Title: Inga Heine - Jutelma nykyajoilta
Author: Blicher-Clausen, J. (Jenny)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Inga Heine - Jutelma nykyajoilta" ***


INGA HEINE

Jutelma nykyajoilta

Kirj.

J. BLICHER-CLAUSEN

Tekijän luvalla suomentanut

Samuli S.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.



      Motto:

      Kärsimyksellä on elämänarvoa
      yhtähyvin kuin onnellakin.



Vajaan puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä, hietasärkkäin suojassa
ja parahiksi niin kaukana rannasta, että metsä etelärinteellä pystyi
kasvamaan ja suuren puiston lehtokujat osasivat tulla siimekkäiksi, --
siellä sijaitsi vanha Klitholman kartano.

Se oli ollut Heinen suvun hallussa viimeiset sata vuotta. Suku oli
alkuansa siirtynyt tänne Puolanmaalta. Juutalaisverta vuoti sen
suonissa, verta levotonta, taiteilijaverta, enimmäkseen sitä laatua,
joka itse tosin ei luo mitään yli dilettantin työn, mutta sittenkin
niin kohdalleen oivaltaa kaiken sen, mikä todellista taidetta on,
senlaatuista, jossa asuu tuo hieno käsittämisen kyky; ja tämä kyky se
jo sinänsä on taidetta.

Inga Heinen vaarin-isä oli ensiksi ostanut Klitholman. Häneltä se oli
mennyt perintönä pojalle ja sitten pojanpojalle.

Isänsä kuollessa oli Inga Heine ollut vain jonkun viikon vanha. Äiti
oli kuollut jo hänen syntyessään. Huonosti olisi käynyt tytön, niinkuin
Klitholmankin, ellei olisi ollut äidin-äitiä. Mutta äidin-äitipä oli
olemassa, ja hän se pani kaikki hyvään kuntoon. Tämä "vanha rouva" --
näin häntä paikkakunnan rahvas nimitti, vaikkei ollut hänellä ikää kuin
vajaata kuusikymmentä -- kävi merkillisen tarmokkaasti talonhoitoon
käsiksi ja sai kunnollisen pehtorin avulla maat niin hyvään kuntoon,
että tila pääsi kutakuinkin veloistansa. Milloin kone joutui epäkuntoon
tai joku talonväestä sairastui, aina oli vanha valtioneuvoksetar
saapuvilla ohjaamassa ja opastamassa, ja monikin arveli, että tuossa
pienessä, hieveröisessä vanhassa rouvassa oli enemmän rohkeata mieltä
ja tahtoa kuin monessa miehisessä miehessä.

Inga rakasti mummoansa palavasti, ja joka kerta kun tämä sai noita
yskänkohtauksiansa, joita viime aikoina sattuikin tiheänlaiseen, tunsi
Inga melkein taudinomaista tuskaa: hän pelkäsi mummonsa kuolevan.

Vähitellen oli näitten kahden naisen välille syntynyt erittäin
läheinen, molemminpuolinen kiintymys, joka omituisesti täydensi heitä
kumpiakin. Heillä saattoi väliin olla erilaiset käsitykset elämästä,
mutta pohjaltaan he olivat sittenkin yhtä mieltä. Välisti syntyi
hieman kinastusta heidän kesken, niinpä siitä, että Inga tahtoi jättää
nimensä edestä pois tuon "von" sanan, vaikka mummo väitti, ettei
se käy ensinkään päinsä: sehän olisi solvausta vanhemmille vielä
haudassakin; kun kerran onneksensa on hyvää syntyperää ja hiukan
hienompaa alkujuurta kuin tavalliset ihmiset, niin on velvollisuus
pitää siitä kiinni ja säilyttää traditsionit. Inga sitä vastoin
arveli, ettei hän vähintäkään välitä tanskalaisista esi-isistään eikä
saksalaisista von'eista. Mutta tällainenkin kinastus päättyi aina
siihen, että Inga kietoi kätensä mummon kaulaan, missä pienet valkoiset
niskasuortuvat niin keikaillen kurkistivat tanun alta, ja selitti,
että koska nyt mummo sitä niin tärkeänä pitää, niin olkoon sitten tuo
"von" paikoillaan. Vanha valtioneuvoksetar taas puolestansa koetti
mennä myöntyväisyydessä niin pitkälle kuin suinkin, käsittääksensä
Ingan uudenaikaisia aatteita. Niille hän usein puisteli päätänsä, mutta
kuunteli niitä kumminkin ilmeisellä harrastuksella ja ikäiseksensä
merkillisellä mielen jäntevyydellä.

Kun Inga ilmoitti aikovansa suorittaa ylioppilastutkinnon, oli vanha
rouva kyllä pitänyt sitä kaikkein mielettömimpänä, mitä hän ikinä oli
kuullut, jopa semmoisena, mikä jo melkein lähentelee sopimattomuuden
rajaa, mutta annettuaan kerran suostumuksensa hän ei enää yrittänytkään
panemaan esteitä hänen tielleen, vaan miehuullisesti kätki poveensa sen
sanomattoman tyhjyyden, jota hän tunsi kaiken sen aikaa kuin Inga oli
kotoa poissa: neljä vuotta Inga vietti kaupungissa, käyden mummonsa
luona ainoastaan loma-aikoina. Mummo eli sen aikaa kirjeistä, joissa
Inga piti pitkiä keskusteluja hänen kanssaan, vilkkaasti kertoillen
milloin tärkeistä, milloin vähäpätöisistä.

Myöhään yöhön mummo Heine istui pöytänsä ääressä, vastaillen näihin
kirjeisiin ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten, vastaillen niin
kauan kuin vanhat silmänsä vielä pystyivät. Eikä kukaan ollut niin
ylpeä kuin hän, kun Ingasta tuli ylioppilas korkeimmalla arvosanalla.
Hän oli valmistaunut jo siihenkin, että Inga käy jatkamaan opintoja
yliopistossa, mutta eräänä päivänä hän sai tytöltä kummallisen kirjeen.
Näin siinä luki:

"Armas Mummo!

"Minulle on sattunut merkillinen tapaus! -- Istuin auditoriossa
filosofian luennolla. Äkkiä pilkisti auringonsäde sisään ja alkoi pitää
iloansa lavitsalla minun edessäni. Se oli pistänyt sinne korkeasta
akkunasta takanani ja paistoi vinosti katederiin. Minä en saanut rauhaa
tuolta säteeltä. Se pani ylösalaisin kaikki filosofiset käsitteet ja
piti pilkkanaan kaikkea, mikä logiikkaa on.

"Se hyppi ja keikkui minun silmieni edessä, myötäänsä vain haastellen:
'Kevät on ulkona nyt! Lumiorvokkeja kiviaidalla! Minä olen käynyt
lämmittämässä niitä, olen suudellut jok'ainoaa. Lumiorvokkeja kasvaa
siellä! Kevät on tullut! Kevät on tullut!'

"En kuullut luennosta sanaakaan enää. Istuin vain, ja minussa heräsi
polttavan kiihkeä halu päästä sotkemaan märkää savea. Muistathan mikä
minun parhaimpia mielitekojani lapsena oli: minä kuljin aina sormet
sotkuisina, laitellen mitä kummallisimpia esineitä savesta. Mutta
tuskin tuo savessa kourimisen halu milloinkaan on ollut minussa niin
suuri kuin aamupäivällä silloin!

"Heti luennon jälkeen minä lensin alas yliopiston portaita. Kirjat
jäivät minulta eteiseen; en saanut sormikkaista käteeni kuin toisen.
Ensimmäiseltä, joka sattui tulemaan vastaani, minä kysäisin: 'Kuulkaas,
mistä saisi hiukan märkää savea?' Ihmiset nauroivat: hupsuna kaiketi
pitivät minua. Mutta kaikeksi onneksi satuin kulkemaan erään suuren,
tekeillä olevan rakennuksen ohi. Minä uskalsin astua aitauksen
sisäpuolelle, vaikka siellä lukikin joka paikassa: 'Pääsy kielletty'.
Sieltä toin sylissäni koko suuren kimpaleen märkää savea, enkä ikinä
ole mielestäni ollut niin onnellinen kuin silloin. Minä istahdin, minä
katselin sitä, minä taputtelin sitä ja iskin sormeni siihen. Ja minussa
lauleli yhtämittaa: 'Kevät on tullut! Kevät on tullut! Lumiorvokkeja
kiviaidalla!' Mieleeni muistuivat kotikedot keväisenä päivänä, kun lumi
sulaa ja ruoho pilkistää näkyviin. Mieleeni muistui arkihuone kotona,
kun aurinko paistaa keltaisiin krokus-kukkiin akkunalaudalla, mutta
enimmin mun mieleeni muistuit Sinä, oma, rakas Mummo, Sinä, joka olet
paras, mitä minulla maailmassa on! Ja niin siinä mietiskellessäni alkoi
savesta hyppysissäni luontua tuttuja, hienoja piirteitä: kapea otsa
valkoisine kiharoineen ohimoilla, suuret, kirkkaat silmät, kaareva nenä
ja pieni, sisäänpainunut suu, tarkkapiirteinen. Ja se oli todellakin
Sinun näköisesi! Mummo, se oli Sinun näköisesi! -- -- --

"Minä kääräisin Sinut varovasti nenäliinaani ja menin suoraa päätä
muovailukouluun. Soitin ja kysyin, otettaisiinko minua oppilaaksi.
Siellä tiedustettiin, onko minulla jotain teosta näytettävänä. Minä
vastasin, ettei minulla ole kuin yksi, jonka tuon tässä mukanani.
Mutta aatteles minun kauhistustani! Kun otin nenäliinan auki, niin oli
palanen Sinun nenästäsi pudonnut pois!

"Minä mahdoin näyttää epätoivoiselta ihan naurettaviin asti, sillä
rouvasihminen, joka oli päästänyt minut sisään, nauroi ääneensä, ja
siihen yhtyi professorikin, joka parahiksi oli tullut opetussalin
ovelle.

"-- Pitäähän nenä saada paikoilleen, -- virkkoi hän, sovitellen palasia
yhteen.

"Mutta kuultuaan tuon olevan esikoistyöni hän kiinnitti äkkiä huomionsa
siihen.

"-- Teillä on taipumuksia, neiti, -- sanoi hän. -- Minä otan teidät
oppilaaksi.

"Teki mieleni kavahtaa hänelle kaulaan, nuo sanat kuultuani, mutta en
sentään.

"Nyt olen heittänyt kaikki kirjat kaivoon ja istun joka päivä
oppilasluokalla muovaamassa. Kotonakin muovailen savesta, ja silloin
vietän elämäni herttaisimpia hetkiä!

"Silloin kertoo päivänpaiste keväimestä siellä kotona ja lännen-ärjyistä
särkkien takana, lumiorvokeista ja Sinusta, ja minä kaihoten kaipaan
sitä aikaa, jolloin saan palata kotia ja työskennellä omin päin. --
Älä ole pahoillasi, että minulta on opinnot jääneet sikseen. Tiedän
kyllä Sinun mietiskelleen mielessäsi, että minusta tulee toinen Sonja
Kovalevski, minulla kun on erityisiä taipumuksia matematiikkaan,
mutta kukapa huolisi matemaattisista tehtävistä, kun sielu heräjää ja
ensi kertaa tuntee tehtävänsä, mitä se tahtoo? Ken jaksaa ajatella
loogillisesti, kun taiteenliekki aivoissa palaa... poroksi polttaa
kaiken muun?"

       *       *       *       *       *

Vanha valtioneuvoksetar huokasi syvään, laskien kirjeen käsistään.

-- Tämä on pelkkää ikävää harhaluuloa, -- virkkoi hän. -- Lapsi on
joutunut kaltevalle pinnalle, paljoa pahemmalle kuin entinen olikaan.
Luulotusta kaikki tyynni. Ei nykyään taiteilijoita synny, kaikista
vähimmin naisissa.

Mutta Ingalle hän kirjoitti:

"Tee tahtosi, kunhan vain tulet onnelliseksi."

"Onnellinen minä olen", kirjoitti Inga vastaukseksi, "mutta minulta
puuttuu Sinun myötätuntoisuutesi. Salli minun kertoa Sinulle työstäni,
niin opit ymmärtämään sitä."

Ja niin he jälleen alkoivat kirjoitella toisilleen joka päivä. Yhä
pitemmiksi venyivät Ingan kirjeet, ja yhä enemmän piti niihin vastata.
Mummo Heine siirteli silmälasejansa ylemmäs ja alemmas ja otti kaapista
vanhan, suuren lampun, saadakseen valoa kahta vertaa enemmän kuin
ennen, mutta silmät ne eivät sittenkään ottaneet totellakseen. Yhä
vinommiksi kävivät rivit, yhä lyhyemmiksi kirjeet.

Äkkiä valtasi tuskallinen ahdistus Ingan. Hän rupesi pelkäämään
vanhan rouvan sairastuneen arveluttavalla tavalla. Hätäpikaa hän pani
kapineensa kokoon, sanoi koululle jäähyväiset ja ajoi eräänä kauniina
päivänä Klitholmaan.

-- Oma mummo kulta! -- sanoi hän, kietoen kätensä vanhan rouvan
kaulaan. -- Olen ollut liian kauan poissa, mutta nyt en enää
milloinkaan lähde sinun luotasi.

Ja mummo itki ilosta, niin että silmälasit putosivat ja saattoivat
näkyville sen himmeän harson, joka oli laskeunut noitten ennen niin
kirkkaitten silmäin pinnalle.

-- Sinun näkösi on hiukan heikennyt, -- puheli Inga, -- mutta minulla
on hyvät silmät; minä jaksan nähdä meidän kummankin puolesta.

Ja niin hän muutti kirjansa arkihuoneeseen ja istui päivät
pääksytysten, lukien ääneen mummollensa, tai teki hänen kanssaan
pitkiä kävelymatkoja puutarhassa. Milloin hänen mielensä teki ruveta
muovailemaan, silloin hän äkkiä hillitsi itsensä. Hänestä tuntui, kuin
hän olisi tehnyt jollekin vääryyttä siinä, että niin kauan oli ollut
kiintyneenä omaan työhönsä. Tuo kaikki oli nyt korvattava, täydellä
todenteolla korvattava, tuntuvasti.

Puoleen vuoteen hän ei liikuttanutkaan muovailupuikkoansa, vaikka vanha
rouva häntä monasti kehoittikin ryhtymään jälleen entiseen työhön.

-- Ei! Minä olen niin kauan aikaa ollut työn omana; nyt saat sinä pitää
minua omanasi.

Ja hämähäkit ne kutoivat verkkojansa pienten savi- ja kipsikuvain
väliin tuolla pienessä lukitussa kammiossa, arkihuoneen vieressä.
Ei käynyt kenenkään käsi niistä pölyjä pyyhkimässä tai niitä
viimeistelemässä.

Viime aikoina olivat Inga Heinen ajatukset sitä paitsi suuntautuneet
kokonaan toisaanne. Hänen mielikuvituksensa, luonnostaankin vilkas ja
ympäristöjen kehittämä, oli äkkiä löytänyt laajan työmaan sellaisella
alalla, missä se sai ehdoltansa heitteleidä, kosk'ei todellisuus vielä
ollut lyönyt rajoja sen ympärille.

Paikkakunnalle oli saapunut uusi lääkäri perheineen. Se oli pieni,
hiljainen perhe: mies, vaimo ja neljän vuoden vanha poika. Siinä ei sen
merkillisempää. Mutta huhu, tuo kerkeä herhiläinen, joka ei milloinkaan
liikkumasta lakkaa, oli ennättänyt heidän edelleen ja tiennyt kertoa
tohtorin kerran istuneen vankeudessa, mistä syystä, sitä ei tiedetty.
Muutamat arvailivat murhapolttoa, toiset väärennystä ja taas toiset
siveellisyysrikosta. Ne, joilla asianhaarat olivat paremmin selvillä,
luulivat tietävänsä ensimmäisen arvelun osaavan kohdalleen. Mutta mikä
oli antanut aihetta moiseen tapaukseen tämän miehen elämässä? Mikä oli
saattanut hänet ryhtymään sellaiseen, mikä sitten äkkiä oli saanut
hänet tekemisiin lain ja oikeuden kanssa? Näitä kysymyksiä nyt Inga
pohtimistaan pohti. Tohtori mahtaa olla yleväluonteinen mies, niin hän
arveli, siitä päättäen, että hän, mikäli huhu tiesi, oli itse antanut
itsensä ilmi. Yhdestä seikasta oli Inga selvillä: hän kunnioitti
tohtoria siitä, että tämä oli ottanut kantaaksensa häpeän, pyrkimättä
välttämään rangaistusta.

Nyt oli tohtori ollut paikkakunnalla jo kokonaisen kuukauden, eikä
Ingan ollut vieläkään onnistunut nähdä häntä, ei sattumoisinkaan.

-- Sillä miehellä mahtaa olla taikatulukset taskussa, -- puheli Inga
Heine välisti, lisäten sitten maltittomasti: -- ja sittenkin minä niin
hartaasti halajaisin saada nähdä hänet.

-- Miks'niin? -- kuului yksitoikkoisesti mummon nojatuolista.

-- Hm. Täällä ei ole, ei vainenkaan täälläpäin ole kovin viljalti
sellaista, mikä kohoaisi yli jokapäiväisen, ja täytyyhän sinun myöntää,
ettei hän ole jokapäiväisiä.

-- Vai niin? Mistäs sen päätät?

-- Jokapäiväiset ihmiset eivät tee rikoksia.

-- Sittenpä kiitän Jumalaa, että minä olen niitä jokapäiväisiä.

-- Mummo hyvä! Sinä tiedät kyllä mitä minä tarkoitan. Hän herättää
minussa _mielenkiintoa_; sen vuoksi tahtoisin päästä häntä tuntemaan.

-- Paras on pidellä tuommoista väkeä vähän loitommalla.

Inga kääntyi niin äkisti toisaanne, että vanha rouva säpsähti.

-- Et sinä nyt täyttä totta tarkoita, mummo; siksi olet liian hyvä,
liian lempeä. Vai tahtoisitko todellakin estellä häntä talostasi siitä
syystä vain, että hänellä on ollut kovempi kohtalo kuin kellään meistä?
Hennoisitko vainenkaan osoittaa hänelle epäluuloa sellaisen synnin
tähden, josta on ollut kyllin rangaistusta jo omassa itsessään?

Mummo Heine lykkäsi silmälasit otsalle ja yskäisi hieman neuvotonna:

-- En tietysti epäröisi kutsumasta häntä, jos meistä joku sairastuisi
-- josta Jumala varjelkoon! -- Mutta muutoin minä en osaa sinun
tavallasi tuntea innostusta rangaistuja ihmisiä kohtaan. Heistä
on ollut yhteiskunnalle vaaraa ja saattaa olla kerran vieläkin.
Nykyaikoina on olemassa niin paljo väärää humaniteettia.

Ja sukkapuikot ne kilahtelivat vastakkain entistä hiukan kiivaammin,
niinkin kiivaasti, että Inga vaikeni, mutta, arveli hän, mummo ei ole
sittenkään saanut minun mielipiteitäni kumotuiksi.

       *       *       *       *       *

Oli kevät! Iloisesti porisi puroissa lumivesi alas mäkiä, hyppelehtien
kiviaitain kupeille tai pysyen alallaan kuopissa. Kiuru oli viipynyt
tavattoman kauan tänä vuonna, ja lunta oli ollut maassa hamaan
huhtikuun alkuun saakka, mutta nyt olikin kevät tullut yhtenä ainoana
päivänä. Kova oli suoja, päivä paistoi, ja korkeana kaartui taivas.
Tuuli huhuili hiljaa halki ilman, ja aurinko se lämmitti ja lämmitti
niin, että tipahteli puitten lehvät; se sulatti lunta katoilta, se
suuteli näkyviin lumiorvokkeja ojanvarsilla ja lämmitti metsänpohjaa,
niin että esikot ja vuokot tuhansittain teriänsä kohottelivat.

Varpuset sirkuttivat, leivot livertelivät, ja katon räystäällä ilmoitti
kottarainen saapuneensa. Inga ei malttanut enää istua asemillaan.
Hän pani pehmeän huopahatun päähänsä, heitti haljakan hartioilleen,
vihelsi luokseen koiransa, pienen käyräkoipisen mäyräkoiran, ja astui
kedon poikki metsikköön, joka oli kartanon alueella ja kokonaan
kietoi verhoonsa jotenkin korkean mäenrinteen. Hän kokosi hameensa ja
läksi kissana kiitämään ojien ja aitain yli mäelle, kunnes ennätti
viheriäiselle nurmikolle metsässä. Siellä hän istahti tuulenkaadon
rungolle ja lauloi ja vihelteli niin äänekkäästi kuin osasi, ja
keväinen ilo se loisti hänen raikkailla, nuorilla kasvoillaan.

Mäyräkoira istui hänen edessänsä ja haukkua luskutteli minkä suinkin
jaksoi. Oli se koko konsertti, joka kuului aina tuonne metsän toiseen
laitaan, missä vanha talonpoika parhaillaan peltoansa kynti. Hän
taukosi työstään ja kuunteli, pää hiukan kallellaan.

-- Ylioppilasmamsseli se siellä kai tuolla lailla. -- Niin hän virkkoi
myhähtäen ja kävi jälleen ripeästi työhön käsin.

Mutta "ylioppilasmamsseli" oli kavahtanut pystyyn ja seisoi nyt
katsellen alas viettävää rinnettä, silmäillen sen hienoa sammalta,
pehmoista, kähäräistä, kostean kimaltelevaa, niin vaaleanvihreätä ja
keväisen nuorta. Hän ei malttanut olla olematta lapsi jälleen. Hän
laskeusi maahan pitkin pituuttansa ja läksi vierimään nurmikkoa alas,
koira haukkuen perässä. Tuo mieliteko oli tullut häneen niin äkkiä, ja
se oli pantu toimeen niin välittömästi, ettei hän ennättänyt punnita
eikä harkita mitään, kun jo oli tullut mäen alle juuri samassa kuin
muuan mies-olento astui ohitse metsäpolkua.

Tyttö jäi hetkeksi istumaan nurmelle ja nauroi, nauroi niin, että
kyynelet vierivät pitkin poskia, nauroi niin, että tuon toisenkin
täytyi nauraa. Näytti kuin ei vieras olisi milloinkaan vielä kuullut
moista, ihan sydämen pohjasta tulevaa naurua. Sitten Inga Heine hyppäsi
seisovilleen ja alkoi palavissaan ja hengästyneenä puistella sammalia
vaatteistansa.

-- Oli minua vain koko houkka! -- virkkoi hän nauraen nauramistaan.

Toinen kysyi kohteliaasti, eikö hän ollut loukannut itseänsä.

-- En maar, -- vastasi Inga, puoliksi suutuksissaan ja hieman
hämillänsä. -- Se oli vallattomuutta. Minä unohdin, etten enää ole
lapsi. Tällainen ilma se panee pään pyörälle.

Toinen katseli melkein kateisin silmin tytön vereviä kasvoja. Häneltä
pääsi vähäinen huokaus, ja ikäänkuin muuta miettien hän virkkoi:

-- Sievä on ilma tänään.

-- Sieväkö? Se on ihana! Hurmaava se on! Tällainen ilma se saa ihmisen
seisomaan päälaellaan pelkästä riemusta.

-- Siihen suuntaan se näkyy teihin vaikuttaneenkin, -- virkkoi vieras
myhähtäen.

Tyttö rupesi nauramaan jälleen, ja toinen katseli katselemistaan häntä.
Vihdoin hän tunsi katseensa käyvän tuijottavaksi, mutta ei voinut
kumminkaan kääntää silmiään muuanne.

-- Miksikä te tuolla tavalla katselette minua? -- kysäisi Inga Heine,
maltittomasti heilauttaen päätään.

-- Suokaa anteeksi! -- sanoi vieras. -- Minä katselin teidän silmiänne.

-- Niissäkö sitten mitä merkillistä?

-- Niissä juuri. Tuntuu kuin ne olisivat tutut. Olen varmaankin nähnyt
ne jossakin.

Inga naurahti; se oli lyhyt, raikas naurahdus.

-- Ette te minua ole milloinkaan nähnyt, -- virkkoi hän, -- luultava
siis, ettette ole minun silmiänikään nähnyt.

Omituinen ilme elähti vieraan kasvoilla.

-- Kukapa tietää? -- sanoi hän. Samassa hän huomasi tytön äkillisen
katseen ja liitti sitten, merkitsevällä kädenviittauksella osoittaen
päätänsä: -- Ei, kyllä täällä on kaikki kunnossa.

Inga Heine pysähtyi kiinnittämään pari vuokkoa hattuunsa ja päästi
vieraan astumaan edeltä metsäpolkua.

-- On tämä omituinen tapa tutustua, -- sanoi Inga, mutta kun hänen
silmänsä samassa sattuivat vieraan leveään selkään ja tummatukkaiseen,
vähän kallella olevaan päähän, iski hänenkin mieleensä: Kyllä hänkin on
nähnyt tuon miehen ennen...! Se oli tuttu hänelle, tuo olento, mutta
mistä, sitä Inga ei tiennyt, eikä hän siitä sittemminkään koskaan
päässyt selville.

-- Uskotteko te entis-olemaa? -- kysyi Inga äkisti. Hänen oli aina tapa
puhua kiertelemättä. Toinen myhähti.

-- Minä tiedän miksi te tuota kysytte.

-- Miksikä?

-- Siksi, että tekin luulette nähneenne minut ennen.

-- En, en ole. Teidän niskanne vain...

-- Niin, teidän silmänne vain...

-- Mutta tuohan on kummallisen kamalaa!

Vieras kääntyi ympärinsä.

-- Tiedättekö kuka minä olen? -- kysyi hän, ja hänen silmässään välähti
jotain terävää, epäluuloista.

-- Te ette saata olla kukaan muu kuin uusi tohtori.

-- Miks'ette sano minua tervetulleeksi?

-- Siks'että pidin niin paljon vanhasta tohtori vainajasta. Tuskin
jaksan sietää sitä ajatusta, että hänen sijassaan on nyt toinen.

-- Mieleni on paha, että juuri minä ilman syytäni olen tullut siihen.

Inga Heine myhäili hilpeästi. -- Mutta ettekö te joka tapauksessa
käsitä, -- puhui hän, -- että kun vuosikausia on käynyt talossa ja
pitänyt sen asujamista, niin täytyy tottua näkemään sitä toisten
hallussa? Ja minä pidin niin paljon heistä kummastakin, noista
vanhoista, jotka kuolivat pian toistensa jälkeen. Sanon kuin sanonkin
teille, että vanhukset ja koirat -- siinä jotain, johon olen kiintynyt.

-- Kova onni kuitenkin, ettemme me, vaimoni ja minä, ole vanhoja.

-- Onko teidän rouvanne herttainen? Onhan tietysti?

Tohtori kääntyi pois.

-- Sopiihan tulla ja päättää itse, -- vastasi hän jyrkänlaisesti.

-- Kiitos! Niinpä teenkin. Mutta miks'ette te kysy kuka minä olen? --
Hän katseli hiukan udellen tohtoriin.

-- Turha kysyä. Te olette tietysti "ylioppilasmamsseli".

-- Miksikä niin tietysti? Saattaisinhan minä olla ken muu toinen
hyvänsä.

-- Ette.

Tohtori pysähtyi ja katsahti häneen.

Tuo olento hänen edessään oli pieni ja hento, mutta liikkeet olivat
karakteristisia; hän oli niitä, jotka painuvat mieleen. Silmät
suuret, älykkäät, katse etelämaisesti hehkuva. Musta, lyhyt tukka löi
kiehkuroita niskassa ja ohimoilla; tärkätty taivekaulus osoitti, kuinka
vapaasti pää istui kaulassa, suu suuri ja lauseva; huulet verevät; nenä
oli tehnyt pienen, soman yrityksen käydä kaarevaksi, mutta väsähtynyt
puolitiessä ja päättynyt pieneen keikaukseen ylöspäin.

Tämä pieni, perää-antamaton nenä voimakkaine, rohkeamielisine
piirteineen, se se loi ilmeen koko kasvoihin. -- Tämä nenä se oli
ollut valtioneuvoksettarelle alituisen huolen aiheena. Ingan kasvaessa
kuusivuotiaaksi asti oli mummo yhä luullut, että sen saa hyvällä ja
huolellisella hoidolla taipumaan hienoon, aristokraattiseen muotoon,
jommoiseksi se alkuaan oli ilmeisesti luotukin, ja hän teki mitä
suinkin voi, saadakseen sen siihen oikeaan kuosiin. Hämärissä, Ingan
istuessa hänen jalkainsa juuressa, mummo aina uupumatta hieroskeli
peukalon ja etusormen hyppysillä nenää alaskäsin ja nenänpäähän
päästyänsä teki tarmokkaan nykäyksen alaspäin. Ja se merkitsi niin
paljon kuin: "Vai et sinä tottele?" Mutta perää-antamaton nenä se
tahtoi kulkea omia teitänsä, ja niin täytyi kuin täytyikin luopua
kaikista pelastamisen yrityksistä. Valtioneuvoksetar huokasi aina
vieläkin, katsellessaan sitä ja muistellessaan tappionsa häpeätä.

-- Se hyvä siitä nyt kumminkin on, -- lohdutteli hän itseänsä, -- ettei
siitä ensinkään huomaa tytön juutalaista alkuperää.

Tohtori lienee ajatellut samaa, sillä hän virkkoi äkkiä:

-- On se sentään omituista, että te olette Heinejä.

-- Kuinka niin?

-- Teidän ulkomuodostanne päättäen.

-- Vai niin; te tarkoitatte juutalaisverta. Teidän mielestänne minulla
on nenä kaikkea muuta kuin juutalainen?

Tohtori naurahti: -- Mutta olettehan kumminkin...

-- Sukuja runoilija Heinen kanssa, -- keskeytti Inga äkkiä. -- Niinhän?
Sitähän te aioitte sanoa? Antaa kuulua vaan. Minä olen tottunut siihen.
Samoja kysymyksiä sain kuulla jo silloin kun tuskin vielä osasin
puhuakaan. Niin, niin, meidän esi-esi-esi-vanhemmat olivat juuri niitä.
Sitä paitsi on minulla kotona sukutaulukin.

-- En ole rahtustakaan sukutaulujen harrastaja, eikä ollut lainkaan
aikomukseni tiedustella teiltä Heinejä.

-- Eikö? -- hän katsoi tarkasti tohtoriin. -- Mitäs te tarkoititte?

-- Tarkoitin vain, että teissä on etelämaalaista verta. Sen näkee heti.

Inga kulki reippaasti hänen rinnallaan. Äkkiä hän virkkoi:

-- Miksikä te oikeastaan muutitte tänne, perimmäiseen pohjaan?

-- Kalastajain ja talonpoikain lääkäriksi.

-- Tiedättekö, että täällä on hyvin yksinäistä, melkein liian
yksinäistä, niitten, jotka eivät ole täältä syntyisin?

-- Tuskin täällä sentään liian yksinäistä minun lienee.

Inga karttoi katsahtamasta häneen, arvasi kumminkin hänen kasvojensa
ilmeen, mutta ei ollut ymmärtävinään sitä.

-- Mikä teidät ensiksi rohkaisi tulemaan Pohjanmeren rannoille? --
kysäisi Inga.

-- Se oli jotain pyrähdyksen tapaista, luullakseni. Se oli hyppäys
aukeaan mereen; mutta merta mieleni teki.

Inga oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin johtaakseen
puhetta toisaanne:

-- Pidättekö tänpuolisesta kansasta?

-- Kalastajista ehdottomasti; talonpojista vähemmin. Niillä on liian
paljon jumalisia puheenparsia.

Inga hiukan hypähti ilosta.

-- Kuinka minun on hauska kuulla näitä sanoja! Minä olen juuri samaa
mieltä. Minun on melkein tuskallista sellaisten seurassa. Mutta
kalastajat, ne ovat minun väkeäni! He eivät jaarittele; he toimivat.
Ei muuta kuin: Pelastusvene vesille! Ja siinä he ovat saapuvilla joka
mies. He ovat siepanneet monta suupalaa lännen-ärjyltä, niin että se on
murissut vielä monta päivää jälkeenkinpäin.

-- Reipasta väkeä. Sen näkee jo kasvoista.

Inga katsahti häneen. Reippautta näkyi hänen mielestään tohtorinkin
kasvoilla. Jokin intohimon ilme asui niissä tällä haavaa, vaikka
hän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä, kepillään katkoen
rikkaruohoja. Inga Heinen mieleen muistui kaikki, mitä oli hänestä
kuullut, mutta hän ei virkkanut mitään. Ääneti he kulkivat edelleen,
kunnes tultiin siihen kohtaan, jossa tie kääntyy tohtorin asunnolle.

-- Enhän rohjenne pyytää teitä astumaan sisään? -- virkkoi tohtori,
ojentaen kättänsä.

Toinen ei malttanut hillitä mielitekoansa.

-- Miks'ette? -- sanoi hän. -- Pitäähän minun kumminkin saada nähdä nuo
vanhat huoneet uudessa asussaan.

Tohtori myhähti.

-- Te voitatte siis ennakkoluulonne?

-- Niin kyllä, -- vastasi Inga Heine ja astui reippaasti pienestä
portista, minkä tohtori oli avannut.

-- Sanoitte äsken olevanne kiintynyt vanhuksiin ja koiriin. Vanhuksia
minulla valitettavasti ei ole tarjottavana, mutta koira minulla on,
jota maksaa nähdä. Kenties teistä tulee hyvät ystävät, -- lisäsi hän
hilpeästi.

-- Sepä hauskaa! Mitä rotua se on?

-- Oikea newfoundlandilainen.

-- Ihanko totta? Minä olen monta vuotta koettanut saada sellaista,
mutta en ole löytänyt mistään. Ei suinkaan teidän koirallanne ole
pentuja?

-- Ei. Fenrisillä ei ole kuin yksi pentu ja sekin kaksijalkainen.
Saatte pian nähdä kumpaisenkin.

Valoisa ilme lehahti hänen kasvoillaan, hänen puhuessaan viimeisiä
sanoja. Hän päästi vieraan edellänsä eteisen kautta arkihuoneeseen,
jonka ovi oli raollaan.

-- Olkaa hyvä ja istukaa. Monsieur Fenris on heti täällä.

Inga Heine istahti akkunan ääreen, joka oli täynnään krokus-kukkia
ja hyasintteja. Surumielisin tuntein hän katseli ympärilleen
tuossa tutussa huoneessa. Se tuntui hänestä niin vieraalta nyt.
Tuo vanhanaikuinen huone, kankeine, jouhikankaalla päällystettyine
huonekaluineen, joita oli seissut seinuksilla aina suunnilleen
yhtä kaukana toisistaan, tuo omituinen, vanha huone, missä käki
ennen vanhaan oli pistänyt päänsä bornholmilaisen seinäkellon
komerosta ulos kukkumaan tunninlyöntejä, ja missä aina oli lemunnut
suitsutukselta, -- tuosta huoneesta oli äkkiä tullut muodinmukainen
koti, kööpenhaminalaisessa asussa. Siinä pehmoiset huonekalut, pieniä
seinäkoristeita, japanilaisia lautasia ja siroja pikkuesineitä jos
minkälaisia. Täällä oli kaikkea yltäkyllin, ja sittenkin puuttui
jotain, jotain, mikä olisi antanut kaikelle tuolle varsinaisen
luonteen. Kaikki oli ikäänkuin ryhmitetty sattumoisin, sijoitettu sikin
sokin, rakkautta vailla, aistittomasti.

Inga huomasi tuon vajavaisuuden ja luki sen vaistomaisesti talon
emännän syyksi, mutta palasi sitten ajatuksissaan jälleen tohtoriin.
-- Hän mietti, kuinka suuri erotus oli todellisuudella ja hänen
mielikuvituksensa luomalla. Hän oli kuvaillut tohtoria lyhyeksi,
jäntteräksi mieheksi, hieman kaljupääksi, silmäkulmat tuuheat, katse
älykäs, terävä. Sen sijaan hän oli kohdannut kookkaan, tukevaniskaisen
olennon, kasvonjuonteet tarkkapiirteiset, tukka tumma, lainehtiva.
Silmät vain olivat sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Niistä kävi
katse, samalla älykäs ja arkaileva; siinä oli jotain ennalta tuttua.
Liian vähän nuo silmät katsahtelivat ylös, mutta kun katsahtivat,
silloin niissä oli jotain puoleensa vetävää, omituisen henkevää.
Ei! Olipa hän tehnyt mitä hyvänsä, ei se ainakaan sellaista ollut,
joka olisi hänen luonteeseensa tahrapilkkua lyönyt. Siitä Inga tunsi
olevansa varmasti vakuutettu! Ja voitonriemuisena hän nyökäytti
päätänsä ajatellessaan mikä valtava todistuskappale hänellä nyt on
oleva, puolustaessaan häntä mummonsa edessä!

Hänen mietiskelynsä keskeytyi, sillä ovi vastapäässä aukeni, ja sisään
astui suurin, mahtavin askelin ja häntää heiluttaen kookas, harmaa
newfoundlandilainen koira, pieni kiharapäinen poikaviikari selässään.

Koira ja poikanen olivat kuin yhteen valetut, kumpikin niin kauniit
muodoilleen, että Ingan vilkas taideaisti lehahti heti liekkiin.
Ehdottomastikin hän löi kätensä yhteen, huudahtaen: -- Hyväinen aika,
kuinka somia nuo molemmat! Ja kuinka ne sopivat yhteen!

Hän ei ollenkaan huomannut tohtoria, joka myöskin oli tullut sisään
ja nyt silminnähtävällä ylpeydellä katseli, millaisen vaikutuksen nuo
tekevät vieraaseen. Ihastus koiria kohtaan pääsi Ingassa heti täyteen
voimaan, eikä aikaakaan, niin jo hän oli polvillaan Fenrisin edessä,
sormet syvällä sen tuuheassa turkissa.

-- Niin, nuuski sinä minua vaan, -- liverteli hän. -- Sinähän olet
reipas poika, kun osaat olla hevosenakin.

-- Reipas on Kai ja! -- kuului pieni ääni, pettymyksen tapaisella
heläyksellä. Poikanen, joka ilmeisestikin oli huomannut jääneensä
syrjään, oikaisi selkänsä sotilasmaiseen tapaan ja uudisti: "Reipas
poika!"

-- Niinpä oletkin, -- sanoi Inga. -- Reipas poika. Näytäs, kuinka hyvin
sinä osaat ratsastaa. -- Ja houkutellen puuhkallansa Fenrisiä, joka
rohkein nappauksin koetti siepata sitä suuhunsa, hän läksi juoksemaan
ympäri huonetta, poikasen riemuitessa ja hänen itsensä heleästi
nauraessa.

Hän ei huomannut oven jälleen auenneen ja solakan naisen hiljaa
astuneen huoneeseen. Hän vaipui hengästyneenä tuolille, jättäen
puuhkansa Fenrisille, joka riemuissaan rupesi retuuttelemaan sitä.
Vasta sitten kun hiljainen rouvasihminen oli levollisesti ottanut
puuhkan pois ja nuhdellen virkkanut koiralle: -- Ole tuossa! Ihanhan
sinä tärvelet vieraan puuhkan! -- vasta silloin Inga huomasi hänet ja
nousi heti seisomaan.

-- Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Mitä aatellettekaan minusta, joka pidän
tällaista melua teidän talossanne ihan ensi kerralla! Luulette kenties,
että minussa on jotain vinoa. Mutta minä vakuutan: _noitten_ oli syy
yksinomaan, -- hän viittasi poikaan ja koiraan, -- ne ovat todellakin
liian somia!

Myhäys elähti rouvan kauniilla, liikkumattomilla kasvoilla, mutta
vastannut hän ei. Inga kääntyi tohtorin puoleen virkkaen reippaasti:
"Suokaa anteeksi!" ja samalla hän kiireesti korjasi hattunsa, joka
leikin aikana oli valunut niskaan.

-- Ei mitään anteeksi pyytämistä, -- sanoi tohtori, katsoen häneen
suoraan. -- Tuo puki teitä niin hyvin.

Tyttö hämmästyi: Kuinka ne ovat kauniit, nuo silmät, ja katse yhtä
kirkas kuin älykäskin!

Inga Heine ojensi kätensä rouvalle, sanoen puoleksi leikillään: --
Olipa tämä todellakin omituinen tapa tehdä ensimmäistä tuttavuutta,
mutta mikäpäs meidät, merenrannan ihmiset, muutti? Me puskemme suoraan
kuin lännen-ärjy, muodoista välittämättä. Teidän täytyy ottaa meidät
sellaisina kuin olemme.

Rouva vastasi vain tavan takaisen: "tervetultua", ja puhelu keskeytyi.

-- Eikö teistä tuntunut hyvinkin oudolta siirtyä tänne kauaksi? --
kysäisi Inga hetkisen kuluttua, koettaen saada keskustelua jälleen
vireille.

-- Niin. Kaupunkia kaipaa kyllä.

-- Oletteko aina asuneet Kööpenhaminassa?

-- Kyllä, kunnes... -- rouva punastui ja vilkaisi neuvotonna tohtoriin,
joka ei kohdannut hänen katsettansa, -- kunnes päätimme siirtyä tänne,
-- liitti hän.

-- Niin, niin tietysti, -- virkkoi Inga, kysäisten itseltään, mitä hän
nyt oikein lienee tarkoittanut tuolla ontelolla: "tietysti".

Keskustelu taukosi taas, mutta nyt tuli Fenris avuksi.

Ei ollut olemassa mitään, jota Fenris olisi kyennyt niin vähän
vastustamaan kuin hauskaa kisaa, ja siksipä se tunsi ehdotonta
kiintymystä tuota nuorta vierasta kohtaan, joka, aavistamattakaan mikä
ponneton hiljaisuus tavallisesti vallitsee näissä huoneissa, alun
pitäin oli tarjounut hauskaksi kisakumppaliksi. Se tuli vieraan eteen
ja nosti suuret käpälänsä hänen syliinsä, kallistellen virnailevasti
päätänsä ja ystävällisesti maanitellen leikkiin.

Inga oli kohta altis moisille kutsuille.

Hän raaputteli sitä korvan takaa ja silitteli sen kuonoa.

-- Kyllä vainenkin sinä olet tavattoman soma elukka! -- puheli hän.
-- Ja tuommoinen rinta sitten! Vai toista käpälää kanssa? Kas niin;
kiitos, pojuseni.

-- Se on Kain poju, -- kuului taas pieni ääni hänen vieressään, ja
päättävästi laskeusi pieni pullea lapsenkäsi hänen syliinsä.

Inga nauroi niin sydämensä pohjasta, että tohtorinkin täytyi nauraa.
Hiljaisessa rouvassakin elähti jotain naurun yrityksen tapaista. Mutta
silloin kääntyi poikanen ja katseli häntä suurin silmin.

-- Äiti _nauraa_! -- sanoi hän ilon ja säikäyksen sekaisella äänellä.

Ja äkkiä vaikeni kaikki nauru. Huoneessa oli niin hiljaista, että olisi
kuullut neulan putoavan. Johonkin tuskalliseen kohtaan oli kaiketikin
kajottu, vaikkei ollut siitä mitään puhuttukaan, -- sellainen tunnelma
valtasi nuo kolme henkeä tuossa ja teki sen, että heidän katseensa
itsestäänkin karttivat toisiansa.

Ingasta tuntui, kuin hän olisi vastoin tahtoansakin nähnyt ja
kuullut enemmän kuin olisi ollut sopivaakaan, mutta seuraten, nyt
kuten ennenkin, hetken tunnettansa hän kumartui ja suuteli poikaa.
Vastaukseksi tämä kietoi kätensä hänen kaulaansa.

-- Kuules nyt, Kai! -- puhui Inga Heine, nousten istumasta. -- Minulla
ei ole noin kaunista koiraa kuin sinulla, mutta minulla on pikkuinen
hevonen, reipas semmoinen, joka juoksee niin vikkelästi. Sen minä
valjastan ponirattaiden eteen ja tulen noutamaan sinua, ja sitten me
körötämme yhdessä pitkät matkat, ja Fenris pääsee mukaan sekin. Hyvää
sen tekee, kun saa jalkojaan liikutella. Mitäs siihen sanot?

-- Heleijaa! -- huudahti poika, ja Fenris sanoi: "vou!" ja sanoi
semmoisella tavalla, että turhaa oli kaikki vastustus.

-- Enkös saa joskus tulla noutamaan noita? -- kysyi Inga, kääntyen
tohtoriin.

-- Niin usein kuin tahdotte, neiti.

-- Kiitos!

-- Kiitos itsellenne!

-- Ja nyt minun on aika lähteä. -- Hän ojensi kätensä tohtorille. --
Mummo on kaiketikin odottanut minua jo kauan aikaa. -- Jääkää hyvästi,
rouva! Meidän olisi iloista nähdä teitä Klitholmassa. Ja teitä myös,
tohtori, ei lääkärinä, sitä tietysti emme soisi, vaan muutoin, niin
usein kuin suvaitsette.

Hän avasi oven eteiseen ja kääntyi kynnyksellä jälleen taputtamaan
Fenrisiä. Mutta tämä suosionosoitus herätti varsin paljon epäsuosiota
hänen pienessä mäyräkoirassaan, joka uskollisesti oli odotellut
ulkona. Se päästi hirmuisen ulinan ja läksi suutuksissaan laahustamaan
istuvillaan eteisen sileätä lattiata niin vastustamattoman
koomillisena, että läsnäolijain ei auttanut muu kuin katsella toisiinsa
ja nauraa -- tällä erää paljoa vapaammin kuin äsken.

-- No niin! Nelijalkaiset ne pitävät huolta siitä, ettei meiltä keuhkot
työttä jää, -- sanoi Inga ja pujahti ovesta ulos, äkäinen koira
haukkuen perässä.

Pihalla hän kääntyi ympärinsä ja huusi: -- Ensi kerralla minä tulen
ponin kanssa; se on lauhkeampaa laatua.

Ja tohtori vastasi ovelta, seisoen siinä, Kai selässään ja Fenris
vieressään: -- Älkää kovin kauan viipykö! Meidän on jo nytkin ikävä
teitä.

Monta vuotta vielä jälkeenpäin näki Inga Heine tämän kuvan edessään
niin elävänä. Tuo mies, pää niin omituinen, hiukan kumarassa, elämän
taivuttama, -- poika rimpuilevin jaloin hänen selässään, koira
etukäpälät hänen kyljessään ja halveksien katsellen pientä ärhentelevää
vastustajaansa, joka yhä edelleen haukkua nalkutteli, -- ja hiljainen
rouva, liikkumatonna heidän takanaan, ikäänkuin painostamassa tuota
kaikkea.

Inga Heine kääntyi pihalta tielle, mutta tohtori seisoi yhä ovella,
silmillään seuraten hänen pientä vartaloansa.

-- Pöytä on katettu, -- virkkoi tohtorinna, äänessä palanen terävyyttä,
ja astui edellä ruokasaliin.

Inga poikkesi nyt juuri metsän taa ja katosi näkyvistä.

Tohtori kääntyi verkalleen ja laski poikasen maahan.

-- Hän oli kuin raikas tuulahdus, -- virkkoi hän. -- Tekee hyvää
kohdata jotain niin välitöntä.

He istuivat pöytään vastatusten ja aterioitsivat ääneti, niinkuin
tavallisestikin. Poikanen vain heidän välissään puhua sopersi
jotain silloin tällöin, enimmäkseen äskeisestä vieraasta ja hänen
ponistaan, mutta kun ei isä tänään vastannut kuin yksin sanoin eikä
äiti senkään vertaa, niin väsähtyi vähitellen hänkin. Kuului vain
suuren seinäkellon lerkkauksia viereisestä odotushuoneesta. Ne yksin
häiritsivät painostavaa äänettömyyttä, joka lepäsi tämän kodin yllä.
Ja tämä äänettömyys se oli kotiutunut seitsemän ajastaikaa kestäneen
yhdessäolon aikana, yhdessäolon, jossa ymmärtämystä puuttui.

       *       *       *       *       *

Kotia tultuansa Inga riensi arkihuoneen läpi suoraa päätä viereiseen
työkamariinsa, virkkaen ohimennen vanhalle rouvalle: -- Se oli hauska
retki, mummo. Tunnin perästä olen luonasi jälleen; minun pitää
pistäytyä tänne pikimmältäni, hiukan sormielemaan kipsiä.

Hän kiersi oven lukkoon, itsekään olematta selvillä, miltä hän
oikeastaan lukon taakse sulkeutuu, ja alkoi, haljakka yhä yllään,
puristella savipalasia käsissään.

-- Minun pitää tehdä se yhteen menoon, -- puheli hän puoliääneen, --
sillä nyt tiedän osaavani sen tehdä. Kenties en toiste enää osaisi
milloinkaan.

Posket hehkuivat kuin kuumeessa, sillä välin kuin pehmoiset sormet
työskentelivät märässä savessa, kunnes se vihdoin hänen käsissänsä
alkoi luontua muodoksi.

-- Siinä se on! -- huudahti hän, taiteilija-intonsa elähyttämänä: --
lujaniskainen, tarkkapiirteinen pää, leveä otsa, syvässä piilevät, arat
silmät, kaareva nenä, lauseva suu ja lujapiirteinen, suuri leuka! En
ole milloinkaan nähnyt päätä, joka olisi niin omiansa muovattavaksi, en
milloinkaan.

Ja yhä enemmän ja enemmän tuli muotoa kuvaan. Piirteet kävivät yhä
tarkemmiksi, kasvoihin ilmaantui elämää. Hän hämmästyi itsekin
yhdennäköisyyttä ja löi ihmetellen kätensä yhteen.

-- Mummo! -- huudahti hän ja avasi oven arkihuoneeseen. -- Tulepas
katsomaan mitä minä olen saanut aikaan! Saat nähdä hänet semmoisena
kuin hän on. Ei hän ole likimainkaan valmis vielä, vasta hiukan
valmistumassa. Mutta keskeneräisistä pääpiirteistäkin saat nähdä,
kuinka karakteristinen hän on. Tuollaisena hän luullakseni on
parhaimmillaan. Se on varma, ettei hän tule läheskään niin hyvä, kun
olen viilaillut häntä.

Ja kokonaan unohtaen, että kädet ovat hänellä ihan saviset, hän riensi
mummon nojatuolin luokse ja tarttui häntä reippaasti käsivarteen,
auttaakseen häntä ylös.

-- Mutta taivaan nimessä, lapsi! Miksikäs sinä minua tahraat! --
virkkoi vanha rouva, katsahtaen todellakin huolestuneena Ingan
hehkuviin, innostuneisiin kasvoihin, ikäänkuin peljäten äkkinäistä
mielenhäiriötä.

-- Suo anteeksi, armas mummo! Tuolta yhdeltä asialta unohdin kaikki
tyynni. Mutta minä pesen hetikohta tahrat pois. Lupaa vain, ettäs
tahdot nähdä sen, minkä minä sinulle näytän.

-- No mitäs se on sitten? -- sanoi vanha rouva, seisten ovessa ja
sauvaansa nojaten.

Inga vain viittasi kuvaan.

-- Katsopas tuota päätä, -- virkkoi hän; -- eikö se ole hyvä?

-- Hyväkö? -- Mummo sai silmälasit silmilleen tavattoman nopeasti. --
Onpa niinkin, erinomaisen hyvä onkin. Mistä sinä sen sait?

-- Tietysti siitä yhdestä ainoasta omituisesta ihmisestä näillä seuduin.

-- Vai niin vainen? Vai on meillä tällaisia päitä täällä?

-- Vähän aikaa sitten ei vielä ollut, mutta nyt on.

-- Kuka se on?

-- Uusi tohtori tietysti.

-- Vai niin!

-- Armollinen rouva käy niin äänettömäksi. Väheneekö tuon pään arvo
siitä syystä, että sitä kantaa mies, jota on rangaistu?

-- Ei juuri niinkään, mutta kumminkin...

-- Katselehan sitä oikein. Tuo ei ole tavallisen pahantekijän pää. Se
on miehen, joka on kärsinyt kovaa. Etkö huomaa sitä katseessa, suun
lauseessa, itse ryhdissäkin?

-- Onhan se varsin hyvin kaikki tuo, mutta minusta vain tuntuu vähän
kamalalta, että tämä henkilö on saanut sinut niin haltioihisi: ensi
kertaa hänet nähtyäsi syöksyt suoraa päätä kotia häntä muovaamaan.

-- Hyväinen aika! Ellei muita esteitä ole, niin täytyy armollisen
rouvan todellakin antaa minulle synninpäästö! Nyt minä panen kostean
sienen savisille hihoillesi, ja sitten antanet minulle hiukan ruokaa,
sillä minun on niin nälkä, että näännyn tähän paikkaan.

Ja niin olikin.

Vanha rouva mietiskeli kauan aikaa, mikähän se lienee antanut tytölle
moisen ruokahalun, kävelyretkikö vai kiihkeä työkö. Ruoka vain ei
ollut milloinkaan saanut tytön puolelta niin suurta suosiota osakseen
kuin tänään. Ja aterioidessaan hän sydämellisesti nauraen loi selvän
kuvauksen vierimisestänsä nurmirinnettä alas.

Mummon nuhteleva muistutus: "Mutta Inga, niinhän sinä käyttäydyt
kuin vallaton poika", ponnahti kokonaan takaisin tapauksen
hullunkurisuudesta; ja kun Inga alkoi kertoa Fenrisistä ja Kaista,
silloin syntyi vanhassa rouvassa sellainen halu saada nähdä heitä
kumpaistakin, että Inga lupasi pian noutaa heidät ponillaan tänne.

-- Pahinta siinä se, -- virkkoi mummo hieman epäröiden, -- että meidän
sitten täytyy tehdä tuttavuutta vanhempainkin kanssa.

Inga ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän ajatteli:

-- Sitäpä minä juuri tahtoisinkin.

       *       *       *       *       *

Omituisen heleissä, tuudittelevissa tunnelmissa hän istui sinä iltana
työkammiossaan vaipuneena teoksensa katselemiseen. Hän sijoitti silmät
hiukan syvemmälle ja teki piirteet hiukan selvemmiksi, mutta muutoin
tuntuivat kaikki korjaukset vastenmielisiltä.

-- Olkoon sellaisena kuin ilmeni sillä hetkellä, jolloin kipinä oli
rinnassani, -- virkkoi hän ja ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi kuvaa.

Merkillistä oli Ingassa se, ettei hän milloinkaan työskennellyt
tuntematta kipinää povessaan. Hänen atelieerinsa olikin täynnään
luonnoksia, joista ei koskaan tullut valmista, sillä harvoin hänet
innostus valtasi muuta kuin yhden ainoan kerran. Häneltä puuttui
kokonaan halua ja malttia siihen, mitä sanotaan velvollisuustehtäväksi
taiteessa.

-- Rohkea suunnitelma on mielestäni parempi kuin siloteltu teos, --
niin hänen oli tapa sanoa. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä vaaroja
tuollainen katsantokanta mukanaan tuo.

Siinä hän nyt istui mietteissänsä, pyöritellen savenpalasia
hyppysissään, uudestaan ja uudestaan syventyen katselemaan noita
kasvoja, joka olivat olleet hänen mielikuvituksensa aiheena niin pitkät
ajat. Ja siinä hänen istuessaan elähti kummallisen lempeä ilme hänen
kasvoillansa, ja hän alkoi hyräillä hiljalleen, melkein ajatuksissansa
vain:

    "Er ist gekommen im Sturm und Regen,
    ihm schlug geklommen mein Herz entgegen" --.

