Title: Vaarin muistikirja; Majala - Kaksi kertomusta
Author: Heimburg, W.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaarin muistikirja; Majala - Kaksi kertomusta" ***


VAARIN MUISTIKIRJA; MAJALA

Kaksi kertomusta


Kirj.

W. HEIMBURG [Bertha Behrens]


Suomentanut

Hanna Pakkala



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1897.



Vaarin muistiirja.


Tuonlainen vanha kirja -- se se osaa kertoa! Harvoista riveistä voi
sommitella kokonaisen elämän vaiheet. Vaarin muistikirjaa minä pidänkin
hyvin arvokkaana ja ylpeilen siitä, että olen sen muistiksi saanut.
Löytyi näet koko joukko tyttärenpoikia ja pojantyttäriä, jotka
tahtoivat vallata sen.

Kirjan ensi lehdellä nähdään vanhuksen vapisevaa käsialaa. Tammikuun 4
päivänä 1805 on kahdeksankymmen vuotiaan kuihtunut käsi kirjoittanut
kehoitukseksi kirjan nuorelle omistajalle, joka silloin jätti
jäähyväiset isänsä kodille, seuraavat yksinkertaiset sanat muutamasta
vanhasta laulusta:

    "Ain usko ynnä vilpittyys sydäntäs vallitkoot!" j.n.e.

Ja siihen alle on kirjoitettu:

    "Noita riviä lukiessasi, tulee hartaimpana pyrintönäsi olla niiden
     asettaminen elämäsi ohjeeksi, jotta olisit isällesi niin suureksi
     iloksi kuin hän toivoo.

                                          Christ. Heinrich v. S."

Kirjan viime sivulla on "metsästäjän tervehdys" ja tuo kai siihen
aikaan uuden uutukainen kehoitus:

    "Sua enemmän jos lempii ken,
    voi kirjoittaa kai jälkehen.

                                       Ijäti uskollinen ystäväsi
                                            Herman Passeck."

Ja mitä kaikkia välillä olevilla lehdillä lukeekaan -- ylevämielisiä
ystävyyden vakuutuksia, isällisiä kehoituksia, äidillisen hellyyden
sanoja ja uskollisten tätien onnentoivotuksia!

Hellät naiskädet ovat runoihinsa kietoneet ruusuja ja lemmenkukkasia ja
riimiksi sommitelleet sydänsurujaan.

    "Ain ruusut tielläs kukkikoot,
    mun hyvä Stetten, aina, aina!
    Mut lemmen kukat kuiskikoot
    sun korvaasain: Louise Meyer!"

Louise Meyer! Kauankohan kyynel silmässäsi väräili ennenkuin se herahti
karkealle paperille ja jätti siihen tuon keltaisen täpän, joka siinä
vielä on nimesi vieressä!

Kuinka liikuttavia ovat seuraavat rivit:

    Kun päivä kultaa elos teitä,
    Marian muista kyyneleitä!
    Voi varmaan kaunihimmat sua
    Myös lempiä -- mut muista mua!

Luulisi vaarin olleen oikean sydänten musertajan, ellei tietäisi miten
liioiteltuja lauseita siihen aikaan käytettiin.

Ystävyyden ja rakkaudenilmoitusten keskellä on eräs lehti, joka näyttää
oikein eriskummalliselta, se kun vaalealla lyijykynäviivalla on kahtia
jaettu. Mies ja nainen ovat tälle lehdelle kirjoittaneet.

Mies on kirjoittanut seuraavat rivit:

    "Nuori ystäväni, olkaa aina niin onnellinen, kuin näiden rivien
    kirjoittaja nyt on.

                                           Teidän Robert Osswald.
               Häitteni edellisenä iltana. Lokakuun 31 p:nä 1810."

Ja lyijykynäviivan alla luetaan:

    "Sielumme on ikäänkuin vankina ruumiissamme -- se on sen orjatar!
    Mutta lohdullista on ajatella, että muurit kerran kukistuvat ja
    kahleet katkeavat. Kuinka ihanaa vapaus lienee -- vaan milloin?

    Muistoksi vilpittömältä ystävättäreltänne

                                            Minna Brinkmannilta".

Hänen nimensä perään oli vaari omakätisesti piirtänyt ristin:
k. Marraskuun 1 päivänä 1810.

Nähdessäni tuon lehden ensi kerran -- kirjan omistajan vielä elossa
ollessa -- kysyin pelästyneenä:

-- Vaari, onko se mahdollista? Kirjoittiko Minna Brinkmann nuo rivit
niin vähää ennen kuolemaansa?

Vanhus nyökkäsi. -- Hääpäivänsä ensi tunti oli hänen kuolinhetkensä.

-- Sehän oli kauheaa!

-- Oli se, myönsi vaari ja ystävällisiin kasvoihinsa tuli äkkiä
vakainen ilme. -- Ja täytyy uskoa hänen aavistaneen kohtalonsa, kun
lukee nuo kirjoittamansa sanat.

--- Oi, kerroppas hänestä, vaari! pyysin. -- Nuo rivit kuuluvat niin
kummalliselta morsiamen kynästä -- noissa sanoissa "vaan milloin" on
niin sanomatonta kuoleman ikävöimistä. Ja sen hän kumminkin kirjoitti
juuri ennen häitään! Eikö hän ollutkaan onnellinen?

-- Hän elää vielä -- Robert Osvald vanhus, vastasi vaari vältellen.

-- Missä, vaari?

-- Tilallaan. Siellä hän elää yksinäistä, kummallista elämää. Hän ei
ole koskaan mennyt naimisiin.

-- Oi kerro nyt hänestä, vaari!

-- Aivan mielelläni, lapsi, sen verran kuin tiedän hänestä. Mutta
hauska kertomus se ei ole. -- Tulin näet nuorena metsäoppilaana
Friedrichshorstin ylijahtimestarin virkatalolle. Eräänä iltana elokuun
loppupuolella näin ensi kerran tuon kolkon paikan. Se näytti aivan
autiolta siinä korkeitten tammipuiden takana, yksinäiseltä ja
hyljätyltä synkkäin metsäin keskellä. Oikeastaan se oli herttua B:n
omistama metsästyslinna. -- Alakerrassa asui ylijahtimestari, toisessa
kerroksessa olivat herttualliset huoneet ja juhlasali. Leveät
kiviportaat johtivat mahdottoman suurille oville. Molemmin puolin
sisäänkäytävää seisoi kaksi kuvapatsasta -- torveen toitottavia
metsästäjiä kankipalmikoiden ajalta -- ja alemman sisäänkäytävän oven
yläpuolella oleva lyhty loi niihin liekkuvaa valoa, jotta ne näyttivät
elävän ja pääportin yläpuolella oleva hirvenpää monihaarasine sarvineen
näytti kauheasti irvistelevän.

Seisoin tuota outoa kuvaa katsellen, kun etehisestä kuului keveitä
askeleita. Kohta ilmestyi kynnykselle valkoisiin puettu olento -- ja
minä näin Minna Brinkmannin ensi kerran.

Hän ei aluksi minua huomannutkaan, hän kun katsoi taivasta, joka sinä
iltana oli synkässä pilvessä. Sillä aikaa minä -- reippaana ja rohkeana
metsästäjänä -- tarkoin katselin häntä.

En luule, että häntä juuri kaunottareksi voi sanoa. Eikä hän ollut
aivan nuorikaan, lienee ehkä ollut noin kahdeksankolmatta vanha. Mutta
tämä tyttö oli niin viehättävän suloinen, etten minä kykene sitä
kuvailemaankaan, se tenhosi kaikki hänen läheisyydessään.

Hän muistutti niitä upeita olentoja, tulisine silmineen, joita näkee
itämaan huntuihin puettuina -- ainakin minä kuvailin sultaanin
lempivaimoja hänen näköisikseen. Aina häntä nähdessäni tuli mieleeni,
että hän olisi ollut paremmin paikallaan käyskentelemässä palmujen alla
ja kimaltelevilla piikivillä kuin pahkaisten tammien alla Saksan
metsissä. Hän oli notkea ja hempeä kuin hirvi, ja hänellä oli kaksi
silmää, tyttöseni, joihin katsottuaan nuoren miehen pää voi sekaisin
mennä! Mutta auliisti hän ei katseitaan jakanut, ja hän kantoi pystyssä
pientä, kaunista päätään. Kansa keskuudessaan sanoi häntä
"prinsessaksi". Siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta ajattelin
kumminkin, ettei prinsessakaan voisi kauniimpi ja upeampi olla.

Minut huomattuaan nyökkäsi hän ja sanoi setänsä ja tätinsä odottavan
minua ja että huoneeni oli valmiiksi järjestetty. Hän astui tahi
oikeammin liiteli etehisen poikki kutsumaan palvelustyttöä minua
opastamaan. Minä sanoin näet ensin haluavani mennä huoneeseeni
pukeutumaan, ennenkuin minut uudelle esimiehelleni esitettäisiin, sillä
pitkällinen matkustaminen kyydillä auringon hiottavassa hauteessa ei
ollut ulkonaista ihmistäni kaunistanut.

Esittelyn perästä ja puheltuani noin tuntikauden ystävällisen
ylijahtimestari Brinkmannin ja hänen sävyisän mutta jotenkin
pitkäveteisen rouvansa kanssa, sain poistua, vanhalla herralla kun oli
tapana aikaisin mennä levolle. Minä hiivin kumminkin ulos etehisestä ja
astelin edestakaisin talon edustalla pimeässä illassa, silloin tällöin
valaisi salama tietäni ilmoittaen kaukaista ukkosilmaa.

Vanhukset olivat minulle kertoneet, että heillä oli luonaan veljentytär
ja minä tiesin tämän veljentyttären nyt olevan ulkona. On se paljon
mahdollista, että juuri hänen tähtensä niin kiihkeästi juoksentelin
siellä ulkona, sillä vanhusten kanssa puhellessani oli hänen valoisa
kuvansa koko ajan mielessäni väikkynyt.

Toiveeni vilahdukseltakaan nähdä häntä toteutuikin. Yksinäinen talo,
jota kiertelin, sijaitsi aukealla paikalla metsän keskellä. Sen
takapuolella oli puutarha, jossa talonemännällä, joka oli innostunut
kukkasten kasvattaja, oli kauniimpia neilikka- ja verbenapenkereitä.
Tämän pienen istutuksen loistokohtana oli riippuvien pyökkipuunoksien
alla oleva lehtimaja, oksat olivat taidollisesti toisiinsa kiedotut ja
suurimmalla huolella hoidetut. Näin illalla en tietysti voinut selvästi
erottaa kukkia enkä lehtimajaakaan. Edelliset tunsin lemustaan, sieltä
kun levisi melkein tainnuttava heliotrooppien, neilikkain ja resedain
tuoksu. Salamain valossa keksin lehtimajan, joka näytti pimeältä
luolalta, josta Minna Brinkmannin valkoinen puku hohti.

Asetuin toiselle puolen puutarhaa vanhan tammen alle ja tähystelin niin
hartaasti lehtimajaan päin, kuin olisin metsästäessä väljyyksissä.
Salamat tekivät tehtävänsä -- tuon tuostaankin näin valkoisen puvun
välkkyvän. Iso kivitalo oli pimeänä ja hiljaisena siinä edessäni;
yläkerran kahdesta ikkunasta loisti vain himmeä valo.

Muutamia kertoja näin varjon liukuvan uutimilla -- sitten sammutettiin
tuli ja kaikki talossa näytti vaipuneen levon ja unen helmoihin.

En liikahtanutkaan; ulkoilma ja rauhaisuus viilisti minua ja olin
utelias näkemään miten kauan Minna neiti istuisi unelmissaan. Minua
harmitti kun olin liian vieras hänelle uskaltaakseni pyytää lupaa mennä
lehtimajaan istumaan. Arvelin kumminkin muutamien päivien päästä
voivani tulla tästä onnesta osalliseksi, jos äitini käskyn mukaan
käyttäydyin kyllin kohteliaasti. Kenties kaunis tyttö sitten suvaitsisi
minun ottaa kitaranikin mukaani, jota siihen aikaan suurella innolla
soittelin. Kenties täällä ei olisikkaan niin ikävä kuin olin
luulotellut.

Ravakat, hiljaiset vaan lujat askelet havauttivat minut ihanista
tulevaisuusunelmistani. Salaman valossa näin miehen lähestyvän. Hän
astui aivan ohitseni ja seuraavassa tuokiossa kuulin Minnan
huudahtavan:

-- Teidän korkeutenne! -- Max! Hänen äänessään oli ihmeellisen
sydämellinen väre -- siinä oli jotakin hunnutettua, vienoa ja hellää --
mutta niin väräjävänä ja suloisena kuin sillä hetkellä, en sitä sen
perästä koskaan kuullut.

Hetken aikaa seisoin kuin kivettyneenä. -- Korkeutenne? -- Max? --
Sehän ei voinut olla kukaan muu kuin prinssi Max -- herttuallisen
huoneemme toinen poika! Kaikki pitivät häntä kummallisena ihmisenä; hän
vetäytyi pois hovin juhlista ja hautaantui metsiin -- enemmän
opintojensa takia kuin jaloa metsästystä harjoittaakseen. Ja tämä
prinssi oli nyt täällä -- tänä tukehduttavan lämpimänä kesäiltana istui
hän lehtimajassa kauniin tytön kera, jota hän -- suuteli -- niin,
kuulinhan sen aivan selvästi. Ja kuulinpa vielä syvän, väräjävän
äänenkin sanovan: -- Sinä Minna, olet minua parempi ja voimakkaampi --
en tiedä miten voin sitä kestää.

-- Sinun tulee -- sinun täytyy se tehdä, Max, vastasi tyttö.

Leimahtavan salaman valossa näin selvästi prinssin nuoren tytön
jalkoihin vaipuneena. Epätoivon vallassa piilotti hän kasvonsa tytön
hameeseen.

Käännyin mennäkseni. Sydämeni sykki kovasti ja olin syvästi
liikutettukin -- tämä siis oli se salaisuus, joka teki kaikkien
rakastaman Max prinssin niin synkkämieliseksi.

Minnan ääni kuului vielä ennenkuin läksin. -- Elä itke -- oi, elä itke
-- Max! Minä en voi sitä kestää, ja se on kumminkin kaikki turhaa,
sanoi hän. Se kuului niin surulliselta ja toivottomalta -- niin puhuu
ainoastaan se, jolla ei ole toivon kipinääkään. --

Hiivin hiljaa tieheni syvintä siimestä myöten, yhtä hiljaa menin sisään
ja ylös päätyrakennukseeni.

Ensimäisen kerroksen etehisessä paloi vanhanaikainen riippuva lamppu ja
sen valossa näin erään palvelijan, joka oli puettu herttuallisen
huoneen tumman vehreään livreeaan. Hän oli laskenut käsivartensa
kauniin sisäpiian kaulaan ja kuulin hänen nauraen kysyvän: -- Pysytkö
minulle uskollisena, Luise?

Tyttö vastasi: -- Kiitos vaan? Tehän ette enää tulekkaan takaisin?

-- Kuka sen sanoi?

-- Minna neiti, kuului vastaus. -- Prinssi taitaa mennä naimisiin.

Muhkea kamaripalvelija nauroi. -- Hänkö? Elä anna kenenkään itsellesi
senlaista uskotella, Luise! Kyllähän ne koettavat pakottaa häntä
panemaan iestä niskoilleen, perintöprinssi kun on senlainen heikko,
riutuva raukka, josta ei kukaan prinsessa huoline -- hyvä Jumala, hän
kai piankin vetää viimeistä virttään! Mutta minun korkeuteni ei
suinkaan naimista ajattele -- sehän minun pitäisi tietää, Luise. Tuskin
oli kolmeakaan päivää oltu herttuallisessa linnassa -- kerran käyty
teaatterissa ja armollista äiti rouvaa tervehtimässä -- niin emme ilmaa
siellä enää sietäneet, vaan tulimme tänne takaisin -- --

Nuori pari ei jutellessaan huomannut että astuin käytävän poikki ja
nousin portaita ylös huoneeseeni.

Olin aivan nuori ja kesäyön hurmaus sekä romantillinen kohtaus
lehtimajassa panivat suoneni tykyttämään. Oli mahdotonta nukkuakseni,
vaikka olin tullut pitkältä ja väsyttävältä matkalta. Ajattelin
prinssiä, kaunista tyttöä ja noita lohduttomia sanoja: 'Elä itke -- se
on kumminkin kaikki turhaa.' --

Romantillisen tunnelmani haihdutti vihdoin raskas, proosallinen uni ja
pirteänä herääminen aamulla.

Yöllä oli satanut ja minä läksin ylijahtimestarin keralla aikaisin
metsään, tänä harmaana, pilvisenä elokuun aamuna, metsäkauriit kun
huokeasti saa ammuttaville senlaisina helteisinä, tyyninä päivinä.

