Title: Kynäelmiä I - Runosommitelmia
Author: Hemmo, Kaarlo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kynäelmiä I - Runosommitelmia" ***


KYNÄELMIÄ I

Runosommitelmia


Kynäillyt

Kaarlo Hemmo



Sortavalassa,
C. W. Alopaeuksen kustannuksella,
1886.



      "Elä, armas lukijani,
      Hae sommitelmistani
      Runon hurmaa suurta."



SISÄLLYS:

Jos voisin.
Milloin.
Huolett' ollos.
Voitto on varma.
Varpuselta.
Kesä-aamuna.
Synnyinseuduilla.
Karjalassa.
Nietokset kun sulavi.
Neuvon tietäisin.
Hiljan kuolo.
Paimen.
Toivo.
Uus' elo.
Luodon koivu.
Erään kerran.
Koska.
Turhaa äidin surua.
Kihlatuille.
Jos.
Ystäväni.
Syksyn kukka.
Kirkossa.
Mikä syynä.
Auta, Herra.
Marssi-ehdoitelma S:n V.P.K:lle.
Oiva lääkkeennauttija.
Mieleni kaiho.
Syyspoiminnot.
Toisin ennen.
Ystäväni Helmi.
Iltasella.
Kirvesmies.
Lähteellä.
Merkillistä.
Ruusu ja perho.
Luomisen kukka.
Iltakävelyllä.
Keväällä.
Kilpakosijani.
Elämästäni.
Rekiretki.
Mä lemmin lauluissain.
Vuoden-ajat ja lauluni.
Yhtä, toista, kaikenmoista.



JOS VOISIN.


    Jos aina voisin laulella
    Maan mustan mullan päällä
    Miel'ilolla ja auvolla,
    Kuin kiuru kevätsäällä;

    Jos voisin alkaa aamulla,
    Kuin kiuru laulamalla --
    Ja vielä olla illalla
    Mä säveltaivahalla;

    Jos voisin rinnan rauhoa,
    Kuin kiuru, lauleskella
    Ja lemmen vienon pauloa,
    Kuin sekin, solmiskella;

    Jos voisin laulaa Suomelle,
    Maat' armast' ylistellä
    Ja kiitostani Luojalle,
    Kuin kiuru, viserrellä;

    Niin eihän sitte minulla
    Ois tarvis surra, huolla --
    Ja voisin elon iltana,
    Kuin kiuru, lauluun kuolla.



MILLOIN?


    Milloin päivä selventyisi
    Suomenmaassa synkeä?
    Milloin huntu hälventyisi,
    Mieli-ala ynseä?

    Milloin Suomen kansakunta
    Innontulta hengittää:
    Kestänyttä horrosunta
    Nukkumasta heräjää?

    Milloin armas äidinkieli
    Vallan, oikeuden saa?
    Milloin jokahisen mieli
    Kansallisna huokuaa?

    Milloin puolueet ja riidat
    Rauhanlipun kohottaa?
    Milloin taistelut ja kiistat
    Riehuntansa lopettaa?

    Milloin veli veljellensä
    Sovunkättä kokottaa?
    Milloin toinen toisellensa
    Rakkautta osoittaa?

    Milloin kansa laulavainen
    Riemupäivän nähdä saa,
    Että taaskin ominainen
    Väinön kannel kajahtaa?

    Milloin uuden ajan koitto
    Kirkkahana paistavi?
    Milloin valistuksen voitto
    Kaikkialla loistavi?

    Milloin puuksi taimestansa
    Sivistyksen siemen tuo
    Kohoaa ja kukkiansa
    Ynnä hedelmiä luo?



HUOLETT' OLLOS.


    Lähde, josta isillemme vuoti voima, urhous,
    Lempi Suomellemme oli, Suomellemme rakkaus --
    Se se kansallisen tunnon tallensi ja säilytti,
    Kuinkin kohtaloiden hyrskyt sitä mursi, häilytti;
    Vaan se eli edellehen, sydämissä virtasi,
    Kunnes, uuden ajan tullen, itsens' sieltä ilmasi.
    Purona se juoksi ensin, koskeks' muuttunut jo on
    Valtavaksi, raivosaksi, niinkuin myrsky rauhaton:
    Voimakkaissa kuohuissansa kaikki muassansa vie,
    Salvat, sulut särkyvät -- ja sille aukeneepi tie. --
    Mik' on koski? kysyt vielä! Kansallinen toimi, työ --
    "Se se onpi, jonka eteen vaipuu voimatonna yö."
    Mielet isänmaahan lempi jännittävä, liikuttaa,
    Kansallinen tunto työhön käskevi ja kiihottaa --
    Ja niin raataa uusi polvi väsymättä ainiaan
    Onneks' oivaks' itsellensä, onneks' armahaisen maan.
    Huolett' ollos, kallis maamme, huojentele huolias:
    "Kaikki toimet tarkoittavat vähennellä vaivojas'."
    Huolett' ollos! Eihän sua, kärsinyttä kyllältä,
    Lapses heitä vierahalle, jok' ei sua ymmärrä!
    Huolett' ollos! Eihän lapses unhottaa noin sua vois.
    Ken sen tekis, sydämetön raukka, kurjahan se ois!
    Huolett' ollos! Lapsissasi esi-isäin henki on --
    Voimaa viel' on vastustella, käs' ei vielä tarmoton.
    Vielä elää tahto jäykkä, etehes kun toimitaan.
    Ja sä vaurastut ja toinnut -- nouset kerran kunniaan!



VOITTO ON VARMA.


    Useasti Pohjolass' on nähty,
    Luonto että turhaks kaiken työn,
    Vaivoin, vastuksin mik' onpi tehty,
    Voipi saada kautta halla-yön; --
    Niin myös laita hengenvainioilla,
    Aatemailla Suomessamme on:
    Vaino, viha, kateus -- ne noilla
    Ovat hallan käsi armoton.

    Vaan se kansa, jok' on kärsinynnä
    Kärsimykset monet tuhannet,
    Vieläkään ei ole nääntynynnä,
    Kohtalot vaikk' onkin uhanneet
    Vaivuttaa sen. Ei! Se käypi tiellä
    Uuden ajan -- työssä polvi uus
    Nyt on kyllä --, mutta siin' on vielä
    Isiensä henki, urhoisuus.

    Isät näljän, suuret tuskat kesti,
    Kääntyikin ne -- mutta verehen.
    Vihollisen maastansa he esti,
    Työskentelivät tään etehen;
    Työt' on pojillakin, joilla hengen
    Valloitettavana onpi maa:
    Työllä rakkauden, työllä lemmen
    Oikeutensa he kerran saa.

    Kerran saa he -- siitä olla varmat
    Voimme: hengenmaan he anastaa,
    Katoo hallat, vastustajain sarjat,
    Uusi päivä kerran kajastaa --
    Silloin yksimielisenä sykkii
    Joka rinta, joka sydän lyö,
    Kaikissa yks' aate, toivo tykkii:
    Haihtunut on erimielten yö.



VARPUSELTA.


    Miksi, varpusraukka, tänne
    Kylmäks talveksikin jäät?
    Miks', kuin muut, et mene sinne,
    Joss' on aina kesäsäät?