    [Hän tuli, kun myrskyt ne elämöivät,
    mun syämmein hyrskyt ne hälle löivät.]

Hänen sisimmissään loihe äkkiä ilmi nuori viidakko ja siinä pieni puro,
joka porandellen kiehuu esiin maasta ja kevättänsä keveänä juoksee yli
kuivain lehtien, kieputtaen niitä, vieden pois mukanansa, tilaa tehden
uusille silmikoille, hippasilla tuulen kanssa, kimallellen kilpaa
auringon kera ja itse taivaankanttakin kutsuen kanssansa kamppailuun
värien välähtelyssä.

Ken kykenisi pidättämään puron juoksua? Sillä on keväimen kuohuvat
voimat, se pyrkii eteenpäin, sen täytyy päästä juoksemaan, vaikka olisi
tuhansia kiviä sen tielle kasattuina.

Sitten iski hänen mieleensä, että olisi hauska tehdä poikasestakin
luonnos ja nähdä heidät yhdessä, nuo kaksi niin räikeätä vastakohtaa,
jotka juuri siksi täydensivät toisiansa.

Hän ryhtyi heti toimeen, mutta huomasi pian, ettei hän pysty siihen.
Lapsen piirteet olivat vielä liian pehmeät ja epäselvät luontuaksensa
saveen; ainakin puuttui _häneltä_ kykyä saamaan elämää niihin, ja
nopeasti hän rutisti savipalasen muodottomaksi möhkäleeksi.

-- Ei saa luulla olevansa jotain, -- virkkoi hän itsekseen, lykäten
työaseensa päättävästi syrjään.

Hän astui akkunan luokse ja avasi sen. Tummana levittelihe tuossa
metsä, mutta sen reunassa tuikki tulta tohtorin talosta. Tuuli huhahti
kuusissa, koira kuului haukkuvan kylässä, ja kaukaa kumahtelivat
suurina, syvinä akkordeina lännen-ärjyn pitkät, raskaat mainingit.

-- Herra ties, mitenkä nuo kaksi tuolla lienevät löytäneetkään
toisensa! -- mietiskeli hän. -- Ja mitä lienee tullut heidän
välillensä, sittenkuin olivat menneet naimisiin? -- Sen hän heti oli
huomannut, ettei väli ollut ehjä. -- Yksistään jo tuo pakon-omainen,
vierasteleva tapa, jolla he katsahtelivat toisiinsa... ja sitten pojan
välitön huudahdus: "Äiti nauraa!"

Vieläkin hän oli kuulevinaan tuon omituisen helyn pojan äänessä ja
tuntevinaan, kuinka hämilleen he kaikki olivat siitä käyneet.

Valot sammuivat tuolla metsän rinteessä, ja Inga sulki akkunan
käydäkseen levolle.

Pari runosäettä Heineltä pyrki sinä yönä uudestaan ja yhä uudestaan
hänen mieleensä, ei hän itsekään tiennyt miksi, eikä osannut liittää
siihen mitään ajatusta. -- Heinejähän minäkin olen, -- ajatteli hän. --
Hänen runonsa ne myötäänsä elähtelevät mielessäni.

Ja hiljalleen helähdellen niitä alkoi jälleen kuulua. Eriskummallisen
surumielisinä ne hiipivät hänen mieleensä, kuiskaillen lymysivät hänen
rintaansa ja kehtolauluna häntä uneen uuvuttivat.

    "Was vergangen, kehrt nicht wieder;
    aber ging es leuchtend nieder,
    leuchtet es lange noch zurück..."

    [Mik' on mennyt, pysyy poissa;
    mut jos läks' se loistoloissa,
    loistaa vieläi heijastain.]

Seuraavana päivänä ajoi joku Klitholman ohi ja tervehtien kumarsi
syvään vanhaa kartanoa kohti, niin syvään, että hattu hänen kädessään
melkein kajosi pyörää.

Se oli tohtori, matkalla sairaan luokse.

Inga ei häntä nähnyt, mutta vanha valtioneuvoksetar seisoi akkunassa,
ja hänelle tuli kiire saada silmälasit silmilleen. Vasta sitten
kun toinen oli ajanut ohi, kääntyi mummo Ingan puoleen, joka oli
parhaillaan panemassa muutamia pyökkihalkoja suureen kaminiin.

-- Se oli kaiketi tohtori, joka ajoi tästä ohi, -- sanoi vanha rouva.
-- Hän tervehti varsin sievästi.

-- Miksikäs hän ei olisi tervehtinyt?

-- No niin, hän kuuluu olevan talonpoikaista alkuperää, eikä
sellaisilla juuri hienoja tapoja ole.

-- Oletko varma, että meillä niitä on enemmän? -- kuului koleasti
kaminin puolelta.

-- Mitenkä? Mitäs sinä oikeastaan tarkoitat?

-- Sitä, että sinulla on kyllä hienoja tapoja, mutta minulla,
esimerkiksi, ei ole luullakseni enempää kuin kutakuinkin valistuneella
talonpojalla.

-- Sinulla on aina nuo omat paradoksisi! Eikös sitten syntyperällä ja
kasvatuksella ole mitään merkitystä? Ihanko on yhdentekevä, mitä on
esi-isiltänsä saanut perinnöksi?

Inga istui kykkysillään, katsellen valkeaan.

-- Ei liene ainakaan minulle ylimystavat perinnöksi jääneet, sillä isän
aateluus ei ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni. Sitä vastoin tunnen
kyllä aika-ajoin juutalaisverta suonissani ja väliin puolalaistenkin
etelämaista luonnetta. Niinpä luulen, esimerkiksi että jos kerran
rakastuisin, niin hullusti minun kävisi, sillä minä en koskaan osaisi
hillitä tunteitani. Ne murtaisivat itsellensä tien kaikkialle! --
Piilee siinä vaara sittenkin, tuossa etelän veressä.

-- Mitä _siihen_ seikkaan tulee, niin etelän verta on jok'ikisessä, ken
vain rakastaa.

-- Mainiota, mummo! -- Inga hyppäsi lattialta ylös. -- Sinä olet
verraton! Kuinka ne sopivat sinulle niin erinomaisen hyvin, nuo sanat!
-- Hän nojasi käsivarsillaan mummon nojatuolin selkämykseen ja kumartui
tuttavallisesti hänen puoleensa. -- Tuskin osaan mielessäni kuvailla
sinun pientä, hentoa olentoasi liekehtivänä ja leimuavana, mutta
olisinpa niin hirmuisen kernaasti tahtonut nähdä sinut silloin. Tuli
mahtoi ihan säihkyellä sinun mustissa silmissäsi!

-- Joutavia!

-- Jos minä olisin ollut mies ja elänyt kuusikymmentä vuotta sitten,
niin jo vainenkin olisin kosinut sinua.

-- Minä en olisi huolinut sinusta, tuommoisesta -- plebeijistä.

-- Ehkei olisi ollut hullummaksi, jos olisit sittenkin ottanut
plebeijin.

Mummo huokasi kummallisen syvään. Tuntui kuin tuo huokaus olisi tullut
hänen sielunsa sisimmistä. Ingalla oli juuri kysymys huulillaan, mutta
hän ei ennättänyt saada sitä lausutuksi, sillä samassa kuului koputus
oveen.

-- Sisään! -- sanoi hän, liikahtamatta, luullen pehtorin tulevan.

Ovi aukeni pelokkaasti, ja sisään astui hiljainen tohtorinna, taluttaen
kädestä Kai poikaa.

-- En saanut rauhaa tältä, -- sanoi hän. -- Suokaa anteeksi...

Hänen kasvoillaan asui tällä hetkellä ilme, joka ikäänkuin pyysi
anteeksi, että hän ensinkään on olemassa.

-- Suokaa anteeksi, että tulin niin kohta, -- jatkoi hän hämillään, --
mutta poikaa oli aivan mahdoton saada pysymään asemillaan. Hän tahtoi
välttämättömästi nähdä ponia.

-- Kai on kerrassaan älykäs poika, -- sanoi Inga, ottaen poikaa
kädestä. -- Tervetuloa Klitholmaan, rouva! Kas tässä -- hän kääntyi
mummoonsa -- tässä on meidän uuden tohtorin rouva, ja tässä minun pieni
kisakumppalini eilisestä ruveten. Eikö hän ole hauska?

Vanha rouva, näin äkkiä yllätettynä, ojensi vieraalle kätensä ja,
hieman vitkastellen, pyysi häntä istumaan.

-- Tehkää hyvin ja siirtykää hiukan lähemmäs, minä en kuule oikein
hyvin. Niin, minun poikani tytär on kertonut paljon teidän reippaasta
pojastanne ja suuresta koirasta.

-- Neiti on niin ystävällinen heille, -- vastasi tohtorinna, silmiänsä
nostamatta --

Tarttuen silmänräpäyksessä tuohon sanaan katsahti Kai hymyillen Ingaan
ja kuiskasi mairitellen: "Poni!"

-- Mennään heti kohta sen luokse, -- virkkoi Inga. -- Suokaa anteeksi;
minä poistun hetkiseksi.

Ja vähääkään välittämättä avuttomuuden ilmeestä vanhan rouvan kasvoilla
Inga tuiskahti Kain kanssa ulos ovesta.

-- Inga pitää niin paljon lapsista, -- sanoi valtioneuvoksetar, jotain
edes sanoakseen.

-- Sen huomaa kyllä, -- vastasi tohtorinna, nostamatta silmiään, ja
sitten vaikeni keskustelu jälleen. Tätä väliaikaa käytti vanha rouva
tarkastellakseen vierastansa lähemmälti, ja hyväntahtoinen ilme hänen
tummissa silmissään tiesi ennen pitkää, ettei tulos suinkaan ollut
epätyydyttävä.

Hän nyökäytti päätään hyvillänsä.

Kasvot itsessään varsin sievät, mutta niin kummallisesti pelonalaiset.
Herrainen aika, häntä pitää avittaa!

Ja äkillisen, sisäisen pakon vaikutuksesta ojensi vanha rouva hennot,
ryppyiset kätensä äänetöntä vierastansa kohti, sanoen herttaisen
sydämellisesti:

-- Olkaa vakuutettu, että jos minä jossakin saatan olla teille avuksi,
niin kauan kuin vielä olette paikkakunnalla outo, niin olen sen ilolla
tekevä.

Tohtorinna tarttui tavattoman kiihkeästi noihin ojennettuihin käsiin ja
katsahti nyt ensi kertaa ylös.

-- Kiitos, -- virkkoi hän, ja ääni se vavahteli hiukan, -- mutta me
olemme oikeastaan tulleet tänne kätköön.

Vanha rouva taputti lemmekkäästi hänen kättänsä.

-- Niin, niin, siihen tämä tienoo on omiansa... ihan omiansa. Täällä
saattaa elää aivan syrjässä muista.

-- Sitä minäkin luulin, mutta... seutu on pieni; huhu joutuu sittenkin
tulijan edelle. En luullut sen ennättävän tänne saakka, mutta tuskin
olimme olleet täällä kahta viikkoakaan, niin jo kuulimme kuiskaeltavan
meistä. Ette usko, kuinka kovalta tuntuu, kun ihmisellä on jotain
sellaista, josta hän ei milloinkaan pääse, sellaista, mikä myötäänsä
heittää varjoa hänen päällensä.

-- Niin, hyvä rouva, sen ymmärrän varsin hyvin. Mutta meidän pitää
samalla nähdä siinä jotain, joka tapahtuu oikeuden vaatimuksesta.

-- Ei siitä ole apua taakan kantamisessa, -- sanoi tohtorinna, katsoen
syrjään.

-- Olette oikeassa: ei ole apua teille, joka olette syytön, mutta
syylliselle kyllä. Minun on niin sääli teitä, -- lisäsi vanha rouva,
huomatessaan, kuinka vieraan silmäluomet alkoivat värähdellä. -- En
tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte siksi liian nuori ja
kaunis.

Nykäys kävi kädessä, jota hän piteli, mutta hän taputti sitä yhä
hellemmin ja jatkoi siitä häiriytymättä:

-- Niin, niin, minä ymmärrän niin hyvin mitä te tarkoitatte. Te
tiesitte mitä teitte silloin kun sidoitte itsenne, tietysti, -- ja me
muut, me emme saata olla kunnioittamatta teitä siitä.

-- Ei, ei, te erehdytte! -- huudahti tohtorinna, punastuen ohimoitaan
myöten. -- Ei tässä ole mitään, mikä kunnioitusta ansaitsee. Itse minä
sitä tahdoin. Minä tarkoitan...

Hän pysähtyi neuvotonna.

-- No niinpä niin, -- puheli vanha rouva, myhähtäen rauhoittavasti,
-- emme huoli puhua siitä; me tyydymme kunnioittamaan teitä
hiljaisuudessa. Tuollahan jo pikku poikanne tuleekin retkeltään. Hän on
kodin ilo, arvaan ma?

-- On... varsinkin miehelleni.

-- Miks'ei yhtä hyvin teillekin?

-- Enpä tiedä... hän pitää enimmin isästänsä.

-- Sepä varsin nurinkurista, -- sanoi mummo, puistellen moittivasti
päätään. -- Hänen tulisi luonnollisestikin pitää ennen kaikkea teistä.
Mutta sen olen usein huomannut: lapset tekevät itsensä syypäiksi
vääryyteen jaellessaan tunteitansa.

Selitykseksi näihin sanoihin riensi Kai ovesta sisään, appelsiineja
syli täynnä, ja huusi, ilo ja riemu silmissä:

-- Äiti, äiti! Olisitpa nähnyt ponin! Se on niin herttainen. Tuo vieras
neiti antoi minun ratsastaa sillä, ja hän antoi minulle appelsiineja,
ja hän sanoi, että minä saan vielä enemmän. Minä pidän hänestä niin
paljon, äiti... melkein yhtä paljon kuin isästäkin.

-- Mutta se, josta sinä pidät enemmän kuin kenestäkään muusta, on ihan
varmaan äiti, -- sanoi vanha rouva, vetäen pientä, vilkasta poikaa
luokseen.

-- Ei, -- sanoi Kai, katsoen häntä suoraan kasvoihin rehellisillä
silmillään. -- Kaikkein enimmän minä pidän Fenrisistä.

Tähän selitykseen oli valtioneuvoksettaren tyytyminen, mutta Inga
nauroi.

-- Ei sitä poikaa niinkään pussiin panna, -- sanoi hän; -- oman päänsä
hän pitää, vaikka onkin pieni.

-- Hän on saanut kotona olla liiankin ketteräkielinen, -- virkkoi
tohtorinna, ikäänkuin anteeksi pyydellen.

-- Sitä en minä ensinkään huomaa, -- väitti Inga. -- Se on niin somaa,
kun lapset ovat luonnollisia. Minä en voi sietää lapsia, jotka seisovat
kuin kynttilät ja jotka on totutettu sanomaan vain sellaista, mikä on
siroa ja kilttiä.

-- Lasten pitää aina olla kilttejä, -- keskeytti tohtorinna jyrkästi.

-- Kylläpä ne sitten olisivat ikävää joukkoa! -- pääsi Ingalta, ja Kai,
jolla oli korvat joka puolella, nyökkäsi myöntävästi päätään: "Sitä
isäkin sanoo."

Tohtorinna nousi ja otti poikaa tylynlaisesti kädestä.

-- Pienet pojat puhuvat vain kun heiltä kysytään, -- sanoi hän. -- Pane
hattu päähäsi, Kai. Lähdetään Fenrisin luokse.

Poikanen seisoi neuvotonna. Hän ei mielinyt päästää irti yhtään
appelsiinia, ja molemmat kädet olivat niissä kiinni. Mutta Inga
pyörähti ja pani hatun hänen kiharaiseen päähänsä, ja vallan
tyytyväisenä nyt poikanen juoksi ovelle, myötäänsä toistaen: -- Hyvästi
ja kiitoksia! Kyllä minä pian tulen takaisin!

Inga saattoi heitä pihalle.

-- Huomenna minä tulen ponilla, Kai! -- huusi hän pojan jälkeen,
tämän jo seitsemättä kertaa kääntyessä ympärinsä nyökytellen päätään.
Mutta hiukan teeskennellyltä Ingasta tuntuivat tohtorinnan sanat: --
Kiitoksia; sehän on melkein liian paljon.

Inga ei siitä sentään pahastunut.

-- Vähät minä hänen äreydestään! -- arveli hän, päästen parilla
hyppäyksellä portaitten päähän. -- Saahan toki huvitella.

Jos hänelle ken tässä tuokiossa olisi sanonut, että syy hänen
kiintymykseensä tuohon poikaseen piilee syvemmällä, hän ei olisi sitä
uskonut. Hän olisi lujasti väittänyt menevänsä sinne ainoastaan Kain
tähden.

Posket verevinä ja punaisina vinhasta kevätviimasta ja käsiänsä hieroen
hän astui arkihuoneeseen ja kävi kaminin eteen totuttuun asentoonsa:
selkä valkeata kohti ja kädet kaminin-olalla.

-- No, -- sanoi hän, -- mitäs pidit vieraasta, mummo?

-- Tohtorinnaako tarkoitat?

-- Ketäpäs muuta?

-- Minä pidin hänestä erinomaisen paljon. Hän on hieno ja ylevä rouva
ja varsin hienotunteinen.

-- Sitten sinä olet saanut hänestä enemmän selville kuin minä, --
virkkoi Inga hiukan jyrkästi.

-- Sinä et ole varmaankaan ennättänyt tarkastaa häntä, sinä kun niin
paljo puuhailet pojan kanssa.

-- En. Poika onkin paljoa hauskempi.

-- Ja rouva paljoa säälittävämpi... Minun teki oikein kipeätä,
kuullessani tuon nuoren rouva paran kertovan, kuinka vaikeata on elämä
alinomaisen taakan alla.

Inga hytkähti.

-- Valittiko hän? Kuinka halpamaista!

-- Malta mielesi. Sinä olet liian pikainen tuomioissasi.

-- Minä tuomitsen itseni mukaan. Jos minä olisin hänen sijassaan,
en ikinä valittaisi. Minä olisin ylpeä miehestäni, vaikka hän olisi
tuhannen kertaa kärsinyt rangaistusta. Minä näyttäisin koko maailmalle
luottavani häneen, nyt, jos koskaan.

-- Et sinä tällä alalla ole oikein täysin pätevä tuomari. Olet saanut
päähäsi mielijohteen, joka ei siitä heltiä, etkä huomaa ensinkään
rangaistuksen oikeudenmukaisuutta siinä.

-- Oikeudenmukaisuuttako? Onko se oikeudenmukaista sinun mielestäsi?
Jos me teemme törkeän rikoksen toisiamme vastaan, niin se unohdetaan;
mutta jos ihmisparka tulee tekemisiin lain kanssa, vaikka kuinka pienen
syyn takia, niin sitä ei unohdeta milloinkaan! Ei, siinä on vain
veristä vääryyttä eikä muuta mitään. Siihen päätökseen sinäkin tulet,
nähtyäsi hänet. Silloin et enää tahdo lisätä vähimmällä murusellakaan
tuota ihmeellisen kärsivää ilmettä hänen silmissään; siksi olet liian
lempeä ja hyvä. Minä... minun tekisi mieli kertoa sinulle... mutta
jääköön toiseksi kertaa... Tuossa tulee pehtori tileinensä.

Ja pikaisesti tervehdittyänsä sisääntulijaa hän pujahti viereiseen
kammioonsa.

Pehtori, kookas, solakka mies, kasvot avonaiset, katsoi hämmästyneenä
häneen, ja ohitse kulkiessaan Inga huomasi vilaukselta hänen
murheellisen katseensa. Hän punastui hiukan ja lukitsi oven perässään
hyvin huolellisesti.

-- En minä todellakaan ymmärrä, -- ajatteli hän närkästyen, -- miksikä
kaikki pehtorit pitävät velvollisuutenansa rakastua talon tyttäreen! Se
käy ajan pitkään niin jokapäiväiseksi.

Mutta sitten ilmestyivät äkkiä hänen eteensä pehtorin miellyttävät
kasvot ja hyvänsävyinen hymy niissä, ja silloin hän nauroi
kiivaudellensa.

Hän muisteli, kuinka monta hauskaa hetkeä he olivat viettäneet yhdessä,
kohdattuaan toisensa kedolla tai merenrannalla, kuinka he, kuni suuret
lapset, olivat viskelleet "voileipiä" veteen tai kaivelleet syviä
koloja rannan särkkiin.

Inga oli tottunut erinomaisen taitavaksi väistämään hänen pienimpiäkin
lähenemisiänsä, samalla haastellen vilkkaasti ja luontevasti hänen
kanssaan ja kohdellen häntä vain kuten "hyvää toveria" konsanaankin.

Henkisiin lahjoihinsa nähden oli pehtori aina allakynsin, mutta hänen
käytännöllinen kykynsä esti Ingaa pitämästä häntä halpa-arvoisena.

-- Hyväinen aika! -- virkkoi hän puoliääneen, tarttuen päättävästi
ovenripaan, -- enhän minä tavallisesti juokse pakoon Frankin tullessa.

Hän meni arkihuoneeseen ja istahti akkunan ääreen käsitöineen,
odotellen tilien tarkastamisen päättymistä. Myötäänsä pyrki hänen
katseensa ulos akkunasta, pyyhkäisten kyyhkyslakkaa ja pysähtyen
pieneen palaseen sateen liottamaa maantietä, joka näkyi aittain välitse.

Mitä hän oikeastaan katseli?...

Siellähän kulki vain meijerin piika pihan poikki, ja vähän perästä
sokea harja-ukko, joka lauvantaisin kävi kerjuulla.

Hetkiseksi hän katsahti sylissään olevaan työhönsä ja pakotti itsensä
pujottamaan rihmaa neulan silmään, mutta sitten hänen kasvonsa
jälleen kätkeytyivät keltaisten ja valkoisten krokus-kukkain joukkoon
akkunalaudalla.

Hän henkäisi syvään, hiljaisella mielihyvällä haeskellen silmillään
noitten pienten krokusteräin yli harjaukkoa, joka nyt oli kadonnut
näkyvistä.

Sitten kuului rattaiden kolinaa... kovasti kumahteli tuolla
epätasaisella tiellä... Inga Heine suuttui omaan itseensä, tuntiessaan
veren samassa hulvahtaneen päähänsä.

Niinkuin ei siltä puolen muita rattaita saattaisi tullakaan!

Hän vetäytyi taammas... eihän toki saa näyttää siltä, että hän istuu
ikäänkuin vaanimassa ja vaaria pitämässä, milloin tohtori palajaa
sairasmatkaltaan.

Tohtori ajoi ohitse, tällä kertaa tervehtimättä. Hän istui rattaillaan
kumarassa, ikäänkuin omaan itseensä vaipuneena, mutta kartanon portin
ohitse ajettuaan hän käänsi päänsä ja katsoi päärakennusta kohti, ja
näin hän yhä katseli, kunnes rattaat katosivat Ingan näkyvistä.

Hän katselee tietysti nähdäkseen, onko hänen vaimonsa ja poikansa
siellä vai joko ovat lähteneet kotia... Niin arveli Inga ja kätki
päänsä krokus-kukkain väliin, hämillänsä siitä äkkinäisestä
ilontunteesta, joka aivan aiheettomasti oli hänessä elähtänyt.

Hänestä tuntui -- syytä hän ei osannut itsekään sanoa -- että päivä oli
saanut sisällyksensä.

-- Kevät se on, -- ajatteli hän, -- kevät se on, joka panee pään
pyörälle! -- Ja hän toisti ääneen: Niin, kevät se on.

-- Onpa niinkin, neiti, -- sanoi pehtori, joka seisoi odotellen
muutamia allekirjoituksia. -- Näinä päivinä se pääsee valtaan.

-- Niin, silloin se pääsee valtaan! -- virkkoi Inga, ja omituisesti
helähti hänen äänensä.

Pehtori vilkaisi häneen. Inga näytti hänen mielestään nyt heloisammalta
kuin koskaan ennen.

-- Kylläpäs te jaksatte mietiskellä noita ikäviä tilejä tällaisena
kevätpäivänä! -- sanoi hän.

-- Ei näitäkään asioita saa unohtaa, mutta sittenpä ulkona tuntuukin
kaksin verroin hauskemmalta. Ajattelin tässä panna ruskean parin hiukan
liikkeelle iltapäivällä. Suvaitsetteko lähteä ajelemaan, neiti? Minä
tulisin ohjaksiin.

-- Kiitos, en tänään, mutta huomenna minä lähden ponilla. Me lähdemme
katselemaan lännen-ärjyjä.

-- Itsekö ajatte, neiti?

-- Niin, huomenna, mutta... -- hän nyökäytti pehtorille ystävällisesti
päätään, -- mutta ylihuomenna kenties lähdemme yhdessä, Frank.

       *       *       *       *       *

Raikkaasti puhalsi navakka lounaistuuli. Aurinko paistoi, ja leivoset
livertelivät, kun Inga seuraavana päivänä istui ponirattaiden
ajopenkillä, ajaen pikku Mustalla tohtorin asunnolle päin.

Pikku Musta oli yhtä hilpeällä päällä kuin emäntäkin. Se keikkui
juostessaan ja heilautteli häntäänsä pelkästä mielihyvästä.

Ingan saapuessa perille seisoi Kai portilla, punaista lakkiansa
heilutellen, ja Fenris lausui tervetuliaiset niin huimalla haukunnalla,
että vähällä oli säikäyttää kuoliaaksi pikku Mustan ja tehdä jyrkät
loput koko ilosta. Mutta Inga sai hevosen hillityksi yhdellä
nykäyksellä ja hyppäsi heti rattailta maahan. Hän käänsi hevosen
suoraan koiraa kohti, niin että elukat pääsivät katselemaan toisiansa
silmästä silmään.

-- Ystävykset teistä pitää tulla, -- puheli hän, taputtaen kumpaakin,
-- yksi tie teillä kummallakin.

Fenris ikäänkuin ymmärsi nuo sanat ja nosti kostean kuononsa hevosen
turpaa vasten, hiljalleen heiluttaen suurta, häntäänsä. Pikku Musta
peräytyi ensin pari askelta, mutta rohkaisi sitten mielensä ja työnsi
turpansa tutkistellen Fenrisin toisen korvan juureen. Kun vastaukseksi
tuli uusi hännänheilaus, yltyi se rohkeammaksi ja antoi toisen
nuolaista etujalkaansa. Tuttavuus oli tehty.

-- Teillä on erinomainen tapa kohdella eläimiä, -- sanoi tohtori, joka
oli tullut ulos kiviportaille.

-- Minä pidän niistä niin paljon, -- sanoi Inga, taluttaen hevosta
suitsista. -- Ihana ilma tänään.

-- Ihana on. Arvaatte Kain riemun.

-- Mainio ilma ajella; niin kuiva ja raikas. Sellaista minä juuri
halajan silloin kun lähden pikku Mustalla ajelemaan.

-- Soma eläin, -- sanoi tohtori, taputtaen hevosen kiiltävää karvaa. --
Ettekö koskaan käytä sitä ratsuna?

-- En enää. Minä kyllästyin ratsastamaan yksin. Ajella yksin on
hauskaa, mutta ratsastaa pitäisi aina jonkun toisen kanssa.

-- Saatattepa olla oikeassa. Minä en puolestani ole koskaan kaivannut
kumppalia ratsun selässä ollessani.

Inga katsahti häneen vilkkaasti.

-- Ratsastatteko te?

-- Aivan nuorena ratsastin joka päivä.

-- Sittenhän te kaiketi ratsastatte mainiosti.

-- Luulisin uskaltavani lähteä ratsastamaan kilpaa teidän kanssanne.

-- Kuinka hauskaa! Jonakin päivänä lähdemme ratsastamaan, kun joudumme.

-- Minulla on pelkkä satula vain, hevosta ei.

-- Sepä siten! Hevosen hankin minä. Pehtorilla on erinomainen ratsu. Te
saatte lainaksi sen.

Kirkas hymy välähti tohtorin kasvoilla, hymy, joka loi lämpimän asun
koko hänen olentonsa yli. Hetken kuluttua oli niissä jälleen entinen
kivettynyt ilme.

-- Pelkäänpä, ettette minusta, saa mitään hauskaa seuraa, -- virkkoi
hän.

-- Kuka on sanonut, että minä tahdonkaan _hauskaa_ seuraa? -- vastasi
Inga, katsoen häntä silmiin niin suoraan, että toisen täytyi kohdata
hänen katseensa, vaikka, tapansa mukaan, oli juuri karttamaisillaan
sitä.

-- Ettepä tietenkään, -- sanoi tohtori hajamielisenä, ja nyt, saatuaan
kerran silmänsä ylös maasta, hän katsoi ikäänkuin sähköitettynä ja niin
kiinteästi Ingaan, että tämä kävi hämilleen, mutta tarttui kiireesti
siihen pelastuskeinoon, mikä Kai pojan ilmestymisessä tarjoutui.

-- Kas niin! Eipä pureva pakkanenkaan panisi! -- huudahti Inga,
tohtorinnan tullessa portaille poikansa kanssa, jolla oli yllään niin
monta vaippaa ja shaalia, ettei hupusta näkynyt muuta kuin pojan pieni
nenännyppy. -- Eikö hänellä saisi olla edes toinen käsi vapaana? --
kysäisi Inga osaaottavasti, kun käärepakka pantiin hänen viereensä
rattaille.

-- Kai tahtoo huiskia käsillään! -- sanoi poikanen, huomattuaan Ingassa
uskollisen liittolaisen, ja alkoi samassa suurilla ponnistuksilla
pyrkiä ulos kääreittensä paljoudesta.

Mutta tohtorinnan vakava kädenliike pysäytti kerrassaan kaikki
yritykset.

-- Kain pitää istua alallaan; muutoin et pääse mukaan ensinkään.

Ja poikanen istui hiljaa kuin hiiri, äidin kääriessä hänen ympärilleen
jalkapeitteitä.

-- Liika ja vajaa, yhtä pahoja kumpikin, -- virkkoi Inga. -- Jos hän
olisi minun poikani, niin hän saisi hengittää ehdoltansa.

-- Mutta hänpä onkin minun, ja minä hänet käärin, -- sanoi tohtorinna
äänellä, joka koetti olla leikillinen, mutta kajahti pistävänä.

Inga ei vastannut mitään. Hän otti ruoskan ja kokosi ohjakset käsiinsä.
Tohtori seisoi nojaten kädellään rattaiden istuimeen, katse yhä
kiinnitettynä häneen.

-- Tekisi mieli tulla mukaan, -- virkkoi hän.

Inga kääntyi ympäri.

-- Olkaa hyvä! Tässä on tilaa, kenen vain mieli tekee. -- Ingan katse
kajosi tohtorinnaa.

-- Kiitos, en uskalla lähteä ulos tänään; olen vilustunut, -- vastasi
tohtorinna vältellen.

-- Mutta te lähdette, tohtori?

Toinen laski katseensa verkalleen hänestä rattaiden pyörään.

-- En, kiitos; minä en pääse, -- sanoi hän epävarmasti ja vitkastellen.
-- Minä odottelen joka hetki erästä sairasta.

Inga kuuli äänen helystä, ettei estely ollut täyttä totta. Kauan vielä
senkin jälkeen, kuin rattaat olivat jo lähteneet tohtorin asunnolta ja
lähenivät särkkiä, hän vielä kysäisi itseltään, miksikähän tohtori niin
äkkiä oli vetäytynyt pois.

Tuo kysymys valtasi hänen ajatuksensa niin kokonaan, ettei hän puhunut
mitään, kunnes Kai peräti tyytymätönnä äänsi: -- Ei ole yhtään lysti.

-- No mutta on minuakin, kun olen kokonaan unohtanut sinut! -- sanoi
Inga, toipuen heti. -- Kuuletkos! Tuolla pauhaa lännen-ärjy. Katsos,
kuinka se heittelee vaahtoja ylös ilmaan! Ne on meren-impien leluja,
ja kun aurinko niihin paistaa, niin ne ovat niin somia, ettet sinä sen
somempia ole nähnytkään.

Kai rupesi kuuntelemaan, ponnistaen minkä jaksoi pieniä silmiänsä ja
korviansa.

-- Enkös minäkin saisi leikkiä niillä? -- kysäisi hän kiihkeästi.

-- Et. Silloin ei ne enää olisikaan niin kauniita.

-- Miks' niin?

-- Siksi, ettei niillä osaa leikkiä muut kuin pienet meren-immet. Kun
ihmiset niihin käsiksi käyvät, silloin ne heti särkyvät sirpaleiksi.

-- Minun tekisi mieli olla meren-impi, -- sanoi Kai, -- eikö sinunkin?

Inga nyökäytti päätään. -- Tuo ei ollut hullumpaa tuo, -- puheli hän
itsekseen, katsellen merelle päin ja tyrskyjä ihastellen.

Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Hevonen astui käymäjalkaa särkkien
vieritse.

-- Katsos, katsos! -- huudahti Kai äkisti ja lujista kääröistään
huolimatta oikein hypähti ilosta. -- Tuolla tulee isä!

Inga säpsähti. Pikku Musta tunsi nykäyksen ja pysähtyi.

-- Missä? -- kysäisi Inga, kääntyen ympäri.

-- Tuolla! -- sanoi poikanen, päällään viitaten tarkoittamaansa
suuntaan, saamatta käsiänsä irti.

Inga seurasi hänen katsettaan ja huomasi tohtorin ponnisteleivan
lentohiekassa, ainoastaan noin puolensadan kyynärän päässä heistä.

Inga muisti samassa, että särkkäin poikki käy jalkatie, joka oikaisee
tänne, mutta sittenkin lienee tohtori lähtenyt kotoansa suunnilleen
samoihin aikoihin kuin hekin.

Hän pani hevosensa astumaan jälleen, kunnes rattaat tulivat tohtorin
kohdalle.

-- Joko teidän sairaanne kävi teillä? -- kysyi Inga piloillaan, aikoen
nolata häntä, mutta ei onnistunutkaan. Näytti kuin täällä ulkona olisi
puhaltanut tohtorista pois kaiken arkuuden.

-- Ei, -- vastasi hän suoraan. -- Minä jätin kaikki tyynni. Meri
tenhoaa...

Näin sanoessaan hän jälleen katsahti impeen, joka ei karttanut hänen
katsettansa. Hän tunsi pikemmin sen kahlehtivan häntä.

-- Saat mennä juoksentelemaan rannalle, -- sanoi tohtori Kaille,
nostaen hänet varovasti rattailta ja päästettyään hänet ensin irti
liiemmista kääreistä.

Poikanen riensi riemuissaan tiehensä, Fenris perässä. Inga sitoi
hevosensa maihin vedettyyn veneeseen ja seurasi tohtoria verkalleen.

Silloin tällöin he pysähtyivät katselemaan harvinaista näytelmää
edessänsä.

Aaltoja kohoili korkealle ilmaan, ja sitten tuli toisia, jotka
hyökkäsivät niitten päälle ja mursivat ne; merenajot löivät huimaa
leikkiä tyrskyjen tuimassa temmellyksessä, ja lentohiekkaa vihmoi
kimaltelevana kultatomuna ilmaan, kunnes se katosi vaahtoisiin
pärskeisiin. Tohtori seisoi ääneti kotvan aikaa. -- Täällä minä tapaan
käväistä joka päivä, -- virkkoi hän viimein. -- Kaikki, mikä minusta
päivän kuluessa on näyttänyt hyvinkin tärkeältä, kutistuu täällä meren
rannalla merkillisen pieneksi, ja kaikki, mikä minua ahdistaa ja
painaa, kaiken sen huuhtovat meren aallot pois.

-- Minä tiedän tuon, -- sanoi Inga. -- Samoin on minustakin tuntunut.

-- Ei samoin, -- lausui tohtori. -- Tuskin teitä mikään ahdistaa ja
painaa.

-- Sitä te ette tiedä.

-- Tiedän kyllä, -- huudahti hän melkein kiivaasti. -- Teitä ei
ainakaan paina häpeän taakka.

-- Kullakin on oma häpeänsä kannettavana, -- vastasi Inga tyynesti. --
En minä saata käsittää, että toinen olisi parempi toista siitä syystä
vain, että toisen syntiä on seurannut rangaistus, toisen ei.

Tohtori katsahti häneen kummastuneena.

-- Niin minäkin ajattelin... _silloin_, -- virkkoi hän, -- mutta elämä
on opettanut toista.

-- _Silloin_... Silloinko kun olitte vankeudessa?

Tohtorin kasvot vavahtivat. Hän ei ollut tottunut siihen, että haavaan
kajottiin... semminkään niin lujalla ja vakavalla kädellä kuin nyt.

Kotona hänen vaimonsa karttoi vähimpiä viittauksiakin siihen suuntaan,
ja kas tuossa nuori tyttö, joka aivan rehellisesti ja luottavasti
kysyy: Silloinko kun olitte vankeudessa? ja kysyy yhtä vilpittömästi
kuin kysyisi: Silloinko kun suorititte tutkinnon?

Entinen arkaileva, hiukan epäileväinen ilme välähti hänen silmissään
jälleen, mutta kun Inga Heine tuon huomattuaan samassa ojensi
hänelle molemmat kätensä, sanoen liikutuksesta vapisevalla äänellä:
-- Älkää luulko, että tuo seikka hetkeksikään halventaa teitä minun
silmissäni... päinvastoin, -- silloin tohtori tunsi olevansa niin
kerrassaan varma hänestä, ja rajaton luottamus tytön vilpittömään
luonteeseen täytti hänet lämmöllänsä.

-- Mikä estää teitä olemasta yhtä hyvä kuin kuka tahansa meistäkin? --
jatkoi Inga Heine hennolla äänellään, innokkaasti. -- _Teidän_ syntinne
saattoi teidät tekemisiin maan lakien kanssa ja sai rangaistuksen,
_meidän_ syntimme ovat kenties vielä suuremmat, mutta niitä ei
ole haastettu laillisen oikeuden eteen; yksi vain on ne nähnyt ja
tuominnut. Saattaako niitä silti sanoa pienemmiksi?

Tohtori seisoi sanaakaan sanomatta, katsellen häntä, eikä ensinkään
voinut kääntää silmiänsä pois noista raikkaista, nuorista kasvoista,
joilla asui niin lämmin, henkevä ilme. Hän ei ollut mielestänsä
milloinkaan nähnyt mitään niin reipasta.

-- Jos kaikki tuomitsisivat teidän tavallanne, -- virkkoi hän,
katkerasti huoaten, -- niin pääsisi kohoamaan; mutta maailma ei
tuomitse teidän tavallanne, ja siksipä ei kohoamaan koskaan pääse.

-- Kyllä, kyllä! -- Hänestä tuntui niin raastavalta tuo toivottomuus
tohtorin äänessä, ja lohdutellen hän lisäsi sitten: -- Jok'ainoa isku
luo tahtoon uutta terästä.

-- Mutta tahto masentuu, -- vastasi tohtori. -- Alituinen epäluulo
musertaa sen.

-- Toisten epäluulo on voimaton.

-- Se voima sillä on, että se saattaa ihmisen epäluuloiseksi omaa
itseänsä kohtaan. Sanonpa teille -- hän astui lähemmäs, ikäänkuin
antaakseen sanoillensa enemmän painoa -- ei pääse kohoamaan, kun ei ole
ketään, jolta saisi _luottamusta_ osakseen.

Katkeran vakaumuksen voima noissa sanoissa oli liian masentava. Siksipä
Inga epäröiden vastasi:

-- Mutta teillä... teillähän on useampia, jotka luottavat teihin.

-- Minullako! -- Hän naurahti ivallisesti. -- Ei ainoatakaan! Taikka...
on minulla kumminkin...

Hänen katseensa pysähtyi hyväillen Kain pieneen olentoon, joka
astuskeli muutaman askeleen päässä heistä. -- _Tuo_ tuolla luottaa
minuun, mutta -- ties kuinka kauan?

-- Entä vaimonne? -- kuiskasi Inga. Ei hän olisi tahtonut sanoa sitä,
mutta kysymys pääsi sittenkin kuuluville.

-- Minun vaimoni _seuraa_ minua, -- sanoi tohtori, pannen omituisen
painon tuolle sanalle. Hän olisi seurannut minua mestauslavalle, jos
siksi olisi tullut, mutta hän ei _luota_ minuun. Hän ei ole milloinkaan
uskotellut itseään eikä minuakaan sillä, että entisyys joskus jäisi
unohduksiin. Hän ei puhu milloinkaan siitä, että minä voin jälleen
kohota. _Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa_...

       *       *       *       *       *

"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa."

Nämä sanat ne yhä kaikuivat Ingan korvissa kauan aikaa vielä senkin
jälkeen, kuin hän oli tullut kotia ja istui kaminin ääressä lukemassa
ääneen mummollensa. Ne hyppelehtivät rivien välissä ja tekivät monessa
kohdin syyttä suotta hänen äänensä äkkiä niin vienoksi, että vanha
rouva kummastellen katsahti häneen.

Ne kumahtelivat vasaran-iskuina hänen sydämessään, hänen viruessaan
unetonna vuoteellansa ja katsellessaan ulos pimeyteen. Ne hiipivät
hänen unennäköihinsä, ja ne ne ensiksi jälleen kuuluivat, kun hän
aikaisin aamulla heräsi levottoman yön jälkeen.

"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa."

Veitsenä ne häntä viiltelivät ja täyttivät hänet hellällä osanotolla ja
melkein epätoivoisella oman voimattomuuden tunnolla.

"Ei pääse kohoamaan, kun ei ole ketään, jolta saisi _luottamusta_
osakseen." Niin hän oli sanonut.

Mutta Inga luotti häneen, luotti kokonaan, ehdottomasti. Miksikä ei
sanoa sitä hänelle? Kenties _hänen_ luottamuksensa saisi tohtorin
kohoamaan, hänen luja, lämmin, rohkea luottamuksensa!

Mutta sanoa se hänelle, -- silloin täytyy Ingan sanoa enemmän kuin
itse tietääkään, enemmän kuin hän tällä hetkellä oli itsellensäkään
tunnustanut.

Inga kätki kasvot käsiinsä, ikäänkuin kätkeäkseen omalta itseltään
sen hehkuvan punan, joka ohimoilta ruveten valui alas hänen paljaalle
kaulalleen. Ja samalla hän tunsi ikävöivänsä häntä, ja niin kalvavana
se täytti hänet, tuo ikävöimys, että hänen täytyi ääneensä valittaa,
täytti niin valtavana, ettei hän edes yrittänytkään vastustamaan sitä,
vaan painoi päänsä yhä syvempään, vaikeroiden: "Tätä tuskaa... tätä
tuskaa!"

       *       *       *       *       *

Samana aamuna istui tohtori vastaanottohuoneessansa, josta viimeinen
sairas vast'ikään oli lähtenyt pois.

Hän oli lukevinaan erästä lääketieteellistä aikakauskirjaa, mutta hänen
katseensa kiiti kauas kirjan lehdeltä ulos eikä pysähtynyt se keväimen
viimeisiin lumihiutaleisiin, joita, keveinä kuin untuvat, putoeli
maahan ja suli samassa, -- ei pysähtynyt ensimmäiseen kottaraiseen,
joka kosteita siipiään räpytteli tekopesänsä harjalla, eikä pysähtynyt
Kai poikaankaan, joka suurissa pitkävartisissaan tepasteli akkunan
edessä, astuen jalkansa jok'ikiseen rapakkoon, minkä suinkin näki.

Kain punainen lakki se yksin erottautui tuosta harmaasta
yksitoikkoisuudesta, mutta tohtorin katse ei siinä viivähtänyt. Se
poikkesi syrjäteille, meni kauemmas tätä harmaata yksitoikkoisuutta
ja pysähtyi kahden lämpöisen, suuren silmän valoon, joka sähkövirtana
elvytti häntä; mutta siitä hänen katseensa äkkiä kääntyi takaisin,
palaten hamaan siihen aikaan, jolloin poikasta ei vielä ollut olemassa.

Hän näki itsensä köyhänä ylioppilaana pienessä, ahtaassa
ullakkohuoneessa ja näki tytön, josta sittemmin tuli hänen vaimonsa,
seisovan siinä, suonenvetoisesti kierrellen kihlasormusta sormessaan,
sillä välin kuin hän aivan tyynenä veti omansa pois ja laski heidän
väliselleen pöydälle.

Hän muisti vielä, kuinka käryävän lampun himmeä valo lankesi
jouhikankaiseen sohvaan, jossa hän nukkui yöt, ja hän muisti tuon
epätoivoisen ilmeen tytön kasvoissa.

Hän ei todellakaan tiennyt, mistä hän, noitten kasvojen edessä, oli
saanut rohkeutta sanomaan, mitä sillä hetkellä niin vilpittömästi tunsi
ja oli jo kauan tuntenut. Mutta hän tiesi sen sanoneensa peittelemättä
mitään... Ja hän, ylioppilas, oli koko ajan enemmän katsonut heidän
välillänsä olevaan sormukseen kuin häneen.

Hän oli sanonut, ettei hänen tuntemansa rakkaus ole niin suuri kuin
yhteiselämä kysyy. Kun mennään kihloihin seitsentoistavuotiaina
lapsina, silloin ei käsitetä mitä tehdään, ja kun toinen sittemmin
huomaa erehdyksen tapahtuneen, niin on paras erota ajoissa. Mutta
tuskin hän oli sanottavansa sanonut, kun toinen oli äkkiä kietonut
kätensä hänen kaulaansa ja vetäytynyt lähelle häntä, kuumia kyyneleitä
vuodattaen, kerjäten kuin koira hänen jalkainsa juuressa. "Älä hylkää
minua! Anna minulle edes rahtunenkaan rakkauttasi. Minä tyydyn siihen,
voi kuinka tyydynkään!"

Hän muisti äkkiä tunteneensa sillä hetkellä itsessään halun karistaa
hänet pois päältänsä ja samassa kadottaneensa jonkun verran
kunnioitustansa naista kohtaan hänessä.

Melkein vaistomaisesti oli toinen tuntenut tuon ja hellittänyt hänestä,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen hänen kaulassaan.
"Jos sinä ajat minut pois, niin minä surmaan itseni." Niin hän oli
kuiskannut, ja ylioppilas oli lukenut hänen kasvoistaan, että hän
tarkoittaa täyttä totta noilla sanoilla.

Sääli oli täyttänyt hänen sydämensä, ja hetkiseksi hän oli erehtynyt
tunteissaan.

Mutta sitten hän oli äkkiä luonut impeen vakavan katseen ja virkkanut
verkalleen: -- Ja jos kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin todella
rakastaa, kuinka silloin?

-- Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi! -- oli toinen
huudahtanut intohimoisesti, kyyristyen entistä lähemmäs häntä.

Ylioppilas oli ollut ääneti hetken aikaa ja sitten tuonut esille
viimeisen pelastuskeinonsa.

-- Minulla on jotain sanottavaa sinulle, -- oli hän lausunut. -- Sen
kuultuasi on sinun helpompi luopua minusta. Minä en ansaitse niin
paljoa rakkautta. Minä olen tehnyt lainrikoksen ja odotan rangaistusta.
Tutkinnon suoritettuani menen poliisikamariin ja annan itseni ilmi.
Rangaistuksena on oleva pari vuotta kuritushuonetta. Ja niin olen
mennyttä miestä, ja sinun on vielä mielesi oleva hyvä, ettet ole
sellaiseen sitoutunut.

Ei väräystäkään tytön kasvoissa.

-- Minä olen kauan ajatellut sitä, -- oli hän sanonut.

Hän muisti, kuinka tuo tyyneys oli kerrassaan riistänyt aseet hänen
käsistänsä ja kuinka hän melkein nöyrtyneenä oli kysynyt tytöltä, mitä
hän nyt aikoo tehdä.

-- Odottaa, kunnes tulet takaisin.

Ja silloin hän oli voitettu.

Tyttö sai pistää sormuksen takaisin hänen sormeensa, ja kaikki
ristiriitaiset tunteet olivat tukehtuneet siihen kiitollisuuden uhkuun,
joka nyt ylioppilaassa hulvahti.

Immen lähdettyä hän istui siinä jälleen, tuntematta olevansa
entistä iloisempi, entistä rikkaampi; tuntui kumminkin, kuin olisi
kaksinkertainen, kauan painanut taakka kirvonnut hänen harteiltansa.

Vuosia vieri. Hän tuli vankeuteen ja pääsi jälleen vapaaksi. Hän ryhtyi
lääkärintoimeen eräässä syrjäisessä seudussa Sjellannin saarella ja
meni vihdoin naimisiin neljä vuotta siitä illasta lukien, jolloin
turhaan oli koettanut päästä vapaaksi tuskallisista väleistä.

Vielä tälläkin hetkellä hän tunsi sen suuren levottomuuden, joka
oli hänet vallannut häitten edellisinä päivinä, ja hän tiesi, ettei
hän suinkaan ollut sitä salannut morsiameltaan. Tuhansin hienoin
viittauksin hän oli yrittänyt panna tytön suuhun ne sanat, joista
olisi aiheutunut molemminpuolinen selitys, mutta morsian ei ollut
tahtonut käsittää häntä, eikä tohtorinkaan sopinut ottaa sitä puheeksi;
hän tunsi, kuinka suureen kunniavelkaan tytön väsymätön, vuosikausia
kestänyt odotus oli hänet saattanut.

Mutta selvästi hän muisti senkin, kuinka niitten päiväin ahdistus
oli pyörinyt varsinkin yhden kysymyksen ympärillä: "Ja jos minä
sittemmin elämässäni kohtaisin naisen, jota _voisin todella_ rakastaa?"
Ja voivansa rakastaa ehjästi ja kokonansa, sen hän tunsi valtavan
voimakkaasti. Ja lujan, intohimoisen luonteensa perusteella hän tunsi
kykenevänsä vastaanottamaan sellaista rakkautta, joka, kerran selvänä
ilmi puhjettuansa, pystyy murtamaan kaikki esteet tieltään. Mutta
_todellinen_ rakkaus tulee vain harvain osaksi -- miksipä siis juuri
hänen?

Sittemmin hän oli lakannut tuntemasta tuota ahdistusta. Hän oli
syöksynyt työhönsä, syöksynyt kummallisen kiihkeällä, kuumeenomaisella
innolla, jotta ei hänelle jäänyt ensinkään aikaa perhe-elämää varten.

Ja osat vaihtuivat.

Nyt oli jonkun aikaa nuoren rouvan vuoro tuntea kalvavaa ahdistusta.
Hän ei sitä ilmaissut, mutta myötäänsä hän pelkäili jotain, mikä uhkaa
kuin vihollinen. Heidän avioliittonsa ensi vuosina nuori rouva useinkin
tapasi itsensä tarkastelemasta jokaista vierasta naista tuskallisin,
tutkistelevin katsein, luodakseen sitten mieheen silmänsä, arkaillen ja
ikäänkuin tiedustellen: onnistuuko tuon naisen saada sytytetyksi hänen
miehensä silmään se tuli, jonka hän, nuori vaimo, tiesi siinä piilevän,
yhtä varmasti kuin hän tiesi olevansa _itse_ kykenemätön sitä ilmoille
loihtimaan.

Moiselle epävarmalle pohjalle on työläs rakentaa. Hän tunsi sen ja
kärsi hiljaisuudessa.

Mutta silloin mies ei antanut hänelle vähintäkään aihetta
luulevaisuuteen. Ja vähitellen sitten nuori rouva vaipui levollisuuteen
hänkin.

Silloin kumminkin, kun hän tunsi esikoistaan odottelevansa, silloin
heräsi hänessä heikko toivo, että lapsi kenties opettaa isän
rakastamaan vaimoa.

Hän huomasi käyneensä tyynemmäksi miestänsä kohtaan ja luontevammaksi
muita kohtaan.

Kai tuli maailmaan eräänä päivänä, jolloin omenapuut olivat kukassa, ja
lapsen keralla tuli päivänpaistetta taloon.

Tohtori kylvetti joka päivä pikkuista, pulleata poikaansa, joka
pehmoisena ja valkoisena potki vedessä. Ja mitä kimeämmin poika huusi,
sitä raikkaammin tohtori nauroi... Mutta eipä hänen sydämensä silloin
äidille sykkinyt, vaan pojalle. Poikasesta tuli hänen ajatustensa
valtias; kisailla pojan kanssa -- siinä hänen suurin ilonsa.

Ja niinpä tapahtui mikä tavallisesti on vastoin luontoa: äiti rupesi
mustasukkaiseksi omalle lapsellensa!

Tuossahan se makasi kätkyessä, raastaen häneltä viimeisetkin muruset
hänen miehensä rakkautta! Eikö mies osoittanut häntä kohtaan entistä
enemmän kylmäkiskoisuutta, nyt, kun oli olemassa olento, jota hän voi
rakastaa? Ja eikö juuri hän, äiti, jää myötäänsä syrjään?

Vaistomaisesti lapsi kyllä kiintyi äitiinsä. Äitiähän kohti poikanen
ensi kertaa ojensi pulleat käsivartensa, mutta tohtori se oli, joka
otti lapsen syliinsä. Äiti ei yrittänytkään päästä sille sijalle, joka
niin helposti olisi saattanut olla hänen.

Hän muuttui kylmäksi ja umpinaiseksi. Talon ylle laskeusi se omituinen,
kuollut hiljaisuus, joka oli siinä niin huomattavissa. -- Mies tunsi
usein olevansa syyllinen vaimonsa edessä, mutta ei saattanut sittenkään
lähestyä häntä. Vaimo oli alun pitäin antanut itsestänsä liian paljon.
Nyt ei hänessä enää ollut sitä puolta, jota mies olisi halunnut saada
omaksensa.

Ja tuo kuollut hiljaisuus se lepäsi edelleen kodin yllä. Silloin
tällöin vain keskeyttivät sitä Kain iloiset söperrykset.

Mutta poikanenkin huomasi ennen pitkää, missä sopii temmeltää ja missä
olla vähemmällä. Rajusti ja meluten hän hyväili isäänsä; arkaillen ja
varovasti hän käyttäytyi äitiänsä kohtaan. Hän lauloi ja rallatteli
tohtorin kamarissa, mutta arkihuoneessa hän oli kiltti ja hiljainen,
ja päivällispöydässä hän istui pienessä tuolissaan heidän keskellänsä
äänetönnä ja vakavana, ja pienet, älykkäät silmät ne silloin verkalleen
ja ikäänkuin tutkistellen siirtyivät toisesta toiseen. Mutta välisti
hän pisti pienen kätensä tohtorin käteen ja huokasi ihan sydämensä
pohjasta, ikäänkuin hämärästi aavistaen, ettei kaikki ole niinkuin olla
pitää. Ja silloin oli toisten niin kummallisen outo olla.

       *       *       *       *       *

Tohtori kavahti tuoliltansa ja sysäsi akkunan auki pihalle päin.

Hän kaipasi raitista ilmaa.

Kain punainen piippalakki pisti näkyviin kahden halkopinon välistä
portin ulkopuolella, ja tällä puolen heilui Fenrisin tuuhea häntä.

Tohtori vihelsi, ja kumpainenkin tuli juoksujalassa saapuville.

Fenris nosti suuret etukäpälänsä akkunaa vasten, ja Kai koetti kiivetä
ylös seinää myöten, mutta yritys ei onnistunut; hän menetti tasapainon
ja keikahti vatsalleen maahan.