Onnettomuudeksi tuli vastaamme, heti pihasta päästyämme, vanha,
hampaaton eukko, kantaen selässään suurta koria. Hänet nähdessään
lensivät ylijahtimestarin vanhat kasvot tulipunaisiksi vihasta, ja
terveisiksi muorille virkahti hän: 'piru vieköön!' -- ja aivan oikein
-- metsästysretkemme ei onnistunutkaan.

Alkoi uudestaan sataa ja me palasimme kotiin läpimärkinä ja ilman
riistaa. Ukko ylijahtimestari oli sitäpaitsi kovasti suutuksissaan,
että minä hätiköimiselläni olin estänyt häntä komeaa metsäpeuraa
ampumasta. Hän kiisti minun niin tuikeasti tuijottaneen peuraa, jotta
se suunnastaan poikkesi. Lyhyesti sanottu -- minä sain aika torat.

Päivällä näytti vanha metsästyslinna aaveentapaisen synkältä.
Kysyessäni asuttiinko ajoittain yläkerran huoneissa vastattiin vaan
lyhyesti ei.

Äänettömän aamiaisen aikana en saanut nähdä emäntää enkä veljentytärtä,
eikä minulle ruoka maistanut. Molemmat naiset ilmestyivät vasta
päivällispöytään. Minna neitin kasvot olivat yhtä valkoiset kuin
pöytäliina, mutta hän osotti aivan selvästi teeskenneltyä
levollisuutta. Hän tuskin maistelikaan ruokia ja vilkasi tuon
tuostaankin setäänsä arkoja, kysyviä katseita. Nähdessään tämän
närkästyneen naaman, kääntyi hän katsomaan ikkunaan, johon vesipisarat
rapisivat. Rouva oli itkeneen näköinen.

Liemiruokaa pöydältä ottaessa, avasi vanha kuski oven ja kysyi oliko
herrasväellä hänen mukaansa lähetettäviä kirjeitä. Hänen piti mennä
kaupunkiin ja kaikessa tapauksessa postikonttoriinkin poiketa.

Tuokion vallitsi äänettömyys. Emäntä jo nyökkäsi kuskille, että hän
saisi mennä. Mutta silloin Minna ojensi kätensä häneen päin --
kalpeutensa oli muuttunut melkein vehriään vivahtavaksi -- hän tahtoi
puhua, mutta tavoitti samassa vasemmalla kädellä kurkkuaan, kuin olisi
hän ollut tukehtumaisillaan. Hetkisen käsi hapuili hameen laskoksissa
ja sitten se vavisten ojensi kiirjeen odottavalle kuskille. -- Herra
Osswaldille, änkytti hän vaikeasti.

-- Niebelwitziinkö? kysyi kuski korvansa taustaa raavasten. Tyttö
nyökkäsi välinpitämättömän näköisenä.

-- Sinne on pitkä kierros, murahti kuski.

-- Tuhat pentelettä! huusi ylijahtimestari pystyyn ponnahtaen, -- laita
itsesi matkalle tahi minä autan sinua alulle!

Vanha herra heitti rutistetun ruokaliinansa pöydälle ja ryntäsi
viereiseen huoneeseen, jossa kuulin hänen päristelevän, hökivän ja
rykivän. Ulos tullessaan oli hän vielä vesissä silmin. Hän astui aivan
sen tuolin lähite, jolla Minna istui kasvoissa entinen välinpitämätön
ilme ja ristissä käsin. Äkkiä koppasi ukko käsiinsä hänen kauniin
päänsä, jota sankka, kastanjanruskea tukka kaunisti. -- Minna, sanoi
hän käheällä äänellä, -- sinä olet -- sinä olet kunnon tyttö, Minna --
sinä -- Jumala on sinua siitä siunaava. Hän niisti nenänsä ja meni taas
tiehensä. Eikä häntä sen koommin näkynyt vaikka rouvansa huusi häntä:

-- Tule nyt, Brinkmann, pässinpaisti on tänään mureampaa kuin se on
moneen aikaan ollut.

Vanha rouva näytti harmistuneelta. Nurpeana katsoi hän kalpeaan,
nuoreen sukulaiseensa, joka piteli veistä ja kahvelia käsissään ja
hämmenteli papumuhennosta. Mutta kuinka urhoollisesti Minna pyrkikin
ulkonaista levollisuutta osottamaan, niin hän ei kumminkaan voinut
syödä. Minä tunsin olevani seurassa aivan liikaa, söin sentähden
kiiruusti ja menin tieheni. Ovea sulkiessani kuulin vanhan rouvan
sanovan moittivalla äänellä:

-- Mutta Minna, miksi noin päistikkaa menettelit -- olisi kenties ollut
huokeampi jos olisit hiukan viivytellyt.

-- Minun täytyi -- hänen tähtensä, vastasi tyttö.

Saman päivän ehtoolla näin hänen astelevan linnan edustalla. Siellä
leikki ruskea mäyräkoira pentuineen. Lystikkäät pikku elävät
temmelsivät siinä ja työkkivät toisiaan ja kunnioitettavaa emoaankin,
joka häristellen näykki niitä -- sitä katseli oikein huvikseen.

Elottomana kuin kuvapatsas pysähtyi Minna neiti leikkiviä koiria
katselemaan korkeiden puiden alle, joiden lehvissä viimeiset
vesipisarat vielä riippuivat. Jähmettynyt, tuskallinen katseensa teki
hänet mielestäni todelliseksi kieltäymyksen kuvaksi. Pieni
purppurapunainen suunsa -- se vaan ei tuohon kuvaan sopinut. Tahi oliko
se vain luulotusta, kun tiesin, että nuo suloiset huulet olivat
tottuneet salaisiin suuteloihin.

Hän oli nähnyt minun tulevan ja puhutteli minua. Hän puhui koirista,
jotka olivat hänen suosikkiaan ja kysyi mitä Friedrichshorstista pidin.
Äänensä oli ystävällinen ja lempeä.

Puhelin mielelläni hänen kanssaan ja lienen viipynyt siinä hänen
luonaan pitempään kuin hän halusikaan, sillä hän nyökkäsi äkkiä minulle
ja läksi astumaan metsätietä. Hänellä oli yllään tumman sininen puku ja
musta esiliina vyöllä. Kauniita hartioita peitti ohut, valkoinen saali,
joka oli kultaneulalla kiinnitetty. Siinä puvussa on hän mielessäni
unhoittumattomassa muistossa, häntä kun tuskin näinkään muunlaisessa
lyhyen tuttavuutemme aikana. Hämärän tullen syntyi äkkiä liikettä
talossa. Kuulin palvelijain juoksevan edes takaisin ja emännän käskevä
ääni tunki ylös huoneeseeni saakka.

Sisäpiika, jonka tuli pitää huolta huoneeni siistiämisestä, tuli sisään
nauraen ja posket punaisina heloittaen. Katsoin häneen kummastellen ja
hän huudahti: -- Neitimme on kihlautunut, herra von Stetten -- sitäpä
olen koko vuoden odottanutkin, hänen huoneessaan kun uudenvuoden iltana
paloi kolme kynttilää.

-- Kuulkaas, Luise, kysyin, -- olenko nähnyt unta että joku
herttuallisen perheen jäsenistä oli täällä eilen?

-- Ei se unta ollut -- Max prinssi oli täällä.

-- Tuleeko hän usein?

-- Joka hetki, vastasi hän vertaistensa tavallisella liioittelemisella.

-- Viipyykö hän aina kauankin?

-- Ei hän usein voi kauan olla. Siitä on kaksi vuotta, kun hän asui
täällä koko syksyn, nyt tulee hän vain pariksi, kolmeksi päiväksi,
mutta hän tulee hyvin usein.

-- Vai niin. Kiitos, Luise!

-- Eipä kiittämistä, ja samassa hän jo oli ovesta ulkona.

Illallisella näin kihlatut. 'Herra Robert Osswald, tässä naapurissa
olevan Niebelwitzin ritaritilan omistaja', niin hänet minulle
esitettiin. Hän oli pitkä, harvapuheinen mies, kasvot olivat hyvin
miellyttävät. Hänellä oli kaunis vaalea parta ja silmistään loisti
sydämmellinen onnellisuus.

Hän piteli usein kalpean morsiamensa kättä omassaan ja Minna kohteli
häntä lempeästi ja ystävällisesti kuin sisar.

Illallinen oli juhlallinen. Vanha ylijahtimestari oli kellaristaan
noutanut pari pölyistä reininviini pulloa. Ruokaillessa juteltiin
paljon siitä ajasta, jolloin orpo pikku Minna tuli yksinäiseen
metsästyslinnaan, jossa hän sitten kasvoi kaikkien iloksi. Vanha rouva
näytti yhä enemmän unhoittavan huolensa; hän tuumaili miten
pidettäisiin hauskaa kanssakäymistä Friedrichshorstin ja Niebelwitzin
kesken. Sitten juteltiin häistä ja sulhanen arveli niitä seitsemää
vuotta, joiden kuluessa hän oli huokaillut kaunista morsiantaan, kyllin
pitkänä koetusaikana. Ja kun hän nyt vihdoin oli morsiamensa voittanut,
pidettäisiin häät seitsemän viikon kuluessa -- hänen syntymäpäivänään
lokakuun 31 päivänä. -- Jos suostut siihen, Minna? kysäsi hän hellästi
katsellen häntä.

Ja sitten juotiin nuorten onneksi ja minun piti käydä kitarani ja
soittaa kaikki ylijahtimestarin lempilaulut. Minnaa pyydettiin
laulamaan, mutta hän sanoi äänensä olevan sorruksissa. Palvelijatkin
tulivat sisään juomaan kihlattujen maljaa ja -- mutta enhän niin
tarkoin voi kertoa miten se oli -- tiedän vain että kaikki tuntui
minusta niin luonnottomalta ja teeskennellyltä, ilo ja eläköönhuudot
kihlattujen kunniaksi ja kaikki puheet onnesta! Sulhasen hiljainen
iloisuus vaan näytti todelliselta.

Ja nyt minulla ei ole juuri muuta kerrottavaa kuin loppukohtaus, sillä
kihlausaika kului ainakin näennäisesti tavallisessa järjestyksessä.
Osswald ratsasti sinne monta kertaa viikossa ja Minna vastaanotti häntä
kynnyksellä tahi asteli häntä vastaan niinkuin ainakin hyvä tapa vaati.
Kerran me kaikki oltiin kutsutut päivälliselle Niebelwitziin ja
ruokailtua näytteli Osswald morsiamelleen talonsa vinnistä kellariin
saakka. Vanha rouva ei muuta tainnut kuin kiitollisena tunnustaa, että
orpo tyttö raukan osaksi oli tullut suuri onni. Mutta Minna neiti oli
nähtävästi muuttunut. Kovasti hän oli kalvennut ja laihtunut -- mutta
hän oli aina vain yhtä ystävällinen ja kärsivällinen. Hän näytti
todella pyrkivän tullakseen kunnon miehelleen kelvolliseksi vaimoksi.

Aamusta iltaan hän työskenteli. Väliin silmänsä vaipuivat umpeen
väsymyksestä; pari kertaa näin hänen päiväsydännä nukkuvan pää
vaipuneena tuolin selustimelle ja käsissä liinainen ompelus, jota hän
myynikseen valmisti.

Silloin katselin häntä tarkoin ja huomasin ihmeekseni hienon, syvän
surun uurtaman piirteen kauniin nenän ja suupielien välillä, jota hänen
herällään ollessa ei huomannut.

Eräänä iltana syyskuun lopulla palasin Niebelwitzistä peltopyitä
ampumasta, tuoden mukanani terveisiä kauniille morsiamelle sekä
ruusuista ja resedasta tehdyn kukkakimpun. Sulhasella oli talonsa
vieraita täynnä, jottei itse voinut tulla. Kotimatkalla -- niin, ei ole
aivan helppo kertoa mitä silloin tapahtui.

Kello kävi yhdeksättä ja seutua valaisi kirkas kuutamo. Metsäpolutkin
olivat kirkkaasti valaistut ja sammalilla kiilsi kuin hopeaa. Robert
Osswaldin luona olimme juoneet paljon samppanjaa, niin että olin
hienosti humalassa ja aluksi luulin sitä sen vaikutukseksi, kun kuulin
miehen äänen intohimoisesti sanovan:

-- Minna, Minna -- me olemme kärsineet sanomattomasti. Peruuta
lupauksesi hänelle -- en tahdo, en voi sinusta luopua, minä kun en voi
ilman sinua elääkkään!

-- Minä en saa sitä tehdä -- oi Jumalani -- minä en voi! vastasi Minna
itkien. -- Teidän korkeutenne -- minä rukoilen teitä -- elkää minua
ajatelko. Te erehdytte -- te ette saa -- korkea asemanne -- nyt seurasi
tukehtunut, rukoileva huudahdus, oi Max -- elä kiusaa minua! Etkö näe
kuinka minä suren. Miksi tulit tänne? Siitä voi tulla onnettomuutta
meille molemmille. Elä tule takaisin -- oi minä pyydän -- mene!

Syöksyin tieheni minkä pääsin, humalasta olin täydellisesti selvinnyt.

Kun hän myöhemmällä tuli sisään puutarhasta yhä kalpeampana ja
kuoppasilmäisempänä kuin tavallisesti ja tulin hänelle etehisessä
vastaan, niin punastuin kuin keksitty koulupoika ja voin tuskin
hätäisesti änkyttää terveiset ja antaa kukkavihkon.

Hän katsoi minuun aivan välinpitämättömänä, otti koneentapaisesti
kukkavihkon kädestäni ja astui hoiperrellen huoneensa ovea kohti.

Seuraavana päivänä Minna pyysi, että hänen häänsä vietettäisiin aivan
hiljaisuudessa ja että vihkiminen tapahtuisi kodissa. Se luvattiinkin
hänelle. Joskus hän ei moneen päivään liikkunut ulkona. Eräänä iltana
sanoi hän äkkiä minulle: -- Herra von Stetten -- tahtoisitteko seurata
minua vähän matkaa metsään? Ikävöin raittiiseen ilmaan -- ja luettuani
saaomalehdissä, että joku kuljeksija oli karannut vanhan postimiehen
kimppuun, pelkään mennä yksin metsään kävelemään.

Kylläpä osaat valehdella, ajattelin itsekseni syvään kumartaen.
Yljiahtimestari huusi nauruun remahtaen:

-- Kihlaus on varmaan tehnyt sinut araksi, ennenhän et pelännyt mitään
maailmassa.

Kauniina tuoksuvana syyskuun iltana astelin suloisen tytön rinnalla
omiin ajatuksiini vaipuneena. Tuskin sanaakaan vaihdoimme. Pari kertaa
näin hänen jotakin kolinaa kuullessaan vavahtavan. Hän lähti silloin
kiireemmin astumaan ja virkkoi kovalla äänellä minulle muutamia sanoja
ja minäkin vastasin yhtä äänekkäästi.

Sen perästä seurasin häntä usein ja opin ihailemaan hänen luonnettaan
ja kauneuttaan. Lieneekö naisen sydän milloinkaan niin urhoollisesti
taistellut luvatonta tunnetta voittaakseen.

Mutta hän riutui tämän taistelun kestäessä. En tiedä huomasivatko
muutkin hänessä tapahtuvan oudon muutoksen ja että hän, joka siihen
asti nauroi unia ja aavistuksia, muuttui aivan taikauskoiseksi.
Huomasin hänen merkillisen useasti puhuvan salaperäisistä asioista. Hän
kysyi uskoinko minä, että kuolleen henki voi lähestyä maan päällä
elävää rakastettua olentoa ja huomattavalla tavalla tälle ilmoittautua?

Vastasin vain nauramalla -- kahdenkymmenen vanhana ei henkiä usko.

Mutta hän selitti vakavasti hartaimman toivonsa olevan kuoltuaan usein
voida palata tänne maan päälle. Hän uskoi, että jos rakastettu jäljelle
jäänyt koko sydämestään ikävöi rakastettua kuollutta, niin tämä ikävä
voisi vetää kuolleen hengen maan päälle ja päin vastoin.

Kun kerran tiellä tapasimme ikälopun, pienen vaimon, sanoi Minna: -- on
lohdullista tietää, että nuorena saa lähteä maailmasta. Lienee kauheaa
elää vanhaksi!

-- Kuinka voitte tietää nuorena kuolevanne? kysyin hymyillen.

-- Enhän minä sitä tiedä, vastasi hän, -- mutta minulla on varma
aavistus, että saan aikaisin kuolla. Kaikkein töiden ja ajatusten
ohessa on minulla se lohdullinen tunne, ettei kuolema ole etäällä.

