Title: Kansan keskeltä - Kolme kertomusta Savosta
Author: Aho, Pekka
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kansan keskeltä - Kolme kertomusta Savosta" ***


KANSAN KESKELTÄ

Kolme kertomusta Savosta


Kirj.

PEKKA AHO



Helsingissä,
Wickström ja Kumpp. Kirjakauppa
1886.



SISÄLTÖ:

Sikamainen kertomus.
Köyhän kirkkomatka.
Alku-opetusta.



SIKAMAINEN KERTOMUS.


Öhr, öhr... pani sika jyystäissään lyhyttä nurmea maantien ojan
reunasta. Öhr, öhr... pani se aina vähän ajan päästä ja ajatteli että
lyhyttähän tämä on, mutta suuhunpa tuosta saa... se on väkevämpää kuin
tuolla metsässä... öhr... kun tästä saisi mahaansa -- eipä se muuta
tahtonut eikä toivonut... öhr, öhr...

Tuolta tulee pieni poika äitinsä kanssa... jokohan viskaa kivellä?
Kärsänsä piti sika maata vasten ja katsoi kulmainsa alta. Vaan kohta
piti röhkien ja öyhkyen hypätä ojan toiselle puolen, kun poika otti
kiven käteensä.

-- Elä visko toisten sikoja, mitä sinä! kielsi äiti, mutta poika oli jo
ennättänyt viskata ja sika sai tyytyä siihen että kivi kävi sen luiseen
takajalkaan niin että napsahti.

Eikä auttanut sanominen mitään. Ei pannut enää kärsääkään maata vasten
yhteen kohti eikä kulmiensa alta katsonut ja sitte tonkaissut poikaan
päin kärsällään tavoittaakseen torahampaallaan pojan jalkoja... Vaan
eihän niin paljon pahaa saa tehdä yhdellä kertaa eläin, joka on
täydellisesti ihmisen vallassa, jonka hän tappaa kuin tahtoo ja pistää
poskeensa. Jos kuin mieli tekisi, niin ei saa tehdä pahaa pienelle
pojallekaan, tekipä hän mitä tahansa -- pitää tyytyä, vaikkei olisi
tuon pojan talon sikakaan eikä likimailtakaan; hän kuuluu kerran samaan
ihmissukuun, hänelle ei saa tehdä pahaa sika, sillä sika on sika ja se
on luontokappale.

-- Ei pidä härnätä sikoja, ne torahampaallaan viileksivät mahan halki,
jos päälle tulevat, tuntui äiti mennessään sanovan pojalleen.

-- Ei te utkalla, minä kun otan oikein iton kiven ja tillä kun minä
vitkaan oikein, niin että te vinkuu ja juoktee pakoon.

-- Vaan entä jos sieltä metsästä törmäisi uudestaan, ettet
tietäisikään? Sika jos kiertäisi ja tulisi takaa päin päälle.

-- Ei te tule, kun minä ten mettään ajan, niin te juotta lötkittää
vetakkoon ja tieltä kattoo, vaan ei utkalla. Jot utkaltaiti, niin minä
ottatin tuulemman kiven ja vitkaitin kuolijaakti. --

Vihataanhan sitä vierasta sikaa... Vaan mitenhän olisi käynyt, jos
olisi poika ollut sian kanssa kahden kesken?

Sika röhki vain ja söi toiselta puolen ojaa, kun toiselta pois
ajettiin.

Öhr, öhr... pitäispä mennä sinne pellon aidan taakse, jos siellä olisi
enemmän... vaan onhan tuota tässäkin... nurmea... lyhyttä... tässä...
ja aina narskautti sika terävillä etuhampaillaan heinän juuresta
poikki, otti sen kulmikkaalla alahuulellaan ja kielellään tarkasti
hammasten väliin. Siinä yhä söi ja röhki. Kenenhän lie ollutkaan sika?

Kulki vähän matkaa, jo tonkasi kärsällään... tokko löytyy mitään? -- Ei
mitään. Tonkasi toisen kerran, kolmannen, tonkasi montakin kertaa ja
haisteli sieramillaan. Viimein löysi jotain juurta, vai mitä lie ollut,
ja tavotti sen suuhunsa, kun sen syötäväksi tunsi.

Sillä lailla käänteli sika kärsällään nurmikkoa. Laihanlainen se oli,
vaan kuitenkin hyvässä lihassa muihin eläimiin nähden -- milloinkapa
sika hyvin laihaksi päässee? Se oli korkeajalkainen ja pitkäruumiinen,
ohutkärsäinen maalaissika, joka jaksaa juostakin pitkät taipaleet
hengästymättä. Hyvissä se olikin voimissa, kärsä terve ja tukeva, ei
nuhaa ollut sieramissa, ei tekohampaita, eikä huuletkaan ahavoittuneet
ollenkaan, vaikka ne toisen kerran märässä myyräästävät, toisen kerran
päiväpaisteessa aivan kuiviksi kovettuvat. -- Mutta se ei olekaan
mitään "rania" se nahka, jota sian huuliin on pantu, ja kärsään
tarvitaan vielä parempaa: sen pitää olla lujaa kuin pohjanahka ja
pehmeää kuin paras vasikan nahka.

Tuli siihen toinenkin sika, löysipä se, vaikka toinen koetti eksyttää.
Ei sitä näkynyt mistä se tuli, siihen se vaan ilmestyi ilman mitään
muita mutkia, jyysti nurmea ja röhki... vuoroon ne kumpikin röhkivät
toisilleen. Meni sitte toinenkin nurmea tonkimaan toisen kanssa, ja
vuoroon siinä röhkivät ja tonkivat. Ei toinenkaan huolinut olla vihanen
toiselle, vaikka se tuli kysymättä hänen kynnökselleen, sille paikalle,
jonka toinen oli löytänyt suurella vaivalla ja haistelemisen pakolla --
sieramiaan oli pitänyt hyvin pienennellä ja suurennella väliin...

Ei siitä paljoa lähde tuommoisesta; arvaahan tuon paljoko siitä lähtee,
jota ovat mahtaneet jo toisetkin tonkia aikoinaan.

Uhr, uhr, uhrrii, uhrrii... rupesi toinen valittamaan ja tonkasi
välistä äkäsesti, ja muuttautui paikasta toiseen. Samoin rupesi
toinenkin tekemään vähän ajan perästä, ja sitte ne yhdessä valittivat
saatavain vähyyttä ja mahtoivat kiukuta luojaansa vastaan. Kun yhteen
sattuivat ajamaan, niin tonkasi toinen toistaan -- molemmat olivat
pahalla tuulella.

Kun siinä nurkuivat, kuin hävinneet herrat, olevia oloja, sillä vatsa
tuntui sangen tyhjältä, niin muistivat että on se allas siellä kujan
luona pihan aitovieressä... jos tuo ei olisi tyhjä... täytyy lähteä
katsomaan eikö akat olisi heittäneet jotain makuvesiä siihen. Voi kuin
siinä onkin makoista välistä! Kun se on oikein hapanta, niin se maistaa
ihan imelälle. Ja sika maiskutti suutaan, ja kun toinen näki mikä
toisella oli mielessä, maiskutti sekin suutaan. Ja herkesivät vähäksi
aikaa vinkumasta.

Kohta rupesivat uudestaan, vinkuivat ja kulkivat pitkin maantietä,
välistä keskeltä, välistä laidoille mennen ja haistelivat tien
vieruksia. Mutta ei mikään maittanut. Tulivat tiehaaraan ja kääntyivät
pihaan, jopa vähä juoksivatkin, kun oli tie pitkä, ja juostessaan
vinkuivat ja ärriä sanoivat myötäänsä, välistä vain vetivät pitkää
voivotusta. -- Sian puheessahan onkin joka kirjaimen mukana kurkusta
tuleva ärrä varustettuna, eikä äkkinäinen muuta eroitakaan.

Nälkä on vastuksena kaikilla luoduilla, ehkä enin sijoilla. Juosten ja
valittaen ne tulivat kujaan ja köpittivät siitä altaalleen, nuuskivat
sitä, mutta eivät löytäneet mitään -- vähä märkänä oli vain altaan
pohja, ei muuta. Siinä pääsi valitushuuto sydämen pohjasta -- eli
oikeastaan mahan pohjasta, sillä maha se naukui ja vaati lisää -- vähä
oli tullut omalla hankinnalla, ja toivoivat saavansa yhdestä koosta.
Mutta voi! ei tule hartain toivokaan aina täytetyksi.

Mikä sen on juomisen vienyt? Meneehän nuo tuohon panneet, vaan mikä lie
käynyt omin lupinsa ottamassa? -- Perhanat, vieraat siat ovat
käyneet!... vaan minkäpä sille taitaa... suuri lauma niitä näkyy
olevan. Ja suurempi pääsi valitushuuto, joka kaikui kujan seiniin ja
kuului ympäri pihaa, vaan siitä ei kukaan huolinut. Kulki pihalla
lapsia, mutta ne eivät olleet tietäkseenkään. Kulki siitä aikaisiakin,
ei vain kulkenut se oikea, joka aina antaa... missähän lie ollut, kun
ei näkynyt?

Isot siat siellä vinkuivat ulko-aituuksessa ja kävelivät edestakaisin.
Katsoivat aidan raosta piha-aituukseen... olisihan siellä nurmea.
Katsoivat pikkusikain allasta, mutta niille oli arvattu laittaa niin
pienet reiät aitaan, ettei suurten sikain päät mahtuneet.

Siinä olivat pienetkin siat pehkuissa. Suuret menivät kanssa ja
aikoivat ruveta pehkuihin, mutta muistivat ettei mahalla naukuvalla ole
hyvä pehkuissa olla, ja työkkäsivät kärsällään pieniä porsaita, jotka
vinkasivat vähän. Sitten menivät suuret siat vierasten sikain luo ja
uhittelivat niitä, katsoivat kulmainsa alta ja puhuivat vähä
toisellaista kieltä: hrwah, hrwah, vah... mutta vieraat siat eivät
olleet millänsäkään. Niitä oli niin paljon.

Kun ei valitukset auttaneet eikä vieraatkaan siat pois lähteneet,
menivät suuret siat vaikeroiden pitkin tietä pois päin... ei enää
kestänyt nälkää ruohottomassa kujassa. Vaikeroiden ja haikealla
mielellä ne yhä kulkivat aitoviertä varaseipäitten alatse. Kulkivat jo
metsänkin sisään aitovartta myöten. Tulivat aidan nurkkaukseen ja
tonkasivat vähä kärsällään... eipä se ollutkaan niin helpossa kuin
ennen... olihan siitä aina väliin päästy.

Yhdestä tuumin alkoivat ryskyttää aidan nurkkausta... kylläpä se oli
lujassa! Vihan väessä työkkäsivät ai'asta kärsällään ylöspäin... ja se
liikahti, solahti oikein ylös vitakseen asti. Siihen tuli jo iso reikä.
Ei oikein vielä mahtunut, piti suurentaa. Helposti se sitten suurenee,
kun on kerran alkua, ja kohta pakkautumassa olikin sika aidan raosta ja
sen perästä toinen.

