Title: Marcella - Romaani
Author: Ward, Humphry, Mrs.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Marcella - Romaani" ***


MARCELLA

Romaani

Kirj.

MRS. HUMPHRY WARD [Mary Augusta Ward]

Suomentanut

Toini Swan



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.



ENSIMÄINEN KIRJA


        "Jos luonnon tenho lopuss' ois,
        ei kukan silmää auki lois,
        ken hetkisenkään elää vois?"



I LUKU


"Usvia... päivänpaistetta... ensimäiset kullankellot pyökkipuissa...
ihanaa... _ihanaa_!"

Ja rinta riemua täynnä Marcella Boyce laskeutui polvilleen vastikään
avaamansa akkunan ääreen, pani päänsä kätten nojaan ja ahmi näköalaa
edessään sillä intohimoisella mielihyvällä, joka jo synnynnäisenä oli
hänessä asunut kautta koko hänen elämänsä.

Hän katseli laajaa tasaista nurmikkoa, jonka vuosisatain hellät huolet
olivat silottaneet. Sen kummallakin laidalla kasvoi eri ryhmissä
vanhoja puita, skottilaisia kuusia, muutamia pyökkejä ja pari kolme
setriä. Ajan vaaliva käsi oli niissä tehnyt työtä polvesta polveen,
paikoin luoden näkyviin miellyttäviä, rauhallisia pimentoja ja
varjoja, paikoin taas vallattoman oikullisesti paljastaen näkyviin
kuusen runkoja ja kyhmyistä oksia, jotka tummina siintivät taivasta
vastaan. Nurmikon takana levittelihe viheriä viettävä rinne,
loppumattoman pitkä, saattaen silmää melkein näköpiirin utuisiin ääriin
asti ja muodostuen nurmikon tänpuolisesta laidasta alkaen leveäksi
säännöttömäksi lehtokujaksi. Kahden puolen sitä kasvoi vanhoja,
uljaita pyökkejä, ja kaukana tuolla se päättyi vihdoin aukkoon, jossa
ilmeisesti olisi pitänyt olla portti, jotenkin mahtavakin portti, mutta
sitä ei ollut. Uljaat, pitkät puut, lehtokujasta vasemmalle laskeva
laaja ja reheväin vainioitten väreissä välkähtelevä laakso, syksyinen
aurinko, joka hillittömästi paistoi yhä hälveneväin usvain läpi, avaran
nurmikon vihannuus, puuryhmäin ja viljelysmaitten häiritsemätön rauha
-- kaikki tuo luontui mieluisaksi, arvokkaaksi vaikutelmaksi.

Ahnaasti Marcella antautui tämän vaikutelman valtaan. Mutta samassa
hän vastoin tahtoansakin huomasi tuon porttia kaipaavan aukon tuolla
lehtokujan päässä, laiminlyödyt jalkakäytävät kummallakin puolen
nurmikkoa ja rumat ruohotöyhdöt, joita törrötti leveän terassin kivien
lomitse tuolla akkunan alla.

"Taivaallisen kaunista tämä kaikki kyllä", vakuutteli hän itsekseen,
hiukan rypistellen kulmiansa. "Mutta vielä kauniimmalta täällä
näyttäisi, jos Robert setä olisi pitänyt parempaa huolta ja jos meillä
olisi varoja pitää puisto kunnossa. Ja kuitenkin --"

Hän istahti akkunan viereiselle tuolille, ja kun silmä uudelleen oli
syventynyt edessään olevaan näkyyn, silloin rypytkin otsalta katosivat
ja katseeseen palasi taas entinen hehkuva mielihyvä, tuo nuoruuden
mielihyvä, joka ei milloinkaan pysy pelkästään vastaanottavana, vaan
alati sisältää palasen harrasta pyrkimystä saada omakseen mielihyvänsä
aiheen.

Vasta noin kolme kuukautta sitten Marcellan isä, herra Richard Boyce,
oli perinyt Mellor Parkin, Boycein vanhan sukukartanon, ja hiukan
seitsemättä viikkoa sitten Marcella oli muuttanut tänne Kensingtonin
taidekoulusta. Hartaasti hän olisi tahtonut olla osallisena
vanhempainsa majanmuutossa, hän kun ei enää malttanut kiinnittää
mieltänsä musiikkiin eikä maalaukseen eikä mihinkään muuhunkaan siitä
hetkestä saakka kuin oli saanut tiedon perinnöstä. Mutta hänen äitinsä
oli muutamalla kuivalla rivillä ilmoittanut itse pitävänsä muutosta
huolen ja kehottanut Marcellaa jatkamaan opinnoita niin kauan kuin
suinkin mahdollista.

Täällä Marcella nyt vihdoinkin oli. Ja kun hän nyt katsahti ympärilleen
tässä avarassa, kuluneilla huonekaluilla niukasti sisustetussa
huoneessa ja sitten jälleen loi silmänsä ulos metsiin ja nurmikoille,
silloin tuntui taas kaikki hänestä niin hyvältä. Lapsuuden huolekas
ja raskas aika oli nyt ollutta ja mennyttä; sen oli sovittanut tämä
äkillinen onnen sattuma. Ja sehän olisi saattanut viipyä vielä hyvinkin
kauan, sillä kenpä olisi osannut aavistaakaan, että näköjään terve
mies kuusissakymmenissä olisi kolmessa päivässä sortunut tavalliseen
vilustumiseen, jommoista hän metsästäjänä ja urheilijana oli sitä ennen
varmaankin kestänyt monta monituista kertaa.

Marcellan hartain halu oli unohtaa koko entisyytensä, ainakin sen
synkät osat. Sen kiusat ja harmithan ovat nyt loppuneet, niin köyhä
kuin hän vanhempineen yhä vieläkin oli nykyiseen asemaansa nähden.
Ei hän enää ole se itsetietoinen koulutyttö, jonka edestä maksetaan
vähemmän kuin muitten, jota pidetään niukemmalla puvun ja käsirahan ja
opetuksen puolesta ja joka niin huimasti loukkaantuu pienimmästäkin
joko todellisesta tai luulotellusta väärinkohtelusta. Eihän enää
ole se taiteenharjoittaja, joka kaksi viimeistä vuotta on viettänyt
vapaata taiteilijaelämää nauttien Lontoon huvituksia mikäli rahoja yli
välttämättömäin menojen riitti. Nyt hän on jotain kokonaan toista. Nyt
on hän Marcella Boyce, "valmis", täysi-ikäinen, yksikolmatta vuotta
täyttänyt nuori nainen, Mellor Parkin omistajan, herra Boycen ainoa
lapsi. Hän on perinyt yhden vanhimpia sukunimiä Keski-Englannissa ja
astuu nyt elämänpiiriin, joka -- niin hän ainakin itse luuli ja halusi
-- tarjoaa hänelle niin sanomattoman paljon uutta ja viehättävää.

Mutta samalla kun hän täydellä todenteolla koetti lykätä menneisyytensä
mielestään, samalla hän loihti sen uudestaan esille.

Vastoin tahtoansakin hän nyt tyynenä syysaamuna vaipui keskelle
muistelmain pyörrettä, asettaen selvemmin kuin milloinkaan ennen
entisen olemuksensa nykyisen rinnalle. Kohtaus siinä seurasi kohtausta,
tapaus ajeli tapausta, ja milloin katkera, milloin iloinen, milloin
inhon ilme elehti hänen plastillisen kauniilla, tuonne syksyisiä metsiä
kohti käännetyillä kasvoillansa.

Koulussa hän oli ollut jo yhdeksänvuotisesta asti, siinä se valtaava
tosiasia noissa kirjavissa, lohduttomissa menneen ajan vuosissa,
jonka hän niin maltittomasti tahtoi unohtaa nuoruutensa kiihkossa,
tietämättä että mikä elämässä ollut on, sitä ei enää saa olemattomaksi.
Kouluunpanon edelliseltä ajalta hänen mielessään väikkyi hämäriä,
mutta hauskoja ja miellyttäviä muistoja: talo Lontoossa, suuri ja
valoisa lastenkamari, myhäilevä äiti, joka lakkaamatta häntä vaali,
leikkejä, pieniä ystäviä, syntymäpäiväkestejä. Mikä nämä laitteet
-- käyttääksemme teatterisanaa -- oli niin kokonaan poistanut hänen
lapsuutensa näyttämöltä, sitä ei Marcella oikein tiennyt, vaikka
muistelikin koettaneensa siinä kohden ajatella ja arvailla jos
mitäkin. Mutta tätä ensimäistä muistelmaa seurasi toinen, yhtä selvä
kuin ensimäinen oli ollut hämärä: korkea, valkoinen talo valkoisen
liitukallion kupeella, kallion, joka penkereittäin kohosi sen takaa ja
sivuilta. Siinä talossa hän oli asunut yhdeksännestä neljänteentoista
ikävuoteensa asti, ja sen hän tunsi niin perin pohjin, että nytkin
vielä, yhdenkolmatta iässä, olisi sidotuin silmin voinut kulkea joka
huoneessa ja kaikissa portaissa ja täsmälleen löytänyt joka oven ja
kaapin.

Siihen taloon tullessaan hän oli solakka, mustasilmäinen tyttö,
ikäisekseen hyvin pitkä. Hänelle oli suotu tahi, kuten hän itse
selitti, kiusaksi annettu tuuhea, tottelematon, kiherä tukka, jonka
hoitamisesta ja harjaamisesta tuolle herkkähermoiselle, kömpelölle,
vastikään hoitajansa vaalinnasta päässeelle lapselle piankin koitui
mitä pahin risti ja rasitus. Kotonansa hän oli ollut tavallisen näppärä
ja älykäs lapsi, eikä tavallisen lapsen virheitäkään vailla.

Mutta nuo autiot, ikävät huoneet, kurinpito, opetus, toveripiiri
neiti Frederickin Cliff House nimisessä tyttökoulussa tekivät sen,
että pikku Marcella Boyce oli kouluaikanansa koko riiviö. Hän vihasi
läksyjä, vaikka kykeni, milloin mieleen juolahti, saamaan ne päähänsä
paljon lyhyemmässä ajassa kuin muut. Hän vihasi aikaista nousemista
talven pimeässä ja kylmiä valelemisia parinkymmenen muun tytön kanssa
kolkossa pesuhuoneessa. Hän vihasi aterian-aikoja tuossa pitkässä
ruokasalissa. Siellä hän ei saanut ottaa lihaa muuta kuin yhden kerran,
mutta putinkia kyllä kahdesti, ja hänen olisi aina niin rajusti tehnyt
mieli ottaa lammaspaistia lisää, ja kun ei sitä sallittu, niin hän
kiusallakin oli ottamatta toista putinki-annosta, ja siinä hän sitten
istui sijallansa synkkänä ja harmaana, mielessään sommitellen jos
jonkinlaisia liikuttavia kertomuksia neiti Frederickin tyranniudesta ja
omasta ruokahalustaan, joka ei tyydytystä saa. Toverit eivät hänestä
pitäneet, ja hyvää tarkoittavalle johtajattarelle hän tuotti alinomaa
harmia ja huolta. Hänen ensimäinen kouluvuotensa oli yhtämittaista
nurpeutta ja nurinaa ja niskoittelemista.

Kaikkein synkimmät oli hänellä kukaties päivät silloin kun sai
tilapäisesti olla vuoteessa. Lapsen alituisia vilustumisia näet
johtajatar -- hän ei enää raukka muusta tiennyt -- käytti tekosyynä
koetellakseen mitenkähän jonkun päivän erillä-olo kaikista muista
vaikuttaisi, niin järjestettynä, ettei se hänen holhotilleen tee
mitään haittaa, vaan päinvastoin kenties hyvääkin. "Kaikki tuo tulee
luullakseni vain tytön huonosta maksasta tai hermoista! Ei aivan terve
lapsi milloinkaan tuolla tapaa menettele." Näin hän puheli lempeälle,
pyylevälle ranskattarelle, jonka kanssa hän jo vuosikausia oli tätä
koulua hoitanut ja joka, ties mistä syystä, suojeli ja puolusteli
Marcellaa enemmän kuin muut siinä talossa.

Sellainen oli talossa sääntö, että ken vilustumisen takia oli määrätty
vuoteeseen, hän ei saa nostaa käsiänsä peitteen päälle, sillä ken
vuoteessa voi lukea ja huvitella, se voi yhtä hyvin jalkeillakin olla.
Palvelijatar vei hänelle joka aamu kupillisen senna-teetä ja pitkäin,
säännöllisten väliaikain perästä lihalientä ja kauravelliä. Paitsi
lääkäriä ei saanut kukaan mennä puhelemaan hänen kanssaan, koskapa lepo
on kaikissa taudeissa ensimäinen paranemisen ehto. Jos sairaana-olo,
arveli neiti Frederick, tehtäisiin miellyttäväksi, kyllä vainenkin
koulutytöt silloin valittamisen syitä keksisivät.

Ja niinpä Marcella näinä sulkeissa-olon päivinä sai neljätoista tuntia
olla melkein ihan yksinänsä. Milloin vain palvelijatar suvaitsi
pistäytyä hänen huoneeseensa, ei peitteen alta näkynyt muuta kuin
musta, kauheasti hajalleen valahtanut tukka ja kaksi vilkkuvaa,
uhmailevaa silmää -- surkuteltava palanen poloista ihmislasta
todellakin. Välistä hän todellakin joutui niin hurjan kapinalliselle
mielelle, että oli vähällä heittää senna-teen vasten Martan kasvoja
ja hyökätä yöpaidassa keskelle hämmästynyttä luokkaa syyttämään neiti
Frederickiä väärinteosta. Mutta aina hän sentään syystä tai toisesta
hillitsi itsensä. Ei siihen, pelkään mä, omatunto vaikuttanut eikä halu
"tulla taas kiltiksi tytöksi", vaan lapsen ikävän ja auttamattomuuden
tuskallinen tunne, jonkunmoinen tietoisuus siitä, että hän todellakin
oli koetellut jok'ikisen ihmisen kärsivällisyyttä ihan äärimäisiin
asti, ja että nämä vuoteessapysymisen päivät olivat kriisejä, jotka
niinkin niskoittelevan ihmisen kuin Marcie Boycen piti tyynesti kestää.

Hän alistui siis, eikä aikaakaan, niin hän jo oppi kesken tuskallista
ikävääkin huvittelemaan siten, että alkoi valveillaan unelmoida, mihin
hänellä oli luontaisiakin taipumuksia. Ei ollut vielä tuon inhottavan
illallisvellin tuottama harmi ennättänyt kokonaan unohtuakaan, kun
hän jo jälleen leijaili unien maailmoissa, kuvitellen olevansa
Walesin prinsessan ystävä ja seuralainen, tuon ihanan Alexandran,
Englannin ylhäisön mallin ja esikuvan. Marcella oli kerran ikävällä
kävelyretkellä Marswillissa, Cliff Housen läheisessä pikkukaupungissa,
nähnyt hänen muotokuvansa erään paperikaupan akkunassa Se oli silloin
painunut hänen lapselliseen mieleensä ja siitä pitäen pysynyt aina
hänen unelmainsa esineenä. Marcellalla ei ollut satukirjoja, mutta
pian hän oli kehrännyt kokonaisen satusarjan tuon armaan prinsessan
ympärille, jota hän jo aikaa sitten oli tottunut pitämään yksityisenä
omaisuutenaan. Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä, niin jo hän
oli vetänyt puoleensa tuon epäjumalansa huomion jollain katseella
tai liikkeellä, joka oli täynnänsä intohimoista, vaikkei silti
tungettelevaa kunnioitusta, prinsessan ajaessa kuninkaallisissa
vaunuissaan pitkin katua, -- tai heittäytymällä hänen hurjistuneitten
hevostensa eteen, -- tai yhä ylenevillä arvoasteilla yhteiskunnassa,
joita helppo oli keksiä vilkasmielisen lapsen, joka kaikessa
ala-arvoisessa ulko-olossaankin tiesi olevansa vanhaa, ylhäisissä
piireissä hyvin tunnustettua sukua. Ja kun prinsessa sitten sirolla
liikkeellä ojentaa kätensä ja hymyilee, tunsi hän riemua! Marcella on
silmänräpäyksessä kasvanut suureksi: kaunis hän tietysti on: hänellä
on, sanoivat ihmiset, "Boycein silmät ja tukka", hänellä on yllään
pitkäliepeinen leninki, tavallisesti valkeata musliinia, nauhat siinä
kirsikanpunaiset; hän astuu puoleen ja toiseen prinsessan sivulla,
naureskellen ja luonnollisesti haastellen maan mahtavien kanssa; hänen
romantillinen ystävyytensä Englannissa kaikkialla jumaloidun prinsessan
kanssa vetää kaikkien tähystelijäin silmät hänen puoleensa, hänelle
osoitetaan tuhansilla tavoin huomaavaisuutta, häntä mielistellään.

Mutta suloisten tunnelmain kohottua ylimmilleen, tyttösen parhaillaan
uiskennellessa kauniitten mielikuvien lämpöisissä laineissa, joku
vähäinen kolina sai hänet äkkiä avaamaan silmänsä. Ja silloin! hän yhä
laskeuvassa hämärässä näki läheisyydessään kahden makuukumppalinsa
kolkot, valkoiset vuoteet, rumat tapetit vastaisella seinällä ja
paljaan lattian, jota vain vuoteitten kummallakin puolen peitti pieni
matonpalanen. Kenties tuolla alhaalla teekellokin silloin kilisi,
ja tämä ääni se vaikutti silmänräpäyksessä sen, että prinsessan
hovineidosta tuli jälleen Marcie Boyce, sama pahankurinen lapsi, josta
ei kukaan pidä huolta, jolle äiti ei milloinkaan kirjoita, jolla ei ole
"pyhäpukua" niinkuin muilla tytöillä, ja jonka huomenna pitää valita:
joko yhä kestävän pahoinvoinnin nojalla viettää vieläkin tällainen
synkkä päivä ja juoda senna-teetä ja lisää vesivelliä tahi nousta puoli
seitsemän ylös ja jo seitsemältä päntätä päähänsä puoli sivua Incen
"Englannin historian pääpiirteitä" kolakassa luokkahuoneessa.

Katsellessaan nyt ikäänkuin toisesta maailmasta tuota Cliff Housen
hurjaa, itsepintaista Marcie tyttöä, tämä nykyinen Marcella puoleksi
myhäillen, puoleksi surkutellen näki, että suurena syynä alituisiin
vastoinkäymisiin oli ollut loukkaava, ärsyttävä tietoisuus siitä, että
hänen ja hänen toveriensa yhteiskunnallinen asema oli niin erilainen.
Suuri osa Cliff Housen oppilaita oli kauppamiesten tyttäriä parista
kolmisesta lähikaupungista. Heidän isänsä ne välisti ystävällisesti
lupasivat neiti Frederickille hankkia tarpeita hänen laitokseensa, ja
siitäkös tyttäret tunsivat olevansa täällä niinkuin kotonaan -- ja
olivat välistä niin olevinaan, että se oikein harmitti ja raivostutti
sellaista syrjään jätettyä tuittupäätä kuin Marcella Boyce oli.

Jo kymmenvuotiaasta saakka hän tiesi varsin hyvin olevansa sukujaan
Boyce of Brookshire, tiesi, että hänen isänsä setä oli ollut kuuluisa
puhuja Alahuoneessa. Tämän isosedän muotokuva oli riippunut ruokasalin
seinällä tuossa somassa talossa Lontoossa -- siitä on jo niin pitkän
pitkä aika! -- Isä oli myötäänsä näytellyt tätä kuvaa lapselle ja
opettanut häntä olemaan ylpeä siitä. Ja jo toisenkin kerran lapsen
silmä oli huomannut merkillisen yhtäläisyyden tuon kuvan ja erään
vanhan, harmaapäisen herran välillä, joka joskus kävi heillä, ja jota
sanottiin vaariksi. Tämä ja moni muu seikka oli tehnyt sen, että
hänelle jo lapsen veriin oli imeytynyt korkeita ajatuksia sukunsa
kunniasta ja arvosta. Ja niinpä tuo kunnia ja arvo ne kiihottavana
yllykkeenä saivat hänet välistä peräti rajuihin ja naurettaviin
kuohauksiin, joista seurasi pelkkää nöyryytystä.

"Annas, että isosetä olisi täällä! Hän se opettaisi sinut -- --
sinä mokoma suupaltti!" tiuskaisi hän uhmaavasti eräälle tytölle,
paikkakunnan rautakauppiaan paksulle, suurelle tyttärelle, joka oli
osannut hyvinkin hyvin pitää puoliaan.

Paksu tyttö avasi silmänsä suuriksi ja purskahti nauramaan.

"_Sinunko_ isosetäsi? se nyt on jotain! Mikä mies se on, hyvä
fröökinä? Ja jos sikseen tulee, niin mitäs kun minä näyttäisin _minun_
isosedälleni Davidille mitenkä sinä olet minua käteen raapinut! Kyllä
hän kyydin näyttäisi. Hän on melkein yhtä väkevä kuin isä, vaikka onkin
jo niin vanha. Mene matkaasi ja ole siivolla eläkä jaarittele joutavia."

Ja sen sanottuaan paksu tyttö lykkäsi hänet ulos luokkahuoneesta
ja paiskasi oven hänen jälkeensä kiinni. Raivosta ja itkusta
tukahtumaisillaan Marcella syöksyi silloin ylimmälle terassille,
koulun kisakentälle, lyyhistyi siellä syrjäiseen nurkkaan ja vapisi ja
nyyhkytti, milloin miettien kostoa voittajalleen, milloin kiukustuen
omaan itseensä sopimattoman menettelynsä ja mielettömän kiivautensa
takia.

Kolme mielihyvää vain hän muisteli itsellään olleen kahtena ensimäisenä
kouluvuotenaan. Ensimäinen oli se, kun kakkumuori lauantaipäivinä tuli
koululle -- vielä nytkin Marcella akkunassa istuessaan oli tuntevinaan
makua noista kolmikolkkaisista leivoksista ja pienistä makeista
päärynöistä, joihin hän tuhlasi niukat viikkorahansa, yhtä hyvillään
siitä ylpeästä tunnosta, että nyt edes saa olla ihan vapaa ja tehdä
omin päin, kuin mistään muustakaan. Toinen oli hippasilla-olo, jota hän
johti kisakentällä. Kolmas oli mademoiselle Rénierin, neiti Frederickin
osuustoverin, ystävällisyys. Tämän mielestä Marcella oli hänen jo aikaa
sitten kuolleen sisar-vainajansa näköinen, ja siksipä hän salaisesti
suosi, mikäli suinkin laatuun kävi, "pikkuista villikissaa", niinkuin
tätä suuren puhujan jälkeläistä koulussa yleensä nimitettiin.

Mutta kolmannesta kouluvuodesta alkaen tuli uusia vaikutelmia ja
harrastuksia. Romantillisuus heräsi, tuoden tullessaan hellän
haikeita haaveiluja. Ensinnäkin syntyi hänessä kiihkeä halu
lukea seikkailukertomuksia ja runoja. Pari kolme kirjaa hän oli
ahmaissut niin hartaalla mielenkiinnolla, että ihan vieläkin
kateeksi kävi. Yhdenkolmatta vuoden iässä täytyy ihmisten,
jotka harrastavat kaikenlaista ja kernaasti ovat itsenäisiä
mielipiteiltään, pikemmin vain "päällisin puolin" selailla kuin
lukea kirjoja, käyttää raastetuita ja hajanaisia hengenvoimiaan niin
hyvin kuin osaavat kaikille tahoille ja sietää joskus omantunnon
soimauksia teeskentelemisestään. Mutta kolmentoista iässä -- sitä
tarkkaavaisuutta, sitä harrastusta, sitä nautintoa!

Yksi näistä herttaisista kirjoista oli Bulwerin "Rienzi", toinen
Porterin "Skotlannin urhot", kolmas eräältä tädiltä saatu pieni
punainen nidos "Marmionia". Tuskin hän oli milloinkaan niitä kannesta
kanteen lukenut -- hänessä kun ei ollut rahtustakaan uutteruutta
eikä metodia -- mutta niissä hän yhtäkaikki eli. Ikäviin kohtiin
hän piankin keksi jotain omasta päästään, mutta hermoja kiihottavat
kohtaukset ja kuvaukset hän osasi ulkoa. Ei hänellä ollut taipumusta
runonsepustukseen, mutta hän ei vaan hellittänyt ennenkuin sai
kirjoittaneeksi pitkän runoelman Rienzin kuoleman johdosta. Samoin hän
koettelemistaan koetti saada mustekynällä kuvatuksi paperille Wallacen
teloituksen. Eikä se yritys niin huonosti onnistunutkaan.

Mutta kaikki tämä mieltymys asioihin ja aatteisiin ei ollut mitään
verrattuna pian ilmestyneeseen ystävyyteen ja ihannoimiseen.

Puhukaamme ensin ihailusta. Kouluun tullessansa Marcella oli samalta
tädiltä, joka hänelle oli antanut Marmioniankin, saanut suosituksen
seurakunnan kirkkoherran luokse, joka sattui tuntemaan muutamia Boycen
suvun jäseniä. Kirkkoherra ja hänen vaimonsa -- lapsia heillä ei
ollut -- kohtelivat erittäin ystävällisesti tätä tuittupäistä lasta.
Pari kertaa he pyysivät hänet luoksensa teelle ja kutsuivat koulun
huviretkelle, jossa hän pysyttelihe vain itseensä sulkeutuneena ja oli
surkuteltavan arka. Kerran ainakin oli herra Ellertonilla ystävällinen
ja sielunhoidollinen keskustelu neiti Frederickin kanssa tämän lapsen
vaikeista puolista. Kaikesta tuosta ei ollut pitkään aikaan mitään
hyötyä. Marcellaa oli työläs saada taipumaan. Hänen tultuansa pappilaan
teelle ei rouva Ellerton, sivistynyt ja helläluontoinen nainen, tiennyt
miten menetellä, vaikka tunsikin omituista mielenkiintoa tätä lasta
kohtaan.

Mutta kaksitoista ikävuotta täytettyänsä Marcella rupesi pienessä
sydämessään tuntemaan valtavaa, kiihkeätä vetämystä näihin kahteen
henkilöön. Heille hän ei sitä niinkään osoittanut, mutta hänet itsensä
se kohotti uuteen elämään, antoi hänelle uusia tarkoitusperiä, uusia
ohjeita. Tähän asti hän oli vihannut kirkossakäyntiä; nyt hän laski
aikaa vain sunnuntaista sunnuntaihin. Jos hän näki jonkun muun kasvot
saarnastuolista kuin kirkkoherran, silloin hänen oli kovin vaikea pysyä
kirkossa. Mutta jos koulutytöt kirkosta lähtiessään olivat sattuneet
vitkastelemaan niin, että kirkkoherra rouvineen saavutti heidät vielä
kirkkotarhassa, silloin Marcella palasi kotiin kirkkain silmin, ja
koko tuo pitkä sunnuntai-ilta koulussa tuntui hauskalta, hän kun
silloin koetti panna paperille pääkohdat herra Ellertonin saarnasta.
Tavallisissa oloissa hän ei olisi noihin asioihin puuttunut laisinkaan,
mutta kaikki, mitä kirkkoherra oli puhunut, oli kaunista, sattuvaa,
järkevää.

Eikä puuttunut tuommoisia mielihyvän hetkiä viikon varrellakaan. Hänet
lähetettiin tavallisesti yläkertaan harjoittelemaan soittoa vanhalla
klaverilla. Hänen edessään olevasta akkunasta näkyi vastapäinen
porttikäytävä ja kauempana tähän yhtyvä maantie. Keskimäärin kolmasti
viikossa rouva Ellerton tapasi ajaa tuota tietä pony-rattaissaan.
Marcellan silmät olivat myötäänsä akkunassa, sormien rimpatellessa
umpimähkään. Ja kun sitten valkoinen pony tuli tuolta kaukaa näkyviin,
niin kumoon meni kun menikin pianotuoli, ja lapsi riensi akkunaan.
Siinä hän sitten seisoi nopeasti ja kiivaasti hengittäen, kunnes rouva
Ellertonin siro vartalo oli kadonnut puitten taakse vasemmalle. Silloin
oli päättynyt tuo paratiisinomainen hetki, mutta koko iltapäivän vielä
tuntui sen miellyttävä jälkihehku. Mutta riittää jo romanttisuudesta ja
tunteista, tuosta salaperäisestä ihannoimisesta, joka on niin lähellä
rakkautta kuin lapsuudessa suinkin saattaa tuntea.

Hänen ystävyytensä oli tietysti kokonaan toista laatua, mutta syvät
jäljet sekin jätti. Cliff Housen oppilaitten joukossa oli muuan
pitkäkasvuinen, keuhkotautinen tyttö, jonka isä, muuan pappismies,
oli neiti Frederickin ystäviä. Hän oli jonkun aikaa lähennellyt
Marcellaa ja voittanut hänen suosionsa puolelleen ensiksi vain sillä,
että osasi merkillisen hyvin kertoa jutelmia. Hänellä oli etuoikeus
asua erityisessä huoneessa, johon kylmällä ilmalla viritettiin
takkavalkea. Ei hänen tarvinnut ihan säännöllisesti käydä luokalla,
muutamia erityisiä herkkujakin hänelle hankittiin, ja neiti Frederick
vaali häntä oikein äidin hellyydellä. Tavantakaa alkoi häntä vaivata
huolestuttava yskä, ja silloin lääkäri määräsi hänet siirrettäväksi
rakennuksen eteläpäähän, jossa akkunat antoivat puutarhan
keskiterassille. Siten tuli hänen haltuunsa makuusuoja, sen takainen
pukuhuone ja pieni akkunaovella varustettu asuinhuone.

Siinä Mary Lant asui viikon toisensa perään. Oppituntien jälkeen hän
kutsui luokseen Marcie Boycen ja ylen olikin Marcella herkkä hänen
kutsuillensa, vilauksessa hän oli jo portaitten yläpäässä, juoksi
käytävää myöten, koputti makuusuojan ovelle ja laskeusi pari porrasta
alas omituiseen pukuhuoneeseen, jossa oli vähällä lyödä päänsä lakeen,
ja sitten vielä muutamia portaita alemmas asuinhuoneeseen. Vasta
silloin kun ovi oli suljettu ja hän jutteli ystävänsä kanssa takan
ääressä, vasta silloin hän oli oikein onnellinen.

Tämä pikkarainen huone sijaitsi jyrkästi viettävän terassin laidassa.
Lännen puoliseen akkunaan näkyi tiheä viidakko ja laaja viljelysmaa
peltoineen ja aitoineen. Tuota huonetta muistellessaan Marcella yhä
vieläkin oli näkevinään, kuinka mailleen menevä talvinen aurinko luo
siihen kirkkaita säteitään, ja vesikattila kiehua porisee takassa,
jonka ääressä lämmittelee kalpea ystävä shaali hartioillaan, ja kuinka
tuulen huojuttelema lumimarjapensas oksillaan nakuttelee terassille
vievän lasioven ruutuja.

Mikä verraton kertoja tuo Mary Lant! Hän oli itse keksinyt erään
jutelman, nimeltä "John ja Julia", jota kesti viikosta viikkoon ja
kuukaudesta kuukauteen, Marcellan milloinkaan siihen pitkästymättä.
Ei tämä ollut mikään seikkailusatu; se oli perhekuvaus puhtainta
laatua, peräti siveellinen ja evankelisen hengen läpitunkema.
Jutelman herkkämielinen, uskonnollinen sepittäjä tarkoitti sillä
Marcien ojennusta ja parannusta. Siinä esiintyi ylevämielinen
sankari, joka koettaa jokaisen virheet parhain päin kääntää ja pitää
kauniita puheita sankarittarelle. Tavallisissa oloissa Marcella
olisi kaiketikin jo aikaa sitten pistänyt jalan tuon sankarin eteen
ja kaatanut hänet kumoon, -- sotatapa, jossa hän rajulla päällä
ollessaan oli koko mestari. Mutta kun Mary Lant häntä kuvasi,
silloin Marcella ei ainoastaan sietänyt häntä ja vavissut hänen
edessään, vaan vieläpä jumaloitsikin häntä. Marcella alkoi kiintyä
häneen ja hänen kaltaisiinsa, samoin kuin itse kertojaankin, tuohon
hentoon, surumieliseen, lempeään tyttöön, joka oli harras kalvinisti
ja aavisteli pikaista loppuansa. Jonkun ajan perästä tuli hänen
hartaimmaksi halukseen saada olla aina kahden kesken Mary Lantin
kanssa, aina paitsi sunnuntaisin ja harjoitustunneilla. Siinä
tarkoituksessa hän hankki itsellensä aika nuhan ja koetti tahallansa
yskiä oikein kauheasti. Mutta neiti Frederick ei ottanut tuota yskää
kuuleviin korviinsakaan, uhkailihan vaan panna hänet vuoteeseen juomaan
senna-teetä nuhan tähden. Silloin Marcella yks kaks julisti, että se
nuha on koko lailla parempi, ja epätoivoissaan lakkasi yskimästäkin.

Seuraavalla pääsiäisluvalla, Marcellan ollessa kotonaan, tuli äidille
kirje neiti Frederickiltä, joka ilmoitti Mary Lantin äkkiä kuolleen. Se
oli Marcellan ensimäinen suru, joka tuotti hänelle muutamia apeuden ja
äänettömyyden päiviä ja katkerain kyynelten öitä.



II LUKU


Ystävyys ja rakkaus taltuttavat ihmistä ja tekevät hänet säveäksi.
Niinpä ei Marcellakaan neljännelletoista kääntyessään enää ollut
entinen huimapäinen pikku riiviö, vaan nopeasti kehittyvä ja muutamissa
suhteissa varsin etevä tyttö. Palanen täysikasvuista naista ilmeni
hänessä piankin. Hän alkoi pitää huolta puvustaankin ja joskus
kiinnittää huomiota ulkonaiseen esiintymiseensä.

Koulun toimeenpanemilla vuotuisilla huviretkillä hänellä oli tähän
saakka ollut yllään puolivillainen, kaulaa myöten kiintonainen leninki,
jotavastoin toverien puvuissa oli jos mitäkin helyjä ja koristeita.
Mutta neljännelle retkelle lähdettäessä, tultuansa muitten tyttöjen
keralla pukeutumaan, hän huomasi vuoteellaan aivan valkoisen,
sininauhoilla varustetun musliinileningin. Sen oli hänelle lahjoittanut
vanha mademoiselle Rénier, joka herttaisuudessaan oli tahtonut, että
hänen tuittupäinen, laiminlyöty suosikkinsa näyttäisi somalta hänkin.

Marcella tutkisteli ja hypisteli sitä yhä kiihtyvin, sekanaisin
tuntein. Mitä enemmän hän sitä silmäili, sitä vaikeammalta ja
katkerammalta hänestä alkoi tuntua se, että hän on tästä kiitollisuuden
velassa ranskalaiselle kotiopettajattarelle, sen sijaan kuin muille
tytöille tuollaisia tamineita lähetetään auliisti kotoa. Ensiksi
hän oli vähällä kääntää selkänsä tuolle vuoteelle ja sen kauniille
kantamukselle. Mutta soma lumivalkoinen muslimi, heleät nauhat, kiihkeä
uteliaisuus: miltähän tuossa muka näyttäisi? -- kaikki tuo sai voiton
tytöstä, jossa, niin niukoissa varoissa kun hän elikin, oli alkanut
saada valtaa tavallista suurempi mieltymys ulkonaiseen kauneuteen ja
somuuteen.

Marcella puki leningin ylleen ja oli äärettömän onnellinen. Ja illalla
hän suuteli mademoiselle Rénieriä innokkaasti, jopa kyynelöidenkin,
vaikkei Cliff Housessa vielä kukaan ollut nähnyt hänen itkevän muuten
kuin kiukusta ja raivostuneena.

Jonkun ajan kuluttua isä tuli häntä tervehtimään. Se oli ensimäinen
ja ainoa kerta, jolloin isä täällä kävi. Marcella, jolle hän oli
tähän asti pysynyt jotenkin vieraana, vastaanotti hänet kalsealla
kohteliaisuudella ja purkamatta hänelle sydäntään; näyttelihän vain
talon huoneita ja puutarhaa hänelle. Ollessaan jo lähtemässä pois isä
äkillisen hellyyden puuskan valtaamana kysyi, onko Marcellan täällä
hyvä olla ja halusiko hän jotain.

"Kyllä!" -- sanoi Marcella loistavin silmin. -- "Sano äidille, että
minä tahtoisin saada otsatukan, niinkuin kaikilla muillakin tytöillä
on."

Ja hän viittasi halveksivasti omaan sileäksi kammattuun tukkaansa.
Isä hämmästyi tuota odottamatonta intoa, pani silmälasit nenälleen ja
tarkasteli lapsen ulkoasua.

Kolmen päivän perästä Marcella läksi äitinsä luvalla mademoiselle
Rénierin kanssa Marswillin kähertäjän luokse ja palasi sieltä
otsatukkaisena ja onnellisena. Kiitollisuudesta hän sitten kirjoitti
äidilleen kirjeen, joka ensi kertaa sisälsi muutakin kuin pelkkiä
tavallisia uutisia.

Mutta toisenlaisiakin muutoksia oli tulossa.

Herra Boyce oli tähän saakka sangen vähän välittänyt tyttärensä
kasvatuksesta. Mutta nyt, käytyään omin silmin näkemässä, hän oli
pannut merkille muutamia vähäpätöisiä seikkoja ja tuli siihen
päätökseen, ettei hänen tyttärensä elänyt edullisissa oloissa. Hän
valitti tätä vaimolleenkin, mutta tämä vastasi lyhyesti, että Marcellan
on niin hyvä olla kuin vähävaraisten vanhempain tytär suinkin saattaa
toivoa. Herra Boyce kumminkin piti oman päänsä. Hän oli vastikään
saanut kuulla, että Harold, hänen leskimieheksi jääneen veljensä
Robertin, Mellor Parkin herran, ainoa poika poti kovaa tautia,
jota saattoi kestää kauankin, mutta joka ennemmin tai myöhemmin
tekee hänestä lopun. Jos nyt tämä nuori mies kuolee ja Marcellan
isä elää Robert veljensä jälkeen, niin hän perii Mellor Parkin.
Muutamista esteistä huolimatta he silloin saavat takaisin sen aseman
yhteiskunnassa, mikä heille tulevakin on, ja silloin Marcellankin pitää
arvokkaalla tavalla esiintyä hänen tyttärenään ja perillisenään.

Saamatta näille mietteilleen kannatusta vaimoltansa hän kääntyi
vanhimman sisarensa, erään vanhan neidin puoleen, joka oli hiukan
varoissa ja asui heillä, ollen suvun jäsenistä ainoa, jonka kanssa hän
vielä oli sovussa. Häntä miellytti velimiehen puhe, siinä kun ilmeni
sukuylpeyttä, joka ei ollut Boyceissa minään huomattavana puolena,
mutta jota tuossa vanhassa neidissä oli yltäkyllin. Veljen vaiettua
hän verkalleen huomautti, että jos Marcellan saisi johonkin etevään
kouluun, niin hän, kyllä ottaisi suorittaakseen tarvittavat lisämenot.
Marcellan käytöstapa on todellakin kömpelöä, ja vaikea on sanoa, mitä
hän on oppinut ja millaisessa seurassa elänyt; eikä hänessä juuri näy
erityisiä taipumuksiakaan. Jotain hänen hyväksensä pitää tehdä, jo
perheen arvonkin takia. Mutta ankarana protestanttina täti pani ehdoksi
uskonnollisiakin näkökohtia ja otti kirjoittaakseen asiasta eräälle
ystävälleen.

Seurauksena tästä oli, että Marcella, joka nyt oli täyttänyt
neljätoista vuotta, pari kuukautta myöhemmin siirtyi Cliff Housesta
erään ladyn huostaan, joka johti pientä, mutta hyvin suosittua
tyttökoulua Solesbyssä, lähellä samannimistä kylpypaikkaa Englannin
itärannikolla.

Nyt kun Marcella muistelmissaan oli palannut takaisin Solesbyhyn,
nyt hänen muistonsa alkoi huojua ja harhailla, ottaen uuden sävyn
ja menettelytavan. Solesbyssä häntä ei enää rasittanut Cliff Housen
aikuinen kalsea ympäristö, vaillinainen opetus eikä tuo ainainen
kirvelevä tietoisuus alemmasta, syrjäisemmästä asemastaan. Hyvän hän
sai täällä opetuksen, eikä aikaakaan, niin jo tuosta itsepäisestä
lapsesta oli kehittynyt nuori neitonen, taipuisa asianmukaisesti
noudattamaan kaikkia seuraelämän sääntöjä.

Mutta eipä hän nyt lukujansa ja tanssinopettajiansa muistellut.
Hän vertasi toisiinsa Cliff-Housessa ja Solesbyssä kokemiansa
mielenliikutuksia -- mikä erotus! Elämä täällä oli yhtä ainoata pitkää
Werther-romaania, niukkaa tapauksilleen, yksinomaa tunteita täynnä,
joista itse kukin oli huomattava seikka.

Nöyryytyksiä siinä oli ja mielihyviä, mutta kaikilla niillä oli ollut
henkinen yhteys, kaikilla niillä keskustana yksi ainoa olento --
johtajatar neiti Pemberton. Se oli yhtä ainoata mielenliikutusta,
palavaa harrastusta, ihannoimista, samankaltaista kuin se, jota hän
niin runsain määrin oli tuntenut Ellertoneja kohtaan, mutta paljon
selvempää, kypsempää. Tuo pitkä, solakka nainen, tukka ruskea, hiukan
jo harmahtava, kevyt ja suortuvainen kummallakin poskella siihen tapaan
kuin isoäitien aikaan oli muotina, ja takana sidottuna klassilliseksi
nutturaksi; kasvoissa harras into kuin pyhimyksellä, silmät täynnä
syvää tunnetta lujan suun yläpuolella; suu yhtä itsepäinen, mutta yhtä
miellyttäväkin kuin pyhimyksellä -- sellainen hempeä, selväpiirteinen
kuva oli painautunut Marcellan sydämeen. Mitä pelvon ja ilonvavistuksia
hänelle johtuikaan mieleen, tuota kuvaa muistellessaan? Kuinka monta
pitkää yön hetkeä väsynyt tyttö silloin pysyttelikään valveilla,
saadakseen vain nähdä oven aukenevan ja erään olennon pysähtyvän lamppu
kädessä ovensuuhun? Sillä neiti Pemberton, joka nukkui vähän ja luki
myöhäiseen yöhön, ei laskeunut milloinkaan levolle ennenkuin hiljakseen
oli käväissyt holhokkiensa makuukammioissa. Sitä sanakiistaa,
tavallisesti Marcellan herkän mielen herättämää, ensin taistelua,
sitten sovintoa! Sitä näyttelytaidon kehittymistä holhokissa, sitä
taipumusta kaikenlaisiin pieniin kepposiin, millä saada tunteet
jälleen elpymään tai kiintymään! Niitä hartaita hetkiä, jolloin
puheltiin uskonnollisista asioista! Niitä kultaisia pyhäpäiviä, jolloin
saatiin kauan odotettuja kirjeitä täynnään uskonnollisia neuvoja,
kirjeitä, joita kannettiin taskussa ja joitten ääressä itkettiin,
ja jotka ihan käsiin lohkeilivat! Niitä kamalan kauheita omantunnon
vaivoja ja koulussa tehtyjen syntien katumista, ja sitä intoa,
jolla ne tunnustettiin hehkuvan kaunopuheisissa kirjeissä! Ja mikä
välinpitämättömyys sen sijaan kaikkea tuommoista kohtaan, jos se sattui
tapahtumaan kodissa!

Merkillinen, hamasta kätkyestä asti naisissa oleva kyky tuolla tavoin
vuodatella sydänveriänsä! Marcella ei voinut nytkään, tyyninäkään
hetkinä, ilman syvää mielenliikutusta muistella niitä viittä vuotta,
jotka oli viettänyt neiti Pembertonin seurassa. Eikä hän kumminkaan
sen koommin enää häntä nähnyt. Kaksi vuotta sitten he olivat eronneet
toisistaan. Koulu oli lakkauttanut toimintansa, Marcellan jumaloima
neiti Pemberton matkustanut Intiaan, leskeksi jääneen veljensä luokse.
Kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä ainaiseksi. Nuo kallisarvoiset
kirjeet olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, ja samoin oli käynyt
Marcellan uskonnollisten tunteitten. Hän oli jälleen toinen olento.

       *       *       *       *       *

Entäs ne kaksi vuotta, siitä lähtien kuin hän oli sanonut jäähyväiset
Solesbylle ja koulunkäynnilleen? Mellorin ja sen uusien vaikutelmain
alaisena muistellessaan nyt päiviä menneitä täytyi Marcellan muistella
elämäänsä Lontoossakin, kaikkea, mitä siellä oli hänen eteensä auennut
ja hänelle tärkeätä ollut. Uusia mielenliikutuksia, uutta intoilemista,
vaikka tällä kertaa aivan personatonta laatua.

Isä ja äiti olivat, hänen Solesbystä lähtiessään, olleet ulkomailla.
Eivät nähtävästikään olleet katsoneet sopivaksi ottaa häntä mukaansa.
Eikä hän muistaakseen koskaan ollut ollut kovin kaivattu vieras kotona.
Lupa-aikoja siellä viettäessään hän tosin oli ollut oikullinen ja
väsyttävä, mutta lieneepä -- oli ihan varmaan -- ollut muitakin syitä,
joiden tähden vanhemmat olivat pitäneet hänen läsnäoloansa rasituksena.
Oli miten oli, mutta niinä aikoina kun hänen oli määrä erota neiti
Pembertonin laitoksesta, äiti kirjoitti ulkomailta, että koska Marcella
viime aikoina oli osoittanut ilmeistä taipumusta sekä soitantoon että
maalaukseen, niin parasta olisi hänen lähteä joksikin aikaa kehittämään
näitä lahjojansa säännöllisemmin kuin kotona on mahdollista. Rouva
Boyce ilmoitti jo hankkineensa asiasta tietoja ja suostui siihen,
että Marcella menee Lontooseen ja asettuu asumaan erään rouvan luo,
jonka osoite oli kirjeeseen liitetty ja joka pitää täyshoidossa South
Kensingtonin taidekoulun naisoppilaita.

Ja näin alkoi hänelle uusien kokemuksien aika, täynnä uutuutta ja
vireyttä. Ei aikaakaan niin jo oli Marcella tottunut itsenäisen
elämän muotoihin ja perehtynyt kummankin taidepiirin erikoiskieleen.
Väsymättömällä kunnianhimoisella uutteruudella hän sai kehittäneeksi
lahjojansa niin pitkälle, että hänestä vihdoin koitui älykäs, harras
ja luotettava muiden tekemäin taideluomain kritikoitsija, ja sehän on
sangen paljon. Mutta vaikka taide herätti hänessä harrastusta ja veti
puoleensa, avaten hänelle uusia näköaloja, ei taide kumminkaan ollut
se, jossa hän näki elämänsä tärkeimmän kiihottimen. Ei, taiteessa se
ei ollut, vaan yhteiskunnallisten ja filantropillisten harrastusten
heräjämisessä, erään tähän saakka vielä aavistamattoman sosiaalisen
voiman tunnossa.

Eräällä tytöllä, hänen ystävällään ja opetuskumppanillaan, oli kaksi
veljeä Lontoossa, jotka kumpikin työskentelivät South Kensigtonissa ja
asuivat jonkun matkan päässä sisarestaan. Orpoja olivat kaikki kolme
ja alkujansa herkkäluontoisesta taiteilijasuvusta. Marcella ei ollut
tätä ennen ikinä vielä kohdannut ketään, joka olisi pystynyt luomaan
niin paljon sisällystä elämään neljänkolmatta tunnin aikana. Veljekset,
taitavia piirustajia kumpikin alallaan ja kovassa työssä kaiken päivää,
olivat jäseniä vasta-alkavassa sosialisti-seurassa ja ponnistivat
iltapäivisin kaikki voimansa sosialistisissa puuhissa ja sosialistisen
opin levittämisessä. Marcellan nuorissa silmissä he näyttivät varsin
vakaamielisiltä ja kerrassaan epäitsekkäiltä. He elivät työmiesten
tavoin, yhtä paljon vihaten rikkaitten ylellisyyttä kuin auliuttakin.
He eivät millään ehdolla myöntäneet, että yksityinen omaisuus ja
yksityinen varallisuus olisi oikeutettua. Asiain tila Lontoossa oli
täyttänyt heidän mielensä synkillä kuvilla ja inholla, ja vaikka
toinen heistä oli leikillinen ja kaunis mies, toinen harvapuheinen,
kivulloinen ja pedanttinen, niin ei kumpikaan saattanut intoilematta
puhua sosialismin ihanteesta ja suuttumatta kuulla sitä moitittavan.
Sisaressa piili enemmän taiteilijaa kuin kumpaisessakaan, mutta hänkin
oli heidän kaltaisensa, vaikka lievemmässä määrin.

Marcella seurusteli usein näitten kolmen ja muutamain heidän
ystäväinsä kanssa. Hän kävi heidän kanssaan kuulemassa sosialistisia
luentoja tai Venturisti-yhdistyksen julkisissa iltamissa, sisarukset
nimittäin olivat tämän seuran jäseniä. Edie, sisar, kiihotti Marcellan
mielikuvitusta ja antoi hänen luettavakseen erään etevän runoilijan
ja taiteilijan kirjoja, runoilijan, joka ennen tuommoisena "hukkaan
menneen päivän toimetonna ylistäjänä" oli laulanut lemmestä ja
unien kaukomaista, mutta joka nyt näkijänä ja profeettana julisti
uutta aikaa, jossa ei enää kukaan omista, vaan kaikki nauttivat.
Vaativaisemmat veljekset ahdistivat häntä järkisyillä, toivat
hänelle kansantajuisia käännöksiä ja valikoimia Marxin ja Lassallen
teoksista ja jok'ainoan venturistisen lentokirjasen ja tutkielman. He
mielistelivät häntä oppineilla keskusteluilla vakuutettuina naisen
merkityksestä tälle uudelle opinsuunnalle ja uudelle aikakaudelle, joka
on ihmiskunnalle koitumassa.

Kaunis veli oli ihan varmaan rakastunut Marcellaan, toinen kaiketikin.
Marcella ei ollut rakastunut kumpaankaan, vaikka olikin kiintynyt
kaikkiin kolmeen. Kivulloista veljestä kohtaan hän siihen aikaan tunsi
ihailua, jopa syvää kunnioitustakin, hän kun teki Marcellaan pysyvän
vaikutuksen eräänä hänen elämänsä kriitillisenä hetkenä.

"Autuaat ovat köyhät." "Voi teitä, te rikkaat!" -- Siinä ainoat
pääkappaleet tuon sairaan miehen tunnustuksessa, mutta niistä hän piti
lujasti kiinni ja niiden nojalla hän toimi sellaisella vakaumuksella,
jota nykyaikainen uskonto harvoin luo näkyviin. Hänen kehotuksestansa
Marcella rupesi erään hänen naisystävänsä johdolla keräilemään
apurahoja Lontoon itäosissa ja puuhailemaan, yli voimainsakin, eräässä
Venturisti-yhdistyksen alkuunpanemassa yhteistoiminnassa naisräätälien
yhdistyksen perustamiseksi, ja hänen mieliksensä Marcella luki
kirjoituksia ja sinikirjoja ylikansoituksesta ja työväen liiallisesta
rasituksesta. Kaikki tuo oli sangen liikuttavaa ja sangen draamallista
niinkuin se veljesten vakaumuskin Marcellasta -- josta tyttö kyllä
tiesi -- että hän on vastedes astuva huomattavalle sijalle tässä
liikkeessä ja saava työllään ja kokemuksillaan suuria aikaan.

Sanoma siitä, että herra Boyce oli perinyt Mellorin, tuli aivan
odottamatta ja vaikutti eri lailla tämän pienen toveripiirin jäseniin.
Marcellassa se herätti henkiin pyyteitä, vaistoja ja kauneusaistin
lennähtelyjä, jotka kyllä olivat outoja hänen kumppaneilleen, mutta
kokonaan hänen synnynnäisen luonteensa mukaisia. Vanhempi veli, Anthony
Craven, aina surumielinen ja epäluuloinen, arvasi heti kohta hänen
ajatuksensa.

"Mahtaa teistä tuntua hauskalta jättää tämä vapaa taiteilijaelämä",
sanoi hän eräänä päivänä Marcellalle ivallisesti, tavattuaan
hänet katselemassa valokuvia Mellor Parkista. "Ja kylläpä näkyy
vaikuttavankin nopeasti!"

"Mikä niin?" kysäisi Marcella kiivaasti.

"Omistamisen myrkky. Ja miten surkeasti kaikki päättyi! Viikko sitten
te olitte vielä meikäläisiä, mutta kauankohan kestänee, ennenkuin jo
pidätte meitä 'poloisina intoilijoina' ja häpeätte, että olette meitä
ensinkään tuntenut."

"Toisin sanoen minä olen teidän mielestänne halpa teeskentelijä vain!"
huudahti Marcella. "Luuletteko te, että vaikka minua huvittaa se --
se, mikä kaunista on, ja vanhat sukulaisuussuhteet, että minä luovun
kaikista vakaumuksistani? Eikö minulla ole oleva köyhiä Mellorissa?
Eikö minulla ole siellä mitään tehtävää? Tuo on epäystävällistä --
kohtuutonta. Kaikkinainen uudistustyö raukeaa mitättömiin keskinäisen
epäluulon kautta."

Anthony Craven loi häneen kylmän, myhäilevän katseen tummista, syvälle
painuneista silmistään. Marcella kääntyi hänestä närkästyneenä pois.

Sisarusten hyvästellessä häntä asemalla hän pyysi heitä joskus
kirjoittamaan.

"Ei maar!" sanoi Louis, kaunis nuorempi veli. "Jos joskus meitä
kaivannette, niin saatavissa ollaan. Jos kirjoitatte, niin vastataan.
Mutta toistaiseksi teillä tulee olemaan muutakin ajattelemista. Voikaa
hyvin."

Ja myhäillen hän puristi Marcellan kättä.

Poika parka oli lujalla kädellä maahan lyönyt kaikki unelmansa ja
tulevaisuudentoiveet samassa kun Marcellan suuri uutinen oli saapunut.
Marcellakin huomasi heidän kaikkien hylkäävän hänet. Louis ja Edith
puhuivat hänelle kyllä lämpimästi ja kaipauksella, mutta mitä Anthonyyn
tulee, niin siitä silmänräpäyksestä kun tämä oli nähnyt kamarineidin,
joka oli Mellorista lähetetty Marcellan saattajaksi, ja huomannut
nuorella ladyllä ensi luokan piletin, siitä silmänräpäyksestä Marcella
tiesi tarkoin Anthonyn pitävän häntä vihollisenaan.

"Saavatpa nähdä -- kyllä minä sen heille näytän!" virkkoi Marcella
itsekseen harmissaan junan lähtiessä kiidättämään häntä pois. Ja
toverien puolustamaton vääryys se teki sen, että hän pysyi jäykkänä
ja ääneti hamaan siihen asti, kun Mellorin laajat niittymaat ja
vanhuuttaan mustuneet seinät siinnähtivät silmään. Silloin hänet
valtasi lapsellinen, intoisa ilo.

       *       *       *       *       *

Sellaisia kohtia, sellaisia muistoja ihmisistä, asioista, tapauksista
liikehti Marcellan uinailuissa tuossa avonaisen ikkunan ääressä. Yksi
seikka tässä kumminkin on jäänyt epäselväksi, nimittäin hänen ilmeinen
tyytymättömyytensä, jota hän tunsi entisiä aikoja muistellessaan.
Miksikä tämä mielenapeus? Hänen lapsuutensa oli kyllä ollut ilotonta,
lemmetöntä, mutta ei se missään tapauksessa ollut pahempi kuin monen
muunkaan köyhtyneiden vanhempain lapsen. Olihan siinä sentään ollut
valoisiakin kohtia, ja eikö tuo intoisa mielenkiintymys Solesbyssä ja
Lontoon elämän uutuus ja viehätys jaksaneet luoda äskeiseen katsaukseen
suloa ja valoa?

Lukija lienee jo huomannut, ettei näissä lyhyissä piirteissä Marcellan
koulupäivistä ole puhuttu mitään hänen lupa-ajoistaan. Kertomus on
laiminlyönyt sen siitä syystä, että se on vain seurannut tytön oman
ajatuksen äkkinäisiä, puoleksi itsetietoisia aukkoja ja puikahteluja.
Eihän Marcella itsekään lainkaan muistellut näitä lupa-aikoja ja hän
koetti, mikäli suinkin, karttaa kaikkia niihin kuuluvia yksityiskohtia.
Mutta niissäpä todella olikin jotain, jonka vuoksi hän niin levottoman
kiihkeästi tahtoi päästä niistä, käydessään muistelemaan menneitä
aikojansa tuossa akkunan ääressä, ja niihin hän juuri palasi
epävarmalla, mutta hellittämättömällä tietoisuudella, sittenkuin
toimivan elämän muistelmat toisiaan ajettuaan olivat vihdoin hälvenneet.

       *       *       *       *       *

Aamiaiselle arvatenkin soitettiin parhaillaan. Vanhanaikuinen, arvokas
kellonääni se oli niin uutta ja mieluisaa Marcellan kuulla. Muistojensa
maailmoista kutsuttuna takaisin Mellor Parkiin ja sen oloihin hän astui
ajatuksissaan alas Jaakko I:n aikuisia kauniita portaita, viivähdellen
hiukan niiden matalilla astuimilla. Saattaneeko hän milloinkaan
unohtaa noita lupa-aikoja? Eiköhän vain lähtenekin jatkamaan niitä,
muodostamaan toista nidosta niistä?

Mutta lähdemmepä astumaan alas portaita mekin.



III LUKU


Aamiainen oli katettu "kiinalaiseen kamariin" uhkean "puistoportin"
puolella. Tämän lisäyksen alkuperäiseen rakennukseen oli liittänyt
muuan Boyce 18:nnella vuosisadalla, tuotuaan taloon rikkaan emännän.
Koristeita -- varsinkin huoneen korkeassa holvatussa katossa --
silloinen piirustaja näkyy aikoneen saada "itämaisiksi", ja kyllähän
ne hyvin sekavia ja yhteen ahdettuja olivatkin. Mandariini-olennoilla
noissa kuluneissa ja haalistuneissa tapeteissa oli hiusnutturat ja
palmikot päässä ja hameet yllä, siitä ne ainakin erotti tavallisista
englantilaisista vuodelta 1760. Ajan kuluttava käsi oli samentanut
värit ja luonut koko huoneeseen vanhanaikuisuuden sulostuttavan
leiman. Takan marmoriolkaan oli huolellisesti muovattu kiinalaisia ja
pagodeja. Pöydillä oli kiinalaisia, hauskoja pikku esineitä, lattiata
peitti intialainen matto, joka aikoinaan oli ollut hyvinkin kaunis.
Jonkun myöhemmän Boycen toimesta oli jonkunlainen kaarilla ja pylväillä
koristettu ja ruuanlämmityslaitoksella varustettu bufetti karkeata
goottilaista tyyliä työnnetty keskelle mandariineja, tärväten koko
vaikutuksen.

Onnistumatonta siinä oli alkuperäisyyden jäljittely ja ikäänkuin
uudenaikaisuuden tavoittelu, mutta sittenkin tämä oli kaunis ja komea
huone. Siihen astuessaan Marcella tietämättänsäkin oikaisi pitkän
solakan vartalonsa suoraksi. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi näissä
avaroissa huoneissa ja laajoissa puutarhoissa vielä milloinkaan ennen
hengittänyt niin keveästi.

Isä ja äiti istuivat jo pöydässä. Lattialla heidän vieressään loikoi
Lynn, rouva Boycen ruskea setteri-koira.

Herra Boyce jakeli käskyjä pitkälle, kuluneeseen, tahraiseen livreaan
puetulle pojalle, joka edusti tämän talon miespuolista palvelusväkeä.
Emäntä puheli koiralleen, mutta hänen kohotetuista silmäkulmistaan
ja ohuitten huulten värähtelyistä Marcella huomasi äidin nyt
niinkuin monasti ennenkin arvelevan, että hänen miehensä menettelee
nurinpäisesti.

"Mutta menehän jo Herran nimessä leikkaamaan leipää ja tarjoo sitten
ympäri pöytää, äläkä katsella töllistele siinä kuin mikäkin pässinpää",
sanoi isäntä kiivaasti. "Mitä ne sinulle lienevät opettaneet Sir
William Juten luona, sitä minä en käsitä. Minä en sitoutunut tekemään
sinusta passaria, hyvä herra."

Ahdistettu, kalpea poika sieppasi leivän ja leikkasi sen viipaleiksi,
murentaen armottomasti, tarjoili kömpelösti kullekin pöydässä istujalle
ja sitten, käyttäen lyhyttä kahvinjuonnin aikaa hyväkseen, puikahti
pois.

"Senkin hölmö!" virkkoi herra Boyce, suutuksissaan rypistäen kulmiansa,
palvelijan mentyä pois.

"Jos olisit sallinut Annin toimia sisäkkönä niinkuin ennenkin", virkkoi
emäntä säveästi, "niin tuskinpa sinun nyt olisi ollut syytä harmitella.
William oli muistaakseni saappaanpuhdistajana Juteilla. Ei kummakaan,
ettei hän pysty passaamaan pöydässä."

"Olenhan minä jo sanonut sinulle, Evelyn, että nykyisessä asemassamme
meillä täytyy olla passari", tiuskaisi toinen. "Minun suvussani
ei ole vielä kenenkään johtunut mieleen käyttää talossa pelkkiä
naispalvelijoita. Se olisi vastoin tapoja -- säädytöntä -- sop..."

"No niin, minähän tietysti en käy ratkaisemaan mitä Boycein sopii
tai ei sovi", keskeytti rouva välinpitämättömästi. "Se on sinun ja
naapuriesi päätettävä."

Herra Boyce näytti nololta ja tyyntyi. Samassa tuotiin uutta kahvia
sisään, ja silloin hän pyysi vaimonsa kaatamaan hänelle toisen kupin
eikä tällä kertaa hänen äänessään kuulunut mitään äreyttä.

Hän oli pieni, peräti laiha mies, hiukset ja silmäkulmat pikimustat,
silmät siniset, vilkkuvaiset. Posket olivat kuopallaan, iho keltainen
kuin Itä-Intian englantilaisilla. Suuta ei tarkoin erottanut kauniitten
mustain viiksien alta, mutta kasvojen ilmeessä asui palanen äkeyttä ja
palanen vaikeroimista. Huomattavan siniset silmät olivat tavallisesti
surumieliset, mutta saattoivat välisti välähtää lapsellisen kirkkaasti,
jopa uhmaavinakin. Richard Boycen koko olennossa oli jotain, joka
meidän silmissämme tietää vanhan suvun jäsentä. Puvussa huomasi
pienimpiin yksityiskohtiin asti ulottuvaa huolellisuutta. Kädet ja
pitkät sormet olivat peräti hennot, mutta melkein liiankin laihat
ollakseen kauniit.

"Palvelijat uhkaavat lähteä talosta, Marcella, ellei kummitus katoa",
virkkoi rouva Boyce äkkiä, sovitellen leipäpalasta Lynnin kuonon
päähän. "Kylän väki kaiketikin on heille jaaritellut. Kyökkipiika sanoo
kuulleensa viime yönä _jotain_, vaikkei tahdo sen tarkemmin ruveta
selittelemään. Siltä vain näyttää, että me tässä, sinä ja minä, saamme
ennen pitkää toimittaa talousaskareet."

"Mitä ne kylässä puhuvat?" kysäisi Marcella kiihkeästi.

"No, ne kertovat että kaksisataa vuotta sitten muuan Boyce oli
paennut tänne Lontoosta, tehtyänsä jotain mitä ei olisi saanut tehdä
-- en muista mitä kaikkea. -- Huomattuaan sheriffin palvelijain
lähestyvän taloa hän säikähti ja päätti päivänsä omin käsin tuolla
pienten portaitten yläpäässä, jotka vievät gobeliinikammiosta minun
huoneeseeni. Miksikä hän juuri sellaisen paikan lienee valinnut?"
kysäisi rouva Boyce hieman miettiväisenä.

"Ei siinä ole perää", sanoi Marcella päätään pyörittäen. Minä tiedän,
ketä Boycea taru tarkoittaa. Pahamaineinen mies hän kyllä oli, mutta
hän ampui itsensä Lontoossa ja joka tapauksessa hän oli kuollut jo
aikoja ennen kuin nuo portaat rakennettiinkaan.

"Onpa sinulla tarkat tiedot asioista!" sanoi äiti. "Mitähän jos
pitäisit palvelijain huoneessa pienen esitelmän tämän suvun vaiheista,
vaikken muuten ole kuullut, että tosiasiat olisivat karkoittaneet
kummituksia."

Hänen äänessään kuului erikoista ivallista välinpitämättömyyttä
räikeänä vastakohtana Marcellan iloiselle, mutta silti myötätuntoiselle
osanotolle. Välinpitämättömyys -- se se oli silmäänpistävä puoli rouva
Boycen esiintymisessä; se oli kuin jotain omituista erottelemista
kaikista muista ihmisolennoista ja asioista hänen ympärillään.

Marcella vaipui mietteisiinsä.

"Minäpä tiedustelen tarkemmin herra Hardenilta näitä juttuja", virkkoi
hän. "Hän on arvatenkin kuullut niitä kylällä liikkuessaan. Minä lähden
kirkolle tänään."

Äiti katsahti häneen tyynesti ja tutkistellen ja myhähti sitten.
Rouva Boycea huvitti sanomattomasti se laupias samarialaisuus, joka
Marcellassa oli ilmennyt näiden kuuden viikon aikana, mitkä hän oli
kotonaan viettänyt.

"Hardenko!" huudahti herra Boyce, kuultuaan tuon nimen. "Pysyköön
vaan erillään minusta se mies. Mitä minulla on tekemistä kylän
juomavesi-asiain kanssa. Hyvä kun jaksaisi tässä talven pitkään saada
ehjän katon päänsä päälle Robertin jäljiltä."

Marcellan posket lensivät punaisiksi.

"Kylän juomavesi-asia on _häpeäpilkku_", lausui hän hiljaisella
painolla. "En elämässäni ole nähnyt niin viljalti kivulloisia, kurjia
lapsia kuin täällä mökkien ympärillä. Kylän väki maksaa meidän
asuinvuokramme, ja meidän on velvollisuus pitää heistä huoltakin. Minä
luulen, että sinut saattaa pakottaa, isä, tekemään jotain, jos vain
paikallishallinnosta mihinkään on."

Hän loi isään uhmaavan katseen.

"Joutavia!" murahti herra Boyce. "Toimeen ne tulivat Robert sedän
aikaan, tulevat vast'edeskin. Armeliaisuutta muka! Talonpuuhat ja
rahanpuute -- luulisi siinä olevan tarpeeksi yhden miehen osalle. Älä
sinä puhu sen herra Hardenin kanssa sillä tapaa kuin tähän asti olet
puhunut, Marcella. Minä en pidä siitä, minä en suvaitse sitä. Oma
sukusi ja oma kotisi -- niitä sinun pitää etupäässä harrastaa."

"Meitä poloisia!" virkkoi Marcella pisteliäästi, -- "poloisia, joiden
täytyy nähdä nälkää ja elää tällaisissa luolissa."

Ja hän viittasi valkoisella kädellään ympäri huonetta, ikäänkuin
kutsuen sitä todistajaksi.

"Kuules nyt!" sanoi herra Boyce siirtyen pöydästä takan eteen ja sieltä
äreänä katsellen kaunista tytärtänsä, jota hän oikeastaan tunsi niin
vähän ja jonka luonne ja pyrinnöt näiden muutaman viikon yhdessäolon
aikana olivat välisti tehneet hänet levottomaksi ja harmittaneet häntä.
-- "Sen minä sinulle sanon, että meidän, kaikkien meidän tärkeimpänä
tehtävänämme on oleva pitää pystyssä perheen asemaa, _meidän_
asemaamme. Katso tämän talon kirjastoa, minkälaisessa kunnossa se
on; katso millaisia ovat täällä seinäpaperit, millainen on puutarha,
katso talouskirjoja, jos sikseen tulee. Minä en ole raha-asioissa
ensikertalainen, mutta minultakin kuluu vuosikausia, ennenkuin tässä
kaikki kuntoon saadaan."

Rouva Boyce yskähti hiljaa. Hän oli siirtänyt tuolinsa peremmäs
ja sieltä hän nyt tarkasteli vuoroin miestään, vuoroin tytärtään.
Katseli kuin näyttelijöitä, jotka tuossa hänen huviksensa osiaan
esittävät. "Huviksensa" ei ole kumminkaan oikea sana, sillä noissa
vaaleanruskeissa, usein myhähtelevissä silmissä ei elähtänyt
rahtustakaan mielihyvää. Ei aikaakaan, niin jo noista toisistakin hänen
kalsea katseensa tuntui hiukan vastenmieliseltä.

Heti kun herra Boyce huomasi vaimonsa tarkastelevan heitä hänen
rohkeutensa masentui ja katse kävi epävarmaksi. Hän vilkaisi vaimoonsa
salavihkaa ja vaikeni.

"Herra Harden ja hänen sisarensa muistuttavat sinulle kaiketikin
lontoolaisia sosialistiystäviä, Marcella, vai kuinka?" kysäisi rouva
Boyce hetkisen vaitiolon jälkeen ikäänkuin ohimennen. "Sinä näyt
pitävän heistä hyvin paljon!"

"Niin, enpä oikein tiedä", vastasi Marcella karttelevasti, olkapäitään
kohottaen. "Herra Harden on sangen ystävällinen mies, mutta -- mutta
vähänpä hän näkyy näitä asioita ajattelevan."

Hän puhui äidilleen niin vähän kuin suinkin lontoolaisista ystävistään.
Tunteet ihmiselämässä ne karttelivat rouva Boycea milloin vain voivat.
Marcella taas oli tunnetta ja hetkellisyyttä läpeensä ja joutui äitinsä
edessä aina alakynteen, teki mitä tekikään. Tyyninä hetkinään hän kyllä
puolusteli itseään.

"Sosialistit ne niinmuodoin yksin ajattelevat, niinkö?" sanoi rouva
Boyce siirryttyään akkunan ääreen ja painaen koiransa päätä polviansa
vasten. "No niin minun käy sääli Hardeneja. Nytkin he jo kuuluvat
antavan pois kaiken minkä itsekin saavat, ja talvi tulee tänä vuonna
ankara, niin arvelevat kaikki. Toimeentulo kuuluu olevan pappilassa
sangen niukka. Sopisi heidän kumminkin näyttää hiukan iloisemmilta.
Sehän on marttyyrien ensimäinen velvollisuus."

Marcella loi äitiinsä vihaisen katseen. Hänen mielestänsä äidin
puheessa useinkin ilmeni mitä tylyintä sydämettömyyttä.

"Iloisilta!" sanoi hän. "Tällaisessa kylässä, josta kaikki nuori väki
vaeltaa työnhakuun Lontooseen ja kaikki varakkaat ovat eriuskolaisia
-- herra Hardenilla ei ole täällä ketään kehen turvautua -- ei rahoja,
ei auttajia -- ihmiset aina kivulloisia -- palkkaa n. 12 shillingiä
viikossa -- kaikki työ vanhain ja raajarikkojen käsissä! Hänen sopisi
toki toivoa jotain kannatusta _tämän_ talon asukkailta. Hän ei soisi
muuta kuin että isä kerrankin menisi omin silmin näkemään, millainen on
erotus meidän ja lordi Maxwellin tilusten välillä --"

"Lordi Maxwell!" huudahti herra Boyce, heräten puoleksi
surumielisestä, puoleksi uinailevasta tilastansa takan ääressä ja
singauttaen sigarettinsa pois. "Lordi Maxwell! Erotus! Luulisi
toki. Kolmekymmentätuhatta vuodessa. Muuten saisi hän sentään olla
niin kohtelias, että vastaisi minun tiedusteluuni Willow Scrubsin
metsästysalueesta."

Tuskin hän oli nämä sanat lausunut, kun jo ovi aukeni ja William, talon
lakeija, astui sisään, hermostuneena tutisten tapansa mukaan, ja ojensi
herrallensa tarjottimella kirjeen.

"Se mies siellä, sir, se kysyy jotta tuleeko siitä niinkuin mitä
vastausta, sir."

"Sepä sattui!" virkkoi herra Boyce loistavin silmin. "Tässähän se lordi
Maxwellin vastaus tuli juuri kun siitä puhuttiin." Hänen vaimonsa
kääntyi äkkiä ja tarkasteli miestään. Huulet aukenivat, omituinen
odotus ilmeni koko hänen olennossaan. Herra Boyce repäisi kuoren auki,
luki kirjeen ja viskasi sen takkavalkeaan.

"Ei tule vastausta. Pane ovi kiinni."

Palvelija poistui. Herra Boyce istahti jälleen ja rupesi huolellisesti
kohentelemaan valkeata. Laiha oikea käsi tutisi polvella.

Tuokion verran vallitsi täydellinen äänettömyys. Tarkkasilmäinen
katsoja olisi nähnyt rouva Boycen kasvojen ensin vavahtavan, mutta
sitten jäykkenevän jälleen, hänen seisoessaan tuossa akkunan ääressä,
kookkaana ja kuninkaallisen uljaana laahustavassa surupuvussaan. Mutta
sanaakaan hän ei sanonut, vaan läksi huoneesta.

Marcella tarkasteli isäänsä.

"Isä! Oliko tuo kirje lordi Maxwellilta?"

Herra Boyce katsahti äkkiä ympärilleen, ikäänkuin oudoksuen että
huoneessa vielä ketään on. Marcella säpsähti huomatessaan kuinka
keltaiselta ja kuihtuneelta ja äitiä monta vuotta vanhemmalta isä
näyttää. Hellyyden ja suuttumuksen tunne ja äkillinen lamauttava
mielenmasennus sai hänessä vallan. Hän astui lattian poikki isän
luokse, aikoen puhua suunsa puhtaaksi.