Tohtorin huolestuneilla kasvoilla elähti melkein lapsellinen ilme:
hän kurottautui akkunasta ulos niin kauas kuin suinkin ja huudahtaen
"heleijaa" sai kiinni Kai poikaa kädestä, joka oli niin märkä ja
likainen, että Kööpenhaminan katupoikakin olisi mointa kadehtinut.

-- Ei ole tänään oikein kuperkeikkojen ilma, -- virkkoi hän tyynesti ja
nosti pojan sisään akkunalaudalle.

-- Viis siitä, -- lohdutteli hän sitten, kun Kai ikäänkuin pahoitellen
alkoi pyyhkiä käsiään housuihinsa. -- Älä välitä käpälistäsi: ne
saadaan kyllä puhtaiksi. Mutta nyt tästä leikki nousee!

Ja he kävivät rosvosille. Tohtori sitoi Kain akkunalautaan, ja
Kai kirkui ja taputti pieniä, mustia käsiänsä, ja Fenris haukkua
louskutteli mielihyvillään.

Iso musta kukkokin, joka seisoi toisella jalallaan keskellä pihaa,
rupesi kiekumaan ja kiekui kuin henkensä edestä.

Kuului kavioiden kapsetta tieltä, ja rattaat ajoivat pihaan.

Se oli Inga ponillansa.

Hän tervehti iloisesti ruoskanvarrella, ajaessaan akkunan ohitse.

-- Ketä haluttaa lähteä ajelemaan? -- kysyi hän.

Ja Kai rimpuili jaloillaan, päästäkseen alas, ja tuskin oli saanut
pienet jalkansa maahan, niin jo oli tulijan luona rattaiden vieressä.
Fenris teki korkeita, kömpelöitä loikkauksia ilmaan, aavistaen hauskaa
juoksumatkaa. Mutta tohtori sulki akkunan ja päätti pysyä sisällä
huoneessaan. Minuutin kuluttua hän kumminkin seisoi rattaiden vieressä
ja ojensi Ingalle kätensä.

Mutta siitä silmänräpäyksestä ruveten hän tiesikin, että nyt oli
tapahtunut se, mitä hän yhdeksän ajastajan kuluessa oli peljännyt ja
tietämättänsä sittenkin ikävöinyt: hän oli kohdannut sen naisen, jota
hän voi rakastaa!

Ja kuni kauan sulkeissa ollut virta vihdoin äkkiä syöksähtää
valloilleen pauhaavana koskena, niin hulvahti hänessäkin liikkeelle
tunteitten uhkuva vuo, hänen seisoessaan tuossa rattaiden astinlaudan
vieressä, sanaakaan sanomatta ja ikäänkuin haukkoen ilmaa.

Hän ei huomannut Fenrisiä, joka oli noussut etukäpälillään häntä
vasten, tahraten hänen takkinsa; hän ei huomannut poikaansa, joka
maltitonna nyki häntä hihasta, eikä hän huomannut sitäkään, kuinka
Inga, häneen katsahdettuansa, hiukan säpsähti.

Tohtori seisoi myhäillen itsekseen, niinkuin se, joka vast'ikään on
herännyt ja valmistaa virtailevalle elämälle sijaa sisimpiinsä, ja
sinne hän avasi ovet, avasi selkoselälleen, suuren, päivänpaisteisen
aallon tulvahtaa sisälle.

    Se se saa, kevät armas kun ennättäy,
    puu lehtehen kun, maa kukkaan käy!
    Se se saa, elon laulu kun raikuilee,
    kahilistossa sorsaset suutelee!
    Se se saa kera kerttujen kerkeitten,
    pesät puihin kun syntyvi sirkkusten,
    Se se saa, elo raikas kun riemahtuu,
    sinitaivolle maa kun kihlautuu.
    _Sydän_ ihmisen yksin ymmärsi sen:
    Kevätlemmen tuon iki-ihmeisen!

       *       *       *       *       *

Arkihuoneessa Klitholman kartanossa istui vanha valtioneuvoksetar,
tarkasti katsellen silmälasiensa ylitse Ingaa, joka seisoi pukeissa,
lähdössä ajelemaan, ja tahtoi vain sitä ennen kastella krokus-kukat
akkunalla.

Ei ollut enää harvinaista, että Inga aamupäivällä kävi "ajeluttamassa
pikku Mustaa". Hän, joka ennen oli saanut omantunnon vaivoja, jos
puolituntiseksikaan oli jättänyt mummonsa yksikseen, hän oli nyt usein
tuntikausia poissa.

Mummo ei puhunut mitään. Hän lykkäsi vain silmälasit ylemmäs otsalle
ja katsoi tutkistellen tyttöä, tämän kumartuessa suutelemaan häntä
jäähyväisiksi. Mutta ei hän koskaan mitään tiedustellut. Yhden ainoan
kerran vain hän oli kysäissyt: -- Pitäneeköhän tohtorinna siitä, että
sinä niin usein käyt ajelemassa pojan kanssa?

Mutta Inga oli vastannut vain: -- Mitäpäs hänellä olisi sitä vastaan?
-- ja reippaasti nyökäyttänyt päätään hyvästiksi. Sen koommin ei siitä
asiasta enää mitään puhuttukaan.

Mutta yhä tiheämmiksi ajelut kävivät. Melkein joka päivä pysähtyivät
pienet ponirattaat tohtorin asunnon edustalle, ja Kai hyppäsi istumaan
Ingan viereen. Usein tuli tohtorikin mukaan, ja silloin venyi yksi
tunti kolmeksi. Ja niin he istuivat siellä särkkäin välissä, haastellen
hiljaisella äänellä, ja lännen-ärjy heitteli hyrskyjänsä heidän
edessään, ja Kai keräili kiviä rannan hiekassa.

Rouvalla oli aina esteitä, kun häntäkin pyydettiin mukaan.

Hän ei ollut huomaavinansakaan ponin juosta tömistävän pihalle ja
tohtorin kavahtavan akkunaan. Hän seisoi aivan tyynenä ovessa,
katsellen heidän lähtöänsä, mutta vaunujen kadottua näkyvistä elähti
välisti tuskainen ilme hänen kasvoillaan, ja välisti tuntui kuin
salpaisi henkeä.

Sitten hän veti oven kiinni ja meni sisään.

-- Pitihän sen näin käydä, -- virkkoi hän joskus itsekseen melkein
soinnuttomalla äänellä. -- Tiesinhän minä, että näin oli kerran käyvä.

Ja koneenomaisesti hän otti ompeluksensa esille; koneenomaisesti siinä
piste pistettä ajeli, ja tuhannetta kertaa hän siinä uudestaan eli
elämänsä raskaimmat hetket.

Hänhän itse oli työntäynyt avioliittoon, hänhän oli väkisin vaatinut,
ostanut hänet omakseen, seurauksia ajattelematta. Mies oli rehellisesti
varoittanut häntä, mutta siinä kohden hän, tyttö raukka, oli ollut
taipumaton ja _tahtonut_ saada hänet omakseen mistä hinnasta hyvänsä.
"Jos minä kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin rakastaa, -- kuinkas
silloin?" Näin oli toinen sanonut, ja saanut uhkamielisen vastauksen:
"Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi!"

Tohtorinna myhähti katkerasti. Ei hän hetkeäkään ajatellut heittäytyä
väliin nyt. Hän tunsi vaistomaisesti, että tuo nainen tuolla ulkona
särkillä oli päässyt voitolle... sillä -- miksipä kierrellä? -- se oli
hän, jota hänen miehensä voi rakastaa.

Ja hän puri huulet yhteen, jottei kalvava yksinäisyydentunne
purkautuisi itkuun. Hän otti tyytyäksensä viimeiseen, pienimpään
muruseen hänen rakkauttansa... hän tuuditti raastettua sydäntänsä
itsepuolustuksella, jota hän ei itsekään enää uskonut, ja kävi
kylmemmäksi, umpimielisemmäksi kuin milloinkaan ennen.

Mies ei huomannut tuota. Hänen lujassa, kauan arkailleessa luonteessaan
ei nyt ollut sijaa kuin yhdelle ainoalle tunteelle. Se täytti sen
kokonaan; se oli siinä kaikkivoipa. Tuo raskaanlainen, samalla
intohimoinen ja vakava luonne, joka tähän saakka oli nähnyt pelkkiä
varjopuolia elämässä, avautui nyt luottavana kuni lapsi sille sielulle,
joka ymmärsi sitä, eikä hän näinä aikoina yritellytkään sulkea pois
sitä valon ja lämmön valtavaa vuota, jonka nyt rakkaus oli saanut
hänessä virtailemaan.

-- Kummallista, -- sanoi tohtori Ingalle, kävellessään hänen kanssaan
särkillä, -- siitä saakka kuin tulin tuntemaan teidät, on jok'ainoa
hengenveto minussa kuin ylistyslaulua elämälle.

Ja hetken perästä hän lisäsi: -- Kaikista ihmisistä, jotka tunnen,
olette te ensimmäinen, joka ei ole kohdellut minua kartellen ja
epäillen, joka ei milloinkaan ole antanut minun tuntea, että kunniaani
on tahra lyöty.

Inga naurahti lyhyeen ja raikkaasti.

-- Lieneekö kansalaiskunnia hienompaa ainetta kuin pelkästään
inhimillinen? -- kysäisi hän. -- Ja viimeksimainittuun on meillä
jokaisella tahra lyöty.

Tohtori pysähtyi hänen eteensä.

-- Niin, niin, teillä on oma siveysoppinne, -- virkkoi hän, luoden
kiitollisen silmäyksen Ingaan. -- Maailman tuomiota se ei kestä,
sen tiedän, mutta jospa tietäisitte, kuinka hyvää se sittenkin
tekee minuun... yksistään jo sekin, että te itse uskotte sitä niin
järkähtämättömästi.

Inga katsahti häneen ja sanoi: -- Tahroja on, jotka kajoavat
luonteeseen. Teidän luonteenne on puhdas; sen uskon.

-- Miksikä niin uskotte?

-- Sen näen silmistänne.

-- Silmät pettävät.

-- Ei minun.

Hän lausui sen niin avomielisesti, että toinen hytkähti.

Tuokion kuluttua tohtori alkoi jälleen, ikäänkuin pyrkien saamaan uutta
vakuutusta hänen puoleltaan: -- Miks'ette tiedustele minulta mitään?

-- En tarvitse tietoja.

Tohtori oli ääneti hetken aikaa. Sitten hän äkkiä virkkoi, katsoen
häntä suoraan silmiin: -- Minä kerron teille tarinani.

Inga nyökäytti päätään, ikäänkuin pitäen sitä aivan itsestäisenä
asiana. Ja nyt alkoi tohtori puhua verkalleen, lyhyin lausein,
kertomuksen aikana monasti painaen pehmeätä huopahattuansa otsalle.

-- Minun luonteeni on aina ollut sellainen, että se vastuksista on vain
yltynyt. Mitä minä tahdoin, sitä minä tahdoin hamasta siitä saakka
kuin pääsin omille jaloilleni. Neljäntoista vuoden ikään minä tahdoin
elää vapaana, aivan kuin lintu kedolla ja metsässä, mutta kerran näin
ihmisen joutuvan vaaraan ja kuolevan pikaisen avun puutteessa, ja siitä
aikain oli tahtoni se, että minusta tulee lääkäri.

Olin isäni ainoa poika, mutta minulla oli viisi sisarta, ja pienessä
talonpojan talossa ei säästöjä kartu, kun perhe on niinkin suuri.

Meidän talo oli Sjellannin hedelmällisimmissä seuduissa, mutta puhe
kävi kaikkialla semmoinen, että se on huonossa hoidossa. Isästäni ei
ollut käytännön mieheksi, ja asiat kävivät vuodesta vuoteen yhä enemmän
taaksepäin. Lainan avulla hän sentään sai minut täysihoitoon erään
ruokakauppiaan luokse Kööpenhaminaan, ja koulunkäyntini alkoi.

Aikaisin tulin ylioppilaaksi parhaimmalla arvolauseella ja suoritin
vuoden perästä valmistavan tutkinnon.

Tultuani sinä kesänä loma-ajaksi kotia hämmästytti minua talon
rappeutunut tila. Työväkeä oli vähennetty äärimmäisiin; sisaret
suorittivat kaikki palkkapiikain tehtävät. Koko perhe näytti niin
kummallisen masentuneelta ja huolestuneelta. Pian selvisivät minulle
syyt.

Talo oli velkaantunut siinä määrin, että isän oli vuoden perästä oleva
pakko jättää se saamamiehilleen.

"Sinun kohtalosi minua tässä varsinkin huolestuttaa", virkkoi hän,
"sillä nyt sinun täytyy jättää lukusi ja hankkia leipäsi muulla tavoin."

"Minä en voi niitä jättää. Minusta _pitää_ tulla lääkäri."

"Sitten saat itse hankkia varoja", sanoi hän, kääntyen minuun selin.

Minä tiedustin, eikö taloa saisi millään ehdoin pelastetuksi, ja
muistan vielä, kuinka hän, katkerasti naurahtaen, vastasi: "Kyllä, jos
se palaisi poroksi. Se on vakuutettu suuresta summasta. Mutta eipähän
vaan Herra ole niin armollinen, että panisi pitkäisen iskemään tähän,
vaikka ukkonen jyriseekin harva se päivä."

Sen keskustelun perästä minä läksin puutarhaan.

Minä kaipasin ilmaa.

Äiti istui seljapensaan juurella ja itki niin, että sydäntäni pakotti,
ja aina hänen puheensa päätteenä oli vaivaistalo; siihen hän aina
palasi.

"Sinne se vie", sanoi hän.

Jonkun matkan päässä tapasin kaksi sisartani.

"Palvelukseen kai tästä lähteä pitää", puhelivat he, nyökäyttäen
murheellisesti päätänsä toisilleen.

Minun kävi mahdottomaksi nähdä tuota kaikkea.

Ja sitten omakin epätoivoni! Päästä puoliväliin ja jäädä siihen!
Pysähtyä taipumattoman kohtalon pakosta kesken kaikkea!... Jos minulla
oli ollut tahtoa ennen, niin nyt sitä oli kaksin verroin!

Sillä hetkellä iski rikoksen ajatus mieleeni...

Tohtori vaikeni hetkeksi ja huokasi. Sitten hän jatkoi entiseen tapaan:

-- Minä päätin itse panna pitkäisen iskemään. Mutta ensin minun piti
olla varma siitä, ettei ihmisiä eikä elukoita mikään vaara kohtaa. En
ole koskaan saattanut tehdä eläimille pahaa. Jotain rajua minussa oli
poikana, mutta raaka en ollut. Ja niinpä panin aikeeni toimeen eräänä
päivänä rukiinleikkuun aikana, jolloin sekä äiti että sisaret olivat
lähteneet viemään ruokaa leikkuuväelle, ja itse olin sanonut lähteväni
metsälle koirani kanssa.

Elukat olivat kaikki laitumella; kanat ja ankatkin olivat lähteneet
pihasta ulos. Elävistä olennoista ei ollut kotona kuin kissa ja
kyyhkyset. Kissan minä vein erääseen lautakojuun tuulen päälle, mutta
kyyhkysiä en voinut pelastaa. Useimmilla oli jo munat tai poikaset,
eikä niitä millään muotoa saatu lähtemään pesistään. Yhä vieläkin näen,
kuinka ne helein, valkoisin siivin lensivät suoraa päätä liekkeihin ja
putosivat kärventyneinä maahan.

Nuo kyyhkyset ne kauan sen jälkeenkin vielä tuottivat minulle tuskaa.
Monastikin, kopin laverilla loikoessani, olin kuulevinani niiden
hätähuutoja ja niiden veristen, kärventyneitten siipien havinaa. Nytkin
minä vielä säpsähdän, jos milloin kyyhkynen sattuu lentämään ohitseni.
--

Hän vaikeni hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan, mutta maasta
hänen katseensa ei kohonnut, ja siksipä hän ei huomannut kirkkaita
kyyneleitä, joita tihkui hänen kuulijansa silmistä.

Hän jatkoi kumealla äänellä: -- Pitkäinen oli tehnyt tehtävänsä hyvin.
Talo paloi pohjiaan myöten, ja vakuutussumma pelasti meidät. Epäillyt
ei minua kukaan muu kuin isä. Hän ei minulta milloinkaan tiedustanut,
mutta hänen silmissään minä ensi kertaa näin sen halveksivan epäluulon,
minkä sittemmin olin kohtaava kaikkien muittenkin silmissä.

Minä muistan, kuinka tuo katse vainosi minua kaikkialla. Milloin näin
sen ohikulkijan silmissä, milloin se tuijotti minuun luentovihkojeni
lehdiltä, ja väliin se välähti, niin minusta tuntui, professorinkin
silmistä kesken luentoa.

Kerran kohtasin sen sairastalossa eräässä sairaassa, jota minun oli
määrä tutkia, ja silloin huomasin hermostoni olevan nääntymäisillänsä
syyllisyyteni raskaan taakan alle, syyllisyyteni, joka ei vielä
ollut sovitettu. Minulta ei ollut puuttunut rohkeutta rikoksen
tekemiseen, mutta minulta puuttui se, jota Ibsen sanoo "lujatekoiseksi
omaksitunnoksi".

-- Se oli teidän onnenne, sillä muutoin te ette olisi se, mikä olette!
-- huudahti Inga, ja niin välitön lämpö helähti tuosta huudahduksesta,
että tohtori ensi kertaa katsahti ylös, hämmästyen.

Hän näki kaksi eloista, osanottoista silmää, ripset kyynelissä, ja
kestipä kotvasen, ennenkuin hän jälleen kykeni jatkamaan.

-- Siitä päivästä oli minulle selvillä, että minä itse annan itseni
ilmi, en kumminkaan ennen kuin olen päässyt sen päämääräni perille,
josta olin maksanut niin kamalan kalliin hinnan.

Samana päivänä kuin kurssini oli suoritettu, annoin itseni ilmi
murhapolttajana.

Minä sain tuomioni ja valitsin koppivankeuden, siten päästäkseni
pikemmin vapaaksi. Vapaaksi, niin... -- hän naurahti katkerasti, --
vapaaksi en minä ikinä pääse! Harhakuvia tuo vapaus, jota vankeudessa
ollessa uneksitaan. Ken kerran rangaistu on, hänestä ei enää vapaata
miestä tule. Kehen laki on kajonnut, ei hän enää armoa saa. Ei hänen
osalleen enää muuta ole jäänyt kuin palanen sääliväisyyttä, epäluulon
sekaista sekin. Yhteiskunnan tuomio ei koskaan vapaaksi julista; se on
kuin yksi ainoa räikeä vääryydenteko, joka maahan murtaa ihmisen ja
surmaa hänet verkkaan vaikuttavalla myrkyllä -- epäluulon myrkyllä.

Haa, jospa te tietäisitte, mitä tuommoisen ihmisparan sydämessä
liikkuu, silloin kun hän pääsee vankeudestansa! Jospa tietäisitte,
kuinka hänessä jok'ainoa hermo värähtelee kohti lämmintä, uhkuvaa
elämää tuolla ulkona, -- ja hän kohtaa kylmyyttä! Jospa tietäisitte,
kuinka hänen lähimmäistensä kunnioituksesta riippuu hänen
kunnioituksensa omaa itseänsä kohtaan! Ja ihmiset ne särkevät sen
säpäleiksi, hajoittavat kuin korttitalon! "Rangaistu" mies ei saa
mitään maailmassa aikaan. Hän saattaa mitenkuten tulla toimeen, hän
saattaa saada itsensä unohduksiin, mutta kauas elämän uralla hän ei
milloinkaan pääse, sillä hän on muserrettu mies. Ja se on yhteiskunnan
syy, tuon armottoman yhteiskunnan, joka sietää kaikkia rikoksia,
paitsi niitä, joita tehdään sitä itseä vastaan, joka hemmottelee
siveellisiä murhapolttajia ja hienoja varkaita, mutta jonka edessä lain
loukkaamisen synnit eivät anteeksiantamusta löydä. --

Tohtori vaikeni ja hengitti syvään. Inga näki siniset suonet hänen
yhteenpuristetuissa käsissään. Tuntui kuin koko hänen kärsimystensä
historia olisi kirjoitettuna noihin käsiin, joita hän rutisteli niin,
että sormet naksahtelivat, rystyset valkoisinaan.

Näin avomielisesti ei hän ollut vielä kellekään haastanut, mutta
tiesihän hän nyt kuulijansa käsittävän hänet. Hän tunsi vaistomaisesti,
että hänen omat ajatuksensa ikäänkuin ilmenevät immen ajatuksissa, ja
kun Inga sitten ojensi hänelle molemmat kätensä lämpöisinä, sanaakaan
sanomatta, tapahtui se siitä syystä, ettei tyttö tässä tuokiossa
osannut muulla tavoin tunteitansa ilmaista.

-- Miks'en kohdannut teitä silloin? -- sanoi tohtori, ja hänen äänensä
vapisi pidätetystä liikutuksesta. -- Te ette olisi minua epäillyt.

-- En, -- vastasi Inga, kuuman, etelämaisen veren hulvahtaessa hänen
kasvoihinsa, -- minä olisin kunnioittanut ja pitänyt arvossa teitä,
koska rehellisesti alistuitte rangaistukseen, niinkuin kunnioitan teitä
siitä tälläkin hetkellä ja olen sen tekevä ikäni kaiken.

Tohtori ei vastannut mitään. Hän tarttui noihin ojennettuihin käsiin
ja suuteli niitä. Se tapahtui ehdottomasti, mutta samassa sellaisella
tulisuudella, joka lausui ilmi hänen tunteensa selvemmin kuin monet
sanat.

Ja ääneti he olivat kumpainenkin.

Kai tuli heidän luokseen, suuri, rannalta löytämänsä näkinkenkä
kädessään, ja tohtori laskeusi polvilleen hiekalle, lähemmälti
katsellakseen sitä.

Tuskainen ilme, joka oli asunut hänen kasvoillaan hetken aikaa, alkoi
vähitellen hälvetä.

Hän veti poikasen luoksensa ja katseli häntä kauan silmiin.

-- Armaat silmät! -- sanoi hän äkkiä ja suuteli niitä hellästi, --
rakkaat, siunatut silmät!

Ja hän kääntyi Ingan puoleen.

-- Merkillistä, -- sanoi, hän, -- kuinka lasten silmissä saattaa löytää
sen, jonka perille ei koko pitkän elämän viisauskaan kykene pääsemään!

Mutta pojan ei tehnyt mieli pysyä asemillaan. Hän kietoi käsivartensa
isän kaulaan ja riuhtaisihe sitten tarmokkaalla nykäyksellä irti.

-- Kai lähtee hakemaan näkinkenkää äidille, -- huusi hän ja riensi
juoksujalkaa merenrannalle takaisin.

Toiset kaksi tuossa särkillä eivät katsoneet toisiinsa. Pojan sanoissa
oli jotain, joka masensi heidät. Hän oli muistuttanut eräästä, jonka
he kumpikin olivat unohtaneet, ja tämä eräs se äkkiä heitti varjonsa
heidän väliinsä.

Inga lienee tuntenut, että nyt oli tapahtunut jotain vääryyttä, joka
oli hyvitettävä jälleen, koskapa hän hetken kuluttua virkkoi:

-- Onhan toki yksi, joka kantaa taakkaa teidän kanssanne.

-- Kuka? -- kysyi tohtori vähän terävästi.

-- Teidän vaimonne.

-- Vaimoni ja minä emme milloinkaan haastele noista ajoista, -- vastasi
hän lyhyesti. -- Me kartamme kaikkea, joka johdattasi niitä mieleen,
ja minä saatan sen hyvin käsittää... hänen kannaltansa. Parasta onkin,
ettei niitä enää puhumalla henkiin herätä. Parasta on kätkeä hautaan
häpeänsä.

Inga ei vastannut. Hänen oli vastenmielistä kuulla tohtorin puhuvan
niin kylmästi tuosta asiasta, ja häntä suututti, että oli kajonnut
heidän keskinäisiin väleihinsä. Mutta hetken kuluttua tohtori,
ikäänkuin puolusteleiden, virkkoi:

-- Ei ollut tarkoitukseni heittää varjoa vaimoni päälle. Hän on
rehellisesti kärsinyt minua, mutta hän ei ole voinut kätkeä tuntevansa
häpeän taakkaa, ja juuri se, mitä minä kaikkien näitten vuosien
vieriessä olen tavoitellut, on ollut saada osakseni yhdenkään ihmisen
luottamusta ja rohkeamielistä uskoa, kaivannut ihmistä, joka ei
tahrapilkkua päälläni näe ja jonka rakkaus olisi kyllin voimakas
pyyhkäisemään pois sen, mikä mennyt on, ja viskaamaan sen selkänsä
taakse mereen! Mutta... minulla ei ole oikeutta vaatia, ei ole nyt eikä
ollut silloinkaan.

Suuri, pyöreä pää painui syvälle leveitten hartiain väliin, ja ääni
kävi äkkiä hempeäksi kuin lapsen.

Hetkisen katseli Inga häntä, joka tuossa istui hänen edessään särkällä,
nävertäen keppiänsä syvälle lentohiekkaan. Sitten hän äkkiä kääntyi
tohtoriin selin.

-- Minnehän se Kai poika sai? -- virkkoi hän ja siirtyi kauemmas,
mutta hän tunsi sen olleen vain pikaisen tekosyyn: hän tiesi, että
jos hän olisi minuutinkaan verran vielä viipynyt siinä, olisi hänen
täytynyt kietoa kätensä tohtorin kaulaan, antaen tahdottomasti hänelle
lämpimästä, yltäkylläisestä sydämestänsä kaiken siinä piilevän runsaan
myötätuntoisuuden ja hellän osanoton tuota paljon koeteltua miestä
kohtaan, jota hän rakasti... rakasti koko nuoren sielunsa hehkuvalla,
hillittömällä voimalla!

Tohtori seurasi häntä silmillänsä, hänen hiljalleen poistuessansa yhtä
kauemmas, mutta toisin kuin ennen: ei reippaasti ja kevein askelin,
vaan verkalleen ja ikäänkuin lumottuna.

Inga ei pysähtynyt. Pari kertaa hän vain käänsi päätään siihen
suuntaan, missä tohtori istui, ja äkkiä tohtori käsitti, miksikä Inga
oli lähtenyt.

Tohtori ei liikahtanut. Hän ei päästänyt Ingaa näkyvistään, vaan istui,
hengitystään pidättäen, hievahtamatta, ikäänkuin peljäten yhdellä
ainoallakaan liikkeellä häiritsevänsä tämän silmänräpäyksen sanomatonta
onnea.

Ja tuuli huhahteli kanervikossa hänen jalkainsa juuressa: aurinko piti
karkeloansa meren tyrskyissä, väikkyen ja välähdellen vaahdon heleässä
helmisateessa, lämmittäen ja kimallellen suurten, smaragdinvihreitten
aaltojen pinnalla.

Leivonen kohosi ilmaan hänen viereltänsä ja alkoi liverrellä hänen
päänsä kohdalla. Hän kuuli, kuinka se kohoilemistaan kohoilee,
lakkaamatta laulaen, vaieten hetkeksi ja jälleen päästäen voimakkaana
virtana riemullisen virren, heleän, tenhoavaisen! Ja tohtori myhähti
ylös leivosta kohti, onnellisena tunteissaan, mutta ei hän lintua
katsonut: hänen silmänsä seurasivat hentoa nais-olentoa, joka
kuvastui hienoin ja kevein ja sittenkin niin ehjin piirtein kirkkaana
kimaltelevaa merta vasten.

       *       *       *       *       *

Hienous ja suopeus, melkein ylhäinen itsensähillitsemys kasvoilla,
-- vartalo vielä reipas ja liikkuisa, vaikka olikin sitä painamassa
kahdeksankymmentä vuotta, -- kaksi kiiltävää, valkoista kiharaa
ohimoilla, jotka pistivät näkyviin pitsitanun alta, -- ja ruskeihin
kilpiluisiin sankoihin istutettujen silmälasien takana kaksi ruskeata
silmää, niin vilkasta ja älykästä, niin lämmintä ja kirkasta kuin
nuoruuden ensimmäisinä päivinä, -- sellainen oli vanha rouva... Elämä
oli jättänyt jälkiä kasvoihin, murhe oli uurtanut syviä, surumielisiä
vakoja suun ympärille, mutta noitten vanhain, hienojen kasvojen
jok'ainoassa piirteessä asui täydellinen sopusointu. Ja ylt'ylinen
sopusointu koko hänen olennossaankin oli silmäänpistävä puoli hänessä.
Ylhäinen itsensähillitsemys, vilpitön herttaisuus ja levollinen
itsensäkasvatus -- siinä tämän rouvan täydellinen sopusointuisuus.

Hän istui suuren tammipöytänsä ääressä selaillen papereita.

Keväinen aurinko paistoi pitkinä, suorina säteinä hänen tanunsa
nauhoihin ja lämmitti ryppyistä kättä, joka verkalleen käytti kynää.

Pehtori oli vast'ikään tuonut sinne muutamia ehdotuksia, joihin
tarvittiin vanhan rouvan allekirjoitusta, ja tämä piirsi nimensä
vapisevalla kädellä, tuontuostakin yskähtäen kuivasti, käheästi. Vanha
rouva oli viime aikoina paljonkin yskinyt.

Saatuansa paperit kuntoon hän katsahti silmälasiensa yli ja huokasi
syvään. Miten käynee talon, kun _hänestä_ aika jättää? Heineistä ei
ollut kukaan harrastanut maanviljelystä eikä osannut tilaa hoitaa.
Ne olivat olleet levotonta väkeä, suosien kaikkea muuta kuin sitä,
tuommoisia mustalaisluonteita, jotka eivät kiinny pysyvästi mihinkään.

Sellaisia ne olivat olleet hänen miehensä ja miniänsä, samanlainen
hänen poikansakin. Näön vuoksi poika tosin oli ryhtynyt maatilaa
hoitamaan, suoritettuaan ensin lainopillisen tutkinnon, mutta enimmän
aikansa hän oli soitellut violoncelloa, jättäen tilan hoitamisen
pääasiallisesti hänen, vanhan rouvan, huoleksi. Ja äkkiä hän oli
lähtenyt Kööpenhaminaan, hakenut ja saanut siellä viran jossain
ministeriössä. Sieltä hän kirjoitti äidillensä, että hänen on mahdoton
asua Klitholmassa, missä ei milloinkaan kuule musiikkia. Tietäähän hän
sitä paitsi, että talo äidin huostassa on hyvissä käsissä.

Sinä päivänä, kun kirje tuli, suuttui mummo oikein todenteolla, ja
hänen kirjoittamansa vastaus ei ollut vailla sarvia ja hampaita, mutta
poika ei kumminkaan tullut takaisin.

Hän meni vuoden kuluttua naimisiin erään naispianistin kanssa, joka
kuoli Ingan syntyessä. Silloin hän otti lapsen ja toi sen kanssaan
Klitholmaan.

Vanha rouva tunsi sydäntänsä ahdistavan, nähdessään poikansa
masentuneen mielen. -- Tahdotko olla äitinä lapselle, niinkuin
minullekin olet ollut? -- oli poika kysynyt. -- Tiedän kyllä, etten
sitä ansaitse, mutta tänne en voi jäädä. Minä en saa rauhaa missään.
Lähden vuodeksi etelään; sitten tulen takaisin lastani noutamaan.

Mutta takaisin hän ei tullutkaan. Hän kuoli malariaan Roomassa, ja näin
oli mummon huostassa turvaton, piskuinen lapsi ja vanha, velkaantunut
maatila, jonka rapatut seinät olivat kallellaan hietasärkkiä kohti,
ikäänkuin kuunnellen, kuinka niitten takana lännen-ärjy ulvoo pitkinä,
kolkkoina öinä.

Mutta siihen aikaan hän oli vielä reipas ja ripeä. Hän ei antanut
perää, vaan teki työtä innokkaasti, väsymättä.

Hän oli aina osannut valita kunnollista väkeä. Selvän huomaamiskyvyn
ohella oli hänellä tarkka silmä kaikkeen käytännöllisyyteen, ja siksipä
hänen onnistui saada kunnollisia työvoimia. Hänen palvelusväkensä oli
mallikelpoista ja talon pehtorit luotettavia miehiä. Talon varallisuus
kasvoi sitä mukaa kuin Ingakin yleni. Hän oli mummonsa ilo ja onni; hän
se varsinaisesti oli mummonsa elämän sisällys.

Suureksi mielihyväksensä huomasi vanha rouva oman toimintahalunsa ja
tarmonsa menneen perinnöksi Ingalle, enemmän kumminkin teoreettisella
kuin käytännöllisellä alalla.

Lieneekö siihen ollut syynä se, että hän joka päivä oli istunut
lapsen kätkyen vieressä ja kirkkailla, ruskeilla silmillään ikäänkuin
tenhonnut häneen omaa sisällistä voimaansa, vai oliko tuossa pienessä
naispianistissa, jota hän ei ollut koskaan tuntenut, kukatiesi ollut
rahtunen tahdonlujuutta, jota Heineiltä niin kokonaan puuttui, --
siitä hän ei milloinkaan oikein selville päässyt. Mutta ei hän ollut
uskomatta sellaistakaan, että sielu saattaa magneettisella tavalla
siirtää henkistä voimaansa toiseen.

Ingan tultua suuremmaksi hän huomasi kumminkin, että vaikka tuossa
kohdassa oli olemassa paljo yhtäläisyyttä heidän välillään, ei se ihan
samanlaista sittenkään ollut: ensinnäkin tuo etelämainen temperamentti
ja sitten nuo kansanvaltaiset taipumukset. Hän lohdutteli itseänsä
kumminkin sillä, että viimeksimainitut kenties kehittävät luonteen
käytännöllistä puolta.

Oli aika, jolloin hän täydellä todenteolla aikoi ruveta opastamaan
Ingaa talon asioihin ja siirtää sen hoitamisen hänelle, mutta sittenhän
tuli tuo kovan onnen ylioppilasraivo väliin ja, mikä vielä oli
pahempaa, taiteen-into astui hänessä ilmi.

Siitä saakka ei mummo enää pitänyt häntä tilanhoitajan-alkuna, eikä
kummakaan, että hän huokasi ajatellessaan, kuinkahan tämän vanhan,
rakkaan talon käy, kun hän ennen pitkää on sulkenut silmänsä.

Mutta oli olemassa muutakin, mikä häntä painoi: Ingassa oli viime
aikoina tapahtunut muutos. Inga oli nyt myötäänsä levoton. Jouten
hän ei ollut hetkeäkään, mutta työhuoneensa ovea hän ei enää koskaan
aukaissut; ei hän enää milloinkaan kiinnittänyt tarmoansa mihinkään
määrättyyn seikkaan, kuten ennen; väsymättömällä toimintahalulla hän
vain tarttui kaikkeen mitä näki.

Välisti hän oli kyökissä, innokkaasti käsin kaikessa mitä siellä
tehtiin, hetken perästä hän seisoi tallissa, sukien pikku Mustaa,
niinkuin olisi henkikaupalla pitänyt saada sen leveä, kiiltävä selkä
ihan välkkymään auringonpaisteessa, ja tuokion päästä hän kantoi
kaikki ruukkukasvinsa puutarhaan, raitista ilmaa saamaan. Väliin hän
lauloi korkealla äänellä ja taukosi ihan äkkiä, niinkuin olisi itku
ilon tukahuttanut. Toisin vuoroin hän seisoi akkunassa, niinkuin ketä
odotellen, ja illalla, mummolle lukiessaan, hänen kasvojensa ilme
välisti osoitti selvään hänen ajattelevan aivan muita asioita; äänikin
äkkiä muuttui toisenlaiseksi.

Mitä oli tapahtunut?

Mummo oli jo aikaa sitten aavistanut sitä, vaikk'ei ollut tahtonut sitä
itsellensäkään myöntää.

Hän ryyppäsi edessään olevasta lasista vettä ja sai yskäkohtauksen,
joka heti kutsui Ingan saapuville.

-- Mummo kulta! Taas tuommoinen kohtaus! -- huusi hän hädissään. --
Sinä istutkin liian lähellä akkunaa; siitä vetää. Annas, kun autan
sinua!

Hän sai mummonsa pian nojatuoliin ja kietoi huolellisesti vaippoja ja
peitteitä hänen ympärilleen. Sitten hän istahti tuolin siivelle ja pani
poskensa mummon poskea vasten.

-- Älä yski tuolla lailla, -- puheli hän lempeästi; -- minua pelottaa.

Mummo naurahti surumielisesti:

-- Muista, lapsi, että minä olen vanha. Sinun täytyy tottua siihen
ajatukseen, että saat olla ilman minua.

-- Älä puhu noin!

Ja Ingan silmiin nousi niin ahdistava huoli, että vanhus vastaukseksi
vain suuteli häntä. Kotvasen kuluttua hän kumminkin virkkoi, melkein
ponnistuksella:

-- Lapsi! Mitä aiot tehdä tilalle, minun kuoltuani?

Inga säpsähti.

-- En tiedä, -- sanoi hän, -- mutta jatkoi kohta jälleen iloisesti: --
Minä en tahdo ajatellakaan sellaisia murheellisia asioita. Nyt tahdon
ajatella vain, että meillä on kevät, ja linnut laulaa, ja aurinko
heloittaa, ja mummon pitää tulla ulos puutarhaan, päivänpaisteeseen.

Ja taas hän painoi lämpöisen poskensa vanhuksen poskea vasten. Mutta
mummo pyöritti päätään: ei ollut Ingan tapana kierrellä.

-- Sinä et muovaile enää, -- virkkoi hän vähän ajan perästä, ikäänkuin
jatkaen jotain ajatusta. -- Miks'et?

-- Kaiketi siksi, että olen niin iloinen... -- Hän puhui katkonaisesti,
luomatta silmiänsä ylös. -- En ymmärrä oikein itsekään, mutta sen olen
ennenkin huomannut, vaikk'en niin selvään kuin nyt, että kun mieleni on
iloinen, silloin ei se taidetta kaipaa... Taide lienee olemassa vain
suruja varten. Ilo sitä ei tarvitse.

Mummo oli sanomaisillaan jotain, mutta ei voinut. Tuossa äänenhelyssä
oli jotain, joka riisui aseet häneltä.

Hän vaikeni ja sai uuden yskäkohtauksen.

-- Ellei tohtori tule tänä iltana, niin minä lähetän hakemaan häntä, --
sanoi Inga päättävästi.

-- Anna minun olla. Minä olen tottunut lääkitsemään itse itseäni ja
ymmärrän sellaiset asiat paremmin kuin mikään lääkäri.

-- Mutta etkö sinä huomaa, kuinka yskä yltyy?

-- Joutavia!

-- Niin, niin, _jotain_ tässä vaan on tehtävä. Mutta kyllä tohtori
tuleekin. Minua aavistuttaa.

-- Olet kukaties kutsunut häntä?

-- Minä sanoin tohtorinnalle eilen, niinkuin sinä pyysit, että olisivat
tervetulleita joskus iltapäivällä.

-- Ja sinä luulet heidän tulevan heti kohta?

-- Eihän heillä ole muutakaan seuraa.

-- Tekee mieli ihmisiin, niinkö?

-- Niin kyllä.

-- Hm.

Mummo otti sukankutimensa esille, ja Inga keräsi allekirjoitetut
paperit.

-- Nämä kaiketi pehtorille?

-- Niin.

-- Minä lähetän ne hänelle heti.

-- Veisit itse. Sinä et ole luullakseni puhunut hänen kanssansa pariin
viikkoon sanaakaan, ja hän on sentään varsin sievä nuori mies.

-- Niin, hän ei todellakaan tee pahaa kenellekään, -- vastasi toinen
lyhyesti.

-- Ei sinun ensinkään tarvitse puhua hänestä noin olkasi yli, -- äänsi
vanha rouva oudolla kiivaudella. -- Hän on tavattoman kunnollinen mies
ja kelpaisi vaikka hyvinkin hienolle mamsselille.

-- No mutta, mummo! -- huudahti Inga, iloisesti nauraen. -- Ethän toki
aikone meistä paria?

-- En tiedä mitä olen aikonut, -- puhui mummo äreästi. -- Sinä tietysti
et hänestä välitä, mutta... Ääni oli hiljainen ja tyyni kuin ennenkin,
-- mutta ehkä olisi ollut sinulle hyvä... nyt... jos olisit niin tehnyt.

Inga punastui. Ensi kertaa mummo nyt antoi tietää, että hänellä oli
ollut omia ajatuksia siitä asiasta, josta he eivät vielä olleet
sanaakaan vaihtaneet keskenänsä. Hän seisoi hetken aikaa neuvotonna.
Sitten hän kokosi paperit ja astui hiljaa huoneesta.

Viiden minuutin kuluttua hän palasi ja istahti tavalliselle sijallensa
akkunan ääreen.

-- Luenko sinulle? -- kysyi hän, katsoen toisaanne.

-- Kiitos. Kenties myöhemmin. Paljonko kello on?

-- Pian seitsemän.

Hetken aikaa vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus. Sitä häiritsi
vain mummon sukkapuikkojen kilahtelu ja vanhan bornholmilaisen kellon
määränperäiset lerkun raksaukset.

Äkkiä sysäsi Inga tuolinsa loitommas akkunasta. Veri syöksyi jälleen
hänen kasvoihinsa.

Vanha rouva loi häneen tarkan katseen.

-- Tulevatko he? -- kysyi hän.

-- Kutka?

-- Ne, joita odotat.

-- Mummo! -- Inga kavahti ylös kuin olisi mehiläinen häntä pistänyt,
mutta jatkoi sitten melkein uhmalla, tahallansa asettuen suoraan
akkunan eteen: -- Niin, tuolla he tulevat... kumpikin. Nyt he astuvat
portaita ylös... nyt he avaavat oven eteiseen... kuulethan! Nyt
he riisuvat päällystakkinsa eteisessä... tohtori asettaa keppinsä
arkihuoneen seinää vasten... Nyt he astuvat nurkkahuoneen läpi. Ja nyt
he ovat ovella! Se tulee, minkä tuleman _pitää_; ymmärrätkö, mummo?

Hän kääntyi ympärinsä, eikä tulvinutkaan enää veri hänen poskissansa.
Mummon mielestä hän ei ollut vielä ikinä ollut noin kalpeana.

-- Lapsi! -- lausui mummo levotonna ja yritti nousta. -- Lapsi armas!

Tuossa kuului tuo entinen lempeä, rauhoittava ääni... Inga muisti,
kuinka hän lapsena öisin monasti kavahti makuultansa, nähtyänsä pahaa
unta, ja kuinka silloin pehmeä käsi rakkaasti silitti hänen päätänsä,
kunnes kaikki kamalat kuvat olivat hälvenneet. Lapsi, lapsi armas!...

Niin selvänä heräsi nyt henkiin tuo lapsuuden muisto, että hän
tuokioisen verran luuli kaiken tämän olevan unta... kaiken, mitä
hän oli nähnyt ja tuntenut viimeisinä kuukausina... ja nyt hänen
pitää herätä. Mutta ovelta kuului koputus, ja silloin hän riemuiten
tiesi, että se, mikä tuolla ulkona on, ei ole unta, vaan elämän
täyttä todellisuutta. Ja kaikki pahat aavistukset hälvenivät, kaikki
painostavat tunteet sulivat tuohon yhteen riemuisaan ajatukseen. Nyt
saan nähdä _hänet_, saan kuulla häntä, saan pitää häntä itseäni varten
koko ihanan illan...

       *       *       *       *       *

-- Sisään! -- sanoi vanha valtioneuvoksetar.

Ja sisään he astuivat, tohtorinna kuulumattomin askelin kuin varjo,
kaunis pää kallellaan ja ikäänkuin nöyrästi painuksissa, tohtori hänen
perässään, liikkeissään reippaana ja kasvoissa vaihtelevat ilmeet.

Hänen katseensa kulki hänen vaimonsa olkapään yli Ingaan ja tervehti
häntä jo kauan ennen kuin hän oli kättäkään antanut.

Ja tämä katse, joka salamana välähti tuuheitten kulman alta, ei jäänyt
vanhalta rouvalta huomaamatta, hänen verkalleen kohottautuessaan
tuolissansa. Silloin hän ymmärsi, että hänellä on vaarallinen
vastustaja tuossa tohtorissa, johon hän oli katsonut epäluulolla hänen
entisyytensä tähden, mutta samalla hän myös ymmärsi noitten silmäin
osaavan tenhota. Ja äkkiä hänen alkoi ahdistaa henkeä, niin että hän
tuskin sai sanotuksi "tervetultua", sillä uusi yskäkohtaus keskeytti
hänet.

-- Niin tulitte kuin kutsuttuna, tohtori, -- sanoi Inga, kiiruhtaen
auttamaan mummoa nojatuoliin jälleen. -- Mummo ei tahdo milloinkaan
tehdä mitään yskällensä, ja kuulettehan, kuinka ankara se on.

-- Ei se ole yhtään mitään, -- kuului vastalause nojatuolista.

-- Ei olekaan, -- nyökäytti tohtori rohkaisevasti päätään, -- mutta
sopisihan valtioneuvoksettaren sentään ottaa jotain mikstuuraa,
saadakseen sen pysymään alallaan.

Ja kohteliaasti hän istahti vanhan rouvan viereen, haastellen minkä
mitäkin, silloin tällöin vain pujauttaen puheeseensa tautia koskevan
tiedustelun.

Vanha rouva -- jolle kaikki lääkärit aina olivat olleet vastenmielisiä,
ja jonka mielestä neuvon kysyminen heiltä oli melkein pahinta mitä
maailmassa on, samalla kuin hän piti omia kotikeinojansa tuhannen
vertaa parempina kaikkia rohtoja -- hän alkoi nyt katsella suopein
silmin tätä lääkäriä, joka ei ensinkään pidä kyselyjänsä niin hirmuisen
tärkeinä. Hän ei huomannut, kuinka tohtori oli vähitellen saanut
selville kaikki, mitä oli tahtonut tietääkin.

Vanha rouva kääntyi huomattavan vilkkaana Ingan puoleen, joka istui
haastelemassa tohtorinnan kanssa akkunakomerossa.

-- Tulta tässä todellakin tarvitaan, -- virkkoi hän. -- enhän minä näe
ensinkään tätä ystävällistä herraa, joka vieressäni haastelee minun
kanssani.

Inga nousi ja laski uutimet alas. Sitten hän sytytti kattolampun pöydän
yläpuolella ja punaisen amppelin ruokasalin puoleisessa nurkassa.

-- Suitsua kanssa! -- virkkoi mummo. -- Älä unohda sitä.

Tohtori katseli ympärilleen huoneessa suurella mielihyvällä.

-- Kuinka täällä on somaa! -- sanoi hän useamman kerran.

-- Erittäin somaa, -- vahvisti tohtorinna.

-- Hauskaa kuulla, -- virkkoi rouva Heine. -- Sittenhän on minulla
toivo saada teitä useamminkin meille. Siirtäkääs tuolinne, hyvä rouva,
vähän lähemmäs minua, että oikein saan katsella teitä. -- Miltä teistä
tuntuu asua näillä seuduin? Te näytitte reippaammalta viimeksi täällä
käydessänne. Pohjanmeren tuuli kenties on teille liian voimakasta.

Hetken mietittyänsä tohtorinna vastasi verkalleen, silmiänsä
nostamatta: -- Kyllä kaiketi se on liian voimakasta.

-- Niin se melkein on minunkin mielestäni, -- virkkoi vanha rouva,
nyökäyttäen päätään tohtorille. -- Siinä kaiketi syy, miksi nuori rouva
harvoin menee mukaan merenrannalle.

Ja hän tarkasteli heitä kumpaakin älykkäillä, ruskeilla silmillään.

Tohtori nousi istuviltaan. Hänestä tuntui vähän tukalalta. Tohtorinna
vilkaisi ylös.

-- Siinä luullakseni _suurin_ syy, -- virkkoi hän samalla äänellä kuin
ennenkin.

-- Eiköhän sentään olisi viisaampaa totutella kylmään ja sen vuoksi
aina lähteä mukaan? -- äänsi vanha rouva, heittäen syrjästä silmäyksen
tohtoriin.

-- Kuka tottuu, kuka ei, -- pisti Inga väliin terävästi.

-- Sellaiset asiat ymmärtää tohtori parhaiten. Vai mitä sanotte,
tohtori? Pitääkö asettua vasten tuulta, milloin se puhaltaa, vai
pitääkö hyyristyä suojaan, vetoa varoen?

-- Se riippuu siitä, millainen luonto kelläkin on? -- virkkoi tohtori
jotenkin jyrkästi, ja hänen vaimonsa, huomatessaan, mihin suuntaan
keskustelu alkaa kääntyä, nosti arasti silmänsä. Puna lehahti hänen
poskillensa leviten alas kaulaan asti.

Oliko tuo hyökkäystä vai puolustusta? Hän katsahti tutkistellen vanhaan
rouvaan, jolla oli nuo pehmoiset, valkoiset kiharat ja suun piirteet
niin tarmokkaat.

Mummo nyökäytti rohkaisevasti päätänsä hänelle, kumartui sitten
eteenpäin tuolissansa ja sanoi, lyöden kämmenensä pöytään:

-- Ei saa milloinkaan hyyristyä suojaan; se on minun periaatteeni.
Kun myrsky tulee, niin sille pitää sanoa: Puhalla vain, minä seison
paikoillani.

Tohtorinna ei vastannut mitään, mutta siitä hetkestä saakka hän ja nuo
ruskeat silmät ääneti ymmärsivät toisiansa.

-- Täällä on niin kodikasta, -- virkkoi hän, siirtäen tuoliansa
lähemmäksi vanhaa rouvaa. Tämä puolestansa heti ymmärsi tohtorinnan
tahtovan tällä äänettömällä tavalla osoittaa kiitollisuuttansa ja
myhähti ystävällisesti. Yleensä hän näkyi päättäneen tunkeutua tuon
umpinaisuuden kylmän kuoren alle, tuon umpinaisuuden, jota useimmat
tässä nuoressa rouvassa vieroivat.

Hän istui hetken aikaa tarkastellen naapuriansa, katsahti sitten
uhitellen silmälasiensa ylitse tohtoriin ja virkkoi:

-- Tiedättekö, että teidän rouvallanne on varsin sievä profiili?

Tohtori, joka seisoi jalka kaminin ristikolla, kääntyi äkkiä ympärinsä.

-- Mitenkä? -- kysäisi hän.

-- Älkää näyttäkö noin tuimalta, -- virkkoi vanha rouva. -- Minähän
sanoin jotain mieluista teille. Istun tässä ja katselen teidän
rouvaanne, ja mieleeni muistuu Hebe, jonka Inga kerran muovasi kipsiin.

-- Niin vainenkin, tehän muovailette! -- sanoi tohtori, saadakseen niin
pian kuin mahdollista keskustelun kääntymään toisaanne.

-- Onko teidän atelieerinne tässä viereisessä huoneessa? -- kysäisi
tohtorinna, iloissaan hänkin tarttuen uuteen puheenaineeseen.

-- Tuollahan minä tavallisesti työskentelen, -- vastasi Inga,
nyökäyttäen päätään oikealla olevaa ovea kohti, -- mutta nyt en ole
enää pitkään aikaan ottanut kipsiä käteenikään.

-- Miks'ette? -- kysäisi tohtori äkisti. -- Minun mielestäni pitää
tehdä työtä, kun on taipumusta. Jos minussa olisi sitä, niin yhtämittaa
minä kulkisin hyppyset savessa.

-- Tuo on tuttua minullekin, -- huudahti Inga vilkkaasti. -- Viimeistä
kuvaani muovaillessani tuskin maltoin odottaa saven kuivumista. Veri
kiehui suonissa, ja sormia kihelmöitsi, -- tuntui kuin olisi tuhat
elämää pyrkinyt ilmoille!...

Hän pysähtyi äkkiä, muistaessaan mikä se hänen viimeinen kuvansa oli
ollut.

-- Eikö sitä saisi nähdä? -- kysyi tohtori silminnähtävällä
mielenkiinnolla.

-- Se ei käy laatuun, -- virkkoi vanha rouva, oikaisten itseänsä, --
Inga saattaa kenties näyttää teille pari valmista pikku esinettä, mutta
-- luonnos! Sitä ei sovi näyttää.

-- Ja sittenkin on tuo luonnos minun töistäni ainoa, joka pystyy
kestämään arvostelua, -- keskeytti Inga kiivaasti. -- Ainoa mitä
ylipäänsä maksaa vaivan nähdä, -- liitti hän uhkamielisesti.

Mummo kalpeni.

-- Min'en saata olla millään muotoa samaa mieltä.

Tohtorin eloisat silmät olivat siirrelleet puhujasta toiseen.

-- Enkö minä saisi olla tuomarina? -- kysyi hän, astuen lähemmäs.

-- Miks'ette? -- vastasi Inga, yltyen mummon itsepintaisesta
vastarinnasta. -- Tervetuloa sekä te että teidän vaimonne minun
atelieeriini.

Vanha valtioneuvoksetar oli vihoissaan, mutta hän ei sanonut mitään.
Hän oli tottunut hillitsemään itseänsä. Käsi vain nojatuolin kaiteella
vavahti, Ingan lähtiessä atelieeriin sytyttämään valkeita.

-- Hän peittää kuvan varmaankin, -- lohdutteli mummo itseänsä. --
Eihän hän toki uskaltane näyttää vaimolle hänen miehensä kuvaa. --
Antakaa käsivartenne, hyvä rouva! -- äänsi hän sitten hiukan kiihkeästi
tohtorinnalle.

Tämä tuli heti hänen luokseen.

-- Hassua väkeä, nuo taiteilijat, -- liitti mummo puoliääneen; --
toimivat tunnelmiansa myöten, jotka eivät merkitse mitään, ei yhtään
mitään.

Hän kolautti keppinsä lattiaan lujemmin kuin oikeastaan olisi
tarvinnutkaan ja astui kynnyksen yli atelieeriin.

Kuva seisoi kuten ennenkin keskellä lattiata; kirkas valo lampeteista
kohtasi sitä. Näytti melkein kuin mummo olisi uhannut sitä kepillään,
nostaessaan kättään, korjataksensa silmälaseja.

Inga seisoi kuvan takana, kasvoissa jännitetty, hiukan kiihkeä
ilme. Hänen ja mummon katseet iskivät yhteen kuin kaksi säihkyvää
säilää. Sitten kulkivat Ingan silmät, tutkistellen ja vertaellen,
kuvasta alkuperäiseen ja siitä takaisin kuvaan. Tulos oli hyvä, siitä
myhäilystä päättäen, mikä äkkiä välähti hänen kasvoillaan.

Tohtori oli pysähtynyt ovelle ja seisoi siinä, sanaakaan sanomatta,
mutta hänen vaimonsa, joka oli likinäköinen, astui aivan pöydän ääreen
ja kääntyi sitten hämmästyen ympärinsä.

-- Mutta sinähän se olet, ilmielävänä! Sepä merkillistä! Kuinka tämä on
ymmärrettävä?

Hän katsahti aivan hämillänsä Ingaan.

-- Minä muovasin tuon tultuani ensi kertaa teiltä, -- vastasi Inga,
väistäen hänen katseensa.

-- Niin, Ingalla on vimma muovata minkä ensi kertaa näkee, -- virkkoi
vanha rouva kuivakiskoisesti.

-- Viime vuonna hän muovasi suutarin oppipojan, jonka oli sattumoisin
kohdannut tiellä.

-- Oliko oppipojan kuvassa yhdennäköisyys niin repäisevä kuin tässäkin?
-- kysyi äkkiä tohtori, hiukan terävyyttä äänessä.

