Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Waldemar Seier: Historiallinen romaani
Author: Ingemann, Bernhard Severin
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Waldemar Seier: Historiallinen romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VALDEMAR SEIER

Historiallinen Romaani


Kirj.

B. S. INGEMANN


Suomentanut

Maija Halonen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.



ENSIMÄINEN OSA



ENSIMÄINEN LUKU.


Tähtikirkkaana syysyönä, vuonna 1204, loisti puoleksi lehtensä
karistaneiden niinipuiden lomitse pienestä kaari-ikkunasta, Sorön
luostarin eteläisestä kylkirakennuksesta, hiljainen yksinäinen valo
merelle. Siellä sisällä, korkeassa holvikattoisessa, niinkutsutussa
piispantuvassa istui mustalla nahkatuolilla, erään kiviseinään naulatun
tammipöydän ääressä, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus, edessään
suuri pergamenttinidos. Pöytä oli sullottu täyteen käsinkirjoitettuja
aikakirjoja ja kronikoita, siellä oli joukko jäljennöksiä ikivanhoista
tanskalaisista lauluista ja kansansaduista, sekä riimukirjoituksia ja
piirustuksia pakanuuden aikuisista hautakummuista. Siellä oli myöskin
jäljennöksiä vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden
teoksista, sekä saarna- ja rukouskirjoja, jotka osaksi olivat
suuren, avatun raamatun peitossa. Kirjojen keskellä oli kupannen
lamppu, jonka kotitekoisena, varjostimena oli moneen kertaan ristiin
rastiin kirjoitettu ja raaputeltu pergamenttilehti. Sen valo loisti
voimakkaimpana kirjaan, valaisten vain joskus vanhuksen pään hänen
kumartuessaan kirjan ylitse. Lampun valojuova, yhtyneenä nousevan kuun
himmeään hohteeseen, valaisi niukasti pimeän lukukammion. Seiniltä
riippui vanhoja, ruostuneita miekkoja ja piilukeihäitä, teräskypäriä,
peitsiä ja haarniskoita, sekä haudoista kaivettuja piikivisiä kiiloja
ja uhriveitsiä. Nurkassa olevalla hyllyllä, makuulavitsan yläpuolella,
oli tuhkauurnien kappaleita, raskaita pääkalloja, tavattoman suurien
selkänikamien ja kuolleitten luiden keskellä, sekä nurkkahyllyllä,
hiekkakellon alla, suuri, kiiltävä ritarihaarniska, keihäs ja
sotakirves, jotka niiden muodosta päättäen eivät olleet vanhempia kuin
yhdenneltätoista vuosisadalta.

Vanhan muinaistutkijan mustan papinkauhtanan ylle oli huolimattomasti
kiinnitetty hiukan kulunut sistersiläismunkin viitta, jonka revityistä
hihanreijistä pitkät, mustat kaniikkihihat riippuivat. Viitta oli
hänelle aivan liian lyhyt eikä näyttänyt olevan hänen omansa.
Hän oli pitkä ja laiha, ja vaikka hän oli rauhallinen tiedemies,
osoittivat kuitenkin sekä hänen jalojen kasvojensa suuret, voimakkaat
piirteet, että hänen kumartunut sankarivartalonsa hänen olleen
mahtavaa sotilasheimoa ja ylhäistä sukua. Älykäs, syvällinen henki
loisti hänen tummista syvälle painuneista silmistään hänen näin
istuessaan syventyneenä työhönsä, nojaten poskeaan käteensä, pieni,
musta kangaspatalakki paljaan päälaen suojana, ja valkoinen parta
valahtaneena kirjalle. Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, ja
tuntui siltä kuin hän näkisi ja kuulisi entisaikojen suurten henkien
puhuvan. Hän näytti kuuluvan toiseen maailmaan ja aikaan kuin siihen,
missä hän nyt niin väsymättömänä valvoi ja työskenteli.

Kunnianarvoisa vanhus oli Saxo Grammaticus. Arkkipiispa Absalonin
käsikirjurina ja eroittamattomana ystävänä hän oli kolme vuotta
sitten painanut umpeen tämän jalon herran silmät Sorön luostarissa,
ja harvoin hän sen jälkeen oli poistunut kammiosta, missä hän oli
kuullut Absalonin lausuvan viimeiset unohtumattomat sanansa. Hänen
kotinsa oli oikeastaan Roskilden tuomiokapitulissa, mutta hän oli
erityisellä rakkaudella kiintynyt Sorön luostariin, missä hän ennenkin
niin usein oli oleskellut, ja missä hän nyt vieraili uuden herransa,
piispa Pietari Sunenpojan suostumuksella, viimeistellen ihmeellistä
Tanskanmaan historiaansa.

Hän kirjoitti ahkerasti kirjaansa, mutta laski aina vähän päästä kynän
pois selaillakseen vanhoja käsikirjoituksia. Usein hän loi katseensa
pöydän päässä olevaan pergamenttinidokseen, joka oli ollut Absalonin
oma, ja sen viimeiselle avatulle lehdelle oli latinaksi kirjoitettu:
Sorön pyhän Marian kirja, Hra Arkkipiispa Absalonin kädestä. Sen
vieressä oli Absalonin toimittama jäljennös Vitherlakioikeudesta, ja
själlantilaisesta kirkkolaista, sekä uudempi, siro käsikirjoitus, jonka
nahkakansiin oli piirretty suurin kiemurakirjaimin: _Testamentum Dni
Absalonis_.

Vanhus huokasi syvään, ja vanhojen ihmisten tapaan hän puhui
tietämättään ja ääneen mitä ajatteli. "Oi, jospa minä jo pian olisin
sinun luonasi, hurskas herrani ja isäni!" sanoi hän. "Kaksi pitkää
talvea on kulunut, nyt alkaa jo kolmas, -- kauemmin ei kynä enää
luista." -- "Tuolla me viimeksi tapasimme toisemme", jatkoi hän, luoden
katseen nurkassa olevaan makuulavitsaan, -- "no niin, hänen suuri
elämäntyönsä on loppuunsuoritettu, -- hän lepää autuaana Herrassa.
Hänen palvelijansa on nyt kohta saanut hänen tahtonsa täytetyksi, ja
Tanskan urhot, vanhat paremmin kuin nuoretkaan, eivät jää unohduksiin.
Ja nyt vain pari suosiollista sanaa meidän nuorelle kuninkaallemme
ja kunnon Anterolle -- aivan niin, nyt on kaikki hyvin." Nyt hän
taas oli pitkän aikaa ääneti ja kirjoitti uutterasti. "Kunpa vanha
Arnold Islantilainen voisi nousta haudastaan", alkoi hän taas puhella,
luettuaan mielihyvällä muutamia latinalaisia runoja -- "Mitähän hän
sanoisi siitä mitä minä täällä olen tehnyt hänen ihanista saduistansa
ja lauluistansa? Varmaankin hän pudistaisi erämiehenpartaansa ja
mutisisi: ne soivat toki ihanammin meidän omalla kielellämme! --
Maltappas vanhus! Samanlaisina kuin ne tuossa ovat sanasta sanaan sinun
suustasi kuultuina, ja jollaisina ne vielä elävinä kaikuvat kansan
keskessä, ne myös Jumalan avulla säilyvät ja elävät Tanskan viimeiseen
päivään asti. Mutta, jos maailman pitää oppia tuntemaan Tanskaa ja sen
henkeä, niin minä tahdon olla sen tulkkina vieraille sieluille. Hm, hm.
Taas saapuvat vanhat epäilykset! Jos sivistynyt tanskalainen tuntee
kansansa kuvan vieraassa puvussa, niin minkävuoksi minua yhä vielä
arveluttaa tuo kirjava vaatetus? Vielä sekin aika koittaa, jolloin
rehellinen sukulainen maksaa minun velkani, antamalla kansalle kuvan
takaisin sellaisena kuin minä sen otin. Jumalan nimeen, vielä vain pari
sanaa, ja minä olen tehnyt tehtäväni maailmassa. Sinä kerkesit minun
edelleni, veli Sven!" jatkoi hän hyväntahtoisesti hymyillen taas hetken
aikaa kirjoitettuaan, ja kumartui vaivoin nostamaan jalkavaatteelta
lattialta pienen soman jäljennöksen Swen Åkenpojan historiasta. --
"Sinä et kuitenkaan tehnyt minun työtäni turhaksi: sinä annoit meille
pienen, supistetun ajantiedon; mutta mitä Tanska oli ja miksi se Herran
avulla voi tulla, sitä sinä et koskaan nähnyt. Kuitenkin, sinä teit
rehellisesti tehtäväsi, eikä sinun kirjasi saa virua tomussa minun
jaloissani!"

Tarkasti hän puhalsi pois kaiken tomun Swen Åkenpojan pienen kirjan
yltä ja laski sen arkkipiispa Absalonin kirjoitusten viereen.

Silloin avattiin ovi, ja kolme hengellistä herraa astui sisään, pieni
poikanen keskessään. Hengellisillä herroilla oli kaikilla matkapuvut
yllään, ja heillä oli nahalla sisustetut vaipat virkapukujensa
suojana. Yksi heistä oli kookas, vanhanpuoleinen mies, tukka ja parta
harmahtava, muuten hän oli sairaloisen näköinen. Mutta koko hänen
ulkonäkönsä ja käytöksensä oli niin ylevä ja arvokas, että vaikka
hänellä ei ollut käyräsauvaa eikä piispanhiippaa, niin ei kuitenkaan
yksikään, joka hänet näki, voinut epäillä hänen olevan jonkun
ylhäisimmistä papeista. Hän oli oppinut, hurskas Lundin arkkipiispa,
Antero Sunenpoika. Hänen seuralaisinaan oli kaksi nuorempaa,
voimakasta miestä. Toisella heistä oli pyöreät, iloiset ja hyvin
vilkkaat kasvot, ja hänellä oli yllään valkoinen sistersiläismunkin
viitta kalliin, oravannahoilla sisustetun matkaviittansa alla. Hän
oli kuuluisa Gunnar-veli Jyllannista, omin luostarista. Arkkipiispan
toinen seuralainen oli eräs nuori kaniikki Roskildesta, yllään ruskea,
lammasnahalla sisustettu sarkaviitta. Kainalossa tämä hyvin varoen
kantoi pientä kirstua, missä hän säilytti harvinaisia ja kalliita
lääkkeitä. Selässään hänellä sitäpaitsi oli kuivilla yrteillä ja
ryydeillä täytetty pussi, josta levisi väkevä tuoksu hänen ympärilleen.
Hänen älykkäät, vakavat kasvonsa herättivät mieltymystä ja luottamusta;
hän oli käytökseltään hiljainen ja vakava, ja hän näytti olevan mies,
joka tunsi maailman ja luotti itseensä ja kokemuksiinsa. Hän oli
aikansa etevimpiä lääkäreitä ollen kirjailijana alallaan tunnettu
nimellä mestari Henrik Harpesträng. He olivat Gunnar-veljen kanssa
tavanneet toisensa Lundissa, ollessaan virka-asioilla arkkipiispan
luona, jota he kumpikin nyt seurasivat Ribehusiin, missä nuoren
kuningas Valdemar toisen hovi oli.

Mutta kunnon Antero herra ei voinut kiireisestä matkasta huolimatta
kulkea Själlannin kautta käymättä isä Saxoa tervehtimässä kuullakseen
miten pitkälle hän oli ehtinyt Tanskan historiansa kirjoittamisessa.
Vaikka mestari Harpesträngilla oli paljon väittelemistä sitä vastaan
"että sopimaton ja epäterveellinen yö" otettiin avuksi, ei arkkipiispa
kuitenkaan luopunut päätöksestään veli Gunnarin suureksi iloksi.
Hän oli kuullut niin paljon puhuttavan Saxo Grammaticuksesta, mutta
ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä. Hänen mielestään puolentunnin
keskustelun takia Tanskan suurimman historioitsijan kanssa kannatti
kyllä kärsiä puolen vuoden nuha näin veljesten kesken.

Pieni kymmenvuotias Kaarlo, joka seurasi hengellisiä herroja, oli
entisen Kaarisen linnanherran poika. Tämä herra oli ollut arkkipiispan
vanha ystävä, ja hän oli kaatunut tuossa onnettomassa kansalaissodassa
Sven Grathen puolesta. Kaarise-kartanon oli Valdemar ensimäinen
läänityksenä siirtänyt eräälle urhoollisimmista sotilaistaan
Radulfille. Pientä, isätöntä Riisen Kaarloa, joksi poikaa kutsuttiin,
sekä hänen äitiänsä ja kahta sisartaan auttoivat sekä vanha, urhokas
Radulf, jonka luona he asuivat, että hyvänsuopa Lundin arkkipiispa.
Mutta kun Radulfilla itsellään oli kolme poikaa, ei Kaarlolla ollut
vähääkään toivoa päästä tulevaisuudessa esi-isiensä perintötilan
omistajaksi. Oppinut Antero tahtoi senvuoksi tehdä Kaarlosta
tiedemiehen sekä tulevaisuudessa papin, huolimatta siitä että pojalla
oli vastustamaton halu ritarisäätyyn. Senvuoksi toikin arkkipiispa
hänet mukaansa, pannakseen hänet Sorön oppineiden Bernhardiinimunkkien
kouluun, Saxo-isän erityisen valvonnan alle. Riisen Kaarlo oli kaunis
poika, jonka kullankellertävien kiharoiden alta tummansiniset silmät
rohkeasti katselivat ympärilleen. Lyhyen, sinisen nuttunsa ympäri hän
oli kiinnittänyt Gunnar-veljen komean vyön; pieni lakki oli koristettu
kirjavalla kukonhöyhenellä, ja hän oli hyvin iloinen saadessaan kantaa
suurta sotamiekkaa, joka arkkipiispalla aina oli mukana matkoillaan.
Hän oli myöskin tullut ratsain ja oli melkein ollut paras ratsastaja
koko seurueessa. Vaikka matkustavien tulon näin öisen rauhan vallitessa
olisi luullut herättävän Saxon huomion, istui hän kuitenkin niin
syviin ajatuksiin vaipuneena ja ajantietoihinsa syventyneenä, ettei
hän ollenkaan huomannut heidän tuloaan. Hän istui näet selin oveen ja
huomasi vain valon lankeavan epätasaisesti kirjalle, kun lampunliekki
ovelta käyvästä vedosta ja matkamiesten liikkeestä alkoi lepatella
epätasaisesti.

"Katsokaa, veli Gunnar!" kuiskasi Antero, -- "tuossa näette miehen.
Hän taitaa juuri kirjoittaa historiaansa, ja me saisimme kyllä
hajoittaa luostarin hänen päälleen ennenkuin hän huomaisi jonkun
olevan täällä läsnä. Me voisimme nyt kaikessa hiljaisuudessa tuolta
penkiltä tarkastella miestä, hänen istuessaan työlamppunsa ääressä
salakammiossaan, ja ehkä kuulla hänen puhuvan ääneen itsekseen ja
suurien ystävä-vainajiensa kanssa, niinkuin apotti Gaufred on kertonut
minulle hänen tekevän. Mutta on paha väijyä ystäväänsä hänen ollessaan
parhaimmassa ja kiitettävimmässäkin työssään, eikä meilläkään ole aikaa
liiaksi."

"Jumalan rauhaa, arvoisa herra veli ja ystävä!" sanoi hän nyt ääneen ja
laski kätensä Saxon olkapäälle.

Saxo katsoi taakseen rauhallisesti, mutta omituisen juhlallisen
näköisenä, niinkuin se, joka pikemmin odotti tulijaa henkien maailmasta
kuin vieraita Lundista, Roskildesta ja Ömista. Heti arkkipiispan
tunnettuaan hän tuli iloisesti yllätetyksi. Niin nopeaan kuin hänelle
oli mahdollista hän työntäsi tuolin syrjään ja vastaanotti rakastetun
arkkipiispan syleilyn sydämellisellä ilolla. Mutta nähdessään nuo kaksi
outoa herraa, ja kun Gunnar-veli heti tervehti häntä hänen hartaana
ihailijanaan, -- tämä oli kauan ilolla toivonut saavansa nähdä hänet
--, silloin lempeä Grammaticus aivan tyrmistyi; hän kumarsi jäykästi
pari kertaa ja pyysi arvoisia vieraita pitämään hyvänään hänen halvan
ja köyhän asuntonsa. Mutta kuultuaan heti arkkipiispalta Gunnarin ja
Henrik Harpesträngin nimet, eivät nämät kunnon herrat enää olleet
hänelle vieraita; sillä hän oli kyllä kuullut puhuttavan veli Gunnarin
erinomaisesta puhujalahjasta, ja hänen rikkaista tiedoistaan sekä
maallisen että henkisen lain tuntijana, ja mestari Harpesträngin hän
oli ennen nähnyt Roskildessa. Nuoren lääkärin uudesta lääkekirjasta hän
oli äskettäin saanut jäljennöksen, jonka hän mielihyvällä oli lukenut,
kuitenkaan järjestämättä ravinto-ohjettaan ja elintapojaan siinä
annettujen neuvojen mukaan.

Saatuaan nyt pian vieraansa istumaan Saxo otti seinäkaapista esille
kannun hyvää, vanhaa luostariviiniä, sekä kaksi kallisarvoista,
vendiläisten epäjumalien kuvilla koristettua hopeapikaria, jotka
Absalon oli antanut hänelle Arkonan sotasaaliista, ja joista hän
tarkasti pyyhki tomun viittansa helmuksella, asettaen ne sitten
pöydän kulmalle. Hän näytti aivan unohtaneen tieteelliset työnsä
kestittäessään ja virkistäessään kunnianarvoisia vieraitaan.
Arkkipiispan oli täytynyt istua suureen nojatuoliin ja toisien
penkille, joka oli puoleksi käsikirjoitusten ja vanhojen vaatteiden
peitossa. Poika, jota ei kukaan näkynyt huomaavan, oli istuutunut
rukousjakkaralle, melkein pöydän alle, arkkipiispan jalkoihin, koettaen
katsella lampun sinne heittämässä niukassa valossa muutamia sirosti
piirrettyjä ritarikuvia vanhan sankarilaulukokoelman nimilehdellä.



TOINEN LUKU.


"Sanokaa minulle nyt ensiksi, rakas isä Saxo, miten edistyy teidän
suuri teoksenne, _Historia danica_ [Tanskan historia], joka on niin
rakas minulle?" kysyi arkkipiispa ja laski pikarin pöydälle. Mutta
kun Saxo samassa silmänräpäyksessä osanottavasti kysyi eikö hänen
_Hexaëmeroninsa_ [oppinut runoelma luomisen kuudesta päivästä]
vielä ollut valmis, vetäsi hyvä arkkipiispa, vaatimatta vastausta
kysymykseensä ison, latinalaisen käsikirjoituksen esiin kauhtanansa
silkkitaskusta. "Kas tässä!" sanoi hän iloisesti. "Täällä tuon
teille sen kolme viimeistä osaa, minä olen kutsunut ne nimellä
_Distinctiones_. Niinkuin minä edellisissä, kuten tiedätte, olen
laulanut luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja Aadamin kautta
johtuvasta kuolemasta, niin minä olen tässä päättänyt teokseni
kuvailemalla totisen ja iäisen elämän lahjaa toisen Aadamin kautta,
ja olen koettanut selittää jumal-ihmisen kaksinaista luonnetta.
Tästä kappaleesta te luultavasti sanotte saman, minkä lausuitte
minun selityksestäni toisessa osassa olevan _Mysterium Trinitatisin_
[Kolminaisuuden salaisuus] johdosta, sekä kymmenestä käskysanasta: että
minä niissä olen osoittanut olevan enemmän _theologus ja dialecticus_
[jumaluusoppinut ja väittelijä] kuin runoilija. Olkoon niin! Kukaan
ei voi lisätä kyynärääkään kasvuunsa. Ehkä teitä miellyttää enemmän
loppuosa ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä -- item
iankaikkisesta kuolemasta. -- Toivon että te ette pidä sopimattomana
minun sanojani kymmenennessä osassa:

    "Utilitas opris, oculis inspecta serenis
    Vix patietur opus a justo judice sperni."

    [Teoksen hyötyä katsottuna selvin, ystävällisin silmin,
    halpana tuskin oikea tuomari pitäisi.]

"En totisesti!" vastasi Saxo lämmöllä ja puristi arkkipiispan kättä.
"Senverran kuin minä tunnen teidän kristillistä runoelmaanne, niin ei
tunnollinen arvostelija voi muuta kuin kunnioittaa sitä hurskasta,
jumalallista mieltä sekä tieteellistä selvänäköisyyttä, mikä siinä
ilmenee. Minä olen, arvoisa herra, tosin jo aikaisemmin lausunut sen
mielipiteen, että moni ajatus siellä minun mielestäni on enemmän
jumaluusopillista tutkimista kuin runoa, mutta minä tiedän myöskin
teidän sallivan minun lausua ajatukseni suoraan. Sallikaa minun vielä
kuitenkin lausua yksi vastaväite, sen rakkauden nojalla, jolla minä
tiedän teidän katselevan minun elämääni ja työtäni tässä maailmassa:
Te olette lausunut sanan, joka on loukannut minua, ja jossa minä
luulen teidän erehtyneen. Te moititte Esipuheessa maallista runoutta
ja niinkutsuttuja satuja, jotka teidän mielestänne ovat erityisen
vaarallisia nuorisolle. Jos ei minulla olisi jätteitä meidän
vanhasta maallisesta runoudestamme ja meidän aivan merkillisistä
muinaistaruistamme, joita monet tahtovat leimata vain saduiksi ja
runoiksi, niin minä tietäisin kertoa sangen vähän meidän isiemme
hengestä ja ajatustavasta, eikä meidän nuorisomme turmellu omien
esi-isiensä tuntemisesta."

"Rakas Saxo isä!" vastasi arkkipiispa taputtaen häntä rauhoittavasti
olalle -- "Tiedättehän te millä ilolla minä olen lukenut teidän
erinomaisen historianne kymmenen ensimäistä kirjaa, ja niinmuodoin
eivät minun mielipiteeni mukaan maallinen runous ja ne merkilliset
tarut, jotka te olette säilyttänyt unholaan joutumasta, ole lorua eikä
mitättömiä satuja. Minun tarkoitukseni on vain, että kaikki tämänlainen
on varovaisesti esitettävä nuorisolle, ettei se synnyttäisi heissä
epäkristillisiä ennakkoluuloja ja pakanallista taikauskoa, niinkuin
esimerkiksi tuo nykyään niin yleinen usko tähtien vaikutuksesta
ihmiselämään, josta ei meidän nuori, urhokas kuninkaammekaan kuulu
aivan vapautuneen:

    "Qualiter ex astro, sensu vitaque carente,
    Dependeret Homo, rationis dote beatus".

    [Tähdestä tunteettomasta riippuisko ihmisen onni
    Jolle järjen lahja on suotu.]

"Sitä minä en uskalla ratkaista!" vastasi Saxo miettiväisenä, ja
arkkipiispan viimeiset sanat antoivat hänen ajatuksilleen toisen
suunnan. -- "Mutta ainakin on varma", jatkoi hän, "että meidän nuori
kuninkaamme on syntynyt hyvin merkillisien _Auspicioiden_ [Merkkien]
alla, ja uskallanpa sanoa erityisen eriskummallisen ja oudon tähden
alla. Ja uskokaa minua, hänellä on sekä pahat että hyvät enkelit
luonaan; molemmat ovat hyvin voimakkaita. Jumala suokoon hyvän
saada kunniakkaan voiton. Silloin vasta voivat totuutta rakastavat
jälkeentulevaiset oikeudenmukaisesti kutsua häntä sillä nimellä minkä
hänen ihailevat aikalaisensa jo ovat hänelle antaneet: Valdemarus
victoriosus." [Valdemar voittaja.]

"Oikein, rakas, hurskas ystävä!" vastasi arkkipiispa kiertäen auki
käsikirjoituksensa. -- "Tuo totuus ei sovellu vain meidän nuoreen
kuninkaaseemme, vaan jokaiseen voimakkaaseen ja jaloon ihmissieluun
maailmassa. Täytyyhän minun myöntää se teille, sillä ovathan ne minun
omia sanojani, runoelmani ensimäisessä kirjassa:

    "Omni semper adest honimi specialiter unus
    Augelus, ut vexet, ac ut custodiet, alter."

    [Vaivaamassa aina jok' ihmistä ompi
    enkeli, ja varjelemassa on toinen.]

Kunnon Antero-herra oli nyt päässyt puhumaan runoteoksestaan ja näytti
aikovan ruveta lukemaan sitä alusta asti. Mutta veli Gunnar, joka jo
hyvin tunsi tämän laajan skolastisen runon ja pelkäsi taas saavansa
kuulla sen, sensijaan että saisi tutustua Saxoon, uudisti äkkiä
arkkipiispan äskeisen kysymyksen Saxon historian valmistumisesta.
Samalla hän leikillisesti huomautti arkkipiispalle puolen yötä olevan
liian lyhyen ruveta alkamaan maailman luomisesta asti, vaikkei se
olisi puoleksikaan niin tieteellistä ja perusteellista, kuin hänen
filosofisessa runoelmassaan.

Hyvä Antero-herra, joka kyllä tunsi tuon yleisen kirjailijaheikkouden,
jota hän ei voinut sietää muissa ja vaivoin hillitsi itsessänsä,
voitti nyt kokonaan esittämishalunsa, kääri kärsivällisesti kokoon
käsikirjoituksensa, laski sen nyt Saxon hyllylle muinaiskalujen
joukkoon ja pyysi häntä lukemaan sen toiste sopivammassa tilaisuudessa.
Hän pyysi Saxon tyydyttämään hänen ja Gunnar-veljen suuren halun kuulla
paljon tärkeämpää teosta, mistä he toivoivat niin paljon itselleen ja
isänmaalle.

"Todellako, jalot herrat!" vastasi Saxo ujosti. "Minua hävettää
teidän suuri luottamuksenne minun kykyyni ja kuntooni. Minä tunnen
liiankin hyvin ryhtyneeni tehtävään, jota minä en kykene suorittamaan.
Minä en myöskään olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos eivät minun
hurskaan herrani, Absalonin, alituiset rukoukset ja kehoitukset
olisi melkein puoleksi pakoittaneet minua siihen. Mutta sellaisen
herran käsky on suuri, jalot herrat. Ja jos minä tunnenkin olevani
liian halpa tähän vaikeaan ja tärkeään työhön, ja minun rohkeuteni
havaittaisiin kunnollisuuttani suuremmaksi, niin olkoon kuitenkin minun
hurskaan herra vainajani ankara käsky minun järkeni ja ymmärrykseni
puutteellisuuksien puolustuksena, sekä teille että jälkimaailmalle.
Tämän kaiken minä olenkin sanonut kirjani lukijalle jo etukäteen; sillä
esipuhe ei synnytä riitaa."

"Teiltä me opimme vaatimattomuutta ja nöyryyttä, hurskas Saxo-isä!"
keskeytti hänet hurskas vanhus. "Te katsotte itsenne liian halvaksi
kirjoittamaan mitättömän kansan historiaa, jota vastoin minä paljon
vähemmillä edellytyksillä olen uskaltanut laulaa suurimman Herran
suurinta työtä. Senvuoksi, vaikka tuo iloinen veli Gunnar kehuukin
minun oppineisuuttani ja viisauttani, antaa hän minun niellä niiden
johdosta monta kullattua pilleriä, jotka ovat karvaammat kuin kaikki
mestari Harpesträngin yrtit."

"Te vastaanotatte kuitenkin paljon kärsivällisemmin veli Gunnarin
karvaat pillerit kuin minun viattomat yrttini, korkea-arvoisa herra!"
yhtyi mestari Harpesträng puheeseen. "Ja jos te olisitte yhtä
terve ruumiin kuin sielun puolesta, niin te ette tarvitsisi minua
seurueessanne."

Saxon osanottavasti kysyessä arkkipiispan terveydentilaa, vakuutti
hurskas Antero tuntevansa itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen
seurata kuningasta ristiretkelle Liivinmaahan, jonka hän pian
toivoi toteutuvan. "Mutta tuskin minun sielunvoimani silti ovat
niinkään suuret, kuin hyvä mestari Harpesträng arvelee", lisäsi hän
syvään huokaisten -- "sillä jos minä todellakin tarvitsen kaikki ne
vertapuhdistavat juomat, jotka hän hyvyydessään minulle valmistaa, ja
jos minun Uhassani ja veressäni todellakin on niin paljon saastaista,
niin minä paremmin uskon sen tulevan sisempää. Oi, jospa voisin,
niinkuin hartaasti toivon, tulla yhtä pyhäksi Jumalan mieheksi kuin
minun hurskas kaimani Slagelseessa todella on, ja niinkuin apotti
Vilhelm oli, niin silloin minäkin olisin maailman tervein mies."

Mestari Harpesträng hymyili rauhallisesti hurskaan arkkipiispan
jumaluusopilliselle lääketieteelle, eikä vastustanut sanallakaan tätä
hänen lempiajatustaan. Arkkipiispan kanssa seurustellessaan hän oli
tottunut mukautumaan tämän mielipiteisiin, kehuipa hän usein itsekin
uskollisen mielen ja hurskaan elämän olevan parhaan sielun ja ruumiin
lääkkeen.

Mutta nyt johtivat Antero ja veli Gunnar keskeytyneen keskustelun
takaisin Tanskanmaan historiaan, ja he innostuttivat vanhan
Saxon kertomaan siitä mitä hän itse oli nähnyt ja kokenut suuren
Valdemarin päivinä seurustellessaan Absalonin, Esbern Snaren,
Wettemanin ja mahtavan Sunon kanssa. Vanhuksen silmät säkenöivät,
ja hän näytti tulevan uudelleen nuoreksi muistellessaan ihmeellistä
nuoruudenaikaansa, ja senvuoksi hän myöskin unohti, mitä hän äsken oli
aikonut sanoa historiastaan, ja mitenkä hän juhlallisesti oli aikonut
jättää sen arkkipiispalle, jolle se myöskin oli omistettu.

"Mutta rakas isä Saxo!" huudahti Gunnar katsellessaan ihmeissään
niitä lukemattomia käsikirjoituksia, jotka olivat ladotut pöydälle --
"mitenkä oli mahdollista, että teistä tuli noin rauhallinen kirjamies,
ja mitenkä te tyydyitte hiljaiseen kammioelämään ja kynää käyttämään
sotaisan arkkipiispan luona?"

"Sitähän minä itsekin ihmettelen!" vastasi Saxo, katsahtaen
surumielisesti uunin luona riippuvaan haarniskaan, -- "Vaikea minun
oli olla tarttumatta miekkaan ja lähtemättä sotaretkelle Absalonin
rinnalla, nähdessäni ympärilläni nuo miehekkään ihanat urhot. Minun
autuas isäni ja isoisäni palvelivat kuitenkin Tanskan kuningasta
kunniakkaasti sodissa ja ritariretkillä, ja minäkin tunsin usein
sotaisen halun kuohahtavan suonissani, kuullessani torvien ja
kilpien voimakkaan helinän. Mutta minun kehtoni ääressä, rauhaisassa
Herthalaaksossa, on laulettu minun palvelevan maatani ja kuningastani
rauhallisilla mainetöillä, enkä minä koskaan ole ymmärtänyt käyttää
muita aseita ja puolustuskeinoja kun kynää ja rihveliä. Varhainen
luostarielämä ja minun ainainen askartelemiseni käsikirjoitusten
ja kirjojen kanssa on myöskin vähitellen painanut ulkomuotooni ja
esiintymiseeni maailmassa jonkinlaisen avuttomuuden ja kirjatoukan
leiman, mikä ei sovellu ritarille eikä sankarille. Vieläpä sanotaan
mieltymykseni jaloon roomalaiskieleen nuoruudessani ilmenneen
erityisesti puhetavassani ja ääntämisessäni. Luulenpa kuitenkin, jalot
herrat, vieroittaneeni itseni ainakin osasta näitä omituisuuksia,
joille ritarit nauroivat, ja nyt vanhoilla päivilläni minä puhun,
kuten kuulette, hyvää tanskaamme melkein puhtaasti, ja samalla innolla
ja ilolla kuin olisi se klassillista latinaa. Opin kyllä istumaan
vakavasti hevosen selässä. Mutta ei minusta koskaan olisi tullut
ritaria eikä sankaria, ja minä saan tyytyä siihen kunniaan, että minut
katsottiin kelvolliseksi kirjoittamaan niistä urotöistä, joita näin
muiden suorittavan. Te saatte nyt lukea tässä siitä, mikä on ollut
minulle ilo muistella, -- ja paljosta muusta, jonka olisin mielelläni
toivonut jäävän unohdukseen, ellei se olisi ollut totuutta, ja
Tanskalle kalliisti ostettua totuutta."

Tässä hän otti historiateoksensa käteensä; katsellessaan vielä kerran
osanotolla ja rakkaudella tätä elämänsä rakasta ja tärkeää työtä, hän
mietti samalla mitenkä saisi sanotuksi arkkipiispalle teoksen olevan
omistetun hänelle.

"Tuoko siis on teidän teoksenne!" huudahti Gunnar-veli iloisesti ja
ojensi kätensä kirjaa kohti. -- "Sallitteko, arvoisa isä, minun ottaa
kirja käteeni. Se on aarre, jota minä olen kauan ikävöinyt: Enkä
minä jätä teitä kovinkaan pitkäksi aikaa rauhaan, sillä minä lähetän
piakkoin teidän luoksenne joukon kirjureita jäljentämään kirjan
Thorhild-apotille, itselleni ja omin luostariveljille."

Näin sanoen hän otti kirjan ja selaili uteliaasti sitä, sillä
aikaa kun mestari Harpesträng aukaisi lääkekirstunsa ja valmisti
vertapuhdistavan juoman arkkipiispalle, joka Saxon kanssa syventyi
oppineeseen keskusteluun pakanallisten Pohjolan asukkaiden
tuhkauurnista ja hautaustavoista. Siihen antoivat hänelle aiheen
hyllyllä makuulavitsan yläpuolella olevat muinaiskalut. Sillä hänen
asetettuaan käsikirjoituksensa tuhkauurnien joukkoon, hänen katseensa
osui usein tahtomattaankin sinnepäin. Pian osui myös Saxon katse
käsikirjoitukseen, ja -- muistamatta miten se oli sinne joutunut,
hän otti sen halukkaasti alas ja syventyi sitä lukemaan pöydän
ääressä, joten hän pian unhoitti sekä ajantiedon, arkkipiispan että
vainajien uurnat. Hyvä Antero ei suinkaan pahastunut tästä hänen
hajamielisyydestään ja syventymisestään runoteokseen, vaan työnsi
lampun entistä lähemmäksi nojatuolia, johon Saxo itse ajatuksiinsa
vaipuneena oli istuutunut, ja hän iloitsi sydämessään siitä
huomaavaisuudesta, jota rehellinen Saxo osoitti hänen runolleen hänen
persoonansa kustannuksella. Itse hän istui puolihämärään penkille
selailemaan muutamia papereita, mutta piti kuitenkin salaisesti
silmällä Saxon kasvojen ilmeitä hänen lukiessaan.

Mutta nyt keskeytti Gunnar yleisen vaitiolon. "Jos te sallitte, arvoisa
isä", sanoi hän Saxolle, vilkaisten ystävällisesti arkkipiispaan, "niin
minä luen pari sanaa teidän esipuheestanne, joka koskee erästä täällä
läsnäolevista lähemmin kuin mitä hän ehkä itse uskookaan."

Saxo nyökäytti koneellisesti päätään, kuulematta mitä hän sanoi, ja
keskeyttämättä lukemistaan. Välittämättä arkkipiispan suuttumuksesta
alkoi Gunnar-veli senjälkeen lukea ääneen latinankielellä seuraavaa
kohtaa esipuheesta:

"Mutta koska Jumala kaikkivaltias on nyt kutsunut pois hänet (nimittäin
arkkipiispa Absalonin) ennenkuin minun historiani on valmis, niin ei
minulla ole ketään muuta jonka puoleen kääntyisin kuin te, arvoisa
arkkipiispa Antero, joka olette hänen sijaansa kansan suostumuksella
valittu ja asetettu -- --"

"Mitä? Mitenkä? Minäkö?" kysyi arkkipiispa hämmästyneenä.

Veli Gunnar hymyili ystävällisesti ja jatkoi lukemistaan. Ja nyt
seurasi sanasta sanaan tuo kaunis ylistyspuhe hurskaan arkkipiispan
oppineisuudesta ja suurista tiedoista. Siinä mainittiin hänen matkansa
Ranskaan, Italiaan ja Englantiin, ja mitenkä hän oli luennoinut ja
saavuttanut kunniaa vieraissa yliopistoissa ja kouluissa. Siinä
kerrottiin mitenkä hän vanhurskaassa anteliaisuudessaan oli käyttänyt
rikkautensa kirkkojen uudistuksiin ja ylläpitoon, -- ja niistä jaloista
ja hyödyllisistä kirjoista, jotka hän oli kirjoittanut -- hänen
ahkeroimisestaan kristinuskon levittämisessä -- lyhyesti, koko se
kuolematon muisto, jonka uskollinen Saxo ajantietonsa esipuheessa oli
valmistanut arkkipiispa Anterolle.

Hänen kuullessaan tätä kaunista ylistyspuhetta, jonka Gunnar
sydämellisellä ilolla luki, vierivät ilon ja kiitollisuuden kyyneleet
hiljaa hurskaan arkkipiispan parralle, ja -- muistamatta runojansa ja
välittämättä siitä, että hän häiritsi Saxoa tämän luvussa, hypähti
Antero herra äkkiä paikaltaan heittäytyen hämmästyneen Saxon kaulaan.

"Mitä nyt, arvoisa herra?" kysyi Saxo. "Miksi te syleilette minua
niin kiivaasti ja kyynelsilmin, aivan niinkuin Knuut kuningas syleili
Valdemaria Roskilden verisessä temmellyksessä?"

"Teidän ylistyspuheenne on saattanut minut hämille, rakas, uskollinen
ystävä!" sanoi arkkipiispa liikutettuna. "Minä en ole läheskään
sellaista kiitosta ansainnut, -- Jumala sen parhaiten tietää. Minun
sieluni ei ole säilynyt tämän maailman himojen ja turhuuksien kurjalta
tartunnalta. Kysykää vain mestari Harpesträngilta, -- tuossa hän taas
istuu ja sekoittelee lääkkeitäni. Hän voi todistaa, että minulla on
kuuma veri, jota hänen kaikki viilentävät yrttijuomansa tuskin saavat
pidätetyksi ihon luonnollisissa rajoissa. Vielä tänäkin hetkenä,
jolloin minä kuulen teidän kuolemattoman kynänne kiittävän itseäni
jälkimaailmalle jumalisuuden ja itsekieltäytymisen esikuvana, istun
minä täällä häpeällisesti ja salaa iloiten katoamattomasta kunniasta,
sekä siitä mitä jälkimaailma on sanova tuosta runosta, jota te äsken
luitte, ja joka ehkä on koin syömä ja ruosteen raiskaama silloin kun
teidän ajantietonne ansaitsemattomana kunniana mainitsee minun nimeni
kuningasten ja ruhtinaiden rinnalla."

"Sen totisempaa sanaa ei ole minun ajantiedossani, kuin minkä minä
rohkeassa esipuheessani olen sanonut teistä, arvoisa herra!" vastasi
Saxo miettiväisenä. "Mutta miten ajatuksissani olenkaan", jatkoi hän
hämmentyneenä ja nousi, "olenhan minä tässä istunut itse ja antanut
teidän seisoa. --"

Sitten kun arkkipiispa oli suostunut hänen pyyntöönsä ja istuutunut
uudelleen nojatuoliin, johtui vanha Saxo taas siihen, minkä hän niin
monasti oli alottanut ja taas unohtanut. Hän toisti nyt suullisesti
sen minkä veli Gunnar äsken oli lukenut, pyytäen arkkipiispaa
vastaanottamaan historian autuaan Absalon herran sijasta, sekä olemaan
tietojensa ja korkean arvonsa nojalla hänen apunaan ja turvanaan sitä
kateutta ja panettelua vastaan, joiden hän sanoi useimmiten seuraavan
kaikkia erikoisempia ja tavallisuudesta poikkeavia yrityksiä.

Vielä kerran arkkipiispa syleili ja suuteli häntä liikutettuna, ja otti
sitten kirjan veli Gunnarilta, saadakseen itse katsella sitä ja iloita
siitä. Vaatimattomuudessaan hän ei uskaltanut silmäillä esipuhetta,
mutta selaili kirjaa ilolla. Katsellessaan viimeistä lehteä hän näytti
hyvin hämmästyvän ja kysyi Saxolta, minkävuoksi tämä ei ollut maininnut
viimeisiä merkillisiä tapahtumia, ja eikö hän aikonut lopettaa
kirjaansa silmäilemällä sitä onnellista tähteä, joka uuden vuosisadan
alkaessa näkyi kohonneen Tanskan yläpuolelle nuoren Valdemar Seierin
noustessa valtaistuimelle.

"Ettehän te itsekään usko onneatuottaviin tähtiin, jalo herra!" vastasi
Saxo surumielisesti hymyillen. "Sitäpaitsi minä kuulun menneeseen
vuosisataan, enkä minä uskalla ennustaa sitä, mitä uusi tuo kilvessään.
Minun ei ole tarvinnut kertoa sitä, minkä kaikki muistavat. Annulla ei
myöskään ollut sydäntä mainita jalon Knut kuudennen kuolemaa. Sillä
totisesti, hän ei kuollut luonnollisen kuoleman kautta: Hän ei kuollut
ruttoon niinkuin on sanottu, vaan hänet myrkytettiin."

"Myrkytettiin?" toisti arkkipiispa säpsähtäen, "Olisiko niin kamala
kuningasmurha tapahtunut Tanskassa tulematta ilmi ja ilman rankaisua.
Mistä olette saanut tuon kammottavan arvelun, isä Saxo?"

Vanhus pudisti vaieten päätään.

"Minä olen kauan kuullut siitä kuiskailtavan", -- sanoi Gunnar, --
"mutta minä olen aina ajatellut sen turhaksi, perättömäksi puheeksi.
Minä olen myöskin kuullut pahojen kielten tahraavan Tanskanmaan
suurinta ja jalointa nimeä epäluulolla, joka varmasti on yhtä
perätön kuin mahdotonkin. Minä seisoin meidän nuoren kuninkaamme
vieressä silloin kun suruviesti hänen veljensä äkillisestä kuolemasta
kauhistutti häntä ja kutsui hänet valtaistuimelle, ja -- taivaan
Jumalan nimessä -- hän suri kuin rakkain, hellin veli, eikä Tanskan
kruunu korvannut hänelle sitä, minkä hän kadotti."

"Siinäpä juuri onkin tämän kauhistavan salaisen rikoksen
kaksinkertainen kirous", -- sanoi Saxo, "että se heittää epäilyttävän
varjonsa kaikkien puhtaimpaan ja ylevimpäänkin olentoon. Jumala
varjelkoon jokaista kristittyä sielua uskomasta veljeskäden tai
tanskalaisen sydämen olleen osallisena tähän konnantyöhön! Mutta Jumala
varjelkoon kieleni lausumasta sitä nimeä, jota minä nyt ajattelen,
muuta kuin sille, joka kirkon pyhän vaitiolon nojalla kuulee minun
viimeisen ja salaisimman ajatukseni!"

"Jumalan tähden, isä Saxo", sanoi Gunnar --, "jos teillä on
todennäköinen todistus epäluuloihinne, niin älkää sitä salatko, vaan
johtakaa meidät kuninkaan murhaajan jäljille, olkoon hän täällä tai
kaukaisimmissa maissa. Ja totisesti, meidän nuori, oikeutta rakastava
kuninkaamme ei lepää yöllä eikä päivällä ennenkuin hänen veljensä
häpeällinen kuolema on kostettu."

"Minulla on oma epäilykseni", vastasi Saxo, "jonka minä uskon melkein
todeksi. Mutta se voisi kuitenkin olla väärä, ja johtaisi pian nuoren
kiivaan kuninkaamme ryhtymään jumalattomiin vääryyksiin. Maailmassa
on ehkä vain kaksi ihmistä, jotka voisivat varmasti todistaa tässä
asiassa. Toisen nimeä en uskalla mainita muuta kuin rippituolissa, ja
hän taitaa itsekin vaieta tuomiopäivään asti. Toinen heistä on mies,
jonka nimi ja olinpaikka ovat minulle tuntemattomat, mutta sen verran
minä tiedän: hän on enemmän yliluonnollisen olennon kuin ihmisen
näköinen. Minä olen vain kerran nähnyt hänet, mutta minä en unohda
häntä koskaan!"

"Minkä näköinen hän oli? Missä te näitte hänet? Mitä hän sanoi?" kysyi
Gunnar kiihkeästi.

"Sepä oli eriskummainen tapaus!" sanoi arkkipiispa. -- "Kertokaa meille
se, minkä voitte ilmoittaa tästä tärkeästä asiasta!"

"Minä kerron teille kaiken minkä tässä voin ja uskallan sanoa", alkoi
Saxo taas. "Sinä yönä, jona kuningas niin äkkiä kuoli, istuin minä
täällä yksin ajantietoni ääressä, kuvaillen Valdemar piispan ja herttua
Adolfin vankeusaikaa, ja taisin minä silloin innostuessani Knuut
kuudennen ansiotöistä sanoa toisenkin sanan, jota rauhallisemmalla
mielellä ollessani olisin punninnut. Silloin minä tulin äkkiä
levottomaksi, tuskallinen ahdistus täytti mieleni, ja minä pyyhin pois
kaiken sen, minkä sitä ennen olin kirjoittanut. Mieleeni muistuivat
kaikki lapsena kuulemani kertomukset aavistuksista, näyistä ja
yliluonnollisista ilmestyksistä. Tässä omituisessa mielentilassa
ollessani minä näin lampunliekin lepattelevan levottomasti niinkuin
äsken teidän tullessanne odottamatta tänne, jalot herrat, ja minä
olin samalla kuulevinani oven avautuvan takanani, sillä minä istuin
tapani mukaan selin oveen. Minä en katsonut taakseni, sillä omituinen
kauhuntunne oli vallannut minun sieluni tänä yksinäisenä keskiyön
hetkenä. Mutta silloin minä huomasin selvästi, että minä en enää ollut
yksin, vaan että joku seisoi aivan tuolini takana, sillä minä tunsin
kuin kylmän hengityksen hivelevän niskaani, ja minä näin vieraan varjon
liikkuvan seinällä. Minä rohkaisin lopultakin itseni, otin lampun
käteeni ja käännyin äkkiä katsomaan, mikä minua häiritsi näin myöhään
-- ja minä olin pelästyksestä pudottaa lampun kädestäni: Kellertävät
kurttuiset ukonkasvot tuijottivat minuun hurjistunein ilmein. Ja minun
edessäni seisoi pieni kumara olento, musta vuorimiehenpuku yllään,
kainalosauvaan nojaten: 'inkävuoksi sinä et kirjoita? Kirjoita!'
-- sanoi hän käheällä, sopertavalla äänellä --. 'Tänä yönä kuolee
suuren Valdemarin ensimäinen poika, mistä hän kuolee, sen tiedän
vain minä, ja eräs toinen maailmassa.' Nyt hän väänteli itseään mitä
kamalimmin niinkuin suonenvetoon kuoleva ja soperteli nimen, jonka
minä kyllä kuulin ja ymmärsin, mutta jota minä en vielä uskalla
mainita ainoallekaan maalliselle oikeudelle. Minä olisin tahtonut
kysyä mistä hän sen tiesi, mutta minä en kyennyt saamaan ainoatakaan
sanaa suustani. Vanhuksen kasvot muuttuivat taas äkkiä rauhallisiksi,
ja niiden ilme oli jalo, melkein profeetallinen. 'Uusi valo koittaa
Tanskanmaalle, paljoa kirkkaampi kuin se, joka tänä yönä sammuu!'
sanoi hän. 'Leijonan silmässä on kirkas tähti, mutta jousimies
ja neitsyt uhkaavat sitä.' -- Tässä taas hänen kasvojensa ilme
pelottavasti synkkeni. 'Pitäkää kiinni onnesta, silloin kun se teillä
on; musta silmä katsoo vielä karsaasti Wolmarrunkoon, eikä se käsi ole
vielä turpeen alla, joka taittoi siitä ensimäisen haaran.' -- Näin
sanottuaan hän oikaisi köyristyneen vartalonsa, ja minun hämmästyneistä
silmistäni näytti siltä kuin olisi pieni, kumara mies kasvanut sankarin
mittaiseksi. Minä vaivuin tiedottomana istuimelleni. Kun minä avasin
silmäni, olin yksin, eikä ihmeellistä yövierastani enää näkynyt eikä
kuulunut."

"Mies lienee ollut jokin mielipuoli", sanoi veli Gunnar, "tai te olette
uneksinut, rakas veli Saxo, ja ottanut kiihoittuneen mielikuvituksenne
vaikutuksen todelliseksi kokemukseksi."

"Olkoon miten tahansa", vastasi Saxo, "mutta, se minkä minä nyt kerroin
teille, jääköön meidän keskiseksi asiaksemme. Kutsukaa sitä harhanäöksi
tai uneksi, jos niin tahdotte, mutta älköön se tulko vahingoksi
ainoallekaan ihmissielulle."

Jotensakin pitkä äänettömyys seurasi.

"Ajatelkaamme nyt vain sitä, mikä meille on päivänselvää!" alkoi Saxo
viimeinkin puhua. "Tanskan tila näyttää teistä ihanalta ja loistavalta.
Mutta uskokaa kuitenkin minua, rakkaat herrat, pelko ja heikkous
ovat vaarallisempia vihollisia kuin rohkeus ja voima: Petolliset ja
myrkylliset viholliset vaanivat Tanskan laajennetuilla rajoilla,
katsellen karsain silmin kansan kasvavaa valtaa ja kunniaa. Vendiläiset
ja slaavilaiset pikkuruhtinaat ystävineen katsovat pelokkaasti ja
myrkyllisin katsein Tanskan valtaistuimella olevaan Valdemarien sukuun,
ja niinkauan vain voi luottaa saksalaisen keisarin ystävyyteen, kun hän
on meidän apumme tarpeessa."

Nyt alkoivat arkkipiispa, Saxo ja veli Gunnar innokkaasti keskustella
Tanskan oloista ja mitä oli toivottava ja pelättävä tulevaisuudelta.

Mestari Harpesträng ei sekaantunut keskusteluun, millä ei ollut
minkäänlaista varsinaista yhteyttä hänen teologiansa ja lääketieteensä
kanssa, sillä hän oli jotensakin yksipuolinen eikä hän puhunut
mielellään muusta kuin siitä, mikä välittömästi koski näitä hänen
molempia rakkaita tieteitään. Sitävastoin hän oli tarkasti pannut
mieleensä äsken puheena olleen myrkytyksen, ja välittämättä sen
enempää kaikista epämääräisistä arveluista ja unennäyistä, joita
hänen mielestään Saxon kertomukset vuorimiehestä olivat, ajatteli
hän vain oliko vielä mahdollista päästä varmuuteen tuon konnantyön
todenperäisyydestä, tutkimalla kuningasvainajan ruumis, joka jo kolme
vuotta oli ollut haudattuna.

Veli Gunnar otti sensijaan innolla osaa keskusteluun. Hän oli
rohkea ja innokas isänmaanystävä, ja hän innostui helposti puhumaan
liian kovaäänisesti. Hän ei enää malttanut istua penkillä, vaan
nousi kiivaasti ja alkoi puhua laajasti loistavassa ylistyspuheessa
nykyisestä kultaisesta ajasta ja nuoren Valdemarin voimakkaasta ja
viisaasta hallituksesta. Hän kutsui häntä suuren isän suureksi pojaksi,
toivoen hänen kohottavan Tanskan niin korkealle, ettei itse suuri
Valdemar milloinkaan ollut sellaista uneksinut. Vieläpä kuninkaan
nuoria sisarenpoikiakin Pohjoisalbingin kreivi Albertia, ja Lüneburgin
kreivi Ottoa, hän ylisti sankaripariksi, Axel ja Esbern Snaren
kaltaisiksi.

"Aivan oikein, veli Gunnar!" sanoi Saxo päätään nyökäyttäen. "Te
ette ainakaan säästele suuria sanoja. Onhan kreivi Otto vielä
poika. Te osaatte minun luullakseni puhua yhtähyvin käräjillä kuin
Ömin veljeksille, ja osaksi te olette oikeassa: suuren Valdemarin
elämäntyö, kansan voimakas henkinen herääminen ei näy pysähtyneen hänen
haudalleen. Mutta muistakaa koiraa, joka tarun mukaan varjokuvaan
taittuessaan pudotti sen minkä suussaan säilytti, niin silloin ehkä
myönnätte minulle --"

"Myöntäkää minulle ensiksi, arvoisa isä", keskeytti hänet Gunnar
lämmöllä -- "että me elämme onnellisena aikana! Te olette menneen
vuosisadan mies ja katselette mieluummin taaksenne kuin eteenpäin,
onhan se luonnollista. Teidän nuoruudessanne sarasti ensimäkien
päivänvalo Tanskanmaalle sen herättyä kamalimmasta yöstä, ja nyt te
ylistätte tuota menneisyyden aamuruskoa valitellen sen katoamista,
jotavastoin minä näen auringon korkealla taivaallamme, ja minä iloitsen
ihanasta satavuotispäivästä, joka on koittanut. Teidän ensimäisen
suuren Valdemarinne ja hänen sankariensa kera ei Tanskan henkinen voima
ole kuollut ja haudattu. Jalon Kuuut kuudennen kuolema, miten hänen
päivänsä he päättyneetkin, ei saa lannistaa meitä. Vielä vanhuuden
päivinänne tekin olette ollut meidän nuoren Valdemarimme loistavien
urotöiden todistajana. Sillä silmäillessäni teidän kirjanne esipuhetta,
minä näin että te ette ole unohtanut kiittää hänen rohkeuttaan ja
intoansa niin kunniakkaasti kuin hän on sen ansainnut. Siis ottakaa
osaa minun ilooni siitä suuresta, mikä meille on annettu, ja minun
vamman toivooni sen ihanan ajan saapumisesta, joka on tuleva!
Sähiskööt vain Tanskan viholliset ja kadehtijat. He saavat vapisten
oppia tuntemaan suuren Valdemarin pojan vielä istuvan Tanskan
valtaistuimella, ja he tulevat huomaamaan että täällä on kohonnut nuori
sukupolvi, jossa Axelin ja Esbernin, Wettemannin ja Sunon henki elää ja
liikkuu voimakkaana."

Gunnar veli puhui voimakkaalla ja kauniilla äänellään ehkä hiukan
teennäisesti, mutta hänen esitystapansa oli kuitenkin luonnollista ja
todellakin henkevää, sekä näytti herättävän mielenkiintoa itse mestari
Harpesträngin muuten niin jäykissä kasvoissa. Äkkiä outo aseiden helinä
uunin luota käänsi kaikkien katseet innokkaasta puhujasta kammion
nurkkaan, ja suureksi ihmeekseen he näkivät nyt hiekkakellohyllyn alla
olevan ison kirkkaan haarniskan, sekä kilven ja sotakirveen, liikkuvan
puolipimeässä ja lähenevän heitä.

"Mitä ihmettä?" sanoi Saxo vakavasti. "Liikkuvatko minun isoisäni
sankarivarustukset tuolla nurkassa, tai näkevätkö vanhat silmäni
valhekuvia?"

Arkkipiispa otti heti lampun käteensä, kuitenkin hiukan arastellen ja
varoen, mennäkseen lähempää tarkastamaan epäilyksen alaista nurkkaa.
Samassa putosi haarniska kovasti kolisten lattiaan, ja pieni Riisen
Kaarlo juoksi ulos siitä kuin tynnyristä.

Gunnar-veljen, joka näin äkkiä oli tullut temmatuksi juhlallisesta
tunnelmastaan, täytyi kuitenkin nauraa toisten hämmästyneille
kasvoille, ja hän unohti siten tuon vastenmielisen keskeytyksen.

"Elkää suuttuko, hyvä herra piispa!" pyysi poika hätääntyneenä. "Minun
teki vain mieleni koettaa, miten tuo rautapaita soveltuisi minulle.
Enkä minä myöskään olisi kolissut niin kovaa, että joku teistä olisi
sen huomannut, mutta kun isä Gunnar puhui niin kauniisti kaikista tämän
maan urhoollisista ritareista, niin minäkin tahdoin koittaa voisiko
minustakin tulla ritari, ja silloin minä liikuin voimakkaasti niinkuin
hän sanoi, ja silloin --"

"Sinäpä olet veitikka!" sanoi arkkipiispa. -- "Joko sinä alat täälläkin
kujeilla? Pane haarniska sinne, missä se oli, ja ole hiljaa!"

Nyt hän samalla esitti pojan Saxolle, jolle hän ilmoitti Kaarlon
nimen ja suvun, ja miten tärkeää pojan tulevaisuudelle olisi latinan
oppiminen, jos hän ajan mukaan kieltäytyisi maailmasta mennäkseen
luostariin. Kun pojalla ei ollut omaisuutta eikä perintöjä,
niin ei arkkipiispan mielestä ainakaan aluksi pitänyt välittää
hänen lapsellisesta halustaan ritarisäätyyn. Hän jätti hänet,
kasvatuspoikanaan hyvän isä Saxon huomaan, jonka luostarissa hänet
kasvatettaisiin jumalanpelossa, ja jossa hän saisi kirjallisen
sivistyksen, johon hän luuli Kaarlolla olevan taipumuksia, vaikka hän
vielä olikin hillitön villikissa.

"Jos vanha Riisen herra oli hänen isoisänsä." vastasi Saxo katsellen
ystävällisesti poikaa -- "niin kyllä hänestä vielä Jumalan avulla tulee
jotakin. Minä pidän kyllä huolen siitä ettei hän jää oppia vaille.
Mene refektorioon [munkkien ruokailuhuone], poikani, niin saat jotakin
syötävää, -- mutta ei, sinä saat odottaa huomiseen, nyt taitaa olla
melkein puoliyö."

"Kyllä nyt on enemmän aamu kuin puoliyö!" huomautti mestari Harpesträng
ja kiirehti matkaan.

Vielä kerran kiitti arkkipiispa Saxoa tuosta rakkaasta omistuksesta
hänen historiansa esipuheessa, mutta pyysi samalla ettei hän suinkaan
vielä laskisi kynää kädestään, ja kehoitti häntä tuomaan itse
valmistuneen teoksensa keväällä kuninkaalle. Sen ohella hän pyysi
aivan piakkoin saada kirjeellisesti lausua hänelle käsityksensä
luomisrunojensa kolmesta viimeisestä osasta; mutta tämän hän kuiskasi
hänen korvaansa, sillä hän ei tahtonut että veli Gunnar sen kuulisi.

Mutta Gunnar näki ja kuuli vain Saxoa. Hän olisi mielellään viipynyt
kauemmin hänen luonaan ja sanoi leikillisesti heidän kyllä ehtivän
Riibeen kädenkäänteessä, jos he Slagelseessa voisivat lainata pyhän
Anteron kuuluisan varsan, tai ne ilma-ajoneuvot, jotka olivat tuoneet
hänet Jopesta.

Iloinen luostariveli sai arkkipiispalta ankarat nuhteet ivallisen
lausuntonsa takia, joka koski Slagelseen pyhyydestään kuuluisaa
pappia, sillä hän oli Gunnarin mielestä petturi ja mielipuoli
haaveilija. Vaikka hyvä Antero-herra kiivaasti vastusti tähdistä
ennustamista ja kaikkea uskomista yliluonnollisiin ilmestyksiin
maallisissa asioissa, niin hän ei kuitenkaan epäillyt pyhän Anteron
ihmeiden todenperäisyyttä, vaan puolusti aina mitä innokkaimmin tämän
eriskummallisen papin jumalanpelkoa ja rehellisyyttä.

Kun matkalle lähtevät pukeutuivat matkavaippoihinsa ja sanoivat hyvästi
Saxolle, seisoi Riisen Kaarlo syviin ajatuksiin vaipuneena miettien
mitä äsken oli kuullut. Häntä hämmästytti, että vielä oli olemassa
ihmisiä, jotka osasivat tehdä ihmeitä, ja se saattoi hänet unohtamaan
erohetken surun ja senkin, että hänen täytyi antaa arkkipiispalle
takaisin hänen miekkansa ja Gunnar veljelle hänen komean vyönsä.



KOLMAS LUKU.


Heti kun Saxo oli saanut vieraansa saatetuksi ovelle ja oli palannut
takaisin lukukammioonsa, alkoi hänen vilkas oppilaansa ahdistella häntä
kysymyksillä ei ainoastaan pyhän Anteron ihmeistä, vaan kaikkien niiden
satujen ja seikkailujen todenperäisyydestä, jotka poika oli kuullut
isoisältään.

Sensijaan että olisi ryhtynyt tiedonhaluisen oppilaansa kanssa
kylmästi ja laajasti tutkimaan noiden kertomusten todenperäisyyttä,
vanha Saxo sai itse halun kuulla jonkun niistä monista ihmeellisistä
kertomuksista, joita lapsen pää oli täynnä. Hän iloitsi sydämellisesti
kuullessaan vilkkaan pojan kertovan tuoreella tavallaan nuo tunnetut
lapsuusajan tarinat. Hän kirjoitti yhtä ja toista muistiin Kaarlon
kertomusten mukaan, verratakseen ne vanhempiin satuihin ja tarinoihin.
Palkinnoksi hän lupasi kertoa iloiselle oppilaalleen monta kaunista
ja ihmeellistä tarinaa tanskalaisista sotureista, kuninkaista ja
sankareista.

Oli jo melkein aamu ennenkuin Saxo ja Kaarlo joutuivat levolle. Kun
luostarissa soitettiin aamumessuun, heräsi Saxo keveästä unestaan ja
meni messukirjoineen kappeliin, mutta hän ei herättänyt poikaa, jolle
hän oli valmistanut vuoteen penkillä olevien paperien väliin.

Palattuaan takaisin, hän istuutui työnsä ääreen eikä hän muistanut
muuta, kuin että hän, niinkuin tavallista, oli yksin kammiossaan. Mutta
kun hän päivälliskellon soidessa aikoi mennä refektorioon, näki hän
hämmästyksekseen pojan istuvan penkillä hieroen unta silmistään.

"Mitä tämä on? Niin, sehän on totta. Sinähän siinä olet. -- Mikä sinun
nimesi nyt olikaan?"

"Kaarlo", vastasi poika suruissaan, "ettekö te enää tunne minua, hyvä
herra. Ja kuitenkin te illalla lupasitte kertoa minulle niin monta
kaunista kertomusta kuninkaista ja sankareista."

"Kyllä minä sinut tunnen Riisen Karolus! Sinä olet terävä poika, joka
haluat mielelläsi kuulla kertomuksia ja oppia jotakin. Mutta tule nyt
minun mukaani, on päivällisen aika."

Saxo otti uutta oppilastaan kädestä ja vei hänet ensin tutustumaan
luostariveljien oivalliseen pöytään. Veli Gaufred ja muut veljet
vastaanottivat hyvin ystävällisesti arkkipiispan iloisen ja vilkkaan
kasvatin.

Ensi päivinä hänen ei tarvinnut olla läsnä muuta kuin
jumalanpalveluksissa ja hartausharjoituksissa. Hän sai vapaasti
katsella luostaria ja leikkiä paikkakunnan nuorten kanssa.
Apotti Thorkildin ja veli Gunnarin esimerkkiä seuraten toimelias
apotti Gaufred oli myöskin Soröhön perustanut jonkinlaisen
koulun, etupäässä rikkaiden aatelismiesten lapsille, jotka olivat
joko määrätyt hengelliseen säätyyn, tai jotka, saatuaan lyhyen
opetuksen kristinopissa ja kirjallisissa tiedoissa, voivat päästä
tulisoihdunkantajiksi tai hovipalvelijoiksi ja ritarien tai ruhtinasten
aseenkantajiksi. Kaarlo liittyi etupäässä näihin viimemainittuihin
oppilaihin, ja hänen harras halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen rohkea,
seikkailunhaluinen luontonsa ilmeni pian kaikissa hänen leikeissään
ja toimissaan. Hän oli tarkkaavainen oppilas, mutta kyseli hurskailta
veljiltä enemmän maailmasta ja sen asioista kuin he osasivat vastata,
ja usein hän huimapäisyydellään ja vallattomuudellaan pani vakavien
isien kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Illoin hän sitävastoin
unohti mielellään kaikki vallattomat leikit ja istui hiljaa ja
tarkkaavaisena isä Saxon lukukammiossa, kun vanhus lupauksensa mukaan
kertoi hänelle Pohjolan sankaritaruja ja vanhoja, ihmeellisiä satuja
kuninkaista ja sankareista. Erityisen valtavasti vaikuttivat pojan
hellään ja herkkään mieleen kertomukset Hagbartista ja Signestä, sekä
Rolf Krakesta ja hänen urhoistaan. Vähitellen Saxo tutustutti hänet
Tanskan vanhimpaan ja uusimpaan historiaan, sekä raamatunhistoriaan
ja yleiseen maailmanhistoriaan. Kun hän viimein eräänä iltana kertoi
pojalle, miten kuuluisa ja rohkea mies Valdemar toinen jo oli, ja että
hän oli suuren Valdemarin poika, jonka urotyöt ja elämän Saxo mitä
voimakkaimmin ja kirkasvärisesti oli kuvannut hänelle, niin silloin
ei poika enää kauemmin voinut tukahuttaa innostustaan, hän hypähti
paikaltaan ja huusi: "Minä tahdon palvella kuningasta! Minä tahdon
palvella häntä samoin kuin Hjalte ja Wiggo palvelivat Rolf kuningasta.
Mutta jos minä olen vielä liian nuori siihen, niin anna minun ensiksi
mennä jonkun oivallisen ritarin oppiin. Kuka on urhoollisin kaikista
kuninkaan miehistä, hyvä isä?"

"Kuninkaalla ei ole Axelia eikä Esberniä", vastasi Saxo, taputtaen
innostuneen pojan punaista poskea, "mutta hänellä on monta
uljasta miestä ympärillään ja vaikeaa on sanoa sinulle, kuka
heistä on parhain; mutta luulenpa, ettei heistä hevillä kukaan
vedä vertoja Pohjoisalbingin kreivi Albertille. Jos sinun mielesi
palaa sotilassäätyyn, niin eipä taida kannattaa pakoittaa sinua
kirjatoukaksi. Minä kirjoitan tästä arkkipiispalle ja koetan saada
hänet siihen suostumaan. Joka tapauksessa sinä voit seurata jouluna
minua Roskildeen. Piispa Pietari on lähettänyt minulle viestin, että
hän odottaa minua. Siellä me ehkä saamme nähdä myöskin kreivi Albertin,
sillä häntä odotetaan sinne joulun ja pääsiäisen välisenä aikana, ja
silloin me voimme puhua lähemmin asiasta."

Kukaan ei nyt ollut iloisempi kuin pieni Riisen Kaarlo, ja kun Saxo
lähetti arkkipiispalle ystävällisen kiitoksensa hänen latinalaisesta
runostaan, niin hän pyysi samalla hänen suostumustaan siihen, että
poika saisi seurata taipumuksiaan.

Joulu läheni lähenemistään, eikä Kaarlo nyt puhunut mistään muusta kuin
siitä, miten mahtava ja uljas ritari hänestä pian tulisi.

"Se, joka ikävöi kultaista hevosta, pitelee aina sen suitsia
kädessään!" sanoi Saxo reippaalle oppilaalleen lähtöpäivän edellisenä
iltana. "Mutta ole kärsivällinen, ei ole niinkään helppoa voittaa
kultaisia kannuksia kuin sinä ajattelet. Jos sinä pääset kreivi
Albertin luo niinkuin toivon, niin sinä saat asemestarin, joka itse
on käynyt ritarikoulunsa vieraalla maalla, eikä hän päästä sinua
ennen aikoja opista. Neljäntoista vuotiseen asti sinä opettelet
kantamaan soihtua ritarin tuolin takana ja palvelet häntä nöyrästi
hänen aterioidessaan ja maata mennessään. Kun sinä sitten seitsemän
vuotta olet kantanut hänen kilpeänsä ja keihästänsä, ruokkinut hänen
sotaratsuansa ja vartioinut hänen vankejansa, ja sitäpaitsi osoittanut
olevasi oiva ja uskollinen aseenkantaja, ja itsekin ottanut vankeja
sodassa, -- niin sitten vasta punnitaan voitko päästä ensimäiseen
asevartioon Herran huoneeseen."

"Asevartio? Mikä se on, isä Saxo?" kysyi poika, ja kun Saxo nyt selitti
hänelle tämän tavan, johon aseenkantajan täytyi alistua ennenkuin hänet
lyötiin ritariksi, tuntui Kaarlosta ettei ollut niinkään ihmeellinen
asia valvoa yö kirkossa kilpeä vartioiden. "Minä tahtoisin tehdä sen
jo tänä yönä", sanoi hän kehuskellen, "jos sinä vain lupaat, että pian
pääsen aseenkantajaksi, enkä tarvitse liian kauan pöytää kattaa ja
vuodetta valmistaa."

"Ei kehuminen eikä ylpeys vielä ole tehneet yhtään miestä suureksi!"
vastasi Saxo harvinaisen ankarasti. "Jos sinä vielä joskus aiot
muuksikin kuin lörpöttelijäksi, niin täytyy sinun olla nöyrä ja
hurskas, eikä rehennellä suurilla sanoilla. Ritari lyö kovaa ja puhuu
hiljaa, sanoo sananparsi. Mutta minä huomaan tyhjien nelikoiden
kolisevan yhtä kovaa kuin tyhjien tynnyrien."

Nämä hänen rakkaan opettajansa kovat sanat kohottivat kyyneleet Kaarlon
silmiin, vaikka hän omasta mielestään ei ollut sanonut muuta kuin minkä
hän kyllä uskaltaisi tehdä, jos vain saisi luvan siihen.

Nyt nousi Saxo totisena sytyttämään sarvilyhtynsä, jonka hän antoi
pojalle käteen. Itse hän otti nurkasta uunin luota isoisänsä vanhan
miekan ja kilven, ja pyyhki niistä tomun vaippansa liepeellä. "Kule
edelläni!" sanoi hän Kaarlolle, "ja näytä minulle tietä kappeliin!
Siellä, missä Tanskan suurimmat urhot lepäävät, minä tahdon nähdä
oletko sinä yhtä rohkea teoissasi kuin sanoissasi."

Kaarlo katui nyt sydämessään mitä äsken oli sanonut ja muisti nyt vasta
että paljon kuolleita oli haudattu kappeliin. Mutta häntä hävetti
näyttää minkäänlaista pelkoa, ja hän astui senvuoksi aivan ääneti
lyhtyä kantaen edeltä pimeitä luostarikäytäviä pitkin.

Kun he astuivat holvattuun kivikappeliin, pudotti Saxo
hajamielisyydessään kilven kivilattialle, mikä synnytti oudon kaiun
autioissa, pimeissä holveissa ja avonaisissa haudoissa. Kaarlo
säpsähti, mutta ei näyttänyt pelkoansa, vaan nosti kilven näennäisen
rauhallisesti.

"Minä tahdon nyt näyttää sinulle minkälaisessa seurassa me olemme!"
sanoi Saxo juhlallisesti, ja hän tunsi itsekin olevansa omituisessa
mielentilassa lähestyessään näin öiseen aikaan suurten vainajien
hautoja. -- "Katsoppas tänne", jatkoi hän, seisahtuessaan erään
muurissa olevan syvennyksen viereen, "tässä lepäävät Tanskan suurimman
sankarisuvun esi-isät. Vähän ennen kuolemaansa, kolme vuotta sitten,
arkkipiispa Absalon muurautti tänne iso-isänsä Skalm Hviden ja urhean
Tykon sankariluut, -- ne olivat sitä ennen Fjenislöflillessä. Elä
unohda mitä minä olen kertonut sinulle heistä, ja rukoile Kristusta
ja pyhää äitiä auttamaan sinua niin, että kerran vielä voit minun
ikäisekseni tultuasi seisoa täällä tarvitsematta peittää kasvojasi ja
hävetä!"

Kaarlo tuijotti muuriin, ja hänestä tuntui kuin haluaisivat ankarat
sankarit astua esiin kysymään mitä hänellä oli tekemistä heidän
joukossaan. Hän tukahutti hiljaisen huokauksensa ja seurasi ääneti
Saxoa kuoriin lyhtyä kantaen. Siellä osoitti Saxo-isä Asker-Rygen ja
Inge-rouvan, Esbern Snaren ja mahtavan Sunen hautoja, muistuttaen
Kaarlolle heidän hurskasta elämäänsä ja mainetöitänsä. Viimein hän
pysähtyi Absalonin haudan ääreen. "Katso tätä!" sanoi hän liikutettuna,
kyynelten kohotessa hänen silmiinsä. -- "Tässä lepää mies, jonka
kaltaista sinä et koskaan saa nähdä, ja Tanskassa ei vuosisatoihin ole
ilmestyvä hänen vertaistaan." Ja nyt hän luki ja selitti pojalle sen
kiittävän hautakirjoituksen, jonka hän oli panettanut sinne suuren
arkkipiispan muistoksi, ja sitten he yhdessä polvistuivat haudan ääreen
rukoukseen.

He viettivät näin hetken hautojen ääressä hartaasti rukoillen,
ja Kaarlo alkoi vähitellen tottua paikkaan ja sen vakavaan
juhlallisuuteen. Vielä uudestaan toisti Saxo hänelle sen, minkä hän
niin usein oli koettanut painaa oppilaansa mieleen, että tulevan
ritarin tuli rakastaa Jumalaa ennen kaikkea ja häntä ainoata pelätä,
eikä senvuoksi saanut vavista elävien eikä kuolleiden edessä. "Tohditko
sinä nyt valvoa yksinäsi täällä kappelissa kukonkiekunaan asti?" kysyi
hän lopuksi.

"Tohdin toki!" sanoi Kaarlo, vaikka hänen äänensä vapisi, eikä hän
voinut kokonaan salata pelkoansa. Sitten Saxo antoi miekan hänen
käteensä, asetti kilven lyhdyn viereen Absalonin haudalle ja pyysi
häntä vartioimaan sitä tarkasti. Hän kehoitti poikaa ahkerasti
rukoilemaan, ettei joutuisi pelon valtaan tai kiusaukseen paeta ja
häpeällisesti jättää asevartionsa. "Mutta jos sinä et ole kyllin
voimakas ja rohkea jäämään tänne", lisäsi hän, "niin on kappelin ovi
avoin, ja sinä tunnet tien minun kammiooni."

Tämä viimeinen pilkallinen huomautus palautti taas Kaarlon rohkeuden,
sillä hän pelkäsi eniten tulla lukituksi koko yöksi kuolleitten luo.
Mutta nyt kun hän tiesi pääsevänsä pois silloin kun tahtoi, päätti
hän rohkeasti jäädä puolustamaan paikkaansa, tapahtukoon sitten mitä
tahansa.

Kun Saxo huomasi pojan vakavasti aikovan kelpo aseenkantajan tavoin
kestää asevartion, iloitsi hän suuresti hänen rohkeudestaan, ja hänen
mielestään oli tämä koetus jo kyllin suuri Kaarlon ikäiselle pojalle,
joka ei vielä koskaan ollut käyttänyt aseita, ja jonka pää oli täynnä
seikkailutarinoita ja kummitusjuttuja. Hän tahtoi senvuoksi vapauttaa
Kaarlon enemmistä rohkeudenkoetuksista ja tahtoi ottaa hänet mukanaan
takaisin kammioonsa; mutta Kaarloa hävetti, että häntä kohdeltiin kuin
pelkuria, epävakaista lasta, ja hän väitti tahtovansa täyttää minkä oli
luvannut. Saxoa arvelutti loukata epäluottamuksella tämän lapsellisen
mielen varhain herännyttä itsetuntoa ja estääkseen kaikkia vaarallisia
seurauksia, jotka aika, paikka sekä pojan vilkas mielikuvitus voisivat
aikaansaada, hän päätti salaisesti jäädä sinne läheisyyteen, ja
poistuttuaan kappelista hän palasi takaisin erään sivuoven kautta,
piilottautuen pimeään ristikäytävään, josta hän, haudalle asetetun
lyhdyn ja nousevan kuun valossa, voi huomata kaikki nuoren sankarin
liikkeet.

Hän näki nyt piilopaikastaan pojan uskollisesti kävelevän edestakaisin
alttarilla, suuri miekka kädessään. Mutta kun sitten liitävien
pilvien lomasta kuu paistoi sisään pienien ruutujen läpi, valaisten
hautapatsaisiin uurretut kuvat, tai kun tuulen synnyttämä veto
autioissa holveissa liikutteli vanhoja lippuja, silloin huomasi Saxo
huolestuneena pojan tuijottavan tuskallisesti ympärilleen. Mutta
samalla hän myöskin sydämelliseksi ilokseen näki hurskaan oppilaansa
polvistuvan ja rukoilevan kunnes hänen rohkeutensa taas palasi, ja hän
alkoi uudelleen kävellä edestakaisin.

"Oikein, Kaarlo!" ajatteli vanhus -- ja, tietämättään, hän tapansa
mukaan lausui ääneen ajatuksensa.

Hämmästyen kuuli Kaarlo nimeään mainittavan, saamatta selville mistä
tuo ääni tuli, joka näytti haluavan vahvistaa ja rohkaista häntä,
täyttäen samalla hänet syvällä pelolla. Tosin koko hänen ruumiinsa
vapisi ajatellessaan, että hän oli yksin yön aikana täällä hautojen
keskellä, ja ehkä kuolleiden sankarien näkymättömien henkien
ympäröimänä, mutta ystävällisestä äänestä päättäen, hän luuli varmasti
heidän tarkoittavan hänen parastaan.

Saxo itsekin joutui omituisen mielialan valtaan. Paikka ja aika
vaikuttivat myöskin häneen vastustamattomalla voimalla, ja hän oli
valvovan unessa näkevinään ystävä vainajansa, suuren Absalonin,
nousevan haudastaan ja astuvan piispallisessa juhla-asussa alttarin
eteen, käyräsauva ja monstranssi [ehtoollisrasia] käsissään ja lukevan
siunauksen maalle ja kansalle, niinkuin hän niin usein oli nähnyt hänen
eläessään tekevän. "Herra olkoon teidän kanssanne" oli hän vihdoin
selvästi kuulevinansa Absalonin voimallisen äänen laulavan latinaksi,
ja tietämättään hän polvistui ja lauloi latinaksi hiljaisella äänellä,
mutta kuitenkin niin kovaa, että Kaarlo selvästi sen kuuli: "Niin myös
sinun henkesi kanssa!"

Silloin hiukset nousivat kauhusta pystyyn Kaarlon päässä -- hän pudotti
miekan kädestään ja aikoi paeta. Mutta hänestä tuntui kuin hänen
jalkansa olisivat kasvaneet kiinni lattiaan, ja hän jäi liikkumattomana
seisomaan paikalleen, sillä miekka oli pudotessaan kaatanut lyhdyn ja
sammuttanut valon. Silmänräpäyksen ajan oli hänen ympärillään pilkkosen
pimeää, ja kuun valossa, joka äkkiä valaisi kappelin, näki hän selvästi
kookkaan, valkoisen olennon liikkuvan pimeästä ristikäytävästä häntä
kohti. Hän horjahti kauhistuneena taapäin ja piteli kiinni kuorinoven
enkelikuvasta, ettei kaatuisi lattialle.

Valkoinen olento oli Saxo sistersiläismunkin-vaipassaan. Pudonneen
miekan helinä oli herättänyt hänet unelmistaan, ja Saxo lähestyi
nyt hakemaan Kaarloa kotiin, vapauttaakseen heidät molemmat tästä
sieluatärisyttävästä yövalvonnasta.

"Tule, poikani!" sanoi hän. "Kyllä jo riittää! Sinä olet uskollisesti
valvonut ja rukoillut sekä luottanut enemmän kaikkivaltiaan Jumalan
voimaan kuin itseesi. Ota nyt aseesi ja seuraa minua, puoliyön aika on
jo kulunut."

Kaarlo tunsi isällisen opettajansa ja heittäytyi iloisena hänen
syliinsä: "Jumalalle kiitos, että tulit, hyvä isä!" sanoi hän
hengittäen taas vapaammin -- "ei ollut niinkään helppoa olla
asevartiana, enkä minä enää toista kertaa kehu rohkeuttani. Minä olisin
kyllä jo ennemmin juossut tieheni, mutta en voinut liikuttaa jalkaani."

"Mitä sinä pelkäsit, poikani?" kysyi Saxo rauhallisesti, mutta
juhlallisen vakavasti, ja hänen kunnianarvoisat kasvonsa olivat
kuolonkalpeat. "Jos hurskaat ajatukset liikkuvat meidän mielessämme,
niin silloin täällä pyhässä Herran huoneessa vain hyvät henget ovat
meidän lähellämme, ja niitä ei meidän koskaan tarvitse pelätä."

"Niin minustakin tuntuu", vastasi poika painautuen lähemmäksi häntä,
"mutta minua alkoi niin pelottaa, sillä minusta tuntui kuin kuolleet
olisivat polvistuneet täällä ympärillä ja messunneet."

"Minäkin luulin nähneeni rakkaan vainajan", vastasi Saxo hiljaa, ja
hänen katseensa kiintyi vielä alttariin -- "mutta minä en pelännyt,
sillä minä kuulin autuaan herrani äänen, joka siunaten kutsui minua
luokseen. Ja totisesti, minä tunnen, ettei hän ole minua turhaan
kutsunut. Ehkä me olemme molemmat uneksineet", lisäsi hän -- "mutta
unetkin voivat olla Herran lähettämiä."

Hänen näin puhuessaan suhisi omituisesti hänen päänsä päällä, ja vanhat
liput Absalonin haudan yläpuolella liikahtelivat.

Ääneti astuivat nyt Saxo ja hänen oppilaansa ulos kappelista, poika
kantaen kilpeä ja miekkaa, ja Saxo sammunutta lyhtyä. Molemmat olivat
omituisen juhlallisella mielellä ja ikäänkuin korkeampien olentojen
vihkimiä suureen ja tärkeään kutsumukseen. Vanhus uneksi kiikastetusta
ystävästään, joka kutsui häntä luokseen Jumalan iäiseen valtakuntaan.
Poika ei enää pelännyt, vaan uneksi sankaritöistä ja ritariretkistä,
iloisista seikkailuista ja kauniista naisista. Se minkä hän äsken kuuli
haudoilla, oli hänestä nyt kuin enkelien laulua. Se oli sankarihenkien
kehoitus hänelle pyrkiä yhtä suureksi ja ihanaksi kuin he.

Kappelin ja luostarin välisessä pimeässä käytävässä paloi yksinäinen
lamppu Marian-kuvan alla. Siinä Saxo sytytti kynttilänsä -- sillä kuu
oli lumipilvien peitossa -- ja häiritsemättä toistensa niin kovin
erilaista, mutta kuitenkin niin onnellista tunnelmaa, johon yöllinen
seikkailu oli heidät saattanut, palasivat molemmat hiljaa takaisin
kammioon ja paneutuivat levolle.

Seuraavana aamuna tunsi Saxo itsensä tavallista heikommaksi ja pelkäsi
lähteä matkalle. Mutta kun Kaarlo jo seisoi matkaan valmiina hänen
makuupenkkinsä vieressä, nousi hän vaivaloisesti, rukoili hiljaa
aamurukouksensa ja pukeutui lammasnahkaiseen matkapukuunsa. Palattuaan
Kaarlon kanssa messusta hän sanoi hyvästi apotti Gaufredille ja hyville
munkeille, joiden kunnianarvoisena vieraana hän nyt oli ollut kolme
vuotta. Kainalossaan hän kantoi kahta kirjaa, jotka hän oli lainannut
Absalonilta, ja jotka tämä testamentissaan oli määrännyt annettaviksi
takaisin Sorön luostarille. Toinen oli pergamenttinidos Justinuksesta,
ja toinen Valerius Maximus (per manum Absalonis [Absalonin kädestä]).
Hänen oli hyvin vaikea erota näistä kirjoista. "Ottakaa ne!" sanoi
hän apotille. "Ottakaa ne pian, etten minä joudu kiusaukseen viedä
niitä mukaani ja riko herrani viimeistä toivomusta vastaan, jonka te
itse olette kuullut ja kirjoittanut. Ne puolikolmatta hopeamarkkaa,
jotka hän anteliaisuudessaan minulle jätti, olisi minun kyllä ollut
vaikea hankkia; mutta tämän lainan takaisinantaminen on minulle melkein
vaikeampi. Sillä katsokaa, arvoisat herrat, tässä on Absalonin lampun
kalliit jäljet."

"Me säilytämme tämän perinnön pyhästi luostarimme pyhien jäännösten
joukossa!" sanoi apotti Gaufred ja asetti huolellisesti kirjat erilleen.

Hyvästi jättäessään Saxo syleili häntä ja kaikkia veljiä. "Mielelläni",
sanoi hän lopuksi, "minä olisin laskenut luuni lepoon tänne hurskaan
herra-vainajani jalkojen juureen, mutta hyvä Pietari piispa haluaa
nyt minua luokseen. Ehkä minä saan vastaanottaa viimeisen voitelun
hänen kädestään, ja siellä missä Tanskan vanhimmat kuninkaat lepäävät
on ehkä minut määrätty viittaamaan tulevalle sukupolvelle tietä
kuningashaudalle."

Apotti ja kaikki veljet olivat suruissaan hurskaan Saxo-isän
poismenosta, sillä heistä tuntui hyvin todennäköiseltä, että he nyt
näkivät hänet viimeisen kerran. Omaisuutta ei hänellä ollut paljoa
mukaansa ottaa ja rahoja vieläkin vähemmän, mutta hän tarvitsikin
niin vähän, ja yhdellä hopeamarkalla hän tuli toimeen kauan. Kaikkein
huolellisimmin hän oli käärinyt tavaroihinsa arkkipiispa Absalonin
kirjoitukset, sekä molemmat häneltä muistiksi saamansa hopeapikarit.
Tarkasti hän myöskin oli kietonut vuode-peitteeseensä pergamentille
sirosti kirjoitetun ajantietonsa, jonka hän toivoi vielä kerran
saavansa lukea Roskildessa.

Saxo oli liian vanha ratsastamaan, senvuoksi apotti oli lainannut
hänelle vaunut Pedersborgin aatelisrouvalta. Näissä mukavissa
ajoneuvoissa hän voi häiriytymättä antautua ajatuksiinsa ja jättää
suitsien ja hevosen hoidon ajopojan huostaan.



NELJÄS LUKU.


Oli kirkas, iloinen talvipäivä. Aurinko kimalteli kuuraisten puiden
oksilla, pyörät narisivat vasta jäätyneellä tiellä, ja hevoset
hirnahtelivat raittiissa aamuilmassa. Kaarlo istui iloisena ajopojan
vieressä. Vanha Saxo muisteli onnellista nuoruuttaan, jolloin hän
niin usein oli ratsastanut tätä tuttujen järvien ja metsien välistä
tietä, reippaan Absalonin rinnalla. Kuitenkaan hän ei unohtanut
kääntyä nuoren seuralaisensa puoleen kiinnittääkseen tämän huomiota
niihin moniin uusiin maalaiskirkkoihin, joiden ohi he ajoivat tai
jotka näkyivät etempää. Suuri Valdemar ja hänen hurskaat miehensä
olivat rakennuttaneet ne suurista vyörykivistä ja poltetuista
tiilistä, sekä varustuttaneet ne kallisarvoisilla lyijykatoilla. Hän
kertoi tarkkaavaiselle oppilaalleen mitenkä kolmesataa vuotta sitten
hurskaat herrat ja ruhtinaat olivat rakennuttaneet kirkkoja maahan, ja
että Knuut suuri oli rakentanut hyvin monta, mutta ne olivat olleet
useimmat puusta, ja pakanalliset vendit olivat, ne polttaneet. Kun hän
tienvieressä huomasi hautakummun tai vanhan pakanallisen uhrilehdon,
pyysi hän ajopojan pysähtymään ja kävi Kaarlon kanssa katselemassa
näitä merkillisiä muinaisajan jäännöksiä. Kun Bjerneden kirkko näkyi
etempää vasemmalta puolen tietä, kiinnitti hän pojan huomion sen
omituiseen piispanhattumuotoon, kertoen hänelle Absalonin sedän Ebbe
Skjalmsonin ja tämän hurskaan vaimon Ragnildin ensin rakennuttaneen
paikalle puukirkon, mutta merirosvot olivat sen ryöstäneet. Nykyiseen
muotoonsa sen oli rakentanut arkkipiispa Anteron ja piispa Pietarin
isä, kuuluisa Knardrupin Suno Ebbeson, jonka hän oli hyvin hyvästi
tuntenut nuoruudessaan, ja hän tiesi paljon kertoa tämän suurista ja
merkillisistä töistä.

Tie kulki Slaglillen ja Fjenielöflillen kautta. Tässä viimemainitussa
kylässä Saxo kävi aivan hiljaiseksi ja surumieliseksi vanhoja aikoja
muistellessaan. Hän meni Kaarlon kanssa kirkkoon ja näytti hänelle ne
kaksi kuuluisaa tornia, jotka olivat pojalle niin tuttuja tuon Axelin
ja Esbernin ihmeellisen kauniin syntymä-tarinan kautta.

Kun he sitten saapuivat Sigesrstediin, ja Kaarlo kuuli tämän olevan
hänen rakkaan "Hagbarth ja Sigrid" tarunsa tapahtumapaikan, alkoi
hän liikutuksesta itkeä ja pyysi Saxon näyttämään hänelle puun,
millä Hagbarthin viitta oli riippunut, sekä paikan, missä Sigridin
neitsytkammio oli liekkinä leimunut. Mutta nyt näytettiin enää vain
lähdettä, jota kutsuttiin Signen lähteeksi joten Kaarlo sai tyytyä
ainoastaan tuesta vanhasta tarusta johtuviin epävarmoihin arveluihin.
Hän antoi Saxon olla rauhassa Ringstediin asti ja kertoi itse
ajopojalle tarinan Hagbarthista ja Signestä.

Ringstedissä Saxo kävi Kaarlon kanssa Pyhän Pentin ja Marian kirkoissa,
näyttäen hänelle siellä herttua Knuutin kullatun kirstun, sekä Valdemar
suuren, kuningatar Sofian ja Knuut kuudennen haudat. "Jokaisella
askeleellani", sanoi vanhus liikutettuna --"jonka minä nyt otan, näen
minä vain niiden hautoja, jotka olivat minulle rakkaita elämässä.
Jumala suojelkoon Tanskaa ja antakoon sille miehiä, jotka ovat minun
vuosisatani suurten vainajien kaltaisia!"

Poistuessaan kirkosta hän loi vielä kerran surumielisen katseen
Knuut kuudennen hautaan ja hämmästyksekseen hän huomasi siinä
jonkinlainen muutoksen. "Onko hauta ollut avattuna?" kysyi hän vanhalta
kirkonpalvelijalta ja kuuli nyt salaisuutena, että kolme vierasta
herraa Riibestä, joita johti mestari Harpesträng Roskildestä, oli viime
keväänä kuninkaallisesta käskystä avanneet haudan ja panneet toimeen
kuningasruumiin salaisen tutkimisen.

Lopun matkaa Saxo istui ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta
sellainen rauha ja kirkkaus oli levinnyt hänen arvokkaille kasvoilleen,
ettei Kaarlo uskaltanut häiritä häntä ainoallakaan kysymyksellä.
Iloinen poika käytti sensijaan tilaisuutta hyväkseen opettaakseen
ajopojalle hevosten ja vaunujen ohjaamistaitoa. Saxo huomasi nyt niin
vähän ympäristöään, että hän vasta silloin muistamissa oli, kun vaunut
vierivät sisään Roskilden kaupunginportista, ja hän näki pyhän Lucian
tutun tornin kimaltelevan ilta-auringonvalossa.

Kaarlo taputteli riemuissaan käsiään nähdessään ensi kerran tuon
suuren kaupungin, jonka vallit ja haudat ja 27 kirkkoa ja luostaria
olivat hänen edessään. Tuomiokirkko oli vielä samanlainen, joksi sen
Knuut Toinen pyhä 120 vuotta sitten oli uudelleen rakennuttanut.
Kaupunki ei tosin enää ollut mahtavimmillaan, sillä uusi Axelhus oli
jo vaurastumassa, Riibe oli kuninkaan asuinpaikkana Roskilde oli
kuningaskaupungista muuttunut piispankaupungiksi, mutta kuitenkin se
oli vielä maan suurin ja, mahtavin kaupunki. Sen uhkeat rakennukset
ulottuivat melkein Issevuonoon, jonka rannalta Haraldsborg mahtavan
komeana kohosi. Satama oli täynnä laivoja, hyvinvoivat porvarit
kävelivät komeilla kaduilla. Kirjavassa väentungoksessa liikkui
peitsimiehiä, aseenkantajia, ritareita ja hengellisiä herroja. Kun
lukemattomat kellot soittivat iltamessuun, jättivät päivätyöläiset ja
kuorma-ajurit työnsä, ja hurskasten vanhusten ja lasten kanssa astuivat
avokkaat porvarisnaiset, mustat hunnut ja vaipat yllään, tyttäriään
kädestä pidellen kirkkoon.

Kaarlo katseli kaikkea mitä suurimmalla uteliaisuudella, ja hän
ahdisteli ajopoikaa niin taajaan kysymyksillä, ettei tämä ehtinyt
kaikkiin vastata, sillähän oli talonpoikaispoika, joka ei tiennyt juuri
sen enempää kuin missä rikkaimmat kauppamiehet asuivat, ne olivat
kaikki muuten olutkapakoiden omistajia, ja heille etempääkin olevat
talonpojat kernaimmin toivat ruokatavaransa. Parvekkeilla varustetun,
kaksikerroksisen, suuren, synkän puurakennuksen portin yläpuolella,
jonka pilareihin oli veistetty korkokuvia raamatun historiasta, näki
Kaarlo puuhun veistetyn vaakunan: Suuren kotkan valkealla pohjalla.
"Kenen ritarin vaakuna tuo on?" kysyi hän ja sai tietää sen olevan
kaupunginvaakunan, joka oli raatihuoneen portin yläpuolella.

"Tuossa viereisessä suuressa, valkoisessa, talossa, jonka pilareita
meidän Herramme ja kahdentoista apostolin kuvat koristavat, asuu rikas
pormestari Yvald", lisäsi ajopoika, "nuo kaksi pulskaa porvaria, jotka
astuvat ylös portaita, pitkät siniset kauhtanat yllään, ja pitkät kepit
kädessään, ovat Niilo Gvaderson ja perämies Jenson, jotka te varmaankin
tunnette. -- Jos oikein näen, niin luulenpa herra Yvaldilla olevan
ylhäisiä vieraita, koska noin suunnaton joukko palvelijoita vetelehtii
portilla."

Nyt vierivät vaunut aivan tuomiokirkon ja suuren kapitulirakennuksen
vieressä olevaan piispantaloon, ja pysähtyivät koristeellisesti
taotuilla rautakaiteilla varustettujen portaiden eteen.

"Tervetuloa, isä Saxo, tervetuloa!" kaikui vaunujen ympäriltä, ja
joukko nuoria kaniikkeja [kaniikki = papinkokelas], lyhyet, mustat
kaaput yllään, hääräili hänen ympärillään, auttaakseen häntä vaunuista.
"Voi, miten me olemme ikävöineet teitä! -- Miten iloiseksi Pietari
piispa tulee, kun hän näkee teidät! Hän ei ele puhunut muusta pitkään
aikaan -- mutta me emme saa teitä luoksemme kapitulirakennukseen, --
te saatte asua piispan parhaimmassa huoneessa." Nämä nuoret kaniikit,
jotka näin ottivat hänet vastaan, olivat kaikki ennen olleet hänen
oppilaitaan. He melkein käsillään kantoivat hänet ylös rappusia, ja
Saxo syleili heitä kaikkia, siunasi heitä liikutettuna kutsuen heitä
rakkaiksi, nuoriksi ystävikseen.

Eteisessä tuli Pietari piispa avosylin häntä vastaan. Piispan
oravannahkainen viitta liehui huolimattomasti hänen ympärillään, ja
musta kangaskalotti oli vinosti päässä. Tuota kookasta, kaunista ja
vilkasliikkeistä miestä, jolla oli tummat, säihkyvät silmät, olisi
luullut nuorukaiseksi ellei hänen melkein lumivalkea tukkansa olisi
tehnyt häntä vanhemman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli,
sillä Pietari piispa ei ollut paljoa yli neljänkymmenen. Hän syleili
kiihkeästi Saxoa, estäen vilkkailla ystävyydenosoituksillaan häntä
puhumasta, kunnes hän kesken iloaan huomasi Saxon olevan kuolonkalpean
ja vaivoin pitelevän kiinni pöydästä ettei kaatuisi.

"Istuhan toki! Istu, Jumalan nimessä! Oletko sinä sairas?" huusi nyt
Pietari piispa, vetäen nopeasti esiin nojatuolin. "Miten voit? Onko
matka sinua rasittanut?"

"Onpa kyllä, arvoisa herra!" vastasi Saxo, vaipuen tuoliin. "Luulenpa
elämän taipaleen minua väsyttäneen, ja minä olen levon tarpeessa.
Mutta nyt minä olenkin saavuttanut päämääräni: Minä olen täyttänyt
herrani tahdon, ja hän on kutsunut palvelijansa luokseen. -- Kaarlo,
otitko kirjat vaununlaatikosta?" tämän sanoessaan hän taas nousi
puolihorroksistaan.

Kaarlo seisoi kyynelsilmin hänen vieressään ja laski nyt tämän hänelle
uskotun tärkeän kirjakäärön hänen syliinsä, polvistuen samalla itse
hänen jalkoihinsa ja suudellen häntä ääneti kädelle.

Silloin Saxo taputti häntä lempeästi ja rauhallisesti poskelle:
"Kiitos!" sanoi hän. "Sinä olet minun uskollinen, huolehtiva poikani.
Elä itke, lapseni! Kyllä sinua onni seuraa maailmassa, sillä sinulla
on hurskas ja rakastava sydän. Kyllä hyvä Pietari piispa pitää huolen
sinusta silloin kun minua ei enää ole -- ja kun kreivi Albert tulee --"

"Oi rakas isä", huokaili poika, "kyllä Jumala minusta huolen pitää,
kunhan vain te ette tule sairaaksi ja kuole pois minulta."

"Hän on sairas, vaarallisesti sairas", sanoi Pietari piispa, astellen
edestakaisin huoneessa -- "ja mestari Harpesträng on poissa, -- emmekä
me nyt voi turvautua keneenkään muuhun kuin tuohon saunakadulla
asuvaan saksalaiseen lihankaupustelijaan. Mutta ei ole muutakaan
neuvoa, meidän täytyy hakea hänet!" Hän lähetti nyt yhden papin ja
papinkokelaan toisen jälkeen etsimään Yrjö mestaria kaikista kaupungin
kapakoista, joissa he tiesivät hänen tavallisesti oleskelevan, ja
käski sitten palvelijoittensa valmistaa vuoteen. Kaikki säälittelivät,
mutta tarpeettomat nuoret papit hän ajoi ulos huoneesta, etteivät he
osanotollaan häiritsisi hänen rakasta, sairasta vierastaan.

"Lepo on nyt minulle paras lääke!" sanoi Saxo uupuneena, "mutta
ennenkuin minä rauhallisesti voin paneutua levolle, arvoisa herra",
jatkoi hän vaivaloisesti ja ojensi piispalle raskaan kirjakäärön,
"tahdon minä jättää teidän käteenne tämän minun perintöni Tanskan
kansalle ja sen kuninkaalle. Se on minun Tanskan historiani. Minä
olisin vielä kerran tahtonut lukea sen ja tasoittaa epätasaisuudet
antaakseni sen sitten kuninkaalle. Mutta jos minä tulisin siitä
estetyksi, niin ojentakaa te minun sijastani tämä kirja kuninkaalle
semmoisena kuin se on, ja mieluimmin onnellisena hetkenä, jolloin
te selvästi tunnette Herran hengen lepäävän kuninkaan ja isänmaan
yllä. Toimittakaa kuitenkin siitä ensiksi kaksi jäljennöstä, toinen
veljellenne arkkipiispalle, ja toinen teille itsellenne ystävälliseksi
muistoksi minulta, sekä vakuudeksi siitä, ettei minun elämäntyöni
minkään onnettomuuden kautta joutuisi hukkaan. Jos ei minun vähäinen
omaisuuteni riittäisi jäljennöspalkkioksi, niin minä tiedän varmasti
teidän kernaasti lisäävän sen mikä puuttuu."

"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän; minä täytän varmasti sinun
toivomuksesi!" vastasi piispa, koettaen parhaansa mukaan peittää
pelkonsa ja levottomuutensa. "Minä toivon kuitenkin, että sinä et ole
tullut tänne vartavasten testamenttiasi tekemään!" lisäsi hän melkein
vihaisesti. "Jumala siunatkoon sinua iankaikkisesti tästä työstäsi!"
lisäsi hän syvästi liikutettuna katsellessaan kirjaa, "se ilahduttaa
tanskalaisia sydämiä niinkauan kuin tanskalaisia miehiä on olemassa."
Sen sanottuaan hän nopeasti pani kirjan pyhien jäännöskaappiinsa ja
lukitsi sen tarkasti. "Ja nyt vuoteeseen, ei täällä ole aikaa ruveta
hentomieliseksi". Nyt hän itse otti sairaan syliinsä, nosti hänet
tuolilta ja enemmän kantoi kuin saattoi hänet pikaisesti valmistetulle
vuoteelle.

Suurimmalla kiireellä oli saksalainen Yrjö-mestarikin saapunut. Hän
oli pieni vikkelä mies, puettuna suurilla ulkonevilla sivutaskuilla
varustettuun, jäykkään, tulipunaiseen kauhtanaan. Hän tutki hyvin
merkitsevän näköisenä sairaan valtimoa ja pudisteli arveluttavasti
päätään. Sitten hän, laverrellen latinalaisia tiedesanoja ja
saksansekaista tanskaa, veti taskustaan kojeensa väittäen suonenlyönnin
oleva välttämätömän. Sairaudestaan huolimatta täytyi Saxon
kyllästyneenä pudistaa päätään joka kerran kun latinalainen kielivirhe
surahti hänen korvaansa. Kun Yrjö mestari yhä puserteli oppiansa
suonenlyöntitaidosta ja näytti senvuoksi kokonaan unohtavan sairaan,
kiihotti hän pian Pietari piispan kärsimättömyyden ja levottomuuden
ylimmilleen.

"Jos suonenlyönti välttämättömästi heti on tehtävä", tiuskasi piispa,
"niin niiksi te kulutatte kallista aikaa lörpöttelyllä, ja tapatte sekä
minut että hyvän Saxo-isän raa'alla ja jumalattomalla latinallanne?"

Viimeinkin oli sairaan suonta lyöty ja sidottu, ja hän vaipui syvään ja
rauhalliseen uneen. Yrjö mestari sanoi hänen varmasti paranevan, jos
hän, tietysti silloin vasta kun heräsi ja häntä lähestyttiin Verbena
tai rautayrtti kädessä, ensimäiseen kysymykseen hänen voimistaan
vastaisi voivansa hyvin; mutta jos sairas vastaisi voivansa huonosti,
niin oli hyvin vähän toivoa hänen toipumisestaan, vakuutti oppinut
parturi.

"Turhaa puhetta ja taikauskoa!" sanoi piispa suuttuneena. "Jos
vain Jumala auttaa, niin minä en välitä teidän Verbenastanne enkä
taikayrteistänne."

Turhaan Yrjö mestari vetosi esimiehensä luotettavaisuuteen
selittämällä, että niin seisoi mestari Harpesträngin "Oppikirjassa."
Mutta piispan mielestä voi mestari Harpesträng tässä suhteessa olla
yhtä suuri narri kuin moni muu, ja saadakseen sairaalle rauhan, hän ajoi
kovaäänisen Yrjö-mestarin pois sairashuoneesta, jättäen sinne vain
vanhan uskollisen palvelijansa Martin Riisen Kaarlon kanssa, jota ei
saatu lähtemään sairasvuoteen luota, mutta joka lupasi olla hiljaa kuin
hiiri.

Poika tukahuttikin heti kiihkeän ja äänekkään itkunsa. Hän istuutui
hiljaa lattialle vuoteen jalkopäähän ja uskalsi tuskin itse hengittää,
voidakseen kuulla hengittikö sairas. Yhä enenevällä tuskalla hän luuli
huomaavansa nukkuvan hengityksen heikkenemistään heikkenevän, ja
sill'aikaa kun vanha Martti ääneti rukoili ja huokaili uunin luona,
itki poika hiljaa ja katkerasti vuodeuudinten takana.

Saxon nukkuessa, asteli Pietari piispa edestakaisin viereisen huoneen
lattialla, kiivaasti väitellen Yrjö-mestarin kanssa, jota hän syytti
siitä, että tämä suonenlyönnillään oli liiaksi uuvuttanut heikon
vanhuksen voimia. Hän päivitteli samalla mestari Harpesträngin
poissaoloa, loukaten hänen sijaistaan siinä määrin, että mestari Yrjö
läksi suuttuneena pois, käskien piispan itsensä olemaan lääkärinä,
koska hän oli ymmärtävillään taidon paremmin.

Pietari-piispa melkein aina suuttui ja kiivastui silloin kun hänellä
oli voitettavana suru, mihin hän ei tahtonut alistua ja silloin se aina
kohdistui keneen tahansa, joka ensimäisenä hänen tielleen osui. Mutta
pian hän katui kiivauttaan, ja se, jota hän tällaisessa tilaisuudessa
oli loukannut, oli aina varma saavansa pian nähdä osoituksen hänen
sydämensä hyvyydestä ja rakastavasta mielenlaadustaan.

Sill'aikaa kun Pietari-piispan levottomuus Saxon takia pulpahti esiin
vihaisissa sanoissa poistuneesta Yrjö-mestarista astui vanha Martti
sisään ja pyysi häntä tulemaan sairaan luokse, joka oli herännyt
levottomana ja pyytänyt rippiä ja ehtoollista.

Suurimmalla kiireellä piispa pukeutui virkapukuunsa, otti pyhät
armonvälikappaleet käteensä, ja syvää surua tuntien hän meni rakkaan
sairaan luo, käskettyään ensiksi Martin jäämään ulkopuolelle pitämään
huolta siitä, ettei kukaan päässyt sisään.

Piispan astuessa sairashuoneeseen vallitsi siellä haudanhiljaisuus;
Saxo näytti taas vaipuneen uneen. Pietari-piispa astui hämärään
alkooviin, istuutui päänalaisen puoleen, eikä huomannut Kaarloa, joka
istui vuodeverhojen peitossa, vuoteen jalkapäässä kädet ristissä
rukoillen ja hiljaisia kyyneleitä vuodattaen.

Saxo avasi silmänsä ja tunsi piispan. "Minun tuntilasini on kohta
tyhjiin juossut", alkoi hän. "Ei mikään raskaampi synti paina minun
sydäntäni. Mutta rukoilkaa laupeuden Jumalaa että hän ristiinnaulitun
poikansa ja iankaikkisen rakkautensa tähden antaisi minulle anteeksi
sen, mitä minä inhimillisestä heikkoudesta olen rikkonut tässä
maailmassa! Kalvava epäluulo painaa vielä raskaana mieltäni. -- Minä en
voi kuolla rauhassa ennenkuin olen uskonut sen teille, kirkon pyhään
ja rikkomattomaan vaitiolosinettiin luottaen." Näin sanoessaan hän
nousi puoleksi vuoteellaan ja loi katseensa huoneeseen. Mutta kun hän
ei nähnyt siellä ainoatakaan ihmistä, painautui hän rauhoittuneena
vuoteelleen. "Ehkä tämä epäluulo itsessään on syntinen ja kirottu
ajatus", jatkoi hän, "mutta, jos se on väärä, niin suokoon Jumala
sen minulle anteeksi rakkauteni tähden kuninkaaseen ja isänmaahan.
Maailmalta minä olen sen salannut, mutta nyt kuolinhetkelläni minä
haastan kirkon pyhän tuomioistuimen eteen Knuut kuudennen salaisen
murhaajan ja meidän nuoren Valdemar kuninkaamme myrkyllisimmän
verivihollisen." -- -- Hän vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan
jäykästi eteensä. "Minä tahdon haastaa syytteeseen miehen, jota minä
en milloinkaan ole nähnyt ruumiini pettävillä silmillä, mutta äsken
hän seisoi selvästi sisäisen erehtymättömän silmäni edessä -- ja
minä luulen varmasti voivani tuntea hänet ja todistaa häntä vastaan
viimeisenä tuomion päivänä, silloin kuin tuo jumalaton salaisuus on
minulle selvänä, jonka minä nyt näen vain häämöittävän pelottavassa
hämärässä -- mutta joka uhkaa Tanskaa ja suuren Valdemarin sukua
perikadolla." --

"Te kauhistutatte minua!" keskeytti piispa hänet. "Jos teidän
epäluulonne eivät ole todistetut, niin älkää niitä tuoko esiin ja
älkää raskauttako minun sieluani salaisuudella, joka on jätettävä vain
kaikkitietävän tuomarin tutkittavaksi!"

"Jos Tanskan onni ja meidän nuoren kuninkaamme elämä en teille
kallis", jatkoi Saxo -- "niin älkää pelätkö kuulla ja vastaanottaa
säilytettäväksi salaisuutta, joka, niin hämärä ja epävarma kuin onkin,
kuitenkin voi olla teille valonkipinänä pimeydessä ja Tanskan hyvän
hengettären viittauksena silloin kun hätä on suurin ja sydän neuvoton!"
Nyt hänen äänensä yhä heikkeni. Pietari piispa ei aina kuullut hyvästi,
ja hän ponnisti turhaan voidakseen kuulla ja ymmärtää jokaisen
sanan. Kohta oli kuoleva menettänyt puhekykynsä ja osoitti nyt vain
viittaamalla haluavansa vastaanottaa sakramentit ja viimeisen voitelun.

Kun Pietari piispa oli täyttänyt tämän surullisen velvollisuuden,
vaipui Saxo rauhallisesti hymyillen hänen syliinsä ja heitti henkensä.

Syvän surun valtaamana ja epätietoisena siitä oliko hän ymmärtänyt
oikein Saxon viimeiset merkilliset sanat, poistui piispa
ystävä-vainajansa luota ja sulkeutui salakammioonsa.

Vanha Martti ei voinut nyt enää kauemmin pidättää kaniikkeja ja Saxon
lukuisasti kokoontuneita ystäviä. He riensivät huolestuneina alkooviin,
missä näkivät Kaarlon itkien polvistuneen rakkaan opettajansa ruumiin
ääreen. Vanha Martti sääli poikaa ja sai vaivoin pakotetuksi hänet
poistumaan ruumiin luota ja vei hänet lepäämään huoneeseensa. Kun poika
oli toipunut, huomasi Martti ihmeekseen hänen kasvoillaan totisen ja
melkein miehekkään vakavan ilmeen, jota hän ei ollut huomannut tuntia
aikaisemmin. Hän kyseli pojalta yhtä ja toista tämän perheoloista ja
tulevaisuuden aikeista, ja Kaarlo vastasi hänelle lyhyesti ja jyrkästi,
mutta näytti kuitenkin ajattelevan aivan toista, kuin mitä häneltä
kyseltiin.

"Mitenkä vanha sinä olet?" kysyi Martti lopulta. "Minusta sinä tunnut
paljon vanhemmalta kuin ulkomuodostasi voisi luulla!"

"Minä olen jo kyllä niin vanha", vastasi Kaarlo, "ettei minua enää
tarvitse pitää lapsena, ja osaan kyllä vaieta siitä, jota en tahdo enkä
saa sanoa."

"Tahdotko sinä salata ikäsi?" kysyi Martti ihmetellen.

"Se ei ollut minun tarkoitukseni!" vastasi Kaarlo. "Minä olen kohta
yhdentoista vuoden vanha, mutta minä olen huomannut, että tunnissa voi
vanheta enemmän kuin kymmenessä vuodessa, ja sinä et saa enää toista
kertaa kysyä minun ikääni! Vaikka sinä oletkin jo vanha, niin minä
tiedän asioita, joista sinä et ole uneksinutkaan, ja joista ehkä ei
kukaan muu Tanskassa tiedä kuin minä. Sanoppas minulle, kuuleeko sinun
isäntäsi hyvin?"

"Hän on joskus vähäkuuloinen. -- Mutta luulenpa melkein sinun olevan
hiukan päästäsi vialla, poikani! Mitä tietoja sinulla voisi olla,
joista ei kenelläkään muulla olisi tietoa kuin sinulla? Ja mitä sinuun
kuuluu, vaikka minun piispani olisikin hieman vähäkuuloinen. Kai hän
ajoi sinut ulos kuunnellessaan sinun herrasi rippiä? Et suinkaan sinä
ole ollut niin häpeämätön ja jumalaton, että olet pettänyt herrasi
hänen viimeisellä hetkellään?"

Poika purskahti itkuun nämä Martin sanat kuultuaan; mutta pian hän taas
hillitsi itsensä. "Hyvä Saxo-isä ei ainakaan voi sentähden olla minulle
vihainen!" sanoi hän. "Mitä minä sille voin. Enhän minä istunut siellä
kuuntelemassa, eikä kukaan sanonut minulle, että se oli syntiä ja
Jumalan tahdon rikkomista. Mutta kun minä tapaan Saxo-isän taivaallisen
isämme luona, niin hän saa nähdä, että olen osannut vaieta yhtä hyvin
kuin piispa."

"Ole varuillasi, poikani!" huudahti Martti pelästyneenä. "Jos sinä olet
ollut rippitunnustuksen todistajana, ja jos siinä, niinkuin näyttää,
on ollut maata ja valtakuntaa koskevia salaisuuksia, niin voi yksi
ainoa sana siitä tulla sinulle kalliiksi. Kirkon kanssa ei ole leikkiä
laskeminen, ja jos minun herrani saa tämän kuulla, niin hän kenties on
pakotettu sulkemaan sinut luostarivankilaan, kunnes sinulla on yhtä
harmaat hapset ja parta kuin nyt minulla."

"Ethän sinä kuitenkaan ilmaise minua?" kysyi Kaarlo, katsellen
rehellistä Marttia rauhallisin ja tutkivin katsein. "Elä tee sitä!"
lisäsi hän reippaasti ja varmasti. "Minä osaan vaieta, mutta se, minkä
minä tiedän, voi olla hyödyksi meille kaikille, kunhan taivaallinen isä
antaa minulle ymmärrystä ja onnea."

Martti katseli ihmetellen reipasta, totista poikaa, joka näkyi kasvavan
hänen silmiensä edessä jokaista sanaa lausuessaan. Vaikka vanhus
olikin utelias kuulemaan tuota tärkeää salaisuutta, jonka poika joko
tiesi tai oli tietävinään, niin hän ei kuitenkaan uskaltanut panna
Kaarlon vaikenevaisuutta koetukselle, sillä hän pelkäsi itse tulevansa
osalliseksi salaisuudesta, joka oli kirkolle kuuluva, ja jonka
uteleminen ei ollut maallikolle luvallista.

"Mene levolle", sanoi hän huolestuneena, "ja rukoile Kristusta ja
Neitsyt Mariaa varjelemaan järkeäsi ja kieltäsi! Koeta unohtaa mitä
nyt ajattelet, ja tule jälleen samaksi lapseksi kuin eilen olit. Jos
lapset jo kehdossa saavat harmaan parran, niin ei ole pitkältä maailman
loppuun."

Sen sanottuaan Martti poistui huoneesta ja jätti pojan itsekseen.
Suru rakkaan opettajan kuolemasta ja ne tärkeät, vakavat ajatukset,
jotka niin äkkiä olivat täyttäneet hänen mielensä oudostuttivat ja
pelottivat Kaarloa. Hänestä tuntui kuluneen monta vuotta viime yöstä,
jonka hän oli valvonut Absalonin haudalla. Hän oli nyt yksin ja
hyljättynä ventovieraiden ihmisten joukossa, mutta hän tunsi samalla
vaurastuneensa ja viisastuneensa niin, että saattaisi huolehtia
itsestään. Kuitenkin hänen mielensä oli alakuloinen ja huolestunut.
Viimein hän sydämellisellä hartaudella luki iltarukouksensa ja
vaipui uneen. Hänen herätessään muistui tuo salaperäinen asia hänen
lapselliseen mieleensä kuin hämärä tuskallinen uni, ja hän tunsi vain
hyvin elävästi surun rakkaan opetusmestarinsa kuolemasta, sen huojensi
ainoastaan ajatus siitä uudesta elämästä, jota hän nyt omin neuvoin sai
alkaa.

Pietari piispa oli sulkeutunut moneksi päivää salakammioonsa, eikä
nähnyt muita ihmisiä kuin vanhan palvelijansa, jota hän ei syvässä
surussaan vastustellut eikä torunut.

Rehellistä Marttia, joka tunsi herransa luonteen, alkoi pelottaa
tämän harvinainen hiljaisuus ja surumielisyys, ja hän usein tahallaan
teki erehdyksiä toimissaan, mutta hänen ei onnistunut silläkään saada
nuhdesaarnaa isännältään.

"Tänään siis tuo vanha Sorön pappi haudataan!" sanoi Martti
kahdeksantena päivänä Saxon kuolemasta, tuodessaan aamulla piispalle
olutkeiton. -- "Kaikki nuoret kaniikit tahtoisivat olla kantajina.
Pitkin katua on sirotettu puksipuun lehtiä ja havuja, ja kaikkialla
valmistaudutaan yhtä komeasti kuin jonkun piispan hautajaisiin -- ja
kuitenkin hän oli vain halpa kirjuri ja pappi."

"Sinä typerä, hölmö ihminen!" huudahti nyt piispa kiivastuen ja työnsi
olutkeittovadin kumoon. "Jos sinä et vieläkään käsitä mikä mies hän
oli, ja että hänen laisensa kirjuri on enemmän arvoinen kuin kymmenen
piispaa, niin voithan sinä nähdä minusta ja kaikista tämän kaupungin
kirjallisesti sivistyneistä miehistä, että me olemme kadottaneet isän
ja että me suremme häntä kuin arkkipiispaa tai kuningasta."

"Vai niin!" jatkoi Martti iloisena, nähdessään rakkaan isäntänsä taas
virkeänä ja voimakkaana, ja hän koetti tarkasti nostaa lattialta
tinavadin, pelastaakseen mitä taisi sen sisällöstä. -- "Vai niin! Te
surette nyt paljon enemmän, herra piispa, kuin silloin kun se entinen
arkkipiispa kuoli siellä Sorössa -- mikä hänen nimensä olikaan?"

"Absalon, suuri Absalon!" huusi Pietari piispa polkaisten jalallaan
-- "Kylmä, tunteeton pölkkypää, oletko sinä jo unohtanut niin suuren
nimen? Jos ei kansa paremmin muista suurten miestensä nimiä niin,
Jumala paratkoon, nukkukoon silloin ikiunta."

"Aivan oikein, arkkipiispa Absalon", -- vastasi Martti rauhallisesti,
vaikka kyynelsilmin, pyyhkiessään hihallaan pöydälle kaatunutta
olutta. "Hänen kuoltuaan te jo ensimäisenä päivänä kutsuitte minua
pölkkypääksi, ja nyt hänen kirjurinsa kuoltua kului kokonaista
kahdeksan päivää ennenkuin te voitte huomata, miten kovasydäminen kollo
minä olen."

"Vanha, rehellinen Martti!" sanoi piispa liikutettuna ja puristi hänen
kättään. -- "Minä kyllä huomaan mihin sinä pyrit, sinä tunnet minut,
ja tahdot mieluummin nähdä minun mellastavan kuin surevan. Kutsuessani
sinua typeräksi ja tunteettomaksi, tein häpeämättömän väärin. No,
olkoon niin! sinä olet oikeassa. Minä en tahdo enää kauemmin istua
täällä pää nuokuksissa ja antaa ahdistavan, kuolettavan surun masentaa
itseäni. Minä tahdon kohottaa pääni, ja hellittää sydämeni tunteet
hänen haudallaan. Tuo tänne juhlapukuni. Minä tahdon puhua Tanskan
kansalle suuren Saxon haudalla! Minä tahdon kiittää Jumalaa siitä,
minkä hän antoi meille; hänessä, enkä tahdo istua täällä toimetonna! --
Herra antoi, Herra otti -- kiitetty olkoon Hänen nimensä --!"

Oli vuoden viimeinen päivä. Tiheä hallasumu leijaili kaupungin
yläpuolella, ja päivällisen aikaan oli melkein yhtä pimeää kuin
illalla. Tuomiokirkon suuri hautajaiskello alkoi soida. Piispankartanon
portti avattiin, ja käyräsauva kädessään Pietari-piispa astui hitaasti
ja juhlallisesti Roskilden kaupungin kaikkien pappien ja veljeskunnan
jäsenten etunenässä, johtaen suurta ruumissaattoa kirkkoon. Naiset ja
lapset kurkistelivat uteliaina ikkunoista ja ovista. Monet katsojat
valittelivat sumun peittävän heiltä koko loiston ja komeuden, sekä
himmentävän soihtujen valon, mutta monen vieraan silmä kostui
nähdessään nuorten kaniikkien ja Pietari piispan syvän surun. Nuoret
kilpailivat keskenään, päästäkseen kukin vuorostaan kantamaan rakasta
taakkaa, ja moni jalon Saxon ystävistä kulki paaria kantaessaan
enemmän kumarassa surusta kuin taakan painosta. Kirkon pääalttarilta
Pietari-piispa puhui voimakkaita sanoja rakkaan vainajan muistoksi ja
kunniaksi, mutta pian tukahuttivat kyyneleet hänen voimakkaan äänensä,
ja hän viittasi piispansauvallaan kuoripojille, että he alkaisivat
tavallisen Reqviemin [Sielumessun].

Ruumisarkku laskettiin kirkonkäytävän alle, ja haudan päälle
asetettiin kivi, johon Pietari piispa oli laatinut latinalaisen
muistokirjoituksen. Hiljaisen surun valtaamana ruumissaattue poistui
kirkosta, uteliaat ja osanottavat katselijat hajaantuivat. Kirkon
pimeällä käytävällä seisoi vielä puolikasvuinen, keltakiharainen
poika, yllään pitkä, musta vaippa ja sammutettu soihtu kädessä. Poika
oli Riisen Kaarlo, joka vielä itki ääneti ja hiljaa Saxon haudalla.
Hän pyyhki kyyneleet suurista, sinisistä silmistään, polvistui haudan
ääreen ja kevensi sydämensä ääneen rukoillen. Hän tunsi sydämensä
saaneen vahvistusta ja kevennystä; sammuneen soihdun hän jätti kirkon
lattialle ja kääntyi sitten lähteäkseen kirkosta. Silloin hän säpsähti
ja näki hämmästyksekseen, ettei ollut yksin. Hänen edessään seisoi
vanha, kumara mies, kainalosauvaan nojaten, ja puettuna oudonnäköiseen,
mustaan pukuun, pieni sarvilyhty riippuen vyöstä. Hänen kasvonsa olivat
harmaat ja ryppyiset, ja hänen tuijottavat silmänsä olivat yhtä himmeät
kuin sarvi hänen lyhdyssänsä.

"Ole varuillasi, poika, silloinkin kun rukoilet!" kuiskasi hän
uhkaavasti ja piteli sormea suullaan. "Se mitä tuo, joka tuolla
makaa", hän viittasi hautaan, "ei uskaltanut kirjoittaa kirjaansa, se
on nyt kirjoitettu suurempaan kirjaan, mutta sitä ei avata, ennenkuin
haudat aukeavat tuomiopasuunani soidessa. Astu sinä suoraan tietäsi,
elä katso oikeaan, elä vasempaan! Ole ääneti kuolleitten luona ja
pysy uskollisena eläville! -- Tapahtunut on tapahtunutta, ja mikä on
kirjoitettu tähtiin, sitä eivät voi elävät eikä kuolleet estää."

Kauhistuneena luuli Kaarlo tuntevansa uhkailevan vanhuksen samaksi
omituiseksi vuorimieheksi, josta Saxo oli puhunut arkkipiispalle ja
veli Gunnarille tuona iltana, jolloin poika istui pöydän alla olevalla
rukousjakkaralla Saxon kammiossa. Se minkä hän silloin vain ohimennen
oli huomannut, oli äskettäin esiintynyt paljon selvemmin ja näkyvämmin
hänen sielunsa silmille, kun hän alkooviverhojen takana oli kuullut
tuon salaisen ripin. Hän loi silmänsä maahan, vanhuksen tuijottavaa
katsetta peläten. Käheä, sopertava ääni kaikui vielä hänen korvissaan;
mutta kun hän taas kohotti silmänsä katsoakseen oliko vanhus vielä
siellä, näki hän tämän kompuroivan kainalosauvoineen ulos kirkonovesta.
Kaarlo rohkaisi nyt mielensä ja astui itsekin ulos kirkosta, koettaen
saavuttaa vanhuksen, mutta sankassa sumussa hän ei voinut enää eroittaa
häntä mistään, ja hänen mielensä tuntui kevenevän kun ei enää tarvinnut
nähdä häntä. Kaarlosta tuntui nyt myöskin siltä kuin olisivat vanhuksen
sanat siirtäneet kiven hänen sydämeltään, ja hän voi nyt vapaana lähteä
maailmalle ja unohtaa tuon salaisuuden, mikä niin häiritsevänä oli
tunkeutunut hänen huolettomaan lapsuuselämäänsä.



VIIDES LUKU.


Tietämättä mihin ryhtyisi tai mihin lähtisi vaeltamaan tässä oudossa
maailmassa, astui Kaarlo nyt vanhuksen neuvoa seuraten tietään suoraan
eteenpäin, eikä oikeastaan katsellut vasemmalle eikä oikealle. Hän
astui piispankartanon ja kapituli-rakennuksen ohi, missä näinä surun
päivinä kukaan muu ei ollut erityisemmin välittänyt hänestä kuin vanha
Martti, joka oli huolehtinut hänen jokapäiväisistä elintarpeistaan,
sekä eräs nuori kaniikki, joka oli lainannut hänelle hänen yllään
olevan mustan viitan. Annettuaan kapitulirakennuksen luona lupauksensa
mukaan viitan portin vahdille, ja väristen kylmästä lyhyessä, sinisessä
nutussaan hän astui edelleen suuren, oudon kaupungin katuja, mutta
sen hälinä ja komeus eivät enää ilahduttaneet häntä niinkuin ennen.
Sumu oli hälvennyt, ja ilma alkoi kirkastua ja pakastua. Suuren,
valkoisen, kahdentoista apostolin kuvan koristaman talon vieressä,
aivan vastapäätä kaupungin vaakunalla varustettua neuvoshuonetta,
jonka hän heti tullessaan oli huomannut, hän näki kivirappusilla
pienen, komeasti puetun tytön. Tämän silmät olivat tummansiniset, ja
keltaisenruskeat kiharat näkyivät kullalla kirjaillun päähineen alta.
Tyttö ei näyttänyt neljää vuotta vanhemmalta, ja hänen ihonsa oli niin
valkoinen ja pukunsa niin komea, että Kaarlo pysähtyi, luullen tyttöä
varmasti prinsessaksi. Vanha vaimo, yllään yksinkertainen, harmaa
nuttu, näytti olevan ylhäisen lapsen kasvatusäiti tai imettäjä. Hän
seisoi ovella pyytäen hyvin lempeällä äänellä tyttöä tulemaan sisään
eikä enää istumaan kylmillä portailla tuulessa. Mutta pieni tyttönen
oli niin innostunut leikkiinsä, ettei huomannut sitä. Hän istui hiljaa
ja iloisena, pieni kultakankainen esiliinansa täynnä puksipuunlehtiä ja
havunoksia, jotka hän oli koonnut kadulta, jota pitkin ruumissaattue
oli kulkenut. Hän ei tuntenut kylmää, sillä hänen purppuranpunainen
päällysnuttunsa oli hienoilla näädännahoilla sisustettu. Pienet
merikivisydämet lapsen kaulassa, ja kultasolkiset kengät hänen pienissä
somissa jaloissaan olivat koonneet joukon uteliaita kerjäläislapsia
hänen ympärilleen. Tyttönen jakeli heille puksipuunlehdistä ja havuista
sitomiaan seppeleitä, mutta kun hän alkoi jakaa heille myöskin helmiään
ja koristeitaan, uhkasi kasvatusäiti ilmoittaa asian hänen isälleen.

"Ei vanha-isä siitä vihastu, kyllä hän antaa minulle sijaan toisia
leikkikaluja!" sanoi pieni tyttö.

"Mutta sinun uusi isäsi, sinun oikea isäsi", väitti kasvatusäiti.

"Ei hänkään suutu!" keskeytti lapsi, "hän ei ole niin paha!" ja nyt hän
näytti aikovan irroittaa kultasoljet kengistään, antaakseen ne pienelle
kerjäläistytölle, joka niitä ihaili. Mutta samassa hän huomasi Kaarlon,
ja kun tuo kaunis poika oli niin itkeneen ja surullisen näköinen, niin
hän unohti kaikki muut lapset hänen tähtensä. Tyttö ojensi hänelle heti
viimeisen kiehkuransa, ja pyysi häntä tulemaan mukanaan hänen isänsä
luo, siellä hän saisi kaikki mitä vain tahtoisi, eikä hänen tarvinnut
enää koskaan itkeä.

"Voitko sinä toimittaa minulle isäni takaisin?" kysyi Kaarlo
surullisena.

"Jos sinulla ei ole yhtään isää, poika parka", vastasi lapsi, "niin
tule sitten minun mukaani, sillä minulla on kaksi, mutta mikä sinun
nimesi on?"

"Kaarlo!"

"No, tule sitten Kaarlo!" näin sanoen hän hypähti ylös ja vei hänet
mukanaan portaita myöten sisään.

"Mitä sinä ajattelet, lapseni. Anna vieraan pojan olla! Ole
nyt järkevä, pikku Rigmor neito!" sanoi kasvatusäiti. Mutta
kuulematta häntä, pieni Rigmor juoksi, pitäen Kaarloa kädestä,
suuren hovikattoiseen huoneeseen, minkä liuskakivilattiaa
peittivät punakukkaiset matot, ja minne takkavalkean loimuava tuli
levitti miellyttävää lämpöä. Kaksi ylhäistä herraa istui siellä
avarassa ikkunakomerossa vakavasti keskustellen. Toinen heistä,
vanhemmanpuoleinen, paksu ja tyytyväisen näköinen herra, yllään komea
porvaripuku, oli hyvinvoipa pormestari Yvald. Hän istu mukavasti
kultanahalla päällystetyssä, punaiseksi maalatussa nojatuolissa
pyöreän pöydän ääressä, jolle oli asetettu kaksi raskasta hopeapikaria
ja viinikannu. Häntä vastapäätä, istui kookas, vakava ritari,
jolla oli mustat tuuheat viikset, ja jonka kasvoilla oli hiukan
raskasmielinen, mutta rohkea ja sotaisa ilme. Ritari oli pienen
Rigmorin isä, Pohjoisalbingin kreivi Albert, kuninkaan sisarenpoika
ja ylin sotapäällikkö. Hän oli vielä aivan nuori, vain vähän ylin
kahdenkymmenenneljän, mutta näytti kolmeakymmentä vanhemmalta. Vasta
kaksi vuota sitten kuninkaan kruunauksessa hänet oli lyöty ritariksi.
Syvä sydänsuru oli aikaisin uurtanut vaon hänen korkeaan otsaansa ja
kalventanut tummahaivenisen posken. Neljä vuotta sitten, Rigmorin
syntyessä, oli hänen nuori vaimonsa, kaunis Hedvig kreivitär, kuollut.
Hän oli ollut Thyringin markkreivin Hermannin tytär, ja vuoden ajan
nuori kreivi Albert oli ollut maailman onnellisin aviomies. Hänen
kuoltuaan ei kreivi Albertissa enää ollut entistä nuoruuden hilpeyttä,
perhe-onnea hän ei enää ajatellut. Äidittömän tyttärensä hän oli
antanut täysihoitoon isänsä vanhan ystävän Roskilden pormestarin,
eli varakonsuli Yvaldin luo, joksi tämä mieluummin tahtoi itseään
kutsuttavan. Kreivi Albert oli asettanut elämänsä ainoaksi päämääräksi
sotilaskunnian ja uskollisuuden maalle ja kuninkaalle. Kuningas
Valdemarin sukulaisena ja asetoverina hän oli pian saavuttanut
kuuluisan nimen. Häntä sanottiin Tanskan urhoollisimmaksi ritariksi,
ja hänet oli myös nimitetty äsken valloitetun Lövenborgin (Lauenburg)
kreiviksi, ja senjälkeenkun kreivi Adolf oli kukistettu, oli hänet
määrätty Pohjoisalbingin maaherraksi. Isänsä sukuun katsoen hän oli
ennen myöskin kutsunut itseään Orlamünden kreiviksi, sillä hänen
isänsä oli ollut vanha Orlamünden kreivi Siegfried. Mutta kun kreivi
Albertissa äidin puolelta virtasi puhdasta tanskalaista kuningasverta,
näytti hän myöskin kokonaan omistaneen uljaan sydämensä Tanskalle. Hän
oli luovuttanut vanhemmalle veljelleen kaikki oikeutensa Orlamünden
kreivikuntaan, ja vastaanotettuaan ritarilyönnin enonsa kädestä hän oli
kokonaan liittynyt äitinsä syntymämaahan ja sen sankarikuninkaaseen.

Jos hän ei ollut sotaretkillä tai kuninkaan luona Riibehuusissa, niin
hän tavallisesti oleskeli Rendsborgin linnassa vartioiden siellä
Tanskan rajoja. Nyt hän aikoi viedä tyttärensä Riiben hovin, missä
hänen tätinsä, prinsessa Regitza, vielä eli naimattomana ja voi
ottaa huolehtiakseen lapsen kasvatuksesta ja siten hän itse useammin
sai tilaisuuden nähdä kaivatun Hedviiginsä rakkaan kuvan. Tämä ei
kuitenkaan ollut tärkein syy hänen Roskildessa käyntiinsä. Hän oli näet
siellä kuninkaan lähettiläänä kiiruhtamassa sotaretken valmistusta
Pommerin herttua Ladislausta vastaan.

Sekä kotonaan että matkoillaan kreivi Albert eli ruhtinaallisen
komeasti; ja paitsi lukuisia aseenkantajia ja palvelijoita oli hänellä
kirjurinsa, drotsinsa, juomanlaskijansa ja kamariherransa mukanaan, ja
siitä saakka kun Roskilde oli lakannut olemasta kuningaskaupunki, ei
oltu nähty komeampaa seuruetta kaupungissa.

Yhdessä pormestari Yvaldin ja Roskilden arvokkaimpien porvarien,
ammattikuntien esimiesten, Niilo Gvadersonin ja Styrmer Jensenin
kanssa, oli kreivi Albert mahtavan vaikutusvaltansa kautta saanut
toimitetuksi sen minkä tahtoi ja oli sopinut heidän kanssaan
tarpeellisesta sotaverosta, sekä laivojen ja miehistön varustamisesta.
Nyt hän tyhjensi jäähyväismaljan vieraanvaraisen isäntänsä kanssa,
sillä seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa Roskildesta tyttärineen.

Kun pieni Rigmor juoksi huoneeseen vetäen Kaarloa kädestä, keskeytti
Albert kreivi sen kuninkaan valloitushalua ja suuria aikeita koskevan
valtiollisen keskustelun, mihin kunnon, utelias pormestari oli kietonut
hänet syvemmälle kuin hän toivoi, mutta jossa kreivi kuitenkin aina
osasi välttää jokaisen kysymyksen, mihin hän ei katsonut olevansa
oikeutettu vastaamaan.

"Siitä me voimme puhua lähemmin kymmenen vuoden kuluttua!" sanoi hän
keskeyttäen -- ja katseli nyt tarkkaavaisesti kaunista, ujoa poikaa,
jonka hänen tyttärensä veti hänen eteensä. Nähdessään tuon kookkaan,
uljaan ritarin, valtasi Kaarlon tavallinen reippaus ja virkeys. "Tuo
mies on varmaankin kuningas itse tai hänen paras ritarinsa", ajatteli
hän ja kumarsi nöyrästi vieraalle herralle. Hän muisti nyt Saxon
kuvauksen kuninkaasta ja hänen etevimmistä miehistään ja sanoi ääneen
ja varmasti: "Te olette varmasti kreivi Albert, jalo herra, sillä
teidän kaltaiseksenne on minulle kuninkaan paras ritari kuvattu." Tämän
sanoessaan hän sävähti hehkuvan punaiseksi ja loi katseensa ujona
lattiaa kohti.

"Jos minä en sitä vielä ole, niin minä toivon Jumalan ja pyhän
Mikaelin avulla kerran tulevani siksi!" vastasi kreivi nöyrällä
itseluottamuksella. "Kyllä minä muuten olen kreivi Albert. Mitä asiaa
sinulla on minulle, kaunis poikani?"

"Ettekö te tarvitse uskollista soihdunkantajaa, jalo herra?" alkoi
poika taas puhua, ja hänen ujoudessaan oli jotakin kreivin vakavuudesta
ja varmuudesta "Minä toivoisin pääseväni teidän kaltaisenne jalon
herran ja taitavan asemestarin palvelukseen", jatkoi hän yhä
rohkeammin, "jonka luona minusta voisi tulla hyvä aseenkantaja, ja, jos
Jumala ja pyhä Mikael suo, ajan mukaan kuninkaan palvelija ja ritari."

"Kenen luona sinä olet käynyt koulusi, poika?" kysyi kreivi ihmetellen
ja hymyili, "sinä asettelet sanojasi jo aika taitavasti ja käyttäydyt
kuin olisit puoleksi ritari."

"Jos minä en osaa käyttäytyä kunnollisesti, ankara herra", -- vastasi
Kaarlo, "niin syy ei ole opettajani, sillä minun opettajanani oli isä
Saxo, eikä teillä itsellännekään ole ollut sen parempaa opettajaa",
-- tässä kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. -- "Hän oli luvannut viedä
minut teidän luoksenne ja pyytää teitä ottamaan minut palvelukseenne,
mutta sen sijaan on minun tänään täytynyt saattaa hänet tuonne kirkon
mustaan hautaan."

Kaarlo vaikeni nyt ja antoi kyynelten vapaasti vuotaa.

"Jos sinulla oli sellainen mies opettajana, ja jos sinä rakastit häntä
niin kuin näen", sanoi kreivi taputtaen häntä poskelle, "niin sinä
myöskin varmasti tahdot palvella herraasi ja asemestariasi uskollisesti
ja kuuliaisesti." -- Nyt hän kysyi Kaarlolta hänen nimeänsä ja
sukuansa, ja kuullessaan pojan olevan hyvää sukua ja nähdessään hänen
palavan halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen omituisen kiintymyksensä
kuninkaaseen, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, toivoi kreivi hänestä
paljonkin ja otti hänet enempää arvelematta palvelukseensa.

"Olenko minä nyt siis todellakin teidän soihtupalvelijanne, jalo
herra?" kysyi Kaarlo sydämellisesti iloiten, ja suuteli ritarin kättä.
Kun kreivi Albert vakuutti sen todeksi ja pani hänet heti työhön
kamariherraa auttamaan matkavalmistuksissa, taputti pieni Rigmor
riemuissaan käsiään. "Katsoppas vain Kaarlo!" huusi hän iloisena
pojalle, joka kiirehti täyttämään herransa, ensimäistä käskyä. "Nyt on
sinullakin isä niinkuin minulla, -- mutta minulla on kaksi!" jatkoi
hän, ja juoksi herra Yvaldin syliin.

Hyvä, ystävällinen pormestari, jolla itsellään ei ollut lapsia, mutta
joka rakasti Rigmoria kuin omaa tytärtään, ja hyvin vastenmielisesti
luopui somasta tyttölapsesta, painoi hänet hellästi rintaansa vasten
vasemmalla kädellään, ja pyyhkäisi oikealla kädellään tuuheita,
harmaita silmäripsiään. "Kiitos tästä ajasta, jona lapsen sain pitää
luonani, jalo ritari!" sanoi hän liikutettuna isälle ja tarttui toiseen
suureen hopeapikariin, "Jumala suokoon hänen menestyvän yhtä hyvästi
suuressa hovissa kuin tähän asti täällä halvemman väen parissa!"

"Kiitos hellyydestänne ja rakkaudestanne pientä, itsepäistä tyttöäni
kohtaan!" vastasi kreivi Albert ja kilisti pikarillaan, viitaten
samalla kasvatusäidille, että hän veisi lapsen pois. Tähän ei
kuitenkaan lapsi ollut taipuvainen, eivätkä kasvatusäidinkään
hyväilemiset olisi mitään auttaneet, jos ei niitä olisi tukenut kreivi
Albertin ankara katse.

Hämmästyneenä tyttö katseli uuden isänsä synkkiä kasvoja eikä hän
näkynyt itsekään käsittävän, mitenkä hän äkkiä vaikeni ja hiljaa
totteli.

"Olettepa tainnut hyvyydellänne hemmotella pienen tölleröni, rakas
herra varakonsuli!" jatkoi Albert, kun lapsi oli poistunut. --
"Te olette liian lempeä ja helläsydäminen. Rigmorilla on äitinsä
kasvot, mutta hänen luonteessaan minä tunnen itseni. Eipä näy hyvä
Martta-äitikään osaavan pitää häntä kurissa. Minun täytyy kai itse
opettaa häntä tottelevaisuuteen, muuten hänestä paisuu pieni,
itsepäinen sankaritar. Vahinko vain, että tuo hänen pahankurisuutensa
sopii hänelle niin mainiosti!"

"Uskokaa minua, ankara herra ritari!" vastasi Yvald. "Tyttö on siunatun
hurskas lapsi, hän on pehmeä kuin vaha, kun vain antaa hänelle aikaa
tutkia itseään ja vapaaehtoisesti antaa hänen tunnustaa erehdyksensä.
Mutta jos koettaa kovuudella häntä taivuttaa niin hän on -- suoraan
puhuen -- itsepäinen kuin nuori sotavarsa, joka ei koskaan ole tuntenut
päitsiä eikä kuolaimia."

"Kyllä hän asettuu aikaa myöten", vastasi kreivi Albert varmasti ja
totisena, ja rupeamatta sen enempää selvittelemään kasvatusopillisia
periaatteitaan, hän vietti lopun päivästä kirjoittamalla kirjeitä
ja panemalla sinetit niihin asiakirjoihin, mitkä koskivat tulevaa
sotaretkeä.

Illalla hän vastaanotti Pietari-piispan, joka äkkiä oli päättänyt
matkustaa Riibehuusiin, niinkuin näytti tärkeiden, mutta salaisien
syiden takia. Hän mainitsi vain pitävänsä velvollisuutenaan pysytellä
niin lähellä kuningasta kuin hänen piispallinen virkansa salli,
ja ettei kuninkaan ympärillä koskaan ollut, liiaksi uskollisia ja
luotettavia alamaisia. Saxosta hän puheli rakkaudella ja surumielin:
"Mutta kyllä on harmillista", lisäsi hän kiihkeästi, tuntiessaan
mielensä heltyvän, "ettei koko kapitulitalossa ole kahta kaniikkia,
jotka ymmärtäisivät niin paljon latinaa, että minä olisin suuttumatta
voinut uskoa heille tämän klassillisen mestariteoksen jäljentämisen."

Seuraavana aamuna aikaisin ratsasti kreivi Albert ulos Roskilden
portista, ympärillään lukuisa joukko aseenkantajia ja palvelijoita,
seurassaan kirjuri, marski ja kamarimestari, jotka olivat puettuina
komeihin oravannahkalla reunustettuihin matkaviittoihin, joihin oli
hopealla kirjailtu heidän herransa vaakuna ja kreivillinen kruunu.
Kreivin oikealla puolella ratsasti Pietari piispa, suuri ruskea
turkki mustan arkipukunsa yllä, ja istuessaan korkealla, rauhallisia
liinakollaan hän näytti melkein kookkaammalta ja komeammalta kuin tuo
solakka, tummaverinen ritari, joka päässä korpinhöyhenillä koristettu
hattu ja hartioilla oravannahoilla sisustettu musta viitta, tyynnytteli
hurjaa, tulista sotaorittaan. Sillä hänen nuoren vaimonsa kuolemasta
asti olivat haudan värit kreivi Albertin tunnusväreinä. Viimeisenä
seurueessa, aseenkantajien ympäröimänä, ajoivat komeissa matkavaunuissa
kreivin tytär, hänen kasvatusäitinsä ja piispan vanha Martti. Kaarlo
istui ajopojan vieressä ja katseli surumielisesti taakseen kaupunkiin,
jonne hän jätti rakkaan Saxo-isän haudan. Pieni Rigmor, iloitessaan
komeista vaunuista ja suuresta matkaseurasta unohti pian ikävän
erohetken hyvän Yvald-isän luona. Pian elpyi Kaarlonkin iloinen ja
lapsellinen hilpeys ja hän iloitsi jo siitä uudesta, ihanasta elämästä,
jota kohti hän nyt kulki, suojellen samalla uskollisesti nahkasäkkiä,
missä hänen uuden herransa kalleudet ja vaatteet säilytettiin.

Matkustettiin ensin Seebyn kartanoon, missä Esbern Snaren leski,
kuuluisan kaunis Helena-rouva, asui.

Tähän isoon mutkaan oli kreivi Albert suurella vaivalla saanut piispan
suostumaan, joka hyvin epäili käydä tervehtimässä tätä kansan suuren
enemmistön niin ankarasti tuomitsemaa ritarirouvaa.

Seebyn kartanossa elettiin hyvin komeasti ja suurellisesti.
Linnanportilla seisoi koreasti puettu, rehentelevä linnanvouti,
hopeapäinen sauva kädessään, aivan kuin ruhtinaallisessa linnassa.
Linna oli ihanalla paikalla, suuren Tis-järven rannalla, ja se
oli melkein kokonaan sitä ympäröivän tammimetsän peitossa. Sitä
koristivat korkeat tornit, yhdessä niistä leijui lipunmuotoinen
kullattu tuuliviiri, mihin oli leikattu Esbern Snaren vaakuna:
mahtava kotkankynsi. Ritarirouvan arvoa eivät ilmaisseet vain portin
yläpuolella oleva kypäri, sekä asuinrakennuksen edessä olevat
rautavitjat, vaan myöskin portaiden luona olevan oven yläpuolella
kimalteleva outo kuninkaallinen tai herttuallinen vaakuna: Kultainen
kruunu kahden käärmeen päällä.

Korkeilla kiviportailla vastaanotti viisi ritarillista herraa kreivi
Albertin ja hänen seurueensa.

"Minun äitipuoleni lausuu teidät tervetulleeksi, jalo herra! Hän
on vastaanottanut teidän arvoisan kirjeenne ja odottaa teitä minun
sisarieni kanssa ritarisalissa." Näin tervehti kreivi Albertia vanhin
näistä ritareista, pitkä, vanhanpuoleinen herra, joka esiintyen
hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti oli kuitenkin liikkeissään ja
kohteliaisuuksissaan jotenkin hidas ja jäykkä. Ritari oli herra
Niilo Mule, Esbern Snaren ja hänen ensimäisen vaimonsa Hulfridin
vanhin poika. Hän oli ollut Valdemar I:sen tallimestari ja eli nyt
aikansa palvelleena hoviherrana enimmäkseen hiljaa ja eristettynä
läänitystiluksillaan.

Hänen veljensä marsalkka Juhana ojensi tuttavallisemmin ja
yksinkertaisemmin kreivi Albertille kätensä, ja pyysi hänen ja piispan
tyytymään talon halpaan asuntoon. Hän oli myöskin pitkä ja kookas
mies, mutta teräväpiirteinen ja jotensakin vanhan näköinen. Hänen
ulkonainen esiintymisensä oli silmiinpistävän yksinkertaista, joten
hänen ulkomuotonsa teki melkein köyhtyneen ritarin vaikutuksen, vaikka
hän omisti suunnattomat tilukset ja oli yksi maansa rikkaimpia miehiä.
Kuninkaan marsalkkana hän oleskeli tavallisesti Riiben hovissa, mutta
kaksinkertainen perhejuhla oli koonnut kaikki Esbern Snaren pojat
Seebyn kartanoon, missä Helena-rouva vietti tyttärensä Ingeborgin
ja tytärpuolensa Cecilian kihlajaisia nuorten ritarien Pietari
Strangenpojan ja Antero Gronpojan kanssa.

Nämä molemmat nuoret ritarit vastaanottivat myöskin hyvin kohteliaasti
ylhäiset vieraat. Esbern Snaren kolmas poika pieni, paksu Absalon
Belg, nosti Rigmorin vaunuista ja vei hänet muun seurueen mukana
parvekesaliin.

Siellä astui Helena-rouva tyttärensä ja tytärpuolensa kanssa vieraita
vastaan. Hän oli koristettu kuin ruhtinatar, tummanruskeilla
hiuksilla oli otsakoriste kimaltelevista jalokivistä. Hänellä oli
yllään tulipunainen, avokaulainen silkkipuku, joka oli kultatähdillä
kirjailtu. Hän oli melkein yhtä nuoren näköinen kuin hänen
viisitoistavuotias tyttärensä hänen oikealla puolellaan. Ingeborg-neito
oli hyvin äitinsä näköinen, hänellä oli vain vaaleampi tukka ja
hieman hienommat kasvonpiirteet. Hän näytti myöskin vähemmän tietävän
kauneudestaan kuin äiti; yksinkertaiseen pukuunsa, joka tuskin oli
hänen itsensä valitsema, näytti hän kuitenkin pukeutuneen erityisen
huolellisesti. Hänen korkeakauluksisessa ruskeassa nutussaan ei ollut
kultakoristeita, ja hänen yksinkertainen hopeahuntunsa oli kiinnitetty
hiuksiin ilman helmiä tai kalliita kiviä eikä hän ensi katsannolta
vaikuttanut suinkaan yhtä häikäisevästi kuin äitinsä. Mutta pulskan
Pietari Strangenpojan säteilevistä silmistä voi kuitenkin heti nähdä,
että tyttö oli hänen sydämensä valittu.

Vielä vähemmän koristeltuna ja ilman kaikkia kauneuden vaatimuksia
esiintyi tytärpuoli, hiljainen, vaatimaton Cecilia, yllään
teräksenharmaa, mustareunainen puku, ja hän näytti aivan häviävän
loistavan äitipuolen rinnalla. Hänen rauhalliset, siniset silmänsä
ja tasainen, miellyttävä olentonsa näytti kuitenkin tehneen
vastustamattoman vaikutuksen suoraan ja rehelliseen, mutta hiukan
yksinkertaiseen ja kömpelöön Antero Gronpoikaan.

Helena-rouva vastaanotti kreivi Albertin ja Pietari-piispan hyvin
lempeästi ja ystävällisesti, mutta kuitenkin jonkinlaisella itsensä
alentavalla kohteliaisuudella, mikä on ylhäisille ominaista, ja mikä
paremmin olisi sopinut kuningattarelle kuin ritarirouvalle. Hän ei
koskaan voinut unohtaa olevansa ruhtinaallista verta; ja sille, joka
ei tätä tiennyt tai joka näytti sen unohtaneen, osasi hän hienolla
viittauksella huomauttaa olevansa herttua Guttormin tytär Ruotsista.

Seitsemäntoistavuotiaana hän oli isänsä tahtoa noudattaen mennyt
naimisiin urhoollisen ja kuuluisan, mutta jo silloin harmaapäisen
Esbern Snaren kanssa, joka siihen aikaan oli Tanskan mahtavimpia
miehiä, ja joka Absalonin ja ritari Sunon kanssa oikeastaan hallitsi
maata alaikäisen Knuut kuudennen holhoojana. Helena oli Esbernin
kolmas vaimo ja oli hänen vanhoilla päivillään lisännyt tämän
lukuisaa perhettä Ingeborg-tyttärellä. Vielä vanhana säilytti Esbern
iloisuutensa ja vilkkautensa, mutta ensimäisen puolisonsa kuoltua
hän muutti pois rakkaasta Kallundborgista ja asettui asumaan Seebyn
kartanoon, missä eivät mitkään muistot onnellisimmista päivistä hänen
mieltään samentaneet. Se ruhtinaallisen loistava elämä, jota hänen
vaimonsa siellä ylläpiti, näytti myöskin huvittavan ja tyydyttävän
häntä. Suuret herrat ja ruhtinaat olivat siellä usein kunnioittaneet
häntä läsnäolollaan, ja nuori Valdemar kuningas, joka silloin oli
Eteläjyllannin herttua, oli usein viipynyt muutamia päiviä hänen
talossaan ja huvitellut hänen kanssaan metsästyksellä. Nuorta,
kaunista ritarinrouvaa oli salaisesti miellyttänyt se huomaavaisuus ja
ritarillinen kohteliaisuus, jolla iloinen herttua oli häntä kohdellut,
-- Helena-rouvan ystävät uskoivat hänen itsensä varomattomilla
puheillaan olleen syypään siihen loukkaavaan huhuun, joka senjälkeen
levisi hänen salaisesta ja luvattomasta yhteydestään herttua Valdemarin
kanssa. Tämä huhu sai vielä lisävirikettä senkautta, että vähän sen
jälkeen kun Esbern Snare niin onnettomasti oli pudonnut portaista ja
siten päättänyt uljaan sankari-elämänsä, hänen nuori vaimonsa oli
synnyttänyt poikansa Knuutin, jonka moni sanoi olevan huomattavasti
nuoren herttuan näköisen. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen vanhan
aviomiehensä rapuista putoamisen olleen keksityn onnettomuustapauksen,
joka peitti kammottavan rikoksen, minkä suhteen ei uskottu nuoren
lesken olevan kovinkaan tietämättömän. Pian alettiin kansan kesken
jutella, Seebyssä kummittelevan vanhan herran kuoltua, sekä paholaisen
olleen osallisen hänen äkilliseen kuolemaansa tai ehkä oli omassa
persoonassaan vienyt hänet sieltä. Näistä puheista, jotka olivat
niin alentavia urhoollisen sankarin muistolle, syytettiin myöskin
Helena-rouvaa, ja sanottiin hänen itsensä levittäneen ne, muka siten
salatakseen oman rikoksensa kuuluisan miehensä häpeällä. Huhut hänen
salaisesta yhteydestään Valdemarin kanssa, tulivat viimeinkin monelle
epäämättömän varmoiksi, kun Valdemar, vähän valtaistuimelle nousunsa
jälkeen, ei ollut epäillyt kuningasmatkallaan Själlannissa pikimältään
poiketa vierailemaan Seebyn kartanon nuoren lesken luo. Täällä hän
kiitollisena muistellen Esbern Snaren isänmaalle tekemiä suuria
palveluksia, oli antanut Helena-rouvalle kuninkaallisen lupauksen,
että hänen pienelle pojalleen, joka silloin vielä lepäsi kehdossa,
annettaisiin aikaa myöten herttuakunta läänitykseksi.

Kreivi Albert tiesi kyllä, mitä yleisesti puhuttiin Helena-rouvasta
ja kuninkaasta. Mutta hän oli niin vakuutettu näiden huhujen
perättömyydestä, että hän juuri häväistylle rouvalle osoittamallaan
huomaavaisuudella tahtoi masentaa panettelun voiman. Jos ei hänellä
olisi ollut tätä varmaa vakaumusta, niin hän olisi ankarana ja
kunniallisena ritarina ylenkatseellisesti ratsastanut hänen linnansa
ohitse ja ehkä liidulla vetäissyt häpeämerkin portin päälle,
niinkuin ankarimpien ritarien oli tapana tehdä, ratsastaessaan
huonomaineisen paikan ohi. Mutta tämän hänen käyntinsä tarkoituksena
oli etupäässä uhmailla tuota väärää huhua ja hän tahtoi samalla näyttää
tanskalaisille ritareille olevansa valmis taistelemaan kenen kanssa
hyvänsä, sekä kuninkaansa ja jalon Helena-rouvan kunnian, että myöskin
sen kuuluisan ritarisuvun tahraamattoman nimen puolesta, johon Helena
kuului. Sinne matkustaessaan hänellä oli ollut tämän johdosta kiivas
väittely Pietari-piispan kanssa, joka Helena-rouvan käytöksen johdosta,
kuitenkaan uskomatta häntä syylliseksi niihin julmuuksiin joista häntä
syytettiin, oli lausunut tuon vanhan, niin usein käytetyn sananparren:
ei savua ilman tulta.

Kun ensimäiset, jotensakin jäykät kohteliaisuustervehdykset olivat
suoritetut, allekirjoitti Helena-rouva myötäjäissopimuksen, jonka
muutamat läsnäolevat nimikirjoituksillaan todistivat ja vahvistivat
sinettisormustensa vahasineteillä. Siinä rikas leskirouva luovutti
rikkaan Kallundborgin linnan kaikkine komeuksineen tyttärellensä
Ingeborgille ja hänen tulevalle miehelleen, sekä Terslosen kartanon
tytärpuolelleen Cecilialle ja hänen sulhaselleen. Senjälkeen tämä
nuorten kihlaus vahvistettiin juhlallisesti linnankappelissa, missä
sormukset vaihdettiin ja pidettiin lyhyt rukous.

Kun näin perhejuhlan tärkein osa oli suoritettu, vei ritarinrouva
ylhäiset vieraansa ruokasaliin, missä naiset ja herrat järjestyivät
parittain arvonsa mukaan. Siellä juhlallinen mieliala ja jäykät
hovitavat unohtuivat iloisessa ja vapaassa seurustelussa. Täällä
Helena-rouva loisti tiedoillaan ja virkeydellään. Herkkä Pietari-piispa
unohti iloisessa seurassa sekä surunsa rakkaan Saxon kuolemasta, että
epäsuotuisan ajatuksensa kauniista emännästä. Itse ankara, totinen
kreivi Albert näytti olevan harvinaisen iloisella tuulella.