Vanhemmat eivät olleet hänen ystäviänsä eivätkä nauttineet hänen
luottamustansa. Alituinen poissaolo kotoa hamasta lapsuudesta saakka
oli vaikuttanut sen, että hän nyt välistä kohteli heitä rohkeasti
aivan kuin ventovieras. Ei hän siinä tullut rikkoneeksi mitään tavaksi
tullutta lapsen kunnioitusta, eikä se rohkeuskaan, jota hän nyt osoitti
vanhempiansa kohtaan, olisi ollut niin suuri, jos hän aina olisi elänyt
heidän kanssaan päivästä päivään ja vuodesta vuoteen ja olisi tarkemmin
tuntenut heidän elämänsä yksityiskohdat, sen sijaan kuin hän nyt vain
arvasi asian oikeata laitaa.

"Isä, onko lordi Maxwellin kirje epäkohtelias?"

Herra Boyce kumartui eteenpäin ja alkoi hieroa kohmettuneita käsiänsä
valkean päällä.

"Tämän miehen ainoa poika ja minä olimme lapsina yhtämittaa yhdessä,
metsästimme ja pelasimme krikettiä aamusta iltaan. Henry Raeburn oli
hiukan vanhempi minua, ja hänhän se lainasi minulle pyssyn, jolla
ammuin ensimäisen kaniinin. Se tapahtui yhdellä noita Soleyhurstin
kenttiä, juuri heidän ja meidän tilusten rajamailla. Ja yhdessä
sitä aina sittemminkin oltiin. Käytiin aina välistä metsänvartiain
kanssa sala-ampujia ahdistelemassa. Tuntikausia kykittiin lumessa
metsäkyyhkysiä vaanien. Windmill Hillin kentillä me ammuimme ne kaksi
tornihaukkaa, jotka ovat tuolla kuistin oven päällä, minä ne ammuinkin,
sillä minä olin siihen aikaan parempi kyttä kuin hän. Robertia hän ei
sietänyt -- yhä vain tahtoi olla minun kanssani."

"No niin, isä, mutta mitä hän kirjoittaa?" kysyi Marcella
maltittomasti, laskien kätensä isän olkapäälle.

Herra Boyce katsahti hätkähtäen tyttäreensä. Isä ja äiti olivat
jo aikaisin lähettäneet hänet pois kotoa, päästäksensä hänen yhä
kasvavan uteliaisuutensa herättämistä kysymyksistä. Ja Mellor
Parkiin muuttaessaan oli herra Boyce muun muassa päättänyt edelleen
ylläpitää arvonsa tyttärensä silmissä. Mutta nyt, huomatessaan tuossa
yläpuolellansa tyttärensä tummat kasvot, joissa ilmeni niin paljon
naisellista osanottoa, nyt hän näkyi tulleen toiselle mielelle.

"Kirjeessänsä hän nimittää minua 'häneksi', jos tahdot tietää, ja
neuvoo kääntymään asiamiehensä puoleen, aivan kuin minä olisin mikäkin
lontoolainen kaupustelija, joka on ostanut täällä maatilan. Oo, kyllä
minä ymmärrän hänen tarkoituksensa. Täällä he ovat olleet yhdessä
kohden koko kesä- ja heinäkuun, ja nyt on jo ainakin kuusi viikkoa
siitä, kun hän ja neiti Raeburn palasivat Skotlannista, eikä vielä
yhtä korttia, yhtä sanaa heiltä kummaltakaan! Ei Winterbourneilta, ei
Leveneiltä. Hauskaa! Niin, tyttöseni, sellaiseen saat tottua. Minä
luulin -- minä hupsu -- että tänne entiseen paikkaan tultuani isän
ystävät unohtavat sen, mikä ollutta ja mennyttä on. _Heillehän_ minä en
ole mitään pahaa tehnyt. Mutta menkööt sitä sipaista tietään! Hittoa
minä heistä!" Ja pikku musta mies oikaisihe uhkeasti. "Osaan minä pitää
hauskaa ilman heitäkin. Eikä äitikään pane tikkua ristiin saadakseen
yhtään ihmistä puolelleen."

Näissä sanoissa ei kuulunut rahtustakaan sitä myötätuntoista ylpeyttä,
jota olisi odottanut, pikemmin vain katkeruutta ja valitusta.

Marcella seisoi mietteissään. Ajatukset kiitelivät nopeasti puoleen
ja toiseen, milloin pysähdellen viimeisten kuuden viikon kuluessa
sattuneissa yhteiskunnallisissa seikoissa, milloin jo kauan sitten
menneiden lupapäivien tapauksissa. Oliko tämä todellakin alkua toiseen
nidokseen, luonnollista jatkoa salaperäisiin, pelottaviin kertomuksiin,
pettymyksiin, syrjäytymiseen?

"Mitä sinä aioit tehdä noilla metsästysalueilla, isä?" kysyi hän äkisti
nopealla päättäväisyydellä.

"Mitä hittoa se sinua liikuttaa? Mutta jos tahdot tietää, niin minä
ehdotin, että minun alueeni siellä Scrubsissa, joka on rajakkain hänen
metsästysmaittensa kanssa, vaihdettaisiin pieneen metsään Home Farmin
luona. Sellainen vaihtokauppa heillä oli ollut joka vuosi tekeillä
isä vainajan kanssa, vaikka se sittemmin joutui unohduksiin, niinkuin
metsänvartia tuonnottain tiesi kertoa. Sinun setäsi ei Haroldin
kuoleman jälkeen välittänyt metsästyksestä vähääkään. Tämän asian
johdosta minä otin kirjoittaakseni hänelle, nähdäkseni millä kannalla
meidän välimme ovat. -- No niin! Kulkekoon vain omia teitään, tuo vanha
farisealainen, omiani kuljen minäkin."

Ja Richard Boyce kavahti pystyyn ja oikaisi laihan vartalonsa suoraksi,
ikäänkuin näyttääksensä että hän se tässä on Mellorin herra. Siinä hän
sitten seisoi alakuloisena luoden katseensa ulos ja antaen sen liitää
yli noiden perimiensä ketojen ja kenttäin -- kaunis ja uljas näky siinä
kaikessa heikkoudessaan ja viheliäisyydessään.

"Minäpä kysyn herra Aldous Raeburnilta tätä asiaa, jos tapaan hänet
kylässä tänään", sanoi Marcella tyynesti.

Isä katsahti tarkkaavasti tyttäreensä.

"Mitä sanot Aldous Raeburnista?" kysäisi hän. "Muistan maininneesi,
että olet tavannut häntä."

"Olen niinkin. Olen kohdannut häntä pari kertaa pappilassa ja pari
kertaa muuallakin", vastasi Marcella huolettomasti. "Hän on aina
esiintynyt miellyttävästi. Herra Harden kertoo, että vanha lordi
Maxwell on kovasti kiintynyt pojanpoikaansa eikä tahtoisi milloinkaan
päästää häntä kotoa pois. Ja paljon apua hänestä lordi Maxwellille
onkin: hän pitää huolta hänen kirjevaihdostansa ja auttaa tilan
hoitamisessa. Ja ensi vuonna, kun tory-puolue taas pääsee valtaan Ja
lordi Maxwell astuu entiseen toimeensa -- --"

"Silloin tipahtaa tietysti jotain pojanpojallekin", virkkoi herra
Boyce pilkallisesti. "Siitä ei epäilystäkään -- vaikka ollaankin niin
hiljaista ja säveätä väkeä."

"Kyllä hän yhtä ja toista aikaan saakin, sitä ne sanovat kaikki -- eikä
syyttäkään!" lisäsi Marcella luoden isäänsä taistelunhaluisen katseen.
"Herra Raeburn näkee paljon vaivaa työväen asuntojen parantamisessa ja
vaivaishoidossa ja farmien viljelemisessä. Hardenit pitävät hänestä
paljon, mutta heidän puheensa mukaan ei hän ole niinkään kansan
suosiossa. Hänen esiintymisensä on jossain määrin ujoa ja kulmikasta.
Köyhä väki pitää häntä ylpeänä."

"Ja luulee kaiketi olevansa aika pöpö, niinkuin yksi ja toinen hänen
arvoisista sedistäänkin", virkkoi herra Boyce ärtyisesti. "Mutta
sinulle hän on ollut kohtelias, vai kuinka?"

Ja tutkivasti hän taas vilkaisi tyttäreensä.

"Kyllä, isä!" vastasi Marcella ylpeä hymy huulillaan.

Hetken aikaa vaiettuaan hän jatkoi:

"Minun täytyy kirkolle. Hardeneilla on paljon puuhaa kirkon
koristamisessa elonkorjuujuhlaksi, ja minä lupasin tuoda sinne kukkia."

"Vie vaan", murahti isä, "kunhan et vaan minun puolestani mitään
lupauksia tee. Listoihin, sen minä sanon, ei minulta riitä ropoakaan,
tarkoittakoot mitä hyvänsä ja ketä tahansa. Asiasta toiseen, matkalla
jos satut tapaamaan Reynoldin, niin käske hänen tulla tänne. Me
lähdemme hänen kanssaan Home Farmiin ja ammumme pari lintua jos
kohdalle sattuu. Saanhan samassa nähdä, missä kunnossa metsästysmaat
siellä ovat. Reynoldin mielestä meidän pitäisi ottaa yksi vartia lisää
ensi keväänä ja hiukan laajentaa aluetta, niin tulevana vuonna kelpaa
metsästää."

Puna nousi Marcellan poskille, hänen pannessaan hattua päähänsä.

"Toisen metsänvartian sinä olet valmis palkkaamaan, mutta et aio tehdä
mitään kylän eduksi!" huusi hän, ja tulta iskivät mustat silmät.
Sanaakaan enempää sanomatta hän tempasi auki lasioven ja läksi
nopeasti astumaan terassia pitkin. Isä istui nyt yksinään täynnä sekä
hämmästystä että kiukkua.

Richard Boycen kaltainen mies ei voi ponnistautua elämän läpi ilman
sangen tuntuvaa naamioitumista, ja hän luulee lähimmän ympäristönsä
olevan yhtä mieltä. Hänen vaimonsa oli jo aikaa sitten antanut perää
tuolle näyttelemiselle, mutta samassa selvään ilmoittanut, että turha
on yrittää saada häntä mukaan. Millainen osa tässä Marcellalla oli
oleva, siitä isä oli vielä epätietoinen ja levoton. Mutta hämmästyneenä
hän katseli, kuinka kaunis on todellakin hänen tyttärensä, joka tuossa
hänen edessänsä liikkuu ja puhuu. Pienenä hän oli ollut varsin ruma,
joskin omintakeinen lapsi. Mutta nyt hän oli kaunis, ja koko hänen
käytöksessään ilmeni tietoisuus tuosta kauneudesta. Hengenvoimiltaankin
hän oli niinikään hyvin lahjakas ja älykkäämpikin kuin mitä isä väliin
olisi suonut, isä, jonka korkea luulo omasta itsestään ei ollut kovan
onnen iskuista lainkaan laimentunut. Sellainen tyttö se kyllä ystäviä
ja ihailijoita saa. Näyttääpä jo nytkin siltä, että samalla kun lordi
Maxwell koettaa loukata isää, hänen pojanpoikansa on huomannut tyttären
olevan kauniin.

Richard Boyce vaipui tuskallisiin mietelmiin, joissa Raeburnien käytös
ja Marcellan odottamaton henkinen etevyys näyttelivät yhtä tärkeitä
osia.

       *       *       *       *       *

Marcella poimi sillä välin kukkasia "setripuistossa", Mellor Parkin
miellyttävimmässä paikassa, missä vanha Tudor-tyyliin rakennettu,
välipylväillä varustettu, muratin verhooma talo suorakulmaisesti yhtyy
uudempaan, etelää kohti suunnattuun "puutarha-fronttiin". Täten oli
puistoon muodostunut Päivänpuolinen, tuulilta suojeltu kolkka, jossa
ruusut, klemotit, altaiset ja päivänkukat kasvoivat rehevämpinä kuin
missään muualla, ikäänkuin tietäen että heidän tulee omaltakin osalta
lisätä paikan ihanuutta. Ruohikko vain yhä kaipasi leikkaamista; syksy
oli jo tiheään sirotellut ensimäisiä lehtiään sen päälle. Kukatkin
olivat jääneet kitkemistä ja sitomista vaille Mutta kuri kymmenen acren
ala on vain kahden puutarhurin hoidossa, silloin on luonnolla runsaskin
ala mellastella ihan mielensä mukaan. Turhaanpa siis herra Boyce siellä
kulkiessaan moitti ja nureksi.

Marcella puolestaan tunsi vuoroin mielipahaa, vuoroin mielihyvää
katsellessaan tätä puiston metsistynyttä kauneutta.

Toiselta puolen häntä harmitti, että se, mikä on niin omiansa
kauneuteen ja ylevyyteen, saattaa jäädä niin laiminlyödyksi ja niin
kaikkea hoitoa vaille. Toiselta puolen taas, jos talo ja puisto
olisivat olleet niin uuden uutukaisessa kunnossa kuin naapureitten,
jos täällä olisi ollut ehjät katot, nykyaikainen vesijohto, akkunoissa
luukut ja puutarhassa ansareita ja puhdistettuja käytäviä, sanalla
sanoen, jos kaikki olisi näyttänyt sellaiselta kuin kunnollisesti
hoidetussa maatalossa tapaa olla, mikä olisi silloin aiheuttanut tuon
sydämellisen, hartaan pyynnön, jolla tämä vanha paikka alituiseen
kääntyi hänen puoleensa, ikäänkuin rukoillen takaisin jotain
kadottamaansa ihanuutta? _Hänestä_, tämän talon kuopuksesta, näkyy
riippuvan hoidon ja hellyyden osoittaminen sille. Ja myötäänsä hän
suunnittelikin, mitenkä sen saisi niin vähillä kulungeilla kuin suinkin
jälleen kuntoon. Ja näiden suunnittelujen kautta tuo vanha talo oli
moniaassa viikossa käynyt hänelle ylen rakkaaksi, ikäänkuin hän olisi
täällä syntynyt ja kasvanut.

Mutta tänä aamuna Marcella poimi ruusuja ja päivänkukkia kapinoivin
ja masentunein mielin. Mikä olikaan tuo menneisyys, joka näissä
uusissakin oloissa tyrannin lailla jaksaa heitä jälleen painaa? Nyt,
päätti hän lujasti, nyt on tullut aika hänen saada totuus ilmi. Mutta
keltä? Marcella tiesi vallan hyvin, että äitiänsä hänen on mahdoton
saada taivutetuksi mihinkään sellaiseen, jota hän ei mielellään tee.
Eikä ollut helppo astua isänkään eteen ja sanoa suoraan: "Kerro
minulle juurta jaksain, miksikä seurapiiri täällä on kääntänyt sinulle
selkänsä." Oli miten oli, mutta nyt, kun hän on täysikasvuinen ja asuu
kotonansa, nyt on sekä heihin että erittäinkin häneen itseensä nähden
välttämätöntä, ettei häneltä enää pidetä asioita salassa, niinkuin
pieneltä lapselta. Hänen täytyy päästä niiden tosiasiain perille,
jotka näkyvät uhkaavan pysyä täällä Mellor Parkissakin heidän ja
_hänen_ tiellään yhtä itsepintaisesti kuin hänen kouluaikanansa ja
Lontoossa-oleskelunsakin aikana takavuosina.

Syvimpänä syynä hänen maltittomuuteensa lienee kumminkin ollut se,
ettei hän uskonut eikä saattanutkaan uskoa näiden tosiasiain olevan
voittamattomia, jos vain niihin lujasti käsiksi käy.

Vanhempain ja seurapiirin entisiä välejä ajatellessaan hän tuli jo
vaistomaisestikin siihen päätökseen, että heidän perheensä tosin oli
saanut osakseen jonkun verran masennusta ja nöyryytystä, mutta ettei
heitä kumminkaan oltu tykkänään hyljitty. Heidän köyhyytensä ja ne
olot, joihin köyhyys ihmisen saattaa, olivat vaikuttaneet sen, että
heitä eräällä taholla kohdeltiin epäkunnioituksella. Heidän säätyisensä
tuttavat ja ystävät taas olivat selvään osoittaneet kylmyyttä ja
välinpitämättömyyttä heitä kohtaan, antaen tuta olevansa valmiit
unohtamaan sellaisten olemassaolonkin, jotka ovat menettäneet etevän
asemansa yhteiskunnassa. Täten he olivat jääneet alttiiksi maailman
ylenkatseelle tai säälille. Jokainen näkyi tuntevan heidän asemansa
eikä siis pitänyt edullisena eikä tavoitellutkaan Boycein tuttavuutta,
pikemmin päinvastoin.

Hänen nyt punnitessaan näitä asioita rinnakkain iski hänen mieleensä,
että suuri juopa oli aina ammotellut isän ja hänen sukulaistensa tai
vanhimpain ystäväinsä välillä. Marcellaa hirvitti hiukan, kun ajatteli,
että täällä, kotiseudulla, jossa isän historia tietysti on parhaiten
tunnettu, tämä vastenmielisyys isää kohtaan kukaties on suurempi kuin
missään muualla. Raskasta heidän osansa täällä vainenkin on -- raskasta
äidin -- raskasta tyttären. Kuinka vähän hän ensi riemuissansa tuosta
ikivanhasta sukukartanosta ja uudesta arvokkaasta asemastaan oli tullut
tällaisia asioita ajatelleeksikaan! Ja olivathan ne silloinkin olleet
painamassa, ahdistamassa.

Hän astuskeli verkkaan kukkakantamuksineen laakerikujaa myöten
pääkäytävälle ja sitten sen poikki pientä kirkkoa kohti. Kirkko seisoi
yksinänsä puiston suurten lehmusten suojassa, syrjässä pappilasta
ja kylästä; näytti siltä, kuin se olisi ollut suuren maakartanon
omaisuutta sekin. Marcellan tullessa kirkkoon olivat sekä pohjois- että
etelä-ovi auki, sillä pastori oli sisarensa kanssa jo käynyt siellä
työssä ja pistäytynyt pappilaan jollekin asialle, palatakseen puolen
tunnin kuluttua takaisin.

Se oli vaatimaton maalaiskirkko, ympärillään yksinkertaisia, uutterain
ja unohdettujen sukupolvien hautakumpuja ja sisäpuolella koristettu
tahi ainakin kirjavoitu erityylisillä ja eriaikuisilla hautapatsailla,
joihin jokaiseen tavalla tai toisella oli Boycen nimi piirrettynä.
Silmäänpistävänä niiden joukossa oli muuan uhkea, yläpäässään
kerubilla koristettu patsas lähellä saarnastuolia. Siinä lepäsi se
parlamentin jäsen Boyce, joka oli taistellut rinnakkain Hampdenin,
lapsuudenystävänsä kanssa Chalgroven kentällä, saanut sittemmin senkin
kokea, että eversti Pryde karkoitti hänet Westminsteristä, ja viettänyt
loput ikäänsä Mellorissa, jouduttuaan epäsuosioon ensin protektorin ja
sittemmin restauratsionin aikana. Yksin jo näistä muistopatsaistakin
olisi voinut saada kokoon välttävän tarkan käsityksen Boycen suvusta.
Mitään erityisiä kuuluisuuden ja maineen vaatimuksia ei ollut näillä,
enimmäkseen vähävaraisilla, vilpittömillä, melkein poikkeuksetta
vapaamieliseen whig-puolueeseen kuuluvilla maalaisherroilla. He olivat
lähettäneet poikiansa kaatumaan Quebecin, Plassyn ja Trafalgarin
taisteluihin Englannin maailmanvallan rakentamiseksi. He olisivat
pitäneet Foxin ja Burken puolta, mutta viimeksimainitun ankaruutta
peljäten olivat kannattaneet Pittiä siinä epämääräisessä tiedossa,
että siitä on sittenkin hyötyä maalle. Kotonansa he olivat olleet
oikeamielistä ja ihmisystävällistä väkeä, ja kun heiltä puoliso
kuoli, silloin he hänen hautapatsaaseensa piirrättivät kirjoituksia,
joiden oli määrä osoittaa Boycein klassillista sivistystä ja heidän
aviopuolisollista rakkauttaan. Sanalla sanoen, se oli ollut ehkäpä
pitkäveteistä, jääräpäistä rotua, välistä tyrannillistakin, mutta
yleensä kelpo englantilaista ainesta, sitä ainetta, joka aina on ollut
ja yhä edelleen, uusissakin muodoissaan, on suuren valtion pohjana ja
pontena.

Kerran vain oli hautakivien siihenastinen yhtäläinen asu muuttunut.
Se oli tapahtunut silloin, kun Boycein suku oli ponnahtanut
korkeimmilleen, niinä aikoina, jolloin perheen arvokas hiljaisuus
oli äkkiä kohonnut loistavuuteen ja kautta sukupolvien kulkeva
proosa pukeutunut muutamiksi vuosiksi runolliseen asuun. Viime
vuosisadalla oli kerran muuan entinen Richard Boyce lähtenyt pitkälle
ulkomaanmatkalle. Hän oli lahjakas mies, Horace Walpolen ja Grayn
ystävä. Hän vei mukanansa suosituskirjeitä, jotka avasivat hänelle
kaikki ovet, mistä vain halusi sisään käydä, siihen aikaan, jolloin
Europassa johtavain kansain yläluokat olivat paljon lähempiä ja
lämpimämpiä tuttavia keskenänsä kuin nykyjään. Hän meni Roomassa
naimisiin erään korkeasäätyisen ja rikkaan neitosen kanssa ja toi
nuoren rouvansa jonkun ajan kuluttua Melloriin.

Heti rakennettiin puutarhanpuolinen liite kaikkine eriskummaisine ja
somine koristuksineen. Edelleen tehtiin suuri lehtokuja, tauluja alkoi
tulvia taloon, soitannollinen kirjasto hankittiin, jonka lukemattomat,
haalistuneet nidokset, itsekussakin toisiinsa kietoutuneina Richard ja
Marcella Boycen nimet, olivat näinä viime viikkoina olleet nykyisen
Marcellan monen ilon ja utelemisen aiheena.

Italiatar lahjoitti miehelleen kaksi poikaa ja kuoli parhaimmassa
iässään -- hellästi rakastettuna ja katkerasti kaivattuna. Ei hänen
hautapatsaaseensa laveita laverruksia pantu. Nimi vain, sukuperä
ja synnyinpaikka -- sillä italiatar hän oli ollut viimeiseen
hengenvetoonsa asti, ja siitä syystä mies oli vielä palavammin häntä
rakastanut -- synnyin- ja kuolinpäivä sekä kaksi säettä Danten _Vita
Nuovasta_.

Tuon entisen Marcellan muotokuva riippui yhä vieläkin samassa
huoneessa, missä silloisen emännän nuotitkin säilytettiin. Se
oli mustunut, virttynyt, taiteellisesti jotenkin ala-arvoinen
teos, mutta nykyinen Marcella oli jo aikaa sitten tullut siihen
päätökseen, että hänen sekä isän ulkomuoto on perintöä tuon kuvan
originaalista ja siitä ne ovat epäilemättä alkujaan nykyisen perillisen
taitelijataipumuksetkin, joita ei tätä ennen heidän arvoisassa
suvussaan ollut ilmennyt.

Itse asiassa hän kumminkin rakasti jok'ainoata noita Jaakko ja
Yrjö kuninkaitten aikuisia tilanomistajia, joiden hautakivissä
oli niin loppumattomat kirjoitukset. Ja nyt, seisoessaan kirkossa
ja katsellessaan ympärilleen, kukat suurena kasana vieressään
kuorin portailla, nyt hän tunsi, kuinka nuoruudenaikainen hilpeys,
iloisuus, jopa ylvästely ja riemahtelukin elähyttävänä aaltona häneen
hulvahtelee. Äskeinen mielipaha isän masennusten ja huolten tähden oli
haihtunut. Täällä esi-isäin suojassa tuntui niin kodikkaalta; oli kuin
hänet jälleen olisi otettu heidän kunnianarvoisan seuransa jäseneksi.

Vaikeuksia hänen tielleen kyllä ilmaantunee, epäilemättä, mutta onhan
hänellä nyt edullinen asema, ja sitä hän aikoo käyttää sekä omaksi että
muidenkin hyödyksi. Hän puolestaan ei ole tehnyt mitään moitittavaa,
ja nykyisinä personallisen kehittymisen aikoina saattaa perheen
solidaarisuus antaa aihetta väärälle, epäoikeutetulle arvostelulle.
Kiihkein mielin hän muisteli, kuinka hän näiden kahden viimeisen
vuoden kuluessa oli luontaisella voimallaan osannut vallita ihmisiä ja
asioita. Hän tiesi varsin hyvin saattaneensa ja uskaltaneensa tehdä
semmoista, mitä tytöt siinä iässä eivät ikinä rohkene tehdä. Hän tiesi,
että hänessä on suloa, kykyä, älyä.

Jo näinä moniaina viikkoinakin -- --. Hymy leijaili hänen huulillaan,
kun hän ajatteli sitä tyyntä, vakavaa, noin kolmenkymmenen iässä
olevaa miestä, jonka hän oli kohdannut Hardenien luona. Kirjoittakoon
tuon herran isoisä mitä hyvänsä. Se ei lainkaan muuttanut sitä
tosiasiaa, että herra Aldous Raeburn, paikkakunnan huomatuimpia miehiä
ja toivotuimpia "partioita", oli tuntenut ja osoittanut ilmeistä
mielenkiintoa herra Boycen tytärtä kohtaan, sitä ilmeisempää, kun sillä
oli vastassaan jäykänlainen esiintyminen.

Ei! Käyköön kuinka käyneekin, oman tien hän aikoo raivata itselleen ja
vanhemmilleenkin. Yhdenkolmatta iässä ei näytä mikään mahdottomalta.
Naisen sulo, naisen tarmo -- ne ne saavat aikaan vaikka mitä.

Ja vielä enemmänkin. Hänen muistellessaan lontoolaisten ystäväinsä
kohtuutonta ja loukkaavaa epäluuloa kuohui hänen mielensä harmista. Hän
ei milloinkaan ennen ollut tuntenut niin selvästi kuin juuri täällä,
että hän oli kutsuttu tekemään työtä ihmiskunnan hyväksi.

Tuossa hänen edessään oli Boycen perheen pehmoinen, leikkauksilla
koristettu kirkonpenkki, mutta sen takana levisivät yksikertaisten
tammipenkkien rivit, missä kyläläiset kuuntelivat jumalanpalvelusta.
Täällä Marcella ensimäisen kerran oli joutunut läheiseen yhteyteen
maalaisväestön kanssa, joka kurjuudessaan ja avuttomuudessaan ei
suurestikaan ollut niiden maalaisten kaltainen, joita hän oli nähnyt
näyttämöllä. Siellä oli miehiä kuusissakymmenissä ja vanhempiakin,
yhtä harmaantuneita ja uurteisia kuin se kalkkipohjainen maa, jota
he kaiken ikänsä olivat kuokkineet, oli ennen aikojaan vanhentuneita
ja miltei työhön kykenemättömiä miehiä, joille maksettiin vain
niukka päiväpalkka. Vaivaistalo oli heidän vanhuudenturvansa,
ellei hauta sitä ennen tarjonnut heille leposijaa. Rauhallisina,
välinpitämättöminä ja alistuvaisina he siinä istuivat, milloin ratketen
lapsellisiin ilonpurkauksiin, nähdessään jonkun koulupojan vallattoman
kepposen tai koiran, joka oli eksynyt kirkkoon, milloin tylsällä
hartaudella yhtyen mahtavan virren nuottiin. Vaimot olivat ärtyisiä,
nääntyneitä ja toivottomia; tytöt ja pojat ja pikkulapset kalpeampia
ja surkastuneempia kuin itse Lontoon lapset. Ja siihen oli syynä
epäterveelliset asunnot, huono vesi ja niukka ravinto. Kaikki nämä
kasvot ja olennot olivat Marcellalle paljastaneet uuden ja kammottavan
maailman. Lontoossa oli niin paljon keskusteltu maamiehen asemasta,
mutta Marcella ei ollut koskaan saanut oikeata kuvaa hänestä. Nyt hän
näki tämän maamiehen omassa ympäristössään, hän ei enää vain puhuisi
hänestä, nyt hän alkaisi elää hänen kanssaan. Ja herra Boycen tyttärenä
hän oli jonkinlaisessa vastuunalaisessa asemassa. Sillä kieltämättä
riippuu Mellorin työntekijäin menestys nyt, kuten aina ennenkin,
maatilan omistajasta.

Siitä saakka kun Marcella palasi kotiinsa, oli hän koettanut ottaa
osaa heidän elämäänsä ja hän kävi usein heidän hökkeleissään. Häntä
hämmästytti ja kauhistutti heidän elämänsä ja heidän ympäristönsä.
Heidän ryömivä kohteliaisuutensa milloin suututti, milloin huvitti
häntä. Usein hän naisen syntyperäisellä ylimyksellisellä vaistolla
nautti ylhäisestä asemastaan, usein hän puri hammasta raivostuneena
isänsä ja setänsä käytöksestä ja siitä, että hän saattoi tehdä niin
vähän hyötyä uusille alustalaisilleen.

Heidän ystävänsä ja uranaukaisijansa hän tahtoi olla ja lopuksi myös
heidän vapauttajansa. Niin, miksikä ei? Suurempiakin ovat hennot naiset
saaneet aikaan maailmassa. Seisoessaan kuorin portailla ja tehdessään
itselleen pyhän lupauksen taistella tämän asian puolesta, hän tunsi
hetken jännittäväksi -- eikä arvatenkaan olisi pannut pahakseen, jos
joku ihaileva katse olisi nähnyt ja ymmärtänyt hänet.

Mutta pohjaltaan olivat hänen tunteensa jalot ja vilpittömät, ja
hänen ärtynyt mielialansa suli vähitellen nuoren tytön lämpimäksi
innostukseksi.

"Saammepa nähdä! -- Saammepa nähdä!" sanoi hän ääneensä ja hätkähti
kuullessaan sanainsa selvästi kaikuvan äänettömässä kirkossa.
Puhuessaan hän kumartui purkamaan kukkiansa ja tarkastamaan, paljonko
hän oli poiminut kutakin lajia.

Samassa hän kuuli etäältä ääniä ja nousi jälleen pystyyn. Hän astui
kirkon etelä-ovelle, joka oli auki, ja pysähtyi siihen odottamaan.
Hänen edessään kiemurteli viheriä niittytie, joka kulki puiston poikki
kylään. Siellä astui kirkkoa kohti pastori sisarineen, kumpikin kukilla
kuormitettuna, ja heidän vieressään kulki, pyssy kädessä, pitkä mies
ruskeassa metsästyspuvussa, koira mukana.

Marcellan silmät välähtivät äkisti, kun hän näki tämän ryhmän,
sitten nousi kirkas, luja hehku hänen kasvoilleen. Hän odotti heitä
rauhallisesti kirkon ovella, tuskin vastaten neiti Hardenin helliin
tervehdyksiin. Mutta sisäisesti hän ei ollut lainkaan rauhallinen.
Sillä pitkä mies ruskeassa metsästysnutussa oli Aldous Raeburn.



IV LUKU


"Kuinka kiltti te olette!" sanoi pastorin sisar ihastuneena; "minä olin
melkein varma siitä, että tulette meitä auttamaan".

Ja kun Marcella alkoi vapauttaa häntä kukkaskuormasta, suuteli
neiti Harden häntä poskelle ujosti, mutta lämpimästi. Hän oli alun
pitäen rakastunut neiti Boyceen, ja nyt oli hänen ystävyytensä
kehittynyt suutelemisen asteelle. Hänen uudella ystävällään oli
hänen ymmärtääkseen kaikki mahdolliset hyveet ja tiedot, eikä hän
vähääkään epäillyt, että korkeampi voima oli lähettänyt Marcellan
avustamaan sisaruksia heidän vaivalloisessa valistustyössään Mellorin
alustalaisten hyväksi. Mary Harden ei ollut kaunis, eikä rumakaan,
hän oli lyhyt, sinisilmäinen ja pyöreävartaloinen, hyväsydäminen ja
käytökseltään ujo. Pastori oli hänen näköisensä -- lyhyt ja pyylevä
hänkin ja sama miellyttävä katse silmissä. Molemmat näyttivät
tavattoman nuorilta -- he olivat kuin poika ja tyttö. Kummankin
kasvoilla näkyi surullinen, huolestunut ilme, jota rouva Boyce oli
moittinut ja joka oikeastaan huonosti soveltui heidän ulkomuotoonsa.
Näytti siltä kuin kaksi rauhallisiin oloihin luotua ihmisolentoa olisi
katkerain kokemusten kautta joutunut uralle, joka oli heille outo
ja raskas. Kumminkin olivat sisarukset yhdessä kohden eri näköisiä,
sillä pastorin kasvoilla oli selvästi havaittavana aran ja lempeän
ilmeen ohessa sielunpaimenen vasta orastava, mutta kuitenkin jo täysin
tietoinen arvokkaisuus.

Ryhmän kolmas henkilö oli ainoa, jolle Marcella Boycen näkeminen
ei näyttänyt tuottavan pelkkää iloa. Aldous Raeburn oli ilmeisesti
hämillään. Sillä välin kun Marcella ja Hardenit tervehtivät toisiaan
ja hän pystytti pyssynsä kirkkotarhan matalaa aitausta vasten, tämä
itsetietoinen, vaikka vaatimaton nuori mies koetti turhaan voittaa
hämmennystään. Kuinka hän olikaan voinut niin syrjäyttää kaiken
säädyllisyyden ja hienotunteisuuden, että juuri tänä aamuna näyttäytyi
metsästystamineissaan herra Boycen tyttärelle hänen isänsä maalla,
tuskin kivenheiton päässä heidän asunnostaan? Tiesihän hän mitä
isoisänsä oli tänä aamuna kirjoittanut Mellorin uudelle omistajalle?
Olihan hän edellisenä iltana koettanut muuttaa vanhan lordin mieltä ja
sitä tehdessään häntä hämmästyttänyt, melkeinpä loukannutkin. Kalvava
tunne oli siitä lähtien painostanut häntä. Heidän lyhyen tuttavuutensa
aikana oli neiti Boyce herättänyt hänessä niin harrasta ihailua ja
osanottoa, ettei hän voinut tuskatta ajatella hänen kärsivän.

Miten hän näin ollen saattoi tunkeutua neiti Boycen seuraan, ikäänkuin
yölepakko, joka ei voi pysytellä loitolla tulesta. Kirkkotie oli kyllä
yleistä omaisuutta, ja neiti Hardenin kantamukset olivat olleet niin
raskaat, että kuka tahansa hänet nähdessään olisi kiiruhtanut hänelle
avuksi. Mutta miksi ensinkään samoilla näillä seuduin? -- Miksei
hän mieluummin metsästänyt kreivikunnan toisessa päässä? Hän oli
anteeksiantamattomasti rikkonut hyvää käytöstapaa ja hienotunteisuutta
vastaan ja hän olisi tahtonut kurittaa itseään siitä.

Mutta neiti Boyce ei ollut mitään huomaavinaan. Hän vastasi herra
Raeburnin tervehdykseen tyynesti, osoittamatta pienintäkään
loukkaantumisen merkkiä. Kaikki astuivat kirkkoon yhdessä, herra
Raeburn kantaen muratti- ja sanajalkakimppuja, pastori sisarineen
taas täyteen sullottuja kukkasvasuja. Koko kuorma laskettiin kuorin
portaille Marcellan kukkien viereen, ja sitten alkoivat Hardenit
neuvotella kirkon koristamisesta. Neiti Harden luetteli sormillaan
kaikki avustukset, joita oli lähetetty pappilaan tai jotka olivat
matkalla kirkkoon käsikärryissä.

"Lordi Maxwell on lähettänyt oikein _ihania_ ruukkukasveja kuorin
kaunistamiseksi", sanoi hän kiitollisena nuoreen Raeburniin katsoen.
"Siitä tulee suurenmoista." Nuori pastori yhtyi lämpimin sanoin
sisarensa kiitoksiin. Lordi Maxwell oli aina niin ystävällinen ja
antelias, milloin sattui tällaisia juhlatilaisuuksia, vaikka hän ei
ollut vähääkään velvollinen heitä avustamaan. Lakkaamatta hän heitä
muisteli, vaikkeivät he kuuluneet hänen seurakuntaansa eikä kirkkoonsa,
ja Mellor oli kiitollinen. Pastorin kiitokset olivat, kuten sisarenkin,
sujuvat ja vilpittömät, mutta niissä ilmeni samassa papillinen
arvokkaisuus, joka oli hänelle ominainen.

Marcella punastui.

"Kävin kasvihuoneessa tarkastamassa mitä voisin saada", sanoi hän
äkisti ylpeä väre äänessä. "Mutta meillä ei ole mitään. Kasvihuoneita
kyllä on, mutta ne ovat typö tyhjät. Mutta puutarhakukkia saatte meiltä
vaikka kuinka paljon. Syysvehreällä ja niittykukilla voi myöskin saada
paljon aikaan, jos suotte minun koettaa."

Marcellan sanat nostivat punan syrjässä seisovan herra Raeburnin
poskille. Neiti Harden alkoi hätäisellä innolla neuvotella Marcellan
kanssa ja ylistää hänen kukkiaan.

Aldous Raeburn ei sanonut mitään, mutta hänen mielentilansa kävi
yhä kiusallisemmaksi. Miksi olikaan isoisä ollut niin aulis kukkia
lähettämään? Tämä kävi tietysti päinsä, kun Mellor oli autio tai kun
siinä asui niin saita ja eriskummainen olento kuin Robert Boyce. Mutta
nyt tuntui hänestä, kuin olisi hänen isoisänsä menettely ollut uusi
solvaus tätä turvatonta tyttöä kohtaan; hänen sanoissaan ja katseissaan
ilmeni tunteellisen, helposti loukkaantuvan sielun mielipaha, joka
syvästi liikutti herra Raeburnia. Mellorin kirkko oli oikeastaan Boycen
perheen yksityinen kappeli, niin läheisesti se oli yhtynyt Mellor
Parkiin ja sen omistajiin. Aldous Raeburn tunsi kiusallisen selvästi,
että hänen olisi ollut lähdettävä -- mutta hän ei voinut riistäytyä
irti. Marcellan kiihkeä halu uhrautua sen paikan ja niiden ihmisten
hyväksi, joita hän ensi hetkestä pitäen oli kohdellut ominaan, halu,
jota tuontuostakin taltutti ylpeä ja herkkä arkuus -- siinä sekä
viehättävä että surullinen näky. Hänen sydäntänsä kirveli, ja samassa
hän taas oli ihastunut katsoessaan Marcellaan; hänen jalkansa liikahti
lähtöön, seuraavalla hetkellä hän jo päätti tavalla tai toisella ryhtyä
puheisiin Marcellan kanssa -- pyytää anteeksi, selittää. Naurettavaa!
Hän ei ilmeisesti voinut tehdä kumpaakaan!

Siitä lähtien kun hän ensimäisen kerran sattumalta tuli Marcellaa
vastaan pappilan vierashuoneessa, hän oli jotenkin usein tavannut hänet
ja kenties ei aina sattumaltakaan. Kaiken aikaa oli häntä vaivannut
kiusallinen tietoisuus isoisänsä vastenmielisyydestä Richard Boycea
kohtaan, sillä hän tiesi, että tämän vastenmielisyyden seuraukset pian
näyttäytyvät seuraelämässäkin. Neiti Boyce oli kumminkin tähän saakka
näyttänyt olevan tykkänään tietämätön kierosta asemastaan. Se uusi ura,
jolle hän oli astunut, oli niin kokonaan vallannut hänen mielensä ja
ajatuksensa.

Vanhasta perintökartanosta, sen tarinoista ja historiallisista
muistoista, kauniista seudusta, missä se sijaitsi, maalaistyömiehen
puhetavasta ja luonteenomituisuuksista kaupunkilaistyömieheen
verrattuna -- kaikesta tästä oli herra Raeburn kuullut hänen
juttelevan, ja tytön virkeä mieli, hänen lämmin osanottonsa ympäristöä
kohtaan, hänen ajatustensa itsenäinen ilmaisutapa sekä kieltämättä myös
hänen puheessaan ilmenevä itserakkauden ja liioittelun sävy veti nuoren
miehen huomiota puoleensa. Mutta arvosteleva mielipaha, minkä tuo
itserakkaus ja liioitteluhalu ensi hetkellä hänessä herätti, haihtui
kumminkin ennen pitkää. Nuoren tytön säteilevä kauneus ikäänkuin
jalostutti ne, nyt ne esiintyivät hänelle pelkkänä runsaan elinvoiman
ilmauksena. Niinpä Marcella avomielisessä itseluottamuksessaan kiehtoi
herra Raeburnin ajatukset itseensä, niin että tämä melkein unohti
neiti Boycen tukalan aseman sekä oman välittömän suhteensa siihen.
Sitten saapui tuo onneton kirjelippu Mellorista; hänen isoisänsä
nopea vastaus; hänen oma hyödytön sekaantumisensa asiaan ja nyt hänen
sanattomuutensa -- tämä kömpelö tunkeutuminen Marcellan seuraan -- jota
tämä ilmeisesti katsoi sopimattomaksi -- solvaukseksi.

Samassa hän kuuli neiti Hardenin harmistuneena sanovan: "Kylläpä olen
ajattelematon. Sakset ja rautalanka unohtuivat pöydälle kotiin; me emme
tule toimeen ilman niitä. Kuinka harmillista."

"Minä käyn ne noutamassa", sanoi Marcella paikalla. "Käsirattaat ovat
juuri saapuneet ja niiden mukana väkeä teille avuksi. Jääkää te työtä
johtamaan. Tuossa tuokiossa olen palannut."

Ja mustan hameensa poimut kapeaan, valkoiseen käteensä kooten hän
kiirehti käytävältä kirkon etelä-ovelle ja oli kadonnut, ennenkuin
Hardenit ennättivät sanallakaan vastustaa tai Aldous Raeburn edes älytä
mistä oli kysymys.

Neiti Harden selitti sen hänelle parilla harmittelevalla sanalla,
ja hän kiirehti pakolaisen jälkeen saavuttaen hänet kirkkotarhan
ulkopuolella koiransa ja pyssynsä luona.

"Sallikaa minun lähteä, neiti Boyce", hän sanoi Marcellan rinnalle
jouduttuaan. "Minä joudun koirineni pian takaisin."

Mutta Marcella tuskin katsoi häneen ja riensi eteenpäin.

"Ei, ei!" sanoi hän nopeasti, "minä kävelen niin mielelläni".

Herra Raeburn empi, sitten pyyhkäisi tumma puna hänen kasvoiltaan
niiden tyvenen, hillityn ilmeen.

"Sallittehan minun sitten tulla seurassanne? Saatte varmaan uusia
kukkakantamuksia kirkolle vietäväksi. Juhlavalmistuksia kestää täällä
tavallisesti kaiken päivää."

Marcellan katse oli yhä maahan luotu.

"Luulin että olitte menossa metsästämään, herra Raeburn."

"Niin olinkin, mutta minulla ei ole kiirettä, jos voin olla hyödyksi.
Linnut ja metsänvartia odottakoot."

"Minne aioitte mennä?"

"Windmill Hilliin. Lampuotini siellä tahtoo puhutella minua. Hän on
pitkäpiimäinen ihminen, ja hänellä riittää aina valituksia. Otin
pyssyni matkaan pelastuakseni pikemmin hänen seurastaan."

"Windmill Hill? Nimi on tuttu. Ah niin! nyt muistan, isä äsken kertoi
minulle -- että poikina teidän isänne ja hän yhdessä kävivät siellä
ampumassa tornihaukkoja."

Marcellan ääni oli aivan huoleton, mutta sanat lausuttiin sittenkin
erikoisella äänenpainolla, joka peräti tuskastutti Aldous Raeburnia.
Hätääntyneenä hän mietti kaikenmoista, mikä kääntäisi puheen toisaalle,
mutta hän ei ollut kekseliäs eikä puhelias. Hän ei päässyt sopivaan
alkuun, niinpä hän oli ääneti.

Sillävälin Marcellan sydän löi rajusti. Hän mietiskeli "äkkirynnäkköä".

"Herra Raeburn!"

"Neiti Boyce!"

"Pidättekö minua hyvin eriskummaisena olentona, jos kysyn teiltä
jotain? Poikina olivat teidän isänne ja minun isäni ystävyksiä? --
eivätkö olleet? -- ja samoinhan oli teidän perheennekin hyvässä sovussa
Boycein kanssa?"

"Niinpä luulen -- niin on aina kerrottu", sanoi hänen kumppaninsa yhä
punaisemmaksi sävähtäen.

"Tunsittehan Robert enon -- lordi Maxwell ainakin tunsi hänet?"

"Tunsin häntä minäkin sen verran kuin kuka toinen tahansa, mutta -- --"

"Oh, kyllä tiedän, hän sulkeutui huoneisiinsa ja vihasi naapureitaan.
Te tunsitte hänet yhtäkaikki, ja meidän isämme olivat nuoruudenystävät.
Ettehän pane pahaksi, jos kysyn -- tiedän kyllä, ettei pitäisi
sellaista udella, mutta minulla on omat syyni -- minkävuoksi lordi
Maxwell puhuttelee kirjeessänsä isää 'häneksi' ja miksi ei neiti
Raeburn ole kertaakaan käynyt äitiä tervehtimässä meidän täällä
ollessa."

Marcella kääntyi Aldous Raeburniin, ja hänen ihanat silmänsä olivat
yhtenä uhman liekkinä. Hänen liikkeittensä uskalias päättäväisyys ja
tulinen hehku ei kumminkaan voinut salata naisellista heikkoutta,
joka ilmeni hametta kouristavan käden värähtelemisessä ja huulien
vavahtelemisessa -- taitava näyttelijätär ei olisi voinut
osaansa paremmin suorittaa. Ja Marcellassa olikin todella hiukan
näyttelijättären vikaa. Hänen tunteensa olivat vilpittömät, mutta hänen
järkensä harvoin jätti hänet pulaan. Toinen puoli hänessä oli välitöntä
tunnetta ja intohimoa, toinen puoli tarkasteli syrjästä ja viimeisteli
muutamin hienoin kosketuksin.

Nuori mies hänen sivullaan joutui pois suunniltaan tästä äkillisestä
tunteitten purkauksesta. Hän sopersi anteeksipyyntöjä omasta, ei
omaistensa puolesta ja puolustautuessaan takertui takertumistaan. Hänen
ei olisi koskaan pitänyt tunkeutua Marcellan seuraan; se oli kauheata,
anteeksiantamatonta; hänellä ei ollut mitään tekemistä täällä! Kunhan
Marcella hyväntahtoisesti vaan ottaisi uskoakseen, että se tapahtui
aivan sattumalta? Semmoista ei koskaan enää saa tapahtua. Eihän hän,
Aldous, tietenkään voinut toivoa minkäänlaista ystävyyttä Marcellan
puolelta. Ja niin yhä edelleen. Hän ei koskaan ennen ollut näin
kokonaan menettänyt mielenmalttiansa.

Marcellan kasvot synkistyivät. Herra Raeburnin anteeksipyynnöt olivat
hänen mielestään vain uusi solvaus.

"Teidän mielestänne, huomaan, ei minulla ole mitään oikeutta sitä
kysellä!" huusi hän; "teidän mielestänne en käyttäydy kuten hieno
nainen -- kuten sukulaisenne käyttäytyisivät. Mahdollista kyllä!
Minä olen peräti toisella tavalla kasvatettu. Minua ei ole yleensä
kasvatettukaan; minä olen itse luonut itseni. Niinpä karttakaa
minua, jos tahdotte. Ja tietysti tahdottekin. Mutta tänään -- tuolla
kirkossa -- päätin lujasti vielä yrittää, eikö asioita voisi muodostaa
toisenlaisiksi, ennenkuin kaikki jähmettyy ympärillämme. Jos meidän
täytyy täällä elellä vihamielisissä suhteissa naapureittemme kanssa ja
karttaa heitä, tahtoisin ainakin tietää syyn siihen. Te olette ainoa,
jolta voin kysellä. Tuskin kukaan on käynyt meitä tervehtimässä, paitsi
Hardenit ja jotkut vähävaltaisemmat paikkakuntalaiset. Enkä minä ole
mitään tehnyt, josta minun täytyisi hävetä", virkkoi hän kiihkeästi,
"eikä äitikään. Isä, luullakseni, aikoja sitten teki jotain, jota ei
pidetty oikeana. Minulle ei ole koskaan kerrottu -- enkä vielä nytkään
tiedä -- mitä se oli. Mutta tahtoisin saada tietää. Aikovatko kaikki
ihmiset kääntää meille selkänsä?"

Ponnistaen kaikki voimansa onnistui Aldousin jonkun verran rauhoittaa
kuohuvia tunteitansa. Katse täynnä lempeyttä ja arvokkaisuutta kohtasi
Marcellan leimuavia silmiä.

"Kerron teille kaikki mitä tiedän, neiti Boyce. Kysymyksenne vaatii
suoraa vastausta. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, jos sanon
jotakin, joka teitä loukkaa. Koetan välttää sitä, -- uskottehan sen!"
pyysi hän hartaasti. "Ensinnäkin en tunne yksityisseikkoja juuri
ollenkaan. Enkä koskaan ole halunnutkaan tuntea. Mutta olen kuullut,
että vuosia sitten, nuorena ollessani, herra Boycen menettely jossain
raha-asiassa, muistaakseni siihen aikaan kun hän oli parlamentin
jäsenenä, herätti suuttumusta ja häpeätä varsinkin sukulaisten ja
vanhain ystäväin keskuudessa. Hänen vanhaan isäänsä koski asia niin
syvästi, että hän heti sen jälkeen kuoli, kuten tiedätte --"

Marcella säpsähti.

"En minä tiennyt", sanoi hän nopeasti.

Aldous Raeburn joutui jälleen hämilleen.

"Eipä pitäisi minunkaan jutella asioista", sanoi hän, "joista olen niin
vähän perillä. Mutta en tahtonut jättää kysymystänne vastaamatta. --
Tämä on tietääkseni kaikki mitä olen kuullut. Isoisäänne kunnioittivat
ja rakastivat täällä kaikki -- minunkin isoisäni -- ja paljon häntä
säälittiin -- --"

"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi Marcella raskaasti hengittäen, "ja isää
vihattiin".

Silmät kyynelten himmentäminä hän astui nopeasti eteenpäin tietämättä
itsekään minne meni. Kiusallinen äänettömyys seurasi. Sitten virkkoi
Aldous Raeburn äkisti:

"Mutta siitähän on jo aikoja vierinyt. Ehkä isäänne on liian ankarasti
arvosteltu. Isoisääni on kenties petetty muutamissa kohdissa. Ja minä
-- --"

Hän vaikeni epätietoisena, sillä mitä hän aikoi sanoa, oli hänen
mielestään niin kömpelöä. Mutta Marcella ymmärsi hänet.

"Ja te tahdotte muuttaa hänen mielensä?" sanoi hän, ei
kiittämättömästi, mutta pisteliäs sävy yhä äänessään. "Ei, herra
Raeburn, siinä ette onnistu."

Äänettöminä he kulkivat edelleen kotvasen aikaa. Viimein kääntyen
Marcellaan, silmissä katse, jossa vilpittömät tunteet ja miehekäs
hellyys kuvastuivat, herra Raeburn sanoi:

"Arvelin vain, että ehkäpä voisin saada isoisäni muuttamaan käytöksensä
niin että herra Boyce olisi tyytyväinen. Vaikkei ystävyyden suhteet
kävisikään enää niin tuttavallisiksi kuin entisaikoina, saattaisivat
ne olla paremmat kuin asiain nykyinen tila, mikä -- mikä on niin
tuskallista. Oli miten oli, neiti Boyce, mille suunnalle asiat
kääntynevätkin, sallittehan minun lausua teille, ettei täällä kukaan
puhu äidistänne ja teistä muuta kuin kunnioittaen ja ihaillen. Uskokaa
minua, vaikka teistä tuntuisikin, ettette milloinkaan enää voi olla
ystävällinen minulle tai omaisilleni -- eikä unohtaa mitä olen tänään
teille sanonut!"

"Kunnioittaen ja ihaillen!" sanoi Marcella kummeksien ja yhä
harmistuneena. "Ehkäpä säälien. Se on kyllä mahdollista. Mutta äiti
pitää isän puolta, niin hän aina tekee. Ja niinhän minäkin tietysti
teen! Mutta olen niin pahoillani, niin äärettömän pahoillani ja
onneton! Kuinka hauskaa minusta oli tulla tänne. Olen oleskellut niin
harvoin kotona, näistä ikävyyksistä oli minulla tuskin aavistustakaan
-- en ainakaan tietänyt, kuinka vakavaa laatua ne olivat ja mitä ne
minulle merkitseisivät. Voi kuinka olen pahoillani -- ajattelin täällä
toimittaa niin paljon -- eipä kukaan voi kuvailla, mitä tänne tulo
minulle merkitsi!"

He olivat nousseet pienelle kummulle. Alapuolella heitä sänkipellon
takana, missä nähtiin muutamia kyyristyneitä tähkänpoimijoita, lepäsi
pieni kylä, talot hajalleen rakennettuina tuuheitten puitten peitossa;
sinertävän savun utuiset hattarat kohosivat pystysuorina kirkasta
syystaivasta kohti, kuvastuen tummaa pyökkimetsikköä vasten, joka
kiertyi tasangon ympäri, missä kylä oli. Sänkipellolla leikkivät varjot
ja värivivahdukset olivat ihastuttavat; siinä aprikkain hehkuva väri
yhdessä kullankellan kanssa sulautui purppuranpunaiseen ja ruskeaan;
villien kirsikkapuiden tulipunaiset lehdet ja orapihlajan krimsoniväri
saivat aikaan ihmeellisiä heijastuksia pensasaidassa. Omenat hehkuivat
kylän puutarhoissa, ja pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko täydeltä
terältä yli vainioiden ja pensaiden, yli siellä täällä puiden suojassa
siintävien tiilikattojen ja mökkien suippojen päätyjen ja ulkonevain
ullakkoakkunain.

Vaistomaisesti jäi kumpikin seisomaan. Marcella painoi kätensä
ristiin selkänsä taa niinkuin hänen tapansa oli kiihtyneellä mielellä
ollessaan. Heikko tuuli puhalsi hänen hameensa pehmeisiin, aaltoileviin
laskoksiin, ja seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana hän oli kuin
mikäkin nuori ylväs Voitonjumalatar. Mutta hänen kasvoillaan ei
näkynyt rahtustakaan voitonriemua, sillä ne olivat traagilliset, "ylen
traagilliset", kuten Aldous Raeburn englantilaisella kylmäverisyydellä
kenties olisi arvostellut, jos Marcellan silmäin tuike olisi ollut
himmeämpi tai hänen suunsa vähemmän mehevä.

"En minä itsestäni puhu", alkoi hän. "Mutta kyllä te tiedätte, herra
Raeburn -- ihan varmaan te tiedätte -- millaisessa tilassa työväestö
täällä on -- millaisessa _häpeällisessä_ tilassa tämä kylä on. Olen
kyllä lukenut näistä asioista, mutta en koskaan voinut uneksiakaan,
että ihmiset voisivat todellisuudessa elää tällaisissa oloissa maalla
-- maalla, missä tilaa on yllin kyllin. En saa unta öisin, kun
sitä ajattelen. Rikkaita emme ole -- olemme sangen köyhiä -- talo
kaipaa korjauksia, ja maatila on viheliäisessä kunnossa, niinkuin
varmaan tiedätte. Mutta kun näen nämä hökkelit ja tuon veden ja
lapset täällä, en voi olla kyselemättä millä oikeudella me nautimme
yltäkylläisyydestämme. Lontoossa minulla oli muutamia ystäviä, jotka
olivat sosialisteja, minullakin oli samat mielipiteet ja aatteet kuin
heillä, mutta vasta täällä silmäni aukenivat. Kyllä vaan pitäisi
koettaa saada jokainen yksilö tajuamaan, että hänen tahdostaan ja
mielenlaadustaan suuresti riippuu kaikkien näiden ihmisten onni. Robert
setä oli eriskummainen mies ja lisäksi saituri; katsokaa kylän lapsia,
katsokaa kuolevaisuusprosenttia täällä. Näettehän mitenkä Hardenit ovat
jo aivan masentuneet. Ei, meillä ei todellakaan ole mitään oikeutta!
-- pois se olisi meiltä otettava, ja kyllä se päivä vielä koittaakin,
jolloin se meiltä otetaan."

Aldous Raeburn myhäili ja oli jälleen oma itsensä. Marcellan
surunpurkaukset tekivät hänet neuvottomaksi, mutta hänen mietiskelyjään
hän ei pelännyt.

"Ei se toki ole ihan toivotonta, luulisin", virkkoi hän ystävällisesti.
"Tosin ovat asunnot Mellorissa perin huonossa kunnossa. Mutta ettepä
voi kuvailla, kuinka paljon voi aikaan saada, kun vain on hiukan tarmoa
ja rahaa."

"Mutta rahaa ei meillä ole yhtään!" huudahti Marcella. "Ja jollei
isä täällä viihdy, niin ei hän myöskään saa mitään toimeen. Hän ei
välitä, käyköön kuinka tahansa. Hän antaa asiain mennä menojaan ja
käyttää kaikki varansa omiin tarpeisiinsa. Ja minä tulen silloin
niin onnettomaksi -- _onnettomaksi_. Katsokaa tuota hökkeliä tuolla
oikealla, herra Raeburn. Se on Jim Hurdin -- hän työskentelee
parhaasta päästä kirkon arentimaalla, silloin kun hänellä sattuu
olemaan työtä. Mutta hän on vaivainen eikä niin vahva kuin muut. Ja
nythän lampuoditkin kaikkialla näkyvät vähentävän työmiehiänsä -- en
luonnollisesti tiedä mistä syystä -- kaikki on vielä niin uutta. Viime
talvi oli Hurdin perheelle kerrassaan _hirveä_ -- he tuskin pelastuivat
nälkäkuolemasta. Ja nyt jo tähän aikaan hän taaskin on työtönnä --
hänet sanottiin irti työstänsä heti elonkorjuun jälkeen. Hänellä ei
ole mitään mahdollisuutta saada talvella työtä. Päivät pitkät hän
kiertelee työnhaussa, mutta aina turhaan. Kaiken, minkä vain saivat
irti, he möivät viime talvena. Ensi talvena ei heillä ole muuta edessä
kuin vaivaistalo. Se on _sydäntäsärkevää_. Ja siinä miehessä on järkeä,
hän _käsittää_, missä kurjuudessa hän on! Minä annan hänelle lainaksi
työväenlehden, jota tilaan, ja koetan saada hänen puhumaan yleisistä
asioista. Hän on sivistyneempi kuin tavallisesti hänen säätytoverinsa,
mutta voi! kuinka _katkerasti_ hän puhuu nykyisistä oloista. Vaikkei
koskaan kestään yksityisestä henkilöstä. Sokealla kärsivällisyydellä
he alistuvat kohtaloonsa -- vieläpä pitävät Robert sedän puoltakin. He
ovat maksaneet hänelle vuokraa asunnosta, ja se on rikos -- niin juuri,
_rikos_! Hänen vaimonsa lienee ollut nuorena hyvin kaunis -- hänen
käytöksensäkin on sivistynyt. Hänessä on tietysti keuhkotauti -- voiko
muuta odottaakaan, kun asunto ja ruoka on sellainen? Keuhkotautinen on
vanhin poikakin -- pieni ja kalpea kuin mikä! Entäs muut lapset! Kyllä
Lontoon kurjuudesta huudetaan -- mutta en ole vielä koskaan nähnyt niin
kurjia lapsia kuin tässä kylässä. Kaksitoista shillingiä viikossa ja
puolet vuotta työtönnä! Kummako jos meitä vihaavat! -- Ja minä yllytän
heitä siihen", huudahti Marcella, silmät tulta iskien. "Heidän täytyy
oppia vihaamaan meitä tilanomistajia ja koko tätä nykyistä, alhaista
järjestelmää. Heiltä riistetään maa, joka oikeuden mukaan kuuluisi
heille ja meille yhteisesti, ja yksi henkilö tehdään isännäksi sen
sijaan että kaikki olisimme veljiä. Ja kukapa sitten kelpaa isännäksi?
Kuka? Kuinka valmiit ollaan astumaan tähän vastuunalaiseen toimeen,
mutta minkälaiset ovat sitten tulokset!"

"Eipä tulokset sentään aina ole niin huonot, ei edes Englannin maata
viljelevissä osissa", sanoi Aldous Raeburn hymähtäen, mutta jotenkin
kylmästi.

Marcella vilkaisi häneen ja älysi samassa, että oli herättänyt henkiin
miehessä jonkunlaisen perhe- ja luokkaylpeyden. Herra Raeburn ei
tietenkään päästänyt tätä ylpeyttä näkyviin, mutta se oli kumminkin
olemassa ja avasi äkisti syvän juovan heidän välilleen. Nopeasti iski
Marcellan mieleen, että hänhän olikin läheistä sukua -- tytär ja
veljentytär -- kahdelle miehelle, jotka eivät olleet tälle ylhäiselle
luokalle kunniaksi. Kun hän ahdisti luokkaa tai järjestelmää, niin tämä
hänen vieressään asteleva mies kaiketi ajatteli -- ja kuka tahansa
olisi tietysti ajatellut samoin --: "Niinpä niin, tyttö raukka -- Dick
Boycen tytär -- mitäpä muuta voisi odottaakaan?"

Toista oli Aldous Raeburn! Marcella ajatteli Maxwellin nimen
uljasta kaikua, Maxwellin tilusten suurta laajuutta ja sitä suurta
kunnioitusta, jota tämän perheen jäsenet nauttivat kunnollisuutensa,
oikeamielisyytensä sekä kristillisen elämänsä vuoksi. Hän vavahti,
loukattu turhamaisuus, suuttumus ja kiihkeä kaipuu olla itse samassa
asemassa liikkuivat sekanaisina tunteina hänessä, kun hän oikaisi
suoraksi pitkän, solakan vartalonsa.

"Poikkeuksia tietysti on", sanoi hän hitaasti, koettaen ainakin
ulkonaisessa käytöksessään esiintyä yhtä arvokkaasti kuin Aldous.
"On monta tilanomistajaa, jotka tekevät velvollisuutensa, mikäli
sen käsittävät -- sitä ei kukaan kiellä. Mutta se ei kumoa itse
järjestelmää; jalon isännän pojanpoika saattaa olla kehno mies,
mutta valta pysyy sittenkin hänen käsissään. Ei! Nykyaika vaatii jo
kestävämpää perustaa. Partiarkallinen hallitusvalta ja hyväntekeväisyys
ovat aikansa eläneet, kansanvaltainen itsehallinto ei tahdo mitään
niistä tietää."

Hän heitti herra Raeburniin taistelunhaluisen, uhmaavan katseen, mistä
pilkisti hiukan iloakin. Hänestä oli hauska laukaista Maxwellilaista
valtaa vastaan tällaisia yleisiä ja uhkaavia voimalauseita. Hän tahtoi
näyttää perilliselle, ettei ainakaan hän kuulunut hänen perittyihin
alamaisiinsa eikä katsonut velvollisuudekseen sokeasti ihailla
Maxwellin suvun menettelytapoja ja asemaa.

Aldous Raeburn vastaanotti hänen hyökkäyksensä hyvin rauhallisesti ja
hymyili ystävällisesti kaiken aikaa. Neiti Boycen mielipiteet tuskin
saattoivat hänen rauhaansa järkähyttää, mutta häntä viehätti ja huvitti
sanomattomasti Marcellan puhelut. Aldous Raeburnille olivat hänen
säätyluokkansa velvollisuudet, oikeudet ja tulevaisuudensuunnitelmat
niin läheinen sydämen asia, ettei häntä haluttanut niitä kosketella
tilapäisessä keskustelussa. Marcellan sanat tekivät häneen sen
vaikutuksen, kuin puhuisi hän osaksi oman elämäntarinansa kokemuksia,
osaksi mielipiteitä, joita hän nuorten jaloluontoisten ihmisten tavoin
oli temmannut sanomalehdistä ja aikakauskirjoista. Hetkisen, vain
hetkisen oli Marcella kosketellut herra Raeburnin sukuylpeyttä. Nyt hän
oli vain tietoinen siitä, että tämän kauniin, kesyttömän olennon oli
kamppailtava vaikeuksia vastaan, joissa hän, Aldous -- se päätös kypsyi
kypsymistään hänessä -- oli lujasti päättänyt auttaa häntä.

"No niin! maailma kyllä tulee kerran toimeen ilman meitäkin", vastasi
hän kevyesti. "Ei kukaan ole korvaamaton. Mutta sallikaa minun kysyä,
neiti Boyce, oletteko aivan varma siitä, että itse uskotte omaan
oppiinne. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni, mutta niinä harvoina
kertoina kun olemme olleet yhdessä, olen ollut huomaavinani teissä
muutamia arveluttavia individualismin merkkejä. Sanoitte olevanne
ihastunut sukunne vanhaan herraskartanoon, teistä on hauska asua
samassa paikassa, missä esi-isänne ovat eläneet ennen teitä, te
olette täynnä palavaa intoa nostaa nämä köyhät ihmiset mudasta
omien periaatteidenne mukaan. Ei, minä en voi pitää teitä täysin
johdonmukaisena."

Tuokion näytti siltä, kuin olisi Marcellaa harmittanut, sitten hän
äkkiä purskahti iloiseen nauruun -- nauruun, joka sisälsi kujeellisen
tunnustuksen ja joka yhdellä iskulla muutti hänen käytöksensä ja
ulkomuotonsa.

"Ettekö sitten ole muutakin huomannut? Herra Raeburn, minun täytyy
tunnustaa teille, että olen ihastunut, kun työmiehet nostavat minulle
hattuansa ja kun koululapset niiaavat minulle. Niin, tietäkää -- niin
naurettavalta kuin se teistä tuntuneekin -- että minä olen ihastunut
omaan itseenikin siitä syystä, että olen Mellorin neiti Boyce!"

"Älkää puhuko tuolla tavoin, älkää!" keskeytti Aldous. "En ole sitä
ansainnut."

Hänen äänensä sai Marcellan katumaan ivaansa. "Ette, ette! todellakaan,
te olette ollut niin kiltti minulle", hän huudahti. "En tiedä, minkä
tähden olen niin katkera ja pureva, silloinkin kun en ensinkään
tahtoisi. Niin kyllä! Olette aivan oikeassa. Olen ylpeä siitä. Ja jos
kaikki meitä karttavatkin eikä kukaan halua seurustella kanssamme,
olen vielä sittenkin ylpeä -- ylpeä vanhasta kartanostamme, harvoista
tauluistamme, sukupapereista ja vanhoista pyökeistä! Tämä tuntuu
tietysti naurettavalta niiden mielestä, joilla on paljon enemmän!
Mutta minulla on tähän asti ollut niin vähän -- niin _vähän_!" Hänen
äänessään oli ikävöivä kaihon sävy. "Ja mitä taas kylän köyhiin tulee,
niin ylpeilen siitä, että he pitävät minusta ja että minulla jo on
jonkinlaista vaikutusvaltaa heihin. Ja sen minkä voin heidän hyväkseen
tehdä, sen teen! Mutta se on niin vaikeata, niin kovin vaikeata, ellei
kukaan minua auta!"

Hän huoahti syvään. Valittavista sanoistaan huolimatta ei hänen
aikomuksensa ollut herättää herra Raeburnissa sääliä. Mutta ajatus,
että tämän suloisen, uhrautuvan tytön tulisi yksinäisenä ja
alakuloisena ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä, saattoi Aldousin mielenmaltin
uudelleen horjahtamaan. Marcella käveli hiljakseen hänen vieressään,
hänen sievä pukunsa pyyhkäisi kevyesti kuivia kantoja, ja hänen
riippuva kätensä valkeassa pitsiröyhelössä miltei kosketti Aldousin
kättä. Miten miettivältä ja naiselliselta hän nyt tuntui äskeisistä
profeetallisista puheistaan huolimatta. Aldous melkein pelkäsi, että
Marcella voisi kuulla, miten kovasti hänen miehekäs, luja sydämensä
alkoi sykkiä.

Hän kumartui Marcellan puoleen.

"Älkää sanoko, ettei kukaan teitä auta! Näistä vaikeuksista saattaa
vielä monella tavalla selviytyä. Mutta lopuksi yksi kysymys! Ettekö voi
olla niin ylevämielinen, että sallitte ainakin yhden miehen täällä olla
ystävänne, kävi sitten miten kävikään?"

Marcella katsahti ylös häneen. Marcella oli pitkä, mutta Aldous oli
vielä pitempi -- ja se Marcellaa miellytti. Häntä miellytti myöskin
Aldousin koko olennossa ilmaantuva tyven, arvokas rauhallisuus. Kaunis
ei hän ollut Marcellan mielestä, eikä hänen läsnäolonsa tuottanut
nuorelle tytölle minkäänlaista sydämentuskaa. Mutta Marcellan nopea,
jännittävää toimintaa rakastava mielikuvitus oli vilkkaassa liikkeessä,
ja ajatuksissaan hän jo liitti yhteen Aldousin tulevaisuuden ja omansa.
Kunnianhimo oli hänessä valveilla, hän tahtoi vallita ja voittaa. Hänet
valtasi suloinen tunto omasta voimastaan ja siitä runsaasta elämästä,
mikä tulevaisuudessa häämötti hänelle.

"Minä _olen_ niin ylevämielinen! Te olette ollut hyvin ystävällinen, ja
minä olen ollut niin tuittupäinen ja ajattelematon puheissani. Mutta en
sittenkään kadu; olen varma siitä, että autatte minua, jos vain voitte!"

Tuokion oli kumpikin vaiti. He olivat saapuneet viimeiselle veräjälle,
jonka takana näkyi likainen kylätie ja joka oli miltei vastapäätä
pientä pappilaa. Toinen käsi veräjällä taittoi Aldous Raeburn äkisti
metsäköynnösoksan viereisestä pensasaidasta.

"Se oli lupaus, ja sen panttina säilytän tämän oksan", sanoi
hän ja pisti hymyillen viheriät lehdet valkeine siemenkotineen
metsästyspukunsa taskuun.

"Te ette saa minua sitoa", vastasi Marcella nauraen ja samassa
punehtuen. "Ja ettekö luule, herra Raeburn, että olisi jo aika avata
veräjä. Me jäämme ilman saksia ja rautalankaa, ellette sitä tee."



V LUKU


Syksyinen ilta oli jo pitkälle kulunut, kun Aldous Raeburn
metsästysretkeltä kotiin palatessaan jälleen kulki Mellor Parkin sivu.
Hän katsahti huonossa kunnossa olevalle ajotielle, jota varjostivat
upeat, riippuvaoksaiset lehmukset. Vasemmalla saattoi nähdä vilauksen
pienestä kirkosta, ja oikealla häämötti asuinrakennuksen itäinen
etuosa. Tuokioksi hän pysähtyi silmäilemään auringonlaskun valovirtaa
kahden setripuun välissä, jotka mustina ja terävinä kuvastuivat
hehkuvaa taivasta vasten. Sitten hän astui kiireesti eteenpäin miehen
tavoin, joka on aikeissa suorittaa tehtävän, jota hän sekä pelkää että
toivoo.

Hän oli antanut pyssynsä metsänvartialle, jonka hän oli lähettänyt
edeltäkäsin viemään kotiin metsästysvaunuja. Hänen koiransa, musta
lintukoira, juoksi hänen kintereillään, ja mies ja koira olivat
kumpikin hiukan uupuneet ja jäykistyneet päivän ponnistuksista. Mutta
Aldous Raeburn kaipasi yksinäisyyttä ja käveli senvuoksi mielellään
jalan Mellorista Maxwell Courtiin vievän tien, joka oli kaksi
peninkulmaa pitkä.

Hänen tiensä kulki kauniin englantilaisen metsämaiseman halki.
Mellorin kylän ohi kuljettuaan ja sivuutettuaan sen peltotilkut ja
kolmikolkkaisen kenttämaan hän joutui tiheään pyökkimetsään. Siellä
kasvoi pyökkejä kaikennäköisiä -- tuolla majesteetillisia puita, jotka
harmaina kuin taivasta tavoittelevat patsaat seisoivat yksinäisinä
uhkeassa loistossaan, kyhmyiset, silkoiset juuret aikojen kuluessa
kasaantuneiden lakastuneiden lehtien peitossa -- täällä tiheään
istutettuja nuoria puita, joiden vesat melkein estivät toinen toisensa
kasvua. Lehtien ja oksien lomitse pilkisti siellä täällä joku metsän
viheriään keskustaan avattu fasaanipolku, jonka siintävää, kaartuvaa
kulkua silmä mielihyvällä seurasi. Kaksi tai kolme kertaa Aldous
kuuli kaukaa metsän sisältä kirveeniskuja tai sorvipyörän ääntä. Se
tuli jonkun puunhakkaajan mökistä, missä ahkerasti nikkaroittiin
niitä yksinkertaisia puutuoleja, joita paljon valmistetaan tämän
kukkulaisen metsäseudun pienissä tehdaskaupungeissa. Pari kolme
kertaa kulki hänen ohitsensa rivi hirsillä kuormitettuja vaunuja;
kärsivälliset hevoset kiskoivat kuormaa eteenpäin, jykevät hongat
ratisivat ketjuissaan, ja ajurien piipusta pullahteli savu verkalleen
kosteaan syksyilmaan. Muuten hän ei tavannut yhtään sielua. Ei
missään näkynyt ihmisasumuksia, ei taloja eikä mökkejä. Täältä oli
Lontooseen ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta kumminkin olisi
ollut mahdotonta tämän synkän illan hämärässä löytää yksinäisempää,
hiljaisempaa sopukkaa kuin tämä, jonka läpi hän nyt kulki.

