Title: Saara: Romaani
Author: Janson, Kristofer
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saara: Romaani" ***


SAARA

Romaani

Kirj.

KRISTOFER JANSON



Porissa,
Porilaisen kirjapainossa,
1892.



I.


Hän oli syntynyt maailmaan yhtä kunniallisesti ja säännöllisesti, kuin
joku toinenkin Yhdysvaltain tyttönen.

Avioliitto vanhempain välillä solmittiin kahdentenakymmenentenä
sunnuntaina pyhästä kolminaisuudesta, vahvistettiin sekä papin että
lukkarin allekirjoituksella, ja vietettiin lopen ikävillä pidoilla;
vieraat koristivat jäykkinä seinuksia -- milloin eivät veisanneet
pitkiä, surunsekaisia virsiä, tai eivät kertoneet juorujuttuja
naapureista, eli puhuneet synnin kauhistuksesta ja uudestasyntymisen
autuudesta. Morsian oli happamanimelä, niinkuin sopikin oikeauskoiselle
tytölle kuullessaan, että hän oli kivulla lapsia synnyttävä ja oleva
miehellensä alamainen; sulhanen oli juuri niin kivettynyt, kuin sopii
ja tuleekin miehen, joka on kuollut tälle maailmalle ja astuu pyhään
aviosäätyyn, täyttääksensä velvollisuutensa, sillä se on Jumalalle
otollista, ja saadaksensa taloudenhoitajan, jossa virassa vaimo on
paras. Ummelleen vuoden kuluttua kannettiin ensimmäinen pienokainen
kasteelle ja yhdistettiin tavanmukaisesti tähän maailmaan ja sai
niineksensä Saara, ehkä sen vuoksi että nimi aikanansa muistuttaisi
häntä kuuliaisuuteen Abrahamillensa kaikissa asioissa.

Isä oli maanviljelijä, asuen Wisconsin'issa, luonnon ihanassa seudussa,
korkeine rinteineen, metsineen ja harjuineen, jotka ylenivät viljavien
vainioiden lomista. Hän oli hiljainen ja ahkera mies, teki työnsä
napisematta ja luki raamattua ja uskonnollisia aikakauskirjoja, joita
hänen uskolahkolaisensa toimittivat. Vaimollensa ei hän koskaan puhunut
muusta, kuin perunoista, porsaista, lehmistä ja raamatunlauseista.
Hän kuului Haugen uskolaisiin, jotka pitävät kaikkea kirjallisuutta,
joka ei suorastaan raamatusta johtunut, vahingollisena ja sen vuoksi
voimallisesti työskentelevät ylläpitääkseen tietämättömyyttä ja
tukahuttaaksensa maahan muuttavien norjalaisten tervettä älyä. Kasvojen
kovettuneesta ilmauksesta huolimatta, oli hän kaunis mies. Otsa korkea
ja jalomuotoinen, mustien tuuheiden kulmakarvojen alla loistivat
tummat, syvät silmät. Oli näiden silmien nähty säkenöivän tulta ennen,
silloin kun hän piti jyriseviä parannus-saarnojaan, höystettynä
piellä ja tulikivellä. Nyt tapahtui se harvoin ja tavallisesti oli
katse verhottuna, samoin kuin koko luonteensakin. Haakon Holte
oli tauonnut parannussaarnoistaan ja tullut papin alamaiseksi ja
uskolliseksi auttajaksi. Ei hän paljon puhunut, mutta kalpeat
tummanveriset kasvot, suurine silmineen ja täyteläisille huulineen,
jotka todistivat salatuista intohimoista, olivat kuin verhona
tulivuorelle, jota hallitsee ponteva tahdonlujuus, korkealle kehittynyt
itsensä-hillitsemiskyky, joka vähitellen on tullut tavaksi.

Hänen avioliittonsa oli järjen perustama. Morsian oi ollut miellyttävä.
Heti ensi nuoruuden jätettyään, tuli häneen tuonlainen ilmaus nyreätä
välinpitämättömyyttä, joka todistaa pettyneistä toiveista. Hänellä oli
tuskastuttava nimikin. Ketura, joka soveltui hänelle oivallisesti.
Tuo happaman-imelä piirre, joka hääpäivänä esiintyi niin selvänä, oli
hänen luonnollinen kasvojensa ilmaus ja vastasi täydellisesti hänen
luonnettaankin. Hän eli murheenlaaksossa, josta seurasi, että hänen
velvollisuutensa oli paheksua kaikkea. Kellervä teisintäplikäs iho
oli todisteena maksataudista, jota aina seuraa ärttyinen mieli. Mutta
todellinen järjestyksen ihminen hän oli, ja palvelijansa pelkäsivät
häntä, kuin itse paholaista. Ei ollut ajateltavissakaan häntä pettää.
Tutkiva katseensa keksi heti pienimmänkin virheen, mikä oli tullut
tehdyksi. Senlainen henkilö on verraton aarre kartanossa; tällä
perusteellahan miehensä oli hänet ottanutkin. Paitsi sitä kuului hän
samaan uskokuntaan; hän voi huoata, lukea ja rukoilla hänen kanssaan ja
katsella elämän iloa, kuin yksistään maailman lapsille sopivaksi. Hän
itse ei kärsinyt niin paljon rouvan huonosta tuulesta, kuin palvelijat,
sillä hän oli poissa suurimman osan päivästä. Säännöllisesti
kellonlyömällä oli ruoka, puhtaana ja maukkaana pöydällä. Hän oli
siveä, velvollisuutensa täyttävä vaimo.

Jos löytyy ihmisiä, kelvottomia lastenkasvatukseen, ovat ne juuri
tänlaisia, sillä heillä ei ole akanaakaan lapsenmieltä, eivätkä,
ymmärrä lapsen luonnetta. Luonnolliset ilon-ilmaukset pitävät he
syntinä ja kohtelevat lapsia, kuin ikäihmisiä. Sitä sai Saara raukkakin
kokea. Pieninkin vilkkaan lapsen ilonosoitus tukahdutettiin toruilla
ja muistutuksilla. Leikkienkin tuli olla viisaita ja hiljaisia;
kumminkaan ei hän saanut nauraa. Leikkitoverit, jotka olivat "maailman
lapsia" pidettiin kohtuullisen etäällä ja hän sai enimmäkseen
askaroida yksikseen. Huoneuston ympärillä oli pieni, aidattu puutarha
ja sen ulkopuolella ei hän saanut käydä. Monasti seisoi hän, pienet
kasvot puserrettuina säleaidan rakoon, ja katseli suurta, avaraa
maailmaa edessään, missä lapset leikkien hyppivät ja nauroivat ja
ohitse kulki kuormia ja matkustavaisia. Ne olivat "maailman lapsia"
ja hän oli "Jumalan lapsia" ja hän tuli siihen päätökseen, että
"maailman lapsilla" vaan oli hupaista maanpäällä. Mutta eiväthän ne
kuoltuaan saaneetkaan istua kultapilvellä harppua soitellen ja palmuja
heiluttaen. Ja kumminkin sykki pieni lapsensydän halusta päästä tuonne
heidän joukkoonsa. Kultapilvet ja harput eivät vietelleet häntä,
tulisihan äitikin olemaan niiden joukossa, jotka istuivat ja soittivat.
Silloin kuuli hän äkkiä äidin ankaran äänen: Saara! Saara! -- Veri
syöksyi kasvoihin, olihan hän tehnyt syntiä ajatuksissaan.

Saara oppi melkein vihaamaan äitiä. Kaikki ikävä ja poikkitelainen
oli hänestä äidin kanssa yhteydessä. Torat, nipistykset, korvapuustit
ja nuhteet -- -- ne oli äitiä. Isän laita oli aivan toisin. Hänen
kasvonsa olivat pikemmin surulliset, kuin ankarat, yksin istuessaan.
Usein otti hän hänet syliinsä, silitteli hyväillen hänen tukkaansa ja
pani väliin kätensä hänen päänsä päälle ja rukoili, niin että silmiin
nousi kyyneleet, mutta mitä hän oikeastaan rukoili, sitä ei Saara
voinut käsittää. Ei hän yksistään oppinut kunnioittamaan isää, vaan
myös rakastamaan ja säälimään häntä, vaikka ei oikein ymmärtänyt minkä
vuoksi.

Yksi piina oli sekä isän että äidin yhteinen, se oli ruokaluvun, aamu-
ja iltarukousten opettaminen, heti kun hän kykeni selville sanoille.
Monta kyyneltä ja korvapuustia se maksoi, ettei hän muistanut niitä
päivästä toiseen. Aina hän sekaantui vieraiden ihmisten läsnäollessa
ja se maksoi päivän arestia. Hän vihasi noita rukouksia, joita hän
koneellisesti lateli. Samoin kävi pöytä rukousten. Vaikka kuinka
nälkäisenä, potaattien ja lihan edessä höyrytessä, täytyi rukoilla ja
lukea siksi että ruoka ehti jäähtyä. Usein hän vaivoin sai suuttumuksen
kyyneleet pidätetyksi.

Sitte katekismusluvut äidin kanssa! Jo viidennellä ikävuodella ne
alkoivat. Hän tavaili käskyjä ja uskonkappaleita, kunnes oli vallan
päästään pyörällä. Kuinka ikävää se sentään oli! Ei hän sitä ääneensä
tohtinut sanoa, ajatteli vaan. Hän odotti kipua ja rangaistusta
moisista synnillisistä ajatuksista, mutta ei niitä tullut. Ja kumminkin
pelkäsi tämä lapsensielu alituisesti tuota koston Jumalaa, joka ei
sallinut ihmisten iloitsevan. Joskus kumminkin hänelle jotain pahaa
tapahtuisi, olihan nuo ajatukset synnillisiä! Synnistä kuuli hän aina
ja alituisesti puhuttavan. Hän ihmetteli niiksi Jumala tahtoi täällä
alhaalla olemaan äreän ja pahan ja aina ikävän, ja vasta kuoleman
jälkeen tulevan parempaa. Hän tahtoisi niin mielellään vähän iloa
täälläkin. Muutoinhan olisi parempi ollut koskaan syntymättä.

Tuonlaisia ajatuksia liikkui lapsen mielessä; ja eräänä päivänä sai
hän äidiltä kuulla, että niin se todella olikin. Naapurissa oli
kuollut lapsi ja äiti lausui pöydässä: "Onnellinen hän, kuin pääsi
varhain!" Oli siis kuten Saara oli ajatellutkin, elämä ei ollut
minkään-arvoista, vasta kuoleman jälkeen tuli kaikki hyvin. Mutta
sittehän olisikin paras kuolla. Sanoisiko isä ja äiti samoin, jos hän
kuolisi?

Ehkä äiti, mutta isä? Ei, kyllä hän itkisi pikku Saaraa ja tahtoisi
hänet mielellään pitää.

Saara alkoi tarkastella täysikasvuisten puheita ja kaikessa
hiljaisuudessa tehdä havaantoja. Ennen oli hän yksinäisyydessään
turvaunut hiekkakäytävän kiviin ja eläimiin. Erittäin kiintyi hän
pieneen porsaaseen, joka seurasi aina hänen kantapäillään itse kaikkein
pyhimpäänkin, puutarhaan, joka muuten oli häneltä suljettu. Eräänä
päivänä oli hän ottanut lakanan vuoteeltaan ja käärinyt sen porsaan
ympäri ja kantanut sylissään kuin kapalolasta porsaan alituisesti
röhkiessä: röh, röh, röh! -- Silloin oli äiti äkkiä näyttäynyt
akkunassa ja tahtomattaan purskahtanut nauruun. Mutta pian ilmestyi
taas nyreä mieli ja Saara sai vitsoja, siksi että oli käyttänyt
lakanaa -- sanoi hän, vaikka se oikeastaan tapahtui korjataksensa omaa
heikkouttaan. Saara oli kumminkin tehnyt sen ihmeellisen huomion, että
äitikin taisi nauraa.

Seudulla oli eräs amerikkalainen koulu, mutta sinne ei Saara saanut
tulla, sillä niissä opetettiin vapaamieliseksi, sanottiin. Sinne
tuli lapsia jos mistäkin lahkoista, helpostihan ne voivat vietellä
oikeauskoisen lapsen. Lasta ei pitänyt johdattaa kiusaukseen. Uskontoa
ei myöskään koulussa opetettu, jotta lapset kasvoivat kuin pakanat. Ei,
paras oli että äiti tavaili hänen kanssaan edeskin päin.

Kuinka usein katseli Saara, kuin lintu häkistään, toisia lapsia, jotka
iloisina, kirjat kainalossa tallustelivat kouluun. Yksi heistä oli
kerran näyttänyt hänelle kirjaansa aidan raosta. Siinä oli kuvia ja
hauskoja kertomuksia eläimistä ja pienistä lapsista.

Vallan toista kuin katekismus.

Hän katsoi salaa ikkunaan; olikohan äiti siellä häntä vakoilemassa.
Kuinka hän vihasi tuota katekismusta!

Eräänä päivänä kuuli Saara pääsevänsä kouluun, ei amerikkalaiseen, vaan
norjalaiseen, jonka jotkut norjalaiset perheet olivat perustaneet ja
jossa opetus olisi norjalaisten periaatteiden mukaisesti järjestetty.
Se oli Saarasta yhdentekevää! Hän pääsisi nyt toisten lasten seuraan ja
saisi poimia kukkia kotimatkalla. Tosin oli sanottu ettei kotimatkalla
saisi pysähtyä, mutta eihän kukaan nähnyt, eikä kukaan kieltäisi
ottamasta ylös mitä tielle sattuu.

Kalpeana ja juhlallisena läksi hän ensi päivänä täysissä tamineissaan
matkalle, kahden naapurilapsen kanssa. Koulumestari oli vanha
talonpoika, joka pani päänsä vinoon ja itki rukoillessaan ja puhui niin
hullunkurisesti.

Se oli Saarasta uutta ja hän rupesi nauramaan. Virren loputtua tuli
koulumestari hänen luoksensa ja tarttui häntä kädestä lausuen:

-- Etkö tiedä lapseni, tuonlaisen naurun olevan syntiä? Eivätkö
vanhempasi ole sinulle opettaneet, että ne, jotka täällä nauravat
tulevat kerran sinne missä on itku ja hammastenkiristys?

Saara vaikeni ja istui sitte hiljaa kuin sytytetty kynttilä. Ei
koulussa ollut niin hauskaa, kuin hän oli ajatellut. Samoja asioita oli
äiti tyrkyttänyt hänelle kotona. Sitäpaitsi puhui koulumestari paljon
vanhurskauttamisesta ja uudestasyntymisestä, jota ei Saara ymmärtänyt.
Hän istui silloin ja ajatteli tuomen kukkia, joita hänellä oli aikomus
etsiä kotimatkalla.

Kouluun oli myös tullut yksi "maailman lapsi". Eihän se muu voinut
olla, tuo poika, joka vapaa-ajoilla keksi kaikkia hassutuksia ja
viekotteli toiset nauramaan. Saaraa oikein peloitti, vaikka hän
tulisikin vetoa tuohon poikaan; mutta sittenkin kulki hän kiertoteitä
päästäkseen hänen kanssansa kotimatkalle. Eräänä päivänä sanoi poika:

-- Käytkö räätälin luona, Saara? Hän vasta on sukkela mies!

Ei Saara tietänyt kuka räätäli oli.

-- Tule, niin poikkeemme sinne sisälle; hän asuu ihan tässä.

Poikkeaminenhan oli kaikkia sääntöjä ja käskyjä vastaan, mutta voihan
hän sitte loppumatkan juosta voimiensa takaa. Poika veti hänet ovesta
sisään. Räätäli istui pöydällä ja rallatteli.

-- Haluttaakos polska tänään -- kysyi hän nuoren, ystävänsä nähtyään.
Samassa oli hän pöydältä lattialla ja alkoi polkea ja rallattaa,
Pitemmittä mutkitta tarttui hän Saaraan ja pyöritteli tyttöä.

-- Näin saa räätäli usein tehdä, pysyäkseen lämpimänä, -- sanoi hän.
Mutta ken on tämä pieni tyttönen?

-- Se on Saara.

-- Saara? Tuonko tytär tuolla mäellä, joka on happamasta juustoherasta
tehty ja joka pyhittää jokikisen vuodenpäivän rukouspäiväksi?

Saara ei voinut olla nauramatta, vaikka se olikin ilkeästi sanottu,
mutta olihan se totta, sitä ei voinut kieltää.

-- Vai on sillä hapatuksella ja sillä sahapukilla tuonlainen pieni,
raitis, iloinen tyttö; -- sanoi räätäli ja otti Saaraa leuvasta.

-- Elä välitä minun puheistani, minä olen senlainen hutilus, näet.

Ja taas istui hän pöydällä ja ompeli nappia liiviin.

-- Etkös tahtoisi vähän messuta Saaralle? -- kysyi poika.

Nyt tekeytyi hän mahtavaksi, kuin pappi kirkossa ja huusi messuäänellä:

-- Ja kuule sinä vanha Beri, miksi istut niin etäällä ovenpielessä?

-- Kenkäni ovat rikkinäiset.

-- Ota vanhat sian turkit ja tee niistä kengät, niin voit tulla muiden
hienojen naisten rinnalle. --

-- Mutta nyt pitää Saaran, kiiruhtaa kotiin, muuten tulee kuuma löyly,
äiti on jo kaatanut puuron vatiin.

Saara juoksi ulos ja kuuli räätälin nauraen huutavan perässä:

-- Pistäydy sisään toistenkin, Saara, niin saat kuulla satuja.

Se oli hauskin mies mitä hän koskaan oli nähnyt. Aatteleppa että hän
uskalsi matkia pappiakin! Varmaan oli hän yksi niistä, jotka äidin
sanojen mukaan joutuivat helvettiin. Ja sinne tuo poikakin joutuisi,
mutta tyytyväisiä he olivat kumpikin. Ja olihan hän itsekin tanssinut,
vaikka hän taistelikin vastaan räätälin häntä pyöritellessä. Mitä, jos
hänkin joutuisi helvettiin?

-- Tulet myöhään tänään, Saara, -- sanoi äiti. -- Ethän ole minnekkään
välillä poikennut?

-- En, mutta koulussa kesti tänään niin kauvan -- vastasi Saara.

Kas niin, nyt oli hän valehdellutkin. Varmaan joutuisi hänkin
helvettiin. --

Kiusaus käydä räätälin luona tuli Saaralle voittamattomaksi.
Kotimatkalla valitsikin hän aina nyt sen tien, joka kulki hänen
asuntonsa ohi, ja kun hän näki räätälin istuvan pöydällä poikkesi
hän sisään. Räätäli kertoi hänelle prinsessasta lasivuoressa ja
metsäjoutsenista ja Saara ei ollut kuunnaan senlaista kuullut. Hän
piti räätäliä, jonakin korkeimpana olentona. Kuinka hän tiesi noin
ihmeellisiä asioita? Se oli vallan toista, kuin mitä koulumestari
kertoi piplianhistoriasta. Mutta räätäli oli jumalatoin, sillä hän
sanoi patriarkka Jaakoppia suureksi roistoksi ja paljon muuta, mitä ei
ollut piplianhistoriassa ja mitä ei hän uskaltanut sanoa vanhemmillensa.

Kaikki räätälin luona käynnit salasi hän. Saara tuli kuin kahtia
jaetuksi samoin kuin hänen ajatuksensakin. Kaikki maailmassa oli jaettu
kahtia ja kumpikin puoli taisteli toistansa vastaan. Ensin oli Jumala
ja perkele; sitte Jumalan valtakunta ja perkeleen valtakunta ja ne
taistelivat ihmisistä. Perkeleen valtakuntaan kuului kaikki valoisa,
hauska ja hupaisa. Sinne kuului tarujenmaa, sinne metsäjoutsenet
kiiruhtivat, sinne kuului tanssi ja nauru ja sinne räätäli ja tuo
hauska koulutoveri. Ja Jumalan valtakuntaan kuului kaikki murheellinen
ja ikävä, äiti ennen muita, sitte koulumestari, koulu, katekismus,
kirkko, pappi ja kaikki ne, jotka kävivät vanhempien luona veisaamassa
ja rukoilemassa.

Täällä alhaalla vallitsi perkele, mutta kuoltua saisi Jumala vallan.
Mutta olihan koulumestari sanonut, että vaan ani harvat tulivat
autuaiksi, siis vallitsisi perkele jälkeenkin kuoleman. Mutta olikohan
hänen valtakuntansa silloin yhtä hauska, kuin nytkin? Miksi ei
siis kaikki mieluummin halunneet sinne? Ei, sehän oli totta, nehän
kiehuisivat suurissa padoissa pi'essä ja tulikivessä. Hyi, se oli
inhottavaa! Kyllä ansaitsi olla huvittelematta täällä alhaalla, Saara
huokasi. Hänen lapsensielunsa vetäytyi mielikuvituksen voimasta valoon
ja iloon, vaan kauhukuvat tukahuttivat tämän kaipuun. Mutta eivät
tykkänään. Hänen terve luonteensa kapinoitsi vastaan, ja hän harhaili
kummankin voiman välillä. Vanhempiensa läheisyydessä oli hän vaiti,
melkein surullinen. Toverien ja räätälin parissa tuli hän väliin yli
kaikkein rajojen riemastuneeksi ja iloiseksi. Sadut häntä viettelivät.
Ne tykkänään valloittivat hänen mielensä, ja jälestäpäin tunsi hän
katkerinta katumusta rikottuaan Jumalaa vastaan, niitä kuuntelemalla.



II.


Saara oli tehnyt uuden havainnon: Räätälillä oli kirjoja, hupaisia
tanskankielisiä kirjoja. Siellä oli Robinson Crusoe ja Holger
Tanskalaisen historia, Holbergin ilveilyjä ja Nissenin maailmanhistoria
ja eräs matkakertomus ihmis-syöjistä. Saaran seisoessa hyllyn luona,
utelijaisuudesta väristen, kuin Eeva katsellessaan kielletyn puun
hedelmää, kysyi räätäli, josko hän tahtoi lainata niitä. Saaran silmät
säteilivät, mutta mitä sanoisi hän isälle ja äidille? He olivat
sanoneet senlaiset kirjat perkeleen juoniksi. -- Eihän hänen tarvinnut
niistä puhua ja eihän paljas lukeminen voinut vahingoittaa, kunhan
ei niiden mukaan eläisi. Eihän ollut kielletty maailman valtakuntaa
tarkastelemasta; korkeintaan oli se vaaraan heittäytymistä.

Kuinka sydän voimakkaasti tykytti, kun hän kielletty aarre povessaan
astui äidin ohi! Minne hän kätkisi kirjan, ettei kukaan löytäisi?
Vuoteesenko vaatteiden alle? Ei, kääntelihän äiti aina vaatteet
vuodetta, laatiessaan. Loukkoonko vanhan romun sekaan? Ei, voisihan
äidin päähän pistää siivota siellä, ehkä hän juuri tänään tarvitsisi
jotakin loukosta. Puuvajaanko? Ei, voisihan puidenkantaja tuoda sen
puiden muassa kyökkiin. Ei ollut varmaa paikkaa koko talossa. Hän
juoksi alas joelle. Siellä oli ontto reikä vanhan hongan juuressa.
Mutta siellä voisi hiiret ja myyrät sen nakerrella. Epätoivoisena
katseli hän ympärilleen. Mutta äkkiä kirkastui katseensa; nyt hän oli
sen keksinyt: tuonne tyhjään pesään tammen latvaan. Se oli oivallista.
Sieltä ei kukaan kirjaa löytäisi ja jos joku näkikin hänen kapuavan
ylös. tahtoi hän tietysti vaan katsoa, jos pesässä oli munia.

Saaraa nauratti ajatellessaan, kuinka sukkelasti hän petkuttaisi isää
ja äitiä. Samassa oli hän ketterästi kuin kissa ylhäällä puussa ja
kirja lepäsi pesässä taitettujen oksien alla. Mutta sen sinne hyvin
saatuaan, piti sen ottaa heti ylös ja vähän siihen tirkistää, Hän luki
lauseen, toisenkin ja itsekään huomaamatta oli hän istunut kokonaisen
tunnin puun oksalla ja lyönyt villejä kuoliaaksi Holger Tanskalaisen
kanssa ja tehnyt pyhiinvaelluksia Himalayan siintäville huipuille.

Ja hänen kun piti ostaa äidille tärkkelystä! Äkkiä oli kirja piilossa,
hän kiipesi alas puusta ja juoksi niin että aivan hengestyneenä pääsi
kotiin. -- Miksi tulet näin myöhään? --

Kauppias oli juuri saanut uuden tärkkelyslaatikon kaupungista ja sen
avaamista sai kauan odottaa, kun puotissa oli paljon ostajia, joille
annettiin ensin.

Kas niin, taas hän oli valehdellut, eikä se jäänyt viime valheeksi.
Saara alkoi pitää vanhempiansa salaisina vihollisina, jotka
ryöstäisivät häneltä elämänsä onnen, jos voisivat. Kahdentoistavuotiaan
mahdollisimmalla tarkkanäköisyydellä vartioitsi hän salaisuuttaan.
Mutta oli hirveätä kantaa sitä yksinään. Olisi suuri helpoitus
kanssarikollisesta, ja sen hän löysikin tuossa iloisessa
koulutoverissa, joka eräänä päivänä oli nähnyt hyväksi koristella
koulumestarin takin liepeitä ja saanut siitä kelpo löylytyksen.

Hän seisoi vartioimassa Saaran lukiessa, vaihtoivat kirjoja ja Saara
taas vuorostaan vartioitsi pojan lukiessa. Kun isä, äiti tai joku
ystävistä näyttäytyi, riennettiin joelle hongan luokse, kunnes vaara
oli ohitse.

Saara oli tehnyt vielä toisenkin havainnon: Ihmeellisellä räätälillä
ei ainoastaan ollut kirjoja, jotka kertoivat vieraista maista; hän oli
itsekin ollut siellä. Nuorilla päivillään oli hän sällinä vaeltanut
Saksat, Ranskat ja Italiat ja siellä paljon kummia kokenut. Pieni,
pyylevä vaimonsa tuskin aina uskoi hänen matkoista kertoessaan, luuli
hänen liioittelevan -- mitä välitti hän siitä, vaimohan nauroi aina.

Saara kiihkoissaan melkein nielasi joka sanan räätälin kertomuksista.
Räätäli oli hänestä aika poppamies, joka omasi avaimen taikojen
maailmaan, kun vaan nappia painoi, niin heti avautui aarteineen.

Mutta sitten tapahtui jotain, joka ainakin ajaksi herätti hänessä
salaista kauhua räätäliin. Eräs isänsä ystävistä oli ollut eräänä
iltana heillä ja lähetyssanomasta lukenut kertomuksen eräästä
kevytmielisestä ihmisestä, joka oli myönyt itsensä perkeleelle.
Säntilleen päivästä päivään vuoden kuluttua, kun nuori mies istui
toveriensa kanssa kapakassa, näyttäytyi paholainen äkkiä ihkaelävänä,
ojensi kätensä häntä kohden ja nuorukainen kaatui kuolleena lattialle.

Kun tämä kertomus, asiaan kuuluvine huokauksilleen ja pään
puistutuksineen oli luettu, alkoi isä vakavalla äänellä kertoa,
että ihmiset ennen aikaan todella olivat niin jumalattomia, että
kirjoituttivat itsensä paholaiselle, saadakseen rikkautta ja maallista
onnea. Kontrahti allekirjoitettiin sydänverellä; tätä tapaa käytettiin
vieläkin enemmän kuin aavistettiin; tämä olikin syynä siihen, että moni
jumalaton edistyi maailmassa, ja hurskaat kärsivät hätää.

Saara istui hiljaa kuin hiiri, kuunnellen keskustelua. Pelko valtasi
hänet niin ettei tohtinut yksin, lähteä levolle. Tuntui kuin olisi
paholainen häneen tarttunut pimeässä käytävässä, hän tunkeutui
lähemmäs äitiä, hän tietenkin oli taattu, hän ei varmaankaan koskaan
ollut tehnyt mitään pahaa, ei koskaan kätkenyt kielletyitä kirjoja
linnunpesään, ei koskaan valehdellut vanhemmillensa, ei koskaan
toivonut ulos avaraan maailmaan, ei koskaan käynyt räätälissä. Jaa,
räätäli! Hän oli varmaan yksi niistä, joka oli itsensä paholaiselle
kirjoituttanut. Hän kun oli aina niin iloinen. Saaraa värisytti ja hän
painoi päänsä tyynyihin. Hän näki räätälin tanssivan ja rallattavan ja
hänen takanaan näkyi toinen, hevosenkavio jalassa ja sarvet otsassa,
joka tanssi samalla tavalla ja irvisteli hänelle.

"Odotappas vaan! Kyllä vielä vien sinut ja silloin saat tanssia enemmän
kuin sinua haluttaakaan." Ei, ei hän koskaan enää menisi räätäliin; ei
hän koskaan olisi tottelematoin, ei koskaan nauraisi, ei koskaan...
Saara nukkui, mutta tavantakaa velähteli ruumis kuin käärmeen pistosta.

Seuraavana päivänä oli hän taas räätälissä. Päivänpaiste ja lintujen
laulu olivat karkoittaneet synkät mietteet ja hän tahtoi oikein
tarkastella ihmistä, joka oli paholaisen kirjoissa. Räätäli katsoi
häneen takaisin.

-- No Saaraseni, näetkö näkyjä tänään, vai onko koulumestari lukenut
kuolemasta ilmestyskirjassa?

Saara punastui.

-- Onko sinulla kirjoja semmoisesta, jotka ovat sydänverellään
kirjoittaneet itsensä paholaiselle? kysyi hän kainostellen.

Räätäli nauroi, vaimo nauroi ja kaikki lapset nauroivat. Hallitsiko
paholainen todella kaikkia noita, jotka olivat niin iloisia? Mutta
olihan se selvä tuntomerkki.

-- Kuka on sinulle semmoista roskaa uskotellut? kysyi räätäli.

-- Se oli lähetyssanomassa, -- vastasi Saara:

-- Lähetyssanomassa. Kai ne vielä uskovat, että vanhat akatkin
ratsastelevat luudilla läpi savupiippujen!. -- puhkesi räätäli sanoiksi.

Vaimo ja lapset nauroivat.

-- Näetkös, Saaraseni, tuhmat ihmiset ennen vanhaan uskoivat
peikkoihin ja tonttuihin, piruun ja hänen isoäitiinsä; se oli kyllä
hullua se, mutta että vielä nykyään niihin uskotaan, se on paljon
hullumpaa. Paholainen löytyy ainoastaan niillä, jotka sitä uskovat.
Ennen vanhaan nähtiin hän usein kuljeskelemassa pukinjalkoineen,
mustana ja inhottavana, mutta sittemmin alettiin pilkata häntä ja nyt
piiloitteleikse se ainoastaan tuonlaisissa sanomalehdissä ja muussa
roskassa.

-- Kasperi, Kasperi! -- varoitteli vaimo, nykien häntä kyynärpäästä.

-- Katsos, Saaraseni, jos joku peloittelee sinua, semmoisilla
hullutuksilla, niin tiedätkö mitä teet? Kas näin! -- Ja sitte teet sinä
näin: tra la la la -- Ja hän alkoi tanssia ja vei vihdoin Saarankin
muassaan.

Saara riisti itsensä irti ja juoksi pois. Tuo räätäli kävi väliin liian
tukalaksi.

-- Kasperi, Kasperi! Peloitathan sinä tyttösen kokonaan -- sanoi vaimo.
-- Ajattele minlaiset vanhemmat hänellä on.

-- Kuuleppas. Kristiina, jos ihmiset ovat niin tukkituhmia, että
tekevät lapsistaan nautoja, on joka kristityn ihmisen velvollisuus
estää heille ainakin sarvia kasvamasta.



III.


Takinkoristusjutun jälkeen oli tuo iloinen poika tullut koulumestarin
syntipukiksi. Tosin hän teki monta hullutusta, mutta usein kärsi hän
myös syyttömästi, sillä häntä epäiltiin kaikesta; ja kun lapset aina
jäykkinä vaikenivat opettajan kysymyksiin, ken oli tuon paperikuulan
viskannut ja ken pannut tämän neulan opettajan tuoliin, tuli hän aina
uhriksi ja hänen selässään viivotin aina hyppeli, kun koulumestaria
halutti purkaa, vihaansa.

Nämä selkkaukset ja niitä seuraava rangaistus olivat koulun ainoa
huvitus; muulloin oltiin ikävästä menehtyä.

Toverien ihailu lievitti pojan surullista kohtaloa jonkun aikaa, se oli
kuin palsamia pehmitetylle selälle. Mutta kun se tuli jokapäiväiseksi
ravinnoksi ja koulumestari aina löysi muistutuksen sijaa hänen
vastauksissaan, vaikka hän kuinka parastaan koitti, katkesi vihdoin
kärsivällisyys. Eräänä päivänä jäi hän pois koulusta. Päivä kului ja
useampiakin, mutta ei hän tullut. Hieman peloissaan kyseli opettaja
toisilta oliko poika sairastunut. Ei kukaan tietänyt. Mutta eräänä
päivänä kuin Saara istui puussa lukemassa kiellettyä kirjaa, kuuli hän
takanansa jotain rahinaa.

Hän jähmettyi pelästyksestä -- siinä seisoi Pekka. Kasvot pullistuneina
ja silmät itkusta punaisina. Nenästä vuosi verta.

-- Sinä Pekka? ihmetteli Saara. -- Kuinka pelästytit minua!

-- Tahdon sanoa sinulle hyvästi, Saara -- sanoi Pekka painuneella
äänellä.

-- Matkustatko pois?

-- Matkustan.

-- Minne?

-- En tiedä. Tahdon vaan paeta jonnekin missä ei kaikki ihmiset lyö.

-- Kuka sinua nyt on lyönyt?

-- Tällä kertaa isä. Kun ei koulumestari lyö ulkona, silloin tekee isä
sen kotona.

-- Mitä olet sitte tehnyt.

-- Sitä, etten mene enää kouluun. Sinne en mene vaikka löisivät minut
kuoliaaksi. -- Itkeentyneet silmät välähtivät ja Pekka puisti nyrkkiä
ilmassa, kuin puolustuksekseen -- Annas jahka tulen suureksi ja
väkeväksi, puolustan kyllä itseäni, mutta nyt vallitsee isä minua.

Pekka heittäytyi ruohoon Saaran viereen.

-- Mutta se on rumaa, tuo lyöminen, Pekka -- sanoi Saara.

-- Sitähän kuvittelee opettajakin meille, -- sanoi Pekka pilkalla. --
Mutta jos se on niin rumaa, miksi hän sitte lyö?

Ei Saara sitä tietänyt, mutta sitten muistui mieleensä isän ja äidin
sanomat sanat: "Joka vitsaa säästää, hän vihaa poikaansa," Ja sen
viisauden ilmoitti hän Pekalle.

-- On se oivallinen keino suurille, silloin kun tahtovat pieniä lyödä
-- vastasi Pekka. -- Tuhat tulimaista minä en välitä Salamonista, enkä
muista! Saara peräytyi kauhistuneena.

-- Pekka, Pekka, etkö tiedä joutuvasi helvettiin, kun kiroot? --

-- Se on yhdentekevää, -- vastasi Pekka.

-- Sinne minä kumminkin joudun. Mutta kuuletkos, tahdon mieluummin olla
siellä niiden kanssa, jotka ovat hyviä minulle, ennenkuin taivaassa
koulumestarin ja isän ja Salamonin ja niiden kanssa, jotka lyövät. --

Saara vaikeni. Eikö hän itse ollut ajatellut vähän samaan tapaan? Pekka
istui ja repi ruohoa maasta häneen katsomatta.

-- Vahvin se on joka vallitsee, sen olen selvästi nähnyt -- jatkoi
hän. -- Kerran lensi haukka alas ja vei kyyhkysen, äsken näin kissan
kantavan hiirtä. Ei se sitä tappanut; ei, se päästi sen irti, otti
uudestaan kiinni ja kiusasi niin kauan kuin voi. Niin tekevät suuretkin
meille, mutta me tulemme itse kerran suuriksi ja silloin:

Pekka hymyili ja taas välähti silmissä.

-- Mitä aijot tehdä? -- kysyi Saara ja katsoi ystävään suurine, tummine
silmineen.

-- Silloin lataan isän pyssyn suolalla ja ammun koulumestaria, --
vastasi Pekka ja silmät loistivat kostonhimosta.

-- Aijotko todellakin tappaa hänet? kysyi kauhistunut Saara.

-- Ei hän siitä kuole; se polttaa vaan, polttaa oikein kelpolailla
sanoi Pekka ja nauroi, jotta valkeat hampaat loistivat.

-- Onko isäsi aina paha sinulle? -- kysyi Saara ja mieleensä johtui
oma, vakava isä, joka niin usein katseli häntä surullisilla silmillään
ja hämärässä rukoili hänen puolestaan.

-- Ei hän puhu muulloin, kuin lyödessään -- vastasi Pekka, ikäänkuin
olisi se luonnollisin asia maailmassa -- Kuulin koulumestarin sanovan
isälle, että hänen täytyy piiskata röyhkeyden minusta, niin kyllä
pehmennyn ja tulen kouluun takaisin. Mutta siinä toivossa pettyvät,
sillä minä menen pois, minä.

-- Mutta minne sinä menet, Pekka?

-- Ulos avaraan maailmaan, -- vastasi Pekka katsellen ohikiitäviä
pilviä. -- Pahempaa ei voi tulla, kuin täällä on. Ja kun tulen
suureksi, tulen takaisin.

Ja Pekka nyökkäsi uhkamielin päätään ja Saara ymmärsi mitä hän sillä
tarkoitti. Hän ihaili urheata ystäväänsä ja kertomukset vieraista
maista ja Robinson Crusoen elämä saaressa kuvastuivat mielessään.

-- Mutta missä aijot olla yötä Pekka -- kysyi hän vihdoin.

-- Enkö saa mennä teidän latoon? -- sanoi Pekka.

-- Sinne voit tuoda minulle ruokaa huomen aamulla varhain, Saara.

Voisiko jotain niin yksinkertaista ja käytännöllistä tulla kysymykseen,
kun piti lähteä Robinsonina ulos maailmaan?

-- Mutta mistä saan ruokaa? -- kysyi Saara.

-- Ota pala leipää ja muutamia munia kaapista, -- vastasi Pekka.

Asia alkoi saada romantillisen värityksen. Takaa-ajettu pakolainen,
joka lymyili heinissä, ja hän uskalsi henkensä, -- ei henkensä,
vaan nahkansa -- hankkiaksensa hänelle ruuanpalan ja juotavaa,
jottei nälkään nääntyisi. -- Hän hiipisi paikalle -- satojen silmien
vakoillessa. Kas se olisi jotain se!

Pekka joutui, kun joutuikin illalla Saaran avulla heinälatoon, missä
makasi lämpimässä ja hyvin, jotta vähän nenänipukkaa näkyi heinien
lomasta; Saara hiipi vielä ennen maatapanoaan varmuuden vuoksi
katsomaan jos hän todella oli siellä. Hän kuiskasi hiljaa: Pekka, -- --
sitten vähän lujempaa: Pekka -- syvä hiljaisuus vallitsi mutta vihdoin
kuului hiljainen piiputtava nenä-ääni; -- Robinson Crusoe nukkui
rauhallisesti.

Mutta se ken ei nukkunut, oli Saara. Hän ajatteli omaa osaansa
vehkeessä ja kuinka hän siitä kenenkään huomaamatta selvenisi. Munista
ei ollut huolta, ne oli hän jo ottanut navetasta, missä kanat munivat
ja kätkenyt vuoteesensa. Kunhan ei niistä vaan tulisi poikasia yöllä;
Mutta leipä ja juominen! Jopa kai! hän itsehän vei ruuat pöydältä.
Helposti voisi hän silloin ottaa muutamia leivän paloja ja tyhjän
kipposen ja täyttää sen navetassa lypsettäessä. Hän kätkisi kaikki
kiven taakse. Kaikkihan kävisi niin helposti. Kumminkaan ei hän voinut
nukkua ennenkuin aamuyöstä. Täytyihän lisäksi varoa muniakin.

Onnellisesti pääsi hän ladolle, kenenkään huomaamatta. Istautui heiniin
Robinsoninsa viereen, joka oli ihan lämpöinen ja punakka ja nautti
itsekseen nähdessään millä halulla hänen tuomansa leipä ja maito
kävivät kaupan. Munat pistettiin taskuihin toistaisen varalle.

-- Saara, sinä olet minun paras ystäväni koko maailmassa -- sanoi
Pekka, leipää pureskellessaan -- kyllä minäkin autan sinua vielä joskus.

-- Et vaan saa lyödä minua, kun tulet takaisin, -- hengessä näki Saara
Pekan voimakkaana, kuin Simson, vaeltavan läpi seudun kohotettu nuija
kädessä, jolla hän maahan musertaisi ketä tahtoi.

-- Sinua en lyö koskaan -- vakuutti Pekka armollisesti, samassa kun
viimeinen leivän muru katosi. -- Nyt menen joelle uimaan ja sitte
lähden eteenpäin metsän kautta. Hyvästi, Saara!

Tyhjä maitokipponen kädessä seisoi Saara katsellen ystävänsä jälkeen.
Silmät täyttyivät kyynelillä, vaan ylpeydestä kohoili rinta -- olihan
hän auttanut häntä yli rajan -- vapauden maahan, missä ei ollut ikäviä
kouluja ja missä ei kukaan lyönyt.

Koska uskaltaisi hän samaa? Ja kumminkin meni hän nyt "maailman lasten"
pariin, jotka kiiruhtivat helvettiä kohti; Pekka raukka! Kunhan ei
hänelle vaan mitään pahaa tapahtuisi!

Muutaman päivän kuluttua peljästyi Saara pahanpäiväisesti, kun
kartanolle tuli pieni mies keppiin nojaten: harmahtava tukka riippui
pitkissä kiharoissa olkapäillä. Hän käveli vallan kumarassa, eikä
halusta katsonut ihmisiä silmiin. Mies näytti köyhältä ja oli huonossa
pukeessa. Hän kysyi isää. Isä tuli. Mies alkoi heti itkukurkussa
kysellä Pekkaa:

-- Voi veli Haakon, etkö tiedä mitään Pekasta? Kaksi päivää on hän jo
ollut poissa, eikä kukaan ole edes nähnyt häntä. Jos kadotan sen pojan,
niin -- Hän purskahti itkuun -- Hän oli sentään niin näppärä ja hyvä
poika.

Saaran isä keskeytti hänet muutamilla kauniilla, sanoilla, jos se oli
Jumalan tahto, oli se parasta, jos hän tutkimattomassa viisaudessaan
oli hyväksi nähnyt j.n.e.

Päivällistä syödessä puhui isä, kuinka synnillisesti lapset tekevät,
siten palkitessaan vanhempien hyvät työt ja kuinka ihmeellistä se on,
että muutamat lapset ovat ikäänkuin ennakolta määrätyt senlaisiksi
murhelapsiksi. Ja senlainen oli Pekkakin. Sitä poikaa ei saisi pahalla
eikä hyvällä oikealle tielle.

Saara istui kuin kananvaras. Jos tietäisivät hänen auttaneen Pekkaa
pakoon ja vieneen hänelle ruokaa latoon! Olihan hän osallisena
rikoksessa. Varmaan Jumala häntä siitä rankaisisi.

Ehkä hänkin oli senlainen synninlapsi, joka ei voinut tulla hyväksi.
Hän säikähtyi ja katui melkein. Ehkä oli hänen syynsä jos Pekka joutui
helvettiin.

Ei hän rohjennut katsoa isää ja äitiä ja kun päivällinen päättyi riensi
hän omaan huoneesensa, purskahti itkuun, lankesi polvilleen ja rukoili,
että Jumala johdattaisi Pekan takaisin.

Pekan oltua viikon kadoksissa, alkoivat koko kyläkunnan miehet häntä
etsimään. Hän löydettiin muutaman penikulman päästä erään heinäsuovan
alta. Kohtaus isän ja pojan välillä oli ollut liikuttava, sanottiin.
Isä unohti silmänräpäyksessä kaiken muun. Pölyisen, likaisen pojan
sulki hän syliinsä, taputteli häntä ja itki.

-- Pekka, Pekka, rakas poikani! -- sano: hän. -- Et voi aavistaa kuinka
olen surrut tähtesi. Tule nyt kotiin! -- Pääset koko koulusta, jos vaan
tulet, sen lupaan; enkä minä sinua enää koskaan lyö, en koskaan, en
koskaan: Tule nyt!

Pekka alkoi itkeä tillittää ja hyväksi lopuksi palasivat he kotiin käsi
kädessä.

Asian johdosta piti koulumestari lapsille puheen, ja otti Pekan
esimerkiksi, kuinka pahanilkisille lapsilla käy, kun eivät tahdo
käydä koulua. He joutuvat paholaisen kynsiin, oppivat kiroilemaan
ja karkaavat kotoaan. Saara punastui, mutta ei puhunut mitään. Hän
ihmetteli oliko Pekka kenellekään ilmaissut hänen vieneen leipää ja
maitoa.

Pekan isä piti lupauksensa. Sanaakaan ei mainittu koulusta ja ei hän
koskaan lyönyt poikaa. Toisaalta piti Pekka isästä ja oli kiltti ja
ahkera. Hakkasi puut, kantoi vedet ja hoiti pienempiä sisaruksia.

Koko maailmassa löytyi vaan yksi ainoa, jota hän vihasi, se oli
koulumestari. Elämänsä päämäärä oli nykyään tulla voimakkaaksi ja
antaa sitte koulumestarille kiehuva kylpy. Puita hakatessaan, jotta
lastut sinkoilivat ympäri, oli tuo tuuma aina mielessään. Usein tuntui
hänestä, kuin olisi koulumestarin pää edessään tukilla. Siiloin nosti
hän kirveen korkealle, heilautti sitä ja eroitti pään voimakkaalla
lyönnillä ruumiista. Ei häntä koskaan epäilyttänyt. "Pää poikki!"
kuului ankara tuomio.

Sen vuoksi hän eräänä päivänä pahasti säikähti, kuu hän hakatessaan
näki äkkiä koulumestarin edessään. Niin hän hämmästyi että oli
vähällä kirveensä pudottaa, mutta hän hillitsi itseään, tarttui
suonenvedontapaisesti varteen ja valmistautui puolustaumaan.
Koulumestari otti hatun päästään, pyyhki hikeä otsaltaan ja istui
tukille Pekan eteen. Pekka mittaili silmäyksillään häntä. Mitä tuo
oikeastaan aikoi?

-- Vai niin, sinä hakkailet täällä puita, Pekka -- sanoi koulumestari
vihdoin.

Kyllä, sen mahtoi hän itsekin nähdä, vanha aasi.

-- Etkö aijo enää tulla kouluun? Kysyi hän lempeämmällä äänellä mitä
Pekka oli koskaan kuullut.

-- En -- vastasi Pekka,

-- Sääli sinua, sinulla oli hyvät lahjat -- sanoi koulumestari --
joskus tulet katumaan vielä, ettet enempää oppinut.

Hän vaikeni. Sitte tarttui hän Pekan käteen, taputti sitä toisella
kädellään ja katsoi samassa häneen. Pekasta näytti, kuin olisi hänellä
ollut kyynelet silmissä.

-- Tahdotko olla kiltti minulle, niin tahdon minäkin koettaa uudestaan,
-- sanoi hän ystävällisesti. -- Unohdamme kaikki vanhat rettelöt,
emmekä enää koskaan lyö. Tule vaan takaisin kouluun Pekka!

Mitä tämä merkitsi? Olivatko kaikki ihmiset muuttuneet hyviksi
ja ystävällisiksi?... Isä... koulumestari. Käsi irtaantui äkkiä
kirvesvarresta, kirves putosi maahan. Nyt ei hän olisi lyönyt, jos pää
olisi ollut tukilla. Hän katsoi koulumestaria silmiin, tuntui kuin hän
olisi ollut vähältä tukehtua.

-- Toverit kaipaavat sinua jokapäivä, kumminkin Saara Holte -- sanoi
koulumestari hymyillen. -- Eikö sinua taas haluttaisi heidän pariinsa?

Samana iltana sanoi Pekka isälleen:

-- Taidan mennä huomenna uudestaan kouluun.

-- Se on kiltisti tehty, Pekka. Hyvä on olla hyvissä kirjoissa
koulumestarilla ja papilla -- sanoi isä.

Pekka kävi taas koulussa ja oli nyt nöyrimmistä nöyrin. Ei hän
koulumestarin lukiessa häntä matkinut, ei sanonut vanhaa Jaakoppia
lurjukseksi kuten räätäli oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut
paperikuulia eikä muitakaan tepposia, istui vaan hiljaa ja luki. Ja
koulumestari otti Pekan esimerkiksi ahkerasta ja tottelevaisesta
oppilaasta.

Kului useampia kuukausia, mutta vihdoin väsyi sekä koulumestari että
Pekka tähän äärimmäisille pingoitettuun hyvyyteen. Koulumestarilla
täytyi olla syntipukki ja Pekan täytyi saada virvoitusta
katkismustuntien jälkeen. Koulussa alkoi taas tapahtua salaperäisiä
asioita. Eräänä päivänä kun koulumestari kohenteli tulta, kuului kelpo
laukaus ja nuuskarasia lensi ilmaan, juuri kun hän ojensi kätensä
siihen tarttuakseen. Hattu, joka koulumestarilla tavallisesti oli
kädessään, yleni yhtäkkiä juhlallisesti, kuin ilmapallo, kohden kattoa.
Tätä seurasi raitis, helähtelevä naurunpurskahdus. Pekka oli aina
asiain alkuunpanija, jos kohta ei hän itse niitä pannut käytäntöön.
Koulumestarin silmät säteilivät onnettomuutta ennustavaisesti ja hän
meni Pekan luo.

-- Onko vanha Aatami taaskin palannut -- kysyi hän. -- Luuletko
rangaistuksetta voivasi saada armoa armosta? Luuletko olevasi poikkeus
säännöstä? Kyllä päästiin sinut pian siitä luulosta.

Ja koulumestari alkoi taas pehmittää Pekan selkää. Sota oli julistettu
uudestaan molemmin puolin. Mutta kun koulumestari eräänä päivänä
kaatui pitkinpituuttaan lattialle, siksi että tuoli äkkiä tuli
kolmikonttiseksi ja sitte tulipunaisena kasvoiltaan, syöksyi vihaa
uhkuen Pekan kimppuun, joka tälläkertaa oli syytöin ja löi häntä
terävällä viivottimella kasvoihin ja päähän, silloin pääsi viha Pekassa
valloilleen. Hän tarttui koulumestaria käsivarsista ja huusi että
luokkahuone kajahteli:

-- En välitä sinusta, enkä sinun roskastasi koulumestari!

Paiskasi hänet päin seinää, että ryskähti, otti lakkinsa ja syöksyi
ulos, suoraa tietä kotiin ja selitti isälle, ettei mikään voima
maailmassa pakottaisi häntä enää kouluun. Isä ei vastannut: huokasi
vaan syvään ja puisti päätään. Pekka alkoi kaksinkertaisin innoin
hoitaa pikku siskoja ja auttaa isää töissä.

Pekalle oli nyt kerrassaan selvinnyt, että hän vihasi koulua ja kaikkea
mikä oli sen kanssa yhteydessä: pappia, kirkkoa, uskontoa. Hänestä
tuntui kuin muodostaisivat ne yhteensä käsitteen kaikesta pahasta,
ne olivat hänen persoonallisia vihamiehiään, jotka koettivat häntä
kukistaa ja tappaa; mutta siinä eivät onnistuisi. Hän kiintyi yhä
enemmän räätäliin ja hänen perheesensä. Kas, ne olivat hyviä ihmisiä,
hauskoja ja iloisia ja toisiaan auttavaisia. Paitsi sitä oli räätälillä
kirjoja, joista voi oppia jotakin, ei semmoista kuin Samuelista ja
Rebekasta, vaan koneista, höyrystä ja sähköstä. "Suuret keksinnöt"
monine kuvineen vetivät Pekan huomion. Sitä tutki hän sekä varhain että
myöhään; tuntui kuin tulisi hän siitä niin eriskummallisen viisaaksi.

Jospa vaan pääsisi ulos maailmaan ja saisi koettaa, jotain senlaista!
Mutta hän oli köyhä; sai istua kotona pienempiä hoitamassa, äitiä kun
ei ollut.



IV.


Synkkänä varjona leijuilee norjalaisen talonpoikaiskansan mielessä
ripillepääseminen.

Korkeana vuorena pimittää se kaikki tulevaisuus tuumat. Se taival
on ensin tallusteltava, ennenkuin tulevaisuuden laaja meri aukenee
viehättäville näkyineen, kullankimaltelevine taivaan rantoineen,
tuudittelevine sinilameineen. Kuinka suloiselta tuntuisi täysin purjein
ohjata toiveittensa alusta tuolle laajalle, vapaalle merelle! Mutta
taival -- sen ohi on ensin päästävä.

Monet katkerat kyynelet, monen yön valvonnan paljon tuskaa ja
ahdistusta maksaa se noille pikkuraukoille, jotka ovat tottumattomia
kirjallisiin opintoihin. Mutta ilman ripillepääsö-todistusta ei heistä
voi tulla mitään maailmassa. Rengeiltä ja palvelustytöiltä vaaditaan
rippikoulu-todistus, puhumattakaan niistä, jotka pyrkivät korkeammalle
maailmassa. Ilman sitä ei voi päästä kunnollisesti naimiseenkaan, ei
pyytääkään luterilaisen papin vihkimistä, Vieläpä Amerikkaankin, missä
ei senlainen todistus tule kysymykseen, ovat skandinaavialaiset vieneet
niin syvän kunnioituksen ripillepääsö-seremoniiaan, että sielläkin
ovat alkaneet pitää itseään puolipakanoina ilman sitä; se on yhtä
tarpeellinen elinehto, kuin ruoka ja vaatteet.

Ennen ripillepääsöä ei tavallisesti tulla papin kanssa tekemiseen,
tosin hänellä on ylitarkastus kouluissa, mutta kullakin on vapaus
pitää itseään etäällä, kuinka itseä haluttaa. Mutta ripillelaskiessa
on hänellä rajatoin valta, joko sulkea tie tai laskea. Ja nuoret
kokoontuvat tuskasta vapisevina hänen ympärilleen sinä päivänä, jolloin
he "päästetään edes," sillä he tietävät monet puutteensa. Yksi on
tehnyt haaksirikon vanhurskauttamisessa toinen uudestisyntymisessä;
yksi ei ole tietänyt eroitusta hienomman ja korkeamman epäjumalan
palveluksen välillä, toinen on unohtanut selityksen ensimmäiseen
uskonkappaleesen. Nyt ehkä tarttuu karille kaikki tulevaisuustuumat.
Harvoin vuodatetaan niin katkeria kyyneliä, häpeän ja nöyrtymisen
sekaisia; harvoin nähdään syvempää sydän-surua tai hehkuvampaa vihaa
pappia ja katkismusta kohtaan, kuin noilla raukoilla, jotka ovat
mahdottomiksi julistetut, joitten on ensi vuonna uudestaan yritettävä,
ehkä samalla tuloksella. Ei mikään voi enempää herättää vihaa
kristinoppia vastaan, kuin konfirmatioonipakko.

Pekka oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, eikä ollut vielä käynyt
rippikoulua. Hän oli jyrkästi kieltänyt isän rukouksiin, mutta
uskollisesti teki hän tehtävänsä kotona ja hankki muuta työtä
väliajoiksi, ansaiten useampia taalereja. Mutta sitten alkoivat Haugen
uskolaiset ahdistaa isää. Pekka taisteli ankarasti ylpeyttään vastaan.
Jospa ei olisi täytynyt ilmoittautua koulumestarin luona ja ensin
saada todistus häneltä hyvästä käytöksestä... Siihen ei Pekka voinut
lannistua.

Isä sairastui ja tuli vuoteen omaksi. Ei hän syönyt, ei nukkunut ja
Pekka kuuli hänen öisin rukoilevan että Jumala liikuttaisi hänen
poikansa sydäntä. Se oli liiaksi Pekalle. Eräänä aamuna seisoi hän
parhaat vaatteet yllänsä isän vuoteen ääressä.

-- Tahdoin kirjoittautua tänään rippikouluun, jos tahdot tulla kanssani
koulumestarin luokse, isä -- sanoi hän.

