Title: Unelmia takkavalkean ääressä
Author: Volkmann-Leander, Richard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Unelmia takkavalkean ääressä" ***


UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ

Kirj.

Richard Volkmann-Leander


Saksankielestä suomensi

Th. H. [Theodolinda Hahnsson]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1903



SISÄLLYS:

Esipuhe
Ihmeelliset urut
Sydänkäpynen
Näkymätön kuningaskunta
Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja
   kuninkaasta, joka ei taitanut huuliharppua soittaa
Ihmesormus
Heino suossa
Vanhain akkain mylly
Pieni kyttyräselkäinen tyttö
Lasten kasku
Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet
Taivas ja helvetti
Pikku neekeri ja kultaprinsessa
Unipuu
Vanha matkakirstu



Esipuhe


Näitten, nyt suomalaiseen kieliasuun puettujen satujen kertoja,
joka käytti salanimeä Richard Leander, on vuonna 1889 kuollut etevä
saksalainen tiedemies, Hallen yliopiston kirurgian professori, Richard
v. Volkmann.

Ranskalais-saksalaisessa sodassa vv. 1870-1871 seurasi hän ylimmäisenä
kenttälääkärinä saksalaista sotajoukkoa Ranskaan ja Pariisin.
Pitkällisen piirityksen aikana kirjoitti hän ikävinä puhdehetkinä nämät
sievät sadut, jotka hän ensin kirjeinä lähetti lapsilleen. Rauhan
palattua julkaisi hän ne ystäviensä hartaista kehoituksista nimellä:
"Unelmia ranskalaisten kamiinien ääressä" (Träumereien an französischen
Kaminen), jo siten muistuttaen niitä olosuhteita, joiden vallitessa ne
olivat syntyneet.

Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1871; vuonna 1894 oli niitä
Saksassa painettu kokonaista 24 painosta ja sillä välin käännetty
toisillekin kielille, kuten esim. ruotsiksi v. 1881. Näiltä ajoin on
allekirjoittanut yhä muistanut etevän tiedemiehen satujen muotoon
puettuja pikku kertomuksia, ja tarjotessaan valikoiman Leanderin
satuja suomalaiselle yleisölle, toivoo hän, että ne tässäkin asussa
saavuttavat ystäviä pienokaisten keskuudessa.

_Suomentaja_.



Ihmeelliset urut


Kauvan, kauvan aikaa sitten eli kerran nuori, taitava urkujenrakentaja,
joka oli tehnyt monet urut, joista viimeiset aina olivat edellisiä
paremmat. Vihdoin teki hän kerran urut, jotka olivat rakenteeltaan
niin ihmeelliset, että ne alkoivat soida itsestään, kun kirkkoon
astui Jumalalle otollinen morsiuspari. Kun hän oli saanut nämä
urut valmiiksi, rupesi hän hakemaan itselleen morsianta, valitsi
sitten hurskaimman ja kauneimman maansa tyttären ja laitatti omia
häitään. Mutta kun hän morsiamineen astui kirkon kynnyksen yli, ja
häntä seurasivat hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkässä jonossa,
kullakin kukkaiskimppu kädessä, oli hänen sydämensä ylpeyttä ja
kunnianhimoa täynnä. Ei hän ajatellut morsiantansa eikä Jumalaa,
vaan sitä ainoastaan, että hän oli ylen taitava mestari, jonka teon
vertaista ei kukaan taitaisi luoda, ja että kaikki ihmiset tulisivat
kummastelemaan ja ihmettelemään häntä, kun urut alkaisivat itsestään
soida. Niin astui hän kauniine morsiamineen kirkkoon -- mutta urut
olivat ääneti. Se pahoitti kovin urkujenrakentajan mieltä, sillä hän
luuli ylpeydessään, että vika oli ainoastaan hänen morsiamessaan ja
ettei tämä ollut hänelle uskollinen. Hän ei koko päivään puhunut
sanaakaan hänen kanssaan, pauloitti salaa reppunsa ja läksi matkaansa.
Kun hän sitten oli kulkenut kauas pois, monen sadan peninkulman päähän,
asettui hän vihdoin vieraaseen maahan, jossa ei kukaan häntä tuntenut
eikä kukaan hänestä välittänyt. Siellä eli hän yksinänsä kymmenen
pitkää vuotta; silloin tuli hänen sanomattoman ikävä kotiin, hyljätyn
morsiamensa luo. Hänen täytyi yhä vaan ajatella, kuinka hurskas ja
kaunis hänen morsiamensa oli ollut ja miten hän oli hänet häijysti
hyljännyt. Tehtyään turhaan kaiken, minkä taisi, tukehuttaakseen
ikäväänsä, päätti hän palata kotiin pyytämään morsiameltaan anteeksi.
Hän kulki päivät ja yöt, niin että hänen jalkopohjansa tulivat
vereslihalle ja kuta lähemmä kotiseutuaan hän tuli, sitä kovemmaksi
kävi hänen kaihonsa ja sitä suuremmaksi hänen pelkonsa, ettei hänen
morsiamensa enää pitäisi hänestä yhtä paljon eikä enää olisi hänelle
yhtä ystävällinen kuin ennen. Vihdoin näki hän synnyinkaupunkinsa
tornien kaukana auringonpaisteessa kimaltelevan. Silloin rupesi hän
juoksemaan minkä jaksoi, niin että ihmiset hänen takanaan puistelivat
hänelle päätään ja sanoivat: "Hän on joko hullu tai hän on varastanut."
Mutta kun hän astui kaupungin portista sisään, tuli häntä vastaan
pitkä hautajaissaatto. Ruumisarkun perässä kulki joukko ihmisiä, jotka
itkivät. "Ketä te hyvät ihmiset hautaan viette, kun noin itkette?"
"Urkujenrakentajan kaunista vaimoa, jonka hänen häijy miehensä on
hyljännyt. Hän on osoittanut niin paljon hyvyyttä ja rakkautta, että
me tahdomme haudata hänet kirkkoon." Kun hän tämän kuuli, niin hän
ei virkkanut sanaakaan, vaan kulki ääneti kumarassa päin ruumisarkun
vieressä avustaen sen kantajia. Ei kukaan tuntenut häntä; mutta kun
he yhä vaan kuulivat hänen nyyhkyttävän ja itkevän, niin ei kukaan
häirinnyt häntä, sillä he ajattelivat: varmaan on hänkin niitä monia
köyhiä raukkoja, joille vainaja on hyvää tehnyt. Niin tuli saattokulkue
kirkolle ja kun kantajat astuivat kirkonkynnyksen yli, alkoivat urut
itsestään soida, niin ihanasti, ettei kukaan ollut kuullut urkuja
niin ihanasti soitettavan. He asettivat ruumisarkun alttarin eteen ja
urkujenrakentaja nojautui ääneti lähellä olevaa pilaria vastaan ja
kuunteli säveliä, jotka paisuivat yhä mahtavammiksi, niin mahtaviksi,
että kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Hänen silmänsä painuivat
umpeen, sillä hän oli hyvin väsynyt pitkästä matkastaan; mutta hänen
sydämensä riemuitsi, sillä hän tiesi, että Jumala oli antanut hänelle
anteeksi, ja kun urkujen viimeinen sävel hälveni, silloin kaatui hän
kuolleena kiviselle lattialle. Silloin nostivat ihmiset hänet ylös, ja
kun he huomasivat, kuka hän oli, avasivat he ruumisarkun ja asettivat
hänet hänen morsiamensa viereen. Ja kun he panivat arkun kantta kiinni,
alkoivat urut taasen aivan hiljaa soida. Sitten vaikenivat ne taas
eivätkä koskaan ole sen koommin itsestään soineet.



Sydänkäpynen


Kaupunginportin ulkopuolella, juuri niityn laidassa, oli talo. Siinä
asui mies ja vaimo eikä heillä ollut kuin yksi ainoa lapsi, aivan
pieni tyttö. Häntä kutsuivat he Sydänkäpyseksi. Hän oli rakastettava,
hilpeä pieni palleroinen, vikkelä kuin kärppä. Eräänä aamuna varhain
menee äiti keittiöön maitoa noutamaan: silloin nousee pieni palleroinen
vuoteeltaan ja asettuu paitasillaan oven suuhun. Oli ihmeellisen ihana
kesäaamu ja siinä ovensuussa seistessään ajattelee hän näin: "Ehken
huomenna sataa; silloin on parempi, että tänään lähdet kävelemään."
Eipä aikaakaan niin hän jo lähtee menemään, hän juoksee talon taakse
niitylle ja niityltä pensaikkoon. Kun hän tulee kohti pensaikkoa
puistavat pajut totisina varpujaan hänelle ja huutavat:

    "Mitäs tämä hessu,
    Pikku paitaressu,
    Joll' on sukka toinen vaan?
    Se jos sattuu hukkumaan,
    Palellappa alkaa
    Silloin pientä jalkaa,
    Juokse kotiin joutuisaan
    Sukat, kengät noutamaan."

Mutta hän ei kuulekkaan, vaan juoksee pensaikkoon ja pensaikosta
päästyään tulee hän lammikolle. Siinä on ankka kokonainen liuta
poikasia mukanaan, jotka kaikki ovat kullankellertäviä kuni munan
keltuainen, ja alkaa karkeasti rääkättää; sitten juoksee hän
Sydänkäpystä vastaan, avaa nokkansa selko selälleen ja on olevinaan
kuin jos se tahtoisi syödä hänet. Mutta Sydänkäpynen ei pelkää, vaan
kulkee suoraan häntä kohti ja sanoo:

    "Eikös kaakatus jo piisaa,
    Sinä sorsa Lörppöliisa?"

"Äh", sanoo ankka, "sinäkö se olitkin, Sydänkäpynen! Enhän ollut sinua
tunteakkaan; älä vaan pane pahaksi! Et suinkaan, et sinä häiritse
meitä. Noh, miten sinä oikeastaan voit? Miten sinun arvoisa isäsi ja
arvoisa äitisi jaksavat? Olihan se toki hauskaa, että kerrankin tulet
meitä tervehtimään. Sehän on meille suuri kunnia. Olethan sinä noussut
ylös ani varhaan? Vai niin, tahdot kerrankin meidän lammikkoamme nähdä?
Ihana seutu, eikö totta?"

Kun se on sanottavansa lörpötellyt, kysyy Sydänkäpynen: "Sanoppas
ankka, mistä sinä olet saanut noin monta kanarialintua?"

"Kanarialintua?" toistaa ankka. "Noh, älähän toki, minun poikasiahan ne
vaan ovat."

"Mutta nehän visertävät niin hienosti eikä niillä ole höyheniä, vaan
ainoastaan untuvia! Mutta mitä sinun pienet kanarialinnut saavat
syödäkseen?"

"Ne juovat kirkasta vettä ja syövät hienoa hiekkaa."

"Mutt'eiväthän ne mitenkään jaksa semmoisella ruualla kasvaa."

"Toki, toki", sanoo ankka, "hyvä Jumala siunaa heidän ruokansa; ja
onhan hiekassa joskus pieni juuri ja vedessä mato tai simpsukka."

"Noh, eikö teillä olekkaan siltaa?" kysyy Sydänkäpynen edelleen.

"Ei", sanoo ankka, "siltaa ei meillä valitettavasti ole ollenkaan.
Mutta jos sinä tahdot päästä lammikon yli, niin soudan minä sinut
kernaasti toiselle puolen."

Sitten lähtee ankka uimaan, taittaa ison lumpeenlehden, asettaa
Sydänkäpysen sille, ottaa pitkän varren suuhunsa ja vie Sydänkäpysen
toiselle rannalle. Ja pienet ankanpoikaset uiskentelevat hilpeästi
hänen ympärillään.

"Sulimmat kiitokseni, ankka!" sanoo Sydänkäpynen, kun hän on päässyt
toiselle rannalle.

"Ei kestä", sanoo ankka. "Jos toistenkin minua tarvitset, olen nöyrin
palvelijasi. Sano terveisiä vanhemmillesi. Hyvästi, hyvästi!"

Lammikon toisella puolen on taasen iso viheriä niitty; sitä lähtee
Sydänkäpynen edelleen kävelemään. Eipä aikaakaan, niin näkee hän
haikaran ja juoksee suoraan sitä kohti. "Hyvää huomenta, haikara",
sanoo hän; "mitä sinä syötkään, joka on niin vihreänjuomuista ja joka
niin somasti kurnuttaa?"

"Rimpuilevata", vastaa haikara, "rimpuilevata, Sydänkäpynen!"

"Anna minullekin vähäsen, minulla on nälkä!"

"Rimpuileva ei ole sinua varten", sanoo haikara, käy sitten puron
rannalle, pistää pitkän nokkansa syvälle veteen Ja ottaa sieltä ensin
kultaisen maljan täynnänsä maitoa ja sitten vehnäsen. Sitten nostaa hän
toista siipeään ja pudottaa sieltä pussillisen makeisia. Sydänkäpynen
ei kursaile, vaan istuutuu siihen syömään ja juomaan. Kun hän on
kylläinen, sanoo hän:

    "Kiitos kaunokainen
    Sulle haikarainen!"

Sitten juoksee hän edemmä. Eipä aikaakaan niin lentää liitelee siitä
pieni sininen perhonen. "Pikku sinisiipi", sanoo silloin Sydänkäpynen,
"emmekö rupea hippasille?" "Ruvetaan vaan", vastaa perhonen, "mutta
sinä et saa kajota minuun, jott'en menettäisi kaunista, sinistä
karvaani."

Nyt he ovat hippasilla avaralla niityllä, kunnes tulee ilta. Kun
alkaa tulla hämärä, istuutuu Sydänkäpynen ja ajattelee, että nyt on
aika levähtää, sitten mennään kotiin. Siinä istuessaan huomaa hän,
että kaikki nurmen kukatkin ovat väsyksissä ja tahtovat nukkua. Pikku
satakauno nyökyttää unisena päätänsä, ojentaa sitten itsensä suoraksi,
katselee tuijottavin silmin ympärilleen, ja sitten se taas nyökäyttää
päätänsä. Vieressä on päivänkakkara (ja varmaankin se oli hänen
äitinsä) ja sanoo:

    "Kaadut noin sä torkkuen
    Pikku satakaunonen!"

"Pane maata lapseni!" Ja satakauno kyyristyy kokoon ja nukkuu siihen.
Pieni valkoinen huntu siirtyy silmille niin, että pitsit peittävät
kasvot. Sitten nukkuu päivänkakkarakin.

Kun Sydänkäpynen näkee, että kaikki nukkuvat, painuvat hänenkin
silmänsä umpeen. Siinä makaa hän nyt niityllä ja nukkuu ja sillä aikaa
juoksee hänen äitinsä yhä vielä etsien häntä koko talosta, etsii ja
itkee. Hän käy joka huoneessa ja tirkistää joka loukkoon, jokaisen
sängyn ja portaittenkin alle. Sitten kulkee hän niitylle pensaikkoon
asti ja pensaikon kautta lammikolle. Lammikon yli ei hän ole voinut
päästä, ajattelee hän ja kulkee takaisin ja hakee vielä kerran kaikista
sopista ja sopukoista, katsoo kaikkien sänkyjen ja portaittenkin alle.
Tehtyään sen, lähtee hän taas niitylle, pensaikkoon ja lammikolle asti.
Sitä tekee hän koko päivän ja kuta kauvemmin hän niin tekee, sitä
enemmän hän itkee. Hänen miehensä juoksee sillä välin kaupungissa ja
tiedustelee eikö kukaan ole Sydänkäpystä nähnyt.

Mutta kun oli tullut aivan pimeä, tuli eräs niistä kahdestatoista
enkelistä, joiden joka ilta täytyy lentää yli koko maailman, katsomaan
jos missään joku pieni lapsi on käynyt eksyksiin ja viemään sen
takaisin äidilleen, viheriäiselle niityllekin. Kun se näki Sydänkäpysen
siinä nukkuvan, nosti se hänet varovaisesti maasta häntä herättämättä
ja lensi yli kaupungin nähdäkseen missä talossa vielä valkea tuikki.
"Tuossa mahtanee se talo olla, johon hän kuuluu", sanoi enkeli, kun se
näki Sydänkäpysen vanhempain talon, jonka arkihuoneen ikkunoista valo
vielä tuikki. Salaa tirkisti hän ikkunasta sisään: siinä istuivat isä
ja äiti vastatusten pienen pöydän ääressä ja itkivät, pitäen toisiaan
pöydän alla käsistä kiinni. Silloin avasi hän aivan hiljaa ulko-oven,
pani lapsen portaitten alle ja lensi pois.

Ja vanhemmat istuivat yhä vaan pöydän ääressä. Silloin nousi vaimo
ylös, sytytti vielä kynttilän ja haki sen valossa vielä kerran kaikki
sopet ja sopukat ja sängynalaiset.

"Vaimoni", sanoi mies surullisena, "olethan sinä jo niin usein turhaan
tähystellyt soppeihin ja sopukoihin ja portaitten alle. Mene maata!
Sydänkäpysemme kai on pudonnut lammikkoon ja hukkunut."

Mutta hänen vaimonsa ei kuunnellut, vaan etsi yhä edelleen ja kun
hän valaisi portaitten alustaa, oli lapsi siinä nukkumassa. Silloin
huudahti hän ilosta ääneensä niin, että mies kiiruhtain tuli
juoksujalassa portaita alas. Lapsi käsivarrellaan tuli äiti riemuiten
häntä vastaan.

"Missä se oli? Missä se oli?" huusi isä.

"Portaitten alla se oli ja nukkui", vastasi vaimo, "ja minä olen
kumminkin tänäpänä niin useasti katsonut portaitten alle."

Silloin pudisti mies päätään ja sanoi: "Oikein eivät nämät asiat ole,
äiti kulta; kiittäkäämme vaan Jumalaa, että meillä on Sydänkäpysemme
jälleen!"



Näkymätön kuningaskunta


Pienessä tuvassa, joka oli noin neljännestunnin matkan päässä syrjässä
muusta kylästä ja puolitiessä vuorenlaelle, asui vanhan isänsä kanssa
nuori talonpoika nimeltä Jaakko. Heillä oli niin paljon peltomaata,
ettei heiltä elatuksestaan huolta ollut. Juuri tuvan takana alkoi
metsä tammineen ja pyökkeineen, ja se oli niin vanha, että niitten
lapsenlapset, jotka olivat puut istuttaneet, olivat olleet kuolleina jo
satoja vuosia; tuvan edustallapa oli vanha haljennut myllynkivi -- kuka
tiesi, miten se siihen oli joutunut. Sen silmien eteen, joka siihen
asettui istumaan, levisi ihmeellisen kaunis näköala alas laaksoon
ja joelle, joka virtasi laakson läpi ja vuorille, jotka kohosivat
korkealle joen toisella puolen. Tässä istui Jaakko iltasin, kun hän
oli lopettanut työnsä pellollaan, pää käsien varassa, kyynärpäät
polvien nojassa uneksien usein monta tuntia perätysten ja koska hän
välitti vähäsen kylän ihmisistä ja liikkui heidän seurassaan hiljaisena
ja umpimielisenä, niinkuin se, joka kaikenlaisia mietiskelee, niin
kutsuivat ihmiset häntä pilkallisesti Uni-Jaakoksi.

Kuta vanhemmaksi, sitä hiljaisemmaksi hän myös tuli, ja kun hänen
vanha isänsä vihdoin kuoli, ja hän oli haudannut hänet ison tammen
juurelle, niin tuli hän aivan mykäksi. Kun hän silloin istui
haljenneella myllynkivellä -- ja se tapahtui paljon useammin kuin
ennen -- ja katseli ihanaan laaksoon, miten iltasumut tulivat
toisessa päässä näkyviin ja hitaasti nousivat vuoria kohden, kuinka
vähitellen hämärtämistään jo yhä hämärsi, kunnes vihdoin kuu ja tähdet
kaikessa komeudessaan taivaalla kohosivat: silloin oli hänen niin
kummallista ollakseen. Sillä silloin alkoivat joen aallot laulella,
ensin aivan hiljaa, hyräillen, mutta kohta aivan kuuluvasti, ja ne
lauloivat vuorille, mistä he tulivat, merestä, jonka helmaan he
pyrkivät ja aallottarista, jotka asuivat joen syvyydessä. Silloin
alkoi metsäkin humista, aivan toisin kuin tavallinen metsä, ja kertoi
mitä ihmeellisimpiä asioita. Varsinkin tiesi se vanha tammipuu, jonka
juurella hänen isänsä hauta oli, vielä enemmän kuin kaikki muut
puut. Tähtien, jotka olivat korkealla taivaalla, teki taasen kovasti
mieli heittäytyä alas viheriään metsään ja sinertävään jokeen ja ne
välkkyivät ja värisivät, kuni se, joka ei enää malta pysyä alallaan.
Mutta enkelit, joista aina yksi seisoo kunkin tähden takana, pitivät
niistä kiinni ja sanoivat: "Tähdet, tähdet, älkää tehkö tuhmuuksia!
Olettehan te liian vanhat semmoista tehdäksenne, monen tuhannen vuoden
vanhat ja vanhemmatkin. Pysykää alallanne ja käyttäytykää siivosti!"

Oli se ihmeellinen laakso! -- Mutta kaiken tämän kuuli ja näki vaan
Uni-Jaakko. Ihmisillä, jotka asuivat kylässä, ei ollut aavistustakaan
siitä, sillä he olivat aivan jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin tällöin
kaatoivat he jonkun jättiläispuun, sahasivat sen kappaleiksi ja
pilkkoivat sen, ja kun he siten olivat saaneet sievoisen pinon,
pystyyn, virkkoivat he: "Nyt me voimme taas kotvasen aikaa kahvia
keittää." Ja joessa pesivät he vaatteitaan; se oli hyvin mukavaa
heille. Tahdistapa, kun ne oikein kimaltelivat, eivät he sanoneet
muuta kuin, että: "Tänä yönnä tulee aika pakkanen, kunhan vaan
eivät potaattimme paleltuisi." Jos Uni-Jaakko raukka joskus yritti
saada heitä asiaa toisin käsittämään, niin nauroivat he hänet
pahanpäiväiseksi. Hehän olivatkin aivan tavallisia ihmisiä.

Kun hän taas eräänä päivänä istui vanhalla myllynkivellä ja mietiskeli,
kuinka hän oli ypöyksin koko maailmassa, nukahti hän. Silloin näki
hän unta, että taivaasta riippui kultainen kiikku kahdessa hopeisessa
nuorassa. Kumpikin nuora oli kiinnitetty tähteen, mutta kiikussa
istui hurmaavan kaunis prinsessa ja kiikkui niin korkealle, että hän
lensi taivaasta asti maahan ja taasen maasta taivaaseen. Joka kerta,
kun kiikku tuli maahan saakka, taputti prinsessa kätösiään ilosta ja
viskasi hänelle ruusun. Mutta äkkiä katkesivat nuorat ja kiikku ynnä
prinsessa lensivät kauas taivaaseen, yhä kauemma ja kauemma, kunnes hän
vihdoin ei enää voinut eroittaa niitä.

Silloin heräsi hän ja kun hän katsahti ympärilleen, oli hänen
vieressään myllynkivellä iso ruusukimppu.

Seuraavana päivänä nukkui hän uudestaan ja näki samaa unta. Hänen
herätessään olivat aivan oikein ruusut taasen hänen vierellään.

Samaten tapahtui koko viikon ajat. Silloin tuumi Uni-Jaakko itsekseen,
että toki lienee hänen unessaan jotakin totta, koska hän yhä vaan
näki samaa unta uudestaan. Hän telkesi tupansa oven ja läksi matkaan
prinsessaa etsimään.