Vanha rouva säpsähti. Hän ei ollut odottanut siltä puolen mitään,
mutta hän toipui heti ja vastasi, valmiina vastarintaan: -- Oppipojan
kuva oli ainakin siinä suhteessa parempi tätä, että siinä oli enemmän
mielikuvitusta.

-- Kaiketikin siitä syystä, että tuossa minun kuvassani on enemmän
todellisuutta.

-- Aivan niin, -- puuttui Inga puheeseen. -- Se entinen oli
hutilustyötä... minä löin sen jo aikaa sitten rikki.

-- Kuinka hennoittekaan? -- sanoi tohtorinna, ajatukset kaukana
sanoista. Hän ei saanut silmiänsä irti tuosta kuvasta, jossa näytti
olevan henkeä... tuo omituinen pään asento ja kärsivä ilme noissa
selvissä piirteissä, joita hän rakasti, rakasti jok'ikistä koko
sielunsa ainoalla intohimolla.

-- Kuinka hennoittekaan? -- toisti hän.

-- Minä lyön melkein aina kuvani säpäleiksi, -- sanoi Inga, -- sillä
perästäpäin minä huomaan, etteivät ne ole saaneet ilmi sitä, mitä
niiden piti saada. Mutta tämä -- ja hänen katseensa pyyhkäisi ikäänkuin
hyväillen kuvaa -- tämä saa pysyä paikoillaan, sillä se on edes etanan
askel tiellä suurta taidetta kohti.

-- Sanokaa te vain uhallakin: _suuri askel_, -- virkkoi tohtori. --
Ette tiedä itsekään, kuinka hyvin se on siepattu... ei pienintäkään
epäröimistä tai epävarmuutta käsityksessä... näyttää melkein kuin
olisitte tuntenut minut ja monta vuotta.

Hän astui likemmäs pöytää ja pysähtyi kuvan eteen.

-- Tekisipä mieleni sanoa, -- liitti hän hiljaisemmalla äänellä, --
ettei kukaan ole tuntenut minua paremmin.

Tohtorinna oli kuullut hänen sanansa ja vavahti. Nuo sanat ne puukkoina
viiltelivät häntä.

Vanha rouva laski kätensä hänen käsivarrelleen ja taputti sitä,
rauhoittaen.

-- Niin, niin, hyvä rouva, -- virkkoi hän, -- nyt saatamme jo kernaasti
palata sisään.

Hän loi toisiin kahteen musertavan silmäyksen, lähtiessään tohtorinnan
kanssa atelieerista, mutta noilla kahdella oli muuta miettimistä. He
eivät huomanneet silmäystä.

       *       *       *       *       *

Atelieerissa vallitsi äänettömyys kotvan aikaa. Tohtori oli istahtanut,
käsivarret tuolin selkämyksellä, suuri pää kumarassa, kuoppainen leuka
kätten nojassa. Hän näkyi unohtaneen kaikki, katsellessaan tuota
keskeneräistä työtä, jonka välitön, luontainen totuus sekä kummastutti
että veti puoleensa häntä. Eikä hän sittenkään itse kuvaan niin paljoa
ollut kiintynyt kuin siihen tapaan, millä tekijä oli sen käsittänyt.

Siitä hän oli jo kohta selvillä, ettei tuollainen teos synny, ellei
tekijässä ole ollut tavallista enemmän mielenkiintoa työhönsä.

Inga oli siis ajatellut häntä... paljonkin ajatellut häntä heti
heidän ensimmäisen kohtauksensa jälkeen. Hän oli silminnähtävästi
herättänyt Ingassa kiintymystä, niinkuin Ingakin hänessä. Ingan sielu
oli loihtinut esiin ja luonut ilmi hänen oman sielunsa sisimmät,
muovaellessaan hänen kuvaansa saveen!

Tohtori, joka oli tottunut kätkemään omaan itseensä kaikki ajatuksensa
ja tunteensa, huomasi nyt, että hänen sisimpiinsä oli äkkiä katsahdettu
ja vaistomaisesti käsitetty, mitä siellä piilee. Tälläkin hetkellä
hänestä tuntui ilmeisesti, että toinen parhaillaan lukee hänen
ajatuksiansa, seisoessaan tuossa häntä katsellen. Hän oli melkein
tuntevinansa, kuinka nuo silmät lämmittävät häntä, vaikka hän
itsepintaisesti koettaakin karttaa niitten katsetta... saadakseen vain
häiritsemättä istua tuossa lämmittävässä, heleässä valossa.

-- Minun täytyy tunnustaa, -- virkkoi hän viimein, -- että olen tähän
saakka pitänyt naisen taidetta melkein tarpeettomana, mutta tässä
ilmenee tavallista enemmän.

-- Ettekö milloinkaan ennen ole nähnyt naisen työtä, jossa olisi ollut
tavallista enemmän?

-- Kenties, mutta se ei ole kiinnittänyt mieltäni.

-- Teidän oma syynne.

-- Myönnän kyllä. Puolustukseksi vain sanoisin, ettei nainen
taiteilijana koskaan raivaa uusia uria, vaan astuu miehisten
taiteilijain jälkiä.

-- Ei se aina niin ole oleva; siitä saatte olla varma!

Tohtori katsahti hämmästyen ylös: tuossa huudahduksessa asui niin luja
vakaumus. Inga ei ollut milloinkaan, ei sanalla, ei viittauksellakaan,
puhunut hänelle taiteestansa. Hän ei aavistanut, kuinka lujasti Inga
uskoi siihen. Nyt hän tunsi sen.

-- Tekisipä mieleni kuulla, mitä te ylipäänsä ajattelette naisen
taiteesta, -- sanoi tohtori. -- Luuletteko, että naisen luova kyky
koskaan kohoaa miehen kyvyn rinnalle? Toisin sanoen: luuletteko, että
naisen taiteella on tulevaisuutta?

-- Ehdottomasti! -- vastasi Inga, -- mutta siihen tarvitaan monen
miespolven kehitystä. En ensinkään vaadi naisen taidetta pidettäväksi
saman-arvoisena kuin miehen, minä vaadin vain, että _uskottaisiin
kehittymistä mahdolliseksi._

Hän oli ääneti hetken aikaa ja jatkoi sitten:

-- Michel Angelot ja Rubensit, ne olivat vuosisatain kehittymisen
tuloksia, ja kuluu kenties vuosituhansia, ennenkuin ilmestyy
naispuolinen Michel Angelo, naispuolinen Rubens, naispuolinen
Shakespeare, mutta kerran hän ilmestyy, se on varma... Me, jotka
tätä nykyä teemme työtä, me olemme vain edelläkävijöitä. On kuin
olisi portaat ja niissä lukemattomia astimia, kaikki viemässä ylös
temppeliin, jossa naispuolinen Michel Angelo kerran on istuva. Me,
pienet nykyajan taiteilijattaret, me olemme vain kukin kohdastamme
astimena sinne. Ei ole meillä kellään vallassamme tuota suurta
taidetta, mutta kaikki me rakastamme temppeliä, joka ilman meitä ei
papitartansa saa.

Hänet löi kuumaksi, ja älykkäissä silmissä paloi innostuksen tuli.

-- Omituinen ajatus, -- virkkoi tohtori, -- mutta saattaisittepa
pian saada minutkin uskomaan sitä. Siitä päättäen, mitä tänään olen
nähnyt, uskon ainakin sen, että teidän astimenne kohoaa koko joukon
korkeammalle muita.

-- Kenties, -- sanoi Inga ja katsoi häneen, tohtorin mielestä melkein
surunvoittoisesti, -- siihen on niin monta seikkaa vaikuttamassa.

-- Esimerkiksi?

Inga ei vastannut mitään, ja toinen asetti kysymyksensä hiukan toisin.

-- Sanoitte äsken, ettette pitkään aikaan ole kipsiin kajonnutkaan.
Miks'ette?

-- En tiedä itsekään... kenties siksi, että olen ollut niin iloinen
viime aikoina.

Hän vaikeni. Hän olisi kernaasti ollut vastaamatta, mutta noitten
silmien katsoessa häneen hänen _täytyi_ vastata.

-- Ettekö sitten työskentele ollessanne iloinen?

-- Harvoin. Iloisena en kaipaa taidetta, mutta kun murheellinen olen,
silloin se vetää minua puoleensa.

-- Niinhän sitä sanotaan, että kaikki taide syntyy epäsoinnusta. En ota
puhuakseni tästä asiasta teidän kanssanne, koskapa onni ei suonut minun
tulla maailmaan taiteen lahja povessani, mutta kopissa istuessani minä
välisti panin ajatuksiani paperille, ja se tuntui rauhoittavan. Minä
käsitän niinmuodoin mitä te tarkoitatte.

-- Ettekö enää milloinkaan pane ajatuksianne paperille?

-- Kyllä, sellaisia, joita en saata lausua kenenkään kuullen.

-- Miks'ette kokoa niitä kirjaksi?

-- Siks'ettei niillä ole arvoa kuin omalle itselleni.

-- Sitä te ette tiedä. Kaikki, millä on arvoa muitten silmissä, saa
arvonsa ainoastaan sen kautta, että sillä on ollut arvoa tekijänsä
omissakin silmissä.

-- Mutta nyt minä kirjoitan siitä syystä vain, etten saata puhua,
siitä syystä vain, että saisin ilmaa hengittääkseni. Minulla ei ole
mitään sanomista muille; minulla on sanomista vain yhdelle, mutta tämä
yksi ei uskalla kuulla minua. Vai -- tohtori nousi ja astui aivan
hänen luoksensa -- vai... _uskaltaako hän_? -- virkkoi hän vapisevalla
äänellä. -- Ei! Tiesinhän sen, -- liitti hän katkerasti, kun Inga,
kykenemättä mitään vastaamaan, pyöritti päätään.

Ja äkkiä käänsi tohtori hänelle selkänsä ja astui atelieerista ulos.

Inga sammutti lampetit seinillä, mutta hänen kätensä vavahteli tuota
tehdessään, ja hänen täytyi odottaa kotvanen, ennenkuin oli jälleen
niin varma itsestänsä, että saattoi mennä muitten luokse.

       *       *       *       *       *

Vieraitten lähdettyä vallitsi tuvassa painostava äänettömyys. Varjo
oli heittäytynyt noitten kahden naisen väliin, heidän, jotka tähän
asti olivat osoittaneet toisillensa täyttä luottamusta. Toinen ei
_saattanut_ puhua, toinen ei _tahtonut_. Ja niinpä toivotti mummo vähän
ajan perästä lyhyesti hyvää yötä, ja Inga meni huoneeseensa.

Mutta yksikseen jäätyänsä hän taas tunsi samaa polttavaa ikävöimistä,
joka ennenkin oli hänet vallannut, ja mitä useammin se tuli, sitä
voimakkaampaa se oli.

Kun nyt jo on niin ikävä häntä, vaikka toinen vast'ikään läksi pois,
kuinkas silloin, kun ei saa päiväkausiin, jopa viikkomääriin nähdä
häntä? Kuinka hän yleensä voi elämäänsä elää hänestä erillään?

Hän avasi akkunan, joka antoi länttä kohti vanhaan puutarhaan, ja
istahti avaraan akkunakomeroon, katsellen ulos valoisaan kevätyöhön.

Kottarainen, jolla oli pesä aivan hänen akkunansa kohdalla, sirkautti
hiljaa unissaan... nälkäinen huuhkajan poikanen kuului kärähtävän...
sammakko kurahti tuolla alhaalla suossa... ja sitten oli taas kaikki
hiljaa kuin ennenkin.

Maasta nousi valkoista huurua... sieltä tuoksui uudelta lehdeltä ja
ruoholta, helmeilevältä mahlalta ja kukan-umpuilta. Kevään sanomia...!

Kalpeana, valoisana raiteena kumotti täysikuu vanhan puutarhan
sammaltuneille nurmikoille ja lymysi sitten suuren mulperipuun taakse,
joka kasvoi puutarhan portilla. Sitten se jälleen hyväillen paistoi
pähkinäkujain välitse kiviojan varrella... noitten kummallisen
leveitten pähkinäkujain, joihin hänen mielikuvituksensa aina oli luonut
keskiajan olentoja kirjavissa tamineissa... Yksi niistä varsinkin
palasi yhä uudestaan ja uudestaan. Inga oli yhä näkevinänsä sen
poikkeavan pimeimmälle kujalle tuolla... hän muisti sen nähneensä jo
pienenä tyttösenä; se oli ilmennyt hänen tajunnassaan siitä pitäin
kuin hänen mielikuvituksensa ensi kertaa henkiin heräsi ja muotoihin
luontui. Ei hän mielestään milloinkaan ollut nähnyt sen kasvoja... itse
olentoa hän vain ajatteli... se oli tummaverinen, pää suuri, luja,
hiukan kallellaan.

Tuntui niin kummalliselta, kun hän nyt, tuota olentoa muistellessaan,
äkkiä hämmästyi yhdennäköisyyttä sen ja erään toisen olennon välillä,
joka ei hänen ajatuksistansa milloinkaan lähtenyt.

Oli niin hiljaista tuossa suuressa puutarhassa, mutta silloin tällöin,
pitkäin väliaikain perästä, huhahti iloinen kevättuuli vanhan kartanon
nurkan takaa, ja silloin tuntui, kuin olisivat kiviseinät huokaisseet
tai rasahdus kuulunut raskaassa tammiovessa hänen takanaan.

Hän tunsi kaikki pienimmätkin äänet täällä sisässä, eikä ollut hänen
tapansa kummituksia peljätä eikä arastellen kuulahdella. Mutta
toisin oli tänä iltana. Hänestä näytti, kuin kivet hänen ympärillään
heräjäisivät henkiin, ja seinät ne ikäänkuin huokasivat hänen omasta
rasitetusta rinnastaan.

Aivan hänen akkunansa alla kasvoi nuori kirsikkapuu, mummon istuttama.
Muutamat paksuista umpuista olivat juuri tekemäisillään terää. Hän
rupesi lukemaan valkoisia kukan-alkuja puun latvassa, mutta yhä
niitä karttui useampia. Hän oli oikein kuulevinansa, kuinka umput
puhjetessaan napsahtelevat. Heidän yllänsä lauloi kuohuva, uhkuva,
pauhaava elämä... Kevään sanomia!

"Kevään sanomia!" toistivat kuiskaten kiviseinät. "Ajat muuttuvat,
puvut vaihtelevat, mutta ihmiset pysyvät yhä samanlaisina. Kaikki he
ajattelevat samoja ajatuksia, vaikka tosin eri lailla itsekukin. Yksi
on heillä jokaisella elon aihe, rakkaus, heidän sielunsa kevätsanoma.
Siinä heidän onnensa piilee, ja siitä heidän surunsa syntyy...
Vaarallinen kevään sanoma... Sitä vailla on sielu niin köyhä, vaikka
sen rikkaus on niin usein surua! Vaarallinen kevään sanoma... Se ei
itsekään tiedä, mitä varten se umppuja luo tai kukkaan käy, mutta sitä
vailla ei sielu milloinkaan saavuta kirkastumistaan..."

Vanha kello portin yläpuolella löi kaksitoista... se löi yksi, se löi
kaksi.

Yhä vielä istui Inga akkunakomerossa ja painoi tulista poskeansa kylmää
kiviseinää vasten. Yhä uudestaan ja uudestaan tuli hänen mieleensä
se vanha värssy, jota hän niin usein oli hyräillyt. Se kaivautui
hänen sydämeensä, piirtyi hänen aivoihinsa, palasi palajamistaan
vastustamattomalla, melkein pelottavalla voimalla.

Hänen täytyi vihdoin lausua se hiljaa itseksensä, verkalleen kuiskaista
se kuulahtelevaan keväiseen yöhön:

    Es ist eine alte Geschichte,
    doch bleibt sie immer neu,
    und wem sie just passiret,
    dem bricht das Herz entzwei!

    [Se tarina vanha on vainen,
    mut uus yhä sittenkin,
    ja kenelle nyt se sattuu,
    sydän siltä jo murtuukin.]

Mutta viimeistä säettä lausuessaan hän hyrähti itkuun.

       *       *       *       *       *

Oli kaunis kesäkuun päivä, kolme viikkoa myöhemmin. Kaikki hedelmäpuut
olivat kukassa.

Kirkonkello kylässä läppäsi päivänlaskua, mutta vanha kellonsoittaja
oli aina aikainen toimissaan. Aurinko oli vielä taivaanrannassa,
heitellen punaiselta hohtavia säteitänsä valkoisiin hedelmäpuitten
kukkasiin, äskeisestä sateesta kosteihin.

Inga astui tohtorin kanssa puutarhan poikki. Tohtori oli käynyt
tervehtimässä vanhaa rouvaa, ja Inga oli nyt näyttämässä hänelle
oikotietä ketojen poikki. Hän oli ottanut käteensä suuren olkihattunsa,
aikomattakaan oikeastaan panna sitä päähänsä, ja nyt hän heilutteli
sitä silkkinauhoista, astuessaan vanhain omenapuitten alla, joitten
kyhmyiset oksat yhtyivät käytäväin yläpuolella ja paikoin syleillen
hyväilivät toisiaan. Ja tuhannet omenankukat ne punersivat, auringon
suudellessa niitä, ja levittivät hurmaavaa tuoksua ympärilleen,
tuoksua, jota täydensivät kirsikkapuut, hienona vihmana sirotellen
maahan valkoisia terälehtiänsä.

Nuo kaksi kulkivat ääneti, ympärillään suven lämpöinen, kuulakka auer,
kesäisen illan lempeä tunnelma kaikkialla. Heidän aatoksensa keinuivat
väreissä ja valossa.

Yhteisiä muistoja heillä ei ollut, -- olivathan vasta niin vähän aikaa
toisensa tunteneet -- ja sittenkin he tunsivat samaa, niinkuin kaksi
ihmistä, joitten ajatukset luontuvat yhdeksi.

Tuolla pensaassa lauleli satakieli lauluansa äänekkäästi valoisaan
iltaan. Säveliä tulvi sen pienestä kurkusta, naksahtelevia,
täyteläisiä, sointuvia, niinkuin ei kaikupohjalla sen rinnassa olisi
ääriä ensinkään. Tohtori vihelteli hiljalleen, ja satakieli seurasi
heitä, lentäen oksalta oksalle ja yhä äänekkäämmin laulellen. Sen
tauottua hetkiseksi kuului vain puuhun jääneen sadepisaran tipahdus
maahan ja putoavain kukanlehtien hiljaista hivinää.

Tohtori seisahtui erään vanhan omenapuun alle ja taittoi siitä lehvän.
Kauan hän katseli kukkasia siinä ja pyyhkäisi tuolla pehmoisella lehti
viuhkalla poskeansa.

-- Mitä tällainen ilta teille muistuttaa? -- kysyi hän, katsahtaen
Ingaan, joka seisoi puistelemassa sadepisaroita oksilta alas.

-- En tiedä, -- vastasi hän. -- Siihen liittyy niin monta muistoa...
Siinä on niinkuin tuttuja lauluja... ja lempeitä sanoja... ja vanhoja
säveliä, joita sielu on joskus ennen kuullut.

Tohtori nyökäytti päätään.

-- Aivan niin: joita sielu on joskus ennen kuullut... Mutta missä se
niitä kuuli? Mistä tulee, että välisti kohtaa ihmisen, jota ei ole
milloinkaan ennen nähnyt, ja sittenkin tuntuu, kuin olisi yhteisiä
muistoja heillä?

-- Ja mistä, -- jatkoi Inga, -- mistä tulee tuo tunne, että jossain on
ennen oltu yhdessä?

-- Mitäpäs sympatia muuta on kuin entistä yhdessäoloa? -- sanoi tohtori
myhähtäen. -- Kaksi sielua on alinomaa elänyt henkistä yhteiselämää
ja työskennellyt yhdessä, mutta tietämättänsä. Minulla on aina ollut
sama ajatus kuin Platonilla: kaksittain sielut maailmaan luodaan.
Heidän pyrkimyksensä on löytää toisensa täällä maailmassa; se pantiin
heidän määräksensä sillä hetkellä kuin hengen saivat. He saattavat
päästä pitkälle ilmankin, mutta heidän maallinen onnensa riippuu siitä,
löytävätkö toisensa.

Hänen äänensä oli surumielinen. Inga ei uskaltanut nostaa silmiänsä:
hän tunsi tohtorin katselevan häntä.

-- Ettekö te usko sitä? -- kysäisi tohtori.

-- Uskon kyllä, -- vastasi toinen hiljaa.

Ääneti he astuivat edelleen, mutta hetken kuluttua tohtori leyhytti
omenapuun oksaa hänen kasvojensa edessä kysyen: -- Mitäs tämä
muistuttaa teille?

-- Se muistuttaa minulle juhannusyön hiljaisuutta, kun kaste laskee
maahan ja satakieli soittaa... se muistuttaa ikävöimistä kesäiltana...

Hän pysähtyi, mutta tohtori jatkoi:

-- Niin, ikävöimistä kesäiltana... lintuja, jotka pesäänsä tekevät...
kukkasia, jotka hedelmäksi heristyvät. Niin, minä tunnen tuon, minä
tunnen tuon! Kaikissa kukkasissa piilee muistoja, keväimen kukkasissa
semminkin!

-- Niin, kevään kukkasissa semminkin! -- huudahti Inga. -- Ei
mikään vedä vertoja lumiorvokeille, ei ainakaan minusta! Tuntuu
kuin ne sinertäisivät muistoista. Heti kun niitä kimppunenkaan
mulle tuoksahtaa, heti on edessäni päivänpaisteinen niitty ja
vihanta piennar, lumiorvokkeja täynnä. Ja itse minä silloin pienenä
tyttönä juoksen niitten keskessä ja kävelen tuntikausia auringon
valossa, poimien suuria vihkoja kotiin mummolle, joka hänkin pitää
lumiorvokeista.

-- Jatkakaa! -- puhui tohtori. -- Kertokaa vielä pienestä tytöstä
pientarella. Vai kerronko _minä_ mitä hänestä aattelen?

Inga katsahti häneen kummastellen ja nyökäytti päätään. Toinen jatkoi
hiljaisella äänellä:

-- Monta vuotta myöhemmin... minä näen samaisen pienen tytön istuvan
päivänpaisteisella pientarella, mutta hän on melkein täysikasvanut,
ja kaksi pitkää jalkaa piilee lyhyen hameen alla. Hän on vetänyt
jalat allensa, ja hattunsa hän sysää niskaan, ja niin hän siinä istuu
tuntikausia lumiorvokkien keskellä, ikävöiden ja unelmoiden. Hänellä on
hämärä tieto siitä, että hän tahtoo saada jotain tehdyksi maailmassa,
mutta ei itsekään tiedä mitä. Hänenkin elämällänsä on päämäärä, mutta
hän ei tiedä, millaisten taistelujen kautta hän on sen saavuttava. Ja
lumiorvokit tuoksuvat, ja iltakellot soittaa, ja rauha kätkee syliinsä
tuossa niityn ja aidan ja pientarella pienen tytön.

Inga kuunteli hengitystään pidättäen. Tuntui kuin nuo sanat
syleilisivät häntä ja jok'ainoa ilmaisisi, kuinka rakas hän on
tohtorille.

Hän sulki silmänsä puoleksi, heittäytyen onnentunteensa valtaan. Tietää
vain hänen kulkevan tuossa mun rinnallani omenapuitten alla, huomata
vain hänen pitävän minusta -- sekin on onnea!... Ja hedelmäpuista
putoeli alas valkoisia lehtiä... hiljaisena, hienona, vaisuna vihmana.

Inga tunsi niitten putoilevan hänen taipuneelle niskallensa ja liukuvan
vilpoisina alas kaulalle. Hän näki muutamain tarttuneen tohtorin
tuuheaan tukkaan, hänen pysähdyttyänsä kedon veräjälle ja otettuaan
päästä leveälierisen hattunsa, vilvoittaakseen otsaansa.

Tohtori laski kätensä veräjän säpille, mutta Inga ei avannut veräjää,
hän päinvastoin painoi sitä kiinni, ikäänkuin ei tahtoisi päästää häntä
ulos...

Puutarhan päässä johti veräjä aukealle niitylle, joka oli kartanon
aluetta ja josta solatie vei kauemmas niityn toisessa laidassa oleviin
taloihin.

Niin rehevä oli niitty, ettei olisi aavistanutkaan sen olevan vain
puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä ja sen hietaisesta rannasta ja
kahisevista kanervista.

Lehmät loikoivat tiheässä apilassa, märehtien ja kelloansa kilautellen,
tuontuostakin ilmoittaen hiljaisella yrinällä ja murauksella, kuinka
hyvä heidän on olla. Pieni, ketterä peltohiiri puikahti heidän
ohitsensa ja katosi apilankukkain sekaan.

Inga oli pannut käsivartensa vanhalle pisteaidalle ja katseli ulos
niitylle. Lämmin hehku paloi mustissa silmissä. Astuminen oli nostanut
punan hänen poskiinsa, ja tulisen, etelämaisen veren kiehuessa hänen
suonissaan hän hengitti syvään lempeätä illan ilmaa. Tohtori katseli
häntä, kunnes veri kuumana hulvahti hänen ohimoilleen. Hänen täytyi
väkisinkin pidättäytyä ottamasta Ingaa syliinsä ja istahtamasta hänen
kanssaan kukkivain oksain alle, jonne satakieli kutsui laulullansa,
koko luonnon hengittäessä rakkauden juhlaa.

Äkkiä hän tempasi säpin auki, niin kiivaasti, että se teki kipeätä
Ingan käteen. Inga säikähti ja katsahti hämillänsä ylös.

Toista hävetti heti, ja hän kuiskasi:

-- Älkää olko pahoillanne! Älkää panko viakseni. Tämä on enemmän kuin
ihminen jaksaa kestää: Kulkee tuossa onnensa rinnalla ja on sittenkin
pakotettu heittämään sen tyköänsä... tuntee olevansa niin nuori ja
luja ja on raajarikko sittenkin... ei uskalla milloinkaan kuunnella
elämän laulua luonnossa, kesäisen illan ihanata runoa... aina vain
pakottautumista, tympeytymistä omilta intohimoiltaan! Se on enemmän
kuin Tantaloon tuskat... se on henkistä ruhjoutumista!

-- Sitä se on, -- jatkoi hän, kun ei Inga mitään vastannut. -- Kun
ihminen ei saa rakastaa ehjästi, täysin määrin, kun hän ei saa ottaa
omaan itseensä tuota suurta tunnetta, jonka nimi on rakkaus, -- kun
kaikki tuo oikeus on riistetty ihmisen elämältä, silloin on elämä
puoltaan vailla. Ihminen vetäytyy silloin kovan kuoren sisään tai
leikkelee palasiksi tunteitansa; hän puolentelee onnensa vaatimuksia,
hän tinkii pois ihanteitansa, ja joko hänestä tulee jokapäiväinen
olento, joka tympeänä alistuu oloihin, tai hän puree häkkinsä
ristikoita ja päästää voimattoman vihansa kuohahtamaan niitten yli,
jotka häkin hänen ympärilleen laittoivat.

-- Niinpä teidän sitten täytyy päästää se kuohahtamaan oman itsenne
ylitse, -- sanoi Inga melkein kiivaasti. -- Mieshän te olitte, vapaa
valitsemaan.

-- Siinäpä se, etten ollut vapaa valitsemaan, -- vastasi hän,
säpsähtäen tuskallista ilmettä toisen kasvoissa. Hän ei voinut kestää
sitä, että Inga ajattelee pahaa hänestä.

Hän otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja ikäänkuin hyväillen
silitteli mustelmaa, jonka veräjän säppi oli siihen tehnyt.

-- Lähdettekö vielä kerran kävelemään kanssani puutarhan kautta? --
kysyi hän. -- Minä kerron teille sellaista, josta teillä on surullinen
oikeus saada tieto. Inga nyökäytti päätään, ja he palasivat yhdessä
puutarhaan. Tyynesti ja luottavasti tohtori kertoi, mitenkä hän oli
koettanut irtaantua, mutta oli sitoutunut jälleen, mitenkä hän,
vaistomaisesti peljäten rakkauden joskus heräjävän, oli ollut valmis
karkaamaan omista häistänsä, mutta sitten jälleen tuntenut itsellään
olevan velvollisuuksia sellaista rakkautta kohtaan, joka ei ollut
kammonut häpeätä ja syyllisyyttä ja joka juuri siitä syystä oli
kietonut hänet kiinni tuhansilla siteillä.

Inga ei vastannut, kuunteli vain. Mutta kasvojen ilmeistä tohtori
huomasi tunnustuksensa poistaneen Ingasta yhden epäilyksen ja
saaneen hänet jälleen entiseen lempeään mielialaan, jonka tohtori
äsken niin äkkiä oli häirinnyt. Hän luki sen jok'ainoasta piirteestä
immen kasvoissa, heidän kävellessään edestakaisin omenankukkain
silkkikudelman alla.

He saapuivat jälleen veräjälle, joka oli jäänyt auki.

-- Lähtekää kanssani käymään solatietä! -- pyysi tohtori, Ingan
ojentaessa hänelle kättänsä jäähyväisiksi.

Solatie kulki tuossa edessäpäin, vieden metsän kautta maantielle. Se
oli vanhan valtioneuvoksettaren ylpeys. Hän itse oli rakennuttanut sen
pari kuukautta häittensä jälkeen muistoksi rakkaista fyeniläisistä
pensas-aidoista hänen kotikartanonsa tiluksilla, noista "elävistä
aidoista", joissa kasvaa syreenejä ja paimenensauvoja ja metsäruusuja,
keltaisia helokkeja välissä.

"Elämä on tuiki mahdotonta, ellei milloinkaan näe kukkivaa
pensas-aitaa". -- Niin hän oli sanonut, ensi kertaa ajellessaan
tiluksilla, ja silloin hän päätti rakentaa "fyeniläisen tien".

Hän pani liikkeelle koko talon väen, kaivatti ojia ja laitatti
aitauksia, istutti niihin paimenensauvoja ja syreenejä, helokkeja ja
ruusuja, pitäen huolta, että nuorilla taimilla olisi tuulensuojaa
viereisestä metsästä.

Sillä tapaa valmistui solatie, ja niitten kahdenkymmenen vuoden
kuluessa, mitkä mummo Heine oli itsevaltiaana hallinnut Klitholmassa,
oli se kasvanut niin reheväksi, että veti vertoja parhaimmallekin
Fyenin kukkakujalle.

Maantiellä ei vanhaa rouvaa nähnyt milloinkaan, ei ajelemassa eikä
kävelemässä, paitsi kirkkomatkalla ja moniaan kerran vuodessa silloin
kun hän kävi paikkakunnan yleisön yhteisillä päivällisillä. Mutta
solatiellä, jonka varrella oli tiheässä pensas-aitoja, solatiellä,
vanhan rouvan lempitiellä, jossa ilma lämpöisinä kesinä ikäänkuin
liikahtamatta leijailee ja lumi talvisin paksuina kinoksina kohoilee,
jossa kaikki laululinnut keväällä pesiänsä rakentelevat ja jossa on
niin hauska syksymmällä, jolloin sudenmarja pitkin piennarta luikertaa
ja lehti tuhansissa väreissä koreilee, -- siellä hänet talonpoika
välisti näki hiljaisena kesäiltana, kun kaste on vanginnut pölyn, joka
päiväsaikaan pilvenä kiirii pensas-aitain välissä. Silloin hän läksi
mieluimmin ilman päällysvaatetta, joskus sukankudin mukanaan, ilman
muuta päähinettä kuin valkeanauhainen tanu.

Vanhat kalastajan-eukot ja pienet talonpojan-tytöt joita hän kohtasi,
niiasivat yhtä syvään hänelle, ja ystävällisesti heitä kutakin vanha
rouva tervehti. Väliin hän sattui olemaan niinkin ajatuksissansa, ettei
huomannutkaan heidän kulkevan ohi.

Tavallisesti ei rouva Heine koskaan ollut hajamielinen, eikä kukaan
tiennyt, miksikä hän väliin kävi sellaiseksi solatiellä, mutta hänen
sieltä tullessaankin saattoi hänen kasvoillansa lukea omituisen,
muuanne vaipuneen ilmeen.

-- Mummolla on kunniaa solatiestään, -- virkkoi Inga, pysähtyen
metsäruusupensaan ääreen, joka oli pujottautunut kokonaiseen rikeikköön
syreeneitä ja helokkeja.

-- Niin, olen minä jo yhdenkin kerran ihmetellyt tätä hänen taitoansa,
-- sanoi tohtori, lisäten kohta sen jälkeen: -- Pidättekö te solatiestä
yhtä paljon kuin hänkin?

-- Minäkö? En. Minua miellyttää enemmän meri. Harvoin minä täällä
kuljen enkä silloinkaan kuin vähän matkaa. Tuntuu kuin ei saisi
kylliksi ilmaa täällä.

Hän heilutteli jälleen hattuansa nauhoista ja kiinnitti sen sitten
äkkiä vyöhönsä.

-- Enimmin meri minuakin miellyttää, -- virkkoi tohtori, -- sen
pahempi, sillä ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka pitävät solateistä,
se on varma, yhtä varma kuin sekin, että ihmisen luonne on sukua sille,
mikä on hänelle mieluisata.

-- Niin, mummo on sukua solatielle, joka juurtuu pienellä alalla ja
jossa kaikki hyvin menestyy, -- sanoi Inga, mutta tohtori huomasi hänen
äänensä painosta, että hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

-- Mitä te ajattelitte? -- kysäisi tohtori, leikaten puukollaan
orjantappurasta oksan ja pistäen sen omenankukkain väliin.

-- Ajattelin tässä, mille _teidän_ luonteenne lienee lähintä sukua.

-- Se ei ole kärsiväisten eikä hempeitten sukuja, muutoin en olisi
milloinkaan puhunut teille, niinkuin äsken puhuin, -- sanoi tohtori,
pistäen ikäänkuin ajatuksissaan ruusunlehvän hänen hattuunsa. -- Jos
olisin jumalinen, niin kärsivällisesti vain mukautuisin oloihin, jotka
eivät ole muutettavissa, ja kainosti keräilisin niitä ilon murusia,
mitä elämällä vielä on minua varten jäljellä. Mutta luonteeni ei ole
rauhallisia luonteita; se on raskas ja luja; se sietää paljon tuskia,
mutta kärsimysten liikamäärälle siinä ei ole sijaa. Saattaisi käydä
niinkin, että se katkaisee kaikki kahleensa, jottei katkeaisi itse. Ja
sen minä sanon teille, -- hän tarttui Ingan ranteeseen ja puristi sitä
niin lujaa, että toinen oli vähällä parahtaa, -- sen minä sanon teille:
jos liikamäärä tulee, silloin salvat särkyy.

Hän päästi Ingan käden ja astui hilasta maantielle, kääntyi sitten
äkkiä ympäri otti Ingaa kädestä ja suuteli sitä kohtaa, missä kova
puristus oli ranteeseen jättänyt punaisen jäljen.

-- Armas pikku käsi! Siunattu pikku käsi! -- sanoi hän.

Ja niin hän läksi kiireesti astumaan maantietä.

Inga jäi seisomaan paikalleen. Hän sulki silmänsä puoleksi, kuten
ennenkin, ja hurmaavan onnen auvoisia aatoksia riemahti hänessä:

"Hän on minun, hän on minun! -- Ei kellään maailmassa ole oikeutta
häneen; minulla yksin!"

Ja mitä hän, Inga, tällä hetkellä välittää hänen vaimostansa ja
lapsestansa! Tänä iltana ei heitä ole olemassa hänelle. Eikö hänellä
ole rakkauden ikuinen oikeus rakastaa tuota miestä? Ja eivätkö he ole
toistensa omia tuon samaisen oikeuden nojalla? Eikö hän tiedä, että
tohtori kulkee ja ajattelee häntä, ajattelee, missä liikkuneekaan,
sairasvuoteen ääressä ja kotonaan? Ja eikö hän, Inga, ollut sulkenut
häntä sydämeensä, lämpimästi, uskollisesti... ainiaaksi, elämänsä iäksi?

Verkalleen hän kulki takaisin solatietä. Apilan ja ruohon tuoksu
lehahti häntä vastaan, ja satakieli lauloi hedelmäpuistossa.

Hänestä tuntui äkkiä, kuin olisi jotain epäsointuisata tuon linnun
äänessä. Tuntui kuin nuo lempeät sävelet viiltäisivät hänen sydäntänsä.
Puutarhan veräjälle tultuansa oli hänen mahdoton astua jälleen tuonne
kukkivain oksain alle. Hän kiersi polkua myöten puutarhan ja tuli
kartanon pihaan.

Pehtori oli kastelemassa pihan nurmikkoa; vanha rouva istui tuolissaan
kiviportailla katsellen hänen työtään.

Inga pysähtyi, jääden silmäilemään vesiletkun mutkia pehmoisella,
mehukkaalla ruoholla.

-- Tuoksuu niin raikkaalta, -- sanoi hän, nostaen silmänsä.

Pehtori kohotti kunnioittavasti hattuansa, mutta ei osannut vastata
sanaakaan, hän kun niin kovin oudostui omituista, kiihtynyttä ilmettä
neiden kasvoissa. Hän unohti letkun hoitamisen, niin että vihma
hulvahti pihalle.

-- Herran tähden, Frank, sulkekaa suihku! -- huudahti vanha rouva
portailta, ja Frank käänsi kiireimmiten letkun jälleen nurmelle.

-- Neiti on varmaankin käynyt solatiellä, -- sanoi hän. -- Tuotte
ruusuja tullessanne. Ja omenankukkia!

-- Niin, eikö ne ole somia! -- vastasi Inga, nostaen lehvät
kasvoilleen. -- Saattaako ajatella mitään niin hentoa ja nuorta?...
niin pehmeät värit ja niin hieno tuoksu!

Hän painoi kukkaset kuumille huulilleen ja suuteli niitä
suutelemistaan, ensin hiljaa, sitten yhä kiihkeämmin, ja silloin hänen
silmissään asui niin hehkuisa loisto, että se kokonaan saattoi hämille
sen, johon ne nyt sattumoisin olivat kääntyneet.

Noilta silmiltä ei pehtori sinä yönä saanut unta.

Mutta mummolla oli omat ajatukset siitä, kun Inga vähän ajan perästä
läheni häntä, pysähtyen portaitten alapäähän ja nojaten käsivarsillaan
kaidepuuhun. Mummo ymmärsi, että kirkas päivänpaiste noilla kasvoilla
on heijastusta jostain tapahtumasta, mutta hän tiesi myös, että varjoja
tulee jälkeenpäin! Hän oli jo huomannutkin niitä.

Neljännestunnin ajan hän odotteli, että Inga sanoisi jotain, mutta kun
toinen yhä vaikeni, nousi hän viimein hiljaa ja pani sukankutimensa
kokoon, lähteäksensä sisään.

Hän ei ollut niitä, joka vaativat luottamusta muilta. Hän tiesi hetken
tulevan, jolloin tuska ei enää jaksa olla ääneti, ja tyynesti hän
odotteli sitä. Hänellä oli tiedossaan yrtti, joka syventää haavan
ja samalla hennosti sitoo sen, ja hän päätti käyttää sitä. Mutta
toistaiseksi hän oli vaiti.

-- Menetkö sisään jo? -- kysyi Inga.

-- Kastetta laskee liian runsaasti tänä iltana. Minun alkaa olla vilu.
Etkö lähde mukaan?

Inga ei liikahtanut.

-- Oletko milloinkaan nähnyt näin ihanaa iltaa? -- kysäisi hän vain.

Mummo kääntyi ovessa.

-- Tuletko? -- kysyi hän vielä kerran.

-- Kohta, -- vastasi Inga, mutta nuo sanat tulivat niin kaukaa... Ne
ikäänkuin soluivat ulos ja kuolivat pois valoisain öitten haaveilevaan
hiljaisuuteen.

       *       *       *       *       *

Oli kuuma kesäpäivä. Vinha tuuli puhalsi lounaasta. Pohjanmerellä kävi
kova aallokko, hyrskyten kauas yli rantavallin melkein uimahuoneeseen
saakka, joka oli rakennettu tynnyrien varaan hiekalle. Se tuli
puuskahdellen, hypähdellen, niin poikamaisen vallatonna, ja vetäytyi
sitten verkalleen lähenteleiden takaisin mereen.

Inga seisoi uimahuoneen ovella, pitäen kädestä kiinni Kai poikaa,
Fenris vieressään. Hänellä oli kolme köyttä kädessä: yksi oli kiedottu
hänen omille vyötäisilleen, toinen pojan ja kolmas Fenrisin ympärille.
Köysien toisen pään hän oli huolellisesti sitonut uimahuoneen
portaisiin.

Tuuli hulmutti hänen vaaleata uimapukuansa ja pöyhötteli hänen lyhyttä
tukkaansa.

-- Nyt saa Fenris näyttää taitoansa! -- sanoi Inga iloisesti. -- Nyt
minä otan sinut selkääni, Kai, ja niin mennään yhdessä veteen. Kun
aalto tulee, huuda sinä silloin Fenrisiä; jos siitä mihinkään on,
silloin se ui sinun luoksesi ja vie sinut maihin.

Kai paukautti käsiänsä ja hyppäsi korkealle riemuissaan.

-- Voi kuin on hauskaa! Voi kuin on hauskaa! -- huusi hän, vierien
hiekassa.

Hän näytti pieneltä tontulta, ruumiinmukaisissa uimahousuissaan.
Ingan mielestä hän oli niin soman näköinen niissä, mutta Fenris oli
ilmeisesti harmissaan moisesta puvusta. Hän sysäsi useampia kertoja
poikaa varsin epäsuosiollisesti märällä kuonollaan, Kain heitellessä
kuperkeikkaa hiekalla. Inga nauroi, ja Kai nauroi, niin että kyyneleitä
vieri pitkin hänen pyöreitä poskiaan, eikä aikaakaan, niin he jo
piehtaroivat lämpöisessä hiekassa kaikki kolme.

Äkkiä Kai kietoi kätensä Ingan kaulaan.

-- Minä pidän sinusta niin paljon, -- sanoi hän niin varmasti. -- Ja
Fenris pitää ja. Meidän on aina niin hauska, kun sinä tulet. -- Ja isän
ja.

Inga veti hänen lämpöisen vartalonsa luokseen.

-- Sinä herttainen poika! -- puheli hän, suudellen lasta useamman
kerran. -- Sinä herttainen poika!

Kai ei ollut tottunut moisiin hyväilyihin. Hänen mielestään tämä nyt
oli erityistä suosionosoitusta. Hän painoi pienen päänsä Ingan rintaa
vasten, nauttien kuin pieni kili, joka lekottelee päivänpaisteessa,
ja sitten hän katsoi Ingaa rakkaasti silmiin vilpittömällä
lapsenkatseella, joka välisti saattoi olla niin kummallisen totinen.

-- Miks'et sinä ole Kain äiti? -- kysyi hän luottavasti.

Silloin Inga päästi hänet. Oliko kenties sama kysymys herännyt hänessä
itsessään, polttaen nyt hänen rintaansa, vaikk'ei hän olisi tahtonut
suoda sille sijaa siinä?

-- Miks'et sinä ole minun poikani...?

Hän oli vähällä purskahtaa itkemään tällä hetkellä, mutta hyppäsi ylös
ja sieppasi pojan mukaansa.

-- Katsos, Kai! -- sanoi hän, vetääkseen pojan huomion toisaalle
tuosta kummallisesta kysymyksestä, jonka toinen lasten tavallisella
itsepintaisuudella jo oli uudistamaisillaan. -- Katsos tuota kaunista,
viheriäistä aaltoa, joka tuolla tulee! Siihen me mennään. Nouse
selkääni nyt ja pitele kiinni. Nyt tulee hauska!

Hän juoksi takaperin veteen, tarttui lujasti köysiin ja veti ne
kireälle, valmiina aaltojen hyökkäyksille.

Ensimmäinen tuli. Vaahdoten ja hyrskyten, tuoreena ja suolaisena se
tulvahti heidän ylitsensä kuin kokonainen ulapallinen terveyttä ja
koetti palatessaan vetää heidät mukanaan tyrskyihin. Mutta Inga oli
tottunut pitämään puoliaan. Hän ponnisti jalat pohjaa vasten ja seisoi
tanakasti paikoillaan.

-- Kyllä minä sinut tunnen, lännen-ärjy, äijä parka!

Ja riemuissaan huusi poikanen: "Lännen-ärjy, äijä parka! Lännen-ärjy,
äijä parka!"

Mutta rannalla seisoi Fenris, haukkuen täyttä kurkkua tyrskyjä kohti.

-- Huuda nyt, Kai! -- sanoi Inga, toisen aallon tullessa. Ja Kai huusi,
minkä pienet keuhkot suinkin kestivät.

Fenris kuunteli ja juoksenteli ulvoen pitkin rantaa edestakaisin, mutta
kuultuaan pojan toisen huudon, entistä vielä kovemman, se syöksyi suin
päin veteen. Leveä rinta kilpenä tyrskyä vastaan se ponnisteli aaltojen
halki, peittyi hetkeksi kokonaan vaahtoihin, mutta yhä pitäen päätään
sitä suuntaa kohti, missä Kai oli, kunnes vihdoin saapui pojan luokse
ja tarttui häntä lujasti vyöhön.

-- Se oli oikein, Fenris. Vie maihin nyt! -- huusi Inga, nostaen pojan
sen selkään, päästämättä kumminkaan omasta kädestään häntä irti.

Ja pärskyen ja huohottaen ui Fenris maalle päin taakkoinensa. Mutta
maihin päästyänsä se heitti pojan alas hiekalle ja puisteli ja retuutti
häntä oikein tuntuvasti, siten ilmoittaen paheksuvansa tällaisia
tyhmänrohkeita vehkeitä, ja sitten se loi Ingaan niin musertavan
silmäyksen, että toinen oikein katuvasti virkkoi: -- Mutta, Fenris,
ethän vain liene pahoillasi minuun?

Fenris se vain murahti vastaukseksi ja retuutteli yhä edelleen poikaa,
jonka mielestä tila alkoi jo käydä vähemmin hauskaksi. Ingan täytyi
viimein astua väliin ja saada koira irti hänestä.

-- No Kai! Saas nähdä, kuka meistä ensiksi pääsee uimahuoneeseen,
sinäkö vai minä, sillä nyt pitää joutuin saada vaatteet ylle!

Ja Kai juoksi minkä jaksoi, Inga perässä.

Ovi sulkeutui, ja Fenris, puisteltuaan tuuheata turkkiansa, asettui
vahtimaan ulkopuolelle. Siinä se loikoi, pää syvällä etukäpäläin
välissä, raotellen silmiänsä aurinkoa vasten ja nähtävästikin aikoen
nukahtaa hiukan.

Hietasärkille kohosi kookas naisen vartalo, varjostaen kädellä
silmiänsä. Se oli tohtorinna.

Piilossa pursujen takana hän oli nähnyt koko tapauksen. Sitä todisti
hänen kasvojensa kalpeus.

Hän oli nähnyt noitten kolmen leikkivän ennen uimista hyvinä
kisakumppaleina. Hän oli nähnyt Kain niin äärettömän onnellisena
kavahtavan Ingan kaulaan, oli nähnyt, kuinka neiti oli painanut poikaa
syliinsä, tuo nainen, joka oli ottanut hänen miehensä!... Ottaako hän
häneltä nyt lapsenkin?

Katkera yksinäisyyden tunne oli kuni kylmällä kädellä kouristanut
häntä, mutta jättänyt heti sijansa vihan ajatukselle.

Sillä hetkellä kun Inga oli mennyt pojan kanssa aaltoa kohti, oli hän
ajatellut: Ottakoon vain meri heidät! Parasta lieneekin!

Hän ei tajunnut itsekään, kuinka ahdistava se tuska oli, joka täytti
hänet joka kerta kun aalto löi noitten kahden ylitse, ja hän näki,
kuinka pojan piti tarttua kiinni Ingaan, jottei aalto mukaansa
tempaisi; hän tunsi vain kurkkuansa kuristavan, joka kerta kun pojan
teeskennelty hätähuuto ennätti hänen kuuluviinsa. Mutta kun Fenris oli
päässyt rantaan lapsen kanssa, silloin hän purskahti valtavaan itkuun;
silloin vasta hän huomasi, kuinka suuri tuskansa oli ollut.

Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli itkenyt. Hänen sydämensä
oli piintynyt, myötäänsä taistellessaan saadakseen puoleensa sitä
rakkautta, jota hän ei koskaan ollut saavuttanut. Nyt hän nyyhkytti
kuin lapsi.

Mutta itkun tauottua sai toinen tunne hänessä vallan, ankaran
suuttumuksen tunne sitä naista kohtaan, joka tyhmänrohkeassa
vallattomuudessaan oli vähällä saattaa turmioon hänen poikansa, ja tämä
tunne täytti hänet, kun hän kiireisin askelin astui alas uimahuoneen
ovea kohti.

Inga tuli ulos taluttaen poikaa kädestä. Kai riensi heti häntä vastaan
huutaen: -- Äiti, äiti! Jos tietäisit, kuinka hauska meidän on ollut!
Minä olin vedessä ja olin hukkuvinani, ja Fenris pelasti minut.

Hän käänsi pienet, innostuneet kasvonsa äitiinsä päin, turhaan
tavoitellen hymyä hänen huuliltaan. Sitä ei tullut. Äiti pyyhkäisi vain
kädellään pojan märkää tukkaa, kylmästi vastaten Ingan tervehdykseen.

-- Eikös se ollut sukkela temppu, minkä Fenris teki, äiti?

-- Oli niinkin. Eläin käsittää velvollisuutensa välisti paremmin kuin
ihminen, -- vastasi tohtorinna, heittäen syrjäisen katseen Ingaan.

-- Fenris retuutti minua niin, kun päästiin rantaan, äiti! Ja yhä hän
sittenkin vielä retuutti, -- jatkoi puhelias piltti.

-- Niin, minä näin sen kyllä, -- sanoi tohtorinna verkalleen, Ingaan
kääntyen. -- Minä näin kaikki noilta särkiltä, ihmetellen koko ajan,
kuinka ventovieras uskaltaa niin tyhmänrohkeasti leikitellä muitten
lapsen kanssa.

Veri hulvahti Ingan poskiin. Mutta toinen jatkoi:

-- Rajun mieliteon tähden te panitte alttiiksi lapsen hengen, lapsen,
joka oli teidän _huostaanne uskottu_. Ei ollut teidän ansionne, että
huima yritys onnistui.

-- Eikö? Kenenkä sitten, jos saisi tiedustaa? Ettehän toki -- Inga
nauroi hilpeästi -- ettehän toki täyttä totta luule siinä mitään
vaaraa olleen? Minähän olin köysillä sitonut meidät kaikki kolme
uimahuoneeseen kiinni: ennen olisivat köydet katkenneet, ennenkuin
mikään tapaturma olisi ollut mahdollinen.

-- Teille olisi saattanut sattua suonenvetoja vedessä... on semmoista
ennenkin kuultu... ja kuka silloin olisi pelastanut pojan?

-- Sellaisia sattumia en ole ottanut lukuun, -- vastasi Inga lyhyesti.

-- Ette suinkaan. Mutta mennä lapsen kanssa kovaan tyrskyyn, pitämättä
huolta siitä, että apua olisi tarvittaessa saatavana, se on lievimmin
sanoen ajattelematonta, jotten sanoisi tunnotonta.

-- Jo riittää! Hiukan uhkarohkeata, sen saatan myöntää, mutta
tunnotonta... tuo on sentään liian naurettavaa! Mitäpä iloa sitten
elämästä olisikaan, jos aina pitäisi jok'ikistä asiata punnita puoleen
ja toiseen? Äkkinäiset päähänpistot, ne ne juuri virkistävät ja ovat
niin mieluisia.

-- Te saatte tehdä, niinkuin mieleenne milloinkin pistää, kun asia
koskee teitä itseänne, neiti, mutta vastaisen varalta minä pyytäisin
menettelemään toisin, kun asia koskee minun lastani.

Inga kääntyi kiivaasti ympärinsä. Nuo sanat kuuluivat loukkaukselta,
ja ilmeisesti ne oli siinä tarkoituksessa lausuttukin, sillä jok'ainoa
sana oli terävä kuin naskali, ja huulet, joilta ne läksivät, olivat
melkein verettömät suuttumuksesta.

Hän oli juuri antamaisillaan tulisen vastauksen, mutta tuo "minun
lapseni" oli lausuttu sillä tavalla, että se suuntasi hänen ajatuksensa
toisaanne ja riisti häneltä kerrassaan aseet.

Hänelle alkoi selvitä, mikä pohjaton määrä syvälle suljettua
luulevaisuutta piilee tuon suuttumuksen takana, ja äkkiä hän tunsi
olevansa syyllinen.

Lempeästi, melkein rukoilevasti hän laski kätensä tohtorinnan
käsivarrelle sanoen: -- Mieleni on oikein paha, että säikytin teidät.
Vast'edes olen varovaisempi Kain kanssa enkä milloinkaan ota häntä
mukanani uimaan.

-- Hoo! Kyllä hän jo itse pitää huolen siitä, että pääsee mukaan. Tehän
osaatte vetää lapsia puoleenne, -- virkkoi hän kylmästi ja ynseästi. --
Katsokaas vain, kuinka hän pelkää, ettei suinkaan jäisi teistä erilleen.

Inga katsahti alas poikaseen: nuo suuret silmät ne kauhistuneina
tarkastelivat milloin toista, milloin toista, ja kasvoissa alkoi
arveluttavissa määrin värähdellä itkun oireita, kunnes poikanen
neuvotonna sieppasi Ingaa hameesta kiinni.

-- Kuulepas, Kai! -- sanoi Inga, kumartuen hänen puoleensa. -- Pidäpäs
huolta, että Fenrisin turkki kuivaa päivänpaisteessa, muutoin se saa
luuvalon koipiinsa. Juoksenteles nyt kiireesti sen kanssa särkillä, me
tulemme sitten perässä.

Poikanen päästi hänet samassa ja juoksi vihellellen pois, koira
mukanaan.

Inga kääntyi tohtorinnaan sanoen:

-- Te puhutte, niinkuin luulisitte minun tahtovan houkutella teiltä
poikaa pois. Se ei ole milloinkaan ollut tarkoitukseni.

-- Ei tässä tarvita mitään puolusteluja. Pian on houkka houkuteltu,
kun omakin mieli tekee, -- virkkoi tohtorinna torjuen ja lisäsi
sitten sanomattoman katkerasti: -- Poika ei sitä paitsi ole koskaan
ollut oikein omanani. Hän otettiin minulta pois, ennenkuin kykeni
ymmärtämäänkään.

-- Olisipa hän ollut minun poikani, ei olisi häntä ikinä otettu minulta
pois.

Tohtorinna hätkähti. Häntä hämmästytti tuo luja varmuus toisen
ehdottomassa huudahduksessa.

-- Saattaa olla, -- sanoi hän lauhkeammin. -- On olemassa ihmisiä,
joilla on tavallista enemmän tarmoa. Heillä on senvuoksi suurempi
vastustamisenkin kyky. Minä en ole niitä... Niin, minä poikkean tähän,
-- hän pysähtyi kalamökin edustalle, -- täällä on emäntä sairaana. Minä
lupasin käydä peräämässä hänen lapsiaan. Tule, Kai! Sinä pääset mukaan.