"Tehän olette hiljan käynyt Riibehuusissa, kreivi Albert!" sanoi Helena
kääntyen vierustoverinsa puoleen, kun vihdoinkin yleinen, vilkas
keskustelu oli hetkeksi hiljennyt. -- "Mitenkä kuningas siellä voi
puolileskeydessään? Ei suinkaan hän allapäin sure morsianta, jonka on
vain muiden silmillä nähnyt? Hänen viimeksi täällä käydessään", jatkoi
kreivitär, oikasten itsensä vieläkin suoremmaksi, "näytti keisarillinen
lankous olevan hänelle vain valtioasia, mihin ei pää eikä sydän
olleet osallisia. Prinsessa Marian kuolema oli vain pettymys hänen
valtiollisissa laskelmissaan."

"Minä en ole pitkiin aikoihin nähnyt kuningasta tyytyväisempänä",
vastasi kreivi, joka viinin ja iloisen seurustelun vaikutuksesta
oli vähemmän varovainen ja umpimielinen kuninkaasta puhuessaan
kuin tavallisesti. "Tuo kihlaus oli varmasti uhri, jonka hän solmi
valtiotaidon pakottamana, ja tanskalaisten aivan kohtuudella vaatiessa
kuningatarta. Mutta tuo uhraus on hänen kuitenkin kerran tehtävä, ja se
vapaus, josta hän nyt luultavasti iloitsee, ei kestäne kovinkaan kauan.
Valitettavaa on", lisäsi hän, "ettei näin rakastettava herra voi antaa
sydämensä äänen määrätä tulevaa kuningatarta valitessaan."

Itserakas hymyily Helena-rouvan kasvoilla näytti kreivi Albertin
mielestä ilmaisevan, ettei tämä pitänyt kovinkaan mahdottomana kerran
itse päästä Tanskan kuningattareksi. Ja äkkiä hänelle selvisi mistä
nuo solvaisevat huhut olivat johtuneet. Vaikka hän huomasikin, ettei
Helena-rouva ollut vapaa ylpeistä ja turhista unelmista, niin hän uskoi
kuitenkin täysin varmasti hänen olevan syyttömän kaikkeen siihen mistä
häntä soimattiin.

Helena käänsi kuitenkin äkkiä keskustelun toisiin asioihin, kysymällä
olivatko uudet sotahuhut tosia. Puhumatta sen enempää uudesta
sotaretkestä, kuin minkä siellä kaikki jo tiesivät, osasi kreivi Albert
pian innostuttaa kaikki ritarit heidän nuoren kuninkaansa rohkeista
aikeista. Tämän mielialan vallitessa hän kehoitti jalon Esbern Snaren
poikia ja heidän tulevia lankojansa seuraamaan häntä Riibeen, minne
kuningas oli koonnut urhoollisimmat miehensä ympärilleen.

"Ankara herra ritari!" keskeytti Helena-rouva hänet. "Tahdotteko
pelottaa minut ja minun tyttäreni kuoliaiksi, ryöstämällä yhtaikaa
täältä meidän kaikki miehekkäät ritarisuojelijamme. Luulenpa Teidän ja
kuninkaan aikovan valloittaa koko maailman, ja silloin saavat naiset
täällä Tanskassa puolustaa itse itseään. Tosin meillä sukupuolemme
puolustukseksi on Inge-rouvan ja ylpeän Ingfridin uljas esimerkki
muistossamme. Kyllä me tyttärieni kanssa uskallamme porata muutaman
laivan upoksiin, jos siten voisimme auttaa maata ja kuningasta. Mutta
me emme myöskään ole amatsooneja [naissotureja], ja jos ei taloon jää
ainoatakaan miestä niin me kuolemme, jos ei juuri pelosta niin ainakin
ikävästä."

"Te suotte meidän sukupuolellemme liian suuren kunnian, jalo rouva!"
vastasi kreivi Albert "Lähinnä velvollisuuttaan isänmaata ja
kuningasta kohtaan, varmaankin jokainen kohtelias tanskalainen ritari
pitää suurimpana kunnianaan voida ilahduttaa teitä ja teidän jaloja
tyttäriänne naistuvassa, varsinkin palatessaan voittajana taistelusta",
mihin hän lisäsi hiukan terävästi, "ja osoitettuaan ansainneensa
kaunottarensa kunnioituksen."

"Minä seuraan teitä Riibeen" sanoi ritari toisensa jälkeen.

Helena rouva huomasi asiasta tulevan toden ja hän näki Esbern Snaren
sankariveren alkavan kiehua pojissaan, mutta tyttäret istuivat
hiljaa kyynelsilmin. Hän keikahutti ylenkatseellisesti niskojaan.
"Hyvä on!" sanoi hän hetken mietittyään. -- "Me matkustamme siinä
tapauksessa kaikki hoviin! Minulla on syytä toivoa, sekä kuninkaan
että Regitza-prinsessan vastaanottavan meidät tervetulleina vieraina,
katsoen siihen, että prinsessa jo kauan sitten on kutsunut minut
luokseen Riibeen. Minä toivon kuitenkin, ettei meidän urhoollisilla
ritareillamme ja suojelijoillamme ole niin kiire pakanoita tappamaan,
että he eivät voisi ottaa mukaansa ja turviinsa meitä kolmea
kristittyä, kaikkien hylkäämää naista. Nyt ei ole pieni Knuut poikani
edes kotona, hän ratsastelee isoisänsä polvella. Minun vanha isäni,
herttua, ei laske häntä luotaan, eikä hän tiedä tyttärensä olevan
Tanskassa niin ilman ritarillista suojaa."

Kun kreivi Albert kuuli Helena-rouvan äkillisen päätöksen, tulivat
hänen totiset kasvonsa tavallistakin synkemmiksi ja ankariksi. Hän
luuli myös lukevansa Pietari-piispan kasvonilmeistä, että tämä nyt
uskoi epäedullisen arvelunsa kauniin rouvan kevytmielisyydestä, tai
vieläkin moitittavammista suhteista ja tarkoituksista todetuiksi.
Kuitenkin olivat molemmat vaiti ja ajattelivat vain keinoja millä
saisivat tämän äkkinäisen päätöksen estetyksi.

Helena-rouvan suunnitelma ei näkynyt olevan myöskään hänen
poikapuoltensa mieleen, mutta aivan toisenlaisista syistä. Niilo
Mule punnitsi levottomana sopiko ritarirouvan noin vain suoraapäätä
lähteä vierailemaan prinsessan luo jonkun epämääräisen, ehkä kauan
sitten unohtuneen kutsun perusteella. Marsalkka Juhana, joka oli
paljoa nuoremman äitinsä rahastonhoitaja, pelkäsi niitä turhia menoja
joiden välttämättä täytyi aiheutua matkasta ja oleskelusta hovissa.
Pieni, paksu Absalon Belg, jolta ei puuttunut rohkeutta silloin kun
oli kysymyksessä vedonlyönti, kunniapalkinto tai vieraiden naisten
suosioon pääseminen, ei olisi huolinut turhaan kuluttaa matkalla
kohteliaisuuttaan sisarilleen ja äitipuolelleen, ja koetti sen vuoksi
pelotella heitä puhumalla vuodenajan ankaruudesta ja huonoista
teistä. Mutta ei kukaan veljeksistä tuntenut tuota häpeällistä huhua
kuninkaan suhteesta kauniiseen leskeen, eikä sen vuoksi kukaan heistä
tullut ajatelleeksi miten sopimaton hänen matkansa hoviin oli näiden
olosuhteiden vallitessa.

Kaikki vastaväitteet saivat Helena-rouvan vain itsepäisemmin pysymään
päätöksessään, ja kun sekä Pietari Strangenpoika että Antero
Gronpoika saadessaan morsiamensa mukaansa olivat mieltyneet hänen
oikulliseen päähänpistoonsa, niin hylättiin kaikki kreivi Albertin
ja Pietari-piispan ehdotukset kaunottarien suojelemisesta Seebyn
kartanossa. Kreivi Albert näet tarjosi heille suojelusväeksi niin
monta parhaista aseenkantajistaan kuin hänen kaunis emäntänsä katsoi
tarpeelliseksi, ja Pietari-piispa arveli Niilo Mulen jo saavuttaneen
siksi paljon sotilaskunniaa, että voi kunniallisesti jäädä kotiin
naisten luo. He olivat sillävälin nousseet pöydästä ja keskustelivat
tästä kiivaasti.

"Minä voisin melkein luulla", yhtyi Helena-rouva heidän puheeseensa,
"että uljas kreivi Albert ja kunnianarvoisa Pietari-piispa pelkäävät
minun ja tyttärieni haluavan valloittaa Riiben väkirynnäköllä, koska
he niin suuresti huolehtivat saadakseen meidät jäämään tänne Seebyn
kartanoon vankeina vartioitaviksi."

"Pelkoni ei ole kovinkaan aiheeton, jalo rouva!" vastasi kreivi
kohteliaasti. "Joskin voimme olla levollisia Riiben tyynien porvarien
suhteen, niin emme voi taata Riibehuusin ritarillisia sankareita, ja
kuningas tarvitsee nyt vapaita, uljaita sotureita, jotka eivät saa
kantaa minkäänlaisia kahleita -- ei edes kauneuden."

Tästä kohteliaisuudesta Helena-rouvan kasvot muuttuivat taas lempeiksi
ja ystävällisiksi, ja hän kuiskasi tyttärilleen että kreivi Albert,
huolimatta liian kauan kestäneestä surustaan vaimonsa kuoleman
johdosta, vielä kuitenkin osasi olla kohtelias ja miellyttävä kun vain
tahtoi.

"On olemassa vieläkin eräs tärkeä seikka", hän kääntyi hiukan
ivallisesti kreiviin, "minkävuoksi minä välttämättä haluan poistua
Seebyn kartanosta, ellei talo ole täynnä rohkeita ja uljaita ritareita.
Onhan hyvinkin tunnettua, että täällä kummittelee aivan kamalasti, ja
onhan meillä vakavat todisteet siitä, että täällä portaissa ei voi
pimeän aikana kulkea turvallisesti."

Kaikkien kasvot muuttuivat äkkiä totisiksi. Kreivi loi hämmästyneen
katseen kauniiseen emäntäänsä eikä tiennyt ottaisiko hänen puheensa
todeksi vaiko leikiksi. Mutta viittaus hänen miehensä onnettomaan
kuolemaan esti hänen pitämästä sitä leikkinä.

"Olkaa aivan rauhassa, jalo rouva!" sanoi hän samanlaisella,
puoleksi vakavalla, puoleksi leikillisellä äänellä. "Täällä ei
varmaankaan ole pitkiin aikoihin käynyt piispaa talossa. Hänen asiansa
oikeastaan on vapauttaa teidät kaikista toiseen maailmaan kuuluvista
epämiellyttävistä vieraista. Hyvällä miekallani minä muuten olen valmis
hankkimaan teille kotirauhan, jos se on tarpeen. Sallikaa vain minun
nukkua siinä huoneessa, missä pahimmin kummittelee! Jos Pietari-piispa
haluaa tulla seuralaisekseni, niin on se minulle rakasta, muuten
rohkenen kyllä yksinkin antautua tähän seikkailuun."

"Hyvä on jalo ritari! Teidät pannaan koetukselle!" vastasi
Helena-rouva, ja käski heti järjestää "viheriän huoneen" kreiviä
varten. "Herra piispa saa viereisen huoneen!" lisäsi hän, "ja jos
arvoisat herrat haluavat olla yhdessä, niin saa väliovi olla auki.
-- Jos teidän mielestänne vielä huomennakin talo on rauhallinen ja
turvallinen, niin minä tahdon luopua päätöksestäni ja jäädä tänne."

"Jumalan nimeen!" huudahti Pietari-piispa. "Antakaa minulle minkä
huoneen te vain tahdotte, korkea-arvoisa rouva! Minä en pelkää hyviä
henkiä, ja pahat henget eivät kajoa kristittyihin."

"Jos tahdotte nukkua rauhassa, jalot herrat", sanoi Absalon Belg, "niin
jättäkää se koetus. Viheriässä huoneessa ja linnan koko itäisessä
kylkirakennuksessa ei kukaan järkevä ihminen enää nuku. Minä itse
puolestani luulen, että kaikki mitä siellä on kuultu ja nähty, on vain
luulottelua ja mielikuvittelua. Kun minun rohkea isäni tahtoi tehdä
lopun siitä jaarittelusta, sai hän sen maksaa hengellään, mennessään
pimeässä yksin sinne ylös. Siitä ajasta lähtien me olemme pysytelleet
poissa sieltä."

"Minun pyylevä poikapuoleni viihtyy parhaiten siellä missä eivät vaarat
väijy", ivaili Helena-rouva hymyillen. Mutta hän lisäsi lempeämmin
huomatessaan suututtaneensa hänet: "Tavallisesti hän mieluummin säästää
rohkeutensa ja voimansa vihollisille, joihin hän voi tarttua kiinni."

Siinä hän olikin mielestään oikeassa, arveli marsalkka Juhana: "sillä
yhtä turhaa oli tuhlata terveyttä ja voimia, ja kiusata Jumalaa
hyödyttömällä tyhmänrohkeudella kuin menettää omaisuutensa tyhjän
tähden."

Sekä tämän enemmän isällisen kuin pojallisen neuvon, että sen
syyn, joka ilman erinäistä yhteyttä oli sen aiheuttanut, sivuutti
Helena-rouva leikkiä laskemalla, ja tuo äskeinen puhe näytti nyt vain
viattomalta pilalta, jolla kaunis emäntä tahtoi panna urhoollisen
kreivi Albertin rohkeuden koetukselle.

Ritarien matka Riibeen oli kuitenkin päätetty. Tulisivatko Helena-rouva
ja hänen tyttärensä mukaan, näkyi pääasiallisesti riippuvan siitä,
millä tuulella kaunis rouva oli seuraavana päivänä. Hän pani salaa
kaikki palvelijat liikkeelle matkavalmistuksia tekemään ja piti
sill'aikaa itse vieraanvaraisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella
huolen vieraittensa hauskuudesta. Pelipöydät ja lautapelit tuotiin
esiin, ja illalla joivat ritarit iloisina ja kovaäänisesti uljaan
kuningas Valdemarin maljan hänen rohkeitten yritystensä menestymiseksi.
Kreivi Albert ja piispa tyhjentelivät varovaisesti pikareitaan ja
tulivat huomattavasti totisemmiksi maatamenon lähestyessä. Viimeinkin
Helena-rouva ja hänen tyttärensä ottivat pienen Rigmorin mukaansa
ja toivottivat herroille hyvää yötä. Kun juhlallisesti koristetut
soihtupojat Kaarlon kanssa astuivat sisään, valaistakseen vieraille
tien heidän makuuhuoneisiinsa, katsahtivat kreivi Albert ja
Pietari-piispa totisina toisiinsa ja päättivät olla varuillaan. Sillä
heidän veitikkamaisen emäntänsä ivallinen hymyily hänen toivottaessaan
heille hyvää yötä, oli saanut heidät epäilemään hänellä itsellään ehkä
olevan osansa siinä kummittelussa, millä hän näkyi haluavan heitä
pelotella.



KUUDES LUKU.


"Onko tämä vihreä huone?" kysyi kreivi Albert pojalta, joka astui
soihtua kantaen hänen jälessään. Noustuaan korkeita portaita ja
kuljettuaan kolmen, pitkän, pimeän käytävän kautta, hän oli viimeinkin
suuressa, holvikattoisessa huoneessa, jonka seinälaudoitus oli vihreä,
ja jossa keskellä lattiaa oli suuri, viheriäisten silkkiuudinten
ympäröimä tamminen vuode.

"Kyllä, herra!" vastasi vieras poika, joka kalpeana ja vapisevin
käsin sytytteli kullatulla yöpöydällä seisovan hopeaisen kolmijalan
vahakynttilöitä.

"Mikä sinua vaivaa, poika? Paleleeko sinua? Aivanhan sinä vapiset
kuin haavan lehti ja sammutat kynttilät jo ennenkuin ne ovat puoleksi
sytytetytkään. Tule pois, minä sytytän ne itse, tai missä on Kaarlo,
minun oma soihtupoikani?"

"Tässä, ankara herra!" vastasi Kaarlo juosten esiin soihtuineen ja
sytytti kynttilät.

"Sinä saat mennä!" sanoi kreivi vieraalle pojalle. "Joudu maata, ja juo
sitä ennen lämmintä olutta, johon sekotat hiukan pippuria. Minä luulen,
että sinulla on kova kuume."

"Niin on!" vastasi poika. "Mutta minun soihtuni ei pala oikein
hyvästi. Saanko lainata sinulta?" sanoi hän Kaarlolle. "On niin pimeää
käytävässä ja pahoilla portailla."

"Mutta miten minä itse osaan takaisin?" kysyi Kaarlo hiukan levottomana.

"Sinä saat jäädä tänne ja maata tuolla penkillä!" vastasi kreivi
suuttuneena. "Anna soihtu hänelle, niin hän menee matkoihinsa! Hän on
pimeän-arka."

Kaarlo totteli vaieten, ja vieras poika poistui hitaasti ja vavisten
ovesta, pitäen huolellisesti kättä kynttilän suojana, ettei se sammuisi
vedossa.

Viereisessä huoneessa Pietari-piispa oli myöskin saanut kolmijalkansa
kynttilät sytytetyiksi, ja hän oli samoin antanut soihtupoikansa palata
takaisin. Nyt hän avasi naapurinsa oven ja astui sisään.

"Tämäkö siis on tuo kuuluisa viheriä huone!" sanoi hän ja katseli
tarkasti ympärilleen joka nurkkaan. "Minä näen täällä vain kaksi ovea.
Käytävän oven me suljemme kangella, niin minä tein omassa huoneessani.
Onhan teillä aseet?"

Kreivi viittasi suureen miekkaansa, joka oli sängyllä, ja hän luuli
olevan viisainta valvoa ja odottaa mitä tapahtuisi, sillä hän arveli
soihtupojan suunnattomalla pelolla olevan syynsä.

"Huomasitteko te miten jyrkät portaat olivat, joita me nousimme tänne,
ja näittekö te veripilkun siellä alhaalla suuressa myllynkivessä?"
kysyi piispa. "Sen päällä, sanoi tuo pelkuri poika minulle, kuoli
vanha, uljas linnanherra. Poika kertoi hänen usein öiseen aikaan
käyneen täällä, ja luultiin hänen tämän kylkirakennuksen tornissa
seurustelleen henkien kanssa, sekä tutkineen tähtien kulkua."

"Vanha Esbern oli viisas ja etevä mies", vastasi kreivi Albert, "eipä
senvuoksi ole ollenkaan ihmeellistä, jos taikauskoinen kansa arveli
hänen harjoittavan salattuja tieteitä ja seurustelevan henkien kanssa.
Hänellä oli laajoja tietoja ei ainoastaan valtiotiedossa ja yleisessä
historiassa, vaan sanottiin hänen vanhoilla päivillään harrastaneen
myös sekä tähtitiedettä että luonnontieteitä. Hän on luultavasti
pitänyt tieteelliset työnsä salassa ja valvonut tänne piiloutuneena,
ettei joutuisi epäiltäväksi noituudesta. Tutkikaamme huonetta
tarkemmin, ehkä löydämme todisteet minun arveluihini." Sen sanottuaan
kreivi Albert otti miekan oikeaan ja kynttiläjalan vasempaan käteensä
ja tutki tarkasti seinälaudoituksen. Hän veti syrjään vanhan arkun ja
huomasi laudoituksessa ruostuneen teräsnappulan. Kun hän painoi sitä
miekankahvallaan aukeni pieni salaovi, ja sen takaa kohosivat kapeat
kiertoportaat. "Katsokaa!" sanoi kreivi. "Minun arveluni osoittautuvat
tosiksi, tämä on varmaankin salainen tie torniin. Ottakaa te toinen
kynttilä, arvoisa herra, ja jatkakaamme etsimistämme!" Kaarlo tahtoi
antaa herralleen näytteen rohkeudestaan ja pyysi saada kulkea edellä
valoa näyttäen. "Se on oikein, siihen minä kyllä suostun", vastasi
kreivi, ojentaen hänelle kynttiläjalkansa, "jos sinä pudotat sen, niin
suutun minä todenteolla."

Tykkivin sydämin poika astui edeltä ja piteli niin lujasti kiinni
kynttiläjalasta, kuin olisi hän pelännyt sen lentävän pois häneltä.

Kun he olivat tulleet korkeiden kiertoportaiden päähän, oli heillä
edessään vahva, raudoitettu ovi, jonka kreivi Albert työntäisi auki
miekallaan, ja he astuivat pyöreään tornihuoneeseen, missä joka
puolella oli suuret, suletut ikkunaluukut Keskellä huonetta, isolla
pyöreällä pöydällä oli kaikenlaisia tieteellisiä koneita, sekä joukko
avoinna olevia kirjoja, joihin oli kirjoitettu punaisia kirjaimia ja
outoja merkkejä. Raskaan kivipainon alla, pöydän päässä, oli suuri,
sulettu kirja, ja se oli vaskiketjuilla kiinnitetty lattiaan. He
asettivat kynttiläjalat pöydälle ja katselivat ihmetellen huoneen
eriskummallista sisustusta.

"Siis tiedemiehen työhuone! Luultavasti observatorio" [tähtitorni],
sanoi piispa ja istui pöydän vieressä olevalle suurelle tuolille
katselemaan kirjoituksia ja papereita. Sill'aikaa kreivi Albert, yksi
kynttilöistä kädessään, tarkasteli ettei ollut muuta uloskäytävää
huoneesta kuin portaille johtava ovi. Hän katseli ihmetellen suurta
taidokkaasti tehtyä messinkipalloa, mihin kaikki eri tähdistöt olivat
kaiverretut, ja hän huomasi siinä monta tunnettua nimeä, etenkin
edelliseltä vuosisadalta. Mutta vielä enemmän häntä hämmästytti
pieni takka, josta kupariputki oli johdettu ulos paksun muurin läpi,
ja jonka reunalla oli kaikenlaisia omituisenmuotoisia sekä savisia
että metallisia maljakoita ja pulloja. Mutta kaikkein eniten häntä
hämmästytti lämmin tuhka ja sen peitossa kytevät tuliset hiilet.
"Täällä on siis vielä joku ihminen, joka käyttää näitä kojeita!" sanoi
hän ja lähestyi pöytää kertoakseen piispalle tekemänsä huomion. Silloin
hän huomasi piispan jännittyneissä kasvoissa kauhistuksen ilmeen, joka
pelästytti häntä. Piispa tuijotti jäykin katsein lehteen, mihin oli
piirretty punaisia, latinalaisia kirjaimia.

"Mitä te luette, arvoisa herra?" kysyi kreivi ja asetti
kynttiläjalkansa pöydälle.

"Tähän on hirvittäviä salaisuuksia kätketty", kuiskasi piispa. "Jos me
uskaltaisimme avata tuon kirjan tuolla", hän osoitti suureen kivipainon
alla olevaan kirjaan, "niin minä saisin sieltä tietoja, jotka
selittäisivät minulle sen arvoituksen, jota minä nyt yhdeksän päivää
olen miettinyt. Ehkä me silloin voisimme varjella kuninkaan ja isänmaan
suuresta onnettomuudesta paljastamalla rikoksen -- kuningasmurhan, joka
muuten pysyy salattuna siksi kunnes tuomiopasuunien kaikuessa haudat
avautuvat. Katsokaa se on kirjoitettu tähän selvin kirjaimin, enkä minä
ilmaise teille salaisuutta, joka on vain minulle ja kirkolle uskottu.
Herra ei ole suotta johtanut meitä molempia tähän paikkaan."

"Lukekaa! Lukekaa!" sanoi kreivi kauhun valtaamana. "Minä en käsitä
teitä." -- "Mene syrjemmäksi!" sanoi hän Kaarlolle, joka myöskin
säpsähti kuullessaan piispan sanat, sillä hän muisti hämmästyksekseen
tuon omituisen vuorimiehen kirkossa lausuneen aivan samat sanat.

Herransa käskystä Kaarlo poistui syrjemmälle, mutta hän ei voinut
olla tarkkaavaisesti kuuntelematta jokaista kiivaan Pietari-piispan
äänekkäämmin lausumaa sanaa.

"Tuohon kirjaan on kaikki kirjoitettu!" sanoi piispa. "Mutta tässä
sanotaan kauhean kirouksen kohtaavan sitä, joka luvatta sen avaa.
Katsokaa, tämä on vain tuon salaisen kirjan sisällysluettelo."

"Tähtientutkijan unelmia!" sanoi kreivi Albert. "Salaperäistä
haaveilua, hourupäisyyttä!"

"Kas tätä!" huudahti taas piispa. -- "Suuren kuningas Valdemarin
horoskoopi [tähdestä ennustettu tulevaisuus] ja elämän vaiheet. --
Kaksoisveljesten Axelin ja Esbernin horoskoopi ja elämän vaiheet! Ja
katsokaa tänne! Knuut kuudennen kohtalo -- hänen murhaajansa kirottu
nimi -- kuuletteko te! Murhattu -- hänen murhaajansa nimi -- katsokaa,
sen minä tahdon tietää! -- Se, joka murhasi hänet, väijyy myöskin hänen
kuninkaallista veljeään. Ja katsokaa tänne! Mekin saamme osamme: Sunon
ja hänen poikiensa kohtalo, -- arkkipiispa Antero, hänen pitkällinen
kuolemantautinsa --, Pietari, Roskilden piispa; Jaakko, Lauri ja Ebbe
Suneson; Orlamünden kreivi Albert hänen horoskooppinsa ja ihmeelliset
elämänvaiheensa, hänen tähtensä yhdistys kuninkaan tähteen."

"Mitä? Onko minutkin mainittu!" huudahti kreivi Albert. "Kirottua
kujeilua! Minä en tahdo kuulla siitä sanaakaan. Tuollainen saattaa
järkevimmänkin ihmisen hulluksi."

"Mutta katsokaa edes tätä!" jatkoi Pietari-piispa kiihkeästi. "Tämä
meidän kuitenkin olisi hyvä tietää: Kuningas Valdemar toinen --
hänen salaiset vihollisensa ja kadehtijansa, hänen sotaonnensa, ja
rakkautensa -- se suuri vaara, jonka hän ja valtakunta välttävät, jos
häntä ajoissa varoitetaan -- --"

"Mitä!" huudahti Albert, "se ei siis kuitenkaan ole mikään
välttämättömyys, eikä rautainen, ehdoton sallimus! Ovatko tähdetkin
horjuvaisia. Ilveilyä se on, kirottua hourupäisyyttä. Mutta se koskee
minun herraani ja kuningastani, ja minä tahdon sen tietää. Sen konnan
kirouksille minä nauran. -- Tämä ei ole jalon Esbern Snaren työtä.
-- Täällä on varmasti ollut petturi, joka on tahtonut ilvehtiä hänen
kanssaan. Ehkä tuo rehellinen sankari kavalasti murhattiin, kun hän
huomasi petoksen. Olkaamme varuillamme, ehkä tuo ilveilijä piilee
jossakin paikassa täällä läheisyydessämme. Mutta minä tahtoisin
kuitenkin tietää, mitä hän sanoo kuninkaasta. -- Tuossa hullutuksessa
voi piillä jokin kirottu totuus, ehkä salaliitto kuninkaan henkeä
vastaan. Minä tahdon sen tietää! Mille sivulle se on kirjoitettu!
Aukaiskaa se, arvoisa herra! Katsokaa, minä avaan tuon helvetillisen
kirjan!"

Näin sanoen hän miekkansa kahvalla työntäsi kirjan päällä olevaa kiveä,
niin että se kovalla ryskeellä vieri lattialle, ja suuri vaskihelainen
kirja aukeni itsestään, painon pudottua kannelta. "Lukekaa se sivu,
joka ensiksi aukesi!" sanoi Albert, "ehkä silläkin on merkityksensä, ja
jos aiomme olla narreja, niin olkaamme sitten perinpohjin!"

"Antero, Slagelsen pappi, pyhäksi kutsuttu, kuningas Valdemar
toisen uskottu", luki piispa. "Se voimakas mies, jonka ihmeelliset
elämänvaiheet ovat tässä julkaistut, hänen pitää tekemän tilinsä
ylimmälle tuomarille puoliyön hetkenä, tammikuun ensimäisen ja toisen
päivän välillä, vuonna 1205."

"Mitä? Mitenkä? Tänä yönä? Tällä hetkellä!" huudahti kreivi Albert.
"Eikö hiekkakello näytä kahtatoista? Sen valheen perille me kyllä pian
pääsemme. Kolme päivää sitten toi tuo vanha, omituinen pappi terveenä
ja reippaana minulle salaisen viestin kuninkaalta. Lukekaa nyt mitä
siellä sanotaan Knuut kuudennesta ja kuninkaasta itsestään, arvoisa
herra! Mutta mikä teitä vaivaa? Tehän vapisette --, mitenkä täällä
alkaa näin pimentyä?"

"Ettekö te näe miten kynttilät sammuvat?" kuiskasi Pietari piispa.
"Katsokaa, nyt sammuu jo neljäs!"

"Täällä on vetoa. Minä sytytän ne uudelleen, mutta lukekaa, lukekaa,
rakas herra, ennenkuin joku sen estää!"

Piispa käänteli tuskan valtaamana suuren kirjan lehtiä, ja kreivi
Albert otti sen kynttiläjalan, jonka kaksi vahakynttilää vielä
lepattaen paloivat, sytyttääkseen sillä sammuneet. Mutta samassa sattui
Pietari-piispa koskettamaan ketjuja, jotka kiinnittivät suuren kirjan
lattiaan, ja niinkuin näytti menivät sen läpi -- ja hirveällä ryskeellä
kaatui pöytä kumoon. Käytti siltä kuin näkymätön rautakäsi olisi
samassa sattunut sekä piispaan että kreivi Albertiin. Kynttiläjalka
putosi kreivi Albertin kädestä ja heidän ympärillään oli pilkkosen
pimeää.

"Kirottua ilveilyä!" huusi kreivi, paljastaen miekkansa. "Jos täällä on
joku, niin puhukoon! Tai elävän Jumalan nimeen! Minä lyön kuoliaaksi
ensimäisen, joka minua lähestyy."

"Elkää kiivastuko! Elkää haavoittako poikaa pimeässä!" kuiskasi
piispa, joka oli pudonnut tuolilta, mutta nyt nousi päättäväisesti ja
rohkaistuna. "Jos täällä on paholainen juonittelemassa, niin silloin
on minun asiani Jumalan avulla suojella meitä kaikkia, ja te ette
kuitenkaan voi miekallanne mitään, urhokas ritari! Me olemme saaneet
ansiomme mukaan: Minkävuoksi me tahdoimme udella tietoja, jotka ovat
kiroukseksi ihmiselle? Maatkoon siellä tuo helvettiin kahlehdittu
kirja, joka oli houkutella meidät mukaansa kadotukseen! Seuratkaa
minua, jalo ritari! Tule meidän jälessämme, poika! Täällä on pimeää
kuin haudassa, enkä minä näe teitä, mutta minun mukanani on se, joka on
tie ja valkeus!" Näin sanoessaan hän otti pyhän ristinkuvan rinnaltaan
käteensä ja löysi helposti oven ja kiertoportaat.

Ääneti, mutta hiljaa ja sydämellisesti rukoillen, astui hurskas
piispa alas kapeita, jyrkkiä portaita. Kreivi Albert seurasi häntä,
varovaisesti ja vaieten, mutta paljastettu miekka kädessään, ja
Kaarlo, joka vaivoin oli saanut pelkonsa hillityksi eikä ainoallakaan
luiskahduksella sitä ilmaissut, pysyttelihe niin lähellä herraansa
kuin suinkin. Pimeiden kiertoportaiden keskivälillä oli vähän
leveämmän porrasaskeleen kohdalla muurissa aukko, josta äsken nousseen
uudenvuoden kuun valo heikosti pilkisti sisään. Siihen Kaarlo oli
huomaavinaan toisten rappusien yhtyvän, ja hän näki nyt selvästi
kynttilän liikkuvan hyvin alhaalla, hänen vasemmalla puolellaan, kuin
äärettömässä kuilussa.

"Näettekö te, ankara ritari!" kuiskasi hän herralleen -- "tuolla kulkee
joku kynttilän kanssa, hyvin, hyvin syvällä!"

Kreivi Albert näki myöskin sen ja osoitti sen piispalle,

"Puhukaa hiljaa ja menkäämme edelleen!" vastasi Pietari piispa. "Tuota
tietä me emme tulleet, eikä meillä ole mitään tekemistä tuon kynttilän
kanssa! -- Pakene meistä saatana!" huusi hän syvään kuiluun, ja heti
kynttilä sammui, mutta aukon kautta kuului etäinen valitushuuto,
ja syvä, soperteleva ääni, minkä Kaarlo luuli tuntevansa, huusi
hirvittävän voimakkaasti, ikäänkuin puhetorven kautta: "Varo itseäsi,
Pietari Sunenpoika! Varo itseäsi, Orlamünden Albert!"

Samassa he huomasivat kapeiden rappusien olevan savua täynnä. He
kiirehtivät askeleitaan, ja tiheämpi melkein tukahduttava savu hulmusi
heitä vastaan. Kun he olivat ehtineet tornirappusten alapäähän,
oli Albertin makuuhuoneen salaovi lukittu. Kreivi särki rajusti
potkaisemalla oven, ja voimakkaat liekit leimahtivat heitä vastaan
savun ja liekkien täyttämästä makuuhuoneesta. Takaisin palajaminen
olisi ollut heidän varma kuolemansa. Heidän täytyi tunkeutua liekkien
läpi päästäkseen käytävän ovelle, ja se onnistuikin. Mutta oven oli
piispa teljennyt niin lujasti, että he olivat tukehtua ennenkuin he
saivat sen avatuksi, ja nyt heillä oli vielä kolme pitkää käytävää
ja viimeiset, jyrkät portaat edessään. Käytävät olivat täynnä savua.
Liekit ahdistivat heitä takaapäin. Palavia lautoja ja hirsiä putoili
heidän ympärillään, ja kun he viimeinkin olivat päässeet noille
kuuluisille portaille, olivat ne ilmiliekissä.

"Seuratkaa minua!" huusi piispa. "Jumalan ja kaikkien pyhimysten
nimessä, meidän täytyy päästä läpi." Hän piteli ristiinnaulitun
kuvaa edessään ja kiiruhti rukoillen eteenpäin. Kun he viimeinkin
hiukset ja vaatteet kärventyneinä seisoivat suurella myllynkivellä
rappujen alapäässä, romahtivat palavat portaat hirveällä jyskeellä
alas. He riensivät pihalle ja hengittivät taas. Nyt he näkivät koko
kylkirakennuksen loimuavan yhtenä liekkinä. Kamalasti rytisten luhistui
torni maahan. Tulen levittämässä voimakkaassa valossa huomasi Kaarlo
suuren joukon papereita lentelevän luhistuvan tornin liekeistä, ja hän
luuli näkevänsä ihmisolennon kokoavan niitä ja katoavan savuun.

"Kiitetty olkoon Kaikkivaltias! Hän auttoi meidät vaarasta!" sanoi
Pietari-piispa, ja hän seurasi nyt rauhallisena kreivi Albertia ja
Kaarloa herättämään ja pelastamaan nukkuvia. Pian oli koko talonväki
koolla, ja yleinen pelko asettui sen mukaan kuin nähtiin ettei tuli
levinnyt, vaan tyytyi hävittämään ainoastaan koko itäisen, asumattoman
sivurakennuksen.

Helena-rouva oli alussa hyvin säikähtynyt. Voimakas tuli oli muutamissa
silmänräpäyksissä polttanut tornin ja sivurakennuksen tuhaksi, niin
että hän ei voinut käsittää miten hänen vieraansa olivat ehtineet
pelastua. Hänen ilonsa nähdessään heidät vahingoittumattomina
oli myöskin niin tulinen ja sydämellinen, että hän, välittämättä
sukupuolestaan ja ulkonaisista tavoista, keveässä, epäjärjestykseen
joutuneessa yöpuvussaan, liehuvat, ruskeat kiharat paljaalla kaulalla,
syleili heitä sydämellisesti ja pyysi heitä suomaan hänelle anteeksi,
että hän niin kevytmielisesti oli saattanut heidän henkensä vaaraan
alttiiksi. "Enpä olisi uskonut viisaan Mustan olevan niin vihaisen!"
sanoi hän. "Tai ehkä te ärsytitte häntä? Minä luulen kuulleeni kamalan
huudon, ei suinkaan tuo raukka itse liene joutunut liekkien uhriksi!"

Kreivi uskoi hänen puhuvan näin pelon hämmentämällä. Selvittyään
pelästyksestä ja huomattuaan huolimattoman pukunsa, hän painoi kädet
rintaansa vasten ja riensi selittämättä sen lähemmin asiaa, punottavin
poskin makuuhuoneeseensa.

Tultuaan taas ulos, hän oli matkapukimissa. Hänen kauniissa, iloisissa
kasvoissaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta eikä tuskasta. Hän
tunsi itsensä nyt oikein iloiseksi voidessaan viipymättä jättää paikan,
missä hän ei sanonut voivansa enää nukkua rauhassa ainoatakaan yötä.

Ei kukaan enää vastustellut hänen matkaansa. Sillä välin oli päivä
valjennut. Myöskin Ingeborg ja Cecilia olivat matkalle valmiit.
Hevoset olivat satuloituina oven edessä, ja koko lukuisa seurue nousi
hevosten selkään, paitsi Rigmor ja hänen kasvatusäitinsä, jotka ajoivat
vaunuissa piispan vanhan Martin ja Riisen Kaarlon kanssa.

Kaarlo piti velvollisuutenaan osoittaa pienelle, oikulliselle
Rigmorille yhtä suurta huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, kuin
hän näki herransa ja jalojen ritarien osoittavan heidän seurassaan
ratsastaville naisille. Pieninkin tytön lapsellisista toiveista oli
hänelle käsky. Tuodakseen pienelle neitoselleen pudonneen höyhenen tai
kimpun kaunista viheriätä sammalta, mihin tyttö oli viitannut, tai
lausunut toivovansa, Kaarlo hyppäsi usein vaunuista, hevosten juostessa
kovinta vauhtia, ja hän saavutti heidät kuitenkin taas vähintäkään
viivytystä aikaansaamatta. Kauniin lapsen ilo ja ystävällinen kiitos
palkitsivat hänet runsaasti, ja ehkä vieläkin enemmän tytön pelko
nähdessään hänen uhkarohkeasti hyppäävän vaunuista ja hänen ihailunsa
kun Kaarlo niin hyvin ja taitavasti pääsi takaisin.

Kun matkaseurue pysähtyi lepäämään ja virkistymään, huolehti Kaarlo
aina ensiksi siitä, että Rigmor oli turvassa, vaunujen ja hevosten
mylläkästä. Sitten hän kiirehti herraansa palvelemaan, auttoi
matkaviitan hänen yltään, vei hänen hevosensa talliin ja toimitti
reippaasti kaikki herransa käskyt.

Ensimäisenä iltana majatalossa oltaessa katseli Pietari-piispa
tarkkaavasti reipasta, vilkasta poikaa, joka tarjoili illallispöydässä
saavuttaen tuhansilla pikkupalveluksilla kaikkien suosion. Nyt vasta
piispa tunsi Kaarlon ja muisti hänet samaksi kauniiksi pojaksi, joka
oli tullut hänen luokseen isä Saxon kanssa, ja jonka vanhus vähää
ennen kuolemaansa oli uskonut hänen huostaansa. Piispa syleili poikaa
sydämellisesti ja valitteli ettei ollut ennemmin ajatellut häntä
ja pitänyt huolta hänestä. "Sinä olit oikeassa poikani!" sanoi hän
liikutettuna. "Taivaallinen isä piti sinusta paremman huolen kuin
Pietari-piispa, ja sen parempaa herraa ja mestaria kuin sinulla nyt on,
sinä et olisi voinut saada koko maailmasta."

"Kyllä kuninkaan!" arveli Kaarlo, mutta sen hän sanoi niin hiljaa ettei
kukaan sitä kuullut, ja piispa taputti häntä poskelle ja antoi hänen
mennä.

Huonojen ja mutkaisten teiden vuoksi matka kesti useampia päiviä, ja
suuri seurue ehti harvoin pitemmältä päivässä kuin kolme tai neljä
peninkulmaa. Matkustettiin Stagelsen ja Korsörin kautta Nyborgiin.
Slagelsessa vallitsi niinä päivinä yleisesti syvä suru. Hämmästyksellä
Pietari-piispa ja kreivi Albert kuulivat, että kuuluisa pappi Antero,
jota pidettiin pyhänä miehenä, oli kuollut. He kyselivät tarkasti
aikaa ja tuntia, ja luostariveli, joka oli ollut saapuvilla hänen
kuollessaan, ilmoitti heille hänen jättäneen tämän maailman kuin
pyhimys, keskiyön aikana, tammikuun ensimäisen ja toisen päivän välillä.

"Tuo sana oli sittenkin tosi!" sanoi kreivi Albert miettiväisesti
piispalle, heidän ratsastaessaan ulos Slagelsen portista. "Oli hyvä,
että me emme lukeneet enempää tuosta ihmeellisestä kirjasta. Minä
uskon, että olisin tullut siitä hulluksi. Nyt en minä jätä kuningasta
muuta kuin välttämättömimmästä pakosta."

"En minäkään!" vastasi piispa. "Tanskan tulevaisuus riippuu nyt,
lähinnä kaikkivaltiaan Jumalan apua ja kansassa herännyttä kristillistä
henkeä, tämän merkillisen kuninkaan elämästä ja onnesta."

Äsken kuolleesta Slagelsen papista kertoi kansa mitä ihmeellisimpiä
asioita. Hän oli ollut harvinaisen lahjakas mies ja suuri kansanpuhuja.
Vaikka paavi ei koskaan ollut julistanut häntä pyhäksi, niin hänen
nimensä säilyi kansan muistossa myöhäisimpiin aikoihin asti. Tämän
hurskaan papin puheilla ja käytöksellä oli ihmeteltävä vaikutus itse
nuoreen, iloiseen kuningas Valdemariinkin. Kerrottiinpa kuninkaan
Själlandin matkallaan kahta vuotta aikaisemmin olleen pakoitetun
luovuttamaan Slagelsen kaupungille ne laajat maa-alueet, joiden ympäri
pyhä Antero ehti ratsastaa varsallaan kuninkaan ollessa kylpemässä.
Tuota tunnettua tapausta pitivät monet leikinlaskuna Valdemarin
puolelta ja Anteron keksimänä viekkaana keinotteluna. Mutta kuningas
oli osoittanut monesti, ettei Antero hänen mielestään ollut vain
haaveellinen narri tai tekopyhä petturi. Hän kutsui tuon tapahtuman
jälkeen tämän omituisen papin luokseen ja keskusteli hänen kanssaan
kauan salakammiossaan, jopa käytti häntä tärkeänä ja salaisena
lähettiläänä. Kun sitten hovissa juteltiin tästä ihmemiehestä,
ei kuningas suvainnut kyttyräselkäisen hovinarrin tai kenenkään
iloisista, nuorista hovimiehistä pilkata häntä, vaan muuttui kuningas
useasti silloin, iloisimmillaankin ollessaan, hyvin totiseksi ja
harvapuheiseksi, niin että monet arvelivat pyhän Anteron uskoneen
hänelle tärkeitä salaisuuksia. Senvuoksi kutsuttiinkin tätä merkillistä
pappia sekä kansantaruissa että kirjoituksissa "kuninkaan uskotuksi."

Osanottavasti matkustajat katselivat erikoisena ajan merkkinä
pyhän Anteron muistoksi pystytettyä ristiä "Hvilehöjn" ylängöllä,
Slagelsen ja Korsörin välillä. Vaikka kukin heistä uskoi mitä tahtoi
ihmeestä, jonka sanottiin siellä tapahtuneen, niin ei kuitenkaan
kukaan uskaltanut ääneen siitä ivailla. Helena-rouva vain arveli
kestävän kauan ennenkuin hän tulisi niin pyhäksi, että voisi matkustaa
ulkomaille pyhän Anteron mukavalla tavalla, mutta samanlaisia taikoja
voisi tehdä toisellakin lailla. Ja tässä myönsivät Pietari-piispa ja
kreivi Albert hänen olevan aivan oikeassa. Ritarien joukossa oli kyllä
useampiakin, jotka mielellään tässä tilaisuudessa olisivat tahtoneet
sydämen pohjasta valittaa papiston enenevää valtaa ja vaikutusta.
Erittäinkin marsalkka Juhana ja Absalon Belg olivat tyytymättömiä
niiden suurten tilusten menettämisestä, joilla heidän esi-isänsä olivat
rikastuttaneet kirkkoa ja luostareita. -- Heillä oli jo katkerat sanat
pappisvallasta huulillaan, mutta arvoisan Pietari-piispan läsnäolo
sai heidät hillitsemään itsensä. Myöskin ankaran kreivi Albertin
tunnettu kunnioitus hengellistä säätyä kohtaan esti heitä lausumasta
minkäänlaisia loukkaavia ja sopimattomia sanoja.

Helena-rouvan huono maine ja se huomio, minkä komea matkaseurue hänen
kauttaan herätti kaikissa kaupungeissa, oli piispa Pietarille hänen
hengellisen arvonsa tähden hyvin vastenmielinen. Mutta kun hän seuraa
loukkaamatta ei voinut sitä jättää eikä myöskään valitella harmillista
asemaansa, niin kohdistui usein hänen kiivautensa siihen harmaaseen
oriiseen, jolla hän ratsasti, ja joka ei koskaan osannut kävellä
hänen mielikseen. Siten tuli hän usein ratsastaneeksi vinhemmin kuin
tahtoi, ja kun hän näin kiivaudessaan, tuikki liehuen ympärillä,
joutui seurueen edelle, ja silloin tällöin huojui hiukan kömpelösti
levottoman oriinsa selässä, nauroi Helena-rouva sydämensä pohjasta,
eikä paljoakaan välittänyt kreivi Albertin totisesta katseesta.

Oli kova myrsky heidän purjehtiessaan Suuren-Bältin yli, ja
silloin laivaväki jotenkin ääneen ja raa'oilla sanoilla mutisi
tyytymättömyyttään siitä, että kuninkaan jalkavaimo oli laivassa.
Kreivi Albert luuli ettei sitä ollut kuullut kukaan muu kuin hän ja
koetti senvuoksi hillitä suuttumustaan, muuten pahenisi asia vieläkin
pahemmaksi. Merimiesten kanssa hän ei olisi kuitenkaan voinut miekkaa
mitellä Helena-rouvan kunnian puolesta, jonka käytös ei myöskään
ollut kreivin mielestä niin hiljainen ja kunniallinen kuin hän
vaati. Sen lisäksi hän huomasi Ingeborg-neidon olevan hyvin kalpean
ja hätääntyneen näköisen, ja hiljainen Cecilia vuodatti kyyneleitä.
Hän arvasi silloin jonkun merimiesten törkeän sanan heidän äidistään
tulleen heidän korviinsa, mutta hän jätti heidän lohduttamisensa
hellien sulhasmiesten toimeksi. Helena-rouva oli myöskin nyreissään,
mutta hän syytti siitä meri-ilmaa ja kovaa pakkasta. Pian hän
kuitenkin oli yhtä iloinen ja puhelias kuin ennenkin. Kun he olivat
päässeet maalle, ilahdutti hän taas koko seuraa leikkipuheillaan ja
hyvätuulisuudellaan, niin ettei kreivi Albert tiennyt ihmettelisikö
enemmän sitä sielunvoimaa, millä hän näytti uhmailevan ainakin osaksi
hänelle tuttua yleistä, solvaisevaa mielipidettä itsestään, vai sitä
häikäilemätöntä kevytmielisyyttä, millä hän näytti halveksivan noita
huhuja, antaessaan tällä matkallaan pahoille kielille uutta panettelun
aihetta.

Nyborgissa linnanpäällysmies vastaanotti ylhäisen seuran suurella
kunnioituksella. Vanhalle, yksikätiselle Ludolf-herralle olivat kreivi
Albertin ja Pietari-piispan nimet parhaana suosituksena, ja hän
tervehti Esbern Snaren kolmea poikaa heidän kuuluisan isänsä vanhana
ystävänä. Vanha, jäykkä linnanherra osoitti myöskin Helena-rouvalle
kaikkea sitä kunnioitusta, mihin hän luuli tämän korkean ruhtinaallisen
syntyperän häntä velvoittavan, mutta hänen kohteliaisuutensa
oli kylmää ja jäykkää ja näytti vaativan häneltä silminnähtävää
itsensähillitsemistä. Hän saattoi vanhalla kimollaan, jolla hän,
kiitollisena sen nuoruuden ansioille, aina ratsasti, seuraa Odenseen,
missä heillä oli aikomus levätä ja virkistyä.

Odenseen portilla valitteli vanha herra olevansa onneton siitä, ettei
löytänyt kaupungista soveliasta majataloa, joka voisi vastaanottaa näin
suuren ja ylhäisen seuran. Mutta marsalkka Juhana tiesi siihen neuvon.
Hän kysyi eikö Pyhän Knuutin seuran huoneusto ollut kyllin suuri
majoittamaan heitä. Ludolf-herran vakuutettua sen olevan suurimman
huoneen kaupungissa, oli säästäväisen marsalkan mielestä parasta
asettua sinne ja antaa seuran veljesten ilmaiseksi kestitä heitä.
"Onhan kuningas hiljakkoin vahvistanut heille liiankin suuret oikeudet
ja vapaudet!" sanoi hän. "Minun mielestäni saisi ennemmin karkoittaa
maasta tuollaiset tekopyhät teeskentelijät. Rauhanrikkojia he ovat, ja
salaisia kapinaan kiihoittajia, jotka eivät pelkää ottaa kuningasta
hengiltä, jos hänen nenänsä ei käänny heidän päänsä mukaan. Mutta nyt
on heidän laatimilleen seuran säännöille annettu lain voima. Sensijaan
että heidät olisi hirtetty, täytyy Silden saarelaisten antaa heille
kymmenen hopeamarkkaa vaatteiksi; myöskin heillä on oikeus jauhattaa
jyvät koko Odenseen kaupungille. He ovat siten pohjattoman rikkaita.
Mutta senvuoksi onkin näiden aasien velvollisuus ihmisrakkaudesta
kestitä kaikkia matkustavaisia."

"Minä olen itse pyhän Knuutin seuran jäsen!" vastasi vanha Ludolf
rauhallisesti. "Minä suon teille anteeksi äskeisen loukkauksenne
kuninkaan parhaimpia ja uskollisimpia alamaisia vastaan. Seuramme
ulkopuolella oleva mies ei voi loukata todellisen kiltaveljen
kunniaa. Kuitenkin, jos te voitte olla vakuutettu siitä, että meidän
veljeskuntamme ei tahdo vahingoittaa kuningasta eikä isänmaata, niin
minä pyydän teitä vastaanottamaan sen vieraanvaraisuuden, jonka
me rakkaudenvelvollisuudestamme osoitamme kaikille varattomille
matkustaville, mutta jota minä en uskaltanut esittää näin rikkaalle ja
ylhäiselle seuralle!"

Yleinen hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilta. Erittäinkin Niilo Male
oli aivan vimmoissaan, sillä pieninkin sovinnaisuussääntöjen rikkominen
loukkasi häntä. Hän alkoi äkkiä yskiä ja puhua ilmasta ja tuulesta,
joka oli koko hänen viisautensa silloin kun hovissa tapahtui jotakin
sopimatonta.

"Kuinka?" änkytti marsalkka Juhana, "Arvoisa herra Ludolf! Kuinka
voitte te, ritari ja linnanherra, olla jäsenenä seurassa, johon minä
luulin kuuluvan vain lahtareita ja kaupustelijoita?"

"Minä en häpeä kuulua Nyborgin uljaaseen porvaristoon!" vastasi herra
Ludolf. "Minun yhdistymiseni veljeskuntaan oli kyllä poikkeus yleisestä
tavasta, mutta te näette myöskin, että minä olen luopunut oikeudestani
vaatia teiltä ritarina hyvitystä miekallani ja vasemmalla kädelläni.
Mutta minä voin siltä puolustaa itseäni."

Kreivi Albert koetti niin hyvin kuin taisi sovittaa riitaa, ja
osoittaakseen kunnioitustaan Pyhän Knuutin mahtavaa ja ehkä
vaarallistakin veljeskuntaa kohtaan, jolle kuningas kuitenkin
äskettäin oli antanut näytteen luottamuksestaan ja kuninkaallisesta
suosiostaan, hän hyväksyi matkaseuransa puolesta herra Ludolfin
kutsun seuran taloon, mutta sillä ehdolla, että he saisivat korvata
palvelevien veljien vaivan ja menot. Kreivi Albert käytti sitäpaitsi
mielellään hyväkseen tätä tilaisuutta tutustuakseen näiden, nyt jo
sangen lukuisien veljeskuntien henkeen ja toimintaan, joita moni piti
vaarallisina maan turvallisuudelle.

Vanha kreivi piti kunnianaan ja ilonaan tutustuttaa kreivi Albert
seuran sääntöihin ja lupauksiin, mitkä eivät nyt enää olleet salaisia,
ja joiden tarkoituksena oli tukea maan yhteistä puolustusta ja
turvallisuutta näinä rauhattomuuden aikoina. Hän tahtoi erityisesti
saada tälle kuninkaan uskolliselle ja hartaalle ystävälle selvitetyksi,
ettei seuralla ollut minkäänlaista valtiollista tarkoitusta, ja että
sen jäsenet olivat kuninkaan uskollisia ja lainkuuliaisia alamaisia.
Tämä onnistuikin vanhalle, innokkaalle herralle niin hyvästi, että
kreivi Albert selitti haluavansa sopivassa tilaisuudessa itse yhtyä
veljeskuntaan, koska sen säännöt ja lupaukset eivät sulkeneet siitä
ketään isänmaanystävää, olkoon hän sotilas tai porvari. Sillä hän
ymmärsi hyvästi näiden veljeskuntien voivan olla isänmaan turvana
näinä onnettomina ja rauhattomina aikoina, varsinkin, jos kuninkaan
ja maan etevimmät miehet yhtyivät niihin. Kun todellakin isänmaan
parhaat ystävät kuuluivat näihin liittoihin, niin oli siten olemassa
yhtymäkohta silloin, kun riita ja eripuraisuus eroittivat sydämet.

Kiltaveljesten suuressa talossa vastaanotettiin vieraat ystävällisesti
ja porvarillisella vierasvaraisuudella. Kaksi vanhempaa porvaria,
yllään kiltaveljesten viitat, vastaanottivat vieraat, tekemättä heille
minkäänlaisia kysymyksiä heidän säädystään ja nimestään. "Kuka on
Tanskan laillinen kuningas Jumalan ja ihmisten edessä?" kysyi vain
vanhempi heistä jokaiselta sisäänastuvalta vieraalta, ja kun he
olivat vastanneet: "Valdemar Valdemarin poika", päästettiin heidät
heti ylimpään, avaraan vierastupaan, missä oli useampia kiltaveljiä,
ja missä heitä kestittiin oluella, simalla ja isolla annoksella
lihakeittoa. Ennen ja jälkeen aterian laulettiin lyhyt messu, ja
pöydässä juotiin Pyhän Knuutin, Neitsyt Marian ja kuninkaan maljat.
Minkäänlaisia kiltaveljesten tapoja tai menoja eivät matkustajat
nähneet, ja ollen vieraita seuran ulkopuolelta, he eivät päässeet
veljeskunnan suureen kokoussaliin.

Aterian jälkeen kreivi Albert linnanherran salaisesta viittauksesta
seurasi häntä muiden huomaamatta viereiseen huoneeseen.

"Jos te ette pidä minua liian uteliaana tai tunkeilevana, jalo
kreivi", sanoi vanha, jäykkä herra, luoden kreivi Albertiin terävän,
läpitunkevan katseen, "niin vastatkaa minulle yhteen kysymykseen
kaikessa tuttavallisuudessa.  Mitenkä te, kuninkaan ja maan uskollinen
ystävä, saatatte yleisesti tunnettua Helena-rouvaa Riibehuusiin aikana,
jolloin kansa on pettynyt toiveissaan saada Valdemarien valtaistuimelle
kunnioitettu ja kunniallinen kuningatar. Ettekö te tunne paremmin
kuninkaan ainoata heikkoutta, ja tämän naisen kauas tähtääviä aikeita?
Tai olisiko kreivi Albert alentunut tukemaan syntiä ja alhaisia
pyyteitä?"

"Tällä kysymyksellänne te ette loukkaa ainoastaan minua", vastasi
kreivi Albert, jonka itsetunto oli loukattu -- "vaan myös minun
kuningastani ja sitä jalosukuista naista, jonka suojelija ja saattaja
minä nyt olen. Mutta minä luulen tietäväni teidän kysymyksenne syyn,
ja minä kunnioitan teidän hyväätarkoittavaa, vaikkakin oikeudetonta
intoanne kuninkaan ja maan parhaaksi, mikä on johtanut teidät harhaan.
Kuningas itse hallitsee mieltään ja sydäntään. Jos kuninkaalla
olisi tuo niinkutsuttu heikkous, te voisitte kutsua paremminkin
sitä paheeksi, mistä kuninkaita ja suuria miehiä tuomitaan liiankin
lievästi, ja mistä te, ja moni kunnon tanskalainen mies, syytätte
meidän nuorta kuningastamme, niin minä ylenkatsoisin sitä yhtähyvin
hänessä kuin kenessä tahansa, jos hänellä se olisi. Mutta minä
tunnen sydämessäni hänen olevan aivan vapaan siitä. Helena-rouvan
epäilyttävät aikeet ovat minulle tuntemattomat. Minä olen kyllä
kuullut panettelijoiden puheet hänestä ja kuninkaasta, mutta Jumala
varjelkoon minua koskaan niitä uskomasta. Minä paheksun hänen matkaansa
Ribehusiin, siinä hän on tehnyt mitä suurimman varomattomuuden. Mutta
minulla ei ollut voimaa eikä oikeutta sitä estää. Sattumuksesta, ja
yksinkertaisesti ritarikohteliaisuudesta, minä olen tarjoutunut hänen
saattajakseen. Niin kauan kuin hän on minun suojeltavanani en minä
salli kenenkään kunniallisen miehen lausua rankaisematta hänestä
ainoatakaan loukkaavaa sanaa. Teidän kätenne, arvoisa herra Ludolf,
sallii minun tällä kertaa teidän suhteenne tehdä siitä poikkeuksen."

"Uljas, uskollinen, nuori mies!" huudahti Ludolf-herra ja tarttui
lämmöllä hänen käteensä. "Minä näen teidän rakkautenne kuninkaaseen,
sekä teidän ritarillisen kunnioituksenne naista kohtaan, soaisseen
teidän silmänne. Mutta minä en voi moittia teitä siitä. Suokaa minulle
anteeksi, että minä hetkenkään olin epätietoinen teidän suhteenne.
Enkä minä myöskään kiitä teitä siitä ettette tahtonut taistella vanhan
toiskätisen miehen kanssa senvuoksi että hän tahtoi puhua teille kahden
kesken; se olisi ollut naurettavaa, ja näin on tämä asia selvitetty.
Kuitenkin minä neuvoisin teitä lähtemään täältä tämän naisen kanssa
niin pian kuin suinkin voitte! Nyt pari sanaa minun ja veljeskunnan
puolesta! Jos joskus koittaa aika -- mistä Jumala meitä varjelkoon --
että kuninkaan paras ystävä ja neuvonantaja olisi pakoitettu kysymään,
mistä vielä löytyisi tanskalaisia miehiä, jotka olisivat valmiit
uhraamaan elämänsä ja tavaransa isänmaalle, niin silloin avatkaa tämä
kirja, ja jokaiseen nimeen, jonka siitä luette, te voitte luottaa kuin
itseenne!" Näin sanottuaan hän ojensi kreiville suuren, punaisilla
vahasineteillä suljetun kirjeen, mihin Knuut kuninkaan kuva ynnä hänen
miekkansa ja valtikkansa olivat painetut. "Tämä on hätäraha!" lisäsi
hän. -- "Jumala suokoon, ettei sitä hetkeä milloinkaan tule, jolloin
te olette sen tarpeessa. Mutta jos se kerran tulee, ja vanha Ludolf
kenties jo silloin makaa sotalipun alla Nyborgin kirkossa, ruostunut
miekka kirstullaan, niin ajatelkaa silloin minua, uljas, nuori herra,
älkääkä antako tämän meidän kohtauksemme jäädä turhaksi!"

Vastausta odottamatta vanha herra poistui nopeasti, suoden liikutetulle
kreivi Albertille aikaa tointua ja panna tähteen poveensa avaamattoman
uskollisuuskirjeen.

Hänen palatessaan seuraan ei vanhaa linnanherraa enää näkynyt siellä.
Kadulta kuului kavioiden kapsetta, ja hänen nähtiin ratsastavan kylästä
niin nopeaan kuin hänen ontuva, kankea kimonsa suinkin jaksoi.

Kreivi Albert huomasi kiltaveljesten katselevan Helena-rouvaa
epäluuloisin katsein ja antavan toisilleen salaisia ja merkitseviä
viittauksia. Hän muisti vanhan linnanherran neuvon ja kiirehti
lähtöä. Marsalkka Juhanan suureksi harmiksi piispa ja kreivi
Albert eivät unohtaneet lähtiessään pistää runsasta lahjaa
kiltaveljesten säästökassaan, ja Helena-rouva näytti oikein iloitsevan
saadessaan kiusata isällistä ja kitsasta herra poikaansa suurella
anteliaisuudellaan. Absalon Belg, joka oli eniten ahminut hilloja ja
liharuokaa, lausui lähtiessään jotenkin ääneen olevansa aivan samaa
mieltä kuin järkevä Juhana veljensä, ja jos hyvät kiltaveljet olivat
oikeita myllärejä, niin he kyllä osasivat jauhaa jyvänsä ja saada
jauhosäkeillään rakkaudentyönsä palkituiksi.

"Minä en tunne Esbern Snarea hänen pojissaan!" sanoi piispa Pietari
kreivi Albertille tiellä, heidän ratsastettuaan vähän edelle muista.
"Urhokas Esbern jakeli jalomielisesti lahjoja ja antimia kirkoille
ja luostareille; mutta nämä ryöstäisivät ne kernaasti takaisin, jos
voisivat. Tiedättehän te heidän yhä kantavan veroa Sorön luostarilta;
mutta sitä he vielä kuolinpäivänään katuvat!"

"Siinä kohden minä en ainakaan rohkene puolustaa heitä!" sanoi kreivi
Albert. "Mutta sen minä kuitenkin tiedän, että jos kuningas tarvitsee
heidän käsivarttaan, niin se on voimakas ja valmis häntä auttamaan, ja
jos hän tarvitsee heidän kukkaroaan niin se on myöskin aina hänelle
avoin."

"Mitä käsivarteen tulee niin te voitte olla oikeassa, mutta ei kukkaron
suhteen, kukkaron suhteen, Jumal'auta ei!" intti piispa kiihkeästi.
"Sen he pitävät kiinni ja lukittuna kädessään aivan kuin Judas Iskariot
meidän alttaritaulussamme."

"Silloin ainakin Helena-rouva osaa sen sitä paremmin aukaista. Hän ei
pidä liika tiukalla taalareitaan", ivaili kreivi Albert, keskeyttäen
hänet.

"Hänessä ei mikään ole lujassa!" mutisi Pietari-piispa kiukkuisesti.

Nuo sanat suututtivat kreivi Albertia. "Jos te olisitte ritari,
ettekä piispa", vastasi hän kiivaasti, "niin minä vaatisin teidät
keihäsmittelyyn tämän jalosukuisen naisen hyveiden ja kunnian puolesta."

"Uskallanko kysyä, mistä jalot herrat kiistelevät?" kysyi Helena-rouva,
joka samassa ratsasti hyvällä juoksijallaan heidän luokseen. "Minusta
te tunnuitte hiukan kovaäänisiltä, ja luulenpa teidän puhelleen
keihäiden mittelystä."

Pietari-piispa vaikeni nolona ja antoi hevosensa tuntea suuttumustaan,
mutta kreivi Albert ei joutunut hämilleen. "On puhe eräästä
jalosukuisesta naisesta, jonka käytös ainakin minun tietääkseni on
moitteeton", vastasi hän. "Hän on hiukan varomaton, kevytmielinen
ja vaihtelevainen, sen kyllä myönnän, ja se saattaa hänet usein
unohtamaan tuon kultaisen säännön, että ei ole kylliksi naiselle
_olla_ moitteeton, vaan hänen täytyy myöskin osoittaa se ulkonaisessa
esiintymisessään. Minä pyydän teitä, jalo rouva, olemaan riitani
välittäjänä. Luuletteko te tuollaisen heikkouden ja siitä seuraavan
yleisen mielipiteen oikeuttavan ainoatakaan ritaria kulkemaan pilkaten
hänen linnansa ohi ja piirtämään häpeämerkkiä hänen porttiinsa?"

"Kuka ritari voisi olla niin häpeämätön ", kysyi Helena hämmästyneenä,
"että hän ryhtyisi sellaiseen vääryyden tekoon?"

"En ainakaan minä, jalo rouva, sen minä voin vakuuttaa teille. Mutta
eikö teidän mielestänne ole yhtä oikeudetonta ja väärin, jos jonkun
häpeämättömän käden jätettyä merkkinsä tuon kysymyksessä olevan naisen
portille, Herran palvelija astuu ohi ylenkatseellisesti ja julistaa
kiroukseen tuon talon!"

"Totisesti, totisesti, te olette oikeassa, jalo ritari!" huudahti
Pietari-piispa kiihkeästi. "Ja minä olen väärässä, häpeällisen
väärässä! Ulkokuori voi usein pettää, ja jos se ei pettäisikään, niin
olkoon kaukana minusta, että minä heittäisin ensimäisen kiven syntisen
päälle!"

"Te olette siis sopineet ilman minun välitystäni!" vastasi
Helena-rouva, ja hänen katseessaan ja kasvonilmeissään ilmeni syvästi
loukattu ylpeys, hänen koettaessaan turhaan salata katkeria kyyneleitä,
mitkä vierivät hänen kauniille, kalpeille poskilleen.

Tämä näky haihdutti kreivi Albertin mielestä viimeisenkin epäilyksen
hänen viattomuudestaan, sekä hänen käytöksensä moitteettomuudesta.
"Kyllä, varmasti, jalo rouva", sanoi hän lämmöllä "meidän riitamme on
sovittu, ja minä vannon Jumalan ja pyhän Mikaelin kautta puolustavani
tämän naisen kunniaa jokaista hyökkääjää vastaan, niinkuin minä tahdon
puolustaa herrani ja kuninkaani kunniaa, sanoin ja miekalla, hengelläni
ja verelläni." Ja hetken kuluttua hän lisäsi: "Jos te, jalo rouva,
tahdotte tämän naisen puolesta antaa minulle pantin, niin minä kannan
sitä povellani muistuttamassa minua valastani, niin kauan kuin minä
elän."

Lempeämmin liikutettuna Helena-rouva otti valkoisen hansikkaan
kädestään, jolle hänen kyyneleensä olivat vuotaneet, ojensi sen
ääneti kreivi Albertille, ja pudisti kiitollisena jalon ritarinsa ja
suojelijansa kättä; sillä hän ymmärsi hänet niin hyvin. Hän ratsasti
ajatuksissaan kappaleen matkaa eteenpäin ja pysäytti äkkiä hevosensa
niinkuin epäillen ratsastaisiko edelleen, vai kääntyisikö takaisin.
Mutta samassa saavutti muu seurue nauraen ja ilakoiden hänet, ja hän
voitti nopeasti kaikki epäilykset.



SEITSEMÄS LUKU.


Kukaan ei ollut matkalla Kaarloa onnellisempi. Monet nimet ja paikat
hän tunsi Saxon kertomuksista. Hän katseli kaikkea mitä tarkimmasti,
ja jos hän ei jotakin tiennyt, niin täytyi vanhan Martin kertoa se
hänelle. Nähdessään Ohrupin kylässä Gram-joen yhtyvän Nips-jokeen
hän kysyi Martilta eikö hurskas piispa Leofdagus juuri tälläkohtaa
koettanut uida yli, silloin kun hurjat pakanat ampuivat hänet
kuoliaaksi nuolillaan.

"Se on vain puhetta!" vastasi Martti. "Minä tunnen kaikki tämän maan
piispat, eikä täällä ole koskaan ollut sen nimistä."

"Onpa ollut aivan varmasti, mutta paljon ennen kuin sinä synnyit!"
vastasi Kaarlo ja kertoi pikku Rigmorille tuon liikuttavan kertomuksen.
Lapsi otti sydämellisesti osaa siihen ja oli ruveta itkemään
kuullessaan marttyyrin kuolemasta. Mutta kasvatusäiti lohdutteli häntä
sillä, että koko kertomus oli ikivanha seikkailu, eikä pakanoita enää
ollut maailmassa.

"Onpa aivan varmasti!" keskeytti Kaarlo hänet kiihkeästi. "Meidän
kuninkaamme sotii vielä usein pakanoita vastaan, ja niinpian kuin minä
olen oppinut käyttämään miekkaa ja kilpeä, tahdon minäkin olla mukana!"

Kuultuaan nuo Kaarlon rohkeat sanat tuli kaunis lapsi hyvin totiseksi,
ja kasvatusäiti, joka luuli hänen pelkäävän pakanoita, alkoi lohdutella
häntä vakuuttamalla, ettei täällä koko maassa ollut pakanoita, ja
kuningas kyllä piti kurissa ne, jotka olivat vieraalla maalla. Mutta
nyt kertoi Kaarlo toisen kertomuksen, ja Rigmor nauroi taas ja
taputti käsiään. Kun he olivat tulleet lähemmäksi Riibeä, alkoi vanha
Martti tulla puheliaammaksi, sillä hän oli syntynyt niillä seuduin,
ja tunsi tien varrella olevan jokaisen kiven ja pensaan. Hän kertoi
aivan oppineesti omalla tavallaan sen minkä myöhemmin muut oppineet
ovat toistaneet, että kaupungin nimi oli "Riive" [Riive = harava]
senvuoksi että siellä kesäisin oli niin paljon haravoimista. Eikä hän
osannut mielestään kyllin elävästi kuvata miten hauskaa siellä oli
heinä-aikana, ja miten somalta kaupunki näytti vihreiden kukkuloiden
keskellä, joen ja meren rannalla. Siellä oli joutsenlammikoita ja
ihania hedelmäpuistoja, jotka hengelliset herrat, pyhän apotti
Wilhelmin esimerkkiä seuraten olivat istuttaneet, tuotettuaan
hedelmäpuuntaimet kaukaisista maista. Kolmesta joen varrella olevasta
vesimyllystä hän puheli laajasti ja kertoi Kaarlolle juurta jaksain,
mitenkä yhdessä niistä hyvin suurella taidolla valmistettiin turkiksia.
Kun hän nyt näki Riiben etempää, koetti hän saada kaikki huomaamaan
miten se oli hanhenmunan näköinen, ja kun katsoi vieläkin tarkemmin
niin näytti se mieheltä, jalkoineen ja käsivarsineen, ja nämä molemmat
arvelut täytyi muiden myöntää oikeiksi, sillä "olihan hän syntynyt
niillä seuduin ja tiesi senvuoksi sen parhaiten."

He ajoivat muutamien talojen ja kesantovainioiden ohitse. "Kas, tässä
on vanha Riibe!" sanoi Martti. "Nyt täällä asuu vain köyhää väkeä.
Mutta entisinä aikoina rikas ja ylhäinen väki asui täällä etteivät
olisi liian lähellä merta ja merirosvoja."

"Hyi, sepä oli häpeällistä!" sanoi Kaarlo. "Mutta nyt me kyllä
uskallamme asua meren lähellä!" jatkoi hän iloisesti -- "nyt merirosvot
pelkäävät meitä, -- sellainen kuningas on meillä nyt!"

He ajoivat nyt sisään niin sanotusta linnanportista, josta Viheriäkatu
johti linnaan, ja Kaarlo halusi tietää mitä ne kolme taivaansinistä,
kruunupäistä leijonaa merkitsivät, jotka olivat kuvatut portin
yläosaan, aivan kuin tahtoisivat sieltä lentää ilmaan. Silloin tunsi
Martti itsensä oikein ylpeäksi voidessaan kertoa sen olevan kaupungin
ikivanhan vaakunan, aina pakanuuden ajoilta peräisin, jonka kuningas
Harald Hildetand oli lahjoittanut hyvälle Riiven kaupungille. Hän ei
oikein osannut selvittää mitä leijonat tarkoittivat, mutta hän sanoi
kyllä usein sitä miettineensä, ja arveli viattomassa hurskaudessaan
niiden luultavasti tarkoittavan pyhää kolminaisuutta.

"Mutta sinähän sanoit vaakunan olevan aina pakanuuden ajoilta asti!"
intti Kaarlo.

"No niin, silloin se varmaankin merkitsee, että Nips-joella on kolme
haaraa, jotka kolmelta puolen virtaavat kaupungin ympäri!" sanoi
Martti suuttuneena, "siitä minä olen aivan varma, ja tietysti ne siten
virtasivat jo pakanuuden aikoina. Mutta jos ette usko minun tietojani,
niin kysykää meidän piispaltamme. Muuten minä olen syntynyt täällä,
eikä minun tarvitse keltään kysyä Riiven asioita. Koettakaapas,
osaatteko te laskea tornit?" jatkoi hän ylpeästi ja oli jo unohtanut
onnistumattoman selityksensä. "Kas tuolla Liljavuorella on meidän Pyhän
Neitsyen kirkko! Katsokaa, sen katto loistaa kuin puhdas hopea ja
kulta, ja tietäkää että se on puoleksi lyijyä ja puoleksi vaskea. Ja
tuossa on linna, sen nimi on Kosborg." --

"Riibehuus oli kai aikomuksesi sanoa", keskeytti hänet Kaarlo.

"Kosborg oli sen nimi minun nuorena ollessani", vastasi Martti.
"Olenhan minä kuullut sitä kutsuttavan Riivehus nimellä, niinkuin ei
muka olisi muita taloja Riivessä. Ei nyt enää mikään saa olla niinkuin
oli ennen. Katsokaa tuonne", jatkoi hän puheliaasti, "tuosta minä olen
monta kertaa juossut hevostorin yli Kagkildeen ja nähnyt varkaiden
kantavan kiviä kaupungista, -- olipa se onnellinen aika! Ja tuolla
lammen rannalla olevalla kalatorilla minä olen nähnyt heidän usein
pitävän käräjiä."

"Kenen?" kysyi Kaarlo hajamielisesti.

"Heh, porvareita minä tarkoitan. Jos te haluatte olla sananseuloja,
niin minä en tahdo olla teidän kanssanne tekemisissä!"

"Elkää suuttuko, hyvä Martti!" pyysi Kaarlo -- "kertokaa meille vähän
enemmän! Sinä tunnet niin hyvin kaiken täällä."

"Niin, kyllä minä voisin nimittää teille vaikka jokaisen kadun ja
kujan nimen. Katsokaas, ennenkuin minä tulin piispan luokse niin
minä olin koonnut itselleni monta Blumpumia [pientä vaskirahaa]
tuolla kapitulitalossa tuomalla makeaa viiniä sekä arkkidiakoonille,
dekaanille, senioreille, kapitulin prokuraattorille ja kaikille
neljällekymmenelle kaniikille, sekä regulariksille että seculariksille.
-- Koska te olette niin viisas käytyänne koulunne Grammaticuksen luona,
niin te kyllä tiedätte mitä minä tarkoitan."

Kaarlo vaikeni äkkiä, sillä latinassa hän ei ollut päässyt pitkälle, ja
hän huomasi hyvästi vanhan Martin palvelleen siksi kauan piispan luona,
että hän siinä voitti hänet.

Tästä pienestä voitonhumahduksesta Martti tuli niin iloiseksi
ja mieliinsä, että hän alkoi nyt juurta jaksain kertoa miten
kapitulihuoneessa elettiin aamusta iltaan, ja miten siellä päivittäin
luettiin kahdeksantoista messua pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten
kunniaksi. Hän nimitti kaikki kaupungin torit ja kadut, portit, sillat
ja kirkot, sekä kaikki kaupungin seurat, Pyhän Knuutin seurasta, pyhän
Gertrudin seuraan, jopa sikakujan koulupoikaseurankin.

Vihdoinkin vierivät vaunut sillan yli, pysähtyen kaivon viereen
linnanpihalle. Kaarlo ihaili suurta, komeaa linnaa, sen korkeita
valleja, muureja ja torneja. Vanha Martti arveli linnan olleen
siinä nyt jo kahdeksankymmentä vuotta ja hän kiitteli linnan syvää,
ihmeellistä kaivoa, mistä riitti vettä kokonaiselle sotajoukolle
pisimmänkin piirityksen ajaksi. Pihalla vilisi kuninkaallisia
palvelijoita ja talonmiehiä, jotka pihavoudin käskystä vastaanottivat
vieraiden hevoset. Tämä saattoi vieraat linnanportaille, missä hän
jätti heidät ovenvartijan ja linnan sisäpalvelijain huostaan. Niinpian
kun Kaarlo oli saanut Rigmorin nostetuksi vaunuista ja viedyksi
Helena-rouvan ja hänen tyttäriensä huostaan, kiiruhti hän isäntänsä
luokse, otti hänen viittansa käsivarrelleen, ja seurasi sitten ylhäisiä
vieraita kunnioittavan matkan päässä. Hänen sydämensä tykki ilosta
odottaessaan näkevänsä kuninkaan, sillä se oli suurin onni, josta hän
jo kauaa oli uneksinut.

Oli juuri päivällisen aika, ja kuningas istui aterioimassa
sukulaistensa ja miestensä kanssa. Jonkinlainen ali-hovimarsalkka
osoitti vastasaapuneille vieraille paikat aina valmiiksi katetun
vieraspöydän ääreen, eräässä linnan pienemmistä huoneista. Ainoastaan
kreivi Albert, ollen kuninkaan erityinen suosikki, kutsuttiin
kuninkaalliseen pöytään, missä hänelle aina oli paikka varattuna.
Niin pian kun kreivi sivuhuoneessa oli pessyt kätensä ja järjestänyt
tukkansa ja pukunsa, pyysi hän kohteliaasti Helena-rouvalta ja hänen
tyttäriltään anteeksi, että hänen kuninkaan käskystä täytyi jättää
heidät. Selvästi huomasi Helena-rouvan kauniista kasvonilmeistä hänen
olevan nöyryytetyn tuntiessaan tämän alhaisemman arvonsa; mutta hän
koetti pysyä tyynenä ja pyysi tarjoilevan hovipalvelijan päivällisen
jälkeen ilmoittamaan hänet ja hänen tyttärensä prinsessa Regitzalle.

Kaarlon suureksi iloksi pyysi kreivi häntä seuraamaan itseään. Herransa
viitta käsivarrellaan, hän seurasi kreiviä suureen, kuninkaalliseen
ruokasaliin. Tykkivin sydämin hän astui korkean, tammisen kynnyksen
yli, ja hovipalvelija osoitti heti hänelle paikan muitten soihtupoikien
viereen, marskin tuolin taakse, oven lähelle. Sill'aikaa kreivi Albert
läheni arvokkaasti ja kunnioituksella pöydän ylimpää päätä.

Ihmetellen Kaarlo katseli pöydän ympärillä istuvia monia ritarillisia
herroja ja kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä heitä ympäröi. Mutta
hänellä ei ollut täällä aikaa katsella noita monia uusia esineitä,
mitkä vetivät hänen huomionsa puoleensa, hänen katseensa etsi vain
kuningasta, eikä hänen kauan tarvinnut turhaan hakea. Nuoren kuninkaan
iloiset, uljaat kasvot, ruskeakiharainen, nuorekas sankaripää, ja
lyhyt, ruskea parta eivät oikein vastanneet sitä käsitystä, mikä
hänellä oli ollut suuresta, kruunatusta päästä, mutta suuren Valdemarin
poika ei tarvinnut kuninkaallista kruunua tullakseen tunnetuksi. Hänen
tummanruskeissa, melkein mustissa kotkansilmissään oli jo se voimakas
valtiaankatse, joka välittömästi pahoittaa alistumaan, ja hänen,
korkea, kaartuva otsansa, mihin suru ei vielä ollut uurtanut ryppyjään,
näytti ylevässä, kauneudessaan olevan uskaliaimpien kuningasajatusten
asuinsija. Kaksi helposti värähtelevää intohimovakoa, suurten,
vilkkaiden silmien välissä, ilmaisivat sitä kiivautta ja voimaa,
millä hän tiesi panna tahtonsa täytäntöön. Hän istui rauhallisena ja
iloisena pöydässä, jokapäiväinen ritaripuku yllään, jollaisena hänet
tavallisesti on kuvattu: jonkinlainen lyhyt, pumpulivuorinen nuttu,
napitettuna kaulaan asti, jonka reunat olivat koristetut kultanapeilla,
ja kaulassa pyöreä kaulus. Hänen hoikkaa vyötäistään ympäröi kapea
kultasoljella kiinnitetty miekkavyö, ja silkkinuttu kaareutui somasti
mahtavan rinnan yli.

Kaarlo näki hänet vain sivulta, mutta hän huomasi heti, että jos hänen
vartalonsa oli sopusuhtainen, niin täytyi hänen olla päätä pitempi
useampia miehiään. Sillä tuo jotensakin korkea pöytä näytti olevan
hänelle liian matala, ja syödessään hänen täytyi nostaa lautanen
pöydältä ettei tarvitsisi kumartua.

Kuninkaan tuolin takana seisova aatelispoika, joka piteli
käsivarrellaan kuninkaan kultareunaista purppuraviittaa, oli Kaarlon
mielestä onnellisin ihminen saadessaan olla niin lähellä kuningasta ja
ojentaa hänelle kaikki, mitä hän viittasi haluavansa.

Sillävälin kreivi Albert oli ehtinyt pöydän päähän ja tervehti
kuningasta tavanmukaisin ritaritervehdyksin.

"Tervetuloa, urhokas Albert", sanoi kuningas, ojentaen hänelle oikean
kätensä, jota Albert puoleksi polvistuen suuteli. "Istukaa tänne meidän
joukkoomme virkistämään itseänne! Teidän paikkanne on vapaa. Juotuamme
yhdessä tervetuliaismaljan, seuraatte te minua salakammioon!"

Kreivi istui tavalliselle paikalleen, ylimmälle ritarienjoukossa, ja
kaksi lähintä ritaria nousi vanhaan tapaan antamaan hänelle sijaa;
sillä joskin Sven Grathen aikuiset, jäykät hovitavat osaksi olivat
poistetut, ja sekä kuningas, että hänen suuri isänsä rakastivat
aterioidessa iloista ja hilpeätä seurustelua, niin olivat kuitenkin ne
tavat ja menot säilytetyt, joita kuninkaan arvo ja molemminpuolinen
kohteliaisuus vaativat. Pöydässä keskusteli kukin vapaasti
vierustoverinsa kanssa, mutta ei kuitenkaan niin kovaäänisesti etteivät
kuninkaan sanat olisi kuuluneet hänen puhutellessaan ääneen jotakin.

Lähinnä kuningasta, hänen oikealla puolellaan, istui hänen paljon
vanhempi sisarensa, totinen prinsessa Regitza, joka ei kuitenkaan vielä
ollut aivan vailla nuoruuden suloa, mutta hänen rauhalliset, melkein
intohimottomat kasvonsa herättivät hyvin vähän mielenkiintoa. Hän
puhui ani harvoin, mutta kuunteli kärsivällisesti hänen ja kuninkaan
velipuolen, paljaspäisen kreivi Klaun puhetta. Tämä kertoi hänelle
tapansa mukaan laajasti ja perinpohjaisesti tulevasta puolisostaan,
Schwerinin kreivittärestä Idasta, hänen suurista avuistaan sekä
täydellisyydestään.

Kuninkaan vasemmalla puolen istui arkkipiispa Antero, jonka kanssa
kuningas enimmäkseen puheli, ja jolta hän kyseli hänen matkoistaan
ja seikkailuistaan vieraissa maissa. Myöskin veli Gunnar ja mestari
Harpesträng olivat saapuvilla, mutta he olivat saaneet paikkansa hiukan
etempänä kuninkaasta, antaakseen tilaa hänen ylhäiselle vieraalleen,
saksalaisen ritariston jäsenelle ja Liivinmaan sotapäällikölle
herra Herman Balkille. Hän oli pitkä, laiha mies, yllään musta,
ruumiinmukainen ritaripuku, kaulassa musta hopealla silailtu risti, ja
hän istui ryhdikkäänä ja ylpeänä kuninkaan kumaraharteisen rippi-isän,
viekkaan arkkidiakooni Anfredin sekä, paksujen mitättömän mutta
rehellisen näköisten böhmiläisten kaniikkien, Kenertin ja Albrechtin
vieressä. Heille piti mestari Harpesträng esitelmän terveysopista,
jota nämä näyttivät ihmetellen kuuntelevan, ja kuitenkin he, vastoin
hänen määräyksiään, söivät sekä lohta, savustettua hanhea että
myöskin palvattua jäniksenlihaa. Veli Gunnar sitävastoin istui
innokkaasti keskustellen vanhimmasta pohjoismaisesta runoudesta, hän
istui nimittäin kahden kuuluisan runoilijan, Thorgejr Danaskjaldin
ja islantilaisen Olavi Hvitaskjaldin, Skaldan tunnetun runoilijan
vieressä, jotka siihen aikaan olivat kuningas Valdemarin vieraina.
Sekä Gunnar että islantilainen olivat kiivaita, ja kun he aina väliin
innostuivat liian kovaäänisiksi, täytyi hiljaisen Thorgejrin tyynnyttää
heitä ja muistuttaa heille pöytätapoja. Kuninkaan drotsi, hurskas,
voimakas Astrad Fracke, joka istui heitä vastapäätä, oli hiljan
kiivastunut vihasta, ja kuritti senvuoksi lihaansa kieltäytymällä
liharuuista, mutta piti kuitenkin ikävän pelosta viiniä hyvänään. Kuiva
kamarmestari Antero pudisti harmaata, rehellistä päätään ja viittaili
Björn-tarjoilijalle, ettei tämä toisi enää viiniä kovaäänisille
vieraille, jotka häiritsivät häntä hänen laskiessaan montako
hopeakannua oli käytännössä, sillä hänen velvollisuutensa oli vastata
hopea-astioista.

Tanskalaisten ritarien joukossa oli lähinnä kreivi Albertia Junkker
Strange Ebbenpojalla kunniapaikka. Hän oli kuninkaan uskollinen ystävä
ja neuvonantaja, ja oli ollut hänen asemestarinsa ja opettajansa
hänen lapsuudessaan. Hän oli lempeä ja miellyttävä mies, jonka suun
ympärillä väreili hyväntahtoinen ja hiukan veitikkamainen hymyily.
Hänen pitkät hiuksensa riippuivat paljon korvia alempana, ja niiden
takaa loistivat hänen rehelliset kasvonsa iloisina ja rauhallisina.
Nuorekkaan ulkomuotonsa vuoksi kutsuivat useammat häntä vielä nytkin
nuoreksi Junkker Strangeksi vaikka hän oli yli neljänkymmenenneljän
vuoden vanha, ja nuorien ritarien Ebben ja Pietari Strangen isä.
Urhoollisuudestaan ja sankaritöistään kuuluisia vanhempien ritarien
joukossa olivat etenkin arkkipiispan ja Pietari-piispan veljet: Jaakko
Mone, Lauri Sunenpoika ja kuningas Sverkerin appi-isä herra Ebbe
Sunenpoika Knardrupista. He olivat kaikki hyvin hengellisten veljiensä
näköisiä, kookkaita, voimakkaita, totisen ja sotaisen näköisiä miehiä.
Lähinnä heitä olivat etenkin veljekset Ivar ja Ebbe Glug kuuluisia
rohkeudestaan, mutta he olivat mitättömämpiä ulkonäöltään, ja he
pistivät vähemmän silmään Pietari Globen ja Ivar Lykken rinnalla,
jotka rikkaudellaan ja komeudellaan sekä kohteliaalla käytöksellään
vetivät kaikkien huomion puoleensa. Herra Ebbe Sunenpojan toinen
vävy, kreivi Engelbrekt oli tunnettu hauskana, iloisena seuramiehenä.
Väkevä ja roteva Kaarle Grå ei ollut yhtä kohtelias kuin hän, mutta
urhollisuudessa hän ei jäänyt edellisestä jälkeen; hänestä sanotaankin
sankarilaulussa:

    Ei löydy koko Ruotsin maassa miestä
    Ken häntä yksinään vois vastustaa.

Hänen vieressään istui yhtä kuuluisa herra Ove Dyre, joka oli taitava
ja intohimoinen metsästäjä, kantaen aina kullattua metsästystorvea
olallaan, ja hänestä sanotaan sankarilaulussa:

    Hän miehet niittää taistelossa
    Kun talonpojat laihojaan.

Kuninkaan nuori sisarenpoika, Lüneburgin kreivi Otto, istui nuorempien
ritarien, junkkari Knuutin ja herra Lembakin seurassa. Hän oli
vasta viidentoistavuotias nuorukainen ja vaikka häntä ei vielä oltu
lyöty ritariksi, niin hän oli jo osoittanut mitä suurinta rohkeutta
heittäytyessään uhkarohkeisiin ja hurjiin seikkailuihin. Moni kutsuikin
häntä toiseksi Esbern Snareksi. Hänen pyöreät, parrattomat kasvonsa
ja vielä hento ruumiinrakenteensa tekivät hänet hyvin lapsellisen
näköiseksi, ja Riisen Kaarlo, joka oli melkein viittä vuotta nuorempi,
näytti ruumiinvoimiensa puolesta voittavan hänet.

Kuin kuningas Artur ritareineen pyöreän pöydän ympärillä, istui
kuningas Valdemar läänitysherrojensa ja ritariensa ympäröimänä.
Katsellessaan tuota etevien ja kokeneiden miestensä uljasta joukkoa
hänen rintansa kohosi ylpeydestä, ja hän katseli jo saavuttamiaan
komeita voitonmerkkejä sen vallan ja menestyksen onnellisina enteinä,
mihin hän uskaliailla nuoruudensuunnitelmillaan toivoi kohottavansa
Tanskan valtakunnan.

Kuningas itse oli suurin ja kaunein mies heistä kaikista. Hänen
vanhimmat sotasankarinsa, jotka olivat tunteneet hänen suuren isänsä
tämän nuorena ollessa, eivät voineet kyllin ihmetellä hänen yhä
enenevää yhdennäköisyyttänsä heidän vanhan herransa ja kuninkaansa
kanssa. Hänen äänensä sointu, sekä se omituinen tapa miten hän ojensi
kättään, jakaessaan käskyjään tai kiivastuessaan, muistutti heitä hänen
voimakkaasta ja usein liiankin ankarasta isästään.

Kuningas oli esittänyt tervetuliaismaljan uljaalle kreivi Albertille,
mihin kaikki ritarit olivat yhtyneet sydämellisin ilohuudoin.
Mutta kuningas oli huomannut ylhäisen vieraansa, herra Herman
Balken, tunteneen itsensä syrjäiseksi, eikä hän tahtonut mitenkään
epäkohteliaana loukata tätä tärkeätä henkilöä.

"Me tahdomme tyhjentää tämän pikarin jalon saksalaisen Pyhän Marian
veljeskunnan kunniaksi!" sanoi hän vähän aikaa mietittyään ja nousi.
Heti nousivat kaikki ritarit ja yhtyivät pikaria kilistäen maljaan,
mutta tavallisia ilohuudahduksia ei kuulunut. Ylpeä, vieras ritari
kumarsi arvokkaasti kuninkaalle ja hänen miehilleen, vastaanottaen
saksalaisen ritarikunnan puolesta maljan ja vastaukseksi hän tyhjensi
pikarinsa Tanskan kuninkaan ja sen jalon ritariston kunniaksi.

Huolimatta tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta, jokainen voi
helposti huomata kuninkaan ja saksalaisen ritariston välien olevan
kireällä, sillä hän ei tahtonut antaa heidän määrätä valloittamiensa
maiden rajoja pakanallisessa Virossa ja Liivinmaalla. Kuninkaalla ja
arkkipiispa Anterolla oli hiljan ollut kiivas väittely tämän ritarin
kanssa siitä yhtä luonnottomasta kuin julmasta ja epäkristillisestä
tavasta, millä ritaristo koetti levittää kristinoppia näihin maihin.
Sensijaan että vain olisi puolustettu sanan julistajia, pakoitettiin
siellä pakanat miekan avulla kasteeseen, tai jos tahdottiin olla
lempeitä, niin koetettiin viekotella heitä silmänruualla ja
jonkinlaisilla raamatullisilla ilvenäytelmillä, joihin sekoitettiin
kaikenlaisia mauttomia ja sopimattomia ilveitä kreikkalaisten ja
roomalaisten epäjumalanopeista. Se suuri ristiretki Liivinmaahan,
jota Valdemar jo kauan oli ajatellut, ja mihin paavikin oli mitä
innokkaimmin häntä kehoittanut, saattaisi sitävastoin tuottaa onnea
tuolle maalle, varsinkin jos hurskas arkkipiispa Antero ottaisi sen
johdettavakseen; mutta tämän yrityksen aikoi ritari Balke saada
estetyksi. Kuitenkin hänen neuvotteluillaan kuninkaan kanssa oli ollut
hyvin huonot tulokset. Hän oli jo sanonut hyvästi eikä hän aikonut
turhaan viipyä enää kauvempaa hovissa.

Näitä molemminpuolisia kohteliaisuuksia seurasi yleinen äänettömyys.
Saadakseen iloisen mielialan palautetuksi, viittasi kuningas
Björn-juomanlaskijan täyttämään pikarit uudelleen, ja sill'aikaa hän
kehoitti molempia runoilijoita ilahduttamaan heitä kaikkia laulullaan,
mieluimmin jollakin tilapäisellä runolla, joka ei tarvinnut pitkää
miettimisaikaa. Juuri tämänlaisissa tilapäisissä lauluissa oli
Thorgejr Danaskjald taitava, ja kuningas halusi kernaasti antaa
hänelle tilaisuuden jos mahdollista voittaa kuuluisan islantilaisen,
jonka taidokkaammasti loppusoinnutettuihin lauluihin kuningas arveli
tarvittavan pitempiaikaista miettimistä.

Thorgejr punastui ujosti tuon kehoituksen kuullessaan, ja hän pyysi
vanhemman ja vieraan mestarin laulamaan ensiksi. Hän arasteli myöskin
laulaa yksinkertaisia laulujaan Skaldan kuuluisalle tekijälle, joka
tuntien suuremman taitavuutensa piti muinaisajan runolauluja liian
mitättöminä ja halpoina.

Olavi Hviteskjald ei antanutkaan tilaisuuden mennä käsistään, vaan
tahtoi loistavasti esiintyä kuninkaalle ja hänen hovilleen. Hän oli
kauan odottanut tämänlaista kehoitusta, ja kun tilapäinen runoileminen
ei ollut hänen alaansa, niin hän oli ahkerasti ja taitavasti
sommitellut laulun kuninkaan kunniaksi. Se oli kirjoitettu vaikeimpaan
kaikista runomitoista, niin kutsuttuun Alhendtiin, missä yksityiset
tavut kussakin säkeessä olivat kahdesti soinnutetut, ja sanojen
uskaliaat ja omituiset käänteet kaikkia ihmetyttivät ja hämmästyttivät.

Hän osasi laulun hyvästi ulkoa ja lauloi sen voimakkaalla ja
miehekkäällä äänellä, pyydettyään ensin anteeksi, jos tämä tilapäinen,
vaikeimpaan runomittaan laadittu laulu epäonnistuisi.

Hänen taidokas juonensa onnistui. Hänen laulunsa kuninkaan kunniaksi
miellytti kaikkia, vaikka se kaikuikin hiukan jäykältä ja kankealta,
ja yleisesti ihmeteltiin uuden, taidokkaan soinnutuksen uskaliaita
käänteitä.

Kuningas kiitteli häntä ystävällisesti, vaikka hän ei ollut ymmärtänyt
puoltakaan laulusta. Mutta hän huomasi tarvittavan suurta taitoa ja
sukkeluutta näin mutkikkaaseen sanojen soinnuttamiseen, eikä hän
voinut käsittää mitenkä niin äkkiä voi saada tuollaisen taidetekeleen
valmiiksi.

Nyt oli Thorgejrin vuoro. Vaikka äsken kuulemansa laulu ei häntä
miellyttänyt, oli hän kuitenkin niin hämmästynyt ja ihmeissään siitä,
että hän ei tiennyt mitä ajatella omasta runoudestaan. Ehkä todellinen
runotaide olikin toista kuin laulaa lämpimästi ja yksinkertaisesti
sydämensä kylläisyydestä. Hän seisoi ääneti ja allapäin hetken aikaa
miettien.

"Jos sinulta puuttuu aihe", sano kuningas, "niin anna minun auttaa
sinua. Laula meille kauneimmasta ja ihanimmasta naisesta. Onhan siinä
aihe, josta nuori sydän aina lämpiää."

"Ehkä minä voin antaa nuoren runolaulajan mielikuvitukselle virikettä!"
sanoi äkkiä ritari Balke ja ojensi Thorgejrille pienen kullatun
hopearasian, joka oli suljettu ja kalliilla kivillä koristettu.
Thorgejr avasi rasian ja näki naisen pienen rintakuvan, joka oli
harvinaisen taidokkaasti kreikkalaiseen tapaan maalattu vahaan
saksanpähkinäpuulle. Nuori runoilija ei ollut milloinkaan nähnyt
niin kauniita naiskasvoja. Hän kumartui melkein kunnioittavasti
kuin pyhimyskuvan eteen sitä katsomaan. Hänen kirkkaat, siniset
silmänsä loistivat lempeästi ja rauhallisesti. Hän tunsi mielensä
yhtä tyyneksi ja iloiseksi kuin polvistuessaan Jumalan pyhän äidin
kuvan eteen kirkossa, ja hän unohti kaikki arvelunsa ja alkoi runon
laulukielen vanhimmalla, yksinkertaisimmalla runomitalla, jolla
Voluspa sekä vanhimmat pohjoismaalaiset sankarilaulut ovat runoillut,
yksinkertaisin, koruttomin sanaliittein, ilman muita koristeita kuin
poljento ja yksitavuinen voimakas loppusointu, joka näytti tulevan kuin
itsestään.

Sitten hän alkoi laulaa kirkkaalla, ystävällisellä äänellään,
puhtain, syvin sävelin siitä ihanasta naisesta, jonka hän näki niin
elävästi edessään. Hän kuvaili hänen kullankeltaisia kiharoitaan
ja vertasi niitä Tanskan tasankojen tuleentuneisiin, aaltoileviin
viljavainioihin. Noissa kirkkaissa, taivaansinisissä silmissä hän
näki sen syvän, äänettömän rakkauden ja ylevän, käsittämättömän
pyrkimyksen iankaikkiseen katoamattomuuteen, joka täytti hänen sisimmän
sielunsa nähdessään taivaan lukemattomine tähtineen kuvastuvan
suureen mereen, tai Tanskan tyyniin, kirkkaisiin järviin. Hän ei
enää kauempaa kuvaillut tuon ihanan kuvan yksityisiä kohtia: se oli
elävänä hänen sielunsa silmissä. Mutta hänen isänmaanrakkautensa ja
hänen ihastukseensa sen lempeää luontoa kohtaan yhdistyi samalla hänen
käsitykseensä naisellisesta kauneudesta, niin että hänelle tässä
ihanassa naiskuvassa ilmenevä henki johti hänen mieleensä hänen äitinsä
kehtolaulut ja hänen lapsuutensa ihanimmat unelmat. Kuvassa, josta hän
lauloi, näki hän siten Tanskanmaan kirkastetun suojelusenkelin kohoavan
laaksoista, ja vihertäviltä kunnailta sen kirkkaanviheriäisistä
metsistä ja tyynistä järvistä ja polvistuvan uskon, toivon ja rakkauden
elähyttämänä pyhän Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen. "Suo rauhasi ja
siunauksesi Tanskanmaalle!" kuuli hän tämän rukoilevan "suo rauhasi ja
siunauksesi kuninkaalle ja minun kansalleni! Suo rauhasi ja siunauksesi
minun pojilleni ja tyttärilleni nyt ja iankaikkisesti!" Hänen äänensä
värähteli hänen laulaessaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Laulu oli vaiennut, ei kuulunut ainoatakaan hyväksymishuutoa, ei kukaan
ihaillut hänen taitoansa eikä runoilijalahjojansa. Mutta kaikkien
sydämiä hän oli liikuttanut, ja monen vanhan soturin silmässä loisti
kyynel. Myöskin kuningas oli liikutettu: "Kiitos, kunnon Thorgejr!"
sanoi kuningas. "Jos ei sinulla vielä olekaan Olavin taitavuutta ja
harvinaista sulavuutta, niin on sinulla kuitenkin sanat ja sävelet,
jotka tunkevat sydämeen. Sitä minä ja kaikki kunnon tanskalaiset
miehet rakastamme; senvuoksi onkin sinulle annettu oikea nimi:
Danaskjald [Tanskan runoilija]. Mutta mikä talismani sai niin sydämesi
lämpenemään? Anna minun katsoa! Ehkä se osaa opettaa meidät muutkin
laulamaan!"

Thorgejr oli äsken antanut kuvan pois, ja se oli jo kulkenut ritarien
kesken kädestä käteen saapuessaan nyt kuninkaalle. Kaikki ihailivat
sitä suuresti ja sanoivat ettei Thorgejr ollut liiaksi sitä ylistänyt.
Kun kuningas näki kuvan, muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä. Hän istui
kauan ääneti ja syventyneenä sen katselemiseen. Hän oli ainoa, joka ei
heti puhjennut äänekkäästi ihailemaan kuvan kauneutta ja ylistämään
taideteoksen taiteellista arvoa. Mutta viekkaalta ritari Balkilta ei
jäänyt huomaamatta, miten ihastuneena kuningas sitä katseli, ja miten
silminnähtävän vaikea hänen oli erota siitä, luovuttaessaan sen
takaisin omistajalleen.

"Jos tällä taitavan böhmiläisen luostariveljen teoksella on
jonkinlainen arvo teidän silmissänne, kaikkein armollisin kuningas",
sanoi herra Balke, "niin vastaanottakaa se minun kunnioitukseni
halpana todisteena. Se ei ole läheskään täydellinen kuva siitä, jota
se esittää, se on vain heikko jäljennös Böhmin nuoresta prinsessa
Margarethasta."

"Siis todellinen muotokuva!" huudahti kuningas. "Pyhän Pentin nimessä!
Pyhä Lucas itse ei olisi voinut paremmin kuvata pyhää neitsyttä. Minä
kiitän teitä kauniista lahjasta!" lisäsi hän hilliten iloaan. "Ottakaa
vastaan tämä rannerengas minun kiitollisuuteni osoitukseksi!" Näin
sanoen hän irroitti käsivarrestaan suurilla topaaseilla koristetun,
kallisarvoisen rannerenkaan, ja antoi hovimarskin ojentaa sen
hopeavadilla ritari Balkille. Mutta Margarethan kuvan hän pisti
nopeasti kultaiseen rasiaansa ja kätki sen povelleen rakkaimpien
pyhäinjäännöstensä viereen.

"Ovatko böömiläiset luostariveljet tulleet niin maallismielisiksi",
kysyi arkkipiispa Antero -- "että he turvautuvat pakanalliseen
taiteeseen kuvatessaan maallista ja katoavaista kauneutta?"

"Pyydän anteeksi, arvoisa herra!" vastasi ritari Balke, jolle tämä
kysymys oli esitetty. "Jalo maalaustaide on tosiaankin enemmän
kristillinen kuin pakanallinen, ja nuo hurskaat miehet sitä
harjoittaessaan vain lainaavat tuon maallisen ja katoavaisen kauneuden,
antaakseen sillä heikon jäljennöksen taivaallisesta ja iäisestä. Tämän
kuvan tarkoituksena oli olla mallina suureen alttaritauluun, joka kuvaa
pyhän Agneksen marttyyrikuolemaa, ja jolla hurskas isä on aikonut
koristaa luostarikirkkonsa. Niin pian kun se oli täyttänyt hurskaan
tarkoituksensa, ei hän pitänyt sopivana säilyttää sitä kauemmin
luostarissa ja antoi sen hyväntahtoisesti minulle, aavistamatta sen
joutuvan näin korkeisiin käsiin."

Tästä ei puhuttu sen enempää. Kuninkaan viittauksesta arkkidiakoni
Anfred nousi pitämään lyhyen, latinalaisen pöytärukouksen. Niin
oli ateria päättynyt. Kuningas poistui miettivän näköisenä kreivi
Albertin kanssa salakammioonsa, ja prinsessa Regitza rouviensa ja
neitostensa saattamana naissaliin. Täällä hän vastaanotti Helena-rouvan
ja hänen molemmat tyttärensä ystävällisesti, mutta jonkinlaisella
hillityllä varovaisuudella, mikä melkein saattoi kauniin lesken
katumaan käyntiään. Prinsessa valitti veljensä, kuninkaan, olevan niin
kiintyneen tärkeisiin valtiollisiin asioihin, että tähän aikaan oli
hyvin vähän tilaisuutta huvittelemiseen ja seurustelemiseen hovissa:
"Täällä puhutaan vain sodasta ja sota-asioista", sanoi hän, "minä
olen senvuoksi päättänyt aivan heti erottautua tänne kokoontuneesta
sotaisesta seurasta, ja muodostaa pienen, rauhallisen, enimmäkseen
naishoviseuran, tähän linnan siipirakennukseen, jonka veljeni on
jättänyt minun käytettäväkseni. Teidän iloinen seuranne, jalo rouvani",
lisäsi hän, "on senvuoksi minulle hyvin mieluinen, jos Te ja Teidän
tyttärenne voitte tyytyä tähän hiljaiseen nunnaelämään, jota minä
tavallani vietän. Muuten me pian olemmekin siihen pakoitetut kun
veljeni nyt, kuten näyttää, tavallisuudesta poiketen aikoo ottaa
talvenkin sotaisten aikeittensa avuksi."

Ajatus yksitoikkoisesta, ikävästä hovielämästä naissalissa ei
suinkaan miellyttänyt Helena-rouvaa. Mutta hän oli pitävinään sitä
hyvinkin mieluisana. Kuninkaan vilkas luonne ja hänen mieltymyksensä
naisseuraan oli kuitenkin hänelle takauksena siitä, ettei, ainakaan
kuninkaan kotona ollessa, Riibehuusissa tulisi olemaan niin kuollutta
ja hiljaista kuin prinsessa Regitza oli koettanut hänelle uskotella.
Kasvatusäiti vei nyt myöskin pienen Rigmorin prinsessan luo, joka
vastaanotti hänet sydämellisesti.



KAHDEKSAS LUKU.


Sill'aikaa nuoret ritarit olivat pukeneet viitat, haarniskat ja
hansikkaat ylleen ja olivat Esbern Snaren poikien sekä näiden lankojen
kanssa lähteneet huviratsastukselle ja jokapäiväisiin aseharjoituksiin.
Muutamat vanhemmat ritarit ja hovimiehet huvittelivat lautapelillä ja
pelipöytien ääressä.

Thorgejr Danaskjald oli poistunut oppineen islantilaisen kanssa,
saadakseen häneltä opetusta uusissa taidokkaissa laulumuodoissa; sillä
hän kunnioitti suuresti tämän vanhemman mestarin taitoa, ja hän toivoi
innokkaasti omistavansa sen mitä hän voi oppia tuon vieraan taidosta,
siltä kadottamatta omintakeisuuttaan ja sitä minkä katsoi jalossa
runotaiteessa korkeimmaksi ja tärkeimmäksi.

Arkkipiispa Antero ja veli Gunnar olivat heti etsineet vasta saapuneen
Pietari-piispan, ja ystävällisessä veljesseurassa he keskustelivat
kuninkaan ja maan tärkeimmistä asioista.

Linnan suuren juhlasalin ikkunan syvänteessä, jonne lyijyyn upotetuista
ruuduista virtasi niukasti valoa, istuivat ritari Herman Balke ja
arkkidiakooni Arnfred arpapelipöydän ääressä. He keskustelivat
salaisesti siitä valtavasta vaikutuksesta, minkä böhmiläisen prinsessan
kuva näytti tehneen kuninkaaseen.

"Sen minä kyllä aavistin!" sanoi ritari Balke itserakkaasti. "Teidän
sotaisa kuninkaanne on tunnettu kristikunnan kohteliaimmaksi ritariksi,
sekä kauniin sukupuolen lämpimäksi ihailijaksi, ehkä liiankin
lämpimäksi muutamien mielestä. Prinsessa Margaretha ei ole ainoastaan
kaunein, mutta, minä uskallan sen vakuuttaa, hän on myöskin sivein ja
rakastettavin nainen, jonka minä tunnen. Teidän kuninkaanne hän tuntee
vain maineen kautta, mutta sankarina ja ritarina hän ihailee jo häntä.
Liitto hänen kanssaan ei olisi onnellinen ainoastaan Tanskalle, vaan
myöskin niille vieraille maille, joita tämä valloitushaluinen kuningas
nyt uhkaa tulella ja miekalla. Minä tunnen kauneuden vaikutuksen
sydämiin, ja Margaretha rakastaa rauhaa vieläkin hartaammin kuin hän
kunnioittaa sankarillista voittajaa."

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!" kuiskasi Arnfred viekkaasti. "Te ette
ole täällä ainoastaan Liivinmaan ja Saksan ritarikunnan puolesta. Te
olette täällä myöskin salaisesti hellän naissydämen lähettiläänä" -- --

"Siinä te erehdytte suuresti, hurskas herra!" keskeytti hänet Herman
Balke itsetietoisesti. "Minä en edes pyhän veljeskunnan suurmestarina
halveksi käyttää hyväkseni tilaisuutta ja inhimillisiä intohimoja
suuriin, hyväätekeviin tarkoituksiin. Mutta minä en alennu toisen
tahdon sokeaksi välikappaleeksi sen vuoksi, että tuo välikappale on
joutunut minun käteeni ja voisi ehkä yhdistää muihin minun tahtoni.
Tässä ei ole kysymys ruhtinaan tai prinsessan persoonallisesta
onnesta. Mitä muuten tuohon kuvaan tulee, niin minä en ole sanonut
ainoatakaan valheellista sanaa siitä, eikä ihana Margaretha voi
uneksiakaan, että hän näin in effegie [välillisesti] lepää nuoren
Tanskan kuninkaan povella. Tuo taikakalu oli vain siemen, minkä taivas
pudotti käteeni", jatkoi hän hartaan näköisenä, "minä kylvin sen sitten
sopivassa tilaisuudessa sinne, missä minä tiesin sen löytävän hyvän ja
suotuisan maaperän. Jos siitä kasvaa palmu Tanskanmaahan, niin minä en
pyydä siitä kunniaa itselleni. Mutta minun ja monen, myöskin teidän
hyväntekijänne, vangitun piispa Valdemarin, edut voisi siten yhdistää.
Hän, jolla on kuninkaiden sydämet kädessään, ei varmaankaan ole
turhaan tehnyt teitä, arvoisa herra, minun ystäväkseni ja uskotukseni.
Kuninkaan rippi-isänä teillä on tilaisuus lausua sana oikeaan aikaan --
ja --"

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!" kuiskasi Arnfred. "Te arvelette
rakastuneen lejonan päästävän saaliin kädestään, ja Saksan ritarikunta
saa yksin kunnian sekä kohtuullisen kunniapaikan käännettyään
Liivinmaan miekalla. -- Teidän ystävänne Valdemar piispa on hyvin
suosittu Böhmin hovissa. Jos hän teidän hurskaan Margarethanne
rukouksesta pääsisi vapaaksi, niin hän kenties antaisi kuninkaalle
muuta ajattelemista kuin teidän pakananne, ja minä -- niin, minä saisin
tyytyä --"

"Ensimäiseen käännetyn Liivinmaan piispanpaikkaan, niin totta kuin
Saksan ritaristolla on jonkinlaista vaikutusvaltaa hänen Pyhyytensä!"
-- keskeytti ritarikunnan suurmestari painavasti. Samassa joku
lähestyi, ja molemmat herrat ojensivat toisilleen kätensä pelipöydän
yli, nousivat äänettöminä, luoden toisiinsa ymmärtävän katseen.
Naureskellen viittaansa piiloutuneena, kumaraselkäinen arkkidiakooni
astui taas kapitulitaloon. Herman Balke astui oven vieressä istuvan
asepalvelijansa luo. Poika heitti valkoisen ristiviitan korkean
herransa hartioille, ojensi hänelle hansikkaat ja valkotöyhtöisen
hatun, ja seurasi häntä sitten kunnioittavan välimatkan päässä
linnanpihalle. Siellä odotti ritarin korkea ori satuloituna, ja
aseenkantajan lauhkea tamma sen vieressä; ja hetken kuluttua oli
saksalaisen ritariston suurmestari, niinkuin näytti asiaansa
toimittamatta, ratsastanut pois Riibehuusista. Mutta hän uskoi
heittäneensä tulikipinän kuninkaan sydämeen, mikä panisi kuninkaan
ajattelemaan muuta kuin Liivinmaan valloittamista sekä estäisi hänet
sekaantumasta Miekkaveljeskunnan ja saksalaisen ritariston aikeisiin.
Saksan sisäiset riitaisuudet ja kuninkaan liittoutuminen keisari
Oton kanssa teki myöskin tarpeelliseksi sen että kuninkaan täytyi
kääntää huomionsa aivan toiseen suuntaan, kuin mitä hän oli näyttänyt
viekkaalle ritari Balkille.

Kuningas Valdemar oli kuunnellut harvinaisen hajamielisenä kreivi
Albertin selostusta runsaasta sotaverosta, joka oli saatu kannetuksi.
Hän oli antanut hänelle käskyn lähettää viipymättä Elben luona
oleva sotajoukko nöyryyttämään kuningas Ladislausta ja peloittamaan
pohjoissaksalaisia ruhtinaita, joista osa oli hänen läänitysmiehiään;
sillä hän tiesi heidän vain odottavan sopivaa tilaisuutta
riistäytyäkseen irti tanskalaisten yliherruudesta. Kuningas lupasi itse
muutaman päivän kuluttua yhtyä sotajoukkoihin. Mutta vakava kreivi
Albert katseli ihmetellen sankarimielisen kuninkaansa kasvoja, joista
hänen mielestään puuttui se tyyni varmuus, mikä aina oli hänelle
ominainen hänen tehdessään suunnitelmia ja jakaessaan näin tärkeitä
käskyjä. Kreivi Albert ei myöskään käsittänyt, minkävuoksi kuningas
vastoin tapojaan viipyi Riibehuusissa, kun näin tärkeä sotaretki oli
kysymyksessä. Silloin ajatus Helena-rouvasta ja kaikesta, mitä hänestä
ja kuninkaasta sanottiin, välähti kreivin mieleen ja hän punastui itse
tuota ajatusta, joka hänen tahtomattaan oli tunkeutunut esiin.

"Minä olen tuonut mukanani Esbern Snaren uljaat pojat", sanoi hän, "ja
heidän iloinen äitipuolensa on seurannut heitä, luultavasti saadakseen
huvitella täällä hovissa. Mutta, jos minun kuninkaani uskollisesti
pysyy suunnitelmissaan, niin ei Riibehuus ainakaan aivan pian tule
huvituksista rikkaaksi."

"Elkää sanoko niin!" vastasi kuningas. "Pommerin retki ei kestäne
kovinkaan kauan, ja jos kaikki käy toivomusteni mukaan, niin voi täällä
linnassa syntyä pian hyvinkin iloinen elämä. Mitä sanotte, urhokas
sisarenpoikani, jos minä nyt todenteolla ajattelisin naimisiin menoa?"

"Siihen vaaditaan ensiksi kuninkaallinen tai keisarillinen morsian!"
huomautti kreivi Albert; ja kun kuningas ei ryhtynyt keskustelemaan sen
enempää asiasta, sanoi kreivi Albert hyvästi, ja lähti vielä samana
päivänä, hyvin synkkänä ja alakuloisena useiden ritarien ja soturien
kanssa sotajoukkojen luokse, Kaarlon ja seurueensa saattamana.

Seuraavana aamuna kuningas ratsasti tapansa mukaan
aamujumalanpalvelukseen tuomiokirkkoon. Kun hän aikoi astua sisään
komeasta kirkonovesta, jota koristi rengaskaulainen kullattu kissanpää,
huomasi hän Helena-rouvan tyttärineen pysähtyneen oven suuhun häntä
tervehtimään. Kauniilla leskellä oli komea, punainen kärpännahoilla
reunustettu silkkiviitta yllään ja päässään kamelikurjen höyhenillä
koristettu korkea silkkihattu, joka veti kaikkien huomion puoleensa.
Paljon väkeä virtaili kirkkoon, ja syntyi hetkeksi seisahdus väkijoukon
tehdessä tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen.

"Katsokaa, tuossa on kuninkaan jalkavaimo, Seebyn rikas leski!" sanoi
paksu riibeläisporvari seuralaiselleen. "Katsokaa mitenkä hän kiemailee
ja kumartelee! Kukaties me kuitenkin saamme hänet kuningattareksi
keisarin sisaren sijasta -- hyi!"

Närkästyneenä kuuli kuningas hävittömän puheen. Hän kalpeni vihasta ja
kääntyessään hän näki ivanaurun monen kasvoilla, mutta hän ei saanut
selville kuka nuo sanat oli lausunut. Hän hillitsi suuttumuksensa ja
astui rauhallisesti edelleen, mutta Helena-rouvan ja hänen tyttäriensä
tervehdyksiin hän vastasi kylmästi ja vieraasti kumartaen, eikä edes
katsonut heihin. Kaunis leski antoi hunnun samassa pudota kasvoilleen
peittääkseen äkkiä kalpeiksi valahtaneet poskensa. Hän tarttui
tytärtään käsivarteen ettei horjahtaisi, ja kiirehti sitten umpinaiseen
rukoustuoliin, missä hän polvistuneena ja kuumia, katkeria kyyneleitä
vuodattaen näytti rukoilevan.

Kuningas oli unohtanut rukousnauhansa ja lähetti pojan sitä hakemaan.
Levottomana ja hajamielisenä hän vaipui rippituoliinsa, tuntien
valtavan halun avata sydämensä rippi-isälleen. "Raskas synti painaa
omaatuntoani!" sanoi hän ristikon läpi tarkasti kuuntelevalle
arkkidiakonille. "Minä olen saattanut varomattomilla ja turhilla
puheillani sekä kevytmielisellä käytökselläni nuoren, ylhäisen lesken
huonoon maineeseen ja itseni huonoon huutoon kansan kesken. Millä
katumuksella voin sovittaa tämän rikoksen, miten voin tehdä lopun
näistä solvaisevista puheista?"

"Teidän rikoksenne, kuninkaani", vastasi rippi-isä, "ei oikeastaan
ankarasti katsottuna ole peccatum mortale eli kuolemansynti, mutta
joskin se voiteisiin laskea niiden joukkoon, niin halvinkin pyhälle
kirkolle suotu etu on riittävä sen sovittamiseksi, ja siihen kehoittaa
teitä teidän harras kiintymyksenne sekä kirkkoon että paavilliseen
hallitukseen. Jos te tästälähin tahdotte välttää rikoksen luonnollisia
seurauksia maailman silmissä sekä teidän kunnianne häpeällistä
solvaisemista, niin täytyy teidän solmia kristillinen ja kunniallinen
avioliitto Teidän säätyisenne naisen kanssa ja olla enää koskaan
näkemättä tätä nuorta, kiehtovaa leskeä."

Kuninkaan posket hehkuivat. "Kaksi päivää sitten", vastasi hän, "olisi
tämä sovitus ollut minulle liian ankara ja vaikea -- tänään tuntuu
se minulle liian helpolta --" ja nyt hän ilmoitti rippi-isälleen sen
salaisen epäjumaloimisen, minkä vallassa hän oli ollut eilisestä
päivällisestä asti, ja mitenkä hän, sensijaan että olisi lukenut
Ave-Mariansa, oli vain katsellut maallisen naisen kuvaa, mikä oli
saanut paikkansa hänen sydämellään hänen kumminsa herttua Knuutin
verisen hiuskiharan vieressä.

"Se kuuluu vielä _peccatavenialioihin_ eli anteeksi annettaviin
synteihin, armollinen herra!" kuiskasi Arnfred ristikon läpi -- "Mitä
liekin tuo salaperäinen Slagelsen pappi puhunut teille sisäisestä
valosta, vaipumisesta Jumalan olentoon itseensäsyventymisen ja
aistiluontonsa hillitsemisen kautta, niin tämä Teidän maallisen kuvan
ihailemisenne osoittaa tämän salaoppineiden luonnottoman opin sotivan
teidän tervettä luontoanne vastaan. On parempi naida kuin palaa, sanoo
apostoli, enkä minä voi antaa teille sen parempaa neuvoa, jalo herra!"

"Mitä? Palaa?" toisti Valdemar kiivaasti. "Elkää niin nimittäkö
puhtainta tunnetta, mitä minä olen elämässäni tuntenut. Minä en
sitä tunnusta sinulle syntinä. Mutta se onkin ehkä vain haaveilua,
jonkinlaista hulluutta, joka ei johda minkäänlaisiin tuloksiin, ja
minua vain suututtaa, että minä tämän päähänpiston tähden unohdan sekä
toimia että rukoilla. Sillä minä en unohda ainoastaan Ave-Mariani
lukemista -- senhän minä kyllä voin sovittaa -- minä en unohda vain
rukousnauhaani. Tuo nainen, jota minä en milloinkaan ole nähnyt, on
nyt enemmän minun mielessäni kuin sotaretki maan ja kruunun kunnian
puolesta. Jos minä olisin nainen tai pappi, niin minä uskoisin tuolla
kuvalla, jonka minä vastaanotin vihollisen kädestä, olevan taikavoiman.
Enkä minä eroaisi siitä vaikka sinä antaisit minulle kaikki kirkkosi
pyhäinluut ja marttyyrihampaat."

"Sitä uhrausta ei pyhä kirkko teiltä vaadi!" kuiskasi Arnfred. "Tässä
minä en pelkää olevan minkäänlaisen taikavoiman vaikutusta, vaikka
sellaisesta kyllä ennen olen kuullut puhuttavan. Mutta minä luulen
paljon enemmän teidän suojeluspyhänne ja isoisänne pyhän Knuut herttuan
ystävällisen kehoituksen vaikuttaneen näin voimakkaasti tähän teidän
kuninkaalliseen mieleenne. Noudattakaa luottamuksella tuota pyhää
kehoitusta, ja huolehtikaa valtakunnan ja kruunun säilyttämisestä
liitolla, joka voi tuottaa onnea ja siunausta sekä teille että
Tanskalle."

"Onhan tuo kaikki kuitenkin turhaa haaveilua!" vastasi kuningas. "Ja
kuka voi taata minulle sen, ettei tuon kuvan aikaansaama vaikutus katoa
kuin muutkin unet, nähdessäni hänet todellisuudessa? Mutta minä tahdon
kuitenkin ajatella sitä. Jumalan haltuun, pappi!" Sitten kuningas
poistui rippituolista, ja aamujumalanpalveluksen päätyttyä hän ratsasti
ajatuksiinsa vaipuneena takaisin linnaan.

Heti kun Helena-rouva tyttärineen, Pietari Strangenpojan ja Antero
Gronpojan saattamana astui ulos kirkosta, alkoi kuulua yleistä
mutinaa uteliaasta, tunkeilevasta kansanjoukosta, joka seurasi heitä
uhkailevana aina linnaan asti. Suuttuneina tästä tunkeilevaisuudesta
ja sopimattomasta sekaantumisesta molemmat nuoret ritarit paljastivat
miekkansa ja oli vähällä syntyä verinen ottelu, mutta Valdemarin
käskystä muutamat kuninkaan seurueeseen kuuluvat ritarit ratsastivat
takaisin ja hajoittivat levottoman väkijoukon, joka vihelsi sormiinsa
ja lausui raakoja, loukkaavia sanoja, "kauniista, koreilevasta
noidasta". "Hän mielistelee Tanskan kuningasta -- hän tahtoo päästä
Tanskan kuningattareksi!" huusivat he. "Menköön takaisin Ruotsiin! Hän
on taittanut niskan mieheltään, hän on liitossa paholaisen kanssa."

Helena-rouva luuli vaipuvansa maahan häpeästä. Hänen tyttärensä
itkivät ja turvautuivat vavisten kiukustuneisiin sulhasiinsa.
Tainnoksissa ja kuolonkalpeana kannettiin vainottu kaunotar linnaan.
Hänen poikapuolensa ja hänen tyttäriensä sulhaset olivat hyvin
kiihtyneet tästä loukkaavasta kohtelusta. Kiivastuneena kuningas
käski mitä ankarimmin tutkia asiaa. Koko hovin läsnäollessa hän
julisti Helena-rouvan olevan mitä kunniallisimman ja nuhteettomimman
ritarinaisen, ja hän vannoi kuninkaallisella voimallaan ja kunniallaan
suojelevansa häntä kaikilta loukkauksilta. Sen, joka todisteetta syytti
häntä rikoksesta, julisti hän häpeällisimmäksi kunnianloukkaajaksi,
jota rangaistaisiin siitä lain koko ankaruudella.

Hän sai siten ainakin aluksi Helena-rouvan sukulaiset ja ystävät
rauhoitetuiksi, ja he toivoivat nyt mitä pikemmin voivansa viedä hänet
pois Riibehuusista, minkä myöskin kuningas piti välttämättömänä.

Kun Helena, toinnuttuaan tainnoksista, avasi silmänsä, tuijotti
hän hurjasti ja epätoivoisena ympärilleen, puhellen samalla niin
sekavasti, että pelästyneinä pantiin hakemaan mestari Harpesträngiä,
jonka mielestä hänen tilansa oli hyvin arveluttava. Hän selitti
Helenalla olevan kovan ja vaarallisen kuumeen. Houreissaan hän ilmaisi
intohimoisen, melkein rajun rakkautensa kuninkaaseen. Hän mainitsi
usein kyyneleitä vuodattaen hänen nimeään ja väänteli käsiään. --
"Minun vanhukseni" -- huokaili hän -- "niin, hänen täytyi kuolla --
niin oli tähtiin kirjoitettu -- Musta sen sanoi -- ja minä olen viaton
-- minkä vuoksi hän kulki niitä portaita pimeässä -- Onhan hänkin nyt
kuollut? -- Hän, jolle minun lemmittyni ensiksi ojensi kätensä? -- hän
tulee kruunu ruskeilla kiharillaan -- haa, eikö se tarkoittanutkaan
minua? -- Miksi Musta nauroi niin viekkaasti partaansa!" Näin hän
puheli kiihkeästi, ja neitoset ristivät itseään ja sanoivat hänen
puhuvan liitostaan paholaisen kanssa.

Pieni Rigmor juoksi pelästyneenä pois vuoteen luota, ja kun prinsessa
Regitza huomasi mistä oli puhe, käski hän kaikkien poistua huoneesta,
jääden yksin onnettoman sairaan luokse.

"Kuka se Musta on, josta te puhutte, jalo rouva!" kysyi hän
rauhallisesti. "Onko hän jokin hengen mies? Ehkä teidän rippi-isänne
tai sielunpaimenenne?"

"Minun sielunpaimeneni?" toisti Helena-rouva hymyillen. "Minun
sielunpaimeneni, niin kyllä tavallaan, -- mutta hän ei ole pitänyt
hyvää huolta minun syntisestä sieluparastani -- luolaan hän on vienyt
minut, syvään, mustaan luolaan, minne ei aurinko eikä kuu paista?"

"Mitä te näitte siellä luolassa?" kysyi prinsessa tuskallisen
jännitettynä.

"Minä näin mitä tähtiin on kirjoitettu -- herttuan nimen -- ei,
kuninkaan, suurimman ja mahtavimman kuninkaan -- myöskin sinun nimesi
minä näin." tämän sanoessaan hän tuijotti jäykästi prinsessaa silmiin
-- "myöskin sinä olet syntynyt kruunua kantamaan, -- omaa nimeäni",
-- huokaili hän, "oi, omaa nimeäni minä en nähnyt. Voi, voi, se oli
varmaankin häpeän ja häväistyksen peittämä." -- Tässä hän peitti
molemmilla käsillään kauniit, kalpeat kasvonsa ja itki katkerasti.

Mutta tämä mielenhäiriö ei kestänyt kauan. Käsittämättömillä
sielunvoimilla hän näytti pakoittavan mielensä rauhoittumaan.
Selvittyään, hän mestari Harpesträngin suureksi ihmeeksi, parani
aivan täydellisesti. Ennen iltaa hän jo ivaili ja nauroi näennäisen
rauhallisesti sitä, että Riiben katupojat olivat kutsuneet häntä
noita-akaksi, ja että hän oli antanut tuollaisen asian niin painaa
mieltänsä. Kuultuaan miten kiivaasti kuningas oli puolustanut hänen
kunniaansa ja huolehtinut hänen turvallisuudestaan, kohotti hän päätään
ja rintaansa, ja kysyi ihmetellen minkävuoksi hänen tyttärensä ja
heidän sulhasensa olivat matkapukeissa. "Olenko minä käsittämättömässä
heikkoudessani sanonut haluavani matkustaa?" kysyi hän. "Jos minun ei
ole käsketty lähteä pois vieraanvaraisesta Tanskan hovista, jota minun
on mahdoton uskoa, niin ainakin minun kunniani nyt vaatii minun jäämään
tänne. Ei suinkaan joukko katupoikia karkoita herttua Guttormin tytärtä
Riibehuusista?"

Kaikki vaikenivat hämillään. Helena-rouva nousi ylpeänä ja varmana, ja
pyysi saada puhutella kuningasta.

"Minä esitän itse veljelleni teidän toivomuksenne, jalo rouva!" vastasi
prinsessa Regitza äkkiä ja poistui hänen luotaan.

Valdemarin istuessa levottoman ja miettiväisen näköisenä
salakammiossaan, astui hänen vakava sisarensa, tavallisuudesta poiketen
ja ilmoittautumatta hänen luokseen.

"Suo anteeksi veljeni, jos minä häiritsen sinua!" sanoi hän
tuttavallisesti veljeään lähestyen. "Minä tulen tärkeän asian vuoksi
sinun luoksesi. Sekä sinun että meidän sukumme kunnia on kysymyksessä.
Onneton Helena-rouva haluaa puhua sinun kanssasi."

"Minä en tahdo tavata häntä!" vastasi kuningas päättäväisesti. "Mutta
minä toivon hänen matkustavan niin pian kuin lääkäri sen sallii!"

"Se on tietysti välttämätöntä!" sanoi prinsessa. "Mutta asiaa on
tarkasti punnittava. Hän on herttuan tytär, meidän hovimme vieras,
mahtavaan ja suureen ritarisukuun kuuluva ritarirouva, nainen, jonka,
kunniaa sinä itse julkisesti ja kiivaasti olet puolustanut, voiko hänet
häväistynä ja hyljättynä karkoittaa meidän hovistamme kuin ylönkatsotun
ja tunkeilevan porton?"

"Mitä sinä sitten vaadit minun tekemän?" kysyi Valdemar kiivaasti.
"Tunnethan sinä solvaisevan huhun meistä? Tahtoisitko sinä vaatia minua
uhmailemaan sitä. Tahdotko sinä, että minä puhdistaisin hänen kunniansa
uhraamalla hänelle omani. Pitääkö minun ojentaa hänelle käteni ja
kruununi ja joutua siten koko Europan ja kansani ylenkatsottavaksi.
Minä tunnustan sinulle, että minä en ole syytön. Minusta hän oli
kaunein ja rakastettavin nainen, mitä minä olin nähnyt, ja minä osoitin
hänelle huomaavaisuutta, mikä oikeutti hänet mitä mahdottomimpiin
luulotteluihin. Mutta ei koskaan mieleeni olisi juolahtanut korottaa
ritarinleskeä Tanskan valtaistuimelle. Minun kevytmielisyydelläni ja
varomattomuudellani on ollut surulliset seuraukset. Kauniin lesken hyvä
nimi ja maine on turmeltu, eikä minun kunniani siitä ole voittanut.
Minä tahdon tehdä kaikkeni sovittaakseni tämän rikokseni, mutta en
mitään, millä häpäisisin valtakuntaa ja kruunua!"

"Sano minulle suoraan, veljeni", kysyi prinsessa luoden häneen vakavan,
tutkivan katseen, "rakastatko sinä häntä, tai oletko sinä koskaan
rakastanut häntä? Teille miehille saa asettaa kaksi kysymystä silloin
kun meille vain yhden. Käsi sydämelle! Sinun rauhasi tähden minä kysyn
näin sinulta."

"Sinä ahdistat minun omaatuntoani, sisar!" vastasi Valdemar. "No, kuule
siis! Minä olen todellakin kerran kuvitellut rakastavani häntä. Mutta
minä varmasti tiedän erehtyneeni." Tämän sanoessaan hänen katseensa
välittömästi kääntyi pöydällä olevaan kullattuun, sulettuun rasiaan;
minkä sisässä prinsessa Margaretan kuva oli.

"Vielä vain yksi kysymys, veljeni! Teen sen onnettoman Helenan tähden,
jonka kohtaloa minä koko sydämestäni surkuttelen. Oletko sinä koskaan
sanonut hänelle suoraan ja selvin sanoin mitä sinä luulit tunteneesi
häntä kohtaan?"

"Jos minä voisinkin puhdistautua siitä", vastasi kuningas, "niin minä
en kuitenkaan voi puhdistautua niiden katseitten ja eleiden edessä,
mitkä puhuvat selvemmin ja vakuuttavimmin kuin kaikki sanat, ja siinä
suhteessa minä olen ja jään syynalaiseksi. Sinä naurat minulle, kun
kuulet sovitustyön, mikä minut on senvuoksi määrätty tekemään, ja
jos minä itse olisin ollut rippi-isäni, niin minä en olisi voinut
lempeämmin rangaista: minä nain prinsessan, jota minä en koskaan
ole nähnyt. -- Minä en enää koskaan tapaa Helena-rouvaa. Mutta minä
tahdon kirjoittaa hänelle. Minä tahdon selvästi osoittaa hänelle
kunnioitukseni. Niin kauan kuin hän haluaa olla sinun vieraasi,
on häntä kohdeltava kuin ruhtinatarta, kuin herttua Guttormin
tytärtä. Mutta minä poistun huomen-aamulla Riibehuusista, enkä
palaa niin kauan kuin hän on täällä. Kunnia- ja turvallisuusvartio
suojelee häntä kaikilta loukkauksilta sekä hänen täällä ollessaan,
että hänen matkustaessaan. Hänen nuorimmalle pojalleen minä olen
luvannut herttuakunnan, siinä sanassani minä pysyn, maailman puheista
välittämättä. Mutta enempää minä en voi enkä tahdo tehdä."

Siihen keskustelu päättyi. Kuningas kirjoitti kirjeen kauniille
leskelle, ja prinsessa ojensi sen tälle, tuoden ystävälliset
tervehdyksensä kuninkaalta.

Kun Helena-rouva luki kirjeen, kalpeni hän. Mutta hän tointui nopeasti,
ja noustuaan rauhallisesti ja päättäväisesti, hän selitti tahtovansa
vielä samana yönä matkustaa takaisin Skåneen. "Kullenille minä rakennan
linnani!" sanoi hän salaperäisesti prinsessalle. "Sieltä minä tahdon
katsella taivaan rataa ja antaa maailman kulkea kieroa kulkuaan.
Tervehtikää kuningasta ja sanokaa hänelle: Minä olen nyt Kullenmiehen
kuningatar. Kyllä hän ymmärtää mitä minä tarkoitan."

Prinsessa katseli häntä ihmetellen ymmärtämättä häntä, ja pelkäsi
hänen menettäneen järkensä. Nyt kutsui Helena-rouva tyttäriensä
sulhaset luokseen ja kysyi heiltä oliko heidän rakkautensa hänen
tyttäriinsä yhtä lämmin tänään kuin eilen. He vakuuttivat niin olevan
ja ihmettelivät tätä omituista kysymystä.

"Sitten he ovat tunnin kuluttua teidän aviovaimoinanne, tai ei
milloinkaan!" sanoi hän päättäväisesti. "Minä en voi enää kauemmin
suojella heitä täällä Tanskassa, ja jos he seuraavat minua salmen
tuolle puolen, niin he eivät enää koskaan palaa takaisin!"

Pietari Strangenpoika ja Antero Gronpoika katsoivat iloisesti
ihmetellen morsiamiinsa, jotka seisoivat matkapuvuissa valmiina
seuraamaan oikullista äitiään. Tytöt seisoivat kyynelsilmin, vuoroon
punastuen ja kalveten, ja nuoret ritarit eivät miettineet kauemmin.

"Tunnin kuluttua minä olen teidän laillinen vävypoikanne, jalo rouva!"
vastasi Pietari Strangenpoika, "ja huomenna minä vien kauniin vaimoni
Kallundborgiin!"

"Ojenna minulle kätesi, jalo Cecilia!" sanoi Antero Gronpoika. "Täältä
on vain pari askelta linnankappeliin. Antakaa minun huomenna saattaa
rakas vaimoni Terslösen kartanoon!"

Hämmästyneet tytöt eivät väitelleet vastaan. Kaikki ihmettelivät näitä
äkkinäisiä ja valmistuksitta tapahtuvia kaksoishäitä, jotka olivat
olleet määrätyt vietettäviksi vasta seuraavana kevännä. Prinsessa
pudisti päätään ja antoi omituisen vieraansa tässä menetellä niinkuin
hän olisi ollut kotonaan. Lähetettiin heti sana Junkker Strangelle,
sekä Esbern Snaren kolmelle pojalle. Iloinen Junkker Strange onnitteli
poikaansa ja nauroi sydämen pohjasta, Helena-rouvan hämmästyttävälle
päähänpistolle, joka hänestä oli erinomainen. Niilo Mule yski
hämillään ja kuiskasi Juhana veljelleen: "Meidän kauniilla äidillämme
ei ole vähääkään käsitystä soveliaisuustavoista. Oman kunniansa hän
on häväissyt, ja nyt hän saattaa tyttärensä naurunalaisiksi näillä
kiireisillä häillä, niinkuin tässä oltaisiin jäniksen selässä, ja vielä
hovissa -- se on aivan kauheaa!"

"Järkevämpää päähänpistoa ei meidän nuorella rouva-äidillämme ole ollut
pitkiin aikoihin!" vastasi marsalkka Juhana. "Näin hän säästää yhdellä
kertaa kahdet hääkustannukset."



YHDEKSÄS LUKU.


Ihmetellen kuuli kuningas seuraavana aamuna sisareltaan, että nuo
molemmat nuoret ritarit olivat kaikessa kiireessä ja hiljaisuudessa
tulleet vihityiksi kappelissa, ja että he jo ennen päivän nousua
olivat lähteneet pois vaimoineen. Helena-rouva oli jo ennen keskiyötä
jättänyt Riiben, ainoastaan marsalkka Juhanan seuraamana, jonka
säästäväiseen esitykseen matkustaa yksinkertaisessa porvarillisessa
valepuvussa hän oli suostunut, välttääkseen siten kaikkea huomiota.
Hän oli myöskin kieltäytynyt vastaanottamasta tarjottua kunnia-
ja turvallisuus-vartiota. Varovainen sisar piti viisaimpana olla
puhumatta tuosta omituisesta tervehdyksestä, jonka Helena oli pyytänyt
prinsessan viemään kuninkaalle, sillä hän arveli sen sisältävän
katkeran viittauksen siitä, mikä nyt oli paras kokonaan unohtaa. Hänen
mielestään oli myöskin viisainta olla puhumatta siitä mielenhäiriöstä,
minkä hän luuli huomanneensa onnettomassa kaunottaressa. Vieläkin
enemmän prinsessa varoi kertomasta siitä tulisesta rakkaudesta
kuninkaaseen, minkä Helena oli ilmaissut houreissa ollessaan. Hän
koetti rauhoittaa kuninkaallista veljeään ihailemalla ylpeän lesken
mielenmalttia hänen matkalle lähtiessään ja sitä oikullista iloisuutta,
millä tämä itse oli ivaillut pyylevää ulkomuotoaan porvarillisessa
puvussaan.

"Onneton Helena raukka!" huokaili Valdemar. "Iloitessaan ja
ivaillessaan hän usein salasi levottoman ja särkyneen sielunsa. Minä
tunnen hänen iloisuutensa. Se on monta kertaa pelottanut minua. Hänen
elämänsä on onneton. Jumala suokoon hänen sieluparalleen rauhan,
ja antakoon minulle armossaan anteeksi, jos minä liian lämpimällä
osanotollani olen lisännyt tämän rauhattoman sielun hämmentymistä. Hän
on kuitenkin ylevä ja jalosieluinen ihminen."

Prinsessa Regitza oli mennyt. Kuningas istui surumielisenä, nojaten
poskeaan käteensä ja ajatteli tärkeää, uhkarohkeaa päätöstä, jonka hän
oli tekemäisillään, ja mistä ehkä hänen koko elämänsä onni riippui. Hän
kavahti itse tätä ajatusta ja häpesi. "Onni!" -- sanoi hän. "Mikä on
kuninkaiden onni! Heidän kansansa ja valtakuntansa onnellisuus, heidän
valtaistuimensa kunnia ja loisto -- onnellinen rakkaus, perheonni,
niistä voivat vain porvarit ja talonpojat iloita -- turhaa on niistä
kuninkaan haaveilla!" Tahtomattaan hän avasi pienen kuvarasian ja
katseli kaunista tuntematonta, jonka hän ehkä vasta morsiamenaan saisi
nähdä. "Helenan kaltainen hän ei ainakaan ole", sanoi hän, "mutta se on
hyvä: Tässä on rauhaa ja avomielisyyttä, -- ei hivuttavia intohimoja,
ei kunnian eikä vallan salaperäistä, levotonta janoamista -- tässä on
tyyntä rakkautta ja vaatimatonta viattomuutta -- ei tulivuorta, eikä
häikäisevää ilon ja ivailun naamaria, joka peittää lihan ja hengen
välisen epätoivoisen taistelun."

Hänen näin istuessaan mietiskellen avattiin ovi, ja kaniikit Renert ja
Albrecht astuivat sisään.

"Kaikkeinarmollisin herra ja kuningas on suvainnut käskeä", --
änkyttivät molemmat kuin yhdestä suusta, jääden seisomaan, kantapäät
kynnyksellä avonaiseen oveen, ja kumartaen niin syvään, että heidän
pelästyksissään täytyi astua askele eteenpäin etteivät kaatuisi
nenälleen, ja silloin viekas hovinarri sulki nopeasti oven heidän
takanaan.

"Olettehan te syntyisin böömiläisiä?" kysyi kuningas, pidättäen vaivoin
nauruansa.

He myönsivät sen kunnioittavasti, ja heidän pyöreät, huolettomat
kasvonsa kuvastivat sekä uteliaisuutta että tuskallista odotusta.

"Oletteko te milloinkaan nähneet Böömin prinsessaa Margarethaa?" kysyi
kuningas edelleen.

"Kyllä, armollisin herra kuningas!" vastasivat molemmat melkein yhdellä
kertaa ja kumarsivat yhtä syvään kuin nuorasta vedettävä puunukki.

"Kuvatkaa siis hänet minulle tarkkaan", jatkoi Valdemar, "ja sanokaa
minulle kaikki mitä hänestä tiedätte, olkoon se sitten hyvää tai pahaa!
Minä maksan teille kuninkaallisesti jokaisesta todenperäisestä sanasta,
minkä te sanotte, mutta ensimäisestä valheesta, josta minä saan teidät
kiinni, rangaistaan teidät ankarasti."

Tämä puhe saattoi pelästyneet papit yhä aremmiksi, ja kesti kotvan
aikaa ennen kuin he saivat suunsa käyntiin, mutta sitten alkoivatkin
ylistyspuheet prinsessan lempeydestä ja hurskaudesta vuolaina virrata
heidän huuliltaan, ja mitä kauemmin he puhuivat sitä vähemmän he
pelkäsivät lausuvansa varomattomuuksia. He luettelivat täsmälleen
kaikki seitsemän siveellistä ja teologista pää-hyvettä, joita he
vakuuttivat prinsessan mitä suurimmassa määrässä omaavan, eivätkä he
sen ohella suinkaan laiminlyöneet ahkerasti ladella pyhän Augustinuksen
ja Pietari lombardilaisen lauseita, sekä esittää skolastista oppiansa
seitsemästä Pyhän Hengen lahjasta ja kahdeksasta autuudenehdosta. He
kilpailivat keskenään, kuka ehtisi sanoa enemmän totuuksia ja kultaisia
sanoja, joista antelias kuningas oli niin runsaasti luvannut maksaa
heille.

"Riittää, riittää jo latinalaisia avuja!" keskeytti viimein heidät
kuningas. "Puhukaa yksi kerrallaan, että minä voin ymmärtää mitä
te sanotte! Jos hänellä olisi sadaskin osa kaikista niistä hyvistä
avuista, joita te nyt olette luetelleet, niin hän olisi jo kymmenen
kertaa parempi kuin yksikään taivaan enkeleistä. Mutta sanokaa nyt
minulle minkänäköinen hän on? Eikö ole totta, että hän katsoo hiukan
karsaasti, hänellä on yksi tai kaksi kyttyrää selässään? -- sanokaa
vain suoraan! Puhu sinä ensiksi, Renert! Jos sinä vain valehtelet, niin
tiedä, että minä pysyn sanassani!"

"Kaikkeinarmollisin herra!" alkoi Renert puhua -- "vapauttakaa meidät
kuvaamisesta, joka --"

"Vapauttakaa meidät kuvaamisesta!" änkytti Albrecht jälestä.

"Mitä?" keskeytti kuningas heidät kiivaasti -- "siis hän on kuitenkin
vinosilmä, kyttyräselkä?"

"Ei, pyhän Augustin nimessä!" vastasi Renert. "Jos ei hän siksi ole
muuttunut aivan äskettäin. Kuusi kuukautta sitten, kun minä kelvoton
sain kunnian hänet nähdä, hän oli ihanampi kuin pyhän Margarethan kuva
meidän kirkossamme -- mutta vapauttakaa meidät, armollisin herra,
-- kuvaamisesta, joka voisi herättää meissä maallisia ajatuksia, ja
saattaa meidät unohtamaan maallisen kauneuden tähden taivaallisen
ihanuuden."

"Se oli, myöskin minun halpa mielipiteeni, teidän armonne", lisäsi
Albrecht.

"No, sepä hyvä!" sanoi kuningas. "Hän ei siis ole vinosilmä eikä
muutenkaan viallinen. En suinkaan minä tahdo viekoitella teitä
maallisiin ajatuksiin! Mutta sanokaa vain minulle, onko tämä kuva
todellakin hänen näköisensä?"

"Epäilemättä, teidän armonne!" vastasi Renert, jonka omaatuntoa ei
kuvan katseleminen soimannut, "mutta se on hänen näköisensä samassa
määrin kuin teidän kruununne timantit ovat taivaan tähtiin verrattuna."

"Niin, aivan siten, teidän armonne!" lisäsi Albrecht pyyhkäisten hien
otsaltaan.

"Nyt saatte mennä rauhassa, kunnon miehet!" lopetti kuningas
kuulustelunsa ja taputti heitä olkapäälle. "Kun minä olen saanut tietää
teidän puheenne tosiksi, niin minä palkitsen kuninkaallisesti teidän
rehellisyytenne. Mutta meidän välinen keskustelumme on salaisuus, jonka
säilyttämisestä te vastaatte minulle --"

"Arvottomilla päillämme, kaikkein armollisin herra!" vastasivat he
sanasta sanaan toistaan matkien, ja astuivat kumarrellen ulos ovesta.

"Nuo olivat hänen maamiehiänsä!" sanoi kuningas miettiväisenä. "Entä
jos hän kaikessa kauneudessaan on yhtä yksinkertainen ja ikävä kuin
he? Ei, se on mahdotonta", jatkoi hän rauhoittuneena, katsellessaan
ihastuneena hänen kuvaansa. "Rehellisyys ja uskollisuus, pyhä
yksinkertaisuus ja viattomuus, henkevyys ja sydämellisyys uhkuvat minua
vastaan tuosta kuolleesta puusta. Mitä sitten puhuneekaan tuo elävä
Jumalankuva minulle!"

Kun ovi avautui ja Junkker Strange astui sisään, istui kuningas vielä
kuva kädessään.

"Mitä käskette, armollisin herra ja kuningas?" kysyi ritari ja jäi
salaa hymyillen kunnioittavasti seisomaan ovelle.

"Armollisin ja armollisin, yhä ja aina!" vastasi kuningas ja
piilotettuaan nopeasti kuvan, hän astui Strangea vastaan. -- "Ei mitään
turhia kohteliaisuuksia, silloin kun me molemmat olemme kahden! Istu
tänne minun luokseni ja puhele minun kanssani tuttavallisesti niinkuin
entisinä aikoina, jolloin minä en ollut sinun herrasi enkä kuninkaasi!
Minulla on kylliksi nöyriä palvelijoita, sinä olet minun luotettavin
ystäväni. Ennenkuin minä, kuninkaana, taas vaadin sinun palvelustasi,
tahtoisin minä kuulla vanhalta asemestariltani, minkälainen hänestä
hänen oppilaansa on ritarina ja miehenä."

"Ritarina ja miehenä?" toisti Junkker Strange enää salaamatta
veitikkamaista hymyään, istuutuessaan kuninkaan viittauksesta hänen
viereensä penkille. -- "Hyvä on, minua ihmetyttää, että te istutte
täällä kuvia katsellen silloin kun väkenne lähtee sotaretkelle. Mutta
minä arvelen teillä olevan pätevät syyt siihen, enkä minä usko teidän
kovinkaan kauan aikovan istua täällä takan ääressä lämmittelemässä. Jos
te ette tahdo että minä rupean teitä tässä suoraan ylistelemään, niin
tehkää minulle toinen kysymys, sillä tiedättehän te kyllä hyvin miten
kiintynyt minä olen teidän kuninkaalliseen persoonaanne."

"Minä matkustan vielä tänään sotajoukkoni luo!" alkoi Valdemar taas
hiukan hajamielisesti puhua. "Sinä saat kyllä vielä tietää miksi
minä olen viivytellyt. Mutta, rehellisenä miehenä, vastaa minulle
ensiksi, olenko minä sinun mielestäsi saamaton uneksija, hentomielinen,
tunteellinen nahjus, joka voisi kulkea kuutamossa imeliä rakkauslauluja
laulellen Ginnistamin näkymättömälle kaunottarelle tai kuussa asuvalle
prinsessalle?"

"Enpä aivan sitäkään usko, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange.
"Mutta minun mielestäni te olette liian paljon tekemisissä pappien ja
runoilijoiden kanssa. He tyrkyttävät teidän mieleenne kaikenlaisia
aavistuksia, sielun ääniä, omantunnon vaatimuksia, pyhimyksiä ja
enkeleitä, niin että he pian pehmittävät teidän hyvän, terveen
järkenne. Erittäinkin pyhä Antero on aina ollut minulle silmätikkuna --"

"Elä puhu hänestä", keskeytti kuningas hänet vakavana. "Hän tiesi
enemmän kuin sinä ja minä saamme tietää satoihin vuosiin, ja tuo
vanhus oli oikeassa: Me käsitämme jumalalliset asiat vain hämärästi,
kuin kuvan peilistä -- mutta jolle tosi kuva on ilmestynyt, hän saa jo
täällä nähdä kauneimman kasvoista kasvoihin!"

"Te selitätte tietysti tuon kuvannollisen puheen omilla tavallanne,
herra kuningas!" vastasi Junkker Strange. "Ja luulen teidän siinä
olevan oikeassa. Mutta palatakseni teidän kysymykseenne, niin minun
täytyy totisesti tunnustaa, että te ette ole antanut meidän kaivata
todisteita miehuullisuudestanne. Mutta, jos te ette kuitenkaan ole,
niinkuin sanotaan, sokea naiselliselle kauneudelle, vaan kaikkien
kauniiden neitosten, rouvien ja leskien ritarillinen ihailija --
niin te olette ainakin tähän asti osoittanut sen enemmän sanoissa
kuin töissä. Te ette ole vielä turmellut itseänne uneksimalla
nuoruudenaikaanne veltostuttavassa lemmenleikissä. Luulenpa myöskin
kansan ja maan nureksivan sitä, että te -- ei vain sotatoimien ja
voittoretkien tähden, vaan osaksi myöskin eräälle tunnetulle, kauniille
leskelle osoittamanne suosion vuoksi -- olette unohtanut antaa maalle
kuningattaren ja suuren Valdemarin nimelle kruunun ja perillisen."

Valdemar punastui. "Siis sinäkin olet samaa mielipidettä kuin melkein
kaikki muut, että minun on mentävä naimisiin" sanoi hän, "huolimatta
tuosta minun viimeisestä onnistumattomasta kokeestani antautua
valtioviisaan liiton orjaksi."

"Se on minun ja koko Tanskanmaan toivomus, herra kuningas!"

"Hyvä on! Toimita Böhmin prinsessa Margaretha minun morsiamekseni,
enkä minä tahdo hetkeäkään epäröidä! Kohtalo ei tavallisesti
salli kuninkaiden ja ruhtinaiden kosia rakkaudesta, ja kansan etu
taluttaa heidät sokeasti vihkimäjakkaralle. Mutta jos tämä kuva
ei petä", hän otti sen nopeasti ja päättävästi esiin, "niin minä
olen poikkeus siinä suhteessa. Minä tahdon rehellisesti tunnustaa
sinulle: Huolimatta kaikista niistä hyvistä ajatuksista, jotka sinulla
ovat minun miehuullisuudestani, niin minä en ole näinä viimeisinä
päivinä ajatellut muita valloittamisia kuin tämän kauniin prinsessan
omistamista. Valmistaudu senvuoksi, kunnon Strange hyvin pian
matkustamaan Böömiin minun puolestani! Vie kuningas Primislaukselle
minun veljelliset tervehdykseni, ja luulottele heille tulleesi
keskustelemaan hänen kanssaan sopimuksista ja liittoutumisesta
levottomia pohjoissaksalaisia ruhtinaita ja pakanallisia liiviläisiä
vastaan! Mutta ota tämä kuva mukaasi, -- minun on vaikea luopua siitä
ja sinä vastaat minulle siitä kuin minun silmäterästäni! -- Katso
tarkkaan onko tämä todellakin prinsessa Margarethan näköinen! Jos
sinä, niinkuin minä toivon, huomaat hänet yhtä kauniiksi kuin hänet
tähän on kuvattu ja etteivät huhut hänen hyveistään ja miellyttävästä
olennostaan ole perättömät, niin utele tarkasti hänen mieltään minua
kohtaan, ennenkuin puhut hänelle sanaakaan minun rakkaudestani häneen.
Ja jos sinä huomaat todeksi minkä Herman Balke kerran puoleksi leikillä
kertoi, että kuninkaan tytär on minulle suosiollinen, niin alota asia
isän kanssa sillä viisaudella ja hienotunteisuudella, minkä tiedän
sinun omaavan. Ja jos rukkaset olisivat pelättävissä, niin sinä
vetäydyt ajoissa pois, tuomatta minulle vastausta, joka loukkaisi minun
kuninkaallista ja ritarillista kunniaani!"

"Onpa se vaikeanlainen tehtävä, hyvä herra kuningas!" vastasi Junkker
Strange hartioitaan kohauttaen. "Minun täytyy siis sekä kosia, että
olla kosimatta teidän puolestanne, hankkia teille morsian ja vastata
siitä, että hän miellyttää teitä kun hänet näette, ja ettei tuuli
käänny sill'aikaa ja sen mukana teidän ajatuksenne. Siinä kohdin minä
en oikein luota teidän uskollisuuteenne, herra kuningas!"

"Jumal'auta! Sinä loukkaat minua, Strange!" sanoi Valdemar ja kavahti
kiivaasti seisomaan. "Luuletko minua epävakaiseksi, horjuvaksi
lapseksi, joka ei itse tiedä mitä tahtoo?"

"Minä tottelen täsmällisesti, herra kuningas, sehän on selvää!" vastasi
Junkker Strange kumartaen. "Jos te suututte, niin minä en uskalla
enää sanoa sanaakaan. Teidän päätöksenne sekä onnellinen valintanne
ilahduttavat minua sydämellisesti. Mutta muistatteko, herra, millä
mielellä te olitte, kun kihlaus keisarin sisaren kanssa oli saatu
aikaan -- ja miten kepeäksi tunsitte sydämenne sitten kun te olitte
tullut varmaksi siitä, että te ette enää koskaan näe häntä?"

"Se oli aivan eri asia, Strange! Tällä kertaa minä en sokeasti hapuile
onnea, ja tällä kertaa on sydän mukana."

"Silmät vain, herra kuningas! Toisella sijalla vain, minun nähdäkseni,
ja korvat sekä se kuvakirja, mikä jo syntyissänne oli päässänne --
mutta nyt minä huomaan teidän taas suuttuvan, herra! Minä vaikenen
ja tottelen; mutta minä olen varoittanut teitä. Vartioikaa tarkasti
sydäntänne yhdeksän viikkoa! Eiköhän liene parasta, että säilytätte
kuvan luonanne, herra kuningas!"

"Luuletko sinä minun olevan sellaisen silmieni orjan -- ja niin kylmän
ja mielikuvitusta vailla, että enää milloinkaan voisin unohtaa nuo
kasvot, vaikka en enää koskaan näkisi niitä tässä maailmassa? Ota se!
Ja minä tahdon näyttää sinulle, että minä en tässä asiassa ole niin
vaihtelevainen kuin sinä luulet. Vielä kerran katselen noita silmiä!
Kas tuossa -- pane se talteen. Noita enkelikasvoja ei nyt mitkään
valkeuden eikä pahuuden henget saa sammutetuksi minun sielustani!"