Kuljettuaan monta päivää, näki hän kaukaa maan, jossa pilvet riippuivat
maata myöten. Hän kulki rivakasti sinne päin, mutta tuli isoon metsään.
Äkkiä kuuli hän surkeaa ähkimistä ja voivottelemista ja kun hän
ehti paikalla, josta ähkiminen ja voivotteleminen kuului, näki hän
kunnia-arvoisen, hopeahapsisen ukon venyvän maassa. Kaksi kammottavan
pahannäköistä, ihka-alastonta miestä, polvistuivat hänen ylitsensä ja
koettivat kuristaa hänet. Silloin katsahti hän ympärilleen, löytääkseen
asetta, jolla hän voisi ahdistaa kumpaakin miestä ja kun hän ei mitään
semmoista löytänyt, kiskasi hän tuskissaan ison puunoksan irralleen.
Tuskin oli hän siihen tarttunut, ennenkun se hänen käsissään muuttui
aimo pertuskaksi. Sillä hän ryntäsi molempia hirviöitä vastaan ja
syöksi sen heihin, niin että he ulvoen päästivät vanhuksen irti ja
juoksivat tiehensä.

Sitten nosti hän kunnia-arvoisan ukon seisomaan, lohdutti häntä ja
kysyi minkätähden nuo kaksi alastonta miestä olivat tahtoneet kuristaa
hänet.

Silloin kertoi tämä, että hän oli unien kuningas ja että hän
huomaamattaan oli kävellessään joutunut pahimman vihollisensa,
todellisuuden kuninkaan valtakuntaan. Niin pian kun todellisuuden
kuningas oli huomannut tämän oli hän käskenyt kahden palvelijansa salaa
hyökätä hänen kimppuunsa tappaakseen hänet.

"Olitko sinä sitten tehnyt jotain pahaa todellisuuden kuninkaalle?"
kysyi Uni-Jaakko.

"Jumala varjelkoon" vastasi hän. "Mutta hän kohtelee pian muitakin
hyvin röyhkeästi. Se on hänen luonteensa mukaista -- ja minua varsinkin
vihaa hän kuin syntiä."

"Mutta nuo miehet, jotka hän oli lähettänyt sinua tappamaan, hehän
olivat aivan alasti!"

"Niinpä kyllä", vastasi kuningas, "ihan ihkosen alasti. Se on
todellisuuden maassa muodinmukaista. Kaikki ihmiset käyvät siellä
alastomina, eikä itse kuningaskaan sitä häpee. He ovat ilettävää
kansaa! -- Mutta koska sinä olet pelastanut henkeni, tahdon osoittautua
kiitolliseksi sinulle ja näyttää sinulle maatani. Se on kai varmaan
maailman ihanimpia ja unet ovat alamaisiani!"

Sitten kulki unien kuningas edellä ja Jaakko seurasi häntä. Kun he
tulivat siihen paikkaan, missä pilvet riippuivat maahan saakka, osoitti
kuningas laskuovea, joka oli niin pensaaseen kätketty, että sitä
oli mahdoton löytää, ellei sitä tuntenut. Hän avasi sen ja kuletti
seuralaisensa viisisataa porrasaskelta alaspäin kirkkaasti valaistuun
luolaan, joka ihmeellisessä komeudessaan näytti ulottuvan monta
monituista peninkulmaa laajalle. Siellä oli sanomattoman kaunista!
Siellä oli upeita linnoja isojen järvien keskellä olevilla saarilla,
ja saaret uiskentelivat ympäriinsä kuni laivat. Jos tahtoi päästä
sellaiseen linnaan, niin ei tarvinnut muuta kuin asettua rannalle ja
huutaa:

    "Uippas linna rannalle
    Valkoiselle sannalle!"

niin tuli se itsestään rantaan. Vielä oli siellä toisia linnoja
pilvissäkin; ne leijailivat ilmassa. Mutta kun vaan sanoi:

    "Tule, tule tuulentupa
    Mulla on jo asuinlupa!"

niin laskeusivat ne hitaasti maahan. Sitä paitsi oli siellä puutarhoja
ja niissä kukkasia, jotka tuoksuivat päivällä ja valaisivat öisin,
kimaltelevia lintuja, jotka kertoivat satuja ja paljon muuta
ihmeellistä.

Uni-Jaakko ei voinut lakata kummastelemasta ja ihmettelemästä.

"Nytpä tahdon sinulle näyttää alamaisianikin, unia", sanoi kuningas.
"Minulla on niitä kolmea eri lajia. Hyviä unia hyville ihmisille,
pahoja unia pahoille ihmisille ja sitä paitsi vielä unitonttuja. Nämät
viimeksimainitut ovat huvikseni, sillä täytyyhän kuninkaankin joskus
saada huvitellaita." --

Ensin vei hän hänet siis erääseen linnaan, jonka rakennustyyli oli
niin moninainen, että se näytti oikein naurettavalta. "Täällä asuvat
unitontut", lausui hän, "he ovat pieniä, ylimielisiä, kujeilevia
olentoja. Eivät he tee kenellekään pahaa, he vaan tekevät pilaa."

"Tuleppas tänne, pienokainen", huusi hän eräälle tontulle, "ja
koeta olla hetkinen totisena." Sitten jatkoi hän, kääntyen
Uni-Jaakon puoleen: "Tiedätkö, mitä tämä vekkuli tekee, jos minä
poikkeustapauksissa annan hänelle luvan kohota maan päälle? Hän
juoksee ensi taloon, sieppaa ensimmäisen rauhassa nukkuvan ihmisen,
jonka hän tavoittaa hänen vuoteestaan, kantaa hänet kirkontornin
huippuun ja heittää hänet sieltä suin päin alas. Sitten juoksee hän
sukkelaan portaita alas, niin että hän ehtii sinne aikasemmin, ottaa
hänet vastaan ja kantaa hänet takaisin kotiin, ja heittää hänet hänen
vuoteelleen niin että rusahtaa ja että hän herää. Silloin tämä hierasee
unen silmistään, katsahtaa aivan ihmeissään ympärilleen ja sanoo: 'Voi,
hyvä Jumala, minusta oli aivan kuin jos olisin pudonnut kirkontornista!
Olipa toki hyvä, että vaan olen nähnyt unta'."

"Sekö se on?" huudahti Uni-Jaakko. "Näetkös, hän on ollut kerran
minunkin luonani! Mutta jos hän vielä kerran tulee ja minä vaan saan
hänet kiinni, niin hänet paha perii." Tuskin oli hän saanut tämän
sanotuksi, niin juoksi toinen unitonttu pöydän alta näkyviin. Hän oli
melkein pienen koiran näköinen, sillä hänellä oli aivan takkurainen
nuttu ja kieltänsä hän myös näytti.

"Ei tämäkään juuri sen parempi ole", tuumasi unien kuningas. "Hän
haukkuu kuin koira ja samalla on hänellä jättiläisen voimat. Kun
ihmisille silloin tulee hätä, pitää hän heitä käsistä ja jaloista
kiinni niin, etteivät voi liikahtaakaan."

"Sen minä myös tunnen", ehätti Uni-Jaakko sanomaan. "Kun tahtoo paeta,
niin on kuin jos olisi yhtä jäykkä ja taipumaton kuin pölkynpää. Kun
tahtoo kohottaa käsivarttaan, niin ei voi sitä tehdä ja jos tahtoo
liikahuttaa jalkaansa, niin ei sitäkään mahda. Monasti ei se ole
koirana, vaan karhuna, tahi rosvona tai muuna ilkiönä!"

"Minä en enää koskaan ole antava lupaa heille käydä sinun luonasi",
rauhoitti häntä kuningas. "Tule nyt kerran katsomaan pahoja unia,
mutta älä pelkää, ne eivät tee sinulle pahaa; ne ovat vaan pahoja
ihmisiä varten." Samassa astuivat he äärettömän isoon pihaan, jota
korkeat muurit ympäröivät ja johon pääsi vaan mahtavan rautaisen portin
kautta. Täällä vilisi mitä hirvittävimpiä olentoja ja mitä kauheimpia
hirviöitä. Monet niistä olivat ihmisen näköisiä, toiset puoleksi
ihmisten puoleksi eläinten kaltaisia ja useat aivan niinkuin eläimet.
Mutta kuningas puhutteli häntä ystävällisesti ja kysyi: "Etkö huoli
ottaa tarkempaa selkoa siitä mitä unia pahojen ihmisten täytyy nähdä?"
Ja hän viittasi eräälle unelle, joka seisoi lähinnä; se oli kauhea
jättiläinen, jolla oli kummassakin kainalossaan myllynratas.

"Kerro, mitä ensi yönä aiot tehdä", käski kuningas.

Silloin kohotti hirviö olkapäitään niin että pää painui niiden väliin,
nauraa irvisti niin että suupielet lähentelivät korvia, puistelihe
niinkuin se tekee, jota jokin asia oikein huvittaa ja vastasi: "Minä
menen sen rikkaan miehen luo, joka antaa isänsä nälkää nähdä. Kun vanha
mies eräänä päivänä oli asettunut poikansa talon kivisille portaille
ja pyysi leipää, tuli poika ulos ja sanoi talonväelleen: 'Ajakaa toki
kerran tuo harakanpelätti tiehensä!' Nyt menen minäkin kerran hänen
luokseen yöllä ja panen hänet kahden myllynrattaan väliin, niin että
hänen kaikki luunsa sievoisesti murusiksi menevät. Kun hän nyt on
oikein pehmeä ja vetelä, niin otan minä häntä niskasta, puistelen häntä
ja sanon: 'Näetkös kuinka sievoisesti sinä nyt varistelet, sinä sen
harakanpelätti!' Silloin herää hän, hänen hampaansa kalisevat suussa ja
hän huutaa: 'Vaimo, tuo minulle vielä toinen peite, minua paleltaa!' Ja
kun hän on taasen nukkunut, teen minä saman uudestaan!"

Kun Uni-Jaakko oli kuullut tämän, tunkeusi hän väkisin ovesta ulos
vetäen kuningasta mukanaan ja huudahti: "En jää hetkeksikään näitten
pahojen unien seuraan. Sehän on kauheata!"

Mutta kuningas vei hänet nyt muhkeaan puutarhaan, missä käytävät olivat
hopeasta, kukkaislavat kullasta ja kukat hiotuista jalokivistä. Siellä
olivat hyvät unet kävelemässä. Ensimmäinen uni, jonka hän näki, oli
kuin nuori, kalpea nainen. Hänellä oli toisessa kainalossaan Noanarkku
ja toisessa lipas, jossa oli rakennuspulikoita.

"Kuka se on?" kysyi Uni-Jaakko.

"Hän käy joka ilta erään pienen sairaan pojan luona, jonka äiti on
kuollut. Päivällä on poika aivan yksin eikä kukaan välitä hänestä,
mutta iltasin käy tämä uni hänen luonaan, leikkii hänen kanssaan ja jää
koko yöksi hänen luokseen. Poika nukkuu aina jo aikaisin, sentähden
lähteekin hän niin hyvään aikaan. Muut unet lähtevät paljon myöhemmin.
-- Tule vaan pois; jos tahdot kaikkia nähdä, niin täytyy meidän pitää
kiirettä!"

Sitte menivät he kauemma puutarhaan, hyvien unien joukkoon. Siinä oli
miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia ja kaikki olivat he rakastettavan
ja hyvännäköisiä ja puettuina mitä kauneimpiin pukuihin. Kädessään
kantoi usea heistä kaikenlaista, mitä vaan voi mieli tehdä. -- Yhtäkkiä
jäi Uni-Jaakko seisomaan ja huudahti niin ääneensä, että kaikki unet
kääntyivät häntä katsomaan.

"Mikä sinun on?" kysyi kuningas.

"Tuollahan minun prinsessani onkin, hän joka on minulle niin useasti
näyttäytynyt ja joka minulle on ruusut lahjoittanut!" huusi Uni-Jaakko
aivan ihastuksissaan.

"Tieten, tietenkin", vastasi kuningas. "Hän se on. Eikö totta, minä
olen lähettänyt sinulle hyvin kauniin unen. Hän on melkein sievin
kaikista niistä, jotka minulla onkaan."

Silloin juoksi Uni-Jaakko prinsessan luo, joka parast' aikaa istui
kiikussaan. Niin pian kun hän näki Jaakon tulevan, hyppäsi hän
kiikustaan ja juoksi suoraan hänen syliinsä. Uni-Jaakko tarttui hänen
käteensä ja vei hänet kultaiselle penkille. Sille istuutuivat he ja
kertoivat toisilleen, kuinka hauskaa oli, että taas näkivät toinen
toisensa. Ja kun he olivat sen sanoneet alkoivat he alusta taas. Unien
kuningas käveli sillä aikaa koko ajan pitkin isoa tietä, joka kulki
suoraan puutarhan läpi, edes ja takaisin, kädet selän takana, ja
silloin tällöin katsoi hän taskukelloaan nähdäkseen miten aikaa kului,
sillä yhä vaan eivät Uni-Jaakko ja hänen prinsessansa olleet saaneet
sanotuksi kaikkea mitä heillä oli toisilleen juteltavaa. Vihdoin meni
hän kumminkin heidän luokseen ja sanoi: "Lapsukaiseni, nyt on aika
lopettaa! Sinulla, Uni-Jaakko on vielä pitkä matka kotiisi, enkä minä
voi pitää sinua yötä luonani, sillä minulla ei ole minkäänlaisia
vuoteita, koskapa unet eivät nuku, vaan heidän aina öisin täytyy nousta
ihmisten ilmoille; ja sinun, tyttöseni, täytyy laittautua valmiiksi.
Pukeuduhan tänään aivan ruusunpunaiseen ja tule sitte luokseni, niin
olen sanova kenelle sinun tänä yönä tulee näyttäytyä ja mitä sinä olet
hänelle sanova."

Kun Uni-Jaakko kuuli tämän, tuli hänen äkkiä niin vaikea ollakseen,
ettei hän moista tuskaa ollut ennen eläissään kokenut. Hän nousi
seisoalleen ja sanoi lujalla äänellä: "Herra kuningas, omasta
prinsessastani en ole koskaan luopuva. Teidän täytyy joko pidättää
minut täällä luonanne, tahi täytyy teidän sallia hänen lähteä minun
seurassani maan päälle. Minä en voi elää ilman häntä, siksi rakastan
häntä liian paljon!" Hänen näin puhuessaan nousi hänen kumpaankin
silmäänsä kyynel, iso kuni pähkinä.

"Mutta Jaakko, Jaakko", vastasi siihen kuningas, "sehän on sievin
kaikista unista, mitkä minulla on! Mutta koskapa sinä kumminkin olet
pelastanut henkeni, niin olkoon hän omasi. Ota prinsessasi ja nouse
hänen seurassaan maan päälle. Kun olet päässyt sinne, niin ota tuo
hopeinen harso hänen päästään ja heitä se laskuovesta minulla takaisin.
Silloin on prinsessasi muuttuva lihaksi ja vereksi kuten kaikki muutkin
ihmiset sitä ovat; sillä nythän hän vaan on uni."

Silloin kiitti Uni-Jaakko sydämmellisesti ja sanoi: "Rakas kuningas,
koskapa sinä olet niin tavattoman hyvä, niin uskaltanen vieläkin jotain
pyytää. Näetkös, kuninkaantytär minulla nyt kyllä on, mutta minulta
puuttuu yhä edelleen kuningaskunta, ja onhan se aivan mahdotonta, että
kuninkaantytär voisi olla valtakuntaansa vailla. Etkö voi minulle
semmoista hankkia, olkoonpa se sitten kuinka pieni tahansa?"

Siihen vastasi kuningas. "Näkyväisiä kuningaskuntia, ei minulla
tosiaankaan ole annettavissa, mutta kyllä näkymättömiä ja näistä olet
saava yhden, isoimpia ja ihanimpia mitä minulla vielä on."

Silloin kysyi Uni-Jaakko, millainen tuo näkymätön kuningaskunta onkaan;
kuningaspa vaan viittasi salamyhkää siihen, että hän kyllä oli oppiva
sen tietämään, että hän oli vielä kerran ihmettelevä sen komeutta ja
ihanuutta.

"Onhan", sanoi hän, "tavallisilla, näkyväisillä kuningaskunnilla
myös ikävät puolensa. Sinä olet esimerkiksi tavallisen valtakunnan
kuningas ja varhain aamulla astuu ministeri vuoteesi ääreen ja virkkaa:
Majesteettinne, minä tarvitsen tuhat markkaa valtakunnan menoihin.
Sinä avaat valtionkassakaapin etkä löydä sieltä penniäkään! Mitä sinä
silloin teet? Tahi toisekseen: sinua vastaan käydään sotaa, ja se
toinen kuningas, joka on voittanut sinut nai sinun prinsessasi, vaan
sinut sulkee hän tyrmään. Semmoista ei näkymättömässä kuningaskunnassa
voi tapahtua!"

"Mutta jos me emme sitä näe", kysyi Uni-Jaakko yhä vaan hiukan
huolissaan, "mitä hyötyä meillä sitten onkaan koko kuningaskunnastamme?"

"Voi sinua kummallista ihmistä", sanoi kuningas siihen ja nosti
etusormensa otsalleen, "sinä ja prinsessasi, te sen kyllä näette!
Te näette hyvinkin ne linnat ja puutarhat, niityt ja metsät, jotka
valtakuntaanne kuuluvat! Te asutte siinä, käytte kävelemässä siinä ja
voitte sille tehdä mitä vaan haluatte, ainoastaan muut ihmiset eivät
sitä näe."

Silloin ihastui Uni-Jaakko suuresti, sillä hän oli jo ruvennut
pelkäämään, että ihmiset hänen kylässään ehken katsoivat kierosti
häneen, jos hän tulisi prinsessoineen takaisin kotiinsa ja hänestä
tulisi kuningas. Hyvin liikutettuna sanoi hän jäähyväiset unien
kuninkaalle, nousi prinsessan kanssa nuot viisisataa porrasaskelta
ylöspäin, otti hopeisen harson hänen päästään ja heitti sen alas.
Sitten tahtoi hän sulkea laskuoven, mutta se oli hyvin raskas. Hän
ei voinut sitä pidättää, vaan antoi sen pudota. Silloin syntyi siitä
niin kova paukahdus, kuin jos olisi yht'aikaa laukaissut monta tykkiä,
ja hän meni hetkeksi tainnuksiin. Kun hän taas tointui, istui hän
oman tupansa edustalla vanhalla myllynkivellään ja hänen vieressään
prinsessa, ja hän oli lihaa ja verta kuten tavallinen ihminen.
Tämä piti häntä kädestä, hyväili sitä ja sanoi: "Sinä oma rakas
tuhmeliinini, etkö ole uskaltanut näin pitkään aikaan sanoa kuinka sinä
minua rakastat? Oletko sinä pelännyt minua?"

Ja kuu nousi taivaalle ja valaisi joen, aallot laulaen loiskivat
rantaa vastaan ja metsä humisi; mutta he vaan yhäti siinä istuivat
ja pakinoivat. Silloin oli kuin jos äkkiä pieni musta pilvi olisi
pimentänyt kuun, ja samassa putosi jotain, ikäänkuin iso moninkerroin
taitettu huivi, heidän jalkainsa juureen. Ja sitten paistoi taasen
kuu täydeltä terältä. He nostivat huivin maasta ja rupesivat sitä
levittämään. Mutta se oli hyvin hieno ja taitettu niin moneen sataan
kertaan, että he tarvitsivat pitkän aikaa siihen. Kun he lopullisesti
olivat saaneet sen täydellisesti levitetyksi oli se kuni iso kartta.
Keskessä juoksi joki ja molemmin puolin oli kaupunkeja, metsiä ja
järviä. Silloin huomasivat he, että se oli kokonainen kuningaskunta ja
että hyvä unienkuningas oli antanut sen taivaasta heille pudota. Ja
kun he nyt tarkastivat pientä tupaansa oli se muuttunut ihmeelliseksi
linnaksi, jossa oli lasiset portaat, marmori kiviset seinämät,
samettiset seinäverhot ja sinihuippuiset solakat tornit. Nyt koettivat
he tointua ja menivät linnaan ja kun he astuivat sisään olivat jo
heidän alamaisensa koolla ja kumarsivat syvään. Rummut pärisivät ja
torvet kaikuivat ja nuoret jalosukuiset pojat kävivät heidän edellään
ja siroittelivat kukkia heidän tielleen. Niin oli heistä nyt tullut
kuningas ja kuningatar.

Mutta seuraavana aamuna levisi kuin kulovalkea kylään tieto siitä, että
Uni-Jaakko oli palannut kotiin ja että hän oli tuonut nuoren vaimon
muassaan. "Hän nyt oikein typerä lieneekin", sanoivat ihmiset. "Minä
olen hänet jo varhain tänä aamuna nähnytkin, kun menin metsään", ehätti
eräs talonpoika sanomaan. "Hän seisoi miehensä kanssa oven suussa.
Ei hän sen kummempi ole, tavallinen ihminen vaan, pieni ja hento. Ja
jokseenkin köyhästi puettu hän myöskin oli. Mikähän siitä lopultakin
tullee! Miehellä ei ole mitään rikkautta ja tuskinpa toisellakaan
mitään lienee!"

Niin juorusivat nuo tuhmat ihmiset, sillä he eivät voineet nähdä, että
hän oli kuninkaantytär. Eivätkä he tuhmuudessaan huomanneet, että
pieni tupa oli muuttunut isoksi, ihmeelliseksi linnaksi, sillä olihan
se näkymätön kuningaskunta, joka oli Uni-Jaakolle taivaasta pudonnut.
Siitäpä syystä hän ei noista tuhmista ihmisistä välittänytkään, vaan
eli muhkeasti ja tyytyväisenä kuningaskunnassaan rakkaan prinsessansa
parissa. Ja hän sai kuusi lasta, jotka olivat toinen toistansa
kauniimmat ja he olivat pelkkiä prinssejä ja prinsessoja. Mutt'ei
kukaan kylässä tietänyt siitä niin mitään, sillä sen asukkaat olivat
aivan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka olivat ihan liian yksinkertaisia
sitä huomatakseen.



Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja kuninkaasta, joka
ei tainnut huuliharppua soittaa


Makeanmaan kuningas, joka jo muutama vuosi sitten oli ehtinyt
parhaimpaan ikäänsä, oli juuri noussut nukkumasta ja istui
paitasillaan tuolilla, vuoteensa vieressä. Hänen edessään seisoi
hänen hoviministerinsä ja ojensi hänelle hänen sukkansa, joista
toisella oli iso reikä kantapäässä. Mutta vaikka ministeri oli hyvin
huolellisesti kääntänyt sukat niin, ettei kuningas huomaisi reikää,
ja vaikka kuningas muutoin huolehti enemmän kauniista saappaista kuin
eheistä sukista, ei reikä tällä kertaa jäänyt hänen kuninkaalliselta
tarkkanäköisyydeltään huomaamatta. Kauhistuen otti hän sukan
ministeriltä, pisti etusormensa reijästä niin, että se näkyi niveltä
myöten, ja sanoi huoaisten:

"Mitä se minua auttaa, että olen kuningas, kun minulla ei ole
kuningatarta! Mitä sanoisit, jos ottaisin itselleni vaimon?"

"Majesteettinne", vastasi ministeri, "se on ylevä aate, aatos joka
varmaan olisi minussakin suurimmassa alamaisuudessa herännyt, ellen
olisi itsessäni tuntenut, että Teidän Majesteettinne itse kaikissa
tapauksissa oli suvaitseva lausua sen tänä päivänä!"

"Hyvä!" vastasi kuningas, "mutta luuletteko, että minun on niin helppo
löytää vaimo, joka sopii minulle?"

"Hyh!" sanoi ministeri. "Kymmenen, niin varmaan kuin yhdenkin!"

"Älä unhoita, että minulla on suuret vaatimukset. Jos mieli jonkun
kuninkaantyttären olla minulle mieliksi, niin täytyy hänen olla älykäs
ja kaunis! Jaompa siinä vielä eräs seikka, johon kiinnitän erittäin
suurta huomiota: sinä tiedät kuinka mielelläni minä syön mesileipiä.
Koko minun valtakunnassani ei ole ainoatakaan ihmistä, joka osaa
niitä leipoa, ei ainakaan niinkuin niitä pitäisi leipoa, ei liian
koviksi eikä liioin pehmeiksikään, vaan murakoiksi: hänen täytyy
välttämättömästi osata mesileipiä leipoa."