Kai tuli heti, hattu kallellaan toisella korvalla, ja pisti pienen
kätensä äidin käteen.

-- Mennäänkö Kala-Lassin mökkiin? -- kysäisi hän kiihkeästi.

-- Mennään.

-- Minä lähden kotia, -- sanoi Inga, ojentaen kätensä jäähyväisiksi.
Käsi, jonka hän vastaanotti, oli kylmä ja kapea. Se tuli hyvin
epäröiden, mutta puristukseen vastattiin puristuksella. Silloin Inga
loi rehellisen katseensa tohtorinnan silmiin ja sanoi vilpittömästi:

-- Voittakaa poikanne takaisin. Teidän on helppo tehdä se. Äidillä on
ensimmäinen oikeus, ja äidillä on suurin voimakin.

Ja vastausta odottamatta hän kääntyi kiireesti pois ja läksi astumaan
kylän kautta kotiansa kohti.

Mutta tohtorinna jäi seisomaan, ajatuksiinsa vaipuneena. Toisen
sanat olivat herättäneet valveille hänen uinuvan tarmonsa, ja hänen
veltostunut tahtonsa oli elpynyt.

Pannessaan sinä iltana poikaansa nukkumaan hän ei tyytynyt siihen, että
huolellisesti kääräisi peitteet hänen ympärilleen, niinkuin ennen, vaan
jäi istumaan vuoteen laidalle ja katseli häntä, kääntämättä silmiänsä
pois.

Poikasta nukutti kovin, mutta tämä näky oli hänestä niin uutta
ja kummallista, että hänen tuontuostakin täytyi nostaa raskaita
silmäluomiansa, nähdäkseen, istuuko äiti siinä yhä vielä.

Niin, siinä hän istuu. Ja hän istui istumistaan. Joka kerta kun poika
vilkaisi häneen pienillä, unisilla silmillään, hän nyökäytti päätään,
tyynesti myhähtäen, ikäänkuin olisi puhunut: "Ole rauhassa. Täällä minä
olen sinun luonasi."

Ja Kai nukkui, tuntien jotain, mitä hän ei milloinkaan ennen
ollut tuntenut... Hänessä oli hämärä haave jostain rauhaisasta ja
mieluisasta... Siinä oli tyyntä ja levollista oloa... onnellista,
lapsellista luottamusta... sanomatonta turvallisuuden tunnelmaa...

       *       *       *       *       *

Tohtorin pienessä puistossa astuskeli Kai muutama päivä sen perästä
monta kertaa nurmikon ympäri, kädet selän takana, syvissä ajatuksissa.
Hattu oli tavallisuuden mukaan niskassa, mutta siniset silmät, joissa
oli niin pitkät, mustat ripset, katselivat mietiskellen maahan.

Hänelle oli viime päivinä tapahtunut jotain, jonka hänen pienet aivonsa
kyllä olivat vastaanottaneet, mutta eivät osanneet saada selville.

Sinä päivänä, jolloin hän oli ollut vedessä Fenrisin kanssa ja sitten
käynyt Kala-Lassin mökissä, oli äiti ollut niin hyvä hänelle, että
pieni sydän vieläkin ilosta hyppelehti hänen muistellessaan sitä.
Äiti oli kotimatkalla ollut hevosillakin hänen kanssaan! Ja illalla
sitten ei äiti, häntä levolle pannessaan, tyytynytkään siihen, että
huolellisesti kääri peitteet hänen ympärilleen ja suuteli häntä, hyvää
yötä toivottaen, vaan jäi istumaan vuoteen laidalle, kunnes hän oli
nukkunut.

Seuraavana aamuna hän oli herännyt niin iloisena, ja silloin oli äiti
taas istunut hänen vuoteensa vieressä, mutta hän oli nähnyt äidin
itkeneen, eikä tiennyt miksi. Hän ei uskaltanut kysyä, sillä äiti
suuttui aina, kun poika näki hänen itkevän. Siksipä hän kätki päänsä
pieluksiin eikä tahtonut nähdä sitä ensinkään. Mutta tänä aamuna ei
äiti suuttunutkaan, päinvastoin suuteli häntä monta kertaa ja leikki
hänen kanssaan, pukiessaan häntä. Pojasta tuntui, ettei hän enää
ensinkään pelkäile äitiä.

Ihan päivänpaisteisessa mielialassa hän käyskenteli sitten pihalla,
syötti kananpoikia, ajoi ankat lampeen ja juoksenteli kilpaa Fenrisin
kanssa, heittäen senkin seitsemän mukkia ja kuperkeikkaa.

Mutta kun hän myöhemmin aamiaispöydässä haasteli eilisistä
seikkailuistaan, oli isä ääneti, ei edes katsahtanutkaan häneen,
sanoihan vain, että pöydässä pitää istua siivolla. Isä oli viime
aikoina yleensäkin käynyt niin kummalliseksi; hän oli ihan toisenlainen
kuin ennen: ei isä enää milloinkaan nostanut häntä selkäänsä eikä ollut
hevosilla hänen kanssaan, ja milloin Kai koputti isän oveen, kuului
sieltä aina: "Isällä ei ole aikaa nyt."

Kai huokasi syvään, sydämensä pohjasta. Hän toivoi niin hartaasti, että
isällä taas olisi aikaa.

Mutta sitten tapahtui se kaikkein kummallisin asia. Eilen, hänen
istuessaan päivällispöydässä isän ja äidin välissä, kuten ennenkin,
olivat isä ja äiti olleet ihan ääneti, ja kun ei Kai millään tavoin
saanut isäänsä myhähtämäänkään, oli hän ajatellut: "Äiti on varmaankin
ollut hyvin paha isälle, koskapa isä näyttää noin tuikealta." Ja
muistaessaan, kuinka hänelle itselleen aina annettiin anteeksi, kun
vain pyysi, virkkoi hän yht'äkkiä, rohkaisevasti katsellen heitä
kumpaakin vuorotellen: "Kyllä äiti mielellään pyytää anteeksi." Silloin
oli isä luonut häneen ankaran katseen ja sanonut, että mitä lörpötystä
tuo on; aikaihmisten ei tarvitse milloinkaan pyytää anteeksi. Mutta --
sen oli Kai ihan selvään nähnyt -- isä oli ollut punainen kasvoiltaan
tuota sanoessaan. Ja sitten oli istuttu taas ihan ääneti.

Kai tiesi, että nyt on ukkosta ilmassa, mutta ei voinut käsittää miksi.
Vaistomaisesti hän tunsi, että jos vain isästä ja äidistä tulee hyvät
ystävät, niin sitten on kaikki hyvin.

Hän oli niin paljon mietiskellyt tuota asiata, että oli unohtanut
syömisenkin, ja niinpä tapahtui, että hän äkkiä, ikäänkuin ehdottomasta
mielijohteesta, oli ottanut heitä kädestä ja aristellen pannut heidän
kumpaisenkin kädet yhteen.

Mutta kumpikin oli nykäissyt kätensä niin äkisti takaisin, että Kai oli
ihan säikähtänyt, ja isä oli sanonut vihaisesti: "Istu hiljaa pöydässä,
poika!" Ja pannakseen enemmän painoa sanoilleen hän oli nipistänyt
häntä korvalehdestä. Kai oli ruvennut itkemään, ja sitten oli hänet
jotenkin tylysti pantu toiseen huoneeseen.

Mutta äiti, joka aina oli ankara eikä koskaan puhutellut häntä, milloin
Kai oli ollut tottelematon, äiti oli mennyt hänen perässään ja ottanut
hänet syliinsä ja lohduttanut häntä, kunnes hän oli lakannut itkemästä.
Ja silloin oli poika kietonut kätensä äidin kaulaan ja nyyhkytellen
sanonut: "Äiti, äiti! Miks'ette te tahdo olla hyviä ystäviä!" Silloin
oli äiti katsonut häneen niin kummallisesti ja sanonut: "Sitä sinä et
ymmärrä, poikaseni; älä kysele sitä minulta milloinkaan."

Ja sitten he olivat itkeneet yhdessä, äiti ja hän...

Tämä kaikki oli varsin merkillistä, mutta merkillisintä kaikesta oli
se, ettei hän enää yhtään pelkäillyt äitiänsä. Sitä vastoin tuli hän
joskus katsahtaneeksi hiukan arkaillen isäänsä, milloin tämä palasi
kotia vakavana ja harvapuheisena. Isä kun tähän asti oli ollut hänen
lyhyen elämänsä päivänpaiste, se, johon lapsi koko pienen sydämensä
uskalluksella oli kiintynyt, niin rupesi hän nyt ikävöimään isäänsä,
niinkuin muisti ikävöineensä häntä silloin kun isä oli matkoilla.
Mutta nythän isä ei ole matkoilla, eikä Kai itsekään tiennyt mitä
ikävöitsee... Hän ei tiennyt ikävöivänsä sitä lujaa, lämmintä
rakkautta, joka tähän asti oli häntä vaalinut ja jonka hän nyt
hämärästi tunsi ikäänkuin karttelevan häntä.

Hän pysähtyi keskelle puutarhan käytävää, pienet kädet selän takana, ja
kummallisen syvämietteinen ilme kasvoilla.

Fenris, tottumaton kun oli näkemään nuorta herraansa noin ajatuksiin
vaipuneena, asettui hänen eteensä, leveä selkä suoraan päivää kohti,
ja alkoi kiivaasti heilutella häntäänsä. Kun siitä ei lähtenyt
apua, ojensi se käpälänsä. Sitä ei otettu vastaan, ja se hervahti
takaisin maahan. Mutta silloin loppui Fenrisiltä maltti kerrassaan.
Se mörähti äkäisesti, niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Mikähän sinua
oikeastaan vaivaa?" Ja Kai ymmärsi heti, mitä toinen tarkoittaa,
mutta hän oli oppinut varovaisuutta äidiltään ja sanoi verrattomalla
arvokkaisuudella: "Sitä sinä et ymmärrä, Fenris; älä kysele sitä
minulta milloinkaan."

Tohtori tuli samassa portaille ja, nähtyään pojan seisovan hiljaa, meni
hänen luokseen.

Hän katsahti tutkistellen pojan kasvoihin, jotka kääntyivät häntä
kohti, ja hämmästyi tuota aikaihmisen ilmettä niissä. Sanaakaan
sanomatta isä otti häntä kädestä ja astui hänen kanssaan nurmikon
ympäri kerran... ja toisen... yhä vain ääneti.

Pojasta tämä tuntui sangen juhlalliselta, mutta äkkiä hän rohkaisi
mielensä ja virkkoi päättävästi: -- Isä, miksi sinä olet suutuksissa
äitiin?

Tohtori hätkähti. Ensi kertaa selveni hänelle, että hän seisoo
vaarinottajan silmäin alla, että hänellä on vierasmies omassa
talossaan... alaikäinen, pieni vierasmies, mutta sittenkin todistamassa
jännitettyjä, onnettomia oloja isän kotielämässä.

Tähän asti ei Kai ollut johtunut hänen mieleensäkään. Hän oli ylipäänsä
vain ajatellut omaa itseänsä, omaa sisällistä, raastettua tilaansa,
omaa valtavaa intohimoansa.

Hänen sielussaan ei ollut sijaa millekään muulle kuin rakkaudelle
tuohon naiseen, jonka hän ainaiseksi oli sydämeensä sulkenut. Pikemmin
hän oli viime aikoina, poikaansa katsellessaan, nähnyt lapsessa
vieläkin yhden esteen, vieläkin yhden juovan, joka erottaa häntä tuosta
naisesta. Ja tämä ajatus se hänen tietämättänsäkin oli, osaltaan
sekin, vaikuttanut siihen, että hän oli ruvennut poikaansa kohtelemaan
toisella tavalla kuin ennen.

Nyt hän äkkiä alkoi katsoa asiata toiseltakin kannalta. Hän ymmärsi,
että hänen onnettomat välinsä saattoivat arveluttavalla tavalla
vaikuttaa poikaan ja haitata tunne-elämän terveellistä kehitystä
hänessä.

Ja hänen entinen hellä huolenpitonsa heräsi jälleen entiseen voimaansa.

Tuo omituinen kysymys, mutta vielä enemmän nuo silmät, jotka niin
yksinkertaisesti katsoivat isään, osoittivat hänelle, että lapsen
päässä pyörii ajatuksia, mahdottomia hänen hallita. Sanain takaa
kangasteli ilmeisesti mietintää.

Nelivuotias lapsi, joka mietiskelee! Suunnilta pois...

Mitä murheita koituukaan siihen kotiin, missä noin pienet aivot
ajatuksiin vaipuvat!

Ja nyt Kai, hänen ylpeytensä, hänen silmäteränsä, joka vielä muutama
kuukausi sitten oli ollut kaiken raittiin ja lapsellisen elämänilon
heleä sointu, -- nyt Kai tuo esiin noita vakavia lauseita, joita hän
lapsissa vihasi.

Ja hänen oli siihen syy, hänen kokonaan siitä saakka kuin hän oli
antautunut rakkautensa valtoihin... ja samalla hänen vaimonsakin syy,
sillä tämähän oli pakottanut hänet tähän onnettomaan avioliittoon,
jonka yhä kasvava epäsointu nytkin jo näkyy jättäneen jälkiä lapseen.

Ja onnettomuus on käyvä yhä suuremmaksi, mitä vanhemmaksi poikanen
kasvaa ja mitä selvemmin hän alkaa asioita ympärillänsä ymmärtää.
Se on kivulloisesti jouduttava hänen kypsymistänsä ja verkalleen
myrkyttävä hänen sielunsa, kunnes hän vihdoin täysikasvuisena miehenä
käy tuomariksi vanhempainsa välille. Avutonna hän kerran on kohtaava
tämän onnettomuuden, jota ei mikään voi olemattomaksi tehdä ja joka ei
milloinkaan lievene.

-- Kai parka! -- sanoi tohtori ja hyväillen silitti pojan päätä. --
Pikku Kai parka!

Ja Kain silmiin kiertyi kyyneleitä, hän ei itsekään tiennyt miksi.

Jälleen astui isä nurmikon ympäri, pitäen poikaa kädestä. Tuntui
niinkuin mikä kuristaisi hänen kurkkuansa. Hän ei voinut puhua.

Heidän kulkiessaan portaitten ohi aukeni sisästäpäin ovi. Hänen
vaimonsa pysähtyi ensin hetkiseksi kynnykselle ja äänsi sitten: -- Kai!
-- ja vähän ajan perästä kovemmalla äänellä: -- Tule, Kai!

Kai aikoi noudattaa kutsua, mutta ei päässyt. Tohtori piteli
tietämättänsäkin poikaa kädestä lujaa, ikäänkuin ei aikoisi milloinkaan
enää päästää sitä irti. Taasen kutsui ääni, tällä kertaa pyytävämmin,
ikäänkuin houkutellen: "Kai! Kai!"

Kai nykäisi pientä kättään, mutta siitä ei apua. Silloin hän loi
silmänsä ylös isän värähtämättömiin kasvoihin ja virkkoi äkkiä: -- Kai
pitää äidistä! -- ja painolla hän vielä lisäsi: _Pitää!_

Silloin pääsi käsi irti, ja poikanen juoksi portaille.

Äiti otti pojan syliinsä ja puristi häntä lujasti rintaansa vasten,
ja olipa jotain taisteluun vaativaa siinä katseessa, jonka hän heitti
mieheensä.

Veri hulvahti silloin tohtorin kasvoihin, ja polttava luulevaisuuden
tunne, vihan sekainen, kiehahti hänessä.

-- Yritteletkö sinä saada poikaa minulta pois? -- kysäisi hän, astuen
lähemmäs.

-- Ethän toki enää tarvinne häntä, -- vastasi toinen terävästi.

Tohtori kalpeni.

-- Varo itseäsi! -- sanoi hän käheästi.

Vastaukseksi nosti tohtorinna poikaa korkeammalle ja puristi häntä
entistä lujemmin rintaansa vasten, uhmalla katsellen miestään.

-- Mitä sinä teet? -- sähähti tohtori, kykenemätönnä selittämään tätä
odottamatonta vastusta.

-- Otan omakseni mikä omaani on, -- vastasi toinen. -- Kyllin kauan
olet jo pitänyt häntä riistettynä minulta pois; nyt otan hänet takaisin.

Tohtori tuijotti häneen hämmästyneenä, sanatonna.

Koko heidän avioliittonsa aikana hän oli tottunut näkemään vaimossaan
pelkkää nöyrää, pelonalaista väistyväisyyttä. Vastustamista hän ei
ollut kohdannut milloinkaan, missään kohdassa; nuo tyynet silmät
eivät koskaan olleet katselleet häntä muutoin kuin arvatakseen hänen
vähimpiäkin mielitekojansa. Hänen vaimonsa koko olemus oli ollut
yhtä kiitollisuuden ilmettä siitä, että mies ylipäänsä sallii hänen
elää läheisyydessään. Vaimo itse oli käynyt tuohon halpaan asemaan,
jossa mies katselee häntä ylhäältäpäin. Miestä väsytti ja ärsytti tuo
koiranomainen uskollisuus, tuo orjattaren kiintymys, joka pikemmin
antautuu jaloin tallattavaksi kuin hyljättäväksi. Täten oli mies ollut
itsevaltiaan asemassa kodissaan hamaan tähän päivään. Hän muisti nyt
selvään, kuinka Inga Heine kerran heillä ollessaan ja nähdessään,
mitenkä siellä kaikki ääneti taipuu hänen, tohtorin, edessä, oli
kysäissyt vilpittömällä tavallaan, mutta samalla hienosti, ivallisesti
myhähtäen: "Oletteko te aina ollut ylimmäinen pappi, profeetta ja
kuningas omassa talossanne?"

Tohtori oli silloin puoliksi harmissaan kääntänyt puheen leikiksi,
mutta vähäinen itu siitä sittenkin oli jäänyt hänen mieleensä, ja hän
oli ajatellut, että toisin olisi ollut laita, jos hän, Inga Heine,
olisi ollut hänen vaimonsa! Hänellä kyllä olisi ollut oma kanta. Ja
kuinka mieluista olisi ollut panna ylivalta puolekkain hänen kanssaan!

Tämä itsevaltiaan asema, pohjanaan heidän avioliittonsa onneton
esihistoria, oli niin vähän hänen ihanteensa kaltaista, että hän usein
oli huomannut toivovansa uhkaa ja vastustusta tuon vahamaisen penseyden
sijaan. Mutta nyt, vastarinnan noustessa ensi kertaa, vieläpä sattuessa
hellimpään kohtaankin, nyt hän tunsi, kuinka vaikea hänen todellakin
on luovuttaa pientä osaakaan vallastansa, ja kuinka hänen monet
vaatimuksensa olivat jo menneet hänelle vereen: hän kuohahti, häntä
loukkasi sydänjuuria myöten tämä kuulumaton rohkeus, joka ilmeisellä
uhmalla uskaltaa vastustaa häntä.

Eikö juuri hän ollut tähän päivään asti ollut pojan sekä äitinä että
isänä? Oliko hänen vaimonsa koskaan pyrkinytkään saamaan poikaa
omaksensa?

Ja nyt hän seisoo tuossa ja puhuu oikeuksistansa!

Tohtori ei voinut salata itseltään, että hänen vaimonsa arvo kohosi
tästä hetkestä hänen silmissään, mutta samassa päätti hän myös olla
antamatta perää.

-- Mikä on oikeastaan tarkoituksesi? -- kysyi hän, katsoen vaimoansa
terävästi silmiin.

-- Pitää se, joka oikeuden mukaan omaani on ja jonka olen jo liiankin
kauan sallinut olla luotani poissa, -- vastasi hän, miehensä katsetta
väistämättä.

Inga Heine johtui väkisinkin tohtorin mieleen. Hän ei ole tässä ja
on sittenkin... hänen henkensä on saapuvilla... ja se se ikäänkuin
terästää heitä kumpaakin.

Heidän katseensa sävähtivät vastakkain, niinkuin iskee toisiinsa kaksi
säilää.

-- Tiedätkös, -- virkkoi tohtori, -- jos sinä jatkat tuolla tapaa, niin
tästä syntyy ankara ottelu!

-- Yhtäkaikki minusta, mikä siitä syntyy, -- vastasi toinen. -- Minä
pelastan vielä sen onnenmurusen, mikä minulla on jäljellä.

-- Mutta poika! -- huudahti tohtori, tarttuen portaitten käsipuihin,
niin että ne rysähtivät. -- Hänen onnensa toki ylinnä! Etkö sinä
käsitä, että meidän välinen taistelu murtaa hänen elämänsä?

Hän katsahti ensi kertaa Kai poikaan, jonka läsnäolon hän oli melkein
kokonaan unohtanut, ja hämmästyi pojan tuijottavaa katsetta, joka
kauhistuneena siirtyeli toisesta toiseen.

-- Pikku Kai parkaa! -- virkkoi hän, lähtemäisillään pois.

Mutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, niin ei tohtorinna enää
jaksanut pidättäytyä. Koko hänen kytketty intohimonsa, koko tuo
rakkaus, joka ei milloinkaan ollut saanut osakseen vastarakkautta, koko
tuo sisimpiin suljettu katkeruus ja kalvava tuska, jota hän tunsi,
tietäessään miehensä rakastavan toista, -- kaikki se puhkesi nyt
ilmoille raivoisalla voimalla. Yhä lujemmin kietoen kätensä poikasen
ympärille hän huusi:

-- Minä korvaan hänelle... siitä saat olla varma... kaiken sen, minkä
sinä olet laiminlyönyt! Jokikinen hiukkanenkin mun rakkauttani on oleva
hänen... hänen yksin! Ja tiedätkös, mitä minä saan sijaan? Hänet minä
saan! Kokonaan, kaikkineen! Minkä jalansijan minä maata valloitan, sen
sinä menetät. Haa, sinä et tiedä, mikä voima äidillä on, kun hän tahtoo
voimaansa käyttää!... Ja tiedätkös, ken minulle tämän opetti? _Hän,
jonka olisi pitänyt olla sinun vaimosi!_

Viimeiset sanat ne lensivät kuin linkokivi hänen miehensä kasvoihin, ja
tohtorinna näki heiton sattuneen.

Ensi hetkessä hän melkein luuli miehensä lyövän häntä, mutta sitten
hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaanne, sillä Kai kietoi äkkiä
kätensä äidin kaulaan, hennolla, vapisevalla äänellään huutaen
niin liikuttavan hellästi: -- Älkää olko... älkää olko suutuksissa
toisillenne!

Tohtori ei voinut kestää tuota. Hän kääntyi pois ja meni huoneeseensa.

-- Tätä ei voi puolustaa... ei ikipäivinä! -- mutisi hän, paiskaten
oven lujasti kiinni perässään.

Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, sysäten sormet tuuheaan
tukkaansa. Hänen ajatuksissaan pyöri avioero. Eikö tämä yhteiselämä,
joka ei mitään yhteiselämää ole, -- eikö se ole onnetonta heille
kummallekin? Ja eikö olisi parempi saada se heti olemattomaksi?

Mutta Kai?... Pojastaan hän ei aio luopua. Ja toiselta puolen oli hän
tänä aamupäivänä ilmeisesti huomannut, että Kai yksin on se hinta, joka
hänen pitää vapaudestaan maksaa.

Ja niin hän siinä istui, kaksinkertainen tuska rinnassaan, neuvotonna,
aseetonna niitä kahta voimaa vastaan, jotka taistelivat hänessä ja
olivat melkein raastaa hänet näännyksiin.

Melkein tajuttomasti hän veti ulos pöytälaatikon ja otti esille vanhan
kirjan. Se oli päiväkirja hänen vankeutensa ajoilta. Hän selaili sitä.
Paljo oli siinä senaikuista toivottomuutta, paljo raskasmielisyyttä,
mutta ei katkeruutta. Se tuli vasta myöhemmin.

Moneen vuoteen ei hän ollut kirjoittanut sanaakaan päiväkirjaansa,
mutta viime aikoina hän oli jälleen turvannut siihen kuni vanhaan,
uskolliseen ystävään. Hän oli tarttunut siihen, sillä hänen _täytyi_
saada ilmaa, jottei tukehtuisi. Kynä oli piirtänyt näkyviin sen, mitä
huulet eivät uskaltaneet lausua julki. Harvoin on rakkauden kuva
pukeunut niin voimallisiin väreihin kuin tämä, jonka oli määrä elää
kätkettynä.

Mutta eipä hän siitä nyt hakenut riemuitsevia, uhmaavan intohimoisia,
hurmaavan onnen ajatuksia. Hän pysähtyi viimeiseen lehteen, siihen,
mikä oli kirjoitettu kuni hänen oman sydämensä verellä ja missä
jok'ikinen sana syöpyi hänen aivoihinsa kuni naula ristiinnaulitun
lihaan. Ja niinkuin tuskain mies yhä uudestaan ja uudestaan himoitsee
työntää koetinta haavaansa, niin hänkin yhä toistellen luki:

    Mä ristejä, ristejä
    näin kaikkialla.
    Kun kaatui yks,
    nous uus joka kerta,
    mut kaikki ne oli
    täynnään verta!
    Ja risteillä riippui
    maan lapsia vain.
    Elävältä ne riippui
    kaksittain.

    Kumein äänin he haastoivat
    päiväin ja öitten kärsimistä,
    ja tuskat haavoista verisistä
    ne nauloina rintaa raastoivat.
    Ja risteillä riippui
    rinnatusten
    mies ja vaimo
    sielutusten.

    Sydän heitä ei liittänyt,
    lempi ei sitonut yhdytyksin.
    Siin' iän kaiken käsityksin
    verta saivat vuotaa nyt.
    Ja yhdessä puussa
    he riippui niin,
    käsistä sekä
    jaloista kiinn'.
    Ja ken heistä enimmin
    kärsei, ken, --
    ties Jumala yksin.

    Uhmaan käsi jos kouristui,
    taistoon jos nuo kaks sai milloin,
    syvemmin haavahan vain silloin
    naula tuskien tunkeutui.
    Jos pois sois toinen,
    se tuskaa tuo,
    ja yhäti raastaa
    niin haavat nuo.
    Oi mies ja vaimo,
    se muistakaatte:
    elon iltaan asti
    sitä tuntea saatte.

    Koskaan haavat ne parane ei,
    koskaan raastat ei ehjy enää,
    vaikk' aika se eelleen siirtelei.
    Niin, yhteiset tuskat
    ja kummankin hurme
    ne sitovat vaan
    teit' yhteen, asti
    kuolemaan!

    Näin yksin kahlein
    ainian,
    käsistä sekä
    jaloista kiinni,
    te riippua saatte
    päivän loppuun
    rinnatusten,
    mies ja vaimo,
    sielutusten.

Hän istui kauan aikaa, pää painuneena käsiin ja suunnattoman tuskan
ilme kasvoillaan. Sitten hän kirjoitti jatkoksi:

    Nyt valoa sieluni joi,
    kuni kukkanen valoa juo.
    Ja kotkan siivin lensi
    valojen lieden luo.
    Arkaillen, kuni aina.
    Se vavisten, hehkuin hurmi
    surunmurtavan onnen maljaa!
    Sen tuska on raastava riemu:
    Nyt juomme me myrkkyä sen.
    Sen huutoa kuule ei kenkään.
    Uness' yksin sit' ääntelen.
    Mut ain' joka kerralta, vaikka
    mun viilsikin haavojain,
    sinut sylihin, armas, suljen
    ja rintaani painan vain.
    Päivä jos koittais, jolloin
    sinut täytyis mun työntää pois,
    niin kuiviin juosseen syämmen
    näkis, armas, sun katsantois.

Mutta tuskin olivat viimeiset rivit kirjoitetut, niin jo tunsi hän
haikeasti ikävöivänsä häntä. Tohtori kavahti ylös, pisti kirjan
takaisin laatikkoon, kiersi sen lukkoon ja astui muutamia kertoja
edestakaisin, kuni häkissänsä peto. Hän läheni sitten akkunaa, tempasi
sen auki ja seisoi siinä hetken aikaa, mitään näkemättä.

Hänen ajatuksensa kiitelivät kiihkeinä, nopeina kuin salamat.

-- Minun täytyy saada nähdä hänet, täytyy, maksoi mitä maksoi! Ei
lietso lämmintä muu kuin hänen silmäinsä valo... Jos käyn tästä
rannalle, niin hän on siellä, sen tiedän varmaan. Jo kaukaisen matkan
päästä minun ajatukseni vetävät häntä, niinkuin hänenkin minua...
Sen tunnemme kumpikin, sitä ajattelemme kumpikin, mitään siitä
puhumattakaan... Me emme voi välttää yhtymystä... olisi mieletöntä
luulla toisin... ja vielä mielettömämpää olla menemättä.

-- Isä, päästä sisään! -- pyysi hento ääni oven takana, ja pieni nyrkki
paukutti maltittomasti oveen.

-- Mitäs tahdot?

-- Pulikkarattaat meni rikki. Se punainen pyörä, jonka sinä maalasit
viime vuonna, läksi irti. Tule panemaan se paikoilleen.

-- Mene äidin luo. Minulla ei ole aikaa.

-- Äiti ei osaa, ja minä tahdon päästä sinun luoksesi.

-- Ei sovi nyt; minä lähden ulos.

-- Pikkuisen vaan, pikkuruisen vaan! -- kuului jälleen mairitteleva
ääni.

Kaikkina muina aikoina tuo hento ääni olisi saanut tohtorin oven
selkoselälleen, mutta nyt, kun lapsi seisoi tuossa ilmielävänä esteenä
hänen aikeellensa, nyt se vaikutti kokonaan toisin.

-- Sinun täytyy tottua pois tuosta mankumisesta, -- sanoi hän
nuhdellen, melkein tylysti. -- Kun minä kerran sanon: ei, niin siinä
se. Mene!

Kai meni pois allapäin. Aina hänelle joku oli suutuksissa, jos ei yksi,
niin toinen, eikä hän ymmärtänyt mistä syystä. Hän koetti vaivata
pientä päätään kysymyksillä kaikenlaisilla, mutta selvää vain ei
tullut. Neljänneksen kuluttua, kun tohtori oli lähtemäisillään ulos,
löysi hän poikansa pihalta, nukkumassa pulikkarattaissaan, posket
itkusta kosteina.

Tohtori seisoi siinä katsellen lastansa, ja silloin hänen omiinkin
silmiinsä kiertyi kyyneleitä. Hän toisti äskeiset sanansa: "Tätä ei voi
puolustaa, ei ikipäivinä."

Hänestä näyttivät äkkiä pojan posket kalpeilta ja ilme hänen
kasvoillaan kummallisen vanhanomaiselta. Hän nosti pojan varovasti
syliinsä ja kantoi hänet sisään.

-- Poika rukka! -- puheli hän, suudellen lastaan. -- Tällainen elämä
murtaa sinut.

Ja äkkiä hän huudahti epätoivoisena: -- Kai, Kai! Neuvo sinä minua!

Mutta Kai nukkui, nyyhkyttäen silloin tällöin, niinkuin ainakin pitkän
itkun perästä. Ja joka kerta kun pieni ruumis hytkähti, samassa pitkät
silmäkulmatkin kosteitten poskien yläpuolella vavahtivat ja pilvi
peitti hetkiseksi lapsen pyöreät kasvot.

       *       *       *       *       *

Inga istui meren rannalla maihin vedetyn veneen laidalla, kirjoitellen
päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan.

Hän ei kääntynyt ympärinsä, kuullessaan askeleita takanaan. Ei
tulijakaan sanonut hyvää päivää. Hän istahti hiljalleen veneen laidalle
Ingan viereen ja katseli hänen nuorekasta profiiliansa: tuossa tuo
musta tukka lyö suortuvia ohimoille ahavoittuneella iholla, ja hieno
puna ilmaisee äkkiä sitä liikutusta, mitä lausevat piirteet suun
ympärillä taistellen koettavat kätkeä... ja tuo pyöreä merimiehen
hattu, niskan puolella nyt, kuten ainakin, se varjollaan ikäänkuin
hyväilee noita kasvoja... Ja tytön vartalosta siirtyi hänen katseensa
alas hiekkaan. Siinä luki:

    Es ist eine alte Geschichte,
    doch bleibt sie immer neu...
    immer neu... immer neu...

Tohtori kumartui ja kirjoitti keppinsä kärjellä:

    und wem sie just passiret,
    dem bricht das Herz entzwei...!

Inga liikautti päätänsä, silmiään kumminkaan nostamatta.

Tohtori kirjoitti samat sanat uudestaan ja taas uudestaan, mutta ääneti
he yhä olivat.

-- Heinein heimoa näytte olevan sittenkin, -- virkkoi tohtori vihdoin.

-- Veressä se kaiketi lienee. Hänen säkeensä ne myötäänsä palajavat
minun muistiini.

-- Niinkuin ainakin se, minkä elämässänsä on kokenut.

Ensi hetkessä nuo sanat tuntuivat Ingasta liian rohkeilta, mutta
sitten hän myhähti. Miksipä he tuossa nyt koettavatkaan peitteleidä
toisiltansa, nuo kaksi, jotka niin hyvin tuntevat toistensa salaisuudet!

-- Yksin sillä, minkä elämässään on kokenut, yksin sillä on arvoa, --
virkkoi tohtori. -- Parempi on kokea elämässään sellaista, mikä tuskaa
tuottaa, kuin olla kokematta mitään. -- Eikö niin? -- tiedusteli hän.
-- Vai tahtoisitteko olla vailla sitä, minkä olette kokenut?

-- En millään ehdoin! -- huudahti Inga äkkiä sydämellisesti.

-- Tiesinhän sen. Parempi on kohdata toisensa myrskyssä kuin olla
milloinkaan kohtaamatta.

-- Tuhat kertaa parempi. Sanomattoman tyhjältä tuntuu, kun ajattelee,
ettei olisi koskaan kohdattu.

Tohtori nyökäytti päätänsä.

-- Niinpä, -- myhähti Inga, -- niinpä saattaa melkein sanoa meitä
onnellisiksi.

-- Emme ole milloinkaan onnellisia erillä ollessamme, -- sanoi tohtori
kiihkeästi. -- Jos mieli meidän olla onnellisia, niin pitää meidän
kulkea yhtenä. Ja yhtenä me vihdoin kuljemmekin, sillä meidän _pitää_
kulkea yhtenä; ei mitkään esteet maailmassa voi meitä erottaa!... Vai
voivatko?

Hän kumartui, katsoen häntä jännityksellä kasvoihin.

-- Eivät voi, sen tiedän, -- vastasi Inga hiljaa ja omituisella
luottavalla tavallaan.

Silloin tohtori kietoi kätensä hänen vyötäisilleen niin lujasti ja
innokkaasti, kuin ei mielisi häntä enää milloinkaan päästää irti...
Inga ei vastustanut. Hänen pieni, kiharainen päänsä painui tohtorin
rintaa vasten... sydämen ikuisella rakkauden oikeudella... ja hänen
lämpimät huulensa kohtasivat tohtorin huulet. Eivät he tällä hetkellä
muistaneet, mitä heidän takanansa on, eivätkä ajatelleet, mitä heillä
edessä on. He tunsivat vain olevansa kaksi onnellista ihmistä, jotka
rakastavat toisiansa.

Ja illan aurinko alkoi mennä mailleen, vaipuen taitteleivain valojen
äärettömään moninaisuuteen. Varjoja laski merenrannalle, missä
lentohiekka timantteina kimalteli... Aallot vyöryivät pitempinä...
heleämpinä... Kaukaa ulapalta kuului kuin nousisi laulua meren syvästä
sylistä. Kesän helteinen tuuli uinahti hietasärkkäin väliin...
Tuolla välkähti valkoiset siivet: lokki leijailee siellä... leivoset
pyrkivät pesillensä. Mutta nuo kaksi tuolla rannalla istuivat edelleen
kalaveneen laidalla, hiljaa haastellen, haastellen vaimealla,
pidätetyllä äänellä... ja yhä kauemmin ja kauemmin he olisivat siinä
mielineet haastella...

       *       *       *       *       *

Kello oli kahdeksan Ingan palatessa kotia, takanansa yhä ylemmäs
nouseva ukkospilvi. Salama sävähti jo silloin tällöin, valaisten
vanhan kartanon vaaleanharmaita seiniä, ja jyrinän naurunräjähdykset
kajahtelivat ladonseinistä lännen puolella.

Inga oli tullut loput matkaa juoksujalassa. Ei hän ukkosta peljännyt,
mutta kova sisällinen liikutus pyrki purkautumaan edes johonkin
kiivaaseen ponnistukseen.

Hehkuvin poskin hän ilmestyi arkihuoneen ovelle. Mummo istui pehmeässä
nojatuolissaan, lukien sanomalehtiä.

-- Kas niin, -- virkkoi vanha rouva, sysäten silmälasit otsalle;
-- olipa hyvä, ettäs viimeinkin tulit, lapsi. Olin tässä jo käydä
levottomaksi sinun tähtesi. Illaksi nousee rajuilma.

-- Kovasti iskee tulta, -- sanoi Inga ja laski läähättäen hattunsa ja
sormikkaansa pöydälle.

-- Sinun on kuuma! -- virkkoi mummo. -- Lienet juossut kiivaasti.

Kohdattuaan Ingan katseen hän äkkiä vaikeni. Hän huomasi heti, että
jotain oli tapahtunut. Tuollaista hehkua hän ei vielä koskaan ollut
nähnyt noissa silmissä, joita oli rakastanut ja suudellut siitä pitäen
kuin ensimmäinen tajun kipinä oli niissä elähtänyt. Vanha rouva
ymmärsi, että nyt pitää puhua.

Hän pyysi Ingaa sulkemaan ovet verannalle ja kutsui hänet istumaan
viereensä jakkaralle, kuten ennenkin. Hän antoi tytön istua siinä
ääneti, kädet ristissä polvella, ja odotteli kärsivällisesti, milloinka
Inga katkaisee vaitiolon. Mutta sitten hän äkkiä laski kätensä noille
hehkuville poskille ja kohotti tytön kasvot puoleensa.

-- Et ollut tänään yksinäsi rannalla, -- virkkoi mummo verkkaan.

-- En. Toinen oli minun kanssani, hän, joka on luonani joka hetki, hän,
joka täyttää kaikki minun ajatukseni.

Tämä empimätön tunnustus saattoi vanhan rouvan hämille. Hän oli
odottanut karttelevaa vastausta. Ja vaikka kaikki selitykset nyt
enää olivat tarpeettomia, virkkoi hän kumminkin ujostellen, melkein
kuiskaten:

-- Mutta... rakastatko sinä häntä todellakin?

Ja vastaus tuli hehkuvan innokas:

-- Niin, mummo armas! Minä rakastan häntä niin kuin ihminen rakastaa
vain kerran elämässään... kerran vain eikä sitten milloinkaan enää!

Vanha rouva säpsähti. Tuntui kuin samassa tuokiossa sävähtänyt salama
olisi kohdannut säihkyn noista mustista silmistä, jotka kiihkeän
hehkuvina olivat kiintyneet häneen.

-- Syvemmälle on käynyt kuin luulinkaan, -- virkkoi hän kumeasti.

-- Niin syvälle, että minun pitäisi repiä sydämeni palasiksi, jos se
olisi temmattava pois.

-- Mutta _onhan_ se temmattava, lapsi... etkö käsitä sitä? Eihän
sinulla ole oikeutta rakastaa miestä, joka ei enää ole vapaa.

-- Eikö ole oikeutta? -- vastasi Inga melkein pilkallisesti. -- Kiellä
ruoho itämästä, kiellä aurinko valaisemasta ja tule sitten sanomaan,
ettei minulla ole oikeutta rakastaa.

-- Sinä unohdat, että on olemassa toinen, jolla on etuoikeus.

-- Hänellä ei ole mitään oikeutta, sillä häntä ei ole milloinkaan
rakastettu.

-- Mutta hän on kumminkin ollut hänen vaimonsa.

-- Ei enää siitä hetkestä, kun hänen miehensä kohtasi minut. Eikä ole
sen koommin enää oleva.

Mummo yskäisi.

-- Kuinka sinä uskallat työntäytyä miehen ja vaimon väliin, särkeä koko
perhe-elämän ja tehdä toisen naisen onnettomaksi koko elämänsä iäksi?
Sinä rakastat itse; sinun pitäisi siis tietää, että vaimon on mahdoton
luopua hänestä.

Inga oli ääneti tuokioisen. Mummo tunsi tuon uhmaisen niskannykäyksen,
joka seurasi heti.

-- Miksikä hän työntäysi väkisin? -- kysäisi hän.

-- Siinä se hänen onnettomuutensa varmaan onkin! Mutta nyt he ovat mies
ja vaimo; ja siinä side, mikä sitoo.

-- Ei ole sitä sidettä, mikä kahlehtisi rakkautta. Rakkaus repii ne
rikki kuin rihmat.

-- Silloin se repii enemmän kuin enää voi ehjäksi saada.

-- Älä sano niin, mummo, älä!

Ääni oli vaimea, melkein rukoileva. Sen alla elähti värähdellen murheen
sävel, ja se kävi kipeästi mummon sydämeen. Mutta hän päätti pysyä
lujana.

Kumartuen hän laski vanhan, ryppyisen kätensä Ingan olalle.

-- _Jos on lapsia, niin se repii rikki lasten onnen,_ -- lausui hän
verkkaan, tuntien itsekin, kuinka nämä sanat puukkoina viiltävät haavaa.

Inga oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän ei vastannut, hengitti vain
raskaasti. Mummo käänsi kasvonsa toisaanne, niinkuin ei jaksaisi nähdä
hänen kärsivän.

-- Parempi on kärsiä _itse_ kuin tuottaa muille kärsimystä, -- virkkoi
hän yhtä paljon toiselle kuin itseäänkin lohduttaakseen.

-- Ei! -- huudahti Inga äkkiä. -- Minä nousen kapinaan sitä
vastaan! Tässä on kysymyksessä minun onneni. Minulla ei ole mitään
velvollisuutta ruveta pitämään muista huolta... pitäköön kukin huolta
itsestään! Jos me kerran tunnemme, ettemme saata olla toisiamme vailla,
että me, erillä ollen, tulisimme äärettömän onnettomiksi, että koko
elämän ilo piilee yhdessäolossamme, miksikä sitten raadella toistansa
ihan kuoliaaksi, sen sijaan että saattaisimme istua, niin lujasti
kietouneina toisiimme, ettei mikään maailmassa voisi meitä erottaa?...
Ja kuka _uskaltaa_ erottaa meitä? -- kajahti hänen intoisa äänensä.
-- Kun kätemme pitelevät toisiansa rakkauden ikuisella voimalla, ken
uskaltaa kiertää ne irralleen?

-- Saattaa tulla pieni lapsenkäsi... se koskettaa hiukan noita
suljetuita sormia, ja silloin niitten täytyy laueta, olkoot kuinka
lujasti hyvänsä toisissaan kiinni, koskapa _sillä kädellä on etuoikeus_.

-- Voi, kuinka sinä oletkaan armoton... niin suunnattoman armoton,
kauhean armoton!

-- Niin on jokainen, joka vaatii uhria.

-- Ei tuo onnea noin raskas uhri.

-- Onnea ei, mutta suuremman rauhan.

-- Voi! Ei mun sieluni milloinkaan saa rauhaa.

-- Samoin ajattelin minäkin, ollessani niin nuori kuin sinä, mutta
toisin kävi kuin olin luullut. Ihmiset nykyaikaan eivät tahdo kärsiä.
He tahtovat _kiertää kärsimyksen; he tavoittelevat onnea, maksoi
mitä maksoi_. Toisin oli ennen: silloin otettiin kärsimys vastaan
napisematta. Minäkin otin, vaikka luulinkin murtuvani sen painosta. Kun
olin onnen päästänyt käsistäni, silloin avasin ovet kärsimykselle ja
suljin sen sydämeeni aarteena, joka oli oleva minun elämäni kannattaja.
Ja siitä ajasta asti rupesin pitämään sitä _kallisarvoisena_ asiana.

Jakkara oli muuttanut asentoa, ja Inga istui nyt kädet mummonsa
sylissä, katsellen häntä suoraan kasvoihin, mutta ulkona sävähteli
salamoita ristikkäin, ja jyräystä seurasi jyräys.

Mitä lukikaan hän mummon silmistä? Mikä ihmeellisen valtava, melkein
juhlallinen, pitkän elämän kärsimyksistä kertova ilme kohtasikaan häntä
äkkiä tuosta hennosta, vanhasta olennosta, joka varreltansa vähäisenä,
hieveröisenä melkein kätkeytyi tuohon suureen, korkeaselkäiseen
nojatuoliin!

Tuntui kuin nuo kirkkaat, vanhat silmät -- ne, joista hän oli lukenut
satujansa lapsena, -- katselisivat hänen ohitsensa, syventyen johonkin,
mikä oli aikoja sitten eletty, mutta joka sittenkin on läsnä nyt. Oli
niin paljo mielikuvitusta noissa silmissä. Ei ihmekään, että Inga
rakasti niitä niin paljon. Katsellessaan kilpisankaisten silmälasien
ylitse osasivat nuo silmät yhä vieläkin loistaa tuolla erikoisella,
tenhoisalla kirkkaudella, niinpä nytkin, kääntyessään häneen.

-- Lapsi, -- lausui vanha rouva omituisella, sydämeen käyvällä
tavallansa, -- _ellet onnea saanut, niin kiitä Jumalaa, ettäs olet
saanut kärsimystä osaksesi. Paljo on ihmisiä, jotka eivät koskaan ole
saaneet täyttä iloa eivätkä koskaan täyttä murhetta; ne ovat köyhiä
sieluja, joitten pitää tyytyä henkielämän murusiin._ Sinä luulet,
että murhe yksin voi kuolettaa. Minä katson siihen toisin silmin.
Minä tiedän, että siinä piilee mitä monipuolisimpia kehittymisen
mahdollisuuksia, henkisen edistymisen ituja. _Minä tiedän, että kovissa
kärsimyksissä asuu jokin määrä onnea, niin käsitettynä ainakin, että
kaikkinainen henkinen edistys on onnea._

Inga suuteli ryppyistä kättä, joka lepäsi hänen olallaan.

-- Mummo, -- virkkoi hän; -- kerro minulle elämäsi tarina.

Vanhus nyökäytti päätään.

-- Niin, -- sanoi hän, -- sitä minä tässä juuri ajattelin. Kenties
siitä on apua sinulle silloin kun sinun pitää valita. Sillä sinun
hartioillesi valitseminen lasketaan aivan varmaan; rakkaudessa on
lopullinen ratkaisu sittenkin meidän, naisten, tehtävänä.

Samassa sävähti mahtava salama ja särki pirstaleiksi vanhan tammen
tuossa puutarhan portilla. Vanha rouva kavahti ylös.

-- Voi tammeani! -- huudahti hän. -- Mun rakas, vanha tammeni!

Inga istui rauhassa sijallaan.

-- Jos ratkaisu on oleva sellainen kuin sinä tahdot, -- sanoi hän,
-- niin on seuraus tuon iskun kaltainen. Se lyö meidät pirstaleiksi:
sydämen se meiltä repii juuria myöten. Se surmaa meidät.

-- Ei ukonnuoli kuoliaaksi lyö, -- virkkoi mummo.

-- Ei tammikaan kuole. Vanha runko kuihtuu kyllä, mutta juuresta nousee
uusia vesoja. Ihmisen käy samoin. Kärsimykset eivät häntä surmaa: ne
kasvattavat häntä.

Hetken aikaa he olivat ääneti. Sade pieksi puutarhanpuoleisia
akkunoita, ja virtana valui vesi pitkin seiniä.

-- Kuinka vanha sinä olit mennessäsi naimisiin vaarin kanssa? -- kysyi
Inga sitten.

-- Seitsemäntoista vain.

-- Ja kun salama sinuun iski?

-- Kahdenkolmatta. Nuo viisi vuotta olivat olleet tyhjimpiä minun
elämässäni. Ajatellessani silloisia aikoja en todellakaan voi käsittää,
mistä minä silloin elin. Pitäähän ihmisellä olla toki jotain, josta
elää, mutta minulla ei ollut mitään. Älä käsitä minua väärin: sinun
vaarisi oli pohjaltaan hieno luonne, alkujaan, luullakseni, oikea
gentlemanni, mutta hänellä oli sotilasajoiltaan muutamia tapoja, jotka
olivat ristiriidassa minun katsantokantani kanssa ja jotka turmelivat
kerrassaan meidän avioliittomme. Hänessä oli intohimo viiniin ja
naisiin.

Hän läksi, niinkuin tiedät, vapaaehtoisena sotaan vuonna 48 ja oli
keski-iässä, kun hänet tykistön kapteenina sijoitettiin meille. Talo
oli velkaantunut, ja ahtaat oli meillä olot. Meillä ei ollut muuta kuin
hyvä, vanha nimi. Mutta tanssiessani illalla upseerien kanssa muodosti
mielikuvitukseni heistä uhkeita ritareita, ja itse olin mielestäni
prinsessa, jolla oli puolet valtakuntaa.

Ja prinsessahan minä tavallani olinkin, sillä tuollainen nuori
tyttö, sydän lämmin ja avoin kaikelle hyvälle, on todellakin pieni
kuningaskunta, jos ken oikea hänet löytää. Mutta liianpa usein
valitettavasti käy niin, että kuningaskunta pannaan kortin varaan ja
menetetään. Siten kävi ainakin sillä kertaa.

Siihen aikaan oli vielä sellainen tapa, että vanhemmat, huomattuaan
miehen, joka heidän mielestänsä saattoi tarjota turvallisen aseman
heidän lapsilleen, sanoivat tyttärelle: "Olisi suotava, että sinä
ottaisit mieheksesi sen ja sen." Eikä noista pienistä kiharapäistä
monikaan uskaltanut panna vastaan. Minä en ainakaan uskaltanut. Olin
siihen aikaan peräti lapsellinen ja omaa tahtoa vailla. Luonteeni
kehittyi vasta myöhemmin. -- Minä itkeä tihustelin, kuullessani,
että minusta tulee sinun vaarisi rouva; vielä enemmän itkin häitten
edellisenä yönä. Mutta uudet olot tempasivat minut pian mukaansa, ja
sitä paitsi täytyi vaarisi lähteä leiriin jälleen pari päivää häitten
perästä. Vasta sitten kun hän sodan loputtua palasi kotia, vasta sitten
minä sain selville yhtä ja toista, joka heitti synkkiä varjoja minun
elämääni ja samalla ikäänkuin polki tahraisia jälkiä minun ajatusteni
tiehen.

Sinä iltana, jolloin hän palasi kotia, hän oli juonut paljon eikä ollut
selvä, minunkaan huoneeseeni tullessansa. Hän huomasi minun rupeavan
pelkäilemään häntä, ja hänen kunniakseen minun on sanominen, ettei
hän ollut tungettelevainen, vaan koetti hienolla ja huomaavaisella
käytöksellä saavuttaa luottamukseni. Sen hän saavuttikin, jopa
verrattain piankin, vaikka usein horjahtuikin seuraavina vuosina.
Juotuansa joskus enemmän kuin sieti oli hän niin varovainen, ettei
lainkaan lähestynyt minua.

Tuossa hänen kehittyneessä kainotuntoisuudessaan oli jotain, joka aina
liikutti minua. Mutta eräänä päivänä tuli luokseni muuan köyhä, nuori
tyttö, kivenkovaan vaatien elatusrahaa lapselle, joka oli yhtä paljon
hänen kuin miehenikin. Silloin kaatui jalkaini alta viimeinenkin tuki.

Siitä päivin olin tympeä, en välittänyt mistään, en siitäkään,
mitä talossa pian oli tapahtuva. Tunsin hervahtaneeni, eikä ollut
minulla voimaa kohota jaloilleni jälleen. Tunsin olevani solvattu,
vääryyttä kärsinyt, kummastellen vain, ettei suru syvemmin minua
paina... Sittemmin huomasin syyksi siihen sen, etten ollut milloinkaan
rakastanut häntä.

Elämälläni ei ollut mitään päämäärää; minä elelin vain, kunnes sinun
isäsi syntyi maailmaan. Silloin oli elämällä jälleen arvoa minun
silmissäni.

Luulenpa, että joku, melkein rakkauden tapainen tunne lapsen isää
kohtaan oli herätä minussa silloin kun tuo pieni, parkuva olento
pantiin minun viereeni. Mutta sinä iltana, minun luokseni tullessaan,
oli Heine juonut runsaasti -- hänen hengityksensä oli viininhöyryistä
hehkuvan kuuma, sen tunsin, hänen kumartuessaan minun vuoteeni yli,
-- ja silloin minä sysäsin hänet luotani... minä tiedän sysänneeni
lujaa... ja siitä päivästä oli sydämeni sulkeissa hänelle.

Kului aikaa puolen vuoden verran. Kerran istuin lastani tuuditellen...
Silloin sattuivat silmäni erääsen ilmoitukseen sanomalehdessä.
Näen sen vielä, niinkuin se olisi ollut vasta eilen edessäni. Se
piirtyi selittämättömällä tavalla mieleeni. Näin siinä luki: "Nuori
soittotaiteilija, liiallisesta työstä ylenmäärin rasittunut, haluaa
täysihoitoa jossakin suuremmassa maakartanossa lähellä Pohjanmerta.
Tarjoaa vain niukan korvauksen. Saada vapaasti soitella, siinä ainoa
vaatimus."

En osaa sanoa, mikä se minut tuohon kiinnitti; mutta niinkuin välisti,
vanhaa laulua kuullessaan, äkkiä alkaa ikävöidä lapsuutensa päiviä,
samoin rupesin minäkin yht'äkkiä ikävöimään musiikkia... säveliä,
jotka voisivat soittaa pois tyhjyyden mun ympäriltäni ja tuoda sijaan
murusenkaan elämän riemuisaa juhlaa.

Kumma kyllä -- Heinekin, joka ei suinkaan ollut musikaalinen, otti tuon
ilmoituksen varteen, näytettyäni sen hänelle. Hän lähetti vastauksen,
eikä kulunut kahta viikkoakaan, niin jo saapui vieras taloon.
Matkatamineita ei hänellä sanottavaksi ollut: viululaatikko vain ja
vanhassa käsilaukussa vaatteita ja kirjoja. Kalpea hän oli ja laiha.
"Pulahdus Pohjanmereen tekee häneen hyvää", sanoi Heine, "sen hän on
näköinenkin". En osaa sanoa, lapsi, oliko hän todella kaunis; _minun_
mielestäni kyllä, mutta muitten tuskin. Oikeastaan en minä hänestä,
hänen tullessaan sisään, nähnyt muuta kuin silmät. Ne loistivat ja
hymyilivät, nuo silmät, ne lämmittivät ja elähyttivät minua! Pelkät
silmät minä näin, silmät, jotka värähtelivät kuin viulunkielet...
Kuullessani hänen viuluansa täytyi minun ajatella hänen silmiään, ja
kun minä nuo silmät näin, täytyi minun ajatella hänen viuluansa. Minun
ei tarvitse selittää tätä sinulle: sinä ymmärrät sen siinä määrin kuin
itsekin rakastat.

Ensi alussa emme paljoa puhelleet, mutta hän soitteli minulle... Hän
soitti minut uuteen olemukseen, pois siitä tympeästä elämästä, jota
olin elänyt. Hän soitti kaikki henkiset voimani vireille jälleen tai
paremmin sanoen: hän soitti ne ensi kertaa yhteen! Ja silloin minä
ymmärsin, mitä rakkaus kahden ihmisen välillä on.