    Sinne, missä ijäisesti
    Onpi hedelmässä puu,
    Missä luonto lempeästi
    Öin ja päivin uneksuu;

    Missä luonnon rikkautta
    Kantaa kaikkialla maa,
    Ruusupensaat puuttumatta
    Laaksoloissa tuoksuaa;

    Miks' et sinne? -- Tänne vain sa
    Kylmähän jäit Pohjolaan,
    Myrskyn, tuiskun helmahan -- ja
    Kenties nälkään kuolemaan?

    Mietin näin. Ja räystähältä,
    Luulin, varpu sirkuttaa:
    "Pois en, pois en mene täältä,
    Sillä tääll' on synnyinmaa."

    "Synnyinmaa! Se armain mulle,
    Joskin kylmä, köyhä on! --
    Suomen lapsi! myöskin sulle
    Olkoon maasi verraton!"



KESÄ-AAMUNA.


    Varjot yön jo hälventyen kokonansa katoaa,
    Sädeloistoss' aurinkoinen vuorten yli kohoaa.
    Luonto herää horroksista, kastehelmet kuivenee
    Kukkasista, päiväntähti kun se niitä suutelee.
    Lehdon linnun siiven alta ilmestyvi pieni pää,
    Sulosuustans' aamulaulun sävelvirta heläjää.
    Perhot hienohelmaisessa kukastossa hymyää,
    Sotkottaret rannikolta ruohostohon lymyää.
    Leyhkä tuulen hempeästi lehdistöä liikuttaa,
    Kalastajaa purressansa lahden laine kiikuttaa.
    Sorsa poikueensa kanssa selemmälle soutelee,
    Kuikka huutaa kumeasti, aalloll' alli laulelee.
    Talonpoika tuvastansa ulkotöitä toimimaan
    Kiiruhtavi. Paimenetkin toitottavat torviaan.
    Yö on poissa. "Luonnon sydän" virkeästi sykkelee:
    Uudest' elämästä taaskin voimat kaikki tykkelee.
    Lempi uhkuu kaikkialla -- ihmismielen innostaa.
    Valonmorsianna juopi armautta isänmaa...

    Veikko, sisko -- kenpä lienet! Kesä-aamull' aina on
    Sanomista sinullekin, vaikka on se sanaton:
    Loistohon sen riennä, tunnet mielessäs' ehk' ylempää,
    Ehkä rintas raikastuvi, sydämes saa syvempää
    Tunnetta -- ja ehkä myöskin maasi sulo sinut saa
    Päätöksehen: sulle elän, sulle kuolen, isänmaa!



SYNTYSEUDUILLA.


    Oi terve, vanhat tuttavat,
    Lapsuuden leikkimaisemat
    Ja ahot armahimmat!
    Ja humisevat hongikot
    Ja hymyävät koivikot
    Ja rannat rakkahimmat!

    Myös terve, pieni puronen,
    Ja lähde niittynorosen
    Ja nurmet nuokkuvaiset!
    Ja vuori vahva sammalpää
    Ja kaikki: terve! Tervehtää
    Ma tahdon, tuttavaiset.

    Kyll' ennen entisaikana,
    Kyll' ennen piennä poikana
    Luonanne iloelin,
    Aholle kun ma lampaita
    Ajoin ja kuljin kankaita,
    Lehdoissa samoelin.

    Jos päiv' ol' kuuma, hentohon
    Lahdelman syliin ventohon
    Kuin sorsa kävin uimaan.
    Ja lähtehestä vettä join
    Ja purosehen myllyt loin
    Mä pyörintähän huimaan.

    Oi nurmet! Kukillanne sain
    Mä päätän' ynnä kauloain
    Piteä purppuroissa.
    Ja vuor' -- sä olit linnana,
    Mä kuningas sen mahtava...
    Ah! ajat ne on poissa...

    Niin -- ol' ne ajat armahat,
    Ei surut synkät, karvahat
    Soaisseet taivastani:
    Ol' rinta raitis, viaton
    Ja sydän puhdas saastaton --
    En tiennyt vaivastani...

    Mut kaikki ne on mennehet,
    Kaikk' onpi elon melskehet
    Moniksi muutellunna --
    Nyt sielu iloaan vain luo,
    Kun muisto milloin sitä juo,
    Mi onpi kadonnunna...



ARKALASSA.


    Mä luulin Karjalata kolkommaksi
    Ja kuivaks' autioksi kankahaksi,
    Joss' ainoastaan kasvaa honka vois,
    Mut laaksoin lehdot eivät vihannois.

    Ja luulin, ettei löydy kukkuloita,
    Ei järviäkään, eikä lammikoita,
    Mit' rannat kukkivaiset varjoais
    Ja taivas kuvillansa kaunistais.

    Niin luulin sekä ajattelin vielä:
    On kolkkous se moinen saanut siellä
    Nuo laulut syntymähän kantelon,
    Mik' ihmehenä maailmalle on.

    Vaan toist' on kaikki: kyllin ihanuutta
    On Karjalassakin ja herttaisuutta --
    Sen luonto jylhää on, mut mahtavaa,
    Mi hurmoaa ja mieltä tenhoaa.

    On täällä laaksoja, on kukkuloita,
    On kukkarantaisia lammikoita --
    Ja täällä Laatokan on laajat veet,
    Puol' alastomain vuorten harjanteet.

    Ja kansa vilkas sen, jos ei se oisi,
    Niin unohduksiin jäänyt, kyllä voisi
    Se vielä soittaa ihmekanneltaan
    Ja tulla kaunistukseks' Suomenmaan.

    Nyt aik' on uus'. Jo herää Karjalamme...
    Muu Suomi huutaa: "tullos muassamme"...
    Sä nouse, kasva! Havaa unestais!
    Ja vastaan ota toivonaikojais!



NIETOKSET KUN SULAYI.


    Ah voi, kuinka kultaseni kauas meni sentään,
    Nyt en aina kukkaseni luokse voi ma entää!
    Suo on poikki sullottava, soudeltava lampi,
    Korpi jylhä kuljettava kahta kamalampi,
    Kivikkokin kierrettävä, niityn notko pieni,
    Vuoren yli kiivettävä -- semmoinen on tieni.
    Vaan kun talvi kuluvi ja kesä tänne ehtii,
    Nietokset kun sulavi ja puut ja pensaat lehtii,
    Niin se silloin valmisna on uusi tupa mulla,
    Siihen armas asumaan on luvannunna tulla.



NEUVON TIETÄISIN.


    Siit' on aina huoli sulla,
    Jos ei kaulahuivi mulla
    Suuni edess' ole vaan,
    Yhdessä kun ajellaan.

    Pelkäät, että yskä tuosta
    Seuraus on, tuuli juosta
    Kun saa huokuellessain
    Kylmentämään rintoain.

    Huulilleni huules laita --
    Siinä armas suoja, aita
    Talven vihureille on,
    Kylmän este verraton.



HILJAN KUOLO.


    Päivä laski. Tuli kesä-ilta,
    Rusko loisti lännen rantamilta,
    Rauhaa yön jo laakso sai ja lilja --
    Silloinpa se nukkui pikku Hilja.

    Niin, -- hän nukkui, mutta ijäisesti:
    Elämänsä se vaan hetken kesti --
    Umpustaan kun juuri aukes kukka,
    Raueta jo saikin ruusu rukka.