"Minä pesen käteni, ja annan teidän itse vastata seurauksista!"
alkoi Junkker Strange taas. "Koska ja miten on tälle kosioretkelle
lähdettävä? Ja kenet on minun kuninkaani määrännyt minun
seuralaisekseni?"

"Sinä matkustat vielä tänäpäivänä niin pian kuin suinkin ja kuljet
Elbeä pitkin Böömiin, mukanasi kolmekymmentä ritaria ja yhtä monta
asepalvelijaa. Seuralaisesi sinä voit valita mielesi mukaan. Kuitenkin
minä neuvoisin sinua ottamaan mukaasi Roskilden Pietari-piispan:
hän on hyvin oppinut mies ja voi olla sinulle hyvä neuvonantaja
matkan varrella, -- samoin herra Albert Eskildsön: hän on mies,
jolla on hyvä puhelahja. Sinä voisit myöskin ottaa mukaasi nuoren
herra Limbakin, Olavi Lykken ja rikkaan Pietari Globen, sekä myöskin
kreivi Engelbrektin ja Absalon Belgin, he ovat niin tottuneita
kaikkiin ritarillisiin kohteliaisuuksiin ja tapoihin. Jos kuningas
ja hänen tyttärensä suostuvat minun toivomuksiini, niin annat sinä,
minun puolestani ja minun nimessäni, vihkiä itsesi ja prinsessan,
noudattamalla tarkasti kaikkia siinä käytettäviä tapoja! Jos sinun
toimesi onnistuu, niin sinä lähetät minulle viipymättä viestin
Schweriniin, missä minä piakkoin aion viettää kreivi Klaun kihlajaisia!
Sinä tuot morsiamen kotiin niin komeasti kuin mahdollista! Te tuotte
hänet tänne autuaan isä-vainajani onneatuottavalla laivalla, jonka
keulaa lohikäärme ja kultaiset nuppulat koristavat. Manön rannassa
laskette hänet maihin! Siellä tahdon minä itse, jos Jumala suo,
kuninkaallisesti ja ritarillisesti vastaanottaa hänet. Ja nyt, Herran
haltuun, urhokas Strange. Sinä olet minulle uskollinen ja rehellinen,
mutta minun sydäntäni sinä et ymmärrä. Sen sinä vain nyt tiedät:
Sinun käsissäsi on nyt minun ja ehkä koko Tanskan maan onni. Ja nyt
suu tukkoon, sen toki ymmärrät! Jumala ja pyhä neitsyt olkoot sinun
kanssasi!"

Saatuaan tämän tärkeän, salaisen viestin, poistui Junkker Strange
kuninkaan salakammiosta ja jakoi heti tarvittavat käskyt. Ritarit
pukeutuivat komeisiin hovipukuihin. Muutamilla ylhäisimmistä
ritareista, herra Pietari Globella ja kreivi Engelbrektillä oli yllään
loistavat tulipunaiset housut, ja niiden lisäksi ruskeat, vihriät tai
punaiset nutut sekä näädännahkalla reunustetut silkkiviitat. Heidän
tukkansa ja partansa oli sileäksi suittu, ja hatut olivat koristetut
höyhenillä sekä kallisarvoisilla kivillä. Pukinnahkaistensaappaitten
kultakannukset kilahtelivat ja kullatuista vöistä riippuvat
miekat helähtivät. Junkker Strangella itsellään oli yllään komea
oravannahkoilla reunustettu tulipunainen viitta, jonka kuningas oli
lahjoittanut hänelle, sekä siihen kuuluva kultanauhoilla ja punasilla
kamelikurjen sulilla koristettu verkainen matkahattu.

Kuningas hypähti itse valkoisen orhinsa selkään ja ratsasti komean
lähettilässeuran mukana rantaan.

Niiden tanskalaisten ritarien ja aseenkantajien joukossa, jotka
seurasivat Junkker Strangea, oli kaksi, joiden tuliset ratsut näkyivät
yhteisestä sopimuksesta kilpaa kiitävän Riiben katuja. Nuo nuoret,
taitavat ratsastajat suhahtivat kuin nuolet kuninkaan ja hänen
ritariensa ohi, kadoten silmänräpäyksessä heidän näkyvistään.

"Aikovatko he taittaa kaulansa ja ratsastaa ihmiset kumoon!" sanoi
kuningas. "Mitä miehiä ne olivat, jotka eivät osanneet paremmin hillitä
hevosiaan?"

"Jos minä en aivan erehtynyt, kuninkaani", vastasi Junkker Strange,
"niin he käyttivät enemmän kannuksia, kuin suitsia, ilahduttaakseen
kuningastani kilparatsastuksella."

"Poikien kujeita!" sanoi Valdemar vihaisesti. "Jos he todellakin
tahtovat taittaa käsivartensa ja jalkansa, niin he voivat tehdä sen
toisen kerran, eikä silloin kun minä lähetän heidät sinne missä
tarvitaan terveitä miehiä ja järkevää väkeä. Ketä he olivat?"

"Lyhyt, paksu Absalon Belg oli toinen, ja jos minä näin oikein niin oli
toinen teidän reipas, hentoluinen sisarenpoikanne, nuori kreivi Otto."

"Mitä? Sekö piimäsuu nulikka? Aikooko hän teidän mukaanne? Eihän
hän vielä ole ritarikaan", sanoi kuningas, ja hänen kasvonilmeensä
lauhtuivat. "Voisinpa muuten lyödä vetoa, että hän ratsastaa Esbern
Snaren pojan kumoon ja mäsäksi."

Sitten kuningas kääntyi leikkiä laskien iloisen kreivi Engelbrektin
puoleen, joka ratsasti hänen vasemmalla sivullaan "Eikö teidän nuori
rouvanne pelännyt antaa teidän matkustaa Böömin kuuluisien kaunotarten
luokse?" kysyi hän.

"Minun vaimoni on kyllä hiukan mustasukkainen, jalo herra!" vastasi
kreivi Engelbrekt samaan leikilliseen tapaan. "Mutta hän ei pelkää
minun uskollisuuteni joutuvan kovinkaan suureen vaaraan Böömissä. Jos
minä matkustaisin Flanderiin tai Portugaliin, silloin olisivat asiat
toisin."

"Mitenkä niin?" kysyi kuningas. "Ovatko siis flanderilaiset ja
portugalilaiset kaunottaret niin vaarallisia ja vastustamattomia?"

"Niin väitti ainakin minun vaimoni viime vuonna", -- vastasi kreivi,
"kun minä palatessani kotiin Gentin flanderilaisesta kreivihovista
ehdottomasti ylistin kreivi Ferdinandin sisarta, portugalilaista
prinsessaa Berengaria kauneimmaksi naiseksi mitä minä milloinkaan olin
nähnyt, emmekä me kotipappini kanssa voineet uskoa hänen taikakeinoilla
sokaisseen minua ja kaikkien muiden ritarien silmiä."

"Te olette mies, joka ymmärrätte naiskauneutta", vastasi kuningas
hymyillen, "ja taitaapa teidän rouvallanne olla kylläkin syytä pitää
silmänsä auki. Mutta, jos todellakin aviomies on velvoitettu kulkemaan
ummessa silmin jokaisen vieraan kaunottaren ohitse, niin silloin ei
minusta tuo niinkutsuttu aviosääty näytä olevan sopusoinnussa oikean
ritarillisen mielen kanssa, enkä minä milloinkaan voisi sitoutua
sellaiseen uskollisuuteen."

Pietari-piispa, joka ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena kuninkaan
oikealla puolella, pudisti päätään; mutta kuningas joka tunsi hänen
tulisen luonteensa ja hänen ankarat mielipiteensä, antoi hänelle
harvoin suunvuoroa muiden läsnäollessa.

"Prinsessa Berengaria on siis teidän mielestänne maailman kaunein
nainen?" jatkoi Valdemar hymyillen. "Mistä löisimme vetoa, jalo kreivi!
Kun te olette nähnyt Böömin prinsessa Margarethan, niin te peruutatte
sananne."

"Linnani teidän hattunne höyhentä vastaan, kuninkaani!"

"Se olisi teille liian kallis vedonlyönti. Minä ehdotan teille
toisin. Jos te jälleen kohdatessamme vielä vakuutatte ritarikunnianne
kautta Berengaria prinsessan olevan kauniimman Böömin Margarethaa,
niin on Gleichenin kreivikunta teidän läänityksenne, niin kauan
kuin minun-sukuiseni kuningas sen omistaa. Mutta jos teidän täytyy
tunnustaa, että minä, joka en vielä todellisuudessa ole nähnyt
kumpaakaan heistä, olen kuitenkin oikeammin arvostellut heidän
kauneutensa, niin täytyy teidän rangaistukseksi kantaa taitettu torvi
ritarivaakunassanne."

"Olkoon menneeksi, herra kuningas!" vastasi kreivi Engelbrekt, ja
kaikki ritarit nauroivat.

"Minä tulen jälestä, mutta taidan olla tarpeeton tänä päivänä!"
huusi hovinarri, lyhyt, kyttyräselkäinen Klaus Klumpe, joka yllään
kulkusnuttu ja suippo riikinkukon sulilla koristettu hattu päässään,
tuli aasillaan ratsastaen heidän jälestään, koreasti puettu marakatti
sylissään.

"Mitä tämä nyt merkitsee, vanha narri!" kysyi kuningas hymyillen.
"Ethän toki sinä aio lähteä lähetyskunnan mukaan?"

"Minä luulin sen olevan itsestään selvää, herra kuningas!" vastasi
narri, "mutta jos minua ei tarvita, niinkuin näyttää, niin minä seuraan
teitä takaisin linnaan ja vien oman morsiameni kotiini. Katsokaa miten
ujosti hän hymyilee minulle morsiuspuvussaan!" näin sanoessaan hän
painoi neitoseksi puetun marakatin naurettavan kiihkeästi rintaansa
vasten ja antoi sille korvapuustin kun se aikoi purra häntä partaan.

Kuningas huomasi kyllä narrin tahtovan tällä kömpelöllä ivallaan
ilmoittaa hänelle, että arvailtiin tämän hänen lähettiläittensä
matkan tarkoitus. Mutta hän ei ollut ymmärtävinään kokkapuhetta, vaan
iloisesti leikkiä laskien hän nelisti komeasti puettujen ritarien
kanssa rantaan, missä suuri kullattu laiva, lohikäärmeenkuva keulassa,
odotti purjeet levällään.

Laivasillalla vastaanottivat kreivi Otto ja Absalon Belg kuninkaan ja
pyysivät anteeksi äskeisen ajattelemattoman kilpailuintonsa.

"Sen, joka ensiksi ehti sillalle", sanoi kuningas -- "lähettää Junkker
Strange tuomaan pikaviestin minulle Schweriniin lähettilästoimensa
tuloksesta."

"Silloin me tuomme viestin yhdessä, herra kuningas", vastasi Absalon
Belg, "sillä me ehdimme molemmat samassa silmänräpäyksessä sillalle."

"Jos minun liinakkoni ei olisi saanut piikiveä kavioonsa, niin minä
olisin ennättänyt ensiksi tänne!" väitti kreivi Otto. "Jos meidän pitää
tuoda kuninkaalle iloinen sanoma, niin uskokaa se kaksoiskirjeessä
meille molemmille. Silloin saa meidän kuninkaamme nähdä kummallako
meistä on nopeampi ratsu."

"Hyvä on, olkoon menneeksi!" sanoi kuningas. -- "Se teistä, joka
ensiksi tuo minulle toivomani tiedon saa tanssia Riibehuusin
ensimäisissä huveissa kengissään minun kultakannukseni!"

Molemmat kiittivät kuningasta hänen luottamuksestaan ja katselivat
uhmaillen toisiaan. Sitten he pudistivat toistensa kättä ja hyppäsivät
veneeseen.

"Kultakannuksia seuraa ritarilyönti!" kuiskasi kreivi Otto iloisesti
kilpailijalleen. "Ne sinun on pakko luovuttaa minulle, paksu Belg!"

Pian olivat kaikki ritarit sijoittuneet laivaan. Junkker Strange
pingoitutti punaiset sarkapurjeet, ja kuninkaan huutaessa hänelle ja
hänen seuralaisilleen onnellista matkaa, vastasivat nämä voimakkaalla
Eläköön-huudolla: "Eläköön kuningas Valdemar Seier!" Laulun ja soiton
kajahdellessa laiva eteni rannasta. Valdemar seisoi kauan ilon ja
hämärien aavistusten sekavien tunteiden valtaamana laivasillalla,
katsoen, mitenkä kullattu lohikäärmekeula halkaisi aaltojen harjat ja
kimalteli auringonpaisteisella, levottomalla merellä, jonka takaa se
meni hakemaan hänelle kaunista, mutta kuitenkin vierasta morsianta.
Tuo hämärän tulevaisuuden epävarma ja salaperäinen onni, jota me
toivoen ja levottomana umpimähkään hapuilemme, esiintyi tuota näkyä
katsellessa elävästi nuoren kuninkaan sielun silmien eteen, ja hän
tunsi joutuneensa tuon sekä kiehtovan että surun voittoisen tunnelman
valtaan, jolloin sielu horjuu toivon ja pelon vaiheilla, ja maailman
mahtavinkin kuningas tuntee onnensa riippuvan vieläkin mahtavammista,
näkymättömistä voimista.

Kuninkaan tuijottaessa ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena merelle
yhä etenevään laivaan, hänen hovinarrinsa koetti matkia hänen
käytöstään, ja he katselivat merta hyvin vakavan ja merkitsevän
näköisinä. Matkiessaan hovinarri siristeli silmiään ja aukaisi suunsa
selälleen, mutta tällä kertaa hän ei saanut palkakseen kuninkaan eikä
hovimiesten naurua. Sillä kun kuninkaan silmät olivat väsyneet laivaa
tähystämään, osuivat ne henkilöön, joka oli paremmin sopusoinnussa
hänen vakavan mielialansa kanssa kuin narrin hullunkurinen virnunaama.
Rikkinäiseen häränvuotaviittaan puettu, vanha harmaapartainen ukko,
leveälierinen hattu päässä, istui kumarassa rantakivellä ja piirteli
kainalosauvallaan hiekkaan, ollenkaan huomaamatta kuningasta ja hänen
seuruettaan.

Viitattuaan hovimiehiään poistumaan vähän etemmäksi, kuningas lähestyi
yksin vanhusta, joka kohottamatta päätään yhä piirteli hiekkaan, ja
hänen mutistessaan käsittämättömiä sanoja hänen kasvonsa värähtelivät
levottomasti.

"Mitä sinä siinä askartelet, ukkoseni?" kysyi Valdemar, mutta ei
saanut vastausta; sillä vanhus oli huonokuuloinen, Katsellessaan
lähemmin hänen kalpeankellertäviä, ryppyisiä kasvojaan, kuningas luuli
huomaavansa hänen silmiensä kadottaneen näkövoimansa, sillä ne olivat
himmeät ja hämärät, kuin sarviruudut köyhän miehen savimajassa.

"Kuka olet, vanhus?" kysyi kuningas nyt kovemmalla äänellä ja laski
kätensä hänen olkapäälleen. Vanhus nousi hitaasti ja oikaisi kumaran
selkänsä, niin että hän näytti kääpiöstä kasvavan sankariksi. Hän
hoiperteli kainalosauvaansa nojaten pari askelta eteenpäin, jääden
rauhallisesti seisomaan kuninkaan eteen. Hänen kietoutuessaan
härännahkaviittaansa, näkyi sen alta musta likainen sysimiehen tai
kaivosmiehen puku.

"Kukako minä olen?" toisti hän hitaasti. -- "Kysy minun herraltani ja
mestariltani; hän sen tietää parhaiten. Nyt kutsuvat skånelaiset herrat
minua yksinkertaisesti Thord Knuutinpoika Bondeksi. Minua kutsutaan
täällä muuten Kullenmieheksi, senvuoksi että minä olen kotoisin
Kullenilta. Mutta jos en ole väärin uneksinut, niin sinä olet kuningas
Valdemar Wolmarinpoika, ja sinä haluaisit tietää mitä minä juuri äsken
istuessani ajattelin."

"Sinä näet paremmin kuin minä luulin!" vastasi Valdemar ihmetellen.
"Minä luulin, että sinä olit sokea. Mutta sinä näyt osaavan lukea
ihmisen ajatukset!"

"Voihan niin joskus sattua", mutisi vanhus, "vaikka minä tuskin enää
näen rakkaan kullan kuningatarta, kun se kirkkaimmin loistaa. Se
onnettomuus sattui minulle kun minä viimeksi kävin tulen läpi sinun ja
sinun sukusi puolesta."

"Sinä puhut arvoituksilla, vanhus! Mutta, jos sinä olet sokea, niin
mitenkä sinä olet voinut kulkea tänne asti?"

"Etkö sinä näe elävää tukisauvaani? Hän hyppelee nyt tuolla rinnettä
pitkin, kooten minulle ukonkiviä ja piikiviä vuorikaivokseni
savustamiseksi."

Valdemar katsoi sinne mihin vanhus viittasi, ja hän näki siellä
repaleisen kerjäläispojan hyppelevän kivien välissä. "Mikä on saanut
sinut noin vanhana ja vaivaisena lähtemään näin kauaksi kotoasi?" huusi
kuningas vanhuksen korvaan.

"Vaikka olenkin näin vanha, niin minä voin elää vielä sinunkin
jälkeesi", vastasi vanhus. "Vaikka olenkin sokea niin näen kuitenkin
etemmäksi kuin sinä, -- ja vaikka olenkin kuuro niin minä kuitenkin
kuulen mitä sinä et ole voinut uneksiakaan, -- ja vaikka olenkin näin
vaivainen, voi vielä sekin aika koittaa, jolloin kuningas Wolmar
tarvitsee minun apuani ja etsii minua. Minun täytyi astua sinua
vastaan, mutta minä en seiso kutsumattomana sinun edessäsi: Minä
laulan sinulle laulun, kuningas, jonka minä ensi kerran lauloin sinun
syntymähetkelläsi, enkä minä ole vieläkään sitä unohtanut. Sitä sinun
olisi hyvä muistella silloin kun onni näyttää sinulle suotuisimmalta.
Katso, juuri sitä laulua minä ajattelin silloin kun sinä laskit
kuninkaallisen kätesi minun olkapäälleni, ja sinun voimakas äänesi
johti minun mieleeni sinun suuren herra isäsi."

"Mielipuoli mies!" sanoi Valdemar hiljaa ja häntä melkein kauhistutti
katsella vanhuksen kasvoja. "No, laulappas sitten minulle laulusi,
vanha uneksija!" sanoi hän ääneen ja aikoi antaa vanhukselle
kultarahan, mutta se liukui hänen kädestään ja katosi hiekkaan.

Kuninkaan nojatessa miekkaansa hampaaton vanhus lauloi soinnuttomalla
ja korisevalla äänellään melkein kuiskaten:

    Voittoon ja onnehen Wolmari syntyi,
    Mutt' murheen miehenä eli.
    Niin tähtien kirjat tietää,
    Ja riemu on murheen veli.

    Sun onnesi tähtien loistossa vain
    Se kimmelsi vaaroja vailla;
    Se leijonan merkissä seisoi
    Ei vertaa sen pohjolan mailla

    Mutt' läikkyvä malja on vaaroja täyss',
    Ja neitonen viekkaasti hymyy.
    Jalopeura nukkuu, mutt' piilossa yön,
    Salakyttä tähtää ja lymyy.

    Meri vaikk' ois tyyni kuin kirkkain kilpi
    Niin aaltoihin sen et voi luottaa!
    Kyykäärme jos tyyni on hiljainen,
    Sen myrkky voi tuskan tuottaa.

    Varo vaaroja, pauloja viekkaita!
    Pahin sulla tok' yksi on paula.
    Käsi mahtava paulan jos murtaakin,
    Jalopeurankin kätkee kaula.

Kun vanhus oli lopettanut laulunsa, hoiperteli hän uupuneena kivelle,
vaipuen kumarruksiin entiselle paikalleen; hänen partainen leukansa
painui rintaa vasten ja hän näytti nukahtaneen.

"Hän höpertelee vanhuuden houreissa, raukka, ja laulaa pian viimeistä
lauluaan!" sanoi kuningas itsekseen ja katseli kumaraista olentoa, joka
nyt oli aivan kääpiömäisen ja mitättömän näköinen --. "Kullenmies,
Thord Knuutinpoika, -- hm, se nimi ei ole minulle outo -- vanha Esbern
puhui minulle kerran aivan peitetyin sanoin viisaasta tähtienennustaja
Thordista, ja Helena -- kun minä puhuin hänelle naimisistani niin hän
sanoi tahtovansa tanssia mustan Kullenmiehen kanssa minun häissäni
vuorikaivoksessa? Eikö hurskas Slagelsen profeetta varoittanut minua
tästä Kullenmiehestä ja hänen salaisesta viisaudestaan? -- Hyvä on!
Jos hän tietää minun kohtaloni niin pitäköön viisautensa itsellään. --
Minä en tahdo tietää siitä enää sanaakaan -- se turmelisi vain minun
raikkaan elämänhaluni ja tekisi minut taikauskoiseksi haaveilijaksi.
Se on kuitenkin vain turhaa haaveilua, jos ei vieläkin pahempaa. -- Ei
kenenkään ihmisen ole hyvä tietää kohtaloaan! Mutta minä tahdon pitää
huolen tuosta vanhuksesta! Hänen unelmansa osoittavat hänen olevan
kiintyneen minuun ja minun sukuuni!"

Sitten Valdemar astui takaisin seurueensa luo ja antoi käskyn, että
vanha, sokea mies sekä hänen taluttajapoikansa heti vietäisiin takaisin
heidän kotiinsa Kullenille, missä heidät siitä lähtien elätettäisiin
kuninkaan kustannuksella. Mutta hän kielsi ankarasti päästämästä häntä
enää milloinkaan tälle puolen salmea.

Valdemar nousi totisena hevosensa selkään ja katsoi vielä kerran
merelle, mistä hän kaukaa voi eroittaa laivan pienenä mustana pilkkuna.
Hellitettyään hevosensa ohjaksia ja annettuaan sen astua mielensä
mukaan, hän alkoi muistista sanasta sanaan toistaa Kullenmiehen
laulua, josta ei ainoakaan tavu ollut jäänyt häneltä huomaamatta
vaikka vanhuksen ääni oli käheä ja epäselvä. Hän koetti turhaan noista
hämäristä sanoista löytää muuta merkitystä kuin tuon ylimalkaisen
kehoituksen välttämään nuoruuden kiusauksia, josta elähtäneet vanhukset
ovat niin innokkaat saarnaamaan, sillä ne olivat hänen kiihkeän
luonteensa suurin vaara. Vaikka hän ei edes itselleen tahtonut myöntää
panevansa minkäänlaista arvoa tuon vanhan haaveilijan sanoihin,
niin ei hän kuitenkaan itse ollut vapaa aikalaistensa kiintymisestä
kaikkeen yliluonnolliseen ja salaperäiseen, ja hän toisti niin usein
nuo hämärät sanat mielessään, että ne vanhan Kullenmiehen kuvan
kanssa häviämättömiksi kiintyivät hänen muistiinsa. Mutta hän torjui
miehekkäästi nuo kuvittelut mielestään, piiloittaen ne sielunsa
sisimpään soppeen, ja pian hän taas näki iloisen toimintarikkaan elämän
häämöttävän edessään ihanana rohkeine toiveineen ja ylpeine voiton- ja
onnen suunnitelmineen. Siihen hän tunsi olevansa syntynyt ja luotu.

Kuningas oli ratsastanut takaisin Riibehuusiin, missä hänen käskystään
suuri joukko ritareita ja aseenkantajia täysissä sotavarustuksissa
odotti linnanpihalla, seuratakseen häntä heti sotajoukkojen
luokse, joka kreivi Albertin johdolla oli kulkenut Elben yli
Pommeriin. Valdemar antoi vielä muutaman määräyksen drotsilleen sekä
neuvoskunnalle ja kävi sanomassa hyvästi sisarelleen. Sen tehtyään
hän astui ulos asesalistaan yllään kypäri ja panssari sekä kiiltävä,
kolmikulmainen kilpi käsivarrellaan, ollen ensimäinen tanskalainen
kuningas, joka sen oli koristanut kolmella hopeansinisellä leijonalla
ja kahdellakymmenelläneljällä kultaisella sydämellä. Linnanportaiden
edessä odotti korkea sotaori hirnuen ja levottomasti kaviollaan maata
kuoppien. Parvekesalissa olivat arkkipiispa Andreas ja Gunnar veli jo
kauan seisoneet matkapukeissa, valmiina seuraamaan kuningasta. Mestari
Harpesträng, jonka Valdemar oli nimittänyt henkilääkärikseen, seisoi
lääkerasia käsivarrellaan ja viheriä yrttipussi selässään arkkipiispan
vieressä. Thorgejr Danaskjald ja islantilainen Skjald kuuluivat
myöskin kuninkaan lähimpiin seuralaisiin huvittaakseen Valdemaria ja
rohkaistakseen sotureita pitkän talviretken vaivoissa. Kaljupäinen
kreivi Klaus asteli levottomana ja kärsimättömänä edestakaisin salissa,
pyyhkien hikipisaroita kiiltävältä otsaltaan. Hän tiesi Schwerinin
kreivin olevan pommerilaisten ruhtinaiden ystävän, ja vaikka kuningas
oli paluumatkallaan luvannut seurata häntä Schweriniin solmimaan
siellä hänen kihlauksensa kreivitär Idan kanssa, niin hän kuitenkin
pelkäsi tämän retken estävän liiton syntymistä. Arkkidiakoni Arnfred,
joka myöskin oli saanut määräyksen seurata mukana, tunsi itsensä
kuninkaan rippi-isänä, hyvinkin merkilliseksi mieheksi, mutta katseli
arkkipiispaa ja veli Gunnaria karsain ja kateellisin silmin, sillä hän,
syystä kyllä, pelkäsi heidän tunkevan hänet pois kuninkaan suosiosta.

"Satulaan, jalot herrat!" kaikui nyt Astrad Fracken voimakas ääni --
ja drotsin kehoituksesta kaikki kiirehtivät linnanportaille, joita
kuningas jo laskeutui ritarien Jaakko ja Lauri Sunenpojan seuraamana.

Mutta juuri kun kuningas oli asettamassa jalkaansa jalustimeen,
ratsasti kookas vieras ritari, vaatteet epäjärjestyksessä, tomun ja
hevosen vaahdon peittämänä linnanpihalle. Hän hyppäsi nopeasti väsyneen
hevosensa selästä ja heittäytyi kalpeana polvilleen kuninkaan jalkoihin.

"Mitä tämä merkitsee, uskollinen, urhokas Johan Ganz!" huudahti
kuningas hämmästyneenä. "Ovatko hornan henget sinun kintereilläsi?
Nouse ylös! Koska minä olen vaatinut tuonlaista kunnioitusta
läänitysmiehiltäni? Onko sinulle tapahtunut jokin onnettomuus? Vai
tuotko sinä minulle tappion sanoman. Puhu mies ja nouse seisomaan!
Oletko tullut mykäksi ja hervottomaksi?"

"Armoa ja apua, kuninkaallinen herrani ja suojelijani!" sanoi onneton
ritari ja nousi. "Minä olen aivan huonosti vartioinut sitä tärkeätä
linnoitusta, jonka uskoitte minun huostaani, -- Gråbo on tuhkana --. Te
näette edessänne pakolaisen, mutta minä en ole pettänyt kuningastani,
-- minun kimppuuni on vastoin lakia ja oikeutta kavalasti hyökätty
syvimmän rauhan vallitessa. Hän, joka poltti Gråbon poroksi, oli
Tanskan kruunun läänitysmies niinkuin minäkin."

"Kuka sen teki, sano!" huusi Valdemar kiivaasti, ja veri kohosi hänen
ruskeille poskilleen. "Jumalan nimessä, sitä ei kukaan saa tehdä
rankaisematta!"

"Schwerinin kreivi Henrik oli väkivallantekijä!" vastasi ritari.
"Hänen sanotaan salaa uhanneen minua ja vannoneen kostavansa minulle
senvuoksi, että minun kerran väitellessäni hänen kanssaan täytyi
muistuttaa häntä hänen läänitysvelvollisuudestaan Tanskan kruunua
kohtaan. Minä jätän oikean asiani kuninkaani käsiin ja odotan
luottamuksella teidän kuninkaallista suojelustanne."

"Pyhän Knuutin ja kaikkien pyhimysten nimessä sitä ei sinulta tule
puuttumaan!" vastasi kuningas. "Mutta, Jumal'auta, mitenkä se oli
mahdollista?" kysyi hän taas kiivaasti. "Miksi sinä et puolustanut
itseäsi? Sinä et ole mies, joka pujahdat ulos takaovesta ja jätät
vihollisen juhlasaliin juomaan tuliaismaljaa."

"Ensi kerran te minut näin näette, herra kuningas!" vastasi ritari
polvistuneena ja loi maahan ylpeän katseensa. "Teidän ja näiden
uljaiden miesten edessä minä seison ensi kertaa pakolaisena ja
masennettuna. Mutta minä uskon voivani koko maailmalle todistaa
viattomuuteni ja puolustaa ritarikunniaani. Jos minun puheeni on
valhetta ja petosta, ja jos ei kreivi Henrik ole petturi, niin
ripustakoon pyöveli kilpeni hirsipuuhun, ja surkein kaakki vetäköön
sen väärinpäin käännettynä lokaista tietä sinne! Jos kreivi Henrik
olisi hyökännyt kimppuuni rehellisenä vihollisena eikä olisi käyttänyt
alhaista petosta, niin olisi Gråbo vielä paikallaan enkä minä seisoisi
täällä herrani tavaran huonona haltijana ja kodittomana pakolaisena,
ilman muuta omaisuutta kuin hevoseni ja hyvä miekkani."

"Kuninkaallisen kunniani kautta, sinä saat täydellisen hyvityksen
ja oikeuden!" sanoi kuningas nyt rauhallisesti ja päättäväisesti
-- "sen minä sanon sinulle tässä kaikkien kuullen. Mutta minä en
tuomitse ketään kuulustelematta syytettyä itseään. Kreivi Henrik on
oikeutettu puolustamaan itseään tuomioistuimen edessä! Siihen asti ei
enää sanaakaan tästä asiasta, ritari Ganz! Nyt te seuraatte minua,
sotaretkelle!"

Kuningas hypähti sotaratsunsa selkään ja ratsasti linnanpihasta
lukuisan seurueensa mukana. Ritari Ganz nousi ääneti ja rauhoittuneena
virkeän ratsun selkään, jonka drotsi kuninkaan käskystä oli noudattanut
hänelle. Satojen hevoskavioiden kapse kajahti Riiben kaduilla, naiset
ja lapset kiirehtivät oviin ja ikkunoihin kuningasta katsomaan.
Koleasti tömisi Sönderportin silta, ja pian oli kuningas ja hänen komea
seurueensa kadonneet uteliaiden katsojien näkyvistä.



KYMMENES LUKU.


Oli kaunis, leuto talviaamu helmikuun loppupuolella. Pohjoissaksan
tammimetsät kimaltelivat keveässä kuurassa. Lähellä Schwerinin rajaa,
yksinäisen majatalon tallin edustalla, seisoi reipas, solakka ja
hienopiirteinen nuorukainen, yllään yksinkertainen aseenkantajan
puku asetellen päitsiä virkun juoksijansa suuhun. Poika oli nuori
kreivi Otto, kuningas Valdemarin sisarenpoika, joka oli seurannut
Junkker Strangea Böömiin, ja joka tässä valepuvussa uskoi nopeimmin ja
varmimmin voivansa viedä kuninkaalliselle enolleen tärkeän viestin.
Otto oli pari päivää sitten ratsastanut Pragista yhdessä Absalon Belgin
kanssa. Mutta he olivat pian eronneet, ja Absalon Belg, joka arveli
vielä tapaavansa Valdemarin Pommerissa, uskoi, että jollei hän tarkasti
seuraisi kuninkaan käskyä, saavuttaisi hän varmaankin hänet ensiksi.
Kreivi Otto tiesi kyllä Valdemarin vielä olevan Pommerissa, missä hän
kreivi Albertin kanssa oli perinpohjin voittanut herttua Ladislaun
ja pakottanut hänet alistumaan. Mutta huhuiltiin myöskin kuninkaan
jo olevan paluumatkalla, senvuoksi arveli Otto varmimmin tapaavansa
hänet muutaman päivän kuluttua Schwerinissä. Hän oli jo heti rajalla
huomannut vihamielisen mielialan vallitsevan tanskalaisia vastaan, ja
hän tunsi kyllä, miten vaarallista hänen oli ratsastaa yksin tämän maan
kautta. Hän puhui sujuvasti saksaa, ääntäen kuitenkin hiukan pehmeästi,
sillä hänen äidinkielensä oli hänelle rakkain. Tähän asti hänen oli
onnistunut esiintyä uskollisena Saksan valtakunnan alamaisena.

"Mikä on lyhin ratsastustie Schweriniin?" kysyi hän saksin murteella,
satulaan hypähtäessään, mutta sekoitti huomaamattaan puheeseensa
tanskalaisen sanan.

Lyhyt, pyylevä, latiskanenäinen kapakoitsija, joka seisoi töllistellen
avoimessa ovessa, katseli häntä terävästi ja hymyili viekkaasti. "Jos
te haluatte seurata maaherran rajavahteja, jotka äsken ratsastivat
ladosta", vastasi hän -- "niin te ehkä tulette pikemmin Schweriniin
kuin haluatte. Sillä, jos en aivan erehdy niin teidän puheestanne ja
sinisistä tytönsilmistänne päättäen luulisin teidän äitinne kodin
olleen tuolla puolen Ejderin."

"Arveletteko te, etten minä sentähden olisi tervetullut Schweriniin?"
kysyi Otto äkkiä ja taivutti jo polveaan kannustaakseen hevostaan.

"Jos on totta niinkuin sanotaan, että Tanskan armeija on pahasti
mellastellut Pommerissa, aikoen sieltä tulla vierailulle Schweriniin
tänään tai huomenna, niin ei teidän, nuori herrani, tarvitse ratsastaa
kuoliaaksi oivallista hevostanne, ehtiäksenne mustan kreivi Henrikin
koiranluolaan. Jos te sitävastoin annatte minulle kourallisen pieniä
kultarahojanne niin minä toimitan teidät turvallisesti rajan tuolle
puolen."

"Ei ainoankaan tanskalaisen tarvitse ostaa turvallisuuttaan Tanskan
kuninkaan läänitysmailla!" vastasi Otto ylpeästi. "Kaikessa tapauksessa
minä maksan sen mieluummin teräksellä kuin kullalla. Hyvästi!" sen
sanottuaan hän kannusti ratsuaan ja kiirehti vieraan ratsumiehen
jälestä, jolla oli sama matka kuin hänelläkin.

Isäntä nauroi ivallisesti hänen jälkeensä: "ratsasta vain, typerä
nulikka!" murahti hän. "Joudut parhaaseen aikaan. Jos sinun kuninkaasi
ja hänen tyhmänrohkea sisarenpoikansa olisivat täällä kahden, niin
ettepä taitaisi kovinkaan kauan ylpeillä läänitysherruudellanne."

Vieras ratsumies oli ennättänyt pari sataa askelta edelle, mutta Otto
saavutti hänet pian ja kysyi saisiko seurata häntä Schweriniin.

"Saat kernaasti, nuori keikarini", vastasi ratsastaja matalalla,
raa'alla äänellä, "jos tahdot nähdä kreivi Henrikin mulauttavan
silmää tanskalaisille nulikoille. Jos muuten haluat käydä oikeasta
saksalaisesta, niin ota suusi purua täyteen kun puhut meidän hyvästä
Schwerinin kaupungistamme."

Ratsastaja, joka antoi hänelle tämän vastauksen, oli jykevä,
leveäharteinen ja pitkäpartainen mies, yllään raskaat rauta
varustukset; hänellä oli päässään syvään silmille painettu karvainen,
villisianpäällä koristettu sotalakki, jonka torahampaat otsan kohdalla
kiiluivat kuin sarvet, tehden hänet hurjan ja peloittavan näköiseksi.
Hän kantoi selässään hihnaan kiinnitettyä nuolipyssyä ja suurta
nuolikonttia, ja hänen vasemmalla lantiollaan riippui pitkä sotamiekka,
minkä kohottamiseen urhonvoimat näyttivät olevan tarpeen. Kreivi Otto
katseli mahtavaa matkatoveriaan tarkemmin ja huomasi heti olevan
viisainta pysytellä sovinnossa, vaikka miehen loukkaava puhuttelu
oli saanut hänen verensä kuohahtamaan. "Taidatte miehuudessanne
unohtaa, että olette itsekin kerran ollut untuvaleukainen niinkuin
minä", vastasi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. "Mutta
jos te tahdotte odottaa siksi kunnes minä olen toimittanut asiani
Schwerinissä, niin minä haluaisin kernaasti otella teidänlaisenne
sankarin kanssa."

"Minä en tappele nulikoiden kanssa!" murahti ratsumies -- "Mutta
luulenpa että tulemme hyvin toimeen, erittäinkin, koska minä varmasti
uskon sinun olevan pienen, kauniin, valepukuisen tyttölapsen."

Kreivi Otto ei sietänyt pilkattavan hentoa ruumiinrakennustaan eikä
melkein naisellista ulkonäköään, ja ajattelematta seurauksia hän oli
jo paljastanut lyhyen miekkansa odottaen vain vastustajansa asettuvan
taisteluasentoon, saadakseen mitellä voimiaan tämän Goliatin kanssa.
Mutta ratsumies ei ollut ollenkaan huomaavinaan hänen vihaansa, ja
sensijaan, että olisi tarttunut pitkään miekkaansa, katsella tollotti
hän välinpitämättömästi eteensä, vetäessään satulansa laukusta ison
taskumatin. Sitten hän aivan rauhallisesti otti siitä aika naukun. "Jos
kananpojankallosi kestää kunnon aamuryypyn, niin tuosta saat!" sanoi
hän ja ojensi Otolle pullon katsomatta häneen.

Soturin välinpitämättömyys hämmästytti tulista nuorukaista siinä
määrin, että hän työntäsi miekan tuppeen ja vastaanotti muitta mutkitta
pullon. Mutta osoittaakseen jättiläismäiselle seuralaiselleen, ettei
hän ollut mikään valepukuinen tyttö, tyhjensi hän suutuksissaan
puupullon pohjaan asti ja ojensi sen hänelle tyhjänä takaisin.

"No, juoda sinä ainakin osaat niinkuin aikamies, sen minä myönnän!"
sanoi ratsumies kuivasti ja pisti pullon satulanlaukkuun. "Näytäppäs
nyt osaatko ratsastaa neliä, kedolle vierähtämättä!" Sen sanottuaan
hän kannusti raskastaakkaisen hevosensa nelistämään ja puhkui kilpaa
konkarinsa kanssa, Oton ratsastaessa kevytjalkaisella juoksijallaan
ilman vähintäkään rasitusta hänen ohitseen.

"Sinun hevosesi on parempi kuin minun!" sanoi ratsumies, kun he taas
ratsastivat vierekkäin. "Kun pääset ensimäisen sillan tuolle puolen,
on sinulla suora maantie Schweriniin, etkä voi eksyä tieltä. Mutta
minulla on kiireempi kuin sinulla, ja sinä suostut kai mielelläsikin
vaihtamaan hevosta minun kanssani. Muussa tapauksessa sinä saat
tyytyä siihen, että minä käytän väkevämmän oikeutta ja seuraan tässä
urhoollisen Tanskan kuninkaan esimerkkiä." Näin sanoessaan hän näytti
aivan rauhallisesti aikovan paljastaa pitkän miekkansa. Mutta Otto,
joka ratsasti hänen vasemmalla sivullaan, oli silmänräpäyksessä
paljastanut lyhyen miekkansa ja katkaisi taitavasti nahkahihnan, josta
soturin pitkä miekka riippui, saattaen siten hitaan vastustajansa
silmänräpäykseksi aseettomaksi. Sitten hän kannusti hyvän juoksijansa,
kiitti kohteliaasti hyvistä neuvoista ja näytti nyt hämmästyneelle
ratsumiehelle, että hän hyvästi pystyi ratsastamaan neliä kedolle
vierimättä. Nuoli ratsumiehen teräsjousesta suhahti vinhaan hänen
korvansa ohitse, mutta hipaisematta hiustakaan hänen keltaisista
suortuvistaan -- ja äsken voitetun suuttumuksen ja väkevän juoman
kiihoittamana, Otto ratsasti nyt niin hurjaa vauhtia, että hänen
hävytön tieoppaansa oli pian kadonnut hänen näkyvistään. Nyt johtuivat
hänen mieleensä majatalon isännän sanat mustan kreivin koiranluolasta,
sekä myöskin ratsumiehen mutina kreivin silmänmuljotuksesta hänen
nähdessään tanskalaisia poikia. Toiveet näin epäsuotuisasta
vastaanotosta eivät juuri olleet omiaan rauhoittamaan häntä. Mutta hän
ei kuitenkaan voinut luopua aikeestaan yllättää kuninkaan ilosanomalla
heti hänen saapuessaan Schweriniin, ja hän toivoi kuitenkin, salaamalla
nimensä ja asiansa, pääsevänsä linnaan, missä hän ottaisi selvän oliko
hänen kuninkaallisella enollaan syytä pelätä minkäänlaista petosta
siellä. Jos sittenkin kävisi niin onnettomasti, että hänet pantaisiin
vankeuteen epäluulonalaisena henkilönä, toivoi hän kuitenkin Absalon
Belgin tapaavan kuninkaan, ja Valdemar Seierin voimakas käsivarsi
auttaisi hänet varmasti vapauteen.

Reipas nuorukainen saapui Schweriniin, joutumatta enää muihin
seikkailuihin, eikä hänen tarvinnut kysellä linnaa, se kohosi niin
korkeana ja mahtavana matalien porvarirakennusten keskeltä, että
hän heti voi nähdä sen olevan ylpeiden kreivien asunnon. Linna oli
pienellä saarella, ja nostosilta yhdisti sen kaupunkiin; se oli lujasti
varustettu. Mutta nostosilta oli rauhallisesti laskettu alas, ja kun
Otto selitti portinvahdille olevansa vieraan ritarin aseenkantajan,
jonka piti odottaa herraansa linnassa, sallittiin hänen ratsastaa
linnansillan yli ja käskettiin viedä hevosensa herrasväen talliin.
Hänelle kerrottiin myöskin kreivien olevan metsästämässä vieraittensa
kanssa, ja hänen käskettiin liittyä muiden asepalvelijoiden parveen,
jotka odottivat herrojansa linnanportilla.

Täällä hän oli hyvin varuillaan eikä ryhtynyt laveammin keskustelemaan
vieraiden poikien kanssa, ettei ilmaisisi itseään. Hän tyytyi lyhyesti
kyselemään ketä vieraita linnassa oleskeli, jotka nyt olivat kreivin
kanssa metsästämässä. Hänelle mainittiin silloin muiden muassa
Holsteinin nuori kreivi Albert, jonka isä hiljan oli vapautettu
tanskalaisesta vankeudestaan, vendiläiset ruhtinaat Henrik Borvin ja
hänen kolme veljeään, Dannebergin kreivi Henrik, ja piispa Konrad
Hildesheim, jotka kaikki olivat Valdemarin julkisia tai salaisia
vihollisia: sitäpaitsi mainittiin eräs portugalilainen prinsessa,
jonka kuitenkin toiset väittivät olevan vain Flanderin kreivinnan;
mutta se hänelle selvisi, ettei Tanskan kuningas ollut tullut eikä
hänen odotettu tulevankaan. Kun Otto kreivi oli saanut tietää mitä
toivoi ei hän enää ryhtynyt puheisiin kenenkään kanssa, vaan alkoi
tarkastella komeata linnaa. Siinä oli neljä korkeaa tornia, joista
pohjoispuolella oleva erityisesti veti hänen huomiotaan puoleensa, se
oli synkän näköinen, ja paksun muurin pienet, pitkulaiset ilmareiät
olivat varustetut rautakangilla. "Epäilemättä kreivien vankila!"
arveli hän, ja kylmät väreet puistattivat hänen uljasta sydäntään.
"Joka sinne kerran on joutunut, ei taida enää hevillä nähdä kuuta eikä
aurinkoa." Mutta hänen iloinen luonteensa karkoitti pian nuo ikävät
ajatukset, ja kun aika alkoi hänestä tuntua pitkältä linnanportilla,
ei hän arvellut sen enempää, vaan teki pienen kävelyretken linnan
muurien ja varustusten ympäri. Hänen terävä katseensa oli huomaavinaan
linnan itäisen sivun olevan heikoimmin varustetun, joten siltä puolen
helpoimmin muurinmurtajalla pääsisi järkyttämään muurin perustuksia.
Mutta hän ei ennättänyt tehdä useampia sotilaallisia havainnoita,
sillä samassa astui neljä vahvasti asestettua sotilasta häntä vastaan
ja kysyivät raa'alla äreällä äänellä: kuka hän oli ja miksi hän niin
tarkasti katseli linnoituksia. Hänen vastauksensa ja hämmästyksensä,
sekä myöskin hänen puheensa vieras sointu antoivat sotamiehille aihetta
epäillä häntä tanskalaiseksi urkkijaksi, jonka he eivät voineet sallia
vapaasti kulkea täällä tarkastelemassa linnan puolustuslaitosta.

"Ei kukaan ole sanonut etten minä saisi kävellä täällä!" vastasi
Otto hämmästyneenä. -- "Minä en häpeä sanoa itseäni tanskalaiseksi.
Mutta, jos minä olen teidän mielestänne epäilyttävä, niin en minä voi
estää teitä pitämästä minulle seuraa siksi kunnes voin kuninkaani
läänitysmiehille todistaa syyttömyyteni."

"Tanskalaiset nulikat kulkevat nyt niin nokka pystyssä, kun taas ovat
saaneet kuningas Volmarin, josta voivat ylvästellä!" murisi vanhin
sotilaista, roteva, punanenäinen mies, ja pyyhkäisi harmahtavia,
punaisia viiksiään. "Mutta kyllä te vielä opitte ääntänne alentamaan.
Ajan mukaan asiat muuttuvat. Emmekä me vielä kysy Tanskan kuninkaalta,
mihin puuhun hirtämme hänen urkkijansa."

Tuo puhe alkoi hiukan arveluttaa Otto kreiviä, ja hän koetti
huolellisesti varoa, ettei antaisi vihamielisille vartijoilleen
aihetta väärinkäyttämään ylivoimaansa. "Minä olen tullut luvallisissa
ja rauhallisissa aikeissa", sanoi hän, "eikä linnan, jolla on noin
urholliset puolustajat, tarvitse pelätä urkkijoita. Mutta odottavan
aika on pitkä. Kreivi ja vieraat herrat eivät varmaankaan palaa
metsästämästä ennen iltaa. Ratsastaessani on kurkkuni tullut kuivaksi
tomusta. Ettekö kauniisti pyytäen ja rahalla voi hankkia minulle paria
kannullista hyvää viiniä ja auttaa minua juomaan sitä täällä ulkona?"

"Hän taitaakin olla kunnon poika!" sanoi vanha sotilas tovereilleen.
"Jos hän kulkee täällä luvallisilla asioilla, niin olkaamme hänelle
kohteliaita. Juokse sinä, Fritz Grönhagen, hakemaan viiniä vanhalta
Martti veljeltä luostarikellarista! Minä pitelen niin kauan joustasi.
Vanhus ei näe tänne asti, joten voimme juoda rauhassa, ja kun kreivit
tulevat näemme sen mäeltä ja ehdimme muurille ennenkuin koira kerkiää
haukkumaan."

Fritz, nuorin sotilaista, antoi heti pois jousipyssynsä ja vastaanotti
ihmetellen ja iloisena kultarahan, jonka Otto kreivi jo oli ottanut
esille.

Sill'aikaa kun hän oli viiniä hakemassa, heittäytyivät hänen
toverinsa pitkälleen viittojensa päälle vallituksille, ja asetettuaan
rauhallisesti aseensa syrjään, pyysivät he "vieraan nuoren herran",
joksi he nyt kutsuivat häntä, istumaan heidän joukkoonsa.

"Kuulkaapas, nuori herra, onko totta, että teidän kuninkaanne aikoo
ruveta hätyyttelemään meidän kreivejämme tuon pitkäkoipisen Juhana
Ganzin jutun johdosta", kysyi vanha sotilas ja oikaisi itsensä. -- "Ei
sen villihanhen tähden kannattaisi niin suurta melua pitää; hän oli
kunniallisesti ansainnut sen, että revimme hänen pesänsä. Koettaakin
sellainen pitkäkoipi lurjus pistellä meidän kreivimme nokkaan
läänitysvelvollisuuksiaan Tanskan kuningasta kohtaan!"

"Siitä tapauksesta minä en ole kuullut mitään", vastasi Otto.

"Te tiedätte kyllä enemmän kuin tahdotte ilmaista", alkoi sotilas
taas puhua. "Mutta viisas mies vaikenee siinä missä ei uskalla
puhua, ja minä myönnän teidän olevan oikeassa. Mutta ettekö te ole
kuullut mitenkä teidän kuninkaanne ja tuo saatanan Albert kreivi ovat
kurittaneet Pommerin herttuaa? Ja ettekö te myöskään tiedä, onko
niissä huhuissa perää, jotka kertovat teidän nuoren kuninkaanne kesken
suurisuista urhollisuuttaan taas hautovan naima-ajatuksia, aikoen kosia
Böömin prinsessaa, jota hän ei ole tainnut koskaan edes nähdä?"

"Siitä olen kyllä kuullut jonkin linnun laulavan; mutta onko siinä
perää, sen jätän sanomatta."

"Hm!" mutisi sotilas. "Outoa on tässä maailmassa noiden suurten
herrojen ja ruhtinaiden kosiminen. He eivät saa niinkuin joku meistä,
maistella olutta ennenkun sen juovat, vaan saavat ostaa kissan säkissä,
ja jättää kaikki sattuman varaan. Senvuoksi käykin niin kuin lauletaan
laulussa:

    "Prinsessa kuninkaan kruunun saa:
    Ei varpunen kurjen lainen!
    Kyökissä tyttönen askartaa --
    Ja maatakin hallitsee nainen."

"Sitä ei kukaan sano minun enostani", oli Otto sanoa innoissaan,
"ei kukaan voi sanoa kuningas Valdemarista", oikaisi hän nopeasti,
"että hän antaisi miehen tai naisen pitää itseään kurissa! Mutta
sanokaapas minulle", hän käänsi äkkiä keskustelun, johtaakseen huomion
toisaalle, "onko totta, että teidän urhollisen kreivi Henrikin vaimo
on hyvin kaunis, mutta hän itse musta kuin korppi, sekä että hän
aina näkee itsensä toisella silmällään ja toisen kääntää nurin muita
katsellessaan?"

"Sen hän tekee vain ollessaan suutuksissaan", vastasi sotilas äreästi.
"Ole muuten varuillasi, nokkaviisas nulikka, ettet joudu näkemään
häntä sellaisena. Kyllähän sekä hänen ihonsa että hiuksensa ovat
mustat, sitä ei hänen paras ystävänsäkään voi kieltää; mutta ei ole
nainen niin valkoinen, että pelkäisi mustuvansa suudellessaan hänen
kiharaista partaansa. Sinä olet kunnon poika, sen kyllä uskon, mutta
hyvän sovun ja toveruuden tähden täytyy sinun puhua kunnioituksella
Henrik-kreivistä", torui hän. "Hänen laisensa herran edestä juoksee
vaikka hiiteen, kun asiat kiristää. Jos hän sanoo minulle: kuule, vanha
Kunz! Huomenna saat mennä saalista pyydystämään. Siellä on se ja se
vanha kettu, joka kauan on maannut ja kiusannut minua luolassaan, sen
sinä savustat minulle ulos sieltä, muuten taitan sinun niskaluusi! --
niin silloin minä tiedän, että tosi on kysymyksessä enkä vastustele.
Mutta kun minä sitten talutan hänelle tuon ketun korvista, niin silloin
minä myöskin voin juoda kokonaisen kuukauden paikallani, kuulematta
ainoatakaan pahaa sanaa siitä -- ja päälle päätteeksi kreivi Alben
vielä maksaa koko kemut. Mitä muuten armolliseen rouva Audaciaan tulee
-- mutta tuossa Fritz Grönhagen tuo viinin. Nyt ilo alkaa, toverit!
Eläköön kreivi Henrik ja hänen kaunis rouvansa! Se, joka ei juo sitä
maljaa sydämen pohjasta, on petturi ja joutuu hirsipuuhun."

Nyt alettiin iloisesti ryypiskellä viiniä, ja kun vanha Kunz
Punanenä, joksi toverit häntä kutsuivat, oli saanut pahimman janonsa
sammutetuksi, niin hän alkoi taas puhua, jatkaen siitä mihin oli
lopettanut.

"Mitenkä kreivi Henrik on saanut niin kauniin vaimon", sanoi hän
itserakkaasti hymyillen ja siveli partaansa, "kas sitä te nuori herra,
ette myöskään voi käsittää. Sitä kaikki ihmiset kyselevät, eikä sitä
voi teidänkään paksut aivonne käsittää. -- Mutta, minä voin sen kertoa
teille! -- ehkä minä olen jo ennenkin teille kertonut sen, mutta kyllä
teidän kannattaa kuulla se vielä kerran."

"Kreivi saa kiittää sinua siitä; senhän me olemme kuulleet jo sata
kertaa!" -- keskeytti Fritz hänet. "Jos et sinä olisi kopannut neitoa
vanhan markkreivin tornista, -- niin -- --"

"Pidä suusi kiinni, keltanokka, kun minä puhun! Olenhan minä jo sata
kertaa sanonut sinulle, ettet sinä mitään tiedä. Hän ei istunut
tornissa -- sillä sinne hän minun puolestani olisi saanut jäädä ijäksi
istumaan. Ei, lehdossa hän asteli ja kuunteli lintujen laulua, ja
silloin minä en päästänyt tuota kaunista saalista livahtamaan herrani
käsistä. Jos minä olisin ollut nuori ja sinunlaisesi narri, jonka pari
itkettynyttä tytön silmää voi tehdä pehmeäksi kuin vahan, niin minä
olisin antanut hänen mennä, mutta minä olin vanha. Minä ajattelin
näin: Jos sinä päästät aran kauriin menemään, niin armollinen herra
taittaa sinun niskasi; jos hän itkee kahdeksan päivää sulhasensa
silmien tähden, niin kyllä hän iloitsee kaksikymmentä vuotta ja
enemmänkin miehensä linnoista ja rikkauksista. Ja katsokaa, enkö minä
ennustanut oikein! Kuka on iloisempi kuin meidän Audacia rouvamme? Ja
missä vietetään iloisempaa elämää, kuin täällä linnassa? Herroja ja
ruhtinaita, kreivejä ja piispoja, rouvia ja prinsessoita täällä vain
vilisee, menee ja tulee! Viini vuotaa virtanaan, torvet soivat aamusta
iltaan! Mitä te nauratte, irvisuut? Jos kreivi Henrik joskus pistääkin
teidät koirankoppiin vettä ja leipää maistelemaan jonkun hyvän sanan
vuoksi kun vieraat herrat ovat hänet suututtaneet katsomalla liian
lempeästi kreivinnaan, niin olisi toki synti sanoa, ettei elämä täällä
linnassa ole hupaista. Flanderin prinsessan täällä ollessa minä en ole
ollut yhtään päivää selvänä, eikä edes keisarin linnassa voi olla tämän
parempaa oloa."

"Ainakaan pappien mukaan ei prinsessa Berengarian käsi ole kovinkaan
pyöreä" -- mutisi yksi sotilaista.

"Sitä pyöreämmät ovat hänen käsivartensa!" alkoi vanha Kunz taas puhua.
"Ja ne herrat ja komeat ritarit, jotka nyt parveilevat hänen ja meidän
kauniin rouvamme ympärillä, siroittelevat meille viikossa enemmän
kultaa ja hopeaa kuin me ennen täällä näimme vuosikausiin."

Neljäs sotureista, joka tähän asti äänetönnä, pää kallellaan ja
hurskaannäköisenä kaikessa hiljaisuudessa oli nauttinut viinikannusta,
rupesi nyt syvästi huokaillen puhumaan. "Niin, niin", sanoi hän, "humua
ja touhua, maallista turhaa jaaritusta täällä kyllä kuulee, mutta minä
en ole pitkiin aikoihin kuullut täällä linnassa puhuttavan ainoatakaan
mieltä ylentävää sanaa vaelluksesta pyhään maahan."

"Joko sinä taas alat huokailla, Hinz lerppahuuli, kun viini alkaa
maistua liian makealta?" kysyi Kunz. -- "Kyllä me vielä kerkiämme
pyhään maahan, pakanoiden vartaisiin pistettäviksi. Jos kreivi Henrik
sattuisi tänään tai huomenna joutumaan hurskaalle tuulelleen, mikä
helposti voi tapahtua, ja jos saamme niskaamme muitakin piispoja kuin
tuon viekkaan Hildesheimerin, niin tuskinpa ehdimme nukkua kohmeloamme
selväksi ennenkuin jo saamme käskyn seurata armollista herraamme
tuhassa ja säkissä Jerusalemiin syntiemme tähden."

"Ovatko teidän kreivinne niin hurskaita ritareita, että he todellakin
ajattelevat retkeä pyhälle maalle?" kysyi Otto osanottavasti "Minä
luulin heidän välittävän vain villisian metsästyksestä ja iloisesta
elämästä täällä ja jättävän pyhän haudan pakanoiden huomaan."

"Teidän huonot ajatuksenne meidän hurskaasta herrasväestämme
johtuvat siitä, että te olette keltanokka, nuori herrani, joka ei
tiedä, että nykyään kunnon ritarin täytyy olla hurskaan ja jumalisen
jonkin aikaa, vaikka hän muuten eläisikin iloisesti, ja siinä
suhteessa ei meidän kreivimme jää muista kristikunnan ritareista
jälelle. Viheriän metsästystakkinsa päällä kreivi Henrikillä on aina
rukousnauha rubiineista ja smaragdeista, ja se on arvokkaampi kuin
koko hänen kreivikuntansa. Hän ei laiminlyö ainoatakaan messua, ja
jos me metsästysretkillä joudumme pyhän Hubertin tai pyhän Veitin
metsäkappelien läheisyyteen, niin kaikkien on pakko laskeutua hevosen
selästä ja polvistua lokaan, vaikka paras riista silloin pääsisi
pujahtamaan käsistämme."

"Mutta miksi te aina puhutte vain kreivi Henrikistä?" kysyi Otto. "Eikö
kreivi Gunzelin ole vanhin ja hallitseva kreivi?"

"Sitä minä en tiedä", vastasi Kunz, -- "mutta sen minä tiedän: jos
kreivi Henrik sanoo niin, ei kreivi Gunzelin koskaan sano ei, ja
jos kreivi Henrik on vastannut kieltävästi, niin auttaa hyvin vähän
vaikka kreivi Gunzelin vastaisi kyllä tuomiopäivään asti. Muuten ei
kuulu sinuun eikä minuun, kellä on enemmän sanomista ja kumpaa me
tottelemme, kun saamme käskyn pingottaa sinut vääräksi tai heittää
sinut koiranluolaan. -- Jos sinä olet tullut tänne meitä petkuttamaan
ja saamaan meidät puheliaiksi viinikannun ääressä, niin kyllä kohta
saat tietää, kuka täällä on herrana. Mutta mikä mies tuo on, joka
ratsastaa alas mäkeä linnansillalle. Jos näen oikein, niin on se yksi
rajavartijoista -- aivan oikein, se on minun oma lihallinen veljeni!
Saadaanpas nähdä, sota ei ole kaukana."

Otto nousi nopeasti sotilaiden kanssa ja tunsi linnaa lähenevän
ratsastajan samaksi ratsumieheksi, joka tahtoi vaihtaa hevosta hänen
kanssaan tiellä. Hän näki hänen linnanportin luona laskeutuvan
hevosensa selästä ja taluttavan hevosensa talliin.

"Muureille, pojat!" huusi nyt Kunz tarttuen jousipyssyynsä. "Herrat
tulevat! Punaiset töyhdöt näkyvät jo mäen takaa! -- Pois tieltä,
nulikka!" huusi hän Otolle. -- "Kiiruhda toisten poikien luo, äläkä
anna meidän armollisen herramme nähdä itseäsi täällä. Rehellisistä
kasvoistasi päättäen minä en uskoisi sinun olevan urkkijan ja jätän sen
vuoksi hirttämisesi toistaiseksi."

Sotamiehet kiirehtivät vartiopaikoilleen, ja kreivi Otto seurasi
viisaasti vanhan Kunzin neuvoa, kiiruhtaen takaisin linnanportille.
Siellä seisoi nyt tuo pitkä rajavahti, villisianpää sotalakissaan,
nojautuen mukavasti pylvääseen. Otto koetti välttää häntä, mutta
ratsumies läheni häntä tuttavallisesti kuin vanha ystävä. "Kiitos
viimeisestä, toveri!" murahti hän ja taputti nuorta kreiviä
voimakkaasti olkapäähän. "Osaatpa ratsastaa kuin aika mies ja näytätpä
käyttävän aika näppärästi pientä voiveistäsi. Kiitos vain, ettet lyönyt
nyrkkiäni poikki hihnan asemasta, se olisi tainnut muuten olla sinulle
otollisempaa. Mutta ymmärsitkö, mitä minun nuoleni kuiskasi sinun
korvaasi tiellä?"

"Jotenkin!" vastasi Otto. "Jos minulla olisi ollut nuolipyssyni
mukanani, niin minä olisin vastannut puhutteluunne hipaisematta
ainoaakaan karvaa kunnianarvoisesta parrastanne."

"Oletpa sinä aika poika!" vastasi ratsumies. "Enkä minä nuolella
kovin pahaa tarkoittanut. Tahdoin vain panna pienen merkin vasempaan
korvaasi, että tuntisin sinut toisella kertaa. Mutta kas, tuossa herrat
tulevat!"

Välkkyen ilta-auringon valossa uljas joukko ritareita ja ruhtinaallisia
herroja ratsasti hitaasti alas mäkeä linnansillalle. Heidän keskellään
nähtiin ylhäinen hengellinen herra ja kolme komeapukuista naista.
Suuri joukko metsästyspalvelijoita seurasi heitä kuljettaen koiria ja
haukkoja vitjoineen ja nauhoineen, ja hevosten selkään oli kuormitettu
metsänriistaa ja metsästyskojeita. Heti kun etumainen joukko oli ehtinyt
sillan yli avasi pihavouti, kirjava kuin kaalinmato, linnanportin
heille, ja ajoi uteliaat katsojat syrjään pitkällä, hopeapäisellä
sauvallaan. Valepukuinen kreivi Otto seisoi uljaan rajavartijan
vieressä ja katseli iloisena komeata kulkuetta.

Kauniin, ruhtinaallisesti koristetun metsästäjättären vasemmalla
puolella ratsasti keskikokoinen, tummanverinen mies, hänellä oli musta
parta, käyrä kotkannenä, syvälle painuneet, tummat silmät, jotka
katsoivat hiukan karsaasti. Lyhyen liehuvan tulipunaisen viitan alta
näkyi kultanapeilla koristettu, viheriä samettinen metsästäjänuttu,
ja hopealla kirjaillusta vyöstä riippui leveä metsästysveitsi.
Mustakiharaisessa päässään hänellä oli Gardarikesta [Venäjän muinainen
nimi. Suom. muist.] tuotu hattu, joka oli koristettu hopeaneuloksilla,
kalliilla kivillä sekä kallisarvoisilla töyhdöillä. Hänen leveällä
rinnallaan loisti kallis rukousnauha, missä rubinit ja smaragdit
kimaltelivat helmien välissä.

"Tuo on varmaankin musta Henrik", sanoi Otto vierustoverilleen.
"Onko tuo ylpeä, kaunis rouva, jolla on pyöreä helmihattu ruskeilla
palmikoillaan, hänen puolisonsa?"

"Ei toki!" vastasi soturi. "Hän on portugalilainen prinsessa Bengard
eli Beringard, tai mikä liekin nimeltään, hän on Flanderin kreivin
sisar. Luulenpa hänen myöskin olevan sukua meidän armolliselle
herrasväellemme, sillä hän käy usein heidän luonaan. Kyllä hän
onkin komea nainen -- kaunis kuin kuolema. Tuolla avokaulaisella
kultaviiruisella samettiviitallaan hän voi lumota rohkeimmankin
silmät. Kaikki nuoret miehet täällä ovatkin hullaantuneet hänen
noidansilmiinsä. Ole varuillasi, poikaseni, elä katso liian syvälle
hänen säkenöiviin kotkansilmiinsä. Hän on vain katseellaan saattanut
monen kunnon aseenkantajan ja ritarin narriksi."

Varoituksesta välittämättä Otto ei voinut olla tarkemmin katselematta
tuota kaunista, vaarallista metsästäjätärtä, ja tervehtiessään häntä
kunnioituksella, täytyi hänen myöntää, ettei hän milloinkaan ollut
nähnyt niin häikäisevää kauneutta. Ylpeän portugalittaren mustista
silmistä leimusi tuli, häikäisevä ja hämmästyttävä, eikä niiden
loistoa himmentäneet ne lukemattomat kimaltelevat jalokivet, jotka
riippuen kolmessa suuressa kultaketjussa, koristivat hänen kaulaansa
ja rintaansa. Hän istui suorana ja melkein jäykkänä korkean, vahtoavan
ratsunsa selässä, joka pärskyen pureskeli kultapäitsiään. Korkea,
jäykkäpoimuinen kaulus näytti estävän prinsessaa liikuttamasta päätään
vapaasti, ja hänen tervehdyksensä tuntui kylmältä ja ylpeältä.

"Hän ajattelee vain kultavitjojansa ja jalokiviänsä eikä viitsi katsoa
ympärilleen!" sanoi soturi. "Ei, kannattaa paljon paremmin kumartaa
tuolle viheriävaippaiselle rouvalle, jonka päähinettä kultatähdet
koristavat."

Otto tervehti nyt myöskin nöyrästi kookasta, pulskaa, vaalea veristä
naista, joka ratsasti hänen ohitseen, viisaan ja viekkaan näköisen
hengellisen herran ja kolmea haukkaa kantavan jäykän, vanhanpuoleisen
ritarin välissä. Hän työnsi juuri komean huntunsa syrjään ja vastasi
katsojien riemullisiin tervehdyksiin ruhtinaallisen arvokkaasti ja
miellyttävän lempeästi.

"Kas, siinä oli kreivinna Audacia, Henrik kreivin kaunis puoliso!"
jatkoi sotilas. "Hän voisi ulkonäkönsä puolesta kelvata vaikka
keisarinnaksi, ja kuitenkaan hän ei pidä itseään liian ylpeänä
katsoakseen lempeästi köyhään kerjäläiseen. Tuollaiselle naiselle voi
vanha sotilaskin taivuttaa selkäänsä, tarvitsematta kirota partaansa."

"Hän näyttää minusta soveltuvan mustalle kreivi Henrikille yhtä vähän
kuin joutsen kaarneelle", vastasi Otto. "Tuo herra hänen vasemmalla
sivullaan, joka kantoi haukkoja, oli varmaankin haukkamestari?"

"Oletpa sinä aika pilkkakirves, poikani!" sanoi ratsumies. "Henrik
kreivin veli ei ole kovinkaan ritarillisen näköinen, mutta hän on hyvä
ja mukava nahjus, ja jos hän vain saa rauhassa hallita hevosiaan,
koiriaan ja haukkojaan, niin hän välittää viis siitä, kuka maata ja
valtakuntaa hallitsee."

"Jos tuo oli kreivi Gunzelin", vastasi Otto, "niin varmaankin tuo
on hänen sisarensa, joka ratsastaa noiden lyhkästen ahnaannäköisten
herrojen välissä; hän on ainakin hiuskarvalleen hänen näköisensä."

"Oikein arvattu, toverini. Se on kreivitär Ida, jonka Henrik kreivi
kuuluu aikovan heittää Klaus äpärän syliin, pysyäkseen hyvissä
väleissä kuningas Valdemarin kanssa. Nuo molemmat verikoirat, joiden
keskellä hän ratsastaa ovat muuten hienoa väkeä. He ovat vendiläisiä
ruhtinaita, Borvin taitaa heidän nimensä olla. Jos sinä haluat nähdä
muita samasta hapanjuuresta lähteneitä, niin katsele niitä kahta,
jotka tulevat jälempänä, nuori, solakka kreivi Albert keskellään.
Voisipa luulla, että noilla miehillä on ollut rakkikoira isänä ja vanha
kettu äitinä; minua ja jokaista kunnon saksilaista harmittaa kutsua
tuota merirosvojoukkoa maamiehiksemme. Puoli Schweriniä on täynnä
tuonlaista väkeä. He nostavat nykerönenänsä ilmaan, eivätkä voi katsoa
kunniallista miestä silmiin paksun otsansa tähden, joka pullottaa kuin
mikäkin säkki heidän harmaansinisten kissansilmiensä yläpuolella, ja
harjas heillä on kuin villisialla."

Sill'aikaa kun ylpeä ratsumies purki vihaansa vendiläisiä ja
slaavilaisia maamiehiään vastaan, joita hän ulkonäöltään jotenkin
paljon muistutti, oli kreivi Otto tarkkaavaisesti katsellut kreivi
Klaun tulevaa puolisoa. Hän oli mitättömän ja sairaloisen näköinen,
eikä suinkaan ensi katsonnalla vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä
oli kukoistavasta ruhtinaallisesta morsiamesta. Mutta kun kreivitär
avasi suuret, vakavat silmänsä, kuvastui niiden surumielisestä
katseesta niin syvä tunteellisuus ja hiljainen, uhrautuva sielu,
että hänen välinpitämättömyytensä muuttui sydämelliseksi osanotoksi.
Hän huomasi hänen olevan soman ja miellyttävän, ja nyt vasta johtui
hänen mieleensä, että kreivi Klaun morsian tuskin saattoi olla
onnellinen. Hän valitteli sydämensä pohjasta, että kreivitär ehkä oli
joutunut veljensä aikeiden uhriksi heidän koettaessaan luulotella
ystävyyttä Tanskan hoville. Otto oli näkevinään kyyneleitä hänen
silmissään, ja hän luuli huomaavansa syvän huokauksen kohottavan mustaa
silkkikaulusta; mutta kreivitär näytti äkkiä rohkaisevan itseään,
sillä hän katseli ystävällisesti ympärilleen ja tervehti väkijoukkoa
surumielisesti hymyillen.



YHDESTOISTA LUKU.


Kun ruhtinaallinen seurue oli kulkenut ohitse, kääntyi Otto äänetönnä
ja ajatuksiinsa vaipuneena, mennäkseen muiden vierasten poikien
joukkoon.

Silloin taputti raskas käsi häntä olalle: "Jos tahdot päästä täältä
kunnialla, nuori yltiöpää", kuiskasi väkevä rajavahti tuttavallisesti
hänen korvaansa -- "niin neuvoisinpa sinun jänistämään täältä, mitä
pikemmin sitä parempi. Täällä ei ole tanskalaisen hyvä olla, kaikkein
vähimmin sinunlaisesi keikarin, joka on tottunut enemmän neitosten
kätten taputuksiin kuin jalustinhihnojen lyönteihin."

Odottamatta vastausta, voimakas ratsumies kääntyi nopeasti hänestä
poispäin ja astui pihavoudin kanssa ylös korkeita linnanportaita,
joita ritariseurue äsken oli noussut. Selitettyään lyhyesti jotakin
ovenvartijalle, laskettiin hänet heti sisään; mutta linnanvouti astui
sauva koholla arvokkaasti takaisin linnanportille. Ajatuksiinsa
vaipuneena meni Otto talliin katsomaan hevostaan; mutta hänen
hämmästyksekseen ei sitä löytynyt sieltä mistään; siitä pilttuusta,
mihin hän oli vienyt sen, löysi hän sensijaan rajavartijan vanhan
konkarin. Satulan, joka oli sen selässä, tunsi kreivi Otto omakseen,
sen hän oli itse irroittanut oivan ratsunsa selästä. Suuttuneena
tästä vaihdoksesta hän oli vähällä nostaa siitä aika melun ja vaatia
tallimiehen tilille tästä hävyttömyydestä, mutta hän ei nähnyt missään
tallirenkiä, ja vieraat asepalvelijat, joiden puoleen hän kääntyi,
nauroivat hänelle arvellen, ettei kunnollinen asepalvelija kävellä
vetelehdi ylhäisen herran tavoin, eikä anna vaihtaa hevostaan tallista.
Vaivoin hillitsi kiukustunut nuori herra kiivautensa: hän laski jo
pari kertaa kätensä miekankahvalle kurittaakseen hävittömiä. Samassa
hän kuuli kavionkapsetta linnanpihalta ja hänen suuttumuksensa kohosi
korkeimmilleen: Hän näki jykevän rajavartijan ratsastavan täyttä
neliä linnansillan yli, ja hän tunsi uljaan, rakkaan ratsunsa, joka
korskui hurjasti, ja koetti heittää vieraan ratsumiehen selästään.
Vihasta punaisena Otto syöksyi ulos saavuttaakseen ja pysäyttääkseen
rosvon. Mutta vielä suuremmaksi harmikseen hänen täytyi nähdä,
mitenkä jalon eläimen, kannukset painuneina verisiin sivuihin, täytyi
tuimuudellaankin palvella armotonta kiusaajaansa. Silmänräpäyksessä
olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet.

Kaikesta katkeruudestaan huolimatta tointui Otto pian. Hän huomasi
omituista mutinaa ja levottomuutta ympärillään, mutta se ei näyttänyt
koskevan häntä eikä hänen hevostaan; paljon tärkeämmät asiat olivat
nyt kaikkien mielessä. Väentungos linnansillalla ja linnanportilla
oli huomattavasti lisääntynyt. Juostiin edestakaisin. "Vihollinen on
portilla! -- Tanskalaiset tulevat!" kaikui nyt äänekkäämmin miehestä
toiseen, eikä kukaan tiennyt kuka sen ensiksi oli sanonut tai mistä se
tieto oli saatu. Juostiin torneihin, ja linnanmuureille, välittämättä
vartijoiden huudoista ja uhkauksista. Pelästyneiden porvarien silmissä
muodostui jokainen etempää näkyvä pölypilvi sotajoukoksi, ja jokainen
rauhallinen mökinsavu palavaksi kyläksi. Kun nyt torven äänikin kaikui
kumeasti pohjoisesta tornista, ja kaikki sotapäälliköt täysissä
sotatamineissa kiiruhtivat ylös linnaan, ei enää kukaan epäillyt
vihollisen olevan tulossa.

"Kaupunki on suljettu. Kaikki portit ovat kiinni!" huusi toinen
toiselleen. Otto rupesi miettimään tilaansa näiden olosuhteiden
vallitessa ja huomasi sen aivan arveluttavaksi. Erotessaan kuninkaasta
Böömiin mennessään, hän ei ollut kuullut puhuttavan minkäänlaisesta
sodasta Schwerinin kanssa, vaan päinvastoin iloisesta ja rauhallisesta
vierailusta ja nyt täällä odotettiin vihamielistä hyökkäystä. Se minkä
Otto oli kuullut kreivien menettelystä Johan Ganzia kohtaan, jota hän
tiesi Valdemarin suuresti kunnioittavan, antoi hänelle syytä arvella,
että ankara kosto tulisi kohtaamaan ylpeitä kreivejä. Jos Valdemar
ei ollut ensivihassaan ylenmäärin kiivastunut, niin hän uskoi tämän
olevan turhaa pelottelua, sillä hän arveli kuninkaan ensiksi tahtovan
rauhallisesti sopia levottomien läänitysmiestensä kanssa. Kreivi Otto
oli kuitenkin vakuutettu siitä, että jos hänen nimensä ja syntyperänsä
tänä hetkenä saataisiin ilmi, niin repisivät schweriniläiset hänet
kappaleiksi. Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen piiloutua, ja hän
päätti rohkeasti ja avomielisesti astua kuninkaansa läänitysmiesten
eteen ja vaatia heidän suojelustansa tanskalaisena lähettiläänä,
joka oli määrätty tuomaan viesti tänne heidän kuninkaalleen ja
läänitysherralleen. Hän oli myöskin oikeutettu valittamaan heille
schweriniläisen rajavartijan roistotyöstä. Tämän päätöksen tehtyään hän
astui reippaasti ja päättäväisesti linnanportaita kohti, antaakseen
ovenvartijan ilmoittaa itsensä. Mutta yleisessä sekamelskassa olivat
sekä ovenvartija, että pihavouti jättäneet paikkansa. Suuri joukko
nuoria sotilaita astui ylös linnanportaita, ja Otto seurasi heitä,
eikä kukaan pysäyttänyt häntä kysymyksillä tai vastaväitteillä. Hän
seurasi yhä vieraita johdattajiaan, jotka eivät huomanneet häntä, ja
pian hän oli suuressa asesalissa, missä kreivi Henrik seisoi vihasta
vaahdoten vieraiden ruhtinaiden ja herrojen keskellä, jaellen käskyjä
sotamiehilleen kaupungin ja linnan puolustuksesta.

Otto ei voinut tunkeutua esiin ja hän oli liian ujo keskeyttääkseen
ruhtinaallisten herrojen kiivaan keskustelun, ja hänestä oli myöskin
kunniatonta pujahtaa pois. Mutta jos täällä suunniteltiin vihamielisiä
aikeita hänen kuningastaan vastaan hänen omien vasalliensa ja
läänitysmiestensä kesken, niin vaati hänen velvollisuutensa ja
uskollisuutensa häntä jäämään. Hän jäi senvuoksi huomaamattomana
seisomaan ovelle ja oli koko keskustelun todistajana. Nyt hän sai heti
tietää minkä sanoman rajavartija oli tuonut: suuri osa tanskalaista
sotajoukkoa oli kulkenut Schwerinin rajan yli kuninkaan johdolla,
kreivi Albertin ja karkoitetun Johan Ganzin seuraamana, ja he
lähestyivät kiireesti kaupunkia.

"Tuon ylpeän mielestä ei edes kannata lähettää minulle
sodanjulistuskirjelmää!" huudahti kreivi Henrik hammasta purren.
"Anastetulla lääniherruudellaan hän tahtoo tuomita minut vasallinaan;
mutta semmoisenakin minulla on oikeus puolustaa itseäni vertaisteni
kesken mies-oikeudessa! Sitä minä en kiellä hai vimmaltakaan
linnaritariltani. Tyrannina, ylimielisenä itsevaltiaana hän aikoo tulla
minun luokseni. Kaikki puolustuskeinot ovat luvalliset. Jos minä voisin
myrkyttää häneltä luonnonvoimat niin sitäkin puolustaisin. Nyt minä en
voi asettaa sotajoukkoja häntä vastaan, mutta kaupunkia ja linnaa on
puolustettava viimeiseen asti! Nostosilta on vedettävä ylös! Kaikki
asekuntoiset varustuksille! Joka hiiskuu sanankaan antautumisesta, on
raukkamainen petturi ja saakoon paikalla nuolen selkäänsä!"

Muutamia sotapäälliköitä meni heti ulos täyttämään kreivin käskyjä.

"Aivan oikein!" mörähti vanha Henrik Borwin lyöden leveän miekkansa
lattiaan, ja hänen hurjat, eläimelliset kasvonsa venähtivät
uhkamielisesti. "Hänellä on tainnut olla urkkijoita joukossamme, ja hän
tietää minkävuoksi olemme tänne kokoontuneet. Me emme voi estää häntä
polttamasta linnaa päämme päältä, mutta kyllä me näytämme hänelle,
ettemme tahdo kauemmin olla hänen koiriaan, ja että meidän villisikamme
ovat opettaneet meitä repimään auki vainoojiemme vatsan ennenkuin
antaudumme!"

Vendiläisen ruhtinaan kolme veljeä ja useat schweriniläiset päälliköt
suostuivat hurjasti huutaen ja meluten tähän epätoivoiseen päätökseen.
Mutta nuori Holsteinin kreivi Adolf, kookas ylpeä nuorukainen, jonka
kasvojenilme oli totinen ja hiukan synkkämielinen, pyysi kreivi
Henrikin ottamaan huomioon, että hän näin ylivaltaa uhmaillessaan,
uhrasi kaiken, jopa toivon enää koskaan saada oikeuksiansa takaisin,
jonkavuoksi olisi parempi lähettää kuninkaalle sovitteluehdotukset.
Hänen mielestään oli tällä kertaa arvokkainta neuvotella rehellisesti
aselevosta voimakkaamman vastustajan kanssa. "Minä olen teistä se,
jolla on kaikkein eniten syytä vihata kuningas Valdemaria!" lisäsi
hän. "Minulta hän on anastanut isieni perinnön. Vanhaa isääni hän
piti vankeudessa siksi kunnes hän herttuakruunullaan osti itselleen
vapauden. Minä vihaan häntä kuolemaani asti, mutta kostonhetki ei ole
vielä tullut. -- Minä kehoitan sovintoon -- ja sovitteluun."

Dannebergin kreivi yhtyi häneen. "Minä en suostu sovitteluihin,
enkä häpeällisiin nöyryytyksiin", huusi kreivi Henrik. "Mieluummin
epätoivoinen puolustus ja taistelu elämästä ja kuolemasta!"

"Jos te tahdotte kuulla minun neuvoani, uljas kreivi Henrik", alkoi
piispa Hildesheim puhua, rauhallinen hymy viekkailla kasvoillaan,
"niin te ette ryhdy epätoivoiseen ja turhaan puolustautumiseen, jonka
seurauksena olisi vain Schwerinin hävitys ja teidän varma perikatonne,
ettekä myöskään ryhdy neuvottelemaan laittoman läänitysherranne
kanssa, kuin ylivoimaista vihollista peläten, sillä hän voi silloin
määrätä teille rauhanehdot mielensä mukaan. Te avaatte Schwerinin
portit, laskette nostosillan alas, annatte sotamiesten riisua aseensa
kuin syvimmän rauhan aikana. Lempeänä ja ystävällisenä isäntänä te
vastaanotatte teidän läänitysherranne ja kuninkaallisen vieraanne
laululla ja soitolla ja rauhallisilla huvituksilla. Ja panenpa
koko hiippakuntani sen pantiksi, että olkoon hän vaikka kuinka
suuttunut teille rakkaan Juhana Ganzinsa tähden, ja tulkoon hän tänne
vaikka kuinka vihamielisenä, niin hän lähtee täältä lempeänä ja
rauhoittuneena, kun te vain lupaatte hänelle rakentaa Gråbon uudelleen
ja sopia hanhen kanssa. [Saksalainen sana Ganz merkitsee hanhi. Suom.
muist.] Voittehan sitten myöhemmin miettiä, missä määriin olette
siihen velvollisia. Mutta sen minä vain tiedän, ettei vielä ole sopiva
hetki riitaantua julkisesti näin mahtavan herran kanssa. Kyllä ajan
mukaan neuvot keksitään, vielä ovat sekä keisari että paavi hänen
ystäviään. Siksi hyvin minä tunnen ylpeän kuningas Valdemarin, että
hän häpeäisi kohdella vihamiehenä levottominakin läänitysmiestään
kun kaikki ovet ovat avoinna eikä ainoakaan mies aseissa. Kyllä hän
pian unohtaa vihansa kun viini helmeilee pikarissa, ja teidän kauniit
iloiset naisenne istuvat hänen vieressään. Te olette hänen rakas ja
uskollinen läänitysmiehensä niinkuin ennenkin, ja jos täällä pidetään
sovinto-oikeus teidän ja ritari Ganzin välillä, niin voinpa vakuuttaa
niiden päättyvän iloisiin tanssiaisiin, mistä ei laulu eikä soitto
suinkaan puutu. Olkaamme vain iloisen näköisiä, ja jos tunnen teidät
oikein, kreivi Henrik, niin te olette yhtä viekas kuin urhokas. Väärä
häveliäisyys voi vain silmänräpäykseksi soaista teidän silmänne.
Muistakaa uljasta ja jaloa kuningas Davidia! Hän ei hävennyt kutsua
Saulia kuninkaakseen ja herrakseen, vaikka profeta salaa oli voidellut
hänen päänsä. Hän odotti nöyrästi Herralle otollista aikaa. Tehkää te
samoin. Ja jos te itse ette osaa soittaa harppua Saulille, niin antakaa
ihanien naistenne se tehdä. Tahtoisimpa nähdä sen karhun: jota he eivät
voisi kesyttää lampaaksi."

"Te olette tänään viisain meistä kaikista, hurskas herra!" vastasi
kreivi Henrik. "Kun vereni kiehuu on järkeni hiidessä. Te olette
oikeassa, rauha on maassa, ei mitään sotaa ole julistettu, ja minä voin
kaikella kunnialla viettää rauhan juhlaa avoimessa linnassani ystävieni
kesken. Siis auki portit! Nostosilta alas! Ei yhtään aseellista miestä
saa näkyä linnassa! Kyökkimestarit pankoon paraansa, juomanlaskijat
toimimaan, viulut ja harput soimaan! Jos kuningas Valdemar haluaa tulla
vieraakseni, niin olkoon hänellä, vaikka kutsumattomana, yhtä hauskaa,
kuin meillä muilla. Tällä kertaa minä maksan pidot, toisen kerran voi
olla hänen vuoronsa!"

Otto huomasi omituisen ilkeän hymyn kreivi Henrikin mustilla kasvoilla
hänen näin puhuessaan, ja nyt vasta hän huomasi viekkauden ja
halpamielisen kavaluuden loistavan hänen karsaista silmistään, vaikka
hänen rohkeissa, miehekkäissä kasvoissaan ilmenikin uskaliaisuus ja
päättäväisyys, joka ei pelännyt minkäänlaisia vaaroja.

Kreivin viittauksesta olivat melkein kaikki sotapäälliköt poistuneet
asesalista pannakseen täytäntöön herransa uudet käskyt. Vanha
vendiläis-ruhtinas ja hänen veljensä koettivat vielä vastustella tätä
rauhan valenaamaria, mikä ei miellyttänyt vanhaa viikinkipäällikköä
muuta kuin siinä tapauksessa, että voitaisiin anastaa suuri saalis, ja
kenties saada vangituksi sekä kuningas että hänen etevimmät miehensä.

"Mitä te ajattelette?" mutisi kreivi Henrik. "Onhan hänellä
sotajoukkonsa kintereillään. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä,
urhokas Borwin. Kyllä meidänkin aikamme vielä koittaa. Kuningas
Valdemar on itse opettanut mitenkä ruhtinaitten kanssa on tingittävä
maista ja valtakunnista. Niin kauan kuin kreivi Albert voi odottaa,
voimme mekin. -- Mutta kuka tuo vieras poika on tuolla ovella?"

"Urkkija, petturi. Hirteen poika!" kuiskasivat Borwin ja hänen veljensä
jotensakin ääneen.

"Tule tänne, tyhmänrohkea nulikka!" huusi kreivi Henrik, muljauttaen
hänelle toisen silmänsä valkuaista kamalalla katseella. -- "Kuka sinä
olet, mitä tahdot täältä?"

"Minä olen tanskalainen aseenkantaja!" vastasi Otto niin rohkeasti kuin
taisi ja astui lähemmäksi.

"Tanskalainen! -- Lyökää hänet heti kuoliaaksi. Hän on petturi!"
murahtivat hurjat, vendiläiset päälliköt ja paljastivat kaikki
miekkansa.

"Minä uskon henkeni ja turvallisuuteni Tanskan kuninkaan
läänitysmiehelle!" alkoi Otto hädissään puhua. "Kuningas Valdemar
vaatii minun henkeni teidän kädestänne. Jos te kajoatte ainoaankaan
hiuskarvaani niin kuningas ei totisesti jätä kiveä kiven päälle teidän
komeasta linnastanne. Herra kreivi! Minä pyydän teidän kuulemaan minua.
Jos minä en voi puhdistautua, niin olen teidän vankinne siksi kunnes
meidän molempien herra ja kuningas tuomitsee meidän välillämme."

"Puhu siis, tyhmänrohkea! Millä oikeudella sinä pujahdat minun linnaani
meitä kuuntelemaan?"

"Minä tulin tänne etsimään turvaa ja suojelusta, eikä kukaan kieltänyt
minua tulemasta sisään. Minä en tullut teitä kuuntelemaan enkä
pettämään, ja siitä mitä olen kuullut, ei minulla ole todistuksia
kuninkaalleni!"

"Onneton, ojenna minulle tikarisi ja miekkasi!" sanoi kreivi Henrik.
"Nuoruutesi tähden minä säästän sinun henkesi."

"Mutta teidän vangiksenne saan luultavasti jäädä koko elinajakseni,
etten ikinä ilmaisisi teidän ja näiden herrojen rehellisiä aikeita
kuningastani vastaan! Ei, herra kreivi, niin helposti ei minun
vapauttani riistetä. Te arvelette, ettei halpaa aseenkantajaa niin
pian kaivata, eikä kukaan tiedustele sitä nuorta tanskalaista, jonka
piti tuoda tänne vähäpätöinen sanoma. Mutta siinä te erehdytte: Minun
viestini ei ollut vähäpätöinen eikä myöskään nimeni -- minä olen
kuningas Valdemarin sisarenpoika, Lüneburgin kreivi Otto."

"Kreivi Otto! Kuninkaan sisarenpoika!" sanoivat herrat ihmetellen
toisilleen, ja kaikki katselivat hämmästyneinä rohkeaa poikaa.

Myöskin kreivi Henrik säpsähti. Hän tunsi heti nuoren kreivin, mutta
hän mietti hetken aikaa. "Vai niin!" sanoi hän viekkaasti niinkuin
ei olisi uskovinaan sitä todeksi. "Kuningas Valdemarin sisarenpoika,
Lüneburgin Otto kreivi, ratsastaa siis ympäri maailmaa kuninkaallisen
enonsa asioilla, halpana asepalvelijana ja ilman seuruetta. Taikka hän
on jättänyt seurueensa ulkopuolelle ja tahtoo vain hämmästyttää minua
tässä yhtä nöyrässä kuin aistikkaassa valepuvussaan?"

"Teidän epäluulonne on turha, herra kreivi!" vastasi Otto, joka huomasi
viekkaan kreivin aikeet. "Minun luullakseni teidän laskelmienne mukaan
olisi parasta antaa minun olla sinä miltä näytän ja heittää minut
kavaltajana vankilaan.

"Vedonlyönti ja hauska pilanteko selittäköön teille, miksi minä
tällä tavoin tulen tänne tuomaan viestiä kuninkaalleni, ennenkuin
hän itsekään on saapunut tänne. Että minä, vaikka halusin pysyä
tuntemattomana, kuitenkin olen ilmoittautunut teille näin sopimattomaan
aikaan, sen te ymmärrätte, kun sanon teille, että minä tuon
turhanaikaisen sotahälyytyksen johdosta olin suuremmassa vaarassa
levottoman kansan keskessä, kuin teidän luonanne, jolta minä en
odottaisi minkäänlaista vihamielisyyttä. Minulla on sitäpaitsi
valitus teille esitettävä: Minua on loukattu teidän hovissanne, ja
schweriniläinen ratsumies on ryöstänyt minun ratsuni."

"Kas, kas!" jatkoi kreivi Henrik samalla teeskennellyllä epäluulolla.
"Luulenpa runoilemistaidon menestyvän Tanskassa, ja karanneet
asepalvelijatkin tekasevat äkkiä sadun, kun luulevat siten
lavertelevansa itsensä vapaiksi silmukasta ja koiranluolasta. Tohdinko
kysyä arvoisalta Lüneburgin kreiviltä, mikä tämä tärkeä sanoma on,
joka voidaan uskoa vain näin korkealle ja hienolle herralle, jota jo
ylistetään toiseksi Esbern Snareksi?"

"Minä en ole tuonut viestiäni teille, vaan teidän läänitysherrallenne
ja minun kuninkaalleni", vastasi Otto. "Hänelle ainoastaan olen
käsketty sen antamaan."

"Ehkäpä sinun herrasi salaisuudet säilyvät yhtähyvin minun luonani,
kuin minun salaisuuteni sinulla. Sitäpaitsi minä olen jo kuunnellut
kylliksi sinua tietääkseni mikä linnan vierashuone on sinulle sopivin."

Näin sanoen kreivi Henrik viittasi ovella seisoville henkivartijoille,
ja ennenkuin Otto oli ehtinyt paljastaa miekkansa, oli kolme väkevää
miestä takaapäin tarttunut häneen ja riisunut hänen aseensa.

"Pohjoiseen torniin!" käski kreivi Henrik. "Te vastaatte hänestä
minulle hengellänne. Ne kirjeet, mitkä löydätte häneltä, tuotte minulle
heti!"

Henkivartijat veivät jo vangin ovelle. Otto vaikeni ja puri kiukuissaan
huultaan, tekemättä kuitenkaan vastarintaa. Mutta juuri oven kohdalla
olevan uunin luona, hän riuhtaisi äkkiä vapaaksi oikean kätensä, vetäsi
nopeasti kirjeen poveltaan ja heitti sen loimuavaan tuleen, missä
liekit silmänräpäyksessä sen nielasivat. "Sanomastani kuninkaalleni
teillä tuskin olisi ollut suurtakaan hyötyä. Mutta minä säilytän sen,
mikä minulle on uskottu; se on nyt kirjoitettu sellaiseen paikkaan,
mistä sitä ainakaan liekit eivät hävitä!" -- Näin sanoen kääntyi rohkea
nuorukainen ylevän uhkamielisesti kreivi Henrikistä.

"Tyhmänrohkea poika!" huudahti kreivi suuttuneena, luoden häneen
kiukustuneen katseen. "Minulla on hohtimet, joilla ehkä tuo palamaton
viesti saadaan temmatuksi sieltäkin, mihin sinä sen piiloitit."

Otto kalpeni, mutta tointui heti, ja heitettyään rukoilevan silmäyksen
ikkunasta kirkasta taivasta kohti, hän seurasi ääneti ja hiljaa
vartijoitaan asesalista.

"Suurten Valdemarien veri virtaa kuitenkin hentorakenteisen pojan
suonissa." sanoi kreivi Adolf Oton mentyä. "Vaikka minä vihaan koko
tuota ylpeää sukua, niin minun täytyy kuitenkin kunnioittaa ja ihailla
heitä. Minä rukoilen teitä, ankara kreivi Henrik, elkää antako mitään
pahaa tapahtua tälle rohkealle, ajattelemattomalle nuorukaiselle.
Antakaa hänen valalla vahvistaa teille vaitiololupauksensa ja päästäkää
hänet vapaaksi! Hän on osoittanut meille voivansa uskollisesti
säilyttää salaisuutensa, ja teidän oma turvallisuutenne vaatii teidän
tässä armahtamaan."

"Mutta jos hän ei tahdo vannoa, täytyykö minun päästää hänet
ilmaisemaan meidät kaikki ylivoimaiselle enolleen?"

"Olkoon hän siinä tapauksessa teidän salainen vankinne", vastasi kreivi
Adolf. "Mutta vakuuttakaa minulle ritarisanallanne, ettei hänen
olonsa tornissa tule tukalammaksi, kuin mitä minun oli, ollessani
panttivankina isäni puolesta kuningas Valdemarin luona!"

"Te olette jalomielisempi, herra kreivi, kuin minä olisin teidän
sijassanne!" vastasi Henrik. "Enkä minä niin totta tarkoittanut
hohtimista puhuessani. Minä tahdoin vain koetella nuoren herran
rohkeutta ja peloitella hiukan hänen tyhmänrohkeaa uskaliaisuuttaan.
Minä vakuutan teille, että häntä kohdellaan kuin ruhtinaallista
valtiovankia. Mutta, te jalot herrat, voitte kaikki todistaa, että
minä en ole vanginnut Lüneburgin Otto kreiviä, vaan ainoastaan
epäluotettavan, kuleksivan henkilön, joka koettaa ilman muuta vakuuttaa
itsensä häneksi."

"Se on _fraus pia_ [hurskas petos], jonka ystävyysvelvollisuus
pyhittää", sanoi piispa Konrad. "Siitä synnistä minä jo edeltäpäin
annan teille kaikille pyhän kirkon anteeksi-annon ja synninpäästön!"

Täten olivat kaikkien vieraiden herrojen omattunnot rauhoitetut, ja
kaikki paitsi kreivi Adolf, lupasivat tarpeen vaatiessa todistaa kreivi
Henrikin puolesta, nuoren vangin nimen ja syntyperän olleen hänelle
tuntemattomia.

"Minä en lupaa teille vannoa väärää todistusta, kreivi Henrik!" sanoi
nuori, vakava kreivi Adolf. "Mutta jos te kohtelette vankia niinkuin
olette luvannut, niin minä voin vaieta silloin kun en voi todistaa
teidän eduksenne."

Suurimmalla kiireellä varustauduttiin nyt vastaanottamaan
kuninkaallista vierasta kaikella mahdollisella komeudella ja
juhlallisuuksilla. Porvareille annettiin käsky, että he mitä
komeimmin tulisoihduilla valaisisivat kaupungin kuninkaan ollessa
ensimäistä iltaa linnassa. Nyt saapui myöskin se rauhoittava sanoma,
että tanskalaiset sotajoukot olivat pysähtyneet jotensakin etäälle
kaupungista, ja kohta senjälkeen ilmoitti kuningas kohteliaasti
tulevansa vierailemaan kreivien luo. Hänen marskinsa, jota seurasi
vahva saattojoukko, toi omakätisen kirjeen kuninkaalta, missä hän pyysi
kreivien suomaan anteeksi, että hän ilmoittamatta palasi Schwerinin
alueiden kautta, koska hänellä oli tärkeitä asioita ratkaistavana
kreivien kanssa.

Tämän rauhallisen ilmoituksen vastaanotettuaan kreivi Henrik ratsasti
itse veljensä kanssa kuningasta vastaan, ja samana iltana saapui
kuningas mukanaan lukuisa seurue, kreivi Henrikin ja hänen veljensä
kohteliaasti saattamina. Schwerinin porvarit seisoivat molemmin puolin
tietä palavine tervasoihtuineen, tervehtien häntä vastahakoisin
ilohuudahduksin.

Tiellä Valdemar oli vähäpuheinen, ja hänen ylevää otsaansa varjosti
uhkaava vihanpilvi. Viekas kreivi Henrik koetti mitä suurimmalla
huomaavaisuudella ja kohteliaisuudella lauhduttaa kuninkaallista
vierastaan, hänellä oli erinomainen kyky näennäisen sydämellisesti ja
ystävällisin sanoin riisua aseet katkerammaltakin viholliselta. Kreivi
Henrik tiesi kokemuksesta Valdemarin vihansa puhjetessa usein olevan
raivoisan. Hän tiesi myöskin, että jos onnistuttiin hillitsemään ja
lauhduttamaan kuninkaan ensimäinen, kiivas vihanpurkaus, niin sitten ei
enää ollut vaikea taivuttaa hänen iloista, nuorekasta mieltänsä.

Se onnistuikin viekkaalle kreiville siihen määrin, että kuningas
komeassa ja suuremmoisessa vastaanottojuhlassa ei saanut tilaisuutta
purkaa vihaansa, jota hän oli pakoitettu vieraana kohteliaisuudesta
hillitsemään. Kreivi Adolfin läsnäolo saattoi kuninkaan huomattavasti
alakuloiseksi. Nuori kreivi oli mies, jolla oli erityinen taito
hillitä itseään, ja vaikka hän katkerasti vihasikin kuningasta, niin
hän kunnioitti kuitenkin hänen suuria ja harvinaisia lahjojaan, ja
hän koetti ritarillisella hienotunteisuudella ja kohteliaisuudella
saada häviämään sen alakuloisuuden, jonka hänen läsnäolonsa oli
herättänyt Valdemarissa. Tervehtiessään kuningasta kunnioituksella
ja silminnähtävän hyväntahtoisesti, hän näytti unohtaneen kaikki
menneet riitaisuudet. Vendiläisten ruhtinaiden raa'at, mielistelevät
kohteliaisuudet eivät olleet omiaan herättämään luottamusta
kuninkaassa; mutta piispa Konradin ja Dannebergin kreivin onnistui
paremminkin antaa kunnianosoituksilleen luonnollinen ja totinen leima.
Kun nyt lempeä kreivitär Audacia, emäntänä vastaanotti kuninkaallisen
vieraansa teeskentelemättömällä ystävyydellä ja ihailevalla
kunnioituksella, tasaantuivat kuninkaan silmien väliset syvät vaot
kokonaan, ja hänen tavanmukainen iloisuutensa ja hyväntahtoinen
tyytyväisyytensä ilmeni ystävällisissä puheissa ja katseissa.

Iloinen veli Gunnar, joka arkkipiispan, kahdentoista ritarin ja kreivi
Klaun kanssa saattoi kuningasta, sekä molemmat runoilijat, jotka
myöskin kuuluivat seurueeseen, saivat pian aikaan vapaan ja hauskan
seurustelun. Johan Ganz oli jäänyt kreivi Albertin kansaa sotajoukkojen
luo, mutta oli määrätty seuraavana päivänä saapumaan linnaan.

Kreivi Henrik ei unohtanut onnitella kuningasta hänen äsken
saavuttamastaan voitosta taistelussa herttua Ladislauta vastaan
ja vakuutti, huolimatta ystävällisistä suhteistaan pommerilaiseen
ruhtinaaseen, tämän kurituksen olleen kohtuullisen ja ylisti
jalomielistä voittajaa, joka antaessaan voitetun pitää maansa ja
valtakuntansa, tyytyi vain siihen kunniaan että oli hänen voittajansa
ja läänitysherransa.

Vaikka nuo viekkaat mielistelyt eivät soaisseetkaan kuningasta,
niin ne eivät kuitenkaan tehneet vastenmielistä vaikutusta tuohon
ylpeään, kunnianhimoiseen valloittajaan, eikä kuningas vihastunut
varovaiselle liehakoitsijalle, joka vältti huolellisesti puhumasta
tästä asiasta enempää kuin hän luuli tarpeelliseksi. Puheen kääntyessä
lääninherruuteen, synkistyivät kuninkaan kasvot, ja hän olisi
luultavasti heti ruvennut puhumaan tämän käyntinsä vastenmielisestä
tarkoituksesta, mutta kreivi Henrik, joka huomasi sen, antoi nopeasti
avata komeasti valaistun ruokasalin ovet mistä hopeakannut kimaltelivat
ja viini helmeili suurissa pikareissa.

"Jättäkäämme vakavat asiat huomiseksi!" sanoi kuningas ja astui kauniin
emäntänsä saattamana loistavaan saliin. Täällä hänen hämmästynyt
katseensa kohtasi kaunottaren, joka voitti hänen uskaliaimmatkin
unelmansa eteläisten maiden haltijattarista ja tenhottarista. Ylpeä,
haikaileva prinsessa Berengaria, yllään komea, ruhtinaallinen
puku, astui sisään salin vastakkaisesta ovesta, kreivitär Idan ja
hänen naistensa seuraamana. Hän vastasi miellyttävän arvokkaasti
kuninkaan tervehdykseen. Kun kreivitär Audacia oli esittänyt hänet
Valdemarille Flanderin kreivi Ferdinandin sisarena ja Portugalin
kuninkaan Sanctiuksen tyttärenä, vaati hänen arvonsa ja kuninkaallinen
syntyperänsä, että Valdemar tarjosi hänelle oikean käsivartensa ja
saattoi hänet kunniapaikalle pöytään. Kreivitär Audacia istui itse
kuninkaan vasemmalle puolelle, ja näiden kahden aivan erilaisen
kaunottaren välissä istuessaan, tuli kuningas pian niin iloiseksi, että
se joka hänen saapuessaan linnaan oli nähnyt hänen ankaran, totisen
katseensa tuskin olisi tuntenut näitä kasvoja, joista ilo ja harras
kauneudenihailu loistivat.

Keskustellessaan hän enimmäkseen kääntyi Audacian puoleen, jonka
iloisuus, ja miellyttävän vapaa sydämellisyys ihastuttivat kuningasta,
mutta kääntyessään ihanan Berengarian puoleen, keskeytyi usein
hänen puheensa, ja jokainen sointuva sana prinsessan huulilta oli
kuin lumoavaa soitantoa hänen korvissaan. Prinsessa puhui huonosti
saksaa ja sekoitti usein portugalilaisia ja espanjalaisia sanoja
puheeseensa. Mutta tällä hänen puutteellisella kielentaidollaan oli
Valdemarin mielestä oma omituinen viehätyksensä, se antoi hänen
puheellensa lapsellisen sävyn, tehden samalla hänen ylpeän ja jäykän
olentonsa lempeämmäksi. Mutta tämä jäykkyys katosi kokonaan kun hän
portugalittarena unohti prinsessan, arvonsa, ja alkoi innostuneena
kertoa ihanasta isänmaastaan, kuvaten erinomaisen vilkkaasti sen oloja
omalla äidinkielellään, ja Valdemar kuunteli häntä suurimmalla ilolla
ja hartaudella.

"Minä nähdä, Majesta ymmärtää minua." sanoi hän iloisesti, huomatessaan
kuninkaan mielenkiinnolla kuuntelevan.

"En sanoja, mutta kasvonilmeet ja niitä säestävän lumoavan soitannon",
vastasi kuningas, "sen kauniimpaa kuvaa minä en voi toivoa saavani
teidän ihanasta isänmaastanne. Mutta minä tahdon opetella teidän
kieltänne, ihana prinsessa! Ja te opettelette minun kieleni! Siten me
voitamme kumpikin!"

Mutta kun kuningas huomasi innokkaan keskustelunsa prinsessan kanssa
herättävän huomiota, kääntyi hän taas kreivitär Audacian puoleen ja
koetti olla hänelle vieläkin huomaavaisempi ja kohteliaampi. Kuitenkin
hän antoi prinsessalle tilaisuuden ottaa osaa keskusteluun ja osasi
siten antautua molemmille, niin että kumpikin luuli huvittavansa
häntä parhaiten. Mutta ne jotka tarkkasivat hänen sanojansa ja
kasvonilmeitään arvelivat iloisen kreivinnan kuitenkin parhaiten
huvittavan kuninkaallista vierastaan.

Kreivi Klaus istui ylen onnellisena hiljaisen Ida-kreivittären vieressä
ja lateli hänelle kaikki ne koreat asiat, joihin hän jo matkalla oli
valmistautunut, ja jotka hän nyt jotenkin kankeasti koetti tuoda
esille. Enimmäkseen hän sai puhua yksin, mutta koska hän mielellään
kuunteli omaa puhettaan, oli hänen mielestään tulevan morsiamensa
seura, tämän harvapuheisuudesta huolimatta, hyvinkin hupaisa.
Kreivitär Ida kuunteli hyvin vähän hänen puhettaan, eikä hänen ollut
kovinkaan vaikea ylläpitää kreivi Klaun kanssa keskustelua, mihin
ei tarvittu muuta kuin "kyllä" tai "kuinka" sanojen toistamista.
Mutta ajatellessaan tulevaa kohtaloaan hänen oli mahdoton tukahuttaa
tuskallisia huokauksiaan, mitkä kuitenkaan eivät vähääkään häirinneet
hänen onnellista kosijaansa, sillä tämä luuli niiden johtuvan
rakkaudenikävästä, jota ujo morsian turhaan koetteli tukahuttaa.

Antaakseen kuninkaalle osoitteen muuttumattomasta ystävyydestään
Tanskan kuninkaallista huonetta kohtaan, ja poistaakseen kaikki
oikeutetut epäilykset hänen läänitysmiestensä uskollisuudesta,
kreivi Henrik nousi ja esitti arvokkaasti kuninkaallisen vieraansa
tervetuliaismaljan samalla selittäen oman ja kreivillisen sukunsa
nimessä, että hän ynnä veljensä katsoivat kunniaksi tulla lankouteen
Tanskan kuningashuoneen kanssa, jonka vuoksi he mielihyvällä
vastaanottivat korkeasti ruhtinaallisen kreivi Klaun naimatarjouksen
heidän sisarelleen, Schwerinin kreivitär Idalle, jonka ehdoista ja
myötäjäisistä he toivoivat sopivansa arvoisien, kuninkaallisten
vieraittensa kanssa.

Kuningas kiitti kreivi Klaun puolesta ja esitti iloisesti kihlattujen
maljan, ajattelematta monilukuisten pikarien kilinän olevan surullisena
hautajaissoittona hiljaisen, uhrautuvan sielun maalliselle onnelle.
Kreivitär Ida jaksoi tuskin nousta paikaltaan, vastaanottaakseen
äänettömästi kumartaen yleiset onnentoivotukset. Kalpeana ja
tiedottomana hän vaipui takaisin paikalleen, ja hänen neitonsa
kantoivat hänet enemmän kuolleena kuin elävänä linnan sisempiin
huoneisiin.

Tuota kohtausta seurasi yleinen alakuloisuus. Hyväntahtoinen
kreivi Klaus aikoi hämmästyksissään seurata sairasta. Mutta hän
malttoi mielensä ja tyhjensi rauhallisesti pikarinsa, kun kreivi
vakuutti hänelle ja muille vieraille hänen sisarelleen usein
sattuvan tämänlaisia kohtauksia joutuessaan äkkinäisen, iloisen
mielenliikutuksen valtaan.

Aterian päätyttyä avattiin suuren ritarisalin ovet, missä harppujen
ja huilujen soitto vastaanotti kuninkaan, ja missä koreapukuiset
ritarinuorukaiset odottivat tanssin alkamista Schwerinin ylhäisimpien,
nuorten kaunotarten kanssa.

Kuningas tervehti seuraa ystävällisesti, ja kreivi Henrikin
kehoituksesta hän pyysi prinsessa Berengarian espanjalaiseen
ritaritanssiin, joka vaati suurta notkeutta ja taitavuutta, ja
jonka nuori kuningas ritarina täydellisesti osasi. Prinsessa
kuunteli ilolla hänelle tuttua, ylpeää säveltä, jonka mukaan hän jo
lapsena isänsä hovissa oli liikkunut notkeasti ja itsetietoisesti.
Hän ojensi kuninkaalliselle tanssitoverilleen kätensä, ja kaikki
väistyivät kunnioituksella ylevän ruhtinasparin tieltä. Tanssi alkoi
juhlallisesti: se ei ilmaissut iloa, se kuvaili voittajan riemukulkua,
kuningattaren juhlakulkua alttarille hänen kruunauspäivänään. Kaikki
ihmettelivät tanssivien kauniita, majesteetillisia liikkeitä, missä
heidän jalo, ylevä ryhtinsä esiintyi suurimmassa loistossaan. Kuningas
oli tanssiessa alakuloinen, melkein surumielinen, ja katsellessaan
kaunista tanssijatartaan hänestä tuntui, kuin liitelisi hänen elämänsä
korkein onni utukuvana hänen vierellään, lähestyen häntä vuoroon
hymyilevänä ja väistyen vuoroon surumielisenä kadotakseen ijäksi.
"Oi, miksi hän ei ole Böömin Margaretha!" sanoi hänen katseensa ja
samassa silmänräpäyksessä hän katui sydämensä vaihtelevaisuutta, ja
sitä että hän antoi jokaisen kauniin naisen ihastuttaa itseään. Ylpeän
prinsessan suuret hehkuvat silmät lukivat kuninkaan levottomasta,
puoleksi surumielisestä ja puoleksi ihastuneesta katseesta hänen
sielunsa ajatukset. Hän tunsi itse hetken samaa levottomuutta. Mutta
tanssin loputtua hän astui hymyillen takaisin paikalleen yhtä ylpeästi
ja rauhallisesti kuin sieltä oli lähtenytkin.

Valdemar oli suuttunut itselleen ja ajatuksilleen, hän tarttui suureen
viinipikariin ja tyhjensi sen. Sen jälkeen hän kehoitti seuran alkamaan
hauskan rinkitanssin, ja pyysi pirteän kreivitär Audacian johtamaan
hänet pois juhlallisesta kuolemantanssitahdista ja seuraamaan häntä
hauskempaan hyörinään. Iloinen tanssi alkoi, eikä kukaan tanssinut
kiivaammin ja hurjemmin kuin nuori kuningas. Kreivi Henrik katseli
karsain ja epäluuloisin katsein, nuoren, kauniin rouvansa iloista
ja vilkasta tanssia voimakkaan sankarin kanssa, eikä hän koettanut
pidättää vierastaan kun Valdemar heti iloisen tanssin päätyttyä toivoi
voivansa jättää seurueen ja mennä levolle.



KAHDESTOISTA LUKU.


Kreivi Otto istui synkässä vankitornissa ja kuuli iloisen soiton
linnasta. Hän arveli kuninkaan saapuneen ja tutki vankilaansa tarkasti
mahdollisesti löytääkseen tilaisuuden päästä vapauteen. Mutta mitä
kauemmin hän katseli vankilatorniaan, sitä alakuloisemmaksi hän tuli,
huomatessaan paon mahdottomaksi.

Myöhään illalla avattiin vankilan raskas ovi, ja harmaaviittainen mies
suuri miekka kädessään astui sisään, lyhyen, laihan munkin saattamana,
joka kantoi kultaista monstransia yhteenliitetyissä käsissään. Viitan
alta luimistavasta hurjasta katseesta tunsi Otto heti miekkaa kantavan
miehen mustaksi kreivi Henrikiksi.

"Minä säälin sinua, nuori mies", sanoi Henrik, "ja vaikka minä
en tiedä missä rikoksellisessa aikeessa sinä, jalon kreivi Otto
Lüneburgin nimellä uhkarohkeasti olet tunkeutunut minun linnaani,
niin minä kuitenkin suostun päästämään sinut vapaaksi, jos sinä pyhän
monstranssin päällä tahdot vannoa, ettet sinä ainoallekaan ihmiselle
ilmaise, mitä sinä tänäpäivänä olet luvattomasti ja oikeudettomasti
kuullut minun asesalissani."

Otto mietti hetken ja vastasi sitten varmasti ja rauhallisesti. "Herra
kreivi! Minä osaan vaieta kuin muuri, silloin kun velvollisuus ja
uskollisuus sen vaativat, eivätkä mitkään valat sido minun kieltäni.
Mutta henkeni ja vapauteni pelosta minä en anna valalla sitoa kieltäni
silloin kun uskollisuuteni herraani ja kuningastani kohtaan vaatii
minun puhumaan, sitä minä en tee ennenkuin olen siihen pakotettu.
Ainakin neljätoista päivää tahdon miettiä teidän ehdotustanne."

"Jos sinä et vanno kahdeksan päivän kuluttua", karjasi kreivi Henrik,
"niin saat näiden neljän seinän välissä miettiä sitä kuolinpäivääsi
asti. Ja se voi koittaa ennenkuin odotatkaan: Minä en pidä pitkää
oikeudenkäyntiä petturien ja urkkijoiden kanssa!"

Tämän uhkauksen lausuttuaan kreivi Henrik poistui papin kanssa
vankilasta, jättäen Oton surullisiin ajatuksiinsa.

Schwerinin linnassa ei vangittu Otto kreivi ollut ainoa, joka
vietti levottoman ja unettoman yön. Yksinäisessä huoneessaan, hänen
vankilatorninsa vastapäätä istui onneton kreivitär Ida itkien. Hän
oli kyllä voittanut ruumiillisen heikkoutensa, mutta hänen hurskas
sielunsa taisteli kovaa taistelua luonnollisen rakkauden kaipuun ja
veljiään kohtaan tuntemansa velvollisuuden välillä; sillä kreivi
Henrik oli selittänyt hänelle tämän naimiskaupan olevan ainoan
pelastuskeinon, joka voisi selvittää heidän sekavat suhteensa
tanskalaiseen kuningashuoneeseen. Hänen mielestään kreivi Klaus
ei ollut paha tai halveksittava ihminen, hän piti arvossa hänen
rehellistä, hyvää sydäntään. Mutta hänellä oli hyvin huono käsitys
hänen hengenlahjoistaan ja ymmärryksestään. Ainoa tunne, minkä
kreivi hänessä herätti, oli kyllästyminen ja jonkinlainen sääli
silloin kun sydämettömät ja lahjakkaammat ihmiset pilkkasivat häntä.
Danneborgin kreivi ja piispa Konrad olivat sydämettömästi loukanneet
häntä, saattaessaan hänen puheliaan sulhasensa haastelemaan mitä
naurettavimpia ja yksinkertaisimpia asioita.

"Hän rakastaa minua kuitenkin, raukka!" sanoi hän. "Hän on kenties
ainoa ihminen, joka tahtoisi luopua omista taipumuksistaan minun
tähteni, eikä hän kuitenkaan tunne minua, eikä hän tule koskaan
ymmärtämään minua. Jos minä voisin neuvoa ja ohjata häntä -- tai auttaa
häntä tekemään muita ihmisiä onnelliseksi! Itse minä en kuitenkaan
koskaan tule onnelliseksi. Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoot minua."

Näin epäitsekkäin ajatuksin hän sulki silmänsä, vaipumatta kuitenkaan
uneen. Rauha vallitsi hänen sielussaan, mutta hiljaisia kyyneleitä
vuodattaen hän lausui hyvästinsä tämän maailman onnellisuudelle.
Silloin hän kuuli tornista kirkkaan nuoren miesäänen laulavan. Otto
lauloi vankilassaan:

    On vangittu lintunen allapäin,
    Kun ei voi vapaana lentää.
    Vaikk' ois mun häkkini kultainen
    Ei riemuni suurenis sentään.

    Ja kotkanpojalla kynnet on --
    Sen heimo pilviä halkoo,
    Ei liskona maassa se madella saa
    Joka vapaana lennellä toivoo.

Otto lohdutteli näin itseään vankilassa, ja kreivitär Ida unohti
hetkeksi sydänsurunsa sääliessään vierasta nuorukaista, vaikka hän ei
tiennyt, kuka hän oli.

Kaunis prinsessa Berengaria istui ajatuksiinsa vaipuneena huoneessaan
linnan vastakkaisessa kylkirakennuksessa. Hän huomasi tehneensä
valtavan vaikutuksen nuoreen, kiihkeään kuninkaaseen, eikä hän itse
ollut milloinkaan katsellut ketään miestä suuremmalla mieltymyksellä.
Hänen suuri nimensä sankarina ja voittajana, hänen kaunis, miellyttävä
ulkomuotonsa, hänen jalo ritarillinen olentonsa, hänen nuoruutensa,
vilkkautensa ja hänen palava henkensä olivat omiaan tekemään eläväksi
hänen rakkaimman unelmansa. Mutta sanottiin hänen kosineen Böömin
Margarethaa --, hän odotti pian ratkaisevaa, myöntävää vastausta. Tuo
huhu, joka oli saapunut sinne vähän ennen Valdemarin tuloa, oli jo
ensi hetkestä tehnyt hänet melkein välinpitämättömäksi miellyttävän
ja puoleksi kihlautuneen ruhtinaan kohteliaisuuksille. Mutta hän
toivoi tämän huhun perättömäksi! Hän päätti ainakin olla seuraavana
päivänä vähemmän kylmä ja jäykkä, ja hän tahtoi mikäli mahdollista
osoittaa kuninkaalle kunnioittavansa häntä ja antavansa arvoa hänen
osoittamalleen huomaavaisuudelle.

Näitä miettiessään hän alkoi itse irroittaa kallisarvoisia
koristeitaan. Hän oli lähettänyt pois kamarineitonsa, saadakseen
antautua häiritsemättä unelmilleen. "Tähän asti minun elämäni on
ollut vain tyhjyyttä ja turhuutta täynnä", sanoi hän. "Ilman elämän
päämäärää minä olen antanut päivieni kulua. Minä olen kuunnellut
tyhjänpäivästen ihailijoiden imartelua ja kuluttanut sieluni turhan
komeuden ja kauneuden humussa. Täältäkään minä en muuta etsinyt, ja
täällä häikäisee äkkiä todellinen onni silmäni -- suuren sankarisielun
lämmin myötätunto. Ehkä kuningattaren kruunu viittailee minulle, --
eikä minun senvuoksi tarvitse uhrata vapauttani, itsenäisyyttäni eikä
sydämeni luonnollisia vaatimuksia. Hänelle -- ainoastaan hänelle minä
voisin ojentaa käteni ylpeydellä, tarvitsematta senvuoksi ylenkatsoa
itseäni ja luopua jaloimmasta tunteestani."

Hiljainen naputus ovelle häiritsi kaunista prinsessaa hänen
mietelmissään. Se avattiin, ja kreivitär Audacia astui sisään kauniissa
ohuessa yöpuvussa, kullankeltaiset palmikot riippuen hartioillaan.

"Minä en voi nukkua, jalo ystävättäreni!" sanoi hän puoleksi
levottomana, puoleksi leikkiä laskien, ollen pelon ja salaisen
tyytyväisyyden vaiheilla. "Minun täytyy neuvotella teidän kanssanne ja
uskoa teille eräs havaintoni -- tai otaksumani, aioin sanoa, jolla voi
olla arveluttavat seuraukset. Ettekö itse huomannut jotakin omituista
kuninkaassa?"

"Mitä?" änkytti prinsessa hämillään. "Tekin luulette huomanneenne -- --"

"En ainoastaan minä usko sitä", vastasi Audacia ja sävähti
tulipunaiseksi, "mutta minä olen kuullut monen peitetyin sanoin
laskevan siitä leikkiä. Mutta siitä voisi syntyä vaarallinen leikki,
johon minä en luulisi olleen minkäänlaista syytä -- --"

"Kuka voisi olla niin häpeämätön ja uskoa sellaista?" kysyi prinsessa
säpsähtäen.

"Nämä viisaat, epäluuloiset ihmiset ovat valmiit vaikka mihin!" alkoi
kaunis kreivitär taas puhua. "Nämä jäykät, varovaiset hovimiehet
punnitsevat jokaisen sanan ja laskevat joka askeleen. Kaikkien
yksinkertaisimmassa lauseessa piilee heidän mielestään jokin erityinen
tarkoitus, ja he uskovat itserakkauden ja turhamaisuuden piilevän
jokaisessa viattomassa, ystävällisessä hymyssä, minkä kohteliaisuus
ja molemminpuolinen hyväntahtoisuus aiheuttavat. Nuoren kohteliaan
kuninkaan tarvitsee vain istua kauniin naisen pöytätoverina ja
keskustella vapaasti hänen kanssaan, niin silloin heti sanotaan hänen
olleen rakastuneen. Jos nainen vielä onnettomuudeksi on miellyttävä,
ja hän kutsuu hänet tanssiin -- niin juttu on valmiina, hän on
muka silmittömästi rakastunut, ja syy ei ole kuninkaan, vaan tuon
turhamaisen naisen, joka on ollut hänelle liian ystävällinen, luonut
häneen rakastuneita katseita, ja -- kukaties mistä kaikista rikoksista
häntä syytetään --"

"Häpeämätöntä, alhaista!" keskeytti prinsessa hänet hehkuvin poskin ja
ylpeät, mustat silmät säihkyivät suuttumuksesta. "Kuka sellaista on
puhunut? Kuka on uskaltanut ajatella niin häpeällisesti vapaasta ja
jalosukuisesta naisesta, jota ei ylpeinkään ritari ole rohjennut lähetä
--"

"Jalo ystävättäreni", alkoi kreivitär taas puhua, "ei ankarinkaan
kunniallisuus näihin aikoihin voi suojata nuorta naista kateuden ja
panettelun myrskyltä, jos hän ei ole häijy kuin kuolemansynti tai
kylmä ja kuollut kuin kivi. Nyt minä taas saan kauniin nuhdesaarnan
mustasukkaiselta aviomieheltäni -- ja huomenna minun varmaankin
täytyy pukeutua säkkiin ja tuhkaan ja esiintyä kuninkaalliselle
vieraalleni hiljaisena, katuvaisena perheen äitinä, tukka ja posket
mustan päähineen peittäminä. -- Mutta oletteko sairas, jalo prinsessa?
Te taidatte ottaa liian innokkaasti osaa minun huoliini, ja näiden
pienten ikävyyksien minulle tuottamaan turhaan levottomuuteen. -- Mikä
onnettomuus sitten oikeastaan on tapahtunut? Meidän nuori, miellyttävä
kuninkaamme on puhunut ystävällisesti minulle ja pyöritellyt minua ehkä
hiukan liian rajusti ja kiivaasti tanssissa, sen kauheampi ei asia ole.
Enhän minä emäntänä voinut epäkohteliaana vetäytyä syrjään ja katsoa
happamasti niin mahtavaan ja ylhäiseen vieraaseen, vain senvuoksi, että
mieheni joskus on mustasukkainen. Sitäpaitsi hän itsekin parhaansa
mukaan imartelee ja koettaa miellyttää vaarallista päämiestänsä, ja
minun hän on kehoittanut olemaan niin lempeän ja huomaavaisen kuin
mahdollista. Onnettomuus on vain siinä, että minä en teeskentele
kuninkaalle ystävyyttäni, vaan teen sen sydämestäni, sillä minä en osaa
teeskennellä. Te prinsessa, varmasti myönnätte minulle kuninkaan koko
olennossa olevan jotakin aivan erikoisen rakastettavaa ja miellyttävää,
minkä täytyy miellyttää jokaista naista."

"On kyllä." vastasi prinsessa näennäisen välinpitämättömästi ja tointui
nopeasti. "Hän on hyvin uljas herra, vaikka minä en voi huomata häntä
läheskään niin miellyttäväksi ja vaaralliseksi, kuin hän näyttää olevan
teidän silmissänne."

"Vaaralliseksi?" toisti kreivitär hiukan loukkaantuneena. "Minä
sanoisin häntä vaaralliseksi ainoastaan ajatellessani mieheni suhdetta
häneen, ja Tanskan kruunun meille pakottamaa yli-herruutta. Minä
en pidä häntä enkä ketään miestä vaarallisena itselleni tai minun
aviouskollisuudelleni, ja toivoakseni minä en ole antanut teille
minkäänlaista aihetta epäilyksiin."

"Jumal'auta", vastasi prinsessa, "en suinkaan ole sellaista ajatellut.
Mutta koska te olette niin hyvä, jalo kreivinna, että uskotte
minulle huolenne niin suokaa minun tehdä eräs huomautus! Te olette
vilkkaudessanne ja iloisuudessanne tosiaankin hyvin rakastettava. Mutta
minä luulen, että teidän täytyisi olla hiukan jäykempi ja varovaisempi
voidaksenne välttää väärinkäsityksiä ja ikävyyksiä perheoloissanne.
Mutta jos sallitte niin keskeyttäkäämme keskustelu, jolla minä pelkään
loukanneeni teidän hienotunteisuuttanne! Minä en voi muuten oikein
hyvin ja -- --"

"Suokaa anteeksi, jos minä tulin sopimattomaan aikaan!" sanoi
Audacia, tuntiessaan tuttavallisuutensa loukatuksi, ja kyyneleet
kohosivat kauniin rouvan silmiin. "Minä uskoin ensi kerran elämässäni
löytäneeni sisarellisesti osanottavan sielun, joka ymmärsi minua ja
antoi minun sydämelleni vapauden. Teidän saavuttuanne tuntui minun
lapsuuteni iloisuus ja huolettomuus palautuneen. Teidän ylevä,
uskalias elämänkatsomuksenne sai minun unohtamaan kovan kohtaloni ja
minä kohottauduin vapaana ja iloisena sen painon alta, kuin haukka
metsästäjän pään päällä, unohtaessaan nauhan, jolla tämä pitelee sitä
kiinni. Mutta nyt olette tekin, ruhtinaallinen sukulaiseni tullut
minulle kylmäksi ja vieraaksi, ja sieltä mistä minä odotin sisarellista
osanottoa, saan osakseni välinpitämättömyyttä ja kylmiä kehoituksia
muistamaan velvollisuuksiani."

"Audacia", huudahti prinsessa syvästi liikutettuna -- "anna
minulle anteeksi hetkellinen heikkouteni. Onnettomuudeksi minun
mielestäni kuningas on ollut yhtä miellyttävä kuin teistä, ja minä
luulin sokeudessani hänen osoittavan minulle huomaavaisuutta,
joka hiveli itserakkauttani. -- Minä luulin teidän huomionne tai
arvelunne koskeneen minua eikä teitä -- ja -- minä häpeän nyt, jalo
ystävättäreni. Mutta minä tahdon korvata teidän luottamuksenne minuun,
uskomalla teille -- että loukattu turhamielisyys ja jonkinlainen
mustasukkaisuus olivat vähällä erottaa meidän sydämemme, -- ja minä
voisin melkein ylönkatsoa itseäni. Suurimmankaan miehen rakkaus ei
totisesti ole sen arvoinen, että se saisi riistää meiltä meidän
viimeisen ja ainoan lohdutuksemme -- molemminpuolisen luottamuksen ja
ystävyyden." Ystävättäret syleilivät herttaisesti toisiaan, ja hilpeä
Audacia iloitsi sydämensä pohjasta voidessaan selittää kuninkaan
käytöksen siten, että hän itse sai luopua valloituksesta, joka oli
salaisesti häntä miellyttänyt, ja hän luovutti kernaasti voiton
ruhtinaalliselle ystävättärelleen.

Sill'aikaa kun prinsessojen makuuhuoneessa puheltiin näin
tuttavallisesti sydänsalaisuuksista, asteli Valdemar levottomana
edestakaisin huoneessaan ja kävi ankaraa omantunnonoikeutta kiivaan,
nuoren sydämensä kanssa, jota hän ei enää itsekään oikein ymmärtänyt.
Mutta pian uusi, tulinen intohimo voitti. Hänen mieleltään oli
tuo vaikutus, jonka prinsessa Margarethan kuva oli tehnyt häneen,
jonkinlaista noituutta. Se oli haaveilua ja mielikuvituksenpetosta,
ja hän syytti siitä Thorgejr Danaskjaldia, jonka liioiteltu, hurja
kuolleen puukuvan ihaileminen oli yllyttänyt hänet tuohon haaveelliseen
tunnelmaan ja saattanut hänet rakastumaan kahteen maalattuun silmään.
Hän tuomitsi pikaisuuttaan ja sitä, ettei ollut myöntänyt Junkker
Strangen arveluita oikeiksi.

"Mitä on tämä kuollut kuva elävän rinnalla?" sanoi hän. -- "Kreivi
Engelbrekt on oikeassa -- hän on maailman kaunein nainen, -- siinäpä
vasta olisi kuningatar! -- Margaretha ei ole mitään hänen rinnallaan,
vaikka hän olisikin tuon onnettoman kuvan näköinen? -- Lempeä,
sinisilmäinen tyttö, -- hänestä tulisi luultavasti hellä ja hurskas
äiti, hiljainen, rauhallinen perheenemäntä, -- mutta hänessä ei ole
Berengarian tulta eikä korkeaa kuninkaallista voitonkatsetta. Jos minä
olisin haaveileva nuorukainen, jos minun kansani olisi lammaslauma, ja
minun valtikkani paimenhuilu, niin voisi minusta Margarethan rinnalla
tulla rauhallinen, vakava paimen. Mutta 'voittoon ja onneen Wolmari
luotiin! se tähtiin kirjoitettiin!' -- Berengaria -- niin hän tai
ei kukaan on ylpeän voittajan puoliso, hän seuraisi minua uljaana
aseidenloistossa minun ja Tanskanmaan onneen. Haa, olisiko jo liian
myöhäistä, -- voisikohan pikaviesti vielä tavata Junkker Strangen
ennenkuin onneton sana on sanottu, -- ja kurja side solmittu, joka
kukaties tekee minut orjaksi koko elämänajakseni -- --"

Hän tarttui kiivaasti kellonnauhaan, ja vanha kamarimestari Antero
astui sisään.

"Ivar Glugin on kiireesti valmistauduttava matkalle! Puolen tunnin
kuluttua hän saa tulla hakemaan kirjeensä! Hanki minulle heti
kirjoitusvehkeet!"

"Tässä, minun kuninkaani!" vastasi vanha, uskollinen Antero, ottaen
taskustaan esille, mitä kuningas tarvitsi. "Minä olin varustautunut
kaikkeen. Minä arvelin kyllä pirun olevan merrassa."

"Mitä, luuletko sinäkin heti tietäväsi minun aikomukseni? -- No, mitä
sinä arvelit?"

"Enpä juuri mitään, armollinen herrani ja kuninkaani!" vastasi
vanhus. "Mutta jos on kiire, ja te otatte siksi aikaa säilyttääksenne
kalleutenne, niin ehkä minä, niin vanha kuin olenkin, voin yhtä pian
kuin ritari Glug viedä kreivi Albertille teidän viestinne, ja ennemmin
kuin tunnin kuluttua on linna ja kaupunki piiritetty?"

"Mistä sinä uneksit, vanhus? Kuka sellaista ajattelee? Tee mitä minä
sanoin ja vaikene!"

"Yksi sana vain, armollinen herra kuningas!" pyysi vanhus. "Jos te
olette täällä huomannut epäilyttäviä juonia, niin sallikaa minun viedä
teidän kalleutenne varmaan talteen ja antakaa minun vartioida ovenne
kynnystä niin kauan kun te viivytte täällä."

"Hyi, Antero!" vastasi Valdemar. "Luuletko sinä minun olevan ryövärien
ja murhaajien joukossa. Mene ja tottele, elä häpäise kristillistä
ritaria tuollaisilla arvottomilla epäluuloilla!"

Vanha, kuiva Antero kumarsi ääneti ja poistui. Hänen laiha käsivartensa
oli kiertynyt raskaan kultanahkaisen laatikon ympäri, missä hän
säilytti kuninkaan pikaria, timanteilla koristeltuja kalliita käätyjä
ja muita kuninkaallisia koristeita.

"Vanha, uskollinen palvelijani!" sanoi Valdemar, katsoessaan hänen
jälkeensä. "Hän vartioi minun henkeäni ja minun omaisuuttani kuin
lohikäärme, eikä aavista maailmassa olevan suurempia suruja kuin
ryövärien ja murhaajien pelon."

Kuningas kirjoitti nyt nopeasti kirjeen Junkker Strangelle pyytäen,
jos se ei jo ollut myöhäistä, hänen jättämään kosimisen sikseen ja
palaamaan heti kotiin ilman morsianta.

Heti ritarin mentyä kuningas paneutui levolle, ja nukkui lopulta,
rauhattomasti uneksien. Kaunis Helena-rouva näytti hänestä muuttuneen
prinsessa Berengariaksi. Margarethan kuva oli muuttunut eläväksi,
ja hän näytti horjuvan molempien vaiheilla, jyrkkien kallioitten ja
ihanien laaksojen välillä, etäisellä tunturilla seisoi musta Kullenmies
uhaten.

Seuraavana päivänä saapui ritari Ganz kuninkaan käskystä, vahvan
vartiojoukon saattamana linnaan, ja kreivi Henrik vastaanotti hänet
kylmän kohteliaasti. Kuningas ei ollut vielä halukas ryhtymään
vakavampiin toimiin, ja kreivi Henrik ehdotti villisianmetsästystä.
Kuningas suostui heti siihen, varsinkin kuultuaan ettei prinsessa
pelännyt ottaa osaa tähän vaaralliseen huvitukseen, mistä kreivitär
Audacia pyysi olla poissa. Prinsessa otti tapansa mukaan vain kaksi
naisistaan kanssaan, jotka pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä
heidän ruhtinaallisesta valtiattarestaan. Metsästysretkille Valdemar
oli usein tilaisuudessa osoittamaan voimiaan ja taitavuuttaan.
Kreivi Henrik huolehti koko ajan siitä, että kuningas sai kunnian
kaadetusta tai haavoitetusta villisiasta, joten Valdemar aina ensiksi
osui metsästyspuukollaan otukseen, vaikka hän olisikin itse ampunut
ratkaisevan nuolen tai heittänyt surmaavan keihään. Mutta heti kun
Valdemar huomasi tämän kömpelön, alhaisen mielistelyn, laimeni hänen
metsästysintonsa. Kun he taas seuraavan kerran ylistivät kuninkaan
osuneen villisiansydämeen, vaikka he eivät olleet nähneet hänen
ampuvan, putosi kotka heidän keskelleen kuninkaan nuoli rinnassa,
osoittaen ettei hän tarvinnut heidän hankkimaansa kunniaa, eikä
hän tarvinnut vieraiden nuolia osuakseen korkeimpaan ja ylevimpään
päämäärään. Prinsessa nauroi ääneen hämmästyneiden metsästäjien
kustannuksella. Tällä metsästysretkellä kuninkaan täytyi usein ihailla
prinsessan uljautta ja pelkäämättömyyttä. Paluumatkalla hän ratsasti
hänen rinnallaan hiukan seurueen edellä. Kuningas alkoi hänen kanssaan
vakavan ja mieltäkiinnittävän keskustelun, ja häntä hämmästytti
se vapaa, ylevä katse, millä prinsessa katseli maailman iloja ja
suruja, sen ihanuutta ja huonoutta. Ihmetellen kuningas huomasi hänen
kohottautuneen monien aikakautensa ennakkoluulojen yläpuolelle,
sekä kirkollisissa että valtiollisissa asioissa. Kuningas katseli
varovaisesti taakseen, ja nosti sormen suulleen: "Olkaa varuillanne,
jalo prinsessa!" sanoi hän -- "Te lausutte vapaasti ja rohkeasti
sen minkä minä tuskin uskallan ajatella salakammiossani; jos joku
kolmas kuulisi puheenne, niin voitaisiin teitä pitää vaarallisena
kerettiläisenä."

"Te ette kuitenkaan kenellekään ilmaise minun kerettiläisyyttäni!"
vastasi Berengaria provencelaisella murteellaan ja hymyili. "Siinä
tapauksessa minä olisin suuresti erehtynyt, -- minun mielestäni ei
kukaan suurmies voi todenteolla olla aikansa orja, ja vaikka kuningas
Valdemar näyttääkin kantavan aikansa kahleita helposti ja uljaasti,
niin minä uskon kuitenkin teidän olevan aikalaistenne edellä, ja minä
tunnen teidän tähtäävän korkeampaan päämäärään kuin siihen, mihin
keisari ja pyhä isä tahtovat antaa suostumuksensa."

"Jos Jumala suo, niin me puhumme siitä sopivammassa tilaisuudessa,
ihana prinsessa!" vastasi kuningas ja johti keskustelun vähemmän
vakaviin ja vaarallisiin asioihin. Provencelainen runous ja
rakkauslaulut antoivat siten kuninkaalle tilaisuuden vierain ja
hehkuvin sanoin lausua kauniille seuralaiselleen, vapaasti ja kuitenkin
peitetyin sanoin sen, minkä aika ja olosuhteet kielsivät hänen
ilmituomasta suoraan omina tunteinaan ja ajatuksinaan.

"Minä huomaan teidän rakastavan runoutta, jalo herra!" sanoi Berengaria
keskeyttäen tämän keskustelun, jonka viittaukset kuninkaan esittämissä
ja ylistämissä rakkauslauluissa alkoivat olla liian selvät. "Minä olen
kuullut teidänkin hovissanne olevan runoilijoita. Minua ilahduttaisi
suuresti, jos vielä oppisin ymmärtämään ja tuntemaan Teidän
pohjoismaalaisen runoutenne hengen."

Valdemar lausui nyt hänelle yhden kauniimmista pohjoismaalaisista
ballaadeista. Siinä esiintyi mitä voimakkain ja syvin rakkaus, suurena
ja voitollisena, taistellen vihaa ja vihollisten esteitä vastaan, ja
lopuksi kuolema yhdisti uskollisten sydänten eroamattoman liiton.

"Teidän pohjoismaalaiset rakastajanne", huomautti prinsessa, "ovat
siis niinkuin kaikki muutkin, jotensakin varovaisia ja arkoja,
kiihkeimmässäkin intohimossaan. He tahtoisivat mieluimmin nähdä
rakastajattarensa polttavan itsensä rakkaudesta, kuin menisivät itse
hirtettäviksi sitä ennen. Minä pidän enemmän tuosta rohkeasta neidosta.
Hänen sijassaan", lisäsi prinsessa ylpeästi, "minä olisin arvellut
hiukan kauemmin ennenkuin annoin polttaa itseni elävältä, jos olisin
tiennyt, että minun uskollisuuteni ensin pantiin koetukselle."

"Meidän pohjoismaalaiset kaunottaremme", vastasi Valdemar hiukan
loukkaantuneena, "luovuttivat ylpeyden miehille, mutta koettavat
voittaa heidät rakkaudella ja uskollisuudella."

Nyt ennätti metsästysseurue heidät, ja tuntui siltä kuin olisi
Valdemarin ja prinsessan välinen pieni riitaisuus vain saattanut heidän
keskustelunsa vieläkin viehättävämmäksi, kun siihen sekaantui pieniä
sanakiistoja.

Palattuaan takaisin linnaan, vietettiin siellä taas loistava juhla,
jossa tanssin ohella laulettiin ja iloittiin monella tavalla. Kuningas
oli nuorekkaan iloinen ja seurusteli paljon kauniin emäntänsä
kanssa, peittääkseen osaksi mieltymyksensä prinsessaan, ja osaksi
myöskin koetellakseen oliko prinsessan osanotto häntä kohtaan niin
suuri, että se voisi ilmetä pienenä mustasukkaisuuden puuskana.
Tämä onnistui hänelle paremmin kuin hän oli toivonut. Mutta Audacia
ymmärsi nyt viisaasti vetäytyä syrjään. Hän poistui seurasta, syyttäen
pahoinvointia ja antoi kuninkaalle tilaisuuden sopia ylpeän prinsessan
kanssa, ja samaan aikaan rypyt huomattavasti hävisivät kreivi Henrikin
synkiltä kasvoilta.

Näin kului monta päivää alituisissa huvituksissa, ja iloinen kuningas
näytti "aivan" unohtaneen Juhana Ganzin vakavan ja harmillisen asian.
Päivä päivältä hän sotkeutui yhä enemmän prinsessa Berengarian
kahleisiin...



KOLMASTOISTA LUKU.


Sill'aikaa oli Junkker Strange täsmällisesti toimittanut herransa
käskyn. Kuningas Primislaus oli mitä kohteliaimmin vastaanottanut hänet
ja koko komean lähettilässeurueen. Hän oli monta viikkoa viisaasti
peittänyt matkansa oikean tarkoituksen, ja oli sanonut liittosopimusten
sovittelujen olevan syynä hänen jokapäiväisiin käynteihinsä hovissa.
Koko lähetystö kutsuttiin joka päivä kuninkaalliseen pöytään, jossa
silloin tavallisesti kuningatar ja prinsessa Margaretha olivat läsnä.

Böömin kuningas oli noin 52 vuotias, ystävällinen ja hyväntahtoinen
mies. Hän oli tavallisesti puettu yksinkertaiseen mustaan, saksalaisen
ritarin kotipukuun. Hänen kasvonsa olivat rehellisen, mutta hieman
yksinkertaisen näköiset, ja hänen tukkansa oli sileäksi kammattu
ja keskeltä jakaukselle jaettu kuin kristuskuvissa. Hän harrasti
siveysopillisten mystikoiden oppia, ja halveksien skolastikoiden
viisastelevaa oppineisuutta hänellä oli mitä ankarimmat mielipiteet
itsekieltäytymisestä ja siveellisestä puhtaudesta. Hän käytti
kernaasti puhuessaan raamatullisia vertauksia, eikä hän milloinkaan
tehnyt tärkeämpää päätöstä neuvottelematta ensin Jumalan äänen kanssa
sielussaan, niinkuin hänen oli tapana sanoa. Tämänlainen tunnelma,
samoin kuin Saksan ritarikunnan puku olivat yleiset hänen hovissaan, ja
kuninkaan työpöydällä olivat aina avattuina sekä Bernhard Clairvaux'in
jumaluusopillisten teosten, että Richard de St. Victoren armon opin
tutkimuksen sirot jäljennökset. Kuningas Primislaus oli harvapuheinen
ja rakasti hiljaisuutta ja ankaria hovitapoja. Senvuoksi olikin
sekä aterioidessa että hovijuhlissa useimmiten hyvin hiljaista ja
jäykkää, ja tanskalaiset ritarit ikävöivät Riibehuusin iloisempaa ja
vapaampaa hovielämää. Mutta Junkker Strange ei tahtonut hätiköidä.
Hän katseli joka päivä prinsessan kuvaa, ja joka päivä hän tuli yhä
enemmän vakuutetuksi siitä, että tuo kultakiharainen, sinisilmäinen,
lapsellisen iloinen ja ystävällinen prinsessa kauneudessa
monenkertaisesti voitti kuvan, mikä oli vain heikko jäljennös hänestä.
Hän etsi niin usein kuin mahdollista tilaisuutta puhutella prinsessaa,
ja hän osasi usein kekseliäästi ja huomaamatta johtaa keskustelun
kuninkaaseensa ja Tanskaan. Aavistamatta hänen tarkoitustaan,
ilmitoi kaunis kuustoistavuotias prinsessa usein melkein lapsellisen
avomielisesti ja hyväntahtoisesti mieltymyksensä tanskalaisiin,
joista hän oli kuullut niin paljon hyvää. Heidät oli hänelle
kuvattu rehellisiksi, hyväntahtoisiksi, hurskaiksi ja uskollisiksi
kuninkaalle ja isänmaalle, he tuntuivat senvuoksi kaikista kansoista
eniten muistuttavan hänen rehellisiä, luotettavia maanmiehiään. Hän
arveli myöskin Tanskanmaan olevan ihanan ja kauniin, ja Valdemar
nimi, joka jo ensimäisen suuren Valdemarin päivistä oli laajalta
kuuluisa vieraissakin maissa, tuntui hänestä olevan arvokas nimi niin
jalosukuiselle ja lahjakkaalle sankarille kuin Tanskan kuningas.
Hän valitti vain ettei kuningas tyytynyt puolustamaan omia rajojaan
ja tekemään jaloa kansaansa onnelliseksi, vaan halusi valloitus- ja
voittoretkille vieraisiin maihin.

Junkker Strange puolusti kuningastaan niin hyvin kuin taisi.
Mutta kaikella kaunopuheisuudellaan hän ei saanut hurskasta ja
rauhaarakastavaa prinsessaa muuttamaan mielipidettään, sillä tämän
mielestä kristillinen ja ritarillinen kuningas laajentaessaan
valtakuntaansa ja voittaessaan suurta nimeä ei ollut oikeutettu
vuodattamaan ainoaakaan pisaraa ihmisverta. Mutta asian laita oli
aivan toinen prinsessan käsityksen mukaan, jos kuningas kääntäessään
pakanoita ja pelastaessaan sieluja, pani omansa ja muiden hengen
alttiiksi, ja jos hän silloin varmasti tunsi, ettei toiminut
kunnianhimosta eikä maallisesta valloitushalusta, vaan totteli
todellakin sielunsa jumalallista ääntä. Hän voi tällä tiellä
voimallisesti elähyttää sisäistä ääntä ja jumalallista valoa itsessään
ja muissa.

Junkker Strange huomasi näistä prinsessan lausunnoista hänen omaksuneen
saman kristillisen maailmankatsomuksen kuin hänen isänsä. Hän
kunnioitti prinsessan hurskasta henkeä ja jaloa sydäntä, ja nuo ylevät
opetukset kaikuivat nyt paljon viehättävämmiltä, kun hän kuuli ne
kauniiden naisten huulilta eikä innokkaalta hengen mieheltä, joilta hän
tähän asti oli kuullut näitä mietelmiä.

Hän ei enää kauemmin arvellut, vaan ilmaisi kuningas Primislaulle
lähettilästoimensa oikean tarkoituksen, kuitenkin niin järkevästi ja
varovasti, että kuninkaan täytyi pitää asia täydellisesti salassa,
siinä tapauksessa että se ei saavuttaisi toivottua tulosta.

Kuningas sulkeutui salakammioonsa neuvotellakseen, sanojensa mukaan,
sydämensä sisimmän äänen kanssa. Sitten hän antoi kutsua tyttärensä
luokseen ja pyysi hänen vastaanottamaan jalon Tanskan kuninkaan
kristillisen tarjouksen. "Hän, jolla on kuninkaiden sydämet kädessään",
sanoi hän, "kutsuu sinut jalo, urhokas paimen jaloa laumaa paimentamaan
ja johdattamaan iäiselle tielle. Elä anna Hänen kutsua sinua turhaan,
vaan alistu nöyrästi Korkeimman tahtoon ja rukoile Herraa antamaan
sinulle viisautta, että voisit hurskaasti täyttää hänen määräämänsä
tehtävän."

Kolmeen päivään ei hurskasta Margarethaa näkynyt aterioimassa muiden
mukana, ja kun hän neljäntenä päivänä astui äitinsä taluttamana
kuninkaan salakammiosta, hämmästyivät kaikki. Sillä hänen hurskaasta,
viattomasta kauneudestaan säteili niin lempeä ja ystävällinen kirkkaus,
ja hänen huolettomaan lapsellisuuteensa, luonnollisuuteensa ja
avomieliseen hyvyyteensä, mitkä olivat hänen suurin kauneutensa, oli
nyt yhdistynyt jonkinlainen, ruhtinaallinen arvokkaisuus. Ritarien
täytyi ehdottomasti kumartaa hänelle tavallista syvempään kuin
valtiattarelleen tai kuningattarelleen. Innokas Pietari piispa ei
voinut pidättäytyä lausumasta sitä maata ja kuningasta onnelliseksi,
joka sai kutsua häntä kuningattarekseen.

Kuningas selittikin nyt juhlallisesti koko hovilleen ja tanskalaisille
lähettiläille, että hänen tyttärensä, neuvoteltuaan Jumalan ja
omantuntonsa kanssa, oli päättänyt vastaanottaa Tanskan kuningas
Valdemarin naimatarjouksen, ja että hän aikoi, jos niin oli
Kaikkivaltiaan tahto, kolmen viikon kuluttua suorittaa säädetyt
vihkiäismenot kuninkaallisen sulhasen sijaisen ja lähettilään kanssa.

Jo ennenkuin vihkimäpäivä oli määrätty, oli Junkker Strange heti
lähettänyt Otto kreivin ja Absalon Belgin viemään iloista sanomaa
kuninkaalle. Mutta kreivi Otto istui tornivankilassa eikä voinut
toimittaa asiaansa, ja Absalon Belg makasi Schwerinin rajalla
majatalossa, sillä hän oli hevosensa kompastuessa pudonnut sen selästä
ja taittanut jalkansa, sekä loukannut vaarallisesti päänsä.

Sillävälin kun nuo molemmat pikaviestit jäivät tulematta ja tärkeä
muutos tapahtui Valdemarin mielessä Schwerinissä, oli juhlapäivä
tullut. Böömiläiskuninkaan suuren ritarisalin lattialle oli levitetty
kallisarvoinen silkkivaate. Koko hovi oli koolla. Kuningas ja
kuningatar istuivat kuninkaallisessa juhlapuvussaan valtaistuimella,
ja heidän välissään istui ihana, kuninkaallinen morsian, yllään
taivaansininen silkkihame ja otsakoriste kalliista helmistä. Junkker
Strange astui esiin torvien soidessa ruhtinaallinen sulhaspuku yllään
Pietari-piispan sekä kolmenkymmenen tanskalaisen ritarin saattamana.

Junkker Strange polvistui prinsessan eteen, ja pyysi häntä kuninkaan
nimessä ja hänen puolestaan ojentamaan hänelle kätensä alttarin edessä.
Sitten kuningas Primislaus nousi ja seurasi tytärtään linnankappeliin
kuningattaren ja hänen naistensa seuraamana. Junkker Strangea, joka
esitti kuningasta, seurasivat Pietari-piispa ja kaikki ritarit.

Kun piispa juhlallisesti oli toimittanut vihkimisen, ja lähettiläs
_per procurationem_ [edusmiehenä], joksi häntä kutsuttiin, oli
vastaanottanut ruhtinaallisen morsiamen käden, ja kuninkaansa puolesta
vannonut hänelle uskollisuutta Jumalan ja maailman edessä, palasi
hääjoukko takaisin ritarisaliin. Aterian jälkeen istuutui morsian
lähettilään kanssa kultaisen pelipöydän ääreen. Vanhan tavan mukaan
täytyi morsiamen tulla kolmasti voitetuksi schakkipelissä; se oli
jonkinlainen leikillinen vertauskuva siitä, että hän oli kadottanut
vapautensa ja antanut kätensä onnelliselle pelaajalle, tai hänelle,
jonka puolesta ritari voitti hänet tässä leikissä.

Pelipöydän ääressä, missä he voivat puhua kahden ja rauhassa muilta, ei
tuo kaunis uhkapeliin antautunut morsian voinut olla tekemättä muutamaa
arkaluontoista kysymystä. Hän tahtoi tietää oliko hänen kuninkaallinen
sulhasensa niin kaunis ja jalomuotoinen kuin hänestä kerrottiin, ja
oliko hän uskollinen ja luotettava.

Ensimäiseen kysymykseen Junkker Strange vastasi ilomielin, ja
auringon valaistessa hänen iloisia, avomielisiä kasvojaan ja jaloa
vartaloaan hän nousi ylpeästi ja vakuutti prinsessalle kuninkaan
olevan ainakin kahta vertaa kauniimman häntä. Hän vältti vastata
viimeiseen kysymykseen ja ylisteli muuten kuninkaan yleviä ja suuria
luonteenominaisuuksia ja kertoi tarkkaavaiselle morsiamelle, miten
valtavan vaikutuksen hänen vahasta muovailtu ja puutaululle kiinnitetty
kuvansa oli tehnyt nuoreen, kiihkeään kuningas Valdemariin.

Ihmetellen ja sydämestään iloiten prinsessa kuunteli tätä hänen
kertomustaan, jota hän olisi pitänyt satuna ellei Junkker Strange olisi
ottanut esille kuvaa ja näyttänyt sitä hänelle. Nyt vasta hän muisti
miten tuo kuva oli tullut tehdyksi, ja hän kertoi Junkker Strangelle,
olleensa kauan epätietoinen voisiko lainata taidetta harrastavalle
luostariveljelle maalliset, mitättömät kasvonsa, ollakseen mallina
pyhän Agneksen kuvaan. Mutta hänen isänsä oli saanut hänet myöntymään
siihen selittäessään, ettei mikään Jumalan lahja ollut niin maallinen
ja mitätön ettei sillä voinut palvella hyvää ja pyhää tarkoitusta
kun me vain teimme sen hurskaalla ja nöyrällä sydämellä. "Omituinen
tapahtuma", lisäsi hän -- "eikä vain sattuma, että minä itse olen
avannut tien sen miehen sydämeen, jonka käteen minä Kaikkivaltiaan
tahdosta olen pannut kohtaloni ja koko ajallisen onneni. Ijäinen
onneni", lisäsi hän kyynelsilmin, "on turvallisesti Herrani ja
Vapahtajani siunatussa kädessä."

Myöhään iltaan Junkker Strange istui prinsessan kanssa pelipöydän
ääressä ja kertoi hänelle ilolla kaikkea hyvää mitä vain tiesi
rakkaasta, nuoresta kuninkaastaan. Katsellessaan jaloa kuninkaallista
morsianta, jonka sulhasena hän niin omituisella tavalla oli jonkun
aikaa, hän ei iästään ja rauhallisesta luonteestaan huolimatta, voinut
olla ajattelematta, että jos hän olisi, mitä esitti, niin hän olisi
kadehdittava mies, ja hän kiitti sydämessään Valdemar kuningasta
onnelliseksi, jolle hän sai viedä näin jalon aarteen. Hän varoi
kuitenkin omantunnonmukaisesti sanomasta ainoatakaan sanaa, mikä olisi
ilmaissut näin rohkean ajatuksen.

Mutta vielä oli eräs tapa jälellä, joka saattoi sekä kainon prinsessan,
että Junkker Strangen hämilleen, mutta sitä ei voitu välttää.
Kuninkaan käskystä keskeytti prinsessan hovimestari, herra Ib Urne,
pelipöytä-seurustelun ja pyysi Tanskan kuninkaan sijaisen seuraamaan
morsiantaan morsiushuoneeseen.

Molemmat punastuivat. Mutta päättäväinen lähettiläs nousi heti ja
ojensi kunnioittavasti prinsessalle käsivartensa, minkä jälkeen
hän koko hovin seuraamana saattoi hänet komeaan morsiushuoneeseen.
Täällä hänen täytyi täydessä morsiuspuvussaan paneutua levolle
ruhtinaalliselle vuoteelle. Junkker Strangen täytyi istuutua tuolille
hänen viereensä, ja asettaa oikean jalkansa kiiltävä saapas vuoteen
reunalle, kuitenkin niin keveästi, ettei kultakannus jättänyt
pienintäkään jälkeä hienoon liinaan.

Tämä omituinen tapa suoritettiin mitä suurimmalla hienotunteisuudella,
ja heti senjälkeen kun Junkker Strange oli keveästi koskettanut lakanaa
saappaallaan ja asettanut jalkansa lattiamatolle, nousivat he molemmat.
Lähettiläs kumarsi kunnioittaen nuorelle kuningattarelle ja poistui
muutamien häävieraiden ja todistajien kera morsiushuoneesta.

Seuraavana päivänä olivat kadut linnasta laivasillalle peitetyt
kalliilla silkkimatoilla. Rannassa oli kuninkaan lohikäärmekeulainen
laiva purjekunnossa. Kun nuori, ihana Tanskan kuningatar astui laivaan
Junkker Strangen ja koko hovin seuraamana, tervehti kansa häntä
ilohuudoin, ja moni köyhä vuodatti katkeria eronkyyneleitä.

Liikutettuna hurskas ruhtinaspari sanoi hyvästi ainoalle, rakkaalle
tyttärelleen, ja kuningas Primislaus antoi hänelle vielä monta
isällistä neuvoa, kehoittaen hänen olemaan hyvänä äitinä kansalleen, ja
alamaistensa tukena ja turvana. Sydämellisen hellästi ja lapsellisia
kyyneleitä vuodattaen, syleili Margaretha rakkaita vanhempiaan, ja
lupasi uskollisesti panna mieleensä kaikki heidän varoituksensa.
"Enkä minä suinkaan unohda vangittua, uskollista piispaa!" kuiskasi
hän hyvästi jättäessään äitinsä korvaan --"mutta elä sinäkään äiti
unohda minun köyhiäni ja sairaitani täällä kotona!" Hän tervehti
vielä kerran rakkaita maamiehiään lempeästi ja sydämellisesti, ojensi
hovimestarilleen kukkarollisen kultarahoja, jotka tämä heti jakeli
kaikille niille köyhille, jotka seisoivat itkien rannalla.

