Title: Porvari-väkeä matkoilla - eli Buchholz-herrasväen matka-kertomukset
Author: Stinde, Julius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Porvari-väkeä matkoilla - eli Buchholz-herrasväen matka-kertomukset" ***


PORVARI-VÄKEÄ MATKOILLA

eli

Buchholz-herrasväen matka-kertomukset


Toimitti

JULIUS STINDE



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1886.



    Io parlo per ver dire,
    non per odio d'altrui, ne per disprezzo.

                                 Petrarca Canz. XVI.



SISÄLLYS:

Johdatuksen asemesta

Valmistuksia

Mintähden herra Buchholz lähti Italiaan ja rouva Buchholz hänen
seurassaan. -- Eno Fritz. -- Mintähden rouva Buchholz riitaantui
rouva Bergfeldtin kanssa. -- Kielitieteellistä. -- Vaatetuspuuhia. --
Mietteitä historiallisista seuduista.

Eteenpäin

Makuuvaunuissa. -- Herra Oehmichen. -- Antiki katsottu hyödyn kannalta.
-- Ensimäinen skatfin-lyönti. -- Herra Spannbein ja taide-braminit. --
Adam ja Eva. -- Mintähden Kufsteinin linnaa ei voi valloittaa. -- Miten
vuorimaisemia maalataan. -- Bozen. -- Mintähden herra Buchholz jäi
toria saamatta.

Tuolla puolen Alppeja

Vaimo Regie-sikaarien uhrina. -- Tulli-säikähdys. -- Mintähden se on
onni, ett'ei maalareja mailmassa hallitse. -- Verona. -- Mintähden
Italialle rauha on toivottava. -- Varjelus-enkeli raunioissa. _Molto
interessante_. -- Eläin-opistoja. -- Wilhelmina Buchholzin päähän
pistää eräs aate. -- Julian hauta. -- Vaisu. -- Kapsäkit.

Veronasta Milanoon

Kuka tuo vaisu oli. -- Lempi-viikot. -- Milano. -- Mintähden rouva
Buchholz otti mieheltään opera-kiikarin pois. -- Humbugi. -- Mintähden
italialaiset poliisit ovat hännystakkiin puetut. -- Marmorinen
muotilehti. -- Mintähden rouva Buchholz mieli tietää mitä Milanon
vallasnaiset ottivat yllensä.

Genua

Laulun ja puuro-tenorien kotomaa. -- Matkustavan Berliniläis-rouvan
velvollisuudet. -- Museoita ja taulustoja. -- Ilahuttavia edistyksiä
seurustelemisessa kotoasukkaiden kanssa. -- Mintähden täytyi muuttaa
toiseen vaunuun. -- Kirje lapsille. -- Professori Qvenglhuber. --
Mintähden herra Spannbein söi polypejä. -- Mintähden rouva Buchholz
oli luulla itseänsä keijukaiseksi. -- Pyhä gral. -- Mintähden herra
Buchholz ei pitänyt Italiaa lasina olutta.

Riviera di Levante

Sunnuntai-ajatuksia. -- Miten ihmisen ei pitäisi oleman koppamadon.
-- Mielitehtoinen yhdyttäminen. -- Mintähden rouva Buchholz pelkää
paholaista. -- Kummitus. -- Mintähden on isoja ja pieniä kelloja. --
Mintähden erästä murhenäytelmää ei voi näyttää loppuun asti. -- Miten
eno Fritz huvitteli. -- Mintähden rouva Buchholz tietää kuinka monta
on asujainta Civita Vecchiassa. -- Miten matkailijat olivat tulla
estetyiksi näkemästä Roman ilmaantumista.

Seitsemän kukkulan kaupungissa

Mintähden englantilaiset naiset matkoilla ovat murhevaatteissa. --
Terveisiä Schvabiin. -- Mintähden rouva Buchholz ei ole yhtä mieltä
Mommsenin kanssa. -- Mintähden Nero oli niin kelvoton.

-- Uusi pylvästarha Berlinissä. -- Mintähden apostoli Pietarilla ei
ollut hyvä näköala. -- Mintähden vetturini ei ollut mikään tyhmelini.
-- Mintähden herra Buchholzia pidettiin Memnoninpatsaana ja rouva
Buchholz rupesi runoa kirjoittamaan. -- Miten Hadrianon tuhka on sijaa
siirtänyt. -- P. Pietari. -- Mintähden eno Fritz sanoi sieraintensa
vuotavan. -- Soitannollisia tietoja. -- Skat'ia.

Neapelin lahden rannalla

Mintähden rouva Kliebisch ei suvainnut kuuttakahdeksannesta tahtia
eikä sitrooneja. -- Soitannollista kurjuutta. -- Rosvo. -- Yhtäläisyys
auringon edessä. -- Saksalainen tiedon temppeli. -- Santa Lucia. --
Mintähden rouva Buchholz toivoi, ett'ei olis käynytkään koko museossa.
-- Mintähden neapelilainen lazzaroni ei huolisi vaihtaa onneansa
berliniläisen pankkiirin onneen. -- Neapel ulkoa. -- Koira ja saituri.
-- Kärpäset ja Capuciinilainen. -- Mintähden rouva Buchholz niiaa
kalan edessä. -- Mintähden Vesuvio hurjistui. -- Capri. -- Mintähden
Amalfissa erästä reikää päiväkirjassa kunnioitetaan. -- _Addio, mia
bella Napoli_.

Vähitellen kotia päin

Mintähden Roma on koko työ. -- Beatrice Cenci. -- Mintähden jumalien
ei sovi olla Berlinissä. -- Mintähden rouva Buchholz tahtoo olla
giraffi. -- Mintähden pyhä Praxedis makasi kiven päällä. -- Tivoli. --
Mintähden rouva Buchholz tahtoi saada töykkäyksen. -- Mintähden vävyt
ovat kalliita Berlinissä. -- Mintähden herra Spannbeinin ja professorin
välit rikkoontuivat. -- Florenz. -- Mintähden rouva Buchholz turhaan
on käynyt Italiassa. -- Mintähden eno Fritz lauloi. -- Venedig. --
Viimeinen ilta Italiassa. -- Kotona taas.



JOHDATUKSEN ASEMESTA.


    Kennst Du das Land,
    Wo die Citronen blühen.

Ote kustantajan kirjeestä toimittajalle.

-- -- -- Niin luulen siitäkin syystä hyväksi mainita teitä
toimittajana, kun kaksi nimeä nimi-lehdellä näyttää paremmalta ja
tekee kahta paremman vaikutuksen. Mitä satunnaisiin korjauksiin tulee,
niin kyllä niistä pian sovitte rouva Buchholz'in kanssa, jonka teosta
mielelläni otan kustantaakseni, semmenkin kun nais-kirjailijat ovat
hyvin "en vogue".

                                               Teidän j.n.e.
                                              Kaarle Freund.
                            Berlinissä 2 p. huhtikuuta 1883.

Toimittaja kustantajalle.

-- -- -- Jos olisin voinut aavistaa, että rouva Buchholz oli tosissaan
kun uhkasi kirjoittaa kirjan Italiasta, olisin ollut niukempi
myönnytyksilleni Vesuvion juurella. Lunastan-ma-han sentään lupaukseni
ohjaajana edes-auttaa hänen teostaan, ellei vielä viimeisenä hetkenä
onnistu peloittaa häntä pois sitä julkaisemasta.

Tällä tarkoituksella kirjoitin kunnioitettavalle rouvalle, tietysti
niin valtaviisaasti kuin mahdollista, -- että minua oikein arvelutti
tuo hänen käsi-kirjoituksensa. Ensiksikin otin luvakseni muistuttaa
siitä, ett'ei hänen aineessansa ollut läheskään pohjaa. Sitten
viittasin hänen pitkä-puheisuuteensa, joka välttämättömästi sieti
lyhennyksiä jos hän tahtoisi vähänkään väliä pitää lukijan huvista.
Painavin muistutukseni oli kumminkin se, joka koski koko joukon
kummallisia mielipiteitä, tyyten erilaisia nyky-aikoihin perehtyneistä,
mitkä mieli-piteet kaikin mokomin piti poistettaman, jos ei rouva
Buchholz varsin halunnut joutua kivitetyksi.

Mitä kirjoitus-laatuun tulee, pelkään -- mutta olkoon se meidän kesken
vaan -- että noiden jotenni jokapäiväisten sanain käyttäminen, vaikka
kohta ne n.s. "slangs'enä" suuresti kiitellään englantilaisten ja
amerikkalaisten humoristien kirjoituksissa, tulee nostamaan kovan
vasta-rinnan, saksalaiset kun ovat niin hellä-tuntoisia kielensä
kauneudelle. Niinpiankuin vastinta saan, tulee se teidän tiedoksenne.

                                             Teidän j.n.e.
                                           Toht. Julius Stinde.

Rouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.

-- -- Kyllä minä näen, että tahdotte luikaella erille minusta.
Mutta siit'ei tule mitään. Te sanotte ett'en ole likelläkään pohjaa
Italia-aineessani. -- No kuka sitä on tarkoittanutkaan? Olenko minä
missään kontrahdissa sitoutunut tyhjentämään Italian? -- Menkää te
kotiinne maata.

Lyhennyksiin en suostu. Mitenkä ne ihmiset tulisivat aikaan, jotka
lukevat kirjoja pikemmin nukkuakseen, -- mitenkäs niiden kävisi,
jos en pitkästi puhuisi. Ei, kyllä niidenkin parasta on katsominen.
Sitävastoin näen sen hyvin mielelläni, että pistätte muistutuksia
miten mahdollista monta minun kirjaani, sillä kun ottaa klassikon
käteensä, onhan siitäkin muistutuksia jopa enemmän kuin itse tekstiä,
ja minä olisin hyvilläni jos minua klassikkona pidettäis'. Älkää minun
mieli-piteistäni murehtiko, te, -- kyllä jos minua kivitetään, minä
kivitän takasin. Siis toimitatte kirjani julkisuuteen, ja sillänsä
pysyy.

                                             Teidän j.n.e.
                                           Wilhelmina Buchholz.

J. L. Hellä-tuntoisiin kohtiin sallin mielelläni teidän lisätä vähän
"Schwung'ia," ja kai pidätte huolta myös päälle-kirjoituksista, niissä
kun en ole oikein tavastunut.

                                                 S:a.

Kustantajalle.

-- -- -- Niinkuin näette, ei ollut minun verukkeistani vaikutusta
mitään. Hyvin olisi mieleistä minulle, jos rouva Buchholzin kirjeitäkin
voisi julkaista, jott'en joudu minä edesvastaukseen hänen synneistänsä.

                                               Teidän j.n.e.
                                                Toht. J. St.

Toimittajalle.

-- -- -- Painattakaamme johdatuksena koko kirjevaihdon. Tosin sitä
tapaa ennenkin on käytetty, kun nimittäin Ingermannin "Münchhausen"
annettiin ulos, mutta tokko yleisö tämän tunteekaan, eihän se
milloinkaan muuta lue kuin Marlittia. Mutta mitäs teemme sitten noilla
kallis-arvoisilla alku-kirjeillä?

                                               Teidän j.n.e.
                                                   K.F.

Kustantajalle.

-- -- -- Ne lahjoitamme valtion-arkistoon.

                                           St.

Toiseen painokseen.

Rouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.

-- -- -- Kumpiko oikeassa oli, minä vai te? Tekö, joka salaa koetitte
panetella minun kirjaani meidän yhteisen kustantajan edessä, ettekä
tahtoneet suoda sen pitää yhtä ainoatakaan hyvää omaisuutta, -- vai
minäkö, jok'en huolinut teidän lörpötyksistänne vähääkään. Nyt on
tuskin puoli vuotta kulunut, ja toiseen painokseen jo ruvetaan. Kuka
siis oli oikeassa? Minä arvattavasti, sillä jos teidän ennustuksenne
olisivat toteutuneet, olis' koko painos vielä jossakin vinnin sopessa,
ja siitä olisin ollut pahoillani jo kansi-lehdenkin vuoksi, joka
näyttää niin sievältä kirjakaupan akkunassa.

Mutta mitä tarkoitin teiltä kysyä oli tää asia: painatanko kirjan
semmoisena kuin se oli, vai voinko siihen lisätä yhtä ja toista, joka
sittemmin on johtunut mieleeni. Tiedättehän, että ken raastuvantornista
astuu alas, on nähnyt entistä enemmän. Tahtoisinpa vielä sitten
antaa Bergfeldtskalle vähän enemmän nahkasiin; hän on, kuulin
poliisi-luutnantin rouvalta, pitänyt minusta hyvin loukkaavaista lorua.
Hän on, näette, sanonut, ett'en ole kirjoittanut kirjaa itse, vaan sen
olis' tehnyt nuori ylioppilas, joka siten pyrki päästä vävykseni. Te
asian paremmin tiedätte, herra tohtori, sillä te olette nähneet minun
omakätistä käsikirjoitustani, ja jos oikeuden käyntiä syntyisi, toivon
minä, että te suoraan sanotte miten asian laita on, ettekä kerskaile,
niinkuin monet muut muuten arvossa pidetyt kirjailijat.

                                      Teidän j.n.e.
                                      Wilhelmina Buchholz.

Toimittaja rouva Wilhelmina Buchholz'ille.

-- -- -- Nyt totuudessa neuvoisin teitä käyttämään tätä hyvää
tilaisuutta, toisen painoksen ulos-annettaessa, kirjoitus-laatunne
siistentämiseksi sekä alhaistapaisten sananparsien poistamiseksi, ja
noudattamaan vihjauksia kritikin puolelta, joka, muistaakseni, tosin
teitä kiitteli, vaan monessa kohdin moittikin. Mieli voittaaksenne
saksalaisten professorien suostumusta, on kirjoitustapa säälimättömästi
korjattava, -- jos tasottaa tahdotte taas suuttumuksen rypyt eräiden
arvostelijain otsassa, täytyy teidän omien mielipiteittenne siirtää
sijansa yleisesti hyviksi katsotuille aatteille, jotka eivät nosta
pahennusta siellä eikä täällä. Pyyhkikää pois pahan-elkisyydet, tehkää
rauha rouva Bergfeldtin kanssa, kirjoittakaa akademiallisesti puhdasta
kieltä ja olkaa puolueeton kun on mielipiteistä kysymys. Sitten on
jotenkin vissi, että tulette ylistettäväksi mainiona ilmauksena
nykyajan kirjallisuuden alalla.

                                      Teidän j.n.e.
                                   Toht. Julius Stinde.

Rouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.

-- -- -- Miks'ei? Jos eivät professorit pidä minun kirjastani, niin
onpa se mieli molemmin puolinen, sillä minä en myöskään tykkää niiden
kirjoista. Jos arvostelija nuhtelee minua siitä, että olen muka
liika tunnokas isänmaan-rakastaja, niin vähättelen; sillä jos en
ennenkään sydämellisesti olisi rakastanut maatani, niin täytyi tulla
sitä rakastamaan tuolla toisella puolen Alppeja vieraassa maassa.
Ja rakkaus on kuin onkin jotain, joka tuntoon perustuu. -- Yksi
ainoa moite minua närkästytti, se nimittäin minkä Theophil Zolling
toi esiin "Gegenvart'issa", missä hän arvelee, että me Italiassa
annoimme konjakki-pullon pyöriä käsissämme liika ahkeraan. "Joku
franskalainen kultuuri-historioitsija", sanoo hän, "voisi pian
todellakin luulla väkeväin nauttimisen omituisuudeksi saksalaisen
pääkaupungin porvaristossa, vaikka niin ei suinkaan ole". -- Vai minä
typerän franskalaisen tähden vähentäisin meiltä ainoatakaan siemausta?
Ei se tule kysymykseenkään. Vaiko herra Zolling'in arka-tuntoisuutta
säästääkseni? Jopa!

Muuten olen noudattava kaikki arvostelijain neuvot, kuin myös
teidänkin, s.t.s. vasta kerran, sillä nyt "Porvari-väkeä matkalla"
tulee olemaan semmoinen kuin on. Juuri muutamia lisäyksiä säistetään
siihen ja vielä yksi konjakkiryyppy, jonka unhotin.

                                         Teidän j.n.e.
                                      Wilhelmina Buchholz.

Berlinissä 1 p. Joulukuuta 1883.

Kolmanteen, neljänteen j.n.e. painokseen. Korkeasti kunnioitettavalle
yleisölle.

Taas on uusi painos toimitettava. Kustantajani sanoo, ett'ei sekään ole
viimeinen; mutta esipuheita ei enää oteta, ne ovat itse pää-asialle
haitaksi vaan. Olen pahoillani siitä, sillä tuommoinen esi-puhe on
kirjan-tekijän mielestä aivan kuin ojennettu käsi, joka odottaa
lukijan kättä, jotta tervehdyksiä vaihdettaisi kuin hyvien ystävien
kesken ainakin. -- Olen nyt suurella tarkkuudella poiminut pois kaikki
paino-virheet, joita suinkin voin löytää, mutta kyllä maar' taivas
siitä huolen pitää, että uusia tulee taas. Kunnioitettava yleisö on kai
niin hyvä ja hakee niitä ylös itse. Hyvin lystiä tointa se. -- Kaikille
lukijoille ja lukijattarille lähettävät sydämellisimpiä terveisiä minun
Kalleni, eno Fritz ja

                                            heidän nöyrin
                                         Wilhelmina Buchholz,

Berlinissä, Toukokuussa 1884.



Valmistuksia.

Mintähden herra Buchholz lähti Italiaan ja rouva Buchholz hänen
seurassaan. -- Eno Fritz. -- Mintähden rouva Buchholz riitaantui
rouva Bergfeldtin kanssa. -- Kielitieteellistä. -- Vaatetuspuuhia. --
Mietteitä historiallisista seuduista.


Tuskin unissakaan olisin osannut aatella sitä, että minäkin eläessäni
pääsen näkemään tuota maata jossa sitroonit kukoistavat ja vanhojen
mestarien taide kasvoi niin maan-mainioksi. Mutta tulipa täytymys
ja sanoi: "Wilhelmina, nyt ei auta vastustella, sinun pitää mennä
Italiaan!"

Tää täytymys oli jäsen-kolottaja, joka vaivasi minun hyvää
miestäni, minun ylitse kaikkea rakasta Kalleani, ja jok'ei totellut
tohtoroimista. Siinä kun ei ollut apua salicylhapoista eikä
sähkötyksistä, puisteli päätään meidän kotilääkärimme, toht. Wrenzchen,
ja lausui, että tässä oli paraasta päästä ilmaston-vaihettaminen
tarpeellinen, muuten pääsis' kolotus kiintymään niin, ett'ei sitä
sittemmin rautavartaallakaan saisi pois. -- Olihan meillä ilmasto
Berlinissäkin, mutta mimmoinen! Allakassa seisoi kevät, ja katot olivat
kaikki lumessa. Sanalla sanoen, roska-ilma pihalla.

"Lähde sinä etelä-maille!" sanoi tohtori Wrenzchen. Kalle pani vastaan
arvellen, että höyrysaunasta olis' aivan sama hyöty. Nuorempi veljeni,
jota lapset aina sanovat eno Fritz'iksi, rupesi nyt tohtorin puolelle
ja tarjoutui tulemaan kanssa, koska hän tahtoi itse käydä kauppoja
tekemässä Italiassa.

"Saatpa nähdä, eikös meille molemmille tule hiivatin lysti tuolla
alaalla!" sanoi hän minun Kallelleni.

Tämä koski minun mieleeni. Useinkin oli ollut minulla syytä penätä
Fritziä luopumasta tuosta vaarallisesta naimattomasta säädystä, ja
nyt aikoi hän ja hänen seurassa minun Kalleni saada hiivatin lystiä
vieraassa maassa jossa asui nuo tulisilmäiset kaunottaret, ja jossa
muukalainen pistettiin tikarilla kuoliaaksi heti kun hän vähänni
näytti mieltyneensä johonkuhun heistä. Sitä en voinut enkä saanut minä
suvaita! Sankarimaisen päätöksen tein ja huudahdin:

"Kalle, min'en anna sinun lähteä yksinäsi tuonne ryövärien ja
murhamiesten maahan; uskollinen vaimosi seuraa sinua!"

Eno Fritz tosin veti veuloon suu-pielet kun kuuli minun sanani, mutta
Kalle löi minulle kättä vastaten:

"Wilhelmina, sinä olet enkeli. Mutta kyllä se kalliiksi käy!"

"Älä huoli murhetta pitää pahasta mammonasta, Kalleni. Enkö ole saanut
aina sievää palkintoa kirjallisista toimistani, ja voisinko miten
käyttää säästöjäni paremmin kuin matkaksi sinun saattonasi julmassa
tuntemattomassa maassa? Eikä niihin rahoihin tule kymmentä penniäkään
talous-kassasta, sen vannon kaiken kalliin ja pyhän kautta!"

Sillä siis poistettiin tärkein vastaanväitös, ja kun keskustelimme
matka-asiaa vähän enemmän, selveni siitä selvenemistään, että tein
sangen viisaasti ja tarkkatuumaisesti siinä kun päätin lähteä mukaan.
Eno Fritzkin vihdoin myönti, että jos nappi olis' neulottava kiini,
voisin minä sen hyvin tehdä, eikä hän pitemmältä vastustellut minun
tulemistani yhteen seuraan. Eikä hän vastustuksillaan olis'kaan
voittanut mitään.

Nyt annoimme matka-valmistuksia itsekullekin osansa. Eno Fritzille
määrättiin toimeksi matka-ohjelman laadinta, opaskirjan hankinta kuin
myös kuulusteleminen Italiassa käyneiltä, miten siellä paraiten tuli
aikaan. Minun tehtäväni oli varsinainen matkavarustus, ja Kalleni, tuo
poloinen kolotuksen-uhri, sai työkseen päntätä italiankieltä päähänsä,
koska hän vaivoiltaan ei päässyt paljo muita asioita ajattelemaan.
Se oli mieltä-liikuttavaista nähdä marttyriparan istuvan kakluunin
vieressä ja opettelevan tuota outoa kieltä. Kahdeksan päivän kuluttua
arveli hän olevansa jotensakin selvillä jo, ja lähtöpäivänä hän sanoi:
"Nyt ei italiankielessä enää löydy vaikeuksia minulle!" Sekös saattoi
minua samalla ylpeäksi ja onnelliseksi!

En istunut minä ristissä käsin sillä ajalla, sillä ensiksikin tuo
haalakanharmaa reisuleninki piti saataman kuntoon; ei saanut puuttua
minulta löyhyvä kesäleninkikään noita gondolisouteluja varten
Neapolissa. Sitten valmistin Kalleni uudet liinavaatteet ja valkoisen
päällyspuvun. Oikean italialaisen olkihatun päätimme ostaa perillä.
Iltasilla luin taidehistoriaa, sillä ei mikään voi olla hullumpata
kuin mennä Italiaan ilman minkäännäköistä tietoa taiteista. Se, joka
sinne lähtee jäsenkolotuksesta päästäkseen, se olkoon vapaa soimuusta,
siihen katsoen kun hänen on päätarkoitus tulla lauhkeaan ilmastoon.
Mutta mitä niillä on tekemistä Italiassa, jotk'eivät tiedä mitä
antiki merkitsee ja mitä renessans, jotka eivät ole koskaan kuulleet
puhuttavan toskanilaisesta eikä umbrilaisesta koulusta, ja joill'ei ole
yksinkertaisimpiakaan käsitteitä arkitektuuri-kysymyksissä? Parempi
että semmoiset ihmiset pysyvät koreasti kotona, kuin että tulevat
toilailemaan taideteoksiin niinkuin lehmät uuteen konttiin.

[Minun kunnioitettava ystävättäreni menee tässä vähän liian pitkälle,
mutta hänen puolustuksekseen olkoon sanottu, että hänessä näkyy
vallitsevan vaan tuo aivan yleiseksi levinnyt mielipide, mi arvelee
Italian olevan museon, jota ei pidä katsella huviksi, vaan opinmääränä,
ja jota saksalainen ruhjustaa läpi voidakseen noista eri esineistä
lorutella luultuja tietojansa ja päästäkseen kotona pöyhkeilemään
yhä ylenevästä opistansa. Mutta koska ihminen ylipäätään ei ole
mikään tutkittava elävä eikä häntä vaadita valalla vahvistamaan
taiteis-oppiaan, niin voipi hyvinni Italiassa käydä sekin, jonka sydän
riemuitsee hänen ihaillessaan Italian ihanuutta, ja joka ei huoli
hämmentää tätä iloa milläkään tyhmän häpeän tunteella siitä kun ei
voi hän oikeaan luokkaan kohdistaa joka ainoaa maalausta, joka ainoaa
murtunutta marmorikappaletta, joka ainoaa kumoon kaatunutta kivimuuria.
Toim. muist.]

Ilman harmitta en saanut olla tällä valmistuksen ajalla, suuttua
kun täytyi ensin eno Fritz'iin ja sitten Bergfeldtin rouvaan. Eno
Fritz sanoi minulle lasten kuullen, ett'en minä ollenkaan tiennyt
miten mukavasti matkustaman piti, sillä kaikki toimintani tarkoitti
muka saada meille raahattavaksi ulkomaille niin monta kapsäkkiä kuin
vaan mahdollista oli. Kesäleningin voisin heittää kotiini ja mieheni
valkoinen vaatetus oli ihan joutavanpäiväinen.

"Oletkos ollut Italiassa?" kysäsin tuikeasti. "En", sanoi hän.

"Älä sitten puhu asioista joita et ymmärrä. Missä appelsiinit kypsyvät,
siinä on lämmin, ja missä lämmin on, siin ei talviasussa kävellä. Olet
kai pitänyt karttaa ylösalaisin ja luullut Samojeedin maata Italiaksi!"

Tähän ei hän osannut vastata mitään. Hän tosin kohautti olkapäitään,
niinkuin tahtoisi hän sanoa: "Minusta se on yhtäkaikki", mutta
kelvollisia syitä hän ei voinut esiintuoda ei yhtäkään.

Kalleni sillä välin oli katsastanut sanakirjaansa ja huudahti:
"Ylös-alaisin se on italiaksi _sopra e abasso_!"

"Mene sinä ja opi jotain niinkuin muutkin ihmiset!" huusin minä.
Ilkeästi irvistellen sukaisi eno Fritz tiehensä.

Toisen harmin tuotti minulle Bergfeldtin rouva. Hän oli luonnollisesti
kuullut puhuttavan meidän matkasta, ja laski uteliaisuudessaan meille.

"Vai Italiaan sitä mennään!" sanoi hän ja jatkoi: "jaa, meikäläisten
porvariväen ei kannata sinne mennä, täytyy tyytyä Treptoviin".

Minä selitin hänelle, että mieheni ja sen kolotus teki tuiki
tarpeelliseksi tämän matkan, mutta hän vaan päätti, että hänen
miehensä ei muuta olis' tarvinnut kuin opodeldoo'ia, ja mitä minulla
oli tekemistä Italiassa, terveemmän näköinen kun olin talonpoikaista
emäntääkin.

Tähän iskuun en vastannut mitään, vaikka kieltäni kutkutti; kotjosti
hymyillen kaasin hänelle kolmannen kupin kahvia. Kun hän sen oli saanut
sisäänsä, kysyi hän:

"Ja missä tulevat teidän molemmat tyttärenne olemaan sill'aikaa?"

"Täällä kotona".

"Aivan kahden?"

"Vanha Maija, meidän piika, pitää heistä huolen".

"En minä teidän sijassa semmoiseen huoleen tyytyisi".

"Mitenkä niin?"

"Piiatkin voivat tyhmyyksiä tehdä".

"Nyt en ymmärrä teitä, hyvä rouva Bergfelt!"

Bergfeldtin rouva naureli ilkkuisesti itsekseen ja sanoi: "Ovathan ne
jo isoja tyttöjä kumpikin, ja juuri sillä iällä silmällä pidettävät.
Täällä Berliinissä vätjästelee niin paljon joutilaita nuorukaisia;
sotaherroja mainitsemattakin!"

Nyt oli kärsivällisyyteni lopussa. "Älkää pelätkö, te, hyvä rouva,
minun molemmat tyttäreni eivät ole ollenkaan hulluja uniformuihin,
eivätkä kiidä katsomaan lasista, kun sotaherroja sivuitse menee. Minun
tyttärieni ei tarvitse istuskella muka kirja kädessä Eläintarhassa
Floran vieressä kosijoita houkutellakseen!"

"Ei minunkaan", vastasi Bergfeldtska äkäisesti.

"Se on iloista kuulla", huudahdin, "mutta siinä ne istuvat kumminkin".

Se oli ilkeätä panettelemista, intti hän. Minä vastasin, ett'en
suvainnut kenenkään puhua pahoin minun lapsistani, ja mitä olin
sanonut, se ei ollut kuin totuutta vaan. -- No, me erosimme ei juuri
sydämellisinä ystävinä.

Bergfeldtskan mentyä, sanoin miehelleni: "Kalle, lähtekäämme kuta
pikemmin sitä paremmin. Tuo kapine koettaa karvastuttaa minun iloani.
Tiedänhän minä, että voin luottaa lapsiin ja vanhaan Maijaan. Pyydän
vielä Krausen herrasväkeä toisinaan käymään katsomassa".

"Tee niin, Wilhelmina!" vastasi Kalle. "Minäkin halajan päästä
lauhkeampaan ilmaan. Nyt on jo toinen päivä huhtikuuta ja ulkona
pyryilee lunta. Huhtikuu, Aprilis se on helppo oppia, se on
italiaksikin _aprile_".

Seuraavana aamuna varhain eno Fritz meni makuuvaunu-konttoriin Unter
den Lindenin varrella, ja osti siellä kolme kiertopilettiä sekä
makuuvaunupilettiä Müncheniin. Minun mieheni, se kärsivällinen karitsa,
tarvitsi mukavuutta, ja minäkin mieluummin olen pitkälläni yöllä, kuin
istua kökötän vaunuin nurkassa. Mitä Fritz-enoon tulee, niin hänpä
parasta tahtoo aina; melkeinpä hän luulee makuuvaunuja keksityiksi ihan
vaan hänen mukavuuttaan varten.

Ilta-päivällä astuimme Anhaltin asemalla makuuvaunuihin, ja kello
puolivälissä kolme riennätti meidät pois tuo n.s. Roman juna. Samalla
junalla matkustivat ennenaikaan Saksan keisaritkin Italiaan [Tässä
rouva Buchholz mellastelee vähän vallattomasti vuosisadoilla, mutta
kun hän näin vaihetuksen vuoksi painaa nyky-aikaa takaperin, noudattaa
hän siinä vaan noita meidän-aikuisia, muinaismielisiä pyrinnöitä.
Toim. muist.], ja siis alkavat, tarkkaan katsoen, historialliset alat
Askanisella torilla jo, ja kestävät kunnes Italiassa ihan saa kahlata
pelkässä vanhassa historiassa. Mutta sitä ennen pitää matkailijan
mielessä olla antikista jotain luettua tahi kuultua, asiantuntevien
kertomaa; muuten hän pitää tuota historiallista maata tavallisena
sorana vaan, eikä hän kun sitä astelee, aattele enempätä kuin
kävellessänsä Metsävuohi-vuorten ohitse Berliinissä ja lukiessansa
tuota tauluun kirjoitettua: Tähän saa ajaa rikkoja.

Mutta historian selkeässä valossa on vähinkin asia mieltä-kiinnittävä,
ja se joka on arka luonnoltansa, kauhistuu historiallisilla seutuvilla
enemmän vielä kuin lukiessa tuota Rikosjuttu-lehteä, jota herra Krause
tilaelee ja jota me toisinaan saamme lainata. Vaan, niinkuin sanottu,
ennakkotietoja on tarpeen.



Eteenpäin.

Makuuvaunuissa. -- Herra Oehmichen. -- Antiki katsottu hyödyn kannalta.
-- Ensimäinen skat'in-lyönti. -- Herra Spannbein ja taide-braminit. --
Adam ja Eva. -- Mintähden Kufsteinin linnaa ei voi valloittaa. -- Miten
vuorimaisemia maalataan. -- Bozen. -- Mintähden herra Buchholz jäi
toria saamatta.


Berlin oli kaukana, Lichterfeldekin kadetti-tehtaineen oli aikoja
sitten silmistämme kadonnut, ja eteenpäin vaan kiidämme avaraan
mailmaan. Ajatukseni vielä viipyivät lasten luona ja sydämeni oli
hellä. "Ei", arvelin itsekseni, "minun molemmat tyttöni eivät
kurkistele ikkunasta nähdäkseen nuoria herroja. Bergfeldt-rouva on
vanha häijy myrkkyinen louhikäärme!"

Siinäpä sievästi istuttiin makuu-vaunuissa, jotka todella olivat
varustetut aivan kuin pikku ravintola. Konduktööri -- hän oli nimeltä
Stoll -- toi meille erittäin hyvää kahvea, ja siinä kun oli oluttakin,
jähdyttimessä, ja muita virvoittavia juomia, taisi saada mitä vaan
tahtoi, ja minun Kallelleni teki lasi lämpöstä varsin hyvää.

"Jos voisimme saada skat-pelin toimeen, niin ei olis' meillä hätää
mitään", arveli eno Fritz.

"Hyi!" huudahdin. "Kuinka jokapäiväistä! Klassiselle maalle matkamme
on, ja sinä tulet tyhmällä korttipelilläs'!"

"Wilhelmina", vastasi eno Fritz, "jos nuo vanhat greekkalaiset ja
roomalaiset olisivat osanneet skat'ia, eivät olis' ne niin pilailen
kuihtuneet, sillä skat pitää mieltä rohkeana".

"Niinpä näkyy, paratkoon Jumala", huokailin, "eihän teitä koskaan saatu
ennen sydän-yötä erkenemään sotamiehistänne ja rouvistanne".

"Miten olis', Miinaseni, jos kolmen miehen pelattaisi erän
kuuttakymmentäkuutta".

Eno Fritz piti Kalleni silmäin edessä ihka uuden korttipakan, ja sanoi:
"Tämän avulla saamme vielä monta ikävätä hetkeä Italiassa kulumaan".
Syvästi loukattuna käännyin pois-päin, ja katselin, sanaakaan
virkkamatta, akkunasta maisemaan. Mutta ei minua tää ilahuttanut hyvin
paljon, sillä peninkulma peninkulmalta piisasi tuota yhtä ijankaikkista
tasankoa vaan jossa ei ollut kunnollisempaa kunnaketta ei ainoatakaan.
Kun Kalleni sitten pyysi minuakin peliin, en siis ollut vastaan, ja
saapuessamme Leipzigiin, olin nyhdellyt heiltä markan ja kaksikymmentä
penniä joilla rahoilla aseman-ravintolasta ostin savustetulla kielellä
katetuita voileipiä, ja ne maistuivat meille sitten sangen hyviltä.

Leipzigissä nousi meidän vaunuun eräs herra, jonka kanssa kohta tulimme
tutuiksi. Hän oli herra Oehmichen, housuvaatemynsterin-vaprikantti
Glauchausta, ja matkusti Italiaan opintoja varten, kuten sanoi. Kun
hänen kanssaan alottelin sivistynyttä puhelemista antikista, josta
viime aikoina olin lukenut monta opettavaista kirjoitelmaa, sanoi
hän: "Ei, hyvä rouvaseni, antiki ei ole minun asioitani." "Miksi?"
"Koska sillä on niin varsin vähän vaatteita yllä." "Mutta sepä
olis' ihmeellistä, jos en löytäisi Italiassa monituisiakin johteita
kelvollisiksi housuvaatemynstereiksi." "Miksi?" "Koska noilla vanhoilla
mestareilla kai oli hyvä somuuden-tunto, mitenkä olisivat muuten niin
kuuluisiksi tulleet."

Nyky-ajan maalareita herra Oehmichen ei juuri kiitellyt. Hän sanoi
niillä ei olevan mieli-kuvatista merkkiäkään; voisi kuleksia
kokonaisten taide-näyttelöjen läpi pääsemättä vilaukseltakaan näkemään
kelvollista johdetta. "Miksi?" "Koska he aina vaan maalaavat semmoisia
kankaita, jotka vuosi-kausia sitten olivat muodissa ja jommoisia
tietysti nyky-aikana ei mene kaupaksi. Ja kuinka kauniita tauluja eikös
tulisi, jos vaan maalarit viitsisivät kuvata uusia vaate-mynsteriä.
Kyllähän ne yhtenään puhuvat kolorit'istansa, mutta mynstereistä eivät
näy lukua pitävän vähääkään."

"Kuinka niin?" kysyin minä herra Oehmicheltä.

"Se on sillä tavalla, näette", sanoi hän, "että uudenaikaiset
taiteilijat ovat erityisyyksistä vallan huolimattomat. Katsokaas
jotakin Lenbachin maalaamaa muoto-kuvaa. Hän pistää useimmiten
kädet selän taakse, ja jos hän milloin niitä maalaa, ovat ne aivan
sennäköiset kuin kimppu Frankfurtin-makkaroita Rembrandtin valossa."

Minä vastasin: "Eihän kädet olekaan tärkein asia, ei, tärkein on
aatteinen henki."

"No niin", vastasi hän, "on sekin, mutta pitäähän tuommoisella hengellä
olla käsiä ja jalkoja, kumminkin -- ja sitte jotain yllä."

Herra Oehmichen oli, niinkuin saksilaiset ainakin, skatin-lyöjä
luontoansa, ja tuo ikävöitty peli saatiin siis aikaan. Herrat siinä
pelasivat, kunnes me Reichenbachissa otimme melkoisen makuista
iltaista; ja sitten ei muuta kuin kömpiä koikkuun.

Herra Kleines makuuvaunu-toimistossa oli laittanut niin, että Kalleni
ja minä saimme erityisen sievän koppilon kahdella makuu-sijalla. Nää
olivat niin viehättävän näköisiä, että päätin heti mennä levolle, ja
kun en tahtonut voimistelulla vaivata kipeätä Kalleani, otin osakseni
ylemmän vuoteen. Sinne pääsin paljoa helpommin kuin olin aatellut, ja
siinä kun loikoilin, sanoin itsekseni: "Parempi sinun ei voi olla,
Wilhelmina. Maata pitkällänsä sängyssä, ja sieltä tulla Italiaan --
oikein se on taivaallista".

Seuraavana aamuna olimme Münchenissä, vaan koska makuuvaunuissa olimme
ei ainoasti levänneet oivallisesti, vaan myös siistittäneet itsiämme
ja juoneet kahvia, taisimme virkeillä voimilla heti matkata edelleen.
-- Paitsi sitä ei ollut ilma niin hyvä, että se meitä olis vietellyt
viipymään. Mitä Münchenistä nähtiin, oli lumen peitossa, ja taivas oli
sennäköinen, kuin ei se itsekään olisi tiennyt, pitikö itkemän vai
nauraman.

Niin hauskaa kuin makuuvaunussa ei ollut niissä vaunuissa, joihin nyt
täytyi nousta, mutta siinähän meni. Herra Oehmichen jäi toistaiseksi
Müncheniin koettaaksensa siellä nuuskia tietoonsa mynsteri-johteita;
ja siitä olin pahoillani, sillä ylipäätään hänellä oli hyvin viisaita
ja lujia mieli-piteitä. Saimme nyt kumminkin toisen tuttavan: nuori
maalari nousi meidän vaunuun. Näkyi heti, että hän oli suuresti
sivistynyt; hänellä oli silo-hansikkaita ja tukkansa oli koreasti
käheröitty, josta muuten maalarit eivät ole juuri tunnetuita. Pianpa
puheleminen pääsi vauhtiin, sillä minä olen niitä, jotka tahtovat
tutustua matkakumppaniensa kanssa; tuon isoisen itseensä-vetäytymisen
kokonaisen pitkän matkan ajalla pidän sangen ikävänä. Tokihan toisiakin
ihmisiä tahtoo oppia tuntemaan, ja se joka ei mitään kysy, ei hän
tule tietämäänkään mitään. Herra Spannbein näytti olevan oivallinen
nuorukainen, ja kohtakin eno Fritz kunnioitti häntä siemauksen annolla
konjakkipullosta.

Saadakseni puhelemisen soveliaalle tolalle, kysyin, oliko Münchenin
maalarikoulu tätä nykyä kukoistavassa tilassa? Herra Spannbein sanoi
niin olevan lisäten että Münchenissä joka vuosi löydetään tusina
kuuluisia taiteilijoita, etenkin puolalaisia ja venäläisiä, mutta
viiden vuoden perästä löytäjät eivät muista enää niiden nimiäkään.
Taide-bramineja oli kumminkin Münchenissä yhtä runsaasti kuin muualla.

"Mitä taide-braminit oikeittain ovat?" kysyin häneltä.

"Ne ovat ihmisiä, jotka kirjoittelevat taiteesta eivätkä taiteesta
tiedä tään taivaallista", vastasi hän. "Älkää koskaan lukeko kirjaa
taiteesta, hyvä rouva. Katsokaa itse, arvostelkaa itse ja ostakaa ne
taulut, joihin miellytte. Siinä oikea taide-tunto."

"Mutta täytyyhän siinäkin sivistyä opilla!" virkoin.

"Oppivatko vanhat greekkalaiset tietopuolisesti? Oliko Fidiaalla kirja,
jota opetteli ulkoa? Ovatko vanhat mestarit maalanneet taide-historian
mukaan, vai onko taide-historia tehty heidän teostensa mukaan? Ei,
taide oli olemassa ennenkuin kritiki, aivan kuin keitto-taito ennen
kokkikirjaa!"

Minun täytyi se tunnustaa, ett'en ollut vielä katsellut taidetta tältä
kannalta, enkä myös tavannut ketään, joka olis' lausunut tietoja tuossa
vaikeassa aineessa niin varmasti ja selvästi kuin herra Spannbein.

"Hukassa se, joka kokki-kirjan mukaan lähtee keittelemään", vastasin
minä. "Kuinka eikös mene munia vaan! Taitava talon-emäntä ei tarvitse
kuin puolet".

"Aivan samaten on käsityksen laita maalaus-taiteen alalla", vastasi
herra Spannbein. "Siinä tulee aikaan paljoa vähemmällä kuin yleisesti
luullaan. Minä tunnen maalareja, joiden tauluissa on käsitystä niin
viljalta ett'ei niitä viitsi katsellakaan. Niiss' ei ole väriä, ei
piirrustusta, ei taidollisuutta -- mutta käsitystä. Ja semmoisen
tuherruksen eteen taide-braminit paltaantuvat, silmät sokeina päässä,
ja ovat vähällä kaasuna kohota ilmaan sulasta ihastuksesta. Mutta
kunnollisesti maalatuita tauluja ne polkevat pahanpäiväisiksi; hoo,
kyllä tuota tunnen!"

Minä lainasin pullon eno Fritzin hoteista, ja virvoitin herra
Spannbeinia, jonka oli puheesta palava. Sitten kysyin häneltä: "Mutta
mistä semmoiset kuin minä ja minun vertaiseni saisivat ymmärrettä
taiteesta, jos ei kirjoista?"

"Katsokaa luontoon ensin ja sitten taide-teoksiin", huudahti herra
Spannbein. "Jos löydätte luontoa taiteilijain teoksissa, silloin ne
ovat todella hyvät."

Tähän vastasin minä, ett'ei ollut laadullista katsella kaikkea
luonnollisuudessa, niinkuin esim. Adamia ja Evaa, ja ilmoitin hänelle
herra Oehmichenin mielipiteitä antikista. Herra Spannbein veti suunsa
surkuttelevaan nauruun ja sanoi:

"Taiteessa on kaikki laadullista. Muuten ei teidän tarvitse pelätä
muinais-teoksia Italiassa, sillä noiden kainojen englantilaisten
naisten tähden ovat kaikki veistokuvat taidevarastoissa ja museoissa
koristetut viikunalehdillä, ikäänkuin olisivat ne syntiin-lankeemukseen
vikapäät. Synti se todella oli, että antoivat kaivella heidät ylös
semmoisten ihmisten, jotka pukevat vaatteita esi-isiensä jumalojen
päälle, jotta koulutytöt eivät pitäisi niitä shocking'ina."

Minun Kalleni, joka tähän asti ahkeraan oli lukenut
italian-kielioppiaan, ei näyttänyt hyvin mieltyneeltä meidän
kahden-puheesemme taiteen syvimmistä salaisuuksista. Hän kysyi herra
Spannbeinilta, eikö hän pelannut skat'ia? Tuskin tää oli vastannut
"kyllä pelaan", niin jo oli peli valmis. Tällä kertaa keskeyttäminen
sattui hyvin, sillä herra Spannbeinin mieli-piteet eivät ollenkaan
soveltuneet niihin opetuksiin, joita äskettäin olin saanut kirjoista;
olin siis vähän huumeuksissa, ja täytyi vähän levähtää jotta
katselemalla maisemaa saisin mieleni rauhoittumaan.

Lunta ei juuri näkynyt enään. Kedot ja niitut vivahtivat vihannilta,
mutta puissa ei ollut vielä lehti puhjennut; kuusikot tummassa
puvussaan antoivat vähän osoitusta millainen maisema oli, kun kesä tuli
taas. Vuoristo oikealla ja vasemmalla kävi yhä korkeammaksi. Vuorien
huiput olivat lumen vallassa vielä, mutta alhaalla laaksossa kukki
kelta-esiköitä aivan rautatien vieressä. Ne toivat kevään ensimmäiset
terveiset; hän vielä viipyi tuolla Alppien toisella puolella, ja me
menimme häntä vastaan, kun ei voinut hän tulla meille, koska hänelle ei
ollut vielä tarpeeksi asti lämpöstä pohjois-maissa, sillä oppineiden
uusimpien tutkintojen mukaan, kevät ei tuo kanssansa lämmintä, vaan
lämmin kevään; siitä luin taannoin Perheen-emännänlehdessä. Kuinka
eikös näytä luonto toisellaiselta, kun sitä katselee tieteen kiikarilla!

Junamme tulla suhisi Kufsteinin asemalle. Tää Kufstein on joen rannalla
vielä, soleine tornineen; korkealle niiden yli kohoaa äkki-jyrkkiä
kallioita, joitten harjalla on linnoitus, mahdoton valloittaa muuten
kuin dynamitin avulla, niinkuin eräs nästin-näköinen itävaltalainen
upsieri aseman-sillalla vakuutti minulle. Ainoasti sillä tavalla, että
reikä porataan kallioon aivan linnan alle, se täytetään dynamitilla,
tää sytytetään tuli-langalla ja koko röykkiö räjähytetään ilmaan --
ainoasti sillä lailla voipi vihollinen kukistaa tätä vankkaa västinkiä.
Semmoiset vehkeet ovat kuitenkin mahdottomat, sillä ulkona seisoo
aina vahti, jonka on käsky kohdastaan ilmoittaa linnan-päällikölle
vähintäkin poraus-koetta. Vahtimiehen mökin näin omilla silmilläni.

Vaikka Kufstein on kauniilla paikalla, en sentään siihen mieltynyt,
sillä se on samalla itävaltalainen tulli-asema, ja tulli-katselmus
pilaa parastakin iloa. Siinä täytyy astua esille arkkuinensa ja
laukkuinensa, ja myöntää tullimiehille katsauksen kaikkiin vaattehiston
salaisuuksiin. No, minä olen Jumalan kiitos säädyllinen rouvas-ihminen,
ja voin missä hyvänsä näyttää mitä otan päälleni; mutta oli se
tuskastuttavaa kumminkin, kun tuo nuori mies kyseli, josko tavaroissani
oli aseita ja tupakkia, ja haeskeli revolleja ja sikaareja minun
paitojeni välillä.

"Ei", sanoin minä, "ei hyvä herra! Minä en polta sängyssä maatessani,
enkä ammu; niin emansipeerattu ei ole rouva Buchholz!"

Päästyämme kunnialla katselmuksesta, menimme ravintolaan jotain
virvoketta saamaan, mutta mieleni oli niin kuohuksissa, ett'ei mikään
oikein maittanut; kiitin kun pääsimme taas junalle ja saimme lähteä
pois sieltä, jossa minun hellätuntoisuuttani niin syvästi oli loukattu
tuon tullilaitoksen etuus-oikeuksien kautta.

Nyt oli meillä italialaiset vaunut. Ensimmäinen luokka on kuin meillä
toinen, ja toinen luokka eroaa meidän kolmannesta pääasiallisesti
siinä, että sohvat ovat guttaperkakankaalla päällystetyt. Siitä emme
sen enempätä huolineet; olimme iloisia vaan kun saimme vaunun eriksensä
meille neljälle. Herra Spannbein tuli, näette, meidän seuraamme taas.

Tyroolin halki nyt matka piti. En olis' koskaan uskonut niin
mahdottomasti vuoria olevan maailmassa, enkä voinut olla tuon tuostakin
lausumatta iloani siitä. Herra Spannbein sanoi, ett'ei hän ymmärtänyt
minun ihastustani ollenkaan; jos Schveizissä olisin käynyt, en olisi
tämmöistä melua nostanut noiden myyrän-mättäiden takia.

Tää solventaminen suututti minua.

"Minä iloitsen siitä mitä minä näen, enkä semmoisesta jota muut
ihmiset pitävät parempana ja jota en tunne enkä tiedä", sanoin vähän
tuikeasti. "Muuten olkoon mainittu teille, että minä tulen tasamaalta,
jossa, Kreuzbergiä ja Pichel-vuoria Havelin varrella pois-lukien,
ei ole melkoisempia mäkiä, korkeudelleen mitattavia. Täällä minulle
avaantuu aivan uusi mailma. Nää romeiset kallion-rinnat, nää jylhät
hongikot, nää monet sievät kylät kirjavine huoneineen, kaikki minua
suuresti miellyttää. Jos vielä tuuli ajaisi noita sumupilviä vähän
hajalle ja sitten siintävistä raoista pilkkisi päivän valossa välkkyviä
lumi-huippuja, tekis'pä mieli huutaa junalle että vähäksi aikaa
seisahtuisi. Ja tätä iloani tahdotte karvastuttaa!"

Herra Spannbein puolusteli sanoen, ett'ei hän suinkaan tarkoittanut
pilata minun iloani, mutta eihän se ollut hänen syynsä, että vuoret
Schveizissä olivat kuin olivatkin korkeampia kuin vuoret Tyroolissa.
Maalarilla muuten oli yksi ja sama, kuinka korkea vuori oli, tauluun se
tuli siltä. Minä kysyin, taisiko hän maalata semmoista.

"Ei mikään ole helpompi vuori-maisemaa", vastasi hän. "Ei muuta se kuin
yleis-väri valmistetaan, tahritaan sitä alaalta ylöspäin ja yläältä
alaspäin, kremsen-valkosta vähän taivaaksi ja sitten -- yks' kaks' --
hongat sinne paiskatut penselillä. Jos ei tee mieli maalata kokonaista
vuorta, peitetään siitä isot osat pilvillä ja usmilla. Vuorimaalareilla
on sama hyöty pilvistä kuin tappelu-maalareilla ruudin-savusta. Missä
heidän taiteensa ei riitä, sinne heti tupruttamaan."

"Ja mitä te maalaatte oikeittain?" kysyi Kalleni.

"Tapa-maalauksia", vastasi herra Spannbein oman-arvon tunnolla.
Vähän allapäin sanoi hän sitten: "Mutta juuri tapa-maalauksiin nuo
taide-braminit paraasta päästä iskevätkin. Milloin on heidän mielestään
aine sopimaton, milloin väri, milloin itse työ huonosti tehty.
Käsitystä he eivät koskaan löydä niissä."

"Sehän on hyvin ikävätä", lohduttelin häntä.