    Ruusun -- jota aamun suudelmalla
    Koitar helli lemmenlauhkealla
    Ja jok' ihanaksi tullut oisi --
    Kuolo säälitönnä vei sen poisi.

    Sielu puhdasna kuin pulmut lensi,
    Enkelinä kohden taivast' ensi
    Maasta pois. Ja ruumiin ympärillä
    Silmät ystäväin ol' kyynelillä.

    Sieltä se nyt Hilja kunniasta
    Taivaan riemust' ikisointu vasta
    Kirkastettun' alas katsahtaapi:
    Ystäviään sinne vartoaapi.



PAIMEN.


    Paimenpojan elämällä
    Vertaa missä ois!
    Kenpä, kuin hän, kevähällä
    Riemuella vois:
    Luonnon helma viehkeyttä,
    Raittiutta, virkeyttä
    Hälle tarjoaa.

    Aamulla kun tuulen henki
    Kukat herättää,
    Silloin nauruhuulen senki
    Torvi helähtää:
    Karja siitä havahtaapi,
    Paimentansa seuroaapi
    Metsän helmahan.

    Siellä, tuulten humistessa,
    Laulelee hän vaan,
    Metsäkosken kohistessa
    Soittaa huiluaan,
    Kuulostaapi linnun kieltä,
    Salon syvällistä mieltä
    Saapi hengittää.

    Aholt' aholl' ohjoaapi
    Karjoansa hän:
    Sinne sitä johdattaapi,
    Missä heinävän
    Laidunmaan se kohtoaapi,
    Vierellä min kumpuaapi
    Lähde kiehuen.

    Siinä sitte päiveänsä
    Viettää huoleton.
    Elon murhe sydäntänsä
    Painamatta on:
    Sammalmätäs penkkinänsä
    On ja kivi pöytänänsä,
    Lähde juoman suo.

    Metsänruhtinaana tuossa
    Väliin karkeloi,
    Uipi ilon ihmevuossa
    Miten suinkin voi:
    Päivä häntä hyväileepi,
    Kukat hälle hymyileepi,
    Linnut laulahtaa.

    Paimentytti naapurista
    Karjansa jos tuo
    Yhtehen, niin silloin vasta
    Riemuavat nuo:
    Leikkiellen laulaessa,
    Kisaellen nauraessa
    Päivä väistähtää.

    Illan tullen kotiansa
    Paimen karjan vie --
    Kenpä silloin luonnoltansa
    Raikkahampi lie
    Luonnonlasta viatonta,
    Puhdasta ja huoletonta
    Riemurintoa!



TOIVO.


    Kuink' onni mua kaitsellee,
    Kuink' elämäni vaihdellee,
    Ja matkani jos minne vie
    Ja ruusuton jos onkin tie,
    En vaivu.

    Vaikk' oiskin kaikki unelmaa,
    Vaikk' oiskin virvatulelmaa --
    Ja kuinkin murhe mua syö
    Ja kuinkin kohtaloni lyö,
    En vaivu.

    En vaivu! Aina rintahain
    Käy elo uusi tuullahtain --
    Ja se, mi virkistystä tuo,
    Mi uutta elämätä luo,
    On: toivo.



UUS ELO.


    Ja poika läksi maailmaan
    Vaikk' äiti estää koitti,
    Läks' onneansa haalimaan,
    Mut onnetuutta voitti --
    Hän, näet, siellä turhuutta
    Kun kylvi, niinpä kurjuutta
    Sai leikattavaksensa. --

    Jos kulki kuinka kulkikaan,
    On aina samanlaista:
    Hält' onnenportit suljetaan --
    Hän kaukana sen maista
    On merell' elon myrskyssä,
    Sen vaarassa, sen hyrskyssä
    Aavalla ulapalla.

    Tuo mielen hältä murtumaan
    Sai -- kodin, äidin muistaa,
    Ja sinne rupes toivomaan
    Ja toivo -- sepä suistaa
    Nyt surut hältä, entistä
    Kun haaveks' äidinlempistä
    Kotinsa rauhaisuutta. --

    On synkän synkkä talvisyö --
    Juur' hieman sataa lunta --
    Ja poi'alla on eessä työ,
    Ei silmänsä saa unta:
    Hän tiellä tuossa astelee
    Ja kyyneltulva kastelee
    Kalveita poskiansa.

    Hän katsoo ylös taivohon --
    Kuu valju siellä loisti,
    Mut kohta pilvi eessä on --
    Sen varjo valon poisti:
    Ja sepä mielehensä nuo
    Kaikk' elämänsä kuvat luo,
    Kuin pilvi toivon peitti, --

    Nyt päässyt on jo kodin luo
    Ja oven taakse jääpi.
    Ja sydän lyö. -- Mik' onpi tuo?
    Ään' äidin väräjääpi:
    "Oi, Herra, tokko konsanaan
    Mun poikan' armas valkamaan
    Voi merelt' elon päästä!"

    Poik' avaa oven, seisahtaa:
    "Sun, äiti, täss' on poikas!"
    Äit' istualta ylös saa
    Ja laihat kätens' oikas --
    Ja juosten vastaan riensi nyt
    Hän sitä, jot' on itkenyt
    Niin monta yötä, päivää...

    Ja sitten -- sylihinsä vaan
    Sen hellimmästi sulki
    Ja surun syömää poskeaan
    Nyt ilonkyynel kulki. --
    On poi'allakin elo uus':
    Lemp' äidin, kodin rauhaisuus
    Taas ympäröipi häntä.



LUODON KOIVU.


    Miks' olet, koivuni, noin vaivainen,
    Noin käyrä, koukistunut varreltas?
    Kuin vanha oisit, muinaisaikainen,
    Voi luulla katsoin ulkomuotoas:
    On oksas' harvat, melkein kuivaneet,
    Ja runkoasi peittää sammaleet.

    Miks' olet noin sä kuiva, pienoinen?
    Miks' latvasi ei nouse taivohon?
    Miks' surkastunut noin ja hienoinen,
    Vaikk' aivan kyllin kasvusijaa on?
    Täss' olla puita voisi sadottain --
    Ja yksin seista saat nyt siinä vain...

    Jo tiedän syyn! Sun mieltäs karvastaa,
    Kun tuuli viestit tuopi, toisiaan
    Puut kaukorannan kuinka armastaa
    Ja kuiskailevat lemmest' ainiaan,
    Mut sulle ystävän ei kuulu ään',
    Niin yksinäisen kuihdut ikävään...



ERÄÄN KERRAN.


    Mä kylään menin. Naurull
    Ja pilkallakin siellä
    Kun kohdeltiin, niin kauhulla
    Pois läksin -- murhemiellä.

    Ja metsähän sitt' astella
    Mä aloin tietämällä:
    Ei luonnon helma kohdella
    Voi tavall' ilkeällä.

    Ja siellä koivun juurella
    Het' alkoi länsituuli
    Mun poskiani suudella,
    Kuin impi simahuuli.

    Ja pikku lintu oksalta
    Se viserteli mulle:
    "Näin sydämesi pohjalta
    Myös riemu olkoon sulle!"