Isä katsoi häneen, ja silmät täyttyivät kyynelillä. Jumala oli siis
kuullut hänen rukouksensa. Hän nousi ja pukeutui nopeasti. Ei tuntunut
mitään kipua. Hetkisen kuluttua lähtivät he kiisi kädessä, kuten
silloinkun isä oli hänet löytänyt heinäsuovan alta. Tuntui kuin olisi
hän löytänyt poikansa todistamiseen. Pian seisoivat he koulumestarin
huoneessa. Matkalla olivat he kohdanneet Saaran isineen, joka oli
käynyt samoissa asioissa. Koulumestari oli yksinään. Isä puhui. Sillä
ehdolla oli Pekka tullut.

-- Tulen pyytämään pojalleni todistusta ja samalla voit kirjoittaa
hänet rippikouluun pyrkiväksi -- sanoi isä -- Tahdot kai hänen edukseen
lausua muutaman hyvän sanan -- lisäsi hän hiljemmin.

Koulumestari katsoi vanhaa syntipukkiaan. Ei hän ollut unohtanut häntä.
Pekka seisoi kädet housuntaskuissa, selin koulumestariin, tarkastellen
muka seinällä riippuvaa karttaa.

Tuo kiusasi koulumestaria ja hän sanoi isälle:

-- Tahdot kait että pysyn totuudessa, Hans? Todistuksen hän saakoon,
ansaitun ja selvän.

Hän istui kirjoittamaan ja jos joku olisi katsellut häntä, olisi
huomannut tuon vahingoniloa ilmaisevan piirteen suun tienossa ja ilkeän
väläyksen silmissä, hänen imeskellessään kynän vartta. Viimein tuli
todistus valmiiksi, hän pani sen kirjekuoreen, sulki kuoren ja ojensi
sen isälle, joka kiittäen otti vastaan. Pekka lähti sanakaan lausumatta.

-- Saatpa nähdä, ettei koulumestari sittenkään ole ilkeä -- sanoi isä
kotimatkalla iloissaan. -- Nyt luet minulle todistuksen, tiedäthän
etten itse osaa. Sitten ostamme uuden kuoren puotista.

He istuivat tien varrelle ja Pekka luki seuraavaa;

"Tämän tuoja, joka ei pitkään aikaan ole ollut koulussa on
pahanilkinen, huonostikasvatettu poika, joka ei ainoastaan ole itseään
syössyt turmioon, vaan myös huonon esimerkin kautta johdattanut muita
kiusaukseen."

Pekka kävi hehkuvan punaiseksi kasvoiltaan, repi todistuksen tuhanneksi
kappaleeksi ja syöksyi takaisin koulurakennukselle päin. Veräjää ei hän
aukaissut, hän hyppäsi sen yli.

Koulumestari istui vielä yksin huoneessaan, odotellen uusia
rippikouluun pyrkijöitä. Hän tunsi äkkiä, tartuttavan niskaansa ja
ennenkuin hän ehti huudahtamaankaan oli Pekan polvi hänen rinnallaan ja
nyrkeillään hakkasi hän täysin voimin minne vaan sattui. Koulumestari
yritti huutaa apua, mutta ei saanut siihen aikaa.

Vaivoin sai hän hengitetyksi Pekan häntä paiskoessa sinne tänne,
samalla kuin iskut, kovat, kuin moukarin lyönnit sattuivat niskaan ja
selkään. Vasta kun koulumestari makasi aivan kalpeana ja hiljaisena,
päästi Pekka hänet.

-- Kiitos todistuksesta ja kaikesta muustakin, koulumestari! -- kirkui
hän ja juoksi pois.

Isä istui yksinään, kuin ukkosen iskemänä ja odotti poikaa; katseli
todistuksen sirpaleita, joita tuuli riepotti; hänen viimeiset toiveensa
olivat murtuneet. Hän vartosi kauan, katsellen tielle, vaan Pekkaa ei
kuulunut. Sitte komppuroi hän kotiin, sauvaansa turvaten, vanhana ja
koukkuisena. Puuvajan ohitse mennessään näki hän Pekan istuvan siellä.
Kirves kädessä istui hän hakaten lastuja tukilla pieniksi sirpaleiksi
ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten itseksensä. Ei isä kysynyt missä hän
oli käynyt, ei uskaltanut puhua hänelle mitään. Vaan hetkisen kuluttua
tuli hän uudestaan, kurkisteli seinän raosta, josko Pekka vielä oli
siellä. Päivällisaikana uskalsi hän kysyä, eikö Pekka halunnut ruokaa.
Hän vastasi lyhyesti kieltämällä, ja istui liikahtamatta paikallaan. --

Samana yönä heräsi Saara, joka nukkui pihanpuoleisessa kamarissa, vähää
ennen sydänyötä heikkoon naputukseen ikkunaruudulle. Hän säikähtyi ja
luuli ensin uneksineensa. Ei, se uudistui. Herättäisikö hän isän ja
äidin? Hän hiipi ikkunan luo ja tirkisti ulos. Kasvot hän voi selittää,
mutta ei muuta.

-- Elä säikähdy, Saara! -- Se on vaan Pekka. Nyt minä vasta menen
todella -- kuuli hän ulkoa sanottavan. -- Tahdoin vaan sanoa sinulle
jäähyväiset ja pyytää sinua menemään isän luo ilmoittamaan, ettei hän
minua surisi. Minä lähden pois, tullakseni joksikin -- täällä minua
vaan kaikki sortavat. Juna lähtee kello kahdeltatoista yöllä Chicagoon.
Jää hyvästi Saara ja muista joskus minua!

Ääni vaikeni ja Saara kuuli askelien poistuvan. Se oli siis Pekka, joka
pakeni toisen kerran.



V.


Saara kävi rippikoulua. Pekan pakeneminen oli suuressa määrin koskenut
häneen. Yksin ei hän voinut kantaa sitä salaisuutta, että Pekka oli
ollut hänen akkunansa takana; ei hän myöskään rohjennut mennä Pekan
isälle kertomaan mitä hän oli sanonut. Hän, päätti kertoa kaikki
isälleen. Isä käytti tilaisuutta, puhui hänelle, kuinka niille
kävi, jotka hylkäsivät Jumalanlasten tien. Hän sanoi sen suureksi
siunaukseksi; Saaralle, että hän oli tullut Pekasta eroitetuksi. Sillä
Pekka kulki suoraa tietä turmioon, ellei Jumala hyvyydessään vetäisi
häntä, kuin kekäleen tulesta. -- Sitten oli hän mennyt Pekan isän
luoksi ja kertonut mitä hän tiesi. Pekan isä oli vallan murtuneena.

-- Sinun olisi pitänyt häntä kasvattaa kurituksessa ja Herran
nuhteessa, -- sanoi Saaran isä -- Sinun olisi ajoissa pitänyt repiä
rikkaruohot juurineen hänen sielustaan.

-- Koetinhan minä kurittaa häntä, veli Haakon, mutta se vaan häntä
paadutti enemmän.

-- Sinun ei olisi pitänyt antaa hänen vapaasti seurustella maailman
lasten parissa, -- jatkoi Haakon Holte.

-- En minä nähnyt häntä koskaan muiden parissa, kuin tyttäresi Saaran
-- vastasi hän nöyrästi.

-- Jaa, Jumala häntä armahtakoon ja meitä kaikkia! -- huoahti Saaran
isä.

-- Jaa, onnistukoon sinun tyttärellesi ja sinulle paremmin, kuin
minulle ja pojalleni! -- sanoi Pekan isä kumartuen syvemmälle. --
Rukoilkaamme hänen puolestansa, veli --.

Saara kävi rippikoulussa. Itseteossa oppi hän siellä sen, mitä oli
jo ennen kotona ja koulussa oppinut, mutta kumminkin oli se jotain
toista. Kun vanha pappi -- sanottiin että hän nyt viimekerran, piti
rippikoulua -- kyynelsilmin ja väräjävin äänin rukoili, että Jumala
suojelisi näitä nuoria sieluja, jotka nyt olivat hänen haltuunsa
uskotut, tuli Saara liikutetuksi ja hän tunsi että se sittenkin olisi
turvallisinta kaikista. Hän oli ollut ylen hurja ja ajattelematoin; hän
oli sortunut kiusauksissa. Jumala oli Pokan kautta häntä muistuttanut.
Hän ei tahtonut enää nähdä räätäliä ja hänen kirjojaan. Paras oli
turvautua isään, pappiin ja Jumalan sanaan. Raamattu sai hänestä nyt
toisen merkityksen. Hän pelkäsi mahtavaa Jumalaa, joka kirosi synnin
lapsia, jopa antoi maankin nielaista niitä kitaansa. Hartaushetket
kotona tuntuivat vähemmin ikäviltä; mielikuvitus ja uskonnollinen tunne
vapautuivat silloin ja suurimmalla hartaudella veisasi hän pitkiä ja
murheellisia virsiäkin. Aamuin ja illoin rukoili hän, että Jumala
varjelisi häntä synnistä ja auttaisi häntä hillitsemään levotonta
mieltään. Kun lapsellisuutensa -- olihan hän vasta kuudentoista vuotias
-- vaati leikkejä ja huvitusta, oli hän näkevillään Pekan ja silloin
kiiruhti hän rukoilemaan, veisaamaan tai vaipui raamatun lukemiseen.

Kuten toisillakin sen ikäisillä tytöillä liittyi hänen ihailunsa ja
rakkautensa rippikoulunopettajaan. Vanha pappi, valkeine hiuksineen,
värisevine äänineen ja lempeine kasvoineen oli hänestä, kuin ilmiö
toisesta maailmasta. Hänestä tuli se epäjumala, jonka ympärillä aina
aatokset liikkuivat. Pappi oli hänestä ihaninta maailmassa. Ja papin
vieressä seisoi hänen isänsä, papin apulainen. Hänen vakavat silmänsä
ja ankara kasvojen ilmaus puhuivat hänelle elämän vakuudesta ja äidin
huokaukset muistuttivat koetuksia, joita oli kestettävä, ennenkuin
saavutetaan kirkkauden valtakunta.

Tuskin löytyy montaa rippilasta, jotka suuremmalla uskonintoisella
kiihkolla uudistavat kasteensaliiton, kuin Saara. Mielikuvitus muutti
yksinkertaisen maakirkon korkeaksi temppeliksi; vanha pappi seisoi
hänen edessään kirkastettuna ja alttarille polvistuessaan vuosivat
kyynelet virtoina poskille ja hän lupasi aina kuulua yksinkertaisiin
maanpäällä ja kieltäytyä maailmasta ja sen pahoista haluista.

Vanhempien luona oli vieraita sinä päivänä. Oli pappikin ja hän kiitti
Saaraa ahkeruudesta ja hyvistä tavoista, lausuen sen toivomuksen, että
monta senlaista nuorta tyttöä kasvaisi kylässä. Saara oli iloisempi
kuin koko maailman aarteista. Isä puhui hänelle päivän tarkoituksesta.
Hänen äänensä värähteli ja Saara ymmärsi kuinka rakas hän oli isälle
vaikka hän sitä niin harvoin näytti. Hänkin tunsi rakastavansa tuota
vakavaa isää, joka aina oli peloissaan hänen takiansa. Petoa julmempi
hän olisi saattaessaan hänelle surua! -- Koulumestarikin piti Saaralle
puheen, jossa hän viittasi viettelyksiin, joille nuoruus aina on altis
ja toi Pekan varoittavaksi esimerkiksi. Pekka raukka! Nytkin piti hänen
olla syntipukkina! Häntä käänneltiin ja väänneltiin kanssa-ihmisten
uskon vahvistukseksi. Saara ei ajatellut häntä katkeruudella, ei edes
kauhullakaan; hän rukoili ystävänsä edestä.

Saara oli nyt täysikasvuinen, kaunis tyttö. Isän kasvonpiirteet,
mutta pehmeämmät ja hienommat. Hänellä oli isän syvät, surumieliset
silmät, tummine kulmakarvoilleen. Isän suuri suu ja täyteläiset
huulet, mutta terveet, valkeat hampaat saivat unohtumaan sen vähemmän
hienon muodon. Posket pyöreät ja punakat. Päivittynyt iho teki hänet
terveen näköiseksi. Hän oli pitkä ja hoikka, olematta silti laihan ja
kulmikkaan näköinen. Hänellä oli kaunis ryhti, työ ei ollut köyristänyt
selkää, eikä tehnyt käyntiä raskaaksi, kuten maalla yleensä on
tavallista.

Rippikoulun päätyttyä alkoi Saaralle vasta oikea työnteonaika. Nyt
ei ollut enää läksyjä luettavana, siksi piti hänen tehdä työtä.
Yksi palvelustytöistä eroitettiin sentakia. Saara rupesi hänen
sijaiseksensa. Äiti oli siksi järkevä ettei antanut tyttären
istua toimetonna. Hän oli totutettava työhön, tullaksensa kelpo
perheenemännäksi; siksi hän tietysti oli tuleva samoin kuin muutkin
hänen kaltaisensa.

Kaikkia piti hänen oppia: lattian luuttuamista, astiain pesoa, vuoteen
laatimista, lypsämistä, ruoanvalmistamista, hoitamaan koko taloutta ja
järjestämään teurastukset, leipomukset ja pesut. Tämä kaikki oli äidin
ylpeys. Ja vaikkei Saara rakastanutkaan äitiään, ihaili hän kumminkin
hänen siisteyttään, kunnollisuuttaan ja kestävyyttään.

Äiti oli myöskin käsitöissä taitava ja Saara sai oppia kutomaan,
neulomaan, parsimaan ja paikkaamaan. Iltaisin oli hän uupumukseen
saakka väsynyt ja nukkui aina raskaasti. Mutta päivät kuluivat
nopeasti, ei hän ehtinyt ikävöimään, ei uneksimaan. Kun hän kuuli
naapuriston huvitteluista ja tansseista, ei häntä sinne haluttanut.
Tuntui rauhaisalta ja turvalliselta kotona työssä. Alituinen kaipuunsa
henkiseen kehitykseen oli tykkänään kääntynyt uskonnon alalle.
Raamatusta löysi hän aavistamattomia aarteita, ajatuksia ja mielialoja
ja kun järki joskus alkoi kysellä, tukahutti hän sen heti ja ajatteli
yksistään kuinka voisi seurata noita salaperäisiä neuvoja.

Saaran kauneudentunne ilmautui rajattomassa rakkaudessa luontoon. Kun
äiti oli vähältä muuttaa koko puutarhan kaalimaaksi, pyysi Saara pientä
tilkkua kukkien varalle; aituuksen ympäri istutti hän ruusupensaita,
ruusut olivat hänen lemmikkejänsä. Hän katseli ja hoiti niitä; ja kukat
viihtyivätkin hänen hellässä hoidossaan. Hän nautti niiden kauneudesta
ja vartosi täysinäisten silmukkojen puhkeamista. Kesä-iltoina,
päivän töiden päätyttyä istui hän katsellen kellervänpunervia pilviä
lännentaivaalla, katsellen kuinka yhä enenevä loistava hehku valeli
kultia pienille, vaalehtaville pilvenhattaroille, ja loi punervaa
hohdetta kaikkialle. Kyynelet nousivat väliin silmiin, vaikk'ei hän
käsittänyt miksi. Olihan hän onnellinen, ei hän halunnut pois; ei
hänellä ollut aikaa siihen. Pieni ruusuilta lemuava aitaus, siinä
hänelle kylliksi; siellä oli hän suojassa maailman pahuudelta.

Mutta kumminkin tapahtui senlaista, joka täytti hänen mielensä
levottomuudella ja sai vahvat perustukset horjumaan.



VI.


Saaran isä kuului kouluneuvostoon. Noin viiden penikulman päässä oli
koulurakennus, joka kuului isän piirikuntaan ja joka tulisi olemaan
tyhjillään joulukuusta maaliskuuhun asti. Sinne oli nyt muuttanut
eräs norjalainen uutisasukasperhe. Parempaa lupaa hankkimatta olivat
naapurit, jotka ahtauden vuoksi eivät voineet lapsekasta perhettä
luonaan pitää, kehoittaneet heitä ensialuksi muuttamaan sinne. Naapurit
olivat hankkineet yhteisesti heille liesiön, vuoteet ja vuodevaatteet
ja auttaneet muutenkin parhaansa mukaan. Mutta tämä luvatoin teko oli
solvaissut korkean kouluneuvoston arvokkaisuutta, ja sitäpaitsi saatiin
kuulla, että he muitta mutkitta olivat nostaneet pulpeetit ja penkit
ulos lumeen ja käyttäneet pihaan pinottua puuvarastoakin.

Vaikka ei Saaran isä pitänytkään amerikkalaisista kouluista,
vaan antoi kannatusta norjalaisille, oli hän kumminkin se, joka
ankarimmin tuomitsee uutisasukasten käytöstä ja ehdoitti että ne heti
karkotettaisi, koska huoneet olivat laitettavat kuntoon maaliskuun ensi
päiväksi. Tämä tapahtui helmikuun keskipaikkeella. Hänen ehdoituksensa
hyväksyttiin yksimielisesti.

Tämän sanan saavuttua perheelle, ei mies ollut kotona. Hän oli lähtenyt
etsimään maankaistaletta itselleen, kuultuaan että senlaisia oli
vapaina. Vaimolla ei muuta neuvoksi, kuin heti kääriä vähät tavarat
myttyyn, pukea vaatteet lasten ylle ja lähteä tallustelemaan, mytty
selässä ja lapsi kummassakin kädessä talutettavana, miestä etsimään.
Heidän lähtiessään oli kaunis päivä, aurinko loisti kirkkaana, mutta
illalla tuli äkkinäinen ilmanmuutos; ankara lumimyrsky, jota seurasi
kova pakkanen.

Seuraavana aamuna lähti Saaran isä tiluksilleen tarkastelemaan oliko
myrsky paljonkin vahinkoa tehnyt. Joelle vievällä tiellä, mäen
rinteelle pysähtyi hän äkkiä, kuin kiinni kasvaneena. Puoleksi lumen
peitossa oli suuri kääry, josta pisti esiin ihmispäitä. Hän meni
lähemmäksi. Ei se liikkunut. Olivatko nuo kaikki paleltuneet? Mäen
ja muutaman puun suojaan olivat ne istuutuneet. Olivat levittäneet
villavaipan alleen. Äiti istui keskellä molemmat lapset sylissä. Hän
oli käärinyt toisen peitteen lasten ympäri niin hyvin kuin oli voinut.
Ketä ne olisivat? Eihän vaan uudisasukasperhe, joka oli koulutalosta
ajettu? Hän kaivoi lunta oheen, jonka alle ne melkein olivat
hautaantuneet ja käänsi vaimon päätä, joka oli toisaalle päin. Se
tuntui kangistuneelta ja kylmältä. Hän pyyhki pois lunta ja jäädikettä
kasvoilta ja hiuksilta ja tarkasteli häntä. Mutta kuolon kalpeus leveni
hänen kasvoilleen ja tuo voimakas mies värähteli liikutuksesta. Oliko
se mahdollista. Oliko se todellakin hän? Hän aukaisi takin ylimmäisen
napin ja paljasti pienen ruskean täplän kaulalla. Ei epäilystä enää; se
oli hän. Ja itse hän oli murhaaja!

Kääryssä alkoi liikkua. Kaksi lapsen päätä pistäytyi esiin äidin
käsivarsien alta. Hämmästyneinä katselivat he Saaran isää. Ne elivät
siis! Jumalalle kiitos, olivat vallan punakoita ja lämpöisiä. Kädessä
oli kummallakin korppu jota olivat pureskelleet.

Sinä aamuna ei Saara uskonut omia silmiänsä, kun hän näki omituisen
saaton lähestyvän taloa. Edellä kävi isä sylissään kantaen lumista
naista, jonka pää riippui hänen rinnallaan. Jälessä tallusteli
lumessa kaksi pienokaista, tyttö ja poika, yksi kummastakin takin
lieppeestä kiinni pitäen ja itkien ääneensä. Isä kääntyi useasti heihin
lausuen aina jonkun lohduttavan sanan. Nyt tulivat he veräjälle.
Sykkivin sydämmin riensi Saara eteiseen. Siellä seisoi jo äiti ovea
aukaisemassa. Hänkin oli nähnyt heidät.

-- Katsokaa mitä olen löytänyt, -- sanoi isä astuen sisään. Ääni
värähteli ja silmissä näkyi tuskastuttava tuli, jota ei Saara ollut
ennen huomannut. Nähtävästi kartti hän katsoa, äitiin -- Täyttäkää
heti kylpy-amme kylmällä vedellä ja pankaa hän siihen, että hän sulaa
ja sitte hierokaa voimakkaasti koko ruumista. Luulen hänen vielä
olevan hengissä... Sinä Saara ota pienokaiset, vie heidät vuoteelle,
anna heille ruokaa ja lämmintä juotavaa. Ne eivät Jumalan kiitos, ole
vahingoittuneet.

Isä kantoi tunnottoman naisen sisälle, laski vuoteelle ja istui itse
viereen tuijottaen siihen. Jää alkoi sulaa vaatteista ja tippua
lattialle. Saara mennessään läpi huoneen, näki kyynelen vuotavan isän
poskella. Vaimo raukka jätettiin nyt naisten huostaan. Hän pidettiin
kylmässä vedessä, siksi että jäähmettyneet jäsenet alkoivat pehmetä,
sitte hierottiin lämpimällä öljyllä.

Sill'aikaa kulki Saaran isä rauhatoinna arkihuoneessa edestakaisin
itsekseen mutisten. Saara meni oven taa ja kuuli hänen puhuvan
korkeammalla äänellä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Korva oven
raossa kuuli hän isän rukoilevan:

-- Oi Herra Jumala, elä anna tämän synnin langeta minulle! Elä rankaise
minua vihassas ja elä ota pois minulta sinun armoas. Elä anna nuoruuden
syntien etsiskellä vanhuuden päiviä!

Ei Saara uskaltanut enempää kuulustella. Mitä tämä merkitsi? Nuoruuden
syntejä!... Mitä hän tarkoitti?

Nainen oli viety vierashuoneesen. Paloviinansekaista kiehutettua
maitoa oli kaadettu hänen suuhunsa Vierashuoneen sivulla oli puutarhan
puolella parveke. Täytyi mennä huoneen läpi, ovesta päästäkseen
parvekkeelle. Mutta molemmista sivuhuoneista voi ikkunan kautta
heittäytyä parvekkeelle vaikka ei se ulottunutkaan ikkunoihin asti.
Saara käytti tätä hyväkseen: Isän levottomuus ja ihmeellinen rukous
olivat avanneet hänelle oven salaisuuteen, jonka hänen täytyi saada
tietää. Kumarassa seinän viereen litistyneenä istui hän parvekkeen
nurkassa, josta itse näkymättömänä voi akkunan kautta nähdä suuren
vuoteen, missä outo nainen lepäsi lumivalkeana kasvoiltaan, silmät
ummistettuina.

Isä oli yksin sisällä, rauhallisena ettei kukaan häntä näkisi, sillä
eihän kukaan ollut mennyt parvekkeelle. Hän istui tuolilla vuoteen
ääressä, selin Saaraan. Sairaan toista kättä, joka lepäsi peitteellä,
lämmitti hän molemmissa käsissään ja katseli taukoamatta häneen
itsekseen puhuen. Saara ei kuullut mitään. Äkkiä aukaisi sairas suuret,
siniset silmänsä:

-- Saara -- huudahti isä, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä,
suuteli hänen silmiään, suuta, poskia ja käsiä, nyyhkyttäen ja kiittäen
Jumalaa. Ulkona parvekkeella värisi Saara ja tunkeutui lähemmäksi
seinää. Tuntui kuin olisi työstänsä kiinni saatu pahantekijä. Oma
nimensä sai hänet kauhistumaan. Hän ylös nousi hiljaa, hyppäsi sisään
avonaisesta akkunasta ja pakeni.

Mitä tämä merkitsi? Isä, tuo umpimielinen, vakava isä, joka väliin
hyväili häntä, äitiä ei koskaan, hän, joka oli kuollut maailmalle
ja joka puhui pilkalla ja katkeruudella nuoruuden rakkaudesta,
oli äkkiä antaunut intohimoiselle tulisuudelle. Hän oli suudellut
vierasta naista, ei rauhallisesti ja tyveneesti, vaan niinkuin noissa
suudelmissa olisi ollut suurin onni ja autuus. Saaraa peloitti. Eikö
tuo ollut maailmallisuutta ja sen haluja? Ja kumminkin oli Saarassa
silloin syttynyt tuli, jota ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Voi,
senlainen suudelma!... yksi ainoa senlainen suudelma!

Hän pakeni tuota kauheata. Isän kuva oli himmentynyt. Ei hän enää
ymmärtänyt mitään. Perustelmat olivat kumotut. Isä, hänen tukensa
ja turvansa!... Mikä salaisuus!... Hän oli huutanut "Saara!" Se oli
häntä niin peljästyttänyt. "Saara!" Oliko siis tuokin nainen Saara? Ei
suinkaan häntä sen mukaan...?

Nyt Saara sen ymmärsi. Hän oli saanut nimensä tuon naisen mukaan,
Saaran nimellistä ei ollut koko suvussa. Isä oli rakastanut tuota
naista; rakasti vieläkin... Mutta äiti? Eikö hän sitte äitiä
rakastanutkaan? Äiti oli hänen vaimonsa ja kumminkin hän rakasti
toista. Eikö se ollut synti? Ja kuinka voisi isä...? Ei, ei, ei asia
voinut olla niin.

Ja kumminkin palasi hän aina tuohon samaan. Ei hän tohtinut päivällistä
syödessä katsoa isään. Hän oli verrattain tyyni. Entinen arvokas ryhti,
mutta silmissä säihkyi tuli, jota hän ei voinut salata ja huulilla
väreili hymyily istuessaan mietteisiinsä vaipuneena.

-- Kiittäkäämme kaikki Jumalata, että hän on eloon herättänyt hänet,
jonka jo kuolleeksi luulimme, -- sanoi hän päivällispöydässä. Sitten
rukoili hän tulisesti. Semmoista ei Saara ollut ennen kuullut. Tuntui
kuin olisi hän tahtonut vuodattaa häneen siunausta täyteläisestä,
lämpimästä sydämmestään. Ja tätä isää oli hän luullut kylmäksi! Häntä
oli hän epäillyt epäpuhtaasta suhteesta!

Mitä se sitten oli? Ei hän isältä uskaltanut kysyä; tuskin rohkeni
katsoa häneen. Itsehän hänen piti hävetä. Hän oli kuulustellut
oven takana; oli hiipinyt parvekkeelle, oli rikollisesti
tunkeutunut salaisuuteen. Rangaistus tuli alinomaisessa pelvossa ja
rauhattomuudessa. Nuo ajatukset olivat hänelle ainainen piina. Salainen
voima veti häntä isän ja sairaan ympäristöön. Kun isä tai vieras puhui,
kuulusteli hän mitä tarkemmin saadaksensa tietää enemmän. Mutta aina he
puhuivat mitättömistä asioista.

Kun sairas voi nousta vuoteelta, auttoi hän Saaran äitiä kyökissä. Isä
tuskin näytti huomaavan häntä, tuskin milloinkaan puhui hänelle. Hän
eli vanhaan tapaansa, vaikka Saarasta usein näytti, isän istuessa ja
katsellessa akkunasta, kuin olisivat ajatukset olleet ihan toisessa
maailmassa ja katse näytti entistään surullisemmalta.

Saara oli kuullut, että nainen oli koulutalosta karkoitetun
uudisasukkaan vaimo, joka matkalla miestään etsimään joutui ankaran
lumimyrskyn saaliiksi. Mutta miten oli sen suhteen kuin Saara oli
nähnyt? Oliko hän liioitellut? Ja kumminkin,... ei, hän muisti sen
aivan selvästi. Äidinkö vuoksi isä vaan oli välinpitämättömän näköinen?
Teeskentelisikö hän ja kohtaisi salaisesti tuota toista Saaraa?

Hyi! kuinka ajattelikaan hän senlaista hurskaasta isästään?

-- Lapsilta oli hän kysellyt yhtä ja toista, mutta ei saanut mitään
selvitystä arvoitukseensa.

Eräänä päivänä kysyi äiti isältä:

-- Viipyvätkö nuo vieraat ihmiset täällä koko talven?

-- He odottavat kunnes Halvor saa tupansa valmiiksi, jotta voivat
muuttaa -- sanoi isä tyyneesti -- Luultavasti ensi viikon loppuun.

-- Ei silti, että ne minulle haitaksi ovat, -- sanoi äiti, mutta onhan
aina enemmän vaivaa niin monesta.

-- Olemmehan tehneet velvollisuutemme, Ketura, -- sanoi isä ja meni
ulos.

Saara ei voinut olla pitämättä isää silmällä. Ei hän koskaan salaa
kohdannut vierasta naista. Sillä kertaa, kun hän pakeni oli luultavasti
kaikki selvitetty. Silloinkin, kun isä auttoi häntä vaunuihin, ei
hänessä mitään erityistä näkynyt. Hän antoi rengin ajaa, ei mennyt
itse edes saattamaan. Tämä välinpitämättömyys kiusasi Saaraa, häntä ei
sittenkään petettäisi; hän oli nähnyt mitä oli nähnyt.

Vieraat olivat poissa ja kaikki meni vanhaa kulkuaan. Isä keksi kerran
Saaran häntä tukistelemassa. Saara punastui, kun isä sen huomasi.
Sittemmin painoi hän Saaran päätä rintaansa vastaan ja taputti häntä
poskelle. Oli kuin olisi isä ollut hänelle hellempi viime aikoina,
mutta se oli vaan ehkä mielikuvitusta.

Isä oli kumminkin jonkinlaisen romantillisen hohteen ympäröimänä.
Tietämättään oli hän tullut näytelmän sankariksi. Saara muisti Holger
Tanskalaisen historiaa ja romaaneja, joita hän oli räätälin luona
lukenut. Oi! Saara ei ymmärtänyt, että hän sentakia aina ajatteli
isän salaisuutta, että hän itse halusi elämää, valoa, kauneutta ja
rakkautta, ettei häntä enää tyydyttänyt raamattu ja virsikirja ja
kotiaskareet.



VII.


Mitä näki isä ajatuksiinsa vaipuneena iltahämärässä akkunasta
katsellessaan?

Hän näki kotikylän komeana rehentelevän kauniissa päivänpaisteessa. Hän
näki itsensä poikanulikkana tanterella telmimässä, vahvimpana muita.
Ei kukaan heittänyt kuperkeikkaa, kuten hän, ei kukaan painissa lyönyt
häntä maahan, ei kukaan ollut tepposissa häntä kekselijäämpi. Henkeä
oli poikasessa.

Kerran myllylle mennessään, näki hän Saaran. Hän oli vaalea ja kaunis,
mäkitupalaisen tytär. Eräs tovereista sanoi hänestä kerran loukkaavan
sanan, silloin heitti hän pojan maahan ja pehmitti hänet niin, etteivät
he enää ystäviksi tulleet.

Siitä päivästä aikain oli Haakon Holte Saaran lemmitty ja he
vannoivat ettei mikään maailmassa heitä erottaisi. Sitten tuli
tuo vanha juttu. Vanhemmat pitivät tyttöä liian köyhänä; hänen
piti naida varakkaan talontyttären. Isä vannoi, ettei hän Saaraa
saisi. Haakon vimmastui ja meni matkoihinsa, etsi lohdutusta
juopottelemisessa ja hurjastelemisessa. Paikkakunnalle saapui
matkusteleva maallikkosaarnaaja, senlainen, jonka saarnat uhkuivat
tulta ja tulikiveä. Haakon meni ensimmäiseen kokoukseen. Meni
tovereineen pilkkaamaan ja juonittelemaan, mutta tuli siellä sanan
voimasta herätykseen. Sitten seurasi epäilyksen, parannuksen ja
rukouksen päiviä. Hän huomasi olleensa, synnin orja, huomasi isänsä,
äitinsä ja koko kotikylänsä, vaeltavan pimeydessä, huomasi seurakunnan
sielunpaimenen hengellisesti sokeaksi. Hän taisteli rukouksessa
Jumalan kanssa ja nousi vihdoin hänen valtakuntansa, mahtavana
taistelijana sotaan maailmaa vastaan. Sanan vasaralla mursi hän kovat
sydämmet ja masensi ylpeät mielet. Hänen hehkuva tulisuutensa esiintyi
leimahtavissa saarnoissa. Naiset parkuivat ja pyörtyivät; voimakkaat
miehet vapisivat. Ja hän tunsi samaa ylpeyttä, kuin ennen vastustajansa
maahan heitettyään.

Rakkautensakin oli ollut maailmallista. Saara ei ollut herännyt. Jumala
oli heiltä liitossaan unohtunut, siksi se olikin siunauksetta jäänyt.
Ei hän kumminkaan häntä unohtanut. Hän matkusteli paikasta toiseen
herättäen ja kääntäen sieluja, mutta Saara seurasi häntä. Hän lähti
siirtolaisjoukon muassa Amerikkaan, sinnekin oli Saara nyt tullut ja
tietämättään oli hän ollut tappaa hänet!... Nyt oli hän toisen oma
ja itsekin hän kuului toiselle, joka oli herännyt kumminkin... Saara
oli ollut niin kaunis, niin hyvä. Oli rakastanut häntä niin syvästi.
Kauhulla huomasi hän, ettei hän siitä ilosta, että pääsi murhaajasta,
ollut itseään unohtanut. Ei, se oli rakkaudesta, jonka hän oli luullut
kuolleeksi, mutta joka äkkiä leimahti liekkihin! Eikö siis Jumalan
sana ollut tarpeeksi? Tämä oli hänelle nöyrtymiseksi sallittu,
muistutukseksi, että häneltä vielä paljon puuttui... Tytärhän eli
alituisena, muistutuksena. Heikkoudestako hän oli saman nimen hänelle
antanut?

Siinä istuessaan huokasi isä, katseli ulos, katseli Saaran kuvaa, joka,
oli ilmestynyt häntä tuomitsemaan ja sitten kadonnut.



VIII.


Pari vuotta oli kulunut viimemainitusta tapauksesta, joka oli ainoa
häiritsevä yksitoikkoisessa jokapäiväisyydessä. Saara teki päivästä
päivään uskollisesti tehtävänsä. Ei mitään tullut, joka olisi häntä
erittäin innostuttanut. Raamatun lukeminenkin oli laimentunut ja
hartauskokoukset olivat hänestä ikäviä. Ei hän erittäin lukemisestakaan
pitänyt, mutta hän haaveili mielellään. Vapaa-hetkensä vietti hän usein
ikkunasta ulos katsellen, tietämättä kumminkaan mitä siellä tapahtui
ja kesä-iltoina tapasi hän istua parvekkeella, katsellen kultapilviä
auringon laskussa. Silloin tuntui hänestä aina selittämättömältä.
Sielu sulasi haikean suloiseen surullisuuteen, kuvaukset olivat
piirteettömiä, rajattomia, Silloin katsoi hän usein salaperäiseen
vierashuoneesen, sairas vaimo vuoteella ja isä sen vieressä
polvistuneena johtuivat uudestaan mieleen, kunnes sulivat sopuun ja
sointuun hehkupilviin lännentaivaalla, ilman eriskummallisen hienoihin
värivivahduksiin ja oman sielunsa sanattomaan suruun, kaukaiseen
kaipaukseen.

Vanha pappi oli eronnut virasta ja sijaan oli tullut uusi
vastaleivottu, naimatoin mies. Ei hän vallan nuori ollut, kolmen-
ja neljänkymmenen välillä. Myöhään oli hän saanut selville oikean
kutsumuksensa, oli ensin vaan tyytynyt lukkarin virkaan, mutta
sittemmin, ruvennut lukemaan papintutkintoa varten.

Kun Saara kuuli hänet ensikerran saarnassa, luuli hän hänet vanhaksi
mieheksi. Hän puhui värähtelevällä äänellä synnistä ja rangaistuksesta,
ikäänkuin omasta kokemuksesta. Päivällispöydässä sanoi isä häntä kelpo
mieheksi, vaikka vähän tottumattomaksi virkaansa; -- Sittemmin tuli
hän taloon, tehdäkseen tuttavuuksia seurakunnassaan ja isän kanssa
neuvottelemaan; isä pysyi vieläkin apulaisvirassaan. Hän kumarsi
jäykästi Saaralle, eikä osoittanut hänelle erityistä huomiota.

Hän oli kaunis mies, mutta jotakin väkinäistä ja, kehittymätöintä
ilmestyi hänen olennossaan. Hiukset olivat su'itut toiselle sivulle,
uskollisesti peittääksensä alkavaa kuuta; suuret silmät välähtelivät
joskus raivokkaasti; suun ympäristö osoitti älyä ja syvälle syöpynyttä
ärtyisyyttä; leuka oli tavattoman leveä, posket ulkonevat. Puhuessaan
käytti hän nöyrää, hurskasta puhetapaa, mutta se olikin ainoa nöyryyden
todiste mielessä. Tieto uudesta arvokkaisuudesta, teki entisen
talonpojan suureksi omissa silmissään.

Ken tahansa olisi huomannut luonnottomaksi, että suhteellisesti nuori
mies käytti tuonlaista henkeen menevää puhetapaa, mutta sitä ei Saara
huomannut, hän oli niin tottunut senlaiseen. Ja pappi oli hänestä
vieläkin yhtä astetta muita korkeammalla, mahtoi olla eriskummallisen
onnellista olla pappi! Raamattua osasi hän ulkoa sanella sekä
ilmestyskirjasta että Jeremian valitusvirsistä. Hän mahtoi olla
oppinut! Tarkkaavaisena kuulusteli Saara isän ja papin keskusteluja
uskonnollisista kysymyksistä. Joskus kääntyi hän Saarankin puoleen,
armosta, puhutellaksensa kuin lasta. Viimeaikoina tuli hän yhä useammin
asioissa isälle. Isän kanssa hän aina puhuikin.

Kutsui sitte isä eräänä päivänä Saaran arkihuoneesen. Äiti istui ja
kutoi sukkaa.

-- Istu Saara -- sanoi isä ja istui itse arvokkaasti ja juhlallisesti.

Mistä juhlallisista asioista oli nyt päätettävä? Isä yskäsi.

-- Saara lapseni, -- sanoi hän -- sinä olet nyt tullut siihen ikään,
että meidän velvollisuutemme on hankkia sinulle elämänkumppani; Jumala
onkin armossaan lähettänyt meille miehen, arvokkaamman mitä olemme
uskaltaneet uneksiakaan. Abraham Jensen, uusi pastorimme on pyytänyt
sinun kättäsi ja sydäntäsi.

-- Abraham ja Saara: kuin itse Jumalan toisilleen sovittamia -- lisäsi
äiti ja rypisti otsaansa, hänen tavallinen hymyilemistapansa.

Saara istui ja katseli kumpaakin. Ei hän ymmärtänyt. Jos tähti
taivaasta olisi pudonnut hänen eteensä ei hän olisi enemmän hämmästynyt.

-- Tiedäthän, että aviosääty on itse Jumalan asettama -- jatkoi isä --
ja se on vahva turva nuoruuden viettelyksiä vastaan. Kuinka moni hylkää
nuoruudenrakkautensa ja sittemmin jonkun aikaa naimisessa oltuaan
syntyy eripuraisuutta; juoppous ja riitaisuus saavat vallan. Mutta
avioliittonsa Jumalan nimeen perustaessa ja velvollisuutensa tehden,
saavuttaa rauhallisen sataman, mihin hyökylaineet eivät ulotu.

Saara kiinnitti suuret silmänsä isään. Oliko tuo totta vai valhettako?
Eikö hän muistanut kohtausta vierashuoneessa? Isä katsoi tyyneesti
Saaraan. Hän loi katseensa maahan.

Kodin rauhaisa liesi on paras suoja maailmaa ja sen viettelyksiä
vastaan -- sanoi isä. He taistelevat, vihaavat ja valehtelevat
eläen synnissä ja hekumassa tuolla ulkona maailmassa, me istumme
rauhallisessa kodissamme; säälien katselemme heidän riehuntaansa,
kunnes vaipuvat pohjattomaan kurjuuteen, mistä ei kukaan voi heitä
pelastaa.

Aatteles, Saara, pääset papin rouvaksi -- sanoi äiti, joka katseli
asiaa käytännölliseltä puolelta -- tulet ikäänkuin äidiksi koko
kasvavalle nuorisolle; miehesi kanssa käyt sairaiden luona, jaat
lohdutuksen sanoja janooville. Ei löytyisi monta tyttöä sinun
asemassasi, joka ei ilolla vastaanottaisi tarjomusta. No, mitä mietit
asiasta?

Ei Saara vastannut. Rukoilevasti katsoi hän vanhempiin ja suuret silmät
täyttyivät kyynelillä. Hän pudisti päätään. -- Äiti otaksui tämän
kielloksi ja sai ankaran näön.

-- Tiedäthän Saara, että hyvä lapsi aina tottelee vanhempiensa neuvoa.
Ja kun vanhempasi pitävät tätä yhdistystä suurimpana onnenasi, pitäisi
asian sillä oleman selvän.

-- Meillä ei ole koskaan ollut syytä moittia Saaraa, Ketura, -- sanoi
isä -- varmaan emme nytkään saa siihen syytä. Onhan luonnollista että
hän on hämmästyksissään, se kun tuli niin äkkiä... Nyt tiedät, Saara,
mitä me tahdoimme, voit jättää vastauksesi milloin sinua haluttaa.

Saara riensi pois kerrassaan hämmästyneenä. Korvissa suhisi. Ei hän
voinut selvästi ajatella. Hän ymmärsi vaan, että suruttomuuden päivät
nyt olivat ohitse, ja ikävä todellisuus alkamassa. Voimakas tärähdys
herätti hänet unelmistaan, repi hänet niistä irti ja puisteli häntä.
Hänen piti itse valita; se oli kauheinta. Ennen olivat toiset hänelle
valinneet. Naimiseen!... Kun eivät antaneet hänen olla rauhassa! Tosin
oli hän räätälin kirjoja lukiessaan, uneksunut ritarista, joka veisi
hänet pois kauas ja iltaruskoa katsellessaan nähnyt isän suutelevan
sairaan naisen silmiä, suuta, poskia... mutta naimiseen oikean miehen
kanssa, se oli aivan toista.

Orjailla taloudessa, olla edesvastauksessa tilusten hoidosta, hän
kauhistui senlaista. Mutta täytyihän sen kumminkin tapahtua; olihan se
Jumalan tahto, ja aviosääty oli Hänen itsensä asettama. Elämä täällä
alhaalla ei saanutkaan olla hupaista, olihan maailma murheenlaakso...

Papinrouvaksi!... Mieleen muistui vanha pappi ripillepääsöpäivänä.
Kuinka hänen kasvonsa loistivat kirkkaudessa, kuinka tykytti sydän
häntä kuunnellessa! Niin oli hänenkin miehensä oleva, nöyränä vaimona
istuisi hän tosin hänen jaloissaan, mutta osa kunnian kirkkaudesta
paistaisi hänellekin. Vahvistaa häntä kutsumuksessaan, keventää hänen
huoliaan, tasottaa hänen tietään, tykkänään antautua kutsumukseensa, se
oli elämäntarkoitus, jota moni kadehtisi.

Ja hänelle tämä oli suotu! Ansaitsiko hän senlaista armoa? Hänen
pitäisi siitä polvistuneena kiittää Jumalaa! Kun nyt ei kerran saanut
enää oleskella kuin uinaileva, ajattelematoin lapsi, joka teki mitä
sille määrättiin, niin voisiko hänelle parempaa tarjoutuakaan?

Saara makasi vuoteellaan valveella. Ensin oli hän kiivaasti itkenyt,
mutta oli nyt rauhoittunut. Olihan tämä sittenkin parasta! Ja Jumalan
tahtoa ei pitänyt uhkamielin vastustaa. Kyllä hän tekisi niinkuin
vanhemmat tahtoivat. Heillä oli kokemusta, he tiesivät paremmin, kuin
hän... Tulla tuon pienen valkean rakennuksen ja kauniin puutarhan,
missä hän rippikouluaikana niin usein oli kävellyt raamattu kainalossa,
omistajattareksi! Kasvot vetäytyivät hymyyn; unelmat alkoivat kutoa
verkkoaan tulevaisuudelle. Jos vaan ei tuota Abraham Jenseniä olisi!
Mutta hänen kauttansahan juuri avautuikin tie tuohon ihanuuteen.
Häiritsevänä ilmaantui hän kaikkialla; Saara työnsi hiljalleen hänen
kuvansa oheen. Ei hän voinut ajatella häntä ilman salaista kauhua. --

Uhrilammas ilmoittautui myöntyväisenä. Nöyränä hän talutettiin
alttarille. Lähetettiin sana Abrahamille, ja hän tuli. Mutta kun Saaran
piti mennä hänen luoksensa, yksikseen hänen luoksensa, huomasi hän
äkkiä päätöksensä arvon ja tärkeyden, eikä uskaltanut, ei tahtonut.

Isä lähetettiin sulhaselle seuraksi, jottei hän ikävystyisi, sillä,
ajalla työskenteli äiti Saaran kanssa kyökissä. Hän torui, uhkasi,
rukoili ja viimein otti hän esille raamatun ja pommitti tyttöä sen
lauseilla.

Itkeentynein silmin ja vapisevana astui Saara vihdoin yli kynnyksen
huoneesen, missä Abraham häntä odotti. Isä meni heti ulos. Tuleva
miehensä astui hänen luoksensa, tarttui häntä käsistä ja sanoi:

-- Tahdothan Saara tulla vaimokseni, tahdothan jakaa kanssani sekä
myötä- että vastoinkäymiset, sekä hyvät että huonot päivät?

Kyllä Saara tahtoisi. Hän ymmärsi sen tuskin kuuluvasta
kuiskahduksesta. Abraham syleili häntä juhlallisesti ja suuteli
otsalle. Sitten piti hän häntä hetkisen käsistä, vaan ei tietänyt mitä
sanoa.

-- Saara, rukoilkaamme Jumalalta siunausta liitollemme -- sanoi hän
vihdoinkin.

Hän laskeutui polvilleen tuolin ääreen, Saara samoin toisen tuolin
eteen ja Abraham alkoi pitkän rukouksen Sen loputtua, nousi hän
ylös loistavin silmin aukaisi oven isälle ja äidille jotka tulivat
onnentoivotuksille. Isä syleili Saaraa, kuiskaten:

-- Ole hyvä ja uskollinen vaimo hänelle!

Äidillä oli päivällispuuhasta tarpeeksi, ei hän ehtinyt. Vasikanpaisti
oli taas pöydällä samoinkuin ripillepääsöpäivänäkin. Abraham puhui
taukoamatta. Hän kertoi hauskoja juttuja Red Ving'in opistosta. Isänkin
täytyi nauraa ja äiti hymyili otsa kurtussa. Mutta tuo oli niin outoa
talossa, että he katselivat toisiaan ja olivat häpeissään.

Iltapäivällä ehdoitteli Abraham Saaralleen kävelyretkeä. Maan alle oli
hän tahtonut häpeästä vaipua, kulkiessaan käsi kädessä pastorin kanssa
kylätiellä; kaikkein ihmisten nähtävänä Abraham puhui koko ajan, oli
se edes hyvä -- hän puhui opettavaisessa muodossa yhdestä ja toisesta
asiasta. Ei Saaran tarvinnut muuta kuin joskus myöntää. Varmaan piti
Abraham omasta äänestänsä ja nähtävästi ylpeili hän voitostansa. Päivä
päättyi tavanmukaiseen hartaushetkeen.

Senjälkeen tuli Abraham, säännöllisesti kerran päivässä tervehtimään
Saaraansa. Nähdessään hänen maantiellä tulevan tunsi Saara halua juosta
piiloon, mutta eihän siitä ollut apua, haettaisin hän kumminkin ja
pakoitettaisiin sisälle. Kauhistuksella hän aina odotti hänen tuloaan.
Kun hän meni, huoahti hän helpoituksesta. Mutta tottui tuohonkin, otti
kärsivällisesti vastaan hänen tulo- ja jäähyväissuudelmansa ja kuunteli
tyyneydellä hänen vakuutuksiaan heidän onnellisuudestansa.



IX.


Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Vuoden kuluttua olivat he naimisessa,
niitä olisivat he varronneet? Nyt oli Saara pienen valkean talon ja
puutarhan hallitsijattarena, entisten unelmainsa lempipaikassa.

Oliko hän onnellinen? Nyt hän oli papinrouvana, papin, joka hänestä
aina oli ollut onnellisin ihminen maan päällä... Onnellinenko? Hän
pelkäsi miestään enemmän kuin rakasti. Tulisuus, jolla hän oli vienyt
hänet, kuin petolintu saaliinsa, kauhistutti häntä. Ei se koskaan
unohtuisi. Oliko se sopusoinnussa saarnojen ja henkeen menevän puheen
kanssa?

Nyt kun hän ehdottomasti kuului hänelle, kohteli hän häntä
ylimielisesti, kuin taitamatointa lasta, jota piti opettaa. Pyytäessään
jotakin, kuului se aina käskyltä, joka ei sietänyt vastustelemisia.
Nainen oli hänestä alhaisempi olento, joka vasta, miehensä kautta tuli
joksikin maailmassa.

Tämän oli hän sanonut hääpäivänänsä, kiittäessään Jumalaa siitä, että
hänen vaimonsa oli noita hiljaisia, jotka tyytyvät osaansa miehen
rinnalla, ja jotka eivät yhdy tuohon meteliin, jota nykyajan naiset
pitävät päästäksensä miesten oikeuksiin, joka kerrassaan sotii Jumalan
tahtoa vastaan.

Saaraa vapisutti. Hän tiesi, että jos tuo mies kerran taukoaisi häntä
rakastamasta, polkisi hän kylmäverisesti häntä jaloissaan.

Pian huomasi hän, ettei pappikaan jokapäiväisessä elämässään ollut
juuri senlainen miksi hän oli sitä kuvaillut. Hän voi olla aika
tavalla, pikkumainen, jos ei kaikki käynyt mieltä myöden. Ei hän
koskaan kysynyt hänen toiveitaan, niiden täytyi olla yhtä, kuin hänen
omansakin. Hän oli vaan elämän sulostuttaja, vaivojen huojentaja ja
apulainen hänen elämänkutsumuksessaan. Hän määräsi mihin sai mennä
ja mitä tehdä. Että Saaralla olisi oma tahto se ei tullut hänen
päähänsäkään.

Se kävi päinsä niin kauan, kun Saara kulki kuin unissa, päämaalitta ja
aavistamattomana niistä salatuista voimista, joita tämä nöyryyttävä
kohtelemistapa kokoili hänessä, kuin ukkosen pilviä. Voi häntä sinä
päivänä kun nuo voimat ilmoille puhkeaisi, kun särkyisi vielä kylmä
kuori! Suotta ei hän ollut isänsä tytär, parannussaarnaajan, joka
säihkyvin silmin oli leimauttanut kirouksia maailman lapsille, joka
intohimoisena oli suudellut sairasvuoteella kalpeata naista.

Elämä, jonka Abraham Saaralle valmisti ei voinut tyydyttää kaipaavaa
sielua. Hän sai käydä naisyhdistyksessä, missä ommeltiin paitoja
zulukaffreille, nenäliinoja lähetyspapeille ja tarjoiltiin kahvia
juorujuttujen hyösteenä. Hän sai lukea lähetyssanomista pöyristyttäviä
kertomuksia pakanoiden paatuneista sydämmistä ja vapaamielisten
kauheasta kuolemasta, lujaa ja hurskaalla äänellä, josta kiitos
koulumestarille ja papille. Sitäpaitsi piti hänen lauantaisin kuulla ja
ihailla miehensä saarnaa, jonka hän luki ääneen, jotta hän saisi siitä
nauttia kahdesti, ensin kotona ja sitte sunnuntaina kirkossa. Paitsi
virsi- ja saarnakirjoja ei löytynyt muita talossa; ihminen ei tarvitse
muuta henkistä ravintoa, kuin Jumalan sanaa. Kaikki muu, runoelmat,
uutelot ja romaanit olivat vahingoksi ja tekivät ihmiset onnettomiksi.

Saara turvautui kuten ennenkin kukkiin ja auringonlaskuun.
Ruusupensasto pappilan veräjän luona muodosti kauniin kehyksen ja
tuoksui kau'as maantielle; auringon laskiessa uneksi hän elämästä ja
kauneudesta. Haaveihinsa sekoittui väliin räätäli perheineen. Mitähän
niille kuului? Vuosikausiin ei hän ollut tavannut niitä... Ja Pekka,
hänen onnetoin ystävänsä? Häneltä oli tullut kirje ja rahoja isälle.
Hän oli työssä eräällä muurarilla ja voi hyvin. Ehkä hänestä vielä
tulisi jotakin.

Saara sitoi ruusupensaan oksia, jotka tänä vuonna olivat täynnä
suuria kukkia. Kun hän työnsä lopetettuaan aikoi lähteä sisälle
näki hän nuoren miehen tulevan poikki tien luoksensa. Hän kohotti
olkihattuaan tervehdykseksi. Hän oli pikemmin lyhyt, kuin pitkä,
vaan sorea vartaloinen ja hoikka. Kasvot olivat päivänpaahtamat,
lyhyt punaisenruskea parta ja hymyilevä suu. Hän oli puettu vaaleaan
kesätakkiin.

-- Anteeksi, neitini, -- sanoi hän kohteliaasti, pysähtyen aituuksen
luoksi -- olisikohan mahdollista, että seisoisitte vielä hetkisen
ruusujen keskellä? Katsokaappa, minä olen maalari ja kylliksi nenäkäs
piirtääkseni sekä teidät että talon ja puutarhan sill'aikau kuin
puuhailette ruusujen parissa. Nyt puuttuu vaan pikkusen enään, varsin
pikkusen.

Saara punastui, mutta oli samassa utelijas.

-- Vaan muutama minuutti, -- sanoi maalari ja riensi
piirustussäiliölleen, joka oli maassa noin kivenheiton päässä.

-- Saanko pyytää, pää hieman enemmän oikealle... kas niin... nyt on
hyvin... Heti paikalla lopetan.

Hän piirusti nopeasti noin viisi minuuttia; kiiruhti sitte esille
piirustussäiliö kädessä.

-- Nyt saatte nähdä, neiti...

-- En minä ole neiti; minä olen naimisessa.

-- Anteeksi, luulin teitä talon tyttäreksi.

-- Minä olen naimisessa papin kanssa ja tämä on pappila -- vastasi
Saara.

-- Vai niin; sehän sopii mainiosti -- jatkoi maalari. -- Olen juuri
aikonutkin käydä pastorin luona.

-- Tehkää hyvin ja astukaa sisään.

-- Kiitos! Mutta ensinnäkin pitää teidän katsoa piirustustani. Onko se
teistä, näköinen?

Saara näki sievän kotonsa ja nuoren sorean naisvartalon puoliksi
ruusujen peitossa. "Minäkö se olen?" ajatteli hän. "Tuommoinenko minä
olen?" Taiteilija oli hatusta tehnyt somamuotoisen ja leninki laskeutui
pehmeissä laskoksissa alas ja laahusti santakäytävällä hänen perässään.

-- Onko tämä olevinaan minun leninkini? -- kysyi hän veitikkamaisesti.

-- Taiteilijan täytyy ottaa vapautuksia -- vastasi maalari, joka
huomasi Saaran olevan mielissään, -- ja todellakaan ei leninkinne malli
tyydytä kaikkia kaunoaistin vaatimuksia.

Saara hymyili punastuen ja meni sisälle. Maalari seurasi häntä. Hän
tarjosi tuolin ja kiiruhti miehelleen ilmoittamaan vieraan tuloa ja
samassa kysymään kutsuttaisiinko hän päivälliselle, vai ei. Pappi tuli
ja tervehti maalaria suurella arvokkaisuudella.

-- Te olette maalari? -- sanoi hän.

-- Niin ja nimeni on Tuomas Falk. Olen huvimatkalla tänne Amerikkaan,
tutustuakseni siihen suuressa huudossa: olevaan vapauteen ja samalla
tervehtääkseni muutamia sukulaisia.

-- Olette valinneet Lännen?

-- Niin. Chicagossa sanottiin tämän seudun olevan erinomaisen kauniin
ja minulla on aikomus ottaa muutamia luonnoksia. Oletteko käyneet Devis
Lakessa, herra pastori -- minulla on luultavasti kunnia puhua herra
pastorin kanssa -- siellä on suuremmoista. Nyt olen täällä; aikomukseni
on kuljeskella näillä seuduilla. Olen alkanut jo piirustamalla pappilan
puistoineen.