Hän oikein innostui ja kertoi eräästä hänen maalaamastaan taulusta,
"ylhäinen nainen papukaijan kanssa". Tätä taulua oli muuan
taide-bramini arvostelussaan haukkunut niin tyyten kelvottomaksi, että
hän (Spannbein) tuskin ilennyt enää näyttää silmiään ihmisten joukossa.
Ja kumminkin olivat kaikki hänen kumppaninsa kiitelleet tuota taulua.
Se oli hyvin tehty, sen sanoivat kaikki. Mutta hän oli masentunut, ihan
kuin selkäänsä saanut.

Eno Fritz muistutti, että pitkään aikaan ei ollut tilkka otettu.
Nytkään ei jäänyt herra Spannbein osattomaksi konjakista.

Ennen kuin tiesimmekään, olimme Innsbruckissa jo. Sepä kauniilla
paikalla on! Kaukana oli nähtävä Zillerthalalpit, luonnon-laulajien
kotiseutu, -- kuin myös ne vuoret jotka kohoovat kahden puolen sitä
leveää laaksoa, minkä pohjalla Inn virtaelee. Ellei Kalleni olis' ollut
sairas olisin minä ehdotellut viipymistä yhden päivän siellä, mutta
Kalle sanoi: "Wilhelmina, tohtori on toimittanut minua etelä-maille,
ja sanotaanhan siellä olevan paljon ihanampia maita kuin tällä puolen
Alppeja".

"Kyllä se kovalta pitää", sanoin minä.

"Te ette ole vielä nähneet Schveiziä", puuttui maalari taas puheesen.

"Mitä tapamaalari maisemista ymmärtää!" ärjäsin hänelle. Nyt hän oli
vaiti.

Me istuimme ääneti muutkin, kunnes alat muuttuivat arveluttaviksi.
"Miten junan nyt käy?" kysyin. "Ei suinkaan se pääse tuon vuoren yli
meidän vastassa".

"Oh, täytyyhän toki", virkkoi eno Fritz. "Saat nähdä miten sit' on
opetettu kiipeemään".

Niin olikin. Minä olen tosin Cercus Renz'issä ja Valhallassa nähnyt
sekä ihmisten että järjettömäin luontokappalten tekevän monta
nurin-niskaista konstia, esim. elehvanttia jotka putelien päällä
kävelevät, ja pieniä lapsia jotka päällään seisoen hurisevat isänsä
ympärillä kuin suden-korennot, mutta kun nä'in, miten tään ehdottomasti
ihan järjettömän höyry-veturin onnistui nousta vasta-vuoreen aina
kukkulalle asti, kyllä kunnioitan silloin ihmis-järkeä, joka tällaista
oli aikaan saanut. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmän tuli
talven-tapaiseksi taas, sillä Brenner oli aivan lumen peitteessä.
Ylhäällä asemalla seisahduimme. Me näimme Brenner-järven viheriän veden
lumi-huippujen keskellä kiiltävän, ja Eisackin kuohuvan vesiputouksen.
Ken täällä ylähällä yksin asuisi, hän ei kuulisi muuta kuin kosken
kohinata yöt ja päivät; mutta nyt tulee tuo höyryveturi kahdesti
päivässä tänne käymään, ja se ulvoo ja pitää semmoista elämätä, että
kaikki runolliset mielen-liikutukset haihtuvat peräti. Mutta eikös
niin ole laita joka paikassa? Ihmiset reutovat ja kiirehtivät läpi
elämän, juuri kuin maa ei olisi muuta kuin rautatien-asema, ja se on
ihan ihmeellistä, että runoilijoita vielä on olemassa, jotka tyytyvät
rauhassa kirjoittelemaan. Sentähden onkin hyvä, että nuoria taidokkaita
kohdellaan niin kovasti kuin mahdollista; heistä, näette, hellemmät
tunteet katoavat, ja he voivat työnsä tehdä keskellä tuota reutomista,
aivan kuin runotaito olisi jotain kiven-tikkausta vaan.

Kun olimme kävelleet jalkamme lämpösiksi lumessa, astuimme taasen
sisään, ja nyt meni myötä-mäkeen. Valkoiset huiput olivat kohta
takanamme, ja ilma lämpeni lämpenemistään. Ja nyt tuli viheriöitseviä
puita, ja kun olimme laaksossa taas ja juna alkoi tavallista vauhtiaan,
jopa lensimme läpi ihanimman kevään. Mikä kevät! Kukkivia puita
yltä-ympärillä -- kukkais-lunta talven-lumen sijassa. "Kalle", sanoin
miehelleni, "ihan olen samalla mielin nyt kuin olin ennen mailmassa,
kun ensimäisen kerran mummon kanssa pääsin maalle ja kirsimarja-puut
kukkivat. Täällä tietysti on enemmän vuorista ja suurenmoista, ja
viinapuun-kantojen asemesta kasvoivat siellä pellot perunoita; muuten
on melkein yhtä."

Kaikkien niiden paikkain nimiä joitten sivutse kiidimme, en tullut
tietämään, sillä herra Spannbein ei näkynyt olevan hyvin perehtynyt
maan-tieteessä. Mutta miellytti siltä nähdä noita pieniä kaupunkiloita
ja somia kyliä, ja etenkin noita kauniita kirkkoja, jotka siinä,
hautakivet ympärillä, olivat kuin kanat poikineen, kun nää illan
tullessa pakkaavat siipien suojaan. Elää on kai lystimpi kaupungissa,
mutta haudattaa on parempi maalla. Ruumiin-polttoa olen vallan vastaan,
sillä eihän ihminen ole maailmaan tullut pideltäväksi paistina.

Ilta-puolella jotenni myöhään tulimme Bozeniin, joka on kuuluisa
hedelmä-hilloistaan. No, jossa hedelmiä niin viljalta kasvaa, mikäs
konsti siin' on hillota niitä. Mutta mikäs tulee eteen meillä kotona,
kun, niinkuin mennä vuonna kävi, reine-claud'it eivät joudu kypsiksi?
Ei muuta kuin tehdä niistä etikka-plummonia.

Bozenissa olimme yötä, sillä Kallen täytyi huilata. Ilma oli niin
mietoa, että vielä myöhällä kävelimme kuutamossa pitkän matkan. Eno
Fritz osasi erääsen olut-kapakkaan ja sysäsi meidät sinne. "Tästä
lähtein ei saadakaan olutta enään", sanoi hän. Minä olin vallan
vihoissani. Mutta nähdessäni, miten herra Spannbein, joka kumminkin on
taiteilija, hyvällä halulla nautti oluensa, join minäkin sitä seidelin;
vaikka kohta olin ihan selvillä siitä, ett'en tälle matkalle ollut
lähtenyt istuakseni olut-tuopin ääressä haikuisessa kapakassa, enkä
katsellakseni kuinka herrat skat'ia löivät. Minä olin nyt, niinkuin
monesti ennenkin tässä elämässä, ainoa tunnokas sielu pelkkien
puupökköjen joukossa, ja oikein ilahutti aatella, että eno Fritz monta
viikkoa eteenpäin tuli olemaan ilman olutta, jota hän niin rakasti
ett'ei raahtinut mennä naimiseenkaan. Kalleani varten valmistin pienen
ilta-ripityksen, matta kun kolotus oli kovempi taas, säästin sitä
toiseen kertaan. Kaikella on aikansa.



Tuolla puolen Alppeja.

Vaimo Regie-sikaarien uhrina. -- Tulli-säikähdys. -- Mintähden se on
onni, ett'ei maalareja mailmassa hallitse. -- Verona. -- Mintähden
Italialle rauha on toivottava. -- Varjelus-enkeli raunioissa. -- _Molto
interessante._ -- Eläin-opistoja. -- Wilhelmina Buchholzin päähän
pistää eräs aate. -- Julian hauta. -- Vaisu. -- Kapsäkit.


Varhain seuraavana aamuna matkasimme eteenpäin. Me tulimme oikealla
ajalla asemalle ja menimme odotussaliin; siellä olivat ihmiset
eilen poltelleet sikaaria ja niistä oli haju huoneissa vielä.
Jotain niin hirveätä haisua ei ollut nenäni koskaan kokenut. Kun
eno Fritz sitten selvitti minulle, että se oli Regie-sikaarien
haju, surkuttelin suuresti kaikkia niitä rouvia mailmassa, joiden
miehet polttivat Regie-tupakkaa, sillä eihän tuommoista hajua saa
haihtumaan kartiineista ja huone-kaluista ei kuuna päivänä. Ja mitenkä
voi kajota syleilemään miestä jossa on niin rutollinen haisu, että
siihen verrattuna Panken [Panke on Spreen lisä-jokia] vesi on kuin
eau-de-cologne. Herra Spannbein arveli paraaksi, että koettaisin tottua
siihen, sillä Italiassa oli tupakka vielä huonompata kuin Itävallassa.

"En tässä mailmassa!" vastasin jyrkästi ja kiiruhdin raittiisen ilmaan.
Vähän aikaa, niin tuli Kalle perässä.

"Wilhelmina", virkkoi hän nöyrästi, "sinun pitäis' auttaa minua".

"Mitenkä niin?" kysyin kummeksien.

"Minun onnistui saada itävaltalaiselta tullilta salatuksi vähän
Sikaareja, mutta herra Spannbein tässä äsken sanoi, että Ala'ssa
Italian rajalla haeskelevat tupakkia tarkemmin vielä kuin Kufsteinissa.
Mitäs jos ottaisit sinä joitakuita tukkuja hoteisis'?"

"Kalle!" huudahdin kauhistuen, "tahdotko vietellä minua rikoksiin!"

"Sinusta ei kukaan hae Sikaareja".

"En minä voi ruveta valtiota pettämään".

"Tulli on niin hullusti korkea", vastasi Kalleni, "ja tahdotko että
minun täytyy polttaa Regie-sikaareja?"

"En", vastasin, "silloin koko reissuni menisi pilalle".

"Suostut siis?"

"Tokkopa siinä muu auttaa?" huokasin. "Voi kuitenkin, ja minä kun
luulin Italiaa taivaalliseksi kukkaistarhaksi, huomaan nyt jo, että
kasvaa siinä polttiaisiakin. Koetan-ma-han minkä voin, Kalle!"

Juna tulla jyryytti taas esille. Me vaunuihin, joissa saimme itsekukin
nurkkasijansa akkunan luona. Vaikka luonto oli kaunista, en voinut
sitä oikein ihailla, sillä noista sikaareista oli mieli paha. Ei ollut
Kallenikaan iloinen. Hän veti esiin italian-kieliopin ja luki sitä
ahkeraan.

Rakennukset olivat toista tyyliä kuin tähän asti; siellä täällä seisoi
tummia, suippolatvaisia kypressi-katajia kirkkojen lähistöllä, aivan
kuin totisia huuto-merkkejä luonnossa. Kaikki muuttui toisellaiseksi,
ja pelolla aattelin sitä, että muuta kieltäkin ihmiset puhuivat,
ett'eivät he saksaa enää ymmärtäneet, emmekä me italienskaa. Mutta
lohduttelin kun näin, miten Kalleni opetteli niin että hiki tippui
otsasta.

"Kalle," kuiskasin hänelle, "miten noiden sikaarien laita on?"

Kalle kuiskutti sitten pari sanaa eno Fritzin korvaan, ja eno Fritz
sai kuin saikin herra Spannbeinia pistämään päänsä vaunun akkunasta
ulos. Hän myös teeskeli kuin täytyisi hänenkin välttämättömästi ihailla
maisemaa, ja oli siinä tiellä ett'ei herra Spannbein päässytkään
päätänsä vetämään sisään. Kalleni otti nyt esille sikaari-kääryt, ja
minä pistin ne -- -- no niin. Jos herra Spannbein tällä välin olisi
kääntynyt meihin päin, luulenpa, että olisin lattian lävitse vajonnut,
vaikka kohta juna olis' jauhannut minua mäsäksi. Kun näyttäitä taisin
taas, hymyilin niinkuin ei mikään olisi tapahtunut, mutta mieleni
oli niin pahoittunut, että milt'en tahtonut kääntyä pois kotiin, jos
olis' käynyt laatuun. Onneksi osui eno Fritzin päähän katsella taas
tuota pulloa, ja siitä seurasi meille toki niin hyvä mieli, kuin tässä
tukalassa tilassa oli mahdollinen. Herra Spannbein tarkkautti minun
huomiotani vuoren-vierroksen jälkiin, jonka sanottiin raunioiksi
ruhtoneen kokonaisen kukoistavan kaupungin. Muussa tilaisuudessa olisin
sydämestäni surkeillut noita onnettomia ihmisiä, mutta nyt en sitä
voinut, sillä sikaarit olivat minulle suureksi vastukseksi.

Vihdoin ajettiin Ala'n asemaan. Minä olin tukehtua. Meidän kapsäkkimme
kannettiin sisään ja pantiin pitkille pöydille. Eräs tulli-virkamies
astui esille tarkastaaksensa meidän matka-kapineitamme; hän kysyi
minulta jotain ja viittaeli kiivaasti käsillään. Min' en ymmärtänyt
yhtä sanaakaan hänen puheestaan. Tämä hetki oli kauhistava.
Rukoilevaisesti katsahdin Kalleeni, mutta huomasin hyvin, ett'ei
hänkään tuosta rengon-kielestä tullut hullua viisaammaksi. Ja hän oli
kumminkin niin ahkerasti opetellut italian-kieltä.

Kaikeksi onneksi tuli herra Spannbein avuksi hätään; hän osasi
selvitellä seikat virkamiehelle, ja tämän käytös oli säädyllisempi kuin
olimme odottaneet, sillä kun tavaroihin oli vähän vilaistu, saimme
mennä rauhaan. Eno Fritz, jolla oli pieni käsilaukku vaan, näkyi toisen
tarkastajan kanssa tulevan aikaan aivan hyvin. Miten hänen näin hyvin
kävi, en voinut käsittää.

Käydessämme odotus-saliin, sain nähdä hirvittävän näytelmän: eräs
rouvas-ihminen pakoitettiin astumaan huoneesen, jossa tulli-nainen
oli häntä tarkasteleva. Rouva teki vastarintaa, mutta turhaan, ja ovi
suljettiin tuon onnettoman jälessä. Silloin vannoin valan, ett'ei
koskaan enään salakähmässä kulettaa mitään, ja enemmän kuolleena kuin
elävänä tulin odotus-saliin. Mutta sikaarit olivat pelastetut.

Kieleni kuivui kiini kitalakeen tuosta säikähdyksestä.

"Kalle", sanoin minä, "hanki minulle pullo selterivettä; minä kuolen
janoon."

En unhota ikänäni Kallen katsantoa kun hän kysyi minulta:

"Tiedätkö sitte, mitä selteri-vesi on italian-kielellä".

Minä huusin herra Spannbeinia; häntä ei kuulunut.

"Kalle, minä näännyn!"

Kalleni rohkaisi mieltänsä. Hän astui tiskille. Minä näin, miten hän
puheli ravintolanpitäjän kanssa ja miten tämä antoi hänelle pullon.
Kalle tuli takasin.

"Selteri-vettä en voinut saada", sanoi hän vähän alakuloisena, "mutta
tässä on puolipulloa viiniä."

Hän täytti lasin ja minä otin aika pausahuksen. Mutta mitäs tää oli?
Kalleni oli nuuskinut ylös katkeraa maruna-viinaa ja tuonut sitä
selteri-veden asemesta!

"Kalle", sanoin minä, "siinäkös nyt on koko italian-kieles? Jos teet
useampia tällaisia kielivirheitä, saat minut piankin hautuu-maahan; en
minä mokomaa myrkkyä siedä. Juuri selteri-vettä sinun olisi pitänyt
opetella kaikkea ensinnä, sillä sehän on parhaastansa tarpeen."

Hän silmäili tasku-sanakirjaansa, mutta eno Fritz olikin vienyt
sen vihon, jossa S:stä lähdettiin. Sekunti sekunnilta jano kävi
vaikeammaksi, semmenkin tuon katkeran ryypyn perästä. Ei siinä auttanut
muu, minä rohkaisin mieltäni, menin itse tiskille ja pyysin selvästi ja
kuuluvasti:

"Yksi seltteri!"

Mies nyykäytti, ja kohta kyyppäri toi minulle vetopilli-pullon.

"Näet sen, Kalle," huudahdin hyvilläni, "seltteri on italiaksikin
seltteri."

Sitten kysyi Kalle kyyppäriltä "_qvanto costa_?" Ja tämä antoi hänelle
takasin muutamia vaski-lanttia itävaltalaisesta guldenista. Hänen
mentyään pois, sanoi Kalle: "Luulenpa, että kyyppäri taisi pettää
minua"; mutta minä lohdutin häntä sanoen, että se oli oppirahaa vaan,
jota jokaisen täytyi maksaa vieraassa maassa; hänen ei tarvitseisi olla
pahoillaan, kyllä tässä kohta toimeen tullaan.

Oikein iloinen olin vasta silloin, kun kaluinemme kampsuinemme mennä
höyräytettiin pois, ja Ala tullinensa oli takanamme. Nyt olimme siis
Italiassa ja vapaat kaikista vaaroista. Tosin olisi seutu voinut olla
kauniimpikin, mutta mieleisiä olivat nuokin vainiot, joissa vilja
vihoitti ja joissa vielä sitten oli istutettu mulperi-puita, minkä
puunlajin lehdistä silkkimadot elävät. Niin pitkältä kuin silmä kantoi
kasvoi puita, ja puusta puuhun suikerteli viini-köynnöksiä aivan kuin
kukkakiehkuroita. Vähän väliä oli taloja, ja maaseudun asemilla näimme
myös ihmisiä, mutta ne eivät olleet silkkiin puetut, vaan karkeisiin
vaatteisiin ja näyttivät surkeilta keskellä luonnon runsautta. Herra
Spannbeinin mielestä nuo joukot olivat hyvin kuvan-ihania, mutta minä
niistä päätin, että näkyivät tarvitsevan tutustella suovan eli saippuan
kanssa. Eno Fritz oli samaa mieltä ja sanoi, että nuo paljas-jalkaiset
kakarat olivat oikeita ryötyksiä. Se on suuri onni yhtä kaikki, ett'ei
maalarit mailmassa hallitse, sillä muuten se menehtyisi likaan tuon
kuvan-ihanan vaikutuksen vuoksi.

Sitten tuli näkyviin linna-varustuksia, niiden läpi kuljettiin, ja niin
oltiin Veronassa. Yhteis-vaunu vei meidät _albergo S. Lorenzo'on_, ja
siellä meitä vastaanotti kyyppäri joka puhui saksaa sujuvasti. Tästä
olin minä hyvin mielissäni, ja Kalleni vielä enemmän.

Kalleni ja minä saimme huoneen näkyalalla virtaan ja siintäviin
Alppeihin lumi-huippuinensa. Siinä seisoin ja katsoin akkunasta,
ihailemiseen vaipuneena, kun Kalle keskeytti:

"Wilhelmina, nyt voit antaa minulle sikaarit takasin".

Vaikka vähän närkästytti, kun hän näin häiritsi runollisia ajatuksiani,
olin kumminkin iloinen siitä että pääsin vapaaksi noista tuskan
tuottaneista esineistä, ja irroitin puntit päältäni. Kalle ihastui
saadessansa ne takasin; vaan yhden puntin hän näytti minulle ja virkkoi
vähän nuhtelevaisesti.

"Wilhelmina, etkös olisi voinut varoisammin säilyttää niitä? Juuri
paraita olet istunut murskaksi."

"Kalle", vastasin minä, "kiitä luojaa, ett'en tuskassani musertanut
niitä kaikki-tyyni. Minä olen tehnyt sinun edestäsi mitä olen voinut!"

Kalleni halaili minua ja me menimme ruokasaliin.

Eteistuvassa oli levitetty pöydälle mitä kauniimpia ruokakasveja
ynnä metsän riistaa ja lintuja jos mihin sorttiin, jotta siinä saisi
valita mitä paraiten maittaisi, mutta herra Spannbein ja eno Fritz kun
odottivat jo, niin emme siellä kauan olleet. Me istahduimme pöytään
ja annoimme, noudattaen herra Spannbeinin neuvoa, tarjota meille
Veronalaisen päivällisen. Soppa oli erittäin kummallinen, sillä siihen
oli sotkettu kaiken mailman kasvaksia, ja vielä kummallisemmaksi se
kävi, kun siihen ripottelimme hienonnettua parmesan-juustoa, joka
sulaneena venyy langankaltaiseksi. Olemme sittemmin useinkin syöneet
semmoista soppaa, mutta vasta kun minun mieleeni juolahti se viisas
tuuma, että ostaa pienen pönttösen lihamehustetta ja sekoittaa sitä
hiukan tuohon kasvi-liotukseen, jota italialaiset sopaksi sanovat, --
vasta silloin se kävi meille kelvolliseksi. Sitten tarjottiin parsaa.
Kalleni oli odottanut saavansa nyt oikein herkutella, sillä kyljykset
parsain kanssa on hänen paras ruokansa; mutta kun eteemme asetettiin
pitkävartisia puikeloita jotka jo olivat siementymässä ja paitse
sitä maistuivat kovin katkeralta ja olivat sitkeitä kuin seililanka,
niin sanoi Kalle: "Wilhelmina, Italia voi olla hyvinkin jalon-ihana,
mutta parsain päälle he eivät täällä ymmärrä yhtään". Sitten otimme
maccaronia jotka olivat hyviä, sekä söimme viimeksi kananpaistia. Se
oli kerrassaan herkullista. Ja kaalikset olivat oivalliset. "Jos ei
olekaan meillä berliniläistä ruoka-laitosta täällä", sanoin minä "niin
elostaa täällä sentään hyvin kyllä". Atriamme loppui hauskemmin kuin se
oli alkanut, ja parahimmalla tuulella läksimme kaupunkia katselemaan.

Ihmeellinen on tää Veronan kaupunki; voisipa luulla sen kerran
nukkuneen eikä enään voivan havata. Katujen varrella on suuria
palatseja, mutta niissä ei asu kukaan, ja akkunain eteen on lyöty
lautoja. Palatsien vieressä on muita huoneuksia, joiden oviloista
köyhää kansaa kurkistelee. Keskellä erästä katua kohoaa vanha
voitto-portti, mutta ei siitä nyt enää kukaan kulje loistolla ja
prameudella; ja kun vielä edemmäksi mennään ollaan kohta sillä
tenhotulla tilalla, jossa Veronan entisyys lepää. Siinä on, näette,
Scaliger-perheen hautarakennukset; ja Scaliger-perheen vallan alla
Verona viimeisen kerran kukoisti ja oli onnellinen. Korkeilla
jalasteilla seisovat kivi-arkut, ja niiden syrjillä on kuvapatsaita,
yhtä liikkumattomia kuin nuo kuolleetkin joita vartioivat, ja
yltä-ympäritse komea rautakalteri piirittää tämän paikan, niinkuin
orjantappurahäkki tenhotun linnan. Mutta kenenkä syy se oli, tää
muutos? Toinen veli murhasi toisen avo-kadulla, ja niin oli mennyttä
kalua koko jaloisuus; ja vaikka nyt molemmat veljet lepäävät saman
häkin sisällä ja sama päivänpaiste valaisee molempain hautapatsaita,
niin ei tuota hirmuista rikosta saa siltä tekemättömäksi, ja siitä
ajasta asti nukkuu Verona.

Uuden-aikaisissa kartanoissa asuu uuden-aikaisia ihmisiäkin, ja se
on Uusi Verona; mutta tietysti vähemmin se meitä houkuttelee, koska
huomiomme pää-asiallisesti tarkistuu historialliseen alaan.

Tuo eno Fritzin hankkima Bädeker on todellakin kaikin puolin
oivallinen, ja sen avulla tulemme aivan hyvin aikaan joka kohdassa.
Sinne on merkitty kaikki mitä on katseltavaa ja otettu myös kosolta
muitakin opetuksia, niin että heti saa tietää, pitääkö innostua
jostakin teoksesta vai eikö pidä, ja siten tulee ihmeellisyyksien
tutkinta paljoa helpommaksi. Eno Fritz sanookin Bädekeriä lyhykäisesti
resepti-kirjaksi vaan.

Me kävelimme umpimähkään pitkin katuja ja kummastelimme miehiä, jotka
kuvan-ihanasti poimuttelivat yllensä heilukaapuja, -- naisia joill'ei
ollut hattuja päässä, vaan ainoasti pitsi-huntuja kulmilla, -- ja
sotamiehiä, joilla on kukon pyrstösulkia hatuissaan semmoinen kimppu,
ett'ei Kalleni ollenkaan voinut käsittää, miten he saivat tähdätyksi,
kun sulat aina häilyivät heidän silmissään. Upseerit pitivät mustia
hansikkaita, ja kaikki he olivat laihanläntäisiä kuin oravat. Niin
pulskan näköisiä eivät he ole ensinkään kuin meidän sotamiehet, mutta
kun sota sattuu vuorimaissa, sanotaan heidän osaavan kiivetä kuin
vuorivuohet, ja siinä heillä on voitto verraton muihin, jotka eivät ole
niin sukkelia jalaltansa. Eno Fritz oli kuitenkin sitä mieltä, että
parasta olis' Italialle ikuinen rauha.

Siinä kun käveltiin, lähestyi luoksemme pikku tyttö ja sanoi jotakin.
Tietysti emme ymmärtäneet lapsen puheesta vähääkään, mutta kotvasen
kyseltyä sai herra Spannbein selväksi, että tyttö tiedusti, josko
tahtoisimme katsella erästä lähellä olevaa, muinais-aikuista teater'ia.

Kun myönsimme siihen, ojenti lapsi kätensä, ja Kalleni antoi hänelle
vaskirahan. Sen saatuansa juoksi tyttönen tiehensä kiiluvin silmin ja
huutaen: "Aprile, aprile!"

"Hän on narrannut meitä", sanoi Kalleni, "sillä aprilli on italiaksi
_aprile_".

Minä olin juuri vihastua tuohon pieneen, avo-jalkaiseen tyttö-pahaseen,
niin hän samassa tulikin takasin ja hänen kanssa kaksi roiston
näköistä rojoa, joista toinen viittasi kädellänsä meille ja aukasi
niinkuin ladon-oven, minkä kautta me sitten astuimme tuon muinoisen
teatterin raunioille. Ei siinä paljon ollut katselemista, en ainakaan
minä saanut mitään tolkkua noista koloista ja käytävistä. Minulta
puuttui tarpeellinen mielen-rauhakin voidakseni oikein käsittää näitä
raunioita, sillä olin huomannut miten vieläkin kaksi rosvomaista miestä
hiipsahti ovesta sisään, ja kun olivat sisällä, sulki tuo ensimäinen
mies oven.

"Kas nyt", aattelin, "nyt ei päästä pois, ja kohta meidät
sala-murhataan".

Olin lukenut hyvän joukon hirvittäviä tarinoita Italiasta, ja näin jo
miten ryöstettyinä ruumiina maattiin muinoisen teatterin murenevilla
käytävillä. Mutta samassa osui minun silmiin tuo tyttö.

"Ei", sanoin minä itsekseni, "lapsen läsnäollessa he eivät suinkaan
rupea tappamaan meitä", ja kun sitten se pikku tyttö tuli ja toi
minulle kourallisen koreita saniaisia ja kukkasia, joita oli poiminut
ylähältä muurien harjalta, niin otin syliin häntä ja suutelin; tuntui
aivan kuin olis' sylissäni ollut yksi niitä pieniä enkelejä joita
maalarit kuvailevat tauluihinsa. Joka kerta kun sittemmin vanhoissa
mestarin-teoksissa näin enkelin noiden surkean-näköisten mies- ja
naispuolisten pyhimysten vieressä, sanoin: "Tuoss' on tuo lapsi
Veronassa".

Miehet eivät tehneet meille mitään pahaa. He saivat juoma-rahojaan,
ja olivat vallan kohteliaita: minä olin tyhjästä lähtenyt pelkäämään.
Mutta mitä vasten sitten niin paljon tyhmyyksiä kirjoitetaan Italiasta.
Saisivat hävetä jotka sillä lailla suotta säikäyttävät ihmisiä.

Herra Spannbein sitten kuletti meitä kirkosta kirkkoon, ja minua
nauratti nähdessäni miten niissä tauluja katsellaan. Useimmat taulut
riippuvat nimittäen niin pimeissä komeroissa ja sivu-holveissa, ett'ei
ensimmältä tiedä niistä mitään. Mutta suntio sytyttää vaha-kynttilän,
jonka hän kimittää pitkän kepin nenään, ja sillä hän valaisee yhden
pään erästänsä. Monet muodot ovat tästä menetyksestä jo mustuneet niin,
että -- niinkuin herra Spannbein sanoi -- nyky-aikainen mestari, joka
käyttää kimröökkiä kovasti, hyvin helposti voisi maalata semmoisia,
mutta taulut ovat tähdellä merkityt Bädekerissä ja ovat siis sangen
kauniita eli, kuten lukkarit sanovat: _molto bello_, taikka -- jos ei
niistä eroita enää paljo mitään: _molto interessante_.

Eräässä näitä kirkkoja -- se oli S. Maria in Organo -- näimme kuorissa
ja sakastissa puun-veistoksia, jotka muuan munkki nimeltä Fra Giovanni
oli tehnyt rukousten lomina. Ne olivat niin kauniita, että niidenkin
tähden kannattaisi matkata tänne. Kyllähän Berlinissäkin panevat
koreita puun-veistoksia kattoon ja seiniin, mutta ne ovat paraasta
päästä kipsistä vaan.

Kaikesta tästä kuleksimisesta väsyimme vihdoin ja menimme siis erääsen
kahvilaan. Se on merkillistä, miten kahvilat ovat yhden-näköisiä joka
paikassa. Marmori-pöytiä, ikäviä ihmisiä, sanomalehtiä ja juomarahoja
-- semmoinen on kahvila. Mutta täällä näkyi arena aivan edessämme,
ja tuskin olin vironnut vähänkin, jopa kehoitin lähtemään sitä
katselemaan. Se vasta olikin oikein historiallista alaa, johon nyi
astuimme, sillä arenassa pidettiin ennen muinoin peto-tappeluksia.
Voipi vieläkin nähdä häkit, joissa leijonat säilytettiin, ja
vanki-huoneet noita ihmis-parkoja varten, joitten piti petojen kanssa
taisteleman. Tuolla ylhäällä marmori-penkeillä istui katselijoita
tuhansittain. Nyt laskettiin vangit taistelu-tantereelle. Ne
tervehtivät katselija-kuntaa totisina ja kuolon-halveksimisella,
sillä ne tiesivät kyllä syöneensä viimeisen ateriansa. Jo viittasi
maistraatti, joka ynnä kaupungin valtuusmiesten kanssa istui
erityisessä parvekkeessa, häkit avattiin ja villit pedot syöksähtivät
pihalle. Paraasta päästä pääsivät leijonat voitolle ja nautiskelivat
sitten halukkaasti uhrinsa, ja katselijat huusivat hyvä, hyvä! Kun
pedot olivat saaneet mahansa täyteen, menivät ne takasin talliinsa ja
arvelivat, heillä olleen hyvin hauskan iltapäivän. Arenasta laastiin
pois jälelle jääneitä ruumiin-tynkiä, ja veri valahutettiin pois
vedellä eräästä kaivosta, joka vieläkin on olemassa. Minua värisytti
kauhusta, nähdessäni näitä entisten julmuuksien jälkiä.

Kuinka eikös ole ihmisellinen meidän aika sentään, verraten
muinaisuuteen! Mutta -- en ole kuitenkaan ihan varma siitä, ett'eivät
nyky-aikanakin tuommoiset petoin ja ihmisten tappelut saisi täydet
huoneet koroitetuillakin hinnoilla.

Herroihin nää kamalat muistot menneistä päivistä eivät kumminkaan
tehneet minkäänlaista jalostuttavaa vaikutusta, sillä tuskin oli
iltainen syöty ravintolassa, niin alettiin jauhata tuota ijankaikkista
skat'ia taas ja minä sain olla siinä kuin viides pyörä vaunuin alla.

Min'en tohtinut puhella, itkeä ei ole minun tapani niinkuin monen muun,
mutta kirjoittaa -- sitä taisin. Lähetin siis hakemaan läkkiä ja pännää
ja rupesin paperille uskomaan mitä olin nähnyt ja kokenut. Vähän aikaa
kuluttua kysyy Kalleni:

"Mitäs, siinä teet, Wilhelmina?"

"Minä alotan kirjaa Italiasta".

"Älähän ole hassu, johan Italiasta niin paljon on kirjoiteltu".

"Sinä pelaat skat'ia huvikses', ja minä kirjoittelen huvikseni",
vastasin.

Kalleni sanoi "grand neljä" ja minä vaelsin hengessä arenan
veristetyllä hiekalla.

Seuraavana aamuna pidettiin markkinoita piazza dell' Erbellä. Herra
Spannbein ahmasi kuvan-ihania kohtauksia torilla. Huoneuksilla näkyi
jälkiä vielä vanhoista kalkkimaalauksista: vähän punasta, vähän
sinistä ja siellä täällä jotain ihmisen ruumiin tai muodon tapaista,
mutta ei mitään selvää. Ne ovat siis _molto interessante_. Torin
muoto oli enemmän minun mieleeni. Siinä oli pöytä pöydän vieressä,
ja laveiden liinaisten sateen-varjoin alla istui joilla oli kaupan
appelsiinejä, juustoja isoja kuin vaunuin-pyörät, munia, kasvaksia,
kaloja ja kaikellaista ruokatavaraa. Lintuja myytiin kappalettain.
Mikä osti toisen kynkän kanasta, mikä toisen, yksi osti rinta-palan,
toinen taka-kappaleen, kolmas maksan ja muuan köyhä eukko kaulan.
Niin sai jokainen vähän kanaa kattilaansa. Kanan-pojista myydään
samaten kappaleita, ja kaupustelija käänti joka kerralta nahan-liuskat
lihan päälle, juuri kuin kaapin-ovia, jotta kärpäset eivät pääsisi
ahnastelemaan, liha kun oli pidettävä mehukkaana. Miehiä on ja
vaimoväkeä torilla niin että vilisee; he hierovat kauppaa ja tinkivät,
koikehtivat ja ovat niin iloisia, aivan kuin olisi torilla levitettyinä
kaikki Indian aarteet, ja itse kansa nabobeja joka sorkka. Minusta
oli, kuten sanoin, tori paljo enemmän _molto interessante_ kuin nuo
huoneiden kirjavat tahrat, joita nyt koetetaan uudistaa. Eno Fritz
arveli, että heidän pitäisi sekoittaman Jacobsenin casein-vernissaa
maaliinsa, niin se kestäisi jos mitä säätä.

Kun kävelee ruokakasvi-toria alespäin, tulee kohta sille kadulle,
jossa on Julia Capuletin vanhempien talo. Tätä katua asteli se armas
olento tuon ihmeen kauniin Romeon rinnalla, näissä kapeissa solukoissa
löivät ihmiset kuoliaiksi toinen toisensa, ja nyt saisin nähdä sitä
huonetta, jossa Julia asui ja jossa hän kuuli sata-kielen liverröksiä,
silloin kun he salaa vihittyinä ensi kerran olivat kahden kesken,
ihan kuin Lohengrin ja Elsa'kin. Mutta surkea oli katsella tätä
kartanoa. Ylhäällä vanhan palatsin akkunoissa kuivatti Veronalainen
rouva rikkinäisiä pyykki-vaatteitaan. Alhaalla pihalla, jossa ennen
kranaatti-puu kasvoi ja suihku-lähteen vedet kuunvalossa kimeltivät,
oli nyt iso tunkio, ja tuossa tilavassa tallissa, joka kai ennen oli se
tanssi-sali missä Romeo rakastui Juliettaan, kumppanusteli nyt kaksi
muulia, jotka jättivät höystöä tuohon läjään. Oli siinä vielä sitten
kurjallinen viini-krouvi yhdessä noita pihalle päin olevia, ennen
niin loistavia vieras-huoneita, vaan se oli enemmän ryöväri-luolan
kuin ravintolan näköinen, ja vanhan Capuletti-rouvan sänky-kamarissa
mellikoi nyt eräs köyhä kuvan-veistäjä.

"Pois täältä!" huudahdin. "En minä huoli enempätä nähdä Julian kodista.
Lähtekäämme nyt katsomaan hänen hautaansa, tuon tytön kohtalot koskevat
minun mieleeni".

Ei kukaan näyttele Romeona niin viehättävästi kuin Ludvig. Kauniimpata
ruumista ei voi nähdä, siinä kun hän makaa arkun vieressä ja Julia
nousee ylös, aavistamatta, että hän jo on leskeksi jäänyt siltä
mieheltä, jonka hän tuon täsmälleen sekunnille vaikuttavan uni-juoman
kautta oli tehnyt luulluksi leskimieheksi. Kun hän siitä saa tiedon
tulee hän mielipuoleksi ja surmaa itsensä.

[Minä olen pyytänyt rouva Buchholz'ilta lupaa saada pyyhkiä pois
tään selityksen, mutta hän ei mitenkään siihen suostunut. Ja kun
nyt kerran niin hurjasti paljon romuskaa on kirjoiteltu ja vielä
kirjoitellaan Shakespearesta, niin olkoon tääkin selitys paikoillaan;
muistutan-ma-han vaan, ett'ei rouva Buchholz ole mikään professori,
eikä myös ole tingannut itselleen Avonin joutsenta. Toim. muist.]

Vaunuilla ajettiin vanhaan luostarin-puutarhaan, jossa Julian hauta
on nähtävänä kammoittavassa loukossa joka on kappeli muka. Meidän
täytyi maksaa liran (80 pfennigiä!), ennenkuin pääsimme katsomaan
tuota pyhää allasta, missä armaan Julian luut säilytettiin, mutta joka
hämmästyksekseni olikin tyhjä ja ilman kantta!

Kun sitä kummastelin, ilmoitti herra Spannbein, ett'ei sillä
milloinkaan kantta ollut, eikä se myöskään ollut mikään ruumiin-arkku,
vaan ihan tavallinen sian-kaukalo.

"Sehän on mahdotonta!" huudahdin minä. "Eihän toki eläinten-ruuhia
marmorista tehdä?"

"Saatte Italiassa nähdä marmorikaluja kaikenmoisia", vastasi herra
Spannbein. ["Nuova Guida in Verona. 1880. Giovanni Nardini" todistaa
herra Spannbeinin luulon sivu 77: La tomba di Giulietta (Ohime:
potrebbe ben essere un abbeveratogo pel bestiame!) i posta in un
piccolo giardino, j.n.e. Muistakaamme, että Berlinissäkin pöydät Cafe
national'ssa ovat marmorisia. Toim. muist.]

"Ja tuommoisesta tyhjän-päiväisestä he peijaavat rahoja
reissuavaisilta? Kukas sitten saa niitä rahoja, joita maksetaan tästä
humbug'ista?" huusin suutuksissani.

"Totta Shakespearen perilliset saavat siitä tulonkin", arveli eno
Fritz, "sillä ilman hänettä ei olis' koko kaukalo-konstia saatu
toimeen".

Oikein se oli hyötyisä yritys, portti-kello kilahti yhtenään, ja aina
vaan uusia vieraita lähestyi uteliaasti kaukaloa, ja he katselivat sitä
niin surullisesti, ikäänkuin olisivat erittäin paljon pitäneet siitä
siasta, joka viimeksi siitä oli syönyt.

Etenkin eräs nuori pariskunta kiinnitti meidän huomiotamme. Mies oli
hyvin nuori ja kurkisti mailmaan jotenni typerästi vesi-sinisillä
silmillään, ja hänellä kun vielä sitten oli keltaisen-harmaa matkapuku,
liina-tukka ja maitovalkoset viikset, näytti ihan siltä, kuin ei olisi
hän joutunut oikein kypsäksi, vaan täytyisi olla vaisuna kaiken ikänsä.
Nainen sitä vastoin oli niinkuin sanotaan "intressantti:" tumma, synkät
kehät silmien alla, musta kiharatukka, ohuet huulet ja kalmakkaat
kasvot. Pari astui kaukalon eteen.

"Tässä se siis on!" kuiskaili nainen, nostaen nenäliinan silmilleen.
"Oi Julia, kuka on ollut rakastettu niin kuin sinä!"

Hän todellakin itki.

"Vaivaako sinua mikä?" kysyi herra. "Ei, ei. Sin' et vielä ymmärrä
minua ihan, kultaseni, mutta kyllä kohta tulet minua ymmärtämään".

Nainen meni vielä likemmäksi kaukaloa, katseli sitä surkumielin ja
suuteli sen marmorisyrjää. Se oikein mieltäni käänti, sillä minusta se
on inhoittavaa nähdä ihmisten suutelevan elottomia kappaleita, taikka
koiria ja kissoja, ja tämä nyt oli vielä hullumpata. Eno Fritz oli
pakahtua tukahdetusta naurusta.

Musta-kiharainen nousi pois. "Lähtekäämme täältä!" kuiskasi hän. "Tää
näkö on syvästi mieltäni liikuttanut".

"Meidän olisi pitänyt jäämän ennen ravintolaan", sanoi herra hellästi.
Nainen katsahti häneen suru-mielin hymyillen ja kääntyi hänen puoleensa
huoaten. Sitten menivät.

Mekin olimme jo saaneet kylläksi, ja vaikka herra Spannbein sanoi
Veronassa olevan vielä paljon enemmän katseltavaa, päätin minä
kumminkin paraaksi, että matkaamme eteenpäin.

"Ei Verona pois juokse, ja Italiata on kartalla vielä hyvä pätkä. Mitä
muuta täällä on katseltavaa, katselemme paluu-matkalla."

Puolenpäivän aikana läksimme pikajunassa Milanoon. Asemalle tultiin
ajoissa, mutta tavarain punnitus siinä viivytti meitä vallan kauan.
Eno Fritz neuvoi, että jättäisin kapsäkit Veronaan ja ostaisin ennen
uusia kapineita, mitä tarvitsin. Olis'pa pitänyt totella häntä. Mutta
siitä sitten. Tällä kertaa olivat kapsäkit syynä siihen, että vasta
viimeisenä minuuttina pääsimme vaunuihin. Ja siinä, johon astuimme,
istui jo tuo vaisu ja hänen hoitajattarensa. -- Nuo helkkarin kapsäkit!
--



Veronasta Milanoon.

Kuka tuo vaisu oli. -- Lempi-viikot. -- Milano. -- Mintähden rouva
Buchholz otti mieheltään opera-kiikarin pois. -- Humbugi. -- Mintähden
italialaiset poliisit ovat hännystakkiin puetut. -- Marmorinen
muotilehti. -- Mintähden rouva Buchholz mieli tietää mitä Milanon
vallasnaiset ottivat yllensä.


Mitäpä siinä muuta neuvoa ollut kuin, tuon yhdynnän johdosta Julian
haudalla, tehdä lähempätä tuttavuutta. Nimet sanottiin kahden puolen.
Vaisu oli nimeltänsä Hinnerich Kliebisch, kotoisin Pommerista, ja
naisen nimi oli Henrietta. Hinnerich joka palveli vuotensa Berlinissä,
oli sillä ajalla tullut tuntemaan Henriettaa, joka taas opetteli
soittoniekaksi eräässä yksityisten soitanto-opistossa, ja oli
aikomuksensa kiivetä soittajais-pianistaksi. Mutta havaittuansa, että
pianon-soittajia kohta karttui yhtä monta kuin kuuntelijoitakin, päätti
hän heittää pianon-peluun sikseen ja naida Hinnerich Kliebisch'in,
tuon nuoren, varakkaan hovinhaltijan-pojan Weimersdorfista Pommerista.
Kaikkea tätä sain tietää piankin, sillä kun minä tahdon jotain tietoa,
kysyn sitä kohdastansa. Herra Kliebisch ei virkkanut paljo mitään,
mutta rouva Kliebisch oli hyvin avo-sydäminen minua kohtaan ja uskoi
minulle, että he nyt olivat lystäilymatkalla häiden jälkeen, ja
Veronassa he olivat olleet neljä päivää.

"Minun Hinnerichini on enkeli", sanoi hän, "hänen ainoa toivonsa on
sulostuttaa minun elämäni".

"Niinhän olla pitää lempi-viikkoina", suottailin ja kysyin: "Oletteko
tekin suloinen häntä kohtaan?"

Hän punehtui ja kuiskasi:

"Minä teen kaikki mitä hän tahtoo, ja hän tekee kaikki mitä minä
tahdon".

"Niin on oikein", myönsin ja kysyin, olivatko he nähneet kaikki
ihmeellisyydet Veronassa, esim. tuota muinoista teatteria?

"Ei".

"Arenaa?"

"Ei"

"Entä kirkkoja?"

"Ei, mutta Julian haudan!"

"Ei siis muuta kuin tuota kaukaloa? Missä olette viettäneet kaiken
aikaa?"

"Ravintolassa", sanoi hän; "minun Hinnerichini ei pidä paljon lukua
ihmeellisyyksistä: hänen on enemmän mieleistä soudella ja onkia".

Minä heitin silmäyksen vaisuun; siinä hän istui sohvan nurkassa,
pää taapäin, ja sulostutti nyt olemistansa makealla unella. -- Ja
tuommoiset matkustavat Italiaan!

Rautatien oikealla puolella alkoi nyt välähdellä, ikäänkuin korvollinen
sini-painetta olisi kaadettu laksoon. Se oli Garda-järvi. Yhden kerran
olen nähnyt tätä järveä kuvattuna, ja luulin silloin, että kuvan-tekijä
oli maalannut sitä pöyhkäykseksi ystävänsä, jonkun sinisen-painajan,
hyväksi, mutta itse luonnossa on järvi vieläkin sinisempi. Herra
Spannbein sanoi, että niin silmiin pistävää sinistä kuin tämä järvi
ei pitäisi luonnossa löytymän ensinkään, mutta kun se kerran oli,
niin ei voinut se taiteilija, joka vähänkin väliä pitää värien
tunnusta ja yleis-vaikutuksesta, muuta kuin katsoa ikäväksi tällaista
liiallisuutta. Kun hänelle muistutin sitä, että hän juuri itse oli
kehoittanut minua tarkkaamaan luontoa voidakseni arvostella taidetta,
sanoi hän huomattavan olevan, _kuinka_ luonnosta vaarin-otetaan. Monet
eivät milloinkaan sitä oikein opi. "Ketä nyt tarkoitatte?"

"Taide-bramineja", vastasi hän.

Minä tarkoitin tähän sanoa, että järvi, jos se oli siniseen ihastunut,
kai varsin vähän otti huoliakseen herrain maalarein ikävittelemisestä,
mutta samassa rouva Kliebisch heittihe nuoren puolisonsa päälle ja
huudahti:

"Hinnerich! Rakas olento! Nyt ollaan jo Lago di Gardan rannoilla.
Havaa, sydänkäpyni!"

Hinnerich selvitteli unestaan, rouva hymyili hänelle, hän hymyili
rouvalle, rouva suuteli häntä, hän suuteli rouvaa j.n.e., j.n.e. Se
oli olemisen-sulostuttamista yleisessä rautatie-vaunussa, meidän
muitten mielestä jotenki jolpon-näköistä. Rakkaus on tosin korkeitten
asian-omaisten omissa silmissä jotakin hyvin koreata, mutta ei siitä
ole vierasten katsottavaksi.

Desenzanossa Garda-järven rannalla astui pariskunta pois, sillä herra
Kliebischin teki mieli järvelle. Henrietta kysyi, josko me olisimme
tavattavissa pääsiäisen aikana Romassa, he tulivat sinne silloin ihan
varmaan kuullaksensa mainiota _Miserere'ä_ ja tutustuaksensa Italian
soitannollisiin suhteisiin. Minä ilmoitin hänelle, että Romassa aioimme
ottaa asuntoa ravintolassa "Orient". Kalle mutisi; ja olisinpa voinut
jättää tekemättä tuota lupausta tulla heidän kanssaan yhteen.

"Kalle", sanoin, "he ovat ainakin luonnon-lapsia, heidän mielestään ei
ole Garda-järvi liika sininen".

Herra Spannbein ymmärsi yskän; hän oli sitten nurjan-näköinen ja
katseli vaan lasista.

Minä olin iloinen kun tulimme Milanoon, sillä maisemat eivät olleet
sanottavasti koreita. Minun huomiotani vetivät puoleensa ainoasti
nuo tulvan vallassa olevat riisipellot, missä ihmiset paljain jaloin
työskentelivät; mulperipuut, viini-köynnökset ja viljavat pellot olivat
minusta jo kuin vanhat tuttavat. Kaikkeen uuteen kohta tottuu.

Milano miellytti minua varsin mahdottomasti heti alusta; kaupunki on
näöltänsä sangen soma, eikä vanhan-aikuinen kuin Verona. Kaduilla on
vilkas liike, kauppa-puodit ovat mahtavia ja ihmiset soreasti puetuita.
Sitä jo huomasin, ennenkuin hotelliin tulimme, ja sanoin siis:

"Kalle, täällä täytyy ottaa fiinit vaatteet esille, Milanolaiset
ymmärtävät sievää vaatteusta".

Ennenkuin menimme atrialle, jota Italiassa "pranzoksi" sanotaan,
kävimme tuomiokirkkoa katsomassa. Kirkot Berlinissä eivät ole
puolenkaan sen kokoisia kuin täällä; ei likimainkaan, -- mikä hyvänsä
niistä voisi kävellä ympäri Milanon tuomiokirkon sisällä. Tää kohoaa
korkealle muiden rakennusten yli: lumi-valkosena lukemattomilla
sakaroilla ja huipuilla, ihan kuin se olisi sokurileipojan kokoonpanema
dragant-pihalla. Mutta kun tarkemmin katsoo, havaitsee hyvin, että
huiput ovatkin koko torneja, ja sakarat marmori-kuvia. Niitä kuuluu
olevan kahteen tuhanteen tuon tuomiokirkon ulkosärmillä. Johan
semmoisella joukolla Berlinissä voisi koristaa koko Pariserplatzia ja
Linden'iä aina linnaan asti; vaikka joka kaasulyhdyn viereen kuvapatsas
asetettaisiin, jäisi niitä sittenkin kylliksi Charlottenburgin-tienkin
koristeiksi.

Nää ajatukset pyöriskelivät minun päässäni kävellessämme tuomiokirkon
ympärillä; ainoasti se, joka mietiskelee niistä esineistä, mitkä
osuvat hänen verkkokalvoonsa -- ainoasti se saapi hyötyä matkoista.
-- Kadulla oli paljon väkeä, ja naisten puvut heti kiinnittivät minun
huomiotani. No, olinhan minäkin korea kyllä uudessa reisuleningissäni,
ja ylentävältä tuntui minusta kun taisin suurellisella ryhdillä näyttää
heille, että mekin Berlinissä osasimme olla ihmisittäin.

"Kalle", sanoin minä, "meidän täytyy teeskennellä, niinkuin ei kaikki
tää komeus olleenkaan vaikuttaisi meihin; ja muuten, eihän niillä ole
kaupungin-rautatietäkään täällä!"

Tunnustaa täytyy, että komea on tuomiokirkon sisusta: mutta koska
taiteen-tuntijat kirjoittavat, että sen vaikutus tavallisiin
meikäläisiin on suurempi sen taiteellista arvoa, niin pidätin
Kallea aina kun hän yritti ilmoittaa ihmeksimistä, sanoen hänelle:
"Älähän ihmettele, muuten sinua pidetään tyhmänä", ja töykkäsin
häntä kyynäs-päällä kylkeen huomatessani hänessä ihastumisen alkua.
Sivistynyt Berliniläinen ei viehäty vaikutusten havittelemisesta. Mutta
minun täytyy se myöntää, että sekä eno Fritz että herra Spannbein
julki lausuivat ihastustansa katsellessaan noita korkeita kaarroksia,
lasi-maalauksia ja mitä muuta siinä oli. Jälkimäinenpä taiteilijana
vähän aleni minun arvostelussani.