Kun ministeri kuuli tämän valtasi, hänet suuri pelko. Mutta hän
karaisihe ja vastasi: "Kuningas, semmoinen kuin Teidän Majesteettinne
on, on epäilemättä löytävä semmoisenkin prinsessan, joka osaa leipoa
mesileipiä."

"Noh niin, silloinpa tahdomme yhdessä tiedustella", virkkoi siihen
kuningas ja vieläpä samana päivänä alkoi hän kiertomatkansa niitten
erinäisten naapuriensa luo, joilla hän tiesi olevan naimaikäisiä
prinsessoja. Mutta näitä kaikkia olikin vaan kolme, jotka olivat
samalla niin älykkäitä ja kauniita, että he olivat kuninkaan
mielenmukaisia eikä yksikään heistä osannut leipoa mesileipiä.

"Mesileipiä en todellakaan osaa leipoa", sanoi ensimmäinen näistä, kun
kuningas tätä asiaa häneltä tiedusteli, "mutta kyllä pieniä, sievoisia
mantelileivoksia. Etkö tyydy semmoisiin?" "En", vastasi kuningas,
"mesileipiä niiden olla täytyy!"

Toinen kuninkaantytär, kun he nimittäin samaa asiaa häneltä
tiedustelivat, maiskautti kieltään ja sanoi suuttuneena: "Antakaa minun
olla rauhassa tyhmyyksiltänne! Semmoisia kuninkaantyttäriä, jotka
mesileipiä leiposivat, ei ole olemassa!"

Kaikkein hulluimmin kävi kuninkaalle kolmannen luona, hänen, joka
kumminkin oli kaunein ja älykkäin. Sillä hän ei antanut kuninkaalle
edes aikaa kysymiseen, vaan kysyi itse, josko hän taisi huuliharppua
soittaa. Ja kun kuningas vastasi tähän kieltävästi, antoi hän
hänelle rukkaset ja tuumasi, että se pahoitti häntä kovin. Muutoin
oli hän hänelle mieleen, mutta hän kuuli niin tavattoman mielellään
huuliharppua soitettavan ja oli päättänyt ottaa vaan sen miehekseen,
joka taisi tätä soittokonetta soittaa.

Silloin ajoi kuningas ministereineen takaisin kotiin ja kun hän astui
vaunustaan, sanoi hän alakuloisena: "Siitä siis ei tullutkaan mitään!"

Mutta kuninkaalla täytyy välttämättömästi olla kuningatar ja pitemmän
ajan kuluttua kutsutti hän vielä kerran ministerin luokseen ja
selitti hänelle, että hän oli luopunut toiveistaan löytää sellaista
kuninkaantytärtä, joka taisi mesileipiä leipoa, ja että hän oli
päättänyt ottaa vaimokseen sen prinsessan, jonka luona he edellisellä
kerralla ensinnä olivat olleet. "Hän se on, joka osaa leipoa noita
pieniä mantelileivoksia", lisäsi hän. "Mene hänen luokseen ja kysy,
tahtooko hän tulla vaimokseni."

Seuraavana päivänä tuli ministeri takaisin ja kertoi, että tuo
kuninkaantytär ei enää ollut saatavissa. Hän oli mennyt naimisiin sen
maan kuninkaalle, missä pippuri kasvaa.

"Noh, mene sen toisen prinsessan luo!" Mutta ministeri tuli nytkin
tyhjin toimin takaisin: vanha kuningas oli sanonut, että asia pahoittaa
häntä sanomattomasti, mutta että hänen tyttärensä oli valitettavasti
kuollut eikä hän siis voinut häntä antaa.

Silloin mietti kuningas kauvan aikaa, mutta koskapa hän
välttämättömästi tahtoi saada kuningattaren, niin käski hän ministerin
matkustaa vielä kolmannenkin kuninkaantyttären luo, ehken oli hän
sillä välin muuttanut mieltään. Ja ministerin täytyi totella, vaikka
hänellä oli hyvin vähän halua siihen, ja vaikka hänen vaimonsa sanoi,
että se nyt varmaan oli joutavaa. Kuningas odotti huolestuneena hänen
takaisintuloaan. Sillä hän ajatteli prinsessan tekemää kysymystä, mitä
huuliharpun soittamiseen tuli, ja tämä muisto kiusasi häntä.

Kolmas prinsessa otti kumminkin ministerin hyvin ystävällisesti vastaan
ja sanoi hänelle, että oikeastaan oli hän vakaasti päättänyt ottaa
ainoastaan sen miehekseen, joka taisi huuliharppua soittaa. Mutta
olihan sekin hänen nuoruudenunelmiaan! Hän huomasi, ettei tämä hänen
toivomuksensa voisi toteutua ja kun kuningas muutoin oli hyvin hänelle
mieleen, niin tahtoi hän ottaa hänet miehekseen.

Silloin ajoi ministeri takaisin sen mitä hevoset vaan juosta jaksoivat
ja kuningas syleili häntä ja antoi hänelle Hännystelijä-ritariston
suuren tähden kaulassa kannettavaksi. Monivärisiä lippuja ripustettiin
kaikkiin paikkoihin kaupungille, köynnöksiä kadun yli toisesta talosta
toiseen, ja häitä vietettiin niin muhkeasti, etteivät ihmiset kahteen
viikkoon tietäneet mistään muusta puhuakkaan.

Mutta kuningas ja kuningatar elivät iloiten ja riemuiten kokonaisen
vuoden, kuningas oli tykkönään unhoittanut mesileivät ja kuningatar
samaten huuliharpun.

Eräänä aamuna nousi kuningas sängystään väärältä puolen ja kaikki kävi
hullusti. Satoi koko päivän, valtaomena putosi lattialle ja se pieni
risti, mikä on sen päässä, katkesi, sitten tuli hovimaalari ja toi
valtakunnan uuden kartan ja kun kuningas sitä katseli huomasi hän, että
maat olivat siinä merkityt punaisella värillä eikä sinisellä niinkuin
hän oli käskenyt, ja vihdoin oli kuningattarella päänkivistys.

Silloin tapahtui, että nuorikot ensi kerran joutuivat riitaan, mistä
syystä, sitä he eivät enää seuraavana aamuna itsekkään tietäneet, tahi
jos sen tiesivätkin, niin eivät he sitä tahtoneet sanoa. Lyhyesti
sanottu: kuningas oli ärtyisällä tuulella ja kuningatar nyrpeällä,
tahtoen aina varata viimeisen sanan itselleen. Kun he molemmat olivat
kotvan aikaa riidelleet, kohotti kuningatar halveksuen olkapäitään ja
sanoi:

"Ajattelin toki, että vihdoin viimeinkin vaikenisit ja olisit
morkkaamatta kaikkea mikä vaan eteesi sattuu! Ethän itse edes taida
soittaa huuliharppuakaan."

Mutta tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, ennenkun kuningas puuttui
häneen puheesensa ja sapekkaasti vastasi: "Etkä sinä edes osaa
mesileipiä leipoa!"

Silloin jäi kuningatar ensi kerran sanattomaksi ja oli ääneti, ja
molemmat menivät sanaa vaihtamatta kukin huoneeseensa. Täällä istui
kuningatar sohvan kulmaan, itki ja ajatteli itsekseen: "Voi sinua
hupakkoa! Missä on järkesi? Tyhmemmin et olisi voinut käyttäytyä."

Mutta kuningas kulki edes takaisin huoneessaan, hykerteli käsiään ja
sanoi: "Olipa tosi onni, ettei minun vaimoni osaa leipoa mesileipiä!
Mitä olisin muuten vastannutkaan, kun hän soimasi minua siitä, etten
taida huuliharppua soittaa!"

Kun hän ainakin kolmeen neljään kertaan oli toistanut tämän tuli hän
yhä paremmalle tuulelle. Sitten alkoi hän viheltää suosikkilauluaan,
katsoi sitten kuningattaren suurta maalattua kuvaa, joka riippui hänen
huoneessaan, nousi tuolille pyyhkäistäkseen nenäliinallaan pois sen
hämähäkin langan, joka riippui juuri kuningattaren nenän kohdalla, ja
sanoi vihdoin:

"Hän on varmaankin hyvin äissään, minun hyvä, pieni vaimoni! Tahdonpa
katsoa mitä hän tekee!"

Niin sanoen meni hän ovesta siihen pitkään käytävään, johon kaikki
huoneet veivät. Mutta koska kaikki tänään oli nurin, niin oli
kamaripalvelija unhoittanut sytyttää lamput, vaikka kello olikin jo
kahdeksan iltasilla ja siis pilkkosenpimeä.

Sentähden hapuili kuningas edestään käsillään ja hiipi varovaisesti
seinää myöten. Äkkiä tunsi hän jotain pehmeätä. "Kuka siellä?" kysyi
hän.

"Minä", vastasi kuningatar.

"Mitä sinä haet, kultaseni?"

"Minä tahdoin vaan pyytää sinulta anteeksi", vastasi kuningatar
"koskapa minä olen sinua niin loukannut."

"Sitä ei sinun ollenkaan tarvitse tehdä!" sanoi kuningas, ja heittäysi
hänen kaulaan. "Minussa on enemmän syytä kuin sinussa ja minä olen
jo aikoja sitten kaiken unhoittanut. Mutta tiedätkös, kahden sanan
käytön valtakunnassamme tahdomme kuolemanrangaistuksen uhalla kieltää,
huuliharpun --"

"Ja mesileivän", puuttui kuningatar nauraen puheeseen samassa kun hän
vielä salaa pyyhkäsi pari kyyneltä silmistään -- ja siihen se tarina
loppui.



Ihmesormus


Eräs nuori talonpoika, jonka maatalous ei ottanut oikein
luonnistuakseen, istui kerran aurallansa ja levähti hetkisen,
pyyhkäistäkseen hien kasvoistaan. Silloin kulki hänen ohitsensa vanha
noita-akka ja huusi hänelle: "Minkätähden sinä vaivaat itseäsi etkä
kumminkaan saa mitään aikaan. Kulje kaksi päivää suoraan eteenpäin,
kunnes tulet ison petäjän luo, joka kasvaa avonaisella paikalla
metsässä kohoten kaikkia muita puita korkeammalle. Jos sinä sen kaadat
niin on onnesi taattu."

Talonpoika ei toista käskyä odottanut, vaan otti kirveensä ja lähti
matkaan. Kahden päivän kuluttua löysi hän petäjän. Heti paikalla kävi
hän sen kimppuun kaataakseen sen, ja samassa kun se kaatui ja ryskien
rusahti maahan, putosi sen ylimmästä latvasta linnunpesä, jossa oli
kaksi munaa. Munat vierivät maahan ja menivät rikki ja toisessa tuli
nuori kotka ulos, toisesta vierähti pieni kultasormus:

Kotka kasvoi silmin nähtävästi kunnes se oli noin puolet miehen
pituudesta, räpäytteli siipiään ikäänkuin jos olisi se tahtonut koettaa
niiden kestävyyttä, kohosi jonkun verran maasta ja huusi sitten:

"Sinä olet minut pelastanut! Ota kiitollisuuteni osoitteeksi sormus,
joka oli toisessa munassa! Se on ihmesormus. Jos sinä kierrät sitä
sormessasi ja lausut jonkun toivomuksen, niin toteutuu se heti
paikalla. Mutta sormuksessa ei ole varaa kuin vaan yhteen ainoaan
toivomukseen. Kun se on toteutunut, niin on taikavoima sormuksestakin
hävinnyt ja se on vaan kuni tavallinen sormus. Mieti sentähden tarkoin,
ennenkun toivomustasi lausut."

Sitten kohosi kotka korkealle ilmaan, liiteli vielä kauvan aikaa suuria
kierroksia tehden talonpojan kohdalla ja kiiti sitten kuin nuoli itää
kohden.

Talonpoika otti sormuksen, pisti sen sormeensa ja läksi paluumatkalle.
Kun tuli, ilta saapui hän erääseen kaupunkiin. Seisoi siellä kultaseppä
puodissansa ja hänellä oli paljon kallisarvoisia sormuksia kaupan.
Silloin näytti talonpoika hänelle sormuksensa ja kysyi, minkä arvoinen
se mahtoi olla. "Eipä sillä juuri ole arvoa niin nimeksikään", vastasi
kultaseppä. Silloin purskahti talonpoika äänekkääseen nauruun ja
kertoi kultasepälle, että se olikin ihmesormus ja enemmän arvoinen
kuin kaikki hänen sormuksensa yhteensä. Mutta kultaseppä oli viekas,
keinotteleva mies. Hän kutsui talonpojan luokseen yötä viettämään ja
sanoi:

"Sinun tapaisen miehen ja sellaisen kallisarvoisen kalun majoittaminen
tuottaa onnea; jää minun luokseni!"

Hän kestitsi häntä mitä vieraanvaraisimmin viinillä ja makeilla
sanoilla ja kun tämä yöllä nukkui, otti hän toisen huomaamatta
sormuksen hänen sormestaan ja pani aivan tavallisen sormuksen sen
sijaan. Seuraavana aamuna voi kultaseppä tuskin odottaa, kunnes
talonpoika oli lähtenyt matkaansa. Hän herätti hänet jo aamun
koittaessa ja sanoi: "Sinulla on pitkä matka. On parempi, että
laittaudut jo varhain matkallesi."

Niin pian kun talonpoika oli lähtenyt tiehensä, meni hän kiireimmän
kautta huoneeseensa, kiersi oven lukkoon, asettui keskelle huonettaan,
kiersi sormusta ja huudahti: "Tahdon heti paikalla saada satatuhatta
markkaa!"

Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, niin alkoi sataa kovia,
kiiltäviä markankappaleita niinkuin olisi saavista kaatanut ja markat
iskivät häntä päähän, olkapäihin ja käsivarsiin. Hän alkoi surkeasti
huutaa ja yritti juosta ovesta ulos, mutta ennenkun hän ehti avata sen,
kaatui hän verissään lattialle. Mutta rahasade ei lakannut ja kohta
murtui lattia painon alta ja kultaseppä rahoineen putosi suin päin
syvään kellariin. Sitten satoi markkoja yhä edelleen, kunnes lukumäärä
oli täysi ja lopulta makasi kultaseppä kuolleena kellarissaan suurine
rahoineen. Melun houkuttelemina riensivät naapurit paikalle ja kun
he löysivät kultasepän kuolleena rahaläjän alta sanoivat he: "Ompa
se kumminkin kova onnen sattuma, kun kerrankin rahan siunausta noin
tulvimalla tulee." Sitten tulivat perillisetkin ja jakoivat saaliin
keskenään.

Sillä välin kulki talonpoika tyytyväisenä kotiinsa ja sinne tultuaan
näytti hän sormuksen vaimolleen. "Nyt ei meiltä enää voi puuttua
mitään, rakas vaimoni", sanoi hän. "Olemme saaneet onnesta kiinni.
Tahdomme vaan oikein visusti punnita, mitä itsellemme toivoisimme."

Mutta vaimo tiesi paikalla hyvän neuvon. "Mitä sinä siitä tuumit",
sanoi hän, "jos toivoisimme itsellemme hiukan enemmän peltomaata?
Meillähän on sitä niin vähäsen. Tuolla ulottuu vieras palsta peltoimme
keskeen: sen toivomme itsellemme."

"Sepähän nyt kannattaisi", sanoi mies. "Kunhan vaan teemme vuoden
ajan uutterasti työtä ja meitä onni suosii, niin voimme sen ehken
ostaa." Sitten tekivät mies ja vaimo vuoden ajan työtä oikein voimainsa
takaa eivätkä he koskaan ennen olleet saaneet niin runsasta satoa ja
nyt voivat he ostaa palstan ja heillä oli sittenkin vähän rahaakin
tähteenä. "Näetkös", sanoi mies, "meillä on palstamme ja yhä vielä
toivomisen varaa."

Silloin tuumi vaimo, että olisippa hyvä, jos he toivoisivat itselleen
vielä yhden lehmän ja yhden hevosen lisäksi. "Vaimo", vastasi mies,
helistellen tähteenä olevia rahoja housuntaskussaan, "miksikä
hukkaisimme toivomustamme semmoiseen vähäpätöiseen asiaan. Lehmän ja
hevosen saamme muutenkin."

Ja aivan oikein, vieläkin vuoden kuluttua olivat he ansainneet sekä
lehmän että hevosen. Silloin hykerteli mies tyytyväisenä kämmeniään
ja sanoi: "Olemme taasen säästäneet toivomuksemme koko vuoden ajan ja
kumminkin saaneet kaiken sen mitä toivoimme. Ompas meillä onnea!" Mutta
vaimo koki nyt todenteolla taivuttaa miestään toivomusta lausumaan.

"Minä en enää sinua tunne samaksi ihmiseksi", virkkoi hän. "Ennen sinä
aina valittelit ja säälittelihet ja toivoit itsellesi jos jotakin, ja
nyt kun voit sen saada, jota tahdot, niin vaivaat ja kiusaat itseäsi,
olet kaikkeen tyytyväinen ja annat parhaimpain vuosien mennä hukkaan.
Voisit olla kuningas, keisari, kreivi tahi rikas talonisäntä, kaikki
arkkusi voisivat olla rahoja täynnä -- etkä voi päästä selville siitä,
mitä tahtoisit valita."

"Ole nyt kiusaamatta ja hätilöimättä", vastasi talonpoika. "Me olemme
kumpaisetkin vielä nuoria ja elämä on pitkä. Sormuksessa on vaan
_yhden_ ainoan toivomuksen varaa ja se on pian kulutettu. Puuttuuko
meiltä sitten mitään? Emmekö ole sormuksen saatuamme vaurastuneet niin,
että koko maailma sitä kummastelee? Ole siis järkevä. Voithan sinä aina
sillä välin miettiä, mitä voisimme itsellemme toivoa."

Siihen jäi asia sillä kertaa. Mutta oli todellakin kuin jos sormus
olisi tuonut mukanaan runsasta siunausta, sillä aitat ja kammiot
tulivat vuosi vuodelta yhä enemmän täyteen ja muutamain vuosien
kuluttua oli pienestä köyhästä talonpojasta tullut rikas ja mahtava
talonisäntä, joka päivät pitkään aherti renkineen, ikäänkuin jos hän
olisi tahtonut työllään ansaita koko maailman, mutta joka iltakellon
soitua mukavasti ja tyytyväisenä istui talonovensa edustalla ja vastasi
ihmisten tervehdyksiin, kun he toivottivat hänelle hyvää iltaa.

Niin kului vuosi vuoden jälkeen. Silloin tällöin, kun he olivat kahden
kesken eikä kukaan voinut sitä kuulla, muistutti kyllä vaimo miestään
sormuksen olemassaolosta ja teki hänelle jos minkälaisia ehdoituksia.
Mutta kun mies joka kerran vastasi, että heillä oli vielä ylenkyllin
aikaa ja että paras osa tulee aina viimeiseksi, niin teki hän sitä yhä
harvemmin, ja lopulta tuskin tapahtuikaan, että he olisivat sormuksesta
puhuneet. Tosin kyllä kiersi talonpoika itse sormustaan ainakin
parikymmentä kertaa päivän kuluessa, mutta hän kavahti toivomusta
lausuakseen.

Jo kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta oli kulunut ja talonpoika ja
hänen vaimonsa olivat tulleet vanhoiksi ja valkohapsisiksi, mutta
toivomus oli yhä vaan lausumatta. Silloin osoitti Jumala heille
armoansa ja antoi heidän kummankin samana yönä nukkua kuoleman uneen.

Lapset ja lapsenlapset seisoivat kumpaisenkin ruumisarkun ympärillä ja
itkivät, ja kun eräs heistä aikoi ottaa sormuksen säilyttääkseen sitä
muistona, sanoi vanhin poika:

"Anna isän viedä sormus mukanaan hautaan. Koko elinaikanaan on hänellä
ollut oma salaisuutensa sormuksessa. Se kai on jokin rakas muistolahja.
Äitikin katseli sormusta niin usein; eiköhän hän vaan liene nuorra
ollessaan lahjoittanut sen isälle."

Niin tapahtui, että vanha talonpoika haudattiin sormuksineen, joka
oli olevinaan ihmesormus, mutta ei sitä ollutkaan ja joka kumminkin
oli tuonut niin paljon onnea taloon, kuin vaan ihminen voi itselleen
toivoa. Sillä oikealla ja väärällä on aina oma suuri eronsa; ja huono
ase hyvässä kädessä on aina enemmän arvoinen, kuin hyvä ase huonommassa.



Heino suossa


"Poikamme on aika metsästäjä", sanoi vanha kuningas. "Hän ratsastaa
joka päivä jousineen metsään. Mutta ei hän koskaan tuo mitään saalista
mukanaan kotiin saakoon hän sitä sitten kuinka paljon tahansa, sillä
hän lahjoittaa kaiken, minkä hän saa, köyhille. Hän on hyvin hyvä
ihminen."

Niin sanoi vanha kuningas kuningattarelle. Mutta metsänkauriit
ajattelivat aivan toisin. He eivät ollenkaan Heinoa pelänneet, sillä
he tunsivat hänet jo kauvan aikaa ja tiesivät, ettei hän heille mitään
pahaa tehnyt. Hänhän aina vaan ratsasti metsän läpi metsän toiseen
rantaan ja tuolla metsänrannassa oli pieni tupa, jonka puut ja pensaat
melkein tykkönään peittivät ja jonka akkunat ja ovet olivat muratin ja
vuohilehden verhoomina. Mutta oven edustalla seisoi Sinisilmä ja kun
hän näki kuninkaanpojan tulevan, loistivat hänen silmänsä kuni kaksi
tähteä ja valaisivat hänen kasvonsa. --

Mutta Heino vaan ei tuonut mitään saalista kotiin ja tahtoi aina
ratsastaa yksinään, ja jos hänen isänsä ratsasti hänen mukanaan, niin
he eivät tavanneet yhtäkään otusta. Silloin vanha kuningas huomasi,
että Heinon metsästysretkillä oli jokin erikoinen tarkoitus. Hän
antoi erään palvelijan salaa hiipiä hänen jäljissään ja tämä kertoi
kaiken. Silloin nousivat veret hänen päähänsä ja hän vihastui kovin,
sillä Heino oli hänen ainoa poikansa ja hänellä oli aikomus naittaa
hänet erään mahtavan kuninkaan tyttären kanssa. Hän kutsutti sentähden
luokseen kaksi metsästäjää, näytti heille ison kultamöykyn, joka oli
yhtä iso kuin heidän päänsä ja lupasi lahjoittaa sen heille, jos he
vaan Sinisilmän tappaisivat.

Mutta Sinisilmällä oli lumivalkoinen kyyhkynen, joka joka päivä istui
metsän korkeimmassa puussa ja tähysteli kuninkaan kartanoon päin.
Kun Heino nousi ratsunsa selkään tullakseen Sinisilmän luo, lensi se
nopeasti hänen edellään räpäytti siivillään ikkunaan ja huusi:

    "Kuuluu risukosta rapse,
    Ratsun kavioiden kapse,
    Sinisilmä, sulhosi
    Sieltä varmaan saapuvi!"

Silloin asettui Sinisilmä tupansa oven edustalle ja odotti, kunnes
Heino tuli.

Kun nyt kyyhkynen illan tullessa näki kummankin metsästäjän hiipivän
metsään, aavisti se pahaa. Se lensi nopeasti linnaan, Heinon ikkunalle
ja räpäytteli siivillään ikkunanruutuihin, kunnes tämä tuli avaamaan
ikkunan, ja kertoi sitten hänelle kaikki tyyni. Hurjaa vauhtia hyökkäsi
Heino metsään ja kun hän saapui pimeälle tuvalle olivat jo metsästäjät
nuorilla sitoneet Sinisilmän ja neuvottelivat nyt, miten he hänet
tappaisivat. Silloin sivalsi Heino heidän päänsä poikki, kantoi ne
kotiin ja asetti ne isänsä huoneen kynnykselle.