-- Minkä vaikutuksen on paikkakunnan väestö teihin tehnyt? -- kysyi
pastori.

-- Suoraan sanoakseni tuntuu se minusta tavattoman kehittymättömältä ja
kummastuttavan tietämättömältä.

-- Mitä sillä, tarkoitatte? -- kysyi pastori ankarasti.

-- Tarkoitan sen olevan hyvin alhaisella sivistyksen kannalla.
Ei näy sanomalehtiä, ei kirjoja, eikä heillä ole minkäänlaisia
harrastuksiakaan.

-- Jospa he vaan riippuisivat siinä yhdessä, joka on tärkein kaikista,
-- vastasi pastori -- mutta valitettavasti löytyy monta, jotka senkin
laimiinlyövät.

Maalari loi tutkivan, ilveellisen katseen pastoriin. Vai olivat seikat
sitä laatua? Nyt oli hän pistänyt päänsä ampiaispesään.

-- Mutta seutu täällä on sitä miellyttävämpi -- sanoi hän kääntääksensä
puhetta toiseen suuntaan.

-- Kauniita näköaloja löytyy aivan lähelläkin -- vastasi pastori
-- ellei minulla olisi rippikoulua iltapäivällä tulisin kernaasti
muassanne.

-- Kiitos ja kunnia sille rippikoululle -- ajatteli Falk.

-- Mutta jos vaimollani on aikaa ja häntä haluttaa, niin voi hän
kernaasti tulla kanssanne -- jatkoi pappi.

No se oli toista. Tuo vaimo oli kerrassaan herttainen pikku olento.
Tuhat tulimaista! senlaiset silmät kaarevien kulmakarvojen alla. Hän ei
voinut olla yhtä ikävä kuin miehensä.

-- Kiitän ystävällisyydestänne, mutta se olisi todellakin liiaksi
pyydetty -- sanoi maalari. -- Kumminkin olisin sangen kiitollinen
oppaasta, ken se sitte olisikin.

-- Teidänkin taiteenne on Jumalan kunniaksi -- sanoi pastori -- Ovathan
puut, pensaat ja vuoret, joita te maalaatte hänen luomiansa. Jospa vaan
työskentelisitte oikealla mielenlaadulla!

Maalarista tuntui jotensakin nololta. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen
puhetapaan; siksi ei hän vastannut mitään.

-- Te, joka hiljattain olette tullut kotimaasta, tiedätte varmaan
millä kannalla kristillisyys siellä on? -- jatkoi pappi -- Rehoittaako
epäusko voimakkaana?

-- Olen useat vuodet viettänyt ulkomaalla, Ranskassa, Saksassa,
Italiassa, en oikein tiedä kotimaan asioista -- vastasi maalari.

-- Vai niin, vai olette paljon matkustellut -- sanoi pastori. Suurissa
Euroopan kaupungeissa eletään kai juopumuksessa, epäsiveellisyydessä ja
tehdään suuria rikoksia?

-- Minä etsin kaunista maailmassa, en syntiä ja pahuutta, -- vastasi
maalari. -- Ja siellä löydän ihania taideteoksia ja komeita rakennuksia.

-- Jotka kumminkin ovat turhuutta ja katoovaista kaikki -- lisäsi
pappi. -- Paavin oppi varmaankin rasittaa vielä Italian kirkkoja?

-- Tosin löytyy siellä paljon pimeyttä ja taikauskoa, -- vastasi
maalari, luoden toivorikkaita katseita kohden ovea. Eikö se pian
avautuisi, eikö pian kutsuttaisi päivälliselle tai eikö kukaan etsisi
pastoria. Mutta ei kukaan tullut. Tuomas Falkin täytyi vielä kestää
hetkinen, vastata kysymyksiin Lars Oftedalista, Stavangerista,
Madagaskarista ja ylioppilaselämän synneistä.

Vihdoinkin näyttäytyi rouva, punakkana kyökin kuumuudesta ja kutsui
päivälliselle. Falk huomasi heti hänen uudesti pukeutuneen. Tukka, oli
somemmin solmuun kiinnitetty, puku oli sievempi, soma vartalo tullut
näkyviin, kaulassa oli korko-ommeltu kaulus ja punainen nauharuusu
kultaneulalla kiinnitettynä. Pastori ei huomannut mitään. Ensin oli
hänellä kylliksi tekemistä pöytärukouksesta, jolla ei näyttänyt loppua
olevankaan ja sitten tinamöykyistä. Rouva tuntui hieman kainolta ja
yksinkertaiselta. Hän oli varmaankin tottumatoin muihin vieraisiin,
kuin omaseurakuntalaisiin.

Näytti, kuin olisi hän miestään hävennyt vieraan läsnäollessa.

-- Saara, olen sanonut herra Falkille, että saat seurata häntä
iltapäivällä kävelymatkalle, -- sanoi pastori ensi paussin syntyessä.

-- Aivan kernaasti -- vastasi Saara katsomatta ylös, sillä sydän
tykytti ilosta, Minkä vuoksi? Ei hän vierasta edes tuntenutkaan.
Oi, samoin kuin eläinnäyttelyn zebra tai giraffi johdattavat
ehdottomasti ajatuksiamme Afrikan palmulehtoihin, suuriin
suomaihin ja läpitunkemattomiin metsiin, samoin johdatti tämä
eurooppalaissivistyksen harvinainen ilmiö Saaran ajatukset äkkiä
lähetyssanomista, raamatusta ja naapurinaisten lörpötyksistä ... niin,
minne ... ulos vapauteen, kauneuteen, pois jokapäiväisyydestä, joka oli
imeä kuiville hänen sydänverensä.

Oliko tämä kiusausta? Olkoon! Kerran vielä tahtoi hän kurkistaa
kiellettyyn maahan, tarujen maahan, minne metsäjoutsenetkin kiiruhtivat
ja minne tällä muukalaisella oli avain. Sitten käyköön kuinka tahansa.



X.


Saara ja Tuomas Falk istuivat kukkulalla, inistä oli laaja näköala yli
aaltoilevan lakeuden, hyvinvoipine, punaisine taloineen, viljavine
nisu- ja maissipeltoineen, pienine metsikköineen ja kauniine
metsäisille harjuineen. Matkalla oli Falk ollut niin ystävällinen ja
suora että Saaran ujous tykkänään katosi.

-- Kuinka kaunista! -- huudahti hän.

-- Onpa niinkin, mutta ei kelpaa kuvattavaksi -- vastasi Falk --
liiaksi lintuperspektiiviä, ei ollenkaan etu-alaa... Maalarin täytyy
saada linjoja, esiinpistäyviä kallioita, jotka sylissään sekä salaavat,
että paljastavat, metsiä, mistä mielikuvitus etsii ja löytää yksin
puiden lomistakin. Useimmin ilahuttaa meitä enemmän ahdas rajoitettu
päivänpaisteinen, kaunis täplä, jylhien kehyksien ympäröimänä, kuin
laaja avaruus, kuten tämä.

-- Mutta auringonlasku pitäisi teidän nähdä täältä. Se alkaa
veripunaisena, muuttuu purppuraksi, punasinerväksi, kunnes
pilvenhattarat uiskentelevat kultaisina vaaleanpunervassa, hienosti
väreilevässä haihtuvassa valossa.

Maalari katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Teillä on väriaistia -- sanoi hän. -- Te käsitätte maalaustaidetta.
Olen minäkin huomannut värivivahdukset täällä. Ne muistuttavat
roomalaisen kampagnen ja Albiinovuorien värivivahduksia. Mutta mehän
olemmekin lännessä, samalla leveysasteella, kuin Bordeaux.

-- Oletteko te ollut Roomassa? -- kysyi Saara.

-- Kyllä monastikin. Italia on lempimääni, Rooma lempikaupunkini.

-- Oi kertokaa minulle vähän Roomasta, Italiasta, kaikesta maailmassa
-- pyysi Saara.

Tuo kuului niin intohimoiselta, että maalari katsoi häneen. Pikku
raukka! Kahleihin sidottu sielu, joka ikävöi vapautta.

-- Ettekö koskaan ole matkustanut? -- kysyi hän.

-- En koskaan omaa kylää ulompana -- vastasi Saara syvään huoahtaen.
-- Vähä tiedän maailmastakin, -- jatkoi hän viattomasti -- sillä
vanhempani ovat pitäneet sen syntinä.

Maalari katsoi häneen vielä enemmän ihmeissään.

-- Minä en ymmärrä teitä -- sanoi hän -- tarkoitatteko todellakin --
suoraan sanoakseni -- historian ja maatieteen tutkimisen olevan syntiä?
Löytyykö todellakin niin yksinkertaisia ihmisiä.

-- Useammat ovat senlaisia -- vastasi Saara.

-- Herra Jumala kuinka teistä mahtaa tulla tuhmia! -- huudahti maalari
niin avomielisesti ettei Saara voinut olla hymyilemättä.

-- Niin, eikö totta? -- Siksi olenkin minä salaa lukenut vähän enemmän,
kuin toiset. Eihän voi olla väärin tietää kuinka maailmassa eletään
kunhan ei itse tule maailman lapseksi.

-- Ette aavista kuinka hullunkurisilta teidän hurskaat sananne kuuluvat
-- sanoi maalari avomielisesti.

-- Tuntuu kuin näkisi tuoksuvan omenapuunoksan kiinni istutettuna
kuivaan pähkinäpuuhun.

Saara hymyili. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen.

-- Mutta kertokaappa nyt Roomasta ja Italiasta -- pyysi hän.

-- Niin sitähän minun pitikin, mutta mistä alkaa, minne lopettaa --
sanoi Falk epätietoisena.

-- Eivätkö ensimmäiset kristityt haudanneet kuolleitaan maanalaisiin
luoliin? -- kysyi Saara.

-- Ganz recht! Alkakaamme maan alta! Alempaa emme voi -- sanoi
maalari. Siis katakombeihin on mentävä. Mutta nyt ette saa säikähtyä.
Käärikää pukunne tiukemmalle, sillä nyt astumme jyrkkiä käytäviä
suoraan maanpoveen, missä on pilkkoisen pimeä. Mutta siellä tapaamme
käytävässä miehen tulisoihtu kädessä. Hänet otamme oppaaksi. Nyt
alamme kulkumme noissa eriskummallisissa holvikäytävissä, missä
hautoja on toinen toisensa päällä, kuin suojia matkustajalaivoissa.
Kutka siellä lepäävät? Marmorilevyillä on nimiä kaiverrettuina:
Marcello, Cajus. Keitä ovat Marcello ja Cajus? Sitä ei kukaan tiedä,
ei koskaan kukaan tule tietämäänkään! Ehkä uskonsa takia kärsineitä
marttyyrejä; ehkä ihmisiä, jotka ovat eläneet yhtä tuntemattomina
kuin kuolleetkin. Cajus, Marcello... nämät nimet kiihoittavat
mielikuvitusta. Ehkä ovat he olleet Pietarin ja Paavalin ystäviä,
ehkä ovat olleet heidän marttyyrikuolemansa todistajina; ehkä ovat
nähneet uskosisariansa ja veljiänsä Colosseumin villipetojen hampaissa,
tai tervaankastetuissa nahkakääryissä palavani soihtuina Neeron
puistoissa. Sitä ei kukaan tiedä -- se on mielikuvituksen leikkiä. --
Osa hautakammioista on suuria, kuin asuinhuoneet, pimeitä, kuin yö.
Ne valaistaan soihduilla. Sinne kokoontuivat kristityt vainonaikoina
jumalan-palvelukseensa. Alttari oli seinän vierustalla. Sen edessä
seisoi piispa messupuvussaan. Lattialle oli polvistuneita miehiä ja
naisia. Laulu kuului tukahtuneelta, tukahtuneelta piispan puhekin
tulisoihtujen valossa. Äkkiä kuului huminaa holveista, uusia soihtuja
tuli näkyviin. Laulu taukosi, soihdut sammuivat, pakoon kiiruhtivat
kokoontuneet pimeihin käytäviin. Liian myöhään! tie oli suljettu.
Keisarin sotilaat syöksyivät vastaan oppaanaan yksi uskonveljistä, joka
oli toiset kavaltanut oman henkensä pantiksi. Kuului huutoa ja meteliä,
veri virtasi katakombien käytävillä; sitten vaikeni kaikki. Avonaiset
haudat saivat uusia asukkaita tuntemattomia kuin Cajus ja Marcello.
Tänäpäivänä luemme vielä heidän nimensä, vaan emme tiedä heistä mitään.

Muutamat perhehaudat ovat maalauksilla koristeltuja, värit näkyvät
vielä selvinä muuratuilla seinillä ja katossa: Kyyhkynen öljypuun
lehvä nokassa, viinirypäle, kala, tai Jesus itse hyvänä paimenena
lammas olalla. Milloinkaan ei näe häntä ankarana, syntisiä sysäävänä
tuomarina, vaan lempeänä, rakastavaisena vapahtajana. Liikumme noiden
muistojen parissa ja vanhanajan synkkä historia tekee mielemme
raskaaksi. Täytyy kiiruhtaa, ei saa kadottaa oppaan soihtua näkyvistä;
tai emme osaa pois tuosta hirvittävästä kuolleiden kaupungista, ellei
meillä ole kädessä Ariadnen kerää. -- Siellä on hirvittävän pimeää
ja kamalaa! Kiiruhtakaamme ulos päivän valoon, väreihin ja elämään,
aikakauteen, jolloin ei ihmistä tapeta uskonsa vuoksi. Huojennuksesta
huokaamme taas seisoessamme jyrkän käytävän juurella. Päivän valo
tuntuu virkeämmältä, kukat entistään ihanimmilta, viinirypäleet
lehtiensä lomissa rikkaimmilta kuin ennen. --

Falk loi katseensa ylös, kuten näyttelijä osansa loputtua. Tahallaan
oli hän tehnyt kuvauksensa mahdollisimman eläväksi.

-- Saaran kasvot olivat häneen kääntyneet; suu puoliavoimia; suuret
silmät näyttivät entistään suuremmilta, ja kiihkoisena kuulusteli hän
joka sanaa. Lopetettua näytti kuin hän olisi herännyt.

-- Tuo pitäisi teidän kertoa miehelleni; se ihastuttaisi häntä.

Falk oli heittäytynyt pitkälleen ruohostoon. Saara istui vähän matkan
päässä.

-- Arvatkaappa mitä nyt juuri tulin aatelleeksi? -- sanoi Falk. --
Nuo ihmiset, jotka äsken mainitsitte pitävän syntinä kaiken muun
paitsi raamatun, tahtovat itse teossa sulkea meitä, yhdeksännentoista
vuosisadan ihmisiä, katakombeihin, pääkallojen ja surullisten
muistelmien pariin, sen sijaan että antaisivat meidän elää kukkien, ja
rypäleiden seassa päivänpaisteisessa, ihanassa maailmassa.

-- Mutta ovathan ilo ja huvitukset syntiä?

-- Iloko syntiä? -- huudahti Falk ja katsoi epäileväisesti häneen. --
Sitä ette voi tarkoittaa. Te niin nuori, niin kaunis, ollette liian
hyvä esiintuomaan tuonlaisia lörpötyksiä; sillä lörpötystä se on. Onko
aurinko syntiä, onko valkeus pahaa? Ettekö ole paljon kiitollisempi
iloisena ollessanne, kuin surullisena?... Arvatkaappa mitä eräs lääkäri
minulle kerran lausui? Kuten ehkä tiedätte ovat lääkärit väliin vähän
häijyjäkin. Hän sanoi: Kaikki ne ihmiset, jotka aina huokaavat ja
valittelevat maailman surkeutta ja syntiä, niillä on selvään puhuen
huono vatsa; siinä koko salaisuus. Senvuoksi ovat he aina huonolla
tuulella ja valittavat kaikkia.

-- Hyi, nyt te olette häijy -- sanoi Saara, mutta ei voinut olla
nauramatta.

-- Se oli lääkäri, joka niin sanoi, en minä -- vastasi Falk.

Saarasta oli tuo niin hullunkurista. Jospa vaan saisi olla oman
mielensä mukaisesti, niin heittäytyisi hän kumoon ja vieritteleiksi
alas kummun kylkeä riehuen elämänhalusta ja ilosta. Mutta hän pelkäsi
itseänsäkin ja hillitsi haluansa.

-- Kertokaa enemmän Italiasta -- pyysi hän.

Ja kyseli häneltä siksi, että Falk oli kertonut vanhoista kirkoista,
huviloista ja puistoista, sekä Monte Pineion herttaisuuksista:
laakeristossa leikkivistä lapsista, hienon maailman ajelumatkoista
loistavissa ajopeleissä, musiikin soidessa; mahtavasta näkö-alasta
yli kaupungin, ikuisen Rooman, ja Pietarin kirkon kupoolista, joka
kohosi mahtavana ilman-rannalle; Wolkonskyn huvilan suloudesta missä
ruusujen kukintoajalla on tuoksusta tukehtua. Venedigin uiskentelevista
palatseista, gondooleista, Florenzin keskiaikuislsta linnoista ja sen
surullisesta historiasta.

Saara unohti kaiken muun. Vasta aurinkoon katsottuansa, muisti hän kuka
ja missä hän oli. Hän syöksähti ylös.

-- Kello on jo yli kuuden -- huudahti hän -- ja minä olen unohtanut
illallisen.

Hän pikemmin juoksi kuin käveli alas kukkulalta.

-- No mutta hyvä rouva Jensen, eihän se ole vahingoksi, jos kerran syö
illallista puoli kahdeksalta sen sijaan kuin muulloin puoli seitsemän.
-- Sanoi Falk häntä lohduttaaksensa.

-- Niin ei sano minun mieheni. Kaikki pitää tapahtua kellonlyömällä.

-- Hän on siis yksi niistä, jotka siivilöivät hyttysiä ja... ei se oli
pahasti sanottu, enkä minä niin tarkoittanut; meidän täytyy keksiä
sovitus-uhri tuolle suuttuneelle kotijumalalle.

-- Etsikäämme suojaa katakombeista -- vastasi Saara veitikkamaisesti.

Nopeasti kiiruhdettiin kotiin päin. Falk leyhytteli nenäliinallaan
raitista ilmaa.

-- Kävelytavastanne voisi päättää teidän olevan oikean eteenpäin
pyrkivän naisen.

-- Ken tietää mitä minä oikeastaan olen -- vastasi Saara iloisesti.

Maalarin rattoisuus oli tavallaan tarttunut häneenkin.

-- Kun kerran tulen liikkeelle -- edistyn nopeasti.

-- Jos nyt pysähdytte silmänräpäykseksi voidakseni hengittää, niin teen
teille yhden kysymyksen -- sanoi Falk. -- Te olette käyttäneet sitä
oikeutta koko päivän, nyt tulee minun vuoroni. Voitteko neuvoa minulle
joitakin kuvattavaksi edullisia henkilöitä -- muutamia luonteenomaisia
kasvoja? Ennen muita pyytäisin suosiollisesti saada teidät itsenne
kuvatuksi.

-- Oh -- mitäpä minusta! Mutta voitte saada monta paremmin sopivaa, --
vastasi Saara, mutta punastui kumminkin.

-- Ehkäpä kyllä -- vastasi Falk melkein välinpitämättömästi, -- mutta
sittenkin tahtoisin kuvata mieluimmin teidät. Ja teidän miehenne.
-- lisäsi hän pitkäveteisesti ikäänkuin saadakseen Saaraa paremmin
myöntymään. -- Miehennekin kasvoilla on oma erikoisuutensa; ne ovat
erittäin tyypilliset. Mutta voitteko neuvoa vielä muutamia toisia?

-- Oletteko nähnyt isääni? -- kysyi Saara.

-- En, missäpä olisin hänet nähnyt?

-- Hän on minusta luonteenomaisen näköinen;, ehkäpä senvuoksi, että
minä näen hänessä enemmän kuin muut. Sitten on räätäli ja Pekan isä...

-- Riittää, riittää!... Räätäli ja Pekan isä, ovatko nekin huomattavia
henkilöitä! Te lupaatte viedä minut heidän luoksensa?

-- Kyllä, jos vaan saan tulla... kuulkaa, elkää puhuko mieheni kuullen
räätälistä; elkää kumminkaan sanoko minun hänestä puhuneen. Minulla on
omat syyni tähän.

-- Siis täälläkin jotain salattavaa. Ihmiset ovat kumminkin kaikkialla
samanlaisia -- ajatteli Falk.

Pastori istui arkihuoneessa uhkaavana kuin ukonpilvi.

-- Tulette myöhään -- sanoi hän ja loi katseensa lähetyssanomasta.
Katsoi sitte kelloa ja sanoi: -- Saara, kello on seitsemän.

-- Nyt saat antaa anteeksi. Me olimme ihan unohtua Rooman katakombeihin
-- vastasi Saara.

Katakombeihin? -- ihmetteli pastori.

-- Niin todellakin. Vaimonne on kohdellut minua kuin käypää kelloa --
sanoi Falk. Vetänyt käyntiin ja käydä olen saanut.

-- Herra Falk on luvannut kertoa saman sinullekin -- sanoi Saara. --
Sillä välillä laitan illallisen kuntoon.

Saara katosi kyökin ovesta ja huoahtaen valmistui Falk toistamiseen
astuaksensa katakombeihin.

Mutta pastori nousi ylös samassa.

-- Suokaa anteeksi hetkiseksi -- sanoi hän kumartaen ja katosi hänkin
kyökin ovesta.

Saara oli polvistuneena takan ääressä ja puhalteli tulta, kuullessaan
miehensä askelet takanaan.

-- Tahdoin vaan sanoa Saara, että tänään olet tehnyt synnin, jota sinun
tulee sydämmestäsi katua. Huvin tähden olet jättänyt velvollisuutesi
oheen. Joka ei ole vähässä uskollinen, se on paljossa petollinen.

Saaran vieressä oli märkä pesuriepu. Hänellä tuli äkkiä halu viskata se
miehellensä vasten naamaa. Mutta hän hillitsi itsensä, jäi polvilleen
ja puhalteli tulta, pastorin majesteetillisesti palatessa kevennetyin
sydämmin, Falkin luoksi ja katakombeihin.



XI.


Ei Saara sinä yönä nukkunut. Kaikki mitä oli kuullut aaltoili mielessä
kirjavina näkyinä, hän halusi niin sanomattomasti ulos -- pois,
nähdäksensä ja oppiaksensa jotakin. Tuntui kuin olisi hän ollut
pataan rutistettuna. Ei hänellä ollut toiveita päästä pois, vaikka
ei miestäkään olisi, niin soti se tykkänään koko ympäristönsä elämän
havaantoja vastaan; sitäpaitsi ei hänellä ollut rahoja. Ja sitä
tarvitaan matkustaissa. Ei, kyllä hän saisi aina istua naapuriakkojen
ja lähetyssanomien keskellä. Mutta nyt hän käyttäisi hyväksensä
aikaa, jonka maalari viipyi täällä, hän liitelisi kuin mehiläinen,
kukasta kukkaan ja imisi hunajaa, -- vastauksia kaikille keksimilleen
kysymyksille, jotka hän ennen oli sysännyt syrjään. Hän tuli kuin
taivaasta lähetettynä. Hän, joka oli matkustanut ja nähnyt niin
paljon. Hän, joka eli kauneuden ja värien maailmassa. Saara ummisti
silmänsä, hän souteli Venedigin kanavissa, leikki lasten kera Monte
Pineiossa ja katseli Pietarin kirkon mahtavia kupooleja.

-- Etkö sinä nuku. Saara... kuuli hän äänen vierestään.

-- En, olen kuullut tänään niin paljon uutta että uni pakenee näkyjäni.
Olen valveella, mutta uneksin kauniita unia -- vastasi Saara.

-- Elä anna unelmistasi tulla viettelyksiä, lapsoseni. Muista, että
vaan yksi on tarpeellinen -- sanoi miehensä arvokkaasti.

Yh! Jos vaan vaikenisi! Jospa hän vaan uudestaan nukkuisi. Ei Saara
vastannut. Makasi vaan hiljaa, aivan kuin nukkuisi ja pian kuuli hän
hengityksestä, että miehensä nukkui. Hän aukaisi silmänsä sepposen
selälleen ja vaipui haaveiluillansa.

-- Saara, mitä pidit vieraastamme tänään kuului taas vierestään.

-- Hyvin paljon, -- vastasi Saara. Onneksi oli niin pimeä, ettei
näkynyt kuinka hän punastui.

-- Luulen, että hän pohjaltaan on maallisesti mieltynyt, -- sanoi pappi.

-- Paljon mahdollista vastasi Saara varovaisesti.

-- Luuletko hänen tulevan vielä tänne? --

-- En tiedä: hän sanoi haluavansa maalata sinut.

-- Minut?

-- Niin hän sanoi sinun kasvojesi olevan niin luonteen mukaiset, mutta
epäili rohkeneeko pyytää sitä.

-- No, sanoiko hän mitään sinusta? --

-- Kyllä hän tahtoisi maalata minutkin, sekä isän että muitakin. Hän
kerää kasvoja erääseen jo tilattuun näyttelyyn.

-- Vai niin, vai työskentelee hän Jumalan kunniaksi: silloin pitää
häntä auttaa. Voisihan hän asua meidän ullakkokamarissa, vai mitä
tuumaat?

-- Kyllä minun puolestani, -- vastasi Saara niin välinpitämättömästi,
kuin voi.

-- Vai niin, vai piti hän minun kasvojani luonteenmukaisina: sanoiko
hän kenelle hän alttaritaulussaan sovittaisi minun kasvoni.

-- Ei, ei hän sitä sanonut.

Pastori nukkui taas: Saara oli saanut uutta miettimistä. Hän asuisi
täällä! saisi joka päivä olla hänen kanssansa. Pitäisikö hänestä
sittenkin yhtäpaljon kuin ensi päivänä? Ennen auringon-nousua oli Saara
ylhäällä. Hän ei voinut enää nukkua. Eikä hän ollut ollenkaan väsynyt.
Mutta oli vielä monta tuntia siihen kuin hän tulisi.

Saara kiiruhti ullakkokamariin katsomaan oliko kaikki kunnossa, oliko
kuukausi takaisin ripustamansa ikkunaverhot kellastuneet, oliko vuode
tarpeellisessa kunnossa. Hän aukaisi akkunan ja pyyhki pölyjä. Ruusuja
piti tuoda pöydälle, kunnes hän tulisi; tottakai hän piti ruusuista.
-- Hän katsoi kelloa: -- vasta seitsemän. Vielä koko tunti aamiaiseen.
Mitä hän nyt tekisi? Jos kylpisi? Kas se karkottaisi yölliset unelmat
ja virkistäisi.

Hän riensi ulos ja kiiruhti pienelle lammikolle, jota kolmelta sivulta
ympäröitsi pensaikko ja neljänneltä korkea pehmoisen ruohikon peittämä
vierteinen äyräs. Ei hän voinut olla katsomatta tielle, mistä hänen
piti tulla. Ei hän sillä mitään tarkoittanut. Rannalle tultuaan
katseli hän vakoilevasta ympärilleen. Heitti aamupuvun yltään ja
heittäytyi veteen. Kuuma päivä oli tulossa kastepisarat päilyilivät
vielä niityllä ja yön sumut leijailivat vedenkalvolla, vihdoin savuna
haihtuen pensaikkoon. Vesi oli kylmää; hän huusi, loiski ja mellasti
kuten pikkutytöt. Pehmoinen ruoho-äyräs kelloitti auringonpaahteessa.
Se oli liian viettelevää. Hän kahlasi ylitse toiselle puolelle,
juoksi äyräälle ja heittäytyi kosteaan päivänpaisteiseen ruohikkoon.
Oikoili pirteitä jäseniään kukkien keskellä; vieritteleikse ruohokossa
päivänpaisteessa. Tuntui niin suloiselta. Matkan päässä oli heinäsuova.
Halutti hypätä sen yli. Hän katseli varovaisesti ympärilleen. Ei kukaan
elävä olento voisi häntä nähdä. Hän riensi sinne ja viskausi yli
suovan. Se vasta oli hupaista! Jospa olisi lapsi ja saisi huutaa meluta
ja vieritellä ruohikossa? Hän hyppäsi heinäsuovaan. Kuinka monasti
oli hän Pekan kanssa telminyt lumessa ja ruohikossa, vaikka se olikin
kiellettyä! Hän nousi äyräälle, asetti kädet rinnalle, ummisti silmänsä
ja kieritteleikse alas rantaan. Oh! Vielä uudestaan.

Mutta Saara, Saara, muista olevasi arvokas papinrouva ja
naisyhdistyksen esimies! Hän nousi hymyillen ojennellen käsivarsiaan.
Sitten kahlasi toiselle rannalle, pukeutui äkkiä ja lähti kotiin päin
hiukset hajallaan kuin merenneitosen.

Puutarhaportilla tapasi hän Falkin, joka kantoi piirustussäiliötä
käsivarrellaan. Hänet nähtyään tuli Saara hämilleen. Maalari sanoi
tervehtien:

-- Mitä kummia? Näin varhain liikkeellä? Ja raittiina kuin vasta
puhjennut ruusu.

-- Olen kylpenyt -- vastasi Saara yksinkertaisesti.

-- Kylpenyt! Onko täällä senlaisia mukavuuksia tarjolla?

-- Jos tahdotte kylpeä on lammikko tuolla pensaikossa -- vastasi Saara.
-- Mutta elkää myöhästykö aamiaiselta, syömme puolentunnin kuluttua.

-- Olette sangen ystävällinen; vaan tarkoitukseni ei ollut tunkeutua
vierasvaraisuuteenne.

-- Mieheni pyysi juuri kysymään ettekö voisi hyväksenne käyttää meidän
vierashuonettamme täällä viipyessänne.

-- Teidän kohteliaisuutenne ihan hämmästyttää minua. Se olisi
erinomaisen mieluista, mutta...

-- Te noudatatte tietysti omaa tahtoanne, -- sanoi Saara -- mutta
meille se olisi erinomaisen hauskaa.

Hän punastui tuota sanoessaan. Yh! Tuo inhoittava punastuminen!

Maalari saapuikin aamiaiselle varsin ihastuneena Lammikolla oli hän
huomannut erään kiven, jonka hän heti aamiaisen jälkeen piirustaisi.

-- Se sopiikin mainiosti -- sanoi pastori -- minulla ei ole aikaa
ennenkuin huomenna, mutta sitten annankin pääni teidän huostaanne.
Tehän valmistelette alttaritaulua?

-- Niin, herra pastori.

-- Rohkenenko kysyä mitä ainetta käsittelette? --

-- Se on kertomusta veroäyristä. Jesus farisealaisten kanssa ja
toisella puolla kansaa, -- vastasi maalari.

-- Minne aijotte asettaa minut siinä, jos sallitte kysyä? -- jatkoi
pastori.

-- Se tulisi kansan sekaan -- vastasi Falk. Ei hän tahtonut loukata
pastorin sanomalla aikovansa hänestä fariseusta.

Samana iltapäivänä piti Saaran seurata Falkia kuvattaviksi
sopivien henkilöjen hakuun. Ensiksi vei hän hänet omaan kotiinsa.
Alttaritaulu-historia avasi ovet näiden ihmisten vierasvaraisuuteen.
Falk oli tarkastellut isän kasvonpiirteitä eri asennoista.

Kotimatkalla sanoi hän:

-- Uskokaa minua, Saara rouva, jos tuo mies kulkisi vapain ohjaksin,
olisi hän hurja, kuin tiikeri. Jos hän olisi intialainen, voin
vakuuttaa, että hän Jumalan kunniaksi ripustaisi itsensä koukkuun
tuulen heiluteltavaksi. Jos hän olisi elänyt ranskan vallankumouksen
aikana olisi hän yllytellyt roistoväkeä ja murhannut aatelisia.
Mikä hän on ollut? Täällä hän ei ainakaan ole elänyt rauhallisena
tilustenhoitajana?

-- Sanotaan hänen Norjassa olleen maallikkosaarnaajana.

-- Kas, sen voi arvatakin! Voin vakuuttaa saarnoista ei puuttuneen
tulta, eikä tulikiveä. --

-- Sanotaan hänen olleen hyvinkin ankara.

-- Sen uskon. Tahtoisin nähdä sen tulivuoren purkaumista.
Vaan hän näyttää vahvasti päättäneen ei vanhalle Aatamille
antaa pikkusormeansakaan. Mutta sanokaappa mikä teki hänestä
maallikkosaarnaajan? Pettyneet toiveetko? Rakkauden suruko?

Saara katseli ihmetteleväisesti Falkia. Hän näki taas selvästi edessään
kohtauksen vierashuoneessa.

-- Miksi sitä kysytte? -- sanoi hän.

-- Miksikä? Siksi että haluaisin sitä tietää.

-- Onko rakkaus sitte jossakin yhteydessä rangaistussaarnojen kanssa?
-- kysyi hän viattomasti.

-- Ei rakkaus, vaan toivottomuus, pettymys tai jokin muu suuri suru.
Usein tapahtuu, että saa huojennusta purkaessaan kärsimyksiään
ankarissa sanoissa jotka särkevät kanssaihmisten sydämmiä.

-- Kuinka eriskummallista! sanoi Saara; hän sai kuin uuden käsityksen
isästä. Hän katsoi äkkiä ylös ja kysyi: Onko syntiä olla toisen kanssa
naimisessa ja rakastaa toista? Maalari katsoi häntä tutkivasta. Mitä
hän oikeastaan tarkoitti? Olikohan pikkuruinen hieman viekisteleväinen?

-- Tapojen ja lain mukaista ei se ainakaan ole -- vastasi Falk hetkisen
mietittyään -- mutta sitä enemmän luonnollista. Jos on naimisessa
henkilön kanssa, josta ei pidä, voi piankin rakastua toiseen.

Äkkiä tuli Saaran mieleen, että maalari voisi käsittää häntä väärin.
Punastui ja lisäsi luontevasti:

-- Niin, en niinä kysynyt omalle varalleni.

-- Samassa huomasi hän että se vaan pahensi asiaa. Räätälin tupa oli jo
näkyvissä. Sen avulla hän pelastui.

-- Poikkeammeko räätälissä, käymään? -- kysyi hän.



XII.


Useampaan vuoteen ei Saara ollut tavannut ystäviään, joita hänen
oikeastaan tuli kiittää siitä, että omasi vähän laajempia tietoja, kuin
piplianhistoriaa ja katkismusta. Räätälihän oli Italiastakin hänelle
ennen Falkia kertonut. Häveten muisti hän peljänneensä häntä, ja
rippikouluaikanansa tehneensä pyhät lupaukset, ettei enää sen kynnyksen
yli astu, joka oli paholaisen kirjoissa. Kuinka lapsekasta, uskoa
tuonlaista roskaa! Hän, niin hyvä ja ystävällinen mies, ja aina niin
iloinen ja tyytyväinen! --

Vanhalla paikallaan hän istui kuten muinoin sääret ristissä pöydällä.
Aika ei ollut häneen sanottavasti jälkiä jättänyt. Kun ovi avautui
ja Saara, hymyilevänä, loistavin silmin, kuin vasta tietoiseen eloon
herännyt, astui sisään, jäi räätäli istumaan hämmästyksestä suu
kolmantena silmänä. Sitten hyppäsi hän alas pöydältä, neulottavansa
housut kädessä ja huusi:

-- Kristiina! kahvipannu tulelle ja tänne liitua: Tekaiskaamme risti
almanakkaan, sillä Saara on tullut, meille taas, Saara, juhlallisen
papin juhlallinen rouva, tullut, taas uskottomien luo!

-- Tuon teille vieraan, joka kernaasti haluaa tervehtiä teitä, -- sanoi
Saara ja väistyi hymyillen uuden ystävänsä tieltä. -- Hän on maalari ja
majailee täällä kerätäkseen aiheita alttaritauluun.

-- Alttaritauluun, herra varjele! -- huudahti räätäli hullunkurisen
juhlallisena. -- Täällä maar' löytyy pyhää väkeä ja minusta saatte
Pietarin, niin päästän vapaasti portista sekä sisälle että ulos. Niin,
älkää välittäkö minun jutuistani. Mutta istukaahan? -- Ja hän pyyhkäsi
tilkkuja alas tuolilta. -- Onhan tämä huone vähän yksinkertaista
laatua, mutta ihmiset, jotka maalaavat alttaritauluja, saavat käydä
sekä talleissa että seimissä, eikö totta?

Maalari nauroi. Kerrassaan hauska mies.

-- Minä puolestani en ole senlainen pyhimys, etten rohkenisi tänne
sisään, -- sanoi hän -- pahempi on papinrouvan, vaikka hänen
ehdotuksensakin se oli.

-- Niin, sanokaappa sitä, -- sanoi räätäli. -- Voitteko käsittää,
että noin kaunis ja sorea -- eikö totta -- menee ja ottaa mieheksensä
nahkakantisen, kullallakirjaellun virsikirjan? Semmoista se on se
rakkaus, äkkiarvaamatta se tulee ja karkaa ihmisen kimppuun -- niin,
niin, kyllä tunnette tuon vanhan veisun. Noh, en minä niin pahasti
tarkoita, Saara; tiedäthän minulla olevan etuoikeus ivailemiseen ja
sinäksi sanon sinua kuten ennenkin, kiitos vaan takaisin tulemastasi.
Usein olemme puhuneet sinusta, Kristiina ja minä. -- Räätäli puristi
sydämmellisesti Saaran kättä -- Ajatelkaappa, että hän tavallaan
on minun kasvatteeni! -- jatkoi puhelias räätäli maalarille. --
Tässä näette hänen oppi-isänsä. -- Hän osoitti kirjahyllyyn --
Koulussa ei hän tullut muuksi, kuin tuhmaksi. Me olemme ajaneet
häneen maailmallista tietoa, hänellä on hyvät perusteet Holberg'iin,
satuihin ja matkakertomuksin, sitten ovat toiset sivelleet hänet
ulkokultaisuuden ja tekopyhyyden voiteilla, mutta se kyllä kuluu aikaa
voittain. Se on tarttunut vaan pinnalle.

-- Hyi, kuinka ilkeä te olette. Kasperi, sanoi Saara.

-- Elä välitä minusta, Saara, tiedäthän minlainen lörpöttelijä olen...
Vai niin, te maalaatte alttaritauluja, -- sanoi hän maalarille. --
Pyhyydessä tietysti tekin? Olette sattuneet oikealle paikkakunnalle.
Täällä vallitsee pyhä tiedottomuus, kuten paavi Roomassa.

-- Vai on kansa täällä niin tietämätöintä? sanoi maalari.

-- On siinä määrässä, että Lars Oltedal varmaan kutsuisi heitä Jumalan
lapsiksi. Yhtä varmasti uskovat he Joonaksen runoilleen valaskalan
vatsassa, kuin auringonkin kiertävän maan ympäri.

-- Kuinka voitte elää niiden joukossa, niin erilaisena kuin kaikki
toiset? -- kysyi maalari.

-- Kyllä katsokaas, tekopyhät tarvitsevat housuja ja niitä teen minä
parempia kuin kukaan muu. Hengellisestä verhosta huolehtii kyllä pappi
ja lukkari.

Maalari nauroi.

-- Te tosiaankin laskettelette mitan täydeltä, kuten Holberg sanoo, --
sanoi hän.

-- Autan teitä vaan alttaritaulun tutkistelemuksissa -- vastasi räätäli
-- Täällä on tekopyhiä monen laatuisia; on niitä, jotka hiovat silmänsä
taivaasen ja ojentavat kätensä siunaukseen, salaa luoden himokkaita
katseita nuoriin tyttölöihin; on niitä, jotka sanovat: amen, sunnuntaina
ja ottavat maanantaina lainaamista rahoistaan kolmekymmentä prosenttia;
ja jos haluttaa kuvata seimeä on täällä tarpeeksi härkiä, lampaita ja
aaseja.

Räätälin silmät säteilivät suuttumuksesta. Vaan hän hillitsi itseään ja
huusi:

-- Kas, Kristiina tulee kahvineen. Upottakaamme tekopyhyys siihen.

Kristiina tarjosi kahvia.

-- Niin, Kristiina eukkoseni, hän on samaa, lajia ja laatua, kuin minä
itsekin... Ei, ottakaa vaan tarpeeksi, -- huusi hän maalarille, joka
otti vapauden kaataa kupistansa puolet takaisin kannuun.

-- Jos vaaditte minut juomaan noin paljon kahvia, saan pian samallaisen
tekopyhyyden verhon, kuin muutkin paikkakunnan asukkaat -- vastasi
maalari.

-- Tekopyhyyden verhon -- niin sen on hänkin, tuo tuossa saanut --
jatkoi räätäli osoittaen Saaraa.

-- Mutta tänään näkyy se pois riisutuksi, ja silmät ovat avautuneet,
näen mä. Ennen ei hän ole tohtinut katsoakkaan meitä päin, eikä varmaan
tohtisi nytkään ilman virsikirjaa kainalossa.

Se oli kaikki totta. Miksi hän siis tänään oli täällä? Oh, hän eli
unissa! Kun hän matkustaisi pois, haihtuisi unelmatkin ja kaikki tulisi
taas entiselleen. Silmät täyttyivät kyynelillä, hän kääntyi Kristiinan
puoleen.

-- Mitä kuulunee Pekan isälle? En ole nähnyt häntä enää kirkossakaan,
-- sanoi hän.

-- Sangen huonoa. Teidän pitäisikin poiketa sinne sisään näin lähellä
ollessanne, se varmaan ilahuttaisi häntä.

Maalari puhui räätälin kanssa.

-- Jos haluatte, herra Falk, niin käymme Pekan isän luona, hänen, josta
olen puhunut -- sanoi Saara.

-- Kernaasti -- vastasi maalari tehden lähtöä.

-- Siellä tapaatte senlaisen, jota kirjoituksissa kutsutaan
yksinkertaiseksi -- sanoi räätäli. Jos hän olisi oma itsensä, olisi
hän aivan toisenlainen, mutta häntä pinnistetään, kuin pihdeissä.
Kiitos käymästä. Jos tarvitsette Pietaria tai muuta pyhää miestä olen
palveluksessanne; ja sinä Saara poikkeat sisälle joskus toistenkin
kerran alun tehtyäsi?

-- Ehkäpä kyllä -- vastasi Saara -- mutta mieheni ei tiedä käynnistäni,
elkää siis puhuko siitä, Kasperi. -- Kyllä minä suuni lukitsen --
sanoi Kasperi. -- Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne... Häpeä,
että noin kaunis tyttö, ottaa sellaisen jörrin kuin tuo pappi -- puhui
Kasperi oven sulkeutuessa. -- Paremmin olisi hänelle tuo maalari
sopinut. Hän näytti hauskalta mieheltä.

-- Elä nyt puutu toisten asioihin, Kasperi, anna kunkin surra omiansa,
-- vastasi Kristiina.

-- No, no, en minä aijo heitä eroittaa, mutta harmiksi se
pistää. -- -- --

Saara seuralaisineen oli tullut Pekan isän tuvalle Se oli rapistuneen
ja kurjan näköinen. Lapsilauma tonki maata pihalla, kuin porsaat. Isä
makasi sairaana tuvassa.

-- Näkyy, että äiti on poissa sanoi Saara sisään astuessaan.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi maalari.

-- Jo useampia vuosia sitten, Pekka hoiti pikku sisaria.

Ilma huoneessa oli ummehtunutta. Norjalainen talonpoika luulee raittiin
ilman sairaalle vahingolliseksi.

-- Tänne emme jää kau'aksi sanoi maalari nenäänsä nyrpistäen.

Sängyssä liikkui, ja kasvot pitkien harmaiden kiharoiden ympäröimät,
kääntyivät heitä kohti.

-- Eipä nyt! -- -- vai pastoorska! -- huudahti sairas iloisesti. --
Teettekö minulle sen kunnian, että poikkeette alhaiseen majaani!

-- Täällä on eräs, joka tahtoo tervehtiä teitä -- sanoi Saara. -- Hän
on Chicagosta.

-- Chicagosta. Chicagosta!... varmaan olette tavannut Pekan?

-- Oh. Chicago on suuri kaupunki, eikä siellä kaikki tunne toisiansa.

Niin, niin, minä ajattelin vaan teidän kohdanneen hänet. Mutta istukaa
toki; en minä voi tuoleja edes tarjota.

-- Mikä teitä oikeastaan vaivaa? -- kysyi Saara osaaottavasti.

-- Oih! En minä oikein tiedä. Pekan lähdettyä tulin heti
huononvoipaksi. Nähkääs koulumestari oli niin ankara, ja sitte poika
lähti. Jaa, jaa, jaa, jaa... raskasta on elää yksinään vanhana. Pekka
oli ketterä poika, kiltti ja hyvä, mutta raamatun sanat nuorison
rankaisemisesta eivät häneen soveltuneet. Oli kait se synti, vai kuinka
luulette?

-- Minä olen räätälin mieltä että tässä on pyhä yksinkertaisuus --
kuiskasi maalari Saaralle.

-- Mutta kaikki voisi olla yhdentekevää, jos tietäisin vaan Pekasta
tulleen Jumalan lapsen -- jatkoi vanhus. Sanokaa se hänelle, kun
tapaatte hänet Chicagossa, sanokaa hänelle, että tarkoitin hyvää, häntä
lyödessäni ja ettei hänen enää tarvitse pelätä koulumestaria. Sanokaa
että vanha isänsä ikävöi häntä.

Kyllä hän sen sanoisi.

-- Minäkin sanon sen hänelle, jos joskus hänet kohtaan, -- sanoi Saara.

Istuivat vielä, hetkisen puhuen; mille alalle puhelu kääntyi, osasi
ukko sen kääntää aina. Pekkaan ja raamattuun.

-- Ihmeellisintä hänessä on tukka, -- sanoi maalari kotimatkalla. --
Jos maalaisin seimen, kuten räätäli sanoi, käyttäisin hänen tukkaansa
ja hurskaita, itkunsekaisia silmiänsä yhdelle paimenista.

-- Hän on suuri lapsi ja pohjaltaan niin hellä, niin hellä, -- sanoi
Saara. -- Synti, että ihmiset saattoivat hänen ruoskimaan Pekkaa, Siitä
hänellä on tunnonvaivoja koko elämänsä.



XIII.


Maalari asui vinttikamarissa ja Saara oli joka päivä hänen kanssansa.
Hän oli alkanut kuvaamaan Saaraa ja ne hetket, joina he olivat kaksin,
Saara istuen paikallaan ja maalari kehyksensä ääressä, luontevasti
keskustellen kaikesta taivaan kannen alla, tulivat Saaralle suuriksi
merkitykseltään. Mistä oli hän saanut niin sokean luottamuksen häneen
että voi häneltä kysyä kaikkea? Ei hän sitä tietänyt, mutta tuntui
kuin näkisi hän ensikerran vapaan ihmisen, senlaisen josta oli
haaveillut. Kyllä räätäli oli siihen suuntaan, mutta hän pilkkasi
kaikkea, erittäinkin raamattua, ja hän tunsi siitä jälkeenpäin
omantunnon vaivoja. Mutta maalari oli aivan toista. Hänessä tuli esiin
tosisivistyksen voima. Hän oli kylliksi hieno, loukataksensa hänen
tunteitansa vapaastikin puhuessaan. Ja hän tiesi kaikki. Häneltä voi
kysyä, kuin elävältä sanakirjalta, koskaan jäämättä vastauksetta. Ei
hän itsekään ymmärtänyt, mistä nuo kaikki kysymykset tulivat. Eihän
ollut monta viikkoa siitä, kun hän aivan tyyneesti oli toimittanut
tehtävänsä, hitustakaan muuta aattelematta. Silloin hän vaan uinaili
epäselvissä haaveissa ja tuudittelihe mielialoihin. Mutta äkkiä oli
sulku murtunut ja hän oli upota kysymystensä paljouteen. Ja ne yhä
kasvoivat päivä päivältä. Päivällä saadessaan vastauksia kyselmiinsä,
mietti hän jo uusia yöllä. Häntä pelotti joka kuluva päivä. Ehtisikö
hän kysellä kaikkea? Hän oli kuin kuumeessa, sillä hän voisi matkustaa
koska, tahansa ja kenen puoleen sitte olisi käännyttävä? Kaikki toiset
oli hän jo tuntenut läpeensä aikoja sitten. Jos heiltä kysyisikin
käskisivät he vaikenemaan sanoen, että senlaisia kyselivät vaan
maailman lapset. Äkkiä oli häneen tullut senlainen tiedonhalu, että
sitä oli mahdoton enää saada vaikenemaan.

Maalaria ilahutti tämä Saaran tiedonhalu. Koskaan ei hän ollut nähnyt
senlaista sekoitusta, tietämättömyyttä, luottamusta ja luonnollista
järkevyyttä. Saaran istuessa hänen edessään suurine loistavine
silmineen ja puoliavoimille suhteen, kuunnellen hänen kertomustaan,
silloin tuli hän oikeaan mielialaan. Saaran kasvot loistivat elämää ja
iloa, senlaisena hän hänet kuvasi. Kuva näytti onnistuvan.

Samaa ei voinut sanoa papin kuvasta, jota hänen silloin tällöin väli
aikoina täytyi maalata. Pastori saattoi hänet epäilykseen. Ei yksistään
pitkät pöytärukoukset, aamu- ja iltasiunaukset häntä kiusanneet, vaan
hänen oli mahdotoin saada pappia luonnolliseen asentoon. Hän tahtoi
ehdottomasti pitää kätensä ristissä vatsalla ja joka kerta kun maalari
katsoi häneen kuvataksensa uuden piirteen asetti hän päänsä vinoon
ja loi silmänsä korkeuteen. Se näytti aikalailla teeskennellyltä.
Hän oli ehdottanut pitävänsä raamattua polvillaan sormellansa siihen
osottaen kuten hän oli eräässä kuvassa nähnyt tohtori Valterin tekevän;
mutta Falk oli saanut hänet siitä luopumaan, koska se olisi ollut
jälittelemistä. Sitten ajatteli hän muita asentoja, joita hän, Abraham
Jensen itse olisi keksinyt, mutta ei löytänyt sopivia. Falkista oli
sietämätöintä kuunnella hänen henkivoimaista lörpötystänsä, Senlaisen
piinan jälkeen kiiruhti hän aina Saaran luo virkistyäksensä. Ei hän
salannut Saaralta, että piti hänen miestänsä ikävänä, mutta Saara vaan
nauroi sille. Miehensä, läsnäollessakin oli hän nyt vapaampi kuin
ennen, vaikka hän kärsivällisesti noudatti talon tapoja ja alentautui
aviolliseen suudelmaan ruoka-ateriain jälkeen.

Kerran kun hän taas istui mallina ja pastori oli poissa rippikoulussa,
kysyi hän äkkiä:

-- Mihin uskontoon te oikeastaan kuulutte, herra Falk?

Falk punastui.

-- Siihen on vaikea vastata, rouva Jensen. Mutta luulen olevani
totuutta lähempänä saneessani sitä ihmisyyden uskonnoksi.

Saara tuli miettiväksi:

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Sydämmen uskontoa... useampain uskontoa jos he saisivat olla sitä
mitä todellisuudessa ovat.

-- Oletteko luterilainen?

-- En. Minä en kuulu minnekään lahkokuntaan; mutta löytyy yksi uskonto,
joka on ylipuolla kaiken lahkolaisuuden.

-- Kertokaa minulle siitä!

-- Lahkolaisuus on pelvon ja suvaitsemattomuuden uskonto. Lahkot
vihaavat toisiansa ja opettavat suvaitsemattomiksi. Heillä on kullakin
uskontunnustuksensa ja sanovat: ellet usko niinkuin minä, tulet
auttamattomasti helvettiin.

Olihan tuo totta. Hän oli kokenut sitä koko elämänsä, sitä ymmärtämättä.

-- Mutta mitä te oikeastaan uskotte? -- kysyi Saara.

-- Minä uskon Jumalan olevan hyvän ja tahtovan ihmisetkin hyviksi:
se on uskontoni pääsumma. En ymmärrä miksi lahkokunnat vihaavat
ja tuomitsevat toisiansa sen sijaan, että auttaisivat toisiansa
hyvässä. Ymmärrättekö te sitä? Minä uskon ihmisen luoduksi iloon ja
onnellisuuteen.

Saara vaipui mietelmiinsä. Olihan hän sadat kerrat tehnyt nuo samat
kysymykset, kaivatessaan leikkejä ja huvitusta, puutarhassa aidanraosta
tirkistellessään iloisia lapsia, jotka juoksentelivat ulkopuolella
kirjoja kainaloissa, kirjoja, joissa oli sekä satuja että kuvia. Häntä
oli opetettu: jos hän niitä seuraisi tulisi hän helvettiin.

-- Ettekö sitte usko edes, että Jesus on meidät lunastanut kalliilla
verellään? -- kysyi hän.

-- Sitä en tahdo mietiskellä, yksinkertaisesti sen vuoksi, etten
ymmärrä sitä.

Ja hän lisäsi löytyvän sanomattoman paljon ristiriitaisuutta näissä
opin pykäleissä, minkä vuoksi ei hän voinut niihin uskoa.

Tämä tuli kuin ärjyaalto -- uusia kuvauksia, uusia aatoksia. Ja
kumminkaan eivät ne olleet aivan uusia, useammat niistä olivat
heränneet hänen sielussaan raamattua lukiessaan, vaikka hän oli ne aina
sysännyt syrjään. Hän istui hetkisen hiljaa aivan kuin kootaksensa
ajatuksiaan.

Tämä ei ollut pilkkaa, kuten räätälin jutut; tämä oli vakaumusta. Hän
hengitti syvään.

-- Puhukaamme jostakin muusta -- sanoi hän äkkiä, kuin peljästyen omaa
itseänsä.

-- Miten tahdotte, rouva Jensen, mutta itsehän te alotitte.



XIV.


Eräänä kauniina päivänä, kun maalari oli vienyt kehyksensä puutarhaan,
alkoi hän keskustelun seuraavaan tapaan:

Onko todellakin mahdollista, ettette ole lukeneet mitään uudempaa
norjalaista kirjallisuutta, ette edes Björnsonin "Synnöveä?"

-- Onhan Björnson vapaamielinen.

-- Ja siinä teidän kaikki tietonne Björnsonista. Minä kadehdin teiltä
onnea lukea hänen teoksiaan ensikertaa. Ne ovat nautintorikkaita
hetkiä! Te unohdatte sopan palamaan ja perunat kiehumaan, ettekä seuraa
kellon lyöntejä yöllä.

-- Luuletteko minun tohtivan jotain senlaista? Te tunnette olosuhteet
täällä.

-- Oletteko te tuomittu silti ikuiseen tietämättömyyteen, rouva Jensen?

Saaralle tuli kyynelet silmiin.

-- Olosuhteet ovat minut siihen tuominneet.

-- Mitkä olosuhteet?

-- Meillä vanhemmat käskevät ja lapset tottelevat.

-- Mutta jos sittemmin huomataan vanhempien erehtyneen? Mitä silloin
tehdään?

-- Silloin tullaan kait onnettomiksi -- vastasi Saara ja kaksi suurta
kyyneltä vierähti päivän paahtamalle poskelle.

Maalari katsoi häneen.

-- Minun on vaikea teitä ymmärtää, -- sanoi hän -- Luultavasti sen
vuoksi, etten ymmärrä teidän kasvatustanne. Mutta tiedättekö mihin
vertaisin teidänlaistanne ihmistä.

-- En.

-- Minusta te muistutatte ihmistä, joka on ihanassa puutarhassa,
omenien, rypälien ja muiden hedelmien keskellä, mutta ette nauti
niistä, vaan poimitte tieltä kiviä, ja pureksitte niitä, Te muistutatte
ihmistä, joka päivänpaisteella kömpii kellariin ja valittaa siellä
elämän pimeyttä ja kolkkoutta.

-- Oletteko varma siitä ettei maallinen kirjallisuus ole syntiä?

-- Kuinka kummallinen te olette! -- puhkesi maalari puhumaan. --
Onko sitte itse elämä syntiä? Jos niin on, niin ottakaa sitte henki
jokaiselta. Eihän kirjallisuus ole muuta kuin kuva elämästä, sen
kuohuvista intohimoista ja pauhaavista pyrinnöistä! En tahdo saarnata
teille kauemmin. Annan teille luettaviksi Victor Hugon "Inhimillisyyden
kurjuus". Se on eräs lempikirjoistani. Matkalaukussani on se pieniin
vihkoihin nidottuna tanskankielisenä. Siinä löydätte enemmän uskontoa,
kuin kymmenissä saarnakirjoissa; ihmettelen jos sen luettuanne vielä
yhtä ankarasti tuomitsette maallista kirjallisuutta.