Iltasella menimme Scala-teatteriin. Suunnattoman suuri sali, ja
näyttämö samaten. Töin-tuskin saimme istuimia parketissa. Parvekkeet
ovat kaikki ennakolta tilatut, ja koska jokaisella on valta koristella
parvekettansa miten itse tahtoo, niin on niistä mikä keltasella
silkillä, mikä sinisellä, mikä taas punasella sisustettu, ja siten
saavat parveke-rivit sangen kirjavan ulko-näön. Annettiin opera,
josta min' en ymmärtänyt mitään, ja jota en hyvin kuullutkaan,
italialaiset naapurimme kun puhelivat kesken laulua ja yhtyivät
hyräilemään jos sattui heidän mielisäveliään. Ei parvekkeissakaan
pidetty paljon lukua koko operasta, sillä siellä he istuivat ihan
selin näyttämöön ja pakinoitsivat. Naiset viuhuttivat varjostimillaan
ja herrat liehittelivät, samalla aikaa kuin näyttämöllä otettiin
myrkkyä, murhattiin ja kuoltiin, juuri kuin olisi murhaaminen ollut
jotakin seuraleikkiä vaan. Että laulajien mielestä oli lysti kuolla,
päätin siitä, kun niin hilpeitä valsseja ja polkkia pelattiin
heille henki-heitoillansa ollessa. Mutta jotakin mieleistä ariaa
alettaessa, hiljeni yleisö ja odotti, kunnes erittäin korkea ääni
tuli laulettavaksi. Silloin jos hyvin meni, nostettiin hurjia
hyväksymys-huutoja ja luikattiin "bis" (samaa mi saksaksi on da capo).
Suuresti mielistyneenä toisti laulaja liirujaan. Mutta toisella
kerralla jos äänensä painui josko hiukkasen vaan, jopa nousi yleisössä
kovin korvia-kiduttava ulvina, millä se ilmoitti tyytymättömyytensä
laulaja-paralle, joka häpeissään hiipsutti kulissien taakse.

Kun nyt laulaja taikka laulajatar -- sillä naisiakaan ei säälitty
-- oli saanut qvantum satis, alkoi taasen parvekkeissa armastelu:
naiset hymyilivät ja viuhuttivat. Naisten vaatteus oli hienokas,
he olisivat voineet mennä suorastaan parhaisiin tanssiaisiin;
herroilla myös oli prakit ja valkoset kaulaiset. [Italian isommissa
kaupungeissa pidetään hyvin harvoin pitoja; vaan ihmiset tapaavat
toinen toisiansa teatterissa joka ilta, he ovat juhlapuvussa, käyvät
vieraisilla parvekkeissa ja puhelevat siinä aivan kuin yksityisessä
salissa. Ennen lyötiin korttiakin näytäntöjen aikana. -- Meilläkin on
soitanto paras neuvo, jos mielii saada kanssa-puheita alkuun, mutta
meikäläiset siinä suhteessa tyytyvät johonkin Beethovenin sonaattiin
tai muuhun semmoiseen, eivätkä tahdo suurta operaa. Toim. muist.] Minä
olin hyvilläni siitä kun minunkin vaatteuksestani oli nähtävä, että
Buchholz-rouvallakin on mitä ottaa yllensä. Mitäpä ihmiset muuten
minusta olisivat aatelleetkaan.

Nautittuamme operaa kaksi näytöstä, tuli balettia, ja sitä kun Bädeker
kehuu, taisin minäkin ihastella ilman omantunnon vaivaa. Sitten taas
tuli operata, ja lopuksi baletista viimeinen näytös ihmeen-kauniilla
kohtauksilla, toinen vaan toista ihanampi. Kerran ei ollut näyttämöllä
pohjussisustusta mitään, vaan rampista teatteri-taivaisiin asti oli
pelkkiä avo-olkaisia impiä. Silloin otin Kalleltani kiikarin pois.

Viktor-Emanuelin kalteri-salissa otimme näytännön loputtua vähän
virvokkeita. Se on paljoa suurempi Berlinin Passagia, mutta Panoptikum
puuttuu. Siinä Berlin on edellä ja voipi isotella kun yö-sydännä sillä
on kokous täytetyitä murhaajia, oikea Kunniasali pahantekijöille ja
siksi aikoville. Suureksi mieli-hyväkseni huomasin Milanossa tätä
ilmeistä vajautta sivistyksessä ja opissa.

Herra Spannbeinin johdolla kävimme seuraavana aamuna Brerassa,
taulustoa katselemassa. Kaikki maalaukset ovat alkuperäisiä, vanhain
mestarien teoksia, ja kun kumminkin herra Spannbein sanoi, tään
kokoelman ei läheskään vertoja vetävän Roman, Florenzin ja muiden
italialaisten kaupunkien museoille, niin minä suuresti ihmettelin
esi-isiemme ahkeruutta. Totta vanhat mestarit käyttivät isompia
pensselejä ja saivat sillä keinoin taulunsa joutumaan valmiiksi
pikemmin kun uuden aikaiset mestarit. -- Pihalla seisoo Napoleonin
pronssinen kuva-patsas. Hänellä ei ole mitään yllä, ei tuota
kolmi-kolkkasta hattuakaan, eikä siis tahdo tuntea koko miestä. Täältä
menimme siihen luostariin, jossa Leonardo da Vincin maan-mainio
Ehtoollinen näytetään, mutta minä pidän tätä näyttelöä humbug'ina,
sillä tuo maalaus on peräti pilalla jo ja vaatii välttämättömästi
uudistamista.

Muut muukalaiset olivat hartauden haltioissa olevinaan -- mutta minä
aattelin pääsy-rahaa. Cantianplatz'in taide-näyttelössä, jota minä käyn
katselemassa, maksaa pääsy ainoasti viiskymmentä penniä, ja kuinkas
eikö siellä saa nähdä rahoistaan paljon enemmän! -- "Jos nuo vanhat
mestarit eivät saaneet sen parempata aikaan", sanoin, "olisivat yhtä
hyvin voineet olla mitään maalaamatta".

Soman-näköisiä sitä vastoin ovat poliisit kaduilla, niin hyvin
täällä Milanossa kuin muissakin Italian kaupungeissa. Niitä sanotaan
_carabinieri'ksi_, ja niillä on prakit ja päässä kolmi-kolkkaiset
hatut. Eno Fritz väitti, että ne ovat hännys-takkiin puetut
siten kunnioittaaksensa hallituksen puolesta noita monilukuisia
ulkomaalaisia, jotka tulevat Italiaa katsomaan. Minä en nähnyt niiden
kirjoittelevan muistokirjoihinsa niin usein kuin meidän poliisit, mutta
Berlin onkin älyn kotokaupunki.

Jälestä puolen-päivän pistäydyimme silmäilemään hautuu-maata eli _Campo
santo'a_, niinkuin täälläpäin sanotaan. Vasta nyt tulin siitä selville,
mitä kaikkea ihmis-kädet saavat marmorista tehdyksi. Siinä oli miehiä,
vaimoja ja lapsia, luonnollisessa koossa marmorista veistetyltä; he
seisoivat itse muistopatsaina haudoillaan, taikka olivat vainajan
omaiset lähettäneet heidän omat kuvapatsaansa sinne vieraisille, ja
ne nyt omaisten sijassa surevat rakkaiden Tuonelaan menneiden tuhan
luona. Leskivaimot varsinkin tuottavat kaupungin kuvanveistäjille hyvää
tienastia. Siinä saa nähdä, miten sureva marmoripuoliso pitsihunnussa
ja viimeisen muodin mukaisessa silkkileningissä on astuvinaan
sisään sen hautakammion puoliväliin avatusta ovesta, jossa hänen
mies-vainajansa lepää, ja jonka kuvalle hän lemmekkäästi hymyilee.
Ja siinä hän seisoo niinkuin kummitus yöt, päivät. "Tahtoisinpa
tietää", aattelin, "josko todellinen leski säikähtyy itseään, kun
hän tulee hautuu-maalle? -- Josko häntä harmittaa, kun uusi muoti
syntyy, jota hänen marmorikuvansa ei taida noudattaa? -- Ja josko hän,
jos menee toisiin naimisiin -- sanoo toiselle miehellensä, ett'ei,
kun tääkin muuttaa tuonne hautakammioon, hänen enää toista kertaa
tarvitse teettää kuvaansa, nykyinen kuvapatsas kun on kahdellekin
tarpeeksi asti tuskaisen-näköinen? -- Nuorten herrain sopii kävellä
hautuu-maalla tarkastelemassa leskirouvia, eiköhän niistä joku olis'
otettava, taikka tarvitsee heidän vaan tirkistellä marmori-tyttäriin
isän tahi äidin haudalla, niin tietävät mitä heidän on tehtävä. Minun
täytyy se tunnustaa, ett'ei tuo marmorinen muotilehti saanut minussa
hereille minkään-näköisiä hartauden tunteita. -- Siinä sopessa,
jossa köyhät lepäävät, kukki orjantappura-pensaita siellä täällä
mataloilla hautakumpuloilla -- ja minä luulen, että se rakkaus, joka
istutti orjantappura-pensaat, useinkin oli yhtäsuuri kuin se, joka
kuvanveistäjille hankki jokapäiväisen leivän. Mutta köyhät, niillä
kun ei ole sukuhautaa, haudataan erillensä toisistaan. Lapset eri
hautaan, miehet tuolla puolella, vaimot tällä. Ei sitten satukaan
sopimattomuuksia."

Oikein tuntui keveämmältä sydämeni, kun jätimme tuon kuolon komutarhan;
sillä minun käsitteeni sitä sentään liiaksi oudoksuivat. Vielä
ilta-puolella, kun kävelyllä näin noita hienokkaasti puetuita naisia,
katselin jokahista erikseen arvellakseni, minkänäköinen se ja se tulisi
olemaan marmorista veistettynä hautuu-maalla, ja mitä hän oli yllensä
ottava. Milano tuntui minusta äkkiä kolkolta, vaikka se alusta minua
niin miellytti.

Siis kehoittelin poislähtöön, semmenkin kuin lasten piti lähettää
ensimäisen kirjeensä Berlinistä osotteella Genuaan. Ja tietysti se on
lysti saada tietää, miten kotona voidaan.



Genua.

Laulun ja puuro-tenorien kotomaa. -- Matkustavan Berliniläis-rouvan
velvollisuudet. -- Museoita ja taulustoja. -- Ilahuttavia edistyksiä
seurustelemisessa kotoasukkaiden kanssa. -- Mintähden täytyi muuttaa
toiseen vaunuun. -- Kirje lapsille. -- Professori Qvenylhuber. --
Mintähden herra Spannbein söi polypejä. -- Mintähden rouva Buchholz
oli luulla itseänsä keijukaiseksi. -- Pyhä gral. -- Mintähden herra
Buchholz ei pitänyt Italiaa lasina olutta.


Taas istuimme vaunuissa niinkuin tavallisesti. Kalleni ei nyt enää
niin valittanut kolotustaan, hän tunsi jo, että Italian lauhkea
ilma oli matkaan-saattanut helpoitusta. Eno Fritz tarjosi hänelle
konjakki-pullon, vaikka päivä oli vasta alussa, eikä siis ryyppy-aika
vielä. Siitä seurasi meille siemaus itsekullekin. Fritz kertoi
ystävänsä Felixin, joka monesti on käynyt täällä kesämaissa, sanoneen,
että parempata ei ollut neuvoa malariata vastaan kuin konjakki nautittu
oikeaan aikaan. Annoimme sentähden pullon käydä kädestä käteen vielä
kerran, ja sitten olimme sangen hyvällä tuulella.

Herra Spannbein vaan oli harvapuheinen.

"Onko teille kuka tehnyt mitä?" kysyin minä säälien.

"Ah, jos tietäisitte --!" huokaili hän.

"Genuassa ehkä jo ratkaistaan minun onneni".

"Kuinka niin?"

"Sallikaa minun pitää se omassa povessani vaan; sielulla on
salaisuuksia, joita on parasta olla ilmoittamatta".

"Miten tahdotte, mutta jos kaipaatte myötä-tuntoista sydäntä, niin
rouva Buchholzilla on semmoinen".

Me puhelimme sitten Milanosta. Eno Fritz kysyi, oliko tuo yöllinen
laulu katuloilla meitäkin häirinnyt, johon vastasin, ett'en minä vielä
ollut tyytyväinen, sillä päättäen niistä kirjoista joita olin lukenut,
odotin minä vähintäkin yhden nelislaulu-kunnan katukulmaa päälle.
Kalleni sanoi:

"Kyllähän niitä oli monta, jotka laulelivat operan-säveliä kotiin
mennessään, mutta laulajilla oli jokahisella puuroa kurkussa".

"Se tulee siitä paljosta maccaronin syönnistä", arveli eno Fritz.
"Min'en ole koskaan kuullut katurauhaa hätyytetyksi niin monella
puuro-tenorilla kuin täällä".

Minä närkästyin tuosta moitteesta ja muistutin, että Italia on laulun
kotomaa, sekä sanoin ikäväksi, ett'ei nuori rouva Kliebisch nyt ollut
läsnä; hän joka oli käynyt soitanto-koulua, olisi varmaankin toista
mieltä kuin Fritz, joka valitettavasti hänkin on erään lauluyhtiön
jäsenenä, eikä sieltä pääse menemään naimisiin. Se on naurettava,
sanoin, kun saksalaiset luulevat osaavansa laulaa, sillä siinä nyt
kerta italialaisilla on patentti. Riita tuli kuin tulikin, eikä
loppunut ennenkuin kysäsin: "No mistäs ovat nuo sulosointuiset
positivit?" Nyt hän oli masennettu.

Kostaaksensa tappion lähti eno Fritz taas jankuttamaan noista suurista
kapsäkkilöistä ja ylipainosta, sanoen vihdoin: "Nuo ylenpalttiset
kampsusi vievät sinulta koko joukon rahoja, Wilhelmina".

Silloin minä suutuin ja vastasin:

"Berliniläistä rouvaa ei pidä Italiassa luultaman homsaksi. Minä
kuulun perheesen joka tietää, mihin sen oma arvo velvoittaa. Ja jos et
sinä pidäkkään lukua sivistyksestä, niin on se minun, sinun vanhemman
sisaresi, velvollisuus kannattaa hyvää nimeämme, jos ei muitten, niin
kumminkin minun lasteni ja naapurieni tähden. Koko Landsberger-katu
pitää minua kunniassa, sinua taas yksin yövartiatkin pitävät pilkkana,
kun tulet niin myöhällä kotiin."

Kalleni valitteli rauhaa, muistuttaen siitä, että tässä tulimme olemaan
koko päivän yhdessä, ja että riita ja tora tekee ajan kahta pitemmäksi
vaan. Mutta oliko minun syy?

Herra Spannbein ehdotteli pysähtymistä Turiiniin, jossa saisimme
nähdä oivallisen tauluston. Siihen vastasin, että minä vähäksi aikaa
olin kylläinen Milanon tauluista jo, ja kysyin häneltä, maalailivatko
ennen mailmassa nuo vanhat mestarit museoita varten? Hän sanoi niin
ei olleen, vaan vanhain mestarien maalanneen yksityisille, milloin
niiden kannatti tilata, kuin myös luostareja, kirkkoja j.m.s. varten;
taulustot olivat vasta uudemman ajan laitoksia.

"No niin", vastasin minä, "mutta nyt kun siinä riippuu vieretysten jos
jonkinmoista, aivan kuin viidenkymmenen-pennin kaupoissa, en taida minä
ainakaan tähdystyä jokaiseen tauluun eriksensä. Niitä joko on liika
paljon yhtä sorttia yhdellä seinällä, taikka sulavat ne silmissäni niin
yhteen, ett'en ehdi toista tarkemmin katsella, ennenkuin jo vilkaisen
toiseen, saadakseni nähdä mitä taas siihen on kuvailtu."

"Taiteen-tuntija", sanoi herra Spannbein opettavaisesti, "valitsee vaan
joitakuita mestarin-teoksia ja kiinnittää kaiken huomionsa niihin".

"Minä puolestani", vastasin, "tahdon nähdä kaikkityyni; sentähdenhän
minä maksan pääsy-rahan".

Eno Fritz oli samaa mieltä kuin minä, ja sanoi toistaiseksi
kyllästyneensä madonniin; toinen oli melkein yhden-näköinen kuin
toinenkin, ja kaikki olivat ruoka-huiluulla taikka nukahtamaisillaan.

"Olivatpa taulut itsessään mimmoiset tahansa", virkahdin minä, "mutta
minun ensimäinen ajatukseni aina on, että pitäisi niitä vähän tuhertaa
suovalla ja harjalla!"

"Taide-braminien silmissä vasta vanhuuden n.s. patina tuottaa tauluille
oikean arvon", sanoi herra Spannbein.

"Miks'eivät sitten uuden-aikaiset taiteilijat heti maalaa patinalla?"
kysyin.

"Sitä monet tekevätkin".

"Mutta onhan luonto puhdas ja lempeä".

"Maalarien tulee antaa taululleen vaikutetta".

"Vai vaikutetta?" huudahdin. "Saapasmusteella? Kiitoksia paljon".

Kalleni, jota tää puheleminen ei näkynyt huvittavan, sanoi:

"Wilhelmina, eiköhän olisi parasta, että ensin vähän harjaantuisit
taiteentiedossa, ennenkuin päätöksiäs lausut."

"Ihan ilman syytä noita mestareja ei suinkaan niin suuressa arvossa
pidetty kun he elivät ja olivat, ja jotain kai löytyy heidän
teoksissaan, josta vielä tänäkin päivänä on heidän isäin-maallensa
kunniaa. Herra Spannbein on taiteilija ja enemmän tavastunut näissä
aineissa kuin sinä; älä siis väitä vastaan, vaan noudata hänen
opetuksiaan!"

"Kalle", vastasin minä, "mitäs sinä puhut joutavia? Sinä olet täällä
jäsenkokouksesi vuoksi, etkä taiteen tähden."

Eno Fritz oli sill'aikaa asettanut käsikapsäkkinsä sohvain välikköön,
levittänyt huopapeittonsa sen päälle ja ottanut esille kortit.
Skatin-lyöntiin siis jälleen. Minä rupesin pitkälleni sohvalle,
niin mukavasti kuin Kallea vaivaamatta taisin, ja koetin nukahtaa.
Mutta ei ollut siitä unesta kehumista, sillä niinpian kuin juna
jossakin paikassa pysähtyi huusivat konduktöörit, kantajat, vahdit ja
vaihettajat, kaikki yhteen suuhun, aseman nimeä kunnes sitä oikein
ymmärrettiin, ja kun taasen lähtemän piti, huusivat he lakkaamatta:
_partenza -- partenza-a-a_, juuri kuin tahtoisivat he säikähyttää
höyryveturia pilttoutumaan. Nukkumisesta ei tullut mitään.

Alessandriassa astuin vaunuista ulos jaloittelemaan vähän, ja
ostaakseni appelsineja, joka vallan hyvin käy päinsä kun on kielessä
vähän harjaantunut. Otetaan, näette yksi tahi useampi appelsiini ja
kysytään: _qvanto costa?_ Tähän vastaa kaupustelija jotain tolkutonta
ja ojentaa joitakuita sormia. Ostaja puistelee päätänsä, ja yksi
sormista poistuu. Hän puistelee vielä. Taas sormi pois. Hän vielä
kerran puistelee. Silloin puistelee myyjäkin, ja pitemmältä siin'ei
tingitä. Sitten maksetaan kaupustelijalle niin monta soldia kuin on
sormia vielä pystyssä, ja kauppa on tehty. Samaten ostetaan noita
sieviä, kopsissa piileviä viinipulloja, joita täällä tarjotaan
kaupaksi. _Quanto costa? -- Una lira!_ Kaupustelijalle annetaan seteli,
hän kuorii pois öljyn, joka viinin pinnalla uiskelee, ja ojentaa
ostajalle pullon sangen kohteliaasti.

Liransa hän pistää lakkariin ja sanoo naurusuin niin että valkoiset
hampaansa näkyvät: grazie, joka on sitä paljon kuin kiitoksia.
"Jospa Bergfeldtska olisi näkemässä", ajattelin, "miten minä täällä
vieraassa maassa olen ihan kuin kotona Alexandersplatz'illa, kun on
markkinat siellä, ja mitenkä minä italiankielessä tulen aikoihin,
aivan kuin olisin imetetty italialaisella maidolla; hän kai kateudesta
kävisi kipeäksi heti". Minä naureskelin itsekseni aatellessa herrain
hämmästyneitä silmiä, kun olin astuva sisään näillä virvokkeilla, joita
ensi kerran omissa valloissani olin ostellut, vaan kun tungin sisään
vaunun-ovesta, appelsinit ja viinipullo käsissäni, säikähdyin, sillä
tään puolen nurkkasijoilla istui ventovieraita ihmisiä.

"Suokaa anteeksi", lausahdin, "tässä ei ole teille tilaa. Tämä on
meidän vaunu."

Vieraat eivät liikahtaneet. "Pyydän huomaamaan, tää on minun sijani",
sanoin rouvas-ihmiselle, joka istui minun nurkassani. Hän irvisteli ja
tuijotti minuun harmaansinisillä silmillään, ikäänkuin hän tahtoisi
myrkyttää minua.

"Hyvä herra", sanoin minä nyt hänen kumppanilleen, "yhden näistä
nurkkasijoista vaadin kaiken mokomin".

Hän irvisti niinkuin äsken rouvakin, eikä ottanut liikkuakseen.

"Kalle", huudahdin, "mitä ihmisiä nää ovat?"

"Englantilaisia", sanoi Kalle. "Kyllä me jo koetimme ajaa niitä ulos,
mutta eivät menneet".

"Mintähden päästitte heidät sisään?"

"Ne tulivat ett'emme sitä älynneetkään, peli kun juuri kääntyi
erinomaisen mieltä-kiinnittäväksi".

"Tuo onneton peli! Mutta nyt se on teidän asia toimittaa minulle
paikkani takasin; minä tahdon katsella näköaloja. Huutakaa
konduktööriä."

Konduktööri tuli, hän puheli, Kalleni puheli, herra Spannbein puheli,
eno Fritz puheli -- englantilaiset vaan eivät puhuneet sanaakaan,
he tuijottivat edelleen meihin kellahtavilla silmillään eivätkä
liikahtaneet paikalta. Eikä niistä päästykään.

Tässä nyt kiidin Italian kedoilla, mutta ihan ilman tarkoitusta. Tosin
herra Spannbein jätti minulle sijansa toisen akkunan luona, mutta mitä
hyötyä minulla siitä oli, veturin-savu kun laskihe sillen puolelle ja
pilviinsä peitti kaikki maisemat? Ja kortinlyöntiä katsellakseni en
ollut Alppien yli matkannut.

Ei siis kukaan taida minua moittia, jos olinkin vähän vihoissani.
Mielihyvällä olisin heittänyt nuo molemmat englantilaiset arenan
villien petojen eteen, ja hyvä! olisin huutanut jos leijona nakerti
missiä luihin asti ja tiikeri puraisi misteriltä kurkun poikki. Jaa,
kyllä vähän sisuni kuohui ja minua pahoitti se, kun ei peto-tappeluksia
enää ollut muodissa. Tuo vanha hyvä aika oli sentään monissa kohdin
kiitettävä.

Siinä tuumaillessani tepposia noille nurkkavieraille, juolahti minun
mieleeni se että englantilaiset naiset eivät suvaitse tupakan-savua;
oli kerran lady, joka seitsemän päivää makasi tainnuksissa siitä, kun
muuan herra hehkuva sikaari suussa oli tullut sisään naisien huoneesen.
Minä siis yllytin herroja polttamaan, ja jos paperossia olisi ollut
meillä, olisin itsekin tupakoinut, tuli siitä sitten mikä seuraus
hyvänsä.

Tupakan-poltosta oli apua. Missiä rupesi ryittämään, ja hän kun istui
tuulen puolella, niin hänen täytyi pitää ikkuna kiini.

"Kyllä te tuprutattekin aivan kuin leipomauunit vähää ennen joulua",
pilailin.

Ilman-laatu vaunussa kävi jotenni häkäiseksi. Nyt nousi englantilainen
ylös ja pyysi herkeemään polttamasta. Mutta kyllä hänelle annettiin
sana sanasta, kaksi paraasta! Eno Fritz, joka sokeroi vähän engeliskaa,
teki hänelle selväksi asian kantaa sanoen, että ensimäisessä luokassa
sai olla neljä henkeä vaan kussakin vaunussa. Englantilainen taas
väitti, ett'ei saanut polttaa, jos joku matkustajoista sanoi vastaan.
Me viittasimme siihen, ett'ei hänellä ollut tässä vaunussa tekemistä
mitään. Minä sanoin: "Polttakaa, pojat, minä annan luvan".

Ensi asemalla kutsuttiin taas konduktööri. Älyttyänsä, että
englantilainen valitti meidän päälle, yhtyi hän tyynesti tämän
puolelle ja kielsi meitä polttamasta. Sepä ei ollut Kallen mieliin.
Junan-johdattaja haettiin ja hän haki aseman-inspehtorin. Loppu
laulusta oli se, että meidän täytyi muuttaa toiseen vaunuun --
syystä että edellisessä ei ollut tupakan-poltto sallittu. Tuskin
olimme ulkona, niin englantilainen julkeasti sytytti sikaarin ja oli
sennäköinen, kuin ei meitä olisi ollut olemassakaan.

"Siinä näemme missä mahdissa englantilainen on ulkomailla, ja miten
saksalaista siellä ylen-katsotaan", huudahti Kalleni kun mennä
höyryytettiin taas eteenpäin. "Minä olen vakuutettu siitä, että tuo
englantilainen on joku Lontoon-suutari, sillä hävyttömyys ja sivistys
eivät menesty yhdessä. Mutta hän kuuluu tuohon suureen brittiläiseen
kansakuntaan, ja ottaa siis luvaksensa olla röyhkeä."

"Oikeus oli meidän puolellamme, mutta kuka saksalaista ulkomaalla
auttaa tämmöisissä vähäpätöisissä asioissa. Ei hänen apunaan voi
olla muu kuin arvon-anto, ja kuinkas vieras saattaa arvossa pitää
ihmisiä, jotka eivät anna arvoa omalle isänmaallensa? Niin kauan
kuin vielä olemme vierasten kansain apinoita, niin kauan kuin emme
rakasta isänmaatamme niin sydämellisesti, että se on meille mahdotonta
-- oli se sitten liehittelemisellä tai inhoittavalla nöyristelyllä
kaiken ulkomaalaisen edessä -- alentaa sitä muiden maiden hyväksi,
vieläpä pilkata sitä, -- niin kauan saa saksalainen ulkomailla kaivata
vahvinta tukeansa, parasta turvaansa, mi on se kunnioitus joka hänelle
Saksanmaan kansalaisena on tuleva."

Näin puhui Kalleni harmistuneena, ja täytyi valitettavasti, siihen
nähden mitä meitä oli kohdannut, yhtyä hänen ajatukseensa. Eihän koko
tää asia, tarkkaan katsoen, ollut kuin melkoinen vähäpätöisyys vaan,
mutta suututti se siltä, siinä kun tulimme näkymään niin armottoman
vähäisiltä. -- Englantilaiset jäivät istumaan, mutta meidän täytyi
mennä tiehemme. Ja kumminkin olimme aivan yhtä hyviä kuin he. Todella
ilkeätä!

Hämärti jo, kun Genuan merenlahdelma tuli silmiin. Olimme rientäneet
tunnelien läpi ja siltojen yli, ja juuri kun kaunis maisema oli
nähtävissä, pujahdimme taas tuommoiseen pitkään, pimeään koloon; siitä
päästyämme olimme asemalla. Insinöörien pitäisi toki matkustavan
yleisön hyväksi rakentaman rautatiet vähän enemmän kuvan-ihanasti,
jotta jotakin saisi nähdä rahoistaan.

Kun olimme astuneet pois, kummastutti minua se, että eräs nuori mies
univormun-tapaisessa puvussa kulki meitä kintuilla ja katseli meihin
silmiänsä eroittamatta. Minä huomautin herra Spannbeinia siihen, vaan
ei hänkään tiennyt mitä se merkitsi. Ottaessamme kapineemme tavarasta,
astui tuo nuori univormu-herra esille ja sanoi meille jotakin
kohteliaasti, mutta hyvin vakaasti.

"Mitä hän tahtoo, herra Spannbein?"

"Hän kysyy, josko on teillä tullaamattomia sikaaria."

"Mitä se häneen kuuluu?"

"Hän on tulli-virkamies."

"Me olemme aikoja sitten tullirajan ylitse päässeet."

"Hän tyytyykin kun vaan saa nähdä tullikuitin raja-, asemalta."

"Sen olemme hukanneet", sanoi eno Fritz.

Nuorukainen oli pahoillaan, mutta herrasväki oli vaunuissaan polttanut
sikaareja jotka eivät hajunneet Regialta. Sitä olivat konduktööri,
junan-johdattaja ja aseman-inspehtori valmiit todistamaan.

"Nuo helkkarin engelsmannit!" huudahdin minä.

Nyt piti ruveta tutkimaan. Mutta menipä se minun mielestäni jo
liikanaisiin.

"Jaa", sanoin minä, "saattakaa vaan toimeen vastuksia meille; mutta
huomenna minä kirjoitan Bismarckille, ja kyllä hän -- --"

Tuskin tapasi nuorukaisen korvaa tuo sana Bismarck, niin jopa hän
muuttui sangen kunnioittavaiseksi ja kysyi, olimmeko _tedeschi?_

"_Prussiani_", sanoi eno Fritz.

"Kaupungista _Berlino_", lisäsin minä.

Nuorukainen puhui pari sanaa, kumarsi ja meni matkoihinsa. Me
kiipesimme hotellin yhteis-vaunuihin ja ajoimme pois mekin.

"Näet, Kalle", sanoin pöyhkeillen, "Bismarckia he pelkäävät. Huomasitko
kuinka hän hämmästyi heti kun sen nimen mainitsin?"

"Toivoisinpa oman-tuntomme olleen puhtaamman tässä asiassa", sopisi
Kalle.

Mutta min'en tiedä, mikä on suurempi synti: polttaa italialaisia
Regie-sikaareja vaiko salaa viedä kanssaan hyvän, sisääntuodun
Berliniläis-havannan? Siitä ottakoot papit selvän; sanotaanhan
niiden monesti ymmärtävän paremmin tupakkaa kuin noita vanhoja
perustus-kirjoja.

Me kulimme hirveän kapeita katuja tornin-korkuisien huoneiden keskellä.
Meidän hotelli oli sekin jonkunlainen leveä torni, sillä vasta
kolmannessa kerrassa oli parterri, pieni kurjallinen ala.

Lapset olivat kirjoittaneet. He olivat terveet ja virkeinä. Ilma
oli kylmää Berlinissä, ja uutta ei ollut tapahtunut mitään. Lopuksi
kertoivat he, Bergfeldtskan käyneen heillä ja sanoneen, että kaikki
naapurit ihmettelivät mitä minulla oli Italiassa tekemistä, enhän
minä ollut likimainkaan kylliksi sivistynyt sinne mennäkseni. Siihen
he olivat vastanneet, että naapurien pitäisi ennen hoitaman omia
asioitansa kuin sekaantuman toisten toimiin ja tekemisiin, ja nyt
kysyivät he, josko olivat olleet kylliksi epäkohteliaat.

Minä annoin kirjeen Kallelleni sanoen:

"Niinpian kuin kotiin tulemme, pyydän hänet oikeuteen; tuo kateellinen
akka siellä käy ja koettelee panetella minua lasten edessä. Se on
säätyvihaa ja sukuvainoa, siit'on vankeutta vähintäkin!"

Kalleni koetti lepyttää minua ja pyysi minua olemaan, tyynellä mielin
ainakin päivällispöydässä.

"Olen niin tyyni kuin taidan, Kalle, mutta oletkos sinä tyyni, jos joku
sylkee sinun soppaasi? Ensin englantilaiset ja sitten Bergfeldtska!
Iloinen alku Genuassa!"

Ruoassa oli eriskummainen maku, mutta min'en tiennyt, oliko mieleni
vai ruoan valmistaminen syynä siihen, että joka ruokalaji maistui
samallaiselta. Kalleni veti suunsa irviin ja eno Fritz pureskeli hyvin
hitaasti.

"Tää on oikeata italialaista ruoanlaitosta", selitti herra Spannbein.

"Mitenkä niin?" kysyin.

"Kah, ettekö tunne, että kaikessa ruoassa on öljyä seassa?"

Nyt ymmärsin, mintähden kaikki lajit maistuivat yhdenlaiselta. Italia
kävi yhä enemmän italialaiseksi, sen huomasin hyvin.

Täällä pistän postiin ensimäisen kirjeen tyttärilleni, sillä minä
lupasin kirjoittaa heille usein. Siitä olin vaan pahoillani, kun ei
mieleni nyt ollut lemmellisempi; kynään tartuttuani, täytyi minun
melkein pakoittaa itseni kirjoittamaan jotenni lauhkeita lauseita.

    Genuassa.

    Hyvät lapseni!

    Minua ilahuttaa kuulla, että hyvin voitte, ja jos Bergfeldtska
    toiste tulee käymään, niin terveisiä hänelle, ja sanokaa, että
    minulla on erinomaisen lysti ja että poimin appelsineja puusta.
    Eilen, näette, kävimme katsomassa useampia palatseja ja eräässä
    niistä -- se oli palazzo Balbi -- näin puutarhassa ensimäiset
    appelsinipuut. Nyt vasta, hyvät lapseni, ymmärrän Goethea kun
    hän sanoo: "Jo lehdistöstä kulta-he'elmä kiiluu". Semmoista
    pitää nähdä jos miel' sitä uskoa, ja minä voin vaan sanoa, että
    jalon-ihanalta se näytti. On meilläkin tauluja ja kuvapatsaita
    vanhassa museossa, mutta appelsiinipuita ulkona ja niin suuria
    vielä sitten, niitä ei ole meidän puolella.

    Taidetta en sentään suinkaan halveksi. Ei, päinvastoin sitä
    opin arvossa pitämään yhäti enemmän. Nää salit, hyvät lapseni,
    nää huonekalut, nää marmoriseinät, gobelinit ja veistokset,
    nää pöydät kallis-arvoisine maljakkoineen, hopeakannuineen ja
    kolpakkoineen -- hämmästyttävää kerrassaan. Entä sitten taulut
    seinillä: palatsien entisten omistajain muotokuvia, Antonio
    van Dykin maalaamia, kaikki niin ylhäisiä, että tuskin tohtii
    äänessä puhua, pyhimyksiä ja pyhyyttömiä, kuuluisimpien mestarien
    teoksia; Raphaelin, Tizianin, Veronesen, kaikkien maalauksia
    täällä saa nähdä.

    Voitte kysyä Bergfeldtskalta, onko hän milloinkaan kuullut
    puhuttavan Bassanosta taikka Biberasta, ja kertokaa hänelle
    sitten, että teidän äitinne jo kaukaa tietää toisistansa eroittaa
    näiden vanhemman taiteen pylväsmiesten maalauksia.

    Jos etualassa oikein lihava poika on polvillansa selän alapuoli
    yleisöön päin, silloin on taulu todellinen Bassano; jos taas
    kurttuinen ukko katselee pääkalloa arvataksensa, kuinka kauan
    täytyy vielä nuturoida tullakseen yhtä kuivaksi, silloin se
    on yksi Riberan maalaama Pyhä Hieronymos. Toisinaan maalasi
    Bibera Hieronymosta ainoasti pään ja toisen käden, ja levitti
    kaapun muun kaiken yli. Mutta niin hän teki vaan kun huonosti
    maksettiin, sillä silloin hänen ei kannattanut yhteen hintaan
    antaa toista kättä eikä jalkoja.

    Niin selkenevät Italiassa taiteen tiedot niin sanoakseni
    ihan itsestänsä, mutta tietysti tarvitsee olla sivistynyt ja
    vaikutusten vastaan-ottoon kykenevä. Tää on vaan vero totuudelle.

    Ylipäätään ei olekaan taiteis-oppi niin vaikeata kuin moni
    luulee. Kun vaan mestarien nimet opitaan, kyllä ymmärretään
    sitten loput hyvin helposti, mutta siin'on sekin tarkasti vaarin
    otettava, onko maalaus palttinan vai puun päällä, onko se tehty
    temperalla vai öljyllä. Jos vielä sitte muistaa, kuinka korkea
    ja leveä taulu on, niin tulee jo pidettäväksi suurena tuntijana
    eikä sitten enää tarvitse suvaita vastaväitteitä. Mutta nyt kai
    kysytte, hyvät lapseni, mitenkä teidän äitinne näin tavattoman
    pian on osannut taiteen salaisuuksiin? No, se kävi tällä lailla.

    Me katselimme palatseja, isänne ja minä ja eräs maalari,
    herra Spannbein, joka oli yhtynyt meidän seuraamme. Eno Fritz
    hän meni omia teitänsä tavatakseen kauppatuttuja. Kun olimme
    palazzo Doriassa (lukekaa Schillerin Fiesco, lapset!) niin herra
    Spannbein äkkiä lähestyi erästä nuorta ja kaunista tyttöä.
    Tämä seisoi siinä keskellä palatsin suurta salia seurassa
    vanhanpuoleisen herran, joka tarkasteli kattomaalauksia. Tyttö
    punehtui ja herra Spannbein punehtui myös, sanalla sanoen,
    he tunsivat toisiansa. Herra Spannbein esitti meille tuon
    vanhan herran. He olivat professori Qvenglhuber tyttärinensä
    Münchenistä. Qvenglhuber on suuri taiteenoppinut, ja Italiaan
    tullut antaaksensa ulos uuden teoksen kattomaalauksista. Tää
    professori aukasi minulle todellisen taiteis-opin portit, hän
    sanoi minulle: "Mitä tauluihin on kuvailtu, hyvä rouva, se on
    yhtäkaikki, kun vaan ovat vanhat ja alkuperäiset". Ja siinä hän
    oli ihan oikeessa, sillä kun ainoasti alkuperäisyyden merkkejä
    tulee tarkastaa, käypi taiteen-opinta hyvin helpoksi. Hän oli
    väsymätön neuvomisissa, mistä se ja se mestari tunnetaan,
    niin esim. Wouwermann valkosesta hevosesta, Carlo Dolci
    samaskaisista hahmoviivoista, Raphael madonnistaan, Tizian n.s.
    kulta-vivahduksesta (se lähtee, luulen-ma, pesussa), Michel
    Angelo jäntäreistä, j.n.e. Samalla tavalla meidänkin aikamme
    mestarit tunnetaan, esim. Makart lihastansa ilman sielua, Gabriel
    Max sieluistansa ilman lihaa, j.n.e. Herra professori Qvenglhuher
    opetteli väsymättä minulle tätä kaikkea. Hän on suuresti
    kohtelias.

    Näette siis, hyvät lapset, että täällä vietämme tiedollista
    elämää ja että sisumme hehkuu taiteen pyhästä tulesta. Pitäkää
    vaan lämpöstä yllänne tuossa ilkeässä Berlinin ilmassa, ett'ette
    vilustu. Kevätleningit olkoot teettämätä siksi kun tulen kotiin.
    Täällä on mitä ihanin päivänpaiste, ja isä voipi hyvin.

    Terveisiä Krausen, Weigeltin ja poliisiluutnantin herrasväelle
    kuin myös muille meidän tuttaville. Eno Fritz myös lähettää
    terveisiä.

                                        Teidän hellä äitinne.

    J. L. Kysykää rouva Bergfeldtilta joskus, tokko hän tietää missä
    päin maanpalloa Genua on, ja näyttäkää hänelle sitten tään
    kirjeen kuori posti-merkkineen. --

    Ensi osotteemme on: _Roma, Albergo del oriente, via del Tritone
    6_.
                                            Teidän _la madre_.

Genualaiset palatsit ovat todellakin oikeita aartehistoja niin
hyvin taiteen-ystäville kuin muille ihmiselle. Missä ei riipu
tauluja jos jonkinmoisia niinkuin taulustoissa, vaan nää taulut
ovat kallis-arvoisimpina koristuksina saliloissa, jotka eivät näytä
laisinkaan taide-menaaserioilta, ja joissa tulee pitämään paljoa
suuremmassa arvossa itsekutakin esinettä eriksensä.

Ulkoseinille on toisinaan vale-levypuolia maalattu, joten
rakennustaideteoksia paljon on säästynyt, sisältä sitävastoin on
komeutta runsaasti: nää jämeillä pilari-käytävillä piiritetyt pihat,
koreat rappuset, altaanit, kukkivia kasvaimia täynnä, suihkulähteet ja
riippuvat ryytimaat, kuvapatsaat ja moniväriset marmoriseinät, kaikki
vaikuttavat silmiin kuin loistavin ruhtinaan-linna.

Italialaiset palatsit ylipäätään, niin Genuassa kuin Romassa,
Florenz'issa ja muuallakin, ovat kauniimmat sisältä. Ulko-näöltänsä
ovat yksinkertaisia, totisia ja juhlallisia, seinää enemmän kuin
akkunoita. Meidän palatseissa, jotka ovat vuokrattavina, on enemmän
akkunoita kuin seinää; he kääntävät kaiken koreutensa kadun puoleen.
Sisällä niissä harvoin löytää kunnollista peiliseinää ja sijaa
sohvalle, jossa sopisi olla pitkällään. Tällaisten päivänloistoisten
pihain asemesta on Berlinissä noita pimeitä, pieniä nelis-nurkkia, ja
tampurit tai porstuat ovat täynnä jos niihin ripustaa neljä hattua ja
kolme päällysnuttua.

Genuassa rakennetaan korkeudelle, kaupunki kun on vuoren rinteellä;
enimmät huoneukset ovat siis pitkiä kuin pyyheliinat, mutta ylhäältä
katsoen tarjoavat niiden kiviliuskakatot niin miellyttävän näön, että
eno Fritz päätti Genuan olevan oivallisen paikan unessa-kävijöille.

Juuri jotkut kadut ovat niin leveitä, että niitä pääsee vaunuilla
ajamaan, muut ovat kaikki solukoita, johon pikkusen pilkistää
taivasta. Mutta haju on sama sekä leveissä että kapeissa, vaikka
se viimeksi mainituissa paremmin pakkaantuu ja sentähden vaikuttaa
voimallisemmin. Ruoka ravintoloissa maistui öljyltä, kadut taas
käryävät pohjaan-palaneelta öljyltä. Vohveli-koju torilla meillä
ei haise niin rasvalta ja öljyltä kuin Genua joka loukossa. Mutta
mitenkä se muuten olisikaan, sillä joka paikassa kauppapuotien edessä
kihisee öljy-kattila, jossa sitten laitetaan kalaa, pannukakkuja
ja muuta kaikenlaista. Mutta kauheinta kaikesta on polypit. Tuosta
inhottavasta elävästä, jonka imukkeet ovat kuin rokon-paisumat, ei
lähde henki, hakkaili sitä tahi runttasi seinään miten tahansa, se vaan
värähtelee kuoleman-teossa kunnes viimeinkin pääsee kiehuvaan öljyyn.
Siinä se arvon on hiljaa. Pienten ravintomajain edessä on vatiloilla
piiputeltuja polypeja. Kellä nälkä on, noukkii palan itselleen; isäntä
pyörittelee sitä jauhossa ja viskaa sen sitten öljykattilaan, ja kun se
on valmis, haetaan se sieltä ylös kepillä taikka kauhalla.

Näkin-kenkiäkin he paistavat parilaalla ja syövät kaiveltuansa
puutikulla elävän ulos kuorestaan. Minä kauhistuin niitä nähdessäni jo,
mutta nää hirveät herkut näkyvät Genualaisille maistuvan oivallisilta.
Kyllä me näissä kohdin kumminkin olemme enemmän sivistyneitä, sillä
semmoista roskaa emme syö.

Professori, joka suuresti oli ihastunut minuun ja jonka viisaus minua
ihan hämmästytti, vei meitä erääsen ravintopaikkaan sataman lähistössä,
näyttääksensä meille rahvaan-elämätä. Mutta minusta tuntuu, kuin olisi
rahvaan-elämä enemmän herrain kuin rouvas-ihmisten nähtävä, ja että
sitä paremmin opiskelee kodissa kuin krouveissa. Joka tahtoisi tutustua
Berlinin rahvaan-elämään vaan anniskelupaikoissa ja olutkapakoissa,
saisi siitä varsin väärän käsityksen; kumminkaan en tahdo kieltää,
että kyllähän kauneina pyhäiltoina Hasenhaidessa, Treptovissa tahi
Pichelswerden'issä voipi hyvin nähdä, miten berliniläiset huvittelevat
ja viettävät jouto-aikaansa luonnon helmassa lapsinensa likkoinensa.
Kaikkialla kansaa tuhansin, ja kaikki ovat iloisia, juovat olutta
taikka kahvia ja mosuuvat vahvoja voileipiä. Ja jos ei aina tiedäkään
mitä makkarassa lienee -- niin se on kumminkin vissi, että polypeja
siinä ei ole.

Mutta professori on niitä ihmisiä, jotka mieltyvät kaikkeen mitä
ulkomaalla näkevät, ja hän päätti, että pitäisihän meidän maisteleman
noita polypeja, sillä herkullisempaa ei voinut löytyä kuin tää
oivallisessa öljyssä taitavasti keitetty vesielävä. Minä kiitin
kauniisti, mutta Kalleni antoi narrata itseään, ja herra Spannbein
litkasi niitä kuolon-halveksimisella, herra professorin kunniaksi.
Kumma kyllä, jäikin Kalleen mitä hän oli syönyt, ja kun kysyin häneltä:
"Miltä maistui?", vastasi hän: "Meren ajokasta taisi olla!"

Minua nauratti katsellessani herra Spannbeiniin, joka kuollaksensa
rakasti professorin tytärtä. Minun mielestäni he soveltuisivat sangen
hyvin toinen toisellensa. Nuorukainen tosin on vähän löllimäinen
käytökseltään, ja tuota pitkää taiteilijan-tukkaa voisi hän kyllä
leikkuuttaa vähän lyhemmäksi, mutta on hän sentään korea poika.
Neidellä on erinomaisen kauniit silmät, hän on hiljaluontoinen, vaan
vakavatuumainen kuitenkin, niinkuin toisinaan ovat nuoret tytöt, kun
heillä on kiukkuinen isä, jonka elämää he koettavat sulostuttaa, koska
häntä rakastavat. Professori oli nimittäen monestikin hyvin äreä,
varsin kun ei oltu aivan yhtä mieltä kuin hän.

Ei aikaakaan niin olin lappaellut herra Spannbeinista hänen
salaisuutensa. Hän rakastaa professorin-tytärtä ja professorin-tytär
häntä. Mutta isä innoksii noita vanhoja mestareja ja väheksii
nyky-aikaista maalaustaidetta, -- herra Spannbein taas ei pidä kovin
suuressa kunniassa noita vanhoja, vaan suosittelee kaikesta sydämestä
uudempaa maalaustapaa; siis ei ole paljon toivomista saada professorin
suostumusta. Ja herra Spannbein tietää sen, että vasten isänsä tahtoa
ei Ottilia -- niin on armaan nimi -- milloinkaan mene hänelle.

Kävi sääliksi todellakin tuota miesparkaa, kun hän valitti surujansa
minulle ja siten antoi minulle oikeuden kohdella häntä äidin tavalla.

"Aluksi siis on laita se", sanoin, "että Ottilia ja te rakastatte
toisianne, se on pää-asia."

"Mutta isä?" vaikeroi hän.

"Hänen saamme helposti puolellemme. Kuinka usein eikö tapahdu niin,
että ihmiset tyyten muuttavat mielensä. Heittäkää siis pois uudet
tapanne ja kääntykää vanhoihin. Maalaustaide kuin maalaustaide,
yhden-tekevähän se on."

"En minä käänny pois taiteestani, en koskaan!"

"Ette tarvitsekaan. Voittehan pilata palttinaa kuinka paljon tahansa
ja töhriä pyhimyksiä ja jumaloita aivan kuin professori tahtoo. Mutta
jos itsepintaisuuttanne sanotte taiteeksi, sitten ei tule milloinkaan
pariskuntaa teistä ja Ottiliasta. Muistakaa se!"

Hän meni pois pahoilla mielin, mutta sehän seuraus on aina, kun koettaa
saada ihmiset järkeen. "Neuvo viisaasti, vaan ei vastaan", sanoi
entinen tyttö.

Eno Fritz seurusteli yhtenänsä kauppatuttavain kanssa, sillä hän piti
tärkeänä huolena yhtyä liittoihin ja tehdä kansainvälisiä kauppoja,
joita suuresti edes-auttoi tuo uusi Gotthardin rautatie. Italiassa on
tuotteita joita me kaipaamme, ja Saksassa on meillä tuotteita taas
semmoisia, joita italialaisilta puuttuu, ja kun kansat kummaltakin
puolen tajuavat tämän, niin kyllä kauppaliike kohta kukoistaa. Niin eno
Fritz oli aprikoinut.

Meidän oli siis apunamme ainoasti herra Spannbeinin kielitaito, ja hän
kun alin-omaa juoksenteli Ottilian jälessä, jonka taas täytyi olla
isänsä seurassa, niin jopa vihdoinviimein kyllästyimme taiteesen.
Tuskallista oli myös nähdä, miten professori, joka nuuskaa ahkeraan,
katto-maalauksia katsellessaan sai nuuskut nenästä kurkkuunsa, niin
että Ottilian ja herra Spannbeinin täytyi mätkiä häntä selkään,
jott'ei ukko läkähtyisi ihan heidän silmäinsä edessä. Tilasimme siis
eräänä aamuna vaunut ja ajoimme Pergliin, samaan paikkaan jossa
meidän kruunu-prinssimme perheinensä asuu, kun hän käy Italiassa, ja
sitä ei taida kummastella. Luontoa siinä minun on mahdoton kuvaella,
vaan siellä ollessa tuntuu aivan kuin lukisi kauniin runoelman,
jossa palmut humisevat, vesi loiskii, meri avaantuu, linnoja kohoaa
korkeilla kallioilla, ruusuja ja hyasintteja kukkii ja tuoksuu, ja
jossa kumminkin itse ihka elävänä käyskentelee keskellä kaikkea tätä
runollisuutta. Ja paitsi sitä sinä päivänä oli ilma mitä ihaninta,
sini-kirkkainta olla taitaa!

Me soutelimme pienessä venosessa puiston lampiloilla ja viilsimme läpi
viidakon pitkin kauneimpia japanilaisia ruusuja. Se oli satumaista,
ja jos en olisi vähän vähkyräinen, melkeinpä olisin luullut itseni
keijuksi. Mutta keijut kai ovat vähän hoikempia vyöltä. Vaikka
sanotaanhan, että he Viktoria-teatterissa ovat hyvinkin lihavia, sillä
siinä yleisö pitää enemmän pulleudesta kuin suikeudesta.

Lepopäivä Jumalan ihanassa luonnossa virkisti voimiamme. Tuo
ihmeellisyyksien katselu tekee ihmisen untevaksi, ja minä neuvon siis
kutakin kohdaltansa vähän väliin olemaan niistä joutosassa jotta pää
selviäisi, sillä se on työlästä tointa että muutamissa viikoissa
arvostella mitä vuosisatain kuluessa on laadittu. Mutta kylläpä ennen
mailmassa olivat ihmiset ahkeria sekä taiteen että teollisuuden alalla,
vaikk'ei heillä ollut kaasua eikä fotogenia iltapuhteilla! Se on ihan
ihmeellistä!