Yhä yksinäisemmäksi ja suurpiirteisemmäksi kävi seutu. Hän oli
kulkenut korkeata ylänköä pitkin ja lähestyi nyt sen reunaa. Hänen
edessään juokseva tie kimaltelevine vesilätäkköineen kaartui jyrkästi
vasemmalle, kohoten vaaleana ja selväpiirteisenä tummenevan taivaan ja
laajojen, harmaiden peltojen välistä, jotka nyt tiheiden puuistutusten
sijasta reunustivat tien toista laitaa. Etelästä ja idästä lähestyi
yön pimeys nopeasti ylänkömaalta. Mutta korkearunkoiset hongat hänen
edessään ja oikealla sivullaan hohtivat vielä laskevan auringon
säteissä. Suorien puunrunkojen välistä kimalteli siellä täällä laakson
sinertävät ja sinipunertavat väri vivahdukset, ja paikoittain saattoi
punaisina ja kultaisina hehkuvain lehtien lomista nähdä siintävän
tasangon, joka iltahämärässä näytti sulautuvan yhteen läntisen
taivaanrannan upeaan loistoon. Aurinko oli vaipunut mailleen, mutta
sen viimeisistä säteistä tulviva hohde leijaili vielä kukkulain
länsisivulla, sulkien aaltomaisesti liikehtivän pyökkimetsikön
autereeseensa.

Uuden kuohuvan mielenliikutuksen valtaamana Raeburn tietämättään
vajosi tunnelmaan, jonka hänessä herätti metsän juhlallinen hiljaisuus
ja etäällä siintävä maisema. Saavuttuaan paikalle, missä tie kääntyi
vasemmalle, hän nousi pienelle ruohoiselle kukkulalle, jossa hänen
eteensä avautui koko selänne pohjoisesta länteen ja sen alla leviävä
tasanko. Siinä hän kotvasen seisoi mietteisiinsä vaipuneena yön
lähetessä.

Hänen edessään lepäsi Keski-Englannin tasanko, joka lännessä
ulottuu Thamesiin ja Berkshiren kukkuloihin ja pohjoisessa läpi
Buckinghamshiren ja Bedforshiren alankomaan Trentin jokilaaksoon.
Englantilaiselle katsojalle tämä tasanko on täynnä historiallisia
muistoja. Tuolla lännessä autereisten usvien keskellä oli Oxford; sen
vastapäätä häämötti Chalgroven kenttä, missä Hampden [John Hampden,
ainoa englantilainen, joka uskalsi kieltäytyä maksamasta laitonta
veroa Kaarle I:lle. Kuoli kansalaissodassa v. 1643. Suom. muistutus.]
sai surmansa, ja Thamen kaupunki, missä hän kuoli. Oikealla, missä
harjanne kiertyy pohjoiseen, hän saattoi hämärässä vaivoin erottaa
suunnattoman suuren, kiiltävän ristin, jonka eräs saksilainen kuningas
kerran, voitettuaan tanskalaiset vihollisensa, oli pystyttänyt yli koko
tasangon näkyväksi voitonmerkiksi.

Aldous Raeburnin mieli oli herkkä tällaisia seikkoja käsittämään.
Harvoin hän hiljaisena iltahetkenä oli tällä kummulla seisonut
tuntematta sisällisesti kasvavansa. Mikä hänessä oli miehekästä,
englantilaista ja voimakasta ikäänkuin laajeni hänen sisässään.
Kumma olisi ollutkin, jos hän täällä olisi pysynyt kylmäkiskoisena.
Sillä tuskin kellään muulla oli syytä samassa määrässä ihailla tätä
suurenmoista näköalaa kuin juuri hänellä. Vasemmalla kohosi metsäisen
kummun harjalla Maxwell Court -- uhkea rakennus, joka kerran oli tuleva
hänen omaksensa. Hänen takanaan ja edessään, pitkin harjannetta, jota
pitkin hän juuri oli astunut, ja kaukana tasangolla näkyivät Maxwellin
tilukset, ja nekin ovat kerran hänen omansa, tai oikeammin ne jo
kuuluivat hänelle, sillä hänen isoisänsä oli vanha mies ja luotti
rajattomasti perilliseensä, johon hän kohdisti kaiken rakkautensa ja
kaikki toiveensa. Tasangolla häämöttivät sumeat kirkot ja hajanaiset
kylät, missä asuivat näiden loppumattomien peltojen uutterat
viljelijät, puiden välistä pilkistävät maatalot, metsän reunassa siellä
täällä näkyvät mökit, -- maaväestön elämän koko ohjaus ja johto tällä
laajalla seudulla -- kaikki se riippui tykkänään hänestä, siitä miten
hänen järkensä ja omatuntonsa, hänen henkinen ja siveellinen kantansa
neuvoi häntä toimimaan.

Hänen nuoruutensa ensi päivinä oli tämä ajatus usein herättänyt
hänessä suurellisia ja romanttisia tunteita. Mutta Cambridgen
yliopistoon tultua alkoi hänen asemansa suuri vastuunalaisuus
vaikuttaa häneen pikemmin painostavasti kuin ylentävästi. Ollen
luonteeltaan herkkätunteinen, tunnollinen ja mietiskelyihin taipuva
hän usein kiusasi itseään nuhteilla ja omantunnonvaivoilla, joista
hänen esi-isillään ei ollut aavistustakaan. Ylioppilasaikanaan hän
joutui läheisen ystävänsä kautta toveripiiriin, jossa sosiaalisia
kysymyksiä ja aatteita pohdittiin ja harrastettiin mitä innokkaimmin,
ja tämä aika jätti häneen pysyvämmän vaikutuksen kuin moneen muuhun.
Rikkaiden vastuunalaisuus, köyhän väestön epäedullinen asema, valtion
suhde yksilöön, Toryjen isällisen hallituksen ihanne muutamien
harvojen hallinto-oikeudesta, verrattuna siihen vapaamielisten
itsehallinto-ihanteeseen, jonka mukaan joukot hallitsisivat, -- kaikki
nämä taloudellisissa ja valtiollisissa keskusteluissa esiintyvät
lauseparret olivat jo aikaisin käyneet Aldous Raeburnille eläviksi
tosiasioiksi, jotka usein tuskallisesti painoivat hänen mieltään. Sillä
hänen nykyiset mielipiteensä olivat pitkällisen taistelun tuloksia.
Hänen ylhäisen syntyperänsä ja aikaisemman kasvatuksensa vaikutuksesta
joutuivat hänen tunteensa usein ristiriitaan niiden vaikutelmain
kanssa, joita hänessä herätti eräs ystävä, jota hän rakasti, jopa
ihailikin ja joka avasi hänelle uuden, siveellisen maailman.

Kun hänen ensimäinen vuotensa yliopistossa oli päättymäisillään,
saapui sinne nuori mies, josta, vaikka hän elikin perin epäedullisissa
olosuhteissa, tuli ennen pitkää parhaimpain ja innokkaimpain toveriensa
johtaja. Hän oli köyhä ja nautti pientä apurahaa. Pian kumminkin
huomattiin, ettei hänen terveytensä sietänyt yliopistolukujen
ponnistuksia ja ettei hän suurista hengenlahjoistaan huolimatta voisi
saada Trinity-Collegen stipendiä. Aldous Raeburn oli kenties ainoa,
joka täydelleen tiesi, miten kova sisällinen taistelu hänen oli
kestettävä, ennenkuin hän saattoi luopua ensimäisistä kunnianhimoisista
unelmistaan ja kääntyä toiselle uralle.

Tästä lähtien hän ei voinut tehdä henkistä työtä enemmän kuin pari
tuntia päivässä. Tämän ajan hän käytti perehtyäkseen historiaan ja
yhteiskuntaoppiin, sillä hänen aikomuksensa oli ryhtyä pitämään
esitelmiä tehdas- ja pikkukaupungeissa. Englannin molemmat suuret
yliopistot, joissa oli herännyt uusi, vilkas liike kansanvalistuksen
hyväksi, alkoivat juuri näihin aikoihin panna toimeen esitelmäsarjoja.
Tällaiselle vaikutusalalle hän tuntui olevan määrätty jo syntymästään.
Hänen isänsä oli ollut kyvykäs tehtaantarkastaja, joka oli saanut
aikaan tärkeitä uudistuksia tehdasliikkeen alalla. Häneltä oli poika
perinyt hehkuvan rakkautensa ihmiskuntaan. Mutta hänen omat toverinsa
samoin kuin koko yliopiston jaloimmat henget kiintyivät häneen
pääasiallisesti hänen magneettisen, kiehtovan personallisuutensa tähden
ja antoivat hänelle johtavan aseman joukossaan. Istuessaan päivällisen
jälkeen toveriensa seurassa, johon kuului erilaisia aineksia, hän
osasi huomaamatta johtaa keskustelun jokapäiväisistä puheenaineista
-- soutamisesta, professoreista tai muista tovereista -- vakavampiin
ja syvempiin aineihin. Hän saattoi virittää kiistakysymyksiä,
joiden selvittämisessä kysyttiin nuorten ylioppilaiden kykyä ja
tietoja niin henkisellä kuin siveellisellä alalla, mutta sanasodan
kiivaimmassakin pyörteessä hänen onnistui aina estää kiihkeitä ja
mieskohtaisia hyökkäyksiä ilmoille pääsemästä. Ja sen hän teki niin
yksinkertaisesti, ilman minkäänlaista mahtipontisuutta, loukkaamatta
ketään. Monikin Trinity-Collegen senaikuisista ylioppilaista muisteli
myöhemmällä iällään usein mielihyvällä hänen hintelää vartaloaan
ja vaaleatukkaista päätään, hänen innostuksesta puoleksi auennutta
suutaan, hänen silmiään, jotka hehkuivat ikäänkuin sisäisen ilmestyksen
valosta, kun hän vilkkaalla liikkeellä hypähti pystyyn, keskustelun
lähestyessä polttopistettään, lausuakseen mielipiteensä kiisteleville
kuulijoilleen. Hän oli heidän nuoruutensa profeetta, ja hänen kuvansa
painui iäksi heidän mieliinsä.

Jo ensi hetkestä teki Edward Hallin syvän vaikutuksen Aldous
Raeburniin. Ne harrastukset, joihin Hallin pian yksinomaan antautui
-- hän tutki järjestelmällisesti Englannin köyhyyttä, uskonnon
suhdetta yhteiskunnalliseen elämään, maalain ja kirkon uudistamista
-- tarttuivat vastustamattomalla voimalla Raeburniinkin, herättäen
hänen mielessään levottomuutta ja ristiriitaa. Edward Hallin oli hänen
polttiaisensa, mutta hän ei voinut hänen pistoksiaan välttää, sillä hän
rakasti kiusanhenkeänsä.

Pohjaltaan olivat ystävykset perin eriluontoiset. Raeburn oli sukunsa
täysverinen jälkeläinen. Hän oli perinyt ylimysmielisen katsantokannan
hienoimmat vaistot ja ylenkatsoi syvästi sivistymättömien joukkojen
mielipidettä ja kansanpuhujain raakaa esitystapaa. Lisäksi kyti hänessä
kaikennäköisiä pieniä ennakkoluuloja sekä vahva sukuylpeys, jonka
hän kumminkin tarkasti kätki itseensä. Levottomana ja epäluuloisena
hän seurasi Hallinin älyn nopeita liikkeitä ja päätelmiä. Hänen omat
taipumuksensa ja Cambridgen koulutus tekivät hänestä teräväjärkisen
ajattelijan, jolla oli hienosti sivistyneen miehen laajat tiedot;
hänen järkensä työskenteli hitaasti, mutta syventyi perinpohjaisesti
asioihin. Tunteensa hän sulki kylmään jäykkään asuun, ja hänen hellä
ystävyydensuhteensa Halliniin oli ainoa personallinen onni, minkä ne
olivat hänelle valmistaneet.

Suoritettuaan tutkintonsa Hallin jätti Cambridgen, pitääksensä luentoja
Pohjois-Englannin kaupungeissa taloudellisia ja teollisuus-kysymyksiä
koskevista aineista. Raeburn viipyi yliopistossa vielä yhden vuoden,
suoritti kolmantena klassillisen tutkinnon ja voitti palkinnon
kirjoituksellaan kreikkalaisen runousopin alalta. Yliopiston
dosentiksi hän ei kuitenkaan ruvennut, vaan palasi Maxwell Courtiin
auttaaksensa isoisäänsä maatilan hoidossa. Hänen omaisensa toivoivat,
että hän, saatuaan parin vuoden kuluessa käytännöllistä kokemusta
tilanhaltijana, astuisi parlamenttiin ja valmistaisi itselleen
loistavan valtiollisen uran. Siitä oli nyt viisi tai kuusi vuotta;
sillävälin hän perinpohjaisesti perehtyi maatilan hoitoon ja otti
osaa naapuristonsa toimiin ja huveihin. Viimeiset kaksi vuotta hän
oli yksinään hoitanut isoisänsä tiluksia ja sen ohessa ollut kunnan
vaivaishoitohallituksen esimiehenä ja rauhantuomarina sekä jäsenenä
niissä monissa eri komiteoissa, jotka työskentelivät kreivikunnassa
seudun yhteiskunnallisten ja sivistysolojen kohottamiseksi. Urheilua
hän harrasti sen verran kuin hänen säätyynsä kuuluvalta mieheltä
vaadittiin, pyydysteli peltokanoja ystävän tai parin seurassa
yhtä suurella nautinnolla kuin useimmat toverinsa, ja suurissa
ajometsästyksissä, joita pidettiin pari kolme kertaa vuodessa, hän
esiintyi kohteliaana, vaikkei innostuneena isäntänä. Hänen ulkonaisessa
käytöksessään ei huomattu mitään erikoista, hän teki tavallisen
kunnon aatelismiehen vaikutuksen. Hänen naapurinsa pitivät häntä
personallisuutena, mutta samassa jäykkänä ja suljettuna. Hän oli
yleensä kunnioitettu, mutta ei rakastettu kuten isoisänsä. Oltiin
uteliaat tietämään, herättäisikö hän parlamentissa huomiota ja
kenenkä hän naisi, mutta jos hän olisi lähtenyt paikkakunnalta pois,
olisi tuskin kukaan häntä kaivannut, lukuunottamatta Maxwell Courtin
asukkaita ja tilan lampuoteja ja työmiehiä. Ei olisi kenenkään mieleen
juolahtanut yhdistää hänen personaansa minkäänlaisia romanttisia
ajatuksia. Hänen voimakkaassa vartalossaan, hänen kalpeissa, mutta
terveennäköisissä kasvoissaan, hänen ruskeissa silmissään ja
hiuksissaan oli jotain, mikä tuntui määränneen hänet aivan tavallisena
matkamiehenä vaeltamaan tämän maailman läpi.

Nämä vuodet olivat yhtäkaikki laajentaneet ja syventäneet Aldous
Raeburnin sisäistä elämää aivan harvinaisessa määrässä. Monet
erilaiset vaikutukset -- Edward Hallinin oleskelu vanhassa linnassa,
ystävysten miltei jokavuotiset jalkamatkat Sveitsissä ja Skotlannissa,
perusteellinen ja tuttavallinen kirjeenvaihto heidän välillään ja
ne monet kerrat, jolloin asiaansa innostunut kansanystävä yleisiä
tarkoituksia varten oli turvautunut rikkaan ystävänsä kukkaroon ja
yhteiskunnalliseen asemaan -- olivat avanneet Aldous Raeburnin silmät
näkemään elämän varjopuolia, ja kuta enemmän hän niihin tutustui, sitä
enemmän ne hänen mieltään painostivat asettaen hänen vastattavakseen
monta kiusallista kysymystä. Syntyperältään, taipumuksiltaan ja
vaistoiltaan hän kuului tykkänään vanhan koulun miehiin, mutta vanhat
uskonkappaleet niin hyvin taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa
kuin uskonnollisissa kysymyksissä saivat aikaan hänen tunteissaan
mullistuksia ja hajaannusta niin asiassa kuin toisessa. Hänen ylen
tunnollista ja hienotunteista luonnettansa kehitti tuntuvasti hänen
sisäänpäin kääntynyt yksinäinen elämänsä. Tilanhaltijan ja valtiomiehen
ura oli hänelle vielä ratkaisematon tulevaisuuden kysymys. Siitä hän
vain oli täysin selvillä, ettei tähän aikaan kannattanut esittää
varmoja oppisääntöjä mistään asiasta auringon alla.

Ilman sisäistä kamppailua ei Aldous Raeburnin elämä siis ollut kulunut.
Ja juuri se paikka, mistä hän tänä syysiltana maisemaa silmäili, johti
hänen mieleensä ne monet hetket, jolloin hän täällä oli tutkistellut
itseään ja jotka olivat tuottaneet hänelle pikemmin tuskaa kuin
mielihyvää. Ellei hän olisi ollut Aldous Raeburn tai yleensä henkilö,
joka oli kytketty määrättyyn yksilöllisyyteensä ja määrättyyn asemaan
maailmassa, olisi hänen analyseeraava järkensä saattanut pitää
tehtäväänsä maailmassa vähemmän pulmallisena -- niin hän ainakin arveli.

Mutta poissa olivat tänä iltana kaikki tällaiset epäilykset ja
kiduttavat ajatukset. Aivan muuttunut mies siinä nyt seisoi, mies,
joka tunsi nuortuvansa ja ihastuneena aavisti rakkauden intohimon
olevan tulossa. Koko hänen olemuksensa riemuitsi siitä, että hän
kauan kaivattuaan, kauan ikävöityään saattoi viimeinkin alistua tähän
tunteeseen.

Kuusi viikkoako vasta oli siitä, kun hän ensi kerran näki hänet --
tuon pitkän, solakan Marcellan? Kärsimättömänä hän sulki silmänsä
auringonlaskun kullalle ja purppuralle ja koetti loihtia hänet
jälleen eteensä sellaisena kuin hän oli kulkenut hänen vieressään
kirkkoniityn poikki ohuessa mustassa puvussaan. Hän näki hatun luoman
varjon Marcellan otsalla ja silmillä, näki pienten valkeiden hampaiden
välähtävän hänen puhuessaan ja nauraessaan ja käden, joka liikkui niin
levottomasti, niin vilkkaasti. Joka kerran oli hänet nähnyt, ei voinut
häntä unohtaa tai jättää huomaamatta. Kuinka hurmaava ja kiehtova oli
hänen seuransa. Miten vapaa ja uskalias oli hänen esiintymisensä,
olematta tyly tai kulmikas -- päinvastoin tuntui, kuin olisi hänen
sisimpänsä ollut pelkkää naisellista heikkoutta, pehmoisuutta ja
intohimoa.

Kuinka pelottomasti hän oli Aldousille nakannut kysymyksensä --
kiusoittavat, pulmalliset kysymyksensä. Olisiko kukaan muu nainen
uskaltanut olla näin avomielinen -- vaikka oli hän tuntenut naisia,
jotka käyttivät tällaista avomielisyyttä itsekkäiden pyyteidensä
naamarina. Mutta kun nuori tyttö, tuskastuneena omaistensa kohtalosta,
vetoo seuralaisensa oikeudentuntoon ja sydämeen, saattaa tuskin epäillä
itsekkäitä pyyteitä piilevän hänen tunteenpurkauksissaan?

Mitä tuli Marcellan kiusalliseen asemaan, niin Aldous ajatteli
tunteittensa kiihkossa sitä vain suurimmalla mielihyvällä! Neiti Boyce
oli näyttänyt mahtavalle naapurillensa, ettei hän suurtakaan apua
häneltä odottanut, vaikka luottikin hänen ystävyyteensä. No niin! --
Aldous Raeburn huoahti syvään.

Tällä kertaa oli filosofin väistyttävä aatelismiehen tieltä, ja
iloisella tyytyväisyydellä ajatteli Raeburn omaa yhteiskunnallista
valtaansa ja asemaansa. Dick Boyce oli epäilemättä käyttäytynyt
hyvinkin pahasti. -- Lordi Maxwellin ankara paheksuminen oli paraana
todistuksena siitä. Aldous tiesi aivan hyvin, että "kreivikunta"
oli päättänyt äänettömällä ylenkatseella sivuuttaa Mellor Parkin
olemassaolon. Entä sitten? Turhaanko Maxwellin perhe oli kautta
aikojen ollut niiden mahtavain naapuriperheiden johtavana päänä, jotka
ystävyys- tai sukulaisuussiteillä olivat toisiinsa liittyneet ja joiden
käytöksestä riippui neiti Boycen ja hänen äitinsä vastainen asema tällä
seudulla.

Richard Boycen pahoja tekoja ei Aldous paremmin kuin Marcellakaan
otaksunut niin suuriksi, ettei niitä voinut unohtaa. Tähän asti oli
asia liikuttanut häntä niin vähän, ettei hän ollut huolinut lähemmin
niitä tutkistella. Läheinen seurustelu Mellor Parkin isännän ja hänen
isänsä vanhain ystäväin ja tuttavain välillä ei tietenkään voinut
tulla kysymykseen, mutta hän saisi liikkua seuraelämässä, missä hänen
vaimollaan ja tyttärellään oli oleva arvossa pidetty ja suosittu sija.
Marcella toivoi sitä, ja hänen toivonsa oli toteutuva. Raeburn, jolla
ei ollut pienintäkään synnynnäistä taipumusta seuraelämän vehkeilyihin,
alkoi nyt yksityisseikkoja myöten mietiskellä, miten tämä kävisi
laatuun. Ensin hänen täytyi voittaa puolelleen isoisänsä -- yleisesti
suosittu ja arvossa pidetty isoisänsä, jonka pieninkin sana merkitsi
paljon Brookshiren kreivikunnassa. Itsellään hänellä sitäpaitsi oli
paikkakunnalla pari kolme naisystävää -- ei useampia, sillä tähän asti
oli naisilla ollut vain vähäinen sija hänen elämässään. Mutta he olivat
hyviä ystäviä ja seuraelämässä mahtavia henkilöitä. Hän panisi heidät
paikalla toimimaan.

Suojelijana hän vain ei saisi esiintyä. Sitä ei tuo ylpeä olento
koskaan sietäisi. Vaikka hän toimisi kuinkakin varovasti, Marcella
kyllä arvaisi kuka hänen asiatansa oli ajanut. Hellävaroin oli häntä
kohdeltava; Aldous Raeburn oli tekevä kaikki voitavansa hankkiakseen
hänelle kunnioitetun ja mieluisan aseman seurapiirissään.

Miten onnellista, että hän jo rakkautensa ensi asteella saattoi
tällaisilla mitättömillä pikkuseikoilla valmistaa Marcellalle iloa
ja hyödyttää häntä. Marcellan tukala asema ja nöyryytykset koskivat
Aldousiin kipeästi, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo taas oli
hyvillään niistä, sillä nehän juuri soivat hänelle tilaisuuden
Marcellaa suojelemaan.

Tällä hetkellä oli Marcella hänen mielestään ylen rakastettava ja
jumalallinen. Aldous Raeburnia viehätti hänen rikas, pulppuava
tunne-elämänsä, jonka hän oli tuonut näkyviin heidän lyhyen
tuttavuutensa aikana, -- hänen ajattelemattomuutensa, tulisuutensa ja
jalomielisyytensä. Kunpa hän vain Aldousin turviin antautuisi, niin
hän saisi laatia yhteiskunnallisia parannussuunnitelmia niin monta
kuin mielensä teki ja hän, Aldous, auttaisi häntä niitä toteuttamaan.
Tämä mies, jota pulmalliset mietiskelyt usein rasittivat, muisteli
nuoren tytön viatonta, tietämätöntä alttiutta ryhtyä muovailemaan
maailmaa niiden esikuvain mukaiseksi, jotka hänen oma säälivä sydämensä
hänelle kuvaili, ja hänen sielunsa janosi Marcellan myötätuntoisuutta.
Runollisuus ja aatteellisuus, joka piili hänen sielunsa sisimmässä
sopukassa kylmän ja terävän järkeilyn alla, ikävöi Marcellaa. Hän
muisteli neiti Boycen hehkuvaa puhetulvaa, kun he solmittuaan
ystävyydenliittonsa astuivat takaisin kirkolle, kuinka innostuneena hän
oli puhunut sosialisti-ystävistään ja heidän aatteistaan -- ja sillä
hetkellä hän hupeni itse mielestään pieneksi ja arvottomaksi Marcellan
rinnalla. Raeburnin luontoiset miehet ovat oikeastaan luodut Marcellan
luonteisten tuomariksi ja koetuskiveksi. Mutta rakkautensa sokaisemana
hän arvasi oman arvonsa liian vähäiseksi.

Tämä oli hänen ensi lempensä. Monta vuotta sitten, ennen yliopistoon
lähtöään, hän oli poikamaisesti ihastunut kauniiseen, häntä vanhempaan
serkkuun, joka kohteli lordi Maxwellin perillistä huomattavan
ystävällisesti. Mutta sitten tulivat väliin ylioppilasvuodet, uuden
henkisen elämän virtaukset, hänen ystävyytensä Edward Halliniin ja
siveellisen myrsky- ja kiihkokauden ensi aika. Kun hän taas uudelleen
tapasi serkkunsa, olivat hänen tunteensa jäähtyneet. Hän oli nyt
Aldousin mielestä sievä muotinukke, joka papukaijan tavalla osasi ulkoa
lasketella joitakin lauseita.

Serkku puolestaan piti häntä inhottavana, hän joutui heti sen jälkeen
naimisiin ja kertoi usein salaisesti miehelleen, kuinka hän oli
"pelastunut" joutumasta tuon eriskummaisen Aldous Raeburnin vaimoksi.

Sen jälkeen hän oli sekä Lontoossa että maaseudulla tutustunut moneen
kauniiseen ja viehättävään naiseen ja saavuttanut heidän ystävyytensä
tyynellä, vakavalla tavallaan. Mutta intohimoisia tunteita ei yksikään
heistä voinut hänessä herättää. Hän oli ylenkatsonut itseään senvuoksi
ja pitänyt itseään vain puoli-ihmisenä.

Ooh, hän oli ollut väärässä -- hän oli ollut väärässä!

Hänen sydämensä oli kevyt kuin tuuli. Kirkonkellon lyönnit tempasivat
hänet viimein unelmistaan. Hän hypähti pystyyn kiviroukkiolta, missä
oli istunut, taputteli hyväillen koiraansa ja alkoi sitten iloisesti
viheltäen astua kotia päin ensimäisten tähtien vilkkuessa taivaalla.



VI LUKU


Aldous Raeburnin äskeinen innostus laimeni koko lailla, kun hän
näki Maxwell Courtin valaistut ikkunat edessään. Rakastaja väistyi
syrjään, ja vakava, maailmaakokenut, kolmenkymmenvuotias mies älysi
täydellisesti, että monta estettä oli ilmaantuva hänen tielleen.
Hän ei voinut pyytää isoisäänsä auttamaan Richard Boycen perhettä,
ilmaisematta hänelle omia aikeitansa. Avomielinen hän tahtoi ollakin.
Sen hän oli isoisälle velkaa. Muilta ihmisiltä Raeburnilaiset kyllä
aina salasivat tunteensa, mutta toisilleen he osoittivat suurta
luottamusta ja varsinkin lordi Maxwellilla oli oikeus tässä tapauksessa
vaatia pojanpojaltaan peittelemätöntä totuutta.

Raeburn ei koettanutkaan itselleen luulotella, että hänen isoisänsä
pysyisi rauhallisena uutisen kuultuaan. Pojanpojalla oli vielä
tuoreessa muistissa, miten äreällä mielihyvällä hän Dick Boycelle
lähetti tuon metsästysjuttua koskevan kirjelipun. Kuka tahansa
hänen asemassaan olisi vanhalta ylimykseltä odottanut kiivaita
vihanpurkauksia ja vastarintaa, mutta isoisän ja hänen perillisensä
välillä oli vallinnut niin hyvä sopu niiden monien vuosien kuluessa,
jotka he olivat yhdessä viettäneet, ettei Raeburn hetkeäkään tätä
pelännyt. Ihminen, joka läpi koko elämänsä on noudattanut oikeutta
ja totuutta, ei saata arvostella lähimmäisensä onnea yksinomaan
itsekkäältä kannalta -- siihen voi varmasti luottaa.

Oli jo aivan pimeä, kun hän astui linnan suureen holvikattoiseen
halliin.

"Onko hänen armonsa kotona?" kysyi hän ohikulkevalta palvelijalta.

"On, sir -- hän on kirjastossa. Hän on kysellyt teitä, sir." Aldous
kääntyi oikealle ja astui läpi kauniin, Tudor-tyylisen koridorin,
jonka ikkunat antoivat sisäpihalle ja jota kaunistivat arvokkaat,
kreikkalais-roomalaiset veistokuvat ja ruumisarkunmuotoiset hautakivet.

Linnan suuret huoneet olivat hyvin lämmitetyt, ja auki olevista
ovista saattoi nähdä leimuavan takkavalkean heijastuvan niiden
seinälaudoitukselle, gobeliineille, tauluille ja kirjoille.
Värivivahdukset olivat himmeät, mutta lämpimät; kaikki oli
vanhanaikuista ja ylhäistä, ja virkistävä rauha sekä erinomainen
järjestys tuntui vallitsevan kaikkialla. Missään ei näkynyt elävää
olentoa, missään ei kuulunut hiiskaustakaan, mutta kolkolta tai
yksinäiseltä ei silti tuntunut. Näytti melkein siltä, kuin olisivat
vieraat vain hetkeksi poistuneet näistä lämpimistä huoneista, joissa
tuli himmeänä hehkui; ne olivat kerrassaan kodikkaat ja viihtyisät.
Kulkiessaan niiden ohi Aldous Raeburn ensimäisen kerran hellällä
ylpeydellä ajatteli tulevansa tämän vanhan linnan omistajaksi. Sen
upeus ja laajuus oli usein masentanut hänen mieltään. Tänään hänen
sydämensä sykähti tavallista nopeammin, kun hän astui ohi perhekuvain,
jotka riippuivat lähellä kirjaston ovea. Siellä täällä oli vielä tyhjä
paikka -- "sopiva paikka vaimollesi, jahka niin pitkälle pääset!" oli
hänen isoisänsä kerran virkkanut.

"Jopa viivyit kauan metsällä, Aldous", sanoi lordi Maxwell nopeasti
kääntyen oven avautuessa. "Mikä sinua niin kauan pidätti?"

Puhuessaan hän otti silmälasit nenältään ja pani ne huolellisesti
kokoon, tähystellen varjossa seisovaa pojanpoikaansa. Lordi Maxwell
istui leimuavan takkavalkean ääressä avattu "Edinburgh Review"
polvillaan. Lamppu ja takkavalkea valaisivat jalomuotoista päätä,
aaltoilevia, lumivalkoisia hiuksia, pitkiä, hienopiirteisiä kasvoja ja
vartaloa, joka todisti lannistumatonta ruumiillista joustavuutta.

"Lintuja oli tänään harvassa, ja niitä ajoimme takaa hyvän aikaa",
sanoi Aldous astuen takan luo. "Arentitalolla takertui lisäksi
Rickman minuun eikä tietysti hellittänyt ennenkuin oli saanut kaikki
toivomuksensa ja muistutuksensa ilmaistuksi."

"Niitä kyllä Rickmannille riittää", sanoi lordi Maxwell
hyväntahtoisesti. "Arentinsa hän maksaa, mutta vaatii sen takaisin
toisessa muodossa. Pian aikaa ovat maanomistajat ihmiskunnan
epäitsekkäimpiä hyväntekijöitä. Mutta minulla on uutisiakin sinulle!
Viime postissa sain kirjeen Bartonilta." -- Barton oli hänen ystävänsä
ja nykyisin kabinettiministeri. -- "Lueppas se. Hän väittää, etteivät
he voi pysyä pystyssä kauemmin kuin tammikuuhun. Heidän puolueensa
miehiä on vaikea hallita, ja S--n anomusehdotus, johon he ovat sidotut,
on varmasti kukistava heidät. Tammikuussa kokoontuu parlamentti, ja
muutosehdotus hallitsijan esitykseen on antava kabinetille kuoliniskun.
Tämä kaikki pidetään tietysti vielä salassa, mutta minulle hän siitä
kumminkin ilmoitti. Sinulle, poikani, kertyy nyt aika lailla työtä
tänä talvena. Kaksi tai kolme iltaa viikossa -- vähemmällä et pääse.
Nykyään eivät paistetut varpuset enää suuhun lennä. Barton lisää vielä
kuulleensa, että nuori Wharton aikoo asettua Durnfordin vaalipiirin
ehdokkaaksi ja saapuu tuossa paikassa tänne. Kyllä hän nyt koettaa
saada Levenit ja meidät niin pahaan huutoon kuin suinkin. Hyvä vaan,
että hänen äitinsä on siirtynyt manalaan, sillä muuten olisimme
kumpikin saaneet tuntea _furens quid femina posset_!" (mitä kiihkoisa
nainen voipi).

Vanhus vilkaisi pojanpoikaansa leikillisesti silmää iskien. Aldous
seisoi hajamielisenä tulen ääressä mitään vastaamatta.

"Kas niin, Aldous", sanoi lordi Maxwell hiukan kärsimättömästi, "heitä
hiiteen filosofeeraaminen. Vaikka olenkin vanha, ei uusi hallitus
sentään kieltäne minulta kaikkea sananvaltaa. Sinä ja minä, me kaksi
yhdessä ensi istuntokaudella kyllä ajamme läpi muutamat tärkeimmät
uudistuksemme. Minun luuloni on, että meidän puolueemme suoriutuu ensi
vaaleissa paremmin kuin vuosikymmeniin. Pää pystyyn vaan, poikaseni!
Maailma on tosin kehno, mutta elettävä meidän kumminkin on!"

Aldousin kasvoille välähti äkisti niin autuaallisen onnellinen hymy,
että isoisä jäi ällistyneenä häneen tuijottamaan.

Hän luuli puhuvansa kypsyneelle miehelle, joka oli loistavalle
valtiolliselle uralle astumaisillaan, mutta huomasikin äkkiä
kahdeksantoistavuotisen nuorukaisen jälleen seisovan edessään.

"_Je ne demande pas mieux_!" (En pyydä mitään parempaa!) huudahti
Aldous, tavallista vilkkaampi väre äänessä. "Totta puhuen, isoisä, minä
palasin kotiin tykkänään muuta miettien kuin politiikkaa -- siksipä
en juuri nyt voi ajatuksenkulkuasi seurata. En tullutkaan heti kotiin
metsästykseltä -- sillä ensin tahdoin olla itsestäni varma, ennenkuin
sinulle puhuisin. Viimeisten viikkojen aikana --"

"Puhu!" huudahti lordi Maxwell.

Mutta Aldousista oli vaikeata jatkaa. Äkkiä hänestä tuntui vielä liian
aikaiselta uskoa kenellekään salaisuuttansa ja hänen kielensä typertyi.

Mutta peräytyä hän ei enää voinut. Lordi Maxwell hypähti pystyyn ja
kouristi häntä käsivarresta.

"Sinä olet rakastunut, poikaseni! Tunnusta pois!"

"Olen tutustunut siihen ainoaan naiseen, jonka tahtoisin naida",
vastasi Aldous punehtuen, mutta vakaumuksella. "En tiedä, huoliiko hän
minusta. Mutta minä puolestani en saata uneksia suurempaa onnea kuin
hänen rakkauttaan. Ja koska tahtoisin, että _sinä_, isoisä, tekisit
jotain meidän kummankin hyväksi, en pitänyt oikeana salata tunteitani
sinulta. Enkä olekaan tottunut -- sinulta -- sinulta --" Hänen äänensä
vavahti. "Sinähän olet ollut minulle hellä isä!"

Lordi Maxwell likisti hellästi hänen käsivarttaan.

"Poika parka! Mutta älä pitele minua puristusraudoissa -- sano hänen
nimensä! -- sano!"

Ja pari kolme mahdollisuutta risteili vanhuksen aivoissa.

Aldous vastasi hitaasti ja hiukan jäykästi:

"Marcella Boyce! -- Richard Boycen tytär. Kuusi viikkoa sitten näin
hänet ensi kerran."

"Jumala paratkoon!" huudahti lordi Maxwell, peräytyen pari askelta ja
tuijottaen seuralaiseensa. Aldous tähysteli häntä levottomana.

"Tunnetko Dick Boycen entisyyden, Aldous?"

"Enpä juuri yksityiskohtia myöten. Olisin kiitollinen, jos kertoisit
minulle kaikki, minkä siitä tiedät. Sen tietysti olen huomannut, että
sinä ja naapurimme aiotte hänet sulkea pois seuraelämästä -- ja neiti
Boycen ja hänen äitinsä vuoksi minä tahtoisin sen estää."

"Laupias Jumala!" sanoi lordi Maxwell ja alkoi pää kumarassa ja kädet
selän takana mittailla lattiaa. "Laupias Jumala! Tämäpä harmillista!
tämäpä harmillista!"

Hän pysähtyi äkkiä Aldousin eteen.

"Missä olet tämän nuoren naisen kanssa seurustellut?"

"Pastori Hardenin luona -- ja joskus Mellorin kylässä. Hän liikkuu
paljon työväen keskuudessa."

"Ethän vielä liene kosinut häntä?"

"En ollut varma itsestäni, ennenkuin tänään. Enkä vielä olisi
rohjennutkaan sitä tehdä. Sillä hän ei ole minua rohkaissut
pienimmälläkään sanalla."

"Mitä ihmeitä? Kuvitteletko saavasi rukkaset häneltä", huudahti lordi
Maxwell, voimatta salata pilkallista sävyä äänessään.

Aldousin katse oli apea.

"Sinä et ole nähnyt häntä, isoisä", vastasi hän levollisesti.

Lordi Maxwell alkoi uudelleen kävellä edestakaisin ja koetti tyynnyttää
kuohuvia tunteitaan. Aldous oli tietenkin tarttunut ansaan, tyttö oli
hyvin ymmärrettävistä syistä käyttänyt hyväkseen hänen osanottavaa,
ritarillista mielialaansa.

Turhaan yritti Aldous häntä rauhoittaa ja selittää asiata, lordi
Maxwell tuskin kuunteli mitä hän sanoi. Syvään huoahtaen hän viimein
heittäytyi nojatuoliinsa.

Kumpikin oli vaiti. Sitten lordi Maxwell katsoi kelloansa
vanhanaikuisella täsmällisyydellä.

"Vielä on puoli tuntia aikaa puoliseen. Istu, jutelkaamme asiasta
rauhallisesti."

       *       *       *       *       *

Mutta kun päivällisaika joutui, oli keskustelu vasta alulla. Kun
pieni, älykäs, vaaleasilmäinen neiti Raeburn päivällisen jälkeen
poistui, jatkettiin sitä vielä kirjastossa kauan yli vanhan lordin
tavallisen maatamenon ajan. Isoisä se pääasiallisesti jutteli, ja
pojanpoika vain joskus lausui sanasen. Marcella Boycen nimeä alussa
tuskin mainittiinkaan. Äskeisen uutisen masentamana ja kiusaamana --
se kun kerrassaan kumosi tai ainakin näytti kumoavan hänen hartaimmat
toiveensa ja antoi pahan kolauksen hänen sukuylpeydellensä -- lordi
Maxwell oli päättänyt pojanpojalleen juurtajaksain selvitellä ne syyt,
joiden vuoksi Richard Boycen tytär ei mitenkään soveltunut Raeburnin
vaimoksi.

Aldousille nämät periaatteet eivät tietenkään olleet uusia.
Maxwellilaiset eivät tahtoneet näyttäytyä muita parempina,
ylpeyttä ulkonaisessa esiintymisessä he eivät sietäneet. Se olisi
ollut pikkumaista ja epäkristillistä. Mutta kun oli kysymyksessä
_avioliitto_, varottakoon silloin visusti, ettei tuohon huolellisesti
jalostettuun sukupuuhun pääsisi yksikään ala-arvoinen vesa juurtumaan.
Avioliitto merkitsi Raeburnin suvulle puhtaan veren säilyttämistä,
arvokasta ja kunnioitettua perhe-elämää, ja lisäksi se takasi
lapsille saman kunnioituksen maailman silmissä, jossa suvun muutkin
jäsenet olivat kasvaneet. Näin ollen ei voitu hyväksyä avioliittoa
halpasäätyisen tytön kanssa, joka oli tottumaton suuren maailman
menoihin, eikä semmoisen perheen tyttären kanssa, joka oli rappiolle
joutunut ja niinmuodoin arvoton yhdistämään nimensä Raeburnien
moitteettomaan sukuun. Tietysti pantiin rahallekin arvoa, mutta
nykyinen lordi Maxwell oli yleväluontoinen ja niin rikas, ettei
tämä puoli asiassa paljoakaan merkinnyt. Vanhemmaksi käytyään,
kun maailma oli muuttunut kansanvaltaisemmaksi ja tämän mahtavan
suvun vaikutusvalta oli kadonnut, hänen sukuylpeytensä kehittyi yhä
vahvemmaksi.

Välinpitämätön ei Aldouskaan voinut olla näiden periaatteiden ja
tunteiden suhteen. Siinä tapauksessa, että hänen onnistuisi vallata
tytär omakseen, koituisi hänelle epäilemättä raskas risti tulevasta
appi-isästään. Mutta vähät siitä! Maailman viisaus väistyi rakkauden
tieltä, ja poissa olivat perhetraditsionit. Hän kävi kärsimättömäksi;
hän oli taipuvainen uskomaan, että Richard Boyce oli musta kuin piru,
jos asia vain sillä olisi ollut ratkaistu.

Richard Boycen tarina oli seuraava: Hän oli veljeksistä nuorin
ja isänsä lemmikki. Jotenkin lahjakas hän oli, lisäksi kaunis ja
hienotapainen, kömpelön vanhemman veljensä täydellinen vastakohta.
Rahallisesti uhrattiin paljon hänen hyväkseen. Hän tutki lakitiedettä.
Kun hän asettui parlamenttiehdokkaaksi, niin isä mielihyvällä maksoi
siitä aiheutuvat kulut ja Robert veljen harmiksi hän myöhemminkin
antoi Richardille niin runsaan vuotuisen avustuksen kuin varat suinkin
myönsivät. Näytti siltä kuin Richardin valtiollinen ura muodostuisi
loistavaksi. Hän oli taitava puhuja ja ensimäisinä parlamenttivuosinaan
hän aherteli niin uutterasti väsyttävissä valiokuntatöissä, että hän
siten joutui tory-puolueen suosioon. Hänellä oli taipumusta uusiin
kieliin, ja ulkomaan asioissa hän pääasiallisesti esiintyikin. Kun
muutamain Balkanin niemimaalla tapahtuneiden levottomuuksien johdosta
tärkeä itämaalainen lähetystö asetettiin asiata selvittämään, valittiin
Richard Boycekin jäseneksi tähän lähetystöön, osaksi isänsä vanhain
ystäväin puoltolauseen, osaksi omain ansioidensa nojalla.

Lähetystöä johti etevä mies, ja sen onnistui tärkeänä hetkenä
suorittaa koko Europan edessä tärkeä työ. Kunnianosoituksia sateli sen
jäsenille, ja kun he palasivat Lontooseen, juhlittiin heitä kilvan.
Vanha Boycen herra lähti Mellorista Lontooseen saadakseen omin silmin
nähdä Dickin suurenmoista menestystä, ja harmaahapsisen tilanhaltijan
pulleat, ystävälliset kasvot nähtiin usein kutsuissa hentokasvuisen,
italialaiseen vivahtavan poikansa seurassa.

Myötäkäymisen liepeissä seurasi tietysti rakkauskin. Neiti Evelyn
Merrit, Länsi-Englannista tullut upea maalaiskaunotar, joka äskettäin
oli esitetty hovissa, sattui tutustumaan Richard Boyceen juuri sillä
hetkellä, kun maailma tälle suopeimmin hymyili. Hän oli aivan nuori
ja yhtä puhdas ja turmeltumaton kuin liljat Somersetin laaksoissa.
Luonteeltaan hän oli voimakas ja kestävän luja, mutta siitä hänellä
tuskin itsellään oli aavistusta enemmän kuin muillakaan. Richard Boyce
esiintyi hänelle romanttisuuden ympäröimänä, häntä jumaloidessaan hän
unohti kokonaan itsensä ja oli vähällä langeta polvilleen kiittämään
Dick Boycea, kun tämä pyysi häntä vaimokseen.

Naimisiin mentyään hän oli vielä viisi vuotta parlamentinjäsenenä, ja
sitten -- romahti kaikki hajalleen. Koko juttu oli tuota tavallista
kiusallista laatua. Mutta siitä punoutui kokonainen tragiikka hänen
vaimonsa omituisen luonteen ja isän pettymyksen tähden.

Ensimäisenä alkuna onnettomuuteen oli hänen intonsa pitää pystyssä
asemaansa seuraelämässä ja loistaa kauniin vaimonsa avulla. Sitten
hän alkoi liikemaailmassa keinotella hyvällä nimellään takertuen
takertumistaan epäilyttäviin yrityksiin, ja lopuksi paljastettiin
julkisuudessa keinottelu, joka oli edellisiä rohkeampi, mutta
vähemmällä taidolla kokoonpantu. Se räjähti kuin pommi säikähtyneen
yleisön edessä, synnyttäen kaikkialla mellakkaa, valitusta ja ilkeätä
löyhkää. Eikä tässä vielä kyllin. Kun pörssikeinottelut alkoivat
luonnistua huonosti, niin Richard Boyce, joka itämaalta palattuaan
valittiin jäseneksi moneen Lontoon hienoimpaan klubiin, koetti
pelipöydän ääressä korvata tappioitansa. Lopulta kun rahapula tuli yhä
kireämmäksi, kun hänen vaimonsa tuskainen levottomuus ja tuttavain
muuttunut käytös kävi sietämättömäksi, ilmaantui näyttämölle pieni
kuorolaulajatar, ja nyt oli katumusta ja rahaa niukemmalta kuin koskaan
ennen. Kuluneempaa ja ilettävämpää juttua saattoi tuskin ajatella.

"Niinpä niin, kyllä muistan hyvin vanhan John Boyce raukan", lausui
lordi Maxwell verkalleen, ravistaen komeata valkoista päätänsä ja
nojaten takkaa vasten. "Tapasin hänet samana päivänä, kun hän palasi
Lontoosta, jossa oli koettanut saada asian vaiennetuksi. Hän tuli ajaen
vastaani maantiellä, ja minä pysähdytin hevoseni puhutellakseni häntä.
Olin niin pahoillani hänen tähtensä, sillä ystävyksiä olimme olleet
vuosikausia. 'Jumalan tähden', sanoi hän, 'jättäkää minut rauhaan, --
älkää minua puhutelko!' ja ruoskien hevostaan hän kiiruhti matkoihinsa,
pyöreät, punakat kasvot kalpeina kuin palttina. Sen koommin en häntä
nähnyt ennenkuin ruumiina. Syntyi oikeudenkäynti, ja Dick Boyce sai
kolme kuukautta vankeutta, vaikka toiset rikostoverit tuomittiin
kuritushuoneeseen.

"Dickin suhteellisesti lievä rangaistus oli hänen taitavain
asianajajiensa ansiota. He olivat keksineet jonkun pienen muodollisen
virheen todistuksissa häntä vastaan ja käyttivät sitä hyväkseen.
Mutta me kaikki, ja samoin hänen seurapiirinsä, pidimme Dick Boycea
siveellisesti yhtä suurena heittiönä kuin noita toisiakin. Sitten
paljastivat sanomalehdet hänen pelivelkansa ja rakkaussuhteensa
laulajattareen. Tämä oli muistaakseni pannut toimeen ikävän kohtauksen
hänen klubissaan, -- oikeudenkäynnin kestäessä hän näet liikkui vapaana
takuuta vastaan. Pari kolme muuta kunnioitettuihin perheisiin kuuluvaa
miestä oli myöskin sotkeutunut pelivelkoihin. Se oli tosiaankin
suurimpia häväistysjuttuja mitä muistan."

Vanhus vaikeni ja silmäili otsa rypyssä tuikeasti eteensä. Aldous
katseli häntä äänetönnä. Juttu oli todellakin ikävä -- paljon ikävämpi
kuin hän oli otaksunut.

"Entä vaimo ja lapsi?" hän viimein kysäisi.

"Voi niitä poloisia!" -- huudahti lordi Maxwell, kokonaan unohtaen,
mitä varten hän pojanpojalleen kaikkea tätä jutteli. "Kun Boyce oli
kärsinyt vankeusrangaistuksensa, niin he katosivat hänen kanssaan.
Hänen valitsijansa pitivät luonnollisesti kokouksen, missä annettiin
paheksumislause hänen käytöksestään. Hän luopui edustajantoimestaan,
ja isä myönsi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, joka hänen
kuoltuaan oli edelleenkin maksettava pojalle maatilan tuloista.
Rouva Boycella oli myöskin hiukan varoja. Hänen perheensä koetti
taivuttaa häntä jättämään miehensä -- kunnottomasti herra Boyce olikin
vaimoansa kohdellut -- ja lisäksi he luullakseni pelkäsivät, että hän
vajoisi vieläkin syvemmälle ja saattaisi vaimoraukan elämän vieläkin
kurjemmaksi. Mutta rouva Boyce ei tahtonut. Eikä hän sietänyt kenenkään
sääliä tai neuvoja. Kun minä viimeksi hänet näin, oli hän vasta mennyt
naimisiin ja oli silloin mitä kaunein ja ihastuttavin olento. Kaikesta
siitä päättäen, mitä kerrottiin hänen käytöksestään koettelemuksen
aikana, hän mahtoi olla harvinainen nainen. Muuan hänen sukulaisistaan
kertoi minulle, että hän katkaisi kaikki suhteet omaisiinsa. Hän
ei tahtonut seurustella kenenkään kanssa, joka ei seurustellut
hänen miehensä kanssa. Eikä hän vastaanottanut raha-avustuksiakaan,
vaikka he olivat perin köyhät eikä Dick Boycea tässä suhteessa voitu
arkatunteisuudesta moittia. Valittamatta hän muutti miehensä kanssa
maalle pieneen vuokra-asuntoon, ulkomailla he myöskin ajoittain
oleskelivat. Mutta nähtävästi hän murtui sisällisesti. Tähän
yhteen suureen ponnistukseen hänen voimansa riittivät, mutta siinä
sammuivatkin hänessä kaikki muut harrastukset -- eipä hän edes pienestä
tyttärestään -- --"

Aldous teki äkkinäisen liikkeen.

"Entä jos nyt alkaisimme puhua hänestä?" sanoi hän hieman lyhyesti.

Lordi Maxwell säpsähti ja heräsi muistoistaan. Hän vilkaisi
silmälasiensa takaa pojanpoikaan puoleksi huolestuneen, puoleksi
leikillisen näköisenä ja virkkoi:

"Vai niin, mielestäsi kai kiertelen kuin kissa kuuman puuron ympärillä.
Niinpä niin. Aldous poikani, vanha on vanha ja nuori on nuori. No niin
-- palatkaamme neiti Boyceen. -- Miten useasti olet hänet nähnyt? --
Kuinka syvässä se istuu? Ethän kummeksine, että olen ymmällä. Joutua
Richard Boycen sukulaiseksi! Se heittiö!" huudahti vanhus äkkiä,
uudelleen kiivastuen, "hän ei edes tahtonut tulla isäänsä tervehtimään,
kun tämä oli kuolemaisillaan. John oli melkein kokonaan kadottanut
muistinsa -- ainakin hän oli leppynyt pojalleen -- ja hän _ikävöi_
hartaasti Dickiä, ainoata ihmistä, jota vanhus koskaan oli rakastanut.
Suurella vaivalla onnistui minun saada selvä miehen olinpaikasta ja
koetin parastani saadakseni hänet käymään isän kuolinvuoteen ääressä.
Kaikki turhaan! Hän tuli vasta silloin, kun isä jo oli tiedotonna,
tunti ennen kuolemaa. Hänen hermonsa olivat muka huonot, vaikkei
sentään niin huonot, että olisivat estäneet häntä olemasta läsnä
testamenttia avattaessa. Tuota julmuutta vanhaa isää kohtaan en ole
koskaan antanut anteeksi enkä vastakaan anna!"

Ja uudelleen lordi Maxwell kiivain askelin mittaili kirjaston lattiaa,
koettaen masentaa vanhojen muistojen elvyttämää vihaa ja katkeruutta.

Aldous tarkasteli häntä synkkänä. Lordi Maxwellin huomiota näytti
olevan mahdoton kiinnittää mihinkään muuhun kuin Dick Boycen synteihin,
joista he nyt hyvän aikaa olivat perusteellisesti keskustelleet.
Aldousin ylpeys oli saanut pistoksen, hänen tunteensa eivät olleet
kohdanneet sitä rakastavaa ymmärtämistä, jota hän oli toivonut.

"Isän suhteen on sinulla kyllä syytä olla ankara", huomautti hän
viimein nousten seisomaan, "sietää miettiä, minkä verran asia minua
koskee. Ja huomenna sallinet minun kertoa jotain _hänestä_. Syytönhän
hän on isänsä rikoksiin. Mutta nyt olet tullut valvoneeksi näin kauan
minun tähteni. Muistathan, että Clarke viime kerralla täällä käydessään
erityisesti kielsi sinua iltasin rasittumasta."

Lordi Maxwell käännähti hämmästyneenä. "Tuhat tulimaista -- mikä sinun
on, Aldous? Loukkaantunutko! No niin, no niin -- minähän olen vanha
narri!"

Hän astui pojanpoikansa eteen ja asetti hellästi kätensä hänen
olkapäälleen.

"Suuri on edesvastuusi, Aldous, tulevaisuutesi on kädessäsi. Uutisesi
yllätti minut -- huomenna olen rauhallisempi. Mutta riitaako meidän
välillämme? Ethän sinä ole mikään keltanokka, enkä minäkään mikään
tyranni. Tiedäthän, ettei raha tässä merkitse mitään minulle. Mutta
sydäntäni viiltää, poikani, sydäntäni viiltää ajatellessani, että
_sinun_ vaimosi liittää perheesemme sellaisen tarinan!"

"Ymmärrän, isoisä", sanoi Aldous sisällisestä tuskasta kiemurrellen.
"Mutta sinun pitää oppia tuntemaan hänet. Äläkä hetkeäkään kuvaile,
että hän menee naimisiin kanssani, ellei hän minua rakasta. En
elämässäni ole nähnyt toista tyttöä, joka olisi niin vapaa, niin
teeskentelemätön ja niin vähän ulkonaisiin muotoihin sidottu."

Hänen silmänsä loistivat ihastuksesta muistellessaan Marcellan katsetta
ja liikkeitä.

Lordi Maxwell veti kätensä hänen olkapäältään ja pudisti epäilevästi
päätään.

"Sinulla on paljon vaimollesi tarjottavana. Ei yksikään nainen hylkää
sinua, ellei hän ole mieletön tai perin kokematon. Miten vanha hän on?
Kahdenkymmenen tienoissako?"

"Kahdenkymmenen tienoissa."

Lordi Maxwell odotti kotvasen, sitten hän kohotti olkapäitään
teeskennellen epätoivoa ja kumartui takkavalkean yli.

"Sinä et nähtävästi ole tänään tyytyväinen minuun, Aldous. Tuhat
tulimaista, enpä edes tiedä, onko hän tumma vai vaalea!"

Soraääni oli päässyt pujahtamaan keskusteluun. Aldous koetti saada
puhetta sujumaan.

"Hän on hyvin tumma", sanoi hän, "mutta muuten aivan äitinsä näköinen.
Minun mielestäni hän on kaunein -- ainoa kaunis nainen, minkä olen
koskaan nähnyt. Toisissa kohdin hän on hyvin viisas ja älykäs, toisissa
taas hyvin kehittymätön -- melkeinpä lapsellinen. Hardenit sanovat,
että hän on täällä ollessaan tehnyt kaikki voitavansa -- se ei
tietenkään ole paljon -- lieventääkseen kurjuutta Mellorin kylässä. Hän
on muuten sosialisti ja pitää meitä maanomistajia tyhjäntoimittajina."

Nauraen vilkaisi Aldous isoisäänsä, josta odotettiin valtaan pyrkivälle
tory-puolueelle hyvää tukea. Lordi Maxwell teki samoin Aldousin
suureksi mielihyväksi.

"Ole sitten varuillasi, ettei hän joudu nuoren Whartonin kynsiin, sillä
tämä pian panee hänet agiteeraamaan hyväkseen. Vai niin, hän on kaunis
ja älykäs -- ja _hyvä_, poikaseni? Jos hän tähän taloon tulee, astuu
hän äitisi ja isoäitisi sijalle."

Aldous yritti vastata, mutta ääni petti.

"Ellen tietäisi, että hän ansaitsee rakkautta ja kunnioitusta", sanoi
hän viimein hiukan jäykästi, "en niin hartaasti haluaisi tutustuttaa
teitä toisiinne".

Taas vaikeni kumpikin. Mutta Aldous tunsi vaistomaisesti, että isoisän
mieli oli kääntynyt leppeämmäksi. Hän kiirehti asiaansa toimittamaan.

"Oli miten oli", sanoi hän viimein hymähtäen, "tällä hetkellä olen
ainakin siitä asiasta selvillä, isoisä, että sinä voit, jos vaan
tahdot, tehdä suuren palveluksen neiti Boycelle ja minulle".

Lordi Maxwell kääntyi nopeasti ja silmäili pojanpoikaansa terävästi ja
tarkkaavasti. Mikä hänen harmaissa uurteisissa kasvoissaan oli eloa,
näytti keskittyneen hänen vilkkaisiin läpitunkeviin silmiinsä.

"Jos vaan tahtoisit, voisit raivata hänelle ja hänen äidilleen
tietä kreivikuntamme seuraelämään", sanoi Aldous koittaen puhua
huolettomasti. "Jos vaan tahtoisit, voisit, joutumatta itse Richard
Boycen seuraan, sovittaa asiat niin, että voisin tuoda neiti Boycen
tänne sinun ja tädin nähtäväksi ja arvosteltavaksi."

Vanhuksen katse synkistyi.

"Mitä, pitäisikö minun peruuttaa kirjeeni, Aldous? Suuremmalla
mielihyvällä olen harvoin mitään kirjoittanut!"

"Mutta sinun pitäisi kumminkin se tehdä, isoisä", vastasi Aldous
rauhallisesti. "Pieninkin kohteliaisuuden osoitus on tarpeeksi. Richard
Boycen asemassa oleva mies ei tietenkään vaadi suuria. Hän tyytyy
siihen, mitä hänelle annetaan."

"Lisäksi toivot kai", sanoi isoisä keskeyttäen, "että Agneta tädin
tulisi käydä tervehtimässä rouva Boycea?"

"Emmepä juuri voi pyytää neiti Boycea täällä käymään, ellei hän sitä
tee!" sanoi Aldous.

"Minua et kumminkaan vaatine Mellorissa käymään häntä katsomassa? Mutta
toivoisit, että pyytäisin muita tekemään, esim. Winterbourneja ja
Levenejä."

"Niinpä toivoisin, isoisä", sanoi Aldous. Lordi Maxwell mietti
kotvasen, sitten hän nousi seisomaan. "Nyt sallinet minun pyhittää
Clarken muistoa menemällä levolle!" (Clarke oli vanhan lordin
kotilääkäri ja tyranni.) "Minun on nukuttava ja annettava asian kypsyä,
Aldous."

"Enhän toki liene liiaksi sinua väsyttänyt."

Aldous astui pienen pöydän luo sammuttaakseen siinä palavan lampun.

Samassa hän kuuli nimeänsä mainittavan. "Aldous!"

"Isoisä."

Mutta kun ei vastausta kuulunut, niin Aldous kääntyi. Hän näki
isoisänsä seisovan pystyssä takkavalkean ääressä syvä mielenliikutus
kasvoilla.

"Tiedäthän, Aldous, että kaksikymmentä vuotta -- viime kuussa oli
tasan kaksikymmentä vuotta sitten kun isäsi kuoli -- olet ollut
elämäni ilo. Ei, älä puhu poikaseni, mielenliikutusta on tämän päivän
varalta ollut kylläksi. Kovia sanoja sinulle taannoin puhuin, mutta
tuskinpa kummeksinet, että mieleni horjahti tasapainostaan. Mutta
väärinkäsitystä älköön olko välillämme; kun onnesi ja tulevaisuutesi
ovat kysymyksessä, hupenee kaikki muu mitättömäksi!"

Ja kunnianarvoisa vanhus pusersi pojanpoikansa kättä, astui nopeasti
ovelle ja sulki sen jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin istui Aldous innokkaasti kirjoittaen huoneessaan
ensimäisessä kerroksessa. Se sijaitsi rakennuksen läntisessä kyljessä,
ja sen akkunoista saattoi päivän valossa nähdä herraskartanon
alapuolella metsäiset rinteet ja laajat tasangot. Akkunaluukut
olivat tänä iltana jääneet sulkematta, ja Aldousin eteen levisivät
uhkean maiseman tummat ääriviivat, joiden yli kaartui öinen taivas
heikkojen kuunsäteitten vaalentamana. Valoisina öinä ei Aldous sietänyt
akkunain edessä luukkuja eikä uutimia, ja useasti hän istui myöhään
yöhön lukemassa tai kirjoittamassa lampun ääressä, joka oli siten
varjostettu, että sen valo lankesi kirjoille tai papereille, mutta
jätti hänelle vapaan näköalan yli öisen maiseman. Sisällisesti hän
oli siitä vakuutettu, että ihmiset yleensä nauttivat liian vähän yön
juhlallisesta kauneudesta, menettäen siten monta ylevää, suurenmoista
vaikutelmaa, joita he etsivät runoilijain ja maalarien kuvauksista.

Huoneen seiniä peittivät kirjat, jotka olivat osaksi isoisän
suuresta kirjastosta lainatut, osaksi kirjoja yliopistoajoilta
ja erikoistutkimuksia. Siinä oli nidoksia monenlaisia,
valtiollisia kirjasia, maanviljelyskysymyksiä sekä Englannin ja
ulkomaiden maalaisköyhälistön tilaa käsitteleviä lentokirjasia.
Kansantaloudellinen kirjallisuus oli myös runsaasti edustettuna,
ja pienellä pöydällä takan vieressä oli useita englantilaisia ja
ulkomaalaisia maataloudellisia aikakauskirjoja. Akkunain välissä
oli pienehkö hylly filosofisia kirjoja, joihin oli kannesta kanteen
tehty muistiinpanoja. Huoneen perällä oli liikkuva kirjapöytä,
sisältäen erilaista kirjallisuutta, runoja, arvosteluja ja romaaneja
-- pääasiallisesti kumminkin runoja ja arvosteluja. Aldous Raeburn
luki harvoin romaaneja eikä koskaan ollut niihin mieltynyt. Hänen
harrastuksensa olivat kääntyneet vakavain, pulmallisten kysymysten
ratkaisuun, ja kun hän joskus, kuten idealisti ainakin, kaipasi
hengelleen virkistystä, etsi hän sitä runoilijoilta ja luonnosta.
Romaaneja ei hänen mielestään kannattanut lukea eikä kirjoittaa.

Uunin kohdalla riippui hänen äitinsä kuva -- se esitti nuorta naista
avokaulaisessa puvussa, pitsihuivi hartioilla. Taiteellisessa suhteessa
oli kuva arvoton, mutta Aldousille tulvi siitä satoja liikuttavia
muistoja, jotka hän visusti kätki itseensä. Äiti kuoli lapsivuoteeseen
Aldousin ollessa yhdeksän vuoden vanha. Pienokainen kuoli äitinsä kera,
ja tämän puoliso, lordi Maxwellin ainoa poika, joutui kaksi vuotta
myöhemmin äkillisen kuolettavan kurkkutaudin uhriksi.

Aldousilla oli vielä muistossa äitinsä kuolinpäivä, mutta vielä
selvemmin hän muisti kuolevan isänsä, joka ei voinut pojalleen edes
jäähyväissanoja lausua, vaan lepäsi mykkänä vuoteellaan, selittämätön
tuska silmissä, milloin rauhattomana poikansa pientä vapisevaa
kättä pusertaen, milloin taas työntäen sen luotaan. Nämä tapaukset
olivat synkistäneet hänen lapsuutensa, vanhentaneet hänen isoisänsä
ja jo aikaisin kehittäneet Aldousissa sen tietoisuuden, että hänen
oli yksinään täytettävä tyhjä aukko ja että hän oli ainoa olento,
johon isoisä keskitti toiveensa, hellyytensä ja kunnianhimonsa.
Tämä ennen aikojaan kehkeytynyt oman arvon ja merkityksen tunto --
siihen ei sekaantunut mitään itsekkäisyyttä -- oli hänen herkältä ja
hermostuneelta mielenlaadultaan riistänyt sen luontaisen hilpeyden ja
joustavuuden. Liian huolellisesti oli Aldous Raeburnia vaalittu, liian
tuskaisesti rakastettu. Ellei Edward Hallinia olisi ollut, olisi hän
jo nuorena tyytynyt oppineen miehen niukkiin iloihin ja tilanomistajan
tavallisten velvollisuuksien täyttämiseen.

Edward Hallinille hän nytkin kirjoitti, sillä päivän tapausten
aiheuttama mielenliikutus sekä isoisän kiivaat tunteenpurkaukset
karkoittivat unen hänen silmistään. Kirjoituspöydällä hänen edessään
oli Hallinin valokuva, sen vieressä pienoiskuva hänen äidistään
tyttöajoilta. Kuvan hän oli siirtänyt lähemmäksi, nuoren tytön
loistavista silmistä säteili hänelle myötätuntoa ja iloa, ja niin
Aldous kirjoitti kirjeensä muistellen äitiänsä ja ystäväänsä.

Hän oli jo ennen puhunut Hallinille neiti Boycesta ja luonut
ystävälleen pikaisen, mutta viehättävän kuvan tuosta kauniista
neitosesta, jonka tukala asema oli herättänyt hänen myötätuntoaan ja
osaksi sääliäänkin. Tänään olisi hänen kirjeessään ollut vastattava
erääseen Hallinin tekemään maanparannusehdotukseen, mutta hänen
paperilla lentävä kynänsä ei tietänyt mistään muusta kuin Marcellasta.

"Tokko pitäisit häntä kauniina? kyselen kyselemistäni ja koetan
tarkata sinun silmilläsi häntä. Ei hän ainakaan ole samaa tekoa kuin
täkäläiset kaunottaret tai ne nuoret neitoset, joita tätini viime
toukokuussa Lontoossa kehotti minun ihailemaan. Kasvot muistuttavat
vahvasti italialaisnaista, mutta ei nykyajan italialaisnaista.
Muistatko Ghirlandajon freskomaalauksia Santa Maria Novellassa tai
Andrean seinämaalausten sivuryhmiä Annunziatassa? Niiden ihanain
solakkain naisolentojen joukossa näet varmasti yhtä jalomuotoisia,
kenokaulaisia ja viehkeitä päitä kuin hänen, näet tuon saman mustan,
aaltoilevan, otsan yli yksinkertaisesti kaartelevan tukan ja saman
soikean kasvojenmuodon. Ne ovat renessanssiajan kasvot -- värit
ja ilme mielestäni hurmaavan kauniit. Hänen kauneutensa on tuota
säännötöntä laatua, missä muodot horjuvat klassillisen täydellisyyden
ja uudenaikaisen ilmehikkään luonteen rajalla. Siinä on _morbidezzaa_
-- rauhatonta, surumielistä suloa, mikä vaihtelee tulisen hilpeyden
kanssa -- hänen antiikkisissa, kreikkalaisissa piirteissään on uuden
ajan leima. Burne Jones on, kuulemma, useat kerrat Lontoossa piirtänyt
hänen kasvonsa ja ollut ihastunut niihin. _Taiteellista_ laatua
hänen kauneutensa juuri onkin, sillä siinä yhtyvät ne sopusoinnut ja
epäsoinnut, joita kypsynyt taide tuotteissaan rakastaa.

"Iältään hän on kenties kaksikymmenvuotias, kenties hiukan vanhempi.
Hänessä on paljon luontaista älyä ja keskustellessaan hän tuntuu
vaistomaisesti osuvan oikeihin johtopäätöksiin, tietämättä itsekään
miten. Mitäpä tällainen olento tarvitsisi kuivia koulutietoja? Hänen
sukkela käsityskykynsä ei kaipaa muuta opettajaa kuin elämää. Paljon
hän sentään on lukenutkin -- runoja, muutamia valtiotieteellisiä
teoksia ja muutamia sosialistisia kirjoja, Matthew Arnoldia,
Ruskinia ja Carlylea. Vilkkaan mielikuvituksensa avulla hän käsittää
kaikki draamallisesti ja sovittaa lukemansa suoraan elämään. South
Kensingtonissa opiskellessaan hän tutustui kahteen veljekseen,
taiteilijoita ja sosialisteja kumpikin. Harrastavia nuoria miehiä he
lienevät olleetkin, sillä kaiken vapaan aikansa he uhrasivat hyväin
töiden palvelukseen, ja neiti Boyceen oli heillä nähtävästi syvä
vaikutus. Olisit varmaankin hyvilläsi, jos näkisit miten harmistunut
ja kapinallinen hän on nykyisiä oloja kohtaan. Ensi huolekseen hän
on ottanut tuon kurjan kylän auttamisen, joka kuuluu hänen isänsä
maatilaan, ja siinä hänellä kyllä työtä riittää. Ylevää, kiihkeätä
ihmisrakkautta henkii hänen olemuksensa. Hänen _sanansa_ tuntuvat
minusta usein naurettavilta ja lapsellisilta, mutta niihin kätkeytynyt
lämmin sydän ja elävä harrastus liikuttaa minua.

"Naura, Ned, jos mielesi tekee! Kunhan vain kirjoitat pian ja tulet
tänne niin pian kuin mahdollista. Sinulta en voi enkä tahdokaan mitään
salata; tiedä siis, että kaikki on vielä epävarmaa, en tiedä vielä
mitään, ja vaikka olen hyvässä toivossa, on minulla syytä pelätäkin.
Yhtäkaikki, oli sen asian miten oli, minusta on tullut toinen ihminen,
ja yöt päivät hohtaa maailma silmissäni ruusuvalossa."

Aldous kohosi istualtaan, astui ikkunan luo ja tähysteli ulos ihanaan
syksyiseen kuutamoon. Hopeanhohtavalla ruohikolla hän näki Marcellan
liitelevän; hänen äänensä väre kajahti vielä Aldousin korvissa. Hymy
päilyi nuoren miehen huulilla, hänen sydämessään asui myrskyisä
onnentunne.

Sitten hän astui pöydän luo, otti kirjeen käteensä, luki sen uudelleen,
repi sen rikki ja lukitsi palaset kirjoituspöytänsä laatikkoon.

"Ei vielä, Ned -- ei vielä! ei edes sinullekaan, vanha ystäväni", sanoi
hän itsekseen, sammuttaen lampun.



VII LUKU


Kului kolme päivää. Myöhään neljännen päivän iltapuolella palasi
Marcella pitäjältä, missä hän Mary Hardenin seurassa oli käynyt
sairaita ja köyhiä tervehtimässä. Avatessaan ulkoeteisestä halliin
vievän tammioven hän näki jotain valkeata vanhalla, kuluneella,
leikkauksilla koristetulla biljardipöydällä, joka yhä sai pitää
paikkansa keskellä huonetta, odottaen kunnes Richard Boycen varat
sallisivat hänen hankkia uuden.

Iloisesti hämmästyen kiirehti Marcella pöydän luo ja alkoi lukea
käyntikortteja. "Vicomte Maxwell", "Herra Raeburn", "neiti Raeburn",
"lady Winterbourne ja neidit Winterbourne", ja kaksi korttia lisäksi
lordi Winterbournelta.

Äkkiä välähti ajatus hänen mielessään. "Hän on tietysti tämän
aikaansaanut -- ja minä pyysin häntä tekemään sen."

Kortit putosivat hänen käsistään biljardipöydälle, ja hän seisoi
katsellen niitä. Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielihyväänsä.
Samassa heräsi hänessä toinenkin tunne -- hän riemuitsi nähdessänsä
millainen vaikutusvalta hänellä oli mieheen, joka ei vähällä antautunut
toisten johdettavaksi, ei ainakaan naisten.

"Marcella, siinäkö olet?"

Äiti kutsui häntä. Rouva Boyce oli tullut puutarhasta saliin ja avasi
hallin oven koettaen likinäköisillä silmillään erottaa tyttärensä
haahmon autiossa, hämärässä huoneessa. Kolkko päivä lähestyi loppuansa,
ja halli oli melkein pimeä. Sadepilvien takaa pilkistivät laskeuvan
auringon viimeiset säteet ja leikittelivät vanhalla, jäykännäköisellä
Maria Tudorin muotokuvalla, valaisten hänen itsepintaista suutansa ja
valkeata kättänsä, joka piteli jalokivillä koristettua hansikasta.

Marcella käännähti, ja auringonsäde osui häneenkin. Äiti huomasi hänen
kiihtyneet kasvonsa.

"Tuliko kirjeitä?" kysyi hän.

"Ei, mutta täällä on joitakin käyntikortteja."

"Onpa vainenkin, tuossa on kirjelippu", Marcella sieppasi kiireesti
pöydältä kirjekotelon, jota hän ei vielä ollut huomannut. "Se on
sinulle äiti -- Maxwell Courtista."

Rouva Boyce astui pöydän luo ja otti tyttärensä kädestä kirjeen ja
kortit. Marcella seurasi hänen liikkeitään henkeään pidättäen.

Äiti silmäili kortteja ja asetti ne sitten hitaasti, yksitellen
pöydälle lausumatta sanaakaan.

"Voi, äiti kulta, luehan nyt kirje!" Marcella ei voinut olla lausumatta.

Rouva Boyce oikaisi itsensä äkisti suoraksi, ikäänkuin olisivat
tyttären sanat kiusoittaneet häntä, ja avasi sitten kirjeen. Marcella
ei uskaltanut kurkistaa hänen olkapäänsä yli. Äidin käytöksessä, hänen
hentojen sormiensa ja kauniin, vaaleatukkaisen päänsä pienimmässäkin
liikkeessä oli arvokkaisuutta, joka aina piti Marcellan aisoissa,
silloinkin kun hän sisällisesti kapinoitsi.

Rouva Boyce luki kirjeen ja ojensi sen sitten tyttärelleen.

"Minun on mentävä teetä valmistamaan", virkkoi hän kylmällä,
välinpitämättömällä äänellä ja palasi saliin, minne teevehkeet oli
juuri viety.

Marcella seurasi häntä lukien. Kirje oli neiti Raeburnilta, ja siinä
pyydettiin rouva Boycea tyttärineen aamiaiselle Maxwell Courtiin
ensi perjantaina. Se oli kohteliaasti ja ystävällisesti kirjoitettu.
"Olisimme hyvillämme", lausui kirjoittaja, "jos saisimme Teille ja
tyttärellenne näyttää ihanat metsämme, niin kauan kun ne vielä ovat
syksyisten värien upeassa loistossa".