    Ja rintani mun riemahti --
    Ja liikutti se mieltä,
    Niin että sydän laulahti
    Mun tullessani sieltä:

    "Oi, kiitos, metsä! helmaasi
    Mä aina tahdon tulla,
    Kuin ihmisseuran konsaanki
    Ei suosiot' oo mulla. --"



KOSKA...?


    Kun kevät ilman lämmittää,
    Niin loppuu talven valta
    Ja sulaa järvet, lähtee jää
    Ja kukka mullan alta
    Pääns' ujoisena kohottaa
    Ja herttaisuutta hempii,
    Ja pian, kunnas rehottaa,
    Kun päivä sitä lempii.

    Kun myrsky joskus temmeltää
    Ja riehuu raivovasti,
    Niin rauhoittuen lepoon jää
    Se viimein hiljaisasti --
    Ja luonto tyyntä huoahtaa
    Ja juopi sulo rauhaa,
    Ja linnun rinta riemahtaa
    Ja ilomieliä pauhaa.

    Vaan koska, koska kevät saa
    Mun rintahani tulla?
    ja koska jäät sen liikahtaa?
    Ja koska aik' on mulla
    Se, että kukat puhkeaa
    Ja rintan' ruusut aukee?
    Oi, koskahan ne tuoksuaa
    Ja limpuistansa laukee?

    Ja syömmessäni myrskysää
    Se kosk' on lopussansa,
    Niin ett'ei nosta vaahtopää
    Siell' aalto kuohujansa?
    Ja koska taisto tyynnähtää,
    Mi riehuu siellä, pauhaa?
    Ja koska ainaiseksi jää
    Mun sydämeeni rauha?



TURHAA ÄIDIN SURUA.


    "Tän' aamun' ei oo terve Anna:
    Hän kauhean on kalpea", --
    Näin valitteli äiti-Sanna
    Ja surust' oli valkea, --
    "Vaikk' illalla
    Hän tanssissa
    Ol' punaruusun kaltaisna."

    Hän terve on, mut äiti-Sanna
    Ei tiedä, että poskensa
    Jok' aamu maaloavi Anna --
    Ja siit' on kauneutensa!
    Nyt maatessaan
    Ei laittamaan
    Viel' ehtinyt oo kasvojaan.



KIHLATUILLE.


(T.K:lle ja T.W:lle syksyllä 1883)

    Pait isänmaata, Jumalaa ja vanhempiamme
    Viel' yhtä ylistelemme ja kunnioitamme,
    Pait niitä viel' yks' lämmittää ja meitä tenhoaa
    Ja mielemme se valloittaa ja meitä hurmoaa.

    Se vaikka tuntematon on, sen kaikki tunnemme
    Ja sille kaikki nöyrrymme ja siihen suljemme
    Kaikk' kaikki, mitä pyhäks' on meiss' arvosteltavaa --
    Ja siltä saamme kaikki me, se kaikki meiltä saa. --

    Sit' taivaalt' usein pyydämme ja sitä anomme
    Ja salainen se ainiaan on meidän toivomme...
    Sen voim' on suuri, verraton -- luo taivahaksi maan,
    Sen nim' on sulosointuinen -- se lemmeks' sanotaan.

               *   *   *

        Lempi syntyi Jumalasta --
        Luojan on se huokaus --
        Tuolta, tuolta taivahasta
        Kotoisin on rakkaus.

        Siksipä se onkin suuri,
        Siks' sen valta verraton,
        Ikivoimast' alkujuuri
        Kun sen sulolahjan on.

        Lempi sydäntä kun kaksi
        Yhdistävi yhtenen,
        Silloin maa se taivahaksi
        muodostuvi muuttuen.

        Kaiken silloin ihanaksi
        Näkee lempiväiset nuo,
        Tiet ja polut kukkivaksi
        Lemmen ihmevoima luo.

        Päiväpaiste heill'on aina,
        Eikä myrsky rajumoi,
        Kohtaloissa riemukkaina
        Kaikissa he olla voi.

        Lähemmäksi jumaluutta
        Lempensä se heidät vie;
        Kohden ijankaikkisuutta
        Rakkaushan onpi tie.

        Tunne yhtyy tuntehessa,
        Lempi yhtyy lempehen,
        Sielun sieluun sulaessa,
        Sydän yhtyy syömmehen.

        Toinen toisen täydentääpi --
        Kahdest' yksi tullut on.
        Sydän syömmen ymmärtääpi --
        Oi, on elo verraton!

               *   *   *

    Pois jo kesä mennyt onpi meiltä kokonansa,
    Visertele oksalla ei lintu laulujansa.
    Nurmi surkastunut on ja lehti kellastunna,
    Kedon kukka loistava on mullaks' muuttununna.

    Mutta elonkevät Teill' on kaunihimmallansa,
    Kumpainenkin Teist' on vasta päässyt umpustansa --
    Määrätönnä karkelevi lento sielujenne,
    Utukuvia on täynnä vielä toivehenne.

    Niin -- Teill' elonkevät on ja lemmen aamurusko...
    Onnestanne ei Teill' ole "luulo", vaan on "usko"...
    Kihlatut Te ootte! -- Taivas Teille aukeaapi...
    Lempi kukkamaailmansa Teille lahjoittaapi.

    Elonkevät, lemmenkevät Teille vihannoipi,
    Syksy kesäks' vaihtuvi ja leivon laulu soipi.
    Kangastus ik'ihanuuden täyttää sydämenne,
    Toivo sulokuviansa kutoo lempehenne.

    Autuus Teill' on toisissanne! Kirkast' elämänne
    Olkohon ja kirkastakaa sitä lemmellänne!
    Usko, Toivo, Rakkaus -- ne olkoot osananne,
    Taivahainen armoillansa Teidän auttajanne!



JOS...!


    "Ei soinnu laulu, jos ei kaulaa kasta",
    On sananpartena niin laulajoilla,
    Ja viinin virkistävän kuohuloilla
    He ehkäisevät itsens' uupumasta.

    Mut minullepa tytti tuo jos soisi --
    Oi taivas! -- suukon simahuuliltansa,
    Niin innon laulantaan se mulle toisi,

    Jok' uhkuais', kuin virta, tulvillansa
    Ja runoelmiks' muuttaen se loisi
    Mun tunteheni aivan kokonansa...



YSTÄVÄNI.


    Ah, jos vaan sinä oisit pois,
    Niin ei mun eiämästän' ois --
    Sit' aatellen jo jähmetyn
    Ja sydän saapi kylmän hyyn.

    Kun tuuli tuima rajumoi
    Ja Puhur' uhkavirttä soi,
    Sun luonasi niin lämmint' on,
    Kuin paistellessa auringon.

    Kuink' armast' onkaan, että saa
    Povensa sinuun painaltaa!
    Taas kuluu hetket, sujuu työ
    Ja rinta lämpimästi lyö.

    Kun iloissasi leimuat,
    Niin mieltäni mun riemuitat.
    Ja loistehessas' kirkastun
    Ja innostuskin valtaa mun.

    Sun seuraas' etsin ainiaan,
    Kun kyllästyn mä maailmaan:
    Muut kylmiä jos kaikki on,
    Mä tiedän: lämmin lempes' on.