Eno Fritzillä oli toimimista vielä yhden päivän. Me sinä päivänä
aamusta kävimme kirkkoja katselemassa. San Lorenzossa säilytetään pyhä
Gral, mutta kun ei ollut meillä luvan-todistusta mitä esille vetää,
niin sitä ei näytetty meille. Ennen sanotaan pyhän Gralin tehneen
monta ihmettä, mutta sitten kun oppineet tulivat havaitsemaan, hänen
ei olevankaan smaragdikiveä vaan ainoasti lasia, on hänen mahtinsa
menehtynyt. Niin se on kotilääkkeidenkin laita, niihin tulee uskoa,
muuten eivät auta.

Iltapuolella olimme kuuluisassa Campo Santossa. Se oli samallainen kuin
Milanossa, enemmän suuremmoinen vaan, ja enemmän marmorikuvia täällä
näytteeksi aseteltu. Paluumatkalla tuli vastaan kymmenen vaunua; joka
vaunuissa oli neljä henkeä, paksuja, pieniä, -- vanhoja ja nuoria,
miehiä, naisia yhteen-sullottuina. Se oli "seuramatka", ja heitä
vietiin ympäri aivan kuin lammas-laumaa. Ajurit nauraa hekottivat ja
ruoskivat hevosiansa, ja niin kuin tuo raju metsän-ajo Noita-ampujassa
huhahti vaunu-karavaani sivutsemme.

"Kalle", sanoin minä, "nuo onnettomat ihmiset eivät saa levähtää
milloinkaan. Tahtoisitko sinä tulla tällä tavoin piiskalla kiidätetyksi
kautta Italian?"

"En", vastasi hän, "minä en tahdo Italiata nauttia niinkuin nautitaan
olutta klasillinen, jonka jossakussa aseman-ravintolassa hätimmiten
kulahuttaa kurkkuunsa. Semmoisena pidettäväksi se on liika ihana."

Tiellä takasin kaupunkiin hoksasin jotain, joka minua suuresti suretti.
Useasti jo olin huomannut teillä, missä vähänkin vettä lirisi, isoja
kivi-ruuhia, joitten tarkoitusta en tiennyt, mutta nyt sain siitä
selkoa. Näissä ruuhissa vaimot pesevät pyykkiä. Mutta millä tavalla?
He hierovat pyykkivaatteita suovalla, pistävät veteen ja panevat
niitä ruuhen leveälle reunalle; siinä niitä sitten muokataan kaikin
voimin isolla kivellä, kunnes kylliksi ovat saaneet. Sitten huuhdotaan
niitä ja ripustetaan akkunoista pistäville keppilöille kuivamaan
päivänpaisteessa. Tuo voi kyllä olla kuvan-ihana näky maalareille --
ja onhan noita valkosia ryysyjä melkein joka ainoassa italialaisessa
taulussa -- mutta tuollainen peseiden piteleminen oikein vihloo
sydämeen huolellista emäntää. Ja minä kudotin Kallelleni matkaksi ihka
uusia paitoja hienokaisilla poimuilla, jotta hän täällä näyttäisi
oikein somalta. "Hyvä luoja", aattelin, "minkä näköisiä nekin ovat, kun
kotiin pääsemme?" Niin oli kuin arvasin, niissä oli kahdessa raamuja
aivan kuin veitsen viiltämiä. Mutta mitenkä voi olla niin tyhmä ja
kivillä hangata pesuvaatteita, täytyyhän niiden mennä rikki. Ja tätä
surua sain ihan yksin kantaa, sillä mitä miesväki ymmärtää siitä mikä
liinavaate-kaappiin kuuluu?

Seuraavana aamuna läksimme pois Genuasta, mutta ilman herra
Spannbeinia. Hän saatti meitä asemalle ja otti toimittaakseen kapineet
junalle. Ylipaino minua taasen hyvin harmitti, vaan en antanut eno
Fritzin huomata mitään, ett'ei hänelle tulisi oikeus.

"Hyvästi toistaseksi", sanoi herra Spannbein.

"Ja miten nyt on noiden vanhain mestarien laita?" kysyin minä.

"Minä olen luvannut piirustaa kattomaalauksista kuvia Quenglhuberin
kirjaa varten", vastasi hän alakuloisesti.

"Terveisiä Ottilialle!" huusin hänelle, junan lähtiessä.



Riviera di' Levante.

Sunnuntai-ajatuksia. -- Miten ihmisen ei pitäisi oleman koppamadon.
-- Mielitehtoinen yhdyttäminen. -- Mintähden rouva Buchholz pelkää
paholaista. -- Kummitus. -- Mintähden on isoja ja pieniä kelloja. --
Mintähden erästä murhenäytelmää ei voi näyttää loppuun asti. -- Miten
eno Fritz huvitteli. -- Mintähden rouva Buchholz tietää kuinka monta
on asujainta Civita Vecchiassa. -- Miten matkailijat olivat tulla
estetyiksi näkemästä Roman ilmaantumista.


Oli sunnuntai. Oikealla kädellä kiilteli meri, ja missä vuoria
nousi rautatietä vastaan, siinä oli tunneli puhkaistu. Kallioilla
kasvoi agaveja ja puutarhoissa olivat sitrooni- ja appelsiini-puut
täynnänsä hedelmiä; alempana pavut kukkivat, ja viikunapuiden isot
lehdet puhkeilivat, ja laakeripensaista oli kokonaisia lehväsaleja
-- herneetkin kukoistivat, kaikki oli komeata. Eno Fritz sanoi,
että vereksillä ruokakasveilla voisi tehdä hyviä kauppoja täältä
Berliniin, vaikk'eivät nää kasvakset likimainkaan ole niin hyviä ja
mehevän-makuisia kuin meidän, sillä tässä kuumuudessa ne kypsyvät liika
pikaisesti. Berlinissä kun syödä loskaavat mitä tahansa, miellytti
meitä sitä enemmin nähdä mitä kaikkea täällä vihanteli ja kukoisti,
semminkin kun minun Kalleni mielestä silpoherneiden soveliaisuus
hamburginkanaan on viisas luonnon laitelma. Kun tunnelin läpi olimme
karahutelleet, avaantui aina viehättävä näköala, ja niinpiankuin
juna johonkin paikkaan pysähtyi, kuului rantamainingin loisketta
ja kirkonkelloin kumahtelemista. Se oli niin juhlallista, niin
päivän-loistoisaa ja ihmeellisen rauhallista, ett'en saanut puhutuksi,
ja jos ei tuo juna olisi rähissyt ja melunnut, olisin luullut, että
joku minulle lauleli tuutulaulua ja että kaikki mitä silmä näki oli
haavekuvia vaan. Mutta tulipa tunnelia viimein jo liika tiheään, ja
minä huudahdin närkästyksissäni:

"Eihän toki ihminen mahda olla mikään koppamato!"

Riviera di Levante'lla tahtoisin asua joitakuita viikkoja kesällä,
mutta tietysti siinä jossa tuo muinaisjäännöksien raunioille rakennettu
maantie viepi asuttujen seutujen kautta, eikä noissa luolissa joitten
läpi höyryveturi vyräjää.

Sitten Spezzian lahti tuli näkyviin, tää Italian sotasatama
laivoinensa. Kumma kun eivät ihmiset koskaan voi elää rauhassa
keskenänsä! Ensin rakennetaan kartanoita, palatseja ja kirkkoja, ja
sitten kaikkityyni ammutaan raunioiksi ja pirstoiksi. Mitäs hyvää siitä
on? Kellä siitä on hyötyä? Voittajalla, sanotaan. Voi olla, mutta saa
hänkin silmänsä mustaksi.

Siinä nyt sotalaivat kiikkuvat auringon kullassa kimeltelevillä
laineilla, ja rantaan asti leviää hedelmällisiä ketoja, ihana puutarha
niin pitkälle kuin silmä kantaa. Kunnakkeilla harmaita öljypensastoita,
losopaikoissa ketoja puutarhan hedelmiä, ja siellä täällä taloja,
joissa ahkeria ihmisiä asuu. Sanotaan aina italialaisten olevan muka
laiskoja. Mutta tahtoisinpa minä tietää, viljeleekö täällä maa itse
itseään, sitovatko viiniköynnökset itsensä, istuttavatko puut itsensä
ja putoaako kukkakaali taivaasta tänne? Ei, tähän kaikkeen tarvitaan
työtä. Ja eikö se ole kyllä että ihmisten täytyy taistella luonnon
kanssa, pitääkö heidän välttämättömästi vielä hävittämän toinen
toisensa ja sen, minkä he vaivalla ovat saaneet eloon? Minun mielestäni
nuo sotalaivat eivät ensinkään soveltuneet tähän pyhäaamu-maisemaan.

Kauempana Carraran vuoristo tuli silmiin. Luulisipa sen olevan lumen
peitossa, mutta se on sorastaan vaan valkea. Avenzan asemalla näimme
suuria marmoriharkkoja, joita sinne oli kuletettu Carraran louhoksista,
ja muutaman mahdottoman ison möhkäleen edessä seisoi ja tarkasteli sitä
eräs herra.

"Kah, professori Sohaper'han se on Berlinistä", huudahdin minä, "häntä
täytyy minun puhutella".

"Etköhän erehdy, Wilhelmina?" kysyi Kalleni.

"En erehdy, minä tunnen hänen, näinhän minä älyn suudelmaa hänen
otsallaan silloin kun hänen jalo teoksensa, Goethen muistopatsas,
paljastettiin Thiergartenissa."

Minä vaunuista ulos, ja sanoin hänelle nimeni. Hän oli hyvin
avomielinen, eikä ensinkään ylpeä niinkuin monet kuuluisat miehet,
sanalla sanoen, kaikin puolin ihmisentapainen.

"Herra professori, aiotteko tehdä uusi Goethe tahi jotain muuta
jalon-ihanaa?" kysyin osoittaen harkkoon.

"En", vastasi hän, "marmori on Viktoriaa varten joka Kunniasaliin
tulee".

"Kuinka se on mahdollista", kysyin sitten, "että herra professori voipi
luoda tuosta mahdottomasta kivestä niin eloisia kuvia".

"Oh, mikäs siin' on", vastasi hän hymyillen, "kuvat ovat harkoissa jo,
niitä pitää vaan hakata niistä näkyviin".

"Näkeekö herra professori sitten päältäpäin jo mitä harkot sisällä
pitävät?" kysyin kummastellen, ja siihen hän vastasi, että sepä olikin
taide.

Ensimäinen lähtömerkki annettiin, ja minulla siis valitettavasti
oli vaan muutaman minuutin aikaa puhella professorin kanssa. Se on
todellakin suuresti mielitehtoista kohdata kuuluisaa taiteilijaa niin
sanoakseni täydessä luomispuuhassa. Mitä mainiollista kirjoitelmaa
eikös voisi kokenut kynä kolhia Gartenlaubeen tämmöisen yhdynnän
johdosta!

Kalleni arveli vähän tunkeilevan näköiseksi että näin ryhdyin
professori Sohaperin puheille.

"Vielä mitä!" vastasin minä. "Antoipa hän kuin antoikin minulle luvan
käyttää tätä puhelemista."

"Mitenkä niin?"

"Näet, kun sanoin, että minusta olisi sangen lystiä saada mainita häntä
kirjassani jollakulla kiittelevällä lauseella, niin vastasi herra
professori sanasta sanaan näin: 'Sitä en voi estää.'"

"Se oli kielto, Wilhelmina."

"Älä pahaksi pane, Kalle, mutta oppineiden puhetapoja minä tunnen
paremmin kuin sinä. Säädyllisemmin ei voinut hän ilmoittaa
suostumustansa."

Kalleni kohautti olkapäitään, mutta minä painoin mieleeni joka sanan,
jonka olin kuullut. Siihen velvoittaa kunnioitus kuuluisia miehiä
kohtaan kun niitä intervievaa.

Tulimme sitten Pisaan. Kaupunki on hiljainen, mutta sievän-näköinen.
Virvoiteltuamme, menimme kuuluisaan tuomiokirkkoon. Mutta ennenkuin
sinne pääsimme, pakkasi meihin oppaita iso joukko. Eno Fritz sanoi
meille, ett'emme semmoisia tarvinneet, sillä hän tuli aivan hyvin
aikaan Bädekerillä, jonka ohjauksia helposti osaa noudattaa, vaan kun
miehet millään muotoa eivät ottaneet eretäkseen, puhutteli hän heitä
sujuvalla italiankielellä, josta minä suuresti hämmästyin.

"Taidatko sinä italiankieltä puhua?" kysyin.

"No mitenkäs muuten; täytyyhän sen, joka tekee kauppoja italialaisten
kanssa, toki ymmärtää heidän kieltään käyttää."

"Ja sitä sanot nyt vasta?"

"Minä odotin kunnes opin oikein osaamaan", vastasi hän, "ja nyt koetan
puhua ei ainoasti ennakko-opintojen johdolla, vaan myös korvakuulon
mukaan, sillä se on pääasia. Jos meidän kielen-professorit opettaisivat
korvan, eikä vaan gramatikan mukaan, niin ei tarvitseisi heidän itsensä
eikä oppilaansa vieraissa kielissä jäädä takapajulle renkilöistä ja
kyyppariloista."

"Ja sinä taisit kylmäkiskoisesti katsella, miten minun Kalleni vaivasi
päätään italian lukemisella. Kylläpä olit ilkeä!"

"Hän tulee hyvin vielä tarvitsemaan tietojansa, silloin kun en minä ole
teidän kanssanne ja herra Spannbein armastelee Ottiliaa. Muutenkin se
oli parasta mitä hän tais' tehdä."

Olimme sillä välin nousseet tuomioylängölle, joka kohoaa kaupungin
perillä ja on kuin suuri tarjotin, minkä päällä tuomiokirkko,
tuomiokappeli, Campo Santo ja nojaava torni seisovat; ja siitä
tarjottimesta ei niitä nouki pois kukaan, siihen koetukseen ne ovat
liika suuria. Tuomiokirkon pääportin edustalla vätjästeli köyhiä
kosolta ja kerjäsi apua kaikenmoisissa äänissä. Genuassa ja Veronassa
ei kukoista kerjääminen niin kuin täällä, siis olivat kohta Kallelta
kuparit kaikki. Kun kerjäläiset näkivät, ett'ei enempätä ollut,
jättivät meitä rauhaan. Eno Fritz myös tiesi laittaa ne luotaan; hän
teki etusormellansa vihjan, jonka he ymmärsivät ja joka merkitsi: tässä
ei anneta mitään. Sen hänelle oli opettanut Berlinissä eräs ystävänsä,
joka tunsi Italian perin pohjin.

Rakennukset ovat komeat, mutta niiden ihanuuden vaikutusta himmentivät
minun silmissäni muutamat kamalat asiat. Koska parast'aikaa pidettiin
messuja tuomiokirkossa ja me emme tahtoneet tulla häiritsemään, niin
kävimme ensiksi katselemassa Campo Santoa. Se on nelisnurkkainen
piha pylväskäytävän sisällä, ja sinne on tuotu laivalastittain
multaa Jerusalemista; sillä ennen luultiin, että autuaammin levätään
siinä mullassa, mutta sittemmin on tiede todistanut niin ei olevan.
Pylvästön rinnakkaisella seinällä on maalauksia, jotka kuvailevat
viimeistä tuomiota ja helvettiä. Se on ihan hirvittävää, kuinka pirut
piinaavat sielu-raukkoja ja viskelevät niitä tulikivi-järveen. Ainoasti
noille hurskaille erakoille he eivät tee mitään pahaa; niiden luokse
tulee enkelejä ja vie ne taivaasen, ja siitä nousi kuin paino minun
omalle-tunnolleni, sillä Kalleni ja minä emme ole erakoita, emmekä
ole koskaan aatelleetkaan paastoamista eikä lihamme kurittamista.
Sydäntäni siis kovin ahdisti ajatellessani, että tuommoinen pukkijalka
piru kentiesi kerran voisi viskata minutkin kihisevään pikikattilaan,
ja vielä sitten toinen työntää haarukkansa minun enkelin-hyvän mieheni
läpitse. Sillä viisastelkoot oppineet miten paljon tahansa, ett'ei muka
helvettiä ole, niin ei sitä tiedä ihminen, mitä eteen tulee, ja pirua
ei saa kukaan katoamaan minun luulostani. Ilman viatta ei ole kukaan
ihminen, ja olisin minäkin monesti voinut olla lemmekkäämpi Kalleani
kohtaan; siis tunsin itseni syntiseksi ja rangaistavaksi, siinä kun
kävelin hautojen ja synkeiden kypressien välillä, ja kauhistuin
kuolemata ja pirua. Täälläpä niitä oli seinälle maalattu.

"Kas niin!" sanoin kun olimme kadulla taas, "nyt en mene enää
hautuumaalle milloinkaan, sillä en minä ole tullut Italiaan
peloitettavaksi ihan kuolijaksi. En ollenkaan!"

Tuomio-kirkossa vielä veisattiin. Oli siis tuon nojaavan tornin vuoro
tulla tarkastuksemme alle. Eno Fritz ehdotteli nousta sinne ylös.

"Tuohonko pahukseen, joka niin kallellansa seisoo?" huudahdin
säikäyksissä. "Voipihan se kaatua minä silmän-räpäyksenä hyvänsä. Kalle
sin' et saa mennä sinne!"

Mutta mitäpä rukoilemisista apua, kun miesten päähän joku hulluus on
astunut; eihän muuten tulisikaan toimeen tuommoisia vetoja, että juoda
pitää kaksikymmentä absinthryyppyä tahi juosta ravia Charlottenburgiin,
joista sitten ruumiina ovat kahden vuorokauden kuluttua. Niin tälläkin
erää, sillä täytyihän tietysti Kallen nousta torniin. Mutta koska
kolme miestä välttämättömästi tulee olla kun sinne kavutaan, syystä
että kahden pitää käydä kiini kolmanteen, jos tään rupeaa tekemään
mieli syöstä itsensä sieltä alas, niin luulin voivani estää torniin
nousemista siten ett'en minä myöntynyt tulemaan heidän kanssaan; mutta
jätinpäs lukuun ottamatta tuota roistoväkeä; kerjäläisistä, näette, saa
parilla vaskilantilla kenen hyvänsä heittämään henkensä alttiiksi ja
menemään mukaan, jos kolmatta miestä tarvitaan.

Kalleni nousi kuin nousikin torniin, ja minä jäin odottamaan alhaalla.
"Jos nyt torni romahtaa nurin, juuri kun Kalleni on ylhäällä!"
aattelin. "Kaatuahan sen täytyy, jok'on noin vino, sillä kuinka
monta uutta rakennusta eikös kukistu maahan kohta kun ovat valmiita,
ja tää torni on seisonut kuka sen tietää kuinka kauan -- vanhuuden
heikkoudesta kai se ei enää pysy suorassa! Mitä tulee eteen minulle
lapsiparkain kanssa, kun tuo on raunioihinsa haudannut heidän isänsä ja
elättäjänsä, ja minä jäänyt mailmaan yksin, turvattomana leskenä?"

Kuta enemmin katselin tornia, sitä vinommalta se näytti ja sitä
suuremmaksi kävi minun tuskani. Minä ummistin silmäni jott'en
pyörtyisi, ja rukoilin sydämen ahtaudessa: "Herra Jumala taivaassa,
anna tornin pysyä seisallaan edes niin kauan kunnes enkelin-hyvä
Kalleni on päässyt siitä alas, niin minä mielelläni anteeksi annan
Bergfeldtskalle kaikki hänen ilkeytensä, vaikka se aina on hän joka
alkaa, ja min'en tahdo hänelle mitään pahaa. Sitten käyköön miten käy,
siihen kun ei voi mitään. Varjele meitä pahasta äkillisestä kuolemasta,
rakeista ja vaarallisesta ilmasta, tulipalosta ja valkean hädästä,
ruttotaudista, sodista ja kalliista ajasta, ja vapahda meitä väijyjän
paulasta. Amen!"

Samassa kosketti minua joku, ja minä käännyin. En toivo kenellekään
ihmiselle semmoista säikähdystä, kuin minua valtasi, nähdessäni nyt
hirmuisen kummituksen aivan edessäni. Alapuolelta se vähän näytti
munkilta, mutta yläällä ei ollut mitään ihmisen-kaltaista, sillä
eihän ihmisen asua ole tuollainen mahdoton, suippo yömyssy, johon
on leikattu kaksi ympyriäistä aukkoa silmiä varten, ja joka on pään
yli vedetty. Minä huusin kohti kurkkua ja juoksin pakoon, sillä en
voinut muuta aatella kuin että se oli ihan ilmetty paholainen, joka
nyt tuli noutamaan minut, keittääksensä minua ynnä noiden Campo Santon
sieluparkain kanssa piessä ja tulikivessä. Mutta mihin päästä piiloon
keskellä tätä aukeata tuomiokirkko-toria? Ei puuta, ei pensasta.
Nojaava torni oli ainoa turvani. Minä edellä, kummitus kintuilla,
täyttä ravia tornin ympäritse. Jos se kaatuu niin kaatukoon; saahan
siinä kummituskin osansa.

Miten kauan tätä jahtia kesti, en tiedä, sen vaan muistan, että jalat
uupuivat allani ja henkeni salpautui, niin ett'en voinut edes huutaa
apua; minä olen nimittäin vähän pulsakka varreltani, enkä ensinkään
luotu kilpajuoksuun soveliaaksi. Minusta nyt olikin yhtä, otti minut
kummitus tahi tukahduin minä luonnollisella tavalla, sillä pitemmältä
en jaksanut.

Kummitus lähestyi verkkaisesti, kun se huomasi, minun seisahtuneen
hengästyksissä, eikä se tuon pitkän kaapunsa kanssa päässytkään ihan
kovaa vauhtia.

"Älä tule tänne!" huusin. "Muuten raappasen!"

Mutta siitä huolimatta se tuli likemmäksi, ja astuen eteeni ojenti
minulle jotakin vaivais-tukkia.

"Vai niin", huudahdin, "pitääkö nyt rahoja koottaman helvetinkin
hyväksi? Sitähän tavallisesti tehdään taivaan takia vaan!"

Kummitus ei ymmärtänyt minua. Siitä vasta älysin, ett'ei se ollutkaan
mikään henki, ja annoin hänelle viidenkymmenenpennin-rahan, joka
unehduksissa oli piillyt minun kukkarossani Berlinistä asti. Silloin
kummitus liikahtihe niinkuin kiitosta tarkoittaen ja meni, sanaakaan
sanomatta, tuomiokirkkoon.

Niin kamalaa kohtausta en ollut eläissäni kokenut. Lukeehan sitä
toisinaan romaaneissa naamioista, eikä niistä pidä lukua mitään, ja
näkeehän semmoisia teaattereissa, jolloin ne, varsin murhenäytelmissä,
ovat oikein naurettavan näköisiä, kun astuvat esille vanhoissa
kaapuissaan ja käyttävät itsensä aivan kuin tahtoisivat peloittaa
lapset sänkyyn; mutta kun tuollainen elävä muumio keskellä päivää tulee
ja taputtelee ihmistä olkapäälle, juoksee hänen jälestään, vieläpä
kerjää häneltä pennilöitä, niin voipihan se ihminen kummastua.

Kun Kalleni taas oli alaalla, vankalla maalla, syleilin häntä niin
rajusti, että hän ihan hämmästyi siitä, kuin myös kyynelvirrasta, jota
nyt en voinut pitemmältä pidättää; eikä tää käytökseni tullutkaan
tyydyttävästi selitetyksi, sillä ei tainnut Kalle saada tolkkua minun
katkonaisesta kummitus-jutustani. Minua lohdutti sentään se asia,
että Kalleni eheänä oli jälleen sylissäni, ja olin siis kohta itkenyt
mieleni tyyneksi taas. Tuomiokirkkoon kun en ottanut tullakseni,
sanoen sen täydeksi kummituksia, jotka säikähyttävät ihmisiä selvällä
päivälläkin, näkyi Kalle aattelevan, että eiköhän ollut ajuni
hourauksissa; ja kun kehoitin häntä menemään itse vakuuttumaan,
puisteli hän vaan päätänsä ja meni eno Fritzin kanssa tuomiokirkkoon.

Takasin tultuaan, taisi eno Fritz selvittää minulle, miten tuon
kummituksen laita oli.

"Se oli joku Misericordia-veljeskunnan jäseniä", sanoi hän; "siihen
kuuluu niin hyvin rikkaita kuin köyhiä, ja kaikki, olivatpa mitä säätyä
hyvänsä, ovat velvolliset auttamaan köyhiä, hoitamaan sairaita ja
hautaamaan kuolleita. Voipi siis tapahtua, että herttua on kantamassa
kerjäläisvaimon ruumiin-arkkua, että nuori teikari virvoittelee
kuolinvuoteella kituvaa ukkoa ja että rikas kauppamies kulkee,
tulisoihtu kädessä, sen paarin edellä, jonka päällä hautuumaahan
viedään köyhä ratus, joka puutteista kellistyi kuolemaan. Ja
ett'ei näitä laupeuden-töitä estäisi mikään turha häpeäminen, eikä
kukaan pääsisi taas kerskailemaan hyvillä töillänsä, sentähden
Misericordia-veljet kääriytyvät pitkiin munkkikaapuihin ja vetävät
pussin päähänsä."

"Jos se oli kreivi eli herttua, joka tässä äsken kummitteli, niin
olkoon se tällä kertaa hänelle anteeksi annettu", sanoin minä, "mutta
se on vissi, että Berlinissä ei olisi Misericordiasta, sillä kaikki
kaupungin katupojat juoksisivat noiden naamariherrain jälessä."

"Eikä niillä olis onnea keräyksillänsäkään", lisäsi Kalle, "sillä
useat ihmiset eivät anna isompia rahoja, elleivät saa julkisesti
kuittia niistä sanomalehdissä. Eikä voisi kukaan saada tähteä takkiinsa
hyvän-tekeväisyydestään, kun se näin olisi valepuvussa tehtävä."

"Tahtoisinpa tietää", säisti eno Fritz, "ottaisikohan monta
rouvas-ihmistä harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä, kun heidän täytyisi
tämmöinen ruma puku ottaa yllensä? Ja kuinkas monta eikö luule
laupeuden-töillä voivansa torjua moitteet maineeltansa, kun he silloin
tällöin suurella humulla heittävät Saksan valtakunnan pöydälle pari
sataa markkaa hyvänteon-laitoksia varten."

"Monet luulevat, että julkinen hyväntekeväisyys on hypoteekki
taivaalle, vaan että siitä pitää ottaa voittoja jo täällä maan päällä",
sanoi Kalle. Ja niin me kävelimme, hauskasti ja kummaltakin puolen
opettavaisesti puhellen, Pisan hiljaisia katuja; eno Fritz vaan väliin
pyysi neuvoa Bädekeristä ja tarkkautti huomiotamme katseltaviin
esineisiin.

Tuomiokirkon pronssinen kynttiläkruunu, joka johdatti Galileita
keksimään lerkkukelloja, jäi valitettavasti minulta näkemättä, kun
pelkäsin tuota kummitusta.

Eno Fritz nyt selitti siitä minulle sanoen suuren kruunun kiikkuvan
vitkallensa, sinne tänne, vaan pienten lamppujen jotka siitä riippuvat,
keikkuvan hilpeästi, kilin-kalin, kilin-kalin. Kun Galilei tämän
huomasi saarnansa aikana, joka jo oli liika pitkäksi venynyt, tuli hän
selville siitä, että täytyi keksiä kelloja -- isompia kirkkoa varten,
jotta saarnat saisivat kohtuullisen pituuden, ja pienempiä kotia
varten, jotta paakut eivät kiehuisi liika kauan.

Galilei harrasti hyvin edistymistä ja yleistä parasta, vaan
vastustajat vainosivat häntä ja pakottivat häntä valalla kieltämään
väitöstänsä maan liikunnosta. Kun hän oli vannonut valansa, sanoi
hän: "Hyvät herrat, ei tää auta mitään -- se liikkuu sittenkin!"
Silloinpa suuttuivat papit. Entäs sitä! Ja nyt tietää pieninkin
lapsi, että kaikki mailmassa on liikuntoa ja ikuisia luonnonlakeja,
ja köyhimmälläkin on kello, jonka hän hätätilassa voi panna pantiksi.
Siitä kaikesta tulee meidän kiittää pisalaista Galileita.

Mutta täytyy täydellisesti tajuta Galilein merkillisyyden, jos mieli
voida oikein arvossa pitää sitä paikkaa, jossa hän eli ja vaikutti;
minä en tahdo ruveta ketään tarkoittelemaan, mutta siitä olen
varma, että löytyy ihmisiä, jotk'eivät tiedä tään taivaallista koko
Galileista, ja siis en tahtoisi hänestä puhua yhtä sanaakaan rouva
Bergfeldtin läsnä ollessa.

Katselimme sitäkin palatsia, missä Byron asui, jonka "Manfred'iä"
kerran näimme operassa. En muista varmaan oliko Manfred jotain
unhottanut, vai tahtooko hän jotain unhottaa -- oli miten oli, mutta
koko kappale puhuu muistia vaan, ja lopulla tulee kummituksia, jotka
vievät hänet mennessään. Mistä lordi Byron on kummitukset saanut,
se nyt on selvällä, sittenkuin tiedän että ne Pisassa katuloilla
juoksentelevat omissa valloissaan.

Nälkätornista on ainoasti historiallinen pohja jälellä. Tähän torniin
arkkipiispa Ruggieri salpasi kreivi Ugolinon ynnä hänen viiden lapsensa
kanssa, eikä antanut heille ei leivänpalaa, ei vesitilkkaa eikä muuta
lukemista kuin vanhan ruokalistan. Alusta luuli kreivi, että hänen
arkkipiispallinen vihamiehensä pilanpäiten vaan pidätti heiltä ruoan,
mutta kun ei kyypparia kuulunut ja lapset nälissään rupesivat syömään
toinen toisensa, silloin näki hän, että tässä olikin täysi totuus.
Arkkipiispalta sittemmin väänti paholainen niskat nurin. Eno Fritz
kertoi kauniista murhenäytelmästä nimeltä "Ugolino", jossa kaikki
nälkään-kuolemisen tuskat kuvaillaan viidessä näytöksessä, mutta tätä
kappaletta ei milloinkaan loppuun asti näytetä, sillä kun nuorinkin
poika rupeaa nääntymään ja vaikeroitsee mahassaan mynkyävän, jo valtaa
surku katselijoita kalleriassa niin, että viskoilevat poikapoloiselle
voileipiä ja makkaraa, pelastaaksensa häntä kuolemasta, ja siten tulee
näytelmä pilalle. Ylipäätään tahtovat ihmiset ennen nähdä ilveilyksiä
kuin murhenäytelmiä, koska useimmat luonnoltaan ovat taipuisat
rakastamaan, eikä läheskään niin monta ole luontoansa murhamiehiä.

En voi sanoa, että Ugolino sai minut lystille tuulelle, ja minulle
siis oli mieleistä pistäytyä Livornoonkin, jonka reissun muuten olimme
maksaneetkin jo, kun kiertomatka-pilettejä ostimme. Eno Fritz sanoi
ystävänsä, Hamburgin tohtorin, varoittaneen häntä Livornoon menemästä.

"Minä en voisi silmiäni ummistaa tässä kummituskaupungissa", vastasin
minä. "Voimmehan huomenna varhain lähteä Romaan aivan yhtä hyvin
Livornosta kuin Pisasta."

Loppu laulusta oli se, että minä ja Kalleni läksimme, ja eno Fritz ja
tavarat jäivät Pisaan.

Tää matkanen oli, sen tunnustan kernaasti muiden varotukseksi, tyhmä
tuuma. Seutu ei ole sanottavaksi mitään, ja katseltavia ei, kuulen-ma,
löydy Livornossa päivälläkään. Iltahämärässä tulimme ja aamuhämärässä
menimme, eikä meillä koko Livornosta ollut muuta kuin öljykalan-haisua,
harmia ja vastuksia.

Sinne tultuamme, otimme troskan hotelliin ja sovimme ajurin kanssa eli
vetturinin, miksi täällä ajuria sanotaan, vaikka vähän nimestä, nylkee
hän reissuvaisia yht'hyvin, olipa sitten min-niminen tahansa -- että
hänen piti saaman kaksi liraa kyydistä. Kaikissa Italian kaupungeissa
ajavat vetturinit edeltäpäin sovitusta maksusta, ovat kohteliaita ja
nöyriä, sekä kiitollisia kun heille antaa vähän juomarahaa päälle.
Livornossa vaan saimme kokea, että voipi toisinkin olla, sillä
päästyämme hotelliin, vaati tuo veitikka neljä liraa kyydistään. Me
viittasimme sopimukseen, ja sitä ei kieltänytkään ajuri, vaan sanoi
tarkoituksensa olleen kaksi liraa kultakin hengeltä, ja kun ylikyyppari
ja portinvartija pitivät hänen puoltaan, niin täytyi meidän maksaa.
Ei se ole noiden kahden liran tähden, kun tätä tapahtumaa mainitsen,
sitä teen harmissani vaan tuollaisesta julkisesta peijaamisesta
ja hävyttömästä valehtelemisesta. Hotelli, jonka palvelijat näin
vetturinin kanssa astuivat salaliittoon matkustavia vastaan, oli
nimeltä "Grande Bretagne". Varokoon sitä pesää ken kova onni vie
Livornoon.

Yöllä nukuin onnettoman huonosti, sillä minussa oli vielä nytkin tuo
kummitusten-pelko ja paitse sitä oli vereni sappeutunut harmista.
Kuinkas ihmeen-ihanaa italiankieltä eikö Kalleni ollut puhunut
vetturinille, ja enkös minä sitten pauhannut, mutta mitäpä siitä apua,
kun ei mies ymmärtänyt saksaa sanaakaan. Kalle sanoi minun huutaneen
unissani niin että hän havahti; mutta taisinko nukkua muka makeasti
kuin lapsi kätkyessä, kun semmoista unta näin, että kummitus kyyditsi
minua troskassa helvetin portille, jossa sitten ylikyyppari ja
portinvartija sieppasivat minut ja lähtivät viskaamaan tulijärveen? Se
oli kauheata.

Puolen neljän aikana täytyi lähteä taas, kulahuttaa kahvin suuhunsa,
ajaa asemalle, seista ja tömistellä odotussalissa, Italiassa kun
ei niissä ole tarpeeksi asti istuimia, ja sitten soilottaa Pisaan
semmoisessa matkustajajunassa, jota mitkä yhteisvaunut tahansa
pystyisivät saattamaan häpeään. Pisassa piti muuttaa sille junalle, mi
Genuasta oli tullut ja oli täpösen-täynnä englantilaisia, jotka tällä
junalla aina ajavat Romaan.

Eno Fritz odotti meitä.

"Kiiruusti", huusi hän, "muuten joudumme eroitetuiksi; kapineet ovat
merkityt jo. Dalli! Dalli!"

Minä huomasin tyhjän vaunun ja syöksin siihen nuolen nopeudella,
Kalleni ja eno Fritz perässä. Tuskin olimme istahtuneet, niin töyttäsi
samaan vaunuun vielä joitakuita henkilöitä. Ne olivat englantilaisia.
Minä tietysti ihastuin.

"Jos olisimme ajoissa asemalle tulleet, niin olisimme vähäisellä
juoma-rahalla voineet saada sievän eri vaunun", sanoi eno Fritz.
"Livorno kai oli niin teidän mieliinne, että nyt otatte muutamia
englantilaisia kernaasti kaupan päälle".

"Fritz älähän ivaile, sinä olit oikeassa, Livornosta ei ole mihinkään.
Toivottavasti sinulla on ollut parempi huvi".

"Minulla on ollut sangen lysti", vastasi hän, "sillä eräässä erittäin
somassa Lung-Arnon kahvihuoneessa tulin tuntemaan joitakuita hyvin
herttaisia pisalaisia, jotka, niinkuin kaikki italialaiset, olivat
suuresti kohteliaita vieraalle, joka niin näytti ihastuneelta heidän
maahansa ja kansaansa."

"Fritz, oliko naisia seurassa?"'

"Oli."

"Kauniita?"

"Hyvin kauniita."

"Mitä naisien kanssa puhelit?"

"Siitä, kuin on onnellista olla naimatonna."

"Se on suoraan sanoen hävytöntä."

"Hyvä Wilhelmina, säästä minua kuulemasta viisauttasi, se nyreyttää
niin mieltä toisinaan."

Kalleni nukkui ja minäkin olin väsyksissä niin kuin murmeli, joka
sen sijaan että olis' pitänyt olla horroksissa, on saanut kaiken
talvea hankkia elatustansa hyppäämällä vanteen läpi, mutta taisinkos
oikoa sohvalle, kun nuo englantilaiset tuossa olivat? Ei, mutta
olipa heistä jo toinen ruotto aikeessa venyä pitkälleen. Mitä hän ei
olisi uskaltanut englantilaisen naisen läsnäollessa, sitä hän koetti
saksalaisen rouvan ja perheen-emännän saapuvilla ollessa, mutta minäpä
loin häneen koukomaisen katseen ja sanoin:

"Istukaas heti siivolla, muuten näytän teille --!"

Nyt hän veti koivet luokseen ja painoi itsensä omaan nurkkaansa
niinkuin me muutkin. Siitä otimme riemuryypyn päästä päähän.

[Sivistynyt englantilainen eroaa räätärin vaan ja kähertäjän
siistimistä maanmiehistään yhtä paljon kuin muissakin kansoissa
sivistyneet semmoisista heikäläisistä, joiden kasvatus on ollut
huolimaton. Kun häntä likemmältä tuntee, on hän hyvinkin hauska ja
jotensakin vapautunut tuosta umpimielisyydestä seuraelämässä. Mutta
tavallinen matkustaja-englantilainen (ja valitettavasti myös tyttäret
ja veljentyttäret) saattaa itsensä käytöksensä kautta niinhyvin
_en grus_ kuin _en detail_ niin mahdottomaksi muitten kärsiä että
paraskin ihmis-ystävä empii kokemasta, piilisiköhän näin runsaan
julkeuden, röyhkeyden ja naurullisuuden takana muita omaisuuksia, jotka
ansaitsisivat satunnaista tutustumista. Toim. muist.]

Eno Fritz oli Bädekeristä saanut tietää, sen seudun, jossa meidän
tänä aamuna oli kuljettava, ei olevan juuri ihanuudesta kehuttavan,
ja voisin siis minä vähän nukahtaa, ilman pelotta että kauniimpia
maisemia jäisi minulta lasista katsomatta. Mutta tää seutu on pahassa
huudossa kesäkuumeista. Talvella ja keväällä ovat asukkaat täällä yhtä
terveitä ja iloisia kuin nuo noromaissa laiduntavat karjalaumatkin,
mutta niinpiankuin päivät lämpenevät, nousee laaksoihin malaria,
ja ihmiset pelastuvat kuumeesen sairastumasta ainoasti siten että
pakenevat vuorille ja jättävät kylät ja talot sikseen, kunnes ilma
syksynpuoleen taas raitistuu. Sanottiinhan meille, ett'ei malariata
vielä ollut olemassa, mutta otimme sentään siemauksia vähän tiheämpään,
sillä kuumebakteriot pomppoavat paljoa paremmin pois vahvistetusta
elinrakennuksesta kuin huonosta. Ja kaadetaanhan hyvää rommia tai
konjakkia myös hillottujen hedelmien päälle, jotta säilyisivät hyvinä
ja tulisivat homehtumasta varjelluiksi; niin ovat meidän-aikaiset
tauditkin, kuten olen lukenut, sisällistä homehtumista vaan. Sentähden
onkin tätä nykyä niin monta nuorta ihmistä, joll'ei ole oikeata neroa
eikä ryhtiä -- ne ovat lahoutuneet ja ravistuneet ennen aikojansa.

Minä olin pyytänyt eno Fritziä havauttamaan minua Civita Vecchiassa,
sillä se kaupunki oli mielessäni unhottumatonna aina lapsuuden ajoista
asti. Eräällä maantiedetunnilla, näette, opettaja sukaisi minua
korvalle tään kaupungin tähden, kun en tiennyt, montako siinä oli
asujainta.

Silloin olin sangen onnettomalla mielellä, sillä semmoinen tollakka
olin ett'en vähääkään väliä pitänyt siitä, oliko niin ja niin monta
tuhatta ihmistä siinä tai siinä kaupungissa, johon en kumminkaan ikänä
pääsis' käymään; mutta sittemmin kyllä havaitsin, että asujainten
määrä kaupungeissa onkin maantieteen ydin. Ei suinkaan julenne luulla
saaneensa kasvatusta nuoruudessaan se, joka ei täsmältä tiedä,
onkos kuinka monta asujanta esim. Aberdienissä, Filippopolissa tahi
Pampelonassa. Nuo numerot tosin sitten haihtuvat mielestä, asukasten
määrä myös enenee taikka vähenee, mutta on sitä kumminkin kerran
tiedetty. Ja tieto on mahti!

Nyt katselin suopeasti tuohon kaupunkiin meren rannalla, sen
linnantorneihin ja kukkiviin niittuloihin, jotka ulottuivat aina
muurien juurelle saakka.

"Kuuleppas, pikku Civita Vecchia, sinun tähtes' sain kerran
korvatillikan, mutta älkäämme siltä olko vihamiehiä. Siihen aikaan
sinussa oli 10,734 asujainta; semmoista ei unhota hopussa." Kumma
kyllä tään kaupungin nimeä äännetään Italiassa väärin. Italialaiset
nimittäen sanovat Tschivita veckja, vaikka pitää oleman Sivita vekkiä,
niinhän koulussa opetettiin. Saksilaiset sanovat myös Berne ja Dräsen,
vaikka sivistyneen suussa nää nimet kuuluvat Pirna ja Dresden.
Maakunnan-murteita kai.

Kahdessa tunnissa piti pikajunalla päästä Romaan. Ei siis enään tullut
torkkumisista mitään, sillä minä odotin ilomielin, aivan kuin lapsi
joulua, jo kohta saavani nähdä tuota ikuista kaupunkia, niinkuin sitä
runoniekat nimittävät. -- Roma! Mitä kaikkea eikös ole tapahtunut
Romassa! Milloinka vaan mailman historiata on tehty, siin' on aina Roma
ollut kaupassa osallisena. Roma, se nyt on se oikea historiallinen ala.
Ja nyt tulisin sitä astahtelemaan minä, Wilhelmina Buchholz, syntyisin
Fabian, Landsbergerin kadulta. Se oli melkein uskomattoman ideaalista!

Jok'ainoa minuutti kurkistin akkunasta katsellakseni, eikös Romaa vielä
näkynyt, vaan sen asemesta näin semmoisen maiseman, joka näytti silmään
niin sanoakseni taudilliselta. Se osa Italiaa, jonka kautta tässä
ajoimme, on ihan vajaalla semmoisia metsiä kuin meillä Saksanmaalla
on, meidän pyökkien ja tammien voimaa ja mehua. Ikivanhoina aikoina
sanotaan Italiassakin olleen kauniita metsiä, silloin kun vielä
luultiin, jumalien asuvan metsän piiloissa, ja joka ainoata puuta
pidettiin niin pyhänä, kuin nyt vahtikojua Wilhelminkadulla, vaikka
niissä ei asunut sotamies, vaan ainoasti luonnon-impi, jonka täytyi
kuolla samalla kuin puunsa menehtyi. Sittemmin kuin Italialaiset
älysivät kehnonpäiväisiksi sekä jumalat että immet hakkasivat he puut
kumoon ilman omantunnon arveluita, vaan jättivät huolta pitämättä
uusista istutuksista, ja niin katosi ajan pituuteen se siunaus, joka
siihen saakka heillä oli ollut metsistään ja saloistaan. Nyt nousi
vesi ja vei peltomullan mennessään, nyt tuli helle ja kuivetutti
kasvullisuuden, nyt ilmaantui kuumetauti ja levisi näille maille.

Sievät kylät hävisivät, rikkaiden romalaisten kesähuvilat hajosivat
pirstaleiksi, ja jumalien temppelit raukenivat raunioiksi. Se oli
jumalattomuuden ja ahneuden rangaistus. Metsää tulee säästää, se on
sangen kallis-arvoinesta.

Kun ei ole heillä enää oikeita metsiä, joista saisivat halkoja, niin
täytyy Italialaisten mistä vaan löytävät hakea polttopuita kuin myös
risuja aituuksiksi taikka herneiden ja sitroonien peittämiseksi
hallaöinä. Ei mikään puu ole heille liika korkea, he kiipeevät ylös ja
leikkelevät oksat pois, kunnes yksi ainoa lehvä on latvassa jälellä,
ja senpä tähden näkee haaskaamattomia puita hyvin harvassa vaan.
Kypresseille sentään ei tehdä pillaa, niillä kun on niin hienot
haarat; ja koska kypressit paraasta päästä ovat hautuumailla, saavat
ne siitäkin syystä olla rauhassa. Hedelmäpuissa heitetään ainoasti
hedelmiä-kasvavat lehvät, jotta kaikki puun voima pääsisi hedelmää
väettämään; ja samaten tehdään mulperi- ja öljypuille. Muita puita
pidellään varsin pahasti, ja nuo kuuluisat Italian piniot olisivat
ihan toisennäköisiä, jos ei niitä leikeltäisi. Mutta ajan pituuteen
on totuttu pitämään näitäkin vaivaisia kauniina. Minä olen Neapelissa
nähnyt pinioita joita ei saatu karsia, ja niiden ja tavallisten pinioin
välillä oli yhtä suuri eroitus, kuin kerityn ja keritsemättömän
villakoiran. Köyhällä Italiassa ei ole polttopuita, koska hänen
esi-isänsä ne ovat korjanneet jo aikoja ennen hänen syntymistään, -- ja
sentähden hän ottaa niitä missä lähimpänä löytää.

Myrttipensaita myös kassaroidaan ja niilläkin uuneja lämmitetään. Niin
on joka maalla eri tapansa; me sidomme myrtistä morsiuskruunuja. Mutta
meillä on taas turpeita niin paljon.

Nytpä avaantui näköala avaran maiseman yli, jota ilmanrannalla
vuoristo rajoitti. Siin' on Albanian ja Sabinian vuoret, ja tää vähän
epätasainen alamaa on Campagna. Se kun olisi meillä Berlinissä!
Sotaharjoituksia varten varsin mainio. Ja nyt pisti näkyviin
kupukattoja ja torneja. Se on varmaankin Roma! Samassa asettuivat
nuo molemmat englantilaiset vaunuakkunasta katselemaan, joten tyyten
estivät meitä näkemästä mitään. Juuri nyt, kun minä tahdoin tervehtää
ikuista Romaa, nousi kaksi englantilaista selkälappeata minun ja tuon
pyhän kaupungin väliin! Mutta nuo ruutuiset nuorukaiset eivät vielä
tunteneet rouva Buchholzia eikä hänen kyynäspäidensä voimaa.

"Olkaapas tunkeilemata!" huusin. "Muutkin ihmiset ovat maksaneet!"

Minä painoin heidät paikoillensa, ja järjestin niin, että saimme kaikki
samasta akkunasta katsella, ilman ettei toinen ollut toisen tiellä.

Siinä on nyt Roma kirkkoineen, palatsineen, huviloineen ja
puutarhoineen, hökkelineen ja raunioineen! Me ajamme alatse muinoisen
vesijohdon, sitten Tibervirran yli, luostarien ohitse, viinamäkien
sivutse. Yhä useampia kupukattoja tulee näkyviin. Pyramidi näkyy;
taustassa kohoaa komea kupulaki kaikkien muiden rakennusten ja tornien
yli -- se on Pietarinkirkko. Höyryveturi viheltää, massina malttuu ja
juna seisahtuu perrongin eteen. Me olemme oikein todella Romassa!



Seitsemän kukkulan kaupungissa.

Mintähden englantilaiset naiset matkoilla ovat murhevaatteissa. --
Terveisiä Schvabiin. -- Mintähden rouva Buchholz ei ole yhtä mieltä
Mommsenin kanssa. -- Mintähden Nero oli niin kelvoton. -- Uusi
pylvästarha Berlinissä. -- Mintähden apostoli Pietarilla ei ollut
hyvä näköala. -- Mintähden vetturini ei ollut mikään tyhmeliini.
-- Mintähden herra Buchholzia pidettiin Memroninpatsaana ja rouva
Buchholz rupesi runoa kirjoittamaan. -- Miten Hadrianon tuhka on sijaa
siirtänyt. -- P. Pietari. -- Mintähden eno Fritz sanoi sieraintensa
vuotavan. -- Soitannollisia tietoja. -- Skat'ia.


Me emme olleet sentään ainoat vieraat Romassa, sillä puolet Englannin
asujamista oli täällä myös. Mainittava on, että useimmat englantilaiset
naiset ovat suruvaatteissa kun käyvät katsomassa Italiassa; niill'ei
ole valkoista, ei vähintäkään viirua kaulassa eikä ranteilla. Eno Fritz
väitti, että näin pukeutuvat puhtaisuudesta, koska likaa ei eroita
läheskään niin pian mustalla pohjalla kuin valkoisella, mutta minä ja
Kalleni olimme yksimieliset siitä, että me puolestamme tahdomme pitää
siistiä liinavaatteita, särkekööt pyykkiakat niihin vaikka kuinka monta
kiveä.

Hotellin yhteisvaunuun emme menneet, vaan ajoimme somassa troskassa
kaupunkiin, jotta ei joku töykeä englantilainen naama pääsisi pilaamaan
meidän hyvää mieltämme. Jo aseman vastapäätä näkee raunioita vanhasta
Uomista, nimittäin Diokletianon kylpylaitoksen, jossa kirjastosali on
tehty kirkoksi. Tää on niin suuri, että Berlinin tuomiokirkko hyvin
mahtuisi siihen, sitä päätin, kun sittemmin siinä käytiin. Salvator
Rosa tässä kirkossa lepää; nuo harmaakaapuiset karthusiani-munkit
näyttivät meille hänen hautaansa. Ja se vanha munkki, joka saatti
meitä, oli Schvabista; hän lähetti terveisiä koti-maallensa, jota hän
luultavasti ei eläissään enää tulisi näkemään. Näitä terveisiä toimitan
täten.

Sieltä menimme Aqva felicen sivutse; se on yksi Roman monista
vesilaitoksista ja ensimäinen fontana, minkä vieras näkee. Sitten
yhdytimme hevois-rautatien, ja se katu, johon nyt käännyimme oli yhtä
uuden-aikainen kuin hevois-rautatiekin. Romassa on kaikki kirjavata
sekoitusta: ikivanhaa, vanhanpuoleista, uutta ja uusinta, sikin sokin.
Täälläpä on salaneuvoksen-kortteerikin, vaan ei puoleksikaan niin komea
kuin Berlinissä. Sitävastoin sanotaan hyyrit huokeammiksi.

Kun seisahduimme Orient-hotellin eteen, tuli portinvartija vaunuin
luo ja sanoi saksaksi, nyt ei olevan tilaa meille, ja että ylipäätään
tulisi olemaan vaikea saada huoneita, sillä kaikki paikat olivat täynnä
ulkomaalaisia, enimmiten englantilaisia, joita pääsiäis-viikolla
suurissa parvissa samoaa Romaan. Hän neuvoi meitä toiseen hotelliin,
jossa saimmekin majaa, upeita huoneita upeisiin hintoihin, pääsiäisen
aikana kun on Romassa kaikki varmaankin kolme kertaa kalliimpata kuin
muulloin.

