Title: Siperialaisten maanpakolaisten elämästä: "Metsä humisee" - Metsälegenda
Author: Korolenko, Vladimir Galaktionovich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Siperialaisten maanpakolaisten elämästä: "Metsä humisee" - Metsälegenda" ***


SIPERIALAISTEN MAANPAKOLAISTEN ELÄMÄSTÄ; "METSÄ HUMISEE"

Kirj.

Vladimir Korolenko


Suomentanut

Hanna Pakkala



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1898.



SIPERIALAISTEN MAANPAKOLAISTEN ELÄMÄSTÄ



I.


-- -- -- Toverini oli matkustanut pois. Minun oli pakko yksin viettää
yö jurtassani. [Venäläinen novellisti _Wladimir Korolenko_ eleli näet
maanpaossa Siperiassa.]

Työ ei sujunut. En virittänyt tultakaan ja lyhyen, pohjoisen päivän
ulkona sammuessa usvaiseen pakkaseen, vaivuin huomaamatta ympäröivän
hiljaisuuden ja pimeyden vaikuttamaan synkkään mielentilaan. Päivän
viimeiset, himmeät säteet kimposivat pienen jurtan jäisestä ikkunasta:
joka sopesta hiipi esiin sankka pimeys, se veti mukanaan kaltot seinät,
jotka pääni yläpuolella näyttivät toisiaan lähenemistään lähenevän.
Hetken aikaa häämötti silmissäni vielä jurtan keskellä olevan ison
takan rajapiirteet. Tämä jakuuttilaisen majan ruma kotijumala näytti
ojentavan käsivarsiaan äänettömässä taistelussa pimeyttä vastaan
-- -- -- nyt haihtuivat hämärät rajapiirteetkin -- -- -- pimeys!
-- -- -- kolmessa kohti näkyi vain enää himmeitä, haihtuvia,
fosforimaisesti kimaltelevia pilkkuja. Se oli jakuuttilainen jähmeä
pakkanen, joka ulkoa ikkunan jääkynttilöiden läpi surullisena jurttaan
pilkisti.

Minuutit, tunnit kulkivat ohitseni äänettömässä jonossa, ja ennenkuin
huomasinkaan oli luokseni hiipinyt se onneton hetki, jolloin ikävä
valtaa sydämen, jolloin "vieras maa" henkii sieluun kylmyyttään
ja pimeyttään. Kiihoittunut mielikuvitus näkee uhkaavana ja
välttämättömänä tuon mahdottoman kaukaisuuden, kaikki vuoret ja metsät
ja arot, jotka ovat asettuneet sinun ja kaiken sen välille, joka siellä
kaukana on sinulle kallista ja sinulta ijäksi kadoksissa, joka sinua
niin valtavasti luokseen vetää, ja joka tällä hetkellä melkein
silmistäsi hupenee, ja vain himmeässä kaukaisuudessa vielä kimmeltää
kuin sammuneen toivon hiljaa läpättävä liekki -- -- -- Mutta se
tukahdutettu ja kumminkin poistumaton tuska, joka syvän syvällä sydämen
syvyydessä salaa elää, nostaa nyt tässä kuoleman hiljaisessa
hämäryydessä rohkeasti kavalan päänsä, ja kuiskaa kuuluvasti nuo
kauheat sanat: "Ijäksi tänne haudattuna -- -- -- ijäksi!" -- -- --

Jurtan tasaiselta katolta uuninpiipun läpi kuuluva hiljainen,
mairitteleva vinkuminen herätti minut jähmetyksestäni. Se oli älykäs
ystäväni, uskollinen Serberus koirani, jota vahtipaikallaan paleli ja
kysyi mikä minun oli, kun en näin kauhealla pakkasella tulta tehnyt.

Minä toinnuin ja tunsin, että minä taistelussa pimeyttä ja hiljaisuutta
vastaan olin heikompi puoli ja päätin ryhtyä käsillä olevaan
pelastavaan keinoon. Tämä keino oli jurtan jumala -- mahtava tuli.

Jakuuteilla palaa tuli aina talvisin. Heillä sen takia ei olekkaan
minkäänlaisia savutorven sulkemiskeinoja. Me olimme laatineet torveen
pellin tapaisen, joka ulkoa päin työnnettiin kiinni; silloin oli aina
kapuaminen jurtan tasakatolle.

Astuin portaita ylös; jurtan seinivierelle oli näet katon tasalle
kasattu lunta, ja siihen sitten tehty portaat. Asuntomme oli kylän
lopulla jonkun matkan päässä toisista jurtista. Tavallisesti näkyi
katollemme koko vuorten kiertämä laakso ja tulet jurttakylästä, jossa
aikoja sitten jakuuteiksi muuttuneet venäläiset siirtolaiset ja
maanpaossa olevat tataarit asuivat. Mutta nyt hupeni kaikki kylmään,
harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan. Neljänkymmenen asteen pakkanen
oli sen ilmasta pusertanut, jäykkänä ja raskaana se peitti äänettömän
maan. Kaikkialla kohtasi katse tuota muodotonta, elotonta, harmaata
ainetta; ylhäältä vain tuikki kaukaisesta korkeudesta yhden ainoan
tähden valo läpi tuon kylmän kääreliinan.

Ympärillä oli kaikki kuollutta -- -- -- Virran kalliorannat,
uudisasutusten kurjat jurtat, pieni kirkko, sileä lumilakeus, tumma
metsäkaistale -- kaikki oli uponnut rannattomaan usvamereen. Jurtan
katto jykeine savupiippuineen, jossa jalkoihini turvautuvan koirani
kanssa seisoin, oli kuin äärettömään mereen hukkunut laatta.

Ei äännähdystä -- -- -- ahdistavaa kylmyyttä vain -- -- -- Kauhussaan
lumottu yö näyttää salaperäisesti kuuntelevan.

Serberus vinkui hiljaa ja valittaen. Nähtävästi eläinparkaakin
kuolettava pakkanen kauhistutti: se tunkeutui lähelleni, nosti
miettivästi terävän kuononsa ylöspäin, kuunteli korvat pystyssä ja
koetti tunkea läpi valottoman usvan.

Äkkiä alkoi Serberus murista ja liikutella korviaan. Kuuntelin. Aluksi
ei mitään erottanut. Sitten kirposi jännitetystä hiljaisuudesta
yksityisiä ääniä -- -- -- kuulin selvästi kaukaa nelistävän hevosen
kavion kalketta.

Ajatellen yksinäistä ratsastajaa, joka heikosti kuuluvasta kavion
kalkkeesta päättäen vielä oli muutamien virstojen päässä
uutisasutuksesta, juoksin viistoa seinää pitkin katolta alas jurttaan.
Muutamat minuutit oltuani peittämättömin kasvoin pakkasessa olivat nenä
ja kasvot jo paleltumaisillaan. Serberus tuli jälessä ensin kiivaasti
haukuttuaan lähestyvää ratsastajaa.

Pian loimusi huoneen keskessä olevassa avoimessa takassa iloinen tuli,
jonka männyn päreillä sytytin. Panin palamaan pihkaisia lehtikuusen
halkoja, ja hetkessä oli asuntoni aivan tuntemattomaksi muuttunut.
Rätinä ja pakina täytti hiljaisen jurtan. Kielevänä hyppi tuli halkojen
välissä, tarttui niihin, leikki niiden kanssa, leijaili, kihisi ja
paukkui. Jotakin eloisaa, valoisaa, vikkelää, levotonta oli jurttaan
tullut, ja se pilkisti salaisimpaankin soppeen. Välimmiten hiljeni
kirkas, räiskyvä liekki. Silloin kuulin kuinka tuliset säkenet
sinkoilivat lyhyestä, suorasta savutorvesta, ne kihisivät ja
räsähtelivät pakkasessa. Mutta sitten leijaili liekki kahta rajummin ja
puiden halkeileminen kajahti jurtassa kuin pistoolinlaukaukset.

Nyt ei enää tuntunut niin yksinäiseltä kuin äsken. Kaikki ympärilläni
näytti toimekkaasti liikkuvan, tanssivan ja puhelevan. Ikkunan takaiset
jääkynttelitkin, joista läpi vähää ennen vain pakkasyö pilkisteli,
välkkyivät ja kimaltelivat nyt tulen valossa kuin jalokivet. Tunsin
omituista iloa ajatellessani, että yksinäinen jurttani, välkkyvine
jääkynttilöineen, ja pienen tulivuoren tavoin säkeniä syydellen oli
ainoa valopaikka usvaisessa, kylmässä yössä.

Serberus istuutui takajaloilleen takan eteen, katsoi tuleen ja istui
liikkumatonna kuin valkoinen kuvapatsas; väliin vain se päänsä minuun
käänsi, älykkäässä katseessa uskollisuutta ja kiitollisuutta. Raskaita
askeleita narahteli lumella pihanpuoleisen ulkoseinän takana; mutta
Serberus räpäyttelee rauhallisesti silmiään ja ynisee ystävällisesti.
Se näet tietää että hevosemme, jotka luimussa korvin ja vilusta
väristen seisoivat palmikoidun katoksen alla, nyt tulen vaikutuksesta
tunkeutuivat seinivierelle, katselivat iloisesti räiskyviä säkeniä ja
ilostuivat leveästä, valkoisesta, kuumasta savupilvestä.

Mutta nyt kääntyy Serberus harmistuneena tulesta ja ryntää ovelle.
Sillä välin kun se tavallisella vahtipaikallaan katolla rajusti
haukkui, katsoin minä ulos. Iloinen tuleni oli nähtävästi luokseen
houkutellut tuota yksinäistä matkustajaa, jonka lähestymistä äsken yön
hiljaisuudessa olin kuunnellut. Hän avasi juuri porttia tuodakseen
satuloidun ja kuormitetun hevosensa pihaan.

En odottanut ketään tuttavistani. Jakuutti olisi tuskin näin myöhällä
kylään tullut, ja olisi kyllä tässä tapauksessa tiennyt missä ystävämme
asuivat eikä olisi ensimmäistä tulta kohti ratsastanut. Päättelin siis,
ettei tulokas voinut olla kukaan muu kuin joku uutisasukas. Moiset
vieraat eivät meitä tavallisesti miellyttäneet, mutta elävän olennon
tulo sattui nyt minulle varsin soveliaaseen aikaan. Tiesinhän iloisen
tulen pian vaikenevan, liekin kohta hitaasti ja synkästi nuoleksivan
hehkuvia kekäleitä ja lopulta olisi siinä vain jälellä hiilikasa, josta
tulikiemuroita yhä harvemmin ja hiljaisemmin nousisi -- -- -- Silloin
vallitseisi jurtassa taas äänetön pimeys ja ikävä valtaisi sielun.
Tiesin hiiloksen tuhkan alta katselevan puoleksi ummistetun silmän
tavoin -- ja minä olisin taas yksin -- -- -- yksin pitkässä,
surullisessa, loppumattomassa yössä..

Mieleeni ei ensinkään juontunut, että ehkä saisin yöni viettää ihmisen
seurassa, jonka entisyys oli verellä tahrattu. Siperiassa oppii
murhaajassakin näkemään ihmisen; ja vaikkei lähempi tuttavuus
sallisikkaan liian ihannella "onnetonta", joka on lukkoja murtanut,
hevosia varastanut ja jonakuna pimeänä yönä lähimäiseltänsä pään
murskannut -- sallii tämä tuttavuus kumminkin järjellisesti perehtyä
inhimillisten tekojen sekaviin vaikuttimiin. Silloin saa kokea mitä
ihmiseltä voi vaatia. Ei murhaaja aina murhaa, hänkin elää vielä ja
tuntee mitä muutkin ihmiset, muun muassa kiitollisuuttakin niitä
kohtaan, jotka rajuilmalla ja pakkasessa ovat hänelle suojaa
antaneet. Mutta kun tästä ihmisluokasta saan uuden tuttavan,
ja kun tällä tuttavalla on satuloittu hevonen, jonka selkään on
sälytetty satulalaukkuja, niin syntyy minussa epäilyksiä hänen
omistusoikeudestaan hevoseen ja satulalaukkujen sisällyksestä.

Raskas, hevosen nahkalla päällystetty, jurtan kaltossa seinässä oleva
ovi aukeni ja höyryaallon tavoin vierähti pihalta sisään kylmää ilmaa.
Vieras astui takan eteen. Hän oli leveäharteinen, kookas, komea mies.
Ensi silmäys häneen jo ilmaisi, ettei hän jakuutti ollut, vaikka hän
oli jakuuttilaisessa puvussa. Jalkineensa olivat valkoisesta
hevosennahkasta. Jakuuttilaisen sonan (kauhtanan) leveät hihat olivat
poimuissa hartioilta saakka. Pää ja kaula oli kääritty isoon saaliin,
joka nurkistaan oli sidottu vartalon ympäri. Saali sekä siitä
esiinpistävän jakuuttilaislakin kärki olivat kovaksi jäätyneen härmän
peittämät.

Muukalainen lähestyi takkaa ja alkoi kohmettuneilla käsillään
kömpelösti avata saalia ja lakin hihnoja. Heitettyään kolmikolkkaisen
lakkinsa hartioille, näin edessäni noin kolmissakymmenissä olevan
miehen nuorekkaat, pakkasesta punottavat kasvot. Lujissa, ilmehikkäissä
kasvoissa oli tuo omituinen ilme, jonka usein tapaa vanhoilla
artelivangeilla [arteli: seura-työmiehet, jotka yhdessä tekevät työtä,
syövät j.n.e.] tai ihmisillä, jotka ovat tottuneet vaikutusvaltansa
tunnustamiseen, ja jotka aina outoa tarkkaavat. Mustat ilmehikkäät
silmänsä vilkuivat ympärilleen. Kasvojen alapuoli oli hiukan ulkoneva,
ilmaisten kiivasta, intohimoista luonnetta, mutta kulkuri (muutamista
luonnetta osottavista tuntomerkeistä olin vieraani heti siksi tuntenut)
oli jo kauan tottunut sitä hillitsemään. Ainoastaan alahuulen
vavahteleminen ja lihasten hermostunut elehtiminen ilmaisivat
välimmiten sisällistä levottomuutta.

Pakkotyö, väsymys ja ehkäpä ikäväkin, minkä matkustaja välttämättömästi
tuntee läpitunkemattomassa usvassa kulkiessaan olivat hänen teräviä
kasvonpiirteitään pehmittäneet ja silmäin ja kulmakarvain yläpuolelle
levittäneet kärsimyksen ilmeen, joka hyvin sointui sen iltaiseen omaan
mielentilaani ja heti herätti minussa ehdotonta myötätuntoisuutta
tuntematonta vierastani kohtaan.

Sen enempää riisuutumatta nojasi hän takkaan ja otti taskustaan piipun.

"Hyvää iltaa, herra", sanoi hän kopistaen piipun kopan tyhjäksi takan
nurkkaan ja tutkien minua tarkkaavalla syrjäsilmäyksellä.

"Hyvää iltaa", vastasin minä puolestani myöskin tutkivin silmin
vierastani katsellen.

"Suokaa minulle anteeksi, että vain noin tuostaan luoksenne tulin.
Haluan vaan hiukan lämmitellä ja polttaa piipullisen -- sitten
ratsastan tieheni; minulla on näet parin virstan päässä tästä tuttavia,
jotka joka aika ottavat minut vastaan."

Äänensä ilmaisi senlaisen ihmisen varovaisuutta, joka ei ilmeisesti
tahdo tunkeilevalta näyttää. Puhuessaan katsoi hän tarkkaavasti minuun,
kuin odotellen mitä vastaisin, sen mukaan sitten puhettaan jatkaakseni.
"Niinkuin sinä minua kohtelet -- niin minäkin sinua" -- tuntui luja.
kylmä katseensa sanovan. Kaikessa tapauksessa oli vieraani käytös
miellyttävänä vastakohtana jakuuttilaisten uutisasukkaitten
tavalliselle tungettelevaisuudelle, vaikka minun itselleni täytyikin
myöntää, ettei hän olisi hevostaan pihaan taluttanut vaan ainoastaan
ulkopuolelle sitonut, ellei hän olisi arvellut luonani yötä olla.

"Kuka olette?" kysyin. "Mikä nimenne on?"

"Minäkö? Täällä minua sanotaan Bagilaiksi, mutta oikea venäläinen
nimeni on Wassili -- -- -- oletteko minusta ehkä kuullut?
Bajagantailaisesta paimentolaiskylästä?"

"Uralistako syntyisin? Kulkuri?"

Tuntemattoman suu vetäytyy mieluisaan hymyyn.

"Niin aivan! Hän se juuri on. Olette siis minusta jotakin kuullut?"

"Olen N. N:ltä. Oletteko hänen läheisyydessään asunut?"

"Olen kyllä. Herra N. N. tuntee minun vallan hyvin."

"Sepä hauskaa, Olkaa tervetullut! Jääkää luokseni yöksi, olen aivan
yksin. Otetaan samovaari käsille."

Kulkuri suostui mielellään.

"Kiitos herra! Jään luoksenne koska pyydätte. Satulalaukut täytyy minun
käydä sisään. Onhan hevonen tosin pihassa sidottu, mutta se on
kumminkin varminta. Kylämme asukkaat ovat käteviä, tataarit vallankin."

Hän meni ja palasi kahden satulalaukun kanssa. Niistä hän irroitti
hihnat ja poimiskeli laukuista jäistä voita, maitoa ja munia y.m. Osan
eväistään pani hän seinälaudalleni, ja vei tähteet eteiseen jotteivät
sulaisi. Sitten heitti hän yltään saalin, turkin ja kauhtanan ja
istuutui punaisesta puuvillakankaasta tehdyssä paidassaan ja
plyyssihousuissaan tuolille tulen eteen.

"Tahdon sanoa teille totuuden, herra", sanoi hän hymyillen minuun
katsoen: "kun portillenne ratsastin, kysyin itseltäni, pidättäisittekö
minut luoksenne yöksi. Ymmärränhän minä näet vallan hyvin, ettei
kaikkia meikäläisiä mielellään sisään laske. Minä en niihin kuulu --
omantuntoni kautta! -- -- Sanoitte kuulleenne minusta?"

"Kuulin kyllä."

"No hyvä! Minä elän -- kerskaamatta voin sen sanoa -- rehellisesti ja
siivosti. Minulla on lehmä, kolmivuotinen härkä, hevonen -- -- hoidan
peltoani, kyökkikasvitarhaani -- -- --"

Kulkuri kertoi tämän kummallisella miettivällä äänellä ja viimeisiä
sanoja sanoessaan liikutteli hän käsiään kuin ihmetellen: "se on toden
totta!"

"Niin", jatkoi hän samalla äänellä, "minä teen työtä, niinkuin Jumalan
sana käskee. Ymmärränpä sen varastamista ja ryöväämistä paremmaksikin.
Esimerkiksi: ratsastan läpi yön, näen tulenvaloa ja astun huoneeseenne
-- -- -- te kohtelette minua ystävällisesti, otatte esille samovaarin
-- -- -- Tämä täytyy minun tunnustaa oikeaksi. Eikö niin?"

"Varmaan", vakuutin minä, vaikka kulkuri näyttikin vain itsekseen
puhuvan, hän näytti tahtovan itseään vakuuttaa nykyisen elämäntapansa
eduista.

Toverini puheista tunsinkin todella Wassilin. Hän oli uutispaikalle
asettunut kulkuri, joka jo parisen vuotta oli asunut pienessä talossaan
metsässä järven rannalla, isossa jakuuttilaisessa kylässä. Työtä
inhoovista, rappiolle joutuneista, henkensä uhalla varkautta ja
ryöväämistä harjoittavista uutisasukkaista oli hän niitä harvoja, jotka
ahkerasti työtä tehden hyvin menestyivät.

Ylipäänsä ovat jakuutit hyväluontoista kansaa, ja useissa kylissä on
tavanmukaista mikäli mahdollista auttaa vasta tulleita uutisasukkaita.
Semmoista apua paitsi täytyisikin vieraaseen, kolkkoon, raakaan maahan
äkkiä joutuneiden ihmisten kohta kuolla nälkään eli viluun. Tosin tätä
apua mieluummin annetaan matkarahan muodossa, jolla kyläkunta niin pian
kuin mahdollista koettaa saada uudet tulokkaat lähtemään jollekkin
kullanhuuhdontapaikalle, josta useimmat näistä hankaloista
kansalaisista ei koskaan palaa. Mutta ihmistä, joka toden teolla rupeaa
työn tekoon, auttavat jakuutit useimmiten jaloilleen.

Kyläkunta lahjoitti Wassilille majan, härän ja ensi vuosina kylvettiin
hänen peltoonsa kyläkunnan kustannuksella kuusi pirataa ruista. Sato
tuli hyvä. Sovittua palkkaa vastaan teki hän jakuuteille heinää, piti
pientä tupakankauppaa ja kahden vuoden kuluttua oli talous perustettu.
Jakuutit kohtelivat häntä kunnioituksella, uutisasukkaat sanoivat häntä
Wassili Ivanowitschiksi ja ainoastaan selkänsä takana Wasskaksi. Kun
papit ajelustivat saataviaan, poikkesivat he mielellään hänen luokseen
ja milloin hän tuli heidän luokseen, valmistettiin hänelle tilaa
pöydässä. Olipa hän kanssakäymisessä muutaman meikäläisenkin
intelligentin miehen kanssa, yhden niistä, jotka sallimus viekkaasti
oli näihin kaukaisiin maihin heittänyt.

Häneltä ei puuttunut mitään muuta kuin vaimoa, Mutta siinä suhteessa
oli hänen tiellään pieni este, kun kulkureita näet tavallisesti ei
vihitä. Mutta täällä voittaa vähäisellä rahasummalla, vasikalla tai
hyvällä varsalla semmoisenkin esteen.