    Se hiukankaan kun hulmuilee,
    Pois huolten huolet pakenee...
    Ja aatos vallattomaks' saa
    Ja sydänkin se laulahtaa...

    Mä vierellänsä istuen
    Sit' illat katson, hyväilen...
    Tää ystäväni verraton
    Mun kammarini -- uuni on.



SYKSYN KUKKA.


    Syksyn kukka, kaihomiellä
    Sua kaino katson vain,
    Yksinäs kun seisot siellä,
    Missä äsken sadottain
    Loistokkaana heimoasi
    Oli juhlapuvussaan,
    Päiväntähti siskojasi
    Lempi morsiamenaan.

    Siinä, vailla loistavuutta,
    Vaaleana, allapäin
    Näet, kuinka onnetuutta
    Syksynilma myrskysäin
    Tuopi, eikä korvanasi
    Kukaan kuiskaa lempeään,
    Eikä ole kohdatasi
    Lemmittävää yhtäkään.

    Neitokaan ei nauruhuuli
    Kaunistamaan rintoaan
    Sua poimi, länsituuli
    Korttas pane huojumaan:
    Yksin kuolla huolissasi
    Määrä elämäs' on vaan --
    Kostuta ei hautoasi
    Kukaan kyyneltulvallaan.



KIRKOSSA.


    Hän morsiustyttönä seisoi
    Ja vihkimävirsi se soi.
    Ja Herralle kumarsi kansa
    Ja tuohukset leimua loi.

    Ei käännä, ei liikuta päätään
    Hän kutrien varjoamaa.
    Vähän sorjaa vartaloansa
    Rukouksehen notkistaa.

    Ja katse ol' luotuna maahan,
    Mut rinta se aaltosi vaan.
    Puna vienonen poskilla väikkyi --
    Kenties mitä haaveksikaan.

    Hän onnesta morsion ehkä,
    Kun vihkimätyynylle tää
    Sai polveta, sydämessänsä
    Tuns' autuutta viehättävää.

    Tai mahtoiko aavistus häntä
    Läpi käytellä unten-maan...?
    Kenties on vihillä siinä
    Hän nyt itsekin aatteissaan...?

    En tiedä, mut ihmeitä tunsin
    Minä myöskin nyt rinnassain
    Ja tunteita vaihtuen vaihtui
    Mulla outoja sielussain.

    Ja mieleni kauaksi lensi,
    Oli lämmintä syömmessäin...
    Mut hurmauksesta ma toinnuin
    Ja taas hänet eessäni näin.

    Hän morsiustyttönä seisoi
    Ja vihkimävirsi se soi.
    Ja Herralle kumarsi kansa
    Ja tuohukset leimua loi.



MIKÄ SYYNÄ?


    Me ruokapöydäss' istuttiin --
    Hän mun, mä hänen vierellänsä --
    Ja keskusteltiin, naurettiin,
    Kuin muutkin teki syödessänsä.

    Mut kuinka lienee ollutkaan,
    Me loitommalle toisistamme
    Noin ilman huomaamatta vaan
    Aljettiin viedä tuolejamme.

    Ja näytti siltä, kuin jos ois
    Me sijaa tehty välillemme,
    Niin että kolmas tulla vois
    Viel' istumahan keskehemme.

    Ja kolmas tuli! Mutta ken?
    Tuo Amor -- täysiss' aseissansa...
    Ja veitikoiden, iloiten
    Se ammuskeli nuoliansa...

    Mut kuinka lienee ollutkaan,
    Nyt likemmäksi toisiansa
    Meist' ilman huomaamatta vaan
    Vei kumpainenkin istuintansa.

    Me poisko saada koitettiin
    Tuot' Amoria rinnaltamme?...
    Vai mik' ol' syynä, että niin
    Taas lähenimme toisiamme?...



AUTA, HERRA!


    Oi, miksi elon' aamuna
    Jo vääräll' olin tiellä!
    Ja mahtanenko vanhana
    Ma olla sillä vielä?

    Mä koito miellyin maailmaan,
    Sen ilveleikkilöihin,
    Sen syntipesän pauhinaan,
    Ja viekottaviin töihin. --

    Mä etsiskelin onnea,
    Sen tähti tuolla loisti:
    Kun aloin kohti kulkea,
    Niin valonsa se poisti. --

    Ja heikko liha eteenpäin
    Vaan mua kuljetteli;
    Jo onnestani hahmun näin,
    Mut hahmu -- valhetteli.

    Nyt käyn mä eksyneenä, nyt
    Tuot' elon erämaata,
    On pilvi päivän peittänyt,
    En tietä nähdä saata...

    Oi, Herra, eksynyttä, oi
    Sä oikealle korjaa --
    Ja auta häntä, että voi
    Niin käydä, ettei horjaa!...



MARSSI-EHDOITELMA S:N W.P.K:LLE.

(7/3 1886.)


            Vapaus, rakkaus -- ne
            Loi Palokuntamme!
    Ja kuin ennen isiä ne edest' isänmaan
    Sotaan vaati, niin ne myöskin meitä voittamaan
    Pyhäst' innostavat siinä, missä turmion
    Uhkaa tuoda luonnonvoimat, nousseet raivohon.
            Meidän tehtävämme on
            Tulta vastaan taistohon
    Käydä -- murtamaan sen väkivalta!
    Ja on yhtä, kenen omaa vaara kohdannee:
    Jokaist olla tahdomme vain puoltamassa me!
    Vaikka milloin, vaikka missä tuli irti ois,
    Aina riennämme me sitä sortamahan pois!
            Emme vaadi palkkaakaan,
            Emme kunniatakaan!

            Vapaus, rakkaus -- ne
            Ovat velvoittajamme!
    Niille sekä niiden tähden me vaan toimitaan!
    Kuule! tuolla hätäkello alkaa kaikumaan...
    Vaara yltyy... Savu, liekki nousee hirmuinen
    Mutta katso! lippumme jo siell' on liehuen:
            Kaikki uljaat poikaset
            Sini-, puna-lippuset
    Sekä vihreät on ottelussa.
    Ruisku pärskyy... Taisto tuima ilmi leimahtaa...
    Mutta voitto lopulta se meille toki saa!
    Sijassa nyt hädän, tuskan on vaan siunaus!
    Voittolippumm' ympärillä ilo, riemastus! --
            Pelko pois! Me aina vaan
            Valppahina varjellaan!

            Vapaus, rakkaus -- ne
            Ovat ihanteinamme!
    Myöskin ahkeruus ja into sekä uhraus
    Kultakirjaimilla, veljet, ynnä urheus
    Lippuumme ja sydämiimme aina olkohon
    Leimattuina uskollisest' asti kuolohon!
            Meissä yksimielisyys
            Asukoon ja ylevyys!
    Kaikki työmme saakoon yhteiskunta!
    Mutta vaikka valamme on tulta vastustaa,
    Kuitenkin me lemmentulta, armas isänmaa,
    Rinnoissamme viritämme sua kohtahan
    Puhtaan palamahan lieskan -- sammumattoman! --
            Eläköhön ainiaan
            Palokunta, isänmaa!



OIVA LÄÄKKEENNAUTTIJA.


(Herra puhuu rengillensä.)