-- Kohtaloansa tulee rauhallisena vartoa, arvelin, sille emme mitään
taida -- peloittava viikatemies tulee kutsumattamme.

-- Niin, myönsi hän, -- ja suuri synti on ajattomasti kutsua häntä --
hyvin suuri synti -- muutoin -- katkaisi hän äkkiä puheensa. -- Useat
sanovat sitä pelkuruudeksi, jatkoi hän, mutta se ei ole totta. Joskus
vaaditaan enemmän rohkeutta elämään kuin kuolemaan. Olkaa siitä
vakuutettu, herra von Stetten!

Lokakuun myrskyt tulivat, puiden lehdet muuttivat värinsä ja karisivat
maahan ja minut oli senlainen metsästyksen halu vallannut, ettei
minusta ollut suurtakaan hyötyä mietiskelevälle ystävättärelleni.
Mäyrän pesät ja jäniksen ajot tekivät minut kelvottomaksi ritarilliseen
palvelukseen.

Talon naisilla olikin sitä paitsi kiireet ajat häitä valmistaa.
Taloudelliset askareet menivät tavallista menoaan -- eräänä kauniina,
päiväpaisteisena pesupäivänä liehuivat myynit vaatenuorilla ja
ompelijatar oli tullut kahisevasta silkistä leikkaamaan morsiuspukua
Minnalle, ja häntä kestittiin tortuilla ja suklaalla. Aloin ajatella,
miten kaunis Minna vuoden tahi kahden kuluttua olisi muuttunut somaksi
pikku emännäksi, joka itsekkin nauraisi entisiä romantillisia aikojaan.

Niin tuli häitten edellinen ilta.

Morsiamen toivon mukaan vietettäisiin häät suurimmassa hiljaisuudessa,
mutta juhlallisia valmistuksia ei kumminkaan voinut välttää. Pitihän
olla pari morsiusneitostakin, ja sulhasen molemmat kauniit serkut
saapuivat jo pari päivää ennen häitä. Heidän päätyhuoneensa oli
vastapäätä minun huonettani ja sieltä kuului nyt usein raikasta, heleää
naurua. Minnan ainoa nuoruuden ystävä, eräs kaunis, valkoverinen nuori
rouva, jolla oli kirkkaat silmät ja omenakukan värinen hipiä, oli
matkustanut miehensä ja lastensa luota morsianta pukemaan ja morsiamen
tahdon mukaan oli hän asetettu asumaan hänen omaan pieneen
huoneeseensa. Vanha rouva ei aluksi tahtonut tähän ehdotukseen suostua,
vaan tahtoi välttämättömästi antaa vieraalle paremman huoneen, mutta
tässä suhteessa oli Minna taipumaton. Niebelwitzistä saapui vielä
sulhasen äiti, raitis, vilkas vanhanpuoleinen rouva, luonteeltaan
sävyisän veitikkamainen. Hänen suurin huvituksensa oli kertoa ja
kuunnella hauskoja juttuja, kaikista enin hän inhosi haikailemista ja
kyyneleitä. Sulhanenkin toi mukanaan pari ystävää.

Kaikki nämä olivat kuuden aikana illalla kokoontuneina ylijahtimestarin
hyvin lämmitettyihin ja kirkkaasti valaistuihin huoneisiin. Koko talo
lemusi männynhavuille, tortuille ja paistille, kaikki juoksentelivat
edes takaisin ja anoppi kolkutti tulevan miniänsä ovea ja huusi
hänelle, että taloon oli tullut mustalaistyttö, joka tahtoi morsianta
povata. Minnan tulisi joutua alas. -- Mustasilmäinen morsiusneito oli
pukeutunut somaan mustalaistytön pukuun ja kun Minna tuli sisään
tarttui hän hänen käteensä ja ennusti hänelle taivaallisinta onnea.
Valkoverinen neito taas oli pukeutunut talonpoikaistytöksi
Niebelwitzistä. Hän otti koristaan esille kaikenlaisia talouskapineita
somia runopätkiä lausuen.

Kaikki pitivät hauskaa, etenkin Minnan tuleva anoppi, joka
ylijahtimestarissa oli löytänyt hengenheimolaisen. Nämä molemmat
koettivat toisten huviksi kertoa toinen toistaan somempia kaskuja.

Nuoret herrat mielistelivät nuoria neitosia -- ja niin Minnan
myrttipensaasta armottomasti karsittiin kaikki oksat -- nuori
mustalaistyttö sitoi morsiamen seppeleen.

Minna käyttäytyi hyvin oudosti. Tuntui kuin olisi hänen ollut mahdoton
istua rauhassa seppelöidyllä tuolillaan. Pari kertaa lensivät hänen
kasvonsa tulipunaisiksi. Hän silmäili kattoa -- nousi ylös ja istuutui
taas -- ja tuijotti jäykästi eteensä kuuntelematta sulhasen hellän
levottomia sanoja.

Illallisen jälkeen näin hänen seisovan muutamassa ikkunakomerossa.
Olin käynyt muistikirjani ja pyytänyt nuorten neitien kirjoittamaan
siihen joitakuita muistosanoja. Mielellään he nimensä kirjaani
ikuistuttivatkin. Menin sitten Minna neitin luo samalla pyynnöllä
perustaen sen hänen piakkoin tapahtuvaan lähtöönsä kodista. Hän käänsi
päätään ja minä näin miten hänen silmänsä kuumeentapaisesti kiilsivät
kalpeissa kasvoissaan.

-- Ettekö kuule mitään, herra von Stetten? kysyi hän.

Laskin korvani ikkunan rakoon ja pudistin päätäni.

-- Ettekö kuule? Sepäs ihmettä! -- Joku tulee metsän läpi -- hänen
täytyy pian olla täällä.

Sulhasensa tuli nyt luoksemme ja Minna pyysi häntä ensin kirjaani
kirjoittamaan. Hän jakoi viivalla lehden kahtia ja kirjoitti; morsian
istuutui sitten pöydän ääreen ja vapiseva kätensä tarttui kynään.
Seisoin vieressä katsellen vapisevia sormia. Mutta vanha rouva kutsui
minua äkkiä; hän uskoi minulle viinikellarin avaimen ja pyysi minun
hakemaan vielä pari reininviini pulloa. Olimme juoneet hyvän
puoleisesti.

Kun taas sukelsin ylös kellarista -- etehisen lattiassa olevasta
luukusta pääsi näet sinne alas -- näin vanhan kolmihaaraisen lampun
valossa Minnan vaalean sinisessä silkkipuvussaan tulevan ulos
vierashuoneesta. Hän näytti olevan menossa omaan huoneeseensa. Mutta
hän pysähtyi äkkiä ja katseensa kiintyi pimeän peittämiin, leveisiin
portaisiin. Hän horjui, painoi kädellä sydäntään ja olisi epäilemättä
kaatunut ellen olisi rientänyt häntä tukemaan.

-- Neiti Minna -- Jumalan tähden! minä huusin.

-- Ettekö nähnyt häntä? kysyi hän vavisten kauhistuksesta, -- oi
Jumalani -- tuolla -- tuolla hän ikään seisoi!

Minä en ollut mitään nähnyt.

-- Se kai vaan oli joko teidän tahi minun varjo, neiti Minna, sanoin
ääneen. Hän oikaisihe ja meni sanaa sanomatta takaisin vierasten luo.

Mikä häntä vaivasi?

Äkkiä muuan ajatus salaman tavalla iski mieleeni. Kaikki vieraat olivat
vierashuoneessa; katsoin sinne, mutta ei ketään puuttunut. Olisikohan
joku vieras hiipinyt sinne; mutta sekin oli mahdotonta, sillä kun
koetin aukasta etehisen ovea, niin se oli suljettu. Toinen uloskäytävä
oli kyökin kautta, ja sieltä ei kukaan sinä iltana voinut huomaamatta
läpi päästä, sillä palvelijat viettivät siellä neitinsä viimeistä iltaa
neitona, ja siellä tanssittiin harmoonikan säveleiden mukaan, jotta
hiekka karahteli punaisella tiilikivilattialla.

Astuin portaita ylös ja kuuntelin sen huoneen ovella, jossa prinssi
siellä käydessään asui, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Uskalsinpa
hiljaa oven väännintäkin painaa, mutta ovi oli lukossa. Hän oli siis
luonnollisesti erehtynyt.

Rauhoitettuna menin ruokailuhuoneeseen ja lähestyin Minna neitiä
kiittääkseni häntä kirjoittamistaan muistosanoista, jotka nyt luin.

-- Ne ovat vain aivan liiaksi surulliset, huomautin minä, mutta Minna
ei vastannut.

-- Ettekö kuule -- joku astuu tuolla ylhäällä, kuiskasi hän minulle --
kalpeana kuin aave.

Nyt ajettiin vaunut portaiden eteen; sulhanen, hänen äitinsä ja
vieraansa lähtivät näet takaisin Niebelwitziin. Hyvästeleminen oli
iloista ja äänekästä.

Morsiuspari viipyi hetkisen tyhjässä vierashuoneessa. Avoimesta ovesta
näin, että Osswald tahtoi sulkea morsiamensa syliinsä, mutta Minna
torjui häntä pikaisesti käsillään ja puuttui sitten kummastuneen
sulhonsa käsivarteen, anteeksi pyytäen. Näin he astuivat etehiseen.

-- Anna anteeksi, Robert, -- anna anteeksi! kuulin hänen sanovan.

Hän otti hellästi morsiamensa kauniin pään suurten käsiensä väliin ja
suuteli hänen otsaansa.

-- Hyvästi, Minna, hyvästi viimeisen kerran!

-- Viimeisen kerran, kertoi hän koneellisesti.

Hän saattoi sulhastaan portaille myrskyiseen, pimeään iltaan. Tätinsä
huusi häntä takaisin ystävällisesti nuhtelevilla sanoilla ja käski
hänen mennä huoneeseensa. Nuori rouva juoksi nauraen häntä noutamaan ja
ovi suljettiin kohta heidän jälkeensä.

Me muutkin menimme levolle, sillä yösydän oli jo käsissä. Minä
heittelin sinne tänne vuoteellani kun en voinut nukkua; yö oli
todellakin kamala. Seinäpapereissa, hirsissä ja vanhoissa huonekaluissa
rapisi, ruski ja narisi kuin olisivat tuhannet näkymättömät henget
mellastaneet tuossa vanhassa rakennuksessa. Näin alinomaa silmäini
edessä kauniin morsiamen kalpeat kasvot sanomatonta tuskaa ilmaisevine
silmineen. Eikä portaissa näkemänsä varjokuvakaan tahtonut mielestäni
haihtua. Ja ulkona heilutteli myrsky puiden alastomia oksia, jotta ne
ruskivat, ja pyöritti tuulikelaa kitisevän riuvun nenässä -- ja Minnan
kummalliset kysymykset tulivat alinomaa mieleeni ja niihin sekaantuivat
muistikirjaani kirjoittamansa kuolemaa ikävöivät sanansa.

Hän on joutunut sille kohdalle, jossa järki pian pimenee ja
mielettömyys alkaa, sanoin itsekseni ja kauhistuin omaa ajatustani.

Vihdoin nukuin.

Äkkiä etehisestä kuuluva naisen ääni taas havautti minut. Tuossa
huudossa oli jotakin, joka heti ajoi minut ylös vuoteeltani, pakotti
minut pukeutumaan ja rientämään alas.

Samassa tuli vanha rouva kauhistunein kasvoin ulos makuuhuoneestaan.
Hiljaa kuin aave katosi hän Minnan huoneeseen. Parin minuutin kuluttua
kiiruhti vanha ylijahtimestarikin yhtä kiireesti ja äänettömästi
ohitseni. Sisäpiika tuli portaista alas ja pysähtyi eteeni kalisevin
hampain.

-- Jumalan tähden, mitä se on -- rakas, nuori herra -- mitä se on?
änkytti hän.

Enhän sitä tiennyt. Tiesin vain että jotakin kauheaa oli tapahtunut.

Nyt tuli ylijahtimestari jälleen ulos ja meni horjuvin askelin
vierashuoneeseen. Seurasin häntä -- vanhus vaipui kylmän takan luona
olevaan nahkaiseen nojatuoliin ja istui siinä liikkumatonna.

-- Herra ylijahtimestari -- pyysin vihdoin, -- sanokaa minulle
mitä on --

Vaikeroiden kohotti hän kasvojaan. Talvi-aamun värittömässä koitteessa
näytti hän ruumiin kaltaiselta.

-- Kuollut -- hän on kuollut! Hän melkein kiljasi viimeiset sanat. Hän
pani kädet silmilleen ja voimakasta ruumistaan värisytti, niinkuin
myrsky puistaa vanhaa, karaistua tammipuuta.

Hän oli ollut ukon lemmikki, hänen päiväpaisteensa, hänen hirvensä --
enkä nyt muistakkaan kaikkia niitä lempinimiä, joilla hän häntä
nimitti.

Vanhat jahtivaunut ajettiin portaiden eteen; pitihän hakea lääkäriä ja
viedä tietoja sulhaselle. Mutta kuka menisi viestiä viemään?
Ylijahtimestari oli kuin halvattu, eikä kuskiakaan voinut lähettää.
Vihdoin päätettiin että Minnan ystävätär lähtisi surusanomaa viemään ja
että minä seuraisin häntä.

Kiiruhdin pukeutumaan surullista matkaa varten. Kun tulin vaunuille,
istui nuori rouva jo niissä. Hän oli lämminsydäminen ja tunteellinen ja
itki hillittömästi ja herkeämättä. Istuin äänetönnä hänen rinnallaan,
kun hän kysymykseeni milloin ja miten Minna neiti kuoli, vastasi vain
äänettömällä pään pudistuksella ja kiihtyneellä itkulla.

Kun vihdoin näimme ritaritilan katon häämöittävän paljaiden
puidenlatvojen takaa, virkkoi hän:

-- Voi Herra Jumala! Jos hän kysyy minkälainen hänen kuolemahetkensä
oli!

-- Miten hän kuoli? Kuinka voi kuolema niin äkkiä tulla? kysyin.

Hän käänsi minuun itkeneet kasvonsa. -- Niin, jospa sen tietäisin.
Eilen illalla oli hän hyvin levoton, eikä tahtonut ruveta levolle. Hän
juoksi edes takaisin huoneessa käsiään väännellen. -- Anna, sanoi hän
vähän väliä, -- se on liian vaikeaa! En tiennyt mitä hän oikeastaan
tarkoitti -- minä nauroin hänelle, juttelin omasta onnestani, häistäni
ja senlaisista. Vihdoin taipui hän menemään levolle. Minäkin rupesin
maata ja nukuin heti, kovasti väsynyt kun olin.

Juuri kellon yhtä lyödessä herätti minut kova parahdus. -- Max --
Jumalan tähden! oli Minna huutanut. -- Luulin hänen uneksivan ja huusin
häntä, jotta hän heräisi. Mutta hän ei liikahtanutkaan ja silloin
sytytin kynttelin ja -- syvä henkäys vain ja hymy ja sitten kasvonsa
menivät niin oudon jäykiksi ja kätensä, jota pitelin, tuntui niin
raskaalta -- -- oi, tuo onneton tuttavuus prinssin kanssa! Ja hän alkoi
uudestaan itkeä.

Nyt kuului takanamme kavioiden kalketta ja vaunujen rattaiden ratinaa
ja Friedrichsbergistä tuleva posti saavutti meidät. Se lähtee jo neljän
aikana pienestä hallituskaupungista. Postiljooni tervehti ohiajaessa
vanhaa kuskiamme ja huusi hänelle jotakin.

-- Mitä sanoitte? huusin kauhistuneena nousten seisaalleni vaunuissa,
Postiljooni kääntyi, asetti käden torveksi suunsa eteen ja huusi: --
prinssi Max ampui itsensä viime yönä!

Matkatoverini ja minä tuijotimme jäykistynein silmin toistemme
kalpeisiin kasvoihin.

-- Se oli sattumus -- kauhea sattumus, änkytin minä.

Hän vapisi.

-- Sattumusko? virkkoi hän käheästi, -- olisikko se sattumus? Jos niin
uskotte, niin ette tunne Minnan elämänvaiheita. Sattumus -- ei koskaan!

Katsoin äänetönnä Osswaldin kotia kohti -- sen muureja kultasivat juuri
auringon ensi säteet ja samassa silmänräpäyksessä nostettiin lippu
tornin huippuun. Sen tuli iloisesti liehua tilanomistajan onnen
päivänä. Itse hän seisoi avoimessa ikkunassa, vakavasti hymyillen
katseli hän pyökkipuumetsään päin, jonka takana hänen morsiamensa
heräisi. -- Hän ei kuullut rattaiden ratinaa eikä nähnyt meitä --
hänellä ei ollut aavistustakaan kohtalostaan. Huomautin siitä
matkatoveriani. -- Mutta he eivät rakastaneetkaan toisiaan, sanoi hän.
-- Henkien yhdistystä -- sielujen yhteyttä puuttui -- kuinka hän voisi
mitään aavistaa?