Nytpäs tuli hyvä ruokamaa, siitähän vähän sai tyhjään mahaansa. Oli kai
siinä nyt nyhtämistä, eikä sitä tarvitsekaan niin jyystää kuin maantien
vierestä. Eteenpäin piti kuitenkin mennä -- ei malttanut yhdessä kohti
-- ja lahmata mennessään ja aina haukata pala paikasta, toinen
toisesta. Ylämäkeä se oli ja piti päästä mäen päälle ja sieltä
laskeutua alas ja mennä vain eteenpäin niin pitkälti kuin pääsee.

-- Siat on laihossa, huutaa pieni poika, joka oli tuvan seinämällä
mullassa istumassa.

-- Mene ajamaan pois! huusi hätäisesti toinen kovempi ääni.

-- Enkä mene, sanoi poika ja leikitteli vain mullassa.

-- Menkää, menkää ajamaan, joko ne taas on nuo siat... ne ne vasta
vastuksen tekivät... ei ole tullut annetuksi ruokaa, hommasi emäntä.

-- Ei siinä muuta kuin keväästä oppivat ja sitte niistä on koko kesäksi
vastus, väitti karjapiika, joka niille aina ruokaa vei käsipuolessaan.
-- Nuo miehet kun niin huonosti aitoja katsovat, niin meneväthän ne,
kun kerran oppivat; ei siinä pidä mikään.

-- Kyllä aitoja katsotaan, mutta eihän niitä mikään ennätä kaikkia
korjata, kun aina paikalla lumien lähdettyä irti laskevat nuo
röhnikkäät, puolusti siihen tullut isäntä miehiään... Eikö niitä
saattaisi pitää kiini sen aikaa kuin ennättäisi saada aidat katsotuksi?

-- Tekeehän niitä mieli laskemaan, sanoi emäntä siihen ja käski tytön
mennä sikoja pois ajamaan. Mene sinä Tiina toveriksi, ei se itsekseen
tuo tyttö...

-- Kyllä minä teille, mokomat röhkyt, annan kyytiä toisen
laihopellosta! -- syövät kaikki puhtaaksi ja sotkevat, sen siat... jos
minä teidät tapaan... kiivasteli isäntä.

Ja kaikki kolme lähtivät sikoja ajamaan pois ohralaihosta.

Siat kun näkivät joukon juoksevan, röhkäsivät kerran toisilleen ja
läksivät laukkaamaan pitkin peltoa.

-- Mene Tiina eteen, niin ajetaan pihan kautta pois... kyllä minä
teille sen köyryselät!... hönkyi isäntä ja juoksi pitkin peltoa että
multa pölisi.

Siat saatiin käännytetyksi ja mennä kupittivat jälekkäin piertanoa
myöten pihaan päin, mutta solalta eivät lähteneetkään, menivät sivu ja
uudestaan pellolle toiselle suunnalle. Sieltä aiottiin ne ajaa samasta
reiästä, josta olivat tulleetkin, mutta ei sika koskaan samasta reiästä
mahdu. Ja niin piti jatkaa matkaa eteen päin.

Siellä ne kolmen hengen hätyyttäminä juoksivat ja tunkivat, kun ei
kiire ollut. Mutta laukalla ja röhkien piti mennä, kun isäntä kepin
kanssa sorkille oli lyömässä. Meni ne viimein isäntää kylliksi
juoksutettuaan hyväntahtoisesti solasta pihaan ja siellä seisottuivat
syömään, kun isäntäkin oli jälelle jäänyt.

Emäntä siinä seisoi rappusilla vielä samassa asennossa ja vähän
naurahteli.

Pikku poika viskeli kivillä hiekasta, vaan ei osannut sikoihin, jotka
vain söivät onnekseen pitkäksi kasvanutta pihanurmea, ja aukaisuttivat
itselleen molemmat portit selälleen, siitä vasta läksivät hiljakseen.
Vaan pitipä sitte vauhtia vähän lisätä, kun isäntä kepillä selkään
joutui hotasemaan portin pielessä. Vinkasi sika ja molemmat rynkäsivät
ulko-aitaan.

-- Ähäh! saitpas vähä! Kyllä olettekin monta kertaa peltoon ja niittyyn
menneet. -- Kulkevat aivan valtoineen, missä tahtovat, mutisi sitte
isäntä.

-- Meneehän ne, kun kerran tottuvat keväästä, ei niitä sitte enää pidä
mitkään aidat, vakuutti piika Tiina, joka oli ylpeä sikainsa
mahtavuudesta.

-- Pitää Tiinan antaa useammin ruokaa; ei pidä kiusata nälällä, niin
eihän ne mene, sanoi emäntä.

-- Mistäpä minä antanen, kun ei ole? Vähä kai ne paljaasta vedestä
täytyvät, kun ei suurusta anneta.

-- Minkätähden sitä ei anneta, kun tahdotaan, sanoi emäntä piialleen.
Mistä sen tietää miten paljo ne tarvitsevat, kun ei virka mitään?...
pitää tahtoa, kun loppuu.

-- Kyllä kai minä en osaa ruveta tahtomaan, emäntä kai itse hinkalonsa
tietää, miten paljo jauhoja liikenee... enhän minä...

-- Menehän nyt ja anna nuille juomista, kun ovat pihasalla; kovin nuo
tuntuu vinkuvan, sanoi emäntä ja meni itse tiskasolkkuja katselemaan.

Vähän ajan päästä tulikin Tiina toisessa kädessä juomasankko ja
toisella ilmaan hujasi, joka oli merkkinä sioille että tiesivät tulla
altaalle. Nousi lautaa myöten aidalle ja huusi: siku, siku, siikuh!
kos-kos-kos. Ja siat tulivat vinkuen allastaan nuuskimaan.

-- Höss!... ja sikain piti kääntää vielä kärsäänsä vähän altaasta.
Silloin kaataa humautti Tiina ruuan siihen ja paikalla törmäsivät siat
syödä hoklimaan.

Tiina laski sankon pihan puolelle aitaa ja otti tikun maasta, jolla
hämmensi allasta, vaikka siat olisivat tyytyneet ilman sitäkin ja
arvelivat että kyllähän siitä olisi saanut. Vaan antoivat kuitenkin
hämmentää, niinkuin hyvästi hoidettava herrasväki antaa palvella
itseään. Samalla tikulla viskasi Tiina vieraita sikoja, jotka olivat
virkailleet siellä ja luuraillen katsoivat tänne päin.

-- Höss siat! sanoi Tiina, ottipa suuremman torrakon ja läksi ajamaan
niitä.

Törmäten syöksyivät vieraat siat juoksemaan, ymmärsivät ettei heillä
näy olevan puolta ollenkaan. Suuret hyökkäsivät edeltä, pienet porsaat
perästä piipertivät ja kimakalla äänellä vinkuivat. Joku keskisuuruinen
sika oli eksynyt jälkijoukkoon ja karju, harjakset pystyssä ja suutaan
laputtaen kovasti, mennä kyörnitti perästä.

Maantielle laukkasivat röhkyen piikatytön edellä, kääntyivät tien
suussa alamäen puolelle ja jäivät katsomaan ajajaa. Kun Tiina viskasi
torrakon niitten jälkeen, niin röhkäisten syöksyivät kaikki maantien
taakse ja seisattuivat vasta metsän laitaan.

Sillä aikaa olivat omat siat syöneet alussa ahneesti, sitte aina
tonkaisten allasta ja sieramillaan lurikoiden ruokavedessä, josta maha
oli jo täytynyt. Nyt ne vain enää etsivät parhaita paloja -- jotain
multaista potatin kuorta tai lionnutta homehtuneen leivän kantaa...
Parhaat herkut pohjalla.

Parempi on ruoka syömättä kuin painamatta... Kujassa pehkuissa siat
yöllä makasivat, mutta siellä ei päivällä ollut hyvä. Piha-aidan
vieressä ne olivat levolla silloin, kun siihen hyvästi päivä paistoi.

Nytkin siihen hellitteli ja siihen ne menivätkin, jossa entisiä
kuoppuroita oli, tonkivat vähän lisää ja haistelivat... siihenpä
köhnähtivät kumpikin vierekkäin kuumaan tuhkaan ja painoivat kärsänsä
maahan. Kun huokuivat siinä, niin multa pölähti sieramien edessä.

Siinä ne nyt lepoa nauttivat, toisen pää toisapäin ja välistä
ummistivat silmänsä, syvään huoaten oikein mahan pohjasta, että koko
ruumis liikahti. Välistä aukenivat silmät ja katsoivat raukeina kulmien
alta pitkin maata, vaan ei he viitsineet nostaa päätään ylemmä
nähdäkseen, eivätkä viitsineet ajatellakaan mitään, olivat vain. Taas
ummistuivat silmät itsestään eivätkä siat viitsineet vastustaa, vaan
antoivat unen tulla ja mennä niinkuin sen halutti, ja antoivat hengen
kulkea keuhkojen läpi valtoineen.

Aurinko paistoi kuumasti aitaa vasten. Kepeät kärpäset singahtelivat
sinne tänne, raskaammat muuten purisivat, tarttuivat sian korvaan
kiini, mutta se heilautti sitä kovasti. Tarttuivat toisen korvaan, vaan
sekin puisti ne pois. Tekivät uuden rynnäkön ja vielä uuden... viimein
ei viitsinyt sika heilauttaa, silloin pääsivät puremaan vähäkarvaista
korvaa. Kun ei sika aina viitsinyt heilauttaa korvaansa, kertyi siihen
kärpäsiä omin lupinsa ruualle koko rykämä ja purivat niin että veri
tihkui. Välistä kun kovin koski entisiin kipeisin rupiin, heilautti
sika korvaa, mutta eipä kärpäset siitä paljoa huolineet -- jos yhdet
irtautui, niin toisia siihen takertui. Tottapa sika lie ajatellut että
olkaat, kun ovat... tai ei lie ajatellut mitään.

Pikku porsaat myös makasivat vähän aikaa samassa kuoppurassa ja kärsät
toisissaan kiini, mutta eivät kaukaa viitsineet, nousivat pengustamaan
multaa, työkkäsivät toistaan kärsällä ja sitte kiehkeroa laukkasivat
yhden pyöräyksen ja seisattuivat yhteen kohti, katsoivat toisiinsa ja
taas laukahtivat... Ne halusivat liikettä eivätkä olleet vielä
sikamaiseen laiskuuteen uppouneet.

Vaan suuret siat eivät siitä huolineet, makasivat vain rauhallisesti,
vaikka toiset olisivat päällitse laukanneet.

Mutta suloisessa rauhallisuudessaankin ovat siat arkatuntoisia eläimiä.
Jos joku muu paitse kärpänen nykäsee maatessa, niin ne heti
hypähtävät... antaa ne harakankin jotenkin paljo tanssia selkänsä
päällä. Mutta annas kuin pikku poika tuli kepin kanssa sikain luo ja
aidan raosta pisti niitä, niin ne röhkäsivät kovin vihaisesti... ei ne
siitä ollenkaan pitäneet semmoisesta.