Saara tuumaili hetkisen.

-- Mutta teenkö väärin miestäni kohtaan? kysyi hän sitten.

-- Se riippuu siitä miten käsitätte oman itsenne, joko itsenäisenä
ihmisolentona, tai nappina miehenne takissa. Ensi tapauksessa elätte
itsenäisti, hänestä riippumatointa elämää, jälkimmäisessä taas ei
teidän tarvitse lukea enempää kuin ajatellakkaan, vaan niin pian kuin
mahdollista koettaa tukahuttua Jumalan teille antamat suuret lahjat.
Kukin kunnioittaa Jumalaa tavallaan; minusta viimemainittu olisi
henkinen itsemurha.

Saara oli hyvin liikutettu.

-- Puhutte kovia sanoja -- sanoi hän hiljaa.

-- Se on totta, -- vastasi maalari vakavasti.

-- Ettekö sitte luule minun ikävöineen? Ettekö luule minua ihmiseksi
lihasta ja verestä, samoin kuin tekin? -- huudahti Saara tulistuneena
ja purskahti itkuun.

-- Antakaa minulle anteeksi! -- sanoi hän tyynnyttyänsä, -- En minä
sille mitään voinut.

-- Minä ymmärrän teitä -- rouva Jensen -- sanoi maalari -- te olette
juuri heräämäisillänne. Tiedättekö mitä teidän pitäisi nyt tehdä?
Teidän pitäisi matkustaa; teidän pitäisi nähdä maailmaa, kerätä
kokemuksia, joiden nojalla nostattaisitte itsenne.

-- Matkustaa? Minun, joka olen sidottu sekä käsistä että jaloista,

-- Eikö sitte löydy mitään keinoa vapautua noista olosuhteista? --
kysyi Falk.

-- Ei nyt enää, -- vastasi Saara surullisesti. -- Oh, löytyy yksi
keino, se jonka Pekka valitsi, hän pakeni, jatkoi hän katkerasti
hymyillen.

-- Siihen en tahdo teitä kehoittaa, -- vastasi Falk nauraen. -- Saatte
siis tyytyä kirjallisuuden tutkimiseen, rouva Jensen. Teidän täytyy
todenteolla alkaa lukea. Teidän täytyy miehenne kanssa taistella tuosta
oikeudesta.

-- Koetelkaappa häntä niin saatte kuulla; johtakaa keskustelu naiseen
ja naisen asemaan, niin saatte kuulla... Oh en voi enään tänään,
huudahti hän ja kiiruhti pois.



XV.


Kävi helpommaksi, kuin olisi voinut toivoakaan saada pappia lausumaan
ajatuksensa naisesta ja hänen asemastaan. Hän alkoi nimittäin itse
seuraavana päivänä päivällistä atrioidessa. Lähetyssanomissa oli taas
kerrottu vaimosta, joka karkasi miehestään.

-- Se on kerrassaan kauhistuttavaa! -- sanoi hän kertomuksen
luettuansa. -- Ja senlaista kuuluu tuontuostakin. Se on seuraus
muodissa olevasta epäuskosta ja sen pyrinnöistä hankkia naisille samoja
oikeuksia, kuin miehilläkin.

-- Elkää sanoko niin, herra pastori, -- sanoi Falk. -- Vaimolla oli
ehkä syynsä lähteä pois.

-- Luuletteko todella, että naisella missään tapauksessa on oikeus
jättää miehensä? -- kysyi pappi hämmästyksissään unohtaen lusikkansa
soppaan.

Saara oli syövinään, mutta kuunteli tarkkaan.

-- Luulen, että jos ei mies ja vaimo syystä tai toisesta elä sovussa,
vaan katkeroittavat toisensa elämää, niin on parempi heidän erota kuin
jatkaa yhdyselämäänsä.

-- Silloin ei meillä olisi muita naisia, kuin niitä jotka pakenisivat
mieheltä toiselle, -- vastasi pappi ivallisesti.

-- Teillä ei tunnu olevan aivan korkeat käsitykset avioliitosta, herra
pastori -- vastasi Falk hymyillen.

-- Nainen on huikentelevainen, -- jatkoi pappi, -- hän haluaa
alituiseen vaihtelevaisuutta, alituiseen jotain uutta. Jos hän
laskettaisiin vapain ohjaksin olisi seurauksena hirveitä onnettomuuksia
yhteiskunnalle. Hänellä on raamattu, jonka käskyistä hän riippukoon.
Hänen poikkeamatoin velvollisuutensa on olla miehensä luona ja olla
hänelle alamainen. Se on tarpeellista hänelle itselleen ja koko
yhteiskunnalle.

-- Tarkoitatteko todellakin, että kaksi ihmistä, jotka inhoovat
toisiansa ja molemmin puolin katkeroittavat toistensa elämää, eläisivät
yhdessä, vaikka he erottuansa voisivat kumpikin olla suureksi hyödyksi
yhteiskunnalle?

-- Sen vaan sanon, että yksi sääntö tulee löytyä, muuten sortuu kaikki
pohjattomuuteen, -- vastasi pappi.

-- Senlaisten ihmisten tulee tarkoin punnita ennen kuin menevät
avioliittoon. Jos ovat tehneet tuhmasti, saavat he kärsiä seuraukset.

-- Mutta kuinka moni naitetaan lapsena melkein, tai vanhempien
pakoituksesta ja joilla sen vuoksi ei ole tilaisuutta valitsemiseen?
Täytyykö niiden sitte kärsiä koko elämänsä toisten erehdyksistä?

-- Se heidän tulee tehdä, -- vastasi pappi lyhyvesti.

-- Mitä ajattelee rouva Jensen asiasta? -- kysyi maalari katsoen
Saaraan.

-- Saara on Jumalan kiitos kasvatettu minun mielipiteideni mukaisesti
-- kiiruhti pappi sanomaan. -- Hän tietää vaimon velvollisuudet ja
jakaa miehensä mielipiteet.

Saara loi salaa katseen maalariin, kumartui sitte lähemmäs
soppalautastaan sanaakaan puhumatta.

-- Tarkoitatteko, herra pastori, ettei naisella saa olla omia
mielipiteitä eikä niitä ilmituoda? -- kysyi maalari.

-- Jumala varjelkoon! Minun puolestani saa hänellä niitä kyllä olla ja
niistä puhuakin, mutta naidun naisen vaan miehensä kautta, -- vastasi
pastori arvokkaasti. -- Mies edustaa Kristusta, kuten Paavali sanoo,
nainen taas seurakuntaa ja mies on vaimon pää. Nämä raamatun sanat
ovat niin selvät, etten ymmärrä kuinka yksikään kristitty voi niitä
väärennellä. Ja senvuoksi sanon, että tuonlaiset tapaukset Chicagossa
todistavat vaan epäuskon levenemistä ja sen myrkyn tarttumusta kotien
helmaan.

-- Mutta... niin, anteeksi herra pastori, -- sanoi Falk pilkallisesti
hymyillen -- kysyn vaan saadakseni selvitystä... jos nyt mies sattuisi
olemaan tuhma, jörri ja vaimo rikaslahjainen, voiko vaimo silloinkin
kunnioittaa miestänsä jonkinlaisena Kristuksena ja olla hänelle nöyrä
ja alamainen kaikessa?

-- Tässä ei ole kysymys hänen älystään, eikä luonteestaan; hänen
asemaansa ja tointansa tulee vaimon kunnioittaa.

-- Vaan jos mies olisi sydämmetöin ja julma ja rääkkäisi häntä, --
sanoi Saara hiljaa, -- täytyisikö hänen silloinkin nurkumatta tyytyä
kohtaloonsa?

-- Luonnollisesti, -- vastasi pappi. -- Sen tiedät, lapseni,
raamatustasi. Hänen tulee totella ja kärsiä.

-- Kerrassaan mainiota silloin olla mies, -- sanoi Falk nauraen. --
Sitä pahempi teille, rouva Jensen.

-- Saara on Jumalan kiitos tyytyväinen kohtaloonsa, ja hyvin hänen on
käynytkin, -- sanoi pastori.

Falk katsoi Saaraan. Tyyneydellä täytti hän emännän velvollisuudet,
vaikka vihan leimaus välähti silmissä. Päivällisen loputtua luki pappi
kiitos-rukouksen viittä minuuttia pitemmän tavallista.

Iltapäivällä Falkin tullessa maalaamaan Saaran kuvaa seisoi hän
kuvastimen luona järjestelemässä tukkaansa. Muutenkin oli hän
huolellisemmin puettuna kuin ennen.

-- No, rouva Jensen, saittepa oivan saarnan tänään, -- sanoi hän
kehystä asetellessaan kuntoon.

Saara kääntyi ympäri ja tummat silmät säkenöivät tulta.

-- Oh, minä vihaan häntä: -- sanoi hän äkkiä melkein kuiskaten, -- se
tahtoo sanoa senlaisia ihmisiä, jotka elävät vaan suurilla sanoilla, --
jatkoi hän.

-- Niin kauan kun he pitävät raamattua yliluonnollisena jumalallisena
ilmestyksenä, jota kaikessa tulee noudattaa, on heillä oikein, --
vastasi Falk.

-- Oikein?

-- Niin Mutta jos he tarkastelisivat raamattua, kuin muutakin
kirjallisuutta, niin muuttuisi heti toiseksi.

-- Kirjallisuutta? -- huudahti Saara hämmästyneenä.

-- Niin, mitä on raamattu sitten, ellei juutalaista kirjallisuutta,
lakikeräyksiä, historiaa, ennustuksia, runoelmia kirjeitä j.n.e. eri
miesten eri aikoina kirjoittamia, ja erilaisella katsantotavalla?
Siksipä siellä löytyykin niin paljon ristiriitaisuutta. -- Mutta mitä
luulette noista sanoista naisista?

-- Luulen, että ne ovat Paavalin puheita, joita ei meidän ole pakko
omistaa. Paavali eli itämailla, missä naista pidetään kauppatavarana.

-- Ajatteleeko joku toinenkin tuolla tavalla?

-- Useammat sivistyneet ovat sitä mielipidettä. Siksipä te täällä
tunnuttekin niin omituisilta, aivan kuin ihmisiä menneiltä ajoilta
ja kuullessani teidän mielipiteitänne tuntuu kuin olisin museossa
mammutihampaiden ja muiden maadunnais-ainesten keskellä.

-- Vai olen minä teistä mammutinhampaan näköinen? -- vastasi Saara
hymyillen.

-- Ei, rouva Jensen; te muistutatte metsän keijukaista, jonka peikot
ovat lapsena ryöstäneet ja pitäneet maanalaisessa valtakunnassaan mutta
joka nyt on äkkiä päässyt vapauteensa ja luo ihmettelevän katseen
ympäristöönsä.

Saara punastui.

-- Ei, puhukaamme nyt vakavasti, -- sanoi hän. -- Luuletteko minun
voivan, syntiä tekemättä lukea tuon antamanne kirjan?

-- Sen synnin otan minä kernaasti tunnolleni -- vastasi Falk nauraen.



XVI.


Saara oli lukenut "Inhimillisyyden kurjuuden" ja oli tykkänään
ihastuksissaan. Kirjan vuoksi oli hän unohtanut kaiken muun. Vinottain
kantoi hän sitä taskussaan, makasi pensastoissa lukien, luki kyökissä
odottaessaan vettä kiehumaan, tai vaelsi metsässä, ollakseen varma
vakoilevilta silmäyksiltä. Hän nousi ennen päivän nousua lukemaan,
miehensä vielä nukkuessa makeinta untaan.

Falk itse jäi nyt hetkiseksi oheen. Hän olikin pari päivää ollut
kuvaamassa Saaran isää ja vanhusta, joka edelleenkin oli vuoteen
omana ja piirustellut samalla muutamia lehtipuita, joita oli sattunut
löytämään. Ei Saara häntä sanottavasti kaivannut. Olihan hänellä nyt
Jean Valjean, Marius ja Cosette. Kirjavana kuvastui maailma edessään,
vaiheineen, pahuuksineen, rikoksilleen ja himoineen, niin että lukiessa
sydäntä kouristutti ja hän huudahti lujaa, mutta myös ihanana,
viekoittelevana, rakkauksilleen ja itsensäkieltäymyksineen.

Kuinka jalo oli tuo katolinen piispa, joka runsaalla mitalla jakoi
rakkautta ja anteeksiantavaisuutta kaleriorjalle, vaikka tämä olikin
pettänyt häntä ja varastanutkin! -- Niin, se oli toista se pappi!... Ja
hän oli katolinen! Hän oli aina katolisia pitänyt perkeleen lapsina,
ei yksistään uskossa erehtyneinä, vaan pahoina ja jumalattomina;
nehän olivat taistelleet Luterusta vastaan. Ja tämä piispa! Hänen
eteensä olisi hän tahtonut polvistua, laskea päänsä hänen helmaansa
anoen hänen siunaustansa. Ja hän oli katolilainen! Oli siis hyviäkin
katolilaisia, vaikka koulumestari oli sanonut, että niitä tuli välttää
kuin sielunvihollista. Koulumestari, -- Saara hymyili ivallisesti --
mitä oli koulumestari, mitä koko hänen mitätöin kuulijakuntansa, joihin
hän itsekin kuului, tämän yhden ainoan rakkauden sankarin rinnalla? Ja
hän oli katolilainen.

Ja Jean Valjean'in kärsivällinen kamppailu, hänen uhrauksensa muiden
yhteiskunnasta sysättyjen puolesta, ja tuon langenneen naisraukan
äidinrakkaus, joka pakoitti hänet kiskotuttamaan terveet hampaat
suustansa muutaman pennin takia, joilla hän voisi elättää lastansa!
Saara huudahti ehdottomasti tätä lukiessaan ja piti kättään suunsa
edessä, kuin suojellakseen omia hampaitaan. Kuinka yleviä ja jaloja
olivat nämä ihmiset!

Rakkautta löytyi siis alhaisimmissakin, kurjimmissakin, kun se vaan
joutui koetuksen alaiseksi. Hän oli kasvatettu kammoksumaan näitä
maailman lapsia, pitämään itsensä ylen hyvänä heidän seuralaisekseen
ja karttamaan heitä joka suhteessa. Jos Jean Valjean olisi tehnyt,
kuten hänelle oli opetettu, mitä olisi hän silloin ollut? Eikö hänen
elämänsä ollut itse teossa turhaa, seurustellessansa vaan niiden
kanssa, jotka eivät ymmärtäneet enempää, kuin hän itsekään? Eikö ollut
ylpeyttä, noin sulkeutua erillensä kuin täydellisyyden seurakunta ja
karttaa toisia? Eikö ennen pitäisi elää maailmassa ja tehdä hyvää.
Tämä kirja oli todella paras saarna hänelle. Falkilla oli oikeus,
löytyi hauskoja kirjoja, jotka opettivat vakavammin, kuin moni
postilla! Se oli voimakas herätyshuuto. Ja se puhui rakkaudesta. Ei hän
koskaan ollut lukenut niin kaunista, kuin Mariuksen päiväkirja. Hän
tuuditteleikse kielen kauneuteen ja sointuun, hienoihin, kimmeltäviin
kuvauksiin ja lämpimään, pelonsekaiseen, puhtaaseen tunteeseen, joka
huokui kaikkialla. Se sointui kuin lintujenlaulu, kuin sulaavat huilun
sävelet. Se suli viiteen auringon-laskun hehkuun, sen väreihin! --

Saara ummisti silmänsä ja kirja vaipui syliin. Hänet valtasi
kummallinen surumielisyys, jota ei hän voinut selittää. Rakastiko
hän? Oliko hän koskaan rakastanut? Oh, ei koskaan; mutta jos voisi
rakastaa! Hänet valtasi taas sama ihmeellinen tunne, kuin nähdessään
isänsä suutelevan sairasta naista. Hän nousi tahtomattansa, levitti
käsivartensa, kuin syleilläksensä ja vaipui takaisin tuolille ja
purskahti itkuun. Kuinka tyhjää, kuinka köyhää ja kylmää oli hänen
elämänsä ollut!

Hän oli kasvanut hiljaisessa kodissaan, ilman kumppaneja melkein
peljäten vanhempiansa, jotka eivät milloinkaan antaneet tunteiden
vapaasti kuohua, eivätkä milloinkaan häntä hyväilleet; aina oli käsillä
varoituksia tai raamatunlauseita pienimmänkin hyväilyksen jälkeen,
ikäänkuin erehdyksen parantamiseksi...Ja kumminkaan eivät he olleet
kylmiä, ei ainakaan isä. Mutta hänellä oli salaisuus, rakkauden
salaisuus, jonka perille ei hän varmaan koskaan pääsisi, joka vielä
enemmän vieroitti hänet isästä, samalla kun hän tunsi suurempaa
mieltymystä häneen. Ja hän itse, eikö hän ollut myyty, myyty koko
elämäksi miehelle, jota hän pelkäsi ja kammoksui? Oliko hänellä lupa
rakastaa ketään toista? Eihän rakkaus anna itseänsä pakoittaa, se
seuraa omia lakejansa. Rakastiko hänen isänsä toista ja oli toisen
kanssa naimisessa? -- hän, joka oli niin tarkka! Voi, jos hän vaan
löytäisi jonkun, jota voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä, silloin
tulisi elämä, niin valoisaksi, niin keveäksi, vaikka ei hän milloinkaan
häntä saisikaan, vaan täytyisi elää edelleen tässä orjuudessa.
Ajatuksissaan, unelmissaan kuuluisi hän kumminkin hänelle. -- -- --

Saaran taas istuessa mallina, sanoi hän Falkille:

-- Ettekö myisi minulle sitä kirjaa, jonka, sain lainaksi?

-- Myisi?

-- Niin, en minä voi elää sitä paitsi.

-- No sitten on paras, että pidätte sen muistona minulta, -- vastasi
Falk. -- Voinhan hankkia, itselleni toisen. Eikö se ollut todellakin
liikuttava?

-- Se on verratoin -- huudahti Saara ihastuksissaan. Hän istui hetkisen
ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kysyi hän epäilevästi:

-- Lupaatteko olla sanomatta minua kummalliseksi, jos kysyn teiltä
jotakin?

-- No?

-- Oletteko koskaan rakastanut, herra Falk?

Falk nauroi ja tarkasteli häntä, keksiäksensä mihin hän aikoi tulla.

-- Siihen on vaikea vastata, -- sanoi hän. -- Riippuu, siitä, kuinka
moni asteista tahdotte rakkauden olemaan. Rakkauden laita on, kuin
alkohoolin; sen voima luetaan asteissa.

-- En minä ymmärrä, -- sanoi Saara.

-- Minulla on todellakin ollut tarpeeksi monta nuoruuden sydänkäpyistä;
kenellä niitä ei olisi ollutkaan minun ijälläni? On ihailtu vaaleata
hiuskiehkuraa, sinistä vyöhyettä, on kuvailtu tuon sinisen vyöhyen
soveltuvan vaan yhdelle hoikalla vyötäiselle; tuon jumalaisen olennon
vuoksi on tekeydytty narriksi toverien silmissä j.n.e., j.n.e. Sitten
on hän kuollut tai mennyt toisen kanssa naimiseen; on jouduttu
mustempaan epäilykseen; piti ampua tai hukuttaa itsensä; ensi hauskassa
seurassa juovutaan surusta, pidetään tovereille katkera esitelmä naisen
kavaluudesta kunnes jonakin kauniina päivänä näyttäytyy uusi vyöhyt,
uusi tähti ja ollaan uudestaan yhtä onnellisia, yhtä rakastuneita. Tämä
on ainoa oikea, kunnes tulee kolmas ja neljäs, tai on myös pari kolme
hempukkaa samaan aikaan, yksi valkean verevä, yksi ruskean ja yksi
mustan verevä.

-- Hyi, nyt puhutte pilojanne, herra Falk; minä tarkoitin vakavasti.

-- Luuletteko, ettei nuo rakastumiset sitte ajallansa ole kylliksi
vakavia? Lapsen sydänsuru on syvin mutta, se ei kestä, Jumalan kiitos,
kauan. Terve elämä ei tee kenestäkään alituisesti itkevää ja valittavaa
Jeremiasta. Ilo hymyilee jo pettyneiden toiveiden takana, ja samoin
kuin rakkaus on ikuinen, on se myös aina löytävä itsellensä esineen.

-- Ei Marius sillä tavalla rakastanut Cosettea, -- vastusti Saara.

-- Kuka takaa, ettei Marius Cosetten kuoltua, aikojen kuluessa olisi
löytänyt toista ja tullut onnelliseksi?

-- Ei koskaan, -- vastasi Saara katkeroittuneena. -- Minä tiedän ettei
hän koskaan olisi toista rakastanut.

-- Jaa, sitä opitte romaneista, se tahtoo sanoa huonoista romaneista,
-- sanoi Falk. -- Se olisi hirmuista, ollakseen totta. Jos vaan olisi
yksi ainoa, joka voisi tehdä minut onnelliseksi, silloin en voisi
koskaan varmuudella valita. Kulkisin alituisessa pelvossa, ettei se
sittenkään olisi se oikea.

-- Ettekö sitte usko, että todella löytyy yksi oikea?

-- Löytyy kyllä, mutta niitä löytyy miljoonia oikeita. Löytyy miljoonia
ihmisiä, jotka sopivat toisilleen. Jos sitte tapaa yhden näistä, tulee
onnelliseksi.

-- Ja te, ette ole vielä tavanneet yhtä tästä miljoonasta?

-- En ole vielä koskaan ajatellut laskeutua lepoon ja hankkia perhettä
itselleni, rouva Jensen.

-- Mutta kun aika on tullut, laitatte niin että rakastutte ja sitte
menette naimiseen?

-- Sitä ei tarvita; minä olen aina rakastunut -- vastasi Falk
iloisesti. -- Nuori mies minun ijälläni on aina rakastunut. Nykyään
olen rakastunut itseeni, taiteeseeni, elämään, lintujenlauluun,
koivuihin, Pekan isän harmaihin kiharoihin ja teihin!

-- Kiltisti tehty, että laskitte minutkin lukuun, -- vastasi Saara, --
ei teidän olisi pitänyt miestänikään unohtaa.

-- Tarkoitatte, etten saisi rakastaa teitä, siksi, että olette
naimisissa? Rakkaus ei sitä kysele. Tiedättekö, rouva Jensen, mitä eräs
ranskalainen filosofi on sanonut?

-- En, kuinka sitä tietäisin,

-- Nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa -- sanoi hän. --
Luulen hänen olevan oikeassa.

-- Eikö Saarakin ollut sitä ajatellut, uneksiessaan Marion ja Cosetten
rakkaudesta?

-- Siksi en niinä tuomitsekkaan vaimoja, jotka karkaavat miestensä
luota -- jatkoi Falk. -- Tahdon ensin kuulla heidän syynsä. Rakkaudetta
avioliitto kadottaa merkityksensä, sen pitäisi olla luvatointa.

Saara aikoi kysyä: Luuletteko minun rakastavan miestäni? mutta hän
hillitsi itsensä. Hän tahtoi johtaa keskustelun toiselle tolalle ja
sanoi:

-- Onko hän kirjoittanut muita kirjoja, tuo inhimillisen kurjuuden
tekijä?

-- On montakin -- vastasi Falk. Ja hän alkoi kertoa Victor Hugosta
ja hänen teoksistaan. Sitten tuli kysymys ranskalaisesta ja
eurooppalaisesta kirjallisuudesta yleensä ja Saara teki kysymyksiä
toisensa perästä, Ennen kuin lopettivat, tuli pappi ylös ja naputti
ovelle.



XVII.


Jatkettiin vanhaa kesäelämää. Falk risteili metsät ja maat luonnoksia
tehden, väliin yksinään, useammiten Saara mukanaan, joka käytti
tilaisuutta hyväkseen tehden alituisia kysymyksiään, keskusteltiin
kirjallisuudesta ja Falk kertoi hänelle Ibsenistä, Lie'stä
Kielland'ista ja muista norjalaisista kirjailijoista, toisinaan
keskusteltiin rakkaudesta. Milloin taas matkustelivat saksalaisissa
kaupungeissa ja yli alppien Italiaan, milloin Parisissa ja Lontoossa;
toisinaan taas puhuivat uskonnosta, ja Saara muodosteli oikeita
katkismustutkistelemuksia eri opin pykäleistä. Hän tahtoi tietää mitä
maailman ihmiset niistä ajattelivat. Puhuivatpa työväen asemastakin,
työlakoista ja sosialisteista.

Näinä viikkoina oppi Saara enemmän kuin koko edellisessä elämässänsä
ja hän olikin kiitollinen oppilas. Eikä Falk kyllästynyt, sillä hän
oli hieman rakastunut Saaraan, kuten oli sanonutkin. Nyt herättyänsä
tulivat kasvonsa päivä päivältä henkisemmiksi, silmissä kuvastui usein
uinaileva, surumielinen ilmaus, joka Falkista teki hänet erinomaisen
miellyttäväksi. Sitäpaitsi oli hän kaunis nainen, sorja vartaloinen ja
kukoistavan ja terveen näköinen; Falk ei voinut kerrassaan sietää tuota
kalpeata, tunteellista kauneutta.

Saaran kuva oli valmiina. Nyt työskenteli hän erästä toista kuvaa,
jonka mallina Saara oli, ja joka toistaiseksi olisi suuri salaisuus.
Kangas oli aina peitettynä ja Saaran oli täytynyt luvata olin
kurkistelematta.

Papin kuva oli Falkille kauhistus. Se ei millään tahtonut onnistua; se
oli yhtä ikävä, kuin herra Abraham itsekin.

Kumminkin oli papin kuva se, jonka turvissa hän viipyi niin kauan. Hän
työskenteli hitaasti, sillä sen valmistuttua saisi hän lähteä matkaan.
Hän tekeytyy mahdollisimman miellyttäväksi, jopa oli osallisena
seurakunnan rakkausaterioillakin metsässä, missä puhuttiin paljon,
juotiin paljon kahvia, ja oli hyvin ikävää ja missä hurskaat naiset
utelijaina seurasivat papinrouvan pienintäkin liikettä maalarin
läsnäollessa. Falk huomasi kyllä, että heidän yhteiset metsäkulkunsa
olivat puheen alaisina. Siksi ei hän ollut Saaran huomaavinaankaan,
laski leikkiä eukkojen kanssa, niin että he unohtivat tekopyhyytensä
ja nauroivat makeasti. Hän oli oikein hauska mies ja vaikka olikin
maailman lapsi niin pitivät he hänestä sittenkin. Saara käsitti myöskin
juonen, eikä luonut silmäystäkään Falkin seurueesen. Kaikki päättyi
oivallisesti, akat hajaantuivat eri suunnille, ja he jatkoivat hauskaa
yhdyselämäänsä.

Eräänä päivänä tuli Falk alas ilosta loistavana.

-- Tänään olen loistavalla tuulella kuten näette, rouva Jensen,
arvatkaappa miksikä? -- sanoi hän -- Olen saanut oivan aiheen uuteen
alttaritauluun ja tehnyt siihen jo suunnitelmiakin.

-- Mieheni läsnäoloko teissä vaikuttaa niin kirkollisia ajatuksia? --
kysyi Saara.

-- Kyllä se on hän; se olisikin aate hänen kirkkonsa alttaritauluun,
vaikka ei sitä sinne koskaan ripustettaisi.

-- No minkälainen se on?

-- Se on salaisuus; kyllä saatte sen nähdä, mutta ensin kerron mitä
uusia aatteita te olette minussa herättäneet. Oikeastaan en ymmärrä,
kuinka vastaisuudessa tulen aikaan ilman teitä; teidän pitäisi aina
olla luonani maalatessani. Te olette minun innostuttava hengettäreni
nykyään.

-- Oh, elkää huolehtiko, herra Falk; teidänhän on niin helppo unohtaa,
-- sanoi Saara hieman katkerasti.

-- Nyt olette paha, rouva Jensen, -- sanoi Falk tarttuen
piirustussäiliöönsä. -- Katsokaappa! Mitä tämä, kuvaa!

Hän näytti hänelle säiliötä. Piirustus on värillinen. Se kuvasi nuorta
tyttöä, heinistössä. Hattu oli vieressä maassa, hiukset hajaallaan,
kuin Saaran sinä aamuna kylvettyänsä Falkin kohdatessaan. Hänellä
oli syli täynnä kukkia, Toinen käsi lepäsi polvella, toinen käsi oli
ojennettuna kukkaa taittaaksensa, joka, kumminkin jäi taittamatta. Joku
ajatus oli hänet häirinnyt ja hän istui tuijottaen avaruuteen, Saara
tunsi heti kuvansa, hänen hattunsa, hänen hiuksensa, hänen kasvonsa,
hänen kaipuunsa.

-- Tiedättekö miksi nimitän tämän taulun? -- kysyi Falk?

-- En.

-- Se on oleva "Nuoruus." Mutta kuinka onnistuu se suuremmassa muodossa
ilman mallia? Oikeastaan pitäisi teidän seurata minua Eurooppaan, rouva
Jensen.

Saara kävi totiseksi.

-- Elkää leikkikö sen asian kanssa, herra Falk, se vaan kiusaa minua.
-- Ja kyynelet nousivat silmiin.

-- Anteeksi! En tahtonut loukata teitä -- sanoi Falk.

-- Katsokaa tässä piirros N:o 2.

Sekin oli värillinen ja kuvasi kauniin koivumetsän rinnettä. Valkeain
runkojen lomiin paistoi aurinko ja kimalteli kuin kulta varjoissa.
Siellä oli yksinäistä ja hiljaista kuin kirkossa: Valkeat rungot
olivat kuin pilareita, jotka kannattivat vehreätä auringonvaloista
lakea. Kuinka syvältä metsää ulottuisi? Mitä salasi se helmassaan,
minne ei silmä tunkeutunut? Metsän rinteellä seisoi nuori nainen
keski-aikaisessa puvussa joka muistutti ratsastuspukua. Päässään oli
hänellä leveälierinen töyhtöhattu. Pieni villakoira hyppi häntä kohti
herättääksensä huomiota, mutta ei hän sitä huomannut.

Molemmilla käsillään kantoi hän leninkiään, vaan katse koetti
tunkeutua läpi metsän salaisuuden; suu oli puoliavoinna, pää
eteenpäin kumarruksissa, ikäänkuin hän kuulustelisi. Uskaltaisiko hän
yksinään suureen, ihanaan salaperäiseen metsään? Naisella oli Saaran
kasvonpiirteet.

-- Miksi aijotte kutsua tämän taulun? -- kysyi Saara.

-- Uskallankohan? -- vastasi Falk.

-- Voisitte sen myös nimittää "Kaipaukseksi", -- vastasi Saara
surullisesti. Hän ymmärsi tarkoituksen aivan hyvin.

-- Kas tässä suuri seurue, -- sanoi Falk selaillen edelleen. -- Tämän
nimitän "Rakkauden ateriaksi."

Saara pudotti kirjan ja purskahti nauruun. Ensimmäiseksi osui
silmänsä omaan mieheensä, joka täydessä touhussa kalvoi kanan säärtä.
Maahan metsän rinteelle oli levitetty pöytäliina, jolle oli asetettu
kaikenlaatuisia maukkaita ruokalajeja, kananpaistia, vehnäsiä ja
kahvia. Suuri kahvipannu riippui tulella haarukassa. Ensimmäinen
keitto oli jo pienemmässä pannussa josta Saaran äiti kaatui kuppeihin.
Ympärillä istui miehiä ja naisia syöden ja puhuen. Meidän edessään
laajeni aava meri; valkeat purjeet muistuttivat ilman rannalla
liiteleviä kalalokkeja. Suuri höyryalus mennä puhkui ohitse, mutta
seurue ei näkynyt välittävän muusta, kuin ruuasta. Falk itse rehenteli
akkaparvessa, jotka nauroivat voimainsa takaa. Meidän takanansa seisoi
Saara puuhun nojautuneena. Vartalo oli puoliksi seurueesen käännettynä,
vaan kasvot olivat oheen kääntyneet ja hän tuijotti kauas merelle.
Toisessa kädessä olevat kahvikupit olivat tykkänään unohtuneet,
kallistuneet ja sisältö valui maahan. Katse seurasi höyryalusta joka
mennä tuprutti vieraille maille, vieden muassaan joukon iloisia
ihmisiä. Ja tänne oli hän kiinnitetty syltyn, kahvin ja juorujen
kahleisiin, eikä koskaan vapautuisi!

-- Olette kuvanneet minut useampaan tauluunne -- sanoi Saara
surullisesti hymyillen, -- ja kumminkin aina samanlaisena.

-- Siksi samanlaisena, kunnes ehditte matkan perille, -- vastasi Falk.

-- Koska on se tapahtuva? -- kysyi Saara.

-- Oh, kerran se kyllä on tapahtuva! te olette nyt hyvällä alulla
vapauden tiellä, rouva Jensen. Mutta nyt pitää teidän nähdä
alttaritauluni aiheen, josta puhuin. Arvatkaappa mitä se kuvaa? Abraham
uhraa Iisakin. Kas tässä.

Falk käänteli muutamia lehtiä ja ojensi sitte kirjan Saaralle. Siinä
seisoi Abraham, mutta eihän se ollut Abraham, vaan hänen oma miehensä
itämaalaisessa puvussa. Ilmoittelevina olivat silmät luodut korkeuteen,
kuin odottaisi vielä merkkiä taivaasta, joka osoittaisi oliko työnsä
oikea tai väärä. Kädessä välähteli veitsi, jonka hän oli sysäävä uhrin
rintaan. Tämä käänsi puoleksi kysyvän, puoleksi rukoilevan katseensa
isään, joka ei tohtinut katsoa häneen. Mutta mitä tämä? Ei se ollut
Iisak... vaan Saara; Iisakilla oli hänen kasvonsa piirteet. Kuta
kauemmin hän sitä katsoi, sitä suuremmaksi tuli yhtäläisyys. Saara
katseli, kuin lumottuna kuvaa. Hänelle alkoi selvitä tarkoitus.

-- Näin tappaa tämä elämän katsantotapa -- Falk osoitti Abrahamia --
viattomuuden ja vapaamielisyyden ja uskoo silloin täyttävänsä Jumalan
tahdon.

-- Ja näin tappaa mieheni minut, -- sanoi Saara hiljaa. Se on julmaa,
ja kumminkin totta.

Hän antoi kirjan pudota lattialle ja meni ulos.



XVIII.


Kesä, herttaisuuksineen läheni loppuaan. Illat alkoivat käydä pimeiksi;
lehdet kellastuivat; viljapelloilta oli leikattu ja suuret vehnä- ja
ohrakykkäät törröttivät kentillä, kuin neekerikylät afrikalaisissa
kuvissa.

Syyskuussa piti Falkin palata Eurooppaan. Tosin hän oli saanut monta
aatetta täällä ja ollut ahkerakin, mutta kaikki ne olivat yksipuolisia;
kaikki koskivat samaa ainetta: Saaraa, hänen kehitystään, hänen
asemaansa näiden ihmisten parissa. Hän huomasi, että viipyminen täällä
olisi hänelle vahingoksi; hänen täytyi taas päästä ulos maailmaan,
toverien pariin.

Vihdoinkin valmistui papin kuva luonnollisessa suuruudessa.
Maalaustelineet olivat kannetut saliin saadakseen parempaa valoa,
siellä no seisoivat peitettyinä. Pastori ja Saara olivat molemmat
saapuvilla lausumassa arvosteluansa, kun Falk paljasti peitettä
taideteoksilta.

Ensin paljastettiin pastorin kuva. Herra Jumala kuinka se oli ikävä.
Siinä istui herra Abraham kaikessa arvokkaisuudessaan, ei pienelaisena
kotityrannina, vaan pappina, joka armosta jakeli siunausta rahvaalle
itseensätyytyväisenä ja suruttomana.

-- Erinomaisen hyvin onnistunut, -- sanoi pappi tyytyväisenä. -- Vai
mitä sanot, Saara?

-- Hyvin näköinen, -- vastasi Saara.

-- Jos pastorilla ei ole mitään asiaa vastaan, lahjoittaisin kernaasti
tämän taulun ripustettavaksi kirkkonne sakaristoon tai salinne
kaunistukseksi tänne, -- sanoi Falk. -- Minä otan siitä mitan ja
lähetän kehyksen Chicagosta.

-- Sangen ystävällisesti teiltä -- sanoi pappi kohteliaasti.

-- Ei muuta, kuin oikeus ja kohtuus teidän suuresta
vierasvaraisuudestanne pitkän täälläoloni aikana, -- vastasi Falk.

-- Mutta katsokaamme nyt toista. Pahoin pelkään pastorin ei olevan yhtä
tyytyväinen siihen.

Hän otti peitteen pois. Mitä nyt tuli näkyviin! Rehevä, tuuhea metsä,
kukkia ja kierroskasveja yleni puiden rungoille. Metsästä tunkeili
esiin nuori tyttö, iloisena ja vallattomana, veitikkamaisine silmineen
ja nauraen, jotta valkeat hampaat välähtelivät. Yläpuoli ruumista
vaan oli näkyvissä, alapuoli oli kukkien kätkössä. Hänellä oli vaan
paita yllään, joka oli solminut alas toiselta olkapäältä, jättäen sen
paljaaksi. Tuuhea tukka, joka valui ympärilleen oli täynnä kukkia;
kädessä, jota hän piti veitikkamaisesti kohotettuna uhkaavaan asentoon
oli nippu ohdakkeita ja keltaisia metsäkukkia.

Kasvot ikäänkuin ylenivät taulusta ja näyttivät sanovan: -- Otappas
minut, jos voit!

-- Suuri Jumala! -- huudahti pappi, unohtaen että tuonlainen huudahdus
oli luvatoin. -- Ette suinkaan tarkoita, että tämä olisi vaimoni kuva?

-- Riippuu siitä, kuinka asian otaksuu, herra pastori, -- vastasi Falk.
-- Taiteilijat tekevät usein malliensa kanssa oman mielensä mukaisesti.
Olen aikonut kutsua tätä: Metsäkeijukaiseksi.

-- Mutta sehän tarkoittaa syntiä ja hekumaa, joka viettelee ihmistä
nautintojen pyörteisiin. Muistan kerran lukeneeni senlaista
hartauskirjasta, -- sanoi pastori.

-- Niin kutsutte te sitä, -- sanoi maalari. -- Minä sanon sitä iloksi
ja elämänhaluksi. Velvollisuuksia ei hän ajattele, on hetken hauska
lapsi.

-- Mutta kuinka olette voinut vaimolleni luoda noin maailmallista
merkitystä? -- sanoi pappi ihmeissään.

-- Senlaiseksi olisi hän tullut maailman lasten joukossa, -- vastasi
Falk koomillisella vakavuudella.

-- Saara, kiitä Jumalaa, että hän on sinut pelastanut. En todellakaan
ymmärrä, mistä olette saaneet tänlaisen aiheen, herra Falk, sillä en
minä ole, Jumalalle kiitos, koskaan huomannut mitään ilkivaltaisuutta
Saarassa.

Ei Saara vastannut. Ei hän voinut irroittaa katsettaan taulusta,
Ehdottomasti muisti hän aamun, jolloin oli mellastanut heinikossa.

-- Tuo taulu ei minua miellytä -- jatkoi pappi. -- Teidän, joka kerran
kuvaatte alttaritauluja, ei pitäisi sekaantua näin maailmallisiin
aineisiin.

-- Eri ihmisillä on erilaiset mielipiteet, herra pastori. Tämä, joka
todella on vaimonne kuva, miellyttää teitä ehkä enemmän.

Falk otti sohvalta taulun, joka tähän asti oli ollut peitettynä ja
asetti sen telineille.

Siinä oli Saara ylevänä, loistavin silmin ja uhkamielinen hymyily
huulilla. Pappi katseli taulua ja pudisti päätään.

Ei tätäkään voi verrata... -- vaimoni kuvaan, herra Falk, -- sanoi hän
viimein. -- En oikein ymmärrä. Se on Saara ja ei ole Saara. Ääni on
Jaakopin ääni, mutta kädet ovat Eesaun kädet. En ymmärrä mistä on tämä
hymyily, nämät silmät. Minusta Saaran huomattavin piirre on juuri hänen
kainoutensa.

Saara hymyili. Joo, kyllä hän tunsi hänet.

-- Koko kuvassa on jotain maailmallista, ei sitä voi ripustaa kirkkoon,
-- jatkoi pastori.

-- Tyytyisin, jos se löytäisi paikan arkihuoneen seinällä, -- sanoi
Falk. -- En minäkään ole vallan tyytyväinen siihen, vaikka en samasta
syystä kuin te, vaan siksi, että vaimonne kasvoissa on niin monta
mahdollisuutta.

-- Sangen ystävällisesti teiltä -- vastasi pastori. -- Saara,
huomenna kutsumme vanhempasi tänne, kun taulut ovat ripustetut
vieretysten seinälle. Heitä ne varmaankin huvittavat. Sitten syömme
jäähyväispäivälliset, ylihuomennahan lähdette, herra Falk?

-- Joo ylihuomenna. Viivyn neljätoista päivää Chicagossa,
varmistaakseni muutamia tilauksia, sitten palaan Eurooppaan. Asuntoni
on "Palmer housessa". Jos pastori tai rouva pistäytyisi luokseni sinne,
olisin sangen kiitollinen.

-- Luuletteko hyötyneenne täällä oloajastanne? -- kysyi pappi.

-- Paljonkin, -- vastasi Falk. -- Ennen kaikkia olen oppinut tuntemaan
kaksi vieraanvaraista ihmistä. Hän kumarsi Abrahamille ja Saaralle.

-- Teeskentelijä -- kuiskasi Saara Falkille ohimennessään. -- Vaan
kiitos metsäkeijukaisesta, se oli komea se!

-- Vai piditte siitä. Varmaankin käsititte tarkoituksen, vai mitenkä?

-- Se oli... Saara. Ja hän, hän tuossa oppii kyllä tuntemaan että se on
näköinen.

Näin sanoen meni hän ulos.



XIX.


Siis kaksi päivää jälellä. Ja toinen niistäkin n.k. juhlapäivällisen
vuoksi kyökissä vietettävä. Ja nyt juuri, jolloin ei saisi
minuuttiakaan kadottaa, nyt kun hänellä oli satoja kysymyksiä vielä
vastauksetta. Ei hän saisi matkustaa: se oli mahdotointa kuinka
elää ilman häntä? Kaksi päivää! Saaran valloitti ennen tuntematoin,
kuumeinen, levottomuus. Ei hän kysynytkään sitä mitä oli yöllä
ajatellut. Se olikin yhdentekevää. Ei hän kumminkaan kaikkia ehtisi
kysellä. Jospa edelleenkin saisi katsella häntä maalatessaan katsella
iloisia, reippaita kasvoja leveälierisen olkihatun alla, katsella
hyväntahtoista hymyilyä ja ystävällisiä sinisilmiä! Kuinka onnellinen
sentään hän oli! Sai matkustaa... matkustaa... vapaana ja huoletonna...
ja elää yksistään taiteelleen!

Yksin jäisi hän tänne, unohtuisi. Vuoden kuluttua hän tuskin enää
ajatustakaan hänelle soisi, ehk'ei muistaisi nimeäkään. "Saara, ken
se on?... Joo, tosiaankin; pieni maalaiskaunotar, jonka kohtasin
jossakin Wisconsin seuduilla." -- Uudet tapaukset haimentaisivat vanhat
muistot, uusien naistuttavien kanssa olisi hän yhtä tuttavallinen,
kuin hänenkin. Mitä jäisi hänelle? Luututa, pyyhkiä lautasia,
neuloa, parsia, paikata ja olla miehelleen alamainen, kun hän joskus
armosta jakaisi hänelle tiedottomuutensa murenia, jatkaa orjuuttansa
ilottomuudeksi itselleen ja muille, kaivavan kaihon raatelemana, kunnes
hautaan vihdoin laskettaisi. Oliko tuo Jumalan määräämä kutsumus
hänelle, joka tunsi kuohuvia voimia povessaan?

Jos ei nyt olisi naimisessa, vaan vapaa, vapaa kuin ilman lintu ja hän,
hän rakastaisi häntä... saisi tulla hänen omakseen ja matkustaa hänen
kanssansa kautta maailman...

Saara peitti kasvot käsiinsä; tuo haaveilemansa onni huikaisi häntä.
Vaan miksi uneksikaan täällä mahdottomuuksia?

-- Miksi niin hiljainen ja murheellinen, rouva Jensen? -- kysyi Falk.

Saaralle tuli kyynelet silmiin. Se tapahtui viimepäivinä aina Falkin
kanssa puhuessaan.

-- Tuntuu niin ikävältä, kun te lähdette, -- sanoi hän hiljaa. -- Jään
niin yksin.

Falk ojensi hänelle kätensä katsoen häneen lempeästi. Hänkin tuli
surumieliseksi jäähyväisiä aatellessaan. --

Päivälliset olivat päättyneet. Alusta loppuun asti olivat ne
kiusanneet Saaraa. Falk oli ollut vanhoilla erinomaisen kohtelias ja
kertonut matkoistaan. Matka-arkku oli pakattuna, maalaustelineetkin
sisäänpantuina, hevonen, joka veisi hänet asemalle oli valjaissa, ei
siis muutu jälellä, kuin jäähyväiset.

Saara ei voinut istua salissa. Falk oli häntä karttanut koko päivän.
Saara kiiruhti ylös vieraskammariin, hänen huoneesensa, missä
olivat viettäneet niin monta hauskaa hetkeä yksissä. Hän istui
vuoteenreunalle, pani kädet silmille ja purskahti itkuun. Hän kuuli
hänen tulevan käytävässä. Hän nousi, pyyhki silmänsä ja asettui ikkunan
ääreen. Falk tuli hiljaa sisälle.

-- Hyvästi Saara, -- sanoi hän ja astui hänen luoksensa.

Saara loi häneen selittämättömän katseen.

-- Saara! -- huudahti hän ja levitti sylinsä. Saara heittäytyi hänen
rinnalleen ja itki kuin tyyntymätöin lapsi. Falk suuteli häntä kerran,
kaksi; tempaisi itsensä irti ja riensi alas. Saara heittäytyi vuoteella
nyyhkyttäen. Hän kuuli hänen hyvästelevän miestään, kuuli kuinka tämä
kysyi Saaraa, hän vastasi hänen voineen pahoin ja menneen ylös. Sitten
kuului pyörien ratina, piiskanlyönti ja kaikki vaikeni. Hän syöksyi
ikkunaan. Ei näkynyt enää mitään -- ei mitään. Miehensä tulla vaaputti
käytävässä.

-- Olisi sinun pitänyt kohteliaisuudesta sanoa vieraallemme
jäähyväiset, -- sanoi hän, mutta vaikeni nähtyänsä Saaran itkeentyneet
silmät.

-- Olin vähän pahoinvoipa ja tulin tänne siivotakseni hänen jälkeensä.
Nyt olen virkeämpi, -- sanoi Saara, järjestäen jotain pikku esineitä ja
heitti kuihtuneet ruusut ulos ikkunasta.

Pastori katsoi häntä tutkivasti ja lähti.

Kuinka hiljaista oli äkkiä tullut, huoneet olivat kuin tyhjinä.
Seinäkellon surullinen naputus vaan häiritsi hiljaisuutta. Ei hän
ollut sitä huomannutkaan pitkiin aikoihin. Tuolla ulkona vartosivat
ruusupensaat häntä. Viimeaikoina oli hän ne unohtanut, poiminut vaan
uusia ruusuja hänen huoneesensa, kun vanhat lakastuivat. Kammarissaan
istui miehensä ja kirjoitti saarnaa, jonka taas lukisi hänelle
lauvantaina. Oliko siis kaikki vaan unta? Olihan tämä sittenkin hänen
kotinsa. Tämä lohdutti sydäntä. Hyvä, että kaikki oli ohitse, kun ei
kerran voinut toisin olla.



XX.


Yöllä makasi Saara valveella ja mietti. Kaikki kuulemansa ja kokemansa
leijailivat edessään. Oliko nyt kaikki unohtuva, voitettava ja
hävitettävä? Mitä muuta olisi valittavissa? Jos hän uhkamielisenä
nousisi sortajiansa vastaan, mistään välittämättä, katkoisi kaikki
siteet, puhuisi suoraa kieltä? Mitä siitä seuraisi? Hän sysättäisi pois
seurakunnasta, tekisi miehensä ja isänsä ja monen muun onnettomaksi,
tekisi seurakuntansa, pilkan alaiseksi, kailottaisi ystävänsä, kotinsa
ja tulevaisuuden toivon. Ei, ei se kelpaa. -- Tuuditteleidako jälleen
unelmiin? -- Mitä seurauksia siitä olisi? Elämä vaatisi työtä, ei
unelmia. Olihan hänellä Falkin antama kirja. Ja toisia oli hän luvannut
lähettää Chicagosta, räätälin osoitteella poistaaksensa epäilyksiä.
Mutta olivathan kirjat sittenkin huonoja sijaisia elämänhaluiselle
ihmiselle; oli kumminkin inhimillisyyden kurjuus viehättävä, ja
sitäpaitsi olihan se lahja häneltä.

Saara vaipui syvemmälle unelmiinsa. Vaikka ahkeroitsikin uudestaan
innostuaksensa talouteen, ei se tahtonut onnistua. Tuntui niin hirveän
raskaalta. Pahinta oli vastenmielisyys, jota hän tunsi mieheensä. --

-- Yhdys-elämä, missä ei rakkaus ole yhdys-siteenä, on epäsiveellistä,
oli Falk sanonut. Ja kumminkin jatkoi hän tätä elämää.

Miehensä kummasteli hänen muuttumistaan. Hän kulki kuin varjo sanaa
puhumatta. Vastasi vaan siihen ollessaan pakoitettuna. Iltasin tapasi
hän istua vierashuoneen eteisellä parvekkeella. Siellä tuijotti hän
lännen taivaalle, vaipuen muistoihinsa ja unelmiinsa. Kuinka vapaina
uiskentelivat valkeat pilvenhattarat taivaslaella! Niin, ne saivat
matkustaa, saivat nähdä Egyptin pyramiidit ja Kreikan rauniot, Italian
kirkot tornineen, kupooleineen. Pian lähtisi Falk'kin pitkälle
matkalleen. Oi jos saisi häntä seurata! Oliko se siis kerrassaan
mahdotointa? Hän oli syleillyt, suudellut, häntä ja kuiskannut hänen
nimensä niin hellästi. Rakastaisiko hän häntä? Ei hän sitä tietänyt,
vaan uskoi kumminkin... Kyllä hän sittenkin rakasti, mutta oli niin
arka, niin tunnollinen, ei sanonut sitä siksi että hän oli naimisessa.
Olihan hän sanonut Saaraa innostuttavaksi hengettärekseen, sanonut,
että oli rakastunut häneen! -- Nainen kuuluu ainoastaan sille jota
rakastaa, oli ranskalainen filosoofi sanonut. Eikö Saara sitte
rakastanut häntä. Niin rajattomasti, sen tunsi hän nyt. Mikä estäisi
häntä kuulumasta hänelle? Jos jättäisi kaikki, matkustaisi hänen
luoksensa? Noudattaisi Pekan esimerkkiä, pakenisi. Siihen en teitä
kehottaisi, rouva Jensen, oli hän sanonut. Sanoisiko hän vieläkin niin.
häntä suudeltuaan! Pekka oli osoittanut tien. Täytyi olla rohkeutta,
päättäväisyyttä katkoessaan kaikki vanhat siteet, alkaa uutta elämää
tai tehdä henkinen itsemurha. Täällä hän vähitellen kovettuisi, tai
piinaantuisi kuoliaaksi, hän tiesi sen nyt. Oh, hänen täytyi päästä
ulos, ulos avaraan maailmaan! Missä, olisi eloa, ja rakkautta; missä
elämä saisi tarkoituksen. Jos matkustaisi hänen luoksensa? Hän oli
vielä Chicagossa; viipyisi siellä neljätoista päivää oli hän sanonut.
Osoitteensa oli: "Palmer house." Voi, mitä aattelikaan hän! Tekisikö
senlaisen surun vanhemmilleen ja miehelleen! -- Mutta onhan kukin
itseään lähinnä. Siksi piti tulla, miksi Jumala oli aikonut.

-- Saara, Saara -- kuului alhaalta -- Tule pian alas, tuo laastaria
Maleinelle, hän on vahingoittanut jalkansa.

Laastaria! Maleine! Huumaantuneena hoiperteli hän alas käytävää.
Todellisuus kutsui häntä.

Tehtäväsi kutsuvat sinua Saara! Todellisuus ei petä, kuten unet.
Tule takaisin työhösi ja turvaa raamattuun kuten ennenkin; anna sen
tyynnyttää ja masentaa aaltoilevaa mieltäsi. Itsensä kieltäymys
tuottaa, onnea. Katso isääsi! Tyytyväisenä elää hän pienessä
maailmassaan, ei kaipaa mitään, ja kumminkin on hänkin rakastanut
toista, rakastaa häntä vieläkin. Kieltäydy samoin kuin hän, niin tulet
ehkä onnelliseksi! -- Oh, onhan hän koittanut. Hän istautui lukemaan
raamattua, vaan korvissa suhisi ja halu matkustaa, matkustaa esiintyi
kaksinkerroin viettelevänä. Mitä välittäisi hän valheista ja juoruista!
Hän menisi pois, eikä koskaan palaisi. Hän nousi tuolilta, nojasi
päätään taaksepäin, sulki silmänsä ja ojensi käsivartensa.

-- Tuomas! -- kuiskasi hän -- ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!

Oliko tämä rakkautta'? Ei hän ollut koskaan sitä tuntenut, ei
koskaan luullut tulevansakaan tuntemaan. Oliko tämä rakkautta, tämä
kuohuva tunne, väliin hehkuvan lämmittävä, väliin jäätä kylmempi,
joka hyrskyi kuin meri, syvyyteensä upottaen velvollisuudentunteen
ja itsekieltäymyksen? Oliko se rakkautta, joka täytti sielun
kuin sulaavilla sävelillä, joka toiveille teki vaan yhden ainoan
täyttymyksen: olla hänen luonansa, saada seurata häntä? Oliko se
rakkaus, tuo keijukainen, joka iltasin istui vuoteen viereen kuiskien
ihanimpia sanoja ja näyttäen suloisimpia näkyjä, kunnes pää vaipui
patjoille ja onnellinen hymyily huulilla nukkui herätäksensä aamulla
uusiin unelmiin, uuteen kaihoon? Oliko rakkautta tuo voima, joka muutti
ihmisen unissa kävijäksi, niin että kaikki muu oli yhtäkaikkista, vaan
-- unelmat jäivät? Ei Saara sitä tietänyt, hän tiesi vaan olevansa
näkymättömän voiman kahleissa, joita ei voinut vastustaa. --

Saara seisoi kyökissä. Tavallisuuden mukaan oli hänellä vihkonen,
"inhimillisyyden kurjuutta" taskussaan, nytkin hän luki sitä, vaikka
osasi sen jotensakin ulkoa. Hän vartosi sopan kiehumista. Oli niin
vaipunut lukemiseensa, ettei kuullut miehensä tuloa.

Abraham katsoi hämmästyneenä häneen ja kävi lähemmäs.

-- Mikä kirja se on? -- kysyi hän, ottaen sen pitemmittä mutkitta
Saaran kädestä.

Saara säikähtyi ja punehtui.

-- Eräs kirja, jonka Falk on unohtanut tänne, -- sanoi hän.

-- Mutta sehän on romaani, -- sanoi Abraham.

-- Ehkä kyllä.

-- Ja muitta mutkitta alat sinä lukea senlaista kirjaa? Etkö tiedä,
että tuonlaiset kirjat turmelevat nuorisoa, herättäen paheita ja
epäsiveellisyyttä? Etkö tiedä, että ne ovat perkeleen aseita? Sinä
hämmästytät minua, Saara.

Ei Saara vastannut.

-- Tämän kysymyksen ratkaisemme pian, -- sanoi pappi, aukaisi
uuninpellin ja heitti kirjan tuleen.

Saara kirkasi, syöksyi uunille, tahtoen paljain käsin temmata aarteensa
tulesta, mutta pastori tarttui häneen ja pidätti siitä.