Vanha kuningas ei voinut koko yönä nukkua, vaan kuuli alituiseen
hiljaista vaikeroimista ja ähkimistä ovensa takaa. Kun aamu koitti,
nousi hän ylös ja katsahti syytä tähän. Siinä oli kynnyksellä kummankin
metsästäjän pää ja niiden välissä Heinon kirjoittama kirje, jossa hän
sanoi, ettei hän enää huolinut ei isästä eikä äidistä ja että hän
tahtoi jok'ikisen yön nukkua Sinisilmän kynnyksellä paljastettu miekka
kainalossa. Joka vaan tulisi Sinisilmälle pahaa tekemään, häneltä oli
hän sivaltava pään poikki, samoin kuin hän oli tehnyt kummallekin
metsästäjälle, olipa hän vaikka kuningas itse.

Kun vanha kuningas oli tämän lukenut, hämmästyi hän kovin. Hän meni
kuningattaren luo ja kertoi hänelle kaiken. Mutta tämä torui häntä
siitä, että hän oli tahtonut tappaa Sinisilmän, ja sanoi: "Sinä olet
pilannut koko asian. Kuka nyt aina kaikki tappaa tahtoo. Te miehet, te
olette tyhmiä, niin toinen kuin toinenkin! Teillä ei muuta neuvoa ole
kuin: joko taipua tahi murtua. Tänäänkin olen pesijältä saanut kuusi
sinun paitaasi ja kaikista kuudesta ovat kaulussidenauhat poissa.
Missä ne ovat? Sinä olet ne tietystikin riuhtaissut poikki, koskapa
olit sitonut ne umpisolmuun, sen sijaan että olisit ne kärsivällisesti
aukaissut. Ja Heino on aivan sinun kaltaisesi. Nyt minun täytyy saattaa
kaikki entiselleen!"

"Noh niin, niin", vastasi kuningas, joka kai huomasi, että kuningatar
oli oikeassa, "olehan nyt tyyni äläkä toru; ei asia siitä parane."

Ja kuningatar heittelihe vuoteessaan koko yön sinne tänne ja
mietiskeli, mitä hänen tulisi tehdä. Niinpian kun päivä valkeni,
meni hän niitylle ja kaivoi maasta juurineen erään kasvin, joka oli
myrkyllinen ja jolla oli mustat marjat. Sitten meni hän metsään ja
istutti sen juuri tien viereen.

Kun hän tuli takaisin kysyi kuningas häneltä, mitä hän oli tehnyt. Hän
vastasi: "Minä olen istuttanut erään kasvin hänen tielleen, sillä on
punainen kukka; joka sen taittaa, hänen täytyy unhoittaa lemmittynsä."

Kun Heino seuraavana aamuna kulki metsän läpi, oli kasvi tien
vieressä ja sille oli kasvanut kaunis, punainen kukka; se kimalteli
auringon paisteessa ja tuoksui niin kovin, että hän oli melkein
pyörtymäisillään. Mutta vaikka yöllä oli tullut kova kaste maahan, niin
oli kumminkin sekä kasvi että kukka aivan kuivina. Silloin kysyi hän:
"Mikä kasvi sinä olet, johon ei kastekaan tartu?"

Kukka vastasi: "Kasvi semmoinen, jota ei kukaan muu kuin kuninkaan
lapsi voi löytää."

Sitten hän taasen kysyi: "Mutta jos minä sinut taittaisin?" ja
kukka vastasi: "Silloin kukoistaisin vielä muhkeammin, sä uljas
kuninkaanpoika."

Silloin hän ei enää voinut mieltänsä malttaa, vaan taittoi kukan ja kun
hän oli sen tehnyt oli hän unhoittanut lemmittynsä ja meni vanhempainsa
luokse linnaan.

Kun hänen äitinsä näki hänen tulevan, oli hänellä punainen kukka
napinlävessä. Silloin arvasi tämä, että kaikki oli onnistunut ja hän
huusi kuninkaan luokseen. Tämä meni poikaansa vastaanottamaan, toi
hänelle kultaisen kypärän ja kultaisen haarniskan ja sanoi: "Minä olen
jo vanha ja huono; mene maailmaan katsomaan miltä siellä näyttää.
Jos palaat kahden vuoden kuluttua takaisin, niin olen antava sinulle
kuningaskuntani." Silloin valitsi Heino itselleen kolmekymmentä
aseellista matkakumppania, kulki heidän seuraamana toisesta
kuningaskunnasta toiseen ja ihmetteli maailman ihanuutta. --

Mutta, kun Heino ei tullut takaisin, huomasi Sinisilmä hyvinkin, että
hän oli hänet hyljännyt. Joka aamu lähetti hän valkoisen kyyhkysensä
lentämään ja sen täytyi lentää siksi kunnes se oli löytänyt Heinon. Ja
joka ilta tuli valkoinen kyyhkynen takaisin ja kertoi Sinisilmälle,
missä Heino oli ja miten hänen kävi:

    "Virka valko kyyhkyisein,
    Kussa kulkee kultasein?"

ja kyyhkynen vastasi:

    "Ylpeänä vaeltaapi pitkin maailman rantaa."
    "Tokko aatteet konsanaan kullan luokse kantaa?"
    "Maailman kultaa, kunniaa etsein sinut unhottaa!"

Kaksi vuotta oli jo kulunut, silloin tuli valkoinen kyyhkynen taaskin
eräänä iltana takaisin, mutta sillä oli veripilkku siivessänsä.

Silloin kysyi Sinisilmä:

    "Virka valko kyyhkysein,
    Kussa kulkee kultasein?"

Samassa huomasi hän veripilkun ja tuli hyvin murheelliseksi: "Onko hän
kuollut?" kysyi hän:

    "Jospa Luoja sois
    Että kuollut ois!"

kujerti kyyhkynen.

    "Etähältä tuolta
    Virvatulten suolta
    Kulkijata kohtaan
    Valot kummat hohtaa.

    Kultas vaipui tuohon
    Virvatulten suohon
    Syliin valhevalojen
    Kauniin kuningattaren!"

Silloin käski Sinisilmä valkoisen kyyhkysen asettua hänen olkapäälleen
tietä osoittamaan ja läksi vaeltamaan, Heinoa etsimään.

Kun hän oli kulkenut kolme päivää, tuli hän virvatulien suolle, jossa
Heino lumottuna oli. Hän asettui hiljaa tien viereen odottamaan
kunnes tulisi ilta. Kun tuli pimeä, niin meni taivaskin pilviin,
jotka kiitivät hirmuista vauhtia eteenpäin. Lepistön lehdet kahisivat
sateessa eikä aikaakaan niin näki hän kaukana ensimmäisten sinisten
liekkien nousevan suosta. Silloin kohenteli hän hameitaan, astui
rohkeasti kaislikkoon ja kulki eteenpäin, koko ajan pelvotta tähystäen
virvatulia. Tie oli vaivaloinen, sillä kohta upposi hän nilkkaa myöten
suohon, tuuli ajoi hänen hiuksensa hajalle, niin että hänen täytyi
pysähtyä sitoakseen ne isoksi niskasolmuksi ja sade huuhtoi hänen
kasvojaan. Mutta suo tuli yhä syvemmäksi ja siniset liekit, jotka
yhä taajalukuisempina kaikin paikoin nousivat näkyviin näyttivät
pilkkaavan häntä. Sillä joskohta kotvan aikaa näytti siltä kuin jos ne
olisivat liikkumattomina olleet tahi vieläpä tulleet hälle vastaan,
niin että hän jo toivoi piankin tavoittavansa ne, niin liukuivat
ne kuitenkin kohta takaisin suon keskelle, tahi sammuivat äkkiä,
noustakseen taasen kauempana olevassa paikassa näkyviin. Hän upposi nyt
melkein polvin suohon eikä voinut astua enemmän kuin kaksi tahi kolme
askelta eteenpäin levähtämättä. Silloin taukosi rajuilma, kuun kapea
puolisko tuli pilvien välistä näkyviin ja hänen edessään keskellä isoa
mustavetistä suohautaa kohosi Suottaren lumottu linna.

Valkoiset portaat veivät tyynestä vedenpinnasta suureen, avonaiseen
etusaliin, jota monet siniset ja vihreät kristalliset pilarit
kannattivat ja tässä salissa tanssi kirjavana tuiskuna lukematon
joukko virvatulia erään erikoisen kirkkaasti loistavan, muiden
keskestä korkeammalle kohoavan liekin ympäriltä. Äkkiä erosi sekavasta
tungoksesta joukko virvatulia ja muodostivat kaksi kiehkuraa, jotka
huimaavaa vauhtia hyökkäsivät salista. Ja sillä välin kun toinen näistä
jäi linnan portaitten yläpäähän, lähestyi toinen nopeasti ja kohta
eroitti Sinisilmä kaksitoista kalpeata, mutta ihmeellisen kaunista
neitosta, joilla oli otsassaan kultaiset pantanauhat, ja niiden
etupuolessa pienet maljantapaiset syvennykset, joissa sininen liekki
paloi. Hurjasti tanssien kiitivät he kohti Sinisilmää ja piirittivät
hänet ja linnasta kuuluvan, lumoovan soiton säestyksellä lauloivat he:

    "Piirihin
    piirihin
    Joudu sisko, leikkihin!
    Linnassa
    ylhäällä
    Sua oottaa ystävä!

    Mainen rakkaus unohda,
    Joukkohomme kiiruhda!
    Tänne tullut, tänne jää,
    Monta tääll' on ystävää!"

Mutta Sinisilmä katsoi rauhallisna ja väistämättä henkiin isoin
kirkkain silmin ja sanoi: "Te ette taida minulle mitään! Jumala
yksin tietää, jos minä hengissä pääsen tästä suosta, mutta jos minun
täytyykin kuolla, niin ette kumminkaan saa minua valtoihinne!"

Silloin pakenivat neitoset eri suunnille suon piilopaikkoihin. Mutta
niiden sijaan kiiti toinen virvatulien kiehkura, joka tähän saakka
oli tanssinut linnan portaitten edessä. Sen muodosti kaksitoista
ihmeenkaunista, mutta kuolonkalpeaa poikaa, joilla niinikään oli
sinertävät liekit otsissaan. He piirittivät Sinisilmän ja tanssivat
hitaasti hänen ympärillään vuoronperään kohottaen valkoiset
käsivartensa päänsä yli ja vuoron viittoen taaksepäin linnaa kohden.
Ja etenkin eräs heistä läheni yhäti Sinisilmää, ikäänkuin tahtoisi hän
tarttua häneen, ja kun Sinisilmä silmäsi häntä tarkemmin, niin tunsi
hän hänet Heinoksi.

Silloin sykähti hänen sydämensä ikäänkuin jos häntä olisi miekalla
isketty, ja hän huusi kovasti: "Heino, Jumala auttakoon sinua suuressa
hädässäsi!"

Tuskin oli hän tämän saanut huudetuksi, niin puhalsi äkäinen vihuri
yli suon ja virvatulet sammuivat. Vesi suohaudassa alkoi lainehtia ja
mustat aallot läiskyen alkoivat huuhtoa linnan valkoisia portaita;
silloin upposi se äänettömästi syvyyteen ja sen sijalle kohosi neljä
mädännyttä paalua, vanhan, pakanain ajoilta säilyneen, kalastajamajan
tähteet. Mutta Sinisilmän edessä vyötäisiään myöten suohon uponneena
seisoi Heino, elossa niinkuin ennenkin, mutta kalpeana ja surullisena.
Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä hänen silmillään ja hänen
kypäränsä ja haarniskansa olivat ruostuneet.

"Sinäkö, Sinisilmä, se oletkin?" kysyi hän surumielin.

"Niin Heino, minä olen."

"Anna minun olla", vastasi hän, "minä olen mennyt mies!"

Mutta Sinisilmä ojensi hänelle kätensä ja rohkaisi häntä, ja hän koetti
päästä muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi ja sanoi:

    "Mätäs alla hajoo
    Suohon jalka vajoo!"

Mutta tämä piti hänestä yhä lujemmin kiinni ja vastasi:

    "Pidä, pidä kiinni vaan,
    Ett' et pääse vaipumaan!
    Kyllä sinut kannan
    Yli soisen rannan!"

Siten auttoi hän häntä askel askeleelta edemmä, mutta yhä vaan jäi hän
seisomaan ja sanoi:

    "Mätäs alla hajoo
    Suohon jalka vajoo!"

Ja yhä vaan Sinisilmä lohdutti häntä ja sanoi:

    "Pidä, pidä kiinni vaan,
    Ett' et pääse vaipumaan!
    Kyllä sinut kannan
    Yli soisen rannan!"

Sanomattomalla vaivalla olivat he vihdoinkin päässeet niin kauas, että
he jo matkan päässä näkivät suon reunan, ja maantien, mutta silloin jäi
Heino liikkumattomana seisomaan ja huudahti: "En jaksa enää, Sinisilmä!
Mene yksin takaisin ja sano äidilleni terveiseni. Sinä kyllä tästä
pääset, sillä sinä et uppoa niin syvälle; mutta minä olen melkein
sydäntäni myöten suossa." Samassa kääntyi hän taaksepäin katsomaan
paikkaa, johon taikalinna oli uponnut.

"Älä katso taaksesi!" huudahti Sinisilmä huolestuneena. Mutta tuskin
ehti hän nämät sanat lausuakaan, ennenkun yksinäinen sininen liekki
läksi suon keskeltä heitä kohden kiidättämään. Se lähestyi nopeaan ja
virvatulien kuningatar, Suotar itse, seisoi heidän edessään. Hänellä
oli valkoisista lumpeenkukista sidottu seppele päässä, ja hänen
otsapantanaan oli kullankarvainen käärme, joka hiljalleen kiemurteli
hänen otsallaan ja hänen hiuksissaan. Palavin silmin katsoi hän Heinoon
ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia hänen mieltään. Sitten laski hän
kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi rukoillen: "Tule takaisin, Heino!"
Ja tämä katsoi häneen ja oli kahden vaiheilla.

Silloin tempasi Sinisilmä hänen miekkansa hänen kupeeltaan ja yritti
iskeä sillä Suotarta. Mutta virvatulien kuningatar naurahti ja sanoi:
"Voi sinua typerää lasta, mitä sinä minulle mahdat? Minä en ole
lihaa ja verta." Samassa tarttui hän Heinoon kiinni ja vetäsi hänet
voimakkaasti luokseen, niin että hänen mustat kiharansa peittivät
Heinon kasvot. Mutta sieluntuskissaan huusi Sinisilmä: "Ja vaikkapa
et olisikaan verta ja lihaa, sinä inhoittava nainen, niin on hän,
jonka tahdon kynsistäsi pelastaa semmoinen!" Ja vielä kerran kohotti
hän miekkaa voimalliseen iskuun ja kun Suotar vielä kerran yritti
viedä Heinon, jonka oikeaan käteen hän oli tarttunut, mukaansa, huusi
hän: "Heino, ei se koske!" ja iski häneltä hänen kätensä poikki juuri
ranteen kohdalta.

Silloin sammui liekki Suottaren otsalta ja hän itse hälveni kuni
utukuva, mutta valkoinen kyyhkynen, joka tähän asti oli Sinisilmän
olalla istunut, lensi nyt Heinon olkapäälle.

"Nyt olet pelastettu, Heino!" huudahti Sinisilmä kun hän tämän näki.
"Tule, ei ole enää pitkälti maantielle, ponnista viimeiset voimasi!
Näetkös, et uppoo enää syvälle."

Ja he kulkivat eteenpäin, mutta yhä vaan jäi Heino usein seisomaan ja
sanoi:

    "Voi kuinka suuri on tuskani, armaan'!"

Mutta Sinisilmä vastasi:

    "Mun tuskani on suuremp' varmaan!"

Mutta loppumatkan täytyi hänen melkein kantaa Heinoa, ja kun tämä oli
astunut viimeisen askeleen suosta, kaatui hän lopen väsyneenä tielle ja
nukkui siihen. Silloin otti Sinisilmä huivinsa ja sitoi hänen haavansa,
jotta se herkeisi verta vuotamasta. -- Kun hän sitten huomasi, että hän
nukkui hiljaa ja rauhallisesti, otti hän sormuksen, jonka Heino oli
hänelle lahjoittanut, sormestaan, pani sen hänen sormeensa ja läksi
matkalle kotia päin.

Niinpian kun hän pääsi perille, meni hän vanhan kuninkaan luo ja sanoi
hänelle, katsoen iloisena häneen suurilla sinisillä silmillään:

"Poikanne olen pelastanut; hän on piakkoin palaava luoksenne. Jumala
teitä siunatkoon, minua ette enää koskaan näe."

Silloin puristi vanha kuningas hänet rintaansa vastaan ja sanoi:
"Sinisilmä, tyttäreni, sinä voit kantaa kruunua yhtä uljaasti kuin
kuninkaankin lapsi! Jos tahdot antaa hänelle anteeksi ja ottaa
yksikätisen mieheksesi, niin olet oleva hänen kuningattarensa
niinkauvan kuin vaan elänet!"

Tämän sanottuaan avasi hän ovet ja sisään astui Heino ja sulki
Sinisilmän syliinsä. Silloin syntyi suuri ilo koko maassa ja kaikki
ihmiset tahtoivat nähdä kauniin, hurskaan tytön, joka oli pelastanut
kuninkaanpojan.

Mutta kun he olivat vihillä kirkossa, alttarin edessä ja heidän
tuli vaihtaa sormuksia, unohti Heino, ettei hänellä oikeata kättä
ollutkaan ja ojensi tyngän papille. Silloin tapahtui ihme, sillä kun
pappi kosketti tynkää, kasvoi siihen terve käsi, kuni valkoinen kukka
ruskeaan oksaan. Mutta rannetta ympäröi punainen juomu, hieno kuni
lanka. Se jäi siihen koko hänen elinajakseen.



Vanhain akkain mylly


Lähellä Apoldan kaupunkia Saksanmaalla on vanhain akkain mylly. Se on
melkein kuni iso kahvimylly, siinä vaan eroitus, ettei sitä väännetä
ylä- vaan alapuolelta. Alhaalla on nimittäin kaksi isoa kampea, joihin
kaksi renkiä tarttuu kun on jauhettava. Ylhäältä lasketaan vanhat akat
myllyyn: ryppyisinä, hiuksettomina ja hampaattomina ne sinne pannaan
ja nuorina he alhaalla tulevat esiin; sievinä ja punaposkisina kuni
omenat. Yksi väännähdys vaan ja sitte valmis; vaan ritinää ja ratinaa
siinä on niin, että selkäpiitä karsii. Mutta jos kysyy niiltä, jotka
tulevat nuortuneina ulos, eikö se hirmuisesti koskenut, niin vastaavat
he: "Eihän toki! Ihmeen ihanata se oli! Melkein niinkuin jos olisi
herännyt varhain aamulla kun on nukkunut oikein hyvin, kun aurinko
paistaa huoneeseen ja linnut laulavat ja puut humisevat ja vielä
vuoteessaan loikoilee ja ojenteleikse. Silloinkin jäseniä välistä
naksauttaa!"

Pitkän matkan päässä Apoldasta asui ennen vanha vaimo, joka myöskin
oli kuullut myllystä puhuttavan. Kun hän nyt hyvin kernaasti olisi
tahtonut olla nuori, niin teki hän äkkiä eräänä päivänä päätöksensä ja
laittautui matkalle.

Hidasta oli matkan teko; hänen täytyi usein jäädä seisomaan koska häntä
niin ryvitti, mutta ajan pitkään pääsi hän kumminkin eteenpäin ja
vihdoin viimein pääsi hän myllyllekin.

"Tahtoisin kernaasti tulla nuoreksi taas ja siitä syystä uudelleen
jauhatuttaa itseni", sanoi hän eräälle rengille, joka kädet
housuntaskuissa istuskeli myllyn edustalla ja puhalteli savuja
piipustaan. "Herra Jumala, kuinka tänne on pitkä matka!"

"Mikä sitten on nimesi?" kysyi renki haukotellen.

"Vanhaksi Liisa-muoriksi minua sanovat!"

"Istukaa penkille vähäksi aikaa, Liisa-muori", sanoi renki, meni
myllyyn, avasi ison kirjan ja tuli sitten pitkä lista kädessään taasen
ulos.

"Lasku kai se on, poikaseni?" kysyi vanhus.

"Ei toki!" vastasi renki. "Jauhaminen ei maksa mitään. Mutta tämän alle
täytyy Teidän ensinnä kirjoittaa nimenne!"

"Nimenikö kirjoittaa?" toisti vanha vaimo. "Niinkö nimikirjoituksellani
perkeleelle lupautua? En, sitä en tee! Minä olen jumalaapelkäävä nainen
ja toivon kerran pääseväni taivaaseen."

"Ei täällä kumminkaan niin vaarallisia vaadita", nauroi renki. "Listaan
on merkitty kaikki ne tyhmyydet, mitkä eläissänne olette tehneet,
samassa järjestyksessä aikoineen ja tuntineen kuin ne tapahtuivat.
Ennenkun annatte jauhatuttaa itsenne, täytyy Teidän sitoutua, nuoreksi
tultuanne, tekemään vielä kerran samat tyhmyydet ja ihan samassa
järjestyksessä; aivan niinkuin ne ovat tähän listaan merkityt."

Sitten katsoi hän listaan ja virkkoi hymyillen: "Onhan niitä
tosiaankin koko joukko, Liisa-muori, aika joukko! Kuudennestatoista
kuudenteenkolmatta ikävuoteen yksi kutakin päivää kohden, sunnuntaisin
kaksikin. Sitten niitä on vähemmän. Mutta alkupuolella neljänäkymmentä,
silloin niitä taas, hitto vieköön, on oikein paksulta. Lopulta,
niinkuin tavallista on!"

Silloin huokasi vanhus ja sanoi: "Ohhoh, eipä silloin kannatakkaan
myllyyn mennä!"

"Niinpä, niin", vastasi renki "useitten ei sitä kannatakkaan tehdä!
Senpätähden meillä onkin niin hyvä aika, seitsemän joutopäivää viikossa
ja mylly seisoo, varsinkin viime vuosina. Ennen sitä oli liike edes
vähäsen vilkkaampaa."

"Eikö ole mahdollista pyyhkiä edes jotakin listasta?" kysyi vanhus
vielä kerran ja hyväili rengin poskia. "Kolme asiaa vaan, poikaseni,
kaiken muun tahdon, jos nyt niin olla täytyy, tehdä vielä toisenkin
kerran."

"Ei", vastasi renki, "se on aivan mahdotonta. Joko -- tahi!"

"Pitäkää listanne", sanoi silloin vanha vaimo hiukkasen mietittyään,
"olen menettänyt kaiken halun mennä tuhmaan, vanhaan myllyynne!" ja hän
läksi kotiinsa.

Mutta kun hän tuli sinne ja ihmiset kummissaan katsoivat häneen
ja sanoivat: "Mutta Liisa-muori, Tehän tulette aivan yhtä vanhana
takaisinkin kuin olitte sinne mennessänne! Myllystä kai ei olekaan
taikaa?" -- niin rykäisi hän ja vastasi: "Onhan sitä siinä kylläkin:
mutta minä pelkäsin liian paljon ja mitäs sitten siitä lyhyestä
lisäelämästä hyötyä olisikaan? Voi hyvä Jumala!"



Pieni kyttyräselkäinen tyttö


Oli kerran vaimo ja hänellä yksi ainoa pieni, tyttölapsi. Tämä oli niin
pieni ja kalpea, aivan toisenlainen kuin muut lapset. Sillä kun vaimo
meni hänen kanssaan kävelemään, niin jäivät ihmiset usein seisomaan,
katsoivat hänen jälkeensä ja kuiskasivat jotain toisilleen. Jos silloin
pieni tyttö kysyi äidiltään, minkätähden ihmiset niin kummastuneilta
näyttivät, niin vastasi äiti joka kerta: "Koska sinulla on niin soman
soma uusi mekko ylläsi." Siihen tyytyi pienokainen. Mutta kun he
tulivat taas kotiin, niin nosti äiti tyttärensä syliinsä, suuteli
häntä uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoi: "Rakas, oma sydänkäpyseni,
mitenhän sinun käynee kun kerran kuolen. Ei kukaan ihminen tiedä mikä
rakastettava enkeli sinä olet; ei isäsikään!"