Nytkin ne hyvin vihaisella äänellä panivat ja nuhtelevasti silmäillen
nousivat istuilleen, katselivat korvat pörhöllään ympärilleen, vaan
eivät he ketään nähneet, kuin pienet siat yksinänsä. Rupesivat maata
jälleen, mutta pian ylös hönkäsivät ja tunkivat kovin, kun poika
uudelleen heitä pisti. Ja nähtyään pojan keppineen aidan raosta,
rynkäsivät seisalleen ja katsoivat tyytymättöminä tämän maailman
rauhattomuutta.

Muita ei näkynyt liikkuvaksi eikä häiritseväksi, mutta siinäkin oli
kylliksi, uni kaikkosi silmistä. Niin läksivät liikkeelle oikein
levänneen näköisinä, hiukan tyytymättöminä alussa. Haukottelivat
kapealla suullaan, puistivat päätään ja maistelivat suutaan. Siitä
muuttui heidän ryhtinsä vähemmän uhkaavaksi ja lähtivät kävelemään.

Olisi siinä ollut syötävätä nurmea aivan aidan seipäissä kiini, mutta
eihän tuota nyt... uuih huih huih huih!... Menivät siitä eteenpäin
pitkin tietä, kääntyivät hiljakseen tien suussa alamäen puolelle
maantiellä. Tien vierusta olivat kulkeneet ja ojan reunusta nytkin
astuivat alas mäkeä.

Mäen alla notkossa pudottautuivat ojaan, johon oli säilynyt sateisilta
ajoilta vähä veden tähteitä. Se oli mieleistä, kun eivät olleet saaneet
kylpeä moneen aikaan ja kovin kuumenti nahkaa, jotta se tinki kovaksi
rajautumaan, niinkuin huonosti parkitusta nahkasta tehdyt kengät.

Siinä paikassa oli entisiä kuoppuroita ja oikein pehmeää savea ja
melkein läpi kesän näkyvä vesi. Siihenpä oli hyvä köllähtää varia
pintaansa jähdyttämään ja hieromaan kylkiään pehmeään saveen... olipa
terveellistä tämä kylpy ja hyvälle se tuntui. Se vain oli vähä
vaillinaista ettei ollut huuhdevettä varustettu, vaikka tämä oli
vakituinen ja yleinen kylpypaikka, jossa muutkin siat tavallisesti
kävivät sivu kulkiessaan itseään kylvettämässä... jos lie joskus joku
ihmisenkin niminen...

Se on tavallista että saunaan mennään mustana ja tullaan sieltä
valkeana takaisin, mutta sikain laita on tavallisesti päinvastoin.
Mustanharmaina ne sieltä aikainsa perästä kömpivät ylös, karvat
riippuivat savisina ja vettä valui mahan alta, kun eivät olleet
muistaneet pyyhkiä itseään.

Sillä lailla ne läksivät maantietä pitkin kulkemaan eteenpäin eivätkä
olisi metsään menneet, vaikka olisi keisari vastaan tullut. Jo oli
kaikki pahat mieletkin huuhtoutuneet vesilätäkköön ja tyytyväisinä ne
muuttelivat jalkojaan pölyisellä maantiellä. Rupesivat siinä ruokaa
narskuttamaan kulkiessaan... syödä piti, syödä piti, vaikka sota
syttyisi. -- -- --  Kirkonmäellä oli väkevää ruohoa, sitä oli
kirkkoväki tallannut. Siinä oli viimekin sunnuntaina, kun sivu kulkivat
ja kävivät kirkkomiesten kärriä kurkalta haistelemassa, istunut
piirissä tyttöjä koreat alushameet ja rantuiset sukat näkyvissä ja
poikia siinä ympärillä heitä naurattamassa, sillä aikaa kun kirkosta
oli ensin kuulunut veisuuta ja sitte papin ääni jymäkästi varoittaen
parannusta tekemään. Vaan ei ne olleet siitä sen enemmän huolineet kuin
siat heistä... parempi ja hauskempi tuntui heillä olevan kauniissa
päiväpaisteessa puun juurella istua kuin ummehtuneessa kirkossa unisina
katsoa totisen näköisen papin uneliaita kuulijoita.

Siitä siat kulkivat nyt tyhjää kirkkomaata, hankasivat kylkeään kirkon
portin pylväisiin, toinen toiseen, että ne tulivat aivan savisiksi,
kuin jos olisi sivelty oikein sitä varten sen näköisellä maalilla. --
Jos suntio sen näki, niin varmaan hänen pyhä intonsa kirkon puolesta
olisi käskenyt hänen sikoja isällisesti kurittamaan... kun eivät pidä
rajaa enää pahan teolla, tekevät missä sattuvat... pitäisi toki katsoa
siksi eteensä, että antaisi edes kirkon portin pielet olla rauhassa
ilman toiskertaan maalaamatta. -- -- --  Pappilan pellon aidan vieressä
maantien likellä oli pieni multahauta, jonka siat olivat tonkineet
omituisekseen. Pengustelivat siinä sivu kulkevat kerjupojatkin aina
päiväpaisteessa ja aidan alle päin ne enimmiten kaivelivat samoin kuin
siatkin. Sinne aidan alle oli paras kaivaa... totta lie ajatelleet että
kyllä iso pappila jaksaa yhden sian särkemät korjata... vähemminpähän
perilliset rikastuvat...

Oli siitä kai joku laiska maantien tekijä ottanut muutamia
lapiollisia omalle tieosalleen, joka aina tavallisesti näillä seuduin
ei ollut huonoa ainoastaan syksyn kevään, vaan kesänsä talvensa
läpeensä huolimatta nimismiehen ja siltavoutien erinomaisesta
huolimattomuudesta.

Siihen multahautaan oli hyvä köhnähtää päiväpaisteessa, niinkuin sika
aina köhnähtää, kun sitä tikulla ruopottelee... ei se viitsi enää pitää
huolta jäsenistään, vaan jättää ne toisen toisensa perästä oman onnensa
nojaan. Niinpä siat toinen toistaan vasten viimein köhnähtävät siihen.

Kuivaa oli multa ja hyvästi se näytti tarttuneen märkiin rotjakkeihin,
kun ne kömpivät sieltä ylös maantielle vähän ajan perästä... nyt ne
vasta olivat muistaneet kuivata itseään. Kulkivat eteen päin, väliin
syödä toskuttaen lyhyttä nurmea, väliin mennä kyörnittäen suoraan
eteenpäin. Muistivatpa käydä välillä aidan nurkkauksia rynnistämässä...
Mutta olipas kirkon kylän ukko saanut siksikin sitkeitä vitaksia.

       *       *       *       *       *

Tulivat siat aikainsa perästä raatarimestari Ranteliinin kodin
kohdalle, joka oli aivan maantien vieressä. Siinä oli kaksi lihavaa ja
hyvästi voipaa syöttilästä seinän vierustalla makaamassa... olivat
kaivaneet syvän kuoppuran aivan ihmisten kulkupaikalle.

Siihen seinään panivat kirkkomiehet aina hevoisensa hakaan kiini, kun
isännät eivät malttaneet milloinkaan olla pistäytymättä talossa
kahvikupin juomassa, kun siinä oli kaupan niin hyvää kahvia ja mainiota
vehnäistä; ja saattipa juoda niinkin, että omasta putelistaan kerman
kaatoi sekaan. Pois tullessaan ajoi jokainen tuon kuoppuran yli, että
notkahti hellävieterit ja jytkähti miehen ruumis.

Koettivat täyttääkin sitä kuoppuraa, mutta siat sen aina uudestaan
penkoivat vuoteekseen ja se tuli kahta epätasaisemmaksi.

Siinä ne nytkin röhnöttivät ja kovin olivat lihavia, niinkuin
kirkonkylän siat ainakin, kun on niin lyhyt kirkkomatkakin, ettei
ennätä kävellessään laihtua, ja hyvä ruoka syötävänä ja suurusjuoma
alituinen juotavana.

Vieraat siat astua vippasivat hienoine sorkkineen tietä myöten, multa
karvoihin kuivaneena, ja rupesivat ojan reunalta jyystämään...
tuommoisten hoikkain sikain täytyy tarkka huoli syönnistään pitää, jos
mielivät elää tyytyväisinä. Mutta talon siat olivat vasta syöneet
pitkästä altaastaan, joka aina siksi aikaa nostettiin ulkopuolelle
piha-aitaa siihen laudan viereen, jota myöten aidan yli pihaan
kuletaan.

Tyhjänä se nyt oli siinä, mutta siatpa olivat täynnä. Ne eivät paljoa
viitsineet liikkua, syötyäänkin vain siirtyivät pikkuisen matkaa
vakituiseen kuoppaansa, johon köllähtivät katsomaan sivu ajavia.

Nytpä siitä sattuikin ajamaan Leipämäen itramahainen isäntä, joka
näyttää paljoa sikamaisemmalta yksinään kuin nämä raatarin kaksi
muhkeaa sikaa yhteensä. Sillä ne kaiken lihavuutensa ohessakin ovat
paljoa laihemman näköisiä kuin esimerkiksi itse raatarimestari Nikolaus
Ranteliin ja hänen mataminsa, jotka tällä paikalla ovat asuneet siitä
pitäin, kun lihomaan rupesivat... elikkä toisin sanoin rupesivat
lihomaan siitä pitäin, kun tälle paikalle asettuivat ja alkoivat
töitään yhdessä kohti toimitella.

Kyllähän raatarimestari Nikolausta käyttivät pitäjäälläkin ompelemassa,
vaan siitä ei ole kuin yllykettä, kun reestä rekeen astuu ja hyvällä
ruualla pidetään. Siitä se ei kuin yltyy, ja matami aina tultua nauraa
hyllyttelee että ei se tuo ukko kuin paisuu vain tuolla pitäjäällä...
niinköhän hyvänä pitänevät?

-- Pitäähän ne toki! sanoo ja silloin muistaa että hänen ukkonsa on
pitäjään parhaimpia mestaria. Eikä hänen tekemät vaatteet tule
milloinkaan pieniksi, hän arvaa pienille pojillekin ne niin kasvun
varalla tehdä.

Tavallisen ikkunansa ääressä hän nytkin ompelee, jossa hän on aina
ennenkin... ja lihava naama näkyy paahtuneen ikkunan ruudun läpi. --
Outo luulisi että siellä on talon kolmas sika, ja jos oikein tarkalla
silmällä mittaa, niin saattaapa se suurimmaksi koituakin... vaikkei
suinkaan saata sitä sanoa että raatari Nikolaus ottaa liika suuret
palkat vaatekappaleelta, siihen nähden kun ne ovat niin suuriksi
tehtyjä.

-- Jopahan taas ovat kaivaneet kuopan tuohon, sanoi heidän tyttärensä
toisesta kamarista katsoen, eipähän siitä ole apua... se pitää olla
kumma paikka, ettei ne osaa mennä muuanne!

-- Minnekäpä ne... keskeytti ukko seisauttaen oikein ompelukoneensa
käynnistä.

-- Vaikka minne muuanne, mutta ei ihmisten ikkunain eteen... siinä ne
luhjottaa... ja sitte kun tulee ajavia, niin eihän siihen käy
ajaminen...

-- Ajakoot toiseen kohti.