-- En todellakaan ymmärrä sinua, Saara, oletko mieletön?

-- Päästä minut! -- huusi Saara, tultasäihkyvin silmin -- Päästä minut,
etkö kuule!... Oh Jumalani se palaa... palaa!

Hän kaatui pyörtyneenä lattialle.

Samana iltapäivänä istui Abraham huolekkaan näköisenä appelassa.

-- Rakkaani, -- sanoi hän, -- olen suuresti levotoin Saaran suhteen. Ei
hän ole ollenkaan tapaisensa viime aikoina. Hän kalpenee, laihtuu ja
kulkee kuin unissa. Ei syö, on hermostunut ja ärtyinen, jotta tuskin
uskaltaa hänelle puhua. Tänään hämmästytti hän minua lukemalla erästä
tuon maalarin jättämää romaania. Luulen, ettei hänen olonsa täällä
vaikuttanut hyvää. Saaraan. Luulen, että hän kauniine sanoineen oli
suuresti maailmallismielinen.

Abraham oli hyvin huolissaan tätä puhuessaan.

Appi istui hetkisen hiljaa imien piippuaan. Sitten leveni hymyily
kasvoille.

-- Ei se taida olla niin vaarallista -- senlaista tapahtuu usein siinä
tilassa.

Kummastuneena katsoi Abraham appea. Sitten loi hän katseen anoppiin,
jonka oli nähtävästi vaikea pysyä vakavana.

Häntä, vaivaa pahoinvointi ja pyörrytys? -- kysyi hän.

-- Pyörrytys? -- Niin hän pyörtyi tänään.

Nämät nyökkäsivät toisilleen; selvät merkit! Abraham tuijotti
vanhuksiin ymmärtämättä. Mutta, äkkiä selkeni kaikki. Päivänpaisteinen
hymyily leveni kasvuille ja kysyväisenä katsoi hän toisesta toiseen.

-- Luuletteko todellakin? -- sanoi hän -- Iisakki, -- poika?

He nyökkäsivät. Abraham tarttui ilosta loistavana hattuunsa ja syöksyi
ulos. Eteisessä kohtasi hän Saaran.

-- Saara! -- huudahti hän häntä syleillen. -- Anna minulle anteeksi, en
voinut aavistaa, mutta nyt ymmärrän kaikki. Jumala sinua siunatkoon!

Oliko mies tullut hupsuksi? Tuolla hän syöksyi kamariinsa sen enempää
sanomatta.

Ja hän, joka juuri oli päättänyt ettei enää viipyisi täällä päivääkään!
Hän ymmärsi kaikki... Mitä hän ymmärsi. Ei suinkaan hän ymmärtänyt
Saaran rakastavan toista.

Ei suinkaan hän siitä niin riemastuisi, ei suinkaan sen vuoksi toivoisi
Jumalan siunausta?

Pappi oli tästä lähen aina hymyhuulin. Oli huomaavaisempi Saaralle ja
koetti hyväilläkin häntä. Tuskin voi Saara sitä sietää. Veri kuohui ja
hän oli hävystä tukehtua Abrahamin syleillessä häntä. Jos uskaltaisi
lyödä, taistella vastaan! Abraham teki salaisia viittauksia siihen
armoon, joka oli heidän osaksensa tullut. Mitä hän tällä tarkoitti?

Pian selkeni tämä Saaralle. Oli sunnuntai. Kirkko oli äärilleen väkeä;
isä ja äitikin olivat. Täytyi Saarankin olla, vaikka se häntä kiusasi.
Kuinka kernaasti hän olisikin halunnut olla ennen metsässä ja pitää
jumalanpalvelusta muistoissaan! Virret olivat veisatut, yksitoikkoinen
saarna loppunut, jossa oli tehty hyökkäys maailmallisia kirjallisuutta
vastaan, varoitus sanomalehtien lukemiseen, sekä aikakauskirjojen ja
romaanien. Sitte seurasi kamalia kertomuksia ihmisistä, jotka romaaneja
lukemalla, olivat tulleet ryöväreiksi ja kehoitus lampaille seuraamaan
vanhaa, koeteltua raamattua, mistä löytäisivät ravintoa sieluillensa.

Viha kuohui Saarassa, hän tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun, mutta
hänen täytyi kestää loppuun asti.

Pastori oli nyt tullut yleisiin esirukouksiin.

-- Ja nyt, rakkaat sanankuulijani pyydän teidän rukouksiinne yhdistää
omani siitä siunatusta tilasta, jossa vaimoni nykyään on!

Ei Saara kuullut muuta. Hän nousi äkkiä ja meni pois kirkosta.
Koko seurakunta katsoi häneen. Varmaankin oli raukka tullut
pahoinvointiseksi, sehän seurasi sitä tilaa.

Kirkosta ulos päästyään, juoksi hän kotiin päin. Ei, nyt oli menty ylen
pitkälle. Tämä nöyrrytys olisi viimeinen. Nyt oli hän sen päättänyt.
Nyt hän matkustaisi, seuratkoon sitte mitä tahansa. Lapsi!... Hänen
lapsensa!... Se ajatus kauhistutti häntä. Ei hän enää voinut jäädä
hänen luoksensa.

Hän riensi huoneesensa, tunki tarpeellisimpia kapinoita vaatepussiin.
Sitten meni hän miehensä huoneesen, aukasi rahalaatikon ja otti
mitä luuli tarvitsevansa. Ne hän lähettäisi takaisin Chicagosta.
Sai käsiinsä palan paperia, kirjoitti muutaman rivin ja pani sen
kirjoituspöydälle. Kahden tunnin kuluttua lähtisi juna. Vaatepussin hän
kyllä voisi kantaa. Kaikki oli valmiina, vaatelaukku tuolilla, kun hän
kuuli jonkun tulevan. Se oli miehensä, joka tuli kirkosta. Hän levitti
sylinsä ja hymyili hänelle.

-- No, Saaraseni, mitä pidit salaisuutemme julkaisemisesta? Nyt voimme
paremmin keskenämmekin puhua tulevaisuuden toiveista.

Hän tahtoi syleillä Saaraa, mutta mahtui huomatessaan hänen villin ja
uhkaavan näkönsä. Säkenöivin silmin seisoi hän siinä, käsi ojennettuna
lyöntiin.

-- Elä lähesty, taikka lyön -- huusi hän.

Mykkänä tuijotti pappi häneen.

-- Sinä ulkokullattu konna! -- huusi hän voimatta kauemmin hillitä
itseänsä. -- Luuletko omistavasi minut, luuletko voivasi menetellä
kanssani mielesi mukaisesti, siksi että ostit minut vanhemmiltani,
vielä ollessani lapsi? Vielä et ole tukahuttanut tykkänään omaa
tahtoani. Minä vihaan sinua ja jos tahdot palvelijattaren, voit etsiä
uuden...

Pappi katsoi häneen. Tarttui hattuunsa ja syöksyi ulos, salpaten oven
ulkoapäin. Hän juoksi kylän läpi, kerrassaan unohtaen oman arvonsa.
Niin, luonnollisesti kiiruhti hän nyt Saaran vanhemmille kertomaan,
että hän oli tullut mielenvikaan ja viemään heitä sinne. Ei hän yksin
voinut häntä hillitä.

Nyt se siis oli tehtävä, nyt tai ei koskaan.

Hän tarttui vaatesäkkiin, otti hattunsa ja suuren huivin käsivarrelleen
ja katsoi vielä kerran ympärilleen.

-- Hyvästi orjuus! Hyvästi nöyrrytys! Nyt lähden valoon ja vapauteen!

Abraham oli erehtynyt luullossansa salpata häntä. Hän aukasi ikkunan
ja hyppäsi ulos. Ruusupensastossa piti hänen vielä kerran käydä. Hän
suuteli ruusujaan.

-- Hyvästi ainoat ystäväni! Elkää unohtako Saaraa!

Taittoi niistä muutamia ja pisti rintaansa, kiiruhtaen pois,
vaatelaukku kädessä. Tie asemalle vei metsän kautta, missä sunnuntaisin
ei ihmisiä liikkunut. --

Reservijoukko papin kanssa saapui paikalle heti senjälkeen
säikähtyneinä ja hengästyneinä. He menivät saliin, kyökkiin, etsivät
joka huoneesta, ei Saaraa näkynyt. He hakivat ullakkokamaristakin; ei
hän ollut sielläkään. He huomasivat avonaisen ikkunan, hän oli hypännyt
siitä ulos. Herra Jumala! Ei hän vaan mielenviassaan liene tehnyt
jotain kauheata? Etsittiin puutarhasta, lammikolta ja metsästä. Vihdoin
löysi pappi sattumalta kirjelipun pöydältään. Se kuului:

    "Hyvästi! Et näe minua enää koskaan. En voi elää täällä. Elä
    etsi minua, se olisi turhaa vaivaa. Jos löytäisittekin minut, en
    tulisi takaisin. Pidä minut kuolleena! Tervehdä isää ja pyydä
    hänen antamaan anteeksi minulle.

                                                      Saara".

Pastori vaipui tuolille, kirje kädessään. Vanha isä seisoi vieressä,
kalpeana ja vapisevana. Suun seutuvilla värähteli, hänen kuiskatessaan:

Oi, Herra, armahda meitä kaikkia!



XXI.


Saara istui rautatievaunussa ja lähestyi Chicagoa. Nyt oli hän
hetkiseksi varma takaa-ajavilta, jos eivät vaan saisi tietää minne
hän oli lähtenyt ja sähkösanoman kautta estäisivät häntä eteenpäin
pääsemästä. Nyt oli hän siis valinnut ja katkaissut kaikki siteet.
Hän tuntui väsyneeltä, kuin pitkiin sairauden jälkeen ja hän nautti
istuessaan hiljaa vaunussa. Ei hän voinut ajatella selvään: korvissa
suhisi ja hän ummisti silmänsä nojautuen vaunun ikkunaan. Oli
jonkinlaista lepoa, näin tahdottomasti rientää vaan edelleen. Illalla
saapui hän Chicagoon, otti issikan ja käski ajurin ajaa Palmer houseen.
Nyt vasta alkoi sydän tykyttää. Oh, jos vaan tuo yhtymys olisi ohitse!
Ei suinkaan hän ollut muuttanut päätöstään ja matkustanut?

Vaunut pysähtyivät ravintolan edustalle. Hän maksoi kuskille ja meni
sisään vaate laukkuineen. Ei hän katsonut oikealle ei vasemmalle
herroihin, joita istui eteisessä poltellen ja keskustellen, vaan riensi
suoraan ovenvartijan luo kysyen, asuiko herra Tuomas Falk täällä.
Kyllä hän asui täällä, vaan ei ollut kotona; tulisi noin kymmenen
ajoissa.

-- Tahdotteko viedä minut hänen huoneesensa? Olen sukulainen hänelle ja
olen tullut äkkiä häntä hämmästyttääkseni. Elkää sanoko hänelle mitään
tulostani, -- sanoi Saara hätäisesti huonolla englannin kielellä.

Ovenvartija hymyili.

-- Jääkö neiti tänne yöksi? Asetammeko teille huoneen kuntoon?

-- En voi määrätä mitään, ennen kuin olen tavannut herra Falkia.

Ovenvartija soitti palvelijaa.

-- Vie neiti herra Falkin huoneesen. Tässä on avain.

Palvelija otti Saaran laukun, pyysi hänet istumaan nostokoneesen, itse
meni hän portaita.

Noustiin ylöspäin. Tuossa seisoi palvelija jo varroten. Hän aukasi oven
suureen, kauniisen huoneesen, sytytti kaasulamput, kysyen jos neiti
halusi muuta ja lukitsi oven jälessään.

Saara oli yksinään. Jumalalle kiitos, yksinään hänen huoneessaan. Hän
vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. Hän rukoili Jumalan suojelusta
ja voimaa päätöksessään. Senjälkeen tuntui tyyneeneemmältä, melkein
iloiselta. Hän kulki huoneessa sinne tänne, katseli pikku-esineitä
pöydällä, otti käteensä, ja katseli niitä. Siinä oli pukuun kuuluvaa,
kirjoitusesineitä, luonnoksia ja kirjeitä. Hän katseli kaikkia
jonkinlaisella uteliaisuudella, useampia tunsi hän ennaltaan. Hän
tuijotti kadulle, missä sähkövalo loisti, valaisten ihmislaumoja,
jotka vaelsivat siellä, kuin ilmipäivällä. Mikä levottomuus
suurissa kaupungeissa! Kuinka häntä pelottaisi vaeltaa yksin tuolla
ihmispaljoudessa! Jumalan kiitos, hänellä, oli ystävä, ei hän ollut
vielä matkustanut! Tuntui levollisemmalta. Hyvä että hän odottaessaan
ehti koota ajatuksiansa. Vait! Nyt kulkee joku eteisessä. Tartutaan
oveen, se on hän. Saara seisoi vaatesäiliöön nojautuen, valo lankesi
suoraan kasvoille. Hän tarttui molemmin käsin säiliön syrjään
ja hengitti syvään. Hän oli kalpea ja ponnisti kaikki voimansa
kestääksensä pyörtymättä. Falk seisahtui ovelle, kuin aaveita näkevä.

-- Tässä olen, Tuomas; nyt tulen luoksesi, -- sanoi Saara hiljaa,
lähestyen häntä.

-- Herra Jumala, rouva Jensen; mitä tämä merkitsee? -- huudahti Falk.

Hän kutsui häntä rouva Jenseniksi, ei levittänyt käsivarsiaan häntä
syleilläkseen. Saara pysähtyi ja Falk sulki hiljaa oven.

-- En minä kestänyt enää kotona. Minun täytyi, joko kuolla tai
matkustaa, ja minä matkustin.

-- Minne matkustatte?

-- Sinne minne tekin. Seuraan teitä; minä rakastan teitä, -- vastasi
Saara lapsellisella avonaisuudella.

Falk kuunteli tätä tunnustusta kummastuksissaan. Näin pitkällekö hänen
houkuttelevat puheensa olivat Saaran vieneet? Hän tarttui häntä käsistä.

-- Saara rakas, istukaa niin puhumme rehellisesti ja avonaisesti
toisillemme. Te olette ottaneet vaarallisen askeleen, tulette sitä
katumaan. Muistakaa olevanne naimisessa!

-- Nainen kuuluu yksistään, sille, jota hän rakastaa, niin opetitte
minulle, -- vastasi Saara. -- Olen uskonut teitä kaikessa.

-- Mutta sittenkään ei sovi, rouva Jensen, näin uhrata mainettansa,
tulevaisuutta ja kaikkea. Pitää ottaa olosuhteitakin huomioon.

Tuntui kuin olisi hän rutistanut Saaran sydäntä tulikuumilla pihdeillä.

-- Ette sanoneet niin meillä ollessanne, -- vastasi hän katkerasti. --
Merkitseekö se, ettette huoli minusta mukaanne?

-- Rakas rouva Jensen, kyllä kait sen ymmärrätte. Kuinka rohkenisin
menetellä niin? Molempien mainehan siitä kärsisi. Enhän rohkene
pahentaa teidän...

-- Ihmiset ovat siis yhtä pienenlaisia, yhtä moitteenhaluisia täällä
kuin sielläkin, -- vastasi Saara. -- Mitä aijotte tehdä minulle? --
kysyi hän hetkisen kuluttua.

-- Tilaan teille huoneen täksi yöksi -- sanoi Falk -- ja
mielenliikutuksen tyynnyttyä, tarkoin asiaa punnittuanne seuraan teitä
takaisin kotiinne, jos suvaitsette. Ajatelkaa, kuinka miehenne ja
isänne teitä surevat.

Katkera hymyily vetäytyi suun seutuville.

-- Te olette äkkiä tullut hyvin, huolelliseksi mieheni suhteen, --
sanoi hän. -- Ettekö ymmärrä, että te olette tehneet kotoni minulle
mahdottomaksi? Ettekö ymmärrä, että minä vihaan niitä ihmisiä.

-- Kuinka syvään onnettomuuteen olette heittäytynyt! -- huudahti Falk
melkein mielettömänä. Tänlaisessa asemassa ei hän ollut ikinä ollut.

-- Mitä tarkoititte minua suudellessanne jäähyväisaamuna? -- kysyi
Saara läpitunkevin katsein.

-- Tarkoitin... oh, mitä tarkoitetaan senlaisena hetkenä?... Te olitte
ihastuttava... minä olen todellakin mieltynyt teihin...

-- Ja samalla tapaa suutelette toista huomenna, ja kolmatta
ylihuomenna. Te rakastatte minua samoin kuin jokaista tapaamaanne
naista. Hyi!

Saara syöksyi tuolilta ja asettautui hänen eteensä säihkyvin silmin.

-- Te olette valehtelija! -- huudahti hän -- petturi, ilkeä konna!
Tästä hetkestä halveksin teitä! Oi taivaan Jumala! mitä on minusta
tuleva?

Hän nosti kätensä korkeuteen. Tarttui hattuunsa ja matkalaukkuunsa ja
riensi ulos ovesta.

Falk syöksyi ylös istuimeltaan -- Saara. Saara! Jumalan tähden! --
huusi hän.

Hän tempasi liattunsa, etsi takkiansa. Missä se olikaan? Tuolla... Hän
riensi ulos Saaran jäljessä. Tuli kadulle; katsoi yhtäälle, katsoi
toisaalle. Ei nähnyt Saaraa. Hän juoksi yhtäälle, kysyi vastaan
tulevalta poliisilta oliko hän tavannut sen ja sen näköistä tyttöä;
sitten meni hän poikkikadulle, tuli takaisin toista, vaan ei nähnyt
jälkeäkään Saarasta. Hän oli kuin uponnut suuren kaupungin pyörteesen.
Raskain sydämmin kulki Falk kotiin. Oli mahdotointa nukkua. Hän otti
esille paperia ja kirjoitti Saaran isälle, selvittäen kaikki, se
ikäänkuin rauhoitti omaatuntoa.

Heti meni taas kadulle, kulkien yhtä ylös, toista alas, etsien ja
kysellen. Vihdoin istui hän ikkunansa ääreen ja tuijotti katulyhtyä,
hetkisen kuluttua taas lähteäksensä ulos rauhattomaan kulkuun öiselle
kadulle.



XXII.


Saara juoksi katua ylös, toista alas, tietämättä minne joutuisi. Hän
juoksisi siksi, kunnes väsyneenä vaipuisi maahan, siitä kai joku hänen
löytäisi, Falk oli hänet pettänyt. Valhetta ja petosta olivat hänen
kertomuksensa tuosta ihanasta maailmasta. Voi! isällä oli sittenkin
ollut oikein; vaan paheita kuohui maailmassa; paras oli sittenkin
vetäytyä sieltä pois ja piiloutua, vanhojen munkkien lailla erämaahan
kirjoinensa ja raamattuinensa.

Hän oli väsynyt ja hengästynyt; täytyi hiljentää vauhtia. Ihmiset
kääntyivät hänen jälkeensä katselemaan nuorta tyttöä, joka vaatelaukku
kädessä juoksi katua kuin mielipuoli. "Joku maalainen, joka seuraavassa
kulmassa on keksinyt setänsä tai tätinsä" -- sanoivat he hymyillen.

Saara oli tullut muutamalle pimeälle syrjäkadulle, jossa liike jo
oli tauonnut. Häntä peloitti. Jos hyökkäisivät hänen päällensä, jos
ryöstäisivät ainoat rahat taskusta! Katulyhdytkin olivat harventuneet,
ei siellä, ollut sähköä. Muutaman kapakan ikkunoista vaan loisti tuli.
Mistä etsiä suojaa? Näin ei hän jaksaisi koko yötä.

Äkkiä näki hän kolme miestä tulla hoipertavan kapakasta. Ei ketään
muuta ihmistä näkynyt. Silmänräpäyksessä oli hän yli kadun, mutta ne
olivat jo huomanneet hänet ja kiiruhtivat jälessä. Oli sydänyö, yhtään
poliisia ei ollut lähiseudulla.

-- Onkos neitsyt näin myöhään kävelyllä? -- sanoi yksi niistä ja tuli
lähemmäs.

Saara pakeni lyhtytolpan turviin. Miehet seurasivat.

Epätoivoisena katseli Saara ympärilleen. Eikö mistään tulisi
pelastusta? Lyhdyn valo lankesi erääseen miehistä.

-- Pekka! -- huudahti Saara, syöksyi hänen luoksensa, tarttuen häntä
käsivarresta.

-- Pelasta minut! Pelasta minut!

Pekka seisoi kuin kivettyneenä. Äkkiä unohti hän juopumuksensa. Toiset
kaksi alkoivat räyhätä.

-- Onko se vanha henttu maalta, Pekka? -- kysyivät he norjaksi.

Jumalan kiitos, olivathan ne norjalaisia. Saaran pelko alkoi haihtua.

-- Vie minut jonnekin, -- minne tahansa -- kuiskasi hän.

Pekka puhui tovereilleen, jotka heti lähtivät matkoihinsa ja Pekka ja
Saara jäivät yksin kadulle.

-- Pekka, Pekka, en ole milloinkaan niin iloinnut näkemisestäsi kuin
tänään! Olethan uskollinen ystäväni, eikö totta?

Kaikki pyöri Pekan päässä.

-- Kuinka Jumalan nimessä --

-- Kerron sinulle kaikki, jahka pääsemme suojaan, -- sanoi Saara
tarttuen Pekan käsivarteen.

-- Asuntoni ei ole kaukana, -- sanoi Pekka. -- Eihän se ole sopiva
paikka sinulle, mutta voithan hetkisen siellä levähtää.

He poikkesivat vanhaan puurakennukseen. Väri oli ilman purema ja
rakennus rapistunut. Eteisestä löyhkäsi kummallinen ummehtunut ilma. Se
oli toista, kuin hänen oma pieni talonsa ruusupensaineen.

-- Niin, ei täällä ole juuri hienoa, mutta meikäläisillä ei ole varaa
parempiin asuntoihin, -- sanoi Pekka.

Hän aukaisi oven, veti tulta ja sytytti lampun pienellä
maalaamattomalla puupöydällä. Saara katseli ympärilleen: kalkitut
seinät, täynnä hämähäkin verkkoa ja nimikirjoituksia, tilaa tuskin
pienelle vuoteelle, pesukaapille ja pienelle pöydälle ikkunan edessä,
joka antautui takapihalle. Häntä kauhistutti elämä tänlaisessa
asunnossa.

-- Me olemme työssä kaiken päivää, täällä kyllä kuluu yö, -- sanoi
Pekka, Hän arvasi Saaran ajatukset, -- Mutta sinähän olet kelpolailla
kasvanut ja kaunistunut. Ja sinusta kun on tullut papinrouva!

-- Olen ollut, Pekka, en nyt enää, -- sanoi Saara, istuutuen vuoteen
syrjälle. Pekka istui kumoon viskatulla laatikolla, joka teki tuolin
virkaa. -- Olen paennut Pekka, samoin kuin sinäkin, paennut kaikesta.

Nyt alkoi Saara kertoa; tuntui huokeammalta näin uskoa kaikki vanhalle
ystävälle. Pekka katseli häntä ihastuksella, pudisti päätään väliin
keskeyttäen kertomusta huudahtamalla: "Onko ennen moista kuultu!...
Senlainen aasi!... Se oli juuri hänen moistansa"... Mutta kun Saara
kertoi äskeisen yhtymyksensä Falkin kanssa, huudahti Pekka:

-- Hyi, senlainen konna! Jos hänet joskus tapaan, on samassa
tiiliskivi hänen päässään. Jonakin iltahetkenä Antti ja minä hänet
kyllä saippuoimme... Mutta nyt pitää sinun levähtää, Saara. Paras että
laskeudut vuoteelle, kyllä se on puhdas. Minä pidän vahtia eteisessä.
Nyt on liian myöhäistä lähteä kudulle ja hotelleihin, ja siellä maksaa
kaikki rahaa... Ken olisi aavistanut, minulle tänäiltana tänlaista
tapahtuvan?

-- Isäsi lähetti sinulle tervehdyksiä, olin hiljattain hänen luonansa.

-- Vai niin, mitä ukko raukalle kuuluu?

-- Hän kaipaa sinua, Pekka. Hän pyysi minut sanomaan, jos joskus sinun
tapaisin, että kaikki muu on yhdentekevää, jos hän vaan tietäisi
Pekasta tulleen Jumalan lapsen. Minä lupasin sen sinulle sanoa.

Pekka istui laatikolla itkien.

-- Jumala häntä siunatkoon! -- sanoi hän.

Sitten vaikeni kaikki.

-- Juopotteletko sinä, Pekka? kysyi Saara hetkisen kuluttua.

-- En enemmän, kuin tarpeeksi, Saara, -- vastasi Pekka -- Muurarin
täytyy viruttaa kurkkuaan, katsos, ja mitä muuta tekisi iltasin, kun
ei ole minnekään mentävää? Jos sinä olisit täällä Saara, niin voisimme
puhua sekä vanhoja että uusia, silloin olisikin toisin. Mutta täällä
eksyy monenlaisiin seuroihin, täällä Chicagossa.

-- Heidän täytyy saada kunniaa meistä, Pekka, -- vastasi Saara. --
Heidän ei pidä saamaan syytä halveksua meitä silti, vaikka pakenimme.

-- Ei olisikaan mitään hätää, jos olisi senlainen enkeli aina luona,
kun sinä Saara, -- sanoi Pekka kuivaten kyyneleitään.

-- Minä luulen Jumalan lähettäneen sinut, tekemään minusta hyvää
ihmistä, Mutta laskeudu levolle! Häiritsen sinua vaan tuhmuuksillani.

-- Heittäydy sinä lattialle Pekka, saat tämän peitteen, minulla on
tarpeeksi vaatteita ylläni.

-- Ei, ei se käy! Ei tule kysymykseenkään. Muistatko Saara, kuinka
kätkit minut, heinälatoon? Nyt kätken minä sinut latooni. Ajattele,
että tänlaista piti tapahtua! Ole vaan levollinen. Ei yksikään pääse
tänne, niin kauan kuin minä olen vartijana. Hyvää yötä Saara! Nuku
hyvin ja luota minuun!

Pekka, meni ja sulki oven jälkeensä.

Saara istui vielä, vuoteen laidalla. Nojautui kyynärpäillään polviin
ja kätki kasvot käsiinsä, Ei hän käsittänyt sitä, ettei ollut tullut
mielipuoleksi. Ehkä olisi tullutkin, jos ei olisi tavannut Pekkaa?
Tuntui niin rauhalliselta, kun hän valvoi tuolla ulkona, kuin
uskollinen koira. Saara oli tyyntynyt: tuntui kuin olisi tie nyt eteen
viitotettuna. Hänen tulisi astua työväen suureen piiriin, elättää
itsensä kättensä työllä ja siten luoda itsellensä tulevaisuutta. Se
kai olisikin parasta! Tuo muu oli vaan haaveellisia unelmia. Hän
istui kauan liikkumattomana, antaen lampun palaa. Kaikki tuntui niin
sekavalta, ettei hän nyt voinut selvään ajatella. Eteisestä kuului
meteliä. Luultavasti kotiin tulevia talon siivottomia asukkaita.

-- Hiljaa, senkin lurjukset, -- kuului Pekan sanovan. -- Räyhäätte ja
meluutte yösydännä. Tietäkää, että olemme saaneet vieraita. Tuolla
sisällä nukkuu enkeli.

Pilkkanauru seurasi näitä sanoja.

-- Varmaankin langennut, -- kuului vastaus, samalla askelet etenivät.
Sitten tuli aivan hiljaista.

-- Langennut enkeli! Siksikö hän todella oli tullutkin?

Paksu sumu esti Saaran näkemästä; korvissa suhisi; kädet putosivat
hervottomina alas ja pää vaipui patjoille. Saara nukkui. Sisällä paloi
himmeä lamppu ja ulkona oven takana valvoi Pekka uskollisesti.



XXIII.


Kello oli seitsemän aamulla. Rakennuksen asukkaat tulivat
ruokakoreineen hajautuen kukin työpaikalleen. Mutta Pekka istui vielä
komerossaan ja vartioitsi. Työmiehet nauroivat, hänet huomatessaan;
luulivat hänen yöllä juopuneena sinne kaatuneen.

-- Etkö lähde työhön, Pekka tänään? -- kysyivät he ohimennen.

-- Pidän vapaapäivän, vastasi Pekka -- minulla on isosia vieraita.

Pekka odotti kunnes kaikki olivat menneet, muurarit, puusepät,
ompelijattaret ja pesuakat; rakennus oli kuin Noan arkki varustettu
kaikenlaatuisilla asukkailla. Kun vihoviimeisetkin olivat lähteneet
ja kaikki oli hiljaista, veti Pekka saappaat jalastaan ja astui
varpaillaan sisään. Tuossa hän vielä nukkui. Pää lepäsi somasti
tyynyllä; kasvot olivat kalpeat ja rasittuneen näköiset, hän näytti
kärsivältä, ikäänkuin uneksisi jotain ikävää.

Saara raukkaa! Kuinka kävisi hänen tässä suuressa kaupungissa? Kyllä
hän tosin oli tottunut työhön, mutta ei senlaiseen. Pekka katseli häntä
pitkän aikaa Hän pudisti päätään. Mitä lieneekään ajatellut? Ei hän
malttanut häntä herättää. Yhtäkkiä sai Pekka oivan juonen, sillä hän
hymyili tyytyväisesti. Hän aukaisi ikkunan saadakseen sisään raitista
ilmaa, sitten kantoi hän maalaamattoman pöydän keskelle lattiaa, otti
kirstustaan lakanan ja levitti pöydälle. Sillä välin loi hän aina
katseen vuoteelle. Hän hiipi varpaillaan ulos. Lähti pakaripuotiin,
josta osti tuoretta leipää ja muutamia vehnässämpyliä. Sitten muisti
hän nähneensä siellä maukkaannäköisiä leivoksiakin, kääntyi takaisin
ja osti niitäkin. Rautakaupasta osti hän kahvi pannun, osti sitte
puolen naulaa jauhettua kahvia ja vähän voita ja palasi sitten kotiin
lastattuna näillä makupaloilla. Hän poikkesi arkkiin, naapurinsa, erään
vanhan muijan luoksi, jolta lainasi pari lautasta, veitsiä ja kuppeja
ja pyysi hänen keittämään kahvin. Sitten hiipi hän taas Saaran luoksi.

Hän nukkui vielä. Pekka ei voinut olla nauramatta. Kello löi yhdeksän,
ennenkuin Saara aukaisi silmänsä. Hän katseli ympärilleen ymmärtämättä
missä oli. Tuolla istui Pekka nauraen laatikolla ja pöydältä lemusi
hyvä kahvin haju.

-- Tule nyt aamiaiselle, Saara! Olet ensi kerran vieraanani, -- kuuli
hän Pekan sanovan. Mutta nyt äkkäsi Pekka vasta vaikeuden. Ei ollut
yhtään tuolia. Hän keksi kumminkin keinon ja nosti pöydän tavaroineen
päivineen vuoteen eteen.

-- Nyt tulee kahvia vuoteelle, -- sanoi hän. -- Vaan ehkä tahdot ensin
pestä kasvosi, niin poistun siksi.

-- Ei sinun tarvitse. Pekka, -- sanoi Saara surullisena, hän muisti
äkkiä eilispäivän tapahtumat.

Pekka toi raitista vettä kaivolta, otti kirstustaan käsiliinan ja
katseli kun Saara pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi hiuksensa. Pekka
huokasi ja pudisti päätään. Vihdoin istui Saara vuoteenlaidalle ja
aamiainen alkoi, mutta Saara oli hiljaa ja pahoilla mielin.

-- Oletko minun takiani ottanut vapaapäivän? -- kysyi hän.

-- Luonnollisesti; ei kaikki päivät ole tänlaisia juhlia, -- vastasi
Pekka. -- Tiedätkö Saara, tämä on pulskin päivä elämässäni, -- lisäsi
hän.

Herra Jumala, ei tämä todellakaan Saaralle ollut onnellinen päivä!
Huulet alkoivat väristä, mutta hän hillitsi itseään.

-- Pekka raukka! sitte ei sinullakaan ole monta onnellista päivää! --
vastasi hän hiljaa.

-- Mutta mitä nyt oikeastaan minulle hankimme? -- kysyi hän hetkisen
kuluttua.

-- Olen ajatellut sitä koko yön, -- vastasi Pekka.

-- Riippuu siitä, otatko palveluspaikan tai mieluummin tehdastyötäkö?

-- Tahtoisin olla kernaasti niin vapaa ja riippumatoin kuin
mahdollista, -- vastasi Saara.

-- No sitten on paras ajatella neulomistyötä. Joko kappaompelua,
liinaompelua tai napinreikäompelua; kullakin on oma alansa ja yhtä
huonot palkat kaikilla, joka vuosi huononevat huononemistaan. Se on
kerrassaan alhaista, mutta täällä on niin paljon työhön pyrkiviä.

Ei tuo kuulunut erittäin lupaavalta Saaralle.

-- Käydään tänään täällä asuvien tehtaantyttöjen luona, niin saamme
kuulla heidän mielipiteensä. Sitten vuokraamme sinulle pienen,
soman huoneen ja olenhan minäkin turvanasi ja voin silloin tällöin
sinua, auttaa, niin että kyllä tulet toimeen, ellet vaan vaivu
välinpitämättömyyteen ja kadota rohkeutta. Täällä Chicagossa on paljon
hauskaakin ja katseltavaa. Mutta nyt pitää sinun syödä; kaikki on
ostettu sinun varallesi; sinun pitää juoda kolme kuppia kahvia; ehkä
kuluu siihen taas aikoja, kun saat kahvia luonani.

-- En kumminkaan voi syödä, itseäni kuoliaaksi sinun tähtesi Pekka,
ja tuntuu kuin joka pala tarttuisi kurkkuun, vaikka vehnänen on niin
maukasta. Hän istui hetken hiljaa; ojensi sitte Pekalle kätensä ja
sanoi:

-- Ilman sinua, rakas ystävä, olisin auttamattomasti hukassa.

Pekalle tuli kyynelet silmiin. Hän nousi laatikoltaan, löi rintaansa ja
vakuutti vielä kerran tämän elämänsä muhkeammaksi päiväksi. Saara ei
voinut olla nauramatta.

-- Niin, niin Pekka, -- sanoi hän. -- Mutta yksi asia täytyy sinun
luvata. Ei kenellekään ilmoittaa kuka minä olen. -- Ompelijatar Saara
-- ei mitään muuta. Ymmärrätkö? Eläkä kirjota isällesi eikä kenellekään
muulle, että olet tavannut minut, eli että tiedät minusta mitään.
Kirjoitan itse sitten, kun se on tarpeellista. Emmekö lähde nyt asuntoa
etsimään?



XXIV.


Saara oli saanut pienen ja yksinkertaisen huoneen asunnokseen
hauskemman kadun varrella, kuin Pekka asui. Jälellä olevat rahansa
antoi hän isännälle, joka vaati kuukauden etumaksun. Nyt oli hänen
uskollinen ystävänsä, Pekka, työn haussa ja Saara istui yksin
huoneessaan. Ei hän ketään tuntenut; ei ollut mitään tekemistäkään. Jos
olisi ollutkin, ei hän olisi työhön pystynytkään. Hän istui ikkunan
ääressä ja katseli ulos, vaan ei nähnyt siellä mitään, sillä ajatukset
olivat toisaalla. Ne liikkuivat hänen itsensä ja viimeisten tapausten
ympäri. Ei hän mitään katunut; ennen vaikka missä kuin kotona. Ei hän
ymmärtänyt mistä oli saanut rohkeuden lähteä. Falk sitten? Oliko tuo
rakkaus todellista? Tänään ajatteli hän maalarista toisin kuin eilen.
Jos hän nyt tulisi ja sanoisi: Minä kadun eilisiä sanojani; tulkaa
luokseni! -- niin ei hän nyt menisi. Hän tiesi nyt ainaiseksi oltavansa
eroitettu hänestä. Oliko Falk käyttäytynyt jalomielisesti? Eikö ollut
totta, niitä hän sanoi, että hänen maineensa siitä olisi kärsinyt? Eikö
ollut jaloutta se, ettei hän käyttänyt tilaisuutta ja syösnyt häntä
turmioon? Liikutetussa mielentilassaan oli hitu omaa tahtoa vailla,
olisi myöntynyt minne tahansa. Oliko hän nyt muuttunut? Oliko hän ollut
mielenhäiriössä? Hän oli hurmaantunut omiin unelmiinsa ja mielikuviinsa
ja toiminut niiden vaikutuksesta. Rakkautensa Falkiin, niin tulinen,
niin vastustamaton, ei oikeastaan ollut muuta, kuin kaipausta toiseen
olentoon, joka ymmärtäisi häntä, rakastaisi häntä ja selvittäisi
hänelle elämän tarkoituksen. Nyt, kun Falk oli rohistunut korkeudestaan
alas, tiesi hän, ettei ollut Falkiin persoonallisesti kiintynyt. Ei
hän silloin olisi voinut -- kestää tätä. Silloin ei hän istuisikaan
täällä tyyneesti miettien. Unelmat olivat haihtuneet, kylmä todellisuus
oli nyt paljastunut hänelle. Työ ja köyhyys ammottivat edessä. Hän
heittäytyisi sen kitaan ja ehkä murtuisi.

Oli sekin parempi, kuin tähänastinen tylsä olemisensa.

Liikkumattomana istui hän tuolillaan, kunnes ovi avautui ja Pekka astui
sisään.

-- Kas tässä luulen olevan jotain sinulle. Saara -- sanoi hän ja
levitti sanomalehden hänen eteensä. -- Tässä etsitään nuorta tyttöä,
joka on tottunut ompelukoneen hoitoon ja sitähän sinä osaat?

Kyllä hän sitä osasi, kiitos äidille, ja paljon muutakin, joka nyt
tulisi tarpeesen.

-- Luvataan hyvä palkka, mutta niin ne tekevät aina, ei siihen tarvitse
luottaa -- sanoi Pekka. -- Mutta voimmehan kumminkin koettaa; jollakin
täytyy alkaa. Paras että lähdemme heti, sillä täällä kurkoittaa moni
käsi leipäpalaa.

Saara pani hatun päähänsä ja otti huivin hartioillensa. Pekka katseli
häntä hymyillen ja sanoi:

-- Ellei sinulla ole yksinkertaisempaa pukua, ei kannata mennä
ollenkaan. Jos tuonlaisessa hienossa leningissä esiintyy senlaisessa
paikassa, lankeaa heti epäluulo ja... niin, ymmärräthän itsekin.

Saara punastui. Oliko mahdollista ettei työ-ihminen saanut esiintyä
somassa puvussa, tulematta epäillyksi siivottomuudesta?

-- Ehkä on parasta, että pukeudun aamutakkiini; se kait kelpaa -- sanoi
hän.

-- Niin, sitten ostamme sinulle työpuvun; senlaisia saa valmiina,
sitten sinulla vasta on oikea univormu, -- vastasi Pekka.

Pekka lähti ulos, Saaran pukua vaihtaessa; ennen pitkää olivat he
yksissä matkalla.

Paikka jonne menivät oli suuri ompelu-tehdas. Työ oli täydessä
vauhdissa kun he astuivat sisään. Epämiellyttävä, ummehtunut ilma
tuli ovessa vastaan. Äärettömän suuren huoneen, epämiellyttävänä ja
täynnä kangaspakkoja, vaatteita ja tilkkuja, toisessa päässä oli
hehkuvan kuuma tulisija, missä silitysrautoja kuumennettiin, siellä
työskenteli kalpeita miehiä paitahihasillaan kuumeisella kiireellä.
Pitkällä lattiaan kiinnitetyllä pöydällä olivat ompelukoneet kahdessa
rivissä. Ne kävivät höyryllä, niiden surina ja natina tukahutti kaiken
muun äänen. Useammat tytöistäkin olivat riisuneet leninkinsä ja
työskentelivät paitahihoin. Silitysrauta-miehillä oli kuluneet tohvelit
jalassa, joista paljaat varpaat pistäytyivät näkyviin. He polttivat
savipiippua. Huone oli jaettu eri osastoihin, yhdessä valmistettiin
housuja, toisessa liivejä ja kolmannessa lakkeja. Tätä paitsi oli vielä
kaksi samanlaista kerrosta, nekin täytettynä samanlaisilla koneilla,
kangailla ja työväellä.

Vihdoinkin tuli työnjohtaja. Hänelläkin oli savipiippu suussa Saaran
kanssa puhuessaan. -- Ei hän nyt tarvinnut lisäväkeä, mutta ei tavannut
koskaan ajaa poiskaan työtä etsiviä ja siksi voisi Saara tulla
seuraavana päivänä. Siksi katsoisi hän jotakin tehtävää hänelle. --
Palkasta ei puhuttu mitään.

Ennen seitsemää seisoi Saara seuraavana päivänä tehtaan, ovella,
varroten sisälle pääsöä. Hänellä oli uusi pukunsa ja voileipiä
taskussa. Ei ehtinyt näet päivälliselle kotiin.

Hänelle osoitettiin paikka erään koneen luona ja annettiin pari
raitaisia housuja n:o 33 ommeltavaksi ja kerä valkeata ja punaista
nauhaa kaulattimiksi. Siinä hän nyt istui.

-- Tahdotteko näyttää minulle, kuinka tämä on tehtävä? -- kysyi hän
hiljaa naapuriltaan.

Ei mitään vastausta. Naapuri ei katsonut sinne päinkään. Saara kääntyi
toiseen naapuriin, tämä istui yhtä liikkumattomana, ei piirrekään
kasvoissa ilmoittanut, että hän oli kuullut pyyntöä. Johtaja tuli hänen
luoksensa.

-- Olette kait huomanneet tuon sääntö-ilmoituksen seinällä? -- sanoi
hän. -- Minun on pakko sakoittaa teidät 10 centiä.

Nyt ymmärsi Saara miksi eivät naapurit vastanneet. Se olisi maksanut 10
centiä, osan päiväpalkasta. Ei Saara kysynyt enää. Hän tarkkasi toisten
työtä ja teki sitte samoin. Päivällisajan tultua ei hän ollut vielä
päättänyt toista paria. Kuului pillin piipatus, kuin taijan voimasta
taukosi koneiden surina ja hiljaisuus, joka sitä seurasi oli lähes
kauhistuttava. Helpoituksesta huoahtaen riensivät neulojat paikoiltaan;
kaikki ojentelivat ruumistaan, muutamat juoksivat ulos nähdäksensä
vilahduksenkin auringosta ja siintävästä taivaasta ja hengittääksensä
tuota raskasta ilmaa Chicagon tomuisilla kaduilla päivällisaikana;
toiset taas kiiruhtivat ruokakoreilleen ja ahmivat halukkaasti
ruokavaransa. Ne jotka olivat paremmissa varoissa saivat 2 centin
maksusta kupin laihaa teetä keittiöstä ja pari sokuripalaa. Muutamilla
ei ollut ruokaa ollenkaan, he paastosivat iltaan asti. Sillä tavalla
säästivät enemmän.

Saarasta tuntui kuin koko ruumis olisi rikki muserrettuna. Särki niin!
Nojaava asento, kuumeinen kiire, -- ei hän tahtonut jäädä, muista
jälille -- vaikuttivat, että kädet tuntuivat olevan pois jäseniltään ja
selkää, kolotti ankarasti, kun koetti sitä ojentaa.

Useammat tovereistaan näyttivät skandinaaveilta, toiset taas
saksilaisilta ja irlantilaisilta. Kaikki ne katselivat häntä, kukaan ei
puhunut mitään, hän oli liian väsynyt puhutellaksensa heitä.

Tuo armahtamatoin vihellys kuului uudestaan, samassa sekunnissa
alkoivat koneet käydä. Kuten sotahevoset, hyökkäyshuudon kuultuaan
syöksyvät paikoilleen, juoksivat ompelijattaretkin koneensa ääreen;
miehet haukoittelivat viimeistä kertaa, uudestaan tarttuessaan
raskaisiin silitysrautoihinsa.

Saara istui kärsivällisenä muiden joukossa ja ennen pitkää lenteli
housuja, takkeja ja liivejä sadottain ilmassa ja valmiit kulkivat
kädestä käteen. Viiden ajoissa luuli Saara pyörtyvänsä. Eräässä
loukossa keksi hän suutakoneen jäisine vesineen, sen ylipuolella oli
luettavana: Kaksi centtiä kootaan lauantaisin jäävedestä. Saara meni
sinne Se oli kumminkin jotain muutteeksi, sai edes oikoa jäseniään.
Hän huomasi erään kaksitoistavuotiaan tytön seisovan luuta kädessä ja
seuraavan häntä katseillaan. Hän muisti, että samat halukkaat katseet
olivat päivällisaikana seuranneet ruokakoreja ja myttyjä. Pienoisella
itsellään ei ollut mitään muassaan. Saara pisti käden taskuunsa ja
otti esille yhden jälelle jääneistä voileivistään. Pienokainen pudisti
kieltävästi päätään. Saara laski leivän hänen käteensä, mutta eräs
toinen pieni tyttö kuiskasi:

-- Ei Rosa uskalla, häntä rangaistaan, jos hän syö jälkeen
päivällisajan.

Saara palasi paikalleen, mutta työhön ryhtyminen tuntui mahdottomalta.
Korvissa suhisi, hän ummisti silmänsä ja vaipui tuolinselkänojaa
vasten. Äkkiä kohotettiin tuoli voimakkaasti ylös ja laskettiin taas
lattialle. Saara kuuli huudon: "työhön!" Hän aukaisi silmänsä ja näki
johtajan takanaan.

-- Kuinka paljon sitte saan tästä työstä? -- kysyi hän tietämättä,
kuinka se oikeastaan tapahtui.

-- Sen saat kuulla viikon loputtua, -- vastasi johtaja ivallisesti.
Hän tarttui Saaran ompelemiin housuihin ja tarkasteli niitä. -- Sinä
näyt osaavan hienompaa neulomusta, -- sanoi hän -- kyllä sen pian tulet
unohtamaan. Ei kestä kauan ennenkuin opit tehdasneulomusta. No, jatka
vaan, niin ansaitset enemmän.

Saara loi katseen kelloon. Ei koskaan se ollut hitaammin kulkenut,
kuin tänään. Se muistutti kotikelloa pappilassa. Kuinka hirmusta oli
tuo yksitoikkoinen naputus ollut sinä päivänä kun hän läksi, ainoa
ääni joka häiritsi kuoleman tapaista hiljaisuutta. Pois, pois kaikki
muistot, nyt piti tehdä työtä, ei muuta kuin työtä! Kolme neljännestä
jälellä. Saara ojensi väsyneitä käsiään ja alkoi uudestaan. Hyvää
tahtoa vaan, ensi päivät olivat aina vaikeimmat. Hiukset olivat
likomärät rasituksesta, kasvot ja kaula mustat tomusta, joka täytti
ilman. Ohimoissa takoi, kuin sadalla vasaralla. Vihdoin kuului
vapautuksen vihellys, kun hänen kolmas parinsa oli juuri valmistunut.
Tytöt heittivät pois työnsä, siivosivat ja öljysivät koneensa.
Keräytyivät sitte vesisäiliölle viruttamaan pahinta pölyä pois. Vihdoin
sai Saarakin huivin olalleen ja läksi piinahuoneestaan. Käytävissä,
missä tunkeili väkeä toisista kerroksista, oli myöskin seinillä
ilmoituslippuja. Yhdessä niistä seisoi:

"Ompelijattaret eivät saa syödä käytävissä eikä muuallakaan huoneissa.
Pysykööt oikealla puolella alasmennessään ja vasemmalla ylöskäydessä.
Ei saa kulkea käsityksin, eikä puhua toisilleen, kukin kulkekoon
yksitellen. Joka näitä sääntöjä rikkoo, hän tulee eroitettavaksi."
Toinen sääntö kuului: "Neulojattarien tulee työhön ryhtyä kl. 6,45,
elleivät tahdo sakoilla maksaa viivytyksiä."

Kaikista sakkoja, puhumisesta, syömisestä, jopa toista kädestä
pitämisestäkin. -- Ja tämä vapaassa Amerikassa?...

Saaran kotiin tullessa seisoi Pekka ovella vartoomassa.

-- Anna anteeksi Saara, mutta olin niin utelias kuullakseni miten on
onnistanut ensi päivänä, -- sanoi hän.

-- Oh, oikein hyvin, -- vastasi Saara. Pekka katsoi häntä kasvoihin.

-- Oletko hyvin väsyksissä?

-- Olen niin väsynyt.

Katsos, alku aina hankalaa, En koskaan unohda väsymystäni alkaessani
työtäni. Monet päivät oli senlainen särky jäsenissä, kuin olisin
irlantilaisen mäsäksi pieksemänä. Mutta sittemmin tottuu, katsos ja
tulee karaistuksi. Tule nyt, niin syömme yhdessä oivan pihvipaistin;
sinä tarvitset voimakasta ruokaa, minä tiedän paikan, josta saamme
hyvän illallisen viidellätoista centillä.

-- En voi, en tänään Pekka, kiitos ystävyydestäsi! Voin jo pahoin
ajatellessanikin ruokaa.

-- Minä kyllä tunnen tuon -- vastasi Pekka -- mutta, katsos, ruokaa
sinä juuri tarvitset.

-- Ei, ei, jätä minut; en tarvitse muuta kuin lepoa.

Saara sanoi hyvää yötä ja meni asuntoonsa. Pekka jäi ovelle seisomaan
ja pudisti päätään. Saaran päästyä huoneesensa heittäytyi hän vuoteelle
riisuuntumatta, ei huolinut peseytyäkään. Hän ummisti silmänsä, tuntui
niin suloiselta oikaista jäseniä ja levätä selkää. Tätä vartenko
hän siis oli tullut? Jos joka päivä tulisi samanlaiseksi, ei hän
kauan kestäisi. Mutta sai luottaa Pekan kokemukseen. Ehkä kylläkin
karastuisi, sekä ruumiillisesti, että henkisesti, tylsistyisi ja
kyllästyisi kaikkeen parempaan -- tulisi oikeaksi työkoneeksi. Herra
Jumala, minlainen tulevaisuus! Hän oli liian väsynyt itkeäksensäkin;
muuten tuntui kuin voisi itkeä hillittömästi. Kaikki pyöri ajatuksissa,
selvittämättömässä sekamelskassa. Vanhat muistotkin yrittivät uudistua,
vaan ei hän niitäkään voinut ajatella, ne kulkivat vaan ohi uhkaavina
kuvina! Ei hän voinut nousta ja käydä vesisäiliölle eteiseen. Jospa
vaan saisi lasillisen raitista vettä! Voi! jos saisi näin nukkua ja
kuolla!... Itaalia... palmut... Monte Pineio... Rooman kirkot...
valhetta, kauhistuttavaa valhetta kaikki. Ei senlaista maailmaa
löytynytkään, ja jos löytyikin, niin ei sitä hänelle kumminkaan ollut.
Elämä oli hänelle helvetti ja sinä kait se pysyisikin. Olihan hänellä
nyt tuo ikävöitty vapaus. Niin, vapaus orjuuteen, kärsimyksiin,
nälkään ja kuolemaan, jos kävisi liian raskaaksi. Ja kumminkin valitsi
hän tämän, ennen kuin palata hänen luoksensa... "Ja nyt rakkaat
sanankuulijani, pyydän teitä rukouksiinne yhdistämään..." Oh! Sitä oli
hän uskaltanut! Ei, tuhat kertaa ennemmin kuolla nälkään! ... Saaran
pää vaipui tyynylle ja uupuneena nukkui hän.

Kello oli jo kuusi, kun hän heräsi seuraavana aamuna. Voi! kello
6.15 piti työn alkaman ja hänellä oli pitkä matka. Hän yritti nousta
vuoteeltaan.

Hän huudahti, sillä koski niin kauheasti kangistuneihin jäseniin.
Hän ponnisti voimiansa ja nousi, peseytyi ja kampasi tukkansa, teki
itsellensä muutaman voileivän, joi vettä ja lähti kidutuspaikalle.
Sama surina, sama vastenmielinen haju, sama kuumeinen kiire, kuin
edellisenäkin päivänä; ja tätä täytyi kestää saadaksensa itsellensä
leipäpalan ja ansaitaksensa työjuhtain voudin taskuihin lukemattomia
taalereja.

Sinä päivänä tutustui Saara useampaan toveriinsa. Useammat olivat
vastatulleita, saman ilmoituksen johdosta, kuin Saarakin. He olivat
työskennelleet ennen toisissa paikoissa ja heidän kuvauksensa niistä
olivat yhtä surkeita. Kolmekymmentä centtiä oli korkein päiväpalkka;
kuinka voi sillä, saada asunnon, vaatteita, kenkiä ja ruokaa? Ne jotka
asuivat vanhempiensa, luona tulivat jotakuinkin toimeen, mutta kuinka
monta oli niitä? Useammassa paikassa tutkittiin illoin taskutkin, jos
oli varastettu tilkkuja, lankaa tai nappeja.

Saara oli päättänyt kestää koko viikon, nähdäksensä kuinka paljon
ansaitsi.

Viime päivät kuluivatkin jo huokeammin, hän valmisti jo neljä paria
päivässä housuja. Sykkivin sydämmin odotti hän lauantaina palkan
saantiaan. Maksettiin vuorotellen, kukin näytti lippunsa, jonka oli
saanut työhön tullessaan. Jos ken oli lippunsa kadottanut, jäi hän
palkatta.

-- N:o 27... katsotaanpa... Kahdessa päivässä neulonut 3 paria housuja
à 5 centtiä se tekee 30 centtiä; viisi päivää 4 paria; tekee yhteensä
1:30.

-- Mitenkä sanoitte? -- huudahti Saara. -- Koko viikkosenko palkka ei
olisi muuta kuin yksi dollari ja kolmekymmentä centtiä?

-- Ei teitä siihen kukaan pakoita, -- vastasi rahastonhoitaja
välinpitämättömästi -- höyrystä ja koneen kulumisesta menee 20 centtiä,
jäävedestä 2 centtiä, 25 centtiä sakkoa 1/2 tunnin myöhästymisestä
ja... kas, teilläpä on suuri sakkoluettelo... tekee yhteensä... Jäätte
yhtiölle velkaa 15 centtiä.

Ympäristöstä kuului armoton tai katkera naurun tirskutus. Ei Saara
vielä ymmärtänyt kaikkia.

-- Onko tarkoituksenne jättää minut palkatta koko viikkoisesta
rasituksesta? -- kysyi hän kyynelsilmin.

-- Noudattakaa laitoksen sääntöjä... Neulokaa useampia pareja
päivässä... No, saamme kait antaa velan anteeksi... Seuraava, N:o 28!

Saara tungettiin oheen. Sydän tykki ja silmät säihkyivät kiukusta. Hän
katseli ympärilleen, ei missään osaa-ottavaisuutta, kukin ajatteli omaa
ansiotansa ja riittäisikö se onnellisesti kaikkia tarpeita peittämään.
Hän kääri huivin ympärilleen ja lähti. Tälläkö tavalla siis nuo
ihmiset rikastuivatkin ryöstämällä, varustamalla ja pettämällä tulokas
raukkoja, jotka eivät tunteneet heidän juoniansa ja etsivät heiltä
työtä. Syy miksikä useammat olivat niin terveen näköisiä oli siinä,
etteivät he viipyneet siellä viikkoa kauemmin. Ja tänlaista tapahtui
niin kutsutussa kristillisessä seurakunnassa ja lain turvissa. Hän
kertoi kaikki Pekalle, joka suuttumuksesta tykkänään raivostui. Hän
tahtoi hirttää, polttaa, säpäleiksi silpoa asianomaiset.

Varhain maanantai aamulla seisoi Pekka tehtaan ovella, pyytäen päästä
sisälle. Hänellä oli tärkeitä asioita tehtaan tarkastajalle. Hän
osoitettiin toiseen kerrokseen. Tarkastaja tuli, kohteliaasti hymyillen
hänelle, mutta Pekka astui uhkaavana hänen eteensä keskilattialle ja
huusi, jotta kuului kautta koko kerroksen:

-- Tiedättekö olevanne varas, ryöväri, ihmissyöjä joka imee köyhäin
vaivasten viimeisen verenpisarankin, jotka antautuvat teidän juoniinne.
Tiedättekö olevanne Chicagon suurin roisto, ja se on paljon se. Teidät
pitäisi hirtettämän korkeimpaan puuhun, pilkkanauruksi ohikulkeville
kunniallisille ihmisille...

Tarkastaja kalpeni ja soitti hätäisesti kelloa. Kaksi miestä syöksyi
sisään.