    Kun toivoin, että laihtuisin,
    Niin lääkär' luuli, että,
    Jos puita väliin hakkaisin
    Ja aamuin joisin vettä,
    Niin avun ehkä löytäisin
    Ja lihoomasta lakkaisin.

    Ja saahan koittaa: mutta kun
    Puunlyönt' on kovaa työtä,
    Niin tehtäväkses', Pekka, sun
    Mä annan puita lyödä,
    Kyll' itse -- kera konjakin --
    Voin vettä juoda aamuisin!



MIELENI KAIHO.


    Yö on. Luonto uinahtaapi
    Tähdet loistamass' on vaan.
    Kuuhut kaino vuodattaapi
    Valon maahan nukkuvaan.

    Unetar se uuvuttaapi
    Muut jo uneen vaipumaan,
    Mutta kaiho mulle saapi:
    Luoksen' ei hän kuulukaan.

    Mist' oon miellä haikealla?
    Miksi huolissani oon?
    Mist' on kaiho rintan' alla? --
    Tytti tuo sen vastatkoon!



SYYSPOIMINNOT.


[Tilapäisestä sanomalehdestä "Syyspoimintoja", jota myötiin muutamissa
arpajaisissa Suomalaisen Teaterin hyväksi.]

    Laps' ihanteiden vieno, taivahainen,
    Tuo Näytelmätär Suomeen tultuaan,
    Kun näki, kuink' on luonto lumoovainen,
    Niin mieltyi ikihonkain huminaan.

    Ja kansalla, mi hiki otsallansa
    Se puuhaeli ahkeruudessaan,
    Ol' sydän terve sekä vierastansa
    Ol' uutta valmis vastaan-ottamaan.

    Ja tänne jäikin hän ja ihanteita,
    Mut salatuita ennen kokonaan,
    Nyt ilmi loi ja loitsi nukkuneita
    Jo herehille tenhovoimallaan.

    Ja kansa Näytelmätärt' omanansa
    Jo alkoi pitämään ja lempimään,
    Kun taiteessa se taikasauvallansa
    Tek' kuvan juuri kansast' itsestään.

    Ja siks' se tahtoo tämän armahansa
    Nyt luoda kultahan ja purppuraan,
    Häähamosessa rakkaudellansa
    Tuon lemmittynsä panna loistamaan.

    Ja takatalvet tuimat hallojansa
    Jos toisikin, niin kansa poistamaan
    On puuttehia valmis varoillansa
    Ja aina antamahan uhriaan.

    Ja mekin, vaikka annettavanamme
    Ei kulta-aartehia olekaan,
    Myös rohkenemme tuoda lahjojamme
    Jos ovatkin "syyspoimintoja" vaan.



JOISIN ENNEN.


    Kuinka hauska olikaan
    Nuorra olla ennen!
    Tuskaa, huolta kohtasin
    Noin vaan ohimennen.

    Voima asui ruumiissain,
    Punaa hohti posket,
    Suonet veren kyllyyttään
    Kuohuivat kuin kosket.

    Ystävyydest' elelin,
    Lemmest' iloellen,
    Toivehissa maailmain
    Hymys' riemahdellen.

    Mutta nyt! Voi! huolet on,
    Tuskat kaikellaiset
    Saapununna vieraiksein
    Aina asuvaiset.

    Voima pois on kadonnut,
    Posk' on kalpeainen.
    Verikosken sijass' on --
    Tauti kalvavainen.

    Miss' on lempi, ystävyys!
    Kukaan ei nyt suojaa!
    Epätoivo valtaa mun...
    Auta, armas Luoja!



YSTÄVÄNI HELMI.


    Taivon lahja, pikku Helmi.
    Riemunaarre vanhempain.
    Viihtyvikö taikka telmi,
    Aina sama on hän vain.

    Jos hän kyyneleitä luopi,
    Lempimistä vaativi,
    Auvon naurullansa tuopi,
    Vanhemmille laativi.

    Äidin suukko, syli kanssa
    Viihdytystä hälle suo,
    Hymyll' isä, muiskullansa
    Huolet hältä kauas luo.

    Aamupäivä poskillansa
    Kirkkahana heijastaa,
    Enkelparvi sielussansa
    Taivahasta asustaa.

    Salli, Luoja, tuommoisena
    Helmi että aina ois:
    Viatonna, puhtahana --
    Eikä turmeltua vois!



ILTASELLA.


    Ilt' on. Päivä laskullaan
    Länttä purppuroipi,
    Lahden laine uupuen
    Tyyntä unelmoipi.

    Unta nähden lintukin --
    Pää on siiven alla --
    Lentävänsä luulevi
    Tuolla taivahalla.

    Ilma kirkas tummenee,
    Maata varjot peittää,
    Hämärätär yllensä
    Utuhunnun heittää.

    Kukkasetkin umppunsa
    Kiinni painaltaapi,
    Tuoksu uhrisavuna
    Niistä kohoaapi.

    Koko luonto rauhoittuu
    Aivan hiljaisaksi,
    Melu, häly elämän
    Kuulumattomaksi.

    Miks' näin kaikkialla on
    Lienteää ja lauhaa?
    Siksi, että tuntisit,
    Sydän, myöskin rauhaa.



KIRVESMIES.

(Vapaa suomennos.)


    Kätes' syömmelleni paina,
    Tunnet, kuinka siellä aina
    Jyskyttää ja nakuttaa:
    Kirvesmies siell' asustaa.

    Itse tiedän parhaimmasti,
    Kuin hän höylää ahkerasti,
    Veistää öin ja päivin vain
    Tehden -- ruumisarkkuani.

    Kohta aivan viimeistänsä
    Lyö hän kiinni piikkiänsä...
    Rauhoa kai sitte saan,
    Kuin mä pääsen nukkumaan?



LÄHTEELLÄ.


    Tuon niityn viereen vehreän
    Sait silmäs auki luoda,
    Ja varjo puiston lehtevän
    Ei laineitansa tuoda
    Sun pintaas salli myrskysään,
    Sen rauhaisuutta särkemään.

    Ain' olet tyyni, kaunis vaan
    Ja kukkakulmas' alta
    Luo taivas sulokuviaan
    Ja näyttää ihanalta,
    Kun pintahas se sukeltaa
    Ja siihen vaihevärit saa.

    Nuo rantas ruusut hymysuin
    Suo sulle katsehensa,
    Ja metsäkin se riemastuin
    Säveltä huokujensa
    Sinulle syvää huminoi
    Ja sulle linnun laulu soi.

    Ja matkamies se vaivoissaan
    Sun vettäs voimaksensa
    Juo raikasta ja uudestaan
    Taas lähtee matkallensa.
    Ja neito, lempi rinnassaan,
    Sinusta katsoo kuvoaan.

    Maa, äitis, vettä rinnoistaan
    Ain' antaa raitist', uutta
    Ja entinen pois juostessaan
    Kukiksi taimet muuttaa. --
    Ah, jospa elo ihmisen
    Ois osaksikaan semmoinen!



MERKILLISTÄ.


    Ihminen se tuntee, tutkii tähdet, taivahalta, kuut.
    Maiden ääret, merten pohjat, luonnon salaisuudet muut;

    Vielä enemmänkin, eikä
    Tyydy, kurja, sittekään,
    Mutta merkillistä: harvoin
    Tuntee, tutkii -- itseään!