Ja sitten istuimme tuntikausia yhdessä, tuttavina haastellen, mutta
silloin hän aina parhaiten haasteli, kun otti viulun käteensä tai istui
vanhan klaverin ääressä, soitellen hienoja variatsioneja vanhoihin
lauluihin. Yhä vieläkin kuulen noita säveliä, kun silmäni suljen.

Luulen kuin luulenkin, että sinun isäsi ilmeinen musikaalinen aisti
aiheutui siitä, että hän sai ensimmäiset vaikutelmansa viulun
sävelistä. Kätkyessä makasi lapsi, niitä kuunnellen... Ja silloinkin
se niitä aina kuunteli, kun povellani lepäsi... koko sielunihan oli
pelkkää kuuntelemista!

Niin hän kerran sanoi itsekin, myhäillen: "Tuosta lapsesta tulee vielä
musiikin rakastaja. Jos hän olisi minun poikani, niin hänestä tulisi
taideniekka."

En tiedä, kuinka se kesä kuluikaan. Tiedän vain, että päivät kiitivät
kuin salama, ja ennenkuin tiesinkään, oli lähtöpäivä käsissä.
Kohdatessaan minut sinä aamuna puutarhassa hän virkkoi: "Sanotaan minun
lähtevän tänä iltana, mutta te tulette mukaan. Te tulette, minä tiedän
sen."

Kuljin kuin unissa sen päivän ja sanoin jäähyväiset kaikelle, mitä
talossa oli. Sanoin luullakseni jäähyväiset joka puulle ja joka
pensaallekin, tietämättä oikeastaan itsekään mitä tein.

Seurauksia en ajatellut... ylipäänsä en ajatellut sinä päivänä
mitään... tunsin vain, että hän ja minä olemme yhtä, niin yhtä, että
elämä on mahdotonta, jos täytyy erota.

Vasta tuntia ennen lähtöä, kun astuin lastenhuoneeseen sanomaan
jäähyväisiä isällesi, vasta silloin minä täydellisesti tajusin mitä
olin tekemäisilläni.

Lapsi itki, avatessani oven. Se virui kätkyessään ja tuijotti minuun
suurilla silmillään. Lapsentyttö ei saanut sitä viihtymään, mutta minut
nähtyänsä se vaikeni ja hetkisen kuluttua ojensi nauraen kätensä minua
kohti.

Minä jäin yksikseni lapsen kanssa. Minä nostin sen kätkyestä rintaani.
Ja silloin tuntui, kuin ken kietoisi mua kahleisiin, kummallisiin,
lujiin kuin kokonaisen elämän surut ja pitkäin yöntietämäin itkut.
Silloin tiesin, etten minä saata lähteä.

En ole milloinkaan itkenyt niin kuin sillä hetkellä, ja Jumala yksin
tietää minun tuskaisen ikäväni senjälkeen. Mutta en ole milloinkaan
katunut, että valitseminen kävi niin eikä toisin, sillä _rauha_ on
onnea kalliimpi.

Se oli raskain päivä elämässäni, jolloin minun epätoivoisena täytyi
taistella hänen kanssaan, sillä hän ei olisi tahtonut luopua minusta,
mutta siitä olen varma, ettei hänestä milloinkaan olisi tullut sitä
taiteilijaa, mikä hänestä tuli, ellei vastoinkäyminen olisi häntä
kehittänyt. Tämä ajatus on minua tukenut kautta kaikkien noitten
vuosien... Nyt ei häntä enää ole... Jumala siunatkoon hänen muistoansa!
Minä en murtanut hänen elämäänsä, niinkuin hän silloin sanoi minun
tekevän; minä annoin vain hänen elämälleen sisällyksen, niinkuin
hänkin antoi minun poloiselle, typistetylle elämälleni sisällyksen
kärsimyksissäni.

Kohtasimme toisemme sittemmin. Silloin olimme vanhoja kumpainenkin,
mutta tunsimme kumminkin, että vaikka kaikki muu meissä oli
vanhettunutta, rakkaus oli meissä yhä nuorena pysynyt. Ikävöimys on
meidät säilyttänyt nuorina, sanoi hän. Ja niin hän sanoi myöskin, että
juuri kärsimykset olivat tehneet hänestä sen miehen, mikä hän nyt
oli; onni ei olisi milloinkaan sitä tehnyt. Hän oli niitä luonteita,
joita vastoinkäyminen kasvattaa. Ja tuntuu niin suloiselta, sanoi hän,
kun tietää, että sydämessä on rauhoitettu pyhäkkö, johon aina pääsee
turvaan, pyhäkkö, jossa ei ole syntiä tehnyt... ja kun tietää, että on
olemassa suru, joka on omaa, ja rakkaus, jota ei kukaan voi ottaa pois,
joka ei koskaan vanhene...

Vanha rouva laski hienopiirteisen, vanhan päänsä jälleen nojatuolin
pielusta vasten, ikäänkuin väsyneenä puhumisesta.

Ensi kertaa pitkän elämänsä aikana hän nyt avasi sydäntänsä toisen
sydämen lukea, sydämen, joka oli heimoa hänen sydämelleen... Ja
niin hiljaa tulivat hänen sanansa, niin eriskummaisesti luottamusta
herättävinä... Niitten pohjana oli pitkän elämän kokemus, ja niissä
kajahteli voimakkaan sielun omat näkemät ja tuntemat. Ei siinä ollut
mitään hempeämielisyyttä, ei tunteitten puhkuamista... siinä oli vain
verkalleen, taistelemalla saavutettua elämänkatsantoa.

Inga vilkaisi noihin ryppyisiin kasvoihin, kiiltäväin, valkoisten
suortuvain kehystämiin. Kuinka olikaan mummo näinä viime vuosina
osannut suistaa surujansa!... ei hän ollut milloinkaan tuonut
niitä näkyville haikeamielisten viittausten verhossa... hiljaa
oli istuskellut vain, kasvatellen itseänsä kärsimyksessä, ja tämä
kärsimys oli käynyt hänelle vuodesta vuoteen yhä rakkaammaksi, sillä
kärsimyksestä oli hänelle koitunut ei ainoastaan hänen sielunsa kalliin
omaisuus, vaan hänen tehokkain kehitysvoimansakin, hänen suurin
henkinen kykynsä.

-- Mummo armas! -- virkkoi Inga, hellästi painaen poskensa laihaa kättä
vasten hänen olallansa. -- Sinä olet suurisuuntainen ihminen, mutta
sitä en ole minä. Minä kaipaan onnea, minä janoan onnea! Eikä minulla
ole lasta, joka pidättäisi, niinkuin sinulla.

-- Mutta _hänellä_ on.

Inga lyyhistyi, niinkuin ruoskan iskusta.

-- Voi Kai, Kai! -- vaikeroi hän. -- Miksikä sinä aina palajat häneen,
mummo? Onko toisen lapsi sälyttävä kärsimyksiä päälleni?

-- Niin, koska lapsi on _hänen_. Ei tule milloinkaan onnelliseksi se,
joka toisten onnea tallaa jalkainsa alle.

-- Sitä onnea, jota sinä tarkoitat, ei ole milloinkaan ollut olemassa.

-- Mutta _lapsen_ onni on ollut olemassa. Sinä murrat sen, erottaessasi
vanhemmat toisistaan: sinä riistät siltä turvallisuuden tunnon, ja
silloin se on parhaintansa vailla.

-- Kuka on sanonut, että lapsella on suurempi oikeus onneen kuin
minulla? Onko hänen elämällänsä muka suurempi arvo kuin minun? Ja
pitääkö kahden ihmisen joutua hukkaan lapsen tähden?

Mummo oikaisihe tuolissaan.

-- Ei! -- lausui hän; -- ei ole heidän määrä joutua hukkaan; kaukana
siitä. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sanonpa sinulle: kärsimyksessä
asuu omituinen salaisuus: Kärsimystä ei saa pitää minään sellaisena,
joka on _kierrettävä_; sitä on pitäminen sellaisena, jonka läpi
on käytävä. Ja silloin tapahtuu se ihmeellinen asia, että se käy
rakkaaksi, _sillä kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin
onnellakin_...

Hiljaista oli tuvassa kauan aikaa. Inga istui kädet sylissään. Hän
puristi ohkaisia sormiansa niin lujasti yhteen, että ne naksahtelivat,
mutta sanaakaan hän ei puhunut.

Salamat heikkenivät heikkenemistään. Jyrinät kumahtelivat yhä
kauempana... mutta sade se yhä rapisutti verannan sinkkikattoa, niin
lohduttoman yksitoikkoisesti.

Mummo yskähti pari kertaa... nälkäinen varpusenpoika äännähti
pesässänsä räystään alla... ja sitten ei kuulunut kuin pisarain
rapinaa... ja avonaisesta akkunasta tuoksahti tuore sammal katoilta ja
umpea kosteus kiviseinistä.

Kului runsas puoli tuntia.

Mummo katsoi kilpisankaisten silmälasiensa ylitse Ingaa ja siristeli
silmiänsä, itkua salataksensa. Hän eli oman kärsimyksensä tarua tytön
kärsimyksissä. Hän tunsi tytön sieluntuskat, ja häntä ahdisti se, että
tuo tuska on niin ääretön.

-- Inga! -- sanoi hän äkkiä. -- Muistatko joutsenten satua?

-- Anderseninko? Kyllä. Kuinka niin?

-- Tuo satu on minua aina suuresti miellyttänyt. Muistathan, ettei
prinsessa saanut paitoja valmiiksi kaikille yhdeksälle veljelleen;
yhdestä paidasta puuttui toinen hiha, ja niinpä täytyi nuorimman veljen
tyytyä siihen, että sai toisen hihan sijaan joutsenen siiven.

-- Entä sitten?

-- Minua on miellyttänyt tuo satu juuri sen toisen hihan tähden, josta
ei milloinkaan tullut valmista. Olen jo yhtäkin tullut ajatelleeksi sen
johdosta. Mehän tulemme jokainen maailmaan olentoina, joitten täytyy
alistua muuttumisen lain alaisiksi, määrämme päähän päästäksemme.
Mutta kun muutosta ei tule? Tai kun muutos on vaillinaista? Jos
meissä jotain on laiminlyöty, niin ettei tosi-inhimillinen puoli
meissä pääse oikeuksiinsa, silloin saattaa välisti näyttää siltä,
kuin tehtäisiin meille vääryyttä, saattaa tuntua, että meissä kaiken
työn ja ponnistuksen uhallakin jotain puuttuu. Sinussa ja minussa
puuttuu kaiketi oikeus rakkauden pitämiseen omanamme, mutta luulenpa
-- jos meillä muutoin on rohkeutta odottamaan -- muutoksen sittenkin
tulevan... On ihmisiä, joitten yli elämä heittää aivan valmiiksi
ompelemansa puvun, niin että joutsenenverho katoaa ja sielu sekä ruumis
kirvoittuu runsauden ja onnen täydellisyyteen; toisille taas elämä
ei milloinkaan saa pukua valmiiksi. Näin mietin usein: sinä lienet
saanut käsivarren asemesta joutsenensiiven; niitä lienetkin ihmisiä,
joille elämä hät'hätää ennätti tekaista vain pienen hihan. Mutta missä
elämältä kuteet katkesi, siitä iäisyys jatkaa, ja sen kudelmassa on
hamosia jokaiselle onnen lapsipuolelle maailmassa.

-- Sinulla on aina niin kauniita ajatuksia, mummo!

-- Sadun ajatuksia minä ajattelen; niissä on todellisuutta minulle.

Ja hetken perästä hän lisäsi, tyynesti myhähtäen:

-- Ja niin minä vain luulen, että sitten vihdoin, kun olemme valmiita
jok'ainoa, enkelit eivät ole läheskään niin täydellisiä kuin me. Tämä
kuuluu maallismieliseltä, sen tiedän. Eikä minun kenties olisi pitänyt
sitä sanoakaan, mutta sanon sen sittenkin, sillä, katsos, enkelien
kehitys on tärkeintänsä vailla: _he eivät ole milloinkaan tunteneet
tuskaa_.

Omituisen ylevällä painolla mummo lausui nämä viimeiset sanat... Inga
myhähti, mutta tuo myhäys oli sairaan myhäystä; se koski vanhukseen
luita ja ytimiä myöten.

-- Inga kulta, -- virkkoi hän lempeästi, ikäänkuin hyväillen, -- oman
Ingani armas.

Inga ei vastannut mitään. Hän kietoi vain kätensä hänen kaulaansa ja
puhkesi itkemään.

Ja niin he istuivat kauan... Ulkona satoi vielä, ja varjoja alkoi
laskeutua vanhan kartanon yli... pitkiä varjoja, jotka täyttivät
huoneen yön kolakalla ilmalla... kalpeita varjoja, joita hiipi
sisään leveitä akkunalautoja myöten... Siitä ne siirtyivät nurkkiin,
hiljaisina kuin henkien kulkue, äänettöminä kuni vainajain aatokset.

       *       *       *       *       *

Inga ei nukkunut sinä yönä. Hän vierittelihe rauhatonna vuoteellaan,
taistellen kuin henkensä edestä ison epätoivonsa kanssa. Mummo oli
oikeassa: lapsi oli heidän välillään, irroittamassa heidän käsiänsä.
Lapsosessa on voimaa: lapsella on _oikeus_ puolellaan! Mutta minä en
_voi_ erota hänestä, en millään mahdilla maailmassa!

Yhä mahdottomammalta ja mahdottomammalta se hänestä alkoi tuntua, mitä
enemmän hän sitä ajatteli. Mutta tuo vaatimus se astui ilmoille taas...
vaatimus järkähtämätön, armoton.

Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan, kuultuaan mummon haastavan ääneensä
viereisessä huoneessa.

Hän nousi heti ja meni vanhuksen huoneeseen.

-- Kutsuitko minua? -- kysäisi hän.

Mummo ei vastannut. Inga luuli hänen puhuneen unissaan ja oli
hiipimäisillään takaisin, mutta pysähtyi kuullessaan jälleen mummon
äänen. Se kuului niin kolealta, ikäänkuin tulisi jostain kaukaa.

-- Minä olin ankara, -- puheli vanhus, -- liiankin ankara. Kuka on
sanonut, että hänen hartiansa kestävät, vaikka minun kestivät? On
suruja, jotka surmaavat. -- Melkein kiljaisten hän jatkoi: -- Ja jos se
nyt surmaa hänet! -- ja vähän ajan perästä, rukoillen kuin lapsi: --
Älä ole pahoillasi! En tarkoittanut sitä.

Silloin Inga ymmärsi vanhuksen hourailevan. Illan kovat
mielenliikutukset olivat järkäyttäneet hänen jo ennestään heikot
voimansa ja saaneet aikaan äkillisen verentungoksen aivoihin.

Inga kumartui vuoteen yli ja otti vanhuksen ryppyisen käden omiinsa:

-- Mummo! -- sanoi hän hätäyneellä äänellä. -- Etkö tunne minua?

Vanhus avasi silmänsä. Ne olivat kirkkaat ja suuret, mutta katse oli
kuumeinen; se kiiti ympäri huonetta, mihinkään kohdistumatta. Sitten
hän kohotti päätänsä, ikäänkuin kuunnellen jotain.

-- Viulun ääniä! -- puheli hän, hymyillen. -- Silmät värähtelee kuin
viulunkielet...

Inga puki kiireesti vaatteet yllensä ja juoksi alas piikaintupaan. Hän
herätti heistä yhden.

-- Herätä joutuun kuski, -- sanoi hän, -- ja käske hänen heti lähteä
noutamaan tohtoria. Vanha rouva on sairastunut.

Sieltä hän riensi ylös jälleen, kiersi yölampun korkeammalle, järjesti
huoneen ja asettui vihdoin nojatuoliin vuoteen viereen.

Ingaa vilusti. Hampaat kalisivat hänen suussansa, vähemmin kylmästä
kuin mielenliikutuksesta.

Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä... Hänen päätänsä huimasi niin
kummallisesti.

Mitä hän tekee, jos mummo nyt kuolee? Minkä arvoinen tämä vanha
kartano hänelle on silloin enää, kun sen hallitseva henki on poissa?
Kuinka katkeran yksinäiseltä on hänestä tuntuva... kaksin verroin
yksinäiseltä siitä syystä, että aivan hänen vierellänsä on yksi,
joka voisi täyttää tyhjän sijan, mutta siltä yhdeltä ei hänellä ole
oikeutta mennä hakemaan lohdutusta! Hänestä tuntui, että hänen pitää
paeta ja jättää kaikki tyynni, matkustaa satojen peninkulmain päähän,
ottamatta mukaansa ainoatakaan muistoa siitä, mikä tähän asti oli ollut
hänen elämänsä sisällys. Ja sitten ei ole olemassa enää mitään...
ei rahtustakaan, joka voisi vaimentaa tulista tuskaa hänen sielunsa
polttavassa haavassa, ei muuta kuin märkä savi, kylmä, märkä savi, joka
pehmenee hänen hyppysissään.

Siinä vuoteen vieressä istuessaan hän pitkästä aikaa tunsi kummallisen
kaipauksen työhön, kirpeän pakon saada lausua julki tuskansa ja samalla
taittaa sen kärjen jotain vasten.

Hänen sydäntänsä kouristi joka kerta kun hän katsahti sairaaseen.
Tämä haasteli yhä edelleen ja kävi hetkestä hetkeen levottomammaksi.
Ingasta tuntui, kuin mikä käsi kuristaisi häntä kurkusta, estäen häntä
hengittämästä... mutta samalla hän kuulahteli rattaiden kolinaa, kesken
tuskaansakin ilosta vavahdellen, ajatellessaan saavansa jälleen nähdä
hänet.

Ingan ajatukset lensivät kautta yön häntä vastaan... Nyt hän astuu
ulos, nousee rattaille... nyt pikku Musta juoksee tietä myöten... parin
minuutin perästä rattaat ovat täällä... Parin minuutin perästä tohtori
istuu tuossa tuolilla hänen vieressänsä... ja sitten tuntuu tuokioisen
verran niin onnelliselta, niin turvalliselta siinä...

       *       *       *       *       *

Vanha rouva oli kauan aikaa haastellut hiljaa; nyt hänen äänensä äkkiä
koveni, ja hän kohottautui puoleksi istuvilleen.

-- Pannaan piano kiinni, -- puhui hän. -- Minä en siedä soittoa. Toisin
oli isäsi laita: hän oli kuullut hänen soittavan, sinä et. Pannaan
piano kiinni. Ei saa kukaan kajota siihen.

-- Ei, ei, -- sanoi Inga. -- En kajoa siihen milloinkaan. Se saa
seista, niinkuin on seisonut, kansi kiinni ja lukossa.

Sairas katsoi häneen tutkistellen ja nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Onneksi et sinä ole milloinkaan välittänyt musiikista, -- virkkoi
vanhus, laskeutuen jälleen pitkäkseen.

Samassa ajoivat rattaat kuistin eteen.

Inga tasoitti lakanat, joita sairas myötäänsä pyrki vetämään käsillänsä
kurttuun.

Inga kuuli tohtorin riisuvan alhaalla päällystakkinsa, puhuvan pari
sanaa palvelijattaren kanssa ja nousevan sitten kiireesti portaita
ylös. Mutta Inga ei noussut häntä vastaan eikä vastannut: "sisään", kun
toinen kolkutti. Hän istui edelleen vuoteen ääressä, tietämättänsäkin
lukien sydämensä kiivaita tykytyksiä.

Tohtori tuli hiljaa huoneeseen ja astui suoraan Ingan luokse. Hän otti
häntä molemmista käsistä ja suuteli niitä intoisasti. Sanaakaan hän ei
virkkanut, ja siitä oli Inga hänelle kiitollinen.

Sitten siirsi tohtori tuolinsa vuoteen viereen ja otti sairasta
kädestä, kysyen rauhoittavalla äänellään:

-- No niin, rakas valtioneuvoksetar, kuinka voitte?

-- Tiesinhän minä teidän tulevan, -- puhui sairas, tuijottaen häneen.
-- Tiesinhän teidän tulevan vaatimaan häntä takaisin ja sanomaan, että
minä olin ankara hänelle, kauhean ankara vaatimuksissani... mutta minä
en kadu sitä. Ei ole hyvä kiertää kärsimystä.

Tohtori vilkaisi kysyvästi Ingaan. Tämä nyökäytti päätään.

-- Minä kerron teille kaikki sittemmin, -- virkkoi hän.

Tohtori ei kysellyt enempää. Ottaen kellonsa hän alkoi tutkia sairaan
suonta.

Inga odotti kovassa jännityksessä.

-- Kova kuume, niinkö? -- kuiskasi hän.

-- Valitettavasti.

-- Eikö hän... eikö hän jaksa kestää sitä?

Tohtori ei uskaltanut katsahtaa häneen. Ingan hätäynyt äänikin jo
viilsi hänen sydäntään.

-- Olkaa vilpitön! -- virkkoi Inga.

Ja tohtori oli vilpitön.

-- Nuorten laita on toinen, mutta kun on täyttänyt kahdeksankymmentä...
-- hän pudisti surumielisesti päätään. -- Kuume saadaan kyllä
laskemaan, -- lisäsi hän lohdutellen. -- Minulla on mukanani mikstuuraa
sitä varten, ja te hankitte minulle vähäsen jäätä, niinhän!

Inga nousi. Hänestä tuntui, kuin jalat olisivat äkkiä käyneet raskaiksi
kuin lyijy.

Hän astui kuni unissaan alas portaita, lähetti jonkun talonväestä
meijeriin ja palasi muutaman minuutin perästä, tuoden jäätä tullessaan.

Tohtori oli juuri antamassa sairaalle rohtoja.

-- Mitähän hyvää tuostakaan lienee? -- puhui vanha rouva, hetkiseksi
hiukan selviten houreistaan. -- En minä tarvitse rohtoja. Ei pitäisi
lasta säikytellä semmoisilla. Minä en tarvitse muuta kuin nukkumista.

-- Sitähän minä tarkoitankin, -- rauhoitteli tohtori.

-- Niin, te olette ymmärtäväinen mies, tohtori hyvä, viisas mies...
ja uljas olette kanssa, jos osaatte kiertää karin, johon vähällä
olitte käydä... -- Sairaan silmissä hehkui kuume. Hän tarttui tohtoria
käsivarteen. -- Muistakaa nyt minun sanoneeni teille! Muistakaa minun
sanoneen: _vähällä_ olitte käydä karille.

Voimatonna hän vaipui pieluksille, mutta Ingan lähestyessä hän jälleen
kohottautui, virkkaen:

-- Kas tuossa hän on, yksi noita onnen lapsipuolia, niinkuin minä
itsekin. Mutta ei saa kukaan säälitellä meitä. Meidän suku se osaa
kärsiä. Meillä on pää pystyssä, eikö niin, tyttöseni? Me emme murru, me!

Inga otti tuon laihan käden, joka levottomasti näpelehti peittoa. Hän
silitteli sillä hehkuvaa poskeansa, suudellen sitä monta kertaa, ja
kyynel toisensa perästä vierähti hänen silmistänsä. Eikä hän niitä enää
koettanutkaan pidättää.

Ja sittenkin tohtori hämmästyi, vertaillessaan toisiinsa noita kahta
naista ja nähdessään, kuinka heissä kummassakin on jotain karaistua,
jotain omituisen tarmokasta ja lujaa, juuri tuota vanhan rouvan
tarkoittamaa "pää pystyssä".

Hän oli sillä välin laittanut valmiiksi jääpussin ja pani sen varovasti
sairaan otsalle. Se vaikutti kohta rauhoittavasti. Vanhus sulki
silmänsä, hiljaa haastellen itsekseen, mutta vähitellen kävi ääni yhä
vaimeammaksi, ja vihdoin hän vaipui sikeään uneen.

Toiset kaksi istuivat vastatusten vuoteen ääressä, vaihtamatta
sanaakaan keskenänsä. Vihdoin, vakauneena siitä, että unirohto
todellakin tekee tehtävänsä, siirsi tohtori tuolinsa Ingan viereen ja
virkkoi hiljaa: -- Sanokaa, mistä kaikki tämä!

Inga ei kääntynyt, mutta tohtori huomasi nojatuolin selkämykselle
lasketun käden vapisevan.

-- Me puhuimme mummon kanssa paljonkin tänä iltana, -- virkkoi hän.

-- Puhuitte minusta.

-- Teistäkin...

Tohtori katsoi tutkistellen häneen.

-- Ja niin te ratkaisitte minun kohtaloni... te jätitte minut onneni
nojaan jonkun vanhan ennakkoluulon tähden tahi omantunnon syistä tai
jostain vielä korkeammasta ja paremmasta syystä, niinkö? -- sanoi hän
katkerasti.

Toinen ei vastannut. Hän käänsi vain päätään toisaanne, ikäänkuin
välttääkseen millään ehdoin kohtaamasta hänen katsettansa.

-- Niinkö? -- jatkoi tohtori. -- Onko toinen meidät todellakin
erottanut? Onko vainenkin joku päässyt meidän väliimme?

-- En tiedä, -- vastasi Inga soinnuttomasti.

-- Se ei ole mahdollista! -- huudahti hän. -- Se ei _saata_ olla
mahdollista. Tuonnoin erotessamme te käsititte, ettemme me kaksi voi
elää erotettuina toisistamme ja että sellaisen rakkauden edessä kaikki
välimuurit kukistuvat.

-- Käsitän sen vieläkin.

-- Ja sittenkin te seisotte muurien ulkopuolella ettekä puhalla siihen
pasunaan, joka kukistaisi ne raunioiksi?

-- Tekisin sen niin mielelläni, -- virkkoi Inga, painaen silmänsä
kiinni, ollakseen näkemättä häntä. -- Jospa tietäisitte, kuinka
mielelläni sen tekisinkään! Välisti tuntuu, kuin kuolisinkin
kernaasti, nähtyäni niitten vain kukistuneen.

-- Miks'ette sitten puhalla niitä kumoon? -- sanoi tohtori, kumartuen
niin, että hänen poskensa läheni Ingan poskea. Ja Inga tunsi hänen
silmäinsä palavan ja rukoilevan kaikella hehkuvan sielun miehekkäällä
voimalla. -- Miks'ette?

-- Siks'että muurit murskaisivat allensa enemmän kuin puolustettavissa
on, -- vastasi Inga. -- Pelkään, että niitten alle hautautuisi lapsen
onni.

Tohtori säpsähti. Inga näki hänen puristavan kätensä yhteen, niin että
rystyset kävivät valkoisiksi. Mutta sanaakaan ei tohtori virkkanut.
Näytti kuin hän tahtoisi puhua, mutta ei voi.

Vasta monen minuutin perästä hän ponnistellen sanoi: -- Kuinka tämä on
ollut mahdollista? Mikä voima tällä vanhuksella on teidän ylitsenne,
voima suurempi kuin minun? Ja mitä hän on tehnyt, saadakseen mielenne
muuttumaan?

-- Hän on vain kertonut minulle historiansa. Antakaas kätenne ja
istukaa ihan hiljaa, niin kerron sen sellaisena kuin itsekin kuulin.
Olen varma siitä, että te tahdotte säilyttää sen yhtä uskollisesti kuin
minäkin; niin, minä tiedän, että tahdotte sen tehdä.

Ensi kertaa Inga nyt loi häneen silmänsä täynnä hehkuvaa rakkautta,
jospa täynnä suruakin, ja tohtori oli voitettu. Hän antoi kätensä, ja
kesäisen yön valon verkalleen täyttäessä huonetta, jossa he istuivat,
Inga kertoi hänelle tyynesti ja hiljaisella äänellä mummonsa historian.

-- Onhan siinä, -- virkkoi hän lopetettuansa, -- onhan siinä
miettimisen aihetta, eikö niin?

Tohtori ei vastannut. Hän nousi ja meni akkunan ääreen. Ikäänkuin
ajatuksissaan hän veti uutimen syrjään. Hän oli hyvin kalpea.
Palatessaan hän näki Ingan istuvan kumarassa, kasvot käsiinsä
kätkettyinä.

Tohtori astui hänen luokseen ja seisoi kauan aikaa sanaakaan sanomatta.
Sitten hän otti varovasti hänen kätensä pois.

-- Sanokaa minulle, -- virkkoi hän, -- sanokaa minulle vilpittömästi ja
suoraan: luuletteko todella, että me kaksi milloinkaan voimme erota?

Inga käänsi kasvonsa häneen. Nekin olivat kalpeat, kun katseet
kohtasivat toisensa.

-- En tiedä, voimmeko, -- vastasi hän, -- mutta minä luulen, että
meidän _täytyy_.

Tohtori päästi hänen kätensä irti.

-- Sen kuolintuomion saatte _te_ julistaa, -- lausui hän. -- Minä en
sitä tee ikipäivinä.

Inga katsahti häneen niin avutonna.

-- Se on syntiä, -- virkkoi hän, työnnellen kuni tuskissaan sanojansa
kuuluville. -- Miksikä koko edesvastuu sälytetään minun päälleni? Eihän
tässä ole puhe minun lapsestani!

Tohtori vaikeni ja meni jälleen akkunaan. Aamun ensimmäiset kalpeat
säteet lankesivat hänen hiuksilleen, siitä alas hänen nutullensa ja
valuivat leveänä, kirkkaana juovana lattialle. Pikkulinnut heräsivät,
sirkutellen hiljaa, puoliunissansa vielä. Vanhassa omenapuussa akkunan
alla piti kaksi mustaa kottaraista aamupakinoitaan. Kanatarhasta kuului
kukon kimeä laulu.

Tohtori avasi akkunan, ja raitis ilma tulvahti huoneeseen.

-- Käykäähän tänne, -- sanoi tohtori, ääntään pidätellen.

Inga nousi ja meni hänen luoksensa. Hiljaa laski tohtori kätensä hänen
olalleen, ja siinä he seisoivat ääneti... Mutta ulkona heräili henkiin
elämä, hento, nuori, välkkyilevä elämä, tuhatvärinen ja tuhatmuotoinen
elämä, heräsi aamukasteen heleissä helmissä, kesäyön unelmain
kultaisessa kuulteessa.

Kaksi peipposta juosta piipotti toistensa perässä pensaassa, ja
nurmella, suuren omenapuun alla, mustat kottaraiset nokastelivat
toisiansa.

-- Katsokaas, -- puheli tohtori. -- Miksikä kaikella tuolla ulkona
on oikeus elää, ja meidän vain pitää kuolla? Ihmiset sälyttävät itse
taakkaa hartioilleen ja nääntyvät sen alle, mutta eivätköhän liene
linnut sittenkin oikeassa, sirkutellessaan toisilleen, että elämässä on
vain yksi laki: rakkauden ikuinen laki, se, joka aina sydämiä yhteen
sitoo? Miks'eivät he ole oikeassa? -- sanoi hän ja kääntyi kiivaasti
ympärinsä. -- Sanokaa, miks'eivät?

Inga pyöritti vain päätään, mitään vastaamatta.

-- Olisinpa suonut, -- jatkoi tohtori, -- ettette milloinkaan olisi
kuullut hänen historiaansa! Olisin suonut, ettei tuota kekälettä kukaan
olisi välillemme viskannut. Luulen... luulen kuin luulenkin suovani,
ettei Kai poikaa ensinkään olisi olemassa.

Säikähtäen pani Inga kätensä hänen suunsa eteen.

-- Ettehän tarkoita sitä?

-- En tarkoitakaan... Kai on ollut mun päivänpaisteeni hamaan tähän
asti. Ja sittenkin... _ellei_ häntä olisi, niin tulisi teistä minun
vaimoni nyt, sen tiedän... te ette empisi, vaan noudattaisitte
sydämenne ääntä. Älkääkä luulkokaan, -- hän käänsi tytön pienen pään
puoleensa ja loi häneen sellaisen katseen, että Inga sulki siltä
silmänsä, kuni äkkinäiseltä tuliaallolta, -- älkää luulkokaan saavanne
tukahutetuksi sitä ääntä, vaikka erotattekin meidät. Se on huutava
teille yötä ja päivää, se on seuraava teitä kaikkialle, sillä se
parkuu ilmoille teidän omasta rinnastanne, vaatien elämän ikuisella
oikeudella, että sitä kuullaan.

Hän pysähtyi, huomatessaan Ingan kasvojen ilmeestä, kuinka kovia
tuskia hän kärsi. Silmäluomien vavahtelevista liikkeistä hän näki,
kuinka ankaraa taistelua hän käy omassa itsessään... ja äkkiä tohtori
kumartui ja painoi palavan suudelman noihin silmiin, pitkän suudelman
ja viivähtävän, lujan, jommoisen yksin miehen rakkaus voi painaa, ja
naisellisesti hempeän sittenkin.

-- Luuletteko vieläkin, että me voimme erota? -- kysyi tohtori.

Silloin Inga avasi silmänsä ja kietoi kätensä kysyjän kaulaan,
hyyristyi sitten lähelle häntä ja painoi huulensa hänen huuliinsa...
koko hänen hento ruumiinsa vapisi liikutuksesta... ja silloin tohtori
ymmärsi, että tämä oli jäähyväissyleilyä.

-- Me emme _voi_ erota, -- virkkoi tohtori jälleen, mutta tällä kertaa
se ei ollut tiedustelua enää, se oli pikemmin hätähuutoa, hurjaa
vastalausetta johonkin, joka ei ole vältettävissä. -- Me emme voi erota!

-- En tiedä, voimmeko, -- toisti Inga, -- mutta minä tiedän, että
meidän _täytyy_, ja silloinhan voimmekin. Mutta ei heti vielä...
siksi lujia emme ole kumpainenkaan. Tarvitaan aikaa, jos tahtoo oppia
tuntemaan Prometeuksen sadun, oppia sen niin, että itsekin sen elää.
Luulin ennen, että tuskat, niin suuret kuin hänen, ottavat hengen heti
kohta; en saattanut käsittää, että niitä milloinkaan voisi kestää.
Mutta nyt... nyt alan luullakseni käsittää tuota.

Inga myhähti heikosti. Tohtori ei kestänyt tuota hymyä, ei kestänyt
hänen äänensä helyä. Sanaakaan sanomatta hän jätti hänet.

Inga kuuli hänen juoksevan alas portaita kuni ihmisen, joka
vainoojaansa pakenee; hän kuuli hänen hyppäävän kiviportailta rattaille
ja rattaiden kolisevan, poistuessaan huimaa vauhtia. Inga oli
vakuutettu siitä, että tohtori itse oli ohjaksissa.

Hänen tarkka korvansa seurasi useampia minuutteja rattaiden jyrinää,
ja kuni uhotellen satakieli nyt helkytti hennoimpia säveliään hänen
jälkeensä. Voi, jospa vaikenisi toki tuo satakieli! Mitä äänekkäämmin
se lauloi ja liverteli hedelmäpuistossa, sitä syvemmältä viilsi tuska
tytön rintaa.

Vihdoin hän tuskin enää jaksoi kestää sitä.

Hän pani akkunan kiinni ja veti uutimen eteen, kokonaan sulkeutuen
elämältä ja valolta, mikä ulkona vallitsi. Hän veti luukutkin kiinni,
ajattelematta itsekään miksikä. Ja sitten hän istahti huoneen
pimeimpään nurkkaan ja pysyi siellä, kunnes mummo alkoi raskaasti
valittaa vuoteessaan. Silloin hän nousi ja astui sairaan luokse.

Kauan hän siinä seisoi, katsellen ryppyisiä kasvoja ja suuria, syviä
vakoja suun ympärillä.

-- Kauhean vaikeata se on, -- kuiskasi Inga, puristaen pieniä käsiänsä
yhteen, mutta sen läpi minun _pitää_ päästä. Ja niinhän sinäkin
ajattelet, että meissä on voimaa siihen. Me olemme merkillistä sukua...
se osaa kärsiä... sitähän sinä tarkoitit?... Ja meillä on _pää
pystyssä_... niinhän sinä sanoit...!

       *       *       *       *       *

Seuraavat päivät olivat yhtämittaisen jännityksen aikaa. Myöhemmin
niitä muistellessaan Inga ei milloinkaan osannut erottaa niitä
toisistansa: niin kummallisesti ne olivat sulauneet yhdeksi hänen
tajunnassaan.

Oli kuin olisi varjo heittäynyt tuon vanhan talon ylitse. Ihmiset
astuivat hiljaa kivisillan yli; oli niitäkin, jotka riisuivat puukengät
jaloistaan ja kulkivat sukkasillaan, jotteivät vain häiritsisi "vanhaa
rouvaa".

Niityllä, missä heinää jo oli ruvettu tekemään, niittomiehet
haastelivat hiljaa keskenään, viikatteihinsa nojaten:

-- Tuskin hänestä enää eläjää tulee, sillä onhan sitä jo ikääkin. Eihän
sitä ihminen mitä liikoja... Mutta kelpo eukko se on ollut kerrassaan,
ja niin hyvä köyhille... Nurin olisi tässä talossa asiat, jos ei vanhaa
rouvaa olisi ollut, ja miten sen hoidon käyneekään, kun hänestä aika
jättää, sillä ei se ylioppilasmamsseli semmoisesta mitä ymmärrä...

Yksi ja toinen virkkoi huoaten:

-- Jospa vielä hyvinkin toipunee vanha rouva.

Eikä kilkahdelleet nyt viikatteet iloisesti kuten ennen, eikä kukaan
huutanut eläköön, kun viimeinen kuorma oli saatu latoon. Ääneti istui
väki perheentuvassa lämpimän iltaruuan ääressä, vakavina kolautellen
oluttuoppejansa vastakkain.

Vanha rouva oli osannut voittaa heidät puoleensa, ja he olivat
kiintyneetkin häneen oikein jyllantilaisella uskollisuudella.

Harvoin hän kävi terveitten luona, mutta se tiedettiin, että missä vain
joku yksinäinen, hyljätty raukka tautivuoteella makasi, sinne vanha
rouvakin askeleensa suuntasi. Ei hän hoidokastaan hyljännyt, vaikka jo
hautakin oli kaivettu. Ja väliin ei ruumisarkun perässä astunut muita
kuin pappi ja haudankaivaja, mutta haudalla seisoi vanha rouva, pitäen
Ingaa kädestä.

-- Hyvä on, että edes joku hautaan saattaa, -- puheli mummo, laskien
kummulle oman sitomansa seppeleen.

Semmoisiin tilaisuuksiin hän otti joka kerta lapsen mukaansa.

-- Tottukoon lapsi pitämään itseänsä hyljättyjen heimolaisena, -- sanoi
hän.

Hyväntekeväisyyteen hän ei kumminkaan koskaan tyttöstä pakottanut. Kun
Inga välisti sanoi: "En minä ymmärrä, miksikä sinä noita ihmisiä niin
rakastat!" silloin mummo vastasi vain: "Se tulee vähitellen. Kun kerran
itse on saanut kärsiä, niin oppii rakastamaan muitakin, joitten täytyy
kärsiä."

Välisti ihmiset eivät nähneet vanhaa rouvaa pitkiin aikoihin, mutta
väliin taas, kun ei kukaan muu uskaltanut tulla, silloin oli hän taattu
vieras.

Milloin jossain talossa oli tarttuva tauti, eikä naapureista yksikään
rohjennut tulla lähelle, silloin kuului välisti koputus oveen, ja kun
se aukeni, seisoi vanha rouva kynnyksellä, ruokavasu käsivarrellaan.

-- Tulin itse, -- virkkoi hän. -- Väki ei uskalla.

Ja nyt istui väki, hiljaa haastellen hänestä ja muistellen häntä ja
tiedustellen hänestä joka kerta kun ovi päärakennuksessa aukeni. Mutta
ei vaan mitään varmaa tietoa saatu. Tohtori tuli ja läksi kaikkina
aikoina vuorokaudesta, mutta hän oli aina peräti harvasanainen, ja
hänen kasvojensa ilme oli sellainen, että, niinkuin Lauri kuski sanoi:
"Kukapas siitä selvän otti?"

Pehtori hiipi monta kertaa päivässä portaita ylös ja tiedusteli sairaan
huoneen ovelta, mitenkä naisten on laita.

Hän hämmästyi joka kerta, nähdessään, kuinka kalpea Inga oli, ja
monasti hän pyysi neitiä ottamaan jonkun apulaisen öitten valvonnassa,
mutta neiti pudisti vain päätään, sanoen tahtovansa valvoa yksin.

Vanha rouva oli hourinut monta päivää peräkkäin. Nyt hän oli jälleen
selvillä, mutta kuume näkyi vieneen häneltä kaikki voimat.

Tuskin hän jaksoi kohottaa päätänsä, ja ääni oli niin heikko, että Inga
yksin ymmärsi hänen puhettansa.

Ensi kertaa tajuihinsa tultuaan ja nähdessään tohtorin seisovan vuoteen
ääressä hän äkisti virkkoi, tutkivasti katsellen Ingaa:

-- Oletteko puhuneet keskenänne?

Inga nyökäytti myöntävästi päätään, ja vanha rouva loi katseensa
milloin toisen, milloin toisen noitten nuorien kalpeihin kasvoihin,
jotka puhuivat samaa kärsimyksen kieltä kumpikin. Tuokioksi hän pani
ryppyisen kätensä silmilleen, niinkuin tekisi hänen kipeätä nähdä
näkemäänsä. Sitten hän kääntyi tohtoriin, ojentaen hänelle molemmat
kätensä.

-- Oletteko hyvin pahoillanne minuun? -- kysyi hän. -- Ei kumma,
jos olisittekin. Minä olin ankara... mutta minä en kadu sitä. Ehjät
luonteet eivät kulje kiertoteitä.

       *       *       *       *       *

Nyt oli ilta, juhannus-aatto. Mäellä, talon takana tuolla, leimusi
kokko kokon vieressä, ja hietasärkiltä heijasteli punainen valo ulos
meren ulapalle.

Mummo oli koko päivän maannut raskasta horrosunta. Nyt hän heräsi ja
näki Ingan seisovan selin akkunaan... Ingan oli näinä aikoina tapana
aina kääntyä selin valoon; uutimet olivat myötäänsä edessä, mutta
lintujen laulusta tiesi akkunan olevan auki.

Mummo kohotti päätänsä hiukan.

-- Mikäs päivä tänään?

-- Juhannus-aatto.

-- Sitten ne kai polttavat kokkoja tuolla. Vedäs uutimet syrjään; saas
nähdä, enkö osaa erottaa leimua sieltä solatien viereiseltä mäeltä...
Siellä lienee kaunista nyt, siellä solatiellä, vai mitä?

-- Tietenkin.

-- Menisit sinne. Ei sinun ole hyvä yhtämittaa istua sisässä.

-- Täällä minun on paras olla.

-- Niinhän sitä ensi alussa aina luulee. Ihminen varjostelekse valolta,
se kun kipeästi huikaisee silmiä, mutta vähitellen alkaa tuntua
toisenlaiselta, aivan toisenlaiselta. Hän huomaa, että luonto on lähde,
josta saa ammentaa voimia... Kunhan ne vain hoitaisivat solatietä,
silloin kun minua ei enään ole, sillä et suinkaan _sinä_ tänne jää?

-- En tiedä; en uskalla tuota ajatellakaan, mutta luultavasti minä
matkustan kauas pois.

Mummo nyökäytti päätään.

-- Oikein siinä teetkin... vaikka... solatien tähden ja talon tähden
olisi mieluista ajatella sinun jäävän... Kuinka ne tuoksunevatkaan nyt
siellä, metsäruusut... ja kaprifoliat... ja helokit!... Hän sanoi aina,
että solatie on palanen minun nuoruuttani... Omituista: joka kerta kun
näinä aikoina hiukankaan uneen vaivun, kuulen viulun säveliä ja näen
silmät.

-- Silmät, jotka värähtelee kuin viulunkielet, -- virkkoi Inga
myhähtäen.

-- Niin... kuin viulunkielet. Ei isäsi eikä vaarisikaan ole ollut
oikein läsnä minua näinä aikoina; aina vain hän!... Kuinka vähän ne
saavatkaan, jotka vain ruumiin saavat! Ken meiltä sielun saa, se saa
kaikki. Et käsitä, lapsi, et käsitä, kuinka suloiselta tuntuu, kun
varmaan tietää, että pian kohdataan jälleen! Mitä ovat kaikki nämä
raskaat hetket sen rinnalla!... Sen olet tunteva sinäkin kerran, kun
kuolinhetkesi lähestyy; sinä olet tunteva, että hänen sielunsa on sinun
omasi, niinkuin sinunkin on hänen omansa, ja että yhdessä te vainenkin
alati olette.

Inga ei vastannut. Hän tunsi olevansa puhkeamaisillaan itkuun, ja
samaa lienee mummokin tuntenut, sillä hän laski äkkiä kätensä Ingan
kädelle, sanoen: -- Raskaalta tuntuu, kun täytyy erota sinusta; mutta
tulevaisuuttasi en pelkää. _Sinua_ ei maailma murra. Sinulla on
taiteesi; siinä sun onnesi.

Hän vaipui jälleen horroksiin, mutta heräsi taas rattaiden kolinaan,
jota kuului kivisillalta. Se oli tohtori, joka ajoi kuistin eteen.

Hetkisen kuluttua hän astui sisään, kädessä suuri vihko metsäruusuja ja
kaprifolioita.

-- Terveisiä solatieltä, -- sanoi hän, pannen vihkon vuoteelle, sairaan
eteen.

Vanhan rouvan silmät loistivat. Hän tarttui molemmin käsin tuoksuvaan
kukkakimppuun.

-- Te olette hyvä mies, tohtori, -- virkkoi hän, -- mies, joita
harvassa! Te tuotte tullessanne palasen nuoruuttani.

Tohtori hämmästyi tulista hehkua vanhan rouvan silmissä.

-- Te näytätte niin juhla-asuiselta.

-- Juhlaan minä tän'iltana lähdenkin, -- vastasi vanha rouva. Hänen
hienopiirteisillä kasvoillansa elähti onnellinen hymy; ne kätkeytyivät
kukkasten taakse.

Ääneti aivan hän vietti nyt juhlaa muistojensa kera. Nuoret eivät
hennoneet häiritä häntä. Inga sormieli metsäruusun oksaa, joka
oli irtaantunut vihkosta, ja tohtori tarkasteli häntä tuolla
raskasmielisellä, palavalla katseella, jota Inga satoja kertoja
päivässä oli ikävöinyt ja satoja kertoja päivässä peljännyt, se kun
pyrki polttamaan poroksi hänen vastustusvoimansa.

-- Metsäruusujen aika on pian lopussa, -- virkkoi tohtori. -- Niitten
ihanuutta kestää parahiksi niin kauan kuin onneakin kestää.

Inga laski oksan liukumaan hiljalleen pitkin poskeansa ja alas
kaulalle, huolimatta sen tekemistä naarmuista.

-- Niin... parahiksi niin kauan, -- toisti hän koneenomaisesti.

-- Onni kukoistaa uudestaan, vuodesta vuoteen, -- kuului kukka vihkon
takaa. -- Onnea kestää lakkaamatta... sille, joka sitä ymmärtää.

Tuntui kuin tuo ääni olisi tullut jostain kaukaa. Tohtorin huomio
kiintyi sairaaseen. Hän kumartui vanhan rouvan ylitse niin, että
saattoi nähdä häntä kasvoihin.

Tohtori ei sanonut mitään, nyökäytti vain päätään, niinkuin jo
ennakolta olisi tiennyt näkevänsä sen, minkä nyt näki.

Inga sai kiinni hänen katseensa ja ymmärsi heti, mitä toinen
tarkoittaa. Hän hätääntyi ja aikoi nousta, mutta tohtori viittasi häntä
olemaan hiljaa.

Ja niin he istuivat ääneti vastatusten, kuunnellen raskaita askeleita
oudon vieraan, jonka he tiesivät olevan lähenemässä. He odottelivat
suurta, hiljaista kunniavierasta mummon juhlaan.

Vanha kello tuolla nurkassa naksutteli verkalleen ja
yksitoikkoisesti... ulkoa kuului yksinäisen kyntörastaan laulu. Akkunan
edustalla surisivat sääsket, tuolla hedelmäpuiston takana sammakot
kurisivat, ja mäellä, solatien varrella, leimusi kokko, punaisempana
ja heleämpänä muita, luoden valoansa vanhan kartanon yli ja huoneeseen
vanhan rouvan luokse, joka vuodesta vuoteen oli solatietä kaunistellut.

Hän makasi vielä kukkaset kasvoillaan, mutta vähitellen herposivat
väsyneet kädet, ja raskaat oksat ne läksivät erilleen, helakkana
sateena hajoten vuoteelle.

Inga säpsähti, nähtyänsä nuo kasvot jälleen nyt niin vahamaisen
kalpeina... tummissa silmissä vain paloi omituinen valo... nuo silmät,
joista hän ennen oli satujansa lukenut!... Hän yritti sanomaan jotain,
mutta hänestä tuntui, kuin itku kuristaisi häntä kurkusta, tuntui kuin
hetken juhlallinen vakavuus, ahdistava tieto kuoleman lähenemisestä
pakottaisi häntä vaikenemaan.

-- Mummo, armas, rakas mummo! -- huokasi hän vain, ja hänen kyynelensä
lankesivat polttavina ryppyiselle kädelle, joka sormieli peitteen
kuteita.

Toinen käsi tarttui samassa hänen käteensä, tarttui lujasti, niinkuin
olisi tahtonut siten pidättää hänestä kaukana kaiken sen, mikä raskasta
on, jos vain olisi voimaa, niinkuin on tahtoa.

Vanha rouva näki tuon eikä sittenkään nähnyt. Hänen katseensa kulki
heidän ohitsensa, pyrkien ulkopuolelle heidän piiriänsä aivan toisiin
maailmoihin.

Äkkiä hän kohotti päänsä pielukselta.

-- Tiedättekö, -- sanoi hän, -- mitä merkitsee: voittaa maailma? Se
merkitsee: kohota kärsimyksillänsä sen yli. Se on voittaa maailma! Me
saatamme _yritellä_ sitä; mutta yksi oli, joka sen _saavutti. Hän oli
kärsimyksiänsä suurempi_.

He katselivat häntä kumpainenkin, hämmästyen ja ihaillen juhlivaa
riemua kuolevan kasvoilla, ja kumpikin otti häntä hiljaa kädestä kiinni.

-- Lapset, lapset! -- lausui mummo, ja kuolemassa hänen silmänsä
loistivat tummina ja kirkkaina kuin nuoruudenkin päivinä. -- Te
tahdotte tietää mitä teidän on tekeminen. Älkää kiertäkö sitä, mikä
vaikeinta on. Muistakaa aina... -- Hän kohottautui, luoden heihin
katseen täynnä rakkautta. -- Muistakaa aina: _Kärsimyksellä on
elämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin!_

Kirkkaus välähti hänen kasvoillansa, niinkuin olisi hän saanut
selityksen siihen, mitä hän todella oli elämänarvoisena pitänyt. Hän
hymyili, niinkuin hymyilee se, joka on taistelut jo taaksensa jättänyt;
hänen hymyssään asui lapsellinen turvallisuudentunto. Ja näin hymyillen
hän astui kynnyksen yli sinne suureen hiljaisuuteen.

Toiset kaksi olivat jääneet jäljelle. He seisoivat vainajan
kuolinvuoteen ääressä ja puristivat toistensa kättä kärsimyksen
tuskaisella voimalla ja vastaanottivat mummon säädöksen.

       *       *       *       *       *

Valkoisia uutimia oli ripustettu kaikkiin akkunoihin suuressa, vanhassa
salissa, missä Inga oli istunut mummon kanssa sinä iltana kuin vanha
rouva oli sairastunut. Vihreitä köynnöksiä oli lyöty seinille ja
kukkasia riputettu lattialle, kaprifolioita ja metsäruusuja.

Vanhan rouvan ruumis oli siinä.

Inga kulki hääräillen hänen ympärillään. Ei saanut kukaan muu kajota
mihinkään tässä huoneessa. Oli niin paljon, mikä aiheutti ajatuksia
ihan viimeisiin hetkiin saakka, niin paljo muistoja näitten kahden
välillä, jotka suuresta ikäerotuksesta huolimatta olivat eläneet niin
sydämellisesti toisiinsa kiintyneinä.

Perätysten niitä nyt heräsi henkiin, noita muistoja: ensimmäisestä
koulupäivästä kävelyretkiin saakka solatiellä, hämyisistä
puhdehetkistä, tuhansine tarinoineen ja täynnä lapsen mielikuvituksen
elämää, viimeisiin tunnustuksiin asti tässä huoneessa. Ja kaiken
tämän keskuspisteenä oli tuo samainen vakavamielinen henkilö, tuo
pieni ehjä nais-olento, joka kaikesta oli osannut omakseen ottaa sen,
mikä parhainta on, joka urhein mielin oli ryhtynyt mitä erilaisimpiin
elämäntehtäviin, milloinkaan suunnittamatta polkuansa kiertoteitse.

Kaikkea tätä Inga mietiskeli, hiljaa astuessaan huoneessa, pysähtyen
milloin minkin vanhan huonekalun eteen, jotka olivat seuranneet mummoa
tähän asti ja joilla oli oma historiansa kullakin.

Tuossa vanha klaveri, jonka mukaan _hän_ oli soittimensa kielet
virittänyt, ja jota Ingan isä oli soitellut. Inga ei ollut milloinkaan
nähnyt sitä avattuna; yhä vain oli ruosteinen avain ollut kiinni lukon
suulla, ja jo lapsena oli hänessä ollut jokin hämärä tieto siitä,
että mummo pelkää vanhan klaverin tulevan jälleen käytäntöön, ja että
siinä varsinainen syy, miks'ei mummo koskaan ole hankkinut hänelle
pianonsoiton opetusta.

Ei hän ollut milloinkaan edes nähnytkään klaverin kellastuneita
koskettimia -- keltaiset ne ovat, siitä hän oli vakuutettu. Ja
sittenkin oli tuo klaveri hänen aikaisimpia lapsuutensa muistoja. Sen
ääressä oli mummo kertonut kaikki, mitä tiesi, isä vainajastansa.
Kesäiltoina, hiivittyään tähän huoneeseen, oli Inga nähnyt vanhan
rouvan istuvan kumartuneena klaverin yli, mutta hänen päänsä
asennossa oli joka kerta ollut jotain, mikä saattoi tytön vetäymään
takaisin jälleen. Hän oli varma, että kyyneleitä tipahtelee klaverin
suljetulle kannelle. Kerran, kun lapsen uteliaisuus oli saanut hänet
jäämään huoneeseen, oli hän, mummon noustua, pyyhkäissyt pienillä
sormillaan kantta ja huomannut silloin itkun jälkiä, itkun, jota hän
oli aavistellut, mutta ei nähnyt. Siitä pitäin oli hänessä asunut
melkein juhlallinen kunnioitus vanhaa soitinta kohtaan, ja nyt, kun
mummon elämänhistoria oli hänellä tuoreessa muistossa, oli kunnioitus
muuttunut rakkaudeksi.

Hiljaa hän otti avaimen ulos ruostuneesta lukosta ja laski sen
taskuunsa. Tapahtukoon mitä hyvänsä tästä lähtien, -- vanhaa klaveria
ei kukaan enää ole aukaiseva. Se on seisova alati suljettuna aarteena.

Hän pyyhkäisi hyväillen sitä kädellään ja astui edemmäs.

Nurkassa hän jälleen pysähtyi vanhan seinäkellon eteen.

Kuinka usein hän oli riemuinnut, kun käki pistihe esille pienestä
komerostaan, kurotti pitkälle kaulansa ja kukkui kellonlyömät ja sitten
taas niin lystikkään vakavana paiskasi oven perässään kiinni.