Kuta enemmän nuoren kulkurin tarmokkaita kasvoja katselin, sitä
selvemmin huomasin niissä jotakin eriskummaista. Kasvonsa eivät minua
enään niin viehättäneet kuin ensi hetkellä; mutta eivät ne
vastenmielisetkään olleet. Tummiin silmiin tuli väliin miettivä, älykäs
ilme, kaikissa piirteissä oli tarmoa: liikkeet olivat vapaat ja
puheensa ilmaisi ylpeän luonteen tyydytettyä itserakkautta. Mutta
välimmiten himmeni silmäin loiste surulliseksi ja kasvojen alapuoli
vavahteli. Bagilain oli nähtävästi vaikea puhua levollisella äänellä,
siinä pyrki kuuluville jotakin katkeraa, jota hänen tahtonsa voima vaan
sai hillityksi.

Tästä en aluksi voinut päästä selville. Nyt sen tiedän. Tottunut
maankuleksia pettyi uskotellessaan itseään onnelliseksi rauhallisen
elämänsä, pienen majansa, lehmänsä, kolmivuotiaan härkänsä ja
nauttimansa kunnioituksen ohessa. Sielunsa syvyydessä myönsi hän --
vaikka hän tätä tunnustamista pidätti -- ettei tämän kolkon maan
väritön, yksitoikkoinen elämä ollut hänestä minkäänarvoista. Tämä
tyytymättömyys kohtaloonsa se kai hänet ajoi yksitoikkoisesta
jokapäiväisyydestä tuntemattomaan, houkuttelevaan ja petolliseen
kaukaisuuteen. Tällä tavoin selitin vasta tuon ilmeen hänen
kasvoissaan; mutta silloin näin ainoastaan, että jotakin
kulkurintapaista kalvoi ulkonaista rauhallisuuttaan ja pyrki pinnalle
tunkeumaan.

Samovaarin ääressä puuhaillessani, istui Wassili takan ääressä
miettivästi tuleen katsellen. Kun kaikki oli valmista kutsuin häntä.

"Kiitos, herra", sanoi hän nousten. "Kiitos myöskin ystävällisestä
sanasta!" jatkoi hän melkein intohimoisesti puoleeni kääntyen. "Usko
minua, että kun tulesi näin, sykähti sydämeni; minä en valhettele.
Tiesin sen tulen venäläisen majassa palavan -- -- -- ja ratsastin
lumikentän poikki -- -- -- läpi pimeän -- -- pakkasen -- -- -- missä
vaan tiepuolessa jurtta savusi, sinne yritti hevoseni poiketa;
luonnollisesti -- -- -- sehän on jakuuttilainen eläin; mutta sydämeni
ei vetänyt minua sinne. Mitäpä jurtasta hakisin? Voisinhan siellä tosin
lämmitellä, ehkäpä viinaryypynkin saisin -- -- -- mutta en sittenkään!
Kun tulesi näin -- tuonne minun pitää, sanoin itselleni -- jos hän
minut vastaanottaa. Kiitos siitä ettet minua pois ajanut! Kenties
joskus kyläämme tulet -- ole silloin luokseni tervetullut. Varmaan
löydän jotakin, millä sinua kestitsen. Sinut vastaanotetaan arvosi
mukaisella kunnioituksella!"



II.


Teetä juotuaan, istuutui Wassili taas tulen ääreen. Hän ei vielä voinut
ruveta levolle, hänen kun täytyi odottaa kunnes hevonen jäähtyisi
antaakseen sille sitten heiniä. Jakuuttein hevoset eivät ole erittäin
voimakkaita, mutta hyvin tyytyväiset. Jakuutit kaukaisissa
kullanhuuhdontapaikoissa ja tunguusit metsissä Utschurin [Aldanin,
Lenan sivujoen haarajoki] varrella syöttävät hevosilleen voita ja muita
ruoka-aineita. He kun matkustavat satoja peninkulmia seuduissa, joissa
ei ole heinää saatavissa. Kun he synkkään metsään yöpyvät, kaivetaan
lumeen kuoppa, sytytetään rovio ja kahleilla yhdistetty hevosparvi
lasketaan metsään. Hevoset kuopivat lumen alta viimevuotista kuivaa
ruohoa ja ovat aamulla taas pirteät matkaa jatkamaan. Mutta
jakuuttilaisella hevosella on yksi omituisuus: sitä ei saa kohta
ratsastettua tai ajettua ruokkia; ja hyvässä lihassa olevaa hevosta
pidetään usein ennen matkalle lähtöä neljäkolmatta tuntia ja enemmänkin
ruuatta.

Noin kolmisen tuntia täytyi Wassilin odottaa. Minäkin valvoin; molemmat
istuimme tulen ääressä ja tuolloin tällöin vaihdettiin joku sana.
Wassili tai Bagilai, jota nimeä hän mieluummin kuuli, pani tuon
tuostakin halon tuleen; se oli paikallinen tapa, jonka hänkin pitkinä
jakuuttilaisina talvi-iltoina oli oppinut.

"Pitkän matkan päässä!" virkahti hän äkkiä kotvasen vaiti oltuaan kuin
vastaukseksi omille ajatuksilleen.

"Mikä niin?" kysyin.

"Kotimaamme -- Venäjä -- --. Täällä on kaikki, mikä ikään silmää
kohdanneekin, niin vallan erilaista. Katsotaanpa esimerkiksi hevosta.
Meidän hevosemme tahtoo kohta matkalta tultua ruokaa; mutta jos tätä
heti ruokkii niin se kuolee. Kun se liiaksi lämpiää, muodostuu sen
sydämeen heti jäätä ja -- se kuolee. Ja kansa? Se elelee metsissä, syö
hevosen lihaa, raakaa lihaa -- jopa kaatuneidenkin hevosten lihaa --
sekin heille kelpaa. Hyi! Eikä tällä kansalla ole häpeäntuntoa.
Niinpian kun jurtassa vetää esiin tupakkakukkaron ojentuvat kaikki
kädet ja huudetaan: 'Anna!'"

"Se on heidän tapansa", sanoin. "Antavathan he itsekkin. Ovathan he
teitäkin auttaneet taloutta perustamaan -- --."

"Ovat kyllä."

"Oletteko elämäänne tyytyväinen?" kysyin häntä tarkkaavasti katsellen.

Hän hymyili salaperäisesti.

"Elämä -- --" alkoi hän hetken vaiti oltuaan ja heittäen halon tuleen.
Lieskahtava liekki valaisi hänen kasvojaan: katse oli surullinen.

"Oi, herra! Jospa kertoisin teille -- -- --. Elämässäni en ole mitään
hyvää löytänyt enkä nytkään löydä. Kahdeksanteentoista ikävuoteeni
saakka ainoastaan oli elämäni ihanaa. Kaikki kävi hyvin niinkauan kuin
vanhempiani tottelin, mutta kun herkesin heitä tottelemasta -- loppui
hyvä elämäni. Useasti tuntuu ikäänkuin maan päällä eläisikkään.
Taistelen turhanpäiten."

Varjo synkistytti kulkurin kasvot ja alahuulensa vavahteli kuin
lapsella. Näytti kuin olisi hän vielä kerran palautunut siihen ikään,
jolloin vielä "vanhempiaan totteli"; mutta ainoastaan tämä lapsi voi
hukatun elämme takia itkuun puheta.

Kulkuri huomasi minun häntä tarkastavan: hän tointui ja pudisti
päätään.

"Mitäpä siitä -- -- --. Ettekö ennemmin tahtoisi kuulla kuinka
Sachalinin saarelta karkasimme?"

Tietysti minä tahdoin. Kaiken yötä aamuun asti kuuntelin kun kulkuri
kertoi.



III.


Eräänä kesäisenä yönä vuonna 187- kulki "Nishnii-Novgorod" höyrylaiva
Japanin Meren vesillä, ja jätti jälkeensä kirkkaaseen ilmaan pitkän
hännän mustaa savua. Vasemmalta häämöttivät sinertävän, hopeanhohtavan
usvan läpi mannermaan rannikkovuoret; oikealla laajenivat Lapeyrousen
salmen aallot äärettömiin. Laiva ohjasi Sachalinia kohti: mutta jylhän
saaren kallioista rantaa ei vielä näkynyt.

Laivalla oli kaikki hiljaa ja rauhaista. Kuu valaisi merimiestä ja
vahdissa olevaa upseeria keulakannella. Valtameren tummalla pinnalla
väikkyi valonheijastus ikkuna-aukoista.

"Nischnii-Novgorod" kuletti vankeja, jotka oli määrätty Sachalinille
vietäviksi. Merellä ovat asetukset yleensä hyvin ankarat: moista lastia
kulettavalla laivalla ovat ne yhä ankarammat. Päivillä kävelivät vangit
vuorotellen vahtiketjun ympäröimänä keulakannella. Muun ajan viettivät
he keulakannen alaisessa ruumassa.

Se on iso, matalakattoinen huone. Päivin tulee siihen valoa pienistä
aukoista, jotka tummasta taustasta pistävät esiin kuin kaksi kiiltävää
nappiriviä, jotka pienenemistään pienenivät ja vihdoin vallan
hälvenivät pyöristetystä laivankylestä. Laivaruuman keskessä on
käytävä, jonka valurautaiset pylväät ja rautaristikko erottaa siitä
ruuman osasta, jossa vankien makuulavat ovat. Tässä käytävässä
seisovat, pyssyihinsä nojaten, vankien vartijat. Illoin palaa siellä
pitkissä riveissä himmeitä lyhtyjä. Tuon ristikon takana kuluu suurin
osa näiden harmaapukuisten matkustajain ajasta laivalla. Joko
troopillinen, kirkas aurinko valaisee merta, joko tuuli taakelissa
vinkuu, joko kauhea myrsky nousee, jotta laiva hyökyaalloissa ohkii, --
nuo ruumaan suletut ihmiset eivät kuuntele myrskyn ulvontaa; heille on
yhdentekevää mitä ylhäällä tapahtuu, ja mihin uiva vankilansa heidät
vie.

Laivassa on paljon useampia vankeja kuin vartioita. Mutta tuon harmaan
joukon jokainen askel, jokainen liike on ennakolta ankarasti määrätty,
jotta laivaväki on turvattu kaikilta kapinan mahdollisuuksilta.

Täällä on mahdottomuudetkin huomioon otettu; jos joukosta joku
paatunut, raivostunut eläin pääsisi valloilleen ja epätoivossaan
syöksyisi silminnähtävään vaaraan, jos ristikon läpi ammutut
laukauksetkaan eivät auttaisi, vaan hurjistunut eläin uhkaisi rautaisen
häkkinsä särkeä -- silloinkin olisi päällikön vallassa tehokas keino.

Hänen tarvitsee vain huutaa muutamia sanoja alas koneruomaan:

"Asettakaa vipu niin ja niin -- -- irti! -- --."

"Reilassa!" -- ja heti tämän vastauksen jälkeen virtaisi vankien
ruumaan kuuma höyryvirta, vallan kuin syöpäläisten täyttämään
halkeamaan. Tämä omituinen, tehokas keino estää laivaruuman harmaitten
asukkaitten kaikki yhteiset kapinayritykset.

Kumminkin eleli harmaa joukko elämistään ristikon takana huolimatta
ankaran rasittavasta järjestyksestä. Samana yönä, kun laiva halkasi
Tyynen meren pintaa, ja kun sen välkkyvät valot synkän syvyyden
pinnalle heijastuivat; kun vahdit pyssyihinsä nojaten käytävässä
torkkuivat, ja lyhdyt koneen jyskytyksestä hiljaa heiluen himmeästi
valaisivat nukkuvien vankien harmaita liikkumattomia haamuja --
toimitettiin rautaristikon takana äänetön verinäytelmä. Kahlehdittu
vankijoukko rankaisi näet silloin kuolemalla toveruudesta luopuneet.

Seuraavana aamuna nimiä huudettaissa jäi kolme vankia makuulavoilleen.
He eivät hievahtaneet eivätkä välittäneet päälliköiden uhkauksista. Kun
mentiin ristikon taakse ja kohotettiin vankien peittoina olevia
yönuttuja, vakaantuivat päälliköt siitä, etteivät nuo kolme vankia
koskaan enää nimeänsä huudettaissa vastaisi.

Jokainen vanki-arteli ratkaisee ja sovittaa kaikki tärkeämmät asiansa
lyhimmittäin. Muulle vankijoukolle ovat moisia päätöksiä seuraavat
tapaukset väliin vallan hämmästyttäviä.

Salaperäisen yöllisen tapauksen valtaamina menivät laivaruuman asukkaat
äänettömiksi. Alhaisen katon alla vallitsi tuskallinen hiljaisuus, ei
kuulunut mitään muuta kuin aaltojen loisketta ja koneen jyskytystä.

Mutta kohta rupesivat vangit puhelemaan "tapauksen" seurauksista.
Päälliköt eivät nähtävästi aikoneet syyttää äkillistä, kovaa
taudinkohtausta noiden kolmen kuolemasta eikä siis siten asiaa salata.
Väkivaltaisen kuoleman merkit olivat liiaksi selvät. Toimitettiin
tutkinto. Vangit vastasivat yhtäpitävästi. Muulloin päälliköiden ehkä
ei olisi ollut vaikea pelotuksilla tai lupauksilla taivuttaa joitakuita
vangeista toisia syyttämään, mutta nyt hervaisi sekä "toveruuden" tunne
että kauhistus kaikki kielet. Kuinka pelottavia viranomaiset ja heidän
uhkauksensa olivatkin -- niin oli arteli sitäkin pelottavampi; olihan
se tuossa makuulavoilla, vahtien silmäin edessä viime yönä kauheaa
valtaansa osottanut! Epäilemättä olivat useat heistä yöllä valvoneet ja
kuunnelleet "katon" alaisen taistelun tukahdettuja ääniä, olivat
kuulleet huokaukset ja korinan, jotka eivät olleet nukkuvan huokauksia,
mutta kukaan ei sanallakaan tuomion täyttäjiä ilmaissut.

["Katon tekemiseksi" sanovat vangit sitä, kun joku laivassa murhataan;
silloin heitetään tavallisesti yönuttu uhrin yli huutojaan
tukehduttamaan. Tätä he sanovat "katoksi".]

Päälliköillä ei ollut muuta neuvoa, kuin pitäytyä virallisesti
vastuunalaisiin, vankivanhukseen ja tämän apulaiseen. Molemmat
pantiinkin pian rautoihin.

Apulainen oli Wassili, jolla silloin oli toinen nimi. Kului pari
päivää, joiden kuluessa arteli tarkoin asiaa tutki. Ensiksikin
tutkinnossa ei tullut mitään ilmi. Näytti mahdottomalta keksiä
syylliset ja artelin rautoihin pantua edustajaa uhkasi ainoastaan
helppo kurinpidollinen rangaistus. Kaikkiin kysymyksiin annettiin vain
tuo selvän selvä vastaus: "Me nukuimme!"

Mutta asiaa tarkemmin tutkiessa ilmestyi kumminkin epäilyksiä varsinkin
Wassilin suhteen. Tämmöisissä tilaisuuksissa menettelee arteli tosin
aina siten, että vastuunalaisten henkilöiden viattomuus on päivän
selvä, ja tässä suhteessa voi Wassili helposti todistaa ettei hänellä
ollut suoranaista osaa yölliseen tapahtumaan. Mutta kumminkin
pudistivat kokeneet vangit päätään hänen asemaansa tutkistellessa.

"Kuules poika!" sanoi hänelle kerran muuan kulkuri, "kun päästään
Sachalinille, niin pötki tiehesi. Asiasi on huonosti, veli -- se ei ole
tupakkahyppysenkään veroinen."

"Kuinka niin?"

"Ajatteles! -- -- Oletko ensi kertaa tutkittavana?"

"Toisen kerran."

"Siis. Muistatko vielä ketä kuollut Fedka syytti? Sinua hän syytti.
Hänen tähtensä sait kahdeksan päivää olla käsi- ja jalkaraudoissa. Eikö
niin?"

"Niin se oli."

"No, mutta mitä silloin sanoit hänelle? Sotamiehet kuulivat sen.
Muistatko? Sinähän uhkasit!"

Sekä Wassili että ne toiset ymmärsivät että semmoisesta asiasta voi
päänsä menettää.

"No, yhdistä nyt kaikki ja valmistaudu ammuttavaksi."

Kaikki vangit nurisivat.

"Älä turhia haasta, Buran", sanoivat he harmistuneina.

"Hän hourii silmät selällään!"

"Hän on vanha -- -- on tullut lapseksi uudestaan! Leikilläsikö sanot:
sinut ammutaan?"

"En ole ensinkään lapsellinen", vastasi vanhus ja sylkäsi vihastuneena.
-- "Ette lainkaan asiaa ymmärrä. Te päättelette venäläisen eikä
täkäläisen tavan mukaan. Minä tunnen täkäläisen järjestyksen. Minä
sanon sinulle totuuden Wassili. Asiasi lähetetään Amur-alueen
kenraalikuvernöörille, ja sinut ammutaan. Ja jos sinut suuresta
armosta tuomitaan 'tammalle' ['tammaksi' sanotaan erästä
eriskummallisen muotoista penkkiä, johon ne sidotaan, jotka tuomitaan
raipparangaistukseen], niin se on sitäkin pahempi, sillä 'tammalta' et
koskaan nouse. Sillä, ymmärrätkös, veli, tämä on laiva, ja laivalla
ovat lait paljoa ankarammat kuin maalla. Muutoin", lopetti vanhus
kolkosti ja hengästyneenä pitkän puheensa, "on se minulle yhdentekevä
-- vaikka kaikkikin hukkuisitte."

Vanhan, onnettoman elämän murtaman kulkurin sammunut katse
oli jo aikoja tottunut katsomaan elämää tylsällä, jurolla
välinpitämättömyydellä. Hän teki liikkeen kädellään ja astui syrjään.

Vankien joukossa on usein juristejakin, ja kun he tarkan harkinnan
perästä lausuvat arvelunsa jostakin tapauksesta, on sitten todenteolla
langetettu tuomio useimmiten samanlainen. Puheena olevassa asiassa
olivat kaikki juristit yhtä mieltä Buranin kanssa, ja päätettiin siis,
että Wassilin piti paeta. Kun hänen arvattavasti artelin asian tähden
täytyi kärsiä, niin arteli piti itsensä velvoitettuna häntä auttamaan.
"Talouden" korppu- ja muut herkkuvarastot asetettiin hänen
käytettäväkseen. Wassili koetti hankkia seuralaisia, jotka kanssaan
pakenisivat.

Vanha Buran oli jo kerran ennen Sachalinilta paennut, sentähden
käännyttiin ensin hänen puoleensa. Alussa vanhus ei ensinkään tahtonut
suostua.

"Syntyessäni on kyllä jo päätetty että minun on metsään kuoleminen ja
se onkin kulkurille parasta. Mutta -- minä olen liian vanha, en jaksa
lähteä." Hän tirkisteli sameilla silmillään. "No, perustakaa sitten
arteli. Kaksin eli kolmin emme voi lähteä. Tie on vaivaloinen. Mutta
jos kymmenen lyöttäytyy yhteen, niin on hyvä. Menen mukana niin kauas
kuin vanhat jalkani kantavat. Kuolisin mieluummin jossakin muualla kuin
tällä saarella."

Buran räpäytteli silmiään ja vanhoista silmistään alkoi vuotaa
vesikarpaloita kasvoille.

"Vanhus on käynyt heikoksi", ajatteli Wassili ja läksi hankkimaan
tovereita ja artelia muodostamaan.



IV.


Kaartaen korkeitten rantakallioiden ympäri laski laiva lahteen. Vangit
tunkeutuivat ikkuna-aukoille kiihtyneellä uteliaisuudella katselemaan
rantavuoria, jotka iltahämärässä näyttivät kasvavan.

Yö oli jo pimennyt kun laiva saapui satamaan. Nyt se pysähtyi: miehistö
asettui järjestykseen, vangit vietiin kannelle.

Rannalta vilkkui tuolta täältä pimeyden läpi tulia: meren aallot
vyöryivät rannalle, taivas oli pilvessä ja kaikkein silmät valtasi
syvä, synkkä suru.

"Tämän sataman nimi on Dui", virkkoi hiljaa Buran, "ensi ajat saamme
olla täkäläisissä kasarmeissa."

Kun vangit paikkakunnan hallitusmiesten läsnäollessa oli laskettu,
vietiin heidät maalle. Monet kuukaudet merellä oltuaan, tunsivat he nyt
ensi kerran maata jalkainsa alla. Laiva, jossa niin kauvan olivat
asuneet, kiikkui pimeässä ja siitä nousi yöhön valkoisia höyrypilviä.

Kuului ääniä. Edessäpäin liikkui valoja.

"Vankejako?"

"Vankeja."

"Tänne, seitsemänteen kasarmiin."

Vangit läksivät liikkeelle valoja kohti. He kulkivat hajallaan,
epäjärjestyksessä, ja kaikki ihmettelivät sitä, ettei heitä pyssynperät
kylkiin kolhineet.

"Veljet!" kuului kysyvä ääni, "luulenpa ettei vahdit meitä seuraakkaan?"

"Hiljaa!" mutisi synkkänä Buran. "Mitäpä vahdilla täällä? Ei täältä
vahdeittakaan karata voi. Tämä saari on iso ja jylhä. Täällä kuolee
nälkään... Ja saaren ympärillä -- meri. Etkö kuule?"