Kun Margaretha nyt laivaan noustessaan näki köyhiensä itkevän ja
siunaavan häntä, ja vanhempansa seisovan niin yksin ja hyljättyinä
laivasillalla, kätki hän kasvonsa viittansa poimuihin ja itki
katkerasti. Hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan näkisi isää ja äitiä
ja isänmaataan, ja hänen mielestään hän oli jakanut sielunlahjoja
köyhille, että he rukoilisivat hänen sielunsa puolesta.

Juuri kun Junkker Strange aikoi astua laivaan tunkeutui tomuinen
ratsastaja kansanjoukon läpi ja hyppäsi laivasillan luona ratsunsa
selästä. Se oli ritari Glug, joka hengästyneenä ja melkein hengetönnä
kiivaasta ratsastuksesta ojensi Junkker Strangelle kuninkaan kirjeen.

Hämmästyneen lähetin ei tarvinnut kysyä keneltä kirje oli. Hän tunsi
heti viheriästä silkkinauhasta riippuvan punaisen vahasinetin. Hän
avasi nopeasti kirjeen ja kalpeni. Levottomana kuningas Primislaus
lähestyi häntä ja kysyi oliko jokin onnettomuus tapahtunut, koska kirje
näytti olevan Jobinposti.

Junkker Strange tointui nopeasti. "Kyllä se ainakin minulle on
Jobinposti!" vastasi hän, pistäessään huolellisesti kirjeen povelleen.
"Minun armollinen kuninkaani ilmoittaa minulle rakkaimman poikani
sairastuneen vaarallisesti ja ehkä kuolettavasti, ja pyytää minun
kiirehtimään, jos tahdon nähdä hänet elävänä. Minun herra kuninkaani
lähettää Teille sen ohella veljelliset tervehdyksenä. Mutta hän ei
ollut vielä ehtinyt vastaanottaa sitä onnellista kirjettä, jonka minä
hänelle lähetin. Rauha olkoon teille, hurskas herra ja kuningas!"
lisäsi hän nopeasti, huomatessaan levottoman ilmeen kuninkaan
kasvoilla. "Minun ei kannata ajatella omit; surujani ennenkuin
minä olen jättänyt teidän jalon tyttärenne hänen kuninkaalliselle
sulhaselleen."

Sen sanottuaan hän nousi laivaan, ja käski heti nostaa purjeet.

"Jos te näette kuninkaan ennen minua, ritari Glug!" huusi hän
ritarille, joka seisoi odottaen laivasillalla, -- "niin sanokaa hänelle
mitä te olette kuullut ja nähnyt, sekä kertokaa myöskin minun tänään
purjehtineen täältä hänen ja Tanskan jalon kuningattaren seurassa! --
Eläköön nuori kuningatar!" Hän heilautti hattuaan, ja yleinen "Eläköön
Tanskan kuningatar, eläköön Böömin Margaretha, eläköön Danxmar!"
kajahti sekä laivasillalta, laivalta, että äärettömien väkijoukkojen
täyttämiltä joen äyräiltä. Lippujen liehuessa ja laulun ja soiton
kajahdellessa laiva luisui hiljalleen alas virtaa.



TOINEN OSA



ENSIMÄINEN LUKU.


Samana päivänä, jona Junkker Strange salaisen huolen painostamana
jätti Pragin ja mahdollisimman hitaasti matkasi Elbeä alaspäin
mukanaan kaunis, surumielinen kuninkaanmorsian, olivat Klaus-kreivin
ja kreivitär Idan häät Schwerinin linnassa. Valdemar oli edellisenä
päivänä ratkaissut Juhana Ganzin ja kreivi Henrikin välisen asian, sekä
antanut kreiville anteeksi hänen väkivaltaisen tekonsa sillä ehdolla,
että hän vuoden kuluessa uudistaisi Gråbon linnan, täydellisesti
korvaisi kaikki Juhana Ganzin kärsimät vahingot, sekä kuninkaan
läsnäollessa ojentaisi hänelle kätensä sovinnoksi. Ylpeä kreivi Henrik
oli viisaana alistunut näihin ehtoihin, vieläpä veljensä suostumuksella
antanut puolet Schwerinin linnasta ja kreivikunnasta kreivitär Idan
myötäjäisten ja äidinperinnön lunnaiksi.

Kreivi Henrik lopetti näennäisesti mitä parhaassa sovussa Tanskan
kuninkaan kanssa päivän juhlallisuudet pidoilla, jotka olivat vieläkin
komeammat kuin mitkään edellisistä.

Onnellinen Klaus-kreivi arveli harvapuheisen ja totisen morsiamensa
hiljaisten kyynelten olevan vain iloisen vihkiäisjuhlallisuuden
aiheuttamia. Mutta kreivi Henrik loi usein sisareensa tuikean ja
varoittavan katseen. Tämä kokosi kaiken voimansa näyttääkseen
rauhalliselta ja tyytyväiseltä täyttäessään veljiensä vaatiman
uhrauksen. Ei juolahtanut Valdemarin mieleen, että jalo naissydän
salaisesti syytti häntä kovaksi ja julmaksi rauhanrikkojaksi. Hänen
mielestään kreivi Klaun morsian oli vain tavallinen, vähäpätöinen
hovisielu, jolle säädynmukainen naiminen oli ulkonaisten olosuhteiden
ja tuttavuuksien mieluisa muutos. Kuningas näki ja ajatteli vain
kaunista Berengaria-prinsessaa. Arkkipiispa Antero oli kyllä huomannut
hänen päivä päivältä kiihtyvän intohimonsa ja varoittanut häntä
siitä, muistuttaen hänelle Junkker Strangen lähettiläsmatkaa, minkä
tarkoituksen hän tiesi. Mutta nämä varoitukset eivät paljoakaan
hyödyttäneet. Kuningas oli tosin luvannut hurskaalle, uskolliselle
ystävälleen olla varuillansa ja lähteä Schwerinistä niin pian kuin
suinkin. Mutta hän odotti täällä ratkaisevaa sanomaa Böömistä, ja
sen pitkällinen viipyminen antoi hänelle aiheen toivoa, että ritari
Glug oli ehtinyt toimittaa asiansa. Hän uneksi jo olevansa kaikista
siteistä vapaa. Toivon iloisessa hurmauksessa hän oli sinä päivänä
ahkerasti tarttunut pikariin, ja nyt iltapuolella hän seisoi loistavan
salin ikkunan ääressä välkkyvässä auringonvalossa hilpeästi ja
tuttavallisesti keskustellen ihastuttavan portugalilaisen prinsessan
kanssa.

Kesken mieltäkiinnittävää keskustelua hämmästytti molempia voimakas
ja kiihkeä harpunsoitto, ja syvä, voimakas ääni lauloi sen säestämänä
voiton ja kauneuden ylitystä. Laulaja oli islantilainen runoniekka,
Olavi Hvitaskjald. Hän oli älykkäästi huomannut mitä kuninkaan ja
kauniin prinsessan sydämissä liikkui, ja hän käytti tilaisuutta
hyväkseen osoittaakseen soveliaana hetkenä kuninkaalle, että hänkin
osasi taidon liikuttaa sydämiä, eikä vain hentomielinen Thorgeir
Danaskjald. Hän tiesi mitä kieliä hänen täällä oli kosketeltava,
eikä hän laulanut lempein, riutuvin sävelin hiljaisesta, tyynestä
kauneudesta, ja rauhanruhtinaan levollisesta onnesta. Hänen harppunsa
sävelet soivat rajuina ja mahtavina kuin myrsky riehuvalla merellä,
ja hän lauloi ylevin voitonsävelin sankarin ihanasta pyrkimyksestä
kuolemattomuuteen ja ikimaineeseen, niinkuin Skjoldin ja Danin ylhäistä
sankarikulkua walkyrian ohjaamana. Hän kuvaili sankarin rohkein
piirtein -- siitä syntyi Valdemarin kuva. Hän kuvaili ylevän, rohkean
walkyrian, -- Berengarian kaltaiseksi.

"Suurenmoista! Ihanaa!" huudahti prinsessa nuorelle, innostuneelle
kuninkaalle. "Minä en ymmärrä paljoakaan laulun sisällöstä, mutta ne
ovat Pohjolan säveliä: sellaisiksi minä olenkin kuvaillut nuo urhojen
laulut, ja minä tunnen sieluni olevan sopusoinnussa teidän ylevän,
ihmeellisen sankarikansanne kanssa."

Valdemarin posket hehkuivat, hänen rohkeat silmänsä säkenöivät.
Hän tarttui prinsessaa käteen ja puristi sitä intohimoisesti; jo
väikkyi sana hänen huulillaan, joka selvimmin olisi ilmaissut hänen
sieluntilansa. Mutta silloin astui arkkipiispa Antero totisena ja
varoittavana hänen luokseen. "Minun herrani ja kuninkaani!" sanoi
hän. "Viesti Böömistä." Valdemar kalpeni ja päästi prinsessan käden.
"Böömistäkö?" hän kysyi. -- "Ritari Glug? -- Ei, se on mahdotonta!"

"Teidän sisarenpoikanne Otto, Lüneburgin kreivi", vastasi arkkipiispa,
ja samassa astui sisään, kreivi Henrikin ja ruhtinaiden hämmästykseksi,
nuori vangittu kreivi, yllään halpa aseenkantajanpuku, vapaasti ja
rohkeasti tervehtien kuningasta ja koko seuruetta ruhtinaallisen
arvokkaasti.

"Seuraa minua huoneeseeni!" sanoi Valdemar horjahtaen; mutta hän kokosi
äkkiä kaiken voimansa, ja hän pyysi näennäisen tyynesti prinsessan ja
kreivi Henrikin suomaan anteeksi, että hänen täytyi jättää heidät
tärkeiden valtioasioiden tähden. Kuningas poistui kiireesti kreivi Oton
seuraamana, ja kaikki huomasivat jonkin tärkeän ja ikävän asian tehneen
hänet alakuloiseksi. Prinsessa oli valahtanut kalpeaksi, ja syyttäen
pahoinvointia hänkin poistui seurasta. Kreivi Henrik katsoi vapautetun
kreivi Oton jälkeen, ja polkastessaan suuttuneena lattiaan hän puraisi
suonenvedontapaisesti huuleensa. Mutta kreivi Adolf sekä Hildesheimin
piispa koettivat hillitä hänen vihaansa ja kiirehtivät hänen sekä
vendiläisten ruhtinaiden kanssa kreivin salakammioon neuvotellakseen
siellä salaisesti, mitä näiden arveluttavien asianhaarojen vallitessa
oli tehtävä.

"Meidät on petetty!" huudahti kreivi Henrik. "Se helvetin poika osaa
noitua, -- tai täällä meidän joukossamme on pettureita. Ei pirukaan
pääse pakenemaan siitä tornista, ja tuossa riippuu avain. -- Nopea ja
rohkea toiminta voi ehkä vielä pelastaa meidät. Kolmen tunnin kuluttua
voi Kreivi Albert hyökätä linnaa vastaan; -- -- mutta jos kuningas sitä
ennen istuu tornissa -- --"

"Liiallista uhkapeliä!" keskeytti hänet Hildesheimin piispa. "Mutta
minä luulen että voimme luottaa nuoreen kreivi Ottoon. Ehkä tämä
paperiliuska selittää meille enemmän, sen hän ojensi minulle salaa
ohikulkiessaan."

"Lukekaa, lukekaa!" huusivat kaikki. Piispa kiersi auki pienen
pergamenttiliuskan ja luki:

    "Sen vaikenemislupauksen, mihin eivät mitkään uhkaukset voineet
    minua pakottaa, on Schwerin suvun hyvä suojelushenki taivuttanut
    minut vapaaehtoisesti antamaan. Niin kauan kuin kreivi Henrik ja
    hänen ystävänsä eivät ryhdy mihinkään vihamielisiin yrityksiin
    heidän lääninherraansa, minun kuninkaallista enoani vastaan, ei
    ainoakaan ihminen saa tietää, mitä minä täällä olen kuullut ja
    nähnyt. Sen vakuudeksi minä panen ruhtinaallisen kunniani; mutta
    ei hetkeäkään kauemmin ole kieleni sidottu.

                                 Otto, Lüneburgin kreivi."

"Hm!" mutisi kreivi Henrik. -- "Kyllä sekin hetki vielä koittaa,
jolloin voimme antaa poikanulikan vapaasti puhua. Aluksi meidän
täytyy luottaa häneen ja pysyä rauhallisina. Minä melkein uskon
hellätuntoisella Ida sisarellani olleen osansa tässä asiassa!" --
lisäsi hän katsellessaan vankilanavainta, joka riippui oven puolella
eikä ikkunan luona.

"Jos niin on", alkoi vakava kreivi Adolf puhua, "niin olkaamme kaikki
kiitollisia teidän jalolle sisarellenne: hänen sydämensä ja järkensä
ovat yksissä neuvotelleet, muuta ei voisi odottaa kreivi Henrikin
sukulaiselta."

Tämä arvelu ei ollut aiheeton. Kreivitär Ida oli jo linnan sillalla
huomannut nuoren, vieraan aseenkantajan myötätuntoisen katseen,
palatessaan tuona iltana kotiin metsästysretkeltä. Hän oli ikkunansa
vastapäätä olevasta vankilatornista usein viime päivinä kuullut
heleän, nuoren äänen laulavan tanskalaisia sankarilauluja ja oli
ottanut tarkemman selon uudesta valtiovangista. Saatuaan kuulla,
että vanki oli tuo sama nuori aseenkantaja, ja että hän oli sanonut
olevansa Lüneburgin kreivi Otto, sekä mitä lisäksi tiedettiin
hänen vangitsemisensa syistä, niin hän ei kauemmin epäillyt, vaan
käyttäen hyväkseen vapaata pääsyään veljensä salakammioon, hän anasti
sieltä vankilanavaimen. Hänen ainoana ilonaan hääpäivänään oli siis
ollut tämän tärkeän vangin vapauttaminen, joka kunniasanallaan ja
vaitiololupauksella oli taannut hänen seurauksilta. Otto ei tiennyt
oliko Absalon Belg jo saapunut, ja hän oli levoton siitä, että hänen
niin kauan oli täytynyt salata kuninkaalta tärkeä sanoma. Sen mitä
kreivin tärkeät uhkaukset eivät saaneet aikaan, voitti kreivitär
Ida muutamalla ystävällisellä sanalla, ja hän toivoi näin parhaiten
vahvistavansa veljensä ja Tanskan kuningashuoneen välisen rauhan.

Valdemar astui varhain seuraavana aamuna huoneestaan, ja hän antoi
miehillensä käskyn heti lähteä matkalle. Hänen kasvonilmeensä oli
harvinaisen jännittynyt, ja hänen katseensa levoton. Hän jätti
kiireesti hyvästi kreivi Henrikille ja hänen veljelleen, kiitti heitä
kohteliaasti heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta ja pyysi
kreivin tervehtimään puolisoansa ja prinsessa Berengariaa, kun hän
ei voinut odottaa soveliampaa aikaa saadakseen sanoa heille hyvästi.
Hetken kuluttua Valdemar istui oivallisen oriinsa selässä, ja hän
ratsasti nelistäen koko seurueensa kera linnansillan yli ja läpi
nukkuvan kaupungin. Leiriin saavuttuaan hän pysähtyi vasta kreivi
Albertin teltan edustalle, antaakseen tälle käskyn seurata häntä, ja
päästää sotajoukko kotiin. Mukanaan kahtavertaa isompi ritari- ja
aseenkantajaseurue, kuningas riensi sitten tuimana, kuin sotaretkelle
lähtiessä, vastaanottamaan kuningatartaan Manöseen.

Arkkipiispa Antero ei ollut ainoa, joka arvasi kuninkaan
synkkämielisyyden syyn. Kuultuaan syyn tähän pikaiseen lähtöön,
luulivat Gunnar-veli ja islantilainen runoilija myöskin ymmärtävänsä
kuninkaallisen sulhasen tunteet. Mutta Otto kreiville oli tämä kaikki
vielä arvoitusta. Hän luuli tuoneensa enolleen hyvin iloisen sanoman,
eikä hän voinut käsittää sitä tyytymättömyyttä ja kiivautta, millä
kuningas oli vaatinut häneltä hävitettyä kirjettä, jonka sisällön
hän kuitenkin sanasta sanaan oli kertonut kuninkaalle. Valdemar
oli vaatinut häneltä tarkkaa tilintekoa hänen viipymisestään.
Mutta Oton lupaus esti häntä puolustautumasta, ja hän joutui
vieläkin enemmän kuninkaan epäsuosioon selittäessään avomielisesti
joutuneensa onnettomuuteen, minkä hän oli sitoutunut pitämään salassa.
Tyytymättömänä ratsasti Otto kreivi nyt kuninkaan vieressä, uskoen
viestin viipymisen yksinomaan olevan syynä kuninkaan alakuloisuuteen,
sillä hän luultavasti syystä pelkäsi ettei ehtisi ajoissa kuningatarta
vastaanottamaan.

Kreivitär Ida, joka Klaus kreivin rinnalla, hovinaistensa ja
neitostensa seuraamana, kevytjalkaisella metsästysratsullaan oli
saavuttanut kuninkaan, seuratakseen häntä puolisonsa kanssa Riibeen,
huomasi osanotolla sen pulan ja levottomuuden, mihin hän ennen
mainitulla vaitiolonlupauksella oli saattanut kreivi Oton. Muiden
huomaamatta kreivitär loi häneen ystävällisen, luottavan katseen ja
nosti sormen suulleen. Otto vastasi ääneti tähän mykkään muistutukseen
laskemalla kätensä rinnalleen, ja hän lohduttautui kuninkaan
epäsuosiosta vakuuttamalla itselleen, että hän tällä hetkellä parhaiten
palveli kuningasta vaikenemisellaan ja samalla hän rauhoitti jaloa
Ida-kreivitärtä hänen veljensä suhteen.

Ennen kuin kuningas ehti Ejdervirralle, tuli hänen sisarenpoikansa
kertomus kylliksi varmennetuksi. Seurueen pysähtyessä hevosia
vaihtamaan, saavutti sen lyhyt, paksu, pölyinen ratsastaja. Kun hän
hypähti hevosensa selästä, tunsi kuningas heti Absalon Belgin, vaikka
hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen käyntinsä ontuva. Mutta ennen
kuin Absalon Belg selitti pitkällisen viipymisensä syyn, hän ojensi
kuninkaalle sinetillä suletun kirjeen, ja selitti tavalliseen iloiseen
tapaansa että vaikka hän sillä kertaa ei voittanutkaan kultakannuksia
pikaviestillään, niin ei hänen tuomansa ilosanoma tainnut olla
kovinkaan vanha, koska kuningas nyt vasta oli matkalla onneansa kohden.

Vastaamatta kuningas repäisi heti sinetin kirjeestä, ja luki sen synkän
näköisenä kuin vanki, joka lukee oman kuolemantuomionsa. Mutta hän
tointui pian, pisti kirjeen taskuunsa ja kysyi Absalon Belgiltä hänen
viipymisensä syytä. "Ehkä sinäkin olet vannonut paholaiselle salaavasi
vastuksesi ja typerät kujeesi?" sanoi hän "Mutta sinä saat säästää
selityksesi toiseen kertaan! Onhan tässä selvä todistus: sinun ontuva
jalkasi on paremmin ansainnut kultakannuksen kuin minun sisarenpoikani
terveet sääret! Minä näen sinun panneen henkesi alttiiksi minua
innokkaasti palvellessasi. Mutta vaikka sinä itse olitkin välskärin
käsissä, niin olisi sinun kuitenkin pitänyt ymmärtää lähettää minulle
kirje jonkun toisen kautta."

"Minä en uskaltanut antaa niin tärkeää sanomaa vihollisen käteen, herra
kuningas", vastasi Absalon Belg, "sillä minä en luota schweriniläisiin
enempää kuin vihollisiin, ja heidän luonaan minä putosin salakuoppaan.
Sitäpaitsi minä luotin uljaaseen ja reippaaseen kilpailijaani tässä
vedonlyöntiratsastuksessa. Sain niin kovan kolauksen päähäni, että
makasin kauan tiedotonna."

"Olitko tiedotonna?" vastasi kuningas. "Se selvittää asian, sillä
silloin oli sinulla laillinen este. Jos minun sisarenpoikani olisi
esittänyt samanlaiset syyt puolustuksekseen, niin minä olisin pitänyt
ne pätevinä."

Absalon Belg ihmetteli kuninkaan pahaa tuulta näinonnellisella
matkalla, ja hän vetäytyi niin pian kuin suinkin muun seurueen
joukkoon udellakseen mitä oli tapahtunut. Kiireellistä matkaa
joudutettiin vieläkin enemmän, kun ritari Glug Hvidjoen sillalla
saavutti kuninkaan, tuoden hänelle Junkker Strangen suullisen
vastauksen, että nuori kuningatar oli matkannut alas Elbeä täysin
purjein, soiton ja laulun kaikuessa, ja kuninkaan laiva oli nähty
äsken risteilevän Amronin ja Helgolannin välillä. Kuninkaan täytyi
koota kaikki voimansa hillitäkseen katkeraa, viiltävää tunnetta, joka
täytti hänen mielensä, ja joka oli kärjistymäisillään kohtuuttomaksi
suuttumukseksi hänen viatonta, tuntematonta kuningatartaan kohtaan.
Kuningas huomasi olevansa sidottu aukenemattomiin kahleisiin, jotka
hän itse ja hänen outo sallimuksensa olivat takoneet. Mutta hän päätti
arvokkaasti alistua välttämättömyyteen. Hän koetti myös lieventää
sen tuottaman ahdistuksen, palauttamalla mieleensä tuon kuvan,
joka muutamia kuukausia sitten oli niin kiehtonut hänen sydäntään.
Mutta turhaan, böömiläisen kuninkaantyttären kuva oli ja pysyi nyt
kuolleina, kalpeina pyhimyskasvoina, jotka vilkas portugalitar
rehevällä elinvoimaisuudellaan näytti kerrassaan häätäneen pois hänen
intohimoisesta, levottomasta sielustaan. "Nyt reippaasti eteenpäin!"
hän huusi miehilleen. "Lyhyen hetken kuluttua näette Tanskan
kuningattaren! Sen onnen takia, jota kohti minä ratsastan, kannattaa
kyllä taittaa vaikka niskansa!" Samassa hän painoi kultakannuksensa
oriin kylkiin ja ajoi eteenpäin kuin olisi suoritettavana ollut
uhka-ajo elämästä ja kuolemasta. Vain suurella vaivalla pysyivät
ritarit hänen kintereillään; ja hän saapui niin hyvissä ajoin
Manön tulevaan satamapaikkaan, että ehti pukeutua kuninkaalliseen
juhlapukuunsa sekä järjestää kuningattaren vastaanoton mitä komeimmin.
Huhu kuningattaren saapumisesta oli jo muutamia päiviä sitten
uskomattoman nopeasti levinnyt yli maan. Riibessä puuhailtiin komeita
juhlallisuuksia hänen tulokseen, ja tavaton ihmistulva täytti kaupungin
ympäristöineen. Nips-joen äyräillä merelle asti tulvehti ihmisiä, ja
Manön ranta oli samoin mustanaan uteliaita, kansalliseen juhlapukuun
pukeutuneita saarelaisia. Prinsessa Regitza oli jo jäykkine,
loistavine hovisaattueineen saapunut laivasillalle, minne hän pysähtyi
istuen kultavaunuissaan. Hän nousi tervehtimään ja onnittelemaan
kuningas-veljeään toivotun kihlauksen johdosta. Kuningas pusersi
hänen kättään kiivaasti ja äänetönnä, ja jälkimäinen piti veljensä
äänettömyyttä syvän ja kiihkeän liikutuksen merkkinä, jota hän monien
katsojien läsnäollen tahtoi salata. Nyt saapui viesti viestin jälkeen
kertoen kuningaslaivan lähenemisestä, eikä kauan kestänyt, ennenkuin
kansan äänekäs ja meluava ilohuuto ilmaisi kultaisen lohikäärmeen
keulan tulleen näkyviin Syltin kohdalla. Pian nähtiin selvään komean
käärmelaivan keinuvan Romön ohi, ja kansan iloon vastasivat nyt
laivasta soitto ja laulu, sekä laivaväen äänekkäät riemuhuudot.

Kuningas oli heittäytynyt lumivalkean sotaratsunsa selkään, ja hän
antoi sen korskua tuimana ja kiivaana rantaäyrään hietikolla. Hän
katseli laivaa, joka toi hänelle hänen vieraan morsiamensa. Epävarma
ja arvoituksellinen oli nyt varmaa todellisuutta. Mitä hän puoleksi
toivoen, puoleksi empien jo kuukausia sitten oli halunnut kuin
unessa, se oli nyt toteutumassa. Mutta hän pelkäsi nähdä tuntematonta
morsiantaan, jota hän ei tuntenut voivansa koskaan rakastaa. Tuo
kultakeulainen käärmelaiva ei hänelle nyt ollut se ilonlintu, joka
toisi hänelle onnea ja siunausta. Se oli hänelle hirveä, kähisevä
lohikäärme, ja se toi hänelle katkeran hedelmän, jota hän äskettäin
mieletönnä oli käsin tapaillut, mutta jonka hän nyt sai maksaa
vapaudellaan ja maallisella paratiisillaan.

Kuninkaanlaivan kokassa seisoi hiljainen, kaunis kuninkaanmorsian
Junkker Strangen vieressä, ja vähän etempänä hänen hovinaisensa. Hän
katseli kaihonsekaisella ilolla Tanskan vehreitä rannikoita, jotka
ystävällisessä keväisessä loistossaan levenivät hänen silmiensä eteen;
hän katseli noita tuhansia vieraita ihmisiä, joiden äiti ja ruhtinatar
hän oli oleva. Hän vaikeni ja liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen, ja
samalla lempeä kyynel vieri huomaamatta hänen poskelleen. Hän seisoi
juhlapuvussaan, yllään taivaansininen silkkipuku, ja hänen vaaleilla
kutreillaan välkkyili helminauha.

Laiva keinui yhä Manön kohdalla, ja mannerranta oli niin lähellä, että
sieltä voi tuntea kaikkien kasvot. Silloin Margareta huomasi tuon
ylvään, komean ritarin, joka ohjaili valkeaa oriitaan aurinkoisella
rantahiekalla. Muhkeampaa miestä hän ei mielestään koskaan ollut
nähnyt, ja hän kääntyi punastuen vierustoverinsa puoleen. "Sanokaa
minulle, herra Strange Ebbenpoika, kuka on tuo uljas nuori mies, joka
ratsastaa rannikolla valkoisella oriillaan?"

"Onneksenne, jalo kuningattareni", vastasi Junkker Strange, "että te
näitte hänet ensiksi. Hän on herrani ja kuninkaani, Teidän mahtava
sulhasenne, Tanskan kuningas Valdemar."

"Ettehän näe väärin, herra Strange?" vastasi Margareta ja hän kalpeni.
"Hän on komea ja ruhtinaallisen näköinen, enkä ole ikinäni nähnyt
kauniimpaa miestä, mutta ei hän sentään näytä sulhaselta, joka odottaa
morsiantaan."

"Minun kuninkaani on ankara ja mahtava sotilas, jalo kuningatar!"
vastasi Junkker Strange. "Hän on mies, joka uskaltaa kohdata
vastustajansa katseen; vihollinen pakenee häntä sekä idässä että
lännessä hänen ollessaan pahalla päällä. Mutta kauneisiin naisiin hän
ei katso yhtä rohkeasti, liiatenkin milloin hän edeltäpäin tietää
itsensä voitetuksi ja vangituksi."

"Tällainen retki tuntuu minusta kuitenkin niin oudolta", huokasi
kuninkaantytär ja vetäsi hunnun punastuville kasvoilleen. "Morsian
tulee sulhastaan vastaan, ja heidän täytyy molempien kysyä: kuka hän
on?"

"Olkaa levollinen ja iloinen, hurskas kuningatar!" vastasi Junkker
Strange, ja hänen äänensä vapisi valtavasta kaihontunteesta, jota
hän turhaan koki salata. "Minä toivon Jumalan ja Pyhän äidin nimessä
ettette koskaan kadu tätä retkeä, ja jos aluksi tunnettekin itsenne
täällä vieraaksi, niin korkeimman Jumalan kasvojen edessä voin vannoa:
Niin kauan kuin te elätte, minä olen oleva teidän palvelijanne ja
ritarinne. Tanskassa jokainen jalo sielu rakastaa ja ihannoi teitä kuin
taivaan enkeliä."

Jo heitettiin ankkuri hietikolle, ja silta työnnettiin laivan laidalta
rannalle. Kansan äänekkäästi huutaessa iloaan kannettiin kuningatar ja
hänen hovinaisensa maihin. Valdemar hyppäsi ratsunsa selästä ja astui
uljaana prinsessa Regitzan kera morsiantaan vastaan, arkkipiispan ja
kaikkien ritarien seuraamana. Kuningatar työnsi harson kasvoiltaan.
Syvästi liikutettuna nyt kuningas katseli kaunista prinsessaa, jota
sinipukuisena kannettiin häntä vastaan hänen morsiamenaan, ja jonka
kainous ja enkelinkatsanto hurmasivat kaikkien katseet. Hän muisti
tuon unohdetun unikuvan, joka ikäänkuin jostakin paremmasta maailmasta
tullen oli lumonnut hänet ihastukseen ja lemmenkaipuuseen, jota tämä
maailma ei näyttänyt voivan tyydyttää. Nyt tämä prinsessa seisoi hänen
edessään hänen morsiamenaan. Myrsky hänen levottomassa sielussaan
vaihtui syvään kaihoon. Hänestä näytti, että autuas, pyhä nainen oli
astunut alas hänen luokseen nöyryyttämään hänen epävakaista sydäntään.
Hänen silmänsä eivät olleet koskaan nähneet puhtaampia, viattomampia
naiskasvoja, ja hän astui morsiantaan kohti tuntien katumusta ja
häpeää, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, mutta joka pusersi
kyyneleet hänen ylpeihin sankarinsilmiinsä. Hän ojensi prinsessalle
kätensä tervehdykseksi, ja notkisti tahdottomasti polvensa, tervehtien
häntä omanaan ja Tanskan kuningattarena, ja toivotti hänelle
viihtymistä valtakunnassaan.

Laivasilta ja rantamalta viepä tie oli katettu punaisella kankaalla.
Kullatut vaunut olivat valmiina viemään kuningattaren Riibeen.
Hän oli vastannut kuninkaan tervehdykseen ja siunannut häntä sekä
riemuitsevaa kansaansa syvästi liikutetuin sydämin ja hurskain,
sanomattoman suloisin ilmein, mikä jätti jokaiseen mieleen
unohtumattoman vaikutuksen. Nyt hän nousi vaunuihin prinsessa Regitzan
ja pikku Rigmorin kera. Kuningas heittäytyi ratsunsa selkään ja antoi
lähtömerkin. Mutta riemuitseva väkijoukko riisui hevoset vaunujen
edestä ja paremmin kantoi kuin veti ne Riibeen tervehdyslaulujen
ja ilohuutojen kaikuessa. Ennenkuin ehdittiin linnaan, pysähtyi
kulkue tuomiokirkon luo. Kuningas laskeutui juoksijansa selästä, ja
astui pääalttarin ääreen arkkipiispan ja lukuisan ritarisaattueen
seuraamana. Junkker Strange ja hänen kolmekymmentä ritariaan
saattoivat kuningattaren alttarin luo, ja hänen seuruessaan olivat
hänen böömiläisneitonsa ja prinsessa Regitza hovinaisineen, samoin
myös kuningattaren hovimestari, herra Ib Urne, sekä muut vieraat
ritarit. Pikku Rigmor ja Riisen Kristiina, Riisen Kaarlon sisar,
soma puolikasvuinen tyttö, joka vastikään oli tullut prinsessan
palvelukseen, kantoivat kuningattaren laahustinta. Alttarin luona
Junkker Strange polvistui kuningattaren eteen, ja astui sitten
kunnioittavasti takaisin muiden ritarien joukkoon, ojennettuaan
kuninkaalle pergamenttilehden, mikä kuninkaan nimessä vahvisti
kihlauksen. Tämän asiakirjan kuningas ojensi arkkipiispalle, joka
selitti ja luki sen ääneen kansalle; ja sen nojalla arkkipiispa julisti
pyhän kirkon nimessä Tanskan kuninkaan Valdemar Valdemarinpojan sekä
Böömin Margaretan laillisiksi aviopuolisoiksi. Senjälkeen arkkipiispa
piti juhlallisen ja liikuttavan puheen, sekä antoi heille kirkon
siunauksen. Nyt lähti morsiuskulkue, kuningas ja kuningatar etunenässä,
juhlallisena saattona silkki- ja purppuramattojen yli Riiben linnaan
riemuitsevan kansan seuraamana. Kuninkaan häitä juhlittiin komeasti
Riiben linnassa. Runoilijat lauloivat nuoren kuningattaren hurskaudesta
ja kauneudesta sekä kuningas Valdemarin onnesta, eikä kukaan, joka
näki ihanan Margaretan voinut epäillä ettei Valdemar olisi maailman
onnellisin sulhasmies.



TOINEN LUKU.


Oli lempeä, suloinen kevätpäivä. Suuri joukko vieraita täytti
linnan ja kaupungin. Porvareita ja talonpoikia oli tunkeutunut
linnaan katsomaan ruhtinaallista avioparia, ja kuningas näyttäytyi
linnan ovella kuningattarensa kanssa, vastaanottaen kansan iloiset
suosionosoitukset. Hänen mielensä oli ankarasti liikutettu, sillä hän
näki kuinka ylevästi häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, ja kuinka
vilpittömästi kansa iloitsi siitä onnesta, minkä todistajana se uskoi
olevansa. Monet tuhannet suut toistivat: eläköön kuningas morsiamineen!
Ja tanskalaisrunoilija Thorgeir lauloi syvätunteisen runon kauniin
Dagmarin kunniaksi, mikä laulu pian oli jokaisen tanskalaisen sydämessä
ja huulilla. Böömiläisen nimen Danxmar [ehkä oikeammin Dargmar
tai Dragomir], jolla Margaretan maanmiehet mieluimmin kutsuivat
ja tervehtivät häntä, oli nimittäin ihastunut Tanskan kansa kohta
muuttanut Dagmariksi tai Dagmoriksi, mikä muuten merkitsi aamuruskoa;
sillä hänen noustessaan mereltä heidän eteensä kultakiharaisena,
vaaleana ja hurskaana katsannoltaan, hän näytti heistä raikkaalta kuin
aamurusko, ja he toivoivat kaikki hänen mukanaan uuden ihanan aamun
kohoavan Tanskan taivaalle. Rauhan, hurskauden ja viattomuuden perikuva
näytti ojentavan kätensä voimalle ja sankarimielelle harvinaiseen ja
onnelliseen, jaloimman naisellisuuden ja loistavimman ritarillisen
miehuuden liittoon. Nimi Dagmar säilyi kuningattarella siitä päivästä
alkaen sekä kansan suussa, että runoilijain lauluissa, ja siitä tuli
sittemmin kunnianimi, jolla Tanska viime aikoihin asti on kunnioittanut
hurskaimpia ja rakkaimpia kuningattariaan.

Junkker Strange ja ne kolmekymmentä tanskalaista ritaria, jotka
olivat saattaneet kuningatarta matkalla Böömistä, ynnä hänen
hovimestarinsa, herra Ib Urne ja muut böömiläiset aatelismiehet,
jotka olivat hänen seurueenaan, saivat nyt kuninkaalta arvokkaita
lahjoja: purppuraisia juhlaviittoja, aseita, sormuksia, kultaketjuja
ja paraatihevosia. Jotkut heistä saivat myös melkoisia läänityksiä,
muun muassa kreivi Engelbret; sillä vaikka hän, -- kohteliaisuudesta
kuningatarta kohtaan ja ehkä todellisesta vakaumuksestakin, -- tahtoi
selittää tuon pilavedon menetetyksi jos siitä olisi sopinut ääneen
puhua, nimitti kuningas hänet kuitenkin ilman suurempia selityksiä
Gleichenin kreivikunnan ja kaikkien sen ihanuuksien perinnölliseksi
läänitysmieheksi. Kuullessaan tämän, Junkker Strange synkistyi: hän
muisti tuon lähdön-edellisen pilan ja tiesi kuninkaan kirjeestä, että
hän oli nähnyt ja ihastellut prinsessa Berengariaa Schwerinissä. Vaikka
kuningas oli olevinaan ikäänkuin tuo vertailu tämän sekä Dagmarin
kauneuden välillä olisi ollut vain aikoja sitten unhoitettua pilaa,
ymmärsi Strange sentään liiankin hyvin, että kuningas itse nyt tiesi
sydämessään hävinneensä vedon ja piti velvollisuutenaan täyttää
lupauksensa. Vaikka Junkker Strange ei paluunsa jälkeen ollut vielä
puhunut kuninkaan kanssa yhtään kahdenkeskistä sanaa, ei hän nyt
tarvinnut mitään vahvistusta sille surulliselle salaisuudelle, jota hän
kuninkaan intohimoisessa salakirjeessä säilytti äänetönnä povellaan.

Kuningattaren ja hänen naistensa läsnäollen piti myös, päivän
merkillisyyden vuoksi, eräiden aatelisnuorukaisten saada
linnankappelissa ritarilyönti kuninkaan kädestä. Otto-kreivi ja
Absalon Belg odottivat jännitettyinä; mutta kuningas ei näyttänyt
heitä muistavan, eikä heitä myöskään oltu kehoitettu tavanmukaiseen
valmistautumiseen. Kylvettyään sekä käytyään ripillä ja saatuaan
synninpäästön astui nimittäin esiin kaksitoista nuorta asemiestä,
maan etevinten miesten poikia, jotka kaikki viime sotaretkeltä
olivat esittäneet riittäviä miehuuden ja rohkeuden näytteitä. He
olivat pukeutuneet valkoisiin pukuihin, ja heidän kaulassaan riippui
nauhasta miekka. Ensin he lähestyivät alttaria, ojentaen siellä
miekkansa linnanpapille, joka vihki aseet ja siunasi ne, ripustaen
ne sitten jälleen asemiesten kaulaan. Sitten nuoret ritarinalut
kumartuivat alttarin edessä, lähestyivät senjälkeen kuninkaan istuinta
ja polvistuivat. Kuningas kysyi heiltä, missä mielessä he pyrkivät
ritarisäätyyn, sekä tahtoivatko he suojella pyhää kristinuskoa
ja ritarikunnan kunniaa. Tämän he vakuuttivat juhlallisella
valalla. Kuningas luetteli heille sitten lyhyesti tärkeimmät
ritarivelvollisuudet; hän kehoitti heitä, etteivät eläisi suruttomina
tässä maailmassa, vaan suojaisivat kansaa ja sen laillista kuningasta
ja vuodattaisivat verensä uskon puolesta; hän muistutti heitä auttamaan
leskiä, orpoja ja kaikkia heikkoja avuttomia ihmisiä kaikin voiminsa
sekä olemaan kaikkien puhtaiden ja nuhteettomien naisten suojelija
loukkauksia ja häpäiseviä sanoja vastaan; hän kehoitti heitä lopuksi
kohtuuteen, urhoollisuuteen, anteliaisuuteen, rehellisyyteen ja
ehdottomaan luotettavuuteen. Sitten hän antoi kreivi Albertin ja
Junkker Strangen ojentaa heille kultakannukset muistuttaen, etteivät
he saaneet käyttää niitä vain hevosen kannustamiseen, vaan ottaa ne
urhoollisuuden ja kunnian tunnusmerkkeinä, jotka kiihoittavat kaikkiin
jaloihin ritaritekoihin. Samalla tavoin heille ojennettiin haarniskat,
ritarisuojukset, rautahiat ja -kintaat, ja kun heidän vyölleen
sidottiin vihityt miekat, heidän mieleensä painettiin, että nämä olivat
siveyden, hurskauden ja kristillisen rakkauden pyhät, ritarilliset
tunnusmerkit. Nyt nousi ritarikuningas ja löi kutakin paljaan miekkansa
lappeella kolmasti olkapäälle, toistaen jokaisen kohdalla nuo
tavanmukaiset sanat: "Jumalan, pyhän Mikaelin ja pyhän Yrjön nimessä
minä teen sinut ritariksi; ole urhea, altis ja uskollinen!" Sitten
hän ojennutti heille kypärin, kilven ja peitsen. Nyt nousivat nuoret
ritarit, tervehtivät kuningasta ja kuningatarta sekä läksivät pois,
näyttäytyäkseen kansalle ritarikomeudessaan ja ratsastaakseen yhdessä
kaarijuoksua tai esittääkseen hevostanssia linnanpuistossa.

Tämä juhlatilaisuus näytti päättyneeltä. Ehtiäkseen tyyntyä kuningas
oli tehnyt sen niin perinpohjaiseksi kuin suinkin; vihdoin hän nousi
ja näytti aikovan ojentaa käsivartensa kuningattarelle, lähteäkseen
kappelista. Mutta silloin astui nuori Otto-kreivi esiin reippaasti
ja arvokkaasti ja kehoitti koko Tanskan ritaristoa todistamaan, eikö
hän ollut esittänyt sellaisia miehuuden ja rohkeuden näytteitä, että
hän olematta julkea voi pyytää ritarilyöntiä herransa ja kuninkaansa
omasta kädestä. "Halvemmasta kädestä minä en tahdo sitä!" -- lisäsi hän
ylpeästi. -- "Jos kuninkaani tällä hetkellä arvioikin minut väärin,
niin toivon sentään, että tulee aika jolloin kuningas Valdemar ei
kadu lyöneensä sisarenpoikaansa ja Henrik Löven pojanpoikaa ritariksi
hääpäivällään. Sitäpaitsi kuninkaallinen sukulaiseni on ehdottoman
lupauksensa mukaan minulle velkaa kultakannukset!" -- jatkoi hän
rohkeasti ja empimättä. -- "Sillä vaikka minä viivyin -- sen minä ehkä
aikanaan voin todistaa johtuneen uskollisuudesta ja innosta kuninkaani
palveluksessa, -- niin minä kuitenkin ensimäisenä toin hänelle
sen onnenviestin, että prinsessoista kaunein ja jaloin oli hänen
morsiamensa."

Kuningas tarkasteli hämmästyneenä rohkeata nuorukaista, empien,
pitikö hänen suuttua vaiko iloita niin uskaliaasta ja tavattomasta
vaatimuksesta. "Vaatimattomuudesta en tähän asti ole voinut
moittia Lüneburgin nuorta, reipasta Otto kreiviä", -- sanoi hän
ankaralla vakavuudella. -- "Olen nähnyt harvinaisia näytteitä hänen
reippaudestaan ja uskaliaisuudestaan; hänen viimeiseen toimeensa minä
sensijaan olin tyytymätön; mutta arviointini siitä minun kai täytyy
lykätä siksi, kunnes hänen uskollisuutensa sanalleen sallii hänen
todistaa syyttömyytensä. Hän on minun sisareni poika, jalot ritarit;
siksi minä jätän teidän asiaksenne harkita, voidaanko hänen pyyntönsä
ja rohkea vaatimuksensa kohta täyttää ja saako hän ilman enempiä
näytteitä saada ritarilyönnin minun kädestäni."

Yksimielinen, rehellinen "saa!" kaikui koko Tanskan ritariston puolelta
vastaukseksi kuninkaan kehoitukseen, ja senjälkeen kreivi Otto
polvistui ja sai ritarilyönnin kuninkaan kädestä tavallisen ohjelman
mukaan. Mutta kun aseet ojennettiin hänelle, lisäsi kuningas ankaran
vakavasti: "Elä ole ainoastaan uskollinen ja luotettava sanassasi,
ritari Otto, vaan ole myös tottapuhuva ja vilpitön! Ole viimeinen
puhumaan vanhempien keskuudessa, niinkuin uskon sinun pyrkivän olemaan
ensimäisen taistelussa, kun kyseessä on maan ja kuninkaasi kunnia!"

Se aiheeton moite, mikä piili näissä sanoissa, viilsi nuorta,
kunnianhimoista Otto-kreiviä sydämeen; mutta hän kunnioitti ja rakasti
ankaraa sankarikuningastaan liian paljon suuttuakseen hänelle. Hän
polvistui vielä kerran, suuteli kuninkaan kättä äänettömin, polttavin
huulin, sekä vetäytyi nopeasti takaisin ritarijoukkoon.

"Koska nyt on tapahtunut yksi poikkeus tavallisesta ohjesäännöstä", --
sanoi kuningas sitten kääntyen vanhimpien ritariensa puoleen -- "niin
kohtuus vaatii minun esittämään teille vielä toisen. Ritarilaki sanoo
kyllä, ettei kukaan, joka on rampa tai muuten ruumiiltaan viallinen,
pääse jaloon ritarisäätyyn, kuinka urhoollinen tai rikas hän liekin --
mutta täällä seisoo eräs nuori, kunnon aatelismies, maan ylhäisimpiin
aatelissukuihin kuuluva; hän kunnostautui Lövenborgin luona, mutta
äskettäin hän joutui rammaksi toimittaessaan minun asiaani, --
toivoakseni sentään vain vähäksi aikaa; sallitaanko hänelle se kunnia,
että lyön hänet kohta ritariksi?" Näin sanoen kuningas viittasi
Absalon Belgiin. Pieni, tukeva Belg tuskin huomasi puheen olevan
hänestä, ennenkuin hän kuninkaan hämmästykseksi astui esiin reippaana
ja tukevasti, ontumatta tai aristelematta, vaikka sitomaton haava ja
ajettunut polvi tuottivat hänelle mitä suurinta tuskaa.

"Herrani ja kuninkaani", -- sanoi hän, -- "kun kyseessä ovat
kultakannukset, en minä onnu, enkä ole rampa, niin kauan kuin molemmat
jalat ovat yhtä pitkät, vaikka sitten eri-paksutkin". Sitten hän
notkisti ajettuneen-polvensa, yhdenkään kasvojuonteen ilmaisematta
hänen tuskaansa; ja kuningas antoikin hänelle viivyttelemättä
ritarilyönnin, yleisten suosiohuutojen kaikuessa.

Koko yleisössä ei ollut tarkkaavaisempaa juhlamenojen todistajaa kuin
Riisen Kaarlo; hän seisoi Albert-kreivin takana, pitäen herransa
vaippaa ja miekkaa. Hänen poskensa hehkuivat, ja hän mietti vain,
kuinka ihanaa olisi hänen itsensäkin kerran saada ritarilyönti
suurimman kuninkaan kädestä. Hän katseli kuningasta ja kuningatarta
kuin yliluonnollisia olentoja, joita vain matkan päästä saattoi
ihaellen katsoa. Muhkeiden ylimysten ja hoviherrain joukossa hän
tunsi itsensä vieraaksi ja orvoksi; hän keksi sentään suuressa,
ylhäisessä seurassa yhden ystävällisen silmäparin, joka tähysti
kuningatar Dagmarin tuolin takaa häneen tuttavallisesti hymyillen.
Siellä nimittäin seisoi hänen sisarensa Kristiina, jonka kanssa hän oli
viimeksi jutellut, lähtiessään arkkipiispan mukana Soröhön. Kristiina
oli hänen poissaollessaan joutunut hoviin. Hänen sivullaan seisoi
pieni, oikukas Rigmor, se sievä lapsi, jonka edessä vain Kaarlo toivoi
voivansa esiintyä maailman urheimpana sankarina.

Kappeli-juhlan päätyttyä kreivi Albert kääntyi ottaakseen
vaippansa ja miekkansa ja hän näki ihmeekseen pojan vakavan ja
miehekkään katsannon, kun tämä sankariunelmissaan huoaten katseli
puoleksipaljastettua ritarimiekkaa. "Anna minulle vaippa ja pidä
miekka, Kaarlo!" -- sanoi Albert kreivi, taputtaen häntä hiljaa ja
ystävällisesti poskelle. -- "Sinä olet nyt ollut kanssani sotaretkellä,
suojellut uskollisesti minun selkäpuoltani ja vartioinut hyvin
varuksiani ja vankejani; tästälähin sinä olet asemieheni ja saat kantaa
miekkaa ja kilpeä minun rinnallani. Hopeakannukset kantapäissäsi
saat tänä iltana tanssia! Ole reipas, niin ne voivat pian vaihtua
kultaisiinkin."

Kaarlon silmät säihkyivät ilosta; hän suuteli hurmautuneena ja
kiitollisena jalon herransa ja asemestarinsa kättä; ja kun hän nyt
seurasi kulkuetta ulos kappelista, sivullaan herransa miekka, niin
varmaan yksi ja toinen ritari hymyili tuolle puolikasvuiselle pojalle,
jonka takana pitkä ritarimiekka laahasi pitkin kivetystä. Mutta Kaarlo
katsoi heitä vakuuttavasti, ikäänkuin tahtoen sanoa: antaapa ajan
kulua, kyllä minä miekan herraksi kasvan, kuinka pitkä se liekin! Ja
hän osasi olla ylpeä nähdessään pikku Rigmorin hypähtävän ilosta ja
hellittävän kuningattaren laahuksen taputtaakseen käsiään, kun huomasi
pitkän miekan Kaarlon sivulla.

Illalla linna valaistiin mitä komeimmin. Linnanpuistossa paloi
tuohuksia ja soihtuja, harput helisivät ritarisalissa, ja herrat ja
naiset kiitivät keveinä, siroina ja loistavina tanssijaryhminä.

Kuningas oli alottanut ensi tanssin ritarisalissa morsiamensa kanssa,
ja sillä välin kun nuori kuningatar nyt vilkkaana, miltei lapsellisen
iloisena otti osaa juhlaan ja soi armollisesti Junkker Strangelle,
ritari Otolle ja arvokkaimmille ritareille tanssin kullekin, meni
kuningas linnanpuistoon vilvoittelemaan painautuen pian erään
lehmuskäytävän pimentoon, joka oli etäimpänä linnasta, ja jonne kuu
vain sieltä täältä heitti heikon säteen. Nips-joki välkkyi taustalla
leppäpensasten läpi. Valdemarin mieli oli raskas. Se iloisuus, mihin
hänen koko päivän oli pitänyt pakoittautua, ahdisti hänen sieluaan
tukalana rautapaitana, jonka hän nyt yksinäisyydessä halusi heittää
pois. "Suuri, vanhurskas Jumala!" -- hän huudahti. -- "Minä olen siis
vihitty -- ja mikä ihmeellinen sallima! -- maailman kauneimpaan,
armaimpaan, hurskaimpaan enkeliin -- häneen, jonka pelkkään kuvaan
minä olin hurmautunut kuin trubaduuri --, mutta jota nyt, kaikesta
ihailustani huolimatta, en todella voi kutsua omakseni -- en painaa
iloisena ja hurmautuneena, povelleni sieluni uskottuna. Ja kuitenkin
hän lumoaa minut tunteeseen, jota en voi selittää: hartaudeksi minä
kutsuisin sitä, jos hän olisi ja pysyisi unelmana -- pyhänkuvana --
pyhänä, koskemattomana ajatuksena. Ja häntä, jota nyt en uskalla
mainita, ylpeätä, ihanaa walkyyriaani, -- häntä jonka kanssa minä
ylväänä ja rohkeana voisin rientää taistelun ja voittojen kautta
kuolemattomuuteen ja iki-maineeseen, -- häntä, jota minä voisin
syleillä rajattomalla hurmauksella ja todellisella ilolla --, häntä
minä en enää näe tässä elämässä, -- hänet minä olen menettänyt --
unelman tähden?"

Kun hän puoliääneen lausui nämä sanat huojentaakseen raskasta sydäntään
ja luullen, ettei yksikään elävä olento häntä kuule, seisoi äkkiä
puolipimeällä käytävällä hänen edessään kookas, naamioitu, tumma nainen
ja kohotti häntä kohtaan kuutamossa välkkyvän tikarin. Valdemar ei
välittänyt tikarista; hän luuli näkevänsä Berengarian korkean vartalon;
hän näki jalokiviä tummissa kiharoissa, mutta tiheä, musta harso salasi
hänen kasvonsa. Siniseen, liehuvaan pukuun pukeuneena hän liiti,
äänetönnä ja uhkaavana Valdemarin ohi ja katosi rannan leppäpensaston
sekaan. Valdemar ajatteli ja näki vain Berengarian, ja hänet vallanneen
jännitetyn, kummallisen tunnelman pakosta hän huudahti: "Jää, jää! Älä
tuomitse minua! Älä hylkää minua vihamielisenä, kaunis, vastustamaton
lumoojatar! Sinun minä kuitenkin olen -- sinun iäisesti, enkä kenenkään
muun! Jos maailman jaloin prinsessa, jos taivaan enkeli nimittääkin
itseään minun morsiamekseni ja kuningattarekseni -- sinun on kuitenkin
sydämeni -- sinun on sieluni Kaikkinäkevän edessä."

Hän ei itse tiennyt, mitä sanoi, -- hän seisoi kädet levällään ja
näki nyt vasta olevansa yksin. Silloin hän kuuli kauniin ja selkeän,
mutta värisevän ja, kuten tuntui, itkun heikentämän naisäänen laulavan
kaukaa, ikäänkuin joen takaa, puolittain rajusti, puolittain kaihoisan
sydämellisesti:

    "Jos on sydän mun, jos sielusi sain,
    muut saakoot kruunua kantaa!
    -- Kera morsion Valdemar tanssii vain,
    kyll' onnea tähdet antaa!

    Nyt tähtikirjoista tietämään
    käyn vaiheet vastaisuuden;
    Opastähteni syvyydestäkin nään,
    -- tien kerran nousen ma uuden.

    Iäks oon ma tuomittu kulkuhun,
    vain Mahtajan tahtoa täytän!
    ja Wolmar, välkkeessä tähties sun
    tien sulle laulain mä näytän."

Laulun alakuloiset säveleet häipyivät etäisyyteen, ja kuningas luuli
kuulevansa joelta kaukaista loisketta, ikäänkuin airojen lyöntejä tai
kaislikossa molskivan ison kalan liikuntaa. Vanha satu vellamoisesta
johtui hänen mieleensä, eikä hän tiennyt oliko ollut valveillaan vai
uneksinut. Kummallisen kaihoisan mielialan vallassa hän palasi linnaan,
missä vallitseva iloisuus pakoitti hänet pian unhoittamaan omituisen
seikkailunsa.

Kun hän taas astui ritarisaliin kiiti Otto-kreivi tanssien hänen
ohitseen, pitäen kädestä pientä, hempeätä, vaaleanveristä tyttöä, jonka
harvinainen kauneus ja suloisuus veti kuninkaankin huomion puoleensa.
Hän kysyi tytön nimeä, ja arkkidiakooni Arnfed, jonka puoleen hän oli
hajamielisenä kääntynyt, sanoi tytön Riisen Kristiinaksi. "Hän on
todellakin suloinen lapsi, jonka päähän nuoren Otto-kreivin ei pitäisi
saattaa liikoja haaveita!" -- sanoi pappi. -- "Hän on tuon nuoren
asemiehen sisar, joka tanssii niin reimasti uusine hopeakannuksineen
ja pyöräyttelee kreivi Albertin pientä tytärtä." -- Avulias pappi
vaikeni ja syrjäytyi viekkaasti hymyillen, kun kuningas näkyi olevan
hajamielinen eikä kuunnellut häntä.

Kun Valdemar nyt lähestyi kuningatarta ja sanoi kreivi Albertille
ohimennen ystävällisen sanan hänen somasta, iloisesta tyttärestään,
astui Otto-kreivi ulos tanssijain joukosta työntäisten Arnfredia, joka
leikkisä hymy huulillaan huomautti ruhtinaalliselle ritarille hänen
menestyvän hyvin kaunotarten keskuudessa, isojen niinkuin pientenkin.
"Teidän pienestä naisestanne", -- sanoi hän melkoisen maallisin
asiantuntija-ilmein -- "tulee varmaan vuoden kuluessa hovin suloisin
tyttö, -- itse kuningaskin on huomannut sen, ja hän ymmärtää niitä
asioita, sanotaan."

"Kuningas?" -- toisti Otto nopeaan. -- "Vai niin!"

"Kuningattarenkin edessä", -- jatkoi pappi -- "on kaunis
Kristiina-neiti löytänyt suosion: kuningatar kuuluu pyytäneen hänet ja
kreivi Albertin pikku Rigmorin vakituisiksi seuraneidoikseen. Mutta
tekin näytätte hajamieliseltä, herra kreivi. En tahdo kauemmin häiritä
teitä lavertelullani. Minä tapailin teitä vain antaakseni teille pienen
salaisen paperilipun, jonka joku tuntematon pisti äsken käteeni pyytäen
minua antamaan sen teille muiden näkemättä. Pieni ritariseikkailu, voin
arvata; mutta en ole utelias. Näette, että sinetti on ehyt."

"Tietysti!" -- vastasi Otto. -- "Sinettihän on pyhä esine, jonka
teidän käsissänne täytyy olla hyvässä tallessa." Samalla hän otti
nopeasti tuon pikku kirjeen ja meni syrjemmä, lukeakseen sen sisällön.
"Keskiyöllä -- leppäkäytävällä joen luona -- ritarikunnian ja
uskollisuuden nimessä!" -- oli siinä viistoin latinalaisin kirjaimin,
ilman nimeä tai muuta merkkiä. Otto piilotti lipun ja oli jo kiihkeä
tietämään, mitä tuo odottamaton kohtaus merkitsi.

Kohta kun kuningatar näki taas kuningas-sulhasensa, astui hän iloisena
ja ystävällisenä häntä vastaan. Hän ei näyttänyt huomaavan, että
kuningas oli hajamielinen ja alakuloinen. Kuningatar luuli hänen olevan
iloisen ja tyytyväisen, kuten hän itsekin oli. Hän ei tiennyt, kuinka
iloiselta ja onnelliselta kuningas saattoi näyttää. Sellaisena kuin hän
oli hänet nähnyt ensi kerran laivasta, sellaisena hän ei enää nähnyt
kuningasta. Mutta ei hän nähnyt hänessä myöskään onnellista sulhasta.
Mahtavien kuningaskasvojen syvän totisuuden hän kuitenkin arveli nyt
kuninkaallisen sulhasensa luonteenomaiseksi ja vakituiseksi ilmeeksi.
Hän oli huomannut, että Valdemar piti häntä suuressa kunniassa; hän oli
nähnyt tuon ylvään sankarin syvästi liikutettuna hänen saapuessaan,
eikä hän tuntenut eikä vaatinut suurempaa ja tulisempaa rakkautta kuin
sen hyväntahtoisuuden, millä kuningas niin ilmeisesti kohteli häntä
ennen muita.

Kuningas oli hillinnyt itsensä ja mielensä oli tyyntynyt hän kävi nyt
käsin täyteen viinimaljaan, ja hänen onnistui ainakin kansan nähden
esiintyä iloisena ja autuaana. Siksi lausuikin kansanlaulu, jonka joku
nuori, nopsa talonpoika lauloi linnanpihalla:

    "Hääonnen maljoja joi he niin,
    se hetki ol' autuas:
    sai omansa Dagmar-kuningatar
    ja Valdemar-kuningas.

    Ilo silloin kulkurin köyhimmän
    ja rikkaan ol' yhtä suuri;
    kera porvarin talonpoika joi
    hyvän maljan pohjaan juuri."

Kaikki pääsivät nimittäin näiden häitten aikana vapaasti linnaan,
mikäli tila ja järjestys sen sallivat, ja niitä varten, jotka eivät
voineet mahtua linnan suureen saliin, oli linnanpuisto järjestetty
suureksi hääsaliksi soihtuineen, hauskoine soitantoineen ja
tansseineen, ja siellä tarjoiltiin runsaasti olutta ja simaa. Siellä
huvittelivat varsinkin rahvaan köyhemmät ja halvemmat jäsenet. Se
seikka, että juuri etupäässä tämä rahvas iloitsi kuningattaren tulosta,
sekä että huhu hänen hurskaudestaan ja se parempien ja onnellisempien
päivien toivo, joka täytti kansan, juuri teki ilon niin suureksi ja
yleiseksi, se näkyi selvään myös seuraavista kansanlaulun säkeistä:

    "Ei sortoa tuonut, -- rauhan toi,
    hyvän-mielen talonpoikaan;
    Kukan sellaisen synnystä iloiten
    maa aina kiitosta soikaan!"

Kun nyt maljat kiertelivät ritarisalissa, ja ylhäisen morsiusparin
onneksi juotiin äänekkäästi ja iloiten torvien kaikuessa niin sisällä
kuin puistossakin, yhtyivät kaikki läsnäolijat todellisella ilolla
talonpojan lauluun, jota kansa sitten usein toisti:

    "Jalon hääparin Kristus siunatkoon!
    Elon yhteisen pitkän antakoon!
    Sana Herran, hurskaus, oikeus
    jott' ois joka miehen rikkaus.
    -- Jalosta Böömistä tää neito tuli!"

-- "Jalosta Böömistä tää neito tuli!"

Kesken yleisen juhlahumun oli Valdemar kuulevinaan läheltään syvän
huokauksen, hän kääntyi ja luuli vilaukselta nähneensä saman pitkän
hunnutetun naisolennon, jonka hän äsken oli nähnyt joen luona, ja joka
nyt nopeasti hävisi iloiseen hääseuraan.

Ritarisalissa oli tanssi lakannut ja soihdut sammutetut. Joen rannalla
linnanpuistossa käyskeli tanskalaisrunoilija Thorgeir yksinään
hiljaisissa, haaveellisissa unelmissaan katsellen, kuinka kuu ja
tähdet kuvastuivat virtaan. Tuo kaunis: rauhallinen juhla, ritarisalin
humu, hääsoihtujen välke vehmaitten lehtien läpi, kuningattaren
lempeä, hurskas katsanto, laulu ja maljoissa välkkyvä viini ja ennen
kaikkea kauniit morsiusneidot olivat herättäneet niin monta kaunista
ja lempeätä kuvaa seitsentoistavuotiaan runoilijan sielussa, ettei
hän voinut ajatellakaan lepoa sinä yönä. Niissä ylhäisissä neidoissa
ja rouvissa, jotka hän sinä päivänä oli nähnyt, ei kuitenkaan
ollut ketään, jota hän niin ilokseen olisi katsellut, kuin itse
kuningatarta ja niitä kahta morsiusneitoa, jotka olivat kantaneet hänen
laahustintaan. Tuo näky väikkyi vielä hänen silmissään, ikäänkuin
hän näkisi Jumalan enkelien kantavan pyhää Agnesta taivaaseen. Sen,
mitä hän oli laulanut böömiläisestä prinsessasta sinä päivänä,
jolloin hän kuninkaan pöydän ääressä ensi kerran näki hänen kuvansa,
tuntematta häntä, johtui taas hänen mieleensä, ja se mitä hän silloin
ikäänkuin profeetallisen unen valtaamana oli aavistanut, se näytti
hänestä toteutuneen. Kansan ilo hurskaasta kuudentoista vuotiaasta
kuningattaresta näytti hänestä niin liikuttavan kauniilta, ja kuva
hänen rakkaasta vastaanotostaan rannalla oli niin eloisana hänen
mielessään, että hän nyt yksinäisyydessään sepitti ja lauloi tuon
ystävällisen laulun, jota kansa sitten niin usein ja mielellään lauloi
ja jonka kertosäe oli:

    "Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!"

Kulkiessaan näin hiljaisena unelmissaan ja hyräillen joen rannalla,
kuuli hän äkkiä aseiden helskettä lehmuskäytävältä. Hän tarttui kohta
lyhyeen miekkaansa ja riensi ääntä kohden. Pian hän näki kolme miekkaa
välkähtelevän puolivaloisalla käytävällä ja tunsi nopsan, solakan
Otto-kreivin, joka puolustautui rohkeasti ja reippaasti kahta vierailta
metsästäjiltä näyttävää suurta miehen-lurjusta vastaan. Thorgeir
ryntäsi päin miekka ojossa, mutta ennenkuin hän ehti taistelevien
luo, hän näki toisen oudoista vaanijoista kaatuvan maahan Oton miekan
iskusta ja toisen syöksyvän jokeen uimasilleen.

"Te kurjat konnat" -- huudahti Otto -- "minustako vai jostain toisesta
oli kysymys?"

"Ylhäinen nuoriherra", -- ähkyi haavoitettu -- "toista se tarkoitti,
minua kurjaa raukkaa se tarkoitti, -- säästäkää henkeni! Minä tulin
rauhallisessa asiassa, -- juommeko taas sovinnon ja kumppanuuden
maljan. Minä olen roisto, jos hirtän teidät kun te tulette vakoilemaan
meitä! Auttakaa minua vanhan ystävyyden takia -- minun vereni vuotaa
kuiviin!"

"Sinäkö siinä, vanha Punanokka! Vai niin!" -- sanoi Otto repien
paloiksi hienon liinakauluksensa. -- "Sido tällä haavasi, vanha
heittiö, ja lausu julki rauhallinen asiasi!"

"Pelkkää ystävyyttä", -- kieroili vanha juoppo -- "pelkkää kristillistä
ystävyyttä, -- onnentoivotus ja syleily, -- mutta tuon kiitoksen saa
suurellisten luona!"

Otto ei tiennyt, oliko tämä teeskentelyä vai oliko tuo kumma mies
juovuksissa. "Auta kanssani tämä tyhmyri linnaan!" -- sanoi hän
Thorgeirille, joka seisoi äänetönnä ja ihmetellen. -- "Tämä on vanha
tuttu, näen, -- hän tarkoitti minulle niin hyvää, että tuskin voin
liikuttaa kättäni. -- Jos hän jää eloon, puserramme kyllä totuuden
hänestä."

Thorgeir otti nyt raskasta heittiötä kiinni hartioista ja
punatukkaisesta päästä. Otto otti häntä jaloista, ja niin kantoivat
he hänet linnantornia kohti, hänen alituiseen muristessa hampaittensa
välistä ja parjatessa toveriaan heittiöksi, kun oli jättänyt hänet
pulaan. "Ellei hääolut olisi ollut väkevämpi minua", -- mutisi hän, --
"niin olisin saanut tuon peipposen kiinni siipiluusta, tuon, joka nyt
pitelee minua saappaista!"

"Luulitko minua linnuksi tai neidoksi, jonka voisi ryöstää ja viedä
pois?" -- sanoi Otto. -- "Tämäpä oli kaunis kohtaus! Tästä saa tuo
kirottu pappi vastata minulle, olkoon vaikka kymmenesti arkkidiakooni
ja kuninkaan rippi-isä!"

Sitten he hävisivät lehmusten väliin.



KOLMAS LUKU.


Varhain häiden jälkeisenä aamuna vilisi Riiben kaduilla paljon
kansaa katsomassa kuninkaan ja kuningattaren menoa tuomiokirkkoon
aamusaarnaan. Kuningas ei ratsastanut, kuten tavallisesti, valkoisella
oriillaan, vaan istui kultavaunuissaan kauniin Dagmarin rinnalla.
Yleisten ilohuutojen raikuessa lähestyi eräs vanha talonpoika kuninkaan
vaunuja ja lauloi selkeällä äänellä:

    "Ei taida kyntäjä laulaa,
    verolänget kun painavat kaulaa!
    -- Sopu, suopeus siunaa kyntäjän työn.

    Se kuningas voiton korjaa,
    jok' ei maassaan siedä orjaa
    -- Ei kahlittu koira saalista tuo."

Kuningas synkkeni kuullessaan laulun, joka oli ennestään hänelle tuttu.
Kuningatar kysyi, mitä laulettiin.

"Se on vanha laulu auraverosta", -- vastasi Valdemar tyytymättömänä.
"Talonpoika ei tyydy siihen ja minun on täytynyt sen takia pistää
Vordingborgin vankilaan muutamia niskoittelevia talonpoikia. Tuo
harmaaparta kai tahtoo heidän seuraansa. Aja!" -- huusi hän
kuskille, ja pian vaunujen räminä sekä uteliasten katsojien ilohuudot
tukahuttivat vanhan talonpojan laulun.

Kun kuningas palasi aamusaarnasta oli hänen mielensä erittäin lempeä
ja hiljainen. Hurskas arkkipiispa Antero oli kuninkaan toivon mukaan
ripittänyt salaisesti hänet sekä jakanut hänelle ja kuningattarelle
sakramentin. Ei kenellekään muulle Valdemar tahtonut paljastaa
sydämensä salaisuutta ja niitä taisteluita, jotka tekivät hänet
levottomaksi. Jumalaapelkäävä arkkipiispa olikin käyttänyt iloiten
hyväkseen tätä tilaisuutta ja laskenut kuninkaan sydämelle kaiken,
minkä hän luuli tuovan siihen rauhaa, sekä auttavan häntä voittamaan
tuon jäytävän intohimon, joka uhkasi tehdä hänen hurskaan, viattoman
kuningattarensa jalon luottamuksen hänen rakkautensa uhriksi.

Toinen rakkaus sydämessään häpesi Valdemar pettää sitä puhdasta
sielua, joka oli hänelle antaunut. Hän ei tiennyt mitään parempaa
keinoa voittaa itsensä, kuin syöksyä suureen taisteluun kruunun ja
kristikunnan kunnian edestä. Ja siksi hän oli, salaisen rikoksensa
sovinnoksi, vakaasti päättänyt tehdä ristiretken pakanalliseen
Liivinmaahan. Tätä hänen päätöstään arkkipiispa oli tukenut sitä
voimakkaammin, kun tuon hurskaan miehen omana sydämentoiveena oli kauan
ollut nähdä kristinusko juurrutettuna tuon villin kansan keskuuteen,
sekä saada suojella sen tunnustajia ja saarnaajia väkivaltaa ja sortoa
vastaan.

Kun kuningas aamusaaman jälkeen oli nuoren kuningattaren kanssa kahden,
puristi hän hänen kättään sydämellisesti, ja ennenkuin ilmoitti
hänelle päätöksensä, kehoitti hän häntä maan tavan mukaan vaatimaan
niinkutsutun huomenlahjan tai lausumaan toiveen, minkä hän näkisi
mieluimmin toteutetuksi ja minkä täyttämisellä kuningas saattoi häntä
ilahduttaa. "Elköön teidän pyyntönne olko vähäinen, jalo, kallis
kuningattareni", -- lisäsi hän -- "ja suokaa minulle ilo antaa teille
ensimäinen todistus rakkaudestani!" Hurskas Dagmar ei arvellut kauan.
"Itselleni en osaa mitään toivoa, rakas herrani ja kuninkaani" --
sanoi hän -- "sillä minä en epäile teidän sydämellisesti rakastavan
minua ja säilyttävän rakasta mieltänne minua kohtaan niin kauan kuin
Jumala suo minun elää teidän ja kunnon Tanskan kansan luona. Mutta
koska te kehoitatte minua esittämään pyynnön, niin mieleeni johtuu
lupaus, minkä minä annoin hurskaalle äidilleni erotessamme. Eräässä
teidän linnassanne istuu vanki, joka on pahasti loukannut teitä, ja
joka kuuluu hautoneen vaarallisia suunnitelmia valtakuntaa ja kruunua
vastaan teidän autuaan velivainajanne hallitessa. Teidän mahtava
kätenne vangitsi hänet ja hän on nyt kauan saanut ankarasti sovittaa
erehdystään. Antakaa armon käydä oikeudesta ja vapauttakaa nyt minun
rukoukseni tähden sukulaisenne, Slesvigin onneton piispa Valdemar,
vankilasta; antakaa hänet takaisin suvulleen ja ystävilleen, -- ja hän
ei varmaan koskaan riko teitä vastaan!"

Kuninkaan katsanto oli huomattavasti muuttunut.

"Elkää lausuko sitä pyyntöä, jalo kuningattareni!" -- sanoi hän
synkeänä. -- "Jos piispa Valdemar pääsee Sjöborgin linnasta, tekee hän
teidät ennen vuoden loppua leskeksi. Pyhältä isältäkin olen kieltänyt
tämän pyynnön; se on arka ja tärkeä asia ja minun pitää miettiä sitä
ainakin vuosi vielä."

"Kuninkaitten henki kuten heidän sydämensäkin on Kaikkivaltiaan
käsissä!" -- vastasi Dagmar. -- "Muistakaa minun ensimäinen pyyntöni,
kun Herran sana teidän sydämessänne siihen käskee! Minulla on sentään
toinenkin pyyntö, minkä te varmaan Jumalan takia ja Hänen takiaan,
joka oli kaikkien köyhien holhooja ja lohduttaja, tahdotte täyttää:
Vapauttakaa talonpojat heitä rasittavasta auraverosta, ja irroittakaa
niiden vankien kahleet, jotka tämän asian takia hädässään unhoittivat
alamaisuutensa lain ja sen ankaran hallitsijan edessä!"

"Huono esimerkki kapinoitsijoille!" -- sanoi kuningas. -- "Mutta tuossa
pyynnössä näen kuitenkin, hurskas kuningattareni, kauniin todistuksen
teidän äidillisestä rakkaudestanne kansaa kohtaan. -- Pyyntönne
täytetään!"

Hän soitti hopeakelloa, joka oli pöydällä, ja käski kohta Junkker
Strangen menemään hänen salakammioonsa.

"Te puhuitte Jumalan sanasta sydämissämme", -- hän kääntyi taas
kuningattareen, -- "ja minua ilahduttaa, että te niin nimitätte sitä
korkeinta, ehdotonta kutsumusta, joka määrää kunkin ihmisen pyrinnön
ja työn maailmassa. Siksi voinkin, luottaen siihen, ettette ymmärrä
minua väärin, lausua teille, mitä minä pidän Jumalan ehdottomana
äänenä sydämessäni, ja minkä minä olen luvannut Jumalalle ja pyhälle
Neitsyelle" -- ja nyt hän ilmaisi hänelle päätöksensä lähteä
viivyttelemättä arkkipiispan ja sotajoukon kanssa. Liivinmaahan,
suojelemaan sikäläisiä vainotuita kristityitä ja edistämään sanan
julistusta uskottomien keskuudessa.

Dagmarin kirkkaat, siniset silmät kyyneltyivät; mutta hän ei sanonut
sanaakaan pidättääkseen kuningasta tai saadakseen hänen päätöstänsä
horjumaan. -- "Lähtekää Herran nimeen, jalo herrani ja kuninkaani!" --
huokasi hän. -- "Jos te lähtisitte maallisen ja turhan taistelun takia,
olisi se minulle suru; -- nyt minä tahdon iloita, vaikkakin teidän
lähtönne ja vaaranne maksaa minulle kyyneliä."

Valdemar sulki hänet liikutettuna syliinsä. "Teidän puhtaisiin ja
hurskaisiin käsiinne", -- sanoi hän -- "minä uskon luottamuksella
kuningasvaltikan poissaoloni ajaksi; -- valtaneuvoston etunenässä
johtakaa nyt viisaasti kansaa ja maata sillä aikaa kun minä pidän
huolta kruunun kunniasta ja täytän lupaukseni."

Kuningatar katseli häntä alakuloisin, tutkivin silmäyksin. "Rakkain
herrani", -- sanoi hän lempeän varoittavasti -- "kunpa maallisen
kruunun kunnia ja loisto ei olisi teille kalliimpi kuin ikuisen elämän
kruunu, jota meidän myös pitää tavoitella. Teillä on suuri, mahtava
valtias-mieli, uljas puolisoni, mutta siinä teillä on myös suuri
houkuttelija vastustettavananne. Elkää suuttuko minuun, vaikka minä
en voi tätä suurinta ja melkein ainoata huoltani salata teiltä! Mitä
hyödyttää meitä, jos me voitamme kaiken maailman, mutta kuolematon
sielumme saa vahingon?"

"Rakas, hurskas papitar!" -- vastasi Valdemar hymyillen. "Jos sinä et
olisi nainen, olisit varmaan piispa tai paavi. Valtakunnassani kuoli
äskettäin eräs hurskas mies, joka oli niin pyhä, että hänen uskotaan
voineen tehdä ihmeitä; hän on usein sanonut minulle samaa. Hyvä hurskas
arkkipiispamme kehoittaa minua myös uutterasti itsenikieltämiseen ja
nöyryyteen. Mutta mitä se kaikki auttaa? Maailma vaatii oikeutensa
eikä kotka muutu kyyhkyseksi. Kun minä luulen olevani nöyrin, huomaan
kuitenkin aina, että minä en ole syntynyt kulkemaan allapäin, vaan
rientämään uljaana ja vapaana joukon ohi ja liikkumaan mahtavana siinä
maailmassa, mikä on minun edessäni. Minä myönnän olevani vielä levoton
ja kiihkeä maailmanlapsi, joka ei voi tyytyä taivaanvaltakuntaan,
vaan tahtoo pitää kruunun ja onnen tässä maailmassa. Mutta elköön se
sinua huolettako hurskas Dagmarini, en kadota kuitenkaan näkyvistäni
sitä autuuden kruunua, mitä en täällä voi saada, mutta joka kuitenkin
yksinään antaa kaikille maailman kruunuille niiden oikean valon ja
loiston."

Näin sanoen Valdemar jätti hurskaan, rakastettavan kuningattarensa,
lähtien salakammioonsa, missä Junkker Strange odotti häntä. Auraveron
lakkauttaminen ja Vordingborgin vankien vapauttaminen olivat ensi
asiat, jotka kuningas pyysi uskollisen ystävänsä ja neuvonantajansa
suorittamaan; mutta hänellä oli vielä pari muuta kahdenkeskistä
sanaa sanottavaa hänelle. "Rakas, uskollinen Strange", -- sanoi
hän -- "sinä olet tuntenut minut pienestä pitäen; sinä olet ollut
minun vikojeni vaitelias ja uskollinen todistaja; viimeisenkin
sinä piiloitat sydämeesi; olkoon se mennyt ja voimaton muisto --
hävitä tuo intohimoinen salakirje, minkä minä lähetin sinulle! --
sinä olit paha kyllä oikeassa, sinä tunsit paremmin kuin minä itse
levottoman sydämeni, mutta minä tahdon sen pakoittaa vakavuuteen ja
uskollisuuteen, ja jos minusta ei koskaan tule onnellista puolisoa,
niin onnettomaksi ei kuitenkaan viaton Dagmar tule minun tähteni. Hän
on hyvin hurskas ja hyvä minua kohtaan, sen minä myönnän, -- ja nyt
minä huomaan, että me sovimme yhteen kuin kotka ja kyyhkynen; mutta jos
Jumala ja pyhä Knuut suovat, niin hän ei tule koskaan katumaan, että
jätti isänsä ja äitinsä, ja tuli kotkan morsiameksi vieraaseen maahan."

"Herra kuninkaani", -- vastasi Junkker Strange, "tässä on kirje, jonka
te lähetitte minulle ritari Glugin mukana. Lähdettyäni Pragista se
on polttanut rinnallani kuten nokkosen lehti. Repikää se itse, jotta
se on vain kuollut ja voimaton muisto! Iloitsen sydämestäni, etten
levottomuudestani teidän ja hurskaan kuningattaren rauhan takia turhaan
ole luottanut teidän synnynnäiseen kuningasmieleenne, sekä siihen
valtaan, mikä hyvyydellä ja suloudella on kaikkiin suuriin sydämiin."

Kuningas otti kirjeen kiihkeästi ja repi sen. "Kas niin", -- sanoi hän
-- "näin minä rikon jokaisen oman onnen vaatimuksen, niinkuin se olisi
rikollinen, ja väärä sopimus suuren sielujen-viettelijän kanssa. Tästä
hetkestä alkaen minä olen vain kuningas ja ristiretkeläinen, ja jos
Jumala suo minulle tahtoa ja voimaa niin minun onneni on tästälähin
jalon kuningattareni rauha, ja kansani ja valtakuntani kunnia. Mutta
tahdon kuitenkin säilyttää tämän nöyryyttävän muiston heikkoudestani
etten koskaan ylpeilisi, luullen itseäni voimakkaammaksi kuin olen
istuessani täällä salakammiossani yksin Jumalan kasvojen edessä." --
Näin sanoen hän kätki kirjeen palaset huolellisesti tärkeimpien ja
salaisimpien valtiopapereittensa joukkoon, hyvin liikutettuna painaen
hyvän ystävänsä kättä sydämelleen.

"Nyt tunnen suuren Valdemarin pojan", -- sanoi Junkker Strange,
vastaanottaen nuoren kuninkaansa syleilyn sydämellisellä ilolla. "Ja
nyt herra kuninkaani", jatkoi hän iloisena -- "hyvää ja rehellistä
päätöstä seuraa iloinen ja tyyni katsanto. Minä en siis ole ansainnut
mitään moitetta kuningattarenne tuojana, ja te kai myönnätte minulle,
että prinsessaan nähden hänen kuvansa oli vain varjo. Katsokaa, täällä
se on minulla vielä; koska kuninkaani ei ole vaatinut sitä takaisin,
aijotte te ehkä jättää sen minulle ystävälliseksi muistoksi lyhyestä,
kadotetusta sulhasajastani."

"Kuva", -- toisti kuningas ja katsoi puoleksi hämillään tuttua
kultarasiaa, missä sitä säilytettiin, "niin, sen saat pitää".

Junkker Strange pudisti päätään ja avasi kaihomielisenä rasian, niin
että kaunis kuva tuli esiin.

"Minä ymmärrän sinut, vanha hyvä ystävä"; sanoi kuningas punastuen.
-- "Ota nämä kultaketjut muistoksi niistä kauniista kahleista, jotka
toit minulle, mutta anna minulle kuva! Minä saan kyllä hävetä joka
kerta kun silmään sitä; mutta se seuraa minua kuitenkin hautaani saakka
muistuttaen minua valasta ja velvollisuudesta sekä siitä unelmasta,
mikä oli minun lempein ja viattomin unelmani!" Sitten hän kätki kuvan
poveensa katsomatta sitä, ja nojaten posken käteensä istui pitkän aikaa
ääneti tuijottaen eteensä.

Junkker Strange pudisti päätään. "Milloin tulee se aika, jalo herra
kuninkaani, jolloin te saatte kyllänne unelmista", -- lausui hän
vihdoin vanhalla vapaudellaan. -- "Papit, runoilijat ja naiset ovat
kuitenkin luvallanne sanoen ajaneet koko joukon turhuutta päähänne ja
sydämeenne, mistä teidän on vaikea päästä vapaaksi jälleen ennenkuin
tulette vanhaksi ja harmaaksi. No, Jumalan nimessä, olkaa huoleti,
kuninkaani! Minä ratsastan Vordingborgiin junkkari Knuutin kanssa ja
vapautan vangit; kun minä palaan, on täällä todellinen hääilo, toivon
minä."

"Huomenna päivän koittaessa minä lähden sotajoukon kanssa
Liivinmaalle!" -- lausui Valdemar kiivaasti. -- "Olen saanut kyliäni
unelmista, Strange! Tästälähin näet minut valveilla. Sinä riennät
sotajoukkoon lippukuntinesi niin pian kuin voit! Jumala kanssasi!"

Kuningas asteli pitkin askelin lattialla edestakaisin, ja Junkker
Strange sanoi hyvästit ja läksi. Kohta ilmoitti kamaripalvelija nuoren
Otto-kreivin. Hän astui sisään oikea käsi sidottuna.

"Mitä! Haavoitettuna?" kysyi kuningas. "Joko sinulla on ollut
kukkosota, ritarillinen kaksintaistelu?"

"Oh ei, kuninkaallinen sukulaiseni!" -- vastasi Otto. "Olen vain
vanginnut heittiön, jolla oli asiata teille. Tämän kirjeen on hän itse
antanut, mutta tässä on toinen, joka löytyi piilosta hänen hihastaan."
Hän ojensi sitten kuninkaalle molemmat kirjeet ja kertoi tarkkaan
öisen seikkailunsa, samoinkuin epäluulonsa siitä, että nimittäin
arkkidiakooni Arnfred oli liitossa schweriniläisen vakoilijan ja hänen
herransa kanssa.

Valdemar luki nopeaan molemmat kirjeet. "Kohtelias onnentoivotus
kreivi Henrikiltä häihini", -- sanoi hän -- "ja nimetön kirje joltakin
nimettömältä kunniattomalta narrilta, jolla nähtävästi olisi suuri halu
paljastaa salaisuuteni, jos hän tietäisi ne. Ei kumpikaan näytä minusta
tärkeältä. Jos schweriniläinen metsästäjä on ollut humalassa, kuten
sanot, ja jos hän ei nyt tahdo mitään tunnustaa, valitkoon hän minun
puolestani minkä hirsipuun itse tahtoo. Hän on hätyyttänyt henkeäsi
ja vapauttasi vain humalaisena, ja se olkoon sinun ja vankisi välinen
asia. Pappiin nähden, josta sinä puhuit, osaan minä olla varuillani;
mutta ei ole mitään pätevää todistusta häntä vastaan. Hän on loukannut
ja peijannut sinua, mutta ratkaise sinä asiasi hänen kanssaan miten
tahdot ja uskallat! Minä puolestani tahdon olla erilläni hengellisistä
herroista. Niinkuin tuntuu, herra ritarini", -- lisäsi hän hymyillen
-- "olet kyllä itse ollut viinin ja tanssin vaikutuksesta eilen
illalla niin iloisena ja seikkailunhaluisena, että luultavasti et
tiennyt selvästi mihin yritykseen ryhdyit. Ole toiste varovaisempi
ennenkuin riennät johonkin kohtaukseen, eläkä etsi kovin kiihkeästi
ritariseikkailuja!" Sitten kuningas laski nuoren sukulaisensa menemään,
ja Otto oli suuttunut sydämessään sekä näistä neuvoista, että siitä
välinpitämättömyydestä, millä kuningas käsitteli asiaa, joka sikäli
kuin Otto tunsi Schwerinin kreivien salaista mielialaa, näytti
ankarimman tutkimisen arvoiselta.

Lähtiessään nyt mieli ylpeänä ja loukattuna kuninkaan salakammiosta,
Otto kohtasi takapihalla kumaraselkäisen arkkidiakooni Arnfredin,
joka näytti hämmästyvän nähdessään hänet ja koetti hiipiä hänen
ohitseen pihan halki, missä kuninkaan jahtipojat ja haukankesyttäjät
huvitteleivat opettamalla koiria ja haukkoja. Otto ei päästänyt häntä
ohitseen, vaan kiiruhti nopeasti häntä kohti. "Pysähtykää vähän,
arvoisa herra!" -- sanoi hän, punaisena vihasta. -- "Minä olen teille
kiitoksen velkaa kauniista kutsusta kohtaukseen."

"Armollisin ritari ja kreivi!" -- vastasi pappi, kumarrellen ja
vapisten. "Minä en toivo mitään epämieluista -- näen, että olette
haavoitettu ja vihoissanne, mutta minä vakuutan teille Pyhän
Augustiinuksen nimessä, että olen yhtä syytön ja tietämätön tästä
asiasta kuin vasta syntynyt lapsi."

"Mahdollista, hurskas herra!" -- vastasi Otto, "mutta sopiiko niin
viattoman ja pyhän miehen olla salaisten, epäilyttävien kutsujen
välittäjänä, koskivatpa ne rakkausjuttuja tai salamurhaa --? Ja
voitteko kieltää olevanne liitossa kuninkaan pahimpien vihollisten
kanssa ja aikoneenne kavaltaa heille hänen salaisuuksiaan?"

"Voitteko todistaa, mistä syytätte minua?" -- vastasi nyt Arnfred
uhmaten; samalla kuninkaan palvelijat jättivät haukkansa ja koiransa ja
riensivät luo. -- "Olenko loukannut teitä tai kuningasta", -- jatkoi
pappi äänekkäästi. -- "Olkaa hyvä ja haastakaa minut siinä tapauksessa
oikeaan tuomioistuimeen, ja kanooninen oikeus ratkaiskoon asian! --
Täällä koirien ja renkien keskellä ei minun eikä teidän sovi riidellä."

"Piru vieköön teidän kanoonisen oikeutenne!" -- huusi kiihtynyt
nuorukainen. -- "Muuta lakia ja oikeutta en ymmärrä kuin hyvän
miekkani; jos tahdotte taistella kanssani elämästä ja kuolemasta, niin
tulkaa, -- jos ette, niin teidät saa potkaista ulos kuninkaan talosta
kuin kavaltajan."

"Pitäkää varanne, nuori kiivas herra!" -- uhkasi Arnfred ja koki
näyttää mahdollisimman arvokkaalta. -- "Jos koskette hiuskarvaankaan
pyhän kirkon palvelijaa, niin se tulee kalliiksi teille. Jos kuningas
itse olisi sallinut teidän menetellä noin jumalattomasti, niin hän
katuisi sitä katkerasti. Minä valitan arkkipiispalle ja paaville!
Teidät eroitetaan kirkon yhteydestä, -- tuomitaan sekä ajassa että
ijankaikkisuudessa."

"Valittakaa vain arkkipiispalle ja paaville", huudahti Otto -- "mutta
pysykää vain asiassa! Kuningas ei tahdo välittää tuollaisesta raukasta,
mutta minä julistan teidät omissa nimissäni ja omalla vastuullani
heittiöksi ja kavaltajaksi kaikkien näiden kunnon miesten läsnäollen,
ja jokaiselle täälläolevalle uskolliselle kuninkaan palvelijalle minä
annan omalla vastuullani sekä keisarin että paavin edessä luvan ajaa
teidät ulos kuninkaan talosta koiraruoskilla."

Kaikki linnan rengit ja palvelijat pitivät suuresti reippaasta Otosta,
ja tuskin tämä oli lausunut mielettömät sanansa ennenkuin kaikki
huusivat: "ulos kavaltaja, ulos kavaltaja!" ja koiraruoskat viuhuivat
jo papin käsien ja säärten ympärillä. Hirveästi sadatellen ja uhkaillen
täytyi häväistyn arkkidiakoonin paeta, ja yleisen melun kaikuessa
jahtikoirat pitivät pakenijaa jonakin metsänotuksena ja repivät hänen
vaatteitaan.

"Pysäyttäkää koirat ja antaa hänen juosta!" huusi Otto. "Ei kannata
hosua hyvää koiraruoskaa kappaleiksi tuollaiseen roistoon." Ja
saamatta muuta merkittävää vammaa kuin häpeän ja pelon, pääsi Arnfred
linnanpihalta ja riensi revityin vaattein kapitulitaloon hämmästyneen
rahvaan seuraamana ja surkuttelemana.

Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota linnassa ja kaupungissa.
Arkkipiispa Antero oli kohta senjälkeen ollut kreivi Albertin kanssa
kuninkaan luona. Kuningas kuului olleen kovin suuttunut, mutta
jotkut sanoivat, että hän oli koettanut puolustaa ajattelematonta
sisarensapoikaa näyttämällä erään kavalluskirjeen, minkä arkkipiispa
oli tuntenut käsialasta Arnfredin kirjoittamaksi. Huhut ja arvelut
tästä asiasta olivat hyvin erilaisia. Yleensä säälivät ihmiset olivat
rääkätyn papin puolella. Se että rääkkääjä oli ylhäinen herra ja
kuninkaan sisarenpoika, pahensi asiaa. Arkkidiakoonin rikos ei ollut
todistettu, sanottiin, ja arkkipiispa itse oli lausunut olevansa
pakoitettu papiston turvallisuuden ja arvon takia ilmoittamaan asian
paavilliselle hallitukselle. Sillä välin Otto-kreivi asteli levotonna
edestakaisin linnan puistossa. Hän oli tyyntynyt, ja sen jälkeen mitä
oli tapahtunut, hän huomasi joka hetki voivansa tulla vangituksi. Hän
tiesi hyvin, että noin ilkkuva hyökkäys kunnioitettua pappia vastaan
yllyttäisi sekä rahvaan että lukuisat luostariveljet hänen kimppuunsa,
ja hän harkitsi nyt itsekseen, eikö sellaisten olosuhteiden vallitessa
ollut viisainta kiiruusti jättää hovi ja Riibe.

Hänen käyskellessään näin levottomin miettein, hän näki kevyen
naisolennon tulevan vastaansa, vaaleat kiharat kaulalla, ja kasvoiltaan
aivan kalpeana. Se oli kaunis Riisen Kristiina. "Taivaan Jumala, ritari
Otto!" huudahti hän itkien, "mitä te olette tehnyt? Teitä etsitään
koko linnasta vangittavaksi. Kuningas, arkkipiispa, kaikki ihmiset
ovat suuttuneet teihin. Hurskas kuningatarkin sanoo, että se oli paha
ja jumalaton teko. Minä olen ainoa, joka en sentään mitenkään usko,
että te olette paha ja jumalaton. Mutta tulkaa, tulkaa! Minä piiloitan
teidät maitotupaan ennenkuin he saavat teidät kiinni ja työntävät
teidät torniin!"

"Ole tyyni, hyvä, siunattu tyttö!" -- vastasi Otto iloisena ja unohti
kaiken vaaransa, nähdessään tytön lempeän osanoton. "Ole tyyni,
eläkä vain epäile minun viattomuuttani. Minä olen vain rangaissut
teeskentelijän ja kavaltajan. Hän on tahtonut houkutella minut
salamurhaajan käsiin, hän on tahtonut kavaltaa herrani ja kuninkaani,
hän on täysin ansainnut häpeänsä, ja muuta vammaa hän ei saanutkaan."

"Jumalan kiitos, te olette viaton!" huudahti Kristiina-neiti iloisena
ja kuivasi kaulaliinaansa kyynelet sinisistä silmistään. -- "Sen minä
kyllä tiesinkin! Te ette voi olla paha ja jumalaton. Mutta Jumalan ja
Pyhän Neitsyen nimessä, tulkaa, minä piiloitan teidät. Sanotaan, että
kuningas on niin vihainen, niin vihainen."

"Jumala sinua siunatkoon, hyvä rakas Kristiina! Mutta tuolla tulee
joku; minä en tahdo väistyä. Kätkey tuohon pensaaseen; puhutaan pahaa
jos meidät nähdään näin."

Tulipunaisena ja hämillään silmäsi Kristiina-neito epäjärjestyksessä
olevaa pukuaan ja kätkeytyi nopeasti pensaaseen. Otto näki nyt tulijan
kreivi Albertiksi. Hän meni rohkeasti tätä vastaan.

"Tuhma juttu, nuori, kiivas orpanani!" sanoi vakava sotaherra "Minä
etsin sinua kuninkaan käskystä; hän näytti kuitenkin vihaisemmalta
kuin todella on; mutta jos et tunnin kuluessa ole linnan ja kaupungin
ulkopuolella, niin hän ei voi sinua pelastaa. Sinua etsitään nyt
linnasta vangittavaksi, mutta sinun hevosesi odottaa satuloituna
puutarhaportin luona. Heitä viitta yllesi ja joudu maasta pois
mahdollisimman pian! Elben luona sinä yhdyt lippukuntinesi sotajoukkoon
ja seuraat meitä Liivinmaalle!"

"Kiittäkää kuningasta! Minä tottelen heti!" vastasi Otto. "Minä toivon
että te, ankara orpanani, yhtä vähän kuin kuningas pidätte minua
huonona, kostonhimoisena ihmisenä tämän ajattelemattomuuden takia;
täytyisihän olla kuin kivi tai kanto, jos ei suuttuisi tuollaiseen
alhaiseen kavaltajaan."

"Ei paholaistakaan vastaan saa ritari taistella koiraruoskalla!"
vastasi kreivi Albert synkkänä. "Käyttäkää nyt miekkaa sen paremmin
kirkon vihollisia vastaan, ja kaikki voi vielä tulla hyväksi! Joudu nyt
vain pian pois täältä!" Kreivi Albert vaikeni ja katsoi hämmästyneenä
pensaasen, mistä pieni vaaleatukkainen tytönpää pisti esiin
kuunnellakseen. "Täällä näkyy olevan pensailla korvat", lisäsi hän ja
veti Oton nopeasti mukaansa. Otto katsahti vielä kerran ystävällisen ja
kiitollisen näköisenä pensaaseen ja poistui totisen ylimyksen kanssa
puutarhasta.

"Hän on pelastettu! Kaikki voi tulla hyväksi vielä!" sanoi
Kristiina-neiti ja hypähti ulos pensaasta kun he olivat poissa. --
"Mutta ah, nyt hänen täytyy paeta, tuon kauniin, uljaan ritarin, ehkä
hän ei palaa enää koskaan. Kas, tuohon häneltä on jäänyt kallisarvoinen
sinettisormuksensa. Miten minä voin sen hänelle toimittaa. Minun täytyy
se piiloittaa, siksi kun hän palaa."

Sitten hän otti sormuksen maasta ja sitoi sen silkkilangalla vyönsä
hopeasolkeen merikivisen ristin ja pyhänjäännöksen viereen, jotka hän
aina säilytti mukanaan. Sen tehtyään hän juoksi kevyenä kuin lintu
oikopolkua myöten linnaan.

Seuraavana päivänä oli Riiben linnassa hiljaista ja autiota. Kuningas
oli lähtenyt sotaan joukkoineen, ja arkkipiispa kolmen ritariveljensä
kera johti laivastoa. Arkkipiispan neljäs veli, rohkea, kiihkeä
Pietari-piispa seurasi kuningasta kreivi Albertin ja Gleichenin kreivi
Engelbrektin kanssa. Veljekset Iivari ja Egge Glog, Esbern Snaren
poikia, sekä heidän lankonsa Johan Ganz ja Ove Dyre, samoinkuin
moni muu kuuluisa läänitysmies ja ritari, olivat ottaneet vastaan
ristin piispalta ja seurasivat kuningasta lippukuntineen lukuisain
soturiryhmien joukossa. Kuninkaan seurassa oli sitäpaitsi vanha
uskollinen kamarimestari Andreas, tanskalaisrunoilija Thorgeir ja
islantilainen runoilija sekä veljekset Gunnar ja Henrik Harpesträng.
Riisen Kaarle ratsasti reippaana ja iloisena, kantaen miekkaa ja
sileätä asemiehenkilpeä, ylevän asemestarinsa rinnalla. Pian ehti
Junkker Strange joukkoon mukanaan melkoinen lisäväki, ja Elben luona
liittyi heihin Otto-kreivi, valikoidun friisiläisjoukon kera.



NELJÄS LUKU.


Kuningatar Dagmar istui nyt yksinään linnassa hovineitiensä ja
rouviensa kesken. Ensi tunneiksi eron jälkeen hän sulkeutui kappeliin
keventääkseen sydäntään kyynelillä ja hurskailla rukouksilla.
Lempeänä ja tyynenä astui hän taas ulos kappelista ja kutsutti kohta
hovimestarinsa herra Ib Urnen. Tämän kanssa hän neuvotteli siitä,
miten hän viisaimmin käyttäisi sitä suurta valtaa, minkä Herra nyt oli
lahjottanut hänelle, levittääkseen onnea ja siunausta ympärilleen.

Herra Ib Urne oli yhtä ymmärtäväinen kuin mahtavainenkin herra, ja
parempaa neuvonantajaa kuningas Primislaus ei olisi voinut tyttärensä
mukaan jättää. Tuon vanhan rehellisen ritarin näkeminen, jolla oli
valkeat, hurskaasti jakaukselle kammatut hiukset, ja jonka musta
saksalaisen ritarikunnan puku lisäsi hänen papillista ulkonäköään,
muistutti Dagmarille aina hänen kuningasisäänsä, jonka herra Ib Urne
myöskin silminnähtävästi oli ottanut esikuvakseen sekä pukuun että
esiintymiseen nähden. Hän neuvoi kuningatarta ennen kaikkea, ettei
hän käyttäisi kuninkaan hänelle jättämää valtaa muihin kuin hyviin
ja kristillisiin yrityksiin, joilla hän voi saada itselleen kansan
rakkauden ja luottamuksen, herättämättä valtaneuvostossa epäluuloja
maallisesta vallanhimosta tai halusta sekaantua niihin valtiotoimiin,
joita hän ei vielä voinut tuntea.

"Kristus ja Pyhä Neitsyt suojelkoot minua sellaisesta huonosta
ominaisuudesta!" vastasi Dagmar. "Minulla ei ole isän, vaan äidin huoli
monista tuhansista lapsistani. Mutta, jotta en olisi vain nimeltäni
rakkaan Tanskan kansan äiti", Jatkoi hän hiukan mietittyään, "niin
täytyyhän minun tuntea maata ja kansaa, ja sitä minä en voi oppia
istumalla paikoillani täällä Riiben linnassa. Minä toivon saavani tehdä
matkan maan halki; ja jos minun sopii matkustaa tuntematonna, niin
siten minä ehkä saan tilaisuuden nähdä maata ja kansaa todellisemmassa
valaistuksessa kuin jos minä kuningattarena kiertäisin ottamassa
vastaan alamaisteni suosiota. Jos voisin tavallisena ritarin rouvana,
mukanani pieni seurue, herättämättä huomiota loisteliaisuudella
matkustaa maan halki, olisi se minulle suuri ilo ja vaihtelu
yksinäisyydessäni, eikä se houkuttelisi minua itserakkauteen." Tätä
kuningattaren toivetta vastaan oli herra Ib Urnella vain joitakuita
arveluja tapaan nähden, ja hän neuvoi kuningatarta ilmoittamaan siitä
valtaneuvostolle sekä kaikessa mukautumaan kansan totunnaistapoihin.

Muutamia päiviä senjälkeen ratsasti kuningatar, ikäänkuin
metsästysretkelle, vakaisella valkealla juoksijallaan linnanpihalta,
mukanaan prinsessa Regitza, kreivitär Ida ja Riisen Kristiina, ynnä
drotsi, hovimestari sekä molemmat böömiläiset kaniikit, Renert ja
Albrecht, lukuunottamatta muutamia palvelijoita ja neitosia. Tämä
ruhtinaallinen matkue oli kuitenkin kaikessa vaatimattomuudessaan
muhkeampi, kuin tässä maassa oli totuttu näkemään, ja missä tuo kaunis
ritarirouva ylhäisine herroineen ja naisineen kulki, kaikkialla iloinen
kansa tervehti häntä rakkaana kuningattarenaan. Niin hän kiersi maan
tärkeimmät kaupungit sekä useimmat kuninkaan linnat Jyllannissa
niinkuin saarillakin. Koska hän ei itse tuntenut maata oli hän antanut
drotsin huoleksi matkan järjestämisen. Kuitenkin hän silloin tällöin
teki muutoksia ohjelmaan hovimestarin tai kunnia-arvoisan Renertin
ehdoitusten mukaan.

Kun he olivat tulleet Pohjois-själlantiin, oli tämän hengellisen herran
vaikeata saada kuningatar olemaan poikkeamatta Sjöborgin linnaan, minkä
kaunista asemaa tyynen sisäjärven keskellä hän erityisesti ylisti,
jota vastoin drotsi, Astrad Fräcke ja prinsessa Regitza alituiseen
koettivat estää sinnemenoa, kuitenkaan esittämättä todellista syytä
siihen. Eräänä päivänä katseli kuningatar Gurre-järven kauniita
seutuja ja osoitti erästä paikkaa järven luona minne hän kerran toivoi
rakentavansa linnan; paikka näet muistutti hänelle hänen lapsuutensa
onnellisimpia päiviä eräässä samanlaisessa rauhallisessa seudussa,
missä hänen isällään oli ollut huvilinna. Tässä tilaisuudessa puhui
Renert taas Sjöborgista, mikä hänestä näytti kauniimmalta kuin se
linna, josta kuningatar uneksi Gurre-järven luona. "Me emme ole kaukana
sieltä", sanoi hän. Ja kuningatar sai suuren halun nähdä sen, mutta
kohtasi taas vastaväitteitä.

"Mitä ihmeellistä siinä linnassa on", sanoi hän, "kun mielipiteet
sen katsomisesta ovat niin erilaiset? Ei se tietääkseni ainakaan ole
sellainen vaarallinen, lumottu linna, joista provencelaiset trubaduurit
kertovat niin paljon ihmeellistä."

"Sitä on useimmiten käytetty valtiovankilaksi, jalo kuningatar",
vastasi prinsessa Regitza, "siellä juuri Holsteinin vanha Adolf-herttua
istui vielä vähän aikaa sitten, ja välttääkseni sellaisia ikäviä
muistoja -- --"

"Nythän hän on jo vapaa ja sovinnossa kuninkaan kanssa", -- sanoi
Dagmar. "Hänhän elää rauhassa ja tyytyväisenä Schvabenburgissa eikä
enään välitä turhasta loistosta ja maineesta. Nyt me ratsastamme
Sjöborgiin!" ja kuningatar kääntyi päättäväisemmin kuin olisi hänestä
uskonut Astrad Fracken puoleen. "Ruhtinaallisten henkilöiden", jatkoi
hän vakavana, "vähimmin pitäisi välttää tuollaisia muistoja vallan
ja korkeuden alennuksesta sekä meidän kaikkien yllämme olevasta
kaikkivaltiaan kädestä."

Huomattiin ettei ollut soveliasta väittää enempää vastaan, ja pian näki
kuningatar tuon ikivanhan linnan, joka vanhan kaupungin raunioitten
välissä lepäsi erään sisäjärven pienellä saarella, näyttäen siellä
vahvoine muureineen ja korkeine torneineen valloittamattomalta. Vain
kuningattaren erikoisesta käskystä kalastajat tohtivat soutaa seurueen
saareen. He astuivat jalkaisin rappeutuneiden raunioitten läpi, missä
nyt vain muutamia kalastajatupia kyyhötti vanhojen kivirakennusten
suurten muurien suojassa. Heidän täytyi pysähtyä hetkeksi suletun
linnanportin eteen, kun linnanvouti harkitsi, uskalsiko hän
kuningattaren käskystä avata ovet vai ei. Sillävälin oppineet kaniikit
lukivat ja selittivät sitä latinalaista päällekirjoitusta, mikä oli
hakattuna kiveen linnan portin yläpuolelle todistamaan linnan ikää
-- sen näet sanottiin olevan pakanain rakentama Aristoteleen ja
Aleksanteri Suuren aikoina. [Vixit Aristoteles et Alexander dominatur
dum per gentiles castrum Sjöborg fabricatur.] Vihdoin avattiin portti,
ja matkaseurue astui linnan kartanolle.

"Täällä on synkkää ja kolkkoa!" sanoi Dagmar, katsellen korkeata,
vahvaa vankitornia ja paksuja muureja, jotka ahdistivat sisäänsä
hiljaisen, aution pihan, missä ruoho kasvoi siltakivien ylitse ja
missä ei ollut nähtävänä jälkeäkään elämästä ja työstä. "Jos en olisi
ehtinyt näin pitkälle, niin olisin halukas kääntymään takaisin!" jatkoi
kuningatar. "Täällä näyttää siltä kuin linnassa, missä musta surma on
pitänyt asuntoa."

"Teidän armonne ei kai tahdo nähdä enempää?" sanoi eräs pieni, vahva ja
nyrpeännäköinen mies, joka, toisessa kädessään karvalakki ja toisessa
avainkimppu muutamia kertoja nöyrästi oli kumartanut kuningattarelle,
tämän huomaamatta häntä. Hän oli linnanvouti, jonka tervehdykseen
kuningatar nyt vastasi, tiedustaen hänen nimeään ja virkaansa. "Eikö
täällä linnassa nyt asu ketään?" kysyi hän hajamielisenä.

"Ainoastaan minä, teidän armonne, vanhan vaimoni ja vanginvartijan
kera", vastasi hän epävarmalla äänellä -- "ja tietysti", jatkoi hän
nopeasti, kun kuningatar katsahti ympärilleen, "kunnian-arvoisa piispa
tuolla tornissa. Hän se katselee tuolta rautaristikon läpi, hän ehkä
alamaisesti pyrkii puheillenne ja lavertelee kaikenlaista huonosta
kohtelusta, mutta minä pyydän nöyrimmin teitä olemaan kuuntelematta
hänen puheitaan. Hän on vaarallinen Jumalan hylkäämä olio, jossa ei ole
sanaakaan totuutta."

"Ah, täälläkö tuo vanha, onneton piispa istuu!" huoahti Dagmar,
katsahtaen sydämellisellä säälillä rautaristikkoa kohti, mutta kauhu
yhtyi hänen sääliinsä, kun hän näki hurjat, kalpeat kasvot, joissa
oli ruokkoamaton, punertava parta, ja jotka suonenvedon tapaisesti
vääntyivät ristikon takana, samalla kun kaksi välähtelevää, tummaa
silmää tuijotti kuningatarta vastaan.

"Kuningatar Juditin jalo tytär, Tanskan hurskas kuningatar!" kuului
kolea miehenääni tornista. "Minä vannotan teitä armeliaan Jumalan
ja pyhän äitinne nimessä, että ette lähde tästä kurjuuden pesästä
ennenkuin olette kuullut mitä onnettomalla, rääkätyllä piispa
Valdemarilla on teille sanottavaa!" -- "Puhukaa vapaasti, onneton!"
vastasi kuningatar. "Teillä ei voi olla minulle mitään sanottavaa, mitä
muut eivät saisi kuulla."

"Ellei huhu teidän hurskaudestanne ole pettänyt minuakin", huusi vanki
katkeran ylpeänä, "niin ette varmaankaan vaadi, että kuningassukuinen
piispa antaisi kurjuutensa teidän palvelijainne ja piikainne nähtäviin.
Minä, joka olen ripittänyt kuninkaita ja keisareita, en varmaankaan
turhaan kerjää teiltä hetken keskustelua ilman ivaavia todistajia!"

"Minun seurueessani ei ole ketään, joka pilkkaisi onnetonta", vastasi
kuningatar, "mutta minä täytän teidän toiveenne! -- Viekää minut
linnaan ja tuokaa tuo vangittu herra minun luokseni!" käski hän
linnanvoutia.

Tämä kohautti hartioitaan ja pudisti arvellen päätään samalla kun
hän tympeännäköisenä hitaasti avasi oven kuningattarelle ja hänen
seurueelleen. He astuivat etusalin läpi suureen kaarikattoiseen
ritarisaliin, mikä oli täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, ja missä
pöllöt ja lepakot lentelivät pelästyneinä rikkinäisten ikkunoiden läpi.

"Teidän armonne antakoon anteeksi että täällä ei ole siivottu eikä
pesty!" mutisi vouti. "Tänne emme juuri odota muita vieraita kuin
niitä, jotka ovat kyllin tottuneet tomuun ja yölintuihin. -- Tänne
voi teidän seurueenne jäädä, ja tähän viereiseen huoneeseen tuon minä
vangin salakäytävän kautta. Mutta minun täytyy pyytää pari teidän
vahvinta miestänne avukseni. Kun minä vapautan hänet kahleistaan voi
hän muuten lyödä minua otsaan ja paeta. Tuo kunnioitettava herra piispa
on vahva kuin karhu, eikä hän siedä pilaa. Minä pyydän teidän armoanne
vielä kerran", lisäsi hän, "olemaan huomioonottamatta mitä hän sanoo;
hän on ilmetty Antikristus, ja minä melkein luulen hänen vannoneen
sielunsa paholaiselle".

Kuningatar viittasi nyt pari miestä seuraamaan voutia ja käski
senjälkeen muiden jäädä, sekä meni itse yksinään sivuhuoneeseen.
Se oli pieni, synkkä huone, ja siinä oli yksi ainoa ikkuna
korkealla paksussa muurissa, rautaristikolla varustettuna. Seinillä
riippui suuria rautaketjuja, piiluja ja kaikenlaisia vanhoja,
ruostuneita kuparikaluja, joiden tehtävä näytti olleen pakoittaa
vangit tunnustukseen; niiden ikä ja muoto todistivat pakanuuden
raakalaisaikoja. Kömpelö kivipöytä, jolla oli kirjoituskojeet ja pieni
malmikello, sekä kaksi vanhaa tuolia olivat muuten tuon vanhan, hirveän
kidutuskammion ainoat huonekalut.

Kuningatar istuutui suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti hetken
käsi posken alla tuota merkillistä vankia, jonka hurjat, ylpeät
kasvot hän melkein pelkäsi nähdä uudelleen. Pian hän kuuli kahleiden
kalinaa; seinään avautui salaovi, jota hän ennen ei ollut huomannut,
ja nyt hän näki nuo samat peloittavat kasvot, jotka äsken olivat
näkyneet rautaristikon takaa. Kädet ja jalat yhteen kahlittuina astui
tuo korkea, ylpeä piispa ryhdiltään kuninkaallisena hänen eteensä
ääneti tervehtien ja samalla heittäen käskevän ja halveksivan katseen
linnanvoutiin sekä häntä seuraaviin miehiin, ikäänkuin odottaen, että
-- kuningatar käskisi heidän poistua.

Kuningatar oli noussut ja vastannut hänen tervehdykseensä; mutta häntä
puistatti nähdessään tuon ylpeän vangin; hän näytti vaivoin pysyvän
rauhallisena ja viivytteli sen käskyn antamista, jota piispa toivoi.
Tämä kääntyi silloin itse käskevin ilmein voutiin. "Teitä ja teidän
kätyreitänne ei tarvita täällä; luuletteko ettei Tanskan kuningatar
tohdi olla kahdenkesken kahlitun miehen kanssa?"

Vouti ja miehet katsahtivat empien kuningattareen. "Menkää vain oven
taakse", sanoi tämä epävarmalla äänellä, "minä soitan, kun tarvitsen
teitä".

Vouti ja miehet menivät, ja kuningatar viittasi piispa Valdemarin
istumaan, itse vaipuen takaisin nojatuoliin. Hän tunsi ahdistusta siitä
voimakkaasta vaikutuksesta, minkä tuo outo vanki oli tehnyt häneen.
Vanki jäi seisomaan ja katseli häntä läpitunkevin silmäyksin. "Jos
nämäkin kasvot pettävät", sanoi hän katkerana, "niin on viimeinen
välähdys Jumalan kuvasta maan päällä petollinen naamio. Tunnetteko te
minun elämäni ja sen luulotellun rikoksen, jonka takia minä kannan
kahleita, jalo kuningatar?" jatkoi hän rauhallisempana, ja ikään kuin
lempeyden ja alakuloisuuden sekoitus hillitsi hänen ylpeiden, kovien
kasvojensa kurjuuden ja katkeruuden.

Dagmar oli ristinyt kätensä ja salainen rukous näytti antaneen hänelle
sen tyyneyden ja voiman takaisin mitä hän äsken kaipasi.

"Minä tunnen teidän sukuperänne sekä sukulaisuutenne Tanskan
kuningassukuun", lausui hän nyt hiljaisella arvokkuudella, "minä tiedän
kuinka maallisen kruunun loisto on houkutellut teidän rohkean henkenne
syrjäteille. Mutta minä toivon, että te nyt vastoinkäymisessänne
olette kääntänyt mielenne rauhan ja lunastuksen Herran puoleen.
Hurskaan äitini kehoituksen mukaan olikin minun ensimäinen pyyntöni
kuninkaalleni vieläkin täyttymätön toivo teidän vapauttamisestanne."

"Täyttymätön?" toisti piispa tuskallisella kiivaudella. "Leppymätön
on siis hänen vihansa, ja hänen kostonsa rajaton, tuon ylpeän,
onnellisen voittajan, jota minä kannoin näillä käsilläni, laulaen
hänelle sotalauluja ennenkuin uneksinkaan, että hän istuisi Tanskan
valtaistuimella, silloin kun minä olisin kahleisiin kytkettynä hänen
käskystään!"

"Vääryydestä ette voi syyttää Valdemar Seieriä!" -- lausui Dagmar.
"Ja mitä teillä liekin minulle sanottavaa, pyydän teitä muistamaan,
että minä olen Valdemarin kuningatar enkä saata kuulla sanaakaan,
mikä loukkaa puolisoani ja kuningastani. Hänen mahtava kätensä on
raskaana laskeutunut teidän päällenne, ja minua surettaa syvästi nähdä
teidänlaisenne mies kahleissa; mutta -- --"

"Mutta minä olen niissä syystä, arvelette. Kuulkaa, jalo kuningatar,
miten minun vankeuteni laita on, ja päättäkää sitten, olenko minä
näissä kahleissa syystä ja onko se viha, mikä minua kalvaa, syntinen
ja väärä! Totta kyllä minä tartuin miekkaan julkisesti taistellen
kuningas Knuutia vastaan, kun hän ase kädessään tahtoi kurittaa minua
petoksesta; yhdessä vanhan Adolf-herttuan kanssa minä vaadin sitä
kruunua, mihin minun tätini pojalla ei ollut suurempaa oikeutta kuin
minullakaan. Hän lähetti meitä vastaan uljaan puolisonne, nuoren
Valdemar-herttuan; sotaonni ei suosinut meitä. Meidät voitettiin. Mutta
voitetullakin on oikeutensa. Me pyysimme rauhaa ja sovintoa ja uskoimme
voittajamme käsiin henkemme ja vapautemme, uskoen lakiin ja lupaukseen
turvallisuudestamme. Ja katsokaas, näin täytettiin nuo kalliit
lupaukset, kuin tuomitut pahantekijät meidät heitettiin tähän vankilaan
laitta ja tuomiotta. Kalliisti täytyi vanhan Adolf-herttuan ostaa
henkensä ja vapautensa pyhimpien oikeuksiensa hinnalla; ja minä, jolla
ei ollut herttuakuntaa ostaakseni sillä vapauttani, minä istun täällä
vielä pöllöjen ja yökköjen kera. Eikö siis tämän jumalattoman vääryyden
takia taivaan kirous ja rangaistus kohtaa valtakuntaa ja kansaa? Ja
voiko se valtakunta kestää vanhurskaan tuomioistuimen edessä, missä jo
laki ja oikeus on poljettu jalkoihin?"

"Sellaista vääryyttä en mitenkään usko jalon kuninkaani tahdon
mukaiseksi!" vastasi Dagmar. "Te varmaankin salaatte totuuden, herra!
Minä olen kuullut puhuttavan raskaasta, hirveästä rikoksesta." --
Kuningatar pysähtyi, katsellen piispan hurjia, levottomia kasvoja.

"Te häpeätte nimeltä mainita tuota julkeata väitettä kavaluudesta ja
petoksesta", lausui piispa, "ja se on kunniaksi teidän hurskaalle
mielellenne. Kuningas Knuutin äkkikuolema on muka minun tekoni -- eikö
totta?" ja hänen kasvonsa vääntyivät hymyyn. "Tai ainakin minä olisin
muka tiennyt murhasta, joka ei ehkä koskaan ole tapahtunut, ja jota
ei ole koskaan julkisesti todistettu. Minua on kohdeltu salaisena
kuninkaanmurhaajana ja tätini pojan kruunun ja hengen vaarallisena
väijyjänä. Siksipä näyttääkin muka oikeutetulta itsepuolustukselta
sulkea minut tänne iäkseni. Mutta minähän olin jo näissä kahleissa, kun
kuningas Knuut vielä oli täysissä voimissa: minut oli tuomittu vastoin
lakia ja oikeutta kuin kavaltaja, ennenkuin Jumalan vanhurskas käsi
tuhosi valapattoisen tuomarini ja veti hänet ikuisen tuomioistuimensa
eteen".

"Mitä kuningas Knuut liekin rikkonut teitä vastaan, kunnioitettava
herra!" vastasi Dagmar; "siitä hän puolustautukoon suuren tuomarin
edessä, eikä sitä sentään koskaan voida lukea rikokseksi minun
rehelliselle puolisolleni."

"Ellei hän tahtoisi olla veljensä rikokseen osallinen, niin miksi
hän ei korjaa tämän tekemää pahaa, ja vapauta onnetonta sukulaistaan
kahleista, kun valta ja kruunu on hänen? Mutta siitä en puhu; en tahdo
unhoittaa puhuvani hänen viattoman, hurskaan kuningattarensa kanssa. Te
tiedätte nyt, jalo kuningatar, minkä syyn takia minä istun täällä. Jos
olen murhannut kuningas Knuutin, minkä kohtalon hän ehkä olisi minulta
ansainnut, niin miksi ei sitä todistettu maailmalle, miksi ei annettu
pyövelin katkaista kaulaani, ja korppien syödä minut teloituspaikalla.
Sääliväisyyttä se ei voinut olla. Mutta jos ei kukaan voi nousta
todistamaan minua syylliseksi niin minä vaadin vapauden ja korvauksen
kaikesta täällä kärsimästäni, en armona, vaan ankarana oikeutena,
ihmisellisyyden pyhänä vaatimuksena."

"Jos tällä hetkellä olisitte vapaa", vastasi Dagmar, "ja olisitte
onnistunut silloisissa aikeissanne, -- jos istuisitte nyt mahtavana
ja mainiona Tanskan valtaistuimella, niin myöntäkää minulle, onneton,
että kuninkaallinen puolisoni ehkä kantaisi niitä kahleita, joiden näen
surulla painavan teidän jaloja käsiänne!"

"Haa, niinkö?" vastasi piispa, ja ajatus sellaisesta onnenvaihdoksesta
sytytti kaamean tulen hänen tummiin silmiinsä, "jos minä nyt istuisin
Tanskan valtaistuimella, jolle minulla olisi suurempi oikeus päästä
kuin kellään, ja jos teidän onnellinen puolisonne istuisi näissä
kahleissa", hän pysähtyi äkkiä ja hänen ilmeensä muuttui, sitten hän
jatkoi alennetulla äänellä, -- "ettekö te, jalo kuningatar, silloin
kutsuisi minua sydämettömäksi ja julmaksi, jos minä en teidän hartaista
pyynnöistänne huolimatta avaisi hänen kahleitaan ja laskisi häntä valan
ja kunniansanan takuulla maailmaan ja elämään ja ihmisten luo takaisin?"

"Minä toivon näkeväni teidät vielä kerran vapaana", sanoi kuningatar
katsoen häntä tutkivin silmin, "mutta voisiko kuningas silloin luottaa
siihen, että te voisitte täyttää sen lupauksen, mikä ehkä olisi teidän
vapaaksi-pääsynne välttämätön ehto, voisiko hän silloin luottaa
siihen, ettei teitä enää koskaan huono vallanhimo tai epäkristillinen
kostonhalu saisi vietellä väijymään häntä ja hänen kruunuaan? Minä näen
teidän katsannostanne, kunnioitettava herra, ettei teillä vielä ole
sovinnollista mieltä Jumalaanne ja hänen sallimaansa kohtaan, sekä että
teidän sydämenne ei ole vapaa vihasta ja katkeruudesta ja levottomasta
pyrinnöstä arvoon ja valtaan."

"Kuningatar, kuningatar!" vastasi piispa kohottaen päätään. "Te itse
olette syntyisin ylhäiseltä kuninkaallisesta suvusta, ettekä voi
halveksia kantamaanne kruunua. Elkää tuomitko minun sydämeni ylpeätä
pyrintöä, joka vaati minua piispanhiipan kantajanakin rohkeasti
tavoittelemaan isieni kruunua. Sitokaa kotka kyyhkysen pesään tai
pyhälle alttarille, ja katsokaa, eikö se tahdo irtautua ja rientää
pilvien yli ihanaa päivää kohti. Sielun ylevyys ja synnynnäinen suuruus
halveksii niitä pikkumaisia rajoja, jotka onni ja oikukas kansa
tahtovat nostaa rohkean hengen tielle; ja totisesti, ellei tämä pää
olisi vihitty kantamaan kuninkaitten näkymättömän kuninkaan antamaa
kruunua, en minä olisi jaksanut sitä pitää pystyssä näiden kahleitten
häpäisevän painon alla."

Hänen näin puhuessaan hänen silmistään säkenöi haaveellinen, miltei
mieletön tuli, mutta alakuloisesti katsellen kahleitaan hän lisäsi
katkeralla itsehalveksunnalla: "Siitä te voitte olla rauhassa, kuningas
Valdemarin puoliso, että jos kuninkaani vapauttaa minut rauhan ja
sovinnon lupaukseni nojalla, niin minä palaan jälleen kirkkoon, jonka
ylhäiseksi palvelijaksi olen maailman nähden vihitty; sen pyhässä
helmassa minä silloin pyrin unhottamaan mitä minä onnellisempien
tähtien alla olisin voinut tehdä kiittämättömän maailman hyväksi. Olen
nähnyt loiston ja arvon kiitävän ohitseni kuin pettäväin unelmain --
minä heräsin vankilassa ja kahleissa, -- ja, Jumalan ja Pyhän Äitimme
nimessä, kun minun vankilani on avattu ja kahleeni pudistettu pois, en
minä toista kertaa halaja hallita sitä maailmaa, jota minä olen oppinut
halveksimaan."

"Jumala suokoon, että te hurskaammalla mielellä voisitte luopua
maailmasta, kuin mikä teillä nyt tuntuu olevan, arvoisa herra!" vastasi
Dagmar, katsellen tuskallisena ja syvällä säälillä hänen levottomia,
mutta kärsiviä kasvojaan. "Se kohtelu, jota täällä olette saanut
kestää, sen minä kyllä ymmärrän, ei ole ollut omiaan lepyttämään
teidän kiivasta mieltänne ja sovittamaan teitä maailman ja ihmisten
kanssa; mutta minä takaan sanallani, että teidän asemanne paranee tästä
päivästä, ja tahdon tehdä kaiken mahdollisen voitavani, kiiruhtaakseni
teidän täydellistä vapauttamistanne ja sovintoanne kuninkaan kanssa.
Hän, joka ohjaa kaikki kohtalot, johtaa tämänkin asian parhain päin,
ja vahvistaa teitä kestämään onnettomuuttanne, niin kuin onneakin, kun
se palaa. Mutta vakuuttakaa minulle kädenpuristuksella, kunnioitettava
herra, ja luvatkaa minulle Kaikkinäkevän kasvojen edessä, että
muistatte minua Valdemarin kuningatarta, kun te toivoni mukaan ja
minun rukoukseni takia pian pääsette vapaana lähtemään näiden muurien
sisältä! Antakaa minulle kätenne ja minä uskon, vaikka teidän synkeät
kasvonne näyttävät sen kieltävän, että te Ristiinnaulitun suuren
rakkauden tähden pyritte kärsimään ja anteeksiantamaan sekä jättämään
kaikki kostonajatukset minun rakastamaani miestä kohtaan, niin totta
kuin te itse kerran toivoni mukaan saatte anteeksiannon ikuisen
armahtajan edessä."

"Varmasti, varmasti!" huudahti piispa hyvin liikutettuna, ja hänen
levoton katseensa näytti nyt ensikerran rauhallisena kiintyvän
kuningattaren kasvoihin ja olentoon, ja hän tarttui hänen käteensä ja
painoi sen kunnioittavasti huulilleen. "Minä lupaan teille kädenannolla
ja sanallani Kaikkinäkevän kasvojen edessä", jatkoi hän juhlallisesti,
"etten koskaan unohda tätä hetkeä, ja jos pääsen vapaaksi teidän
rukouksenne takia, en koskaan unohda, mitä olen velkaa kuningas
Valdemarin jalolle puolisolle. Niin, jos tulen mahtavaksi ja suureksi,
niin kuin nyt olen vähäinen ja halveksittu", lisäsi hän ylpeänä päätään
kohottaen, "jos Herra johtaisi minut pyhän Pietarinkin ylevälle
istuimelle ja antaisi minulle täyden vallan päästää ja sitoa, minä en
sitoisi häntä, joka sitoi minut, kun tällainen enkeli seisoo hänen
vierellään. Minä en musertaisi häntä kirkon salamalla enkä kirouksella,
niinkuin hän maallisella valtikallaan lannisti minut tomuun, niin
kauan kuin teidänlainen rauhan ja sovinnon enkeli on välillämme. Ja
nyt olkoon rauha kanssanne, jalo kuningatar. Jos seisonkin edessänne
rääkättynä ja alennettuna ja sidotuin käsin, kuten apostoli pakanain
vankilassa kirkon vihittynä palvelijana, ja elävän Jumalan sanan
vapaana julistajana, minä kuitenkin seison vielä ja annan teille pyhän
vihkimyksen nojalla ja pyhän virkani puolesta autuaaksi tekevän kirkon
siunauksen!" Näin sanoen hän kohotti kahlitut kätensä ylevällä piispan
arvokkuudella. Kuningatar ei nähnyt hänessä kahlittua vankia, vaan
sakramentin ylevän, mahtavan jakajan; hän kumartui ehdottomasti ja
vastaanotti ristityin käsin piispan siunauksen.

Sitten piispa läksi ylpeänä ja ääneti salaovea kohti, mistä hän
oli tullut. Kuningatar nousi ja soitti. Heti vouti vanginvartijan
ja miesten kanssa astui sisään ja saattoi vangin salakäytävän
kautta torniin. Hiljaisena ja mietteissään istui Dagmar vielä
kidutuskammiossa, ajatellen mitä hän voisi ja uskaltaisi tehdä
onnettoman piispan hyväksi, kun vouti tuli yksinään takaisin salaoven
kautta ja odotti ääneti, nöyrännäköisenä, mitä kuningattarella oli
hänelle sanottavaa pitkän keskustelunsa jälkeen vangin kanssa.

"Onko kuningas todella käskenyt pitämään piispa Valdemaria kahleissa ja
kiveen sidottuna kuin elinkautista?" kysyi kuningatar, heittäen tyynenä
voutiin katseen, jota tämä koetti välttää.

"Jos ei nimenomaan käskenytkään", sammalteli vouti, "niin minulla
on kuitenkin kuninkaani ankara vaatimus vastata omalla hengelläni
vangista, ja siihen minulla ei ole varmempaa keinoa kuin kiveen taotut
kahleet."

"Eikö sitten linnan käytäviä voida vartioida?" kysyi kuningatar
edelleen. "Eivätkö sen muurit ole kyllin vahvat kestämään yhden
miehen voimia? Miksi minä en näe täällä ollenkaan vahteja enkä muuta
miehistöä?"

"Tähän saakka noudattamieni ohjeiden mukaan", -- vastasi vouti vielä
enemmän hämillään, -- "olen arvellut voivani säästää ankaralta
kuninkaaltani sellaisen tarpeettoman rahamenon; mutta jos teidän
armonne käskee, miehitän minä hetikohta vahdeilla kaikki käytävät ja
annan vangille kaiken sen vapauden, minkä oma turvallisuuteni sallii."

"Te olette siis omavaltaisesti laajentanut oikeuksianne", lausui nyt
kuningatar suuttuneena. "Te olette ilman pakottavaa syytä antanut tuon
onnettoman kitua kahleissa. Siitä saatte tehdä tiliä kuninkaalle,
kun hän palaa. Sekä hänen että minun tahtomme on, että Slesvigin
piispaa kohdellaan täydellä rakkaudella ja arvonannolla, minkä hän
on sukuperänsä ja arvonsa tähden oikeutettu saamaan, sekä että te
ette laajenna valtaanne täällä tuumaakaan kauemmas kuin mihin teillä
on nimenomainen valtuus. Minä jätän nyt tänne yhden uskotuista
palvelijoistani. Ja varokaa, herra vouti, ettette tee mitään, mistä
ette voi vastata! Te saatte tehdä ankarat tilit jokaisesta vääryydestä,
mikä täällä on tapahtunut kuningaspuolisoni nimissä!"

Hädissään, vavisten heittäytyi vouti polvilleen ja rukoili kuningatarta
Pyhän Neitsyen tähden olemaan syöksemättä häntä onnettomuuteen ja
syyttämättä häntä kuninkaan edessä; samalla hän vakuutti, että
kunnioitettavaa piispaa nyt kohdeltaisiin kuin kuningasta, että hän
saisi hyvää olutta ja liharuokaa, paastoaikanakin, jos kuningatar
käskee.

Vähääkään lohduttamatta matelevaa voutia, kuningatar palasi
ritarisaliin. Siellä prinsessa Regitza tuli levotonna ja tyytymätönnä
häntä vastaan, pyytäen häntä kohta lähtemään tästä ikävästä paikasta.
Hän teki kuningattaren ymmärrettäväksi myös, että niin pitkällinen
keskustelu kuninkaan katkerimman vihollisen ja niin vaarallisen
valtiovangin kanssa voitiin helposti selittää väärin ja arvioida
virheeksi. "Kuningaspuolisollani on täällä uskoton vouti", lausui
Dagmar rauhallisesti. "Minua ilahduttaa, että sattuma toi minut tänne.
Kuningas on ankara ja oikeutta rakastava; mutta täällä alhaisuus ja
itsekkyys käyttää hänen käskyjään vääryyteen ja julmuuksiin. -- Ottakaa
huoleksenne, herra hovimestari", kuningatar kääntyi Ib Urnen puoleen,
"että tänne jää yksi uskollinen kuninkaan palvelija katsomaan, ettei
ruhtinaallista vankia kohdella ankarammin kuin kuningas nimenomaan on
käskenyt!"

Herra Ib Urne toimitti kohta kuningattaren käskyn. Pian lähti
matkaseurue palaamaan linnanpihan läpi. Kuningatar heitti vielä
alakuloisen katseen ristikkoikkunaa kohti ja oli näkevinään vangin
kalpeat kasvot synkässä aukossa. Ääneti ja vakavana hän läksi tuosta
kaameasta vankilasta, eikä kukaan häirinnyt hiljaisuutta ennenkuin hän
järven toisella rannalla oli noussut juoksijansa selkään.

Hiljainen kreivitär Ida ja Riisen Kristiina ratsastivat likinnä
kuningatarta hänen vasemmalla puolellaan. He iloitsivat sydämestään
hänen lempeästä, sävyisästä esiintymisestään ja puhuivat nyt osanotolla
onnettomasta vangista, jonka ruhtinasolento kaukaakin, ristikon takaa,
oli hämmästyttänyt heitä.

"Mutta hänellä on hirveä tiikerinkatse", väitti prinsessa Regitza, "ja
kuningasveljeni on varmaankin oikeassa: jos piispa Valdemarilla olisi
voimaa kuten halua, niin hän olisi joko keisari tai paavi, ja voi sitä,
joka ei nöyrtyisi hänen edessään!"

"Hänen kasvoissaan on jotakin suurta mutta peloittavaa", sanoi Dagmar.
"Mutta Herran avulla voi hänen synnynnäinen ylevyytensä voittaa sen
syvän vihan ja sen ylpeän ihmishalveksunnan, joka kalvaa häntä."

"Sen mukaan, mitä veljeni ovat kertoneet hänestä", sanoi Ida-kreivitär,
"minä olen kauan valittanut, että niin voimakas mies on vajonnut näin
syvälle. Kuitenkin olen aina uskonut että hänen onnettomuutensa on
ollut suurempi kuin hänen rikoksensa."

"Schwerinin urheat kreivit", vastasi prinsessa Regitza, "näkevät
levottomassa Valdemar piispassa vain sankarin ja ja soturin, ja
sellaisena hän epäilemättä ansaitsee kunnioitusta. Mutta hänen
äidinpuoleinen alhaissukuisuutensa tulee selvästi ilmi niin hänen
pyrinnöissään kuin hänen kasvoissaankin, eikä Tanskan kuningassukua
sovi moittia siitä, että häntä täällä arvioidaan aivan toisin silmin.
Vaikka hän tavallaan on minun sukulaiseni, en mitenkään haluaisi
olla kahdenkesken hänen kanssaan, ja minun täytyy ihmetellä nuoren
kuningattaremme rohkeutta; hänellä kuuluu välistä olevan sellaisia
raivon ja julmuuden hetkiä, ettei kukaan ole turvallinen hänen
edessään."

"Onneton!" -- huokasi Dagmar. -- "Hän on rikkonut rauhan itsensä ja
maailman kanssa, ja rauhaan Vapahtajan kanssa hän ei vielä löydä
nöyryyden tietä."

"Teidän armonne ei sentään katune poikkeamistamme Sjöborgiin?" -- kysyi
Renert itsetyytyväisesti hymyillen ja tunki juoksijaansa likemmä.
Mutta kuningatar ei häntä kuullut; hänen katseensa viipyivät lempeinä
kuten tavallisesti kreivitär Idassa ja Kristiinassa, joiden hiljaisen
sydämellisyyden ja rakkauden hän huomasi joka sanassa ja joka ilmeessä.

Hurskas kuningatar lähestyi päivä päivältä yhä enemmän näitä kahta
lempeämielistä naista. Prinsessa Regitza sitävastoin oli hänestä
liian kylmä ja järkeilevä, ja vaikka kuningatar kunnioitti hänen
päättäväisyyttään ja tyyntä malttiaan, ei hän kuitenkaan koskaan
tuntenut itseään oikein vapaaksi ja iloiseksi hänen seurassaan; sillä
hänestä tuntui kuin häntä vanhempi ja älykkäämpi Regitza tahtoisi olla
hänen hovimestarittarensa sekä kuninkaan sisarena vaatia itselleen
arvoa ja valtaa enemmän kuin kuningattarelle oli mieluista. Vakava
Regitza näytti pitävän jokaista nuoren, ilomielisen kuningattaren
lapsellista leikkiä sopimattomana kuningattaren arvoon ja asemaan
sekä niihin ankariin sääntöihin, joita prinsessa vaati naisensa
turhantarkkaan noudattamaan. Niinpä kohta kun oli palattu Riiben
linnaan, naisseurue siellä jakautuikin erilleen, muodostaen ikäänkuin
kaksi eri hovikuntaa, jotka näyttivät vieraantuneen toisistaan.

Kuningatar vietti kuitenkin miellyttävän ja lempeän kesän hiljaisissa
toimissa kansan hyväksi, kuninkaan retkeillessä hyvällä onnella
Liivinmaalla, johon pakanalliseen seutuun hän perusti kristillisen
kirkon.



VIIDES LUKU.


Schwerinin kreivinhovissa kuninkaan avioliitto böömiläisen prinsessan
kanssa oli herättänyt mitä suurinta huomiota, varsinkin linnan naisväen
kesken. Kuitenkin ainoastaan avomielinen kreivitär Audacia oli
ottanut puhuakseen siitä. Prinsessa Berengaria sensijaan ei kuninkaan
äkkilähdön jälkeen ollut maininnut hänen nimeään ja oli tarkkaan
välttänyt joutumasta keskusteluun Audacian kanssa hänestä. Kun saatiin
tietoja Riiben komeista häistä, istui Berengaria kreivi Henrikin
vierellä pöydässä; hän kalpeni ja kun hänen tilansa huomattiin, juoksi
veri virtanaan hänen vasemmasta kädestään, johon hän pöytäveitsellä
oli viiltänyt syvän haavan. Hän sidotti käden ja näytti täysin
välinpitämätönnä kuuntelevan Tanskan-uutisia. Sen päivän jälkeen
prinsessa kuitenkin näytti paljon kiihkeämmältä ja iloisemmalta kuin
ennen, hän otti riehakkaana osaa kaikkiin huvituksiin ja oli usein
suorastaan hurjapäisen iloinen.

"Te soitte meille iloisia, onnellisia päiviä!" -- sanoi Audacia, "kun
prinsessa Berengaria vähän senjälkeen, matkapukuisena seisoi hänen
kammiossaan, valmiina palaamaan Portugaliin. Kuinka kadehdinkaan teiltä
lämmintä etelämaalaista vertanne, prinsessa! Minun iloni on teidän
riemuun verraten vain kuin tasainen takkatuli Vesuviuksen lieskaan
nähden. Kuinka ylpeä ja onnesta juopunut onkaan se mies, joka kerran
teidän sylissänne kiitää autuaitten saaria kohti!"

"Siellä tuskin on miehiä!" -- vastasi Berengaria hymyillen "Se suku ei
tunne muuta onnea kuin sen, jonka luo ei tarvitse kiitää, vaan jota
voi lähettää noutamaan kuten viiniä kellarista. Elkää muuten kadehtiko
kuumaverisyyttäni, rakas Audacia!" -- jatkoi hän sydämellisemmin ja
hänen äänensä värisi. "Tulivuori voi olla hauska nähdä, mutta syvällä
sen sisuksissa palavat ikuiset liekit. Kun te kuulette minusta jälleen,
jalo ystävätär, istun minä ehkä luostarikammiossa edessäni rukouskirja
ja pääkallo, ja olen lausunut hyvät yöni tälle kauniille maailmalle,
jonka te luulitte voivan lumota minut. Tanskan kuningas opetti minulle
erään pohjoismaalaisen laulun", jatkoi hän, pysähdyttyään hetkeksi
mietteisiinsä, "siitä laulusta minä vielä osaan kauniin säkeistön:

    "Näin unta: taivaan kaupunkiin
    mä kiidin kultaiseen:
    syliss' armasta hoivan, -- avaruus
    jäi allemme pilvinen."

Silloin hän puhkesi kiihkeään itkuun, vaipuen osanottoisen
ystävättärensä syliin. Nyt vasta hämmästynyt Audacia näki, että
Berengaria ilomielisyyden naamion taakse oli kätkenyt raadellun
sydämen, jota oli kalvanut syvin suru, loukatuin ylpeys, ja katkerin
halveksinta koko miessukua kohtaan, mihin yhtyi hehkuva, sammumaton
intohimo siihen ainoaan mieheen, jota kohtaan hän tunsi kunnioitusta ja
ihailua, mutta joka kuitenkin nyt näytti hänestä halvan valtiotaidon
orjalta.

"Te teette varmasti väärin nuorta, rakastettavaa kuningasta kohtaan!"
sanoi Audacia, kun prinsessa oli tyynnyttänyt kiihkeän tuskansa ja taas
katkeroitui Valdemaria kohtaan. "Mitä hän sille taisi, ettei ollut
nähnyt teitä paria kuukautta aikaisemmin? Ruhtinasraukkoja täytyy
enemmin sääliä kuin soimata, kun heidän täytyy maan ja kansan tähden
valita sokkosilmin, ja vasta kun käsi on sopimusten sitoma, huomaavat,
että heilläkin on sydän, kuten muilla ihmisillä."

"Minä en laskenut Valdemaria tavallisten ruhtinasten lukuun", vastasi
Berengaria, "ja minä kärsin siitä, että voin hänestä erehtyä. Mutta
sellaisia ovat tämän maailman herrat! He näyttävät ihastelevan meitä
vain huvikseen, aikansa, kuluksi, kiintyvän meihin kuin pelipöytään:
kun palvelijaa ilmoittaa, että ateria on valmis, jättävät he heti
pelin, olipa siinä kyseessä vaikka rikotut sydämet tai sielujen autuus."

"Ei kuningas varmaankaan jättänyt meitä kylmänä", -- sanoi Audacia
taas, "ja hän on, kuten kuulin, kohta jättänyt nuoren kuningattarensa
lähtien vaaralliseen sotaan."

"Uutta ajankulua, uutta huvia!" -- huudahti Berengaria katkerana.
"Kuinka kauan nuori, lempeä prinsessa, joka uhraa kaiken saadakseen
armon kuinkaan kädestä, -- kuinka kauan sellainen uskollinen
uhrikaritsa jaksaa pidättää kuningaskotkaa tuntureilta ja sotakentältä
poissa? -- Olkoon niin! Hän etsii suurempaa saalista eikä huoli
pikkuasioista."

"Minä luulen tuntevani paremmin miessydämen!" lausui Audacia. "Mutta
tehty on tehty. Elkäämme enää olko vihaisia ylväälle, eksyneelle
kuningaskotkalle! Hänellä on kyllä vihollisia maailmassa, ja hänen
täytyy lentää korkealle, jotta ne eivät saavuta häntä."

"Mikä hätä hänellä on?" kysyi prinsessa. "Hän seisoo sankarina
kääpiöitten seassa, ja ystäviään on sitäpaitsi sekä keisari että paavi."

"Mutta keisari nyt on eri, ja eri paavi, tiedättehän, ja jos Fiilip
pääsee voitolle, kuten koko Pohjois-Saksa toivoo niin voi koittaa aika,
jolloin ei Otto-keisari eikä paavi voi pelastaa Tanskan kuningasta."

"Pitäköön teidän uljas puolisonne vain varansa, rakas Audacia!" ja
Berengaria kohotti etusormensa varoittaen. "Jos Valdemar uudelleen
lähettää sotajoukon Schweriniin, niin näissä saleissa tuskin pidetään
tanssiaisia silloin. Ja nyt, voikaa hyvin, rakas ystävätär! Näette,
että olen taas kylmä ja tyyni, kuten pitääkin. Olkoon se heikkous,
minkä teille olen ilmaissut, ikuinen meidän-välisemme salaisuus!
Ja mitä minusta vielä kuulettekin, niin elkää koskaan uskoko minua
tuollaiseksi heikkohermoiseksi, raukeaksi kuutamoneidoksi, jonka pään
mies voi panna pyörälle! Minun suonissani virtaakin kuningasverta."

Näihin sanoihin prinsessa päätti tuttavallisen keskustelun. Yhdelläkään
ilmeellä paljastamatta sieluntilaansa, hän heitti hyvästit Schwerinin
kreiveille ja lupasi käydä kreivitär Audacian luona taas, kun
Henrik-kreivi tekisi toden aikomastaan ristiretkestä pyhään maahan.

Talvi tuli ja pakoitti Valdemarin päättämään liiviläisen ristiretkensä.
Sen, mitä oli tehty kristinuskon levittämiseksi, huomasi hän kyllä
riittämättömäksi, ja vakuuttaakseen maallisen herruutensa siellä, hän
tarvitsi paljon suuremman asevoiman. Hänen oli itse täytynyt polttaa
vahva saarenmaalainen linnansa, ja kun hän näki oman hätiköidyn työnsä
häviävän liekkeihin silmäinsä edessä, hän vannoi kalliin valan, että
jollei hän vielä näe sitä päivää, jolloin koko maa on kristitty ja
tanskalainen, hän ei tahdo kantaa suuren Valdemarin pojan nimeä.

Kuninkaan lähtiessä palaamaan joukkoineen arkkipiispa Andreas jäi
Riikaan, missä hän vietti talven selittämällä ja esittämällä papeille
Davidin psalmeja.

Kuningas oli palannut Riiben linnaan itsensä voittaneena, mikä voitto
oli suurempi kuin jos hän olisi voittanut valtakunnan. Hänen kasvonsa
olivat tyynet ja tyytyväiset, ja nähdessään hänet Dagmar iloitsi
suuresti. Hän kertoi kuninkaalle kohta lapsellisella vilpittömyydellä
kaiken, mitä hän hänen poissaollessaan oli ajatellut, unelmoinut ja
kokenut, miten hän oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan puolisonsa
kansaa, ja kuinka syvästi hän oli häntä kaivannut ja rukoillut hänen
puolestaan. Kuningas sulki hänet liikutettuna syliinsä puhtaimpana,
viattomimpana naisena, joka näytti säilyneen tässä turmeluksen
maailmassa, ollen olemassa vain nähdäkseen kaikkea kaunista ja hyvää,
ja sisarena rukoillakseen jokaisen syntisen ja eksyneen sielun puolesta.

Kohtaus Valdemar-piispan kanssa Sjöborgissa ja se lupaus, minkä hän
oli tältä saanut piispan vapauttamisen varalle, oli tärkein uutinen,
mikä Dagmarilla oli kerrottavana hänen kotiuduttuaan. Kuningatar oli
tietämättään sattunut onnellisimmalla hetkellä koskettamaan kuninkaan
sydäntä, kuvaamalla todenmukaisesti sitä kurjuutta, missä hän oli
tavannut kuninkaan onnettoman sukulaisen, eikä hänen toistettu
laupeuden ja armonpyyntönsä tuon todella vääryyttä kärsineen vangin
hyväksi ollutkaan turha.

Seuraavana päivänä paluunsa jälkeen kuningas asteli miettiväisenä
salakammiossaan edestakaisin ja kirjoitutti kirjettä paavi
Innocentiukselle, missä hän selitti tahtovansa nyt noudattaa
paavin kehoitusta ja vapauttaa Knuut Maununpojan äpärän, Slesvigin
Valdemar-piispan, joka oli surmannut autuaan kuningas Knuut vainajan ja
väijyi hänen omaa kruunuaan ja henkeään, sekä sentakia seitsemän vuotta
oli istunut vangittuna Nordborgin ja Sjöborgin linnoissa, mutta ehdoksi
hän asetti että tuon levottoman ja vaarallisen piispan tuli paavin
käskystä ehdottomasti jättää Tanska ja olla liittymättä sen vihollisiin
sekä lähteä Roomaan ja pysyä siellä rauhallisena.

Tämä kirje lähetettiin viipymättä, ja kuningas tunsi silloin
sydämensä iloiseksi ja keveäksi; hän näet tunnusti itsekkin, että
hänen Knuut veljensä oli menetellyt kohtuuttomasti, riistäessään
piispalta vapauden, sekä että hän itse oli ollut ankarampi vaarallista
sukulaistaan kohtaan kuin hänen todisteettomat, mutta aiheelliset
epäluulonsa oikeuttivat olemaan.

Prinsessa Regitza ja valtaneuvoston vanhimmat pudistivat päätään
kuullessaan kuninkaan aikovan vapauttaa piispa Valdemarin ja he pitivät
tätä hänen myöntyväisyyttään valtiollisena virheenä, johon he suuresti
moittien pitivät kuningatar Dagmaria syyllisenä, huolimatta heidän
kunnioituksestaan hänen hurskautta kohtaan.

Eräänä selkeänä talvipäivänä istui Valdemar-piispa Sjöborgin
vankitornissa ristikkoikkunan luona, ruokkien suurta, paksua hämähäkkiä
elävillä kärpäsillä, jotka hän oli horroksissa pyytänyt ja herättänyt
henkiin takan äärellä. Hän huojutteli ruumistaan edestakaisin,
tuntien tuskaa jaloissaan, jotka pitkällisestä istumisesta olivat
ajettunet. Hän ei kyllä enää ollut kahlittuna kiveen ja voi rautojen
estämättä nyt liikuskella muutamia askeleita ahtaassa, hyvin lukitussa
tornikammiossa. Mutta häntä vartioitiin tarkoin, ja peitetyn muuriaukon
läpi voi vanginvartija nähdä hänen jokaisen liikkeensä ja huomata
kaikki mitä hän teki. Hänen kasvonsa olivat vielä paljon hurjemmat
kuin silloin kun kuningatar näki hänet. Tukkansa ja kyntensä hän oli
jättänyt leikkaamatta, punainen parta oli likainen ja takkuinen ja
hän muistutti enemmän villieläintä kuin ihmistä. "Ime, kaima, ime!"
mutisi hän tuijottaen hämähäkkiin. "Ime itseesi miljoonain henki,
kunnes tulet härän paksuiseksi; sitten sinä saat suuren lihakärpäsen
valtikoineen kruunuineen, mutta et saa sitä syödä! Sinun pitää
kiduttaa sitä kunnes se on minun näköiseni, kunnes sen jaloissa ei ole
enempää lihaa kuin mitä yksi ainoa korppi voi syödä! -- Haa, hurjia,
lapsellisia koston unelmia! -- Syntisiä, epäpiispallisia ajatuksia!" --
Samassa hän hypähti ylös ja pieksi itseään kovasti katujanruoskalla, ja
vanginvartija kuuli kuinka hän lyödessään tuskaili ja rukoili.

"Tällaiseen kurjaan, voimattomaan pahuuteen", mutisi vanki taas,
"tällaisiin häpeällisiin ajatuksiin on tyrannius ja raakuus alentanut
kuninkaan pojan! Paholainenko minua viettelee tuon pienen pedon
haamussa? Kas, kuinka kiihkeänä se puuhaa ja kiduttaa saalistaan?
Kas niin! Surise ja pyristele vain, vanki, et pääse! -- Noin -- haa
noin minä tahdon nähdä hänen pyristelevän, noin kituvan ja painuvan
yhä syvemmä kurjuuteen! -- Vaikene, viettelijä, vaikene! -- Väisty
saatana!" Samalla hän löi ruoskalla hämähäkin kuoliaaksi. "Mitä minä
tein!" huokasi hän hetken kuluttua hiljaa ja alakuloisena. "Se oli
minun viimeinen, ainoa ystäväni maailmassa, onnettomuustoverini.
Seitsemän vuottahan olemme sovinnossa ja rauhassa viettäneet
yhteiselämää, -- pitikö minun nyt surmata sinut, onneton, kun en
ketään muuta voinut musertaa! Nyt minä siis olen aivan yksin tässä
helvetissä!" Hän huokasi tuskallisesti. "Ja viettelijään minä en
kuitenkaan ylettänyt; hän seisoo ulkopuolella ja hymyilee." Läheltä
kuuluikin hilpeä nauru. Vanginvartija siellä huvittelihe piispan
kummalliselle käytökselle, luullen häntä mielenvikaiseksi.

Kuten tavallisesti tuollaisten kiivaitten sielunpurkausten,
kostonhalun ja katumuksen jälkeen, onneton vanki nytkin vaipui syvään
äänettömyyteen, ja silloin ei kukaan voinut lähestyä vaaratta häntä.
Tästä horrostilasta hänet vastoin tavallisuutta herätti linnanpihalta
kuuluva hevosten kopina ja melu. Hän nousi katkerana ja katsoi ristikon
läpi ulos. Hän näki komean ritari- ja naisseurueen ratsastavan autiolle
pihalle, missä vouti juoksenteli levotonna edestakaisin tervehtien
nöyränä vierasta herrasväkeä.

"Onko nyt hovissa tapana tehdä ratsastusretkiä katsomaan uutta
Nebukadnezaria?" mutisi piispa, vetäisten päänsä takaisin aukosta. "He
eivät saa riemukseen nauttia minun kurjien kasvojeni näkemisestä!" Hän
kumartui sitten vaivaloisesti ja vyörytti ovelle raskaan ylösrevityn
lattiakiven; ei kestänytkään kauan ennenkuin hän kuuli avainten ja
rautakankien kalinaa, ja ovi avautui raolleen.

"Kuka siellä!" huusi hän julmalla äärellä. "En tahdo ketään nähdä, en
tahdo joutua näytteille kuin vangittu karhu! Ensimäisen, joka astuu
kynnykseni yli, minä raatelen korpin kynsilläni."

"Täällä on ylhäinen riibeläinen herra; hän tuo teille onnellisen
uutisen, herra piispa", sanoi vouti paljon kohteliaammalla äänellä kuin
tavallisesti. "Hän tuo tärkeitä kirjeitä kuninkaalta ja paavilta."

"Paavin lähetille aukaisen oven, kuninkaan lähetille en!" vastasi vanki
ja työnsi kiven syrjään.

"Vähänpä hyödyttäisi teitä paavin viesti ilman kuninkaan viestiä",
sanoi Junkker Strange astuen sisään; mutta kun hän nyt näki, kenenkä
kanssa puhui, hän peräytyi kauhistuneena askeleen. "Jumala armahtakoon
minua, piispa Valdemarko olette?" sanoi hän. "Jos kuninkaani olisi
nähnyt teidät tuollaisena, ette varmaankaan olisi istunut täällä
niin kauan. Minä saavun julistamaan teidät vapautetuksi", jatkoi hän
ojentaen piispalle kuninkaan kirjallisen käskyn hänen vapauttamisestaan.

Ilon välähdys kiiti vangin synkkien kasvojen yli, mutta kun hän näki
kuninkaan nimen ja sinetin, hänen näkönsä taas synkkeni. "Antakaa
se tuolle pyövelilleni!" sanoi hän viitaten voutiin, joka seisoi
pelokkaana ovenraossa. "Hän voi ottaa vastaan kuninkaanne käskyjä, minä
en. Mutta katsokaamme, mitä pyhä isä kirjoittaa; hän on minun ainoa
herrani ja valtiaani maailmassa."

Junkker Strange ojensi hänelle nyt paavin kirjeen, missä vangittua
piispaa uhattiin kirkonpannalla, ellei hän hetikohta vapautuksensa
jälkeen tulisi Roomaan ja luopuisi kaikesta yhteydestään kuninkaan
vihollisien kanssa.

"Vai se oli ehto!" lausui piispa katkerana. "Siis Herodes ja Pilatus
ystävinä. No niin, tervehtikäähän kuningastanne herra ritari, ja
sanokaa hänelle, että minä pudistan tomun jaloistani hänen kirotun
maansa rajalla enkä koskaan enää astu jalkaani niiden sisäpuolelle
niinkauan kuin hän kantaa kruunua ja valtikkaa, -- kuinka kauan sitä
aikaa kestää, sitä ei meistä kukaan tiedä; mutta meidän kaikkien
yllämme on suuri kostaja. Ja nyt matkaan!"

"Vielä jotain arvoisa herra!" lausui Junkker Strange. "Minä olen tuonut
teille odottamattoman, mieluisan matkatoverin, jolle teidän kuitenkaan
ei pitäisi näyttäytyä tässä surkuteltavassa asussa; hän on teidän
ruhtinaallinen sisarenne, Saksenin herttuatar Jutta, joka kuultuaan
teidän vapautuksenne, itse on saapunut noutamaan teitä."

"Jutta-sisareni!" huudahti piispa ja hetkeksi häneltä näytti haihtuneen
kaikki viha. "On siis kuitenkin vielä yksi ihminen, joka huolehtii
minusta! Missä hän on? Minä tahdon nähdä hänet!"

"Ei sentään tässä asussa!" väitti Junkker Strange asettuen hänen
tielleen. "Te säikäytätte hänet -- eikö teillä ole mitään muita
vaatteita? Siistikää edes tukka ja kynnet!"

"Ei ei, hovipeliä! Näin -- juuri näin hän saa nähdä minut --,
tällaisena, jollaiseksi te olette minut saaneet, näkee herttua
Bernhardin puoliso minut, niin että hän voi todistaa Saksan
ruhtinaille, miten Tanskassa kohdellaan kuninkaallista esipappia ja
vihittyä kristillistä piispaa!"

Näin sanoen raivokas piispa työnsi sekä Junkker Strangen että voudin
syrjään ja syöksyi ulos ovesta. Kun hän ehti ulos tornista ja
hengitti vapaata ilmaa, ja näki sisarensa kalpeana rientävän häntä
vastaan linnanrappusilta, hän syöksyi voimatonna maahan. Avattuaan
vihdoin silmänsä, hän huomasi makaavansa lavitsalla linnan etusalissa
huolestuneen sisarensa hoivissa.