"Mitähän äiti tästä arvellee?" mietti Marcella huolestuneena. "Isästä
ei ole mainittu sanaakaan."

Saliin tullessaan hän näki äidin hajamielisen näköisenä seisovan
teepöydän ääressä. Pieni hopeinen teerasia oli vielä hänen kädessään,
ikäänkuin se olisi häneltä unehtunut pöydälle laskematta. Silmäkulmat
rypyssä hän tuijotti akkunaan, nähtävästi mitään näkemättä. Kärsivä
piirre viivähti silmänräpäyksen verran hänen kasvoillaan. Marcellan
askeleet kuullessaan hän säpsähti ja asetti teerasian tarjottimelle
hauraitten porsliinikuppien viereen tavallisella rauhallisella
tarkkuudellaan.

"Tee ei ole vielä valmista", virkkoi hän, "vesi ei ole kiehunut".

Marcella astui takan luo, ja kohensi tulta polvillaan. Mutta kauan hän
ei voinut hillitä itseään.

"Menetkö Maxwell Courtiin, äiti?" hän äkisti kysäisi, muuttamatta
asentoa.

Seurasi äänettömyys. Sitten rouva Boyce sanoi kuivasti --: "Neiti
Raeburnin lähenteleminen tapahtuu hiukan odottamatta. Neljä kuukautta
olemme olleet läheisiä naapureita, eikä hänen mieleensä ole kertaakaan
juolahtanut käydä meitä tervehtimässä. Nyt hän samana päivänä käy
tervehtimässä ja kutsuu meitä aamiaiselle. Ensin hän oli meille
epäkohtelias ja nyt on hän liian huomaavainen -- vai mitä arvelet?"

Tuokion oli Marcella vaiti: Tunnustaisiko hän? Ensi kerran hänen
mielessään kajasti ajatus, että hän hillittömässä itsenäisyydessään oli
ollut ylen uskalias äitiinsä nähden. "Äiti!"

"Marcella!"

"Minä kyselin tässä tuonnoin herra Raeburnilta, aiotaanko meidät jättää
ihan oman onnemme nojaan täällä! Isä kertoi että lordi Maxwell oli
kirjoittanut hänelle epäkohteliaan kirjeen ja -- --"

"Sinä -- kyselit -- herra Raeburnilta --", virkkoi rouva Boyce
nopeasti. "Mitä tarkoitat?"

Marcella kääntyi ympäri ja kohtasi välähdyksen äitinsä silmistä.

"En voinut olla sitä tekemättä", lausui hän hiljaa ja kiireellisesti.
"Minusta oli sietämätöntä, kun kaikki meitä karttavat -- me kävelimme
yhdessä -- hän oli niin herttainen ja ystävällinen -- ja minä pyysin
häntä selittämään."

"Jo ymmärrän!" sanoi rouva Boyce. "Ja hän kääntyi tätinsä puoleen -- ja
tämä kääntyi lady Winterbournen puoleen -- he kaikki säälivät meitä --
ja siinä ovat kortit."

Pelko pääsi hetkeksi pujahtamaan Marcellan sydämeen -- hän pelkäsi
ivan voimaa äidin säkenöivissä silmissä, jotka terävästi tarkastivat
syyllistä tytärtä. Ylpeä itseensäsulkeutuminen, joka kuvastui äidin
hennon, käskevän kauneuden joka piirteessä, pani Marcellan vavahtaen
peräytymään. Mutta sitten hän tuskissaan huudahti:

"Sinä olet aikaa voittaen siihen tottunut, äiti! Mutta minä en voi elää
täällä kaikkien karttamana -- ilman ystävyyttä ja myötätuntoa, ilman
seuraa. Kyllä oli kolkkoa ennenkin, silloin kun vietimme koditonta
elämää maailmalla; mutta täällä -- miksi meidän _täälläkin_ pitää näin
elää."

Rouva Boyce kalpeni.

"Arvasinhan minä, että ennen tahi myöhemmin sitä tiedustelisit",
lausui hän hiljaa ja päättävästi. "Herra Raeburn on nähtävästi sinulle
kertonut -- mutta kai jo itsekin olet aikaa sitten huomannut --
etteivät naapurimme katsele meitä suopein silmin -- eikä tuo kumma
olekaan. Heillä on kyllä painavat syynsä kohdella meitä tylysti. Minä
en ketään syytä, en mistään pahastu. Kun vastattavanani on ollut
kysymys: 'Onko minun otettava vastaan ihmisten sääliä?' olen tähän asti
aina pystynyt siihen vastaamaan: 'Ei!' Sinun luonteesi on peräti toista
laatua kuin minun -- luulisinpa kumminkin, että sinuunkin nähden tämä
menettelytapa olisi paras."

Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, äidin taipumattomana,
välähtäen kiihkoa, jossa ei ollut rahtuakaan tuota tavanmukaista
ivallista rauhallisuutta, tyttären katse taas levottomana ja
murheellisena.

"Tarvitsen ystäviä!" vastasi Marcella verkalleen. "Minulla on täällä
niin paljon tehtävää, ja jos ihmiset liittoutuvat minua vastaan,
en saa mitään aikaan. Kyllä he olisivat ystävällisiä sinulle ja
minulle ja myös isälle -- meidän tähtemme. Saisimmepa ystäviäkin",
lisäsi hän vakuuttavasti, muistellessaan Aldous Raeburnin sanoja ja
kasvojen ilmettä, kun hän veräjän luona kumartui Marcellan puoleen,
-- "saisimmepa ihan varmaan. Jos menneisyyden takia emme voi pitää
päätämme pystyssä, onko meidän sitten oltava niin ylpeitä, ettemme
saa tarttua ystävällisesti ojennettuun käteen -- vaikka he näin
herttaisesti meille kirjoittavat."

Ja hänen sormensa sivelivät miltei hyväillen kirjettä hänen helmassaan.

Rouva Boyce kallisti hopeista teekattilaa ja täytti teekannun. Sitten
hän ryhtyi hienolla nenäliinallaan hivuttamaan pois täplää teelusikasta.

"Sinun on mentävä", sanoi hän viimein, -- "mielesi tekee -- mene sitten
kaikin mokomin. Minä kirjoitan neiti Raeburnille ja lähetän sinut
vaunuissa sinne. Heikko terveys on hyvä tekosyy, ja minun terveyteni
on siksi horjuva, että voin sitä syyttää. Vahingoittaa sinua en tahdo,
Marcella. Sinä olet valinnut, toivot saavasi ystäviä -- hyvä -- minä
puolestani teen kaiken voitavani hyväksesi, kunhan vain et vaadi minua
muuttamaan elämäntapaani -- siihen, lapsi kulta, olen liian vanha ja
äreä."

Alakuloisena silmäili Marcella rouva Boycea ja ensi kerran hän tunsi
ikävöivää osanottoa äitiänsä kohtaan.

"Etkö sitten milloinkaan lähde kanssani kylään, äiti?"

Äänessä oli lapsellinen, liikuttava sävy -- tyttären vetoaminen äidin
tunteisiin. Mutta rouva Boyce ei horjahtanut. Hän oli aikoja sitten
älynnyt mielihyväkseen, että Marcella kyllä kykenee itsestään huolta
pitämään.

"En ainakaan Maxwell Courtiin lähde kanssasi", vastasi hän verkalleen
särpien teetä, -- "se on edullisinta sinulle ja myöskin itselleni.
Sillä minä olen tykkänään unohtanut, miten seuraelämässä on
käyttäydyttävä. Muodon vuoksi on tietysti käyntikorttini jätettävä
kaikille. Muuten, Marcella, en minä sinun sijassasi ryhtyisi
perheasioistamme keskustelemaan -- herra Raeburnin kanssa enkä
muidenkaan kanssa."

Ja uudelleen pani läpitunkeva katse ymmälle pitkän, kauniin tyttären,
jonka vaikutusvalta ei milloinkaan ulottunut omaan äitiin asti.
Marcella punastui ja hääräili tulen ääressä.

"Niin, näetkös, äiti, sinä et milloinkaan salli minun siitä kanssasi
jutella", sanoi hän hetken kuluttua ja kohenteli kekäleitä, niin että
kipinät räiskyivät.

"Taivas minua siitä varjelkoon", sanoi rouva Boyce äkisti. Tuokion hän
oli vaiti ja lisäsi sitten. "Pian sinä kuljet omaa tietäsi, Marcella,
ja huomaatpa silloin, että hyvällä tahdolla voit voittaa kaikki esteet.
Yhden neuvon sallinet minun antaa. Älä ole liian _kiitollinen_ neiti
Raeburnille, äläkä kenellekään muullekaan! Boycen suku nähtävästi
suuresti herättää mielenkiintoasi. Älähän kumminkaan unohda, että
suonissasi virtaa toistakin verta -- ja ettei yksikään Merritt ole
konsanaan taipunut vastaanottamaan toisten suojelusta tai sääliä."

Marcella hätkähti. Äiti ei ollut milloinkaan ennen maininnut hänelle
oman sukunsa nimeä. Hän tiesi, että rouva Boycen ja Merrittien väli
oli ollut rikki vuosikausia. Aika-ajoin hän oli sanomalehdistä
lukenut milloin mitäkin näistä sukulaisista, sillä he olivat hienoa
ja vaikutusvaltaista väkeä. Mutta Boycen perheen kynnyksen yli ei
ollut yksikään heistä jalkaansa astunut sen koommin, kun Marcellan
koti Lontoossa hajosi. Himmeänä päilyi vielä Marcellan muistissa kuva
kookkaista Merrittin enoista ja vanhasta, muhkeasta, valkomyssyisestä
rouvasta, jonka hän tiesi olevan isoäitinsä.

Muhkea rouva kuoli Marcellan ensimäisinä kouluvuosina; hän muisti
vielä, minkälainen surupuku hänellä silloin oli. Mutta tämä olikin
hänen miltei viimeinen personallinen muistonsa Merrittin sukulaisista.

Ja nyt äkkiarvaamatta tämä kiihkeä sukuylpeys, joka ensi kerran pani
rouva Boycen äänen väräjämään! Marcellalle se oli tykkänään uutta ja
herätti hänessä tuskaisen säälin tunteen. Hän istui yhä takan ääressä
teetä juoden ja vilkaisi tuontuostakin salavihkaa ja uteliaasti
äitiinsä. Tähän asti oli Marcella pitänyt häntä kuivanlaisena naisena,
jolla oli varsin ahdas näköpiiri; elämän pikkuseikoissa ja siinä, mikä
omaa perhettä koski, hän oli kyllä älykäs ja tarmokas, mutta mitätön
syvätunteisiin ja arkaluontoisiin ihmisiin verrattuna. Mutta Marcellan
oma luonne oli viime aikoina nopeasti kehittynyt ja hänen katseensa
käynyt teräväksi ja havaitsevaksi. Siitä alkaen kun Marcella oli
lähemmin tutustunut äidin omituisuuksiin, olivat ne monasti panneet
hänet ymmälle ja arvoitukselta tuntui hänestä äidin käytös.

Rouva Boyce nousi ja alkoi paahtaa teeleipää takan luona.

"Isä on varmaan jo kotona? Siinähän hän jo onkin."

Näin sanoen hän riisui päältään samettinuttunsa, asetti sen
huolellisesti sohvalle ja istahti uudelleen teepöydän ääreen hattua
riisumatta. Hänen pukunsa oli aivan toista tyyliä kuin Marcellan.
Tämä käytti väljiä, "esteettisiä" pukuja, joista hänellä oli paljon
kiusaa ulkona liikkuessaan ja jotka olivat tehdyt sarssista tai
sametista. Äiti sitävastoin kulki tavallisesti mustissa, hänen pehmeät,
kalliit silkkipukunsa olivat aina ruumiinmukaiset ja kuosikkaat.
Hänen pukunsa hienoutta täydensivät lisäksi kallisarvoiset sormukset,
pitkät kultaketjut ja timanttinen rintaneula, joita Marcella pienestä
pitäen oli nähnyt äitinsä käyttävän. Niin huolellisesti piteli rouva
Boyce vaatteitaan ja niin kauan hän niissä kulki, että hänen pukunsa
kumminkin maksoivat paljon vähemmän kuin Marcellan.

Eteisestä kuului ensin askelia, sitten tiuskauksia Williamille, ja
viimein astui herra Boyce sisään väsyneenä ja kuraisena. Hän palasi
metsästysretkeltä ja oli nähtävästi huonolla tuulella.

"Mikä on aikomuksesi noiden korttien suhteen?" kysäisi hän äkkiä
vaimoltaan kuivatessaan vaatteitaan takan edessä ja särpien teetä.
Hän oli sairas ja kiusaantunut ja liian uupunut hillitäkseen ärtyistä
mielialaansa Marcellan läsnäolon tähden.

"Niihin on vastattava", virkkoi rouva Boyce tyynesti ja puhalsi
sammuksiin teekattilan alla palavan liekin.

"Minäpä en heidän rakastettavaa seuraansa kaipaa", murahti herra Boyce.
"Vasta aika käydä meitä tervehtimässä. Nyt minusta on jo yhdentekevää,
olivatpa kohteliaita tai ei."

Äiti ja tytär olivat vaiti. Marcellan huomio siirtyi äidistä isän
laihtuneisiin, tummiin kasvoihin. Tyytymättömyys ja vastenmielisyys
täytti hänen mielensä, hän oli harmissaan kohtalolle ja olosuhteille.
Mutta sen ohessa sai hänessä luontainen hellyys valtaa, ensi kerran hän
tunsi ymmärtävänsä isänsä sielunelämää, ja tämä uusi ja tuskainen tunne
lamasi hänen vastustushalunsa ja tukki häneltä suun. Isä oli hänelle
esteenä -- kaikkialla esteenä -- ja yhtäkaikki Marcellalle tuntui vasta
nyt selviävän, että hän oli hänen tyttärensä.

"Oletpa likomärkä, isä", virkkoi hän ottaessaan kupin isältä. "Eiköhän
olisi parasta, että nyt paikalla panisit kuivaa yllesi?"

"Mitäs siitä väliä", vastasi herra Boyce lyhyesti, "hyvä minun on
näinkin. Metsästäminen täällä on vain ajanhukkaa ja tarpeetonta
saappaiden kuluttamista. Minä en täällä enää metsästä. Muutamat kylän
heittiöt -- sinun ystäväsi, Marcella -- ovat tyystin puhdistaneet koko
seudun. Kotimatkalla tapasin muuten nuoren Whartonin, Evelyn."

"Whartonin?" kysäisi hänen vaimonsa. "Kuka se on -- tunnenko minä
hänet?"

"Tunnetpa kyllä! Hänhän on vaalipiirin vapaamielisten ehdokas",
ärähti herra Boyce. "Voisitpa totta tosiaan osoittaa hiukan suurempaa
harrastusta seudun tapahtumiin. Hän sanoi tekevänsä työtä kuin hevonen.
Dodgson, Raeburnien ehdokas, on voittanut aika lailla kannatusta.
Whartonille tulee kova työ, jos hän aikoo työntää hänet syrjään. Minua
hän miellyttää. En aio äänestää häntä, mutta puhdasta peliä minä
tahdon. Kutsuin hänet teetä juomaan meille lauantaina, Evelyn. Viikon
lopussa hän nimittäin palaa takaisin. Täällä ollessaan hän asuu Dellin
arentitalolla. -- Siellä ei arvatenkaan hänelle herkkuja syötetä.
Meidän on oltava hiukan kohteliaat hänelle."

Hän nousi istualtaan ja nojasi selkänsä takkaa vastaan. Hento
vartalonsa oikeni suoraksi ja jäykäksi -- ikäänkuin tahtoisi hän
näyttää tietävänsä oman arvonsa ja tietävänsä ruumiillisesti niin hyvin
kuin henkisestikin pitää päänsä pystyssä, huolimatta kaikista niistä,
jotka yrittivät häntä sortaa.

Seuraelämästä karkoittaminen sapetti Richard Boycen mieltä.
Ensimäisinä viikkoina Mellorissa hän oli kiihkeästi toivonut, että
hänen isänsä vanhat ystävät ja perhetuttavat olisivat leppyneet
hänelle ja antaisivat anteeksi hänen entiset "erehdyksensä". Hänen
päässään risteili kaikennäköisiä sovinnollisia ajatuksia. Kun vain
ihmiset löisivät hänelle sovinnon kättä, niin he saisivat kyllä
hänestä oikein kelpo naapurin, -- ei tuollaista itaraa narria kuin
oli Robert-veli. Mennyt oli mennyttä. Eihän hänessä enää ollut mitään
moitittavaa, yhtä kunnioitettavaa elämää hän aikoi viettää kuin
hekin. Hän oli herkkätunteinen ja terveydeltään heikko mies, ja hänen
mielikuvituksensa oli alati liikkeessä. Kyynel herahti monesti hänen
silmiinsä, kun hän mielessään kuvaili olevansa jälleen otettu seudun
ylhäisten seurapiiriin -- osittain omain ansioidensa, osittain vaimonsa
ja tyttärensä kauneuden ja sulon vuoksi --; hän toivoi anteeksiantoa
heidän tähtensä ja myöskin sen tähden, että hän tuon menneen
järkyttävän tapauksen jälkeen oli pyrkinyt elämään niin moitteettomasti
kuin suinkin. Eiköhän olisi monikin tuollaisen romahduksen jälkeen
vajonnut vieläkin syvemmälle. Mutta hänpä oli alennustilastaan noussut,
ei ollut juonut, ei pelannut eikä vaimoansa ja lastansa ylenantanut.
Tähän oli tosin ennemmin ollut syynä vuosien kuluessa karttunut
ruumiillinen heikkous ja tarmon puute kuin kiitosta ansaitseva
itsensävoittaminen, mutta mikä esti häntä asiaa tulkitsemasta omalla
tavallaan. Eräistä merkeistä päättäen eivät hänen tuulentupansa
olleetkaan aivan tyhjästä temmatut. Todellakin näytti siltä, kuin hänen
naisväkensä raivaisi tietä hänelle. Samalla hetkellä kun lordi Maxwell
kirjoitti hänelle tylyn kirjeen, sai hän kuulla Marcellan olevan
hyvissä väleissä lordi Maxwellin perillisen kanssa. Olivatpa lordi
Winterbourne ja lordi Maxwell tänä aamuna metsästysretkeltä palatessaan
pysäyttäneet hänet, tervehtineet ja kättäkin paiskanneet. Ja nyt
lisäksi nämä kortit tässä.

Pahaksi onneksi -- vaikka Raeburn oli asiasta aivan toista mieltä -- ei
yksikään Richard Boycen luontoinen mies hänen asemassaan tyydy vähään.
Saatuaan jotain hän vaatii enemmän kuin hänen kohtuuden mukaisesti
on saatava. Ensin herra Boyce ällistyi ja ilahtui lordi Maxwellin
ja hänen seuralaisensa tervehdyksestä, mutta jo iltapuolella hän
harmitteli heidän käytöksessään ilmenevää kylmää kohteliaisuutta. Vai
tällä tavallako häntä vastaisuudessa kohdellaan -- piru tuon ylpeän
farisealaisjoukon periköön! Nytpä häntä kaiveli, että oli antanut
heidän yllättää itsensä, ja kaivelutti sekin, että oli vastannut heidän
tervehdykseensä. Ensi kerralla saisivat kyllä nähdä, ettei hän aikonut
ryömiä heidän edessään eikä kenenkään muunkaan edessä.

Senpävuoksi hän ilahtui iki hyväksi tavatessaan kotimatkalla sattumalta
nuoren Whartonin, josta arvatenkin -- niin yleisesti kerrottiin -- oli
koituva Raeburneille ja heidän ehdokkaalleen aika kiusa ja rasitus. Oli
oltu siinä lujassa uskossa, että vaalipiiri oli varma lordi Maxwellin
ehdokkaaseen nähden. Mutta Whartonin toiveet kävivät päivä päivältä
lupaavammiksi, ja lordi Maxwellilla ja hänen pojanpojallaan, joka
oli asetettu läheisen vaalipiirin ehdokkaaksi, oli aika työ kussakin
vaalipiirissä vanhan Dodgsonin ja Aldousin ehdokkuuden kannattamisessa.
Se ilahutti Dick Boycea. Mielipiteiltään hän kuului tory-puolueeseen,
mutta siitä huolimatta hän toivoi tämän miellyttävän nuoren miehen
menestyvän vaalipuuhissaan. Herra Whartonin kunnioittava käytös häntä
kohtaan nyt iltapuolella oli virvoittavana lääkkeenä hivellyt herra
Boycen loukattua ylpeyttä.

Vielä kotvasen aikaa nuo kolme istuivat äänettöminä keskenään. Marcella
pysyttelihe yhä takan ääressä. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukana,
ja ikäänkuin unen uuvuttamana hän silmäili huonetta edessään, tuota
uhkeata huonetta kipsikoristekattoineen, sen korkeita akkunoita ja
helakan sinisiä seinäpapereita vanhain seinäkaappien ja mustuneitten
kuvain takana sekä turkinpunaisella toimikkaalla päällystettyjä
huonekaluja, joiden nojalla saattoi tehdä päätelmiä Robert Boycen
säästäväisyydestä ja kauneudenaistista. Hänen mielensä oli apea
ja raskas. Oikeastaan hänen ajatuksensa viipyivät vain Aldous
Raeburnissa. Mitähän hän lienee sanonut lordi Maxwellille? -- mitä
Winterbournelaisille? Kunpa tietäisi. Hänen sydämensä tykytti rajusti,
hän toivoi pian tapaavansa herra Raeburnin. Vaikka olisi se samassa
kiusallistakin.

       *       *       *       *       *

Tuokion kuluttua hän nousi ja läksi päällysvaatteitaan riisumaan. Kun
ovi oli sulkeutunut, niin rouva Boyce ojensi miehelleen neiti Raeburnin
kirjeen, jonka Marcella oli antanut takaisin hänelle.

"Marcellaa ja minua on pyydetty aamiaiselle Maxwell Courtiin", sanoi
hän. "Minä en mene, mutta lähetän hänet sinne."

Herra Boyce luki kirjeen takkatulen valossa, ja se herätti hänessä
ristiriitaisia tunteita.

"Miksi et menisi?" kysäisi hän äreästi käyden pirteämmäksi saadessaan
purkaa pahaa tuultaan vaimoansa ahdistamalla.

"Seurustelun olen aikaa sitten heittänyt", sanoi rouva Boyce
rauhallisesti, "ja liian vanha olen uudelleen alottaakseni".

"Mitä!" huudahti herra Boyce harmistuneena, "tarkoitatko, ettet ole
koskaan _aikonutkaan_ täyttää täällä velvollisuuksiasi -- niitä
velvollisuuksia, joita asemasi vaatii?"

"Muita velvollisuuksia en ole ajatellut kuin mitä vaatii tämä talo ja
tiluksesi. Miksi ryhtyisimme toisella tavalla elämään. Hyvinhän olemme
tulleet toimeen viime aikoina. Ei minua haluta menettää mitä töin
tuskin olen saavuttanut."

Herra Boyce loi vaimoonsa nopean, hermostuneen katseen ja alkoi sitten
jälleen tuijottaa tuleen. Vuosien kuluessa olivat vaimon hienot,
kalpeat kasvot alkaneet saada hänet yhä enemmän valtoihinsa.

"Miksi sitten sallit Marcellan mennä? Mitä hauskuutta hänellä on
vieraiden parissa ilman vanhempiaan? Ihmiset tietysti sanovat, ettei
hänellä olle rohkeutta kantaa yhdessä kohtaloamme -- niinkuin totta
onkin."

"Se riippuu siitä, miten asia suoritetaan. Minä kyllä järjestän sen
hyvin", sanoi rouva Boyce. "Nainen voi aina syyttää terveyttänsä. Jos
hän vaan on järkevä, ei hänen käytöstään kukaan moiti. Ennen pitkää
tietävät kaikki, ettei heikko terveyteni salli minun ottaa osaa
seuraelämään, ja silloin joku -- neiti Raeburn tai lady Winterbourne --
on ottava Marcellan siipiensä suojaan."

Hän puhui rauhallisesti, välinpitämätön sävy äänessä kuten
tavallisesti, mutta herra Boyce oli yhä ärtyisellä päällä.

"Suurempi syy olisi sinulla puhua _minun_ terveydestäni", sanoi hän
jurosti. Ja raskaita silmäluomiaan kohottaen hän katsoi suoraan
vaimonsa silmiin.

Rouva Boyce nousi istualtaan ja kumartui hänen puoleensa.

"Oletko taas sairaampi? Miksi et pannut kuivaa päällesi kotiin
tultuasi. Lähetänkö noutamaan tohtori Clarkea?"

Hän seisoi aivan miehensä vieressä. Vaimon kaunis käsi, jota herra
Boyce entisinä onnen aikoina oli ylpeillen koristanut sormuksilla,
melkein kosketteli häntä. Intohimoinen kaipuun tunne valtasi miehen.
Vaimo kumartuisi suutelemaan häntä, jos hän vaan pyytäisi, sen hän
tiesi. Mutta hän ei pyytänyt, eikä tahtonutkaan pyytää. Mitä hän
kaipasi, sitä ei vaimo enää koskaan voinut hänelle antaa.

Mutta ruumiillinen pahoinvointi sai hänessä pian ylivallan.

"Clarkesta ei ole mitään apua -- ei hiukkaakaan", sanoi hän nousten.
"Ei -- älähän huoli, kyllä minä tulen yksin toimeen."

Hän meni ja rouva Boyce jäi yksin suuren takkavalkean valaisemaan
huoneeseen. Pää käsien varassa hän nojautui, uunin reunaa vasten ja
seisoi siinä kauan liikkumattomana. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei
sisällä eikä ulkona. Ja tässä syvässä äänettömyydessä ylpeä, murtunut
sydän etsi uusia voimia alistumiseen, joka ei suonut sille rauhaa
Jumalan eikä ihmisten kanssa.

       *       *       *       *       *

"Minä menen Maxwell Courtiin meidän kaikkien tähden", ajatteli
Marcella seisoessaan myöhään illalla himmeästi valaistun ja huojuvan
toalettipöytänsä ääressä hiuksiaan harjaamassa. "Näyttääpä siltä, kuin
ei meillä olisi minkäänlaista oikeutta ylpeillä."

Tuska ja katkeruus täytti hänen sydämensä -- ennen tuntematon, kalvava
tuska äidin ja isän tähden ja itsensä tähden. Siitä lähtien kun Aldous
Raeburn oli empien ja peitellen paljastanut hänelle isän menneisyyden,
hän oli silloin tällöin tuntenut tällaista kiihkeätä häpeää. Ei siis
ihme, että hän tänään, puheltuaan äitinsä kanssa, joutui uudelleen tuon
tunteen valtaan.

Mutta Marcellan vahva personallisuus ja elävä tietoisuus siitä,
etteivät toisen ihmisen teot -- olkootpa vaikka oman isän -- voi
milloinkaan masentaa hänen henkistä riippumattomuuttaan, sai hänen
piankin päättävästi ja kärsimättömästi tukahuttamaan surunsa.

"Ei, meillä ei ole minkäänlaista oikeutta ylpeillä", toisti hän
itsekseen. "Nähtävästi on kaikki totta, mitä herra Raeburn sanoi --
ja luultavasti hän tiesi vielä enemmänkin. Onneton äiti rukka! Mutta
yhtäkaikki on harmillista elää riidassa ihmisten kanssa ja karttaa
heitä. Ja onhan siitä jo kulunut niin pitkä aika."

Hänen kätensä solui alas, ja hajamielisenä hän tuijotti omaa kuvaansa
vanhassa, haljenneessa peilissä.

Aldous Raeburnia hän tietysti ajatteli. Nopeahan oli ollut Marcellan
toivomuksia täyttämään. Oli aivan selvää, että hän oli nuoressa
tilanomistajassa herättänyt erikoista mielenkiintoa.

Aldous Raeburnia ei ollut helppo kiehtoa -- olipa hän päinvastoin
hyvin itseensäsulkeutunut ja tunnollinen mies. Niin ainakin yleisesti
arveltiin. Marcella tunsi voitonriemua ajatellessaan kuinka helposti
_hän_ alusta alkaen oli saanut miehen taipumaan. Juuri senvuoksi, että
herra Raeburnin käytöstä yleensä pidettiin niin kylmän varovaisena, oli
hänen huomaavaisuutensa Marcellaa kohtaan -- ja varsinkin tämä hänen
viimeinen tekonsa -- sitä silmiinpistävämpi. Olivatpa Hardenitkin --
tuo uneksiva, epäitsekäs sisarpari, jonka ajatukset alati liikkuivat
laupeuden töissä ja Kristuksen valtakunnan levittämisessä maan päällä,
alkaneet huomata, että jotain oli tekeillä -- sen oli Marcella kuullut
ihailijansa Maryn suusta.

Marcellan menneisyys oli herra Raeburnille tuttu. Hän tiesi kaikki --
ainakin enemmän kuin Marcella itse -- ja sittenkin saattaa tapahtua,
että Aldous pyytää häntä vaimokseen. Entä sitten?

Nuorekkaat kasvot peilin edessä tuskin värähtivätkään. _Rakkaus_
olisi tällä hetkellä vaipunut polvilleen ja käsin peittänyt kasvonsa
hellän nöyränä ja kiitollisena. Marcella tähysteli vain rauhallisena
kauneuttaan, josta näytti helposti voivan tulla kelpo nuoli Amorin
viineen.

Hänessä liikkui oikeastaan vain kiihkeä kunnianhimo -- kunnianhimo
joutua ihmiskohtaloiden valtiattareksi, ystäväinsä ihailemaksi,
naisista etevimmäksi; hän oli pääsevä toiveidensa perille romanttista
ja samassa luonnollista tietä, ilman julkisen esiintymisen puuhaa
ja kiusaa, ilman toisten apua ja joutumatta sellaisten ihmisten
johdettavaksi, jotka eivät pystyneet käsittämään hänen aatteitaan.

Ihmiset tietenkin sanovat, että hän oli koettanut kietoa valtoihinsa
Aldous Raeburnin tämän rikkauksien ja ylhäisen aseman vuoksi. Sanokoot
vain! Halpamieliset ihmiset ajattelevat aina halpamaisesti, se on
luonnollista. Kyllä hänen vastaiset ystävänsä hyvin käsittävät, minkä
vuoksi hän on tavoitellut rikkautta, valtaa ja Aldous Raeburnin
tapaisen miehen tukea.

Hänen nykyaikainen, realistinen katsantokantansa ei nähnyt näissä
ajatuksissa mitään moitittavaa, eikä hänen puhdas, neitseellinen
ylpeytensä ollut vähääkään häpeissään. Oi, kuinka hän kaipasi päästä
oikein syvälle elämän virtaan näyttääkseen mihin hän kykenee.

Hän nosti käsivartensa ylös ja painoi sormensa ristiin tummain,
aaltoilevain hiustensa päälle.

"Olkihattujen valmistamisen voisin uudelleen elvyttää, parempaa
opetusta ja parempia malleja minä heille antaisin. Asunnot
rakennettaisiin uudelleen. Isä kyllä antaa kylän minun huostaani, jos
vain hankin rahaa. Seurakuntaan perustetaan komitea, jonka tehtävänä
on pitää huolta almuista. Siihen tietysti Hardenit valitaan. Vanhat
työläiset saavat eläkkeen, joka heille kohtuuden mukaisesti on tuleva.

"Silloin ei enää ole olemassa toivotonta vanhuutta eikä matelevaa
riippuvaisuuden tunnetta. Työmiehet pääsevät osallisiksi siitä
voitosta, minkä maa tuottaa. Eikä ainoastaan Mellorissa! Kun kerran
pääsee valtaan, voi hallita ja tehdä onnelliseksi vaikka puolet
kreivikuntaa."

Vilkkaasti kuvastui hänen muistissaan uudelleen sarja henkilöitä ja
kohtauksia, joita hän oli tarkannut käydessään iltapuolella Mary
Hardenin kanssa kylässä.

_"Niinkuin palvelijain silmät vartioivat emäntäänsä"_ -- nämä sanat
johtuivat hänen mieleensä, kun hän ajatteli itse liikkuvansa mökistä
mökkiin. Sitten häntä hävetti ja suuttuneena hän karkoitti vertauksen
mielestään. Riippuvaisuus oli köyhien kirous. Hänellä ei ollut muuta
tehtävää kuin opettaa heitä omin jaloin seisomaan pystyssä ja näyttää,
että hekin olivat ihmisiä. Mutta tietysti he ovat kiitollisia ja
helposti ohjattavia. Äly ja innostus antavat valtaa -- sitä valtaa,
mitä hyvän palveluksessa tarvitaan.

Sosialismin päästyä valtaan eivät nämä ominaisuudet tietenkään merkitse
enää niin paljoa, koskapa niitä ei enää yhtä paljon tarvita. Mutta
meidän aikamme on tuskin näkevä sosialismia toteutettuna järjestelmänä.
Meidän on muistettava, että elämme murrosaikana. Sitä eivät Cravenit
milloinkaan myöntäneet, mutta Marcella älysi sen. Hän alkoi pitää
itseään paljon kokeneempana kuin ystäviään.

Riisuutuessaan hän oli vielä tuntevinaan Hurdin lasten hyväilevät
kätöset polvillaan, ja hänestä tuntui melkein siltä, kuin ilmenisi
niissä satojen muiden avuttomain olentojen rukoileva kosketus.

Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun hänen mieleensä välähtivät hänen
omat sanansa Aldous Raeburnille: --

"Kuinka valmiit ollaan astumaan tähän vastuunalaiseen toimeen, mutta
minkälaiset ovat sitten tulokset!"

Hänen täytyi naurahtaa itselleen. Pian hän vaipui unien maailmaan,
mutta siinä ei Aldous Raeburn näytellyt suurtakaan osaa.



VIII LUKU


Rouva Boyce kirjoitti neiti Raeburnille kylmän kohteliaasti,
kieltäytyen itse tulemasta, mutta Marcellan hän lupasi lähettää Maxwell
Courtiin joko vaunuissa tai palvelijattaren seurassa, joka myös oli
saattava hänet kotiin. Marcella huomasi, että äiti oli perin tarkka
tällaisiin ulkonaisiin muotoihin nähden. Mutta hän alistui -- eikä
ensinkään vastahakoisesti.

Seuraavan päivän iltapuolella Marcella tavallisuuden mukaan lähti
kylälle. Lukemattomia uusia tuumia uuden valtakunnan hyväksi ajelehti
hänen päässään, ja ne johtivat alinomaa hänen askeleensa sinne.
Lisäksi hän oli lukenut eräästä paikkakunnan lehdestä ilmoituksen,
joka pani hänet arvelemaan, että Hurd mahdollisesti voisi saada työtä
lähipitäjässä, parin peninkulman päässä Mellorista. Ja siitä oli nyt
ilmoitettava Hurdille.

Rouva Hurdin avatessa ovea Marcella hämmästyksekseen näki hänen
takanaan useita kyläläisiä, jotka tuossa ahtaassa, muuten niin
yksinäisessä mökissä istuivat kaikessa rauhassa teetä juomassa.

"Kah, astukaa vaan sisään, neiti", sanoi rouva Hurd nähtävästi
hämillään, hän pelkäsi näet neiti Boycen ihmettelevän -- ja syystäkin
-- kuinka niin niukoissa varoissa elävä ihminen kuin hän saattoi pitää
teekutsuja. Nopeasti ja hiljaa hän sitten selitteli Marcellalle: "Rouva
Brunt pistäytyi iltapuolella meillä auttaakseen minua pesussa; en olisi
muuten saanut valmiiksi oljenpalmikoimistöitäni, jotka olisi huomenna
lähetettävä kaupunkiin. Sitten on täällä vielä vanha Patton eukkoineen,
-- tunnettehan te heidät? -- siellähän ne asuvat vaivaistalossa
niityn päässä. Hän on taas lähtenyt hiukan jaloittelemaan. Eipä hän
useinkaan siihen pysty, ja kun minä ovesta kurkistin ja näin heidän
siinä tallustavan, sanoin minä: 'Tulkaapas sisään hiukan levähtämään ja
koetetaanpas eikö näistä teelehdistä vielä kiehauttamalla saa jotain
juotavaa.' Ja vielä täällä sitten on rouva Jellison, hän oli Pattonien
matkassa ja niin hänkin tuli sisään, hän on sellainen merkillinen
ihminen. Tunnetteko hänet?"

"No johan nyt, eikö neiti muka minua tuntisi!" huusi sisältä kimeä,
hilpeänlainen ääni, joka sai rouva Hurdin säpsähtämään. "Ei täällä
kauan olla minuun tutustumatta. Sisään vaan, neiti. Emmehän me toki
teitä arastele!"

Rouva Hurd astui syrjään, että hänen uusi vieraansa pääsisi sisään, ja
tähysteli hiukan hätääntyneenä, missä olisi tyhjä istuin saatavana. Hän
oli hoikka, hentokasvuinen nainen, hänen vartalonsa oli vielä nuorekas
ja ihokin oli raitis, mutta silmäin alla näkyi tummat renkaat, ja
poskipäät olivat käyneet teräviksi. Kaunis, melkein lapsekas ylähuuli
oli hyvin lyhyt, joten hampaat olivat näkyvissä. Ilme suun ympärillä
oli harvinaisen pehmeä ja tuntehikas. Minta Hurdista pidettiin yleensä
kylässä, vaikka arveltiin, että hän oli hieman liian "hieno". Muiden
ihmisten kanssa ei Hurdin perhe paljon seurustellutkaan, ja perin
harvinaista oli nähdä vieraita rouva Hurdin luona. Minta nimi oli
lyhennys Aramintasta.

Marcella nauroi rouva Jellisonin huomautuksille ja astui iloisena
sisään. Nämä kyläläiset tekivät häneen saman vaikutuksen kuin runoissa
tai näytelmässä esiintyvät henkilöt. Hän katseli heitä sosialististen
väittelyjen kiihottaman mielikuvituksen silmillä, ja niinpä hän rouva
Hurdin teekutsuista odotti itselleen aivan erikoista hupia.

"Kuulkaahan, rouva Jellison", sanoi hän, astuen hänen luokseen; "olin
juuri menossa viemään nämä omenat pojanpojallenne. Ehkäpä te otattekin
ne mukaanne, kun kerran olette täällä. Makeita ne kyllä ovat, vaikka
ovat niin vihreitä. Puutarhuri sanoo, että ne ovat meidän parhaita
omenia."

"Vai niin, vai niin?" sanoi rouva Jellison, rauhallisesti Marcellaa
silmäillen. "Pannaanpas ne tähän. Kyllä ne sille kelpaa. Syöhän se
vaikka mitä, eikä koskaan tarvitse rohtoja, vaikka äiti alinomaa toruu
minua ja väittää minun turmelevan pojan vatsan."

"Olettepa te kovin ihastunut tuohon pikku vekkuliin, eikö niin, rouva
Jellison?" sanoi Marcella istuutuen puutuolille, joka oli tuvan ainoa
tyhjä istuin, ja siirtyen takan luo, josta hän saattoi vapaasti
silmäillä koko seuruetta. "Älkäähän toki, rouva Hurd, älkää ajako
Pattonia pois tuolilta, ellette tahdo että minä lähden tieheni."

Sillä hätääntynyt rouva Hurd kuiskaili vanhan Pattonin korvaan, että
lieneekin parasta hänen siirtyä muualle puisesta nojatuolista ja jättää
paikkansa neiti Boycelle. Mutta kuuro, luuvaloinen Patton raukka
oli hidasliikkeinen, ja Marcellan ehkäisevä liike sai rouva Hurdin
heittämään hänet rauhaan.

"Niinpä niin, tehän olette nuorempi", lausui rouva Jellison hilpeästi.
"Patton raiskan on vaikea päästä liikkeelle, eikö niin, Patton? Mutta
minkäpäs sille enää mahtaa, kun käy jo yhdeksättäkymmentä."

Ja hän loi vanhukseen tyytyväisen katseen, sillä olihan hän itse reipas
nuori olento seitsemänkymmenen korvissa. Rouva Jellisonia pidettiin
kylässä kovin sukkelana, ja hän olikin muita kyläläisiä vilkkaampi ja
puheliaampi.

"Eipä ikä teitäkään paljon paina, rouva Jellison", virkkoi Marcella
hymyillen.

Teetä särpivät vanhukset tuijottivat herkeämättä takan luona istuvaan
neiti Boyceen, ihaillen hänen notkeaa, solakkaa vartaloansa ja suurta,
mustaa, höyhentöyhdöillä koristettua hattuansa. Uuden tilanomistajan
tytär oli pannut heidän päänsä ihan pyörälle. Mutta jotkut olivat jo
sen verran tointuneet ihmetyksestään, että arvostelevin, joskin aroin
katsein seurasivat hänen liikkeitään.

"Niin, mitäpä apua niistä paljoista suruista on", sanoi rouva Jellison.
"Ja onhan niitä kepeämpiäkin päiviä elämässä. Olispa teilläkin ukko
maannut neljä vuotta vuoteessa ja sitten mennyt kaiken maailman tietä,
niin tietäisitte miltä tuntuu."

Hän nyökkäsi merkitsevästi päätään. Marcella naurahti.

"Tiedänhän minä, että te hyvin paljon piditte hänestä ja että hoiditte
häntä huolellisesti."

"No niin, mitäpä siitä", sanoi rouva Jellison nopeasti. "Vaikka ei
suinkaan sitä kukaan tahtoisi koettaa. Neljä vuotta! Aina vaan oli
oltava saapuvilla, milloin tarvittiin sitä, milloin tätä. Ja kuinka
heikoksi hän kävi ennen kuolemaansa. Nyt tuntuu ihan siltä, kuin
viettäisin lepopäiviä."

Hän huoahti tyytyväisenä kädet helmassa. Harmaa hiussuortuva oli
päähineen alta solunut ryppyiselle otsalle, antaen kasvoille
huolettoman, melkeinpä irstaan ilmeen. Nuorena hän oli ollut
mielettömän hurja ja tavattoman nautinnonhimoinen, ja vielä vanhuuden
päivinäkin näkyi hänen kasvoillaan toisinaan kajastuksia tuolta rajulta
ajalta. Mutta tavallisesti oli hänen katseensa uneksiva ja iloinen,
ikäänkuin hän olisi hautonut mielessään mieluisia ajatuksia, joita ei
kumminkaan kannattanut muille ilmaista.

"Kovasti minäkin ikävöin tytärtäni", sanoi rouva Brunt huokaisten,
"vaikka enemmän hänessä oli hoitamista kuin teidän miehessänne."

Rouva Brunt oli lempeä, sievännäköinen vanhus. Hän asui kylän toisessa
vaivaistalossa Pattonien vieressä ja tarjoutui usein avustamaan
naapureitaan kotiaskareissa. Hänen viimeinen elossa oleva tyttärensä
oli kuollut kauheaan selkäydintautiin kymmenen kuukautta ennen kuin
Boycen perhe muutti Melloriin. Marcella oli jo monesti kuullut siitä
kerrottavan, mutta hän saattoi kärsivällisesti kuunnella tällaisia
juttuja vaikkapa kaksikymmentä kertaa.

"Ettepä kumminkaan toivoisi häntä takaisin", virkkoi hän lempeästi.

"Enhän toki", lausui rouva Brunt, pyyhkäisten pois kyyneleen, joka
tuontuostakin herahti hänen silmäänsä, osaksi surusta, osaksi vanhasta
tavasta. "Mutta yöaikaan minä kaipaan häntä hirveästi! 'Äiti, onko
kello jo kymmenen? -- paljonko kello on, äiti, -- enkö ja saa rohtoja?
-- voi, äiti, kai jo saan!' Unirohtoja hän tarkoitti, nähkääs. Ja kun
hän oli rohdot ottanut, silloin hän ähki -- eipä olisi luullut hänen
nukkuvan, mutta kaksi tuntia hän kumminkin nukkui raskaasti. Kun hän
eli, en saanut ollenkaan unta, mutta niinpä näyttää olevan nytkin,
vaikka hän on kuollut."

Ja uudelleen kohosi rouva Bruntin käsi silmille.

"Niin, kylläpä te aina osaatte valittaa ja huokailla", sanoi rouva
Jellison tyynesti. "Koettelemukset ovat kannettavat, kun ne annetaan,
mutta mitäs niistä enää sureksimista, kun ne ovat lopussa."

"Tunnenpa erään", virkkoi vanha Patton kujeellisesti, "joka _myöskin_
suri tytärtään, vaikkei siitä ollut mitään apua."

Kädet sauvan varressa hän oli tähän asti istunut äänettömänä
vaimojen pakinaa kuunnellen. Hän oli pieni, raihnainen mies, joka
seitsemänkymmentä vuotta pellolla aherrettuaan nyt oli aivan luuvalon
murtama. Hänen pienet kasvonsa olivat melkein tykkänään lumivalkoisten,
takkuisten hiusten ja kulmakarvain peitossa. Hänen kasvoillaan kuvastui
herkästi ärtyvä eloisuus, joka kumminkin harvoin pukeutui sanoiksi.
Usein oli Marcellan tarkka silmä huomannut, että hänen sameissa
sinisissä silmissään äkisti välähti ja että kuihtuneille poskille
leimahti puna, ikäänkuin sisäinen hehku olisi pyrkinyt ilmoille.
Ammoin sitten, siihen aikaan kun aumoja ja latoja poltettiin, kauan
ennen kuin hänestä oli tullut rampa ja vaivaistalon asukas, hän oli
ollut hurja radikaali ja kapinallinen. Nyt hän käyttäytyi yhteiskunnan
parempiosaisia kohtaan sävyisästi ja siivosti, sillä hän älysi, että
nöyryys on köyhän paras turva. Mutta muinaisten intohimojen hehku kyti
vielä hänen sisässään, pyrkien joskus ilmoille lieskahtamaan ilman
mitään näkyvää syytä.

Harvoin häneltä sentään riitti voimia lausua ilmi ajatuksiansa. Hän
vaipui vaipumistaan vanhuuden kolkkoon äänettömyyteen. Naisväkeä hän
sentään välistä kiusoitteli, varsinkin rouva Jellisonia, joka urheasti
piti puoliaan.

"Lorutkaa mitä tahansa!" huudahti rouva Jellison hieman kiivastuen.
"Teistä on aina niin hauskaa kiusoitella ihmisiä. En sitä kiellä,
äkäinenhän minä Isabellalle _olin_, siitä ei pääse mihinkään. Miksei
hän ennakolta kertonut minulle, että hän kulki naimahommissa. Ukon
kuoltua olimme juuri varustaneet itsellemme mukavan elämän, me kaksi,
enkä minä voinut sitä ymmärtää silloin, enkä ymmärrä nytkään. Mahtoi
jättää miehet rauhaan. Tiesihän hän, mikä risti ja kiusa niistä on
elämässä."

"Viisaasti hän kumminkin teki", huomautti rouva Brunt lempeällä,
surunvoittoisella äänellä. "Hän sai kelpo miehen, jolla on hyvät tulot,
eikä hänellä koskaan ole puutetta."

"Sellaista juroa, kuivakiskoista miestä en ole toista nähnyt", virkkoi
rouva Jellison harmistuneena. "Hän ei siedä minua, enkä minä häntä. Nyt
hän pöyhkeilee kuin mikäkin kukko, saatuaan virkatakin ja päästyään
ylimetsänvartiaksi. Ynseä, vallanhimoinen mies hän on, sen minä sanon.
Ja aina hän on nuorten miesten kimpussa, etsien toraa ja riitaa, se on
hänen tapojansa. Mutta _minäpä_ en piittaa hänestä hitustakaan, sen hän
kyllä tietää."

Kaikki nauroivat, paitsi rouva Hurd. Koko kylä tunsi rouva Jellisonin
ja hänen vävynsä Yrjö Westallin vihamieliset suhteet. Tämä oli
houkutellut Isabella Jellisonin, kolmenkymmenenviiden tienoissa olevan
neitosen, jättämään äitinsä ja tulemaan hänelle vaimoksi. Hän oli nyt
lordi Maxwellin hyvin palkattu metsänvartia ja asui somassa pikku
talossa kylän takana. Tyttärelleen ei rouva Jellison voinut koskaan
antaa anteeksi, että hän oli jättänyt äidin yksin, ja vävypoikansa
kanssa hän oli ilmi riidassa. Mutta pikku Juho, heidän ainoa lapsensa,
oli isoäidin silmäterä, ja tämän suurin nautinto oli houkutella tuota
nelivuotista poikaa luoksensa ja syöttää hänelle äidin harmiksi
kaikenmoisia herkkupaloja.

Rouva Hurd ei nauranut. Westallin nimeä mainittaessa hän nousi äkkiä ja
alkoi korjata pöydältä teeastioita.

Marcella oli istunut mietteisiinsä vaipuneena.

"Te sanoitte äsken, että Westall hakee toraa ja riitaa nuorten
miesten kanssa", lausui hän nyt; "luuletteko sitte kylässä paljon
salametsästystä harjoitettavan?"

Seurasi syvä äänettömyys. Rouva Hurd oli tuvan toisella puolella
selin toisiin. Marcellan kysymyksen kuullessaan hän keskeytti
silmänräpäykseksi työnsä. Patton eukkoineen, rouva Jellison ja sievä
rouva Brunt tuijottivat rohkeaan kysyjään, mutta ei kukaan virkkanut
sanaakaan, ei edes rouva Jellison. Marcella punastui.

"On, ettehän vain luule -- --", alkoi hän, tehden torjuvan liikkeen
kauniilla päällään, "ettehän vain luule minua niin alhaiseksi, että
kyselen urkkiakseni tai ilmiantaakseni teitä. Kyllä tiedän, että harmia
ja levottomuuksia on tämän asian vuoksi kaikkialla ja siis täälläkin.
Haluaisin kuulla hiukan enemmän siitä; silloin voisin paremmin
arvostella asiaa. Isälläni on tietysti omat mielipiteensä siitä, samoin
lordi Maxwellilla. Mutta enhän minä ole velvollinen ajattelemaan
niinkuin he -- kai te sen käsitätte. Minun mielestäni on jokaisella
oikeus ottaa asioista selvää ja muodostaa itselleen oma mielipide."

Äänettömyyttä kesti yhä. Rouva Jellisonin suupielissä värähteli, ja
hän loi vanhaan Pattoniin kujeellisen, urkkivan katseen, ikäänkuin
olisi tahtonut puukata häntä kylkeen. Mutta rouva Jellison ei aikonut
pelastaa Pattonia pulasta, ja niinmuodoin tämä, ollen ainoa miehinen
olento seurassa, katsoi velvollisuudekseen vastata.

"Nähkääs, neiti, rouva Hurdia lukuunottamatta me olemme kaikki vanhoja
ihmisiä. Emme enää kuule niin paljon kaikenmoisia juttuja kuin
nuoruutemme päivinä. Kysykää pastorilta, hän kyllä tietää."

Patton ei voinut olla tirskumatta itsekseen. Nytpä täytynee itse rouva
Jellisoninkin myöntää, arveli hän, että hän osaa ylhäisiä puhutella.

Mutta Marcellan sädehtivät, avomieliset silmät katsoivat häneen
herkeämättä.

"Haluaisin mieluummin kuulla kylässä siitä juteltavan", virkkoi hän.
"Ellette tiedä, miten asian laita nyt on, kertokaa ainakin, miten oli
teidän nuoruudessanne. Rangaistiinko salametsästystä hyvin ankarasti
täällä? Joutuivatko metsänvartiat ja salametsästäjät usein kahakkaan
entisaikoina, tarkoitan -- isoisän eläessä? Ja mitä varten ihmiset
harjoittivat sala-ampumista -- olivatko he nälissään vai ampuivatko he
huvikseen?"

Hetken aikaa katsoi Patton neuvottomana Marcellaan, mutta sitten näytti
tytön voimakas, uhkuva nuoruus ja herttainen, ystävällinen käytös
tykkänään kiehtovan vanhuksen ja voittavan kaikki epäilykset. Hän
rykäisi ja päätti olla välittämättä rouva Jellisonista, joka tietysti
jäljestäpäin kyllä näykkii hänen sanojansa.

"Eihän sitä niin tarkkaan osaa sanoa, mutta jos tahdotte tietää, niin
kyllä siihen oli syynä kumpikin. Metsästys, nähkääs on nuoren miehen
hupi ja kiusaus, varsinkin jos hän on kuumaverinen. Ajaessaan metsään
hirsien hakuun hän ehkä näkee kaniinin puiden välissä harppailevan tai
sattuu kedolla tapaamaan lintuja -- haavoitettuja lintuja nähkääs,
joita kenties herrat ovat kaiken päivää pyydystäneet. Hänessä syttyy
halu niihin, eikä hän kuolemakseen voi käsittää, miksei hänellä ole
oikeus päästä niiden omistajaksi. Rikkaat ovat ampuneet ammuttavansa,
miksei hänkin voisi viedä mukanaan parisen lintua, jotka heiltä ovat
tähteeksi jääneet. Ja palkkaa hänellä on vain yksitoista shillingiä --
ja lapsia pari kolme kappaletta -- tottahan neiti ymmärtää?"

"Ymmärrän kyllä!" Marcella kiihkeästi virkkoi, kirkas puna tummilla
poskillaan. "Ymmärrän! Mutta eikö täällä meidän seudulla anneta paljon
metsänriistaa lahjaksikin? Lordi Maxwellin olen kuullut niin tekevän,
ja kerrotaan että lordi Winterbourne lahjoittaa työmiehilleen melkein
niin paljon kaniineja kuin he syövät."

Marcellan kysymykset panivat vanhan Pattonin tunteet liikkeelle. Hän
oli kuin vanha kulunut kello. Vanhoissa narisevissa pyörissä alkoi
surista, ruostuneet sielunvoimat pyörähtivät vauhtiin.

"Ehkäpä he niin tekevät", lausui hän, ja hänen vaimonsa näki, että
hän alkoi tutista. "Voipi olla, että he niin tekevät, voipi olla --
en minä vastaan väitä, vaikka en minä koskaan noista kaniineista
ole vilahdustakaan nähnyt. Mutta se ei riitä. Työmies on mielissään
saadessaan syötäväksi jäniksen tai kaniinin -- mutta asialla on
toinenkin puoli. Hän on alinomaa ulkona metsässä ja pellolla, missä
näkee jänisten loikkivan edestakaisin. Hän tuntee niiden tiet tarkkaan,
tietää mistä syrjäisestä kolkasta hätyytetty jänis pääsee metsän
pimentoon puikahtamaan, sillä hän on aina siellä ja se on hänen ainoa
hauskuutensa. Ja sitten hän virittää paulan tai kaksi -- hiki hatussa
hän sen tekeekin -- ja yöllä hän hiipii korjaamaan saalistaan. Eipä
meikäläisellä ole muutakaan iloa elämässä, ja vaikka tuosta saisikin
linnassa istua, niin onhan siitä ollut hupiakin."

Sauva vanhuksen käsissä vapisi tuntuvasti. Nuoruuden muistot heräsivät
uudelleen eloon.

"Kyllä tiedän", huudahti Marcella harmin ja tuskan sekaisella
äänellä. "Tuo kurja järjestelmä on kaikkeen tähän syynä. Se turmelee
maanomistajat ja maattomat. Eikä se siitä parane, ennenkuin _kansa_
perii takaisin maan ja kaikilla on yhtäläinen oikeus siihen."

"No, jopa jotakin! sekös osaa puhua!" sanoi rouva Jellison kääntyen
naurussa suin seuralaisiinsa päin. Sitten hän kumartui Marcellan
puoleen, koppasi häntä äkisti käsivarresta ja huudahti: "Sanokaapa se
sama lordi Maxwellille. Syntyisipä siitä silloin hiukan hälinää, ja se
olisi minulle mieleen."

Marcella naurahti ja punastui.

"Lordi Maxwellille uskallan kyllä sanoa tämän ja paljon muutakin",
vastasi hän ylpeästi. "Minä en häpeä lausua mielipiteitäni."

"Sen kyllä uskon", sanoi rouva Jellison laskien Marcellan käsivarren
irti. "Patton hoi, sanokaapa mitä te siitä arvelette. Äänestää ette
enää saa, kun kuulutte vaivaistaloon. Vaaliajan lähestyessä saatte olla
rauhassa. Te ja minä olemme turvassa herra Whartonilta, siltä nuorelta
mieheltä, joka kaikkialla kiertelee ja lupaa ihmisille vaikka auringon
taivaalta, kun vaan häntä äänestävät. Ei, meitä ei petetä mairituksilla
kuten Joe Simmonsia ja Jim Hurdia. Mutta ei tuosta suurtakaan vahinkoa
liene. Ajattelemasta ei meitä kumminkaan kukaan kiellä."

Mutta Pattonia ei ärsyttäminen nyt auttanut. Hän oli jälleen vetäytynyt
kuoreensa, eikä hänestä enää saatu sanaakaan lähtemään.

Marcellan puhuessa iski vanhuksen pimitettyyn mieleen epäluulo,
tuo ainiaan väijyvä epäluulo, joka tekee niin kieroiksi köyhäin ja
rikkaiden keskinäiset välit. Tämä nuori neitonen, joka puhui niin
omituisesti, oli uuden tilanomistajan tytär. Ja siitä oli jo koko kylä
yhtä mieltä, että Richard Boyce oli "köyhä raukka" ja "itara isäntä".
Hän ei ollut hitustakaan parempi veljeänsä. Mitä hyödyttivät nuoren
neidin kauniit puheet, neidin, jonka isää terveyslautakunta äskettäin
oli haastattanut kolmasti käräjiin kylän epäterveellisten asuntojen
tähden. Eikä penniäkään annettu kenellekään kylässä. Tytär kyllä
silloin tällöin kuljetti mukanaan ruokaa mökkeihin, mutta eipä hän
siitä saanut paljonkaan kiitosta osakseen. Entä mitä tarkoittivat nuo
salametsästyksen urkkimiset? Patton vanhus samoin kuin koko kylä tiesi
vallan hyvin, että Robert Boycen loppuiällä ja hänen metsästysintoisen
poikansa kuoltua Mellorista oli tullut etäällä ja lähellä asuvien
salametsästäjäin tyyssija ja että luvatonta ampumista harjoitettiin
naapuristossakin niin suuressa määrässä, että lordi Maxwellin ja
lordi Winterbournen metsänvartiat olivat alinomaa varuillaan Mellorin
väen suhteen. Nähtävästi oli tämä nuori neitonenkin kuullut siitä
puhuttavan, ja nyt hänen isänsä tahtoi, että hän kuulustelisi
kyläläisiä. Näin tuumien paadutti Patton sydäntään herrojen viekkautta
vastaan.

"En minä mitään ajattele", vastasi hän töykeästi rouva Jellisonin
kysymykseen. "Ajatteleminen ei kuulu minun tehtäviini, eikä se estä,
että vietän viimeiset päiväni vaivaistalossa."

Suuttumus oli viedä Marcellalta maltin.

"Kuulkaapa, herra Patton", huudahti hän kumartuen vanhuksen puoleen,
"eikö teitä sitten yhtään lohduta se ajatus, että onnellisempi
aika on tulossa, vaikkette te saakkaan sitä nähdä. Toinen aika on
tuleva. Tätä yhtämittaista vihaa ja heikompain polkemista ei voi
kestää iankaikkisesti ihmisten kesken. Nyt aletaan se jo käsittää.
Lontoossa ollessani eivät ne ihmiset, joiden kanssa seurustelin,
ajatelleet muuta eivätkä puhuneet muusta kuin tästä. Niin pian kuin
kansa vain _tahtoo_ -- ja nythän sillä on valtakin, kun on saatu
yleinen äänioikeus -- annetaan maata jokaiselle, kullakin kylällä
on oleva oma neuvoskuntansa, joka hoitaa kaikkia yleisiä asioita,
työmies ei ole huonompi tilanomistajaa tai pastoria, hän saa paremman
kasvatuksen ja parempaa ravintoa ja hänellä tulee olemaan paljon
harrastuksia ja nautintoja, joista hänellä ei nyt ole aavistustakaan.
Ja jos hänen kovasti tekee mieli metsästää, voi hän tehdä sitäkin.
Luokkaharrastukset eivät enää herätä katkeruutta, ja kadonnut on
silloin toivottomuus ja kurjuus."

Marcella lakkasi puhumasta vetääkseen henkeä. Surkeata oli hänestä
jutella näin noille poloisille, vuosien koukistamille vanhuksille,
jotka koko ikänsä olivat raataneet rautaisen järjestelmän painon alla
eivätkä enää odottaneet mitään tulevaisuudelta, olipa se sitten kuinka
kimalteleva tahansa. Koko kohtaus teki häneen draamallisen vaikutuksen
ja painui niin selvin piirtein hänen mieleensä, kuin olisi hän itse
syrjästäkatsojana sitä tarkannut.

Siinä hän huomasi istuvansa saarnaajana kehnon takan ääressä,
ympärillään lieden liekkien valaisemat kuulijat, näki tuvan autiot,
valkeiksi kalkitut ja kosteudesta tummuneet seinät ja perällä hennon,
mutta yhä sievännäköisen Minta Hurdin, joka nojasi astiakaappia vasten,
kuunnellen pää kumarruksissa toisten keskustelua ja palmikoiden
koneellisesti olkityötään, joka aamusta iltaan oli hänen käsissään ja
tuotti hänelle viikossa yhden shillingin ja kolme penceä.

Marcella oli kiihtynyt ja taistelunhaluinen -- hän soimasi isäänsä,
lordi Maxwelliä ja Aldous Raeburnia. Tulkoon hän vaan, tämä uusi
ystävä, omin silmin näkemään, miten Marcella Boyce kohtelee ja
puhuttelee näitä kurjia kyläläisiä. Hän oli täynnä uhmaa ja ikävöi
kiihkeästi päästä kiusaamaan Aldousia. No niin, pian he tapaavat
toisensa ja ihan uudessa ja toisenlaisessa ympäristössä. Ja tämä
tietoisuus antoi vielä enemmän sisällystä ja merkitystä hänen
käsitykselleen nykyhetkestä.

Sillä aikaa kun tällaisia katkonaisia ajatuksia ja tunteita ajelehti
Marcellan päässä, mietiskeli Patton vanhus Marcellan puhetta, johon
kaikki odottivat hänen jotakin vastaavan.

Viimein hän kostutti kielellään kuivia huuliaan ja ponnisteli vastausta.

"Uskokoon ken tahtoo, mutta _minua_ ei kukaan saa puijatuksi! Rikkaat
pitävät kyllä kiinni omastaan", ja hän survaisi kiivaasti sauvansa
lattiaan, "ja köyhät saavat nuolla näppiänsä yhä edelleenkin. Ei se
maailma niin muutu, ei ainakaan teidän eläessänne."

"Voi minkälainen suupaltti te olette", huomautti rouva Jellison. Hän
oli kuunnellut keskustelua käsivarret ristissä rinnalla häijynkurisen
ja huvitetun näköisenä. "Neiti puhuu niin kauniisti, ihan kuin
kirjasta. Ja kyllä kai hän tuntee asiat paremmin kuin meikäläiset. Sen
minä vaan sanon, että jos kaikki jaetaan tasan ja minä olen mullassa,
niin toivoisinpa, ettei Yrjö Westall saisi siitä hitustakaan. Hän on
ilmankin koppava. Eikä Isabellalle juuri herran päivät koittaisi, jos
tuo mokoma saisi ohjakset käsiinsä."

Kaikki nauroivat, Marcella ensimäisenä. Rouva Jellisonin suupielet
nytkähtelivät vielä pidätetystä naurusta ja hänen silmänsä sädehtivät,
ikäänkuin hän näkisi hupaisia kuvia, joita ei tällä kertaa tahtonut
muille näyttää. Marcella silmäili Pattonia miettiväisenä.

"Oletteko te elänyt kaiken ikänne tässä kylässä?" kysäisi hän.

"Olen syntynyt Witchett Hillissä. Ja vaimoni naapuritalossa. Ensi
maaliskuussa olemme olleet yksiseitsemättä vuotta naimisissa."

Ääni oli jälleen vaivaishoitolaisen, nöyrä ja hiukan valittava. Hänen
vaimonsa myhäili kuullessaan itseänsä mainittavan. Hänellä oli pitkät
kasvot ja valkoiset hiukset, jotka pistivät näkyviin vanhan, mustan
päähineen alta. Yleensä oli ilme hänen kasvoillaan valppaampi ja
hienostuneempi kuin tavallisesti hänen säätyisillään. Hän puhui hiukan
väräjävällä äänellä ja huokaili usein.

"Tietääkö neiti", sanoi rouva Jellison rouva Pattoniin viitaten, "että
hän piti koulua nuorena ollessaan".

"Ihanko totta?" virkkoi Marcella, lämmin harrastus äänessään. "Koulu ei
tietenkään ollut suuri siihen aikaan?"

"Olipa lapsia sentään neljänkymmenen vaiheilla", vastasi rouva
Patton huoaten. "Kahdeksantoista, joiden puolesta pastori maksoi,
kahdeksantoista, joista herra Boyce piti huolen, loput maksoivat itse
puolestaan."

Ääni heikkeni ja hän huokasi uudelleen ikäänkuin loppumattoman
väsymyksen painostamana.

"Ja mitä te opetitte?"

"Opetin lapsia olkia palmikoimaan, lukemaan ja kirjoittamaan minkä
itsekin osasin. Ei silloin koulussa opittu niin paljon kuin nyt."
Heikko puna lehahti rouva Pattonin kuihtuneille poskille, ja hän
katseli rukoillen ympärilleen, ikäänkuin pyytäen heitä jättämään hänet
rauhaan keskusteluissaan.

Mutta rouva Jellison ei hellittänyt.

"Minuakin hän opetti", sanoi hän nyökäyttäen Marcellalle ja vilkaisten
rouva Pattoniin. "Hänellä oli oma tapansa kiertää vaikeat sanat. Hän
ei milloinkaan tunnustanut, ettei hän itsekään osannut niitä lukea.
'Sano Jerusalem ja lue eteenpäin.' Niin hän aina meille sanoi, niin
totta kuin elän. Ja kun Isabella ja minä iltaisin luimme raamattua,
tein minä samoin. Enhän toki tahtonut omalle tyttärelleni näyttää
puutteellisuuttani. Niin sitä pulasta pääsee."

"No niin, eihän se sana ketään pahentanut", virkkoi rouva Patton
punastuen ja puolustellen.

"Ennenkuin minut pantiin hänen kouluunsa, opetti minua eräs toinen
vaimo, joka asui Shepherd Rowilla. Muistathan sinä hänet, Betsy Brunt?"

Rouva Bruntin sameissa silmissä välähti veitikkamainen ilme.

"Muistanpa kyllä. Merry Mass oli hänen nimensä, ja teidän keppostenne
takia olin monta kertaa helisemässä hänen kanssaan."

Marcella istui paikallaan käsi poskella tarkastellen ahnaalla
uteliaisuudella seuralaisiaan.

Häntä ällistytti näiden vanhain ihmisten huolettomuus ja kevyt
leikillisyys. Rouva Bruntin viikkotulot olivat kaksi shillingiä ja
kuusi penceä sekä pari leipää kunnalta. Hän asui vaivaistalossa tai
pitäjän hänelle luovuttamassa mökissä, joka tuskin oli asuttavassa
kunnossa. Viisi lasta oli häneltä kuollut, ja molemmat elossa olevat
pojat, kumpikin työmiehiä, antoivat hänelle shillingin viikossa. Kuusi
penceä hän ansaitsi itse oljenpalmikoimisella. Hänen miehensä oli
joutunut työkärryjen alle ja kuollut. Hänen eläessään olivat vuotuiset
tulot harvoin olleet suuremmat kuin kahdeksankolmatta puntaa. Samoin
oli laita Pattonien. Kymmenestä lapsesta oli kaksi elossa, ja nykyään
he elivät pääasiallisesti palveluksessa olevan tyttären kustannuksella.
Rouva Patton oli viime vuosina sairastanut tuskaista, parantumatonta
tautia, joka tuotti hänelle uskomattomia kärsimyksiä.

Käsittämätöntä, mitä kaikkea nämä poloiset olivatkaan kokeneet!
Nälkäpalkkoja, sairauksia ja kärsimyksiä, syntymisen ja kuoleman
kauhuja, omaisten ja ystäväin hautaan-sortumista, yhtämittaista työtä
ja huolta -- kaikki tyynni mitä viheliäisimmässä ympäristössä. Mutta
täällä he istuivat syksyisessä hämärässä nauraen, jutellen ja leikkiä
laskien -- ikäänkuin vanhat, kummalliset, ryppyiset lapset, jotka
nauttivat jokaisesta rauhallisesta hetkestä myrskynpuuskien lomassa.
Kehdosta hautaan he olivat riippuvaisia tilanomistajasta, pastorista,
seurakunnasta, sorrettuja ja omasta mielestään usein huonosti
kohdeltujakin, mutta katkera ei heidän mielensä silti ollut. Omasta
kurjuudestaankin he saattoivat tehdä pilaa, jos vain ystävällinen
naapuri tarjosi heille sijaa takan ääressä ja kupillisen teetä.

Marcellan sydän laajeni ja hehkui. Niin kyllä, näistä vanhuksista ei
enää ollut mitään toivomista; ajelehtivia hylkyjä he vain olivat elämän
rannikolla, ja ennen pitkää oli kuoleman pakovesi huuhtova heidät
unhotuksen hautaan. Mutta tuliko nuorten miesten ja naisten ja lasten
kasvaa ja vanheta kuten näiden? Tuliko heidänkin vanhoina muuttua
tuollaisiksi myhäileviksi, kutistuneiksi, epämiellyttävän alistuviksi
olennoiksi? _Yksi_ nainen sentään oli olemassa, joka oli päättänyt
tehdä kaikki voitavansa virittääkseen tyytymättömyyttä ja kapinanhenkeä
ainakin muutamissa heistä.



IX LUKU


Tuli takassa hiiltyi, eikä rouva Hurd kiirehtinyt lamppua sytyttämään.
Juttelevista vanhuksista näkyi enää vain epäselviä piirteitä hiilloksen
hämärässä hohteessa. Rouva Hurd palmikoi yhä olkia seisaallaan,
heristäen silloin tällöin korviaan, kun ulkoa kuului askeleita.

Ovelle koputettiin viimein. Rouva Hurd kiirehti avaamaan.

"Äiti, meillä on sama tie", lausui karhea ääni, "minä saatan sinut
kotiin, jos nyt tulet".

Kynnyksellä seisoi rouva Jellisonin tytär, Westallin vaimo, pikku poika
vieressään. Naisen leveät hartiat ja karkeapiirteinen pää kuvastuivat
selvästi kalpeata iltataivasta vastaan. Marcella huomasi, ettei hän
tervehtinyt vanhuksia eivätkä hekään häntä. Metsänvartian vaimon
nähdessään rouva Hurd puolestaan käänsi hänelle nopeasti selkänsä ja
vetäytyi tuvan toiselle puolelle.

"Tuletko, äiti", toisti Isabella.

Rouva Jellison murahti jotain, lausui jonkun pistosanan tyttärelleen ja
alkoi sitten perusteellisesti heittää hyvästi, sillä aikaa kun Isabella
ääneti odotti ja vilkaisi tuontuostakin Marcellaan, joka ei ollut ennen
häntä nähnyt.

"Ethän sinä vielä osaa käyttäytyäkään", virkkoi rouva Jellison tuimasti
hänelle ikäänkuin kymmenvuotiaalle lapselle, "et ole sanonut neidille
hyvää iltaa".

Rouva Westall kumarsi syvään ja pyysi anteeksi, ettei ollut neitiä
huomannut pimeässä. Hän oli nyt mielevä ja nöyrä, ja Marcellaa inhotti,
kun hän pudisti hänen kättään.

Kun äiti ja tytär olivat poistuneet, alkoivat toisetkin tehdä lähtöä ja
Marcella jäi hetkeksi kahdenkesken rouva Hurdin kanssa.

"Kiitoksia, tuhansia kiitoksia teille", sanoi rouva Hurd, kuivaten
esiliinallaan silmiin herahtavia kyyneleitä, kun Marcella näytti
hänelle sanomalehti-ilmoitusta. "Kyllä hän koettaa, siitä saatte olla
varma. Mutta en usko sen onnistuvan."

Ja sitten tuo poloinen äkkiä lyyhistyi kokoon, ikäänkuin hänen
kärsivällisyytensä ja voimansa olisi äkkiä murtunut. Nojaten
tyhjiä hyllyjä vastaan, missä heidän harvat ruukkunsa ja pannunsa
säilytettiin, hän heitti esiliinan kasvoilleen ja puhkesi hillittömään
itkuun. "Kunpa kuolema meidät korjaisi, kunpa kuolema meidät korjaisi,
minut ja lapset!"

Kiihkeän säälin valtaamana Marcella kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen, lohdutellen, rauhoittaen ja luvaten apua. Viimein rouva
Hurd tointui sen verran, että kykeni kertomaan Marcellalle Hurdin
aamulla päivän sarastaessa lähteneen Thamen lähellä olevaan lampuotiin,
missä oli kuullut olevan työtä saatavissa.

"Mutta ei hänelle työtä anneta, ei hänelle työtä anneta", sanoi hän
väännellen käsiään. "Ei meikäläisille mikään luonnistu. Ja Jim on aina
tehnyt työtä, kun sitä vain on saatu."

Ulkoa kuului askeleita. Rouva Hurd riensi ovelle, ja lyhyt,
vinoselkäinen mies, jolla oli iso pää ja punainen tukka, kompuroi
pimeässä sisään. Hän oli ylt'yleensä liassa ja nähtävästi pitkästä
kävelystä uupunut.

Hän pysähtyi kynnykselle ponnistellen silmiään hiilloksen valaisemassa
pimeässä.

"Se on neiti Boyce", virkkoi vaimo. "Saitkos mitään?"

"Työmiehiä on taas erotettu eikä uusia enää oteta", sanoi Hurd
lyhyesti, vaipuen takan viereen tuolille.