Ja tottaansa. Tuuli kiihtyi; lyhtyjen liekki leimahti ja meren kumea
kohina soi kuin heräävän villieläimen ääni.

"Kuuletko kuinka se ärjyy?" kääntyi Buran Wassiliin. "Siis: ympärillä
vesi, keskellä kurjuus. -- -- -- Sinun täytyy kaikessa tapauksessa
meren yli ja kunnes ylipääsypaikalle saavut -- kuinka pitkälti sinun
onkaan kulkeminen! -- -- -- Aroja, metsiä, vahtipaikkoja! -- --
Sydämeni on raskas; meri ei hyvää ennusta! En jaksa kävellä tämän
saaren läpi, en jaksa -- -- olen ikäloppu! Kahdesti olen karannut; ensi
kerran jouduin Blagoweschtschenskin luona uudestaan vankeuteen toisen
kerran Venäjällä -- -- ja nyt olen taas täällä. -- -- -- Minut lienee
määrätty tänne kuolemaan!"

"Toivottavasti ei!" rohkaisi vanhusta Wassili. "Sinä olet nuori, mutta
minä olen liian vanha. Kuules kuinka meri valittaa ja vihastuneena
ärjyy."

Seitsemännestä kasarmista toimitettiin kaikki kaleriorjat pois: uudet
tulokkaat asetettiin sinne ja niille vahdit. Vankilan pakkoon ja lukon
takana olemiseen tottuneina olisivat he ilman sitä varmaan hajaantuneet
saarelle kuin lammaskatras, jolle karsinan ovi avataan. Niitä, jotka jo
kauvan olivat täällä olleet, ei lukon takana pidetty. Maanpakolaisten
kotiuduttua ja oloihin perehdyttyä, varmistuivat he siitä, että
pakeneminen tältä saarelta olisi hyvin uskalias teko, melkeinpä varma
kuolemakin. Ainoastaan erinomaiset luonteet uskalsivat siis täältä
pakoyritystä koettaa, ja hekin vasta huolellisten valmistusten perästä.
Mutta semmoisia luonteita ei voinutkaan mikään pidättää.

"Neuvoppas meitä nyt, Buran", sanoi Wassili noin kolmisen päivää heidän
saarelle tulostaan, "sinä olet meistä vanhin, sinun täytyy johtaa ja
ryhtyä valmistuksiin. Täytyykö meidän mitään matkalle varustaa?"

"Mitäpä minä neuvoa osaisin?" vastasi Buran raukeasti. "Se on vaikea
yritys ja minä olen liian vanha. Katsos: muutamien päivien kuluttua
lähetetään vahdit pois ja meidät viedään parvittain eri paikkoihin
työhön. On lupa vankilankin ulkopuolelle mennä; mutta säkin kanssa ei
kasarmista ulos lasketa -- saa siinä sitten neuvoa!"

"Ajattele asiaa Buranuschka! Sinun täytyy parhaiten ymmärtää asia."

Mutta Buran käveli vain synkkänä ja alakuloisena. Hän ei ketään
puhutellut ja mutisi itsekseen ymmärtämättömiä sanoja. Vanha kulkuri,
joka kolmannen kerran, oli saarelle joutunut, näytti päivä päivältään
heikkonevan. Sillä välin oli Wassili koonnut kymmenen vapautta
ikävöivää toveria -- kaikki yritteliästä väkeä. Hän ei herennyt Burania
houkuttelemasta ja toimintakykyään herättämästä. Joskus se hänelle
onnistuikin, mutta vanhus peräytyi aina uudelleen puhumaan vaikeuksista
ja pahoista enteistä.

"En jaksa saaren ympäri kulkea." Näillä sanoilla ilmaisi hän aina
toivottoman varmuutensa pakoyrityksen epäonnistumisesta. Valosampina
hetkinä virkistyttivät häntä aikaisempien pakoyrityksien muisto. Tämä
tapahtui vallankin illoin, kun hän makasi lavalla Wassilin vieressä;
silloin hän aina kertoili saaresta ja tiestä, jota pitkin pakolaisten
tulisi mennä.

Duin satama on saaren länsirannikolla. Salmi oli sillä kohdalla noin
kolmensadan virstan levyinen; ei ollut ajattelemistakaan pienellä
veneellä siitä yli kulkea, jotta pakolaisten täytyisi kulkea saaren
toiselle puolelle. Saarella itsellään ei muka mitään vaikeuksia ollut.
"Täällä voit mennä mihin ikään tahdot, jos kuolla haluat", sanoi Buran.
"Saari on iso, pelkkiä nummia ja metsiä. Maassa syntyneet giliaakit
tuntevat hyvin saaren; mutta hekään eivät voi kaikin paikoin puoltaan
pitää. Jos menet itään päin eksyt vuorten keskeen ja menetät henkesi,
ja nälkäiset linnut noukkivat lihan ruumiistasi, tahi palaat talvella
tänne takaisin. Jos menet etelään päin ja pääset saaren rantaan, niin
siellä on vastassasi valtameri. Sen poikki et pääse muutoin kuin
laivalla. Meille jää vain yksi ainoa tie: pohjoiseen päin rannikkoa
pitkin. Merihän juuri osottaakin meille tien. Kolme sataa virstaa
kulettuamme saavumme salmen kapeimmalle kohdalle; siitä kulemme
veneillä poikki Amur-alueelle."

"Mutta minä sanon sinulle, poikani", alkoi Buran taas entistä
valitusvirttään, "sekin on vaarallinen tie, sillä siellä täytyy kulkea
vahtiketjujen läpi ja ketjuissa on sotamiehiä. Ensimäisen ketjun nimi
on Warki, toisen Pangi ja kolmannen Pogiba (perikato). Miksi perikato?
Kun pakolaiset siellä ovat suurimman vaaran alaiset. Ja nämä ketjut
ovat hyvin ovelasti asetettu! Missä kapea vuorenselänne tekee jyrkän
käänteen -- siinä on vahtipaikka. Kulkee, kulkee ja tapaa sen yhtäkkiä!
Jumala meitä auttakoon!"

"No, mutta olethan kahdesti niistä ohitse päässyt, sinä tiedät missä ne
ovat."

"Olen ollut siellä, poika, olen ollut siellä!" -- ja vanhuksen sammunut
katse välähti. "No, kuulkaa siis ja tehkää niinkuin sanon. Kohta meitä
huudon mukaan lähetetään muutamalle myllyn rakenteelle. Asettukaa te
kaikki niiden joukkoon. Sinne lähetetään ruokavaroja, pankaa tekin
silloin telegaan (nelipyöräiset vankkurit) matkaeväänne. Myllyllä asuu
kaleeriorja Petruscha, hänen luotaan s.o. myllyltä voitte lähteä
matkalle. Kolmeen päivään teitä ei täällä kaivata, niin on tapa.
Kolmena päivänä voi huudettaissa olla poissa -- se ei tee mitään!
Lääkäri vapauttaa rangaistuksesta -- 'sairashuone on huono', sanoo hän
ja moni rasittuu työssä ja sairastuu ja menee ennemmin pensaikkoon
makaamaan kuin sairashuoneelle. Mutta ellei sinua neljäntenäkään
päivänä näy, otaksutaan sinun karanneen. Jos sitten itsestäsi
tulisitkin -- ykskaikki: saat kumminkin muitta mutkitta suorastaan
'tammalle' ruveta."

"Miksi tammalle?" Wassili kysyi. "Jos Jumala tahtoo, niin emme enää
palaja, kun kerran lähdemme!"

"Ja ellet palaja", jatkoi Buran synkkänä ja äreänä, "ellet palaja, niin
kaarneet noukkivat lihaasi jonkun vahtipaikan luona. Ketjun sotamiehet
eivät aikaansa meidän kanssamme tuhlaa, eivätkä ne sinua sadan virstan
päähän takaisin lähetä. Missä ikään sinut näkevätkin ammutaan sinut
kuoliaaksi -- ja asia loppuu siihen."

"Älä vaaku, vanha varis. -- -- -- Huomenna lähdetään. Sano Bobroffille
mitä matkalle tarvitaan, arteli antaa meille matkatarpeet."

Vanhus mutisi jotakin vastaukseksi ja meni tiehensä. Mutta Wassili meni
tovereineen sanomaan, että olisivat valmiit. Apulaisvirasta oli hän jo
aikoja ennen vapautunut, ja toinen oli hänen sijalleen valittu.
Pakolaiset valmistivat matkalaukkunsa, muuttivat ylleen parhaat
vaatteet ja kengät, ja kun seuraavana päivänä todella huudettiinkin
työmiehiä myllylle, läksivät he. Samana päivänä pakenivat muut paitsi
Buran rakenteelta pensaikkoon.

Osasto oli mukavasti kokoonpantu. Wassilin kera kulki ystävänsä
Makaroff, jota kulkurit keskenään Wolodkaksi sanoivat, hän oli
voimakas, uskalias mies, joka jo kahdesti oli Karalta paennut, kaksi
Tscherkessiä, rohkeita miehiä, joiden paras avu oli uskollisuus
tovereita kohtaan, eräs viekas, sukkela tataari, joka sen lisäksi vielä
oli neuvokas ja tavattoman notkea. Toisetkin vangit olivat matkoillaan
Siperiassa tottuneet kulkemaan.

Päivän ja yön oli arteli jo viidakossa maannut: toinenkin päivä kului,
eikä Burania näkynyt. Tataari lähetettiin kasarmille. Hän hiipi salaa
sinne ja kutsutti ulos Bobroffin, erään Wassilin ystävän, jolla oli
vankeihin vaikutusvaltaa. Seuraavana aamuna tuli Bobroff pakolaisten
lymypaikkaan.

"No, veljet, kuinka voin auttaa teitä?"

"Lähetä meille Buran. Hänettä emme voi lähteä. Ja jos hän joitakin
matkavarustuksia tarvitsee, niin antakaa hänelle. Buran on meille
välttämätön."

Bobroff palasi kasarmiin. Buran ei lähtöä ajatellut. Hän hiiviskeli
kammarissaan, heilutteli käsiään ja puheli itsekseen.

"Mitä arvelet, Buran?" kysyi Bobroff.

"Mitä se sinuun koskee?"

"Mitä? Miksi et mennyt?"

"Hautaan menen, siinä se!"

Bobroff kiivastui.

"Mitä tämä tietää? Toiset ovat jo neljä päivää viidakossa odottaneet.
Täytyyhän niiden nyt joutua kiinni! Sinä mokoma, vanha kulkuri!"

Kyyneleet vuotivat vanhuksen silmistä.

"Ikäni on kaikki -- -- --. En pääse saarelta -- -- olen ikäloppu -- --"

"Se on sinun asiasi oletko ikäloppu tai et. Ellet perille pääse, jos
tielle kuolet, niin kukaan ei sinua syytä: mutta jos yksitoista miestä
piiskan alle saatat, niin se on pahempi. Minun tarvitsee vain sanoa
yksi ainoa sana artelille -- minkähän he sinulle tehnevät?"

"Tiedän sen", virkkoi synkkänä Buran, "ne tekevät 'katon' -- -- ja minä
olen sen ansainnut -- -- --. Vanhalle kulkurille moinen kuolema ei ole
kunniakas. No, tottahan tästä siis täytyy lähdöksi panna, mutta minulla
ei ole minkäänlaisia varustuksia."

"Minä toimitan ne pian. Mitä tarvitset?"

"Tuo minulle ensiksi kaksitoista uutta yönuttua."

"Mutta mitähän miehillä jo on."

"Kuuntele mitä sanon", vastasi vihaisena Buran. "Minä tiedän, että
jokaisella heistä on nuttu, mutta tarvitaan kaksi mieheen. Giliaakkein
täytyy veneestään saada yönuttu joka mieheltä. Sitten tarvitsen vielä
kaksitoista hyvää veistä, kaksi kirvestä ja kolme kattilaa."

Bobroff kutsui kokoon artelin ja selitti mistä oli kysymys. Kellä oli
yönuttu liikaa, hän antoi sen pakolaisille. Jokainen vanki säälii
vaistomaisesti niitä rohkeita tovereita, jotka vapauden ikävä panee
vankilan kolkot muurit murtamaan. Kattiloita ja veitsiä saatiin
osittain ilmaiseksi osittain rahalla saarella eläviltä vanhoilta
maanpakolaisilta. Kahden päivän kuluttua oli kaikki valmiina.

Oli kulunut kolmetoista päivää siitä, kun vangit laskettiin maalle
saareen.

Seuraavana aamuna vei Bobroff sekä Buranin että matkavarustukset
lymypaikkaan. Pakolaiset pitivät rukouksen ja kiitosjumalanpalveluksen,
jättivät Bobroffille jäähyväiset ja läksivät matkalle.



V.


"Olitte kai iloiset matkalle päästessänne?" kysyin kuunnellen kertojan
yhä lujenevaa ääntä ja hänen vilkastuvia kasvojaan katsellen.

"Emmekö olisi iloinneet! Kun viidakosta läksimme ja kuulimme metsän
huminaa ympärillämme, olimme kuin uudestasyntyneet, niin iloisia
olimme. Ainoastaan Buran kulki edellä allapäin ja itsekseen puhellen.
Vanhus ei ollut iloinen. Buran lienee aavistanut, ettei hän kauas
jaksaisi."

Huomasimme kohta, ettei oppaamme ollut varsin luotettava. Vaikka hän
olikin kokenut kulkuri, joka jo kahdesti oli Sachalinilta karannut,
niin Wolodka ja minä kumminkin epäilimme: hän astui horjuvin askelin
ympärilleen katsomatta kuin koira, joka seuraa metsäotuksen jälkiä.

"Kunhan Buran ei meitä vain onnettomuuteen saattaisi", sanoi Wolodka
minulle, "näyttää siltä kuin vanhus ei olisi täydellä järjellään."

"Kuinka niin?"

"Hänhän puhuu itsekseen, pää heiluu sinne tänne, eikä hän mistään
välitä. Aikoja sitten meidän olisi pitänyt hiukan levätä, mutta hän
menee menemistään eteenpäin. Hän ei varmaankaan ole oikein järjillään!"

Minäkin rupesin arvelemaan samaa, astuin Buranin luo ja huusin hänelle:

"Setä! Kuule, setä! Miksi sinä niin eteenpäin riennät? Eikö ole aikaa
levähtää, hetkeksi pitkäkseen heittäytyä?"

Hän kääntyi, katsahti meihin ja jatkoi kulkuaan.

"Odottakaahan, mikä kiire teillä on makaamaan? Warkassa tai Pagibassa
kuulat kyllä teidät pitkälleen panevat; silloin saatte kylliksenne
maata!"

Emme tahtoneet kanssaan riidellä, olihan hän vanha kulkuri. Huomasimme
itsekkin että olimme sopimattomia pyytäneet: pitihän ensi päivänä
pyrkiä niin kauas kuin suinkin; silloin ei ollut lepoa ajatteleminen.

Kulimme kotvasen, silloin Wolodka taas minulle sanoi:

"Ei hänen laitansa ole oikein, Wassili."

"Mitä nyt taas?"

"Warkaan kuuluu olevan kaksikymmentä virstaa: olemme nyt jo kulkeneet
vähintään kahdeksantoista. Kunhan emme vain arvaamatta vartiopaikkaan
saapuisi!"

"Buran, Buran! Setä!" huusimme taas.

"Mitä tahdotte?"

"Olemme kai nyt jo Warkan läheisyydessä?"

"Sinne on vielä matkaa", murahti hän ja kulki eteenpäin.

Nyt olisimme onnettomuuteen syösseet, ellemme huomanneet virralla
kulkevaa venettä.

Silmänräpäyksessä pysähdyimme kaikki. Makaroff pidätti väkisin Buranin.
Missä vene on, siinä on ihmisiäkin lähellä, arvelimme.

"Seis! -- -- viidakkoon!"

Pakenimme metsään ja kulimme notkossa pitkin virran rantaa. Molemmin
puolin notkoa kohosi sankkaa lehtimetsää kasvavia vuoria. Keväimestä
saakka on ilma saarella lämmintä ja usvaista, ja tänäkin päivänä oli
aamusta usvaa. Noustuamme vuorelle ja jonkun matkaa pitkin harjannetta
kulettuamme, pyyhkäsi laaksosta nouseva tuuli usvan mereen. Katsoimme
alas ja veri hyytyi suonissamme -- -- -- allamme oli vahtipaikka kuin
kämmenellä edessämme. Sotamiehet kulkivat edestakaisin pihalla ja
koirat haukkuivat. Olimme melkein päistikkaa juosseet suden kitaan.

"Mitä? Setä Buran! Eikös tuo ole vahtipaikka?"

"On se -- se on Warka."

"No", sanoimme, "älä pane pahaksesi! Vaikka oletkin meistä vanhin, niin
meidän nähtävästi täytyy pitää huolta itsestämme. Sinun kanssasi
joudumme pian onnettomuuteen."

Vanhus puhkesi itkuun.

"Veljet", virkkoi hän, "minä olen vanha. Antakaa anteeksi minulle,
Jumalan tähden. Neljäkymmentä vuotta olen jo kulkenut, olen uuvuksissa.
Älkää suuttuko minuun. Tästä täytyy meidän kiireesti pois. Jumala
varjelkoon! Voisihan joku sotamiehistä tulla metsään marjoja etsimään,
tahi tuuli viedä koirain nenään kulkurien vainua -- se olisi hullusti!"

Menimme eteenpäin. Kulkiessamme neuvoteltua päätettiin Burania silmällä
pitää. Minut valittiin johtajaksi. Minun tuli määrätä lepoajat ja olla
järjestäjänä; mutta Buran kulkisi edellä, hän kun ei tieltä eksynyt.
Kulkurin jalat ovat kulkemiseen tottuneet. Vaikka hän olisikkin
puolikuollut -- niin jalkansa elävät, hän laapostaa eteenpäin totuttuun
tapaansa. Ja vanhuskin kulki näin kuolemaansa saakka eteenpäin. Kulimme
vuoria pitkin vaikka se olikin vaivaloisempaa, mutta siellä oltiin
turvallisemmat. Vuoristossa humajaa vain metsä ja purot lirisevät
kivien välitse. Alkuasukkaat, giliaakit, elävät laaksoissa, virtain
ja meren rannoilla, he kun elävät merestä virtoihin tulevilla,
kita-nimisillä kaloilla. Me saimme näitä kaloja käsin.

Kulimme eteenpäin vaaraa ilmasta vainuten. Missä vaaraa ei tarvinnut
pelätä, lähestyimme merta tahi jotakin virtaa: mutta niin pian kuin
vähänkin epäilimme palasimme vuorille. Vahtipaikat kiersimme suurella
varovaisuudella. Kahden väliä oli milloin kaksi-, milloin viisikymmentä
virstaa. Jumala oli meille armollinen, vältimme onnellisesti kaikki
vahtipaikat kunnes viimeinen tuli -- -- --.



VI.


Kertoja pudisti päätään ja herkesi äänettömäksi. Hetken kuluttua hän
nousi.

"No, entäs sitten'?" kysyin.

"Hevoseni lienee kai jo kuiva. On aika laskea se irti."

Menimme molemmat pihalle. Pakkanen oli lauhtunut; sumu oli
haihtumaisillaan. Kulkuri katsahti taivasta: "Sydänyö on kulunut."

Usvan haihduttua näkyivät kylän jurtat selvästi. Kylä nukkui. Valkeita
savujuovia kulki hiljaa ja unisesti ilmassa; väliin ryöpsähti jostakin
savutorvesta säkeniäkin, jotka pakkasen huurussa rajusti tanssivat.
Jakuutit lämmittävät näet lakkaamatta kaiken yötä. Lyhyistä,
avonaisista savupiipuista haihtuu lämmin pian; ensimäinen, jonka kylmä
jurtassa herättää, panee tuleen puuta.

Hetkisen katseli kulkuri äänetönnä kylää, sitten hän huoahti.

"Tuo tuossa on kumminkin kylä! Siitä on aikaa kun olen kylän nähnyt.
Jakuutit elävät uutisasutuksillaan kuin metsäeläimet -- jokainen
itsekseen -- --. Jospa edes tänne tyytyisin."

"Ettekö sitten uudistalollanne toimeen tulisi? Onhan teillä talous.
Sanoittehan olevanne asemaanne tyytyväinen?"

Hän ei heti vastannut.

"En voi tyytyä -- -- en voi! Tämä maa inhottaa minua."

Hän meni hevosensa luo, koetteli sen kaulaa harjan alta ja taputti
sitä. Viisas eläin käänsi päänsä häneen ja hirnahti.

"Hyvä, hyvä!" virkkoi Wassili ystävällisesti, "pääset heti vapaaksi.
Mutta muista vain, harmoni, huomenna palata! -- -- Se saa huomenna
juosta kilpaa tataarien kanssa. Se on hyvä hevonen; minä olen sen
ratsuksi opettanut -- nyt se pitää puolensa vaikka kelle. Lentää tuulen
tavalla!"

Hän otti pois päitset ja hevonen juosta tömisteli iloisena heinää
etsimään. Menimme takaisin jurttaan.

Wassilin kasvoissa oli yhä sama synkkä ilme. Tuntui kuin olisi hän
kertomuksensa unohtanut tai ei tahtoisi jatkaa. Muistutin häntä, että
odotin jatkoa.

"Mitäpä kerrottavaa minulla enää olisi?" sanoi hän harmistuneena, "en
todellakaan tiedä -- -- -- se loppui huonosti! Tahi -- kun kerran olen
alkanut, niin tahdot lopettaakkin -- -- --."