"Kalle", sanoin minä, "voimmehan yhden päivän olla parooneja
olevinamme, koska nyt kerran Romassa olemme. Mutta huomenna lähdemme
Neapeliin emmekä tule tänne takasin ennen kuin vieraat ovat suorineet
tiehensä ja hotellit käyneet, huokeammiksi."

Eno Fritzinkin yhdyttyä tähän tuumaan, vaatetimme itsemme niin
hienoksi, että kun sitten menimme ruokasaliin aamiaiselle, kyypparit
riensivät meitä palvelemaan ja kunnioittivat meitä excellenzoiksi.
Minäpä käyttäydyin niin pönäkästi mutta samalla niin ailahtavasti, että
Kalleni useasti ihan hämmästyksissä katseli minuun, ja eno Fritz nauroi
kyyppareille että oli kuolla. Minä nuhtelin häntä vakaasti ja arvolla
tästä talonpoikamaisesta käytöksestä, vaan ei se auttanut, päinvastoin,
hän sanoi:

"Jos nyt näkisit itseäs, Wilhelmina, niin varmaan toivoisit, että
voisit viedä itses tuollaiseksi täytettynä kotiin Berliniin."

Tuskin oli hän tätä sanonut, niin kyyppari, joka meitä oli passaellut,
juoksi hihittäen ulos; sitten saimme tietää, hänen olevan saksalaisen
ja siis ymmärtäneen kaikki puheemme. Eno Fritz enemmiten ei osaa
kohottaida korkeampaan lentoon, mutta mitäs siihen saa kun on nuorempi
veli semmoinen. Eihän siinä pääse valitsemaan.

Ulkona paistoi päivä kultaisena, ja me päätimme heti lähteä Romaa
katselemaan. Tuo saksalainen passari haki meille sangen somat vaunut ja
neuvoi ajurille minne menemän piti. Me nousimme istumaan ja hetkuimme
läpi Italian pääkaupungin.

Kalleni oli ihka uudessa valkoisessa puvussaan erinomaisen uljaan
näköinen, ja minä sovelluin hänen seuraansa oivallisesti haaleassa
kesäleningissäni, mustassa pitsisaalissani ja punasinertävissä
hansikkaissani; eno Fritz sitävastoin harmaanviheriäisessä
matka-asussa, kädessä sininen, pumpulinen sateenvarjo, näytti vaan
visu-tarpeiselta matkailijalta. Kansa kaduilla seisahtui ja katsoi
meihin ihmeissään, niin että tuo eno Fritzin vaatetus minua oikein
suututti.

Mutta suuttumaan ei joutanut kauaksi, sillä kaikkialla oli katsomista
ja tarkastamista. Kulta- ja kalliskivi-kaupat Corsolla, suuret
valokuvat, vaunuja, ihmisiä -- kaikki hämmästystä herättävää. Ja nyt
ajaa kuskari hiljemmin ja sanoo: "il campidoglio", osottaen jotenni
korkealla olevaan rakennukseen. Se on Capitolium, jonka sanotaan
ennenmuinoin hanhien pelastaneen; siitä ovat sitten muinaistutkijat
tulleet siihen varmaan päätelmään, että vanhat romalaisetkin keittivät
mustaa-rokkaa, mutta josko sitä laittelivat omenoilla ja veskunoilla
seassa, niinkuin me, siitäpähän aikanansa otetaan selvä, toivon minä.
Sitten sanoo ajuri: "il foro", ja osottaa paikkaan, jossa on temppelien
ja muitten rakennusten jäännöksiä ja jota sivistyneet ihmiset sanovat
forumiksi. Ja nyt pidämme Colosseumin edessä, ja sinne menemme sisään.

Kyllähän Veronan arena on koko lavea laatikko, mutta mitäs se on
Colosseumiin verrattuna? Tää oli mailman suurin teatteri, siihen mahtui
87,000 katselijaa, ja 90 ovea oli tässä neljän kerroksen korkuisessa
rakennuksessa. Nyt on kolmas osa vaan jättiläisrakennuksesta jälellä,
muut kaksi kolmannesta ovat jalot romalaiset keskiaikana tahi niillä
vaiheilla käyttäneet kirkkoin ja palatseinsa rakennuksiin, ja mistäpä
ne mukavammin olisivat saaneet valmiiksi tikatuita kiviharkkoja kuin
Colosseumista. Kalkkiakin muuraustyöhönsä tiesivät helposti hankkia
siten, että murtivat marmorivuolut seinistä ja polttivat kuvapatsaat,
sekä sotkivat kalkkia vedestä ja niiden tuhasta. Kolme semmoista
kalkkihautaa on löydetty forumissa, jossa useimmat muinaisteokset ovat
olleet pystytettyinä; ne menivät niin helposti muruiksi ja niistä sai
parasta kalkkisekoa, kun olivat mitä hienointa marmoria ja mainion
sirotekoisia.

Ensimäisiä näytäntöjä Colosseumissa kesti sata päivää ja niissä
tapettiin 5,000 petoa. [Tästä tiedosta kuin myös monesta muustakin
selityksestä antikin alalla, tulee, minun kiittää tohtori Karl
Theodor Gedertziä, joka on mahdottoman tavastunut näissä asioissa.
Kun kysyn "Tohtori, missä se on kirjoitettuna?" niin hän sanoo:
Pliniossa sivusta 911 taikka Tacitossa taikka Juvenalissa, ja se on
aina oikein osattu. Pyydän saada lausua syvimmät kiitokseni tälle
meidän perheen ystävälle. Wilhelmina Buchholz.] Vielä nytkin voipi
nähdä petojen häkit, vesijohdot meritappeluja varten, ja suunnattoman
suuren kellarirakennuksen, jossa oli koneistoja, vaatetushuoneita sekä
syötävien gladiatorien ja orjien odotushuoneita. Voi, mahtoipa olla
komeata tää kaikki, silloin kun vielä hyvin menivät asiat! Viisituhatta
villiä petoa! Se oli toista kuin tuo eläimistö minkä minä mennä vuonna
nä'in Berlinissä!

Colosseumin pihalla oli Neron aikana tekojärvi ja tämä taas sen uhkean
puutarhan sisällä, jonka hän oli teettänyt kultaisen kartanonsa
ympärille. Kun ei ollut tarpeeksi tilaa tätä varten, anasti hän ison
osan Romaa murhapolton kautta. Se oli hänen mielestä helpoin ja halvin
neuvo, koska silloin ei kukaan yksityinen voinut voittaa kartanollansa,
joka oli juuri sillä kohdalla missä uusi katu tuli avattavaksi.

Minä olen Nerosta paljonni tuumaillut ja lukenut, sillä hän on luonne
ja voisi sangen hyvin soveltua sankariksi historiallisessa romaanissa,
jos ei hän olisi liika törkeä naisen kynän kuvailtavaksi. Se työ lienee
siis jätettävä Ebersille, Ecksteinille tahi Dahnille, vaikka minäkin
mielelläni pistäisin voitot siitä taskuuni.

Minun ajatukseni Nerosta eroavat monessa kohdin muitten mielipiteistä,
esim. Mommsenin; naisen päätelmät, näette sen, ovat useastikin
tarkemmat kuin miesten, joilta tyyten puuttuu kodin tuntoa,
niinpiankuin työssä ovat mailman-historian kanssa.

Nerosta ei ollut paljo mihinkään, siit'ei epäilemistäkään. Nuo
alinomaiset näytelmätkin jo ovat moitittavat minun luulleni, sillä
seuranäytelmistä syntyy usein ikäviä tapahtumia, ja voipi olla iloinen,
jos niistä vihdoin-viimein saadaan aikaan edes jotakuinni hyväksyttävä
naimiskauppa.

Nuorukaisella tavallisesti on hyviä luonnonlahjoja vaan ei omaisuutta
vähääkään, neitosella taas on rahoja vaan ei luonnon-lahjoja
minkään-arvoisia, vaikka kohta hän näyttelee pääosissa. He ovat
aina yhdessä losoksilla, he katselevat toisiinsa, he pitävät kiini
toisistansa, he syleilevät ja suutelevat soinen toistansa, ja
sanovat vielä sitten, että niin on heidän osansa. Mutta minä sanon:
"Seuranäytelmien kautta on jo moni turmeltunut, ja kukas sen tietää,
josko ei tuo alinomainen näytelmäin-peluu tuonut vahingollista
vaikutusta Neronkin luonteesen?"

Ja millainen oli Neron vaimo? kysymme vielä, käännellessämme lehdet
entuuden kirjassa, sillä sehän on tietty asia, että huono vaimo
voi pilata paraankin miehen, kun taas hyvä vaimo helpostikin voi
huonotapaisen miehen saada hyveitten tielle taas. Neron ensimäinen
vaino, Octavia, sanotaan olleen siihen aikaan nähden jotenni siivon,
mutta hänen vikansa oli, ett'ei hän tiennyt miten Neroa oikein oli
piteleminen. Seuraus siitä oli se, että Nero eli lopen kauheasti,
monesti hän ei tullut kotiin ei päivällä eikä yöllä, ja sitten hän
oppi tuntemaan erään Poppea Sabinan, jonka hän naikin, mestautettuansa
Octavian. Tämä Sabina, hän nyt oli mitä sopimattomin vaimo semmoiselle
kuin Nero. Johan hänen vaatetuksistaankin miehensä olisi voinut hävitä!
Muulit, jotka vetivät häntä, kengitettiin kultakenkiin, ja joka päivä
kannettiin hänen kylpytiinuunsa viiden sadan muulintamman maidot.
Se oli ihon hienoudeksi muka. Mutta tuommoinen kun oli rouva, niin
täytyihän Neron joutua harhateille, sillä se joka maidossa kylpee,
mitä semmoinen sitten tahtoo kahviinsa? Sulatettuja helmiä kai, kuin
Kleopatra -- ja tälläkin lopullisesti ei ollut muuta neuvoa kuin että
omilla rinnoillaan imettää käärmeitä, niinkuin niin usein näkee vanhain
mestarein tauluissa.

Vähin puhumin, Nero oli kauhea, mutta ken vähänkin tuntee inhimillistä
elämätä, hän ei voi kieltää sitä, että molemmat rouvat olivat syynä
siihen huonoon todistukseen, minkä mailmanhistoria muistokirjassaan
hänelle antaa.

Ja kun sitten "Uarda'sta" tahi "Keisari'sta" tahi muista ihanista
kirjateoksista näkee, ett'ei siihen aikaan aateltu eikä puhuttu
hiukkastakaan toisin kuin meidän aikoina Landsberger-kadulla, paitsi
että sanottiin esim. forum Maitotorin sijassa, Memphis eikä Leipzig ja
papyros sanomalehden asemesta, niin täytyyhän pitää minun käsitystä
Nerosta oikeana, sillä minä asun Landsberger-kadun varrella.

Kaiketikin luulen minä turhaksi vaivaksi kaikkia koetuksia saada
Nerosta muka kelvollista, kun ei Rubinsteinkaan operallaan voinut
pelastaa häntä kunnollisesta kommelluksesta.

Mahdotonta on kertoella niitä tunteita, jotka valtaavat ihmisen mielen,
kun hän nyt viimeinkin on sillä historiallisella alalla, mistä hän
sitä ennen on hankkinut niin pohjallisia tietoja selväsisältöisissä,
opettavaisissa ja sivistävissä, yleisesti ymmärrettävissä,
kansantajuisissa, naismailmalle nimen-omaan tarkoitetuissa teoksissa.
Se on meidän aikamme suurenmoisia tunnusmerkkejä, että voimme saada
mitä taidetta tahi tiedettä tahansa, aivan kuin kylmää ruokaa
vähäsen, markasta annos. Ainoasti luvunlaskukirjoja eivät ole saaneet
huokeatajullisiksi vielä, sentähden täytyy edelleen oppia noita
neljää laskutapaa saman vanhan opetusmuodon mukaan suurella vaivalla,
kiusauksella ja päänpuhkaisulla. Siitä nuorison liika vaivaus!

Kalleni oli Colosseumista ihan ihmetyksissä; kerta toisensa perään
huudahti hän: "Mitäs on Berlinin uusi pylvästarha tähän verraten?" --
Voipiko Berliniläinen paremmin ylistää vierasta kaupunkia kuin koska
hän näin julkisesti ja kernaasti myöntää sen etuuksia ja kentiesi
paremmuutta? Ja kuitenkin sanotaan hänestä, ett'ei mikään saa suosiota
hänen pääkaupunkilaisten silmäin edessä. No niin -- panettelemista ei
puutu.

Annettuamme juomarahoja ja tyydytettyämme joitakuita kerjäläisiä,
ajoimme eteenpäin katselemaan S. Peter in Montoris'ta niin sanotulla
Janiculus-vuorella. Siinä apostoli Pietari piinattiin kuolijaksi; ja
sieltä oli hänellä vielä viimeisellä hetkellä mitä ihanin näköala
yli Roman ja Campagnan aina Albanian ja Sabinian vuoriin saakka,
mutta koska romalaiset pyövelit ristiinnaulitsivat tuon vanhan
miehen ylös-alaisin käännettynä, ei voinut hänellä olla suurta iloa
näköalasta, veri kun varmaan pakkasi päähän.

Tää näköala Romaan on valtava, siinä nyt on se entinen mailman
hallitsijatar, siinä se silmäimme eteen levittää aikain vanaaman
kauneutensa. Kaikkialla pistää näkyviin raunioita ja taittumia,
vesijohtojen kaaria, pylväitä ja patsaita, temppeliä ja palatsein
jäännöksiä. Colosseum, Pantheon ja kauempana Hadrianon hauta,
Enkelilinna. Se on se vanha Roma, jota keski-ajan Roma ei voinut sysätä
syrjään, se kun oli liika jättiläis-suuri.

Jälkimäiseen kuuluu palatsit ja kirkot kupulakeineen ja tornineen
-- 400 kirkkoa ja kappelia luetaan -- ne ovat suurin komeus, minkä
kaupunki vielä omaa. Uusin Roma sitävastoin on uutta, muuta siitä
ei ole sanomista. Huoneukset ovat nelisnurkkaisia ruohonpäisillä
akkuna-luukkuloilla ja asukkaina on niissä pääsiäisen-aikana mylordeja
ja myladeja. Kaikki kaupungin erilaisuudet yhtenä ovat sentään sitä
ihaninta, mitä milloinkaan olen nähnyt; ennenkuin kuolen, tahtoisin
vielä kerran katsella Romaa Janiculolta. Se herättää aattelemaan!

Albanian vuorien takaa nousi musta pilvi, joka heitti synkät varjonsa
vuorten yli, vaan itse Roma oli kirkkaimmassa päivän valossa. Yhä
pimeämmäksi peittyi taivaan ranta, kunnes siitä ei näkynyt mitään; ja
ainoasti kun salamata iski, välähtivät Fraskatin valkoset talot ja
huvilat kummuilla näkyviin, ja tuikkasi vuorien harja pimeydestä esiin.

Vetturini kysyi, saisiko hän viedä meitä katsomaan erästä merkillistä
paikkaa. Kun siihen myönsimme, ajoi hän kaikellaisia aidatuita teitä
ja seisahutti viimein jonkin vanhan romalaisen vesijohdon raunion
edessä. Siinä, osotti hän kiviseinässä näkyvään tykinkuulaan, ja
puheli suurella vilppaudella. Minä eroitin hänen puheesta ainoasti:
_"Garibaldi" -- "Italia unita" -- "Evviva Italia" -- "Evviva il re"_,
ja päätin hänen olevan aika tyhmeliinin; eihän siinä ollut mitään
katsomista muuta kuin rojua ja pirstoja.

Mutta eno Fritz sanoi:

"Minun on tää poika mieliin. Hän kun näkee vierasten silmissä että
he Romaa ihailevat, niin hän näyttää heille; sen rautakuulan, minkä
Franskalaiset sinkahuttivat hänen kotokaupunkiinsa kun tulivat paavia
auttamaan Italiata pitämään sorron alla. Hän huutaa innostuneena:
Eläköön Garibaldi, eläköön yhdistetty Italia, eläköön kuningas!
Pelastajata kurjuudesta ja häpeällisen vallan alta hän ei unhota,
vaan kunnioittaa häntä miten paraiten taitaa, ja se on minulle
mieleistä. Tule tänne Italialainen, tässä saat vähän juomarahoja, juo
malja onneksi isänmaasi, sekä sen vapauttajan ja hallitsijan. Näytä
jokaiselle vieraalle kuula, vaikk'ei tää muuriromu ole likimainkaan
Heidelberg'in-linna. Mekin tyhjentäkäämme tänään pullo parasta viiniä
Saksanmaan onneksi; emmehän toki isänmaan-rakkaudessa jääne jälelle
romalaisesta troskan-ajurista."

Hän antoi vetturinille kourallisen pientä rahaa, ja tämä huusi
iloisesti:

"_Evviva Germania! Evviva Bismarko_!"

"Se on hyvä, anna mennä. _Avanti, avanti_!"

Muutaman minuutin ajettuamme tuli eteen kauniita kasvitarhan laitoksia,
erinomaisen hienoja, kukkapenkereillä koristetuita nurmikoita,
palmuja ja agaveja, kukkivia Japanin ja kotimaan ruusuja; se oli
Paolo-fontana, joka on paljoa upeampi fontanelleja Brandenburgin portin
edustalla, vaikka näillä taas ei ole vertaistansa mieltä-liikuttavassa
yksinkertaisuudessa. Täältä ai'oimme mennä Doria Pamphilis-huvilan
puistoon, mutta koska vaunuja sinne päästetään ainoasti maanantaina ja
perjantaina kello yhdestä -- yksivetoisia vaunuja ei milloinkaan --
niin astuimme vaunuista pois, sillä oikea "villa" täytyi meidän saada
nähdä. Franskalaiset ovat ampuneet murskaksi monta huvihuonetta, ja
haavoittaneet monta kuvapatsasta, aivan kuin olisivat nää ihmisiä,
mutta sittenkin on puisto sangen kaunis ja näkö-ala Pietarin-kirkkoon
ja Vatikaniin vallan viehättävä.

Sillä välin kuin me, luonnon ihanuutta ahmustaen, kävelimme lehtokujia,
joita tiheässä reunusti talvitammeja, öljypuita ja muita outoja
puunlajeja, pimeni taivas niin äkkiä, että meidän oli mahdoton päästä
sadekuuroa pakoon portin edessä odottaviin vaunuihin. Se roikkasi meitä
niskaan niin rajusti, ikäänkuin sadetta valmistelevat enkelit taivaassa
olisivat sanoneet: "Tuossa kävelee rouva Buchholz, uusi leninki yllä,
annetaanpa hänelle ruiskutus!" Jos se sade, joka täällä kaasi alas
neljännestunnissa, olisi Berlinissä tullut maahan, niin sitä olis'
kestänyt vähintäkin kahdeksan päivää. No, minä olin läpikastunut,
ennenkuin sade pääsi oikeaan alkuunsakaan, ja Kalleni oli surkean
näköinen valkoisissa vaatteissaan, jotka tuossa tuokiossa olivat
likomärät, -- hänet olisi voinut ripustaa kuivamaan siposillänsä.
Vieläpä päälliseksi lähti väri minun uusimuotisista punasinertävistä
hansikkaistani. Ja leninkini oli onnettomassa siivossa.

"Enkös minä sanonut että tuommoisia turhia retuja sinun olis pitänyt
jättämän kotiin", sanoi eno Fritz. "Jos asuisit Romassa viikkokausia
ja kävisit vieraissa, sitten olis' tuo hienokas puku paikallansa.
Matkoilla pidetään matkavaatteita, muista se. Ja nyt joutuin hotelliin,
lankoparka louskuttaa leukaluitansa vilusta valkoisissa vaatteissaan.
Jos hänelle jotain tulee, niin saat sitä omalle-tunnollesi."

"Missä on konjakki?" huudahdin.

"Hotellissa."

"Kuinkas voit sitä sinne unohtaa?" karjasin eno Fritz'ille. "Jos Kalle
raukka vilustuu, niin se on sinun syy eikä minun."

Me kiiruhdimme hotelliin niin nopeasti kuin mahdollista oli, ja veimme
Kallen sänkyyn. Hän valitti luistavan, häntä vilusti ja värisytti.
"Kun ei vaan olisi hänessä kuume tulossa!" aattelin kauhistuen. Minä
hieroin häntä kelpo lailla, ja eno Fritz sillä välin juotti hänelle
groggia paraasta konjakista, jonka hän oli piilossa pitänyt juhlallisia
tilaisuuksia varten; ja niin kävi Kalleni niin lämpöseksi ja koreaksi
ja niin hyvälle mielelle, että hän monta kertaa lausui, Romassa olevan
erinomaisen lysti, ja minun olevan hänen kulta-eukkosensa.

Kun hän oli nukkunut, sanoi eno Fritz:

"Kyllä hän kohta tointuu, voin siis huoleti mennä katsomaan,
min-näköinen Roma on iltasilla. Hyvästi Wilhelmina!"

Minä ripustin kreivilliset vaatteet kuivamaan komeassa kammarissamme,
ja käskin tuomaan ruokaa meille huoneesen. Kyyppari, kun tuli sisään,
töllisti vaatteisiin, Kalleeni joka sängyssä makasi, sitten minuun,
vaan ei virkannut sanaakaan. Jos ei olisi ollut säädytöntä minun tehdä,
niin kyllä olisin mielelläni antanut kyypparille aika kyydin, niin
suututti minua hänen luihu nenäkkyytensä. Niin hävyttömästi voivat
ainoasti saksalaiset kyypparit käyttäidä, ne luulevat vierasten olevan
heidän tähden, eikä heidän olevan siinä vierasten tähden! Mutta mistä
tulee tuo käsitystenhämmennys? Joo, siitä ett'ei ole ammattikouluja
kyypareja varten. Vasta sitten kun on saatu aikaan semmoisia kaikkine
professoorineen ja muine tarvekaluineen, vasta silloin voipi tässäkin
kohdin odottaa parannusta.

Rengiksi aikoville olisi myös koulu tarpeen, eikä kuuruuakkojakaan
haittaisi heidän askareisiinsa valmistava oppilaitos, sillä heistä ei
ole monta, jotka ovat pohjallisia ja puhdistavat joka loukon.

Niin näytteli nykyinen vuosisata avoimia haavojansa minun särjetylle
sydämelleni, siinä kun istuin vieressä Kalleni, joka nukkui kuin
Memnonin-patsas, mi myöskin, kuten tiedetään, valitti, kun sitä
unessaan häirittiin. Tässä yksinäisyydessä, mailman-murheitten
vallassa, aattelin noita vanhoja jumalia, Apollo di Belvedere'ä --
runo-taitoa!

"Oi runottaret", kuiskaelin jott'en nukkuvaa häiritsisi, "jos ette
par'aikaa ole kummeina jollekulle noita monilukuisia, valantehneitä
saksalaisia runoammatin miehiä, niin lentäkää tänne ja tuokaa mukananne
Delphin tuoli, sillä minulla on kova halu runoella!"

Kun Kalleni havasi puolen-yön seudussa, eikä muuta valittanut kuin
janoa, niin taisin julkilukea hänelle yhden värsyn sitä runoelmaa,
jota tarkoitin omistaa Danten haamulle ja nimittää "Tiberin ihanalla
rannalla". Tää värsy kuului kuin seuraa:

    "Oi muinaisuuden maa, mi appelsiinines
    Niin ihmeellinen oot, niin suur' ja ihana!
    Kuin jalon-ihanat on taide-teokses,
    Kuin suuri mestaries' kunnia!
    Jos kappaleissa onkin monta kuvaa vaan,
    Antiikin henki heistä ei koskaan katoa:
    Puu hedelmistäns helpost' tunnetaan,
    Niin haljennutkin mahdista vanhain muistuttaa."

Mieheni sanoi tätä pätkää hyvin kauniiksi, vaan että runoelmat häntä
vähän väsyttivät, ja antautui siis taasen unen valtaan. Eno Fritz
taas sanoi aamulla, että värsy oli kauhea. Kuka nyt on oikeassa,
ja ketä pitää totella? Vähäksi aikaa ainakin on minulta poistettu
tuo runoilemisenhalu; sittenpä tulevat kevätvaatetukset, kesällä
kylpyreissu ja syksyllä taas hilloin-keittämisiä y.m., eikä silloin
ole aikaa. Mutta onkos värsy todellakin kauhea? [Jos rouva Buchholz
aikoo jatkaa runoelemistaan, niin on parasta että hän astuu johonkin
kirjalliseen seuraan keskinäistä kiittelemistä varten. Runoudessa on
kilpailu kova. Toim. muist.]

Neapeliin ei tullut vielä lähdettyä, sillä Kalleni täytyi levätä
tarpeeksensa. Kuinka enkös ollut onnellinen siitä että ne sikaarit,
jotka henkeni kaupoilla pelastin, maittoivat hänelle, sillä noita
pitkiä Cavouria, joita Italiassa poltellaan, ei hän pistänyt suuhunsa
sitten kun kerran koetti niitä. Silloin ei käynyt hänen paremmin kuin
Italialaisten itsensäkään, jotka, missä niitä vaan näkee kävelevän tahi
seisovan, syleksivät kuin laama-eläimet. Niin kauan kuin hän poltti ja
ison aikaa jälestäpäinkin, oli siis Kallenikin aivan laamana.

Otimme nyt lujat matkavaatteemme ylle, ja läksimme aamiaisella oltuamme
taas huviajelulle Romaan.

Kosk'ei nyt enää käynyt meidän pöyhkeileminen korkeimmassa
somuudessamme, se kun yhdessä liossa yhäti riippuu kotona hotellissa,
niin emme nostaneet minkäänlaista huomiota. Parempi se olikin sillä,
niinkuin sitten kuulin, Italialaiset pitävät niitä, jotka ovat
nyppyvaatteesen ja nankkiniin puetut, tyyten parantamattomina. Itse
he tarkasti karttavat vilustumista, etenkin niissä seuduissa, joissa
kuumetauti vaanii, ja joihin valitettavasti Romakin kuuluu, jos kohta
jotkut korttelit ovat terveellisiäkin.

Romalainen pyrkii pois kotiin kun päivä laskee, ja oleilee kotona
muutaman tunnin auringon laskettua, sillä sillävälin kuumehöyryt
nousevat lämminneestä maasta ja leviävät viilistyneesen yö-ilmaan.
Mutta sitten hän taas lähtee liikkeelle, käy tuttavia tervehtimässä
taikka menee kahvilaan taikka siekailee Colonna-torilla tai Corsolla ja
käyttäikse laaman tavalla noiden väkevien sikaarien takia.

Mitä hyötyä nyt on omistajilla noista kallis-arvoisista huviloistaan?
Borghesen huvila esim. on keskellä komeata puistoa, joka on aivan
sennäköinen kuin olisi se perustettu vanhojen vaski-piirrosten mukaan,
vaikka päinvastoin vaskipiirrokset ovat sen mukaan piirretyt, ja
huvilan sisällä on marmorikuvia, niin kuuluisia, ett'ei kukaan ihminen
niitä pysty maksamaan; mutta kuumetaudin tähden täällä ei uskalla asua
kukaan.

Ompa merkillistä, että useat kuvapatsaat, jotka opaskirjoissa ovat
kahdella tähdellä varustetut, minusta näyttivät aivan niinkuin olisivat
ne, samaten kuin useat ihmiset, saaneet yhden taikka useamman tähden,
ilman että on tietoa siitä, mistä hyvästä heitä näin on koristeltu.
Saavathan monet tähtejä syystä että ovat päässeet taluttamiseen
tarpeelliseen ikään, ja siis aattelin, että monet antiikeistakin
ovat tähtensä saaneet sentähden kun ovat niin vanhat. Kun ei ollut
saapuvilla professori Quenglhuberia eikä herra Spannbeiniä, minulle
selittämässä, mintähden ruma monesti on kaunis ja kaunis monesti ruma,
niin täytyi minun omin päin tutustua kuvapatsaisiin ja itse haalia
kokoon mitä maksoi vaivan heitä tietää.

Mieltäni kiinnitti villa Borghesessa eräs pronssinen poika, koska se
oli spartalainen olevinaan. Nuo Spartalaiset olivat eriskummaista
kansaa, jossa kaikki tarkoitti ruumiin-voimia vaan; me sitävastoin
pidämme paremmin yhdenvuoden-vapaaehtolais-tutkinnosta, paljosta
opista, heikosta rinnasta ja likinäköisyydestä. Kun tuommoinen
spartalaisen pojan jalka aamupäivän kilpa-juoksussa sattui katkeemaan
-- sillä sporttimies oli jok' ainoa Spartalainen jo luontoansa
-- ja haavalääkäri väänti sitä sijoilleen taas niin että luut
narskuivat, niin poika lauloi vaan täyttä kurkkua: "Hei lai la, hei
hoi vaan." Jälestä puolenpäivän jo juoksi hän kilpaa taas, ja jos
ei hän ensimäistä palkintoa saanut, saattoi tapahtua että sydämensä
seisahtui surusta ja häpeästä ja poika, perille päästyänsä, putosi
kuolleena maahan. Siitä syystä oli minusta tää kuvapatsas niin erittäin
mainittava, vaikk'ei sille ole katsottu hyväksi antaa tähteä; ja
vasta vanhuuden-historian valossa nähtynä, se saakin täyden arvonsa.
Ei ainoasti taide ja kauneus anna arvoa taideteokselle, sitä tekevät
myös ne tarinat ja jutelmat, mitkä voidaan kertoa teoksesta, tekijästä
taikka kuvan merkityksestä. Senpätähden sanotaan arvostelijoilla
olevan tukalan työn kun kirjoitettavaksi tulee taideteoksesta, josta
ei tiedetä minkäänlaista ryövärikaskua, ja tää puute mahtanee myös
olla syynä heidän alituisiin valituksiin, ettei muka historiallisia
tauluja enää maalata, sillä kun pääsevät semmoisesta kirjoittamaan,
tarvitsee heidän hakea vähän historiasta vaan taikka tietosanastosta,
saadaksensa semmoisia opettavaisia tietoja kuin nekin ovat jotka tässä
olen esiintuonut tuosta spartalaisesta pojasta. Mutta onkohan se
taiteilijain asia huojentaa arvostelijoille elämä?

Villa Borghesessa on vielä sitten kuvapatsas: Napoleonin sisar
Venuksena. Kyllähän minä antiikissa suvaitsen jos jotakin, syystä
että siihen aikaan ei ollut muoteja, koska nuo vanhat kreikkalaiset
säästyttivät senkin vähäisen trikoomäärän, jota vailla tätä nykyä
ei saa kukaan Herkules eikä Ilmatar esille astua; mutta kun nainen
marmoritilassa makuusohvalla loikoilee ja tahtoo luulotella ihmisiä
ett'ei hänellä ole ollut mitään yllensä ottaa, ja kumminkin on keisarin
sisar, jota keisari vähästä hänen pyynnöstään olis' koristellut
kiireestä kantapäähän pelkillä timanteilla, vaikkapa varasti ne, niin
on se jo melkein hullua. Vaan se mahtanee olla sukuperäistä, sillä
Napoleonilla Milanossa ei ole mitään päällänsä, eikä hänen sisarellaan
Romassa sen enempätä. Kalleni oli aivan yhtä mieltä kuin minä, eno
Fritz sitä vastoin sanoi meidän mielipiteitämme poroporvarillisiksi.
Mutta minä olen ihan vakuutettu siitä, että jos minä, hänen täysi
sisarensa, seisoisin kipsi- tahi marmori-Venuksena hyllyllä
vieraskammarissamme, niin hän olisi ensimäinen huutamaan hävyttömäksi
tuollaista taideteollisuutta.

Muista kuvapatsaista en mitään sano, syystä että vasta tuomiopäivänä
pääsisin kertomukseni loppuun jos lähtisin lavertelemaan kaikista
kuvista, joita näkee täällä sekä itse kaupungissa että huviloissa.
Kaikkialla toriloilla havaitsee, millä oivallisella tavalla
ennen-aikaan Romassa tiedettiin käyttää kuvanveistäjäin taidetta,
kaupungin kaunistamiseksi mahdollisuutta myöten.

Nähdessäni noita kauniita, marmorikuvilla koristetulta suihkukaivoja,
toivoin että semmoisia olis' meillä Berlinissä. Romaan tulee ulkomaalta
tuhannen tuhansia vuosittain, mutta mikä Berlinissä vieraille
tulee eteen, jos ei ole katseltavia muutamaksi viikoksi? Ajamiseen
kaupungin-radalla he kyllästyvät viimeinkin, eikä kanavan-rakennuskaan
heidän mieltä viehätä.

Tiedustellessamme kirjeitä "Orientissa", olikin siinä kirje meidän
tyttäriltä. He olivat terveitä ja virkeitä, vaan uutisia ei ollut
heillä erinäisiä, paitsi että koirain-karanttenia taas oli kuuluutettu
ja että muuan salakähmänen vaimo-ihminen kuleksi Kukkais-kadulla ja
tempaili korvarenkaat pienten lasten korvista. Se oli tietysti minusta
yhtäkaikki, täällä kun olin Romassa. Vielä sitten valittivat, minun
viimeisen kirjeeni olleen niin korkea-oppisen, ett'eivät he sitä
ymmärtäneet. Minä päätin siis vasta kirjoittaa selkeämmin.

Kun olimme taas menemässä ulos, kuului äkkiä tuttu ääni:

"Herra Jesta, rouva Buchholz, tässähän he ovat!"

Rouva Kliebisch ja hänen keskenkypsymätön miehensä tulivat alas.
Jälleennäkeminen oli hyvin iloisaa, sillä matkoilla kun yhdyttää --
olipa neljännestuttaviakin vaan, niin silloin sen vasta oikein näkee,
että ihminen on seuraelävä, ja siitä sitten tulee paremmin tuntemaan,
mikä meillä määränä on.

Rouva Kliebisch kysyi, josko halutti meitä kuulla Allegrin mainiota
Miserereä, jota oikeana saa kuulla ainoasti Romassa. Koska Sextinista
soittokuntaa ei enää käytetty kirkollisissa toimituksissa, niin
annettiin englantilaisia varten joka päivä miserere-soittajaisia, jotka
alkoivat kello neljä jälestä puolenpäivän.

"Jos se on mainio", sanoin minä, "niin täytyyhän meidän se kuulla".

"Kuuluisampaa musiikkia ei ole", vakuutti rouva Kliebisch. "Mieheni
tosin tykkää enemmän operetista, mutta tänä päivänä tulee hän minun
tähteni mukaan. Eikö niin, Hinnerich?"

"Miserere on niin kuuluisa, Henrietta!" vastasi herra Kliebisch
keveällä huokauksella.

Kun soittajaisista sopimuksia oli tehty, läksimme Pietarin-kirkkoon.
Vaikka se vähän minua harmitti, että Kliebischien herrasväki asui
huokeammissa huoneissa "Orientissa", johon minä itse olin heidät
neuvonut, kun taas meidän täytyi majailla hotellissa jossa oli
kreivillisiä hintoja, en ollut sentään suutuksissa Henriettalle,
päinvastoin kiitollinen hänen huomiollisuudestaan miserere-pilettien
suhteen. Me kävelimme Enkeli-sillan yli. Marmori-enkelit, jotka
ovat siltapatsaille pystytetyt, ovat kummallisen mustankirjaviksi
sammaltaneet. Muutamilla on valkoinen vartalo vaan mustat kädet,
toisilla tummat posket ja valkoinen nenä, toiset taas ovat ihan
hallavia; mutta kun kuuluu olevan yhteensä 60,000 kuvapatsasta Romassa,
niin niitä ei jouda puhdistamaan niinkuin meillä linnansillalla, jossa
kuvien siivonta vie puolen vuotta. Jos samaten tehtäisiin Romassa, niin
johan ensimäiset kuvapatsaat olisivat sammaleen vallassa taas aikoja
ennenkuin viimeiset joutuisivat harjattaviksi. Se olisi yhtä hyödytön
työ, kun jos syksyllä ruvettaisiin Unter den Linden'issä liimaamaan
kaikki maahan karisseet lehdet oksiin kiini jälleen. Paitsi sitä
ovat nää kaksitoista suunnatonta enkelinkuvaa, Bädekerin mielestä,
todisteita vaan senaikuisesta vajanaisesta kaavaustaidosta. Senpätähden
eivät ansaitse parempata kohtaloa kuin että muuttua mustiksi.

Hadrianon hauta on Enkeli-linnaksi nimitetyssä linnoituksessa. Keskellä
tuota summattoman suurta varustusta on se pieni hautakammio, johon
hänen tuhkansa siunattiin säilöön. Mutta tuhan he ovat heittäneet
hunningolle. Ei sitä tiedä, kuka vielä mailmassa leikittelee meidän
luilla, kun Hadrianustakin kohtaan on voitu käyttäidä näin pahasti.
Minä olen nähnyt montakin hänen rintakuvaansa; hän näkyy hyvin halusta
ottaneen kuvansa kuvanveistäjissä, sillä joka museossa on vähintäkin
puoli tusina Hadrianuksia, ja minä niitä nähdessäni aattelin:
"Miesparka, keisarina ollessasi moni sai jalat allensa sinun tähtes',
tuhkana täytyy sinun itsesi siirtää sijasi; toivon kumminkin, että
sinulla nyt on hyvä sija ijankaikkisessa autuudessa."

Sitten ajoimme P. Pietarin edustalla patsaskäytäviä, joissa kolme
vaunua voi ajaa rinnakkain ja jotka ovat maksaneet ainoasti kolme
ja puoli miljoonaa. Keskellä toria seisoo obeliski, jota ei saatu
ylös, ennenkuin vettä päälle kaattiin. Kahden puolen heittelevät
kaksi suihkulähdettä kuohuvaa vettänsä ilmaan ja kastelevat torin
kivikutomasiltaa sillä puolella mihin milloinkin tuuli pirskoittaa
vesipisarat. Ennen obeliski seisoi Caligulan circus'ella, jossa
Nero piti näytelmiänsä. Tätä obeliskia tapaeli noiden elävien
tulisoihtujen himeä kuume. Nää olivat kristin-uskolaisia, joita oli
kääritty tulen-ottaviin aineisin ja sitten sytytettiin palamaan, jotta
Nero iltahämärässä paremmin näkisi, miten villit koirat raatelivat
eläintennahkain sisään neulotuita ihmisiä, tulisoihtujen velilöitä ja
sisaria.

Siinä jossa tällaisia hirveitä asioita tapahtui, kohoaa nyt
Pietarin-kirkko, suurin kirkko koko mailmassa.

Me astuimme alas vaunuista, ja nousimme ylös noita leveitä astuimia,
jotka pääporttiin vievät. Joka noustavalla ylenivät ylenemistään nuo
jämeät pilarit eteis-salin ovella, josta minä pyörähdin sisään niinkuin
olenkorsi kurimukseen. Eteishuone oli jo kirkko itsessään, kuinka eikös
sitten olis' suunnaton P. Pietari?

Minun täytyy se tunnustaa, että sydämeni sykki sievemmin
sisään-astuessani, mutta kun pari askelta olin ottanut, hajosivat minun
odotukseni. Olin luullut kaikkea vielä suuremmaksi!

Tosin hämmästytti minua eriväristen marmoriseinäin loisto, kultahohto
holveissa, nuo huikaisevan valkoiset pyhimysten kuvat, ja etäällä nä'in
pienten liekkein pilkkivän kultaisessa seppeleessä, ne olivat kai
vahakynttilöitä -- mutta missä oli tuo suunnaton suuruus?

Kalleni kulki pikaisemmin edellä ja lähestyi toista pylvästä oikealla,
jonka vieressä pieni marmori-enkeli seisoo ja ojentaa sisäänastuville
pyhällä vedellä täytettyä näkinkodan kaltaista kuppia. Nyt kun Kalleni
saapui aivan enkelin eteen, nyt nä'in kuinka pieni Kalleni oli, ja
kuinka mahdottoman suuri taas enkeli, jota olin pitänyt ihan pienenä
kuvana. Yht'äkkiä tuntui minusta ikäänkuin olisi kirkko käynyt
suuremmaksi, ja minä aina pienemmäksi. Henkeni salpautui ja minua
valtasi pelko. En voinut olla itkuun purskahtamatta.

Kalleni tarjosi minulle kätensä, mutta kauan kesti, ennenkuin mieleni
oli asettunut.

Kun virkesin taas tyynemmin ajattelemaan, enkä enää pelännyt tätä
suurta huonetta ja sen valtavata loistoa, vaan rupesin tarkemmin
katselemaan erityisyyksiä, tulin siinä eno Fritzin luo, joka
Bädekeristään haki selkoa, mitä se ja se merkitsi ja mintähden se oli
vetänyt luokseensa taidetta tuntevan yleisön silmät.

"Mitä hän sanoo! P, Pietarista, onko hän ihan ihmetyksen innossa?"
kysyin.

"Katsotaan", vastasi eno Fritz ja luki sitten: "Pietarinkirkon
ulkomuoto on moitteelle alttiiksi annettava, sisusta sitävastoin
vaikuttaa voimallisesti mieleen, vaikka se on niin ylellisesti täytetty
sekasortoisilla, mutuilla koristuksilla. Siinä kaikki."

"Vai niin hän sanoo? Muatuita koristuksia? Katsoppas mokomaa! -- Kun
marmoriseinät ovat niin kauniita, ett'en kauniimpia minä voi aatella,
ja kuvat suunnattomassa suuruudessaan kuitenkin ovat ihan paraan
kokoisia ja sangen ihania, komeroistaan kun katselevat, niin tää kaikki
on muatuita koristuksia. Tahtoisinpa nähdä millaisia oikeat koristukset
ovat, koska nämät ovat vääriä."

"Se on todellakin vahinko", sanoi eno Fritz, "että niin useat vanhat
mestarit, maalarit, kuvanveistäjät ja arkkitehdit, niin vallan vähän
ovat voineet tehdä herrain taidetuomarien mieliksi. Jos olisivat
aavistaneet, joutuvansa kerran haukutuiksi matka-käsikirjoissa, niin
kaiketi olisivat joko vaivanneet itseänsä vielä enemmän tahi --."

"Tahi?"

"Käyttäinneet mielin kielin sen-aikaisia arvostelijoita kohtaan,
pyrkineet heidän ystävyyteensä ja ennen kaikkea uskoneet yhtä lujasti
ja vakaasti kritikin kaikkivaltaisuutta kuin yleisön tyhmyyttä. Silloin
olisi etevämpien käynyt paremmin, eikä keskinkertaisten niin hyvin".

"Minä toivon, ett'et minua lue tuohon tyhmään yleisöön?"

"Minä puhun vertauskuvallisesti vaan, Wilhelmina, sillä minä puhuu
antiikin ajoista; meidän vuosisadalla semmoista tietysti ei tule
kysymykseenkään. Nythän vallitsee sula oikeus, kadehtimattomuus,
puoltamattomuus, tieto, ymmärtäväisyys ja hyvä päättämystaito, eikä
mikään pahuus, kaupan-alaisuus eikä kavaluus. Jokainen on niin
sivistynyt että hän kyllä tietää, tyhmyyden olevan lahjan jota ei saa
väärinkäyttää!"

"Se on oikein. Ja tulevat sukupolvet vielä selittävät tätä meidän
ideaalista, ihmisellistä aikakautta ansion mukaan."

"No mitenkäs muuten", vastasi eno Fritz.

Mitä minä olin luullut kultaiseksi seppeleeksi, oli, likeltä
katsellessani, monilukuisia lamppuja, jotka, kultaisten haarain
kantamina, palavat apostoli Pietarin muistoksi. Hänen hautansa on tään
tabernakelin alla; ylähällä kohoaa kirkon kupulaki; kun siihen katsoo,
ei voi ymmärtää, sen olevan niin mahdottoman korkean.

Täällä nä'in myös pronssi-kuvapatsaan: pyhä Pietari avaiminensa;
kuvan isosta varpaasta ovat hurskaat jo suudelleet puolet pois. Tämä
apostolinkuva on noiden suurien urkujen alla, jotka ovat pienten
pyöräin päällä ja siis helposti saadaan kulkemaan minnekä milloinkin
jumalanpalveluksessa soittoa tarvitaan.

Pietarinkirkko on kaikin puolin ihmeellinen. Ylhäällä kirkon katolla
asuu koko siirtokunta työväkeä ja vartijoita. Heillä on siinä
ryytimaita, vuohia ja muita eläviä, -- oma mailinansa, johon hyvin
tyytyvät. Taivas ylähällä ja kaikkein kirkkoin kirkko alla; ei voi
siinä kohdata heitä mikään paha. Kupulaki on niin suuri, että se aina
kaataa varjon; ja miel' istua viileämmässä, täytyy tuolinensa väistyä
väistymistään kupoolin ympäritse. Kupoolin nuppiin sopii kuusitoista
henkeä tahi kymmenen à kaksitoista, jos ovat lihavia.

Ennenkuin jätimme P. Pietarin, katselin rippikojuja, joita on
kaikkia kansoja ja kieliä varten, ja jotka siinä ovat aivan kuin
tullipaviljonkeja tiellä ijankaikkisuuteen. Lelettäviä lapsukaisia
varten vaan ei ollut niitä. Keskiportin tienoissa näytti eno Fritz
meille siltaan kiinnetyn kivikutoman, jonka päällä Saksan keisarit
ennen aikaan kruunattiin.

"Nyt on loppu noiden kruunausten", sanoi Kalleni. "Hän, joka on tehnyt
maansa keisarin-valtakunnaksi, hänen on kruunu samassa. Siihen ei
tarvita kolmatta."

Minä olisin paljon antanut, jos nyt olisimme päässeet oikein makuisalle
aamiaiselle jossakin Berlinin paremmassa ravintolassa, mutta meidän
täytyi kuin täytyikin tyytyä tuohon pahaan italialaiseen ruokaan.
Eno Fritz kestitsi meitä Asti spumante-viinillä, jota sanovat
kototekoiseksi samppanjaksi. Kahdesta markasta pullo ei muuta voi
tahtoa, ei edes jäätä jähdykkeeksi, jota siis ei saatukaan.

Suurissa hotelleissa on jotenkin hyviä ruokia, vaan koska kohtuulliset
amerikkalaiset eivät juo ruokapöydässä, vaan päihdyttävät itsensä
huoneissansa, niin täytyy nälkäisen saksalaisen kantaa noita korkeita
table-d'hôte-hintoja. Sittemmin söimme useinkin Corodottissa ja
Morteossa, ja olimme hyvin tyytyväisiä. Morteossa corsolla on
wieniläistä oluttakin: pieniä kuppia kuin lintusille, kaikki kallista,
mutta viileä ja hyvä olla.

Niinkuin luvattu oli, menimme noutamaan Kliebischin herrasväkeä,
ja sitten kuuntelimme kaikki miserereä. Sali oli täpötäynnä
englantilaisia, paraasta päästä naisväkeä suruvaatteissa. He
mulkoilivat silmiänsä kadehdittavassa hartaudessa; mutta minusta se
oikein kävi kamalalle, sillä kuului aivan kuin neljällä vierettäin
olevalla pihalla olis' seisonut laulukunta kussakin ja nää samalla
aikaa olisivat lähteneet vetämään eri nuottiansa kukin. Oli siinä
ihmisiä taikka kissoja, se on yhtäkaikki. Ensimäisten kymmenen minuutin
kuluttua sanoi eno Fritz sieraintensa vuotavan, ja puikki tiehensä.
Mutta englantilaiset! Heidän ihastuksensa yltyi yhä.

Rouva Kliebischinkään mielestä ei ollut miserere kaunista, ja herra
Kliebisch nurisi siitä että olivat lähteneet hotellista tämmöisen
kurjanpäiväisen konsertin tähden. Minäkin olisin paremmin tykännyt
jostain tunnollisemmasta, kuin esim. "On kaino kukka niityllä". Rouva
Kliebisch sanoi, että semmoisia lauluseuroja kuin meillä on, ei ole
koko Italiassa, ja siinä hän oli oikeassa. Kun me toisinaan lähdemme
huvimatkalle jonkun lauluseuran muassa, kuinkas viehättävän kauniisti
eikös silloin lauleta! Aatelkaappas kuinka juhlalliselta näyttää, kun
laulajat astuvat asentoon, aivan kuin olisi mestaus kysymyksessä.
Johtaja jakelee äänet. Muutamat käyvät kalpeiksi, niin he pelkäävät.
Sitten kajasee. Kyllä kelpaa kuunnella!

Jos ei ole lauluseuraa mukana, niin eihän tietysti sitten voi olla
vaatelias; täytyy tyytyä, jos herrat saavat alkuun laulua "Riemu, säen
taivahasta", vaikk'eivät laulaisikaan sitä loppuun asti. Näkeehän
sentään heidän hyvän tahtonsa. Enempiä lauluja he tavallisesti eivät
osaa, heillä kun ei ole mukana laulu- eikä nuottikirjoja. Senpätähden
se olisi varsin soveliasta, jos mieleisimmät laulelmat olisivat
hattujen sisusteelle painettuina, niin eivät herrat lauluveljet
sanoista ainakaan joutuisi pulaan, sillä ei mikään niin tuskastuta
naisia seurassa kuin nähdä miten siinä pinnistävät ja pinnistävät,
ilman että siitä sittenkään syntyy sen valmiimpata.

Mutta ennen minä jätän kuulematta olipa mitä laulua tahansa, kuin
kuultelen kerran vielä miserereä. Pää käy kipeäksi jo kun aattelen
tuota miserereä.

Minua kumminkin kummastutti se, kun moniaat laulajista saivat äänensä
niin korkealle, ja sitä rouva Kliebischkin oli huomannut. Eno Fritz
selitti meille, että näiden n.s. paavillisten laulajain jo piennä
pitää vannoman ett'eivät milloinkaan nai, ja sitten heitä opetetaan
näin kimeästi laulamaan. Rouva Kliebisch oli iloinen siitä ett'ei
hänen Himmerichinsä ollut ruvennut tuommoiseksi miserere-laulajaksi,
Henrietta kun, toisin käytyä, ei olis saanut häntä.

Minä kysyin rouvalta, mitä hän muuten piti musiikista täällä Italiassa?
Hän sanoi, että mitä täällä enimmästi kuuli, oli operakappaleita;
hän luuli, että lauluja semmoisia kuin Brahmsin, Jensenin, Naubertin
ja Hoffmanin sepittämät, ei lauleta Italiassa, ja päätti semmoista
tuomiokirkko-laulua, kuin Berlinissä on, ei saatavan täällä aikaan.

"Kyllähän italialaisissa kirkoissa soitto hilpeältä kaikuu", sanoin
minä; "ja jos kansa on tottunut hartauttaan harjoittamaan valssin
mukaan, niin se on heidän oma asia." Eno Fritz myös myönsi paraaksi,
että itsekukin saisi huvitella mielensä mukaan, ja kysyi, josko herra
Kliebisch pelasi skat'ia.

"_Josko_ pelaan?" vastasi tää.

Onni oli että rouva Kliebisch sai miehensä tulemaan pois hotelliin
oikealla ajalla, muuten herrat olisivat korttipöydässä istuneet selvään
päivään saakka. Mutta minä vannoin sydämeni pohjassa kostonvalan, ja
ennenkuin nukuin olin päättänyt kerrankin näyttää herroille, missä
korttileikki Italiassa on pidettävä.



Neapelin lahden rannalla.