-- Ulos tuo mielipuoli! -- huusi hän kääntyen selin ja mennen
seuraavaan huoneesen.

Mutta Pekka näki, miten työmiehet kumartuivat alemma, vaihtaen
keskenään salaisia katseita ja hymyilyjä ja että he itse teossa olivat
suuresti kiitollisia hänelle. Nyt oli hänellä täysi työ torjuessaan
miehiä päältään. Nousi ankara kahakka.

-- Enpä tahtoisi olla sinun takissasi meidän Herramme tuomio-istuimen
edessä, -- huusi Pekka tarkastajan jälkeen. Mutta samassa viskattiin
hän alas käytäviä. Ensin luuli hän säärensä taittuneen, mutta sitten
huomasi hän kaikki olevan "all right." Oli vaan saanut muutamia
naarmuja ja reiän päähänsä, joka vuosi ankarasti verta, mateli kaivolle
ensin ja kömpi sitte kotiin. Oli sydän kumminkin kevennetty, -- kosto
oli suoritettu, kosto, jonka hän oli velkapää Saaralle, houkutellessaan
hänet tuonne varkaan pesään. He päättivät seuraavana päivänä neuvotella
Pekan asuntokumppanien kanssa, jotka ehkä tiesivät antaa neuvoja. Omat
työnsä unohti Pekka tykkänään. Ensin oli Saaralle saatava vakinaista
työtä.

[Tässä ja seuraavassa luvussa esitellyt työväen elämän kuvaukset
perustuvat kaikki todellisuudelle. Katso: Miss Nelsonin "The slave
girls of Chicago", ja Helen Campbell'in "The prisoners of Poverty".]



XXV.


Kuinka kurjat ja likaiset olivat nuo työväen asunnot!

Useammat näistä rakennuksista ovat ennen olleet komeita ja hienoja,
vaikka sittemmin ovat käyneet kurjiksi rappeutuneiksi hökkeleiksi,
toiset taas ovat varta vasten perustetut, tyhjiinimeäksensä nuo
raukat, jotka ovat pakoitetut sieltä suojaa etsimään. Useammat näistä
työväen asunnoista ovat puuhuoneuksia, monikerroksisia ja seinät niin
lahonneina, että niistä voi irroittaa palan palalta.

Katot rikkinäiset, joista vesi valui asunhuoneisiin, joissa ei ole
minkäänlaisia ilman puhdistuskeinoja, vaan kukin saa sitä hankkia miten
parhaaksi näkee. Sairauden ja rikosten pesiä, minne ei oikeusmiehet.
eikä hyväätekevät naiset rohkene astua, pelosta, etteivät pelastautuisi
sieltä ehein nahoin ja missä pappeja kohtaa kiroukset, sadatukset ja
pilkkanaurut. Senlaisen huoneuston ohikulkiessa on se kuin auringon
paisteessa loikoileva lihava kissa. Kaikki niin tyyntä ja tyhjää, siksi
että asukkaat ovat väsymättömässä taistelussa leipäpalan edestä. Mutta
iltasin vilisee niitä, kuin rottia pesiinsä, silloin leimautellaan
kirouksia ja vihaa uhkuvia sanoja; silloin ajatellaan murhayrityksiä,
silloin liittoudutaan kapinoihin ja asetellaan salakaivoksia, jotka
jonakin päivänä räjäyttävät koko kaupungin.

Tänlaiseen meidän vuosisatamme yhteiskuntajärjestystä vastaan
taistelevaan pesään vei Pekka Saaran seuraavana aamuna. Olihan
hän jo ollut siellä sinä kauhistuttavana yönä, kuin turvattomana
oli harhaillut meluavassa jättiläiskaupungissa. Hän tunsi heti
ympäristön. He kulkivat ahtaan pihamaan poikki missä hiljalleen virtasi
mustanharmaa likavesi viemärissä, joka oli jossakin sulkeutunut, sillä
vesi seisoi melkein tyyneenä. Seinän vierustalla oli rivi tynnyreitä ja
rikkinäisiä laatikoita, minne oli viskattu ruuan jäännöksiä ja törkyä.
Niistä leveni inhoittava löyhkä. Silloin tällöin avautui ikkuna,
josta viskattiin likavesiä alas pihalle, tai pudistettiin pölyisiä
matonrepaleita. Muutamia rikkinäisiä huonekaluja oli tapuloittuna
kartanolle; melua kuului eräästä huoneesta ja polisi tuli sieltä ulos
kantaen kehtoa sylissään erään naisen seuraamana, joka näöltään oli
enemmän raivostunut paholainen, kuin ihminen, takkuisille hiuksineen ja
repaleisille pukuineen, pitäen lasta käsivarrellaan.

-- Sinä et ota kehtoa, kuuletkos? -- kirkui hän huonolla englannin
kielellä ja tarttui siihen vapaalla kädellään, taistellen polisia
vastaan. -- Sinä et ota kehtoa, vie vaan kaikki muu roska
herrasväellesi, madeletti carnoglie, mutta, kehtoa et saa; se on
pienokaiseni kehto, -- ja hän alkoi itkeä ja suudella ja hyväillä
kääryä käsivarrellaan.

-- Rauhoitu nyt, -- sanoi polisi -- En minä mitään vie, puhdistan vaan
huoneen hyyryläiselle, joka voi maksaa vuokransa. Sinä saat etsiä
toisen onkalon madellaksesi.

Nainen vaipui ruvan ja ruhkan sekaan ja alkoi vaikeroida:

O dio mio! o madonna mia! o misero, misero... madeletti carnoglie,
bestie damnasti!

-- Mitä on tekeillä? -- kysyi Saara lähestyen.

-- Vanha juttu, vuokra maksamatta; minä olen saanut käskyn karkoittaa
perheen asunnostaan -- vastasi polisi kohteliaasti.

-- Kuka on talon omistaja? -- kysyi Pekka -- En ole sitä koskaan
kuullut, vaikka itsekin asun täällä.

-- "Pyhä kolminaisuus" -- vastasi polisi vakavasti.

Pekka purskahti nauruun.

-- Ja "pyhä kolminaisuus" karkoittaa naisia ja lapsia asunnostaan
muutaman kurjan kolikon vuoksi?

-- Kuinka suuri summa on kysymyksessä? -- kysyi Saara tarttuen
kukkaroonsa.

-- Vaan kaksi dollaria -- vastasi polisi.

-- Ja kahden dollarin vuoksi alistautuu varakas kirkko moiseen
halpamaisuuteen, -- sanoi Pekka. -- Tässä näet, Saara, minlaisia he
ovat.

-- Asiatoimissa ja yrityksissä ei senlaiset tule kysymykseen, sanoi
polisi. -- Kirkko ei niitä hoida, vaan asioitsija kokoo vuokrat.

Saara ei puhunut mitään. Hän otti kaksi dollaria kukkarostaan ja antoi
polisille.

-- Ja nyt toimitatte huonekalut paikoilleen uudestaan!

Polisi nosti kohteliaasti kypäriään ja alkoi laahata sisään rikkinäisiä
huonekaluja. Nainen oli koko ajan vaikeroiden puristanut lasta
rintaansa vastaan. Äkkiä tajusi hän mitä oli tapahtunut. Viljavina
vuosivat kyynelet ja hän heittäytyi polvilleen Saaran jalkoihin,
tarttuen hänen käteensä, suuteli hän sitä kunnioituksella, huudahtaen:

-- O, bellissima signora! Dio te benedice! Antonio, proveretto
Antonio... e bono... on hyvä, mutta juo, juo signora. Tuli päihtyneenä
yöllä kotio signora... nukkuu lattialla... eikä herää. Antonio e
bono, signora, ansaitsee paljon rahaa, möi bananeja; appelsiineja ja
pähkinöitä, mutta sitten tuli polisi, otti rahat ja sanoi Antonion
täytyvän saada licenseä... Antoniolla ei ole licenseä... ei rahaa
licenseen... silloin alkoi Antonio juoda ja minä pesemään lattioita...
sitte sairastui Baby; minun täytyi jäädä Babyn luo, ei mistään kahta
taaleria vuokraan... ja Antonio oli päihtynyt. Maledetta America...
Jumala siunatkoon sinua ja omaisiasi!

Saara kiiruhti pois; moinen alku ei aavistanut hyvää. He astuivat
suureen eteiseen, joista pääportaat johtivat ylös, siellä löyhkäsi sama
ummehtunut ilma. Portaita valaisi suuri ikkuna katossa, joka läpäisi
vuosikymmenien pölyn takia vaan harvoja valonsäteitä. Sitä ei ollut
milloinkaan puhdistettu, sadevesi vaan virutellut. Muutamat ruudut
olivat särkyneet, reikiin oli pistelty repaleita.

-- Menkäämme ensin akan luoksi, joka lainasi minulle lautasia ja
kuppeja, silloin kun ensi kerran olit täällä, -- sanoi Pekka. --
Hänellä on hauskan näköistä asunnossaan, itse hän on hyvänlaitainen
ja ystävällinen, elä välitä siitä, että hän kuulee huonosti ja on
uudestaan tullut melkein lapseksi.

Pekka naputti ovelle ja astuivat sitte sisään. Huone oli kadulle
päin. Puhtaat, valkeat verhot riippuivat ikkunoissa, kukkia vanhoissa
astioissa oli ikkunalaudalla. Vuode valkoisine peitteilleen oli yhdessä
nurkassa, keskilattialla petsattu pöytä neljän tuolin ympäröimänä,
niiden joukossa keinutuolikin. Pöydällä oli kahvikannu ja ruuan
jäännöksiä. Eukko istui keinutuolissa. Silmälasit nenällä kutoen sukkaa.

-- Hyvää päivää äitiseni, -- sanoi Pekka ja ojensi hänelle kätensä. --
Onko Lizzie kotona?

Vanhus katseli silmälasiensa ylitse.

-- Kas vain, Pekka! -- sanoi hän. -- Ja teillähän on vieraitakin
muassanne?

-- Eräs tuttavani maalta, joka on työnhaussa kaupungissa, aikomuksemme
oli kysyä Lizzieltä eikö siellä olisi jotain, missä hänkin työskentelee.

-- Niin, niin, Lizzie läksi juuri ulos, mutta tulee pian takaisin;
tehkää hyvin ja istukaa siksi. Niin, niin, ei meillä aina ole näin
hienoa ollut; on meilläkin ollut puutetta, onpa niinkin.

Pekka kuiskasi Saaralle:

-- Nyt huomaan hänen tulleen hyvään alkuun, minä menen huoneeseeni
nyt, niin saatte Lizzien kanssa puhua vapaammin. -- Minä menen ulos
hetkiseksi, tulen pian takaisin, -- huusi hän mummon korvaan.

Eukko nyökkäsi päätään ja Pekka lähti.

-- Niin, niin olen minäkin kokenut yhtä ja toista -- jatkoi eukko
nähtävästi mielissään saatuaan puhekumppanin.

-- Ensin asuimme Tennesseessä ja sotavuonna menetimme kaiken tavaramme.
Sitten muutimme tänne, mutta ei mikään onnistanut; mieheni sairastui ja
kuoli, Lizzie oli silloin viisitoistavuotias, mutta työhön hänen täytyi
ansaitaksensa leipäpalan.

Sittemmin on käynyt, niinkuin voi toivoakin. Hän on työskennellyt
paitatehtaassa, kenkätehtaassa, räätiverstaassa, mutta sai aina
pieniä palkkoja ja tuli kalpeaksi ja sairaaksi. Luulin jo hänenkin
kadottavani. Väliin oli ruokaa, väliin kärsittiin nälkää, toisinaan
makasi hän viikkokausia sairaana, pikku raukkani, silloin ei ollut
mitään tuloja. Mutta nyt on hän, Jumalan kiitos virkistynyt, on pulska
kuin terveys itse, muutenkin on kaikki nyt hyvin, ei mitään puutetta.

-- Missä työssä hän nykyään on sitte? -- kysyi Saara.

-- Niin, en minä oikeastaan tiedä; suuremmaksi osaksi on se yötyötä,
monestikin tulee hän kotiin vasta aamusella. Nyt sanoo hän saaneensa
ystävän, joka on hänelle niin hyvä. Niin, Jumala heitä molempia
siunatkoon! Hän on kelpo tyttö. Raskasta on köyhyys sille, joka on
nähnyt parempia päiviä, Mutta kunhan lapset ovat siivoja ja kulkevat
Jumalan teillä, on se lohdutuksena puutteessakin.

Oven avautuminen keskeytti, puheen ja Lizzie astui sisään. Hän oli
komea tyttö, muhkea varreltaan ja soma ryhti. Silmät tumman ruskeat,
huulet punaiset ja täyteläät, nenä karkea, jonka pieni taipumus
ylä-ilmoille lisäsi kasvojen ynseätä ilmausta. Poskipäät hieman
ulkonevat, iho lämpimän ja vähän kellervän näköinen. Muotihatun
alta näkyi kiharoittu tukka veikistelevänä esiin pistäytyvän.
Puku oli aistikas, jos kohta ei kallis: hänellä oli hansikkaat ja
päivänvarjostin. Ei hän työntekijältä näyttänyt. Hän loi hämmästyvän
katseen Saaraan ja katsoi kysyvästi äitiä.

-- Täällä on eräs Pekan tuttavista, joka haluaisi työtä samassa
paikassa, kun sinäkin olet -- sanoi äiti.

Saara kuuli katkeran naurunpurskahduksen ja huomasi Lizzien punastuvan
äkkiä mennessään vaatesäiliön luo riisumaan hattua ja hansikoitaan.

-- Kyllä hänet silloin on neuvottu oikeaan paikkaan -- mutisi hän.

-- Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos antaisitte minulle jonkin
hyvän neuvon, sillä olen aivan vieras kaupungissa ja äitinne kertoi
teillä olevan hyvää työtä, -- sanoi Saara vaatimattomasti.

Lizzie kävi tulipunaiseksi ja silmissä välähteli tuli.

-- Vai niin hän sanoi, -- mutisi hän järjestellen tukkaansa kuvastimen
edessä. -- Helpostihan voitte ottaa tämän viran.

Saara katsoi häntä hämmästyneenä. Ei hän ymmärtänyt.

Lizzie asettui hänen eteensä ja kysyi äreästi:

-- Mitä te oikeastaan tahdotte? Miksi tunkeuduttu huoneeseni? Tuletteko
vakoilemaan minua?

Saara säikähtyi.

-- Vakuutan kääntyneeni teidän puoleenne puutteen takia -- sanoi hän.

-- No, jos tahdotte tietää minun työni, niin sanon sen kernaasti. Sama
työ on kyllä teillekin avoinna: myökää itsenne!

-- Myödä itseni, -- toisti Saara. -- Mitä te tarkoitatte?

-- Tarkoitan, että se on ainoa joka kannattaa täällä Chicagossa, --
vastasi Lizzie. -- Kuudentoista tunnin ahkerasta työstä saa huonon
palkan, mutta naisellinen kauneus palkitaan runsaasti.

Saara tuli hehkuvan punaiseksi ja tunsi ruumiinsa vapisevan. Minne hän
oikeastaan oli tullut? Ei koskaan ollut tänlaista kuullut, ei koskaan
senlaista lukenut, mutta mieleensä kuvastui isojen kaupunkien paheiden
ja siivottomuuden kurjuus, Falkin kertomusten mukaan.

-- Te punastutte kauhusta ja häpeästä. Olette itse kait pyhimys, sisar
jollekin senlaiselle, joka päivällä ajaa komeissa vaunuissaan mahtavana
ohitsemme, jotta lika pyöristä räiskyy päällemme, mutta iltaisin
kernaastikin viihtyy seurassamme, sill'aikaa kun vaimonsa luulevat
heidän istuvan tärkeissä kokouksissa ja valtion ja yhteiskunnan asioita
hoitamassa. Ho, ho, ho, ho! -- Lizzie nauroi kauheasti. -- Oh, minä
vihaan heitä! -- jatkoi hän puistaen nyrkkiään -- Jos tietäisitte
kuinka he meille puhuvat, ja sitä täytyy kärsiä.

-- Lizzie vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. -- Katsokaa, hauskaa se ei
ole? Mitä sitte on tehtävää?

Toivoton epäilys täytti Lizzien huudahduksen. Se viilsi Saaran sydäntä.
Hän istui kuin kivettyneenä katsellen Lizzie'ä ja silmänsä täyttyivät
kyynelillä.

-- Ettekö luule minun koittaneen elättää itseäni rehellisesti? jatkoi
Lizzie, -- mutta se ei käy, se ei käy. Olen tehnyt työtä, niin että
nahka on sormista irtautunut; olen ommellut yökaudet, kunnes olen
uupuneena nukkunut paikalleni; olen istunut tehtaalla kuumeesta
vapisevana ja yskinyt niin, että sydän on ollut rinnassa haljeta,
vaan ansaitakseni päiväpalkkani. Mutta se ei käynyt. Jos on päivän
kipeä, velkaantuu heti; lääkärikin on maksettava; ja sitten kunnekaan
kykenemättömänä eroitetaan paikastaan.

Hän pysähtyi hengittääksensä ja jatkoi sitten:

-- Jos olisin yksin, olisin kernaasti nähnyt nälkää ja viimein kuollut,
sairaalaan, mutta hän tuossa -- Lizzie osoitti äitiä -- en voinut nähdä
hänen kärsivän vilua ja nälkää, hänen, joka on nähnyt parempiakin
päiviä, ei, sitä en voinut kestää. Minä mietin pitkinä öinä kun kuume
esti minut nukkumasta, mietin kaikkia mahdollisia, mutta kaikki tiet
olivat minulle suljetut paitsi yksi. Minä valitsin sen, Jumala minua
armahtakoon! Äiti raukkani, hän ei sitä tiedä, hän luulee tyttärensä
rehelliseksi ja kunnialliseksi. Jumala häntä suojelkoon totuutta
tuntemastakaan!

Lizzie puhkesi uudestaan kiihkeään itkuun. Saara nousi ja
vastustamattoman voiman vaikutuksesta heittäytyi hän Lizzien eteen
polvilleen ja painoi päänsä hänen syliinsä. Olihan hänkin tullut
myydyksi miehelle, jota hän nyt kammosi. Lizzie silitti molemmilla
käsillään hänen päätänsä:

-- Sinä et halveksi minua, et käännä selkääsi minulle! Kiitos, kiitos!

Hän kumartui suutelemaan Saaraa otsalle. Sitten hän hämmästyi tekoaan
kauhistuneena.

-- Anna anteeksi! -- sanoi hän -- Suo anteeksi! Ja... elä puhu mitään!

Saara meni hiljaa ulos. Kun Pekka tuli, löysi hän Saaran istumassa
rappusilla silmät itkusta punaisina.



XXVI.


Etkö saanut mitään neuvoa kysyi Pekka viattomasti.

Saara pudisti päätään. Pekka katsoi häneen.

-- Oletko sairas, Saara? Lähdemmekö kotiin? kysyi hän.

-- Ei, voin vallan hyvin... Mennään vaan edemmäs.

-- Silloin on paras mennä ylös kappaompelijattarien luo; ne ovat
kumminkin kotona, -- sanoi Pekka.

He menivät ylös käytäviä ja pitkän eteisen läpi. Pekka noputti ovelle.
Kuului heikko: "astukaa sisään!" He astuivat huoneesen, joka oli noin
10 jalan suuruinen kultakin sivulta. Katto oli matala ja aleni vielä
ikkunaan päin. Keskilattialla oli suuri pöytä, johon ompelukoneet
olivat kiinnitetyt. Pöydän ympärillä istui kuusi naista ommellen, kuin
jos henki olisi ollut kysymyksessä. Lattialla oli suurissa kasoissa
sekä valmiita että puolivalmiita kappoja, joiden välissä lattialla
istui kaksi, noin kahdeksan ja kuuden-vuotista tyttöä, jotka ratkoivat
harsouslankoja valmiista vaatteista.

Eräässä loukossa oli vuode, jossa lepäsi kalpea, laiha olento, niin
hiljaa, kuin kuollut. Korahteleva hengitys oli ainoa elonmerkki.
Etäämpänä vuoteesta, niin kaukana ettei sairas siihen itse ylettynyt
oli lääkepullo-pöytä. Ilma huoneessa oli niin ummehtunut, että Saara
ehdottomasti vetäytyi askelen taaksepäin. Naiset olivat sairaan
näköisiä. Kasvoissa ilmaantui väsynyt, elämään kyllästynyt piirre;
olkapäät olivat, eteenpäin taivuksissa, rinta vaipunut sisälle, hiukset
vanuksissa. Kädet liikkuivat, kuin näkymättömän voiman vaikutuksesta.
Koneiden surina tukahutti kaiken keskustelun, ja silmät seurasivat
työtä, ikäänkuin ei maailmassa muuta olisikaan kuin kappoja ja ompelua.
Ompelijat rasvatäpläisine pukuineen muodostivat omituisen vastakohdan
hienoille silkkivuorisille kapoille, kärpän tai pensylvaani nahan
koristamme reunuksineen. Noin 30-75 dollariin kappale. Saara huomasi,
että muutamat hienommista kapoista olivat asetetut sairaalle peitteeksi.

Naiset nostivat päätänsä oven avautuessa, mutta heti kävi katse taas
työhön ja kädet liikkuivat yhtä kuumeisella kiireellä.

-- Hyvää huomenta! -- sanoi Pekka sisäänastuessaan. -- Aina yhtä
ahkerina!

Ei mitään vastausta. Ei kukaan käskenyt heidän istua ja koneet
surisivat samalla kiivaudella.

-- Täällä on eräs, joka haluaisi työtä -- jatkoi hän säikähtymättä. --
Olisiko teillä jotain senlaista, joka kannattaisi.

Pitkä äänettömyys.

-- Joka kannattaisi? -- vastasi vihdoinkin lähinnä istuva työstään
taukoamatta. -- Silloin on paras kääntyä heti toisaalle.

-- Mutta ansaitsettehan elatuksenne kumminkin ja ehkä vähän päällekin,
-- sanoi Pekka.

-- Viisikymmentä centtiä päivässä; onko se sinusta tarpeeksi
kuudentoista tunnin työstä? Hän joka on taitamatoin saisi tuskin
kahtakymmentäviittä.

Saara kumartui tarkastamaan erästä takkia. Kuinka keveä ja hieno se
oli! Saaralle tuli halu koittaa sitä. Voi ne, joilla oli varaa, näitä
ostaa, eivät ymmärtäneet, että joka piste ompeluksessa, oli särkynyt
sirpale ihmiselämää!

-- Kuka näitä takkeja kaupitsee - kysyi Saara.

-- Sitä emme tiedä. Ompelemme juutalaiselle, joku tuo meille kankaat
ja maksaa palkan kappaleluvulta. Hän taas tekee työtä jonkun toisen
palveluksessa ja se taas vuorostansa on myöskin toisen työssä. Löytyy
niin monta välittäjää, jotka ansaitsevat meidän työstämme, että
itsellemme ei jää mitään voittoa.

-- Mutta niiksi ette työskentele tehtaissa? -- kysyi Saara. --
Siellähän saa ainakin huoneen ja lämpimän ja höyryn ilmaiseksi.

-- Miksi emme? -- jatkoi sama, joka tähänkin asti oli puhunut. -- Siksi
että varakkaat ansaitsevat enemmän säästäessään huoneen vuokran, lämmön
ja höyryn. He ovat keksineet, että me yhtä hyvin voimme työskennellä
kotona jolloin saamme itse hankkia kustannukset. He keinottelevat miten
vaan enemmän ansaitsisivat meidän kauttamme; meillä on muka liian
suuret tulot, -- lisäsi hän katkerasti.

-- Itse pitää meidän hankkia langat ja maksaa niistä juutalaiselle
kaksinkertaiset hinnat -- sanoi eräs toinen. -- Muuten emme saa häneltä
työtä ollenkaan.

-- Mutta sittepä me hankimmekin heidän hienoille naisillensa
keuhkotaudit, -- sanoi kolmas nauraen ja katseli sairaan vuoteella
lepääviä takkeja. -- Itse käytämme niitä ennen kuin rikkaat ne saavat
ja tarttumus ei lähde niinkään helpolla.

Toisetkin nauroivat tätä ajatellessaan. Saaraa kauhistutti. Nyt vasta
huomasi hän että laattialla istuvat lapset katselivat häntä suurin
silmin.

-- Kenenkä ovat nämä lapset? -- kysyi hän.

-- Minun, -- vastasi vanhin kumealla äänellä. Hän oli tähän asti
vaijennut.

-- Mutta eikö olisi lapsille parempi leikkiä ulkona kartanolla? --
kysyi Saara.

-- Parempi? -- jatkoi sama kumea ääni. -- Me emme kysy mikä olisi
parempi. Ne joilla on vara lähettäkööt lapsensa yleisiin puutarhoihin
ja muihin semmoisiin. Meidän köyhien pitää panna heidät työhön heti kun
kynnelle kykenevät.

Saara ajatteli ehdottomasti omaa lapsuuttaan. Sekin oli ollut ikävä ja
ilotoin muihin lapsiin verraton, mutta mitä se oli tämän rinnalla? Hän
näki itsensä istumassa puutarhassa sylissään lakanaan kääritty porsas,
hän muisti puun linnunpesineen ja kirjat. Hän oli kumminkin ollut
onnellinen silloin.

-- Ellei mieheni olisi heittäytynyt alas telineiltä ja siinä kuollut,
niin emme täällä istuisi ja riutuisi rasituksesta, -- jatkoi leski. --
Olisi edes toiminut niin, että olisimme saaneet vahingon korvausta,
mutta kas, sen hän jätti tekemättä.

Niin kauhea kuin asia olikin ei Saara voinut olla hymyilemättä. Ajatus,
että miehen piti pudota kuoliaaksi juuri siten kuin vaimo olisi
tahtonut, jos hän kerran ollenkaan putosi kuoliaaksi -- tuntui Saarasta
naurettavan hullunkuriselta.

-- Paras on tyytyä Jumalan tahtoon -- sanoi Saara.

Lesken kasvot muuttuivat uhkamielisiksi.

-- Meille köyhille ei tarvitse puhua senlaista -- sanoi hän äkäisesti.
-- Olemme saaneet tarpeemme siitä. Jumala? Sanokaappa mitä hyvää
hän meille tekee? Me näemme nälkää, kärsimme vilua ja näännymme
rasituksesta, toisten syödessä ja juodessa sekä silkkityynyillä
ojennellessa. Antaa varakkaiden vaan pitää Jumalansa; meillä ei ole
varaa senlaiseen ylellisyyteen.

Saara tahtoi vastata, mutta vaimo keskeytti hänet.

-- Jos te joudutte orjastelemaan meidän tavoin, niin saatte nähdä
minne hurskautenne katoo. Lihavat papit tulevat meille silloin tällöin
sanomaan, että tulevassa elämässä saamme palkan rasituksestamme, mutta
olisi paljon parempi, jos Herramme soisi meille täällä maanpäällä
muutakin elääksemme, kuin teetä ja korppuja.

Saaraa peloitti nämät pakanalliset sanat; mutta ei hän voinut
vastustaa, kielensä oli aivan taipumattomana.

-- Ettekö voi sitte tehdä jotain muuta, mikä kannattaisi paremmin? --
sanoi, hän vihdoinkin.

-- Sitä me kyllä voisimme -- vastasi leski. -- Löytyy todellakin monta,
jotka elättävät itseänsä mukavammin, on meilläkin ollut tarjomuksia,
mutta aikomuksemme on pysyä kunniallisina, niin kauan kuin henki meissä
säilyy.

-- Siinä saa pysyä, mihin kerran on harjaantunut, jos se sitte
kannattaa tai ei, -- sanoi eräs toinen.

-- Eikä ole niinkään helppoa päästä täältä -- sanoi kolmas, luoden
silmäyksen sairaaseen.

Samassa kuului useampia kimeitä vihellyksiä tehtaista. Kello oli
kaksitoista ja päivällisloma alkoi. Ompelijattaret viskasivat työnsä
oheen ja syöksyivät paikoiltaan, haukotellen ja ojennellen ruumistaan.
Sitten kävivät eteiseen vesisäiliölle viruttelemassa kasvoistaan
paksuinta pölyä, ennen kuin alkoivat ahmia teetään ja kuivia korppujaan.

Sairas, joka tähän asti oli maannut, kuin puolikuolleena, aukaisi äkkiä
silmänsä. Ne loistivat, kostean kiiltoisina, kuten keuhkotautisten
tavallisesti. Valittaen yritti hän kohottautua vuoteelta ja kuroittaa
pöydälle, missä lääkepullot olivat.

-- Antakaa minulle tuo pullo, pian! pian! -- huusi hän Saaralle
epätoivoisella äänellä.

Saara tarttui äkkiä pulloon. Nimilapulla luki hän: opiumia, sen alla
oli pääkallo ja pari, luisia käsivarsia ristissä ja selvitykseksi
näille kuville oli allekirjoitettu: "Myrkkyä". Saara tuijotti
hämmästyneenä sairasta, joka hapuili pulloa.

-- Sehän on myrkkyä, -- sanoi Saara.

-- Niin, niin, siksipä sitä juuri tahdonkin. Täällä makaan rasitukseksi
heille. He ansaitsevat tuskin elatuksen itselleen ja sitten täytyy
minun... antakaa se minulle!... En minä kumminkaan parane... vihdoin
myyvät he itsensä maksaaksensa lääkkeeni... ovat jo puhuneet siitä...
täällä makaan ja kuulen kaikki, vaan en voi puhua mitään.

Hän kuvaili ompelijattarien tulevan takaisin ja ojensi kätensä
suonenvedon tapaisesti.

-- Kiiruhda! Anna se tänne... etkö kuule! Oh, Jumala minua auttakoon!
-- Tapa minut!

Hän vaipui vuoteelle ummistaen silmänsä; rinta aaltoili äsköisestä
rasituksesta. Saara piti vielä pulloa vapisevassa kädessään. Hän
laski sen hiljaa pöydälle ja valmistautui lähtemään. Tämä kurjuus oli
tukahuttavaa. Pikku tytöt olivat nukahtaneet kappakasalle. Teen juotua
alkoivat koneet uudestaan surista.

Saara sanoi jäähyväisiä ja kiiruhti ulos. Pekka seurasi häntä.

-- Ei näy onnistuvan tänään, Saara, -- sanoi hän. -- Mutta elkäämme
kadottako rohkeutta. Täällä asuu muutamia, jotka työskentelevät
"Marshal Field & kumpp.'illa". Se on hyvä paikka, mutta he eivät ole
kotosalla nyt; tulevat puoli seitsemän ajoissa, niin kuulustelen
heiltä. Ei ole suuria toiveita sinne pääsemisestä, siellä kun aina on
liiaksi pyrkijöitä. -- Kas tästä mennään irlantilaisen Pat'in luoksi.
Hän on kummallisin mies maailmassa. Hän oli osallisena suuressa
työlakossa Armour & kumpp:n teurastuslaitosta vastaan. Mutta laitos
onnistui saamaan heti täyden väestön sijaan -- katsos se on juuri
haittana meidän työlakoillemme. Useammat vanhoistakin työntekijöistä
otettiin sitten armosta takaisin vanhoilla ehdoilla, mutta Pat oli
liian ylpeä, eikä häntä olisi otettukaan uudestaan, sillä hän oli lakon
alkuunpanija. -- Käymmekö tervehtimään häntä.

Ei Saara vastannut. Mielen valloitti kaikki näkemänsä ja kuulemansa;
koneellisesti seurasi hän Pekkaa, joka kiipesi ylös kapeata porrasta.
Ullakkohuoneen ovelle tultuansa löi Pekka ovelle; miesääni vastasi: --
Astukaa sisään.

Pat oli siis kotona. He astuivat kyökkiin, joka sai valonsa likaisesta
akkunaruudusta katon rajalla. Huone oli lautaseinällä jaettu kahtia,
toinen puoli teki asuinhuoneen virkaa, lattianrajassa oli pari
pientä luukkua, joista oli laaja näköala yli Chicagon kattojen ja
savupiippujen. Molemmat huoneet olivat melkein tyhjinä. Kaksi vuodetta,
toinen kyhätty seinän kanssa yhden suuntaisesti asetetusta pöydästä,
jonka nojalle toinen pöytä oli asetettu poikkipuolin, muodostivat koko
kaluston. Vuoteessa makasi pieni kapalolapsi ja nelivuotias tyttö.
Kyökissä pesi kaunis mustatukkainen nuori nainen lasten vaatteita.
Vuoteen laidalla istui Pat tupakoiden. Hänellä oli tuo irlantilaisille
omituinen kiherä, punaisen kellervä tukka, teirenpilkkuja kasvoissa ja
pystynenä, sekä veitikkamaiset silmät.

Vai olet sinä kotosalla, Pat; -- sanoi Pekka sisään astuessaan.

-- No, etkö tiedä että Armour & kumppani ovat laskeneet minut lomalle?
-- vastasi Pat. Saaran nähtyään veti hän piipun suustansa ja nousi
vuoteelta. -- Uusi hempukkako, Pekka?

-- Niin onnellisesti ei ole asianlaita, -- aikoi Pekka sanoa, mutta
hillitsi itsensä vastaten: Eräs tuttava maalta, joka etsii työtä.

-- Hän tekee oikein tullessaan minun luokseni; minulla on paljon
poisantamista... Bridget... tuoli neidille!... Anteeksi, ei ole muita
kuin yksi. Työtäkö? Tässä neidin sopiikin istua vuoteen laidalla ja
katsella rikasten ohitseajelemista. Onhan se aina jotain, vaikkei juuri
erittäin ravitsevaa.

-- Etkö vieläkään ole onnistunut saamaan työtä, Pat? -- kysyi Pekka
istuutuen tyhjälle saippualaatikolle.

-- Olen kyllä saanut joukon lupauksia, paha vaan etteivät lupaukset
ole pitäneet paikkaansa, -- vastasi Pat. -- Lupasivat minulle poliisin
paikan; kuten tiedät ovat irlantilaiset hyvässä huudossa miehen niskaan
ryhtymisestä; mutta sitten huomasivat että parempi olisi vangita minut
itse, kuin päästää minut muita vangitsemaan; itsekin aattelin, että
ensi tehtäväkseni tulisi köyttää sinut ja sitte järjestään koko arkin
asukkaat, ja jätin koko poliisin puuhan. Sitten lupasivat, että saisin
kaitsea sikoja, mutta kuultuansa minun olleen työlakon johtajana Armour
ja Kumppania vastaan, ajattelivat varmaan, että siat vuorostansa
nostaisivat kapinan minua vastaan; sekin toimi luisti siis käsistäni.
Viimein piti minusta tulla hienolle herralle kuski, mutta kuultuansa
minun puhuvan työväen kokouksissa, ajatteli hän varmaankin, että
panisin dynamiittia vuoteensa alle ja siihen jäi sitte sekin puuha.

-- Mutta mitä nyt aijot sitte, Pat?

-- Ei suinkaan tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, eikö totta Bridget?

Bridget ja Saara olivat keskustelleet ahkeraan, niin ettei hän kuullut
Pat'in puhetta.

-- Mikä on totta? -- kysyi Bridget,

-- Että koko perheellä on aikomus matkustaa, Bridget punastui; ummisti
silmänsä, väristys vapisutti hänen ruumistansa nojautuessaan seinään.

-- Elä puhu tuolla tavoin -- sanoi hän vakavasti.

-- Minnekkä aijotte matkustaa? -- kysyi Saara.

-- Ainoaa tietä, joka meille on avoinna, ylös tuon reijän kautta ja
sitte etäämmäs kultapilviin asti -- vastasi Pat osoittaen ylöspäin. --
Mutta komeat jäähyväiskekkerit ensin, vanha veikkoseni -- huusi hän ja
löi Pekkaa polvelle, niin että tämä huudahti. -- Sampanjaa ja hienoja
ruokalajeja, kuten sopiikin niille, jotka elävät korkeuksissa, Armour
ja Kumppani kustantaisivat varmaan kestit, jos sen tietäisivät.

Pat nauroi kummallisesti, se ehkä muistutti itkua.

-- Etkä sinä siis tiedä hänelle tuossa mitään työtä? -- kysyi Pekka.

-- Matkustakoon samaa tietä -- vastasi Pekka.

-- Matkustaa? Puhut niin paljon matkustamisesta, mutta kuka herran
nimessä kyydit kustantaa!

-- Sen tekee kyllä Smith & Wesson [tunnettu yhtiö, joka valmistelee
revolvereja] -- jatkoi Pat, tyynesti.

-- Yhdellä dollarilla pääsee kauemmas kuin maailman ympäri.

-- Elä lörpöttele, -- Pat -- sanoi Pekka tehden lähtöä.

Saara seurasi esimerkkiä ja jätti hyvästi Bridgetille. Pat seurasi
heitä eteiseen.

-- Tulette siis jäähyväiskemuihin? -- huusi hän heidän jälkeensä.

-- Huonosti, huonosti käy tänään, Saara -- sanoi Pekka huoaten. --
Mutta elä välitä siitä, iltapuolella kyllä keksin sinulle jotakin. Nyt
menemme hankkimaan itsellemme kelpo paistin ja lasillisen olutta. Minä
tarjoon -- sanoi Pekka ylpeästi hymyillen.

-- Teet niin paljon hyväkseni -- sanoi Saara hajamielisenä. -- Mene
sinä vaan työhösi ja anna minun niittää sitä mitä olen kylvänyt.

-- Katsos, tämä on vallan huviksi minulle, päivä sinne tai tänne, ei
merkitse mitään -- sanoi Pekka.

Saaran silmät täyttyivät kyynelillä ja hän ojensi kätensä Pekalle.

-- Sinä olet uskollinen ystävä, -- sanoi hän.



XXVII.


Saara istui jälleen yksin huoneessaan. Pekka oli kuulustelemassa
hänelle työn ansiota. Saara pisti käden taskuunsa ja otti kukkaronsa
esille. Hän aukasi sen... viisi dollaria... siinä kaikki... sitten
hän saisi kuolla nälkään, ellei siksi saisi työtä. Nämätkin rahat
olisi pitänyt lähettää takaisin miehelleen... Hän laskeutui vuoteelle
lepäämään. Jos olisi voinut edes itkeäkin -- korvissa vaan suhisi ja
ajatukset harhailivat sekavina.

Kuinka narrimainen hän oli ollut. Syösnyt itsensä tahallisesti tähän
kurjuuteen. Mutta eihän hän tätä ollut etsinyt. Italiaa... matkoja...
kauneutta... kehitystä! Ja täällä istui hän Chicagon kurjimpien
työjuhtien joukossa, eikä kukaan tuntenut häntä, ei kukaan voinut
auttaa häntä täältä! -- Nyt hän tuomittaisi, tai oikeammin oli
tuominnut itsensä, orjuuteen ja unohdukseen, elämään, jota vietti moni
yhtä runsaslahjainen, kyllin etevä nousemaan joukon paljoudesta, mutta
joka ei koskaan, ei koskaan päämaaliaan saavuttaisi. Mikä narri hän oli
ollut! Miksi oli hylännyt kotinsa? Äkkiä heräsivät muistot hiljaisesta,
kauniista kodista, auringonlaskut ja ruusupensastot. Eikö tämä koti
ollut kylliksi hyvä? Koti... oli kyllä... mutta Abraham Jensen. Hänen
kuvansa esiintyi äkkiä niin selvänä, että Saaran veri kuohahti. Kuinka
oli tuo viha syntynyt? Ei hän sitä voinut selittää, tiesi vaan että
hän inhosi tuota miestä; tuntui kuin tuo olento käsittäisi itsessään
koko hänen alentumisensa nöyryytyksen. Jos vaan saisi olla kotona isän
ja äidin luona! Ja kumminkin... olisiko tuo elämä häntä tyydyttänyt?
Ei, ei sitten enää, kun hän oli oppinut muita tuntemaan, vaikka vaan
unelmissakin.

Hän ummisti silmänsä antaen toisen haavekuvan siirtyä toisen tieltä;
hän oli liian väsynyt voidaksensa kiintyä edes mihinkään. Äkkiä havahti
hän naputukseen ovelle. Hän kuunteli. Oliko se todellakin hänen
ovelleen? Ei se Pekka ollut. Kuka se sitte oli? Hän nousi puoleksi
vuoteeltaan, kuin ovi avautui ja vanha mies astui sisään. Saara
tuijotti häneen, hän luuli että... Mutta äkkiä syöksyi hän vuoteelta ja
heittäytyi vanhuksen kaulaan huudahtaen.

-- Isä, isä!

Sitten muisti hän äkkiä juovan, joka heidät eroitti, vaipui tuolille
ja purskahti valtavaan itkuun. Isä istui myöskin. Hän nojasi molemmin
käsin keppiinsä ikäänkuin tuen puutteessa; silmät täyttyivät
kyynelillä, huulet vapisivat, eikä hän voinut puhua sanaakaan. Katsoi
vaan Saaraa taukoamatta. Vihdoin sanoi hän meikein kuiskaten:

-- Vihdoinkin olen löytänyt sinut.

Saara ei nostanut päätänsä ja isä katseli häntä yhä.

-- Olen ollut lähes viikon Chicagossa, -- sanoi hän. -- Olen hakenut
ja kysellyt sinua tehtaista ja työväen asunnoista; vihdoinkin olen
löytänyt sinut.

Ei Saara vastannut, vaan itku tyyntyi vähitellen.

-- Ja nyt seuraat minua kotiin. Saara -- jatkoi isä hiljaa.

Saara otti kätensä itkeentyneiltä silmiltään.

-- En tule koskaan enään kotiin isä -- sanoi hän.

Ei isä ollut tuota kuulevinansakaan, vaan jatkoi:

-- Sekä äitisi, että minä olemme olleet mitä suuremmassa tuskassa
puolestasi ja rukoilleet, että Jumala sinua suojelisi; ja nyt kiitän
siitä, että hän on armahtanut meitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.

Nyt oli Saara aivan tyyntynyt. Hän katsoi isää, jota hän sittenkin niin
sanomattomasti rakasti. Kuinka hän oli vanhentunut näinä muutamana
viikkona. Eli oliko se vaan kuvittelua? Hiukset näyttivät harmaammilta,
selkä köyristyneemmältä.

-- Olen niin paljon rikkonut, etten voi toivoa anteeksi antamusta, --
sanoi hän. -- Elkää uskoko, että sen vähemmän pidän teistä, minä en
voinut muuta.

-- Rukoile Jumalalta anteeksiantamusta, lapseni; Häntä vastaan sinä
olet rikkonut. Me olemme vaan kärsineet omista synneistämme tehdessämme
lapsemme epäjumalaksemme. Olemme jo antaneet sinulle anteeksi, kotisi
syli on avoinna sinulle. Ehkä kerran unohduksen päivä valkenee
miehellesikin. Vielä ei se ole tapahtunut, vielä vuotaa avoin haava,
vaan jos sinä nöyränä ahkeroitset tullaksesi hänen arvoiseksensa, niin
ehkä hän vielä tarjoo kotisi sinulle...

Kauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä Saaran säkenöivät silmät sattuivat
häneen.

-- Elä mainitse häntä, -- sanoi Saara koettaen hillitä vihaansa. -- Hän
on minulle vastenmielinen, minä inhoon häntä; jos löytyy maailmassa
ihminen, jota vihaan on se juuri hän. Sano hänelle etten milloinkaan
tule takaisin, vaikka hän polvillaan sitä rukoilisi. Hän on aikonut
tappaa minut; hän on murhaaja!

Isä katsoi kauhistuneena tytärtään; senlaista tulisuutta ei hän
milloinkaan ollut hänessä huomannut.

-- Jumala varjelkoon järkeäsi, lapseni! -- huudahti hän huolestuneena.
-- Eikö hän ole sinun miehesi? Eikö Jumala ole teitä yhteen liittänyt?

Saara naurahti katkerasti.

-- Jumalako meitä yhteen liittänyt. Yhtä vähän kuin äitiä ja sinuakaan.

Isä katsoi häntä peljästyneenä. Saara kulki edestakaisin huoneessa ja
sanat virtasivat tulvana huulilta.

-- Minä en rakasta häntä, isä; en ole koskaan rakastanutkaan; et
sinäkään rakasta äitiä, et ole milloinkaan rakastanutkaan, se on
totuus; emmekö ole Jumalan edessä velvoitetut totuuteen? Minä olen
nähnyt sinun rakastavan toista, isä; silloin näin ensikerran, että voi
olla toisen kanssa naimisessa ja rakastaa toista, vaikka ei se olekkaan
oikein. Se on syntiä, syntiä rakkauden lakia vastaan, sillä nainen
kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa.

Isä huokasi raskaasti. Sitten kumartui hän ja kuiskasi:

-- Herra etsii isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen.

Saara näki isän tuskat ja katui sanojansa.

-- Anna anteeksi, isä, mutta tuo salaisuus on painanut mieltäni monta
vuotta, vaan en ole uskaltanut ilmaista sitä.

Isä istui yhä pää alas vaipunena. Vihdoin sanoi hän:

-- Tahdon kertoa sinulle kaikki hänestä, Saara; ei sinun tarvitse
epäillä häntä, eikä isääsi, Jumala tietää että suhteemme on aina ollut
puhdas ja synnitön.

Ja isä kertoi sen minkä lukija jo tietää.

Kertomuksen kestäessä oli Saara tauonnut kävelemästä, seisoi nyt seinän
nojalla ja kuunteli. Isän vaijettua laski hän kätensä ristiin ja
silmiin nousi kyynelet.

-- Herra Jumala, kuinka väärin olet tehnyt itsellesi, isä, kuinka
väärin minulle! -- huudahti hän.

Isä katseli häntä kummastuneena, Saara ymmärsi tämän sanattoman
kysymyksen.

-- Ajattele, miksi olisit tullut maailmassa noudattamalla kutsumustasi!
Tahallasi olet leiviskäsi maahan kaivanut, tahallasi olet rikkaat
lahjasi tukehuttanut ja luullut noudattavasi Jumalan tahtoa. Kuinka
julmia voivat ihmiset olla itsellensäkin.

-- Ihmisen onnellisuus on vastaanseisoa omia halujansa, -- sanoi isä.

-- Ei, se on kutsumuksensa seuraamisessa, tulla juuri siksi miksi
sopii, ei miksikään muuksi. Etkö ymmärrä, että sinun olisi pitänyt
mennä naimiseen tuon toisen kanssa?... ettet koskaan ole ollut
onnellinen?... että vieläkin rakastat häntä, jonka nimen olet minulle
antanut?

-- Mistä olet saanut tuonlaisia vaarallisia ajatuksia, lapseni? --
huudahti isä huolestuneena. -- Jos olisin hänet nainut, olisin tullut
maailman lapseksi, elänyt synnissä ja hekumassa kuten muutkin sen
paikkakuntalaiset. Vaan Jumala armossaan antoi minulle surun lahjan;
hän antoi minulle alati vuotavan haavan, jotta en kiintyisi tähän
murheen laaksoon, vaan toivoisin paratiisin onnea.

-- Täytyykö meidän siis tehdä itsemme onnettomiksi täällä, voidaksemme
sittemmin toivoa jotain parempaa, niinkö tarkoitat? -- kysyi Saara.
-- Jumala kaunistaa ympärillämme luonnon ihanaksi, vaan me suljemme
silmämme siltä. Jumala antaa meille tietojen lahjan, me heitämme sen
pois. Edessämme on avoinna koko maailma, vaan me multaudumme pienoiseen
loukkoon, veteleiksemme siellä, haudomme tavaroitamme ja uneksimme
paratiisia tulevassa, elämässä.

-- Etkö siis tiedä, lapseni, että juuri tiedon puu karkoitti
esivanhempamme paratiisista, että se oli perkele, joka näytti
Jesukselle tämän maailman rikkaudet ja ihanuuden? -- sanoi isä. --
Hän nousi ja otti Saaraa käsistä. -- Tule takaisin, onnetoin, eksynyt
lapsiraukkani! Mitä tarjoo tämä maailma sinulle? Tule takaisin
rauhaisaan pesääsi, joka suojelee sinua maailman myrskyiltä. Täällä
sinä vaan kärsit ja sorrut vihdoin.

Saara kätki kasvot käsiinsä. -- Niin sinä olet oikeassa isä, minä olen
kärsivä ja vihdoin sortuva.

Hän puhkesi itkuun ja vaipui vuoteelle.

-- Sinä myönnät sen itsekin. Tule siis kotiin jälleen, niin on kaikki
tuleva hyväksi. Olet ollut sairas, mielesi on ollut sairas, sinä
tarvitset lepoa.

Isä taputti häntä ystävällisesti olalle. Saara pudisti yhä päätään.

-- En koskaan, isä, en koskaan! Olen itse valinnut tämän, tahdon itse
kärsiä seuraukset... Mitä voisittekaan tarjota minulle jos tulisinkin
kotiin? -- sanoi hän tulistuneena. -- Teidän rakkautenne ei olisi
minulle kylliksi. En tahdo tulla elävältä haudatuksi; ja nähdä taas
häntä, ehkä tulla uudestaan hänen nöyräksi orjattarekseen, hyi!...
ennen kuolla!

Isä vaikeni. Sitten katsoi hän ylös ja ääni sai maallikkosaarnaajan
ankaran väreen: -- Saara, sinä olet hyljännyt isäsi, olet saattanut
surua äidillesi, halveksinut miestäsi ja sen kautta pilkannut Jumalaa.
Varo Hänen kiroustansa; rangaistus kohtaa sinua kuin ukkosen isku
taivaalta. Heikon ymmärryksesi ase. Jumalan selkeän sanan rinnalle,
mutta Hän on muuttava sinut ja estävä sinun julkeat toiveesi. Silloin
ehkä palaat nöyränä ja notkistat polvesi tottelevaisena hänen
rangaistuksensa edessä. Käänny! Käänny, ennenkuin on liian myöhäistä,
ennenkuin tuomiopäivä tulee kuin varas yöllä. Muista mitä olet meille
velkapää! Elä unohda äitisi tuskia...

Saara keskeytti hänet. Hän oli nyt tyyntynyt. -- Ei enempää isä!...
Uhkaukset eivät hyödytä nyt! En ole enää lapsi, -- sanoi hän melkein
kylmästi. Sitten tarttui hän äkkiä isää käsistä. -- Olen sinun
tyttäresi, isä. Tunnen samaa voimaa sisässäni, vaan en voi sitä
tukahuttaa kuten sinä. Yhden asian sinulle lupaan: -- ääni tuli jälleen
lempeäksi ja innostuneeksi -- et ole koskaan saava minusta häpeää.

-- Mutta miten hankit elatuksesi, lapsi raukkani? -- kysyi isä.

-- Tervehdä äitiä ja kiitä opetuksistansa, nyt ne ovat minulle
tarpeesen -- vastasi Saara.

-- Mutta kirjoitathan kumminkin meille? Et unhota meitä? -- sanoi isä
havaitessansa mahdottomuudeksi saada hänet mukaan.

-- Koska olette minut löytäneet, niin tahdon kirjoittaa, sillä... pidän
sinusta niin sanomattomasti, isä.

Saara häpesi tätä tunnustustaan ja työnsi isää ovelle päin. Isä oli
ottanut hattunsa ja keppinsä. Ovella kääntyi hän vielä kerran ja sanoi:

-- Tule Saara!

Saara pudisti vaan päätänsä, mutta syöksyi äkkiä hänen jälestään,
polvistui hänen eteensä ja huudahti:

-- Isä, suo minulle anteeksi! Isän huulet vapisivat. Hän laski kätensä
Saaran pään päälle ja sanoi hiljaa:

-- Jumala siunatkoon sinua!

Sitten meni hän. Saara kuuli askelten etenevän käytävässä. Hän
kiiruhti ikkunaan. Tuolla meni hän köyryisenä ja surullisena keppiinsä
turvautuen. Nyt oli kaikki lopussa; yksin suuressa Chicagossa. Hän
seisoi hetkisen ikkunan ääressä tuijottaen isän jälessä. Sitten alkoi
päätä huimata, hän horjui vuoteelle, heittäytyi siihen huudahtain:

-- Oi Jumalani, anna minun kuolla!



XXVIII.


Ei Saara tietänyt kuinka kauan hän näin makasi, mutta hän havahtui
uuteen naputukseen ovelle. Ei hän voinut vastata, makasi vaan silmät
ummessa.

Pekka astui sisään. Nähdessänsä Saaran makaavan liikkumattomana, sulki
hän varovasti oven ja hiipi muutaman askeleen lähemmäksi. Siihen
seisahtui hän.

-- Nukutko Saara? -- kysyi hän hiljaa.

-- Sinäkö se olet, Pekka? kuului vuoteelta, vaan hän ei liikahtanutkaan.

-- Onko hän ollut täällä? -- kysyi Pekka. -- Hän kohtasi minut kadulla
ja minä sain kertoa hänelle asuntopaikkasi, sillä hän uhkasi minua
helvetillä ja muilla hulluuksilla. Mutta etpä sinä matkustanutkaan?

-- Nyt olen ainiaaksi eroitettuna vanhemmistani, Pekka. Et voi aavistaa
kuinka hyvä hän oli; ei löydy toista isän vertaista -- sanoi Saara
liikutetulla äänellä.

-- Tuon hyviä uutisia Saara, -- jatkoi Pekka. -- Olen saanut sinulle
työtä Marshal Field & Kumpp. luona. Se on paraita yhtiöitä, ja puhdas
ja hauska, työhuone siellä on myöskin. Mutta kylläpä valehtelinkin
kelpolailla.

Pekka nauroi sitä ajatellessaan.

-- Hyi Pekka, valehteleminen on niin rumaa, -- sanoi Saara
masentuneesti.

-- Niinhän se on, mutta joskus täytyy sitäkin tehdä, -- vastasi Pekka.
-- Maailma on nyt kerran senlainen, ettei totuudella tule toimeen. Sain
muutamalta siellä työskentelevältä tytöltä kuulla, että eräs paikka
kenkäosastolla oli vapaana. Samassa minuutissa lähdin johtajan luokse.
Hän kysyi josko sinä olit taitava siinä työssä, sillä he eivät ota
taitamattomia, No se nyt on tietty, vastasin ja kerskasin työstäsi
niinkuin et olisi sitte syntymäsi tehnyt muuta, kuin neulonut kenkiä.

-- Kuinka voit käyttäytyä niin Pekka? Tiedäthän...

-- En minä tiedä mitään, -- vastasi Pekka nauraen. -- Sen vaan tiedän,
että sinun täytyi päästä jonnekin ja että täällä Amerikassa täytyy
pitää puoltansa. Jos tahdot niin saatan sinut sinne; puoli kahdeksalta
pitää olla työssä aamulla. --

Seuraavana aamuna alkoi Saara uutta työtänsä. Hän sai koneen ja
piti neuloa kengänsaumoja höyryllä. Työhuone oli valoisa ja hauska,
sekä hyvällä ilmanvaihtokoneella varustettuna. Suuri joukko nuoria
tyttöjä oli ahkerassa työssä. Sahviaani, silkki ja sametti -- kenkiä
he ompelivat. Tytöt olivat Saaralle erittäin ystävällisiä ja naapuri
näytti kuinka hänen piti tehdä. Sykkivin sydämmin alkoi Saara. Mutta
höyry pakoitti konetta niin nopeaan liikkeesen, että käänteissä ei
Saara ehtinyt yhtä nopeasti, ja saumat tulivat vääriä. Hän painoi
polvellaan käyntiratasta, siksi että sukkanauhansa solki tuli hehkuvan
kuumaksi, mutta sittenkään ei hän saanut hillityksi tulista vauhtia.
Naapuri huomasi hänen avuttomuutensa ja tuli uudestaan hänen luoksensa.

-- Tyyntykää toki, -- sanoi hän. -- Kas näin, -- ja salaman nopeudella
riensi työ edelleen. -- Elkää kadottako rohkeutta. Kyllä sitä pian
oppii, olin itsekin yhtä taitamatoin. Painakaa vain polvella rattaasen,
niin vauhti hiljenee.

Saara kiitti ja alkoi uudestaan. Hän painoi polvellaan, niin että
tuntui kuin nahka irtaantuisi, mutta sittenkin katkesi lanka ja sauma
tuli vääräksi.

Johtaja, pitkä, laiha mies piippu hampaissa katseli hymyillen Saaraa,

-- Ette näy olevan erittäin taitava, -- sanoi hän.

-- Paras on että taukootte yrittämästäkään. Saara katsoi häneen suurine
tunnollisille silmineen.