"Veli, veli, rääkätty veli-parkani!" valitti kalpea, iäkäs nainen
itkien ja väännellen pitkiä, laihoja käsiään, niin että kultasormukset
tippuivat lattialle. "Tuollaisenako näen sinut jälleen!" -- "Juttako
olet!" huudahti piispa ja nousi huojuen. "Aivan niin! Mutta sinä
tuskin tunnet minua; niin katsohan vain tarkkaan minua, ja elköön tämä
kurjuuden kuva haihtuko sielustasi ennenkuin on suoritettu takaisin se
mikä seitsemän pitkän vuoden aikana on myrkyllä ja sapella merkitty
lauluun! Ah, rakas veli, vahvista itseäsi!" lausui huolestunut
herttuatar tarjoten hänelle vapisevin käsin viinimaljan, minkä Junkker
Strange oli tuottanut. "Vahvista itseäsi, veli parka, niin että
pääsemme iäksi pois täältä näkemästä tätä surkeuden pesää!" Sitten hän
veti esiin pienen kultakamman taskustaan ja suori hänen tukkansa ja
partansa. --

    "Ja kun sukineeksi sai kutrin,
    hän kyynelin kastoi sen --"

lauletaan vielä vanhassa kansanlaulussa.

"Elä itke minun tähteni rakas sisar!" lohdutti piispa häntä
puoliääneen. "Jos elän vielä vuoden ja olen voimissani, niin minä
kostan täysin kärsimäni!"

"Ah, vaiti siitä!" kuiskasi herttuatar tuskallisena. "Jos joudut
uudelleen Sjöborgin torniin, niin minä en enää koskaan näe sinua."

Junkker Strange oli tarkkaan kuullut joka sanan, mutta häntä oli
itseään kovasti liikuttanut nähdä ylpeä piispa niin nöyryytetyssä
tilassa, ja tuo hyväntahtoinen ritari piti niitä uhkasanoja,
jotka piispa nyt vapaaksi päästessään tuli lausuneeksi, vain tuon
onnettoman jännitetyn ja sairaloisen mielen tahdottomina ilmaisuina.
Purppuraisella ritariviitalla nyt herttuatar peitti veljensä
rikkinäisen ja likaisen vankipuvun. Sitten hän saattoi hänet alas
linnanrappuja ja nostatti hänet vakaisan juoksijan selkään, sillä
piispa oli liian heikko itse noustakseen satulaan. Niin nopeasti kuin
hänen voimansa sallivat Valdemar-piispa jätti näin herttuattaren ja
hänen seurueensa kera Sjöborgin linnan ja matkusti suoraan ulos maasta.
Hän tahtoi ensin lähteä lankonsa Saksenin herttua Bernhardin luo,
sieltä jatkaakseen matkaa Roomaan, niinpian kuin terveydeltään saattoi
sen tehdä.

Junkker Strange oli osanottavalla mielellä eronnut herttuattaresta
ja hänen äänettömästä veljestään, palaten sitten seurueineen Riiben
linnaan. Kun tuo rehellinen kunnon ritari seisoi kuninkaansa edessä,
kertoen miten oli suorittanut tehtävänsä ja kuinka surkeassa tilassa
hän oli tavannut ruhtinaallisen vangin, hän näki ankaran kuninkaan
silmien kyyneltyvän ja tarttui lämpimästi hänen käteensä. "Kiitos
siitä, että jätitte minulle tämän tehtävän! Vaikka minä olen paljon
surullista nähnyt maailmassa, niin Jumala varjelkoon minua toista
kertaa näkemästä tuollaista miestä vankilassa ja kurjuudessa. Minun
sydäntäni viiltää aina syvältä, kun näen synnynnäisen ylevyyden
alennettuna."

"Jos olen tehnyt hänelle vääryyttä", sanoi Valdemar, "niin Jumala
suokoon sen armossaan anteeksi! Jos nyt olen vapauttamalla hänet
menetellyt epäviisaasti, kuten sanotaan, ja jos kohta saan kiitokseksi
häväistystä ja vahinkoa, on kuitenkin parempi kärsiä kuin tehdä
vääryyttä. Mitä tähdissä on määrätty, siihen ei kuitenkaan mikään
maailman viisaus auta."

Junkker Strange ei arvellut olevan tarpeellista salata kuninkaalta
piispan kiivaudessaan laskettelemia uhkasanoja, ja ne kuultuaan vaipui
kuningas syviin mietteisiin.

"Saat nähdä, ettei hän mene Roomaan", arveli Valdemar. "Tuo ylpeä mies
uhmaa paavia kuten kuningastakin ja kiihoittaa pian minun julkiset ja
salaiset viholliseni kostoon."

"Mutta silloin panna-salama musertaa hänet, jos pyhä isä on sanansa
veroinen mies, kuten sanotaan, eikä mikään yömyssy", väitti Junkker
Strange. "Jos piispa lyöttäytyy teidän julkisiin vihollisiinne, herra
kuningas, niin tiedämmehän, missä voimme hänet tavata miekka ja kilpi
kädessä. Mutta te puhuitte salaisista vihollisista. Niiltä ei kukaan
kunnon mies ole suojattu. Keitä tarkoitatte niillä?"

"Meidän kesken, Strange", vastasi Valdemar, "Otto-keisarille olen
tehnyt arvokkaita palveluksia ja hän kai kutsuukin minua veljekseen
ja ystäväkseen, niin kauan kuin hän tarvitsee kättäni omatekoista
keisari Fiilippiä ja Schwabin herttuaa vastaan; mutta luuletko hänen
unhoittaneen, että hän on Henrik Löven [Löve-leijona] poika, ja että
minä asevoimin pääsin Henrik Löven perilliseksi. Minä en usko tuosta
suvustaan vierauneesta leijonan-pennusta enempää kuin vendiläisistä
ja schweriniläisistä, pakollisista läänitysmiehistäni. En voi nyt
odottaa hyvää itselleni piispa Valdemarin saksilaiselta langoltakaan.
Muistatko mitä herttua Bernhard sanoi, kun näki Henrik Löven suuren
kuparileijonan Braunschweigin linnan pihalla: 'kuinka kauan sinä
käännyt itäänpäin kita avoinna; luovu siitä, sinulla on mitä tahdot;
käänny nyt pohjoista kohti!' Kas sitä sanaa Saksan ruhtinaat ja
keisarit eivät koskaan unohda. Mutta antaa leijonan tulla avoimin
kidoin koko penikkaparvensa kanssa, minä olen valveilla." Näin sanoen
Valdemar poistui pitkin askelin ulos ovesta ja Junkker Strange seurasi
häntä valtaneuvostoon.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut vähän aikaa, ja se rajuilma, jonka kuningas oli nähnyt
nousevan ylleen, oli jo likenemässä. Sisäinen eripuraisuus Saksassa
kahden keisarin ja heidän puolueittensa välillä näytti olevan
lakkaamaan päin. Fiilip oli Martinpäivään saakka 1207 tehnyt aselevon
keisari Oton kanssa. Hän samosi nyt yhdessä useiden Saksan ruhtinaitten
kanssa mukanaan mahtava sotajoukko, pohjoista kohti, ja luultiin
aikeena olevan hyökkäyksen Tanskaa vastaan. Sama lähetti, joka toi
kuninkaalle tämän tiedon, jätti hänelle myös sen tärkeän uutisen, että
Valdemar-piispa oli päässyt keisari Oton turviin ja että huolimatta
paavin käskystä sekä hengelliset että maalliset asianomaiset olivat
valinneet hänet Bremenin arkkipiispaksi.

Suutuksissaan näistä tiedoista kuningas oli kohta kutsuttanut kreivi
Albertin ja Pietari-piispan luokseen. Ankara, tyyni sotaherra ja
kiihkeä piispa seisoivat jo ääneti ja odottavina huoneessa, mutta
kuningas käveli vielä vihaisena edestakaisin lattialla kädessään nuo
tärkeät kirjeet.

"Lukekaa!" sanoi kuningas, ojentaen heille kirjeet, jotka he lukivat ja
antoivat hänelle takaisin.

"Mitä aiotte tehdä, kuninkaallinen sukulaiseni?" kysyi Albert-kreivi
ainoankaan ilmeen muuttumatta hänen kasvoillaan. "Arkkipiispa? Se
yltiöpää!" huudahti piispa Pietari kiivaasti ja katseli kuningasta
kiihkeän levottomana.

"Kuten näette, ei ole aikaa istua kauemmin rauhassa kotona!" lausui
kuningas. "Rakas serkkuni piispa on kaikkeen syy; hän se on ärsyttänyt
kaikki Saksan paholaiset niskaani. Hän kai uneksii olevansa paavi,
ja Bremenin arkkipiispan istuimelta päin hän puuhaa minulle vastusta
enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Mutta kuulkaa, suunnitelmani on
valmis: kutsukaa heti sotajoukko kokoon, uljas sisareni poika! Me
emme saa antaa Fiilipin astua Tanskan rajan yli. Ja te, neuvokas
Pietari-piispa, olkaa te minun puhemieheni Roomassa. Rientäkää te kohta
sinne ja pankaa minun puolestani vastalause piispa Valdemarin vaaliin
Bremenin arkkipiispaksi! Minä annan mukaanne kirjeen ja tarpeellisen
valtuutuksen. Tämä ei ole pikkuasia; minä luotan teidän harrastukseenne
ja kuntoonne. Te pidätte vääjäämättä kiinni paavin omasta sanasta ja
piispa Valdemarin vapautuksen nimenomaisesta ehdosta."

Näin sanoen kuningas päästi molemmat luotaan. Seuraavana päivänä hän
itse lähti kreivi Albertin ja ritariensa kanssa, pientä valittua
joukkoa johtaen, maan rajoja kohti; ja piispa Pietari, vanhan
uskollisen Martin ja kahden asemiehen saattamana, läksi suurella
kiireellä Rooman-matkalle. Kuninkaan kirjeen ja valtuutuksen oli hän
itse varovaisena ommellut alustakkinsa rintataskuun.



KUUDES LUKU.


Toista kuukautta oli kulunut. Piispa Pietari oli matkannut yötä päivää;
suurempi osa matkasta oli kulunut onnellisesti. Eräänä iltana hän istui
läpimärkänä sateesta eräässä savuttuneessa, likaisessa majatalossa
Ternin ja Rooman välillä, yhteisessä vierastuvassa. Hän käski Martin
kuivata takan ääressä vaatteet ja itse hän lattiaan kiinnitetyn,
likaisen pöydän ääressä virkistäytyi pikarilla Orvietoviiniä.

"Tänne siis on ehditty!" jupisi Martti. "Ja huomenna näillä ajoin
voimme olla Roomassa, jos Jumala suo. Onpa totisesti ihana maa
tämä Italialais-maa, kunhan nämä ihmisparat vaan eivät olisi niin
yksinkertaisia; kun minä pyydän kannun olutta, niin ne tuovat minulle
tuota kirottua öljyä, kaikki mitä ne tietävät on viinilasi. Herra
piispa", sanoi hän nyt ääneen. "Nyt on matkaviitta kuiva, tahdotteko
nyt ottaa sen päällenne ja antaa minun nyt kuivata takkinne. Te voitte,
Jumalan nimessä, saada kurkkukatarrin; niinpä te matkustattekin, ettekä
huoli sateesta ettekä myrskystä. Eihän Rooma minnekään juokse, tiemmä."

Piispa antoi hänen jupista ja ojensi hänelle takkinsa, ja kietoutui
viittaansa, ajatellen sitä latinalaista puhetta, minkä hän aikoi pitää
paaville.

"Juttuja kai ne ovat nuo ryöväritarinat, joita tästä maasta kerrotaan!"
jatkoi puhelias Martti. "Emmehän ole vielä yhtään nähneet, mutta
uteliaita ne ovat täällä kuin lemmot. Äsken en ollut mitenkään selvitä
eräästä saksalaisesta, joka aivan väkipakolla tahtoi tietää, keitä me
olemme ja miksi matkustamme."

"Saksalaisesta?" kysyi piispa teroittaen huomiotaan. "Hm, mitä vastasit
hänelle?"

"Ah, minä vastasin toden mukaan, että herrani on ylhäinen tanskalainen
piispa, kuninkaan paras ystävä, jolla on mukanaan tärkeä viesti ja
kirje paaville, ja että minä olen -- --"

"Tyhmää lorua!" keskeytti piispa vihoissaan. "Kuka sinun on käskenyt
mennä kellekkään selittämään niitä asioita?"

"Anteeksi, ankara herra piispa, jos olen siinä tehnyt tyhmästi!"
vastasi Martti pudottaen takin käsistään. "Minä olisin kyllä voinut
hänelle syöttää pajuköyttä, mutta ettehän tavallisesti kärsi yhdenkään
ihmisen valehtelevan: sillähän te sanotte meidän liittyvän pirun
ystäviksi ja tovereiksi -- herra siunatkoon! Ja jos olisin muuta
sanonut, niin olisinhan ilmeisesti valehdellut."

"Sinun pitää vaieta silloin kun puheesta ei ole hyötyä", sanoi
piispa kiivaana. "Täällä sentään luulin olevani turvassa sinun
puheliaisuudeltasi; kun et ymmärrä sanaakaan tästä kielestä en luullut
sinun saksaakaan paljon taitavan!" -- "Ah herra piispa, minä autan
itseäni miten voin", vastasi Martti. "Kapitulitalossa oppimani latina
tulee täällä hyvin tarpeeseen. Mutta ettekö tahdo itse huolehtia
kirjetaskusta, herra -- minä pelkään että se voi tulla liian likelle
tulta?"

"Herra armahda, kirjetaskuni!" huudahti piispa. "Anna tänne! Se ei
saa olla poissa rinnaltani: se on minulle tärkeämpi kuin kaikki
matkarahamme." Sitten hän veti märän takin jälleen päälleen.

Piispa ja vanha Martti eivät olleet keskustellessaan huomanneet,
että kookas, äänetön pyhiinvaeltaja oli tullut samaan huoneeseen ja
istuutunut pimeään oviloukkoon. Nyt astui isäntä sisään mukanaan pari
vierasta, asestettua ratsuria, jotka puhuivat italiaa ja näyttivät
saksalaisilta.

"Te siis seuraatte hurskasta herra pyhiinvaeltajaa Lorettoon?" kysyi
isäntä. "Se kai on raskas retki ylhäiselle herralle, varsinkin
ajettunein jaloin; mutta melkein pahemmalta rangaistukselta minusta
tuntuu se, ettei hän saa puhua sanaakaan. Ah Herra Jumala, mitä
kaikkea tuleekaan luvanneeksi Pyhälle Neitsyelle, kun on hädässä ja
ahdistuksessa! Olenpahan itsekin luvannut hänelle aivan joutavan
jutun takia, etten koko vuoteen kysy ainoaltakaan matkustajalta hänen
nimeään."

"Se vuosi kai on lopussa!" laski eräs vieraista ratsureista leikkiä.

"Jo kauan sitten, rakas ihminen! Enkä koskaan enää tee sellaisia
lupauksia; täytyyhän toki tietää, ketä pitää kattonsa alla, ettei
holhoa ryöväreitä eikä kerettiläisiä. Toisin on sellaisten ihmisten
laita kuin tuon hurskaan pyhiinvaeltajan, jonka pyhä lupaus kieltää
ilmaisemasta nimeään. Mutta ateria on valmis, hyvät herrasväet! Kai
syömme kaikki samasta vadista? Sillä koska kaikki tarvitsemme ruokaa,
niin olemmehan samanlaisia rakkaan Jumalan luomia."

Nyt astui sisään useampia vieraita, istuutuen keskelle vierastupaa
katetun illallispöydän ääreen, minne Pietari piispakin oli asettunut.
Paksu, likainen nainen, isännän vaimo, asetti pöydälle suuren,
höyryävän makaroonivadin. Isäntä istuutui pöydän päähän ja luki kädet
ristissä rukouksen. "Kotirauha, maanrauha ja tunnonrauha!" niin hän
päätti rukouksensa ja kun hän samassa hetkessä huomasi jonkun virheen
ateriassa, niin hän löi vaimoaan suola-astialla päähän ja kysyi
kolminkertaisesti kiroten, niinkö katettiin pöytä näin ylhäisille
vieraille?

Tästä syttyvä perheriita katkesi siihen, että nurkassa istuva
pyhiinvaeltaja nousi ylös ja viittasi isännälle, heittäen samalla
pöydälle kukkaron jonka isäntä nopeasti sieppasi.

"On vastoin hurskaan herrani lupausta", sanoi vieras ratsuri, "ottaa
osaa pöydän nautintoihin, samoinkuin levätä yötä katon alla, ennen
Lorettoon saapumista."

"Vai niin!" sanoi isäntä. "Niinpä toivon teille onnellista matkaa ja
rukoilen Pyhää Neitsyttä opastamaan tietä."

Pyhiinvaeltaja kääntyi lähteäkseen tuvasta. Oli tumma iltahämärä,
ja piika kantoi sisään kaksi lamppua, jotka hän asetti pöydälle,
toivottaen tavan mukaan "mitä parhainta yötä." Nopeasti läheni
pyhiinvaeltaja ovea, mutta samalla kun hän terävästi katseli piispa
Pietaria hänen pyhiinvaeltajahattunsa luisui niskaan; lampun valo
sattui kirkkaana hänen kasvoilleen, ja piispa Pietari, joka oli
kiinnittänyt tuomionsa tuohon kummalliseen vieraaseen, näytti
hämmästyksekseen noissa kalpeissa, punapartaisissa kasvoissa tuntevan
piispa Valdemarin hurjat, intohimoiset piirteet. Isäntä oli saattanut
vieraitaan ovelle ja palannut. "Mukava pyhimys!" sanoi hän ristien
itsensä. "Hän vaeltaa katuvaisena kylien läpi; hän nauttii vain vettä
leipää eikä puhu sanaakaan majataloissa; mutta maantiellä hän ratsastaa
muhkeana, syö sekä lihaa että viiniä ja puhuu saksaa ratsumiestensä
kanssa kuin lempo. Ei, hurskauden ja pyhyyden aika on maailmassa jo
mennyt."

"En nähnyt väärin, se oli piispa Valdemar!" kuiskasi piispa Pietari
Martille: "Ei hän matkusta Lorettoon, vaan Roomaan. Hullusti käy, jos
paavilla ei ole minun viestiäni ennen hänen saapumistaan. Pidä suusi
tukossa ja satuloitse hevoset!"

"Mutta jos hän tunsi teidät, herra piispa, on ehkä kuitenkin varminta
päästää hänet edelle. Hänellä on mukanaan neljä vahvaa ratsuria."

"Meitähän on myös neljä. Kuninkaan asialla ollessaan tanskalainen ei
laske ystävien eikä vihollisten lukua. Onhan Roomaan useitakin teitä.
Tee kuten sanon!"

Martti meni ja pian seisoivat hevoset satuloituina oven edessä. Sillä
välin piispa Pietari oli tiedustellut isännältä, mitä tietä saksalaiset
olivat matkustaneet pyhiinvaeltajan kanssa; hän oli myös saanut tiedon
lyhemmästä Roomaan vievästä tiestä, joka kuitenkin kulki villin ja
vaarallisen vuoriseudun läpi. Mutta siihen tiesi isäntä neuvon; hyvästä
maksusta oli kunnollinen opas valmis palvelemaan matkustajia.

Pietari-piispa maksoi runsaasti sen aterian, jonka nauttimiseen hän
ei ehtinyt, ja hypähti reippaana ja innokkaana juoksijansa selkään.
Huolekas isäntä antoi hurskaan siunauksen hänen matkaevääkseen; mutta
piispassa heräsi samalla epäröinti, sillä isännän äänensävy muistutti
kiroukseen päättyneestä pöytärukouksesta. Ja kun hän näki isännän
hankkiman oppaan, hän oli melkein katumaisillaan nopeaa päätöstään.
Mutta opas ratsasti jo muulillaan etunenään. "Jumalan nimeen"! lausui
piispa ja seurasi häntä.

He olivat ratsastaneet muutamia tunteja; pimeys lisääntyi, ja tie
kukkulain välillä tuli hankalammaksi ja viistommaksi; se teki niin
monia mutkia ja kaarroksia, että näytti siltä kuin tultaisiin yhtä
paljon taaksepäin kuin eteenpäin. Lopulta ei näkynyt minkäänlaista
jälkeä; opas pysähtyi ja selitti eksyneensä niin ettei tuntenut tietä
eikä polkua. "Mutta tuolla kallion äärellä minä näen tulisoihtuja;
siellä on varmaan majatalon aasinajajia --, he aikoivat samaa tietä
kuin me. Jos hyvät herrat sallivat, niin minä annan noille kunnon
miehille merkin, jolla meidän täällä on tapana ilmoittaa hyville
ystäville hätätilamme."

Vastausta odottamatta hän veti kohta esiin pillin ja puhalsi siitä
kolmasti terävän, läpitunkevan äänen. Merkkiin vastasi kohta
samanlainen ääni ja soihdut likenivät.

"Tulevat!" sanoi opas. "Olipa onni, etten unhottanut jahtipilliäni."

Piispa Pietari katsoi terävästi ja epäilevänä ruskeaa likaista
italialaista. Oli parahiksi valoisaa vielä, että hän näki viekkaan
hymyn tämän ohuitten huulten seutuvilla. Piispa ei koskaan matkustanut
aseetonna; käsi miekan kahvalla hän katsahti luottavana taivasta kohti
ja kutsui Marttia. "Sano miehille", lausui hän tanskaksi, "että meidän
Jumalan nimessä tulee olla valmiina äkillistä hyökkäystä vastustamaan!"

"Herra Jumala, onko niin!" huoahti Martti ja riensi täyttämään herransa
käskyä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat olevansa villien, likaisten,
soihduilla ja miekoilla varustettujen miesten ympäröiminä. Opas
oli kadonnut. Martti ja molemmat asemiehet katsoivat kauhistuneina
suurta ylivoimaa. Mutta empimättä he kuitenkin tarttuivat aseisiin.
Piispan miekka oli pian vedettynä esiin; mutta hänen hevosensa arkaili
soihtuja; se nousi pystyyn, piispa selässään, kallion partaalla, ja
syöksyi alas.

Ankaran putouksen pyörryttämänä makasi piispa jyrkänteen alla, eikä
tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kun hän selvisi, oli sysimustaa hänen
ympärillään. Hän kuuli Martin ja asemiesten ähkyvän ja kiroilevan vähän
matkan päässä; vaivoin hän nousi ja hoippui ääntä kohti. "Parempi
olisi teidän rukoilla kuin kiroilla!" huusi hän. "Missä olette, miten
ryövärien kävi?"

"Piruja ne olivat eikä ihmisiä", valitti Martti. "Mutta Jumalan ja
Pyhän Neitsyen kiitos, että te elätte, herra! Täällä minä makaan,
voimatta kättäni liikuttaa."

"Me tappelimme niinkauan kuin voimme", sanoi toinen, asemiehistä.
"Mutta niitä olikin ainakin kymmenen yhtä vastaan."

"Kaksikymmentä perkelettä yhtä vastaan, aiot kai sanoa!" huudahti
Martti. "Oh auta meitä, rakas herra, me makaamme täällä sidottuina ja
uimme veressämme!"

Vihdoin piispa löysi sidotut palvelijansa ja katkoi miekalla heidän
sidotut kahleensa. He hypähtivät ylös ja katsoivat ympärilleen,
mutta läheltä ei voinut mitään kuulla eikä nähdä. Kaukana he näkivät
soihtujen valon, joka pian haihtui kallioitten väliin.

"Olivatko ne todella ryöväreitä vai piruja?" lausui Martti, joka
nyt vasta huomasi, ettei ollut saanut ainoatakaan isompaa haavaa ja
että se, jota hän oli pitänyt verenä, oli vain puro, jossa hän oli
maannut. "Ah, rakas herra piispa!" jatkoi hän. "Kun minä näin hevosenne
syöksyvän kallion reunalta alas, musteni kaikki minun silmissäni. Minä
hosuin luotani kaiken minkä voin, mutta kuten sanottu, ainakin yli
kolmekymmentä roistoa oli minua sitomassa."

"Kiitä Jumalaa elämästäsi, eläkä kersku, Martti!" sanoi piispa.
"Haavoittuiko teistä joku vaarallisesti?"

"On Jumalan ihme, että jollakin meistä on jäsenet täydet", sanoi
Martti. "En tahdo kerskua rakas herra! Kuinka paljon ryöväreitä
oli, jätän kuin jätänkin sanomatta, sillä minulla oli muutakin
tekemistä kuin lukea niitä. Mutta minä olen puolustautunut roimasti,
vaikka olinkin sidottu enkä voinut jäsentä liikauttaa -- katsokaa,
sen voin teille todistaa, herra! Tuossa on reppu, sisällään teidän
virkavaatteenne, ja tässä kukkaro. En antanut niiden vintiöitten ottaa
äyriäkään." Piispa Pietari työnsi nyt käden povitaskuunsa. "Jumalan
pyhä veri, se on poissa!" huudahti hän kauhistuneena. "Minut on
ryöstetty -- koko matka on turha!"

"Minullahan se on herra!" huudahti Martti. "Tässähän on kukkaro."

"Mitä minä kukkarosta? Kirjetasku, kirjetasku, jossa on kuninkaan kirje
ja valtuus!"

"Sepä onnettomuus, rakas herra! Kunpahan olisitte jättänyt minulle, --
mutta etteköhän ole kadottanut sitä pudotessanne? Me etsimme, kunnes se
löytyy!"

"Turhaan, turhaan! Poissa se on -- ei se ole kadonnut, se on ryöstetty;
se oli neulottu lujasti kiinni -- takki on revitty, tasku on halkaistu;
haa, eivät ne olleet tavallisia rosvoja. Kullasta ja vaatteista ne
eivät välittäneet -- kirjeitäni ne tahtoivat, -- tämä ansa oli tuon
röyhkeän Valdemar-piispan virittämä. Mitäs minä nyt Roomassa ilman
kirjettä ja valtuutta."

Kiihkeä piispa oli melkein epätoivoinen; hän väänteli käsiään eikä
tiennyt, pitikö hänen lähteä eteen- vai taaksepäin.

"Rakas, hyvä herrani!" lohdutti Martti häntä uskollisesti. "Kuinka
voitte tämän ottaa niin sydämellenne? Kyllähän tiedätte mitä kirjeessä
sanottiin, ja minähän tiedän, että te osaatte asettaa sananne kuin
kuningas itse, ja mitä valtuutusta te tarvitsette? Kun pyhä isä näkee
teidän rehelliset tanskalaiset kasvonne, niin näkeehän hän hyvinkin,
että te ette kulje valheen kengillä!"

"Vanha, uskollinen Martti!" sanoi piispa iloisesti. "Sinun suusi kautta
puhuu hyvä suojelushenkeni minulle, niin, sinä olet oikeassa!" huusi
piispa. "Jumalan avulla tulen toimeen ilmankin kuninkaan valtuutusta
ja kirjettä. En tahdo huolehtia siitä, mitä minun pitää sanoman! Hän,
joka tällä hetkellä piti suojelevan kätensä yllämme, hän voi myös antaa
minulle sanat ja valtuutuksen, jota parempaa kuningaskaan ei voi antaa,
eikä mikään ryöväri ottaa minulta. Tulkaa, Herran nimessä eteenpäin!
Minä olen ennenkin löytänyt tien kuinka synkkää olikin ja kuinka pahoja
vihollisia läheisyydessä. Mutta minun mukanani oli Hän, joka on tie ja
valo."

Piispan luottavat sanat palauttivat nyt miestenkin rohkeuden; he
löysivät pian kaikki hevoset, ja vaikka ei voinut nähdä tietä eikä
polkua, palvelijat kuitenkin seurasivat vakaisina hurskasta herraansa,
joka kädet ristissä satulannupun päällä antoi hevosen kulkea oman
vaistonsa mukaan, koskematta ohjaksiin. He olivat ratsastaneet näin
hetken ääneti, eikä kukaan tiennyt minne tultiin.

"Minä uskon, herra piispa", sanoi nyt Martti miettiväisenä, "että
ennenkin olette löytänyt tien täydellisessä pimeydessä. Minusta
näyttää, niinkuin me ratsastaisimme pelkkien kalliojyrkänteiden ja
rotkojen väliä."

"Niinhän on elämässä joka askeleella", vastasi piispa, "vaikkakin me
huonossa omaviisaudessamme olemme upposokeita näkemään sitä".

"Jos niin on ymmärrettävä, hurskas herra, niin varmaan te olette
oikeassa; mutta minä en usko, että te puhutte minulle niin kuin
Vapahtaja opetuslapsilleen."

"Myöskin kirjaimellisesti ymmärtäen minä sanoin totuuden", vastasi
piispa. "Uskoen ja luottaen näkymättömään oppaaseen olen ennenkin
löytänyt tien, vaikka synkkä pimeys ahdisti sydäntäni pahemminkin kuin
nyt ja vaikka pahempiakin vihollisia oli likelläni kuin ne, joita
minä nyt pelkään: se tapahtui synkässä, kirotussa tornissa, missä oli
noituutta ja pirun vehkeitä."

"Herra varjelkoon, miten pääsitte silloin siitä, herra?" kysyi Martti
uteliaana ja peloissaan, katsellen ympärilleen ja ristien itseään.

"Minun täytyi sieltä tulenliekkien läpi, mutta se oli hyvin
ansaitsemani rangaistus, koska minä tahdoin olla viisaampi kuin
kristityn on lupa, ja silmätä siihen kirjaan, johon on kätketty
ihmisten kohtalot ja tulevaisuus."

"Onko todellakin sellainen kirja?" kysyi Martti ja unohti tarkata
vaarallista tietä. "Se on kai se, jota kutsutaan Kyprianukseksi." Hän
teki taas ristinmerkin mainitessaan tuon nimen ja katsahti epäillen
taakseen.

Asemiehet olivat jääneet hiukan jälkeen. Oli saavuttu paikalle missä
kaksi saattoi ratsastaa rinnakkain, ja Martti ratsasti jännitetyn
tarkkaavaisena, mietteliään herransa sivulla.

"Elkäämme enää puhuko sellaisista asioista!" sanoi piispa hillityllä
äänellä. "Tämän verran sanon sentään sinulle Martti, jos pidät sen
omana tietonasi: minulla on mielessäni ja minulla on syytä uskoa,
että tämän matkani onnellisesta tuloksesta riippuu suuren herrani ja
kuninkaani elämä ja onni. Hänen autuas velivainajansa, kuningas Knuut,
voisi ehkä vielä elää ja hallita Tanskaa, jos hän olisi lähettänyt
minut tälle retkelle ja käyttänyt kirkon käsivartta, silloin kun käytti
omaansa. Mutta sitä sinä et ymmärrä, vanha Martti. Elä kysele minulta
koskaan sellaisia asioita! Vaeltakaamme samaa tietämme Jumalan avulla,
huolimatta salaisista ja tulevista asioista!"

Hiljaisina ja ääneti jatkoivat nyt piispa Pietari ja hänen palvelijansa
matkaa kuten sokkoina, kunnes tuli päivä. Ja katsoessaan nyt taakseen,
heitä värisytti kaikkia ja heistä näytti armon Jumalan ihmeteolta, että
he syöksymättä kuoliaiksi rotkoihin olivat voineet ratsastaa pimeässä
sellaisen tien. He tapasivat pian ihmisiä ja saivat tietää että sitä
tietä kyllä pääsi Roomaan, mutta ettei sille kukaan uskaltanut lähteä
yöaikaan. Nyt he eivät voineet suurta mutkaa tekemättä päästä takaisin
valtatielle tai lyhemmille teille. Heillä oli päivä sentään edessään,
he palkkasivat uuden oppaan. Pian he näkivät keltaisen Tiberin, he
noudattivat sen vieritse poimuilevaa kaunista tietä ja saapuivat ennen
iltaa onnellisesti Roomaan.

Pysähtymättä hetkeksikään katselemaan suuren, kuuluisan kaupungin
ihanuuksia ja merkillisiä muinaismuistoja, piispa lähti tulonsa
jälkeisenä aamuna täydessä piispan asussaan Vatikaaniin, ja vaati
kohta sisäänpääsyä, koska hänellä oli erittäin tärkeätä asiaa paavi
Innocentiukselle. Hänen täytyi kuitenkin vartoa yli tunnin etusalissa,
sillä hänen pyhyytensä sanottiin sulkeutuneen salakammioonsa erään
vieraan pyhiinvaeltajan kanssa, jota arveltiin erääksi keisarin
ja, Saksan ruhtinaitten ylhäiseksi lähettilääksi. Kiivaana ja
kärsimättömänä piispa Pietari asteli edestakaisin etusalissa. Vihdoin
avautui ovi paavin huoneisiin ja ylpeästi, voittoisasti hymyillen
sieltä astui tuo kookas, äänetön pyhiinvaeltaja, jonka piispa Pietari
nyt selvään tunsi kuninkaansa veriviholliseksi, piispa Valdemariksi.
Rohkeana ja vapaasti astui Pietari Sunenpoika valepukuista vihollistaan
vastaan ja kohta hävisi pyhiinvaeltajan kasvoilta pöyhkeä hymy. Hän
näytti hetken hämmästyneeltä ja suuttuneelta, mutta heittäen viekkaan,
halveksivan katseen aseettomaan syyttäjäänsä hän läksi ääneti ja
nopeaan etusalista, muka tuntematta piispa Pietaria.

Lujasti luottaen asiansa oikeuteen ja totuuden pätevään todistukseen,
jonka hän nyt kaksinkertaisella uskalluksella tunsi voivansa esittää
pyhän Pietarin istuimen edessä, astui piispa Pietari sisään ankaran
ja mahtavan paavi Innocentiuksen eteen. Paavi istui punasamettisella
kauluksella reunustettuun, valkoiseen liinapukuunsa pukeutuneena
kultaisessa nojatuolissa, jalka punaisella samettipäällyksisellä
jakkaralla, johon pyhät avaimet olivat ommellut, ja hänen sivullaan
oli pöytä, jolla oli ristiinnaulitun kuva suuren paperikasan keskellä.
Vanhuksen voimakkailla kasvoilla lepäsi hämmästyttävä rauha ja
päättäväisyys, hänen tukkansa oli harmaa, mutta päälakea peittävän
punasamettisen patalakin ympärillä se oli hyvin kiharainen. Tämän
mahtavan miehen näkeminen, joka salakammiostaan hallitsi kuninkaita ja
keisareita, vaikutti valtavasti tanskalaiseen piispaan, joka ensikertaa
seisoi ankaran päämiehensä edessä. Hän polvistui ja suuteli paavin
ojennetulla jalalla olevaa ristiä; sitten hän nousi rohkeasti ja pani
kuninkaansa nimessä mitä vakavimman vastalauseen piispa Valdemarin
väärään valitsemiseen Bremenin arkkipiispaksi. Hän vetosi paavin omaan
kirjeeseen ja vangitun piispan vapautuksen nimenomaiseen ehtoon; ja
ennenkuin paavi sai aikaa kysyäkseen kuninkaan kirjettä ja valtuutusta
piispa Pietari kertoi todenmukaisesti yöllisen seikkailun ja lupasi
pyhimmällä valalla ja palvelijainsa todistuksella tukea sanojansa.

Ankara, voimakas Innocentius näytti hetken epäröivän, yhtä ovela
kuin rohkea piispa Valdemar oli vastikään esittänyt asian toisella
tavalla ja oli osannut tehdä niin tärkeäksi keisarin ja saksalaisten
ruhtinaitten suosion ja esirukoukset, että muuten niin luja Innocentius
melkein oli päättänyt antaa hänelle anteeksi ja vahvistaa hänen
vaalinsa arkkipiispaksi, jos sen toimenpiteen tavalla taikka toisella
saattoi sovittaa hänen sanoihinsa ja lupaukseensa Tanskan kuninkaalle.

Kun nyt piispa Pietari voimakkaasti ja innostuneesti esitti asian
toisessa valossa, täytyi paavin pitää piispa Valdemaria omavaltaisena
kapinoitsijana paavinvaltaakin vastaan. Se paha epäluulo, joka
vieläkin kohdistui uhkamieliseen pappiin, epäluulo hänen pyrinnöistään
kuninkaallisen orpanansa kruunua ja henkeä vastaan, sekä nyt tässä,
viimeinen kavala väkivaltaisuus piispa Pietaria vastaan, johon syytetty
todennäköisesti oli ottanut osaa, -- kaikesta tästä nyt Pietari piispan
selkeän, vilkkaan esityksen jälkeen Valdemar-piispan asia alkoi näyttää
niin epäilyttävältä, että paavi päätti mitä tarkimmin tutkia asiaa
kardinaalien kanssa, ja antoi Pietari-piispalle parhaan toiveen asian
päättymisestä hänelle ja hänen kuninkaalleen mieluisella tavalla.

Iloisena läksi tämä kuningas Valdemarin uuras lähetti Vatikaanista ja
odotti nyt rauhallisena toimensa onnellista päättymistä.

Valdemar-piispa sai samana päivänä ystäviltään ja urkkijoiltaan tietää,
että kardinaalit hänen asiansa takia olivat koolla paavin luona,
sekä että hän voi odottaa joutuvansa ankaraan edesvastuuseen monien
pahojen syytösten johdosta. Hän ei huomannut edulliseksi odottaa
tämän vaikean asian päättymistä, ja kun häntä seuraavana aamuna
etsittiin puolustautumaan, ei häntä löydetty mistään. Hän oli yöllä
salaa lähtenyt Roomasta paetakseen turvaan maallisten ystäväinsä ja
suojelijainsa luo.

Piispa Valdemarin paettua hänen asiansa näytti tulevan pitkälliseksi,
ja kärsimätön Pietari piispa pelkäsi syystä kyllä hänen eteviä
suosijoitaan sekä itse paavin hovissa että myös Euroopan huomatuimpien
ruhtinasten joukossa. Viikko viikolta meni, ja kaksi kuukautta oli
kulunut, eikä siltä näyttänyt, että paavi ja kardinaalit tahtoisivat
tehdä päätöksensä. Mutta nyt saatiin se hämmästyttävä tieto, että
piispa Valdemar oli paennut keisari Fiilipin ja Saksin, herttuan
Bernhardin luo, joka viimemainittu oli vienyt hänet asejoukon
kanssa Bremeniin, ja että hänet siellä oli otettu suurella riemulla
arkkipiispana vastaan. Tämä häikäilemättömyys paavin oikeuksia kohtaan
suututti kovasti Innocentiusta. Hän ei enää empinyt, vaan julisti
Valdemar-piispan kapinoitsijaksi kirkkoa ja paavinvaltaa vastaan, ja
muodollinen pannakirja lähetettiin, minkä viejä valtuutettiin tekemään
tyhjäksi Valdemarin oikeudet Bremenin arkkipiispana, sekä julistamaan
hänet lainsuojattomaksi, kunnes hän katuvaisena itse tulisi tuomiolle
paavin istuimen eteen.

Mukanaan tämä mahtava pannajulistus piispa Pietari läksi heti
paluumatkalle Roomasta, ja hän aikoi itse, ennenkuin näkisi
kuninkaansa, matkustaa Bremeniin ja panna täytäntöön tämän
vaarallisen yrityksen. Sillä paavin hovissa ei ollut ketään jolla
näissä olosuhteissa olisi ollut rohkeutta ja halua antautumaan
tuohon ilmeiseen hengenvaaraan, nimittäin viemään paavin pannakirjaa
viholliskaupunkiin niin mahtavalle kapinoitsijalle kirkkoa vastaan.

       *       *       *       *       *

Piispa Valdemarin seistessä eräänä päivänä Bremenin tuomiokirkossa
pääalttarilla, yllään uusi arkkipiispanasu, ja hänen lukiessaan
messua seurakunnalle, astui kirkkoon kookas mies puettuna suureen,
valkoiseen kaapuun, jonka rintamukseen oli neulottu musta pääkallo;
hänen kasvojaan peitti suojus, jonka yksi nipukka ulottui hänen
rinnalleen saakka, ja jonka silmäaukoista välkkyi tumma, säkenöivä
katse. Tuo vakava, valepukuinen olento lähestyi alttaria ja levitti
paavin pannakirjeen arkkipiispan eteen. Tämä tuijotti hämmästyneenä
ja kalveten paavin julistusta. Naamiomies peräytyi ja katosi yleisön
joukkoon, ja nyt kaikui mahtava ääni kirkon läpi: "Arkkipiispa Valdemar
on julistettu kirkon pannaan; voi sitä, joka suojaa kirkon vihollista!
Kirottu on se, jota hän siunaa; hänen sauvansa on murrettu -- pyhä
voide on huuhdottu pois hänen päälaeltaan."

Koko seurakuntaan levisi kauhistus. Kuin salaman huumaamana riensi
kansa ulos kirkosta. Pannan-alainen arkkipiispa pudotti koukerosauvan
kädestään ja vaipui voimatonna alttarin eteen. Mutta piispa Pietari,
joka oli tuon kauhean pannakirjeen tuoja, oli muutamien tuntien
kuluttua Bremenin ulkopuolella, matkalla kuningas Valdemarin luo, joka
huhun mukaan oli ajanut keisari Fiilipin pakosalle Pohjoisalbingin
luota, ja rynnännyt vahvan sotajoukon kera Braunschweigiin. Huhu
keisari Fiilipin epäonnistuneesta hyökkäyksestä Tanskaa vastaan, hänen
päättömästä paostaan ja Tanskan kuninkaan voittoretkestä eteenpäin
olivat saaneet koko Pohjois-Saksan kauhun ja hämmästyksen valtaan. Tämä
mahtava hyökkäys oli ollut Pohjois-Saksan pikkuruhtinasten ainoa toivo,
ja muutamat kuningas Valdemarin läänitysmiehistä olivat arvelematta
yhtyneet keisari Fiilipiin ja lähettäneet hänelle apujoukkoja
vihaamaansa lääniherraa vastaan.



SEITSEMÄS LUKU.


Schwerinin linnassa piti synkkä Henrik-kreivi tärkeätä sotaneuvottelua
Hildesheimin piispan ja kreivi Adolfin kanssa. Saksin herttua Bernhard
oli omakätisellä kirjeellä vahvistanut tiedot hänen ja keisari
Fiilipin tappiosta Tanskan rajoilla, vaikka hän kutsui sitä vain
onnistumattomaksi hyökkäykseksi ja pikaiseksi peräytymiseksi, jonka hän
nyt toivoi pakoittavan keisarin vakavampiin varustuksiin Bambergissa.
Dannebergin kreivi ja vendiläinen ruhtinas Henrik Borvin veljineen
olivat äskettäin lähteneet Schwerinista, luvattuaan tehokkaasti auttaa
kostotoimia yhteistä vihollista vastaan.

"Enkö sitä sanonutkin!" lausui Hildesheimin piispa. "Te olitte liian
kiihkeä, herra Henrik, te tahdoitte riistää hedelmän ennenkuin se oli
kypsäkään ja se osui kivenkovana teidän otsaanne. Onni nyt kerta seuraa
Valdemar-kuningasta, ja sitä tietä ette koskaan saavu määräämme."

"Kiertoteitä vielä vähemmän, herra piispa!" sanoi kreivi Adolf. "Mitä
auttoi nyt, ettemme itse julkisesti liittyneet keisariin; jos olisimme
olleet mukana, ei sotajoukko olisi paennut kuin lammaslauma."

"Se oli tosi sana, uljas kreivi Adolf!" lausui Schwerinin kreivi
Henrik, purren suuttuneena alahuuleensa. "Mitä auttoi minua tuo
joutava lankous, mitä auttoi sovinto Johan Gantzin kanssa? Puolet
kreivikunnastani on vielä takuuna, ja Gråbon linnaa minä en koskaan
rakenna. Mitä auttavat kaikki kirjeemme herra piispa; kaikki nuo
älykkäät, viekkaat sanat on piru tehnyt: koko meidän suunnitelmamme
on nyt kuninkaan hallussa, ja mitä hän ei voi tavata siitä kokoon,
sen on nenäkäs Otto-kreivi kertonut hänelle. Haa, miksi en kahlinnut
tuota kielittelijää kiveen, silloin kun hän oli käsissäni! Nyt
ovat villisorsan siivet kasvaneet, eikä hän enää välitä minun
metsästäjistäni, paitsi että hän lähettää minulle takaisin Knuut
Punanokan tuomaan kirjeen ja kiitokset viimeisestä. Kuulkaas, mitä tuo
pöyhkeä poika uskaltaa kirjoittaa minulle!" Hän avasi erään kirjeen ja
luki:

    "Terveiset ja parhaat kiitokset jalosta kestityksestä Schwerinin
    linnan tornissa!

    Miten metsästys onnistui kuningas Valdemarin hääpäivänä, sen
    teidän kunnon metsästäjänne voi itse kertoa, ellei hän ole
    unhoittanut sitä Riiben varaskopissa varkaiden joukossa.
    Teidän jumalalliselle ystävällenne ja hurskaalle kätyrillenne
    kuninkaan hovissa minä itse omalla luvallani olen maksanut
    palkan koiraruoskalla. Mitä minuun itseeni tulee, niin minä
    viimeisten kokemusteni jälkeen olen kaikin puolin vapaa valastani
    ja vaikenemislupauksestani ja mitä teidän viisastelevassa
    kirjeessänne keisarille on epäselvää ja salaista, sen minä
    olen täysin selittänyt herra kuninkaalleni. Minä toivon
    tulevaisuudessa suuremmalla kunnioituksella ja luottamuksella
    ritarillista ja ruhtinaallista kunniaanne kohtaan voivani
    nimittää itseäni

    teidän avoimeksi ja aina taisteluun valmiiksi viholliseksenne.
    Ritari Otto, Lüneburgin kreivi".

Henrik-kreivi repi kirjeen ja heitti palaset vihoissaan lattialle.

"Mitäs te suututtelette suulaan pojan pistelyistä?" lausui Hildesheimin
piispa. "Jos on totta, että kreivi Albert rientää sotajoukon kera
Schweriniä kohti, niin teillä on nyt tärkeämpää ajateltavaa. Tällä
kertaa tuskin on päätöksenä tanssit ja huvit, kuten viimeksi. Minä
neuvoisin teitä ensi tilassa lähtemään linnasta veljenne ja puolisonne
kanssa, jos ette luule sitä voitavan puolustaa siksi kunnes keisari
Fiilip ja herttua Bernhard ovat toipuneet säikähdyksestään ja voivat
auttaa teitä."

Heidän vielä neuvotellessaan tästä ratsasti eräs rajavartia täyttä
laukkaa pihalle; hän toi Schwerinin kreiveille sen kauhun viestin, että
Albert-kreivi oli hävittänyt Vittenburgin ja Boizenburgin linnan, sekä
että hän kaikkialla missä kulki, ryösti ja hävitti säälittä. Tanskan
kuningas oli itse ollut Boizenburgin luona ja siellä keskustellut
tuttavallisesti Otto-keisarin kanssa. Sieltä kuningas oli lähtenyt
keisarin kanssa Riibeen, mutta Albert-kreivi ja Lüneburgin kreivi Otto
riensivät nopeasti Schweriniä kohti.

Kreivi Henrik kihisi suuttumuksesta. Hän lähetti sotapäälliköilleen
käskyn koota Schwerinin koko sotakuntoinen miehistö ja valmistaa
kiehuvaa pikeä ja kuumentaa hehkuviksi kiviä, joilla vihollinen
otettaisiin vastaan. Ei auttanut, että Hildesheimin piispa neuvoi
pakoa ja itse valmistautui lähtemään linnasta. Kreivi Henrik ei
ottanut kuuleviin korviinsa sitä, ja Adolf-kreivi selitti jäävänsä
ottamaan osaa liittolaisensa kohtaloon. Kun Schwerinin linna oli täynnä
puolustusvalmistelujen touhua, kaikui tornista torven ääni, ja eräs
kookas tuntematon mies, harmaaseen vaippaan pukeutuneena, ilmoittautui
portinvartijalle sanoen olevansa linnan isännän vanha ystävä jolle
hänellä oli tärkeä viesti tuotava. Linnansilta laskettiin alas ja
vieras pääsi sisään. Kun hän astui juhlasaliin kokoontuneitten herrojen
luo, säpsähtivät kaikki, niinkuin koston hirmuhenki olisi astunut
heidän keskeensä; mutta vieras veti kasvoiltaan syrjään suojuksen.

"Bremenin arkkipiispa -- uljas Valdemar-piispa!" kuului joka suusta,
ja kreivi Henrik toivotti hänet tervetulleeksi uskollisena ystävänä ja
hätätoverina.

"Kutsutteko minua ystäväksi ja toveriksi kun kuulette kuka minä
olen?" lausui peloittavan vakava vieras. "Minä olen lainsuojaton,
pannanalainen mies -- --"

"Lainsuojaton? Pannanalainen?" toistivat kaikki kauhistuneina.

"Lainsuojaton, pannanalainen!" toisti myös kreivi Henrik, mutta ojensi
samalla hänelle kätensä. "Ystäväni ja hätätoverini te olette kuitenkin
-- ystäväni ja toverini kostotoimissa!"

"Kuulkaahan siis", lausui synkkä vieras. "Minä luulin Innocentiusta
liian araksi ja Saksan ruhtinaita ja kansaa liian sankarillisiksi; te
tiedätte, kuinka keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin on käynyt;
minut kaatoi pannasalama itse pääalttarin eteen, se on murskannut
koukerosauvan kädestäni ja huuhtonut pois pyhän voiteen päälaeltani;
mutta vielä minulla on ydintä kädessäni ja kuningasverta suonissani.
Antakaa minulle piispanhiipan sijaan kypärä ja ristiinnaulitun
kuvan sijaan miekka -- turhaan ette ole minua kutsunut ystäväksi ja
kostotoveriksi!"

"Mitä teillä on mielessä? Antaa kuulua uljas herra!" sanoi kreivi
Henrik. "Vihollinen on oven takana eikä meillä ole aikaa pitkiin
neuvotteluihin."

"Linnaa ette voi puolustaa sillä kourallisella väkeä, mikä teillä on",
lausui sotataitoinen arkkipiispa nyt rauhallisena ja järkevänä. "Se
on huonosti varustettu, varsinkin itäpuolelta, eikä kreivi Albertin
kanssa käy leikitteleminen. Jättäkää jälelle vähälukuinen miehistö
neuvottelemaan vihollisen kanssa kohtuullisista antaumisehdoista, mutta
lähtekää itse viivyttelemättä Bambergiin! Kun te siellä rohkaisette
keisari Fiilippiä ja yllytätte häntä ratkaisevaan retkeen Tanskalaista
ja keisari Ottoa vastaan, riennän minä vanhojen saksilaisteni ja
bremeniläisteni kanssa Hampuria kohden; minä valloitan kaupungin, ja
sieltä päin minä hankin ensin Valdemar-kuninkaalle muuta ajattelemista,
Schwerinin hävittämisen tielle. Minä tiedän paremmin kuin kukaan,
että keisari Otto suosii häntä vain näön vuoksi. Hän aikoo nyt hakea
Englannin apua, mutta ennenkuin se apu tulee, täytyy tanskalaisen
tyranniuden olla lopussa. Tietänette, että ylimielinen serkkuni on
sekaantunut myös Ruotsin kruununperimysriitoihin. Reippaat Sunenpojat,
mukanaan kuusitoista tuhatta tanskalaista ja böömiläistä, ovat
lähteneet auttamaan Sverker-kuningasta prinssi Eerikkiä vastaan. Nyt
on onnellinen hetki. Jos nyt voin pidättää kuninkaan Hampurin luona,
ja ruotsalaiset lyövät Sunenpojat ja te keisari Fiilipin ja herttua
Bernhardin kera työnnätte kreivi Albertin tälle kulmalle -- niin
Tanskan valtaistuimen täytyy sortua; ja silloin minä näytän kuningas
Valdemarille ja ankaralle Innocentiukselle, mitä pannanalainen
kuninkaan poika voi!"

"Arvoisa herra veli!" lausui Hildesheimin piispa säpsähtäen. "Ette
tietysti aijo vaihtaa piispanhiippaanne tavalliseen ritarikypärään --
jos ymmärrän teidät oikein, tahdotte kultarenkaan sen ympärille. Mutta
ajatelkaahan, se on yltiön teko! Ilman sovintoa pyhän isän kanssa
pannanuoli musertaa kruunun kuten piispanhiipankin."

"Se olkoon minun asiani, herra!" keskeytti arkkipiispa hänet ylpeänä ja
itsetietoisena. "Jos olette harkinnut suunnitelmaani, kreivi Henrik,
niin elkää miettikö kauempaa, nyt ovat hetket kalliit."

"Minä seuraan teitä, uljas herra", sanoi kreivi Henrik varmasti. "Te
olette syntynyt kruunun ja valtikan kantajaksi." Tuskin tämä päätös oli
tehty ennenkuin se toteutettiin, ja tunnin kuluessa olivat Schwerinin
kreivit perheineen ja aarteineen lähteneet linnasta ja matkasivat
ystävineen ja liittolaisineen Bambergiin.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan oli kuningas Valdemarilla ollut keisari Otto vieraana
Riibessä suurissa voittojuhlissa. Kansa oli huumaantunut sotaonnesta
ja ylpeili voitokkaasta kuninkaastaan. Runoniekat ylistivät hänen
voittojaan ja pilkkailivat keisari Fiilipin ja Saksan ruhtinasten
pakoa ja tappiota. Rauhallinen, hiljainen Thorgeirkin näytti juopuneen
kuninkaansa onnesta ja antoi kansalle voittokulun, ylistäen siinä
isien miehuutta ja kuntoa sekä mainiten kuninkaan suuren Valdemarin
voittamattomaksi pojaksi. Vaikka ne, joiden pakoa ja tappioita
ivailtiin, olivatkin keisari Oton vihollisia, ei Henrik Löven poikaa
kuitenkaan miellyttänyt kuulla saksalaista miehuutta halveksittavan
Tanskassa. Otto keisarilla ei ollut isänsä sankarimuotoa, hän oli
mitätön vartaloltaan, hänen epämääräiset, hiukan hurskaannäköiset
kasvonsa olisivat paremmin sopineet papille kuin keisarille,
ja missä hän esiintyi kookkaan Valdemarin rinnalla, ei hänen
keisariprameutensakaan korvannut sitä, mitä häneltä puuttui voimaa ja
arvokkuutta vaikuttamaan kansaan.

Vaikka Valdemar osoitti keisarillista vierastaan kohtaan kaikkea
asianomaista kunnioitusta ja ulkonaista kohteliaisuutta, oli kuningas
kuitenkin liian rehellinen voidakseen täysin salata epäröintinsä
häntä kohtaan; ja keisari jätti hänet sekä Tanskan kansan,
sydämessään salainen kauna ja päätös olla säilyttämättä rauhaa ja
liittolaissuhdetta Tanskan voitoistaan ylpeän kuninkaan kanssa kauemmin
kuin välttämätöntä oli.

Kun keisari oli mennyt, olivat Valdemarin kasvot täysin tyynet ja
tyytyväiset. Hän näytti voittaneen myös kaikki salaiset surunsa ja
unohtaneen kauniin Berengariankin; ainakin hänen ilonsa oli tosi ja
vilpitön, kun hurskas, rakastettava Dagmar kohta hänen kotiuduttuaan
ilmoitti hänelle hänen ja Tanskan toiveen kruununperillisestä
toteutuvan.

Keskellä tätä iloa ja ennenkuin voitonhuumaus oli ohi, kuningas sai nyt
sen odottamattoman ja ikävän tiedon, että pannanalainen Valdemar-piispa
oli elokuun 3 päivänä valloittanut Hampurin ja mitä tylyimmin ryöstänyt
avuttoman kaupungin. Samaan aikaan hän kuuli kreivi Albertin ja
Oton vallanneen Schwerinin linnan, kohtaamatta mitään erikoisempaa
vastustusta. Kreivi Henrik ystävineen oli kuitenkin Fiilip-keisarin
luona Bambergissa, missä puuhattiin ankaria varustuksia. Ruotsista
saapui myös tieto, että prinssi Eerikin voima oli ylen suuri, mutta
että piispa Pietari veljineen kuitenkin aikoi ryhtyä ratkaisevaan
taisteluun.

"Urhea piispamme on mielestäni kovin kiihkeä!" lausui kuningas kulkien
edestakaisin kuningattaren huoneessa, kädessään viimeinen viesti.
"Rooman matkalla hän suoriutui mestarillisesti; täällä pelkään
hänen kiihkeytensä vievän hänet itsensä ja hänen urheat veljensä
onnettomuuteen."

Hän lähetti nyt nopeasti joukon käskyjä. Kuningatar istui hiljaisena
ompelupöytänsä ääressä, katsellen alakuloisen näköisenä kiihkeätä
puolisoaan.

"No hyvä, minä lähden Hampuria vastaan", lausui kuningas nyt ääneen ja
päättävästi, seisottuaan hetken käsi otsallaan ääneti ja miettiväisenä.
"Mutta niin totta kuin olen suuren Valdemarin poika, turhaan minä en
pukeudu haarniskaan. Lähden taas luotasi, rakas Dagmar, ja sinä näet
minut vasta voittajana. Kysymys on maasta ja valtakunnasta."

"Ah rakas herrani ja kuninkaani!" huokasi Dagmar, Valdemarin
pukeutuessa sotapukuunsa. "Eikö siis koskaan tule aika, jolloin te
rauhassa voitte huolehtia maasta ja valtakunnasta? Ja pitääkö minun
aina nähdä teidät ihanana, ilahduttavana unikuvana, joka tulee ja
katoaa, mutta ei koskaan voi jäädä luokseni nauttimaan Herran rauhaa ja
iloa?"

"Kun minä vanhenen ja harmaannun", vastasi sotainen kuningas,
lepuuttaen kättään suuren miekan kahvalla, "silloin saamme minä ja
Tanska vielä rauhaakin, ja silloin minulla on suoritettavana suuri
rauhantyö, jota minä nyt en voi ajatella! Viisaan, hyvän kuninkaan
tulee rakentaa maata lailla; mutta ensin täytyy huolehtia kruunun
turvallisuudesta ja kunniasta. Niinkauan kuin viholliseni valvovat, en
minä voi levätä ja ajatella rauhan töitä. Jumala kanssasi, sinä rauhan
ja tyyneyden hurskas perikuva! Sinun lempeässä läheisyydessäsi minä en
tohdi viipyä uinaillen; voittoon ja onneen syntyi Wolmar, mutta onni
voi kääntyä hädäksi -- niin on eräs vanha ennustaja sanonut minulle.
Siksipä minä tahdonkin tarttua onnen siipiin, kun ne vielä suhisevat
pääni seutuvilla. Jumala vahvistakoon sinua, rakas Dagmar, voi hyvin!"

Näin sanoen Valdemar jätti lempeän kuningattarensa ja Riiben linnan.
Dagmar istui taas yksin autiossa linnassa, mutta pian hän sai tietoja
kuninkaalta.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivän kuningatar istui naistuvassa neuloen somaa myssyä ja
ristiäisvaatteita pienelle, odotetulle kruununperilliselle. Hänen
oikealla puolellaan istui kreivitär Ida surullisena ajatellen veljiensä
onnetonta taistelua kuningasta vastaan, ja usein putosi neula hänen
kädestään; hänellä oli sama rakas salainen työ kuin kuningattarella,
ja hänen olentonsa ilmaisi täysin hänen tilansa. Riiben Kristiina
heitteli iloisena kultasukkulaa pieneen silkkikankaaseen ja hyräili
tanskalaisrunoilija Thorgeirin voittolaulua, joka enimmäkseen ylisti
kuningasta, mutta jossa mainittiin myös kuninkaan urheimmat ritarit
kreivi Albert ja ritari Otto. Jakkaralla kuningattaren jalkojen
juuressa istui pikku Rigmor kuunnellen laulua.

"Kuninkaat ja ritaritko vain ansaitsevat mainetta ja kiitosta?" kysyi
Rigmor. "Eivätkö asemiehetkin voi kunnostautua?"

"Kyllä", sanoi Kristiina, "mutta sittenpähän heistä tuleekin ritareita,
ja jos kuullaan heidän tehneen rohkeita tekoja, niin heistä tehdään
laulukin. Nyt kyllä tulee laulettavaa, kun piispa Pietari Sunenpoika
urheine veljineen palaa voittajana Ruotsista."

"Kunpahan sanoisit sen oikeaan aikaan, rakas Kristiina! Kysymyksessä
on moni kallis henki; monet minun rakkaista, uskollisista
maanmiehistänikin lähtivät sinne. Jumala tietää, palaavatko he enää."

"Mutta mitä he tekevät Ruotsissa?" kysyi Rigmor kärsimättömästi.
"Saksassahan meillä on sota, siellä missä isä ja ritari Otto ja Riisen
Kaarlo ovat."

"Kuningas ei tahdo suojella vain itseään ja valtakuntaansa", vastasi
Dagmar, "vaan myöskin ystäviään ja sukulaisiaan. Näit kai sen vieraan,
onnettoman kuninkaan, joka oli täällä, hänet joka näytti niin kalpealta
ja hyvältä istuessaan pöydän ääressä keisarin rinnalla. Hän oli
Ruotsin Sverker-kuningas, hänet oli ajettu pois maastaan, ja hän pyysi
kuninkaalta apua; ja hädässä ystävää koetellaan. Siksipä kuningas
lainasikin hänelle monta parhaista ritareistaan; isäni Böömissä teki
samoin. Ah, he tarkoittivat hyvää, nuo rakkaat ihmiset; mutta onni ja
voitto ovat Herran kädessä."

"Mutta Herrahan tarkoittaa myös hyvää", sanoi Rigmor, "niin ettei ole
hätää ensinkään".

"Niinpä kyllä, hyvä lapsi!" vastasi Dagmar, taputtaen tyttöä
liikutettuna poskelle. "Mitä hän suo meille, olipa se vaikka surua
ja ahdistusta, se on hyväksemme; hänen aikomuksensa ja tiensä ovat
tutkimattomat."

Dagmarin äidillinen keskustelu rakkaiden morsiusneitojensa kanssa
keskeytyi, kun herra Ib Urne toi uutisia kuninkaalta.

"Teidän kuningaspuolisonne, jalo kuningatar, on Jumalan kiitos täysin
terve", sanoi hän. "Oikeassa vihassaan hän on rakentanut sillan Elben
yli ja tehnyt hirmuisen hyökkäyksen ratsuväen ja sotavaunujen kera
Bremenin alueelle, luultavasti houkutellakseen Bremenin pannanalaisen
arkkipiispan Hampurista; mutta tuo paatunut maailmanlapsi ei eksy
ansaan. Hän jää lujaan huuhkajanpesäänsä ja varustautuu ikäänkuin
aikoen uhata Tanskaa ja uhmailla kuningasta ja pyhää isää sieltä
ikuisesti. Vastapainoksi ja suojaksi tuota Belialin piispaa vastaan
kuningas nyt rakentaa vahvaa varustusta Elben rannalle vastapäätä
Hampuria. Kreivi Albertilla on määrä liittyä joukkoineen kuninkaaseen,
sillä nyt odotetaan joka päivä keisarillisia filistealaisia suurin
sotavoimin Bambergista."

"Jumala suojelkoon kuningasta ja oikeaa asiaa!" lausui Dagmar. "Eikö
Ruotsista ole mitään uutisia?"

"Puhutaan suuresta Lenen luona suoritetusta tappelusta, ylevä
kuningatar, mutta huhut sen päättymisestä ovat monenlaisia, eivätkä
kaikki kajahda Liibanonin tuoksuilta."

"Se ei ole minusta mikään hyvä merkki", huokasi kuningatar. "Hankkikaa
minulle ensi tilassa varmat tiedot, rakas herra hovimestari. Minä
pelkään etten näe enää koskaan rakkaita, uskollisia böömiläisiä. Ah,
minähän olen vastoin tahtoani syypää moneen onnettomuuteen. Minun
takiani tulivat nuo kunnon maamieheni tänne pohjolaan; ja nyt heidän
luunsa ehkä lepäävät vieraassa maassa. Entä tuo kiittämätön piispa
Valdemar, joka valallaan vakuutti minulle, ettei tahdo kostaa! Jos en
olisi häntä niin säälinyt ja niin hartaasti rukoillut hänen puolestaan,
hän varmaan vieläkin istuisi vankina Sjöborgissa."

"Jos Herra sillä tavalla kävisi arvioimaan meidän hyviä töitämme",
sanoi herra Ib Urne, "miten meidän kävisikään silloin pahojen tekojemme
tähden?"

"Ah, paha ja mitätön on meidän työmme aina", lausui Dagmar. "Mutta
Hän, joka tuntee sydämet antaa armonsa. Kiiruhtakaa, rakas herra
hovimestari, elkääkä jättäkö minua pitemmäksi aikaa epätietoisuuteen."

Herra Ib Urne meni. Pian saivatkin Dagmar ja kuningas tuon surullisen
tiedon tappiosta Lenen luona, joka on niin syvästi ja pysyväisesti
vaikuttanut kaikkiin tanskalaisiin sydämiin, että muisto siitä on
kansan keskuudessa säilynyt viime aikoihin asti unohtumattomassa
surulaulussa. Vaikkakin tuon onnettoman taistelun päätös oli häviö,
jonka rohkean, kiihkeän piispa Pietarin ja hänen kolmen veljensä
johtamat tanskalaiset kärsivät, ei kuningas Valdemar kuitenkaan saanut
häpeää miehistään; sillä todenmukaisesti lauloi kansa runoilijan
sanoilla:

    "Pojat Tanskan urhoina taisteli,
    kovin ruotsalaista he löivät;
    he ennen kaatuivat paikalleen
    kuin kunniansa möivät.

    Oli ruotsea kolme, kun heitä yks:
    oli kaukana leikki siitä;
    niin paljon sinne kalvenikin
    ja kuoli urhoja niitä."

Tässä taistelussa kaatuneiden ja Ruotsiin haudattujen urhojen joukossa
oli kaksi piispa Pietarin ja arkkipiispa Anteron veljeä, Knardrupin
kuuluisa herra Ebbe Sunenpoika, kuningas Sverkerin appi, sekä herra
Laurids Sunenpoika, samoin kuin Gleichenin reipas kreivi Engelbrekt,
herra Karl Grå ja ritari Ove Dyre, jonka kilvessä oli kultasarvi.
Piispa Pietari itse ja hänen veljensä Jaakko Monelainen olivat päässeet
hengissä pakoon ja tuoneet surullisen viestin kuninkaalle. Onneton
kuningas Sverker säilytti myös henkensä, mutta kaatui sitten uudesta
taistelussa Gestiren luona, vähän matkan päässä Lenen onnettomalta
taistelukentältä. Niistä lukuisista tanskalaisista ja böömiläisistä
sotilaista, jotka olivat seuranneet häntä ja Sunenpoikia tässä
tuhoisassa taistelussa, palasi vain muutamia takaisin, ja surullista
oli tanskalaisten nähdä tuon uljaan sotajoukon repaleiset jäännökset.
Tästä sanotaan surumielisesti tuossa kansan surulaulussa:

    "Kai kahdeksantuhatta Tanskasta
    läks heitä sotahan:
    nyt tuskin viittäkymmentä
    näemme palaavan.

    He saaliiks korppein, huuhkaajain
    jäi vuorten rotkoihin.
    Moni itkee täällä morsian,
    kun pois on ainoisin.

    Ja rouvat linnojen parvilla
    ne vuottivat herrojaan:
    palas orhit yksin, ja hyytynyt
    oli verta satulaan."

Valdemar istui valkoisen sotaoriinsa selässä Hampurin edustalla,
kehoitellen holsteiniläisiä talonpoikiaan uutteraan työhön valleilla
ja suojakaivoksilla, kun piispa Pietari ja Jaakko Sunenpoika saapuivat
vanhan Martin saattamina alakuloisina, verisinä ja tomuisina tuoden
hänelle tuon Jobin viestin.

Kuningas puraisi huultaan vaieten, jotta ei yhdelläkään moitteensanalla
vielä syvemmin haavoittaisi Pietari-piispaa ja hänen veljeänsä; he
olivat nähneet veljensä kaatuvan sivullaan, eivätkä olleet lähteneet
taistelukentältä, ennenkuin viimeisten vastustelevain tanskalaisten ja
böömiläisten soturien kera.

"Se on vanhurskaan Jumalan rangaistus minulle ja minun suvulleni",
sanoi piispa Pietari. "Me emme taistelleet tälläkertaa kuninkaan ja
isänmaan tähden, vaan itsemme ja onnettoman lankomme takia. Minä
käytin väärin teidän jaloa suosiotanne, herra kuningas, teidän ja maan
turmioksi, ja sellaisena aikana, jolloin te itse olisitte tarvinnut
meidän kättämme ja kilpeämme. Kas siksi Herra luopui meistä. Minä
en kysynyt neuvoa Häneltä, kun sokeassa kiihkossani luotin omaan
mitättömään voimaani; siksi hän antoi minun nähdä veljieni veriset
otsat ja ajoi minut voitettuna, häväistynä pakolaisena tänne, jotta
minä tunnustaisin syyllisyyteni edessänne, ankara herra kuninkaani.
Rangaiskaa minua nyt ansioni mukaan, herra kuninkaani! Mutta tulkoon
teidän oikeutettu vihanne vain minun kannettavakseni -- minun
kiivauteni ja kärsimättömyyteni oli koko onnettomuuden syy."

"Jos minä vielä voisin olla vihainen sinulle, uskollinen, kunnon piispa
Pietari", lausui nyt kuningas laskien kätensä osanottavasti hänen
olkapäälleen, "niin minä en ansaitsisi mitään lohdutusta, silloin
kun minä itse kerran menetän voiton, -- ja voihan sekin päivä tulla.
Tänään Herra lähettää sinun kauttasi minulle varoituksen huomaamaan
onnen vaihtelevaisuutta. Rohkeiden veljiesi kaatuminen surettaa minua,
minulla ei ollut parempia eikä uskollisempia ystäviä! -- Reipas,
rohkea Engelbrekt, Karl Grå, -- Ove Dyre, kirkkaan torven ritari --
ei yksikään heistä enää taistele rohkeana ja iloisena rinnallani.
Haudattiinko heidät taistelutantereelle vai joutuivatko heidän
ruumiinsa vihollisten käsiin."

"Me hautasimme heidät, herra kuningas, kun meillä vielä oli
ympärillämme rohkeita sotureita. Tämän nuolen minä vedin Esbern veljeni
uskollisesta rinnasta."

"Antakaa tänne!" sanoi Valdemar. "Se talletetaan hänen muistokseen
niiden voittomerkkien joukossa, jotka hän toi minulle parempina
päivinään."

"Minä rukoilin heidän sielujensa puolesta", jatkoi piispa ja hänen
voimakas äänensä värähti, "minä heitin multaa heidän ylleen verisellä
miekallani. Jumala suokoon heille autuaan ylösnousemuksen ja elköön
heidän verensä tulko minun syntisen pääni päälle!"

"Olkaa huoleti, hurskas herra!" sanoi kuningas liikutettuna. "Te
olette kyllä, kuten pyhä kaimannekin, kiivas vetämään miekan esiin,
mutta myöskin nopea katumaan kuten hän. Mistä te voinettekin moittia
itseänne tähän retkeen nähden, sen antakoon Jumala armossaan anteeksi,
niinkuin minä säälien teitä annan teille anteeksi! -- Mutta nyt
ei ole aikaa vaikerteluun; häviö on häviö, eivätkä kuolleet palaa
takaisin." Kuningas sanoi myös pari ystävällistä sanaa äänettömälle,
murheelliselle Jaakko-herralle ja kertoi hänelle sitten asiaintilan,
että ennenkaikkea oli ajateltava vain piispa Valdemarin pitämistä
saarroksissa sekä varustauduttava kohtaamaan ja lyömään pakoon se suuri
sotajoukko, jonka kera keisari Fiilippiä odotettiin Bambergista.

Arkkipiispa Antero, joka oli palannut Riiasta ja oleskeli kuninkaan
luona leirissä, kuuli nyt hiljaisena ja alistuvana kertomuksen
veljiensä kuolemasta; hän oli joka päivä piispa Pietarin ja
kreivi Albertin kanssa sotaneuvostossa ja otti innokkaasti osaa
sotavarusteluihin. Eräänä päivänä astui arkkipiispa piispa Pietarin
kanssa kuninkaan telttaan, ja Valdemar saattoi veljesten kasvoista
nähdä, että heillä oli hyvä tieto tuotavana hänelle.

"On varmaan tapahtunut jotakin erikoista ja tuhoisaa viholliselle,
herra kuningas", sanoi arkkipiispa. "Hampurissa on suuri sekaannus;
etuvartiamme ovat nähneet sotureitten heittävän pois aseensa ja
pakenevan varustuksista; teidän ripeä sisarennepoika, kreivi Otto ja
minun nuori, reipas holhottini Riisen Kaarlo käyttivät kohta hyväkseen
tätä epäjärjestystä ja hiipivät rohkeina valepuvussa kaupunkiin
urkkimaan, mitä on tekeillä. On levinnyt miltei uskomaton huhu, että
keisari Fiilip on kuollut ja piispa Valdemar kadonnut äkkiä Hampurista."

"Sitä minä en voi mitenkään uskoa", sanoi kuningas, "mutta yhdentekevää
ovatko huhut tosia vai vääriä, meidän täytyy käyttää eduksemme
sekaannusta. On heti puhallettava hyökkäykseen!"

Arkkipiispan ja kreivi Albertin viittauksesta alkoivat torvet
soida leirissä. Nousi suuri touhu kun hevoset, sotaväki ja raskaat
ryntäyskoneet alkoivat liikkua. Kuningas ja kreivi Albert hypähtivät
hevostensa selkään. Piispa Pietari ratsasti jo paljastettu miekka
kädessään järjestyneiden sotilasrivien joukossa, kehoitellen voimakkain
sanoin, ja kohta ryntäsi koko sotajoukko hyvässä järjestyksessä
kaupunkia vastaan.

Keskellä viholliskaupunkia kuljeksivat samaan aikaan kreivi Otto ja
Riisen Kaarlo lyhyt miekka kauppiasviitan alla, sekaantuen suureen
joukkoon hampurilaisia porvareita, laivureita ja jätkiä, joita virtasi
parvittain raatihuoneelta.

"Hän on poissa", lausui eräs vakava porvari, "hän on voidellut
polvijänteensä ja kauniisti jättänyt meidät ansaan. Sitä minä
arvelinkin: tuollainen pannanalainen, vainottu piispa ei koskaan voi
tuottaa meille muuta kuin tuhoa ja kirousta."

"Uskokaahan, piru hänet on nähtävästi perinyt", mutisi eräs laivuri.
"Ja sen hän on hyvin ansainnut menettelyllään meitä kohtaan. Emmekö ole
saaneet raataa ja laahata hänen tähtensä kuin luontokappaleet noilla
kirotuilla varustuksilla, niin että veri pursui kynsien alta!"

"Mutta olihan hän lempo mieheksi!" tuumi muuan jätkä, jolla oli hurja
ryövärinnaama. "Hän vähät välitti paavista ja uskalsi rakentaa tornin
aivan Tanskan kuninkaan nokan alle."

"Hän kai luotti siihen, että hänellä oli tuo vastaleivottu keisari
selkänojana", sanoi laivuri. "Mutta nythän piru on ottanut senkin hyvän
ystävän; hän avasi suunsa liian suureksi aikoessaan niellä koko Saksan."

"Hän sai Pohjoisalbingin väärään kurkkuun, toveri", sanoi eräs
vahva, vanttera merimies, jonka puheenparsi ilmaisi hänen syntyneen
Elben toisella puolen, "taikka uskotteko, että hän on kuollut niihin
vatsanväänteisiin, jotka hän sai kun kuningas Valdemar ruoski hänet
takaisin Elben yli?"

"Ei, keisari Fiilip on saanut myrkytetyn tikarin kylkiluittensa
väliin", sanoi porvari, "ja huhutaanpa että se on tullut hänen hyvältä
ystävältään, pieneltä, hurskaalta Otto-keisarilta".

"Paremminkin se on Tanskan suurinenäisen kuninkaan oma!" sanoi eräs
kovakourainen kauppapalvelua. "Hänhän pistää nenänsä joka paikkaan
ja on saanut pippurin ja suolan hinnan nousemaan kovasti täällä
kaupungissa."

Nyt menetti kreivi Otto kärsivällisyytensä ja muistamatta vaarallista
asemaansa sivalsi hämmästynyttä kauppapalvelijaa vasemmalla kädellään
korvalle, niin että tämä keikahti maahan.

"Luuletteko Tanskan kuninkaan salamurhilla suoriutuvan vihollisistaan",
huusi Otto katkerana ja heilutti jo oikealla kädellään miekkaa
puolustuksekseen; sillä ankarasti huutaen syöksyi nyt koko porvari- ja
jätkäjoukko häntä vastaan.

"Tanskalainen urkkija, tanskalainen urkkija!" he huusivat. "Lyökää
maahan, hirttäkää, kivittäkää hänet, ruhjokaa!"

Hämmästyen näki Riisen Kaarlo nyt suuren vaaran, mihin ritari Otto oli
saattanut itsensä. Kaarlolla olisi ollut hyvä tilaisuus paeta kenenkään
huomaamatta; hän tekikin tahdottoman liikkeen ikäänkuin lähteäkseen,
mutta häpeästä punaisena hän nyt hypähti aivan Oton rinnalle ja suojasi
tämän selkää lyhyellä miekallaan minkä taisi.

"Niitä on kaksi, niitä on useampia! Alas ne koirat! Nujertakaa
niskat niiltä", huusi kiihtynyt rahvas, alkaen heittää lokaa ja
kiviä heidän päälleen. Mutta mainittu pieni, vanttera merimies
työntyi useiden tanakkain toverien kanssa esiin puolustamaan heitä,
ja tämän temmellyksen kestäessä alkoi äkkiä kuulua suurta melua
ja huutoa kaikilta kaduilta ja kujilta: Tanskalaiset hyökkäävät,
vihollinen on kaupungin porttien luona! Ja hetkessä oli tuo suuri
kansanjoukko hajonnut. Kauppapalvelijan ja merimiehen, jotka jo
olivat käyneet toisiaan tukkaan, oli levoton ihmisvirta vienyt
mukaansa, ja kaupungissa oli sellainen melu ja sekaannus, ettei
kukaan enää huomannut Ottoa ja Kaarloa, jotka ymmärsivät piiloittaa
miekkansa viitan alle ja kiipesivät lähemmille varustuksille. Sieltä
he näkivät sotajoukon ryntäävän kaupunkia vastaan, mutta puolustusta
ei näytetty ajateltavan. Kaikkialla oli poisheitettyjä aseita,
ja suuria pakolaisjoukkoja tunkeili meluten ja huutaen kaduilla.
Vihdoin hiljeni sekava melu, ja raatihuoneelta asteli komea joukko
mustapukuisia herroja katujen läpi: siinä oli pormestari ja raati,
jotka heidän tyranninsa paettua olivat yksimielisesti päättäneet jättää
kaupungin Tanskan kuninkaan haltuun, ja sentakia he nyt kulkivat häntä
vastaan, antaakseen hänelle kaupungin avaimet ja pyytääkseen hänen
kuninkaallista suosiotaan ja suojelustaan.

Ritari Otto ja Kaarlo liittyivät tätä kulkuetta, saattavaan
väkijoukkoon, mutta kun he kohtasivat kuninkaan aivan avoimen
kaupunginportin luona ei heillä ollut hänelle mitään uutista; sillä
hän tiesi jo kaikki ja sai nyt Hampurin herroilta varman vakuutuksen,
että Pfalz-kreivi Otto Vitelsbachilainen oli todella murhannut keisari
Fiilipin Bambergissä, ja että silloin koko keisarin sotajoukko oli
hajaantunut kuin salamanhuumaamana sekä kaikki saksalaiset ruhtinaat
lähteneet kotiin omiin maihinsa. Piispa Valdemarin he sanoivat olevan
matkalla Roomaan antautumaan paavin armoille sekä pyytämään vapautusta
pannasta.

Kuningas marssitti nyt Hampuriin vain varusväen, antaen sille ankaran
määräyksen kohdella kaupunkia kuin rauhallista aluetta. Sitten hän
päästi lempeästi luotaan Hampurin hallitusmiehet, ja palasi leiriin.
Täällä hän kohta piti salaisen neuvottelun kreivi Albertin ja
arkkipiispan kanssa; oli näet tullut tärkeitä tietoja Roomasta sekä
lähetystö Ruotsista. Suuret suunnitelmat heräsivät kuninkaan mielessä.

"Onni siis ei ole poistunut luotani", sanoi hän. "Tuskin se on koskaan
ollut suosiollisempi kuin nyt. On aivan kuin joku mahtava näkymätön
käsi olisi lyönyt minun viholliseni ja tehnyt tyhjiksi heidän aikeensa:
Missä minä ryntään eteenpäin, siellä portit aukenevat ja viholliseni
pakenevat, ennenkuin miekkani ehtii koskettaa niitä. Minulla on
nyt koossa niin mahtava armeija, että sillä voitaisiin valloittaa
kuningaskunta. Minun ensimäinen ajatukseni oli Ruotsi: Siellä minun
kunniani on joutunut tappiolle, siellä ensi kerran onni kääntyi
selin ja siellä lepää hiekassa Lenen luona kostamatonna moni kunnon
tanskalainen ja böömiläinen ritari. Mutta katsokaas, jalot herrat, mitä
kuningas Eerik kirjoittaa minulle; kansa on valinnut hänet kuninkaaksi,
ja hän toivoo minun kunnioittavan kansan oikeutta ja valtuutta siihen.
Hän pyytää minua jalomielisesti unhoittamaan viimeisen onnettoman
taistelun, mikä oli tanskalaisille yhtä suureksi kunniaksi kuin
häviöksi. Hän tarjoaa minulle rauhaa ja ystävyyttä ja pyytää sisartani
Regitzaa kuningattarekseen."

"Jos jalo sisarenne suostuu tähän kunnialliseen tarjoukseen", lausui
kreivi Albert, "pidän minä sitä mitä suurimpana onnena Tanskalle ja
teille. Te voitte silloin turvallisesti, kuninkaallinen sukulaiseni,
kääntää aseenne minne päin tahdotte, mahtavan vihollisen uhkaamatta
selkäpuoltanne."

"Inhimillisesti katsoen asiaa ei näytä muuten voivan paremmin käsittää,
herra kuningas!" sanoi arkkipiispa. "Jos Jumalan tahto on vakauttaa
siten rauha Pohjolaan, voi kristikunta odottaa suuria teidän hurskaan
mielenne ja voittoisain aseittenne työn tuloksista."

"Viisaan sisareni puolelta en pelkää mitään vastaväitteitä", lausui
Valdemar, "hän on jo sen iän ohi, jolloin intohimo määrää valinnan.
Sitäpaitsi hän ei ole koskaan ollut minun kaltaiseni tässä asiassa.
Eerik-kuningas on urhea ja kunnioitettava herra. Minä en rakasta häntä,
mutta olisi kohtuutonta, jos minä kieltäisin sen mitä hän paha kyllä on
pakoittanut meidät tunnustamaankin. Sisareni rakkaus Tanskaan ja minuun
poistaa kaikki epäilyt."

Kuningas istuutui telttapöytänsä ääreen ja otti esiin kynän ja
pergamentin. Hän ei kirjoituttanut kirjurilla salaisia ja tärkeitä
kirjeitään. Hän oli itse harvinaisen taitava kaikissa kirjallisissa
taidoissa. Olipa hän vielä keksinyt uuden ja mukavamman keinon riimujen
kirjoittamiseen pisteitten avulla. Hän kirjoitti muutamia tärkeitä
sanoja sisarelleen, pani mukaan Ruotsin kuninkaan kosintakirjeen ja
kutsutti kohta Junkker Strangen. Hänen tehtäväkseen tuli viedä tämä
kirje Riibeen ja sieltä prinsessan vastaus suoraa päätä Ruotsiin, sekä
asianomaisella tavalla järjestää lopullisesti tämä tärkeä asia.

"Ja katsokaahan", jatkoi kuningas Junkker Strangen mentyä.
"Katsokaahan, hyvät herrat, mitä pyhä isä kirjoittaa minulle!
Sitä en tohtinut toivoakaan. Ja minä saan siitä kiittää etupäässä
teitä, uskollinen, toimelias arkkipiispa Antero. Viisas ja voimakas
Innocentius tahtoo kaikin voimin tukea minun aikeitani Preussin ja
Liivinmaan uskottomia vastaan. Hän kutsuu minua rakkaimmaksi pojakseen
ja on lähettänyt kirjeitä kaikille kristityille ruhtinaille Tanskan
ympärillä, kieltäen heitä pannan uhalla ahdistamasta Tanskaa, estämästä
minun kristillisiä yrityksiäni sekä vähentämästä minun ja tulevien
perillisteni oikeuksia."

"Te olette onnen suosikki, herra kuningas!" sanoi kreivi Albert
hämmästyneenä. "Te osaatte suuren taidon, taistella sekä maallisin että
taivaallisin asein."

"Kirkko on valinnut teidät ritarikseen ja aseenkantajakseen, herra
kuningas", lausui arkkipiispa, ja "kaikkivaltiaan käsi ohjaa ilmeisesti
teitä. Niin suuri, niin tärkeä hetki, tulee harvoin useammin kuin
kerran. Elköön teitä nyt sokaisko mikään maallinen halu suurempaan
valtaan ja maineeseen! Jättäkää ylpeät aikeenne Britaniaan nähden,
Knuut suurihan, korkeasti kunnioittaen muistettu, mahtava Knuut, jonka
perilliseksi aiotte tulla herra kuningas, laski kruununsa pyhälle
Jumalan alttarille, kun tämän maailman kunnia ja turhuus tahtoi
houkutella häntä asettamaan oman kunniansa kaikkivaltiaan kunnian
yläpuolelle."

"Ristiretki siis ensiksi ja ristiretki viimeksi -- se on nyt kuten
ennenkin teidän neuvonne ja ajatuksenne, arvoisa herra!" sanoi Valdemar
hillityllä äänellä ja näytti taistelevan suurta, houkuttelevaa ajatusta
vastaan. "Sillä, että minä komentaisin sotajoukon kotiin ja itse
asettuisin levolle Riiben linnaan, sitä te tuskin arvelette tämän
suuren tärkeän hetken vaatimaksi mainetyöksi. -- No niin!" jatkoi
hän päättävästi lyhyen äänettömyyden jälkeen. "Huomenna me lähdemme
joukkoinemme Saksaa vastaan; minä tahdon näyttää kristillisille
vihollisilleni, että minä valvon ja tohdin laiminlyödä heidät pakanain
tähden. Minä en tahdo nähdä Riiben linnaa ennenkuin uusi voittolaulu
kaikuu Lenen taistelun surulaulun yli. Tanskalaisrunoilija Thorgeir ja
rohkea islantilainen seuraavat mukanamme. Sen turhamaisuuden saatte
lukea hyväkseni, hurskas sielunpaimeneni, että pitäessäni huolta kirkon
voitoista ja ristin kunniasta uskottomien joukossa, minä samalla tahdon
pitää huolta omasta ritari- ja kuningaskunnastani sekä siitä, että
uskoton jälkiaika muistelee minun nimeäni."

Hurskas arkkipiispa kohautti harteitaan vaijeten. Mutta kreivi Albert
kohotti ylpeänä raskasmieliset kasvonsa, katsellen mielihyvin reipasta,
kunnianhimoista kuningasta. "Pyhän Mikaelin nimessä!" lausui hän
innostuneena. "Luvallinen ja kiittävä jälkimuisto on ainoa maallinen
onni, joka ei kuole ja häviä, ja jota rehellisen ritarin kannattaa
tavoitella. Jos jälkimuisto myös olisi katoavaa turhuutta, en minä
mielisi vetää teräskinnasta käteeni, voittaakseni kuningaskunnan!"

"Niinpä niin, korkeat herrat!" lausui korkea arkkipiispa. "Missä kerran
evankeliumia saarnataan teidän ritarimiekkanne turvin rauhassa, siellä
lausuttakoon teidän muistoksenne, mitä te olette tehnyt. Vanhurskaan
nimi ei ole häviävä, hänen muistonsa tulee siunaukseksi; mutta Jumalan
ja ristiinnaulitun on kunnia."

Näin sanoen hän kiinnitti punaisen silkkiristin kuninkaan ja
Albert-kreivin hartioille. Uusi, tärkeä ristiretki oli siis päätetty.
Seuraavana päivänä koko sotajoukko oli varustettu tuollaisilla
risteillä ja läksi liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa kaukaisia
pakanamaita kohti.



KAHDEKSAS LUKU.


Kuninkaan ja kreivi Albertin taistellessa onnellisesti Saksassa ja
Puolassa ja valloitellessa maita meren rantaa pitkin Weikselistä
Samlantiin asti, läheni se aika, jolloin kuningatar Dagmarin piti
tulla äidiksi. Hän iloitsi siitä sydämestään, melkein lapsellisesti,
mutta välistä hän tuli murheelliseksi ja levottomaksi. Siksi hän
koki alituiseen Uikkua ulkoilmassa. Riisen Kristiinan saattamana hän
käveli joka päivä linnan puistossa ja istui siellä usein puolet päivät
mielipaikallaan joen viereisten leppäpensaitten välissä, missä hän
oli koroituttanut märkää suomaata ja rakennuttanut pienen lehtimajan
kaislaisen joen rannalle. Siellä oli aina valmiina pieni, soma vene,
jossa oli purppuraistuimet, ja kullatut airot ja jonka kuningas oli
rakennuttanut halutessaan tehdä kuningattaren kanssa pieniä huviretkiä
joelle.

Ollessaan yksin Kristiina-neidon kanssa tällä mielipaikallaan Dagmar
iloitsi lapsellisesti istuutuessaan kiinnisidottuun veneeseen ja
keinuessaan siinä korkeitten kaislojen ja ruokojen välissä, Kristiina
neidon laulaessa hänelle merimies Rosmerista, Villimetsän Eliinasta,
keijuista ja metsänneidoista sekä monista kummallisista tapahtumista,
joita vanhoissa tanskalaisissa kansanlauluissa on niin paljon. Kun
kuningatar kuunteli näitä lauluja näytti hän ikäänkuin tulleen
lumottuun maahan, missä koko luonto tuntui elävältä ja sielulliselta,
ja missä hänen kauniitten lapsuusunelmiensa enkelit tuudittivat tuota
täyskasvanutta lasta kultaisessa kehdossa, yksinkertaisia, liikuttavia
säveliä laulaen.

Eräänä iltana auringon laskiessa kuningatar istui noin keinuen
ja uneksien venheessään. Kristiina-neito istui häntä vastapäätä
ruohopenkillä laulaen:

    "Näki peikkoja Villimetsän mies,
    kun katsoi lasistaan.
    'Nyt avuks, Jeesus ja Maaria!
    Mua peikoilt vainotaan!'

    Tuvan sopen käyden jokaisen
    hän risti itseään;
    ja peikot metsäin piilohon
    ne pakeni hädissään.

    Lens itään yksi ja länteen toinen,
    joku kolmas pohjoiseen;
    ja muiden laaksojen kätköihin
    mä iäksi luulen painuneen -- --"

"Mikä teidän on, jalo kuningattareni?" keskeytti Kristiina äkkiä
laulunsa. "Miksi te kalpenette ja mitä te niin kummallisesti
tuijotatte?"

"Oi, minä uneksin niin ihanasti ja ajattelin isääni ja äitiäni ja
lapsuusleikkejäni!" sanoi Dagmar. "Mutta kun sinä lauloit pahoista
peikoista, niin minusta näytti niinkuin ne olisivat pistäneet päänsä
esiin joka pensaasta ja uhanneet minua."

"Kristus varjelkoon!" lausui Kristiina katsoen puolipeloissaan
ympärilleen. "Mutta ettehän sentään usko, jalo kuningatar, sellaisia
pahoja peikkoja enään olevan maailmassa; niitähän oli vain ikivanhoina
aikoina, ennenkuin täällä oli kirkkoja ja pappeja ja oikeata
kristinuskoa."

"Itsehän lauloit, että talonpoika teki pyhän ristinmerkin peikkojen
edessä", sanoi Dagmar. "Minä en kyllä usko kaikkea, mitä noissa
lauluissa sanotaan, mutta varmaan on yhtähyvin pahoja kuin hyviäkin
henkiä, sitä ei voi kukaan kristitty epäillä, eikähän yksikään ole
aivan hyvä ja viaton, meidänhän täytyy joka ilta rukoilla rakasta Herra
Jumalaa päästämään meidät pahasta. Sano minulle, rakas Kristiina, etkö
näe myöskin kalpeiden naiskasvojen tirkistävän tuolta kaislain välistä?
Nyt ne minusta näyttävät liikkuvankin -- ja näetkö nuo märät kiharat
ruohonseppeleineen?"

"Ah niin, jalo kuningatar, jotain sellaista minä näen. Ettekö tahdo
palata takaisin linnaan? Alkaa jo hämärtää -- ja iltailma -- --"

"Sanohan suoraan, että pelkäät, pikku Kristiina!" sanoi Dagmar. "Nyt
minä en enää pelkää; olemmehan kaikki Jumalan suojassa. Ei tuo kalpea
nainenkaan näytä meille aikovan mitään pahaa -- hän katsoo minua,
niin kärsien ja surullisena. Ehkä se on joku onneton tyttö, joka on
piiloutunut sinne välittääkseen minulle tuskaansa salaisesti. Ehkä minä
voin auttaa häntä. Katso, nyt hän likenee!"

"Ah, se on varmaan joku mielipuoli ihmisraukka!" sanoi Kristiina sekä
peläten että säälien. "Katsokaa, kuinka kummasti hän vääntää kasvojaan
ja viittaa taivaaseen, -- ja kuulkaa, kuulkaa, hän laulaa --"

Hilliten pelkonsa ja tarkaten uteliaina, kuningatar ja Kristiina neito
nyt kuulivat selvään kirkkaan, väräjävän äänen laulavan katkonaisesti
ja surumielisesti kaislain välissä, vaikka tuo salaperäinen laulajatar
oli kokonaan piilossa heiltä. Hämmästyksekseen kuningatar kuuli
seuraavat sanat:

    "Dagmar! Kuningatar hurskahin!
    Sun osaas tähdiltä tiedustin.

    Sä poian synnytät puhtoisen;
    emo lämmin, kylmäpä isä sen.

    Hiuskulta se poika on. Onni vaan
    sill' ei ole kauan seuranaan.

    Lelun kalliin -- kruunun -- se hetkeks saa,
    mut teräskynsi-lintu sen tuhoaa.

    Salatieto kirjassa yks viel' on:
    hänen eestään nuorena kuolohon;
    isäst', äidistä kaukana käyt sä."

"Kuuletko, Kristiina!" huokasi hurskas Dagmar itkien katkerasti. "Minun
kuolemaani hän ennustaa. Tapahtukoon Jumalan tahto, -- mutta maailmassa
on kuitenkin niin ihana elää!"

"Jumalan nimessä, tulkaa, jalo kuningatar ja paetkaamme! Se on paha,
mielipuoli vaimo, joka tahtoo ennustuksillaan peloittaa teidät
kuoliaaksi. Jumalan nimessä lähdetään täältä." Kuningatar nousi
horjuen, lähteäkseen venheestä; mutta taas tuo salaperäinen ääni alkoi
laulaa sydämellisen alakuloisesti:

    "Turha, oi turha sun itkeäs
    kun on auk' ovi taivaan edessäs.
    -- Ja Vellamo tanssien laulaa.

    Koti taivaassa sulla on iäinen,
    saat vasta siell' levon suloisen.
    -- Vaan Vellamo tanssien laulaa."

Vaivoin kuningatar pääsi veneestä ja vaipui kalpeana ja heikkona
kauhistuneen Kristiina-neidon syliin.

"Jesus Maria!" huusi tyttö, ja nyt hän kuuli selvään loiskinaa,
kuten airojen lyöntejä tai uivan liikkeitä; mutta tämä ääni heikkeni
heikkenemistään ja pian kokonaan häipyi sinne, missä joki alkaa levetä
merta kohti.

"Näinkö minä unta?" sanoi kuningatar avaten silmänsä ja nousten hiljaa.
"Tai olemmeko todella kuulleet ja nähneet vellamoisen, joka ennusti
pahaa lapselleni ja minulle itselleni katkeran kuoleman?"

"Ah, elkää ajatelko tuota kummallista tapahtumaa, hyvä hurskas Dagmar!"
rukoili Kristiina. "Se oli varmaankin se hullu Matleena, joka kuuluu
paenneen Riiben hullujenhuoneesta. Minä olen kerran nähnyt hänet ja
kuullut hänen laulavan. Hän kulkee mielellään seppele tukassaan ja
laulelee juuri tuollaisia kummallisia ja hurjia loruja ja vanhojen
laulujen pätkiä noidista ja peikoista. Minä en koskaan enää laula
tuollaisia lauluja teille; ellei meillä olisi ollut pää täynnä
tuollaisia juttuja, me olisimme kyllä nähneet, kuka se oli, emmekä noin
säikähtäneet."

Huolekkaan Kristiinan onnistui lopulta tyynnyttää kuningatar ja saada
uskomaan hänen luonnollinen selityksensä tästä oudosta tapauksesta,
jonka takia Kristiina sentään itsekin oli salaisesti surullinen. Dagmar
hyväksyi aluksi Kristiinan rauhoittavan oletuksen, mutta pyysi häntä
kuitenkin olemaan kertomatta kellekään mitä oli tapahtunut; itse hän
tahtoi hiljaisuudessa tutkia lähemmin sitä.

Seuraavana päivänä kuningatar voi hyvin ja näytti iloiselta kuten
tavallisesti; mutta hän ei sentään enää koskaan tohtinut illoin
lähteä joelle; ja kun hän oli ollut salakammiossaan, oli huolestunut
Kristiina-neito usein selvään näkevinään hänen silmistään, että hän oli
itkenyt.

Kun vaikea synnytyshetki läheni, kaipasi kuningatar usein syvästi
Valdemaria. Herra Ib Urnen täytyi joka päivä saapua kertomaan hänelle
kaikki, mitä oli kuulunut kuninkaasta ja hänen retkestään. Viimeiset
varmat tiedot, jotka häneltä olivat tulleet, kertoivat puolalaisen
herttuan Mistwinin lannistamisesta, sekä että tämän mahtavan ruhtinaan
oli täytynyt vannoa kuninkaalle uskollisuutta. Kreivi Albertista ja
ritari Otosta kerrottiin paljon rohkeita tekoja, ja kaikki, jotka
suosivat rohkeata ritari Ottoa ja olivat pelänneet, seurauksia hänen
kiihtymyksestään arkidiakoonia vastaan iloitsivat nyt kuulleessaan että
hän ristiritarina oli täyttänyt sen katumustyön, mihin arkkipiispa oli
hänet paavin kirjeen nojalla tämän teon vuoksi velvoittanut, -- hän oli
nimittäin rohkealla urhoollisuudellaan vapauttanut kymmenen kristittyä
pappia pakanain käsistä. Ei kukaan enemmin iloinnut tästä tiedosta
kuin Riisen Kristiina, mutta hän salasi huolellisesti ilonsa ja oli
ihastelevinaan vain kuninkaan onnea ja voittoja.

Riisen Kaarlosta kerrottiin, että hän oli Puolan rajoilla pelastanut
asemestarinsa kreivi Albertin hengen joutumasta väijyjäin uhriksi.

"Se reipas hyvä poika!" huudahti Rigmor lapsellisella avomielisyydellä
ja taputti käsiään kuullessaan tuon. Hän ei muistanut muuta kuin että
he molemmat olivat lapsia, mutta Rigmor oli melkein puolikasvuinen
tyttö, ja jos Riisen Kaarlo olisi kuullut hänen nimittävän häntä
pojaksi, hän olisi kovin suuttunut siitä; sillä hän oli nyt ritari Oton
pituinen ja paljon vahvempi, ja hän uneksi kerrassaan ansaitsevansa
kultakannukset tällä sotaretkellä.

Kuningattaren synnytys kävi sentään helpommin kuin hän oli odottanut,
ja Riiben linnassa ja koko maassa heräsi suuri ilo, kun kuultiin,
että hyvä kuningatar Dagmar oli lahjoittanut kuninkaalle pojan ja
kruununperillisen. Sillä vaikka kruunu ei ollut perinnöllinen,
vaan kansalla oli vaalioikeus, niin Tanskan kansa valitsi sentään
mieluimmin kuninkaan pojista esikoisen. Samoina päivinä oli myöskin
hiljainen, surumielinen kreivitär Ida synnyttänyt pojan, ja onnellinen
Klaus-kreivi, joka oli jäänyt Riiben linnaan, riensi itse viemään näitä
ilosanomia kuninkaalle.

Kuningatar Dagmar itki sydämensä onnesta ja ilosta pidellessään pientä
sinisilmäistä prinssiä helmassaan, mutta Hänen äidiniloaan vähensi
suuresti se, ettei Valdemar ollut läsnä ottamassa osaa hänen onneensa,
sekä etteivät hänen isänsä ja äitinsä voineet nähdä, kuinka onnellinen
hän oli. Hän suuteli lastaan tuhansin kerroin ja kiitti Jumalaa tästä
ihmeellisestä lahjasta sekä siitä sanomattomasta rauhasta, jota hän ei
ollut koskaan uneksinutkaan niin suureksi ja lumoavaksi. Hän katseli
lapsen hiljaisiin sinisilmiin ja hänestä tuntui kuin olisi katsonut
itseään sieluun. Hienot keltaiset silkkihiukset olivat myös hänen,
mutta hän näki kuitenkin lapsessa vain voitokkaan Valdemarin pojan
ja rukoili vain, että pojastaan tulisi hyvä ja hurskas ja tuottaisi
pelkkää iloa ja siunausta kuninkaalle ja kansalle.

Dagmarin ilo pikku Valdemarista, kuten hän sitä jo kutsui, oli niin
suuri, että se vei hänen voimansa. Tuonnoisen illan pelästys joen
rannalla sekä ne alakuloiset kuolemanajatukset, jotka tuo onneton
ennustus oli herättänyt hänen hiljaisessa mielessään, pidättivät häntä
vielä sairasvuoteella, kun hän sai kuninkaan kirjeen, missä tämä
ilmaisi suuren ilonsa saada nähdä hänet onnellisena äitinä ja hänen
käsistään ottaa esikoisensa.

Prinsessa Regitza, joka oli myöntynyt kuningas Eerikin kosintaan, luki
samalla aikaa tyynenä ja tyytyväisenä veljeltään saamaansa kirjettä,
missä tämä ilmoitti, kuten hän oli kuningattarellekin kirjoittanut,
aikovansa seuraavan kuun ensi päivänä, joka kirjeiden saavuttua olikin
aivan likellä, pitää Riiben linnassa suuret voittojuhlat, joissa hän
samalla tahtoi kastattaa poikansa ja viettää rakkaan sisarensa häät
suurella kunnialla ja loistolla. Siitä oli Ruotsin Eerik kuningaskin
saanut tiedon kirjeessä.

Suuren juhlapäivän aattona saapui kuningas Valdemar liehuvin lipuin ja
soiton kaikuessa Riiben linnaan, minne kansa tervehti hänet meluisin
ilohuudoin. Iloinen, utelias kansa virtasi suurina laumoina ulos
ja sisään Riiben portista, nähdäkseen ja tervehtiäkseen voitokasta
kuningastaan ja samalla katsellakseen vieraan kuninkaan saapumista.
Kuningas Eerikkiä vastaan oli nimittäin lähetetty lukuisa joukko
ritareita ja häntä voitiin odottaa joka hetki.

Valdemar hypähti sotaoriinsa selästä ja kiiruhti tomuisena ja
rautapukuisena suoraa päätä linnaan, missä hän toivoi nuoren
kukoistavan äidin kantavan häntä vastaan iloisena esikoistaan. Mutta
hänen ilonsa väheni kovin, kuullessaan Regitza-sisareltaan, että
kuningatar ei vielä ollut täysissä voimissaan eikä saanut jättää
makuukammiotaan. Kuningas meni silloin hänen luokseen hämärään
huoneeseen ja tunsi mielensä kohta kummallisen alakuloiseksi keskellä
voimakasta elämäniloa, ja häntä painosti se sisäilma, joka tuulahti
ovelta vastaan, niukka valo salli hänen nähdä terveen kukoistavan äidin
sijalla hiljaisen kalpean naisen, joka; piteli vapisevissa käsissään
hentoa lasta.

Dagmar lepäsi purppurapeittoisella leposohvalla, hän oli heikko ja
rasittunut, mutta ilo voimistutti häntä. Hän nousi ja ojensi lapsen
Valdemarille ylevällä, hiljaisella ilolla, mutta samalla tuntien syvää
kaihoa, sillä hän näki, minkä tuskallisen vaikutuksen hänen ilmeinen
heikkoutensa teki kuninkaaseen. Tämän ylpeissä silmissä välkkyi väkisin
pidätetty kyynel, ja hän levitti kiihkeästi sylinsä äitiä ja lasta
kohti, tuntien kuohuvaa iloa ja tuskaa. Mutta Dagmar peräytyi väristen,
hänen rautapukuaan peläten, ja lapsi äännähti. Valdemar laski äkkiä
rautahihaiset käsivartensa ja ojensi Dagmarille kätensä.

"Suo anteeksi ajattelemattomuuteni! En odottanut näkeväni sinua noin;
minä luulin sinun olevan reippaan ja iloisen ja synnyttäneen minulle
voimakkaan ja reiman pojan."

Näin sanoen hän heitti rautapaidan päältään ja istuutui nyt tyynempänä
kuningattaren viereen leposohvalle. Mutta Dagmar nojautui lapsen yli ja
itki.

"Elä itke, hyvä siunattu Dagmar!" lausui Valdemar nyt lempeästi. "Elä
itke sen tähden, että minä saavuin luoksesi kuin myrskytuuli! Kiitos,
sydämellinen kiitos siitä lahjasta, minkä olet antanut minulle ja
Tanskalle; kunpa sen hintana ei olisi sinun oma terveytesi ja onnesi!"

"Rakas, voimakas Valdemar!" vastasi Dagmar taputtaen häntä
ystävällisesti kädelle. "Sinä tapaat minut suurena lapsena, joka pelkää
ja itkee vähimmän seikkasen tähden. Minun sydämeni ei ole sairas,
ainoastaan voimaton. Ja sinun sotapukusi helinä oli kyllin peloittamaan
minua ja saamaan minut itkuun. Mutta kun minä tästäpuoleen näen
sinut joka päivä, niin sinä huomaat, että minä tulen voimakkaaksi ja
iloiseksi!"

"Minun poissaoloni kai ei liene mitenkään syynä sinun heikkouteesi?"
kysyi Valdemar. "Kysymyksessä oli kansan ja valtakunnan etu, ristin
kunnia ja rauha. Minä pidin sanani; Herra antoi pakanat minun käsiini,
ja minä palasin nyt voittajana!"

"Jumala siunatkoon sinun urhouttasi ja voittojasi!" sanoi Dagmar. "Jos
kysymyksessä oli ristin kunnia ja rauha, niin minun ikäväni ja kaipuuni
oli vain vähäinen uhriropo rauhan ja rakkauden suurelle Herralle, mutta
elä nyt ajattele minua, rakas herra ja kuningas! -- Ottakaa nyt poika
isänkäsiinne ja siunatkaa häntä! Nyt se ei enää itke, kas, se hymyilee
nyt levollisena ja ojentaisi mielellään kätösensä teitä vastaan, jos
voisi."

Kuningas otti lapsen syliinsä ja katseli sitä huolekkaalla ilolla.
"Jumala sinua vahvistakoon ja siunatkoon, poikani!" sanoi hän
liikutettuna. "Sinulla on äitisi hurskaat silmät ja varmaan sinulle
tulee hänen kaunis tukkansakin, mutta kantaaksesi kerran valtikkaa ja
kruunua sinä et saa pelätä minun rautapukuani. Jos en olisi tiennyt
sinun lahjoittaneen minulle prinssin, hyvä Dagmar", jatkoi hän laskien
lapsen varovaisesti takaisin äidin syliin, "niin olisinkin sitä
uskonut pieneksi, hienoksi prinsessaksi, jonka lempeä kuva kerran
voisi koristaa kirkkoja ja luostareita ja tehdä ruhtinaita ja nuoria
runoilijoita narreiksi."

Eerik-kuninkaan saapuminen pakoitti nyt kuninkaan lähtemään äidin ja
pojan luota sekä haihduttamaan sen alakuloisen vaikutuksen, minkä
kuningattaren heikkous ja hentoisen prinssin näkeminen oli tehnyt
häneen. Ensimäinen kohtaus kuninkaallisen lankonsa kanssa oli hänelle
epämieluisa, sillä ruotsalaisen kuninkaan itsetietoinen ja rohkea
olento johti kuninkaan mieleen Lenen taistelun sekä sen, että hän
nyt ojensi tälle miehelle kätensä ystävänä ja lankona, vaikka tämä
oli ollut syypäänä monen kunnon tanskalaisen kuolemaan. Ensi kerran
elämässään Valdemar näki itsensä pakoitetuksi ottamaan vastaan
vieraan, joka voi ylpeillä vallanneensa taistelukentän häneltä ja
laulaneensa Te Deumia tanskalaisten laulaessa surulauluja. Mutta
Valdemar hillitsi tämän vastenmielisyyden ja loukatun ylpeyden tunteen
ja otti kuninkaallisen vieraansa ja lankonsa vastaan ritarillisella
kohteliaisuudella ja kunnioittavalla huomaavaisuudella.



YHDEKSÄS LUKU.


Riiben linnan suuret juhlat olivat vetäneet linnan ja kaupungin
täyteen vieraita. Kuningas oli varhain aamulla käynyt kuningattaren
luona ja tavannut hänet iloisena ja tyynenä. Kruunauspukuunsa
pukeutuneena, hän oli sitten mennyt kaksinkertaisen juhlajoukon kera
kirkkoon. Ensin siellä laulettiin juhlallinen Te Deum kiitokseksi
kristinuskon leviämisestä sekä kuninkaallisen ristiritarin suurista
voitoista Preussissa ja Puolassa; sitten arkkipiispa Antero kastoi
pienen Valdemar-prinssin komeain juhlaohjeiden mukaan, ja viimeksi
toimitettiin kihlaus Ruotsin kuninkaan ja Regitza-prinsessan välillä.

Näiden juhlallisuuksien kestäessä seisoi kirkossa erään pilarin
vieressä ritari Otto Riisen Kaarlon kera.

"Enpä ole nähnyt kylmäkiskoisempaa sulhasta", kuiskasi Otto. "Enemmän
on mieleeni tuo kookas, uljaannäköinen ritari, joka seisoo etummaisena
kuningas Eerikin henkivartijain joukossa, se on urhea ritari Sune
Folkenpoika, joka viime vuonna vei kuningas Sverkerin tyttären Vretan
luostarista sekä kuninkaan että piispan ja koko papiston uhalla."

"Sepä oli huimapää teko", kuiskasi Kaarlo. "Miten hän siitä suoriutui?"

"Kuten näet. Hän on kerrassaan uuden kuninkaan ensimäinen mies. Se oli
reipas ja ovela temppu. Hän oli pukenut itsensä ja miehensä enkeleiksi,
ja niinpä uskoivatkin kaikki hurskaat nunnat, että hän vei kauniin
Helena-prinsessan taivaaseen. Nyt on neito hänen vaimonsa, ja hänellä
on jo reipas poika, eikä koko Ruotsin maassa kukaan uskalla kärventää
hiustakaan rohkean Sune Folkenpojan päästä."

"Jos ruotsalainen ritari vie kuninkaan tyttären luostarista ja onnistuu
hyvin", sanoi Kaarlo, "niin voi kai tanskalainenkin ritari koettaa
onneaan".

"Tuletko hulluksi, Kaarlo?" kysyi Otto. "Et toki ajattele sellaista
seikkailua."

"Varjelkoon! Enhän ole vielä ritari."

"Jos ryöstäisin jonkun neidon täältä kirkosta, niin kyllä tietäisin
kenet ottaisin!" kuiskasi Otto ylimielisenä ja katsahti Kaarlon
sisarta, solakkaa Kristiina-neitoa, joka kantoi morsiamen laahusta.
"Mutta en aikoisi jäljitellä ruotsalaista ritaria", lisäsi hän nopeaan.
"Minä tekisin enemminkin päinvastoin ja veisin tytöistä kauneimman
luostariin. Hovissa ne lapsiraukat turmeltuvat, saat uskoa. Eiköhän
sinun sisartasi tähtääkin useampi silmä kuin morsianta! Enoni,
kuningaskin, katsoo häntä useammin kuin minä sietäisin, jos olisin
tytön veli."

"Sisareni on rehellinen ja siveä tyttö!" vastasi Kaarlo loukkautuneena.
"Hänen ei tarvitse olla telkeiden takana säilyttääkseen kunniansa."

"Hänen kunniansa puolesta minä uskaltaisin taistella koko ritariston
kanssa!" sanoi Otto. "Mutta ennenkin on kuultu rehellisen neidon
joutuvan huonoon huutoon vain siksi, että on ollut kaunis ja
ystävällinen kaikkia kohtaan."

"Tiedänpä hyvin, ettei kukaan puhu pahaa minun sisarestani", sanoi
Kaarlo posket harmista hehkuvina. "Jos minä olisin ritari, kuten te
kreivi Otto, niin totisesti ei kukaan siitä asiasta laskisi leikkiä
säilyttäen eheän otsan iltaan saakka!"

"Vaiti, vaiti, tyynemmin, asemies Kaarlo! Ymmärrättehän leikin", sanoi
Otto käyden syrjään, sillä Kaarlo alkoi tulla äänekkääksi ja herättää
ympäröivien huomiota.

Kaarlo ja ritari Otto olivat viimeisellä sotaretkeltä useissa
yhteisesti suorittamissaan urotöissä tulleet aseveljiksi ja läheisiksi
ystäviksi. Mutta he riitaantuivat melkein joka toinen päivä ja
sanoivat toisilleen kovia sanoja; sillä ritari Otto ilmaisi vapaalla
käytöksellään jonkinlaista turvautumista korkeaan sukuperäänsä ja
ylempään ritariarvoonsa, mikä loukkasi Kaarloa; yksinkertaisella,
köyhällä ritarinpojalla sitävastoin oli töykeä ja rohkea tapa esittää
vaatimuksensa ensinkään ottamatta huomioon sukuperää ja säätyä, vaan
ainoastaan miehuuden ja ritarikunnian; ja siihen nähden hän nyt toivoi
pian olevansa korkealentoisen, ruhtinaallisen asetoverinsa veroinen.
"Isä Saxo oli oikeassa: Paha on koiranpennun leikitellä karhunpojan
kanssa!" sanoi Kaarlo itsekseen mielellään joka kerta kun hänen ja
Otto-kreivin välit noin sotkeutuivat solmulle; mutta seuraavana
päivänä he kyllä taas olivat maailman parhaat ystävykset, ja jos Otto
todellakin oli loukannut, niin hän oli kohta altis tunnustamaan sen ja
sovittamaan tekonsa.

Kun nyt kuningas Eerikin ja kuningatar Regitzan hääjoukkue läksi
tuomiokirkosta, astui Kaarle kainosti syrjään, antaakseen tietä ja
tullakseen jälessäpäin kuningas Valdemarin ja hänen ritarinsa takana,
muiden asemiesten joukossa. Ritari Otto asteli nyt likinnä kuningasta
Albert-kreivin sivulla uljaana ja reippaana hänen ohitseen, ja Kaarlo
tunsi nöyryytettynä kuinka vähäpätöinen hän oli ruhtinaallisen
aseveljensä rinnalla. Tunkeilevassa kansanjoukossa hän näki niin
sanotun Kissanpäänoven luona köyhän, kumaraisen pyhiinvaeltajan, joka
viekkain, ilkein katsein tarkasteli kreivi Ottoa, kadottamatta häntä
näkyvistään. Kaarlo tuli tarkkaavaiseksi, ja oli pyhiinvaeltajapuvun
sisältä näkevinään arkkidiakooni Arnfredin, joka häneen kohdistuneen
vakavan epäluulon takia oli karkoitettu kuninkaan alueilta. Kohta kun
ritari Ottoa ei enää voinut nähdä kirkon ovelta, oli tuo epäilyttävä
pyhiinvaeltaja kadonnut väkijoukkoon. Kaarlo unohti nyt hetkessä sen
pienen kiistan, mikä hänellä äsken oli ollut Oton kanssa, ja päätti
etsiä hänet ensi tilassa varoittaakseen häntä. Hän riensi linnaan,
mutta hän ei päässyt koko päivänä niin likelle Otto-kreiviä, että
olisi voinut viitata hänelle; hän ei näet voinut tunkeutua ritarien ja
ylhäisten hovimiesten joukkoon, jotka olivat likimpänä kuninkaallisten
ympärillä, ja niiden joukossa oli ritari Ottokin, joka kuninkaan
sisarenpoikana ei sellaisena juhlapäivänä voinut jättää paikkaansa
kuninkaan läheisinten joukossa.

Iltapuolella, kun juhlallisuuksien pääosa oli ohi ja iloiset vieraat
alkoivat jo vapaammin hajaantua eri tahoille, sai Kaarlo kuitenkin
tilaisuuden antamaan merkin sisarelleen, kun tämä aikoi jättää
kuningatar Regitzan, jota palvelemaan hänet oli siksi päiväksi
määrätty, ja lähteä kuningatar Dagmarin huoneisiin.

"Mitä tahdot, rakas veli!" sanoi Kristiina pudistaen rakkaasti hänen
kättään. "Tänään emme ehdi puhelemaan kunnollisesti keskenämme. Minun
on mentävä kuningattaren luo; hän raukka istuu yksinään, eikä voi
ensinkään ottaa osaa tähän hauskuuteen."

"Sana vain, rakas Kristiina! Jos näet kreivi Oton, ja sopivasti voit
lausua hänelle pari sanaa, niin pyydä häntä olemaan varuillaan, sillä
täällä on hänen verivihollisensa, se maanpakolaispappi, jonka hän
ruoskitti ulos kuninkaan kartanosta! Minä itse olen nähnyt hänet,
varmasti hän on väijymässä, saadakseen salaisesti kostaa."

"Jeesus Maria, mitä sanot!" huudahti Kristiina säikähtäen ja tullen
kuolonkalpeaksi.

"No, mikä sinun on, sisar? Sinulla ei ole mitään pelättävää. Pyydä vain
kreivi Ottoa olemaan varuillaan ja pitämään joka hetki ase mukanaan!
Mutta sano hänelle se siten, ettei sitä kukaan selitä pahoin. Elä
katso liian lempeästi häneen tai kehenkään muuhun ylhäiseen herraan.
Ah, rakas sisar! Muista, että isämme oli köyhä ritari, sekä että pyhä,
tahraton nimi on ainoa perintömme ja omaisuutemme!"

"Miten johdut siihen, rakas veli?" kysyi Kristiina ihmeissään.

"Kyllin tästä, rakas sisar! Elä vain unhoita, mitä sanoin sinulle!"

"Ah en -- teen sen pian! Kas tuollahan ritari Otto seisookin kuninkaan
luona; minä riennän hänen luokseen sanomaan sen --"

"Elä Jumalan tähden, sisar! Ei se sovi!" väitti Kaarlo aikoen pidättää
häntä. Mutta tyttö oli jo poissa, ja kohta Kaarlo näki, miten tämän
onnistui saada kreivi Otto parvekkeelle, missä nuori ruhtinaallinen
herra näytti erittäin innokkaasti alkavan keskustella hänen kanssaan.

"Ei siitä mitenkään tule hyvää!" sanoi Kaarlo levotonna itsekseen.
"Miten minä en uskaltanutkaan itse yrittää noiden suurellisten
joukkoon! Sisareni on paremmin kotiutunut hoviin kuin minä, mutta Otto
oli oikeassa, hänen täytyy olla varuillaan!"

Kaarlo seisoi ritarisaliin vievän avoimen oven luona, missä
palvelijoita ja asemiehiä tungeksi sisään ja ulos. Hän sattui
hetkeksi katsahtamaan etusaliin ja kauemmin huolimatta sisarestaan ja
Otto-ritarista hän tunkeutui äkkiä oven kautta ja katosi.

Sillävälin ritari Otto seisoi parvella kahdenkesken Kristiinan kanssa,
eikä antanut kainostelevalle, säikähtyneelle neitoselle sanan vuoroa,
niin hän oli iloinen tältä saamastaan salaisesta, tuttavallisesta
viittauksesta; tosin hän ei pitänyt sitä sopivana tytölle, mutta se
miellytti häntä kuitenkin suuresti, ja hän sanoi nyt Kristiinalle niin
monta kaunista ja kohteliasta sanaa, että tyttö-parka vuoroin punastui
ja kalpeni.

"Mutta minulla on teille jotakin sanottavaa, ritari Otto!" sai tyttö
vihdoinkin sanotuksi. "Elkää Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä uskoko,
että minä olisin tahtonut keskeyttää puheenne kuninkaan kanssa tai
viittoa teille niin kainostelematta, ellei minulla olisi ollut
vakavampaa asiaa; mutta teidän henkenne on vaarassa, jalo herra!"

"Henkeni!" keskeytti Otto hänet riehakkaasti ja hymyillen. "Vapauttani
kai tarkoitatte, kaunis neito! Ja siinä taidatte olla oikeassa. En
koskaan unhoita ystävällistä osanottoanne minua kohtaan, silloin kun
kaikki täällä ymmärsivät minut väärin. Silloin minun täytyi rientää
pois ehtimättä edes kiittämään teitä; mutta uskokaa minua, kaunis
Kristiina, mitä minä jätin -- --"

"Ah, sinettisormuksenne!" keskeytti Kristiina nopeasti. "Tosiaan, se on
minulla -- minä löysin sen ja talletin teitä varten. Kas täällä se on!"
Näin sanoen hän otti poveltaan esiin hopeavitjat, irroittaakseen niistä
sormuksen. "Mutta mitä minä tulinkaan ilmoittamaan teille -- --"

"Mitä minä näen, vanha sinettisormukseni!" keskeytti Otto hänet. "Ja
sellaisessa tallessa! Oh, älkää irroittako sitä, kaunis Kristiina!
Säilyttäkää sitä aina noin, ja antakaa minun ilokseni toivoa, ettei se
ole teille epämieluisa muisto!"

"Mutta Jumalani, herra kreivi!" sanoi Kristiina sävähtäen
veripunaiseksi. "Kuinka minä voin pitää sormuksenne, onhan siinä teidän
ruhtinasvaakunanne?"

"Katsos, minulla on toinen!" vastasi Otto. "Ja jos todella tahdotte
antaa minulle korvauksen siitä, niin antakaa tuo pieni merivaharisti,
joka riippuu sen vieressä."

Vastaamatta irroitti Kristiina merivaharistin kaulaketjusta ja ojensi
sen kreivi Otolle, joka otti sen ihastuneena; samalla hän tarttui
neidon käteen ja painoi sen huulilleen.

"Mutta rakas kreivi Otto, teidän henkenne on todella vaarassa;", alkoi
Kristiina taas ja kätki nopeasti sinettisormuksen. "Kuulkaahan toki
Jumalan nimessä, mitä minulla oli teille sanottavaa. Täällä on teitä
väijymässä eräs valepukuinen kavaltaja; mutta Kaarlo-veljeni on nähnyt
hänet ja pyysi minun varoittamaan teitä -- se on se kavala pappi, jota
te kerran loukkasitte --"

"Mitä, Arnfredko?" kysyi Otto tarkkaavaisena ja päästi tytön käden.
"Mahdotonta, onhan hän maanpaossa!"

"Täällä hän kuitenkin on ja aikoo varmaan uhata henkeänne. Mitä meidän
on tehtävä?"

"Antaapa hänen tulla! Minä olen ollut suuremmassakin vihollisjoukossa,
ettekä te sentään uskone minun pelkäävän yhtä miestä?"

"Ah en, herra Otto!" huokasi Kristiina. "Tiedänhän kyllä, kuinka rohkea
ja hurjapäinen olette. Mutta kuka voi puolustautua salamurhaajaa
vastaan? Hän voi työntää tikarin sydämeenne kun te vähimmän sitä
osaatte varoakaan!"

"Elkäähän pelätkö, hyvä neito! Minä otan takkini alle rintahaarniskan;
kun minä vaan tiedän missä voin odottaa vihollista, en minä salli
itseäni yllätettävän. Kiitos ystävällisestä varoituksestanne, myöskin
uskolliselle kunnon veljellenne! Hän teki kauniisti tahtoessaan
varoittaa minua; minä olen tänään vasten tahtoani loukannut häntä."

"Siitä hän ei mitään puhunut, jalo herra! Mutta olkaa nyt todella
varovainen! Minä olen niin peloissani sen petturipapin takia."

"Huomenna saatte varmasti kuulla hänen istuvan tornissa", sanoi Otto
pudistaen lämpimästi tytön kättä. "Jumala teitä siunatkoon!"

"Kristus ja Pyhä Neitsyt varjelkoot teitä!" sanoi Kristiina ja vastasi
kädenpuristukseen arasti ja melkein huomaamattomasti, vetäen kätensä
nopeasti takaisin. "En uskalla kauemmin viipyä, kuningatar odottaa
minua."

Sitten hän kiiruhti pois. Ritari Otto katseli autuaana hänen
jälkeensä ja vasta kun ei enää näkynyt tytön solakkaa, kevyttä vartta
ritarisalissa, hän läksi, noudattaakseen hänen neuvoaan, varustamaan
hovitakkinsa alle rintahaarniskan.

Kun Otto astui ulos ritarisalista, hän heitti vaipan loistavan
hovipukunsa päälle, päästäkseen asuntoonsa linnan pohjoiskulmalle.
Hänen täytyi kulkea pitkän, synkän käytävän läpi. Hän oli
melkein unhottanut päämääränsä ja asteli ajatellen vain kaunista
Kristiina-neitoa ja hänen lämmintä osanottoaan kaikkeen, mikä häntä
koski. Tarkemmin miettimättä, mihin se taipumus voi viedä, mitä
hän tunsi tyttöä kohtaan, ja minkä hän nyt niin selvään huomasi ja
niin ajattelemattomasti vahvisti tytössäkin, hän asteli iloisena ja
kevytmielisenä käytävää pitkin, hyräillen lemmenlaulua. Yötä päivää
käytävässä palavan, sammumaisillaan olevan lampun heikossa valossa hän
nyt näki kaukana tumman varjon liikkuvan edestakaisin hänen asuntonsa
oven edessä. Hän pysähtyi äkkiä ja tarttui pieneen korumiekkaansa,
jota hän käytti kauniin hovipukunsa kera ja joka hyvin huonosti
kelpasi vakavaan otteluun. Hän empi, saattoiko hän niin huonosti
asestettuna käydä eteenpäin vai pitikö palata takaisin; mutta pian
hän tunsi poskilleen leviävän häpeän punan tuon pelon tähden, jonka
hän nyt ensi kertaa huomasi itsessään. Hän veti miekkansa ja lähestyi
hitaasti tummaa naamioitua olentoa, jonka hän, sen hiipivästä käynnistä
päätti Arnfrediksi. Hän oli vielä noin kahdenkymmenen askeleen päässä
huomionsa esineestä ja arveli, pitikö hänen hyökätä vai odottaa kunnes
hänen päälleen hyökätään. Silloin sammui lamppu ja hänen ympärillään
oli niin pimeätä, että hän ei voinut nähdä miekkaa kädessään. Hän
pysähtyi taas, ja taisteli hänet vallannutta voimakasta pelkoa
vastaan; sitten hän asteli hitaasti edelleen ovea kohti ja tunnusteli
varovasti miekallaan kaikille puolilleen. Samassa hän kuuli jotain
helähtävän ja toinen miekka kosketti hänen asettaan. Sanaa sanomatta
hän iski umpimähkään ympärilleen, mutta sai samassa niin ankaran iskun
käsivarteensa että miekka lensi hänen kädestään, ja nyt hän kuuli tutun
äänen:

"Minne hävisit, kirottu salamurhaaja? Minä olen kreivi Otto! Tule vaan!
Tällä kertaa saat tuta muutakin kuin koiranruoskaa."

"Kaarlo", huudahti nyt Otto. "Sinäkö se olet. Oletko järjiltäsi!
Sinä olet haavoittanut minua -- minähän olen Otto. Sinä varoitit
äsken minua, ja nyt sinä hyökkäät itse minun päälleni. Sekö on sinun
ystävyyttäsi?"

"Taivaan Jumala, mitä olen tehnyt!" huudahti Kaarlo. "Tekö se olette,
ritari Otto! Minä luulin aivan varmaan teitä tuoksi papinlurjukseksi.
Hyvää minä tarkoitin. Olenko pahoinkin haavoittanut teitä?"

Pian pääsivät ystävykset selville. Käsi Kaarlon kaulalla Otto
palasi hänen kanssaan asuntoonsa. Oton haava ei ollut suuri. Pian
oli käsivarsi sidottu ja Kaarlo sai puhutelluksi ystävänsä jäämään
rauhallisena asuntoonsa telkien taakse; Kaarlo tahtoi itse ottaa selvän
hänen salaisesta vihollisestaan ja siepata hänet kiinni; hän oli näet
ritarisalin ovelta selvään nähnyt Arnfredin hahmon katoavan näihin
pimeisiin käytäviin, jotka veivät etusalista linnan kylkirakennukseen.
Tämän sopimuksen jälkeen ystävykset erosivat, ja tämä seikkailu oli
liittänyt heidät toisiinsa entistäänkin lujemmin.



KYMMENES LUKU.


Sykkivin sydämin ja posket hehkuvina Kristiina oli saapunut
kuningatar Dagmarin luo, ja kuningatar oli lähettänyt luotaan muut
seuraneidot, jotka hän siksi päiväksi oli valinnut suodakseen
rakkaalle Kristiinalleen ilon olla mukana juhlassa. Kun Kristiina
nyt oli kahdenkesken kuningattaren kanssa ihmetteli Dagmar hänen
vaiteliaisuuttaan ja sitä ilmeistä mielenliikutusta, jota tämä turhaan
koetti salata. Kuningatar katseli häntä hellällä osanotolla.

"Sinä et tule iloisena ja vapaana lintuna tämän päiväisestä juhlasta,
hyvä lapsi!" sanoi hän ystävällisenä, tarttuen Kristiinan käteen.
"Mielesi on liikutettu ja kätesi vapisee. Mikä sinun on?"

"Ah, ei mikään, jalo kuningatar! Minä vain juoksin liian kiivaasti
käytävän läpi."

"Kristiina!" sanoi Dagmar ja katseli tyttöä lempeän varoittavasti. "Nyt
sinä et puhu totta. Sydämelläsi on jotakin. Eikö sinulla ole ensinkään
luottamusta minuun? Etkö sitten vielä tiedä, että minä rakastan sinua
niinkuin omaa sisartani?"

"Ah, jalo kuningatar", huokasi Kristiina. "Kuinka köyhän ritarin tytär
voi lähestyä teitä niinkuin jotakin vertaistaan? Onhan niin tavaton
ero välillämme." Nyt juolahtikin hänen mieleensä äkkiä, mikä ero oli
hänen ja kuninkaan sisarenpojan välillä, ja hän suuteli kuningattaren
kättä syvällä kaihomielisyydellä, kuumien kyynelten virratessa hänen
silmistään.

Kuningatar taputti häntä kyyneleisille poskille. "Hyvä ja hurskas
sydän, lapseni", sanoi hän rakkaasti, "tekee halvimman ja köyhimmän
yhtä rikkaaksi kuin kuningatar on Jumalan edessä. Hänen edessään ei
kelpaa kuninkaallinen veri eikä korkea sukuperä. Luota minuun, lapsi,
minä en voi nähdä sinua surullisena."

Kristiina huokasi syvään, mutta vaieten. Kuningatar siveli vaaleat
kiharat pois hänen otsaltaan. "Sinä olet siinä iässä, hyvä lapsi",
jatkoi hän, "jolloin nuorilla tytöillä sanotaan olevan salaisia
sydänsuruja, -- joita minä en Jumalan kiitos koskaan ole tuntenut. Sano
minulle, rakas Kristiina, onko joku mies syynä niihin kyyneliin, joilla
sinä kostutat kättäni, sekä siihen levottomuuteen, joka ahdistaa sinun
mieltäsi?"

Kristiina luuli sydämensä salaisuuden tulleen ilmi ja punastui kaulaa
myöten. "Mies!" sammalti hän. "Jalo kuningatar miten siihen johdutte.
Minähän olen vasta viisitoistavuotias."

Nyt katkesi keskustelu, ja Kristiina luuli toipuneensa hämilläolostaan
sillä kuningas astui sisään katsomaan kuningatarta, ottaakseen itse
selvän hänen voinnistaan. Dagmarin posket olivat punertuneet, ja
hänen silmiinsä oli tullut eloisuutta keskustelusta Kristiinan kanssa
ja siitä mielenliikutuksesta, johon hän oli joutunut. Hän vastasi
kuninkaan tervehdykseen ja tiedusteluun hänen voinnistaan vilkkaalla
äänellä ja nousi vaivattomasti puolisoaan vastaan ottamaan. Kristiinan
silmiin pusertuivat pian kyyneleet. Hän oli tervehtinyt kunnioittaen
kuningasta ja aikoi vetäytyä sivuhuoneeseen; mutta kuningas, joka
tuli iloisena juhlasta ja huomasi kuningattaren tilan paremmaksi kuin
oli toivonutkaan, taputti kainoa tyttöä poskelle. "Jäähän, pikku
Kristiina!" sanoi hän. "Ja auta minua ilahduttamaan kuningatarta! Minä
näen sinun osaavan sen paremmin kuin minä itse. Olen kuullut sinun
laulavan kauniita lauluja." Hän kääntyi nyt taas ystävällisenä Dagmarin
puoleen. "Oletteko niin hyvissä voimissa, jalo kuningattareni, että
voitte sietää sellaista huvitusta? Minä haluaisin nyt kuulla joitakuita
niitä lauluja, joilla olette sanonut pikku Kristiinan huvittaneen teitä
minun poissaollessani."

"Kuten tahdotte, rakas herrani ja kuninkaani!" sanoi Dagmar, ojentaen
Valdemarille kätensä, kun tämä istuutui hänen vierelleen. "Laula,
lapseni, jos voit!" sanoi hän kehoittaen aralle tytölle. "Elä pelkää.
Kuninkaalle ei liene tänään vaikea laulaa. En ole teitä nähnyt pitkään
aikaan niin iloisena", ja hän käänsi taas ystävälliset silmänsä
kuninkaaseen. "Vaikka en voinut ottaa osaa juhlaan, olen minäkin hyvin
iloinnut hiljaisuudessa siitä siunauksesta, minkä Herra lahjoittaa
meille tänään. Pikku Valdemarimmehan on ollut hyvä ja hiljainen
kirkossa; kas, hän nukkuu nyt suloisesti ja uneksii rakkaista Jumalan
enkeleistä."

Hän katseli sydämellisellä mielihyvällä nukkuvaa lasta, joka lepäsi
kultakehdossaan hänen leposohvansa vierellä. Valdemarinkin silmät
kiintyivät iloisina lapseen, mutta Kristiina seisoi punaisena ja
hämillään nyplien vyötään.

"Enpä ole pitkään aikaan saanut istua kotona näin rauhallisena ja
perheenisän tavalla!" keskeytti Valdemar äänettömyyden. "Sinä näytät
tänään hyvin terveeltä ja iloiselta, hyvä Dagmar, ja minä toivon, että
sinä voit pian näyttäytyä hovin ja kansan iloksi. -- Mutta entä laulu?
Tänään minä tahdon kuulla vain laulua ja iloa!"

"Laula, rakas Kristiina!" sanoi Dagmar, ja Kristiina rohkaisi vihdoin
itsensä ja lauloi vanhan laulun neidosta, joka muuttui satakieleksi
["Danske viser fra Medeltiden" ("Tanskan keskiaikaisia kansanlauluja")]
ja jota vieras ritari tuli pyytämään, että hän laulaisi laulun, jonka
palkaksi hän antaisi kullata linnun höyhenet ja ripustaa sen kaulaan
helmiä. Kristiina tuli laulaessaan ihmeellisen liikutetuksi; hän lauloi
nyt mitä satakieli vastasi ritarille:

    "En taida kultasulkias
    ma kantaa edessäs.
    Oon outo, orpo lintu vain,
    mua tunne et ikänäs."

Hänen äänensä värähteli ja hänestä tuntui niinkuin olisi laulanut
itsestään, ja kun hänen nyt piti laulaa satakielen vastaus ritarin
kysymykseen, eikö tuo muutettu neito kärsi nyt nälkää ja kylmää ja
janoa, silloin hänet valtasi kaihomielisyys niin että hän vain vaivoin
sai esiin sanat:

    "Mua nälkä ei murra, ei lumikaan,
    mi kattaa kaiken tien:
    mua suru salainen murtelee
    ja ma siihen sortuva lien."

Ja nyt hän ei voinut kiivaalta ja äänekkäältä itkulta laulaa enempää.
"Sinä et voi hyvin, lapseni!" sanoi kuningatar. "Mene vahvistamaan
itseäsi. Kuningashan ei halunnut kuulla itkua ja surulauluja."

"Lapsi parka, mikä sinun on?" sanoi kuningas osanottavaisesti tarttuen
hänen käteensä.

"Suokaa minulle anteeksi ja antakaa minun mennä, armollinen herra
kuningas!" pyysi Kristiina. "Minä itse olen vieras, villi-lintu, joka
en voi laulaa niin suurelle ja mahtavalle herralle."

Kuningas jätti hänen kätensä, ja molemmat kädet kasvojensa edessä tyttö
riensi pois huoneesta.

"Mikä tuon hyvän, sievän lapsen on? Ei kai hän sentään noin pelkää
minun läsnäoloani?"

"Minä en ymmärrä häntä tänä päivänä. Hän on niin sydämestään iloinnut,
saadessaan teiltä kiitosta, ja kun tuli tietoja teidän voitoistanne,
hän oli niistä yhtä iloinen ja onnellinen kuin minäkin; hän puhuu
teistä aina mitä suurimmalla ihailulla ja lämmöllä. Mutta nyt hän
pakenee teitä itkien eikä voi laulaa teille loppuun asti lauluaan.
Varmaankin hänelle on tapahtunut jotakin; mutta hän luottaa minuun, ja
minä aion kyllä saada selville, mikä tuo häntä painava salainen suru
on."

"Sääli tuota nuorta, kaunista tyttöä; pitääkö hänelläkin nyt näin
varhain olla sydänsuru", sanoi kuningas. "Mutta hänen surunsa ja
ahdistuksensakin somistaa häntä erinomaisesti; ei hän kuitenkaan enää
ole lapsi, hänestä on tullut täysikasvuinen kaunotar, kuten huomaan."

"Sinun jälkeesi, rakas Valdemar", sanoi Dagmar, "en ketään koko
Tanskassa rakasta niin paljon kuin häntä. Hän on muuten iloinen ja
järkevä, eikä kukaan tiedä paremmin kuin minä, kuinka hyvä sydän
hänellä on."

"Mutta tuhannen tulimaista, mikä hänen on?" kysyi kuningas miltei
kärsimättömästi. "Minä en kuolemaksenikaan voi sietää jonkun surevan.
Ota selvä hänestä, rakas Dagmar. Jos sinä häntä niin rakastat, niin
hänen täytyy Jumalan tähden myös olla onnellinen!"

"Kiihkeä armaani!" sanoi Dagmar hymyillen. "Sinä unohdat voimasi ja
mahtavuutesi päivinä, että Hän, joka ohjaa onnenkin, hallitsee kaikkien
kuninkaitten ja ruhtinaitten yläpuolella."

Kuningattaren lempeä huomautus saattoi nyt kuninkaan vakaviin
ajatuksiin kansan ja valtakunnan onnesta. Hän koetti esittää Dagmarille
suuria tulevaisuuden-tuumiaan ja viipyi hänen huoneessaan vielä hauskan
ja tuttavallisen hetken.

Kuninkaan lähdettyä kuningatar Dagmarin huoneesta, palasi
Kristiina-neito ja pyysi kuningattarelta anteeksi sen lapsellisen
pelon, joka oli keskeyttänyt hänen laulunsa kuninkaalle.

"Eikö siinä todella ollut muuta?" kysyi Dagmar "Luota minuun,
hyvä Kristiina, ja avaa minulle kokonaan sydämesi; sinulla ei ole
vilpittömämpää ystävää kuin minä, ja kuningas itse on sanonut
tahtovansa tehdä sinut onnelliseksi, jos se on hänen vallassaan."

"Kuningas!" kertasi Kristiina iloisena ja säikähtäen. "Tuo suuri, ihana
sankari! -- Ah, ei. Se ei ole mahdollista. -- Sitä ei voi hän ettekä
te, jalo kuningatar! Köyhän ritarin tytärparka ei koskaan uskalla
ajatella omakseen onnea, mihin hän ei ole syntynyt. En minä tahdokaan
koskaan ajatella sitä. Elkää minulta kyselkö enää siitä, hyvä, siunattu
kuningatar! Minä en kuitenkaan tohdi tunnustaa teille enkä kellekkään
muulle, mitä vain taivaan Jumala tietää -- ja mitä ehkä myös on synti
ja rikos ajatellakin."

"Synti ja rikos!" toisti kuningatar säpsähtäen. "Siitä sinua Jumala ja
kaikki pyhät varjelkoot! Tiedän kyllä, että vielä sinä et voi moittia
itseäsi ainoastakaan jumalattomasta tai rikollisesta työstä. Säilytä
tästä puoleen salaisuutesi povessasi! Nyt minä en tahdo enkä uskalla
udella sitä."

"Ah ei, jalo hurskas, kuningatar!" rukoili Kristiina polvistuen
hänen jalkojensa juureen ja painoi itkien päänsä kuningattaren
syliin. "Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, elkää toki uskoko mitään
pahaa Kristiina-raukasta. Mielellänihän minä tunnustan teille, että
sydämestäni rakastan häntä, häntä, jota en koskaan uskalla kutsua
omakseni -- maailman uljainta ja rakastettavinta miestä; mutta hän ei
tiedä siitä mitään eikä saa sitä koskaan tietää. Ei se varmaankaan
ole synti eikä rikos, kun sitä ei tiedä kukaan paitsi minä ja taivaan
Jumala, kun minä hiljaisesti kunnioittaen kannan hänen kuvaansa
sielussani, mutta en koskaan, enää salli hänen tarttua käteeni ja lukea
salaisuuttani silmistäni -- --"

"Onneton!" huudahti Dagmar kalveten, sillä hän uskoi nyt varmasti tytön
tarkoittavan Valdemaria.

"Niin, onnettomaksi te voitte minua kutsua, jalo kuningatar! Mutta mitä
minä siihen voin! Synti ja rikos se olisi vain, jos minä hetkeksikään
voisin unhottaa meitä eroittavan pohjattoman kuilun, -- ja ennemmin
minun sydämeni murtukoon! Jos minun suonissani ei virtaakkaan
Skjöldungien verta kuten hänen suonissaan, niin virtaa niissäkin
sentään ylpeätä, jaloa aatelisverta, ja hyvä ja tahraton nimi on minun
ainoa perintöni ja omaisuuteni."

"Kristiina, Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut!" sanoi kuningatar
syvästi, tuskallisesti huoaten. "Jumala sinua vahvistakoon ja
lohduttakoon, eksynyt lapsiparka, minä en sitä voi! Minä voin
ainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja sen minä tahdonkin tehdä; viime
hetkellänikin tahdon rukoilla sinun edestäsi. Elä kiellä; kuka tietää,
mitä voi tapahtua. Elomme ja onnemme on Kaikkivaltiaan käsissä!"

Kiihkeästi väristen Dagmar painoi päänsä Kristiinan rinnalle ja itki.
-- Hän oli pyörtymäisillään ja Kristiina kutsui säikähtyneenä hänen
hovineitojaan. Nuorelle, heikolle äidille oli sattunut vaarallinen
kohtaus, ja Henrik Harpesträng kutsuttiin. Tämä pudisti päätään ja
huomasi hänen tilansa arveluttavaksi. Säikähtynyt Kristiina-neito oli
onneton ja moitti syystä kyllä itseään, että hänen sydämenasiainsa
takia jaloa kuningatarta oli hänen osanottavaisuutensa vuoksi kohdannut
tällainen onnettomuus.

Kuningattaren äkillinen ja vaarallinen huonontuminen keskeytti
Riiben linnan juhlat yleiseen pelkoon ja murheeseen. Kuningas heitti
pelipöydän kumoon ja riensi kuningattaren luo. Regitza lähti myös
kuninkaallisen sulhasensa luota häntä katsomaan. Mutta lääkäri oli
kieltänyt kaikilta sisäänpääsyn ja vaati vain rauhaa sairaalle.
Kuninkaan käskystä olikin linnassa kohta niin hiljaista ikäänkuin
kaikki sen lukuisat asujamet olisivat kuolleet, ja Riibessä ja sen
ympäristöllä todistivat vain levottomat väkijoukot ja monet poistuvat
vieraat päivän juhlallisuutta ja keskeytynyttä iloa.

Oli myöhäinen ilta. Linnan portin ulkopuolella seisoi
tanskalaisrunoilija Thorgeir hiljaisena ja alakuloisena Riisen Kaarlon
sivulla ja katseli suurta, tummaa linnaa, josta äsken loistivat soihdut
ja kynttilät ja kuului maljain kilinä ja juhlahumu --, mutta mistä nyt
ilo ja juhlallisuus oli kadonnut ikäänkuin salama olisi iskenyt. Nyt
loisti vain heikko valo sairaan kuningattaren huoneesta, ja siellä
täällä liikkui joku lamppu levotonna likimmillä käytävillä ja huoneiden
läpi. Taivas oli tumma ja pilvinen. Näytti niinkuin kuolema olisi
uhaten häilynyt raskaissa sadepilvissä kuninkaan linnan yllä.

"Olisiko nyt jo ilo ja onni mennyttä Riiben linnasta?" huokasi
Thorgeir. "Enpä olisi uskonut silloin kun täällä viimeksi paloivat
häätulet ja talonpojat tanssivat niin iloiten täällä linnan pihalla."

    "Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!"

Minä lauloin silloin niin iloisena; nyt on minusta niinkuin minun
pitäisi laulaa:

    "Kera hurskaan Dagmarin lentää nyt Jumalan enkelit!"

"Mutta miksi seisomme täällä niin kauan, hyvä Kaarlo! Tehän seisotte
kuin kiinnikasvettuneena ja vaanitte ohi kulkijoita ikäänkuin olisitte
vahtina täällä ja pitäisitte vihollisena jokaista linnasta tulevaa
ihmistä."

"Niinpä teenkin", vastasi Kaarlo. "Mutta jos näen oikein, niin silmäni
ovat keksineetkin jo etsimäni. Näettekö tuon kumaraisen, synkän
olennon, joka hiipii tuon kaivon ohi, kainalossaan kirjakäärö tai mitä
lienee."

"Mitä te hänestä? Antakaa hänen mennä rauhassa, sehän on vain joku
köyhä pyhiinvaeltaja-raukka, joka on matkalla Pyhään maahan."

"Se on susi lampaan vaatteissa, joka on matkalla helvettiin!" sanoi
Kaarlo. "Se on maanpakolaispappi, joka väijyy Otto-kreivin henkeä ja
aikoo kavaltaa kuninkaan salaisuuksia viholliselle. Minä olen vaaninut
koko päivän häntä mutta hän kai on huomannut sen ja aina päässyt
pakoon. Nyt hän on varmasti minun saaliini. Linnassa en uskalla nostaa
melua, mutta kohta kun hän astuu portin ulkopuolelle, minä tartun häntä
kaavun kaulukseen ja vien hänet torniin. Kas, nythän hän pysähtyy ja
katselee ympärilleen. Tulkaahan hiukan syrjään; saatte uskoa että
sillä miehellä ei ole hyvää mielessä, ei kuningasta eikä Otto-kreiviä
kohtaan. Hänhän on löytänyt suojan Schwerinin kreivien luona. Ja jos
hän on heidän palveluksessaan, niin hän on täällä varmasti vakoojana
ja kavaltajana. -- Mutta minne hän taas katosi, kun en näe häntä?
Hän on koko noita! Minä olen valmis uskomaan, että hän voi tekeytyä
näkymättömäksi. Tulkaa, rakas Thorgeir, auttakaa minua löytämään hänet."

"Jos hän on vielä linnan pihassa, niin hyvinhän me löydämme hänet",
sanoi Thorgeir. "Jos niin on asiat, niin minä en sääli häntä ensinkään."

Kun Kaarlo ja Thorgeir menivät nyt linnanpihaan etsimään viekasta
Arnfrediä, oli tämä takapihan kautta päässyt pakoon ja ratsasti kohta
täyttä neliä Riiben katujen kautta, kainalossaan käärö tärkeitä
papereita, jotka hän juhlahumussa oli verrattomalla yltiöpäisyydellään
saanut käsiinsä kuninkaan salakammiosta.

Ovela pappi oli pian huomannut, että Kaarlo oli hänet tuntenut
Kissanpään-ovella, kun hänen Ottoon heittämänsä kostonhimoinen katse
oli ilmiantanut hänet. Siksi hän oli viisaasti lykännyt mieskohtaisen
kostonsa parempaan tilaisuuteen ja kiiruhti suorittamaan tärkeämpää
konnantekoa, minkä onnellisesta päättymisestä riippui koko hänen
menestymisensä Schwerinin kreivien luona. Nuo tärkeät paperit
kainalossaan ja hiottu tikari viittansa alla hän oli palatessaan
kuninkaan salakammiosta piiloittautunut linnan hämäriin käytäviin,
vartoakseen pimeään saakka ja toivoen vielä tapaavansa Otto-kreivin.
Mutta kun juhla niin äkkiä keskeytyi, täytyi hänen lopulta pitää huolta
turvallisuudestaan ja nyt vasta, kun hän ratsasti eteläportin sillan
yli, hän hengitti vapaammin ja ratsasti hiukan hitaammin sen kappaleen
joen viereistä tietä, joka ulottui metsään saakka.

Näin ratsastaessaan hän kuuli äkkiä loisketta joesta, ja hänen
hevosensa pillastui ja syöksyi sivulle. Hän säikähti siitä niin
että menetti suitset käsistään, mutta vielä enemmän kauhistutti
taika-uskoista pappia ja hänen pahaa omaatuntoaan se että hän näki
kalpean naishahmon, joka päässään ruohoseppele tanssi tummin, liehuvin
hiuksin kuun valossa ja lauloi hurjaa laulua, keskeyttäen sen usein
kaikuvalla naurulla. Hiukset nousivat pystyyn syntisen papin päälaella.
Hänen kauhuaan lisäsi vielä likellä oleva hirsipuu-mäki, missä
muuan pahantekijä makasi teloitettuna ja mistä pari käheä-äänistä
korppia liitti huutonsa naisen lauluun ja nauruun. Hän luki kaikki ne
rukoukset, jotka hän hädässään muisti; mutta hänen hevosensa nousi
korskuen pystyyn ja pian hän loikoi voimatonna jokirannan ruohikossa.

Kun hän tointui, katsoi hän hätääntyneenä ympärilleen. Hän näki
vain hirsipuun ja kuuli joen solinan; mutta noita, jonka hän luuli
nähneensä, oli hävinnyt, ja hän nousi rohkeasti. Hänen hevosensa oli
poissa. Ruohossa hänen vierellään välkkyi hänen tikarinsa, siihen hän
tarttui nopeasti; mutta turhaan hän etsi tuskaisen vaanivin katsein
papereita; niitä hän ei löytänyt mistään. Hän oli taas kuulevinaan
loiskinaa joesta ja kaukaista naurua kaislain välistä, ja kauemmin
etsimättä papereita hän pakeni tikari kädessään niin nopeasti kuin
tutisevat jalkansa kantoivat, ja katosi hirsipuumäen taakse niinkuin
pahantekijä, joka pakenee hirrestä ja pyövelin käsistä.

Seuraavana aamuna astui Henrik Harpesträng iloisena kuninkaan luo
kertoen hänelle kuningattaren olevan parantumassa sekä uskovansa,
ettei hengenvaaraa ollut, jos muuten oli Jumalan tahto että kuningatar
toipuisi.

"Hänen hurskautensa, herra kuningas", sanoi lääkitystaitoinen pappi,
"auttaa häntä kuitenkin enemmän kuin minun maallinen taitoni. Sillä
pyhyys, arvoisa herra, on paras lääkitys sekä sielulle että ruumiille.
Jos kuningatar sen lisäksi välttää kaikkia kiihkeitä mielenliikutuksia,
samoinkuin vanhaa naudanlihaa, sianlihaa, vuohenlihaa sekä savustettua
jäniksen lihaa, samoin lohta, suolaista silliä, toutainta ja
kaikenlaista suolaruokaa, niin minä toivon Pyhän Neitsyen apuun
luottaen, ettei tarvitse pelätä mitään vaaraa."

Kuningas tuli siitä itse pian vakuutetuksi. Hän kävi nyt usein
kuningattaren luona ja huomasi hänen päivä päivältä paranevan. Hän
iloitsi siitä sydämellisesti eikä lähtenyt Riiben linnasta. Mutta tämä
sairashuoneen hiljainen elämä ja ilma, johon hän ei ollut tottunut,
ikäänkuin ahdisti hänen elinvoimaista mieltään ja oli hänen kiihkeätä
luontoaan vastaan. Vielä enemmän sai hänet synkäksi se ikävä tieto
Roomasta, että pannanalainen piispa Valdemar, joka oli nöyrtynyt
paavin edessä, Otto-keisarin vaikutuksesta oli päässyt vapaaksi
pannanalaisuudesta, ja sen lisäksi vielä oli saanut oikeuden pitää
messuja piispanpukuun puettuna. Mutta sitten kerrottiin vielä, että
Saksenin herttua Bernhard oli keisarin tahdon mukaan, vaikka vastoin
paavin nimenomaista päätöstä, asettanut hänet uudelleen Bremenin
arkkipiispaksi. Vielä kerrottiin, että paavi oli kruunannut keisari
Oton vähän aikaa sitten, kun tämä oli nöyrtynyt pitämään hänelle
jalustinta. Näiden tietojen saapuessa Junkkeri Strange oli kuninkaan
huoneessa.

"Mitä sinä siihen sanot, Strange?" lausui kuningas heittäen suuttuneena
kirjeen pöydälle. "Yltiöpää serkkuni istuu taas arkkipiispan
istuimella. Keisari Otto puuhaa Roomassa salaisesti minua vastaan.
Nyt kun Fiilip on kuollut, ei hän enää tarvitse minun kättäni. Minä
luin sen hänen viekkaista, teeskentelevistä silmistään, kun hän lähti
täältä. Hän ei olisi suonut minulle tuota voittojuhlaa eikä hänelle
ollut mieluista iloni hänen maanmiestensä paosta. Jonkun ajan kuluttua
hän on jo joukkoineen minun maani rajoilla."

"Jumalan nimessä, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange iloisena.
"Osaattehan te näyttää talvitien yhdelle keisarille niin kuin
toisellekin. Paavin kanssa hän tuskin kauan on liitossa, ellei paremmin
pidä valaansa ja lupauksiansa kuin mitä tuntuu tekevän. Sisilian
Fredrik-kuninkaasta hän pelkää, syystä kyllä, saavansa vaarallisen
kilpailijan. Mutta jos hän todella hyökkää häntä vastaan Apuliassa, on
hänen ja paavin liitto lopussa."

"Tuo minulle paavin viimeinen kirje, Strange!" sanoi kuningas,
heittäytyen väsyneenä lepotuoliinsa. "Se on siellä hyllyllä
ulkomaalaisten asiapaperien joukossa."

"Missä, herra kuningas!" kysyi Strange, etsittyään turhaan kirjettä.

"Schweriniläisten asiapaperien joukossa."

"En näe niitäkään."

"Mitä", huudahti Valdemar hypähtäen ylös, "oletko tullut sokeaksi?" Hän
meni nyt itse hyllyn luo ja huomasi hämmästyen, että hänen tärkeimmät
paperinsa olivat kadonneet.

"Kuolema ja kirous! Kuka on ollut täällä?" huusi hän peloitta van
vihaisena. "Eikö ovi ole ollut teljettynä ja lukittuna? Vai onko
kavaltajia keskellämme?"

Nyt alettiin mitä tarkimmin etsiä kadonneita papereita; mutta niitä ei
löytynyt mistään, ja kuningas kiukutteli turhaan tästä yltiöpäisestä
ja käsittämättömästä, ryöstöstä. Hurskas Dagmar huomasi kuninkaan
mielialan ja oli jo useita kertoja yllyttänyt häntä metsästykseen
ja ritaripuuhiin. Eräänä päivänä hän toisti tämän pyyntönsä Henrik
Harpesträngin läsnäollessa.

"Kuningatar on todellakin oikeassa, armollinen herra kuningas!" sanoi
lääkäri, tarkasti katsoen kuningasta. "Kotkan täytyy lentää, ja valaan
uida. Ei kumpikaan niistä jaksa kuulla messua loppuun saakka. Tupatyöt
eivät ole niitä varten, herra kuningas! Teidän täytyy metsästää ja
puuhata ja senlisäksi muutamina päivinä juoda rautaa viinin seassa!
Muuten te voitte saada keltataudin. Sitäpaitsi en tiedä parempaa neuvoa
kuin hurskaan ja tyytyväisen mielen."

Kun Henrik Harpesträng lisäksi vakuutti kuningattaren olevan täysissä
voimissaan, myöntyikin Valdemar Dagmarin hartaaseen pyyntöön ja läksi,
mukanaan lukuisa jahtiseurue, Skanderborgiin, missä hän aikoi muutamina
päivinä huvikseen yritellä haukkametsästystä, joka lapsuudesta saakka
oli ollut hänen lempihuvinsa. Kreivi Albert, ritari Otto ja Absalon
Belg olivat mukana, mutta Junkker Strangen hän jätti Riiben linnaan,
sillä tämä kuningattaren uskollinen ja harras ritari osasi usein
iloisella ja hyvänsävyisellä pilalla ilahduttaa häntä. Ja hänellä oli
määrä viipymättä lähettää kuninkaalle pikaviesti, jos kuningattaren
tila mitenkään huononisi.



YHDESTOISTA LUKU.