-- Niin ajakoot... saattaahan sitä sanoa. Mutta kun ovat kaivelleet
kuoppia joka paikkaan... tekisi nuille pahnan jonkulaisen eikä
antaisi...

-- Sitäpä minä olen jo monasti sanonut että tekisi jonkulaista
kommakkota heille, sanoi matami tullen siihen kyökistä ja kahvikuppia
kuivaten pyörittelemällä sitä pyyhkeesen.

-- Mihinkäpä sen tässä tekee, morahti hän itse ompeluksen taas
keskeyttäen ja kääntyi oikein heihin päin. Tehkää jos kykenette!... ei
suinkaan tähän maantielle saa ruveta rötöstämään... mitä se olisi
semmoinen?... ja sitte pihan taakse ei pääse, jos ei erityistä tietä
laita. Vaan eihän tässä ole tilaa, eikähän tässä kaikkia ennätä
yhtaikaa. -- Vaikka ei siinä näyttänyt kotvilleen tehdyn mitään uutta
erikseenkään.

-- Niinhän se on sattunut pahasti tämä mei'än paikka... muitten
jalkoihin aivan, sanoi matami.

-- Ei kai kohta uskalla laitella mitään kukkia eikä kasvia tuohon,
jossa vähän tilkkua olisi, kun aitakin on niin huonon näköinen, että
jos vähäkään ryntäsee, niin aivan kai se kaatuu... Ja kun ne vielä
kaivelevat kuoppia aitovieren ihan täyteen, jotta sopisi kohta
altakin... Eikä ole siitäkään apua, jos pölkyn päillä täyttäisi...
pianhan ne semmoiset siitä saa liikkeelle. Pitänee kai jättää kaikki
kasvitarhan viljely oppineemmille ja paremmille, oli tytär
huokaisevinaan, itseään muka halveksien, vaikka hän oli kansakoulun
läpi käynyt ja ainakin itse mielestään oppineempi muita.

-- Mikäs siellä nyt ryskyttää? eipä ne omat siat ole porttia ennen
tinkineet... ja matami hyppäsi sitä tietään pihalle. -- Voi hyvä ihme,
kun on taas nuo Penttilän kovakärsät... mene ajamaan pois, toimitti hän
hengästyneenä takaisin tullessaan.

-- Olkaat! en minä heitä jaksa myötäänsä ajella, jalat ovat niin
hellänä... Mutta kuitenkin hiipi tytär pihalle, kun siat olivat
kärsäänsä portin rakoon pakkaamassa ja vinkumassa. Portti olikin niitä
semmoisia, että jos ei hyvästi pannut sitä pantain kanssa kiini, niin
tuommoiset kovakärsät siitä usein pihaan tulivat.

Totta nämä olivat ennenkin käyneet, kun niillä tuntui niin hyvä halu
nytkin olevan. Niin, olihan ne ennenkin, jotka olivat kaikkein
kirkonkyläläisten vastuksina alituiseen.

Mutta kepakon kanssa tuli tytär ja lyödä säväytti sillä portin taakse,
vaan ei sattunut, ja olisi ärjäissytkin oikein, mutta ei ilennyt, kun
siinä oli ajaja maantiellä. Sen sijaan ärähti ajajan koira, yhtäkkiä
hyppäsi sikain eteen niskakarvat pystyssä törröttäen, haukahti pari
kolme kertaa niille ja livisti sitä tietään hevoisen jälkeen.

-- Mene sinä poika sukkelaan ja aja pitkin maantietä ja visko kivillä
ja lyö oikein mokomia! sanoi tytär pienelle kerjäläispojalle, joka
siinä oli, kun ei kansakoulun käyneen sopinut lähteä sikain perässä
laukkaamaan, ison tytön.

Poikaa ei vain tarvinnut toista kertaa käskeä, se juosta himppasi
sikain kimppuun ja tempasi kiven maantieltä, jolla oikein vinttasi
röhkivien perään -- liekö sattunut vai ei. Kauvaksi jälestä mennä
himppasi ja viskeli kiviä. Se oli hauskaa, kun siat pakoon menivät.

Ajaja oli jo kadonnut näkyvistä, mutta pojan jalat tiheään tipsuttivat
maantiellä, jotta pölisi multa. Siat mennä kyörnittivät edellä --
eipähän tuo lie ensi kerta ollut -- ja korvat luppasivat köyröttävän
selän suojasta ja saparot kiveränä perässä.

Minne asti lie sillä lailla menneetkään.

       *       *       *       *       *

Syksy kun alkoi tulla, niin sanoi Penttilän emäntä muutamana aamuna
että sioille olisi laitettava kujaan aitaus, johon saisi panna ne
syömään, kun on nyt niin kylmiä sateitakin, ettei tarvitseisi juosta
kylmässä... Vaikka kyllä kai ne olisivat saaneet kujassa olla ilman
aituuksettakin, jos olisivat myötäänsä tahtoneet, mutta ei taida olla
vankeus siallekaan oikein mieleen.

Emännän sana oli tarkoitettu rengille, joka oli aamiaista syömässä. Ja
ennen puolisia olikin valmiina aitaus. Siihen oli laitettu kaksi sian
pään suuruista reikää altaan kohdalle ja altaallekin aitaus vielä.

Siat kun tämän hoksasivat, niin alkoivat ajoissa siirtyä ulomma, kun
vielä näkivät että piika Tiina oli paikalla juomisen kanssa
houkuttelemassa sikopahnaan, josta saisi miehet sitten kiini. Metsään
läksivät kyörnittämään ja siinä työpaikka oli niitä saadessa pihaan
päin kääntymään. Koko talon väki, pienensä suurensa, juoksi niitten
jälessä ympäri märkää metsää ja siat tuhkien puulautuivat yhä etemmä
menemään. Savikoilla liuskahteli ajajan jalka, puitten sammaltaneista
kyljistä läksi helposti sammalen rupa käsiin ja nutun hihoihin, kun
siellä piti tehdä pikaisia käännöksiä ja tarttua käsin puusta kiini.

Viimein uupuivat siat niin lopen, ettei kyenneet kuin kävelemään enää
ja vaahto juoksi suupielistä. Silloin saatiin ne vasta pihaan päin ja
siellä pahnaan houkutelluiksi hyvällä suurusjuomisella.

Kaikki väki oli katsomassa, kun niitä monissa miehin aituukseen
nostettiin, mikä sorkasta, mikä korvasta, mikä mistäkin. Ja kauheasti
vinkui sika siinä kyydissä, että kuului kylään asti... ja toinen
röhkätti pahnassa pönkän takana. -- Olisihan ne päässeet hyppäämälläkin
niin matalan aidan yli, jos olisivat tahtoneet... olihan ne ennen
menneet korkeammankin yli, mutta ne vielä viimeisen kerran uhalla
kiusasivat ihmisiä.

Niitä olikin siinä ympärillä koko joukko ja siat tahtoivat näyttää
voimiaan viimeisen kerran. Siinä oli taistelu sikain vapauden
pyrintöjen ja ihmisten vangitsemishalun välillä.

Viimein ne kumpikin sinne saatiin ja siellä ne nyt kävelivät oudosti
katsellen uudessa kodissaan eivätkä yrittäneet kotiutua ollenkaan.

-- Jopahan on nyt Penttilän kovakärsät kommikossa... on ne ihmisten
aituuksissa tähän asti kulkeneetkin. Mutta ette nyt perhanat enää mene,
pysytte siellä nyt ikänne ja viisi päivää, sanoi Summa-Matti, joka oli
apuna ollut nostamassa ja kantaissaan oikein puristanut toista sikaa
korvasta. -- Kyllä sinä huusit, vaan pysyt nyt, siksi kuin pois
lasketaan, lisäsi hän itsekseen.

Oli tehtykin suuri työ, ja johan tuota oli tullutkin tupakan edestä.



KÖYHÄN KIRKKOMATKA.


Tuolla Savon laajoilla sydänmailla, jossa matkoja mitataan penin
haukunnan kuulumisen mukaan, jossa saapi likimpään naapuriinsa lähteä
vieraille evään kanssa, siellä on suurimmat talotkin niin kätkössä
ettei niitä syrjäiset tiedä olevankaan. Kummakos sitten jos Volon
mökkiä ei olisi löytänyt tuskin muut kuin sen omat asukkaat. Eikä
niittenkään sitä kovin usein etsiä tarvinnut, kun eivät kirkossakaan
käyneet kuin jonkun kerran vuodessa... tokko lie tarkkaan joka vuonna
tullut käydyksi sitäkään.

-- Pitäisi mei'än nyt ensi pyhänä lähteä kirkolle, sanoi ukko
vaimolleen yhtenä iltana syömään ruvetessaan. Olisihan sieltä
kengäksiäkin ostettava kauppamiehestä, kun veivät velasta tuon mei'än
lahtilehmänkin... ja kengät tässä alkavat hyvin hajanaisiksi käy'ä, ei
niillä pääse mitenkään talven yli.

-- Vaan mistäs rahat? sanoi vaimo.

-- Panehan nyt pyttyyn kaikki voi, niin jospa tuolla rahaa lähtisi.

-- Niin mutta sepä meneekin velasta kauppamieheen...

-- Vii'ään toiseen kauppamieheen, niin kyllä irtautuu rahaa.

Ja sitte he lähtivätkin kirkolle, mies ja vaimo lapsineen päivineen.
Kulkivat talotonta taivalta, semmoista uraa, jota ei kahden sovi
rinnakkain kulkemaan eikä pimeällä itsekseenkään, kun risut silmään
pistäisi. Väliin kävivät he pitkospuita myöten poikki pitkien soitten.
Ukko edellä lapsi sylissä toinen selässä ja kädessä voipytty, akka
jälessä nuorimman lapsen kanssa jääden aina jälelle.

Järvien ylikin he saivat kulkea lainavenheillä ja vastatuulia soutaa.
Mutta kirkolle pyrkimistään eivät kuitenkaan kesken jättäneet.

Perjantai-aamuna tulivat suureen sydänmaan kylään, jossa matka oli
vasta alussa. Lauvantai-illaksi piti heidän joutua kirkolle
rippikirjoitukseen.

Ei se siltä näyttänyt.

Kun edes voinsa olisi saanut täällä kaupatuksi, ettei olisi koko matkaa
painamassa... Vaan kukapa sydänmaalla voita ostaa. Ja niin sai ukko sen
kädessään kantaa kirkolle asti.

Tältä kylältä läksi jo leveä kärritie, semmoinen jolla sopi jokseenkin
rinnatusten kaksi jalkamiestä... Mikä ylellisyys! Vaikka herrasmies
sitä hevoisella ajaessaan olisi kironnut senkin seitsemän kertaa...
tokkopa edes nimismieskään olisi kaukaa viitsinyt olla siinä jyskeessä.

Vaan jalan kulkeva, jolla on raskasta kantamista, ei jaksa pitkiä
matkoja yhteen tiukkaan, vaikka olisi kuin tottunut kävelijä. Hyvään
kohti tien viereen piti ruveta lepäämään.

-- Ahhah! huokasi akka ja rupesi rennosti istumaan, pieni lapsikääry
helmassa.