Jonkun ajan kuluttua sairastui äiti aivan äkkiä ja yhdeksäntenä päivänä
kuoli hän. Silloin heittäysi pienen tytön isä aivan toivottomana
kuolleen viereen ja vaati, että hänet haudattaisiin hänen vaimonsa
kanssa yhdessä. Mutta hänen ystävänsä puhuivat hänen kanssaan ja
lohduttivat häntä; silloin luopui hän aikeestaan ja vuoden kuluttua
meni hän uusiin naimisiin toisen naisen kanssa, joka kyllä oli
nuorempi, kauniimpi ja rikkaampi kuin hänen ensimmäinen vaimonsa,
mutt'ei läheskään niin hyvä.

Pieni tyttö oli koko ajan, sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut,
istunut aamusta iltaan huoneessaan, sen ikkunassa, sillä hänellä ei
ollut ketään, joka olisi tahtonut mennä hänen kanssaan kävelemään. Hän
oli tullut vieläkin kalpeammaksi, eikä ollut viimekuluneena vuonna
kasvanut ollenkaan.

Kun uusi äiti nyt tuli taloon, ajatteli hän: "Nyt voit auringon
kirkkaasti paistaessa mennä kävelemään kaupungin ulkopuolelle kauniita
teitä myöten, joiden varsilla ihanat pensaat ja kukat kasvavat ja missä
niin paljon hienosti puettuja ihmisiä tapaa." Sillä hän asui pienen,
kapean kadun varrella, jonne aurinko vaan harvoin pääsi paistamaan
ja jos istuikin ikkunalaudalla, niin näki vaan pienen kolkan sinistä
taivasta, palasen niin ison kuin nenäliinan. Uusi äiti menikin, joka
päivä kaupungille, niin edellä kuin jälkeenkin puolenpäivän. Silloin
puki hän joka kerta ylleen ihmeen kauniin monivärisen puvun, paljon
kauniimman kuin yksikään niistä oli ollut, mitkä pikku tytön entisellä
äidillä oli ollut, mutta pientä tyttöä ei hän koskaan ottanut mukaansa.

Silloin rohkaisi tämä mielensä ja eräänä päivänä pyysi hän niin
hartaasti, että pääsisi mukaan. Mutta uusi äiti kielsi jyrkästi sanoen:
"Sinä kait et ole järjissäsi! Mitä ihmiset ajattelisivat, jos minä
näyttäytyisin sinun seurassasi? Sinähän olet aivan kyttyräselkäinen.
Kyttyräselkäiset lapset eivät koskaan mene kävelemään, ne jäävät aina
kotiin."

Silloin vaikeni pieni tyttö, ja niin pian kun hänen uusi äitinsä oli
lähtenyt pois, asettui hän tuolille ja katseli itseään peilissä; ja
todellakin, hän oli aivan kyttyräselkäinen! Sitten asettui hän taasen
ikkunaansa, katseli alas kadulle ja ajatteli hyvää, entistä vanhaa
äitiään, joka kumminkin oli ottanut hänet joka päivä mukaansa. Sitten
ajatteli hän taasen kyttyräänsä:

"Mitähän siinä mahtanee olla?" sanoi hän itsekseen, "tuollaisessa
kyttyrässä täytynee kumminkin jotain olla."

Ja kesä kului loppuun ja kun tuli talvi oli pieni tyttönen käynyt yhä
kalpeammaksi ja huonommaksi, niin ettei hän enää ollenkaan voinut
kiivetä ikkunaan, vaan hänen täytyi alinomaa maata vuoteessaan.
Ja eräänä yönä, siihen vuoden aikaan kun vuokot alkoivat työntää
ensimmäistä vihantaa, tuli hänen vanha entinen hyvä äitinsä hänen
luokseen ja kertoi hänelle, kuinka kultaista ja ihanaa taivaassa oli.

Seuraavana aamuna oli pieni tyttö kuollut.

"Älä itke, mieheni!" sanoi uusi äiti: "se oli parasta mikä saattoi
lapsi raukalle tapahtua!" Ja mies ei vastannut sanaakaan, vaan
nyykähytti äänetönnä päätänsä.

Mutta kun pieni tyttö oli haudassaan, tuli enkeli taivaasta lentäen
isojen, lumivalkoisten siipien varassa, laskeusi haudan viereen
ja koputti sille kuni ovelle. Kohta tuli pieni tyttö haudasta ja
enkeli kertoi hänelle, että hän oli tullut viemään hänet taivaaseen
hänen äitinsä luokse. Silloin kysyi pieni tyttö hiljaa, josko
kyttyräselkäiset lapset myöskin pääsivät taivaaseen. Hän vaan ei voinut
sitä mahdolliseksi ajatella, koskapa taivaassa oli niin kaunista ja
muhkeaa.

Mutta enkeli vastasi: "Rakas lapsi kultani, ethän sinä enää olekkaan
kyttyräselkäinen!" ja kosketti hänen selkäänsä valkoisella kädellään.
Silloin putosi ilkeännäköinen kyttyrä pois kuni iso tyhjä kuori. Ja
mitä oli sen sisässä?

Kaksi ihanaa, valkoista enkelinsiipeä! Ne hän levitti lentoon,
ikäänkuin hän olisi aina lentää taitanut ja kiiti enkelin seurassa
kautta kirkkaan auringonpaisteen kohti sinertävää taivasta. Mutta
taivaan ylimmällä rannalla istui hänen entinen vanha äitinsä ja levitti
hänelle sylinsä. Ja hän lensi suoraan siihen.



Lasten kasku


Se hautausmaa, jolla ne kaksi pientä lasta leikki, joista tänään tahdon
teille kertoa, oli korkealla vihantavalla vuorenlaella. Kylä, johon se
kuului, oli sekin korkealla, metsäisen laakson yläpuolella, niin että
se usein peittyi pilviin, kun joku sinertävällä joella souti siitä
ohitse. Mutta hautausmaa oli vielä kylääkin korkeammalla, niin että sen
monet mustat ristit näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Ihmisten oli
kuta kuinkin vaikeata kantaa kuolleensa kylästä hautausmaalle, sillä
tie oli jyrkkä ja kivinen, kunnes päästiin sille viheriälle nurmikolle,
jolla hautausmaa oli, mutta kumminkin tekivät he tämän. Sillä vuoriston
asukkaat eivät voi laaksossa elää; siellä on heidän niin ahdasta ja
masentavaa ollakseen, niinkuin meistä olo syvässä kellarissa tuntuisi
-- ja niin on vielä enemmän heidän kuolleittensa laita. Korkealle,
vuorenlaelle täytyi heidät haudata, jotta he voisivat nähdä kauas yli
maan ja mantereen ja laaksoon, missä laivat kulkevat.

Ihan eräässä hautausmaan kolkassa oli ihmisten unhoittama hauta. Sillä
kasvoi vaan ruohoa ja ruohon puoleksi peittäminä pari valkoista tahi
punasta nurmen kukkaa, joita ei kukaan ollut istuttanut. Sillä haudassa
lepäsi vanha poikamies, jolla ei ollut ei vaimoa eikä lasta, eikä
ylipäätään ketään joka olisi hänestä huolinut. Vierailta mailta oli
hän tullut, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Joka aamu oli hän noussut
vuoren laelle ja oli tuntimäärin siellä istunut. Mutta kohta oli hän
kuollut ja hänet oli haudattu. Nimi oli hänellä myöskin tietysti ollut,
mutta mikä se oli, ei sitä kenkään tiennyt, ei edes haudankaivajakaan.
Kirkonkirjoihin oli vaan merkitty kolme ristiä ja niiden alla oli
luettavana: "vanha muukalainen poikamies, kuoli niin ja niinmonentena
päivänä Herran vuonna silloin ja silloin." --

Kaikki tämä oli todellakin hyvin vaatimatonta, mutta haudankaivajan
kaksi pientä lasta, joista minulla juuri oli aikomus teille kertoa,
piti erittäinkin tästä vanhasta unhoitetusta haudasta kirkkomaan
kolkassa, sillä heillä oli lupa leikkiä ja peuhata siellä niin
paljon kuin heitä vaan halutti, vaan toisia hautoja he eivät saaneet
lähestyäkään. Näitä toisia piti haudankaivaja erinomaisessa kunnossa,
ruoho oli vasta leikattua ja tiheää kuin sametin nukki, niillä kukki
myöskin kaikenlaisia kukkasia, joita haudankaivaja hyvin huolellisesti
kasteli, vaikka hänen täytyikin noutaa vettä siihen tarkoitukseen kylän
kaivosta asti. Usealla hautakummulla oli sitä paitsi seppeleitäkin
komeine nauhoineen.

"Kaisu", sanoi pieni poika, joka oli polvillaan vanhan hautakummun
vieressä, samalla kun hän tyytyväisenä katseli kuoppaa, minkä hän
pienillä käsillään oli kaivanut haudan kylkeen, "Kaisu, talomme on
valmis. Minä olen tasoittanut lattian kirjavilla kivillä ja siroitellut
kukkaslehtiä sille. Minä olen isä ja sinä olet äiti. -- Hyvää huomenta,
äiti, mitä lapset tekevät?"

"Hannu", vastasi pienokainen, "sinä et saa niin kiirettä pitää. Ei
minulla vielä ole lapsia, mutta pian olen semmoisia hankkiva." Sitten
juoksenteli hän hautakumpujen ja pensaitten välissä ja tuli takaisin
kummatkin kätöset etanoita täynnä:

"Kuule, isä, minulla on jo seitsemän lasta, seitsemän ihmeen sievää
etanalasta!" "Silloinpa panemme ne hetipaikalla nukkumaan, sillä on jo
myöhäistä."

He poimivat vihreitä lehtiä, pistivät ne koloon, etanat kuorineen
niiden päälle ja peittivät jokaisen toisella lehdellä.

"Ole nyt vaiti, Hannu!" huudahti pieni tyttö, "minun täytyy tuudittaa
lapsiani, se minun täytyy tehdä aivan yksinäni. Isä ei koskaan laula
mukana. Sinä voit sillä aikaa vielä mennä työntekoon."

Ja Hannu juoksi pois, ja Kaisu alkoi pienellä äänellään laulaa:

    "Pikkuruista seitsemän
    Äidillä on lasta.
    Mikäs estää pieniä
    Uneen uupumasta?
    Kun on peite pehmoinen,
    Äiti vierell' vuotehen.
    Silmät kiinni painakaa!
    Äiti laulaa, tuudittaa.
    Kuules, pikku Kalle,
    Jalkas peiton alle!"

Mutta eräs lehti alkoi liikkua ja yksi etanoista pisti päänsä hienoine
sarvineen esiin sen alta. Silloin näpsähytti pieni tyttö sitä
sormellaan päähän ja sanoi: "Odotahan, sinä Kusti, sinä et koskaan ole
kiltti! Tänäkään aamuna et tahtonut antaa tukkaasi harjata. Menetkö
heti paikalla peitteesi alle!" Ja hän lauloi vielä kerran:

    "Uupuneet kun unehen
    Ovat pienokaiset
    Alle peiton pehmoisen
    Äidin armahaiset,
    Hiipii enkel' huoneeseen,
    Katsoo lasten vuoteeseen,
    Kysyy: lapset somat,
    Tokko kiltit ovat?
    Helmaan unen armahan
    Kaikki he jo varmahan
         Vaipunehet lie?"

         "Terveiset vie
         Luojalle sie:
         Lapseni kiltit
         Kiittävät Häntä
         Leivästä, voista
         Ja piirakoista,
         Jotka hän lapsille
         Kilteille antaa.
         Kiltti on Kalle,
         Hänkin jo nukkui
         Peittehen alle."

Kun hän lopetti olivat nuot seitsemän etanaa todellakin siihen
nukkuneet, ainakin pysyttelivät he aivan liikkumattomina ja kun Hannu
ei vielä ollut tullut takaisin, juoksi pieni tyttö vielä kerran
hautausmaalle etanoita etsimään. Hän kokoili suuren määrän esiliinaansa
ja palasi niitten kanssa haudalle. Siinä istui jo Hannu odottamassa.

"Isä", huusi hän hänelle, "minä olen saanut sata lasta lisää!"

"Kuulehan, vaimoseni", vastasi pikku poika, "sata lasta on liian
paljon. Meillä on vaan yksi ainoa nukenlautanen ja kaksi pientä
haarukkaa. Milläs ne lapset syövät? Ei kellään äidillä ole sataa lasta.
Eihän ole edes sataa nimeäkään. Miksikä me lapsemme ristimme? Vie ne
takaisin!"

"Enpähän, Hannu", vastasi pieni tyttö, "sataa lasta pitää on hyvin
hauska. Minä tarvitsen ne kaikki tyyni." --

Samassa tuli haudankaivajan nuori vaimo ja toi kaksi isoa voileipää,
sillä ilta oli käsissä. Hän suuteli kumpaakin lasta, nosti heidät
hautakummulle, istumaan ja sanoi: "Varokaa uusia esiliinojanne." --
Siinä istuivat he nyt äänettöminä kuni hiiret ja söivät. --

Mutta vanha poikamies haudassaan oli kuullut kaiken, sillä kuolleet
kuulevat hyvin tarkalleen kaiken, mitä heidän haudallaan puhutaan. Hän
ajatteli sitä aikaa, jolloin hänkin oli ollut pieni poika. Silloin oli
hänkin tuntenut pienen tytön ja he olivat leikkineet yhdessä, olivat
rakentaneet taloja ja olivat olleet olevinaan mies ja vaimo. Ja sitten
ajatteli hän myöhempää aikaa, kun hän oli nähnyt tuon saman pienen
tytön täysi-ikäisenä. Sittemmin ei hän koskaan ollut kuullut hänestä
sanaakaan, sillä hän oli kulkenut omia teitään eivätkä ne mahtaneet
olla parhaimpia, sillä kuta enemmän hän niitä ajatteli ja kuta enemmän
lapset hänen haudallaan pakisivat, sitä murheellisemmaksi tuli hän. Hän
alkoi itkeä ja itki yhä vaan katkerammin. Ja kun haudankaivajan vaimo
asetti lapsensa hänen hautakummulleen istumaan itki hän yhä enemmän.
Hän koetti levittää sylensä heille, sillä hänestä oli kuin jos hänen
olisi täytynyt saada puristaa heidät rintaansa vastaan. Mutta se ei
onnistunut, sillä hänen päällään oli multaa kuuden jalan paksuudelta,
ja kuusi jalkaa multaa painaa paljon. Silloin itki hän yhä enemmän,
ja hän itki vielä senkin jälkeen kun haudankaivajan emäntä jo aikoja
sitten oli käynyt hakemassa pois lapsensa ja pannut ne nukkumaan.

Mutta kun haudankaivaja seuraavana aamuna tuli hautausmaalle, oli lähde
puhjennut esiin hyljätyn haudan kupeesta. Se oli saanut syntynsä niistä
kyynelistä, mitkä vanha poikamies oli itkenyt. Se pulppusi kirkkaana
hautakummusta ja tuli juuri samasta kolosta, johon molemmat pienet
lapset olivat huoneensa kaivaneet. Silloin ihastui haudankaivaja,
sillä nyt ei hänen enää tarvinnut kantaa vettä kukkain kastelemiseen
jyrkkää polkua myöten ylös kylästä asti. Lähteesen teki hän oikean
juoksuojan ja ympäröi sen kaikilta puolin isoilla kivillä. Tästä
lähtien kasteli hän kaikkia hautoja uuden lähteen vedellä, ja kukat
kukkivat nyt kauniimpina kuin koskaan ennen. Ainoastaan sitä hautaa,
jossa vanha poikamies oli haudattuna, ei hän valellut, sillä olihan
se vanha, kaikkien hylkäämä hauta, josta ei kukaan välittänyt. Mutta
siitä huolimatta kasvoivat kenenkään istuttamattomat vuorikukkaset
muhkeampina hänen haudallaan kuin missään muussa paikassa ja lapset
istuivat usein lähteen partaalla, rakentelivat myllyjä ja antoivat
paperista tehtyjen venheittensä uida sen pinnalla.



Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet


On ihmisiä, joilla on lasiset sydämet. Jos niitä hellävaroin koskettaa,
soivat ne hienosti kuni hopeiset tiuvut. Mutta jos niitä kolahuttaa,
niin menevät ne rikki.

Oli ennen kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme tytärtä ja kaikilla
heillä oli lasiset sydämet. "Lapseni", sanoi eräänä päivänä kuningatar,
"pitäkää vaari sydämistänne, ne ovat helposti särkyvää tavaraa!" Ja sen
he tekivätkin.

Eräänä päivänä nojautui kumminkin vanhin sisar ulos ikkunasta kaidetta
vastaan katsoakseen alas puutarhaan, jossa mehiläiset ja perhoset
lentelivät kukasta kukkaan. Siinä puristui hänen sydämensä: kuului
kilahdus ikäänkuin jos jokin olisi mennyt rikki, ja hän kaatui
lattialle, ja oli kuollut.

Taaskin tapahtui jonkun ajan kuluttua, että toinen tyttäristä joi
kupillisen liian kuumaa kahvia. Kuului taas risahdus ikäänkuin jos
juomalasi olisi särkynyt, ainoastaan heikommin kuin ensi kerralla ja
hänkin kaatui lattialle. Silloin nosti hänen äitinsä hänet ylös ja
katsoi häneen, mutta huomasi ilokseen, että hänen sydämeensä ainoastaan
oli syntynyt särö, mutta että se vielä kesti.

"Mitä meidän nyt tulee tehdä tyttärellemme?" neuvottelivat kuningas
ja kuningatar. "Hänellä on sydämessään särö ja vaikka se onkin aivan
hieno, niin voi sydän kumminkin hyvin helposti kokonaan särkyä. Meidän
täytyy pitää hyvin tarkkaa huolta hänestä." Mutta kuninkaantytär sanoi:
"Antakaa minun vaan olla! Monasti kestää se, jossa on särö, sittemmin
vielä hyvinkin kauvan!" --

Sillä aikaa oli nuorinkin kuninkaantytär kasvanut isoksi ja niin
kauniiksi, hyväksi ja älykkääksi, että kuninkaanpoikia kaikilta
tahoilta tulvaili hänen luokseen häntä kosimaan. Mutta vanha kuningas
oli vahingosta viisastunut ja sanoi: "Minulla on vaan yksi ainoa terve
tytär, ja hänelläkin on lasinen sydän. Jos minun täytyy antaa hänet
jollekin, niin täytyy tämän olla kuningas, joka samalla kertaa on
lasimestari ja ymmärtää pidellä niin helposti särkyvää tavaraa." Mutta
monien sulhasten joukossa ei ollut ainoatakaan, joka samalla aikaa
olisi lasimestariksi valmistautunut, ja siitä syystä täytyi kaikkien
tyhjin toimin lähteä kotiinsa. --

Kuninkaan hovissa palvelevien jalosukuisten nuorukaisten joukossa oli
nyt eräskin, joka oli palvellut melkein koko aikansa. Jos hän vielä
kolme kertaa oli kantanut nuorimman kuninkaantyttären laahustinta,
niin tuli hänestä aatelismies. Silloin oli kuningas onnitteleva häntä
ja sanova hänelle: "Sinä olet nyt täysinpalvellut ja aatelismies. Minä
kiitän sinua. Saat mennä."

Kun hän nyt ensi kerran kantoi kuninkaantyttären laahustinta, huomasi
hän, että hänellä oli kuninkaallinen ryhti. Kun hän toisen kerran
kantoi laahustinta sanoi kuninkaantytär: "Heitä laahustin hetkiseksi,
ojenna kätesi minulle ja saata minut portaita ylös, mutta hienosti
ja kohteliaasti, kuten semmoinen jalosukuiselle nuorukaiselle,
joka saattaa kuninkaantytärtä, sopii." Kun hän tämän teki, huomasi
hän, että hänellä oli kuninkaallinen kätönenkin. Kuninkaantytärkin
huomasi jotain, mutta mitä hän huomasi, sen olen myöhemmin sanova.
Kun nuorukainen vihdoin viimein kolmatta kertaa kantoi laahustinta,
käännähti kuninkaantytär ympäriinsä ja sanoi hänelle: "Kuinka
viehättävästi sinä osaat laahustintani kantaa! Niin viehättävästi
ei kukaan ole sitä vielä tähän asti kantanut." Silloin huomasi
nuorukainen, että hän käytti kuninkaallista puhettakin. Mutta nyt oli
hän täysinpalvellut ja aatelismies. Kuningas kiitti ja onnitteli häntä
ja sanoi, että nyt hän saisi mennä.

Kun hän läksi, oli kuninkaantytär puutarhan portilla ja sanoi hänelle:
"Sinä olet kantanut laahustintani viehättävämmin kuin kukaan muu.
Kunpahan olisit lasimestari ja kuningas!"

Siihen vastasi nuorukainen, että hän oli kaikin tavoin koettava tulla
kumpaiseksikin, hänen tuli vaan odottaa häntä, hän oli varmaan kerran
tuleva takaisin.

Hän meni sentähden erään lasimestarin luo ja kysyi häneltä, eikö hän
tarvitseisi oppipoikaa. "Kyllä kai", vastasi tämä, "mutta sinun täytyy
palvella minun luonani neljä vuotta. Ensimmäisenä vuotena olet sinä
oppiva noutamaan leipää leipurilta, pesemään, harjaamaan ja pukemaan
lapsia. Toisena vuotena olet oppiva tahdastamaan, kolmantena lasia
leikkaamaan ja neljäntenä tulee sinusta mestari."

Silloin kysyi hän, eikö hän voisi alkaa toisesta päästä, sillä se
olisi paljon sukkelampaa, mutta lasimestari selitti hänelle, että
kunnollisen lasimestarin aina täytyi alkaa alusta alkain, muuten siitä
ei kunnollista synnykkään.

Tähän tyytyi hän. Ensimmäisenä vuotena nouti hän leipää leipurilta,
pesi ja harjasi lapsia ja puki heidän ylleen. Toisena tahdasti hän,
kolmantena oppi hän lasia leikkaamaan ja neljäntenä tuli hänestä
mestari. Sitten puki hän taas aatelismiehen puvun ylleen, sanoi
jäähyväiset mestarilleen ja tuumiskeli, mitä hänen nyt piti tehdä
tullakseen kuninkaaksi.

Kun hän nyt kulki kadulla mietteisiinsä vaipuneena ja tuijotti
katukiviin, tuli hänen luokseen eräs mies ja kysyi, oliko hän mitään
kadottanut, koska hän yhä vaan tähysteli maahan. Silloin vastasi hän,
ettei hän kylläkään ollut mitään kadottanut, vaan että hän todellakin
haki jotain, nimittäin kuningaskuntaa, sekä kysyi eikö toinen tiennyt,
miten hänen tuli menetellä tullakseen kuninkaaksi.

"Kunpahan olisit lasimestari", sanoi silloin mies, "niin kyllä keinon
tietäisin."

"Minähän olen lasimestari!" vastasi hän, "olen juuri päässyt siksi!"

Kun hän oli tämän sanonut, kertoi mies hänelle noista kolmesta
sisaresta, joilla oli lasiset sydämet ja miten vanha kuningas
välttämättömästi tahtoi naittaa tyttärensä lasimestarille. "Alussa
oli", niin hän kertoi, "sekin ehtona, että sen lasimestarin, joka
kuninkaan tyttären oli saapa, täytyi olla kuningas tahi kuninkaanpoika;
mutta kun semmoista vaan ei mahda löytyä, joka olisi samalla kertaa
lasimestari ja kuningas, niin on hän nyttemmin helpoittanut ehtojaan,
niinkuin viisaan aina täytyy tehdä, ja asettanut kaksi toista ehtoa.
Lasimestari hänen kumminkin täytyy olla, siitä ei päästä!"

"Mitkäs nuot kaksi muuta ehtoa ovat?" kysyi nuori aatelismies.

"Hänen täytyy miellyttää kuninkaantytärtä ja hänellä täytyy olla kädet
kuni sametista. Kun nyt lasimestari tulee, joka on kuninkaantyttären
mieleen ja jolla myös on kädet pehmeät kuni olisivat samettia, niin on
kuninkaan aikomus antaa hänelle tyttärensä ja tehdä hänet, kuoltuaan,
kuninkaaksi. Aika joukko lasimestareita on jo käynyt linnassa, mutt'ei
kukaan ollut kuninkaantyttären mieleen. Sitä paitsi ei kenelläkään
heistä ollut samettiset vaan karkeat kädet, kuten lasimestareilla
tavallisesti onkin."