Eikä hän todella ollutkaan mitään aavistanut -- hän kun oli vain
tavallinen vaatimaton, luottavainen, jokapäiväinen ihminen.

Kalman kalpeana seisoi hän kuolleen vieressä, salaa pyyhkien kyyneleitä
silmistään -- hän suri hiljaisuudessa. Mutta hän ei ole koskaan voinut
unhoittaa kaunista morsiantaan, joka kuoli heidän hääpäivänsä ensi
tunnilla. -- Hän ei ole koskaan mennyt naimisiin ja vielä tänäkin
päivänä hoitaa hän liikuttavan huolellisesti hänen hautaansa. Me
voitamme vain kadottaaksemme -- kaikki kukoistaa vain lakastuakseen ja
kuollakseen -- on hänen hautakiveensä piirretty. -- --

-- Vaari, kysyin hänen vaiettuaan, -- luuletko sinäkin sitä
sattumukseksi?

-- En, vastasi hän ja siniset silmänsä loistivat valkoisten
kulmakarvojen alta. -- Minä uskon yksin ja ainoastaan Jumalan viisasta
sallimusta.

Tuo ei ollut vastaus kysymykseeni, mutta minä huomasin, ettei hän enää
halunnut puhetta jatkaa. Hän otti muistikirjansa ja pani sen takaisin
kirjoituspöytänsä laatikkoon, sanoen: -- Sinä saat kuoltuani tämän
kirjan, lapsi, mutta sinun täytyy pitää sitä kunniassa.

Sen teenkin, enkä kertaakaan voi ottaa käteeni tuota kulunutta pientä
kirjaa kaunista Minna Brinkmannia ajattelematta.



Majala.


Aivan ylijahtimestarin virkatalon vieressä oli pieni rakennus, josta
nyt tahdon kertoa. Edessäni olevassa vesivärimaalauksessa, johon uhkea
asuinrakennus on kuvattu, pientä majaa ei näy. Mutta paikkaa, jossa se
sijaitsee, on taiteilija -- Leo setä -- joka taulun maalasi, osottanut
linnulla, joka siivet levällään liitelee sitä ympäröivien puiden
latvojen yli. Lintu on hyvin haikaran näköinen, mutta mummon mielestä
se tärvää koko tuon kauniin kuvan, Leo setä kun linnun nokkaan on
maalannut jotakin, joka näyttää kapalolapselta.

Setä oli tosin aina selittänyt, ettei hän ensinkään ole tarkoittanut
antaa viattoman sammakon, jota lintu nokassaan kantaa, vähimmälläkään
tavalla muistuttaa kapalolasta, mutta silloin mummo oli puinut hänelle
sormea sanoen: -- Hiljaa Leo, minä tunnen sinut liian hyvin! Sinä olet
tahtonut pilkata meitä!

Kylän kirvesmiehen ja muutaman muurarin avulla oli vaari itse tuon
majan rakentanut oman päänsä jälkeen. Sitä aiottiin käyttää
suuremmoiseen yritykseen -- hän aikoi näet silkkimatoja viljellä.
Mulperipuita istutettiin pitkiin riveihin -- ja pienessä talossa, joka
oli kooltaan melkein kuin pieni ratavahdintupa -- siinä oli näet
ainoastaan kaksi huonetta -- asuisi Hubert vanhus. Hän oli etelä
Ranskasta kotoisin ja erittäin taitava silkkimatojen viljelijä, ja oli
lyhyen ajan kuluessa ymmärtänyt tuoda esiin monta todistusta
taitavuudestaan silkkimatojen viljelemisessä, vaikka mummo niitä aina
kuunteli epäilevällä päänpudistuksella.

Eräänä marraskuun iltana, kun oli senlainen ilma, että oli mahdoton
käskeä häntä ulos, oli Hubert herra kolkuttanut ylijahtimestarin
virkatalon ovea. Ei nuori ylijahtimestari eikä hänen nuori, kaunis
vastavihitty vaimonsa, Anitakaan voinut häneltä yösijaa kieltää. Kun
mierolaisparka oli nälkänsä ja janonsa sammuttanut ja saanut ylleen
kuivat vaatteet, vietiin hänet siis palvelijain huoneen viereiseen
tyhjään huoneeseen. Ja kun myrsky raivoisana ulvoi, iloitsi nuori
pariskunta, että kuolemalta olivat varman saaliin ryöstäneet.

Iloitsi Hubert herrakin. Hän osotti niin suurta kiitollisuutta ja
mielihartautta, että hän seuraavana aamuna peräti unhotti mennä
tiehensä. Sitävastoin oli hän sanan laajimmassa merkityksessä antanut
vaarille sangen paljon päänvaivaa. Ylijahtimestari ajatteli näet
silkkimatoja niin hartaasti, ettei nuoren vaimonsa epäilemisetkään
voineet niitä hänen mielestään karkoittaa.

Oi, miten monasti mummo seuraavina vuosina saikaan päätään punaltaa
miehensä hyvänluontoisuudelle, avuliaisuudelle ja herkkäuskoisuudelle!
Hubert herra hankki hänelle tässä suhteessa ensimäisen kokemuksensa,
sillä juuri hänen kehoituksistaan tuo pieni talo silkkimatoja varten
rakennettiin. Sittemmin siellä majaili koko liuta kummallisia
turvattia, ja tämä "kirjava" seura saattoi hyväntekijöilleen
loppumattomia hankaluuksia ja sanomatonta harmia. Koittivatpa mummolle
nekin ajat, jolloin hän epätoivossa selitti, jotta hänen vihdoin olisi
pakko sytyttää tuleen tuo pieni pesä, että hän ja hänen miehensä
pääsisivät rauhaan. Mutta oli aikoja, jolloin hän iloitsikin voidessaan
köyhälle, nälän ja surun rasittamalle raukalle suojaa tarjota.

Pienessä majassa on todellisia romaanejakin tapahtunut.

Hubert herra oli vain merkillinen sen perustajana; häntä paitsi kun se
ei koskaan olisi saanut rakennetuksi. Mutta tuo vanha ranskalainen
valkoisten kulmakarvojen alta säkenöivine silmineen ei siinä kauankaan
asunut. Silkkimatoviljelyksensä kun ei tahtonut menestyä pohjoisessa
ilmanalassamme. Sikkikotelot tulivat pilkkuisia ja arvottomia;
mulperipuut surkastuivat ja kuolivat. Ja vaari, joka ensi aluksi niin
hartaalla mieltymyksellä katseli kaikkia hänen laitoksiaan eikä
arvellut alinomaa avatessaan rahakukkaroansa tilatakseen silkkimatoja
etäisistä paikkakunnista, kerskaili yhä vähemmän ja puhui yhä harvemmin
siitä uhkeasta silkkipuvusta, jonka Anitansa saisi palkinnoksi vanhalle
ranskalaiselle osottamastaan hyvyydestä. Sangen harvoin hän meni
pienelle majalle, ja kun tuttavansa tulivat uutta yritystä nähdäkseen,
veti hän heille milloin mitäkin verukkeita. Ei kukaan saanut nähdä
mitään, kun ei ollut mitään näyttämistä.

Vihdoin kertoi Hubert herra noiden hyödyllisten eläinten sairastuneen.
-- Nuo typerät pikku elävät kun eivät voineet tässä ilmanalassa
menestyä. Ne kuolivat kaikki -- aivan kaikki! Ja niiden hoitaja istui
nyreissään pienessä huoneessa; häntä ahdisti tavaton tuska, että pitikö
nyt taas lähteä mierontielle, Mutta eräänä kauniina päivänä kävi hänen
samoin kun turvattinsakkin -- hänkään ei voinut pohjosta ilmanalaa
kestää. Hän kuoli kahdeksan viikkoa sairastettuaan, jolloin Anita mummo
häntä uskollisesti vaali.

Vaari hautasi hänet. Vanhalla kuljeksialla ei edes papintodistusta
ollut. Hän oli itse vain sanonut olevansa kotoisin Ranskasta, että
nimensä oli Hubert, ja että hän oli silkkimatojen viljelijä. Kovan
kohtalon pakosta oli hänen täytynyt jättää päiväpaisteinen kotimaansa.
Mutta sanainsa todisteeksi hänellä ei ollut minkäänlaista paperia, eikä
kirjoitettua todistusta.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä antoi Anita puhdistaa pienen
silkkimatotalon. Sitte hän omin käsin sulki oven ja ikkunat, silmäili
ulkoapäin vielä kerran pientä pesää, pudisti taas kaunista,
ruskeakutrista päätään ja pani ison avaimen paikoilleen naulaan
salissa. Mutta miehelleen hän ei puhunut sanaakaan koko asiasta eikä
miehensäkkään hänelle. Hän kai toivoi ne houreetkin kuolleiksi, jotka
silkkimatojen viljelijä oli vaarin päähän pannut -- ja että hän
kaikessa hiljaisuudessa kenties häpeisi liiallista hyväluontoisuuttaan.
Mummo kun tietysti aikoja ennen oli aavistanut, että yksistään halu
auttaa vanhaa ranskalaista oli ollut paras vaikutin pienen tuvan
rakentamiseen. Silkkimatotalo seisoi autiona noin puolitoista vuotta;
sitten siihen tuli uudet asukkaat.

Ne saapuivat iltapuolella eräänä kuumana kesäpäivänä. Ylijahtimestari
istui lehmuksen alla puutarhassa ja Anita istui hiljaisena ja väsyneenä
hänen vierellään. Silloin hiekkakäytävää lähestyi kummallinen olento.
Se oli noin neljässäkymmenissä oleva mies, yllään munkkikaapun tapainen
puku. Hänellä oli pitkä parta, kasvot olivat pitkämuotoiset ja
älykkäät. Musta, lasinen risti riippui retusella kaapulla ja ylipäänsä
hän muistutti naamiaishuveissa munkiksi puettua henkilöä. Ainoastaan
pöly, likapilkut ja paikat olivat oikeita. Hän kumarsi nuorelle
pariskunnalle ja kysyi olisikko rouvalla rikkonaisia astioita, joita
tahtoisi kitillä kiinni panettaa. Oikeastaan hän oli lasinhioja ja
osasi juomalaseihin hioa nimimerkkejä ja pieniä maisemakuvia.

Sattumalta mummolla olikin kittaamista, nimittäin Meisnerporsliininen
sokuriastian kansi, jonka hän omin käsin oli sattunut särkemään. Hän
huusi neitsyttä tuomaan sitä, mutta kummallinen munkki kääntyi silloin
ja huusi: -- Thusnelda! Viisivuotias tyttönen juoksi siihen ja mies
käski tytön kiltisti mennä sisään ja pyytää neitsyen tuomaan
sokuriastia armolliselle rouvalle. Tämän hän puhui kauniilla saksan
kielellä, ja tyttönen tepasteli tiehensä.

-- Kuinka juuri _tuohon_ pukuun olette pukeutunut? kysyi vaari.

-- Olen ennen aikaan ollut erakko, kuului hämmästyttävä vastaus, -- ja
siitä pitäen olen pukuni pitänyt.

Nuori pariskunta pyrskähti nauruun. -- Löytyykö erakoita vielä?

-- Olin silloin Oberbayerissa ja sain seurakunnalta luvan rakentaa
pienen majan metsään järven ranralle. Siellä asuin kymmenen vuotta
erakkona, mutta silloin -- --

-- No mikä silloin yrityksenne keskeytti?

-- Tulin tuntemaan rakkaan vaimoni, vastasi hän rauhallisesti ja
vakavasti.

Kun mummo sitten kertoi tuosta tapauksesta, sanoi hän olleensa naurusta
tukehtumaisillaan tuon vastauksen kuullessaan. Mutta miehessä oli
jotakin, joka pidätti häntä osottamasta miten naurettavalta hän hänestä
tuntui.

-- Entä sitten? virkkoi vaari.

-- Niin, nyt kuljemme markkinoilla ja pikkukaupungeissa. Minä olen
keksinyt tämän mainion kitin, joka varmaan vastaisuudessa on voittava
mainetta, hyvä herra. Ja vaimoni on erinomaisen taitava sitä
käyttämään; hän osaa sillä liittää pienimmänkin murun. Valitettavasti
hän tätä nykyä on jotenkin heikko, jatkoi hän, -- ja meidän täytyy
etsiä joku paikka, missä voimme viipyä parin viikon ajan, sillä Herra
on pian lahjoittava meille viidennen lapsemme.

-- Missä kapineenne ovat? kysyi vaari.

-- Puutarhan muurin luona, hyvä herra. Pitäisin sen kunniana, jos
armollinen herrasväki tahtoisi lasiani katsella. Minulla on muutamia
erinomaisen kauniita pikareita, joihin on metsästystapauksia kuvattu --
hyvin aistikasta työtä -- -- --

Mummo kohosi seisalleen; tyttönen palasi neitsyen seuraamana, joka
kantoi rikkoontunutta kantta.

-- Katsotaanpas hänen tavaroitaan, sanoi Anita miehelleen. Miehensä
käsivarteen nojautuneena ja lasinhiojan seuraamana astui hän
puutarhanportille.

Siellä seisoivat matalat vaunut, valjaissa oli pieni hevonen, sen pää
riippui väsyneenä ja nolona ja se näykki ruohoa maasta. Saranatuolilla
istui lasinhiojan vaimo ommellen. Hänen polveensa nojasi pieni
poikanen, joka juuri oli ruvennut kävelemään, ja kolme muuta lasta
ilakoivat ympärillä.

-- Katharina, armollinen herrasväki haluaa pikareitamme katsella, huusi
lasinhioja. Ja vaimon noustessa seisalleen esitti hän suuremmoisella
liikkeellä: -- Rakas vaimoni!

Hän lienee nuorempana ollut hyvin kaunis, mutta työ ja puute olivat
kasvoihinsa jättäneet näkyviä jälkiä. Kuumuus rasitti häntä ja hän
pyyhkäsi huoahtaen esiliinansa nurkalla kosteaa otsaansa. Anita lausui
hänelle muutamia ystävällisiä sanoja lapsista. Hän sääli vaimo parkaa,
joka ei tiennyt mihin tuskan hetkellä saisi päätään kallistaa. Hän
ajatteli omaa mukavaa huonettaan vanhassa ylijahtimestarin virkatalossa
-- kätkyttä lumivalkoisine lakanoineen, pieni vuode kun jo oli
valmiiksi tehty, ja niitä sieviä, pikku vaatteita, jotka olivat
valmiina piironkinsa laatikossa, ja odottivat päästäkseen pienen pientä
ruumista lämmittämään. Ja hän melkein häpesi suuria etujaan tuon
kodittoman naisen rinnalla.

Sillä aikaa oli miehensä tavallisella kiireellisyydellään jo ostanut
yhden pikarin.

-- Katsoppas, Anita! huusi hän ihastuneena, -- tämähän on oikea pieni
taideteos.

Anita nyökkäsi hajamielisen näköisenä. Sillä totta puhuen niin pikarin
reunalla toisiaan tavoittelevat hirvet ja metsäkauriit eivät
taideteoksia olleetkaan.

-- Missä tämän pari on? kysyi vaari.

-- Se on vielä keskitekoinen, hyvä herra, kuului vastaus.

-- Milloin se valmistuu?

-- Parin, kolmen päivän perästä.

Vaari kääntyi taas muukalaiseen kysyen:

-- Jäättekö kenties tänne läheisyyteen?

-- Täytyneehän minun, vastasi mies katsahtaen vaimoonsa, joka jo oli
alkanut rikkonaista kantta kitata.

-- Voitte sitten tuoda tänne pikarin, kun saatte sen valmiiksi.

Tuo kummallinen ihminen kumarsi.

-- Nimeni on Alois Schlüter, sanoi hän. -- Kiitos, hyvä herra. Heti kun
vaimoni on kitannut kannen, lähdemme. Suokaa anteeksi kysymykseni, hyvä
herra -- onko pitkältäkin lähimpään kaupunkiin?

-- Puoli kolmatta peninkulmaa, sanoi vaari.

-- Se on viiden tunnin matka, mutisi mies katsoen huolestuneena
vaimoonsa. Vaimo huoahti.

-- Mistä nyt tulette? kysyi vaari.

Mies mainitsi pienen kaupungin vuoristossa päin.