-- Uhhuh! pani ukkokin, kun otti hatun päästään ja pyyhki otsaansa.

Lapset alkoivat juosta piipertää tien poikki ja pitkin tietä ja siitä
tiepuoleen, niinkuin juoksee pienet kanan poikaset, nokkasevat mistä
heinissä olevan kärpäsen, mistä minkin torakan. Nyt oli puolukkain aika
ja tämmöisellä kivikkopaikalla ahon laidassa on niitä aina runsaasti,
kun ei muut kuin teeret ja koppelot näitä paikkoja marikkoinaan pidä.

-- Uuhhuh, minun poikaani... poikanihan te on, ja kollee poika, kun ei
itkekkään. Kattoppa lappi, kuin tuolta paljo maalimoita näkyy, rupesi
äiti puhelemaan lapselleen, jolla ei enää nälkä ollut ja äiti nosti sen
pystyyn vähäksi aikaa. -- Sieltä kuin maalimoita näkyy, sanoi ja piti
sitä päänsä varassa pystyssä seisomassa, sen aikaa kun laittoi riepuja
lapsen jalkain alla. Poski tuli vasten poskea ja painaen suullaan
lapsen kasvoa, puhui äiti sille vielä ja hyväili pientään.

Kylläpä sieltä näkyikin! Vaan eipä sitä maailmaksi kaikki sanoisi...
korviksi, kolkoiksi korviksi sanoisi se, joka siellä on risteillen
kuljeksinut vetisillä soilla. Tästä ne näyttivät niin tuoreilta ja
kepeiltä, kun ilma oli kirkas ja kuultava; muutamia kellertäviä puita
kuusen muuttumattoman viheriän lomassa oli tässä likellä mäkirinteellä
ja alhaalla notkossa oli pelkkää tummaa viheriätä.

-- Näkyypä tänne lappen kotikin... eiköön o'o tuolla Joutenmäki, ja
vaimo osotti sormellaan kauvas taivaan rannan tasalla kohoovaa jyrkkää
harjannetta.

-- Eikä o'o, mikä Joutenmäki se tuo olis? eihän tuo o'o kuin
Kiltouvenmäki, kun ihan selvästi näkyy laihopellotkin.

-- No missäs se on sitte Joutenmäki?

-- Tuolla noin.

-- Ka sielläpä se onkin! siellä on lappen koti, tuolla tuon mäen
rinteellä, vaan eipä te näykkään tänne, eipä näykkään... ei näy... ei
näy... äsäss!... naurattaapa sitä... naurattaapa... naurattaapa. Ja
aina suuteli lapsensa poskea. -- Mutta missä ne tytöt? muisti äiti.

-- Täällä, täällä, huusivat yhteen ääneen, vaan viimeistä ääntä
häiritsi vähän se, kun kumpikin pistää tuppasi puolukan suuhunsa.

-- Mistä niitten ääni kuuluu? kurkotteli äiti.

-- Etkö nuita nyt näe, tuollahan nuo on pitkän koivun luona.

Ja komean koivun siihen oli kasken hakkaaja aholle heittänytkin. Aivan
latvassa tuolla ylhäällä oli tuuhea tupsu, muuten sen runko oli paljas
ja suora. Sen latva aivan pilviä hipoi, noita valkeita pilviä, jotka
päiväpaisteessa ovat niin pehmoisen näköisiä. Koivun juurelle vähän
ulomma oli jäänyt vanha pielespohja aloilleen ja pitkät sangat
sujottivat pystyssä.

Siitäpä sai puolukoita, siitä kohti. Ja tytöt toivat tullessaan pikku
veljelleenkin, joka niitä huulillaan ja kielellään matusteli ja
saipahan säretyksi, jotta punautui suupielet.

Lähtivät siitä matkaa jatkamaan, vaikka tuntui hyvältä levätä. Mutta
jos kauvan lepää, niin väsyttää sitte yhä enemmän. Toinen tyttö sanoi:
syliin! toinen: selkään! ja sillä lailla siinä lähdettiin.

Yksinäisellä metsämatkalla tulee monellaisia ajatuksia mieleen. Kun
kivi kiveltä eteenpäin siirtyy ja on joku paino vielä sydämellä, jos on
raskasta kantamista ja huolta siitä miten missäkin tuota kuormaansa
hoitaa ja kun ilta tulee ja toinen lapsi nukkuu, toinen unta
odottaessaan katselee sivu meneviä puita ja itsekseen sanoo: minne ne
menee tuolla etäällä nuo puut?... nämä tässä menevät kotiin päin, mutta
nuo kai menevät kirkolle -- silloin alkaa miehestä tuntua että hän on
niin yksinään tässä maailmassa, ei kukaan hänestä huoli, jos ei hän
itse hanki elatusta itselleen ja joukolleen. Muuten saapi kenenkään
tietämättä kuolla mökkiinsä synkälle sydänmaalle. Semmoista se on
köyhän elämä. Vastuksia vastuksissaan kiini. Niitä ei syrjäinen voi
kuvailla niin paljon vastuksia kuin köyhällä oikeastaan on.

Kirkkomiesten piti ehtiä Honkakoskelle yöksi, likempänä ei ollut
taloja. Siis piti askeleita jouduttaa.

Vaan kun lapsi herää, rupee se itkemään ja kylmäkin tulee auringon
laskun jälkeen, kun on vasta unesta herännyt. Lapselle pitää olla
vihassa, mutta se ei auta. Jo alkaa toinenkin itkeä. Sitte vasta kun
tulee ison talon luo ja sille sanotaan ettei saa isossa talossa itkeä
ja peloitetaan möröillä ja muilla, niin sitte vasta lakkaa se, rupee
katselemaan ympärilleen ja tarttuu kovemmin isän kaulaan kiini, kun
näkee suuria hämäriä huoneita.

Vankoista hongista onkin Honkakosken Komula rakettu, paljo on aittoja
ja paljo muitakin huoneita, vanhoja kukistumaisillaan olevia ja uusia
pihanpäärakennuksia. Kaksi suurta tupaa on vastakkain, toisessa asuu
toisen veljen joukko ja välillä on porstuoita ja porstuain pohjassa
kamaria.

Köyhä mies ja vaimo kun tulivat kartanolle, menivät rapuille
istumaan... Ompelija tuntuu olevan talossa, koska koneella ompelu
kuuluu kamarista... Mitähän lie tikittänyt?... Menivät siitä tupaan,
istuutuivat kapeasti rahille ja hiljaa puhuivat keskenään.

Mutta vieraan, olipa se ken tahansa, ei tarvitse tuntematonna olla.
Emäntä tulee ja kysyy, jos ei tunne, mistä vieras on, ja siinä
kätellään ja puhutellaan. Vaan kyllähän tämä emäntä tunsi Volon
asukkaat, olihan ne kulkeneet sivu ennenkin. Lapsi käsketään panna
sängylle lepäämään, avataan kapalosta ja katsotaan kuinka se on
kasvanut, kysytään ikää ja nimeä... tyttökö se on vai poika? Ja
puhutellaan lastakin. Emäntä menee sitte asioilleen ja äiti jää
lapsensa luo, antaa sen siinä kelliä, itse istuu penkillä ja pitelee
sängyn laidasta tuijottaen eteensä.

Kirkkomies istuu hiljaa pimeässä nurkassa... miettineekö vaivaloista
matkaansa... ei yhdy toisten puheesen, jotka kiistelevät siitä, kenen
nimikko hevonen kirkkotiellä edelle ajaa. Mutta tämä köyhä mies onkin
semmoinen, joka on usein nureella mielellä.

Aamusella varhain he talosta taas lähtevät ja koko lauvantaipäivän
kävelevät. Sitten tulee jo oikea maantiekin, vaikka se ei ole aivan
suurin valtatie. Vaan jalkamies ei tervehdi sitä yhtä loistavin naamoin
kuin loukkeiselta syrjätieltä ajava hevoismies.

Tien vierusta he kulkevat, mies edeltä polkien, vaimo jälestä
tallustellen. Joskus hevoismieskin sivu kulkee... Olispa meillä
tuommoiset pelit, huokaavat jalan kulkijat sydämessään. Mutta
herrasmies ei olisi tuskin viitsinyt sylkäistä semmoisiin talonpoikain
ajopeliin kuin siitä sivu kulki.

Aurinko paahtaa kuumaan maantiehen... Se näyttää ihan pystyyn nousevan
tuolla kaukana ja vielä senkin mäen sivu näkyy yhä kauempana toinen
korkeampi mäki, sitä myöten kohoo keltainen juova ja mäen päällä näkyy
aukko, josta maantie kulkee... Ja sinne asti pitää heidän kiivetä!
Rupee janottamaan heitä ja lapsia... Mistäpä tässä vielä juomiset... ja
muut herkut?... Mistäpä lapsille maidot vielä?... Täytyy vaan eteenpäin
tallustaa, vaikka kuin väsyttäisi ja selässä oleva lapsi kuin painaisi
kurkusta taakse päin.

Takaa päin tulee ajava, näkyy olevan kyyti. Kaksi herraa, toinen lihava
ja toinen hyvin laiha. Heillä on kehnot kyytirattaat ja maantie on
vielä huonossa kunnossa. Koko matkan ovat kiroilleet "heidän" kärriään
ja laiha on aina hyppyrikohdissa aivan hirveän näköinen, lihava pitelee
mahaansa ja valittaa että kylkeen pistää. Eivätkä ole osanneet syödä
koko matkalla "heidän" ruokiaan ja maitojaan, kun ovat tottumattomia
kaupunkilaisia. Viimein ovat antaneet ruumiinsa kokonaan kärrien
pieksettäviksi, eivätkä välitä mistään.

-- Siinä kuin herrat komeasti kyy'illä ajaa pouhottavat, sanoi vaimo.

-- Mistäpä ne meille semmoiset herkut, että kievarikyydit, vastaa mies.

-- Kunpa sais' e'es eväänsä jonkun ajavan kärriin, vaan eipäs ole
sattunut tuttua ajavata.

Hevoismies kun tulee jalkamiesten kohdalle, katsovat herrat noita
jalkamiehiä vaihteen vuoksi ja laihan aivojen läpi kulkee aivan
tahtomatta ajatus, että jospa olisi noitten asemessa, parempihan olisi
kävellä, selkääkin painaa niin kauheasti tuo laudan kulma.

Lihava nauttii sen vähän aikaa huojennusta, kun hevonen kävelee.

Ja olisi tosiaankin ollut aivan paikallaan että nämä olisivat
vaihtaneet keskenään. Mies ja vaimo olisivat latoneet konttinsa ja
lapsensa kärriin, itse olisivat olleet aivan liijan onnellisia
saadessaan istua köröttää oikein istuinkärrissä. Herrat olisivat
saaneet maantien, joka heille olisi äärettömän paljon hyvää tehnyt...
eihän heillä edes ollut kiirettä.

Vaan se ei tapahdu, sillä tässä maailmassa onhan toisten lupa
hevoisella ajaa, toiset taas saavat kävellä. Eikä se siitä muutu.
Köyhät eivät sitä niin ajattele että _mintähden_ heillä ei ole --
tietäväthän hyvin että köyhällä _ei ole_.