Kaksitoista päivää olimme jo kävelleet, ja yhä vain olimme saarella:
kahdeksantena päivänä olisi meidän jo oikeastaan pitänyt soutaa yli
Amur-alueelle. Ja viivytyksen vaikutti vain se, että aina olimme pelon
alaiset, emmekä uskaltaneet oppaaseemme luottaa. Sen sijaan että
olisimme kulkeneet tasaista tietä rannikkoa pitkin missä uskalsimme,
kapusimme vuorille, metsien ja rotkoen läpi -- -- sillä tavoin ei
pitkälle päästä. Eväämmekin loppuivat. Olimme varustautuneet vain
kahdeksitoista päiväksi. Aluksi vähensimme annoksia -- sitten oli
jokaisen itseään elättäminen: olihan metsässä marjoja kyllin.

Silloin saavuimme pienelle. Liman-nimiselle lahdelle. Vesi siinä oli
suolaista. Mutta ulompana, missä oli enemmältä Amurin laskemaa vettä,
niin se oli suolatonta. Tässä oli se paikka, josta vene oli hankittava
ja josta meidän piti koettaa päästä Amuriin.

Tuumittiin mistä saada vene. Sanoimme Buranille: "Neuvo sinä!" -- Mutta
Buran oli mennyt vallan voimattomaksi, katseensa oli sammunut, ruumis
kokoon luuhistunut ja hän oli aivan neuvoton.

"Giliaakeilta pitää meidän vene saada", hän sanoi, mutta missä
giliaakit olivat ja kuinka veneen saisimme, siitä hän ei mitään
virkkanut.

Wolodka ja minä sanoimme niille toisille: "Odottakaa te täällä, me
menemme rannalle, kenties tapaamme giliaakkeja ja saamme heiltä
tingityksi veneen tai kaksi. Mutta olkaa te täällä varuillanne,
vahtipaikka lienee tässä läheisyydessä."

He jäivät sinne ja me läksimme merenrannikolle. Saavuimme vihdoin
jyrkälle äyräälle. Alhaalla virran rannalla seisoi muuan giliaakki
köysistöä korjaamassa. Jumala on varmaan meille tuon Orkunin
lähettänyt!

"Onko Orkun nimi?" kysyin.

"Jumala ties! Ehkä se on nimi, mutta todennäköisesti on se heidän
kielellään vanhimman nimitys. Emme sitä tiedä. Kun aivan hitaasti
lähestyimme häntä (jottei hän tiehensä juoksisi) ja piiritimme hänet,
alkoi hän sormellaan rintaansa osottaa ja huutaa Orkun, Orkun. Mutta me
emme ymmärtäneet mitä hän sillä tarkoitti. Rupesimme kumminkin hänen
kanssaan keskusteluun. Wolodka piirusteli risulla hiekkaan veneen, ja
koetti selvittää mitä häneltä tahdoimme. Giliaakki ymmärsi meidät heti,
pudisti päätään ja alkoi meille sormiaan osottaa -- ensin kaksi, sitten
viisi ja vihdoin kaikki kymmenen. Emme yrittäneet ymmärtää mitä hän
tarkoitti; vihdoin Makaroff sen arvasi."

"Hänen täytyy saada tietää montako meitä on, ja kuinka ison veneen
pitää olla", sanoi hän.

Osotimme hänelle, että meitä oli kaksitoista. Hän nyökkäsi.

Giliaakki tahtoi päästä seuralaistemme luo. Se pani meidät ymmälle.
Mutta emmehän jalan meren yli pääsisi. Veimme hänet siis tovereittemme
luo.

"Mitä varten giliaakin tänne toitte? Meitä ilmaisemaanko?"

Mitäs tehdä?

"Hiljaa!" vastasimme. "Me asioimme hänen kanssaan." Pelkäämättä käveli
giliaakki keskessämme ja tutki yönuttuja.

Annoimme hänelle varalla olevat nutut. Hän sitoi ne hihnalla yhteen,
heitti olalleen ja läksi astumaan laaksoon. Me tietysti seurasimme
häntä. Laaksossa näimme giliaakkein jurttakylän.

"Mitenkähän nyt käynee?" sanoivat toverit pelästyneinä.

Hän meni kylään ihmisiä kokoomaan.

"No entä sitten?" vastasimme. "Eihän niitä ole kuin neljä jurttaa; ei
niistä paljonkaan ihmisiä kokoonnu. Mutta meitä on kaksitoista, ja
hyvät veitsemme ovat pitkiä. Ja kuinka giliaakki uskaltaisi voimiaan
venäläisen kanssa mitellä? Venäläinen on syönyt leipää, mutta giliaakki
kaloja. Mitäpä voimaa niistä lähtisi?"

Totta puhuakseni niin minäkin hiukan pelkäsin tästä tuhoa tulevan.

Siinä seisoimme nyt saaren toisessa päässä, mutta auttaisikko Jumala
meitä yli pääsemään? Amur-alueen sinertävät vuoret näyttivät tuossa
niin lähellä olevan, jotta teki mieli linnun tavoin levittää siivet ja
lentää sinne. Mutta -- onhan kyynäspääkin meitä niin lähellä, mutta
emme voi sitä puraista!

Odotimme hetken ja näimme sitten joukon giliaakkeja tulevan vastaamme:
heillä oli peitset käsissä ja eillimäisenä astui Orkun.

"Katsokaahan", sanoivat toverit, "giliaakit tulevat otteluun."

"Mitä ikinä he aikonevatkin, pitäkää puukot varalla! Kuulkaa! Kukaan ei
saa elävänä antautua heidän käsiinsä. Jos joku tapetaan, niin se on
hänen kohtalonsa; mitäs sille taitaa? Mutta eloon jääneen puolesta me
seisomme! Joko kaikki kuolemme tahi kaikki jäämme eloon. Veljet,
pitäkäämme lujasti yhtä!"

Mutta epäilyksemme giliaakkein suhteen oli turha. Orkun huomasi
epäilyksemme, keräsi kaikki peitset, asetti ne yhden pideltäviksi, ja
lähestyi sitten toisten kanssa aseetonna meitä. Giliaakeilla oli siis
kunniantuntoa ja me seurasimme heitä sille paikalle, jossa he veneitään
säilyttivät. He valitsivat meille kaksi venettä, suuremman ja
pienemmän. Orkun osotti meille että kahdeksan henkeä sopisi suurempaan
ja neljä pienempään.

Nyt oli meillä siis veneetkin, mutta emme kumminkaan heti päässeet
vesille. Tuuli kävi näet Amurista päin ja meri aaltoili kovasti.
Pienillä veneillämme emme uskaltaneet matkalle lähteä.

Tuuli pakotti meitä vielä kaksi päivää rannalla vartomaan. Eväät olivat
tyystin loppuneet. Elätimme itseämme; ainoastaan marjoilla ja Orkunin
antamilla kaloilla. Tuo giliaakki oli rehellinen, kunnon ihminen;
Jumala häntä palkitkoon! En ole koskaan häntä unohtanut..

Päivä kului, ja yhä me vain rannalla näännyimme. Mahdotonta on kertoa
kuinka harmillista se oli. Yö kului. Seuraavana päivänä -- taas
vastainen! Ikävä kalvoi mieltämme -- -- meidän oli melkein mahdoton
sitä enää kestää. Ja myrskyllä, kun tuuli oli usvan mereen ajanut,
näytti Amur-alue olevan yhä lähempänä. Buran oli istuutunut äyräälle,
katseensa oli vastakkaiseen rantaan kiintynyt, mutta hän ei
liikahtanut. Eikä hän puhunut eikä marjoja etsinyt. Kun joku vanhusta
säälien toi marjoja hänen lakkiinsa, söi hän ne, mutta itse hän ei
paikaltaan liikahtanut. Vanhuksen kulkurisydän oli heltynyt! -- --
Kenties hän kuolemataankin odotti.

Vihdoin loppui kärsivällisyytemme ja sanoimme, että tulkoon mitä tulee,
yöllä lähdemme matkaan. Päivällä se oli mahdotonta, silloin
vahtisotamiehet voivat nähdä meidät, mutta yöllä oli kulku ihmisiin
nähden vaaraton. Ehkäpä Jumala meitä armahtaisi ja suojelisi
hukkumasta. Tuuli ulvoi, ja valkoiset vaahtopäät kuohuivat. Vesilinnut
lentelivät huutaen ja kivinen ranta huokaili aaltojen hyökyissä.

"Ruvetaan maata, toverit. Sydänyön aikana nousee kuu -- silloin, jos
Jumala suo -- lähdemme matkalle. Sitten ei nukkumisesta enää paljon
puhetta ole. Meidän tulee nyt koota voimia matkaa varten." He
tottelivat.

Valitsimme leposijaksi muutaman paikan korkealla rantaäyräällä. Olimme
puiden peitossa, niin ettei mereltä päin voinut meitä nähdä. Buran
yksin jäi istumaan. Hän katseli lakkaamatta länttä kohti. Rupesimme
nukkumaan ennen auringonlaskua: yöhön oli vielä aikaa kotvasen. Ristin
itseni, kuuntelin maan huokailemista, tuulen huminaa metsässä ja
nukuin.

En tiedä kuinka kauan lienen nukkunut. Äkkiä kuulin Buranin huutavan
minua. Heräsin ja näin, ettei aurinko vielä ollut laskenut ja että meri
oli käynyt tyynemmäksi. Buran seisoi vieressäni rajusti mulkoilevin
silmin.

"Nouskaa!" virkahti hän. "Ne ovat tulleet, tulleet!" hän osotti
viidakkoa.

Hyppäsin jaloilleni. Viidakossa seisoi sotamiehiä. Etumainen oli pyssyä
laukasemaisillaan, tuonnempana oli toinen ja sitten vielä juoksi kolme
sotilasta kohotetuin pyssyin vuorta alas.

Silmänräpäyksessä olin hereilläni. Huusin korkealla äänellä
tovereitani; yhtenä miehenä he nousivat. Ensimäinen sotamies ehti
tuskin lauasta, kun jo syöksyimme heidän päälleen. -- -- --

Kertojan äänen tukahdutti mielenliikutus, ja pää vaipui rinnalle.
Jurtta oli pimennyt, kulkuri kun unohti panna puita tuleen.

"En voi jatkaa", hän katkerasti sanoi.

"Lopettakaa toki! Kuinka sitten kävi?"

"Kuinkako sitten kävi? -- -- Voittehan sen arvata: heitä kun oli vain
viisi ja meitä kaksitoista. He olivat toivoneet unessa meidät
yllättävänsä kuin teirit, mutta me emme antaneet heille aikaa
tähtäämään ja järjestäymään -- -- -- veitsemme olivat pitkät. -- -- --
He laukasivat pyssynsä ja ryntäsivät vuorelta alas ja alhaalla olimme
me vastassa."

"Uskokaa minua", sanoi kertoja säälien kohottaen surullisen katseensa
minuun, "he eivät edes ymmärtäneet puolustautua. Iskivät meitä vain
paineteillaan kuin koiria, ja me tappelimme kuin hurjat sudet."

Muuan sotilas haavoitti peitsellä jalkani. Raapasi vain, mutta
kompastui ja kaatui -- päälleni. Meidän molempain päälle kaatui
Makaroff. Tunsin verta ylleni juoksevan. -- -- -- Makaroff ja minä
nousimme ylös -- mutta sotamies jäi makaamaan.

Noustuani huomasin kahden viimeisen sotamiehen juosseen ylös mäelle.
Etumaisena seisoi Saltanoff, vartijaston päällikkö, rohkea mies, josta
ylt'ympäri puhuttiin. Giliaakitkin pelkäsivät häntä kuin paholaista.
Monta veljistämme on hän hengiltä saattanut. Tällä kertaa kävi toisin
-- hän menetti itse henkensä.

Joukossamme oli kaksi tscherkessiä, rohkeita miehiä ja notkeat kuin
kissat. Toinen heistä ryntäsi Saltanoffia kohti; vuorella he yhtyivät.
Saltanoff laukasi häntä vastaan revolverin. Tscherkessi kumartui ja
molemmat kaatuivat. Toinen tscherkessi luuli toverinsa voitetuksi ja
riensi hänen luokseen -- -- -- ja ennenkuin ehdimme sitä huomatakkaan
oli hän veitsellään leikannut Saltanoffilta pään. Hän ponnahti
jaloilleen, kirskutti hampaitaan ja piteli kädessään päätä. Jähmetyimme
kauhusta. Tscherkessi huusi jotakin omalla kielellään, heilutti päätä
ja heitti sen ilmaan; se lensi puiden yli rinnettä alas. Kaikki
seisoimme hiljaa -- olimme enemmän kuolleet kuin elävät -- ja kuulimme
jotakin veteen putoavan -- -- -- Saltanoffin pää oli pudonnut mereen.

Harjanteella seisoi viimeinen sotilas liikkumatonna. Sitten heitti hän
pyssyn kädestään, peitti käsillään kasvot ja juoksi tiehensä. Emme
häntä ajaneet takaa. Juoskoon Jumalan nimessä! Yksi jäi siis kuudesta
eloon, toiset kolmetoista olivat menneet Amur-alueelle ruokavaroja
hakemaan, eivätkä olleet myrskyn takia vielä päässeet palaamaan.

Kaikki oli lopussa. Kauhistuneina katsoimme toisiimme. Oliko tämä unta
vai todellisuutta? -- Äkkiä kuulimme Buranin takanamme puun alla
ohkivan.

Ensimäisen sotamiehen kuula oli sattunut vanhaan Buraniimme. Hän ei
vielä ollut aivan kuollut. Hetken aikaa vanhus vielä kitui: ennen
auringonlaskua oli hän jo kuollut. Kovasti hän meitä säälitti.

Menimme hänen luokseen. Siinä istui vanhus kyynelsilmin seeteripuun
alla, käsiä rintaansa painaen. Hän viittasi minut luokseen ja sanoi:

"Käske miesten kaivaa minulle hauta. Teillä on kyllä aikaa -- --
ettehän kuitenkaan heti pääse lähtemään, teidän täytyy odottaa yötä,
muutoin voitte merellä tavata toiset sotamiehet. Haudatkaa minut ennen
lähtöänne Jumalan ja Kristuksen tähden!"

"Mikä sinun on, Euran setä", vastasin. "Pitääkö meidän kaivaa hauta
elävälle ihmiselle? Viemme sinut Amur-alueelle, siitä eteenpäin
kannamme sinut käsillämme -- -- Jumala kanssasi!"

"Ei, veljeni!" vanhus vastasi, "kohtaloaan ei kierrä -- -- -- Minut on
nähtävästi määrätty tälle saarelle kuolemaan. Olkoon niin. Sydämeni
aavisti sitä. -- -- Kaiken ikäni veti se minua Siperiasta Venäjälle, ja
nyt -- -- jospa Siperiassakaan olisin kuolla saanut -- -- eikä tällä
kirotulla saarella!"

Ihmettelin Burania. Hän oli kuin vallan toinen ihminen. Hän puhui
järjellisesti, muistinsa oli selvä, silmät kirkkaat -- -- ääni vain oli
heikko. Hän kokosi meidät kaikki ympärilleen ja neuvoi meitä.

"Kuulkaa, lapset, mitä nyt aion sanoa teille ja pankaa se mieleenne.
Ilman minua saatte nyt läpi Siperian vaeltaa. Minun täytyy tänne jäädä.
Saltanoffin tapettuanne olette suurimman vaaran alaiset. Siitä leviää
tietoja ei ainoastaan Irkutskiin vaan Venäjällekkin. Nikolajewskissa
teitä varmaan väijytään. Kuulkaa, lapset, olkaa varovaiset, kärsikää
ennemmin nälkää ja vilua, mutta kiertäkää kyliä ja kaupunkeja mikäli
mahdollista. Älkää pelätkö giliaakkeja eikä kullankaivajia, eivät ne
teille mitään pahaa tee. Kuunnelkaa nyt tarkoin kun neuvon teille
tietä. Nikolajewskin edustalla saavutte maatalolle, jossa
hyväntekijämme, kauppias Tarchanoffin kauppa-apulainen asuu.
Aikaisemmin piti hän kauppaa giliaakkein kanssa ja kuletti tavaroita
vuoristoon. Kerran hän matkoillaan eksyä tieltä. Hän riitaantui
giliaakkein kanssa. Ja tavattuaan hänet yksinäisellä paikalla,
heittivät he hänet muutamaan rotkoon. Sinne hän epäilemättä olisi
kuollut. Mutta onneksi satuimme Sachalinilta paetessamme saman rotkon
kautta kulkemaan -- -- se oli ensimäisellä karkumatkallani. Kuulimme
venäläisen metsässä huutavan, juoksimme sinne ja pelastimme
kauppa-apulaisen giliaakkein käsistä! Siitä saakka hän meitä
kiitollisuudella muistelee. 'Kaiken ikäni pidän huolta Sachalinin
miehistä', hän sanoi, ja todella hän siitä saakka onkin meikäläisille
paljon hyvää tehnyt. Jos hänet tapaatte, niin hän on teitä kaikella
tavalla avustava."

Lopuksi vanhus sanoi:

"Älkää nyt enää viivytelkö. Wassili, käske heidän kaivaa hautani tähän,
tässä on hyvä paikka. Puhaltakoon edes Amurista tuleva tuuli
haudallani, ja huuhdelkoot rantoja sieltä kulkevat laineet. Älkää
viivytelkö, lapset, ruvetkaa joutuvin kaivamaan."

Me tottelimme.

Vanhus istui seeteripuun alla -- ja siihen viereen kaivoimme hänelle
haudan. Kaivoimme veitsillämme ja rukoilimme. Vanhus oli äänetönnä --
pää huojui sinne tänne ja hän itki. Auringon laskeutuessa kuoli vanhus,
ja pimeän tultua olimme haudan peittäneet.

Salmen keskelle jouduttuamme nousi kuu seutua valaisemaan. Käännyimme
-- -- päät paljastuivat -- -- takanamme kohosivat Sachalinin vuoret ja
rantajyrkänteen juurella seisoi Buranin seeteri.



VII.


Soudimme Amurin puolelle. Siellä jo giliaakit sanoivat: "Saltanoff
-- -- pää -- -- vesi!" -- -- Harakat kai lienevät alkuasukkaille nämä
viestit vieneet! Mitä ikinä tapahtuukin -- hetkessä he sen tietävät.
Tapasimme joitakuita heistä meren rannalla kaloja ottamassa. He
pudistivat päätänsä ja nauroivat; me näimme, että he iloitsivat. Me
ajattelimme: hyvä teidän on nauraa; mutta entäs meidän! Tuon pään
takia me ehkä kaikki päämme menetämme. He antoivat meille kaloja,
tiedustelimme heiltä kaikki tiet ja läksimme tiehemme. Astuimme kuin
kuumilla kivillä. Pieninkin risaus pelästytti meitä, vältimme jokaista
inhimillistä asuntoa, jokaiselta venäläiseltä kätkeysimme metsään. Se
oli kauheaa!

Päivät lepäsimme enimmäkseen metsissä, ja öisin kulimme eteenpäin.
Aamuhämärässä saavuimme Tarchanoffin maatilalle. Uusi talo oli metsän
keskellä ja aitauksen ympäröimä: portti oli lujasti sulettu. Kaikesta
päättäen se oli juuri se talo, josta Buran oli puhunut. Menimme lähemmä
ja kolkutimme porttia. Talossa sytytettiin tulta.

"Kuka siellä? Mitä ihmisiä?"

"Kulkureita", vastasimme. "Tuomme terveisiä Buranilta."

Stachei Dmitritsch, Tarchanoffin isännöitsijä ei sattunut kotiin,
apulaisensa toimitti hänen virkaansa. Tälle hän oli käskenyt, että jos
sachalinilaisia kulkureita sattuisi tulemaan, tulisi heidän saada
saappaita, turkkia ja viisi ruplaa mieheen, sekä puhtaita vaatteita ja
evästä niin paljon kuin tahtoivat. "Kuinka monta heitä tulleekin --
tyydytä heidät kaikki. Kokoa työmiehet, anna niiden hankkia mitä
tarvitaan ja varustaa matkalaiset", näin hän oli käskenyt.

Sinnekkin oli tieto Saltanoffin murhasta saapunut. Apulainen pelästyi
meidät nähdessään.

"Veljet!" hän sanoi, "ettehän te vain liene Saltanoffin murhaajia?"

"Mitäpä siitä jos ollaan tai ei! Ettekö tahtoisi meitä hiukan auttaa?
Tuomme terveisiä Buranilta."

"Missäs Buran itse on? Eihän liene Sachalinille takaisin joutunut?"

"On kyllä! Ja hän antaa toivottaa teille pitkää elämää."

"Jumala suokoon hänelle autuaallisen kuoleman -- --. Hän oli
rehellinen, hyväsydäminen kulkuri -- -- mutta onneton. Stachei
Dmitritsch pitää häntä aina rakkaassa muistossa. Nyt hän saanee hänet
kuolleitten luetteloon merkitä. Mutta mikä hänen oikea nimensä oli?
Tiedättekö?"

"Emme tiedä. Häntä sanottiin vain aina Buraniksi. Kenties hän on
itsekkin nimensä unohtanut -- eihän sitä kulkuri tarvitse."

"Niin se on. Oi, veljet, teidän viheliäistä elämäänne! Jos pappikin
tahtoisi puolestanne Jumalaa rukoilla, niin hän ei voi, kun ei nimeänne
tiedä. -- -- Oli kai vanhuksella kotiseudussaan sukulaisia, veljiä,
sisaria, ehkäpä lapsiakin?"

"Luultavasti. Sillä vaikka kulkuri olisikin nimensä unohtanut, niin on
kumminkin vaimo hänet niinkuin muutkin ihmiset synnyttänyt."

"Katkeraa on elämänne -- katkeraa!"