Kuninkaan lähdön jälkeisenä päivänä voi kuningatar niin hyvin, että hän
ensi kerran pääsi linnan puutarhaan nauttimaan raitista kevätilmaa,
jota hän niin kaipasi. Oli kaunis, selkeä toukokuun päivä. Kristiina
neito ei voinut saattaa kuningatartaan; hän näet sairasti ankaraa
kuumetta eikä ollut nähnyt kuningatarta tuon onnettoman juhlaillan
jälkeen. Regitza kuningatar oli häiden jälkeisenä päivänä lähtenyt
kuningaspuolisonsa kanssa Ruotsiin. Mutta kreivitär Iida, joka
itsekin vielä oli hiukan heikkona, seurasi kuningatarta parin neidon
kanssa. Suurempaa seuruetta Dagmar ei suosinut. Hän halusi mielellään
taas nähdä lempipaikkansa joen luona; mutta hänellä oli ollut
vielä kuitenkin salainen pelko tätä paikkaa kohtaan, ja ainoastaan
Kristiina-neito tiesi syyn siihen. Vaikka kuningatar senvuoksi kohta
paikan etäisyyden takia luopui aikeestaan lähteä joen luo, luulivat
kreivitär Iida ja neidot tekevänsä ilon viemällä hänet sinne. He saivat
hänet houkutelluksi istuutumaan kantotuoliin, ja erästä kuningattarelle
outoa syrjätietä he kannattivat hänet joen rannalle lehtimajaan.
Iloisesti yllätettynä, mutta kuitenkin puoleksi pelästyneenä, Dagmar
huomasi äkkiä olevansa lempipaikallaan. Oli valoisa päivä ja pian oli
kaikki pelko haihtunut. Hän istui iloisena penkillä keinuvan veneen
vieressä, ja uneksi taas lempeänä lapsuudestaan ja onnellisesta
tulevaisuudestaan. Niin hän oli istunut kai jo tunnin verran ja
aijottiin jo lähteä palaamaan linnaan. Silloin neidot ja kreivitär
Iida näkivät ihmeekseen köyhän kerjäläisnaisen lähenevän, musta huntu
vedettynä alas silmille ja repalaiset vaatteet märkinä. Hän kulki
kumarassa, kuten vanha, sairas vaimo, kainalosauvaan nojaten. Mutta
hunnun alta he näkivät kalpeat, nuorekkaat kasvot, joista välkkyi musta
silmäpari.

"Mistä tuo vieras vaimo on tänne päässyt? Mitä hän meiltä tahtonee?"
lausui kreivitär Ida. Kuningatar, joka tähän saakka oli katsellut
uneksien joen pikku aaltoja, huomasi nyt vasta vieraan olennon ja
huudahti säikähtyneenä.

"Elkää pelätkö, jalo kuningatar!" sanoi kreivitär Ida. "Se on varmaan
joku köyhä kerjäävä vaimoparka; mutta on anteeksiantamatonta, ettei
puutarhan portti ole ollut lukittuna tähän aikaan. Menkää tiehenne,
pikku muori", sanoi hän naiselle. "Täällä ei ole paikka puhutella
kuningatarta."

"Kyllä, juuri täällä!" vastasi vieras nainen, nauraen äänekkäästi ja
samalla hän tungetellen läheni kuningatarta. "Oletteko unhottanut, mitä
vellamoinen ennusti teille, kuningatar Dagmar?" jatkoi hän puolittain
alakuloisesti, puolittain ilkkuvasti hymyillen. "Ei auta taistella
virtaa vastaan: mitä siinä suuressa sinisessä kirjassa tuolla ylhäällä
sanotaan, sitä ei kuitenkaan voi estää. Minä voin ennustaakkin:
Ojentakaa minulle kätenne, kuningatar Dagmar, niin minä sanon, puhuiko
vellamoinen totta."

"Pois, pois!" sanoi Dagmar kalveten. "Minä en halua kuulla ennustuksia
-- en tahdo tietää kohtaloani -- ah, minähän tiedän sen liiankin hyvin.
Tahdotko tappaa minut, paha nainen!"

"Minä olen liian vähäinen tahtomaan, ja te myös!" vastasi ennustajatar.
"Meidän täytyy, niin se on! Tähdet eivät kysy parin tomussa matavan
madon tahtoa. Te olette kyllä ylpeä, koska teitä kutsutaan Tanskan
kuningattareksi, ja itse kutsutte maailman suurinta sankaria
puolisoksenne; mutta sen takia ei teidän pidä katsoa kurjaa, kirottua
vaimoa yli olkain? Minäkin olen kerran uneksinut olevani kuningatar.
Sentähden minun ukkoni täytyi pudota rappusilta, sanoivat pahat kielet.
Mutta siitä minä en tiedä mitään; siitä vastatkoon Musta. Te ette ole
paljonkaan enemmän kuningatar kuin minä, kaunis Dagmar!" jatkoi hän
hymyillen.

"Ei, -- kuningatar on kaunis portugalilainen prinsessa Berengaria --
hänellä on mustat silmät kuten minullakin, ja hän tahtoo kantaa kruunua
meidän molempain puolesta. Hänelle Valdemar lauloi lemmenlauluja, kun
te seisoitte alttarin edessä hänen palvelijansa kanssa. Jos tunnette
kuningas Valdemarin käsialan ja sinetin, niin lukekaa ja katsokaa,
valehtelenko minä. Elkää uskoko, että kuningas ajatteli teitä, kun hän
kohteliaisuudesta ja säälistä syleili kuningatar Dagmaria!"

Näin sanoen hän ojensi kuningattarelle revityn kirjeen, ja keveästi
kuin hirvi hän katosi pensaikkoon. -- Kalpeana ja vavisten tuijotti
kuningatar repaleista kirjettä: hän tunsi Valdemarin käsialan ja
sinetin. Kirjaimet sulivat yhteen hänen silmissään; mutta hän ehti
kuitenkin nähdä, että siinä käskettiin Junkker Strangen palata Böömistä
ilman kuninkaanmorsianta, ellei se ollut myöhäistä; myöskin Berengarian
nimen hän näki. Mutta sitten hän pudotti kirjeen kädestään ja vaipui
voimatonna maahan.

Neitojen huudot kuultuaan kiiruhtivat Junkker Strange ja Henrik
Harpesträng tuotapikaa paikalle. Hyvin säikähtyneinä ja huolestuneina
he veivät kuningattaren takaisin linnaan. Junkker Strange oli nähnyt
tutun, onnettoman kirjeen ja hävittänyt sen. Vasta kuningattaren
huoneessa onnistui mestari Harpesträngin saada kuningatar tajuihinsa.
Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja näytti muistavan vain hämärästi,
mitä oli tapahtunut. Mutta hänen mieltään ahdisti, eikä hän voinut
nähdä kylläksi ihmisiä ympärillään. "Sytyttäkää valot!" sanoi hän.
"Onhan synkkä yö. Tuokaa luokseni kaikki Tanskan naiset, tuokaa kaikki
viisaat ja oppineet. Ei, tuokaa vain pikku Kristiina, hän yksinään
kuitenkin teistä kaikista ymmärtää minua! Hänkin kuuli mitä Vellamoinen
lauloi:

    "Sa poian synnytät puhtoisen;
    emo lämmin, kylmäpä isä sen."

"Eikö hän laulanutkin sillä tavalla, pikku Kristiina --" nyt hän
kääntyi harhailevin katsein lääkäriin ja itki.

Saatuaan tiedon kuningattaren tilasta Kristiina-neito oli kuumeisenakin
hypännyt sängystä ja kiireesti heittänyt ylleen kulta-reunuksisen
hovihameen. Hän tuli nyt kuningattaren luo ja hänen silmänsä täyttyivät
kyynelistä, niin ettei hän nähnyt kuningattaren käskystä sytytetyitä
kynttilöitäkään. Kun Dagmar näki hänet, kohosi hän vuoteeltaan ja
syleili häntä.

"Jos voit lukea, lapsi", sanoi Dagmar, "niin ota Raamattu ja lue minun
sieluni lepoon! Sittenkun minä olen kuollut ja haudattu, saat sinä
kantaa punaista purppuraa ja ratsastaa minun hevosellani!"

"Ah, jospa voisin vaan auttaa teitä, jalo kuningatar, jos voisin
pelastaa henkenne omallani -- minä tekisin sen niin mielelläni." Hän
otti kirjan käteensä ja tuijotti siihen. "Ah, taivaan isä Jumala
auttakoon teitä, rakas Kristus armahtakoon teitä! Teidän tuskanne on
rautaa kovempi."

"Lue, lue, rakas Kristiina!" rukoili Dagmar tuskallisesti. "Kuulkaa,
nyt Vellamoinen laulaa taas:

    "Hiuskulta se poika on. Onni vaan
    sill' ei ole kauan seuranaan."

"Antakaa minulle lapseni, antakaa minulle lapseni! Se paha vaimo ei saa
ryöstää minulta häntä! Lue, lue!"

Dagmar pusersi lasta rintaansa vastaan, ja Kristiina-neito luki
Raamattua parhaansa mukaan, kyynelten virratessa hänen käsilleen ja
kirjalle. "Ah jos Jumala sen tahtoo niin tapahtukoon niin", sanoi
Dagmar vihdoin tyynemmin, "lähettäkää viesti Skanderborgiin ja pyytäkää
herraani ja kuningastani palaamaan!"

Ennenkuin kuningatar oli toivomustaan lausunutkaan, oli se jo
täytetty. Junkker Strangen käskystä oli lähetetty jo kaksi pikaviestiä
Skanderborgiin kuninkaalle. Riisen Kaarle oli viimemmäksi lähetetty,
mutta hän ratsasti niin nopeaan, että hän ehti paljon ensimäisen
edelle. Hänen saapuessaan täyttä neliä Skanderborgin linnan luo,
kuningas seisoi linnan parvekkeella katsoen tielle.

"Jumala varjelkoon minua siltä viestiltä, minkä tuo poika tuopi", sanoi
Valdemar. "Hän ratsastaa kuin henkensä edestä. Jumala tiennee, kuinka
nyt on Dagmarin laita."

Pian Riisen Kaarle toi tuon surullisen uutisen. Hän oli itse niin
liikutettu, että hän vaivoin voi puhua. Kuningas nojautui parven
rauta-aitaan niin että se taipui. "Jumala estäköön hänet kuolemasta,
ennenkuin minä saavun!" sanoi hän rientäen hevosensa luo. Satojen
ritarien ja asemiesten kera hän lähti Skanderborgista. Kun hän ratsasti
Randbölin nummen yli, voi vain viisi miestä seurata häntä; kun hän
saapui Gristedin sillalle, seurasi häntä vain Riisen Kaarlo vaivoin
uupuneella juoksijallaan, ja kun hän ajoi Riiben sillan yli, hän oli
yksin.

Naistuvassa vallitsi suuri suru ja valitus. Kuningatar oli saanut
sakramentin ja viimeisen voitelun, ja kun kuningas ratsasti linnaan
vievää tietä, kuului koko linnassa valitushuuto, että kuningatar
oli kuollut. Hän lepäsikin kalpeana ja elonmerkkiä ilmaisematta
Kristiina-neidon sylissä.

Kovin hengästyneenä kovasta ratsastuksesta kuningas astui ovelle.
"Kuollut -- kuollut?" kysyi hän. "Ja sanomatta minulle viimeistä
hyvästiä."

Itkien polvistui Kristiina-neito leposohvan ääreen ja kannatti
vielä kalpeata kuningatarta oikealla käsivarrellaan. Hän ojensi
sydämellisellä säälillä kuninkaalle kätensä: "Elkää surko jalo
kuningas!" sanoi hän. "Kuningattaren viimeinen sana oli teidän nimenne
-- hän olisi niin halunnut nähdä teidät vielä kerran."

"Rukoilkaa, rukoilkaa kanssani kaikki, jotka olette täällä!" sanoi
kuningas polvistuen. "Rukoilkaa kristittyinä minun puolestani, että hän
avaisi silmänsä ja minä saisin puhua vielä jonkun rakkaan sanan tässä
elämässä hänen kanssaan."

Kuninkaan pyynnöstä kaikki polvistuivat rukoilemaan, ja kaikista oli
kuin ihme, kun kuolonkalpea kuningatar nyt todella avasikin silmänsä
vielä kerran ja tuijotti heihin kuin henkimaailman vieras. Monet
työntyivät kauhistuneina syrjään, mutta kuningas lähestyi häntä ja
tarttui hänen käteensä.

"Ah, ankara herrani ja kuninkaani!" sanoi kuningatar. "Miksi herätitte
minut autuaasta unestani mahtavalla rukouksellanne ja valituksellanne?
-- Elkää minua pelätkö!" jatkoi hän, oudoin katsein tähystäen vapisevia
omaisia. "Minun syntini ei ollut suuri, sanoi Herra, minun tuomarini
-- ah, kunpa en olisi sunnuntaisin sitonut silkkihihojani! Mutta
menkää, menkää kaikki. Jumala siunatkoon teitä ja tuomitkoon teitä yhtä
armollisesti kuin minua. Jää sinä yksin, rakas Valdemar! Sinun kanssasi
on Herra suonut minun puhua pari lyhyttä jäähyväissanaa." Kaikki
menivät, ja Valdemar jäi kahdenkesken kuolevan kanssa.

"Sinä olet sentään rakastanut minua, rakas Valdemar!" sanoi kuningatar
alakuloisesti. "Minä näin sen kalpeista kasvoistasi ja ankaran silmäsi
kyyneleistä. -- Sinä rakastit minua kuin lempeätä sisarta, ja ikävällä
minä sinusta eroan. Mutta kun kynttilä on sammutettu ja ovi sulettu,
niin kaikki vieras on unohdettu --"

"Dagmar, Dagmar!" huokasi Valdemar tuskallisesti. "Voitko sinä epäillä
minun rakkauttani ja uskollisuuttani?"

"En, en, sitä minä en epäile, enkä minä moiti sinua mistään viimeisellä
hetkelläni! Mitä sinä sille voit, että näit ylvään Berengarian ennen
minua?"

"Haa, mistä sinä tiedät, kuka sinulle on sanonut?" sammalsi Valdemar,
hehkuvan punan levitessä hänen kalpeille poskilleen. "Taivaan Jumalan
nimessä, Dagmar, minä olen sinulle ollut uskollinen -- enkä minä
ole nähnyt Berengariaa sen hetken jälkeen, jolloin vannoin sinulle
uskollisuutta."

"Jos rakastit minua, niin et näe koskaan häntä enään? Mutta ei, --
seuratkoon se sana minua hautaan -- on kylliksi että minä vaivasin
sinua eläissäni, -- kuoltuani minä tulen sinun hyväksi hengeksesi. --
Mutta elköön mikään lupaus sitoko sinun ylevää kuningassieluasi. Ah,
mutta varo, rakas Valdemar; Berengaria on ylpeä ja kunnianhimoinen,
sinun mielesi on myös suuruuteen ja valtaan. Muista Dagmaria ja
ajattele kuolematonta sieluasi, kun kätesi on ojennettuna tämän
maailman turmiollista suuruutta kohti!"

Valdemar vaikeni syvästi huoaten.

"Vielä sana, rakas Valdemar! Kun suru minun poistumisestani on
häipynyt, etkä sinä enää jaksa elää yksin maailmassa -- niin ajattele
sitä neitoa, jota minä enimmän rakastin, ja joka sinua rakastaa ylimmin
miesten joukossa. Minulle vain hän on ilmaissut, mitä muuten yksistään
taivaan Jumala tietää. Sinä itse näit, kuinka hän kärsii sen salaisen
rakkauden tähden, mikä hänellä on sydämessään sinua kohtaan. Hän on
paljon kauniimpi ja parempi kuin minä, ja jos tahdot antaa Tanskalle
ja pojallemme äidin niin elä kysy korkeata sukuperää ja kuninkaallista
verta, vaan sydämen hyvyyttä ja sielun ylevyyttä -- ojenna Riisen
Kristiinalle kätesi, anna hänen periä Dagmarin kruunu!"

Hämmästyen kuunteli kuningas näitä sanoja ja luuli Dagmarin vielä
hourivan: "Elä puhu siitä, rakas Dagmar!" sanoi hän surumielisesti.
"Sinun kruunuasi ei hovineito voi periä, -- mitä sinä olet ollut
minulle ja Tanskalle, -- ei mikään nainen voi maan päällä korvata."

"Muista minun sanani, kun minä olen kuollut!" kuiskasi Dagmar. "Ja nyt
voi hyvin tässä maailmassa, anna rauha kaikille rauhattomille! Minun
viimeisen rukoukseni takia vapauta kaikki katuvat syntiset kahleistaan.
Hoivaa rakasta, nuorta poikaamme, minun kalleinta perintöäni! Jätä
hänelle Tanskan kruunu, kun Herra kutsuu sinut minun luokseni ja
ikuisen lepoon!"

Nyt kuningattaren katse alkoi taas harhailla ja hänen kasvonsa tulivat
tuskallisiksi: hän taisteli viimeistä, kevyttä taisteluaan. "Ah, kunpa
en olisi tuona sunnuntaina sitonut hihojani ja pannut nauhoja niihin",
huokasi hän. "Kunpa minun tunnollani ei olisi sitä syntiä, niin ei
minulla olisi niin vaikeata yötä."

"Hurskas, viaton lapsi!" -- huokasi Valdemar. "Siinäkö sinun koko
syntitaakkasi on? Oi autuas, autuas ken niin voi kuolla!"

"Autuas, autuas!" kuului nyt selkeästi kuolevan huulilta. "Autuas, ken
näkee, mitä minä nyt näen! -- Autuas, ken kuulee, mitä minä nyt kuulen!
-- Tuolla ne istuvat, kaikki taivaan Herran enkelit -- katso, ne
odottavat minua -- minä tulen. Ja kuule, minua kutsuvat taivaan kellot!
Kuinka minä kaipaankin sinne!"

Kasvot taivaallisen kirkastuneina hän levitti kätensä; kun ne vaipuivat
alas, olivat hurskaat silmät sulkeutuneet -- ja hänen autuas sielunsa
oli poissa.

Kauan seisoi kuningas ääneti ja murheellisena kauniin vainajan vuoteen
äärellä, katsellen sitä taivaallista hymyä, millä kuningatar vielä
kuoltuaankin näytti tahtovan lohduttaa häntä. Hän suuteli kalpeita,
kylmiä käsiä, ja risti ne vainajan rinnan alle. Samassa hän pyyhkäisi
kädellä kuuman kyyneleen silmästään.

"Hyvästi tuomiopäivään asti, rakas Dagmar!" lausui hän värisevällä
äänellä. "Rukoile minun ja kaikkien tanskalaisten puolesta Ikuisen
valtaistuimen edessä?" -- Hän otti äidittömän lapsen kätkyestä ja astui
hitaasti sivuhuoneeseen, vaikeroivien naisten luo. Hän ojensi lapsen
kreivitär Iidalle ja pyysi tätä hoivaamaan sitä kuin omaansa. Sitten
hän meni ääneti salakammioonsa eikä tahtonut koko päivänä nähdä ketään.

Suru kuningatar Dagmarin kuolemasta oli koko maassa niin suuri,
että tuskin koskaan, ennemmin tai myöhemmin, on niin yleisesti
itketty tanskalaista kuningatarta. Suusta suuhun kierteli nyt
tarina vellamoisesta, joka oli ennustanut hänen kuolemaansa, ja
pian se muuttui, mitä kummallisimmilla lisillä varustettuna,
kansanlauluksi, joka on säilynyt kansan keskessä viime aikoihin
asti. Hänen kuolemansakin ja ihmeellinen heräämisensä kuninkaan ja
hurskasten naisten rukouksen tähden, samoinkuin muutamat hänen viime
sanansa kuninkaalle, jotka kai kuuluivat sivuhuoneeseen ja levisivät
kansanjoukkoon, antoivat kohta aiheen kansanlauluun, jota yleisesti
pidettiin runoilija Thorgeirin sepittämänä. Eräät sen kauneimmat
ja liikuttavimmat piirteet, kuten kuninkaan kiivas ratsastus
Skanderborgista, hurskaan, lapsellisen kuningattaren tunnonlevottomuus
siitä, että oli silkkihihoillaan rikkonut pyhäpäivän, sekä hänen
viimeiset, sielukkaat sanansa, kun hän näki Jumalan enkelit ja kuuli
taivaan kellojen soivan, ovat sanasta sanaan, niinkuin ne tässä
kerrotaan, tuossa vanhassa kansanlaulussa. Se huolellisuus ja rakkaus,
millä nämä tarinat ja nämä rakastettavat piirteet Dagmarin elämästä ja
kuolemasta ovat säilytetyt, todistavat kyllin hyvin, ettei Tanskalla
koskaan ole ollut kuningatarta, jonka osaksi olisi tullut suuremmassa
määrin kansan rakkaus.

Suurella surusoitolla, ja kansan yleisesti kaivatessa ja murehtiessa
kuningatarta, hänen ruumiinsa vietiin Ringstediin kuninkaan ja kaikkien
hänen ritariensa saattamana, ja yli koko maan soivat hautauskellot.
Pyhän Pentin kirkkoon, ensimäisen suuren Valdemarin ja hänen
kuningattarensa Sofian haudan viereen, haudattiin kuningatar suurin
juhlallisuuksin, rukousten ja sielumessujen kaikuessa, ja arkkipiispa
Antero piti kuninkaalle ja kansalle puheen, jota kuullen ei kenenkään
sydän pysynyt kylmänä, eikä kuivana yksikään silmä.

Kun surukulkue palasi kirkosta, ratsasti kuningas hiljaisena
arkkipiispan ja Albert-kreivin välissä äänettömien, totisten
kansanjoukkojen välitse. Mutta vain kuninkaan ratsastaessa ohi he
vaikenivat kunnioittaen, tervehtiäkseen ja katsellakseen häntä.
Sitävastoin kreivi Otto, joka nuorempien ritarien kera päätti pitkän
surukulkueen, kuuli pysähdyttäessä monien sydämellisen säälin ja
osanoton ilmaisujen ohella monimielisen väkijoukon keskeltä myös monta
kevytmielisen uteliaisuuden ja laverteluhalun sanaa.

"Ah, niin kaunis ja nuori kuningas, ja leski jo!" sanoi eräs nuori,
sievä myllärin vaimo eturintamassa.

"Ah, niin, lapseni, sellaisia iskuja maailma antaa!" sanoi hänen
vierellään vanha, paksu eukko --. "Kun minä menetin ensimäisen
miesvainajani, minä olin melkein yhtä murheissani -- ja enemmänkin --
tämähän ei itkenytkään. Mutta kun on nuori ja kaunis ja on jotakin
takana, niin ei sitä, Jumalan kiitos, kauan istu yksin. Kuninkaalla ei
ole mitään hätää: vaikkapa ei olisi kaunis eikä nuorikaan, kyllä hän
saa satakin vaimoa yhden sijaan."

"Mutta niin lempeätä ja hyvää kuningatarta me emme sentään saa koskaan
enää!" sanoi myllärin vaimo. "Jumala armollisesti varjelkoon meitä vain
siitä Portugalin kopeasta prinsessasta."

"Siitä ei mitään huolta!" vastasi joku kolmas. "Kuninkaanhan
piti vannoa, ettei koskaan enää näe häntä. Mutta se ruotsalainen
Helena-rouva, joka jo niin kauan on ollut maanpakolaisuudessa ja
epäsuosiossa, se voi taas kyllä päästä suosioon; vanha rakkaus ei
ruostu, sanotaan."

"Vähän te siitä tiedätte!" alkoi paksu eukko taas. "Hänhän on jo
päästään vialla, ilkeä noita hän lisäksi onkin. Mutta jos on totta,
mitä olen kuullut jonkin linnun laulavan, niin ei kauan kestä,
ennenkuin kuningatar-vainaan kaunein hovineito tulee hänen kruununsa
perimään; häneen kuningas on jo aikoja sitten iskenyt silmänsä,
sanotaan, ja hyvä kuningatar-vainaa rukoili polvillaan kuningasta viime
hetkelläänkin, ettei hän turmelisi tytön kunniaa, vaan ottaisi hänet
todella kuningattarekseen."

Otto-kreivi tuli tarkkaavaisemmaksi. "Mitä kirottua lavertelua!"
kivahti hän tähystäen niin suuttuneena suupalttia eukkoa, että tämä
säikähtäen väistyi väkijoukkoon.

Kulkue läksi edelleen. Mutta Otto-ritari ei voinut unohtaa tuota
lavertelua kuningattaren kauneimmasta neidosta, jota hän ei voinut
ajatella muuksi kuin Kristiinaksi, tätä kun aivan yleisesti mainittiin
siksi. Vaikka hän arvasi ettei tuossa puheessa ollut pontta eikä perää,
teki se hänet kuitenkin levottomammaksi kuin hän tahtoi itselleenkään
myöntää.

"Kyllä ne osaavatkin jaaritella!" sanoi hän Absalon Belgille, joka
ratsasti hänen vierellään Riiben tietä. "Tuskin rakastettavin
kuningattaremme on ehtinyt sulkea silmänsä, ennenkuin nuo roistot jo
tietävät hänen ajattelevan uutta naimista. Eikä morsiamista kuulu
olevan puutetta, heillä on jo ainakin kolme tiedossa. Teidän kaunista
äiti-rouvaannekin on kunnioitettu ottamalla hänet luetteloon."

"Se on vanhaa juorua, jonka luulin jo aikoja unohtuneen", vastasi
Absalon Belg suuttuneena. "Onnettomaan äitipuoleeni ne juorut koskivat
pahemmin kuin olisivat ansainneet. Hän on nyt kokonaan luopunut
maailmasta ja on syventynyt tähtitieteeseen, Kullenin vanhan Thord
Knuutinpojan luona, niin että kansa luulee hänen menettäneen järkensä.
-- Itse melkein uskon samaa", jatkoi hän. "Hänestä saamani tiedot
eivät juuri ole ilahduttavia. Veljeni ovat turhaan yrittäneet tuoda
häntä ihmisten ilmoille; näissä haaveissaan hän on yhtä itsepäinen ja
oikullinen kuin kaikissa muissakin. Ehkäpä hänen mielessään joskus
on kruunu kummitellut. Kuningas osoitti aikoinaan erikoista suosiota
hänelle. Mutta kertovat myöskin jostakin kamarineidosta, luultavasti
sillä tarkoitettiin Riisen Kristina-neitoa. Kuningatar kuului
todellakin viimeisillään ollessaan, luultavasti houreissaan, pyytäneen
kuningasta ottamaan tämän puolisokseen."

"Onko se mahdollista?" huudahti Otto hämmästyneenä. "Mutta mistä
tällaiset tiedot? Kuka siinä oli saapuvilla!"

"Minun tietääkseni ei ketään", vastasi Absalon Belg, "mutta hovissakin
on seinillä ja ovilla korvat. Eikä tuo olisikaan niin ihmeellistä.
Kristiina-neito on todellakin kaunein tyttö mitä tunnen, hän on
kunnianarvoisen ritarin tytär ja jokainen tietää hänen olleen enemmän
kuningattaren ystävän kuin kamarineitsyen. Kukapa voisi kieltää
kuningasta korottamasta häntä jonakin päivänä herttuattareksi ja
toisena kuningattareksi?"

"Uskotteko sen voivan olla mahdollista?" kysyi Otto-kreivi, posket
hehkuvina.

"No, no, hyvä ruhtinas!" vastasi Absalon Belg hymyillen. "Elkää pelätkö
halpa-arvoisia sukulaisia. Minä näen jo ruhtinaallisen verenne olevan
kuohuksissa. Ehkei se todenteolla juolahdakaan kuninkaan mieleen,
vaikka kuningatar täysin tietoisena on lausunut sitä toivovansa.
Kuningas suree niin syvästi hurskaan Dagmarin kuolemaa, että kestänee
kauan ennenkuin hän ryhtyy uuteen valintaan Jos se joskus tapahtuu
niin saatte nähdä että hän vielä kosii ylpeätä Portugalin prinsessaa.
Kuningas näki hänet Schwerinissä, ja tuodessani hänelle tiedon
kuningatar Dagmarin saapumisesta, sain kuulla yhtä ja toista tästä
tapaamisesta."

"Meidän ritarillisesta kuninkaastamme sepitetään yhtenään
lemmentarinoita!" sanoi kreivi Otto mieli keveämpänä. "Uljas, nuorekas
enoni käy aina vilkkaaksi kauniiden naisten seurassa, ja kenties
lausuu heille silloin tällöin kohteliaan sanan, jonka merkitys
käsitetään liian tärkeäksi. Näin on luultavasti käynyt Schwerinissäkin.
Eipä epäilty myöskään sanoa kaunista Audacia-kreivitärtä hänen
lemmityksensä."

"Mustan Henrik-kreivin puolisoako?" kysyi Absalon Belg. "No täytyypä
sanoa ihmisten hyvällä halulla tahtovan tehdä kuninkaastamme Salomon
sekä viisaudessa että hulluudessa. Mutta totta on: ei savua ilman
tulta; se ainakin on varmaa, että teidän kuninkaallinen enonne on
hyvällä tuulella ollessaan vaarallinen naisille, ja pahalla päällä
ollessaan pelottava miehille."

Tämä viimeinen huomautus sai Otto-kreivin taas vakavaan mietiskelyyn,
eikä hän enää puhunut sanaakaan matkalla Riibeen. Hän huomasi vasta
nyt, miten suuresti hän rakasti kaunista Kristiina-neitoa, ja häntä
kiusasi ajatus, että hän mahdollisesti joutuisi jonkun toisen miehen
kanssa kilpailemaan tuon rakastettavan naisen sydämestä. Hän oli näihin
asti nähnyt kauniissa ritarintyttäressä ainoastaan kuningattaren
hienoimman hovineidon, jota hän, muistaen ylhäisen syntyperänsä,
kohteli alentuvasti, antautuen kevytmielisenä ja huolettomana sen
miellyttävän tunteen valtaan, että oli Kristiinassa herättänyt
rakkautta. Tämä puoleksi tiedoton tunne muuttui nyt äkkiä vakavammaksi,
ja hän alkoi pitää ruhtinaallista kreivinkruunuansa ja kuninkaallista
syntyperäänsä kylläkin kauniina, mutta tilapäisenä ylellisyystavarana,
jonka Kristiina-neidon sulous kuitenkin kokonaan himmensi.

Kuin unissa saapui Otto-kreivi Riiben linnaan. Kuninkaan puheille
ei voinut päästä ensi päivinä hänen kotiin tulonsa jälkeen. Hän oli
Dagmar-kuningattaren muistoksi alkanut rakennuttaa Dronningholmin
linnaa, seudulla, johon kuningatar siellä matkustaessaan oli
erikoisesti mieltynyt.

Tuskin oli kuningas hilpeännäköisenä näyttäytynyt taas kansalle
sekä valtaneuvostolle, kun Otto-kreivi pyysi saada häntä puhutella
hänen salakammiossaan. Tärkeät valtioasiat täyttivät taas kuninkaan
mielen. Hän oli hiljattain vastaanottanut sanoman Otto-keisarin
pannaanjulistuksesta, jonka ankara ja voimakas paavi oli suorittanut
viime pitkänäperjantaina tavanmukaisin pelottavin juhlamenoin, koska
keisari vastoin valaansa ja sopimustaan yhä oli jatkanut sotaa Sisilian
kuningas Fredrikkiä vastaan. Olipa myöskin Böömistä saapunut tuo
tärkeä tieto, että kuningas Fredrik oli valittu Saksan keisariksi, ja
että mahtava puolue kannatti häntä, koska sekä Böömin kuningas, että
Baijerin ja Itävallan herttuat, samoinkuin Thüringin maakreivi ja
Magdeburgin ja Trierin arkkipiispat olivat julkisesti menneet hänen
puolelleen pannaan julistettua Otto-keisaria vastaan. Suuri, sisällinen
sota oli pakostakin syttyvä Saksanmaalla, ja Valdemar oli päättänyt
jättää epäluotettavan Oton ja mennä uuden keisarin puolelle. Tärkeät
neuvottelut kreivi Albertin ja arkkipiispan kanssa olivat varmentaneet
häntä päätöksessään, ja keisari Fredrikin kanssa hän parhaillaan solmi
liittoa. Valdemarin päätöstä eivät saaneet horjumaan nekään huhut,
joiden mukaan viekas keisari Otto aikoi sopia pohjoissaksalaisten ja
murhatun Fiilip-keisarin puolueen kanssa, naimalla tämän jälkeenjääneen
tyttären. Hän näki niissä vain uuden todisteen juonittelevan
Otto-keisarin Tanskalle vihamielisistä aikeista, samoinkuin hänen
kieroudestaan. Sillä tosin Otto-keisari oli julistanut keisari Fiilipin
murhaajan valtiokirouksen alaiseksi ja henkipatoksi, mutta moni
arveli hänen itsensä olevan liitossa murhaajan kanssa, ja jos tässä
epäluulossa oli perää, niin täytyihän kauhistua sitä rakkautta, jota
hän nyt teeskenteli murhatun vihollisensa tyttärelle. Valdemarin mieltä
kuohutti liittonsa ja ystävyyssuhteensa pannaanjulistettuun keisariin,
johon niin synkkä epäluulo kohdistui, ja hän tahtoi Otto-keisarista
mieluummin saada ilmivihollisen kuin petollisen ystävän.

Kuninkaan miettiessä näitä valtioasioita, ilmoittautui Otto-kreivi
ja sai kutsun astua sisään. Mutta Valdemarin ajatukset olivat niin
kaukana siitä mitä hänen tulisella ja rakastuneella sisarenpojallaan
oli hänelle sanottavana, ettei hän kotvaseen saanut selville mitä tämä
oikeastaan tarkoitti. Eikä Ottokaan halunnut suoraan tuoda esille
sydämenasiaansa, vaan puhui niin peitetyin sanoin kunniasta ja onnesta,
kuninkaallisesta verestä ja sydämen aatelista, ennakkoluuloista
ja vapaasta päättämisvallasta elämän tärkeissä kysymyksissä, että
kuninkaalta viimein loppui kärsivällisyys.

"Mitä hemmettiä sinä oikein tahdot?" keskeytti hän tuon sopertelevan
nuorukaisen. "Onko sinusta tullut pappi tai runoilija, tai oletko
järkesi menettänyt? Sillä niin totta kuin olen kunnian mies, niin minä
en ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanot."

"Aikomukseni oli vain sanoa teille, kuninkaallinen enoni", -- sai Otto
sanotuksi, "että teidän luvallanne aion kosia rakastettavaa nuorta
naista."

"No, Herran nimessä, kosi vaikka kymmentä, jos haluat!" sanoi
Valdemar hymyillen. "Se on sinun oma asiasi, kelpo sisarenpoikani.
Sydämenasioihin minä en milloinkaan sekaannu. Minä oletan, ettei
valintasi tuota itsellesi eikä kuninkaalliselle perheelle häpeää."

"Sitäpä juuri halusin teille selittää, herra kuningas!" jatkoi Otto.
"Vaikka tässä asiassa olenkin oma herrani, niin en kuitenkaan soisi
valintani olevan teille vastenmielisen, -- ja koska te tunnette sen
nuoren naisen, jonka oma sieluni ja sydämeni on, niin haluaisin
ennenkuin lopullisesti asiani esitän, saada tietää --"

"Ehkä missä määrin sinun kaunottaresi minua miellyttää?" keskeytti
Valdemar hänet kärsimättömänä. "Mitä se sinua hyödyttää? No sano nyt
suoraan, kuka se on?"

"Hän ei tosin ole ruhtinaallista syntyä eikä ylhäistä sukua", --
vastasi Otto, "mutta hän on kelpo ritarin tytär, olipa Herrassa
nukkuneen kuningattaremme rakkahin ja paras ystävä --"

"Ei suinkaan vain Riisen Kristiina?" kysäsi kuningas säpsähtäen. "Jos
olen oikein arvannut, niin minä säälin sinua, reipas Ottoni!"

"Miten niin, herrani ja kuninkaani?" kysäsi Otto äkkiä ja katseli
Valdemaria levottomin ja tutkivin katsein. "Hänen siveyttään ja
kunniaansa vasten teillä ei kaiketi ole mitään muistuttamista, enkä
minä pelkää ainoatakaan kilpakosijaa --"

"No, no, elähän liiaksi ylvästele, nuori ystäväni!" keskeytti hänet
Valdemar, salaa tuntien olevansa paremmalla puolella. "Tosin sinä
olet nuori ja kaunis, ja osaat puheesi sievästi sommitella, mutta
näetkös nuorilla naisilla on usein kummallisia päähänpistoja, ja onpa
nähty, ettei se nuori haivenleukainen ritari, joka tanssiaisissa ja
keihäspelissä veti enimmän huomiota puoleensa, kuitenkaan tehnyt
tuohon jaloon naissydämeen niin syvää ja vakavaa vaikutusta kuin
pelipöydän ääressä istuva tuima ja parrakas ritari, ryppyotsainen
ja naarmuposkinen, joka ehkä oli valloittanut useamman linnan kuin
sydämen."

"En minäkään ole uunin loukossa loikoillut, herra kuningas", vastasi
Otto kuohahtaen, "silloin kun te ritarinenne sotaretkelle läksitte. Ja
jollen ota lukuun teitä ja mahdollisesti orpanaani Albert-kreiviä, ei
Tanskanmaassa ole yhtään sankaria eikä ritaria, jota väistäisin."

"Olisipa väärin sanoa sinulta puuttuvan itseluottamusta, reipas
Ottoseni!" vastasi kuningas. "Myönnän nähneeni sinun suorittaneen
suurempia ja rohkeampia tekoja kuin monen vanhemman ja maltillisemman
ritarin. Mutta minulla on hyvä syy uskoa, että niin uljas ja reipas
kuin oletkin, sinä et kuitenkaan ole se ritari, josta Kristiina-neito
enimmän pitää. Mitä hänen säätyynsä ja syntyperäänsä tulee, ei hän
tosin siinä ole sinun vertaisesi, mutta siihen kyllä neuvo keksitään.
Hänen siveytensä ja kunniansa on tahraton, ja toivoisinpa minä itse
-- ei, en sentään -- en koskaan toivoisi näkeväni sinua ja häntä
onnettomina. Lyhyesti sanoen: siitä ei voi tulla mitään. Jollet minua
usko, niin koeta itse onneasi, mutta ennakolta sanon sinulle: sinä saat
rukkaset, niin totta kuin nimeni on Valdemar Valdemarinpoika. Heitä nyt
mielestäsi nämä houreet, eläkä niistä enää minulle puhu, -- minulla on
tärkeämpää ajateltavaa!"

"Kuninkaallinen enoni!" virkkoi Otto kiihkeänä. "Elkää käskekö minua
noin kylmästi luotanne nyt, kun elämäni suurin onni on kysymyksessä!
Sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan: Oletteko itse minun onnellinen
kilpakosijani?"

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Valdemar kiukustuneena. "Mitä
sinä minusta oikein ajattelet. Luuletko minun jo unohtaneen sen
kuningattaren, jota koko Tanskanmaa suree, ja joka tuskin on ehtinyt
kylmetä haudassaan? Luuletko sinä minun milloinkaan lahjoittavan hänen
kruunuansa kamarineitsyelle!"

"Jalolle ritarintyttärelle, herra kuningas!"

"Olkoon menneeksi! Kutsu häntä vaikka prinsessaksi, jos haluat, mutta
elä minua pidä kilpakosijanasi. Vaikkakin minulla olisi syytä uskoa
tulevani onnellisemmaksi kuin sinä, niin ei tämä kuitenkaan juolahtaisi
edes minulle mieleen, vaikka sekä elävät että kuolleet minua siihen
kehoittaisivat. Mitenkä sellainen juoru on päässyt leviämään kansan
keskuuteen? -- Kuka on sinulle sen kertonut?"

"Eikö tuo puhe siis olekaan tyhjää juorua?" kysyi Otto, posket
mustasukkaisuudesta hehkuen. "Teillä on syytä uskoa että te, herra
kuningas, tässä asiassa menestyisitte minua paremmin. -- Te sanotte
minun varmasti saavan rukkaset. Teillä on nähdäkseni ollut parempi
tilaisuus kuin minulla tutkia neiti Kristiinan mielenlaatua. Hyvä,
herra kuningas! Minä väistyn mahtavamman ja onnellisemman tieltä, joka
on liian ylpeä kutsumaan itseänsä minun kilpakosijakseni ja antamaan
Tanskan kruunua kamarineitsyelle. Kiitokset suoruudestanne! Se estää
minua tekemästä tyhmyyksiä. Mutta Jumala suokoon teille anteeksi, että
olette vienyt rauhan kahdelta ihmiseltä, jotka ehkä olisivat antaneet
henkensä teidän kunnianne ja onnenne edestä!"

Sen enempiä jäähyväisiä jättämättä, kiiruhti Otto-kreivi kiihtyneen
näköisenä pois, ja kuningas katsoi hänen jälkeensä hämmästyneenä ja
surumielisenä.

"Rakastunut poika parka!" sanoi Valdemar. "Ehkäpä olen puhunut
hänelle samalla kertaa liian paljon ja liian vähän. Tuo urhea, reipas
nuorukainen pitää minusta joka tapauksessa, ja minä olen tahtomattani
asettanut esteitä hänen pyrkimyksilleen. Tyttöä minun myöskin tulee
sääli. Hm! Lastenhaaveita kaikki tyyni! Jos taputan kaunista,
nuorta tyttöä poskelle, niin ei hän siltä kuole rakkaudesta. Ja jos
oikullisen neitosen pistää päähän suosia enemmän minua kuin ylpeätä
sisarenpoikaani, niin ei tämä luultavastikaan siltä heti hyppää
linnankaivoon. Ajan mukana tulevat neuvot. Kunpa vain voisin unohtaa
Berengarian!" -- Pitemmälle hän ei päässyt mietteissään: kun hän tämän
nimen mainitsi, kohosi veri väkisinkin hänelle kasvoihin. Hän loi alas
silmänsä kuin olisi itseään hävennyt, ja hänen harhaileva katseensa
osui pieneen, pöydällä olevaan kultarasiaan, jossa oli hurskaan
Dagmarin kuva. Hän katseli sitä kauan, hellin, surumielisin silmäyksin.
Hänen mieleensä muistuivat kuningattaren viimeiset, Berengariaa
koskevat sanat. Hänestä tuntui kuin olisi vainajan hiljainen, hurskas
henki hänen lähellään ja hän istuutui rauhallisena jatkamaan sitä
tärkeätä työtä, jossa hänen nuori, tulinen sisarenpoikansa oli häntä
häirinnyt.

Kuningas oli nyt kokonansa valtiomies ja soturi, ja tärkeät
valtiolliset toimensa saivat hänen nähtävästi päivä päivältä yhä
enemmän unohtamaan muut murheet. Kuukausi kului toisensa jälestä.
Kansa puhui yhä vielä Dagmarista, eikä kukaan toivonut näkevänsä hänen
kruunuansa kenenkään muun päässä.



KAHDESTOISTA LUKU.


Enemmän kuin kaksi merkillistä vuotta oli kulunut Dagmarin kuolemasta.
Suuria ja tärkeitä asioita oli tapahtunut.

Wetemundin, Brandenburgin rajakreivin lujan linnan edustalle, kolme
peninkulmaa etelään Stettinistä, olivat tanskalaiset pystyttäneet
leirinsä, ja siellä varustauduttiin päähyökkäykseen valmistamalla
vallilinkoja ja rynnäkköportaita. Oli kaunis juhannusilta vuonna 1214.
Kreivi Albertin teltasta astui ulos kaksi täyteen sota-asuun puettua
nuorta ritaria, kypäreissä korkeat höyhentöyhdöt, ja pukinnahkaisissa
saappaissa kultakannukset. Ne olivat Lüneburgin Otto-kreivi ja Riisen
Kaarlo.

"Huomenna siis rynnätään linnaan!" -- sanoi Kaarlo. "Kuningas saattaa
meidät häpeään tällä kertaa, kuten tavallisesti; täällä me olemme
vielä, sillävälin kuin hän on valloittanut Muthenin ja ajanut rajakreivin
pesästään. Haa, olisipa siellä saanut olla mukana! Ilo on olla hänen
mukanaan, kun ankara tappelu on kysymyksessä. Kun hän kohottaa kätensä
ja huutaa: eteenpäin! ja kun pienet silmienväliset rypyt pitenevät ja
syvenevät, silloin tietää, että elämä ja kuolema on kysymyksessä, ja
Jumala armahtakoon vihollista, jollei se nelistä. Muistatko, kun hän
ajoi rajakreivin Elben toiselle puolelle? Se oli iloinen päivä; ja kun
otimme Stettinin ja Pazewalkin takaisin -- ja tästä päivästä kaksi
vuotta taaksepäin --"

"Sen päivän sinä kyllä muistat joka kerta kun kuulet kultakannuksesi
helisevän!" vastasi Otto.

"Sinä ansaitsitkin ne kunniallisesti, se täytyy myöntää; mutta
sen sijaan, että sait ritarilyönnin kuninkaan miekan lappealla,
olisit voinut saada sen terästä niin että olisit iskun muistanut
kuolinpäivääsi saakka, mutta onneksi oli sinulla sisaresi keltainen
tukka ja hänen siniset silmänsä."

"Mitä tällä tarkoitatte, ritari Otto?" kysyi Kaarlo loukkaantuneena
ja ihmeissään. "Jollei kuningas olisi uskonut minun ritarilyöntiä
ansaitsevan, niin tuskinpa hän olisi sitä minulle antanut; ja mitä
sisareni tähän kuuluu?"

"Ehkä enemmänkin kuin uskot, kelpo aseveljeni", vastasi Otto. "Elähän
nyt suutu, jos sanon sinulle totuuden. Myönnänhän minä sinun ansainneen
sen kunnian, että kuninkaan omasta kädestä sait ritarilyönnin
taistelupaikalla keskellä kolmituhatlukuista kaatunutta vihollislaumaa.
Mutta olisitpa nähnyt kuninkaan tuiman katseen, kun hän huusi: seis!
ja sinä innossasi yhä ajoit takaa kuurinmaalaisia; -- olisitpa kuullut
hänen jyrähtävän: Jumal'auta, kuka on tuo hävytön sotilas, joka ei
tottele? -- niin myöntäisit minun olevan oikeassa, ja sensijaan että
olet suuttunut minuun, kiittäisit minua henkesi pelastuksesta ja
kultakannuksistasi."

"Kuinka niin?" kysyi Kaarlo. "Hengestäni minä kiitän Jumalaa ja pyhää
Yrjänää, ja kultakannuksista tietääkseni vain kuningasta ja kelpo
miekkaani."

"Anteeksi! minua, hyvää ystävääsi ja aseveljeäsi, on sinun niistä
kiittäminen", jatkoi Otto taas. "Ellen minä olisi huutanut kuninkaalle:
se on Riisen Kaarlo, Kristiina-neidon veli, ja ellei kuningas olisi
huomannut silmiin pistävää yhdennäköisyyttäsi kauniin sisaresi kanssa,
kun sinä vihdoinkin kuulit kuninkaan kutsuneen sinua luoksensa ja
särjetyin kypärin laskeuduit alas hevosen selästä ja polvistuit hänen
eteensä, -- niin olisi varmaankin se miekka, jonka hän suutuksissaan
oli sinua vastaan kohottanut, lävistänyt valkoisen otsasi sensijaan
että se lempeänä ja kunnioittavana laskeutui olallesi."

"Jospa olisin tästä varma", vastasi Kaarlo kuohahtaen, "niin
haluaisinpa mieluummin antaa kultakannukset takaisin kuninkaalle
ja paljastaa pääni hänen kuninkaalliselle miekalleen, kuin olla
sisarelleni kiitollisuudenvelassa kuninkaan armosta ja korkeimmasta
saavuttamastani kunniasta."

"No, no!" sanoi Otto tyynnyttäen, "mikä onnettomuus se oli, ettei
kuningas tehnyt vääryyttä, ja että satunnainen yhdennäköisyytesi
kauniin tytön kanssa joudutti ylennystäsi, jonka ansainneeksi koko
Tanskan ritaristo sinut tunnustaa?"

"Kiusallista, kirotun kiusallista se on!" sanoi Kaarlo, "ja mitä minun
sisareni kuninkaalle kuuluu?"

"Sitä saat kysyä kuninkaalta itseltään", vastasi Otto katkerana. "Vai
oletko sinä niin tietämätön siitä, mistä kaikki ihmiset puhuvat,
että vasta nyt ensi kertaa kuulet, kuinka suuressa arvossa kuningas
kauniin sisaresi pitää? Kristiinahan hoitaa Dagmarin poikaa, nuorta
Valdemar-prinssiä, kuin olisi tämän oma äiti, asuuhan hän vielä
Riiben linnassa -- tietysti kreivitär Idan ystävättärenä ja prinssin
kasvatusäitinä -- mutta kaikkihan tietävät, että häntä totellaan ja
kunnioitetaan puolittain kuningattarena, vaikutusvaltaisena naisena,
jolta vain puuttuu kruunu ja piispan siunaus, ollakseen täydelleen ja
kaikella kunnialla se josta hän käy."

"Haa! Häpeällistä valhetta ja panettelua!" huusi Kaarlo, ja koko
hänen ruumiinsa vapisi mitä suurimman katkeruuden vallassa. "Suoraan
sanoen, olisi sisareni siis kuninkaan jalkavaimo! Ja tämän sanotte
te, kreivi Otto, te, joka olette ollut ystäväni ja aseveljeni, jota
olen rakastanut kuin veljeäni, ja jonka puolesta olisin henkeni ja
vereni uhrannut! Sisareni kunniallisen nimen ja maineen rohkenette te
tahrata näin valheellisin ja hävyttömin syytöksin, ja itsepä kuninkaan,
jalon enonne kunnian tallata sillä tavoin lokaan. Kuolema ja kirous,
se maksaa teille henkenne! Paljastakaa miekkanne, panettelija! Tästä
hetkestä lähtien olette te veriviholliseni -- te olette riistänyt
minulta rauhani ja kunniani!"

Mitä rajuimman kiihkonsa vallassa oli Kaarlo jo paljastanut miekkansa;
hänen loukkaavat sanansa olivat saaneet Oton veren kuohahtamaan; mutta
tapansa mukaan säilytti Otto Kaarlon kiukkuillessa mielenmalttinsa ja
katui mitä mustasukkaisuudesta oli tullut lausuneeksi.

"Kaarlo, rakas Kaarlo!" sanoi hän nyt, taitavasti torjuen hurjat,
kiihkeät miekaniskut, "tarkoitukseni ei ollut loukata sinua. Jos voisin
sydänverelläni ostaa sisaresi kunnian, taivaan Jumalan kautta sen
tekisin: ei yksikään mies ole rakastanut häntä niinkuin minä --"

"Tosiaan, sen kyllä huomaan", huusi Kaarlo, vaikeni silmänräpäyksen
ajan hengähtäen syvään, ja antoi sitten taas kiukkunsa puhjeta
sanoiksi. "Et sinä ensi kertaa puhu loukkaavasti sisarestani.
Muistatko, kuinka pyysit minua sulkemaan hänet luostariin suojellakseni
hänen kunniaansa? Tällaista hän ei ole sinulta ansainnut. Olisitpa
kuullut, kuinka hän on sinusta puhunut, olisitpa nähnyt kuinka hän
pelkäsi henkeäsi silloin kun pyysin häntä varoittamaan sinua kavalalta
papilta" -- -- --

"Onko se totta?" huudahti Otto iloisena. "Mutta mitäpä se minua auttaa?
Olisitpa sinä kuullut, mitä hän oli uskonut Dagmar-kuningattarelle --
josta kuningatar-raukalle ehkä koitui kuolema; -- olisitpa kuullut,
mitä kuningas minulle lausui, kun olin niin sokea ja houkka, että
halusin olla sinun lankosi ja hänen yhtä haavaa" --

"Kirottua valhetta ja panettelua kaikkityyni!" huusi Kaarlo taas.
"Haa, olitpa vaikka kymmenesti kuninkaan sisarenpoika, olitpa vaikka
oma veljeni -- niinkuin olit paras, ainoa ystäväni -- hengelläsi saat
maksaa tämän häväistyksen, verelläsi pestä pois tämän häpeätahran,
jolla olet tahrannut kuninkaan ja viattoman sisareni kunniaa!" Sokeassa
raivossaan hyökkäsi hän jälleen miekka ojona toveriansa kohti, ja
vikkelän Oton täytyi käyttää koko asetaitonsa ja sukkeluutensa
torjuessaan hurjia miekaniskuja luotaan.

Päällikön teltan ulkopuolelta kuuluva tulinen miekankalske herätti
huomiota, eikä tätä miekkailua ollut monta silmänräpäystä kestänyt
kun pitkä, vakava, mustaan sota-asuun puettu Albert-kreivi ryhdikkäänä
ja kookkaana ilmestyi taistelevien keskelle, kiskasi taitavin ottein
miekan tulisen oppilaansa kädestä ja sivalsi Oton miekan syrjään, niin
että se surisi hienotekoisessa kahvassaan.

"Oletteko kumpikin järkenne kadottaneet yhtä haavaa?" kysyi Albert,
kasvoillaan tyyni ja käskevä päällikönilme, ja rinnassaan täysi
tietoisuus ylivoimastaan. -- "Kuninkaan nimessä, miekkanne tänne, Otto,
Lüneburgin kreivi!" Käin sanoen hän kääntyi kylmän ja vieraan näköisenä
orpanansa puoleen, ja vastustelematta ojensi Otto hänelle kohteliaasti
miekkansa, sillä hän tiesi, ettei ankaran orpanansa kanssa käynyt
leikitteleminen.

"Te menette telttaanne", jatkoi päällikkö, "ja pysytte siellä
kaksikymmentäneljä tuntia! Ja te, ritari, Riisen Kaarlo! Ottakaa
miekkanne maasta! Tiedän, ettette olisi sitä kohottanut kuninkaan
sisarenpoikaa vastaan, jollei teitä olisi kovasti loukattu. Mutta te
olette rikkonut sotalakia vastaan, ja minun täytyy teitä rangaista.
Ei kumpikaan teistä saa olla osallisena huomispäivän hyökkäyksen
kunniassa. Tunnin kuluttua olette te matkalla Gentiin, ritari Kaarlo,
ja viette minulta kirjeen kuninkaalle!"

Vastausta odottamatta meni kreivi Albert tyynenä telttaansa.

Tunnin kuluttua ratsasti Kaarlo pahantuulisena Gentiin vievää tietä,
kirje taskussaan, ja Otto-kreivi istui kiukkuisena teltassaan
kuunnellen, kuinka leirissä varustauduttiin hyökkäykseen.

"Olenpa aika pöllö!" sanoi Otto ja löi otsaansa, "kun en osaa sitä
tyttöä unohtaa. Hänen tähtensä annan kunnian ja voiton kiitää ohitseni!
Ja mitäpä Kaarlo voi tähän asiaan! Hän oli aina uskollinen, harras
ystäväni. Ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti kuin luulen. Eihän
kuningas ole puoleentoista vuoteen ollut Riiben linnassa -- hänhän
ajattelee vain sotaa ja vainoa, jospa minä Kristiina-paralle sittenkin
teen vääryyttä. Kun minä ratsastin pois ja halveksivin silmäyksin
katsoin ylös ikkunaan, häntä tervehtimättä -- ah, hänen surullista
katsettaan en ikinä unohda! Ja kumminkin -- ei, en tahdo enää koskaan
häntä ajatella!" Uskotellakseen itselleen ja tovereilleen, ettei hän
teltta-arestillaan antanut pilata hyvää tuultansa, tuotti hän itselleen
kannun viiniä ja hyräili iloisia lauluja.

Kaarlolla oli matkalla Flanderiin hyvää aikaa muistella tapahtunutta
ja tutkia syytä Otto-kreivin katkeriin ja loukkaaviin sanoihin,
jotka olivat aiheuttaneet heidän ystävyyssuhteensa äkillisen ja
luultavasti korjaamattoman rikkoutumisen. Hän ei epäillyt sisarensa
viattomuutta eikä voinut uskoa kuninkaan salaa ja moitittavalla tavalla
seurustelevan hänen kanssaan. Mutta Oton sanat ja se häpeällinen
juoru, joka niihin oli aiheen antanut, olivat jättäneet Kaarlon
uskolliseen sieluun katkeran okaan, jota poisnyhtämään hänen mielestään
ei riittäisi suurinkaan kunnianosoitus. Hän päätti ajaa tämän asian
loppuun ja avonaisesti uskoa sen kuninkaalle. "Kristiinan täytyy lähteä
pois, pois Riiben linnasta", sanoi hän itsekseen. "Ehkäpä luostari
olisi sopiva paikka hänelle, juorujen tahraamalle tyttörukalle! Otto
rakastaa itse häntä, hän on mustasukkainen, se on selvää; mutta hän ei
saa koskaan enää Kristiinaa nähdä! Hänen pitää miekoin ja keihäin antaa
meille hyvitys, vaikkakin kreivi Albert, tai vaikkapa itse kuningas
asettuisi välillemme! Pahus pojan periköön! Hm! hän on kuninkaan
sisarenpoika -- mutta en minäkään ole koira, eikä sisareni portto. Sen
minä hänelle vielä näytän, -- en minä saanut ritarilyöntiä sisareni
tähden, en ostanut kunniaani hänen häpeällään."

Kun hän näin hiljaisena, kuutamoisena juhannusyönä laski tulisin,
intohimoisin purkauksin kiukkunsa ilmoille, hevosen ravatessa hyvää
vauhtia eteenpäin yli kanervaisen kankaan, pysähtyi hevonen äkkiä,
hypähti syrjään, ja jäi levottomana seisomaan. Kaarlo tarttui lujemmin
ohjiin ja katseli ympärilleen. Hämmästyksekseen hän huomasi viheliäisen
ihmisolennon, jonka yli hän oli ollut ratsastamaisillaan, makaavan
tiellä poikittain. Tuo outo näky herätti hänessä sekä myötätuntoa
että kauhua: siinä oli keltaisenkalpea kuihtunut, mustaan, rääsyiseen
maallikkoveljen pukuun puettu ihminen; hän vääntelehti maassa kuin
epätoivoisissa kuolemantuskissa ja ojensi käsivartensa pysähtynyttä
ratsastajaa kohti.

"Pyhän Qvirinuksen ja pyhän Valentinin kautta!" vaikeroi kolkko, käheä
ääni huonolla saksankielellä, jonka ääntäminen oli italialaista tai
espanjalaista. "Armahtakaa minua, jos olette kristitty ihminen, ja
viekää minut papin luo, jotta voin tunnustaa syntini ennenkun joudun
iankaikkiseen tuleen."

"Ihmisparka!" sanoi Kaarlo, "vaikken olisi ritari enkä kristitty, niin
enhän voisi jättää teitä tänne makaamaan. Jos voitte pysyä hevosen
selässä takanani, niin vien teidät lähimpään taloon, vaikka aikani
onkin vähissä. Ojentakaa tänne kätenne ja astukaa jalalleni!"

Mitään vastaamatta kohosi maasta pitkä luuranko-olento ja ojensi
hänelle kylmän, kuihtuneen käden; vähemmällä vaivalla kuin mitä
kuolevalta olisi odottanut, pääsi hän hevosen selkään satulan taakse;
suonenvedontapaisesti pusersi hän pitkät, laihat käsivartensa Kaarlon
vyötäisten ympäri. "Ratsasta nyt ennenkuin saatana vie meidät
molemmat!" huusi hän, ja Kaarlo iski kannuksensa hevoin kylkiin ja
nelisti vinhaa vauhtia eteenpäin.

Hän oli näin ratsastanut hyvän aikaa, eikä vieläkään näkynyt taloa
kuivalla kankaalla; kuunvalossa näki hän vain sivullaan hevosen ja
molempain ratsastajien kuvat sekä oudon liehuvan viitan varjon, joka
suurena mustana pilvenä liehui heidän ympärillään. Niin uskalias
kuin Kaarlo olikin, tunsi hän tuon oudon matkatoverin takia kummaa
ahdistusta mielessään. Lapsuudenaikuiset kummitusjutut johtuivat
elävästi hänelle mieleen; luurangon laihat käsivarret puristivat häntä
rinnasta, ja hän tunsi voimakkaasti kiusausta heittää taakkansa pois.
"Elkää puristako minua niin lujaa!" sanoi hän, "tehän tukehdutatte
minut -- haa, kuka olette?"

"Aja, aja!" kuiskasi käheä ääni hänen takanaan. "Minä sanon sinulle
kuka olen, jos osaat olla vaiti. Olen saatanan paras kokki, mutta
minulla ei ole lainkaan halua tulla paistetuksi hänen kyökissään.
Katso, hän pitelee minua jo viitan liepeestä, ja kaksi perkelettä hän
on jo lähettänyt minulle esimauksi: toinen syöpi keuhkoani, toinen
kalvaa selkäydintäni. Nyt sukkelaan, toveri! Jos kuolen ennenkuin tulen
ripitetyksi, saat sinä näin ratsastaa kanssani joka puoliyö. Aja!"

Kaarlo kannusti hevostansa, ja sen enempiä kyselemättä hän ratsasti yli
kankaan himmeää lampun tai kynttilän valoa kohti, joka lohduttavana
loisti häntä vastaan jonkun matkan päässä. Mutta matka sinne oli
pitempi kuin hän luulikaan; monet kankaalla risteilevät tiet eksyttivät
häntä, ja paksut sadepilvet olivat peittäneet täysikuun. Kaarlo ajoi
umpimähkään kivien ja kantojen yli ja rukoili hiljaa, sillävälin
kuin hänen kauhukseen kamala matkakumppani kähein kuiskauksin väliin
rukoili, väliin nauroi, toisinaan taas lasketteli kauheita kirouksia.

"Pidä suusi, saatana!" huusi Kaarlo nyt. "Jos vielä lausut ainoankaan
jumalattoman sanan, heitän minä sinut pois ja jätän raatosi tielle
kaarneiden syötäväksi!"

"Hohoo, toveri, se ei käy niin äkkiä!" kuiskasi kiusanhenki ja
kiristäytyi lujemmin Kaarloon kiinni. "Jos jaksoin saada voiton Tanskan
kuninkaasta, tulen toki toimeen sinunkin kanssasi!"

Mieli tuskaisen jännittyneenä hän ajoi eteenpäin eikä mistään hinnasta
olisi heittänyt pois taakkaansa, niin kamala kuin se olikin. Vihdoin
hän pysähtyi sen talon luona, josta oli valoa nähnyt. Hän huomasi nyt,
että se oli yksinäinen, viheliäinen majatalo, jonka tallin luona hän
näki miehen seisovan sarvilyhty kädessä. Hän tunsi samassa olevansa
äkkiä vapautettu taakastaan. Hän hyppäsi tallin luona pois satulasta,
ja miehen lyhdyn valossa näki hän muutaman askeleen päässä takanansa
tuon pitkän, kuihtuneen luurankohaamun makaavan maassa tiedottomana
kaatumataudin kouristuksissa.

"Jumala varjelkoon, mitä se on, herra ritari?" kysyi mies ja teki
ristinmerkin. "Oletteko tuonut kuoleman vai paholaisen mukananne
krouviin?"

"Se on kuolemansairas pahantekijä, joka arvattavasti on karannut
hirsipuusta", sanoi Kaarlo. "Minä löysin hänet kankaalta. Auttakaa
minua saamaan hänet vuoteelle ja herättäkää hänet henkiin! Olen
luvannut hänelle nopean ripityksen, ja se pitää hänen saada!"

Runsaan juomarahan saatuaan mies ei enää epäröinyt, vaan tarttui
puolikuolleeseen pahantekijään ja kantoi Kaarlon avuksi hänet sisälle.

Ensimäisessä, likaisessa vierashuoneessa istui kolme brandenburgilaista
ratsumiestä laulaen oluthaarikan ääressä iloisia viisuja, ja
nurkassa istui pitkä, kookas, mustaan ritaripukuun puettu herra,
kypäri syvään otsalle painettuna. Kaarlo oli tälle matkalleen
pukeutunut halpaan, ruskeasta alankomaalaisesta pumpulikankaasta
tehtyyn asemekkoon, ja koska hänellä ei ollut muita varustuksia
kuin miekka ja kirkas, höyhenetön teräskypärä, pidettiin häntä
kaikkialla vain halpana saksalaisena ritarinpalvelijana, jollei
huomattu hänen kultakannuksiaan. Nähtyään vierashuoneen olevan
täynnä vihollisia mietti hän, kuinka itseään ilmaisematta voisi
suorittaa mitä oli aikonut. Hän pyysi yksinäistä huonetta itselleen
ja sairaalle toverilleen, ja heti kun ylimäisessä vierashuoneessa
oli tavanmukaisin, kotona opituin keinoin saanut matkakumppaninsa
virkoamaan tainnuksistaan, käski hän isäntää ja tämän väkeä poistumaan.
Sitten sulki hän oven, puhdisti lamppua ja katseli oudon kaameita
kasvoja. Tämä näytti olevan pahantekijä alhaisinta lajia, joka oli
ammattinaan harjoittanut rikoksientekoa ja myynyt sielunsa autuuden
maanmahtavien syntisten rahasta. Hän saattoi olla etelämaalainen, ja
pienet, levottomat silmät ilmaisivat viekkautta ja kavaluutta, jota ei
edes kuolemankauhu eivätkä silminnähtävät omantunnonvaivatkaan voineet
voittaa.

Heti kun hän näytti täysin tointuneen, katsoi Kaarlo häntä jäykästi
silmiin ja laski kätensä hänen olalleen. "Lupasin teille pikaisen
ripityksen!" sanoi hän, "sen saatte, kurja mies! Sanokaa paikalla,
mitä teillä on ollut Tanskan kuninkaan kanssa tekemistä, tai, niin
totta kuin Jumala on, minä lähetän teidät ilman rippiä, ja sakramenttia
helvettiin!" Näin sanoen hän paljasti miekkansa, asetti terävän kärjen
pahantekijän kurkulle ja näytti muka olevan valmis pistämään minä
hetkenä hyvänsä.

"Hohoo!" sanoi vieras ja pyöritti hurjasti pieniä silmiään, "olenko
minä piinapenkissä? Olenpa siellä ennenkin ollut. Mitä Tanskan
kuningasvainaja teihin kuuluu? Enpä minä hänelle myrkkyä antanut --
minä keitin sen vain -- ja siitä synnistä minulla on jo
päästökirja" -- --

"Kuollut -- kuningas Valdemar kuollut -- myrkytetty!" -- vaikeroi
Kaarlo ja pudotti kauhuissaan miekan kädestään, "ja sinä hänen
murhaajansa!". Rajusti tarttui hän taas miekkaan. "Kohdatkoon sinua
siis taivaan kosto niin totta kuin et elävänä pääse käsistäni!"

"Murha! Apua!" kirkui sairas ja tarttui käsiksi miekkaan. "Oletteko
hullu? Enhän minä edes ole nähnyt kuningas Valdemaria! -- Murha! Apua!"

Sairaan hätähuuto synnytti melua sivuhuoneessa. Tuokiossa murrettiin
ovi auki, ja sisään syöksyi kolme brandenburgilaista ratsumiestä sekä
pitkä, mustapukuinen ritari, jälkijoukkona isäntä väkineen.

"Kelvoton mies, kirottu konna, aikooko hän murhata matkatoverinsa?
Katsokaapa, hän vuotaa verta, hän vuotaa verta, tuo ihmisparka!"
huusivat he toinen toiselleen, ja ennenkuin Kaarlo ehti edes ajatella,
olivat nuo kolme vankkaa ratsumiestä hyökänneet hänen kimppuunsa ja
riistäneet aseen häneltä.

"Sitokaa hänet käsistä ja jaloista, kelvoton konna!", huusi tuo pitkä,
outo ritari, "heittäkää hänet kellariin, kunnes päivä koittaa ja hänet
voi kaikkien nähden hirttää!"

Ei kukaan halunnut kuulla Kaarlon itsepuolustusta, vaan ankaran
ritarin käskyä noudatettiin viivyttelemättä: kädet ja jalat sidottuina
heitettiin Kaarlo alas pimeään lattianalaiseen kuoppaan, ja kansi
suljettiin ja lukittiin hänen jälkeensä.

Siihen hän jäi makaamaan puoleksi tiedottomana kovakouraisesta
pahoinpitelystä ja kiristi hampaitaan kiukusta. Yht'äkkiä hän huomasi,
että hänen yllään oli hiljaista, ja luukussa olevan raon läpi hän
saattoi kuulla oudon ritarin äänen.

"Me olemme nyt kahden, ihmisraukka!" -- kuului syvä, voimakas ääni
lausuvan. "Sinä sanot haluavasi ainoastaan paljastaa sydämesi papille.
Hyvä! jollet voi minua nähdä, niin ojenna kätesi tänne! Tunnetko nyt
pyhän tonsuurin? [Pappien paljaaksi ajettu päälaki.] Minä peitän sen
kypärillä, milloin sitä ei tarvita. Olen vihitty Herran palvelija ja
voin päästää sinut kaikista synneistäsi. Rohkaise mielesi, poikani, ja
tomusta! Armon ovi on leveä."

"Ja minä olen kapea, hyvä herra", kuului sairaan käheä ääni hurjan
naurun säestämänä lausuvan. "Ruumiissani ei ole lihaa linnunkaan syödä;
mutta kunhan sielu on erinnyt, luulen sen käyvän niin paksuksi ja
leveäksi siitä paljosta myrkystä, jota olen keittänyt, että armon ovi
sittenkin jää liian soukaksi."

"Siis, murhaaja, myrkyntekijä", sanoi ritaripukuinen pappi, "no,
siitäpä näytätkin. Mutta ole hyvässä turvassa, poikain: sellaisiakin
ihmisiä tarvitaan maailmassa. He ovat yhtä tarpeellisia kuin käärmeet
ja skorpioonit; eikähän Herra Jumala muutoin antaisi heidän elääkään."

"Hohoo, sittenhän minä olenkin onnellisessa asemassa!" vastasi sairas,
"sitä olen ennenkin ajatellut. Mutta olettekohan vain oikea pappi?
Minulla on vanha synninpäästökirja taskussani. Näettekö, tämän on eräs
piispa minulle antanut, mutta minä en vain tiedä, onko se enää pätevä,
sillä hän on sittemmin joutunut pannanalaiseksi."

"Pannanalaiseksi!" mutisi ritari, "se voi parhaimmallekin sattua.
Tunnenpa piispan, joka kahdesti joutui kirkonkiroukseen. Täällä on
vetoa -- panenpa kypärän päähäni taas. Sulje silmäsi valolta! se
häikäisee niitä; lasken lampun syrjään. Nyt asiaan, poikani! Mitä
sinulla on tunnollasi! Aika on vähissä; minulla on muuta tekemistä kuin
viipyä täällä; ja sinulla nähtävästi myös. Mikä murha mieltäsi enimmän
painaa?"

"Viimeinen, viimeinen", sanoi pahantekijä. "Hän oli niin nuori ja
kaunis -- ja se tapahtui neljäntenä päivänä häiden jälkeen -- mutta
mitä keisari teki vihollisensa tyttärellä?"

"Prinsessa Beatrix, nuori keisarinna! Se synti on painava" -- lausui
syvä, surkutteleva ääni. "Sinä olit siinä välikappaleena, kurja, mutta
kuka oli kätenä? Kenen sielussa syntyi tuo myrkyllinen ajatus?"

"Hohoo!" sanoi pahantekijä, "minä olin vain ase -- käsi, joka minua
käytteli, vastatkoon asiastaan, eikö niin, herra pastori! Käsi, joka
kantaa valtikkaa ja omenaa, ei helposti kuihdu, mutta puikko, jolla hän
myrkkykattilaa hämmensi, katsokaa, se on jo kuihtunut! Oi, rukoilkaa,
rukoilkaa, hurskas herra, rukoilkaa puolestani, hankkikaa minulle edes
siedettävä kiirastuli siitä synnistä! -- Mitä tulee kuninkaaseen,
joka sai ruton, niin, hänen tähtensä pitää etusijassa kreivin ja
pannaanlasketun piispan palaman."

"Kuole nyt vain, kurja, ja ole ainaiseksi vaiti tuosta vanhasta
synnistä! Nyt tiedän tarpeeksi!" jyrisi ritarin ääni. "Nyt voin Oton
korvaan kuiskata sen sanan, jota kauan olen etsinyt. Murha, murha! se
on mahtava sana; tulipa se vaikka sinun kuihtuneilta huuliltasi, kalpea
dominikus, saattaisi se hyydyttää veren sydämessäni, ellen olisi veren
ja sinun kielesi herra. Tunnetko minut nyt, ja muistatko valan, jonka
minulle vannoit?"

"Voi, armollisin herra piispa!" tässä vapisi kuolevan ääni -- "tekö
se olette itse, vai tuleeko paholainen teidän haahmossanne kurjan
sieluni noutamaan? Elkää tappako minua, ennenkuin olette vielä kerran
antanut minulle synninpäästön. Enhän minä ole valaani rikkonut, enhän
ole nimeänne maininnut kenellekään kuolevaiselle, en edes teille
itsellenne; enkä elä tuntiakaan enää. Mutta te olette jälleen pyhä
mies, kun olette päässyt kirkonkirouksesta; antakaa minulle siis nyt
uusi, voimakas synninpäästökirja ja ottakaa entinen takaisin -- sen
yli on saatana vetänyt viivan sinä hetkenä, jolloin te jouduitte
kirkonkiroukseen."

"Kuole, kuole, kurja"! vastasi voimakas ääni. "Kas niin, auta nyt
itseäsi parhaiten, mutta elä minulta autuutta odota, -- olen joutunut
uudelleen kirkonkiroukseen."

"Voi, voi!" vaikeroi kuoleva, "ketä te siunaatte, se on kirottu --
teidän sormenne polttavat ilmassa --. Voi, voi, te olette vihkinyt
minut ikuiseen tuleen!"

"Kiemuroi siinä nyt vain ja kuole, kurja sisilisko!" kuului taas
syvä ääni lausuvan, -- "sinä olit syntynyt palvelemaan mahtavia ja
katoamaan. Kuole vain siinä uskossa, että pannaan julistettu piispa on
palava puolestasi: hän palaa, pannan säteet polttavat päälakeani, mutta
minä nauran niitä: kypärä jäähdyttää sitä paloa, kunnes kruunu sen
tyyten sammuttaa. Joko olet kauhusta kuollut, kurja konna!" kuului nyt
kolkko, matala ääni, "hyvä on! Kuihtunut raato ei enää ketään ilmaise."

Sanomatonta kauhua tuntien oli Kaarlo kuullut joka sanan eikä epäillyt,
että mustapukuinen pelottava ritari oli tuo uhkarohkea Valdemar-piispa,
joka nyt oli toistamiseen joutunut kirkonkiroukseen, ja joka nyt
lankonsa, Bernhard-herttuan kuoltua etsi suojaa Brandenburgin
rajakreiviltä ja Otto-keisarilta, joka uhmaili pannaa kuten hänkin.
Kaarlo muisti isä Saxon viimeiset hämäräperäiset sanat, jotka kerran
lapsena oli kuullut maatessaan Pietari-piispan makuusopessa, ja jotka
hän nyt äkkiä tunsi selvästi ymmärtävänsä. "Jos minä näin ihmeellisiä
teitä joudun tietämään vääryyden salaisuuksia", sanoi hän itsekseen
"niin ei se suinkaan suotta tapahdu. Valdemar, suuri kuninkaani, sinun
kruunuasi tavoitellaan ja henkeäsi uhataan, kuten veljesikin, -- sama
rikollinen käsi vainoo sinua kuten häntäkin. Haa, olisinpa vapaa! --
Mitä minun henkeni on kuninkaan rinnalla?"

Hänen yläpuolellaan vallitsi nyt haudanhiljaisuus. Hän rukoili hiljaa
rukouksen ja vaipui uupumuksesta ja rasituksista uneen.

Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi talosta kuuluvaan kovaan meluun.
Hän kuuli hevosten astuntaa ja koirain haukuntaa. Sitten kävi kaikki
taas hiljaiseksi. Hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää; mutta pihalta
kuuluvasta kukonlaulusta hän saattoi päättää, että oli aamuhämärä.
Kohta senjälkeen avattiin kellarinluukku, ja kumaraselkäinen mies astui
lyhty kädessä alas rappuja hänen luokseen. Hän tunsi sen vanhaksi,
itaraksi isännäksi, joka häntä sidottaessa oli riistänyt kultakannukset
hänen saappaistaan ja pistänyt ne taskuunsa.

"Jos vielä olette hengissä", sanoi isäntä, "niin voitte nyt kiittää
suojeluspyhiänne siitä, että brandenburgilaiset saivat muuta
ajateltavaa kuin konnien hirttämistä."

"Ovatko he poissa?" kysyi Kaarlo, "piispakin?"

"Mikä piispa?"

"Outo ritari, aioin sanoa."

"Ovatpa kyllä", vastasi isäntä välinpitämättömänä, asettaen lyhdyn
rappusille ja katsellen Kaarlon pukua tarkkaavaisena, muttei lainkaan
sen näköisenä kuin aikoisi hänet laskea vapaaksi. -- "Tuli tieto, että
rajakreivi ja keisari Otto olivat Primbergissä, tietäkääs, ja silloin
käski ankara herra ritari heti satuloida hevoset ja lähti tiehensä,
kuin piru olisi hänet vienyt, teitä muistamattakaan. Minäkään en
halunnut häntä teistä muistuttaa; minä ajattelin näin: onpa täällä
laki ja oikeus maassa, ja jos kenenkään asiana on johtaa vieraitani
hirsipuuhun, niin kelleppä se lähemmin kuuluisi kuin minulle. Kaunis
toverinne makaa tuolla ylhäällä sängyssä kuolleena, jäykkänä kuin
silli, kuten tietänette. Minulla on kyllä todistajia, että te olitte
lyödä hänet kuoliaaksi ja te olisitte kyllä tehnyt hänestä lopun
kahdenkesken, ennenkuin ehdimme tulla sisälle. Helppo olisi saada
teidät tuomituksi ja hirtetyksi. Mutta te näytätte kunniallisen miehen
pojalta, enkä minä pidä teitä petturina enkä saiturina. Kuollut on nyt
kuollut, ja minulla on kristillinen mieli: mitäpä minua liikuttaa,
haluatteko ottaa ystävältänne hengen vai ette, kunhan vain vastaatte
puolestanne ja maksatte kullekin osansa. Jos nyt suoritatte sekä oman
yösijanne että hänen, ja mitä kumpikin olisitte nauttineet ellette
olisi saaneet esteitä, lisäksi mitä kuolleen hautaaminen maksaa, ynnä
vielä säädyllisen palkkion vaivastani ja levottomuudestani, päästän
minä teidät siteistänne ja lasken teidät menemään, sen enempää melua
tästä asiasta nostamatta. Kumppaninne oli muuten kelvoton petturi!"
lisäsi hän. "Tässä on rahakukkaro, joka hänellä oli vyöllään; siinä ei,
kunniani kautta, ole puolta äyriäkään, kuten itse näette."

"Vai niin!" vastasi Kaarlo. "Vaikka se olisi ollut täynnä kultaa ja
jalokiviä, en kehoittaisi ketään kristittyä ihmistä siihen kajoamaan."

"Kuolema ja kirous! Eihän hän liene kuollut ruttoon?" huusi isäntä
pelästyneenä ja heitti suuren, helisevän rahakukkaron ulos taskustaan.

"Te olette siis omin päinne määrännyt itsenne hänen perilliseksensä",
sanoi Kaarlo. "Jollette pelkää verirahoja, niin olkoon menneeksi minun
puolestani! Ei teidän muuten tarvitse peljätä ruttoa. Hänessä näytti
olevan keuhko- ja kaatumatauti, mutta kyllä hän kai kuoli kalvaviin
omantunnontuskiin."

"Eikö sen kummempaan?" sanoi isäntä ja otti taas kukkaron maasta. "Se
tauti ei minuun tartu. Minulla on yhtä hyvä omatunto kuin kenelläkään
krouvarilla koko kristikunnassa, eikä minun tarvitse verirahoja pelätä.
Mutta koska olette näin antanut selkoa asioista, tahdon vapauttaa
teidät pelkkää vaitiololupausta vastaan, herra ritari, ja antaa teille
kauniit kultakannuksenne takaisin, niin saatte, kuten säätyhenkilö
ainakin, maksaa mielenne mukaan." Näin sanoen pisti hän kukkaron
taskuunsa ja irroitti Kaarlon siteet.

Viipymättä kauemmin kuin oli välttämätöntä, tyydytti Kaarlo itaran
isännän, ja pian istui hän ratsunsa selässä matkalla Gentiin.

Flandernin rajan lähellä saavutti hän eräänä päivänä monilukuisen,
komean ratsumiesparven, ja tultuansa lähemmä näki hän niiden olevan
hyviä ystäviä ja maanmiehiä, iloisena yllätyksestä tervehti hän
heitä ja liittyi heidän joukkoonsa. Siinä oli Junkker Strange, joka
Pietari-piipsan, Absalon Belgin ja kahdenkymmenen Tanskan ylhäisimmän
ritarin kera oli lähetetty keisari Fredrikin luo, kuninkaan nimessä
onnittelemaan vastavalittua Saksan keisaria, ja samalla uudelta
keisarilta pyytämään vahvistusta Valdemarin laajoille Saksassa
oleville perintö- ja valloitusalueille. Tämän tärkeän tehtävän oli
Junkker Strange suorittanut älykkäästi kuten ainakin. Hänellä oli nyt
mukanaan keisari Fredrikiltä kirjelmä, jossa tämä tunnusti Valdemarin
Pohjoisalbingin, Stormarnin, Dittmarskin ja Vagrienin, Hamburgin,
Lübeckin, Lauenburgin ja Mecklenburgin, samoinkuin Schwerinin ja
Slavienin eli Rügenin sekä Pommerin herraksi. Tämän kirjelmän
olivat keisari sekä kaksitoista hengellistä ja maallista ruhtinasta
allekirjoittaneet ja sinetillänsä vahvistaneet.

Junkker Strangen iloiset kasvot ja hänen seurueensa hilpeys sai
Kaarlonkin mielen hilpeäksi karkoittaen ne synkät ajatukset ja kuvat,
joita hänen taistelunsa Oton kanssa sekä seikkailu majatalossa olivat
hänen mielessään synnyttäneet. "Mutta mitä kuningas sitten Gentissä
tekee?" kysyi hän Junkker Strangelta, "minä luulin hänen vielä olevan
Brandenburgin maakunnassa, kun äkkiä ihmeekseni sain käskyn etsiä häntä
Flandernista."

"Sitä on kyllä lupa kysyä", vastasi Junkker Strange, "mutta ihmetellä
ei sovi, missä hän sitten lieneekin. Kuningas ei ole niitä ihmisiä,
jotka löytää sieltä minne ne jättää. Kun hänet viimeksi näin, teki
hän juuri voittoretkensä Stettiniin. Nytpä hoetaan hänen antaneen
määräyksen kapinoiville läänitysmiehilleen Schwerinin kreiville,
että kokoontuisivat kreivi Ferdinandin luona, joka on tarjoutunut
välittämään sovintoa heidän ja kuninkaan välillä. Herra Absalon
Belg on kylläkin esittänyt meille arvelunsa todennäköisestä
syrjätarkoituksesta, joka mahdollisesti onkin päätarkoitus; mutta en
tiedä, sopiiko siitä puhua."

"Miksi ei?" sanoi Absalon Belg ja ratsasti lähemmäksi, "maanmiesten
kesken ei tarvitse olla niin varovainen, ja mitä tanskalainen
sanoo kuninkaastaan, siitä hän kaiketi kyllä vastannee. Mika on
luonnollisempaa, kuin että viisas, ritarillinen kuninkaamme aikoo,
kulkiessaan tärkeissä valtioasioissa Flanderiin, samalla uudistaa
kauniin ja rakkaan ystävyyssuhteen? Ja jos on totta, että prinsessa
Berengaria oleskelee veljensä luona Gentissä, ei tarvita suurta älyä
arvatakseen, miksi tämän rauhanvälityksen pitää juuri siellä tapahtua."

"Prinsessa Berengaria?" kysyi Kaarlo säpsähtäen. "Kerrottiinhan pari
vuotta sitten hänen menneen luostariin Portugalissa."

"Se kai tapahtui vain kokeeksi", sanoi Absalon Belg, "niin ylpeä ja
kaunis prinsessa tuskin todenteolla pukeutuu huntuun niinkauan kuin
hänellä on kruunu odotettavissa."

Kaarlon kasvot kirkastuivat silminnähtävästi hänen kuullessaan tämän.
"Ah, kunpa olisi niin hyvin!" huudahti hän ja ajatteli vain, että jos
kuningas jälleen menisi avioliittoon, niin huhu hänen suhteestaan
Kristiinaan ehkä samalla häipyisi.

"Kuninkaan ja Tanskanmaan tähden minä en sitä toivoisi!" sanoi
Pietari-piispa, joka ratsasti Junkker Strangea lähinnä, "ylpeästä
portugalittaresta ei milloinkaan tule Dagmaria; olipa hän vaikka
tuhannen kertaa kauniimpi, Dagmarin sydäntä hän ei milloinkaan saa."

Junkker Strange puristi piispan kättä ja vaikeni. Kuinka hilpeä ja
huoleton tuo iäkäs ritari olikin, ei hän kuitenkaan koskaan voinut
muistella hurskasta Dagmar-kuningatarta saamatta kyyneliä uskollisiin,
rehellisiin silmiinsä.

"Talonpojat ja papit tuskin kantanevat kopeata portugalitarta
käsillään niinkuin Dagmar-kuningatarta", sanoi Absalon Belg katsahtaen
syrjästä piispaan, "mutta meidän sotaiselle kuninkaallemme on
varmaankin uljas haukka rakkaampi kuin lauhkea tunturikyyhky. Ettehän
suinkaan, herra piispa, usko hänellä olevan sellaisia kerettiläisiä
mielipiteitä, joista häntä syytetään?" jatkoi hän. "Ellette pane
pahaksi, kunnianarvoisa herra, niin uskon minä suoraansanoen, että
häneen kohdistuneet moitteet ovat paras todistus hänen suuresta ja
kuninkaallisesti sielustaan, joka kohoo aikansa ja sen ennakkoluulojen
yläpuolelle. Missä hän joutuu hallitsemaan, siellä ei rahvas pääse
kovin kopeilemaan, ja hengellinen sääty, teidän luvallanne, ehkä saa
osansa ritariston rasituksista, jos mieli sen olla osallisena meidän
vaikutusvallastamme ja maallisesta kunniastamme."

Keskustelu oli kääntynyt vakavaan suuntaan, ja olisi pian voinut
kehittyä loukkaavaksi kunnianarvoisalle Pietari piispalle. Junkker
Strange, joka tunsi Absalon Belgin, ja hänen veljiensä ylimysvaltaiset
mielipiteet sekä pelkäsi Pietari-piispan pikaisuutta keskeytti
sentähden äkkiä keskustelun sukkelalla kokkasanalla. Leikkiä
laskien ja iloisia lauluja laulellen jatkoivat ritarit matkaansa.
Islantilainen runoilija, joka oli heidän mukanaan, lauloi heille
laulun Ragnar Lodbrokista ja uljaasta Aslangistä, jonka hän muutamia
rohkeita lisäyksiä tehden yritti sovelluttaa kuningas Valdemariin ja
Berengariaan.



KOLMASTOISTA LUKU.


Gentin kreivillisen linnan ritarisalissa istui eräänä iltana kuningas
Valdemar suuren, viheriän pöydän ääressä, toisella puolellaan
Flandernin kreivi Ferdinand, toisella arkkipiispa Antero. Kuningas
kuunteli hajamielisenä ja tyytymätönnä, mitä tulinen Ferdinand-kreivi
portugalinvoittoisella saksankielellään ja vilkkain elein puheli
puolustaakseen Schwerinin kreivejä ja heidän julkista liittoansa, sekä
edellistä, jonka he olivat tehneet keisari Fiilip-vainajan kanssa, että
nykyistä, jonka olivat solmineet Brandenburgin rajakreivin kanssa.
Joskin ritarillisen portugalilaisen puolustuspuheesta toisinaan puuttui
yhtenäisyyttä, korvasi sen hänen mielensä vilpittömyys ja lämpö, ja
kun puheen lanka häneltä joskus katkesi, puuttui hänen tyyniluontoinen
vierustoverinsa, tarkkaälyinen ja sukkelasanainen Hildesheimin
piispa, puheeseen ja kehoitteli Valdemaria kristilliseen lempeyteen
ja sovinnollisuuteen, kuvaten Henrik-kreiviä kuninkaan uskolliseksi
ystäväksi ja ihailijaksi, joka vain senaikuisten olosuhteitten pakosta
oli vähän joutunut harhaan.

Kuningas oli jo kolme päivää oleskellut linnassa ja joka päivä kuullut
samat puolustelut ja selitykset. Mutta Schwerinin kreivit eivät
vielä itse olleet tulleet saapuville, ja kuningas kieltäytyi lujasti
taipumasta sovintoon, ennenkuin nämä itse tulisivat ja alistuisivat
kaikkiin ehtoihin. Sitäpaitsi oli jotakin, joka teki kuninkaan
alakuloiseksi ja veti hänen huomionsa pois ikävästä keskustelusta --
eräs särkynyt toive, jota hän ei kuitenkaan antanut kenenkään huomata.
Absalon Belgin arvelu ei näet ollutkaan ihan perätön. Kuningas oli
salaa toivonut saavansa taas nähdä kauniin Berengaria-prinsessan
linnassa; mutta vielä hän ei ollut häntä nähnyt, ei edes sanaakaan
hänestä kuullut. Kuningas ei halunnut tiedustella, oliko prinsessa
linnassa vai eikö, eikä Ferdinand-kreivillä näyttänyt olevan muuta
mielessä kuin Schwerinin kreivien sovintoasia ja oma uskalias tuumansa
ryhtyä sotaan Ranskan kuningasta Fiilipiä vastaan. Tälle yritykselleen
odotti hän Valdemarin puolelta tehokasta apua sillä perusteella, että
Ranskan kuninkaan ja hänen kuningattarensa Ingeborgin, Valdemarin
sisaren kesken oli syntynyt eripuraisuutta.

Tällaisiin keskusteluihin olivat päivät menneet; päivästä päivään kävi
kuningas kiukkuisemmaksi ja vaikeammaksi suostuttaa sovintoon.

"Jollei kreivi Henrik itse tahdo tulla tekemään minulle tiliä
menettelystään ja puolustautua", näin sanoen nousi Valdemar vihdoin
kärsimättömänä puhumaan, "niin lähden täältä jo tällä hetkellä, ja
tämä on viimeinen kerta, jolloin suostun hyvällä keskustelemaan
kapinallisten vasallieni kanssa."

Samassa aukeni ovi ja Schwerinin kreivi Henrik astui sisään veljensä
Gunzelinin rinnalla. Henrik-kreivi oli kalpea ja näytti taistelevan
ankaraa taistelua itsessään. Kylmänkohteliaasti ja näköjään nöyränä
tervehti hän suuttunutta lääniherraansa, puolustaen pitkällistä
viipymistänsä sillä, että kun hän aivan liian innokkaasti oli
kiirehtinyt noudattamaan kuninkaan kutsua, oli hän pudonnut hevosensa
selästä, eikä ollut neljään päivään kyennyt matkaansa jatkamaan.
Kun hän näki vihanryppyjen kuninkaan silmäin välissä silenevän,
kasvoi hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Voimakkaasti,
tosi kaunopuheliaasti antoi hän asemastaan sellaisen kuvauksen ja
esitti huonon asiansa niin edullisessa valossa, että itse kuninkaan
täytyi ihailla hänen harvinaisia puhelahjojaan ja kuunnella häntä
myötätuntoisesti. Viekas kreivi kehui, kuinka paljon hän oli alttiiksi
antanut asettuessaan niin mahtavaa valloittajaa vastustamaan, ja mihin
vaaraan hän vasta antautui luopuessaan pohjoissaksalaisten ruhtinasten
puolueesta. Hän osasi yhtä juonikkaasti ja taitavasti imarrella
kunnianhimoista kuningasta kuin rohkeasti ja lujasti puolustaa
itsenäisyyttään sekä voittaa kuninkaan kunnioituksen, jota Valdemar
aina osoitti viisaita ja uljaita vihollisiaan kohtaan.

"Toivoisin, että Te teoissa olisitte yhtä uljas kuin puheessa",
vastasi kuningas. "Mutta pysykäämme asiassa! Tunnustatteko minut
Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi ja sitoudutteko täyttämään ne
velvollisuudet, jotka nyt olette rikkonut liittoutuessanne vihollisteni
kanssa?"

Henrik-kreivi vetosi vanhempien, hänen suhdettaan Tanskan kruunuun
koskevien sitoumusten ja asiakirjojen sana- ja lausemuotoihin,
jotka hän tulkitsi omaksi edukseen, ja selitti olevansa oikeutettu
liittymään mihin puolueeseen hyvänsä nyt, kun Saksan ruhtinaat
olivat jakaantuneet tärkeässä, Saksan keisarin arvoa koskevassa
riidassaan. "Jokaisen allekirjoittamani ja sinetillä vahvistamani
sitoumuksen minä muuten tunnustan", sanoi hän rauhallisena, "ja minä
pyydän Teitä, suurivaltaisin kuningas, näiden oikeamielisten herrain
nähtäväksi laskemaan ne sopimuskirjat ja sitoumukset, jotka minä Teidän
mielestänne olen rikkonut."

Valdemar tunsi olevansa pahassa pulassa ja harmitteli, ettei voinut
tuoda esille asiakirjoja, jotka häneltä oli viekkaasti anastettu.
"Pidin tarpeettomana esittää teille kirjallisia todistuksia siitä,
minkä Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kreivi Henrik", vastasi hän
kiukkuisena. "Kenties Te muuten voisitte itse helpommin kuin kukaan muu
tuoda esille ne rikkomuksienne kirjalliset todistuskappaleet, joiden
suhteen olette niin rohkean varma siitä, ettei minulla niitä ole. Mutta
minä vakuutan Teille: mitä minä ja korkeasti autuas veljeni kelpo
miekallamme olemme voittaneet rehellisessä ja julkisessa taistelussa,
sen minä samalla miekalla voin ottaa uudelleen minä hetkenä hyvänsä,
jos se tehdään riidanalaiseksi."

"Se on väkevämmän oikeus, suurivaltaisin herra!" vastasi Henrik-kreivi,
"se on valitettavasti meidän päivinämme voimassa kristittyjen
kuningasten ja ruhtinasten kesken paljon enemmän kuin pitäisi.
Tässä ei ole puhe siitä, mitä Te väkivoimalla voitte, mutta siitä,
mitä Te todennäköisellä oikeudella ja kohtuudella, ehdottoman
yliherruuden perustuksella, voitte vaatia, siitä, mitä minä, pakosta
tai vapaaehtoisesti, mutta joka tapauksessa täydellä järjellä olen
muka tunnustanut. Te näytte epäilevän minun Teiltä riistäneen ne
todistuskappaleet, joihin väitteenne perustatte; mutta minä uskallan
pyhän sakramentin kautta vannoa, ettei minun hallussani ole eikä
koskaan ole ollut sellaista asiakirjaa."

Kuningas säpsähti ja katsoi häneen tutkivin silmäyksin. "Väärää valaa
en usko teidän enkä kenenkään kunniallisen ritarin voivan tehdä",
sanoi hän, "olkoon siitä asiasta kylliksi! Koska vanhemmat, Teidän
suhdettanne Tanskan kruunuun koskevat sopimus- ja asiakirjat ynnä
muutamat muut tärkeät paperit ovat minulta käsittämättömällä tavalla
joutuneet pois, ja koska Te vaaditte rikkomuksistanne muita todistuksia
kuin mitä itse tiedätte ja minkä kaikki tietävät, niin täytyy minun
tässä ensisijassa, tuomarina ja lääninherrana, vaieta. Mitä on
tapahtunut, olkoon siis unohdettu, ja nyt on vain kysymys siitä,
tahdotteko edeskinpäin tunnustaa minut lääninherraksenne vai ettekö?"

Keskustelu keskeytyi nyt, kun sanoma saapui Junkker Strangen ja hänen
seurueensa tulosta. Kuningas käski kreivi Henrikin ja hänen veljensä
miettimään ratkaisevaa selitystä seuraavaksi päiväksi ja läksi
ritarisalista silminnähtävästi harmistuneena vastaanottamaan omassa
huoneessaan tärkeitä uutisia.

"Senmukaan mitä kuningas itse on selittänyt", näin sanoen kääntyi
Henrik-kreivi voitonriemuisena arkkipiispa Anteron ja muiden herrojen
puoleen, "emme me, veljeni ja minä, olekaan tässä rikollisia, jotka
olisivat rikkoneet Tanskan kruunua vastaan, vaan itsenäisiä saksalaisia
ruhtinaita, joiden vapaasta tahdosta ja valinnasta riippuu, tahdommeko
vasta olla kuningas Valdemarin miehiä vai emmekö, ja siitä minä
huomenna annan kuninkaalle ja teille päätöksemme."

Kreivi Ferdinand katsoi ihmetellen rohkeaa miestä, joka niin
käsittämättömällä tavalla oli puhdistanut itsensä, ja Hildesheimin
piispa kuiskasi salaa hänen korvaansa: "Hyvä, kreivi! Se oli sukkela
kepponen; nytpä saavutte onnellisesti satamaan."

Ilta oli tullut. Tunnin keskusteltuansa kuninkaan kanssa Junkker
Strange oli lähtenyt hänen huoneestaan. Keisari Fredrikin tärkeä kirje
kädessään käveli kuningas vakavin askelin edestakaisin yksinäisessä
huoneessaan, kun Riisen Kaarlo astui sisään ja ojensi hänelle kreivi
Albertin kirjeen. Kuningas avasi kirjeen ja luki sen nopeasti läpi.
"Hyvä!" sanoi hän ja ihmetteli, että Kaarlo yhä jäi seisomaan. "Onko
Teillä muuta minulle ilmoitettavaa, ritari Kaarlo?"

"Herra kuningas", vastasi Kaarlo ujona, "pelkään näin sopimattomaan
aikaan pyytää Teiltä hetken huomiota. Matkallani tänne olen omituisen
seikkailun kautta saanut tietooni, että orpananne, pannaanlaskettu
Slesvigin piispa vielä salaa väijyy Teidän henkeänne ja kruunuanne. Hän
on mennyt Brandenburgin rajakreivin ja keisari Oton luo. Hän on kauhea
ihminen."

"Ei se ole uutta minulle", vastasi kuningas.

"Myöskin Schwerinin Henrik-kreivistä tahtoisin varoittaa Teitä,
herra kuningas, jollette pane pahaksenne, että käskemättä sekaannun
asioihinne -- --."

"Sinä tarkoitat minun etuani, kelpo Riisen Kaarlo", keskeytti hänet nyt
Valdemar taputtaen häntä olkapäälle; "mutta tiedä, että minä tunnen
viholliseni paremmin kuin sinä ja itse parhaiten tiedän, mitä minun
tulee tehdä ja tekemättä jättää."

"Vielä yksi pyyntö, herra kuningas", virkkoi Kaarlo taas, "Suokaa
minulle paikka niiden ritarien joukossa, joille kuninkaallisen
persoonanne vartioiminen lähimmin on uskottu! Se on lapsuudestani
saakka ollut unelmaini huippu, ja senlisäksi on minun tällä haavaa
mahdotonta noudattaa sotalakia ankaran asemestarini ja päällikköni
kreivi Albertin lipun alaisena ja pidättyä kaksintaistelusta leirissä,
niinkauan kuin on ratkaisematta se kunnianriita, joka minulla on Teidän
sisarenpoikanne, kreivi Oton kanssa."

"Mitä? Kunnianriita?" kysyi Valdemar kiivaana. "Mistä tappelette,
kukonpojat?"

"Se on asia, herra kuningas, jossa ei kukaan paremmin sovi olemaan
tuomarina kuin Te itse. Otto-kreivi on syyttänyt viatonta sisartani
Kristiinaa sellaisesta liitosta ja sellaisesta suhteesta, joka loukkaa
sekä hänen että paljon arvokkaamman henkilön kunniaa -- --."

Kuningas säpsähti. "Tyhmää juorua ja ämmäinpuhetta", keskeytti hän
äkkiä Kaarlon. "Siitä herra sisarenpoikani saa minulle vastata!
Sisaresi kunniasta saat olla rauhassa; sitä ei kreivi Otto eikä kukaan
muukaan voi tahrata. Minä tahdon kuninkaallisesti pitää huolta sekä
hänestä että sinusta. Muutoin ei sanaakaan enää tästä asiasta. Sinä
saat nyt jäädä tänne. Junkker Strange saa näyttää sinulle paikan
henkivartijaini joukossa."

Kaarlo katseli epäilevin silmäyksin kookasta, voittoisaa kuningastaan
eikä tiennyt, mitä piti uskoa siitä huolenpidosta, jota Valdemar lupasi
hänelle ja hänen sisarelleen. Mutta äkkiä voitti hänet Valdemarin
olennon ylevyys sekä se sielun suuruus ja aateluus, josta kuninkaan
jalo katse puhui. Epäilyksiään häveten Kaarlo notkisti vaistomaisesti
polvensa ja suuteli kuninkaan kättä, hehkuvan punan peittäessä hänen
poskensa. "Ilolla tahdon mennä kuolemaan henkenne ja kunnianne
puolesta, herra kuningas!" sanoi hän luottavaisena, "ja turvallisesti
lasken oman henkeni ja kunniani Teidän oikeamieliseen käteenne." Sitten
tervehti hän kunnioittavasti kuningasta ja lähti huoneesta.

"Miten voikaan yksi ainoa naisenoikku synnyttää hämminkiä monessa
sydämessä!" sanoi Valdemar ja katseli osanottavasti hänen jälkeensä.
"Uskollinen, rehellinen poika! Nyt kiusaavat hän ja Otto itseänsä
ja toisiansa, ja melkeinpä pitävät minua suurempana narrina kuin
itse ovat, ainoastaan sentähden, että tyttölapsi on saanut päähänsä
leikkiä kuninkaisilla. Hm! lapsia me olemme sittenkin kaikki!" jatkoi
hän, "miksi minä tässä harmittelen näiden pikkuherrain viheliäisiä
kepposia? Voisinhan yhdellä ainoalla viittauksella nujertaa heidät
maahan. Minkätähden tein ison asian parin vähäpätöisen vasallin
uppiniskaisuudesta? Enhän sittenkään nähnyt häntä, ylpeätä kaunotarta,
jota en milloinkaan voi unohtaa. Asunko nyt saman katon alla kuin
hän, vai istuuko hän nyt kaukana jossakin luostarissa? Onko hän minua
lähellä ja vihaako hän minua? Vai onko hän kaukana ja liekö minut
unohtanut? Ah ei, unohtanut hän ei ole minua, arvoton en ole ollut
hänelle; hänen täytyy joko rakastaa tai vihata Valdemaria iäti. Mutta
sopiiko minun toivoa jälleennäkemistä? Eikö minun pitäisi paeta häntä
sensijaan että häntä etsin? Hm, kuinka kauan tuo hurskas, kalpea
vainaja varoittavana seisoo minun ja elämän välillä? Väkisin vetää
minua ensimäinen, sammumaton lempi puoleensa. Miksi en siis voi unohtaa
hurskaan kuolevan sanoja? Eiväthän ne tulleet hänen rakastavasta
sydämestään, sillä kuoleman sumu peitti jo hänen katseensa, ja hän näki
vain pimeyttä siinä niissä minä näen valoa ja elämää. Pois, pois, rakas
varjo! Elä tee Valdemarista alakuloista uneksijaa!"

Näin ajatellen hän avasi linnan puutarhaan vievän oven, hengittääksensä
raitista ilmaa -- niin hän uskotteli itselleen; mutta pikemmin näytti
siltä, kuin aikoisi hän salaa tutkia linnaa. Hän heitti purppuraviitan
yllensä ja meni ulos. Linnan molempia ulkonevia kylkirakennuksia
katseli hän erinomaisen tarkasti etenkin itäistä, joka näytti aivan
pimeältä ja luostarimaiselta. Koko tämä osa linnaa oli rakennettu
vanhempaan tyyliin kuin muu linna, ja näkyi yhdessä vanhan kivikappelin
kanssa muodostavan erikoisen rakennuksen. Se osa linnan puutarhaa,
joka oli kylkirakennusta lähinnä, oli myös korkealla aidalla eroitettu
muusta suuresta puutarhasta, joka oli koristettu suihkulähteillä
ja korkeilla taxuspyramiideilla. Valdemar kulki aidan viertä, joka
oli puoliksi vadelma- ja metsäruusupensaiden peitossa. Hän etsi
sisäänkäytävää ja löysikin sen vihdoin, mutta se oli soukka ja kasvanut
melkein umpeen orjantappurapensaita, ja kuningas astui sisälle
pienempään, aidattuun puutarhaan, jonka hän nyt näki olevan samalla
hautuumaan.

Oli kaunis juhannusilta. Kiiltomadot loistivat ruohossa hautojen
välillä, ja helminä loisteli yökaste kuunvalossa kukkasten terillä.
Hiljaisissa, surumielisissä mietteissä kulki kuningas eteenpäin
ja joutui avoimen hautakappelin luo, missä paloi lamppu veistetyn
madonnankuvan alla. Hän astui sisään ja näki ympärillänsä kuvilla,
vaakunoilla ja kirjoituksilla koristettuja marmorisia ruumisarkkuja.
Vaakunoista hän näki, että tässä arvatenkin oli Flandernin entisen
kreivisuvun hautapaikat. Hän pysähtyi ja luki kuuluisan Balduinin
nimen sekä kunnioittavan omistuskirjoituksen, jonka tämän vävy, kreivi
Ferdinand, oli siihen hänen kunniakseen kaiverruttanut. Balduinia
mainittiin siinä jaloksi ristin sankariksi, Flandernin kreiviksi ja
Konstantinopelin keisariksi. Valdemar katseli myötätuntoisena jalon
urhon muistokiveä; sillä ettei hän voinut olla tähän haudattuna, sen
tiesi Valdemar kyllä. "Mitä onkaan koko maailman komeus ja kunnia?"
sanoi hän ja aikoi palata; silloin kiintyi hänen huomionsa uuteen,
kiiltävään marmoriarkkuun, jota lampunvalo kirkkaimmin valaisi.
Hän astui lähemmä ja näki, että marmoriseen kanteen oli hakattu
kookkaan naisen kuva luonnolliseen kokoonsa. Tuolla kookkaalla
naisella oli päässään komea pyöreä tukkalaite, kaulassaan hänellä oli
poimutettu kaulus, ja yllään avoin, reunuksilla koristettu viitta;
kaulasta riippui rinnan yli kolminkertaiset suuret kultavitjat, ja
alusvaatteisiin oli epäselvästi uurrettu kaksipäisen kotkan kuva.
Hämmästyksekseen tunsi Valdemar puvun siksi, jonka oli nähnyt prinsessa
Berengarian yllä hänet ensi kerran tavatessaan. Kuvan pituus ja jalo
vartalo oli myöskin hänen; mutta kasvoja peitti kynttiläjalan voimakas
varjo, joka esti häntä niitä näkemästä.. Tuskasta ja säikähdyksestä
kalpeana hän tarttui vapisevin käsin madonnankuvan edessä palavaan
lamppuun ja valaisi kalpean marmorikuvan kasvoja; hän näki heikon
jäljennöksen Berengarian kauniista kasvoista, ja syvä, raskas huokaus
kohosi hänen rinnastaan. Jalat hänen allansa vapisivat, ja jäykin,
tuijottavin silmin hän luki sanat: "Berengaria, Portugalin prinsessa,
syntynyt vuonna 1190 jälkeen Kristuksen syntymän -- kuollut -- --."
Enemmän hän ei nähnyt. Lamppu putosi hänen vapisevasta kädestään ja
sammui; itse kumartui hän äkkiä marmorikuvan ylitse ja kostutti sitä
kuumilla kyynelillä.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kulki hän ääneti ja kumarassa läpi
pimeän, hiljaisen hautakappelin ja löysi pian uloskäytävän, johon kuu
paistoi kirkkaasti. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma ylt'ympäri
kuollut, ja hän olisi yksin jälellä kulkemassa keskellä hautoja. Hän ei
itsekään tiennyt, minne jalkansa häntä veivät; vihdoin herätti hänet
horroksistaan harpun ääni ja hän kuuli kauniin naisäänen, jonka sävy
oli katkeran surumielinen, laulavan:

    "Näin unta: taivaan kaupunkiin
    mä kiidin kultaiseen;
    syliss' armasta hoivasin, -- avaruus
    jäi allemme pilvineen."

Valdemarille oli tuttu tuo vanha tanskalainen laulu, jonka hän itse
oli Berengarialle opettanut, hänelle oli tuttu tuo kaunis ääni, joka
oudosti äänsi tanskaa. "Berengaria, Berengaria, sinä elät!" huudahti
hän ja syöksähti avonaiseen huvimajaan. Kirkkaassa kuunvalossa hän näki
naisolennon istuvan harpun ääressä. Tämä nousi ylös ja astui ylevänä
ja ääneti kuningasta kohti. "Berengaria, Berengaria!" huusi kuningas
ihastuksensa vallassa ja ojensi kätensä häntä kohti, "jos sinä vielä
elät ja rakastat minua, niin ei elävät eikä kuolleet meitä enää eroita!"

"Valdemar, Valdemar, ylpeä, uskoton Valdemar!" sanoi ylpeä, kaunis
prinsessa ja astui askeleen taaksepäin, "minä olen kuollakseni sinua
vihannut -- mutta rakastan sinua kumminkin -- olen luopunut maailmasta
sinun tähtesi -- ruumisarkkuni oli valmiina minua odottamassa -- en
tahtonut sinua milloinkaan enää nähdä -- ja kumminkin -- omasi olen --
iäti omasi!"

Tulisen kyynelvirran vallassa vaipui hän Valdemarin syliin, ja Valdemar
tunsi itsensä rajattoman onnelliseksi ja rakastetuksi.

Kun kuningas seuraavana päivänä astui ritarisaliin kokoontuneiden
herrain ja ruhtinasten pariin, hämmästyivät kaikki hänen
kirkastuneita kasvojansa. Ei kukaan niistä, jotka olivat nähneet,
kuinka harmistuneena kuningas edellisenä päivänä lähti kokouksesta,
voinut selittää tätä silmiinpistävää muutosta. Hän astui sisälle
kuin onnellinen voittaja, kädessään komentosauvana kokoonkääritty
pergamentti.

Kreivi Henrik katsoi karsaasti pergamenttikääröä heittäen levottoman
silmäyksen Hildesheimin piispaan, ja väri hänen kasvoillaan
vaihtui. Sillä hän luuli, että kuningas oli nyt saanut takaisin nuo
kadonneet asiakirjat ja että hän aikoi nyt kaikkien nähden häväistä
niillä viekkaat vasallinsa. Mutta kreivi Henrikin iloksi selitti
Valdemar, ettei hän nyt enää tahtonut riidellä pikkuasioista, vaan
oli valmis rauhaan ja sovintoon, kunhan vain Schwerinin kreivit
tahtoisivat vannoa hänelle uskollisuutta vastaiseksi ja tunnustaa
hänet Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi, joksi keisari Fredrik
ruhtinaallisine neuvoskuntineen hänet tässä sopimuskirjassa oli
tunnustanut. Hän antoi sitten arkkipiispa Anteron lukea sopimuskirjan.
Kun arkkipiispa lukemisessaan saapui allekirjoituksiin, kuuntelivat
kaikki jännitettyinä, ja kun hän oli maininnut keisarin sekä kaikkien
eteläsaksalaisten ruhtinasten nimet sekä laskenut tuon useilla suurilla
sineteillä varustetun arvopaperin pöydälle kaikkein nähtäväksi, nousi
kreivi Henrik rohkean päättäväisenä ja selitti, ettei tätä arvokirjaa,
jota ei yksikään Pohjois-Saksan ruhtinaista ollut allekirjoittanut eikä
sinetillään vahvistanut, voinut pitää edes laillisena, saati hänelle ja
hänen veljellensä sitovana, sitä vähemmin koska kaikki Saksan ruhtinaat
eivät vielä olleet tunnustaneet eivätkä asianomaisella tavalla
vahvistaneet Sisilian kuningasta Fredrikkiä hänen keisarinarvoonsa.
Helppo oli Böömin kuninkaan, Baijerin, Itävallan ja Lothringin
herttuain samoinkuin Mainzin, Triverin ja Besanconin arkkipiispain
tunnustaa Tanskan kuningas niiden maiden herraksi, joista heillä ei
ollut mitään sanomista; mutta tässä tarvittiin etupäässä niiden herrain
ja ruhtinasten nimiä ja sinettejä, jotka tästä puuttuivat, koska asia
koski heitä eikä ketään muita.

Kaikki hämmästyivät Henrik-kreivin rohkeaa vastalausetta, ja
kuningas nousi kiivaana istuimeltaan, niin että pelättiin pahinta.
Mutta ennenkuin hän ehti purkaa kiukkuansa, muutti Henrik-kreivi
äkkiä kasvojenilmettään ja käytöstään sekä selitti kohteliaasti,
että huomioon ottamatta tätä sopimuskirjaa ja kaikkien keisarien ja
ruhtinasten omavaltaisuutta, tahtoivat he, hän ja hänen veljensä,
kumminkin vapaaehtoisesti antaa Tanskan kuninkaalle todistuksen
kunnioituksestaan ja alistuvaisuudestaan: he tahtoivat ottaa
kreivikuntansa lääninä häneltä ja avustaa häntä kuudellakymmenellä
hevosella ja ratsumiehellä hänen vihollisiaan vastaan, ainapa meren
toisellekin puolen.

Siihen oli Valdemar tyytyväinen. Hän istuutui jälleen rauhallisena,
ja piti tämän selityksen jälkeen tarpeettomana käydä käsiksi kreivi
Henrikin keisarin sopimuskirjaa koskevaan vastalauseeseen. Heti
kirjoitettiin läänityskirja, jonka Schwerinin kreivit allekirjoittivat
ja varustivat sinetillänsä sekä vahvistivat juhlallisella valalla.
Tässä asiakirjassa mainitsi Valdemar itseänsä -- keisarin
sopimuskirjaan nojautuen -- slaavilaisten ja vendiläisten kuninkaaksi,
eikä kreivi Henrik uskaltanut lausua mitään vastaväitöstä sitä vastaan.

Toimitus näytti niinmuodoin päättyneen kaikkien mielihyväksi, ja
kuningas puheli nyt niin lempeästi ja ystävällisesti kreivi Henrikin
ja hänen veljensä kanssa, kuin ei heidän keskensä olisi milloinkaan
riitaa ollut. Hän kiitti kreivi Ferdinandia tämän ystävällisestä
välittäjäntoimesta, mutta kehoitti häntä olemaan ryhtymättä sotaan
Ranskaa vastaan sekä luottamasta Otto-keisariin, joka varmaankin
jättäisi hänet pulaan, jos retki ei onnistuisi. Kreivi Ferdinand, jota
lupauksensa sitoi, ei kuninkaan kehoituksesta luopunut sotatuumastaan,
mutta kun hänellä nyt oli täysin selvillä Valdemarin ja Otto-keisarin
huonot välit, ojensi hän hänelle avomielisenä kätensä. "Teillä on
syytä arvostella Henrik Lövenpoikaa toisin kuin minulla!" sanoi
hän. "Niiden toimenpiteiden jälkeen, joihin olette ryhtynyt, ja
siihen puolueeseen katsoen, johon olette liittynyt, olisi osanotto
minun hankkeisiini Teidän puoleltanne epäviisasta ja ristiriitaista
menettelyä. Minä lähden nyt, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt suo, vähän ajan
kuluttua täältä; ehkäpä en enää milloinkaan näe rakasta Flanderniani;
ehkäpä emme myöskään milloinkaan enää näe toisiamme tässä maailmassa,
ylhäinen, kuninkaallinen vieraani! Mutta jos saan Teidän ystävyytenne
ja kunnioituksenne mukaani, olen sitä pitävä suuriarvoisena, ja
vihollistennekin keskellä olen ylpeä siitä, että saan mainita uljaan
Tanskanmaan Valdemar Seierin ystäväkseni ja ritarilliseksi veljekseni."

Valdemar vastasi lämpimästi tulisen portugalilaisen ystävyyden
vakuutuksiin ja keskusteli vielä ennen lähtöänsä kahdenkesken hänen
kanssaan.

Kun kuningas vielä samana päivänä Schwerinin kreivin ja Hildesheimin
piispan seurassa lähti Gentistä, ei kukaan hänen miehistään
uneksinutkaan, että hän ajatteli muuta kuin valtioasioita. Kuninkaan
oleskellessa linnassa ei kukaan ollut nähnyt Berengaria-prinsessaa,
ja huhua, että kuningas oli tullut häntä kosimaan, väitettiin nyt
perättömäksi. Prinsessa oli muka kokonaan luopunut maailmasta ja
vannonut, ettei milloinkaan menisi naimisiin.

Puolisoltaan oli Henrik kreivi saanut tietää, että prinsessa eleli
luostarinkaltaisessa yksinäisyydessä Gentin linnassa eikä koskaan
näyttäytynyt kenellekään. Hän oli jo aikoja sitten arvannut kuningas
Valdemarin tunteet prinsessaa kohtaan ja pelkäsi, että kuninkaan
oleskelu Gentissä myös tarkoitti mahdollisesti kihlausta tämän kanssa.
Ei näet ollut Henrik-kreiville yhdentekevää, luopuiko Flandernin kreivi
Valdemarin lankona Otto-keisarin puolueesta ja tuliko hänestä kentiesi
vasta Tanskan kuningasperheen harras ystävä. Prinsessan näkymättömyys
ja se täydellinen vaitiolo, joka hänen persoonaansa ympäröi, oli
kuitenkin Henrik-kreiviä rauhoittanut; mutta nyt näyttivät kuninkaan
iloiset kasvot ilmaisevan onnea, joka pani kreivi Henrikin hiukan
arvelemaan.

Kun Schwerinin kreivit ja Hildesheimin piispa nyt Flandernin rajalla
jättivät jäähyväiset kuninkaalle, ja Valdemar hilpeän ystävällisenä
pyysi Henrik-kreiviä viemään terveiset kauniille puolisolleen, lausui
kreivi Henrik pari sanaa kuninkaan edellisestä oleskelusta Schwerinin
linnassa ja kysyi samassa sivumennen, eikö kuningas sittemmin ollut
nähnyt oikullista Berengaria-prinsessaa, joka nyt oli muuttunut yhtä
ikäväksi ja ihmisaraksi, kuin hän ennen oli ollut hilpeä ja iloinen.

Kuningas ei ollut tätä kysymystä kuulevinaan. "Unhoittamattomia olivat
ne päivät, jotka silloin vietin luonanne", sanoi hän. "Mieltäni
pahoittaa, ettei muisto minun läsnäolostani voi olla Teille ja
kauniille vaimollenne yhtä miellyttävä. Pyytäkää häntä suomaan anteeksi
se häiriö, jonka sotilaani sittemmin aikaansaivat kauniissa linnassa.
Aion niin pian kuin suinkin käskeä puolustusväkeni siirtymään sieltä
pois. Olkoon siis kaikki väärinkäsitykset välillämme unohdetut! Olen
iloinen siitä, kreivi Henrik, että ilman vihaa ja vilppiä voin ojentaa
Teille käteni jäähyväisiksi. Suokoon Jumala, että Te olisitte yhtä
vakuutettu minun vilpittömyydestäni ja hyvänsuopeudestani, kuin minä
luotan Teidän sanaanne ja ritarillisuuteenne."

Kreivi Henrik vastasi mitä kohteliaimmin, sulkien itsensä
kuninkaan suosioon, ja viipyi kunnioittavasti pienine seurueineen
tienristeyksessä kunnes kuningas suurine ritarijoukkueineen oli siitä
ohi kulkenut.

"Kaiken ylpeytensä ja itsevaltaisuutensa ohessa on hänessä jotakin
erinomaisen miellyttävää", sanoi kreivi Henrik Hildesheimin piispalle,
kun tomupilvi jo peitti heiltä kuninkaan ja hänen seurueensa.
"Vaikka minä vihaisinkin häntä kuolemaan saakka, on minun kumminkin
tunnustaminen, että hänellä on sellainen kuninkaallinen olento, joka
kyllä voi tehdä syvän vaikutuksen naisiin ja heikkoihin miehiin." "Se
on hänen isänperintönsä", vastasi piispa. "Ettehän liene mustasukkainen
siitä, että hän lähetti terveiset kauniille puolisollenne? Tyytykää
nyt kristillisen kärsivällisesti asemaanne, jalo herra. Niinkuin asiat
nyt ovat, on kaikki hyvin. En osaa kylliksi ihmetellä tuota omituista,
onnellista sattumaa, että asiakirjat hukkuivat. Totta puhuen, kreivi
Henrik, Tehän tietänette, missä ne ovat?"

"Luuletteko, että minä tahtoisin tehdä väärää valaa, herra piispa?"
kysyi Henrik-kreivi loukkaantuneena.

"Jumala varjelkoon, herra kreivi! Mutta jotain hurskasta petosta --
mitä me kutsumme nimellä _fraus pia_ -- saanen kuitenkin, Teidän
luvallanne, tässä epäillä. Oli miten oli, asianhaaroihin katsoen
Teidän asemanne on mitä parhain, ja jos todenteolla nyt pian lähdette
pyhiinvaellusretkellenne, voi Teistä helposti vielä tulla pyhä."

"Oikeinko totta, kunnianarvoisa herra!" kysyi Henrik-kreivi puoleksi
tekohurskaan, puoleksi viekkaan näköisenä, "vaikka minulla vielä olisi
mielessä tehdä pieni muutos kunnon lääninherrani suunnitelmiin, johon
katsoen eilinen valani voitaisiin pitää pakoitettuna, viattomana
hätävalheena?"

"Pyhiinvaellus voi aikaansaada ihmeellisiä asioita", vastasi piispa.
"Jos sellaiselta matkalta voisitte tuoda vaikka yhden ainoan pisaran
pyhää verta _in natura_ mukananne, voisitte sillä pyyhkiä pois
kokonaisen kansan synnit."

"Koko pullollisen tuon minä mukanani!" vastasi Henrik. "Mutta
ennenkuin ajattelen tuota pyhää retkeä, haluaisin saada selville, eikö
miellyttävällä lääninherrallani liene ollut salainen ja onnellinen
lemmenseikkailu Gentissä. Toisena päivänä oli hän äreä ja tuima
kuin karhu, toisena lempeä kuin sulhanen; sellaiseen täytyy löytyä
syynsä. Minun tekee myöskin mieleni pientä seikkailua. Minua ei haluta
palata Schweriniin nähkääs, ennenkuin ilma siellä on puhdistettu ja
tanskalainen varusväki poissa. Siihen saakka aion olla rajavahtina
täällä Flandernin tiellä ja pitää silmällä, ettei viedä ulos kiellettyä
tavaraa. Ymmärrättekö, herra piispa?"

"Puolittain!" vastasi piispa.

"Mutta olkaa varuillanne, herra kreivi, siitä voi Teille koitua
kallista huvia, ja minun tuskin sopinee ottaa siihen osaa."

"Teidän korkea-arvoisuutenne ei joudu vaaraan, sen vakuutan Teille.
Minulla on täällä lähellä väkeä, jotka ennenkin ovat kyyhkyjä
pyydystäneet. Mutta ellen liene väärinymmärtänyt hurskasta katsettanne,
kunnianarvoisa herra, lienee tuskin Teillekään vastenmielistä sulkea
rakas otus johonkin luoksepääsemättömistä salakammioistanne ja varjella
hurskasta sielua tämän maailman turmelukselta ja turhuudelta."

"Vai niin!" kuiskasi piispa ja laski salaperäisenä sormensa
yhteenpuristetuille huulilleen, "mutta se ei käy päinsä -- se on liian
rohkeaa" --

"Jättäkää se minun huolekseni!" sanoi kreivi, "se on joka tapauksessa
vain koe; jos se epäonnistuu, maksaa se minulle vain pari metsästäjää.
Kaikki ylipäänsä riippuu siitä, kuinka taitavia olemme arvaamaan. Jos
täältä kolmen viikon kuluessa kulkee komea lähetyskunta ohitse, niin
tiedämme, koska haukan pitää lentää!"

Kreivi Gunzelin oli ratsastanut edelle muun seurueen kera. Nyt
kannustivat Henrik-kreivi ja Hildesheimin piispa ratsujansa
saavuttaakseen hänet.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Kaksi viikkoa tämän jälkeen ratsastivat Junkker Strange, Otto-kreivi ja
Absalon Belg kolmenkymmenen tanskalaisen ritarin seurassa Flandernin
rajalla olevan tienristeyksen ohi Gentiin päin. Muutamia päiviä
myöhemmin kulki sama ritarijoukkue takaisin, seuranaan yhtä monta
flandernilaista ritaria ja näiden keskellä kookas, komeasti koristettu
ja hunnutettu nainen sekä useita muita, vähemmin silmiinpistävästi
puettuja ylhäisiä naisia ja kamarineitsyitä. Heidän kulkiessa rajalla
olevan tammimetsän läpi alkoi hämärtää.

"Sytyttäkäämme soihtumme!" sanoi Junkker Strange, "nyt ei ole kuutamoa,
ja tie on eksyttävä."

Pian oli kuusikymmentä soihtua sytytetty, ja komeaa oli soihtujen
häälyvässä valossa katsella pimeässä tammimetsässä välkkyviä aseita ja
liehuvia pukuja sekä hyppelehtiviä ratsuja.

Jokin tavattoman hauska pila näytti huvittavan kaikkia, ja vakavatkin
ritarit nauroivat niin ääneen, että metsä näytti muuttuneen
Hanswurstteatteriksi.

"Tämä on liian hullua", sanoi Junkker Strange vihdoin, "jättäkää jo
pila sikseen, kreivi Otto!"

"Prinsessalla ei ole mitään pilaa vastaan", kuului Otto-kreivin ääni
naisten keskellä, "minä olen sitäpaitsi havainnut, että se on aivan
tarpeellinen varovaisuustoimenpide näillä turvattomilla seuduilla."

Samassa syntyi takimaisten ritarien joukossa levotonta liikettä.
"Tanskanmaan kuningas! Tie auki!" kuului nyt suusta suuhun, ja
hämmästyksekseen näkivät Junkker Strange sekä tanskalaiset ritarit
kuninkaansa tutun muodon. Kuningas näkyi istuvan valkoisen ratsunsa
selässä, puettuna tavanmukaiseen kultaiseen sota-asuunsa, kilvessä
kultaiset sydämenmuotoiset koristukset. Hän ratsasti ääneti,
kypärinsilmikko suljettuna, aukenevain ritaririvien välitse. Hänen
rinnallaan ratsasti, kypärinsilmikko samoin suljettuna, mustaan
sotapukuun puettu herra, jonka kaikki tunsivat kreivi Albertiksi.
Sanaakaan sanomatta ratsastivat nuo odottamatta saapuneet kookkaan,
hunnutetun naisen luo. Tuo voimakas kuninkaannäköinen ritari
vei kätensä kaunottaren vyötäisille ja nosti hänet, terhakasta
vastustuksesta huolimatta, satulansa eteen istumaan. Sill'aikaa
kun kaikki ihmettelivät tuota kummallista menettelyä eivätkä
kunnioituksesta kuningasta kohtaan osanneet sanoa mitään, oli
tekokuningas naisineen ja tovereineen tuokiossa kadonnut pimeään
metsään.

"Petos! Konnan juonia!" huusi Junkker Strange! "Ajakaa heitä takaa,
Absalon Belg, ajakaa heitä takaa, nuoret herrat, jotka ratsastatte
reippaimmin! Minä en nyt uskalla jättää naisiamme. Me saamme kaikesta
tästä huolimatta kiittää onneamme! Tämä on sekä naurettavaa että
harmittavaa."

Viipymättä lähti Absalon Belg, kymmenen nuorta ritaria mukanaan,
metsään pakenevia takaa-ajamaan; muut ritarit painautuivat lähemmäksi
toisiansa naisten molemmin puolin sekä jatkoivat matkaansa metsän läpi
jännitetyn tarkkaavaisina.

Molemmat schweriniläiset metsästäjät, jotka kuninkaan ja ritarin
valepukuun puettuina olivat toimeenpanneet tuon rohkean konnantyön,
kulkivat sillävälin tuttuja salapolkuja eteenpäin metsässä; ja vaikka
heillä olikin täysi työ vastahakoisen saaliinsa hallitsemisessa,
pääsivät he kuitenkin onnellisesti pakoon, kun ensin olivat suurella
vaivalla saaneet terhakan, levottoman kaunottaren kädet ja jalat
sidotuksi. Vaikkeivät ihmeekseen olleet kuulleet ääntäkään hänen
huuliltaan, olivat he kuitenkin varmuudeksi sitoneet vaatteen hänen
suullensa.

"Hän on liian ylpeä huutaakseen tai lausuakseen sanaakaan meille",
sanoi väärä kreivi Albert "se on hänen kaltaistansa."

"Hän on väkevä kuin paholaisen isoäiti", mörisi valekuningas ja puhkui:
"häntä on vaikeampi käsitellä kuin metsäkarjua."

He pysähtyivät nyt metsän aukeamassa, missä pari naamioitua herraa
näkyi, hevosten selässä istuen, heitä odottavan.

"Onko hän teidän hallussanne?" kysyi toinen. "Hyvä! He ovat hänet
saaneet. Nyt viekää hänet luostariin! Näyttäkää heille tie,
kunnianarvoisa herra, ja pitäkää Te lopusta huoli. Nyt saa Tanskan
kuningas viettää häitä -- kamarineitsyensä kanssa."

Nämä sanat kuullessaan liikahti vangittu nainen niin rajusti, että oli
siteensä katkaista ja pudota satulan nupulta.

"Odottakaa hiukan, jalo prinsessa", mörisi ritari ja kiinnitti hänen
siteitään; "tällä kertaa ette vietä häitä kuninkaan kanssa. Jos aina
olette näin hillitön, niin olkoon hiisi Teidän sulhasenne."

Nyt kuljettiin hyvää vauhtia yli kivien ja kantojen aamunkoittoon asti.
Silloin pysähtyivät ratsastajat suuren porttiholvin eteen. Aivan ääneti
avautui portti. Ratsastajat hyppäsivät hevosten selästä ja kantoivat
vangitun läpi pimeäin käytävien holvikattoiseen kivihuoneeseen. Siellä
laskivat he vangitun naisen lavitsalle lepäämään ja lähtivät hiljaa
pimeästä huoneesta. Kohta sen jälkeen astui joku hengellinen herra,
lamppu kädessä, sisälle ja lähestyi vitkaan hunnutettua kaunotarta.

"Voitteko antaa anteeksi, jalo prinsessa", kuiskasi hän, "voitteko
antaa anteeksi teon, johon epätoivoinen rakkaus on minut vietellyt?
Ah, antakaa minun irroittaa nuo kelvottomat siteet, jotka Teitä
ahdistavat. Nyt olen minä Teidän vankinne, ja nyt sopii Teidän
kietoa minut ruusukahleisiinne. Mutta se olkoon ikuinen salaisuus
Teidän armonne. Olettehan luopunut maailmasta, kuten kerrotaan;
se on minunkin surullinen osani. Sulostuttakaamme nyt toistemme
yksinäisyyttä, hurskaina ja siveinä nöyrtyen Herran tahdon alaisiksi."
Näin sanoen vapautti hän vangitun kädet ja jalat siteistä, ihmetellen
hänen äänettömyyttään ja liikkumattomuuttaan. "Ah, nainen on heikko
astia", sanoi hän, "hän on pyörtynyt." Silloin näki hän vaatteen,
joka oli sidottu kaunottaren suulle; nopeasti repäisi hän sen auki
ja aikoi vetää hunnun kasvoilta. Mutta nyt hyppäsi vapautettu
vanki äkkiä ylös lavitsalta, kiskasi päästään hunnun ja kiiltävän,
höyhentöyhtöisen hatun sekä suuren, irtonaisen hiuslaitteen, viskasi
silkkiviitan sivulleen, ja nyt seisoi hengellisen herran edessä
siro, hoikka nuorukainen, joka oli puettuna ahtaaseen, keltaiseen
nahkanuttuun, silkkihousuihin ja pukinnahkaisiin puolisaappaisiin. Se
oli Otto-kreivi, joka naisten huviksi oli pukeutunut matkalle tähän
valepukuun, ja joka nyt todella naisena oli ryövättykin.

Hän purki kauan salatun kiukkunsa ilmoille siten, että heti tarttui
hengellisen herran kaulukseen ja voimakkain ottein löi hänet lattiaan.
Tästä putosi lamppu lattialle ja sammui, ennenkuin he olivat ehtineet
nähdä ja tuntea toisiansa. Kauhistunut pappi aikoi huutaa, mutta Otto
laski käden hänen suullensa. "Olette oikeassa, kunnianarvoisa herra,
nyt Te olette minun vankini;" sanoi hän, "ja lumoovat ruusukahleeni
saatte heti tuntea."

Ilmaisematta itseään tai ryhtymättä mihinkään lähempiin selityksiin,
hän sitoi tuokiossa hengellisen herran suulle saman vaatteen, joka
hänellä itsellään äskettäin oli ollut, ja köytti hänen kätensä ja
jalkansa vasta avatuilla siteillä kiinni. Sitten puki hän yllensä
papin matka viitan ja lakin, toivotti hänelle hyvää yötä ja löysi
onnellisesti oven, joka oli sisäpuolelta lukittu. Hän salpasi sen
jälkeensä, otti avaimen mukaansa ja koetti etsiä ulospääsyä pimeistä
käytävistä.

Tuskin hän oli astunut muutaman askeleen, kun paksu luostariveli lyhty
kädessä tuli häntä vastaan. "Joko nyt, herra piispa?" kuiskasi hän.

Otto nyökkäsi ja painoi lakin syvemmälle päähänsä, matki papin
piipittävää ääntä ja sanoi käskevästi: "Eteenpäin! Hevoseni! Suu
kiinni!"

"Hetipaikalla, kunnianarvoisa herra", sanoi nöyrä luostariveli ja
valaisi hänelle tietä käytävien läpi, kulkien edellä hiljaa, hiipivin
askelin.

"Hevonen seisoo portin ulkopuolella ladon tykönä, minne itse sen
jätitte."

Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Otto aikoi pakoittaa munkkia
laskemaan hänet ulos; hän kopeloi vyöstään pientä tikaria, jota hän
aina siinä kantoi ja jota hän tällä ryöväysretkellä oli turhaan
koettanut käsiinsä saada; ja nyt sitä etsiessänsä huomasi hän
mielipahoikseen sen kadonneen.

"Oletteko unhoittanut sen, kunnianarvoisa herra?" kysyi munkki: "eikö
se ole sivutaskussanne?"

"Avainko? Oikein, tässä se on!" huudahti Otto iloisena ja löysi vieraan
viitan sivutaskusta suuren avaimen, mutta unohti vääristää ääntänsä.
Munkki säpsähti ja alkoi aavistaa pahaa; hän antoi äkkiä lyhdynvalon
langeta Oton puoleksi peitetyille kasvoille.

"Jesus Maria, petos!" huudahti hän ja hypähti syrjään. Silloin
tempasi Otto äkkiä lyhdyn hänen kädestään ja tarttui samassa niin
kovakouraisesti hänen kaulukseensa, ettei luostariveli voinut huutaa
ääneen.

"Jos päästät ääntäkään, munkki, olet kuoleman oma", kuiskasi hän.
"Laske minut heti ulos, taikka ajan veitseni rintaasi!"

Otto huomasi paksun munkin vapisevan hänen käsissään; hän ei
hellittänyt kaulasta, antoihan vain vapisevan oppaansa silloin
tällöin vetää henkeä ja pakoitti hänen siten äänetönnä kulkemaan
edellä viimeisen pimeän käytävän ja luostarinpihan läpi portille.
Täällä täytyi hänen uskoa munkille avain, mutta yhä piteli hän häntä
kauluksesta kiinni, sill'aikaa kun luostariveli väänsi auki lukon.
Äkkiä liikahti paksu munkki, ikäänkuin riuhtaistakseen itsensä irti;
mutta Otto piti hänestä kiinni ja veti hänet mukaansa portista ulos.
Hän pakoitti munkin lukitsemaan portin heidän jälkeensä, jonka jälkeen
Otto otti avaimen takaisin ja pisti sen taskuunsa.

"Nyt hankitte minulle hevosen, kunnianarvoisa herra, sekä teette hyvin
ja saatatte minut tielle", sanoi hän kohteliaasti; "muuten täytyy minun
tehdä äkillinen ja väkivaltainen loppu kallisarvoisesta elämästänne."

Munkki katsoi karsaasti kättä, jonka Otto viisaasti oli kätkenyt
viittansa sisälle, ikäänkuin siinä salaisi tikaria, ja ääneti saattoi
pappi hänet ladolle, jonka vieressä seisoi korkea, satuloitu hevonen.
Otto näki nyt tien aivan edessään; hän laski pelästyneen munkin
menemään, hyppäsi reippaasti satulaan ja lähti sieltä puolipimeässä
aamuhämärässä, luottaen hyvään onneensa, tietämättä mihin päin oli
mentävä. Luostarinportin avaimen heitti hän luotaan ja olisi nyt
tuntenut olevansa täysin turvassa, jos hänellä vain olisi ollut miekka
vyöllään.

Otto-kreivi ei koskaan ollut hurjemmalla ja vallattomammalla päällä,
kuin milloin hänelle oli sattunut vastoinkäymistä, jonka hän oikein
pani sydämellensä ja jota koetti salata sekä itseltään että muilta.
Riideltyään Riisen Kaarlon kanssa hän oli uudelleen joutunut salaisen,
Kristiinaan kohdistuvan lempensä pauloihin. Otto päätti tosin joka
päivä olla koskaan enää Kristiinaa ajattelematta, mutta ripitti
kumminkin itseään joka päivä Kristiinaan kohdistuvasta häpeällisestä
epäluulostaan ja loukkaavista ajatuksistaan, joihin hän usein yhä
uudelleen vaipui. Jos hän uskoikin Kristiinan käytöksen nuhteettomaksi,
ei hän kumminkaan voinut saada päästänsä sitä ajatusta, että Kristiina
salaa rakasti kuningasta.

Kuninkaan Gentissä oleskellessa oli kreivi Albert onnellisesti
valloittanut brandenburgilaisen linnoituksen, ja Oton täytyi tyytyä
toimettoman syrjästäkatsojan osaan. Tämä oli loukkaus, joka kävi
ritarillisen nuorukaisen kunnialle enemmän kuin hän tahtoi muille
näyttää. Kun kuningas oli palannut Gentistä ja kreivi Albertin leirissä
valinnut sen lähetyskunnan, jonka tuli saattaa Berengaria prinsessa
hänen kihlattuna morsiamenansa Tanskanmaalle, oli Otto virkistynein
toivein keskustellut kuninkaan kanssa Kristiina neidosta. Mutta
vaikkei hän enää voinut epäillä kuninkaallista enoansa salaiseksi
kilpakosijaksensa eikä myöskään mistään luvattomasta yhteiselämästä
Kristiinan kanssa, oli kuitenkin tapa, jolla kuningas vältteli hänen
utelemisiaan sekä ankaruus, jolla hän nuhteli häntä tappelustaan
Kaarlon kanssa, yhä enemmän vahvistanut Oton epäluuloa, että Kristiina
salaa rakasti kuningasta. Sensijaan, että olisi Valdemarin ja
Albert-kreivin kanssa palannut Riibeen, hän olikin pyytänyt lupaa
saada seurata Junkker Strangea Flanderniin. Eikä koko tällä matkalla
kukaan ollut iloisemmalla päällä kuin Otto-kreivi. Viimeinen vallaton
valepukupila oli sekin ilmaus tuota hurjaa uhkamieltä, jolla Otto
tahtoi rakkauttansa masentaa.

Hengelliseen matkaviittaan puettuna, lakki syvään silmille painettuna
ratsasti hän nyt eteenpäin minne hevonen häntä vain halusi viedä.
Ryöväys tuntui hänestä nyt huvittavalta arvoitukselta, ja häntä
harmitti vain se, ettei ollut ehtinyt tiedustella, kuka oli
toimeenpannut tämän seikkailun, jonka hän kyllä ymmärsi tarkoittavan
Berengaria-prinsessaa. Pian hän unhoitti kuitenkin kaiken tapahtuneen
ja rupesi uneksimaan Kristiina-neidosta ja muistelemaan kaikkia niitä
ystävällisiä sanoja ja silmäyksiä, joilla Kristiina oli hänelle
hyvänsuopeuttaan osoittanut. Hevonen, joka huomasi ratsastajan
vaipuneen ajatuksiinsa, alkoi myös omalla tavallaan vaipua ajatuksiinsa
ja oli kauan seisonut kaikessa rauhassa ruohoa syöden ojan reunalla,
ennenkuin Otto sen huomasi.

"Onko tuo tyttö lumonnut minut?" virkkoi hän vihdoin unelmistaan
heräten ja ajoi ratsunsa liikkeelle taas. "Enhän minä ole Valdemar,
ja hän on nyt kerta kaikkiaan Kristiinan epäjumala. Haa! ei, nyt ei
hän enää saa nähdä minua, ennenkuin olen iäksi vapaa ja irti näistä
noidankahleista. Tekisipä mieleni kihlata ensimäinen prinsessa tai
vaikkapa mustalaisvaimo, joka tielleni sattuu, ainoastaan näyttääkseni
Kristiinalle ja kuninkaalle" -- --

Tässä keskeytyivät hänen mietteensä, hän kuuli takanansa hevosen
kavionkapsetta ja luuli samain vihollisten, joiden käsistä juuri
oli päässyt, ajavan häntä takaa. Päivä oli jo valennut, ja hän näki
ison ratsastajaparven takanansa. Häntä harmitti, että oli muuttunut
aseettomaksi papiksi ja aikoi poiketa syrjäpolulle välttääkseen
ratsastajia. Mutta outo hevonen ei tahtonut totella uutta,
levotonta isäntäänsä; mitä enemmän hän sitä tahtoi komentaa, sitä
ylimielisemmäksi ja hurjemmaksi se kävi. Kun nyt Otto peuhasi hevosen
kanssa ja pudotti lakin kultakutrisesta päästään, huomasi hän äkkiä
ympärillään ratsumiehet, jotka vanhan ritarin käskystä sulkivat häneltä
tien. Sillävälin ratsasti vanha, vakava herra, mukanaan kaksi nuorta
ritaria, lähemmäksi häntä ja katseli häntä tarkkaavaisena.

"Niinkuin sanoin Teille, isäni, hän se on eikä kukaan muu", sanoi
nuorempi ritari, siro, mustatukkainen nuorukainen, "mutta hän on
aseeton; pyydän Teitä, sallikaa hänen mennä rauhassa! Hän säästi
henkeni paluumatkallamme Elben yli."

"Kirottu muisto!" mörisi vanha herra. "Otto, Lüneburgin kreivi", huusi
hän äreästi, "laillisen keisarimme ja Saksan valtakunnan nimessä ottaa
Brandenburgin rajakreivi Albert Teidät vangiksi." Samassa viittasi hän
kädellä ratsumiehilleen, jonka jälkeen nämä sulkivat Oton keskellensä
ja ryhtyivät toimenpiteisiin häntä sitoakseen.

"Hyi!" huusi nuori, mustatukkainen ritari. "Tämä ei voi olla isäni
tarkoitus: kahleet ovat orjia ja pahantekijöitä eikä ritareita ja
ruhtinaita varten."

"Olen aseeton, kuten näette", sanoi Otto ratsumiehille; "tämän
vikurikaakin selässä en suinkaan pääse teiltä pakoon. Antakaa minulle
lakkini."

Ratsumiehet katselivat noloina ja epäröivinä herraansa, mutta yksi
heistä hyppäsi heti alas ratsultaan ja ojensi kunnioittavasti Otolle
pudonneen lakin.

"Sattuma on tehnyt minut vangiksenne, herra rajakreivi", sanoi Otto,
kääntyen avomielisesti vanhan herran puoleen. "Tiedän, ettette tahdo
väärinkäyttää satunnaista ylivoimaanne. Jos olisitte saanut minut
kiinni taistelukentällä keihäs ja miekka kädessä, saisitte vaatia
miekkaani ja ratsuani sekä pitää minua vankinanne, kunnes minut
lunastettaisiin. Nyt Teidän korkeintaan sopii vaatia, että olen
vieraananne tänään, ja siihen minä olen valmis."

"Teitä kohdellaan niinkuin ruhtinaalliselle säädyllenne ja arvollenne
sopii", vastasi rajakreivi, "ja jos annatte minulle ritarillisen
kunniasananne ettette aio paeta, kohtelen minä Teitä enemmän
kunnioitettuna vieraana kuin vankina."

"Täksi päiväksi saatte sanani, herra rajakreivi", vastasi Otto, "mutta
kuningas Valdemarin hääpäivänä aion minä tanssia Riiben linnassa."

"Viettääkö Tanskan kuningas häitä?" kysyi rajakreivi säpsähtäen.
"Siksi hän siis läksi paluumatkalle; -- minusta luulee hän kaiketi jo
olevansa selvä. Hän kai luulee minun noudattavan Schwerinin kreivien
kaunista esimerkkiä ja nöyrtyvän edessään, ikäänkuin hän olisi Saksan
keisari? -- Ei toki! Ylpeä enonne pelaa rohkeata peliä, kreivi Otto.
Tapausta, joka tänään toi meidät yhteen, minä pidän onnellisena enteenä
niin minun ja Pohjois-Saksan asialle kuin Teille itsellennekin. Te
olette Tanskan kuninkaan sisarenpoika, se on totta, ja se puolustaa
nuoruutenne erehdystä. Mutta oletteko unohtanut, että olette suuren
Henrik Löven pojanpoika ja laillisen keisarimme veljenpoika? Te
olette syyllä enemmän Saksan kuin Tanskan oma, uljas nuorukainen, ja
minä iloitsisin, jos voisin Teidät jälleen voittaa isänmaallenne ja
avata silmänne näkemään sitä kuilua, jonka partaalle olette joutunut,
sokeasti ihaillessanne rohkeaa anastajaa ja vallanhimoista tyrannia".

"Ei yhtään loukkaavaa sanaa kuninkaallisesta enostani, herra
rajakreivi", keskeytti Otto hänet nopeasti.

"Olenko saksalainen vai tanskalainen, omistanko työni ja elämäni isän
vai äidin suvulle, keisarille vai kuninkaalle sen saa sydämeni ja
hyvä miekkani osoittaa maailmalle viimeiseen hetkeeni asti. Vaikka
olenkin Teidän vankinne, ette Te voi saada minusta laillisen herrani ja
kuninkaani pettäjää." Hän kääntyi nyt syrjin vanhaan rajakreiviin ja
tervehti kunnioittavasti kahta nuorta ritaria, rajakreivin Juhana- ja
Otto-poikaa.

Juhana ritari, joka oli nuorempi ja Otto-kreivin kanssa yhdenikäinen,
puristi lämpimästi hänen kättään ja oikeinpa iloitsi saadessaan tehdä
lähempää tuttavuutta nuoren, kuuluisan sankarin kanssa, jonka hän ennen
oli nähnyt vain miekka kädessä kepeän sotaratsunsa selässä voittoisan
vihollisen puolella.

Oton täytyi nyt seurata rajakreiviä ja hänen poikiansa Primbergin
lujaan linnaan, ja hänestä tuli pian niin hyvä tuttava Juhana-ritarin
kanssa, että hän tälle kertoi, kuinka hän oli joutunut pukeutumaan
hengelliseen valepukuun, ja kuinka hän epäilemättä näin omituisella
tavalla oli vapauttanut Berengaria-prinsessan joutumasta luostariin.

Iloinen Juhana-ritari nauroi sydämestään tälle sukkelalle seikkailulle
eikä hartaammin toivonut muuta, kuin että kerta saisi uljaasta
Lüneburgin Otto-kreivistä ystävän ja aseveljen.

Absalon Belg ja nuo kymmenen tanskalaista ritaria olivat sillävälin
tuloksetta harhailleet sinne tänne metsässä. Lopulta olivat ritarit
hajautuneet ja eksyneet toisistansa, niin että Absalon Belg ja ritari
Glug nyt aamulla huomasivat olevansa kahden ulkopuolella metsää
tiellä, josta eivät oienneet, minne se vei. He eivät vielä olleet
nähneet ketään ihmistä, kun yht'äkkiä saivat näkyviinsä monilukuisen
ratsujoukon, jonka kiiltävät aseet loistivat jonkun matkan päässä.
Jott'eivät olisi joutuneet ylivoimaisen vihollisen käsiin, hyppäsivät
he nopeaan satulasta ja kätkeytyivät hevosineen tienviereiseen
pensaikkoon, josta huomiota herättämättä saattoivat tarkata ohikulkevia.

Ratsujoukon lähetessä tunsivat tanskalaiset ritarit siinä Brandenburgin
rajakreivin poikinensa, ja suureksi ihmeeksensä näki Absalon Belg
Otto-kreivin papin valepukuun puettuna, keskellä näitä kuninkaan
julkisia vihollisia sekä kuuli hänen hilpeästi ja tuttavallisesti
haastelevan Juhana-ritarin kanssa. Hän ei tiennyt, mitä tästä sai
uskoa; sillä niin epäiltävältä kuin tämä seura näyttikin, ei hän
millään ehdolla osannut epäillä Otto-kreivin rehellisyyttä ja
uskollisuutta kuningasta kohtaan. Ritari Glug ei ollut tuntenut
Otto-kreiviä hengellisessä puvussa, eikä Absalon Belg puhunut
havainnostaan mitään. Hän kehoitti nyt ritari Glugia pyrkimään vain
Junkker Strangen ja hänen ritariensa pariin tai ainakin Riibeen päin
ja jättämään Oton etsimisen hänen huolekseen. Sitten he nousivat taas
ratsuilleen ja läksivät kumpikin omaa tietänsä. Absalon Belg kulki
loitolta Brandenburgin rajakreivin jälkiä suoraan Primbergin linnalle ja
kätkeytyi linnan lähellä olevaan talonpojan majaan, tietämättä vielä
itsekään, mitä tekisi.

Seuraavana aamuna hän mietti, ratsastaisiko ylös linnaan vai eikö.
Hän seisoi talon pihalla tallin luona ja asetti kuolaimia hevosen
suuhun. Täältä hän saattoi puoliavoimen portin läpi nähdä ylös linnaan
asti. Hän näki nyt kahden reippaan ritarin ratsastavan alaslasketun
nostosillan yli ja tunsi piilopaikastaan pian toisen Otto-kreiviksi,
toisen nuoreksi rajakreiviksi, Juhanaksi, jotka molemmat, kepeään
metsästäjäpukuun puettuina, laskivat virkeillä oriillansa hyvää vauhtia
alas tietä pitkin, nauraen ja leikkiä laskien kuin hyvät ystävät
ainakin; heidän jälessään tuli joukko brandenburgilaisia ratsumiehiä.

Tanskalainen ritari oli hetken epätietoinen siitä, pitikö lähestyä
heitä ja ilmaista itsensä; mutta pian hän jätti kaikki arvelut sikseen
ja luottaen Otto-kreivin rehellisyyteen, jota hänen joka tapauksessa
oli mahdotonta epäillä, vaikkakin asiat näyttivät niin paljon häntä
vastaan todistavan, pyörähti hän ratsulleen ja ratsasti heidän luokseen.

"Mitä näen? Tanakka ystäväni, Absalon Belg!" huusi Otto ylimielisenä ja
tervehti häntä ystävällisesti.

"Minä olen kauan turhaan etsinyt Teitä", sanoi Absalon Belg vakavana,
"enkä suinkaan arvannut saavani nähdä Teitä näin."

"Minulla on siis ilo valmistaa Teille yllätys", vastasi Otto; "Olen
ollut brandenburgilaisten vankina, tietäkääs, ja jaloa ritarillista
rajakreivi Juhanaa, jonka tässä näette, saan kiittää nopeasta
vapautuksestani. Lähden nyt rajakreivin suojelusluvalla Riibeen ja
toivon ajoissa ehtiväni kuninkaan häihin."

Absalon Belg tervehti nyt nuorta rajakreiviä kylmän kohteliaasti ja
seurasi heitä. Hänen saapumisensa näkyi saaneen heidät totisiksi ja
äänettömiksi. Näin ratsastivat he hetkisen yhdessä.

"Minun täytyy nyt jättää sinut, rakas Otto", sanoi vihdoin nuori
rajakreivi pysähtyen ja ojentaen kätensä Otolle. "Mutta minä toivon,
että se veljellinen liitto, jonka olemme solmineet, kestää kaikki
riidat ja että kerran tulee aika, jolloin ei mitkään epävarmat ehdot
meitä eroita."

"Seitsemässä vuodessa voi paljon muuttua", vastasi Otto, "mutta tiedän,
ettei minun ystävyyteni sinua kohtaan muutu kohtasivatpa meidän kätemme
tai miekkamme ensiksi toisensa, ja pitipä sisaresi liittonsa tai ei."

Sitten syleilivät nuoret ritarit toisiansa, ja Juhana ritari palasi
linnaan.

Otto kannusti hevostaan ja ratsasti ääneti Absalon Belgin kanssa
kappaleen matkaa brandenburgilaisten ratsumiesten edellä.

"Omituisella vankeudellanne, kreivi Otto", sanoi nyt Absalon Belg,
"näyttää minusta olleen tärkeitä seurauksia, ja jos ymmärsin Teitä
oikein, on vielä rajakreivi osannut sitoa Teidät kahleilla, jotka ovat
yhtä pitkät kuin elämänne lanka."

"Se oli oma sukkela päähänpistoni", vastasi Otto. "Minä en halunnut
nähdä Riibeä jälleen muutoin kuin sulhasena, nähkääs, ja nyt on
Brandenburgin prinsessa Mechtild morsiameni."

"Hänkö Teidät ryöväsikin?" kysyi Absalon Belg. "Taitaapa hän olla
väkevä ja reima nainen."

"Ei, niin hullusti eivät asiat kuitenkaan ole", vastasi Otto ja nauroi
"hän on vasta kahdeksanvuotias ja hänestä minä olin kaunis ja pitkä ja
leikkikumppaniksi sopiva. Heillä ei ole kiirettä, näettekös; minulla
on aikaa kehittyä vakavaksi aviomieheksi. Nyt tahdon olla iloinen
ritari ja taistella naisen puolesta, joka ei helposti rakastu muihin ja
joka ei saa harmaita hiuksia ennenkuin olen lakannut olemasta narrina
kauniiden impien silmissä."

"En ole kunnian mies, jos ymmärrän sanaakaan kaikesta tästä!" sanoi
Absalon Belg; "tahdotteko pitää minua narrina, Otto-ritari, vai
oletteko saanut vamman aivoihinne?"

"En kumpaakaan, ritari Belg. Te saatte vapaasti onnitella minua.
Olen tosiaankin tavallani mennyt kihloihin; ellei meillä seitsemän
vuoden kuluttua ole rauha Brandenburgin kanssa, saapi pieni morsiameni
lähettää kihlasormuksen minulle takaisin, jos tahtoo. En olekaan
sen kummemmin sidottu: olen ainoastaan pantannut perintöoikeuteni
Braunschweigiin --."

"Entä kunnianne?"

"En; kunniani on omani, niinkuin käsivarteni ja uskollisuuteni ovat
kuninkaan."

"Entä sydämenne, Otto-kreivi parka?"

"Se on Tanskan ja vapauden oma", vastasi hän kiivaasti, "ja kaikkien
kaunottarien maailmassa, jotka ovat yhtä puhtaat ja viattomat kuin
kahdeksanvuotias morsiameni." Nyt hän kannusti orittaan ja lähti
menemään niin nopeasti, että Absalon Belg ja brandenburgilaiset
ratsumiehet töintuskin jaksoivat pysyä mukana.

Brandenburgin rajalla palasi rajakreivin suojelusväki takaisin, ja
esteettä jatkoivat Otto-kreivi ja Absalon Belg matkaansa Riibeen.
Niistä muutamista katkonaisista selityksistä, jotka Otto näki hyväksi
antaa Absalon Belgille, tämä sai kumminkin kokonaiskäsityksen hänen
omituisesta seikkailustaan.

Ratsastaessaan Sönderportin sillalla he näkivät suurta väenliikettä
Riiben kaduilla ja huomasivat seuraavaksi päiväksi määrättyä hääjuhlaa
varten tehtävän komeita varustuksia. Mutta eivät he kuulleet mitään
ilonpurkauksia eikä hauskoja, hilpeitä kansanlauluja. Kansa tuntui
vielä surevan Dagmar-kuningatarta ja katselevan hänen ylpeää,
loistavaa seuraajaansa karsain, ennakkoluuloisin, melkeinpä pelokkain
silmin. Sillä Berengarialla ei ollut Dagmarin lempeää, ystävällistä
kasvojenilmettä eikä hän osannut -- mikä oli luonteenomaista Dagmarille
-- yhdellä hymyllä, yhdellä tervehdyksellä voittaa tuhansia sydämiä.
Ken oli ollut Riibessä kuningatar Dagmarin sinne saapuessa ja hänen
häissään, oli ihmeeksensä nähnyt suuren eron kansan käytöksessä ja sen
silminnähtävän kylmyyden, jolla talonpoikainen kansa oli vastaanottanut
uuden kuningattaren.

Hääpäivä tuli. Kaunis, jalo morsiuspari kulki komean hääsaattueen
etunenässä tuomiokirkkoon. Nyt kaikui tosin innokas ja sydämellinen
ilohuuto kuninkaan kunniaksi, etupäässä ihastuneiden sotilaiden
riveistä; mutta Berengarian nimeä huusivat vain jotkut harvat,
enimmäkseen oudot äänet, joiden heikko suosionhuuto ja epätanskalainen
_Vivat_ [eläköön] siellä täällä herätti kansan seassa naurua. Tällaista
iloa lisäsi vielä osaltaan pieni kyttyräselkäinen Klaus Klumpe, joka
rääkyväliä äänellään säesti tätä huutoa seisoen päällään kuningattaren
edessä ja tehden mitä ylimielisimpiä kujeita.