Alamäessä alkaa taas tuo inhoittava pieksäminen. Laiha tekee hirveitä
naamoja, kun oikein kovasti kolahtaa. Lihava pitelee yhä kylkeään.

-- Niin soman näköisesti mennä letkuttavat... hyvä oli hevonenkin... ei
o'o kauvan kuin ovat kirkolla, sanoo mies.

-- Oisit pannut isä nyytit vieraan kärriin, virkkoi lapsi.

-- Ei vieras huoli, vieras viskaisi nyytit tielle.

-- Jospa oisitte tekin syntyneet rikkaista vanhemmista, niin saisitte
kärrillä ajaa. Olette joutuneetkin mei'än köyhien lapsiks'... oisitte
jääneet johonkin komeaan kaupunkiin, jonkun rikkaan herrasväen luokse,
niin oisitte saaneet kaupungin ka'ullakin vaunuissa höröttää, tuumailee
vaimo leikillään.

-- Mutta ei sitä ennätetä mitenkään rippikirjoitukseen, kun se on tänä
iltana, sanoo sitten vaimo.

-- Ei tingitäkään, kunhan kirkkoon jou'utaan.

-- Vaan mitenkäs me sitte ripillä käy'ään?

-- Jospa se nyt rovasti rupee niin hyväks', että kirjoittaa mei'ät
pyhä-aamuna...

Eivätkä jaksaneet vielä sinä iltana kirkolle asti, piti jäädä vähän
tännemmä yöksi.

       *       *       *       *       *

Aamusilla varhain olivat ehättäneet pappilaan. Tyhjä se oli vielä.
Sunnuntai-aamun puhdas juhlallisuus vallitsi vain joka paikassa, se oli
heitä vastaan ottamassa, ja siinä olikin heille kylliksi.

Istuutuivat aitan rapulle konttineen ja lapsineen varjoon
levähtämään... Olipas siihen kasvanutkin tuuhea koivu, ettei päässyt
päivä paahtamaan.

Kyllä oli komea tuo pappila! Niin suuret ikkunatkin... suuremmat kuin
heidän mökkinsä ovi... mistähän niin suuria lasilevyjä lienevät
saaneet, kun ovat ovensakin lasista tehneet... Jo siinä on miehen
asunto!... kyllä kelpaa heidän elellä... Ja niillä on niin leveät
maantietkin täällä kirkolla.

-- Ja mikäs kommakko tuolla on?... Jo piti akan mennä katsomaan.

Mutta kun likelle tuli, niin sieltä pistäytyi ulos suuri musta pää,
joka pani: vov, vov! Eikä tehnyt mieli likemmä mennä. Onneksi jäi
koirakin makaamaan siihen kommakkonsa ovelle.

-- Mitä sinä menet kaikkiin kohti kurkistelemaan? Jos oisi tullut
päälle, niin ketähän syyttäisit, sanoi ukko vihaisesti.

Vaan ei vielä näkynyt provastiakaan liikkuvaksi. Muutamia kaukaisia
kirkkomiehiä, jotka olivat pappilan tuvassa tai heinäladossa yötä
maanneet, käveli vakavina läpi pihan rantaan päin silmiään huuhtomaan.
Naiset olivat synkeään siniseen puettuna, miehet harmaasen sarkaan.

Kyökkipiika tuli aitasta joukoille aamiaista noutamaan ja sanoo:

-- Menkääpä vähä syrjään konttinenne, että pääsen aittaan.

Monellaisia lihoja ja kaloja kantoi sieltä piika... Olihan he jo
syöneet einettä lähtiessään yöpaikasta, mutta tuntui ettei olisi pahaa
tehnyt nytkään... Lapset alkoivat kärttää kakkua.

-- Jokohan lie rovasti valveilla? kysyy mies.

-- Ei se suinkaan vielä ole pukeutunut, vastaa piika.

Tuli ylös noustuaan rovastin pieni poika pihalle katselemaan. Puhdas
paidan kaulus oli kääritty puhtaan silitetyn nutun päälle ja tukka
veden kanssa sileäksi kammattuna, vasemmalla korvalla jakaus.

Häntä ei polttanut aurinko, kun vasta oli kylmällä vedellä silmät ja
kädet pesty eikä ollut kävellyt pitkää matkaa.

Kun näki lapset, käveli sinne päin ja rupesi ääneti katselemaan. Tytöt
menivät likemmä ja katsoivat sormi suussa ja maha ulkona tuota sievää
poikaa.

-- Kenenkäs tämä nuori mies on? Tai'at olla rovastin poika, sanoi
vaimo.

Poika ei vastannut.

-- Mikä sinun on nimes'?

Ei siihenkään. Rupeaa vaan leikittelemään puuhevoisensa kanssa. Tytöt
menevät sitä kummaa katsomaan.

-- Mitä te minun hevoista katsotte? katsokaa omaanne, törähtää poika.

-- Ei o'o meillä hevoista, hyvä poika, sanoi vaimo.

-- Milläs o'otte tänne tulleet?

-- Jalan.

-- Oisitte tulleet muitten hevoisella.

-- Ei o'o meillä varoja.

-- Oisitte ottaneet rahaa kukkarosta.

-- Ei o'o mei'än kukkarossa, poika raukka, sanoi vaimo syvään huo'aten.

-- En minä o'o mikään raukka. Ja poika läksi mennä köpittämään sisälle,
kun tuntui pappilan neiti häntä kutsuvan jotain juomaan tai syömään.

Ja sitten menee mies rovastin puheille. Mutta ei tahdo rovasti suostua,
murisee vastaan, käskeehän kuitenkin apulaisen heidät kirjoittaa, mutta
vasta pitää ennättää jo lauvantaiksi kirkolle.

Lukkarit ja suntiot ja muut kirkon palvelijat näkyivät istuvan ja
juovan vehnäskahvia.

Vaimo oli mennyt katselemaan, kun "ryökkynä" kukkia kastelee "pytingin"
rappusilla... Kylläpä siinä oli monellaisia kasvia, ei ollut vaimo
semmoisia nähnyt. Ja minkä tähden niitä kasvatetaan?... Niin, sitä ei
neitikään tiennyt... Kasvoiko ne marjoja eli muita?... Ei ne marjoja
kasvaneet, vaan niissä oli kauniita kukkia... Mutta vaimon kotona ei
kuuluttu kukkia huoneen rapuilla kasvatettavan, niitä oli vain metsässä
ja erittäinkin niittymailla.

Vähitellen kokoutuu enemmän väkeä pappilan pihalle. Akkoja näkyy
menevän kyökkiin ja sinne pitää Volon mökin vaimonkin pistäytyä
lapsineen, vaikka siellä oli tungos ennestäänkin. Mutta kun kerran
kirkolle asti tulee, niin pitää katsella kaikki paikat. Ja pitäjään
talohan pappila oikeastaan onkin, saaneehan tuolla niin paljon, että
edes kyökissä käydä.

Emäntiä tuntui viereisessä huoneessa istua lellettävän "ruustinnan"
puheilla. Sinne meni Volon vaimokin.

-- Läksin katsomaan tämän pitäjään emäntätä, sanoo,... että tuota minkä
näköinen tuo on... niin tässäpähän tuon taitaa näh'ä.

Vaan ei käsketä köyhää istumaan, ja vähän aikaa siinä seisottuaan
kääntyy vaimo pois ja menee ulos.

Jo aikaiseen laittautuivat he kirkolle, jonne vähitellen paltoutui
paljo kansaa näin hyvällä säällä, ennenkuin syksyiset ilmat ennättävät
tulla. Ja toisia ajoi lisää ja panivat hevoisensa aitaan kiini.

Volon mökin mies käveli kahden tyttönsä kanssa. Vaimolla oli
nuorimmassakin kyllin hoitamista. Yksinään käveli kirkon mäellä köyhä
sydänmaan mies. Ei ollut tuttuja ketään. Joku vaan kerran kätteli ja
kuulumisia kysyttyään meni matkojaan. Tytöt nahusivat isänsä nutun
liepeessä ja niitä piti kuletella joka paikassa hautausmaalla.

Kelloja alettiin jo soitella ja kauniilta ne kuuluivat syysaamuna.

Papit ajoivat hevoisella pappilasta, vaikkei ollut kovin pitkä matka,
ja niille soitettiin kellojakin...

Kirkko on jo tunkeutunut täpö täyteen kansaa. Tungos on suuri ja
väkevimmät puolensa pitää, heikommat jalkain alle tallataan ja
huutavat: tappaa! tappaa!... vaikkei sääsken ääni taivaasen kuulu.
Aikainsa perästä ne sieltä itsensä selvittelevät, kun anturakengät ovat
saaneet kylliksi mukuroida heidän ruumistaan. Kumma kyllä, ei heille
ole tullut tuon kummempaa.

Toisessa kohti rauhallisesti virttä vedetään.

Mutta Volon ukko, tytöt käsivarrellaan, ei ollut päässyt kuin oven
suuhun. Vaimo minne lie pakkautunut etemmä.

Rikas, vanha provasti saarnasi kahden herran palvelemisesta ja puhui
jotakin siihen suuntaan, että kyllä maaliman hyvyyttä saapi koota,
kunhan ei sydän ole siihen liijaksi kiintynyt.

Silloin rupesi muuan hupsu akka kovasti riitelemään ja huutamaan... vai
puollustat sinäkii sitä rikasta Tuovista, joka pieksi minun poikaani...
Ja suuri häiriö syntyi koko kirkossa, kunnes suntio vei hupsun akan
pois.

Ei se kuitenkaan nuoren väen keveitä sydämiä rasittanut, ne olivat niin
terveet, ettei niihin pystyneet mitkään hupsuin akkain puheet. Olivat
vain kirkkomäellä niinkuin ennenkin ja naurattivat toisiaan -- se on
niin helppo nähdä toisensa nauravan. Ja kun tuli vari ja varista jano,
niin menivät kirkon aidan takana olevasta lähteestä juomaan, tehden
siinäkin kiusaa toisilleen.

Mutta muutamat vanhat pani tämä tapaus hyvin ajattelemaan... Henki oli
hupsun suun kautta puhunut papille.

Kirkk'ajan jälkeen menivät Volon mökkiläiset kauppamieheen voitaan
myymään ja sieltä ostoksiaan ostamaan.

Mutta kauppiaissa on pyhäkauppa kielletty. Ja varsinkaan vähän asian
tähden ei viitsi puotilainen mennä puotiinsa, sanoo vaan ettei anneta.

-- Vaan saihan tästä paikasta ennen pyhänäkin, arveli ukko.

-- Niin, mutta nyt ei saa, nyt on tullut kielto.

-- Mutta jos kuitenkin rupeisitte niin hyväksi... että tuota... eihän
tämä ukko kuin ois kengäkset vaihtanut tuolla voillaan, rukoili vaimo.

-- No, uskokaa hyvällä ettei anneta, tulkaa arkena.

Eikä auttanut muu kuin kääntyä takaisin.

Tulivat uudelleen pappilaan ja seisattuivat portin pielessä olevan
kaivon luo. Muuan mies siinä parhaallaan sammutti janoaan.