RUUSU JA PERHO.


    Ruusu, perho lemmess' uivat
    Kesäpäivät riemuisat;
    Lempimähän havahtuivat,
    Lemmiskellen uinuivat.

    Päivä paisti. Lemuellen
    Lännen leyhkä tuuleli,
    Perho lensi liehuellen,
    Ruusuansa suuteli.

    Syksy tuli, hallan huuli
    Kesäraukan raateli,
    Kolkko, kylmä myrskytuuli
    Kauneuden kaateli.

    Ruusu vielä huuleltansa
    Lemmenmettä soisi, -- mut
    Perho ei nyt muiskullansa
    Suudelmiin sen vastannut.

    Ruusun juureen perho kuoli,
    Vierehen sen vaikeni.
    Ruusu suri, itki, huoli --
    Kunnes raukka raukeni.

    Talven tuiskut rajusäiset
    Haudan peitti lumehen,
    Johon kedon lempiväiset
    Uinahtivat unehen.

    Ah, jos myöskin lailla tuolla
    Ihminenkin olla vois:
    Lempiellen elää, kuolla --
    Taivas silloin maassa ois!



LUOMISEN KUKKA.


    Ensi kevään ensi aamu
    Päätettyä luomistyön
    On, ja Jumaluuden haamu
    Luonnoll' on. Ja valta yön
    Paennut on. Kaikkialla
    Iki-ihannetta on.
    Elolliseks' ilman alla
    Luonto tullut eloton.

    Herran lempirikas henki
    Siunannut jo onpi maan:
    Ruoho, puu ja kukkanenki
    Alkaneet on kasvuaan.
    Perho kotelosta liiti
    Riemuellen lentämään,
    Siivillänsä lintu kiiti
    Tuonne ylös siintävään.

    Suurin sekä pienin luotu
    Iloaapi elostaan,
    Lahjoista, joit' oli suotu,
    Ylistävi Luojoaan:
    Tähdet kiitti, maa se kiitti,
    Lintuparvi laulussaan
    Soinnunsäveleillä liitti
    Siihen kunnioitustaan.

    Luonnossa on kauttaaltansa
    Ikiriemu, rauha vaan,
    Pahe poiss' on kokonansa,
    Viattomuus vallassaan.
    Lemmen, rakkauden unta
    Uneksuvi taivas, maa,
    Unelmissa luomakunta
    Ijäisyyden uinuaa.

    Luonnon herra, ihminenki
    Ensi-autuuttansa juo,
    Sydän sykähtävi senki,
    Silmät riemun tulta luo --
    Puhtauden lainelmissa
    Rinta hällä aaltoaa,
    Pyhimmissä tuntehissa
    Katse ylös kohoaa.

    Viimeks' Luoja armossansa
    Kruunun teki kruunujen,
    Suurimman nyt teoistansa:
    Luomisensa kukkasen.
    Puhtaimmalla lemmellänsä
    Hennon olennon Hän soi
    Muodostua hengestänsä --
    Ja nyt Luoja naisen loi.



ILTAKÄVELYLLÄ.


    Ilta kaunis viehättääpi,
    Laulun lähde uhkuaa:
    Sanat suuhun vierähtääpi,
    Sydämestä kumpuaa.

    Istun tuohon mättähälle,
    Raidan alla piirtämään,
    Laulelmia ystäville
    Unho-yöstä siirtämään.

    Ensin laulan Hiljalleni,
    Vienolleni viserrän,
    Kuikuttelen kullalleni,
    Immelleni liverrän.

    Kerron hälle kauneutta,
    Luonnon lempi-eloa,
    Kesä-illan ihanuutta,
    Mailleen päivän menoa.

    Kerron, miten laulurinta
    Lintuparvi lempivi,
    Miten nukkuu veden pinta,
    Öinen rauha henkivi.

    Vielä, vielä paljon muuta
    Kaunolleni kuvoan:
    Kukkaa puhutan ja puuta --
    Hiljan mielen lumoan.

    Niin! -- No, missä lyijykynä?
    Paperia missä? Kas!
    Niitäpä en löydä minä,
    Vaikka etsin, -- peijakas!

    Omituista! unohtunna
    Ne on muastani pois --
    Sydän kun ois sanellunna,
    Luonto lauluja kun lois...

    Tyhjyytehen kaikki meni,
    Unholaine laulut joi -- -- --:
    Lännen leyhkä Hiljalleni
    Kuiskaella niitä voi...



KEVÄÄLLÄ.


    Jo kevään tuoksu ilmassa!
    Jo lintuistenkin kilvassa
    Soi virret riemuisimmat.
    Ja jäist' on vapaa järven vuo;
    Sen pinnallenpa taivas luo
    Kuvansa kaunihimmat.

    Jo Luonnotar on vehreään
    Maan pukenut ja kainon pään
    Kukkainen kohottaapi.
    Aholla kellot kalkattaa
    Jo karjan, paimen rallattaa,
    Torveensa toitottaapi.

    Ja luonto täynn' on lempeä;
    Se ihmisenkin henkeä
    Saa tunteen tointumusta --
    Ja laulamatt' ei olla voi:
    Soi siis vaan, ilolaulu, soi
    Keväällä riemastusta!



KILPAKOSIJANI.


    Ma autuaana uneksuin,
    Mä lemmen liekkumassa uin:
    Hän oli omanani.
    Oi, kuinka suuta suikattiin
    Niin ylen armahasti... niin
    Ei vertaa onnellani. --

    On aina, luulin, kestävää
    Mun mainen taivahani tää, --
    Ei mikään sitä voita.
    Mut pian päivä pilvestyi,
    Kuin syksyn ilta synkistyi:
    Sain kilpakosijoita,

    Ne mairitteli Hiljoain
    Ja kultaa, imarrusta vain
    Ne tarjos -- mutta heillä
    Ol' kokehensa turhat, kun
    Hän muisti valan vannotun:
    Ol' liitto luja meillä.

    Vaan taas tul' uus': se Hiljan vei,
    Vaikk' kultaa mukanaan se ei,
    Eik' imarrusta tuonut --
    Ei tarjonnunna lämpimää
    Se kättä, eikä lempeää
    Myös sydäntäkään suonut.

    Ja kumminkinpa Hilja nyt
    Minulle oli kylmennyt
    Jo mielitehdollensa;
    Ja katseen vaikka minuun loi,
    Niin hellän kätensäpä soi --
    Uudelle sulhollensa. --

    Mä hyljättynä vaikeroin,
    Kuin haamu yössä haiperoin:
    Jäin murhekuorman alle --
    Ja laulan surulaulujain
    Nyt, muistellessa armastain,
    Mennyttä -- kuolemalle...



ELÄMÄSTÄNI.


    Tuo yökö synkkä, sysimusta,
    Yö rankkasäinen, rauhaton
    Mun elämäni kuvausta
    Syntyissän' ennustanut on,
    Kosk' yhdenlaiselt' elon' näyttää,
    Kuin yö se, jolloin silmiäin
    Maass' ensikertaa sain ma käyttää
    Ja nähdä niillä äitiäin.