Mintähden rouva Kliebisch ei suvainnut kuuttakahdeksannesta tahtia
eikä sitrooneja. -- Soitannollista kurjuutta. -- Rosvo. -- Yhtäläisyys
auringon edessä. -- Saksalainen tiedon temppeli. -- Santa Lucia. --
Mintähden rouva Buchholz toivoi, ett'ei olis käynytkään koko museossa.
-- Mintähden neapelilainen lazzaroni ei huolisi vaihtaa onneansa
berliniläisen pankkiirin onneen. -- Neapel ulkoa. -- Koira ja saituri.
-- Kärpäset ja Capuciinilainen. -- Mintähden rouva Buchholz niiaa
kalan edessä. -- Mintähden Vesuvio hurjistui. -- Capri. -- Mintähden
Amalfissa erästä reikää päiväkirjassa kunnioitetaan. -- _Addio, mia
bella Napoli_.


Nyt mennä jyryytettiin kohti Neapelia.

Kliebischin herrasväki oli yhtynyt meidän seuraamme; herra skat-pelien
vuoksi -- Henrietta minun hyvien neuvojen tähden, sillä vanhempi rouva
on tietysti enemmän mailmata kokenut kuin nuori, joka hääreisullansa on.

Minä kysyin, josko oli ollut rattoista Garda-järven rannoilla.

Olihan se sentään ollut.

Oliko hän sielläkin nähnyt appelsiineja ja sitrooneja?

"Näin, valitettavasti."

"Valitettavasti -- miten niin?"

"Voi hyvä rouva Buchholz, mitäs enkös ole saanut kärsiä. Hinnerich ei
tyytynyt, ennenkuin olimme höyrylaivalla. Järvi kuohui yhä kauheammin
kuta pitemmälle päästiin, minä vapisen vielä sitä aatellessa. Laiva
keikkui, ylös alas kuudenkahdeksanneksen tahdissa aivan kuin jossakin
Hillerin sepittämässä rondossa."

"Ja sitten teidän rupesi mieltä vääntämään?"

"Ei, ei ihan vielä, minä olen jotenkin tottunut musiikkiin. Hinnerich
kun näki miten minusta tuntui pahalta laivassa olo, oli lohtumaton
ja koetti virkistää minua kaikellaisilla virvokkeilla. Kaikkea, mitä
vaan neuvottiin hänelle, kantoi hän minun nautittavakseni: kahvia,
selttervettä ja viimein yhden kuoritun sitroonin, jonka pitäis' muka
tekemän minua terveeksi."

"No, tokko se auttoi?"

"Jotta päästä puremaan sitrooniin, täytyi minun avata suutani, ja se
oli onnettomuudeksi. Samassa oli, näette, minun uusi samettileninkini
ja Hinnerichin haalea päällystakki peräti pilalla; minussa oli sen
verran tuntoa vielä, että sitä huomasin. Mutta sitten minulta katosi
kaikki, paitsi tuota kuudenkahdeksannen-tahtia, joka lakkaamatta
piti häijyä nakutustaan minun pyörtyneessä päässäni. -- Hinnerich
sittemmin kertoi minulle, että hän ja eräs merimies olivat laahanneet
minut polttokajuuttaan, jolloin minä olin ollut aivan kuin katkennut
lemmenkukka. Hinnerich oli ihan epätoivoisena ja huusi minulle: 'minä
olen tappanut vaimoni, minä olen Henriettan murhaaja, mintähden annoin
hänen astua tähän petolliseen laivaan? Voi kuinka kadun tuota onnetonta
kiihkoani lähteä järvelle!' Tätä hän sai kertoa minulle vissiinkin
sata kertaa, sitten kun taas olimme mantereella, ja minä aina suljin
suudelmalla hänen suunsa ja sanoin: 'Voi sydänkäpyni, mitä tuskaa
olet nähnyt! Minä tahdon palkita sinun uskollista rakkauttasi ja
hellyyttäs'. 'Ja minä tahdon sulostuttaa sinun elämätäsi, enkelini',
sanoi hän sitten lemmekkäästi, 'miten paraiten voin; sinä saat paljoa
korkeamman samettileningin kuin tuo oli joka pilaantui, sen lupaan niin
totta kuin olen Hinnerich Kliebisch.' -- Mutta voi hirveätä, min'en
tuosta tapauksesta lähtein siedä sitroonien hajuakaan, enkä voi kuulla
mitään Hillerin sepityksiä -- heti tulee meritauti."

"Hirveätä todella. Olitteko myös Milanossa?"

"Olimme."

"Näittekö tuomiokirkon?"

"Ulkoa vaan."

"Näittekö Napoleonin, joll'ei ole mitään yllä?"

"Ei."

"Näittekö Ehtoollisen?"

"Ei."

"Mitäs sitten näitte?"

"Hyvä rouva Buchholz, minä olin niin kipeä, ett'emme, tuskin ollenkaan,
olleet hotellista poissa; Hinnerich ei luopunut minuutiksikaan minun
tyköäni. Milanosta läksimme Bolognaan."

"Mitä siellä on?"

"Hyvin hyvä hotelli ja kaksi nojaavaa tornia."

"Kaksi? Bolognaan minä en mene, minä olen saanut kylliksi jo yhdestä
nojaavasta tornista. -- Kalle, katsoppas, eikö Vesuviota rupeaa
näkymään?"

"Koht' sillään, eukkoseni -- ruutua pöytään, sanoi entinen lasimestari.
Herra Kliebisch, te olette etukynnessä."

"Rakas Hinnerichini, mikäs vuori tuoss' on vasemmalla kädellä?"

"Odota pikkusen, Henrietta -- valttia vielä; ja vieläkin kerran!"

"Jatkakaa vaan niin kauan kuin olette sisällä, herra Kliebisch", sanoi
Kalleni.

"Onhan sinulla Bädeker, Fritz, katso siitä."

"Tuossa paikassa, Wilhelmina; näet, Kalle, nää kortit puhuvat latinaa,
luulen!"

"Lopuskat otan minä!"

"Teillä jako, herra Kliebisch."

"Minun olisi pitänyt lyömän herttakympin lautaan, kyllä sitten olisivat
olleet pahemmassa kuin pulassa", sanoi herra Kliebisch sakatessaan.

"Vielä mitä, minulla oli kuningas ja pari lankkua sen turvaksi."

"Me tahdomme tietää, mitä vuoria nuo ovat?" muistutin minä tuikeasti.

Sillä välin kun herra Kliebisch sakkaeli, katseli eno Fritz kirjasta.

"Ne ovat Abruzzit!" lausui hän.

Rouva Kliebisch säikähtyi yhtä kovasti kuin minäkin. Me olimme siis
näin likellä Abruzzeja, jossa ihmishenki on huonommassa kurssissa vielä
kuin Elbeim-osakkeet. Ja meidän luonnolliset varjelijamme vaan löivät
korttia. Varmuuden vuoksi toki suljettiin akkuna.

"Kalle", huudahdin minä, "etkö tiedä että rosvoja on aivan
ympärillämme?"

"Teidän herra miehenne nyhtää meistä rahoja, ihan kuin olis' hän
kotoisin täältä", sanoi herra Kliebisch leikkisästi. Minua harmitti tuo
vaisu vielä entistä enemmän, sillä kokkapuheita miehestäni en suvaitse.
Rouva Kliebisch'in tuli jo vedet silmiin.

"Hinnerich ei rakasta minua enää", uikerti hän, "koko tuntiin hän ei
ole suudellut minua kertaakaan."

"Voittehan hotellissa ottaa vahinkonne takaisin", vastasin minä
ilkamoiten.

Hän loi minuun nuhtelevan katsauksen ja sanoi ihkuen:

"Oi, jos tietäisitte kuinka minä lemmin Hinnerichiä. Mitä olisin minä
ilman hänettä? Surkea pianisti, jonka täytyisi elää muitten ihmisten
armoilla, ja opetustunneilla kuuden groschen'in hinnasta tunnilta.
Mitäs ovat ne konsertit, mitkä me vähäarvoiset soittoniekat annamme
-- mitä ovat ne muuta kuin soitannollista kerjuuta? Meitä kutsutaan
seuroihin soittamaan, kuta useammin sitä paremmin kai, ja siitä
hyvästä sitten ostetaan meidän soittajaisiimme, kun niin pitkälle
pääsemme, muutama tusina pilettejä, joita sitten jaellaan ilmaseksi
köyhille sukulaisille tahi emännöitsijälle ja hänen perheellensä.
Semmoisella kuulijakunnalla ei kunniaa kartu. -- Entä rahavoitto?
Voipi olla iloinen, jos on 10 à 12 markkaa jälellä, kun sali, kaasu,
painokustannukset ja apumiesten vaivat ovat maksetut. -- Te ette tunne
tuota loistavata soitannollista kurjuutta. Te ette tiedä, kuinka
vaikeata on meikäläisten päästä eteenpäin kun tähän aikaan ihmisillä
on niin mahdottomia vaatimuksia. Voi, pianpa huomasin, ett'en minä
konsanaan tulisi kuulumaan noiden valikoituin joukkoon, minä tunsin,
miten haihtuivat minun uneksimani kunniat ja kuuluisuudet, miten
todellisuus tuli ja kahletti minua pianoon, jossa seuraksi sain, ei
taidetta, vaan puutteita ja nöyryytyksiä, joita niin kosolta kohtaa
tuota silkkileningillä ja pestyillä hansikkailla koristettua köyhyyttä.
Näistä kahleista vapautti minut Hinnerich, ja jos ei hän minua enää
rakastaisi, niin surmaisin itseni."

"Rouva Kliebisch", sanoin minä, "puupukissa voi toisinaan olla talia
enemmän kuin luullaan. Senpätähden en ole niinkään epäsuosiollinen
teidän Hinnerich'iänne kohtaan, vaikk'ei hänellä juuri ole minun
intohimojanikaan."

"Ah, jos oikein tuntisitte hänen!" virkahti rouva.

Minä katsoin tarpeelliseksi tämän mielenliikutuksen päälle ehdotella
pikku virvoittajaa. Ensin ottivat herrat, koska juuri sattui pysähdys
peliin jakamisen tähden, ja sitten antoivat pullon meille.

Kun rouva Kliebisch oli maistamaisillaan tätä oivallista
virvotus-ainetta, noputti samassa joku akkunaan, ja muuan musta
muoto pyysi päästä sisälle. "Rosvot!" parkaisi rouva Kliebisch ja
pudotti pullon maahan. Herrat kavahtivat ylös. Mutta säikähdys
oli joutavan-päiväinen, sillä tuo ryöväriksi luultu olikin
kivihiili-savusta mustunut konduktööri vaan, joka ilmoitti, että kohta
ollaan Neapelissa. Hän ehkä tuumi saavansa, juomarahoja, mutta tuon
säikähdyksen tähden siit'ei tullut mitään.

En ole vielä ihan selville aprikoinut sitä asiaa, ovatko nuo juomarahat
jotain ryöväystä säädyllisemmässä muodossa vai eikö? Kun hotelliin
matkustaja majoittuu, niin tiettyhän se on, ett'ei hänen itsen sovi
laasta huonetta, petata, lankata saappaita eikä tuoda kahvea ja ruokaa
kyökistä. Mutta niinpian kuin hän tekee lähtöä, jopa ovat juomarahojaan
pyytämässä kaikki ne ihmiset, jotka näitä välttämättömiä askareita ovat
toimittaneet. Miksikä semmoista nimittäisi?

Hyvällä saksan kielellä sitä sanotaan abruzzeri'ksi. Pitääkö ostaa
hotellein palvelusväen suosiota pienillä ratoilla? Onko ylipäätään
minkäänlaista järkeä siinä, kun pitää tuolla turhalla mammonalla ostaa
vielä kotorengin suopean hymyn? Onko se ylimyksellistä pyrkiä sisäpiian
kunnioittamaksi rahalla-raskautetulla kädenlikistyksellä? Ei suinkaan
-- vaikka eno Fritz tässä kohdassa on toista mielipidettä kuin minä.

Hän nimittäin väittää, että matkustaja tulee paremmin passatuksi,
jos tää, vieras kuin on ja muukalainen, antaa hotellin palvelijoille
juomarahoja, mutta mitä varten pitää erittäin palkita palveluksia,
joita hotellin tulee tarjona pitää ilman eri maksutta? Hulluuttahan
se on. Ja josko tuommoinen poikaloppi mustassa hännystakissa tahi
taas joku pölyrätin donna on minua kohtaan enemmän suosiollinen kuin
toiselle vieraalle taikka antaa minun astua tuuman korkeammalle hänen
yksiomaisessa kunnioituksessaan, niin se on minusta kaikki yhtä.

Englantilaiset ja Amerikkalaiset eivät ole tottuneet
juomaraha-liikkeesen, eivätkä annakaan niitä. Ja kuitenkin, tahi ehkä
juuri sentähden, heille osoitetaan enintä kohteliaisuutta, he saavat
paraat huoneet, paraat paikat ruokapöydässä, ja heidän on kaikin puolin
hyvä olla.

Juomarahain antamisella olemme itse päällemme vetäneet suorakohtaisen
veron, joka menee miltei mahdottomiin. Nuori mies, joka syö
päivällisensä ravintolassa ja iltasella juo lasin olutta, ei pääse
vähemmillä juomarahoilla passarille, kuin kymmenen penniä kultakin
kerralta, jos mieli välttää herra kyypparin epäsuosiota. Se tekee
vähintäin kuuskymmentä markkaa vuodessa. Jos valtio hyödyllisiin
tarkoituksiin pyytäisi hänen varoistaan nää kuusikymmentä markkaa,
kuinka eikös hän valittaisi, kuinka eikö sanomalehdissä meluttaisi,
kuinka paljon pakinoimista eikö nousisi valtiopäivillä! Jos hänen
täytyisi antaa nää rahat köyhille, kuinka eikös hän vääntelisi
ja kiemurtelisi? Mutta kyypparin suosio on hänestä niin suuresti
täydellinen. Voipiko naurettavampaa ajatella!

Että Italiassa enemmän vielä kuin muualla harmistuu jnomaraha-verosta,
se on mitä luonnollisin asia mailmassa, sillä täällä kaikesta saa maksaa
pakkoalmun, taiteesta, luonnon ihanuudesta, elämästä tällä ja tuolla
puolen hautaa. Oikea Italialainen luulee, että yli-enkeli Gabriel, kun
oli ajanut pellolle ensimäiset ihmiset kontrahdin-rikkomisen tähden,
pyysi Adamin antamaan hänelle juomarahaa, vaan kun hän ei mitään
saanut, syystä ett'ei vaski eikä nikkeli vielä ollut keksitty, niin hän
sitten ei päästänyt ensimäisiä vanhempiamme enää sisään.

Italia on kyllä paikkapaikoin paratiisi, mutta ilman noita juomarahoja
se olisi vielä enemmän paratiisin kaltainen.

Herrat lopettivat nyt tuon tärkeän-tähdellisen pelinsä, ja sitten
keräsimme kokoon kaikki kalut ja kamsut, jotta olisimme valmiina
perille tullessa. Tyhjän pullon otti herra Kliebisch täytettäväksi
omalla kustannuksellaan, joka älyntodiste teki minut vielä enemmän
leppyisäksi häntä kohtaan. Niin luonnollinen asia ei koskaan olis'
johtunut herra Spannbeinin päähän, sillä taiteilijat ovat liiallisesti
tottuneet ilmaseksi saamaan virvoituksia, vieläpä paikkapaikoin
maksuttomia voileipiä juuston kanssa.

Me kulimme kautta viljamaiden, jotka enemmän sentään näyttivät
hedelmäpuutarhoilta, missä puissa uhkeita viiniköynnöksiä suikerteli,
-- sekä sivutse ryytimaiden, joissa kaikki oli niin mehuisan ja uhean
näköistä. Olipa niissä kaalia, paratiisi-omenia, kurpitsoja, kurkkua,
sallaattia, papuja tai herneitä, niin kaikki kasvoi niin raisusti, kuin
aikoisi joka laji viedä ensimmäisen palkinnon ryytimaa-näyttelössä.
Maat olivat somat kuin tuukatut pöydät, tiet suorat kuin viivainen
mukaan vedetyt, pensas-aidat koreasti karsitut, ja niiden välillä
orangi- ja sitrooni-puita sekä noita japaanilaisia mistelejä, joitten
pienet keltaiset, hapahkat hedelmät olisivat vielä makuisampia,
elleivät niiden kovat sydämet olisi niin petollisesti isot.
Rikka-ruohoista ei tietty mitään.

Vesuviota ei näe rautatieltä, sillä Monte Somma on edessä. Neapeliin
tulee junalla ihan niinkuin muihinkin kaupunkeihin; sama tulo, sama
hälinä, joka paikassa. Eno Fritz sanoi: "Vai niin, tämä siis on
Neapel. -- No, välttäähän tuo!" -- Ja sitte oli meillä taas, niinkuin
tavallisesti, kiusaa noista helsingin kapsäkkilöistä.

       *       *       *       *       *

Ote päiväkirjastani.

Me olemme olleet jo kolme päivää Neapelissa ja vieläkin olen minä
kuin pyörryksissä. Miten nyt alan kertomustani tästä kaupungista?
[Vanhaan tapaan likipitäen näin: Neapel on pohj. lev. 40° 5' kohdalla,
pohjois-puolella sitä lahtea, jonka 7-8 maantieteellisen peninkulman
pituista kehää rajoittaa luot. Capo Misene ja kaakk. Punta della
Campanella ja jota vielä sitten merestä eroittavat Procidan ja Ischian
saaret länn. ja Caprin saari etel. j.n.e. j.n.e. Toim. muist.] Eihän
täällä pääse rauhalliseen olentoon ei ollenkaan. Kaikki on elävyyttä.
Taivas elää, meri elää, päivä, koko luonto. Entä ihmiset? Ne pitävät
elämätä ikäänkuin koulupojat jotka juuri ovat päässeet ulos koulusta ja
pois koulumestarin vallasta.

Romassa vallitsi jotain suurellista; niin, ja kuka nyt hautojen
kesken kaarestaisi? Neapelissa sitävastoin, mikä on ollut ja mennyt
se unohtuu pois, niin kuin mekin unohdamme talven, kun ensimäinen
kesäpäivä on käsissä; ja täällä on ainainen kesä. Joka päivä tuo uuden
eloisuuden, ja tarpeet kun ovat vähät, ei huoli kansa surra huomisesta
päivästä. Senpätähden se ei murehdi eilispäivästäkään. Jokainen on
itsehensä tyytyväinen semmoisena kuin on eikä pidä itseänsä huonompana
kuin naapuriansa, vaikka tämän nutussa on yksi reikä vähemmän. Minä
tarkoitan köyhiä, joiden iloksi sininen taivas, meri ja lekkoinen päivä
on olemassa yhtä hyvin kuin rikkaiden. Köyhinkin tietää iloita, oli hän
kuinka kapiköyhä tahansa.

Neapelilaisia sanotaan laiskoiksi, kun moni heistä hyvin vähällä työllä
pysyy leivässä; heitä myös sanotaan tyhjän-toimittajiksi. Se on väärin.

Käsityöläiset työskentelevät avokadulla. Se on oikein lystiä nähdä,
kuinka väsymättömiä ja uutteria he ovat. Köyhemmissä kaupungin
kortteliloissa istuvat vaimot rukkinensa kadulla ja kehräävät
sitä karkeata lankaa, josta sitten kudotaan heidän yksinkertaista
leninkikangastaan. Sukkien asemesta heillä tavallisesti ei ole muuta
kuin ilmasto, etenkin arkipäivinä. Mutta pyhäksi pynttäävät he itsensä.
Yksinkertainen leninki, kirjava nauha, tekokulta-koristuksia kaulassa
ja korvissa, ja sitten vallattoman hyvä mieli. Se on heidän paras
koristuksensa. Miltei mieleni tehnyt heidän kanssaan naurella, hilastaa
ja olla yhtä hillitön ilossa kuin he, mutta mitä sitten minusta olis'
aateltu Landsberger-kadulla? Meillä kaikki noudattavat muoteja, yksin
palvelus-piiatkin. Muoti tuo murheita muassaan, ja semmoisia tuntee
Neapelin tytär yhtä vähän kuin lunta huhtikuussa. Kenen tähden hän
vaivaisi itseänsä ja kuluttaisi varojaan? Sulhasensa. Hänkään ei ole
mikään muodinnarri. Muitten ihmisten tähden? Hän on iloinen ja hilpeä
vaikk'ei hän vaatteillaan voi nostaa muitten kateutta. Ja kuinkas
iloinen ja hilpeä eikö hän ole!

Eilen illalla olimme Chiajan'issa. Siinä oli "italialainen yö" ynnä
soittajaisia. Neapelin ylhäinen mailma ajeli Corsolla. Neljä vaunuriviä
rinnan, ja mitkä loistavat ajovehkeet! Mimmoiset vaatteukset! En
mointa ole ikänäni nähnyt! Corsolla ajelevat herrasväet komeissa
kattovaunuissa vaan, sinne eivät kelpaa troskat toista luokkaa, tuskin
ensimäistäkään. Ja kuinkas iloisilta näyttivät kaikki! Puistossa sitten
sytytettiin satoja kaasuvalkeita. Palmut olivat oikeita palmuja,
eikä viheriäksi maalattua ranta-peltiä. Meri kohoilee ihan likellä
puistoa, aaltojen polske yhtyy soitantoon, ja kun soitanto taukoo,
huvittelevat aallot omin päinsä, niinkuin ihmisetkin. Keskellä puistoa
kohoaa kaunis valkonen rakennus, jonka seiniä kaasuliekit heleästi
valaisevat. Se seisoo siinä hiljaisena ja totisena, niinkuin vieras
keskellä tätä viehkuria, vaunuin jyminätä, ihmisjoukon hälyä ja
soittokunnan säveliä. -- Vieras se onkin, se on stettiniläisen toht.
Anton Dohrn'in rakentama eläintieteellinen asema. Saksan valtio antoi
sen rakentamiseksi 100,000 markkaa, Berlinin yliopisto kustanti pienen
höyryaluksen vesieläinten-pyyntiä varten. Muutkin valtakunnat antoivat
apuja, mutta saksalainen asema se on kaiketikin. Jos kohta se kaikkein
kansain luonnontutkijoille tarjoaa tilaisuutta töihin ja tutkimisiin,
niin se on saksalaisen perustama, ja siis saksalainen. Kalleni sanoi:
"Reuhaa sinä, Neapel, ja riemuitse sydämen pohjasta! Kaiken tään melun
keskellä on Saksanmaa Neapelin ihanimmalla paikalla pystyttänyt tiedon
tamppelin, ja se minua miellyttää enemmän kuin kaikki mistä sinä
ylpeilet. Mintähden? Koska isänmaani kunnia on minunkin."

Toledo on Neapelin Friedrichin-katu, vaikka hälisevämpi ja noin
neljännes sen pituudesta. [Ken kauniina pyhä-iltana on nähnyt
Spielbuden-torin S:t Paulin luona Hamburgissa ja noita kaupustelijoita
kärryinensä, ilmoittajia ja ihmis-vilinää siinä, se voi likipitäin
kuvailla mieleensä elämää Toledolla, kun vaan otaksuu hälinätä sata
kertaa kovemmaksi, ja että on kapea katu leveän torin asemesta.
Toim. muist.] Minusta on ihme, ett'ei ihmisiä joudu pyöräin alle,
sillä siihen olisi joka silmänräpäys mitä oivallisinta tilaisuutta.
Mutta ihmiset ovat niin vikkeliä ja tarkkasilmäisiä, ett'ei ennätä
tapaturma tulla. Yhtenänsä töytäisee ihmisvilinään ajovehkeitä,
troskia, yksivetoisia vaunuja, yhteisvaunuja, lukemattakin muuleja.
Kaupustelijoita kulkee sinne tänne ja kiljuu, juuri kuin olisi puukko
heillä kurkussa. Ja mitä he kauppaavat? Kolme, neljä parsakasvia,
joitakuita lihamakkaroita tahi kastanjia, vähän kalaa, vanhaa hattua
taikka, kuten kerran nä'in, köyttä. Kaupustelija huutaa kunnes
on tavannut oikean ostajan köydellensä, taikka kunnes äänensä on
sorruksissa. Mutta eipä se sorru ennen kuin hän on saanut tavaransa
kaupaksi. Ja siinä hän hieroo, tinkii, koikehtii ja reutoo, aivan kuin
koko olemisensa olisi kysymyksessä. Vaan niin on tapa täällä.

En tiedä, mikä mieltä enemmän kiinnittää, maako vai maan asujamet, vai
kuuluvatko kumpasetkin yhteen niinkuin soitto tanssiin?

       *       *       *       *       *

Tähän loppuvat minun muistoonpanoni Neapelista; ei ollut minulla aikaa
pitemmältä harjoitella sivistyneessä kirjoitustavassa, semmoisessa kuin
jotenkin auttava päiväkirja vaatii.

Kliebischin herrasväki lähtivät pois, oltuansa täällä kaksi päivää
vaan. Herra Kliebisch kävi meillä tuomassa tuon täyttämänsä pullon
ja ottamassa jäähyväisiä. Hänen vaimonsa ei voinut hyvin, sanoi hän,
Henrietta ei suvainnut tuota ijankaikkista sitroonivettä. Itse hän
oli syönyt simpukoita ja niistä käynyt niin kipeäksi kuin Henrietta
oli Garda-järvellä. Henrietta oli vielä sitten niin arkaluontoinen,
että hän vapisi kuin haavanlehti, kohta kun lähistössä joku rupesi
huutamaan ja hoilottamaan. No, kummako se oli, eihän Neapelissa saa
unta silmiinsä tuon alituisen melskeen tähden. "Me lähdemme Venedigiin,
siellä voin olla järvellä", päätti hän selityksensä ja sitten meni.

Mutta eno Fritz ilmoitti minulle oikean syyn, "mintähden Mattinsa
ottivat koulusta pois". He olivat, näette, olleet ulkona kävelemässä
satamakatua, jota Santa Luciaksi sanotaan -- eno Fritz sattui
siinä olemaan hieromassa kauppaa erään kalastajan koralleista ja
näkinkengistä -- ja olivat silloin katselleet toisiinsa niin erittäin
laupiaasti.

Siitä heille naurelivat miehet, vaimot ja lapset, sillä Neapelilainen
kohta keksii ulkomaalaisten naurettavia ominaisuuksia, ja tuo rakas
pariskunta oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Paitsi sitä oli
varas vienyt Kliebischin kellon.

"Tästä kaikesta he suuttuivat niin, ett'eivät enää löytäneet mitään
miellyttävää Neapelissa; ja jos sinä olet ymmärtäväinen, niin neulot
kiini miehesi takataskut, jott'ei niihin pääse varas."

"Kalleni ei anna varastella varojaan", vastasin minä, ja sillä hän oli
vaiti.

Santa Luciata kiitellään suuresti, ja näköala lahden ja saarien yli
on todellakin sangen ihana; nuo monilukuiset laivat johdattavat
aattelemaan kaukaisia mailman-osia, mutta sataman luona on kivimuuri,
ja muurin päällä taikka juurella, missä paraiten passaa, maata
lötköttää päivänpaisteessa ihmisiä iso joukko, joista enimmällä osalla
ei ole muuta peitettä kuin pelkkä iho vaan. Välttäisihän tuokin, mutta
he pitävät myös jahtia siinä. Mitä otusta pyytävät, sit' en huoli
sanoa. Jos ottaisivat kamman, niin saisivat sitä kai enemmän, mutta
nyt käyttävät hyppysiä vaan ja saavat kiini ainoasti yhden kerrallansa
niitä -- esineitä, jotka ovat heillä vastuksena; ja heillä kun on
niin tiheä ja takkuinen tukka, niin kyllä tarvitaan harjaantumista ja
tottumusta.

Emme ole käyneet yhdessäkään noista kolmestasadasta kirkosta,
sitävastoin olimme kansallismuseossa, jossa säilytetään ne kuvapatsaat,
seinämaalaukset ynnä muita kaluja kosolta, mitkä Pompejista ja
Herkulanumista ovat esille kaivetut. Tauluista ja muista taideaarteista
en puhu nyt mitään, min' en ehtinyt edes lukea niitä. Sitä ei voi
käsittää, kuinka paljon tavarata löytyi Pompejissa yksin jo, jos esim.
aattelee vateja ja pannuja vaan. Jotkut astiat näyttivät minusta
semmoisilta, kuin olisi niillä muinoin tarkoitettu tyyten toista, kuin
että seista näin pöydällä säädyllisten ihmisten nenän edessä.

Entäs kaikki nää marmori- ja pronssi-kuvapatsaat! Moneen pronssikuvaan
oli kiinnetty maalatut, luontomaiset silmät, niin että näyttivät siltä
kuin näkisivät he. Mutta koska tämä oli todiste taiteen riutumisesta,
kuten kirjassa seisoo, niin menin ohitse penseänä, vaikka oikeittain
minusta olivat hyvin koreita nuo kuvat; joitakuita oli kierosilmiäkin.

Petteissä tulin erääsen pieneen saliin, jota minä vielä nytkin kauhulla
aattelen. Kentiesi on rouva Kliebischkin siellä ollut, ja käynyt siitä
niin arkahermoiseksi, sillä kyllä tarvitsee olla niin luja luonto
kuin minulla on, miel' kestää tuommoista näkyä. Missä piilee Neapelin
sivistysvallinto, koska ei mokomia kuvia oteta takavarikkoon? Ainakin
pitäisi laittaa eri herrain- ja naisten-huonekertoja, niin saisi asia
toki tieteellisen muodon. Mutta sepä on mielestäni ihan vissi, että
kyllä nuo Pompejilaiset olivat kauniita poikia? -- Oikein olin iloinen,
kun olimme ulkona taas.

Kerjäläisiä on Neapelissa hirmuisesti. Vierasta hätyyttävät ei ainoasti
sokeat, rammat ja raajarikot, vaan terveetkin kököttävät käsiänsä,
saadaksensa veronsa hekin.

Vielä pahempia vieraan kiusaajia kuin kerjäläiset, ovat sentään
troskan-ajurit. Tuskin on matkustaja tullut hotellistaan ulos, niin
ajavat ne suoraan uhriansa kohti, ja niin likeltä käyvät kimppuun,
että estävät kulkemasta. Jos on onnistunut päästä yhdestä erille, niin
tuskin kaksikymmentä askelta otettua jo tulee toinen taikka lähtevät
kaksi tai kolme kilpaa ajamaan saadaksensa vieraan kiini.

Ja sitten nakuttavat kengän-puhdistajat harjalla puulootaansa ja
tapailevat sivutsemeneviä koipiin. Kaikki nää ihmiset: kerjäläiset,
kukkaistytöt, valokuvan-kauppiaat ja muut nurkkasaksat vinkuvat,
huutavat ja kiusaavat äkkinäistä reissuvaista kaikella tavoin, niin
että hän viimein pelossaan hyppää troskaan, ja on iloinen ett'ei
esille-ajettaessa varpaansa rutistuneet pyöräin alle. Monesti minun
silmissäni vivahti viheriältä ja keltaselta, mutta kumminkaan en voi
kieltää sitä, että tässä sekasoassa on jotain hurmaavaa.

Kansaa pitää katsella iltasilla Strada di Portolla. Siinä katuloilla
kihisee öljypannuja, joissa keitetään polypeja ja pläkkikaloja, siinä
syö Neapelilainen maccaroonejaan, joita kokki kepillä urkkii kattilasta
ja ruokavieras sitten korkealta laskee suuhunsa. Kuhina, öljyn haju,
melu, kampiurkuin, kitaarein ja mandoli-kanteleiden sointi, vallaton
iloisuus -- tää kaikki on jotain sanomatonta. Ja sama elämä on päivästä
päivään, illasta iltaan.

Jolla ei ole varaa ostaa maccaroonia eikä melonikappaletta, voipi
pienellä vaskirahalla saada kourallisen kurpitsansydämiä, joita hän
sitten pureksii ympäri-siekaillessaan. Jos hän vielä päälliseksi saapi
lasin jähdytettyä tulikivivettä, semmoista kuin Santa Lucian lähteestä
pulppuaa ja pahenneista munista haisee, sekä sitroonin, josta hän
pusertaa nesteen vesilasiinsa, niin ei hän vaihda onneaan minkään
berliniläisen pankkiirin kanssa, sillä tämän täytyy käydä Karlsbadissa,
vaan sit'ei tarvitse lazzarooni.

Jolla taas ei ole rahoja penniäkään, hän noukiskelee poisviskatuita
meloninkuoria ja kuiviksi puserretuita sitrooneja, leivänkannikan ehkä
antaa isäntä jossakin pienessä siivottomassa ravintomajassa. Almuja
annetaan aivan tottumuksesta, ja köyhä on niin nöyrä ja tyytyväinen. Hän
tietää saavansa roposen, jos ei nyt niin toisenkerran.

"Minä luulen, että ihmiset ovat Neapelin suurin sulo", sanoin minä
Kallelleni, "sillä itse kaupunki ei ole erittäin kaunis".

"Meidän pitää nähdä se ulkoapäin kerta", vastasi hän.

Eräänä ihanana iltapäivänä ajoimme Pompejiin. Koska eno Fritz taas oli
asioimispuuhissa, lu'in minä ahkeraan opaskirjoja ja nä'in niistä, että
tie sinne meni Porticin kautta.

"Porticissa syömme iltasta", sanoin, "siinä on varmaankin joku hotelli
nimeltä 'Mykkä' tai 'Masaniello', joss' on orangipenkereitä, näköala
lahdelle j.n.e."

Kyllähän oli. Jopa kai. Narratuiksi tulimme.

Neapelilla ei ole päätä, ei perää. Kaikki lahden rantamaa on Neapelia,
ja kurja, ikävä ja likainen osa siitä on Portici. Keskellä likaa ja
kärpäsiä riippuu maccarooneja kuivamassa vastapäätä katurännejä,
mutta tehtaissa on sentään siivompi toiminta kuin luulinkaan, jos
kohta taikinanvastekoneita joltisen välin päässä pannaan liikkeelle
sen ruumiin osan avulla, minkä päällä muiden, jotka eivät ole
maccarooni-leipureja, on tapa istua mietteissä. Katupölyn ja kärpästen
käyntikortit voipi pestä pois noista pitkistä, jauhotaikina-putkista.

Porticissa ei ole hotellia ei "Mykkä" eikä "Masaniello" nimistä,
mitä huonoimpia krouvia vaan. Vähän matkaa vielä, niin tulee Resina,
sitten Torre del Greco, sitten Torre del Annunciata, mutta koko
roskan yhteinen nimi on sittenkin Portici. Muuten ei näköalaa eikä
muutakaan. Pölyä, huoneita ja korkeita puutarhanmuuria, joitten ylitse
kukkivia puita pilkallisesti pistää latvojansa. Kaksi tuntia ajettuamme
seisautti ajuri "Diomedes" hotellin edessä, ja niin olimme ennenkuin
tiesimmekään Pompejissa. Ryöväriluola.

Minä nyt pistän postiin helppotajullisen kirjeen tyttärilleni.

    Hyvät lapseni!

    Eilen olimme Pompejissa. Se on ainoasti aika-ihmisille!
    Kummallisimmilla tunteilla astuin minä, sittekuin isä oli meidän
    sisäänpääsystä maksanut neljä liraa, pyöreportista sisään ja
    rappusia alas tuonne entiselle satamaportille joka nyt on
    kuivilla ja on Pompejin pääportti. Kun siitä olimme läpi, osotti
    opastaja kadunlaskuun ja siinä näimme niitä rattaanraitioita,
    joita vaunut vähintäkin kaksituhatta vuotta takaperin olivat
    sinne uurtaneet. Se koski voimallisesti mieleen. Sitten
    katselimme valannaisia, joitten seassa oli koirakin. Se raukka
    oli tukehtunut tuhkasateessa ja kaiketi ollut suuressa tuskassa.
    Eräs saituri, joka koetti korjata aarteitansa hävitykseltä,
    tukehtui hänkin. Ei pidä kovin kiintymän tuohon turhaan
    mammonaan, sillä silloin käy hullusti. Se oli hänelle oikein.

    Sitten katselimme kaivoa, jossa vielä oli selviä merkkejä miten
    Pompejilaiset siitä olivat juoneet, sillä marmorisuumalo, josta
    vesi juoksi, on puoleksi poisjuotu samaten kuin Pietarin varvas
    Pietarinkirkossa on poissuudeltu. Aatelkaas, meille näytettiin
    lähes 2,000 vuotta vanhaa leipää, joka juuri oli paistumassa
    kun mujut ja tuhat hautasivat Pompejin, ja jota nyt vasta on
    löydetty. Se on ihan mustaksi korvehtunut, eikä tietysti enää
    kelpaa syötäväksi. Isis- eli Ibis-temppelissä asuu valokuvaaja.
    Missä ennen oli uhrialttari, siinä nyt saa istua rauta kaulassa,
    ja tuossa salaisessa kellarissa jossa ennenaikaan orakeli höpisi,
    valmistellaan nyt kohdelasit.

    Englantilaiset ahkeraan otattivat kuvansa, jotta saisivat
    todistimia Pompejissa käynnistään. Teidän äitinne, hyvät lapset,
    halveksii semmoisia näytäntökeinoja; eikä niistä olis' vetää
    esille Bergfeldtskalle, jok'ei tiedä Ibiksestä ei niin mitään.

    Suullisesti sittemmin kerron enemmän Pompejista -- valikoimalla;
    sen voitte uskoa, että kyllä Pompejilaiset olivat aika sikoja,
    ja kun tää rangaistustuomio tuli heidän päällensä, niin olivat
    sen hyvin ansainneet. Mutta te olette liika nuoret vielä,
    voidaksenne sitä ymmärtää. Että sanomalehdet, jotka muuten kyllä
    valvovat yleistä siveyttä, siihen aikaan suvaitsivat semmoisia
    seinämaalauksia ja koristuksia, kuin ne ovat, mitkä vieläkin
    kauhistavat kunniallista vaimoa, sit'en voi ymmärtää. Paino
    oli luultavasti huonolla kannalla. Kentiesi eivät tohtineet
    toimittajat sanoa mitään, syystä kun itsekään eivät olleet
    enkelejä niinkuin nykyaikana, jona heillä on kaikki aivan
    moitteetonta, poislukien vaan heidän huonon paperinsa; totta
    ne itsekin vaelsivat jumalattomain teitä. Hyvät lapset, se oli
    parhaiksi että Pompeji tuli tuhan alle. Sillä elämällä, minun
    luulteni, se ei voinut kauemmin menestyä.

    Teidän ei pidä luuleman Pompejia pieneksi lelukaupungiksi. Ei
    suinkaan. Se on melkein yhtä suuri kuin Spandau, vaikka Pompeji
    on erilainen näöltänsä ja tyhjä sekä sotaväestä että muistakin
    asujamista. Kaikki on hiljaista, kuollutta. Huoneissa ei ole
    kattoa eikä ovia, seinät vaan ovat jälellä, ja aurinko ja kuu
    valaisevat raunioita. Melkein voisi luulla, että Pompejia on
    ruvettu rakentamaan "gründen'ein" aikana, ja sitte, kun yritys
    meni päin mäntyyn jätetty sikseen ennenkuin siinä katon alle
    päästiin. Senpätähden on Vesteno Berlinissä monessa kohdin
    kokonaan Pompejin näköinen; aatella pitää sentään lisäksi lahtea,
    iltaruskossa hehkuvia vuoria ja tuota suitsukekosta Vesuviota. --
    Isä on terve kuin pähkinän sydän; hän sanoo teille sydämellisiä
    terveisiä, niin myös eno Fritz. Huomenna nousemme tulivuorelle.
    Se tulee olemaan uhallista!

    Teitä hellästi rakastava äitinne.

    J.L. Me olemme niin tottuneet italiankieleen jo, että oikein
    täytyy miettiä miten saksaksi sanotaan. Kun tulen kotiin ja käyn
    kauppapuotissa, niin pelättävä on että sielläkin kysyn: "_Quanto
    costa_?"

    _Addio! -- Rivederci!_

                                           Teidän _la madre_.

       *       *       *       *       *

Opastajamme kehoitti, saksaa solkaten, meitä menemään ruoalle Pompejin
edustalla olevaan Albergo del Sole'en, sekä selvitteli meille, että
Vesuviolle pääsee kahdella tavoin: _funiculia_ eli vedinrataa myöten
25 lirasta miestä päälle, taikka Torre Annunciatan uuden kuletusyhtiön
hevosilla à 7 liraa. Rata oli kai mukavampi, mutta hinta arveluttava:
75 frankia kolmelta hengeltä.

"Wilhelmina", sanoi Kalleni, "tosin minä mukavinta valitsisin, mutta
jos tietäisit kuinka paljon kapsäkkimme ovat ylipainoa maksaneet."

"Kalle, älä puhukaan kapsäkeistä, ne olivat sula hulluus. Minun
leninkini on ihka pilalla, ja kuka täällä pitää valkoista vaatteusta.
Ei kukaan ihminen, sillä katuloilla paistuu, ja huoneissa, kirkoissa ja
museoissa on niin kylmä kuin jääkellarissa, niissä taas vilustuu jos
ei ole villasta päällä. Ja mintähden Italialaiset ovat hattu päässä
kahvihuoneissa ja ravintoloissa? Jotta ei sisällä vilustuisi päänsä,
joka ulkona on kuumennut. Tuo haalea kesävaatteus oli minun ylpeyttä
vaan. Ja jos se on liiallista ylipainoa maksanut, suostun mielelläni
rangaistuksekseni luopumaan mukavuuksista."

"Olet sinä toisinaan hyvin ymmärtäväinen kumminkin, Wilhelmina",
naureli Kalle, lemmekkäästi taputtaen minua selkään. "Paitsi sitä se
on paljon enemmän oikein italialaista nousta Vesuviolle selkähevosella
kuin vetimellä. Tuommoinen uusimuotinen laitos soveltuu vanhalle
Vesuviolle niinkuin suola hätärään."

Me saimme kelpo päivällisen Sole'n rehellisen isännän luona, ja
päiväkirjasta, kun se tuotiin esille, näimme, ison joukon ihmisiä,
tunnetuita ja kuuluisiakin, jo ennen meitä katsoneen täällä olevan
oivallisen olla, sekä siitä syystä kirjoittaneen niin runomittaan kuin
suorasanaisesti siihen kiitoslauseita, ylistellen lystikästä isäntää
ja hänen kohteliasta perettään, ja kehuen hänen hyviä ruokiaan. Että
kärpäsistä valitettiin yhtä usein kuin Sole'n isäntää kiiteltiin,
oli minusta aivan paikallansa. Enemmän ja röyhkeämpiä kärpäsiä en
ole missään nähnyt. Olihan eräs kapucini-munkki siellä, joka silloin
tällöin koetti palmuoksalla karkoittaa noita roistoja, ja sentähden
hänelle annettiin pieni lahja; mutta minä varon, että kärpäset tiesivät
siitä että munkki oli käynyt vähän hassunsekaiseksi silloin kun hänen
luostarinsa suljettiin, sillä mitä enemmän hän hyppi ja huiski, sitä
pahemmin ne pakkasivat kiusaa tekemään.

Minä kirjoitin tähänkin päiväkirjaan niinkuin tavallisesti: _Signor
Carlo Buchholzio con moglie di Berlino, Strada Landsbergia_, sillä niin
laveasti kirjoittavat enimmät Saksalaiset. Herra Kliebisch'kin aina
pisti: _Signor Klibicio con moglie di Weimersdorfio in Pommerania_. Eno
Fritzin mielestä tämä oli typerän näköistä, mutta kun vieraissa maissa
matkustaa, niin tottahan sikäläisiä tapoja tulee noudattaa. Meyerbeer
myös kirjoitti itsensä Giacomoksi, vaikka hän oli Berliniläinen ja
nimensä Jaakko.

Vähäis-kauppiasten rihkamista ostimme kaikellaisia koralli- ja
laava-koruja lapsille hämmästyttävän halvalla hinnalla. Vaikka kauppias
pyysi kolme liraa, sai hän viimein yhden vaan, niin olin oppinut
taitavaksi tinkimään.

Sole'n isännänkin ryytimaa oli, kuten muuallakin yleisesti
rikkaruohoista puhdas; ja täällä sain selvän siitä mintähden niitä
niin tarkkaan kitketään: niillä nimittäen ruokitaan hevoisia ja
muuleja. Kurjallisessa vajassa pienen ryytimaan pohjukassa seisoi
hevonen, aasi ja muuli; tuskin tuulelta ja sateilta suojattuina, --
ja edessä oli niillä äskettäin penkkilöistä kitketyltä ruhkaruohoja
mukeroittamiseksi: Minä hain raukoille leipä-palasia, joita
päivällisestä oli jälellä. Ne katselivat minuun kun annoin leipää
niille ja silittelin niitä kaulasta. Hevoset ja aasit eivät missään
mailmassa saa selkäänsä niin armottomasti kuin Italiassa, ja etenkin
Neapelissa. Kun eivät nää liiallisesti lastatut eläimet pitemmältä
jaksa, niin ajaja ilman vähintäkään sääliä hakkaa niitä vahvoilla
kurikoilla verivisvaisiin haavoihin; se on synti ja häpeä. Ja kun
sortuu eläin kuolijaksi, tekevät siitä makkaroita. Vasta semmoisina
pääsee eläinraukka ruoskasta.

Seuraavana aamuna kävimme katsomassa eläintieteellisen aseman
aqvariota. Se kuuluu olevan kaunein aqvario koko mailmassa, siihen kun
yhäti tuodaan uusia eläviä Välimerestä. Minä en eläintieteestä ymmärrä
paljon, mutta aatellessani, että näissä säiliöissä on vähän näytteitä
vaan Neapelin lahden elävä-rikkaudesta, että sen pohjassa rehottaa
ryytimaa, jonka taimina on meriruusuja, Neptunonviuhkaimia, koralleja
ja ties' sen mitä kaikkia, jossa saaliin ha'ussa on hirvittäviä
polypeja, läkkikaloja, merihevosia, krapuja, merihämähäkkejä, heleästi
hohtavia kaloja ja mitä muita tursaita lieneekään, että kummallisimpia
meduusoja, kuuleita, kirkkaita, sinisiä, sileitä, ripsusia ja jos
jonkin muotoisia ajelehtaa vedessä, niinkuin perhoset ilmassa, --
niin näytin minä omissa silmissäni sangen oppimattomalta ja minä
päätin, kun kotiin tulen, hankkia heti Brehm'in "Eläinten elämän" ja
ahkeraan lasten kanssa käydä Berlinin aqvariossa. Kun ihminen löytää
loven sivistyksessään, niin on velvollisuutensa parsia se. Vahinko
vaan, ett'eivät meriruusut pysy koreina muuta kuin veden pinnan alla,
sillä kauniimpia koristuksia hatun-reunukseen ei voi aatella. Etenkin
nuo haalean-viheriäiset ruskealle vivahtavat ovat väriltänsä ihan
muodinmukaisia; se olisi siis tärkeä asia, että tiede tutkimisillaan
saisi meriruusut käytettäviksi. Vanhemmillekin naisille sopisivat
sangen hyvin.

Herra tohtori Schmidtlein, jonka ylivalvonnan alla aqvario oli,
tarkkautti kohteliaisuudessaan meidän huomiota moneen harvinaiseen
esineesen. Milloin en oikein ymmärtänyt, sanoin: "Erin-omaista!" Sillä
tulee toimeen hyvin kyllä museoissa, taulustoissa, aqvarioissa y.m.;
voipi käydä sangen oppineesta, vaikk'ei sanaakaan sen enempätä sano.
Tohtori vei meitä erään säiliön luo, jonka edessä hän kehoitti Kallea
ja eno Fritziä ottamaan hatut päästä. Niin tehtyä, otti hän kourallisen
hiekkaa säiliöstä ja näytti meille noita pieniä hopealta kimelteleviä
kaloja siinä.

"Tämä on lansettikala", selitti hän, "Darwinin ja Heckelin mukaan
ihmissuvun alkunainen kanta-isä. Teidän täytynee myöntää, että olemme
velkapäät kunnioittamaan kanta-isää."

Minäkin niiasin nöyrästi kalan edessä, mutt'en voinut olla kysymättä:

"Mintähden sitten tää kala on jäänyt kalana olemaan, eikä ihmiseksi
muuttunut?"

"Luultavasti hänellä ei ollut luonnonlahjoja korkeampaan", sanoi eno
Fritz ilveellisesti minulle.

"Hän on selkäpiillisten eläväin alinta kantaa", sanoi tohtori
Sohmidtlein, "sillä hänellä on ainoasti niin sanottu selkärankaliuta
eikä aivoja ollenkaan".

"Erin-omaista!" sanoin minä.

"Hänpä olis' tulli-virkamieheksi soveltunut", virkkoi Kalleni, "ainakin
silloin selkenisi, mintähden kinkkua toisinaan sanotaan palttinaksi,
plakkia lasiksi ja suolattua lihaa lakieratuiksi rautakaluiksi".

"Tapahtuuko niin missään mailmassa?" kysyi tohtori. "Kyllä vainen",
vastasi Kalle, "aattelijain maassa ovat ajatukset monesti vähän
laidalta pois".

Me läksimme nyt tuosta opikkaasta aqvariosta, söimme aamiaista (minulla
oli aina lihamehu-pönttönen muassa) ja menimme jälestä puolenpäivän
Camaldoliin. Nyt vasta tajusin Neapelin erinomaisen kauneuden, kun
luostarin puutarhasta katselin kaupunkiin ja lahteen minun allani,
niinkuin taannoin katselin tuota jaloista Romaa Janiculus-vuorelta.
Täällä riemuitsee luonto; se hengittää ja hehkuu kuten nuoruuden
kukoistuksessa oleva nainen tanssissa armaansa kanssa. Peninkulmain
päähän lentää silmäys meren ja saarien yli, sekä sen hedelmäpuutarhan
yli monilukuisine kylinensä, jota onnelliseksi Campaniaksi sanotaan; ja
etäällä kohoa Vesuvio ja sen löyhyvä savupatsas, mi toisinaan laskeikse
pilvenhaituvana maan päälle. Toisella puolella taas näkyy Pozzuoli
ynnä Solfatara, joka myöskin savuaa ja on ikäänkuin Vesuvion poika.
Kauempana siintää Curid, jossa on Sibyllan kamano, mailman vanhimman
ennustaja-vaimon, jonka ennustukset monasti kävivät toteen. --
Koiranluola ja rauniot Bajæn, entisten Romalaisten kesähuvilan, missä
kerjuu nykyiseen aikaan on vieläkin suurempi tuota hurjaa tuhlausta
ennen. Posilippo eroittaa tätä köyhyyden ja tulikiven maata Neapelista.
Posilippolla kasvaa mahdottomia määriä viiniköynnöksiä, joiden sadosta
Franskalaiset vievät suuren osan Bordeaux-viinin valmistamista varten.
Meitä ei maittanut Posilippo-viini, sillä me emme ole niinkuin
Bergfeldtska, josta ei maistu voi hyvältä ellei siinä ole uurreastian
makua, ja me kielsimme kiitollisesti tuomasta tuota viiniä, joka voisi
onnitella itseään jos sais makunsa tynnöristä. Ummehtunut on sille
säädyllisin nimi.

Köyhyydestä, raunioista ja niistä vaaroista jotka piilevät tällä
maanalaisen tulen syömällä alalla, ei Neapelilainen pidä lukua
paljo ollenkaan; semmoisiin, tähän paratiisilliseen palstaan
kuuluviin sivuasioihin hän on yhtä tottunut kuin tuohon huonoon
Posilippo-viiniin. Hän pitää arvossa ainoasti hymynsä nyt, mitä hän
huolii harmaasta entisyydestä ja tuntemattomasta tulevaisuudesta.