"Kuinkas se ei olisi? Me kun syömme kerjäämiämme, kannamme vaatekuluja,
ja kun kuolemme, emme maahan pääse. Niin, varmaan moni kulkuri jää
hautaamatta. Jos kuolemme erämaahan, niin linnut nokkivat lihamme ja
villieläimet raatelevat -- -- luutkin kulettavat harmaat sudet. Voiko
sen katkerampaa enää olla?"

Mielemme meni surulliseksi. Vaikka olimmekin elämämme synkäksi
maalailleet -- kuta enemmän näet Siperiassa valittaa, sen enempi saa --
niin tiesimme valituksemme todeksi.

Hän tuossa panee maata unisena, ravittuna, lämpöseen huoneeseensa ja
ketään pelkäämättä. Mutta meidän täytyy pimeässä yössä samota sankassa
metsässä, ja jokainen kastettu kristitty pakenee meitä kuin paholaista
-- näin me ajattelimme.

"Nyt, lapset, on minun aika levolle mennä", sanoi apulainen. "Te saatte
mitä minun on käsketty antaa, sitä paitsi annan jokaiselle teistä
omasta kukkarosta kaksikymmentä kopeikkaa ja menkää sitten Jumalan
nimessä. Työmiehiämme en herätä -- minulla on kolme luotettavaa miestä,
jotka toimittavat teille saamisenne. Pelkään ikävyyksiä tähtenne. Olkaa
varovaiset, älkääkä menkö Nikolajewskiin. Kävin vasta siellä. Nykyinen
piirikunnan päämies on ankara mies. Hän on käskenyt ottaa kiinni kaikki
ohitse kulkijat, missä heitä nähtäneekin. 'Harakkakaan ei ole pääni yli
lentävä', hän sanoi, 'ei jänis ohitseni juokseva eikä mikään muukaan
eläin -- kyllä minä ne urhoolliset karkurit satimeen saatan!' Olette
onnelliset jos siitä ohi pääsette; älkää missään tapauksessa menkö
kaupunkiin."

Hän antoi mitä meille oli määrätty annettavaksi, ja sen lisäksi vielä
muutamia kaloja ja kaksikymmentä kopeikkaa jokaiselle. Sitten hän risti
itsensä, katsahti taivaalle, meni huoneelle ja sulki oven. Sibiriaakit
sammuttivat tulen ja rupesivat levolle. Mekin menimme tiehemme. Sinä
yönä olimme hyvin surullisella mielellä.

Armotonta on kulkurin elämä! Yö on pimeä, metsä sankka -- sade hänet
kastelee, tuuli kuivaa, ja koko laajan laajassa maailmassa hän ei
omista pienintäkään kodikasta nurkkaa, ei suojaa. Ikävä ajaa häntä
alinomaa kotiseutuun, ja jos hän sinne joskus saapuu, tuntee hänet
jokainen siellä kulkuriksi -- ja viranomaiset ovat ankarat -- hän ei
saa kauankaan vapaana kotiseuduilla samota ennenkuin taas vankilaan
joutuu! -- -- --

Vankilakin on hänestä usein paratiisi. -- -- Sinä yönä sanoi Wolodka
minulle:

"Mitähän veljemme nyt tehnevät?"

"Kenestä puhut?"

"Meikäläisistä seitsemännessä kasarmissa Sachalinin saarella. Nyt he
huoletonna nukkuvat! -- -- -- Ja me täällä -- oi -- meidän ei olisi
pitänytkään paeta! -- --"

"Valittaminen on naisten työtä!" huudahdin. "Mitäs läksit, kun
rohkeutesi niin vähiin loppui; sitä paitsi vaikeroimisesi tekee
toisetkin levottomaksi."

Mutta totta puhuen, olin itsekkin miettiväinen. Olimme väsyneet,
torkuimme astuissamme. Kulkurit oppivat näet astuissaan nukkumaan.
Hiukankin torkkuissani näin unta kasarmista. Näin kuun seiniä
valaisevan, näin ristikkoisen ikkunan ja sen takana makuulavat ja
niillä makaavat vangit. Luulin itsekkin siellä olevani -- oikasin
ruumistani -- ja havahduin...

Hirmuista on nähdä unta isästä ja äidistä. Silloin tuntuu kuin
vankilaa, saarta ja vartioita ei olisi ollut olemassakaan. -- Olen
vanhempaini huoneessa ja äitini silittää hyväillen päätäni. Pöydällä on
kyntteli ja pöydän ääressä istuu isäni: hänellä on silmälasit nenällä
ja hän lukee vanhaa kirjaa. Hän oli lukkari -- -- ja äitini laulaa
muuatta laulua...

Tuosta unesta herätessäni viilsi kuin veitsellä sydäntäni. Vanhempaini
huoneen sijasta näin metsäpolun. Makaroff kulki edellä, me muut
yksitellen jälissä. Tuuli heilutti puiden oksia, etäältä puiden lomasta
näkyi meri, ja sen yli kohosi juovainen taivas, joka ennusti päivän
valkenemista. Silloin täytyisi meidän taas johonkin rotkoon piiloutua.
Meri -- kenties olette sen kuullut -- meri ei koskaan vaikene... Se
milloin puhelee, milloin laulaa, milloin valittaa. Sentakia uneksin
aina laulusta. Meikäläisissä herättää vallankin meri koti-ikävää, me
kun emu ole siihen tottuneet.

Saavuimme Nikolajewskin tienoille. Yhä tiheämmässä oli maataloja ja
matkamme kävi yhä vaarallisemmaksi. Hitaasti edistyi kulkumme yön
aikana, aamusta alkaen piilouduimme tiheään viidakkoon, -- josta läpi
ei kukaan ihminen, ei eläin eikä lintu pääse.

Olisimme voineet tehdä suuremman kierroksen NikoIajewskin ympäri,
mutta olimme väsyneet erämaassa kulkemiseen, ja eväämmekin olivat
loppumaisillaan. Iltapuoleen saavuimme muutaman virran rannalle, jossa
seisoi ihmisiä. Tarkemmin katseltuamme tunsimme heidät "vapaiksi
komentokuntalaisiksi"; he olivat rannalla kalastelemassa. [Vapaaseen
komentokuntaan kuuluu senlaiset kaleeriorjat, joiden rangaistusaika on
loppunut. He eivät elä vankilassa vaan vapaina asunnoissaan, vaikka he
ja työntekonsa kumminkin on jonkinlaisen tarkastuksen alaista.]
Lähestyimme pelkäämättä.

"Hyvää päivää, veljet."

"Hyvää päivää!" vastattiin. "Tuletteko kaukaakin?"

Sana antoi toisen. Ruvettiin keskusteluun. Vanhin katsoi minuun
tutkivasti, kutsui minut syrjään ja kysyi:

"Tuletteko Sachalinilta? Oletteko Saltanoffin murhaajia?"

Viivyttelin hänelle täyttä totta puhumasta. Vaikka hän olikin
meikäläisiä, niin häneen ei kuitenkaan noin tuostaan voinut luottaa. Ja
"vapaa komentokunta" on kumminkin jotakin toista kuin meidän
vanki-arteli.. Hän huomasi neuvottomuuteni ja virkkoi:

"Teidän ei ole tarvis minua pelätä. Veljeä en koskaan petä, enkä minä
siitäkään välitä oletteko te tahi muut aseenne nostaneet Saltanoffia
vastaan. Kerrottiin näet että vanki-arteli oli karannut Sachalinilta,
ja kun näin teitä olevan yksitoista arvasin asian. Onnetonta,
veljeni, onnetonta! Te olette iso arteli ja piirikunnan päämies on
häijyluontoinen. Kyllä sitten menettelee kun vain tästä ohi pääsette.
Meillä on liikenemään asti ruokavaroja; meiltä saatte leipää ja kalaa
evääksi. Ettekö kattilaa tarvitse?"

"Tarvitseisimme kyllä yhden."

"Sen saatte. Yön aikana käyn teille kaupungista jotakin keräämässä.
Täytyyhän veljiään auttaa!"

Sydämemme keveni. Otin lakin päästäni ja kumarsin tuolle hyvälle
ihmiselle: toverini tekivät samoin. Lupaamansa apu oli meille kyllä
arvokasta, mutta ystävällinen puheensa oli meille sitäkin rakkaampaa.
Näihin saakka olimme matkoillamme aina ihmisiä paenneet, me aina
tiesimme, ettei meillä heiltä ollut muuta odotettavana kuin kuolema.
Mutta nämä olivat meitä säälineet.

Ilossamme olimme vähällä turmioon syöstä.

"Vapaan komentokunnan" lähdettyä pääsi ilomme valloilleen. Wolodka
alkoi tanssia ja me unohdimme kaiken pelkomme.

Menimme muutamaan notkoon rantamalla, teimme sinne tulen ja asetimme
tulelle kaksi kattilaa, toisessa keitimme teetä, toisessa kalaa. Tämä
oli iltapuhteella: hämärä alkoi vuotaa maahan ja sade lakkasi.

Juttelimme tulen ympärillä istuissamme ja aika kului kuin Abrahamin
helmassa. Päähämme ei pälkähtänyt että tulemme näkyi kaupunkiin yhtä
hyvin kuin tulet kaupungista meille. Kuinka ajattelematonta! Siihen
saakka olimme vuoria ja metsiä samonneet, vähintäkin risahdusta
säikähtäneet -- ja nyt sytytimme tulen juuri kaupungin edustalle ja
istuimme sen ääressä rauhallisesti jutellen, kuin ei olisi enää mitään
vaaraa ollut.

Onneksi asui siihen aikaan kaupungissa muuan vanha virkamies, joka
aikaisemmin oli ollut N:en vankilan hoitajana. N:en vankila on iso.
Moni mies on siinä istunut, ja kaikilla on vanhus hyvässä muistossa.
Koko Siperia tuntee Samaroffin, ja kun nykyään kuulin hänen kuolleen
menin varsin sen takia papin luo ja annoin hänelle puoli ruplaa, jotta
hän pitäisi sielumessun. Vanhuksella oli parhain sydän -- suokoon
Jumala hänelle taivaallisen ilonsa! -- mutta riitelemään hän oli
mestari. Hän kiljui ja huusi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä -- mutta
kukaan ei häntä pelännyt. Oikeudentuntonsa takia häntä kaikki
kunnioittivat. Hän ei koskaan vangeille vääryyttä tehnyt, ei koskaan
heitä sortanut eikä koskaan vankirahoista itse hyötynyt paitsi minkä
vanki-artelit hyvyytensä palkkioksi antoivat, Eivätkä vangit häntä
unohtaneet, sillä hänellä oli iso perhe, mutta kumminkin hyvä
toimeentulo. Nyt vanhus ei enää ollut virassa ja asui omassa talossaan
Nikolajewskissa. Entistä uulaa oli hän vielä ystävyydessä meikäläisten
kanssa "vapaassa komentokunnassa."

Sinä iltana istui vanhus portaallaan rauhallisesti piippuaan poltellen
ja huomasi tulen notkossa rannalla. "Kukahan tuonne tulen sytytti?"
arveli hän itsekseen.

Kaksi "vapaan komentokunnan" miestä sattui siitä ohi kulkemaan. Hän
kutsui heidät luokseen ja kysyi; "Missä paikoin komentokuntanne tänään
kalastelee? Ei suinkaan notkossa tuolla?"

"Ei. Tänään he ovat ylempänä. Mutta 'vapaa komentokunta' palaa tänään
kaupunkiin."

"Niin minäkin luulin -- -- mutta katsokaas, tuolla toisella rannalla
palaa tuli."

"Niin näkyy."

"Ken siellä tulta pitänee? Mitä luulette?"

"Emmehän sitä tietää voi. Stepan Sawelitsch. Kai ne ovat virran poikki
kulkijoita."

"Ettekö te veijarit voi niitä veljiksenne arvata? Aina minun täytyy
puolestanne ajatella... Oletteko kuulleet, mitä piirikunnan päällikkö
toissa päivänä Sachalinilaisista pakolaisista sanoi? -- -- että heidät
on nähty näillä seuduin. Eivätköhän nuo tollot, jotka ovat tulen
sytyttäneet, juuri ole niitä?"

"Kenties, Stepan Sawelitsch. Voivat olla niitä."

"Heidän on huonosti asiat! Ja mitä nuo konnat tekevät? Ellei
piirikunnan päällikkö vielä ole tullut, niin hän pian tulee. Ja kun hän
tuon tulen näkee, lähettää hän kohta sinne komppaniian sotamiehiä.
Mitäs tehdä? Nuo ilkeät ihmiset säälittävät minua. Saltanoffin takia on
heidän päänsä vaarassa. Työntäkää vene vesille miehet"...

Istuimme rauhassa tulen ympärillä kalakeittoamme odotellen, moneen
aikaan emme näet olleet lämmintä ruokaa saaneet. Yö oli pimeä, mereltä
nousi pilviä, oli uudestaan alkanut sataa, metsä humisti -- mutta me
olimme tyytyväiset. Kuta pimeämpi taivas sitä rauhallisempi on kulkurin
sydän.

Äkkiä tataari korviaan pörhisti -- tataareilla on tarkka kuulo kuin
kissalla. Minäkin höröstelin ja olin kuulevinani airojen loiskinaa.
Menin alemma rannalle; olin oikein kuullut. Jyrkkäin kallioiden vierite
livahteli hiljaa vene, jossa oli useita soutajia, ja oi kauhistus!
peräsimen luona olevan miehen vierustoverin lakissa kiilsi kokardi.

"Veljet!" sanoin toisille, "olemme hukassa! Piirikunnan päällikkö
tulee!" Kaikki ponnahtivat pystyyn, kattilat kaadettiin nurin ja sitten
suin päin metsään. Huusin heille, etteivät eroaisi ja eksyisi
toisistaan, tulisihan toki vartoa mitä tulossa oli. Kun heitä ei sen
useampia ollut, niin ehkä koossa ollen paremmin pelastuisimme.
Piilouduimme puiden taakse odottamaan.

Vene laski maalle. Siitä nousi viisi henkeä. Eräs heistä nauroi:

"Houkkiot ovat tiehensä juosseet. Mutta kyllä ne pian ilmestyvät, jakha
yhden sanan sanon. Katsokaas noita rohkeita poikia -- juoksevat kuin
jänikset!"

Vierelläni seeterin takana istui Darjan.

"Kuules Wassili", hän kuiskasi, "piirikunnan päällikön ääni tuntuu
minusta kumman tutulta."

"Hiljaa! Odotetaan! Heitä ei ole monta."

Yksi soutajista astui esiin ja sanoi:

"Te siellä metsässä, älkää pelätkö. Kenen te täkäläisessä vankilassa
tunnette?"

Pidätimme henkeämme emmekä vastanneet,

"No, puhukaa nyt, mokomat metsäpirut!" huusi hän. "Sanokaa kenen te
täällä vankilassa tunnette? Ehkäpä meidätkin tunnette?"

Minä vastasin:

"Oltanee tuttavia tai ei -- niin olisi ehkä parasta, ettei tavattaisi.
Elävinä emme antaudu."

Samalla annoin seuralaiselleni merkin olla valmiina. Heitä oli vain
viisi. Meillä oli siis ylivalta. Olisi paha jos alkaisivat ampua, Se
voisi kuulua kaupunkiin. Sama se muutoin miten kuolemme, mutta
taistelutta emme antau.

Nyt puhui vanhus itse.

"Lapset, eikö kukaan teistä Samaroffia tunne?"

Darjan kuiskasi taas:

"Se on varmaan N:en vankilan hoitaja!" -- Ja kysyi kovalla äänellä:
"Jalosukuinen! Oletteko koskaan Darjania tuntenut?"

"Tunsin kyllä. Oliko hänen nimensä Fedot?"

"Minähän se olen, jalosukuinen! Tulkaa kaikki esiin. Tämä on isämme."

Läksimme piilopaikastamme.

"Jalosukuinen, ettehän liene kaupungista tullut meitä vangitsemaan?
Emme voi sitä uskoa."

"Pöllöpäitä olette! Säälinhän minä teitä. Missä viisautenne nyt on, kun
juuri kaupungin edustalle tulen sytytätte?"

"Olimme vallan läpimärät, jalosukuinen! Satoi näet."

"Satoi! Ja sanotte itseänne kulkureiksi? Olisikohan tuo sade teidät
sulattanut! Jumalan armosta ehdin piirikunnan päämiestä ennen huomata
teidät portaalla tupakoidessani. Jos piirikunnan päämies olisi tulenne
nähnyt, olisi hän kyllä teille kuivan paikan hankkinut. Lapset lapset,
kuinka typerät olette, vaikka olettekin Saltanoffin tappaneet, konnat!
Sammuttakaa joutuvin tuli ja poistukaa rannalta kauas tuonne laaksoon,
tehkää siellä sitten vaikka kymmenen tulta, riiviöt!"

Nauraen kuuntelimme vanhuksen torumista,

"Kuulkaas!" hän jatkoi. "Toin teille veneessäni leipää ja teetä.
Muistakaa ystävyydellä vanhaa Samaroffia! Ja kun tästä onnellisesti ohi
päästyä saavutte Tobolskiin, niin asettakaa sikäläiseen kirkkoon
kyntteli pyhimykselleni. Minä kai kuolen tähän maahan, kun olen jo
vanha; ja sitäpaitsi olen täällä jo talonkin hankkinut. Kotipuoltani
muistelen kumminkin. Ja jääkää hyvästi nyt! Mutta lopuksi neuvon teitä
jakautumaan. Montako teitä on?"

"Yksitoista miestä."

"Te tolvanat! Irkutskissa asti teistä puhutaan -- ja kumminkin te vain
kaikki yksissä kulette."

Vanhus istuutui veneeseen ja läksi tiehensä. Me astuimme laaksoon,
keitimme teetä ja kaloja, jaoimme eväät ja hyvästelimme vanhuksen
neuvoa seuraten.

Minä läksin kulkemaan Darjanin kanssa. Makaroff molempien tscherkessien
kera, tataari läksi kahden muun kulkurin matkaan, ja kolme jälelle
jäänyttä taas yksissä. Emme ole sittemmin tavanneet. En tiedä
lienevätkö kuolleet vaan vieläkö elävät. Tataarista vain olen kuullut
että hänkin olisi tänne lähetetty -- en tiedä lieneekö totta.

Vielä samana yönä hiivimme Darjanin kanssa Nikolajewskin ohi. Muuan
koira vain haukkui lähimmässä talossa.

Auringon noustessa olimme jo kymmenen virstan päässä maantiellä. Äkkiä
kuulimme tiukujen helinää. Heti paneuduimme maahan muutaman pensaan
taakse ja näimme kolmivaljakon ajavan ohitse. Telegassa istui
piirikuntapäämies nukkuen kaapuunsa kääriytyneenä.

Ristimme itsemme ja ajattelimme: Jumalan kiitos, ettei hän illalla
kaupunkiin sattunut. Hän on varmaan lähtenyt meitä kiinni ottamaan.



VIII.


Tuli takassa oli sammunut. Jurtta oli lämmin kuin uuni. Ikkunan
jääkynttelit alkoivat sulaa, josta voi päätellä pakkasen rupeavan
lauhtumaan, ne kun kovalla pakkasella eivät sisäpuolellakaan sula,
vaikka jurtta olisi kuinkakin lämmin. Herkesimme lämmittämästä ja minä
menin ulos peltiä sulkemaan.

Usva oli hajonnut, ilma oli kuultavampi ja lämpimämpi. Pohjoisessa,
synkkäin pilvien peittämän tunturijonon takaa kohosi valkoisia,
kiireesti kulkevia pilviä. Tuntui kuin joku olisi huokaillut kylmässä,
synkässä yössä ja jättiläisen rinnasta nousevat höyryhattarat kulkivat
taivaan toisesta rannasta toiseen ja hajosivat hiljaa sinitaustaan.
Revontuliakin leimahteli.

Oudon lumouksen valtaamana seisoin katolla miettivästi katsellen
taivaankannen vaihtelevia ilmiöitä. Siinä edessäni oli täydellisesti
kehkeytyneenä yöllinen kylmä, synkkä ihanuus. Ylhäällä välkkyivät
tähdet, alhaalla ääretön, mustien metsien ja sinertävien vuorten
rajoittama tasanko. Ja koko tästä äärettömästä, pakkasen
jähmetyttämästä kuvasta huokuu surua sieluun: -- ilmassa ikäänkuin
väräjää surumielinen sävel: "Kaukana! Kaukana!"

Palatessani jurttaan nukkui jo kulkuri, ei kuulunut mitään muuta kuin
hänen levollinen hengityksensä.

Minäkin rupesin maata, mutta äsken kuulemani kertomuksen kiihottamana
en voinut nukkua. Joka kerran kun uni yritti vuoteelleni laskeutua,
liikahti kulkuri ja puhui hiljaa unissaan. Äänensä karkoitti uneni ja
herätti aivoissani jälleen harhailuretkensä kuvat. Väliin olin
kuulevinani seeterien ja saksankuusten huminaa pääni yläpuolella, olin
katselevinani alas korkealta äyräältä vartiosotilasten valkoisia
asuntoja alhossa ja siipiään hiljaa lehautteleva vuorikotka oli
lentelevinään minun ja valkoisten seinien välillä. Ja ajatukseni kantoi
minut kantamistaan kauas pois jurtan toivottomasta pimeydestä.
Ympärilläni tuntui vapauden tuulahdusta, valtameren kohina kuului
korvissani, aurinko oli laskemaisillaan ja veneeni keinui salmen
laineilla.