    Sin' yön' ol' ollut myrskytuulta
    Ja luonto mellastuksissaan,
    Ja valon tähdiltä ja kuulta
    Pois peitti pilvet varjollaan --
    Oi, noinhan myrskyist' uniansa
    Ja vastaisi' elon' ollut on,
    Ja valon multa varjollansa
    Vie pilvet synkät piilohon.

    Mut Herra! Asettaos myrsky
    Ja luonto lienteäksi luo,
    Ja poista raivoava hyrsky
    Ja myötätuulen tulla suo!
    Oi Herra! Pilvein lomist' anna
    Kuun valollansa siinnähtää
    Ja tähtisarjan loistollansa
    Yö-elämääni kiillähtää!



REKIRETKI.


    Hevonen se juoksi
    Kyllä ripeään,
    Määräpaikan luoksi
    Pian liketään.
    Silloin impi mulla
    Oli vierellän' --
    Nyt on poissa hän.

    Immen haastellessa
    Hiljaa hymysuin,
    Kuulin rekosessa
    Sitä innostuin.
    Hetkiseksi aina
    Myöskin vaivuttiin
    Kauko-aatelmiin.

    Ei hän aatteistansa
    Impi haastellut,
    Minäkään en kanssa
    Mitään ilmaissut.
    Tunteheni kaikki
    Kätkin rintahan
    Sinne salahan...

    Hepo nytkin vielä
    Juoksee joutuisaan,
    Mutta nyt mä tiellä
    Yksin ajan vaan...
    Ennen impi mulla
    Oli vierellän' --
    Nyt on poissa hän.



MÄ LEMMIN LAULUISSAIN.


    Et lempiä sä mua voi --
    Tuo kuink' on mulle katkeraa!
    Sen niinkö kohtaloni soi?
    Vai oikuks' arvatako saa?
    Ken vastaa! -- Syömmen raskas on
    Mä riutunen jo onneton...
    En toki! mulla lohtunain
    On: lemmin sua lauluissain.

    Kun kylmää kaikk' on, pimeää
    Ja sydämes kun toisen on;
    Kun rinnassas' on mulle jää,
    Jost' olen raukka riemuton;
    Kun tuskissani vaikeroin
    Ma lempen' uhri auvotoin,
    Niin toki mulla lohtunain
    On: lemmin sua lauluissain.

    Vaikk' olen aivan toivoton --
    Ei toista mointa ollekaan --
    Ja vaikka kaikki hourett' on,
    Kun lemmetyyttä Suita saan --
    Ja vaikk' en edes muistossais
    Mä sijaa pienintäkään sais,
    Niin toki mulla lohtunain
    On: lemmin sua lauluissain.

    Ah onneani! Sit' ei voi
    Mult' ottaa kohtalonikaan!
    Mä tunnen uni-autuutt', oi,
    Ja kaiho pois on kokonaan --
    Ja lennän korkealle vaan
    Sun kanssas' runomaailmaan,
    Kun toki mulla lohtunain
    On: lemmin sua lauluissain.



VUODEN-AJAT JA LAULUNI.


    Noin luulin, noin ma aattelin,
    Noin talven ajall' arvelin:
    Kun kevät tulla keikahtaa
    Ja päänsä kukka kohottaa,
    Kun linnun kieli livertää
    Ja taivon kansi sinertää,
    Kun vetten pinta välkähtää
    Ja lähtehetkin läikähtää,
    Kun tuuli huokuu lempeä
    Ja lämpimätä henkeä --
    Niin "munkin miel' ehk' auvostuu
    Ja lauleluhun saapi suu."

    Noin taasen luulin, aattelin,
    Noin kevähällä arvelin:
    Kun kesäks' kevät vaihettuu
    Ja lehdessänsä onpi puu,
    Kun päivä säteitänsä luo
    Ja maa se armautta juo,
    Kun niitty hienohelmassaan
    Ja kukkivass' on vaipassaan,
    Kun lintu hoitaa pieniään
    Ja niille laulaa virsiään --
    Niin "munkin miel' ehk' auvostuu
    Ja lauleluhun saapi suu."

    Noin taasen luulin, aattelin,
    Noin kesällä ma arvelin:
    Kun syksy he'elmät kypsyttää
    Ja kesää lähtöns' itkettää,
    Kun päivä tummuu, pimenee
    Ja myrskyt, tuulet lähenee,
    Kun lehti puussa kellertyy
    Ja kukka maassa näivettyy,
    Kun lintu matkans' alottaa
    Ja viimislaulun laulahtaa --
    Niin "munkin miel' ehk' muutahtuu
    Ja lauleluhun saapi suu."

    Niin tuli kevät lempineen
    Ja vieno, lämmin-henkinen,
    Niin tuli kesä herttainen
    Ja maall' ol' vaippa kukkainen,
    Niin tuli syksy kylmä niin
    Ja kesä kuoli kyyneliin,
    Niin lintu nousi siivilleen
    Ja lähti ilmaretkilleen,
    Niin muuttui kukka, lakastui
    Ja puiden oksat paljastui --
    Näin "vuoden ajat vieri vaan,
    Mut' suun' ei saanut laulamaan."

    Ei suuni saanut laulamaan,
    Kun kevät minust' ohi vaan
    Vei riemunsa ja kesäkään
    Ei mulle suonut lämmintään.
    Myös syksyn hedelmistä en
    Mä mitään saanut osaksen'.
    Ain' yhä hyökylaineitten
    Vain raivokuohuiss' uiskelen
    Ja yöhyt ympärillän' on
    Ja kolkko niin ja toivoton...
    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --



YHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA.


Ttserakkaalle.

    Moittia en sitä voi, että itse sä itseäs kiität --
    Muilta kun kiitosta et koskaan saada sä voi.


Ajat muuttuvat.

    Naiset nuorell' ijällänsä
    Soisi syntypäiviänsä
    Monta vuodess' olevan --
    Vanhemmiksi tultuansa
    Toivovat he ainiansa
    Niit' ei koskaan tulevan.


Eläinsuojelija.

    Pekan luullaan juomarin
    Olevan, kun pikarin
    Hän vaan aina pohjahan
    Juopi, mutta Pekkahan
    Armahtavi eläimiä --
    Näätkös, siihen kärpäsiä
    Voisi mennä hukkumaan.


Kostopuhetta sekin.

    Paraiks' että linnaan tuli
    Matti, kun niin tuhma oli,
    Varast' että hevosen --
    Koska rehtimiesnä sen
    Ostaa oisi voinut -- mut
    Sitten ei ois maksanut.


Juomapöydässä.

    Nyt salli, hupsu, lasihisi
    Pienenkään rikan pudota --
    Vaikk' oot sa juonut ijässäsi
    Montakin suurta taloa.


Juopuneen filosofiaa.

    Kun krouvi kerran tuleen syttyi, niin
    Pois kortinlyöjät sieltä käskettiin.
    Vaan yksi virkkoi, että pyysi
    Hän huoneen koko yöks' ja -- hiisi
    Pois saa mennä, mut ei he.


Moitetta.

    "Ei papeist' ole enää ollenkaan",
    Mies kirkosta niin virkki tullessaan
    "On lyhköisiä saarnansakin niin,
    Ett' tuskin kerkiääpi nukuksiin,
    Kun he jo pamauttaa amenen."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kynäelmiä I - Runosommitelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.