-- Elkää karkoittako minua pois, sallikaa minun vielä koettaa! --
pyysi hän.

Ei johtaja vastannut, vaan kääntyi pois ja Saara jäi istumaan
onnettoman koneensa ääreen.

Kotiin mennessään ei jalat tahtoneet häntä kannattaa, vaan pakoittivat
ankarasti! Vaan hän hautoi niitä kylmällä vedellä ja päätti kärsiä.
Olihan elämä kysymyksessä.

Ja hän voitti. Hän keksi pian keinon ja ennen pitkää ansaitsi hän kuusi
dollaria viikossa. Jos vaan terveys kestäisi, voi hän sillä elää,
mutta siinä olikin sitte kaikki! Missä olivat kauneus, ilo ja kehitys,
joita hän oli halunnut? Hän meni tehtaalle, sieltä kotiin, teki työtä,
söi, illalla oli tylsä ja väsyksissä, niin että ainoa toivo oli päästä
levolle. Tuttavuuksia oli hän tehnyt tehtaan tyttöjen kesken. Niiden
seassa oli monta hyvää ihmistä, mutta he olivat sivistymättömiä ja
ilman minkäänlaisia harrastuksia; heidän suurin ilonsa oli sunnuntaisin
kävellä kultansa kanssa puistossa ja lauantai-illoin tansseissa.
Tähänkö hän olisi koko elämäkseen tuomittu?

Eräänä iltana oli Pekka hänet vienyt työväen kokoukseen, missä sekä
miehiä että naisia esiintyisi puhujina. Hän astui suureen saliin.
Miehet istuivat arkipuvuissaan, lakit päässä poltellen tupakkaa,
Saaraa alkoi yskittää tupakansavu ja omituinen, epämiellyttävä ilma
kokoushuoneessa. Puheet otettiin vastaan ihastuksella ja jokainen
lausunto rahamiehiä vastaan herätti riehuvaa melua. Hehkuva viha kyti
näissä ihmisissä! He kantoivat sisässään vallankumouksen siemeniä!
Saara sai käsityksen yhteiskunnan eri kerroksista jotka elivät joko
salaisessa tai julkisessa kapinassa toistensa kanssa. Toisen kerroksen
jäsenten kanssa seurustellessa tuntui kuin tekisi vääryyttä omaan
kerrokseen kuuluville.

Sama tunne vallitsi Saaran sunnuntaisin puistossa katsellessaan
varakkaiden uhkeita ajopelejä. Mitä nuo ihmiset oikeastaan tiesivät
hänen ja hänenmoistensa elämästä ja mitä tiesi hän heistä? Heidän
maailmansa oli hänelle suljettu; mutta kauneuden ja varallisuuden
maailmaahan hän oli ikävöinytkin, sitä, jonka Falk oli hänelle kuvannut
ainoana onnea tuottavana. Miksi ei hän sitä saavuttanut, hän, joka
sitä niin innokkaasti halusi? Oliko tuo yhteiskunnan jako oikeutettua?
Mihin oli joutunut tuo sana veljellisyydestä ja sisarellisuudesta,
jota kirkossa niin usein julistettiin? Niin, kirkossa! Vanhaan tapaan
oli hän käynyt kotimaisessa jumalanpalveluksessa, vaan ei löytänyt
siellä mitään uutta. Abraham Jenseniä... ei muuta; -- arvokas,
itsekäs kehoitus ihmisille uskomaan juuri samoin kuin ihmiset olivat
jo vuosisatoja uskoneet, pitämään itseänsä ainoana oikeauskoisena ja
kaikkia toisia harhaoppisina. Sinne ei Saara enää menisi.

Sunnuntaiaamupäivät lepäsi hän suuremmaksi osaksi viikkoisesta
rasituksestaan. Iltapäivin tuli hänen uskollinen suojelijansa Pekka
ottamaan häntä puistoon kävelylle. Pekka parka! Ensi alussa tahtoi hän
Saaraa suuremmoiseti ajoretkelle sunnuntaisin, mutta Saara kieltäytyi
niistä. Kernaasti uhrasi hän puolet viikkopalkastaan valmistaakseen
Saaralle iloa. Saaraa liikutti tämä Pekan uskollisuus, mutta hänen
täytyi tunnustaa sen joskus rasittavankin häntä. Usein tuli Pekka
silloin kuin Saara olisi halunnut yksinäisyyttä haaveiluilleen.

Pekan pyrinnöt ja toiveet eivät ulottuneet peri korkealle, karkea työ
ja kumppanit olivat tukahuttaneet ne. Saara koetti herättää hänen
kunniantuntoansa. Muistutti hänelle "Suurista keksinnöistä", joita
hän oli räätälissä lukenut, ja joihin hän oli ollut niin innostunut.
Eikö hänen sopisi pyrkiä jonnekin teollisuuskouluun ja ruveta
rakennusmestariksi? Pekka tuli ihastuksiinsa ja innostus Saaraan nousi
korkeimmilleen, mutta etäämmäksi ei siitä päästy. Pekka näytti kuuluvan
niihin, joita täytyy kainaloista auttaa määrätylle paikalle.

Saara mietti omaa kohtaloansa. Itse teossa ei hän ollut hituistakaan
kauempana, kuin lapsena koti puutarhan rei'istä kurkistellessaan
iloisia, onnellisia lapsia, jotka kävivät koulua kuvakirjat
kainaloissa. Mikä avaisi hänelle tuon toivotun maailman? Rahat... Mutta
mistä niitä hankkia? Kuuden dollarin viikkopalkalla, kun itse piti
hankkia asunnon, vaatteet ja elatuksen, ei se onnistuisi. Ei, kyllä
hänen osaksensa jäisi aidanraosta kurkistella vaan noita onnellisia
ihmisiä, jotka loistavine ajopeleineen kulkivat ohitse, jotta lika
vaunun pyöristä räiskyi hänen päällensä.



XXIX.


Saarakin oli kutsuttu Pat'in suuriin jäähyväiskemuihin, Pekka oli
vakuuttanut hänen tulevan. Kemut olivat pidettävät Noanarkin katolla.
Hämärässä alkoi väkeä puikkia kattoluukuista esille, kaikki arkin
asukkaat saapuivat pestyinä ja harjattuina. Tuolla tulivat Marshal
Field & Kumpp. iloiset tytöt, tuolla kappaompelijat kalpeine kasvoineen
ja uupuneine silmineen, leski kahden pienokaisensa kanssa, miehiä,
jotka työskentelivät lokaviemäreissä, Lizzie äitineen, jolle heti
tehtiin tilaa, sillä hän oli ylimyssuvun edustaja paikalla, riitelevät
eukot, jotka nyt olivat huvituksen halussa ja siksi tehneet sulat
sovinnot, sekä italialainen nainen "provero Antonioineen", joka
olutta nähdessään sai heikon toivon päihtymyksestä. Kaikki olivat
juhlatuulella. Juhlallisuudet olivat heille outoja, sitä paitsi oli
tässä juhlassa jotain salaperäistä, ei kukaan tietänyt, mistä Pat oli
saanut varoja, eikä mitä hän tarkoitti matkustamisellaan. Pat itse
lausui vieraitansa tervetulleiksi ystävällisesti hymyillen.

Työväen asuntojen katot ovat asukkaiden yhteisiä kävelypaikkoja. Ilman
niitä olisivat he jo aikoja nääntyneet turmeltuneesta ilmasta; siellä
voivat he silloin tällöin virkistää keuhkojansa verrattain raittiilla
ilmalla. Tänlainen katto oli tasainen keskipaikalta ja luisu molemmilta
sivuilta, sadeveden alas vuotamisen takia. Se oli asfaltipeitteinen,
ja sannalla ripoteltu ja näköala sieltä yli nukkuvan kaupungin
suuremmoinen, etenkin nyt, kun sähkölamput säteilivät salaperäisesti
läpi öisen usvan.

Vieraat, olivat asettuneet pukeille ja laatikoille, joita olivat
tuoneet muassansa, toiset istuivat katolla. Miehillä oli suuremmaksi
osaksi paikatut housut, takit olivat harjatut ja useammalla oli
kiiltorinnuksinen paita, joiden kauluksessa säteili 5 centin hohtokivi.
Naisilla oli yllä juuri silitetyt pukunsa koristettuina niin monilla
sinisillä, keltaisilla ja punaisilla nauhoilla, kuin olivat voineet
hankkia. Kuu kustansi valaistuksen, niin Pat pääsi siitäkin surusta.
Naurua, puhetta ja maailman eri kieliä kuului eri ryhmistä.

Pat oli aukaissut olutastian ja kuin taikavoimasta ilmestyivät lasit ja
kupit vieraiden taskuista. Pat oli noussut eräälle laatikolle, hänen
piti nyt puhua.

-- Toverit!;-- sanoi hän -- ollessani vielä Irlannissa ja syödessäni
potaatteja, tarttui kerran eräs maalainen ylimys minua niskasta ja
heitti minut ulos, siksi ett'en voinut tehdä hänelle yhtä palvelusta,
elää syömättä (naurua ja hyvähuutoja). Nyt tultuani vapaasen Amerikkaan
tarttuu Armour & Kumpp. minua niskasta, siksi, että vaadin voita
leivälle. Ei tässä mitään valitettavaa ole, ystäväni, sillä maailma
on nyt kerran senlainen. Miksikä? Kysykää siltä, joka sen on tehnyt,
minä en sitä tiedä. Se jolla on valta, nielee toisen. Kissa hiiren,
susi lampaan, kettu kanan, haukka kyyhkysen ja rahamies työntekijänsä.
Kaikki on niinkuin olla pitää. Jos teillä olisi valta, tekisitte te
ihan samoin. Ajatelkaa ystäväni, jos meillä olisi tehtaat, vaunut,
linnat ja höyrylaivat, emmekö me ruoskisi työntekijöitämme, kiusaisi
heitä, nauraisi heidän armo-anomuksiansa? Ainakin minä tekisin niin.

Katolla nousi ihastuksesta kamala ulvonta, ihmiset kadulla pysähtyivät
kuulustelemaan ja poliisi riensi ulos kapakasta. Se oli inhoittavaa
ulvontaa, josta voi eroittaa räjähdyksien pauketta ja tulta, joka
räiskyi varakkaiden asunnoista.

-- Sanon vaan, että minä tekisin niin -- jatkoi Pat tyyneesti -- ja
näyttää siltä, kuin tekisitte te samoin. Tahtoisin ripustaa Armour &
Kumpp. korkeampaan lyhtytolppaan ja antaa työväen kivittää heidät. --
Pat'in silmät säkenöivät ja kuulijat vastasivat uudella ulvonnalla.
-- Emme saa siis valittaa heidän polkemistansa, sillä itse tekisimme
samoin, jos meillä olisi valta. Sitä paitsi ovat asiat niin viisaasti
järjestetyt, että jos kyllästyy tähän maailmaan, voi helposti matkustaa
pois. Papit antavat kyllä matkapassin, jos maksamme heille parin
messun hinnan; sitten loiskahdamme Michiganjärveen tai nukahdamme
rautatiekiskoille, eli vipuamme lyhtytolppaan tai kustannamme vähän
ruutia itsellemme. Tämä oli minulla sanottavana, nyt kiitän teitä itse
ja omaisteni puolesta. Kiitos kumppanuudesta, ja tervetuloa jälestäpäin!

Pat astui laatikolta ja tyhjensi lasinsa. Kuulijat eivät ymmärtäneet
mitä ajatella. Yksi osa nauroi, siksi, että olivat aina tottuneet
Pat'ille nauramaan. Toiset kummastelivat hänen puhettansa. Pat'illa oli
aina niin kummia juonia. Kauan ei ollut aikaa miettimiseen, sillä uusi
puhuja astui laatikolle. Se oli mustakulmainen mies, mustine silmineen.
Hän oli saksalainen ja tunnettu voimakas puhuja työväenkokouksissa.

-- Ja minä sanon: Alas sortovalta! huusi hän. -- Kuinka kauan saavat
he polkea meitä, tehdä maailman meille helvetiksi? Kuinka kauan täytyy
meidän kumartaa heitä, kuten härkä ikeen alla? Niin kauan kuin olemme
kurjia pelkureita ja tuhmia, riidellen keskenämme, sen sijaan, että
yhdistyisimme yhteen. Jos työntekijät olisivat yksimielisiä voisivat
he päivässä kääntää maailman ylösalaisin. Vaan me emme uskalla, me
pelkäämme varakkaita, siinä koko asia. Löytyy kymmenen petturia yhtä
rehellistä miestä vastaan. Ennen kuin opimme yksimielisiksi ei tilamme
voi mitenkään parantua.

-- Niin, ja ennenkuin pääsemme papeista, -- huusi eräs toinen. -- Eikö
heidän ole koko syy, heidän, jotka siunaavat rikkaita ja vaikenevat
heidän kujeistaan, hyvästä maksusta? Sortakaamme kristinoppia, meidän
täytyy se tehdä, jos tahdomme pysyä rehellisinä! --

Mies vaikeni ja muutamat huusivat hyvä-huutoja. Toiset vaikenivat. He
tunsivat, että uskonto sittekin oli ainoa tuki ja turva, johon voi
luottaa. Jos heiltä ryöstettiin tulevaisuuden toivo, mitä heille sitte
jäisi? Yleinen mieliala kävi raskaaksi. Mutta äkkiä kajautti "provero
Antonio" posetiivinsa säveleitä, jonka oli laahannut muassaan. Tehtaan
tytöt kiersivät käsivartensa vyötäisille ja pistivät polkaksi katolla.

-- Varokaa! katto on heikko, -- huusivat muutamat.

Mutta esimerkki tarttui, pian ottivat miehetkin osaa tanssiin parittain.

Pat meni Bridget'in luoksi. Kasvonsa olivat vakavat ja päättäväisen
näköiset.

-- Oletko valmis, Bridget? -- kysyi hän. - Parasta on nyt vetäytyä
oheen.

Bridget nousi, otti pienokaisen syliinsä ja talutti Rosaa kädestä
kattoluukulle. Pat auttoi lapset alas ja pian olivat he omassa
asunnossaan. Se oli ihan tyhjänä nyt, ei vuodettakaan ollut jälellä.
Kaikki oli myyty ja rahoilla maksettu olut. Pat meni loukkoon missä
Smith & Kumpp. matkapassi oli valmiina.

-- Ota ensin Rosa, mutta en minä voi katsoa -- kuiskasi Bridget.

Pat meni toiseen huoneesen ja huusi Rosaa luoksensa. Lapsi meni
kernaasti, pahaa aavistamatta ja Pat sulki oven.

-- Tuleppas Rosa katsomaan, kuinka kuu on kaunis, -- sanoi hän.

Lapsi kumartui katsomaan ikkunaluukusta. Isä seisoi hetken päässä
lapsen takana. Samassa kuului laukaus ja huokauksetta vaipui Rosa
lattialle. Pat tempasi kyökin oven auki. Bridget oli jo laskeutunut
lattialle pienokainen sylissään. Silmät olivat ummessa, huulet
värittömät. Kädet olivat lujasti ristissä.

-- Minut ensin, Pat, ennen pienokaista, -- kuiskasi hän. Pat'in rinta
aaltoili voimakkaasta; kätensä vapisi ja pistooli putosi lattialle. Hän
heittäytyi Bridgetin rinnalle ja purskahti itkuun.

-- Kiitos kaikesta Bridget! kaikesta! -- sanoi hän. -- Nyt menemme
yhdessä.

Ja hän tarttui revolveriin ja ojensi suun vaimonsa ohimolle ja laukasi.

Katolla kajahteli posetiivin sävelet ja palkit tärisivät tanssivien
alla. Silloin kuului äkkiä lyhyt, kova laukaus, sitten toinenkin. Mitä
se oli?... Taas kuului laukaus ja taaskin. Kaikki syöksyivät alas
katolta avonaisen luukun kautta. He syöksyivät Pat'in huoneustoon.
Ensimmäisessä huoneessa makasi Bridget pienoinen sylissä, heidän
päälleen oli Pat kaatunut. Toisessa huoneessa makasi Rosa luukun
edessä; kuu valaisi kalpeita kasvoja. Pat'in jäähyväiskemut olivat
päättyneet. Perheineen oli hän matkustanut kau'as. Ainoa minkä jättivät
jälkeensä oli paperiliuska, jolle varmalla käsialalla oli kirjoitettu:

"Näin loppuu taistelu Armour & Kumpp. kanssa."



XXX.


Chicagossa vallitsi hermokuume, joka leveni hirvittävässä määrässä,
varsinkin työväen asunnoissa, missä terveyssuhteet olivat huonompia
ja asukkailla vähin vastustus voimaa. Tauti hiipi Marshal & Kumpp.
tehtaallekin. Useammat tuolit olivat tyhjinä ja uusia kasvoja näkyi
koneiden ääressä. Kukin pelkäsi vaan vuoronsa tulevan.

Saara oli jo jonkun aikaa tuntenut pahoin vointia, mutta oli taistellut
vastaan ja mennyt tavallisuuden mukaan työhön. Eräänä päivänä alkoi
äkkiä päästä huimata; vilutti, veri nousi kasvoihin ja selässä tuntui
kauhea kolotus. Hänen täytyi pysäyttää koneen ja samassa, vaipui hän
tiedotonna lattialle.

Herättyänsä ei hän tietänyt missä oli, eikä kauvanko oli horroksissa
maannut. Tuntui kuin olisi purjehtinut tai lentänyt ilmassa. Hän
katseli ympärilleen raukeasti. Huone, jossa hän lepäsi oli suuri ja
vilvakka ja kuin usvan läpi voi hän erottaa vuoteen vuoteen rinnalla
vastaisella seinällä. Hänen vieressään istui mustapukuinen nainen;
eräs toinen nainen puettuna siniseen leninkiin, valkeaan esiliinaan
ja päähineesen, senlaiseen, joita hän oli nähnyt sairashuoneissa,
seisoi kumartuneena hänen ylitsensä. He puhuivat hiljaa keskenänsä ja
tarkastelivat häntä.

Ei Saara välittänyt kysyä missä hän oli. Sulki vaan silmänsä ja vaipui
uudestaan horroksiin.

-- Taas herättyänsä istui sama mustapukuinen nainen hänen vieressänsä.

-- Tervetuloa uudestaan luoksemme! -- sanoi hän silittäen Saaran otsaa.
-- Levätkää nyt vaan hiljaa ja olkaa kärsivällinen, niin parannutte
nopeammin. Saara katsoi vaan naista, ei hän voinut kysyä, ken hän oli.
Myöhemmin sai hän tietää olevansa nais- ja lapsisairaalassa ja että
mustapukuinen oli eräs amerikkalainen nainen, joka tapasi usein tuoda
sairaille kukkia, viiniä tai muita vahvistavia aineita.

Kun Saara alkoi tointua tuli nainen yhä useammin, näytti kuin olisi hän
Saaraan erityisesti mieltynyt.

Amerikkalaiset ovat omituista väkeä, heillä on rakkautensa ja
ihailunsa puuskat. Jos asia tuli muotiin kerran, niin ei sitte muusta
puhutakkaan; silloin ryntäävät kaikki paikalle, uhraamaan epäjumalan
alttarille. Nyt oli norjalainen runoilija Henrik Ibsen tullut muotiin.
Luettiin hänen voitoistaan Saksanmaalla ja Englannissa; kuultiin että
etevimmät kriitikot sanoivat häntä aikakauden suurimmaksi draaman
kirjoittajaksi. Siinä siis jotakin, jota piti ihailla. Helppohintaisia
painoksia hänen teoksistaan levisi tuhansittain. Ennen olleiden
Emerson- ja Brovn-klubin rinnalle perustettiin nyt Ibsen-klubeja.
"Noora" ja "Kummittelijat" otettiin kaikkialla keskusteltavaksi.
Norjalaiset ja "keskiyönauringon maa" tulivat Ibsenin kerällä
muotiasiaksi. Luettiin Paul de Chaillus'en "Viikinkejä" ja selailtiin
hänen suunnatointa teostansa Norjasta.

Mrs King'in -- se oli Saaran luona käyvän naisen nimi -- luona
seurusteli sekä mies- että naisjäseniä Ibsen-klubeista ja hänen itsekin
täytyi kulkea virran mukana, jos tahtoi tai ei. Täytyi hänen itselleen
tunnustaa ei ymmärtävänsä kaikkea, mutta se oli nerokasta ja siksi
täytyi yhtyä nuorten ihailuun, vaikka hän kaikessa hiljaisuudessa
kaipasikin Emersonia ja "Ben-Hur'ia". Mutta norjalaisiin ja Norjaan
oli hän ihastunut ja se olikin syynä mieltymykseensä Saaraan. Hän
oli löytänyt todellisen norjalaistytön. Toiset olivat uteliaita
ja kadehtivat häntä. Sitäpaitsi oli Saara niin kaunis ja hieno
käytökseltään, aivan poikkeava muista tehtaantytöistä. Saara sai
kertoa hänelle Norjasta, missä ei hän itse koskaan ollut käynyt,
mutta jonka hän tunsi vanhempiensa kertomuksista. Mrs King kuunteli
häntä jännitetyllä tarkkuudella. Muutteeksi alituisilta toimikuntien
kokouksilta ja hyväntekeväisyysseuroille olivat Saaran kertomukset
hänestä, miellyttäviä ja hän kiintyi yhä enemmän kauniisen löytöönsä.
Saara sai kuulla, että ne, jotka hoitivat häntä, kuuluivat tohtori
Tuomaan kirkkokuntaan, jonka jäsen mrs King'kin oli, sekä, että tästä
kaikesta tuli hänen kiittää Pekkaa. Koska pääsisi hän tilaisuuteen
palkita Pekalle kaikkea? Kuin uskollinen koira oli hän joka päivä
työstä palattuaan seisonut sairaalan portilla kyselemässä Saaran
vointia; sisään ei hän päässyt enää niin myöhään. Vaan siitä päivästä
alkain, kun Saara sai vapaasti puhua tuli hän joka sunnuntai ruusuvihko
muassaan.

Saaran kävi samoin kuin useamman hermokuumeisen. Vaikka hän oli kovin
laihtunut, virkistyi hän pian, kun kerran sai ruveta syömään, niin
tuntui kuin ei koskaan saisi tarpeekseen. Mrs King lähetti hänelle
kananpaistia, lihalientä ja muita herkkuja; kauhulla ajatteli Saara
jo sitä aikaa, kun tämä mukavuus päättyisi ja pitäisi uudestaan alkaa
tehdastyötä. Heti kun hän sai luvan lukea, lähetti mrs King hänelle
norjalaista kirjallisuutta, nyt sai hän kumminkin ne kirjat käsiinsä,
joita Falk kerran oli luvannut hänelle lähettää Chicagosta. Kuinka
ihmeellisesti kaikki voi kääntyä! Kuinka onnellisia olivat ne ihmiset,
joilla oli aikaa lukemiseen, lepoon ja keskusteluihin! Kuinka voisi hän
taas alkaa tehdastyötä? Vai saisiko paikkaansakaan enää, vaan täytyisi
uudestaan ruveta hakemaan työtä? Usein halutti häntä teeskennellä
heikommaksi, kuin olikaan, että saisi kauemmin olla sairaalassa, häntä
kauhistutti se päivä, jona hän sieltä karkoitettaisi.

Hän luki ahkeraan nämät viikot. Björnson'in, Lien, Kielland'in,
Garborg'in ja Ibsenin teokset herättivät hänessä paljon ajatuksia ja
hänen keskustelunsa Falkin kanssa sekaantuivat niihin.

Mrs King kävi edelleenkin hänen luonansa, kyseli häneltä
Norjasta, ja kirjoista ja kertoi sitte hänen suoria lausuntojansa
Ibsen-iltamissa; kaikki klubin jäsenet innostuivat tähän omituiseen,
tosinorjalais-olentoon.

Eräänä päivänä sanoi mrs King Saaralle:

-- Ettekö tahtoisi, Saara, tulla minun luokseni, sairaalasta
päästyänne. Asun aivan yksin palvelijattarein kanssa; saisitte olla
seuralaisenani ja auttaa ompeluksessa ja muussa senlaisessa?

Saara katsoi häneen suurine, säteilevine silmineen. Hän tunsi halua
polvistua hänen eteensä ja syleillä häntä.

-- Tahdotteko todellakin ottaa minut luoksenne? -- huudahti hän.

-- Sydämmestäni sen tahdon, rakas lapseni, -- vastasi mrs King ja
suuteli häntä otsalle.



XXXI.


Mrs King oli varakas leski. Hänen miehensä oli ollut Chicagon
luotettavin asianajaja ja suuresti sivistynyt mies. Hän oli kuollut
tapaturmaisesti purjehdusmatkalla. Hänen perheensä oli ollut
kirjallisten pyrintöjen keskustana, hänen vaimonsa tahtoi nyt
ylläpitää kodin entistä arvoa. Paljon vaivaa se hänelle tuotti,
sillä ei hänellä ollut miehensä älyä. Mr King oli tietojensa ja
kaunopuheliaisuutensa kautta tehnyt nämät kokoukset todellisiksi
juhlahetkiksi ja mrs King oli saanut osan siitä ihailun loisteesta,
joka ympäröi hänen nimestänsä. Nyt piti hänen itse olla aurinkona,
joka valaisisi koko juhlallisuuksia, mutta hän ei kyennyt siihen. Hän
oli enemmän sydämmellinen, kuin älykäs ja miehensä äkkinäinen kuolema
oli hänelle lyönti, joka oli tukahuttaa häneltä elämänhalun. Hän löysi
armeliaisuustöissä enemmän tyydytystä kuin kirjallisissa seuroissa. Hän
oli neljän-viidenkymmenen välillä, mutta tukkansa oli jo kauttaaltaan
harmaantunut, kuten tavallisesti amerikkalaisilla suhteellisesti
nuorina. Tuo soveltui hänelle sentään oivallisesti, samoin surupuku,
jota hän aina käytti.

Tähän kotiin olisi Saara siis joutunut; paremmin ei hänelle olisi
voinut käydäkkään. Häntä ympäröitsi varakkaan kodin komeus. Täällä
oli kauneutta, järjestystä ja hauskuutta; täällä näki hän monta
kuuluisaa henkilöä. Työnsäkään ei ollut raskasta, pääasiallisesti oli
hänen tehtävänsä siivota mrs King'in makuu- ja työhuoneen. Sitten
sai hän lukea ja mrs King opetti häntä hyväntahtoisesti englannin
kielessäkin. Iltapäivin seurasi hän rouvaa ajoretkelle puistoon tai
Michiganjärven seutuville; häntä pidettiin kuin kodin lapsena. Aina
kun tuli vieraita oli hän sisällä ja herätti ensi aluksi suurta
huomiota. Saara jännitti itsekin sekä silmänsä, että korvansa ja
teki havaantoja. Ei hänellä ollut aavistustakaan kuinka nopeasti
hän kehittyi. Kodin kirjasto oli hänelle avoinna, ja mrs King antoi
hänelle ohjeita kirjojen valitsemisessa. Kummastuksekseen löysi hän
siellä Viktor Hugon "Inhimillisyyden Kurjuuden" englanninkielisen
käännöksen. Kyynelet virtasivat poskille, uudestaan nähdessään tämän
kirjan, sehän oli vaikuttanut käännöksen hänen elämässänsä. Ei Saara
edes mrs King'illekään uskonut kuka hän todella oli. Häntä pidettiin
maanviljelijän tyttärenä Wisconsista, joka oli tullut, kuten moni
muukin Chicagoon ansaitaksensa työtä ja sivistyäksensä.

Nykyisessä onnellisuudessaan ei hän unohtanut Pekkaakaan. Hän puhui
hänestä mrs King'ille, joka toimitti hänet teollisuuskouluun, jonka
jälkeen hän sai työtä eräältä urakalla rakentajalta. Parempaan
seuraelämään päästyään muuttui Pekka äkkiä; käytöksensä ja puheensa
sai aivan uuden suunnan. Hän muutti arkista ja taukosi iltasin
kapakkakäynneiltä. Siitä hän oli vähitellen luopunut, jo Saaran tultua
kaupunkiin. Hänen vanha rakkautensa rakennuksiin ja koneisiin heräsi
uudelleen ja hän alkoi toden takaa tutkimuksiansa. --

Tähän aikaan oli venäläisen taidemaalari Verestchagin taulunäyttelö
avoinna Chicagossa. Mrs King vei Saaran sinne muassaan. Muistot Falkin
kertomuksista vieraista maista heräsivät uudestaan eloon. Maalauksia
ei hän ollut nähnyt sen jälkeen kuin kotona pappilassa; nyt hän nautti
sanomattomasti. Oli oikein vaikea saada häntä kotiin näyttelöstä.
Kyynelet välkkyivät silmissä, kun mrs King useamman kerran turhaan
pyysi häntä lähtemään; hän oli kerrassaan vaipunut taideteosten
katselemiseen.

Kotiin tultuaan tuntui hänen kadottaneen tasapainonsa, ei hän puhunut
sanaakaan koko iltana. Halu matkustamiseen nousi uudestaan äärilleen.
Sitä paitsi oli joukko uusia ajatuksia ja tunteita herännyt hänen
sielussaan. Voi, jospa hänellä vaan olisi joku, jolle hän voisi kaikki
uskoa, joku, joka ymmärtäisi häntä? Mrs King oli sanomattoman hyvä,
vaan ei käsittänyt häntä oikein.



XXXII.


Ibsen-klubissa keskusteltiin "Noorasta". Loppunäytelmästä luettiin
eräänä iltana mrs Kingin luona ja sitten alkoi keskustelu. Useammat
naisista paheksuivat Nooran käytöstä, pitivät sen epänaisellisena ja
loukkaavana; hänen olisi pitänyt jäädä miehensä ja lastensa luoksi.
Helmerhän oli aina käyttäytynyt huomaavaisesti häntä kohtaan ja
noudattanut hänen kaikkia juoniansa. He iloitsivat, että Amerikassa,
Jumalan kiitos, tuonlainen oli vielä hyvin harvinaista.

-- Viime mainittua seikkaa täytyy minun vastustaa, -- sanoi eräs
nuori asianajaja, syntyään saksalainen. -- Kun meillä Chicagossa on
noin kaksi avioero kysymystä päivässä käsiteltävänä, näyttää minusta,
kuin amerikkalaisilla naisilla olisi suuri taipumus miestensä luota
karkaamiseen. En tahdo puhua niistä tapauksista, kun nuoret neidit
karkaavat pappojensa kuskien kanssa, etenkin, jos nämät ovat neekerejä.

-- Hyi, kuinka saatatte puhua senlaista, herra Mayer? -- sanoi yksi
naisista. -- Teidän puheenne johtuvat sulasta kateudesta siksi,
ett'ette ole vielä tavanneet ketään sellaista, joka olisi teistä
pitänyt.

-- Seikka on se, että haluaisin sellaista, jolla olisi karkaamisen
taipumusta hyvin pienessä mitassa, siksi kestää valitsemiseni niin
kauan, vastasi herra Mayer kylmäkiskoisesti.

-- Herra Mayer on sietämätöin, häneltä on puhevuoro kielletty, --
huudettiin useammalta taholta.

Muutamat puolustivat Nooraa innokkaasti; toiset pitivät ihmeellisenä,
että Norjassa voi tapahtua senlaista, sehän muistutti enemmän Wienistä
ja Pariisista. -- Mutta onhan seurassamme norjalainen nainen, --
huudahti eräs herroista, -- hän olkoon tuomarina asiassa. Mitä mietitte
neiti Saara? Onko se tavallista Norjassa, että vaimot karkaavat
miehistään?

-- En minä tiedä, -- vastasi Saara punastuen.

-- Mutta pidättekö Nooran tehneen oikein? -- kysyi eräs naisista.

Saaran silmät säkenöivät, sieramet laajentuivat, hänellä oli nähtävästi
vaikea hillitä itseään.

-- Minusta ei naisen tarvitse alistua kaikkeen, siksi että hän on
nainen, -- vastasi hän hiljaa.

-- Hyvä! Hyvä! -- huusivat Nooran puolustajat.

-- Mutta missä on Helmer sitte oikeastaan rikkonut? Hän suuttui
aatellessaan vaimonsa tahranneen nimensä rikoksella. Sitä olisin
minäkin tehnyt hänen asemassaan, -- huudahti herra Mayer.

-- Luuletteko, ett'ei naista voi rääkätä muulla tavalla, kuin lyömällä
häntä? -- vastasi Saara rohkeasti.

-- Sitä ainakin me kutsumme rääkkäämiseksi, -- sanoi Mayer.

-- Mutta Nooraa kohdeltiin nukkena, leikkikaluna, alhaisempana
olentona, riippuvana miehensä suosiosta; sen pidän minä paljon
pahempana rääkkäyksenä, jota yksikään herännyt nainen ei voi ajan
pitkään sietää, -- vastasi eräs naisista, joka oli tunnettu taistelija
naisten oikeusten puolesta.

Saara kiitti häntä ystävällisesti.

-- Onko senlainen kohtelu tavallista teillä, Saara? -- kysyi mrs King.

-- Luterilaisessa seurakunnassa, jossa minä olen kasvanut, opetetaan
että mies on itsevaltias kodissaan, ja että vaimon tulee olla hänelle
alamainen kaikessa. Vastakohtaa pidetään syntinä, -- vastasi Saara.

-- Eikö siitä seuraa monta onnetonta avioliittoa? -- kysyi mrs King.

-- Ei, aivan montaa, sillä useammat naiset elävät silmät ummessa, ja
uskovat että kaikki on kuin olla pitääkin, -- vastasi Saara. -- Mutta
jos kerran herää ja kärsii siitä, niin, sitten tulee onnettomaksi.

Saara kääntyi syrjään, salataksensa kyyneleitään, joita vanhat muistot
toivat silmiin.

-- Vaan ettekö luule, Saara, kummallekin paremmaksi kärsivällisyydellä
kantaa ristiänsä ja koettaa tehdä elämää niin hyväksi kuin mahdollista?
-- sanoi mrs King lempeästi.

Saaraa oli tykkänään liikutettuna, vaan ponnisti voimiansa, ettei
ilmaisisi itseänsä.

-- Yhteiselämää miehen kanssa, jota vihaa, pidän minä epäsiveellisenä,
-- vastasi hän näennäisesti tyyneenä.

Sekä herrat että naiset katselivat toisiaan. Keskustelu kääntyi alalle,
missä amerikkalainen seurapiiri mieluummin vaikenee.

Seuraavana päivänä kutsui mrs King Saaran luoksensa ja sanoi hänelle:

-- Rakas Saaraseni, huomasin teidän eilen kummallisesti liikutetuksi.
Onko teillä omaistenne keskuudessa ollut lähempiä kokemuksia asiasta?
En kysy uteliaisuudesta, vaan luulossa, että löytää huojennusta ystävän
osaa-otossa, tahtoisin niin kernaasti olla teille jostakin arvosta.

Saara puhkesi itkuun ja painoi päänsä mrs King'in syliin.

-- Olen itse karkannut mieheni luota, huudahti hän nyyhkien.

Mrs King vavahti ja ehdottomasti veti hän kätensä pois Saaran pään
päältä, mutta ennen pitkää alkoi hän silittää Saaran tukkaa ja sanoi
hiljaa:

-- Kerro minulle kaikki, Saara!

Ja Saara kertoi hänelle kaikki, jättäen vaan Falkin nimen
mainitsematta. Lopetettuaan suuteli mrs King häntä otsalle ja sanoi:

-- Meillä ei ole oikeutta tuomita teitä enemmän kuin Nooraakaan... Nyt
olette minulle kahtavertaa kalliimpi.

Ja hän sulki Saaran äidilliseen syleilyyn.



XXXIII.


Eräs herroista, joka useammin kävi mrs Kingin luona oli nimeltään
Brown. Hän näytti ankaralta ja vakavalta, hänellä oli musta tukka ja
erittäin kauniit silmät, jotka väliin näyttivät niin eriskummallisen
lempeiltä, kun hän puhui jostakin asiasta, johon oli innostunut.
Tavallisesti istui hän puhumatta, kun vieraita oli saapuvilla, mutta
rouva Kingin seurassa hän useinkin tuli puheliaaksi.

-- Herra Brown on heistä jäykin kaikista -- sanoi mrs King usein --
mutta luulen kumminkin että hän on parhain heistä. -- Hän oli sen
komitean jäsen, jonka piti valmistaa Yhdysvaltain työväen tilastolliset
tiedot.

Eräänä aamupäivänä, kun Saara tuli arkihuoneesen, istuivat mr Brown ja
mrs King vaipuneina syvään keskusteluun. Saaraa kehoitettiin ottamaan
osaa keskusteluun.

-- Sanon, että se on suorastaan kelvotonta, tuonlainen käytös työmiehiä
kohtaan, sanoi mr Brovn. -- Varakkaat käyttävät lukemattomia juonia
pusertaakseen penninkin omilta, huonopalkkaisilta työmiehiltään. He
pakottavat heidät korkeista hinnoista ostamaan puoteistansa lankansa,
kahvinsa, sokurinsa y.m. tarpeensa. He pidättävät heidän palkkansa
kuukausittain, ja kantavat sill'aikaa korkoa rahoistaan. Suorastaan
häpeää olla amerikkalainen... Eilen olin miehen luona, joka omistaa
kaksitoista miljoonaa ja tahdoin innostuttaa häntä yritykseen, joka
parantaisi osaksi työväen tilaa. Arvatkaappa, mitä hän vastasi.

-- No, mitä?

-- Hän valitti huonoja aikoja, Hän sanoi viime vuonna menettäneensä
paljon. Ja arvatkaappa mihinkä? Joo, hän oli tilannut itsellensä
hautapatsaan ja pystyttänyt sen Graceland'in hautausmaalle. Aatteli
kait, ett'ei kukaan muu hänelle sitä tekisi.

-- Mutta ette suinkaan tarkoita, että tuonlainen on aivan tavallista,
mr Brown.

-- Se on hyvinkin tavallista. Samassa määrässä kuin miljoonakasa
kasvaa, samassa määrässä kasvaa sydämmettömyys ja itaruus. Löytyy
rikkaita, jotka eivät milloinkaan saa kyllikseen. Hiljattain tapasin
seitsemänkymmenvuotisen ukon, joka käveli jalan peninkulmaisen
taipaleen asemalle, säästääksensä viisikolmatta centtiä
omnibuspiletistä, ja hän oli miljoonain omistaja. -- Vaan vihdoinkin
täytyy minun lähteä; hyvästi, mrs King.

Saara oli koko ajan katsellut häntä taukoamatta. Hänestä ei mr Brown
ollut koskaan näyttänyt kauniimmalta. Tuskin oli hän häntä toisten
joukosta ennen eroittanut. Brownin tullessa eteiseen seisoi hän siellä.

-- Anteeksi, -- sanoi hän punastuen -- vaan minun täytyy kiittää
teitä sanoistanne ja jos te tarvitsette tietoja asiasta, olen minä
tilaisuudessa niitä hankkimaan.

Mr Brown katsoi Saaraa. Ei hänkään ollut ennen huomannut Saaraa niin
kauniiksi. Hän kumarsi lausuen, että se olisi hänelle suuri ilo.

Kun Saara taas tuli mrs King'in luo, istui hän ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Saara, eikö tuo ollut kauheata, mitä hän kertoi? -- sanoi hän. --
Minä tulen aina surumieliseksi mr Brownin puheista.

-- Totta se kumminkin oli, sen tiedän omasta kokemuksestani, -- vastasi
Saara.

Ja hän kertoi viikosta, jonka oli viettänyt räätälitehtaassa sekä
käynnistään arkissa ja Pat'in jäähyväiskemuista. Mrs King'iä
pöyristytti ja Saaran lopetettua oli hän aivan kalpea.

-- Onko mahdollista, että täällä Chicagossa voi senlaista tapahtua? --
huudahti hän.

-- Voi, mrs King, tehkää jotakin Lizzien hyväksi! -- pyysi Saara,
tarttuen hänen käsiinsä.

-- Tahdon pelastaa hänet, pikku ystäväiseni, -- minä tahdon tehdä sen,
-- vastasi mrs King.

-- Ja sairaalle ompelijatarten luona ja kaikille niille toisillekin! --
huudahti Saara.

-- Tahdomme tehdä sen mitä voimme. Jumala meitä armahtakoon, että
teemme niin vähän! -- sanoi mrs King kävellen edestakaisin lattialla.

-- Jos kaikki olisivat teidän tapaisianne, mrs King, olisi maailma
paljon parempi, -- sanoi Saara ja suuteli häntä kädelle.



XXXIV.


Saara oli onnellinen. Mrs King'in toimesta oli Lizzie päässyt
sairaanhoitajaksi samaan sairaalaan, missä Saara oli ollut, sinne oli
myöskin kappaneulojien luota tuotu sairas rauhaan kuolemaan. "Pyhän
Kolminaisuuden kasarmi" oli rouva Kingistä saanut suojelusenkelin ja
"pyhä kolminaisuus" itse saanut sanomalehdissä kelpo naarmun mr Brownin
terävästä kynästä. Kirjoitus herätti suurta huomiota, sillä mr Brown
oli yleisesti arvossa pidetty mies; Saara oli hänelle antanut paljon
tietoja, joita Pekka vielä oli täydentänyt.

Saara oli kirjoittanut pitkän kirjeen isällensä ja kertoi kuinka hyvin
hänellä nyt oli ja koetti selittää, että näin sittenkin oli parasta.
Mutta vielä suurempi ilo odotti häntä. Eräänä päivänä, kuin mrs King
tuli kotiin, sanoi hän Saaralle:

-- Lääkärini tahtoo ehdottomasti minut talveksi muuttamaan joko
Floridaan tai Italiaan keuhkojeni takia. Minä valitsen mieluummin
Italian. Tahdotko tulla muassani, Saara?

Ilon leimahdus välähti Saaran kasvoilla ja hän tuli aivan huumaukseen.
Mrs King hymyili.

-- Näen, etten tarvitse mitään vastausta, -- sanoi hän suudellen Saaraa
otsalle. -- Valmista itsesi matkalle; viikon kuluttua lähdemme.

Saara näkisi Italian. Vanhat, Falkin kera unelmoimat ilmalinnat nyt
toteutuisivat. Kuinka Jumala sentään oli hyvä hänelle. Tämä onni
kerrassaan valloitti hänet. Monta monituista kertaa täytyi hänen kertoa
mrs Kingin sanat, voidakseen niitä uskoa, vaikka hän ihan selvää oli
sanonut: viikon kuluttua lähdemme, -- Kuitenkin oli Saara koko ajan
kuumeisessa pelossa, että jokin este ilmestyisi. Päivisin järjesti
hän matkatarpeita kaunis hymyily huulillaan, öisin uneksi hän Milanon
kirkosta, Rooman katakombeista ja Wolkonskyn huvilan ruusuista.

Vihdoinkin valkeni lähtöpäivä. Suuri joukko muitakin perheitä matkusti
samalla; matkaseurue oli hyvin suuri. Enin hämmästyi Saara, kun hän
valtamerellä huomasi mr Brownin kulkevan laivan kannella harmaassa
matkapuvussa plaidi olalla. Hän matkusti Eurooppaan tutkimaan työväen
asemaa, erittäinkin sosialistisia liikkeitä Saksanmaalla. Ei Saara
ymmärtänyt, miksi hän tuli niin iloiseksi Brownin nähtyään. Sen
jälkeen, kuin he niin innostuneesti olivat puhuneet työväen asiasta,
piti hän häntä ystävänä, johon turvallisesti voi luottaa.

Mr Brownin'kin näkyi mieltyneen Saaraan ja matkalla näkyi hänen
tuntikausia keskustelevan Saaran kanssa.

Matka kulki Liverpoolin, Lontoon, Pariisin, Strassburgin, Berliinin,
Wienin, Veronan, Venedigin ja Florensin kautta Roomaan. Alussa
oli Saara vallan pyöräpäinen, mutta vähitellen tottui hän tähän
sekamelskaan ja alituisesti vaihtuviin vaikutuksiin! Kuinka
ihana maailma sentään oli, mikä komeus esiintyi rakennuksissa,
taideteoksissa, suihkulähteissä ja puistoissa! Ja tästä kaikesta
pitäisi luopua, siksi että se muka olisi syntiä. Ei milloinkaan ollut
vanhempiensa ja naapurien mielipiteet tuntuneet niin kummallisilta,
kuin nyt havaitessaan itse näiden vaikutuksen. -- -- --

       *       *       *       *       *

Saara oli Roomassa. Kaikesta mitä oli nähnyt, miellytti tämä häntä
enin. Täällä oli sivistyksen keskellä ja kumminkin samalla satojen
peninkulmien päässä siitä. Kaikkialla ympäröi siellä maailman historia;
pakanuuden korkeat patsaat ja rauniot, kristittyni aikaiset komeat
kirkot, keskiajan synkät linnat, taideteoksia kaikilta ajoilta meidän
päiviin asti. Ja paitsi tätä oli luonto niin eriskummallista täällä.

Saarasta tuntui kuin hän unissa näkisi nuo kaikki Falkin kertomat
paikat, jotka hänelle jo silloin olivat niin rakkaiksi tulleet. Nyt
hän todenteolla tutki historiaa ja taidetta. Hän kehittyi näinä
kuukausina enemmän, kuin koko edellisessä elämässään. Näytti kuin
kaikki puolipuhjenneet nuput hänen sielussaan olivat vaan varronneet
tätä auringonsädettä avautuakseen. Väliin tuntui hän vielä mahdottoman
lapselliselta, mutta epävarmuus käytöksestä oli kerrassaan kadonnut.
Hän oli nyt sivistynyt nainen, eikä norjalaisen maanviljelijän tytär.
Mrs King kohtelikin häntä kuin rakasta tytärtä, eikä seuranaisen
tavoin. Koko matkaseurue pitikin häntä mrs Kingin kasvatustyttärenä.



XXXV.


Mr Brown oli tullut Roomaan ja liittynyt mrs Kingin seuraan. Eräänä
iltana ehdoitteli hän matkaa osteriaan, missä suuremmaksi osaksi kävi
vaan käsityöläisiä ja taiteilijoita, erittäinkin skandinaaveja ja
saksalaisia. Ehdoitus vastaanotettiin ilolla; se oli ainakin, vaihtelua
amerikkalaisille teekutsuille.

Mrs King ja Saara, sekä heidän matkatoverinsa suuntasivat siis kulkunsa
osteriaan. Ensimmäinen huone, jonne tulivat, oli jotensakin suuri
ja maalaamatoin. Kaksi riviä viiniastioita oli pystytetty seinän
nojalle ja isäntä tepasteli tyhjien, kokonaisten ja puolipullojen
kanssa varustaakseen janoovia vieraitaan, jotka istuivat sisimmässä
huoneessa kahden pöydän ympärillä, muutamat syöden, toiset laulaen ja
puhuen, virvokkeella. Pohjoismaiset taiteilijat olivat valloittaneet
toisen pöydän. Käsityöläisiä lapsineen ja vaimoineen istui toisen
pöydän ääressä. Näiden huoneiden takana oli keittiö, jonka ovet
olivat auki, kokki valkeaan mekkoon, esiliinaan ja lakkiin puettuna
paistoi lihakotletteja. Kulkeva posetiivinsoittaja valitteli sävelissä
vaivojaan taiteilijoille; miehen tunteellisuus vietteli taiteilijat
nauramaan.

-- Tänä iltana sinä olet entistäsi oivallisempi, Beppo, -- huusi yksi
heistä; sinun pitäisi esiintyä apolloteaatterissa, eikä näin kurjalle
kuulijakunnalle; sinun taivaalliset säveleesi kohottavat pois maailman
murheista. Kaksikymmentä centesimoa Bepolle, herrani, taiteilija
Bepolle! -- Hän antoi hattunsa kiertää ympäri pöydän ja taiteilijat
pistivät siihen roponsa. -- Kas tässä, jalo ystäväni, -- sanoi hän
ojentaen hatun Bepolle. -- Tulkoon sinun taivaallinen soittosi
ylitsevuotavasti palkituksi maallisella hyvyydellä! Kas niin, käy nyt
toisiakin ilahuttamaan ihanilla sävelilläsi!

Beppo otti hatun päästään, kiitteli kumarrellen. Häntä huvitti nämät
taiteen lapset, jotka olivat siksi valistuneita, että heti keksivät
neron ja hengenheimolaisensa, vaikka se kätkeytyi kuluneenkin takin
verhossa.

Isäntä oli ihastuksissaan amerikkalaisen seurueen tulosta, --
erään amerikkalaisherran paksut kultavitjat tekivät hänet erittäin
kohteliaaksi. Ihastuksissaan antoi hän kantaa toisen pöydän huoneesen,
missä viiniastiat olivat ja pyysi nyt seuruetta istumaan, odotellen
tilauksia.

Sitä suurempi oli pettymyksensä, kuin amerikkalaiset tilasivat vaan
kuusi lasillista lämmintä vettä; ei hän ymmärtänyt oliko se pilaa, vai
tottako. Hän tuli kumminkin lohdutetuksi, kun kultavitjalla varustettu
mies huonolla englannin kielellä selitti, että siitä maksettaisi sama
hinta kuin viinistäkin. Sisimmässä huoneessa, jonka ovi oli auki,
jatkettiin iloa edelleen. Useammat äänet huusivat yhteen aikaan sekä
norjaksi että tanskaksi:

-- Falk, Falk! Pystyyn mies! Hänen täytyy puolustaa mielipidettään!

Tämän nimen kuultuaan jännitti Saara kuulokalvoansa ja hän näki nuoren
miehen, lyhyine, punaisenruskeine partoineen, sinisine silmineen ja
hyväntahtoisine hymyineen nousevan pöydästä.

Ei mitään epäilystä; se oli hän. Saara tarttui suonenvedon tapaisesti
mrs King'iä kädestä.

Tämä kääntyi ja katsoi huoneesen.

-- Mutta ystäväiseni, onhan se Tuomas Falk!

-- Te tunnette hänet? -- kuiskasi Saara kalveten.

-- Enkö tuntisi häntä, joka Chicagossa oli jokapäiväinen vieraani?

-- Onko hän koskaan puhunut minusta?

-- Ei koskaan. Tunnetko sinä hänet, Saara?

-- Hän on se maalari, josta puhuin ja jonka nimeä en tahtonut mainita.

-- Oh, onko se mahdollista?... Luulen että menen häntä tervehtimään.

Mrs King nousi. Falk seisoi viinilasi toisessa kädessä tehden toisella
liikkeitä puhuessaan.

-- Minä pidän vanhan mielipiteeni, herrani; nainen on arvoitus,
selittämätöin arvoitus. Hän on kuin perhonen...

-- Mutta eilenhän olit itse perhonen, joka kukastasi imit hunajaa, --
sanoi eräs seurueesta.

-- Vait, lörpöttelijä, elä keskeytä minua -- jatkoi Falk. -- Nainen on
selittämätöin...

Hän vaikeni äkkiä ja tuli kasvoiltaan tulipunaiseksi ja tuijotti
toiseen huoneeseen, kuin olisi siellä tapahtunut ilmestys.

-- No mitä nyt? Falk näkee näkyjä; varmaankin joku vanha
"selittämätöin"; tätä sanotaan jumalan tuomioksi herrani! -- sanoi eräs
tovereista pilkaten.

-- En voi oikein hyvin, -- sanoi Falk ja istui. Samassa astui mrs King
sisälle ja kävi pöydän luo.

-- Anteeksi, herrani, -- sanoi hän ystävällisesti hymyillen -- en
voinut olla tervehtimättä vanhaa tuttavaa, jonka sattumalta keksin
täällä. Herra Falk!

Falk katsoi ylös.

-- Mitä näen! Mrs King! Täällä Roomassa!

-- Minulla on muassani norjalainen ystävätär, jonka kuulin teidänkin
tuntevan... Mrs Saara Holte.

Saaran täytyi tulla esille. Falk kumarsi hämillään. Esiteltiin koko
seurue.

-- Eivätkö naiset kunnioita meitä hetkisen istumalla seuraamme? --
kysyi yksi taiteilijoista englannin kielellä ja alkoi muitta mutkitta
takin hihalla kuivata pöytää. -- Una foglietto di vino bianco...
dolce!... Otaksun, että naiset mieluummin juovat makeata viiniä.

Mrs King istui.

-- Vanhat tuhmuudet ovat unhotetut, eikö totta, herra Falk -- kuiskasi
Saara sopivan tilaisuuden tultua Falkille. Hän oli kerrassaan
saavuttanut hillitsemiskykynsä.

Nämä sanat nostivat kuormaa Falkin sydämmeltä. Hän loi Saaraan
loistavan, kiitollisen katseen.

-- Näette, että minä kumminkin olen tullut tänne, vaikka ei se
tapahtunutkaan teidän seurassanne, -- lisäsi hän veitikkamaisesti.

-- Enkä minä ollenkaan epäile, että teillä nyt on paljon mieluisampi
matkatoveri, -- sanoi Falk ihastuneena.

-- Se on varma, se, -- vastasi Saara.

Nyt tunsi Saara, ett'ei hän koskaan ollut Falkia rakastanut. Ei sydän
tavallista nopeammin ollenkaan sykkinyt, kun ensi hämmästys oli
asettautunut. Nyt oli hän aivan tyyne, tuntuipa oikein hupaiselta nähdä
häntä taas.

Falk ja mrs King olivat vaihtaneet muutamia sanoja, mutta nyt sai hän
häiritsemättä puhua Saaran kanssa, sillä eräs tovereista, joka ihaili
rikkaita amerikkalais-naisia ja kernaasti loisti englannin kielen
taidossaan, oli tykkänään valloittanut mrs King'in.

-- Voitte ymmärtää, että tuntui omituiselta teitä niin äkkiä kohdata
-- sanoi Falk. -- Oli kuin sydämmeni olisi tauonnut tykkimästä. Jos
meteoori olisi eteeni pudonnut, en olisi voinut enemmän hämmästyä. Minä
etsin teitä kaksi päivää turhaan Chicagosta, sitte matkustin heti.

-- Ja samassa unhotitte kaikki?

-- Luuletteko minua todellakin niin kevytmieliseksi, Saara?...
Uskallanhan vielä käyttää tuota nimitystä?... Minä vakuutan kärsineeni
suuria omantunnon tuskia teidän takianne; ja kumminkin pidän, että
toisella tavalla en olisi voinut käyttäytyä.

-- Ei, te teitte aivan oikein, -- vastasi Saara. -- Se olin minä,
joka käyttäydyin narrimaisesti. Mutta silläkin hulluudella oli hyvää
mukanansa; ja nyt olen onnellinen.

-- Ette aavista kuinka se minua ilahuttaa. Oletteko olleet kauankin
Roomassa? Nyt rupean minä kernaasti teille oppaaksi täällä ja käyn
tervehtimässä teitä, jos suvaitsette.

Falk ja Saara keskustelivat innokkaasti; taiteilija, joka tilausten
toivossa valloitteli mrs King'iä huonolla englannin kielellään,
ylisteli hänelle Amerikkaa ja toiset toverit nauroivat Falkia.

-- Se selittämättömyys on tapahtunut, että Falk on sekaantunut erääseen
"selittämättömään" ja nyt koittaa selittää hänelle, että...

Elä lörpöttele, -- huudahti eräs toinen. Elä häiritse häntä kesken
kosimisen! Huomenna saamme kuulla henkevän puheen naisesta.

Vettäjuovat amerikkalaiset istuivat etuhuoneessa keittiöläisten
silmätikkuina. Mr Brown näytti vakavalta, eikä voinut olla katselematta
Falk'ia ja Saaraa, jotka hymyilivät toisilleen. Mitä se merkitsi? Oliko
se vanhaa rakkautta?... Ja itse hän oli Saaran tänne tuonut!



XXXVI.


Falk oli käynyt vieraisilla Mrs King'in ja Saaran luona, ravintolassa,
jossa he asuivat. Moni vanha keskusteluaine otettiin esille, vaikka nyt
uudessa muodossa.

-- Herra Jumala, kuinka tuhmana te mahdoitte minua silloin pitää! --
sanoi Saara. -- Minä tulen vieläkin hämilleni sitä ajatellessani.

-- Minusta te olitte hauska, -- vastasi Falk hymyillen. -- Te olitte
kuin Jerikoruusu. Yksinkertaisimmatkin tiedon pisarat te nielitte
silmänräpäyksessä ja kehityitte tuossa tuokiossa.