-- Niin kaukaa! ajatteli Anita peljästyneenä ja silmäili taivasta, joka
oli ukkosen pilvien peitossa. Sitten katseensa kääntyi vaariin ja
molemmat katsoivat silkkimatohuoneeseen päin, mutta ei kumpikaan
tahtonut ensimäistä sanaa sanoa. _Mummo_ ei tahtonut sitä tehdä, hän
kun vielä oli vähän nyrpeissään vaarin silkkimatojen viljelyksestä --
eikä _vaari_ tahtonut sitä tehdä, kun hän yhä vieläkin hiukan häpesi
silkkimatojaan. Ja niin molemmat todella menivät matkaansa sanan
sanomatta.

He saapuivat puutarhan portille, siihen Anita pysähtyi.

-- Luulen niitä kummallisiksi mutta rehellisiksi ihmisiksi, alkoi hän.
-- Lasten vaatteet olivat huolellisesti paikatut, vaimon tukka
siististi kammattu ja -- --

-- Ja mies on taitava työssään, jatkoi vaari.

-- _Vaimo_ minua enin säälittää, virkkoi Anita. -- Kun hänen tässä
paahteessa täytyy astua noin pitkä matka!

-- Vaimo parka! mutisi vaari. -- Ja vielä senlaisessa tilassa -- --

Taas he katsoivat toisiinsa. He olivat nyt saapuneet Hubert herran
pienelle majalle ja katselivat suljettua ovea.

--- Niin, tuo talo se vain on autiona -- olipa todella aivan
tarpeetonta, että sen rakensinkaan -- siitä kun ei ole minkäänlaista
hyötyä.

-- No avaa se sitten! sanoi mummo.

-- Tarkoitatko sitä todella?

-- Tarkoitan kyllä -- kenties se meille onnea tuottaa, kuiskasi Anita
vakavalla katseella ja hohtavin poskin.

-- Olet oikeassa! huudahti vaari rientäen juoksujalassa tarjoomaan
yösijaa entiselle erakolle perheineen. On itsestään ymmärrettävää, että
tähän tarjoukseen myöskin kuului illallisruoka.

Anita keitätti ison padallisen velliä ja lähetti pieneen majaan olkia
ja puhtaita, karkeita lakanoita. Hevoskonikin pääsi odottamattomaan
kaurakestiin tallissa. Sinä iltana kastoi nuori Anita rouva nauraen
pienen majan "erakkolaksi". Puolisot näkivät vierasten lasten leikkivän
oven edessä illan viileässä ilmassa. Isä istui majan edessä olevalla
penkillä, kasvoissa tavallinen kummallinen, mietiskelevä ilme.

-- Herra Jumala, sanoi silloin vaari, -- kuinka monta harhaileekaan
koditonna ihanassa maailmassasi!

Seuraavana yönä syntyi vaarin vanhin poika. Ja aamutähden vilkuttaessa
puutarhan yli, parkui uusi maailman asukas erakkolassakin -- ja sekin
oli poika. Auringon koittaessa nukkui mummo virvoittavaa unta. Pienessä
majassakin ummistuivat muutamat silmät, mutta ijäksi päiviksi. Kärsivä
vaimoparka oli lapsijoukkoonsa heittänyt viimeisen tuskallisen
silmäyksen ja seurasi sitten kuolon sanansaattajaa.

Mummo sai tietää vain, että pikku erakko oli tullut maailmaan, ja itse
vuoteen omana maatessaan toimitti hän toiselle äidille kaikenlaisia
mukavuuksia. Sydämellisellä ilolla aanoi hän miehelleen: -- Nyt en enää
ole sinulle nyreissäni silkkimatomajasta. Viime yönä siitä todella oli
hyötyä -- ajatteles jos ei tuo ihmisparka olisi täällä yösijaa saanut!

Kun mummo neljän viikon kuluttua sai tietää totuuden kokonaisuudessaan,
oli erakko lapsiliutansa kanssa saanut pysyväisen jalansijan pienessä
majassa. Tuo kummallinen kuljeksija oli siihen laittanut täydellisen
lasihiomon ja matkusteli aina pari kertaa viikossa taideteoksiaan
myömässä. Se kävi nyt paljon paremmin päinsä kuin ennen, jolloin
lapsilauma oli hänen kintereillään. Heillä oli nyt koti, ja vanhimman,
keskikasvuisen tyttären tuli laittaa ruoka ja hoitaa pienimmät lapset.
Vaari raapusteli korvallisiaan ja mummo punoi päätään nähdessään
erakkolan lasten pienten villien tavalla juosta pölistävän kivien ja
kantojen yli.

-- Se on sinun syysi, Anita, sanoi vaari.

-- Eipä olekkaan ukkoseni -- sinun täytyy selittää hänelle, ettemme
suinkaan tarkoittaneet, että hän ainiaaksi tänne jäisi.

-- Oi, ne onnettomat silkkimadot, Anita!

Nuoren pariskunnan näin jutellessa, tuli "erakko" kutsukortilla
pyytämään heitä poikansa kummeiksi. Eikä siitä voinut kieltäytyä, poika
kun oli syntynyt samana yönä kun heidän oma armaansakkin. Jonkun ajan
kuluttua tuli "erakko" kysymään saisiko hän ristipojan hyväksi pitää
kiliä. Muutamien viikkojen päästä näki hän tarpeelliseksi hankkia
porsaan, ja puolen vuoden kuluttua palasi hän kahdeksan päivää
kestäneeltä asioimismatkalta uuden vaimon kanssa.

Mummo joutui aivan haltioihinsa -- tuskinhan ensimäisen vaimon ruumis
vielä on jäähtynytkään, sanoi hän. Mutta nähdessään vallattoman
lapsilauman, ajatteli hän, että mies kai enemmän rakkaudesta lapsiin
kuin omasta halustaan oli pitänyt niin kiirettä mennä uusiin naimisiin.
Mummo huokasi ja istuutui nurkkaikkunaan katselemaan miten tuo voimakas
"uusi" pelmuutteli lapsia kuin haukka kananpoikia. Hän tukisteli ja
työkki ja ajoi ulos pahoja tapoja, jotta höyhenet tuprusivat. Naapuruus
tuli päivä päivältään harmillisemmaksi ja kerrankin mummo sanoi:

-- Huomenna menen sanomaan hänelle, että hän saa mennä muualta asuntoa
etsimään. Mutta hänelle tuli heti toiset tuumat nähdessään kivuloisen
pikku pojan ja vertaillessaan häntä omaan vihantaan pienokaiseensa.
Olihan tuolla pikku raukalla täällä raitista ilmaa ainakin. --

Näin kului pari vuotta ja molemmat perheet lisäytyivät parilla
lapsella. Ja naapuruuteenkin oli jo totuttu -- sitä sen enempi kun
lasinhiojan toinen vaimo todella ymmärsi pitää lapsiliutaa kurissa.
Anita mummolle pysyi tosin arvoituksena kuinka hän menetteli tullakseen
toimeen pienissä huoneissa. Mutta koko perhe tuntui onnelliselta eikä
näyttänyt minnekkään ikävöivän.

Eräänä aamuna -- eräänä ihmeen kauniina toukokuun aamuna -- oli
erakkolassa oudon hiljaista. Ja kun päivän puoleen pyrkiessä ei
ainoatakaan lapsista näkynyt, meni Anita sinne. Hän koputti etehisen
ovea -- vastausta ei kuulunut. Hän työnsi oven auki ja meni sisään.
Huoneet olivat typö tyhjät. Erakkolaan kuuluvalla pöydällä seisoi iso,
hiottu pikari, johon hyvin puhdistetuista ikkunoista virtaava
auringonvalo monivärisenä heijastui. Muuta jälkeä ei näkynyt koko
isosta perheestä, joka vielä eilen oli siinä asunut. Paljaat seinät
vain -- ei minkäänlaista talouskapinetta -- ei mitään muuta kuin ne
harvat huonekalut, jotka erakon muuttaessa olivat siellä olleet. Mutta
kaikki oli peilikirkasta ja puhtaaksi pestylle lattialle oli riputettu
hienoja kuusenhavuja ja koivun lehtiä. Ison pikarin kupeeseen oli soman
lehtiköynnöksen alle piirretty:

         Jalolle hyväntekijälleni
    Herra Ylijahtimestari von Stettenille
      ja hänen ylevämieliselle puolisolleen,
        ikuisella kiitollisuudella
          Alois Schlüteriltä.

Pikarin etupuolelle oli Stettenin vaakuna erinomaisen hyvin piirretty
-- sillä kertaa oli "erakko" todella saanut aikaan mestariteoksen.

Mutta mihin taiteilija oli joutunut? Ja koko perheensä?

Mummo sulki taas päätään punoen pienen majan ja asetti pikarin
lasikaappiin vierashuoneessa. Sillä kertaa oli mahdoton saada mitään
tietoja hävinneistä, mutta monen vuoden kuluttua ilmestyi
ylijahtimestarin virkatalolle kaunis nuorukainen, joka pyysi Anita
rouvaa puhutellakseen. Iloisena, virkeänä hän katseli ympärilleen, ja
täyteliäisestä matkalaukusta, jonka suusta uuden uutukaiset saappaat
ojentelivat pohjiaan, huomasi hänen olevan varakkaiden vanhempain
lapsia.

Hän ei tahtonut mitään pahaa tehdä, tahtoihan vain antaa kirjeen. Ja
ajatteles -- se oli ristipoika Hermann Schlüter, josta oli tullut
lukkoseppä ja joka nyt kierteli työnansiolla ja toi terveisiä
omaisiltaan. Nyt saatiin tietää minkätähden isä Schlüter niin
äkkiarvaamatta oli jättänyt erakkolan. Vapaa asunto ja nauttimansa muut
edut -- ja tietysti etupäässä ahkeruus ja säästäväisyys -- olivat
vähitellen tuottaneet hänelle varallisuutta. Silloin elpyi hänessä
harras ikävä kotipuoleensa ja hän tunsi myöskin, ettei hänen paremmissa
olosuhteissaan enää pitäisi armolahjoja vastaanottaa. Päätettiin siis
lähteä matkalle. Mutta jäähyväisiä erakon oli mahdoton tulla jättämään
-- hänestä oli parempi lähteä salaa. Poika kertoi edelleen, että isä
hartaasti toivoi kerran vielä pääsevänsä vanhaa "erakkolaa" näkemään,
josta hänellä oli ensimäiset ystävälliset muistonsa maailmasta, joka
siihen saakka oli hänestä tuntunut armottomalta. Nyt isällä oli
tuottava toimi Münchenissä. Kun kysyttiin käyttikö hän yhä
munkinkaapua, hämmästyi poika, hänellä näet ei ollut minkäänlaista
muistoa tuosta kummallisesta puvusta.

Mutta sillä ajalla oli monenlaisia vieraita majaillut tupasessa. Erään
kerran oli siinä ollut kammottava vieras -- salametsästäjäin ampuma
metsänvahti. Toisen kerran lymysi siellä kutsumattomia vieraita.
Muutamana pakkas jouluna olivat ne astuneet ikkunasta sisään -- kaksi
läheisestä kaupungista paennutta roistoa. Kun kuski myöhään yöllä oli
tallissa sairasta hevosta vaalimassa, huomasi hän majan savutorvesta
nousevan savua ja näki tulen vilkkuvan rapistuneiden ikkunaluukujen
raoista. Ja katso -- siellä istuivat nuo molemmat maantierosvot
viinapullojen ääressä korttia pelaamassa. Mutta seuraavana aamuna, kun
roistot tekivät päivän yöksi ja makasivat sikeimmässä unessaan, tulivat
santarmit ja korjasivat heidät.

Ja kerran yhtenä yönä hiipi mummo salaa, silmät itkusta punaisina
pienelle majalle, ja laahasi sinne makuuvaatteita ja talouskaluja.
Veljensä oli näet toisen ylioppilaan kanssa pakomatkalla Jenasta, ja
tuo toinen oli kaksintaistelussa surmannut toverin ja oli itsekin
vaarallisesti haavoittunut. He olivat kaiken päivää lymynneet
männikössä, ja vasta kymmenen jälkeen illalla uskalsi setä tulla
taloon, koputtaa ovea ja pyytää apua ja turvapaikkaa. Toverinsa makasi
siellä monet viikot, kunnes hän toipui eräänä pimeänä yönä lähtemään
Hampuriin yhtä salaa kun oli tullutkin, sitten hän Amerikassa etsi ja
löysikin turvaa onnettoman tekonsa rangaistukselta. Yhdelle pienistä
ikkunalaudoista oli hän piirtänyt erään Göthen runon syyllisyydestä,
tuskasta ja kostosta.

Kuinka tuo onneton lienee kärsinyt pienessä majassa!

Juuri sen alle on toinen käsi piirtänyt:

    Turhaa puhetta!

    Ihminen tarvitsee hyvin vähän iloisena ollakseen -- ja se joka
    on iloinen, on rikas kuin kuningas!

                                        Wilhelm Schulze,
                            korpraali Braunschweigin jääkärikunnassa
 majaili tässä kauniissa kortteerissa kenttäharjoituksissa vuonna 18--.

Niinpä niin! Toisesta oli pieni maja tuntunut vankilalta -- toisesta
taas paradiisilta.

Mutta kummallisin tapaus, joka pienessä silkkimatohuoneessa tapahtui
oli eräs, josta tahdon antaa mummon itsensä kertoa -- s.o. jotta koetan
niin hyvin kuin taidan kertoa sen hänen omilla sanoillaan.

-- Neljä vuotta oli talo ollut autiona erakon ja hänen perheensä
lähdettyä. Ukkoni oli tullut hiukan varovammaksi kutsuissaan. Mutta
silloin tuli uusi vieras, ja tälle oli pieni maja hänen mielestään kuin
vartta vasten rakennettu.

Sillä kertaa se ei ollut ranskalainen, ei isoperheinen erakko -- eikä
miehenpuoli, vaan muuan kauniin sukupuolen jäsen. Mutta hyvä Jumala, se
nimitys tuntui tässä kohden julmimmalta ivalta. Vaimo parka näytti niin
surkealta ja rappeutuneelta kuin mahdollista. Mutta jaloissa
kasvonpiirteissä ei näkynyt jälkeäkään siitä julkeudesta, jota hänen
vertaisillaan tavallisesti tapaa, ja joita tavallisesti yhteisellä
nimellä sanotaan "harpputytöiksi". Hän oli kuljeksiva naissoittaja,
mutta hän soitti viulua harpun asemesta, eikä hän laulanut kimeitä
lauluja. Päinvastoin hän näytti mykältä, ja soittaessaan katseli hän
ympärilleen suurilla, surullisilla silmillään.

Rinnallaan seisoi aivan nuori tyttö -- ja se oli tietysti hän, joka
pani ukkoni pään pyörälle. Hän lauloi toista ääntä niihin lauluihin,
joita äiti soittokoneestaan vingutti.

Jos olisin ollut maalari niin olisin tyttötypykästä maalannut Mignonin.
Hänen kasvonsa olivat senlaiset, että tuskin Murillokaan olisi osannut
sen kauniimpia, viattomampia ja samalla kiihoittavampia maalata, sen
lisäksi oli kasvoin väri kalpea, vaan kummallisen lämmin. Mutta
kauniitten silmien alla oli ruskeita varjoja ja pienen ruusunnupun
kaltaisen suun ympärillä oli hyvin surullinen ilme.

Mieheni seisoi etehisen ovessa kun he soittivat pihamaassa ja
nähdessään tytön värähtävän kysyi hän tietysti jos häntä vilutti. Äiti
sanoi surullisella äänellä lapsella olevan kuumeen. Hän jatkoi
kumminkin soittamistaan ja tyttö lauloi, mutta lapsellinen ääni
heikkeni heikkenemistään ja äkkiä hän puristi kalpeet huulensa kiinni.
-- En jaksa enää! sanoi hän.

Vanha vaimo otti syliinsä maahan vaipuvan tytön ja silmäili jäykkänä
kauhistuksesta vuoroin meitä ja häntä. No, tulihan tehdä mitä taisi.
Mutta pian saatiin selville kaunis juttu -- että tyttö parka oli
tuhkurissa ja ettei köyhä äiti tiennyt mihin hän lapsensa kanssa
pakonsa ottaisi.

-- Avaa sinä, Anita, heille! sanoi ukkoni. Ja minä hain pienen majalan
avaimen.

Nyt meillä siis taas oli asukas siellä -- ja seuraavina päivinä oltiin
läheisessä yhteydessä kuljeksivain mäerolaisten kanssa, sen
ijankaikkisen luonnonlain perustuksella, että yksi olento on
velvollinen hädässä ja kurjuudessa toistaan auttamaan tässä
epätäydellisyyden maailmassa. Mutta omat lapsenikin sairastuivat
tuhkuriin ja sekä meillä että pienessä majalassa oli tuskaa ja surua,
sillä kulkutauti oli tällä kertaa vaarallista laatua.