Kulkurin kertomus oli vertani kovasti kiihottanut. Minkähän vaikutuksen
nuo kulkurikertomukset tekisivätkään rangaistusvankien ummehtuneessa
vankilassa. Ja kysyin itseltäni, miksi ne olivat mielikuvitukseeni niin
syvästi painuneet. Ei sitä vaikuttaneet matkan vaikeudet, ei kärsimänsä
puutteet eikä kulkuria kotipuoleen vetävä haikea kaipaus, vaan
yksistään vapaan tahdon runollisuus. Miksi siitä vain vastaani henki
vapauden, metsän ja aron intoista ikävöimistä? Ja kun tuo tuntematon
kaukaisuus minuakin niin mahtavasti houkuttelee ja luokseen vetää --
kuinka taukoamatta se sitten kulkuria houkutelleekaan, häntä, joka jo
on tyhjentänyt tämän tyydyttämättömän, myrkyllisen ikävän maljan?

Kulkuri nukkui. Mutta ajatukseni eivät minulle rauhaa suoneet. Unohdin
mikä hänet oli vankilaan ja maanpakolaisuuteen saattanut, mitä hän oli
kokenut, mitä siihen aikaan tehnyt, jolloin hän "herkesi vanhempiaan
tottelemasta". Näin hänessä ainoastaan nuoren, voimaa ja henkistä
tarmoa uhkuvan elämän, joka intohimoisesti vapautta himosi...

"Niin! mihin?"...

Kulkuri huokasi ja mutisi epäselviä sanoja. Miksi hän huokasi? Tätä
vastaamatonta kysymystä miettiessäni nukuin ja ympärilläni liekkui
hämäriä unia. Aurinko laski. Siinä oli iso, ääretön maailma surullisiin
synkkiin unelmiin vaipuneena. Sitä varjoo äänetön, synkkä pilvi...
Sammuvat säteet valaisevat vain vähäistä pilvetöntä taivaankaistaletta,
ja jossakin sinertävien vuorten välissä palaa tuli.

Mitä se tiennee? Nouseeko se hyljätyltä liedeltä vai onko se haudalla
liekkuva liekkinen?

Vasta myöhällä nukuin.



IX.


Herätessäni oli kello jo yksitoista. Jurtan lattialla liekkui vinoja,
jääkynttelien läpi tunkevia auringonsäteitä. Kulkuria ei enää näkynyt.

Minun oli asioitten takia kylään ajaminen, valjastin hevosen pienen
reen eteen ja läksin ajamaan kylää kohti. Päivä oli kirkas ja ilma
suhteellisesti lämmin. Kahdenkymmenen asteen pakkasta me täällä näet jo
tervehdimme lähestyvän kevään oireena.

Kaikista kylän jurtista nousi savua. Eivätkä savupatsaat seisoneet
suorina ja liikkumattomina kuin kovalla pakkasella. Ne taipuivat länttä
kohti, sillä Tyynestä merestä kävi kova tuulenhenki.

Kylän asukkaat olivat puoliksi maanpaossa eläviä tataareja. Näillä oli
nyt juhlapäivä ja kylän kujalla oli liikettä ja hälinää. Kaikkialla
narahteli portteja ja pihoista läksi ajajia tai ratsastajia, jotka
juopuneina satulassa horjuivat. Muuan vauhko hevonen karkasi niin äkkiä
syrjään, jotta reki kaatui. Hevonen läksi pitkin tietä potaltamaan,
vetäen perässään ohjaksissa riippuvaa isäntäänsä, jonka ruumis pani
lumen ryöppynä tieltä kohoamaan. Jokaiselle voi tapahtua, ettei jaksa
hevosta hallita ja että reestä kaatuu, mutta tataarit pitävät
häpeällisenä tämmöisessäkään tilaisuudessa ohjaksia kädestään heittää.

Nyt syntyi tiellä tavatonta liikettä. Ratsastajat ohjasivat
hevosensa aidan luo, jalkamiehet astuivat tienviereen, koreapukuiset
tataarinaiset ajoivat lapsensa pihoihin, jurtista juoksi ulos uteliaita
katsojia ja kaikki katseet suunnattiin tielle päin.

Tietä pitkin tulla tömisti joukko ratsastajia; huomasin sen
kilparatsastukseksi, joka sekä jakuutteja että tataareja suuresti
huvittaa. Ratsastajia oli viisi. He karkasivat eteenpäin tuulen
nopeudella. Joukon lähestyessä näin siinä ensimäisenä saman harmon,
jolla Bagilai edellisenä iltana oli ratsastanut.

Jokainen askel vei sen etemmäksi jälellä tulevista hevosista. Hetken
kuluttua olivat he kaikki tuuliaispään tavoin ohitseni kiidättäneet.

Tataarin silmät välähtelivät suuttumuksesta ja kiihkosta, Kaikki he
ratsastaissaan käsiä ja jalkoja heiluttivat, kiljuivat ja heittäytyivät
melkein pitkäkseen hevosten selkään. Wassili yksin ratsasti kuin
"venäläinen" kumartuen eteenpäin hevosen kaulalle. Tavan takaa vihelsi
hän kimakasti ja hevonen lensi suorana eteenpäin.

Voittaja sai osakseen tiellä katsojain myötätuntoisuuden, kuten
tavallista moisissa tilaisuuksissa.

"Uljaat ratsastajat!" huusivat katsojat innostuneina, ja vanhat
hevosvarkaat, tämän rajun urheilun kiihkeät harjoittajat, kyykistyivät
ja takoivat kämmenillä polviaan hevosten kavioiden kalkkeen tahdissa.

Kylän keskellä tapasi Wassili minut palatessaan vaahtoisen hevosen
selässä. Voitetut vastustajat hiipivät tulla vähän jälempänä.

Kulkurin kasvot olivat kalpeat. Silmät hehkuivat. Näin hänen olevan
juovuksissa.

"Olen juonut!" huusi hän kumartuen alas ja kiskaisten lakin päästään.

"Se on oma asianne", vastasin.

"Ei haittaa! Älä ole vihainen. Minä osaan juoda, mutta järkeäni en
koskaan juo. -- Älä millään ehdolla kellekkään satulalaukkujani anna!
Ja jos itse niitä pyytäisin -- niin älä anna niitä sittenkään. Älä
anna! Kuuletko?"

"Kuulen", vastasin kylmästi. "Mutta pyydän ettette juopuneena luokseni
tulisi."

"En tulekkaan", virkahti kulkuri ohjaksilla hevostaan lyöden.

Hevonen korskui, karkasi pystyyn ja yritti lähteä juoksemaan, mutta
Wassili pidätti sitä lujalla kädellä ja kumartui uudestaan puoleeni.

"Se on mainio hevonen! Olen pannut vedon. Nyt tataarit maksavat siitä
mitä ikään pyydän. Vallan varmaan! Tataari näet jumaloipi hyvää
hevosta!"

"Miksi sen möisitte? Kuinka sitten saatte työnne tehdyiksi?"

"Minä myön sen. Vuoroni on tullut."

Ja taas hän löi hevosta, ja pidätti sitä sitten.

"Olen näet tavannut täällä toverin. Katsos tataaria tuolla tuon
harmopapurin varsan selässä. Kuules!" huusi hän tataarille, "Achinetka!
Tules tänne!"

Varsa lähestyi rekeäni päätään keikutellen ja harilla jaloin. Tataari
otti lakin päästään ja tervehti iloisesti.

Uteliaana katselin häntä.

Achinetkan veijarimaiset kasvot hymyilivät. Pienet silmät tirkistelivät
veitikkamaisesti toveriin katsoessa. "Me ymmärrämme toisemme, veli!"
tuntui jokainen silmäys sanovan. Ja toverikin puhkesi nauruun,
katsellessaan tataarin ulkonevia poskipäitä, hymyileviä silmiä ja
ulkonevia, isoja korvia, jotka lystikkäästi kurkistelivat maailmalle.
Silloin Achinetka vakaantui siitä että häntä oli ymmärretty ja nyökkäsi
tyytyväisenä mielipiteittensä yhtäpitäväisyyden merkiksi.

"Olemme toverit", Wassili virkkoi, "olimme yhdessä kulkureina."

"Missäs nyt elelet? En ole sinua kylällä ennen tavannut."

"Olen tullut tänne 'papereita' hakemaan. Kannan
kullanhuuhdontapaikoille paloviinaa."

[Viinankauppa on kullanhuuhdontapaikoissa ankarasti kielletty, mutta
Lena-virran ympäristöillä on syntynyt keinottelijaluokka --
"viinankantajat", jotka viinaa kultaan vaihtavat. Tämä on hyvin
vaarallista tointa, kun näet kuritushuonerangaistus sen harjoittajia
uhkaa. Maan luontokin tuottaa isoja vaikeuksia. Monet viinankulettajat
saavat kuolemansa metsissä milloin puutteista, kasakanluodeista, jopa
toisinaan toisten toverien puukoistakin. Mutta tämä toimi on kumminkin
hyödyttävämpää kuin itse kullanhuuhtominen.]

Katsahdin Wassiliin. Hän loi katseensa maahan ja tarttui hevosensa
ohjaksiin, mutta kohotti taas samassa päänsä ja katsoi minua
uhkamielisesti silmiin. Huulensa olivat kiinnipuserretut, mutta
alahuuli vavahteli.

"Minäkin lähden metsään. Mitä minuun noin katsot? -- Olen kulkuri -- --
kulkuri!"

Viimeiset sanat huusi hän tiehensä ratsastaissa. Hetkisen nousi vielä
tieltä ravia juoksevan hevosen kavioiden kohottama lumipilvi.

Vuotta myöhemmin tuli Achinetka taas kylälle "papereita hakemaan."
Mutta Wassili ei koskaan palannut.



"METSÄ HUMISEE."



I.


Metsä humisee...

Se metsä humisi aina, lakkaamatta yhtäläistä, pitkäveteistä hummataan,
se oli kuin kellon soiton kajahdusta, tyyntä ja hiljaista kuni sanaton
laulu, kuni hämärä menneisyyden muisto. Se metsä humisi aina; se kun
oli ikivanhaa, sankkaa hongikkoa, johon puukauppiaan kirves ja saha
eivät vielä olleet kajonneet. Korkeat, satavuotiset hongat punaisine
runkoineen seisoivat vakavina kuin sotarivissä ja ylhäällä vetreät
latvat toisiaan tavoittelivat. Alhaalla oli vallan hiljaista ja ilman
täytti pihkan lemu. Maata peittävästä männynneulakerroksesta yleni
vaalean vehreitä sanajalkoja, levitteleivät reheviä, eriskummaisia
lehtihetaleitaan ja seisoivat aivan liikkumattomina. Kosteilla
paikoilla kasvoi pitkäkorsista, vehreää heinää, ja raskaskupuinen
valkoapilas nyökytteli väsynyttä päätään. Mutta vanhan hongikon
latvapuoli humisi herkeämättä, huokaili sekavaa huokailemistaan.

Mutta nyt se humina kasvamistaan kasvoi, kävi yhäti valtavammaksi.
Kulin näet sen metsän läpi vievää tietä ja vaikken voinut taivasta
nähdä, ilmaisi metsän pimentyminen, että synkkä pilvi hitaasti kulki
ylitsemme. Ilta oli jo käsissä. Puiden runkojen välitse tungeikse
tuolloin tällöin laskevan auringon säde, mutta tiheiköstä hiipi jo
harmaa hämärä. Illemmalla oli ukkosenilma odotettavissa.

Tälle päivälle oli kaikista metsästysajatuksista luopuminen; hädin
tuskin kerkiäisi rajuilmalta yöksi suojaan päästä. Hevoseni kaviot
kalkattelivat paljaita puunrunkoja, se hörösteli ja kuunteli metsän
kumeaa kohinaa ja kiirehti itsestään kulkuaan metsävahdin asunnolle.

Kuului koiran haukuntaa. Metsän aukeamasta tuli näkyviin savimaja.
Sininen savupilvi kiemurteli lehväholvia kohti. Kaltot seinät
pörröisine olkikattoineen nojasivat punertaviin puunrunkoihin; maja
näytti olevan maahan vaipumaisillaan ja korkealla sen yläpuolella
huojuivat upeat, solakat honkapuut. Keskellä aukeamaa seisoi tiheä
ryhmä nuoria tammipuita.

Majassa asustivat metsästystoverini, metsänvartijat Sachar ja Maksim.
Nähtävästi kumpikaan ei nyt ollut kotosalla, koskei ison lammaskoiran
haukunta ketään ulos kutsunut. Vanha, paljaspäinen, harmaaviiksinen
iso-isä vain istui muutamalla multapenkereellä niinikenkää tekemässä.
Harmaat viiksensä ylettyivät melkein vyötäisille ja silmät tuijottivat
surullisina eteensä, kuin etsisi hän mielestään jotain unohdettua.

"Hyvää iltaa, iso-isä! Onko ketään kotisalla?"

"Eipä, eipä ole", vanhus pui päätään. "Ei Sachar eikä Maksimkaan ole
kotona, ja Motrjakin on metsään mennyt lehmää hakemaan... lehmä karkasi
tiehensä... kunhan karhut eivät olisi sitä syöneet?... Niin se on asian
laita; siellä ei ole ketään!"

"Ei haittaa. Istun tähän luoksesi odottamaan."

"Odota niitä, niin, odota!" nyökkäsi iso-isä katsoen minuun heikoilla,
sameilla silmillään kun hevoseni tammenoksaan sidoin. Huonosti on
vanhan iso-isän laita: silmät ovat heikot ja kädet vapisevat.

"Kukas sinä oikein oletkaan?" hän kysäsi istuutuessani viereensä
multapenkereelle.

Joka kerran käydessäni hän teki saman kysymyksen.

"Älähän, nyt sen tiedän, tiedän", vanhus sanoi uudestaan työhönsä
ryhtyen. "Vanha pää on kuin seula, siinä ei pysy mitään. Jotka aikoja
sitten ovat kuolleet, ne minä muistan, hyvinpä muistankin. Mutta uudet
ihmiset minä aina unhotan. Olen jo ikäloppu."

"Kuinka kauan olet tässä metsässä asunut, iso-isä?"

"Kauan, kauan! Asuin täällä jo, kun ranskalaiset keisarin maahan
tulivat."

"Siispä lienet elämäsi varrella paljon nähnyt. Kerroppas jotain!"

Ihmeissään iso-isä minuun katsahti.

"Mitäpä muuta olisin nähnyt kuin henkiorjia? Metsän olen nähnyt...
metsä humisee päivin ja se humisee öisin, se humisee talvella ja se
humisee kesällä... ja minä olen elämäni elänyt kuin puu metsässä
huomaamatta että elinkään... Nyt on jo aika hautaan astua, ja kun
joskus mietin olenko maailmassa elänyt tai en, niin en oikein sitä
itsekkään tiedä... Niinpä niin! Ehkäpä en liene ensinkään
elänytkään..."

Musta pilvenreuna tuli näkyviin taajan metsän takaa; honkain oksat
aukeaman reunassa hetkuivat tuulessa ja metsä huminoi syvimpiä,
täyteläisimpiä sointujaan.

Iso-isä kohotti päätään ja kuunteli.

"Myrsky on tulossa!" virkkoi hetken perästä. "Minä tiedän sen. Oi, oi!
kuinka myrsky ensi yönä ulvoo, se katkoo honkia, se heittää ne
juurineen kumoon... Metsän isäntä se taas alkaa leikkiään", hän
hiljemmin jatkoi.

"Mistäs sen tiedät, iso-isä?"

"Minä tiedän sen. Minä kun sen puiden puheesta hyvin ymmärrän... Puukin
pelkää, näetsen... Se kirottu haapapuu se pieksää kieltään yhtenään,
vaikkei tuulekkaan niin se vapisee. Honka tuolla metsässä humisee
leikkisästi hyvällä säällä; mutta kun myrsky on tulossa, silloin se
puhaltelee ja puhkuu... Vaikka näenkin huonosti, niin on kuuloni
tarkka... tammi humisee, aukeamankin tammet liikkuvat ja... se tietää
myrskyä."

Ja todella liikkuivatkin aukeaman mataloiden, metsän korkean seinän
suojaamien tammien vankat oksat, niiden kumean huminan erotti selvästi
hongan äänestä.

"No, kuuletko nyt?" sanoi vanhus lapsellisen viekkaalla hymyllä. "Minä
sen tunnen: kun tammet noin liikkuvat, silloin on haltija yöllä
liikkeellä ja katkasee... ei toki, eihän se mitään riko! Tammi on
tanakkaa puuta, se on haltijallekkin liian voimakas... Niin se on!"

"Mikä haltija, iso-isä? Sanoithan itse, että myrsky katkasee."

Vanhus nyökkäsi salaperäisesti.

"Minä sen tiedän... Sanotaan nykyään löytyvän ihmisiä, jotka eivät
mitään usko. Niin se on! Mutta minä olen nähnyt hänet, niinkuin sinut
nyt näen ja paremminkin, silmäni kun nyt ovat vanhat, mutta silloin
olivat nuoret. Oi, oi, kuinka tarkkanäköinen nuorena olinkin"...

"Kerroppas, iso-isä, kuinka hänet silloin näkemään satuit?"

"Oli juuri niinkuin nytkin:, honka puhkui metsässä... vuoroin soi ja
vuoroin puhkui: o--sch--cho--o!... s--ch--o--o! Ja sitten se hiljeni...
Taas ja taas se sitä virttään lauloi, yhä useammin uudisteli ja yhä
valittavammin. Haltija kun sinä yönä kaataisi monta. Sitten alkoi tammi
puhua -- illan oloon se kiihtyi mutta yöllä siitä vasta meteli nousi!
Silloin haltija juoksentelee metsässä, nauraa ja itkee, pyörii ja
tanssii ja karkaa yhä tammien kimppuun, sen kun tekisi mieli niitä
kaataa... Kerran sitten, se oli näet syksyllä, katsoin ikkunasta, se ei
ollut sille mieleen: syöksähti ikkunaan ja -- räiskis! särki sen
säpäleiksi honganoksalla; melkein se minulta kaikki kasvot repi --
periköön sen perkele! Mutta enhän minä mikään narri ole -- juoksin
tieheni ikkunasta. Niin vihainen se voi olla."

"Mutta minkä näköinen se on?"

"Minkä näköinenkö? Aivan kuin vanha paju nevassa. Aivan semmoinen!...
Tukka kuin kuiva misteli puissa... onhan sillä partakin... nenä kuin
tuores oksa ja suu kuin sammaltanut... hyi, kuinka kamala! Varjelkoon
Jumala jokaista kristittyä ihmistä hänen näköisekseen tulemasta. Totta
Jumalan! Toiste näin hänet suolla tuossa lähellä. Jos tahdot nähdä
hänet, niin tule talvella tänne. Silloin hänet usein näkee. Nouse
vuorelle tuolla ja kiipee korkeimman puun latvaan. Valkeana patsaana se
silloin metsän yli kulkee, pyörii ja laskeutuu vuorelta laaksoon...
siellä se juoksee, juoksee ja hupenee äkkiä metsään. Ja missä kulkee,
sinne se jälkeensä valkoiset lumijäljet jättää... Ellet vanhaa miestä
usko, niin tule kerran omin silmin näkemään."

Vanhus oli päässyt puheen alkuun. Metsän vilkas, levoton haastelo ja
lähestyvä ukkosilma näyttivät vanhaa vertaan kuohuttavan. Iso-isä
nyökkäsi, hymyili ja vilkutti himmeillä silmillään.

Mutta äkisti pimensi varjo korkean, kurttuisen otsan. Työkkäsi minua
kyynäspäällä ja sanoi salaperäisen näköisenä:

"Kuulehan! Metsänhaltija on totisesti kamala olento. Kristityn ihmisen
ei sovi mokomaa ilkeää rumennusta nähdä... mutta, totta puhuen, pahaa
se ei kellekkään tee... Leikkiään se ihmisellekkin tekee, mutta pahoja
kujeita sillä ei ole. Sitä ei ole koskaan kuultu."

"Mutta sanoithan iso-isä, että se yritti sinua oksalla kasvoihin
lyömään?"

"Yrittihän se kyllä. Se näet suuttui kun ikkunasta häntä katsoin. Mutta
ellei nenäänsä hänen asioihinsa pistä, niin ei se kellekkään mitään
pahaa tee. Semmoinen se on, se metsäihminen! Mutta kyllähän ihmiset
ovat metsässä kauheampia töitä tehneet... kautta Jumalan!"

Iso-isän pää vaipui rinnalle ja hän vaikeni hetken aikaa. Kun sitten
minuun katsahti välähti hämärässä katseessa elpynyt muisto.

"Minäpä kerron sinulle tämän metsän salaisuuden... Tässä se tapahtui,
juuri tällä paikalla... mutta siitä on kauan, kovin kauvan. Muistan
sen... kuin unessa... ja kun metsä kovasti humisee, niin koko tapaus
muistossani elpyy. Tahdotko, niin kerron... hä?"

"Kerro, kerro, iso-isä!"

"No, niin kuule!"



II.