Kun nuori aatelismies oli tämän kuullut, meni hän linnaan ilmaisi
kuninkaalle kuka hän oli, muistutti häntä siitä, että hän poikana
oli ollut palveluksessa hänen hovissaan ja kertoi hänelle, että hän
rakkaudesta hänen tyttäreensä oli ruvennut lasimestariksi ja että hän
nyt kernaasti tahtoisi tämän vaimokseen ja soisi tulevansa kuninkaaksi
hänen kuoltuaan.

Silloin kutsutti kuningas tyttärensä luokseen ja kysyi häneltä, josko
nuori aatelismies oli hänen mieleensä, ja kun hän vastasi myöntävästi
tähän, koskapa hän heti tunsi nuoren miehen, sanoi kuningas, että
nyt piti tämän myöskin vetää hansikkaat kädestään ja näyttää oliko
hänellä myös sametinpehmoiset kädet. Mutta kuninkaantytär arveli, että
semmoinen oli aivan joutavaa, sillä hän tiesi muka aivan varmaan, että
hänellä todellakin oli kädet kuni sametista. Sen hän jo oli huomannut
silloin kun hän saattoi hänet portaita ylös.

Niin olivat kaikki ehdot täytetyt ja kun kuninkaantytär nyt sai
lasimestarin miehekseen ja tällä sitä paitsi oli sametinpehmeät kädet,
niin voi hän myös pitää vaaria hänen sydämestään ja se kestikin, kunnes
autuas kuolema lopetti kuningattaren päivät.

Mutta toinen sisar, jonka sydämessä jo oli särö, tuli tädiksi ja
päälle päätteeksi parhaimmaksi tädiksi koko maailmassa. Sitä eivät
vakuuttaneet ainoastaan lapset, jotka entinen nuori aatelismies ja
kuninkaantytär saivat, vaan myöskin kaikki muut ihmiset. Pieniä
prinsessoja opetti hän lukemaan, rukoilemaan ja nukenvaatteita
ompelemaan, ja prinssien todistuksia tarkasteli hän. Sitä, jolla
oli hyvä todistus, kiitti hän paljon ja antoi hänelle jotakin
lahjaksi, mutta jos jollakulla jonkun kerran oli huono todistus, niin
näpsäytti hän häntä nenälle ja sanoi: "Sanoppas kerran, sinä pieni
kuninkaanalku, mitä luulet olevasi? Mikä sinustakin kerran tulee. Sano
vaan! Noh, tuleeko siitä mitään!" Ja kun tämä silloin nyyhkyttäen
vastasi: "Ku-ku-ku-ku-ningas!" nauroi hän ja kysyi: "kuningas? Tottakai
Miidas-kuningas. Jalosukuinen Miidas-kuningas, pitkine aasinkorvineen!"
Silloin häpesi se, joka oli saanut huonon todistuksen, aivan hirveästi.

Myös tämä toinen kuninkaantytär eli hyvin vanhaksi, vaikka hänen
sydämessään olikin särö. Jos joku sitä ihmetteli, sanoi hän
säännöllisesti: "Mikä nuorra halkee eikä heti säry, sepä juuri usein
vielä kauvankin kestää." --

Ja se onkin totta. Sillä minun äidilläni on tuommoinen vanha
kerma-astia, valkopohjainen ja siinä kukkia, jossa myös on ollut särö
niin kauvan kuin minä jaksan muistaa, mutta se kestää yhä vieläkin ja
sen jälkeen kun äitini sen sai, on jo niin monta uutta kerma-astiaa
ostettu ja säretty, ettei niiden lukumäärää kukaan tiedäkkään.



Taivas ja helvetti


Siihen vuodenaikaan, kun maailma on ihanimmillaan ja kun ihmisen on
vaikein erota elämästä, kun syreenit jo kukkivat ja ruusuilla on isot
umput, kulki kaksi matkantekijää taivaaseen vievää tietä, toinen köyhä
ja toinen rikas. Eläissään olivat he asuneet aivan lähekkäin saman
kadun varrella, rikas suuressa muhkeassa talossa, köyhä pienessä
hökkelissä. Mutta kun kuolema ei tee eroitusta, niin tapahtui että
molemmat kuolivat yhtaikaa. Sentähden olivat he myöskin kohdanneet
toisensa taivaantiellä ja kulkivat nyt äänettöminä rinnatusten.

Mutta tie tuli yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi, ja rikkaasta alkoi
matkanteko tuntua kovin rasittavalta, sillä hän oli lihava ja hengästyi
pian, koska hän eläissään ei koskaan ollut kulkenut niin pitkää matkaa.
Seuraus siitä oli, että köyhä ehti hyvän matkaa häntä edelle ja tuli
ensinnä taivaan valtakunnan portille. Mutta koska hän ei uskaltanut
sitä kolkuttaa, istuutui hän portin edustalle ja ajatteli: "Sinä voit
odottaa rikkaan miehen tuloa; ehken hän kolkuttaa."

Pitkän ajan kuluttua saapui rikas mies perille, ja kun hän huomasi
portin suljetuksi eikä kukaan heti paikalla tullut avaamaan, alkoi hän
pitää pahaa ääntä ja nyrkeillään lyödä siihen. Silloin kiiruhti Pietari
kiireimmän kautta portille, avasi sen, katseli kumpaista odottavaa ja
sanoi rikkaalle miehelle: "Varmaankin olit _sinä_ se, joka et jaksanut
odottaa. Sinulla ei minun mielestäni ole syytä niin pöyhistellä. Emme
ole juuri kuulleet sinusta niin järin paljon hyvää kerrottavan, siihen
aikaan kun maailmassa elit."

Silloin katosi rikkaan rohkeus äkkiä, mutta Pietari ei huolinut
sen enempää hänestä, vaan ojensi kätensä köyhälle miehelle, jotta
tämä helpommin pääsisi nousemaan, ja sanoi: "Käykää kumpaisetkin
odotussaliin, niin saamme sitten nähdä miten teidän käy."

Eivätkä he todellakaan nyt tulleet taivaaseen, vaan ainoastaan isoon
saliin, josta vei monta suljettua ovea ja jossa oli penkkejä pitkin
seinämiä.

"Levätkää hiukkasen", jatkoi Pietari, "ja odottakaa kunnes tulen
takaisin, mutta käyttäkää aikaanne hyvin, sillä nyt täytyy teidän
päättää siitä, millaiseksi tahdotte olonne täällä. Jokainen saa sen
sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Punnitkaa siis asiaa ja sanokaa
suoraan toivomuksenne, kun tulen takaisin, älkääkä unhoittako mitään,
sillä sittemmin on se liian myöhäistä."

Sen sanottuaan meni hän tiehensä. Kun hän hetkisen kuluttua palasi ja
kysyi, josko he olivat selvillä siitä, millaiseksi he tahtoivat olonsa
ijankaikkisuudessa, hypähti rikas mies seisoalleen ja sanoi, että
hän tahtoi saada ison kultaisen linnan, kauniimman kuin mikä kellään
keisarilla oli ja joka päiväksi mitä maukkainta ruokaa. Suklaata
aamiaiseksi ja joka päivä päivällisiksi vasikanpaistia omenasoseen
kanssa, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruoaksi
hillohyytelöä; ne olivat hänen mieliruokiaan. Illallisiksi tahtoi hän
jotakin muuta. Vielä halusi hän itselleen oikein mukavan nojatuolin ja
aamunutun vihreästä silkistä; Pietarin ei myöskään pitänyt unhoittaa
jokapäiväistä sanomalehteä, sillä hän kyllä tahtoi seurata aikansa
tapahtumia.

Silloin katsoi Pietari säälien häneen, oli kauvan aikaa ääneti ja kysyi
vihdoin: "Etkö halua mitään muuta?"

"Kyllä, kyllä!" ehätti rikas mies sanomaan. "Rahoja, paljon rahoja,
kaikki kellarit täyteen niitä; niin paljon, ettei kukaan voi niitä
laskeakkaan!"

"Kaiken tämän olet saapa", vastasi Pietari. "Tule pois ja seuraa
minua!" Niin sanoen aukaisi hän erään noista monista ovista ja vei
rikkaan miehen muhkeaan, kultaiseen linnaan, jossa kaikki oli niinkuin
tämä oli itselleen toivonut. Näytettyään hänelle kaikki, meni hän
pois ja työnsi rautasalvan linnan portille. Mutta rikas mies pukeutui
vihreään silkkiseen aamunuttuunsa, istuutui nojatuoliinsa, söi ja
joi ja oli hyvillään ja kun hän oli juonut ja syönyt kyllikseen luki
hän sanomalehteään. Ja kerran päivässä meni hän kellariin rahojaan
katsomaan. --

Kului kaksikymmentä ja viisikymmentä ja taasen viisikymmentä vuotta,
yhteensä satakaksikymmentä vuotta -- ja kuitenkin on se vaan sekunti
ijankaikkisuudesta -- silloin oli rikas mies niin ikävystynyt
muhkeaan kultaiseen linnaansa, että hän tuskin enää jaksoi sitä
sietää. "Vasikanpaisti ja makkara huononee sekin huononemistaan",
sanoi hän, "kohta ei niitä enää voi syödäkkään". Mutta tämä ei ollut
totta, hän oli vaan ikävystynyt ruokiinsa. "Enkä minä enää lue
sanomalehteänikään", jatkoi hän, "minullehan on aivan yhdentekevää,
mitä maan päällä tapahtuu. Enhän minä siellä tunne yhtään ainoata
ihmistä. Kaikki minun tuttavani ovat aikoja sitten kuolleet. Ne
ihmiset, jotka nyt elävät, tekevät semmoisia hulluuksia ja puhuvat
niin kummasti, että pää ihan pyörälle menee kun sitä lukee." Sitten
hän vaikeni ja haukotteli, sillä hänellä oli hyvin ikävä, ja hetkisen
kuluttua jatkoi hän:

"En minä myöskään tiedä mitä paljolla rahallani tekisin. Mihin niitä
käyttäisin? Eihän täällä kumminkaan voi mitään ostaa. Kuinka voi
ihminen olla niin tuhma, että hän taivaassa toivoo itselleen rahaa!"
Sitten nousi hän istualtaan, avasi ikkunan ja katsoi ulos.

Mutta vaikkakohta linnassa kaikkialla oli valoisaa, oli ulkona
kumminkin pilkkoisen pimeä -- niin pimeää, ettei olisi voinut kättänsä
edemmä nähdä -- yhtä pilkkoisen pimeää joka päivä, joka vuosi,
ijankaikkisesti ja siellä vallitsi kuolonhiljaisuus kuni kirkkomaalla.
Silloin sulki hän ikkunan ja istuutui taasen nojatuoliinsa; ja joka
päivä nousi hän kerran tahi kaksikin tuolistaan ulos katsoakseen.
Mutta yhä oli vaan kaikki samanlaista, ja yhä vaan sai hän suklaata
aamiaiseksi, joka päivä vasikanpaistia omenasoseineen, paistettua
makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruokana hillohyytelöä
päivälliseksi; yhä vaan, yhä vaan, päivä toisensa jälkeen.

Mutta kun tuhat vuotta oli kulunut umpeen kolahti portin iso rautasalpa
ja Pietari astui sisään. "Noh", kysyi hän, "miten sinä viihdyt?"

Silloin vimmastui rikas mies. "Mitenkä viihdyn? Huonosti minä
viihdyn, hyvin huonosti! Niin huonosti kuin tällaisessa kamalassa
linnassa ylimalkaan täytyy viihtyä. Miten sinä voit ajatellakkaan,
että tämmöistä voisi kestää kokonaista tuhat vuotta? Täällä ei kuule
mitään, ei näe mitään, ei kukaan huolehdi minusta. Valhetta se vaan
on tuo teidän niin monin sanoin ylistetty taivaanne, teidän ikuinen
autuutenne. Sehän on oikein kurjan kurjaa!"

Silloin katsoi Pietari kummastuneena häneen ja sanoi: "Et varmaankaan
tiedä missä olet? Ei, ei, sinä olet helvetissä. Itsehän sinä toivoit
helvettiin. Linnasi kuuluu helvettiin."

"Helvettiin?" toisti rikas mies kauhistuen. "Ei kai tämä ole helvetti?
Missä on sitten perkele ja tuli ja kattilat?"

"Vai niin", vastasi Pietari, "sinä luulet, että syntisiä yhä vielä
korvennetaan niinkuin ennen muinoin? Ei, siitä on jo aikoja sitten
luovuttu. Mutta helvetissä sinä vaan olet, siitä saat olla varma, ja
aika syvällä helvetissä päälle päätteeksi, niin että sinua voi tulla
oikein sääli. Ajan pitkään päässet itsekin selville asian oikeasta
laadusta."

Silloin heittäysi rikas mies kauhistuneena nojatuoliinsa, peitti kasvot
käsiinsä ja nyyhkytti: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa,
viheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"

Mutta Pietari avasi oven ja meni ulos, ja kun hän taas ulkopuolella
työnsi rautasalvan portin eteen, kuuli hän rikkaan miehen yhä vaan
nyyhkyttävän: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä
ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"

Ja taasen kului sata vuotta, ja taasen sata, ja aika kävi rikkaalle
miehelle niin kauhean pitkäksi, ettei kukaan sitä edes mielessään voi
kuvitellakkaan. Ja kun toinen vuosituhannes oli kulunut loppuun, tuli
Pietari taaskin linnaan.

"Oi!" huusi rikas mies hänelle vastaan, "oi, kuinka minä olen sinua
ikävöinyt! Minä olen hyvin murheellinen. Ja tämmöistäkö täällä aina on
oleva? Koko ijankaikkisuudenko?" Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän: "Pyhä
Pietari, kuinka pitkä on ijankaikkisuus?"

Silloin vastasi Pietari: "kun vielä kymmenentuhatta vuotta on kulunut,
silloin se alkaa".

Kun rikas mies kuuli tämän, painoi hän päänsä alas ja alkoi katkerasti
itkeä. Mutta Pietari seisoi hänen tuolinsa takana ja laski salaa hänen
kyynelensä ja kun hän huomasi, että ne olivat niin monta, että Jumala
varmaan antaisi hänelle anteeksi, sanoi hän: "Tule, minä olen näyttävä
sinulle jotakin oikein ihanata! Tiedän tuolla ullakolla olevan seinässä
reiän, josta voi nähdä taivaaseen."

Hän vei hänet portaita myöten ullakolle ja sieltä kaikenlaisen rojun
välitse pieneen huoneeseen. Kun he astuivat siihen pujottautui reiän
läpi kultainen säde, joka kohtasi pyhää Pietaria keskelle hänen
otsaansa, niin että hänen kasvonsa paistoivat kuin palava tulenliekki.

"Tuleeko se oikeasta taivaasta?" kysyi rikas mies vavisten.

"Tulee", vastasi Pietari. "Katso nyt sinne!"

Mutta reikä seinässä oli hiukan korkealla eikä rikas mies juuri
pitkäkasvuinen ollut, niin että hän tuskin ylettyi sen kohdalle.

"Sinun täytyy tekeytyä niin pitkäksi kuin suinkin ja nousta
varpaillesi", sanoi Pietari. Silloin teki rikas mies kaiken voitavansa,
ja kun hän vihdoin ylettyi reiän kohdalle, niin näki hän todellakin
taivaaseen. Siellä istui Isä Jumala kultaisella valtaistuimellaan
pilvien ja tähtien välissä kaikessa komeudessaan ja loistossaan ja
hänen ympärillänsä olivat kaikki enkelit ja pyhimykset.

"Oi!" huudahti hän, "tämähän on kauniimpaa ja ihanampaa kuin mitä edes
maan päällä voi aavistaakkaan. Mutta sanohan, kuka hän on, joka istuu
Isän Jumalan jalkain juuressa, selin minuun?"

"Hän on se köyhä mies, joka asui sinun vieressäsi maan päällä ja
jonka seurassa sinä tänne tulit. Kun minä kehoitin teitä miettimään
millaiseksi halusitte olonne ijankaikkisuudessa tulevan, ei hän
toivonut itselleen muuta kuin jakkaran, jolla saisi istua Jumalan
jalkain juuressa. Ja hän saikin sen, aivan niinkuin sinä sait linnasi."

Kun hän oli tämän sanonut, meni hän aivan hiljaa pois, ilman että rikas
mies sen huomasi. Sillä hän seisoi yhä vaan varpaillaan ja tirkisti
taivaaseen eikä voinut nähdä kyllikseen. Vaikeata se tosin hänelle
oli, sillä reikä oli aika korkealla, ja hänen täytyi koko ajan seista
varpaillaan, mutta hän teki tämän mielellään, sillä se, minkä hän näki,
oli niin ihanaa.

Ja vieläkin vuosituhanneksen kuluttua tuli Pietari viimeisen kerran.
Siinä seisoi rikas mies yhä vaan ullakkohuoneessa varpaillaan seinän
vieressä ja katsoi herkeämättä taivaaseen ja oli katsomiseen siinä
määrin vaipunut, ettei huomannut Pietarin tuloa.

Vihdoin laski Pietari kätensä hänen olkapäälleen, niin että hän
kääntyi, ja sanoi:

"Tule pois! Nyt olet seissut siinä kyllin kauvan. Syntisi ovat sinulle
anteeksi annetut; minä olen viepä sinut taivaaseen. Eikö totta, olisit
voinut päästä sinne paljon helpommin, kun vaan olisit tahtonut?"



Pikku neekeri ja kultaprinsessa


Oli ennen pieni neekeri raukka, joka oli sysimusta, mutta hänen musta
värinsä ei sittenkään ollut oikeata laatua, sillä se lähti hänestä.
Iltasin oli hänen paidankauluksensa aivan musta, ja jos hän tarttui
äitinsä hameeseen, niin näkyi siinä merkki jokaisesta hänen viidestä
sormestaan. Sentähden ei äiti sallinut hänen sitä tehdäkkään, vaan
työkkäsi hänet aina luotaan, niin pian kun hän tuli lähelle, ja muut
ihmiset kohtelivat häntä vielä kovemmin.

Kun hän oli neljäntoista vuoden vanha, sanoivat hänen vanhempansa,
että oli jo todellakin ajan vaatimaa, että hän oppisi jotain, niin
että voisi itse ansaita elatuksensa. Silloin pyysi hän heiltä, että
hän saisi lähteä maailmaan ja ruveta soittoniekaksi, ei hän muuksi
kelpaisikaan.

Mutta hänen isänsä väitti, ettei taide leipää anna ja hänen äitinsä
oikein suuttui ja vastasi ainoastaan: "Tyhmyyksiä, sinusta ei voi tulla
muu kuin musta!"

Vihdoin sopivat he siitä, että hän soveltui parhaiten nokikolariksi.
He panivat hänet sentähden oppiin erään mestarin luo, ja koska he
häpesivät sitä, että hän oli neekeri, niin sanoivat he, että he olivat
mustanneet hänet nähdäkseen miltä hän näyttäisi nokikolarina.

Nyt oli siis pikku neekeri nokikolari ja hänen täytyi päivittäin
kiivetä ylös ja alas uuninpiipuissa, jotka usein olivat niin ahtaat,
että hän pelkäsi niihin kiinni tarttuvansa. Mutta aina pääsi hän
onnellisesti katolle, vaikka hänestä usein tuntui kuin jos koko hänen
ihonsa olisi pois hankautunut. Kun hän istui korkealla uuninpiipulla ja
taasen hengitti Jumalan raitista ilmaa ja pääskyset lentelivät hänen
päänsä ympärillä, tunsi hän rintansa paisuvan kuin jos se olisi ollut
pakahtumaisillaan. Silloin heilutteli hän vastaansa ja joiusi niin
äänekkäästi: hooii-hoo! hoo-ii-la-hoo! aivan niinkuin nokikolarien
on tapana joluta, että ihmiset pysähtyivät kaduilla kävellessään ja
sanoivat: "Kuulkaapas vaan tuota mustaa nulikkaa, millainen ääni
hänellä on!"

Kun hän oli täysin oppinut, käski mestari hänen mennä huoneesensa
peseytymään ja siistiytymään. Hän oli nyt antava hänelle todistuksen ja
tekevä hänestä kisällin.

Silloin valtasi pikku neekerin kamala pelko, sillä hän ajatteli: "Nyt
tulee kaikki ilmi!" Ja niin kävikin, sillä kun hän puettuna parhaimpiin
vaatteisiinsa tuli mestarin huoneeseen, jossa oppipojat ja kisällit jo
olivat koolla, oli hän vielä hyvin musta, jos kohta vähän vaaleampaa
kuumotti niiltä paikoin, jotka olivat hankautuneet uuninpiipuissa.
Silloin älysivät kaikki kauhistuen miten asianlaita oikeastaan oli.
Mestari selitti, että kisälliä hänestä vaan ei voinut tulla, sillä
eihän hän edes ollut oikea kristittykään, mutta oppipojat hyökkäsivät
hänen päällensä, kiskoivat häneltä hänen vaatteensa ja kantoivat hänen
pihalle. Siellä panivat he hänen pumpun alle, vaikka hän kuinkakin koki
puolustautua, pumppusivat vettä hänen niskaansa ja hankasivat häntä
hiekalla ja luudilla, kunnes heidän käsivartensa varttuivat. Kun he
vihdoin huomasivat, ettei mustuus hänestä lähtenyt huolimatta kaikista
heidän ponnistuksistaan, työnsivät he haukkuen hänet portista ulos.

Siinä seisoi hän nyt tuo pieni neekeri raukka avuttomana ja
paratiisillisessa puvussa keskellä katua eikä tiennyt mitä tehdä.
Silloin, kulki siitä sattumalta eräs mies, hän silmäsi häntä kiireestä
kantapäähän ja kun hän huomasi, että hän oli neekeri, sanoi hän
olevansa ylhäinen herra ja että hän tahtoi ottaa hänet palvelukseensa.
Hänen ei tarvitseisi tehdä muuta kuin seistä hänen vaunujensa
takapuolella, kun hän läksi ajelemaan rouvineen, niin että voisi heti
huomata, että he olivat ylhäistä herrasväkeä.

Silloin ei pikku neekeri ruvennut kauvan tuumiskelemaan, vaan seurasi
uutta herraansa ja alussa oli kaikki hyvin. Sillä ylhäisen herran rouva
piti hänestä ja joka kerta kun hän kulki hänen ohitsensa, hyväili hän
häntä. Semmoista ei ollut koskaan ennen hänen elämässään tapahtunut.
Mutta eräänä päivänä, kun he olivat ajelemassa syntyi kauhea rajuilma
ja vesi valui virtanaan, mutta kun he tulivat kotiin, huomasi ylhäinen
herra, että vesi joka valui vaunujen takapuolelta oli aivan mustaa.

Silloin kysäsi hän äkäisesti pikku neekeriltä, mitä se merkitsi. Tämä
pelästyi kovin, ja kun hän ei voinut keksiä sen parempaa, vastasi hän,
että pilvet olivat olleet aivan mustat ja sentähden oli kai, myös
mustaa vettä satanut.

"Lörpöttelyä," vastasi ylhäinen herra, joka jo oli huomannut missä syy
oli. Hän otti nenäliinansa sylkäsi sen kulmaan ja pyyhkäsi sillä pienen
neekerin otsaa. Nenäliina tuli mustaksi.

"Arvasinhan minä sen!" huudahti hän. "Ethän ole edes oikea neekerikään!
Sepä oli kaunis havainto! Hae itsellesi toista palvelusta, minä en voi
sinua käyttää".