Kaunis, ylpeä prinsessa hymyili kansan epäkohteliaisuuden huomatessaan
hymyä, joka ei ollut omiaan voittamaan noita itsepintaisia sydämiä.
Kuningas heitti vihaisen silmäyksen epäkohteliaaseen kansanjoukkoon.
Kaikki tämä ynnä se satunnainen seikka, että rääkyvä kaarneparvi
lensi morsiusparin yli, levitti kansanjoukkoon, joka oli halukas
keksimään pahoja enteitä tälle hääjuhlalle, pelonsekaisia aavistuksia.
Tämän lisäksi tapahtui, että joku tummaihoinen, kuljeskelevan
kattilanpaikkaajan näköinen naisolento oli asettunut n.k.
Kissanpäänovelle, josta morsiuspari astui kirkkoon. Sill'aikaa kun
arkkipiispa siunasi kuninkaallista morsiusparia ja kirkossa kuului
rukouksia ja virrenveisuuta, peloitteli kattilanpaikkaaja-vaimo
kirkon ulkopuolella odottavaa kansaa kummallisella laululla, joka oli
täynnä ennustuksia kalliista ajasta, sodasta ja kaikenkaltaisista
onnettomuuksista ja maanvaivoista. -- Tosin vartija ajoi hänet pois,
ja monet palkitsivat häntä pilkalla ja naurulla; mutta mitä hän oli
laulanut, kulki kuitenkin suusta suuhun, ja pian oli liikkeellä
huhu, että pahat henget olivat laulaneet kuningas Valdemarin ja
Beengjerd-kuningattaren häissä. Outo nimi Berengaria muuttui nimittäin
Tanskan kansankielessä heti Beengjerdiksi, johon nimeen tämän
kuningattaren historiallinen muisto liittyy.

Illalla kuului linnasta harpunhelinää ja viulunsoittoa, ja Olof
Hvitaskjald lauloi taidokkaan, loppusoinnuiltaan omituisen laulun
kuningattaren kunniaksi. Mutta talonpoikaiskansalle ei toimitettu
minkäänlaista huvia; Thorgeir Danaskjald oli vaiti, eikä islantilaisen
runoilijan soma laulu herättänyt minkäänlaista vastakaikua totisissa
häävieraissa.

Kuningas ei kuitenkaan näyttänyt tätä panevan merkille. Hän katseli
vain Berengariaa, joka, komeaan portugalilaiseen pukuunsa puettuna,
kultakruunu painettuna mustille, palmikoiduille suortuvilleen,
kolminkertaiset timanttivitjat korkealla povellaan ja kultatähdet
tummansinisessä silkkipuvussaan, loisti hänen silmissään ihanana
kuin yön suuri juhlallinen kuningatar. Tosin oli Berengarian kauan
salassapidetty, intohimoinen rakkaus ja hänen maailman- ja ihmisten
halveksumisensa, lyöneet häviämättömän surumielisyyden leiman hänen
kalpeahkoihin, kauniisiin kasvoihinsa; mutta hänen mustien silmiensä
tuli levitti voimakasta loistettaan, ja kun hän silmäili jaloa,
kuninkaallista ylkäänsä, rusotti taas heikko puna hänen poskillaan.

Kun nyt juhlamarsalkki oli kaikki järjestänyt tanssia varten, kääntyi
Valdemar sydämellisenä Berengarian puoleen. "Muistatko tanssia, jonka
yhdessä tanssimme Schwerinin linnassa, ylhäinen morsiameni?" hän kysyi
hellästi. "Siitä hetkestä lähtien minä olen usein unelmissani nähnyt
sinun siten ohitseni liitävän, milloin hellänä ja hymyilevänä, milloin
kasvot poiskäännettyinä, ikäänkuin et enää milloinkaan maailmassa
olisi halunnut minua nähdä. Tule nyt, jalo kuningattareni, tanssimaan
kerallani sisälle elämään! Nyt vasta oikea elämäni alkaa; tähän saakka
ilo oli minulle vain unelmaa, ja elämäni hurjaa, huumaavan miekan
kalskeen ja liehuvain voitonlippujen säestämää hyörinää, ilotonta ja
lemmetöntä."

Berengaria puristi tulisesti kuninkaan kättä, näin ilmaisten kauan
salassapidetyn lempensä ja hehkuvan etelänlapsen sielun. "Niin, tule,
oma Valdemarini!" kuiskasi hän, "tanssikaamme sisälle siihen elämään,
jossa ei enää ole vihaa eikä epäilyksiä, ja jossa ylpeät unelmani
rakkaudesta, korkeudesta ja suuruudesta eivät enää ole turhia ja
petollisia virvatulia." Hän nousi, ja kuninkaan viittauksesta alkoivat
nyt huilujen ja viulujen soittajat antaa soittimistaan kuulua sen
komean, juhlallisen tanssin säveleen, joka muistutti Berengariaa hänen
ihanasta isänmaastaan, ja siitä Schwerinin linnassa vietetystä illasta,
jolloin hän ensi kerran näki kuninkaan ja tanssi hänen kanssansa samaa
ritarillista tanssia.

Kuningas vei nyt morsiamensa kiillotetulle lattialle. Kaikki katselivat
ihaillen jaloa, kuninkaallista paria. He tanssivat kahden, eikä
jalompaa näkyä yksikään tanskalainen ritari ollut nähnyt.

Kun tanssi oli lopussa, ja kuningas oli vienyt morsiamensa hänen
ylhäiselle istuimelleen, vallitsi ritarisalissa sellainen hiljaisuus
ja juhlamieli, että se tuntui Valdemarista melkein tuskalliselta. "Nyt
oikea tanskalainen kilpitanssi, hyvät ritarit!" keskeytti hän äkkiä
äänettömyyden, "antakaa minun kuulla kilpienne helinää turnauslaulun
säestyksenä!"

Kuninkaan viittauksesta astui heti ritareita esiin, miekat ja kilvet
käsissään; aseiden helistessä ja torvien pauhatessa tanssivat he
kilisevin kannuksin kivilattialla niin että jyrisi, jonka ohessa
voimakkaat bassoäänet lauloivat tuttua turnauslaulua, jossa muuan
kertosäe kuuluu näin:

    "Maa kavioista kumisee,
    miss' ajaa Tanskan ritarit!"

"Ihanaa!" sanoi Berengaria, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät.
"Tuollaisten tanssijain kanssa, rakas Valdemar, ei keisarin tee mieli
leikitellä. Teidän rinnallanne, ylevämielinen kuninkaani, ja tällaisten
miesten etunenässä uskaltaisin minä lähteä koko maailmaa valloittamaan."

"Nyt vasta", vastasi kuningas ja puristi uljaan morsiamensa kättä, "nyt
vasta voi Eurooppaa syyllä antaa minulle nimen Valdemar Seier [Valdemar
voittaja]."



VIIDESTOISTA LUKU.


Sillävälin kun kuningas antautui lemmenonnen synnyttämiin
voittounelmiin, istui kreivi Albert, mustaan ritaripukuun puettuna,
mietiskelevänä arpapöydän ääressä Antero-arkkipiispan vieressä
ja vaihtoi hänen kanssaan monta vakavaa sanaa Otto-keisarin ja
Pohjois-Saksan ruhtinasten vihollismielisistä aikeista Tanskaa
kohtaan sekä siitä, kuinka välttämätöntä olisi tehdä Viron- ja
Liivinmaalle uusi, tehokas ristiretki. Mutta vähitellen kreivi
Albertin huomio kääntyi pois sekä pelistä että keskustelusta, sillä
hänen terävä sotapäällikönsilmänsä huomasi, miten erinomaisen
hartaasti Kaarlo-ritari yritti miellyttää hänen tytärtään, iloista,
oikullista Rigmoria, joka nyt oli täysikasvuinen neiti ja kuului
juhlan loistavimpien kaunotarten joukkoon. "Katsokaapa vain nuorta
Kaarlo-ritaria", sanoi kreivi Albert vihdoin arkkipiispalle; "Pyhän
Mikaelin kautta, minä luulen, että tyttäreni on löytänyt armon hänen
silmissään. Hän oli tyttäreni ritari molempien vielä ollessa lapsia;
vanhan oikeutensa hän nyt näkyy haluavan uudistaa."

"Jos nyt niin olisi, kreivi Albert", vastasi hurskas arkkipiispa,
"niin on hänestä Teidän sankarikoulussanne tullut uljas, kelpo ritari,
eikä kuninkaalla ole uskollisempaa palvelijaa. Hänellä on hurskas ja
rakastavainen sydän. Köyhä hän on, se on totta: koko hänen rikkautensa
on hänen miekkansa ja hyvä nimensä, mutta jos minä jätän jälkeeni
maallista tavaraa, tulee hänestä minun perilliseni, ja minä kyllä
luulen" -- --

"Ettehän aikone kosia tytärtäni kasvatillenne." kysyi kreivi
ihmeissään, "siinä tapauksessa tahdon vain sanoa pari sanaa Teille
kahdenkesken. Tyttäreni käsi on hamasta lapsuudesta määrätty nuorelle
ruhtinaalle, Thyringin maakreiville, jota hän ei vielä ole nähnyt,
mutta jonka vanhat lupaukset ja sitoumukset syyllä liittävät mitä
lähimmin minuun ja perheeseeni. Tämä liitto oli vaimovainajani hartain
toivo, ja lähinnä ritarillista kunniaani on Hedvig-vainajan muisto,
kuten tiedätte, ainoa, joka ilottomalle elämälleni antaa merkitystä ja
arvoa."

"Ja ylevän vaimovainajanne harkitsemattoman toivomuksen takia ette
epäile hävittää kahden jalon sydämen onnea? Sellainen rakkaus vainajia
kohtaan on syntiä eläviä kohtaan, jalo herra. -- Jos itse olette
tuntenut, mitä rakkaus ja onnellinen avioliitto on, ihmettelen
minä" -- ---

"Elkäämme enää puhuko siitä, kunnianarvoisa herra", keskeytti kreivi
Albert hänet synkän vakavana, "minä tiedän, mitä tyttäreltäni voin
vaatia ja mihin hurskas ja jumalaapelkäävä sydän kykenee. En aijo
koskaan häntä pakottaa kenellekään; mutta jos hänen sydämensä hylkää
sen yljän, jonka aion hänelle antaa, saa hän valita sen, jonka Teidän,
pyhän virkanne puolesta, pakostakin täytyy tunnustaa suurimmaksi ja
jaloimmaksi."

"Vai niin!" huokasi arkkipiispa. "Vapahtajan morsian siis, tai
ruhtinaan, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt! Rigmor parka! -- Kaarlo
parka!"

"Teidän Kaarlollanne ei ole hätää", vastasi Albert, "ja tyttärelläni
vielä vähemmän: jos oikein näen, tekee hän hiukan pilaa tuosta
nuoresta, itserakkaasta herrasta. Näettekö, kuinka sydämellisesti hän
nauraa ja kuinka nolona Kaarlo hypistelee olkanauhaansa?"

Kreivi Albert ei nähnyt aivan väärin, Rigmor-neiti näkyi todellakin
tekevän hiukan pilaa rakastuneesta Kaarlosta ja jutteli hänelle mitä
hilpeimmällä tuulella, että hän oli vakaasti ja varmasti päättänyt
mennä luostariin. Kaarlon mielestä Rigmorin katseet ja kasvojenilmeet
olivat tätä tunnustusta vastaan, jonka Kaarlo itse oli pusertanut
esille siten, että liian rohkeasti ja tuttavallisesti muistutti
Rigmoria heidän ystävällisistä lapsuudenaikuisista väleistään vihjaten
vielä onnellisempaan tulevaisuuteen; mutta mitä enemmän hän nyt katseli
kaunista, täysikasvuista impeä, sitä nolompana ja arempana huomasi
hän, ettei enää puhunut lapsen, vaan Pohjoisalbingin herttuattaren,
Albert-kreivin tyttären kanssa. Nyt vasta hän oikein katkeruudekseen
huomasi, että hän, köyhä, omaisuutta ja lääniä vailla oleva ritari,
tosin hätätilassa kelpasi tanssittamaan kreivin tytärtä ja käymään
kaksintaisteluihin hänen kunniakseen, mutta että hänen täytyi olla
lääninherra tai ruhtinas, voidaksensa toteuttaa sen, mikä lapsuudestaan
saakka oli kannustanut häntä uljailla retkillään ja sankaritöissään.

"Suokaa minulle anteeksi, jalo Rigmor-neiti", sanoi hän nyt, tuskakseen
tuntien asemansa halpuuden ja heidän välillään olevan nöyryyttävän
etäisyyden, josta Rigmorin oikullinen, ylimysmielinen olento häntä
liian selvästi muistutti; "suokaa anteeksi, että muistutin teitä
ajasta, jolloin kreivi Albertin tytär ei hävennyt tarjota kättään
köyhälle, hyljätylle Kaarlolle ja ojentaa hänelle puksipuun ja talvikin
lehtiä Saxo-isän hautakummulta. Silloin minä kylläkin syyllä pidin
Teitä lapsuusseikkailujeni pienenä prinsessana, mutta en osannut
arvata, että Te kerta tahtoisitte olla suuri prinsessa tai ylhäinen
nunna."

Hän oli sydämestään liikutettu, ja vedet olivat kihota hänen silmiinsä,
mutta silloin Rigmor nauroi.

"Kaikki on anteeksi annettu, ritari Kaarlo", sanoi hän leikillään.
"Mitäpä pahaa siinä, että muistutatte minulle lapsellisuuksiani.
Enhän ole vielä mikään prinsessa, ja vaikka vuoden päästä menenkin
luostariin, niin voinhan silti pyörähtää kerta lattian ympäri
kanssanne; sehän olikin oikeastaan kohteliaan puheenne tarkoitus."

Kaarlo kumarsi nyt kylmästi ja ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa
viedäkseen hänet tanssivien pariin. Alkoi vilkas tanssi, ja Rigmor
näytti olevan pelkkää iloa ja eloa. Kaarlo, joka yleensä oli reipas
ja notkea tanssija, liikkui nyt jäykästi ja kylmästi eteenpäin, kuin
kulkeva kuvapatsas, ja erehtyi niin usein tanssiessaan, että Rigmorilta
loppui kärsivällisyys. "Eipä minulla koskaan ole ollut kummallisempaa
tanssittajaa", sanoi hän puoliääneen, ja Kaarlo hämmentyi entistä
enemmän.

"Elähän kulje unissasi, rakas Kaarlo!" kuiskasi hän nyt ystävällisesti
Kaarlon korvaan tutulla, lapsellisella äänellään, ja kuin noidannuolen
satuttamana katseli Kaarlo häntä ihmeissään ja iloisena yllätyksestä.
"Rigmor, Rigmor!" kuiskasi hän ja lähti äkkiä lemmenhuumauksen vallassa
liitämään neitosensa kanssa läpi tanssivien rivien, kuin aikoisi
autuaassa tunnetilassaan suoraan taivaaseen. Mutta pian putosi hän alas
taivaastaan ja suurimmaksi katkeruudekseen tuli tajuihinsa, kuullessaan
Rigmorin kylmänä ja vieraana sanovan ääneen ja välinpitämättömästi:
"Olette joutunut pois tahdista, herra ritari, parasta lienee, että
lopetamme."

Kaarlo kumarsi ja päästi hänen kätensä. Rigmor hypähti kepeänä ja
iloisena hänen luotansa, ja Kaarlo kuuli hänen äänekkäästi nauraen
kertovan nuorille naisille, että Riisen Kaarlo-ritari oli sotaretkellä
unohtanut tanssitaitonsa ja tahtoi nyt piirihypyssä joko pitää vahtia
tai tehdä rynnäköitä.

Nuoret naiset nauroivat, ja Kaarlo riensi, posket katkeruudesta ja
loukatusta ylpeydestä hehkuvina, linnan puutarhaan. Täällä kulki hän
kiihtyneenä edestakaisin pitkin lehmuskujaa purkaen mielenkuohuansa,
kuten tavallisesti, katkonaisiin lauseisiin. Vanha tuttu huokauksensa:
"paha on koiranpennun leikitellä karhunpenikan kanssa", pääsi taas
hänen huuliltaan. Silloin kuuli hän takanansa tepastelevia askeleita.
"Riisen Kaarlo pikku Riisen Kaarlo!" kului Klaus Klumpen käheä ääni;
"jos aiot hirttää itsesi, poikani, niin odota hiukan ja ota minut
mukaasi!"

"Mitä tarkoitat, vanha narri?" kysyi Kaarlo suuttuneena, "mene tiehesi;
minun ei lainkaan tee mieli laskea leikkiä."

"Kunniani kautta, ei minunkaan", vastasi kääpiö itkien ja otti,
itseään pilkatakseen, kiven maasta ja pyyhki siihen silmiänsä. "Nyt
ei enää sovi laskea leikkiä Tanskassa. Se on kauheaa, nuori ystäväni,
se on taivaaseenhuutavaa, se voi saada vanhan isänmaanystävän silmät
kyyneltymään, joka on nähnyt maan menestyvän, karjanhoidon ja
maanviljelyksen vaurastuvan, kuninkaan voittavan maalla ja merellä sekä
vanhat, hyvät tavat pidettävän kunniassa ja arvossa. -- Mutta saapas
nähdä, kuinka nyt käy."

"No, mikä onnettomuus nyt on tapahtunut?" kysyi Kaarlo.

"Nythän on alkanut kaunis hallitusmeno", vikisi kääpiö. "Ei mitään
narrinkepposia, ei kujeita eikä nokkaviisautta. Nyt alkaa kaunis
hallitus, korkeasti kunnioitettu ystäväni. Oi, Dagmarin onnelliset
päivät ovat ohi! Tahdonpa ylistää Dagmarin onnellista aikaa: hän oli
hieno kuin taivaan enkeli, mutta ei koskaan sairastunut siitä, että
minä tein kuperkeikkoja tai pyörin tuulimyllyä juhlapäivinä. Hän ei
tehnyt koirallekaan pahaa. Rehellinen narri sai sanoa mitä tahtoi,
kunhan vain jätti Jumalan ja kuninkaan rauhaan. Ah, Dagmarin valkoinen
käsi on monta kertaa taputtanut syntistä kyssäselkääni", jatkoi hän
nyyhkyttäen, "sentähden olen minä, jos Jumala suo, seisova hänen
edessään päälläni taivaanvaltakunnassa. Mutta ylpeä Beengjerd vihaa
kaikkia narreja. Sitä harhaoppia hän saa katua. Saadaanpa nähdä! Hän
saa katua sitä, niin totta kuin nimeni on Klaus Klumpe. Aika on tuleva,
jolloin hän toivoo, että koko maa olisi täynnä sellaisia narreja, jotka
huutaisivat hänelle _Vivat_! ja seisoisivat hänen edessään päälaellaan
loassa. Hyvästi, toveri! Olen ollut suupaltti ja saan nyt pötkiä
tieheni."

"Täytyykö sinun raukan mennä pois?" kysyi Kaarlo osanottavasti. "Mihin
sitten aiot? Sinä olit jokatapauksessa sukkela veitikka, jota kyllä
vielä toisinaan tarvitsisimme, kun laskemme maailman liian raskaasti
sydämellemme ja unhotamme, että kaikki auringon alla on turhuutta."

"Minä aion juosta ympäri maata", vastasi tuo pieni epäluoma olento ja
vääristeli kasvonsa hurjiin kostonhimoisiin eleihin; "minä aion laulaa
lauluja pienille, niin että isojen pitkät korvat rupeevat soimaan.
Osaanpa myös olla runoilija, jos lujalle otetaan:

"Voi häntä, Beengjerdiä! Mitä pidät tästä kertosäkeestä? Ei, se ei
kelpaa --

    "Beengjerdin hukka periköön!
    Kuningasta Herra suojaa!"

"Kas tästä tulee kaikkien laulujen kertosäe. Ja nyt hyvästi, Riisen
Kaarlo. Jos korkeasukuinen sydänkäpysesi tekeytyy ylhäiseksi ja
kopeaksi kuin ylpeä Beengjerd, elä kumminkaan hirttäydy, ennenkuin
minut saat mukaasi. Sano hänelle: hyvää yötä, armaimpani, tervehdä
vanhempiasi, sydänkäpyseni!" Näin sanoen viraltapantu hovinarri löi
puumiekallaan kömpelösti Kaarloa jäähyväisiksi ja pötki tiehensä.

"Oi! narrinlohdutus ei paljoa auta!" huokasi Kaarlo. "Hyvästi,
armaimpani, hyvästi, elämä ja onni, hyvästi, taivas ja paratiisi! Tätä
on vaikea sanoa, kun ihmisellä on enemmän menetettävää kuin pelkkä
narrinlakki."

Seisoessaan näihin raskaihin ajatuksiin vaipuneena näki Kaarlo
naisolennon kävelevän edestakaisin ulkona linnan ikkunan kohdalla,
silminnähtävästi mitä suurimman epätoivon vallassa. Se oli komeasti
puettu neitonen, päässä hopeanvärinen päähine, ja purppurainen viitta
yllä. Kaarlo unohti hetkeksi oman mielipahansa ja murheensa sekä
lähestyi osanottavana onnetonta kaunotarta.

"Kaarlo, Kaarlo, sinäkö se olet?" kuului hellä ääni häneltä kysyvän.
Kristiina-sisko juoksi hänen syliinsä ja painoi itkettyneet kasvonsa
hänen rintaansa.

"Kristiina, rakas Kristiina, mikä sinua vaivaa?" kysyi hän
huolestuneena ja veti nopeasti vapisevan tytön mukaansa lehmuskujaan.

"En minä jaksa enää!" vaikeroi hän, "vie minut pois täältä, rakas
veljeni! Kauas, kauas pois -- luostariin, missä ei kukaan ihminen enää
minua näe. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi! Se pilkka ja häpeä on
kuolemaa katkerampi."

"Kuka sinua on pilkannut ja häväissyt? Rakas sisareni, puhu suusi
puhtaaksi, ja, niin totta kuin Jumala elää, minä kostan sinun
puolestasi! Kreivi Otto -- eikö totta? Onko Otto-kreivi se konna? Niin
totta kuin minä elän, saa hän sen sydänverellänsä maksaa."

"Ah ei, ah ei, rakas veljeni! Minä rakastan häntä sittenkin kuin omaa
sieluani. Hän oli varmaankin juovuksissa. Hän tuijotti minuun hurjana
ja pelottavana ja ehkei itsekään tiennyt mitä sanoi" --

"Haa, mitä hän sanoi, sisareni? Jokaisesta sanasta hän saa tilin tehdä."

"Oi, tokko tietänenkään kaikkea, mitä hän sanoi. Olin vaipua maahan
häpeästä ja säikähdyksestä. Hän käski pilkaten minun onnittelemaan
itseänsä, sillä nyt ei hän enää ollut se narri, joka luotti Tanskan
tyttöjen rehellisyyteen; hän oli kihlannut melkein kapalolapsen
Saksassa -- sanoi hän nauraen -- jottei enää joutuisi kenenkään
tanskalaisen tytön petettäväksi, ei kukaan muka enää ollut uskollinen
-- sekin, joka hänen mielestään oli ollut viattomin, oli rohjennut
sydämessään ylläpitää syntistä rakkautta kuningasta kohtaan ja surmata
Dagmarin sellaisella julkealla tunnustuksella. Minua hän tarkoitti --
sen hänen leimuavat silmänsä minulle ilmaisivat -- minua hän pitää
sinä halpamielisenä olentona, joka hurskaalle kuningatar-vainajalle
on tehnyt sellaisen jumalattoman rakkaudentunnustuksen. Voi sitä
onnetonta erehdystä! Kuningas itse kuuluu sen uskovan -- koko maa
kuuluu sen uskovan; vieläpä ilkeät panettelijat sanovat minua kuninkaan
jalkavaimoksi. Ah, veli, veli, sitä häpeää minä en jaksa kestää!"

"Kirottua!" huusi Kaarlo jalkaansa polkien; "mutta kuinka sinä olet
antanut aihetta sellaiseen juoruun? Sisareni, mitä olet kuningattarelle
tunnustanut?"

"Että rakastin Ottoa, täytyi minun kuningattarelle tunnustaa;
hän saattoi sen jo nähdä minusta -- hän pyysi ja pakoitti minun
tunnustamaan; mutta etten luullut koskaan joutuvani Oton omaksi,
sen sanoin myöskin, ja kuningas -- Jumala varjelkoon! -- hänestä en
milloinkaan ole edes uneksinut!"

"Siskoseni, siskoparkani!" huokasi Kaarlo. "Mitä oli sinulla ja minulla
tekemistä ylhäisten parissa? Isämme onneton kohtalo vainoo meitä. --
Nyt ymmärrän minä onnettomuutesi: hurskas Dagmar varmaankin ymmärsi
sinut väärin ja luuli sinun kuningasta tarkoittavan. Kaikki sanovat
hänen viimeisillään pyytäneen kuningasta ottamaan sinut puolisokseen.
Siitä koko tuo juoru. Ja kreivi Otto -- minä ymmärrän hänetkin -- niin,
siskoseni, hän on rakastanut sinua, mutta hän ei ansaitse enää koskaan
nähdä sinua, hän on hurja, tulinen ja mustasukkainen -- mutta" --

"Veljeni, veljeni!" Kristiina kavahti äkkiä hurjan iloisena
masentuneesta mielentilastaan. "Puhutko totta? Onko mahdollista?
Taivaan Jumala, niin, se on mahdollista -- ilmaisivathan sen minulle jo
aikoja sitten hänen silmänsä -- sanoihan hänen äänensä sen minulle --
sen sanoi minulle hänen pilkkansa ja ylenkatseensakin hänen lähtiessään
-- ja nyt hurja kiivautensa ja loukkaavat sanansa -- niin, nytpä sen
tiedän -- hän on rakastanut minua -- hän rakastaa minua vieläkin, niin
syvästi kuin hän ylenkatsookin ja niin väärin kuin tuomitseekin minua.
Jumala sinua siunatkoon, veljeni, noista sanoistasi! Nyt jaksan kärsiä
onnettomuuteni -- nyt en jättäydy epätoivon valtaan; hän vain ei saa
ylenkatsoa minua; hän vain ei saa tuomita minua väärin. Sano hänelle
se, rakas veljeni, sano hänelle totuus, jonka olen sinulle uskonut,
sano hänelle, että olen salaa häntä rakastanut -- hänen tähtensä
pilkkaa ja häpeää kärsinyt. Sano hänelle myöskin, etten enää koskaan
voi häntä nähdä, mutta että sydämeni pohjasta annan hänelle anteeksi ja
uskollisesti rakastan häntä kuolemaani saakka! Sano hänelle, että pidän
tallella hänen sinettisormuksensa! Minä otan sen mukanani hautaan;
sillä kihlaudun minä hänelle iankaikkisesti, Sano hänelle kaikki tämä,
ja että Kristiina-raukka oli viaton, sano se hänelle, jollet ennen,
niin silloin, kun olen kuollut! -- Ja nyt pois, pois täältä, tänä
yönä, tällä hetkellä! Vie minut Vestervigin luostariin, Kaarlo, hyvän,
hurskaan tätimme luo ja pienen Kristiinan haudalle, hänen, joka kuoli
prinssi Buriksen tähden! Siellä aion minäkin löytää levon ja rauhan,
siellä tahdon unohtaa maailman pilkan ja häpäisyn, ja hiljaisuudessa
itkeä hukkaanmennyttä elämääni, kunnes sydänparkani pakahtuu; mutta
epätoivoinen en tahdo olla; en, veljeni, epätoivoinen en tahdo olla --
hänhän rakastaa minua kuitenkin."

"Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut", huokasi Kaarlo, "sydäntäni
vihloo sinun tähtesi, ja sinä olet kaikkine onnettomuuksinesi kuitenkin
minua onnellisempi. Jos hän, joka minua halveksii, rakastaisi minua,
voisin minäkin kentiesi luopua maailmasta; en sentään, en, en voisi.
-- Tule, siskoparka. Varustaudu matkalle; sinä pääset Vestervigiin.
Hevoset ovat pian satuloidut. Puolen tunnin kuluttua odotan minä sinua
linnan portilla."

"Kiitos, hyvä, uskollinen Kaarlo", vastasi Kristiina pyyhkien silmiään
keltaisilla palmikoillaan.

"Sinä olet yhdellä sanalla antanut minulle elämän takaisin. Et sinäkään
saa epäillä. Usko minua, Kaarlo! Rigmor-neiti pitää sinusta enemmän
kuin luuletkaan."

"Ah, ei, siskoseni, sen tiedän minä paremmin", huokasi Kaarlo, "se uni
on mennyt."

Sydämellisen hellästi syleilivät onnettomat sisarukset toisiansa ja
palasivat syrjätietä linnaan. Puolen tunnin kuluttua he ratsastivat
hiljaa ja ääneti Riiben kaupungista Vestervigiin vievää tietä.



KOLMAS OSA



ENSIMÄINEN LUKU.


Kuningas Valdemarin ja kuningatar Berengarian hääpäivän jälkeen
näytti huomattava muutos tapahtuneen sekä kuninkaassa itsessään että
koko Riiben hovielämässä, samoin myöskin valtakunnanhallituksessa ja
sotalaitoksessa. Kuninkaan uljaat, nuoret sankarikasvot näyttivät
ikäänkuin nyt vasta saaneen sen jalon kuninkaallisen ilmeen ja sen
miehekkään horjumattoman vakavuuden, jotka olivat olleet niin ominaiset
hänen suurelle isälleen, mutta jotka piirteet esiintyivät pojassa
vieläkin voimakkaampina. Niin mahtava valtiashenki ilmeni koko hänen
olennossaan, että itse kreivi Albert ja arkkipiispakin hämmästyivät
sitä uhmailevaa itseluottamusta ja voimaa, joka näytti tekevän kaikki
hänen päätöksensä tarpeellisiksi ja vastustamattomiksi.

Hovissa vallitsi paljoa suurempi komeus kuin ennen, sekä vakavampi,
ankarampi henki, joka ei miellyttänyt nuoria, iloisia ritareita.
Nuoren, ylpeän kuningattaren sanottiin tuoneen mukanaan nämä jäykät
espanjalaiset hovitavat, ja kuninkaan intohimoista kiintymystä häneen
moni piti suurena onnettomuutena maalle. Kuningatar Berengaria istui
usein tuntikausia salakammiossa kuninkaan luona, joka tunsi itsensä
vapaaksi ja onnelliseksi vain hänen rinnallaan. Mutta ainoastaan
ne, jotka eivät tunteneet kuninkaan voimakasta hallitsijaluonnetta,
uskoivat hänen noudattavan puolisonsa vehkeitä ja neuvoja silloin kun
hän julisti mahtikäskyn, jota hänen vanhat, varovaiset neuvonantajansa
eivät hyväksyneet.

Voidakseen pontevasti ryhtyä suuriin sotaisiin aikeisiinsa hän ei ollut
epäillyt säätää tullia ja määrätä papistolle isoja veroja. Alemmat
kansanluokat, jotka Dagmarin aikana olivat tulleet vapautetuiksi
monista rasituksista, saivat nyt myöskin osaltaan suorittaa yhä
kasvavia sotakulunkeja. Tämän johdosta tyytymättömyys oli pian yleinen.
Mutta kansan rakkaus kuninkaaseen oli siksi suuri, ettei häntä siitä
moitittu, vaan kuningatarta syytettiin jokaisesta uudesta asetuksesta
ja verosta, joilla kansaa rasitettiin. Hänestä laulettiin katkeria
häväistyslauluja, ja esiintyessään kansan keskellä hän sai usein tuntea
solvaisevia osoituksia siitä vihasta, minkä hänen uljas, yritteliäs
henkensä näytti herättäneen.

Samsön herrainpäivillä kuningas oli heti häiden jälkeen julistanut
Dagmarin pojan, pienen Valdemarin, tulevaksi seuraajakseen. Niin
täyttyi kansan hartain toivo; se ei koskaan voinut unohtaa hurskasta
Dagmaria eikä rauhoittua, ennenkuin se varmasti voi toivoa kerran
näkevänsä hänen poikansa valtaistuimella, joka asia kenties olisi
voinut tulla epävarmaksi niin pian kuin Berengaria synnytti
Valdemarille pojan.

Heti kun tämä toimitus oli suoritettu, täytyi kuninkaan ajatella
maan puolustusta keisari Ottoa ja pohjoissaksalaisia ruhtinaita
vastaan. Huolimatta siitä suuresta tappiosta, jonka pannaan julistettu
keisari oli kärsinyt Ranskassa Bovinen luona, missä kuningatar
Berengarian veli, urhea kreivi Ferdinand, oli joutunut vangiksi, ei
keisari kuitenkaan ollut luopunut aikeistaan Tanskaa vastaan, joita
suunnitelmia pannaan julistettu piispa Valdemar oli kehoittanut
häntä mitä innokkaimmin toteuttamaan. Sill'aikaa kun keisari Fredrik
kruunattiin Aachenissa, ja koko eteläinen Saksanmaa tunnusti hänet
hallitsijakseen, oli keisari Otto taas koonnut mahtavan sotajoukon
Pohjois-Saksaan, aikoen nyt valloittaa itselleen takaisin ainakin
isänsä Henrik Leijonan maat, jotka suurimmaksi osaksi kuuluivat
Ranskan kruunulle. Oli epätietoista ulottuisivatko keisari Oton
aikeet pitemmälle. Mutta hänen uskollisella neuvonantajallaan,
piispa Valdemarilla, ei näkynyt olevan sen vähempää tarkoitusperää
silmämääränään, kuin syöstä kuninkaallinen serkkunsa hallituksesta,
noustakseen sitten itse Tanskan valtaistuimelle, joskin aluksi vain
keisari Oton läänitysmiehenä ja tämän mahtavan suojelijansa näennäisenä
vasallina.

Piispa Valdemar oli sillävälin tehnyt ensimäisen hyökkäyksen
hävittämällä Stodon linnan. Kuningas oli piirittänyt Stadea, mutta hän
oli lakkauttanut piirityksen ja vetäytynyt Dannevirkeen, vastustaakseen
koko sotajoukollaan niitä suuria, yhdistyneitä joukkoja, joilla keisari
Otto ja hänen veljensä, pfalzkreivi Henrik, Brandenburgin rajakreivin
ja piispa Valdemarin kanssa kulki Hampuria kohti.

Ennenkuin kuningas ehti Hampurin avuksi, olivat nuo hyvin vähän
tanskalaismieliset hampurilaiset antautuneet vihollisille, ja
piispa Valdemar käytti nyt jo toisen kerran ankaraa oikeutta tässä
kaupungissa, vaikka sille oli annettu keisarillisen vapaakaupungin
arvo. Sotaisa piispa oli liittynyt saksalaiseen sotajoukkoon, joka jo
oli kulkenut Elben yli ja anastanut osan Pohjoisalbingia.

Keisarillinen leiri oli suurella tasangolla, ja keisari neuvotteli
teltassaan Brandenburgin rajakreivin kanssa oliko paras tässä odottaa
kuningasta vai kulkea eteenpäin. Kalpea, mitättömän näköinen keisari
käveli levottomana edestakaisin komeassa tulipunaisessa teltassaan,
mutta voimakas, leveäharteinen rajakreivi seisoi rauhallisesti nojaten
miekkaansa ja kehoitti kulkemaan eteenpäin. Samassa astui telttaan
lähettiläs, ilmoittaen Tanskan kuninkaan suuren sotajoukon etunenässä
rientävän heitä vastaan. Häntä seurasi komea nainen, joka ratsasti
korkealla, valkoisella sotaoriilla, eikä hän kertomusten mukaan
ollut oikean ihmisen näköinen: sanottiin hänen rintahaarniskansa
loistavan auringon kirkkaudella, ja hänen punaisen höyhentöyhtönsä
leimuavan tulenliekkinä, ja sotajoukko, jota he johtivat, oli 60,000
miehen suuruinen. Toinen vakoilija saapui toisen jälkeen, vahvistaen
tämän kertomuksen. Kukin heistä luuli nähneensä vieläkin lukuisamman
vihollisjoukon, ja kaikki kertoivat tuskallisen levottomasti nähneensä
kuninkaan vieressä oudon, kalpean ja uljaan sankarittaren, joka heidän
mielestään oli vaarallinen, yliluonnollinen olento, ja jota heidän
keisarin käskystä täytyi mitä tarkimmin kuvata.

"Mikähän ihmeellinen nainen hän on?" sanoi keisari levottomasti,
ollessaan taas kahden kesken rajakreivin kanssa. "Pitkä -- kalpea --
musta -- säkenöivät silmät, kaksipäinen kotka vaipassa. Noiden typerien
ihmisten kuvaukset ovat luoneet sieluuni kuvan, jota minä en tahtoisi
katsella ruumiillisilla silmilläni, vaikka minä siten voittaisin koko
maailman."

"Minä en ymmärrä teitä, herra keisari!" sanoi vanha rajakreivi. "Tuo
nainen ei varmasti ole kukaan muu kuin kuningatar Berengaria. Minä
tunnen tuon ylpeän haaveilijattaren! Hänen hartaimpana toiveenaan on
ollut kerran päästä sotajoukon etunenään ja mieluimmin sinne, missä
vaara on uhkaavin ja kunnia suurin. Hän voi nyt saada sen toiveensa
täytetyksi: hän ja hänen ylpeä puolisonsa saavat nyt kokea mitä niin
pienelle herralle kuin Tanskan kuninkaalle seuraa siitä, että uhmailee
keisaria ja koko Pohjois-Saksan yhdistyneitä voimia!"

"Elkäämme kerskailko liian aikaisin, herra rajakreivi!" vastasi
keisari. "Ei kuningas Valdemar ensi kertaa kohtaa saksalaista keisaria
valtakuntansa rajalla. Minun täytyi itse kuunnella tanskalaisten
voittolaulua keisari Fiilipin pakomatkasta. Pitäkäämme nyt huoli siitä,
etteivät tanskalaiset laula sitä meille toista kertaa!"

"Voiko Henrik Leijonan keisarillinen poika epäillä tämän retken
onnellista päättymistä?" kysyi rajakreivi. "Me emme tarvitse kuin
puolta pienemmän sotajoukon valloittaaksemme Skandinavian."

"Sotaonni on oikullinen ja epävarma", vastasi keisari alakuloisesti,
"sen minä olen itse kokenut äskettäin Bovinen luona. Jos ei meidän
suojeluspyhämme ole meille suosiollinen, niin ei koko meidän voimamme
paljoakaan auta. Elkäämme vain ylönkatsoko vihollistamme. Eikö sama
kuningas Valdemar osoittanut teillekin, herra rajakreivi, maaperän
olevan liukkaan tällä puolen Elbeä, niin ettei sillä seiso vakavasti!"

"Sen opetuksen minä tahdonkin nyt maksaa hänelle!" murahti kreivi
suuttuneena. -- "Muuten olisi varmaankin viisainta, herra keisari,
että me nyt muistelisimme voittojamme emmekä johtaisi mieleemme
onnettomuuksiamme ja tappioitamme. Jos me itse ensiksi alamme epäröidä,
niin voi heikoinkin vihollinen helposti voittaa meidät."

Nyt astui telttaan pitkä, kookas herra, yllään kypärä ja haarniska.
Hänen valkoinen asetakkinsa muistutti lyhennettyä messupaitaa,
ja punaisen haarniskan selkäpuolella oli suuri kultaristi kuin
messupaidassa; hänen kolmikulmaiseen kilpeensä oli kuvattu
kolminkertainen kultakruunu, jota käsi ojensi salamoivasta
ukkospilvestä, ja sen alla oli puoleksi valtikan näköinen taitettu
käyräsauva. "Vihollinen on seisattunut ja asettuu leiriin", sanoi
hän, "ehkä hän epäilee ryhtyä ratkaisevaan taisteluun, nähdessään
meidän joukkomme. Mutta minä pyytäisin teitä, herra keisari, elkää
suostuko minkäänlaisiin rauhanehtoihin! Voiton herra sanoo teille
minun kauttani: Hävitä vihollisesi maan päältä! Minä olen tänä päivänä
antanut hänet sinun käteesi."

"Jos te tahdotte olla profeetta, piispa Valdemar", vastasi keisari,
"niin antakaa minulle merkki osoitukseksi siitä, että voitto on
varma! Tanskan kuninkaalla on mukanansa nainen, jota pidetään noitana
tai pyhimyksenä. Herra rajakreivi arvelee hänen olevan Berengaria
kuningattaren. Mutta olkoon hän kuka tahansa, niin minusta ei ole hyvä
merkki, että heikko nainen Valdemar Seierin rinnalla uskaltaa näin
ratsastaa meitä vastaan, se osoittaa ettei vihollinen meitä pelkää."

"Minä ymmärrän teidät, herra keisari!" vastasi piispa Valdemar. "Te
olette liian sivistynyt välittääksenne sellaisesta taikauskosta.
Kuningatar Berengaria kuuluu olevan jossakin määrin teidän nuoren
vaimovainajanne näköinen; hän kuuluu myöskin pukeutuvan samalla tapaa
kuin keisarinna Beatrix, hän on myöskin pitkä ja hiukan kalpea, --
eikä muuta tarvita, niin jo talonpojat pitävät häntä aaveena. No hyvä,
väki on herkkäuskoista, ja sen mielestä jokainen satunnainen, oudompi
sattuma on huono enne. Senvuoksi, jos me keksimme heille onnellisen
enteen, joka voittaa tuon uhkarohkean naisen heissä herättämän
taikauskoisen pelon, niin silloin on voitto varmasti meidän. Kuulkaa
minun neuvoani, herra keisari! Ovatko ne molemmat sankariväkevät
turnajaisritarit vielä joukossanne, joita ei perkelekään heitä
satulasta? Antakaa heidän näyttää taitojaan molemmille sotajoukoille,
ja sitten vaatia pari vihollisten miehistä taisteluun. Samassa
silmänräpäyksessä, jolloin he ovat heittäneet vastustajansa hietikolle,
annamme me kaikkien sotatorvien törähtää ja hyökkäämme taisteluun.
Vannonpa pääni kautta, herra keisari, että me nujerramme allemme koko
tanskalaisen sotajoukon kuin parven heinäsirkkoja!"

"Se neuvo ei ole hullumpi!" sanoi keisari. "Jos te muutamalla
voimallisella raamatunlauseella rohkaisette heidät, etteivät he tee
pahaa pahemmaksi, niin luulisinpa tuon sotakujeen säästävän meiltä
paljonkin verta."

"Ilveilyjä!" -- murahti vanha rajakreivi. "Minä uskoin meidän kulkeneen
Elben yli ryhtyäksemme oivalliseen otteluun ja saavuttaaksemme
kunniallisen voiton eikä katsellaksemme typerää ilveilynäytelmää, jonka
tuloskin voi olla aivan epävarma, ja joka yhtähyvin voi koitua meille
häpeäksi ja onnettomuudeksi kuin hyödyksi."

"Sitä te ette ymmärrä, herra rajakreivi!" sanoi keisari
loukkaantuneena. "Neuvo on kyllä hyvä, kunhan se vain kunnollisesti
suoritetaan: minä tunnen nuo molemmat turnajaisritarit; he ovat kuin
rautaa ja terästä. Jos piispa Valdemar suostuu pitämään heille yhtä
hyvän saarnan kuin hän piti minulle, suostutellessaan minut tälle
retkelle, niin minä olen varma siitä, että onni meitä seuraa, -- ja
niin on asia päätetty!"

"Se on siis teidän käskynne, herra keisari?" -- kysyi piispa Valdemar,
joka tunsi keisarin vaihtelevan mielen. "Voitteko te luottaa
turnajaisritarienne voimaan ja rohkeuteen? Kyllä minä heihin sytytän
innostuksen asiaan, niin totta kuin kieli on suussani! Minä annan
nyt järjestää kaikki tämän suunnitelman mukaan. Vielä ennen auringon
laskua voimme vaatia vastustajat voimienmittelyyn, ja huomenna auringon
noustessa kaksintaistelu ja ottelu."

"Ja voitto, suokoon sen pyhä Magdaleena ja pyhä Mikael!" sanoi keisari
ja suuteli huoaten pyhäinjäännöstä, jota kantoi kaulassaan. -- "Uskokaa
minua, herra rajakreivi, ilman tämmöistä onnea tuottavaa kappaletta
ovat kaikki meidän voimakkaat ponnistuksemme turhat tätä Valdemar
Seieriä vastaan. Hänen nimensä kaiku on onneton hänen vihollisilleen."

Rajakreivi vaikeni huomatessaan vastaväitteet turhiksi, ja piispa
Valdemar poistui pannakseen täytäntöön oman ja keisarin aikeet.

Tanskalaisten leirissä ilo oli ylimmillään. Menestys, jolla Valdemar
samalla paikalla oli karkoittanut keisari Fiilipin, ja sotaonni, joka
aina oli seurannut voittorikasta kuningasta, herättivät tanskalaisissa
sotureissa sellaisen luottamuksen hänen johtoonsa, että he eivät
vähääkään pelästyneet vihollisten suurempaa miesvoimaa. Moni
tanskalainen oli nähnyt mitättömän näköisen keisari Oton Riibessä,
eivätkä he välittäneet hänestä enemmän kuin lapsesta; hänen huono
sotaonnensa sekä viimeinen pakonsa Ranskasta olivat sitäpaitsi
saattaneet hänet kaikkien ritarien ja aseenkantajien pilkan alaiseksi.
Siellä tunnettiin myöskin rajakreivin leveä selkä; pannaanjulistettu
piispa oli kyllä heidän mielestään uskalias mies, mutta yleisesti
uskottiin, ettei onni eikä siunaus seurannut häntä tai keisari Ottoa,
niin kauan kuin he olivat kirkonkirouksen alaisina.

Oli jo iltahämärä. Valdemar istui Berengaria-kuningattaren vieressä
teltassaan, suunnitellen seuraavan päivän hyökkäysjärjestystä ja
iloiten sotajoukossa vallitsevasta hilpeästä mielialasta. Sankarirunot
ja iloiset sotalaulut kaikuivat leiristä; samassa kuului torventoitotus
teltan ulkopuolelta, ja keisarillinen airut ilmoitettiin saapuneeksi.
Kahden kumaraniskaisen torvensoittajan saattamana kookas sanansaattaja
astui sisään, tuoden tuon omituisen taisteluvaatimuksen.

Hän sanoi kahden keisarillisen ritarin tahtovan -- keisarin, hänen
herransa suostumuksella -- antaa tanskalaisille osoituksen siitä,
mitä heillä oli odotettavissa tahtoessaan potkia tutkainta vasten ja
koettaessaan voimiaan heitä väkevämpien kanssa; he vaativat senvuoksi
kahta kuningas Valdemarin sotilaista mittelemään voimia heidän kanssaan
molempien sotajoukkojen nähden.

"Tervehtikää teidän herraanne ja keisarianne", vastasi Valdemar, "että
minä en ole tullut tänne katselemaan leikkiä tai turnausratsastusta,
vaan huomenna Jumalan avulla karkoittamaan hänet sekä koko hänen
joukkonsa pois minun rajojeni sisältä. Minä en epäile hänen miestensä
rohkeutta; mutta jos hän kenties pelkää, ettei itse joutuisi näkemään
miestensä urhoollisuutta, niin minä suostun kernaasti tekemään hänelle
mieliksi ja annan kahden miehistäni koetella voimiaan hänen urostensa
kanssa ennen taistelua."

Tämän vastauksen saatuaan keisarillinen airut palasi joukkonsa luo.
Heti senjälkeen Valdemar kutsutti luokseen etevimmät päällikkönsä
ja ritarinsa ilmoittaakseen heille, että seuraavana päivänä oli
päätaistelu taisteltava heti kun sovittu kaksintaistelu oli loppunut,
päättyköön se miten hyvänsä. Mutta nyt oli ratkaistava kenelle
kahdelle ritarille uskottaisiin tämä kansalliskunnian puolustus, joksi
tämänlainen kaksintaistelu nähtävästi oli katsottava.

Kreivi Albert, kreivi Otto, Junkker Strange ja Absalon Belg astuivat
heti esiin, pyytäen itselleen tätä kunniaa. Riisen Kaarlo astui
myöskin lähemmäksi, mutta oli liian nöyrä ääneen tarjoutuakseen. Hänen
silmäyksensä kreivi Ottoon ilmaisi myöskin, että hän, ajatellessaan
kaksintaistelua ja kunnianasiaa, palavasti halusi päästä ratkaisemaan
toista yksityistä taistelua, minkä sotalaki ja kuninkaan palveluksessa
olo kielsivät hänen mainitsemasta.

Kuningas silmäili mielihyvällä uljaita ritarejansa, mutta pudisti
päätänsä. "En voi laskea ketään teistä!" -- sanoi hän päättäväisesti.
"Taistelu ja voitto ovat nyt pääasiana, ja siihen minä tarvitsen teidät
kaikki. Tämä kaksintaistelu on oikeastaan suurenmoista narripeliä,
jolla ei ole minkäänlaista merkitystä, vaikka sen onnellinen suoritus
voisikin olla jonkinlaisena rohkaisuna sotajoukolle. Kreivi Albert,
te olette minulle ylimäisenä sotapäällikkönä liiankin tärkeä ja
välttämätön. Samoin sinä, reipas Otto! Huolimatta reippaudestasi
ja uljuudestasi sinä et kuitenkaan ole mikään Goljat, ja tässä
tarvitaan enemmän raakaa ruumiillista voimaa ja ratsastajatemppuja
kuin ritarinmieltä ja urhoutta. Te ette myöskään sovellu siihen,
Junkker Strange, vaikka te olitte minun asemestarini ja paras
keihäänheittäjä. Te alatte jo olla ikämies ja te voitte tehdä minulle
suurempia palveluksia lähettiläänä ja sopimusten laatijana kuin
miekkailumestarina. Ja te, kunnon Absalon Belg! Te olette, totta
puhuen, liian paksu! Teitä ei hevillä heitetä satulasta, mutta jos
teidän ratsunne sortuu, niin te jäätte sen alle. Minä näen ritari
Riisen Kaarlon myöskin mielivän tähän seikkailuun; mutta minä tarvitsen
hänet muualla. Ei, minä olen jo tehnyt valintani. Kutsukaa tänne
Sven Väkevä ja Veli Gamling! He ovat tukevimmat ja samalla ovelimmat
tappelijat mitä milloinkaan olen nähnyt."

"Mutta, herra kuningas!" huudahti kreivi Albert. "Nekö kaksi raakaa,
friisiläistä hevoshuijaria?"

"He ovat kuitenkin sotureita ja ritareita!" vastasi kuningas. "Ja
vaikka he eivät ole hovimiehiä eikä hienokäytöksisiä herroja, niin ei
kuitenkaan kukaan ritari voi kieltäytyä astumasta taistelemaan heidän
kanssaan."

"Mutta he ovat kuitenkin friisiläisiä, eivätkä oikeita tanskalaisia!"
sanoi Absalon Belg, "mikä kunnia meille siitä on, jos he voittavat?"

"Pois kateus, herra ritari, ei saa olla eroa friisiläisten ja
tanskalaisten välillä!" vastasi kuningas kiivaasti. "Jokainen, joka
mielellään ja uskollisesti palvelee Tanskan kuningasta, on tanskalainen
sielultaan ja sydämeltään. Parin saksalaisen ja tanskalaisen miehen
käsivoimat eivät sitäpaitsi ratkaise kysymystä siitä, onko tanskalainen
vai saksalainen väkevämpi, -- sellaiset lapsellisuudet jääkööt
koulupoikien asiaksi!"

Kuninkaan käskystä astui heti senjälkeen sisään kaksi jäntevää ja
leveäharteista nuorta miestä, yllään lyhyet, friisiläiset asetakit ja
kädessä pitkät keihäät, joiden avulla he olivat tottuneet hyppäämään
soiden ja ojien yli. Se keveys ja taitavuus, millä friisiläiset
osasivat käyttää keihästään, oli jo vanhoista ajoista asti ollut
tunnettu.

Paitsi tätä asetta kantoi veli Gamling selässään raskasta nuijaa, ja
puoleksi kaljun pään peitti karvainen pukinnahasta tehty sotalakki;
tämä, sekä pitkä, musta parta tekivät hänet hyvin hurjan näköiseksi.
Sven Väkevä oli saanut nimensä tunnetusta painimistaidostaan;
senvuoksi hänen maanmiehensä pitivätkin häntä suuressa arvossa,
eikä kukaan muu ollut hänen vertaisensa voimienmittelyssä kuin veli
Gamling, joka siinäkin oli häntä etevämpi. He olivat langoksia ja
hyviä ystäviä. Friisiläisten rajalla olevista isoista karjataloistaan
he tavallisesti kiertelivät ratsain maita, harjoittaen tuottavaa
hevoskauppaa juutilaisten ja saksalaisten naapuriensa kanssa. He eivät
halveksineet tätä esi-isiensä elinkeinoa, jonka kautta he sodan aikana
kykenivät asestamaan melkoisen määrän ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas
ei välittänytkään heidän raa'asta, epäritarillisesta olennostaan,
vaan empimättä antoi heille herrainkilven ja täyden äänestysoikeuden
herrainpäivillä. Viimeisessä sodassa keisaria vastaan he olivat
taistelleet niin erinomaisen rohkeasti, että olivat ansainneet
ritarilyönnin. Mutta pukuaan ja käytöstään he eivät olleet siltä
muuttaneet, ja astuessaan nyt kuninkaan eteen he tervehtivät häntä
kömpelösti ja avosydämisesti: "Mitä kuuluu, herra kuningas!"

"Luuletteko voivanne keikauttaa nurin kaksi keisarin väkevintä
ritaria?" kysyi Valdemar.

"Vaikka kaksi yhtä aikaa, herra kuningas!" tokaisi Sven Väkevä
välinpitämättömän rauhallisesti, ja katsellessaan kuningasta
rehellisesti ja hyvänsuovasti hymyillen hän hieroskeli käsivarttaan.
"Totta toisenkerran, sen kyllä teemme; minä nutistin kerran kolme
yhdellä haavaa, -- mutta eipä heistä ollutkaan paljon mihinkään!"
lisäsi hän suopeasti.

"Yhdentekevää onko heitä muutama enemmän tai vähemmän, herra kuningas!"
alkoi veli Gamling puhua ja otti nyt vasta pukinnahkalakin puoleksi
kaljusta päästään, laskettuaan nuijan ensin lattialle. "Heitettyäni
kirjat nurkkaan ja päästyäni kirotusta luostarin paastosta olen Jumalan
kiitos taas täysissä voimissani!"

"Oletko sinä aikonut ruveta hengenmieheksi ja luopua maailmasta?" kysyi
kuningas rotevalta soturilta. "Et sinä ainakaan ole sen näköinen."

"Sellainen oli aikomukseni, herra kuningas!" vastasi veli Gamling.
"Mutta minä luovuin siitä ajoissa, pitkät paastot ja rukoukset
eivät olleet minulle terveellisiä. Se olikin vain hurskas
päähänpisto lyötyäni muutaman hevosvarkaan kuoliaaksi. Kun sitten
aamujumalanpalveluksessa tulin lyöneeksi rukouskirjalla luostarin
esipappia otsaan, sain sieltä pötkiä tieheni pää puoleksi paljaaksi
ajettuna; senvuoksi säänkin kulkea kuolinpäivääni asti Veli Gamlingin
nimellä."

Kuningas selitti nyt heille asian, ja he suostuivat ilolla kohtaamaan
keisarilliset ritarit, jos vain saisivat tapella omalla tavallaan,
ilman mutkikkaita ritaritemppuja.

"Ottakaa kuitenkin mukaanne teidän kultakannuksenne ja ritarikilpenne",
vastasi kuningas, "ettei vihollinen teitä halveksi. Jos te ette vain
riko turnaussääntöjä, niin teidän on paras tapella niinkuin olette
tottuneet; siitä ei kukaan voi teitä estää."

Näin oli asia päätetty, ja kuningas käski molempien väkevien
friisiläisten palaamaan toveriensa iloisiin juominkeihin, mistä he
äsken olivat lähteneet.

"Ja nyt, jalo Berengariani!" sanoi Valdemar kääntyessään hellästi
kuningattaren puoleen, sitten kun sotapäälliköt ja ritarit olivat
poistuneet kuninkaan teltasta taisteluvalmistuksiin ryhtyäkseen. "Lupaa
minulle nyt, että sinä et huomenna tarpeettomasti heittäydy vaaroihin.
Minä olen suostunut sinun innokkaisiin pyyntöihisi, ja sinun läsnäolosi
täällä leirissä on tehnyt pelkurimmankin soturin rohkeaksi, mutta
voidakseni rauhallisesti ohjata taistelua täytyy minun tietää sinun
olevan hyvässä turvassa."

"Minä tahdon jakaa sekä vaaran että kunnian sinun kanssasi, rakas
Valdemar!" vastasi Berengaria. "Jos minä, silloin kun sinun henkesi ja
kunniasi on kysymyksessä, hiipisin suojaan turvaa etsimään, niin en
ansaitsisi tulla mainituksi Valdemarin kuningattarena."

"Mutta muista, Berengariani! Sinä panet kaksinkertaisesti kalliin
elämän vaaralle alttiiksi: toivo, millä hiljan ilahdutit minua", --

"Elä senvuoksi ole levoton!" keskeytti kuningatar hänet punastuen.
"Reipas liikunto ja tämän sotaretken tuottama virkeä mielenjännitys
ovat minulle varmasti paljon terveellisemmät kuin levottomuus,
josta kärsisin, ellen saisi sinua seurata. Vaihteleva elämä täällä
sotatantereella saattaa minut kahta virkeämmäksi ja iloisemmaksi.
Epätietoisuus sinun kohtalostasi tappaisi minut ja heikon toivomme."

"No hyvä, seuraa siis minua, uljas, voittamaton lumoojattareni",
vastasi Valdemar syleillen häntä tulisesti. "Voittoon ja onneen Volmari
syntyi. -- Nähdessäni tulen silmissäsi tunnen tähtien puhuneen totta,
enkä minä epäile voittoa ja onnea."

Seuraavana aamuna auringon noustessa molemmat sotajoukot seisoivat
taisteluvalmiina vastatusten. Näiden välillä seisoi yhtä suuri joukko
saksalaisia ja tanskalaisia ritareita turnausten kilpatuomareina.
Kaksi niinsanottua asekuningasta, töyhtöhatut päässä ja valkoiset
marsalkansauvat kädessä, mittailivat taistelupaikan yhdessä airueiden
ja niinkutsuttujen persevanttien kanssa. Keisarillisista riveistä astui
nyt esiin pari uljasta ritaria, joiden komeus ja aseloisto näyttivät
häikäisevän kaikkien silmät. He ohjasivat mustia ratsujansa hyvin
taitavasti, antaen niiden tehdä mitä rajuimpia käänteitä, ja samalla he
heiluttivat keihäitänsä vaatien kovaäänisesti vastustajiaan taisteluun.

Kuningas pysyttelihe rauhallisena Berengarian rinnalla tanskalaisten
joukkojen keskustan etunenässä, ja heitä ympäröivät arkkipiispa
Antero, Pietari piispa, Ivar Glug, Absalon Belg sekä sata etevintä
tanskalaista ritaria. Junkker Strange ja Riisen Kaarlo pysytteleivät
lähinnä kuningatarta: he olivat saaneet kuninkaalta käskyn olla
väistymättä hänen luotaan, sekä hengellään ja kunniallaan vastaamaan
hänelle kuningattaren turvallisuudesta. Kreivi Albert istui
hiljaisena ja totisena oikealla sivustalla hevosensa selässä, yllään
musta sotisopansa, ja vasemmalla sivustalla Otto kreivi ohjaili
kärsimättömästi korskuvaa sotaorittansa.

Kuninkaan viittauksesta Sven Väkevä ja Veli Gamling ratsastivat
friisiläisten sotarivistä pienillä, vilkkailla hevosillaan, pitkät
keihäät käsissään. Heidän pienet, ympyriäiset kilpensä riippuivat
hihnasta heidän selässään, ja heidän lyhyet, leveät miekkansa olivat
yksinkertaisilla rautaketjuilla vyöhön kiinnitetyt. Heillä oli yllään
tavalliset pukunsa eikä heillä ollut ei kypärää eikä haarniskaa.

"Lähettääkö Tanskan kuningas vastaamme kaksi halvinta
aseenkantajaansa?" kysyi toinen keisarin ritareista. "Te olette
kaiketi tottuneet taistelemaan kantapäillänne, koska kannatte kilpeä
selässänne. Sellaisten miesten kanssa me emme ryhdy taistelemaan."

"Emme tahtoneet peloittaa teitä kilpiemme vaakunoilla", sanoi Veli
Gamling, "senvuoksi me asetimme ne selkäämme. Kantapäillä me ahdistamme
muuten vain nautojamme."

"Mitä näen! Onhan teillä oikein kultakannukset. Milloin teidät
ritariksi lyötiin?" kysyi toinen keisarillinen ritari ivallisesti
hohottaen.

"Sen minä kyllä sanon teille", vastasi Sven Väkevä. "Kultakannukset me
voitimme hyvin helposti kun viimeksi ajoimme keisarilliset Elben yli."

"Hävytön roisto!" murahti keisarillinen turnausritari ja kääntyi
toverinsa puoleen. "Ryhdymmekö taisteluun heidän kanssaan vai ei?"

"Tämä on häpeällistä ilveilyä", vastasi toinen, "mutta jos te olette
yhtä mieltä minun kanssani, herra ritari, niin annamme noille
tyhmänrohkeille karvajusseille selkään, olkoot he ritareita tai ei.
Vannoimmehan kalliisti piispalle nutistavamme kenen hyvänsä, joka
meitä vastaan tulisi, eikä tässä sovi kuluttaa aikaa turhaan. Ottakaa
te tuo, jolta saitte niin törkeän vastauksen, minä otan osalleni tuon
pukinnahkalakkisen."

Senjälkeen ritarit vetäytyivät paikoilleen, asettuivat
hyökkäysasentoon, ja ratsastivat keihäät ojoina vihollisiaan vastaan.
Nämä eivät näyttäneet siitä välittävän, istuivat vain rauhallisina
pienten hevostensa selässä siihen asti, kunnes vahvasti varustetut
ritarit panssaroiduilla sotaratsuillaan näyttivät syöksyvän heidän
päälleen, ruhjoakseen heidät. Mutta silloinpa friisiläiset äkkiä
pyörähtivät syrjään ja hyppäsivät hevostensa selästä. Pitkien
keihäittensä avulla he tekivät muutaman aimo hyppäyksen sill'aikaa kun
turnausritarit kääntyivät asettuakseen uuteen hyökkäysasentoon. Mutta
nyt oli keisarillisilla herroilla vihollisensa jalkaisin aivan heidän
vasemmalla sivullaan, ja he saivat sellaisen sysäyksen sydänalukseen
friisiläisten pitkistä keihäistä, että he huolimatta kaikesta
voimastaan ja ritaritaidostaan syöksyivät maahan satulasta.

Sven Väkevä ja Veli Gamling seisoivat nyt hiljaa ja antoivat
vastustajilleen aikaa tointumiseen. Kun nämä olivat päässeet
jaloilleen, heittivät he keihäät luotaan ja syöksyivät niin äkkiä
vastustajiensa kimppuun, ettei kumpikaan ehtinyt ottaa esille miekkaa
tai tikaria, joten voitto nyt yksinomaan riippui käsivoimista ja
painimisen taidosta. Ensi otteella Veli Gamling heitti vastustajansa
maahan, mutta kun kaatunut ei kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseänsä
voitetuksi, vaan veti tikarinsa esille sillä lävistääkseen hänet,
silloin ei Veli Gamling miettinyt kauempaa, vaan työntäsi miekan hänen
rintahaarniskansa alle, antaen hänelle kuolinhaavan.

Vielä Sven Väkevä painiskeli voimakkaan ja vikkelän vastustajansa
kanssa. Mutta kun sitä hänen mielestään kesti liian kauan, löi hän
nyrkillään turnausritaria otsaan niin voimakkaasti, että kypäränlaita
tunkeutui hänen aivoihinsa, ja mies kaatui kuolleena siihen paikkaan.

Tukahutettu valitushuuto kaikui keisarillisista joukoista, ja äänekäs
riemuhuuto tanskalaisten puolelta. Friisiläiset soturit tarttuivat taas
äkkiä keihäisiinsä, hypähtivät muutamalla voimakkaalla keikauksella
voitettujen ritarien ratsujen selkään ja ratsastivat takaisin
paikoilleen sotariviin; heidän omat pienet hevosensa potkaisivat
takajaloillaan ilmaan ikäänkuin pari vallatonta varsaa ja seurasivat
heitä. Mutta ennenkuin he ehtivät rintamaan, komensi Valdemar:
"Eteenpäin!" Molemmin puolin soivat sotatorvet. Salaman nopeudella
kreivi Otto hyökkäsi vasemmalta sivustalta ratsujoukkoineen vihollisen
oikeaa sivustaa vastaan, sill'aikaa kun kreivi Albert malttavaisena
teki voimakkaan hyökkäyksen vihollisen vasenta sivustaa kohti, ja
Valdemar itse kuningattaren rinnalla sadan ritarinsa ympäröimänä
hyökkäsi vihollisen keskustaa kohti.

Oton tulisuus saattoi kyllä silmänräpäykseksi tanskalaisten rintaman
epäjärjestykseen; mutta sekaannus, minkä hän aiheutti sillä vihollisten
riveihin, oli sitäkin suurempi. Mutta nyt hän huomasi Brandenburgin
rajakreivin ja hänen poikansa aivan vastapäätä itseään. Hän pysähtyi
ehdottomasti silmänräpäykseksi, ja hänen sydäntään kirveli, nähdessään
vanhan, hänelle ystävällisen herran ja nuoren ystävänsä, reippaan
Juhana ritarin, lähimpinä vastustajinaan. Mutta hän ei kauan arvellut.
"Eläköön kuningas Valdemar Seier!" huusi hän äänekkäästi, ikäänkuin
siten vaientaakseen jokaisen muun ajatuksen sielustaan, ja tällä
tunnussanalla hän hyökkäsi ratsumiehineen niin voimakkaasti eteenpäin,
että rajakreivin ja hänen poikansa täytyi väistyä.

Kreivi Albertin jousimiehet olivat sill'aikaa täydessä toimessa;
mutta hänellä olikin piispa Valdemarissa voimakas ja melkein hurja
vastustaja. Kuitenkin ennenkuin taistelu vielä oli oikein alkanutkaan,
ja kuningas vielä kuningattaren rinnalla ratsasti rauhallisesti
eteenpäin armeijan päävoiman etunenässä, huomasi keisari Otto
hämmennyksen oikealla sivustallaan. Hän näki kuningas Valdemarin
aivan edessään; hän näki myöskin kookkaan, ylpeän kuningattaren,
jonka koko olento, jalot liikkeet ja puku nyt taas, niin kuin ennen
hänestä kerrottaessa, näyttivät keisarin sielussa herättävän kuvan,
joka ihmeellisellä tavalla kauhistutti ja järisytti häntä. "Nousevatko
kuolleetkin minua vastaan?" mutisi hän kalveten ja peräytyi päistikkaa
sotajoukon keskuksen kanssa. Tästä syntyneen pelästyksen ja häiriön
johdosta useimmat keisarilliset joukot käänsivät viholliselle selkänsä,
ja silmänräpäyksessä pako oli yleinen. Suuttuneena täytyi myöskin
piispa Valdemarin vetäytyä takaisin. Kreivi Albert seurasi kuningasta,
joka ryntäsi vihollisten leiriin, pakoittaen sen pääjoukon jättämään
kaikki voittajan saaliiksi, ja kärsien suurta mies- ja hevoshukkaa hän
pakeni keisarin ja rajakreivin kanssa Elben yli. Piispa Valdemar pääsi
pakenemaan pitkin länsirantaa ja kiirehti ratsuväkineen Hampuriin.

Kuningas pysähtyi Elben luo ja käski lopettamaan takaa-ajon.

"Tämmöistäkö sota onkin?" sanoi Berengaria. "Vai oliko keisari Oton
tarkoituksena huvitella meitä kilparatsastuksella? Näin ollen olisivat
kaikki hovinaiseni voineet olla mukana, eikä kenelläkään heistä olisi
ollut tilaisuutta pyörtyä."

Kuningas hymyili. Monet ritareista nauroivat, pian jo kajahti nauru
koko sotajoukosta, ja kohta alettiin laulaa pilkkalauluja keisarin
lyhyestä käynnistä ja kovasta kiireestä. Mutta kuningas puisti päätään:
"Tämä on minusta aivan käsittämätöntä!" sanoi hän. "Täällä seisoi meitä
vastassa monta urhoollista miestä. Voimakkaampi käsi on taistellut
meidän puolestamme. Elkäämme kerskailko tästä voitosta. Jos tuommoinen
sotajoukko pakenee miekanlyönnittä, mitä on silloin ihmisvoima?"

Nyt kuningas huomasi nuolen, joka oli takertunut kuningattaren
purppuravaippaan. "Elkäämme pilkatko vihollista!" sanoi hän
vakavasti. -- "Kuolema on ollut lähempänä teitä kuin aavistattekaan,
kuningattareni." Hän irroitti nuolen kuningattaren vaipasta ja huomasi
kauhuksensa sen kärjen kääntyvän ulospäin, joten se ei mitenkään ollut
tullut vihollisen puolelta. Hyvin miettiväisenä ja ääneti hän kiinnitti
nuolen asetakkiinsa.

"Minkävuoksi olet niin kalpea, Valdemar?" kuiskasi Berengaria hellästi.
"Sinun rinnallasi nuoli ei voinut minua vahingoittaa. Minua vain
ihmetyttää, etten huomannut mistä se tuli."

"Ne viholliset, joita emme näe, ovat juuri kaikkein vaarallisimmat!"
sanoi kuningas. "Tuo nuoli on surettanut minua enemmän kuin kokonaisen
taistelun häviö."

Kuningatar painoi hellästi hänen kättänsä, katsoen tuon voimakkaan
huudahduksen olleen vain innokkaan osoituksen hänen rakkaudestaan.

Iloisia ja vallattomia lauluja laulaen enin osa sotajoukosta palasi
takaisin Dannevirkeen. Kuningas oli määrännyt Sven Väkevän ja veli
Gamlingin heidän maanmiestensä ylipäälliköiksi, jättäen heidät yhdessä
Otto kreivin ja suuren sotamiesjoukon kanssa Elben varrelle. Hän
lähetti kreivi Albertin Hampuriin, ja saattoi itse kuningattarensa
takaisin Riibeen. Hän piti tarkkaa huolta siitä, että kuningatarta aina
ympäröivät hänen uskollisimmat ritarinsa ja hän päätti, ettei enää
koskaan suostuisi ottamaan häntä mukaansa sotaretkelle.

Paluumatkalla kuningatar oli hilpeä ja iloinen. Kuningas peitteli
levottomuuttaan ja salasi häneltä sen syyn. Heti ensimäiseksi
Riibehuusiin palattuaan hän pani toimeen salaisen ja ankaran tutkinnon
tuon petollisen nuolen johdosta. Hän näytti sen Junkker Strangelle ja
Riisen Kaarlolle, jotka olivat ratsastaneet lähinnä kuningatarta, ja
he vakuuttivat, etteivät olleet nähneet lähitienoilla jousimiestä.
Kuningas antoi kaikkien Riiben aseseppien tarkastaa nuolta, mutta ei
kukaan heistä omistanut sitä työkseen. Hän vertasi sitä asevarastossaan
oleviin muihin nuoliin ja huomasi sen eniten muistuttavan sitä nuolta,
joka Lenan tappelutantereella oli vedetty kaatuneen Ebbe Sunenpojan
rinnasta. Mutta eniten huolestutti kuningasta kirjoitus, joka
huomattiin nuolessa, ja jota pidettiin salaisena uhkauksena. Siihen oli
riimukirjoituksena piirretty sanat: "Minulla on veljiä!"

Mutta kuninkaalla ei ollut aikaa mietiskellä kauan tuota asiaa. Hänen
täytyi käyttää hetkeä hyväkseen eikä antaa aseiden levätä, sillä talvi
näytti lähenevän ja uhkasi käydä ankaraksi. Hän tiesi kyllä mikä
uhkaava merkitys piispa Valdemarin kilvessä olevalla kruunulla oli,
ja hän oli päättänyt olla lepäämättä, niin kauan kuin tällä hänen
vaarallisella vihollisellansa oli Hampuri vallassaan ja ystäviä sekä
suojelijoita Saksanmaalla.



TOINEN LUKU.


Kuninkaan suuttumus piispa Valdemaria ja hänen suojelijoitaan
vastaan oli niin suuri, että hän vuoden 1216 ankarana talvena kulki
sotajoukkoineen jäätyneen Elben yli estääkseen siten elintarpeiden
tuonnin piispalle. Hän teki taas hyökkäyksen Stadeen, ryösti ja poltti
pahasti pfalzkreivi Henrikin aluetta, tunkeutuen aina Zelleen asti.
Hän ei poistunut pfalzkreivin maasta, ennenkuin oli valloittanut
kaikki hänen vahvimmat kaupunkinsa ja linnansa ja pakoittanut asukkaat
alamaisikseen sekä ottanut heiltä panttivankeja ja suuria rahasakkoja.
Sitten hän palasi jäätyneen Elben yli, yhtyen kreivi Albertiin, joka
vielä piiritti Hampuria.

Uhkarohkea, pannaanjulistettu piispa oli torjunut jokaisen hyökkäyksen,
ja hän oli varustanut kaupungin sellaisella huolella, että se näytti
melkein voittamattomalta. Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen,
ja hän vannoi kalliisti tekevänsä tulella, nälällä ja miekalla
hirvittävän lopun kaupungista, ellei se antautuisi. Tammimetsän
luokse, samalle paikalle, jolle myöhemmin uusi kaupunki rakennettiin,
hän rakennutti uudet varustukset, ja toisella puolella kaupunkia,
laivamäellä, oli kreivi Albertilla vahva linnoitus. Elbe oli tukettu
paaluilla ja rautaketjuilla, siten oli kaikki ruuantuonti niin maitse
kuin vesitse ehkäisty. Säälimättä kuningas oli antanut polttaa kaikki
kaupungin ympärillä olevat kylät, ja nyt hän ahdisti kaupunkia kaikin
voimin, uhaten sitä käsipyssyillä, nuolilla, lingoilla, tulella ja
hehkuvilla kivillä.

Kuninkaan kiukku sekä pitkällinen piiritys olivat virittäneet eloon
sotamiesten kaikki hurjat intohimot. Kuningas istui eräänä päivänä
valkoisella sotaoriillaan Schlatenin luona olevassa leirissä; hänen
ympärillään kaikuivat piirittäjien hyökkäyshuudot, hän aikoi juuri
komentaa suureen, yleiseen hyökkäykseen. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavan minkäänlaisista rauhanehdoista eikä sovitteluista. Silloin
kreivi Albert toi hänelle sanoman, että tuskastunut kaupunki vihdoinkin
oli antautunut kuninkaan armoille, mutta piispa Valdemar oli taas
pakenemalla välttänyt kuninkaan vihan. Kiukustuneena piispan paosta
kuningas käski ritari Iivari Glugin heti miehittämään kaupungin. "Jos
joku niskoittelee, niin lyökää hänet maahan!" käski hän. "Senkin
petturit, he eivät ole ansainneet minulta minkäänlaista armoa."

"Mutta, herra kuningas!" huomautti kreivi Albert. "Malttakaa mielenne
oikeutetussa vihassanne --"

"Minkävuoksi!" keskeytti kuningas hänet äärimmilleen kiukustuneena.
"Jos te, kreivi Albert, ette olisi ollut niin maltillinen, vaan
olisitte polttanut kaupungin jo ennenkuin minä sen näin, niin olisi tuo
kirottu piispa nyt haudattu sen raunioihin."

Kreivi Albert vaikeni, loukkaantuneena ansaitsemattomasta moitteesta.

Piirityksen aikana osoittamastaan urhoollisuudesta ja innosta Ivar Glug
oli saanut kuninkaalta luvan kantaa hopeansinistä leijonaa kilvessään.
Hän kiirehti nyt tämä kunniakas asemerkki käsivarrellaan viipymättä
miehittämään kaupunkia. "Te tottelette sinisen jalopeuran ritaria,
ilmoitti kuningas lähtevälle miehistölle." Mutta monet hurjistuneista
sotilaista olivat nähneet kuninkaan vihan ja kuulleet hänen sanovan,
ettei kaupunki ansainnut armoa. Nämä seurasivat lupaa kysymättä
nuorta, innokasta päällikköä kaupunkiin, toivoen saavansa tilaisuuden
ryöstää. Näiden olosuhteiden vallitessa oli nuoren, kokemattoman ritari
Glugin mahdoton hillitä sotilasten hurjistelua ja estää kaikenlaista
epäjärjestystä kaupunkia miehittäessä.

Kuningas aikoi vielä ennen puoliyötä lähteä leiristä. Hän oli jakanut
siltä varalta tarvittavat käskyt, ja salli sotilaitten pitkällisten
ponnistusten jälkeen huvitella leirissä, missä heille tarjottiin
olutta ja simaa. Itse hän oli synkkä ja alakuloinen piispa Valdemarin
paon johdosta. Puoli tuntia ennen sydänyötä hän istui matkavaatteissa
ratsullaan leirin laidalla, aivan Elben rannalla, sillä paikalla,
minne hevosten juottoa varten oli hakattu suuri avanto jäähän. Oli
kirkas kuutamo. Hän kuuli leiristä lähtömellakan ohella hirveitä
huutoja, mutta arveli niitä humaltuneiden sotilaiden ilohuudoiksi eikä
välittänyt niistä sen enempää. Mutta nyt tuo vihlova huuto läheni,
ja hän näki joukon naisia huutaen ja vaikeroiden tulevan leiristä,
hajalla hapsin ja vaatteet revittyinä. Epätoivoissaan huutaen he
juoksivat hänen ohitsensa ja rukoilivat Jumalaa kiroamaan hänet ja
kaikki tanskalaiset. Muutamat heistä syöksyivät jokeen, missä virta
heti painoi heidät jään alle, toiset taas suistuivat kuolleina maahan
itsetuottamistaan haavoista, ja osa pakeni lakkaamatta vaikeroiden
kaupunkiin.

Kuningas kutsutti heti luokseen kreivi Albertin sekä useita päälliköitä
ja antoi joutuun pelastaa ne onnettomat, jotka vielä olivat
pelastettavissa.

"Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?" kysyi Valdemar kauhistuksella
aavistaen onnettomuuden. Suuttumuksen ja inhon valtaamana kreivi Albert
kertoi mitä itse juuri oli saanut tietää. Suuri joukko sotureita oli
luvatta seurannut suojelusväkeä kaupunkiin, missä he hurjistuneina ja
ylimielisinä, ennenkuin päällikkö saattoi sen estää, olivat alkaneet
riidan ja tappaneet muutaman porvarin; vieläpä he olivat laahanneet
lapsia taloista ja murhanneet ne. Iltahämärässä he olivat palanneet
takaisin leiriin, mukanaan joukko nuoria vaimoja ja tyttöjä, jotka he
olivat juopuneina hillittömän raakalaisen julmuudella häväisseet.

Tämän kuullessaan kuningas valahti kuolon kalpeaksi. "Pedot!" huusi
hän. "Kuolema ja kirous! Sen he saavat hengellään maksaa. Joutuun
Albert! Kuolemantuomio täytäntöön! Jokainen soturi joka näin on
häväissyt Tanskan nimen, on heti maahan lyötävä ja tuhottava? --
Kiirehdi!"

Kreivi Albert käänsi sotaoriinsa, ja tapahtui niinkuin kuningas oli
käskenyt.

Sillä aikaa kun tämä äkillinen kuolemantuomio pantiin täytäntöön
leirissä, istui kuningas ääneti ratsunsa selässä, ja syvä tuska
kuvastui hänen kasvoissaan. Hän näki kuun rauhallisesti kuvastuvan
Elbeen, minne nuo onnettomat naiset olivat äsken suistuneet. Hän näki
kirkkaan tähtitaivaan kaareutuvan yli aution, hävitetyn seudun, missä
joka puolelta sodan onnettomuudet ja kauhut häntä ympäröivät. "Dagmar,
hurskas Dagmar!" huokasi hän. "Itketköhän sinä nyt minun tähteni
rauhaisessa taivaassasi? Jos sinä et olisi rukoillut tuon paatuneen
piispan puolesta, niin olisi paljon surkeutta vältetty." Hän kuuli
etäiset, kolkot kuolonhuudot ja loi mustat silmänsä maahan. Hän istui
vielä ääneti ajatuksiinsa vaipuneena ratsunsa selässä, kun kreivi
Albert pysäytti mustan oriinsa hänen rinnalleen.

"Teidän tahtonne on täytetty, herra kuningas!" sanoi totinen
sotapäällikkö. "Meidän sotilaissamme ei ole enää lapsimurhaajia eikä
naisraiskaajia. He huusivat rippiä ja ehtoollista! -- Minä sallin
heidän lukea Isämeidän rukouksen, saivat tyytyä siihen."

Totinen, ritarillinen herra katseli osanotolla kuninkaan synkkiä,
alakuloisia kasvoja ja unohti suuttumuksensa niistä kovista,
kohtuuttomista sanoista, jotka kuningas saman päivän aamuna oli
lausunut hänelle. "Miksi olette niin alakuloinen, jalo kuninkaani!"
sanoi hän. "Tapahtunutta ei voi muuttaa. Nyt ei ainakaan kukaan voi
soimata teitä siitä, että te ette pidä väkeänne ankarassa kurissa."

"Niin jälestäpäin, sitten kun onnettomuus on tapahtunut", vastasi
kuningas, "sitten kun minun vihani näkeminen on tehnyt ihmiset
perkeleiksi ja raateleviksi pedoiksi. Noiden naisten huudot ja
kiroukset minä kuulen vielä kuolinhetkelläni."

"Heidän puolestaan on kostettu!" sanoi Albert. "Tuo ritarikunniamme
häpeäpilkku on verellä pesty puhtaaksi."

"Mutta sekin veri olisi voitu säästää!" vastasi kuningas kiivaasti.
"Jos minulla olisi ollut sellaisia ystäviä kuin oli isälläni, niin ei
tuo häpeäpilkku olisi koskaan tahrannut sotilaskunniaani. Jos Axel
tai Esbern olisivat olleet lähelläni silloin kun minä vihastuneena
tuon kirotun piispan paosta unhoitin julistaa rauhan voitetuille,
niin varmasti he olisivat voimakkaasti muistuttaneet siitä minulle
pelkäämättä kuninkaansa vihaista sanaa."

"Ei pelko sitonut minun kieltäni", sanoi ylpeä Albert syvästi
loukattuna, "vaan suuttumus, oikeutettu suuttumus kohtuuttomasta
soimauksesta. Minä en pelkää ketään, kuninkaallinen sukulaiseni! Ani
harvaa kohtaan on kunnioitukseni niin suuri, että hän voisi loukata
minua. Ei koko maailmassa sitä voi kukaan muu kuin te, -- mutta te
olette minun kuninkaani, ja minä vaikenen."

"Elä tee sitä, urhea Albert!" sanoi kuningas ojentaen hänelle kätensä.
"Puhu vain minulle, niin että voin tuntea minulla olevan miehiä ja
ystäviä ympärilläni! Jumala suokoon meille molemmille anteeksi sen,
mikä täällä tänäpäivänä on tapahtunut. Me molemmat olisimme voineet ja
meidän olisi täytynyt se estää."

Sitten kuningas kannusti ratsuaan, ja kreivi Albert seurasi häntä
lähteäkseen liikkeelle sotajoukon etunenässä.

       *       *       *       *       *

Tämä järkyttävä tapahtuma oli tehnyt niin syvän ja tuskallisen
vaikutuksen kuninkaaseen, että kesti kauan, ennenkuin hän ryhtyi
mihinkään suurempaan sotaretkeen. Palattuaan Riibehuusiin hän tosin sai
sen iloisen sanoman, että kuningatar Berengaria oli synnyttänyt hänelle
pojan, ja hän sulki kiihkeästi iloiten äidin ja lapsen syliinsä.
Mutta melkein samoihin aikoihin saapui kaksi tärkeää kuolemanviestiä,
jotka laimentivat hänen isällisen ilonsa. Hänen lankonsa, Ruotsin
kuningas Eerik, oli kuollut, ja hänen mahtava ystävänsä Pyhän Pietarin
istuimella, rohkea ja tarmokas paavi Innocentius, oli päättänyt
merkillisen elämänsä, sekä saanut seuraajakseen paavi Honoriuksen.

Eräänä päivänä istui kuningas salakammiossaan tärkeästi neuvotellen
kreivi Albertin, arkkipiispa Anteron ja Junkker Strangen kanssa.

"Sallikaa siis minun, herra kuningas, ottaa risti ja lähteä pakanoita
vastaan Liivinmaalle!" sanoi kreivi Albert ja nousi neuvottelun
päätyttyä. "Minua te ette ainakaan voi lähettää uuden paavin luo.
Sill'aikaa kun te hengellisillä aseilla pakoitatte pyhän isän, niinkuin
tähän asti keisarin, vahvistamaan teidän valtanne kristityille ja
pakanoille, ja lainaamalla P. Pietarin avaimet häädätte viholliset
maasta, ei olisi hullumpaa, jos minä toisilla keinoilla valmistaisin
teille tietä ottamalla selvän asioiden kulusta Liivinmaalla, ennenkuin
Veriristiritarit siellä turmelevat meiltä kaiken, rakentamalla
turhanpäiväisiä kirkkojansa juoksevalle hiekalle."

"Te olette oikeassa, kreivi Albert!" vastasi kuningas. "Te tunnette nyt
minun suuren suunnitelmani. Jos se onnistuu, on kolmen vuoden kuluttua
koko Liivin- ja Vironmaa kastettu ja tanskalaisten ansiosta. Suokoon
sen Jumala ja Pyhä Mikael! Mutta minun on huolehdittava siitä, etten
kadota entistä kruunuani toista tavoitellessani. Minun täytyy saada
vanhojen vihollisten! kädet sidotuiksi, ennenkuin lähden Tanskasta ja
alan uusia ahdistella. Hän, jolla yksin on valta sitoa ja päästää,
lainatkoon minulle kätensä, että se onnistuisi. Teidän miekkanne
ei sovellu aukaisemaan senkaltaisia valtiosolmuja, urhokas Albert.
Ritarien kanssa te tulette toimeen, ja teidän nimenne tuntevat sekä
kristityt että pakanat. Lähtekää Jumalan nimeen, ja tulkaa takaisin
silloin kun minä tarvitsen teitä! Ottakaa mukaanne ne ritarit ja
aseenkantajat, jotka ovat asiasta innostuneet, ja jotka haluavat
seurata teitä. Nuorien ritarien ei ole hyvä kulkea toimettomina.
Tuo nuori Riisen Kaarlo, joka ennen oli teidän oppilaanne ja
aseenkantajanne, on kunnon poika. Hän on koko sydämestään ja sielustaan
minulle uskollinen. Mutta hän on alkanut haaveilla ja kulkee nyt pää
kallellaan kuin onnettomin kosija, ottakaa te hänet mukaanne ja pitäkää
hänet toimessa! Jotakin kytee myöskin reippaan serkkumme mielessä:
hänen äkillinen lapsikihlauksensa ja teeskennelty iloisuutensa eivät
miellytä minua. Antakaa hänen puolustaa Traven luona olevaa uutta
linnoitusta ja auttakaa te minua pitämään huoli siitä, etteivät hän ja
ritari Kaarlo joudu yhteen, muuten he taittavat niskan toisiltaan tuon
typerän jutun vuoksi, jonka te kyllä tunnette. Menkää Jumalan haltuun!"

Kreivi Albert otti kuninkaalta jäähyväiset ja poistui heti
Riibehuusista, mukanaan Riisen Kaarlo, Absalon Belg ja monta muuta
nuorta ritaria sekä muutamia hengellisiä herroja. Sekä heillä että
myöskin kreivi Albertilla oli ristimerkki, ja he seurasivat hänen
lippuaan Liivinmaalle.

Kaarlo seurasi nyt entistä asemestariansa levottomin mielin,
ja kreivi Albert aavisti kyllä syyn siihen, vaikkei ollut sitä
huomaavinansa. Nuori ritari ponnisteli huomattavasti saavuttaakseen
hänen kunnioituksensa ja rakkautensa. Hän toivoi nyt varmasti Rigmorin
näennäisen kylmyyden olevan teeskentelyä ja johtuvan isän ankaruuden
pelosta, ja jos hän vain saisi tuon ylpeän kreivin suostumuksen,
niin oli onnensa taattu. Heidän matkustaessaan Vestervigiin hänen
sisarensa oli kertonut hänelle monta pientä kuvaavaa piirrettä Rigmorin
lapsellisesta ja oikullisesta olennosta, jotka kaikki todistavat hänen
olevan kiintyneen lapsuudenritariinsa, ehkä hän salaa rakasti häntä,
niin että Kaarlon epäilyksistään huolimatta täytyi luottaa niihin.
Siitä saakka hän oli turhaan etsinyt tilaisuutta saadakseen puhutella
Rigmoria, ja hänen käytöksensä oli muuttunut niin omituiseksi, että
kuningaskin oli huomannut hänen haaveellisuutensa, sekä oli luullut
parhaiten huolehtivansa hänestä antaessaan hänelle uuden tilaisuuden
niittää kunniaa uskaliaalla yrityksellä.

Tällä keinolla oli myöskin toivottu vaikutuksensa, sillä pian Kaarlo
oli toimeliain ja innokkain kaikista kreivi Albertin ristiritareista.

Kreivi Albertilla oli Riigassa ollut tärkeä neuvottelu saksan
ritariston miekkamestari Volvinin ja sotamestari Herman Balken
kanssa, jotka olivat turhaan koettaneet puhuttelutaidollaan saada
kreivi Albertin estämään kuningasta sen enempää sekaantumasta heidän
yrityksiinsä näitä barbaarisia maita vastaan, missä niin moni
saksalainen ritari jo oli saanut hautansa. Kreivi Albert ei antanut
viekkaan sotamestarin pettää eikä peloittaa itseään, sillä hän arvasi
kyllä tämän aikeet. Solmittuaan näennäisesti rauhallisen liiton
heidän kanssaan, hän lähti ritareineen ja hengenmiehineen kristityn
sotajoukkonsa kanssa Velliniin, missä virolaisten sotapäällikkö Lembit
majaili 6000 miehen suuruisen sotajoukon kanssa.

Ristiritarien sotavoima oli puolta pienempi, mutta kreivi Albertin ja
hänen ritariensa avulla he saavuttivat loistavan voiton Vellinin luona
ja saivat taistelutantereen haltuunsa.

Taistelu oli tauonnut, ja voittosankarit hautasivat kaatuneita. Riisen
Kaarlo seisoi haavoitettuna taistelutantereella kreivi Albertin
vieressä. Hän oli laiminlyönyt sidottaa haavansa pitäessään huolta
rakkaasta päälliköstään ja asemestaristaan, jonka henki oli ollut
vaarassa.

"Ettekö saanut vammoja tai tullut haavoitetuksi, jalo herra?" kysyi
Kaarlo. "Kamalalta näytti, kun makasitte kaatuneen ratsunne alla
raivoavien pakanoiden keskellä. Oli Jumalan onni, että Absalon Belg sen
huomasi aikanaan."

"Uskollinen, uljas Kaarloni", sanoi kreivi Albert liikutettuna. "Sinun
kädestäsi voimakas Lembit sai kuoloniskun, sinä pelastit minun henkeni.
Ilman sinua ei Absalon Belg olisi saanut mitään aikaan, ja minä olisin
nyt ruhjottu tai uhrattu kirotuille epäjumalille. Mutta sinä olet
haavoittunut. Anna sitoa itsesi! Eihän minulla ole mitään hätää. Tule,
minä pysäytän verenjuoksun olkavyölläni!"

"Kiitos, kiitos, rakas herra!" sanoi Kaarlo. "Ei se mitään ole. Kunhan
vain kerran voisin osoittaa, että minun suonissani virtaava veri on
yhtä hyvää ja rehellistä kuin kenen rikkaan lääninkreivin tai hienon
herran tahansa!"

"Miten niin?" kysyi sotapäällikkö säpsähtäen. "Olenko minä koskaan
sanonut sinulle, ettet sinä olisi kyllin rikas ja hieno? Jos me vielä
Jumalan avulla pääsemme elävinä ja voittajina Tanskaan, niin minä
lupaan kuninkaan nimessä sinulle linnan varustuksineen."

"Kyllä minä voin elää ilman linnaa ja varustuksia, rakas herra", sanoi
Kaarlo, "vain yhtä aarretta sieluni halaa, ja jos en sitä saavuta, niin
en milloinkaan muuta onnea halaja kuin rehellisen nimen ja kunniallisen
kuoleman, mieluimmin teidän tai meidän suuren kuninkaamme puolesta."

"Hm!" murahti kreivi Albert synkkänä. "Sen aarteen, jota ikävöit, minä
kyllä tunnen, mutta heitä ne turhat haaveet mielestäsi, Kaarlo! Sinä
olet uljas ja oivallinen ritari, mutta tavoittelemasi voitonseppele on
liian korkealla. Sanon sinulle poikani: Skjöldungen-rungon pieninkään
sivuoksa ei unohda milloinkaan kuninkaallista juurtansa, ja vertaiset
sopivat parhaiten toisilleen."

"Minä kuulin lapsuudessani erään tarinan", sanoi Kaarlo, "enkä minä
unohda sitä koskaan. Siinä kerrottiin nuoresta, uljaasta Hagbartista,
joka salaa voitti ihanimman kuninkaantyttären omakseen ja lauleli
onnellisena uskollisesta rakkaudestaan pyövelin saattaessa häntä
hirsipuuhun. Hän oli kyllä kuninkaanpoika, mutta ritari Folkeson, joka
vei kuningas Sverkerin tyttären luostarista, ei ollut kuninkaanpoika."

"Haa! oletpa kuitenkin tyhmänrohkea, turhamielinen poika!" vastasi
kreivi Albert tulisesti. "Luuletko sinä tytärtäni kevytmieliseksi
Signeksi tai typeräksi nunnaksi, joka luulisi sinua Jumalan enkeliksi,
jonka kanssa karkaisi. Jos sinä kuvittelet kreivi Albertin tyttären
hetkeksikään unohtavan mitä velvollisuuksia hänellä on minua ja sitä
ylhäistä sukua kohtaan, josta hän on syntyisin, niin sinä tunnet hyvin
huonosti uljaan Rigmorini. Sinä et voi saada edes merikivisydäntä
hänen kaulaltaan. Mutta jos minulla olisi tytär, joka minun luvattani
rohkenisi salaa luvata ritarille uskollisuutensa, -- niin ei suinkaan
mikään kunnianhimoinen prinssi tai ruhtinas olisi sinun onnesi esteenä.
Mutta riittää jo siitä asiasta! Kunnia ja onni eivät ole leikinasioita.
Nyt sinä tiedät vakavan ajatukseni tästä asiasta. Jos sinä et saa
karkoitetuksi noita haaveita mielestäsi, niin joudut koko maailman
narriksi ja turmelet elämäsi turhilla unelmilla. Anna sitoa haavasi, ja
pysy hiljaa siksi kunnes se parantuu, niin minä tahdon unohtaa sinun
ajattelemattomat puheesi!"

Näin sanoen kreivi Albert käänsi hänelle selkänsä jättäen hänet omiin
ajatuksiinsa ja haavalääkärin hoitoon. Mutta Kaarlo päätti lujasti olla
välittämättä kreivi Albertin järkähtämättömyydestä ja päätti asettaa
toiveillensa ja Rigmorin rakkaudelle ratkaisevan koetuksen.

Mutta pian sotapäällikkö antoi hänelle muuta ajattelemista kuin
uskaliaita rakkausseikkailuja, sillä hän sai muiden ritarien kanssa
pitkäksi aikaa kylliksi tekemistä Liivinmaalla.

Kun kreivi Albert vihdoinkin monen verisen tappelun jälkeen huomasi,
ettei hän pienellä ristijoukollaan voinut toimittaa mitään lukemattomia
pakanoita vastaan, luopui hän aikeestaan valloittaa Saarenmaan ja
suostui kunnialliseen sovintoon, minkä pakanat tarjosivat heille
Riigassa. Sieltä hän lähti ritareineen Slesvigiin, mihin kuningas
Valdemar oli kutsunut kaikki läänitysmiehensä ja vasallinsa
kruunauttaakseen Dagmarin yhdeksänvuotiaan pojan, prinssi Valdemarin.

Kuninkaan suuri suunnitelma oli sillä aikaa toteutunut: Arkkipiispa
Antero oli toimeliaana saanut vaikutetuksi uuteen paaviin sen, että
kuningas oli saanut paavillisella vahvistuksella keisari Fredrikin
tunnustamaan tanskalaisten yliherruuden Saksassa, ja hän oli sitäpaitsi
saanut lahjakirjeen paavi Honoriukselta kaikkeen mitä hän vastedes tuli
valloittamaan Vironmaalla. Kaikki nämä onnelliset asianhaarat näyttivät
yhdistyneen kiirehtimään pohjoisia pakanamaita vastaan aiottua,
ratkaisevaa retkeä, jota arkkipiispa niin kauan aikaa oli valmistellut,
ja jonka kreivi Albert nyt ilolla näki valmistetuksi ja päätetyksi.
Tärkeät, hiljan saapuneet viestit kertoivat, että keisari Otto, kovasti
katuen paaville osoittamaansa uppiniskaisuutta, oli kovia tunnonvaivoja
kärsien kuollut katumusruoska kädessään Hartesburgissa; myöskin
levoton piispa Valdemar näytti aikovan seurata hänen esimerkkiään ja
vihdoinkin luopua ylpeistä, maallisista aikeistaan, sillä hän oli
syvästi masentuneena antanut vihkiä itsensä cistersiensimunkiksi
Lockumin luostarissa Kalenbergissa. Kuningas näytti nyt rauhassa voivan
jättää isänmaan, varsinkin kun hänen levottomin pohjoissaksalainen
vasallinsa, Schwerinin kreivi Henrik, oli lähtenyt katumusretkelle
pyhälle maalle. Valdemarilla oli voimakas sotajoukko, ja hän toivoi
nyt saavansa suuret valloitussuunnitelmansa toteutetuiksi annettuaan
kansan rauhoittamiseksi ensin kruunata esikoisensa. Hänen uljas
kuningattarensa olisi kernaasti seurannut häntä tälle sotaretkelle,
mutta hänellä oli taas pienoinen poikalapsi vaalittavanaan, niin ettei
hän edes ollut läsnä kruunausjuhlallisuuksissa Slesvigissä, vaan oli
jäänyt Riibehuusiin naisineen. Ei kukaan näyttänyt olevan tästä niin
tyytymätön kuin Riisen Kaarlo, joka salaisesti oli toivonut tapaavansa
Rigmorin tässä juhlassa.

Juhlallisen komeasti olivat kruunausjuhlallisuudet vietetyt. Kuningas
ja kreivi Albert seisoivat Slesvigin linnan ritarisalin ikkunassa
ja katselivat miten tulisesti kreivi Otto ajoi rajulla oriillaan
linnanpihasta.

"Hän on todellakin suuttunut!" sanoi kuningas -- "mutta hän tottelee
kuitenkin. Olette kai pitänyt Riisen Kaarlon virkeässä toiminnassa?"

"Hän on parhaillaan toimittamassa miehistönsä laivaan", sanoi kreivi
Albert. "Minä luulin muuten, että heidän välinen riitansa oli
sovitettu."

"Luuletteko te, urhea Albert, teidän oppilaanne milloinkaan
unohtavan kunnia-asian? Ja luuletteko nuoren sukulaisenne veren
olevan vähemmän tulista kuin meidän? Katselivathan he toisiaan
kirkossa kuin veriviholliset. Sotaretkellä heitä hillitsee sotalaki,
siellä heillä on tilaisuus jäähdyttää kuumaa vertansa. Minä en
mielelläni enää sekaantuisi asiaan. -- Mutta mitä sinä arvelet minun
sotavarustuksistani, urhea Albert?" kysyi kuningas ylpeästi ja
iloisesti. "Ne ovat voittaneet minun uskaliaimmatkin odotukseni, herra
kuningas! Viisisataa pitkälaivaa, ja jokaisessa satakaksikymmentä
miestä. Minun täytyy tunnustaa, että teidän rikkaat läänitysmiehenne
eivät ole säästäneet aarteitaan."

"Eikä myöskään varakkaat kaupunkilaisporvarit", vastasi kuningas
-- "ja meidän hurskas arkkipiispamme on näyttänyt hyvää esimerkkiä
piispoilleen. Vanha, uskollinen Antero on aivan nuortunut. Itse Pietari
piispakin, jonka jo sanottiin kuolleen, on elpyneenä ja voimakkaana
noussut tautivuoteeltaan, tahtoen hänkin mukaan."

"Tämä retki on jo vuosikausia ollut urheiden Sunenpoikien lempiajatus",
huomautti kreivi Albert, "ei ole ihme, että he sitä voimiensa
takaa tukevat. Ja totisesti, hurskas arkkipiispa oli oikeassa:
raakalais-elämä ei sieltä lopu, ennenkuin koko maa on kukistettu ja
kristitty. Minä olen nyt itse nähnyt hirvittäviä jätteitä heidän
ihmisuhreistaan ja heidän julmuudestaan kristittyjä kohtaan:
raatelevien petoeläinten lailla he repivät ulos heidän sisälmyksensä.
Jokainen kristitty siunaa teidän yritystänne, kuninkaani! Eivätkö
talonpojat nurkuneet raskaita sotaveroja? Nuo viisisataa laivaa
miehineen ja muonavarastoineen eivät olleet niinkään pieni avustus."

"Rahvas ei milloinkaan tiedä mitä se tahtoo", -- sanoi kuningas,
"talonpoika halajaa pääasiallisesti vain hyviä päiviä. Kyllä se omistaa
itselleen mielellään kunnian ja voiton, silloin kun sellainen on
saatavissa. Minä olin liian myöntyväinen hurskaan Dagmarin aikoina;
senvuoksi huudetaan minun nyt olevan ankaran, ja varsinkin jalo,
uljas kuningattareni on heille silmätikkuna. Mutta kyllä aikaa myöten
kaikki tasaantuu. Kansansuosio on tuulenlainen, se ei aina puhalla
samalta kulmalta. Se kuningas, joka siitä liiaksi välittää, joutuu
pian jokaisen tuulen ajeltavaksi. Nyt minä tiedän mitä minä tahdon ja
voin. Nurisivathan minun hurskaat herra pappinikin silloin kun minä
ensi kerran heitä verotin; mutta nyt kun ristiretki on kysymyksessä, ei
kukaan ole heitä avuliaampi ja innokkaampi."

"Jos sinä lähdet sotaan, isä, niin otathan sinä minut mukaasi?"
keskeytti pieni, kultakiharainen poika kuninkaan ja kreivi Albertin
puheen, painautuessaan hellästi kuninkaan polvea vasten ja katseli
häntä rukoilevasti ystävällisillä, sinisillä silmillään. Hän oli juhlan
yhdeksänvuotias kuningas, pieni prinssi Valdemar. Kuningas katseli
kaunista poikaa sydämellisellä ilolla.

"Ensi kerran sinä pyydät mukaani", sanoi kuningas ja taputti
ystävällisesti poikaansa poskelle. "Kun sinä tulet kuninkaaksi, niin
elät sovinnossa koko maailman kanssa. Nyt sinä olet tavallasi kuningas,
poikani; mutta on parasta, että pysyt sanassasi, siksi kunnes tulet
isommaksi."

"Minä tahdon aina pysyä sanassani!" vastasi poika. "Minä tahdon elää
rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta hurskas arkkipiispa sanoi,
että ainoastaan Jumalan luona taivaassa on rauha, ja jokainen hurskas
kristitty saa taistella miehuullisesti Jumalan valtakunnan puolesta
täällä maan päällä. Jos minä kerran tulen oikeaksi kuninkaaksi ja käyn
sotia maani puolesta, niin täytyyhän minun siihen myöskin oppia, isä!
Minä tahdon oppia sinusta, voidakseni tulla kelpo kuninkaaksi niinkuin
sinä."

"Hurskaan Dagmarini poika!" sanoi kuningas liikutettuna. "Sinulla on
äitisi lempeä sydän, samoin kuin hänen silmänsä ja tukkansa. Tuskin
sinusta tulee suurta soturia. Mutta minä pidän huolen siitä, että
sinusta Jumalan avulla tulee onnellinen rauhan ruhtinas."

"Eikö minusta koskaan voi tulla oikeaa kuningasta?" kysyi poika, ja
kirkkaat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. -- "Minkätähden sinä
sitten annoit kruunata minut tänään kirkossa? Arvelihan arkkipiispa
minusta tulevan hyvän kuninkaan, ja kansa huusi ääneen ja iloitsi
siitä. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos minä en sinun laillasi voi
puolustaa kansaani ja pakoittaa jumalattomia pakanoita lakkaamaan
kristittyjä kiduttamasta?"

"Tästä päivästä alkaen sinä saat asemestarin, Valdemarini!" vastasi
kuningas. "Kun palaan takaisin, niin saat näyttää minulle mitä olet
oppinut, ja kun minä ensi kerran menen sotaretkelle, seuraat sinä
minua, siitä annan sinulle sanani."

Siten poika oli rauhoitettu. "Elä luule, isä, että olen pahoillani",
sanoi hän iloisesti, "minä uskallan jo ratsastaa harmaalla oriilla,
enkä minä enää koskaan itke, kun loukkaannun; silloin vain, kun sinä
olet vihanen ja sanot minua hennoksi, heikoksi tyttöpojaksi, tai kun
olen kiusannut Nikolaita --"

"Hyvä, hurskas lapseni!" keskeytti hänet Valdemar kiihkeästi,
painaessaan häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä. "Suokoon Jumala
sinun säilyttää rakastavaisen mielesi, siksi kunnes tulet vanhaksi
harmaapääksi; et sinä siltä ole arka ja pelkuri. Hän, joka on väkevä
heikoissa antaa sinulle voimia, niin sanoi autuas äiti-vainajasi."

Sen sanottuaan hän antoi pojan mennä takaisin kreivi Klaun pienen
Nikolain ja toisten leikkitoveriensa luo.

Kuningas oli liikutettu. Hänen hurskaan Dagmarinsa kuva esiintyi
taas elävänä hänen sielunsa silmille, ja hän tunsi mielensä lempeän
surulliseksi. Hän antoi kreivi Albertin valmistaa kaikki lähtöä varten
ja poistui linnan asesaliin pukeutuakseen sota-asuunsa.

"Jos hän nyt olisi elänyt", puheli hän itsekseen, "niin hän varmaankin
olisi rukoillut soaistujen pakanoiden puolesta, -- kenties hän
taas olisi kysynyt tartuinko minä aseisiin vain Jumalan ja pyhän
kristikunnan nimessä. -- Oi, Dagmar, Dagmar, mitä silloin vastaisin
sinulle? -- Ei, ei, minä en ole mikään pyhimys, -- enkä minä tahdo
teeskennellä itselleni. -- Anna minulle anteeksi, hurskas sielu --.
Vielä minä olen entinen maailmanlapsi enkä muuta voi. -- Voittoon ja
onneen Volmari syntyi! Oi Berengaria, uljas Berengariani! Vain sinun
uskalias henkesi ymmärtää minut. Sinun Valdemarisi pyrkii sinne, mihin
ylevät, näkymättömät henget hänet määräsivät."

Hän puki nyt ylleen kultaisen haarniskansa. Senjälkeen hän otti
sydämillä ja hopealehdillä koristellun kilpensä seinältä.

"Nuo uljaat leijonat eivät saa ruostua eikä joutua häpeään", sanoi hän,
"eivät myöskään sydämet. Ei, totisesti minä en tahdo olla julma, raaka
sotilas. Pakanallisten naisten ei tarvitse niiden onnettomien lailla
kirota minua ja tanskalaisia. Minä tahdon pitää ankaraa sotakuria.
-- Lempeys ja armahtavaisuus seuratkoot pyhän ristin ohella minun
miekkaani ja lippuani. Sanokoot minua kuinka maailmallismieliseksi
tahansa, minä sodin kuitenkin sekä kruunun että ristin kunnian
puolesta."

Nyt hänen katseensa osui liuskakivilattialla olevaan punaiseen
pilkkuun, jota turhaan oli koetettu poistaa ja jota oli koetettu
peittää vanhalla panssarilla. "Niin, täällä tuo kamala työ tehtiin,
-- täällä kiltaveljet murhasivat Niilo kuninkaan", sanoi kuningas
miettiväisenä -- "omat kansalaiset murhasivat heidän laillisen
kuninkaansa. Hm? Minuakin vastaan nuristaan -- myöskin Berengaariaa.
Sanotaan, että minä en teekään kansaani onnelliseksi. Haa, mikä onni
on heistä voittoa ja kunniaa suurempi? -- Onko Tanskalla Knuut Suuren
päivistä asti ollut kuningasta, joka olisi voimakkaampi, ja jolla
olisi ollut suurempi sotajoukko kuin minulla tällä hetkellä? Maksakoon
mitä tahansa, Valdemar Seierin täytyy ansaita nimensä." -- Sitten hän
tarttui miekkaansa ja kilpeensä ja poistui asesalista.

Puolta tuntia myöhemmin kuningas ajoi satamaan, ollakseen läsnä
sotaväen asettuessa laivoihin. Seuraavana päivänä nuori, kruunattu
prinssi Valdemar palasi seurueineen takaisin Riibehuusiin. Hänen
mahtava isänsä seisoi kaartuvan purjeen alla lohikäärmelaivallaan
ritariensa ja läänitysherrojensa ympäröimänä. Niiden hengellisten
herrojen joukossa, jotka seurasivat häntä tällä retkellä, oli paitsi
arkkipiispaa ja Pietari piispaa myöskin Slesvigin piispa Nikolaus
ja liiviläiset piispat Herman ja Theoderik. Hänen läänitysmiestensä
joukossa nähtiin tällä kertaa myöskin hänen uskollinen ja luotettava
ystävänsä, Rügenin urhokas ruhtinas Witzlaw. Suurimman pitkälaivan
kannella seisoi kreivi Otto, Sven Vahvan ja Veli Gamlingin kanssa,
friisiläisten joukossa, ja sadan pienemmän laivan etunenässä purjehti
Riisen Kaarlo kepeällä purjeveneellään, jonka keulaan uskalias
rakastaja oli panettanut Rigmorin nimen suurin kultakirjaimin.



KOLMAS LUKU.


Lindanissessa, lähellä sitä paikkaa, mihin Tallinna sittemmin
rakennettiin, ulkonee iso hietasärkkä Suomenlahteen. Siellä oli
linnoitus, jonka virolaiset olivat vahvasti miehittäneet kuullessaan
huhut Valdemarin tulosta, koska he pelkäsivät tanskalaisten juuri
siellä nousevan maihin.

Urhokkaat pakanat olivat kauan odottaneet tätä hyökkäystä, ja he olivat
varustautuneet puolustamaan epäjumaliaan ja vapauttansa viimeiseen
hengenvetoon. He olivat koonneet äärettömän joukon uskonveljiään
Preussista, Liettuasta, Semigalliasta ja Venäjältä, sekä olivat
uskoneet sotajoukkojen johdon etevimmälle semigallien vanhimmista,
vanhalle Westhardille. Hän oli yhtä tunnettu julmuudestaan kristittyjä
kohtaan kuin taisteluissa osoittamastaan viekkaudesta, urhoollisuudesta
ja pelkäämättömyydestä.

Näillä seuduin ei ollut milloinkaan ennen nähty näin suurta
sotilasjoukkoa koolla. Heidän voimansa oli niin suuri, että vanha
Westhard uskoi rohkeimmankin vihollisen peräytyvän heidät nähdessään.
Vaikka hän ei aikonutkaan ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Lindanissessa,
missä hän ei edullisesti voinut käyttää yhtaikaa koko voimaansa, oli
hänen mielestään kuitenkin suuri terassimainen hiekkasärkkä erittäin
sopiva hänen suunnitelmilleen. Hän antoi senvuoksi miehittää sen
ylhäältä alas asti niin taajaan, etteivät soturit voineet toisiltaan
liikahtaa. Samalla tapaa hän antoi miehittää sotureilla kaikki
senpuoleiset kukkulat, niin ettei meren puolelta voinut nähdä muuta
kuin kimaltelevia keihäitä ja kilpiä, ja ranta-alue näytti isolta
sotatantereelta, ollen niin täyteen ahdettu taisteluun valmiita miehiä,
ettei edes näkynyt jäävän sijaa ainoallekaan viholliselle.

Ylinnä töyrällä, suurella urhojen hautakivellä, seisoi vanha, kookas
pakanapäällikkö, yllään lyhyt karhunnahkanuttunsa, käsivarrellaan
vaskihelaisella häränpäällä koristettu tamminen kilpi ja kädessään
raskas sotanuija. Kaikki tunsivat hänen sankarivartalonsa ja punaisen
lentävän kukon, jota hän Rhadegas epäjumalan tavoin kantoi koristeena
karvaisessa lakissaan. Suurta sotakirvestä hän käytti sekä aseena
että johtosauvana, ja liikauttaessaan sitä, joko taivasta tai maata
kohti tiesi jokainen sotilas oliko hänen mentävä eteenpäin vai
peräydyttävä. Häntä lähinnä seisoivat virolaisten vanhimmat sekä
kaikki nuoret, voimakkaat sotapäälliköt, joiden joukossa erittäinkin
veti huomion puoleensa nuori, kaunis mies, jonka sotalakkia koristi
musta leijonanpää. Kukkuloilla paljasjalkaiset pakanapapit toimittivat
hirvittävän ihmisuhripalveluksen, uhreina olivat vangitut kristityt.
Hurjin, ulvovin lauluin he vihkivät sotilasten miekat onnettomien
uhrien verellä.

Kolme päivää pakanasotajoukko oli tässä asemassaan toimittanut
uhripalveluksensa. Neljäntenä päivänä aurinko oli jo korkealla
taivaalla, ja vanha Westhard neuvotteli kärsimättömänä virolaisten
vanhimpien ja päälliköittensä kanssa arvellen suuren laivaston, joka
oli nähty Itämerellä, kulkeneen toista tietä. Samassa kaikui huuto:
"Tuolta he tulevat, he tulevat!" Ja nyt nähtiin suuren mastometsän
liukuvan Suomenlahteen, ravakan kaakkoistuulen pullistaessa purjeita.

"Montako laivaa luulet heillä olevan, Kyriawan?" kysyi sotapäällikkö
nuorelta pakanalta, jonka lakkia leijonanpää koristi, annettuaan ensin
määräyksensä ja nähdessään nyt laivaston ohjaavan Lyndanissea kohti.

"Pitkälaivat ja purjelaivat yhteenlaskettuina kohonnee niiden luku
tuhanteen", vastasi nuori päällikkö, "mutta puolet niistä ovat aivan
pieniä."

"Siten siellä ei voi olla täyttä 70,000 miestä, soutumiehet siihen
laskettuina", sanoi sotapäällikkö. "Voitko nähdä siellä kuningaslaivan?"

"Minä näen suuren purppurapurjeisen laivan, jonka kokkaa koristaa
kultainen lohikäärme."

"Se on vanhan Volmarin lohikäärme!" sanoi Westhard. "Silloin on
kuningas heidän mukanaan, eivätkä he pelkää maalle nousua. Olkaamme
vain maltillisia, Kyriawan? Ei siitä ole apua, vaikka meitä olisi
kymmenenkin yhtä vastaan, ja sen, joka astuu askeleenkin eteenpäin,
silloin kun minä käsken peräytymään, annan minä nylkeä elävänä kuin
kristityn koiran!"

"Suuren Jumalani kautta!" sanoi Kyriawan synkkänä ja kosketti lakkinsa
leijonapäätä. "Jos minä saisin määrätä, niin ei ainoakaan tanskalainen
pääsisi elävänä täältä. Mutta te kai ymmärrätte asian paremmin, ankara
päällikkö."

"Joko he kaikki pakenevat, ennenkuin minun sotakirveeni laskeutuu",
sanoi Westhard, "tai he jäävät kaikki tänne minun korppieni
raadeltaviksi. Ymmärrätkö sinä nyt minut?"

Kyriawan kumarsi ääneti ja ratsasti heti senjälkeen pois kukkulalta
jakaakseen sotapäällikön käskyt.

Valdemar seisoi, yllään kultavarustukset, lohikäärmekeulassa
arkkipiispa Anteron ja Pietari-piispan välillä ja hän katseli
ihmeissään vihollisen rannikolle, missä keskipäivän auringon
hohteessa tuhannet kilvet ja keihäät kimaltelivat. Noin suunnatonta
sotilasjoukkoa hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja ensi kerran
elämässään hän tunsi olevansa ilman sitä rauhaa ja varmuutta, jolla hän
tavallisesti niin pelotonna kulki ylivoimaistakin vihollistaan vastaan.
Hän vaikeni ja huomasi monen urhokkaimmista sotureistaan kalpenevan:
itse kreivi Albertin rohkeat kasvot olivat hämmästyksestä jännittyneet
osoittaen hänen pitävän maallenousua täällä mahdottomana.

"Kirottua!" huudahti viimeinkin kuningas ja polkasi laivankantta. "Onko
tuo noituutta vai perkeleen häikäisypeliä? Vai ovatko koko maailman
pakanat kokoontuneet tänne minua pilkkaamaan? Kaikki purjeet alas!
Täällä olisi mieletöntä nousta maihin. Purjeet alas!" Kuninkaan käsky
kajahti nyt laivasta toiseen, ja kaikki purjeet liukuivat hitaasti
alas, ja koko laivasto seisattui. Hurja, hirvittävä pilkkahuuto kajahti
rannoilta, ja kauheasti meluten pakanat kohottivat rantakukkuloilta
pitkien seipäiden nenään uhrattujen kristittyjen vankien veriset päät.

Kuningas ja kaikki soturit seisoivat ääneti ja suuttuneina. Pietari
piispa asteli levottomana edestakaisin kannella ja toivoi vain voivansa
purkaa suuttumuksensa sanoiksi. Arkkipiispa Antero seisoi sillä aikaa
rauhallisena kädet yhteenliitettyinä ja näytti rukoilevan.

"No, mitä te sanotte, hurskas herra!" keskeytti viimeinkin kuningas
suuttuneella äänellä hänen hiljaisen hartaushetkensä.

"Tässä olisi hyvä neuvo parempi kuin parhain rukouskirja."

"Minun sieluni turvaa Herraan!" vastasi arkkipiispa juhlallisesti.
"Sillä hän on minun tukeni ja minun turvani."

"Jos hän on teidän kallionne, herra kuningas, niin silloin ette horju.
Hän on auttava meitä nimensä kunnian tähden ja vapauttava meidät, ja
hän antaa meille meidän syntimme anteeksi hänen nimensä tähden."

"Nyt ei ole aikaa saarnata meidän synneistämme, arvoisa herra!" sanoi
kuningas kärsimättömästi. "Sanokaa minulle vain voimmeko nousta täällä
maihin?"

"Eikö mikään raskas synti paina sieluanne, herra kuningas?" vastasi
arkkipiispa yhtä tyynesti, välittämättä kuninkaan kiivaudesta.
"Uskallatteko käsi sydämellänne sanoa: kuninkaan valtakunnan ja hänen
kunniansa puolesta tartuin miekkaan. Nouskaa maihin Jumalan nimeen.
Ja hän, joka on turvanne, ei anna meidän joutua häpeään ja pakanoiden
pilkattavaksi."

"Kuka on viaton ja vanhurskas Jumalan edessä?" sanoi kuningas
miettiväisenä. "Jos täällä tarvitaan synnitön sotajoukko voittoa
anastamaan, niin minun olisi pitänyt toivoa pyhimykset sotilaikseni ja
Jumalan enkelit ratsumiehikseni. Mitä te sanotte, piispa Pietari?"

"Me olemme kaikki syntisiä Jumalan edessä!" huudahti kiihkeä piispa
ja nousi ampumatelineille, niin että kaikki voisivat kuulla häntä.
"Jos Herra nyt vaatisi meidät tuomiolle, niin varmasti me kaikki
joutuisimme tuhon omiksi. Mutta meidän Vapahtajamme elää, ja hänen
avullaan me elämme ja voitamme. Katsokaa, tuolla he seisovat, Jumalan
nimen halveksijat, nuo pakanalliset hirviöt, jotka ovat murhanneet
meidän veljemme, ja repineet kristityiltä sydämet epäjumaliensa
verisiksi uhreiksi, -- katsokaa, tuolla he heiluttavat veljiemme päitä
keihäittensä nenässä. Elä laske vihollisten lukua, eläkä puhu hänen
voimastaan! Nouse maihin Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, herra
kuningas, ja minä sanon pyhän psalmien laulajan kera: Jumalattomat
ovat miekkansa paljastaneet ja pyssynsä jännittäneet tuhotakseen ne,
jotka vanhurskaat ovat; mutta ei liha meille mitään voi, kun henki on
mukanamme; heidän miekkansa tunkee heidän sydämiinsä, ja heidän luunsa
muserretaan, -- he hajoavat kuin akanat tuuleen, ja Herran enkelit
karkoittavat heidät pois, -- heidän tiensä on oleva pimeä ja liukas, ja
Herran enkeli seuraa heitä. Mutta meidän sielumme iloitsee Herrassa, --
se iloitsee hänen pelastamisestaan."

"Amen!" sanoi arkkipiispa, ja kuningas sekä kaikki sotilaat toistivat
sen.

Pietari piispa oli äskettäin toipunut ankarasta taudista. Hänen
kasvonsa olivat kuolemankalpeat, mutta hänen silmänsä loistivat, ja
hänen äänensä soi mahtavana kuin profeetallisen hengen innostamana.

"Aivan niin, uljas Pietari piispani!" sanoi kuningas iloisena ja mieli
rohkaistuna. "Te puhutte kuin oikea Jumalan mies, ja teidän sanaanne
minä tahdon luottaa. Purjeet ylös, maihin!" kajahti hänen voimakas
sotapäällikönäänensä, ja yleisten riemuhuutojen kaikuessa nostettiin
taas tuhannet purjeet. Laivasto ohjattiin suoraan rantaa kohti ja
ankkuroitiin. Taukoamattomassa nuolisateessa sotaväki soudettiin
maihin, samalla kuin viholliset peräytyivät päällikkönsä käskystä
rannikolta, antaen Valdemarin, hänen suureksi hämmästyksekseen,
esteettä tuoda koko väkensä maihin ja miehittää lahden ympärillä olevat
kukkulat.

"Hyökkää sinä, uljas Ottoni, friisiläistesi kanssa varustuksia
vastaan!" sanoi kuningas nuorelle sisarenpojalleen heti kun sotaväki
oli maissa. Ja kreivi Otto iloitsi saatuaan heti näin tärkeän tehtävän.

Nyt kuningas kääntyi kreivi Albertin puoleen. "Vihollinen koettaa
viekotella meitä satimeen", sanoi hän. "Tuskinpa he pelosta
peräytyivät. Heti kun varustukset ovat meidän, laajennetaan ja
vahvistetaan ne turvataksemme laivaston ja paluumatkan. Elkäämme
hätäilkö, Albert. Tänne me pian asetumme leiriin. Anna Riisen Kaarlon
ja Absalon Belgin sill'aikaa urkkia vihollisten liikkeitä."

Viisas sotapäällikkö hyväksyi kuninkaan varovaisuuden ja kiiruhti
täyttämään hänen käskyjänsä. Absalon Belgin hän löysi heti. Tämä
hypähti ratsunsa selkään ja lupasi hakea Riisen Kaarlon, mutta etsi
häntä turhaan puolen tuntia.

Jyrkän rantaäyrään seinämään oli muodostunut syvä luola: Tämän
syrjäisen paikan oli Pietari piispa valinnut asunnokseen teltan
asemesta, ja Riisen Kaarlo oli ollut avullinen valmistamaan hänelle
sinne olkivuoteen, tuoden hänelle laivasta ne vähät elintarpeet,
jotka hän halusi. Ihmeekseen Absalon Belg löysi vasta täältä luolan
ulkopuolelta Riisen Kaarlon harmaan ratsun, ja Ritari Kaarlo astui itse
niin omituisen juhlallisen näköisenä sieltä, kuin olisi hän nähnyt
henki-ilmestyksiä.

Heti kun ritari Kaarlo oli kuullut kuninkaan käskyn, hän tointui ja
hypähti sanaakaan sanomatta hevosensa selkään.

Sill'aikaa kun kreivi Otto reippaasti ja onnellisesti ryntäsi
vihollisen linnoitukseen uljaine friisiläisineen, ja muu osa
sotajoukkoa pystytti telttoja sekä vahvisti leiriä paaluilla ja
turpeilla, ratsastivat Riisen Kaarlo ja Absalon Belg korkealle mäelle,
mistä luulivat voivansa nähdä koko seudun. Oli kaunis ilta kesäkuun
alussa. Tie oli autio ja hiljainen. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä,
ja ilta-aurinko paistoi rauhallisesti sotaväen polkemalle ruohikolle
vihollisen lakeuksilla.

Kaarlo ritari ratsasti yhä ääneti ja mietteissään, ja Absalon Belg
odotti malttamattomana seuralaisensa itsestään kertovan mitä kummia
hänelle oli tapahtunut.

"Oliko siellä luolassa, mistä tulitte ulos, enkeleitä vai piruja,
ritari Kaarlo?" kysyi hän viimein. "Olettehan menettänyt siellä
puhelahjannekin. Minä voisin yhtä hyvin ratsastaa vakoilemaan jonkun
puupölkyn seurassa."

"Minä olin hurskaan piispa Pietarin luona", vastasi Kaarle; "hän tahtoo
elää erakkona tuossa luolassa, niin kauan kun leiri on Lindanissessa.
Hän on omituinen mies, ja elkää epäilkö, ettei keskustelu hänen
kanssaan voisi antaa maallikolle yhtä ja toista ajateltavaa."

"Piispa Pietari?" toisti Absalon Belg. "Jos tahdotte viisastua hänestä,
niin on teillä kylläkin ajattelemista. Minä luulen, että hän viimein
tekee meidät kaikki hulluiksi. En koskaan ole nähnyt häntä niin
omituisena kuin näinä päivinä. Hän on aivan haudasta nousseen ruumiin
kaltainen. Ja jokainen sana, minkä hän lausuu, vaikuttaa kuninkaaseen
ja meihin kaikkiin, aivan kuin hän olisi henkien näkijä tai profeetta.
Viisas Henrik Harpestreng pudistaa päätään arvellen, että hänen
tautinsa ja palava intonsa pyhään retkeen ovat sekoittaneet hänen
järkensä. Hän kuuluu sairastaessaan sanoneen olleensa viisi vuotta
kuolleena, mutta hän oli rukoillut Jumalaa, että pääsisi takaisin
ruumiiseensa, voidakseen ottaa osaa tähän ristiretkeen."

"Vaikka hän olisi sanonut taudistaan mitä hyvänsä", sanoi Kaarlo, "niin
minä tiedän varmaan, ettei Henrik Harpestreng eikä kukaan meistä tule
elinaikanamme niin viisaaksi kuin hän. Lukuunottamatta hänen veljiään
arkkipiispaa ja abotti Gunnaria Ömissa, lienee tuskin koko Tanskassa
niin oppinutta miestä."

"Olkoon hän kuinka viisas hyvänsä", sanoi Absalon Belg, "minä en
maksa paljoakaan hänen viisaudestaan, kun hän voi nähdä Roskikten
P. Luciuksen kirkontornissa enkelin uhkaavan miekallaan kuutamossa,
tai niinkuin hän hiljattain Ebeltolftin luostarissa kuuluu nähneen
vahakynttilöitä ja taivaallisia tulisoihtuja abotti Vilhelmin haudalla.
Huonon onnensa jälkeen Lenan taistelussa hän on varmaan katumuksesta
valvonut ja paastonnut yli voimainsa. Eikä ole ihmekään, että hän nyt
näkee niin monta aurinkoa ja kuuta taivaalla."

"Sanottakoon mitä tahansa", virkkoi Kaarle totisesti. "Hän on hurskas
ja jumalinen mies, ja jos jotakin ihmistä pidettäisiin taivaallisten
ilmoitusten antajana, niin minä en tiedä ketään, joka olisi siihen yhtä
arvokas kuin hän."

"Mutta hiisi vieköön, onhan se hulluutta!" kiivaili paksu ritari;
"hänhän luulottelee olevansa kuninkaan suojelushenki, ja ettei onni
seuraisi kuningasta, jos hän jättäisi hänet. Vieläpä hän väittää
lukeneensa kuninkaan elämänvaiheet kirjasta, jota kellään muulla ei
ollut muka valta avata -- ja mitä liekään vanha Saxo puhunut hänelle
kuolinhetkellään" -- --

"Ei puhuta sellaisista hämäristä ja salaperäisistä asioista, jalo
ritari", keskeytti Kaarlo hänet levottomana. "Sellaisia ei ole hyvä
mietiskellä: niihin ei järkemme ulotu. Pitäkäämme täällä silmät auki ja
elkäämme unohtako mitä varten olemme tänne lähteneet."

"Täällä ei näy missään vihollisia", virkkoi Absalon Belg hämmästyneenä
Kaarlon levottomuudesta ja hänen salaperäisestä harvasanaisuudestaan,
jolla hän yritti saada keskustelun lakkaamaan. "Mutta enhän minä
saanutkaan tietää mitä suuri Pietari-erakko on saarnannut teille
luolassaan", jatkoi hän. "Sieltä ulos tullessanne näytitte siltä
kuin olisitte ladelleet alas yläilmoilta. Taisipa hurskas piispamme
ajaa haaveet teidänkin päähänne! Olkaa varuillanne, ritari Kaarlo.
Haaveileminen kuuluu olevan hyvin tarttuvaista. Olen jo kauan huomannut
teidän olevan liian herkkätunteisen. Lapsuudessanne te olette kuullut
Saxon kertovan niin monta ihmeellistä kertomusta ja satua, että kaikki
yliluonnollisimmatkin asiat näyttävät teistä mahdollisilta."

"Anteeksi, jalo ritari", vastasi Kaarlo kiivaasti. "Turhanpäiväisessä
viisastelussanne ja tyhmänylpeydessänne te ja kaikki itserakkaat
ihmiset luulette ainoastaan sen olevan totta ja varmaa, jota voi
käsin koskea ja tunnustella. Ellen uskoisi jo tässä maailmassa olevan
korkeampaa luontoa, puhtaampaa hengen ja ruumiin, taivaallisen ja
maallisen yhtymää, kuin minkä jokapäiväisestä elämästä tunnemme,
olisi kaikki mitä näen ja kuulen täällä maailmassa minulle hyvinkin
vastenmielistä. En voi sanoa teille enkä kenellekään sitä, minkä
Pietari piispa minulle tänään uskoi. Te vain pilkkaisitte sitä tai ehkä
säälien puistaisitte päätänne sekä minulle että Pietari piispalle, ja
sanoisitte meidän olevan hiukan päästä pyörällä."

"Nyt te ette saa minulta rauhaa, ennenkuin olette sanonut minulle sen!"
alkoi Absalon Belg taas puhua, käyttäen kaikki suosittelukeinonsa
voittaakseen Kaarlon luottamuksen. Näyttipä hän jo lopulta olevan
taipuvainen pitämään Pietari piispan innostusta tähän pyhään sotaan
jonkinlaisena jumalallisen ilmestyksen aiheuttamana.

"Jos te ritarikunnianne kautta takaatte minulle vaitiolonne", sanoi
vihdoinkin Kaarlo myöntyen, koska itsekin suuresti halusi jollekin
keventää sydäntään, "niin ei mikään estä minua puhumasta."

Absalon Belg lupasi olla siitä puhumatta.

"Tietäkää siis", alkoi Kaarlo kiihkeästi kertoa, "meitä uhkaa täällä
suuri onnettomuus. Mutta jos kadumme syntimme ja teemme parannuksen,
lähettää Herra meille avun hädässämme; ainoastaan siten me voimme
voittaa -- ja minä", tässä hän pysähtyi punastuen, "elkää uskoko sitä
ylvästelyksi! minä tunnen liiankin hyvin miten arvoton olen siihen
-- minut on määrätty pelastuksen välikappaleeksi monelle, jos minä
vain nöyränä ja hurskaana tottelen ja otan vaarin ylhäältä tulevasta
merkistä."

"Elkää pahastuko rohkeaa huomautustani, ritari Kaarlo!" vastasi
Absalon Belg, koettaen vaivoin pidättää nauruaan. "Joko hurskas piispa
on mielipuoli tai hän aikoo käyttää hyväkseen teidän ja sotamiesten
herkkäuskoisuutta hurskaaseen ilveilyyn. Heittäkää mielestänne mokomat
ajatukset! Elkäämme odottako muita ihmetekoja kuin niitä, jotka teidän
miekkanne ja uskollisuutenne kuninkaalle saavat aikaan, taistellessamme
aivan luonnollisin keinoin kristinuskon ja oikean asian puolesta!"

"Minä kunnioitan suuresti teidän tervettä järkeänne ja ritarillista
kuntoanne", vastusteli Kaarlo suuttuneena, "mutta minun täytyy suoraan
sanoa, etten usko teidän ymmärtävän henkisiä asioita. Minua ei
ihmetytä, että te näette vain hulluutta ja viekasta juonittelua siellä,
missä minä kunnioitan näkymättömien voimien ihmeellisiä viittauksia ja
sallimuksen määräyksiä. Minua vain suututtaa, että avomielisyydessäni
olen joutunut teidän pilkkanne ja halveksimisenne esineeksi. Mutta
olkoon menneeksi! Me saamme kohta nähdä paljonko meitä täällä auttaa
teidän maailmallinen viisautenne ja kaikki ihmisvoima!"

Sen sanottuaan Kaarlo kannusti kimoansa ja ratsasti nelistäen ylös
mäentöyräälle, mistä hän laskeutuvan auringon viimeisten säteiden
valossa silmäili seutua. Iso metsä rajoitti näköalan eteläpuolelta, ja
hänen terävä katseensa huomasi metsän laidassa vihollisen etuvartion.

"Te olitte oikeassa!" huusi Absalon Belg ja saavutti hänet nopeasti.
"Meidän olisi ollut parasta pitää silmät aula eikä lörpötellä merkeistä
ja ihmeistä. Katsokaapas vain taaksenne, Riisen Kaarlo!"

Kaarlo loi pikaisen katseen taakseen ja huomasi hämmästyksekseen kahden
vihollisparven vastakkaisilta puolin ajavan heitä kohti, siten aikoen
sulkea heiltä paluumatkan. "Nyt meidän täytyy antaa heidän lyödä meidät
kuoliaiksi tai antautua", sanoi Absalon Belg.

"Tai murtautua miehuullisesti läpi!" huudahti Kaarlo paljastaen
miekkansa.

"Jos minä olisin teidänlaisenne harras ihmeidenuskoja, niin luulisin
sen mahdolliseksi!" vastasi Absalon Belg paljastaen hänkin miekkansa.
"Ehkä tämä onkin se onnettomuus, jota meille on ennustettu. Pitäkää
nyt huoli siitä, että löydätte merkin millä pelastumme tästä
pälkähästä! Jos se teille onnistuu, niin uskonpa teidän todella olevan
ihmeidentekijän."

"Elkää pilkatko, herra ritari, ettemme häpeällisesti riidellen kohtaisi
vihollista. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme. Jos kaadumme, ei
meiltä enää vaadita sen enempää tässä maailmassa. Täyttäkööt sitten
muut sen, mihin meitä ei ole katsottu kyllin arvokkaiksi!"

Näin sanoen Kaarlo ratsasti vihollisten suljettua ratsuparvea kohti,
katsomatta seurasiko hänen asetoverinsa häntä vai ei. Absalon Belg
saavutti hänet heti hengästyneenä, ja heidän uhkarohkea yrityksensä
oli vähällä onnistua. Heidän ensimäinen, tulinen hyökkäyksensä kaatoi
kaksi vihollisen ratsumiestä, ja jono oli murrettu. "Nyt joutuin
eteenpäin!" huusi Absalon Belg ja kannusti kepeää juoksijaansa. Mutta
Kaarloa hävetti kääntää viholliselle selkänsä; hän käänsi ratsunsa
hillittömässä taisteluinnossaan. Absalon Belg kirosi hänen kiivauttaan,
mutta kääntyi myöskin ja kiirehti hänen avukseen. Vielä kaatui yksi
vihollisten ratsumies, mutta samassa silmänräpäyksessä ympäröi
uskaliaita ritareita sata ojennettua keihästä. He olisivat epäilemättä
tulleet joka puolelta muserretuiksi, ellei voimakas, miehekäs ääni
olisi huutanut muutamia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet, ja nuori
pakanapäällikkö osoitti sotalakiansa mustaa leijonaa.

"Me antaudumme uskollisuus- ja suojeluslupaa vastaan!" huusi Absalon
Belg ja ojensi vihollispäällikölle miekkansa. Kaarlo purasi suuttuneena
alahuuleensa pudottaen miekan haavoittuneesta kädestään. Päällikön
viittauksesta molemmat olivat silmänräpäyksessä sidotut.

"Jos Musta suo meille voiton, niin hän saa teidät luineen, lihoineen",
ärjäsi hurja Kyriawan. "Te olette jalompi uhri kuin sata härkää."

Vangitut ritarit kalpenivat. Ja ratsujoukon ympäröiminä täytyi heidän
nyt seurata Kyriawania ja hänen ylpeitä maanmiehiänsä metsään.



NELJÄS LUKU.


Kun nuo molemmat nuoret ritarit eivät palanneet, tuli kuningas hyvin
levottomaksi ja lähetti suuren sotilasjoukon tutkimaan seutua ja
vihollisen asemaa. Etenkin arkkipiispa sekä Pietari piispa olivat
levottomia Riisen Kaarlosta, ja Pietari piispa sulkeutui äänetönnä ja
miettiväisenä luolaansa.

Varustukset olivat valloitetut ja vahvistetut. Kun vihollista ei
alkanut näkyä, aikoi kuningas kulkea eteenpäin sisämaahan. Muutamia
päiviä kului neuvotteluihin ja varustautumiseen. Eräänä päivänä,
kun kaikki jo olivat lähtövalmiina, ilmoittautui suuri lähetystö
virolaisten vanhimpia. Kuningas, joka paraikaa oleskeli Liivinmaalta
karkoitetun piispa Theoderikin teltassa, vastaanotti heidät siellä ja
kuunteli iloisesti ihmetellen heidän asiaansa. He lupasivat nimittäin
täydellisesti antautua ja halusivat tulla kastetuiksi. Arkkipiispa sekä
muutamat muista piispoista kastoivat heidät heti riemuiten rannalla,
minne kuningas tärkeimpine sotapäälliköineen ja ritareineen oli
saattanut heidät.

Mutta Pietari piispa astui ulos luolastaan ja pudisti arvelevan
näköisenä päätään. Hän ei halunnut kastaa ketään heistä, vaan
lähestyessään kuningasta hän kuiskasi salaa muutaman sanan hänen
korvaansa. Mutta kuningas ei siitä välittänyt, sillä kiihkeä piispa
näytti hänen mielestään päivä päivältä käyvän yhä sekavammaksi ja
omituisemmaksi. Pakanalliset lähettiläät olivat vakuuttaneet kaikkien
heidän heimolaistensa antautuvan ja saapuvan kastettaviksi, he olivat
myöskin luvanneet vapauttaa molemmat vangitut ritarit. He vahvistivat
nämä lupauksensa valalla ja monin omituisin elein heitellen kiviä
päänsä yli veteen. Saatuaan runsaat lahjat kuninkaalta he palasivat
takaisin maanmiestensä luo.

Heidän poistuessaan Pietari piispa seurasi heitä vähän etempää ja näki
mitä oli epäillytkin: he pesivät huolellisesti päänsä ensimäisessä
vedessä, mikä heidän tielleen osui. Hänen mielestään tämä oli varma
osoitus siitä, että he olivat ainoastaan petollisessa tarkoituksessa
käyneet kristittyjen leirissä ja vain ulkokultaisesti ottaneet kasteen,
mistä he näin huuhtoutumalla jouduttautuivat vapautumaan. Hän kiirehti
heti kertomaan sen kuninkaalle ja kreivi Albertille. Mutta hänen
salaperäinen olentonsa sekä omituiset, kiihkeät liikkeensä vahvistivat
vielä enemmän sitä luuloa, joka jo oli levinnyt hänestä, että hän oli
sairas ja mielenhäiriössä, eikä senvuoksi otettu ollenkaan huomioon
hänen varoituksiaan. Hän uhkaili kuningasta Jeremian ankarin sanoin ja
palasi uhkaavana onnettomuusprofeettana takaisin luolaansa.

Vangitut ritarit eivät olleet vielä seuraavan päivän iltanakaan
palanneet, eikä vihollistakaan ollut sen enempää näkynyt tai kuulunut.
Kuninkaalla oli vakava sotaneuvottelu teltassaan, mutta sotaväki
vietti leirissä iloista elämää, uskoen koko sotaretken loppuneen ilman
ainoaakaan miekanlyöntiä.

Eräässä suurimmista teltoista Sven Väkevä ja Veli Gamling istuivat
oluthaarikan ääressä själlantilaisten ratsumiesten, haarniskasoturien
ja jousimiesten kanssa. He puhelivat Otto keisarin paosta ja
kaksintaistelustaan molempien keisarillisten ritarien kanssa. Kaikki
ylistivät kuninkaan urhoollisuutta.

"Mutta mitä sanotte kuningattaresta?" alkoi Veli Gamling puhua.
"Enpä ole ikinä nähnyt ihanampaa ja uljaampaa naista. Totisesti,
keisarilliset pelkäsivät enemmän häntä kuin meitä kaikkia yhteensä."

"Eipä se mikään ihme ole", sanoi eräs vanhemmista ratsumiehistä. "Kuka
ei häntä pelkäisi? Paholainen itse kimmeltää hänen mustista silmistään.
Ettekö ole kuulleet mitä hän sanoi kuninkaalle hääpäivän jälkeisenä
aamuna, ja mitä kansa yleisesti hänestä laulaa Tanskassa. Hän tarttui
haarikkaan ja alkoi laulaa:

    "Jo aamulla, ennen koittoa koin,
    Hän huomenlahjaa pyysi noin:
    'Herrani, Samsö mulle anna,
    Ja joka immeltä kruunu kanna.'
       Voi häntä Bengjerdiä, voi!"

[Katso laulua kuningatar Beengjerdistä keskiaikaisissa tanskalaisissa
kansanlauluissa.]

"Suu kiinni, se on typerä häväistyslaulu!" huusi Veli Gamling, "sen
on kyttyräselkäinen Klaus Klumpe sepittänyt senvuoksi, ettei saanut
toivomiaan rikkauksia typeryyksiensä palkaksi."

"Laulakaa te vain laulunne loppuun!" huusi joukko själlantilaisia
ratsumiehiä. "Laulu on hyvä, eikä hän ole sen parempaa ansainnut. Mitä
kuningas vastasi?"

"Kuningas sanoi: ei", jatkoi vanhus. "Hän puhui köyhien neitosten
puolesta. Mutta nainen kärtti yhä häntä." Ja nyt hän taas lauloi:

    "Suvaitkoon, herrani, tahtoni täyttää:
    Ei naiset saa punakangasta käyttää
    Ja tuota ma, herrani en nähdä julkee,
    Kun ratsulla hyvällä talonpoika kulkee!
       Voi, häntä Bengjerdiä, voi!"

"Kyllä hän joutuu häpeään, jos rohkenee ottaa meiltä meidän hyvät
hevosemme, häpeä totta maar' tulisi osakseen!" huusivat kaikki
ratsumiehet ja toistivat laulun loppusäkeen. "Jatka! mitä kuningas
siihen vastasi?"

"Hän vastasi kieltävästi ja puhui kauniisti sekä naisten että
talonpoikien puolesta, mutta nainen yhä kiusasi häntä. Hän tahtoi
ympäröidä rautakahleilla koko maan, niin ettei ainoakaan elävä olento
pääsisi ulos eikä sisään joutumatta tullin kiusattavaksi, sitäpaitsi
köyhät talonpojat saivat viedä hiiliä ja puita Riiben sepille, joille
porvarit saivat palkat maksaa; mutta silloin kuningas löi vuoteen
laitaan niin että jyrähti." Näin sanoessaan puoleksi humaltunut
ratsumies löi telttapöytään ja lauloi:

    "Mun taattoni ennen vallitsi maan,
    Ja hän peri valtikan taatoltaan.
    Tavaroita talonpoikain, porvareiden
    Tanskan kuninkaat ei ryöstä turhaan."

"Hyvin vastaakin Valdemar kuningas -- eläköön kuningas Valdemar! Konna
se, joka ei juo tätä maljaa!" huusivat kaikki ratsumiehet kilvan ja
tyhjensivät haarikkansa.

"Sen maljan minä juon sydämeni pohjasta!" sanoi veli Gamling ja
joi haarikkansa tyhjiin. "Eläköön kuningas, mutta totta totisesti
kuningatar myöskin, ja jos te laulatte vielä ainoankin häväistyslaulun
uljaasta, jalosta kuningattaresta -- niin kaikkien pyhimysten ja
perkeleiden kautta, te joudutte tekemisiin minun kanssani, vaikka teitä
olisi sata roistoa ja ryökälettä ympärilläni!" Hän löi samalla niin
voimakkaasti haarikkansa pöytään, että se halkesi.

"Elkää välittäkö tuosta karanneesta munkista, toverit!" huusi nyt
eräs nuori, voimakas haarniskasoturi ja nousi. "Noilla friisiläisillä
suupalteilla ei ole oikeutta kieltää meitä laulamasta eikä juomasta!"

"Laula, laula!" huusivat kaikki ratsumiehet ja jousimiehet nousten
paikoiltaan.

"Niin, mihin me nyt lopetimmekaan?" sanoi vanha soturi epäröiden,
luoden aran katseen Veli Gamlingiin ja Sven Väkevään, jotka
kuiskailivat keskenään ja puivat mahtavia nyrkkejään.

"Pahus vieköön, toveri, etkö sinä uskalla enää laulaa?" huusi
nuori, riidanhaluinen haarniskasoturi. "Kyllä meitä on täällä siksi
monta själlantilaista, ettemme anna parin friisiläisen täällä meitä
komennella. Jos sinä et uskalla, niin minä uskallan, ja jos tahdotte
tietää mitä kuningatar sanoi, niin kuulkaa!" Ja nyt hän lauloi
rehennellen:

    "Mitä tarvitseisi talonpoika enempää
    Kuin vitsasoven sekä veräjän?
    Mitä muuta tarvitseis hän konnulleen
    Kuin yhden lehmän sekä härkämullikan?
       Voi häntä, Bengjerdiä, voi!"

Mutta tuskin nuori haarniskasoturi oli ehtinyt laulaa laulun loppuun,
ennenkuin hän kellahti kumoon, raskaan oluthaarikan sattuessa hänen
otsaansa. Samassa Veli Gamling ja Sven Väkevä hypähtivät pöydän
yli ratsumiesten joukkoon, ja siellä syntyi niin tuima ottelu,
että molemmat friisiläiset urhot väkevyydestään ja taitavuudestaan
huolimatta olivat vähällä menettää henkensä, elleivät he olisi saaneet
pikaista apua tovereiltaan ja maanmiehiltään, jotka joukottain
riensivät sinne ja sekaantuivat tappeluun.

Tästä johtunut meteli kuului pian kuninkaankin telttaan, ja hän lähetti
heti kreivi Albertin pitämään ankaraa tutkimusta sekä rankaisemaan
syylliset. Suurella vaivalla, ainoastaan sotamiesten joukossa
nauttimansa kunnioituksen nojalla, vakavan sotapäällikön onnistui
rauhoittaa heidät. Kun tappelu viimeinkin oli tauonnut, ja muutamat
soturit olivat saaneet rangaistuksensa, lauloivat själlantilaiset vielä
myöhään yöhön häväistyslauluja kuningattaresta, ja kuningas kuuli
suuttuneena tuon vihatun loppusäkeen:

    "Voi häntä, Bengjerdiä, voi!"

tai niinkuin muutamat lauloivat:

    "Häpeä hälle, Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"

Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän aikoi juuri
lähettää ankaran käskyn tyhmänrohkeiden kapinallisten rankaisemiseksi,
kun samassa kaikui kautta leirin huuto: "Vihollinen! vihollinen!"
ja silmänräpäyksessä vallitsi koko leirissä sellainen epäjärjestys
ja sekaannus, että päälliköiden oli mahdotonta koota miehistöänsä.
Kuningas tarttui aseisiinsa ja kiirehti ulos teltastaan. Oli pimeä,
myrskyinen yö. Tulisoihdut sammuivat. Sotilaat juoksivat edestakaisin.
Viideltä eri taholta leiristä kaikui kauhunhuutoja ja aseiden
kalsketta, ja joka viideltä taholta hyökkäsivät viholliset esiin
hurjin, ulvovin sotahuudoin. Kuningas, kreivi Albert sekä kreivi Otto
heittäytyivät ratsujensa selkään. Turhaan kuningas koetti palauttaa
sotajoukkoa järjestykseen. Kun vihollinen oli saatu hätyytetyksi
pois yhdeltä puolelta, tunkeutui se sitä voimakkaammin neljältä
muulta suunnalta, ja pimeys teki kaiken vastarinnan turhaksi. Joukko
pakanoita, petolliset lähettiläät etumaisina, tunkeutuivat piispa
Theodorikin telttaan, missä he edellisenä päivänä olivat nähneet
kuninkaan. He arvelivat sen kuningasteltaksi ja murhasivat piispan,
luullen häntä kuninkaaksi. He laahasivat pahoin runnellun ruumiin
mukanaan ja huusivat: "Kuningas on kaatunut! Kuningas Valdemar on
kaatunut!"

Kun tanskalaiset kuulivat tämän, oli pelko ja sekaannus vieläkin
yleisempi.

Uupuneena turhista ponnistuksistaan kuningas pysäytti ratsunsa ja loi
epätoivoisen katseen taivasta kohti. "Armias jumala!" huudahti hän.
"Oletko hyljännyt minut tänä onnettomuuden yönä!"

"Jos te vain teette parannuksen, soaistu kuningas, niin Jumala kyllä
armahtaa teitä!" kaikui samassa tuttu, voimakas ääni hänen korvaansa.
Pietari piispa oli pysäyttänyt mustan oriinsa hänen viereensä pidellen
palavaa tulisoihtua kädessään. Hänen lumivalkea tukkansa liehui
kalpeiden soihdun valaisemien kasvojen ympärillä, ja hänen palava
katseensa melkein hirvitti kuningasta.

"Herra rankaisee ylpeitä", sanoi piispa käheällä äänellään ja heilautti
säkenöivää soihtuaan, "vain nöyrille Hän antaa armonsa. Nöyrtykää,
herra, kuningasten kuninkaan edessä! Vannokaa hänelle tekevänne
katumuksen ja parannuksen! Luvatkaa minulle pyhästi, ettette ikinä
enää tahdo kuunnella ylpeän Berengarian neuvoja ja rasittaa kansaa yli
sen voimien! -- Antakaa takaisin pyhän Nikolauksen kirkkovero, se oli
julkeaa kirkonryöstöä!"

"Kuolema ja kirous! Mitä te uskallattekaan sanoa minulle, hurja
mielipuoli!" huudahti kuningas katkeroituneena ja kohotti kiukustuneena
miekkansa piispan kalpeita kasvoja ja valkeata päätä kohti.

"Taivaan Jumalan nimessä! Hillitkää vihanne, herra kuningas!" -- huusi
nyt arkkipiispa Antero ja ratsasti, arkkipiispallinen juhlapukunsa
yllään, kuninkaan ja Pietari-piispan vähin. "Elkää tehkö väkivaltaa
Herran palvelijalle senvuoksi, että hän sanoo teille totuuden! Minäkin
tahdon sanoa sen teille: Herran suojeleva käsi on jättänyt teidät
teidän syntienne tähden, ja jos te ette tänä hetkenä lupaa katua, niin
totisesti me kaikki hukumme."

"Jumal'auta, ovatko he kaikki riivattuja", mutisi kuningas. "No niin,
kunnianarvoisa herra!" sanoi hän ääneen ja tyyntyneenä. "Minä lupaan
katua ja tehdä parannuksen, jos se on niin välttämätöntä. Mutta tässä
ei ole aikaa katumusharjoituksiin. -- Minkä neuvon voitte te antaa
minulle tässä helvetillisessä hädässä ja sekaannuksessa?"

"Nyt on pyhän Vitiuksen ja Modestuksen päivä" [15 päivä kesäkuuta],
alkoi Pietari piispa taas puhua. "Se on oleva merkkipäivä Tanskan
historiassa, samoinkuin pyhän Laurentiuksen ilta. Olkoon se kaikkien
Tanskan miesten katumus- ja paastoilta, herra kuningas, kahdentoista
vuotiaasta pojasta ikäloppuun vanhukseen!"

"Hyvä on, paastotkaamme Jumalan nimeen vaikka iankaikkisesti!" huudahti
kuningas kärsimättömänä. "Mutta mitä apua meillä siitä nyt on?"

"Mikä apu Herran valosta on, sen voivat teidän ruumiilliset silmänne
jo nyt nähdä", vastasi Pietari piispa viitaten itään, mistä ensimäisen
aamunsarastuksen valo levisi leiriin, "ja katsokaa tuonne, herra
kuningas! Jos näen oikein, niin pakenee nyt vihollinen rantatörmältä
urhoollisen Winzlawin takaa-ajamana."

"Tältä vuorelta minä rukouksen voimalla näytän teille tien voittoon!"
sanoi arkkipiispa rauhallisesti ja liitti kätensä yhteen.

"Mutta tuolla pakenevat tanskalaiset ratsumieheni. Eteenpäin!" huusi
kuningas ja käänsi ratsunsa.

"Ei, jääkää, minä rukoilen teitä, herra kuningas!" huusi Pietari
piispa niin käskevästi, että kuninkaan tahtomattaankin täytyi totella.
"Näettekö minne virolaiset pysähtyvät? Ja katsokaa, tuolla palauttaa
kreivi Albert pakenevat. Tuolta tulee kreivi Otto ja friisiläiset!
Antakaa sotajoukon rauhallisesti kokoontua teidän ympärillenne ja elkää
laiminlyökö aamurukousta! Ennen auringon nousua ei meidän aikamme ole
tullut."

"Jumalan nimessä, oletteko loihtija, hurskas herra?" huudahti kuningas
ihmeissään. "Te olette oikeassa, nyt kaikki järjestyvät! Kiitetty
olkoon Herra!"

"Iankaikkisesti, amen!" lisäsi Pietari piispa. "Mutta turvatkaa Häneen,
ja kuulkaa minua. Viholliset peräytyvät vain palatakseen heti entistä
lukuisampina. He ovat nähneet meidät heikkoudessamme, -- osoittakaamme
heille mistä me etsimme voimaa!"

"Hän on oikeassa, herra kuningas!" sanoi arkkipiispa. "Antakaa
sotajoukon polvistua rukoukseen. Se hetki ei ole hukkaan kulutettu,
jona varustaudutaan taivaallisilla aseilla."

"Minun täytynee uskoa teitä, te hurskaat herrat!" sanoi kuningas,
ja heti kun sotajoukko oli kokoontunut, hän antoi sen rauhallisesti
asettua taistelurintamaan leirin edustalle ja -- välittämättä vähääkään
vihollisten uhkaavista pilkkahuudoista, ja sen yhä kasvavien joukkojen
voimakkaista hyökkäyksistä -- hän käski sotajoukon polvistua ja yhtyä
tavanmukaiseen aamuvirteen.

Kuningas laskeutui myöskin hevosensa selästä ja polvistui yhdessä
arkkipiispan ja Pietari piispan kanssa sotajoukon etunenään. Syvät
virrensävelet kohosivat voimakkaina ja juhlallisina kohti rusottavaa
aamutaivasta, ja pakanasotajoukon hurjat, ulvovat huudot vaikenivat.

Samassa aurinko nousi.

"Nyt Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, eteenpäin!" huusi kuningas
ja hypähti valkoisen, panssaroidun sotaratsunsa selkään. Ja niin alkoi
tuo suuri, merkillinen Volmar-taistelu, jolla oli niin merkitsevä
vaikutus Vironmaan kohtaloon.

Oikeastaan taistelun nimi johtui Valdemarista, eikä Volmar kaupungista,
jonka lähistöllä se ei ollut. Lähellä Lindanisseä ja myöhemmin
rakennettua Rääveliä, niinsanotun suuren Rantavuoren takana olevilla
monilla kukkuloilla oteltiin tuo merkillinen taistelu.

Pakanoiden miesvoima oli tuntuvasti suurempi, ja vanha Westhard
johti heitä erinomaisen viisaasti ja taitavasti. Missä vain hänen
sotalakkinsa punainen kukko loisti, sieltä useimmin tanskalaiset
väistyivät. Mutta kun kuningas huomasi tämän, hyökkäsi hän itse
sotajoukon päävoiman etunenässä tätä paikkaa kohti. Sillävälin kreivi
Albert torjui onnellisesti urhokkaiden venäläisten apujoukkojen
hyökkäykset, ja kreivi Otolla ja hänen keveillä ratsumiehillään oli
täysi työ tehdessään vastarintaa nuorelle, uskaliaalle Kyriawanille.

Yli puolen päivää jatkettiin taistelua molemmin puolin urhoollisesti
ja sitkeästi; mutta viimein tanskalaiset alkoivat uupua; vihollinen
sitävastoin sai yhä uusia virkeitä sotilaita, ja heidän joukkonsa
oli niin suuri, että vaikka heitä olisi kuinka paljon kaatunut, he
näyttivät vain sitä moni lukuisimmilta. Mutta nyt sattui tapahtuma,
joka kokonaan näytti vievän voiton pakanoiden puolelle. Urhokas
Kyriawan oli huomannut tanskalaisten taistelevan parhaimmassa
järjestyksessä ja voitollisimmin siellä, missä joukkojen päälippu
liehui. Kuningatar Dagmarin hurskas käsi oli kirjaillut lippuun
kuninkaan vaakunan: kolme hopeansinistä leijonaa. Lippu oli pystytetty
kukkulalle, mistä sen koko sotajoukko voi nähdä. Lähinnä sitä
taistelivat Otto kreivin johdolla juutilaiset ja urheat friisiläiset,
Veli Gamling ja Sven Väkevä ensimäisinä. Kyriawan sai viekkaan
sotajuonen avulla houkutelluksi tulisen Otto kreivin ja molemmat
friisiläiset urhot ratsumiehineen poistumaan kukkulalta. Kyriawan
antoi virolaistensa paeta heitä ja itse hän ratsasti pienen, valitun
ratsumiesjoukon kanssa vastakkaiselta taholta kukkulalle, ryöstäen
sieltä lipun uskomattoman rohkeasti.