Isäni ja äitini ovat aikoja kuolleet: olin vain pieni poikanen,
kun ne minut yksin maailmaan jättivät. Se oli minun kohtaloni.
Kunnallishallitus mietti, että mikähän nyt sen pienen henkiorjan kanssa
neuvoksi, ja sitä Pankin ajatteli. Ja metsänvartija Roman sattui juuri
silloin metsästä kylälle tulemaan ja sanoi: 'Antakaas poika minulle
metsänvartijamajaani, minä elätän sen. Pojasta on hupaisuutta
yksinäisyydessäni... ja saahan hän ruokansa.' Niin hän puheli ja
kuntahallitus vastasi: 'ota hänet!' Hän otti minut mukaansa. Ja siitä
pitäen olen metsässä ollut. Täällä Roman minut kasvatti. Se oli
hirveä ihminen! Jumala varjele!... Isokasvuinen, mustasilmäinen,
mustatukkainen ja silmissä synkkä katse, hän kun kaiken elämänsä oli
metsässä ypö-yksin elänyt. Karhu oli hänelle kuin veli, sanoivat
ihmiset ja susi kuin serkku. Tunsi jokaisen eläimen eikä pelännyt
niitä. Mutta ihmisten parista hän vetäytyi pois, ei heihin edes
katsonutkaan... semmoinen ihminen hän oli. Kautta Jumalan, se on totta!
Kun hän joskus minuun katsoi, tuntui vallan kuin olisi kissa hännällään
selkäpiitäni hivellyt... Mutta hyvä ihminen hän kumminkin oli ja
hyvästi hän minua elätti. Tattaripuuroon pantiin aina rasvaa ja milloin
Roman sorsan ampui, niin oli sorsanpaistiakin. Mikä on totta, se totena
pysyy!

Näin elelimme kahden. Milloin Roman metsään meni, salpasi hän minut
majaan, etteivät pedot kimppuuni pääsisi. Myöhemmin annettiin hänelle
Oksana niminen vaimokin.

Pan se sen vaimon hänelle antoi. Käsketti luokseen ja haastoi: "Kuules,
Roman, sinun pitää naida!"

Ensin vastasi Roman:

"Mitä, hornassa, minä vaimolla? Mitä minä metsässä vaimolla, kun
minulla siellä ennestään jo orjakin on. En tahdo naimisiin!"

Hän näet ei ollut tottunut tyttöin seuraan. Siinä se oli asia. Mutta
Pan oli viekas. Kun tuota Pania ajattelen, niin minusta tuntuu ettei
semmoisia Pania enää ole: ne ovat sukupuuttoon kuolleet. Otetaanpa
sinut esimerkiksi. Sinunhan pitäisi Panin sukulaisia olla... Ehkäpä
oletkin, mutta ei sinussa mitään semmoista mahtavuutta ole... sitä
oikeaa... olet vain tavallinen orja etkä muu mikään.

Mutta se toinen, se oli oikea... niitä muinaisia... Minä sanon sinulle,
että maailmassa tapahtuu semmoisia asioita, että sadat ihmiset yhtä
ainoaa ihmistä pelkäävät... Katsohan esimerkiksi haukkaa ja
kukonpoikaa: molemmat ne ovat munasta tulleet, mutta haukka pyrkii jo
alun pitäen ilmaan nousemaan ja kananpojat ja kukot piipertävät maassa.
Haukka on Pan, ja kukonpoika -- on yksinkertainen talonpoikaisnainen!

Olin pieni poikanen, mutta muistan sen kumminkin aivan selvästi: noin
kolmisenkymmentä talonpoikaa oli hirsiä metsästä vetämässä. Pan tulla
karauttaa ratsunsa selässä ja punoo viiksiään. Hevonen tanssii alla ja
mies vilkuilee ympärilleen. Oi, oi! Kun talonpojat Panin huomaavat,
ajetaan hevoset syvään kinokseen ja lakit, päästä kiskaistaan. Oli
sitten vastusta saada hirret tielle takaisin, mutta Pan nelisti
tiehensä -- hän oli yksin ja tie oli hänelle liian kaita! Kun Pan
otsaansa rypistää, ollaan peloissaan -- kun hän nauraa, iloitaan -- ja
kun on vakavana, murehditaan. Olisinpa tahtonut nähdä sen, joka olisi
uskaltanut vastustella.

No niin: Roman oli kasvanut metsässä, eikä ymmärtänyt käyttäytyä, mutta
Pan antoikin sen hänelle siitä syystä anteeksi.

"Minä tahdon että naimisiin menet", puhuu Pan, "miksi? Sen pidän
tietonani. Ota Oksana vaimoksesi."

"En tahdo", vastaa Roman, "en minä Oksanaa tarvitse!... Ottakoon hänet
hiisi, mutta minä en ota!" -- puheli Roman.

Pan tuotti pampun. Roman pantiin pitkälleen ja Pan kysyi kerran vielä:

"Tahdotko naimisiin, Roman?"

"En, en tahdo!"

"Antakaa hänelle siis housuun, niin paljon kuin sopii!" käskee Pan.

Hän saikin aika selkäsaunan. Roman oli vankka mies, mutta kyllänsä hän
siitä kumminkin sai.

"Heretkää", hän sanoi, "jo nyt riittää! Periköön hänet piru, ennenkuin
moista tuskaa naisen takia kärsinen. Antakaa tänne minä nain hänet!"

Panin kartanossa eleli muuan Schwidzky niminen ratsupalvelija. Tämä
tuli juuri saapuville kun Romanissa koetettiin naimahalua herättää.
Kuultuaan miksi Romania pieksettiin heittäytyi hän Panin jalkoihin ja
suuteli niitä. "Älä toki, armollinen Pan, ihmistä tapa, ennemminhän
minä Oksanan nain... en sanallakaan vastusta."

Hän tahtoi naida hänet. Moinen ihminen se oli. Totta jumaliste!

Romankin jo ilostui.

Nousi seisalleen, sitoi kiinni housunsa ja sanoi:

"Hyvä. Mutta, ihminen, mikset ennemmin tullut? Ja sinä sitten, Pan --
miksei mies tiedustele kuka hyvällä naimisiin menisi, ottaa ja
pieksättää tuota pikaa vain! Onko se kristillisesti tehty? Hyi!"

Roman se näet ei Paniakaan pelännyt. Ja pahalla päällä ollessaan ei
Pankaan häntä liioin lähennellä tohtinut. Mutta Pan oli viekas, hänellä
oli muu mielessä. Uudestaan Romanin nurmelle pitkälleen panetti.

"Mokomaa lampaanpäätä", sanoi, "minähän onneasi tahdon, ja sinä vaan
nenääsi kurpistat. Nythän sinä elät kuin karhu pesässään; luoksesi ei
tee mieli poiketa... lyökää sitä hölmöä kunnes huutaa kylliksi
saaneensa! Mene sinä helvettiin, Opanas. Sinua ei ole kestiin kutsuttu,
älä siis siihen tunkeu, muutoin... Etkö näe kuinka Romania kestitetään?
Sinullekkin voisi samoin käydä!"

Nyt vasta Roman julmistui. Kelpo lailla häntä lyötiin. Sen aikuiset
ihmiset osasivat pampulla miehen selästä nahan nylkeä. Mutta Roman se
vain makasi rauhallisena eikä huutanut kylliksi saaneensa. Pitkään
kärsi, mutta lopulta sylkäsi ja sanoi:

"Ei ole kristillistä naisen tautta näin ruoskia minua -- ja vielä
lukematta. Heretkää! Kuivettukoot kätenne, saakelin roistot! En minä
mikään parkittava nahka ole, että minua niin lyödä tarvitsee. Kun en
vähemmällä päässe -- niin menemmehän sitten naimisiin!"

Pan nauroi.

"Niin oikein! Ellet nyt häissäsi saatakkaan istua, niin saat sitä
enemmän tanssia."

Pan oli iloinen, jumaliste, kuinka iloinen olikin! Mutta myöhemmin
hänen kävi huonosti -- Jumala jokaista kristittyä moisesta suojelkoon!
Semmoista en kellekkään soisi. Ei juutalaisellekkaan pidä sitä
toivotella, mielestäni...

Roman meni siis naimisiin ja vei nuoren vaimonsa metsänvartijamajaan.
Aluksi se häntä lakkaamatta sätti ja soimasi saamastaan löylytyksestä.

"Et sinä ole sen arvoinen, jotta ihmistä sinun tauttasi kiusattiin",
sanoi.

Aina metsästä tultuaan se heti vaimon ulos ajoi. "Mene tiehesi! Ei
täällä naisia tarvita! En voi kärsiä naista huoneessa nukkumassa. Ilma
pilautuu siitä." Mutta ajan oloon hän Oksanaan tottui. Oksana puhdisti
ja valkasi tuvan, järjesteli puhdistetut astiat ja huonekalut; kaikki
tuvassa kiilsi, jotta sitä oli ilo katsella. Eikä Roman ainoastaan
Oksanaa kärsinyt, vaan alkoipa häntä rakastaakkin; jumaliste, en minä
valehtele! Niin Romanin kävi. Kun naiseensa mieltyi, sanoi aina:

"Kiitos Panille! Hän se minulle parempaa opetti. Olinpa typerä mies,
kun semmoisen selkäsaunan otin! Nyt näen, ettei se niinkään tuhmaa ole;
onpa se tottaansa hauskaakin!"

Kuinka paljon lienee aikaa kulunut, kun Oksana eräänä päivänä valittaen
rupesi penkille maata. Illalla hän sairastui ja kun aamulla heräsin
kuulin hienon äänen vikisevän. Ahaa, ajattelin itsekseni -- varmaan
tänne on lapsi syntynyt -- -- ja niin olikin.

Mutta se ei pitkään tässä maailmassa elänyt, aamusta iltaan vain.
Illalla se ei enää vikissyt. Oksana itki, mutta Roman sanoi:

"Siis meillä ei enää lasta olekkaan, ja kun ei lasta ole, niin ei ole
tarvis pappiakaan hakea. Haudataan se hongan juurelle."

Ja niin hän teki. Kaivoi pienen haudan ja peitti lapsen siihen. Katsos
tuolla tuota salaman polttamaa puunrunkoa... se on sama puu, jonka alle
lapsi haudattiin. Kuules, kun kerron: heti auringon laskettua ja
iltatähden metsään vilkuttaissa, lentelee täällä lintunen ja huutelee,
huutelee niin surkeasti! -- Se on lapsen kastamaton sielu, joka ristin
merkkiä pyytää. Sanotaan että joku oppinut ihminen, joka on kirjoja
lukenut, osaisi sille ristin merkin antaa, jottei sitten enää
lenteleisi... mutta me täällä metsässä emme mitään tiedä. Se lentelee
ja rukoilee, emmekä me voi muuta kuin sanoa: sielu parka! emme sinulle
mitään taida. Sitten se itkee, lentää tiehensä, tulee takaisin... oi,
kun sitä sieluraukkaa on sääli!

Kun Oksana parani, meni hän aina haudalle istumaan ja itki niin
kovasti, että kuului ympäriinsä metsään. Niin suri Oksana lastaan.
Mutta Roman sääli Oksanaa eikä lasta. Metsästä tultuaan meni aina
haudalle Oksanan luo seisomaan ja sanoi:

"Herkeä jo, typerä vaimo! Mitä sinä itket? Kuolleen lapsen sijaan tulee
kenties toinen ja parempi. Niin, kukapa ties ei tämä ollutkaan minun
lapseni, mutta se toinen, se on minun omani."

Oksana ei mielellään semmoista puhetta kuunnellut. Herkesi itkemästä ja
alkoi pahoilla sanoilla sättiä. Mutta ei Romankaan suuttunut.

"Miksi minua sätit?" kysyi. "Enhän ole mitään muuta sanonut, kun etten
tiedä. Enkähän minä tiedäkkään, kun et sitä ennen ollut minun etkä
metsässä asunut, vaan ihmisten keskessä. Kuinkapa sen tietäisinkään?
Nyt elät metsässä ja se on hyvä. Kun vanhaa Feodossiaa kylästä hain,
niin sanoi: 'Kuinka sinulla, Roman, nyt jo lapsi on?' Sanoin hänelle:
'Mistäpä minä tiedän onko se pian tai ei?'... Herkeähän sinä itkemästä,
muutoin suutun ja saattaa sattua että sinua lyömään yllyn."

Oksana torui torumistaan ja sitten herkesi, lyödä läimäyttipä Romania
selkäänkin! Mutta kun Roman suuttui niin Oksana vaikeni... pelkäsi,
alkoi hyväillä ja syleillä, suudella ja silmiin katsoa... se Romania
tyynnytti. Sillä katsos, sinä et sitä tienne, mutta minä, vanha mies.
vaikken koskaan olekkaan naimisissa ollut niin olen monta ja
monenlaista elämässäni nähnyt: nuori nainen suutelee niin suloisesti,
jotta se äkäisimmänkin miehen kesyttää. Oi, oi!... minä tunnen naiset.
Ja Oksana oli liukas olento... moista ei nyt enää näekkään. Minä sanon
sinulle, etteivät naisetkaan nyt enää ole semmoisin kuin ennen! Eräänä
päivänä kajahti äkkiä torvi metsässä: trataa, tara-tara-ta-ta-taa!...
Iloisesti metsänkaiku vastaeli. Olin siihen aikaan pieni poikanen, enkä
ymmärtänyt mitä se tiesi. Näin lintuin pesästään lehahtavan, huutavan
ja siivillään räpättävän; muuan jänis vilisti ohi minkä käpälistä pääsi
korvat selkää myöten kumussa. Luulin että outo eläin se niin kauniisti
huutaa. Mutta se ei ollutkaan eläin, se oli Pan, joka tuli ratsastaen
metsän läpi torvella toitottaen. Jälestä toivat ratsaspalvelijat
kahlekoiria. Kaunein kaikista palvelijoista oli Opanas Schwidzky
sinisessä takissaan. Hän ratsasti Panin takana. Päässään oli kullalla
kirjailtu lakki, hevonen tanssi allaan, pyssynsä kiilsi ja pandora
riippui hihnassa vasemmalla olallaan. Pan rakasti Opanasta, se kun
osasi pandoraa kauniisti soittaa ja sen lisäksi vielä laulaa. Kyllä se
Opanas oli kaunis, voi kuinka kaunis olikin! Kauneuden suhteen Pan ei
Opanakselle vertoja vetänyt: hän kun oli kaljupäinen ja punanenäinen
eivätkä silmätkään, milloin niissä ystävällinenkin katse oli, olleet
Opanaksen silmäin verrat. Kun Opanas minuun katsoi, täytyi minun
hymyillä vaikken tyttökään ollut. Vanhempainsa sanottiin polveutuvan
eräästä saporalaisesta kasakkaperheestä ja asuneen viljelysmaiksi
peratuissa metsissä. Se oli liukasta, kaunista, sukkelaa kansaa.

Ajatteles: hevosen selässä vainioita viiletellä on ihan toista kuin
kirveellä puita kaataa...

Juoksin majasta ulos ja näin Panin siinä hevostaan pidättävän ja
ratsaspalvelijat. Romankin tuli ulos ja piti Panille jalustinta. Pan
laskeutui maahan. Roman kumarsi syvään.

"Kuinkas käy?" kysyy Pan.

"Kiitos kysymästä", Roman vastasi. "Olen terve, mikäs minun olisi?
Entäs te?"

Katsos, Roman ei ymmärtänyt Panille vastata. Koko seura räjähti
nauramaan, Pan kanssa.

"Jumalan kiitos, että terve olet", Pan sanoi, "mutta missä vaimosi on?"

"Missä vaimoni olisi? Vaimoni on tietysti kotona."

"No, mennäänpä mekin huoneelle", sanoi Pan, "levittäkää te sillä aikaa
nurmelle matto, vastanaineille onnea toivottaaksemme ensi kerran
talossa vieraillessa."

Siitä menivät huoneelle; Opanas ja Roman tulivat jälestä paljain päin
ja Bogdan, Panin uskollinen ja vanhin ratsaspalvelija. Semmoisia
palvelioitakaan ei enää maailmassa tapaa. Vanha hän oli ja ankara
hevosille, mutta Panin edessä kuin koira. Bogdanilla ei koko laajassa
maailmassa ollut ketään muita kuin Pan. Sanottiin, että kun Bogdanin
isä ja äiti kuolivat, oli tämä vanhalta Fanilta pyytänyt
talonpoikaisnaisen kanssa naimisiin mennäkseen. Mutta vanha Pan ei
antanut. Asetti hänet pienen poikansa hoitajaksi ja sanoi: "Tämä on
isäsi ja äitisi ja vaimosi." Siinä sitten Bogdan pikku Panitschan hoiti
ja holhoi, opetti ratsastamaan ja ampumaan. Pikku Panitschan suureksi
kasvettua ja talouden perustettua, seurasi Bogdan häntä yhä kuin koira.
Oi, minä tahdon sanoa totuuden, monet kirosivat Bogdania. Monta
kyyneltä on hänen sielulleen pudonnut sen samasen Panin takia. Panin
tarvitsi vain sanoa yksi ainoa sana, niin Bogdan olisi vaikka oman
isänsä palasiksi repinyt.

Pienenä poikana juoksin toisten jälessä huoneeseen: olinhan tietysti
utelias. Mihin ikään Pan kääntyi, olin minä aina takana.

Pan seisoi keskellä lattiaa, väänteli viiksiään ja nauroi; Roman seisoi
edessä, nosteli jalkojaan ja hypisteli lakkia käsissään; Opanas parka
seisoi olallaan seinään nojaten, seisoi siinä kuin nuori tammipuu
myrskyssä, synkkänä ja surullisena.

Vanha Bogdan vain ripusti takkinsa naulaan, istuutui penkille nurkkaan
ja odotti isäntänsä käskyjä. --

Nyt kaikki kolme Oksanaan kääntyivät. Tämä seisoi uunin kolkassa katse
maahan luotuna ja kasvot punaset kuin unikko ohrapellolla. Kai hän
aavisti että hänen tauttaan pahaa tapahtuisi. Sanon sinulle yhden
asian: kun kolme miestä luovat silmänsä yhteen naiseen, niin siitä ei
hyvää synny. Siitä tulee tukkanuotta tai jotain vieläkin pahempaa. Olen
sen omin silmin nähnyt.

"No, Roman", nauraa Pan, "olenko sinulle hyvän vaimon hankkinut?"

"Vaimo kun vaimo", vastaa Roman, "mukiin se menee."

Opanas kohotteli olkapäitään, vilkasi Oksanaan ja sanoi itsekseen:

"Niinpä vaimo! Jospa se vain ei olisi mokoman tolvanan käsiin
sattunut!"

Roman kuuli tuon ja kääntyi Opanakseen: "Sanokaas minulle, Opanas,
miksi minua tolvanana pidätte?"

"Siksi", Opanas vastaa, "kun et osaa vaimoasi varjella."

Niin Opanas puhui. Pan polki jalkaa, Bogdan pui päätään; Roman arveli
tuokion, kohotti sitten päänsä ja katsoi Pania kasvoihin.

"Miksi häntä varjelisin?" hän vastasi Paniin katsoen. "Täällä
metsässähän ei ole muuta kuin eläimiä -- armollinen Pan vain tänne
jonkun kerran hairahtuu tulemaan. Keneltä häntä sitten varjelisin? Pidä
sinä, mokoma kasakka vain varasi ettet minua härnää, saattaisi muutoin
sattua että tukkaasi tartun."

Siitä olisi pian aikaan käyty käsikahakkaan, ellei Pan olisi väliin
astunut: poikasi jalkaa ja heti toiset vaikenivat.

"Hiljaa, saatanan sikiöt! Emme ole tänne tappelemaan tulleet.
Toivotetaan nuorelle pariskunnalle onnea ja illalla mennään suolle
metsästämään. Hei, nyt lähdetään!"

Pan kääntyi ja läksi majasta. Ratsaspalvelijat olivat puiden alle
eineen valmistaneet. Bogdan seurasi Pania, mutta Opanas pidätti Romania
eteisessä.

"Älä ole vihainen, veljeni", kasakka sanoi. "Kuules mitä sanon. Näitkö
kuinka Panin jalkoihin heittäydyin ja hänen saappaitaan suutelin
Oksanan saadakseni? No, Jumala kanssasi mies... teidät on pappi
yhdistänyt... se lienee kohtaloni ollut! Mutta sydämeni ei salli, että
paha vihollinen taas teidät yllättää. Haa, haa! Kukaan ei tiedä, mitä
minulla on sydämellä... Ennemmin pyssyni lähettää heidät kylmään
hautaan."

Ihmeissään Roman kasakkaa katseli.

"Sanos, kasakka, etkö ole järjiltäsi?"

En kuullut, mitä Opanas sen jälkeen eteisessä hiljaa Romanille puhui,
näin vain Romanin Opanasta olalle lyövän.

"Opanas, Opanas! Kuinka ilkeitä, petollisia ihmisiä maailmassa on! Ja
minä elelin täällä metsässä mitään tietämättä. Pan, Pan! Olet syössyt
itsesi onnettomuuteen."

"No, mene nyt", Opanas sanoi. "Mutta varo ettet varsinkaan Bogdanille
itseäsi ilmaise. Sinä olet yksinkertainen ihminen, mutta hän on viekas
koira. Varo Panin viinaa liiaksi juomasta. -- Ja kun hän sinut
ratsaspalvelijain kanssa suolle laittaa, ja itse tänne jää, niin vie ne
sen vanhan tammen luo, näytä pitempi tie, sano itse tulevasi oikotietä
metsän läpi ja palaa heti tänne takaisin."

"Hyvä", Roman vastaa, "menen metsästämään, mutta pyssyyni en pane
linnun haulia vaan karhun kuulan."

Menivät sitten ulos. Pan istui jo matolla, käski antaa pullon, kaateli
laseihin viinaa ja tarjosi Romanille. Panin lasi ja pullo olivat
ihanat, mutta paloviina sitäkin ihanampaa, sitä kun lasin joi --
ilostui sydän; kun toisen joi -- alkoi sydän rinnassa sykkiä; mutta kun
siihen tottumaton kolmannen joi niin makasi jo penkin alla, ellei vaimo
penkille kohentanut.