Silloin kokosi pikku neekeri itkien kimpsunsa ja kampsunsa ja yritti
mennä tiehensä. Mutta ylhäisen herran rouva kutsutti hänet vielä
kerran takaisin ja sanoi, että oli vahinko, että hänen miehensä oli
asian huomannut; hän oli sen jo kauvan tietänyt. Oli todellakin
suuri onnettomuus olla neekeri ja päälle päätteeksi semmoinen, josta
väri lähtee, mutta hänen ei tullut kadottaa rohkeuttaan, vaan yhä
edelleenkin olla hyvä ja rehellinen poika, silloin oli hänestä ajan
pitkään tuleva yhtä valkoinen kuin muutkin ihmiset. Sitten lahjoitti
hän hänelle viulun ja peilin, johon hänen tulisi katsoa kerran viikossa.

Niinpä läksi pikku neekeri avaraan maailmaan ja hänestä tuli
soittoniekka. Ei hänellä tosin ollut opettajaa, joka olisi hänelle
soitellut, mutta hän kuunteli miten linnut lauloivat ja mitä pensaat
ja purot humisivat ja lirisivät ja sen mukaan hän soitteli. Sittemmin
havaitsi hän, että metsän kukilla ja taivaan tähdillä myös oli oma
soittonsa keskiyöllä, vaikka se oli niin hiljaista, ettei kuka tahansa
voinut sitä kuulla. Sen jäljitteleminen oli paljon vaikeampaa. Mutta
kaikkein vaikeimman oppi hän viimeiseksi: soittamaan ihmissydämen
tykytyksen mukaan. Ennenkun hän sen oppi, oli hän kuljeskellut ja
nähnyt paljon.

Toisinaan suosi häntä onni hänen matkoillaan, mutta enimmäkseen kävi
hänen huonosti. Kun hän iltasin seisahtui pimeässä jonkun talon eteen,
soitteli jonkun kauniin laulun ja pyysi yösijaa, niin hänet kyllä
päästettiin sisälle, mutta kun aamulla huomattiin, kuinka musta hän
oli, ja ettei ollut hyvä tulla häntä liian lähelle, sentähden että
hänestä lähti väri, silloin satelivat kompasanat hänen ympärillään,
toisinaan iskutkin. Mutta hän ei silti menettänyt rohkeuttaan, vaan
ajatteli mitä tuon ylhäisen herran rouva oli sanonut hänelle ja vaelsi
edemmä viuluineen, kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen.
Joka sunnuntai kaivoi hän esille peilinsä, ja katsoi kuinka paljo
mustaa oli hänestä lähtenyt. Paljon ei sitä ollut toisesta sunnuntaista
toiseen, sillä se oli aika kovassa, mutta aina sitä oli jonkunverran
lähtenyt, ja kun hän oli kulkenut viisi vuotta, nähtiin pohjavärin
paistavan joka paikasta esiin.

Eräänä päivänä tuli hän vento vieraaseen kaupunkiin, jossa kultainen
prinsessa hallitsi, hänellä oli kultainen tukka ja hänen kasvonsa ja
kätensä ja jalkansa olivat pelkkää kultaa. Hän söi kultaveitsellä ja
kultahaarukalla kultaiselta lautaselta, joi kullankarvaista viiniä
ja piti kultaisia vaatteita. Sanalla sanoen, kaikki hänen yllänsä ja
hänen ympärillään oli kultaa. Mutta muutoin oli hän tavattoman pöyhkeä
ja ylpeä, ja vaikka hänen alamaisensa suuresti toivoivat, että hän
valitseisi itselleen jonkun kuninkaanpojan puolisokseen, koskapa he
olivat sitä mieltä, ettei naisvalta ajan pitkään kelpaa, niin ei muka
kukaan ollut kyllin kaunis ja ylhäinen hänelle kelvatakseen.

Joka aamu ilmoittautui hänen luonaan kosijoina kuusi prinssiä, jotka
edellisenä iltana olivat postivaunuissa kaupunkiin saapuneet. Sillä
laajalti maassa ei puhuttu muusta kuin kultaisesta prinsessasta ja
hänen kauneudestaan.

Noiden kuuden prinssin täytyi nyt asettautua yhteen riviin hänen
valtaistuimensa eteen ja hän silmäsi heitä kaikilta puolin. Mutta
lopuksi nyrpisti hän aina nenäänsä ja sanoi:

    "Ensimmäinen aivan viisto,
    Toinen kaljupää,
    Kolmas pulloposkinen,
    Niin ettei silmiäkään nää.
    Tämä neljäs, eikö totta,
    Laiha niinkuin kirkon rotta;
    Viides kömpelö ja suur,
    Niinkuin jättiläinen juur'.
    Entäs tämä kaitaluu,
    Viistonenä, ristisuu!
    Kotihinne joutukaa,
    Matkoihinne marssikaa!"

Heti paikalla ilmestyi kaksitoista isoa palvelijaa, joilla oli
miehenpituiset vitsat kädessä ja ajoivat koko seurueen paikkakunnalta
pois. Semmoista oli tapahtunut joka päivä monena vuotena.

Kun pikku neekeri kuuli kerrottavan kuinka ihmeenihana prinsessa oli,
ei hän voinut mitään muuta ajatella. Hän meni hänen palatsiinsa,
istahti portaille, otti viulun käteensä ja rupesi soittamaan kauneinta
kappalettaan. "Ehken katsoo hän ikkunasta", ajatteli hän, "ja silloin
saat sinä hänet nähdä."

Eipä kestänytkään kauvan, ennenkun kultaprinsessa käski kolmen
kamarineitosensa katsoa kuka se oli, joka ulkona niin kauniisti
soitteli. He tulivat takaisin ilmoittamaan, että siellä oli ihminen,
jolla oli niin kummallinen ihoväri, etteivät he koskaan olleet
kummempaa nähneet. Ensimmäinen väitti, että hän oli kasvoiltaan harmaa
kuni hiiri, toinen, että hän oli harmaa kuni metsäkyyhkynen ja kolmas,
että hän oli harmaa kuni aasi.

Semmoista täytyi hänen itsensä nähdä, sanoi prinsessa, heidän piti
tuoda hänet sisälle.

Silloin menivät kamarineitoset vielä kerran alas ja saattoivat hänet
linnaan, ja kun hän sai nähdä prinsessan, joka todellakin oli kultaa
kiireestä kantapäähän ja loisti kuni aurinko, niin häikäisi se ensinnä
hänen silmiään, niin että hänen täytyi ne ummistaa. Mutta kun hän oli
tointunut ja oikein silmännyt prinsessaa, niin ei hän taitanut hillitä
itseään, vaan heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja sanoi:

"Oi, ihanin kultaprinsessa! Olette niin kaunis, ettette sitä itsekkään
voi tietää! Ja joskohta sen tietäisittekin, niin olette kumminkin tuhat
vertaa kauniimpi kuin mitä luulettekaan. Minä olen pieni neekeri, joka
muuttuu yhä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi, eikä se kappale, jonka
soitin lähimainkaan ole kauneimpiani. Puolisohan Teillä täytyy olla, ja
jos tahdotte mennä minun kanssani naimisiin, tulen niin iloiseksi, että
varmaankin hyppään tasajalassa tuon pöydän yli!"

Kun prinsessa kuuli tämän katsoi hän ensin häneen niinkuin lehmä uuteen
konttiin, sillä erittäin älykäs hän ei, huolimatta kauneudestaan,
ollut ja purskahti sitten semmoiseen nauruun, että hänen täytyi
tarttua tuolinselkään kiinni. Ja nuo kolme kamarineitosta pitivät
myöskin velvollisuutenaan nauraa, ja äkkiä astuivat nuo kaksitoista
käskyläistäkin huoneeseen, ja kun he näkivät kuka siinä oli polvillaan
prinsessan edessä, niin panivat he sellaiseksi nauruksi, että se kuului
koko kaupungissa.

Silloin valtasi pikku neekerin suuri pelko, sillä hän huomasi, että
hän oli sanonut jotakin tyhmää. Hän tarttui viuluunsa, riuhtasi oven
auki ja hyökkäsi portaita alas. Sitten juoksi hän, katsomatta taakseen,
kautta kaupungin, poikki peltojen ja niittyjen lähimpään metsään.
Siellä heittäysi hän lopen väsyksissä heinikkoon ja itki, niin että oli
pakahtua.

Mutta vihdoin hän taasen tyyntyi ja sanoi itsekseen: "Kun kuski on
humalassa, niin hevoset pillastuvat. Oletko järjiltäsi? Ajattelitko
mennä kultaprinsessan kanssa naimisiin? Sinä olet järjiltäsi! Sentähden
ei sinun tule ihmetellä, että ihmiset nauravat sinulle."

Hän ripusti viulun selkäänsä, vihelsi ja jatkoi matkaansa. Hän vaelsi
kuten ennenkin kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Ja
vuosi vuodelta tuli hän valkoisemmaksi ja ihmiset oppivat pitämään
hänestä yhä enemmän, sillä ne soittokappaleet, mitkä hän sepitti
tulivat yhä kauniimmat eikä kukaan voinut hänelle viulunsoitossa
vertoja vetää. Ja kun hän oli kasvanut aikamieheksi, niin oli hän aivan
valkoihoinen, jopa vaaleampi ja puhtaampi kuin moni muu. Ei kukaan
ottanut uskoakseen, että hän ennen oli ollut neekeri.

Tapahtuipa sitten kerran, että hän tuli kauppalaan, jossa oli
markkinat. Siellä näki hän teltan, jossa oli punainen oviverho, joka
kai aikoinaan kerrankin oli ollut uusi, mutta nyt se oli rikkinäinen ja
tahrainen. Teltan edustalla seisoi rääsyinen, kirjavaan nuttuun puettu
mies, joka puhalsi torveen ja huutaen kehoitti kansaa astumaan sisään;
siellä olivat muka maailman suurimmat ihmeet nähtävinä: kaksipäinen
vasikka, joka söi kahdesti vaan sulatti ruuan vaan yhden kerran,
sika, joka taisi korteista ennustaa ja maailmankuulu, ihmeenihana
kultaprinsessa, jota kaikki miehet olivat kilvan kosineet.

"Tokkohan hän voisi olla sinun kultaprinsessasi?" sanoi hän itsekseen,
mutta siitä huolimatta meni hän telttaan.

Sisään tultuaan olisi hän mieluummin tahtonut vajota maahan, sillä
hänen kultaprinsessansa oli todellakin sama kuin tämä. Mutta kulta oli
kulunut pois melkein kaikkialta, ja hän näki, että hän olikin vaan
läkkipeltiä.

"Herra taivaan!" huudahti hän. "Miten sinä olet tänne tullut ja
minkänäköinen sinä oletkaan?"

"Miten niin?" vastasi hän, ikäänkuin jos hän ei olisi ymmärtänyt
mitään. Kun hän vihdoinkin tuli ajatelleeksi, että tuo mies varmaankin
oli nähnyt hänet ennen maailmassa, silloin kun hän vielä näytti olevan
pelkkää kultaa, lisäsi hän äkäisesti: "Luuletko, sinä sen tomppeli,
että sitä ijankaikkisesti samana pysyy? Pidä sinä vaan huoli itsestäsi!"

Nyt oli hän vähällä purskahtaa nauruun, sillä hän huomasi, ettei hän
häntä tuntenut. Mutta hänen kävi häntä aivan liiaksi sääli ja sentähden
kysyi hän aivan hiljaa, eikö hän todellakaan tietänyt, kuka hän oli.
Hänhän oli tuo sama pieni neekeri, jolle hän kerran kauvan aikaa sitten
oli niin nauranut.

Nyt oli prinsessan vuoro vaieta ja hävetä ja monin kyynelin kertoi hän,
miten kulta oli hänestä kulunut, ensinnä parista kohden ja sittemmin
joka paikasta, miten hän kauvan aikaa oli salannut sen alamaisiltaan
ja miten nämät kumminkin lopulta olivat tämän huomanneet ja ajaneet
hänet tiehensä. Nyt kävi hän kaikki markkinat, mutta oli siihen ihan
ikävystynyt ja jos hän vielä oli samaa mieltä kuin ennen, niin tahtoi
hän kernaasti mennä hänen kanssaan naimisiin.

Tähän vastasi nuori mies hyvin totisena, että hän kyllä sääli häntä
kaikesta sydämestään, mutta että hän oli aivan liian viisas mennäkseen
naimisiin läkkipeltiprinsessan kanssa. Hän puolestaan toivoi varmasti
saavansa häntä paljon paremman vaimon. Niin sanoen lähti hän teltasta
ja antoi läkkipeltiprinsessan olla. Tämä oli pakahtua raivosta
ja toisen lähtiessä huusi hän yhtä mittaa hänen jälkeensä: "Sinä
neekerinulikka! Neekerinulikka! Sinä sysimusta neekerinulikka, josta
väri lähtee!" ja muuta sentapaista. Mutta kukaan ei tietänyt ketä
hän tarkoitti, sillä eihän toisella ollut edes mustaa pilkkuakaan
kasvoissaan.

Sentähden kulkikin hän rauhallisesti eteenpäin, katsomatta taakseen,
ja oli hyvillään siitä, ettei hän koskaan kuullut tuosta ilkiöstä
puhuttavan. Vielä jatkoi hän jonkun aikaa vanhaa kulkurielämäänsä,
mutta kun hän oli nähnyt melkein koko maailman ja kuljeksiminen alkoi
häntä ikävystyttää, sattui niin että kuningas kuuli puhuttavan hänen
soitostaan ja kutsutti hänet luokseen. Toinen kappale toisensa jälkeen
täytyi hänen kuninkaalle soittaa aina keskiyöhön asti ja vihdoin nousi
kuningas valtaistuimeltaan, syleili häntä ja kysyi, tahtoiko hän ruveta
hänen parhaaksi ystäväkseen. Kun hän vastasi myöntävästi antoi kuningas
hänen ajaa omissa kullatuissa vaunuissaan kaupungin läpi ja lahjoitti
hänelle talon ja niin paljon rahoja, että hänellä oli niitä riittävästi
koko elinajakseen. Ja vaimon hän myöskin sai. Ei hän tosin prinsessaa
saanut ja vielä vähemmin sellaista, joka olisi ollut läpeensä kultaa,
mutta vaimon, jolla oli kultainen sydän. Yhdessä hänen kanssaan eli hän
tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana pitkään ikään.

Mutta läkkipeltiprinsessa muuttui päivä päivältä yhä vähemmän
merkilliseksi, ja kun sitten viimeinen kultahitunen oli kulunut
hänestä, viskeltiin häntä sinne tänne, niin että häneen syntyi kuhmuja
ja rosoja joka paikkaan.

Lopulta joutui hän eräälle lumppujen kerääjälle. Hänen luonaan on hän
vielä tänäkin päivänä eräässä nurkassa kaikenlaisen romun ympäröimänä
ja hänellä on hyvää aikaa ajatella, että tässä maailmassa on paljon
sellaista, joka kuluu pois, sekä kaunista että rumaa, ja että se on
pääasia, mitä alta löytyy.



Unipuu


Sata vuotta tahi enemmänkin aikaa on kai siitä kun salama iski siihen
ja hajoitti sen pirstaleiksi ja yhtä kauvan on auralla kynnetty samalla
paikalla, mutta ennen muinoin kasvoi siinä viheriällä kummulla,
noin satakunta askelta kylän ensimmäisestä talosta iki-vanha iso
puu, sellainen puu, jollaisia ei enää kasva yhtään, koskapa eläimet
ja ihmiset, kasvit ja puut tulevat yhä pienemmiksi ja kurjemmiksi.
Talonpojat sanoivat, että se oli pakanoiden ajoilta, ja että viekkaat
pakanat olivat sen juurella tappaneet erään pyhän apostolin. Silloin
olivat puun juuret saaneet hänen vertaan juoda ja siitä, että se
oli kohonnut sen runkoon ja oksiin, oli se kasvanut niin isoksi ja
vankaksi. Kuka tietää, jos tämä on totta? Mutta erityinen ominaisuus
oli puussa kumminkin, siitä tiesi jokainen, niin pienet kuin isotkin
kylän asukkaat. Joka nukkui sen siimeksessä ja nukkuessaan näki
unta, hänen unensa toteutui pakostakin. Sentähden kutsuttiinkin sitä
ikimuistoisista ajoista unipuuksi eikä kukaan sitä muuksi sanonutkaan.
Oli siinä kumminkin eräs ehto: se joka pani unipuun alle maata, hän ei
saanut miettiä, mistä hänen muka piti nähdä unta. Jos hän kumminkin
sitä teki, niin näki hän sellaisia turhanpäisiä unia, joissa ei ollut
pontta ei perää, ja joista ei ainoakaan viisas ihminen selville
päässyt. Tämähän oli vaikea ehto, koskapa useimmat ihmiset ovat liian
uteliaat ja siitä syystä tuo ei kaikkein useimmille onnistunutkaan ja
siihen aikaan kun se tapahtui, josta tässä kerrotaan, ei kylässä liene
ollut ainoatakaan, ei miestä eikä naista, jolle se kertaakaan olisi
onnistunut. Mutta taikaa oli unipuussa, se on varmaa. --

Eräänä kuumana kesäpäivänä, kun ei ilman värähdystäkään tuntunut,
tapahtui nimittäin, että eräs köyhä nuori käsityöläinen, joka monena
vuotena oli vieraissa maissa kovaa kokenut, tuli maantietä myöten
astuskellen. Kun hän tuli kylän kohdalle, käänsi hän turhanpäiten
vielä kerran kaikki taskunsa nurin, niissä kun ei kumminkaan mitään
ollut. "Mitä sinun nyt on tekeminen?" ajatteli hän itsekseen. "Olet
lopen väsyksissä; ilmaiseksi ei yksikään ravintolanpitäjä ota sinua
vastaan ja kerjuu on ikävä ammatti." Silloin huomasi hän ihanan puun
viheriäisine nurmikoineen ja kun se oli ainoastaan muutaman askeleen
päässä maantieltä, rupesi hän pitkälleen sen juurelle nurmikkoon
hiukkasen levähtääkseen. Mutta puu humisi niin kummallisesti ja sen
oksien hiljalleen huojuessa pilkisti milloin sieltä, milloin tuolta
niiden välistä kultainen auringonsäde tai tilkkunen sinertävää
taivasta, hän nukahti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.

Mutta kun hän oli siihen nukkunut, pudotti puu kolmilehtisen oksan ja
se putosi suoraan hänen rinnalleen. Silloin näki hän semmoista unta,
että hän istui muka pöydässä erittäin kodikkaassa huoneessa, ja että
pöytä oli hänen omansa, samoin huone ja koko talo. Ja pöydän ääressä
seisoi nuori nainen, joka molemmin käsin nojasi siihen ja katsoi
hyvin ystävällisesti häneen, ja tämä oli hänen oma vaimonsa. Ja hänen
polvillaan istui muka pieni lapsi, jolle hän syötti puuroa ja koska se
oli liian kuumaa, niin puhalti hän lusikkaa siten sitä jäähdyttääkseen.
Ja vaimo sanoi hänelle: "Kuinka hyvä lapsenpiika sinusta, kultaseni,
on tullutkaan!" ja nauroi. Mutta tuvassa juoksenteli toinenkin lapsi,
paksu punaposkinen poika, joka oli sitonut langan pätkän isoon
porkkanaan, jota hän veti jälessään ja jolle hän alati huusi hei, hei,
ikäänkuin jos se olisi ollut kuinka hyvä hevonen tahansa. Ja molemmat
lapset olivat muka myöskin hänen omat lapsensa. Sellaista unta näki
hän ja uni oli varmaankin hyvin hänen mieleensä, sillä hän naurahti
ääneensä.

Kun hän heräsi oli ilta jo käsissä ja hänen edessään seisoi
lammaspaimen lampaineen ja sukkapuikkoineen. Silloin hypähti hän
virkeänä jaloilleen, ojentelihe ja venytteli jäseniään ja sanoi: "Voi
herranen aika, kumpahan niin kävisi! Mutta onhan edes hauskaa tietää
millaista elämä voi olla." Silloin astui lammaspaimen hänen luokseen
ja kysyi häneltä, mistä hän tuli ja minne hän aikoi ja josko hän oli
kuullut mitään puusta kerrottavan. Kun hän nyt huomasi tämän olevan
aivan tiedottoman kuni vastasyntynyt lapsi, huudahti hän: "Olettepa Te
oikea onnen helmalapsi! Sillä että Te olette nähneet hyvää unta, sen
voi kasvoistanne jokainen lukea; olenhan minä silmännyt Teitä jo kauvan
aikaa siinä maatessanne." Sitten kertoi hän hänelle mikä taika puussa
oli: "Se, mistä olette unta nähneet toteutuu, se on yhtä totta kuin
että tässä on lammas ja tuossa on pässi. Kysykää vaan kylän ihmisiltä
enkö ole oikeassa! Mutta sanokaapas myös millaista unta Te näitte!"

"Ukkoseni", vastasi nuori käsityöläinen hymyillen, "minusta et saa
tietoja samalla tavoin ongituksi kuin talonpojista. Kauniin uneni
säilytän itselleni, sitähän ette toki voine pahaksi panna ja jos
panisittekin, niin en siitä välitä!" Eikä hän tätä vaan niin sanoakseen
sanonut, sillä hän ajatteli todellakin niin. Sentähden sanoikin hän
kylään mennessään: "Lörpötystä se on! Tahtoisinpa tietää mistä puu
olisi semmoista viisautta saanut."

Kun hän tuli kylään huomasi hän kolmannen talon päätypuolessa pitkän
tangon ja sen nenässä kultaisen kruunun. Siinä oli ravintola ja
"Kruu-nun" isäntä seisoi ovessa. Tämä oli juuri mitä parhaimmalla
tuulelle, sillä hän oli jo syönyt illallisensa ja oli yltäkyllin
ravittu; oli hänen otollisin hetkensä. Silloin nosti nuori mies
kohteliaasti lakkiaan ja kysyi eikö hän Jumalan lupaamaa palkkaa
vastaan saisi hänen luonaan yöpaikkaa. Isäntä silmäili solakkaa
nuorukaista hänen pölysissä kuluneissa vaatteissaan kiireestä
kantapäähän. Sitten nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja sanoi:
"Istuudu vaan heti tähän lehtimajaan oven kohdalle, lienee meille
jäänyt leipäkannikka ja tuopillinen viiniä sinuakin varten tähteeksi.
Sillä aikaa voivat ne sinulle olkivuoteen kuntoon laittaa." Niin sanoen
meni hän sisään ja lähetti tyttärensä ulos; tämä toi hänelle leipää ja
viiniä, istuutui myöskin pöydän ääreen ja antoi toisen kertoa miltä
maailmassa näytti. Sitten hän taas puolestaan kertoi kaiken, minkä
tiesi: miten vehnä kasvoi ja että naapurin vaimo oli saanut kaksoiset
ja mitä ensi kerran "Kruunussa" soitettaisiin kun tanssiaisia oli
pidettävä.

Yhtäkkiä nousi hän seisoalleen, nojautui yli pöydän nuorta miestä
kohden ja kysyi: "Mistä olet sinä nuo kolme lehteä rinnallesi saanut?"
Silloin katsoi toinenkin takkinsa rinnusta ja huomasi kolmilehtisen
oksan, joka hänen maatessaan oli siihen pudonnut. Se oli tarttunut
juuri hänen takkinsa rinnukseen. "Ne ovat varmaankin siitä isosta
puusta, joka on juuri kylän ulkopuolella", vastasi hän, "jonka alle
vähäksi aikaa nukahdin".

Silloin pörhisti tyttö uteliaana korviaan ja odotti, mitä toinen
edelleen sanoisikaan. Mutta kun tämä oli vaiti alkoi hän varovasti
tiedustella, kunnes hän oli varma siitä, että hän todellakin oli
nukkunut unipuun alla ja sitten kulki hän kuin kissa kuuman puuron
ympärillä, kunnes hän luuli päässeensä varmasti perille siitä,
ettei toinen tiennyt mitään unipuun ihmeellisestä voimasta ja
ominaisuuksista, sillä nuorukainen oli veijari ja oli olevinaan, kuin
jos hän ei olisi tietänyt mitään. Kun tyttö oli joutunut tähän luuloon,
nouti hän vieläkin tuopillisen viiniä, puhutteli häntä ystävällisesti
ja kertoi hänelle kaikenlaista, millaisia unia hän itse oli nähnyt ja
lausui pettymyksensä siitä, etteivät ne koskaan toteutuneet.