Marcellaa, joka odotti toisenlaista tervehdystä, hän tuskin tervehti.
Neiti Boyce oli alun pitäen, heti Melloriin tultuaan, tuntenut lämmintä
harrastusta tätä miestä ja hänen perhettään kohtaan. He erosivat muusta
kylän väestä. Kenties siihen oli syynä miehen viallisuus -- joka ei
kumminkaan tehnyt häntä vastenmieliseksi -- ja sen vastakohtana vaimon
liikuttava suloisuus, kenties heidän keijukaismaiset lapsensa, joiden
sädehtivät sinisilmät kysyvinä tarkastivat maailmaa keskellä pieniä,
kalpeita, punaisten suortuvain ympäröimiä kasvoja. Marcella oli
väsymättömällä innolla pyrkinyt tunkeutumaan tämän talonpoikaiselämän
perimäiseen sopukkaan. Se oli hänestä niin ongelmallinen ja
viehättävä, tämä elämä, pääasiallisesti senvuoksi, että se oli niin
puutteellista ja kosketti niin läheltä eläimellistä yksinkertaisuutta.
Pian hän huomasi tai luuli huomaavansa, että Hurd oli naapureitaan
sivistyneempi. Marcellan jutellessa politiikasta tai sosialismista tämä
kuunteli hänen puhettaan poltellen piippuaan, ja vaikka Hurd puolestaan
ei puhunut paljon mitään, oli Marcella tyytyväinen ja luuli tietävänsä,
että Hurd iloitsi hänen käynneistään. Hän oli myöskin vakuutettu siitä,
että Hurd toisinaan luki Marcellalta lainaksi saamiaan työväenlehtiä
ja venturistisia lentokirjasia, sillä ne olivat aina aika tavalla
töhrittyjä, kun ne annettiin Marcellalle takaisin.

Mutta tänä iltana hän oli liian ärtynyt ja uupunut välittääkseen
Marcellan seurasta, ja tämä älysi Hurdin levottomista, kiusaantuneista
katseista, yhteenpuristetuista huulista ja värähtelevistä sieraimista,
että hän odotti kärsimättömästi Marcellan lähtöä.

Marcella oli loukkaantunut. Hän oli tarmokkaasti koettanut johtaa
Hurdin perheen elämää paremmalle tolalle. Niinpä hän nytkin, miehen
ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, jäi tupaan ja ahdisteli häntä
kysymyksillä ja ehdotuksilla. Sanomalehti-ilmoitukseen Hurd tuskin
vilkaisikaan.

"Ennenkuin minä sinne ehdin, on jo sata muuta ilmoittautunut", kuului
hänen vastauksensa. Marcella kysyi, oliko hän kuulustellut työtä
Maxwell Courtin isännöitsijältä. Hurd ei vastannut, mutta rouva Hurd
kertoi arasti kuulleensa lordi Maxwellin aikovan talvella rakennuttaa
uuden ajotien. Mutta hovin omia miehiä oli koko joukko työttöminä ja he
saavat tietysti ensi kädessä työtä.

"Mutta nyt metsästysaikaan ei liene mahdotonta saada työtä", väitteli
Marcella itsepintaisesti. "Fasaaninmetsästyksessä tarvitaan enemmän
väkeä. Minä voisin tiedustella Westallilta -- minä tunnen häntä hiukan."

Vaimo säpsähti, ja Hurd oikaisi vinon vartalonsa suoraksi.

"Kiitoksia vaan, mutta ei maksa vaivaa koettaa. Westallin kanssa en
tahdo olla missään tekemisissä."

Ja siepaten uunilta puoleksi hiiltyneen halon hän työnsi sen tuimasti
tuleen. Marcella silmäili hämmästyneenä vuoroin kumpaakin. Rouva
Hurd oli onnettoman näköinen ja hypisteli sierettyneillä käsillään
esiliinansa syrjää.

"Minäpä kerron hänelle asian", huudahti hän viimein. "Neiti Boyce ihan
varmaan käsittää --"

Hurd kääntyi nopeasti ja katsahti vaimoonsa. Mutta tämä oli
itsepintainen.

"Nähkääs, netti, Jim ja Yrjö Westall ovat riidassa. Poikana ollessaan
oli Jim työssä Mellorissa Yrjön isän, vanhan Westallin käskyläisenä.
Jim oli vartia ja Yrjö apulainen. Tämä oli Robert herran aikaan,
ymmärrättehän -- siihen aikaan kun Harold herra oli elossa ja
sala-ampumista pidettiin tarkoin silmällä. Ja Yrjö Westall kiusasi
toisia poikia kaiken päivää -- hän urkki ja kieli ja ärsytti isäänsä
kaikkia vastaan, jotka eivät tehneet hänelle mieliksi. Ja voi, Jimiä
kohtaan hän oli vallan kauhea! Jim tietää kyllä kertoa teille. Mikäs
nyt Jim -- miksen saisi siitä jutella?"

Hurd oli noussut seisomaan ja vaihtoi vaimonsa kanssa merkitseviä
katseita. Sitten hän kääntyi suuttuneena ja katosi tuvan takaovesta
puutarhaan.

Vaimo istui tuokion hätääntyneenä, sitten hän jatkoi:

"Hän ei siedä kuulla puhuttavan Westallista -- hän joutuu aivan
raivoihinsa. Mutta minusta on aika, että ihmiset saavat sen tietää."

Hänen harhaileva katseensa siirtyi kysyvänä Marcellaan. Tämä oli aivan
ällistynyt rouva Hurdin omituisesta käytöksestä.

"Mutta siitä kai on jo aikoja kulunut", sanoi hän.

"Onpa kylläkin, mutta sellainen ei niinkään hevillä unohdu. Ja Westall
on yhä entisellään, sanotaan", lisäsi hän nopeasti. "Ja katsokaapas,
minkä näköinen Jimin selkä on. Hän putosi äitinsä sylistä pienenä
ollessaan. Isä oli kelpo mies -- kaikki häntä kehuivat -- mutta äiti
oli eriskummainen, puolihupsu iljetys, punatukkainen kuten Jim ja
lapsetkin, ja niin pahasisuinen sitten. Hän oli irlantilainen tyttö ja
oli tullut tänne työnhakuun -- ja eräänä päivänä hän juovuspäissään
pudotti pojan eikä sitten enää yhtään piitannut hänestä. Sairas tuo
poloinen aina olikin. Kumma että hänestä kuitenkin mies tuli. Voi
sentään! kuinka _julma_ Yrjö Westall oli häntä kohtaan. Hän kiroili ja
potki ja kiusasi häntä tappelemaan ja silloin hän vasta oikein suomi
häntä, kunnes toiset ehättivät väliin. Isälleen hän kaipasi alinomaa
Jimistä, ja kerrankin vanha Westall ruoski Jimin nahkahihnalla melkein
hengettömäksi Yrjön valheiden tähden. Poika parka makasi kaiken päivää
Disleyn metsän ojassa, sillä hän oli niin ruhjottu, ettei päässyt
jaloilleen, ja yöllä hän ryömi nelinkontin kotiin. Sen paikan hän
on monasti näyttänyt minulle. Sitten hän kertoi siitä isälleen, ja
seuraavana aamuna hän kertoi minullekin, sillä hän ei voinut sitä
kauemmin kestää, eikä hän sitten enää lähtenyt Westallin työhön."

"Eikö hän sitten muille kertonut? -- eikö hän koskaan valittanut?"
kyseli Marcella vihastuneena.

"Mitä apua siitä olisi lähtenyt?" sanoi rouva Hurd kummeksien. "Kukapa
sitä olisi uskonut? Minä olin silloin lady Levenin sisäkkönä, ja Jim ja
hänen isänsä olivat meidän hyviä ystäviämme. Ja Yrjö Westallinkin minä
hyvin tunsin. Sunnuntaisin hän usein pyysi minua kävelylle, äidille hän
toi tuon tuostakin jäniksen ja muuten hän teki aina minulle mieliksi.
Nyt minä sanoin hänelle vasten silmiä, että katalaa oli tuolla tavoin
rääkätä sairaalloista ihmisraukkaa, joka ei voinut maksaa takaisin
samalla mitalla. Siitä hän pahasti sydäntyi, ja kun minä sunnuntaisin
aloin Jimin kanssa pitää seuraa, raivostui hän vielä enemmän. Ja Jim
kosi minua -- rukoili ja pyysi -- enkä tietänyt mitä vastata, sillä
Westallkin oli kahdesti minua kosinut. Ja minä pelkäsin mennä Jimille,
kun hän oli niin raihnainen ja huonopalkkainen, sillä vahva en minäkään
ole. Mutta eräänä päivänä kulkiessani metsän läpi Tudley Endiin kuulin
Yrjö Westallin äänen pensaiden takaa. Hän opetteli nuorta koiraa, joka
ei paikalla totellut, ja silloin hän aivan vimmastui. Minulle tuli ihan
paha olla sitä kuullessani. Kiireesti juoksin tieheni, enkä sen koommin
tahtonut tietää hänestä mitään. Hän pelotti minua. En uskaltanut
luottaa häneen ja niin lupauduin Jimille vaimoksi. Niin että kyllä te
ymmärrätte, miksei Jim tahdo olla missään tekemisissä Westallin kanssa.
Mutta kiitos sittenkin ystävällisyydestänne", lisäsi hän katsellen
Marcellaa samalla epävarmalla katseella, jonka tämä jo ennenkin oli
huomannut.

Marcella vastasi hyvin ymmärtävänsä.

"Mutta viime aikoina he eivät kai ole törmänneet yhteen", sanoi hän
tehden lähtöä.

"Eihän toki, eihän toki", vakuutteli rouva Hurd, kiirehtien noutamaan
Marcellan kauluspuuhkaa naulakolta.

"_Yksi_ henkilö on, jonka puoleen voin kääntyä", sanoi Marcella
heittäen puuhkan hartioilleen. "Minä puhuttelen häntä." Tahtomattaankin
hän hieman punastui, mutta hän ei voinut olla tätä lupausta lausumatta.
"Ettehän enää ole toivoton, ettehän? Luotattehan minuun? Aina minä
jotakin voin saada aikaan."

Silmissään lempeä katse hän pudisti rouva Hurdin kättä. Uhkeassa
nuoruudessaan hän siinä seisoi, ikäänkuin tämän avuttoman köyhyyden
hyvä haltiatar. Kyyneleet herahtivat uudelleen rouva Hurdin ruskeisiin
silmiin.

       *       *       *       *       *

Neiti Boycen mentyä Minta Hurd astui lieden luo ja kohenteli huoahtaen
tulta, kasvot yhä punaisina ja itkettyneinä.

Ovi aukeni ja mies astui sisään. Suurissa multaisissa käsissä oli
perunoita.

"Panehan jäniksen lihat tulelle. Mutta joutuun, sillä minä olen nälkään
kuolla. Mitä hän niin kauan täällä nökötti? Mene noutamaan jänis. Minä
puhallan tulen vireille -- hitto näitä tikkuja, kun ovat kostuneet."

Mutta alakuloisena askaroidessaan illallispuuhissa vaimo huomasi
miehensä jotakuinkin rauhoittuneen.

"Mitä hänelle juttelit?" kysäisi Hurd äkkiä.

"Mitä luulet minun sitte kertoneen? Minä tein niinkuin parhaaksi näin.
Aina minä sinun parastasi katson!" sanoi Minta nyyhkyttäen, "muuten
olisi vallan surkeata -- vielä surkeampaa kuin nyt!" lisäsi hän
epätoivoisena.

Hurd lakkasi hetkeksi puhaltamasta ja tuijotti tuleen pitkää leukaansa
sivellen. Tuo vaivainen, kokoonluhistunut, punatukkainen olento
muistutti tällä hetkellä eriskummaista menninkäistä.

"Enpä hitto vieköön tiedä, mitä oikeastaan tarkoitat", murahti hän
viimein. "Eihän nyt olisi erikoista hätää, kun et vaan tyhjän tautta
ajaisi minua kyliä kiertelemään. Kunhan vaan jätät minut rauhaan,
hankin elatusta sinulle ja lapsille. Älä sinä hätäile -- ja pidä suusi
kiinni!"

Minta seisoi hänen vieressään surkean näköisenä, pitäen paistinpannua
silmällä.

"Mikä meille sitten eteen tulee, jos sinut viedään linnaan?" huudahti
hän kiivastuen.

"En minä linnaan joudu, sen sanon. Mutta yhtäkaikki huomasi minut
Westall tänä aamuna. Parasta on, että sen tiedät."

Vaimon kauhunhuudahdusta ja hurjaa katsetta mies juuri oli
odottanutkin, mutta ne kävivät kumminkin hänen sydämelleen. Julma hän
ei lainkaan ollut, mutta vuoden päivät oli hänen käytöksensä ollut näin
karkeata, sillä hänen _täytyi_ kulkea omia teitään, ja Minta ei antanut
hänelle rauhaa.

"Ole nyt kerrankin järkevä", sanoi hän päättävästi, "eihän tässä mitään
vaaraa ole. Ei Westall minua kiinni saa. Ennemmin ammun hänet tai
itseni. Tänä aamuna hän näki minut, ansaa katsoessani -- sumulta en
nähnyt hänen tulevan. Se oli lähellä polkua, eikä ansa sitäpaitsi minun
ollutkaan. 'Jim, poikani', sanoo hän ivaten, 'mieleni on paha, mutta
minun täytyy tutkia vaatteitasi, vaan älä ole milläsikään.' Nuori Dynes
oli hänen seurassaan -- enkä sen vuoksi virkkanut mitään -- olin hiljaa
kuin hiiri ja annoin hänen iljettävällä kädellään kopeloida taskujani.
Ja mitä luulet hänen löytäneen?"

"Mitä?" kysyi vaimo henkeään pidättäen.

"Ei mitään!" naurahti Hurd. "Ei niin rihman pätkää tai rautalangan
palasta -- ei niin mitään! Eilen pyydystämäni jänikset ja kaikki
vehkeet olin visusti kätkenyt hautaan, jota hän ei niinkään pian pääse
vaanimaan. Minä nauroin hänelle vasten partaa. 'Minä vedän teidät
käräjiin ryöstöyrityksestä ja tappelusta, kurja heittiö siinä!' sanoin;
'oppikaa tuolta nuorelta mieheltä, kuinka ihmisiksi ollaan.' Ja niin
pötkin tieheni. Älä sinä huoli peljätä, ei hän minua saa kynsiinsä."

Mutta Minta oli pahasti säikähtynyt ja huokaili ja valitteli kaiken
aikaa teetä valmistaessaan. Hurd ei ollut millänsäkään. Hän oli
vaipunut syviin mietteihin. Kapakassa pari iltaa sitten oli läheisessä
pikkukaupungissa asustava sala-ampujaseurue tehnyt hänelle edullisia
ehdotuksia. Tarkoitus oli hiipiä Westallin alueeseen kuuluvan Tudley
Endin piirin fasaanitarhoihin, ja sitä varten tarvittiin seudut tunteva
vakooja. Ensin tämä hänelle tarjottu toimi tuntui hänestä liian
vaaralliselta yritykseltä, ja lisäksi oli Minta edellisenä iltana
rukoilemalla rukoillut häntä hillitsemään hurjaa metsästyshimoansa,
joka pitkällisestä horroksestaan oli jälleen eloon elpynyt.

Äkkiä hän vihapäissään kääntyi Mintaa kohti kuullessaan pari sanaa
hänen valituksiaan.

"Entä missä nyt olisitte, sinä ja lapset, ellen niin olisi tehnyt.
Olihan jo kaikki myyty, mitä me omistimme! Muhkeastipa me tosiaankin
asumme!" -- katkerasti naurahtaen hän katseli ympäri tupaa. Siitä
tosiaankin puuttui nuo köyhän maalaisväen asunnoissa tavalliset
huonekalut. Ei ollut arkkua, ei mahonkipiironkia, ei mukavaa
nojatuolia, ei mitään muuta kuin astiakaappi, muutamia olkituoleja ja
pöytä sekä hiukan talouskapineita, haljenneita ja puutteellisia nekin.
"Vaivaistalossahan me nyt olisimme kaikki, ellei sitä ennen olisi
nälkään kuoltu. Vai missä luulisit meidän olevan? Täällä me olemme
istuneet nälkää näkemässä, kunnes lapsista ei ole muuta jäljellä kuin
luu ja nahka."

Että hän kantaansa selvittelemällä koetti taivuttaa Mintaa puolellensa,
todisti puolestaan, ettei vaimon rakkaus ja kotirauha ollut vielä
hänelle yhdentekevä, vaikka heidän tiensä viime aikoina olivatkin eri
suuntiin kulkeneet.

"Westall tai Jenkins (Jenkins oli kylän poliisi) saavat kerran sinut
kiinni", virkkoi rouva Hurd painokkaasti, laskien teekuppinsa kolisten
pöydälle; "selkäpiitäni karmii sitä ajatellessani. _Minun_ suvustani ei
vielä kukaan ole istunut linnassa -- ja jos sinä sinne joudut, kuolen
minä häpeästä!"

"Lukisitpa lehtiä, joita _hän_ on tuonut", sanoi Hurd kärsimättömästi
viitaten sormellaan ensin Melloriin osoitukseksi, että neiti
Boycesta oli puhe, ja sitten sanomalehtiläjään tuvan nurkassa, "niin
ymmärtäisit, että on suurempi häpeä säätää tuollaisia metsästyslakeja
kuin rikkoa niitä. Mutta minä olen saanut tarpeeksi tästä. Missä lapset
ovat? Miksi annat pojan olla ulkona niin kauan?"

Hän avasi oven ja tähysteli kynnykseltä ulos Mintan kuivatessa
kyyneliään. Jo monta kertaa hän oli päättänyt heittää valittamisen
ja koettaa rauhoittua. Mutta se ei ollut helppoa. Hän oli paljon
hienompaa sukua kuin miehensä ja oli saanut paremman kasvatuksenkin.
Hänen isänsä oli ollut tuolintekijä Wycomtessa ja äiti, turhamainen,
yksinkertainen nainen, oli antanut lapselle uhkean nimen näyttääkseen,
että hän lapsineen oli erikoisempaa kuin muut. Kuten useimpiin
palvelustyttöihin, jotka ovat eläneet hyvässä sovussa isäntäväkensä
kanssa ja omistaneet heidän katsantokantansa, oli rouva Hurdiinkin
juurtunut syvä lainkunnioitus. Naimisiin mentyään oli Hurd vuosikausia
taipunut vaimonsa johdettavaksi. Hän oli ollut kärsivällinen, ahkera ja
ystävällinen puoliso ja isä. Hiljaisella tavallaan hän koetti osoittaa
Mintalle kiitollisuutta, kun tämä oli ottanut hänet miehekseen. Riita
Westallin kanssa näytti häipyneen unhotuksiin. Hän ei milloinkaan
Westallia puhutellut eikä maininnut hänen nimeänsä. Heidän elämänsä
oli yhtämittaista kamppailua, sillä tulot olivat pienet, lapsia syntyi
tiheään, heidän tupansa oli tuskin asuttava ja sairautta oli usein.
Mutta kauan oli Hurd nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa. Hänellä ja hänen
omaisillaan oli juuri sen verran, että he tulivat toimeen, ja tuo
yksinäinen, paljon pilkkaa ja ylenkatsetta kokenut mies oli saanut
rakastettavan vaimon ja lapsia. Siksipä hän tyytyi osaansa, ja nuo
ulkonaisesti niin raskaat vuodet olivat onnellinen aika kummallekin.

Mutta sitten viime talvi kauhuineen! Useimmat lampuodit köyhtyivät
eivätkä voineet palkata työväkeä, joten puolet Mellorin työkelpoista
väkeä ei tietänyt muuta neuvoa kuin lähteä Lontooseen työansiolle.
Hurd jäi kylään ja oli perheineen kuolla nälkään. Silloin hän
eräänä yönä turvautui viimeiseen keinoon ja viritti ansoja Mellorin
metsästysalueelle. Minta ei voinut koskaan unohtaa -- olihan hän
puoliso ja äiti -- miten eläimellisen halukkaasti he nauttivat tämän
ensimäisen luvattoman jänispaistin ja millä pelonsekaisella ilolla
hän seuraavana iltana vastaanotti kolme shillinkiä, jotka mies oli
ravintolanisännältä saanut myymistään jäniksistä.

Mutta näitä tunteita seurasi levottomuus ja pelko. Sillä Hurdissa
virkosivat uudelleen eloon metsämiehen vaistot ja entinen into metsässä
kuljeskelemiseen. Hän kävi ärtyiseksi ja tuittupäiseksi. Eikä Mellorin
metsästysalue enää ollut hänelle kyllin avara, sillä nuoren Harold
Boycen kuoltua erotettiin metsänvartiat, ja tuo ennen metsänriistasta
rikas seutu oli nyt paikkakunnan sala-ampujain tyyssijana. Senpävuoksi
ei Hurd jättänyt rauhaan Maxwellin aluettakaan, joka kolmelta puolen
ympäröi Mellorin tiluksia. Täällä vanhat vihamiehet törmäsivät
uudelleen yhteen. Sillä Yrjö Westall oli sillä välin saanut
hyväpalkkaisen toimen lordi Maxwellin luona, ja kun häntä pidettiin
taitavana metsänvartiana, niin hän toivoi pääsevänsä Maxwellin
metsästysalueiden päällysmieheksi, niin pian kuin mainittu toimi joutui
avoimeksi. Sala-ampujoihin nähden hänellä oli yhtä kehittynyt vainu
kuin hänen jäniksillään, ja uskomattoman vähässä ajassa hän oli saanut
vihiä siitä, että Hurdin hirtehinen pyydysteli "hänen" riistaansa.

Mutta Hurd oli viekas hänkin, ja turhaan Westall piti häntä silmällä.
Vanha viha miesten välillä leimahti uudelleen liekkiin. Sinä talvena
Hurd joi enemmän kuin koskaan ennen. Hänen oli pysyteltävä hyvissä
väleissä parin kapakanisännän kanssa, jotka ostivat sala-ampujilta
riistaa. Hurdista tuntui siltä, kuin Westallin vaaniva silmä etsisi
häntä näistäkin kopukoista. Metsänvartia -- iso, pulska, kova-ääninen
mies -- kohteli Hurdia joko julkealla alentuvaisuudella tai raa'alla
hävyttömyydellä kuten ennenkin. Hurd ei uskaltanut pitää puoliaan,
mutta päivä päivältä kiihtyi viha hänen herkän ärtyisessä mielessään,
karkoittaen hänestä lopulta tykkänään tasapainon. Westallin uhkaava
muoto pimitti häneltä koko taivaan. Salametsästys ei enää ollut pelkkä
tulolähde hänelle, se oli vielä enemmän salaista kamppailua hänen ja
hänen poikavuosiensa kiusaajan välillä.

Ja nyt talven kuluessa oli kurjuus uudelleen alkava seitsenkuukautisten
säännöllisten ulkotöiden jälkeen! Hento, arka rouva Hurd ei voinut
kestää tätä ajatusta. Hän häpesi seudun herrasväkeä ja pastori
Hardenia. Omatunto kiusasi häntä yöt päivät. Pari viikkoa elonkorjuun
jälkeen onnistui hänen taistella vastaan. Mutta sitten mies jälleen
alkoi kuljeksia öisin metsällä. Joka päivä pakotti Minta häntä työtä
kuulustelemaan ja itki katkerasti, kun Hurd palasi kotiin tyhjin toimin.

Hurd taas oli siitä mielissään. Tänä iltanakin kajahti hänen äänessään
jonkinlaista hilpeätä mielihyvää, kun hän ovella huuteli lapsiaan.

"Will! -- sisään heti paikalla! Daisy! -- Nellie!"

Kaksi pientä olentoa kiiruhti juoksujalkaa sisään, kolmas seurasi
läähättäen jäljessä. Nauraen ja jutellen juoksivat tytöt äitinsä luo.
Hurd nosti pojan käsivarrelleen.

"Missä olet juoksennellut, Will? Ei näin kostealla ilmalla saa ulos
lähteä. Minulla on tasku täynnä kastanjoita ja muuta hyvää lisäksi."

Hän kantoi pojan tulen eteen ja istutti hänet polvelleen. Pieni
surkastunut poika punastui mielihyvästä, kun sai olla isänsä
seurassa. Yskien hän leikitteli kiiltävillä kastanjoilla ja pureskeli
herkullista päärynää, jonka muuan tuttava oli isän mukana lähettänyt
hänelle. Ikkunaverhot laskettiin alas, lamppu paloi pöydällä, ja
paistetusta jäniksestä ja sipulista levisi suloinen tuoksu tupaan.
Koko perhe kokoontui pöydän ympärille. Tulenvalo leikitteli lasten
laihoilla säärillä ja kalpeilla kasvoilla, nurkkaan työnnetyn kehdon
laidoilla, äidin itkettyneillä, mutta jo taas myhäilevillä kasvoilla ja
kääpiömäisen isän omituisilla, kelttiläisillä piirteillä ja takkuisella
tukalla. Keskinäinen rakkaus ja ruumiillisten tarpeiden tyydyttäminen
on köyhien onni. Ja tällä hetkellä tunsi Hurdin perhe itsensä
onnelliseksi.

Marcella suuntasi sillä välin askeleensa kotiin. Kylätiellä hän kohtasi
samettipukuun ja sääryksiin puetun kookkaan, leveähartiaisen miehen,
joka käveli pyssy olalla, kaksi koiraa mukana, kantaen pullottavaa
metsästysreppua. Hänen käyntinsä oli sotilaallista, ja Marcellan
kohdalle tultuaan hän tervehti kunnioittavasti.

Marcella nyökäytti hiukan päätään.

"Mokoma tappelupukari!" ajatteli hän, rouva Hurdin kertomus yhä
mielessään. "Mutta hän tainnee sentään olla aika hyvä metsänvartia.
Lordi Maxwell olisi varmaankin pahoillaan, jos kadottaisi hänet! Se
väärä järjestelmä se tällaisia miehiä kasvattaa ja tarvitsee!"

Hänen ajatuksensa keskeytti pony-rattaiden ratina. Pieni, vanhan
puoleinen nainen, jolla oli suuri, musta hattu, ajoi hänen ohitseen
hämärässä ja tervehti jäykästi. Marcella hämmästyi, niin että tuskin
vastasi tervehdykseen. Sitten hän seurasi silmillään vaunuja. Nainen
oli neiti Raeburn.

Huomenna siis!



X LUKU


"Ettekö suvaitse siirtyä lähemmäksi ikkunaa? Tähän vuodenaikaan
olemme hyvin ylpeät näköalastamme", sanoi neiti Raeburn Marcellalle
riisuessaan häneltä päällysnuttua. "Lady Winterbourne ei ole vielä
saapunut, mutta hän tulee varmaan. Hän on hyvin tarkka pitämään
lupauksensa."

Marcella nosti tuolinsa lähemmäksi suurta kaari-ikkunaa ja silmäili
uhkeata puutarhaa ja linnaa ympäröivien metsien syksyistä kauneutta.
Itsetietoisen näköisenä ja pää pystyssä hän siinä istui eikä nähtävästi
halunnut paljon jutella. Niinpä neiti Raeburn, joka kutimineen oli
asettunut istumaan lähelle vierastansa ja parisen minuuttia oli
puhellut ilmasta ja Mellorista, mietti itsekseen: "Jäykkäluontoinen --
ilmeisesti jäykkäluontoinen ja liian varma käytökseltään niin nuoreksi
tytöksi. Mutta kauniimpaa olentoa en ole koskaan nähnyt!"

Lordi Maxwellin sisar oli oivallinen nainen. Hän oli kaikkien Maxwellin
tiluksiin kuuluvain kyläin uuttera, hyväntahtoinen itsevaltias ja
lisäksi innokas tory-puoluelainen. Veli ja veljenpoika edustivat
hänelle ihmissuvun kukkaa, eikä hänen mieleensä olisi koskaan
juolahtanut vastustaa heidän tahtoansa missään asiassa. Mutta eipä
hän sen ohessa unohtanut, että hänellä oli oikeuksiakin heihin.
Ainakin kaikissa sellaisissa asioissa, jotka koskivat naisia ja joissa
miehet niin helposti joutuvat puijatuiksi, hän katsoi olevansa heidän
luonnollinen holhoojansa. Aldousin etua valvoen hän oli vuosikausia
pitänyt silmällä kaikkia naapuriston nuoria naisia ja hän huokaili
itsekseen nähdessään miten monta hyvää tilaisuutta Aldous päästi
käsistään livahtamaan.

Siinä hän nyt näennäisesti niin rauhallisena istui Marcellan vieressä
jutellen ja kutoen sukkaa, vaikka oli menehtyä uteliaisuudesta ja
levottomuudesta. Vaikka Raeburnilaisilla olikin suuri keskinäinen
luottamus, eivät he kumminkaan olleet kärkkäät tunteitansa ilmaisemaan.
Ei lordi Maxwell enemmän kuin Aldouskaan ollut vielä mitään neiti
Raeburnille uskonut, mutta hänen valpas silmänsä huomasi kumminkin,
että jotain oli tekeillä.

Mutta vaikkei Aldous sanallakaan ollut antanut isotätinsä tietää
aikeistaan, tiesi tämä kumminkin, että hän oli neiti Boycesta ja hänen
äidistään puhunut paljon lady Winterbournelle, joka oli ainoa nainen
paikkakunnalla, jonka kanssa herra Raeburn oli tuttavallisissa väleissä.

Tietysti oli neiti Raeburninkin kuuluviin tullut, että Mellorin uudella
omistajalla oli kaunis tytär. Hänestä puhuttiin paljon, ja neiti
Raeburn oli varsinkin Hardenien kuvauksista muodostanut itselleen
Marcellasta kuvan, joka kyllä oli omituinen, mutta ei suinkaan
viehättävä. Levottomat kysymykset ajelehtivat nyt vanhan neidin päässä.
Mitä merkitsi neiti Boycen olo täällä Maxwell Courtin vierashuoneessa,
mitä Aldousin hermostunut ja hajamielinen käytös? Ja miksikä lordi
Maxwell niin kärsimättömästi toivoi komiteakokouksen sukkelaan
päättyvän, että hän hyvissä ajoin ennättäisi aamiaisille, joihin hänen
nimenomaisesta toivomuksestaan ei oltu kutsuttu muita vieraita kuin
lady Winterbourne?

Marcella puolestaan oli täysin tietoinen siitä, että häntä pidettiin
silmällä ja että hänen oli voitettava alaa vihollisen leirissä. Tässä
hän nyt viimeinkin istui näiden pelottavien ihmisten seurassa, joiden
tuttavuuteen hän oli tavallaan tunkeutunut. No niin -- mitä moittimista
siinä? Huomenna hän vaikka tekisi sen uudelleen, jos vain katsoisi
etunsa niin vaativan. Hänen omatuntonsa oli puhdas. Luottavaisena hän
oli heitä lähestynyt, ja ellei heitä haluttanut kohdella häntä samalla
tavalla, niin hän kyllä tietäisi, millä keinoin puolustautua heitä
vastaan! Ja totta hän heille näyttäisi, että tullaan sitä toimeen ilman
heidän apuansakin.

Mutta vaikka hän ulkonaisesti esiintyikin rauhallisesti ja arvokkaasti,
oli hänen vilkas mielensä täynnä kiihkeätä uteliaisuutta, jota hän
töin tuskin jaksoi hillitä. Mitenkähän tässä upeassa talossa elettiin
ja mitä osaa mahtoi Aldous siinä näytellä? Itse asiassa hän tiesi
perin vähän siitä säätyluokasta, johon hän syntyperältään kuului.
Ylhäiset ihmiset ja ylhäiset kodit olivat hänelle aivan tuntemattomia.
Hän tarkasteli niitä taiteilijasilmillään ja oli lujasti päättänyt,
ettei antaisi niiden häikäistä tai lumota itseään. Mutta kun hän nyt
aika-ajoin vilkaisi ympärilleen, niin tuo loistava huone Tudorin
aikuisine kattoineen ja kauniine tauluineen sekä se ylellisyys ja
hienostunut aisti, joka kaikkialla kohtasi silmää, herätti hänessä
vasten tahtoakin ihastusta ja romanttista vetovoimaa kaikkeen tähän
loistoon ja siihen yhdistettyyn valtaan. Hän ei voinut olla tuntematta
ylpeyttä siitä, että oli yhdenvertainen näiden ihmisten kanssa; sillä
vaikka hän olikin halveksivinaan sukuylpeyttä, ei hän sentään mistään
hinnasta maailmassa olisi tahtonut luopua vanhasta nimestään.

Äiti oli hänelle vakuuttanut, että Boycen suku oli yhtä vanha ja
ylhäinen kuin Raeburninkin. Merkitsee sekin jotain, jos asioita
ruvetaan mittaamaan tavallisella pikkumaisella mittapuulla. Mutta
sellaista hän ei siedä. Mitä hän välittää ylhäisestä sukuperästä ja
rikkaudesta! Pää pystyyn vaan, kuten äiti oli neuvonut tekemään! Ja
hänen käytöksensä kävi itsetietoiseksi ja varmaksi, herättäen neiti
Raeburnin salaista, moittivaa arvostelua.

Missä viipynevät talon herrat? Jo alkoi Marcella harmistua ja
tuskaantua niistä monista kysymyksistä, joilla tämä kutova vanha
neiti piti keskustelua vireillä, kun samassa ovi avautui ja palvelija
ilmoitti: "Lady Winterbourne."

Pitkä, laiha, mustiin puettu nainen astui huoneeseen.

"Tulen hiukan myöhään, Agneta rakas", sanoi hän neiti Raeburnille,
"mutta tiet ovat kurjan kurjat, ja niitä uusia hevosia, jotka
Edwardilta sain lahjaksi, on niin kiusallisesti varottava. Niinpä
neuvoinkin ajuria vasta kertana käärimään ne peitteisiin ja viemään
ne vuoteeseen lepäämään. Ennemmin minä kävelen kuin toista tällaista
retkeä teen."

"Sen kyllä uskon", sanoi neiti Raeburn tulijaa suudellen. "Sinut
tunnetaan. Neiti Boyce -- lady Winterbourne."

Lady Winterbourne ojensi kätensä Marcellalle, ja tämä huomasi hänen
liikkeissään jonkinlaista arkaa kömpelyyttä, joka ei ensinkään
soveltunut hänen muhkeaan pituuteensa. Neiti Raeburn ja hän olivat
täydellisiä vastakohtia sekä ulkonäköön että vaatetukseen nähden. Lordi
Maxwellin sisar oli pieni ja pyylevä ja käytti mielellään loistavia
värejä ja helyjä puvussaan.

Hänen pitsillä reunustettu myssynsä oli tehty koreasta silkkihuivista;
kaulassa riippui monenlaisia kultaketjuja koristimineen, ja ranteissa
kimalteli useita rannerenkaita, nähtävästi manalle menneiden
sukulaisten ja ystäväin muistoja; puku oli tummanpunainen. Yleensä sai
hänen ulkomuodostaan sen käsityksen, että hän oli tarmokas, toimelias,
hyväntahtoinen ja järkevä vanha neiti.

Lady Winterbourne puolestaan oli päästä kantapäähän mustiin puettu;
hänen pukuaan ei somistanut yksikään koriste. Kasvotkin näyttivät
muovaelluilta samaan ankaraan, voimakkaaseen tyyliin, ne olivat
lujapiirteiset ja kalpeat. Ryhti oli suora ja jäykkä, ja tuuhean,
lumivalkoisen tukan alta kiiluvissa silmissä oli usein hajamielinen,
tuijottava katse. Toisinaan ympäröi koko olentoa sellainen traagillinen
arvokkaisuus, että melkein olisi luullut traagillisen näyttelijättären
puhuvan ja liikkuvan. Mutta sen ohessa sekaantui tähän mahtavaan
ryhtiin jonkinlaista naisellista tai pikemmin lapsellista heikkoutta ja
avuttomuutta. Hän oli kauttaaltaan ylhäinen nainen, mutta sen lisäksi
personallisuus, jonka ulkonaisessa esiintymisessä pilkisti esiin jotain
arkaa, hapuilevaa, kömpelyyteen vivahtavaa.

"Ettehän vielä kauan ole ollut Mellorissa?" lausui tulija syvällä
alttoäänellä.

"Lähes seitsemän viikkoa; mutta vanhempani saapuivat sinne jo
toukokuussa."

"Eikö vanha kotitalonne ole teistä viehättävä ja muistorikas?"

"On tietenkin, olen tuiki ihastunut siihen," vastasi Marcella käyden
levottomaksi, kun lady Winterbourne yhä herkeämättä tuijotti hänen
kasvoihinsa.

"En ole käynyt siellä sen kesän jälkeen -- kun Palmerstonit olivat
siellä käymässä -- muistathan, Agneta -- siitä on jo pitkä aika --
kaksikymmentä vuotta?" sanoi lady Winterbourne neiti Raeburnin puoleen
kääntyen.

Marcella istui tuolillaan suorana ja jäykkänä. Lady Winterbourne
hätääntyi ja hämmentyi.

"Muistaakseni en ole koskaan nähnyt äitiänne, neiti Boyce, -- olin
siihen aikaan niin paljon poissa kotoa. Ah niin, kerran kuitenkin -- --"

Puhuja vaikeni ja sävähti hehkuvan punaiseksi. Marcellan nähdessään oli
hän heti ollut varma siitä, että sanoisi tai tekisi jotain sopimatonta,
ja tämä paha aavistus olikin mahdollisimman nopeasti käynyt toteen.
Hän oli nähnyt rouva Boycea yhden ainoan kerran: tuomiosalissa tuon
kuuluisan oikeusjutun viimeisenä päivänä, jolloin hän tiheästi
hunnutettuna, istuen niin lähellä miestänsä kuin mahdollista, oli
odottanut tuomion langettamista. Kun hän jo ennen oli uskonut tämän
muistelman neiti Raeburnille, mutta unohti sen tehneensä, joutuivat
molemmat naiset peräti hämilleen.

"Rouva Boyce lienee, ikävä kyllä, terveydeltään heikko", sanoi neiti
Raeburn, kumartuen sukankutimensa kantaa tarkastamaan. "Olisipa ollut
hauska, jos olisimme voineet saada hänet seuraamme tänään."

Hetken olivat kaikki ääneti. Lady Winterbournen surunvoittoinen katse
oli jälleen Marcellaan tähdätty.

"Toivon että tulette minua tervehtimään", lausui hän äkisti, "ja rouva
Boyce myöskin".

Lady Winterbournen ääni oli lempeä ja sointuva, vaikka hyvin syvä, ja
Marcella tunsi äkkiä kiintymystä häneen.

"Kyllä tulen", vastasi hän, ja hänen kasvonsa vilkastuivat jälleen;
"äiti ei käy missään, mutta minä tulen mielelläni, jos vain kutsutte".

"Tulkaa sitten ensi tiistaina", sanoi lady Winterbourne nopeasti, --
"tulkaa teelle, minä kyyditän teidät kotiin. Herra Raeburn on puhunut
minulle teistä. Hän sanoo -- että luette paljon."

Äänen juhlallinen sävy hänen viimeisiä sanoja lausuessaan ja
surunvoittoisen katseen tuijottava ilme vaikuttivat Marcellaan
vastustamattomalla voimalla. Hän purskahti nauruun, ja molemmat naiset
samassa huomasivat, että hän oli tavattoman viehättävä ja kaunis.

"Kuinka hän sen tietää? Minähän olen tuskin ensinkään puhunut kirjoista
hänen kanssaan."

"Täälläpä hän tuleekin", sanoi lady Winterbourne iloisesti hymähtäen,
"nytpä heti kysymme häneltä. Mutta kyllä hän aivan varmasti niin sanoi."

Nyt Marcella vuorostaan punastui. Aldous Raeburn astui huoneen poikki,
tervehti lady Winterbournea ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi
Marcellan käsi hänen kädessään.

"Kerroithan minulle, Aldous", sanoi lady Winterbourne, "että neiti
Boyce on hyvin innostunut kirjallisuuteen?"

Puhuja oli tuntenut Aldous Raeburnin aina pienestä pojasta, ja kun hän
lisäksi oli kaukaista sukua Aldousille, sinutteli hän häntä.

Aldous myhähti.

"Minä sanoin, että neiti Boyce näyttää olevan kirjoihin menevä kuten te
ja minä, lady Winterbourn. Mutta en aio alistua kuulusteltavaksi!"

"Te erehdytte minun suhteeni", sanoi Marcella avomielisesti, "minä
tosin lueskelen paljon, mutta harvoin maltan lukea kirjan läpi. Minulta
puuttuu kärsivällisyyttä."

"Te tahtoisitte niin kiireesti päästä kaiken perille?" lausui neiti
Raeburn hiukan terävästi.

"Niinpä luulen!" sanoi Marcella. "Päässäni pyörii alati satoja asioita,
joita tahtoisin toimittaa, enkä kumminkaan saa mitään aikaan."

"Niin sitä nuorena ajatteli", sanoi lady Winterbourne huoaten. "Kun
tullaan vanhaksi, niin vaatimukset hupenevat. Kaksikymmenvuotiaana en
suinkaan luullut, että seitsemänkymmenen korvissa olisin yhä vielä
tietämätön ja tyydyttämätön."

"Noin te puhutte siksi, että yhä vielä olette niin nuori, lady
Winterbourne", sanoi Aldous nauraen hänelle vanhan, hyvän ystävän
tavoin, joka ei pelkää loukkaavansa. "Tehän olette nuorempi kuin
yksikään meistä! Aina kun tulen teidän luotanne, tuntuu minusta kuin
olisin jälleen vallaton koulupoika."

"Enpä totta tosiaan käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi lady Winterbourne
ja huokasi uudelleen. Sitten hän vilkaisi vieressään istuvaan
pariin. Kädet polvilla ja eteenpäin kumartuneena, säteilevä eloisuus
kasvoillaan, istui siinä Aldous, voiden tuskin hetkeksikään kääntää
katsettaan noista tummista tytön kasvoista. Marcella sitävastoin näytti
huomattavan ujolta, jos kohta ylpeältä.

"Kultaseni", sanoi vanha rouva, kääntyen äkisti neiti Raeburnin
puoleen, "oletko kuullut, minkälaisen ihmelapsen Alice on tällä kertaa
saattanut maailmaan? Se syntyi neljä hammasta suussansa."

Neiti Raeburnin ihmetys oli uutisen arvoinen, ja molemmat vanhat
ystävykset alkoivat hiljaisella äänellä jutella lady Winterbournen
lukuisasta perheestä.

"Haluttaako teitä katsella meidän gobeliiniamme?" sanoi Aldous
naapurilleen, kun he olivat vaihtaneet muutamia tyhjänpäiväisiä
huomautuksia ilmasta ja Marcellan kävelystä Maxwell Courtiin. "Se on
varmaankin herättävä ihastustanne, ja pelkään, että isoisä viipyy vielä
hetkisen. Hän toivoi ennättävänsä ajoissa kotiin, mutta komiteakokous
oli hyvin pitkä ja tärkeä ja on pidättänyt häntä yli tavallisen ajan."

Marcella nousi, ja he astuivat huoneen perälle, missä ihana gobeliini
Italian renessanssiajalta tykkänään peitti seinän.

"Kuinka kaunis!" huudahti tyttö silmät ihastuksesta loistavina. "Mahtaa
olla hauskaa aina pitää se luonaan!"

Ja se oli todella mitä ihmeteltävin sommitelma muotoja, värejä,
jumalia ja jumalattaria, nymfejä ja paimenia, jotka ruusuilla
seppelöityinä temmelsivät kukkapeitteisellä ruohikolla tai täysinäisten
hedelmäpuiden alla. Värit, samoin kuin aihekin, olivat satumaailmasta
kotoisin. Siinä oli kultaa, ruskeaa ja vaaleanpunaista, oli vihreää
ja norsunluuvalkeata, ja vuosisatain kuluessa olivat nämä värit
himmenneet, sulautuen viehkeäksi, haaveelliseksi värisekoitelmaksi. Se
oli Italia suuruutensa aikana -- hempeänä, rikkaana, uhkeana.

Aldous nautti Marcellan ihastuksesta.

"Arvasin että mieltyisitte siihen, ja toivoin sitä. Aina siitä asti,
kun äitini kerran lasna ollessani keksi sen ullakolta, on se ollut
erikoinen ihastukseni. Luulenpa että sieluni sisimmässä pidän siitä
enemmän kuin kaikista tauluistamme."

"Katsokaa noita kukkia!" sanoi Marcella ihailuun vaipuneena, --
"noita kurjenmiekkoja, syklaameja ja liljoja! Ne muistuttavat minulle
lapsuuteni aikaa, jolloin minun oli tapana uneksia miltä tuntuisi, jos
kerrankin saisi _kukkia tarpeeksi_. Kävin, nähkääs, koulua sellaisessa
osassa Englantia, missä oli alituinen puute kukista! Kun läksimme ulos
kävelylle, oli meidän aina astuttava kaksittain suoralla tiellä, ja
minä nyhtäisin kukan sieltä, toisen täältä -- mutta niin kurjan vähän
sain kootuksi kaikesta vaivastani huolimatta. Minä vihasin sitä kovaa,
kuivaa maata ja minun oli lapana lohduttaa itseäni kuvittelemalla
mielessäni seutuja, missä kukkia kasvoi niinkuin tässä juuri niinkuin
tässä, keltaisissa, vaaleanpunaisissa ja sinisissä ryhmissä, niin että
saattoi työntää kätensä niihin ja poimia, poimia kunnes on saanut
kyllänsä! Katkerinta köyhälle lapselle on se, ettei hän milloinkaan saa
mitään tarpeeksi. Milloin on liian vähän kukkia -- milloin putinkia
-- milloin vaatteita." Hänen silmänsä säihkyivät, hänen kielensä side
oli lauennut. Hän oli mielissään nähdessänsä herra Raeburnin niin
ihailevana ja kunnioittavana seisovan vieressään, ja lisäksi oli tämä
osannut panna hänessä taiteellisen kielen väräjämään onnesta ja ilosta.

"Odottakaapa vain toukokuuhun asti, niin esikot omilla niityillänne
antavat kyllä korvausta teille!" sanoi Aldous hymyillen. "Mutta ennen
tuloanne istuin huoneessani tuumimassa, mitä te mieluimmin haluaisitte
nähdä", jatkoi hän. "Tämä talo sisältää koko joukon aarteita, ja
taiteilijana te epäilemättä tulette niistä pitämään. Mutta minä
en tahdo väsyttää teitä niillä. Katsellaan vain sitä, mikä teitä
tosiaankin huvittaa. -- Tehän juttelitte tätini kanssa neljännestunnin
ajan", kysyi hän äkkiä aivan toisella äänellä.

Hän oli siis koko sen ajan, kun neiti Raeburn ja Marcella tekivät
tuttavuutta, tietänyt että hän oli talossa ja tahallaan pysytellyt
poissa. Marcella tunsi, että veret karahtivat hänen poskiinsa.

"Neiti Raeburn oli hyvin ystävällinen", sanoi hän ja taas oli äänessä
ujo väre, mutta seuraavassa hetkessä hän virkkoi tavallisella
pelkäämättömällä avomielisyydellään: "niin, hän oli kyllä ystävällinen!
-- mutta ei hän sittenkään minusta pidä -- enpä usko, että hän koskaan
tulee pitämään minusta, minä en ole hänen ihmisiään."

"Oletteko puhunut hänelle sosialismista?" kysäisi Aldous hymyillen.

"En, en vielä -- en vielä", vastasi Marcella painokkaasti. "Mutta minä
olen niin levoton -- minä en voi aina pitää kieltäni kurissa -- pelkään
että kadutte ottaneenne minut siipienne suojaan."

"Oletteko niin taistelunhaluinen? Mutta Neta täti on niin lempeä! Hän
ei voisi kärpästäkään vahingoittaa. Hän pitää äidillistä huolta koko
talosta ja sen ympäristöstä. Hän suuttuu ja käy ankaraksi vain silloin,
kun palvelustytöt pistävät sulkia hattuihinsa."

"Siinäpä se on!" huudahti Marcella harmistuneena. "Miksi he eivät saisi
pitää sulkia hatuissaan? Se on heidän kauneuskäsitteensä -- heidän
gobeliininsa!"

"Mutta ellei voi hankkia sekä sulkia että kenkiä?" kysyi Aldous
nöyrästi, veitikkamainen välähdys harmaissa silmissään. "Ellei ole
kenkiä, voi vilustua ja kuolla -- ja se kai merkitsee enemmän kuin
sulka hatussa."

"Mutta miksi ei heillä voi olla kumpiakin? Siksi että teillä -- meillä
-- on liian paljon. Teillä on gobeliini -- ja -- ja tauluja" -- hän
kääntyi ja kuljetti katsettaan ympäri huonetta -- "ja tämä uhkea talo
-- ja puisto. -- Ei -- minusta tuntuu, että neiti Raeburnilla on liian
paljon sulkia!"

"Kenties olette oikeassa", myönsi Aldous muuttuneella äänellä, ja hänen
kasvoilleen levisi varjo, ikäänkuin olisivat synkät ajatukset hänen
mieltään painostaneet. "Katsokaapas, nyt olen pahassa välikädessä.
Tahtoisin näyttää teille sulkamme. Luulen että se huvittaisi teitä --
ja te saatatte minua häpeämään niitä!"

"Kuinka naurettavaa!" huudahti Marcella. "Kerroinhan minäkin teille,
kuinka mielissäni olen kun koululapset niijaavat minulle!"

He nauroivat, ja samassa kääntyi Aldous ympäri. "Kah, tuossahan isoisä
jo onkin!"

Hän astui syrjään ja tarkkasi lordi Maxwellin ilmettä, kun tämä
lady Winterbournea tervehdittyään lähestyi neiti Boycea. Hän näki
vanhan miehen jotenkin jäykän ryhdin, äkkinäisen välähdyksen hänen
sinisissä silmissään, joka todisti että Marcellan ulkomuoto oli tehnyt
vaikutusta, kumarruksen ja ystävällisen kädenpudistuksen. Rakastaja,
joka kuuli oman sydämensä lyönnit, huomasi, että hänen sydämensä
valittu oli tähän saakka tehnyt edullisen vaikutuksen.

"Sallikaa minun huomauttaa, että muistutatte mielestäni ilmeisesti
isoisäänne", sanoi lordi Maxwell, kun he olivat kaikki istahtaneet
pöytään, Marcella isännän vasemmalle puolelle, vastapäätä lady
Winterbournea. "Hän oli parhaita ystäviäni."

"Ikävä kyllä, en tiedä hänestä paljon mitään", vastasi Marcella
melkeinpä liian avomielisesti, "paitsi mitä vanhoista kirjeistä olen
saanut selvää. Muistaakseni en ole koskaan nähnyt häntä."

Lordi Maxwell jätti tietysti heti tämän puheenaineen, mutta halusi
silminnähtävästi puhua Marcellan kanssa ja saattaa hänet puhumaan.
Hän tiesi kertoa paljon hauskaa Mellorista ja sen menneisyydestä,
ja muutamat huomautukset Mellorin kirkossa olevista Boycen suvun
hautakivistä johtivat keskustelun siihen, mitä osaa eri suvut
kreivikunnassa olivat näytelleet kansallissotien aikoina. Aldousista
tuntui, kuin olisi isoisä koettanut monella kekseliäällä ja hienolla
tavalla Marcellassa herättää eloon sukuylpeyttä, tietoisuutta siitä,
että hänkin kuului tähän samaan veljeskuntaan, tyynnyttääkseen ja
haihduttaakseen tytön loukatuita tunteita, joita vanhus arvasi hänessä
liikkuvan.

Nuoren tytön ryhti oli hiukan jäykkä ja ylpeä. Ikäisekseen hän jutteli
hyvin vapaasti ja itsenäisesti, kuten Lontoossa ollessaan oli tottunut.
Hän ei ollut hitustakaan hämillään tai ujo. Lordi Maxwellin ensimäinen
vaikutelma hänestä oli epäilemättä suosiollinen. Aika-ajoin Aldous
huomasi hänen vilkaisevan Marcellaan nopealla, tutkivalla katseella,
ja hän tiesi vallan hyvin, että isoisä tällä katseella vertaili
Marcellan jokaista sanaa, jokaista äänenvärettä ja liikettä johonkin
sisäiseen ihannekuvaan, joka oli ajateltu Raeburnin perheen jäsenelle
sopivaksi vaimoksi. Aldousin mielestä kaikki tuntui olevan kuin uutta,
ja yhtäkaikki se oli niin totta. Huone leikeltyine ja kullattuine
setripuulaudoituksineen ja van Dyck-maalauksineen, korkeat, puistoon
antavat ikkunat, syysauringon säteet kullan- ja purppurankarvaisilla
hedelmillä ja kimaltelevilla hopea- ja kristalliastioilla, täti ja
lady Winterbourne vastapäätä häntä, kuulumattomin askelin liikkuvat
palvelijat ja kaiken tämän keskessä tuo tumma, solakka olento hänen
isoisänsä vieressä, tuo vilkas, tuntehikas ja haaveellinen tyttönen,
joka oli niin naisekas ja samalla haavaa rakastajansa silmissä niin
tykkänään erilainen kuin kaikki muut naiset -- pieninkin yksityiskohta
tässä taulussa sisälsi hänelle tuhansia uusia merkityksiä, vuoroin
ahdistaen, vuoroin riemastuttaen mieltä.

Sillä intohimon ensimäiseltä asteelta, missä se melkein tyytyy vain
omaan itseensä -- niin uusi ja hedelmöittävä on se koko luonnolle
-- Aldous oli liukumaisillaan sen toiselle asteelle. Tässä Marcella
nyt vihdoinkin istui hänen omassa talossaan, mutta hän ei silti
näyttänyt tulleen lähemmäksi Aldousia, vaan ennemmin poistuneen hänestä
kauemmaksi. Kovastipa tuo tyttö olikin arvostansa tarkka! Minnekkä oli
nyt kadonnut tuo tyttömäinen, luottava avomielisyys, jolla hän oli
Aldousia kohdellut tuolla ikimuistettavalla kävelyretkellä pappilan
veräjän luona. Ennen aamiaista oli siitä näkynyt vilahdus, vain pieni
jumalallinen vilahdus. Mitenkä saattaisi hän lähestyä valittuaan
uudelleen!

Sillä välin oli keskustelu siirtynyt alalle, joka tällä hetkellä
herätti kaikkien mielenkiintoa -- huonoon vuodentuloon, tavarain
poljettuihin hintoihin, maanviljelijäin siitä johtuvaan tukalaan
asemaan ja kylissä vallitsevaan työttömyyteen.

"En totta tosiaan tiedä, mitä tänä talvena on tehtävä työttömille",
sanoi lordi Maxwell. "Rahaa on kyllä helppo antaa. Isovanhempamme
jakoivat kansalle hiiliä ja peitteitä, eivätkä sitten enää ajatelleet
asiaa. Me emme niin vähällä pääse leikistä."

"Ei", huokasi lady Winterbourne. "Se lamauttaa meitä. Viime talvi
oli hirvittävä. Mitä kaikkia juttuja kerrottiin ja minkälaisia
kasvoja nähtiin! -- vaikka kyllä olimme puutetta lieventävinämme.
Ja kesken kaikkea tätä kurjuutta tahtoi Edward ostaa minulle uudet
soopeliturkikset. Minä pyysin, ettei hän sitä tekisi, mutta hän vain
nauroi minulle."

"Kultaseni", sanoi neiti Raeburn iloisesti, "ellei kukaan ostaisi
soopelinnahkoja, niin ihmiset Venäjällä tai Hudson Bayn tienoilla
kärsisivät nälkää. Se on myöskin otettava lukuun. Oo, älä huoli puhua
mitään, Aldous! Kyllä tiedän, että sinä sanot tätä sofismiksi. Minä
pidän sitä järkevänä."

Aldous myhäili heikosti, hän oli jo aikaa sitten jättänyt isotätinsä
kansantaloudelliset teoriat oman onnensa nojaan. Sitäpaitsi
huomasi neiti Raeburn, että hän oli niin peräti vajonnut Marcellan
katselemiseen, ettei riittänyt häneltä huomiota mihinkään muuhun.

"Lordi Maxwell on aivan oikeassa", vastasi lady Winterbourne. "Ennen
aikaan eivät ihmiset vaivanneet itseään paljolla ajattelemisella
eivätkä kumminkaan olleet sen huonompia. Isoäitimme olivat kelpo
naisia. Vaikka me niin paljon puuhaamme toisten eteen, on meillä paljon
huolia, joista ei heillä ollut aavistustakaan."

Hän ojentautui suoraksi, ja hänen kauniit silmänsä synkkenivät. Neiti
Raeburn vilkaisi ympärilleen ja oli hyvillään, että palvelijat olivat
poistuneet huoneesta.

"Neiti Boyce arvelee varmaankin, että olemme kaikki harhatiellä. Olenpa
kuullut juttuja neiti Boycen mielipiteistä!" sanoi lordi Maxwell
hymyillen ja leikillisellä äänellä, ikäänkuin kiusoitellakseen häntä
puhumaan.

Marcellan hennot sormet kiertelivät hermostuneesti leipämurusia
pöydällä; hänen päänsä oli painunut hiukan alas. Kun lordi Maxwell
kääntyi hänen puoleensa, hätkähti hän ja nosti päänsä pystyyn. Hän oli
täysin selvillä siitä, että oli tekemisissä mahtavan tilanomistajan
ja ovelan valtiomiehen kanssa. Mutta hän oli päättänyt pysyä
säikähtymättömänä.

"Mitä juttuja olette minusta kuullut?" kysäisi hän.

"Me käymme levottomiksi, nähkääs", sanoi lordi Maxwell, kohteliaasti
väistäen Marcellan kysymystä. "Me emme tällä hetkellä voi suoda
vastapuolueelle profetissaa."

Neiti Raeburn suoristi itseään ja loi neiti Boyceen terävän katseen,
jota ei kukaan muu huomannut kuin lady Winterbourne.

"Oo, en minä ole mikään radikaali", sanoi Marcella puolittain
ylenkatseellisesti. "Me sosialistit emme lukeudu mihinkään
valtiolliseen puolueeseen sellaisenaan. Me käytämme hyväksemme
kumpaakin puoluetta."

"Vai pidätte te itseänne sosialistina, oikeana punaisena sosialistina?"

Lordi Maxwellin ääni oli leikillinen ja ilmaisi miehen mielialaa,
joka kaiken päivää on ollut uutterassa työssä ja nyt katsoo olevansa
oikeutettu nauttimaan virkistävää huvitusta.

"Kyllä, minä olen sosialisti", lausui Marcella verkalleen,
hellittämättä katsettaan lordi Maxwellista. "Ainakin tulisi minun olla
-- siihen pakottaa minua omatuntoni."

"Mutta ei arvostelukykynne?" sanoi lordi Maxwell nauraen. "Niinpä
lienee meidän kaikkien laita."

"Ei, eipä olekkaan!" huudahti Marcella, närkästyneenä hänen
käytöksestään, mutta samassa innostuen. "Sekä omatuntoni että
arvostelukykyni tekevät minusta sosialistin. Vain tuo kurja kiintymys
elämämme mukavuuksiin ja nautintoihin -- huonoimpaan puoleemme --
saattaa minut välistä horjumaan, tekee minusta luopion! Tuttavani,
joiden kanssa Lontoossa työskentelin, pitäisivät varmaankin usein minua
petturina."

"Oletteko täyttä totta sitä mieltä, että maailma olisi uudestaan
valettava ja valettava perin toisella tavalla?"

Marcella oli ääneti. "Minun mielestäni on asiain nykyinen tila
sietämätön", puhkesi hän viimein sanomaan. "Kurjaa oli köyhäin elämä
Lontoossa, mutta täällä maalla se on minusta vieläkin kurjempaa!
Voimmeko uskoa, että tuollaista orjailemista ja köyhyyttä, tuollaista
ruumiin ja sielun kidutusta kestää iäti!"

Lordi Maxwell kohotti silmäkulmiaan. Eipä totta tosiaan ollut ihmettä,
että nuo silmät olivat kiehtoneet Aldousin.

"Neiti kulta, kuvailetteko tosiaankin", kysäisi hän lempeästi, "että
kurjuus olisi sillä häädetty, että huomenna tapahtuisi yleinen
omaisuudenjako? Ettekö usko, että luonnon laki vaikuttaisi edelleen
ja että seuraavana päivänä olisi olemassa yhtä suuri aineellinen
epätasaisuus kuin nytkin."

Tämä huomautus saattoi hetkeksi ylenkatseellisen ilmeen nuoren tytön
kasvoille. Hän alkoi jutella innokkaasti ja asiantuntemuksella
ja osoitti sitä tehdessään tarkkaan perehtyneensä sosialistien
iskusanoihin ja -- kuten muuan pöydässä istuva henkilö mielipahakseen
huomasi -- säilyttäneensä hyvässä muistissa eräästä äsken
ilmestyneestä, Lontoossa paljon luetusta ja huomiota herättäneestä
venturisti-kirjasta poimituita todisteita ja päätelmiä.

Lordi Maxwellin ystävällinen tarkkaavaisuus ja ne vastaväitteet, jotka
hän tuontuostakin pujotteli Marcellan puhetulvaan, ärsyttivät tätä vain
yhä enemmän. Hän kävi käsiksi historiaan, ahdisti maanomistajia, puhui
työväenvakuutuksesta, maanvuokralaista, uudesta vaivaishoitolaista
ja muista suurista kysymyksistä yhä jatkuvalla vilkkaudella ja
lennokkaalla kaunopuheisuudella, kokonaan unohtaen -- niin ainakin
arveli pöydän päässä istuva, suuttumuksesta jäykistynyt emäntä -- mitä
soveliaisuus ja kainous vaatii nuorelta tytöltä vieraassa talossa,
varsinkin jos tämä nuori tyttö osuu olemaan Dick Boycen tytär.

Silloin tällöin Aldous tokaisi väliin sanasen. Kannattamalla Marcellaa
jossain määrässä hän koetti tyynnyttää häntä ja ohjata keskustelua
toiselle tolalle. Mutta Marcella oli liian kiihtynyt antaakseen
taltuttaa itseään, ja niin hän sai sanoa sanottavansa ja sanoikin sen
perin jyrkässä muodossa.

"No niin", virkkoi lordi Maxwell viimein, "huomaanpa että olette
samaa mieltä kuin muuan kunnon mies, jonka kirja eilen osui käteeni:
'Englannin maanomistajat ovat aina osoittaneet kehnoa ja alhaista halua
hyötymään toisten kurjuudesta!' No niin, Aldous poikani, me olemme
tuomitut, sinä ja minä -- ei siinä mikään auta."

Mies, joka lähes neljänkymmenen vuoden aikana oli hallinnut koko
lähiseutua, kohottaen sen älyllään ja kunnollaan ennen aavistamattomaan
varallisuuteen, vilkaisi pojanpoikaansa kujeellisen näköisenä. Neiti
Raeburn oli sanaton, lady Winterbournen kalvakoilla poskipäillä helotti
kuumeentapainen puna, ja hän tuijotti hajamielisen näköisenä Marcellaan.

Sitten Marcella äkkiä vaikeni, katseli Aldousiin ja huomasi, millä
kannalla asiat olivat.

"Tietysti pidätte minua hyvin naurettavana", sanoi hän melkein
itkusilmin. "Ja naurettava minä kai olenkin. Olen niin häilyväinen
mielipiteiltäni -- vaikka olen itse niin harmissani siitä. Usein
kun joku toiseen puolueeseen kuuluva puhuu kanssani, saa hän minut
yhtä vakuutetuksi asiastaan kuin sosialistitkin. Lontoossa ystäväni
väittivät, että olen aina samalla kannalla kuin viimeinen puhuja."

Hän kääntyi lordi Maxwellin puoleen melkein rukoileva sävy äänessä.

"Kun minä kotoani lähden kylään, kun minä näen minkälaisissa
asunnoissa väki täällä elää, kun minä vaunuissani ajan ohi jonkun
ryppyisen, likaisen ja uupuneen vaimon, joka sateessa tallustaa
kotia työstään, kun minä ajattelen, ettei heillä ole minkäänlaisia
_oikeuksia_ vanhoiksi joutuessaan, ei mitään muuta odotettavana kuin
armeliaisuutta, josta _me_ -- me, joilla on kaikkea, vaadimme heiltä
kiitollisuutta, ja kun minä tiedän, että itsekukin heistä tekee yhdessä
vuodessa enemmän hyödyllistä työtä kuin minä koko elinaikanani,
silloin minä tunnen, että tavalla tai toisella nykyinen järjestelmä
on väärä, nurinkurinen ja _katala_." Ääni kävi jälleen lujemmaksi ja
joka sana lausuttiin intohimoisella painolla. "Ja ellen tee mitään
ennen kuolemaani -- en sitäkään vähää mitä minun kaltaiseni henkilö voi
tehdä -- saadakseni asiat muuttumaan, olisi parasta, etten olisi yhtään
elänytkään."

Kaikki pöytävieraat säpsähtivät. Lordi Maxwell vilkaisi neiti
Raeburniin, ja hänen suupielensä nytkähtivät nähdessään sisarensa
ilmeisen kauhun. Kas vaan! tämäpä tuntuu olevan tarmokas nuori nainen.
Mutta pystyykö Aldous pitämään puoliaan noita silmiä, tuota kiihkeyttä
ja tuota personallisuutta vastaan?

Äkkiä lady Winterbournen syvä, soinnukas ääni katkaisi äänettömyyden.

"Minäpä en koskaan voisi lausua sanottavaani puoleksikaan niin hyvin
kuin te, neiti Boyce; mutta minä olen yhtä mieltä kanssanne. Voinpa
sanoa, että koko elinaikani olen tuntenut niinkuin tekin."

Nuori tyttö loi häneen kiitollisen katseen.

"Mutta", jatkoi lady Winterbourne, ja hänen traagillinen innostuksensa
vaihtui jälleen tuohon hänelle ominaiseen päättämättömyyteen, "me
olemme häilyväisiä, kuten sanoitte. Minäkin olin köyhä ennenkuin Edward
peri arvonimen ja tilukset, eikä se ollut minulle mieluista -- ei
vähääkään. Minä en tahtoisi tyttäriäni köyhiin naimisiin enkä tiedä
mitä tekisin, ellei minulla olisi kamarineitiä ja omia ajoneuvoja.
Edwardille tämä kaikki on vieläkin suuriarvoisempaa. Hän sanoo,
että minun on joko valittava asiain nykyinen tila tai tyydyttävä
neljänsadan punnan vuotuisiin tuloihin, sillä enempää ei anneta -- ei
rikkaimmallekaan -- yleisessä omaisuudenjaossa."

"Tarpeeksi teille asuaksenne jossakin noista pienistä asematien
varrella olevista taloista", nauroi lordi Maxwell. "Luulenpa että
varanne kumminkin sallisivat teidän pitää palvelustyttöä."

"Niin, te nauratte", huudahti lady Winterbourne harmistuneena, "niin
miehet aina tekevät. Mutta minä vakuutan, että nauru on silloin meistä
kaukana, kun huomaamme että _sydän_ ja _omatunto_ ovat siirtyneet
vihollisen puolelle. Minä tahtoisin arvostella asioita samalta kannalta
kuin muutkin säätyyni kuuluvat, mutta en voi. Ennen aikaan oli kaikki
toisin. Kuulkaapa mitä teki isoäitini, joka oli tunnettu ystävälliseksi
ja hyväntahtoiseksi naiseksi. Eräänä iltana hän ajoi kylämme läpi
kotiinsa ja kohtasi miehen, päihtyneen työntekijän, joka ei nostanut
lakkia hänelle. Hän pysäytti vaunut, käski palvelijansa ottamaan
miehen kiinni ja viipymättä sitomaan hänet jalkapuuhun, joka siihen
aikaan vielä oli kylätien kaunistuksena. Sitten hän ajoi kotiinsa, söi
päivällistä ja luki iltarukouksensa varmaankin suuremmalla hartaudella
kuin tavallisesti, koska oli täyttänyt velvollisuutensa. Mutta vaikkapa
jalkapuurangaistus vielä olisikin voimassa" -- hän asetti ohuen,
timanttisormuksista säkenöivän kätensä lordi Maxwellin käsivarrelle --
"emme kumminkaan voisi panna sitä täytäntöön. Meillä ei enää ole sitä
tunnetta, että asemamme oikeuttaa meitä niin tekemään, -- ainakin on
minun laitani niin. Entisaikaan ylemmät luokat voimakkaalla kädellä
tukahuttivat pienimmätkin kapinayritykset alaluokkien puolelta."

"Niinpä he vieläkin tekisivät", vastasi lordi Maxwell kuivasti, "jos
vain väkivaltaisuuksiin ryhdytään. Kylläpä nähdään, miten kaikki nämä
sosialistien teoriat pitävät paikkansa, jos omaisuudenjako kerran
täydellä todella pannaan toimeen. Me -- suurtilalliset ja kapitalistit
-- emme suinkaan tule olemaan tämän mullistuksen kiihkeimmät
vastustajat, vaan nuo sadat ja tuhannet, joilla on jotakin kadotettavaa
-- pari puntaa tehdasyhtiössä, oma talo, muutama tynnyrinala
säästörahoilla ostettua maata -- nämä ihmiset ne, pelkään minä, tulevat
kukistamaan neiti Boycen ystävät, vieläpä, jos niin tarvitaan, veriin
asti puolustamaan omaisuuttaan."

"Olette kenties oikeassa!" huudahti Marcella, uudelleen punastuen.
"En voi ymmärtää, mitenkä me sosialistit voimme käytännössä toteuttaa
aatteemme. Mutta eihän kellään ole syytä _iloita_ siitä. Eihän kukaan
voi _toivoa_, että asiain nykyinen tila jatkuu yhä edelleen. Voi sitä
surkeutta mitä Lontoossa usein näkee! Entä täällä maalla sitten: kurjat
hökkelit, alhaiset palkat, lisäksi tuo maanomistajain naurettava
metsästysinto ja päälle päätteeksi salametsästys -- --"

Neiti Raeburn siirsi kolistellen tuolinsa pöydästä. Mutta hänen
veljensä kuori levollisesti päärynää eikä kukaan muukaan liikahtanut.
-- Kuinka sallii hän tuollaista keskustelua jatkettavan? Sehän on
peräti sopimatonta. Lordi Maxwell vain nauroi.

"Rakas neiti", virkkoi hän hilpeästi. "Tahdotteko tehdä sala-ampujankin
sankariksi. Siinä tapauksessa varustautukaa pettymyksiä
vastaanottamaan! Kuuleppas, Aldous, mitä juttuja Westall aamulla
kertoi minulle. Kotimatkalla, pysähtyessäni hetkiseksi Corbettin
arentitalolla, tapasin Westallin, joka oli metsälle lähdössä. Hän
sanoo, että Tudley Endin seuduilla vilisee liuta salametsästäjiä, jotka
eivät suo hänelle eikä hänen apulaisilleen hengen rauhaa; hän arvelee
heidän tulevan omalla hevosellaan Oxfordista yöllä tai varhain aamulla,
-- veliä lurjuksia kaikki -- mahdotonta päästä heidän jäljilleen. Mutta
hän luulee pian saavansa käsiinsä heidän rikostoverinsa näillä seuduin
-- se kuuluu olevan joku Mellorin mies -- Hurd nimeltään -- meidän
työmiehiä hän ei liene."

"Hurd!" huudahti Marcella pelästyneenä. "Ei toki, sehän on mahdotonta."

Lordi Maxwell silmäili häntä ällistyneenä.

"Tunnetteko hänet? Pelkäänpä että isänne metsästysalue ei saa
salametsästäjiltä rauhaa."

"Siitä syystä että he ovat niin nälkääntyneitä ja kurjia", sanoi
Marcella ponnistellen urhoollisesti pysyäkseen tyynenä, vaikka tämä
keskustelu saattoi hänen tunteensa kuohumistilaan. "Mitä Hurdiin tulee,
en usko siitä sanaakaan! Mutta jos siinä sittenkin olisi perää --
voi! he ovat olleet niin hirveässä ahdingossa -- he olivat työttömiä
melkein koko viime talven; he ovat työttömiä nytkin. Ei heitä voi
soimata! Kerroinhan minä teille heistä?" hän kääntyi äkkiä Aldousin
puoleen. "Ajattelin juuri tänään kysyä, voisitteko tehdä mitään heidän
hyväkseen?" Kadonneet olivat nyt profeetallinen ryhti ja eleet. Hän
oli itkemäisillään, ja äänessä kajahti vain pelkkää naisellista
avuttomuutta.

Aldous kumartui hänen puoleensa.

Neiti Raeburn vilkaisi veljenpoikaan ja älysi nyt selittämättömäksi
kauhukseen, mitä merkitsi loiste tämän silmissä ja tuo tavaton puna
hänen muuten kalpeilla kasvoillaan.

"Vieläkö hän on työn puutteessa?" lausui Aldous. "Ja te olette
senvuoksi niin pahoilla mielin? Älkää olko huolissanne, kyllä me
hänelle työtä hankimme. Olen juuri suunnitellut puiston pohjoisosan
laajentamista. Siihen työhön hän varmaankin soveltuu. Antakaa vain
minulle täydellinen nimi ja osoite."

"Ja varokoon hän Westallia", sanoi lordi Maxwell ystävällisesti.
"Antakaa hänelle viittaus, neiti Boyce, ja ollut on mennyttä. Ei mikään
minua niin kiusaa kuin tuo alituinen kahakka salametsästäjien kanssa.
Sen tietävät kaikki metsänvartiat."

"Ja jos perhe on tosi puutteessa", sanoi neiti Raeburn kylmästi, "on
kyllä olemassa ihmisiä, jotka pelastavat meidät kurjuudesta. Ei miehen
ole pakko varastaa."

"Niinpä kyllä, armeliaisuutta!" huudahti Marcella huuliaan nyrpistäen.

"Joka mielestänne on katalampi rikos kuin salametsästys", nauroi lordi
Maxwell. "Niin, niin, nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Mutta oli miten
oli, kuppi kahvia selvittää ajatuksemme. Nouskaamme pöydästä, Agneta."



XI LUKU


Lordi Maxwell seurasi Aldousia ja Marcellaa vierashuoneen ovelle
asti. Aldous oli ehdottanut Marcellalle, että menisivät katsomaan
taulukokoelmia, jotka olivat toisessa kerroksessa, ja mielihyvällä
Marcella oli suostunut siihen.

Vanha lordi palasi takaisin toisten naisten luo. Kerta toisensa jälkeen
hän pyyhkäisi kädellään paksua, valkoista tukkaansa, liike, jonka neiti
Raeburn tiesi merkitsevän häiriintynyttä mielenrauhaa.