Totta puhuen olin ukkooni sangen pahastunut. Ellei hän olisi tahtonut
mierolaisvaimoa sisään laskea, niin lapseni kenties olisivat taudilta
säilyneet; sillä tauti oli tietysti heihin tarttunut, sitä en voinut
päästäni saada.

Mutta mitäpä arvelut nyt enää auttoivat, kun onnettomuus jo oli
tapahtunut. Ei ollut muuta tehtävää kun hoitaa lapset hyvin, panna
kädet ristiin ja rukoilla Jumalaa heidän henkeään varjelemaan.

Pienokaiseni toipuivatkin jotenkin pian, mutta vieras tyttö oli
viikkokaudet haudan partaalla ja äitinsä istui sanattomassa
epäilyksessä hänen vuoteensa ääressä. Hän ei valittanut mutta jäykästä
katseesta näki, että tytär oli ainoa side, joka häntä elämään yhdisti
ja että äiti vain hänen tähtensä kärsi surkean kurjaa elämäänsä. Vasta
kun lääkäri antoi toiveita lapsen parantumisesta heräsi hän
tylsyydestään ja alkoi nauttia ruokaa. Menin joskus sinne katsoakseni
saiko sairas mitä hän tarvitsi, palvelijoihin kun ei niin aina ole
luottamista. Ja käydessäni sain vähitellen kuulla hänen
elämänvaiheensa.

Hänen äitinsä oli kuljeksinut samalla tavalla ennen häntä. Hän ei ollut
ikänään muuta tehnyt kun kulkenut markkinasta markkinaan ja soitellen
talosta taloon. Isästään hän ei muuta tiennyt, kun että äiti oli
sanonut häntä huonoksi mieheksi, joka oli unhottanut hänet ja lapsen ja
nyt rikkaan rouvansa kanssa eleli suurvaltaisena herrana linnassaan.
Lapsensa ei koskaan saanut tietää hänen nimeään. Äiti kuoli kun hän oli
viidentoista vanha ja hän jäi tyroolilaiseen lauluseuraan, joka silloin
maata kierteli. Niin kasvoi hän vähitellen aikuiseksi ja ihmiset
sanoivat häntä kauniiksi.

Sitten sattui hän jossakin tutustumaan Linan isään -- hän nyökkäsi
vuoteelle päin, jossa tyttö nukkui. Silloin hän ainoan kerran
elämässään uskoi hyvään -- rehellisyyteen, rakkauteen ja uskollisuuteen
-- ja entinen elämänsä tuntui hänestä pimeältä ja iljettävältä. Hän
erosi kuljeksivasta seurasta ja etsi palvelusta. Pitihän hänen hiukan
tottua taloudellisiin toimiin ennenkuin naimisiin meni -- sillä hän oli
vannonut naivansa hänet. Yksi asia vain oli tiellä; hänen vanha tätinsä
-- vanhemmat eivät enää eläneet -- oli näet myöskin vannonut ennen
testamenttaavansa kaiken tavaransa kaupungin köyhäinhoidolle, kuin
antaisi hänelle luvan mennä naimisiin mieronkiertäjän kanssa.

Hän odotteli kärsivällisesti, että vanhan tätin mieli muuttuisi, mutta
se ei muuttunutkaan. Ja hän oli terve ja raitis -- hän voisi siis elää
kauankin. Eräänä päivänä oli nuori pariskunta yhtynyt muutamassa
kapakkapuutarhassa, ja silloin kertoi mies, että hänen täytyi lähteä
pitemmälle matkalle -- hän viipyisi poissa kenties noin puolen vuoden
paikoille. Sillä oli tuon kurjan raukan kohtalo määrätty. Hänellä ei
ollut rohkeutta sanoa: -- Et saa mennä, et voi jättää minua nyt! Se oli
hänelle mahdotonta -- hän ei edes apuakaan pyytänyt. Hän ei koskaan
tulisi takaisin! Ainoastaan sen hän selvästi tajusi, kun hän viimeisen
kerran suuteli häntä ja lupasi kirjoittaa niin pian kuin mahdollista.
Nyt hän oli hyljätty. Hän ei koskaan tullut eikä koskaan kirjoittanut
-- se oli katkerin aika hänen elämässään.

Kerran hän rohkasi itsensä ja meni hänen vanhan tätinsä luo, joka oli
varakas, omisti uhkean talon torin varrella ja kaupungin suurimman
verkakaupan. Mutta silloin hänelle vasta hyvin kävi! Hänelle sanottiin,
että hän saisi lapsensa kanssa mennä minne tahansa paitsi tädin luo,
"sillä hänen talonsa oli kunniallinen talo." Hänestä nähden saisi hän
vaikka järveen mennä, hän kun kumminkin oli vain kurja mierolainen, ja
siinä tapauksessahan olisi maailmassakin yhtä häpeän tahraa kantavaa
lasta vähemmän!

Tuo onneton ajattelikin kehoitusta noudattaa, mutta kun hän
epätoivoisena maleksi himmeässä, keväisessä yössä, puhutteli häntä eräs
vanha tuttava, joka juuri posetiivinsa kera oli kaupunkiin menossa.
Valkoinen partansa ja kumara selkänsä osottivat hänen tuntevan
mitä hätä ja kurjuus on. Ukko houkutteli hänen hylkäämään
hukuttautumistuumansa. Ja hän otti taas viulunsa ja kuljeksi positiivin
soittajan kanssa, kunnes Lina syntyi. Sitten köytti hän lapsen
selkäänsä ja kulki taas paikasta paikkaan ja soitti omaksi ja
pienokaisen elatukseksi. Ja tyttö oppi astumaan ja puhumaan ja vihdoin
laulamaankin heleällä lapsen äänellään. Isoksi hän kasvoi ja kauniiksi
ja rakasti äitiään. Ja hän olikin äitinsä ainoa maallinen onni. --
Linasta piti tulla hyvä ja ymmärtäväinen ihminen ja onnelliseksi piti
hänen myöskin tulla!

Ja vaimo raukka uskoi minulle kuiskaamalla, että hän omisti
säästöpankkikirjan, jossa oli joitakuita säästöönpantuja pennejä. Sillä
Lina ei saisi saastuttaa itseään elämän inhoittavassa loassa; hän
tulisi saamaan hyvin hyvät päivät. Hän asuisi talossa, jossa oli
puhtaat, kirkkaat ikkunat, ja ikkunoissa valkoiset uutimet ja sitten
hänen piti saada kunnon mieskin. Rahaa ei vielä ollut tarpeeksi --
talteen säästäminen kun kävi niin hitaasti. Mutta sitten hän asettuisi
jonnekin, jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä hän lapsensa kanssa
eläisi kuin kunniallinen nainen.

Kasvonsa hehkuivat kuumeentapaisesti ja silmänsä kiilsivät puhuessaan
kuinka hän lapselleen hankkisi paremman tulevaisuuden.

-- Uskokaa minua, armollinen rouva, tyttö ei näihin saakka ole mitään
pahaa nähnyt. Olen uskollisesti valvonut häntä ja tarkkaan suojellut
häntä kaikelta pahalta. Olen opettanut häntä hyväksi, siveäksi ja
hurskaaksi. Hän ei ole koskaan ollut mukanani ravintoloissa, kun olen
siellä soittanut. Hän on ainoastaan seurannut minua talosta taloon ja
laulanut. Siitäkin olisin mielelläni säästänyt häntä; mutta hän on
saanut tehdä sen ansion takia, sillä kun hän laulaa niin antavat
ihmiset enemmän ja mieluummin kuin yksin soittaessani. Olenpa antanut
hänen tilaisuuden sattuessa oppiakkin. Hän osaa lukea ja kirjoittaa ja
on oppinut koko biblian historian, ja soitantoon hänellä on oikein
erinomainen taipumus -- minä kun kerran soitan hänelle sävelen, niin
hän sen sitten jo laulaa aivan oikein.

Tuo kertomus ja se tapa, jolla köyhä vaimo sen kertoi, teki syvän
vaikutuksen äidilliseen sydämeeni ja minä sanoin jälkeenpäin
miehelleni:

-- Äidinrakkautensa takia täytyy tuota vaimoraukkaa kunnioittaa,
vaikkei hän meidän käsitystemme mukaan sitä ansaitsisikkaan. Tyttö on
pieni, suloinen olento.

-- Lähetä heille voimakasta ruokaa, Anita, kehoitti ukkoni.

Sitä teinkin parhaan taitoni mukaan. Hyvä ruoka, raitis metsäilma ja
lepo kehittivät ennen pitkää tytöstä oikein ihanan loistokukan.

Pieni majala näytti säilyttäneen muinaisen vetovoimansa. Vanhan
viulunsoittajattarenkin näytti olevan vaikea erota kosteikosta, jonka
hän sattumalta oli löytänyt elämänsä erämaassa, ja tyttöparan takia
mekin silmämme ummistimme. Iloiset, nuoret metsäoppilaamme olivat nyt
antaneet pienelle majalle uuden nimen. Ensimältä sitä oli nimitetty
ensimäisten asukkaittensa, silkkimatojen mukaan -- sitten sitä
sanottiin "erakkolaksi". Majoituksen perästä sitä nimitettiin
"patroonataskuksi" ja nyt se sai nimekseen "Surkeuden ravintola". Ja
todella viulunsoittajattaren sävelet soivat sieltä niin surullisina
hiljaisina kesäiltoina, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Hän
sanoi ohjelmaansa täydentävänsä. Kohta kuului suloinen tytönäänikin
ikäänkuin sovittavana ja lieventävänä säestyksenä viulun räikeille
sävelille.

Nuoret herramme alkoivat kuleksia sen ikkunoiden takana. Mutta äiti oli
urhoollisesti vahdissa ja mieheni ilmoitti kevytmielisille
nuorukaisille, ettei hän suvainnut minkäänlaista armastelemista. Tyttö
ei heistä vähääkään välittänyt, hän oli yhtä hiljainen, kaino ja
vähäpuheinen kuin ennenkin. Lienenkö koskaan kuullut hänen yhteen
menoon puhuvan kahta kokonaista lausettakaan. Silmänsä vain puhuivat --
ikävästä, aivan kuin Mignon ja hänen laulunsa.

Pienen majan ikkunoiden alle kokoontui väliin lukuisa kuulijakunta,
meidän lapsemme ja palvelijamme. Siitä huhuttiin lähimmälle
maatilallekkin, josta myöskin useita soitonharrastajia saapui. Eräänä
iltana istui äiti tyttärineen penkillä oven edessä soitellen ja
laulellen tarmonsa takaa hartaille kuulijoille, jotka olivat asettuneet
puoliympyrään tammien alle.

Säveleet tunkivat luoksemme ruokailuhuoneeseenkin ja pakottivat meidät
kuuntelemaan. Vieraammekän, raatimies Mehrboom, unhoitti hetkeksi
turpakalan lautaseilaan ja kysyi:

-- Kuka se lienee, joka niin kauniisti laulaa?

-- Tytöntypykkä silkkimatohuoneessa, vastasi vaari.

-- Mitä? Kuinka?

Ja sitten seurasi selitys molemmista soittajista siellä ulkona. Me
sanoimme vielä, että rouva Völkerlingin pikku Lina -- vanhus näet
nimitti itseään rouva Völkerlingiksi -- oli suloinen nuori tyttö.

-- Katsotaanpa heitä sitten, arveli pulska, neljäkymmenvuotinen
vieraamme ja jatkoi atrioitsemista, mutta minusta tuntui hän hiukan
hajamieliseltä. Hän otti tosin lisää lempiruokaansa, mutta hän ei
nauttinut sitä tavallisella juhlallisuudellaan.

Kun pehmeä, vapiseva ääni taas alkoi uutta laulua laulaa laski
raatimies kahvelin kädestään. Ja nyt hän kuunteli niin hartaasti, että
oli mahdoton saada häntä palastakaan maistamaan metsäkauriin paistista.
Eikä hän edes välittänyt aikaisin kypsyneistä muskatelli-päärynistä,
joita hänelle jälkiruuaksi tarjosin. Hänen hartain halunsa näytti sillä
hetkellä olevan päästä ulos raittiiseen ilmaan.

Teimme hänelle mieliksi. Ulkona kumotti kuu kuin kirkkain kulta ja
ruusut ja resedat tuoksuivat, jotta olisi ollut synti olla tuota
ihanuutta nauttimatta. Herra raatimies riensi nuoruuden kiihkolla
edelleni. Voin vieläkin nähdä miten kullatut napit sinisestä verasta
tehdyssä hännystakissaan kiilsivät kuunvalossa ja kuinka hän tunkeusi
renkien ja piikojen ohi -- suoraa päätä vastaisen kohtalonsa helmaan.

Rouva Völkerling viritti viuluaan ja alotti heti uuden kappaleen.
Meidät ja vieraan herran nähdessään nousi hän seisalleen, vaan jatkoi
soittamista. Hänen vierellään kohosi tyttären solakka vartalo -- hänkin
oli noussut seisalleen -- ja äänensä soi kuin keijukaisen laulu.

Kuu valoi hopeista hohdettaan suloisiin, lapsellisiin kasvoihin, ja
nuoren tytön tummain silmäin katse harhaili ympärillä seisovista kauas
haaleaan kuuhun yöllisellä sinitaivaalla, kuin tarkoittaisi hänen
laulunsa sitä. Kookas mies vierelläni seisoi liikkumattomana ja
tuijotti syvään hengittäen tyttöön. Kappaleen loputtua meni hän äidin
luo ja painoi jotakin hänen käteensä, sitten kääntyi hän äänetönnä ja
poistui.

Astuttuamme tien poikki ja saavuttuamme puutarhaan sanoi hän
liikutettuna:

-- Ja _hänen_ täytyy turmeltua kadun loassa ja kapakkain saastutetussa
ilmassa -- se on kurjaa!

-- Te erehdytte, hänen äidillään on kokonaan toiset tuumat, sanoin ja
kerroin lyhykäisyydessä rouva Völkerlingin elämänvaiheista ja
tulevaisuuden unelmista, joiden päämaalina oli pieni, sievä koti,
kunniallinen käytös ja tyttärelle kunnon mies.

-- Ei kukaan äiti ole niin huono, ettei tahtoisi kasvattaa tytärtään
hyväksi ihmiseksi, mutisi raatimies. -- Mutta kuunteleppas, Heinrich,
miten tuo tyttö osaa liritellä! sanoi hän vaarille. Äiti ja tytär
olivat juuri alkaneet erästä tuttua laulua.

Raatimies pysähtyi kuuntelemaan. Pyöreät, sävyisät kasvonsa osottivat
syvää ja todellista ihastusta.

-- Oi -- kuinka hän laulaa, puhkesi hän sanomaan. -- Häntä voisi vaikka
kaiken yötä kuunnella.

Vaari kääntyi harmistuneena; hänen kysymyksensä eräästä rakennuspuiden
huutokaupasta hyvän ystävänsä syntymäkaupungissa oli jo kolme kertaa
keskeytynyt.

-- Pidättekö suunne kiinni, tuhat tulimaista! ärjäsi hän matalan muurin
yli soittajille, se riittää nyt jo. Aivanhan siitä mieli murtuu kun
tuota surkeaa vingutustanne kuuntelee!

Oitis soitto taukosi.

-- Nyt sinä, Heinrich, käyttäydyit oikein pahoin, sanoi raatimies
moittivalla äänellä.

-- Ei sillä väliä! murahti vaari vastaan. -- Minä en ole niin
hienotunteinen kuin sinä, enkä soitannosta ymmärrä tuon enempää. Koko
tämä juttu jo oikeastaan minua väsyttääkin. Tulevalla viikolla
tarvitsen heidän asuntonsa muihin tarpeisiin -- ja silloin saavat
luunsa sieltä korjata.

Raatimies vaikeni. Vaari rauhoittui pian ja kun hän uudisti
kysymyksensä rakennuspuiden huutokaupasta, niin hän sai tyydyttävän
vastauksen. Keskustelu ujui pitkäveteiseksi ja ammattimaiseksi.

Minä jätin heille jäähyväiset. Tarkastin vielä kerran vierashuonetta
oliko kaikki siellä järjestyksessä. Sitten menin levolle, minulla kun
oli tapana nousta varhain ja tiesin etteivät herrat aivan kohta
suoriutuisi nukkumaan. He eivät olleet kotvilleen toisiaan tavanneet,
ja kun raatimies pääsi lempiaineeseensa, viisaustieteeseen käsiksi,
niin hän pakinoi loppumattomiin.

Nyt minun täytyy vähän lähemmin kertoa kunnon raatimiehestä.