Samassa tuli lammaspaimen karjoineen kotiin ajaen lampaitaan kylän
raittia pitkin. Kun hän kulki "Kruunun" ohitse ja näki tytön istuvan
vilkkaasti nuoren miehen kanssa keskustellen, pysähtyi hän kotvaseksi
ja sanoi: "Niin, niin, Teille hän kyllä kauniin unensa kertoo; minulle
hän ei tahtonut mitään sanoa!" Sitten ajoi hän lampaitaan eteenpäin.

Mutta silloin tuli tyttö vieläkin uteliaammaksi ja kun toinen ei
vieläkään puhunut mitään unennäöstään, ei hän enää voinut mieltänsä
malttaa ja kysyi sentähden aivan suoraan, mitä hän sitten maatessaan
puun alla oli uneksinut.

Silloin näytti nuori mies, joka oli aika vekkuli ja jonka hänen
kaunis unensa oli saattanut hilpeälle tuulelle, hyvin salaperäiseltä,
vilkutteli silmiään ja sanoi: "Kaunista unta olen minä nähnyt, se on
totta, mutta en minä uskalla sanoa millainen se oli." Mutta tyttö
kyseli yhä enemmän ja kiusasi häntä toki sanomaan millainen uni se
oli. Silloin siirtyi tämä aivan hänen viereensä ja sanoi tosissaan:
"Ajatelkaahan, minä näin unta, että minä olin kerran menevä 'Kruunun'
isännän tyttären kanssa naimisiin ja että minusta oli kerran tuleva
'Kruunun' isäntä!"

Silloin sävähti tyttö ensin valkeaksi kuin palttina ja sitten
helakanpunaiseksi ja meni huoneeseen. Vähän ajan kuluttua tuli hän
takaisin ja kysyi, oliko hän todellakin semmoista unta nähnyt ja
tarkoittiko hän totta niin puhuessaan.

"Ihan varmaan", vastasi hän, "juuri Teidän näköisenne oli se, joka
näyttäytyi minulle unissani!" Silloin meni tyttö taaskin sisään eikä
tullut takaisin. Hän meni omaan huoneeseensa ja ajatukset pyörivät
hänen mielessään kuin hampaat myllyn rattaissa; yhä kiersi siinä uudet
ja kumminkin samat, niin ettei siitä loppua tullutkaan. "Hän ei tiedä
mitään tuosta puusta", sanoi hän. "Hän on nähnyt semmoista unta.
Joko tahtonen tahi en, niin siten on kumminkin käypä. Sitä ei käy
muuttaminen." Sitten pani hän maata ja koko yön näki hän unta nuoresta
käsityöläisestä. Kun hän heräsi seuraavana aamuna, tunsi hän tyystiin
hänen kasvonsa piirteet, niin usein oli hän ne unissaan nähnyt -- ja
sievä poika hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen.

Mutta nuori mies oli nukkunut mainiosti olkivuoteellaan, unipuun,
unensa ja sen minkä hän edellisenä iltana oli isännän tyttärelle
sanonut, oli hän jo aikoja sitten unhoittanut. Hän seisoi vierastuvassa
oven suulla ja aikoi juuri ojentaa isännälle kättä jäähyväisiksi.
Silloin astui tyttö huoneeseen ja kun hän näki hänet matkatamineissaan
tunsi hän niin kummallista tuskaa ikäänkuin hän ei saisi sallia, että
hän menisi matkoihinsa. "Isä", sanoi hän, "viini ei ole vielä pulloihin
laskettu eikä tuolla nuorella miehellä ole mitään tekemistä; eikö hän
voisi jäädä tänne päiväkaudeksi niin voisi hän ansaita ruokansa ja
päälle päätteeksi vähän matkarahaakin?" -- Ja "Kruunun" isännällä ei
ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli jo juonut aamullisen tuoppinsa
ja oli syönyt aamiaisensa ja oli ravittu, niin että oli hänen otollisin
aikansa.

Mutta viinin laskeminen edistyi hitaasti ja tytöllä oli milloin mikin
syy, jonkatähden täytyi noutaa nuori mies kellarista. Kun viiniastia
vihdoinkin oli tyhjänä ja pullot täytetyt, niin tuumi tyttö, että
olisipa se aika hyvä asia, jos hän ennen lähtöään ensinnä auttaisi
vähän peltotöissäkin ja kun hän tästä suoriutui niin oli puutarhassa
paljon semmoista tehtävää, jota ei kukaan ollut sitä ennen tullut
ajatelleeksikaan. Niin kului aika, viikko toisensa jälkeen, ja joka
yö näki tyttö pojasta unta. Iltasin istuivat he lehtimajassa talon
edustalla ja kun hän kertoi kuinka paljon kovaa hän maailmassa
ollessaan oli kokenut, silloin sattui aina jokin rikka tahi karva
hänen, tytön, silmään, niin että hänen täytyi pyyhkiä silmiään
esiliinallaan.

Vuoden kuluttua oli nuori käsityöläinen yhä vielä talossa ja kaikki
oli niin puhtaaksi luuduttu, valkoista hiekkaa huoneitten lattioille
sirotettu ja sen päälle hienoja katajan oksia riposteltu, ja koko kylä
vietti juhlapäivää. Sillä nuori käsityöläinen vietti häitään "Kruunun"
isännän tyttären kanssa ja kaikki ihmiset iloitsivat, ja se joka ei
iloinnut syystä että hän oli kateellinen, oli ainakin olevinaan iloinen.

Kohta sen jälkeen oli "Kruunun" isännällä taasen otollisin hetkensä,
koskapa hän oli syönyt itsensä kylläiseksi ja hän istui tupakkarasia
polvillaan nojatuolissaan ja nukkui. Kun hän ei ottanut herätäkseen,
tahtoivat he herättää hänet, mutta hän olikin kuollut, hengetön. Niin
oli nyt nuoresta käsityöläisestä todella tullutkin "Kruunun" isäntä
niinkuin hän leikkiä laskien oli ennustanut ja muutoin toteutui kaikki,
mistä hän puun alla oli unta nähnyt. Sillä kohta oli hänellä kaksi
lastakin ja luultavasti nosti hän kerran jommankumman heistä syliinsä
ja antoi sille syödä ja puhalsi sitä tehdessään lusikkaa, ja varmaankin
juoksenteli toinen poika sill'aikaa porkkanoineen huoneessa, jos kohta
se, jolta olen tämän kertomuksen kuullut, ei ole sitä minulle sanonut
ja vaikka minä unohdin sitä häneltä oitis tiedustella. Mutta varmaankin
on asian laita ollut semmoinen, koskapa se, mistä unipuun alla näki
unta, toteutuu ihan hiuskarvaa myöten.

Eräänä päivänä -- saattoi olla noin neljä vuotta siitä kun häitä oli
vietetty -- istui nuori isäntä -- sillä nyt oli hän "Kruunun" isäntänä
-- vierastuvassa. Silloin tuli hänen vaimonsa sisään, asettui hänen
eteensä ja sanoi: "Ajattelehan, eilen on eräs leikkuumiehistämme
puolenpäivän aikaan nukkunut unipuun alle eikä ole asiata ajatellut.
Tiedätkös millaista unta hän on nähnyt? Hän on nähnyt semmoista unta,
että hän oli upporikas. Ja arvaappas kuka hän on! Vanha Heikki, joka on
niin tyhmä, että häntä käy oikein sääli ja jota me olemme vaan säälistä
palveluksessamme pitäneet. Mitähän hänkin niin paljolla rahalla tehnee?"

Silloin nauroi hänen miehensä ja sanoi: "Miten voit sinä uskoa
tuommoista tyhmää juttua, sinä, joka muuten olet niin älykäs nainen?
Ajattelehan nyt itse, josko se on mahdollista, että puu, olkoonpa se
vaikka kuinka kaunis ja vanha, tietäisi jotain tulevaisuudesta."

Silloin katsoi vaimo pitkään mieheensä, puisti päätään ja sanoi
totisena: "Älä tee syntiä! Sellaisista asioista ei ole lupa leikkiä
laskea."

"En minä laske leikkiä!" vastasi mies.

Siihen ei vaimo heti paikalla vastannut mitään vaan oli vaiti ikäänkuin
hän ei olisi oikein ymmärtänyt, mutta sanoi sitten: "Mitä sinulla tästä
on? Minä luulin, että sinulla olisi kyllin syytä ollaksesi vanhalle,
pyhälle puulle kiitollinen. Eikö kaikki ole käynyt niinkuin sinä olet
siitä unta nähnyt?"

Kun hän oli tämän sanonut, hymyili mies mitä ystävällisimmin ja
vastasi: "Jumala tietää, että minä olen kiitollinen, Jumalalle ja
sinulle. Niin, se oli ihana uni. Onhan minusta kuin jos olisi se eilen
tapahtunut, niin tarkoin muistan minä sen vielä. Ja kumminkin on kaikki
tullut tuhat kertaa ihanammaksi kuin mitä uneksin, ja sinä, sinä olet
myöskin tuhat kertaa rakkaampi ja sievempi kuin se nuori nainen, jonka
minä silloin unissani näin."

Hänen vaimonsa katsoi taaskin pitkään häneen, mutta hän jatkoi: "Mitä
nyt tuohon puuhun tulee ja tuohon uneen, niin ajattelen, sydänkäpyseni,
ettei sitä, joka kernaasti tanssii tarvitse kauvan houkutella ja että
kaiku vastaa niinkuin metsään huutaa. Eihän se mitään kummaa ollut,
että minä, joka olin niin monta vuotta kovaa maailmalla kokenut
kerrankin näin unta rakkaudesta."

"Mutta ettäpä sinä näit juuri sellaista unta, että olit minun kanssani
naimisiin joutuva!"

"Semmoista unta en minä koskaan ole nähnyt! Unissani näin minä vaan
nuoren naisen ynnä kaksi lasta, eikä hän ollut lähimainkaan niin sievä
kuin sinä eivätkä lapsetkaan."

"Hyi!" vastasi vaimo. "Tahdotko sinä tehdä minut vaiko puun
valehtelijaksi? Etkö ole ensimmäisenä päivänä, jolloin näimme toisemme
-- silloin iltasella tuolla lehtimajassa -- etkö ole jo heti silloin
sanonut, että olit nähnyt semmoista unta, että tulisit minut naimaan ja
itse pääsisit 'Kruunun' isännäksi?"

Silloin muistui ensi kerran taas tuo pilapuhe, jota hän nykyisen
vaimonsa kanssa oli pitänyt, miehen mieleen, ja hän virkkoi: "Minä en
voi sitä auttaa, rakas vaimoni! En ole todellakaan nähnyt unta sinusta;
ja jos sen sanoin, niin oli se vaan pilaa. Sinä olit niin utelias; minä
tahdoin sinua vaan hiukkasen narrata."

Silloin purskahti vaimo kovaan itkuun ja meni ulos. Vähän ajan perästä
läksi mies hänen jälkeensä. Hän seisoi kaivolla ja itki yhä. Hänen
miehensä koki häntä lohduttaa, mutta turhaan.

"Sinä olet varastanut minun rakkauteni ja viekotellut sydämeni!" sanoi
hän. "Minä en koskaan enää voi tulla iloiseksi!"

Silloin kysyi hänen miehensä, josko hän ei häntä enää rakastanutkaan,
enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa ja eivätkö he olleet
eläneet onnellisempina kuin kukaan muu koko kylässä. Kaikkeen täytyi
hänen vastata myöntämällä, mutta jäi kaikista puheluista huolimatta
yhtä murheelliseksi kuin ennenkin.

Silloin ajatteli mies: "Antaa hänen itkeä rauhassa. Yön kuluttua on
mieli toinen, huomenna on hän entisellään!" Mutta hän pettyi, sillä
seuraavana aamuna ei hänen vaimonsa tosiaankaan enää itkenyt, vaan hän
oli totinen ja murheellinen ja koki välttää miestään. Jokainen yritys
lohduttaa häntä osottautui tehottomaksi kuten edellisenäkin iltana.
Suurimman osan päivää istui hän jossakin nurkassa ja mietiskeli ja kun
hänen miehensä lähestyi säpsähti hän ikäänkuin olisi hän häntä pelännyt.

Kun tämmöistä kesti useampana päivänä, ilman että muutosta tapahtui,
valtasi syvä surumielisyys miehenkin, sillä hän pelkäsi että hän oli
ainaiseksi kadottanut vaimonsa rakkauden. Harvasanaisena kulki hän
huoneissaan ja mietti parannuskeinoa, mutta semmoista hän ei tahtonut
keksiä. Silloin meni hän eräänä päivänä ulos kylästä ja kuljeskeli
sinne tänne vainioillaan. Oli kuuma heinäkuun päivä eikä ainoatakaan
pilveä taivaalla. Täysiteräinen vilja aaltoili kuni kultainen meri
ja linnut visertelivät, mutta hänen sydämensä oli surusta raskas.
Silloin näki hän unipuun kaukana; ikäänkuin muitten kuninkaana kohosi
se korkealle taivasta kohden. Hänestä oli ikäänkuin olisi se vihreillä
oksillaan viittonut häntä luokseen kuni vanha, hyvä ystävä, joka
luokseen houkuttelee. Hän meni sen luo ja istuutui sen juurelle ja
ajatteli mennyttä aikaa. Viisi vuotta aikaa oli melkein täsmälleen
kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran köyhänä raukkana oli
levännyt sen siimeksessä ja nähnyt niin ihanaa unta. Oi, niin ihmeen
ihanaa! Ja unta oli kestänyt viisi vuotta. --

Entäs nyt! Kaikki oli mennyttä! Ainiaaksi mennyttä!

Silloin alkoivat puun oksat taaskin humista niinkuin ne olivat
humisseet viisi vuotta sitten, ja oksien huojuessa pilkisti niinkuin
silloinkin milloin sieltä, milloin täältä kultainen auringonsäde tai
palanen sinertävää taivasta lehvien lomitse. Silloin tyyntyi hänen
sydämensä ja hän nukkui siihen, sillä hän ei edellisinä öinä ollut
murheensa tähden saanut unta. Eikä aikaakaan, niin näki hän samaa unta
kuin viisi vuotta sitten, ja naisella, joka seisoi pöydän ääressä
ja lapsilla oli samat vanhastaan tutut, rakkaat kasvot kuin hänen
vaimollaan ja lapsillaan. Ja vaimo katsoi häneen niin ystävällisesti --
oi, niin ystävällisesti!

Silloin heräsi hän, ja kun hän huomasi, että se olikin vaan unta ollut,
niin tuli hän yhä murheellisemmaksi. Hän taittoi itselleen pienen,
vihreän oksan puusta, meni kotiinsa ja pani sen virsikirjaansa. Kun
hänen vaimonsa seuraavana päivänä -- se oli sunnuntai -- aikoi mennä
kirkkoon putosi oksa kirjan lehtien välistä. Silloin punastui mies,
joka seisoi vieressä, kumartui sitä ottamaan ja tahtoi pistää sen
taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mikä lehvä se oli.

"Se on unipuusta; se on ystävällisempi minua kohtaan kuin sinä!"
vastasi mies. "Sillä kun minä eilen olin ulkona ja istuin sen alla,
nukahdin minä. Silloin kai se tahtoi minua lohduttaa, sillä minä näin
unta, että sinä olit entisesi, ja että olit kaiken unhoittanut. Mutta
sehän ei ole totta! Vanhasta hyvästä puusta ei ole taikaa. Kaunis,
ihana puu se on, mutta tulevaisuudesta ei se tiedä mitään."

Silloin tuijotti hänen vaimonsa ensiksi pitkään häneen, mutta sitten
oli kuin jos aurinko olisi hänen kasvonsa kirkastanut: "Oletko
todellakin nähnyt semmoista unta?"

"Olen", vastasi hän vakavana, ja hänen vaimonsa huomasi, että se oli
totta, sillä miehen kasvot värähtelivät, koskapa hän ei tahtonut itkeä.

"Ja olinko minä todellakin sinun vaimonasi?"

Kun hän vastasi myöntäen tähänkin, heittäysi hänen vaimonsa hänen
kaulaansa ja suuteli häntä niin moneen kertaan, ettei hän voinut
niitten paljoutta torjuakaan. "Jumalalle olkoon kiitos!", sanoi vaimo,
"nyt on kaikki taasen hyvin! Minähän rakastan sinua niin -- niin, ettet
sitä voi aavistaakkaan! Ja näinä päivinä on minulla ollut semmoinen
tuskallinen pelko, etten minä sinua saisikaan rakastaa sillä ehken
oli Jumala määrännytkin toisen miehen minulle. Sillä sydämeni olet
sinä, häijy mieheni, kumminkin varastanut ja hiukkasen petosta oli
siinä kumminkin! -- Niin, varastanut sinä sen olet! mutta nyt minä
tiedän, ettei se ole sinua auttanut ja että se ilman sitäkin olisi niin
käynyt." Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja jatkoi sitten:

"Eikö totta, sinä et koskaan enää puhu pahaa unipuusta?"

"En, en koskaan; sillä minä uskon siihen, ehken hiukan toisin kuin
sinä, mutta en silti vähemmän lujasti. Luota siihen! Ja oksan tahdomme
panna kiinni virsikirjaan, ettei se meiltä hukkuisi!"



Vanha matkakirstu


Eräällä vanhalla herralla, joka matkusteli paljon, oli matkakirstu. Ei
se kaunis ollut, vaan päinvastoin hyvin ruma, sillä se oli päällystetty
pörhöisellä hylkeennahkalla ja sillä oli rautavanteet poikitellen ja
raudoitukset nurkissakin ja hylkeennahka oli koin ja toukkien syömää ja
rautavanteet olivat ruosteiset ja aikojen kuluessa olivat rautahelatkin
saaneet useita kuhmuja ja naarmuja.

"Tämä tietää yhtä ja toista", sanoivat kantajat, kun he heittivät
sen vaunuista. Yks' kaks' kolme heittivät he sen luotaan, niin että
rusahti vaan. Semmoinen kohtelu ei ollut omansa lieventämään vanhan
matkakirstun jo ennaltaan kärttyisää mieltä. Raudoitettuine kulmineen
sysäsi se jokaista, joka tuli sen lähelle. "Eihän teidän tarvitse
tulla liian lähelle minua", murahti se, kun muut matkalaukut, joitten
seurassa se matkusti valittelivat sen käytöstä. "Tehän vaan tahdotte
nähdä, kuinka pörhöinen minä olen."

Mutta se herra, jonka matkakirstu oli, oli omituinen ihminen. Kun
hän oli kotonaan, täytyi matkakirstun aina olla hänen huoneessaan
kullatun peilin kohdalla, vaikka näyttikin hullunkuriselta, kun vanha
ruma matkakirstu oli muuten niin hienosti ja hauskasti sisustetussa
huoneessa. Ja kun hän oli matkoilla ja asettui jonnekin asumaan, niin
tuotatti hän aina matkakirstun kaikkein ensiksi huoneesensa ja asetti
sen sänkynsä viereen.

"Kirstussa kai on rahoja", sanoivat ihmiset, "koska hän ei millään
muotoa tahdo päästää sitä näkyvistään". Mutta tässä kohden he
erehtyivät aivan tykkönään. Jotakin oli kyllä kirstussa, mutta rahoja?
Ei, rahoja oli siinä nyt kaikista vähimmän!

Kun vanha herra oli yksin huoneessaan, painoi hän salaista pontta. Pam!
Kirstu aukeni ja mitähän siinä oli. Tarkoin lukittu, komea lipas, joka
oli päällystetty punaisella sametilla ja kirjailtu kultanauhoilla ja
tupsuilla.

Niin pian kun joku tuli huoneeseen, kipsis! meni kansi kiinni.

Mutta vanhan herran palvelijatar oli hyvin viekas. Kerran riisui hän
kenkänsä oven takana ja hiipi aivan hiljaa sukkasillaan kirstun luo sen
auki ollessa.

Hän oli jo ehtinyt aivan sen luo, mutta kun hän näki punaista ja
kultaisia kirstussa olevan ei hän malttanut mieltänsä, vaan huudahti:
"Herra jumala, vanha kirstuhan on oikein korea sisäpuoleltaan!" Silloin
huomasi matkakirstu, että jokin vieras oli huoneessa. Pam! meni se taas
lukkoon ja vähällä oli se katkaista häneltä sormen, sillä hän oli juuri
aikeessa tunnustella oliko se todellakin samettia ja pehmeää.

"Hyi!" huusi hän pelästyneenä. "Hyi mokomaa häijyä kirstua! Parasta on
karttaa sitä". Jos joku sittemmin kyseli häneltä jotain kirstusta, jota
hänen herransa niin tarkoin vartioi, tahtoen tietää josko siihen oli
jokin erityinen syy, niin vastasi hän, ettei vanhalla matkakirstulla
ollut sen omituisempia ominaisuuksia kuin muillakaan ja ettei siinä
mitään ollutkaan. Jokaisella ihmisellä oli muka omat omituisuutensa,
varsinkin kaikilla vanhoilla poikamiehillä. Hänen herransa oli nyt
kerran mieltynyt vanhaan pörhöiseen matkakirstuunsa, siinä se.

Mutta yhtäkaikki oli matkakirstussa jotain tavatonta. Sillä toisinaan
lukitsi vanha herra varovaisesti kaikki ovet, painoi salaista pontta,
niin että kansi aukeni, kuunteli sitten vielä kerran oliko kaikki
oventakana hiljaista, ja jos hän silloin ei kuullut mitään, niin nosti
hän punaisen samettilippaan pöydälle eteensä. Sen jälkeen painoi hän
salaista pontta, joka oli lippaan kyljessä ja punainen satnettikansi
ponnahti auki.

Ja mitähän siinä olikaan? Uskomatonta kyllä, vaan sittenkin totta!
Pieni, mitä sievin keijukainen, kaksi pitkää palmikkoa niskassa,
jotka riippuivat pitkin selkää, jalassa punakorkoiset pikku kengät.
Hän hyppäsi heti tasajaloin lippaasta, istuutui sille istumaan ja
keinutteli jalkojaan -- se sopi hänelle niin mainion hyvin -- ja alkoi
sitten kertoa mitä kauneimpia satuja.

Ja vanha herra istui nojatuolissaan ja kuunteli tarkkaavaisena. --

Eräänä päivänä, kun he juuri olivat lopettaneet satujen kertomisen,
sanoi hän, keijukainen: "Nyt olen kertonut niin monta kaunista satua
sinulle; minä luulen että sinä unhoitat ne. Etkö voisi kirjoittaa ne
muistiisi?"

"Kyllähän", vastasi vanha herra, "kyllähän minä ne voisin kirjoittaa,
ainakin suunnilleen, vaikkakohta en lähimainkaan niin kauniisti kuin
sinä niitä kerrot; mutt'ei kukaan saa tietää mistä minä ne olen saanut,
eikä ennen kaikkea että sinä olet piiloitettu vanhaan matkakirstuun.
Sillä sinut minun täytyy saada pitää aivan yksistään itseäni varten.
Muutoin tulevat heti kaikki ihmiset ja tahtovat nähdä sinut ja
kosketella sinua karkeine sormineen. Lippaan samettikin kuluisi siitä."

"Ei toki, Jumalan tähden ei!" vastasi pieni keijukainen. "Mutta kyllä
ihmiset ällistyisivät, jos he tietäisivät kuka on piiloitettu vanhaan
matkakirstuun".

Ja sitten hän nauroi.

"Vaiti!" sanoi äkkiä vanha herra. "Joku kolkuttaa ovea. Piiloudu heti
paikalla lippaaseen!" Kiireesti nosti hän lippaan kirstuun takaisin.
Pam! hylkeennahkainen kansi meni lukkoon, ja kun palvelijatar -- sillä
hän se oli -- tuli teetarjottimineen, oli matkakirstu pörhöisenä
entisellä paikallaan peilin alapuolella. Kun hän kulki sen ohi,
potkaisi hän sitä vanhan herran huomaamatta kylkeen ja mutisi. "Sinä
sen vanha, ilkeä kirstu, olitpa vähällä katkaista sormeni eilen!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Unelmia takkavalkean ääressä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.