-- Eiköhän oteta vettä suuhumme mekin tuosta, kun kerran sivu kuletaan,
sanoi ukko.

-- Siin' on valmista vettä... kyllä kai tätä tästä saatte, onhan tuota
kaivossa vettä, vaikka kuin kiskoisi.

Ja tulijat rupesivat juomaan kaivon kapan laidalta tuon miehen nostamaa
vettä.

-- Eipäs saanut tuolta kauppamiehestä, vaikka en ois tahtonut kuin
yh'et kengäkset vain, rupesi valittamaan mökin mies toiselle, kun oli
juoduksi saanut. Pahahan tuo on pyhäpäivänä kauppoja teh'ä, vaan eihän
tuota lauvantaiksi ehtinyt toanne pitkän matkan takaa.

-- Vai kengäkset ois mies ostanut, sanoi toinen, joka näytti hyvissä
varoissaan olevalta isäntämieheltä. Mistä sitä ollaan?

-- Tuolta vain Joutenmäestä... Oisin tuohon voihen vaihtanut kengäkset,
kun en millään lailla tule entisillä talven yli toimeen.

-- Taitaishan nuita meillä olla kengäksiä ja koska o'ot niin pitkän
matkan takainen, niin saatanhan minä tuon vaihtokaupan teh'ä, kun kulet
mei'än kautta.

-- No sepä nyt vasta hyvä ois! Missä sitä asutte?

-- Venäjän järvellä... joku virsta maantieltä... vasempaan käteen...
uusi talo.

-- Vai niin! no me kuletaan tei'än kautta.

-- Jopa se nyt tuo isäntä rupes' hyväksi. Kiitoksia paljo! sanoi vaimo,
juotettuaan paksun kapan laidalta lapsiakin.

Pappilan läpi pihan läksivät tuvan puolelle eväilleen. Ruokasalin
ikkunasta näkyi siellä istuvan pitkä pöytä täynnä syömämiehiä, piijat
kulettelivat ruokia ympäri ja puuhasivat kovin.

Tuvan porstuan päälle olivat jättäneet eväänsä. Mutta sill'aikaa oli
jokin toinen luullut niitä omakseen ja sattunut toisen eväsnyytin
ottamaan omin lupinsa. Lie saanutkin hyvän murkinan... jossa oli siinä
nyytissä parhaat rieskat. Konttia ei ollut toki rohjennut ottaa ja niin
saivat tyytyä hapanleipään.

Rikkailla on kirkosta tultua odottamassa kaikellaiset keiton tähteet,
mutta sehän on tunnettu asia, ettei köyhällä ole...

Lapset kärttivät voita-rieskaa, vaan mistäpä heille vielä rieskat...
Ryyppäämistä kävi äiti pyytämässä pappilan kyökistä. Siellä kuin
puuhattiin puolisen laitossa! Ja piijoilla oli niin kiire, etteivät
tahtoneet joutaa juomisen antiin.

Saatuaan hapanleipää ja sinukkata poskeensa niin paljon kuin
pullistunut pikku maha sieti, rupesivat tytöt penkille ristissä käsin
yhteen kohti istumaan... ei he osanneet pitää kaikkein tupia omana
kotinaan, niinkuin kokeneet kerjäläiset.

       *       *       *       *       *

Paluumatka oli vähä hupaisempi. Meni pilveen ja ilma hiukan jäähtyi.
Oli muitakin jalkamiehiä samanne päin meneviä. Tapasivat Venäjän järven
lois Marin tiellä ja sen kanssa lyöttäytyivät yhteen matkaan.

-- Kyllä se vielä vanhoillaankin jaksaa tuo rovasti saarnata, sanoi
mökin vaimo.

-- Näkyypä vain jaksavan, myönsi Mari.

-- Hätäpä jaksaissa! huokasi mies ja kohenti selässä olevaa tyttöään.

-- Se minua se hupsu mietityttää... mitähän lie ollut, arveli Mari,
joka ajatteli paljo uskonnollisia asioita. Kyllä se hupsu oli minusta
oikeassa. Niin se on, en minä siitä pääse, että se tavarassa
riippuminen ei o'o oikein.

-- Niin, kyllähän se niin on, jos sen nyt katsoo aivan niinkuin
jumalansanan mukaan, että kussa on tei'än tavaranne, siellä on myös
tei'än sy'ämmenne, niinkuin sitä sanotaankin, päätti vaimo.

-- Eikähän se raamattu suotta sano että kenkään ei voi palvella kahta
herraa, jumalaa ja mammonata, sanoi Mari syvimmällä vakuutuksella.
Kyllähän ne rikkaat rikkaita puolustaa, mitenkäs muuten. Vaan sen minä
sanon vieläkin että työläästi tulee rikas taivaan valtakuntaan.

-- Ei tuo o'o helppoa köyhällekään, murahti mies edeltä kulkiessaan,
kun kuuli naisten puheen. Ja rupesi tien viereen levähtämään.

-- Kyllä on raskasta tämä köyhän elämä, sanoi vaimokin ruvetessaan myös
istumaan... Ja toiset elää kuin herrat ja niillä on sitä elämistä.

-- No kyllä se on totta, että vähemmällä sitä pitää toisten ihmisten
tulla toimeen kuin toisten, vakuutti Marikin.

Kohta läksivät taas matkaa jatkamaan. Kaukana oli vielä Venäjän järvi
ja vielä kauvempana Volon yksinäinen mökki. Mutta tien pää tulee kerran
kuitenkin ja sitä saavuttaakseen he edelleen kävelivät. Eivätkä
ajatelleet mitä varten kaikki tämä... tiesivät vain että näinhän se on.



ALKU-OPETUSTA.


Tiikerin mökissä elettiin tavallista elämätä. Siellä oli ukko ja akka,
niillä joku puoli tusinaa lapsia. Sen verran muutoksia voi heidän
elämässään vieras silmä huomata, että jonkun ajan kuluttua tulee
entinen nuorin lapsi nuorimman edellimäisen kokoiseksi ja nuorinta
edustamaan on tullut taas uusi tulokas. Mutta vanhimman sijaa ei kukaan
ollut saanut vallatuksi. Paavo pysyi vanhinna ja Kaisa vanhimman
jälkimäisenä. Ja kun Kaisa oli perinyt äitinsä riitelevän luonteen,
niin oli Paavosta tullut isäänsä, jäykkä karilas, vaikka toimensa teki
äitin uupumaton vitsa.

-- Jos vain sinä Paavo et pysy kotona, vaan menet ilman luvatta kylään,
niin kyllä minä näytän!... vai sinä, vai sinä... tämä tässä ei opi...
on jo kolmas kerta, kun on luvatta käynyt, vaikka minä aina olen
kieltänyt... Sepä lie kumma, ettei tuommoista nulikkaa pi'ä saaha
tottelemaan! -- Ja totta siinä eukko sanoikin, sillä totensa teki
vitsa, suuri varsiluudan varpu. Veri tihkui oikein eikä poika ottanut
sittenkään asettuakseen: huusi vain kovasti.

-- O'otko tuossa huutamata!... tämä tässä... Lupaatko ettet mene toista
kertaa?... vai tämä tässä semmoiseks' karjuks' syöntyy, ettei tätä
hyväkästä saa tottelemaan! Lupaatko?... sano, sano, sano! Häh,
lupaatko?

-- Ku-hun mi-hinä en si-hiellä mi-hitään pahaa o-hoo te-hehnyt...

-- Vaikka kuinka!... elä siinä nyt änkytä! sano paikalla, tai peittoon
sinut säpäleiks'... Lupaatko?

-- Lu-hupaan.

-- Noh, siinä se nyt oli! oisit heti luvannut, niin pääsit
vähemmällä... O'otko änkyttämätä! mitä se tuommoinen? noh, paikalla,
tahi otanko uu'estaan...

Silloin piti pojan porstuan oven taakse paeta, mut ei rauhassa
sielläkään saanut olla.

Kaisa löysi sieltä ja alkoi kutitella... Ähäh! saitpa selkääs', kutti,
kutti!... mitäs menet niille tupakkiretkilles'... oisit polttamata.
Eikä Kaisa voinut ollenkaan käsittää että tupakki oli Paavosta parempaa
kuin vehnänen... kyllä Kaisa ei vain rupeisi polttamaan, ei vaikka
mikä.

-- Vaikka äit' ja isä kieltää, niin sinä menet kuitenkin...

-- Entäs it'e! kun äit' laittoi jestiä hakemaan, niin sinä siellä missä
lienet toisten tyttöin kanssa suprattanut... Saitpas silloin, saitpas!
Ja kyynel katosi pojan toisesta silmästä hetsillään, toisesta se jäi
pitkin poskea juoksemaan samaa uraa, joka ennestään oli märkänä.

Mutta Kaisa ei viitsinyt tuommoisen pahan pojan kanssa enempää olla,
meni tupaan toisten siivoin lasten luokse.

Paavo kun jäi itsekseen, meni ladon nurkan taakse ja sinne jäi
seisomaan kauvaksi aikaa, vaikka oli kova pakkanen... ja
iltapäivällähän se vielä kovemmaksi kiihtyi auringon laskettua, kun
itäinen taivas yhä tummeni ja joku tähti sinne ilmestyi... lännessä
vielä näkyy valoisana se kohta, johon päivän ruhtinas painui ja yhä
syvempään painuu, antaakseen sijaa ehtootähdelle pilkuttamaan ja
sanomaan välkkeellään että pakkanen kiihtyy.

Kuinka kauvan olisi mahtanut poika seistakaan ja vielä olisi
palelluttanut itsensä, jos ei isä sattunut vahingossa johtamaan
askeleensa juuri sen nurkan taakse, jossa poika seisoi, ja vienyt sitä
käsipuolesta pirttiin toisten luo lämpimään.

Kankeana oli lasten väli kauvan aikaa, eikä kukaan uskaltanut nauraa
Paavolle, kun äiti on tuvassa. Penkillä poika istua karjottaa eikä
virka mitään. Lauhtuneelta ei kova sydän ainakaan näytä, eikä poika
olisi huolinut tupakastakaan, jos vaikka isä olisi antanut oman
miehevän piippunsa.

Kaisa oli äitinsä kanssa nykkimässä villoja, joita äiti oli hakenut
aitasta, yhtä paljo mustia ja valkeita. Penkille oli äiti ne
käsivartensa alle koonnut ja siitä ne nyt niitä lattialle nykkivät.
Lois Reeta, joka oli asettunut Tiikerin tuvan pöksään asumaan, meni
pihalta keppiä hakemaan, joilla sitte villoja piiskattaisiin sekaisin
lattialla.

Lapsista se oli aina niin hauskaa katsoa, kun villoja piiskattiin ja
höntyvät lenteli ylös ja kepit vuoroon lupsahtivat villakokoon, vuoroon
ohuempaan kohtaan ja silloin kolahtivat lattiaan.

-- Kellekäs tuo yksi keppi?... Paavo, ota sinä se ja rupee villoja
piiskaamaan, sinähän hyvästi muistat, minkälaista se on.