Eräs munkeista tarjosi meille virvokkeita, kultaista viiniä, orangia
ja tuhkapuun-marjoja. Minä pyysin eno Fritz'iä kysymään häneltä, eikö
onnellisuus asunut täällä ylähällä tään kaiken ihanuuden helmoissa?
Vanhus puisteli päätään surumielisesti.

"Onnellisuudella ei ole pysyväistä asuntoa", vastasi munkki, "me olemme
onnelliset ainoasti niin kauan kuin onnellisuutta tapaelemme".

Luostarin kirkosta kimahti hopeanheleästi pieni kello. Munkki nyykkäsi
ystävällisesti jäähyväisiksi ja meni viiniköynnösten kaihtamaa
sivutietä luostariin, kuihtuneissa käsissään liipotellen rukousnauhansa
kuulia. Me viivyimme vielä, emme paljon puhelleet vaan katselimme
kaukaisuuteen, mereen, kaupunkiin ja kaikkialla rinteillä kukkiviin
pensaisiin. Siinä oli niin unelmallista, niin hiljaista aivan kuin
olis ollut kuutamo-yö keskellä päivää. Väkinäisesti erosimme tästä
rauhallisesta paikasta, mennäksemme hotelliimme tuossa reuhaavassa,
riehkuvassa Neapelissa, mutta sinne täytyi, sillä varjot pitenivät
pitenemistään illan tullessa.

Kuta likemmäksi paluumatkalla tulimme Neapelia sitä selvemmin kuului
kaupungin tavallinen pauhe, kunnes me, tultuamme rauhan ja levon
kodista, jälleen olimme keskellä elämän hälinätä. Oli meillä aikaa
vielä sen verran että pistäydyimme katsomaan sitä paikkaa, jossa Anjoun
Kaarle mestautti Konradin, viimeisen Hohenstauferin. Silloin Saksanmaan
nurisematta täytyi kärsiä tuommoista nurkkipuustia vasten silmiä,
sillä silloin se oli onnettoman eripurainen ja heikennyt. Kalleni
kävi hyvin totiseksi, kun seisoimme sen kaivon edessä joka lorisee
samalla kohdalla, missä ennen oli mestauslava. Tässä Konrad huudahti
kyyneleistä tukahtuneella äänellä: "Oi äitini, minkä surun tuotan
sinulle".

"Sitä verta, jota täällä silloin vuodatettiin, ei pese kaiken mailman
vesi pois!" sanoi Kalleni mielenliikutuksessa, "joskohta häväistys on
kostettu. Ei Saksanmaata solvaise enää kukaan rangaistuksetta. Jumala
siunatkoon sinua, Hohenzollern-suku."

Näyttää siltä kuin olisi tämä paikka, jossa Masaniellokin hääri
kapinan-yllytyksissään, rikosten ja häpeän pääpesä. Tässä yhtyy monta
kapeaa, likaista katua, joissa murha ja tappo menestyy, ja keinossaan
tuiki taitavia voroja ja pahantekijöitä asuskelee. Minulle kerrottiin,
että kun kerran mustalaisia oli majautunut Neapelin lähistöön, niin
Neapelilaiset varastivat niiden hevosen. Semmoista ei ollut koskaan
vielä tapahtunut, sillä mustalaisillahan on ikivanhoista ajoista
patentti varastamiseen. Mustalais-joukon päämies olikin ruvennut
sureilemaan niin ett'ei hänestä tullut oikein tervettä enää. Arvattava
siis on, ett'ei meidän ollut mieliin kävely näissä solissa, mutta muuan
karabinieri tuli kanssamme varjelijana, pimeäksi kun kävi jo, ja saatti
meitä eheinä hotelliin.

Pranzolla söin läkkikalaa ihan tietämättäni. Vasta atrian syötyämme
sanoi minulle eno Fritz, mitä ne olivat nuo paistetut pienet renkaat.
Samassa kun vielä sitten eräs englannitar naistenhuoneessa alkoi
epäsointuisella pianolla takoa vastahakoista kappaletta siten, että
koira olisi pelästynyt vallan hassuiksi, niin ovelle minä kiiruhdin
ja aattelin myötätuntoisuudella rouva Kliebischiä. En käynyt sentään
ihan niin kipeäksi, kuin hän oli ollut. No, kaikilla ei ole yhdenlainen
luonto.

Myöhäisempään kuin kello viiteen ei nuku Neapel. Sitten se vähitellen
havaa. Joku porakurkku panee ääneen, muut yhtyvät, ja seitsemän aikana
aamulla on eilispäivän rähinä taas täydessä vauhdissa ja kestää puoleen
yöhön asti. Päivät, illat on Neapelilainen kadulla, huoneet ovat
hänellä vaan yömajoina.

Meidän täytyi nousta varhain ehtiäksemme seitsemän seudussa Torre
Annunoiataan Vesuviolle-viejien tykö. Tänä päivänä oli meillä aikomus
kiivetä manalan vanhan takanpiipun päähän.

Minä luulen kaiken käyvän ajan-pituuteen jokapäiväiseksi, niin meren,
metsän, ylängön, tasamaan, vaan vuoresta josta nousee päivällä savua
ja yöllä tulta, siitä ei voi olla väliä pitämättä koskaan. Kukapa sen
tietää, mitä mielessä on tuon hirviön, josko se on sivistynyt vai
aikoneekohan ensi silmänräpäyksessä lähteä hävittämään ketoja, kyliä,
ihmisiä, eläimiä. Tuli on kuin onkin vaarallinen asia, jos ei sitä saa
hallituksi.

Päivällä kun Vesuvio etäällä haamottaa sinisessä sumuvaipassaan, ja
ehtoolla kun sitä laskeva päivä kultaa ruskean-keltaiseksi ja hämärä
vetää vuoren rotkot tummansinerviksi, silloin se on ihmeellisen sorea
savupatsaallansa, joka milloin on kohtisuorassa milloin häälyy tuulen
edessä; Vesuvio on silloin aivan kuin vahingoittamaton suitsukekonen
vaan.

Mutta kun pimenee! Nytpä hehkuvat tulisina höyryt vuorensilmään aika
ajoin nousevasta laavasta, ja joka viides tai kymmenes minuutti
välähtää huipulla kamala kuume. Kun yö on pimeimmällänsä ja vuorta
ei voi nähdä enään, kiiluu korkealla ilmassa tuli. Tää suurenee ja
kirkastuu ensimmältä, sitten se vähitellen vaalistuu ja sammuu viimein
tyyten. Vähän väliä, niin jo näyttäikse toistamiseen sama ilme, milloin
heikommin milloin selvemmin, vaan aina kummitusnä'yn kaltaisena ja
kauhistavana. Vesuviota silmä hakee missä vaan voi sitä nähdä, siitä
hetkestä kun Neapeliin tullaan siihen saakka kun viimeisen vilkauksen
luo lahteen ja sen paratiisilliseen rannikkoon. On aivan kuin tuo vuori
lumoisi ihmisen: sinne täytyy nousta.

Rautatie Torreen viepi rantoja myöten; sille on puhkaistu pääsy
kivettyneen laavavirran läpi, joka Vesuviosta tulvi mereen, niin että
vesi kuohahti korkealle ja mantereelle syöksähtäen tappoi neljäsataa
ihmistä. Siin'ei sateenvarjot auta, ja valtiokin semmoista vastaan on
voimaton. Neapelilaiset sanovat: Neapel tekee synnit ja Torren täytyy
ne sovittaa. Ja niin se onkin, sillä Torre del Greco, Torre dell'
Annunciata, Portici ja Resina saavat kärsiä enimmästi noista Vesuvion
puhkeamisista. Kyllä se mahtaa olla hirmuista kun on niin paksusti
tuhkaa ilmassa, ett'ei näe kättänsä edessään eikä tiedä tiestä mitään,
kun tulista laavaa virtaa kyliin ja kaupunkiloihin, sytyttäen kaikki
mitä vaan tulen ottaa, ja kun huoneet horjuvat ja hajoovat raunioiksi.

"No", sanoin minä, "hyvä jos tuo pysyy siivolla sen aikaa kun me olemme
kukkulalla".

Kuljetus-toimimossa tapasimme matkailijoita. Berliniläisiä tietysti
jotka pyrkivät ylös vuorelle. Tulimme tutuiksi tuokiossa. Toinen
herroista oli professori Paulsen, tuo kuuluisa maalari, ja toinen
tohtori Julius Stinde. Hän tunsi minun ja minä hänen nimeltä, sillä
kumpikin kirjoitamme Schorerin Familienblatt'iin, joka Neapelissakin on
saatavissa. -- Samassa kaupungissa asumme ja tapaamme toisiamme vasta
Vesuvion juurella. Berlin on liiaksi mailmankaupunki.

Minä sanoin heti: "Herra tohtori, nyt täytyy teidän antaa minulle
opetustuntia: minä aion kirjoittaa kirjan Italiasta, ja jos voisin
sinne säistää vähän verran tiedettä, niin olis' oikein oivallista. Ette
voi uskoa, kuinkas muodinmukainen tiede on tätä nykyä."

Tohtori vastasi, ett'ei, ikävä kyllä, hänellä ollut kirjansa mukana,
eikä siis voivansa tehdä minulle mieliksi; mutta minä en päästänyt
häntä helpolla, vaan kysyin, josko hän halusta söi hanhenpaistia? Kun
hän sitä myönsi, jopa herkkusuun hymyllä, sanoin:

"Syksyllä kutsun teitä maistamaan hanhenpaistia, semmoista kuin rouva
Buchholz osaa laittaa. Tottahan tulette?"

"Hanhenpaistia? -- No se on tietty."

"Hyvä! Ottakaa kirjat mukaan, niin sitten käy kuin isän hihasta."

Kaikki tulee siihen miten ihmisten kanssa kohdaksi osaa. [Hanhi oli
todellakin oivallinen, sillä rouva Buchholz kaataa kylmää vettä sen
päälle niinpiankuin se rupeaa kärventymään, ja niin saapi nahka
ideaalisen mureuden. Toim. muist.]

Johan minä edeltäkäsin tiesin, herra tohtorin ei voivan olla niin
epäkohteliaan, että antaisi minulle rukkaset, sillä en ole koskaan
huomannut hänen koettavan moitiskella seuraystäviänsä minkäänlaisilla
nuhdesaarnoilla sanomalehdissä. Taisin siis edellyttää hänessä olevan
sivistystä.

Asioista sovittua konttorissa, vietiin meitä poskessa olevalle
sivukadulle, missä hevoset olivat odottamassa. Jos näitä ennen olisi
näytetty meille, olisimme jättäneet koko ratsastamisen siksensä, sillä
ne olivat mitä huonoimpia luuskia, sennäköisiä kuin eivät osaisi
kauroja syödä syystä ett'eivät olleet semmoisia eläissään nähneet.

Minua varten oli valkko, rouvassatulalla varustettu. Totta puhuen,
en ollut satulassa istunut siitä asti kuin lapsena ratsastin
aasin selässä, ja olisin sentähden aivan mielelläni luopunut koko
yrityksestä; mutta pelon voitti se ajatus, että tohtori voisi kertoa
minusta sanomalehdissä, ja Bergfeldtska siten saada vihiä minun
pelkuruudestani. Ennen taittukoot niskat!

Tulinpa sentään satulaan helpommin kuin luulinkaan, mutta siinä kun
eheänä istuin, eipä hevosen tahto ollut minun tahtoni mukaan. Hän meni
vasemmalle kun oikealle minä tarkoitin, takaperin eikä eteenpäin,
kunnes, yleisön suureksi huviksi, lutisti minut puutarhan muuriin;
minua harmitti sitä enemmän, kun ei ollut minulla ratsasleninki.

"Muista se, ett'ei tuo hevonen ole Kalles", huusi eno Fritz, "ja anna
sille vähän enemmän vapautta".

Tilani oli valitettavasti niin tukala ett'en päässyt vastaamaan
ylenkatseella niinkuin hän olis' ansainnut.

Opas, vanhanpuolinen mielevä mies, otti hevosta kiini suitsista ja
talutti; hellittäen ohjakset minun kädessäni, neuvoi hän, ett'ei minun
tarvitsis' pitää hevosta niin kireällä. Sitten hoki hän: piano, piano,
ikäänkuin olisin soittamista oppimassa eikä ratsastusta. Mutta hevonen
ymmärsi häntä hyvin.

Kymmenen minuutin kuluttua olivat hevonen ja minä yksi sydän, yksi
mieli; minä olisin voinut antaa vierasrolleja Renzissä. Nyt tuntui
tää matka oikein huvittavalta. Korkealla hevosen selässä, viinimäkien
kautta, joissa kasvaa Lacryma Christi'ä, sivutse talojen, öljypuun- ja
saksanpähkinäpuun-metsien, sinisen pilvettömän taivaan alla aamulla
varhain. Se oli riemullista!

Meitä oli koko uljas matkue. Etupäässä ratsasti opas, sitten me viisi
ratsuillamme ja viimeksi toinen opas jalan, ynnä tusina isompia
ja pienempiä poikakurikoita, jotka seurasivat hoputtajina muka ja
kantoivat eväslaukut joita oli meillä kolli kullakin.

Ja iloinen matkue se oli! Aina kun kyliin tulimme, tervehtivät meitä
nuoret ja vanhat ihan indiaanimaisilla ilohuudoilla, joihin meidän
lazzarooni-kaarti vastasi niin että korvia huikaisi. Sitten siuhahtivat
kepit hevosia selkään, jotta nää hypähtivät ja menivät karkua kylän
läpi. Minä pelkäsin juoksijani huippausten tärisyttävän minusta
sydämykset ulos, mutta ei auttanut vastustelemiseni, meidän Rosinantein
piti näyttämän kykyänsä milloin vaan kylän kautta kulettiin. Puolen
tunnin perästä tunsin aivan hyvin, että satulassa istuin. Me
ratsastimme erään kylän kautta, jonka nimi on Bosco tre case, syystä
että laava on hävittänyt kaikki muut sen huoneet paitsi kolme. Siinä
pysähtyimme pikimmältä ja virvoittelimme hyvällä Vesuv-viinillä, jota
myös ostimme muutamia pulloja perillä nautittaviksi.

Ylemmällä viinamäkien hyötyisyys väheni vähenemistään, kunnes eteemme
avautui ruskeita, autioita laava-lakeita vaan, joita sitten on ylös
tuhkakartioon asti, mikä näyttää aina suuremmalta ja jyrkemmältä mitä
likemmäksi tullaan.

Viimeisellä korkeudella kuolehtuu kaikki kasvuisuus; ei pensasta, ei
tainta, tuskin heinäkorttakaan nouse laavamaasta, ei yksikään lintu
käy tässä erämaassa. Me olemme palopaikalla jossa ei ole elämää
eikä liikuntoa minkäänlaista. Melkein voisi luulla kaiken mailman
kahvinporot tänne kaadetuiksi yhteen läjään, niin mustaa ja rösöstä on
se murentunut laava.

Jospa vaan ei olisi ollut noita häijyjä hoputtajia! Kun hevonen tällä
vaivaloisella matkalla hiljentää käyntiänsä, heti vänkäävät kepillä
selkään ja rääkyvät: "Hrrrah, Maccaro, hrrrah!" aivan kuin vauhkot
aasit. Siitä kavahtaa ratsu karkuun ja rouva Buchholz hyppää ilmaan ja
alas satulaan taas, niin että kylkiluut luskavat ja henki salpautuu.
Mutta poikanulikat käyvät, kaksi kolme kerrallaan, hevosen häntään
kiini ja retostavat perässä vähän matkaa kunnes hevonen taas käyden
kulkee. Ja sitä kiusaa kestää kaiken matkaa. Vihdoin vimmastuin.

Minä pyysin Kallen antamaan keppinsä, ja sen kun sain käsiini, löin
noita veitikoita sormille heti kun yrittivät kajota minun juhtaani.
Sepä auttoi. Ja kun piti hevosen juokseman paremmin, en tarvinnut
muuta kuin huutaa sille: "hrrrah, Maoearo, hrrrah!" niin kyllä matka
joutui. Hevosilla ja aaseilla ei täällä alaalla ole nimiä niinkuin
meillä, ne ovat "Maccaro'ja" vaan, kunnes torille tulevat "Salami'na".
Ja liikaahan se onkin antaa mielinimiä olennolle, jonka osana on tulla
rääkätyksi vaan; niin orpolapsiakaan ei sano kukaan sydänkävyksi eikä
lemmiksi.

Matkamme kului hitaammin kuta korkeammalle noustiin. Oltuamme kolme
tuntia tiellä, seisahtuimme keilan juurella ja ihailimme näkö-alaa,
joka varmaankin olisi ollut vielä ihanampi jos me pehmeämmin olisimme
istuneet hevosten selässä, sillä samaten kuin ahtaat kengät pilaavat
iloisimmat tanssiaiset, niin hämmentävät ruhjotut jäsenet suloisimman
luonnon-ihastelemisen, vaikka kohta, niinkuin tässä tilaisuudessa,
se ei naama ollutkaan jota oli rääkätty. Mutta onkos ihmisen
ruumiinrakennus sitten pelkää naamaa? Minä kysyin tohtorilta, miten
hän voi. Hän vastasi: vallan hyvin. Vaan minä olen lujasti vakuutettu
siitä, että hän yhtä kernaasti kuin minä astui maalle maccaron selästä.

Mutta nyt vasta alkoivatkin todelliset vaivamme. Hevoistyö oli
päättynyt, sillä keila on niin jyrkkä, että ihmisten täytyy kavuta
jalan, jos tahtovat likeltä katsella sitä savua, joka paksujen
harmaanruskeiden pilvien kaltaisena taukoamatta tupruelee silmästä.
Kartio on kokonansa pelkkiä pimpsi-kiviä, ja jalka vajoo joka
askeleella tähän somerikkoon. Kaksi askelta eteenpäin ja yksi
takaperin, muulla tavalla ei pääse siinä kulkuun.

Pahempi kiusa sentään kuin tuhka ja somerikko ovat lazzaroonit,
jotka tarjoutuvat runsasta maksua vastaan vetämään vieraan ylös
taikka kantamaan hänet sinne kantotuolissa. Enhän minä, tuon tavarain
ylipainon tähden, voinut maksaa kolmekymmentä liraa tuolista, ja
yhtä mahdotonta oli antautua tuommoisen miehen raahattavaksi, sillä
hän haisi niin hirveän häijyltä kun vaan likelle tuli. Me siis
pimpsisoreikkoon.

Mitä ylemmäksi kämmimme sitä kuumemmaksi kävi. Ylähältä poltti aurinko,
alaalta vuori, ja siinä sitä täytyi soreikossa kahlata ilman mitään
mistä kiini saisi.

"Kalle", sanoin puolen tunnin kuluttua, "maksaisin kokonaisen markan,
jos nyt saisin seidelin olutta!"

"Eikös pullo ole eno Fritzillä?"

"Pullo?" kysyi eno Fritz, "totta se teillä on, vai eikö herra Kliebisch
ole antanut sitä takasin?"

"Se unehtui minulta", sanoin minä häpeissäni. Onneksi oli maalari
Paulsenilla ja tohtori Stindellä puteli konjakkia. Siemaus siitä
virkisti minua, samaten kuin huilunsävelet erämaan laivaa kun se
väsähtyy.

Maa oli kuuma kuin uuni. Ei voinut kuin pikimmältä pistää kätensä
tuhkaan. Vaikka huipulle oli vähän matkaa vielä, nousi jo savua
rei'istä joita opas kepillään teki hienompaan tuhkaan. Vihdoin-viimein
olimme yläällä. Tätä vaivausta oli kestänyt yli puolen toista tuntia.

Siinä nyt seisoimme tulivuoren-silmän reunalla ja kurkistimme
alas pimeään, röysteiseen rotkoon, josta valkoista savua purnusi.
Kaikellaista punasta ja viheriäistä, myrkyllistä tulikiven-kaltaista
moskaa -- tohtori sanoi sen olevan rauta- ja vaski-yhdistyksiä -- oli
kivien päällä niinkuin mitä hornanruostetta, ja keskellä tätä haisevaa
kitaa kohosi toinen pienempi keila, jonka huipusta työntäytyi hirveitä,
synkkiä savutuppuria. Aika välistä jymähti vuoressa ikäänkuin kumajava
tykinlaukaus, ja sitten sateli pimpsikiven-kappaleita, joita tää
hirmukas oli ilmaan purskahuttanut, ratisten sen suuhun takasin. Mutta
minä sanoin: "Hyvät ystävät, älkäämme olko millämmekään; ensin syömme
aamiaista, ja sitten tarkastamme tätä ihmeellisyyttä."

Pilvi oli laskeutunut Vesuvion kukkulalle, niin ett'ei mikään näkö-ala
meitä häirinnyt. Vesuvio sai sähistä, möristä ja jyrytä miten tahtoi,
me emme siitä välittäneet, meille kun oli tullut sudennälkä näistä
kaikista rasituksista. Neapelista mukaan otetut eväät olivat hyvät:
kylmää kananpaistia, kyljyksiä, voita, leipää ja hedelmiä. Munia
paistoivat oppaat ja pojat laavassa, jota paikkapaikoin oli kraterin
kulmalla ja näytti sakealta metallisulatokselta. Kun sitten vielä muuan
mies toi meille jäistä vettä ja maksua vastaan antoi meille lasiakin,
niin taisimme tarjota viiniä tavallisella tavalla ja kilkistää
keskenämme. Kodin oli ensimäinen malja. Ja Vesuvio piti huolta siihen
kuuluvista tervehdys-ampumista.

Kun sitten ruumis ja sielu ruoan ja juoman kautta oli saavuttanut
luonnollisen virkeytensä, vikeltelimme tulikivirotkojen yli ja
kiipesimme sisemmän keilan päälle. Vaan vaikka seisoimme nyt ihan
savureiän reunalla, emme noilta höyryiltä päässeet näkemään mitään.
Tohtorikaan, vaikka kuinka kurkisti alas, ei tullut sen viisaammaksi
ja päätti, vulkanismon olevan yhä selvittämättömän ongelman. Minun
täytyy tunnustaa, että tää lausunto järkytti minun uskoa tieteesen,
sillä kun ei tiede edes sitä tiedä, miten Vesuvion laita on, joka
kumminkin on sen silmäin edessä, niin mitäs se sitten voi tietää
asioista, jotka miljoonia vuosia takaperin maan päällä tapahtuivat ja
joissa se ei ole ollut osallisena vaikka sanoo silloin käyneen sillä
ja sillä tavalla. Sentähden en kumminkaan tahdo alentaa sen ansioita,
sillä jos ei tiedettä olisi, niin ei meillä olis' anilin-paineita eikä
salicyl-happoa, -- vai mitäs olisi inhimillinen elämä näitä molempia
aineita vajaalla? Väritön, taudillinen tyhjyys! Ei; mikä oikea on, se
pitää tunnustettaman: tieteellä on kyllä ansioita.

Minä ilmoitin näitä mielipiteitäni tohtorille ja kysyin, eikö hänen
tutkimushalunsa ollut niin suuri, että hänen tekisi mieli antaa laskea
itsensä rautavitjoilla tuonne silmään, johon hän kuivasti vastasi "ei".
Vaan jos hänen täytyisi sinne mennä, niin ottaisi hän minut seuraansa.

"Tohtori", huusin minä kauhistuneena, "kuinkas voitte pyytää, että minä
menisin elävänä palamaan tuossa uunissa!"

"Kah", vastasi hän varsin vilpittömän näköisenä, "minä luulin teillä
olevan niin hartaan halun tieteesen, ett'ette väliä pitäisi, tulipa
teihin pari neliö-jalkaa palo-rakkoja enemmän tai vähemmän".

"Mitä ajattelette!" vastasin minä. "Tiede on pääasiallisesti olemassa
meidän, naisten, huviksi, ja sitä varten että maapallo tulis' meille
edes jokseenkin mielitehtoiseksi".

Tohtori oli vielä enemmän vilpittömän näköinen, ja sanoi sitten:

"Te olette oikeassa, nykyaikaan tiedettä tuskin voi eroittaa
huvituslukemisista, mutta ei siltä tarvitse oppineiden panna henkeänsä
alttiiksi yhtä hyödyttömästi kuin nimeänsä".

Minun täytyy tunnustaa ett'en oikein ymmärtänyt mitä tohtori tarkotti,
mutta varon varmaan olleen jotakin häijyä. [En minä milloinkaan ole
häijy. Toim. muist.]

Tässä tulisessa kuumuudessa en nähnyt soveliaaksi ruveta sanakiistaan;
missä tuli-vuoret puhuvat, siinä tulee ihmisten vaieta. Vuori piti
semmoista ääntä kuin olis se oikein äissään, mutta se kun on, niin
sanoakseni, Neapelin lapsia, eihän siltä voi vaatiakaan tyventä ja
hiljaista käytöstä. Tohtori oli vielä sitten niin hyvä ja kertoi
minulle, että Vesuvion puhkeamisessa 26 p. huhtikuuta 1872 oli keila
äkkiä revennyt halki toiselta puolelta ja laavaansa tuhonnut jotkut
matkailijat jotka olivat halunneet likeltä katsella sitä näytelmää.
Minun jo ennestään vähän väipästelevä turvallisuuden-tuntoni alkoi
arveluttavasti heiketä. Ilman korkeudesta alas putoavat pienet kivet,
joista muutamat meihin sattuivat, kuuma alusta ja tulikivi-höyryt
ajoivat meidät pian pakoon, mutta ennenkuin menimme huudahdin minä:

"Hyvät herrasväet, minä pyydän teitä viipymään vielä silmänräpäyksen.
Näette nämät skat-kortit? Minä olen vannonut laittaa ne sinne mihin
oikeittain kuuluvat -- helvettiin!" -- -- --

Viimeistä sanaa lausuen, viskasin nuo eno Fritzin säilöstä narratut
kortit vuoren ammottavaan kitaan. Eno Fritz huusi: "Wilhelmina, sinä
olet --"

Mutta enempätä hän ei ehtinyt sanoa, sillä samassa räjähti vuoren
sisässä niin kauhean kovasti että maa tärisi jalkaimme alla; isoja
kivisipruja sitten satoi meille päähän. En minä viivytellyt paetessani,
vaan tulin aika kyytiä sieltä alas; minä luulin vuoren halkeavan
taaskin ja valavan päälleni tulista laavaa. Polveni vapisivat vielä
ison aikaa jälestäpäin. Minne Vesuvio purskahutti kortit, se on kai,
niinkuin vulkanismokin, ijäti oleva arvoitus.

Paluumatka oli kidutus, noissa teräväsärmäisissä tuhkarakeissa kun
piti kaalata rikki-hiestatuilla kengillä ja polttavilla jalkapohjilla;
mutta sittenkin se oli huvia vaan verraten sitä seuraavaan hutjumiseen
selässä tuon juhdan, joka pikemmin soveltuisi konttorintuoliksi kuin
ratsuhevoseksi. Joka kerta kun hevonen hetkahutti minua satulasta
ylös aattelin tuskalla noita kapsäkkiä, sillä niin mureaksi kuin
maccaro minua sai, en varmaankaan olis' tullut vedinradalla. Vasta kun
Neapelissa istuimme Vermouth di Torinon ravintolassa tuukatun pöydän
ääressä ja maalari Paulsen tarjoili meille pullon Chantia joka veti
vähintäkin viisi literia, rupesimme vähittäin ihmisiksi virkomaan.
Kalle söi paistetun, risottolla alustetun peltopyyn. Minä kysyin:

"Miten maistuu?"

"Sitä syö vaikka onnettomin ihminen", vastasi hän.

Minä käskin itselleni samallaista.

Koska professorilla ja tohtorilla oli aikomus aamulla lähteä Capriin
ja minä pidin tärkeänä huolena taata itselleni jälkimmäisen apua kun
kirjani joutuisi ulosannettavaksi, niin sanoin meilläkin olevan saman
tuuman. Sitten puhelimme paljon tieteestä ja taiteista. Kysyttyäni
professori Paulsenilta, miks'ei enää nykyaikoina madonnia maalattu,
mitkä olivat vanhain mestarien mieli-aineita, pyyhkäsi hän partaansa
ja sanoi, ett'ei hän vaan vielä ollut koettanut. Sitten kysyin häneltä
hiljaa, eikö hän ottaisi maalatakseen minun kuvaani salaa, jotta
voisin sillä ihastuttaa miestäni hänen syntymäpäivänään, mutta sen
kuvan hänen pitäisi tekemän yhtä kauniiksi kuin eräs hänen maalaamansa
taulu oli, minkä näyttelössä olin nähnyt ja jota kaikki katselijat
ihmettelivät. Hänen myönnettyä tähän, teimme tarkempia sopimuksia
tuuman toteuttamisesta, ja hintaankin nähden hän oli hyvin kohtelias ja
mukaan päin.

Mutta kukas tään iloisan yhteytemme pilasi muu kuin eno Fritz; hän
oli käynyt puodissa ja sieltä ostanut uudet kortit. Minä siis hyvissä
aioissa läksin mieheni kanssa kotiin. Kävely hotelliin runnikoidulla
ruumiillani oli kova koetos, sillä nyt vasta, kun vähän aikaa olin
istunut, rupesivat tuntumaan nuo ratsastuksen vaikutukset. Pakotti aina
lapaluihin asti.

"Kalle", ohkasin, "jos toki saisit hankituksi vähän sinappiviinaa millä
voisin hieroa itseäni."

"Tiedätkös mikä siihen on sana italian kielessä?"

"Hae se tasku-sanakirjastas'."

Vaikka kuinka ahkeraan Kalle haki, ei löytynyt sinappiviinaa
siinä. Hän osasi kyllä monta sanaa, niinkuin esim. _il moccatojo_,
kynttilä-niistimet; _il pozzo_, kaivo; _la nuora_, miniä, mutta
sinappiviinaa hän ei ollut koskaan nähnyt oppikirjoissaan.

"Epäiltävä on, josko huomenna pääsen paikalta, ellen nyt saa mitään
apua", vaikeroin.

"Kuuleppas! Ota konjakkia ja hiero sillä, viinaahan sekin on."

"Sinä olet sentään enemmän keinokas kuin luulisi, Kalle. Anna tänne
pullo! Toihan Kliebisch täyden takasin."

En voi sitä sanoakaan kuinka kauhean yön vietin, sillä konjakin
asemesta oli Kliebisch ostanut jotakin makeata likööriä, josta kävin
ihan sokuriin.

"Kliebisch on hölmö", lausuin vihoissani. "Huomenna varhain täytyy
minun kylpeä. En huoli nähdä Neapelia enää."

Kalleni sittemmin usein ilveili minun kanssani, sanoen, että niin maire
kuin Neapelissa, en ollut vielä koskaan.

Höyrylaivalla tapasimme meidän matkakumppanimme Vesuviolta, ja kun
masiina lähti liikkeelle ja kaupunki ympäristöinensä avautui niinkuin
mahdoton suuri maalaus, joka sumustui sumustumistaan kuta edemmäksi
pääsimme, -- unhotin minä kärsityt vaivani ja harmini, nähdessäni
tätä panoraamaa, johon ei reiän kautta tarvitse kurkistaa, vaan joka
luonnollisessa ihanuudessaan on silmäin edessä. Kun vielä sitten
tohtori hartaista pyynnöistäni taipui edistyttämään minun kirjaani
Italiasta, niin olin ylen-onnellinen.

Laiva oli väkeä täynnä, ja muuan soittoseura soitteli siinä ja lauleli
mitä iloisimpia lauluja. Tuskin voi mieleensä kuvailla, mitä viulu,
kitarri, mandolini ja kolme neapelilaista kurkkua saavat aikaan. No,
lapsuudestahan ne ovat tottuneet rähinää pitämään. Puolen päivän aikana
tulimme Caprin saarelle. Veneitä tuli laivaa vastaan, ja niissä seisoi
avojalkaisia poikia, jotka tahdissa taputtivat käsiänsä ja lauloivat:
"Muss i denn, muss i denn zum Städtle hinaus."

Mitäs tää! Saksalainen laulu tulotervehdyksenä tällä kalliolla Neapelin
lahdessa? Suloisia kotimaan-säveliä, kuinkas odottamattomasti, kuinkas
unhottumattomasti eikös se liikuttanut meidän sydämiä! -- Nyt sateli
pieniä rahoja.

Jos lensi lantti veteen, heti pojista joku suinpäin sukelsi mereen ja
tuli ylös raha suussa.

Ja niinkuin ensimäinen tervehdys, niin oli sitten koko Capri.
Seuralliset, tyytyväiset Caprilaiset, joitten seassa varasta ei löydy,
ovat mieltyneet kaikkeen saksalaiseen. He laulavat saksalaisia lauluja,
yksin die Wacht am Rhein'iäkin, ja ovat hyvin ystävällisellä kannalla
jokaisen tedescon eli prussianon kanssa.

Englantilaisia sitävastoin sanovat Bottojoni'ksi, s.o.
nappi-maakareiksi, ja pitävät heitä sen arvoisina vaan, että voipi
kerjätä heiltä rahoja.

Lähes neljätoista päivää vietimme tällä saarella, joka, jos ei ole
paratiisi se, ainakin on hyvin semmoisen näköinen. Me soutelimme
veneessä saaren ympäri, kuin myös tuon sinisen luolan sisään, jossa
taivas leijaa allamme ja maa ylähällä, -- me istuimme kallioilla,
joita vastaan aallot tyrskähtivät huoneen korkuisiksi kun sirokko
tuuli Afrikasta, -- me sidoimme kukka-kimppuja metsä-hyasinteistä,
valkoisista päivän-kukista, punasista kurenmiekoista, myrtistä ja
laakerista, -- ja iltasilla, kun kuu heitti pitkän hopeasillan merelle,
kuultelimme satakielen säveliä orangisaloissa, joista raitis tuoksu
levisi ilmaan.

Eräkäs-munkkiakin Tiberion linnan raunioissa kävimme tervehtimässä
ja vastaan otimme mielellämme näpöohdakkeen viikunoita, joita
hänen lystikäs vanha kyökkipiikansa taitavasti eroitti niiden
piikkisistä kuorista; näiden vanhain kehoituksesta heittelimme myös
kiviä korkeudesta lakkapäihin laineisiin. Mutta se joka ei kyllin
voimallisesti heittänyt, ei osannutkaan mereen, vaan kallioihin
tahi viuhka-palmuihin, jotka verangon loukoissa kasvoivat. Ja näin
kun olimme iloisia kuin lapset ja riemuelimme jos joku meistä
heitti kivensä yhtä suurella taidolla kuin tuo vanha rattosa
eräkäs-kyökkipiika, niin siinä katseli meihin viheriäisiä sisiliskoja
viisailla silmillään. Luulenpa, ett'ei ole Caprissa sitä kiveä, jonka
päällä ei lehottelisi sisilisko puolenpäivän aikana. Nuo pienet elävät
ovat todellakin sangen somia.

Eräkkään seurassa on Viktor Scheffel tyhjentänyt monta pulloa
Capri-viiniä, sepittäessään runoa "Trompeter von Säkkingen." Minun
Kalleni mielestä maistui kumminkin viini, jota eräkäs meille tarjosi,
liiaksi tulikiveltä.

Italian kielessä kun emme olleet ihan harjaantuneet, ei tullut
kunnollista kanssapuhetta arvoisan yksin-olijan kanssa. Minä olisin
mielinyt tietää, josko hänellä ei koskaan ollut halua mennä naimisiin,
ja mintähden hän oikeittain täällä istuskeli? Nyt hän on ison matkaa
niistä vuosista, jolloin hän olis' voinut toivoa saavansa jokseenkin
sievän akan.

Parempaa viiniä kuin tällä hurskaalla vanhuksella, on Möhlin
ravintolassa "Deutsche Weinwirthschaft" Anacaprissa. Mohl on
Würtembergiläinen ja naimisissa la bella Margeritan kanssa, erään
caprilaisen kaunottaren, jolla on mustat silmät, mustat silmänripset ja
monta viinamäkeä.

Kauniista Margeritasta on jo kokonaisia kirjoja kirjoiteltu, kertoi
meille herra Mohl. Mutta kaikkityyni turhaa lorua. Minä luulen,
että jos hän vaan olisi saanut tietää minunkin kirjoittelevan, olis
hän karannut minun kimppuuni lyöden ja pieksäen, niin hän vihaa
naiskirjailijoita, ne kun ovat hänen kauniista rouvastaan valhetelleet
romaaneja, joissa ei ole pontta ei perää. Valitettavasti valhettelevat
vallan häpeällisellä tavalla monet minun kanssa-sisareni. Toivon
olevani heistä eroavaisuuden.

Iltasilla toisinaan tanssittiin "Hiddigeigillä" tarantellaa.
Soittokuntana oli käsirumpu, ja nuo avojalkaiset tanssijat ja
tanssijattaret olivat väsymättömät tässä huvituksessa. Ylemmille
tyttökouluille ei ole, luulen minä, tarantella sentään sovelias, jos
se tanssitaan oikealla italialaisella tavalla; mutta Caprilaiset eivät
edes tule ajattelemaan siinä tanssissa voivan olla mitään säädytöntä,
sillä ei niitä kasvateta niin hienoiksi ja siveiksi, kuin ovat
meidän lapset, jotka oppivat niin tarkasti eroittamaan säädyllistä
säädyttömästä, voidaksensa oikealla ajalla olla loukattuin näköisinä,
jos jotain luonnollista sattuisi heidän läsnä-ollessaan, sekä näyttää,
että hyvin tietävät mikä on sopivaista, mikä ei. Mutta ihmeellistä
on, että Caprin asukkaat, vaikka ovat köyhät, kumminkin ovat niin
iloisia ja turmeltumattomina pysyneet, vaikka niin usein seurustavat
muukalaisten kanssa.

Mitenkäs niin päivät pakenivat tällä tehotulla kalliolla, jota sininen
meri syleilee ja luonto niin rakastaa, että röysteistä kiveäkin kukilla
koristaa? Missä unelmat ovat, kun havaa?

Soimassa seilasimme Amalfiin, jota Englantilaiset sanovat
"Emmelfei'ksi". Saracenit ovat rakentaneet osan tätä kaupunkia. Me
majailimme albergo della Luna'ssa, joka ennenaikaan oli maurilainen
luostari. Meille näytettiin vierasten päiväkirjassa se paikka, johon
Bismarck oli kirjoittanut nimensä, käydessänsä tässä vuorenrotkoon
perustetussa kaupungissa; vaan muuan matkustaja oli sitten leikellyt
nimen pois itselleen. Mutta läpi paperissa pidetään vielä tänäkin
päivänä Amalfissa suuressa kunniassa.

Eno Fritz kertoi, niiden italialaisten kauppiasten, joiden kanssa
hän oli ollut asioissa, aina suuresti ihmetelleen tätä miestä ja
kadehtineen Saksanmaata. Eno Fritz oli siitä ollut hyvin ylpeillä
mielin. Tosin ei pidä ihmisen ylpeilemän, vaan toisinaan se kumminkin
on hänen velvollisuutensa ylvästellä. Meillä on koko Bismarck, ei lehti
ainoastansa johon hän nimensä on kirjoittanut -- tää suuri jaloinen
mies!

Eno Fritz myös sanoi hyödylliseksi jokaiselle Saksalaiselle joskus
käydä vieraissakin maissa, tullaksensa käsittämään, miksi vallaksi
Saksanmaa on muuttunut ja kuinkas upealta linnalta se etäällekin
näyttää. Silloin hän oikein oppii rakastamaan sitä, ei niinkuin
talonpoika lypsylehmäänsä tai syöttilässikaansa, edun vuoksi,
vaan niinkuin poika rakastaa äitiänsä, niinkuin jotakin pyhää,
syyhynpuuttumatonta.

"Kun ei Saksalainen olis' semmoinen apina", vastasi Kalle. "Hän luulee,
että kaikki mitä ulkomaa tarjoo on tuhannen kertaa kauniimpata ja
parempata kuin kotimaan tuotteet; eikä hän pyri apinoimaan toisten
kansain ylistettäviä omaisuuksia, vaan ainoasti niiden turhuuksia ja
paheita."

"Voi kuin olet oikeassa, enkelini, Kalle!" huudahdin minä. "Ennen
pidimme pönkkähameita, nyt olemme sileätä vartta vaan. Ja nuoret herrat
katselevat nuoriin naisiin semmoisilla silmillä, kuin olisivat herrat
kuvanveistäjiä ja naiset heidän arvosteltaviaan malleja."

"Ja kuinkas paljon eikös ole topattua vartta!" virkkoi eno Fritz.

"Sitä sin'et ymmärrä, vanha poika poloinen kun olet. Jos oikea
Saksalainen olisit, niin sinulla olis' jo kaksi poikaa lukiossa".

Näin puhelimme kulkeissamme Amallista Salernoon, jonne kalliolla viepi
tie merenrantaa myöten. Vielä voi nähdä vanhain vahtitornein raunioita,
joissa torneissa ennen aikaan aseellisia miehiä oli vakoilemassa,
josko Saracenein laivoja oli näkyvissä; nää tulivat, näette Siciliasta
ryöstämään ja jos mahdollista anastamaan valtaansa valloitettua maata.
Sitten syntyi kovia taisteluja. Jos tornit olivat tarpeeksi asti väellä
varustetuita, saivat Saracenit selkäänsä, vaan jos taas nämä olivat
voitolla, niin pelmuttivat linnaväen pahanpäiväiseksi. Siihen aikaan
oli Italia paloteltu moneen monituiseen pieneen valtakuntaan. Toinen
vapaavalta kadehti toista, toisen asukkaat seisoivat ristissä käsin
toisen rajalla ja katsastivat karsaasti naapurin puoleen. Seurauksena
oli tietysti mitä pahimpia riitoja ja kahakoita, ja koska he vihaltansa
ja häijyydeltänsä eivät päässeet toinen toista auttamaan, vaan jättivät
ahdistetun aina hänen oman onnensa nojiin, niin tuli Saraceni, se
kunnonmies, ja valloitti palstan toisensa perään ja asettui sinne
hyvässä rauhassa.

"Mitenkähän meidän olisi käynyt vuonna seitsemänkymmentäyksi", sanoi
Kalleni, "jos Saksanmaa vielä olisi virunut pienten valtakuntain
kapaloissa? Ei sitä tiedä, vaikka nyt olis' täytynyt meidän puhua
franskaa Berlinissä."

"No", sanoin minä, "olisin ehkä suostunut franskaa oppimaan, mutta
torunut olisin aina vaan saksaksi!"

Castellamaren kautta tulimme takasin Neapeliin, josta oli mielestäni
vaikea erota, siellä kun niin on iloisa elämä.

Ei voi kylliksensä katsella tuota taukoomatonta touhua, ei kylliksi
kuulla tuota kohua ja hälinätä. Ennen olin siinä luulossa, että
neapelilainen kansa kävi niin koreissa vaatteissa kuin sitä näkee
operassa "Mykkä Porticista", missä köörin naisilla on punaset, siniset
ja viheriät pienet hameet ja mitä nätimmät valkoiset esiliinat, ja
herroilla somasti käheröitty tukka ja mitä ihanimmat punaset posket,
mutta minä olin mieleeni väärin kuvaillut todellisuuden ja olen nyt
vallan vakuutettu siitä että Neapelissa on niitä monta, joll'ei
eläissään ole ollut uutta eikä edes eheää pu'inta päällä. Vaan vähät
siitä, ei Neapelilainen siitä sure.

Ylipäätään Neapelilaisella monessa kohdin on aivan toisellaisia
mielipiteitä kun meillä, etenkin kun on eroitettava mikä on minun ja
sinun, sillä viimeisenä päivänä minkä Neapelissa vietimme, varastettiin
Kallen takintaskusta uusi silkki-nenäliina ja sikaarikotelo ihan
avokadulla; minä siitä suutuin kovasti.

"Vartokaas vaan, te Neapelilaiset!" huudahdin harmissa. "Tuosta Vesuvio
vielä kerran sylkee silmiinne. Teidänkö hyväksenne, te roistot, minä
tuskalla ja omantunnon vaivalla salaa kuletin sikaarit rajan yli."

Eno Fritz muistutti antaneensa minulle sen neuvon, että neuloisin
mieheni taskut kiini. Mitä muuta varten olin matkalle tullut seuraan?
Kalleni oli pahoillansa sikaareista vaan: nenäliinaa ja koteloa hän ei
puoliksikaan niin kaivannut.

Kun läksimme taas Romaan, ja lahti katosi silmistämme ja Monte Somma
esti näkyvistä Vesuvion ja koko komeuden, tuntui sentään vähän
raskaalta mieli. Eno Fritz hyräili laulua, jota kuulimme Caprin
höyrylaivalla: Addio, miá bella Napoli, ja Kalleni sanoi:

"Jaa, nyt on ilo lopussa!"



Vähitellen kotia päin.

Mintähden Roma on koko työ. -- Beatrice Cenci. -- Mintähden jumalien
ei sovi olla Berlinissä. -- Mintähden rouva Buchholz tahtoo olla
giraffi. -- Mintähden pyhä Praxedis makasi kiven päällä. -- Tivoli. --
Mintähden rouva Buchholz tahtoi saada töykkäyksen. -- Mintähden vävyt
ovat kalliita Berlinissä. -- Mintähden herra Spannbeinin ja professorin
välit rikkoontuivat. -- Florenz. -- Mintähden rouva Buchholz turhaan
on käynyt Italiassa. -- Mintähden eno Fritz lauloi. -- Venedig. --
Viimeinen ilta Italiassa. -- Kotona taas.


Saadaksemme vastaavata rahoistamme, piti meidän viipyä Romassa vielä
muutaman päivän. Mutta kyllä siinä työtä teimme otsamme hiessä.
Toisesta ihmeellisyydestä toiseen yhä edelleen vaan. Minä olin
iltasilla välisti niin väsyksissä, ikäänkuin olis meillä ollut kuuruu-
ja pesupäivä.

Onneksi yhdytimme herra Oehmichenin Glauchausta. Hän aina haeskeli
mynsterinjohteita, joita hän sanoi löytäneensä ainoasti puolet
kelvollisia. Miksi? Hänen täytyi ensin tyylistyttää johteet. Kuinkas
mukavasti eikös käynyt päinsä arkitehtein tehtävä, ne voivat ottaa
johteensa semmoisina kuin nää ovat, ja jos vaan oikein nurin närin
kääntelivät kamansa, niin ei hoksannut kukaan, mistä he viisautensa
olivat saaneet.

Koska herra Oehmichen hyvin ahkeraan oli katsellut merkillisyyksiä
täällä, otimme hänet kernaasti oppaaksemme. Yhdessä hänen kanssaan
kävimme Pantheonissa katsomassa Victor Emanuelin seppelöittyä hautaa ja
Rafaelin muistopatsasta.

Me olimme myös Vatikanissa, jossa sanotaan olevan yksitoista tuhatta
huonetta. Tahtoisinpa tietää, kuka niitä siivoo? -- Voi kuin oli taas
paljon noita kuvapatsaita, tauluja ja seinämaalauksia! Olin pyörtyä
pelkästä taiteesta. Sama oli laita Vatikanissa kuin Villa Albanissakin;
joka paikassa luulin olevani lasareetissa muinaisteoksille, jotka siinä
odottivat katkenneita jäseniänsä ja liimapannua; mutta puuttuva, sehän
tuntijan mielestä on oikeassa taidearvossa.

Entä ne monet monituiset taulut palatseissa! Vaan eihän useampia niistä
ihmisistä tunne, joita näihin tauluihin on kuvattu. Kyllä kaiketi se on
vallan vaikeata tutustua jok'ainoaan; ja minä käsitän sen hyvin, että
toisinaan tulee ostaneeksi väärän Rubensin oikean asemesta, sillä joka
kaiken ikänsä yhteen kovaan arvottelee tauluja, sepä viimeinkin käy
ihan sekapäiseksi.

Huvittava nähdä oli palazzo Barberini, johon tulimme oikeastansa
sattumalta vaan. Herra Oehmichen tuli nimittäen eräänä aamuna
meille hyvin iloissaan ja kysyi, saisiko hän näyttää meille jotakin
erinomaisen kallis-arvoista? Me myönsimme.

Tiellä kalliuteen oli Barberinin-palatsi. Herra Oehmichen sanoi:
"Täällä ei ole johteita mitään, mutta sitävastoin on täällä Rafaelin
armahisen kuva, jonka hän itse on maalannut".

Tietysti teki minun mielen' käydä katsomassa, minnäköinen se nainen
oli, joka viehätti niin kuuluisaa taiteilijaa kuin Rafael, ku olis
kelvannut vävyksi parhaasen perheesen. Mutta totta puhuen, olisinpa
odottanut hänessä enemmän kaunetuntoa, sillä tämä donna näytti olleen
vastenmielinen, keltaihoinen, pitkänenäinen ihminen. No, rakkaus on
sokea, sehän tiedetään.

Sitten on siinä erään kälvetystautisen nuoren naisen kuva, Guido Remin
maalaama; se on Beatrice Cencin kuva. Nuo Cencien ilkeät perhejutut
ovat sen sorttisia, ett'en niitä taida kertoa, sillä kun isä rupeaa
rakkauden-asioihin oman tyttärensä kanssa, tämä antaa murhata oman
isänsä, oikeus siitä mestauttaa tytön ja äitipuolen, antaa kurikalla
lyödä kuolijaksi vanhemman veljen sekä armahtaa nuorinta hänen
nuoruutensa tähden, niin ovat semmoiset jutut hävyttömiä. Paavi Paul V
lahjoitti Cencien suuret, kiinnipannut talot Borgheseille. Sittemmin
tuli ilmi, että kaikki mestatut olivatkin syyttömiä, mutta päätettiin
olla asiasta mitään hiiskumatta. Kun sitten Borghesit toisinaan
niskoittelivat paaviloita vastaan, sanottiin heille, että pitäisi
taasen tarkastella Cenci-jutun vanhoja protokollia, ja niinpiankin
Borghesit sen kuulivat, nöyristyivät ne heti. Ei kuka hyvänsä anna
takasin väärinsaatua omaisuutta.

Me jätimme tämän hirveän historiallisen alan pitkin
kuusikymmen-asteisia kiertorappusia ja tulimme palatsin paraasen
saliin, jossa kattomaalaukset ovat niin kauniita, että niskat taittuvat
niitä katsellessa. Kaikki Olympon jumalat ja jumalattaret siinä
pilvissä makaavat, etummaisena tietysti Venus, jolta kuten tavallisesti
taas vaatteus on säästytetty. Italiassa sopii näiden lihanväristen
jumalain olla, täällä etelässä kun on niin hyvä ilma, ett'ei lämmitetä
koskaan, mutta pohjaismaissa vähän viluttaisi niitä nähdessä; tokkohan
semmoisia suunnattomia saleja kuin näissä palatseissa on, saisikaan
meillä lämpösiksi.

Palatsien omistajat eivät asu näissä loistosaleissa, jotka näkyvät
olevan pikemmin noita juomarahaa-nyhtäviä palvelijoita varten.
Omistajilla on sangen sieviä asuinhuoneita aivan kuin muilla
ihmisillä, jonka tulin tuntemaan siten että suurella rohkeudella,
minkä englantilaisten naisten käytöksestä olin oppinut, aukasin ovet
yksityisiin huoneisiin ja nuuskelin siellä kunnes olin nähnyt kyllin.
Jos sitten lakeija tai joku semmoinen tuli ajamaan minut ulos, niin
mullistin silmiäni jäykkänä ja sanoin: "Aouh, yees!" ja sillä sain
aina olla rauhassa. Sillä sen tietävät Italialaiset: matkustaja-missi
tekee mitä hän tahtoo eikä miten tapa on, hän kun on varma siitä, että
jos joku, vaikkapa kuinka suurella oikeudella, astuisi hänen pienelle
varpaalleen, heti huutaisi koko Englanti kanavan tuolla puolen: "Aouh!"
Kalleni sanoi usein: "Wilhelmina, täällä Italiassa saat minusta
mielelläni olla olevinasi Englannitar, sillä siitä on oivallinen apu
meillä, mutta pyydänmehän jo ennalta ettäs Berlinissä heität pois nuo
giraffi-tavat." Giraffeilla tarkoittaa Kalle noita pitkäkaulaisia
kappaleita englantilaista sukuperää.