Mieheni ja hän olivat vanhoja tuttavia ja he olivat hyvät ystävät
huolimatta siitä, että raatimies oli vaaria kymmentä vuotta vanhempi.
Hänen nimensä oli Oskar Mehrboom ja hän oli ollut vaarin opettaja
metsäopistossa. En muista enää mitä ainetta hän opetti. Hän oli aivan
äkkiä luopunut toimestaan -- ilman mitään huomattavaa syytä -- ja
muutti silloin takaisin syntymäkaupunkiinsa, jossa asettui asumaan
torin varrella olevaan muhkeaan taloon, jossa äitinsä juuri oli
kuollut. Hän oli jälkeensä jättänyt jommoisenkin omaisuuden, jotta
poikansa voi elää oman mielensä mukaan. Hänen mielitöitään oli talon
takaisen ison puutarhan hoitaminen -- se kuuluikin kaupungin
merkillisyyksiin -- ja soitteleminen. Hän osasi soittaa kitaraa,
harppua ja klaveeria. Mutta laulaa hän ei osannut, kuinka paljon hän
sillä vaivasikin itseään. Äänensä oli kuin olikin karkea ja soinnuton.
Ja vanha, äidiltään peritty keittäjättärensä tärväsi sen täydellisesti.
Hän laittoi näet niin maukasta ruokaa, että se kunnon Oskarista maistui
aivan liian hyvältä. Päivä päivältään hän vain lihoi ja äänensä sortui
sortumistaan.

Vähitellen alkoi hän halusta keittotaitoakin tutkia. En ole missään
syönyt niin herkullisia hakkeluksia ja paisteja kuin hänen pöydässään;
forellit eivät muualla missään tulleet niin sinisinä ja hyvin vadille
asetettuina pöydälle -- ja munapiiraitaan kiitettiin laajalti koko
seudussa.

Puuhatakseen kumminkin jotakin tässä maailmassa, oli hän ruvennut tuon
pienen kaupungin raatimieheksi, ja siitä toimestaan liikeni hänelle
kylliksi aikaa lempiaskareihinsakkin. Tieteelliset opinnot -- ja kaikki
mitä siihen kuului -- oli hän siis silleen heittänyt, hän antautui
täydellisesti neilikkojaan, soitantoaan ja -- kyökkiään hoitamaan.

Se siis ei ensinkään kummastuttanut minua, kun seuraavana aamuna näin
raatimiehen istuvan Linan rinnalla majalan edessä olevalla penkillä.
Äitinsä askaroi majassa. Hän puhui nuorelle tytölle niin kiihkeästi
etten malttanut olla nauramatta. Aamuruualla ollessa kysyin
leikillisesti aikoisikko hän asettaa pikku Linan hopeaa helähtelevän
kurkun hyväin soittokoneittensa kokoelmaan.

-- Rakas serkkuni, vastasi hän miettivästi, -- jospa se vain olisi
mahdollista, niin -- --

Nauroin hänen vakavuuttaan ja miettiväisyyttään, mutta minulla ei ollut
aavistustakaan niistä tuumista, jotka hänen aivoissaan alkoivat itää.

-- Muija on kamala, sanoi hän leikellen kinkkuviipaletta hienoiksi,
pitkiksi viilekkeiksi, -- oikein kamala!

-- Häntä siis ette halua kaupan päällisiksi?

-- Huh! Kauhistus oikein ruumistaan karsi. Hetken äänettömyyden
perästä, jonka kestäessä hän söi maukkaan voileipänsä, jatkoi hän: --
Mutta on sitä pontta siinä eukossa! Minä sanoin hänelle haluavani
tytöntypykkää luonani käymään, tahtoisin näet kuulla miltä hänen
äänensä minun musiikkisalissani kuuluisi. -- Mutta ajatelkaas! Muori
katsoi minua kiireestä kantapäähän ja vastasi: -- Milloin vaan
käskette, niin minä seuraan Linaa luoksenne. -- Mutta, rakas serkkuni,
mitäpä luulisitte maailman ajattelevan jos senlainen kummitus talooni
astuisi? Vanha Dorani kai repisi silmät hänen päästään.

-- No mutta, vastasin leikillisesti, -- mitähän maailma ajattelisi, jos
niin kaunis tyttö taloonne tulisi?

-- Minä tietysti ensin lahjoittaisin hänelle siistit vaatteet, sanoi
hän kysymykseeni vastaamatta. -- Ja te, Anita rouva, voisitte tehdä
seuraa hänelle ja --

-- Oi taivas! oletteko järjiltänne hyvä herra raatimies? huusin
harmistuneena. -- Tahdotteko minun turvissani taloonne kuljettaa
kerjäläissoittajaa?

Hän katsoi minuun ihmetellen, punastui ja vaikeni.

Siihen asia sillä kertaa loppui. Ainakaan siitä ei sen enempää puhuttu.
Enkä joutanut paljon vieraamme kanssa seurustelemaankaan, syksy kun
näet on runsastöinen aika emännälle, jolla on iso talous hoidettavana.
Sitä paitsi piti minun Lenkwitziäkin silmällä pitää -- se oli vanhimman
poikamme omistama tila, jonka hän oli kummiltaan perinyt. Isännöitsijä
oli tosin luotettava mies, mutta kumminkin --

Tuon tuostaankin tuli joku lapsista kertomaan:

-- Äiti, nyt Oskar setä on kävelymatkalla Lina mamsellin kanssa. Ja
toisen kerran: -- Hän on lahjoittanut silkkisen esiliinan Lina
mamsellille. Taloudenhoitajatar rohkeni ilkkuen kertoa nähneensä heidän
kuutamolla metsänrannassa astelevan. Sanoipa voivansa vannoa, että
raatimies oli nuorta tyttöä suudellutkin, mutta se väite sai minun
pitämään ankaran nuhdesaarnan. Sanoin hänelle, että ilkeitten ja
kateellisten parjaajain oli vallan helppo saattaa kunniallisia miehiä
ja viattomia tyttöraukkoja huonoon huutoon, mutta etten minä ainakaan
kärsisi senlaisia parjaajia talossani. Aioin muutoin kertoa
ylijahtimestarille, miten hänen ystäväänsä parjattiin, jolla totisesti
ei ollut ainoatakaan huonoa ajatusta ollut!

Se auttoi. Sen koommin en panettelemista kuullut, mutta itsekseni
arvelin mitä kaikesta tästä syntyisi.

-- No niin; viikon päästä seisoin eräänä kauniina päivänä kyökissä,
jossa luumumarmelaadi kiehui kattilassa. Taloudenhoitajatarkin oli
siellä. Huonetta täyttävästä suitsuavasta höyrystä sukelsi äkkiä laiha
naisolento. Se oli rouva Völkerling, joka tärkeissä asioissa pyysi
saada minua heti puhutella.

-- Mikäs nyt on? kysyin harmistuneena. -- Tulkaa takaisin iltapäivällä,
kun olen hillonkeittämisen lopettanut.

-- Suokaa minun vain sanoa muutamia sanoja, armollinen rouva!

Mitäpä tekisin? Hän näytti olevan hyvin liikutettu ja annoin hänen
tulla kanssani saliin. Siellä asteli hän edes takaisin, naposteli
esiliinaansa ja väänteli sileää vihkisormusta, jota hän aivan
oikeudettomasti kantoi sormessaan.

-- Tahdoin vain kysyä armolliselta rouvalta, sanoi hän, -- älkää
pahastuko -- mutta arvaahan armollinen rouva äidin huolet -- tahdon
kysyä onko tuo herra Mehrboom, joka Linalleni on niin suosiollinen --
onko hän kunnon mies? Tahi kenties -- kenties hän vain tekee sitä
aikansa kuluksi? Armollinen rouva tietää minun tuntevan miehet -- hän
huokasi syvään -- kenties hän vain narrailee häntä? Jos se niin on,
niin lähden tytön kanssa pois täältä jo tänä päivänä!

-- Hyvä rouva Völkerling, vastasin minä, -- mitä te oikeastaan
tarkoitatte? Mielistelisikkö hän Linaanne? Siinä te varmaan erehdytte.
Raatimies Mehrboomia miellyttää vain tyttärenne laulu, siinä kaikki. Ja
pitäisihän teidän olla tottunut näkemään että siihen miellytään.

-- Niin kyllä! Ajattelin vain, että moni ennen on syyttänyt kaunista
ääntä, mutta ajatellut aivan toista. Tiedänhän sen omasta
kokemuksestani, armollinen rouva.

-- Raatimies on mieheni ystäviä, vastasin kylmästi, -- ja siinä
suhteessa ovat epäluulonne turhat, hyvä rouva. Mutta ellette voi niistä
päästä, niin lienee parasta että lähdette.

Olisin toden totta mielelläni nähnyt heidän lähtevän, sillä aloin
aavistaa onnettomuutta.

-- No, hän ei kumminkaan missään tapauksessa onnistuisi, selitti hän
kiivaasti ja muutoin lempeät silmänsä säkenöivät. -- Linani ei koskaan
saa tulla niin onnettomaksi kuin äitinsä, sen olen hänelle suoraan
sanonut.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Mitäkö tarkoitan? Minä tarkoitan, että Lina on kaunis ja sivistynyt
tyttö, jolla voi olla vaatimuksensa. Niin, niin -- kyllä hän on sen
huomannut, armollinen rouva. Eilen illalla meni hän oikein
hämmästyneenä tiehensä, kun hän tuli Linalle makeisia tuomaan ja
kauniilla sanoilla mielistelemään. Ei, hyvä herra Mehrboom -- se ei käy
päinsä paitsi myrttiseppelettä ja morsiushuntua. Ensin alttarin eteen!

Seisoin kuin kivettyneenä ja tuijotin vanhaan viulunsoittajattareen. --
Teidän Linanne ja -- raatimies Mehrboom? sain vaivoin sanotuksi. Te
ette todellakaan -- ette suinkaan ole vaatimaton, hyvä rouvaseni,
täytyy minun sanoa! Tehkää nyt hyvin ja menkää tiehenne! Osotin ovea.
-- Ja pankaa sitten kapineenne kokoon niin pian kuin mahdollista --
mieluimmin jo tänä iltana.

Ymmärtämättömiä sanoja mutisten meni hän tiehensä. Luumumarmelaadista
en enää mitään välittänyt. Minulla ei ollut rauhaa missään ja odotin
hartaasti iltapäivää, jolloin mieheni ja raatimies Mehrboom tulisivat
takaisin. Herrat olivat näet jo aikaisin aamulla matkustaneet pois.
Minusta se päivä oli loppumattoman pitkä. Ja kun molemmat ystävykset
lokakuun iltahämärässä palasivat kotiin, olin saattanut mieleni
liiallisesti kuohuksiin.

Tietysti menin ensimäiseksi mieheni kanssa hänen huoneeseensa ja
kerroin vapisevalla äänellä mitä oli tapahtunut.

Hän ei sanallakaan puhettani katkaissut. Vihdoin virkahti hän: -- Eihän
Mehrboom enää ole mikään poikanen!

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- Että sinun täytyy antaa hänen hoitaa itsensä oman mielensä mukaan.

-- Mitä hän sitten tahtoo? Sehän on pelkkää mielettömyyttä!

-- Minä en tiedä mitä hän tahtoo. Mutta yhden asian minä voin sinulle
ilmoittaa -- js se on se, että hän korviaan myöten on suloiseen
Mignoniisi rakastunut.

-- Heinrich! huudahdin. -- Herra Jumala -- aivanhan se on mahdotonta.

-- Tuskinpa itsekkään tahdoin sitä uskoa. Kun hän tänään uskoi sen
minulle, puhuin melkein suuni sijoiltaan, saadakseni hänet järkeensä.
Turhaan! Lina -- tahi ei ketään! Lina vain hänen onnestaan puuttui,
elämänsä loppuun tahtoi hän kuulla hopean heleää helkytystään. Ja ellei
se voi käydä päinsä, niin hän ei tiedä mikä hänet perii. No niin --
kunnon miehellä on senlaisessa tapauksessa vain _yksi ainoa_ keino!

-- Mutta eihän sen voi antaa tapahtua! huudahdin minä. Ajatteles, tuo
mierolaisraukka -- ja kunnon, rehellinen, jalo ja varakas Mehrboom! Ei,
Stetten, se ei saa tapahtua! Mene sinä sinne alas ja laita nuo
onnettomat naiset matkaan. Anna saattaa heidät lähimpään kaupunkiin
vaikka parhailla nelivaljakkaisilla vaunuillamme, kunhan vaan menevät
matkoihinsa! Sillä välin minä menen Mehrboomin pakeille ja koetan
selvittää hänen sekavaa päätään.

-- Ei se onnistu! huusi mieheni jälkeeni.

Kolkutin Mehrboomin ovea, mutta sisäpiika sanoi herra raatimiehen
menneen alas puutarhaan. Kiiruhdin takaisin alas. Oliko hän jo mennyt
majalaan?

-- Mehrboom! huusin ulos pimeään. Kuului kuin kahinaa, ja aivan oikein
-- sakeasta lokakuun usvasta sukelsi juuri vieressäni näkyviin
kookas olento. -- Minä etsin teitä, Mehrboom! Missä kummassa te
juoksentelette?

-- Täällä! sanoi hän tukehtuneella äänellä.

-- Mitä te täältä ulkoa usvasta etsitte?

-- Raitista ilmaa, mutisi hän.

-- Ahaa! Ettekö siis raitista ilmaa saanutkaan koko matkalla tänään?
Ei, rakas ystäväni, minulla sattuu olemaan paremmat tiedot. Te aioitte
mennä alas majalaan! Oi Mehrboom, mitä onkaan Stetten juuri kertonut
teistä! huudahdin. -- Oletteko niin peräti jumalaton, että sydämenne
lahjoitatte katulaulajattarelle? Ajatelkaa, Mehrboom, mitä se
merkitsee! Ajatelkaa omaa kunnon äitiänne, kunnioitettua nimeänne --
asemaanne, tulevaisuuttanne -- onhan se vallan mahdotonta!

-- Hiljaa, hiljaa, rakas Anita rouva! Tulkaa -- ottakaa käsivarteni.
Minä tiedän teidän olevan oikeassa, mutta se ei mitään auta. Kaiken
tuon olen jo itselleni sanonut, mutta kumminkin --

Pakotin hänet pysähtymään. -- Mehrboom, se on vain haihtuva haave!
sanoin kyynelten vuotaessa silmistäni. -- Mitäpä tuo vieras lapsi voi
teille olla?

-- En tiedä, Anita -- älkää kysykö, sillä minulla ei ole mitään
vastattavaa. Kahdeksantoista vuotiaana rakastin erästä tyttöä samalla
tavalla, sen perästä en ole ketään rakastanut ennenkuin nyt. Antakaa
minun mennä omaa tietäni! Mitäpä hänen sukuperänsä minua haittaa? Eihän
minulla ole sukulaisia, jotka nenäänsä nyrpistäisivät. -- Teidän täytyy
suoda minun tulla onnelliseksi omalla tavallani! Hän on kaino ja hyvä
lapsi --- hän on pieni leivonen, joka viserryksillään tuo kevättä
sieluuni. Anita -- Anita rouva --

-- Entä äiti! Onnittelen teitä tulevan anoppinne suhteen! sanoin
katkerasti.

-- Oi niin, äiti -- tuo turmeltunut äiti! huudahti hän neuvotonna. --
Suuri Jumala -- tuo turmeltunut äiti!

-- Hän kai tekee elämämme sangen hauskaksi, sanoin.

-- Linan täytyy oppia unhoittamaan äitinsä, sanoi hän lujalla äänellä,
-- ja vanhuksen täytyy sitoutua pysymään poissa tyttärensä luota. Hänen
täytyy, Anita. Rahalla saa senlaiset ihmiset vaikka mihin. Ei, _sitä_
en koskaan voisi, jatkoi hän, -- äitiä en koskaan jaksaisi kärsiä.

-- Luuletteko hänen myövän lapsensa? Mitä typeriä houreita teillä on?
Niin ei kukaan äiti tee. Tahi suostuu hän kenties ehdotukseenne,
saadakseen teidät tyttöön sidotuksi. Hän on jonkun aikaa poissa, mutta
kun rahat loppuvat, ilmestyy hän eräänä kauniina päivänä kotiinne ja
jää sinne. Te ette tunne tuonlaisia mieron kiertäjiä, te päättelette
vain oman mielenne mukaan ja te olette valmistamaisillanne itsellenne
vuoteen orjantappuroista ja ohdakkeista, hyvä ystävä!

-- Ei, niin ei saa käydä! En voi kärsiä tuota kauheaa äitiä, hän on
niin rapistuneen näköinen ja käytöksensä on rumaa, se muistuttaa
huonoimpia kapakoita, yhki hän.

-- Mutta hän on Linan äiti, sanoin vakavasti, -- hän omistaa tytön
Jumalan ja ihmisten lain mukaan.