"Tahtoisin mielelläni kuulla, mitä sanotte tästä nuoresta naisesta",
lausui hän istahtaen vastapäätä heitä.

"Minua hän miellyttää", sanoi lady Winterbourne empimättä. "Tietysti
hän on vielä kypsymätön ja liioitteleva eikä näy paljonkaan punnitsevan
sanojaan. Mutta kyllähän se kaikki aikaa myöten tasoittuu. Minä pidän
hänestä ja toivon, että meistä tulee ystävykset."

Neiti Raeburn kohotti kätensä pystyyn suuttuneen hämmästyksensä
osoitteeksi.

"Töykeä, itserakas ja pahantapainen", sanoi hän harmistuneena. "Hänellä
ei varmaankaan ole mitään vakaantuneita periaatteita, ja mitä hänen
uskonnollisiin mielipiteisiinsä tulee, en uskalla niitä ajatellakaan.
Jos nykyajan nuoret tytöt ovat kaikki tätä laatua, niin -- --"

"Agneta rakas", keskeytti lordi Maxwell hänen puhetulvaansa ja
laski rauhoittaen kätensä hänen polvelleen, "lady Winterbourne on
meidän ystävämme, vanha, uskollinen ystävämme. Puhukaamme senvuoksi
peittelemättä hänen läsnäollessaan. Soisin ettet nyt sanoisi sellaista,
jota jäljestäpäin olet katuva. Aldous on päättänyt naida tämän tytön,
jos hän vaan suostuu siihen."

Lady Winterbourne ei puhunut mitään, sillä hänellä oli ollut salaisia
epäluuloja jo siitä saakka kun Aldous käväisi hänen luonansa pyytämässä
häntä käymään Mellor Parkissa. Mutta hän tarkasti neiti Raeburnia. Tämä
tarttui kiireesti kutimeensa, pudotti sen jälleen käsistään ja puhkesi
viimein sanomaan:

"Kuinka se on tapahtunut? Missä he ovat tavanneet toisiansa?"

"Tavallisesti Hardenien luona. Näyttää siltä, kuin olisi Aldous
paikalla rakastunut häneen, ja nyt on jo mahdotonta muuttaa hänen
päätöstään. Mutta kenties hän ei Aldousista huolikaan, hän sanoi
minulle olevansa vielä aivan epätiedossa neiti Boycen tunteista."

"Ooh!" huudahti neiti Raeburn ja kohotti ylenkatseellisesti
olkapäitään, ikäänkuin ilmaistakseen, ettei sellaista asiain päätöstä
ollut ajateltavissakaan. Sitten hän alkoi kutoa kiireesti ja
raivokkaasti ja virkkoi viimein värähtelevällä äänellä:

"Kuinka hän voi sen tehdä? Onhan neiti Boyce kyllä hyvin kaunis,
mutta -- --" tässä ääni petti hänet. "Jos Aldous ajattelee äitiänsä,
mitenkä hän voi? -- niin töykeä! niin itsekylläinen! Eikö hän vain
sinuakin läksyttänyt, ikäänkuin ei sinulla olisi muuta tekemistä kuin
vastaanottaa mielipiteesi mokomaltakin tyttöletukalta. Ei! ei! en
voi sitä todellakaan vielä sulattaa. Entä hänen isänsä -- ajatteles
mitä häpeää ja vaikeuksia siitä syntyy! Minä sanon sinulle, Henry,
onnettomuutta tästä koituu!"

Lordi Maxwell oli hyvin huolestunut. Hänen olisi pitänyt ennakolta
valmistaa Agnetaa. Mutta asian laita oli se, että hän oli
pelkurimainen, kuten miehet yleensä, ja että hän oli luottanut siihen
että tyttö itse, hänen suuresti kehuttu kauneutensa, lieventäisi iskun
ankaruutta Maxwell Courtin nykyiseltä herrattarelta.

"Toivokaamme ettei niin käy", lausui hän vakavasti. "Mutta muistappas,
ettei Aldous enää ole mikään poika. Minä en voi pakottaa häntä. Näen
kyllä minäkin, että tästä syntyy ikävyyksiä, ja olen ne hänelle
esittänytkin. Mutta minuun on tyttö tehnyt edullisemman vaikutuksen
kuin sinuun. Meidän on joka tapauksessa koetettava katsoa asiaa
valoisammalta puolelta."

Neiti Raeburn ei vastannut, hän oli laskevinaan sukankannan silmiä,
mutta puikot kalisivat hänen käsissään. Lady Winterbournea säälitti
kovasti hänen vanhat ystävänsä.

"Älkääpä hätäilkö", sanoi hän laskien kätensä rauhoittaen neiti
Raeburnin käsivarrelle. "Hän arveli nähtävästi olevansa velvollinen
paljastamaan meille mielipiteensä. Ja sen saattaa kyllä käsittääkin,
kun ottaa lukuun hänen asemansa ja ylevän mielialansa. Te saatte vielä
nähdä hänessä toisiakin puolia, siitä olen varma. Ja ettehän koskaan
tahtoisi -- ettekä voisi -- riitaantua Aldousin kanssa."

"Ja muistakaamme", sanoi lordi Maxwell, alkaen astua edestakaisin
huoneessa, "ettei Aldous ole vähääkään riippuvainen minusta. Hän on
taloudellisesti meistä riippumaton. Hän voi jättää meidät vaikka
huomispäivänä. Minusta riippuvainen! Luulenpa että on päinvastoin,
Agneta -- vai mitä arvelet?"

Hän vaikeni ja katsoi sisareensa, ja tämä tahtomattansakin vastasi
hänen katseeseensa. Kyynel tipahti hänen kutimelleen, mutta hän
pyyhkäisi sen nopeasti pois.

"No niin", sanoi lordi Maxwell jälleen istahtaen, "puhukaamme nyt
järkevästi asiasta. Älkää toki vielä menkö, lady Winterbourne."

"Kenties he juuri tällä hetkellä kihlautuvat", huudahti neiti Raeburn
tukahtuneella äänellä, ja hänestä tuntui kuin pitäis taivaan syöstä
alas.

"Ei, ei", sanoi lordi Maxwell hymyillen. "Ei vielä! Mutta
valmistukaamme kumminkin siihen."

       *       *       *       *       *

Sillä välin kaiken tämän tuskan ja hämmästyksen aikaansaaja istui
taulukokoelma-huoneessa mukavassa Ludvig XV:n tyylisessä nojatuolissa
Aldousin vieressä. Hän oli riisunut päästään suuren hattunsa, ja hänen
mustakutrinen päänsä lepäsi nojatuolin kulmassa, muodostaen viehkeän
vastakohdan sen vaalakkaa kultaa ja purppuraa vastaan. Vastapäätä häntä
oli kaksi kuuluisaa Holbeinin muotokuvamaalausta, joihin hän aika-ajoin
loi katseensa ikäänkuin salaisen vetovoiman vaikutuksesta, jota hän
ei voinut vastustaa. Mutta hän ei ollut puhelutuulella, ja Aldous oli
levoton.

"Olinko mielestänne epäkohtelias isoisällenne?" kysäisi hän äkkiä,
odottamatta vastausta äskeiseen kysymykseensä, joka koski eräiden
taulujen ikää.

"Epäkohteliasko?" huudahti Aldous hämmästyneenä. "Ei vähääkään.
Luuletteko että me maanomistajat olemme niin haurasta ainetta, ettemme
kestäisi pientä kiistelyä silloin tällöin."

"Tätinne piti minua epäkohteliaana", jatkoi Marcella. "Ja kai
minä olinkin! Mutta tällainen koti ärsyttää minua." Ja pienellä
huolettomalla liikkeellä hän vilkaisi olkapäänsä yli tauluihin. Hänen
vieressään riippui alkuperäinen Velasquez, vastakkaisella seinällä
suuri Titian-taulu ja sen vieressä verraton Rembrandt. Hänen oikealla
puolellaan oli tuoli juotettua terästä, jonka muuan saksalainen
kaupunki oli eräälle Saksan keisarille lahjoittanut ja jonka vertaista
ei toista ollut Europassa. Brokaadiverhot akkunain edessä olivat
erikoisesti tilatut Kaarle II:n vierailua varten Maxwell Courtiin.

"Mellorissa on kaikki vanhaa ja rapistunutta", jatkoi Marcella. "Sade
virtaa sisään, suuressa hallissa ei ole ikkunaluukkuja, eikä meillä
ole varaa hankkia uusia -- ei ole varaa edes taulujen puhdistamiseen.
Siellä minä taloa voin sääliä ja vaalia kuten poloista kyläämmekin.
Mutta täällä --"

Hän silmäili ympärilleen ja kohautti olkapäitään.

"Mitä -- taaskin sulat!" sanoi Aldous nauraen. "Mutta miettikääpäs
hiukan, neiti Boyce. Itsehän myönnätte, ettei sosialismin herruus voi
huomenna alkaa. Murrosaika astuu väliin, ja luonnollisesti on nykyisten
omistajain velvollisuus pitää huolta vanhoista historiallisista
linnoistaan ja muistomerkeistään kunnes valtio ottaa ne haltuunsa.
Muutenhan valtio joutuisi tässä kärsimään."

Marcella ei enää voinut pysyä välinpitämättömänä, herra Raeburnin
käytöksessä oli jotain mukaansatempaavaa. Tosin siitä pisti näkyviin
miehen itsetietoisuus, joka tunsi olevansa vanhempi ja tietoihin nähden
kypsyneempi kuin hän ja joka tuontuostakin teki pientä pilaa hänen
maailmanparantamisunelmistaan. Mutta ei edes Marcellan ärtyinen ylpeys
voinut siitä loukkaantua. Sillä hän tunsi, että sitä aatteellista
erimielisyyttä, joka heidät pohjalta erotti, lievensi Aldousin puolelta
myötätunto, niin lämmin ja lempeä, että se Marcellaa liikutti. Ja
nyt, kun he olivat kahdenkesken, kykeni hän tunteitansa ilmaisemaan.
Toisten seurassa ollessa oli hän Marcellasta tuntunut, kuten monta
kertaa ennenkin, ujolta, epäröivältä ja saamattomalta. Mutta niin pian
kuin hänen ei tarvinnut pelätä arvostelua, kävi hänen käytöksensä
luontevammaksi ja varmemmaksi.

Marcella pani leukansa käden nojaan ja tuumi kotvasen.

"Luuletteko että voisitte tyytyä kohtaloonne, jos eläisitte niin
kauan, että näkisitte valtion korjaavan huostaansa omaisuutenne. Vai
katsotteko sitä vääryydeksi ja rupeatteko kapinoimaan?"

Mustista silmistä pilkisti viehättävä kujeellisuus. Hän alkoi
vähitellen vapautua siitä painostuksen tilasta, mihin keskustelu lordi
Maxwellin kanssa oli hänet saattanut.

"Kaikki on, nähkääs, siinä, millä tavalla te ja teidän
hengenheimolaisenne panette toimeen koko mullistuksen. Voitte joko
saada minusta puoluelaisen -- tai karkoittaa minut pois väkivallalla."

"Ei, ei!" sanoi Marcella nopeasti, "ei mitään väkivaltaa käytetä.
Tulonne vain vähennetään. Ilman johtajia emme tietenkään tule
toimeen -- suurmiehistä emme tahdo luopua -- ei maanviljelyksen eikä
teollisuuden alalla. Teillä on vain liian suuret palkat. Teidän täytyy
tyytyä vähempään."

"Älkää vain tätä toimitusta liian pitkään venytelkö", vastasi Aldous
nauraen, "sillä siinä tapauksessa käy se perin tuskalliseksi.
Ihmisillä, jotka ovat tuomitut elämään suurilla tiluksillaan, ennenkuin
valtio ne korjaa, tulee olemaan jotenkin kova aika."

"No niin, se onkin silloin teidän ensimäinen kova aikanne. Ajatelkaapa
työmiestä, jolla on viisi lasta koulu-iässä ja kaksitoista shillingiä
viikossa -- ajatelkaapa noita poloisia Lontoon naisia, jotka ovat
nälkäjärjestelmän uhreja."

"Niin, se on kyllä surkeata", sanoi Aldous muuttuneella äänellä.

Kumpikin oli hetken vaiti.

"Ei!" huudahti Marcella hypähtäen pystyyn. "Ei nyt muistella sitä. --
Palatkaamme taulujen luo. Luuletteko että Titian maksoi apulaisilleen
nälkäpalkkoja ja rikastui heidän työstään. Arvatenkin. Mutta siitä
huolimatta tämä Magdalena tässä ori aikojen halki oleva ihmiskunnan
ihastuksena."

He kulkivat yhdessä taulukokoelman läpi. Marcella näytti vapautuneen
raskaasta painosta, uteliaana, ihastuneena ja hienolla ymmärtämyksellä
hän tarkasteli nyt tauluja. Sitten he joutuivat yläkäytävään, jossa
niinikään riippui tauluja, enimmäkseen muotokuvia Maxwellin suvun
jäsenistä aina Tudorien ajalta asti -- komea sarja loistavapukuisia
ja jalokivistä hohtavia miehiä ja naisia. Näillä tauluilla ei ollut
kovinkaan suurta taiteellista arvoa, ja niitä maalattaessa oli
suurempaa huolta pantu pukuihin kuin henkilön luonteen esittämiseen.

Marcellan katse kiiti kuvasta toiseen, hohtokivien koristamiin
kauloihin, jäykkiin, kirjailtuihin Tudorien-aikuisiin hameisiin,
seitsemännentoista vuosisadan kaunotarten pitkiin kiharoihin ja
kiiltäviin atlaspukuihin. Äkkiä iski hänelle mieleen:

"Minusta tulee heidän jälkeläisensä. Tämä on jo tavallaan minulle
kuuluvaa. Jos minua vain haluttaa, olen muutamain kuukausien kuluttua
tämän linnan haltiatar -- ainakin sen tuleva valtiatar."

Veri alkoi kuumeta hänen suonissaan, tuntui kuin olisivat ajatukset
äkkiä menneet sekaisin. Uusia tulevaisuudenkuvia kiiti pyörteenä
kohisten hänen sielussaan. Hän näki itsensä nuoren päärin puolisona
-- kävihän lordi Maxwell jo kahdeksattakymmentä -- hänen omalla
valkealla kaulallaan kimalteli jalokiviä -- vanhan aatelissuvun
historiallisia jalokiviä -- hänen tahtonsa oli tämän upean linnan ja
koko sen ympäristön laki. Minkälainen valta! -- minkälainen asema!
-- minkälainen romaani! -- Hän, tuo rutiköyhä Marcella, sosialisti,
kansan ystävä! Miten monta uutta sosialistista yritystä hän silloin
puuhaakaan! Neiti Raeburn ei kykene häntä estämään. Hän kuvaili
tyytyväisenä mielessään vanhan neidin kauhistusta. Se seikka vain
häntä kiusasi, että hänen unelmiaan alinomaa haittasi hurja riemu,
joka oli panna hänen jalkansa tanssimaan -- riemu, jonka aiheena
olivat silkkipuvut ja hohtokivet ja ajatus, että hänestä on tuleva
nuori, ihailtu kaunotar, joka pitää loistavaa hovia. Jos hän suostuisi
tällaiseen avioliittoon, niin tapahtuisi se yleisen hyvän vuoksi. Hänen
ystävillään ei olisi oikeutta soimata häntä.

Sitten hän vilkaisi vieressänsä seisovaan pitkään, rauhallisen
näköiseen mieheen. Mies, josta hän nyt jo saattoi olla ylpeä ja jota
hän aikaa voittaen oli oppiva rakastamaan.

"Hän on aina oleva ystäväni", ajatteli hän. "Minä voin ohjata häntä.
Hän on hyvin älykäs, senhän näkee, ja tietoja on hänellä myöskin. Mutta
hän ihailee minua. Hänen asemansa rajoittaa hänen katsantokantaansa,
mutta minä autan häntä vapautumaan siitä. Me olemme uranaukaisijoita
monelle."

Herra Raeburn pysähtyi äkkiä.

"Tahdotteko tulla katsomaan tätä huonetta?" sanoi hän epäröivällä
äänellä. "Se on minun työhuoneeni. Siellä on pari muotokuvaa, jotka
haluaisin näyttää teille."

Marcella seurasi häntä punoittavin poskin, ja heti sen jälkeen he
seisoivat Aldousin äidin kuvan ääressä. Hän kertoi vanhemmistaan,
tyynesti ja yksinkertaisesti, mutta Marcella tunsi sisimmässään, että
rakkaimpia muistojaan Aldousin tapainen mies uskoo ainoastaan sille,
joka on herättänyt hänessä erikoista harrasta myötätuntoa. Ja hänen
puhuessaan Marcella tunsi äkillistä vetovoimaa häntä kohti. Kuinka hän
on hyvä -- kuinka hellä ulkonaisesta jäykkyydestään huolimatta! Nuori
tyttö saattoi huoleti uskoa tulevaisuutensa hänen käsiinsä.

Ja Marcella kävi hetki hetkeltä ystävällisemmäksi, hänen katseensa
lempeämmäksi, ja Aldous tunsi vajoavansa yhä syvemmälle ilon virtaan.
Hän oli kuin lumouksen vallassa, Marcella liikkui hänen vieressään
hoikkana, nuorena, lämpimänä, ja Aldous luonnollisesti tulkitsi hänen
muuttuneen käytöksensä toisin kuin mitä se itse asiassa oli. Aldousin
laatuinen mies ei kaipaa mitään lähestymistä naisen puolelta; --
nainen, jota hän rakastaa, ei sitä koskaan tekisikään, -- mutta hänen
itseluottonsa on kumminkin siksi luja, ettei hän epäile voivansa
voittaa tyttönsä vastarakkautta.

"Entä kuka tämä?" kysäisi Marcella, astuen rauhattomana kirjoituspöydän
ääreen ja ottaen käteensä Edward Hallinin valokuvan.

"Se on paras ystäväni. Mutta te arvatenkin tunnette hänet nimeltä.
Herra Hallin -- Edward Hallin."

Marcella aivan typertyi hämmästyksestä.

"Mitä! Herra Hallinko? _Sama_ Edward Hallinko, joka viime kuussa johti
lakkoa Nottinghamissa -- joka niin usein pitää esitelmiä East-endissa
ja Pohjois-Englannissa?"

"Sama mies. Me olemme vanhat ylioppilastoverit. Olen hänelle suuressa
kiitollisuudenvelassa, ja kesken monia kiireitään hän muistaa kuitenkin
vielä vanhoja ystäviään. Kas tässä" -- hän avasi kirjoitussalkkunsa ja
osoitti myhäillen -- useita tiheään kirjoitettuja arkkeja sen sisältä
-- "tässä on kirjeeni hänelle. Tällaisia kirjeitä kirjoitan usein
kahdesti viikossa hänelle, samoin hän minulle. Monessa asiassa olemme
kyllä eri mieltä, mutta se ei haittaa ystävyyttämme."

"Mistä te sitten kirjoitatte?" ihmetteli Marcella. "Luulin ettei kukaan
enää kirjoita kirjeitä, vain kirjelippuja. Jutteletteko kirjoista vai
ihmisistä?"

"Aina miten sattuu." -- Milloin, oi! suopeat jumalat, olisi hänen lupa
kertoa mitä kaikkea hän oli Marcellasta kertonut näissä papereissa. --
"Mutta hän koskettelee kirjeissään pääasiallisesti yhteiskunnallisia
kysymyksiä. Kuten luultavasti olette kuullutkin, puuhailee hän nykyään
henkensä takaa muutamia kokeita ja parannuksia, joissa hän välistä
pyytää minun apuani."

Marcellan silmät suurenivat. Tämä oli hänelle aivan uutta. Hän koetti
muistutella mieleensä, mitä oli kuullut puhuttavan nuoren Hallinin
suhteesta työväenkysymykseen, hänen personallisesta vaikutusvallastaan
ja lumousvoimastaan, hänen suurista puhujalahjoistaan. Hän muisti,
että hänen sosialistiystävänsä olivat tunnustaneet Hallinin mahdin,
mutta pitäneet sitä vaarallisena liikkeelleen. Hän harrasti sellaisia
hullutuksia kuin kompromissia -- eikä myöntänyt yksityisomaisuuden
säilyttämistä epäoikeutetuksi, vaikka taas toiselta puolen oli hyvin
jyrkkä mitä tuli yhteiseen toimintaan ja yhteiseen tilinalaisuuteen.
_Hänen_ puolueensa kiihkeimmät miehet eivät tahtoneet tietää hänestä
mitään johtajana, mutta he eivät voineet kieltää, että hänellä
ihmisenä oli harvinainen viehätysvoima, joka juuri olikin venturistien
salaisen pelon syynä. Mutta tavalliset ihmiset pitivät häntä kovanakin
sosialistina. Marcella muisti isänsä sanoneen häntä "anarkistiksi",
luettuaan lehdissä minkälaisia ehtoja hän oli hankkinut lakkolaisille
Nottinghamissa. Kovinpa hän nyt ällistyi kuullessaan, että herra
Raeburn ja Hallin olivat ystävyksiä.

He juttelivat hetken aikaa Hallinista ja Cambridgen ylioppilasajoista.
Sitten Marcella, yhä hiukan hermostuneena, astui kirjahyllyn luo ja
alkoi silmäillä kirjoja. Hänen silmänsä osui ensiksi siihen suureen
kokoelmaan kansallistaloudellisia teoksia, joita Aldous aikojen
kuluessa oli koonnut itselleen.

Täällä häntä odotti uusi yllätys. Aldous ei ollut milloinkaan
viitannut siihen, että hänellä oli erikoistietoja niissä aineissa,
joista Marcella niin usein oli väitellyt hänen kanssaan. Hän oli
vain vaatimattomasti ja empien lausunut ajatuksensa, olipa toisinaan
myöntänyt Marcellan käsityksen oikeaksi. Ja tässä hän nyt näkee
sellaisen kirjaston, joka on ainoastaan tutkijalla. Täällä olivat
kaikki kirjat, jotka hän oli lukenut tai joista hän oli kuullut
väitettävän ja lisäksi joukko muitakin. Selaillessaan muutamia teoksia
hämmästyi hän vielä enemmän nähdessään niissä ahkeran käyttämisen
merkkejä, muistiinpanoja ja lukumerkkejä vilisi yhtenään. Näin ei
hän ollut koskaan oppinut lukemaan. Ensimäisen kerran hän nyt näki,
miten tunnollisesti ja innolla on luettava. Hänen mieleensä muistui,
mitenkä hän oli läksyttänyt lordi Maxwellia aamiaispöydässä. Tämä otti
epäilemättä osaa pojanpoikansa harrastuksiin. Häpeän puna leimahti
hänen poskilleen, sillä nyt hän oli mielestään joutunut naurunalaiseksi.

"Ettepä koskaan ole minulle puhunut siitä, että olette erikoisesti
huvitettu tällaisesta lukemisesta", sanoi hän äkkiä harmistuneena --
hän oli juuri asettanut paikoilleen muutaman venturisti-kirjasen.
"Varmaankin arvelitte aamiaispöydässä että laskettelin tyhmyyksiä
pitkin matkaa."

"Kuinka! -- minä olen aina iloinnut siitä, että te olette näistä
asioista huvitettu ja harrastatte niitä. Harva nainen sitä tekee!"
vastasi Aldous yksinkertaisesti. "Tunnetteko näitä lentokirjoja? Niitä
on painettu ainoastaan vähäinen määrä ja ne ovat hyvin harvinaisia."

Hän otti hyllyltä kirjan ja antoi sen Marcellan nähtäväksi niinkuin
toverilleen ja vertaiselleen -- niinkuin hän olisi antanut sen Edward
Hallinille. Mutta jotain oli Marcellassa epävireessä -- lieneekö ollut
omatunto vai itserakkaus -- ja hän tunsi, että hänen sankarimaisuutensa
hupeni perin vähiin. Hän vastasi hajamielisesti, ja Aldousin asettaessa
kirjaa paikoilleen hän sanoi, että hänen täytyi lähteä, ja pyysi herra
Raeburnia hyväntahtoisesti kutsumaan kamarineitiä, jonka seurassa hänen
oli määrä palata kotiin.

"Soitan heti paikalla", sanoi Aldous. "Mutta sallittehan minun saattaa
teitä kotiin?" Sitten hän lisäsi nopeasti: "Minulla on muutamia asioita
toimitettavana siellä päin."

Marcella suostui, ulkonaisesti tosin hiukan jäykästi, mutta
sisällisestä liikutuksesta vavahtaen. Herra Raeburnin sanat ja käytös
tuntuivat haihduttavan kaiken epäilyksen siitä, mikä oli tuleva.

Aldous soitti palvelijaansa ja antoi hänelle määräyksiä Marcellan
kamarityttöön nähden. Sitten he menivät alakertaan jäähyväisiä
heittämään.

Neiti Raeburn jätti vieraalleen hyvästi arvokkaalla katsannolla ja
ryhdillä, jota hänen toisinaan onnistui saavuttaa ja joka ei tälle
pienelle olennolle huonosti soveltunut. Lady Winterbourne piteli nuoren
tytön kättä omassaan, tuijotti häneen mustilla silmillään, niin että
Marcella kävi levottomaksi, ja muistutti häntä käymään Winterbourn
Parkissa ensi tiistaina.

Sitten lordi Maxwell vanhanaikaisella kohteliaisuudella tarjosi
Marcellalle käsivartensa saattaakseen hänet hallin läpi.

"Tulettehan meitä uudelleen tervehtimään", sanoi hän hymyillen; "tosin
olemme vanhoja, ajastamme jäljessä eläviä torylaisia, mutta emme
sentään ole niin huonoja kuin miltä näytämme."

Mutta leikkiä laskiessaan hän tarkkasi syrjästä Marcellaa
läpitunkevalla katseella. Kiihtynyt ja hämillään! Joko se tosiaankin
oli tehty, vai aikoiko Aldous kotimatkalla ratkaista asian? Kummankin
käytöksestä päättäen oli asia kehittymässä aika vauhtia. No niin, ei
tässä ollut muuta neuvoa kuin toivoa parasta.

Kun he kulkivat hallin läpi, pysähtyi Marcella, käsi lordi Maxwellin
käsivarrella.

"Tahtoisin kiittää teitä Hurdin puolesta", sanoi hän ujosti. "On
erinomaisen ystävällisesti tehty, jos hankitte hänelle työtä."

Lordi Maxwell näytti tyytyväiseltä; Marcellan kauniit silmät ja somasti
kaartuvat huulet lisäsivät hänen sanoihinsa viehätystä, jota ei ruma
nainen koskaan olisi voinut herättää.

"Älkää minua kiittäkö", sanoi hän iloisesti, "kiittäkää Aldousia!
Hän se kaikki nuo asiat hoitaa. Ja jos hyväntekeväisyyspuuhissanne
tarvitsette apua, jota voimme teille antaa, niin kääntykää vain huoleti
puoleemme. Vanhan toverini pojantytär löytää aina ystäviä tässä
talossa."

Kovinpa olisi lordi Maxwell ällistynyt kuusi viikkoa takaperin, jos
olisi kuullut nämä sanat suustansa. Nyt hän talutti neiti Boycen
kohteliaasti portaille ja jätettyään hänet Aldousin huostaan hän jäi
ovelle seisomaan ja katsomaan poismenijöitä niin silminnähtävällä
mielenliikutuksella, että se ei jäänyt huomaamatta vanhalta
luotettavalta hovimestariltakaan, joka ovea piteli avoinna. Mitä
aikonee Aldous tehdä? Vieneekö hän vaimonsa maatilan vastakkaisella
puolella olevaan Maxwellin suvun leskenasuntoon, vai tyytynevätkö
nuorikot jäämään vanhaan linnaan iäkkäiden sukulaistensa kanssa? Ja
minkälaisiksi mahtanevat välit muodostua tämän tyttösen ja sisaren
välillä. Omasta puolestaan hän, ollen luonteeltaan optimistinen,
jo siitä illasta alkaen kun Aldous oli hänelle uskonut rakkautensa
Marcellaan, oli asiaa alkanut arvostella vähemmän synkältä kannalta.
Häntä miellytti nähdä älykästä ja lujaluontoista nuorta tyttöä, joka
uskalsi muodostaa itselleen omia mielipiteitä. Monta vertaa parempi se
toki oli kuin nollamaisuus. Tyttö oli nykyjään yltiöpäinen, kypsymätön
ja kenties turhamainenkin. Mutta siitä hän oli asettuva aikaa myöten
-- hänen asemansa Aldousin vaimona oli auttava hänet järkiin. Aldous
oli lujaluontoinen mies -- lordi Maxwell epäili, ettei tällä nuorella
neitosella ollut aavistustakaan siitä, kuinka lujaluontoinen hän
todella oli. Kyllä Maxwellin perhe hänestä kalua saa, kun hän kerran
joutuu heidän pariinsa, ja vanhan sukukartanon kaunistus hänestä
tottakin tulee.

Ainoa todellinen este oli nyt ja oli aina olevakin hänen isänsä ja se
häpeä, jolla hän oli tahrannut tuon ennen niin arvossa pidetyn nimen.
Mutta lordi Maxwell, joka luotti valtaansa joka alalla, ei paljonkaan
epäillyt, ettei hän Aldousin kanssa kykenisi pysyttelemään loitolla
sellaista hylkiötä kuin Richard Boyce oli. Kurjalta ja sairaalta
ruumiin ja sielun puolesta oli mies parka näyttänyt, kun hän ja
Winterbourne olivat kohdanneet hänet.

Maxwell Courtin valkohapsinen omistaja palasi hitaasti takaisin
kirjastoon kädet taskuissa ja pää kumarassa. Pöydällä lepäsi joukko
tärkeitä kirjeitä, jotka kaikki koskettivat keväällä tapahtuvaa
valtiollista käännekohtaa, minkä kautta valta oli joutuva lordi
Maxwellin ja hänen hengenheimolaistensa käsiin. Mutta häntä ei nyt
haluttanut niihin puuttua. Hän kävi kahdeksattakymmentä, mutta hänen
vanha verensä vielä lämpeni, hänen ajatellessaan molempia nuoria, jotka
nyt vaelsivat auringonvalaiseman pyökkimetsän halki. Kuinka myöhään
Aldous saavutti tämän kokemuksen! Isoisä olisi jo kahdenkymmenen
korvissa voinut olla hänelle oppaana.

Sillä välin Aldous ja Marcella astuivat kukkulaa alas. Toisella
puolella heitä kiemurteli maantie, toisella puolella tuo uhkea
pyökkimetsikkö vähitellen aleni laaksoa kohti. He kulkivat metsätietä
aivan kahden. Kamarineiti seurasi hienotunteisesti vähän matkan päässä
maantiellä.

Marcella, joka hermostuneelta mielenliikutukseltaan tuskin osasi
hengittää, koetti parastansa pitääkseen keskustelua taukoamatta
vireillä. Hän uteli seuralaiseltaan, mitä toiveita hänellä oli vaalien
suhteen, kuinka monta kokousta hänen piti pitää ja millä seuduilla
hänellä oli vankimmat puoluelaisensa. Hän sanoi kuulleensa kerrottavan,
että eräissä kylissä -- nimenkin hän mainitsi -- tultaisiin varmasti
äänestämään radikaaleja tory-puolueen mehevistä lupauksista huolimatta.
Aikooko herra Raeburn todellakin käyttää hyväkseen sitä kannatusta,
minkä tuo tunnettu vanhoillis-liiga (yhdistys, johon kuuluivat kaikki
kreivikunnan ylhäiset naiset, lady Winterbourne niihin luettuna) oli
hänelle antava? Saattaako hän puolustaa niitä lahjomisia, joita oluen
ja vehnästen muodossa harjoitetaan väestön turmioksi.

Ja niin yhä eteenpäin kysymyksiä, huomautuksia ja hyökkäyksiä, joista
Aldous koetti suoriutua parhaan ymmärryksensä mukaan, lohduttaen
itseään sillä ajatuksella, että he piankin saapuvat yksinäisempään ja
tiheämpään osaan metsässä.

Viimein Marcella jäi seisomaan ja huudahti puolittain nauraen,
puolittain harmistuneena:

"No niin, saanhan piankin tietää, mitä toiveita toisella puolueella on.
Huomenna tulee herra Wharton aamiaiselle meille."

"Harry Wharton!" sanoi Aldous kummeksien. "Mutta eihän herra Boyce
häntä kannata. Eikö isänne ole vanhoillinen?"

Kun Dick Boyce, Mellor Parkin isännäksi jouduttuaan, vielä toivoi
suopeata vastaanottoa seudun aateliston puolelta, oli hän lähettänyt
rahallista avustusta mainitulle vanhoillisliigalle, joten Aldous
hyvällä syyllä teki tämän huomautuksen.

"Onko siis kaikki arvosteltava valtiollisen mittapuun mukaan?" kysyi
Marcella hieman ylenkatseellisesti. "Eikö saa radikaali-raukalle suoda
edes yhtä ruokaveroa?"

Aldous punastui ja vaikeni hetkeksi. Marcella oli satuttanut hänen
filosofinylpeyteensä.

"Aivan oikein", sanoi hän sitten nauraen, "te huomautatte minua siitä,
että parlamenttivaaleissa mielipiteet joutuvat sekaisin ja ihmisen
siveellinen tunto villiintyy. Herra Wharton on nähtävästi siis vanha
tuttu perheessänne?"

"Isä näki hänet viime viikolla ensi kerran", vastasi Marcella
huolettomasti. "Nyt hän aikoo pyytää häntä meille asumaan vähäksi
aikaa. Ei isä tietysti radikaalia äänestä, mutta kumminkin hän toivoo
herra Whartonille menestystä."

Raeburn rypisteli otsaansa hämmästyneen ja suuttuneen näköisenä.

"Hän on saava paljon kannatusta", sanoi hän lyhyesti. "Dodgsonilla on
tuskin enää mitään toiveita. Herra Wharton on mukaansa tempaava puhuja
ja perin älykäs mies eikä haikaile antaa vaikka minkälaisia lupauksia.
Te tulette pitämään häntä huvittavana, neiti Boyce! Lincolnshiressä
olevalla maatilallaan hän on pannut toimeen osuusfarmin. Viime vuonna
hän perusti työväenlehden -- jota te nähtävästi luette. Ainakin olen
kuullut teidän useasti mainitsevan sitä. Hän uskoo kaikkeen siihen,
mitä te toivotte -- paikallishallinnon laajentamiseen ja kunnalliseen
tarkastukseen -- yleiseen maanjakoon -- tulojen asteettaiseen
taksoitukseen -- tilanomistajien hävittämiseen niin pian kuin
suinkin -- _e tutti quanti_. Kaunopuheinen hän on ja ovela. Viikko
viikolta hän saavuttaa yhä enemmän puoluelaisia kylissämme. Kansa on
ylenmäärin ihastunut hänen käytökseensä. 'Luulenpa että linnut metsästä
lentäisivät hänen tykönsä, jos hän vain niitä kutsuisi!' sanoi minulle
tuonoin eräs työmies."

"Mutta ette kumminkaan pidä hänestä!" huudahti Marcella ärsyttävä pikku
hymy huulillaan. "Senhän kuulee joka sanasta."

Aldous empi ja koetti, mustasukkaisuuden tuskasta huolimatta, sovittaa
sanansa punnittuun ja lievään asuun.

"Olen tuntenut hänet poikavuosilta asti", sanoi hän. "Hän on Levenien
sukulainen ja oleskeli paljon siellä ennen aikaan. Hän on loistava
ilmiö -- hyvin lahjakas -- --"

"Se 'mutta', joka seuraa, mahtaa olla hyvin paha, koska se niin kauan
viipyy", pisti Marcella väliin.

"No niin, olkoon sitten sanottu, että ihailen häntä, mutta en
kunnioita", vastasi Aldous painokkaasti.

"Sitä sanoo jokainen älykkäästä vastustajasta", huudahti Marcella. "Se
on se tavallinen valtti."

Hän satutti Aldousia arkaan kohtaan, sillä hänen täytyi itselleen
myöntää, että Marcellan huomautus ei tässä tapauksessa ollut aiheeton.
Tätä miestä ei hän ollut koskaan pystynyt arvostelemaan kylmän järjen
valossa ja saatuaan nyt kuulla, että Marcella oli ennen pitkää kohtaava
hänet omassa kodissaan, hän vieläkin vähemmän siihen pystyi.

"Olen pahoillani, että pidätte minua sellaisena farisealaisena", sanoi
hän katsahtaen Marcellaan tuskaa ja mielenliikutusta kuvastavalla
katseella.

Marcella ei puhunut mitään, ja kumpikin astui äänettömänä eteenpäin.
Tie kulki nyt tiheään metsään. Maantietä ei enää näkynyt. Sieltä
ei kuulunut pyörien ritinää eikä ihmisaskeleita. Auringon säteet
leikittelivät vapaasti lehdettömien pyökkipuiden lomissa, valaisivat
paikka-paikoin niiden jykeviä, harmaita runkoja ja heittivät
tulenhohtavia valotäpliä maahan varisseihin punaruskeihin lehtiin.
Runkojen takaa näkyi nyt, kuten aina, aaltomaisesti kaartuva tasanko
etäisyyden sinervässä valossa. Virkeä, kevyt tuulenhenki puhalteli
nuoren parin kasvoihin, muistuttaen ennemmin kevättä kuin syksyä.
Pensasaidasta, oikealta puolelta, kuului kultarintakertun, "kelmeän
syksyn satakielisen" laulua. Kumpaankin äänettömään kulkijaan aurinko,
tuuli ja linnut vuodattivat tenhonsa. Aldousin sydän sykähti, hän
varustautui pikaiseen ratkaisuun.

Samassa Marcella kääntyi vaistomaisesti hänen puoleensa ja kalpeni
nähdessään hänen katseensa:

"Arvaatte ehkä, miksi olen niin pahoillani, kun me kaksi joudumme
riitaan?" sanoi Aldous nopeasti, valitsematta sen enempää sanojansa,
"miksi joka tavu puheessanne on minulle tärkeä. Siksi että minulla on
toiveita -- unelmia -- joiden toteutumisesta elämäni onni riippuu! Jos
voisitte vastaanottaa tämän -- tämän -- tunteen -- tämän kiintymyksen
-- joka minussa asuu teitä kohtaan -- jos voisitte uskoa itsenne
minulle -- luulen, ettei teillä koskaan ole oleva syytä pitää minua
kovana tai ahdasmielisenä ketään kohtaan, jota kohtaan te tunnette
myötätuntoa. Saanko puhua teille kaikki, mitä liikkuu mielessäni -- vai
olenko ehkä ylen rohkea?"

Marcella kääntyi hänestä pois tulipunaisena. Riemastus -- suunnaton,
pyörryttävä riemastus kulki leveänä laineena kautta hänen nuoren
sydämensä. Mutta pian jalompi tunne masensi sen -- liikutuksen tunne,
minkä Aldousin epäitsekäs kiintymys herätti.

"Te ette tunne minua", sanoi hän kiiruusti, "vaikka ehkä luulette. Minä
olen oikullinen ja vaihteleva. Minä kiusaisin ja loukkaisin teitä, te
pettyisitte minun suhteeni."

Aldousin levolliset, harmaat silmät välähtivät.

"Käykää istumaan tähän, näille kuiville juurille", sanoi hän iloisesti,
ja omistusoikeuden varmuus kuului jo hänen äänessään. "Ei kukaan meitä
häiritse. Minulla on niin paljon teille puhumista!"

Marcella totteli vavisten. Intohimon värähdyksiä ei hänen sisässään
liikkunut, mutta hän tunsi hetken suuren, ratkaisevan merkityksen ja
yhä karttuvaa ylpeyttä siitä, että omasi sellaisen miehen lemmen.

Aldous talutti hänet pari askelta syrjään, etsi hänelle mukavan
istuimen jykevän puunrungon vieressä ja heittäysi itse ruohikolle
hänen jalkoihinsa. Siinä istuessaan, pää painuksissa, ujo, liikutettu
katse silmissä, paljas, valkea käsi mustalla puvulla, näytti Marcella
niin ihastuttavalta, että kuvaamaton onnentunne valtasi Aldousin.
Hän tarttui Marcellan käteen, ja kun ei tämä pannut vastaan, sulki
hän sen käsiinsä ja painoi otsansa ja huulensa sitä vastaan. Häntä
liikutti syvästi, että Marcella ei päästänyt tunteitaan valloilleen,
vaikka sisällinen liikutus oli selvästi nähtävänä. Ritarillisessa
vaatimattomuudessaan ei hän tietänyt kaivata muuta -- jotain
rikkaampaa, lämpimämpää.

Puoli tuntia myöhemmin he yhä istuivat samalla paikalla. He olivat
paljon jutelleet keskenään -- jutelleet vakavasti, mutta myöskin
hilpeästi ja leikillisesti. Kadonnut oli nyt peräti Marcellan ärtyisä
tuuli. Hän oli nyt tyyni ja arvokas, niinkuin on oltava sen, joka
tietää, että elämä on avannut hänelle laajan toimialan.

Kumminkin koski häneen melkein tuskaisesti tuo peittelemätön ilo
Aldousin tyvenessä äänessä, kun hän kuvaili, minkälainen oli ollut
hänen ensimäinen vaikutuksensa Marcellasta, kuinka kummissaan hän oli
ollut löytäessään hänessä ihanteita, kapinallisia ajatuksia ja hehkuvia
tunteita, joita hän ei koskaan ennen ollut tavannut seurapiirinsä
naisissa. Siitä tietysti ei mitään mainittu, että Marcellan mielipiteet
usein olivat herättäneet hänessä vaivoin salattua hilpeyttä tai
joskus harmittaneetkin häntä; kenties se tällä hetkellä oli häneltä
unohtunutkin. Nyt hän vain puhui heidän yhteisistä harrastuksistaan,
ihastuksestaan, ilostaan -- ja pitkällisestä henkisestä janostaan,
joka nyt viimeinkin saisi tyydytystä Marcellan tuoreen tunne-elämän
lähdevesissä. Ensin hän oli mieltynyt Marcellaan omintakeisuuteen ja
avomielisyyteen -- siihen, mitä hän oli _sanonut_ -- --

"Mutta nyt minä sinua rakastan, koska olet Marcella!" hän äkkiä
kiihkeästi huudahti: "Oo, voin sitä tuskin vieläkään käsittää, se on
liian ihana uni! Aseta kätesi minun käteeni ja lausu vielä kerran, että
se todellakin on _totta_, että me kaksi kuulumme yhteen -- että sinä
aina olet minun sivullani -- elähyttämässä -- auttamassa -- --."

Ja antaessaan hänelle kätensä oli Marcellan suotava myös suudelma,
jonka Aldous nyt puhtaan lempensä ensi kuohussa häneltä anasti.
Marcellan punastumista ja arkaa peräytymistä hän piti aivan
luonnollisena, tyttömäisenä kainoutena.

He juttelivat edelleen, ja niin Aldous pala palalta avasi Marcellalle
sydämensä ja uskoi hänelle tulevaisuudentuumansa, joita Marcella
ylpeänä hänen luottamuksestaan kuunteli. Vasta nyt hän ymmärsi --
vaikkakin vain pintapuolisesti -- sitä sielunelämää, jonka Aldous niin
taitavasti osasi kätkeä tyveneen ja vaatimattomaan esiintymiseensä.
Hän puheli ylioppilasvuosistaan, ystävästään ja palavasta toiveestaan
voida tulevaisuudessa, maanomistajan vallitsevaan asemaan jouduttuaan,
vaikuttaa uusien, parempien yhteiskunta-olojen hyväksi, joiden
lähestymistä hän piti varmana, samoin kuin Hallinkin, jos kohta
hän käsitti, että tämä mullistus oli tapahtuva vähitellen, askel
askeleelta. Uuden suunnan toteuttamista odottivat arvaamattomat
vaikeudet, hän älysi sen selvemmin, levottomampana kuin Hallin.
Hän luotti kumminkin siihen, että hän, panemalla toimeen muutamia
laajalle-ulottuvia parannuksia isoisänsä suurella maatilalla ja
toiminnallaan parlamentissa aatetoverien avulla, voisi tehokkaastikin
edistää asiaa. Marcella oli epäilemättä useasti ajatellut, että hän oli
välinpitämätön, harrastukseton hänelle uskottua maatilaa kohtaan. Mutta
välinpitämätön hän ei ollut -- joutui vain joskus ikäänkuin lamaan, kun
tuntui käyvän ylen vaikeaksi keksiä missä totuus oli löydettävissä.

Myös Marcella selitti kantansa perin avomielisesti ja peittelemättä.
Hän ei tahtonut omalletunnolleen mitään salattavaa.

"Sanotaan tietysti", puhkesi hän äkkiä sanomaan, "että minä menen
naimisiin kanssasi rikkautesi ja asemasi takia. Ja tavallaan minä sen
teenkin. Ei! älä minua keskeytä! Minä en menisi kanssasi naimisiin
ellen -- ellen pitäisi sinusta. Tuleva asemani antaa minulle suuren
vaikutusvallan. Minä sanon sen peittelemättä, että aion käyttää sitä
hyväkseni. Mietippäs siis tarkkaan, mitä teet. Minusta ei konsanaan
tule nöyrämielistä, alistuvaa vaimoa. Olen sitä mieltä, että naisen
tulee aina kehittää yksilöluonnettansa -- olkoonpa hän nainut tai
naimaton. Oletko ajatellut sitä, että minä ehkä usein teen sellaista,
jota paheksit ja joka omaisiasi ehkä loukkaa."

"Sinä olet oleva vapaa", vastasi herra Raeburn päättävästi. "Olen
miettinyt kaikkea."

"Entä isäni?" jatkoi Marcella kääntäen päänsä pois. "Hän on sairas --
hän kaipaa sääliä, rakkautta. Minä en suostu minkäänlaisiin siteisiin,
jotka pakottavat minua häntä kieltämään."

"Sääliä ja rakkautta pidän pyhänä", vastasi Aldous suudellen häntä
hellästi kädelle. "Ole rauhallinen -- ole tyytyväinen -- armas!"

Molemmat vaikenivat. Marcella vajosi syviin ajatuksiin, Aldous nautti
taivaallisesta onnestaan. Aurinko oli jo mailleen menemässä, tuuli
puhalsi virkeämmin.

"Nyt meidän on palattava kotiin", huudahti Marcella äkkiä, pystyyn
ponnahtaen. "Taylor on varmaankin jo tunnin aikaa ollut kotona. Äiti on
levoton, ja minun täytyy -- minun täytyy kertoa heille."

"Minä saatan sinut veräjälle asti", ehdotti Aldous, kun he kiiruusti
astuivat eteenpäin; "ja sinä kysyt isältäsi, saanko tulla puhuttelemaan
häntä tänään päivällisen jälkeen".

Puut harvenivat jälleen heidän edessään ja polkutie kiertyi maantielle
päin. Äkkiä he näkivät vähän matkan päässä nuoren miehen poikkeavan
maantieltä polulle. Keppiään heiluttaen hän astui viheltäen tietänsä.
Hän kulki avopäin, ja tuuli liehutteli vapaasti hänen vaaleanruskeita
kiharoitaan. Kuullessaan askeleita Marcella nosti katseensa ja
antoi sen ehdottomasti viipyä vastaantulijan nuorilla, säteilevillä
kasvoilla. Aldous pysähtyi huudahtaen.

Vieras huomasi heidät, ja Aldousin nähdessään hän lähestyi häntä
hymyillen, käsi ojennettuna.

"Kas Raeburn, satummepa lopultakin yhteen. Viimeisinä viikkoina olemme
alinomaa olleet toistemme kintereillä, osumatta yhteen. Luulenpa
sentään, että olisimme pysyneet aisoissa, jos olisimme osuneetkin."

"Neiti Boyce, ettehän vielä tunne herra Whartonia", sanoi Aldous
jäykästi. "Sallinette minun esittää?"

Nuoren miehen siniset silmät mittailivat vilkkaina ja uteliaina
Marcellan kasvoja ja vartaloa. Sitten hän käsi sydämellä teki
kumarruksen -- ylenmäärin kohteliaan kumarruksen -- niinkuin olisi hän
ollut jokin kahdeksannentoista vuosisadan kavaljeeri, ja astui pari
askelta eteenpäin heidän seurassaan.



TOINEN KIRJA


    Der Frau sei es genug, der eignen Sitten
    Beherrscherin zu sein und eignen Leidenschaften.



I LUKU


Eräänä kuutamoisena joulukuun yönä, kaksi kuukautta Marcella Boycen ja
Aldous Raeburnin kihlauksen jälkeen, ympäröi Mellorin metsiä ja ketoja
ja Buckinghamshiren tasankoa, joka erottaa Chilternin metsäisen ylängön
liitukummuista, tuo aavemainen hiljaisuus, joka tavallisesti kuuluu
purevaan pakkaseen.

Talvi oli tehnyt tuloa ennenkuin viimeiset lehdet olivat karisseet
tammista. Kaksi viikkoa oli jo pakkasta kestänyt, mutta lunta ei
ollut vielä yhtään näkynyt. Niittyjä peitti ohut huurrekerros; ojat,
kynnettyjen peltojen vesiset vaot ja kylän keskellä oleva lampi, josta
väen oli tapana noutaa pääasiallinen vesivarastonsa, olivat lujassa
jäässä. Joka aamu kohosi metsästä kevyt usvahuntu, paljastaen talvisen
maiseman upeuden ja haihtuen pilvettömän taivaan sineen; joka ilta
nousi kuu, ilman että heikoinkaan tuulenhenki puhalteli, ja autioilla
kedoilla törröttävien puiden oksat kuvastuivat selvinä ja tummina
valkopeitteiseen maahan.

Miten hiljaista oli nyt keskiyön aikaan metsän reunassa! Kaksi miestä,
jotka nököttivät muutamain pensaiden kätkössä herra Boycen parhaimmalla
metsästysalueella, ja jotka olivat ulkona samoilla asioilla, uskalsivat
tuskin puhutella toisiaan, niin eriskummainen ja painostava oli metsän
hiljaisuus. Miehistä oli toinen Jim Hurd, toinen vaivaishuoneen
Pattonin poika, noin kuudenkymmenen korvissa oleva mies, jonka pienet,
kutistuneet kasvot valkeina ja terävinä kurkistivat rällähatun alta.

Missään ei näkynyt elonmerkkiä. Hurd siirsi kätensä korvalle ja
kumartui eteenpäin tarkkaavasti kuunnellen. Äkkiä tuntui värinää,
ja samassa kuului kumea, jyskyttävä ääni hänen vieressään olevan
multatöyrään pohjalta. Hän säpsähti, kyyristyi alas ja asetti korvansa
maata vasten.

"Annappas pussi minulle", sanoi hän kumppanilleen, nousten pystyyn.
"Kuuluuhan ihan selvästi, mitenkä ne siellä ryömivät ja liikkuvat. Kas
tässä, ota tämä matkaasi ja mene toiselle puolelle."

Hän ojensi hänelle kimpun kaniiniverkkoja. Patton ryömi nelinkontin
matalan multapenkereen ja pensasaidan takana olevaan metsään.
Pensasaita, joka ympäröi metsästysaluetta antamatta sille minkäänlaista
turvaa, oli huonossa kunnossa, kuten kaikki mikä Melloriin kuului.
Mutta sen takainen kenttä oli lordi Maxwellin maata.

Ammattiinsa harjaantuneen miehen kätevyydellä Hurd työnsi syrjään
risukasan ja pikkupensaat ja alkoi kiinnittää pyydysverkkoja
kaniininpesän reikiin omalla puolellaan. Sitten hän pujottautui
Pattonin luo tarkastamaan, että kaikki oli sielläkin paikoillaan, ja
palasi jälleen takaisin noutamaan lumikkeja, joita hänellä tiivisti
sidotussa pussissa oli neljä kappaletta.

Seurasi neljännestunnin jännittävä odotusaika. Apajaan joutui kaikkiaan
viisi kaniinia, kolme Hurdin, kaksi Pattonin puolella. Miehillä oli
täysi työ saaliin korjuussa, rihmojen hoitamisessa ja pesäreikien
silmällä pitämisessä. Hurdin suuret kädet näyttivät ennättävän
kaikkialle; vuoroin ne kiinnittivät verkonvirityspuikkoja, vuoroin
taitavalla liikkeellä väänsivät niskat nurin verkkoon joutuneelta
otukselta, vuoroin kerivät auki lumikkiin sidottua rihmaa.

Lopulta miesten kiusaksi muuan rihma katkesi ja lumikki hävisi
kaniininkoloon. Nyt he olivat pulassa, sillä heitä ei haluttanut kaivaa
sitä esiin, se kun olisi vain vienyt aikaa ja herättänyt tarpeetonta
melua, eivätkä he liioin tahtoneet lumikkia menettää. Kaniineja ei
enää näkynyt, ja näytti siltä kuin ei olisi tästä aukosta enää mitään
saatavana. Hurd työnsi käsivartensa siihen reikään, johon hän oli
lumikin päästänyt.

"Täällä on jotakin edessä", sanoi hän viimein. "Varmaankin kuollut
kaniini. Annas tänne lapio." Hän kaiveli aukon suuta varovasti.

"Tässäpä se onkin", äännähti hän ja veti ulos jotakin, jonka hän
paikalla inhosta parahtaen viskasi pois. Heti esteen poistuttua karkasi
aukosta kaniini kadonneen lumikin seuraamana. Hurd sieppasi kaniinia
lujasti niskasta ja tappoi sen. Sitten hän pisti lumikin taskuunsa.

"Jumaliste!" sanoi hän pyyhkien otsaansa. "Kylläpä ne pitää kiirettä."

Hänen aukosta vetämänsä este oli kuollut kissa, joka nähtävästi oli
lähtenyt metsästykselle ja siellä saanut kurjan surman. Patton ja Hurd
tarkastivat sitä silmänräpäyksen verran, sitten paiskasi jälkimäinen
sen voimakkaalla heitolla kauas metsään.

Miehet sytyttivät piippunsa pensaiden suojassa. Itse he olivat hyvässä
kätkössä, mutta pensaikossa olevasta aukosta he saattoivat nähdä mitä
ympärillä tapahtui.

"Kuusi kappaletta", sanoi Hurd silmäillen kuolleita kaniineja. "Menisin
vielä yhtä pesää tarkastamaan, mutta olen niin hiton väsynyt. Jahka
olen virittänyt pari ansaa, lähden kotia."

Patton polttaa tuprutti vaieten. Hän tuumiskeli, antaneekohan Hurd
hänelle palkkioksi yhden kaniinin vai kaksi. Hurd oli taitava
ammatissaan ja kaikkien metkujen perillä, ja Patton olisi saattanut
tyytyä yhteenkin kaniin. Mutta omasta mielestään hän oli alinomaa
vääryyden uhrina, ja nyt hän oli jo aivan selvillä siitä, että hänellä
oli tänä iltana vain kurja saalis odotettavissa, vaikka Hurd tätä ennen
oli aina palkinnut hänen apuaan anteliaalla kädellä.

"Olethan kaiken päivää ollut työssä?" virkkoi hän kotvasen kuluttua.
Itse hän oli ilman työtä, kuten puolet kylää, eikä ollut illalliseksi
syönyt muuta kuin keitettyjä nauriita. Mutta hän tiesi, että Hurd oli
otettu työhön Maxwell Courtiin, missä oli ryhdytty rakentamaan uutta
ajotietä ja suurentamaan suihkulähdettä -- pääasiallisesti työttömäin
hädän lieventämiseksi. Patton muutamain tovereinsa kanssa oli myöskin
pyrkinyt sinne. Mutta isännöitsijä oli sanonut, että tilan oma väki
joutuu ensi sijaan ja heitäkin oli vielä koko joukko työtönnä.
Mutta Hurd oli siitä huolimatta otettu hovin tientekoon kyläläisten
kummastukseksi.

Hurd nyökkäsi päällään, mutta ei puhunut mitään. Häntä ei haluttanut
asiasta jutella sen enempää.

"Entä meneekö _hän_ ihan totta naimisiin herra Raeburnin kanssa?"

Patton viittasi päällään oikealle, missä viettävän pensasaidan takaa
Mellorin uuninpiiput ja setripuiden latvat selvästi kuvastuivat
yöllisen taivaan tummaa sineä vastaan.

Hurd nyökkäsi uudelleen ja tuprutteli uutterasti savua. Suuttuneena
miehen sanattomuudesta Patton sadatteli itsekseen kumppaninsa
salakähmäisyyttä. Koko kylä puhui neiti Boycen ystävällisistä suhteista
Hurdin perheeseen. Hän päätti koettaa puheenainetta, joka panisi Hurdin
kielen liikkumaan.

"Westall kerskaili eilisiltana Bradsellilla (Bradsell oli 'Viheriän
Miehen' ravintolan isännän nimi) ja sanoi, että hovissa kyllä
tiedetään, että olet aika heittiö, vaikka oletkin otettu työhön sinne.
Hän sanoi pitävänsä sinua silmällä ja varoittaneensa sinua viime vuonna
jo kahdestikin -- --"

"Se on vale", sanoi Hurd ottaen piipun suustansa, mutta samassa hän
taas jatkoi polttamista.

Patton oli hyvillä mielin.

"Hän sanoi, että sinä olet aina ollut laiskuri ja vieläkin olet
laiskuri. Neiti Boycen tapaista hienoa neitiä voit kyllä hännystellä,
sanoi hän, mutta rehellistä työtä et kykene tekemään, sanoi hän -- jos
vaan muuten tulet toimeen."

"Piru hänet vieköön", mutisi Hurd hampaittensa välitse. Hän otti piipun
suustaan, painoi peukalollaan tupakan sisään ja pisti sen sitten
taskuunsa.

"Mikä se!" huudahti Patton säikähtyneenä.

Vihellys! -- kimakka ja selvä -- metsän vastakkaiselta laidalta.
Samassa kuun valaisemalla liitukummulla kävi näkyviin tumma,
liikkumaton miehen varjo, pieni musta pilkku vieressään. Ylempänä
kukkulalla nähtiin toisen olennon nopeasti astuvan ensimäistä kohti,
usean mustan pilkun seuraamana. Salametsästäjät älysivät paikalla, että
se oli Westall, joka antoi merkin yövartialleen, Charles Dynesille, ja
että molemmat miehet tuossa tuokiossa olisivat heidän kintereillään.
Parissa silmänräpäyksessä peitettiin luvattoman metsästyksen jäljet
niin hyvin kuin mahdollista, työnnettiin muutamia tiheitä risuja
kaniiniluolan eteen, pantiin talteen lumikit ja metsäriista ja
kutsuttiin Hurdin metsäkoira paikalle. Sitten miehet hiipivät ojaan ja
ryömivät niin pitkälle kuin pääsivät, ollakseen syrjässä siltä polulta,
jota metsänvartiat tulisivat kulkemaan. Oja oli pensaiden peitossa, ja
lähestyviä ääniä kuullessaan he kyyristyivät alas tiheän risukon ja
riippuvien pensaiden suojaan, pelkäämättä muuta kuin metsänvartiain
koirien vainuamista.

Mutta koirat ja ihmiset kulkivat ohi aavistamatta mitään.

"Pysy alallasi!" sanoi Hurd estäen Pattonia nousemasta.

"Tuossa tuokiossa hän palaa takaisin. Se on hänen tavallisia
temppujaan."

Hän ei pettynyt, sillä jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua
näyttäytyivät miehet uudelleen. He kulkivat pitkin metsänreunaa,
joka oli lordi Maxwellin metsästysalueen ja Mellorin suuren metsän
rajana ja astuivat ojan yli noin viidenkymmenen metrin päässä miesten
kätköpaikasta.

Sieltä nämä kuulivat Westallin karhealla, käskevällä äänellään antavan
määräyksiä käskyläiselleen ja huhuilevan sänkipellolla samoilevia
koiriaan. Hurdin oma koira nytkähti kerran tai pari kärsimättömästi
hänen vieressään.

Äänet ja askeleet etenivät kuulumattomiin, ja kaikki oli jälleen
hiljaista.

Salametsästäjät kapusivat nauraa hohottaen piilostaan ja pitivät
silmällä metsänvartioita, kunnes he hävisivät Maxwellin metsiin.

"Tulitpa taaskin puijatuksi -- kirottu lurjus!" huudahti Hurd hillitön
voitonriemu äänessä. "Nyt minä viritän ansani. Mutta ala sinä mennä
kotiin."

Patton totteli viittausta, murahti pari sanaa kiitokseksi, kun Hurd
ojensi hänelle kaksi kaniinia, jotka hän työnsi nuttunsa laajoihin
taskuihin, ja lähti sitten kiertoteitä kotiin.

Yksin jäätyään Hurd piilotti verkot ja muut vehkeet hyvässä kätkössä
olevaan multatöyrään repeämään ja viritti sitten ansoja kolmeen eri
paikkaan, missä tiesi että jänisten oli tapa puikahtaa metsään.

Sitten hän kärsimättömänä odotti kuuluvaksi kellon lyöntiä Mellorin
kirkosta. Oli pureva pakkanen, mutta hänen yölliset puuhansa eivät
vielä olleet lopussa ja hänellä oli pätevät syyt päästä Pattonista
eroon.

Samassa löi kello puoli yksi, ja sen kajahtava ääni vieri kumisten
talvipakkasessa yli kukkulain. Hurd ryömi rappioisen pensasaidan läpi
toiselle puolelle ja kapusi ylös jyrkkää metsänrinnettä. Se kasvoi
enimmäkseen nuorta metsää ja tiheätä viidakkoa, mutta mäen harjalla
kohosi uhkeita, jykeviä pyökkejä, joiden lehdettömien oksien välistä
kuu kumotti huurteiselle maalle. Mikä verraton soreus ja voima noiden
oksain kaavauksessa! täällä ei silmä tavannut tammipuun pahkaisia,
vaihtelevia muodostuksia, vaan kaikki näytti olevan sopusuhtaista,
pyöristettyä, suurenmoista, kuten ylevän taiteilijan kädestä lähtenyttä.

Mutta Hurdilla ei ollut silmää kaikelle tälle. Hän samosi eteenpäin
pitkin kuivain lehtien peittämää tietä, ajatellen että pyökkimetsässä,
mäen harjalla, häntä todennäköisesti odotti eräs mies, jolla oli tärkeä
ehdotus hänelle tehtävänä. Illalla oli ravintolanisäntä supattanut
hänelle korvaan pari sanaa, jotka tuntuivat hänestä siihen viitanneen,
ja senvuoksi hän toimitti Pattonin pois tieltä.

Mutta hänen päästyään kukkulan harjalle ei siellä näkynyt ketään, ja
hän laskeutui kaatuneelle puunrungolle levähtämään ja tupakoimaan.

Mutta tuskin hän oli päässyt istahtamaan, ennenkuin hän. levottomasti
liikahti ja kääntyi istumaan vastakkaiselle puolelle. Sillä äskeiseltä
istumapaikalta saattoi puiden välisestä aukeamasta nähdä yli
matalakasvuisen metsikön Mellor Housen jykevät tummat rajaviivat. Ja
tällä hetkellä Jim Hurd oli mieluummin Melloria ajattelematta.

Herra Boycen kaniineja hän pyydysteli mielihyvällä, ilman
tunnonvaivoja. Mutta _neiti_ Boycea ajatellessaan yöllisillä retkillään
hän kävi rauhattomaksi.

Kuka käskikään häntä toisten asioihin puuttumaan? Tahtomattaankin
kantoi Hurd Marcellaa kohtaan kaunaa.

Hän oli juuri saanut hankituksi itselleen hiukan kengänkorjuuta ja
tämän työn sekä vaimonsa oljenpalmikoimisen varjolla hän oli arvellut
voivansa pysyä turvassa epäluulolta. Siinä samassa kun hänen päässään
risteilee kekseliäitä suunnitelmia Westallin nolaamiseksi, astuu neiti
Boyce sisään ilosta sädehtien ja ilmoittaa, että Maxwell Courtissa on
nyt työtä saatavana niin pian kuin hän sinne ilmoittautuu.

Ja sitten hän oli katsahtanut Hurdiin merkitsevällä katseella.

"Ja lordi Maxwell lähettää teille varoituksen, Hurd", oli hän jatkanut:
"Sanokaa hänelle, että kunhan hän jättää Westallin rauhaan, ei puhuta
enää mitään menneistä synneistä! Kas niin, en minä aio urkkia mitä se
tietää. Jos te olette metsästyslakeja vastaan rikkonut, en minä siitä
ole vihoissani. Jo huomispäivänä minä sen lain muuttaisin, jos voisin!
-- kyllä te sen tiedätte. Mutta olette todella mieletön, jos vielä
nyt jatkatte samaan tapaan, nyt kun olette saanut koko talven ajaksi
tuottavaa työtä. Muistakaa toki vaimoanne ja lapsianne."

Siinä Hurd kuin mikäkin pölkkypää oli katsoa töllistellyt häntä -- eipä
hän paremmin kuin Mintakaan tiennyt minne katsoa, mitä virkkaa. Viimein
vaimo puhkesi kyyneliin ja änkytti:

"Oi, neiti! olisimmehan muuten kuolleet nälkään -- --"

Ja neiti Boyce oli paikalla keskeyttänyt hänet tarttumalla hänen
käteensä. Kyllähän hän sen tiesi. Ei hän tänne saarnaamaan tullut.
Mutta Hurdin oli luvattava heittää se sikseen vaimonsa takia.

Ja Hurd, joka ei ollut kyennyt puolustautumaan eikä keksinyt mitään
pätevää syytä hylätäksensä edullisen työtarjouksen, oli sammaltaen ja
hämmentyneenä luvannut, ja luvannut niin juhlallisesti ja vakaasti,
että häntä jälkeenpäin harmitti. Noin kahden viikon ajan Hurd oli ollut
päivät hovin työssä ja pysytellyt yöt kotosalla. Mutta sitten kauan
lamassa olleet kelttiläiset vaistot alkoivat uudelleen elpyä ja kiusata
hänen rauhaansa. Onnettomuudekseen hän sattui eräänä päivänä hoviin
mennessään kohtaamaan tiellä Westallin, joka röyhkeästi naurahtaen
mittaili häntä päästä kantapäähän, ikäänkuin sanoakseen: "Kas niin,
veijari, oletpa viimeinkin nujerrettu!" Samana iltana Hurd jälleen
hävisi metsän pimeyteen Mintan kyynelistä ja nuhteista piittaamatta.

No niin entä sitten? Rikkaista ja laista Hurd ajatteli samaa kuin
orja, joka on mielestänsä oikeutettu rikkomaan niitä lakeja, joiden
laatimisessa hän ei itse ole ollut osallisena. Häntä kyllä tuskastutti,
että neiti Boyce oli niin ystävällinen hänen perheelleen, opetti
Williä lukemaan ja lahjoitti Daisylle ja Nellielle vanhoja pukujaan,
aavistamatta että Hurd veti häntä nenästä. Mutta pian hän rauhoittui
tässäkin suhteessa. Hän eli nyt sellaisessa alituisessa jännityksessä,
ettei malttanut kauan pohtia yhtä asiaa.

Neiti Boyce oli sitäpaitsi suurena syynä hänen nykyiseen kaksinaiseen
elämäänsä. Milloin hän sattui kotona olemaan, istui hän takan ääressä
ja luki piippuansa imien niitä sanomalehtiä ja kirjasia, jotka Marcella
oli kesällä antanut hänelle. Ensin ei hän niistä paljonkaan välittänyt.
Nyt hän tavaili niitä läpi moneen kertaan. Hän oli kyllä aina tietänyt,
että "rikkaat nylkevät köyhiä". Mutta ei hän kumminkaan ikinä ollut
voinut kuvailla heitä sellaisiksi anastajiksi, tunnottomiksi rosvoiksi,
kuin he todella kuuluivat olevan.

Hänen rauhattomissa, ajatustyöhön tottumattomissa aivoissaan alkoi
kuohua. Köyhälistö oli sorrettu, mutta se oli kyllä piankin pääsevä
oikeuksiinsa. Maa riistoineen kuuluu kansalle eikä joutilaille
pomoille. Ja ennen kaikkia oli tuo Westall piru rangaistava. Jos Hurd
olisi kyennyt sanoin ilmaisemaan, mitä hänen mielessään liikkui näihin
aikoihin, niin hän olisi sanonut murtaneensa kahleensa ja löytäneensä
oman itsensä. Hänessä oli elpymässä elämä, joka ei enää ollut pelkkä
taakka. Metsän yöllinen tuoksu, virkeä yöilma, metsänotusten teiden ja
jälkien seuraaminen, viekkaus, jota hän niitä pyydystäessään käytti,
hänen oivallisen Bruno-koiransa temput ja sukkeluus -- tämä kaikki
synnytti ja voimistutti hänessä uusia ruumiin- ja sielunominaisuuksia,
jotka jo puolestaan vaikuttivat häneen elähyttävästi. Hänen
kääpiövartalonsa ojentautui suoremmaksi, hän hengitti vapaammin.
Kärsimättömänä ja vastahakoisesti hän meni aamusella hovin työhön. Hän
olisi jo aikaa sitten heittänyt sen sikseen sairaaksi tekeymällä, ellei
se paremmin kuin kengänkorjuu olisi turvannut häntä epäluulolta.

"Aika taitavia veijareita nuo Tudley Endin miehet!" Hän naurahti
vahingonilosta sitä muistellessaan. Juuri ennen marraskuun suurta
metsästystä olivat salametsästäjät pyyhkäisseet melkein tyhjäksi kaksi
Westallin parhainta metsästysaluetta -- ja kaikki oli tapahtunut
niin sukkelasti ja salaisesti, ettei Westall ollut älynnyt liikuttaa
sormeaankaan sen estämiseksi. No niin, eipä kaikki riista kumminkaan
vielä ollut korjattu. Mellorin rajan puolella oli vielä runsaasti
tilaisuutta pyydystämiseen, se alue kun oli varattu suurta tammikuun
metsästystä varten. Mutta hitto vieköön! mikä tuota miestä pidättää
ajoissa tulemasta?

Hän odotti yhä edelleen vilusta väristen ja piippuaan poltellen suuri
säkki olkapäillään. Eipä aikaakaan niin jo alkoi metsästyksessä
kiihottunut veri jäähtyä. Muistelmat vanhasta, puolittain unhoon
joutuneesta kelttiläisestä taikauskosta hiipivät hänen mieleensä.
Tuskistuneena hän vilkaisi puolelle ja toiselle, pieninkin risahdus
metsässä pani hänet säpsähtämään. Kaamea tuulenhenki suhahteli kuivissa
lehdissä, etäämpänä kuului pöllön haikeata valitusta, ja tuon tuostakin
katkesi puusta oksa ja putosi kovasti rasahtaen kuivaan maahan.

Hurdille oli joka tie, joka polku, joka puu tuttu. Tuolla kedolla
hän oli isänsä sivulla tallustellut auran jäljessä sairaalloisena
poika pahasena. Tuon oikealla puolella näkyvän pensasaidan alla
hän oli muuanna kesäiltana maannut huumaantuneena ja verisenä ja
voimattomassa raivossaan vannonut kostoa vanhalle Westallille, joka oli
häntä syyttömästi niin pahoin pidellyt. Tuolla hämärällä, mäenrintaa
leikkaavalla metsäpolulla oli Yrjö Westall kerran paiskannut hänet
maahan, kun hän oli hautovaa fasaania säikähyttänyt. Hän näki itsensä
viruvan maassa -- pitkän, vahvarakenteisen vastustajansa virnistävät
kasvot päänsä yli kurottuneina.

Sitten hän äkkiä alkoi muistella isäänsä. Autuaasti oli hän nukkunut
Herrassa, kuten hurskas mies ainakin. "Jim, poikani, Herran armo on
suuri", ja "Jim, pidä huolta Annasta" -- Anna oli Jimin ainoa sisar --
olivat olleet hänen viimeiset sanansa.

Sitten oli vanhus vielä pari kertaa huokaissut ja kaikki oli lopussa.

Oliko sitten kaikkien ihmisten kuljettava samaa tietä, odottiko
matkan päässä kaikkia tuo viimeinen hengenveto, tuo kammottava
tyhjiin-hupenemisen hetki? Sanoihin ei Hurd pukenut näitä mietteitä,
mutta kuolonajatukset harhailivat hänen mielessään, herättäen hänessä,
samoin kuin meissä kaikissa, outoja, pelonsekaisia tunteita. Hän vajosi
usein mietiskelemään, miltä mahtaa tuntua silloin, kun hänen oma
loppunsa on tulossa. Ja se aina hellytti hänen sydäntänsä Mintaa ja
lapsia kohtaan. Nykyisin hän vähän väliä pahoitti Mintan mieltä ja piti
oman päänsä, mutta sen hän totisesti tiesi, että kun se aika joskus on
käsissä, että hän sairaana ja raihnaisena viruu vuoteessaan, kiittää
hän vaimoansa jokaisesta vähimmästäkin ystävällisyyden osoituksesta ja
noudattaa kaikessa hänen tahtoansa, niinkuin hänen oli tapana tehdä
heidän avioliittonsa alkuaikoina. Ilman Mintan apua ei hän arvellut
voivansa kuolla. Pelkkä ajatuskin, että Minta mahdollisesti voisi
sortua ennen miestänsä, puistutti häntä jonkinlaisella kauhunsekaisella
raivolla. Mutta tässä metsästysjutussa hän oli yhtä kaikki päättänyt
kulkea omaa tietään, ja Mintan oli siihen totuttava.

Viimeinkin kuului metsän sisästä hiljainen vihellys. Hän vihelsi
takaisin, ja kohta hiipi metsän pimennosta esiin pitkä, laiha vetelys,
sepänoppilas Gairsleystä, joka jo monasti ennen oli välittänyt kauppoja
hänelle.

Miehet istuivat kymmenkunnan minuuttia puunrungolla juttelemassa.
Sitten he erosivat; Hurd palasi paikalle, minne oli riistansa
kätkenyt, pisti taskuihinsa kaksi kaniinia -- toiset hän aikoi noutaa
huomis-aamuna pyydyksiä tarkastaessaan -- ja lähti sitten kotimatkalle,
pysytellen, mikäli mahdollista, pensasaidan suojassa. Kerran hän
kumminkin uskaltautui aukealle kedolle kuunvaloon, välttääksensä metsän
kulmausta, missä kuusi vuotta takaperin oli tavattu muutaman vanhan
talollisen ruumis. Sitten hän painui leveälle kylätielle ja oli pian
oman ovensa edustalla.