Maria maggiore, yksi Roman kahdeksasta kymmenestä Maria-kirkosta,
viehätti minua astumaan sisään, sivutse mennessämme. Kirkko on
jaloinen, sen ymmärtää siitäkin, että toinen sivukupu, jota sanotaan
borghesilaiseksi, on maksanut yli miljoonan scudia. Scudi on
tasa-luvussa 4 markkaa 50 pfennigiä; tekee siis 4 1/2 miljoonaa
Riikinmarkkaa. Mitä eikös koko kirkko sitten maksa? Sanokaamme
kerrassaan ruhtinaskunnan. Ja Romassa ei ole kirkoista puute!
Kylläpä ennen-aikaan hurjasti hukattiin rahoja rakennuksiin. "Mekin
Saksanmaassa olisimme rakennuksista ja kirkoista rikkaampia", sanoi
Kalleni, "jos ei niitä sotia, jotka paavia koskivat, olisi käyty Saksan
maalla. Kolmenkymmen vuoden sota hävitti Saksanmaata ja köyhdytti,
sentähden täytyy meidän aatella tulevia aikoja, jos meidänkin maa on
tuleva komeaksi, ja siitä huolen pitää meidän valtio-kansleri."

Herra Oehmichen ei suonut meille aikaa kaikkia koreuksia katselemaan,
hän kun kiirehti näyttämään meille tuota luvattua kalleutta. Ei ollut
pitkä matka kävellä, sillä aivan Maria maggioren vieressä on kirkko
Santa Prassede, johon hän vei meitä.

Vasemmassa sivukuvussa osotti hän äänettömässä ihmeksimisessä erääsen
vuolittuun kiveen. Me katselimme ensin kiveen, sitten herra Oehmicheen
ja sitten taas kiveen, vaan emme keksineet mitään erinomaista.

"No, hyvä herra, mitäs merkillistä tässä nyt on?" kysyi eno Fritz.

"Ettekö näe?" äkitti herra Oehmichen. "Voipiko kauniimpata löytyä kuin
tää kivi?"

"Mikä kivi se on?" kysyin minä jyrkästi.

"Muinainen pöytäpuolisko, mutta pyhä Praxedis on sen päällä maannut.
Miksi? Koska tyhjäkin sänky hänestä tuntui liika pehmeältä. Onhan monta
ihmistä jotk'eivät suvaitse risooria."

"Herra Oehmichen, mitä se teihin kuuluu, ja mitä minuun, minkälaisen
alusen päällä pyhä Praxedis makasi, kunhan se hänelle itselle oli
terveellistä. Missä kallius jota tahdoitte näyttää meille?"

"Tämä kivi!" huudahti hän. "Katsokaas kuinka kaunis pohja -- himeä
katechunkarvainen luonnos villalankakuteilla on naturel -- ja sitte
nää mustat ja valkoset pilkut! Oletteko koskaan nähneet kauniimpata
housukangasta?"

Minä ällämystyin ihan puhumattomaksi; eno Fritz sanoi:

"Jaa mutta se on minun mieleeni, voitte minua varten varassa pitää sitä
kokonaiseksi asuksi."

"Minä valmistan vaatetta oikeittain ainoasti _en gros_", vastasi herra
Oehmichen, "mutta teitä varten voin pitää pari meteriä. Miksi? Teidän
tähden ja kun olen niin iloissani tästä mynsteristä."

Lukkari tuli ja kysyi, tahtoisimmeko katsella pylvässäässynätä, ja
aukasi ristirautaisen sivu-oven. Kun minä aioin astua sisään, esti mies
minua, sopottaen jotakin en tiedä mitä lie ollut. Sitten tuli selville,
että naisväkeä päästetään tähän säässynään ainoasti paastopyhinä,
miehiä sitävastoin milloin hyvänsä kun vaan maksavat. Eno Fritz kertoi,
suututtaakseen minua, säässynän sisustan olleen taivaallisen ihanan;
pelkää kultaa ja kivikutomaa, mintähden sitä sanottiinkin paratiisin
yrttitarhaksi. Mutta merkillisin siinä oli ruoskimuspylväs.

"Älkääpäs huoliko", sanoin harmistuneena. "Vai ei meitä naisia lasketa
sisään. Mutta se on vissi, että minä kärkästytän kaikki hotellin
englannittaret tälle säässynälle ja lähetän ne tänne. Katsokoon sitte
tuo hävytön lukkari miten hän misseistä pääsee, ja katsokoot missit
miten he sisään pääsevät. Sepä oivallinen kepponen."

Tää ajatus sai minut heti paremmalle tuulelle. Vähästäpä ihminen tulee
hyvillensä, kun hän vaan on sävyisä ja vilpitön.

Corsolla kulkiessani olin aina erittäin hartaalla mielellä, sillä
sen varrella on se huoneus, jossa Goethe asui kun Romassa oleskeli.
Roman porvarit ovat asettaneet huoneelle taulun kirjoituksella: tässä
huoneessa runoeli ja sepitti Goethe ikimuistettavia teoksia.

Hänen Erlkönig lienee kyllä ikimuistettava, niinmyös hänen Faust,
jos olis tää tullut mailmaan ilman tuota toista osaa, joka,
kuten kirjoitellaan, ei ensinkään sovellu näyteltäväksi. Kuinkas
hyödyllisesti eikös Goethe olisi voinut käyttää sitä aikaa, minkä vei
tuo toinen osa, -- sepittämällä vielä toisia Erlkönigiä ynnä muita
kauniita kappaleita, joista on semmoinen puute. Kaiketi olisivat
teatterit tervetulleina pitäneet myös useampia ensimäisiä osia Faustia.

Mitä muuta hän on kirjoittanut, ei juuri koskaan lueta. Sitävastoin
on kiista, ken suurempi on Schillerkö vai Goethe, yhä vireillä,
vaikka nuorin tyttäreni jo melkein ratkaisi kysymyksen eräässä
tutkintokirjoitelmassaan, jossa hän näyttää toteen, että se on
makuasia. Ja kumminkaan ei ole hän lukenut noista molemmista muuta kuin
mikä seisoo tuossa vähäsessä kirjallisuushistoriassa, jossa kaikki
nää seikat esitellään. Lapsellani on, näette, niin terävä ja tarkka
päättämyslahja.

Popolo-portin kautta myös kävelimme aina terveyslähteelle asti, josta
Goethe joka aamu joi kivennäisvettä. Pyysin minäkin saada sitä pikarin,
mutta ei minuun noussut minkäänlaisia runoilemisen yllytyksiä, josta
päätän, ett'ei tosin vesi sitä itsestänsä tee, että hän sepitti niin
kauniita kertomarunoja.

Vastapäätä Goethen huonetta on palazzo Rondinini. Se on kuuluisa
siitä kun sen pihalla on eräs Michel Angelon keskenjäänyt teos. Jos
ei tuota vanhaa möhkälettä jalonihanaksi ihmettele, niin joutuu
typeränä pidetyksi. Aivan toisellainen on nimittäin laita italialaisten
taiteilijain kuin saksalaisten. Kuinkas suuri eikös olisi Cornelius,
jos hän olisi Italialainen tahi Franskalainen -- vaikka kyll'en minä
ymmärrä hänen ylenluonnollisia kuviaan kansallismuseossa.

Neljän päivän kuluttua olivat hermoni pilalle heikenneet tuosta
alituisesta kurkistamisesta kuviin.

"Kalle", sanoin, "toivoisin olevani Caprissa".

"Käykää Tivolissa!" neuvoi herra Oehmichen. "Miksi? Siinä on teillä
luontoa".

"Onko Tivoli olutkapakka?" kysyin.

"Ei, vesilaitos vaan ilman humalaa ja maltasia", vastasi herra
Oehmichen.

Hän oli oikeassa. Vesiputoukset Tivolissa, johon pääsee rautatietä
avaran campagnan ylitse, ovat ihmeelliset. Jos ne olisivat Berlinissä,
pian älykäs ravintolanisäntä onnensa löytäisi.

Mutta enemmän vielä kuin nuo vesitulvat mitkä kohisten syöksivät
syvyyteen, miellytti minua Villa d' Esten puutarha, sillä siellä
löysin sitä rauhaa jota Caprissa sain niin runsaasti nauttia. Vaikk'en
ikinä ollut tänne puutarhaan jalkaanikaan astunut, tuntui se minusta
niin tutulta, aivan kuin olisin ennen siellä käynyt, nähnyt sen
laakeriaitoja, sen kukkivia pensaita, viiniköynnöksissä piileviä
huoneita ja rappeutuneita kuvapatsaita siinä, sekä sisääni henkinyt
tuoksua, minkä väräjävä, lämmin kevät ilma kantaa kukkivista puista ja
pensaista. Ei vaan johtunut mieleeni, missä sitä olin nähnyt; siitä
tulin jo tuskalliseksi, niinkuin aina käy kun kaimoo jotakin, eikä sitä
oikein muista.

Mutta yht'äkkiä ihastuin -- minä tiesin missä olin.

"Kalle", sanoin, "nyt tunnen tämän puutarhan. Minä nä'in sen piennä
ollessani. Kun äitini iltahämärässä kertoeli minulle sadut prinsessa
Ruusukaunosta, silloin oli selvästi mielessäni kuvailtuna tuo tenhottu
linna ruusuinensa, murattinensa ja tiheine pensainensa -- aivan sama
puutarha kuin tämä. Katsos vaan, kuinka tuhansia ruusuja, vaalean-
ja tummanpunasia, penkereiltä liepehtii kuin kukkaishuntu, kuinka
ruusukiehkuroita on peittämässä pääsyn viileisiin kamanoihin ja kuinka
Neptuno pasengissaan on niin ympäröitty ruusuilla kuin kuuluisi hänkin
prinsessan hoviseurueesen. Emmekä kuule muita ääniä kuin vesisuihkujen
polskumista ja lintusten liverryksiä. Kalleni, jos ei tää ole sadun
maa, niin sitten sit'ei ole missään."

Me istuimme kivipenkille noiden suurien, tummien kypressikatajien
kalveessa, silmillämme seuraten tietä joka linnaan nousi
ruusupeitteisten penkereitten poikki, rappusia reunustavien
rikkinäisien lemmeksien ohitse, vesilaitosten ja kimeltävien suihkujen
sivu; viimeisinä silmäpiirissä olivat linnan katolla kuvapatsaat,
jotka leijuvilta näyttivät taivaan sinisellä pohjalla. Ja oikealla ja
vasemmalla oli kukoistusta ja tuoksua, kranaattipuiden heleänpunaset
silmikot puhkeilivat, agavit ojentivat kauhean pitkät kukkaperänsä
elähyttävässä päivänpaisteessa, mi myös kypsytti hedelmän orangi-
ja sitroonipuissa, joissa samalla oksalla on sekä hedelmiä että
kukkia, ikäänkuin eivät puut tietäisi miten heidän oikeittain pitäisi
rikkauksiaan antaman, ja tarjoovat niitä siis niin kuin paraiten voivat.

"Kalle", sanoin, "töykkäse minua pikkusen, jotta tiedän olenko oikein
valveella".

Kalle antoi muiskun. Kyllä hän on sentään erinomaisen hyvä, tuo
Kalleni. Eno Fritz olisi varmaankin töykännyt niin, että kyllä olis
tuntunut. Mutta hänellä oli, Jumalan kiitos, asioita taas Romassa.

Ehtoolla olimme hyvin virkeillä mielin ravintolassa, jossa tavallisesti
söimme iltasta. Sillä välin kun herrat skat'iaan jauhasivat, oli
minulla tapa kirjoitella muistikirjaani päivän tapahtumia, niin
tänäkin iltana. Siinä kun olin paraassa puuhassa, puhutteli minua eräs
vanhanpuoleinen nainen:

"Me olemme kai kanssasisaria?"

"Kuinka niin?"

"Minä olen kirjailijatar, ja kun nä'en teidän kirjoittavan, otin
luvakseni --"

"Hyvin hauskaa tulla tutuksi teidän kanssa!"

Oikein todella tää yhdyntä oli minulle tervetullut, sillä nyt sain
kerrankin nähdä kirjailijatarta, ihka elävää. Meistä tuli pian ystäviä,
ja nainen -- hän kirjoittelee saksalaisiin sanomalehtiin vaihtonimillä
-- antoi minulle monta tietoa elämästä Romassa.

"Voih", sanoi hän, "ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää täällä, vaikka
matkustava muukalainen niin luulee. Köyhyyttä on enemmän kuin voi
aatellakaan! Oletteko iltapäivillä Monte Pinciolla nähneet noita
komeita ajokaluja ja noita vielä komeampia ihmisiä jotka niissä
istuvat?"

"Monte Pinciolla -- jaha, siellähän nuo soreat nuorukaiset käyvät
naisia mielittelemässä".

"Aivan oikein. Siellä on monta ulkomaan naista joukossa."

"Mutta mitenkä ne ovat niin suuresti suosiollisella kannalla nuorten
herrain kanssa?"

"Kaikki tarkoittaa tutustumista vaan. Herroilla on ylhäisiltä kaikuvia
nimiä, mutta se on vaan ulkonaista kultausta."

"Vai niin, mansetit ovat siis paitaa paremmat".

"Aivan. Semmoisia herroja sanotaan täällä Mascalzoneiksi eli kahden
liiran miehiksi. He nauttivat jossakin yksinkertaisessa ravintolassa
muutaman soldin edestä maccaroonia, ja pistäytyvät sitten upeaan
ravintolaan, josta kohta astuvat kadulle, puikko, hampaissa, siten
luulotellakseen ihmisiä että ovat siellä syöneet päivällistä."

"Huokeata, vaan hienokasta!"

"Italiassa perii vanhin poika omaisuuden, nuoremmat ovat köyhiä ja
kokevat ilman työtä pysyä ylhäisyyden loistossa. Naiset ovat tietysti
sangen simasukaisia kun semmoisia nimiä kuin conte Annibale, conte
Orazio jopa marchese Eduardo on heidän hoviseurueessaan".

"Jaa, kyllä kuuluu kauniimmalta kuin koska kotona meillä Myllerit ja
Lehmanit kutsutaan kanssa".

"Nuoret herrat pitävät paljon lystimpänä käydä rikkaiden
ulkomaan-naisten luona kunniuksissa, kuin seisoa Corsolla tai Piazza
di Colonnalla ja syljeskellä katukiviin. Eivätkä koskaan kiellä
tulemasta kun heitä kutsutaan hyvälle päivälliselle, ottavat myös
kernaasti vastaan pienen timanttineulan taikka sallivat, ilman
vastaanväittelemistä suorittaa heidän räätärinrätinkinsä; siitä hyvästä
silmänsä sitten vilkailevat vielä lemmellisemmin."

"Meillä on taas toista", vastasin minä. "Jos Berlinissä suurisukuinen
nuorukainen alentaikse seurustelemaan rikasten onnen kohottamain
kanssa, niin hänellä enimmiten on velkoja sekä tarkoitus päästä
vävyksi rahakkaassa perheessä. Ensin menee suuria summia karhujen
kurikoimiseksi, ja sittenpä pitää hyviä myötäjäisiä määrätä, jotta hän
voisi perityt tuluksensa saada kuntoon sekä kustantaa kilpahevosia
ja jahtimetsiä. Mutta jos hän huomaa, ett'ei tulekaan muuta kuin
neularahoja, niin hän kohta puikkii tiehensä, ja samminmäähnät,
kalkkunat multasienineen, fiini punaviini ja kaikki samppanja ovat
ihan kuin akkunasta ulosheitetyt. Ja jos tyttö saakin hänet ja arvon:
'rouva von', niin pitävät miehen omaiset miniätä sittenkin talmi'na
vaan. Ja kuka apelle takaa, ett'ei vävy hanki yksityislainoja korkeita
prosentteja vastaan, ja onkos tämä taas varma siitä, ett'ei appi
menetä liikkeessään olevata suurta omaisuutta? Jos niin kävis', niin
ei vävyllä voittoa muuta olis kuin rouvansa vaan, ja tää ei tule
kauniimmaksi ajan pituuteen."

"Mascalzoni on vähemmin vaatelias, hän arvaa hehkuvaisen silmäyksen
muutamaksi soldiksi".

"Näissä oloissa on teillä vallan hyviä aineita kynällenne, hyvä
kanssasisar", sanoin minä.

"Eipä niinkään", vastasi hän, "täällä tahdotaan oikeita italialaisia
tarinoita vaan, joissa murhataan ja tapetaan. Tapahtumat ovat
sijoitettavat Abruzzeihin. Sankarin tulee olla ryöväri, sankaritar
rakastaa saksalaista maalaria taikka rikasta, kummantapaista
ulkomaalaista, jonka sitten ryöväri ampuu kuolijaksi; mutta siitä
sankaritar joko saattaa hänet oikeuden käsiin tahi työntää omalla
kädellään tikarin häneen. Jos tietäisitte kuinka monta ihmistä minä jo
olen surmannut paperin päällä, niin pitäisitte minua ihan petona. Mutta
täytyyhän ihmisen elää. Paitsi että kirjoitan pitää minun hoitaman
taloutta. Mieheni on nimittäin maalari."

"Mitä hän maalaa?"

Rouva huoahti.

"Hän oli kai liika nuori vielä kun tuli Romaan, eikä kylliksi
omantakeinen taiteessaan; hän ehkä luuli piankin vievänsä voiton
noilta vanhoilta -- nyt hän niitä jäljentää halpaan hintaan. -- Köyhä
kun oli, täytyi hänen tienata. Hänen omia kokoonpanojaan ei ostanut
kukaan, sillä Romalaiset eivät hukkaa rahoja uudenaikaisiin maalauksiin
ja ulkomaalaiset tilaavat vaan jäljennöksiä vanhain mestarein
kuuluisimmista tauluista. Niin on vuosien vieriessä hänen itsetyinen
luomisvoimansa menehtynyt, ja nyt hänen täytyy jäljentää, saadaksensa
jokapäiväisen leipänsä, ja minun täytyy kirjoittaa. Hornissakin,
taiteiden kodissa, voipi taiteilija joutua häviölle, sillä hänen on
mahdotonta kilpailla noiden vanhain mestarien kanssa, ne sortavat
hänet. Onnelliset te tuolla Alppien toisella puolella, jossa uusi
pirteä elämä suopi heikommallekin taidonlahjalle pienen vihannan alan
missä se pääsee vaurastumaan. Saksanmaa, sinä kohoava tähti, miksi
me, sinun lapsesi, olemme kuihtuneet täällä Italian kuumuudessa ja
vajonneet siihen sydämettömään ihmisvirtaan, mi Romaan tulvailee?
Meille kohosit liika myöhään."

Hän pyyhki kyyneleet silmistänsä, sillä hänen miehensä astui sisään.
Minä katselin tulijaan tarkasti. Se oli ensimäinen murheiden vanaama
muoto, minkä täällä kesämaassa olin nähnyt.

Me käänsimme puhelun toiselle tolalle. Rouva kysyi minulta, miten
villaista paraiten pestään. Haaleassa vedessä kun sitä kihnuttaa
soodalla ja viheriällä suovalla vähän, niin se käypi pehmeäksi. Rouva
kiitti.

Siis -- tällainen oli Roma yhdeltä puolen.

Seuraavana päivänä menimme siihen kuuluisaan sixtiniseen kappeliin.
Se on ihan rappiolla ja huonossa siivossa, mutta sen äärettömän
kuuluisuuden tähden kiittelee sitä velvollisuuden tunnosta jokainen
katselija jalon-ihanaksi, sillä ihmisten laita taiteesen nähden on
sama kuin tuon kipeän kilpahevosen, joka ei tahtonut rohtoja nauttia
ennen kuin niitä kauan aikaa kehuttiin hänelle. Kaiketi teen itseni nyt
vikapääksi julkeaan kerettiläisyyteen taiteen alalla, mutta kuitenkin
tunnustan suoraan, monen vaskipiirroksen miellyttävän minua enemmän
kuin nää alkuperäiset teokset, jotka ovat rannistuneet ja peitetyt
vanhuuden ruosteella niin runsaasti että voisi kylvää nousuruohoa
siihen.

Maksaako se vaivaa, kavuta kaksitoista rappusta ylös katsomaan kuinka
Rafaelin kalkkimaalaukset ovat pilalla?

Mutta juomarahoja ottavat oikein kelpo lailla noitten turmeltuneiden
taideteosten katselemisesta.

Sixtinisessä kappelissa, joka oikeittain on suuri sali vaan
Vatikaanissa, oli paljon kansaa; monet olivat sepo selällänsä
penkkilöillä, voidaksensa paremmin kiikarin kautta katsella Michel
Angelon kattomaalauksia, jotka näyttivät hyvin karkeilta, rouhituilta.
Korkealla telineillä istui eräs taiteilija ja jäljenti osaa katosta. Se
oli herra Spannbein.

Kohta kun näimme toisiamme, tuli hän alas ja tervehti meitä. Hänen
oli huonosti laita. Quenglhuber kovisti häntä noilla kattomaalausten
piirtämisillä professorin kirjaa varten.

"Jospa hän edes hyväksyisi minun työtäni", valitti herra Spannbein,
"mutta hän tarkastelee minun piirustuksiani, katselee sitten noihin
kirottuihin kirjoihinsa ja sanoo: taidollisesti tehty, mutta minä
kaipaan sitä kirkkaan ideaalisuuden ilmeisyyttä, mikä kirjan mukaan on
alkuperäisessä teoksessa."

"Miks'ei hän vertaile niitä itse alkuperäisiin?"

"Hänen on nenänsä niin onnettomasti tukossa, kuten tiedätte. Toisinaan
ei auta vaikka kuinka mätkii häntä selkään, hän rykii niin että luulee
hänen läkähtyvän siihen paikkaan. Hän kulettaa sentähden kirjat mukana,
lukee niistä Ottilialle ja kysyy: 'Onkos kuva semmoinen?' Jos Ottilia
vastaa: on, niin pistää hän merkin kirjaansa ja pyytää minua piirtämään
jäljennöksen kuvasta. Mutta jos Ottilia sanoo: ei, niin mutisee
ukko: 'En minä sitte väliä pidä siitä kuvasta.' Keventääkseen minun
olemistani, sanoo hyvä tyttöseni useammin ei kuin on. Onhan edes jotain
hyötyä tuosta nuuskusta."

"Teinä olisin aikoja sitten paiskannut koko työn hänen jalkainsa
eteen", sanoi eno Fritz.

"Sit'en voi; kuta enemmän olen Ottilian seurassa, sitä rakkaampana sitä
tyttöä pidän."

"No paetkaa, tyttö kanssanne, -- ja antakaa nuuskuriäijän tohria
teostansa vanhain lunttainsa mukaan."

"Johan minä uskalsin kerran ehdotella semmoista Ottilialle, mutta hän
pelkää, että isänsä sydän pakahtuisi, jos pakenisimme".

"Tietääkö hän että te ja Ottilia rakastatte toinen toistanne?"

"Juuri koska hän sen tietää, niin hän kiusaa minua."

"Sitten ei ole hänellä sydäntä, joka voisi pakahtua", sanoin minä.

"Meidän on täällä olomme lopussa, jo näinä päivinä lähdemme
Florenziin", sanoi eno Fritz. "Lähtekää kanssa!"

"Minä otan Ottilian siipeini suojaan", puutuin minä puheesen.

"Ei se käy!" ähkäsi herra Spannbein.

"No olkaa sitte auttamaton."

Iltasella olimme Morteossa Corsolla ja joimme olutta. Sinne tulivat
myös Quenglhuber ja herra Spannbein. Taiteesta tietysti puheltiin.
Quenglhuber viimein sanoi, nykyajan taiteen ei olevan mistään kotoisin,
vanhat vaan olivat taiteilijoita.

"Mutta eihän nyt enää käy teettäminen tauluja noilla vanhoilla
mestareilla", voikahdin minä, "täytyy siis olla uusia."

"Näiden tulee noudattaa vanhaa, ijäti ihanata sekä muodon että värin
puolesta. Jos eivät sitä tee, niin ei kritiikki huoli toden päältä
kajota heihin."

"Kritiikkiä joka niin on vanhan aikuisella kannalla eivät taas
taiteilijat pidä täytenä totena", vastasi herra Spannbein, joka
harmissaan joi jotenni tiheään ja paljon.

"Mitä?" huusi Quenglhuber. "Te puhutte halveksimisella kritiikistä?
Tykkänään toiseksi täytyy taiteen muuttuman; tähän asti se on pelännyt
vaan, eikä parantunut."

"Minä en pelkää", huusi herra Spannbein, "ja jos vaan tietäisin, kuka
se oli se salakähmäinen arvostelija, joka pilalle panetteli minun
'Ylhäistä naista papukaijan kanssa', niin kyllä hän saisi vasten
silmiään. Se taulu oli saavuttanut taiteilijain hyväksymisen ja olisi
ostajalle mennyt, mutta tämä pelästyi pois kun luki tuota herjaavaa
arvostelua. Ja mitä virheitä siinä oli? Siltä puuttui muka käsitystä,
ideaalisuutta ja antiikin muodon ihanuutta. Ei sen vähempätä. Tuo
nimetön kyhäilijä ei tiedä taiteesta mitään!"

"Te olette kapinoitsija!" tiuski professori.

"Puolustatteko todella tuota poroseppää?" kysyi herra Spannbein
ynseästi.

"Tietysti, minähän se olin joka kirjoitin tuon arvostelun."

Rätsis! ruukku rauskahti tuhansiin kappaleisiin.

"Minä en peräytä sanaakaan", lausui herra Spannbein vakaasti, "ja
ilmoitan tässä nyt, ett'en vast'edes vähääkään väliä pidä mokomista
taideloruista. Vanhat ovat kuolleet, ja me nuoret elämme nyt vuoromme.
Sen verran sitä."

Quenglhuber lähti pois Ottilian kanssa. Tyttö loi surullisen silmäyksen
maalariin kun menivät, vaan tää pysyi synkeänä paikallansa.

"Te kiivastuitte vähän liiaksi", sanoin minä herra Spannbeinille, kun
Quenglhuber oli sulkenut oven jälessään.

"En muuta voinut", vastasi hän, "jousi oli jännitetty liika kireälle,
sen täytyi ritkahtaa poikki. Mikä oikeus tuolla miehellä on häväistä
minun taiteellista tointani sanomissa kaiken mailman edessä siitä
syystä vaan, että hänen mielipiteensä taiteesta ovat toiset kuin minun?
Mikä ylipäätään oikeuttaa häntä kyhäilemään kiitosta taikka moitetta?
Hänen tietonsa? Ne eivät ole erhettymättömiä! Hänen kokemuksensa?
Taide tuottaa uutta, ja tään tuntemisesta tulee kokemus. Kukas hänet on
määrännyt yleisön holhoojaksi? Ei kukaan muu kuin hän itse!"

"Jos ei hänen arvostelultansa hyväksyttäis', niin kai yleisö eroittaisi
häntä kirjoitustoimesta", virkkoi Kalleni.

"Oletteko koskaan kuulleet virastaeroitetuita arvostelijoita
olevan?" kysyi herra Spannbein mielipahoissa. "Kyllä valtaistuinten
hirmuvaltioita on poisajettu, vaan ei läkkihornia milloinkaan.
Niinkuin edelliset luulivat kansan olevan olemassa, ainoasti niitten
tähden, niin luulevat jälkimäiset taiteilijain valmistavan teoksia
heidän tähden vaan, jotta he, arvostelijat, saisivat aineita mistä
kirjoittavat ja samalla myös toimeentulonsa."

"Siinähän ikäviä epäkohtia; mitä yleisön silmissä maksaa taide, jos
arvostelu alenee käsityöksi? Mitenkä silloin taiteilijaa voi edesauttaa
hänen pyrinnössään, ja yleisöä johdattaa ymmärtämään?"

"Joka julkisuuteen astuu työllänsä, hänen täytyy taipua joutumaan myös
julkisen arvostelun alle", sanoi Kalleni.

"Entä kun Quenglhuber tulee ja arvaa omalla mitallaan ja kuuluuttaa
kaikkeen mailmaan väärän arvostelunsa."

"Tosin", vastasi Kalleni, "minä aattelin että taiteilijat joskus
valmistavat vähemmin onnistuneita teoksia, vaan että arvostelija
voisi väärin tuomita, sit' en olisi luullut; mutta nyt näen, että jos
siltä puolelta punnitsee asian, niin ovat sekä kiitos että moite yhtä
arvottomia."

"Sentähden olen nyt kuitti Quenglhube'rista", lausui maalari. "Minä
olen paljon saanut kärsiä hänen väärästä arvostelemisestaan, mutta
hyvä on että tiedän nyt hänen olleen sen, joka kirjoitti tuon ilkeän
kappaleen."

"Entä Ottilia?" kysyin minä.

Herra Spannbein nousi ylös vastaamatta mitään ja meni. Minusta
hän oli oikeassa, sillä kyllähän se oli surkeata, että tään
nuoren, toivorikkaan maalarin täytyi näivettyä vanhain mestarien
jäljentämisessä, aivan kuin laita oli minun kanssasisareni miehen.

Seuraavana päivänä tuli herra Spannbein minun tyköni. Hän kysyi, josko
ottaisin Ottiliaa huomaani, sillä tämä oli päättänyt lähteä pois isänsä
luota. Ukko oli vaatinut tytärtä luopumaan sulhasestaan, mutta silloin
oli tyttö oikein tuntenut, kuinka sydämellisesti tätä rakasti.

Tämähän on mahdottoman romantillinen seikka, aattelin, ja vallan omansa
sinun käsiis', Wilhelmina.

"Mutta lapseni", kysyin, "mitä tästä sitten tulee?"

"Se on minusta yhtä", vastasi hän. "Sen vaan tiedän, että olen
rakastettu niin kuin ei kukaan ennen minua."

No, sen luulee jokainen joka tulee rakkauden tuntoon, sitä samaa sanoin
minäkin kun menin kihloihin Kalleni kanssa, vaikka nyt rakastan häntä
paljon hellemmin kuin sinä päivänä, jona isäni sanoi: "Wilhelmina,
herra Buchholz on pyytänyt sinut vaimoksensa, jos olet yhtä mieltä kuin
minä, niin otat hänen."

       *       *       *       *       *

Iltajunassa matkustimme Florenziin. Ottilia oli tyyni ja vakava
käytöksessään, en olisi sitä odottanut tuolta hennolta tytöltä. "Isäni
on ollut paha hänelle", sanoi tyttö, "minun tulee sovittaa isäni
vääryydet."

Olimme olleet jo useita päiviä Florenzissa, mutta eipä kuulunut herra
Quenglhuberista mitään tietoa, vaikka varmasti olin sitä odottanut.
Kuta kauemmin asia näin oli epäselvällä kannalla, sitä enemmän se
rupesi minua tuskastuttamaan, semminkin kun ei ollut ensinkään
Kalleni mieleen, että puutuimme koko kauppaan. Minä kehoitin häntä
sananlennättimellä ilmoittamaan professorille missä asuimme, sillä
jotain piti tehtämän.

Olinpa ottanut aika ristin niskoilleni, nyt kun piti yhtäpäätä
olla vartijana. Jos menivät nuoret Florenzin eläintarhaan taikka
Cascineihin, aina täytyi minun olla kanssa. Jos niiden teki mieli
iltasella kävellä kaupungissa, taas minä kolmanneksi, kun he
Boboli-puutarhoissa kareissansa kuleksivat, oli velvollisuuteni
istua kylmillä marmoripenkkilöillä ja kuunnella niiden puhelemista
äärettömästä rakkaudestaan. Mitä se minua liikutti?

Ja varsin vastahakoista oli minusta iltasilla seurata heitä, sillä
hyvin usein sattui jostakin ristikadusta tulemaan joukko naamioittuja
kummituksia semmoisia kuin Pisassa oli; he kantoivat käsissä
tulisoihtuja ja olkapäillä ruumista, ja veisasivat oneita hautuuvirsiä.
Kuinka kauheata tämä oli ja kuinka minä säikähdyin joka kerta kun
Misericordia-veljet äkkiarvaamatta astuivat meitä vastaan, se on ihan
sanomatonta. Kuinkas usein eikö huokaillut: "Jospa tää tukala tila
olisi ohitse jo, muuten käyn peräti synkkämieliseksi."

Eräänä aamuna kun olimme Uffizioissa n.s. Niobein salissa, pidin
tilaisuudesta vaarin ja annoin kihlatuille hienoja vihjauksia.

"Mintähden nää kuvat ovat niin surkean näköisiä, herra Spannbein?"
kysyin vilpittömästi.

"Apollo ampuu Nioben lapset kuolijaiksi nuolillaan; auringon jumalan
säteet ovat nimittäen nuolia."

"En ole koskaan kuullut päivän purreen koko perhettä yhtähaavaa",
vastasin minä.

"Niin ei ole tässä asia ymmärrettävä", vastasi herra Spannbein, "jos
kohta Apollon nuolet merkitsevät auringon säteitä. Niobe nousee jumalia
vastaan --"

"Ja silloin he ampuvat? Vielä mitä, se olis vähän liikamoista.
Taiteilija on vaan tahtonut osottaa siihen, kuinka voipi paljon
onnettomuutta yhtähaavaa kohdata perhettä, ja sentähden pitäisi
jokaisen, joka aikoo avioliittoon, tarkoin miettiä, tuleeko
onnelliseksi, jos puuttuu häneltä isän siunaus. Isän taikka äidin
kirous saattaa upeimmatkin huoneet raunioihin."

Tuskin olin saanut nämät sanat sanotuiksi, niin Ottilia kalveni ja
tyrskähti itkuun; hän oli yhtä surumielisen näköinen kuin vaimo ja
lapset tuon Niob-herran, joka kumminkaan itse ei ole täällä marmorista
hakattuna.

"Hän kuolee!" huusi herra Spannbein.

Minä otin Ottiliaa sylin käsin kiini, istuin hänen viereen penkille ja
puhuin hänelle.

"Eihän se niinkään vaarallista ole", lohduttelin, "kyllä saa kirota
kauan aikaa, ennenkuin yksi ainoa seinä kaatuu kumoon."

"En olisi ikinä jättänyt isääni ellette olisi luvanneet minulle turvaa
teidän luona", nyhki hän. "Oi, rouva Buchholz, te olette syynä siihen
että isäni minut hyljää ijäksi!"

"Jaa", sanoi herra Spannbein, "te olette syynä kaikkeen meidän
onnettomuuteen. Te yllytitte minua viemään Ottilian pois."

"Vai niin! Senhän eno Fritz teki."

"Totta hän ei saa nyt rauhaa omalta tunnoltansa."

"Kylläpä vähän tunnette eno Fritziä. Soveltuuhan se muuten sangen
mukavasti, ajaa minun syyksi rakkaudenvehkeitänne. Sen näen nyt, että
liika hyvä minä olen tälle mailmalle. Minusta saatte mennä perikatoon.
Minä en huoli enää auttaa teitä!" -- "No pääsinpä heistä", aattelin.

Mutta siitä ei tullutkaan mitään. Ottilia piti minusta kiini ja
rukoili ett'en jättäisi häntä. Hän ei ollut, tuskin ollenkaan,
tuntenut äitiänsä, ja minua kun näki, oli hänestä heti tuntunut kuin
tarkoittaisin minä hänen hyväänsä hellästi niinkuin äiti. Hän pelkäsi
Spannbeinia, tämän päällä kun vielä sitten oli isän kirous. "Suojelkaa
minua", voivotti hän, "jos tekin minut hyljäätte, niin ei ole minulla
koko mailmassa ketään mihin turvautua." Hän vaipui polvillensa minun
eteeni ja likisti minua. Minä kallistuin hänen tykönsä ja loin
nuhtelevan katsahduksen herra Spannbeiniin, ikäänkuin olisi hän Apollo
ja minä Niobe, jonka pieneen tyttäreen hän on ampunut kuolettavan
nuolen.

"Näette nyt, mitä pahaa nuoret herrat saattavat toimeen, kun rakkauden
varjon alla tunkevat perheisiin, joita ei ole valpas äiti varjelemassa.
Hyh, herra Spannbein. Se on häpeällistä."

Hän töllötti siinä ääneti, ja kun ei Ottilia enkä minäkään mitään
puhunut, niin olimme ihan noiden muinaisten marmorikuvain näköisiä,
sillä eroituksella vaan, että meillä oli vaatteet päällä ja että sinne
emme asettuneet ikuiseksi ryhmäksi, vaan menimme salista pois.

Ottilia jäi minun luokseni, ja kävelölle läksimme milloin minä katsoin
soveliaaksi. Eno Fritz sittemmin kertoi minulle, Spannbeinin sanoneen
kiittävänsä Jumalaa ja luojaansa siitä ett'en ollut minä anoppinsa,
sekä päättäneen kritiikin juuri sentähden olevan niin hirmuisen kun
se oli taiteen anoppimuori, joka luuli tehneensä hyvin jos ei vaan
ilmeistä vahinkoa aikaan saanut.

Onneksi herra Spannbeinille, tuli tämän ilkeys tietooni vasta Alppien
toisella puolella, kyllä muuten hänellä olis ollut huono vointi vähäksi
aikaa.

Vihdoin viimein tuli herra Quenglhuber. Minä juuri istuin huoneessamme
kirjoittaen Kliebischin herrasväelle että tilaisivat muille majaa
Venedigissä, ja Ottilia oli minun luonani, kun hän astui sisään.

Hän seisahtui ovessa ja sanoi ainoasti: "Ottilia!" Tämä hypähti ylös ja
lankesi isänsä syliin.

"Sinä siis rakastat minua vielä?" kysyi isä hiljaa.

"Herra professori", puutuin minä puheesen, "lapset ovat lapsia, kuta
enemmän heille ikää karttuu, sitä enemmän murheita heistä; minulla on
myös kaksi tytärtä".

"En tahdo toivoa teille, että kerran mailmassa joku on avullisena
viemässä niitä pois teidän luota", vastasi professori, "se on vanhalle
hyvin karvastelevaa kun hän täällä maan päällä rakastaa."

"Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.

"Isä", kysyi Ottilia, "voitko anteeksi antaa hänellekin?"

"Mikäpä siinä auttaa, kun et muuten pysy minun luonani", vastasi hän
kolkosti. "Mitä minun elämästäni, jos sinä luovut luotani!"

"Sinä olet pahoittanut häntä, mutta hän unhottaa kaikkea sitä, niinkuin
sinäkin olet unhottava. Ja paljon mieluisammin kuulee hän neuvojasi,
jos rakkaudella, kuin jos toralla ja tylyydellä niitä annat."
Professori suuteli tyttärensä otsaa. Minä jätin ne kahden kesken ja
menin katsomaan missä herrat olivat.

"Kummallista", aattelin, "isänä hänellä on sydän, mutta arvostelijana
on hän kylmä kuin jää. Ja kumminkin sanotaan aina, että taide jalostaa
ihmistä!"

Iltasella vietimme ratulia. Miten professorin ja herra Spannbeinin
kesken välit mukautuvat, sit'en vielä voi arvata, mutta luotan
Ottiliaan, hän kai löytää oikean tien täydelliseen sovintoon.

Kihlajaisissa oli melkein yhtä paljon iloa kuin joissakin
hautajaisissa. Se oli surkeata. Huvittavampi on lukea kirjoissa
romantisuudesta, kuin nähdä sitä todellisuudessa. Oleskelun Florenzissa
teki ikäväksi tää Quenglhuber-Spannbeininen juttu. Lohduksena oli
minulla tosin taulustot Uffizioissa ja palazzo Pittissä; täällä olivat
taulut ikäänkuin portteja, joista saa katsoa ihanampaan mailmaan.
Sitä vaan en voi ymmärtää, miten sama selittämätön tunne haimiona
tuosta toisesta mailmasta valtasi minua katsellessani myös niinhyvin
italialaisia pyhimysten kuvia kuin Hollantilaisten maalauksia
porvari-elämästä ja Dürerin muotokuvia. Se kai on taiteen salaisuus.

Kun Quenglhuberille ilmoitin tämän ajatuksen, sanoi hän, että minä
olen vielä kaukana totisesta taiteen tuntemuksesta. Minä olen siis
turhaan käynyt Italian monissa taulustoissa, sillä niitähän katsellaan
pääasiallisesti sitä varten että sitten korkeintaan viidessä viikossa
valmistua täydelliseksi taiteen tuntijaksi.

Hyvin hauskan päivän vietimme Fiesolessa, ja ilman Quenglhuberin
joukkoa. Tuossa muinoisessa teatterissa olimme sangen iloisia. Kalleni
ja minä istuimme katselijain salissa ja eno Fritz lauloi teatterin
vielä jotakuinni eheällä näyttämöllä laulelman jälki-värsyllä:

    "Poika istui lähteellä,
    ei veteen ylttänyt."

Sitten eno Fritz vuorostansa oli yleisönä ja Kalleni ja minä
tanssasimme näyttämöllä skottiskaa. Me tahdoimme tulla tuntemaan, miltä
näytti teatteri ulkona ennenmuinoin, ja eihän entuutta oikein ymmärrä
ennenkuin sitä virkistää uuteen eloon.

Meidän kiertopilettimme eivät enää kauan olleet kelvollisia,
ja täytyihän toki Venedigiäkin nähdä. Spannbein palasi Romaan
Quenglhuberein kanssa, siellä uutterasti piirustamaan kuvia tuohon
kirjateokseen kattomaalauksista; sillä sitä oli hänen täytynyt luvata
professorille. Onnea vaan työhön. Minä toivon että hän tottuu vanhoihin
ja Quenglhuber uusiin. Minä tarkoitan uusia Spannbeiniloita. Kun ukko
saa jotakin hyödyllistä toimimista, kuin esim. pitää silmällä lapsia,
olla niiden hevosena j.n.e., niin hän ihan itsestään heittää nuo
arvostelemiset hunnikolle. Ehkä hän vielä vävynsä hyväksi kirjoittaa
semmoisia pöyhkäyksiä, että tämä parissa vuodessa kiipee mahtavaksi
mestariksi, joll'on joka ilta kun maata menee laakeriseppele päässä. --

Venedigiin tultua kun astuimme asemalta ulos, oli leveä salmi
edessämme, ja huoneukset seisoivat vedessä. Portaiden vieressä
uiksenteli kummallisia, mustilla kuomiloilla varustetuita veneitä,
jotka olivat aivan kuin ruumiin-arkkuja.

"Raivoaakos täällä rutto", kysyin minä, koska niin monta yhdellä kertaa
haudataan?

Minulle sanottiin uiksentelevien ruumisvaunujen olevan noita kuuluisia
gondooleja.

"Kiitoksia vaan", vastasin, "huoneensa rakentavat veteen ja
ruumiin-arkuissa lähtevät ajelemaan. Tottahan Venedigillä on
höyryalus-yhtiö?"

Ei auttanut, meidän täytyi, jos miel' päästä pois, astua gondooliin,
vaikka kuinka hirveältä se minusta näytti. Siinä soutelimme kapeitten
kanavain sokkelossa. Ja niin oli hiljaista keskellä päivää, että kuuli
kuin airo polskui veteen; hiljaisuutta ei voi olla enemmän huoneessa,
jossa joku on kuoluksissa.

Hotellissa odotti meitä Kliebischin herrasväki; he olivat hankkineet
meille huoneita. He olivat iloisia ja tyytyväisiä, sillä täällä ei ollut
kadulla melua heitä häiritsemässä, niinkuin Neapelissa oli. Herra
Kliebisch ylisti noita gondoolimatkoja, varsin kun merelle mentiin
ongelle.

Hän oli oikeassa. Noihin mustiin apinan häkkilöihin kohta tottuu; ja
kun iltasilla kuutamossa, loikoen pehmeillä tyynyillä, kiitää Canale
Grandella, kun toisia gondooleja, kiiluvine lyhtyineen, tulee vastaan,
kun kuulee laulelemista ja soittoa järvellä, niin se on todellakin
ihmeellistä.

Jos vaan ei olis' kaikki niin huonossa korjuussa Venedigissä. Nuo
rappeutuneet palatsit ovat sennäköisiä kuin olisi onni heittänyt ne
tyyten ja ijäksi päiväksi. Kuuvalossa vaan näyttää kaikki uudelta taas,
silloin uneksii Venedig entistä komeuttaan, ja me uneksimme myös.

Markustori on Venedigin suuri juhlasali. Iltasilla kun
sotaväen-soittokunta siellä pelaa, tulvailee yleisöä edes takasin.
Soitosta voipi kuulla joka säveleen. Venezialaiset eivät pidä hälinätä
kuin Neapelilaiset. Päivällä tulee torille tuhansittain kyhkysiä. Ne
syövät kädestä; ja kun näkevät jonkun aikovan antaa heille ruokaa, niin
koko parvia lentelee luokse. Muuten myös ovat ne hyvin siivokkaita.

Markus-kirkon kellotapulin kulmalla pidetään joka pyhä arpajaisia.
Arpakaupat ovat Italiassa yleisiä; joka kaupungissa on niitä varten
toimistolta, joissa köyhyys muutamalla soldilla ostaa toivoa, vaikka
valtio sitten vie paraan voiton. Kun numerot ilmoitetaan, paltaantuu
ihmisiä, pää pään viereen, omin korvin kuullaksensa. Ei hiiskuntakaan
häiritse äänettömyyttä. Selvään voi eroittaa, mitkä numerot ovat
tulleet ulos. Joka numerolta äänettömyys kävi yhä juhlallisemmaksi. Ei
vielä mitään. Mutta viimeistä numeroa sanottaessa -- se oli viitonen
-- silloin kaikui ilohuuto. Muutamia avojalka-poikia tunki esille
väkijoukosta, ja riemuiten huutaen: "_Le cinque! Le cinque_!" riensivät
he hurjaa kyytiä torin leveillä paadeilla, viedäksensä kiireimmiten
kotiin sen iloisen sanoman että viitonen oli voittanut. Toiset taisivat
nyt tehdä uusia sisäänpanoksia.

Historiallinen ala Venedigissä on hirvittävä. Nuo vankihuoneet
doogin-palatsissa, jotka vieraille näytetään, ovat kauheita. Ne ovat
vieretysten pitkän pimeän käytävän varrella, jonka päässä on matala
ovi. Täällä mestattiin kuolemaan tuomitut. Veri juoksi siltaan kaivetun
reiän läpi alas veteen, ja ruumis viskattiin ovesta gondooliin, joka
lähti merelle päin upottamaan sen syvyyteen. Vangit eivät voineet
nähdä mitään, vaan kuulla taisivat noiden pienten henkireikäin kautta,
mitä käytävällä tapahtui, miten pyövelit tulivat, miten mestauspölkky
sysättiin esille, miten piilua teroitettiin. Kun siinä viimeinen rukous
oli luettu, taisivat vangit ristissä käsin valmistaita kuolemaan ja
odottaa vuoroansa ensi kerran. Sitten oltiin ulkona hiljaa, hyvin
hiljaa, vangit kuulivat vähän liikuntoa vaan ja henkäyksiä niiden,
joita eivät nähneet. Sitten tömähti kirveen isku, ja hiljaisuus loppui.
Tuomarit menivät pois, pyövelit raivasivat pois teloituslaitokset,
viimeinen askel soinnahtui -- ja vangit jäivät yksinään pimeyteen ja
hirveä tuskansa heidän seurana, jokaisen heistä kun oli mestaus edessä.

Suuren raadin salissa riippuvat doogien muotokuvat seinällä pitkässä
rivissä rinnakkain. Yhdessä paikassa kumminkin on musta huntu maalattu
muotokuvan asemesta. Tämä sija oli aiottu Marino Falierin kuvalle; --
hänkin mestattiin. Minun mieltäni kiinnitti tämä tyhjä väli, sillä
olen kerran nähnyt sydämeen koskevan murhenäytelmän "Marino Falierin",
Heinrich Krusen tekemän. Kuinkas emmekö ole kiitollisuuden velassa
runoilijoille siitä, kun he entuuden hipusesta laativat kokonaisen
mailman, jota katsoja yhtä vähän unhottaa kuin matkailija niitä
luonnonnäkymiä, joita hän kerran ihasteli. Sanotaanhan runoilijan
vievän ihmisen runouden ihmeellisille maille, ja onhan sekin
matka. -- --

Me sanoimme jäähyväisiämme Kliebischin herrasväelle; heidän teki
mielensä vielä viipyä täällä.

"Minusta oli hyvin hauska tulla tutuksi teidän kanssa", sanoin minä.
"Jos milloin tulette Berliniin, niin käykää katsomassa".

He lupasivat. Rouva Kliebisch sanoi, että ken haluaa hyvää musiikkia
kuulla, hän menköön Saksaan; ja Berlinissä kuulee kaikesta paraan.

"Niin, ja niin runsaasti sitten!" myönsin minä. Eno Fritz erkani
meistä, mennäksensä taas Genuaan, jossa hän tarkoitti hyväksensä
käyttää saavutetun kokemuksen koskien useita asioita.

"Terveisiä ystävällesi rouva Bergfeldtille", huusi hän minulle, kun
junamme mennä höyräytti Veronaan päin. Tuo eno Fritz ei voi elää jos ei
hän saa suututtaa minua.

       *       *       *       *       *

Me olimme Veronassa taas, ensimäisessä italialaisessa kaupungissa jossa
tulomatkalla kävimme. Se nukkui nyt niinkuin silloinkin. Mutta mitä
emmekö olleet nähneet ja kokeneet kaiken sen ajan!

Kalleni ja minä istuimme giardino Giustissa, jonka salamielisten
kypressein latvoissa lämmin iltatuulahdus suhisi, ikäänkuin tahtoisi se
kutsua meitä takasin ihanille etelä-ilmoille. Mintähden se houkutteli
niin viehättävästi? Tiesikö, että mekin olimme juoneet Fontana di
Trevista Romassa ja että sydämissämme nyt asui ainainen halu Italiaan?

Kaupunki ja virta oli edessämme, etäällä ruskottivat Alppien lumihuiput
laskevan päivän purppurassa.

"Viimeinen ilta etelämailla!" sanoi Kalleni. "Tuolla vuorien takana
on meidän Saksanmaamme. Siellä odottavat meitä elämän toimet ja
vaivaukset. Tahtoisitko tänne jäädä?"

"En, Kalle, vaikka kuinka on ihana täällä suvimaassa, halajan kumminkin
kotiin".

Hämärti jo, kun läksimme pois puutarhasta. Veronan kaduilla vallitsi
hiljaisuus. Mekin menimme maata. Hyvää yötä, Italia!

       *       *       *       *       *

Miten tuntui mielessä kun Anhalt-aseman katoksen alle ajoimme, sit'en
taida kertoa.

"Berlin", riemuitsin, "nyt olemme täällä taas! Terve tuhannesti,
Berlin!"

Asemansillalla odottivat lapset. Mikä ilo! Otimme avotroskan. Unter den
Lindenissä olivat puut hempeimmässä vihannuudessaan. Mitäs etelämaat
tietävät pohjoismaiden keväästä?

Palatsista liehui hilpeästi keisarillinen lippu kirkkaassa
päivänvalossa. Me katsahdimme ylös nurkka-akkunaan, vaan emme
eroittaneet keisaria. Hän istui kai työssään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Porvari-väkeä matkoilla - eli Buchholz-herrasväen matka-kertomukset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.