-- Elä nyt, Kaisu, tee toiselle kiusaa, suhahti Reeta, mutta Kaisa vei
vain kepin Paavon käteen. Mutta maahan antoi poika sen suilua.

-- Elkää tulla, kakarat, lähelle, saattaa käy'ä keppi. Ja äiti kokosi
kepillään lattialle levinneitä villoja ja alkoi niitä taas peitota,
ikäänkuin olisi ollut elämä tai kuolema kysymyksessä.

Peläten väistyvät lapset ulomma, ehkä muistaen että niin se äiti
heitäkin... Vaan sitä ne ei ymmärtäneet mintähden villoja piiskattiin,
ei enemmän kuin useimmiten omaansakaan kuritusta.

Kun villat arveltiin jo olevan sekaisin, keräiltiin ne vasuun ja Reeta
rupesi kalttaamalla sekoittelemaan, osasihan Kaisakin selvitellä,
vaikkei vielä oikein juoksevia lepereitä saanut syntymään. Tuijuun pani
äiti tulen ja asetti sen pöydän nurkalle, josta kaikki näkisivät. Itse
rupesi toki likimmä ja olihan sillä tarkkaa työtäkin, kun ompeli
nuorimmalle mekkoa vanhasta hameestaan.

-- Eikös se Paavo tee mitään, mitä sinä siellä jörötät? virkahti isä,
joka pöydän taakse nurkkaan oli pitkälleen heittäytynyt.

Lattialla leikki kaksi poikaa rukin kuontalolaudan kanssa, johon olivat
nuoran kiini sitoneet, ja toinen sillä sitten mukamas istui, kun toinen
veti. Vaan pianhan semmoisesta reestä putoaa ja hevonen alkaa tyhjänä
mennä kiidätellä ympäri lattiaa, vaikkei alat suuret ole: välistä
kolahtaa reki rahin jalkaan, siitä kohta kätkyeen, Reetan rukkiin,
josta Reeta jo äsähtää, pankon nurkkaan ja oven suussa olevan vuoteen
jalkaan. Paavon jalka siellä oli myös ovensuunurkassa ja siihen tarttui
lauta kiini. Vaan Paavo potkasi sen pois jaloistaan, mutta se
kimmahtikin lautaa hamuilevan ja naurattelevan pojan otsaan. Ja
silloinpa äänet muuttuikin!

-- Mitä se Paavo taas pienelle?... annatko olla huu'attamata... varsin
tahallaan siinä... sitähän on kelvoton! torui äiti.

-- Eihän se kuin kimposi, selitti äitilleen toinen poika.

-- Niin, vahingossahan se oli, puolusti Reeta, vaan Kaisa sanoi että se
oli tahallaan.

-- No, elä itke laps', äit' painaa esliinallaan ja puhuu, niin kyllä se
paranee. Elä itke... Panetko pois poika sen rukin lavan... Ja sinä
Paavo, tokko otat kirjan käteen ja alat kat'ella. Sinä siellä vain
jouten istua törötät, iso poika, ja rippikouluunkin pitäis' kohta...
tai jou'ut laiskain kouluun. Soh! alatko kat'ella?

Totella täytyi, vaikkei se mieleistä olla mahtanut eikä suurilla
askelilla eteenpäin mennyt. Läksyä oli aina joka kinkerissä vähän
lisätty, vaan ei sitä tullut luetuksi, aina se oli toisesta
sunnuntaista toiseen jäänyt... ja toruttu oli joka kinkerissä eikä
sekään auttanut. Välistä kun äitinsä rupesi kovaksi, piti pojan
totella. Niinpä nytkin. Ja kirja oli Svebeliuksen katekismus.

-- "Toinen Pääkappale. Uskon Tunnustuksesta ja Evankeliumista. Mikä
uskonoppi on? -- Se on oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja
Hänen hyvistä töistänsä, jonka kristityn ihmisen tulee tietää ja uskoa,
jos hän autuaaksi tulla tahtoo."

Johan Paavo oli toisen pääkappaleen alkuun ennättänyt, mutta siitä se
ei tahtonut etemmä lähteä. Vaan äitin mielestä se oli liijan vähän:
rippikouluun pitäisi katekismus olla puhki luettu ja nyt vasta tuo
tollo on toisessa pääkappaleessa.

Kyllä isäkin oli yhtä mieltä, vaan ei huolinut näistä tämmöisistä niin
suurta ääntä pitää: tottapahan poika itsensä hoitaa.

-- Annas, kun minä luetan... osaatko sinä nyt tuon? Ja äiti kysyi:
"Mikä uskonoppi on?"

-- "Se on oppi pyhästä --", mutta etemmä ei se lähtenyt.

-- Lue uu'estaan, että osaat... ja osaakin, muista se!

Poika rupesi hiljaa lukemaan.

-- No etkö sinä luekaan?

-- Luenhan minä hiljaa.

-- Vieläpä sinä supatat! eipään huuleskaan liiku. Lue kovasti.

-- "Se on oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja Hänen pyhistä
töistänsä --"

-- Hyvistähän siinä on eikä pyhistä.

Poika alkoi alusta: "Se on oppi Jumalasta, hyvästä Kolminaisuudesta --"

-- Joko se nyt on hyvästä!... mikä hyvä se on, pyhähän se on, opetti
äiti.

Mutta tästä lähtien vaihteli tuo hyvä ja pyhä pojan luvussa eikä se
erehdys erota tahtonut. Niin kauvan siinä piti jankkailla, kun poika
viimein kyllästyi ja rupesi ähmissään itkeä tuhraamaan. Silloin ei
ottanut luku ollenkaan päähän pystyäkseen, vaan kivistämään sitä
rupesi.

Isä käski pihalle jäähdyttelemään. Mutta oppiahan ensin piti läksynsä,
ennen ei äiti laskenut. Siitä ei kuitenkaan tullut sen valmiimpaa, koko
illan sai jankata tätä yhtä lukua eikä siitä kuvan jälkeä sittenkään
tullut. Muuten se olisi jo melkein mennytkin kolminaisuuksineen
päivineen, mutta tuo hyvä ja pyhä ei tahtonut vain päästä oikealle
paikalleen -- ja niin ala aina uudestaan!

Pikku pojat olivat siinä vielä nahunneet ja härskäneet, mikä neljän
kontan, mikä mahallaan, ja myrisseet ja mörisseet kuin koirat ja
röhkineet kuin siat. Kaisakin oli kartatessaan nauraa kurskanut, vaikka
Reeta kielti, ettei sitä saa nauraa, kun toinen lukee... ja vielä
katekismusta.

-- Äit', mittee te Paavo on, tun ei tule työmään? kysyi nuorin poika
istuissaan penkillä äitinsä vieressä ja suuresta kakusta purra jätisti
itselleen ruumiillista ravintoa ja paksulaitaisesta tuopista muka
ryyppäsi hänkin palan painoksi sinukkata... eipä sitä maidon viljaa
näin talvisaikana ollut lapsellekaan, ei isokarjaisissakaan taloissa,
mitäpä sitte pienessä mökissä, jossa ei ollut kuin kaksi kytkyessä ja
toinen niistäkin hyvin myöhänen, vasta Vapunpäivän aikaan poikiva ja
toinen tuossa Marjanpäivän seudussa; eikä mitään runsasmaitosia olleet
kumpikaan.

-- Mitä se lapsi sanoo? --- ettäkö mintäh'en Paavo ei tule syömään,
sanoi äiti samassa työssä ollessaan kuin lapsikin. Paavo on paha, ei
opi lukemaan... ja on jo niin iso poika eikä häpiä yhtään.

-- Tule nyt syömään, Paavo, eläkä siellä turjota, käski isä pöydän
päästä. Lue sitte!... ennätäthän tuon sittekin... pääsi ihan pilaat.

-- Mitäs hän on niin it'epäinen, ettei opi... joutaa opetella
tottelemaan, väitti äiti.

-- Opinpahan minä, kun luen... eipään tarvit'e pakoittaa, sanoi Kaisa.

-- Mitä sinä tyttö lörpötät!... Se on toista tytöillä, joutaahan ne
lukemaan ja ovatkin siihen omiaan, kun kotosalla enite ovat, vaan me
miehiset miehet Paavon kanssa, meillä on monellaisia hommia, ettei sitä
jou'a alati katkismus kourassa olemaan. -- Isäkin oli huonolukuinen.

-- No tulehan nyt sitte ja lue huomen aamulla noustuasi... Sillä
äitinkin sydän alkoi jo heltyä,

-- Eikä se tarvitseis' syy'ä... mitäs se ei opi, sanoi viattomana
Kaisa.

-- Mitä sinä nyt Kaisu taas? Luuletko että toinen syömätä elää? tosahti
Reeta.

Ja Paavo tuli seinään päin katsoen isänsä viereen istumaan ja alkoi
purra kakkuaan... joku kyyneleen jäännös vierähti suuhun kuivan leivän
särpimeksi. Tuopista ei ilennyt ryypätä, kun olisi pitänyt näyttää
itkeneet kasvonsa.

Vaan nälkäiselle ruoka hyvän tekee ja sydänalan lauhduttaa, siitäpä
mielikin kevenee.

-- Russakoitako se Paavo seinään päin katselee, sanoi Reeta
leikitelläkseen.

Silloinpa pojan sydän vähä hytkähti ja vetäsi henkeä sieramissa.

-- Hiiri juoksee leuvalla, sanoi Kaisa.

-- Hiir' juoktee Paavon leuvalla, matki pikku poika kesken kiireen.

-- Sitähän se katsoo, onko pihalla pimeä, sanoi taas Reeta, koettaen
saada poikaa nauruun.

-- Usko pois! pimeä siellä on, sanoa voksautti äitikin piimää
ryypättyään.

-- Kyllähän Paavo uskoo, jatkoi Reeta.

Ja nauramaan piti Paavon ruveta, vaikka se harmitti, eikä siinä edes
mitään naurun asiata ollutkaan.

-- Paavo tässä vain ilman iloittelee, yhtyi puheesen isäkin, mielissään
siitä, ettei poika enää itkenyt.

Vielä enemmän se nauratti, vaikka koetteli pidätellä... yhtäkkiä nauru
aina tulla hyrähti lauhtuneesta sydänalasta.

Vähitellen siinä sitte rohkeni mieli ja uskalsipa ottaa isän kädestä
tuopin ja ryypätä ilman silmiään peittämättä. Sitte lakkasi
naurattamastakin... ja kaikki oli sillä kertaa entisellään.

Vaan pianhan se sitte tuuli taas muuttui. Ja itkun kanssa kasvoi poika,
posket olivat enimmät ajat märkänä ja silmät turposivat, niin että
isonakin näkyi vielä silmän alla semmoinen paksumpi lihas. Vaan ei sitä
enää kukaan muistanut eikä tiennyt mistä se oli tullut.

Ja nyt kyntää Paavo yhtä suoran vaon kuin muutkin mökkiläiset.

Kaisakin on emäntänä toisessa mökissä ja opettaa lapsiaan juuri samalla
lailla kuin häntä ennen äitinsä opetti.

Siitähän se on sitte jatkumassa samalla lailla yhä eteenkin päin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kansan keskeltä - Kolme kertomusta Savosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.