Hän vaikeni ja huokasi syvään.

-- Miksi pitää tuon kurjan äidin olla olemassa? huudahteli hän
kiivaasti. -- Ellei häntä olisi, niin painaisin jo tällä hetkellä tytön
sydäntäni vasten -- -- mitä se oli? kysyi hän hiljaa ja puuttui minua
käsivarteen, -- kuului aivan kuin olisi joku tässä läheisyydessä
nyyhkyttänyt.

-- Jumal' auta, eihän täällä ketään ole! sanoin rauhoittaen häntä. --
Majalahan on maantieojan tuolla puolen. Rakas, hyvä ystävä! rukoilin
minä, -- osottakaa minulle sen verran ystävyyttä, että ainakin koetatte
unhottaa tuon tytön! Intohimonne on liian äkkiä syttynyt, se ei voi
olla todellinen. Matkustakaa kotiin, ja asettukaa vanhempainne kuvan
eteen -- ajatelkaa sitten kenen heidän silmäinsä edessä tahdotte
rinnallenne asettaa. Uskokaa minua, että haaveenne katoaa ja häipyy
niin kuin aurinko huomenna hajottaa syysusvan. Minä pyydän vain tätä
ainoaa yritystä! Ellei se onnistu niin vielä sittenkin jää teille
kylliksi aikaa turmioonne syöstä.

Kauan hän empi, sitten hän tarttui käteeni. -- Tuon onnettoman äidin
tähden minä koetan sitä tehdä, sanoi hän huoaten. -- Huomatkaa tarkoin
-- se on yritys vain, Anita rouva! Olen jo ennen sanonut sen itselleni.
Hyvä, tahdon koetella itseäni -- mutta sen minä sanon teille -- --

-- Mitä niin, Mehrboom?

-- Jos tyttö olisi yksin maailmassa, niin ei kymmenen hevosen voimat
voisi minua täältä riistää -- kuulitteko, nyt taas kuului kuin huokaus!

-- Te houritte, Mehrboom. Tulkaa -- kuinka voitte? Tulkaa, minä laitan
teille lasillisen punssia -- sitten nukutte makeasti ja huomenna
matkustatte kotiin Jumalan kirkkaassa päiväpaisteessa.

Hän ei vastannut, mutta minä vedin hänet mukaani taloa kohti.
Riemuitsin kun hän oli järjen ääntä kuunnellut ja siunasin mielessäni
vanhan viulunsoittajattaren rappiota. Hänestä on siis johonkin hyötyä,
arvelin. Ja iltamyöhällä sanoin ukolleni: -- Rouva Völkerling olisi
tietysti luvannut vaikka mitä saadakseen hänet kiinni. Mutta sittemmin
hän varmaan olisi anoppina ilmestynyt -- hänhän rajattomasti rakastaa
lastaan. Kunnon Oskar Mehrboom! Eipä hän juuri mikään ihmistuntija ole.

-- Mutta sinä sitä enempi, sanoi hän leikillisesti. -- Kyllä sinä,
Anita, sentään olet viisas rouva!

-- Olenpa kyllä, selitin ylpeästi.

Mutta sillä kertaa erehdyin isosti, lapsi kulta! Kuinka olisinkaan
voinut aavistaa mitä sinä yönä tapahtuisi? Kuinka voin ajatella että
juuri samassa senlainen äidinrakkauden teko tehtäisiin, jonka
veroisesta en koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole kuullut
mainittavan?

Tiesinhän kyllä, että tuo vanha viulunsoittajatar jumaloi lastaan. Ja
että hän eli, kieltäytyi ja uurasti ainoastaan tyttärensä eteen, senhän
hän itse oli sanonut. Mutta että hän -- --

Oli vielä hämärä noin seitsemän tienoissa aamusella kun vaari ja minä
istuimme kahvipöydän ääressä. Silloin Lina hyökkäsi huoneeseen puoleksi
puettuna ja antamatta ilmoittaa itseään. Pehmeät lapselliset kasvot
olivat jäykkänä ja verettöminä kauhistuksesta ja hän vapisi niin että
tuskin sai sanaa suustaan.

-- Jumalan tähden -- mitä tämä on? huusin minä.

-- Äitini! änkytti hän, -- äitini -- hän on kuollut!

Pakotin tytön istumaan tuolille, jolta juuri olin noussut. Annoin
hänelle vettä ja huusin sisäpiikaa, että hän tulisi pitämään huolta
melkein tunnottomasta tytöstä. Sitten riensin alas majalaan. Siellä
makasi vanha viulunsoittajatar näennäisesti kuin unessa, huulilla
tyytyväinen hymy. Mutta hän oli kylmä ja jäykkä -- hän oli kuollut.
Pallilla vuoteen ääressä oli tyhjennetty lasi. Siinä oli myöskin kirje,
yksinkertaisesti laskettu paperipalanen, johon nimeni oli lyijykynällä
kirjoitettu. Se oli suljettu likaisella suulakalla. Avasin kirjeen ja
luin:

    "Kuulin eilen illalla kaikki. Ja minä menen pois -- sinne, josta
    on mahdoton enää palata. Pian olen tieltä poissa, herra Mehrboom
    voi syleillä morsiantaan -- ja lapseni on elävä onnellisena,
    rakastettuna ja kunnioitettuna järjestetyissä oloissa. Pyydän
    armollisen rouvan pitämään Linan luonaan hääpäivään asti. Jumala
    on teitä siitä palkitseva. Ja minä pyydän ettei kukaan sano
    lapselleni, jotta vapaaehtoisesti läksin. Hän luulee minun
    kirjoittaneen armolliselle rouvalle lähdöstämme. Voihan sanoa
    että olen kuollut halvaukseen.

    Kiitän kaikesta hyvästä, jota herrasväki on meille osottanut --
    Jumala sen palkitkoon teille ja lapsillenne. Säästöpankkikirja
    suorittaa hautajaiskulungit. Riittää siitä vielä Linallekin
    myötäjäisiksi; ei hänen tarvitse tulla miehensä kotiin aivan
    kuin kerjäläisen.

    Kuolen mielelläni kun tiedän lapselleni tulevan hyvän
    toimeentulon."

    Lenkwitzissä lokakuun 23 päivänä 1816.

                                   Lisette Völkerling.

Niin, siinä makasi nyt nainen, joka oli mennyt kuolemaan lapsensa
edestä, ja minä -- Anita von Stetten -- minä häpesin katkerasti
itseenityytyväisyyttä ja että olin niin ylpeästi tuominnut tuon äidin,
jonka ainoa toivo ja pyrkiminen oli lapsensa pelastaminen --
pelastaminen senlaisesta elämästä, johon kohtalo kerran oli hänet
itsensä heittänyt, ja jota hän oli oppinut ylenkatsomaan. Hän tahtoi
tyttärensä pelastaa, uhraamalla oman henkensä.

-- Kyllä minä lapsestasi huolta pidän, sanoin puoliääneen ja ummistin
hänen väsyneet silmänsä. -- Niin, sen minä teen! Mieheni tuli samassa
sisään ja hänen sylissään itkin, kunnes ankara mielenliikutukseni
tyyntyi.

Vanha viulunsoittajatar haudattiin. Toimitettiin niin, ettei tytär
saisi tietää äidin tehneen itsemurhan. Tyttönen oli aivan epätoivossa.
Jäykkänä ja itkemättä hän istui majalassa äitiä pantaessa haudan
lepoon. Hän ei huolinut lohdutuksesta, vaikka kuinka olisin koettanut
häntä rauhoittaa.

Raatimies tuli pian takaisin. Ensin hän kohteli tyttöä kuin isä sitten
rakastavan veljen tavalla. Ja palattuamme hautausmaalta arveli hän
hetken tulleen, jolloin hän voisi sulkea tytön syliinsä ja sanoa, että
hän hänen luonaan löytäisi kaikki mitä oli kadottanut -- uskollista ja
uhrautuvaista rakkautta. Kuulin ulos mennessäni liikuttavat sanat. Ken
senlaista hetkeä tahtoisi häiritä? Tunsin kumminkin alinomaista
rauhattomuutta -- he eivät sopineet toiselleen, ei äidin kuoltuakaan.
-- Kas nyt saamme ensin kihlajaiset ja sitten häät -- nyt olemme lopun
edellä; onnettomuus on lähellä! mutisin itsekseni.

Ihmeekseni tuli raatimies aivan kohta luokseni kasvot kalpeina, -- Eikö
hän tule mukanamme tänne ylös? kysyin.

-- Ei, hän vastasi. -- Hän ei edes tahdo sielläkään asua, ja
rakkaudestani en saanut virkkaa sanaakaan. Hän tuijotti minuun niin
kauhistuneena, jotta pelästyin. Hänen täytyy ensin rauhoittua.

-- Eikö hän sitten tiennyt, että rakastatte häntä? kysyin kovasti
ihmeissäni.

-- Pitäisihän hänen se tietää, änkytti hän. -- Olen usein puhunut
hänelle rakkaudestani, olen häntä syleillyt ja suudellut, vaikka en ole
naimisesta ennen puhunutkaan. Luulin sen olevan itsestään ymmärrettävän
asian. Mutta hän on niin kaino ja arka -- --

-- Pelkääkö hän naimisiin mennä?

-- Hän työnsi minut suorastaan luotaan, sanoi hän käheästi.

-- Matkustakaa pois pariksi päiväksi, neuvoin häntä. Hän näytti yhä
alakuloisemmalta.

-- No olkaa täällä sitten -- minusta nähden. Minä menen häntä
puhuttelemaan.

-- Menkää, Anita -- oi menkää!

Menin sinne alas. Lapsellisen solakka olento seisoi ikkunan edessä,
pientä päätään ruskeine kiharoineen, jotka eivät olleet läheskään niin
hyvässä järjestyksessä kun pari päivää sitten, jolloin äiti häntä
auttoi, painoi hän ikkunaa vasten. Tuntui kuin odottaisi hän jotakin.

-- Lina, sanoin hänelle, -- tulkaa tuonne ylös! Ettehän voi täällä
yksin olla. Herra Mehrboom toivoo eitä seuraatte minua sinne, ja
teidänhän tulee hänen tahtoaan noudattaa. Olkaa nyt ymmärtäväinen tyttö
ja tulkaa!

Hän ei edes kääntynytkään. -- Antakaa minun jäädä tänne, mutisi hän,

-- Ei, ei -- Lina!

-- Oi, antakaa minun jäädä -- täksi yöksi vain! rukoili hän. Huomenna
-- niin, huomenna minä tulen.

-- No olkaa vain minusta nähden! -- Tiedättehän, Lina, että saatte
pitää itseänne herra Mehrboomin morsiamena?

-- Äiti sanoi niin, sanoi hän kääntyen. Hän näytti monta vuotta
vanhemmalta ja tummissa silmissään kuvastui todellista kauhua. --

-- Ettekö sitä itse ymmärtänyt?

-- Oi, en -- en! En ymmärtänyt että naiminen oli kysymyksessä! sanoi
hän torjuen ja kalpeat kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.

-- Se on teille suuri onni, Lina, että hän tahtoo ottaa teidät
vaimoksenne.

-- Niin äitikin sanoi, mutisi hän.

-- Koettakaa tulla hänen arvoisekseen, lapsi!

Hän ei vastannut. Silmänsä olivat alas luodut. Hän laski kätensä
ristiin ja koko ruumiinsa vavahti.

-- Hyvää yötä! -- Ettekö tahdo ojentaa kättänne hänellekin?

Hän pudisti päätään, -- Huomenna!

-- Ettekö pelkää olla täällä yksin?

-- Ei, ei -- en minä sitä pelkää.

-- Hyvää yötä! --

-- Hän ei tahdo enää tänä iltana tavata teitä, Mehrboom, sanoin hänelle
sisään tultuani. -- Mutta huomenna! Täytyy muistaa, että nyt on äidin
hautauspäivä, ja saatte sentähden antaa anteeksi hänen oudon
käytöksensä.

-- Huomenna! toisti hän.

Illallista syödessä näytti hän kalpealta ja kärsimättömältä ja sanoi
meille aikaisin hyvää yötä.

-- Panempa vedon, että hän juoksee edes takaisin lemmittynsä ikkunan
alla kylmässä ilmassa, sanoi vaari.

Ennenkuin rupesin levolle katsoin vakoillen majalaan päin. Pienestä
ikkunasta vilkkui tuli. Vähän matkan päässä seisoi musta olento tammen
runkoon nojautuneena.

-- Se on melkein uskomatonta, Stetten, sanoin. -- Tuo voimakas
nelikymmenvuotias mies -- rakastunut kuin kaksikymmenvuotias
nuorukainen! Ja keneen? Tyttöön, joka antaa suudella itseään, mutta
kauhistuu naimisiin mennä!

-- Sinä tuomitset väärin, Anita, sanoi vaari. -- Hänhän on vielä niin
lapsellinen. Itsestäsikin hän aluksi oli suloinen!

-- Niin lapsena, -- mutta te miehet miellytte aina vain kauniiseen
ulkokuoreen.

Yöllä satoi ensimäiset lumet. Kun aamulla avasin ikkunan hengittääkseni
raitista, vilvakkaa ilmaa, löysin ikkunalaudalta orapihlajasta,
raudustammesta ja purppuranpunaisista kiulukoista sommitellun vihkon,
ohuen lumen peittämänä. Vihkon alla oli paperiliuskare, johon oli
kirjoitettu:

    En voi elää ilman vapauttani -- en tahdo mennä naimisiin!
    Äiti kyllä antaa minulle anteeksi -- antakaa tekin.

                                    Teidän kiitollinen
                                    Lina Völkerling.

Huudahdin kummastuksesta ja peljästyksestä. Sulhas parka! -- Siinä se
nyt oli hänen kulkulaisverensä!

Juoksin alas majaan -- se oli tyhjä. Pöydällä oli vanha läkkipullo ja
kynä. Koko joukko muita kapineitakin oli jäänyt häneltä. Hän ei
näyttänyt ottaneen mukaansa paljon muuta kuin vapautensa, paitsi viulua
ja kitaraa ja pari viuhkaa.

Niin mitäpä se auttoi että seisoin kuin kivettyneenä lattialla ja
vääntelin käsiäni. Hän oli ja pysyi poissa. -- Olisipa hyvä jos
tietäisin voiko hän tätä iskua kestää, ajattelin.

Stetten ei tahtonnt hänelle selittää asian laitaa -- tietysti siis
minun taas täytyi teloittajana olla.

Hän ryntäsi sinne alas epätoivossa. Tuntui ettei hän sanojani uskonut,
vaan tahtoi omin silmin nähdä. Seurasin häntä vasta noin tunnin
kuluttua. Silloin löysin hänet istumassa pöydän ääressä pää käden
nojassa tuijottaen repaleiseen nuottilehteen. Ja lehti oli kosteana
kyyneleistä.

-- Mehrboom, hyvä Jumala johtaa kaikki parhaaksemme, sanoin lohduttaen.
-- Kai hän tämänkin on hyväksemme sallinut.

Hän nousi ja puristi kättäni, sitten lähti hän sanaakaan sanomatta.
Tunnin perästä hän matkusti. Linaako hakemaan? Varjelkoon Jumala! --
Jos toisin hänet takaisin, niin hän ensi tilassa taas pakenisi, sanoi
hän, kun levottomana kysyin minne hän niin äkki pikaa aikoi matkustaa.
Mutta sen perästä hän ei koskaan voinut viulun ääntä kuulla ja hän
karttoi huolellisesti kaikkia markkinoita, jossa kuljeksivat soittajat
tapasivat esiintyä. -- --

Nyt oli majala taas tyhjänä. En enää muista ketä siinä ensimäiseksi
asui rouva Völkerlingin ja hänen tyttärensä jälkeen, mutta koko joukko
erilaisia ihmisiä siellä asui. Oven yläpuolessa on vielä tänäkin
päivänä jäljellä nimi "Surkeuden ravintola". Mutta kaikki jäljet
Mignonistamme -- pikku Linasta ja hopean heleästä viserryksestään --
olivat ijäksi päiviksi kadonneet. Vapautussodan jälkeenhän rakkaassa
isänmaassamme vallitsikin melkoinen epäjärjestys.

Kun poikamme opintojaan varten oleskelivat Hallessa, olivat he siellä
nähneet kauniin, mutta jotenkin rappeutuneen näköisen naisen, joka
olisi voinut olla Lina -- mutta mitään varmaa he eivät tienneet.

Rouva Völkerling oli turhaan kuollut, hän ei voinut lastaan pelastaa.

Ken voi muuttolintua pidättää -- ken mereen juoksevaa virtaa estää?

Senlainen oli majalan paras romaani.

Niin lopetti mummo.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaarin muistikirja; Majala - Kaksi kertomusta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.