Panilla oli viekkaus mielessä. Tahtoi Romanin viinalla humalluttaa;
mutta semmoista viinaa ei löytynyt, joka olisi Romanin humalluttanut.
Otti lasin Panin kädestä ja joi; joi toisen ja kolmannenkin -- silmät
paloivat päässä kuin sudella ja väänteli viiksiään. Sekös Pania
suututti.

"Katsokaas, kuinka tuo peeveli paloviinaa juo eikä silmääkään räpäytä.
Toinen jo aikaa itkisi; mutta hän, katsokaas hyvät ihmiset -- hän vain
nauraa!"

Ilkeä Pan tiesi vallan hyvin, että kun viinaa juotua itkettää, silloin
pää pian pöydälle vaipuu. Mutta tällä kertaa hän ei ollut oikeaan
osannut.

"Miksipä minä itkisin!" Roman vastasi. "Sittenhän huonosti olisi!
Ulvoisinko kuin akka, kun armollinen Pan tulee minulle onnea
toivottamaan? Jumalan kiitos! Ei minulla vielä ole itkemisen syytä.
Itkekööt toki ennemmin viholliseni!"

"Olet siis tyytyväinen?" Pan kysyy.

"Miksikäs tyytymätön olisin?"

"Tiedätkös, että pamppu oli puhemiehenäsi?"

"Kuinka en sitä muistaisi? Siksipä sanonkin, että olin oikea pöllöpää,
en tiennyt mikä on karvasta mikä suloista. Pamppu maistaa karvaalle,
mutta pidin sen naista parempana. Armollista Pania minun on
kiittäminen, kun opetti minun pöllöpään hunajaa syömään."

"Hyvä, hyvä", Pan sanoo, "no niin, mutta teeppäs sinäkin nyt minulle
palvelus: mene ratsaspalvelijain kanssa murtoon minulle lintuja
ampumaan. Tuokaa minulle muuan metsokin."

"Miksi Pan meidät murtoon lähettää?" Roman kysyy.

"Juodaan vielä ja Opanas laulaa meille ja sitten -- Jumalan haltuun!"

Roman katsahti taivasta ja virkahti Panille:

"Se tuskin käy päinsä; on jo myöhäkin, murto on laaja ja tuuli ulvoo
metsässä, se tietää myrskyä yöksi. Kuinkas nyt niin valppaan linnun
ammutuksi saisi?"

Pan oli jo humalassa ja kovin ärtyinen. Kuullessaan miesten keskenään
kuiskaavan, että Roman oli oikeassa ja että kohta myrsky puhkeaisi --
hän suuttui. Löi lasin pöytään ja vyörytti silmiään, silloin kaikki
vaikenivat, Opanas yksin ei pelännyt. Panin käskystä hän astui esiin
pandoran säestyksellä laulamaan. Viritteli soittoaan, vilkasi Paniin ja
sanoi:

"Malta mielesi, armollinen Pan! Milloin sitä lienee kuultu, että miehet
yöksi myrskyllä mustaan metsään metsästämään laitetaan?"

Olipa se aika uskalikko! Ne toiset olivat tietysti henkiorjia ja
pelkäsivät, mutta hän oli vapaa mies, kasakkain sukua. Pienenä poikana
oli pandoraa soittava kasakka hänet Ukrainesta tuonut. Umanin kaupunki
oli näet kapinaan noussut. Vanhalta kasakalta puhaistiin silmät,
leikattiin korvat ja lähetettiin niin maailmaa kiertämään.

Hän käveli kaupungit ja kylät ja tuli kulettajansa Opanaksen kanssa
meidänkin seuduille. Vanha Pan rakasti kaunista laulua ja otti hänet
luokseen. Vanhus kuoli, ja Opanas kasvoi hovissa. Nuori Pankin häntä
rakasti ja antoi hänelle monasti anteeksi sanoja, joista toinen olisi
nahkansa menettänyt.

Niin nytkin. Aluksi Pan suuttui, luultiin hänen Opanasta lyövän, mutta
sanoikin vain:

"Oi Opanas, Opanas, sinä olet viisas veitikka, mutta et kumminkaan
tiedä, ettei pidä nenää oven väliin pistää, jottei litistyisi."

Semmoisen arvoituksen kasakalle antoi! Mutta tämäpä heti sen arvasi ja
vastasi laululla. Oi, jospa Pan olisi laulun ymmärtänyt, niin ehkei
vaimonsa olisi hänen tauttaan itkeä tarvinnut.

"Kiitos neuvostasi, Pan", virkkoi Opanas, "sen edestä laulan sinulle
laulun. Kuuntele!"

Kosketteli pandoran kieliä, kohotti päänsä, katseli taivasta, jossa
kotka ilmoja viilsi, ja tuuli mustia pilviä ajeli: hän kuunteli korkean
hongiston huminaa. -- -- Ja kosketti taas kieliä.

Et ole kuullut kuinka Opanas Schwidzky soitti, etkä ole moista koskaan
kuuleva! Pandora on tosin yksinkertainen soittokone, mutta kuinka
sydäntä liikuttavasti se oppineen ihmisen käsissä puhuu. Kun Opanas sen
kieliä liikutteli, kuului siitä kuin pimeän metsän huminaa myrskyllä,
kuin tuulen suhinaa aution aron heinikossa, kuin kuivien korsien
kuisketta korkeilla kasakkahaudoilla.

Moista soittoa et sinä koskaan kuulla saa. Sanotaan pandoran soittajain
hävinneen, ettei niitä enää markkinoillakaan kuule. Minulla on vielä
tuolla seinällä vanha pandora; Opanas opetti minun sitä soittamaan,
mutta minulta sitä kukaan ei ole oppinut. Kun kuolen -- ja se
tapahtunee piankin -- niin ehkei koko maailmassa enää kuulla pandoran
soittoa. Niinpä niin!

Ja Opanas lauloi vienolla äänellä. Äänensä ei ollut kova, mutta se oli
surumielinen ja sydämeen tunkeva. Sen laulunsa se kasakka varmaan oli
Panille tehnyt. En ole sitä muulloin milloinkaan kuullut ja kun sitten
pyysin Opanaksen sitä laulamaan, niin se aina kieltäytyi.

"Sitä, jolle laulu laulettiin, ei enää ole maailmassa", sanoi. Siinä
laulussa sanoi kasakka Panille täyden totuuden, kaikki kuinka hänen oli
käyvä. Pan itki, kyyneleitä riippui viiksissään, eikä hän kuitenkaan
nähtävästi sanaakaan laulusta tajunnut.

Olen laulun unohtanut, en paljoa siitä muista. Mutta siinä oli niin
hirvittävä ja samalla surumielinen sointu.

Tuntui kuin kaikuisi se laulu vielä korvissani ja kun näkisin ne
ihmiset silmäini edessä: tuossa seisoo kasakka pandoransa kanssa, Pan
istuu matolla alla päin itkien, miehet tunkeilevat ympärillä ja
survivat toisiaan kyynäspäillä, vanha Bogdan pui päätään... ja metsä
humisee aivan kuin nyt; pandora soi hiljaa ja surumielisesti ja kasakka
laulaa kuinka Panna Pania itkee. -- -- --

Mutta Pan ei laulua ymmärrä, pyyhkii silmänsä ja sanoo:

"No, pane lähdöksi, Roman! Ylös hevosten selkään! Ja ratsasta sinäkin
Opanas mukaan, olen kyliäni lauluistasi saanut! -- -- Laulu oli hyvä
-- -- mutta sitä, josta se kertoo, ei vain koskaan tapahdu"...

Mutta kasakkaa oli laulu pehmittänyt ja katseensa oli surullinen.

"Oi Pan, Pan", Opanas puhui, "meillä sanovat vanhat, että sadut puhuvat
totta ja laulutkin. Mutta satujen totuus on kuin rauta, että kun se
kauan kädestä käteen kulkee, niin se ruostuu. Mutta laulun totuus on
kuin kulta, joka ei koskaan ruostu... niin vanhat sanovat!"

Pan liikautti kärsimättömästi kättään.

"Olkoon niin teidän maassa, mutta meillä ei ole niin. Mene Opanas,
mene, en viitsi sinua enää kuunnella."

Hetken seisoi kasakka äänetönnä, heittäytyi sitten Panin jalkoihin.

"Pan, kuule minua! Nouse hevosesi selkään ja ratsasta takaisin Pannasi
luo: sydämeni aavistaa pahaa."

Mutta nyt suuttui Pan ja työnsi kasakan luotaan kuin koiran.

"Mene tiehesi! Vanha akka sinä olet, etkä kasakka. Mene tiehesi,
muutoin käy sinun huonosti. Ja te saakelit siellä! Mitä te
seisoskelette? Enkö enään olekkaan isäntänne? Minä näytän teille, mitä
esi-isänne eivät esi-isillenne ole näyttäneet!"

Silloin Opanas nousi synkkänä kuin musta pilvi ja vaihtoi silmäyksen
Romanin kanssa. Mutta tämä seisoi pyssyynsä nojaten, kuin ei olisi
mitään tapahtunut.

Opanas heitti pandoransa puuhun -- se särkyi kappaleiksi. Siitä nousi
vain metsään hupeneva huokaus.

"Opettakoon sitten piru toisessa maailmassa mokomia ihmisiä, jotka
eivät järjellisestä neuvosta välitä! Sinä, Pan, et enää uskollista
palvelijaa tarvinne!"

Ennenkuin Pan vastaamaan ehti, hyppäsi Opanas satulaan ja ratsasti
tiehensä, toiset ratsaspalvelijat jälestä.

Roman heitti pyssyn olalle ja asteli myös tiehensä. Vahtituvan ohi
kulkiessaan huusi Oksanalle: "Pane poika nukkumaan, nyt on jo aika, ja
valmista Panille vuode."

Pian kaikki metsään katosivat. Pan meni majaan. Hevosensa vaan seisoi
yksin ulkona puuhun sidottuna. Hämärä alkoi maahan vuotaa, metsä humisi
ja sadepisaroita putoili, aivan kuin nyt. Oksana pani minut
heinävuoteelleni nukkumaan ja teki ylitseni ristin merkin... kuulin
sitten Oksanan itkevän.

Mitäpä minä, poika parka, ymmärsin siitä, mitä silloin ympärilläni
tapahtui! Kääriydyin heiniin, kuuntelin tuulen laulua metsässä ja
nukuin.

Äkkiä havahduin ja kuulin jonkun tuvan ympäri kulkevan puulle, johon
hevonen oli sidottu ja laskevan sen irti. Hevonen korskui ja löi
kavioitaan maahan, juoksi sitten metsään ja pian kavioiden kalke
kuuluvilta hälveni... ja taas tuli joku tietä ratsastaen, mutta tällä
kertaa tupaa kohti. Aivan lähelle se tuli, hyppäsi hevosen selästä,
juoksi ikkunaan ja huusi:

"Pan, Pan! -- Oi, Pan! Lähde joutuun tiehesi. Kasakkakonnalla on pahaa
mielessä. Hevosesikin on metsään ajanut!" Se oli Bogdanin ääni.

Tuskin ehti vanhus loppuun puhua, kun joku häneen takaa päin tarttui.
Pelästyin ja kuulin jotakin maahan kaatuvan...

Pan avasi oven ja ryntäsi ulos pyssyineen... eteisessä tarttui Roman
häntä kaulaan ja heitti maahan...

Nyt huomasi Pan asiansa olevan huonosti ja rukoili!

"Oi, Roman, laske irti! Näinkö hyvät työni palkitset?"

Roman vastasi: "Kyllä hyvät työsi muistan, ne jotka minulle ja
vaimolleni teit, ja nyt minä ne sinulle maksan."

Pan: "Puolusta sinä minua, Opanas, uskollinen palvelijani! Olen sinua
rakastanut kuin omaa poikaani!"

Mutta Opanas vastaa:

"Työnsit uskollisen palvelijasi luotasi kuin koiran. Rakastit minua
kuin sauva selkää rakastaa ja nyt sinä rakastat kuin selkä sauvaa...
pyysin ja rukoilin... sinä et minua kuullut."

Sitten Pan Oksanaa pyysi:

"Puhu puolestani, Oksana! Sinulla on hyvä sydän!"

Oksana syöksyi ulos kämmentä lyöden.

"Heittäydyin jalkoihisi, Pan, ja pyysin: armahda neitseellistä
ihanuuttani... älä toisen vaimoa häväise... sinä et minua säälinyt ja
nyt sinä minua rukoilet. Oi! kunniattomaksihan minut teit! Minä
onneton!"

"Laskekaa irti minut!" huutaa Pan. "Siperiaan pääsette minun tauttani
nääntymään."

"Älä meitä sure, Pan!" sanoo Opanas. "Roman joutuu murtoon ennenkuin
ratsupalvelijas palaavat, sinun tauttasi minä olen yksin maailmassa,
enkä päätäni paljon sure. Menen metsään, pyssy olallani ja kerään
ketteriä miehiä luokseni sinne. Öisin kuljeksimme teillä ja kun kylään
tulemme, menemme suorastaan Panin taloon!... Roman, tartu häneen!
Kannetaan hänen armonsa sateeseen!"

Pan huusi ja puolustautui; mutta Roman vain mutisi itsekseen ja Opanas
nauroi ivallisesti. Menivät ulos. Olin kovasti pelästynyt ja riensin
tupaan, suoraa päätä Oksanan luo. Hän istui penkillä, kasvot valkeina
kuin lumi...

Ja metsässä pauhasi myrsky; puut puhuivat eri äänillä, tuuli ulvoi ja
ukkonen jyrähteli.

Istuin Oksanan kera uunin penkillä. Äkkiä kuulin jonkun metsässä
voihkivan, ja se ääni oli niin surkea, jotta sydäntäni vielä nytkin
karvastelee sitä muistellessa, vaikka siitä on niin monta vuotta
kulunut...

"Oksana", sanoin, "kuka noin metsässä voihkii?"

Hän otti minut syliinsä ja tuuditteli.

"Nuku, poikaseni, nuku; ei se mitään ole... metsä se vain humisee
niin..."

Metsä humisikin, ja kuinka se humisi!

Istuimme niin vielä yhdessä hetkisen, silloin kajahti metsässä pyssyn
laukaus.

"Oksana, kultaseni", kysyin, "kuka nyt metsässä ampuu?"

Ja hän, raukka, minua yhä tuudittelee ja sanoo:

"Hiljaa, hiljaa, poikaseni... se on hyvä Jumala -- se on ukkonen."

Alkoi itkeä, painoi minut rintaansa ja lauloi nukuksiin.

"Metsä humisee, metsä humisee, metsä humisee..."

Ja minä makasin hänen sylissään ja nukuin...

Kun seuraavana aamuna heräsin, paistoi päivä ja Oksana makasi
vaatteissaan tuvassa. Muistin edellisen illan ja luulin uneksineeni.

Mutta oi, ei se unta ollutkaan! Ei unta, kun täyttä totta! Juoksin ulos
tuvasta metsään. Siellä visertelivät linnut ja kaste kiilsi lehdillä,
Juoksin eteenpäin... pensaikossa makasivat Pan ja ratsupalvelijansa
Bogdan rinnakkain ja rinnat verissä... Pan tyynenä ja kalpeana, harmaa
Bogdan äreän näköisenä, juuri kuin eläissäänkin. -- -- --

"No, kuinkas niiden toisten kävi?" kysyin nähdessäni vanhuksen
äänetönnä päätään rinnalle taivuttavan.

"Se kävi aivan niin, kuin Opanas oli sanonut. Kauan hän metsässä eleli,
rosvoili tovereineen teillä ja kylissä. Kai hänelle se kohtalo jo
syntymästä oli määrätty. Esi-isänsä olivat nummen roistoja ja hän oli
maantierosvo. Usein hän luonamme kävi, tässä samassa tuvassa, useimmin
kun Roman ei kotosalla ollut. Aina käydessään istui kotvasen, lauloi ja
soitteli pandoraa. Ja milloin tovereineenkin tuli, aina Roman ja Oksana
hänet vastaanottivat. Totta puhuakseni, niin eivät asiat aivan
oikeallaan olleet. Maksim ja Sachar tulevat pian kotiin metsästä --
tarkastappas kumpaistakin. En ole heille mitään virkkanut, mutta kuka
Romanin ja Opanaksen tunsi, näkee kohta kumpi heistä toisen ja toisen
näköinen on, vaikkeivät heidän lapsiaankaan ole kun lasten lapsia..."

"Semmoista olen nähnyt metsässä tapahtuvan. Mutta metsä humisee
kovasti... myrsky on tulossa!..."



III.


Viimeiset sanat kertoi vanhus vaikeasti. Kiihtymys oli nähtävästi ohi,
ja nyt seurasi väsymys. Kieli kangistui, pää tutisi, silmät
kyynelöivät.

Ilta oli maahan laskeunut, metsä oli hämärä, puut vahtituvan ympärillä
liikkuivat aaltoilevan meren tavoin, puiden hämärät latvat lainehtivat
kuin meren pinta myrskyllä.

Iloinen koiranhaukunta ilmoitti isäntien tuloa. Molemmat metsävahdit
astuivat kiireesti tupaan. Motrja ajoi jälestä löydettyä lehmää.
Seuramme oli täysilukuinen.

Yhdessä istuttiin räiskyvän tulen ympärillä ja Motrja puuhaili
illallista.

Vaikka usein sitä ennen olin nähnyt Sacharin ja Maksimin, katselin
heitä nyt kumminkin erityisellä uteliaisuudella. Sacharin kasvot olivat
tummaveriset, kulmakarvat yhteenkasvaneet matalan otsan alle ja
silmissä synkkä katse, vaikka kasvojen piirteissä oli voimaa ja
hyvänsävyisyyttä. Maksimin harmaissa silmissä oli ystävällinen,
avomielinen katse. Väliin hän kähärätukkaista päätään pudisti ja
naurunsa oli kovin tarttuvaista.

"Onko vanhus kertonut teille vanhoja tarinoita isoisästämme?" Maksim
kysyi.

"Kertoi."

"No, se on hänen tapansa! Kun metsä kovasti kohisee, elpyvät vanhat
muistot. Nyt hän ei koko ensi yönä unta silmään saa."

"Aivan kuin pieni lapsi", tarttui puheeseen Motrja vanhukselle velliä
ammentaen.

Vanhus ei näyttänyt tajuavan, että hänestä puhuttiin. Oli vallan
heikoksi mennyt, hymyili mielettömästi itsekseen ja nyökytti päätään;
mutta kun metsässä raivoava myrsky tupaa järisytti, kävi hän
levottomaksi ja kuunteli pelästyneen näköisenä.

Pian huoneessa kaikki hiljeni. Läpättävä rasvalamppu levitti himmeää
valoa, ja sirkka siritteli kimeää, yksitoikkoista sirinätään... mutta
pimeästä metsästä kuului valittavaa, kumeaa, kovaa ääntä. Tuntui kuin
olisi joku uhkaava valta pimeässä pitänyt metelistä neuvottelua ja
valmistautunut joka suunnalta yhtä aikaa karkaamaan metsän peitossa
olevaa tupaa vastaan. Toisinaan vihainen jyminä ärtyi ja kasvoi, ja
silloin ovi tärähti kuin äkäisen hyökkäyksen voimasta, ja savupiipussa
ulvoi yöllinen tuuli valitellen ja uhkaillen sydäntäsärkevällä äänellä.
Toisin ajoin taukosivat tuulen puuskat hetkeksi ja hätäilevän sydämen
täytti ehdoton tuska, sitten alkoi meteli uudestaan, kuin olisivat
vanhat hongat mielineet paikoiltaan nousta yöllisen myrskyn mukana
lähteäkseen outoon kaukaisuuteen.

Nukahdin muutamiksi minuuteiksi. Tuuli ulvoi metsässä eri äänin ja
kielin. Tuolloin tällöin lampun liekki roihahti tupaa valaisemaan.

Ukko istui penkillään ja hapuili kädellä sivultaan kuin olisi toivonut
jonkun viereltään tapaavan. Vanhus raukan kasvot ilmaisivat kauhistusta
ja melkein lapsellista avuttomuutta.

"Oksana, kultaseni!" kuulin hänen mutisevan, "kuka siellä metsässä
ohkii?"

Hapuili kädellä levottomasti ilmassa ja kuunteli. "Eihän siellä kukaan
ohkikkaan", jatkoi sitten, "tuulihan se vain metsässä humisee... ei
mitään muuta... metsä humisee... humisee..."

Kului taas hetki. Sinertäviä salamoita välähteli pienestä ikkunasta,
korkeat puut leiskahtelivat eriskummaisissa muodoissa ja upposivat
takaisin yölliseen pimeyteen vihaisesti pauhaavaan myrskyyn.
Silmänräpäykseksi häikäisevä välähdys rasvalampun valjun valon himmensi
ja läheinen ukkosen lyömä jysähti metsän halki.

Vanhus kävi taas levottomaksi penkillään.

"Oksana, kultaseni, kuka siellä metsässä ampuu?"

"Nuku, vanhus, nuku!" huusi Motrjan levollinen ääni uuninpenkiltä. "Se
on hänen tapansa. Kun yöllä myrskyää, huutaa se aina Oksanaa. Unohtaa,
ettei Oksanaa aikoihin enää ole maailmassa ollut. Au--au!"

Motrja haukotteli, mutisi rukouksen ja kohta häiritsi hiljaisuutta vain
metsän humina ja levottoman vanhuksen mutina:

"Metsä humisee... metsä humisee... Oksana, kultaseni!"...

Pian alkoi taivaan täydeltä sataa, ja virtaavan veden kohinaan hukkui
tuulen ulvonta ja metsän humina...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Siperialaisten maanpakolaisten elämästä: "Metsä humisee" - Metsälegenda" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.