Kun nyt tanskalaiset eivät enää nähneet suuren, kuninkaallisen lippunsa
liehuvan, olivat he kuin salaman lyömiä pelästyksestä, ja sotajoukossa
syntyi niin suunnaton sekaannus, että itse kuningas ja kreivi Albert
menettivät kaiken toivon, arvellen heidän varmasti joutuvan tappiolle.

Mutta nyt huusi Pietari piispa kovalla äänellä: "Katsokaa taivaalle,
kristityt miehet! Elkää joutuko epätoivoon! Näettekö merkin ylhäällä?"

Sotilaat pysähtyivät ja katsoivat taivaalle missä valkoisen ristin
koristama suuri, punainen lippu liiteli myrskyn pyörteessä heidän
ylitsensä.

"Mitä korkeammalle se kohoaa, sitä lähempänä on voittomme!" kaikui
voimakas ja valtava ääni ikäänkuin jättiläistorvesta, eikä kukaan
huomannut mistä se kuului, mutta moni uskoi sen tulleen taivaasta.

"Katsokaa, se on taivaallisen kuninkaamme lippu!" huusi Pietari piispa.
"Vain sen avulla me voitamme, mutta jos se joutuu vihollisten käsiin,
niin silloin me olemme totisesti hukassa!"

"Ihme! ihme!" huusivat kaikki hämmästyneinä, lipun liidellessä
korkealla heidän päänsä päällä. Myrsky kuletti sen vihollisen leiriä
kohti, eikä kukaan ulottunut sitä kiinniottamaan.

"Eteenpäin! Eteenpäin!" huusi piispa. "Pelastakaa taivaallinen lippu!"
ja sillä innolla ja voimalla, minkä ainoastaan jumalallinen ihme näytti
voivan heissä sytyttää, syöksyivät kiihoittuneet sotilaat eteenpäin.

Lipun näin liidellessä molempien sotajoukkojen yli Riisen Kaarlo ja
Absalon Belg seisoivat aseettomina virolaisen jalkaväen ympäröimällä
kukkulalla. Heiltä oli aseet riistetty, ja heidät, sekä joukko muita
kristittyjä vankeja, oli määrätty uhrattaviksi heti taistelun jälkeen
epäjumalille. He olivat molemmat alakuloisia. Absalon Belg kiroili
Riisen Kaarlon uhkarohkeutta, joka oli syynä heidän onnettomuuteensa;
mutta Kaarlo oli vaipunut polvistuneena rukoukseen eikä kuunnellut
häntä. Hän ja Absalon Belg olivat ainoat vangeista, jotka eivät olleet
sidotut; sillä uljas Kyriawan oli heidän rohkeuttaan kunnioittaen
antanut vapauttaa heidät siteistä täksi viimeiseksi päiväksi, jonka he
vielä saivat elää.

Kun Kaarlo innokkaasti rukoillessaan kuninkaan ja maamiestensä puolesta
kohotti silmänsä taivasta kohti, näki hän loistavan ristilipun liitävän
aivan päänsä päällä. "Merkki! Merkki! -- Taivaan lähettämä pelastus!"
huusi hän kuin mieletönnä ilosta ja hypähti paikaltaan. Lippu laskeutui
aivan kukkulan huipun kohdalle, hän tarttui siihen ja heilutti sitä
innostuneena päänsä ylitse.

Aurinko paistoi valkealle ristille, ja kaikki tanskalaiset tunsivat
kookkaan Riisen Kaarlon hänen taivaansinisistä, kiiltävistä
sotavarustuksistaan. Kypärä oli pudonnut hänen päästään. Hänen pitkät,
keltaiset kiharansa liehuivat myrskyssä hänen hartioillaan. Siinä
seisoessaan hän muistutti enkeli Mikaelin kuvaa, sellaisena kuin
hänet usein on kuvattu: voitonlippu kädessä, ja voitetut hornanhenget
jalkainsa alla.

Kukkulan juurella riehui ankarin taistelu. "Katsokaa! Katsokaa!" huusi
Pietari piispa. "Taivaallinen lippu on kristityn kädessä keskellä
vihollisten leiriä!" Sven Väkevä ja Veli Gamling rinnallaan kreivi Otto
hyökkäsi sen virolaisen jalkaväen kimppuun, joka vartioi kukkulaa,
ja ennenkuin nämä ehtivät estämään vankiensa uskaliaita yrityksiä,
makasivat he ruhjottuina hevoskavioiden alla, ja tanskalaiset
ratsumiehet ympäröivät kukkulan.

Otto oli heti tuntenut kauniin, uskaliaan lipunryöstäjän Kristina
neidon veljeksi. Hän toimitti kohta hänelle ja hänen tovereilleen
aseita ja hevosia, jääden itse ahdistamaan vihollista. Molemmin käsin
kohottaen pyhää lippua Kaarlo ratsasti nyt korkealla, valkoisella
hevosella sille paikalle, missä kuningasta ja kreivi Albertia kovimmin
ahdistettiin. Absalon Belg taisteli miehuullisesti Kaarlon rinnalla,
ja eräs nuori, Uffo niminen nuorukainen, sekä kolmekymmentäneljä
aseenkantajaa seurasivat häntä. Kaikkien katseet kohdistuivat
ihmeelliseen ristilippuun, ja sieltä, missä se kuninkaan sivulla
liehui, täytyi vihollisen väistyä. Sill'aikaa seisoi arkkipiispa
Antero piispojensa ja pappiensa ympäröimänä niinsanotun Rantavuoren
kukkulalla, mihin joukko linkoja ja suuria sotakoneita oli asetettu;
täältä hän voi seurata molempien sotajoukkojen liikkeitä, ja
taistelun kestäessä hän lähetti usein kuninkaalle tärkeitä neuvoja
ja viittauksia. Syvästi liikutettuna hän näki sen suuren vaaran,
mihin hän tämän ristiretken innokkaimpana kehoittajana hurskailla
ja hyväätarkoittavilla neuvoillaan oli syössyt kuninkaan ja hänen
läänitysmiehensä. Kun hän näki Kyriawanin anastavan kuninkaallisen
lipun, lähetti hän pikaviestin kuninkaalle ja antoi panna kaikki
sotakoneet toimimaan. Mutta linkojen voima oli liian heikko kantamaan
vihollisiin asti, jotka sitäpaitsi nyt olivat katkaisseet häneltä
kaiken yhteyden kuninkaan ja sotajoukon kanssa. Hän näki vihollisen
suuren ylivoiman, ja kohottaen kätensä taivasta kohti, hän rukoili
polvillaan palavan hartaasti ja kuumia kyyneleitä vuodattaen.

Kauan hän makasi tässä, asennossa ja nyt hän kuuli pappiensa ilohuudot:
"Tanskalaiset voittavat! -- Vihollinen väistyy!"

Hän kiitti Jumalaa ja jatkoi rukoilemistaan; mutta kun hänen kohotetut
kätensä vaipuivat väsymyksestä alas kuuli hän pappien huutavan: "Voi,
tanskalaiset väistyvät!" Silloin vanhan Anteron valtasi omituinen
mielenliikutus; hän muisti miten Mooses voimallisella rukouksellaan oli
rukoillut voiton taivaasta Israelin kansalle. "Armias, suuri Jumala!"
rukoili hän, "kuule minun palava rukoukseni ja suo sinun sankareillesi
voitto sinun nimesi kunnian tähden, ja minä tahdon huutaa sinua
avukseni viimeiseen hengenvetooni asti!" Ja hän kohotti taas vapisevat
kätensä taivasta kohti.

"Vihollinen pakenee! -- Kuningas voittaa!" huusivat nyt piispat ja
papit hämmästyneinä. Kun sama omituinen sattuma vielä kerran uusiutui,
ja tanskalaiset väistyivät väsyneen arkkipiispan käsien vaipuessa alas,
-- silloin kiirehtivät piispa ja papit polvistuneina tukemaan hurskaan
arkkipiispan käsiä. Näin he tukivat häntä, rukoillen yhdessä hänen
kanssaan niin kauan kuin taistelua kesti, kunnes viimeinkin auringon
laskiessa koko virolainen sotajoukko pakeni monien tuhansien ruumiiden
yli, ja tanskalaiset ajoivat heitä takaa riemullisin voittohuudoin.

"Kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala!" sanoi arkkipiispa, aikoen
nousta, mutta vaipui kalpeana ja uupuneena piispojen ja pappien syliin.
Mutta kun kuningas ja kaikki sotapäälliköt iloisin voitonhuudoin
kokoontuivat hänen ympärilleen, nousi hän taas voimakkaana ja
aloitti juhlallisen Te Deumin [Kiitosvirsi], mihin kuningas ja koko
sotajoukko iloisesti ja hartaasti yhtyivät, Riisen Kaarlon kannattaessa
ihmeellistä ristilippua kuninkaan pään yläpuolella.

Danebrog nimisenä säilytettiin sittemmin tätä ristilippua Slesvigin
tuomiokirkon pyhienjäännösten joukossa. Muutamat selittivät tuon
ihmeellisen tapahtuman aivan luonnollisella tavalla, ja moni uskoi
cruciatin [vihityn lipun] olleen paavin lähettämän. Mutta tarina sen
taivaallisesta kotiperästä säilyi kansan kesken viime aikoihin asti, ja
tämä kansallinen suojeluskuva oli niin pyhä kansalle, että valkea risti
punaisella pohjalla on kautta vuosisatojen osoittanut tanskalaisille
merisotilaille tien valtaan ja kunniaan. Dannebrog-ritarikunnan
merkkinä siihen liitettyine kirjoituksineen: Jumalan ja kuninkaan
puolesta, siitä tuli kunnianosoitus maan ansiokkaimmille miehille.

Kun Te Deum taistelukentällä oli laulettu, paljasti kuningas miekkansa
ja kutsui luokseen ne nuoret aseenkantajat, jotka yhdessä Riisen
Kaarlon ja Absalon Belgin kanssa olivat suojelleet taivaallista
lippua, ja sen ihmeellisellä vaikutuksella vieneet hänet ja sotajoukon
voittoon. Sotajoukon nähden hän löi heidät kaikki ritareiksi ja salli
heidän kilvessään kantaa valkoista ristiä punaisella pohjalla. Riisen
Kaarlolle ja Absalon Belgille hän antoi saman arvokkaan asemerkin,
sitäpaitsi hän lupasi Riisen Kaarlolle, että hänen isänsä menetetty
läänitys, Kaarisen kartano tiluksineen, annettaisiin nyt vanhan
Radulfin kuoltua hänelle ja hänen rintaperillisilleen ikuisiksi
ajoiksi, ja lupasi kuningas huolehtia Radulfin pojista, etteivät he
joutuisi vahinkoon. Kaarlo polvistui suutelemaan kuninkaan kättä,
kiitollisena ja sydämestään iloiten, ei vain takaisinsaamastaan
isientilasta, jota hän hyvin rakasti, vaan etupäässä senvuoksi, että
hän nyt toivoi uskaltavansa kosia kreivi Albertin kaunista tytärtä.
Sillä hän toivoi yhä vielä Kristiina sisarensa vakuutusten olleen
tosia, kun hän oli kertonut oikullisen, kauniin Rigmorin salaa häntä
rakastavan.

Ilo oli ylimmillään leirissä koko yön, ja seuraavana päivänä oli jo
ritari Kaarlolla ja monella muulla nuorista ritareista kilvessään tuo
uusi, kunniakas merkki.

"Onneksi olkoon, ritari Kaarlo!" sanoi kreivi Albert seuraavana aamuna
nuorelle Riisen läänitysherralle, joka silmät ilosta säteillen astui
sotapäällikkönsä telttaan, äsken maalattu kilpensä käsivarrellaan,
kertoen hänelle, että hän nyt kun ristiretki oli näin onnellisesti
päättynyt, oli saanut kuninkaalta luvan palata Tanskaan ottamaan
läänitystiluksensa haltuunsa.

"Te olette onnen suosikki!" sanoi totinen sotapäällikkö hiukan kylmällä
ja vieraalla äänellä luoden häneen läpitunkevan katseen. "Arkkipiispan
kasvattina ja Pietari piispan uskottuna te taidatte ymmärtää vähän
muutakin kuin isämeitänne, koska te miekkaanne kuluttamatta osasitte
toimittaa meille voiton taivaasta."

"Siitä minä en kiitä omaani enkä kenenkään ihmisen viisautta, ankara
herra!" vastasi Kaarlo vilpittömän rehellisesti. "Tuo outo lipun
ilmestyminen on minulle yhtä käsittämätön Jumalan ihme kuin se on
arkkipiispalle ja kaikille muille täällä. Mutta te olette oikeassa:
minun täytyy olla onnellinen siitä, että niin mitätön kuin olenkin
sain kunnian tarttua tuohon pyhään aarteeseen, silloin kun se meille
lähetettiin."

"Olkaa suora, ritari Kaarlo!" sanoi kreivi Albert synkkänä. "Jättäkää
mokomatkin pappien puheenparret! Minä en pidä teitä typeränä
haaveilijana. Mutta sanokaa minulle totuus, muuten minun täytyy pitää
teitä viekkaana teeskentelijänä! Lippu-ihme oli teidän ja hurskaiden
hengellisten herrojen yhteinen sopimus. He halusivat tällä retkellä
olla sekä sotapäällikköinä että profeettoina, jopa itse taivaan
Herrana, jos se vain oli mahdollista. Sen mitä puolihullu Pietari
piispa uneksi ja ennusti, on viekas arkkipiispa pannut täytäntöön.
Ainakin on varmasti todettu lipun tulleen vuorelta, missä arkkipiispa
pappinensa seisoi."

"Elävän Jumalan nimessä! Herra kreivi!" huudahti Kaarlo hämmästyneenä,
tuntien kunniantuntoansa loukatun. "Te loukkaatte suuresti sekä minua,
että noita hurskaita, kunnianarvoisia herroja, jos te uskotte meidän
tahtoneen petollisella ilveilyllä pilkata Jumalaa ja pitää kuningasta
sekä kaikkia kristityitä narreinamme. Mitenkä olisimme voineet tehdä
sopimuksia keskenämme, olinhan minä vankina keskellä vihollisten
joukkoja."

"Kyllä jokainen tiesi mistä tuuli kävi, ja miten pitkälle linkojen
voima kantoi; teidän asevarustuksenne kukkulalla seisoessanne myöskin
tunnettiin. Ettekö te lipun pudotessa sanonut Absalon Belgille ja
kaikille muille sotavangeille sen olleen merkin taivaasta, jota te
odotitte? Ja kuka muu kuin Pietari piispa tai arkkipiispa on pyytänyt
teidän odottamaan merkkejä ja ihmeitä?"

"Ei kukaan muu. Se on totta, herra kreivi. Ja jos te pidätte sitä
sopimuksena ja harkittuna ilveilynä -- niin" --

"Niin minä sitä nimitän, vaikka olisikin siihen onnensattuma ollut
osaksi avullisena!" keskeytti Albert hänet kiivaasti. "Elkää koettako
uskotella minulle Jumalan enkelien tai jonkun räätälipyhimyksen
taivaassa asettuvan ompelemaan meille kauniita silkkilippuja. Antaa
vain kansan uskoa sellaisiin satuihin, ja jos tuo usko antaa sotilaille
rohkeutta, niin se on tervetullut sekä minulle että kuninkaalle; mutta
minä olen jo siksi vanha, etten heittäydy pappien ja karanneiden
oppipoikien narriksi. Jos te ette tunnusta minulle totuutta, Riisen
Kaarlo, niin elkää enää milloinkaan uskaltako astua silmieni eteen!
Minä olen teidän herranne ja asemestarinne, enkä minä ottanut teitä
lapsena luokseni antaakseni teidän nyt soaista minun ja muiden
rehellisten ritarien silmiä, ja salliakseni teidän himmentää sitten
minun sotapäällikönkunniaani typerällä ilveilyllä!"

"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, jalo herra!" vastasi Kaarlo
käsi sydämellä. "Jos minä olen valehdellut teille, tai milloinkaan
ajatellut pettää teitä tai yhtäkään kristittyä sielua, niin rutistakoon
pyöveli rikki minun ritarillisen kilpeni ja vetäköön sitä kurjimmalla
kaakilla lokaista tietä pitkin. Silloin hävitettäköön ritarikunnan pyhä
merkki kiehuvalla vedellä minun olkapäiltäni, ja te saatte ikuisin
kirouksin laahauttaa minut petollisena ja kunniattomana ritarina
mestauspaikalta ruumispaarille."

"Hyvä on!" vastasi kreivi Albert hymyillen säälivästi ja taputti häntä
olkapäälle. "Minä uskon siis teidän olleen sokean ja herkkäuskoisen
välikappaleen muiden käsissä. Nyt minä tahdon antaa teille vain
yhden hyvän neuvon. Ruvetkaa papiksi mitä pikemmin sitä parempi
ja tehkää Kaarisenkartanosta luostari. Pankaa risti ja pääkallo
laivanne kylkeen sen neitosennimen sijaan, jonka te kohteliaisuudesta
olette sinne panettaneet! Hurskaalle sielulle, jolle jo on uskottu
taivaallisia salaisuuksia, ovat maalliset mainetyöt ja onni kuitenkin
sulaa turhuutta. Minä jään nyt tänne suojelemaan kirkkoa halvoilla,
maailmallisilla aseillani sekä vahvistamaan kuninkaan valtaa täällä;
ja sen ajattelen voivani tehdä ilman ihmetöitä. Minä täydellisesti
kunnioitan piispoja ja pappeja sekä myöskin kaikkia profeettoja ja
ihmemiehiä. Mutta se ritari, joka vaaran uhatessa odottaa taivaan
ihmeitä avukseen, ei ole minun miehiäni, olkoon hän vaikka kuinka
kuninkaan ja papiston suosikki."

Kreivi Albert käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä, ja Riisen
Kaarlo poistui sydän syvästi murheisena entisen asemestarinsa teltasta.
Hänen ihana, uljas toiveensa päästä kerran Pohjoisalbingin kreivi
Albertin vävypojaksi näytti iäksi haihtuneen petollisena harhakuvana.

Kalpeana surusta ja suuttumuksesta, epätoivon ilme kasvoillaan, hän
riensi alas rantaan. Kreivi Albertin kylmyys ja ylenkatse näyttivät
ikäänkuin syösseen hänet onnentaivaastaan tyhjään, ilottomaan
maailmaan, joka oli täynnä pettymyksiä ja kavaluutta, ja missä ehkä
pyhinkin oli valhekuorta ja kurjaa silmiensokaisua. Sillä kreivi
Albertin epäilys näytti hetkeksi saaneen hänenkin epäilemään kaikkea
sitä, minkä kuitenkin uskoi nähneensä ja kokeneensa.

Tullessaan rantaan hän näki siellä suuren ihmisjoukon koolla.
Kuninkaan ja useiden ritarien läsnäollessa arkkipiispa ja Pietari
piispa kastoivat suuren joukon pakanoita. Kaarlo tunkeutui soturien
lomitse, ja se, mitä hän siellä kuuli ja näki, palautti taas rauhan
hänen sieluunsa sekä uskon tuohon ylentävään ihmetyöhön, joka hänen
mielestään näytti saavan täällä uutta vahviketta siunausta tuottavan
vaikutuksensa kautta. Hän nimittäin ihmeekseen tunsi pakanoiden
joukossa hurjan, uljaan Kyriawanin, joka riuhtaisi mustan leijonan
kypärästään ja sotki sen jalkoihinsa.

"Nyt minä tiedän kristittyjen Jumalan olevan kaikkia muita
voimakkaamman!" huudahti pakana. "Antakaa meille hyvä Jumala pahan
sijaan! Häneen, joka teille hädässänne antoi tuon lipun, häneen enkä
keneenkään muuhun, minä tahdon nyt uskoa kuolemaani asti!"

"Täytyykö hurjimman pakanan tulla tänne minua nöyryyttämään!" sanoi
Kaarlo itsekseen ja loi punastuen katseensa maahan. Kohottaessaan
katseensa hän näki arkkipiispan kunnioitusta herättävät kasvot
ja hän pyysi häneltä sydämessään hartaasti anteeksi, että oli
silmänräpäyksenkin voinut epäillä hänen ja hänen innokkaan veljensä
rehellisyyttä. Kaarlon tavallinen rohkeus ja ilomielisyys olivat taas
palanneet. Ihanan Rigmorin kuva liiteli jälleen elämän haluisina
unelmina hänen sielussaan. "Herran käsi on voimallinen minussa, enkä
minä tahdo pelätä!" puheli hän puoliääneen itsekseen katsellessaan
uutta kilpimerkkiänsä. "Minä näytän epäuskoiselle kreiville rakkauden
olevan pelkoa voimakkaamman."

"Aivan oikein, poikani! Usko rakkauteen! Rakkaus on voimallinen!"
kuiskasi ystävällinen ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli kädet
ristissä astunut hiljaa hänen ohitsensa luolaansa.



VIIDES LUKU.


Neljä viikkoa senjälkeen seisoi Rigmor-neito kuningatar Berengarian
vieressä Riibehuusin parvekkeella, iloisena katsellen kuninkaan komeaa
voittokulkua linnaan. Ylevä, uljas kuningatar oli häikäisevän kaunis
komeassa puvussaan. Viimeisen lapsivuoteen jälkeen hän oli saanut
takaisin raikkaan tuoreen värinsä sekä sen häikäisevän, neitseellisen
kauneuden, joka niin voimakkaasti oli vaikuttanut Valdemariin hänen
nähdessään hänet ensi kerran. Sitävastoin oikullisen Rigmor neidon
kalpeat posket ilmaisivat salaisen sydänsurun häntä kalvavan,
vaikka hänen vilkkautensa ja iloiset liikkeensä eivät suinkaan sitä
osoittaneet.

Etumaisena iloisten ristiritarien jonossa ratsasti nyt kuningas
linnansillan yli, arkkipiispan ja Pietari piispan välissä, ja suuri,
punainen, valkoristinen lippu liehui loistavana höyhentöyhtöjen yli.
Ritari, yllään taivaansininen haarniska ja kypäränsilmikko suljettuna,
kannatti sitä korkealla, ja Rigmor luuli tykkivin sydämin tunteneensa
Riisen Kaarlon.

Kuningatar naisineen tervehti kuningasta ja hänen seuruettaan
liehuvilla hunnuillansa, ja nuori prinssi Valdemar juoksi riemuiten
isäänsä vastaan linnanpihalle, kertoakseen heti hänelle, että hän nyt
osasi ratsastaa kilpaa suurimpien soihtupoikien kanssa.

Kuningas hypähti valkean ratsunsa selästä, painoi pojan rintaansa
vasten ja kiirehti ylös linnaan sulkeakseen ihanan kuningattarensa
syliinsä.

Kuningatar tervehti häntä innostuneena ja iloisena: "Terve
kuninkaallinen urhoni!" sanoi hän. "Voittoon ja onneen Volmari syntyi,
eikä koko maailmassa ole sinun vertaistasi kuningasta!"

Riemuiten kuningas painoi hänet rintaansa vasten. "Niin, Berengariani!"
sanoi hän onnesta huumautuneena. "Nyt vasta on minun onneni ja iloni
täydellinen. Vasta tänä hetkenä minä uskallan kutsua itseäni Valdemar
Seieriksi ja kysyä onko koko maailmassa ketään minua onnellisempaa!"

"Oi, katso poikiamme, Valdemarini! Katso, miten he ovat kasvaneet!"

Samassa juoksi pieni, kolmivuotias Eerik iloisena ja ystävällisenä
häntä vastaan, ja onnellinen isä otti hänet syliinsä ja suuteli häntä
sydämellisesti.

"Hänestä tulee isänsä näköinen!" sanoi kuningatar. "Mutta elä unohda
minun pientä, itsepäistä Aabeliani. Kaikki sanovat hänen olevan minun
näköiseni. Mutta kas poikaa: hän tulee mustasukkaiseksi, kun sinä
hyväilet Eerikkiä."

Kuningas laski nyt soman, ystävällisen pojan takaisin lattiamatolle ja
kääntyi pientä yksivuotiasta, mustasilmäistä poikaa katsomaan, joka
istuen hoitajattarensa käsivarrella rypisti otsaansa ja pui pientä
nyrkkiään veljelleen. "Tuhat tulimmaista, mikä poikaa vaivaa?" kysyi
kuningas nauraen. "Enpä ole mokomaa ennen nähnyt! Onko hän todellakin
vihainen? Jos minä en olisi niin iloinen ja onnellinen tänä hetkenä,
jalo kuningattareni", sanoi hän totisesti, "ja jos ei poikanen olisi
niin siunatusti sinun näköisesi, niin rankaisisin häntä ankarasti
pienuudestaan huolimatta. Poika, etkö soisi veljellesi siunaustani tai
etkö jaksa odottaa vuoroasi? No, tule nyt! Kyllä minä sinuakin pidän
hyvänä. Kas vain, hän ei tahdokaan!"

"Hyi Aabel!" -- sanoi kuningatar ja otti pojan käsivarrelleen. Nyt
juoksi poika iloisena isänsä syliin. Valdemar suuteli pientä itsepäistä
veitikkaa ja tunsi itsensä kaikin puolin onnelliseksi.

Voittorikkaan kuninkaan kotiintulopäivää vietettiin juhlapäivänä
koko maassa. Riibehuusissa ei ollut koskaan vietetty suuremmoisempaa
ja komeampaa voittojuhlaa. Arkkipiispa Antero toimitti kirkollisen
kiitosjuhlan tuomiokirkossa juhlallisen innostavasti, kehoittaen kansaa
ylistämään ja kiittämään suurta, taivaallista kuningasta, joka niin
ihmeellisesti oli lähettänyt Tanskan uskollisille ristisotureille sekä
heidän urhoolliselle kuninkaallensa pelastuksen ja voiton taivaasta.
Hän kuvasi taivaallisen ihmeen loistavin värein ja sellaisella
totisuudella ja hartaudella, että jokaisen, joka kuuli ja näki
kunnianarvoisen vanhuksen, täytyi polvistua ja nöyrällä luottamuksella
kääntyä rukouksessa sen Käsittämättömän puoleen, jolle ei mikään
maailmassa ole mahdotonta.

Hurskaan arkkipiispan sanat näyttivät syvästi liikuttaneen kuningasta.
Mutta kuningatar katseli häntä ja arkkipiispaa tutkivin silmäyksin
ja näytti ihmettelevän, että he molemmat olettivat tuon omituisen
tapahtuman todellakin ihmeeksi.

Kirkkojuhlan päätyttyä kuningas vastaanotti linnan isossa ritarisalissa
vasalliensa ja etevimpien miestensä onnittelut. Hän istui, kruunu
päässä ja valtikka kädessä, kuningattaren rinnalla komealla
norsunluisella valtaistuimellaan, ja heidän yllänsä liehui pyhä
ristilippu. Kun valtakunnan neuvosto ja etevimmät läänitysmiehet olivat
kuninkaalle lausuneet omansa ja kansan ilon hänen onnellisesta ja
voitollisesta kotiintulostaan, astui Pietari piispa esiin, piispansauva
oikeassa kädessään ja iso pergamenttikirja vasemmassa. Outo tuli loisti
hänen intoa hehkuvista silmistään, mutta kasvonsa olivat kalpeat kuin
kuolevan. Hänellä oli yllään piispallinen juhlapukunsa, ja hänen
astuessaan juhlallisesti esiin kaikki väistyivät kunnioittavasti
syrjään. Katse kohdistuneena ristilippuun hän notkisti polvensa ja
laski kirjan valtaistuimen juurelle. Sitten hän nousi hitaasti: "se
hetki on tullut, jota minä odotin!" aloitti hän. "Herra lannisti
vihollisemme ja antoi lipun niille, jotka häntä pelkäsivät. Hän on
elämän lähde, ja hänen valossaan me näemme valkeuden. Terve kuningas
Valdemar, Valdemarin poika!" jatkoi hän. "Te olette saavuttanut
suurimman voittonne! Nyt ihmiset tietävät Herran käden suojelevan
teitä ja isänmaata. Tällaisena hetkenä minä lupasin tuoda teille tämän
tärkeän kirjan. Se on vanhan Saxo-isän perintö teille ja Tanskan
kansalle. Se on todenperäinen todiste kansan ja teidän autuaan
isävainajanne elämästä ja mainetöistä. Te näette siitä kuin peilistä
mihin Tanskan kansa on syntynyt ja luotu, sekä miten kaikkien niiden
suurten ja mahtavien kävi, jotka unohtivat Herran kunnian omansa tähden
ja sielunsa pelastuksen tavoitellessaan maailman turhuutta. Tämän
pelastuksen lipun ohella, jonka Herra meille lähetti hädässämme, näytti
minusta sopivalta antaa teille tämä kallisarvoinen sielunlahja -- --"

Tässä kuningas keskeytti hänet äkkiä ja ylisti autuaan Saxo vainajan
ahkeruutta ja suuria ansioita, sekä kiitti Pietari piispaa siitä
huolellisuudesta, millä hän oli toimittanut kirjan jäljennetyksi.

Mutta Pietari piispa ei ollut vielä sanonut sanottavaansa; hän tuijotti
terävästi kuninkaan valtijassilmiin ja jatkoi: "Armon ja siunauksen
hetki on tosin tullut, herra kuningas. Mutta ettei armo muutu
kuritukseksi ja siunaus kiroukseksi, niin muistakaa mitä lupasitte
minulle Jumalan kasvojen edessä tuona tuskan ja hädän yönä ennen pyhän
Vituksen ja Modestuksen päivää! Elkää unohtako onnenne päivinä, että
sama käsi, joka korotti, voi teidät maahan masentaa, sillä Herra on
ylpeitä vastaan, mutta antaa nöyrille armonsa! Armias Jumala siunatkoon
ja varjelkoon teitä elonne loppuun! Mutta jos ette pidä lupaustanne,
niin muistakaa minun viimeiset sanani, silloin kun ankara tuomio kohtaa
teitä ja kansaa! Sillä väkevä on tuleva rohtimeksi, sanoo Herra Zebaot,
ja hänen työnsä kipinäksi, eikä ketään löydetä sitä sammuttamaan."

"Kauheata!" kuiskasi kuningatar. "Onko hurskas herra tullut
mielipuoleksi?"

Hilliten suuttumuksensa kuningas nousi ja selitti arvokkaasti ja
voimakkaasti antavansa yksin Kaikkivaltiaalle kunnian onnestaan ja
voitostaan, toivoen Jumalan avulla sen hädän ja ahdistuksen olevan
kaukana, millä hurskas piispa sairaloisessa tilassaan ja liioitetulla
innollaan uhkasi häntä ja kansaa. Hän lisäsi vielä, ettei tämä
tilaisuus ollut sopiva katumussaarnojen kuulemiseen, ne kuuluivat
kirkkoon ja rippituoliin.

Piispa ei näyttänyt kuulevan näitä sanoja, hän tuijotti lakkaamatta
jäykästi pyhään ristilippuun. "Voi, voi!" huusi hän hirvittävällä
äänellä. "Lippu leimuaa sinun pääsi päällä, kuningas Valdemar! Jos
rikot lupauksesi, sulaa kruunu pääsi päältä -- katso, kiusaaja on
lähelläsi -- ja verivihollisesi valvoo" -- -- Hän olisi jatkanut, mutta
ei saanut enää puhutuksi. Hän pudotti piispansauvan kädestään ja vaipui
voimatonna polvillensa. Arkkipiispa Antero ja muutamat kaniikeista
kiiruhtivat häntä auttamaan nostaen hänet ylös lattialta; hän kohotti
vielä kerran kätensä taivasta kohti kuin rukoillen, hänen katseensa
kirkastui niinkuin olisi hän nähnyt taivaallisen näyn kuninkaansa pään
yläpuolella ja vaipui sitten kuolleena heidän syliinsä, ystävällinen
rauhanilme kunnianarvoisilla kasvoillaan.

Tämä tapahtuma oli järkyttänyt kaikkien mielet ja suuresti häirinnyt
yleistä iloisuutta. Ääneti ja miettiväisenä poistui kuningas
ritarisalista hämmästyneen kuningattaren seurassa, jonka kanssa hän
kauan ja hartaasti keskusteli kahdenkesken.

Rigmor-neito oli ritarisalin juhlassa seisonut kuningattaren vieressä
hänen naistensa joukossa turhaan katseellaan etsien Riisen Kaarloa
ritarien riveistä. Hän tiesi, ettei Kaarlo ollut jäänyt Vironmaalle
hänen isänsä ja kreivi Oton kanssa, ja hän luuli melkein varmasti
Kaarlon olleen sen ritarin, joka kuninkaan riemukulussa kantoi
ristilippua; mutta, että hän oli ratsastanut kypäränsilmikko suljettuna
eikä senjälkeen tullut näkyville, se oli hänelle käsittämätön
arvoitus. Hän ei katsonut soveliaaksi kysellä Kaarloa, vaan istui
vielä illemmalla ajatuksiinsa vajonneena ja levottomana huoneessaan,
silloin kun hänen vanha imettäjänsä Martta tavallisuuden mukaan tulla
sipsutteli, hänen tulipunainen vaippansa käsivarrellaan, hakemaan häntä
tuomiokirkon iltamessuun.

"Hyvä Martta, minä taidan lukea iltarukouksen tänä iltana kotona!"
sanoi Rigmor nyreästi. "Päätäni kivistää, enkä minä ole vielä toipunut
pelästyksestä. Hirvittävää oli nähdä Pietari piispan kuolevan aivan
meidän nähden."

"Niin totisesti, se näky oli varmaankin hirvittävä!" sanoi Martta
silitellessään pukunsa poimuja. "Kiitänpä Jumalaani siitä, etten ollut
kylliksi hieno joutuakseni sitä näkemään. Mutta hirveintä siinä oli
kuitenkin se, mitä tuo hurskas jumalanmies kuuluu sanoneen kuninkaalle
juuri ennen kuolemaansa."

"Sitä minä en oikein ymmärtänyt", sanoi Rigmor, "mutta kuningatar
sanoi hänen puheensa olleen niin hurjaa ja sekavaa, ettei siinä ollut
minkäänlaista järkeä."

"Ohhooh, niin, niin!" huokaili Martta. "Kuolevaisen puheessa on usein
enemmän järkeä kuin mitä tämän maailman lapsi haluaa ymmärtää. --
Mutta kuuletteko, iltamessun kellot soivat! Täytyykö minun siis tänä
iltana mennä yksin? No niin, jos se on tahtonne, sydänkäpyni. Siellä
on varmaankin tänä iltana hyvin juhlallista ja ylentäväistä. Kuningas
ja kuningatar tulevat sinne sekä kaikki nuoret ritarit. Sodan touhussa
ne raukat eivät ole pitkiin aikoihin saaneet kuulla rauhallista
Jumalan sanaa, ja moni on tullut siellä pahastikin ruhjotuksi. Nuori
Riisen Kaarlokin -- ohhoi --" tässä keskeytti vanhuksen pahanlainen
yskänkohtaus.

"No, mitä hänestä?" kysyi Rigmor kärsimättömän kiivaasti.

"No, pakanat ovat lyöneet häneltä nenän ja korvan pois", huokaili
Martta. "Senvuoksi hänellä nykyään aina on kypäränsilmikko suljettuna."

"Taivaan Jumala!" huudahti Rigmor kalveten.

"Ohhoi, sellaista se sodankäynti on!" jatkoi Martta. "Hänen
sisar-raukkansa ja äitinsä tulivat niin iloisina tänne vastaanottamaan
häntä, ja sitten he tapasivat hänet näin surkeasti ruhjottuna. Mitä
häntä nyt auttaa vaikka hän olisi päässytkin Kaarisen lääninherraksi!
Ei ole kuitenkaan koko maassa ainoatakaan tyttöä, joka huolisi
hänestä, vaikka hänellä olisi kymmenen linnaa ja tilusta. Sitäpaitsi
kuuluu hänellä olevan raskas sydänsuru, poika parka! Heti kotiin
palattuaan hän joutui vuoteenomaksi, ja se tauti taitaa olla hänen
kuolemantautinsa: se kuuluu alkaneen salaisesta rakkaudesta erääseen
kauniiseen, ylhäiseen neitoon. Ohhoi, niin, niin, paljon on huolta ja
murhetta tässä syntisessä maailmassa."

"Kaarlo raukka!" huokasi Rigmor hiljaa. "Mutta kuka sinulle on kertonut
kaikista näistä onnettomuuksista, Martta? Minä toivon sinun tapasi
mukaan lisänneen siihen puolet."

"Olenpa totta totisesti kuullut sen itse Kristiina-neidolta, tuolta
soimatulta tyttöraukalta, jota kerran niin pahasti paneteltiin. Minä
jo luulin hänen kuolleen ja haudatuksi, mutta kulkiessani hevostorin
yli kuulin jonkun huutavan: 'Martta, hyvä, hurskas Martta äiti!' ja kun
katsahdin taakseni, niin tottamaar' seisoikin tyttöparka itkien mestari
Troelsin ovella. Hän oli kutsunut minut luokseen vain kertoakseen
veljeään kohdanneesta onnettomuudesta. Samalla hän kysyi tuletteko te
tänä iltana tuomiokirkon messuun. Hän haluaisi niin hartaasti tavata
teitä, mutta ei tahtoisi ilmaista itseään kenellekään täällä! Ja minä
lupasin vaieta kuin muuri. Katkerasti itkien hän valitteli, ettei nyt
tiennyt muuta neuvoa veljelleen kuin käydä kirkossa rukoilemassa hänen
puolestaan. Hohhoi sentään!"

"Tuo tänne vaippani, Martta! Seuraa minua joutuun kirkkoon! Miksi sinä
et sitä heti kertonut minulle?"

"Olinhan minä luvannut vaieta, rakas sydänkäpyni. Minä ajattelin
myöskin, että te hurskaana kristittynä ette laiminlöisi iltamessua."
Hän heitti pikaisesti komean vaipan neidon olkapäille ja seurasi häntä
ovelle. "Kristiina-neito tahtoisi niin kovin mielellään puhella teidän
kanssanne", jatkoi hän. "Ehkäpä hänen veljensäkin vielä voi parantua,
jos me kaikki rukoilemme hänen puolestaan, ja sen te mielellänne
teette, rakas neitini. Kyllä minä olen huomannut, että te ainakin
hiukan olette pitänyt tuosta uljaasta, kauniista pojasta! Mutta pahus
vieköön! nyt hän onkin suuri ja kuuluisa ritari. Hän juuri tarttui
tuohon pyhään lippuun, jonka enkeli lentäen toi taivaasta. Hän on
varmaankin hurskas ja jumalinen herra, koska niin suuri armo tuli hänen
osakseen, -- ja nyt hänellä on sekä linna että varustukset. Kun vain
nuo jumalattomat pakanat eivät olisi häntä niin pahaksi ruhjoneet! No
niin, kukapa tietää, mitä vielä voi tapahtua. Minä näin viime yönä
hänestä unta ja teistä myös, Rigmor-neiti! Hän oli minusta aivan eheä
ja niin terve ja virkeä kuin kala vedessä. Kuka tietää vaikka taivaan
enkeli antaakin hänelle nenän ja korvan takaisin, yhtä hyvin kuin tuon
siunatun lipun, ynnä kaiken onnen ja kunnian?"

Martta jatkoi näin juttelemistaan Rigmorin kiirehtiessä vaiti
ja huolestuneena hänen edellään tuomiokirkkoon. Helläsydäminen
neitonen ajatteli vain rakasta lapsuudenritariaan, jota oli näin
pahasti runneltu, moittien itseään sydämessään siitä, että voi
niin paljon ajatella hänen ulkonäköänsä, silloin kun Kaarlo makasi
hengenvaarallisesti sairaana rakkaudesta häneen, ja kuitenkin hän
oli itse niin sydämen pohjasta rakastanut. Martalla oli täysi työ
seurata levotonta Rigmoria, jota hän ei hämärässä uskaltanut jättää.
"Odottakaa hiukan, sydänkäpyni!" huohotti hän rykien. "Kunniallisen
neidon ei sovi juosta noin kovaa, vaikka matka kulkisikin kirkkoon,
enkä minä totta totisesti jaksa seurata teitä. Te ette kuitenkaan löydä
Kristiina-neitoa, ellen minä ole teidän kanssanne."

Rigmorin täytyi nyt tyytyä astumaan hitaammin. "Sinä käveletkin tänään
verkkaan kuin vanha etana, Martta!" sanoi Rigmor kärsimättömästi.
"Iltamessu on pidetty ennenkuin me ehdimme sinne."

"Tällä tavalla minä en ole juossut kahteenkymmeneen vuoteen!" ähkyi
Martta. "Suokoon Jumala, että aina olisitte yhtä harras rukouksiin ja
laupeudentöihin, sydänkäpyseni! Ohhoi, kyllä minäkin nuorena ollessani
olisin juossut kilpaa teidän kanssanne."

Kun he olivat astuneet suureen hämärään kirkkoon ja ruiskuttaneet
itseään vihkivedellä, polvistui Martta ensiksi hartaaseen rukoukseen.
Rigmor seurasi hänen esimerkkiään; sitten hän astui imettäjänsä kera
erään syrjäisen rukoustuolin luo, missä kookas neito oli polvillaan,
yllään silkkiviitta ja kimalteleva kultapäähine. Hän oli yksin
rukoustuolissa, polvistuneena rukousjakkaralle, rukousnauha ja
rukouskirja kädessään.

"Tuolla hän on!" kuiskasi Martta; ja Rigmor tunsi heti Kristiina-neidon
pyhävaipan ja kimaltelevan päähineen, jonka hän itse kerran oli
lahjoittanut tälle. Mutta hän näki vain vilahdukselta hänen rakkaat,
ystävälliset kasvonsa, sillä niin pian kun joku lähestyi, veti
Kristiina heti hunnun kasvoilleen.

Rigmor kiiruhti rukoustuoliin ja polvistui hänen viereensä. "Kristiina,
rakas Kristiina!" kuiskasi hän, ojentaen hänelle salaa kätensä.

"Oi, rakkahin Rigmor neito!" kuiskasi Kristiinan tuttu ääni, ja
Rigmorin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi ja kiihkeästi.
"Minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, mutta minä en uskalla:
minä en tahtoisi tulla tunnetuksi täällä."

"Seuraa minua sitten huoneeseeni! Mutta sano minulle nyt vain yksi
sana: onko sinun veli raukkasi todellakin niin pahasti ruhjottu?"

"Oi, ikävä kyllä!" huokaili Kristiina. "Mutta vielä ikävämpää on, että
hän kuolee rakkaudesta teihin."

"Kaarlo parka!" huokasi Rigmor.

"Virgo amata, ora pro nobis" [Rukoile puolestamme, rakastettu pyhä
neitsyt], lauloi Martta ja käski heidän vaieta. He eivät puhuneet enää
keskenään, ennenkuin olivat lukeneet Ave Mariansa loppuun, ja voivat
huomiota herättämättä poistua kirkosta.

Nyt he astuivat, käsi toisen kainalossa Martan saattamana, linnaan, ja
Rigmor ahdisteli surumielistä ystäväänsä tuhansin hellin kysymyksin
Kaarlosta, joihin hän enimmäkseen sai vastaukseksi vain tulisen
kädenpuristuksen.

"Oi, rakkahin Kristiina, tiedäthän sinä miten paljon minä aina olen
pitänyt hänestä! Ja minä kadun niin katkerasti, että sillä tavoin
teeskentelin hänelle kuninkaan hääiltana. Minä en voinut kärsiä hänen
tyytyväistä ja tuttavallista esiintymistään, aivan niinkuin hänestä
olisi ollut niin luonnollista, että minä rakastin häntä."

"Mutta te rakastitte kuitenkin häntä oikein sydämestänne."

"Tietysti! Mutta tiedäthän sinä miten ankara minun isäni on, ja hän on
määrännyt minut eräälle ulkolaiselle ruhtinaalle tai luostariin. Jos
Kaarlo todenteolla ajattelee minua, niin hän kyllä kestää sellaisen
koetuksen eikä pelästy kylmää esiintymistäni. Hänen täytyy olla yhtä
uskalias ja nöyrä, ja yhtä kestävä ja uskollinen minua voittaakseen
kuin pelkäämätön ja rohkea esteitä väistäessään."

"Sellainen hän varmasti onkin. Mutta kun te nyt näette hänet
yksikorvaisena ja ruma naarmu nenän päällä" --

"Mitä? Eikö muuta?" huusi Rigmor iloisena. "Se ei häntä kovinkaan
rumenna, ja kun oikein juttelen, rakas Kristiina, niin minä pidän
hänestä yhtä paljon, vaikken milloinkaan enää saisi nähdä muuta kuin
hänen uskolliset silmänsä, ja niitä hän ei ainakaan ole menettänyt?"

"Rakas, siunattu Rigmor!" kuiskasi hänen saattajansa iloisesti ja
suuteli häntä vetämättä huntua kasvoiltaan. Ja nyt he juoksivat ylös
linnanrappusia Rigmorin yksinäiseen huoneeseen. Vanha Martta poistui
viemään Rigmorin vaippaa, ja he olivat kahden.

"Mutta heitä toki tuo turha huntu kasvoiltasi, hyvä Kristiina. Tuskin
olen vielä nähnyt lempeitä sinisilmiäsi." Näin sanoen Rigmor työnsi
syrjään tiheän hunnun rakkaan vieraansa kasvoilta, joita hän suuteli ja
ystävällisesti taputteli. Hänen hyväilyihinsä vastattiin lämpimästi ja
kiihkeästi. Mutta äkkiä vetäsi Rigmor pois kätensä ja suunsa, sävähtäen
tulipunaiseksi häpeästä, ilosta ja suuttumuksesta. Sillä nyt vasta hän
huomasi karkeata leukaa koskettaessaan suudelleensa Riisen Kaarloa
ja uskoneensa hänelle rakkautensa. Hän purasi huuleensa ja päätti
sopivalla tavalla kostaa tämän uskaliaan juonen.

"Istu, rakas, hyvä Kristiina!" sanoi hän äkkiä. "Oletpa sinä
aikatavalla kasvanut, ja miten hirveästi sinä olet päivettynyt siellä
luostarissa. Oletpa tainnut myöskin hiukan vilustua matkalla: minun
mielestäni sinun äänesi on painuksissa. Mutta puhukaamme nyt vakavasti
pari sanaa sinun veljestäsi! Kyllähän sinä ymmärrät, että äskeinen
puheeni oli vain leikkiä. Onko Kaarlo vielä sama herkkäuskoinen narri
kuin ennenkin ja kuvitteleeko hän todellakin minun pitävän itsestään?
Koeta sinä toki saada ne haaveet hänen mielestään. Jos häneltä nyt
lisäksi vielä toinen korva on poissa, ja arpi on keskellä nenää, niin
voithan sinä toki ymmärtää, että minä en voi häntä millään lohduttaa,
vaikka hän olisikin kymmenennen kerran kuoleman kielissä rakkaudesta
minuun. Jos kerran naimisiin menen, niin kauniin miehen minä ainakin
tahdon itselleni. Mutta enimmät miehet ovat sellaisia kiusanhenkiä,
että minä noudatan kernaimmin isäni tahtoa ja menen luostariin kuin
antaudun jonkun typerän aviomiehen kiusattavaksi ja hallittavaksi."

Riisen Kaarlo valahti aivan kalpeaksi tämän puheen kuullessaan. Kun
oli jo pimeä, ja hän oli hyvin sisarensa näköinen, ei Kaarlo arvannut
tulleensa tunnetuksi. Hän vetäsi äkkiä hunnun kasvoilleen ja oli
ääneti, mutta syvä huokaus ilmaisi hänen sydämensä tunteet.

Niin iloinen kuin Rigmor olikin nähdessään hänet terveenä ja
vahingoittumattomana, ei hän vielä ollut mielestään kylliksi kostanut.
"Tervehdä veljeäsi, hyvä Kristiina", sanoi hän välinpitämättömällä
äänellä, "ja sano hänelle, että minä toivon hänelle kaikkea hyvää enkä
suinkaan ole unohtanut niitä pieniä, kohteliaita ritaripalveluksia,
joita hän osoitti minulle meidän lapsena ollessamme. Mutta toiset
ajat, toiset suhteet! Vaikken minä menisikään luostariin, niin enhän
minä koskaan voisi ruveta halvan ritarin vaimoksi. Minulla on monta
ruhtinaallista kosijaa, joiden rinnalle minä en koskaan voisi häntä
asettaa."

"Jo riittää, Rigmor neiti!" huudahti nyt Kaarlo epätoivoisena ja
heitti hunnun, vaipan ja päähineen lattialle. "Te olette hirvittävästi
pilkannut tätä sydänparkaa. Hyvästi ijäksi!"

"Hyvänen aika! Mitä minä näen? Voinko uskoa silmiäni? -- -- Kaarlo
herra! Mikä tyhmänrohkeus!" huudahti Rigmor, muka hämmästyneenä ja
loukkaantuneena. "Uskallatteko näin pitää minua pilkkananne?"

"Suokaa minulle anteeksi tämä viimeinen, epätoivoinen yritykseni
tutkia sydämenne tunteita minua kohtaan, neiti Rigmor! Nyt minä vasta
tiedän miten onneton olen. Niin, te olette oikeassa: minä olin typerä,
haaveileva uneksija, kun muistaessani ihanaa lapsuuttamme painoin
nämä kuihtuneet lehdet sydäntäni vasten. Ne olivat ainoan ja parhaan
ystäväni hautajaiskukkia, ja minä hullu luulin niiden vielä virkoavan
ja seuraavan mukanani hääpäiväni iloon ja onneen." Näin sanoen hän otti
poveltaan pienen, kuihtuneen seppelen, aikoen repiä sen rikki, mutta
hän pysähtyi äkkiä ja painoi sen huulilleen. "Ei, seuratkoon tämä ainoa
katoavainen muisti teidän hyväntahtoisuudestanne minua hautaani!" sanoi
hän. "Ja kohta peittäköön Kaarisen hautausmaa tai taistelukenttä minut
ja turhat unelmani. Rigmor, Rigmor! Jumala suokoon sinulle anteeksi
sen! Minä tahdoin Hagbartin lailla kuolla autuaana sinun puolestasi,
mutta uskollista ja hellää Signeä ei ole enää tässä maailmassa. --
Hyvästi!"

Hän astui nopeasti ovea kohti, aikoen poistua, mutta samassa Rigmor
heittäytyi hänen kaulaansa, yhtaikaa itkien ja nauraen. "Kaarlo, rakas
Kaarloni!" huudahti hän. "Olisitko todellakin tahtonut antaa hirttää
itsesi minun tähteni! -- minä olen kauheasti kiusannut sinua. Suo
minulle anteeksi! Kaikki mitä sinulle kirkosta tullessamme puhelin, on
totta. Mutta miksi et ajanut paremmin leukaasi, kun tahdoit neitosta
näytellä?"

"Rigmor, rakas siunattu Rigmorini!" huudahti Kaarlo ilon huumauksessa
ja sulki rakastettunsa syliinsä. "Voinko uskoa sinua? Sinä siis tunsit
minut ja tahdoit rangaista minua?"

"Usko minua, usko minua Kaarlo!" kuiskasi Rigmor hellästi ja suuteli
häntä, "Vaikka kiduttaisin sinut kuoliaaksi, niin en kuitenkaan rakasta
ketään niinkuin sinua. Mutta miten uhkarohkea olet! jos joku sattuisi
näkemään meidät täällä? -- Jos Martta tulee" --

"Martta tietää kaikki, Rigmorini! Tuo hyvä vanhus ei voinut nähdä minun
kuolevan rakkaudesta."

Nyt tuli Martta kiireellä sisään ja tapasi molemmat rakastuneet
hellässä syleilyssä. "Joutuun pois, Kaarlo herra! Viitta ylle! Harso ja
päähine kiireellä päähän. Minä kuulin jonkun tulevan -- ja voi, voi!"
päivitteli hän levottomana, "sitä nuoruutta, sitä nuoruutta!" Sitten
hän taas puki Kaarlon ylle naispukimet, sipsutellen aina vähin ovelle
kurkistamaan.

"Hyvästi, hyvästi, Kaarlo!" kuiskasi Rigmor. "Sinun täytyy mennä, ja
näin me emme uskalla, enää milloinkaan tavata! Minun hyvän maineeni ja
nimeni vuoksi -- ja isäni tähden --"

"Hänen suostumustaan me emme saa, ennenkuin sinä olet minun aviovaimoni
Jumalan ja maailman edessä. Jos sinulla on rohkeutta, rakas Rigmorini,
niin näytä se minulle nyt. Antakaamme papin vihkiä meidät salaa vielä
tänä yönä, nyt heti! Anna minä vien sinut Kaariseen, eikä mikään mahti
maailmassa voi meitä erottaa!"

"Armias Jumala! Siitä ei onni seuraa --"

"Minä olen turhaan kosinut sinua isältäsi, hän on taipumaton -- --"

"Mitä? isältäni, ennenkuin minulta?" Tämän sanoessaan Rigmor pui pientä
nyrkkiään uhkaavasti hänelle. "Jos olisin sen tiennyt, niin olisin
kiusannut sinua kahta vertaa kauemmin. No, mitä hän sitten sanoi?"

"Hän luotti niin varmasti sinun kuuliaisuuteesi ja kunnioitukseesi
hänen ankaruuttaan kohtaan, että hän puoleksi pilkalla lupasi sinut
minulle, jos minä ilman hänen suostumustaan voisin voittaa edes
merikivisydämen, jota kannat."

"Tuossa sinä sen saat, senkin toisen ohella!" sanoi Rigmor rohkeasti ja
uhmaillen. "Jos hän todellakin uskoo minun olevan sellaisen pelkurin
ja hänen itsepintaisten ja turhanpäiväisten oikkujensa orjan, -- niin
tule, Kaarlo, me uskallamme! Jos ei minulla ole omaa tahtoa, niin en
ole kreivi Albertin tytär. Olisipa toki ihme, jos minä en saisi häntä
lepytetyksi. Olkoon hän vaikka kuinka ankaran näköinen, niin hän ei
kuitenkaan ole muuta kuin mies."

"Minun morsiameni, rohkea, uljas morsiameni!" riemuitsi Kaarlo
iloissaan ja syleili häntä kiihkeästi.

"Voi, Rigmor, lapseni! Rakkahin paras Rigmor neiti! Ei iki maailmassa
se käy päinsä!" valitteli nyt Martta tuskissaan ja väänteli käsiään
juostessaan edestakaisin huoneessa. "Mitä sanoo teidän ankara herra
isänne? Minä olen onneton, -- minä olen kuoleman oma, kun hän saa sen
tietää."

"Sinä tulet meidän mukanamme Kaariseen!" sanoi Kaarlo, "kuningas ja
arkkipiispa saavat sovittaa kreivi Albertin."

"Sinä jäät ainiaaksi meidän luoksemme, rakas, hyvä Martta!" -- sanoi
Rigmor ystävällisesti ja taputti hänen ryppyistä poskeaan.

"Voi sentään, olenhan minä aina uneksinut niin käyvän, ja tapahtukoon
taivaan tahto!" huokaili hyväntahtoinen vanhus poistuessaan hakemaan
Rigmorin vaippaa. "Mennään sitten, Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen!"
jatkoi hän palatessaan mytty kainalossaan. "Jos te itse uskallatte
vastata siitä, voi sentään -- niin, kyllähän minulla olisi eräs
sukulainen kapitulitalossa, joka voi vihkiä teidät nyt heti. Mutta
minä pelkään, että meidät on saatu ilmi. Minä kuulen jonkun tulevan
käytävässä."

"Sulje käytävän ovi!" sanoi Rigmor hädissään. "Ja seuraa meitä keittiön
kautta takapihalle. Voi Kaarlo, Kaarlo! minua kuitenkin pelottaa.
Kunnioita isääsi ja äitiäsi" -- --

"Rohkeutta, Rigmorini! Kunnioita isääsi siten, että olet rohkea ja
päättäväinen niinkuin hän! Sanotaanhan raamatussakin: sinun pitää
luopuman isästäsi ja äidistäsi. Pyhä kirkko siunaa meidän liittomme.
Jumala suojelee uskollista rakkautta. Tule! Koko minun maallinen onneni
on kysymyksessä. Minä olen valmis kaikkeen!" -- Sen sanottuaan hän
otti reippaasti Rigmoria vyötäisestä ja vei hänet salaa ja huomaamatta
linnasta, toteuttaakseen uhkarohkean yrityksen.

       *       *       *       *       *

"Kirottu kepponen!" huudahti kuningas kävellessään seuraavana päivänä
matkapukimissa, avonainen kirje kädessään edestakaisin kuningattaren
huoneessa. "Senvuoksi hän kiirehtikin läänityskirjansa vahvistamista,
ja pyysi lomaa, siksi kunnes minä lähden sotaretkelle. Jumal'auta!
Sellaista tyhmänrohkeaa yritystä ei ole tapahtunut sitten ritari
Folkesonin ja kuningas Sverkerin tyttären jutun jälkeen. Ja mitä nyt
on tehtävä? Kreivi Albert ei anna hänelle ikinä anteeksi. Kotiin
palattuaan hän hajoittaa Kaarisen kartanon maan tasalle ja vaatii
paavin ja papiston kumoamaan avioliiton."

"Minä säälin kaunista Rigmoria!" sanoi kuningatar. "Jalo kuninkaani,
miten voisi heitä auttaa, eikö millään voida lepyttää kreivi Albertia?"

"Sitä ei voi ajatellakaan. En voi tehdä muuta kuin antaa heidän olla
rauhassa niin kauan kuin mahdollista ja koettaa pidättää kreivi Albert
Vironmaalla niin kauan kun siihen on vähänkin syytä. Urhokas Albert on
sielustaan ja sydämestään minulle uskollinen, mutta minä tunnen hänet.
Hän on rautaa ja terästä, silloin kun hänen isänoikeutensa ja hänen
perheasiansa ovat kysymyksessä; niihin hän ei salli kuninkaan eikä
keisarin sekaantua. Mutta tule nyt, Berengariani, sitä ei kannata sen
enempää ajatella. Sinä saat nyt pian tavata rakkaan Audaciasi."

"Kiitos, Valdemarini!" sanoi Berengaria puristaen kiihkeästi hänen
kättään. "Sinä et tiedä miten minä iloitsen tästä matkasta. Tunnen
itseni kyllin voimakkaaksi ylönkatsoakseni alhaista joukkoa ja sen
typerää vihaa: jaloimman miehen rakkaus on antanut minulle rohkeuden
kestämään koko maailman soimaukset. Mutta on raskasta tuntea olevansa
vihattu, ja minä tunnen itseni usein silloin kun sinä et ole lähellä,
hyvin yksinäiseksi ja vieraaksi näiden vihamielisten ihmisten joukossa,
jotka kadehtivat minulta sinun rakkauttasi ja luottamustasi, ja
selittävät väärin jokaisen sanani ja katseeni. Ainoa nainen, joka
täällä ymmärsi minua ja osoitti minulle ystävyyttä, oli kaunis,
oikullinen Rigmor. Nyt hänkin on jättänyt minut, ja minä ikävöin
kahtavertaa enemmän rakasta, ystävällistä Audaciaa."

"Hän oli sinun nuoruutesi ensimäkien uskottu", sanoi kuningas
osanottavasti, "enkä ihmettele, että sinä mielelläsi tahdot nähdä
häntä. Mutta minua surettaa syvästi, että sinun täytyy vieraiden
joukosta etsiä sitä rakkautta, jota täällä kaipaat. Elä anna sen
häiritä onneamme, jalo, ylevä kuningattareni! Kansa on itsepäinen,
oikullinen lapsi eikä se käsitä sitä ylevyyttä, joka ei esiinny
lempeyden ja lähentelevän ystävällisyyden verhoamana. Mutta sen
mieli on hyvänsuopa ja vaihteleva kuin lapsen. Suo sen nähdä
sinun hymyilevän ja sinä saat nähdä meidän palatessamme, etteivät
minun kunnon tanskalaiseni ole unohtaneet sinun olevan Tanskan ja
Valdemarin kuningattaren. Minäkin iloitsen tästä matkasta", jatkoi
hän nopeasti huomatessaan katkeran paheksumiskyynelen kuningattaren
kauniissa silmissä, -- "elä luule minun sillä tekevän mitään
uhrausta, rakastettuni. Jos kreivi Henrik todellakin on kuollut
pyhiinvaellusmatkallaan, kuten sanotaan, niin tämä ei ole minulle
yksinomaan huvimatka, kreivillisen huoneen holhoojana minä samalla
järjestän pienen Nikolain perintöasiat. Tuskinpa kreivi Gunzelinissa on
miestä panemaan vastaan, ja Tanskan kuninkaana minä en välitä Saksan
laeista."

"Mutta, jos Audacia ei suostu, Valdemarini, niin annathan sinä asian
jäädä sikseen. Minä en mitenkään soisi meidän ystävällisen vierailumme
tuottavan hänelle ikävyyksiä. Ehkä kreivi Henrik vielä elää ja voi
tulla takaisin."

"No, saadaanpa nähdä. Minulla ei ole erikoisempaa syytä suosia
Schwerinin kreivillistä perhettä, mutta jalon kreivittären puolesta
teen kaiken voitavani."

Näin sanoessaan Valdemar tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja vei
hänet ritarisalin kautta linnanportaille. Kahdessa pitkässä rivissä
odottavat, matkapukuiset herrat ja naiset tervehtivät kunnioittaen
kuninkaallisia. Autettuaan kuningattaren hänen komean ratsunsa selkään,
kuningas itse hypähti valkean oriinsa satulaan. Senjälkeen komea
seurue ratsasti ulos linnanpihasta Riiben katuja, missä suuri, utelias
ihmisjoukko tunkeili sitä katsomaan.

"Mitähän tuokin matka taas maksanee köyhälle maallemme!" ihmetteli
paksu, pyylevä porvarismies, yllään lyhyt nahkanuttu, painaessaan
vihaisesti likaisen lakkinsa syvemmälle otsalleen. Hän oli Riiben
lukuisien rautaseppien ammattivanhin. "Nämä ovat nyt taas niitä
kuningattaren juonia!" jatkoi hän. "Emme me typerät tanskalaiset
ymmärrä niin kalliin helmen arvoa, pitäkööt sen saksalaiset hyvänään!
Kyllä me nyt kohta saamme kuulla millä kirkunalla ja rähinällä siellä
on ylistelty hänen ihanuuttaan ja ylevää olentoaan. Siellä häntä käsin
kannetaan, jotavastoin me täällä vain voivottelemme hänet nähdessämme."

"No, no, mestari Klaus!" sanoi pieni, korea mies, joka seisoi hänen
vieressään valkoinen puuvillalakki kädessään.

"Mitä onnettomuutta siitä on, jos hän tahtoo nauttia hiukan raittiista
ilmasta ja katsella ympärilleen maailmassa? Ei suinkaan kuningattaren
tarvitse vuodet läpeensä istua rukkinsa ääressä niinkuin teidän
vaimonne. Jos ei kuningatarta sen enempää kunnioiteta ja rakasteta,
niin eipä ole ihme, että hän kaipaa ystäviään ja sukulaisiaan. Katkeraa
hänen on tuntea itsensä vieraaksi ja vihatuksi siellä, missä hänen
pitäisi tuntea olevansa kotonaan."

"Kyllähän teidän on hyvä häntä ylistellä", vastasi paksu rautaseppä.
"Vuoden kuluessa te ansaitsette aika rahat hioessanne hänen jalokiviään
ja hänen kultakoristeitaan takoessanne. Teidän valmistaessanne
rannerenkaita ja kultakoristeita ylpeälle kuningattarellemme,
minä saan puolesta hinnasta takoa kahleita ja kaularautoja
niille talonpoikaraukoille, jotka eivät tahdo maksaa hänelle
kuningatarveroaan. Ei, toista oli Dagmar kuningattaren aikana: silloin
rikas talonpoika maksoi minulle enemmän auranterästä kuin nyt saan
sadasta kahlerenkaasta."

"Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!" laulettiin nyt joka
kadulla heti kun saattue oli kulkenut ohi.

"Kuulkaa noita hävyttömiä!" sanoi pieni kultaseppä. "Eivätköhän vain
taas laula tuota häpeällistä laulua kuningattaresta!"

"Se oli hänen jäähyväisiksensä, ja hän saa kiittää onneaan, jos
tervetuliaistervehdys ei ole sen pahempi", mutisi seppä. "Onpa hyvä,
että he ovat jo kaukana!" lisäsi hän. "Olisi sääli, jos kuningas sen
kuulisi: hänellä on kuitenkin jo tarpeeksi ristiä hänestä."

"Onpa onni noille hävyttömille nulikoille, että kuningas ei kuule mitä
he laulavat", sanoi kultaseppä. "Kyllä hän on mies, joka osaa pitää
sekä pienet että suuret kurissa."

"Elkää laverrelko kurista, mestari kultasirkka!" murisi seppä. "Ellette
halua laulaa vertaistenne lintujen joukossa, niin varokaa, etteivät
ne nypi teiltä höyheniä! Menkää vain kotiin takomaan kultasanka
espanjalaiseen maljakkoonne! Kyllä se kantaa siihen asti vettä, kunnes
korvatonna kotiin palaa."

Kiukkuinen seppä palasi ahjonsa ääreen, ja hieno kultaseppä livahti
viisaana pian pois väentungoksesta.



KUUDES LUKU.


Kolme kuukautta oli kulunut kuninkaan ja kuningattaren lähdöstä
Schweriniin. Oli kylmä lokakuunyö. Pimeässä, ahtaassa kammiossa
Lockumin luostarissa, Calenbergin maakunnassa, istui kookas,
katumusta harjoittava munkki kyyristyneenä mustaan ruumiskirstuun,
joka oli hänellä vuoteena. Rukousjakkaralla hänen vieressään
paloi lamppu tuntilasin ja pääkallon välillä. Hänen jalot,
melkein kuninkaallispiirteiset kasvonsa olivat hirvittävästi
kuihtuneet. Enin osa kasvoja oli harmaantuneen, punertavan parran
peittämä, joka ympäröi takkuisena likaisia poskia. Hänen kamalasti
laihtuneen sankarivartalonsa alaosan peitti suuri, repaleinen
sistersiensiläis-viitta, joka aikoinaan oli ollut valkoinen. Muuten
hän oli alasti vyötäröihin asti. Hänen selkänsä ja leveät hartiansa
olivat täynnä verisiä naarmuja, solmuinen katumusruoska hänen oikeassa
kädessään osoitti mikä ne oli aiheuttanut. Tämä katuva itsensäkiduttaja
oli piispa Valdemar. Hän oli ankarilla katumusharjoituksillaan täällä
luostarissa tullut hyvin kuuluksi pyhyydestään, ja hän ikävöi nyt yhtä
kiihkeästi tätä kunniaa kuin ennen maallista valtaa ja mainetta.

Tänä yksinäisenä yön hetkenä raskaat tunnonvaivat näkyivät häntä
ahdistavan; hän tuijotti hurjan näköisenä eteensä ja teki ristinmerkin.
"Väisty edestäni, saatana!" mutisi hän. "Tuotko sinä taas kirotun
kruunusi, tikarisi ja myrkkysi! Pakene tai kumarru tomuun ja polvistu!
Etkö näe, että minä olen pyhä mies? Etkö sinä näe miten he polvistuvat
eteeni, kun minä istun tuolla ulkona terävällä kivellä ruoskien
itseäni. Kun sädekehä pääni ympärillä alkaa loistaa auringonpaisteessa,
silloin hurskaat pyhiinvaeltajat kumartuvat minun jalkoihini. Haa, onko
sekin harhakuva -- sinun työtäsi, sinä vanha ylpeydensaatana! Niin
kauan kuin on pisarakin verta minun syntisessä ruumiissani, minä en
saa sinua ruoskituksi sieltä. Nyt on taas keskiyö. Minä sulen oveni --
ettei vain musta pääse sisään -- se on kuitenkin pahin."

Nyt hän alkoi kiihkeästi rukoilla, mutta aina vähän päästä hän kirosi
kamalasti ja siitä hän sitten ruoski itseään vieläkin kovemmin
ruoskallaan. Samassa avattiin ovi raolleen: hurjat, karsaasti katsovat
silmät tirkistelivät sieltä häntä, ja tuhkanharmaan pyhiinvaeltajahatun
alta näkyi mustan, kiharan parran ympäröimät uskaliaat kasvot.

"Säästäkää selkäparkaanne, hurskas pyhimys", sanoi pilkallinen ääni
nauraen. "Te ette kuitenkaan saa ruoskituksi vanhaa piispa Valdemaria
pyhimysnahastanne!"

"Väisty minusta, saatana!" huudahti piispa ja tuijotti kauhistuneena
yölliseen vieraaseensa.

"Ettekö te enää tunne vanhaa ystäväänne, kunnianarvoisa herra?"
sanoi pyhiinvaeltaja astuessaan sisään. "Elkää toki pitäkö
hurskasta pyhiinvaeltajaa paholaisena! Vaikka minä tulenkin vain
myöhänlaiseen yöllä, ja vaikka minua kutsuvatkin mustaksi, niin ei
minulla vielä kuitenkaan ole ei kynsiä eikä kavioita. Katsokaa tänne,
tunnetteko te minut nyt, arvoisa pyhimys?" Hän heitti päähineen
ja pyhiinvaeltajanviitan yltään, ja musta kreivi Henrik seisoi
ritarillisessa puvussaan, komea rubiinikaulakoriste rinnallaan munkin
edessä.

"Kreivi Henrik! Mitä te minusta tahdotte?" sopersi piispa
hätääntyneenä, heittäen viitan paljaille hartioilleen ja astuen
pois ruumiskirstusta. "Minkävuoksi tulette tänne häiritsemään
minun katumusharjoituksiani? Minä olen luopunut maailmasta ja sen
turhuudesta, ja ymmärrättehän te, että teidänlaisenne eksynyt
maailmanlapsi on vain kiusaaja, jonka paholainen lähettää minun
luokseni tehdäkseen minulle pyhyydentien vieläkin ahtaammaksi."

"Minä tulen pyhiinvaellusmatkalta, kunnianarvoisa isä, ja huonosti
käy sen, joka ei tästälähin kutsu minua hurskaaksi herraksi. Eihän
ainoakaan pyhiinvaeltaja kule Lockumin luostarin ohi näkemättä teitä.
Pitäisikö minun, teidän vanhan ystävänne, kulkea ovenne ohi teitä
tervehtimättä? Siitä on jo pitkälti aikaa kun me viimeksi tapasimme,
ja onko maailmassa mikään ihmistä muuttuvaisempi. Mutta tuollaisena en
toki luullut tapaavani teitä. Ruumiskirstuko olikin se valtaistuin,
jonka puolesta te taistelitte? Oliko viheliäinen katumusruoska se
valtikka, jota te olitte syntynyt kantamaan? Tähänkö päättyi uljaan
piispa Valdemarin, kuninkaan pojan pyrkimys?"

"Näin päättyy maailman kunnian ja turhuuden tavoitteleminen! Elä puhu
minulle valtikoista ja valtaistuimista! Ne turhat unelmat ovat jo
haihtuneet minun mielestäni."

"Mutta, jos te kuulisitte, että tarvitaan vain hiukan rohkeutta
pannaksemme jonakin suotuisana yönä täytäntöön sen, mitä me turhaan
kymmenen vuotta olemme ajatelleet."

"Kiusaaja, kiusaaja! Tuoko on hurskaus, jonka pyhältä maalta toitte
mukananne?"

"Minä olin myöskin viisaiden maassa, arvoisa isä. Egyptin ihmemaassa
opin tietämään mitä ihmisvoima ja ihmistahto voi, kun se on luja ja
kestävä."

"Entä käärme, joka ei kuole, -- tuli, joka ei sammu, minkä neuvon
siihen saitte viisaiden maassa?"

"On silläkin neuvonsa, arvoisa isä. Minä tuon mukanani aarteen, joka
korvaa minulle kaikki pyhiinvaellukset ja katumusharjoitukset. Jos
tietäisitte minkä arvaamattoman kalliin mehun tämä kallisarvoinen
jalokivi sisältää, ja jos teillä olisi vain pisarakin sitä -- niin
voisitte säästää syntistä ruumistanne eikä teidän koskaan tarvitsisi
pelätä sielunne puolesta." Näin sanoen kreivi Henrik otti esille
kirkkaan, hiotun kiven, minkä sisään punaista nestettä oli suljettu ja
piteli sitä lampun valoa vasten.

"Verta, verta!" huusi piispa. -- "Haa, eikö jo ole kylliksi verta
sielujamme polttamassa."

"Mutta tämä veri, kunnianarvoisa isä, sammuttaa iäksi kaiken verenpalon
-- se sammuttaa kaikki kiirastulen ja helvetin liekit, -- se sovittaa
kaikki vanhat ja uudet synnit; niin sanoi minulle hurskas Pelagius.
Eikö sellainen aarre ole kuningaskunnan arvoinen veljesten kesken?"

"Haa, mitä sanotte, mutta onko se todellista?" Piispan laihat sormet
kouristuivat suonenvetoisesti, ja hän koetti tarttua pyhäinjäännökseen,
jonka kreivi äkkiä sieppasi pois.

"Uskotteko te paavillisen lähettilään -- uskotteko te, hurskaan piispa
Pelagiuksen Albasta vannoneen minulle autuutensa kullasta? Sieluni
autuuden kautta, veri on todellista, ja kalliisti minä sen olenkin
maksanut. Joko Pelagius ja pyhä kirkko ovat iäti kirotut -- tai minulla
on meille molemmille synteinanteeksiantamus ja autuus."

"Yksi pisara, yksi ainoa pisara vain polttavalle päälaelleni!" huudahti
piispa polvistuen. "Kaksinkertainen pannansäde välähtelee yhäti siellä,
taistellen pyhimyskehän kanssa."

"Ymmärrän, ymmärrän, kunnianarvoisa, isä", vastasi kreivi Henrik
kylmästi ja piiloitti pyhäinjäännöksen ilkeästi nauraen, "sitten, kun
taas tavataan, mutta yhdellä ehdolla: minä näen kyllä teidän olevan
liian pyhän ottamaan osaa minun maailmallisiin yrityksiini, mutta
pyhäkin ystävä voi olla minulle tarpeen. Kun kuulette kerrottavan
rohkeasta työstä, jonka vuoksi pannansäde uhkaa kiharaista päätäni,
silloin näyttäkää, mitä saatte aikaan paavi Honoriuksen luona! Kyllä
sitten vielä ehditte miettimään, mikä paremmin jäähdyttää polttavaa
päälakeanne, pisara tähän jalokiveen säilytettyä verta, luuloteltu
pyhimyssädekehä, vai Tanskan kuninkaan kruunu!"

"Haa! Minä ymmärrän sinut. Sinä olet kuitenkin viekas saatana. Pakene
minusta, kiusaaja! pakene minusta, ikuinen valehtelija! Sinun pyhä
veresi sekä sinun kruunusi ovat perkeleen petollisia häikäisykeinoja.
Vain pilkkasanasi olivat tosia --, niin, tässä on valtaistuimeni, tässä
on valtikkani; sillä minä vielä uhkaan sinua!" -- Onnettoman piispan
katse oli hurjistunut, ja hän istuutui nyt ylpeänä ruumiskirstunsa
laidalle ja heilutti ruoskaa kaljun päänsä yli.

"Mieletön houkkio! Teille ei enää voi mitään!" mutisi kreivi Henrik
suuttuneena heittäen pyhimysvaipan ylleen ja poistui pilkallisesti
nauraen.

"Naura sinä vain niin että helvetti tutisee!" murahti piispa Valdemar
tehden ristinmerkin. "Sinun täytyi kuitenkin väistyä!" Senjälkeen hän
vaipui kalpeana ja uupuneena ruumiskirstuun.

Seuraavana aamuna toinnuttuaan hän nousi juhlallisen ja voitonriemuisen
näköisenä ja kertoi hartaille luostariveljille olleensa tämän yön
kovan koettelemuksen alaisena, mutta pyhän neitsyen avulla ja
ankarilla katumusharjoituksilla hän oli saanut paholaisen ajetuksi
ulos kammiostaan. Hän toivoi nyt päässeensä, samoin kuin pyhä
Antonius, iäksi irti kiusaajastaan, ja he saisivat kohta veisata hänen
sielumessunsa ja sulkea hänen kirstunsa kannen.

       *       *       *       *       *

Sillävälin kreivi Henrik jatkoi hartaana pyhiinvaeltajana
kotimatkaansa, ja suuresti kunnioittivat hänen maalaisensa hänen
hurskauttaan ja nöyryyttään, kun hän Jalkasin kulki oman kreivikuntansa
kautta Schweriniin.

Eräänä kirkkaana talvi-iltana laskeuva aurinko näytti hänelle
vihdoinkin Schwerinin järven, sekä linnan korkeiden tornien siintävän
etempänä. Hän pysähtyi miettimään mitenkä parhaiten voisi yllättää
kauniin puolisonsa ja tulla vakuutetuksi hänen uskollisuudestaan;
sillä ärtyinen mustasukkaisuutensa ei ollut vähääkään parantunut
hänen pyhiinvaellusretkellään. Kuta lähemmäksi hän tuli kotiaan sitä
typerämmältä tuntui hänestä luottaa kauniin vaimon uskollisuuteen, jota
ei oltu ankarasti koeteltu. Kävellessään näissä ajatuksissaan hitaasti
eteenpäin läpi hämärän, lehdettömän tammimetsän hän näki pienen,
kyyryselkäisen hengellisen herran suurella kiireellä ratsastavan
linnasta, ja hän tunsi maastakarkoitetun Riiben arkkidiakoni Arnfredin
jonka hän oli ottanut suojelukseensa sekä nimittänyt linnanpapikseen.

"Tervetuloa, tervetuloa, armollisin suosijani ja herrani!" huusi
Arnfred ja laskeutui hevosensa selästä. "Huhu teidän onnellisesta
kotiintulostanne on saanut minut jättämään iltamessun pitämättä ja,
niinkuin näette, tehnyt minusta innokkaan ratsastajan. Minä olen niin
suuresti kiitollinen teille, ja minä saan nyt ensimäisenä lausua teidät
tervetulleeksi teidän -- oi, linnaanne oli aikomukseni sanoa!" Hän
tekeytyi tämän sanoessaan hyvin surkean näköiseksi.

"Mitä tällä rukouspäivänaamallasi tarkoitat, pappi? Kyllä kai linna
vielä on minun? Miten siellä voidaan? Elävät kai vielä puolisoni ja
veljeni?"

"Ohhoi, kyllä toki, miltä puolin vain asia otetaan. Mutta teidän on
sanottu kuolleen, ankara herra! Vahinko että te ette" -- --

"Mitä, perhana vieköön! ettäkö minä en ollut kuollut, ethän suinkaan
aikonut niin sanoa?"

"Pyhä Augustinus kieltäni varjelkoon! Vahinko, ettette tullut kotiin
kolme kuukautta sitten, oli aikomukseni sanoa. Silloin olisi moni asia
jäänyt tapahtumatta!" -- --

"No, huuda suusi puhtaaksi, turmanlintu! Mitä onnettomuuksia täällä
sitten on tapahtunut?"

"Kuningas -- Tanskan kuningas on ollut täällä!"

"Kuningas Valdemar? Haa! Yksinkö!"

"Ei, hänen ylpeä kuningattarensa oli mukana tervehtimässä teidän
puolisoanne."

"No, mikä onnettomuus siinä oli? Oli kai veljeni kotona? Ja heidät
tietysti vastaanotettiin kohteliaasti?"

"Ohhoi, _erinomaisen_ kohteliaasti, ankara herra! Ei teitä itseännekään
olisi voitu sen kohteliaammin vastaanottaa. Kuningas oli kuin
isäntänä talossa, ja ennen lähtöään hän oli, herra veljenne sekä
teidän myöntyväisen puolisonne suostumuksella, holhokkinsa puolesta
ottanut puolen kreivikuntaa ja Schwerinin linnan haltuunsa, teidän
sisarenpoikanne, nuoren Nikolai-kreivin laillisena perintönä ja
omaisuutena."

"Mitä! Oletko hullu? Onko hän uskaltanut esittää sellaisen vaatimuksen?
Ja typeryydessään he ovat tainneet suostua?"

"Niinkuin sanoin, herra kreivi! Kuningas oli kuin herra ja isäntä
täällä linnassa, ja teidän kaunis, hyväsydäminen puolisonne ei voinut
mitään kieltää häneltä -- sitäpaitsi hän luuli teidän kuolleen."

"Ei mitään, -- hän ei voinut mitään kieltää häneltä? Kuolema ja kirous!
Sinä valehtelet senkin saatana!"

"Te ymmärrätte minut väärin, ankara kreivi. -- Pyhä Augustinus
varjelkoon kieleni panettelemasta! -- Minä puhuin ainoastaan hänen
vaatimuksistaan kreivikunnan ja linnan suhteen. Muusta en uskalla puhua
--"

"No, miksi sinä änkytät? En minä nyt kysy kreivikuntaani enkä linnaani:
minun perintöni ja läänitykseni keisari ja Saksanmaan laki palauttavat
minulle. Se anastus on minulle vain tervetullut; sen kuningas Valdemar
katkerasti katuu, mutta mitä vielä?"

"Ei sen enempää, ankara herra! Vain todistetuista tosiasioista te
voitte vaatia hänet edesvastuuseen."

"Katseita ja hymyilyjä minä en rupea selostelemaan. Eikä niistä välitä
keisari, ja Saksanmaan lait vieläkin vähemmän."

"Katseita ja hymyilyjä? Haa, jos valehtelet, senkin saatana, niin saat
sen maksaa hengelläsi!"

"Minä en puhu mitään varmuudella, ankara herra. Minulla on vain
omat epäilykseni, ja huolenpitoni teidän kunniastanne ja omasta
turvallisuudestani eivät salli minun salata näitä arveluitani. Teidän
kaunis rouvanne oli, niinkuin jo sanoin, hyvin kohtelias komealle,
kaunopuheliaalle kuninkaalle. Kuningatar Berengaria tuli päivä päivältä
täällä ollessaan yhä tyytymättömämmäksi ja kiiruhti lähtöä, mutta aina
ilmeni uusia esteitä ja viivytyksiä. Kun vihdoinkin, toissapäivänä,
ylhäiset vieraat matkustivat, itki teidän kaunis rouvanne hyvin
kiihkeästi. Kerrotaan pienen riidan hänen ja kuningattaren välillä
pahoittaneen hänen mieltään. Ylhäisten vieraiden lähdettyä hän on ollut
raskasmielinen, ja komeaa rannerengasta, jonka kuningas lahjoitti
hänelle lähtiessään, katselee hän usein kyynelsilmin."

"Kuolema ja kirous, Arnfred! Voinko uskoa sinua? Sinä kannat vanhaa
kaunaa kuningasta kohtaan; sinä iloitsisit jos näkisit hänen joutuvan
hätään ja onnettomuuteen."

"Sitä en suinkaan kiellä, ankara herra. Kunnon kristittynä minä vihaan
kaikkea pahuutta ja minä vihaan teidän vihollistanne niinkuin vihaan
kaikkia jumalattomia hirmuvaltiaita ja viattomien viettelijöitä.
Mutta huomatkaa, minä en syytä häntä: tässä asiassa minä en uskalla
langettaa syytöstä; ettekä te voi pakottaa minua ilmaisemaan sitä, mikä
minulle sielunpaimenena on uskottu. Sillä ette te, ankara herra, eikä
mikään maallinen voima saa sitä minun huulteni yli. Se, minkä minä
uskallan sanoa, ei syytä ketään rikoksesta, ja varokaa kuvittelemasta
sitä suuremmaksi kuin mitä se on! Minä tahdoin vain antaa teille
viittauksen" -- --

"Kauniin viittauksen, hurskas herra! Se näyttää minulle helvetin
avoimena. Sinulle on siis uskottu salaisuuksia, joita ei kukaan saa
pakoitetuksi sinua ilmaisemaan? Hyvä, hyvä! Kunhan saan tietää mihin
se helvetin aarre on kaivettu, niin on oma asiani haluanko sen sieltä
nostaa tai en. Haa, se häpeä ja häväistys kostetaan vielä kalliisti! --
Mutta voi sinua, jos olet minut pettänyt!"

"Tutkikaa itse, ankara herra! Jos huomaatte minun sanoneen ainoankaan
totuudesta poikkeavan sanan, niin kohdatkoon teidän oikeutettu kostonne
ensiksi minua!"

Kreivi Henrik vaikeni ja loi viekkaaseen pappiin läpitunkevan
katseen. Hän näki riemuitsevan ilmeen tämän inhoittavilla kasvoilla,
ja ajattelematta sen enempää hän tarttui tikariinsa ja asetti sen
epäilyttävän syyttäjän kurkulle: "tunnusta nyt kaikki, tai joutuun
helvettiin, senkin alhainen panettelija ja valehtelija!" huusi hän
vaahtoavan vihan vimmassa.

Arnfred heittäytyi polvilleen ja pyysi hänen muistamaan, että
tunnontarkin pappikin on vain vaivainen ihminen sekä ajattelemaan miten
suuri synti oli näin äärimmilleen kiusata häntä ja pakoittaa häntä
rikkomaan pyhä virkavalansa.

"Jaaritusta, kurja teeskentelijä! Sinä tahdoit tulla pakoitetuksi:
jos sinä olisit tahtonut vaieta ja pysyä valassasi, niin et olisi
kertonut minulle puoliakaan. Nyt lyhyesti: kuole myrkyllisenä
kunniansolvaisijana, tai tunnusta! Yksi sana on kylliksi: syyllinen
tai syytön? Sinä tiedät ketä minä tarkoitan. -- Vanno, että joudut
iankaikkiseen kadotukseen, jos valehtelet!"

"Jumala ja pyhä neitsyt suokoon teille anteeksi tämän synnin, ankara
herra! Mutta minä pesen käteni: minä en tahdo valheella peittää
rikosta. Tietäkää siis: kaunis syntinen tunnusti minulle kaikki
rippituolissa katumuksen valtaamana; mutta häntä harmitti heti
avomielisyytensä, ja hän pelkäsi minun ilmaisevan hänet. Tietääkseen
varmasti minun vaikenevan, hän uhkasi kaiken lisäksi, jos minä
ilmaisisin hänet, kannella teille minun lähennelleen alhaisesti häntä.
Nyt te tiedätte sen, herra kreivi! Nyt se on sanottu. Uskokaa sitten
ketä haluatte. Minä lausun sanan -- olkoon se kiroukseni, jos minä
valehtelen! -- syyllinen! Syyllinen!"

"Hyvä on, minä uskon sen verran kuin sinun näköistäsi pappia voi uskoa.
Mutta pidä myös suusi kiinni kuin kuollut koira! Ei ainoakaan ihminen
saa tietää häpeästäni. Minä kannan sen viisaan miehen tavalla ja kostan
kuin pappi. Minä en käynyt turhaan viisaitten maassa. Kypsyköön kostoni
ennenkuin se osuu, mutta se osuukin tarkasti ja varmasti, ja koko
Eurooppa kuulee hämmästyksellä mitä saksalainen kreivi uskaltaa! Seuraa
minua linnaan, Arnfred. Ole vaitelias ja uskollinen, etkä sinä tule
sitä katumaan!"

"Minä olen koko sielullani ja ruumiillani teille uskollinen, ankara
herra!" sanoi Arnfred pidellessään nöyrästi jalustinta, kreivin
hypätessä satulaan. Pelottava pyhiinvaeltaja ratsasti nyt papin
hevosella linnaa kohti.

"Minä saan hänet mihin vain tahdon!" mutisi Arnfred hiipiessään
hitaasti hänen jälessään -- "Kyllä minä siitä vastaan mistä syytinkin:
syyllinen, syyllinen, -- sitä on tässä kuitenkin niin hyvin yksi kuin
toinenkin. -- Se joka tekee yhdessä syntiä, tekee kyllä enemmässäkin.
Sanokoon nyt viekas kreivitär mitä hyvänsä, kreivi ei kuitenkaan usko
häntä. Ja kuningas haa, -- kunpa saisin elää niin kauan, että voisin
kostaa hänelle, kreivi Otolle ja koko ylpeälle suvulle, silloin vasta
katoaisi tuo koiranruoskan vanha kirvellys."

"Mutta skorpioniruoskan kirvellyksen saat ikäsi tuntea!" kuiskasi ääni
aivan hänen takanaan. Hän katsoi kauhuissaan taakseen: siellä seisoi
nainen köyhän kattilanpaikkaajan vaatteissa, ja karvaisen päähineen
alta tuijotti häneen kaksi mustaa, säkenöivää silmää. Kädellään, missä
kimalteli kallisarvoisia sormuksia, hän heilutti kirjavaa ruoskaa,
joka näytti olevan käärmeen nahoilla peitetty. "Kiitos viimeisestä,
käyräleuka saatana!" kuiskasi nainen tarttuen häntä kaulukseen.
"Silloin ei ollut pitkältä hirsipuuhun. Ha, ha, haa! Sillä kertaa toit
minulle hyvän saaliin. Mutta nyt oletkin tehnyt mestarityösi! Se oli
oikein! Valehtele ja petä ja vanno itsesi perkeleelle, se ei merkitse
mitään. Mutta kostoa, kostoa! Sepä vasta iloa on!" Sen sanottuaan
nainen alkoi tanssia Arnfredin kanssa metsän kuivilla lehdillä,
niin että ne lentelivät ympäri hänen korviansa, ja itse hän hurjana
kostonhengettärenä heilautteli käärmeruoskaa hänen päänsä päällä.

"Auttakaa, auttakaa!" huusi kauhistunut pappi ja oli kuin halvattu
pelästyksestä. "Päästä minut, päästä minut, sinä helvetin kiusanhenki!"
Mutta mitä enemmän hän huusi, sitä vinhemmin pyöritteli nainen häntä
yli kivien ja kantojen hämärässä metsässä, kunnes hän pelon ja kauhun
valtaamana kaatui tiedotonna maahan.

"Sven, Sven!" huusi nyt nainen kimakalla äänellä, ja heti juoksi
pensaikosta esiin kömpelö puolikasvuinen poika, puettuna repaleisiin
vaatteisiin, sauva kädessä ja suuri nuolipyssy selässä.

"Tässä olen, armollinen rouva! Minä olin linnassa, mutta ainakin tällä
kertaa valehtelivat teidän tähtenne: Kuningas ja kuningatar ovat
toissapäivänä matkustaneet, eikä linnankappalaiselle ole tapahtunut
mitään onnettomuutta."

"Katso, tuossa hän makaa", keskeytti nainen hänet, "siitä
onnettomuudesta on hänelle tarpeeksi. Kaikki on hyvin, eivätkä minun
tähteni kuitenkaan valehdelleet."

"Mitä! Oletteko itse saanut hänet kiinni ja laulanut hänet tainnoksiin.
Lyönkö minä nyt kuoliaaksi tuon koiran!"

"Ei, antaa hänen maata. Hän on saanut palkan töistään. Eikä hän elä
tätä auringonlaskua pitemmältä. Mutta hänen kylvönsä minä korjaan. Nyt
minä tiedän enemmän kuin itse vanha Thord. Missä ovat hevoset?"

"Ne seisovat tuolla aidan luona."

"Eteenpäin siis! Sinun isoisäsi oli oikeassa: tässä neuvotteli
skorpioni jousimiehen kanssa, -- mutta ei tässä vielä uljasta otusta
kaadeta. Joutuun Riibeen, onko sinulla jousipyssysi?"

"Oi, armollinen rouva, mieluummin kymmenen miestä kuin yksi nainen. Hän
kuuluu olevan niin kaunis!"

"Ei se häntä auta, siitä eivät tähdet välitä. Katso minua! Minäkin olin
kerran kaunis, mutta välittivätkö kylmät tähdet siitä? Voi, voi, nyt
minä olen käärmeruoskaa heiluttava raivonhengetär, -- nyt minä olen
helvetillinen kiusanhenki, joka kuutamossa voin pelotella kuoliaaksi
kaikki roistot: ei tunne enää kukaan ihanaa herttuantytärtä, hän syntyi
kuitenkin valtikkaa ja kruunua kantamaan." Näin sanoen hän piteli
käsiään silmillään ja itki katkerasti.

"Oi, elkää itkekö taas, arvoisa rouva! Te olette vielä niin kaunis,
enkä minä voi nähdä teidän itkevän; tanssikaa mieluummin, ja naurakaa
ja laulakaa. Minä seuraan kyllä teitä maailman loppuun asti ja teen
kaikki, mitä vain tahdotte."

"No, tule sitten orja, tule uskollinen sudenpenikkani! Kunhan pääsen
valtakuntaani, teen sinusta kreivin, tai herttuan niinkuin Knuutistani!
Kultaa ja jalokiviä minulla on kylliksi; ota ne kaikki -- mutta auta
minua kostamaan!"

"Oi, te olette niin hyvä ja antelias, ihana rouva! Mutta miten voitte
olla niin julma, kun ajattelen" --

"Uskallatko ajatella, sudenpenikka! Vaiti, vaiti! Elä ajattele
mitään, tottele vain, -- siihen sinä olet syntynyt ja luotu, -- minun
silmiäni sinun täytyy totella, minä tottelen noita taivaan tulisilmiä!
Eteenpäin, joutuin, ennenkuin taas on täysikuu, sen täytyy tapahtua.
Jos sinä et tahdo, niin tahtoo sata muuta!" Hän tarttui poikaa
kiivaasti käsivarteen ja katosi pikaisesti hänen kanssaan lehdettömään,
rapisevaan pensaikkoon.

Kalpeana ja vavisten seisoi Arnfred seuraavana päivänä Schwerinin
linnankappelin alttarilla messua lukien. Komeassa kirkonpenkissään,
aivan alttarin vastapäätä, kreivi Henrik istui puolisonsa kanssa.
Kreivi oli synkän ja levottoman näköinen, ja kaunis kreivitär Audacia
oli peittänyt hunnulla itkettyneet kasvonsa. Kreivi loi häneen vähän
väliä terävän, epäluuloisen katseen. Mutta kreivitär heitti hunnun
syrjään ja käänsi kärsivät kasvonsa alttariin päin, ja polvistuneena
rukousjakkaralle hän näytti vaipuneen hartaaseen rukoukseen. Kun
hän vihdoinkin loi kauniit, rukoilevat silmänsä ylös, kohtasi
hänen katseensa vapisevan munkin. Hermohalvauksen kohtaamana tämä
kaatui samassa silmänräpäyksessä hirveästi huutaen alttarille, ja
kauhistuneina ihmiset kantoivat hänet kappelista. Hän soperteli kreivi
Henrikin nimeä, jolle hänellä näytti olevan tärkeää sanottavaa; mutta
ennenkuin tämä oli palannut linnaan, oli hän kuollut.

       *       *       *       *       *

Slesvigissä kuningas Valdemar viipyi muutaman päivän, sieltä hän
nyt ratsasti eräänä kauniina talvipäivänä kuningattarensa rinnalla
Riibeä kohti. Lukuisa seurue ritareja ja naisia seurasi kuninkaallisia
kunnioittavan välimatkan päässä, etteivät häiritsisi heidän
keskusteluaan.

"Minä erehdyin, jalo Valdemarini!" sanoi kuningatar lempeästi
ja hellästi, väistäessään kärpännahkaisen viittansa syrjään ja
ojentaessaan hänelle kätensä. -- "Minä luulin olevani tuollaisen kurjan
intohimon yläpuolella. Minä en milloinkaan uneksinut tuon heikkojen
sielujen taudin saavan minua valtoihinsa. Suo minulle anteeksi!"

"Kaikki on unohdettu ja anteeksi annettu; mutta minä en vain käsitä" ---

"Kyllä sinä sen käsität. Tunnusta vain minulle, rakkahin Valdemar, hän
on ainoa nainen maailmassa, joka voisi saattaa minut mustasukkaiseksi.
Hänessä on kaikki se, mikä minusta puuttuu: lempeämpi ja miellyttävämpi
olento, ja herkempää, naisellisempaa sydäntä kuin Audacian, minä en ole
koskaan tuntenut, enkä minä ihmettele, jos mies sydämestään ihastuu
häneen."

"Minä en kuitenkaan usko hänen miellyttävän minua enemmän kuin muutkaan
kauniit, ystävälliset naiset."

"Hiukan enemmän sentään, mutta mitä siitä. Minun olisi pitänyt iloita
siitä, että minun ystävättäreni miellytti sinua, mutta olipa ikäänkuin
paha henki olisi mennyt minuun, ja jokainen ystävällinen sana, jokainen
ystävällinen katse, jonka te vaihdoitte, oli minulle tikarinisku!"

"Käsittämätöntä, että minä en sitä huomannut!"

"Minä teeskentelin: minä ylönkatsoin itse heikkouttani, ja minä olin
liian ylpeä ilmaistakseni sitä, kunnes se sai minut niin valtoihinsa,
että olin tulla hulluksi. Kaikki nuo hämärät puheet ja viittaukset,
joita kauan sitten olin kuullut sinusta, mutta joita näihin asti olin
ylönkatsonut, johtuivat nyt mieleeni ja alkoivat selvitä minulle.
Minä en ollut niistä vähääkään välittänyt, vaan olin aina nauranut
kaikille noille puheille kauniista ruotsalaisesta leskestä sekä Riisen
Kristiina-neidosta, joka niin äkkiä katosi meidän hääpäivänämme.
Kuin hornanhenkinä hyökkäsivät nuo ajatukset sieluni syvimmästä
sopukasta hämmentämään mieleni rauhan, saattaen minut epäilemään
sinun rakkauttasi ja uskollisuuttasi. Minä muistin myöskin sinun
kohteliaisuutesi Audaciaa kohtaan meidän ensi kerran tavatessamme,
ja mitenkä sinä jätit meidät molemmat rientääksesi kolmannen syliin.
Hurskas, viaton Dagmar tuntui minusta olleen sinun kevytmielisyytesi ja
huikentelevaisuutesi uhri. Ja sinä, ainoa mies maailmassa, jota minä
kunnioitin ja rakastin, muutuit heikoksi tusinasieluksi ja uskottomaksi
naisviettelijäksi."

"Berengaria, ihana Berengariani! Sinun mustasukkaisuudestasikin minä
ylpeilen: se on vain uusi osoite rakkaudestasi, enkä minä soimaa
sinua. Minä tunnustan kyllä heikkouteni: minä osoitan liian suoraan
miellyttäville naisille suosiotani, ja senkautta olenkin usein joutunut
pahansuovan panettelun alaiseksi. Siitä heikkoudesta minä en vieläkään
ole päässyt. Mutta olkoon se nyt unohdettu. Tulenhan minä päivä
päivältä vanhemmaksi: katso miten hiukseni jo alkavat harmaantua.
Vain sinut nähdessäni minä tunnen itseni vielä kyllin nuoreksi ja
voimakkaaksi, vaikka koko maailmaa hallitsemaan. Minä en vielä kanna
suuren Knuutin kruunua, vielä kajastaa minulle toimekas kuningaselämä
sinun rinnallasi, -- heti kun tulemme Riibeen" -- --

"Oi, ettei minun enää koskaan tarvitsisi nähdä Riibehuusia!" keskeytti
kuningatar hänet kiihkeästi ja huokasi syvään. "Minä vihaan sydämeni
pohjasta tätä synkkää, kolkkoa linnaa, missä vain viha ja ylönkatse
odottavat minua."

"Jumalan tähden, Berengariani, jos et huomiseen mennessä ole
muuttanut mieltäsi, niin matkustamme ylihuomenna Roskildeen tai
Slesvigiin tai johonkin muuhun minun linnoistani. Mutta usko minua,
ei viihtymisemme riipu yksinomaan paikasta. Jos voisit seurata minun
neuvoani, jalo kuningattareni, ja lähestyisit vähän tuttavallisemmin
ja ystävällisemmin oikullista kansaa, joka tarvitsee vain hymyn tai
ystävällisen katseen meitä jumaloidakseen, -- niin sinä näkisit
miten hyväksi kaikki muuttuisi. Vain suuret sielut käsittävät ja
kunnioittavat ulkonaisen ylevyyden ja suuruuden piirteen, mutta
ahdasmielinen, itserakas alhaiso kiihtyy siitä ja sanoo sitä
ylpeydeksi."

"Täytyisikö Tanskan kuningattaren alentua nöyryyttäviin ilveilyihin ja
häikäisykeinoihin mielistelläkseen raakaa, alhaista kansanjoukkoa!"
vastasi Berengaria ylpeästi. "Ei, jos olen kuningatar niin tahdon
tuntea ja esiintyä kuningattarena, ja jos alamaiseni eivät tahdo
rakastaa minua -- niin ei heidän ainakaan tarvitse minua ylenkatsoa!"

"Ymmärrä minut oikein, jalo, ylevä Berengariani! Sen lempeyden ja
ystävällisyyden, joka niin voimakkaasti valloittaa sydämet, ei
tarvitse olla naamari eikä ulkokultaista teeskentelyä, vaan johtuu
se rakastavasta sydämestä. Opi rakastamaan minun kansaani koko
sydämestäsi, kallis kuningattareni! Rakasta sitä kuin äiti lapsiaan,
ja sinä tulet näkemään, etteivät minun uljaat tanskalaiseni palkitse.
sinun rakkauttasi vihalla!"

Äkkiä kuningatar vaikeni, ja hehkuva puna kohosi hänen poskilleen.
Hän kamppaili sielussaan kovan taistelun. "Oi, sinä olet kuitenkin
oikeassa, minun Valdemarini!" huudahti hän lopulta. "Minä tunnen
tuskallisesti sinun lempeän, säälivän soimauksesi. Minä en ollut
koskaan äiti sinun kansallesi. Dagmar vain oli. Mutta elköön sydämesi
liian ankarasti tuomitko minua. On helppo rakastaa siellä, missä on
käsin kannettu, mutta kun tulee ennakkoluuloilla vastaanotetuksi
eikä kuule ainoatakaan ystävällistä sanaa, silloin on rakastaminen
raskaan velvollisuuden täyttämistä. Kuitenkin lupaan sinulle pyhästi,
Valdemarini, Jumalan avulla koetan tästälähin muuttua!"

Kaunis kuningatar oli liikutettu, ja kyyneleitä kimalteli hänen
tummissa silmissään. Kuningas painoi hänen kätensä huulilleen ja
kuiskasi: "Amen, siihen suokoon Jumala siunauksensa, ja minä olen
maailman onnellisin kuningas."

Nyt seurue tuli heitä lähemmäksi, eikä oltukaan enää kaukana Riibestä.

"Meitä riennetään jo vastaan, herra kuningas!" sanoi Junkker Strange.
"Näettekö miten ihmisiä vilisee tuolla joen luona. Kuulkaa! miten he
meluavat ja huutavat!"

"Tuontapainen vastaanotto ei miellytä minua!" kuiskasi kuningatar
tuskastuneena. "He meluavat niinkuin odottaisivat vihollista."

"Sitä vapautta ei voi kieltää kansalta, jalo kuningattareni!" vastasi
Valdemar. "Minä iloitsen sydämestäni, kun rakkaat alamaiseni iloisina
ja hilpeinä rientävät vastaani."

"Kun minä ratsastin sinun rinnallasi sotajoukkosi etunenässä keisarin
monia tuhansia vastaan, Valdemarini, silloin minä olin iloinen ja
peloton, mutta tänä päivänä tuntuu minusta, niinkuin sinä saattaisit
minut erämaahan, tuhansia villipetoja vastaan, jotka tahtovat raadella
minut kuoliaaksi sinun rinnallasi."

"Rauhoitu, rauhoitu, rakas Berengaria. Elä anna kenenkään huomata
perättömiä epäluulojasi! Etkö sinä olisi turvattu minun rinnallani
meidän omien alamaistemme joukossa?"

Sill'aikaa kun kuninkaalliset näin hiljaa ja salaperäisesti
kuiskailivat keskenään, läheni väkijoukko meluten ja iloisesti huutaen.
Kuningas tervehti ystävällisesti joka taholle; mutta tuskastuneen
kuningattaren oli mahdoton katsella meluavaa väkijoukkoa rauhallisesti
ja ystävällisin katsein, ja hänen tervehdyksensä oli vielä entistäkin
jäykempi ja kankeampi.

"Katsokaapas, miten ylpeä hän on! Hän tuskin viitsii katsoa
meihin!" kuiskasivat katsojat toinen toisilleen. Nyt alkoi kuulua
ilohuudahduksia kuninkaalle, mutta sieltä täältä alkoi taas kaikua
tuo vanha häväistyslaulu. Berengaria kuuli nyt itse selvästi tuon
solvaisevan ja ilkeämielisen kertaussäkeen:

"Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"

"Kuuletteko kuninkaani, kuinka teidän kuningatartanne tervehditään?"
kuiskasi Berengaria syvästi loukattuna ja heitti nopeasti hunnun
kalvenneille kasvoilleen, salatakseen katkerat kyynelensä.

"Kuolema ja kirous!" huusi kuningas vimmastuneena. "Kuka uskaltaa
loukata majesteettia! Lyökää heidät heti maahan!"

Kuninkaan käskystä joukko ritareita ratsasti heti paljastetuin
miekoin siihen osaan väkijoukosta, mistä julkea pilkkalaulu kuului.
Suuri ihmisjoukko hajaantui meluten ja huutaen, paljon lapsia ja
naisia loukkaantui tungoksessa, ja siten moni syytön joutui kärsimään
syyllisten kanssa.

Nekin, jotka eivät ennen olleet vihanneet kuningatarta, kiukustuivat
tästä, ja vaikka monet vielä tervehtivät kuningasta äänekkäästi
ja kahta vertaa innokkaammin, kaikuivat kuitenkin häväistyshuudot
kuningattarelle vieläkin voimakkaimpina joka puolelta. Äärimmilleen
suuttuneena kuningas itse paljasti miekkansa, aikoen hyökätä
häväisijöitten kimppuun. Mutta hän huomasi sen sopimattomaksi ja
pysäytti äkkiä ratsunsa. Koko seurue pysähtyi Eteläportin sillalle, ja
kuningas vaati hiljaisuutta.

"Hiljaa, hiljaa! Kuningas tahtoo puhua!" kaikui nyt sorinana ympäri
kansanjoukon. Silmänräpäyksessä oli niin hiljaista hänen ympärillään
kuin olisi suuri ihmisjoukko lumoussanalla kivettynyt.

Nyt kuningas korotti mahtavan äänensä ja puhui voimakkaita sanoja
kansalle, saattaen häpeään ja pelkoon kaikki kapinalliset. Hän puhui
kuningattarensa kunniaksi, josta jokaisen jalon ja ylevän kansan
tuli olla ylpeä. Hän vannoi kuninkaallisen valtansa ja oikeuksiensa
kautta syyttävänsä maan petturiksi sekä röyhkeänä kapinoitsijana
tuomitsevansa pyövelin teloitettavaksi jokaisen, joka ei tunnustaisi
Tanskan laillisesti kruunatulle kuningattarelle yhtä suurta kunnioitusta
kuin hänelle itselleen. Kun hän mahtavalla valtiasäänellään näin oli
jyrisyttäen peloittanut tyytymättömät kapinoitsijat, kääntyi hän ylevän
arvokkaasti uskollisten tanskalaisten miestensä puoleen, muistuttaen
heille Tanskanmaan kohoamista viimeisinä, merkillisinä vuosina. Hän
osoitti heille mitenkä hän, saatuaan rinnalleen uljaan kuningatar
Berengarian, oli korottanut Tanskan nimen ja Tanskan valtaistuimen
loistoon ja maineeseen. Hän osoitti näihin suuriin ja tärkeisiin
yrityksiin tarvittavien uhrauksien välttämättömyyden, ja hän selitti
ääneen ja kuuluvasti, että jos hänen voittonsa katsottiin liian
kalliisti ostetuiksi, ja jos Tanskan kansa oli niin siveellisesti
rappeutunut, että se katsoi kunnian kultaa halvemmaksi, silloin hän
häpesi kantaa sitä valtikkaa, jota hänen esi-isänsä olivat ylpeydellä
kantaneet. "Jos te kutsutte minua Valdemar Seieriksi", sanoi hän
lopulta, kohottaen kiivaasti asestetun kätensä, "ja jos ylpeilette
siitä, että Tanskan kuningas kantaa oikeudella sitä nimeä, niin kuinka
te silloin voitte rukoilla Jumalaa minun puolestani ja kuitenkin
häväistä minun ylevää kuningatartani, joka jakaa minun valtani ja
kunniani? Jos tanskalaisten mielestä minun hallitukseni on ansainnut
tulla häväistyksi ja pilkatuksi, niin kohdistukoon se pilkka ja
häväistys vain minuun. Minun aloitteestani ovat kaikki ankarat lait
julaistut, ja minä vastaan niistä viimeisenä tuomiopäivänä kuninkaiden
kuninkaalle. Minun kädessäni ovat laki ja miekka, mutta onni ja voitto
tulevat ylhäältä. Mahtavana ja ylevänä se asettui rinnalleni, ja
katsokaa, Tanskan miehet! Tässä on se, joka toi onnen ja voiton, toi
ilon ja riemun, voiman ja kunnian Tanskan kuninkaalle. Hän seurasi
minua pelkäämättä mahtavaa vihollista vastaan. Jokainen tanskalainen
sotilas, joka näki hänet, oli voittamaton; mutta Tanskan viholliset
kalpenivat ja pakenivat. Ja sellaista kuningatarta te ette tahdo
kunnioittaa ja rakastaa?"

"Eläköön kuningatar! -- Eläköön kuningas!" huusi nyt tuhatääninen
joukko ääneen ja meluten.

"Kiitos, Valdemarini!" kuiskasi Berengaria liikutettuna ja väisti
hunnun itkettyneiltä kasvoiltaan. "Sinun tähtesi minä kuulen ensimäisen
ystävällisen sanan sinun tanskalaisiltasi. Suokoon Jumala ja pyhä
neitsyt, ettei se olisi viimeinen!"

Kuningas aikoi vielä jatkaa, mutta kuuli samassa vihisevän äänen
läheltään kuin nuolen suhinan. Hän ojensi pelästyneenä käsivartensa
kuningatarta kohti, joka kaatui samassa satulasta hänen syliinsä.

"Murha! Murha! Petos! Kuningatar on murhattu!" huusivat tuhannet äänet
kauhistuksissaan ja peloissaan. Kuningas seisoi kalpeana ja äänetönnä,
pidellen haavoitettua ja pyörtynyttä kuningatarta sylissään. Suuri,
ruostunut nuoli oli tunkeutunut hänen ihanaan rintaansa, mutta ei
kukaan nähnyt mistä se oli tullut.

"Jumalan tuomio! -- Jumalan tuomio!" kuultiin muutamien kansan joukosta
murahtelevan. Mutta kauhunhuudot katalan teon johdosta ja valitukset
kuninkaan suuresta, sanattomasta tuskasta vaimensivat kaikki vihan ja
tyytymättömyyden purkaukset.

Ritarit muodostivat tiheän piirin kuninkaallisten ympäri, ja sill'aikaa
kun mestari Harpestreng nopeasti tutki haavan ja veti nuolen
kuningattaren rinnasta, mentiin hakemaan kuninkaallisia vaunuja. Mutta
haava oli kuolettava, ja ennenkuin vaunut saapuivat, oli kuningatar
kuollut onnettoman kuninkaan syliin.

Kuningas Valdemarin tulo Riibeen, mukanaan kuningatar Berengarian
ruumis samoissa kultaisissa vaunuissa, joissa kerran kansan
riemuhuutojen raikuessa kuningatar Dagmar oli saatettu rannasta, oli
niin surullinen näky, ettei ainoakaan tanskalainen, joka sen oli
nähnyt, sitä unohtanut. Nekin, jotka innokkaimmin olivat laulaneet
pilkkalauluja ylpeästä, onnettomasta kuningattaresta, surkuttelivat
nyt häntä ja kirosivat hänen murhaajiaan nähdessään kauniin ruumiin,
kalpeana ja verisenä, surun sortaman kuninkaan sylissä. Kauhistuneiden
ja säälittelevien katsojien joukossa veti erityistä huomiota puoleensa
pieni, kyttyräselkäinen mies, yllään talonpoikaisnuttu. Hän juoksi
hirveästi ulisten aivan vaunujen vieressä, huutaen käheällä äänellään
"vivat" [eläköön] mitä omituisimmin elein ja liikkein. Se oli entinen
hovinarri, Klaus Klumpe. Kuningas ei syvässä surussaan näyttänyt
huomaavan häntä eikä mitään muutakaan ympärillään. Kun viimeinkin
vaunut pysähtyivät Riibehuusin linnanportaiden eteen, ja kuningattaren
ruumis kannettiin pois vaunuista, oli tuo vaivainen raajarikko
polvistunut vaunun astinlaudan eteen. Kuningatarta nostettaessa hänen
kylmä, verinen kätensä luisui hänen rinnaltaan ja sattui pudotessaan
kääpiön nytkähteleviin kasvoihin. Vihlovasti huutaen tämä hypähti
ylös, tunkeutui ulvoen ihmisjoukon läpi ja syöksyi kaiteen yli syvään
linnankaivoon. Mutta yleisen, suuren surun ja hämmennyksen vallitessa
ei kukaan välittänyt mielipuolesta kääpiöstä.



SEITSEMÄS LUKU.


Yli kolme vuotta oli kulunut tuosta onnettomasta tapahtumasta. Oli
kaunis kevätilta toukokuussa, ja Själlandin vaaleanvihriät pyökkimetsät
olivat vasta puhjenneet kaikessa komeudessaan. Kaarisenkartanon luona
olevaan ihanaan pyökkilehtoon oli tuttavallinen joukko ritarillisia
naisia ja herroja istuutunut n.k. Martta-rouvan lähteen ympärille.
Etempää kuuluivat rauhalliset iltakirkonkellot, ja laskeuva aurinko loi
viimeiset säteensä valkoisen, neliskulmaisen kirkontornin ikkunoihin.
Kookkaan, vaaleatukkaisen ritarin vieressä istui kaunis, nuori
ritarinrouva, kultaverkko ruskeilla palmikoillaan, ja nukkuva tyttönen
sylissään. Pieni, kaksivuotias poika ratsasti meluten pensaikossa
ritarin suurella sotamiekalla ja oli iloissaan päästessään karkuun
vanhalta sipsuttavalta hoitajaltaan. Vanha, arvokkaan näköinen rouva,
päässään musta, kultareunainen pitsihuivi, levitteli illallisliinan
tuoreelle nurmikolle, ja soma nuori neitonen, kullalla kirjailtu pusero
yllään, autteli häntä asettamalla sille maukkaita maalaisruokia.
Kaatuneella puunrungolla istui matkapukuinen herra, suuri kultarengas
käsivarren ympärillä. Hän istui hiljaisena ja totisena, pidellen
sylissään kanteletta ja lauloi laulua Junkker Strangen kotiintulosta
Dagmar kuningattaren kanssa; hänen lempeät, siniset silmänsä
viivähtivät usein sydämellisellä mielihyvällä katselemaan kukoistavaa,
nuorta neitosta, joka hiukan muistutti Dagmaria, mutta vieläkin enemmin
Riisen Kristiina-neitoa hänen onnensa päivinä.

"Ihana ilta, Rigmorini!" sanoi ritari, puristaen kauniin vaimonsa kättä
-- "nukkuuko pieni Hedvigimme vielä?"

"Nukkuu kyllä, eikä hän juuri näy välittävän kauniista illasta!"
vastasi Rigmor nyrpeästi. "Kuinka voit olla niin rauhallinen, Kaarlo,
ja mitenkä voimme istua täällä vanhoja lauluja kuuntelemassa tai
ajatella minkäänlaisia maallisia iloja, ennenkuin olemme tehneet
päätöksemme. Jos minun isäni nyt todellakin palaa Virosta niinkuin hyvä
Thorgeir sanoo, niin mitä silloin teemme? -- Martta, pidä toki silmällä
hurjaa Albertia, elä anna hänen juosta metsikköön!"

"Olkaamme iloisia niin kauan kuin voimme, rakas Rigmor!" alkoi ritari
Riisen Kaarlo rauhallisesti puhua. "Hän ei ole vielä saapunut Riibeen,
eikä vaara ole suurempi tänään kuin se on ollut näinä kolmena vuotena.
Totta on, että se nyt on lähempänä. Mutta kaikella on loppunsa, ja minä
olen melkein iloinen kuullessani sen ukonilman lähenevän, jonka me
kuitenkin olemme tietäneet olevan tulossa. Jos sinun isäsi nyt tulisi
tänne ja näkisi meidän istuvan näin rauhallisina, niin ehkä hän antaisi
meille anteeksi, ellei meidän tähtemme niin viattomien lastemme vuoksi.
Mutta jos hän vielä tahtoo eroittaa meidät, ja tulee asevoimalla
vaatimaan sinua minulta, niin hän saa nähdä, ettei vallit ja muurit ole
turhan tähden linnani ympärillä. Mutta minä luotan vielä kuninkaaseen
ja arkkipiispaan."

"Voi, mitä sinä luulet kuninkaan meistä välittävän? Senjälkeen kun
onneton kuningatar murhattiin aivan hänen silmiensä edessä on hän
vanhentunut ja harmaantunut surusta; ja arkkipiispa ei ajattele muuta
kuin kirjoja ja hengellisiä asioitaan."

"Jumala auttakoon kuningasta! Me olemme kuitenkin tuhat kertaa
onnellisempia, Rigmorini. Sureeko hän vielä yhtä syvästi kuningatar
Berengariaa, hyvä Thorgeir?" näin sanoessaan Kaarlo kääntyi äsken
saapuneeseen vieraaseen. "Millä mielellä hän oli kun hänet viimeksi
näitte?"

"Minä ihailen häntä sekä surussa että onnessa!" vastasi Thorgeir
Danaskjald pannen kanteleen pois. "Kyllä hän on hyvin vanhentunut,
hänen tukkansa on tuhkan harmaa ja hänen otsansa uurteinen; mutta
hänen suurten sankarisilmiensä tuli ei ole sammunut, ja hän on ehkä
näinä kolmena suruvuotena toiminut enemmän Tanskan kansan hyväksi kuin
kaikilla voitollisilla sotaretkillään. Hän työskentelee päiväkaudet
salakammiossaan arkkipiispa Anteron ja oppineen Gunnar-veljen
kanssa uutta lakikirjaa valmistaen. Hän ei koskaan ole poissa
valtakunnanneuvostosta eikä käräjiltä. Puhutaanpa paljon siitäkin,
että hän aikoo vielä toteuttaa uhkarohkean suunnitelmansa uskaliaasta
sotaretkestä Englantiin. Usein hän valvoo yökaudet ja hyvin harvoin
hän lähtee virkistymään metsästysretkelle, niinkuin hän näinä päivinä
kuuluu tehneen. Mutta kreivi Henrikin vierailu näyttää ilahduttaneen
häntä."

"Schwerinin kreivi Henrik?" huudahti Kaarlo, ponnahtaen seisomaan.
"Onko hän vieraillut kuninkaan luona? Sepä omituinen uutinen! Olivathan
hän ja kuningas verivihollisia?"

"Niin he ovat usein olleet ja ovat taas sopineet. Kuninkaan suuttuessa
viekas kreivi turvautuu aina rukoukseen. Tuon vanhan Juhana Ganzin
jutun jälkeen kuningas on jo kaksi kertaa pakoittanut hänet alistumaan.
Oletteko kuullut kuninkaan viimeksi Schwerinissä vieraillessaan
ottaneen holhokkinsa puolesta puolen linnasta ja kreivikunnasta
haltuunsa? Siinä hän ei kuitenkaan ollut aivan oikeudenmukainen, mutta
ne sai kreivi tällä vierailullaan takaisin. Hän ei uskaltanut tulla
ilman turvallisuusvakuutusta, mutta nyt he taas ovat kuninkaan kanssa
parhaita ystäviä. Kreivi on reipas ja iloinen seuramies, ja kuningas
tarvitsee vaihtelua ja hauskaa seuraa."

"Sanoitteko heidän todellakin lähteneen yhdessä metsästämään?"

"He metsästävät innokkaasti yhdessä, ja se on suureksi virkistykseksi
kuninkaalle. Minä olin eilen heidän mukanaan, kun he purjehtivat
Fyeniin, enkä minä ole näinä viime vuosina nähnyt kuningasta
niin iloisena. Kreivi kertoili Egyptiin ja pyhälle maalle
tekemästään pyhiinvaellusmatkasta sekä eräästä sieltä tuomastaan
pyhäinjäännöksestä, jonka hän oli lahjoittanut Schwerin kirkolle. Hän
vannoi pyhästi sen olevan Vapahtajan todellista verta. Hänen piispansa
näyttää sitä aina helatuorstaisin kaikille Schweriniin saapuville
pyhiinvaeltajille, jotka nyt voivat saada häneltä synninpäästön yhtä
hyvin kuin Rooman paavilta. Hän on kyllä uskalias ja rohkea herra,
mutta hänen hurskauteensa minä en paljoakaan luota."

"Minä vieläkin vähemmän, Thorgeir. No, mitä sanoi kuningas hänen
kerskailustaan?"

"Hänen nauruhermojaan kutkutteli kehuessaan kreivin hurskautta.
Kreivi vuorostaan taas mielisteli häntä, arvelemalla kuninkaan olevan
erityisen taivaan suosikin, koska hänelle voitonliput putosivat suoraan
taivaasta heti kun hän ja piispansa niin tahtoivat, eivätkä naisetkaan
voineet häntä vaaratta katsella. Mutta tätä kohteliaisuutta ei kuningas
sietänyt. Hän tuli äkkiä totiseksi ja pyysi kreivin muistamaan
kaiken onnen ja siunauksen tulevan ylhäältä, sillä hänen maallinen
rakkausonnensa oli nyt kolme vuotta ollut kuollut ja haudattu."

"Kuningas parka! Hän ei koskaan voi unohtaa kaunista Berengariaa."

"Tietysti hän ajatteli vain Berengariaa, mutta kreivi Henrik
näytti ymmärtäneen hänet toisin, sen minä huomasin hänen karsaasta
katseestaan. Tiedättehän te, että kreivi aina on ollut hiukan
mustasukkainen. Olette kai tekin kuullut tuon typerän huhun,
että kuningas viimeksi vieraillessaan Schwerinissä, vähän ennen
kuningattaren onnetonta kuolemaa, kreivi Henrikin poissaollessa, olisi
ollut rakkaussuhteessa hänen kauniin rouvansa kanssa? Minä uskon
varmasti tuon huhun perättömäksi valheeksi."

"Se on häpeällinen valhe ja alhaista panettelua!" sanoi Kaarlo
kiihkeästi.

"Se puhe onkin jo aikoja sitten unohdettu", jatkoi Thorgeir. "Tuota
silmäystä lukuunottamatta ei kreivistä voinut huomata muuta kuin, että
hän oli sydämestään kiintynyt kuninkaasen."

"Ketä kuninkaan uskollisia miehiä oli mukana?" kysyi Kaarlo kauan
ääneti oltuaan.

"Nuori kuningas Valdemar ja Junkker Strange olivat mukana sekä drotsi
ja vanha kamarimestari, lukuunottamatta tavallisia haukkapoikia ja
palvelijoita. Heillä oli mukanaan paljon koiria ja haukkoja, ja
he aikoivat Fyenin luona oleville pienemmille saarille. Minäkin
olisin seurannut heitä, jollen olisi katsonut tarpeellisemmaksi
ja tärkeämmäksi tuoda teille mitä pikemmin tiedon kreivi Albertin
kotiintulosta."

Kaarlo vaipui syviin ajatuksiin. "Hm! Jospa olisin nyt kuninkaan
luona!" sanoi hän lopulta. "Milloin aikoi hän taas palata Riibeen, ja
milloin odotetaan kreivi Albertia?"

"Kolmen päivän kuluttua heitä kumpaakin odotetaan Riibeen. Teidän
appi-isänne oli vielä Holsteinissa."

"Ja arkkipiispa kehoittaa minua pakenemaan?"

"Niin, elleivät hänen ja kuninkaan esirukoukset mitään auta, niinkuin
hän pahasti pelkää."

Kaarlo istui hetken syviin ajatuksiin vaipuneena. "Jos olet samaa
mieltä kanssani, Rigmor!" huudahti Kaarlo vakavasti ja päättäväisesti,
"niin me matkustamme kaikki huomenna Riibeen. Heti kun kuningas palaa
kotiin, heittäydymme me hänen jalkoihinsa ja pyydämme häntä lepyttämään
sinun isäsi. Jos minä voisinkin puolustautua täällä häntä vastaan
tai pakenemalla välttää hänen vihaansa, niin minä en voi enkä saa
kauemmin olla poissa kuninkaan luota, etkä sinäkään tule tyytyväiseksi
ja onnelliseksi, ennenkuin sinun isäsi on leppynyt meille ja antanut
meille ja viattomille lapsille siunauksensa."

"Kyllä sinä taas ajattelet oikein", huokaili Rigmor, "ja minua
suututtaa, että sinä aina olet minua viisaampi. Ei auta potkia
tutkainta vastaan. Minä olen nyt kolme vuotta koettanut kaikkeni
ollakseni niin rohkea ja iloinen kuin mahdollista. Mutta sinä et voi
aavistaa missä määrin minä olen salaa kärsinyt. Minä en voi nukkua
ainoatakaan yötä rauhassa, niin kauan kuin tämä pelko ja epätietoisuus
minua kiusaavat. Ja kuitenkaan minä en ole arimpia mielestäni; mutta
nyt minä en ymmärrä minkä vuoksi minä yhä enemmän pelkään sitä hetkeä,
jona vaivaisena syntisenä saan seisoa hänen edessään. Minä uneksin niin
usein hänen kiroavan minut ja riistävän minut pois sinulta ja lapsilta.
Oi! miten pelkään nähdä häntä. Niin, minä varmasti kuolisin pelosta,
jos näkisin isäni leppymättömänä edessäni niinkuin viime yönä unissani
näin --"

"Sellaisena ei sinun tarvitse häntä tavata. Minä matkustan yksin, rakas
Rigmor! Ja me emme tapaa, ennenkuin minä Jumalan ja kaikkien pyhimysten
avulla tuon sinulle rauhan ja anteeksiannon sanoman!"

"Jeesus, Maria! Jäisinkö minä yksin tänne linnaan? Entä jos he tulevat
riistämään minut täältä vankilaan tai luostariin?"

"Ole sinä vain rauhallinen, kyllä minä pidän huolen turvallisuudestasi!
Thorgeir! Jalo Thorgeir!" näin sanoen Kaarlo tarttui hiljaisen
runoilijan käteen. "Minulla on ollut todisteita teidän ystävyydestänne.
Nyt on minun elämäni ja korkein onneni kysymyksessä. Te ette ole
sotilas; mutta kun on kysymyksessä jalojen naisten ja näiden viattomien
pienokaisten suojeleminen, niin minä tiedän teillä olevan rohkeutta ja
miehekkyyttä kylliksi pitämään Kaarisentalo suljettuna vihollisilta
siksi kunnes minä palaan."

"Jos te uskallatte luottaa minun suojelukseeni, jalo rouva", sanoi
Thorgeir kääntyessään huolestuneeseen Rigmoriin, "niin minä lupaan
ritari Kaarlolle, ettei kukaan, joka tahtoo teitä vahingoittaa, astu
jalallaan Kaarisen linnanmuurien sisäpuolelle, niin kauan kuin minun
käsivarteni on vapaa teitä puolustamaan. Niin, vaikka kuningas itse
käskisi minun avaamaan linnan -- --"

"Kuningas, ei, häntä meidän täytyy totella. Vaikka hän vaatisi meidän
henkemme, niin meidän on toteltava. Mutta siinä suhteessa minä olen
rauhallinen: jos kuningas ei voi meitä pelastaa, niin hän ei myöskään
ojenna kättään tuhotakseen meitä."

"Mutta isäni, minun isäni!" keskeytti Rigmor hänet tuskallisena.

"Hän ei etsi minua täältä. Minä tahdon itse mennä häntä vastaan.
Minun poissaollessani hän ei kiivaimmassakaan vihassaan voi ryhtyä
minkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin sitä linnaa vastaan, jossa hänen
lapsensa ja lapsenlapsensa asuvat. Kunhan vain pidätte linnanportit
suljettuina, niin te olette täällä kaikki turvassa! Minä lähden
ukkosilmaa vastaan, mutta elä pelkää, jalo vaimoni! Kuningas tahtoo
ja voi pelastaa meidät. Minä etsin kuninkaan, missä hän lieneekin ja
kohtaan sinun isäsi hänen rinnallaan!"

"Se liekin parasta!" sanoi Thorgeir. "Minä olen siis huomisesta alkaen
Kaarisen linnanpäällysmies."

"Ei, onko se mahdollista?" huudahti soma, sinisilmäinen Margareta
neito, Kaarlon ja Kristinan nuorin sisar. Luotuaan Thorgeir
Danaskjaldiin ihmettelevän ja rakastuneen katseen ja asetettuaan korin
maahan hän astui lähemmäksi. "Tekö tulette tänne linnanpäällysmieheksi
puolustamaan meitä kaikkia? Minä luulin teidän osaavan sepitellä vain
kauniita runoja ja laulaa niitä kanteleenne säestyksellä."

"Minä en tosin voi kerskailla suurista uroteoista, jalo neiti!"
vastasi Thorgeir punastuen, "mutta minä olin kuitenkin mukana Puolan
ja Saksan voittoisalla retkellä. Sitäpaitsi tiedän palkinnon", lisäsi
hän rohkeammin, "jonka saavuttaminen voisi tehdä minusta rohkeankin
sankarin, jos se olisi tarpeen."

Margareta neito sävähti hehkuvan punaiseksi ja tarttui äkkiä koriin
asettaakseen hinaile suolalihan sekä hillomaidon.

"Jos nyt haluatte illallista, lapset, niin on kaikki valmiina", sanoi
nyt Kaarlon äiti, vanha, toimekas Ella-rouva niiaten niin kohteliaasti,
että avainnippu kilahti hänen silkkitaskunsa vieressä. Hän oli jo
melkein kuuro vanhuudesta, eikä välittänyt muusta kuin taloustoimista.

"Kiitos, kiitos, rakas äiti!" sanoi Kaarlo kovalla äänellä.
"Ruvetkaamme Jumalan nimessä aterialle ja olkaamme iloisia, ettei
hyvä, vanha äitimme mitään huomaisi!" sanoi hän toisille, ja kaikki
asettuivat liinan ympärille. Margareta-neito luki iltarukouksen
hurskaan sydämellisesti; kaikki koettivat näyttää rauhallisilta ja
iloisilta. Kaarlon luotettava rauhallisuus ja Rigmorin herkästi
vaihtuva mieliala sai pian tuon teeskennellyn iloisuuden muuttumaan
todelliseksi ja luonnolliseksi. Erinomaisen viinin elähyttämänä ja
istuen soman Margareta neidon vieressä, Thorgeir Danaskjald lauloi
intoa hehkuvan laulun Tanskan ja tanskalaisen naisen ylistykseksi,
saaden siitä ystävällisen hymyn palkakseen kauniilta vierustoveriltaan.
Mutta Kaarlo oli taas vaipunut syviin ajatuksiin.

"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kuningasta!" huudahti hän äkkiä ja
tarttui pikariin. "Suokoon Jumala, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu!
Siunatkoon Jumala myöskin minun entistä herraani ja asemestariani,
sinun ankaraa, kunnon isääsi, Rigmor kulta." Hän tyhjensi liikutettuna
pikarin. Sitten hän nousi kiireisesti: "Ja nyt hyvästi, rakas
Rigmorini! Hyvästi rakkaat lapsukaiseni ja te kaikki, hyvät ystävät!
Minä en enää ole rauhallinen täällä -- minun täytyy lähteä!"

"Jeesus, Maria! Joko nyt!" huusi Rigmor pelästyneenä.

"Minun täytyy lähteä! Tuntuu niinkuin maa polttaisi jalkojeni alla. --
Minun täytyy joutua kuninkaan luokse! Ole hyvässä turvassa ja rukoile
minun puolestani! Jos Jumala suo, niin palaan pian rauhan ja onnen
sanoma mukanani."

"Minne, poikani?" kysyi vanha äiti, kootessaan kaikessa rauhassa
illallisentähteet palvelijoilleen.

"Hoviin, äiti! Kuninkaan palvelukseen --"

"Mene Jumalan nimeen, poikani! Elä vain unohda lämmintä sotaviittaasi!
Yöt ovat vielä kylmiä."

Voimallisesti itseään hilliten Kaarlo syleili vielä kerran vaimoaan ja
lapsiaan ja heitä kaikkia, sekä varoitti Thorgeir Danaskjaldia tarkasti
huolehtimaan heidän turvallisuudestaan. Pitentämättä sen enempää
tuskallista hyvästijättöä hän kiirehti oikotietä kartanoon ja antoi
Thorgeirin lasten ja naisten kanssa tulla jälestä.

Kun ystävällinen runoilija, jonka käsivarteen Kaarlon äiti nojasi,
sekä Rigmor rouva pieni, nukkuva Hedvig sylissään ja pidellen kädestä
Albertia, Margareta neidin ja vanhan Martan saattamina, seisoivat
linnanpihalla, viittaili ritari Kaarlo heille vielä sydämelliset
tervehdykset ratsastaessaan nostosillan yli. Häntä seurasi vanha
harmaahapsinen palvelija, joka oikealla kädellään nuorasta ohjaili
kahta vilkasta, raskaasti kuormitettua ratsua. Vanha palvelija oli
Pietari piispan uskollinen Martti, joka heti piispan kuoltua oli
ruvennut Riisen Kaarlon palvelukseen.

Kaarlo ratsasti sanaakaan hiiskumatta kauan aikaa Martin rinnalla.
Vanha, uskollinen palvelija tunsi herransa jo siksi hyvin, ettei hän
enää kiusannut häntä puheliaisuudellaan, kun huomasi hänen olevan
huonolla tuulella. Saadessaan käskyn varustaa mukaan suuren matkalaukun
ja kaksi virkeää varahevosta, tiesi Martti heillä olevan edessä pitkän
ja tärkeän matkan, sekä myöskin sen, ettei ritari Kaarlo aikonut
hitaasti ratsastaa. Kun he nyt ratsastivat täyttä nelistä myöhään yöhön
Korsööriin vievää tietä, kysyi Kaarlo mistä päin tuuli, ja silloin
Martti arveli varmasti hänen aikovan Fyeniin tai Jyllantiin.

Näin he olivat ratsastaneet pitkän matkan ja ajattelematta lepoa he
vain vaihtoivat hevosia.

"Miten kaunis, valoisa ilta!" sanoi Kaarlo. "Monesko päivä meillä on?"

"Tänään on kuudes päivä toukokuuta, ankara herra ritari, ja kohta on
kai seitsemäskin", vastasi Martti, "sillä jos oikein katson kuuta,
niin ei ole enää pitkältä keskiyöhön. Kuudennen päivän toukokuuta
muistan niin selvästi aina autuaan herravainajani ajoilta", jatkoi
hän huomatessaan ritari Kaarlon jo kyllästyneen pitkään vaitioloon.
"Silloin hänen piti aina olla kuninkaan luona eikä hän saanut missään
muualla rauhaa. Se oli yksi hänen omituisia päähänpistojaan. Kristus
suokoon ijäisen ilon piispan sielulle! Kun se aika joutui, silloin oli
hänen kanssaan tukalaa olla."

"Sepä omituista", sanoi Kaarlo, "etkö tiennyt siihen mitään syytä?"

"Kyllä hänellä siitä oli omat ajatuksensa; mutta sellaisen ymmärtää.
Kerran kun olimme Velskien maassa, ja ryövärit olivat vähällä tappaa
meidät, kertoi hän meille jotakin eräästä salaisesta kirjasta, johon
hän oli kurkistanut; mutta minä melkein luulen, ettei se ollut hänelle
onneksi. Se oli varmaankin tuo saakelin Cyprianus, tai mikä lienee
ollut hänen nimensä. Mutta Jumala varjelkoon meitä puhumasta niistä
tähän aikaan!" Näin sanottuaan Martti teki ristinmerkin ja alkoi
mutista rukousta.

Martin sanoista Kaarlo oli taas tullut äänettömäksi ja vaipunut
mietteisiinsä. Hän muisti tuon ihmeellisen tapahtuman Seebyyn
linnantornissa, ja vaikka hän silloin vielä oli lapsi, näki hän
ilmielävänä edessään tuon käsittämättömän ja pelottavan tapahtuman,
jolloin kynttilät sammuivat, ja piispa kaatui lattialle. Hän muisti
myöskin kaikki nuo omituiset tapahtumat elämänsä varrelta, jotka
näyttivät siihen liittyvän. Hän kuuli taas Saxon puheet vuorimiehestä,
joka oli seisonut hänen tuolinsa takana sinä yönä, jona kuningas Knuut
kuoli; hän muisti salaisen, katkonaisen salaripin Pietari-piispan
uudinten takana. Hän näki peloitta van vuorimiehen Saxon haudalla.
Hän oli taas ajatuksissaan tuossa pimeässä kellarissa, mistä hän oli
kuullut pannaanjulistetun piispan puhuvan uhkaavasti kuolevan murhaajan
kanssa. Hän muisteli mitä Pietari-piispa omituisen kiihoittuneessa
mielentilassaan, ikäänkuin profeetallisen hengen innostamana, oli
puhunut Lindanissen luolassa vähän ennen Volmar-taistelua sekä
Danebrog-lippuihmeen. Kaikki nämä risteilivät Kaarlon mielessä, ja
heidän lähestyessään Slagelsetä hän muisti myöskin pyhän Andreaksen ja
sen hämmästyksen, minkä tieto hänen kuolemanpäivästään oli herättänyt
kreivi Albertissa ja Pietari-piispassa, hänen seuratessaan heitä
Seebyyn kartanosta Helena-rouvan kanssa.

"Mitä sinä tuumiskelet?" kysyi vihdoinkin Kaarlo unelmistaan
herättyään. "Sanoppas, uskotko sinä onnea ja onnettomuutta tuottaviin
päiviin, tähtien vaikutukseen, ennustuksiin ja sen semmoisiin, joista
minä niin paljon kuulin lapsuudessani?"

"Koska itse oppinut Pietari piispa ei uskaltanut kieltää niitä, herra
ritari, ja kun te itse olette nähnyt Danebrog-lipun putoavan taivaasta,
niin minä en tiedä olevan mitään niin käsittämätöntä, ettemme voisi
sitä uskoa."

"Mutta Kaarisen linnan järkevä Vilhelm-isä väittää vaaralliseksi uskoa
liian paljon moisiin asioihin. Hän on hyvin innokkaasti varoittanut
minua liian paljon ajattelemasta näitä asioita, joiden hän arvelee
tekevän meidät haaveilijoiksi ja uneksijoiksi, niin ettemme enää kykene
mitään toimittamaan maailmassa. Näinä kolmena viime vuotena minä
olen seurannut hänen neuvojaan, eikä minulla ja alustalaisillani ole
siitä suinkaan ollut vahinkoa. Se, mihin ei järkemme ulotu, Martti,
jättäkäämme omaan arvoonsa, elkäämme ruvetko sitä turhaan miettimään:
Kaikki se, joka ei tee meitä paremmaksi tai onnellisemmaksi, on
pahasta, sanoo isä Vilhelm."

"Olkoot isä Vilhelmin maalliset tiedot kuinka hyviä tahansa, ankara
herra!" vastasi Martti, -- "niin hän ei kuitenkaan ikinä saa minua
uskomaan, etteivät pyhä apotti Vilhelm, autuas herra Andreas
Slagelseesta sekä minun hurskas piispavainajani ymmärtäisi tuhat kertaa
enemmän taivaallisista asioista kuin hän on uneksinutkaan, eivätkä he
siltä ole niitä paholaiselta oppineet. Jos minun herravainajani vielä
eläisi, niin hän varmasti olisi voinut antaa teille hyvän neuvon. Te
olisitte voinut avata hänelle sydämenne eikä teidän olisi tarvinnut
lähteä pahimpaan yönselkään ratsastamaan."

"Niinkö todellakin uskot, Martti? Minkä neuvon olisit luullut piispasi
antaneen minulle, jos minä olisin sanonut hänelle kreivi Albertin
tulevan kotiin näinä päivinä ja tahtovan eroittaa minut rakkaasta
vaimostani sekä kuninkaan makaavan tänä yönä saman katon alla pahimman
verivihollisensa kanssa?"

"Olivatpa ne pahoja uutisia, ankara herra! Mutta jälkimäinen --
jälkimäinen, suokaa anteeksi, on totisesti pahin. Jos ette pahaksenne
pane, ankara herra, niin kyllä minä tiedän mitä Pietari piispa olisi
sanonut!"

"No, sano suoraan!"

"Ajatelkaa ensiksi kuningasta ja sitten vasta itseänne, niin hän
olisi sanonut. Ja jos hän olisi vielä elänyt, niin varmasti hän olisi
valvonut tänä yönä kuninkaan luona."

"Jumala antakoon anteeksi viisaalle rippi-isälleni, jos hän ei ole
viisaampi kuin sekä sinä että minä ja sinun vanha piispavainajasi!"
sanoi Kaarlo levottomana ja ratsasti kiireemmin. "Minä olen monasti
aikonut lähteä, mutta hän on aina päivän selvään osoittanut minun
haaveilevan turhia. Sinun hurskas piispavainajasi varoitti minua
koskaan poistumasta kuninkaan luota toukokuussa, mutta hän oli niihin
aikoihin sairas ja omituinen. Isä Vilhelm on vapauttanut minut siitä;
hän on selittänyt sen minulle sekä paljon muutakin, samoin kuin kreivi
Albert ja Absalon Belg puolestaan yrittivät, mutta terävästi ja pyhän
raamatun avulla. Tänä vuonna on jo kolmas kevät, jolloin minä en ole
nähnyt kuningasta; minä kuulin hänen olleen suutuksissaan minulle.
Kuningattaren hirvittävän kuoleman jälkeen hän ei ole halunnut nähdä
ketään."

"Niin, kyllä sekin oli katala teko", huokasi Martti. "Kuka enää tässä
maailmassa on turvattu, kun ei edes kuningatar niin mahtavan kuninkaan
rinnalla? Eikö vieläkään tiedetä kuka nuolen ampui?"

"Kyllä, totisesti, vanha Martti!" sanoi Kaarlo ja loi katseensa
taivasta kohti. "On yksi, joka sen tietää eikä hän sitä unohda
tuomiopäivänä."

"Siinä te olette oikeassa, ankara ritari. Kaikkitietävä Herra Jumala
nujertaa kyllä kerran kaikki roistot ja murhaajat. No niin, kuningatar
sai totisesti kamalan lopun, mutta eipä häntä tainnut surra muut kuin
kuningas; mutta jos kuninkaalle sattuisi yhtä onnettomasti --"

"Siitä Jumala maata ja valtakuntaa varjelkoon!" huokasi Kaarlo ja
kannusti ratsunsa. Mutta samassa se hypähti syrjään ja nousi pystyyn;
myöskin Martin hevoset pelästyivät, ja hänellä oli täysi työ niitä
kiinnipidellessä. He pysähtyivät kahden korkean kukkulan väliselle
rotkotielle, ja nyt oli mahdoton saada hevosia kulkemaan eteenpäin.
"Mitä ne pelkäävät?" huusi Kaarlo. "Herra siunatkoon! Ettekö te näe
hirsipuuta tuolla ylhäällä! Ja katsokaa, kaksi paholaista tappelee
siellä kuolleesta." Kaarlo katsahti ylös ja näki kauhukseen kukkulalla
aivan rotkotien yläpuolella hirsipuun ja kahden hämärän olennon
liikkuvan hirsipuun alla, missä he näyttivät paraillaan kaivavan hautaa.

"Siellä varmaankin haudataan salaa jokin pahantekijä", sanoi Kaarlo
rauhallisesti. "Lue isämeitäsi, Martti, ja ajakaamme Jumalan nimessä
edelleen!"

Mutta nyt hän kuuli naisäänen laulavan kimakasti ja kirkuen sieltä
ylhäältä:

    Hän meiltä saa vuotehen mullassa --
    Vaikk' ennen multa aarteita sai kullassa:
    Niin ylpeän hän voi masentaa!

Kaarloa kauhistutti ja hän koetti turhaan pakoittaa hevostaan
eteenpäin, se seisoi kuin kiinninaulittuna maahan. Hän liitti kätensä
yhteen ja loi hiljaa rukoillen katseensa taivaalle, missä hän näki
pitkän, kauniin tähdenlennon kuin etäisen tulikuulan hitaasti liukuvan
taivaanrantaan.

"Nyt putosi pohjoisen kruunun suuri tähti!" huusi naisääni hirsipuun
alta. "Minä näin sen, vanhus! Minä näin sen. Sammuuko nyt myöskin tähti
leijonan silmästä?"

"Ei vielä!" vastasi kolkko miehen ääni. "Mutta se himmenee, sillä
vesimies hallitsee ja jousimiehellä on valta."

"Noituutta ja paholaisen metkuja!" sanoi Martti tehden ristinmerkin.
-- "Kunhan te vain saisitte kimonne eteenpäin, herra, niin kyllä minun
hevoseni tulevat jälestä."

Kaarlo kannusti taas ratsuaan; salaman nopeudella se kiiti rotkotien
kautta. Martti seurasi herraansa; ja pian molemmat olivat jättäneet
hirsipuumäen ja sen oudot oliot taakseen.



KAHDEKSAS LUKU.


Samana kauniina kevätpäivänä, jona Thorgeir Danaskjald illemmalla
oli tullut vierailemaan Riisen Kaarlon luo tuoden hänelle tärkeitä
sanomia, oli kuninkaallinen metsästysseurue aikaisin aamulla, iloisten
metsästystorvien raikuessa koirineen ja haukkoineen noussut maihin
Fooborgia vastapäätä olevalle pienelle, somalle Lys-saarelle. Kuningas
oli antanut pystyttää telttansa lähelle rantaa äsken puhjenneen
pyökkimetsän laidassa olevan lähteen viereen. Kreivi Henrik oli muka
edellisenä päivänä metsästäessään loukannut jalkansa ja oli senvuoksi
tänään estetty tulemasta mukaan, jääden laivaansa, mutta kuningas
ja hänen poikansa, nuori Valdemar, samoilivat saarella koirineen ja
haukkoineen Junkker Strangen, Astrad Fracken ja muutamien metsästäjien
kanssa.

Vanha kamarimestari Andreas oli sill'aikaa uutterasti puuhaillut
koristaessaan kuninkaallista telttaa, missä kuningas ja prinssi
aikoivat syödä illallisen ja viettää yönsä. Vanha, uskollinen
kamarimestari oli koettanut parhaansa mukaan valmistaa kaikki
kuninkaallisten hauskuudeksi ja mukavuudeksi. Hän oli koristanut teltan
punaisilla matoilla ja somistanut sen kevään vihertävillä lehdillä,
ja hän oli huolehtinut siitä, että kuninkaan ja prinssin vuoteet
olivat mukavia ja pehmeitä. Hän oli Björn-juomanlaskijan auttamana
täyttänyt hopeakannut viinillä ja hopeapikarit olivat kiilloitettuina
pantu esille; sillä välin hän ei unohtanut toruskella kyökkimestaria
ja kokkipoikia. Teltan eteen hän oli pystyttänyt lehtikujan suurista,
lehtevistä pyökkipuunoksista, ja niiden välissä palaisivat tervasoihdut
iltasella; vaikka tämä kaikki ei ollutkaan hänen mielensä mukaista,
niin hän tiesi kuitenkin sen huvittavan kuningasta. Ja vaikka hän itse
ei sietänyt soitantoa, oli hän kuitenkin kuninkaan torvensoittajille
asettanut penkit ja virvokkeita teltan lähellä olevalle kukkulalle,
mistä oli hyvä kaiku metsää vasten. Kuninkaan koirista jopa
haukoistakin hän oli pitänyt huolta.

Aurinko oli laskenut; oli jo myöhäistä, eikä kuningas ollut vielä
palannut metsästämästä. Vanha kamarimestari alkoi olla kärsimätön
ja toruskeli palvelijoita. Hän oli jo pari kertaa antanut sytyttää
soihdut, mutta oli taas sammuttanut ne säästäväisyydestä. Viimeinkin
kuultuaan koirien haukuntaa ja metsästystorven äänen hän kiirehti
sytyttämään kaikki kynttilät ja soihdut.

Kuninkaallinen metsästysseurue läheni telttaa. Kuningas astui edellä
prinssin ja Junkker Strangen välissä.

"Nyt minä olen sekä väsynyt että nälissäni", sanoi kuningas. "Kyllä
minä huomaan meidän vähitellen jo vanhenevan, Strange. Eivät taida
sinunkaan jalkasi enää jaksaa seurata?"

"Jaksavat kyllä, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange päivitellen.
"Kyllä te samoilittekin saaren tarkkaan: ei ole sitä suota, ei someroa
tällä saarella, jolla me emme olisi olleet."

"Minä tahdoin vielä kerran koettaa jaksaisinko kestää koko päiväisen
retken auringonlaskuun asti", sanoi kuningas.

"Minä luulisin teidän voivan jatkaa vielä kuunkin noustua!" virkkoi
iloinen herra Strange. "Päivän säteilevä kuningas, Olavi Hvitaskjaldin
sanoja käyttäen, on jo aikoja sitten häpeissään mennyt levolle."

"Mutta se kuningas kulkikin tänään vähän pitemmältä kuin Lys-saaren
ympäri", vastasi kuningas. "Miten monta tuhatta vuotta hän onkaan
kulkenut maailman ympäri rauhallisen loistavana ja majesteetillisena,
ja tuhansien vuosien kuluttua hän paistaa yhtä rauhallisena ja ylpeänä
meidän haudoillamme. Kun oikein ajattelen sitä, Strange", jatkoi
kuningas totisena, "niin eipä meidän mahtavuutemme ja suuruutemme ole
kovinkaan suuren arvoista, emmekä me tämän lyhyen elämämme aikana saa
paljoakaan aikaan, mistä voitaisiin puhua vielä sadan vuoden kuluttua;
mutta vasta vanhaksi tultua sen huomaa. Katso, enkö ole melkein
saavuttanut sitä, mihin voimakkaana nuorukaisena pyrin, ehkä vähän
enemmänkin? Mutta mitä siitä on? Eikö Valdemarin elämä ole enemmän
arvoinen? Suoraan sanoen, Strange, keisarienkin valta ja mahtavuus
näyttävät minusta aivan mitättömiltä ajettuani nuo kaksi keisaria Elben
yli."

"Ehkäpä teidän mielenne lopulta tekee pyhän Pietarin korkealle
istuimelle", jatkoi Junkker Strange taas entiseen leikilliseen
tapaansa. "Täytyyhän teidän sentään tunnustaa pappiskeisarin vallan ja
mahtavuuden jotakin merkitsevän maailmassa, ainakin niin kauan kuin
kuninkaat ja keisarit eivät pidä itseään liian hyvinä pitelemään hänen
jalustintaan."

"No niin, vanha Strange, sielujen hallitsija lienee kuitenkin mahtavin
valtias maan päällä. Ne aivot, jotka tuon uskaliaan ajatuksen
synnyttivät, olisivat ansainneet kantaa jalomman kruunun kuin
kuninkaitten ja keisarien on. Senvuoksi minä aina olenkin kunnioittanut
tuota mahtavaa roomalaispiispaa enemmän kuin kaikkia maailman
vartijoita! Mutta minä kiitän kuitenkin Jumalaa, etten ole hänen
sijallaan."

"Miten niin, herra kuningas? Te ette totisesti nukkuisi pyhällä
istuimella."

"Oikein, Strange, niin minäkin ajattelen. Herran huoneenhaltijan ei
pitäisi koskaan nukkua, ja jos hän ei uskoisi sitä olevansa -- niin
nukkuisi hän vieläkin vähemmän."

"Minä en oikein tiedä, ymmärsinkö teidät oikein, herra kuningas!"

"Katsopas Strange!" jatkoi kuningas. "Pyhän Andreaksen ja pyhän
Pietarin uskolla minä olisin siirtänyt vuoria, omallani saan tyytyä
vain valtaistuimia siirtelemään, ja ennenkuin Knuut Suuren valtaistuin
on kokonaan vanhalla paikallaan" --.

"Ei, mutta katsokaa!" keskeytti nuori Valdemar heidät viitaten
taivaalle, "tulikuula!"

Kaikki katsoivat taivaalle ja ihmettelivät harvinaista luonnonilmiötä.

"Ihana näky!" sanoi kuningas, ja kuun valaistessa hänen voimakkaita,
mutta syväuurteisia hallitsijakasvojaan ja tuulen liehuttaessa hänen
harmahtuneita kiharoitaan, surumielinen ilme levisi äkkiä hänen
otsalleen, ja hänestä tuntui kuin näkisi hän pilvissä ystävävainajansa.
Ääneti ja vakavana kuningas astui Junkker Strangen kanssa edelleen.

Dagmarin neljäntoista vuotias poika seisoi vielä kirkkaat,
siniset silmät luotuina taivasta kohti. Hän oli nojautunut
metsästyskeihääseensä, ja seisoessaan siinä pienillä kultakruunuilla
koristettu nahkamekko yllään, kultareunainen purppurabaretti peittäen
vain osaksi hänen tuuheat, kellertävät hiuksensa, jotka kiharoina
somasti kiertyivät liinakaulukselle ja terveille, hienohipiäisille
poskille, hän oli melkein kauniin, valepukuisen tytön näköinen.
Nuorukaisen kasvoilla ilmeni puhtaimpien lempeyden piirteiden
ohella myöskin rohkeuden ja herkän kuvastumisen ilme, joka osoitti
hänen olevan Valdemar Seierin pojan. Hän oli vaipunut katselemaan
tähtikirkasta taivasta ja ihmettelemään sitä suurta, ääretöntä rauhaa,
missä kuningasten kuningas hallitsee levotonta maailmaa. Hänen täytyi
kiirehtiä askeleitaan saavuttaakseen isänsä.

He seisoivat nyt kuningasteltan luona, ja kuningas oli ihastuksissaan
odottamattomasta kauniista tulituksesta.

"No, mutta kas vain meidän vanhaa kamarimestariamme!" sanoi kuningas.
"Hän on unohtanut säästäväisyysintonsa ja on puuhannut edestämme
laittamalla tänne oikean juhlaillan! Se oli oikein, kunnon Andreas!"
sanoi hän kamarimestarille, joka lähestyi jäykkänä, ja kuninkaan
taputtaessa häntä ystävällisesti olkapäälle hän kumarti nöyrästi.

"Illallinen on valmis, kaikkein armollisin kuningas!" sanoi vanhus, ja
kuninkaan tyytyväisyys ja ystävällinen puhuttelu saivat hänen silmänsä
kyyneltymään.

Kuningas astui seurueineen telttaan.

"Ikävä, ettei kreivi Henrik ollut mukana!" sanoi hän ja heittäytyi
väsyneenä pöydän ääreen leirituolilleen. "Tänään minun Turvani saavutti
mestaruuden, eikä hänen rinnalleen kykene ainoakaan schweriniläisistä
koirista!"

"Ja minun uljas haukkani lensi niin korkealle, etten minä enää voinut
sitä nähdä", sanoi nuori Valdemar.

"Mutta se ei tuonut sinulle mitään saalista, poikani! Ei sinusta
koskaan tule metsästäjää!"

"Minusta on hauskempaa nähdä lintujen lentävän kuin putoavan, herra
isäni, ja samoin tekin ajattelette: kun lennosta osuitte ylpeään
kotkaan, surkuttelitte sitä kuitenkin kun se putosi."

"Sinä taidat olla oikeassa, Dagmarini poika!" sanoi kuningas vakavana.
"On raakaa ja itsekästä iloa pysäyttää kotka lennossaan ja katsella
kuningaslinnun putoavan petollisen, kurjan nuolen satuttamana. Minä en
enää koskaan ammu kotkaa. Mutta missä viipyy meidän iloinen kreivimme?
Kas, tuossapa hän onkin."

Kreivi Henrik astui kuninkaan telttaan, yllään vihreä samettinen
metsästysnuttu, ja kaulassa rubininen ja smaragdinen rukousnauha,
sekä kädessä Gardarikesta tuomansa töyhtöhattu. Hän ontui hiukan
toisella jalallaan. Hänen synkät kasvonsa olivat rauhattomat, hänen
katseensa levoton ja karsas, ja hän näytti vaivoin voittavan salaisen
levottomuutensa, koettaessaan näyttää ystävällisen näköiseltä.
"Anteeksi, armollisin herrani ja kuninkaani!" sanoi hän epävarmalla
äänellä tervehtiessään kuningasta tavallista nöyremmin. "Minun on
täytynyt koko päivän maata jalkakääreissä ja vähällä olin jäädä vaille
tätä kunniaa ja onnea, että pääsin teitä tervehtimään."

"Tulkaa istumaan kreivi ja elkää kursailko!" vastasi kuningas. "Elkää
rasittako jalkaanne seisomalla! Kun tulemme Riibehuusiin, niin saa
mestari Harpestreng kyllä teidät pian kulkemaan tasaisesti molemmilla
jaloilla. Hän on erinomainen luumurtumien parantaja; hän tietää kyllä,
etten minä kuolemakseni siedä nähdä kenenkään ontuvan."

"Minkä vuoksi se on niin vastenmielistä teidän armollenne?" kysyi
kreivi Henrik lähestyessään kuninkaan vasemmalla puolen olevaa
kenttätuolia, mutta hän ei istuutunut, ennenkuin nuori kuningas
Valdemar oli asettunut pai