Hänestä oli käki ollut rakkaampi kaikkia leluja. Ei hän nytkään
huomannut, kuinka haalistunut tuo käki on ja kuinka räikeän kirjavaksi
sen maalattu höyhenpuku jo on käynyt.

Mutta tänään hän ehdottomastikin säpsähti, kun käki pistihe esille ja
kukahti neljästi.

Hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin peljäten tuon äänen häiritsevän
vainajata. Hän nousi tuolille ja pani kellon seisomaan.

Miksipä se enää kävisikään? Kaikki elämä vanhassa kartanossa oli
pysähtynyt vanhan rouvan lähdettyä, ja hänen itsensä on vain
kiireimmiten riennettävä pois.

Varsinaista päätöstä hän ei ollut vielä tehnyt, mutta hän tunsi sen
olevan taipumattoman välttämättömyyden ehdotonta vaatimusta.

Hän pysähtyi arkun ääreen ja katsahti vainajaan.

Hienona ja ylevänä hän lepäsi tuossa, vanha valtioneuvoksetar,
pitsitanu hopeanharmailla hiuksilla ja vähäisen hymyn jälkiä
kangistuneilla huulilla. Poissa oli tuskainen piirre, minkä hänen
elämänsä tarinan kertominen oli vetänyt suun ympärille, poissa oli se
vakavuuden leima, minkä elämä oli painanut noihin kasvoihin.

Häntä katsellessa tuntui, kuin astuisi hänen nuoruutensa jälleen
ilmi. Ei se ole vanha rouva, joka tuossa makaa, se on nuori tyttö...
iloisessa tanssissa hän käy sisälle siihen elämään, joka on särkevä
hänen haaveilunsa... Oli kuin olisi kuolema silittänyt tasaisiksi
elämän jättämät jäljet.

Näissä mietteissä Inga seisoi, vainajata katsellen. Hiljaa hän siinä
seisoi, kyynelittä, hiljalleen silitellen valkoisen peitteen pitsejä,
jotka ulottuivat arkusta alas aina lattialle asti.

Hän ei kuullut oven auenneen ja jonkun astuneen sisään, ennenkuin
tohtori seisoi hänen vieressään.

-- Eikö hän ole kaunis? -- kysäisi Inga, asentoansa muuttamatta.

-- Hyvin kaunis.

Tohtori seisoi kauan häntä katsellen.

-- Kummallista tuo syvä hiljaisuus vainajain jälkeen... -- virkkoi
tohtori, lisäten hetken kuluttua: -- Millaisena te oikeastaan
ajattelette sielua kuoleman perästä? Ajatteletteko sitä ruumiitonna vai
jonkun muodon saaneena?

Inga kumartui arkun yli.

-- Näin minä ajattelen, -- puhui hän. -- Kun ihminen kuolee ja hävitys
omansa ottaa, silloin Jumalan sormi jälleen luomaansa koskettaa.
Suuri kuvanveistäjä tekee teoksensa valmiiksi: savesta muovaellun
kuvan sijaan hän luo kuvan nyt valosta, ja silloin vasta hänen
aatteensa toteutuu, -- aivan kuin kuvanveistäjäkään ei pidä teostansa
täydellisenä, niin kauan kuin se on saven muodossa, vaan silloin vasta,
kun on sen marmoriin veistänyt.

Tohtori ei vastannut kotvaan aikaan.

-- Tuo on kaunis ajatus, -- virkkoi hän viimein.

Inga tunsi tohtorin tahtovan mielellään ottaa sen omaksensa.

Tohtori kumartui arkun yli ja katsoi vainajata kasvoihin. Sitten hän
äkkiä sanoi:

-- Teidän pitää lähteä ulos. Ilma ei ole hyvä täällä.

Inga pudisti päätänsä.

-- Kukkaset ne vain... -- sanoi hän.

-- Tässä on enemmän kuin kukkaset. Tässä on huumaava sekotus
kaikenlaista. Te saatatte tulla kipeäksi, jos kauemman aikaa viivytte
täällä. Palvelijoilta kuulin teidän olleen täällä aamusta asti.

-- Niin olenkin, -- vastasi hän soinnuttomalla äänellä, jolla oli
tähänkin asti puhunut. -- Mutta minä en usko, että se on vaarallista.

-- Miks'ette?

-- Siks' että _jos_ se todellakin vaarallista olisi, niin ette te
pyytäisi minua lähtemään... pikemmin pyytäisitte minua jäämään tänne
ja... jäisitte itsekin.

-- Te olette oikeassa; minä jäisin. Mutta eipä liene laita niin, että
ruumiinhaju kuolettaa.

-- Kuinka omituista, -- sanoi Inga, kääntäen kasvonsa häneen. -- Jos
nyt niin olisi, että se voisi kuolettaa! Niinpä istuisimme täällä
koko päivän. Tuolla istuisimme klaverin luona, hiljaa haastellen,
hyvin hiljaa, ettemme häntä häiritsisi. Uskoisimme kaikki ajatuksemme
toisillemme... emmekä huomaisi yön tuloa... valoisa yö kuultaisi
tuolla ulkona... ja mummo makaisi hiljaa tuossa, meitä odotellen... ja
kaprifoliat tuoksuisivat, ja unikukka leyhyttäisi myrkyllistä lemuansa
meihin, kunnes sitten aamu koittaisi ja kohtaisi meidät kuolleina
kumpaisenkin.

Vastauksen asemesta tohtori otti vain hänen molemmat kätensä ja likisti
ne rintaansa vasten.

-- Pelkään, että olemme ottaneet liian raskaan kantamuksen, -- puhui
hän hiljaa. -- Kunhan emme nääntyisi sen alle kumpainenkin.

Inga nojasi väsyneenä arkkuun. Sitten hän loi katseensa vainajaan ja
sanoi:

-- _Me kannamme sen... ja me jaksamme sen kantaa... mummo jaksoi
hänkin_.

       *       *       *       *       *

Kului pari päivää, noita omituisen pitkiä päiviä, jolloin ruumis on
talossa, jolloin kaikki astuvat kuulumattomin askelin ja haastelevat
hiljaa, tietämättänsä miksi, jolloin ilma on raskasta ja painostavaa,
ja jolloin tietää, että talossa on vieras, kolkko, vakava vieras, josta
ei tiedä kukaan mistä hän tuli ja minne hänellä matka.

Niinä päivinä satoi paljon. Ei ollut rankkasateita eikä rajuilmaa,
mutta kesäistä sadetta tulla tihutteli tiheänä ja hienona aamusta
iltaan, tuli yhtämittaa, niinkuin itkee suru, joka ei koskaan lopu.

Ja Inga -- puuhaillessaan ja järjestelyssään yhtämittaa, tuskallisesti
peljäten jäävänsä kahdenkesken ajatuksiensa kanssa -- Inga kuuli
sateen hiljaista haastelua, hetkiseksi pysähdyttyänsä. Lopulta hän ei
ensinkään pysähtynyt, vaan oli myötäänsä liikkeessä, kulkien paikasta
toiseen, kunnes yö tuli. Silloin hän valvoi vuoteellansa, sadetta
kuunnellen. Hän laski pisaroita, joita lohduttoman yksitoikkoisesti
tipahteli räystäiltä ja puitten lehdistä. Ja silloin hän oli
kuulevinansa, kuinka hän itsekin itkee, vaikka silmä yhä pysyi kuivana.

-- Minun sieluni itkee, -- sanoi hän itseksensä. -- Sade lankeaa
lakkaamatta, ja niin se kuumin kyynelin itkee rakkautta, joka ei
koskaan saata kuolla, mutta ei uskalla elääkään...!

       *       *       *       *       *

Hautajaispäivä tuli. Aurinko paistoi ensi kertaa pitkästä aikaa,
valaisten vanhaa kartanoa. Se paistoi mummon arkulle, palvelijain
kantaessa sitä ulos ja asettaessa mustalla veralla verhottuihin
ruumisvaunuihin.

-- Kuka ajaa vaunuja? -- kysäisi pehtori, seisoen hattu kädessä
portaitten edessä.

-- Minä ajan itse, -- kuului lyhyt vastaus.

-- Mutta, neiti... -- pehtori rutisteli hämillään hattuansa, katsoen
rukoilevasti häneen. -- Neiti...

Inga laski ystävällisesti kätensä hänen käsivarrelleen. Toinen
hämmästyi tuota sanomattoman surumielistä ilmettä hänen kasvoissaan.

-- Älkää huoliko siitä, mitä ihmiset sanovat, -- virkkoi Inga. -- Tuo
lyhyt aika, mikä kuluu matkalla hautausmaalle, olkoon se yksistään
mummon ja minun käytettävissäni. Meillä on vielä niin paljo puhuttavaa
toisillemme.

Tyynesti hän nousi vaunuihin ja otti ohjakset pehtorin käsistä. Ja
verkalleen, varsin verkalleen läksi surusaatto liikkeelle... hän
edellimmäisenä ruumisvaunuilla ja koko suuri saattoväki jalkaisin
perässä.

Ihmiset kuiskailivat keskenään, hänen ajaessaan heidän ohitsensa:
"Kylläpä ylioppilasmamsseli näyttää huonolta!" Ja he tervehtivät häntä
kaikki, mutta hän ei heitä nähnyt. Hän istui, katsoa tuijottaen kauaksi
eteensä tietä pitkin, istui siinä kera syvän surunsa, jota ei enää
kukaan maailmassa saata hänen kanssansa kahtia panna, kera surunsa, ei
sen, jota kuolema tuo, vaan elämä, armottomasti erottaessaan ihmisiä
toisistansa.

Hän ei huomannut, kuinka yhä useampia liittyy saattojoukkoon, kuinka
muutamat pienet lapset ripottelevat kukkasia vanhan rouvan ruumisarkun
tielle, tahikka hän näkikin sen, mutta ei kiinnittänyt ajatuksiansa
siihen. Hän istui, hiljaa haastellen mummonsa kanssa.

-- Koskas minulta niin paljon vaadit, -- puheli hän, -- niin pidä
huolta, että minusta tulee yhtä luja kuin sinäkin olit. Ei ole
mielestäni minulla pää pystyssä vielä; tuntuu pikemmin kuin lyyhistäisi
minua kokoon. Mutta jotain sellaistahan sinä itsekin olet tuntenut,
luullakseni, ja sittenkin sinä niin uljaana kestit, työhösi kävit
käsiksi ja loit iloa ympärillesi... et milloinkaan myönnytyksiä omalle
itsellesi tehnyt. Etköhän sentään kertaakaan pitkän elämäsi aikana
liene tahtonut, että saisit uudestaan valita? Eikö milloinkaan tuntunut
sanomattoman köyhältä siinä puvussa, joka ei valmiiksi joutunut?...
Niin, se on totta... Sinullahan oli toinen puku odotettavissa... se,
joka on määrätty kaikille onnen lapsipuolille maailmassa.

Keskellä solatietä hän pysäytti hevosen, päästäen kukkivain lehtojen
tuoksun lehahtelemaan ruumisarkun yli. Pitkät, raskaat oksat
leyhyttelivät hiljalleen kesän tuulessa, kultaisena harsona laskeutuen
piennarten yli. Kaprifoliat välkähtelivät päivänpaisteessa, ja
metsäruusut nuokahtelivat miltei maahan asti.

Tuulenpuuska tempasi äkkiä kukkasia irti, ja sateena nyt putoili
valkoisia ja keltaisia lehtiä arkun kannelle.

-- Nyt sai solatiekin sanoa jäähyväiset, -- mietti Inga, lähtien
ajamaan edelleen, juuri kun pehtori tuli tiedustamaan, oliko jotain
estettä sattunut. Inga katsahti häneen kummastellen eikä voinut
käsittää omituista ilmettä hänen kasvoissansa.

-- Minä pelkään teidän voivan pahoin, neiti, -- sanoi hän kuiskaten. --
Enköhän nouse istumaan viereenne?

Inga puisteli vain päätänsä ja ajoi edelleen.

Nyt oli tultu ulos sotatieltä, ja siinä kohtasi surusaattoa kellojen
tärähtelevä ääni pienestä maakirkosta. Verkalleen ja yksitoikkoisesti
kumahtelivat kellot... kummallisesti valittaen vieri niitten ääni
ilmassa.

Ingan valtasi äkkiä suunnaton yksinäisyyden tunne.

Eikö hän ole tuossa ajamassa hevosta, vieden isäänsä ja äitiänsä,
lapsuuttansa ja nuoruuttansa hautaan? Onko ainoatakaan ihmistä, johon
hän voi luottaa, paitsi sitä yhtä, jota hän sielunsa sisimmissä
ikävöitsee, mutta joka hänen on sysääminen luotansa?

Kaikki nuo ihmiset, jotka mustissaan astuvat hänen takanansa -- mitä
hänen oikeastaan heihin tulee? He unohtavat hänet, hänen lähdettyänsä,
ja hän unohtaa heidät. Ja vaikka hänellä olisi ystäviäkin heidän
joukossaan, niin ei hän kumminkaan saata antaa ajatuksiansa heille.

Hänen oli yht'äkkiä aivan mahdoton ajatella, että mummo on lähtenyt
ainaiseksi pois, ja kun he sitten nostivat arkun alas vaunuista ja
läksivät kantamaan kirkkoon, niin oli tuo kaikki hänestä jotain
sellaista, joka ei lainkaan koske häntä.

Tohtori seisoi hautausmaan portilla. Inga tunsi hänet jo kauan ennen
kuin oli tultu perillekään. Tohtoria oli kutsuttu sairaan luokse,
jotenka hän ei päässyt saattamaan ruumista kartanosta asti. Nyt hän oli
tullut hautausmaalle, johon oli niin lyhyt matka hänen asunnostansa
kuin tavallisesti vain pappiloista tapaa olla. Toinen akkuna hänen
työhuoneessansa antoi kartanoa kohti, toiseen näkyi risti ristin
vieressä kaikilla noilla vihannilla kummuilla. Omituista kyllä, melkein
kuin kummallista sattumaa tuo, että hänen lapsuutensakin koti oli ollut
lähellä hautausmaata...

Useasti hän oli tuntikausia kävellyt vainajain vaisussa tarhassa,
pysähtyen milloin minkin kummun ääreen, mielessään myötäänsä raskaita
ajatuksia.

Eilen hän oli kävellyt siellä kauan aikaa ja vihreällä verhonnut
vanhan rouvan haudan, jotta se näyttäisi tänään Ingasta vähän
ystävällisemmältä.

Nyt hän seisoi siinä, odotellen Ingaa.

Silmiänsä kääntämättä hän tuijotti tuohon kummalliseen jonoon, joka
läheni tuolta: edellimmäisenä Inga ajamassa ruumisvaunuja ja niitten
perässä suuri saattojoukko jalkaisin.

Hän seisoi paljain päin paahtavassa helteessä, ja vasta sitten kun Inga
oli häntä tervehtinyt, hän pani hatun päähänsä ja seurasi verkalleen
arkkua.

-- Saanko astua teidän rinnallanne? -- kysäisi hän. -- Täällä toki
saamme kulkea yhdessä.

Inga nyökäytti päätään.

Hetken perästä tohtori lisäsi, katkerasti hymyillen:

-- Eikö teidän mielestänne meidän kahden sovi astua rinnan ruumiin
perässä?

Inga ei vastannut: nyökäytti vain päätään, katsahtamatta kysyjään.

Kirkossa puhuttiin ja veisattiin, mutta Ingasta se kaikki oli jotain,
joka ei kuulu häneen. Hän näki useankin saattoväestä itkevän, ja häneen
nousi lämmin tunto siitä, että vainaja oli todellakin ollut heille
rakas, että hänen kuolemansa oli herättänyt surua paikkakunnalla, mutta
itse hän ei saanut kyyneltäkään vierähtämään silmästänsä. Tuntui kuin
itku olisi tyrehtynyt hänelle kurkkuun.

Kaksi henkilöä haudalla veti hänen huomionsa puoleensa: Kai, joka,
pidellen äitiään kädestä, tuijotti arkkuun suurilla, säikähtäneillä
silmillään, ja tohtorinna, joka näytti tavattoman kalpealta, niin
kalpealta, että Inga pelkäsi hänen menevän tainnoksiin ja kuiskasi
hänelle: "Älkää seisoko niin lähellä hautaa!"

Toinen katsahti häneen liikahtamattakaan. Ei väräyskään elähtänyt
noissa kalpeissa kasvoissa, mutta niissä kuvastihe niin ankara tuska,
että Inga äkkiä astui aivan hänen lähellensä ja sanoi päättävästi:

-- Minä matkustan pois.

Ja kun toinen säpsähtäen loi häneen kummastelevan katseen, virkkoi Inga
melkein kärsimättömästi:

-- Kuulittehan! Minä matkustan pois.

Tohtorinna lensi ensin tulipunaiseksi, mutta kalpeni sitten jälleen.
Hänestä tuntui, kuin olisi ilon virta hulvahtanut hänen lävitsensä, ja
hänet täytti vaistomainen, melkein masentavan valtava kiitollisuuden
tunne vainajata kohtaan.

-- Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman! --
niin siellä kuuluivat lukevan, mutta korkealla haudan yllä leivoset
riemuitsivat, ikäänkuin kertoen ilosta, niin suuresta, ettei sitä
milloinkaan saa loppuun lauletuksi.

Inga seisoi, silmät kuivina katsellen, kuinka he luovat umpeen hautaa.
Ja yhä useampia ja useampia saattojoukosta keräytyi hänen ympärilleen,
lausumaan osanottoansa.

Moni uljas Pohjanmeren kalastaja puristi hänen pientä kättänsä karkeaan
kouraansa, silmiänsä siristellen, itkuaan salatakseen, ja vilpittömästi
toistellen: "On se vaan kovaa, kun niin yksin jäitte, on maar."

Hän nyökäytti päätään heille jokaiselle ja puristi heidän kättänsä,
mutta ei hän puhellut kenenkään kanssa. Näytti kuin hän pelkäisi, ettei
sitten enää jaksa hillitä itseänsä. Tohtori seisoi hänen vieressään,
katse yhä häneen kiinnitettynä.

Kipeästi hänen rintaansa viilsi, nähdessään tuon pienen, hennon,
mustapukuisen olennon seisovan niin ypö yksinään vasta umpeen luodun
haudan ääressä. Ja hänen, tohtorin, täytyy seistä hänen rinnallaan
ventovieraana, vaikka heidän sydämensä parhaillaan sykkivät toisilleen,
eikä hän sittenkään mitään niin hartaasti halainnut kuin sulkea
syliinsä tuon immen ja painaa hänet rintaansa vasten, hänen itkeä
itkunsa siinä.

Se ilme, mikä tällä hetkellä tohtorin katseessa asui, oli kuin
haavoitetun otuksen. Hänen vaimonsa tapasi tuon katseen ja ymmärsi,
että vaikka tuhat peninkulmaa pantaisiin noitten kahden väliin, aina he
sittenkin olisivat toistensa omia.

Palatessaan miehensä kanssa kotia puutarhan kautta tohtorinna ei
puhunut mitään. Jos hänen miehellään on jotain hänelle puhumista, niin
puhukoon; hän puolestaan ei tahdo mitään tiedustella, ei pienimmällä
viittauksellakaan. Ja kenties ei toinen mitään tiedäkään. Inga kenties
itsestään vain oli äkkiä päättänyt lähteä pois...? Vai aikooko hänen
miehensä lähteä hänen kanssaan?

Niin, lähteköön, jos tahtoo... Hän ei aio suinkaan pidätellä häntä nyt,
vaikkapa sydän huutaisikin hänelle, uhmalla vaatien kuulemista, kuten
ennen vanhaan. Hän oli murtunut nyt, -- hän saattaa antaa nyt perää.

Ääneti he kulkivat, Kai poika heidän keskellänsä, kumpikin salaten
ajatuksensa toisiltansa. Tohtorinna huomasi miehensä monta kertaa
luovan silmänsä poikaseen ja myötäänsä pitävän häntä kädestä kiinni.
Tohtori ei puhunut mitään, mutta tohtorinnasta tuntui sittenkin, ettei
hänessä pitkään aikaan ollut ilmennyt niin suurta hellyyttä poikaa
kohtaan, ja uudelleen heräsi hänessä toivo, kadotakseen taas yhtä pian
jälleen. Äkkiä virkkoi Kai:

-- Isä! Missä se vanha rouva nyt on?

-- Tuolla hän on ylhäällä, missä leivoset laulaa... korkealla tuolla,
aina valkoisten hattarain toisella puolella, Kai.

-- Haasteleeko hän siellä kenen kanssa?

-- Haastelee erään kanssa, josta hän on paljon pitänyt.

-- Vielä enemmän kuin minä sinusta?

-- Niin.

-- Ja äidistä?

-- Niin, ja äidistä kanssa.

Pieni, innokas kysyjä pysähtyi, katsoen isäänsä silmiin.

-- Leivosetko ne vain siellä laulaa? Eikö siellä kukaan muu laula, vai
mitä?

Omituisesti myhähtäen katsahti isä poikaansa, sanoen: -- Kyllä;
luulenpa, että siellä on joku, joka soittaakin.

-- Kuuleeko vanha rouva sitä?

-- Kuulee niinkin. En tiedä, kuulleeko hän leivosten laulua, mutta
olenpa melkein varma siitä, että hän kuulee viulunsoittoa... olen ihan
varma siitä, Kai.

Kai ei kysellyt enää. Eikä puhunut heistä kukaan, ennenkuin tultiin
kotia.

       *       *       *       *       *

Muutama päivä oli kulunut hautajaisista. Inga kulki levottomana
autioissa huoneissa. Hän istahti mummo vainajan tuoliin; hän kosketti
mummo vainajan sukankutimeen, joka vielä oli pajutuolilla akkunan
lähellä. Yksinäisyys tuntui niin tukahduttavalta.

Hän meni alas puutarhasaliin. Siellä leyhähti häntä vastaan raskas,
ruumiinhajun ja kukkasten tuoksun sekainen ilma. Hän otti hurstit
akkunain edestä alas ja siirtyi äskeiseen huoneeseen kirjoituspöydän
ääreen.

Siinä oli vielä vanha kynänvarsi, jota mummo aina oli käyttänyt.
Koneenomaisesti Inga tuijotti siihen kotvasen. Sitten hän äkkiä nousi
ja meni atelieeriin.

Hän ei ollut käynyt siellä siitä pitäin kuin silloin tohtorin kanssa.
Nyt hän ikävöitsi häntä, ja se se saattoi hänet sinne, hänen kuvansa
luokse.

Hän tempasi peitteen pois ja jäi seisomaan kuvan eteen.

Kuinka paljon vaillinaista olikaan tuossa ensimmäisessä suunnitelmassa!
Pieni ryppy silmäin kohdalta oli jäänyt pois, samoin omituinen tukan
taive niskakuopassa. Suun piirteet eivät nekään olleet tarpeeksi
lujat, ja tuo tarkkapiirteinen leuka oli täyteläisempi muodolleen
todellisuudessa kuin jäljennöksessä.

Sen enempää harkitsematta hän nouti vettä ja ryhtyi työhön.

Hän työskenteli monta tuntia yhtämittaa, ja sitä myöten kuin hänen
ajatuksensa pyörivät tohtorin ympärillä ja hänen rakkautensa syleili
jok'ainoata piirrettä noissa kasvoissa, ja sitä myöten kuin teos
luontui hänen käsissään yhä täydellisemmäksi ja täydellisemmäksi, sitä
myöten kävi hänen päätöksensä yhä lujemmaksi: hän lähtee, hän asettaa
tuhannen peninkulmaa heidän välillensä, vaikkapa sen hintana olisikin
koko hänen elämänsä onni.

Hänen uinuva tarmonsa kasvoi työkyvyn keralla. Hän ymmärsi nyt, mikä se
koko tänä aikana oli häntä ahdistanut ja painanut, vaikk'ei hän ollut
osannut saada ajatuksiansa selvään muotoon.

Hän oli kyllä ajatellut lähteä, mutta perimmäisenä oli hänen sielussaan
sittenkin asunut ajatus: eikö mitään muuta keinoa ole olemassa...? Jos
hänen täytyykin lakata toivomasta, että milloinkaan hänen omaksensa
tulisi... pitääkö hänen riistää itseltään sekin ajatus, ettei edes saa
elää hänen läheisyydessänsä ja nähdä häntä, milloin ei ikävöimiseltään
enää saa rauhaa?

Nyt, hänen kuvaansa tarkastellessaan, hän äkkiä ymmärsi, että hän voi
riistäytyä pois, vaikkapa tuntuisikin, kuin hänen oman olemuksensa
pohja ja perustus siten kukistuisi. _Yhtä_ hän vain ei voi: hän ei voi
elää hänen läheisyydessään omistamatta häntä, hän ei voi uudestaan ja
uudestaan kohdata häntä päästämättä intohimojansa valloilleen. Ihminen
hän on hänkin vain ja tietää voimainsa äärimmäisen rajan.

Onneksi osasi Inga Heine elämänsä ratkaisevimpinakin hetkinä nähdä
selvästi ja ikäänkuin mitata voimainsa kannattavaisuuden; onneksi
hän osasi aina torjua luotaan hempeät mielikuvat sellaisesta, mikä
teoriassa on saavutettavissa, mutta käytännössä mahdotonta.

Ja hänen rehellinen, älykäs silmänsä elämän todellisuuteen se tässäkin
esti hänet pysähtymästä puolitiehen ja katsahtamasta sivuille.

Tunnin kuluttua hän koputti pehtorin oveen ja avasi sen nopeasti,
kuultuaan: "sisään!"

-- Kartano on myytävä, -- lausui hän ilman mitään esipuheita, mutta
hänen äänensä vapisi.

Pehtori säpsähti.

-- Mitä ajattelettekaan, neiti! Se olisi suurin synti, minkä
saattaisitte tehdä! Kartano on ollut teidän suvullanne monta
miespolvea, ja vanha valtioneuvoksetar teki työtä sen eduksi koko
elämänsä iän! Ja _senkö_ te saattaisitte nähdä vieraan käsissä?

Jotain suonenvetoista ahdistusta tunsi Inga kurkussansa. Se esti häntä
heti vastaamasta, mutta pian hän toipui ja sanoi hänelle, katsoen häntä
suoraan silmiin:

-- Se on luja päätökseni; turha on koettaa järkäyttää sitä.

-- Ja oletteko ajatellut mitä merkitsee kartanosta luopuminen? Mistä te
saatte kodin tästäpuolin?

-- Lähden ulkomaille tekemään työtä?

-- Ja kun olette väsynyt työhön ja kaipaatte lepoa?

-- Niin tämä on viimeinen paikka, jossa levätä tahtoisin, -- vastasi
Inga melkein kiivaasti.

Toinen katsahti häneen kummastellen, astui pari kertaa lattian poikki
ja pysähtyi hänen eteensä.

-- Mieleni on paha, -- puheli hän, -- ylen on mieleni paha. Minäkin
pidän tästä vanhasta kartanosta.

-- Sitä juuri minäkin ajattelin, -- vastasi Inga hilpeästi myhähtäen.

-- Mitä ajattelitte?

-- Eikö teidän sovi ottaa kartanoa?

-- Vuokralle, niinkö?

-- Ei, ei; ei vuokria ensinkään. Silloinhan minun pitäisi sittenkin
tulla joku kerta tänne, ja se on mahdotonta. Ei! Ostakaa se helpoilla
ehdoilla.

-- Minulla ei ole pääomaa, ja vaikkapa olisikin...

-- Mitä se tekee? Siitä me kyllä sovimme. Saatattehan maksaa pienin
erin joka vuosi. En minä mikään ankara velkoja aio olla. Ja minusta
tuntuisi niin hauskalta ja turvalliselta, tietäessäni kartanon olevan
teidän käsissänne. Olenpa varma, että vanha rouvakin olisi sen suonut.

Pehtori oli jälleen lähtenyt kävelemään edestakaisin lattiata,
mutta Inga astui hänen jälkeensä ja laski kehoitellen kätensä hänen
käsivarrelleen.

-- Ajatelkaas, kuinka mieluista, jos se jäisi teille! -- puhui hän.

-- Älkää vaatiko sitä, -- virkkoi toinen jyrkästi, kääntyen pois. -- Te
ette _saa_ vaatia sitä minulta.

-- Miks'en? -- tiedusteli Inga. -- Sanokaa, miks'en!

-- Siks'että se on mahdotonta, asiain ollessa nykyisellä kannalla.
Siks'että... minun on mahdoton olla täällä teidän lähdettyänne.

Inga katsahti häneen ja punastui. Missä olivatkaan hänen ajatuksensa
olleet, koska asia hänelle nyt vasta selvisi? Oliko hänen oma
rakkautensa vallannut hänet niin, ettei hän ollut huomannut, mitä tuon
toisen sydämessä liikkuu...?

Inga ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi:

-- Kiitos, sydämellinen kiitos kaikesta, mitä olette ollut meille
ja tälle vanhalle kartanolle kaiken sen aikaa, kun olemme toisemme
tunteneet. Älkää olko pahoillanne minuun, jos olen teitä loukannut. En
ole tahallani sitä tehnyt. Loukkauksiahan me saamme kokea jokainen.
Elämä ei siitänsä muutu. Jokainen meistä kohtaa kiven, johon verisenä
kompastuu.

Pehtorin mielestä ei sen koommin koskaan mennyt se suru, jonka hän nyt
luki neiden silmissä, kuullessaan noita viimeisiä sanoja. Inga päästi
hänen kätensä irti. Pehtori jäi seisomaan neuvotonna. Hän yritti sanoa
jotain, mutta ei kyennyt.

-- Saanhan edelleenkin, niinkuin tähänkin asti, kysyä teiltä neuvoa
kaikessa, mikä kartanoa koskee? -- kysyi Inga.

-- Kyllä, kiitos! Sydämellinen kiitos! Ette usko, kuinka mielelläni
minä tahdon auttaa teitä! -- sanoi pehtori hämillänsä ja kankeasti,
mutta niin äärettömän vilpittömästi.

-- Sen kyllä tiedän, -- vastasi Inga. -- Ja täydellä luottamuksella
minä jätän talon myynnin teidän huostaanne.

-- Mutta onko nyt ihan välttämätöntä myydä se? -- alkoi toinen jälleen.
-- Jospa vielä katuisitte joskus? Olen melkein varma siitä, että vielä
kerran kadutte.

-- Ykskaikki, -- keskeytti Inga pikaisesti ja ikäänkuin sysäillen
sanojansa. -- Se on myytävä... kuulettehan, se _on_ myytävä... millä
ehdoilla hyvänsä! Minä en _tahdo_ pitää sitä.

Hänen äänensä, muutoin lempeä, kajahti niin kovalta, että olisi luullut
kartanon käyneen hänelle vihanpidoksi, ja sittenkin hänen katseensa
hyväili niin hellästi vanhaa nurkkahuonetta, hänen kätensä hiljaa
silitellessä toukansyömää laudoitusta, johon hän parhaillaan nojasi...
Pehtori ymmärsi hänen kärsivän tuskaa eikä puhunut enää mitään.

Inga läksi verkalleen pois, sulkien oven perässään.

Palattuansa arkihuoneeseen hän istahti mummon kirjoituspöydän ääreen ja
kirjoitti kirjekuorelle tohtorin osoitteen. Päättäväisyyden tuli hehkui
hänessä, ja häntä melkein pelotti vaipua mietiskelyyn.

Hän kirjoitti nopeasti pienelle kortille:

    "Kohdatkaa minua huomis-iltana kello 7 hietasärkillä. Sanoisin
    kernaasti jäähyväiset Teille."

Hän pisti kortin kuoreen, mutta otti sen jälleen ulos ja liitti siihen:

    "Ottakaa päiväkirja mukaan, se, josta olette puhunut. Se kirja on
    minun. Vaikka kuinka köyhäksi tulisin, muistoissani olen rikas
    sittenkin.

    Was vergangen, kehrt nicht wieder,
    aber ging es leuchtend nieder,
    leuchtet es lange noch zurück...

                              Inga Heine."

Hän kutsui naispalvelijan ja lähetti hänet viemään kirjeen perille.

Ja sitten hän päätti ruveta panemaan tavaroitaan kokoon.

Hän kirjoitti pitkän luettelon kaikesta, mikä on myytävä huutokaupalla,
mitä on annettava pois ja mitä on lähetettävä hänen jälkeensä
ulkomaille. Minne? tiedusti hän äkkiä itseltään, ja ajatukset ne siihen
kohta vastasivat: Roomaan tietysti, taiteilijain kotikaupunkiin!

Taiteilijaveri kuohahti hänessä, kun hän tuli ajatelleeksi etelää,
mutta synkkänä varjona laskeutui hänen sielunsa yli se rakkaus, jota
hän nyt lähtee pakoon, tuo kasvava kaipaus, joka yhä on pyrkivä
pohjoista kohti, etsiskellen siellä yksinäistä olentoa hietasärkkäin
välissä.

Melkein koneenomaisesti hän meni atelieeriinsa ja pysähtyi siellä hänen
kuvansa eteen, mutta hänen täytyi heti lähteä pois, sillä hän oli
vähällä purskahtaa itkuun.

Illalla hän kutsui talonväen luokseen ja antoi kullekin rahalahjan sekä
jonkun pienen esineen vanhan rouvan muistoksi.

-- Te olette talossa Köyriin asti, -- sanoi hän, -- ja niin kauan
on pehtorikin täällä. Siksi saadaan kartano kaiketi myydyksi, mutta
useimmat teistä arvatenkin tahtovat jäädä taloon, uuden isännän
palvelukseen.

Ääneti ja juhlallisina he seisoivat hänen ympärillään; kädenselkä se
vain silloin tällöin pyyhkäisi kyynelen pois. Mutta alas väentupaan
tultuaan virkkoi pieni tallirenki oikealla jyllantilaisella
vilpittömyydellä: -- On se vaan nurinkurista, että niinkuin nyt
kartanokin myydä mäiskätään. Oishan se hyvinkin passannut, että
ylioppilasmamsseli ois sen pitänyt.

Ei kukaan vastannut.

-- Kovin suree, -- virkkoi yksi.

-- Ja niin laihaksi kuin on mennyt! -- liitti toinen säälien.

-- Suittaahan, -- puhui kolmas, -- suittaahan se uusikin isäntä olla
kunnon mies ja meille laatuun käypä kanssa, mutta sellaista kuin vanha
rouva, sellaista ei saa mistään.

       *       *       *       *       *

Yöllä alkoi navakka tuuli puhaltaa mereltä päin, ja koko seuraavan
päivän möyrysi Pohjanmeri hietasärkkäin takana.

Illalla, Ingan ponnistellessa myrskyä vasten, pärskytti tuuli
merenvaahtoja hänelle kasvoihin ja lennätti pieniä pivollisia hienoa
lentohiekkaa hänen silmiinsä. Kova aallokko löi rantaa vasten. Tyrskyt
ulvoivat ja pauhasivat ulkona, viskellen lakkapäitten vaahtoisia
harjoja korkealle ilmaan ja heitellen raskaita laivanlankkuja keveinä
lastuina rannalle.

Oli kuin parkuisi meri synnytystuskissaan, kuin koko tuo suunnaton
syvyys tuolla ulkona möyryten päästäisi valloilleen intohimojansa.

Pauhina teki hänelle hyvää ja tyynnytti hänen mieltänsä: se oli kuin
kuvastusta hänenkin kiihkoisesta tilastaan, se ikäänkuin puki ääneen
hänen oman rintansa parkua.

Tohtori oli jo odottamassa häntä ulommaisen särkän juurella.

Polviaan myöten hän seisoi lentohiekassa, vaahdon pärskyessä hänen
ympärillään.

Ingan puoleen kääntyessään hän oli aivan märkä kasvoiltansa.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli Ingan rinnalla, otti hänen kätensä ja pani
sen lujasti käsivartensa alle.

-- Te ette saa lähteä, -- sanoi hän, likistäen kättä lujasti rintaansa
vasten. -- Ette saa lähteä, ette millään ehdolla.

Avutonna vilkaisi toinen häneen, sanaakaan sanomatta. Tohtori hengitti
raskaasti, hehkuvin silmin katsoen häntä.

-- Ettehän te täyttä totta tarkoittanut, ettehän? -- puhui tohtori
innokkaasti. -- Sanokaa, että muutoin vain kirjoititte noista
jäähyväisistä! Tunnettehan te itsekin, että vaikka meillä olisi mitä
hyvänsä toisillemme sanomista, jäähyväisiä emme saata sanoa. Se on
mahdotonta. Se olisi samaa kuin pidättää oma hengityksensä. Vai eikö
lienekään rakkaus sielun hengitystä?

Inga nyökäytti päätänsä, mitään vastaamatta. Hänestä tuntui, kuin
notkahtelisi hänellä polvet, nyt, kun ratkaiseva hetki on tulossa.

Tohtori jatkoi kiivaasti ja kiihkeästi:

-- Saatte sanoa minulle mitä tahansa, jäähyväisiä ette. Kuulettehan!
Minä kiellän sen. Teidän täytyy olla alati minun läheisyydessäni...
sittenhän edes tiedän teidän olevan tuossa vanhassa kartanossa,
tiedän, että niitten seinäin sisällä, joita joka hetki saatan nähdä,
te asutte yötä ja päivää, ja että siellä aurinko valaisee minun
rakkainta olentoani maailmassa! Ettehän tahtonekaan riistää kaikkea
päivänpaistetta minun elämältäni, ettehän? Onnen lapsipuolellekin
suodaan edes vähäinen väläys, minkä valossa lämmitellä. Asettaa
peninkulmia teidän ja minun välilleni on samaa kuin tylyllä
kädellä repiä kaksi sielua palasiksi, sydänjuuria myöten. Se on
epäinhimillistä, se on _yli-inhimillistä_.

-- Tiedän mikä olisi vieläkin pahempaa, -- virkkoi Inga.

-- Mikä niin?

-- Kohdata toisiansa vieraina muitten ihmisten nähden, puhella
vähäpätöisistä asioista, kun kaikki sydämen ajatukset uhkuvat
rakkautta, elää lähetysten, saamatta kumminkaan nähdä toistansa,
ikävöiden valvoa yöt umpeen ja sitten päivällä kylmäverisesti harkita,
milloinkahan ensi kertaa kohdattaneen, niin etteivät ihmiset siihen
pahenisi! Tuntea voivansa olla ylpeä rakkaudestansa ja olla sittenkin
pakotettu piilottelemaan sitä kuin häpeätä, taistella nääntymiin
asti, jottei vain katse tai ääni tai pelkkä läsnäolokin ilmaisisi,
mistä rinta on niin ääriään myöten täynnään...! Haa! Se on Tantaloon
tuskia... pahempaa kuin jäähyväiset pitkän elämän ajaksi.

Tohtori tuijotti häneen, kokonaan huumauneena hänen kiihkeästä
puheestaan. Ensi kertaa Inga nyt hänen kuultensa päästi intohimonsa
kokonaan ilmoille. Ei aristellen, ei epäröiden, vaan hehkuvalla
voimalla laulahti tunnustus äänekkäästi hänen huuliltansa. Tohtori
tunsi omat voimalliset tunteensa niissä, ja onnesta säihkyi hänen
silmänsä.

-- Minä siunaan niitä Tantaloon tuskia! -- sanoi hän. -- Minä tiedän
teidän kestävän ne _minun_ tähteni.

Inga laski ikäänkuin torjuen kätensä hänen rintaansa ja vastasi:

-- En _voi_. On kukaties olemassa naisia, jotka voisivat, hiljaisia,
järkeviä naisia, kyllin voimakkaita panemaan kammitsaan tunteensa; minä
_en_ voi... Minä saattaisin sanoa itselleni, että tästä puolin minun
ei enää pitäisi nähdä teitä, ja illalla minä sittenkin saapuisin tänne
kohtaamaan teitä. Ja aina minä tapaisin teidät täällä meren rannalla,
ja yhdessä me astuisimme särkkien välissä, ja yksi olisi meillä puhelun
aine ja yksi ajatusten aihe... ja viimein kasvaisi meissä rakkaus
niin voimakkaaksi, ettei se enää milloinkaan kuulisi muuta kuin
omaa ääntänsä, ja polkisi muut tunteet jalkainsa alle kuin kuolleen
kovakuoriaisen. Ja niin me eräänä päivänä unohtaisimme kaikki lupaukset
ja kiertäisimme kärsimyksen, tarttuaksemme onneemme kiinni, huolimatta,
onko meillä oikeutta siihen vai eikö! Ja siitä me rupeaisimme
halveksimaan omaa itseämme... ja kylmät katseet meitä kohtaisi... ja
terävät kielet meitä suomitsisi... ja Kai, Kai!...

Tohtori keskeytti äkkiä hänen puheensa suudelmalla, kietoen
käsivartensa hänen ympärilleen.

-- Jos valinta on teidän ja Kain välillä, niin on valinta tapahtunut
siitä hetkestä kuin teidät ensi kertaa näin! -- huudahti hän. -- Kain
minä saatan menettää, niin kovalta kuin tuntuukin, mutta teitä...
teitä... en ikipäivinä!

Inga sulki silmänsä hänen hurjilta suuteloiltaan, ja tuokion ajan oli
hän antamaisillaan perää... Oli silmänräpäys, jolloin hänestä tuntui
enää mahdottomalta jatkaa taistelua, mahdottomalta riuhtaista itseänsä
irti noista käsivarsista, jotka häntä pitelevät niin lujasti... mutta
tunto siitä, että hänen _pitää_ kestää ja että hän _on_ kestävä,
saattoi hänet jälleen jatkamaan taistelua.

Hiljaa hän kirvoittihe hänen sylistään.

-- Kai on vielä pieni, -- puhui Inga, -- mutta hänessä on voimaa.
Vai uskallatteko sanoa, ettei sekin aika tule, jolloin te rupeatte
kiihkeästi kaipaamaan häntä, jolloin te haikeasti ikävöiden huomaatte
olevanne ventovieras omalle lapsellenne, ja jolloin omantunnon
tuskat alkavat kalvaa teitä siitä, että olette syrjään sysänneet
velvollisuutenne häntä kohtaan?

Toinen ei vastannut. Hän oli liian rehellinen kieltääkseen sellaisenkin
ajan mahdollisuutta. Ja Inga näki, kuinka hän kärsii tuosta ajatuksesta.

Verkalleen ja kamalan varmana selvisi tohtorille nyt, että miten hänen
omantuntonsa laita vastedes lieneekään, Ingan ei missään tapauksessa
ole oleva kyllin "lujatekoinen".

-- Kain tähden olen valmis jatkamaan näennäistä avioelämää, -- sanoi
hän, -- vaikka ainaiseksi jääkin ratkaisematta kysymys, kenellä on
suurin elämisen oikeus, niilläkö, jotka ovat keskellä taistelua, vai
niilläkö, jotka eivät vielä ole sitä alottaneetkaan. _Minä_ en ole
siihen vastausta saanut. Miks'emme saisi kohdata toisiamme kerran
viikossa... tuon mitättömän ainoan kerran vain?... ja vaikk'ei sitä
kestäisi kuin moniaan minuutin verran, niin se tekisi mahdolliseksi
kestää nuo muut päivät.

Vastaukseksi Inga pyyhkäisi sormillansa hänen tukkansa läpi, tuon
armaan, tuuhean tukan, joka oli hänelle niin rakas.

-- Minä tiedän, miks'emme, -- virkkoi hän.

Ja tuskin hän oli tämän sanonut, silloin toinen jälleen sulki hänet
syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli hänen suutansa ja
otsaansa ja käsiänsä, pysähtyi hetkiseksi, huomatessaan kyyneleitä
Ingan silmissä, mutta kietoi jälleen kätensä hänen ympärilleen,
lähellensä puristaen.

-- Ymmärrättekö nyt, miks'emme? -- virkkoi Inga hiljaa, kun tohtori
vihdoin oli päästänyt hänet.

Tohtori vaikeni... Niin, _nyt_ hän ymmärsi.

Hän vaikeroi kuin haavoitettu otus. Hän vapisi, kapinoiden omaa
epätoivoista kohtaloansa vastaan. Hän ei pidellyt Ingaa enää sylissään,
mutta hän ei hellittänyt hänen käsiänsä. Hän puristi niitä niin lujasti
omissaan, että toisen olisi täytynyt huutaa, jos hän tällä hetkellä
olisi kyennyt tuntemaan ruumiillista kipua. Ja tohtori tuijotti häneen,
kalpeana huuliansa myöten.

-- Nyt me kaksi olemme pian kokeneet kaiken sen, mikä ihmisen
kärsittäväksi saattaa tulla, -- virkkoi tohtori, -- aivan siihen asti,
mihin vain epätoivo saattaa viedä. Eikö teidän mielestänne riitä jo?
Vai vieläkö olisi jotain muuta jälellä?

Inga ei kyennyt vastaamaan. Kyyneleitä valui hänen silmistään
lakkaamatta tohtorin koville käsille, ja koko hänen hento vartalonsa
vavahteli itkusta, jota hän ei enää jaksanut pidättää. Hän ei
uskaltanut katsoa tohtoriin, ja sittenkin hänen täytyi uudestaan ja
uudestaan luoda silmänsä hänen kasvoihinsa, noihin kasvoihin, jotka
olivat hänelle rakkaimmat maailmassa ja joitten ilme tällä hetkellä oli
yhtä ainoata suurta, raastavaa tuskaa!

Ingan valtasi äkkiä raju, vastustamaton halu juosta yhdessä hänen
kanssansa tyrskyihin. Yhdessä! yhdessä! ettei vaan tarvitsisi erota!
niin huusi hänen sisimmissään... Ja niin äkillisesti tuli kiusaus hänen
ylitsensä, niin hurjalla voimalla se valtasi hänen etelämaisen verensä,
että hän ehdottomasti alkoi vetää tohtoria mukanansa merta kohti.

Tohtori kohtasi hänen katseensa ja myhähti. Inga huomasi ajatuksensa
sävähtäneen salaman lailla yhteen hänen ajatuksensa kanssa, ja samalla
läksi tohtorikin juoksemaan hänen kanssansa.

Oli kuin tenhovoima olisi heidät saanut valtoihinsa, oli kuin kiitävä
tuulispää tai kuolemaantuomitun ajatukset tai vimmainen meri heissä
epätoivoisena raivoaisi.

He juoksivat juoksemistaan tyrskyjä kohti, ja juostessansa he katsoivat
toisiansa silmiin. He eivät nähneet taivasta, eivätkä he nähneet
maata, eivätkä he huomanneet lentohiekkaa, johon vaipuivat nilkkojaan
myöten; he näkivät vain toisensa... ja tuolla temmeltää tyrsky, ja
meren aallot vyöryvät, harjoillansa kiehuva vaahto... tuolla tuo taaja,
torninkorkuinen muuri, joka heidät musertaa kumpaisenkin.

Jo pärskyi vaahtoa heidän kasvoillensa, jo hulvahti ensimmäinen
aalto heidän polviinsa asti. Silloin Inga pysähtyi äkkinäisellä
ponnistuksella.

-- Ei, ei! -- huusi hän läähättäen. -- Me emme saa, me emme saa!

Tohtori ei kuullut, hän veti vain perässään Ingaa, ja tyrskyyn
kuoleutui immen ääni.

Inga huusi silloin hätäyneenä:

-- Kai! Kai! Muistakaa Kai poikaa!

Tohtori pysähtyi heti, kädet hervahtaneina. Pojan punainen lakki oli
äkkiä pistävillään esille lentohiekasta ja aalloista, ja pieni tuttu
olento oli asettuvinansa näitten kahden ihmisen väliin merenrannalla
siinä.

Tuskaisesti äännähtäen vaipui tohtori hiekalle. Inga seisoi hänen
ääressään, vavisten koko ruumiissansa. Verkalleen hän sitten
ponnistautui hiekan läpi ja istahti lähimmän särkän juureen.

Aurinko laski tyrskyjen taa... loistaen tummanpunaisena, tulipunaisena,
vaaleanpunaisena... kuultaen sinerväin aaltojen läpi... kimallellen
ruusunvärisissä, sinervissä, vihreänkeltaisissa välkkeissä, kiihkeinä
kuin kiihkeä tykytys ihmisen valtasuonessa ja punaisina kuin punainen
hurme ihmisen rinnassa.

Ja aurinko meni mailleen, ja värit kalpenivat... mutta yhä siinä Inga
istui, häntä odotellen.

Vihdoin hän näki tohtorin nousevan ja astuvan häntä kohti.

Hän astui raskaasti laahustaen, kuni kuolemaantuomittu mies. Ingasta
hän näytti käyneen kymmenen vuotta vanhemmaksi.

-- Tuletteko nyt sanomaan jäähyväisiä? -- kuiskasi Inga.

-- Niin, nyt tulen sanomaan jäähyväisiä, -- vastasi toinen, ottaen
häntä kädestä.

-- Missä se on, jota teiltä kirjeessäni pyysin? -- kysyi Inga,
mielenliikutukselta tuskin kyeten puhumaan.

-- Tässä.

Hän otti povitaskustansa pienen pinkan irtonaisia lehtiä, kellastuneita
toiset, toiset valkoisia.

Kiihkeästi tarttui Inga niihin.

-- Saanenhan kirjoittaa? -- virkkoi tohtori. Ääni oli levollinen, mutta
kummallisesti murtunut.

Inga vain nyökäytti päätään: puhumaan hän ei kyennyt.

Verkalleen hän nousi, ja verkalleen he kulkivat rinnatusten särkkäin
välitse.

Ei puhunut kumpikaan mitään. Mitäpä he olisivat puhuneetkaan, joka
ei olisi pyrkinyt tukahuttamaan heitä tai tuntunut heistä vaimealta
ja mitättömältä sen tuskan rinnalla, jota he kumpikin tällä haavaa
tunsivat? Mitäpä heillä olikaan toisillensa sanomista, mikä vielä olisi
sanomatta?

Ensimmäisessä tienhaarassa he pysähtyivät. Inga vilkaisi ympärilleen,
näkyisikö ketä lähellä, mutta ei ollut ketään.

Lähimmästä kalamökistä tuulen alla tuossa nousi savu hiljalleen
ilmaan, niinkuin ei pauhaavaa merta tuolla ulkona olisikaan, ja heidän
jalkainsa juuressa nuokkuivat kanervanvarret. Silloin Inga otti häntä
molemmin käsin päästä ja loi hänen silmiinsä pitkän, pitkän katseen.

-- Viekää terveisiä Kai pojalle! -- sanoi Inga. -- Kerran hän kysyi
minulta: "Miks'et sinä ole minun äitini?"... Tuo kysymys on siitä
pitäin mieltäni polttanut. Sanokaa hänelle, kun hän on kasvanut
suureksi ja ymmärtää sen, sanokaa hänelle, _ettei hänen oma äitinsä
olisi voinut uhrata hänen tähtensä enempää kuin minä olen uhrannut_.

Sen sanottuansa hän teki jotain melkein ajatuksissaan. Hän pani toisen
kätensä tohtorin niskaan ja toisella pörrötti hänen tuuheata, tummaa
tukkaansa, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten hän päästi hänet ja läksi
astumaan kotia päin, taaksensa katsahtamatta.

Tohtori ei puhunut sanaakaan hänen lähdettyänsä. Jos hän olisi avannut
lujasti puristetut huulensa ja päästänyt tunteensa kuuluville, silloin
olisi kajahtanut parahdus, sellainen, joka nousee meren pohjimmista,
kun myrskyisenä yönä ulappa vimmatusti ulvoo. Mutta hän ei parahtanut.
Hän seisoi vain, tuijottavin katsein seuraten häntä, kunnes hän oli
kadonnut tienkäänteeseen.

Tohtori palasi särkille takaisin ja astuskeli siellä tuntikausia
edestakaisin, edestakaisin niitten ja meren väliä.

       *       *       *       *       *

Kotia tultuansa Inga meni suoraa päätä talliin, jossa hänen poninsa
tavallisesti seisoi.

-- Pikku Musta on kaiketi tallissa? -- kysyi hän pehtorilta, joka oli
puhelemassa rengin kanssa.

-- Kyllä. Toin sen juuri kotia laitumelta, -- vastasi pehtori, avaten
tallinovea.

Inga nyökäytti hänelle ohimennessään ystävällisesti päätä.

-- Tohtori on ostanut pikku Mustan. Saatte ratsastaa sen sinne, minun
lähdettyäni, -- virkkoi Inga niin suoraan ja luontevasti, ettei
pehtorin mieleen johtunut pienintäkään epäluuloa.

Inga meni talliin ja veti oven perässään kiinni. Hevonen käänsi heti
päätään, kuultuaan hänen äänensä. Inga astui pilttuuseen sen luo ja
seisoi siinä kauan aikaa, hyväillen hepoansa.

-- Hyvän saat isännän nyt, poni, paljoa paremmankin kuin minä olen, --
puheli hän sille. -- Vaihtaisin mielelläni sinun kanssasi, tahtoisin
olla hänen hevosensa, joka juoksisi hänen edessään tietä pitkin, oli
ilma millainen hyvänsä, ja jota hänen kätensä silittelisi. Ei hänellä
olisi syytä olla minuun tyytymätön; kulkisin niin uskollisesti ja
reippaasti hänen rattaittensa edessä, ja silloin tällöin tervehtisin
häntä silmälappujen takaa.

Hevonen niuhisti korviaan taaksepäin, kuunnellen, niinkuin ymmärtäisi
häntä, ja pyyhkäisi monta kertaa pehmoisella turvallaan emäntäänsä
poskea. Inga täytti seimen vereksillä kauroilla, suki sileäksi sen
harjan ja välkkyväksi sen mustan karvan ja pysähtyi jälleen taputtamaan
sitä.

Hänen vihdoinkin lähtiessään käänsi hevonen päänsä hänen puoleensa,
katsellen kauan aikaa hänen jälkeensä. Oven suljettuaan kuuli Inga sen
hirnahtavan.

       *       *       *       *       *

Tohtori tuli sinä iltana myöhään kotia. Kello löi yksitoista hänen
astuessaan sisään. Tohtorinna oli juuri sammuttamaisillaan lampun,
käydäkseen levolle.

Hän vilkaisi mieheensä, mutta ei virkkanut mitään.

Tohtori oli niin tottunut hänen vaitioloonsa, ettei tuota ensinkään
oudoksunut.

-- Onko täällä käynyt ketä? -- kysyi tohtori lyhyesti.

-- Maalarista käytiin sanomassa, että tulisit huomenna katsomaan hänen
vaimoansa.

-- Huomenna... niin, niin... tietysti. -- Hän mietti: silloinhan Inga
Heine lähtee, mutta ääneensä hän sanoi nähtävästi varsin aiheettomasti:

-- Niin, tietysti... Huominen päivä se kuluu niinkuin kaikki muutkin.

-- Kaiketi.

Tohtori naurahti. Hän ei ollut kuulevinaankaan pilkallista värettä
vaimonsa äänessä. Hän meni hänen perässään makuuhuoneeseen. Ääneti veti
tohtorinna uutimet akkunain eteen ja sytytti kynttilät.

Tohtorinnalla ja Kailla olivat vuoteet sisäpuolisessa, tohtorilla
ulkopuolisessa suojassa, mutta tänä iltana tohtori meni perimmäiseen
huoneeseen, missä Kai nukkui, ja pysähtyi hänen pienen pienasänkynsä
jalkopäähän.

Tohtorinna säpsähti, nähdessään, kuinka kalpea hänen miehensä oli,
mutta ei puhunut mitään. Hän odotteli vain, milloin toinen jälleen
lähtee pois.