-- Ja nyt on ole hituistakaan parempi, aijon uudestaan panna
käytäntöön ammennus-järjestelmäni. Tahdotteko tulla tänään kanssamme
Borghese-huvilaan ja selittää meillä siellä kaikki? Me olemme molemmat
tuhmia siinä seikassa.

Eikä Falk päässyt sillä. Hänen täytyi seurata Saaraa kaikkiin
taidenäyttelyihin ja kertoa hänelle taiteilijoista ja heidän
ominaisuuksistaan. Hän hankki heille pääsön kaupungin suurimpiin
maalausateliereihin, ja Saara nautti sanomattomasti.

Skandinaavialaiset taiteilijat toimittivat juhlallisuuden Ponta
Molle'lla. Mrs King, Saara, mr Brown ja koko amerikkalainen seurue
oli kutsuttu osaa-ottajiksi. Tilausten vuoksi oli paras olla hyvissä
kirjoissa amerikkalaisilla.

Ilma oli mitä herttaisin, kun seurue ilosta loistavin mielin kulki
Porta di Popolon kautta ulos kaupungista, toiset ajaen aaseilla, toiset
istuen kukilla ja lehvillä koristetuissa vaunuissa. Pöytä katettiin
ulos, ja makaroonien kiehuessa hajaantui seurue ympäröitsevälle
kampagnalle. Nyt oli joulunaika, siksi olikin ihastus suuri, kun
löydettiin ulkoa vielä orvokkeja ja villiruusuja. Lehdillä ja kukilla
koristettuina istuttiin päivälliselle. Makaroonit, kotletit ja viinit
tulivat ja mieli kävi entistään iloisemmaksi seuruessa.

Saara oli tullut asetetuksi Falkin ja mr Brown'in välille, tulkiksi
viimemainitulle, joka ei ollut oikein perehtynyt norjan kielessä.
Taiteilija, joka puhui huonoa englanninkieltä oli taas tilausjahdissa
ja olikin siksi anastanut mrs King'in seuran. Muut amerikkalaiset
olivat sijoittuneet mikä minnekin. Puhelu kävi suuremmaksi osaksi
tanskan, norjan ja ruotsin kielellä. Silloin tällöin yritti joku
vieraiden kunniaksi englanninkieltä, mutta etukädessä oli heille
jo ilmoitettu, että saisivat juhlassa tyytyä Baabelin kielten
sekoitukseen. Vaan muutamia puheita pidettiin, mutta puhelu oli sitä
innokkaampi ja kääntyikin yleiseksi keskusteluksi, johon koko seurue
otti osaa.

Toisessa päässä pöytää keskusteltiin Titianista ja hänen väreistään.
Eräs taiteilijoista väitti, ett'ei kenellekään onnistuisi kuvata ihoa
paremmin kuin Titian.

-- Minä en anna Titianille puolta skillingiä verratessani häntä Flora
Nanseniin, -- sanoi Neuhus. -- Senlaista niskaa ja kaulaa, kuin hänen,
senlaista pehmeyttä, senlaista helmeilevää kiiltoa, jonka huomasin
hänen kaulallaan viime tanssiaisissa, ei edes Titian voi kuvata.

-- Kas niin, nyt tulee hän taas Flora Nanseninsa kanssa!

-- Se helmeilevä kiilto tuli yksinkertaisesti siitä, että neidillä oli
lämmin, tai olivat ehkä Neuhus'en silmät liiaksi kosteat, -- lisäsi
joku toinen.

-- Tarkoitan, hyvät herrat suoraan sanoen, että me taiteilijat olemme
aimo nurkkamestareja. Tahdomme hutiloida luonnon omaa tekoa, mutta
se ei onnistu. Me työskentelemme otsamme hiessä jälitelläksemme
luontoa, vaan tulos on aina huono. Yksi poimii kukkia ja koittaa
sitten kuvata niitä. Toinen tuijottaa auringon laskua, söhrii sitte
punaista, keltaista ja sinipunervaa kankaalle, nähdäksensä kuinka vähän
se muistuttaa luontoa. Kolmas hankkii ihmisruumiin työhuoneesensa,
muodostelee ja jälittelee sitä. Ja huonoja ne tulevat kaikki
kerrassaan, sillä elämän kipinä, luonnon kostea kiilto ei pysty meidän
väreihimme ja saveemme.

-- Pessimistinen ystävämme on oikeassa, -- sanoi Falk, -- mutta eikö
juuri tämä luonnon jälitteleminen todista pelkkää kehitystä? Luontohan
on itse täydellisyys, ja me työskentelemme sitä saavuttaaksemme; eli
toisin sanoin: elämän onni riippuu kauneudesta, ja sitä me koetamme
saavuttaa.

-- Sittenpä on onni liukas kappale, -- sanoi eräs paksu, hieman
nukkavieru-taiteilija. -- Mikä onnellisuus mahtaa olla Venuksen, Milon
tai Titianin "Bellan" tarkastelemisessa, silloin kuin on nälkä, eikä
ole tilauksia enemmän kuin toivoakaan niistä, kun taukoamatta täytyy
käydä työhuoneesta toiseen, pyytämässä, jos toinen voisi antaa yhden
lierin lainaksi?

Koko seurue purskahti nauruun, sillä kukin tunsi hyvin nuo naputukset
atelierin ovelle.

-- Niin, niin naurakaa vaan, -- jatkoi paksu. -- Tulee toinen ääni
kelloon, kunhan saatte maksaa minun osani tästäkin ateriasta, jolla
luultavasti saan vielä elää koko seuraavankin viikon. Sentähden sanon
minä: että elämän onni on syödä ensin tarpeekseen ja sitte vähän vielä
ylirahoja. Silloin on vasta silmätkin avoinna kauniille. Minä riipun
ikivanhassa perusteessa -- rahoissa.

Kultaketjuinen amerikkalainen nyökkäsi päätään.

-- Minä yhdistyn edelliseen kunnianarvoiseen puhujaan, -- sanoi
hän. -- Mitä on ihminen rahoitta?... Kurja, nälkäinen, halveksittu.
Mutta raha on avain, joka avaa kaikki ovet. Eilen tulin yksityiseen
taidekokoukseen; se oli suljettu; ei sattunut olemaan se päivä, jona
se oli avoinna yleisölle. Minä panin muutaman kultakolikon palvelijan
käteen. Silmänräpäyksessä avautuivat ovet taidekokoukseen, puistoon ja
kaikkialle, mitä vaan tahdoin nähdä, ja mitä en tahtonutkaan. Senlainen
on maailma, herrani; rahat ovat mahti ja mahtia seuraa onnellisuus.

Amerikkalainen vaikeni, sillä mr Brown oli noussut miettivän näköisenä.
Hän seisoi hetken aikaa vaijeten, silmät alas luotuina. Sitten sanoi
hän harvakselleen:

-- Pyydän anteeksi, että minä muukalaisena rohkenen puhua. Mutta tämä
keskustelu innostuttaa minua ja tulin puhetuulelle nähdessäni niin
monta nuorta, hauskaa ja sivistynyttä miestä ympärilläni. Tiedätte
ehkä, että täällä oloni syynä ei ole huvin ja virkistyksen kaipaus,
kuten useamman meistä, vaan aikomukseni on tutkia työväen olosuhteita.
Seurauksena tästä tunnen halua yhdistyä erääseen edelliseen
kunnioitettavaan puhujaan. -- Hän osoitti paksua, nukkavierua. --
Tiedättekö, herrani, että teidän lekoitellessanne ja nauttiessanne
taiteestanne ja itse työskennellessänne kauneuden maailmassa, löytyy
tuhansia, jotka orjan tavoin työskentelevät päivän kuumuudessa ja
saavat tuskin jokapäiväistä leipäänsä, tuhansia, jotka kärsivät ja
nääntyvät nälkään. Nämätkin ovat meidän veljiämme ja sisariamme. Heillä
on samat taipumukset, samat kyvyt. Voi olla, että herra Falkilla on
oikeus, sanoessaan kauneuden pyrintöimme päämääräksi, mutta jos ei
tätä kauneutta nyt voi suurin osakanssaihmisistämme saavuttaa, eikö
silloin elämämme onni ja päämäärä ole näiden esteiden poistaminen,
jotka sulkevat heidät pois kauneuden valtakunnasta? Sentähden katson,
näissä oloissa, elämän korkeammaksi onnellisuudeksi työskentelemisen
oikean puolesta, jotta menneen ajan vääryydet sovitettaisiin ja
perustettaisiin veljellinen yhteiskunta, ei sanoissa vaan työssä. Mr
Brown istui. Samassa nousi eräs toinen.

-- Mr Brown muistuttaa vanhoja egyptiläisiä, herrani -- sanoi hän.

-- He eivät tyytyneet ennenkuin juhlatilaisuuksiin kannettiin
esille ruumiita. Huu! lähettäkäämme ne samaa kyyttiä ulos. Tuo puhe
veljellisyydestä on kyllä kaunista, mutta mahdotointa on esim.
juhlallisuuksiin mennessään laahata muassaan pesumuijankakaroita tai
Via condottin rikasta kerjäläistä, joka aina kiusaa minulta soldon
ohimennessäni näyttäessään viallista kättänsä. Ei, kyllä Lazaruksen
täytyy jäädä portaiden edustalle; hän olisi epämiellyttävä vieras
juhlapidoissa; siitä jo katoaisi ruokahalukin.

-- Pyydän anteeksi, jos sanani ovat vaikuttaneet häiritsevästi, -- sanoi
mr Brown.

-- Ei ollenkaan, -- huusivat useammat.

-- Minä en käsitä, kuinka mr Brown tuon lausunnon jälkeen saattaa
palata kaupunkiin komeissa vaunuissaan? -- sanoi nukkavieru. -- Ehdotan
siis, että hän tarjoo sen minulle ja tyytyy itse minun aasiini.

Kaikki nauroivat ja mr Brown otti osaa iloisuuteen.

-- Aivan kernaasti -- sanoi hän paksulle.

-- Mutta, hyvät herrat, me olemme sangen epäkohteliaita -- sanoi
seurueen esimies. -- Tässä istumme ja rupatamme ja naiset saavat
kuunnella. Eikö nyt kukaan naisista tahdo käyttää puhevuoroa ja lausua
tuomionsa kummankin mielipiteen välillä? Mitä tuumaatte asiasta, neiti
Saara?

Saara punastui ja puisti päätänsä.

-- Ei mitään kieltäymyksiä meidän kesken, -- jatkoi esimies.

-- Emmekö valitse, kuten Narbonan hovijuhlissa naista tuomariksi, armoa
tai rangaistusta odottavina alistumme hänen tuomiolleen?

-- Valitsemme, valitsemme -- kuului joka suunnalta.

-- Minä ehdoitan neiti Saara Holtea.

Ehdoitus hyväksyttiin yksimielisesti.

-- Saara Holte, neiti Holte, -- huudettiin joka taholta.

Saara nousi ja hymyili punastuen. Sitten loi hän haaveksivan katseensa
ylös ja sanoi hiljaa:

-- Herra Falkin puhuessa kauneudesta loin katseeni kampagnalle,
auringonvaloon ja kukkiin, silloin tuntui kuin olisin elämän suuressa
salissa, loistavine kynttilöineen ja hauskoine ihmisineen. Mutta
sitten sammutti mr Brown kynttilän toisensa jälestä, kunnes seisoin
yksin pimeydessä ja ilon asemasta kuulin sairasvuoteilta huokauksia ja
nälkäisten lasten valitusta. Herra Falkin puhe oli unta, jonka pitäisi
olla todellisuutta; Mr Brown'in puhe oli todellisuutta, jonka pitäisi
olla unta; -- se on minun mielipiteeni.

-- Hyvä, hyvä! -- huusivat taiteilijat. -- Neiti Saaran sanat sattuivat
paikalle.

-- Ja minä ehdottelen senvuoksi -- jatkoi esimies -- että tämä seppel
kampagnan ruusuista on annettava juhlan ruhtinattarelle, asettakaa se
hänen mustille kiharoilleen!

Nyt alkoi riemu ja lasien kilinä. Falk laski seppelen Saaran hiuksille.
Hän hymyili punastuen ja hänen silmänsä loistivat.

-- Ja nyt ehdoitan, että äitimme, luonnon sylissä, sulatamme
makaruunit, kunnes kahvi valmistuu.

Tuolit työnnettiin oheen ja käsi kädessä hajaantui seurue edelleen
keskustellen elämän onnellisuudesta.

-- Falk unohti puheen naisesta tänään, -- sanoi Neuhus.

-- Sen takia että "selittämätöin" istui hänen rinnallaan, -- vastasi
hänen toverinsa.

-- Luuletko hänen todella sitä tarkoittavan?

-- En tiedä; mutta siltä se näyttää.

-- Mr Brown meni samassa ohitse yksinään, kääntyi ikäänkuin aikoen
yhdistyä heihin, mutta mietti ja jatkoi matkaansa.

Saaran oli onnistunut, kumma kyllä, paeta ihailijoitansa. Hän istui
kätkössä vanhan pilarin takana. Hän tunsi halua olla yksinään. Tämä
päivä oli ihana, mutta sittenkin tuli mieleen elämän kurjuus. Ennen
kuin aavistikaan, seisoi mr Brown hänen rinnallaan. Hän näytti
liikutetulta, kasvot värähtelivät omituisesti katsoessaan Saaraa, joka
terveydestä säteilevänä istui siinä ruususeppel kauniissa tukassaan.

-- Vai niin, että minä sammutan teiltä elämän kynttilät, neiti Saara,
-- sanoi hän.

-- Ette te, vaan teidän tämänpäiväiset puheenne sen tekivät --
vastasi Saara. -- Te puhuitte totta, mr Brown; koettakaamme sytyttää
kynttilät uudelleen, niin ettei ne koskaan sammu. Mr Brown loi häneen
selittämättömän lempeän katseen.

-- Niin, neiti Saara, sillä... Hän vaikeni ja koetti vastustaa jotakin,
joka väkisin tahtoi puhjeta sanoiksi. Äkkiä kumarsi hän ja läksi.

Mitä se merkitsi? Hän oli niin omituinen! Ja kumminkin tunsi
Saara saman lämpimän tunteen sydämmessään, kuin nähdessään isänsä
polvistuneena sairaan vuoteen vieressä. Se tuli vastustamattomalla
voimalla. Miksi tunsi hän niin suurta mieltymystä tuohon synkkään,
vakavaan mieheen?

Hän pudisti ruohot leningiltään, ja lähti toisten luoksi. Pöytä
oli nyt nostettu oheen ja kaatuneella tynnärillä rehenteli Beppo
soittokoneineen. Nyt ei hän valitellut tunteellisilla sävelillä
vaivojaan, vaan iloiset polkat ja valssit panivat parin toisensa
jälkeen ruohopenkereelle tanssin pyörillään.

-- Kas täällä meidän kadonnut kukkaisruhtinattaremme, -- huusi esimies
Saaran keksittyään. Nyt aloitetaan tanssi toden teolla. Ei se auta,
että hän vastusti ja sanoi ei osaavansa tanssia.

Poloneesissa piti hänen ainakin olla osallisena, sillä kait hän
osaa kävellä. Mrs King'inkin täytyi kulkea muassa joukon jatkona,
pöytäkavaljeerinsa keralla, joka oli suuresti ihastuksissaan siitä,
että mrs King oli luvannut käydä hänen työhuoneessaan.

Mutta mr Brown oli kadonnut. Hän oli paksulla aasilla palannut takaisin
Roomaan. Seuraavana päivänä matkusti hän junalla etelään.



XXXVII.


Koko matka oli Saarasta, kuin kaunis unelma. Ja se oli kumminkin
ollut totta. Hän oli nähnyt, että elämä voi olla ihanaa ja että sen
eteen kannatti elää. Ja kumminkin virtasi sen läpi kärsimyksien
mahtava virta. Historiasta luki hän, kuinka moni mahtava linna oli
syntynyt vääryyksien, väkivallan ja sorron kautta. Istuessaan ja
nauttiessaan muistoistaan, heräsi yht'äkkiä eloon Lizzien, Pat'in
ja muiden arkkilaisten kuvat, syyttäen yhteiskuntaa vääryydestä,
Kuinka kauan tätä kestäisi? Oliko ihmisten mahdotointa elää veljien
ja sisarten tavoin? Hän muisti keskustelunsa Brownin kanssa ja sydän
alkoi voimakkaasti sykkiä. Miksi hän oli niin äkkiä lähtenyt Roomasta?
Mitä oli hän tarkoittanut silloin kampagnalla?... Pois, pois senlaiset
ajatukset! Olihan se aivan mahdotointa kumminkin. Abraham Jensen'in
varjo asettautui pimittämään kaiken.

Saaralle oli selvinnyt kaksi asiaa. Loppuajan elämästään käyttäisi
hän kansalaistensa vapauttamiseen ja köyhien työntekijöiden elämän
sulostuttamiseen. Miten hän menettelisi, sitä ei hän vielä tietänyt.
Tätä haaveilevaa, toimetointa elämää ei hän enää sietäisi. Hän oli
alkava pontevuudella; hän kysyi neuvoa mrs King'iltä, joka lupasi
auttaa häntä. Hän alkaisi pienellä käsityökoululla ja lomahetkinä
kertoisi hän lapsille matkoistaan y.m. Kotikylänsä läheisyyteen ei
hän tohtisi mennä, pelosta, että hän tunnettaisi, vaikka mieluummin
olisikin juuri siellä tahtonut vaikuttaa.

Varmuudeksi otti hän toisen nimen -- kutsui nyt itseänsä Elsa
Brun'iksi. Hän lähti erääseen norjalaiseen seurakuntaan. Alku oli hyvin
lupaava. Pappi, joka kuului vanhaan kouluun, oli hyvin ystävällinen,
kuullessaan, että hän oli norjalaisen tilustenhoitajan tytär; hän
lupasi kaikin voimin kannattaa koulua, joka olikin hyvin tarpellinen
paikkakunnalla. Hän kävi itse seudun perheissä. Nämät olivat alussa
hyvin epäileviä, vaan kun pappi antoi hänelle puoltolauseensa,
katosivat etuluulot ja Saaralla oli ennen pitkää parikymmentä tyttöä
koulussa. Hän sai oppituntien loputtua käyttää kouluhuonetta.
Neljäntoista päivän kuluttua olivat oppilaat jo suuresti ihastuneet
häneen. Se oli aivan toista, kuin ikävät aamupäivätunnit, joissa
luettiin Ponttoppidaania. Heistä tuntui kuin olisivat matkustelleet
Norjassa, Ranskassa, Saksassa ja Itaaliassa. Ennen pitkää toivat
tytöt veljensä mukanaan. He eivät uskaltaneet tulla sisälle, vaan
jäivät ikkunan taakse kuuntelemaan. Saara meni ulos ja toi heidät
sisälle, ja sen jälkeen oli hänellä aina poikiakin koulussaan. He
kuuntelivat avonaisin suin, ja silmät loistavina ja hän muisti omaa
iloansa saatuaan räätälin kirjoja käsiinsä. Pappi oli käynyt useamman
kerran koulussa ja pitänyt laitosta oivallisena. Mutta eräänä päivänä
tuli hän odottamatta Saaran puhuessa lapsille Rooman paavista ja
katollisen kirkon juhlamenoista. Hän puhui niistä jaloista miehistä,
jotka kuuluivat tähän kirkkokuntaan, pyhästä Franciskukseta, Vincent af
Paul'ista y.m. Hän sanoi löytyvän hyviä ihmisiä kaikissa uskonnoissa,
sekä että kaikista pitää etsiä hyvät puolet. Ei pappi puhunut mitään,
vaan seuraavana päivänä tuli hän Saaran luokse.

-- Tahtoisin vähän puhua teidän kanssanne, neiti Brun, -- sanoi hän.

Saara aukaisi oven sisimpään huoneeseen ja he astuivat sisään.

-- Sanokaappa, puhutteko useinkin lapsille senlaista kun eilen? --
sanoi hän.

-- En ymmärrä tarkoitustanne, -- vastasi Saara. -- Tiedättehän, että
tapani on aina puhua lapsille heidän ommellessaan ja kutoessaan.

Pappi loi häneen läpitunkevan katseen.

-- Ettehän ole katolilainen? -- sanoi hän. Ei Saara voinut olla
hymyilemättä.

-- Siinä suhteessa voitte olla levollinen, -- sanoi hän.

-- Toivon teidän olevan luterilainen, kuten koko seurakuntamme. Olen
aina otaksunut niin, koska näen teidät usein kirkossa.

-- Tuskin voin nimittää itseäni siksi. En ole liittynyt minnekään
uskokuntaan.

-- Eikö teillä sitte ole mitään uskontoa? -- kysyi pappi kauhistuneena.

-- En tiedä, -- vastasi Saara. -- Uskontoni on olla hyvä ja tehdä hyvää.

-- Ne ovat vaan turhia, tunteellisia puheita, -- jatkoi pappi
ivallisesti. -- Ettekö usko, että Raamattu on Jumalan ilmoitettu sana?

-- En, sitä en usko, herra pastori.

-- Ettekö usko pyhää kolmeyhteyttä?

-- En.

-- Herra Jumala! Tehän kumootte kirkon pyhimmät opinkappaleet! --
huudahti pappi kauhistuneena.

-- Ja te olette uskaltanut tunkeutua minun seurakuntaani!

-- Mutta enhän minä opeta uskontoa, herra pastori; -- vastasi Saara
tyyneesti. -- Eihän se voi vahingoittaa lapsia, jos ohjaan heitä
hyvyyteen ja rakkauteen.

-- Eikö se voi heitä vahingoittaa, kun te sanotte, että on yhdentekevä,
ovatko he katolisia, metodisteja tai mormooneja? -- sanoi pappi
tulistuneena. -- Toivon teidän huomaavan, että koulunne paikkakunnalla
on eteenpäin mahdottomuus.

-- Se surettaa minua lasten tähden, -- vastasi Saara hiljaa.

Papin ennustus tuli täytäntöön. Seuraavana sunnuntaina julisti hän
kirkossa, että seurakunta oli pitänyt käärmettä povessaan, mutta Jumala
oli avannut hänen silmänsä. Neiti Brun oli epäuskon lapsia ja mitä
viekkaammalla tavalla oli hän koettanut kylvää lapsiin uskottomuuden
siemeniä, ja istuttaa vapaamielisiä aatteita. Mutta kun tämä nyt,
Jumalalle kiitos, oli keksitty, toivoi hän, ett'ei kukaan enää
lapsiansa, sinne lähettäisi.

Saara oli itse saapuvilla ja kuuli tuomionsa. Seuraavana päivänä oli
koulu tyhjänä, paitsi muutamaa tyttöä, joiden kotiin ei vielä kauhun
sanoma ollut ehtinyt.

Saara matkusti pois ja kaikki lapset itkivät häntä. Mutta seuraukset
eivät siihen loppuneet.

Eräässä sanomalehdessä näki Saara saman papin kyhäämän kirjoituksen,
jossa varoitettiin eräästä Elsa Brunista, jos hän muualla yrittäisi
samaa keinoa.

Saaran täytyi siis taas muuttaa nimeä. Hän ihmetteli, maksaisiko vaivaa
kääntyä naisten puoleen, herättämään heitä uneliaisuudestaan. Mutta
voihan kumminkin koettaa.



XXXVIII.


Saara oli asettautunut kotikylänsä naapuripitäjään. Hän oli nyt ottanut
nimekseen Thea Sommer. Tämä oli uhkarohkeata, sillä pitäjässä oli
hänen miehensä puoluelaisia, sitä paitsi oli moni heistä nähnyt hänet
ennen kotonaan pappilassa. Mutta hän toivoi että uusikuosinen pukunsa
ja hiustensa uusi kampaustapa estäisivät heidät häntä tuntemasta.
Varmuuden vuoksi käytti hän ulkona harsoa.

Täälläkin aloitti hän käsityö-koululla; sai käyttää kouluhuonetta
ja lapset ihastuivat täälläkin häneen. Sitten kutsui hän seudun
naiset kokoukseen. Suuri joukko saapuikin heitä, suuremmaksi osaksi
uteliaisuudesta. Ei hän pitänyt heille suorastaan esitelmää, vaan
keskusteli heidän kanssansa ja selitti, kuinka tarpeellista on tiedot
äideille, että sitten voisivat lapsissaankin herättää pyrintöjä
parempaan. Naiset pitivät hänestä. Hän piti kokouksia joka viikko,
tullen kerta kerralta rohkeammaksi. Hän puhui avioliitosta, sanoen,
että ainoa side, joka kestää, on molemminpuolinen rakkaus, vaan muista
syistä solmitut liitot, niinkuin rahojen, arvon ja talojen takia,
kostavat itsensä onnettomalla elämällä. Jos kerran tulisi yhteiskunta
veljelliseksi ja sisarelliseksi, täytyisi naisen saada samat oikeudet,
kuin miehelläkin on.

Senlaista ei oltu ennen paikkakunnalla kuultu. Sehän oli suorastaan
kapinallisuuden levittämistä. Kahvikuppien ääressä arvosteltiin Saaran
esitelmiä. Vanhat pudistivat epäilevästi päätään ja nuoret salasivat
omat ajatuksensa. Saaran luoksi tuli seurakunnan papinrouva sanomaan,
etteivät naiset pitäneet hänen puheistaan vapauttamisesta. He tyytyivät
osaansa ja alistuivat mieluummin Jumalan tahdon alle, kuin seurasivat
muotissa olevia hullutuksia. Muutamat hänen miehensä lahkolaisista
tulivat hänen luoksensa ja kyynelsilmin koettivat häntä kääntää.
Saaraa alkoi vimmastuttaa. Eikö löytynyt siis ainoatakaan järjellistä
olentoa, joka uskaltaisi katsoa totuutta vasten naamaa? Suutelisivatko
naiset ainiaan heitä vangitsevia kahleita? Äkkiä muistui hänen
mieleensä silmäpari, jotka säteilivät hänen puhuessaan rakkaudesta ja
avioliitosta. Hän oli hankkinut tiedon tämän naisen asunnosta ja meni
nyt hänen luoksensa.

Nainen oli yksin kotona ja Saaran nähtyään kirkastuivat hänen kasvonsa
ja hän tuli häntä vastaan.

-- Kas Theaa? -- sanoi hän iloisesti. Kiitos tulemastasi! Kuinka
kauniisti sinä puhuit viimen. Se meni sydämmeen asti.

-- Eivät kaikki siitä pitäneet, -- vastasi Saara.

-- Oh, he ovat niin tuhmia -- vastasi nainen rohkeasti. -- Ja sitte
eivät he uskalla pastorin tähden -- kuiskasi hän.

Äkkiä tuntui Saarasta, kuin olisi hän nähnyt nuo kasvot ennen, mutta
missä? Eiköhän se ollut...?

Nainen huomasi Saaran tuijottavan häneen ja sanoi:

-- Miksi katsot minua noin?

-- Anna anteeksi, -- sanoi Saara, -- vaan tuntui kuin olisin nähnyt
sinut ennen... Eihän sinua vaan kerran kannettu puolipaleltuneena
Holtelle?

-- Joo, kyllä se olin minä, mutta kuinka...? Saara katseli levottomana
ympärilleen.

-- Minä olen Saara, talon tytär. Nainen seisoi kuin lumottuna.

-- Sinäkö se, joka...

-- Karkasi miehestään, papista, -- jatkoi Saara. -- Joo, kyllä minä
olen se sama, ja se oli parasta, mitä olen tehnyt elämässäni.

Ei nainen voinut toipua hämmästyksestään.

-- Sinä et saa kertoa sitä -- sanoi Saara, -- Ei kukaan, paitsi sinä,
tiedä sitä.

-- Ja täällä kun kaikki luulevat sinut aikoja kuolleeksi ja haudatuksi.

-- Sitä parempi minulle, -- vastasi Saara. -- Aatteleppa, että minä
juuri täällä kohtasin sinut, jota olen kau'an halunnut nähdä ja puhua
kanssasi!

Hetken kuluttua istui Saara naisen kanssa tavanmukaisen kahvikupin
ääressä innokkaaseen keskusteluun vaipuneina. Saara sai isästään kuulla
ennen tietämättömiä seikkoja, jotka herättivät hänessä vielä suurempaa
sääliä.

-- Haakon ei tehnyt oikein, hyljätessään minut ja matkustaessaan pois;
-- sanoi nainen.

-- Eikö miehesi sitte ole hyvä sinulle? -- kysyi Saara.

-- Halvorilla on hyvyyttä, kuin päivällä pituutta, -- vastasi nainen.
-- Mutta mitä auttaa se? Hän ei sittenkään ole Haakon ja muistathan,
mitä sanoit esitelmässäsi.

-- Niin, eikö se ole totta? -- sanoi Saara. -- Rakkautta ei palkitse
hyvyys eikä kulta.

Tuntui niin hyvältä avata sydämmensä jollekin, joka ymmärsi häntä,
alakuloisen onnellisena erosi hän naisesta.

Vastustukset Saaraa kohtaan tulivat yhä uhkaavimmiksi. Kouluhuone
suljettiin häneltä ja pappi piti sarjan esitelmiä häntä vastaan.
Aina Abraham Jensenin korville oli ehtinyt tietoja hänestä, ja
kuultuansa, että jotkut hänen lahkolaisistaankin olivat käyneet hänen
kokouksissaan, tarttui hän hengen miekkaan ja tuli yhdellä lyönnillä
musertaaksensa tuon julkean.

Hän pitäisi esitelmänsä Haugen kirkossa ja jo kaksi tuntia ennen oli
kirkko väkeä täynnä. Saara oli itse läsnä. Hän istui viimeisillä
penkeillä, tiheä harso kasvoilla. Mutta hän oli tunnettu, kuiske kävi
penkistä toiseen ja kasvot kääntyivät sinne. Halu nähdä vielä kerran
isänsä oli voittanut vastenmielisyyden nähdä miestänsä. Tuolla tuli
Abraham Jensen innokkaana, pää kallellaan ja kasvoissa ankara ilmaus.
Hänen takanaan kulki hänen isänsä, keppiinsä turvaten, kumartuneena ja
surullisena, niin ainakin näytti Saarasta. Hän oli vähältä purskahtaa
itkuun, vaan hillitsi itsensä.

Miehensä otti paikan kuorissa ja hänen lähimmät tuttavansa hänen
ympärilleen. Virren veisattua, alkoi hän esitelmänsä. Hän sanoi
kuulleensa, että käärme naisen haamussa oli hiipinyt tähän rauhalliseen
seurakuntaan ja vietellyt sen jäseniä tottelemattomuuteen Jumalaa
vastaan.

-- Tähän asti ovat meidän naisemme nöyrinä vaeltaneet miehensä
rinnalla, tyytyväisinä vaatimattomaan, vaan kunnialliseen
kutsumukseensa, olla avuksi miehelleen ja kasvattaa hänen lapsiansa,
-- sanoi hän. -- Mutta tänä uskottomuuden aikana tullaan viisaammiksi,
kuin itse Jumala; puhutaan vapaasta rakkaudesta, samoista oikeuksista
kuin miehetkin j.n.e. Me tiedämme mihin se vie. Luemme sanomalehdistä
alituisia rikoksia ja avioeroja. Te tiedätte kaikki, että minulla
itsellä on tästä katkeria kokemuksia. Minulla oli vaimo, jota rakastin,
kuin köyhä ainoata lammastaan. Sitten tuli eräs maailman lapsi ja
petti hänet viehättävine valheineen; ja kärpäsen tavoin liiteli hän
valoon. Hän seurasi sen sytyttäjää turmeluksen kuilun äyräälle ja sen
syvyyteen upposi hän. Jumala häntä auttakoon ja etsiköön häntä, jos
hän vielä elää ja vieköön hänet oikealle tielle, jos pelastus vielä on
mahdollinen!... Jos ei senlainen esimerkki teidän omassa keskuudessanne
voi vakuuttaa teitä, ei sitä voi mikään maailmassa tehdä.

Pappi tuli keskeytetyksi liikkeestä alipäässä kirkkoa. Näytti kuin joku
olisi tunkeunut esiin ja samassa seisoi Saara hänen edessänsä ja heitti
harson kasvoiltansa.

-- Suokaa anteeksi, että minä otan puhuakseni tässä kokouksessa, --
sanoi hän verrattain tyyneesti, -- vaan minä tahdon ilmoittaa teille,
että hän, jolle tässä kaksinkertainen syytös langetettiin, on teidän
joukossanne. Tuo mies oli kerran minun mieheni. -- Hän viittasi Abraham
Jenseniin, joka kuin salaman iskemänä oli vaipunut tuolillensa. --
Minä myytiin hänelle, vielä ollessani lapsi, ennenkuin tiesin mitä
rakkaus ja avioliitto olikaan. Täällä ei ole aika eikä paikkakaan
ketään syyttää enemmän kuin puhdistautuakaan syytöksistä; mutta hänelle
lievitykseksi sanon, ett'ei hän koskaan ole tietänyt, kuinka pahoin hän
on kanssani menetellyt. Minun avioliittoni ei ollut sen parempi eikä
huonompi kuin tuhannen toisenkaan naisen, jota joka päivä poljetaan ja
nöyrryytetään, mutta jotka eivät kärsi siitä, siksi ett'eivät ymmärrä,
että toisinkin voisi olla. Mutta minä sain kuulla, että naisetkin
ovat Jumalan luomia olentoja ja oikeutetut samoihin etuihin kuin
miehetkin. Sain oppia, että avioliitto rakkaudetta on rikos Jumalan
edessä, ja minä tunsin, että se oli totta... Silloin matkustin pois.
Se ei tapahtunut äkkipikaisuudessa; olin tarkoin punninnut asiaa, enkä
kadu sitä koskaan. Minun täytyi valita, joko jäädä hänen luoksensa ja
tulla päivä päivältä katkerammaksi ja äreämmäksi tai matkustaa pois ja
koettaa tulla siksi, kuin Jumala oli minut aikonut. Olen ehkä kärsinyt
enemmän kurjuutta, kuin te, jotka myyrän tavoin pysytte onkalossanne,
mutta olen myös nähnyt niin paljon kaunista ja ylevää, että se
kilpailee kärsimysten kanssa painossa. Tahdoin niin kernaasti jakaa
teillekin sitä rauhaa ja onnea, jota nyt tunnen, sillä minä tiedän
omasta kokemuksestani, että te ja teidän lapsenne sitä kaipaavat. Mutta
te sysäsitte pois käden, joka tahtoi teidän haavojanne sitoa. Sanon
sen teille näin suoraan, sillä tämä on luultavasti jäähyväispuheeni
teille. Minun on vaikea luopua teistä, sillä toivoin niin paljon
tekeväni hyväksenne. Minun on vaikea luopua vanhasta miehestä tuolla
-- hän osoitti isäänsä -- hänestä, joka on niin hyvä, niin jalo, mutta
jota uskontonsa pahoittaa kovuuteen ja suvaitsemattomuuteen. Uskokaa
minua isä, me kohtaamme kerran toisemme ja silloin ymmärrämme toisiamme
paremmin!

Tukahdetuin huokauksin, kädet kasvoilla meni Saara kirkosta. Seurakunta
vetäytyi oheen, tehden hänelle tietä. Kaikkien silmissä loisti
kyyneleitä. Pappi istui paikallaan, kerrassaan masentuneena. Saaran
puhuessa oli hän monasti tahtonut keskeyttää häntä. Nyt ei hän saanut
sanaakaan lausutuksi. Eräs uskoveljistä päätti kokouksen.



XXXIX.


Saara saapui asuntoonsa syvästi liikutettuna. Pöydällä oli juuri
postista tullut kirje. Hän aukaisi sen kummastuksissaan, sillä ei
se ollut mrs King'iltä, vaikka siinä oli Chicagon leima. Se oli
sisällöltään näin kuuluva:

    "Rakas Neiti Saara!

    Suokaa anteeksi, että kirjoitan tämän, vaan minulla ei ole lepoa,
    ennen kuin se on tehty. Mrs King'iltä kuulin osoitteenne ja että
    minun harhaluuloni teidän ystävyydestänne nuoren taiteilijan
    kanssa Roomassa, oli perusteetoin. Siksi kirjoitan teille nyt.
    Kaksi vuotta olen matkustellut sinne tänne, vaan teidän kuvaanne
    en voi karkoittaa sydämmestäni. Siitä hetkestä asti, jolloin te
    mrs Kingin eteisessä kiititte minua puheestani työväen tilan
    parantamisesta, olen tuntenut kummallista mieltymystä teihin.
    Siitä aikain, kun opin teidät tuntemaan, en ole ainoastaan
    tuntenut syvintä kunnioitusta teihin, vaan myös hartainta
    mieltymystä. Olette sen usein itsekin huomannut, en ole aina
    voinut hillitä itseäni. Kerran, se oli taitelijain juhlassa,
    Ponte Mollella, olin vähältä sanoa teille kaikki, mutta maltoin
    mieleni. Te olette innostunut minun työ-alastani ja käsitätte
    sen perinpohjaisen tarkoituksen. Teidän rinnallanne olisin
    voimakas ja rohkea; ilman teitä tuntuu raskas tehtäväni vielä
    raskaammalta. Nyt rakennutan omaa taloa Chicagoon. Piirustukset
    ovat valmiina ja sopimus on jo tehty rakennusmestarin kanssa.
    Odotan vaan teidän vastaustanne. Tahdotteko jakaa kaikki
    kanssani? Jos ette sitä tee, jätän kaikki ja matkustan pois.
    Vastatkaa minulle sähkösanomalla. N:o 375 Dearborn Street.

    Teille ijäti uskollinen

                                                Henry Brown."

Saara istui kuin ukkosen iskemänä kirje kädessä. Hän katseli tuota
vakavaa käsialaa ja ajatteli miestä, jota hän niin suuresti ihaili.
Oliko se mahdollista? Hymyily levisi kasvoille, silmät säteilivät
ja hän tunsi omituista lämpöä. Oi, kuinka hän rakasti häntä! Tuskin
uskalsi hän sitä itselleen tunnustaa. Juuri äsken oli hän kärsinyt mitä
hirveimpää nöyrryytystä; omat kansalaisensa olivat hänet sysänneet
luotansa, nyt tuli hän ojentaen hänelle vankan kätensä ja tarjoten
hänelle juuri sitä työtä, minkä hän oli valinnut elämänsä päämääräksi.

Abraham Jensen!... Äkkiä nousi taas tämä uhkaava varjo. Hän eli vielä;
hetki sitten oli hän nähnyt hänet uhkaavana leimauttavan kirouksia
hänelle. Hän väänteli käsiänsä ikäänkuin katkoaksensa vangitsevia
siteitään.

Laillinen avio-eroko?... Mistä hän syyttäisi miestänsä? Hän kyllä saisi
eron milloin tahansa, siksi että vaimo oli paennut hänen luotansa,
mutta... hän oli lain mukaan rikollinen. Siksi tunsi hän miehensä,
että tiesi tämän ei koskaan taipuvan avio-eroon; se vastusti hänen
periaatteitaan. Jos hän polvillaan rukoilisi häneltä armoa? Ei, ei,
siihen ei hän alistuisi, eikä se auttaisikaan. Ei löytynyt ainoatakaan
keinoa.

Saara heittäytyi vuoteelle ja itki hillitsemättömästi. Se yö oli
raskain koko elämässään. Kerta kerralta luki hän mr Brownin kirjeen;
suuteli sitä intohimoisesti ja purskahti uudestaan itkuun.

Aamulla, auringon yletessä tyyntyi hän vasta, kun piti tyytyä
välttämättömyyteen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti
useampia kirjeitä, jotka repi heti kappaleiksi. Ei hän voinut päättää
mitä olisi sähkösanomassa. Vihdoin sai hän kirjeen valmiiksi. Se kuului:

    "Mr Brown!

    Minä rakastan teitä, en voi ajatella korkeampaa onnea, kuin
    ikuisesti olla omanne. Ja kumminkin on se mahdotointa. Pyytäkää
    mrs King'ilta selvitystä siihen; minä en sitä voi. Sanokaa että
    minä vapautan hänet vaikenemisesta.

                                               Teidän Saaranne."

Hän tuijotti kirjeesen, ja kyynelet putoilivat pöydälle. Ei hän
voinut panna sitä kuoreen. Lähettäisikö hän sen Dearborn Street'ille,
kuten hän pyysi? Vihdoin taittoi hän sen ja pani mrs King'in kirjeen
sisään, jossa hän pyysi, että hän antaisi sen mr Brownille, hänen
ensi kerran sinne tultuansa... Sillä tavalla voittaisi ehkä muutaman
päivän ajassa ja ken tiesi, ehkä voisi sillä ajalla jotain tapahtua?
On niin katkerata karkoittaa kaikki valoisat unelmat ja särkeä oma
sydämmensä!...

Kirje lähetettiin postiin.



XXXX.


Kaksi päivää sen jälkeen oli Saara järjestänyt kaikki matkaa
varten. Vastustamatoin voima pakoitti häntä takaisin Chicagoon.
Junaan astuessaan näki hän Abraham Jensenin omassa persoonassaan
tupakkavaunussa. Kokouksesta, missä hän langetti vaimollensa
hylkäystuomionsa oli hän suoraan mennyt lähiseudulla olevaan pappien
kokoukseen ja oli nyt useamman virkatoverinsa kanssa kotimatkalla. He
polttivat sikareitaan päivällisen syötyään.

Saara tunsi piston sydämmessään. Hän toivoi ett'ei häntä olisi huomattu
ja vetäytyi viimeisen vaunun äärimmäiseen kolkkaan. Oli vaan kaksi
aseman väliä, niin Abraham astuisi ulos... Nyt oli jo sivuutettu
toinen. Jumalalle kiitos, nyt saavuttiin sille, jonka hän niin hyvin
muisti, seisoessaan siellä matkalaukku kädessä. Sitten kuului äkkiä
kahden junan lakkaamatoin vihellys; äkkinäinen tärähdys; matkustajat
heittäytyivät yksi sinne, toinen tänne ja vaunu, jossa Saara oli,
syöksyi kumoon. Epätoivon huudahdukset, terävät vihellykset ja
komentohuudot sekaantuivat toisiinsa. Saara oli pusertunut seinän ja
penkin väliin, mutta ei pahemmin, kuin että itse voi auttaa itseänsä
ulos. Ei hän ollut vahingoittunut, hän syöksyi ulos. Mikä näky
kohtasi häntä täällä! Etumaiset vaunut olivat särkyneet, kuuma höyry
virtasi niistä. Esimmäinen vaunu oli syttynyt tuleen ja se leveni
uskomattomalla nopeudella. Päitä, käsiä ja jalkoja pistäytyi esiin
vaunun sirpaleiden alta; jos ne olivat elävien tai kuolleiden, ei voitu
vielä tietää. Epätoivon huudahduksia kuului niiltä, jotka olivat vaan
puoliksi hautautuneet ja rutistuneet istuimen ja rautatankojen väliin.
Ne, jotka olivat päässeet ulos juoksivat ja huusivat mielipuolten
tavoin. Vaan muutamilla oli mielenmalttia ja esteiden avulla koettivat
he pelastaa onnettomia rauniosta. Mutta kuumuus oli paikoittain niin
suuri, että täytyi peräytyä ja jättää onnettomat kohtalonsa varaan.
Eräs äiti, jonka vaatteet jo olivat tulessa, sai kolme pientä lastansa
ulos ikkunasta ja vaipui itse liekkeihin.

Saara seisoi kauhusta jäähmettyneenä. Mutta äkkiä toipui hän ja
riensi pelastustyöhön. Hän oli jo vetänyt erään puolikasvuisen tytön
rauniosta, kun hän äkkiä kuuli toisesta vaunusta valittavaa voihkinaa
ja näki miehensä puoleksi hautautuneena. Silmät olivat ummessa ja
suonenvedon tapaisesti oli käsi puserrettuna ympäri puunoksan, jonka
avulla hän oli koettanut vetäytyä ulos, mutta voimat eivät olleet
riittäneet. Valituksesta päättäen eli hän vielä. Kymmenen minuuttia
enää, niin hän joutuisi liekkien saaliiksi.

Hetkeäkään epäilemättä syöksyi Saara puoliksi musertuneesen vaunuun,
tarttui pelastuskirveesen ja sirpaleet lentelivät ilmaan hänen
hakatessaan. Hän tarttui miestänsä kainaloista yrittäen vetää
häntä ulos. Aluksi se onnistui, mutta yhtäkkiä vastusti joku este.
Epätoivoisena katsoi hän ympärillensä saadaksensa apua, mutta kullakin
oli täysi työ omaisistansa. Toisen kerran tarttui hän kirveesen ja
alkoi uudestaan hakata ja este antoikin perää. Epätoivon voimalla
kiskoi hän miehensä esille, vetäen hänet maata myöden niin pitkälle,
etteivät liekit häntä saavuttaisi ja vaipui sitte itsekin tiedotonna
maahan hänen rinnallensa.

Kun hän virkosi ympäröitsi heitä säälivä ihmisjoukko. Heti oli
sähköteitse pyydetty paikalle lääkärejä, jotka tulivat siteineen ja
työkaluilleen. Abraham Jensenin haavat olivat puhdistetut ja sidotut.
Jäseniä ei ollut murtunut, vaan pää oli pahoin haavoittunut ja lääkärit
epäilivät hänen virkoamistaan. Hän asetettiin vaunuihin heiniin
lepäämään ja ajettiin hiljaisesti kotiinsa, joka oli vaan kolmen
englannin penikulman päässä. Saara käveli vieressä. Toisen kerran tuli
hän nyt entiseen kotiinsa.



XXXXI.


Saara oli ottanut vanhat toimensa haltuunsa ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan. Hän tiesi joka esineen taloudessa. Hänen vanhempansa
saapuivat luonnollisesti heti. He olivat jo kuulleet Saaran pelastaneen
miehensä ja siinä he huomasivat merkin taivaasta. Ei moittivaa sanaa,
ei epäystävällistä puhetta kuulunut; kaikki antautuivat yksistään
sairaan hoitoon.

Saara istui uskollisesti hänen luonaan. Oli mahdoton saada häntä
hetkeksikään levähtämään, jota hän kumminkin suuresti kaipasi. Vasta
kolmantena päivänä aukaisi Abraham silmänsä ja katseli ympärilleen
ensin kauhistuneena, sitte tyyneemmin. Hän tunsi oman huoneensa. Ativot
istuivat hänen vuoteensa ääressä ja Saara hänen vieressänsä. Hymyily
levisi hänen kalpeille kasvoillensa.

-- Saara! -- kuiskasi hän. -- Minä uneksin, että sinä olit matkustanut
pois!

Ne olivat Abraham Jensenin viime sanat. Samana päivänä hän kuoli.

Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Saara kuuli taas seinäkellon
naputuksen, kuten sinä päivänäkin, kun Falk oli lähtenyt ja hän jäi
yksin jälelle. Kyynel putosi vuoteelle. Siinä makasi nyt hänen elämänsä
katkerin vihollinen voitettuna. Riehuvat tunteet valloittivat Saaran.
Hän ei voinut kau'emmin viipyä huoneessa, vaan nousi lähteäksensä.

-- Etkö tahdo ummistaa hänen silmiänsä? kysyi äiti nyyhkien.

Saara pudisti vaan päätänsä.

-- Toimittakaa kaikki, niinkuin pidätte parhaana, -- sanoi hän poistuen.

Hän riensi pieneen, Falkin asumaan huoneesen, missä hän oli sanonut
hänelle jäähyväisensä ja missä ei hän sen jälkeen ollut käynyt. --
Kuinka paljon oli sen jälkeen tapahtunut! Kuinka paljon hän oli itsekin
muuttunut!... Hän istui vuoteenlaidalle ja antoi muistojen vieriä
toistensa perään mieleensä. Mutta äkkiä kuuli hän riemuhuudon:

"Muista, että nyt olet vapaa! vapaa!"... Hän tahtoi ummistaa
korvansa tuolta huudolta, mutta sittenkin se vaan kaikui mahtavana.
Oli kuin tuhannet kellot olisivat soittaneet: "Sinä olet vapaa!
Sinä olet vapaa!"... Hän nousi ja hengähti syvään ja loistava
hymyily asettautui kasvoille... Mutta eikö tämä ollut väärin, hänen
maatessaan kuolleena!... Ei hän voinut sitä auttaa; hymyily palasi
sittenkin. Silloin tuli hänelle äkkiä kauhea tuska, Jos Brown onkin jo
matkustanut! Kirje, tuo hänen kohtalonsa määräsi kirje, olihan se jo
lähetetty monia päiviä sitten. Mutta se oli lähetetty mrs King'ille.

Vielä oli toivoa, Nyt hänen piti heti ryhtyä toimiin. Silmänräpäyksen
viivytys voi häiritä koko hänen tulevaisuutensa.

Saara tuli alas matkapuvussaan. Matkalaukku, jonka hän oli
rautatieonnettomuudesta pelastanut, oli hänellä kädessä. Hän koputti
hiljaa ovelle, missä ruumis lepäsi ja pyysi vanhempiansa ulos.

-- Minun täytyy matkustaa heti, -- sanoi Saara. -- Huolehtikaa
hautajaisista. Tiedän, että se teiltä onnistuu paremmin kuin minulta.

Isä ja äiti katsoivat kummastuneena ja murheellisina häntä.

-- Mutta Saara...

-- Ymmärrättehän, ett'en minä näin ollen voi jäädä, kun tänne tulee
vieraita, ihmisiä -- vastasi Saara, -- Ja sitäpaitsi... niin, en voi
sanoa sitä nyt, vaan luulen vielä tapaavani teidät onnellisemmalla
ajalla, kuin nyt.

Hän suuteli kumpaakin ja aikoi lähteä.

-- Niin, mutta huutokauppa... rahat, -- sanoi äiti.

-- En tahdo mitään täältä, -- vastasi Saara, ja synkkä varjo levisi
kasvoilleen. -- Ottakaa kaikki, tai jakakaa köyhille lapsille, joilla
ei ole kenkiä eikä sukkia, että voivat talvellakin käydä koulussa.

-- Minne sinä matkustat, Saara? kysyi isä, -- ääni vapisi liikutuksesta,

-- Chicagoon. Nyt alan vasta elää.

Valoisa hymyily laskeutui Saaran kasvoille. Hän ojensi vanhemmille
kätensä ja läksi. Hän ehti asemalle tuntia ennen viimeisen junan
lähtöä, vaan hän lähetti sieltä heti sähkösanoman. --

Mr Brown soitti mrs Kingin eteisessä. Hän tuli itse avaamaan.

-- Vai niin, mr Brown? Astukaa sisään. Täällä on kirje teille. Se on
Saaralta ja on ollut täällä jo pari päivää.

Mr Brown aukaisi kirjeen kuumeisella kiihkolla. Se ei sisältäisi hyviä
uutisia, koska hän oli lähettänyt sen mrs King'ille eikä hänelle
suorastaan. Näinä päivinä oli hän kärsinyt enemmän, kuin voi sanoakaan.
Hän oli käynyt sekä sananlennätin että postilaitoksessa kysymässä, jos
oli saapunut sähkösanomaa tai kirjettä. Ei hän ollut voinut toimia
mihinkään suuntaan... Todellakin siis, niinkuin hän oli epäillytkin!

-- Mikä salaisuus se on? -- sanoi hän ojentaen avonaisen kirjeen mrs
King'ille.

Mrs King loi häneen säälivän, myötätuntoisen katseen.

-- Saara on naimisessa, -- vastasi hän hiljaa.

-- Naimisessa! -- huudahti hän. Sitä ei hän koskaan olisi aavistanut.

Mrs King kertoi nyt kaikki mitä tiesi.

-- Minulle ei siis tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, -- sanoi mr
Brown. -- Jääkää hyvästi mrs King! Minä lähden tänä iltana.

-- Elkää olko maltiton, vaan punnitkaa ensin tarkoin. Paljon voi pieni
hetkikin muuttaa asioita, -- lohdutti mrs King.

Mr Brown pudisti päätänsä ja läksi. Hän tuli kotiin Saaran kirje
taskussaan. Kuinka armottomasti leikki kohtalo kahden ihmissydämmen
kanssa!... Portailla mennessään näki hän sähkösanomatoimiston
palvelijan seisovan ovellaan soittamassa.

-- Onko se herra Brown? Sähkösanoma, herrani! Mr Brown repi sen auki.
Hän luki:

"Olen vapaa; olen ikuisesti omasi! Tule tapaamaan minua illalla North
Western Depot'illa. Saara."

Mr Brownia huimasi, hän tarttui käsipuuhun pysyäkseen pystyssä.

-- Kymmenen centtiä, herra! -- sanoi palvelija. Mr Brown antoi
taskustansa hänelle dollarin.

-- Ei ole vaihtaa, herra.

-- Yhdentekevä. Pidä loput. Sinä olet kelpo poika! -- vastasi mr Brown.

Mr Brown tuli alas rappusista yhtä nopeasti, kuin poikakin. Oli vielä
kaksi tuntia junan tuloon. Kuinka saisi hän ne kulumaan? --

Muutaman päivän kuluttua nähtiin nuoren, siistiksi puetun miehen
mittailevan ja tekevän suunnitelmia suurella tontilla Michiganjärven
rannalla. Edessään oli hänellä piirustuksia, joita hän tarkasteli.
Vaunut, joissa istui kaksi naista ja yksi herra pysähtyivät tontille ja
astuivat siinä vaunuista.

-- Nyt esittelen sinulle rakennusmestarini, mr Pekka Hanson'in, joka
on rakentava kotimme, Saara, -- sanoi herra. Se on hänen ensimmäinen
suurin työnsä, sen on hän tekevä hyvin, saadakseen sitte uusiakin
tilauksia.

Mr Brown ei ehtinyt lopettaa ennenkuin Saara syöksyi esille ojentaen
molemmat kätensä rakennusmestarille.

-- Onko mahdollista, että sinä, Pekka, tulet rakentamaan meidän
talomme, -- huudahti hän, norjaksi. Mr Brown katseli kummastellen mrs
Kingiä.

-- Onpa niinkin, -- vastasi Pekka -- ja päivänpolttamat kasvonsa
loistivat ilosta, -- vaan että se oli tuleva sinulle, Saara, siitä ei
minulla ollut aavistusta.

-- Mitä sinulle nyt oikein kuuluu, Pekka? -- kysyi Saara ilosta
loistavana. -- On niin pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi tapasin.

-- Minä voin paremmin, kuin kukaan muu ihminen maailmassa, kiitos
sinulle, -- vastasi Pekka. -- Minulla on runsaasti työtä... jaa, ja
sitte olen minä naimisessa ja olen ostanut itselleni pienen talon,
Saara.

-- Vai naimisessa!

-- Jaaah, Lizzien kanssa; muistathan hänen, joka asui arkissa meidän
seinän takana. Hän on kelpo tyttö. Taistelin kauan hänen kanssansa.
Ei hän luvannut milloinkaan mennä naimiseen; tuhmuuksien takia, jotka
tunnet. Mutta vihdoin sain hänet myöntymään ja nyt voimme paremmin,
kuin koskaan olisin voinut toivoakaan. Vanha äiti istuu tuolissaan
kuten ennenkin, vaan ei hän enää kau'an kestä, sillä hän on jo hyvin
huono.

Pekan puhuessa unohti Saara tykkänään seuralaisensa, kunnes he tulivat
hänen luoksensa.

-- Olet tavannut vanhan tuttavan, Saara, -- sanoi mr Brown hymyillen.

Saara hymyili hänelle ja kertoi nyt mitä hän oli Pekan kera kokenut.

-- Sitten olen varma, että rakennatte meille hyvän ja lämpimän kodin,
mr Hanson, -- sanoi mr Brown.

-- Se on varma, se, -- vastasi Pekka. -- Sen sanon teille, mr Brown,
että... no se on yhdentekevää.

-- Ei, ei, sanokaa vaan, mitä aijoitte, mr Hanson! -- sanoi mr Brown.

-- Niin tahdoin vaan sanoa, että parempaa vaimoa, ette olisi
milloinkaan saanut, mr Brown... se tahtoo sanoa Lizzien jälkeen.

Saara istui kivelle. Hän katseli Michiganjärven sinervää pintaa, missä
kalalokit liitelivät. Valkeita purjeita liehui siellä, kuin kevätpilviä
siintävällä taivaalla; huvilat, puistot ja tuleentuneet rypäleet
ympäröitsivät kirkasta järveä.

-- Kuinka kaunista! -- huudahti Saara, ojentaen kiitollisesti kätensä
mr Brown'ille. Hän näki edessänsä elämän, valoisan, kuin kevätunelman,
jonka syksyä eivät vielä kirjavat värit aavistaneet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saara: Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.