Hurdin kavutessa ylös puisia tikapuita, jotka johtivat pieneen
makuuhuoneeseen, missä hän vaimoineen ja lapsineen nukkui, nousi hänen
vaimonsa vuoteessa istumaan.

"Jim, olet kai ihan menehtynyt -- ulkona tällaisessa kylmässä. Voi, Jim
-- missä olet ollut?"

Kurjalta hän siinä näytti karkeassa yöpuvussaan, harmahtava tukka
hajallaan olkapäillä ja laihat käsivarret peitteelle kurotettuina.
Huone oli puistuttavan kylmä. Pienten ryysyisten akkunaverhojen välitse
kumottava kuu valaisi likaista vuodetta, tahrattuja seiniä ja paljasta,
epätasaista lattiaa. Suuren vuoteen jalkapäässä olevassa rautasängyssä
makasi Willie rauhattomana ja yskien, vanhempi sisko vieressään
sikeässä unessa. Toinen tytöistä lepäsi äidin vieressä, ja pienokainen
uinui jalaksilla seisovassa puulaatikossa niin lähellä vuodetta, että
Minta saattoi käsivarrellaan siihen ulottua.

Hurd ei vastannut, vaan kääntyi rykivän pojan puoleen, joka
viikkokauden oli potenut kurkkuajosta.

"Ethän vain liene ollut Westallin näkyvissä?" virkkoi Minta
tuskaisesti. "En saa ollenkaan silmääni ummistetuksi, kun kiertelet
ympäri öisin."

"Älä hätäile suotta", sanoi Hurd tyynesti, mutta päättävästi. "Minua ei
haittaa mikään. Poika on huono, Minta."

"Huono on, minä olen pitänyt tulta pesässä ja pannut kattilan
lämpiämään", vastasi Minta, viitaten pesästä kohoavaan ohueen
savupatsaaseen, joka ei huoneen jäätävälle kylmyydelle mahtanut mitään.

Hurd kumartui pojan puoleen ja kohenteli vuodetta. Silloin alkoi
heikko, kuumeinen poika käheällä äänellä itkeä, ja kätkyessä uinuva
pienokainen oli herätä. Mahdotonta oli häntä viihdyttää, ja niinpä Hurd
kiireesti riisui takkinsa ja saappaansa ja nosti pikku sairaan syliinsä.

"Olehan hiljaa, Willie, olehan, isä hoitaa lasta."

Hän verhosi poloisen omaan takkiinsa ja laskeutui poika käsivarrella
vuoteeseen vaimonsa viereen, vetäen ohuen, ruskean peitteen ylleen.
Itse hän oli kävelemisestä lämmennyt, ja pianpa vaimo ja lapsikin hänen
sivullaan lakkasivat värisemästä. Pojan nopea, läähättävä hengitys
todisti, että hän oli uudelleen nukahtanut. Eikä aikaakaan niin jo
isäkin vaipui sikeään uneen. Kiusaantunut, työnmurtama ja tuhansien
huolien painostama vaimo raukka yksin vääntelihe unettomana paikallaan
talviyön äänettömässä loistossa.



II LUKU


"No, Marcella, joko lady Winterbournen kanssa olette saaneet
oljenpalmikoimis-kurssinne alkuun?"

Rouva Boyce istui käsitöineen vierashuoneen akkunan luona koettaen
käyttää hyväkseen nopeasti häipyvää päivänvaloa. Oltiin joulukuun
loppuvaiheilla. Marcella oli palannut kylältä tavallista aikaisemmin,
sillä odotettiin vieraita teelle. Uupuneena hän heittäytyi tuolille
äidin viereen.

"Kymmenen tai yksitoista naista on ilmoittautunut, mutta vain nuoria,
ei yksikään vanhoista halua tulla. Lady Winterbournelle on suositettu
hyvin taitavaa opettajaa Danstablesta, ja toivomme jo ensi viikolla
pääsevämme alkuun. Rahaa on tarpeeksi kolmen kuukauden palkkoihin."

Väsymyksestä huolimatta sädehtivät hänen silmänsä tyytyväisyydestä.
Työ-innon synnyttämä tarmo ja joustavuus ilmeili kasvoissa ja
liikkeissä.

"Mistä saitte rahaa hankituksi?"

"Aldous on pitänyt huolta siitä", vastasi Marcella lyhyesti.

Rouva Boyce kohotti olkapäitään tuskin huomattavasti.

"Entä työnne tulokset -- minne ne joutuvat?"

"Lady Winterbourne tuntee Lontoossa kaupan, joka on luvannut ostaa
mitä valmistamme, jos siitä vain tulee kalua. Emme tietysti ole
otaksuneetkaan, että yritys on kannattava."

Marcellan selitykset annettiin jonkinlaisella nyreällä itsepuolustuksen
äänellä. Seudun olkikudos-teollisuutta, joka, oltuaan vuosikausia
riutuvassa tilassa, nyt lopultakin oli tykkänään kuolemassa,
lady Winterbourne ja Marcella koettivat uudelleen elvyttää ja
järjestää ajanmukaisemmaksi. Kylän vaimoille, jotka karkeammalla
oljenpalmikoimisella ansaitsivat nykyisin korkeintaan kuusi penceä
viikossa, oli opetettava, ei vain hienompaa ja siromuotoisempaa
palmikoimista, vaan myöskin palmikkojen kiinniompelemista ja niiden
muodostamista hatuiksi ja lakeiksi -- taito, jota tähän asti oli
yksinomaan tunnettu ainoastaan parissa isommassa naapurikaupungissa.

"Vai ette arvele sen kannattavan?" toisti rouva Boyce. "Eikö
tulevaisuudessakaan?"

"Niin, näetkös, me maksamme työpalkkaa viikossa kaksitoista tai
neljätoista shillingiä. Meidän on hankittava työaineet ja huone -- ja
hinnat ovat nykyisin hyvin alhaalla. Koko teollisuushaara on rappiolla."

Rouva Boyce nauroi.

"Niin, niin, kyllä käsitän. Montako työntekijää luulette voivanne saada
kokoon?"

"Mahdollisesti kaksisataa, jos lasketaan kaikki kolme kylää yhteen. Se
on elähyttävä koko seutua!" huudahti Marcella, ja säde sisäistä lämpöä
puhkesi kasvoille hänen tahtomattaankin.

Rouva Boyce hymyili taas siirtyen samassa vieläkin lähemmä akkunaa.

"Onko Aldous selvillä siitä, mitä te oikeastaan suunnittelette?"

Marcella punastui.

"On tietysti. Se on 'hyvitystä' -- ei muuta."

"Tarkastaako hänkin asiaa sinun kannaltasi?"

"Taloudellisesti katsoen hän tietysti pitää meitä mielettöminä",
sanoi Marcella kärsimättömästi. "Niin me olemmekin. Asiain nykyisellä
kannalla ollessa on aina taloudellisesti mieletöntä huolehtia
poloisista lähimmäisistään. Mutta hän on yhtä tyytymätön nykyisiin
oloihin kuin minäkin."

"No, onneksi on hänellä paksu kukkaro", sanoi rouva Boyce
huolettomasti. "Mutta mikäli minä ymmärrän, et kumminkaan aio vaatia,
että hän uhraa _kaiken_ omaisuutensa oljenpalmikoimiseen. Aldous kertoi
minulle eilen vuokranneensa teille talon Hertfordinkadun varrelta?"

"Me tulemme elämään hyvin yksinkertaisesti", sanoi Marcella nopeasti.

"Mitä, eikö edes omia ajoneuvoja?"

Marcella empi.

"Hevonen säästää aikaa. Ja jos meidän on liikuttava paljon ulkona, käy
se melkein halvemmaksi kuin ajurit."

"Vai aiotte liikkua paljon ulkona? Lady Winterbourne mainitsi tuonnoin
aikovansa esittää sinut hovissa toukokuussa."

"Neiti Raeburn ei anna minulle rauhaa", huudahti Marcella. "Hän
väittää, että koko perhe saa hävetä, ellen siihen suostu. Mutta et
tietysti voine kuvailla -- --"

Hän lakkasi puhumasta ja otti hatun päästään, työntäen hiukset otsalta.
Säteilevä ilme oli haihtunut kasvoilta, niissä kuvastui nyt vain
väsymystä ja ärtyisyyttä.

"Että pitäisit siitä?" täydensi rouva Boyce tylysti. "No niin, enpä
tiedä. Nuoret naiset yleensä ihailevat kauniita pukuja, loistavaa
seuraelämää ja huomattavaa asemaa maailmassa. Etkä sinäkään, Marcella,
tietääkseni ole mikään askeetti."

Marcella vääntelihe sisäisestä tuskasta.

"Minun on mukauduttava oloihin", vastasi hän ylpeästi. "Olot saattavat
olla sietämättömiä, mutta niitä ei aina voi välttää."

"Niinpä niin, mutta minäpä en, kultaseni, usko, että ne olot, joihin
nyt joudut, ovat sinusta sietämättömiä. Niin mieletön et mahtane
olla. Joko olet kuullut, miten suuren vuotuisen määrärahan Aldous on
lopullisesti sinulle vahvistanut?"

"En", vastasi Marcella lyhyesti. "En ole kysellyt isältä enkä
muiltakaan."

"Tänä aamuna se vasta päätettiin. Isäsi mainitsi sen minulle sivumennen
ulos mennessään. Sinä saat kaksituhatta puntaa vuodessa omaksi
käyttötarpeeksesi."

Rouva Boycen ääni oli kuiva ja sitä seuraava silmäys tyttäreen
omituisen vihamielinen, mutta Marcella ei sitä huomannut.

"Liian paljon", virkkoi hän hiljaa.

Hänen päänsä painui jälleen tuolin selkämystä vastaan ja hänen väsyneet
katseensa vaelsivat pitkin hämärään peittyvää nurmikkoa ja lehtokujaa.

"Hän sanoi tahtovansa, että sinä tuntisit itsesi aivan
riippumattomaksi, ettei mikään estäisi sinua toteuttamasta omia
suunnitelmiasi. Oh, kellä on niin monta suunnitelmaa mielessä kuin
sinulla, sille se ei ole liian paljon. Käsittele sinä vain säästäen
rahojasi. Pidä ne itselläsi. Hanki niillä mitä itse tarvitset eikä mitä
muut tarvitsevat."

Nytkin jäi rouva Boycen käytöksessä ilmaantuva katkeruus Marcellalta
huomaamatta. Vieno ilme -- säälin ilme -- lennähti hänen kasvoilleen.
Rouva Boyce alkoi korjata työnsä pois, sillä pimeältä ei hän enää
nähnyt ommella.

"Asiasta toiseen", virkkoi hän äkkiä. "Sinulle tulee kai lähimmässä
tulevaisuudessa aika paljon työtä äänien hankkimisessa Aldousille?
Isäsi sanoo, että vaalit ovat helmikuussa."

Marcella liikahti levottomasti.

"Aldous tietää", sanoi hän "viimein, että olen monessa asiassa eri
mieltä hänen kanssaan. Hän on niin innostunut tuohon pikkuviljelijäin
lakiehdotukseen. Ja minä en voi sitä sietää. Se on vain taka-askel."

Rouva Boyce kohautti silmäkulmiaan.

"Sepä ikävä. Sillä hän jutteli minulle, että hän tulee parlamentissa
panemaan kaikki voimansa liikkeelle saadakseen sen hyväksytyksi.
Eiköhän lopultakin ole otaksuttava, että hän sen asian käsittää
paremmin kuin sinä?"

Marcella ojentautui äkkiä suoraksi ja otti tuolilta päällysnuttunsa,
hattunsa ja hansikkaansa.

"Ei tässä nyt tiedoista ole puhetta, äiti, vaan periaatteista. Saattaa
kyllä olla, etten _minä_ tiedä paljon mitään, mutta tietävät ainakin ne
jotain, joiden oppia seuraan. Kaikkia asioita voi arvostella kahdella
tavalla. Kun Aldous minua kosi, sanoin hänelle mihinkä puolueeseen
kuulun ja varoitin häntä seurauksista. Mutta se ei järkähyttänyt hänen
päätöstään."

Rouva Boycen hieno suu värähti hiukan.

"Vai niin, arvelet ehkä, että Aldous sillä hetkellä punnitsi asiaa yhtä
kylmäverisesti kuin sinä?"

Marcella ensin säpsähti, mutta sitten hermostunut suuttumus sai hänessä
vallan.

"Tämä on sietämätöntä, äiti!" huudahti hän. "Jo ennenkin olet vetänyt
sitä nuottia, että minä otan Aldousin muka vain omain itsekkäiden
pyyteitteni tähden -- että olen hänelle arvoton. Muut ajatelkoot mitä
tahtovat, mutta että sinäkin --"

Ääni katkesi ja vedet kiertyivät silmiin. Hän oli uupunut ja
kiihottunut. Äidin kohtelu oli useasti tyly, milloin he olivat
kahdenkesken, ollen räikeänä vastakohtana sille ihailun ja
hienotunteisuuden ilmakehälle, joka Marcellaa ympäröi Aldousin
seurassa, kylässä tai Winterbournein luona, ja tällä hetkellä se tuntui
hänestä sietämättömältä.

Rouva Boyce katsahti ylös vakavampi ilme silmissään.

"Sinä käsitit väärin, rakas lapsi", sanoi hän levollisesti. "Toisinaan
en voi olla kummastelematta sinua, mutta pahaa en milloinkaan sinusta
ajattele. Kaiketi sinä pidät Aldousista."

"No mutta, äiti kulta", huudahti Marcella poissa suunniltaan.

Rouva Boyce kääri työnsä kokoon ja sulki ompeluvasun kannen.

"Kun menet vaatteitasi riisumaan, niin ilmoita samassa Williamille,
että teellä tulee olemaan kuusi tai seitsemän henkeä. Muistaakseni
mainitsit, että herra Hallin tulee Aldousin seurassa."

"Niin tulee ja myös Frank Leven. Koska herra Wharton saapuu?"

"Noin kymmenen minuutin kuluttua, jos juna on täsmällinen. Tuossahan
isäsi jo tuleekin."

Marcella poistui ja rouva Boyce jäi tuokioksi yksin. Laihat
kädet herpallaan helmassa hän nojautui akkunapieleen ja silmäili
hajamielisenä talvista, hämärtävää puutarhaa. Hänen mielensä oli täynnä
salaista ylenkatsetta ihmisiä kohtaan -- tytär heihin luettuna -- jotka
kuvittelevat mielessään, että ihmiskohtalo on muutettavissa viikko
palkkain korottamisella tai että kärsimykset elämässä tavalla tai
toisella ovat riippuvat arkielämän pikku mukavuuksista. Voiko nälkää ja
raatamista sanoa kärsimykseksi? Kadehtimatta, henkistä janoa tuntematta
ei hän koskaan ollut nähnyt työläisnaisen tupansa lattiaa luuttuavan.
Ei sellaiset asiat iske haavoja sydämeen, elämän suurista pettymyksistä
ja suruista ne avautuvat. Leivästäkö ihminen vain elää? Hän oli
usein joutua epätoivoon kuullessaan innostunein sanoin puhuttavan
yhteiskunnallisista parannuksista ja hyväntekeväisyydestä.

Rikkaaksi, perin rikkaaksi oli Marcella tuleva. Aldousin nykyiset
tulot, Marcellalle määrätty vuotuinen osuus niistä vähennettyinä,
olivat -- isoisän kuoltua hänelle tulevaa perintöä lukuunottamatta --
paljoa suuremmat kuin mitä itse herra Boyce, jolle Maxwellien rikkaudet
olivat alituisena silmätikkuna, oli voinut otaksua.

Rouva Boyce oli ensin ällistynyt kuullessaan tyttärensä kihlauksesta,
mutta pian hän jälleen oli yhtä järkähtämättömän levollinen kuin
ennenkin. Piilipä kumminkin paljon salaista mielihyvää tuon ulkonaisen
levollisuuden kätkössä. Marcella oli turvattu. Yhdellä taitavalla
iskulla hän oli itse saanut enemmän aikaan kuin paraskaan, lapsensa
menestystä hellivä äiti. Syksyllä rouva Boyce joskus rauhattomana oli
kysellyt itseltään, mille kannalle hänen tulevaisuudessa oli asetuttava
jäntevään, toimeliaaseen tyttäreensä nähden, joka näytti päättäneen
omakseen vallata tuon saman maailman, josta äiti oli luopunut. Nyt
oli pulma selvitetty, ja tarkkana tähystelijänä hän ei voinut olla
ilkkumatta ajatellessaan, kuinka ratkaisevasti kohtalo oli sekaantunut
asiaan.

Aldous Raeburnia rouva Boyce oli tuskin puhutellut ennen sitä päivää,
jolloin Marcella julkaisi kihlauksensa. Kun rakastaja parin tunnin
kuluttua syvästi liikutettuna anoi häneltä tyttären kättä, oli
rouva Boyce vain vaivoin voinut suorittaa hellän äidin osaa. Hän
oli kumminkin tehnyt parhaansa ollakseen ystävällinen, salatakseen
ihmettelyään siitä, että herra Raeburn oli kosinut, että lordi Maxwell
oli antanut suostumuksensa ja että Marcella niin helposti oli joutunut
satimeen. Mutta rouva Boycea oli kohdannut yllätys myöskin mitä häneen
itseensä tuli. Juteltuaan hetken aikaa tulevan vävypoikansa kanssa
tuntui hänestä, kuin hän ensimäisen kerran viiteentoista vuoteen
kykenisi tuntemaan ystävyyttä vierasta kohtaan. Hänen omituinen
personallisuutensa ei voinut olla Aldousiin vaikuttamatta ja hän
näytti myötätuntoansa tätä onnetonta naista kohtaan tuntein ja
sanoin, jotka rouva Boycen tahtomattakin löysivät hänessä vastakaikua
ja ymmärtämystä. Hän älysi selvästi herättäneensä herra Raeburnin
harrasta, ritarillista sääliä. Mutta ensi kerran hänen elämässään ei
toisten osoittama sääli häntä loukannut, ja Marcella piti silmällä
äitinsä käytöstä uteliaana ja samassa keventynein mielin.

Sitten juteltiin pian vietettävistä häistä, lordi Maxwell lähetti
herra Boycelle kohteliaaseen, mutta kylmähköön muotoon laadittuja
tiedonantoja, "kreivikunta" kävi onnittelemassa, ja tänään oli Aldous
Raeburn lopullisesti ilmoittanut omat tulonsa ja sen ohessa maininnut,
kuinka suuren rahamäärän hän vuotuisesti maksaisi vaimolleen.

Kaikkiin näihin Marcellan tulevan rikkauden ja aseman näkyviin
todisteltiin nähden rouva Boyce oli säilyttänyt tavallisen ivallisen
välinpitämättömyytensä. Mutta viime aikoina, ja eritoten tänä päivänä,
hän alkoi tuntea asemansa painostavaksi. Marcella oli tulemassa
rikkaaksi ja riippumattomaksi, mutta hänen isänsä ja äitinsä olivat
köyhät, jopa rahapulassakin, eikä ollut suurtakaan toivoa siitä,
että heidän asemansa paranisi. Miehensä nurisevista viittauksista
rouva Boyce ymmärsi, että arvon mukaisten myötäjäisten hankkiminen
Marcellalle tyhjentäisi heidän viimeiset rahavaransa. Pian kai
heidän oli pakko turvautua Marcellan kukkaroon? Painajaisen tavoin
tämä pelko kidutti rouva Boycen herkästi nöyryytettyä ylpeyttä. Tämä
ylpeys, jolla hän karkaisi itseään maailmaa vastaan, ei ollut koskaan
ollut niin taipumaton, niin jäykkä, kuin tällä hetkellä omaa tytärtä
vastaan suunnattuna. Heidän keskinäinen suhteensa oli kylmä, eivätkä
he käsittäneet toisiansa. Kenessä vika oli, sen rouva Boyce piti
yhdentekevänä.

       *       *       *       *       *

Pimeä oli joutunut, ja rouva Boyce aikoi soittaa lamppua, kun hänen
miehensä samassa astui sisään.

"Missä Marcella?" kysäisi hän heittäytyen tuolille äreän ja väsyneen
näköisenä, kuten tapansa nykyisin oli.

"Meni vain riisuutumaan ja antamaan Williamille määräyksiä. Kyllä hän
heti on täällä."

"Tietääkö hän mitään huomenlahjastaan?"

"Kerroin minä hänelle sen. Hän näytti ajattelevan, että Aldous on
jalomielinen, vaikk'ei lahja hänestä sentään tuntunut olevan liian
suurenmoinen. Ei maailmaa voi tyhjällä parantaa."

"Parantaa -- loruja!" ärähti herra Boyce. "En ole eläessäni tavannut
tolkuttomampaa ja itsepintaisempaa tyttöä. Mistä hän kaikki
hullutuksensa on saanut? Miksi annoit hänen Lontoossa pitää seuraa
noiden ihmisten kanssa? Nyt ei hänestä kenties enää tule kalua. Usko
pois, että hän ennen pitkää tekee itsensä ja perheensä naurunalaiseksi."

"No, se on herra Raeburnin asia. Minä Marcellana kiinnittäisin jonkin
verran huomiota hänenkin toivomuksiinsa. Mutta kaipa Marcella tietää
mitä tekee."

"Tietää kylläkin. Herra Raeburn on järjiltänsä, sen jokainen näkee.
Niin kauan kuin Marcella on huoneessa, on hän kuin noiduttu. Hänelle ei
tuollainen sovellu, mies käy naurettavaksi. Minä sanoin hänelle, että
hänen huomenlahjansa olisi riittänyt puolta pienempänäkin. Marcella on
vain tuhlaava rahat hullutuksiin."

"Sanoitko sen herra Raeburnille?"

"Sanoin kuin sanoinkin. Vai niin!" -- kiukkunen silmäys lensi vaimoon
-- "arvelit kaiketi, että tarkoitukseni olisi nylkeä häntä. Erinomaisen
mieluista kuulla!"

Punaiset täplät puhkesivat vaimon kuihtuneille poskille. Mutta hän
vastasi lempeästi, niin lempeästi että hänen miehensä arveli kerrankin
voittajana suoriutuneensa. Hän suvaitsi leppyä, ja kun rouva Boyce
asettui tulen ääreen ja jutteli hänen kanssaan vastoin tavallisuutta
vapaasti ja ystävällisesti, niin hän pian tykkänään rauhoittui.
Rouva Boyce puheli Marcellan myötäjäisistä, häistä ja viimeisistä
vaaliuutisista. Mies istui liikkumattomana varjostaen kädellä silmiään
tulenvalolta ja pistäen tuontuostakin sanasen väliin. Uusi pelko oli
alkanut versoa hänen sielunsa sisimmässä -- kuoleman pelko. Hän oli nyt
täydelleen joutunut vaimonsa käsiin. Heidän pitkällinen kamppailunsa
toisen ylivallasta oli päättynyt vaimon voittoon. Mies alistui hänen
johdettavakseen tietäen ettei tulisi aikaan ilman häntä, ja tämä
tietoisuus hänen tekojaankin johti ja korvasi periaatteiden puutetta
hänen luonteessaan.

Mutta tätä hetkellistä lepoa ei kestänyt kauan, sillä hän kävi äkkiä
rauhattomaksi, nähtävästi ruumiillisen pahoinvoinnin vaikutuksesta.

"Niin, minäpä usein toivon, että se olisi ollut tuo toinen mies",
sanoi hän kärttyisesti. "Raeburn on niin riivatun ylimyksellinen.
Luulenpa että hän loukkaantui siitä, mitä sanoin Marcellan oikuista
ja mielijohteista, ja että varoitin häntä uskomasta niin paljon
rahaa nuorelle tytölle, jolla on sellaisia kummia tuumia. Olisit
nähnyt millaiseksi hänen naamansa meni. Aivan tyyni hän tietysti oli.
Hän napitti takkinsa ja nousi lähteäksensä -- ikäänkuin ei minun
mielipiteeni merkitsisi enempää kuin tuo pöytä tuossa. Mutta olkoot
vain rauhassa, sekä hän että hänen arvoisa isoisänsä. En minä aio
heitä kiusata käynneilläni. He pitävät minua vastenmielisenä, minä
heitä ikävystyttävinä -- välimme on suora. Marcella käyköön täällä,
jos tahtoo isäänsä tavata. Mutta sinun oivallinen kasvatustapasi,
pitää hänet koko lapsuudenajan erillään meistä, ei liene suurestikaan
edistänyt hänessä hellyyttä meitä kohtaan."

"Herra Whartoniako tarkoitat tuolla toisella miehellä?" virkkoi rouva
Boyce yrittämättä puolustaa itseään tai Aldousia. "Häntä tietysti.
Mutta hän astui, ikävä kyllä, liian myöhään näyttämölle. Miksei hän
olisi kelvannut? Hän on yhtä hupsu kuin Marcella -- hupsumpikin vielä.
Hänellä on yhtä kierot mielipiteet kuin tytöllä -- kuuluu kokouksissaan
jaarittelevan vaikka mitä pötyä. Mutta toverina hän on peijakkaan
hauska -- _hänen_ seurassaan ei ole tarvis punnita joka sanaa, mikä
suusta lähtee. Luulenpa vaankin, että Marcella olisi häneen ihastunut.
Kyllä he varoillaan olisivat kunnollisesti tulleet toimeen. Ei Wharton
nälkää näe niin kauan kuin hanhenpaistia on saatavissa."

Rouva Boyce hymähti.

"Mikä panee sinut otaksumaan, että Marcella olisi mieltynyt herra
Whartoniin? Hänen ajatuksensa ja harrastuksensa ovat ensi hetkestä asti
pyörineet herra Raeburnissa."

"Kummako se -- eihän täällä ketään muutakaan ollut", murahti herra
Boyce. "Sehän on luonnollista. Se olkoon vain minun puolestani sanottu,
että tämän talon ovet ovat aina avoinna herra Whartonille koko
vaaliaikana, ajatelkoot Raeburnit siitä mitä tahtovat."

Hän kyyristyi eteenpäin ja survaisi hiilihangon liekkeihin niin
raivokkaasti, että heikko liekki oli melkein sammua. Rouva Boyce
ei enää hymyillyt. Hän käsitti varsin hyvin, mikä oli syynä hänen
miehensä vaistomaiseen vastenmielisyyteen Aldous Raeburnia kohtaan ja
ystävällisiin tunteisiin nuorta Whartonia kohtaan.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen herra Boyce lähti huoneesta. Vaimo
tarkkasi hänen askeleitaan ja huomasi hänen astuvan vaivalloisesti.
Rouva Boyce jäi tuokioksi seisomaan samalle paikalle käännellen
sormuksia laihoissa sormissaan. Tohtori Clarke, seudun taitava ja
kokenut lääkäri, oli viime kerralla talossa käydessään lausunut
hänelle pari sanaa, jotka nyt muistuivat hänen mieleensä. Lujan
tahtonsa kaikella voimalla hän oli silloin kieltäytynyt niitä
uskomasta. Mutta lääkärin sanat eivät sittenkään unohtuneet. Viimein
hänkin lähti yläkertaan, ja tavatessaan portaissa Marcellan hän pyysi
hänen jouduttamaan Williamia teetä tuomaan, herra Wharton kun oli
odotettavissa joka hetki.

       *       *       *       *       *

Marcella piti huolta siitä, että akkunaluukut suljettiin, että lamput
tuotiin sisään, että uuniin lisättiin halkoja ja että teepöytä
katettiin. Sitten hän asettui istumaan matalalle tuolille uunin eteen
ja kyykistyi eteenpäin, kädet ristissä helmassa. Musta puku jätti
peittämättä sorean, täyteläisen kaulan ja valkeat ranteet. Marcella,
näet, joka ei sietänyt tiukkia eikä kankeita vaatteita, välitti vähät
muodeista ja käytti pitsiröyhelöitä ja harsopoimutuksia korkean
kauluksen ja ahtaitten kalvosimien asemesta.

Hänen ajatuksensa harhailivat, kuten morsiamen ainakin, Aldousissa
ja heidän häissään, jotka oli määrätty vietettäväksi helmikuun
lopulla. Mutta eipä nämä mietteet näyttäneet häntä suurestikaan
ilahuttavan. Hänellä oli vielä niin monta eri tehtävää suunniteltavana
ja toimitettavana. Kuka saataisiin valvomaan, lady Winterbournen ja
hänen itsensä Lontoossa ollessa, niitä monia eri yrityksiä, joita
hän oli pannut alulle kylässä. Mary Harden oli tosin herttainen ja
kiltti, mutta tuskin kyllin älykäs tällaista vastuunalaista tehtävää
hoitamaan. Oli hankittava jokin toimelias nainen, joka palkasta ottaisi
suorittaakseen työn. Cravenit tietenkin sanoisivat, että nyt hän oli
hyvällä alulla hyväntekijättären arvotonta osaa näyttelemään. Mutta
onhan hyväntekijättäriäkin monenmoisia. Eikä hyväntekijättään osa
sinänsä ole ylenkatsottava, kaikki on vain siinä, millä tavalla se
suoritetaan.

Hän oli päättänyt uudistaa tuttavuutensa Cravenien kanssa Lontoossa.
Nyt hän kykenee heitä hiukan auttamaankin ja edistämään heidän monia
suunnittelujaan. Alussa he tietysti ovat epäluuloisia, mutta kylläpä
hän heidät saa toisiin ajatuksiin.

Kaiken aikaa hän kuunteli puolittain koneellisesti, soittaisiko kuka
ulko-oven kelloa, mutta sitä ei ollut helppo kuulla saliin asti tässä
suuressa kaikuvassa talossa. Odotettua vierasta hän ei paljonkaan
ajatellut. Hän luotti varmasti siihen, että isä pitäisi hänestä
huolta. Kihloihin jouduttuaan oli Marcella pari kolme kertaa ollut
herra Whartonin seurassa, muun muassa kerran Mellorissa aamiaisilla,
mutta Marcellan ajatukset olivat aina olleet niin muissa asioissa,
ettei nuoren tilanomistajan hupainen ja pirteä seura ollut paljonkaan
hänen huomiotansa herättänyt. Viime aikoina oli herra Wharton harvoin
liikkunut naapuristossa. Molemmilla ehdokkailla oli ollut hiukan
lepoaikaa, mutta nyt oli kiihkeä vaaliagitatsioni jälleen alkamassa,
vaalit kun olivat jo helmikuun lopulla.

Mutta tänään oli Edward Hallin saapuva Melloriin Aldousin seurassa!
Se kiinnitti hänen ajatuksiaan. Hän oli kovin utelias kuulemaan ja
näkemään Hallinia, mutta samassa hiukan hermostunutkin. Sillä hänen
tulevaisuudelleen saattoi merkitä paljon, minkä vaikutuksen Edward
Hallin oli saava hänestä.

Äkisti jotain selittämätöntä -- heikko liike, ilmavirta -- sai hänet
kääntymään. Hämmästyksekseen hän näki ovella nuoren miehen, joka
tarkasteli häntä hymyillen ja riisui hansikkaita käsistään.

Marcella hypähti pystyyn hiukan harmistuneena. "Herra Wharton!"

"Oh! älkäähän vielä!" sanoi tämä tehden kädellään torjuvan liikkeen.
"Ettekö olisi voinut jäädä sinne istumaan. Ensin luulin ettei ollut
ketään huoneessa. William häärii tavaroitteni kanssa, joista ei näy
loppua tulevan, ja niin minä ilmoittautumatta astuin sisään. Silloin
näin teidät -- ja takkavalkean -- ja huoneen. Se oli kuin palanen
soittoa. Mikä vahinko että se keskeytyi!"

Marcella punastui ja ojensi Whartonille kätensä hyvin jäykästi.

"En kuullut teidän soittavan", sanoi hän kylmästi. "Äiti saapuu heti
paikalla. Saanko tarjota teille teetä?"

"Kiitos. Ei, ette kuullut, sen tiesin. Se ilahutti minua. Se näytti
minulle, mitä kaikkea kaunista maailmassa saattaa löytyä, jota ei
silmä koskaan osu näkemään. Tämä huone on _viehättävä_ -- taivaallisen
viehättävä vanha soppi -- etenkin tässä puolihämärässä! Kun viimeksi
kävin täällä, oli räikeä päivänpaiste, mutta nyt -- --" Hän seisoi
selin takkaan kädet ristissä selän takana. Hänen katseensa vaelsivat
ympäri huonetta, ja hänen poikamaiset kasvonsa loistivat kiharain
välistä tyytyväisyydestä ja elämänhalusta.

"Juuri valoa täällä kyllä sietää olla enemmänkin", virkkoi Marcella.
"Olisitte kyllä samaa mieltä, jos olisitte pimeässä kopsahtanut
rappusia alas yhtä monta kertaa kuin minä."

Herra Wharton nauroi.

"Mutta paljon parempi on sittenkin -- eikö teistäkin? -- saada liian
vähän jotakin kuin liian paljon!"

Hän heittäytyi teepöydän viereiselle tuolille ja loi Marcellaan
hilpeän, kysyvän katseen, kun tämä ojensi hänelle kupin. Marcellaa
tämän miehen käytös hämmästytti aika tavalla. Edellisinä kertoina hänen
seurassaan ollessaan ei herra Whartonin käytös -- ei ainakaan talon
tytärtä kohtaan -- ollut ollut näin vapaa ja siekailematon. Hän alkoi
tointua ensi hämmästyksestään ja tarkkasi vierasta osaksi uteliaana,
osaksi huvitettuna.

"Sitten kai pidätte Mellorista", vastasi hän kuivasti ja istahti,
ottaen oman teekuppinsa, toiselle puolelle takkaa, vastapäätä herra
Whartonia. "Isä ei ole vielä hankkinut mitään uutta -- ei isä voi.
Luulenpa että tuoleja kyllä on tarpeeksi -- mutta uutimia ei ole
läheskään kaikkiin akkunoihin. Haluatteko jotakin?"

Sillä Wharton oli noussut pystyyn ja silmäili teetarjotinta.

"Mutta minun _täytyy_", sanoi hän tyytymättömällä äänellä, "minun
_täytyy saada_ kylliksi sokeria teehen".

"Te saitte tavallista enemmän", sanoi Marcella naurahtaen, rientäessään
hänelle avuksi. "Näinkö lujat teidän periaatteenne ovatkin? Minä juuri
tässä tuumin että etteköhän tahtoisi takkavalkeaa paljon pienemmäksi."

Ja hän viittasi roihuaviin halkoihin, jotka nyt täyttivät suuren takan.

"Takkavalkeaako pienemmäksi?" toisti Wharton väristen ja siirtyen
likemmäksi tulta. "Teillä ei liene aavistustakaan siitä, minkälainen
pureva tuuli puhaltaa näillä kukkuloillanne tällaisena iltana?
Ajatelkaapa miltä tuntuu tässä jäätävässä kylmässä matkustella ympäri
kokouksia pitämässä. Minulla on kolme kokousta huomis-iltana."

"Se, joka rakastaa kansaa kuten te, ei saa olla niin arka tuulille",
sanoi Marcella kiusoitellen.

Wharton lennätti pikaisen hymyn vastaukseksi Marcellan leikilliseen
katseeseen ja tarttui sitten käsiksi teehen ja leivoksiin, innokkaasti
kuten mies, jolle joka siemaus ja pala tuottaa suurta nautintoa.

"Varsin oikein, mutta kunhan 'kansa' vain ei asuisi niin pitkän matkan
päässä. Joku verenhimoinen henkilö toivoi kerran, että kansalla olisi
vain yksi kaula. Minä puolestani toivon, että sillä olisi vain yksi
korva. -- Neiti Boyce, onko herra Raeburn pahasti panetellut minua
teille?"

Puhuessaan hän kumartui Marcellan puoleen siniset silmät sädehtien
hilpeyttä ja avomielisyyttä.

Marcella säpsähti.

"Mitenkä hän sitä voisi tehdä?" sanoi hän lyhyesti. "Enhän minä ole
vanhoillinen."

"Ette vanhoillinen?" sanoi Wharton iloisesti. "No, mutta sehän on
mahdotonta! Uskallanko myöskin otaksua, että joskus lueskelette
pahaisia vaalikyhäyksiäni?"

Hän viittasi pienellä pöydällä olevaan paikkakunnan lehteen, jonka
Marcella oli vasta leikannut auki.

"Joskus --" vastasi Marcella hämillään. "Minulla on niin vähän aikaa."

Totta puhuen hän oli tuskin uhrannut yhtäkään ajatusta Whartonin
vaalipuuhille siitä lähtien kun Aldous kosi häntä. Hänen omat
tulevaisuudensuunnitelmansa, lady Winterbournen ystävyys ja
uudistushommat kylässä olivat tykkänään vallanneet hänen aikansa.

Wharton nauroi.

"Niinpä niin. Milloin tuo suuri päivä koittaa?"

"En minä sitä tarkoittanut", sanoi Marcella jäykästi. "Lady
Winterbourne ja minä olemme koettaneet panna alulle kylässä
olkienpalmikoimista. Aamut, päivät ja yöt on tehty työtä, puheltu ja
kirjoitettu."

"Niin niin, kyllä tiedän -- olen kuullut siitä puhuttavan. Ja
luuletteko todellakin, että tuollaisista pikkuyrityksistä voi olla
mitään hyötyä?"

Äänen kuiva sävy houkutteli Marcellan luomaan häneen pikaisen katseen.
Whartonin verevät kasvot olivat muuttuneet. Niissä ei enää näkynyt
leikillistä hilpeyttä ja vallattomuutta, vaan harmistunutta ja
puolittain ylenkatseellista tarkkaavaisuutta.

"En käsitä mitä tarkoitatte", sanoi Marcella hitaasti, hetken vaiti
oltuaan. "Tai oikeammin, minä kyllä aivan hyvin käsitän. Olettehan
kertonut isälle -- ja herra Raeburnkin sanoo -- että olette sosialisti
-- ei puolittain, kuten kaikki ihmiset, mutta täydellä todella. Ja niin
ollen te arvatenkin tahdotte saada aikaan suuria mullistuksia. Te ette
siedä mitään, joka vahvistaa yläluokan vaikutusvaltaa kansaan. Mutta se
on vain tyhjää puhetta. Ette vielä pitkään pituiseen aikaan voi saada
toimeen noita suuria muutoksia. Ja sillä välin täytyy pitää huolta
siitä, että kansa saa vaatteita ja ruokaa ja pysyy hengissä."

Hän painautui tuolinsa selkämystä vastaan ja silmäili uhmaavasti
Whartonia. Tämän huulet värähtivät, mutta hän pysyttelihe edelleen
vakavana.

"Paljon parempi olisi, jos perustaisitte Maanviljelysyhdistyksen
haaraosaston", sanoi hän päättävästi. "Mitä hyvää toimitatte auttamalla
eloon rappiolle jäänyttä teollisuudenhaaraa? Tuollaiset yritykset
ovat niin lapsellisia. _Vallankumoukseen_ me _varoja_ tarvitsemme. Ei
pitäisi niiden, jotka harrastavat uudistuksia, tuhlata aikaa ja varoja
joutaviin."

"Kyllä minä kaiken tuon ymmärrän", sanoi Marcella halveksivalla
äänellä, vaikka kiivaasti hengittäen. "Ette luultavasti tiedä, että
minä Lontoossa ollessani olin Venturisti-yhdistyksen jäsenenä? Minä
olen kaiken tuon ennen kuullut, mitä nyt sanotte!"

Whartonin vakava mieliala oli tuossa tuokiossa hävinnyt. Hän alkoi
nauraa, asetti kuppinsa pöydälle ja lähestyi Marcellaa käsi ojennettuna.

"Tekö venturisti? Niin minäkin. Sepä hauskaa! Ettekö tahdo lyödä kättä
toverillenne. Me olemme, kuten tiedätte, hyvin sekalaista seurakuntaa,
enkä luule -- meidän kesken sanoen -- että saamme paljon mitään
aikaan. Mutta aina me voimme saada jonkun virkamiehen näkemään unta
-- giljotiinista -- ja onhan sekin jotakin. No niin, nythän voimme
asioista jutella aivan toisella tavalla kuin ennen!"

Marcella ojensi hänelle silmänräpäykseksi kätensä, mutta veti sen
sitten nopeasti ja arasti takaisin. Wharton oli jälleen heittäytynyt
tuoliinsa ja kädet ristissä pään takana myhäili hän tyytyväisen
näköisenä itsekseen. "Aivan toisella tavalla", toisti hän miettivästi.
"Mutta kyllä se on hiukan outoa. Mitä sanoo -- mitä sanoo herra Raeburn
siihen?"

"Ei mitään! Hän rakastaa kansaa yhtä paljon kuin te tai minä, huomatkaa
se! Hän ei kulje minun tietäni, mutta hän ei sekaannu minun puuhiini."

"Oh! se on niin Aldousin kaltaista."

Marcella säpsähti.

"Ettehän pane pahaksi vaikka toisinaan kutsun häntä ristimänimeltä? Se
tapahtuu ikäänkuin vahingosta. Poikina olimme usein Levenien luona,
Levenit ovat serkkujani. Hän oli jo silloin iso poika, minä vain
pieni naskali. Mutta hän ei pitänyt minusta. Minä olin, nähkääs, aika
rasavilli!"

Hänen suorapuheisuutensa, jolla hän ikäänkuin vetosi Marcellan
ymmärtämiseen, soveltui hänelle mainiosti.

"Niin, pelkäänpä olleeni aika rasavilli! Ja hän oli jo silloin aina
hyvä ja täydellinen. Ettehän ymmärrä kreikkaa, neiti Boyce? Mutta
minulle hän todellakin oli hyvin hyvä. Kerran minä olin pahasti
helisemässä. Päästin karkuun pöllöparin, joita säilytettiin takapihassa
-- Sir Charles rakasti niitä paljon enemmän kuin lapsiaan --; pelkästä
pahanilkisyydestä minä sen tein, ja ne saivat surkean surman puistossa.
Seuraavana päivänä piti minut rangaistukseksi lähettää kiireellisesti
kotiin. Mutta Aldous puhui hyvän sanan puolestani -- ja lupasi vasta
pitää minua silmällä."

"Ja palkaksi te häntä kiusasitte?"

"Enpä toki!" sanoi Wharton lempeällä tyytyväisyydellä. "Enpä toki!
Enhän minä koskaan ketään kiusaa. Mutta täytyyhän välistä keksiä jotain
hauskaa, neiti Boyce; mitä muuta tässä tekisi? Sitten vanhempina --
en itsekään käsitä mistä se johtui -- emme enää vetäneet yhtä köyttä.
Se on hyvin surullista -- soisin että hänellä olisi hiukan paremmat
ajatukset minusta."

Viimeisiä sanoja lausuttaessa ääni peräti muuttui, ja surkean näköisenä
hän oikaisihe tuolillaan kädet ristissä polvilla. Marcellan silmät
vilkkuivat lystikkäästi, mutta hän tähysteli itsepintaisesti tuleen
eikä virkkanut mitään.

"Te ette auta minua. Te ette lohduta minua. Te olette todellakin
hyvin tyly. Ettekö sääli ihmistä, joka on alati tuomittu ihailemaan
henkilöitä, jotka eivät voi häntä sietää."

"Älkää ihailko heitä!" sanoi Marcella hilpeästi.

Wharton kohotti silmäkulmiaan. "_Tuo_ on uskottomuutta", sanoi
hän kuivasti. "Otan todistajaksi kantaisänne, tuon tuossa", hän
viittasi mustuneeseen muotokuvaan, joka riippui yläpuolella uunia
hänen edessään, "otan hänet todistajaksi, että minä olen taipuvainen
ihailemaan herra Raeburnia ja että te kiellätte minua siitä. No
niin, mutta emmeköhän nyt -- nyt" -- hän siirsi tuolinsa Marcellan
tuolin kohdalle ja hänen kasvojensa ilme vaihtui äkkiä -- "emmeköhän
nyt koettaisi ymmärtää toisiamme hiukan paremmin ennenkuin vieraanne
tulevat. Tiedätte varmaankin, että toimitan erästä työväenlehteä?"

Marcella nyökähytti päätään.

"Luette kenties sitä?"

"Onko se 'Työmiehen Sotahuuto'? Minä tilaan sitä."

"Mainiota!" huudahti herra Wharton. "Nyt minä älyän, miksi sitä luetaan
kylälläkin. Te olette antanut sen lainaksi Hurd nimiselle miehelle?"

"Niin olenkin."

"Jonka vaimo jumaloi teitä -- jonka hyvä enkeli te olette ollut.
Mitä arvelette, enkö tiedä jo koko paljon teistä? No niin, oletteko
tyytyväinen tähän lehteen? Tiedättekö ehdottaa minulle jotain keinoa
sen parantamiseksi? Se kaipaa hiukan tuoretta verta -- ei auta, minun
täytyy sitä hankkia. Se oli peräti rappiotilassa, kun minä viime vuonna
sen ostin ja sain kaupantekijäisiksi koko sen vanhan henkilökunnan
niskoilleni. Meidän pitää välttämättä vielä neuvotella siitä
keskenämme, eikö niin? Mutta sanokaas ensin -- minä tässä kerskaan
tuntevani teidät jo koko hyvin -- mutta sanokaas, mitä olette kuullut
minusta kerrottavan?"

Molemmat nauroivat. Sitten Marcella yritti olla jälleen vakava.

"Luullakseni -- teillä on maatila."

"Aivan oikein!" hän nyökähytti päätään -- "minulla on tila
Lincolnshiressä. Minä omistan noin viisituhatta tynnyrinalaa maata --
riittävästi ollakseni köyhä -- mutta myöskin riittävästi voidakseni
kokeilla siinä. Olen esimerkiksi pannut alulle osuuskuntaviljelyksen.
Toistaiseksi he ovat saaneet minulta hyvän summan rahaa lainaksi -- ja
sen lisäksi on ensimäisen puolivuoden vuokrasumma jätetty perimättä. Ei
siis, kuten näette, tuottava yritys. Mutta kaipa se vielä kerran lyö
leiville. Nykyisin tarvitaan maatilan hoitoon rahaa, ja rahaa tarvitsen
minäkin itseäni varten. Tarkoitukseni on saada 'Työmiehen Sotahuuto'
kannattamaan -- jos voin. Se antaa minulle enemmän aikaa puhua ja
toimia omalla alallani -- venturistina -- kuin lakitiede."

"Lakitiede?" sanoi Marcella hieman ällistyneenä, mutta kuunnellen
Whartonin puhetulvaa kiihkeän tarkkaavasti.

"Niin, äitini mieliksi suoritin kolme vuotta sitten lainopillisen
tutkintoni. Hän arveli, että se huojentaisi työskentelyäni
parlamentissa, jos sinne joskus sattuisin tulemaan. Oletteko koskaan
kuullut äidistäni puhuttavan?"

Hänen avomielisiä, hymyileviä kysymyksiään oli mahdoton välttää.

"En", vastasi Marcella rehellisesti.

"No niin, tiedustelkaa lordi Maxwellilta", sanoi Wharton nauraen.
"Sisäasiain ministerinä ollessaan hän joutui kerran tai pari kovaan
sanasotaan äitini kanssa, joka oli kiihkeä naisemansipatsionin
harrastaja. Äitini väitti aina suoriutuneensa voittajana taistelusta --
epäilemättä lordi Maxwell jäi vastakkaiseen uskoon. No niin -- äitini
-- ihmiset yleensä pitivät häntä hulluna -- ja kenties hän olikin --
mutta -- sittenkin -- minä rakastin häntä!"

Hän hymyili yhä, mutta äänessä tuntui viehkeä vavahdus, ja hänen
silmänsä, jotka etsivät Marcellan katsetta, näyttivät avomielisesti
anovan häneltä myötätuntoa.

"Onko se sitten niin harvinaista?" kysäisi Marcella ja naurahti
salatakseen kasvavaa osanottoansa.

"On kyllä -- niinkuin me toisiamme rakastimme. Olin kymmenvuotias, kun
isäni kuoli. Äiti ei tahtonut lähettää minua kouluun, ja niin me alati
olimme yhdessä. -- Mitä hän harrasti, sitä minäkin. Hän oli raju nainen
-- mutta hän _eli_, kuten vain harva pystyy elämään."

Hän huokasi. Marcella oli liian ujo utelemaan lähemmin hänen
perheoloistaan, mutta hän muisti hämärästi kuulleensa, että Whartonin
äiti oli kuollut.

Tuokioksi kumpikin vaikeni.

"Sanokaapa", virkkoi Marcella äkisti, "miksi te ahdistatte minun
oljenpalmikoimis-hommiani. Eikö osuuskuntaviljelys niinikään ole
hätäaputyötä?"

Whartonin kasvot saivat toisen ilmeen. Hän siirsi jälleen tuolinsa
Marcellan viereen, entinen hilpeä, tarkkaava katse silmissä.

"Nyt en voi sitä teille juurta jaksain selittää. Siinä on niin
paljon puhumista. Mutta ensi viikolla on kylässä kokous, missä minä
saarnaan maan saattamista kansan omaksi. Aikomuksemme on muodostaa
Työväenyhdistyksen haaraosasto. Tuletteko sinne?"

Marcella epäröi.

"Kenties tulen", lausui hän verkalleen.

Syntyi äänettömyys. -- Sitten hän kohotti silmänsä ja tapasi Whartonin
katseen. Kummastakin tuntui, kuin olisi äkillinen, nuoruudesta ja
yhteisistä harrastuksista puhkeava hengenheimolaisuus syntynyt heidän
välillään. Nuoressa miehessä oli jotain epämääräistä, jotain viehkeätä,
nuorta, avomielistä, ja hänen tuttavallisesti kyselevä ja samassa
käskevä katseensa ei ollut tekemättä vaikutustaan Marcellaan.

"Saanko puhutella neitiä?" kuului ääni ovelta.

Marcella nousi nopeasti. Hänen äitinsä kamarineiti seisoi siinä.

Hän riensi ovelle.

"Mikä nyt, Deacon?"

"Rouva lähettää terveisiä, neiti", sanoi palvelija peräytyen halliin,
"ja ilmoittaa, ettei hän voi tulla teille. Herra on äkkiä sairastunut,
ja rouva on lähettänyt noutamaan tohtori Clarkea. Mutta rouva kieltää
neitiä menemästä ylös. Hän pyytää neitiä olemaan teellä herrojen
kanssa, ja jos hän pääsee, tuleehan alas ennenkuin he lähtevät."

Marcella kalpeni.

"Enköhän minä saisi mennä sinne? Mitä se on?"

"Rouva sanoo, että se on hyvin paha kohtaus. Tuskat ovat kovat. Ei
voida mitään tehdä ennen tohtorin tuloa. Rouva pyysi _nimenomaan_
sanomaan, ettei neiti menisi ylös. Hän ei tahdo, että vieraat kääntyvät
takaisin?"

Samassa soitettiin ovikelloa. "Se on Aldous", huudahti Marcella
keventyneellä mielellä ja kiirehti häntä vastaan.



III LUKU


Nähdessään Marcellan Aldous astui etuhalliin ja jätti seuralaisensa
etehiseen, missä he riisuivat päällysnutut yltään. Marcella juoksi
häntä vastaan.

"Isä on sairas!" virkkoi hän hätäisesti. "Äiti on lähettänyt noutamaan
tohtori Clarkea. Hän ei salli minun mennä isää katsomaan ja pyytää,
ettemme olisi millämmekään, vaan joisimme teetä ilman hänen seuraansa."

"Miten ikävä! Emmekö voisi jotain tehdä? Minun hevoseni on hyvin
vikkelä; se odottaa täällä. Jos sananviejä lähti täältä jalan -- --"

"Ei, ei, poika on ihan varmaan lähtenyt ponilla tohtoriin. En tiedä
mistä se johtuu, mutta minua on jo kauan aavistuttanut, että isä
sairastuu."

Hän oli kalpea ja kiihtyneen näköinen. Toiset vieraat näyttivät
tykkänään unohtuneen. Kun he seisoivat hallin päässä olevassa
hämärässä holvikäytävässä, kumartui Aldous äkkiä hänen puoleensa ja
painoi suudelman hänen kädelleen. Tämä kosketus -- suudelma, puhui
intohimoisen kiintymyksen kieltä. Siinä puhkesivat ilmoille kaikki ne
tunteet, jotka pimeällä matkalla olivat värähdelleet miehen sisimmässä,
hänen jutellessaan molempain seuralaistensa kanssa.

"Toivokaamme parasta, armaani! Kenties et nyt välitä vieraista?
Lähetänkö pois Hallinin ja nuoren Levenin? Kyllä he heti sen
käsittävät."

"Ei, ei, herra Whartonhan on täällä joka tapauksessa. Missä herra
Hallin onkaan? Olenhan hänet aivan unohtanut."

Aldous kääntyi ja kutsui Hallinia. Hän ja nuori Leven, jotka arvasivat,
että jotain tavatonta oli tapahtunut, pysyttelivät loitolla ja
katselivat tauluja hallissa.

Edward Hallin tuli kutsua noudattaen ja tarttui Marcellan ojennettuun
käteen. He tarkastivat toisiaan tutkivasti, aivan erikoisella
mielenkiinnolla. "Ystäväni elämä on tämän tytön kädessä. -- Onkohan
hän ystäväni arvoinen?" oli luonnollisesti se polttava kysymys,
johon miehen arvostelu keskittyi. Tytön käytös oli ylpeän ujo. Oli
kuin olisi hän tahtonut miellyttää, mutta jo samassa ollut puoleksi
puolustusasemassa.

Aldous selitti ystävälleen asian laidan, ja Hallin lausui siihen
muutamia osanottajia sanoja. Hänen äänensä oli erittäin tenhoava,
se oli miehen ääni, joka on tottunut julkisesti puhumaan ja joka
sanoihinsa tietää sovittaa sen painon ja väreen, minkä mikin tilaisuus
vaatii. Hänen puhuessaan Marcellasta äkkiä tuntui, kuin he olisivat
olleet tuttuja jo vuosikausia ja kuin hän voisi jo heti olla oma
itsensä hänen seurassaan.

"Älkäähän toki salliko meidän kiusata itseänne, neiti Boyce", virkkoi
nyt nuori Leven, joka tähän saakka oli seisonut äänetönnä Hallinin
takana. "Lähettäkää meidät pois. Olen kovin pahoillani isänne puolesta."

"Ei, teidän on tultava sisään!" lausui Marcella hymysuin, vaikka vielä
kalpeana ja ojentaen nuorelle miehelle kätensä. Frank Leven, joka
hiljakkoin oli jättänyt Etonin ja nyt opiskeli Oxfordissa, ja joka
vast'ikään oli saapunut kotiin joululomalle, oli Marcellan erikoinen
suosikki. "Teidän täytyy juoda teetä täällä ja virkistää mieltäni
kertomalla mitä kaikkea olette ampunut tämän viikon kuluessa. Vieläkö
on mitään jäänyt henkiin? Viime viikolla olitte muistaakseni ennättänyt
jo räkättirastaiden kimppuun."

Leven seurasi häntä nauraen ja vastaan väitellen salin ovelle.
Samassa kun he olivat sisään astumaisillaan, äkkäsi Marcella äitinsä
kamarineidin portailla seisomassa ja kiiruhti häntä puhuttelemaan.

"Isä on jo parempi", huudahti hän ilomielin palatessaan. "Hän näyttää
jo tointuvan kohtauksestaan. Äiti ei voi olla seurassamme, mutta hän
pyytää meitä olemaan aivan huoleti ja pitämään hauskaa."

"Kyllä koetamme parastamme", sanoi nuori Leven käsiään hykerrellen.
"Neiti Boyce, suvaitsetteko kieltää Aldousia ja Hallinia puhumasta
politiikkaa, kun minä olen seurassa. Kiistelkööt vertaistensa kanssa.
He ovat minut tuiki nujertaneet, ja minä etsin teiltä turvaa."

Nauraen ja jutellen astuttiin saliin.

"Jumaliste!" huudahti Leven pysähtyen äkisti Aldousin taa, joka yksin
huomasi nuorukaisen harmistuneen kummastuksen. "Mitä Herran nimessä
_tuo_ täällä toimittaa?"

Sillä uunin edessä selin tuleen seisoi siinä Wharton hyvätuulisena ja
hymysuin seuraa tarkastellen.

"Herra Hallin, tunnettehan herra Whartonin?" kysäisi Marcella.

"Herra Wharton ja minä olemme usein tavanneet toisiamme yleisissä
kokouksissa", sanoi Hallin ojentaen Whartonille kätensä, jota tämä
hyvin lämpimästi pusersi. Aldous tervehti häntä jäykästi, kuten tapansa
oli, kurottamalla esille sormenpäänsä. Tämä jäykkä tervehdystapa oli
hänessä synnynnäistä -- vaikk'ei suinkaan isoisältä perittyä -- ja
vaikutti osaltaan siihen, että häntä paikkakunnalla pidettiin ylpeänä.
Nuori Leven puolestaan nyökähytti hiukan vain päätänsä radikaalien
ehdokkaalle ja valitsi sitten itselleen istumapaikan niin etäällä
hänestä kuin mahdollista.

"Frank ja minä olemme jo tänään olleet yksissä", huomautti Wharton
nauraen.

"Niin, olen koettanut jonkin verran paikata sitä vahinkoa, minkä sinä
olet aikaansaanut", virkkoi nuorukainen ujostelematta. "Tietäkää,
neiti Boyce, että tänään päivällisaikaan Tudley Endiin tullessani
tapaan hänet lavertelemassa väkijoukolle kaikenlaista hullutusta
metsästyslaista ja rikkaiden ilkivaltaisuudesta. Tällä hän tietenkin
tarkoitti isääni, sillä Tudley End on meidän aluetta."

Wharton kohotti torjuen kätensä.

"Älähän kiellä! Meihin sinä tietenkin tähtäsit. No niin, kun hän
oli lähtenyt tiehensä, nousin minä eräille rattaille ja pidin oman
puheeni. Kyselin miehiltä, eikö heillä muka ollut melkein yhtä
paljon hupia metsästyksestä kuin meilläkin. Kaikkihan he -- yksin
rammatkin -- ovat jalkeilla, kun suuret metsästykset ovat käynnissä,
ja kansakoulunopettaja ja postinkantaja tarjoutuvat tavallisesti
kantamaan patruuneja. Kysyin eivätkö melkein vuoden umpeen saa
lahjaksi kaniineja; kysyin eikö heidän veljillään ja pojillaan, jotka
näiden metsästysten kautta tavalla tai toisella ansaitsevat leipänsä,
ollut hyvä palkka ja kohtelu; luulivatko he, että yksikään mies koko
kylässä joutuisi paremmille päiville, jos metsästys ja metsästyslait
poistetaan, ja lopuksi kysyin, eikö olisi riivatun kuivaa elää
Englannissa, jos pääsisi hallitsemaan moiset miehet" -- hän viittasi
Whartoniin. "Ja minun onnistui käännyttää kaikki puolelleni. Siinä
naurettiin ja hurrattiin. Niin, kyllä vanha Dodgson saisi minusta
kelvollista apua. Hän on pyytänyt minua monessa paikassa puhumaan. Ja
kyllä minä puoleni pidän."

"Mutta eikö sinulle sitten Etonissa annettu mitään läksyjä
joululomaksi?" kysäisi Wharton naurahtaen.

Vihan puna sävähti nuorukaisen poskille, mutta hän malttoi mielensä ja
vastasi hilpeästi:

"Minä olen jo puoli vuotta opiskellut Oxfordissa, kuten aivan hyvin
tiedät. Mutta olisipa minulla nyt kyhättävänä se aine, joka meille
viime vuonna annettiin joululomaksi, niin kylläpä tietäisin mitä
kirjoittaa. '_Kansanyllyttäjät_!' Koko yön istuin silloin hikoilemassa
saamatta kokoon enempi kuin puolitoista sivua. Mutta _nyt_ minä toki jo
tietäisin kertoa heistä jotakin."

Ja nuori ylioppilas kääntyi radikaalisen serkkunsa puoleen syvään
kumartaen.

Kaikki nauroivat, Wharton etunenässä. Sitten syntyi yleinen tuolien
siirtäminen, ja Marcella alkoi puuhata teepöydän luona Aldousin
avustamana. Wharton yksin jäi seisomaan takan ääreen ja tarkkasi sieltä
toisia.

Hallin, jonka terveydentila tätä nykyä oli niin arka, että kaikki
ponnistukset, jopa pieni ajelukin, uuvuttivat häntä, oli vetäytynyt
hiukan syrjään teepöydästä, hyvillä mielin siitä, että saattoi levätä
ja olla puhumatta. Kaiken aikaa hän kumminkin piti silmällä nuorta
emäntäänsä ja hänen vieressään istuvaa miestä -- ystäväänsä, tytön
sulhasta. Omituiset, surunsekaiset tunteet liikkuivat hänessä tällä
hetkellä. Suhde hänen ja Aldousin välillä oli ollut niin läheinen,
että ystävän kihlausilmoitus oli herättänyt hänessä tuon haikean
tuskantunteen, mikä usein valtaa mielemme silloin kun näemme, että
jotain kaunista on päättymäisillään. Lehti kääntyy, luku on päättynyt.
"Suruisa sana ilo!" Hallin oli ikävissään ja sairas, kun Raeburnin
kirje saavutti hänet, ja tämä vanha, tuttu Landorin säe ei jättänyt
häntä rauhaan päivällä eikä yöllä. Hän kirjoitti Aldousille kirjeen
ja tämän pyynnöstä myös neiti Boycelle, mutta tämä henkinen ponnistus
maksoi hänelle kokonaisen yön levon ja unen. Nuoren tytön vastaus oli
hänestä ollut jäykkä ja hyvin tyttömäinen, vaikka siinä tuontuostakin
vilahti lauseita, joiden tyyli todisti ylevää ja hienoa ajatustapaa, ja
mikäli niiden nojalla saattoi arvostella neiti Boycen luonnetta, oli
Aldousin valinta ymmärrettävissä.

Marcellan kauneus, josta Hallin oli kuullut niin paljon puhuttavan,
oli todellakin huomiota herättävä ja vaikutti erittäin kiehtovasti
sen kautta, ettei se vielä ollut täysin kehittynyt, vaan lupasi vielä
paljon tulevaisuuden varalle. _Kypsymätön -- epävarma_ -- se oli
Hallinin arvostelu Marcellasta, kun hän huomasi hänen käytöksessään
tuontuostakin esiintyviä kömpelyyden vivahduksia, jotka todistivat,
ettei hän vielä ollut täysin tietoinen vallastansa. Kuinka ihastunut
Aldous tuntui olevan, ei yksikään Marcellan liike tai toive näyttänyt
jäävän huomaamatta häneltä! Hetken kuluttua oli Hallin puolittain
taipuvainen yhtymään siihen herra Boycen arvosteluun, että Aldousin
kaltaiset miehet eivät milloinkaan esiinny edukseen tällä asteella
-- rakkauden ensimäisten, temmeltävien tunteiden asteella. Hän tunsi
jonkinlaista kärsimättömyyttä, mustasukkaisuutta ystävänsä arvon
puolesta. Tuntuipa hänestä väliin kuin olisi tyttökin näyttänyt hiukan
vaivaantuneelta kaikesta tuosta huomaavaisuudesta, noista kiintymyksen
osoituksista. Hallin huomasi odottavansa Marcellassa ilmaantuvan
jotain, joka ei ottanut ilmaantuakseen, ja ensi kerran välähti hänen
mieleensä levoton aavistus, että kaikki ei ollut oikealla tolalla.

"Sanokaa mitä sanotte", virkkoi Marcella äkkiä laskien teekuppinsa
painokkaasti pöydälle, "mutta minun vakaumukseni on joka tapauksessa,
että riistansuojelu tekee elämän maalla koko joukon vaikeammaksi ja
että se lisäksi laajentaa ja katkeroittaa luokkaeroa tarpeettomasti".

Tämä huomautus oli tähdätty Frank Leveniin, joka juuri oli ensimäisessä
metsästäjäinnossaan ja joka, vaikk'ei ollutkaan mikään lahjaton
nuorukainen, ei tätä nykyä ollut huvitettu paljon mistään muusta kuin
metsällä samoilemisesta ja ampumisesta.

Leven tuijotti Marcellaan. Neiti Boycen huomautus oli hänestä aivan
ilman mitään yhteyttä siihen, mitä edellä oli puhuttu. Aldous silmäili
morsiantansa hymyillen.

"Soisin ettet tuumisi niin paljon sitä asiaa", sanoi hän.

"Enhän voi sitä auttaa", sanoi Marcella nopeasti ja punehtui samassa
huomatessaan, että kaikkien huomio oli heihin tähdätty.

"Tuumia sitä", toisti nuori Leven. "Kuulkaapas, neiti Boyce, lähdettekö
joskus minun kanssani kävelemään? Minä käännytän teidät samaten kuin
käännytin väkijoukon Tudley Endissä."

"Tekö!" sanoi Marcella nykäisten hiukan olkapäitään; "mitäpä te siitä
tiedätte? Yhtä hyvin voisin kysyä ensi menestyksensä huumauksessa
olevalta pelaajalta, onko pelaaminen hänestä oikeutettua. Kymmenen
kertaa paremmin minä kykenen arvostelemaan tätä asiaa kuin te. Minä
voin pysytellä tasapuolisena ja tarkata satoja seikkoja, joita te ette
ikinä huomaisi. Elämä täällä maalla on minulle aivan uutta, ja ensi
seikka mikä pistää silmään, on että koko laki- ja järjestyskoneisto
näyttää olevan olemassa yksinomaan teidän fasaaninne varjelemiseksi!
Teillä on poliisit -- jotka ottavat kiinni sala-ampujat -- teillä on
tuomarit -- jotka heitä tuomitsevat. Sanomalehdistä päättäen ei heillä
näy olevan paljon muuta tekemistä. Ja kun te, herra Leven, tyydytätte
metsästyshimoanne, on se teille vain kunniaksi ja teitä ihaillaan.
Mutta jos joku Mellorilainen suutarinpoika tekee samaa, niin hän on
varas ja roisto, ja poliisit ja viranomaiset ovat heti kohta hänen
kimpussaan."

"Mutta enhän minäkään varasta hänen kananpoikiaan!" huudahti
nuorukainen aivan epätoivoissaan kaikesta tästä todistelusta; "miksi
hän sitten saisi varastaa minun fasaanejani? Minä olen maksanut munat,
minä olen maksanut hautovat kanat, minä olen maksanut aitaukset,
missä ne elätetään, minä olen maksanut vartiat, minä olen maksanut
ohrat, jota ne syövät, millä oikeudella hän siis saisi anastaa minun
omaisuuttani, vaikka minä joudun linnaan, jos otan häneltä mitään."

"Omaisuutta!" toisti Marcella halveksuvasti. "Kaikkea ei enää ratkaista
tuolla mahtisanalla. Kansan yhteinen etu on nyt astumassa etusijaan.
Jos kansa näkee hyväksi supistaa teidän niin sanottua 'oikeuttanne',
niin se tekee sen, eikä siinä auta teikäläisten parkumiset."

Hän oli kietonut käsivartensa tuolinsa selkänojan ympäri, ja Hallin
huomasi ihmeekseen, että hänen notkea, hoikka vartalonsa värähti
innostuksesta tai paremmin mielenliikutuksesta, johon mahtoi olla jokin
syvempi syy kuin tämä keskustelu.

"Neiti Boyce, jos te kuvittelette että riistansuojelun poistamista
tervehdittäisiin maassa riemulla, erehdytte te tosiaankin
suurenmoisesti", huudahti Leven. "Ettehän tekään saattane sitä uskoa,
vai mitä, herra Hallin?" lisäsi hän vedoten umpimähkään häneen.

"En tiedä", vastasi Hallin hymyillen tyyntä hymyään; "minusta melkein
tuntuu, että metsästyslakien lievennys olisi varsin tervetullut.
Lampuodeista monet alistuvat niihin, mutta suurin osa on tyytymätön.
Asiat ovat tosin paljon parantuneet vanhan metsästyslain ajoista, mutta
kyllä on vieläkin valittamisen varaa."

"On toki!" sanoi Marcella innokkaasti kumartuen Hallinin puoleen.
"Puhuttelin tuonnoin erästä lampuotiamme, jonka maat ovat lordi
Winterbournen metsien rajalla. Eivät _he_ itse elätä fasaanejansa,
neiti', sanoi hän, 'vaan _minä_. Minun ohriani ne syövät. Ellen
minä tuleentumisen aikana kello puoli kuudesta alkaen vartioitsisi
peltojani, ei _meille_ jäisi mitään tähteeksi.' 'Miksi ette valita
isännöitsijälle?' kysyin minä. 'Valita! Kylläpä kannattaisi, neiti.
Kolmekymmentäkaksi vuotta minä olen asunut täällä -- pienestä pojasta
pitäen -- ja aina on tapahtunut -- että _lordi Winterbourne on
voittanut_ oikeudessa.' Siinä kuulette. Se on sortoa -- rikkaiden
sortoa."

Hehkuvana ja ivallisena hän tarkasteli Frank Leveniä. Mutta Hallin
ei voinut karkoittaa mielestään epämieluista tunnetta, että iva oli
tähdätty erääseen toiseen henkilöön. Aldous istui kädet polvilla ja
pää hiukan kumarassa. Kerran keskustelun aikana Hallin näki hänen
kiinnittävän katseen harmaista silmistään vieressään istuvaan nuoreen
tyttöön, mutta tämä ei sitä huomannut eikä nähtävästi sulhastansa
ajatellut. Raeburnin kasvot ilmaisivat tuskaa ja neuvottomuutta, mutta
myöskin jotain muuta -- kaipausta, ymmärtämyksen ikävöimistä, joka
syvästi koski ystävän sydämeen.

"Eipä ole ainakaan Aldous samaa mieltä kuin te, neiti Boyce", huudahti
Leven, joka harmissaan etsi ratkaisevaa puolustusta väitteelleen.
"Ethän ole, Aldous? Ethän sinä usko, että olot maalla siitä
paranisivat, jos huomispäivänä metsästysasetukset saataisiin pois."

"En usko", sanoi Aldous rauhallisesti, "että siitä olisi enemmän
apua kuin jos kaikki kultakorut ja valetukat saataisiin häviämään.
Leivättömiä kultaseppiä ja peruukintekijöitä olisi silloin joukottain
kaduilla vetelehtimässä."

Marcella kääntyi häneen leppeämpi katse silmissään, mutta kumminkin
taistelunhaluisena.

"Sinä perustat kaikki huomispäivään", vastasi hän. "Siinä olet kyllä
oikeassa. Ei mitään uudistuksia saada aikaan riistämällä viattomilta
ihmisiltä heidän leipänsä. Kysymys on vain siitä, mitä meidän on
tehtävä päästäksemme alkuun? Eiköhän metsästyslakia saattane pitää niin
räikeänä vääryytenä, että sitä olisi ensiksi ahdistettava suuressa
taistelussamme -- siinä taistelussa, joka on jälleen palauttava
vapauden ja itsetietoisuuden tunteen maaseutuväestöömme, ja joka on
työntekijälle opettava, että hänen ihmisarvonsa on yhtä suuri kuin
tilanomistajankin."

"Onpa siinä päätä, on ryhtiä!" mietti Hallin, puoleksi paheksuen,
puoleksi viehättyneenä. "Mutta kuinka voi nuori tyttö täydellä todella
jutella sulhasensa kanssa politiikkaa -- ja päälle päätteeksi kiistellä
hänen kanssaan -- vai kenties olenkin aivan erehtynyt? onko hän itse
asiassa niin huvitettu sulhasestaan, että tahtoo rakentaa pientä
riitaa."

Aldous katsahti ylös. "En ole siitä oikein varma", vastasi hän. "Niin
minun aina käy, kuten tiedät" -- ja hän hymyili Marcellalle. "Omasta
puolestani en ole mieltynyt siihen yksityisomaisuuden muotoon, jota
sanotaan riistansuojeluksi, mutta se on mielestäni yhtynyt niin moneen
muuhun muotoon, että tahtoisin ensin tietää, mihin sitä vastaan tehty
hyökkäys johtaa meitä. Mutta kärsimään joutuneita lampuoteja -- siihen
voit luottaa -- puolustan samalla innolla kuin sinäkin."

Hallin huomasi kärsimättömän värähdyksen tytön huulissa. Teevehkeet
oli juuri korjattu pois, ja Marcella oli muuttanut istumaan vanhalle
takanviereiselle sohvalle, jonne Aldous seurasi häntä. Wharton, joka
tähän asti ei ollut virkkanut mitään, oli jättänyt tähystyspaikkansa
uunin edessä ja istui nyt lampun alla kiinnittäen kaiken huomionsa
paperiveitseen, jota hän koetti pysyttää tasapainossa kahdella
sormellaan. Puolihämärässä Hallin sattumalta näki Raeburnin käden
tavoittelevan Marcellan kättä, joka oli hameen poimujen kätkössä
-- näki myös tytön ensin kärsimättömästi vastustavan, mutta sitten
myöntyvän. Hallin oli hyvillään tästä ystävänsä pienestä voitosta.

"Aldous ja minä olemme jauhaneet näitä kysymyksiä lukemattomat kerrat",
sanoi hän, kääntyen emäntänsä puoleen. "Ettepä tiedä kuinka kiltisti
hän kuuntelee, kun puhelen unelmistani. En ole metsästäjä enkä liioin
maatilanomistaja, niin että hänellä olisi hyvä syy pyytää minua
tukkimaan suuni. Mutta hän antaa minun hourailla. Minä näen vain sen
yksinkertaisen tosiasian, että _riistansuojelu synnyttää rikoksia_.
Maanviljelijän elämä on luonnostansa paljon yksinkertaisempi kuin
teollisuusalalla työskentelevän, ja senvuoksi on minusta aina tuntunut,
että siinä voisi helpommin toteuttaa siveyden ja veljellisyyden
periaatteita. Mutta nyt se pirstataan ja myrkytetään sillä, että
metsästyshuvi on sallittu vain yhdelle etuoikeutetulle luokalle.
Sanotaan että metsästyshalu on meissä synnynnäinen. Kenties se onkin
-- kenties se on jonkin alkuperäisen vaiston jätteitä pohjolaisessa
veressämme -- mutta mikseivät rikkaat silloin soisi siitä osaa
köyhillekin? Minulla on omat pikku suunnitelmani -- unelmani. Joskus
yritän tyrkyttää niitä Aldousillekin, mutta hän ei jaksa nousta niiden
tasalle."