Äkkiä tohtori kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi lyhyesti:

-- Hän lähtee huomenna.

-- Ken?

-- Inga Heine.

-- Luulin sinun lähtevän mukaan, -- virkkoi tohtorinna kylmästi ja
pistävästi.

Tohtori kiivastui ja oli vastaamaisillansa, mutta muisti, kuinka oli
tahtomattansakin kidutellut häntä, ja vaikeni.

-- Ikävähän sinun tulee tästäpuolin, -- huomautti tohtorinna
ivallisesti.

Tohtori tulistui.

-- Et saa puhua siitä tuolla tavalla, -- tiuskaisi hän. -- Siihen
ei ole sinulla oikeutta. Ennustinhan minä, että näin kerran käy. En
tekeynyt paremmaksi kuin olin, mutta sinä et ottanut uskoaksesi minua.
Itsepintaisesti pysyit ajatuksessasi. Minä sanoin sinulle, että jos
joskus kohtaan sen naisen, jota voin rakastaa, niin on kohtaloni
ratkaistu. Sinä et uskonut sitä.

-- Luulin avioliiton olevan sitovan. Se vanhanaikuinen mielipide
minulla nytkin on.

Tohtori purskahti nauramaan.

-- Ha-ha-ha! Sinä luulit niin, se on totta. Sinä luulit, että _sieluja_
voi sitoa! Sinä käsitit avioliiton yhtä järeästi kuin rakkaudenkin.
Sinä et ole milloinkaan sen olemusta ymmärtänyt.

Tohtorinna oli käynyt tulipunaiseksi.

-- Aivan oikein, polje minua vain! -- puhui hän. -- Minähän itse
heittäysin kuin koira jalkaisi juureen! En siis liene paremman
veroinenkaan. Mutta jos olen sinua kohtaan väärin tehnyt, niin
onhan sinulla se lohdutus, ettäs olet kaikesta kostanut... Kuinka
taistelinkaan ensi alussa, ollakseni sinulle mieliksi! Koko elämäni
oli vain pelkkää pyrkimystä saada lukea sinun silmistäsi, mitä toivot
ja halajat, enkä milloinkaan saanut muuta kuin kylmäkiskoisuutta
palkakseni! Sitten tuli poika, ja hän erotti meidät vielä kauemmas
toisistamme. Hänestä tuli sinun kaikkesi kaikissa. Haa, oli aikoja,
jolloin minä melkein vihasin häntä siitä syystä. Mutta silloin kun
rupesit rakastamaan tuota "toista", silloin jäi minullekin sijaa:
vihdoinkin sain osan omasta lapsestani, ja siltä sijalta sinä et enää
milloinkaan saa sysätyksi minua pois.

Tohtori katsahti surumielisesti vaimoonsa.

-- Ei ole aikomuksenikaan, -- sanoi hän. -- Suuri on iloni oleva, jos
tästäpuolin voimme yhtyä rakkaudessamme lasta kohtaan. Se on ainoa
perustus, joka murtumatta kestää meidät molemmat.

-- Ei ole olemassa sitä pohjaa, joka meidät kestäisi, -- vastasi toinen
katkerasti.

Tohtori veti hänet äkkiä lapsen vuoteen ääreen, pidellen hänen
vastustelevaa kättänsä omassaan.

-- _Hän_ uhrasi itsensä Kain tähden, -- lausui hän. -- Emmekö me
saattaisi elämäämme elää hänen tähtensä, kahtena hyvänä, rehellisenä
ystävänä vain!

Tohtorinna katsoi häneen vakavasti ja nyökäytti sitten myöntävästi
päätään.

-- Miehenä ja vaimona emme milloinkaaan, virkkoi hän, -- mutta saman
lapsen isänä ja äitinä.

Silloin hän suuteli vaimonsa kättä, yht'aikaa kunnioituksesta ja
sanomattoman kiitollisena. Ensi kertaa elämässään hän huomasi, että
vaimo oli hänet käsittänyt, ja ensi kertaa he seisoivat vastatusten
kahtena olentona, jotka ovat saman verran toisillensa velkaa.

Nyt heidän välinsä oli äkkiä käynyt tasapainoon. Ennen ei sitä ollut
olemassa. Hän, tohtori, oli aina pitänyt itseänsä sinä puolena, joka
on vääryyttä kärsinyt. Nyt hän ymmärsi, että jos vaimo oli murtanut
hänen elämänsä, niin oli hän yhtä suuressa määrin vaimonsakin elämän
murtanut; erotus oli vain se, että vaimo itse oli sitä tahtonut.

Kai liikahti unissaan. Tohtori kumartui ja sovitti peitteen
tiiviimmästi hänen ympärilleen. Siinä hänen seisoessaan ja nukkuvaa
lastansa katsellessaan heräsi äkkiä eloon muistoja, heille kummallekin
yhteisiä.

Hän muisti, kuinka he kumpikin olivat seisoneet lapsen kätkyen ääressä
ja nähneet ensimmäisen tajunnaisen hymyn elähtävän hänen kasvoillaan,
kuinka heidän kummastelevat katseensa olivat ihastuksissaan kohdanneet
toisensa, ja kuinka kumpikin oli kääntynyt poispäin, salatakseen
silmiinsä pyrkiviä kyyneleitä. Hän muisti, kuinka ylpeitä he olivat
olleet, kun Kai rupesi ryömimään ja sitten, monta kertaa kompastellen
ja jälleen pystyyn nousten, vihdoin astui ensimmäiset pienet askeleensa
heidän taluttamanaan. -- Ja olihan kaikki tämä sentään jotain, jonka he
olivat jakaneet keskenänsä. Jos olikin heiltä puuttunut yhteiselämää,
niin olihan heillä joskus ollut yhteistuntoa. Se selvisi hänelle nyt.

Ja hän sanoi sen, istuessaan toisella puolen pientä sänkyä,
vaimollensa, joka istui toisella puolen.

Ja he tunsivat kumpikin, että heillä on toisillensa paljo
anteeksiannettavaa.

Siinä he istuivat vielä, kun Kai heräsi ja luuli näkevänsä unta.

Hän katsahti syrjästä vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, ikäänkuin
ei tohtisi vielä uskoa näkemäänsä todeksi. Mutta äkkiä hän kavahti
istuvilleen, otti poikamaisen vallattomasti heitä kumpaakin niskasta ja
painoi heidän kasvonsa vastatusten.

-- Suudelkaa! -- sanoi hän. -- Suudelkaa vielä kerta!

Ja koneenomaisesti he tottelivat.

Poikanen nauroi ääneen mielissänsä. Mitä hän ymmärsi siitä, ettei nämä
suudelmat olleet miehen ja vaimon, vaan veljen ja sisaren suudelmia!
Hän tiesi vain, että isä ja äiti, jotka tavallisesti eivät keskenänsä
haastele, istuvat nyt hänen pienen vuoteensa ääressä, ystävällisesti
katsellen toisiansa.

Ja hän pisti pienet, pulleat kouransa heidän käsiinsä, yhden
kummallekin puolelle, niin tyynesti ja turvallisesti, huokasi sitten
onnellisena koko lapsellisen rintansa täydeltä, niin täydeltä,
ikäänkuin hänen tuntemansa ilo ei oikein ottaisi mahtuakseen siihen.
Muutama minuutti vielä, niin he jo kuulivat hänen hengittävän syvään ja
nukkuvan rauhallista, turvallista unta, onnellista lapsen-unta.

       *       *       *       *       *

Oli myöhäinen yö. Inga istui vielä huoneessansa, kumartuneena sen
aarteen yli, jonka hän oli tuonut mukanansa heidän viimeisestä
kohtauksestaan.

Hetki oli vierinyt hetken jälkeen, eikä hän vieläkään voinut
irroittautua näistä lehdistä, joita oli hajallaan pöydällä ja joista
jokainen näkyi elävän, puhuvan _hänen_ äänellänsä ja hengittävän
_hänen_ ilmaansa.

Punaisen varjostimen läpi lankesi himmeä valo hänen kaareutuneelle
niskallensa, missä lyhyt, musta tukka kiehkuroina kiemurteli. Tuossa
lämpöisessä valossa ei olisi huomannut, kuinka kalpea hän oli.

Hehkuvana, kuni kuumeessa, hänen katseensa kiiti sivuja ylhäältä alas,
ja tuskin oli yhden päässyt päähän, niin jo kiihkeän janoisena siirtyi
seuraavalle...

"Tässä se kirja, johon olen ajatuksiani kirjoittanut, en muita varten,
omaa itseäni vain ja sitä naista varten, jota voisin rakastaa... Ei
ole siinä suuria ajatuksia, ei ole syviä ajatuksia... haaksirikkoisen
miehen haaksirikkoisia ajatuksia vain.

"Tätä kirjoittaessani tuntuu alinomaa, kuin jonkun naisen silmät minua
katseleisi... hänen, jota en ole milloinkaan nähnyt! Ja nuo silmät ne
ovat niin kummallisen elävät... ne ovat niin lämpimät ja älykkäät ja
kirkkaat!

"En soisi näkeväni niitä milloinkaan. Soisin voivani karttaa niitä:
minä olen mies vapautta vailla, mies, joka laahaa kaksinkertaista
kahletta perässään... toista pitelee ruostunut rautakoukku
koppityrmässä... toista tarmottoman ihmisen liiankin tarmottomat kädet.

"En saa kohdata muita naisia, paitsi sitä ainoaa, jolle olen itseni
luvannut -- säälistä, kenties pelkuruudestakin: hän sanoi muutoin
menevänsä surman suuhun, eikä ollut minussa rohkeutta nähdä hänen
kuolevan.

"Tämä 'surman suuhun' oli kuin yllätystä.

"Sittemmin olen ajatellut, että kenties ei uhka ollutkaan niin täyttä
totta. Ken todella tahtoo kuolla, hän ei siitä muille puhu... Olisi
kenties ollut parempi panna koetukselle...!"

       *       *       *       *       *

"Sain häneltä kirjeen tänään, pitkän, tunteita uhkuvan kirjeen.

"Hän kirjoittaa, että päästyäni vankeudesta me haemme yksinäisen
seudun, missä häpeä ei meitä saavuta, missä elämme aivan yksin
toisillemme vain... hän ja minä...!

"Mutta sen pitää olla sellainen paikka, missä ei kukaan meitä tunne.

"Hän ei ole kovin rohkea mieleltään. Hän ei voi siirtyä kyllin kauaksi.

"Minusta tuntui, kuin se toinen olisi seisonut takanani ja lukenut
kirjettä hänkin; tuntui kuin hänen silmästään olisi iskenyt vihan tuli,
tultuamme siihen paikkaan, jossa puhutaan häpeästä, jota meidän pitäisi
paeta.

"Muuta ei tähän ole lisäämistä. Hän pysyy yhä edelleen minussa
kiinni... se on kaikkea kunnioitusta ansaitsevaa. Ei monikaan nainen
ota rangaistusvankia mieheksensä.

"Hän on kestänyt minun kanssani häpeän. Onhan oikeus ja kohtuus, että
minä kestän elämän hänen kanssaan...

"Häpeän saattaa sitä paitsi jakaa toisensa kanssa useammalla tavalla.

"On olemassa uljasmielinen tapa, jota en ole milloinkaan tuntenut,
ikävöinyt vain -- se, joka ottaa kerrassaan koko taakan hartioilleen ja
kantaa sitä laulellen.

"On olemassa säälivä tapa, alituisesti valitteleva ja ärsyttävästi
osaaottavainen, joka on viedä hengen toiselta.

"On vihdoin olemassa kärsiväinen tapa, äänetön ja tuskaa tunteva,
mutta jossa silti on jotain marttyyrimaista ja joka siten juuri
hiljaisuudessa kiduttaa uhriansa.

"Hän, tuo toinen, olisi luullakseni käyttänyt tuota uljasmielistä
tapaa, ja siitä syystä juuri hän olisi käynyt minulle niin sanomattoman
rakkaaksi."

       *       *       *       *       *

"Aika on jo, huomaan, minun päästä vankeudesta pois. Vankihuoneen ilma
on minulle turmiollista: minulla alkaa olla harhanäkyjä.

"Illoin tässä istuissani ja tuijotellessani koppini seinään näen
aina himmeäpiirteisen naisen kuvan... Hänen kasvojaan en tunne...
hän kääntyy aina selin minuun... mutta silmät minä tunnen, vaikka en
ole nähnytkään niitä... ne ovat lämpimät ja suuret, ja voimallinen
sielu loistaa niistä. Mielessäni häämöttää hämärästi, että joskus ne
kohtaavat minun silmäni.

"Kummallisia nuo aavistukset: minua ahdistaa alati levoton tunne; se
sanoo olevan ennakolta määrätyn, että minä olen kohtaava sen sielun,
josta eroaminen on raastava rikki minun sieluni...!"

       *       *       *       *       *

Inga pysähtyi ja katsoi ylös, tympeä toivottomuus kasvoillaan.

-- "...josta eroaminen on raastava rikki minun sieluni..." -- toisti
hän kuiskaten.

Sitten hän luki edelleen:

"Millaiseksi muodostuneekaan elämäni, päästyäni täältä pois? Onko
yhteiskunta oleva minulle armollinen? Vai aikooko se myötäänsä antaa
minun tuta, että kannan häpeän pilkkua?...

"Hän kirjoittaa, että lääkärillä olisi paljo toiminta-alaa vähän matkan
päässä Skjelskjörin toisella puolella, avaralla alangolla, tarpeeksi
kaukana pääkaupungista.

"Vastasin aikovani asettua sinne.

"Hän tiedustaa, milloinka meidän sopii viettää häitä... Minusta nähden
ykskaikki... Jätän sen kokonaan hänen määrättäväksensä."

       *       *       *       *       *

"Huomenna on kirvoitukseni päivä! Huomenna saan nähdä puitten tekevän
lehteä... kuulla lintujen laulua... tuntea, kuinka aurinko lämmittää!
Kummallisinta kaikesta on tämä: aurinko on paistava minuun, ei lankeava
vaisuna valojuovana kädelleni, vaan vuotava leveänä, kirkkaana virtana
ihan ylitseni, lämmittävä koko minun olentoni!..."

       *       *       *       *       *

"Kaksi kuukautta olen ollut vapaana!... Kolme viikkoa sitten tulin
tänne. Eilen vietimme häät.

"Kaiketikin hän huomasi, kuinka masentunein mielin minä olin.
Kaiketikin hän tunsi, kuinka mielelläni minä, alttarin edessä
seisoessamme, olisin ollut poissa kaikesta tästä. Kaiketikin hän näki
sen silmistäni.

"Mutta hän ei _tahtonut_ nähdä... Minä en saattanut purkaa: minua
velvoitti hänen kestäväisyytensä; minulta oli hänen kärsivällisyytensä
riistänyt aseet.

"Sillä tapaa me luisuimme avioliittoon keskenämme."

-- -- --

"Väliin olen ajatellut, eikö minun sentään olisi mahdollista oppia
häntä rakastamaan.

"Mutta rakkaus on kummallinen kasvi: ei se vieraassa maaperässä idä.
Enkä minä voi loihtia sitä itseeni häntä kohtaan.

"Siitä tulee sittenkin vain hyvyyttä, lempeyttä, sietämystä, mutta
rakkautta ei koskaan. Sanotaan, että todellinen rakkaus on kuin agaven
kukka: se kukoistaa vain kerran kaikessa ihanuudessaan eikä sitten enää
milloinkaan!

"Minun rakkauteni ei ole vielä alkanutkaan kukoistaa..."

       *       *       *       *       *

"Olemme tehneet joitakuita vierailuja paikkakunnalla. Useimmissa
paikoin on meidät otettu ystävällisesti vastaan, mutta harvat vain
ovat käyneet vastatervehdyksillä. Enkä minä oikein hyvin heidän
seurassaan viihdykään. Tuntuu aina, kuin minua uskottaisiin vain
puolittain. Suoraan tosin ei, mutta tuhansin peitellyin tavoin mieleeni
johdatetaan, että minullakin on ollut menneisyys.

"Eilen eräässä seurassa, ainoassa, missä olemme olleet mukana, muuan
henkilö toi esiin epähienon viittauksen.

"Minä katsahdin vaimooni. Hän istui lyyhistyneenä kuin hiiri ja
tulipunaisena kasvoiltaan.

"Oli niin tuskallista nähdä hänen pulaansa, samalla kuin se kiusoitti
minua. Hänen hämillä-olonsa on suurempi kuin hän itse luuleekaan. Ei
hän ennen ole sitä tuntenut; se on vallannut hänet siitä pitäin kuin
hänestä tuli minun vaimoni.

"Hän on aina niin hermostuttavan nöyrä esiintymisessään, niin
ylenmäärin kiitollinen jok'ainoasta ystävällisyydestä, jota hänelle
osoitetaan.

"Kerran tuosta huomautettuani hän vastasi, ettei meillä, asiain
nykyisellä kannalla ollessa, ole oikeutta mitään vaatia; meidän pitää
olla kiitollisia joka kerta, kun joku koti meille ovensa avaa.

"Kenties hän on oikeassa. Joka tapauksessa minä tunnen sydämessäni,
että ne muutamat perheet, jotka eivät pidä itseänsä liian
hyvinä seurustelemaan meidän kanssamme, tahtovat tällä ylevällä
menettelyllänsä osoittaa, kuinka kerrassaan vailla kaikkia
ennakkoluuloja he ovat -- muka!

"Niin, minä tunnen kyllä nuo 'laupiaat ihmiset'! Korskeamieliset,
jotka aina päivittelevät, ja jotka kohoavat niin korkealle jaloissa
päivittelyissään. Epäluuloiset, jotka eivät puhu, mutta silmillään
alati väijyvät! Rehelliset ja hurskaat: perheenisät, jotka vain oveansa
raottavat, myötäänsä vartioiden viattomia tyttäriänsä.

"Kerran minä loin hänen eteensä heistä kokonaisen sarjallisen
muotokuvia, toivoen saavani herätetyksi hänessä uhmaa, kenties ivaakin,
mutta sen sijaan hän vain sanoi jo kauan aikaa ajatelleensa, että
meidän olisi paras elää aivan syrjään vetäytyneinä... sitä pikemmin
meidät unohdettaisiin.

"Saattaa olla... vaikka minusta tuntuu vielä liian aikaiselta luopua
taistelusta, mutta koska se hänen mielestään on parasta, niin -- olkoon
menneeksi."

       *       *       *       *       *

"Päivät vierivät niin toivottoman yksitoikkoisina. Syksy on niin
leuto, etteivät ihmiset edes sairastukaan. Ja kotona me yhä istumme
vastatusten, toisiamme vahvistamatta, elähdyttämättä, yleensä
kykenemättä ymmärtämään toisiamme...!

"Äskettäin kävin kaupungissa, ja siellä sattui silmääni erään
ruotsalaisen kuvanveistäjän teos... aiheeltaan omituinen, kammottavan
todenmukainen, suurenmoinen käsittelynsä häikäilemättömässä rohkeudessa:

"Kaksi ihmistä, mies ja vaimo, naulittuina yhteen ristinpuuhun.

"Alimmaisena oli marmoriin hakattuna: 'Elämän marttyyriutta'.

"Luulisin osaavani kirjoittaa tekstin tuohon veistokseen...!"

       *       *       *       *       *

Inga pysähtyi jälleen. Ensi kertaa selvisi hänelle, kuinka tuskallista
tohtorin mahtoi ollakaan avioliittonsa ensimmäisinä vuosina.
Näytti siltä, kuin tuo tieto olisi joksikin aikaa saattanut hänet
jonkinlaiseen tympeään, toimettomaan epätoivoon.

Erääseen kohtaan oli kirjoitettu vain nämä rivit:

    "Tuossa ne vainajat nukkuu,
    akkunan' alla aivan,
    unta pitkää ja rauhaisaa,
    ylhäällä kupu iäinen taivaan.
    Itähän kasvot he nukkuu.
    Jo kukkaset nuokahti kumpuhun.
    Voi jos vaihtaa voisin!
    Heidän on parempi olla kuin mun!"

Seuraavan säkeistön yli oli vedetty viiva, mutta alempana oli taas
runo, otsakkeena: "Lempeni".

    "Mun lempeni on niin intoisaa,
    niin rajun rohkeata.
    Ei tulta konsana kuumempaa
    voi yljän rinnassa leimahtaa...
    Ma lemmin kuolemata.

    Joka päivä ma huudan tuskissan':
    Tää päivä jos viimeinen ois nyt!
    Kun raaste ei raukene rinnassan',
    yhä haavat kun vuotavi hurmettan',
    niin helppo ois kuolla jo pois nyt.

    Ma kihnata koittelen kahlettain:
    jos tuo menis kerran katki!
    Mut kahle se huutavi: Turhaa vain!
    Kuin synti sun kiinni mä kytken ain',
    ytimiin minä syövyn ratki!

    Oma ompi tuo kahle, sen tunnen nyt,
    tunnen tuskani ilmeisemmin!
    Olen elämää ennen lempinyt
    mut toivon ovi on telkeynyt --
    ja nyt kuoloa yksin lemmin."

Muutamia sivuja tuonnempana luki seuraavat sanat:

"Kevät on tullut! Kummallinen levottomuus, selittämätön ahdistus valtaa
minut. Minä näen jälleen ne silmät, jotka näin vankihuoneessani; minä
tähystelen niitä, mutta en löydä.

"Joka kerta kun naisen kohtaan, tiedustan, onko hänellä ne silmät... ja
kun ei niitä hänellä ole, silloin pääsee minulta helpotuksen huokaus:
vältin vieläkin kohtaloni!"

       *       *       *       *       *

Nyt seurasi useampia tyhjiä lehtiä. Sitten alkoivat muistiinpanot
jälleen:

"Vuosi on kulunut siitä, kun tähän mitään kirjoitin. En enää ajattele
ajatuksiani loppuun. Eikä niitä minulla olekaan! En tähystele silmiä
enää: olen lakannut etsimästä niitä.

"Minusta on tullut tyyni ja flegmaattinen. Joku päivä sitten minä
jälleen haeskelin noita silmiä; se oli vain vanhaa, totuttua tapaa...

    "Tyynny vain
    sä sykkivä suon', veren kuuma vuo --
    vuoda hiljaa kuin kuivunut virta tuo -- -- --"

       *       *       *       *       *

"Seitsemän kuukautta! Ei enempää!

"Minusta nähden olisi hyvinkin saattanut olla vuosi; niin paljo on
tällä välin tapahtunut. En olisi milloinkaan luullut voivani olla niin
leppynyt olemukseeni kuin nyt. Tunnen olevani tyytyväinen, välisti
onnellinenkin. Ja tähän on syynä yksinomaa kymmenen viikon vanha
piltti, mun oma pilttini, mun soma poika ressuni, siunattu olento. Kun
katselen häntä, kuinka hän kylpyammeessansa loikoo ja räpistelee kuin
pikku kala, niin henkeänikin kalliimpi hän on minulle! Ja siksi, että
minulla on jotain, joka on minulle kalliimpi henkeäni, siksi juuri on
olemuksellanikin jotain merkitystä."

       *       *       *       *       *

"Hän kastettiin eilen ja sai nimeksensä Kai.

"Kai ja minä olemme aina yhdessä. Yöllä minä heijailen häntä ja
päivillä olen kissasilla hänen kanssaan. Ei ole sitä sopukkaa
ajatuksissani, johon en häntä sulkisi!

"Vaimoni ei siedä tuota... välisti näyttää siltä, kuin hän olisi
suutuksissaan meihin...

"Kai pojalla on omituinen, tiedusteleva katse, ja hänen hymynsä se on
niin tenhoisan soma. Välisti hän näyttää niin hassun veitikkamaiselta,
oikein repäisevän onnelliselta."

       *       *       *       *       *

"Me osaamme kävellä! Kai ja minä osaamme kävellä! Tänään käydä
harpattiin kolme huojuvaa askelta puutarhassa!

"Hän nauroi mielihyvästä, me nauroimme molemmat. Vaimoni katseli meitä
portilta. Hän oli luullakseni yhtä ylpeä kuin minäkin, vaikk'ei hän
mitään sanonut.

"Kai on mun onneni! Hän on mun elämäni ja mun ylistysvirteni! Hän
on mun hymyni ja työni! Tietämättänsäkin hän on mukanani kaikissa
taisteluissani, kaikissa pettymyksissäni, kaikissa toiveissani.

"Kun hän pistää kiharaisen päänsä ovesta huoneeseeni, silloin pakenevat
kaikki synkät ajatukset, ja valoisia tulee sisään.

"En ymmärrä, kuinka minä milloinkaan saattaisin sulkea oveni
häneltä -- -- --

"Olen ostanut newfoundlandilaisen pennun Kai pojalle. Sille pantiin
nimeksi Fenris.

"Siellä ne piehtaroivat pihalla kumpikin niin, että heitä riemukseen
katselee. -- En tiedä, kummanko liikkeet ovat hauskempia: pennunko
pehmeät, kömpelöt loikkaukset ja lystikkäät käpälän tössäykset, vai
pojanko uljaat hyppäykset ja pienten kourain leikkisät pelmutukset
tuuheassa turkissa, jossa on vielä niin merkillisen paljo kasvun varaa!
-- Itse minä olen mukana kolmantena miehenä, ja jok'ainoa leikki on
kuin henkistä ryöppykylpyä.

"Minun ei enää tarvitse kirjoittaessani ryhmitellä ajatuksiani, --
kaikki ne nyt Kai pojan kautta saavat muotonsa.

"Ja sittenkin minut välisti valtaa joku kaipauksen tunne. En tiedä,
mistä se tulee, mutta olemassa se vain on. Tuntuu yksinäiseltä,
tuntuu kuin olisi olemassa suuri, tyhjä tila, jota ei saa milloinkaan
täytetyksi."

       *       *       *       *       *

"Minä olen nähnyt -- nuo _silmät_! Tänään ne näin. Missä ikinä nuo
silmät olisin kohdannut, olisin ne tuntenut... nuo tummat ja lämpöiset,
syvät ja kirkkaat! Ja nyt minä löysin ne _täällä_, parin sadan askeleen
päässä tästä... melkein ovellani!...

"Ennenkuin kohtasin hänet, minä pelkäsin tuota kohtausta... tunsin
tuskallista, raastavaa ahdistusta, niinkuin konsanaankin se, joka
pyrkii varjoansa pakoon, mutta ei pääse, -- mutta nyt en ahdistusta
tuntenut. Sieluni riensi hänen sieluansa vastaan, niinkuin hänenkin
minun, ja niinhän aina käy niitten sielujen, jotka ikuisista ajoista on
määrätty toisilleen.

"Se oli haikeata ja samalla niin sanomattoman riemullista...!

"En tiedä, kyennenkö salaamaan sitä, mutta sen tiedän, että vaikka
nostaisin taisteluun sitä vastaan jok'ikisen, utuisimmankin säikeen
sielussani, jokikisen hermon rinnassani, niin en _voisi_ sittenkään
olla rakastamatta häntä!...

    "Yhtä tuskaa ol' elonpäiväni mun,
    sydän kaihoten huuteli oikeuttaan,
    tuo sydän hengetön vain...
    Nyt se henkiin sai, heräs huudahtain,
    vavahdellen se lyö nyt, sykkäillen,
    mutta tulla ei uskalla ilmoillen.
    Ei hengittää sois muitten nähtää,
    mut sittenkin joka henkäys tähtää
    yksin häntä.

    Mut jos valtavan vuon siltä sulkis ken,
    niin se uusia etsis aulangoita;
    luontuis lauluja, sielun melodioita, --
    ei ne liikuttais, ei kammoa kantais;
    suru yksin arvoa niille antais.
    Oman syämmeni kieltä ne laulut haastaa.
    Oman haavani tuskaa jokainen raastaa;
    niiss' on lempeni voima. Ne itsestäin
    mä piirsin, en muita jäljentäin."

       *       *       *       *       *

"Olen tähän saakka ollut siinä luulossa, että kun minä illalla silloin,
monta, monta vuotta sitten, otin sormukseni takaisin, koska hän sitä
pyytämällä pyysi, niin se tapahtui ylevämielisyydestä.

"Nyt huomaan sen olleen pelkuruutta. Minun kävi, niinkuin laulussa
sanotaan:

    "Tuli tanssien tiellä vastahan' vaimo,
    kävi lempeäns' suurta tarjoamaan.
    Ei aikaakaan, minut kahlein kietoi,
    lupausten ja pyyntöjen kahlein vaan.
        Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla
        jo silloin kahleitten katkontaan?

    Hän juoman kyynelistänsä keitti.
    Minä juopuen join hänen maljastaan.
    Ja hän nähdäni templin rakensi sitten,
    jota valvovi vihitty puoliso vaan.
        Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla
        jo silloin temppelin kaadantaan?

    Sä tunnetko lintuja, niitä, jotka
    käy kumpikin ain' eri oksallen?
    Eri tahto niin meilläkin ain' on ollut,
    yhä aattehet soi eri suunnillen.
        Minut kiedottiin, kuni Simson muinoin...
        Kovin myöhään raukka mä huomasin sen!"

       *       *       *       *       *

"Minä näen hänet joka päivä, ja milloin en näe, silloin minä ajattelen
häntä. Ei poistu hän mielestäni milloinkaan.

"Hän on hento ja hieno, mutta hän on rohkeamielinen, ja hänessä asuu
tuo heleä reippaus, jota minun sieluni janoo, sellainen, että, jos sen
ennen olisin kohdannut, se olisi muuttanut toisenlaiseksi koko minun
elämänkatsantoni.

"Vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa on yhtä kuin hypätä hetkeksi
valtameren helmaan: kun sieltä nousee, tuopi aina palasen meren voimaa
mukanansa.

"Hän täyttää jok'ainoan sopen minun sisimmissäni, niin että välisti
tuntuu, kuin ei siellä olisi sijaa kellenkään muulle, ei edes Kaille.
Ei, Kaille pitää siellä aina löytyä sija.

"Tunnen jotain kivistystä joka kerta kun Kai poikaa ajattelen. Minä
tiedän, etten ole hänelle enää se, mikä ennen olin.

"Hänen katseensa se kyselee nyt entistä enemmän. En kestä tuota
katsetta enää. Minä lähetän hänet pois, kun hän tulee luokseni, mutta
tuskin hän on mennyt, niin jo ikävöitsen häntä jälleen. Ja sittenkin on
minun luullakseni hauskinta silloin kun en häntä näe."

       *       *       *       *       *

Tähän kohtaan tultuansa Inga pysähtyi ja puristi pienet kätensä yhteen
lehden yli.

-- Hyvä on, että valintani kävi niinkuin kävi, -- puheli hän. -- Tuo
sisällinen raaste, johon Kai oli syynä, se palajaisi myötäänsä... hän
ei pääsisi siitä milloinkaan.

Hän lausui tämän ääneen, ikäänkuin todistaakseen ajatuksensa oikeaksi,
ja luki edelleen:

    "Kuin hirvi, nuoli jo rinnassaan,
    pakohon pois kiitäen vainoajaan,
    heti kutsuvi kumppaliansa vain,
    lehdon helmaan kaiholla katsahtain.

    Puna raukan rintoa purppuroi,
    kivi jalkaan nopsahan naarmut loi.
    Tulikuumana katse se tuijottaa...
    Polo näin käy kohti jo kuolemaa.

    Niinpä sielun' kolkkoa tietään käy,
    sua huutain puolehes ennättäy.
    Syvä haava rinnassa rientelen,
    sinun luonas, kultani, kuollaksen'.

           *     *     *

    Mun hirven' nopsa, nuorteva,
    kuni silkkijänne joustava,
    kuni lehmuksen lehti hentoinen,
    mun hirven' herttainen!

    Ja salon syvään syliin ain'
    sä riennät, hirven' armahain...
    Tuon tunnen taajan viidakon:
    se sielun' syvimmissä on.

    Siell' laajat petolaumat käy,
    yl' onkaloitten temmeltäy.
    Sa tunnet rajun riehun tuon:
    mun aatosteni hurjan vuon.

    Ol' salo synkkä, usmainen,
    vei kaita polku poikki sen,
    kun kalman unta nukkui puut,
    vait' oli lintuin sulosuut.

    Ja salohon sä yksin vain
    ties löysit, hirven' armahain.
    Ja silloin petolaumat nuo
    ne hiljaa hiipii jalkais luo.

    Ja siks' on salo rotkoineen
    ja nurmineen ja notkoineen
    ja kera kaikkein kivistöin
    sun omas, armas, päivin, öin.

    On tallell' yhä salo viel',
    sun tähtes seisten armas, siell',
    siell' ei saa tuulet tuivertaa,
    ei sinne myrskyn möyryt saa.

    Ja kerran hirven tähden jo
    salolla paistaa aurinko,
    ja lempi salon sulostaa
    ja lämmittää ja rauhan saa."

       *       *       *       *       *

Ja edempänä luki:

"Me kuljimme yhdessä hedelmäpuiston läpi, hän ja minä. Omenapuut
olivat kukassa kaikki. Ilma oli täynnään voimakasta kukkain tuoksua,
ja kaikkialla leijaili kukkaspölyä; täynnään se oli meidän nuoria,
lämpimiä, rakkautta uhkuvia ajatuksiamme. Elämä kiehui jok'ainoassa
korressa, ja kevättä huokui kaikki, laulaen ikuista lauluansa monen
kukinnasta ja kahden lemminnästä.

"En unohda milloinkaan tuota hedelmäpuistoa ja toisiinsa kietouneita
puitten oksia, joista sateli punertavia, hentoja, pehmoisia omenankukan
lehtiä hänen kaarevalle kaulallensa! Minusta tuntui, kuin ei olisi
maailmassa olemassa ketään muita kuin hän ja minä ja hentoiset lehdet,
joita vallattomasti satelee meidän päällemme.

"Satakieli seurasi meitä pensaasta pensaaseen, vastaillen minun
vihellyksiini. Tunnelma oli hempeä ja autereinen, kirkas, eikä
haikeamielisyyttään vailla sittenkään...

    "Metsä se huokaa niin,
    nurmi käy kyyneliin,
    uinui jo kukkanen,
    lymyten pensaasen.

"Joka kerta kun vast'edes hedelmäpuisto tielleni sattuu, minä kierrän
sen ympäri..."

       *       *       *       *       *

Tässä kävivät muistot Ingalle liian valtaviksi. Hän painoi päänsä
kirjan lehdille ja purki itkuun koko kaihoisan sydämensä. Hän itki
itkemistään, kunnes lampun valo yhä himmeämmäksi vaimeni ja päivän
säde solahti huoneeseen ensimmäisestä luukunraosta. Sitten hän keräsi
irtonaiset lehdet yhteen, kätkeäksensä ne, mutta sattui katsahtamaan
siihen, jota parhaillaan piti kädessänsä:

"Olemme sanoneet toisillemme kaikki, kaiken sen, mistä kumpaisenkin
riemuitseva sydän on niin ääriään myöten täynnään, ja mikä kaikesta
huolimatta on meidän ainoa onnemme!

"Sen tiesimme jo kauan sitten, emme sitä, että olemme osa toisestamme,
vaan että pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten täydennämme toisiamme,
että meissä on toteutunut satu puolipallosta, josta me kaikki
uneksimme, mutta jonka niin harvat löytävät.

"Emme tiedustelleet toisiltamme, kumpiko meistä sen ensiksi tunsi...
emme käyneet vertailemaan, kummanko rakkaus on voimakkaampi. Iloisin
mielin me heittäysimme sen valtaan. Yhden ainoan kerran tähden sai
elämä sen, mikä elämän omaa on."

       *       *       *       *       *

"Ja siitä pitäin oli eläminen oleva minulle kärsimistä!

"Olen _elänyt_, s.o. olen _kärsinyt_, kärsinyt katkerimpia kipuja,
samalla kuin olen elänyt rikkainta henkistä elämää, -- olen kärsinyt,
koskapa itse elämä on ollut räikeimmässä ristiriidassa sen kanssa, mitä
olen tahtonut.

"Olen _tahtonut_, s.o. olen _taistellut_, taistellut omaa onneani
vastaan, olen antanut sen mureta päivästä päivään, viikosta viikkoon,
en senvuoksi, että minun tuli ja piti, mutta siksi, että _tahdoin_
niin, tai paremmin, sentähden että hän tahtoi.

"Tulevassa elämässä täytyy meillä olla jotain suoritettavana... Niin
paljon hukkaan mennyttä elämän onnea! Niin paljon käyttämätöntä voimaa!
Ja niin paljon, paljon tyhjyyttä!..."

       *       *       *       *       *

"Olen nähnyt kaikki hänen teoksensa.

"Hän on tehnyt koko joukon suunnitelmia, mutta viimeistelemättä ovat
jääneet kaikki, paitsi minun pääni... Olisin mielelläni suudellut
hänen jalkaansa tuon pään tähden! Kuinka mahtoivatkaan hänen
ajatuksensa kieriskellä minussa yötä ja päivää, saadakseen henkeä
noihin piirteisiin!... Kuinka paljon katkeraa, katkeraa surua tuo pää
mahtoikaan tuottaa hänelle! Ja onnellinen hän, joka on saanut voimaa
sen ilmilausumiseen!

"Hän tuntee sen, mikä surussa on kirvoittavaa. Minä en sitä tunne, ja
siksi on hänen hiukkasen helpompi kantaa taakkaansa kuin minun.

"Jokainen taideniekka osaa ottaa surun palvelukseensa ja osaa käyttää
sitä hyödykseen. Se vaikuttaa taiteilijaan hetkeksi valtavammin kuin
muihin, mutta samalla kuin hän tekee sen työssään hedelmälliseksi,
samalla hän ikäänkuin irtaantuu siitä, tuokion ajaksi ainakin.

"Ja _hänenkin_ on täytynyt elämässään tuta tätä; siksi on hän liiaksi
taideniekka.

"Taiteen tehtävänä on päästää kahleitten renkaita auki.

"Kaikkinaisen taiteen henkiin-herättäjänä on vapauden ikävöitseminen:
toivo sitä ruokkii, suru kasvattaa.

"Kärsimyksellä on se luova voima, jota onni on vailla. Siksi ovat taide
ja kärsimys saman hengen lapsia.

"Vai saattaisiko ajatella _suurta_ taidetta, onnessa syntynyttä? Ei,
ei! Raskaana hetkenä kerran, jolloin surut eivät kyenneet pelastamaan,
itkukaan ei, -- silloin se syntyi...

"Mitä enemmän minä tuota päätä ajattelen, sitä rakkaammaksi se minulle
käy!

"Siinä on minulla todistus, että hänen tunteensa ovat yhtä voimalliset
kuin minunkin. Ja omalla itsellään se palkitsee hänet.

"Harvoin on syvin sielun tuska ja mitä kovinta kipua kituva, miehekäs
kestävyys ilmennyt selvempänä kuin tässä.

"Se on verraton Tantaloon pää! Se tekee hänet kerran kuuluisaksi.

"Aion kehottaa häntä lähettämään sen näyttelyyn..."

       *       *       *       *       *

"Taidanpa kerran kirjoittaa elämäni historian -- Kai poikani tähden.
Sitä lukiessaan hän on käsittävä paljon sellaista, johon hänen
tiedusteleva silmänsä nyt ei saa vastausta.

"Mutta hän on lukeva sen vasta sitten, kun riehunnan aika on ohi ja
vanhuuden rauhallisuus laskeunut hänen ylitsensä.

"Ja silloin hän on rakastava sitä sen itsensä tähden ja _hänen_
tähtensä, jota hän ei tuntenut. Ja sitten hän polttaa sen, lehden
kerrallaan... tahi kerää lehdet huolellisesti yhteen ja panee sinne,
mistä löysikin, samaan laatikkoon, saman vanhan lukon taakse... Ja
hänen jälkeensä ne kerran löytää hänen vanhin poikansa, ja sitten taas
vanhin poika, ja niin kautta koko suvun."

       *       *       *       *       *

Inga luki nämä rivit, ja suunnaton surumielisyys valtasi hänet; tuntui
äkkiä, kuin tohtori olisi vanha mies, jonka heikko ääni kutsuu häntä
kaukaa, hyvin kaukaa. Ja hänen teki niin sanomattomasti mieli noudattaa
tuon äänen kutsuja.

Hänen silmänsä etsivät edelleen. Yhä vain hänen ajatuksensa syleilivät
tohtorin ajatuksia... hänen oli mahdoton irtaantua hänestä. Ja äkkiä
tohtori ilmeni hänen eteensä jälleen täydessä voimassaan, intohimoisena.

Näin luki lehdillä jälleen:

"Hän sanoo, että meidän täytyy erota! Niinkuin olisi konsanaan
mahdollista erottaa sieluja toisistaan. Hän tietää hänkin, ettei se ole
mahdollista, mutta hänen pitää vaatia sitä sittenkin -- omantuntonsa
tähden. Katkeraa, veriin asti purevaa kohtalon ivaa kaikki tyynni!

    "Mulle maa se naurahtaa
    ja ivaa rehoitellen:
    Katsos, kukat päivään päin
    kaikk' kääntyy ihastellen;
    valoa kohti kaikki käy
    ja välttää pimentota. --
    Sinä yksin onnes näät,
    mut onneas et ota.

    Mulle taivas naurahtaa
    ja ivaa hiljallensa:
    Katsos, tähtöset kuin nuo
    ne välkkää toisillensa;
    yhdess' ovat täällä ne,
    jotk' yhdess' oli siellä. --
    Te, te kaks', vain astutte
    ain' yhä eri tiellä.

    Mulle meri naurahtaa
    ja ivaa ylvästellen:
    Katsos, aalto aaltoilen
    suo suuta armastellen;
    lemmen lämpöön liittyy kaikk',
    jos katselisit kunne. --
    Teill' on kaihoa syleily
    ja muistoa suutelunne.

    Mulle ilma naurahtaa,
    mua ivaa tuskain alla:
    Katsos, kaksin lintuset
    kuin liitää taivahalla;
    pääskyll' on jo poikaset! --
    Ois pesä valmihiksi
    teillä saanut myöskin, mut...
    te särjitte sen -- miksi?"

       *       *       *       *       *

Inga säpsähti. Hän oli melkein kuulevinaan ivanaurua takanansa.

Hän nousi... Hänen oli vaikea luopua, mutta hän tunsi vaistomaisesti,
että hänen täytyy, ja hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne
matkalaukkuunsa.

Mutta noustuansa hän huomasi muutamia lehtiä pudonneen maahan.

Hän poimi ne kiireesti ylös, vilkaisi niihin, ja mitä enemmän hänen
katseensa niihin kiintyi, sitä tuijottavammaksi se kävi. Ei ollut kuin
moniahta rivi vain joka sivulla, mutta ne oli alleviivattu kukin.

Niissä luki:

"Kesken toivottomuuttanikin iski minuun äkkiä pelastava ajatus, ja
siitä olen sittemmin pidellyt kiinni:

"_Kuolema saattaisi armahtaa meitä!_ Elämä ei ole osoittanut meille
milloinkaan muuta kuin tylyyttä. Jospa nyt kuolema armahtaisi meitä ja
pakottaisi elämänkin tekemään samoin!

"Jospa kuolemalla olisi voimaa liittää meidät yhteen elon viimeisiksi
päiviksi! _Laupias kuolema_!"

       *       *       *       *       *

Tämä ajatus oli ytimenä seuraavillakin lehdillä, luoden niihin valoisan
odotuksen tunnelman. Se oli kuin laudanpala, johon hukkuvan käsi käy.
Salamana sävähti Ingan mielessä, että tästä saattaisi tulla kalteva
pinta heille! Hänen oli tuskallista ajatella, kuinka tohtori nyt
myötäänsä toivoo toisen kuolemata, saadakseen itse elää... kuinka hän
tietämättään tai tajuttomasti soisi sen tulevan. Se melkein halvensi
häntä Ingan silmissä.

Mutta oli jotain viehättävääkin tuossa ajatuksessa, sen Inga tunsi.
Hän ei salannut itseltään, että tuo ajatus panee hänenkin sydämensä
sykkimään kiivaammin... Hän astui lattiata edestakaisin lyhyin,
kiireisin, hermostunein askelin. Hän pysähtyi hänen kuvansa eteen, ja
veri hulvahti hänen poskiinsa.

Jospa sittenkin se hetki löisi, joka saattaa heidät yhteen! Jospa
hänestä sittenkin tulisi hänen vaimonsa... kokonaan hänen, kenenkään
oikeuksia loukkaamatta... hänen raikkaasti riemuitseva, nuori vaimonsa,
joka jakaa kaikki hänen kanssaan!

Tuo ajatus melkein pyörrytti häntä, mutta tuokioksi vain. Hän huomasi,
kuinka vaarallista on sulkea tuo ajatus mieleensä, ja ymmärsi,
että hänen täytyy koota kaikki voimansa saadakseen yhdellä iskulla
karkoitetuksi sen sekä itsestään että hänestä. Älköön -- puheli Inga
itsekseen -- älköön se saako milloinkaan johtaa häntä semmoiseen, mikä
hänen arvoansa halventaa tahi heittää varjon hänen sielunsa yli, tuon
sielun, jota minä rakastan palavammin kuin omaani.

-- Älköön hän milloinkaan saako syytä halveksimaan omaa itseänsä siitä,
että on sydämessänsä säilyttänyt toivoa, johon hänellä ei ole oikeutta.
Se on muserrettava, se ajatus, yhdellä ainoalla iskulla, yhdellä
ainoalla, lujalla, armottomalla iskulla, niin ettei milloinkaan enää
henkiin heräjä.

Ja silloin Inga Heine istahti ja kirjoitti kirjeen, ratkaisten
kohtalonsa, ratkaisten uljaalla päätöksellä, joka tuotti kunniata hänen
sydämelleen.

Hän kirjoitti:

"Teidän päiväkirjanne viimeisillä lehdillä on jotain, joka minua
pelottaa... pyrkimystä johonkin, mikä ei ole saavutettavissa,
tarttumista kaukaiseen toivoon epämääräisessä tulevaisuudessa.

"Tahdon olla vilpitön.

"Se toivo ei täyty milloinkaan.

"Tapahtukoon tästäpuolin mitä hyvänsä, poistakoon kuolema väliltämme
mitä juopia tahansa, -- miestä ja vaimoa ei meistä milloinkaan tule,
ei _milloinkaan_, kuulettehan! Teidän ja minun täytyy kulkea kautta
maailman toista hihaa vailla... toinen hiha, joka oli tehtävä meidän
molemminpuolisesta ikävöimisestämme, meidän nuoresta, voittavasta,
omistavasta rakkaudestamme, -- se ei valmistu milloinkaan, ennenkuin
kangaspuissa tuolla ylhäällä..."

Hän sulki kirjeen, lukematta sitä, mutta hänen kätensä vapisi.

Sitten hän astui mummon kuvan eteen.

-- Vieläkö vaadit enempää?

       *       *       *       *       *

Ennen muinoin oli naisia, suurenmoisia luonteita, jotka pienelläkin
sijalla seisten oman solakan kasvunsa kautta saivat ympäristönsäkin
kohoamaan.

Sellaisia naisia on vieläkin. Ei he ole sukupuuttoon kuolleet, vaikka
onkin heitä harvemmassa nyt... suurten intohimojen ja lujan tahdon
naisia, yleväin ajatusten ja lämpimäin, voimakasten tunteitten naisia.
Vanha aika ja keskiaika loi niitä kyllä useampia, mutta yhä niitä
on olemassa vieläkin, yhtä alkuperäisiä, yhtä persoonallisia kuin
silloinkin.

Inga Heine oli yksi niitä.

Elämä on opettanut hänelle, kuinka elämää on eläminen alistumisen
taidolla, ja suru, joka niin syväksi elävien kasvonpiirteet veistää,
oli opettanut häntä veistämään marmoriin. Vaikk'ei hän onnea
saavuttanutkaan, ja vaikka hän -- kuten mummo sanoi -- sai vain
joutsenensiiven toisen hihan sijaan, niin joutsenensiipi se sittenkin
vaikutti sen, että hänestä tuli yksi noita harvoja, hyvin harvoja
naisia, jotka temppelin portaita korottavat useammalla kuin yhdellä
astimella.

       *       *       *       *       *

Hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne matkalaukkuunsa.

Mutta ikäänkuin kohtalon oikusta, ikäänkuin viimeisenä yrityksenä saada
hänet horjahtamaan, pisti viimeinen sivu hänen silmiinsä juuri kun hän
oli kiertämäisillään lukon kiinni:

    "Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka!
    Istu olallein ja nää, kuin kärsin tässä, raukka!
    Silmässäin jos katkeran lukisit kaihon mulla,
    lentää pois ei milloinkaan ois sydänt' enää sulia.

    Olallein kun istut sä, mun haukkan' silkkisiipi,
    aatokseni synkät nää sun luokses kohta hiipii.
    Syvät haavat rinnassain jos nähdä voisit, kallis,
    koskaan täällä enää et mun tuskaa tuta sallis.

    Lepää siinä, lintusein, sä hellä, armas mulle!
    Laske sydänsykkehen', ne sykkii yksin sulle.
    Laske sykkeet yksittäin, ne kunnes lakkaa aivan. --
    _Silloin_ lohdun sain, ja sä -- lennä maille taivaan!"

       *       *       *       *       *

Hän oli polvillaan matkalaukkunsa edessä, hivellen tuolla ohuella
lehdellä poskeansa. Sitten hän painoi sen kuivia, kuumeisia silmiänsä
vasten, suuteli sitä kiihkeästi useampia kertoja perättäin ja puri
sitten hampaansa yhteen, estääkseen tuskan parahdusta.

    Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka!

Tuo säe se myötäänsä kutsui häntä, _hänen_ ääntänsä haastaen, myötäänsä
soi hänen korvissaan, tuskallisesti valitellen, syytellen, ja hänen
piti panna liikkeelle koko tahtonsa lujuus, saadakseen matkalaukkunsa
vihdoinkin lukkoon.

Verkalleen hän astui sitten pöydän luo, sammutti lampun ja työnsi
luukut auki.

Myrsky oli tauonnut, mutta syvissä mainingeissa huokaili meri, ja
vanhassa puutarhassa näki kaikkialla rajuilman jälkiä. Nurmikot olivat
täynnään taittuneita oksia, ja rankat sadekuurot olivat murtaneet syviä
vakoja käytäviin. Ilma oli lauhkea, mutta lintujen laulua ei kuulunut.
Juhannus oli mennyt ohi.

Hiljaisena seisoi vanha kartano hiljaisessa, vanhassa puutarhassa,
-- tuo vanha, rakas kartano, jonka seinät huokailivat myrskyöinä ja
niin kummallista laulua lauloivat, kun kestäessä ikävän syyspäivän
sade niitä myöten valui, -- tuo vanha kartano satuineen, muistoineen,
haljenneine tapetteineen, toukansyömine laudoituksineen ja kotoisine
kummitusjuttuineen, joita hän ei uskonut, mutta rakasti sittenkin, ja
joita kohtaan hänellä oli jonkunlainen synnynnäinen kunnioitus.

Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kiskaista jotain juurineen omasta
olemuksestansa, nyt, kun hänen on jättäminen kaikki tämä.

Mutta muuta pääsyä ei ole, ei väliteitse, ei kiertoteitse. Hänen
_täytyy_ lähteä. Kenties hän ei ole milloinkaan tuntenut sitä niin
selvään kuin tällä hetkellä. Talo myydään ja joutuu ventovieraitten
huostaan. Se ei saa jäädä miksikään pakopaikaksi, joka hänellä olisi
varalta, ja johon hän, sen hän kyllä tietää, palajaisi vielä, kun ikävä
saa hänessä vallan. Jos hän kerran luulee kestävänsä elämäntaistelussa,
niin hävitettäköön sitten kaikki sillat hänen ja vanhan kartanon
välillä. Jos tämä on hänellä selkänojana, silloin hän murtuu heti. Sen
hän tunsi nyt.

Ja hän istui akkunakomerossa, katsellen hedelmäpuistoa: siellä hän
oli lapsena leikkinyt, -- siellä hän oli kasvavana tyttönä istunut
tuntikausia kyhmyisellä omenapuun oksalla, polvet koukussa ja kirja
sylissään, -- siellä hän oli saanut aatteita teoksiin, jotka vieläkin
tekijäänsä kaipasivat, -- ja siellä he olivat kulkeneet kahdenkesken
illalla silloin, kun kukassa olivat kaikki hedelmäpuut eikä hän
tuntenut muuta kuin rakkautta, joka lauloihe hänen sydämeensä ja
onnentunteilla täytti koko hänen olemuksensa...

Hän istui akkunakomerossa, jäähyväisiä sanoen hiljaiselle, vanhalle
kartanolle ja vanhalle, hiljaiselle puutarhalle.

Ja hän keräsi kaikki muistot ympärilleen. Ja ne välähtelivät häntä
vastaan, niinkuin säteet punaisen päivänpyörän, joka kultaisille
mailleen mentyään vielä kauan heleänä heijastelee...

    "Was vergangen, kehrt nicht wieder,
    aber ging es leuchtend nieder,
    leuchtet es lange noch zurück..."

       *       *       *       *       *

Huomenissa hän läksi.

Talonväki seisoi vaunujen ympärillä. Muutamat itkivät, toiset olivat
allapäin; kaikki kummastelivat. Ei tiennyt oikein kukaan, mitä ajatella
tästä. Ei ollut selvillä hänestä yksikään. Varovaiset jyllantilaiset
pitivät tällaista äkkinäistä lähtöä jonkinlaisena surun panemana
vähämielisyytenä.

Hevospoika seisoi perimmäisenä ja kiipesi puutarhan muurille, raapien
korvallistaan, ylen huolestuneena.

-- Ja ties kans, miks se oikein reissanneekaan, -- puheli poika; --
mutta longallaan ne kaironlaidat sillä ylioppilasmamsselilla aina on
ollukkin.

Ja siten hän suunnilleen tuli lausuneeksi ilmi yleisen mielipiteen.

Pehtori tuli juoksujalkaa puutarhasta, suuri kukkavihko kädessä.
Viimeisellä hetkellä hän pisti sen neidelle vaunuihin.

Ingan ajaessa tallirakennuksen ohi pikku Musta hirnahti, ja pehtorin
asuntoon teljetty mäyräkoira ulvoi surkeasti.

Tohtorin asunnon edustalla hyökkäsi Fenris haukkuen vaunuja vastaan,
mutta pysähtyi äkkiä, häntäänsä heiluttaen. Heti senjälkeen juoksi Kai
poika ulos katsomaan, mikä sillä hätänä.

Koiran heiluva häntä ja Kai pojan punainen lakki, ne olivat hänen
viimeiset näkemänsä, kun hän tientaipeessa vielä kerran kääntyi ja loi
taaksensa kauan kestävän silmäyksen.

Hetkisen hän oli peljännyt kohtaavansa tiellä tohtorin. Ollakseen
mitään näkemättä hän oli pannut silmänsä kiinni, ahdistuksella
ajatellen uusien jäähyväisten tuskaa, mutta heti sitten hän oli
tuntenut, ettei hän tule.

Suljettujen silmänluontensakin läpi hän näki selvään, kuinka tohtori
astuu edestakaisin, edestakaisin työhuoneessansa, pakottaen itsensä
väkistenkin pysymään sisässä.

Ja Inga Heine ymmärsi, ettei heidän välisiään jäähyväisiä saata
kahdesti sanoa, eikä ole sanoja niihin jäähyväisiin, ja jos ne
kerrankaan uudistuisivat, silloin heiltä sydän pakahtuisi...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Inga Heine - Jutelma nykyajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.