"Ei, mutta onko moista kuultu", pisti väliin Frank Leven, joka ei
tosiaankaan voinut tätä kauemmin sietää. "Kuulkaapa, neiti Boyce --
mitä luulette herra Hallinin vaativan? Se on sulaa hulluutta -- on kuin
onkin -- vaikka hävytöntä on minun tällaisia sanoja käyttää kuuluisasta
miehestä. Hän vaatii Aldousin antamaan suuren maakaistaleen Girstonessa
-- lordi Maxwellin alueella -- _työmiehille_ metsästysmaaksi. Mitäs
siitä sanotte! Hän ei muka voi käsittää, mikseivät he voisi fasaaneja
kasvattaa, jos he lyöttäytyvät yhteen ja maksavat niistä. No niin,
Aldousin kunniaksi sanottakoon, ettei hän siihen suostunut, vaikk'ei
hän likimainkaan ole kylläksi vanhoillinen kelvatakseen minulle
parlamenttiehdokkaaksi. Hassutusta koko juttu! Sanotaan että metsästys
raaistaa _meitä_ ja kumminkin tahdotaan työmieskin työntää samaan
kadotukseen. Mutta me emme huoli tätä edesvastuuta niskoillemme. Meillä
on omat paheemme ja niistä emme luovu. Me olemme niihin tottuneet,
mutta emme tahdo niitä muihin istuttaa, se olisi meille häpeäksi."

Tulistunutta nuorta barbaaria oli mahdoton vastustaa. Marcella
purskahti sydämelliseen nauruun, ja Hallin taputteli häntä olalle
ystävällisesti ja rauhoittavasti kuin vikuria hevosta.

"Niin, muistan kyllä, että Hallinin ehdotuksen yksityiskohdat panivat
pääni pyörälle", virkkoi Aldous suupielissä leikikäs hymy. "Minä
tahdoin tietää, kuka maksaisi lupakirjat, kuinka niin suurelle
metsästysjoukolle saataisiin tarpeeksi riistaa, kun ei mitään
riistansuojelua saanut tulla kysymykseen, ja millä varoilla nämä
ihmiset, jotka ansaitsevat kaksitoista tai neljätoista shillingiä
viikossa, maksaisivat metsänvartian palkan. Kysyin metsästysalueen
läheisyydessä asuvalta pastorilta, mitä hän tuumasta arveli. 'No niin',
hän sanoi, 'ensimäisenä päivänä he ampuvat kaikki otukset, toisena
päivänä he ampuvat toisiaan. Yleinen verilöyly -- se siitä, minä
luulen, tulisi lopuksi.' Tämä kaikki ei tietenkään merkitse mitään --
ne ovat vain pikku asioita."

Hallin pudisti vakavana päätänsä.

"Luulenpa sittenkin", sanoi hän, "että hiukkanen käytännöllistä
kekseliäisyyttä tekisi mahdolliseksi tuumani toteuttamisen."

"Ja siinä minä teitä kannatan", sanoi Wharton, laskien paperiveitsen
kädestään ja kumartuen Hallinin puoleen, "enkä suotta. Kolmen vuoden
ja parin kuukauden aikana on tämä tuumanne ollut käytännössä omalla
maatilallani, ja se on mielestäni luonnistunut aika hyvin."

"Siinä näette!" huudahti Marcella. "Siinä näette! Tiesinhän, että
jotain voisi tehdä, kun vain olisi halua. Se on aina ollut ajatukseni."

Hän kääntyi puoleksi Aldousiin päin, mutta kumartui sitten eteenpäin
kuullakseen mitä muuta Whartonilla olisi sanottavaa. Hänen säteilevät
kasvonsa todistivat, miten innostunut hän oli asiaan.

"Siellä ei tietenkään ollut mitään ammuttavaa!" huudahti Frank Leven.

"Päinvastoin", sanoi Wharton hymyillen. "Meidän seutumme on kuuluisa
peltokanoistaan."

"Kylläpä mahtavat naapurisi olla ihastuneet sinuun!" huudahti
nuorukainen. Mutta Wharton ei ollut häntä kuulevinaan.

"Ja isäni oli hyvin ankara riistansuojelun suhteen", jatkoi hän. "Koko
juttu on aivan yksinkertainen. Periessäni kolme vuotta takaperin
isäni maatilan iletti minua koko metsästyslaki, ja minä päätin
olla noudattamatta sitä, työntääkseni edesvastuun ainakin omilta
hartioiltani. Kutsuin siis kaikki alustalaiset kokoon -- lampuodit ja
työntekijät -- ja niin me yhdessä laadimme suunnitelman. Meillä on
kyllä metsänvartioita, mutta ne ovat tilan palveluksessa, ei minun.
Sääntöjen mukaan saa jokainen metsästää vuorotellen -- minä ja ystäväni
samassa järjestyksessä kuin muutkin. Tietysti ei jokainen voi joka
vuosi metsästää, mutta kullakin on vuoronsa, ja sitäpaitsi on osa
ammuttua riistaa yhteistä omaisuutta ja jaetaan vuotuisesti määrätyssä
vuorojärjestyksessä kullekin."

"Kuka maksaa metsänvartiat?" keskeytti Leven.

"Minä", vastasi Wharton hymähtäen jälleen. "Saanenhan -- toistaiseksi
-- tehdä omallani mitä haluttaa? Tällä tavoin joutuu heillekin osa
siitä voitosta, joka ansiottani lankee minulle -- tilanomistajana. Se
on tietysti vain hätävaraksi."

"Ymmärrän!" huudahti Marcella nyykähyttäen päätä Whartonille -- "ette
voinut yhtä haavaa olla venturisti ja metsästyslain kannattaja".

Wharton kohtasi hänen säteilevän katseensa puoleksi karttavalla
silmäyksellä.

"Olette tietysti oikeassa", vastasi hän kuivasti. "Olisipa melkein
liikaa, jos sosialisti panisi metsänvartiansa vangitsemaan jonkun
kuristetun kaniinin tähden miehen, jolla on kaksitoista shillingiä
viikossa. Ei kukaan minun asemassani -- eikä yleensä kukaan
tilanomistaja -- voi olla johdonmukainen. Se on mahdotonta. Mutta,
Jumalan kiitos, pahempia epäkohtia voi toki lieventää. Mutta,
kuten herra Raeburn äsken huomautti, metsästysoikeus on vain pieni
yksityiskohta nykyisessä maanomistus-järjestelmässä. Tästä saatte
sitten kuulla minun tarkemmin puhuvan siinä kokouksessa, johon
lupasitte tulla."

Hän kumartui eteenpäin ja silmäili Marcellaa hymyillen kunnioittavasti.
Silmänräpäyksen verran tunsi Marcella, että Aldousin käsi kouristi
lujasti hänen kättänsä. Sitten hän äkkiä päästi Marcellan vapaaksi,
nousi ja astui takan luo.

"Neiti Boyce, ettehän toki aikone mennä hänen kokoukseensa!" huusi
Frank suuttuneena ja epäillen.

Marcella empi tuokion puolittain suuttuneena Whartoniin. Sitten hän
punastui ja heitti päänsä ylpeästi taaksepäin, liike, jonka Hallin jo
oli huomannut hänelle ominaiseksi.

"Enkö saa mennä sinne, mihin kuulun?" kysyi hän -- "minne vakaumukseni
johtaa minut?"

Seurasi hetkinen kiusallista hiljaisuutta. Sitten Hallin nousi.

"Neiti Boyce, saammeko katsella taloa? Aldous on kertonut paljon siitä."

       *       *       *       *       *

Heidän kierrellessään puutarhanpuoleisissa huoneissa, jotka olivat
ainoastaan puolittain kalustetut ja joita hyvin niukasti valaisi ujon,
edellä kulkevan palvelijan kantama lamppu, Marcella äkkiä huomasi
jääneensä Aldousin kanssa muista jälelle. Niin pian kuin he olivat
kahden, tunsi tyttö, että heidän keskinäinen välinsä oli epävireessä.
Aldousin käytös häntä kohtaan ei ollut paljon muuttunut, mutta siinä
piili jotain pakollista ja pidätettyä, mikä ei jäänyt huomaamatta
Marcellan herkältä mieleltä. Siinä samassa hän jo tunsi katumusta.
Sisäistä kehotusta totellen hän hiipi Aldousin luo, ja kun he astuivat
hänen äitinsä pienen arkihuoneen läpi, laski hän kätensä herra
Raeburnin käsivarrelle.

"En ollut oikein ystävällinen sinulle äsken", änkytti hän. "Se ei ollut
tahallista. En käsitä mikä minut aina panee vastustamaan -- sotajalalle
-- vaikka sinä olet minulle niin hyvä -- aivan liian hyvä!"

Marcellan ensimäiset sanat kuullessaan Aldous kääntyi. Hän veti
syvään henkeään, ikäänkuin mieli sanomattomasti keventyneenä ja sulki
tytön syliinsä rajusti ja kiihkeästi. Tähän asti Marcellan käytös
Aldousia kohtaan oli ollut neitseellisen arkaa heidän kahdenkesken
ollessaan, eikä Aldous hienotunteisessa ritarillisuudessaan ollut
muuta vaatinutkaan häneltä. Jokainen uusi askel tuttavallisuuteen ja
lähestymiseen Marcellan puolelta tuotti hänelle ihastusta, ja tytön
käytöksessä ilmaantuva arkuus ja jäykkyys enensivät vain Aldousin
ihailua häneen. Mutta tänä iltana ei herra Raeburn kysynyt Marcellan
lupaa, ja tyttö oli niin ällistynyt, ettei ajatellutkaan vastarintaa.

"Päästä minut!" huudahti hän viimein koittaen kietoutua irti sulhasensa
syleilystä.

"En päästä!" sanoi Aldous tarmokkaasti pidellen tytön kättä lujasti
omassaan. "Käy istumaan tähän, vieraat kyllä pitävät itsestään huolta."

Lempeällä väkivallalla hän työnsi Marcellan nojatuoliin ja polvistui
itse hänen viereensä.

"Oliko sinusta oikein ystävällistä", alkoi hän äänellä, jota hän
turhaan koetti estää väräjämästä, "että vierasten läsnäollessa annat
minun ensi kerran kuulla luvanneesi mennä tuon miehen kokoukseen,
vaikka kerta kerralta olet kieltäytynyt tulemasta ainoaankaan minun
pitämääni."

"Aiotko kieltää minua sinne menemästä?" kysäisi Marcella nopeasti.
Hänelle olisi tällä hetkellä ollut miltei helpotus, jos toinen olisi
vastannut: aion.

"En suinkaan", vastasi Aldous päättävästi. "Eihän sopimuksemme
ollut sellainen. Mutta etkö itse arvaa mitä minä toivon. Etkö usko"
-- hän vaikeni silmänräpäykseksi -- "etkö usko, että panen hiukan
omaa itseäni julkiseen toimintaani -- puhuessani ihmisille, jotka
ovat tunteneet minua pienestä pitäen. Luuletko, että se kaikki on
minulle vain pelkkää muodollisuutta -- joka ei liikuta tunteitani ja
omaatuntoani? Sitähän et voine uskoa? Mutta ellei niin ole, kuinka voin
minä kestää sitä, että niin suuri osa elämästäni jää sinulle oudoksi?
Kyllä tiedän -- kyllä tiedän -- sinähän varoitit minua -- sinä et voi
omaksua mielipiteitäni. -- Mutta onhan paljon muuta kuin käsityskannan
yhtäläisyys, joka paljon voisi auttaa ja opettaa meitä molempia -- jos
vain pysymme yhdessä -- emme vieraannu toisistamme -- emme kulje eri
teitä."

Hän vaikeni ja tarkkasi Marcellan kasvojen vaihtelevia vivahduksia.
Katuva mieliala oli syvästi vallannut nuoren tytön, hän ajatteli
Aldousin jalomielisyyttä, hänen kärsivällisyyttänsä ja hellyyttänsä.

"Milloin ensi kerran puhut?" sanoi hän kuiskaamalla.

Huoneen puolihämärässä heltynyt ääni ja kasvonpiirteiden lempeä,
pehmennyt sävy vaikutti huumaavasti.

"Ensi viikolla -- perjantaina -- Gairsleyssa. Hallin ja Neta tätikin
tulevat sinne."

"Luuletko että tätisi huolii minut mukaansa?"

Aldousin harmaat silmät välähtivät, ja hän suuteli Marcellaa kädelle.

"Herra Hallin ei tietenkään tule sinua kannattamaan!" virkkoi Marcella
hetken kuluttua kujeellisella äänellä.

"Älähän vielä iloitse! Hän on ollut minulle arvaamattomaksi avuksi
lakiehdotukseni valmistamisessa. Ellen nimellisesti kuuluisi
vanhoillisiin, äänestäisi hän minua jo huomispäivänä. Sepä se juuri
onkin niin hullunkurista. Kas niin, siinäpä toiset jo ovat tulossa
takaisin."

"Odota hetkinen", sanoi Marcella nopeasti, lähestyen Aldousta, mutta
samassa vetäytyen takaisin ikäänkuin kavahtaen sitä tunteiden hehkua,
jonka tiesi niin helposti voivansa herättää sulhasessaan. "Minun täytyy
siitä puhua sinulle. Sinun ei pidä antaa minulle niin paljon rahaa. Se
on liikaa. Mitä jos minä sillä rupeisin puuhaamaan sellaista, josta et
lainkaan pidä."

"Sitä sinä et tee", vastasi Aldous hilpeästi.

Marcella tahtoi edelleen väitellä asiasta, mutta Aldous esti häntä.

"Kyllä minä yleensä suosin vapaata sananvaihtoa", jatkoi hän samalla
äänellä, "mutta toisinaan on kiista keskeytettävä. Ja sen minä teen
nyt."

Ja hän kumartui Marcellaa suutelemaan, hellävaroen ja arasti. Hänen
käytöksensä ilmaisi Marcellalle taas uudelleen mitä hän oli Aldousille
-- kuinka pyhä -- kuinka kallis. Ensin syvä liikutus valtasi hänen
mielensä, mutta sitten hän äkkiä kavahti pystyyn, sillä hän ei voinut
vapautua ahdistavasta tunteesta -- joka häneen iski ties mistä -- että
Aldous oli häntä henkisesti paljon etevämpi. Siinä silmänräpäyksessä
haihtui hänen mielestään äskeinen suurellinen kuva nuoresta,
jalomielisestä ja epäitsekkäästä naisesta, joka vierashuoneessa piti
keskustelua vireillä.

Toiset palasivat kiertomatkaltaan, palvelija lamppuineen etummaisena.
Wharton, joka häntä seurasi, tarkasteli uteliaasti kihlattuja
sinisillä, sädehtivillä silmillään.

"Me olemme lasketelleet mitä hurjimpia arveluja esi-isistänne, neiti
Boyce," sanoi hän. "Frank väittää tuntevansa kaikki taulut, mutta
sitten kävikin ilmi, ettei hän tietänyt niistä niin mitään. Minun
on huomenna saatava toinen opas. Uskallanko pyytää teidän seuraanne
huomenna kymmenen ajoissa?"

Marcella antoi välttävän vastauksen, ja he astuivat hiljalleen
vierashuoneeseen.

"Aiotko huomenna olla työssä, Raeburn?" kysäisi Wharton.

"Enköhän", vastasi Aldous kuivasti. Marcellaa ihmetytti sulhasen
ääni; hän katsahti taaksensa ja näki vilahdukselta puhujassa
ilmeen ja ryhdin, jotka olivat hänelle aivan uutta. Johtuikohan se
vaikutusvaltaisen ylimyksen luontaisesta kopeudesta kutsumatonta
vierasta kohtaan, joka päälle päätteeksi on valtiollinen vastustaja.

Siinä tuokiossa pääsi taistelunhaluinen ja kriitillinen tuuli uudelleen
valtaan Marcellassa, ja häntä halutti näyttää mahtiansa ottamalla
Wharton suojaansa. Keskustelun aikana vierashuoneessa oli Wharton
hänen mielestään käyttäytynyt kaikin puolin moitteettomasti --
vaatimattomasti ja hillitysti. Tuskinpa oli hänessä jälkeäkään siitä
poikamaisesta nuoresta herrasta, joka niin vallattomasti oli jutellut
hänen kanssaan kahdenkesken.

       *       *       *       *       *

"Kas siinähän on isäntämme", huudahti Wharton kiirehtien herra Boycen
luo, kun he saapuivat vierashuoneeseen.

Sohvalla lepäsi kuin lepäsikin talon isäntä, tummana ja verettömänä
kuin aave ja valmiina vaatimaan kaikkea sitä ympäristön huomiota ja
osanottoa, johon sairaus hänet oikeutti. Hän ojensi kylmästi kätensä
Aldousille, joka ystävällisesti ja tyynesti kysyi hänen tilaansa.

"Voithan jo nyt paremmin, isä?" sanoi Marcella tarttuen hänen käteensä.

"Voin kyllä -- morfiinin avulla. Mutta vähät minusta. Minä olen
saanut kuolemantuomioni, mutta kaiketi minä jaksan sen rauhallisesti
kantaa. Evelyn, enkö nimenomaan pyytänyt sinua tuomaan alas
pukuhuoneestani ohuen selkätyynyni. Merkillistä ettei kukaan pidä väliä
toivomuksistani."

Rouva Boyce, joka seisoi tulen ääressä juttelemassa Hallinin kanssa,
nouti läheiseltä istuimelta kaivatun tyynyn ja sovitteli sairasta
mukavampaan asentoon. Marcella huomasi nyt, että hän oli miltei yhtä
kalpea kuin isäkin.

"Pieni muutos saa usein aikaan suurta huojennusta, eikö totta?" sanoi
Wharton lempeästi asettuen istumaan sairaan viereen.

Herra Boyce kääntyi puhujaan lauhtuneena, jakun eivät tuskat tällä
haavaa olleet häntä kiusaamassa, kuunteli hän ilahtuneena vieraansa
puhetta. Wharton omisti nyt huomionsa yksinomaan hänelle ja pani
parastaan pitääksensä hänet hyvällä mielellä.

"Tohtori Clarke ei ole huolissaan hänestä", sanoi rouva Boyce
kuiskaamalla Marcellalle palatessaan paikalleen. "Hän arveli, ettei
äskeinen kohtaus uudistu pitkään aikaan, ja antoi neuvoja siltä
varalta, että se palaisi."

"Kuinka te näytätte uupuneelta!" sanoi Aldous, liittyen heidän
seuraansa ja puhuen samalla matalalla äänellä kuin hekin. "Sallittehan
Marcellan saattaa teidät levolle?"

Häntä ei mikään niin liikuttanut kuin stoalaisuuden ja hillityn
kärsimyksen näkeminen naisissa. Rouva Boyce oli osoittanut sitä jo
monet kerrat. Aldousin osanottoa hän ei tänä iltana näyttänyt haluavan,
mutta jäi kuitenkin juttelemaan hänen kanssansa. Hallin, joka hiukan
etäämpää tarkkasi emäntäänsä, kiinnitti ensin huomionsa tämän pitkään,
solakkaan, yhäti soreaan vartaloon ja ihmeteltävän arvokkaaseen ryhtiin
ja sitten hänen sydämelliseen tapaansa kohdella tulevaa vävypoikaansa.
Marcella seisoi äitinsä sivulla hiukan kankearyhtisenä eikä puhunut
mitään. Käsittämätöntä kyllä, rouva Boycen peittelemätön ihailu ja
kunnioitus Aldousia kohtaan ei ollut hänelle varsin mieluista, se
ikäänkuin yllytti häntä vastaväitteisiin.

Hallin ja Aldous erosivat Frank Levenistä Mellorin veräjällä
ja alkoivat taivaltaa kotiin päin. Ilta oli tähtikirkas, ja
taivaanrannalla heijastuva kalvakka valo ilmaisi jo kuunkin olevan
tulossa.

"Tiedätkö, että tuolla Whartonilla on nykyisin aika suuri vaikutusvalta
Lontoon työväenpiireissä?" alkoi Hallin. "Kerran ennen olen kuullut
hänen kertovan tuota samaa juttua alustalaistensa metsästysoikeuksista.
Se oli Hackneyssa, missä hän puhui erään radikaaliedustajan puolesta,
ja minä satuin olemaan kuulijana kokouksessa. Yleisö oli haltioissaan.
Mahtanee olla varsin mieluista näytellä tuollaista sosialismia ja
maanjakoa haaveksivaa ylimystä ja tilanomistajaa."

"Ja suhteellisesti helppoa", arveli Aldous, "kun tietää, ettei
sosialismista eikä yleisestä maanjaosta tule totta meidän aikanamme".

"Onko hän sitten mielestäsi pelkkä tuulenpieksijä?"

Aldous empi ja naurahti sitten.

"Tunnustan, ettei hän ole antanut minulle minkäänlaista aihetta otaksua
hänellä olevan periaatteita. Poikana ollessaan oli hänellä omatunto
hyvin venyvää laatua."

"Kenties et arvostele häntä oikein", sanoi Hallin nopeasti. Hetken
kuluttua hän jatkoi: "Kauanko hän aikoo viipyä Mellorissa?"

"Viikon päivät, luulisin", vastasi Aldous lyhyesti. "Herra Boyce tuntuu
olevan hyvin mieltynyt häneen."

He astuivat eteenpäin kappaleen matkaa äänettöminä, ja sitten Aldous
äkkiä kääntyi huolestuneena ystäväänsä.

"Hallin, tiedäthän että tällainen vinha tuuli on sinulle haitallinen.
Sinä olet itsepintaisin ihminen maailmassa. Miksi piti sinun kaikin
mokomin lähteä jalan?"

"Älä lörpöttele, hyvä herra, mutta kuuntele mitä minulla on sanomista.
Marcellasi on mielestäni kaunis ja päälle päätteeksi yhtä huvittava
kuin kaunis. Siinä sait!"

Aldous säpsähti, sitten hän heitti ystäväänsä kiitollisen katseen.

"Sinun pitää tutustua häneen lähemmin", kuului hänen hieman pakollinen
vastauksensa.

"Tietysti. Tahtoisinpa tietää, mitä tuttavuuksia hänellä lienee
venturistien piireissä", virkkoi Hallin mietiskellen. "Arveletko
voivasi käännyttää hänet pois siitä, Aldous?"

"En!" vastasi Aldous hilpeästi. "Seuratkoon hän sitä suuntaa, mihin
hänen tunteensa ja vakaumuksensa kulkevat."

Kylän läpi kulkiessaan hän alkoi puhella aivan toisista asioista --
ylioppilastovereista, äsken ilmestyneestä nidoksesta filosofisia
tutkielmia ja sen semmoista. Hallin, joka tähän asti oli tottunut
olemaan ainoa, jolle Raeburn peittelemättä uskoi ajatuksensa, ei
olisi tänä iltana tahtonut sanoa tai tehdä mitään voittaaksensa
lujaluontoisen ystävänsä luottamusta. Mutta hänen mielensä oli täynnä
levottomia aavistuksia.



IV LUKU.


"Tämä rappeutunut loisto on todellakin ihastuttavaa!" huudahti Wharton
seisoen selin oveen, jonka vasta oli sulkenut. "Ja samassa se sytyttää
minussa hurjan halun viskata päällysnuttuni nurkkaan ja käydä käsiksi
johonkin rehelliseen ammattiin -- kipsinvalajan, nikkarin tai maalarin.
Kylläpä me yläluokkalaiset olemme aika hyödyttömiä kuhnureita! Tuota
kattoa tai lattiaa ette voisi te paremmin kuin minäkään paikata --
olipa vaikka henki kysymyksessä."

He olivat entisessä kirjastossa. Se oli viimeinen länteen päin
antava huone puutarhakylkirakennuksessa ja kuului alkujaan vanhaan
rakennukseen. Tuo italialainen Marcella, jonka rahoja oli niin
tuhlaamalla käytetty hänen englantilaisen puolisonsa kotitalon
kaunistamiseen, oli sen uudestaan rakennuttanut kahdeksannentoista
vuosisadan tyyliin. Poistamalla muutamia pieniä huoneita yläkerroksesta
oli huoneen kattoa korotettu kaarimaisesti. Rococo-tyyliset ovet ja
ikkunat olivat myös samalta ajalta peräisin. Mutta jäljellä olivat
vielä vanhat kirjat ristikoilla varustetuilla hyllyillä, jotka suvun
puritaanilainen perustaja oli "Pitkän parlamentin" aikana ostanut.
Samoin tuolit, joilla tuo kelpo mies oli lukenut Miltonin tai Baxterin
uskonnollisia kirjoituksia, ja pöytä, jota oli käytetty kirjeitä
kirjoitettaessa Hampdenille ja Fairfaxille tai vanhalle ystävälle
Edmund Verneylle, lipunkantajalle. Mutta toukankaivertamat hyllyt
olivat hajoamistilassa, ja kirjat viruivat kurjassa sekamelskassa.
Rikkinäisestä katosta, johon yölepakot olivat pesineet, roikkui suuria
säleitä, ja peittämättömällä lattialla näkyi useita lahonneita kohtia.

"Olen tehnyt voitavani", sanoi Marcella alakuloisesti kumartuen
tarkastamaan lattiassa olevaa reikää. "Hankin itselleni laudanpätkän
ja vähän nauloja ja yritin itse korjata rikkonaisia kohtia. Mutta
lahonnut, puu mureni käsissäni, ja isä suuttui ja väitti minun vain
tekevän vahinkoa. Sitten sain puusepän tuoleja korjaamaan, mutta eihän
täällä tiedä mistä alottaa. Kirjojakin olen puhdistanut ja korjaellut,
mutta --"

Allapäin hän kuljetti katseensa ympäri ränstynyttä huonetta.

"Mutta ette tietenkään yhtä hyvin kuin jokin oppipoika jossain
nurkkakirjakaupassa", sanoi Wharton päätään pudistaen. "Kylläpä me
vallasväki olemme aika kunnotonta joukkiota."

"Miksi tuota alinomaa hoette", kysäisi Marcella ripeästi. Hän oli
kulkenut Whartonin kanssa taloa näyttelemässä eikä ollut vieläkään
oikein selvillä siitä, mitä hän miehestä piti.

"Siksi että ennen aamiaista lueskelin muutamia kauppa-asiain
ministeriön kertomuksia, jotka pääasiallisesti koskettelivat joitakin
Birminghamin teollisuudenhaaroja. Armias taivas! Ollappa meillä tuon
niin sanotun alaluokan tiedot, taitavuus ja kestävyys. Kauanko he
mahtavat antaa meikäläisten komennella itseään!"

"Luulisinpä sentään, että henkinen kyky ja sivistys yhä vielä
merkitsevät jotain?" huomautti Marcella puolittain harmistuneena.

"Minua ilahuttaa, että maailma niin ajattelee", virkkoi Wharton
painokkaasti, "ja ilahuttaa varsinkin se seikka, että se tietää pitää
arvossa _minun_ henkistä kykyäni. Se uskomaton taituruus ja työvoima,
mitä Birminghamilaiselta kultasepältä vaaditaan niiden pikku ihmeiden
valmistamisessa, joita Rue de la Paix'n puotien ikkunoissa ihailemme
'ranskalaisen maun' tuotteina, on tiettävästi sulaa lastenleikkiä minun
vaatimattomiin lakitieteellisiin tietoihini verrattuna. _Minulle_ on
onnellista, että maailma näin arvostelee. Kelpaa minun elellä -- ja
vastaanottaa birminghamilaisen kultasepän pokkuroimisia."

"Oh! Vähät taitavasta käsityöläisestä! Kyllä hän pitää huolen
itsestään eikä enää kauankaan teitä pokkuroi. Mutta mitä on tehtävä
taitamattomille -- meidän kyläläisille esimerkiksi. Puhutaan niin
paljon siitä, että heidän on itse hallittava, sitä me toivomme ja sen
eteen teemme työtä. Mutta uskooko meistä yksikään, että he siihen
pystyvät tai että he voivat koskaan suoriutua ilman meikäläisten kykyä."

"Tuskinpa. Sääli poloisia!" virkkoi Wharton, lempeä liikutuksen väre
äänessään. "_Heidän haavansa ovat tehneet meidät terveiksi, heidän
kuolemansa on meidän elämämme!_ Vieläkö muistatte Carlylea?"

He olivat siirtyneet akkunakomeroon, josta oli laaja näköala isolle
lehtokujalle ja jota kummaltakin, sivulta ympäröivät kirjahyllyt.
Akkunan vieressä riippui kaksi pienehköä muotokuvaa -- toinen kuvasi
vanhanpuoleista miestä tekotukka päässä, toinen nuorta, tummahiuksista
naista.

"Muistanpa hyvinkin, vaikk'en tällä hetkellä mitään erikoista", nauroi
Marcella. "Osaatteko jotain ulkoa?"

Wharton nojautui kirjahyllyn ja seinän väliseen soppeen. Hänen siniset
silmänsä tähystivät Marcellaa puolittain totisella, puolittain
ärsyttävällä katseella, joka oli ristiriidassa huolettoman, sorean
ryhdin ja puvun kanssa.

"_Kahta miestä minä pidän arvossa, mutta en ketään kolmatta_",
lausui hän verkalleen ja sointuvalla äänellä. "_Ensinnä raatavaa
käsityöläistä, joka maisilla työaseilla uutterana valloittaa maan
ja tekee sen ihmisen omaksi. -- Kurja vaivaantunut veli! Meidän
tähtemme koukistui selkäsi, meidän tähtemme suorat jäsenesi ja
sormesi vääntyivät vaivaisiksi. Sinä olit uhri, jolle arpa lankesi,
ja meidän taistelumme taistelijana sinä sait julmat arpesi!_ Taivas!
Mikä sointu ja rytmi näissä sanoissa! Mutta hullutustahan on, että
me kaksi venturistia -- te ja minä -- tällä tavalla vaikeroimme.
Armeliaisuutta -- hyvänsuopaisuutta -- muuta ei Carlyle vaadi. Hän
tahtoo meitä tekemään hiukan hyvää. Mutta meidän vaatimuksemme ovat
paljon epämieluisemmat! Pitäkää almunne -- luovuttakaa omaisuutenne --
ja alkakaa tehdä työtä! Meidän aikalaisemme koettavat pelastua näistä
vaatimuksista tekemällä mitä Carlyle heiltä vaatii."

"Toivotteko todellakin sitä?" kysäisi Marcella.

"Enpä tiedä", vastasi Wharton nauraen. "Ei siitä mitään tule meidän
eläessämme."

Marcella nyrpisteli ylenkatseellisesti huuliaan.

"Niin me kaikki ajattelemme, mutta myöntäkää toki, että hiukkanen
hyväntekeväisyyttä voitelee pyöriä."

"Se on teidän ajatuksenne, sillä te olette nainen, ja naiset ovat
luotuja hyväntekeväisyyttä ja -- ylimyselämää varten."

"Näyttepä tarkalleen tuntevan naiset?" sanoi Marcella hiukan
tulistuneena. "Olen pannut merkille, että niin luulevat aina ihmiset,
jotka useimmiten erehtyvät."

"Kyllä tunnen heitä sen verran, että osaan pitää puoliani!" hymähti
Wharton hieman kumartaen kutrista päätänsä Marcellaa kohti ikäänkuin
lepytykseksi. "Kuinka te olette tuon kuvan näköinen!"

Hän osoitti akkunan vieressä riippuvaa kuvaa ja siirsi katseensa siitä
vertaillen emäntäänsä.

"Se on muuan kantaäitini", virkkoi Marcella kylmästi, "eräs italiatar.
Hän oli rikas ja soitannollinen. Hänen rahoillaan rakennettiin nämä
puutarhanpuoleiset huoneet, ja tässä ovat hänen nuottinsa."

Hän viittasi viereiseen hyllyyn, jolle oli vanhoja nuottikirjoja
kasattu.

"Italiatarko!" sanoi Wharton kohottaen silmäkulmiaan. "Niinkö? Sitten
ymmärrän. Tiedättekö -- teillä on kaikki puoluejohtajan ominaisuudet!"
-- ja hän peräytyi Marcellasta pari askelta voidakseen paremmin
häntä silmäillä -- "muukalaista verta -- se on välttämätöntä sitkeän
englantilaisen taikinan nousemiseen -- ja sitten vielä -- mutta ei! en
rohkene! -- voisitte pahastua."

Marcellaa suututti miehen kasvava tuttavallisuus. Häntä halutti tukkia
Whartonin suu tai lähettää hänet äidin luo, joka kyllä olisi pystynyt
pitämään hänet kurissa. Mutta hän ei tehnyt kumpaakaan, vaan katseli
huolettoman näköisenä ulos sanoen:

"Oh, antakaa tulla."

"No niin", hän oikaisi äkkiä itsensä suoraksi ja käännähti Marcellaan
päin. "Teillä on taito tehdä kompromisseja. Se on korvaamaton lahja --
se auttaa teitä pitkälle."

"Kiitos", sanoi Marcella, "kiitos vaan. Kyllä ymmärrän mitä te
venturistina sillä tarkoitatte. Olen mielestänne katala, petollinen
olento."

Wharton säpsähti, mutta tointui samassa ja tuli Marcellan viereen
seisomaan.

"Se ei ollut tarkoitukseni", hänen äänensä vaihtui lempeäksi ja
rauhoittavaksi. "Mutta sallittehan minun puhua suuni puhtaaksi
lämmitetyssä huoneessa, neiti Boyce? Vallanhan te värisette
turkiksistanne huolimatta."

Sillä pakkasen valta ulkona oli vielä luja, ja huurteiset puut
kajastuivat kylminä ja valkeina autioon kirjastohuoneeseen. Marcellan
mielessä pyrki suuttumus pääsemään vallalle, mutta hän kukisti sen
ja vei Whartonin sivuovesta pienenlaiseen, talon vanhimpaan osaan
kuuluvaan vierashuoneeseen, missä roihuavan takkavalkean ympärille
oli asetettu muutamia tuoleja. Marcella asettui istumaan ja pudotti
olkapäiltään suuren nahkapuuhkansa, jota hän oli kantanut kylmien
huoneiden läpi vaeltaessaan. Rikkaissa, ruskeissa poimuissa se kiertyi
hänen ympärilleen luoden aivan erikoista arvokkuutta solakalle varrelle
ja ylpeäryhtiselle päälle. Wharton silmäili uteliain ja tutkivin
katsein, kuten tapansa oli, milloin haalistuneita tauluja, milloin
seiniä, milloin vanhoja tammituoleja ja pöytiä, milloin Marcellaa ja
mietti mielessään, että hän oli aika kaunis ja innostusta herättävä
nuori neitonen. Huvitti häntä sekin seikka koko lailla, että Marcella
alinomaa näytti olevan närkästymäisillään häneen. Aldous Raeburnin
morsiamena neiti Boyce yritti nähtävästi nyt jo näytellä hänelle
ylhäistä naista. Mutta tähän asti oli hänen, Whartonin, onnistunut se
estää -- ja sen hän aikoi vastakin tehdä.

"Olin teille sanomassa", alkoi hän asettuen seisomaan vanhan
uunin nojaan, josta saattoi Marcellaa katsella, "mutta älkää toki
loukkaantuko minulle. Te olette sosialisti ja ennen pitkää teistä
on tuleva -- lady Maxwell. Sentapainen yhdistys on mahdollinen vain
naismaailmassa, syystä että heidän toimintaansa ohjaa mielikuvitus --
ei logiikka."

Marcella punastui.

"Entä te itse", vastasi hän kiivaasti hengittäen, "te olette sosialisti
ja tilanomistaja. Onko siinä mitään eroa?"

Wharton alkoi nauraa.

"Mutta minullahan ei ole mitään taipumusta siihen -- minä en pystyisi
kunnialla ratsastamaan kahdella hevosella -- kuten te. Siinä on se
ero. Ja siitä on seurauksena, että oma säätyluokkani on karkoittanut
minut piiristään, että kaikki minua vihaavat. Mutta teillä on oleva
valtaa lady Maxwellina -- ja valtaa sosialistina -- te kun olette
antava ja ottava. Te olette toimiva kahtena henkilönä: lady Maxwellina
ja venturistina. Ja tuo, näettekö, lisää valtaa. Mutta me miehet emme
pysty tällaisissa asioissa olemaan yhtä ovelia."

"Ettehän väittäne", keskeytti Marcella hänet äkisti, "että olette
luopunut säätynne elämänmukavuuksista ja etuoikeuksista?"

Wharton muutteli hiukan asentoaan.

"Se on aivan toinen asia", sanoi hän tuokion kuluttua. "Luulisinpä että
me sosialistit olemme siinä yhtä mieltä, ettei yksikään ihminen sinänsä
voi olla puhdaskarvainen sosialisti. Mukava elämä on nykyisin jotain
yksilöllistä -- mieskohtaista. Ei muusta pidetä paljon väliä kuin
miehen julkisesta esiintymisestä. Ja siihen, kuten sanottu, minulla
ei ole älyä! -- Ei sitä sukulaista tai vanhaa ystävää, joka ei olisi
kääntänyt minulle selkäänsä -- kuten varmaankin itse eilen huomasitte.
Minun säätyluokkani on hyljännyt minut."

"Te siis säälitte itseänne?" sanoi Marcella.

"En laisinkaan! Kaikkihan me valitsemme elämässä sen osan, joka meitä
huvittaa -- joka eniten meitä kiihottaa. Minun tunteilleni antaa
aina kiihoketta, kun ottelen työmiesten rivissä -- tietenkin paljon
suuremmassa määrässä kuin jos kilttinä serkkuna pokkuroisin arvoisia
sukulaisiani. Äidiltäni olen perinyt silmää dramaattisiin tapahtumiin.
Englanti on tätä nykyä rutiköyhä draamoista, ja siksipä minua huvittaa
syvien rivien suuri traagillinen ilveily. Aamusta iltaan se minua
huvittaa, kannustaa ja pitää alituisessa jännityksessä. Siinä tunnen
valtavien, hillittömien, alkuvoimaisten intohimojen temmeltävän, ja
minä riemuitsen siitä ajatuksesta, että kukin päivä vie meitä jonkin
verran lähemmäksi tuota suurta kumousta, lähemmäksi tapahtumia ja
otteluita, jotka ravistavat eloa kaikkiin meikäläisiin. Minä olen kuin
lapsi, joka on tyytyväinen siihen kakkuosaan, joka on kädessä, vaikka
tietää, että paras osa on vielä saamatta. Oh! -- istukaa hiljaa hiukan
aikaa, neiti Boyce!"

Marcellan kummastukseksi Wharton äkkiä kumartui häntä kohti,
ja katsellessaan alas hän huomasi köykäisen, mustan, matalalle
uuniristikolle valahtaneen hameensa ilmitulessa ja Whartonin
sammuttelevan sitä käsillään. Marcella liikahti aikoen nousta, sillä
hän pelkäsi, että liekit nousisivat hänen kasvoihinsa ja hiuksiinsa.

"Älkää liikkuko! Tuli sammuu tuossa tuokiossa. Ette te pala."

Ja siinä samassa Marcella tapasi itsensä tutkistelemassa pukuunsa
ilmaantunutta ruskeata, ryysyistä reikää. Sitten hän loi katseensa
Whartoniin, joka myhäillen seisoi uunin luona käärien nenäliinaa
vasemman kätensä sormille.

"Herra Wharton, oletteko saanut palohaavoja?"

"Hiukan."

"Minä menen noutamaan teille jotain -- mitä haluatte?"

"Hieman oliiviöljyä, jos talossa on, ja vähän pellavannöyhtää -- mutta
älkää vaivaantuko."

Marcella katosi sisähuoneisiin etsien ja huudellen rouva Boycea,
vaikka turhaan. Rouva Boyce oli kadonnut aamiaisen syötyään ja oli nyt
nähtävästi miehensä luona auttamassa häntä pukeutumaan.

Tuokion kuluttua Marcella taas kiiti sisään tarvittavat rohdot
käsissään. Hänen poskiaan poltti, hänen silmänsä säihkyivät.

"Sallikaa minun auttaa teitä."

"Olkaa hyvä", sanoi Wharton nöyrästi.

Marcella koetti parastansa, mutta hänen sormensa olivat taitamattomat,
ja kosketellessaan Whartonia hän tuntui hiukan kiihtyneeltä.

"Kas niin", naurahti hän päästäen potilaansa. "Jos olisin
työläisnainen, olisin tietysti paljon taitavampi. Toivoakseni ette saa
kauan kitua."

"Mistä, palohaavoistako? Vielä mitä! Käteni on entisellään paljon
ennemmin kuin teidän pukunne."

"Voi poloista hamettani! Minun on mentävä muuttamaan pukua."

Hän astui askeleen ovea kohti, mutta käännähti samassa ja virkkoi
oudosti naurahtaen:

"Luulenpa että pelastitte henkeni."

"Niin, hyvä oli että satuin olemaan täällä. Olisitte saattanut
hätääntyä -- niinpä niin -- _tekin_ olisitte saattanut sen tehdä -- ja
silloin olisi vaara ollut lähellä."

"Ainakin olisivat kasvoni saattaneet vioittua", lausui Marcella
epävarmalla äänellä, "vioittua koko elinajaksi".

"Mitäpä sitä enää maksaa tuumia, kun kaikki jo on ohi", sanoi Wharton
hymyillen.

"Enhän toki voi olla sitä tekemättä, sattuuko tällaista joka päivä?"
Hän kurotti pelastajalleen kätensä: "Minä olen kiitollinen -- nähkääs."

Nuori tilanomistaja naurahti ja kumarsi syvään ja arvokkaasti,
ikäänkuin mikäkin kahdeksannentoista vuosisadan Chevalier de Grieux.

"Sallitaanko minun anoa jotakin?"

"Pyytäkää."

"Saanko tulla seurassanne kylään? Tiedän että olette menossa sinne.
Sieltä jatkan matkaani asemalle, sillä aikomukseni on päivällisjunassa
lähteä Widringtoniin, missä minun kahden seutuvilla on tavattava
eräs henkilö. Mutta sitä ennen olisin halukas, jos vain suostutte,
tutustumaan muutamiin köyhiin holhotteihinne."

Marcella suostui ja riensi ylös pukua vaihtamaan ollen kaiken aikaa
puolittain taipuvainen kiusaamaan äitiä heidän seuraansa. Hän oli
hieman epävarma ja kiihtynyt, tuntuipa melkein siltä, kuin olisi
hän joutunut luvattomille poluille ja rikkonut tavalla tai toisella
Aldousia vastaan. Mutta miksi ja miten? Ei hän siitä päässyt selville.
Mutta häntä vainosi kaiken aikaa eriskummainen tunto siitä, ettei hän
ollut ollut kyllin arka arvostansa, ja selittämätön toivo, ettei herra
Wharton viipyisi poissa koko päivää. Kaikki epäilykset ja tuumimiset
päättyivät kuitenkin siihen, että hän päätti heittää äitinsä rauhaan.

       *       *       *       *       *

Puolimatkassa kylään Marcellan epämieluinen tunnelma oli jo kokonaan
haihtunut. Hänen itse tietämättään hyörivät hänen ajatuksensa
niin ahkeraan talon vieraassa, ettei hän tämän seurassa pystynyt
arvostelemaan omia tunteitaan. Mutta ennenkuin he olivat kulkeneet
pariakaan sataa askelta, oli hän huomaavinaan, että Wharton alkoi
käyttää hyväkseen äskeistä tapausta lähentelemällä häntä yhä enemmän.
Häikäilemättä hän loukkasi puheillaan Marcellan makua, ylpeyttä,
omanarvon tunnetta. Alinomaa oli tytön oltava puolustusasemassa,
Whartonin puoli-ivalliset kysymykset kun hätyyttivät milloin hänen
unelmiaan, milloin hänen toimiaan ja mielipiteitään, suomatta hänelle
aikaa siirtää sotaa vihollisen omalle alueelle. Hän oli joutunut
keskeytymättömään ristikuulusteluun, tekemään selkoa kylästä, asukasten
toiminnasta ja tuloista, seudun hyväntekeväisyys-yhdistyksistä ja
laitoksista, siitä mitä hän halusi tehdä heidän hyväkseen, mitä hän
tekisi, jos voisi, ja mitä hän ylimalkaan katsoi _mahdolliseksi_
saada aikaan. Ensin Marcella vastaili vastahakoisesti, mutta eipä
aikaakaan, niin hän jo kiihtyi haluten näyttää, ettei hän ollut
tietämätön eikä pintapuolinen. Mutta eipä siitä ollut suurta apua.
Wharton -- samoinkuin Anthony Craven oli alati tehnyt -- antoi hänen
ennen pitkää tuntea, ettei hänellä ollut mitään perusteellisia tietoja,
ettei hän ollut kunnolleen perehtynyt yhteenkään niistä sosiaalisista
kysymyksistä, joista hän jutteli, ettei hänen oleskelemisensa ollut
mistään kotoisin ja ettei hän edes pystynyt syvällisemmin käsittämään
ja arvostelemaan näiden maalaisten elämää, joiden parissa hän eli.

Nuoren tytön hyväntekijättärenä-esiintymistä, joka antoi hänen
mielikuvitukselleen niin runsaasti liikkumisalaa, Wharton säälimättä
ivasi, ei niin paljon sanoin kuin käytöksellään. Hän antoi Marcellan
ymmärtää, ettei hän nähnyt kaikessa siinä huolehtimisessa, neuvomisessa
ja johtamisessa, jota Maxwellin tuleva emäntä niin suurella
mielihyvällä harrasti, muuta kuin yrityksen kaunistella asioita. Mitä
varakkaat kansanluokat, nykyolojen vallitessa, pystyivät köyhälistön
hyväksi tekemään, oli laskettava vain kurjaksi maksuvähennykseksi;
eikä yläluokan hapuilevat yritykset tukkia rappeutuneen
yhteiskuntarakennuksen lovia ansainneet pienintäkään tunnustusta.
Huonosti on heidän käyvä, kun syvät rivit pääsevät valtaan, elleivät
sitä tee; mutta ei velkataakka paljon sittenkään vähenny, vaikka sen
tekevätkin. Hirttonuora heillä on kaulassa yhtäkaikki.

Marcella itse oli pari kertaa neiti Raeburnin kuullen pahanilkisellä
mielihyvällä saarnaillut samaa oppia. Mutta kovinpa epämieluisalta
se nyt tuntui tähdättynä häneen itseensä. Tällaisissa tapauksissa
kukin arvelee itse olevansa poikkeuksena, ja Marcellan oli nyt pakko
tarkastaa asiaa joka puolelta. Siksipä Whartonin sanat kuohuttivatkin
hänen tunteitaan, ja hänestä tuntui, että seuralaisensa kaiken aikaa
kohdisti puheensa henkilökohtaisesti häneen. Sen ohessa hän huomasi
ihmeekseen tuttavallisen suhteen hänen ja Whartonin välillä olevan
alati kasvamassa. Aldousin seurassa Marcella oli usein tietoinen
henkisestä alemmuudestaan. Mutta kuinka syytön olikaan Aldous siihen
ja kuinka runsaasti sen korvasi miehen rakkauden kiihkeä idealismi,
tulkitsemalla rakastetun pienimmänkin sanan ja teon ylevästä mielestä
lähteneeksi. Whartonin ivaavat kysymykset ja huomautukset saivat usein
Marcellan sisun kuohuksiin, ja hän oli vähällä -- kuten muinoin lapsena
-- huutaa ja raivota kiukusta. Kun he tulivat kylään, ja kaikki,
nuoret ja vanhat vikkelästi notkistivat polvea heidän ohi kulkiessaan,
niin häntä halutti sivaltaa heitä korvalle siitä, mutta samassa hän
jo tunsikin jonkinlaista kuumeentapaista mielihyvää, kun sai näyttää
mahtiansa tälle mestaroivalle, kaikkea runollisuutta puuttuvalle
miehelle, jolla nähtävästi ei ollut minkäänlaista ymmärtämystä
maaelämää, sen rakkaita, vanhoja, luonnollisia tapoja kohtaan.

He menivät ensin rouva Jellisonin luo, jolle Marcella aikoi esittää
työsuunnitelmansa.

"Älkää huoliko minusta", sanoi hän kylmästi Whartonille, kun he
lähestyivät mökkiä. "Teidänhän on jouduttava junalle!"

Wharton katsoi kelloansa.

"Vielä on aikaa", sanoi hän, "sallikaa minun tulla seurassanne, neiti
Boyce. Tähän asti ovat nämä ihmiset olleet minulle pelkkiä valitsijoita
-- nyt haluaisin nähdä minkälaisia ovat teidän alamaisinanne.
Tietäkää että teen havaintoja. 'Kokoelen' talonpoikia. Ne ovat minun
tutkimusalanani."

"Ystäviäni ne ovat, ei alamaisiani", virkkoi Marcella yhä samalla
jäykällä äärellä.

He tapasivat rouva Jellisonin puolista syömässä. Vilkasluontoinen
vanhus istui hiiltyvän takkansa luona, vasemmalla sivulla pieni
petäjäinen pöytä, jolla oli hänen ateriansa, kylmät perunat ja
kylmä sianliha. Oikealla oli vähäinen akkuna, jonka kapealle
akkunalaudalle tuvan omistaja vast'ikään työstä noustuaan oli jättänyt
oljenpalmikoimisensa ja sen pienen koneen, jolla hän olkia halkaisi.
Marcella kävi istumaan tuvan toiselle tuolille, eikä Whartonille jäänyt
muu neuvoksi kuin painautua suoraksi ovenpieltä vastaan.

"Ikävä etten voi tarjota tuolia", sanoi rouva Jellison, "mutta minkäs
sille mahtaa, kun ei ole, niin ei ole".

Tähän Wharton kohteliaasti myönteli ja Marcellan puhellessa hän alkoi
käsivarret ristissä tarkastaa mökkiä. Se mahtoi olla noin kymmenen
jalan levyinen ja kahdeksan jalan pituinen. Katto oli parisen tuuman
verran korkeammalla hänen päätänsä. Jyrkät portaat nurkassa olivat
kappaleiksi hajoamassa, ja hän ihmetteli, että vaimo iltasin pääsi
kömpimään niitä ylös makuuhuoneesensa. Mutta tottumus oli mahtanut
tehdä eukon vanhat sääret ketteriksi.

Tällä välin Marcella istui selittämässä sitä suunnitelmaa työhuoneen
perustamisesta oljenpalmikoimistöitä varten, jota lady Winterbourne
ja hän puuhasivat. Rouva Jellison pisti rillit nenälleen nähtävästi
paremmin kuullakseen, heitti syöntinsä kesken vieraittensa
vastustelemisista huolimatta ja kuunteli silmissä eloisa, tarkkaava
katse.

"Ettäkö minulle sitten maksetaan shillinki ja kuusi penceä siitä, mistä
ennen annettiin yhdeksän penceä. Eikä muka enää tarvitse kanneskella
niitä kaupunkiin -- ettäkö palkkaatte miehen töitä perimään. Mutta
saapikos udella, kuka maksusta huolen pitää, neiti?"

"Lady Winterbourne ja minä", hymähti Marcella; "aikomuksemme on antaa
työtä meidän kylälle ja vielä kahdelle muullekin ja ansaita hyvästi
rahaa. Työntekijöille annetaan heti alussa paremmat palkat, ja
tuonnempana panemme kaiketi toimeen opetusta hienommissa töissä."

"Laupias taivas!" huudahti rouva Jellison, "mutta minäpä en ole kovin
kärkäs muutoksille". Hän tarttui uudelleen palmikoimistyöhönsä ja
tarkasteli sitä tuumivan näköisenä. "Nuorena ollessani oli taksa
kahdeksantoista penceä. Siitä lähtien ovat hinnat alati laskeneet.
Penny vähennetty siellä, toinen täällä, kunnes ei enää ole saatu suuhun
paljon mitään purtavaa."

"Teidät saan siis myöskin merkitä työntekijöittemme joukkoon, rouva
Jellison", lausui Marcella nousten ylös ja ystävällisesti hymyillen
vanhukselle.

"Älkää toki, en minä sitä tarkoittanut", virkkoi rouva Jellison
ripeästi. "Mielestäni ei ole oikein käydä käsiksi teidän varoihinne.
Viisikolmatta vuotta, kesät, talvet olen vienyt työni Jimmy Gedgelle --
tiedättehän, se, joka poikansa kanssa omistaa puodin oikealla kädellä
kaupunkiin tullessa -- minä ja kolme muuta naista, joilta saan pennyn
siitä, että kanneskelen matkassani heidänkin työnsä. Kylläpä minut
paha perisi, jos Jimmy Gedgen suututtaisin -- enpä silloin rohkenisi
öisin nukkua rauhassa, pelkäisin että hän käy kimppuuni äkkiarvaamatta.
Niinpä niin, ei sitä tiedä, mihin kaikkeen se mies pystyy. Kiitos vaan,
neiti, mutta kyllä minä pysyn vanhassa."

Ällistynyt Marcella ryhtyi asiaa uudelleen selostamaan, esittäen uuden
suunnitelman monenlaatuiset edut. Hänen kiusakseen Whartonkin, muka
auttaaksensa, sekaantui heidän puheeseensa ja vakuutti uutta yritystä
tuottavaksi ja edulliseksi niin liukkain ja sulavin sanoin, että
Marcellan kiukustunut mielikuvitus epäili niissä piilevän koko joukon
ivaa. Mutta rouva Jellison oli järkähtämätön, ja vaikka hän kapaloi
kieltonsa tavanmukaiseen, hilpeään puhetulvaansa, pysyi hän lujana.
Marcellalla, jos mieli arvonsa säilyttää, ei lopulta ollut muu neuvona
kuin lähteä tiehensä, keksittyään sitä ennen jonkin muun puheenaineen,
jottei rouva Jellison pitäisi "hyväntekijätärtä" pikkumaisena tyrannina.

"Johnko? kiitos kysymästä, neiti -- se on pahin pikku riiviö
auringon alla -- mutta sukkela -- Herra Jumala, olisipa tarpeen
silmät niskassakin, että saisi häntä silmällä pidetyksi. Ja kyllä
se mairitella osaa. 'Eikö sinulla ole mitään makeisia, mummo?' 'Ei
ole, poikaseni', vastaan minä. 'Mutta etsippäs kumminkin, mummo --
kopeloippas taskujasi -- annahan kun _minä_ etsin?' Terävä se poika
on. Isabella ei suosi makeisia -- sanoo niitä tyhjänaikaisiksi. Johnin
ikäisenä hän itse oli syödä itsensä pilalle. Eikös pojan sitten
pitäisi saada jotain iloa niinkuin äitinsäkin? Eipä siinä talossa ole
paljonkaan hupia lapsen mielelle. Westall on kiukuissaan Tudley Endin
salametsästäjistä, kotonaan hän on kuin villipeto ikään. Minä sanoin
Isabellalle, että kyllä hänen miehensä vielä häneltä selän pehmittää,
vaikka oli niin maire ja simakielinen kosiessaan. Mutta kyllä Isabella
jo tietää, minkälainen hän on, sen olen huomannut", puhui rouva
Jellison merkitsevästi. Wharton huomasi, että hänellä kaikkiin asioihin
nähden oli sama hilpeä maailmankatsomus.

"Joutavia, tuo on jo vanha juttu -- tuo puhe salametsästäjistä",
sanoi Marcella nousten ylös. "Vieläkö Westall huolii tuosta asiasta
harmitella?"

"Ei, neiti kulta, hän väittää, että he mellastavat nyt pahemmin kuin
koskaan. Hän sanoo tietävänsä, että he ovat lintuja väijyksissä hovin
toisella puolella Mellorin kohdalla -- hän on saanut siitä vihiä -- ja
nyt hän valvoo yötä päivää koko tämän kuukauden, etteivät pääsisi taas
metsää perkaamaan ennen suurta tammikuun metsästystä. Ja herrajesta,
kuinka hän haukkuu _eräitä_ ihmisiä", sanoi rouva Jellison nähtävästi
hyvillä mielin. "Jonkun niistä tekin tunnette, neiti, vai mitä?" Ja
eukko viittasi kahvelillaan olkapäänsä yli Hurdin mökkiä kohti, jonka
luminen katto näkyi tuvan pienestä akkunasta.

"En usko sanaakaan siitä", sanoi Marcella kärsimättömästi. "Hurdilla on
lokakuusta alkaen ollut tuottavaa työtä, eikä hänen tarvitse harjoittaa
salametsästystä. Westall kantaa vihaa häntä kohtaan. Se on minun
luuloni. Ja saatte sen hänelle sanoakin, jos teitä haluttaa."

"Kyllä sanon", sanoi rouva Jellison tyytyväisenä avaten ovea
vierailleen. "Minä yksin uskallan puhua hänelle totta vasten silmiä.
Kiusoittelen häntä usein huvikseni. Hän on niin vallanhimoinen. Mutta
_minulle_ hän ei mitään mahda."

"Iloluontoinen vanha eukko", virkkoi Wharton sulkiessaan veräjää,
"millä mielihyvällä hän elämää tarkastelee. Ja kuinka itsepintainen!
Mutta nuoret naiset lienevät taipuvaisemmat."

"Tiettävästi", sanoi Marcella arvokkaasti. "Listallani on jo nimiä
vaikka kuinka monta. Vanhat ovat aina epäluuloisia. Mutta kyllä rouva
Jellison vielä myöntyy."

"Tännekö mennään?"

"Tänne."

Wharton naputti Hurdin ovelle, ja rouva Hurd avasi.

Tupa oli savua täynnä. Uunissa oli vetoa vain silloin kun ovea
pidettiin auki. Mutta tuuli oli tänä päivänä niin kirpeä, että äiti
ja lapset pelkäsivät vetoa enemmän kuin savua. Marcellan silmä erotti
pian savun keskeltä pienen, sairaan pojan, joka yskien istui uunin
luona, ja rouva Hurdin, joka oli vaatteita pesemässä. Marcella esitti
seuralaisensa, joka samoin kuin äskenkin seisoi hattu kädessä tupaa
tarkastamassa. Se ei jäänyt huomaamatta Marcellalta, ja hänen poskensa
rusottivat, kun hän puheli rouva Hurdin kanssa. Sillä tämä raihnainen
mökki oli, kuten rouva Jellisoninkin, hänen isänsä aluetta, ja niistä
maksettiin aimo vuokra.

Minta Hurd oli heti paikalla halukas yhtymään uuteen
oljenpalmikoimis-yritykseen. Hätäisesti ja sekavasti hän sopersi
jotakin nykyisestä huonosta työansiosta pyyhkien kaiken aikaa käsiään
pyyheliinaan, jonka hän oli ottanut naulasta vierasten sisään astuessa.

Hän tuntui tätä nykyä aina olevan hermostunut ja levoton. Tyytyväiseltä
ei hän koskaan näyttänyt, mutta Marcella arveli sen johtuvan osittain
sairaloisuudesta, osittain taipumuksesta raskasmielisyyteen.
Silminnähtävästi olivat hän ja lapset nyt paremmalla ruualla, sillä
kaikki näyttivät virkeiltä, Willieä lukuunottamatta, jonka voimia
keuhkotauti jäyti.

Marcella oli joka tapauksessa ylpeä työstänsä, ja hänen myötätuntonsa
näitä ihmisiä kohtaan, joiden kohtaloa hän oli ottanut ohjatakseen,
oli hartaampi kuin milloinkaan. Hurd oli kyllä useasti vaitelias
ja salakähmäinen, mutta Marcella syytti heidän keskinäisessä
seurustelussaan usein esiintyvää kankeutta tuon vihatun luokkaeron
aiheuttamaksi, jota vastaan hän taisteli. Sanomattomasti häntä
ilahutti se seikka, että Hurdissa alkoi näkyä kasvavaa harrastusta
työväenasiaan, josta Marcella tuon tuostakin keskusteli hänen kanssaan,
samoinkuin siihen mehevään, kuohuvaan kirjallisuuteen, jota hänelle
Mellorista lainattiin. Lisäksi hän kävi kaikissa kokouksissa, joita
Wharton piti Mellorin lähiseutuvilla, ja Marcella oli ilkamoiden
kertonut Aldousille riistäneensä vanhoillisten ehdokkaalta yhden äänen
palkaksi siitä, että herra Raeburn oli hankkinut hänen suojatilleen
työtä.

Wharton kuunteli tuokion Marcellan ja Mintan pakinoimista ja hymähti
huomaamatta nähdessään, kuinka alistuvasti nuori äiti vastaanotti
nuoren tytön opetuksia ja neuvoja. Sitten hänen huomionsa kääntyi
pieneen, köyryssä istuvaan ja rykivään poikaan.

"Oletko pahasti sairas, pikku mies?"

Kalpeaposkinen lapsi katsahti ylös kärsivän, kaihomielisen sielun
raskas katse silmissään. Hän yritti vastata, mutta ei kyennyt
yskimiseltä.

Wharton astui pojan luo ja nosti lattialta revityn valkean paperin,
joka nähtävästi oli toimittanut käärepaperin virkaa.

"Näytänkö sinulle jotain hauskaa -- uh, tuota savua! Tuleppas tänne,
täällä ollaan hiukan turvassa. No mitä pitäisit pienestä koirasta --
taikka kahdesta koirasta?"

Lapsi ällisteli vierasta, salli tämän nostaa hänet polvelleen ja koki,
minkä taisi, pidättää rykimistään. Mutta vaikka hän siinä onnistui,
pani nopea, läähättävä hengitys hänen pienen raihnaisen ruumiinsa yhä
vielä tutisemaan Whartonin polvella.

"Hm -- poloisella lienee tuskin kahta kuukautta elettävänä" -- mietti
Wharton. "Mikä viheliäinen luola! Samat suojat kuin äskeisessä mökissä
-- yksi ylhäällä, yksi alhaalla -- hiukan tilavammat ehkä. Kosteat,
epäterveelliset, kylmät -- kehno vesi -- kehno takka -- kehnoa kaikki.
Onpa tuolla tytöllä aika urakka, jos mielii jotain saada toimeen. Ja
tuota Boycea minä mielistelin. Miksi? Mihin oikeastaan tähtään?"

Kaiken aikaa hänen sukkelat, taitavat hyppysensä repivät, käänsivät
ja muodostelivat paperipalasia, ja ennen pitkää oli hänen vapaalla
polvellaan mitä hupaisin, pitkäkorvainen halli sääret ojona juoksussa.

Poika pyöritteli silmiään ihastuksesta, ojensi kuihtuneen kätensä
ja silitteli sitä. Sitten hän silmäili Whartonia hyväilevä katse
silmissään.

"Onko se mieleesi, pikku heinäsirkka?" huudahti Wharton viehättyneenä
pojan kauniista katseesta. "Sitten on sinun saatava toinenkin."

"Kaksi on niitä Westallillakin", kirkui poika käheästi ja kävi
hurmaantuneena käsiksi aarteisiinsa.

Rouva Hurd, joka seisoi tuvan toisessa päässä, säpsähti kuullessaan
Westallin nimeä mainittavan. Se ei jäänyt Marcellalta huomaamatta,
ja ystävällisesti ja osanottavasti, kuten tapansa oli, hän heti
alkoi puhua Hurdista ja hänen töistään Maxwell Courtissa. Hän sanoi
kuulleensa, että laajasuuntaisia uudistuksia oli tekeillä, ja arveli
työtä kestävän talven yli. Minta vastasi hätäisesti ja ilmaisi
ajatuksensa jotenkin eriskummaisella tavalla. Hänen miehensä ei ollut
valitellut. Työnjohtaja tuntui olevan tyytyväinen. Mintan puhe oli
hyvin sekanaista ja Marcellan harmiksi vaikeroivaa, kuten tavallisesti.
Wharton, joka istui yhä pitäen poikaa sylissään, kallisti hetkeksi
korvansa kuunnellakseen.

Marcella oli ensin aikonut kertoa, nimiä mainitsematta, mitä rouva
Jellison oli juoruellut salametsästyksestä, mutta nyt hän päätti
heittää sen tekemättä. Olihan Hurd antanut hänelle lupauksensa, mietti
hän hienotunteisesti, ja hänelle työmiehen sana merkitsi yhtä paljon
kuin kenen hyvänsä.

Niinpä hän jälleen napitti tuvan tukahuttavassa ilmassa äsken avaamansa
päällystakin ja kääntyi seuraajansa puoleen antaakseen sairaalle
pojalle ystävällisen hymähdyksen.

Hän jäi aivan ällistyneenä seisomaan heidän eteensä. Pitkäsäärinen
koira oli nyt saanut joukon tovereita, ja Marcella kävi ihmeissään
niitä tarkastamaan.

"Ette kaiketi arvannut minua moiseksi mestariksi", virkkoi Wharton
myhäillen.

"Kylläpä ovat oivallisia -- taiteellisia!" Hän otti käteensä äsken
valmistuneen laukkaavan hevosen ja silmäili sitä ihaillen.

"Muuan iso täti opetti minulle -- hän oli nero -- minä seurasin hänen
jälkiään niin pitkälle kuin kykenin. Päästätkö minut nyt lähtemään,
pikku mies? Saat pitää kaikki."

Mutta lapsi rypisteli silmäkulmiaan ja painautui lähemmäksi Whartonia,
likistellen häntä kaulasta kapeilla luisevilla käsivarsillaan ja
hellästi häntä silmäillen. Kuihtuneilla poskilla hehkui punainen
täplä, ja silmät säteilivät suurina. Whartonin silmistä kohtasi
häntä tyyni, tutkiva katse -- lääkärin tai filosofin katse. Noiden
kahden pään räikeä vastakohtaisuus -- Whartonin nuorekkaat, reippaat,
kiharain ympäröimät kasvot ja pojan näivettynyt, kituva ulkomuoto --
tekivät tärisyttävän vaikutuksen Marcellan herkkätunteiseen mieleen.
Sitten Wharton suuteli pikku poikaa, asetti valmistamansa eläimet
huolellisesti viereiselle tuolille ja laski hänet lattialle. Heidän
kulkiessaan jälleen yhdessä lumisella polulla oli heidän suhteensa
muuttunut. Marcella oli liikutettu ja viehättynyt, eikä Wharton enää
yrittänyt häntä kiusoitella.

Kun he tulivat vaivaistalolle, missä vanhat Pattonit asuivat, lausui
Marcella:

"Tänne menisin mieluummin yksinäni. Minulla on yhtä ja toista heille
annettavaa -- vanha Patton on ollut hyvin sairas viime aikoina --
mutta minä tiedän, mitä ajattelette almuista -- tiedänpä myös mitä
ajattelette -- mitä teidän täytyy ajatella isäni työväen asunnoista.
Tuntuu kuin olisin teeskentelijä, mutta koetan sittenkin lieventää
kurjuutta, missä voin. Meillä on erilainen luonne, teillä ja minulla --
pelkäänpä pahoin, että tulette myöhään junalle!"

Hänen heltyneessä katseessaan ei enää ollut jälkeäkään mistään
vihamielisyydestä tai taistelunhalusta.

Wharton tarttui hänen käteensä.

"Niin, minun on mentävä. Sanotte että minun seurassani tunnette
olevanne teeskentelijä. Aavistattekohan, mitä tunteita te puolestanne
minussa herätätte. Luuletteko, että teille puhuisin, kuten olen
puhunut, ellette kuuluisi 'valittujen' joukkoon. Kannattaisiko minun,
yhteiskunnallisen uudistajan, sitä tehdä? Ettekö te ole luotu suuriin
toimiin? Kun tapaamme tulevaisuuden palvelukseen määrättyjä aseita,
eikö meidän ole jätettävä kohteliaisuus syrjään ja koetettava näitä
aseita teroittaa?"

Kiihtyneenä -- hämillään -- tenhottuna salli Marcella hänen pudistaa
kättään. Sitten nuori mies alkoi nopeasti astua asemalle päin heikon
hymyn väreillessä hänen huulillaan.

"Kokematon tyttö", mietti hän tyynesti itsekseen.



V LUKU.


Ennenkuin Marcella palasi kotiin, pistäysi hän pappilan pieneen
puutarhaan jutellakseen Mary Hardenin kanssa parisen minuuttia. Hän
oli niin läheinen tuttava talossa, että hän tavallisesti astui sisään
puutarhanpuoleisesta takaovesta ilmoittaen tulonsa naputuksella tai
huutelemisella. Talo oli hyvin pieni, ja Maryn huone oli juuri tämän
oven kohdalla.

Mary näyttäytyi paikalla naputuksen kuullessaan.

"Astu vain sisään! Olemme juuri puolisella, mutta ethän siitä välitä.
Charles on juuri ikään pois menossa. Jäähän tänne minun seurakseni
vähäksi aikaa."

Marcella empi, mutta astui kuitenkin sisään. Pappilan ateriat
huolestuttivat häntä, sisarusten ulkomuodosta saattoi nähdä jälkiä
niistä. Moitteettomasti katetulla pöydällä näkyi tänään leipää, juustoa
ja keitettyä riissiä -- ei muuta. Takkavalkea aterioiden aikana oli
kiellettyä ylellisyyttä. Nahkoihinsa kääriytynyt Marcella ei tuntenut
kylmää, mutta Maryä nähtävästi puistutti saalin alla. Kahdesti viikossa
he söivät lihaa, ja iltapuolisin Mary pani takkavalkean palamaan
arkihuoneessa. Aamuhetket hän tyytyi olemaan kyökissä, missä hänellä
oli työtä riittämään asti, hänellä kun oli apuna vain kasvava tyttö,
jolle hän opetteli kaikkia taloustoimia.

Kirkkoherra poistui hetken kuluttua. Hänet oli kutsuttu kuolevan lapsen
luo, ja hän piti kiirettä ennättääksensä, jos mahdollista, ennen pimeän
tuloa kotiin. Marcella ihaili häntä, mutta ei mielestään lähemmin hänen
tutustuttuaan käsittänyt häntä paremmin kuin ensi alussakaan. Charles
Harden oli hentorakenteinen ja nuori eikä erittäin älykäs, mutta hänen
olemukseensa liittyi poistumaton arvokkuus, joka toisinaan Marcellaa
kiusasi. Tämä arvokkuus ei oikein tahtonut soveltua hänen pyöreihin
kasvoihinsa, joista alakuloinen, riutuva ilme ei ollut pystynyt
tykkänään karkoittamaan poikamaista ulkonäköä -- mutta yhtäkaikki
arvokas hän oli, eikä sitä käynyt kieltäminen.

Marcella piti häntä vanhoillisena ja hyvin vanhanaikaisena
valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden. Mutta hän oli
myöskin aivan selvillä siitä, että kirkkoherra oli pyhimys ja että hän
Marcellalle ei ilmaissut sitä, mikä syvinnä liikkui hänen sielussaan.

Herra Harden virkkoi nyt parisen sanaa Marcellan
oljenpalmikoimis-suunnitelmasta, jota hän lämpimästi kannatti --
Marcella vertaili kiitollisena hänen ja Whartonin tapaa puhella samasta
asiasta ja hurmaantui uudelleen tuumiinsa -- sitten hän lähti matkaan
jättäen tytöt kahden kesken.

"Oletko käynyt rouva Hurdin luona tänä aamuna?" kysäisi Mary.

"Olen, Willie on kovin huono."

Mary myönsi.

"Lääkäri ei luule hänen jaksavan talven yli, varsinkin jos tällaista
säätä kestää. Mutta tiedätkö, että kylässä ei nykyisin puhuta paljon
muusta kuin Hurdin ja Westallin välisestä riitaisuudesta? Charles
kertoi eilen kuulleensa, etteivät he milloinkaan satu yhteen syytämättä
toisilleen uhkauksia. Siitä lähtien kuin salametsästäjät ryöstivät
Tudley Endin metsästysmaat, näyttää Westall hurjistuneen mielettömäksi.
Hän väittää Hurdin olevan asiasta selvillä ja kuuluvan samaan liittoon.
Hän on vannonut saavansa Hurdin kiinni, ja tämä taas on puhunut
eräälle henkilölle, joka sen on kertonut Charlesille, käyvänsä käsiksi
veitseen, jos Westall yhä vainoo häntä. Ja Charlesin mielestä on Hurd
paljon muuttunut. Hän on aina ollut hiljainen ja kärsivällinen. Mutta
nyt --"

"Hän on valpastunut ja saanut uusia aatteita sekä hiukan enemmän eloa
olemukseensa, siinä kaikki", virkahti Marcella kärsimättömästi. "Viime
talvena hän harjoitti salametsästystä eikä se niin kummaa ollut.
Marraskuusta alkaen on hänellä ollut työtä Maxwell Courtissa -- en
luota noihin juttuihin. Hän tietää olleensa epäluulon alainen, eikä ole
otaksuttavaa että hän kaiken päivää raadettuaan ulkotöissä pujahtaisi
öisin ulos joutuakseen Westallin kynsiin. Eihän hänellä tätä nykyä ole
ruuan eikä rahan puutetta!"

"En tiedä", sanoi Mary päätään pudistaen, "Charles sanoo, että kerran
alulle päässyt salametsästäjä harvoin heittää luvattoman ammattinsa.
Metsästäminen kuuluu olevan niin jännittävää ja kiihottavaa."

"Hän on antanut minulle lupauksensa", lausui Marcella ylväästi.

"He lupaavat Charlesille vaikka mitä", sanoi Mary arasti, "mutta eivät
huoli lupauksistaan".

Vaikkakin Marcellan kiihkeä harrastus paikkakunnan oloja ja
väestöä kohtaan oli tuottanut hänelle lämmintä kiitollisuutta
sisarusten puolelta, ei Mary monesti voinut olla tuntematta hieman
mustasukkaisuutta veljensä puolesta. Marcellan ehdoton luottamus omaan
vaikutusvaltaansa ja oikeuksiinsa Mellorin väestöön nähden, hänen alati
kasvava taipumuksensa syrjäyttää kaikkien muiden vaikutusvalta ja
oikeudet panivat toisinaan Maryn mielen kuohahtamaan Charlesin takia,
joskin hän hartaasti ja alistuvasti ihaili kaunista ystävätänsä.

"Minä puhun siitä herra Raeburnin kanssa", sanoi Marcella.

Puhuessaan sulhasestaan hän ei milloinkaan sanonut häntä Aldous'iksi,
muodollisuus, joka ei ollut lempeän, tunteellisen Maryn mieleen.

"Äsken yläkerrassa ollessani näin teidän astuvan ohi. Hän oli
seurassasi, eikö ollutkin."

Hänen kalpeille poskilleen nousi hehku ja hänen silmänsä loistivat.
Tämä kihlaus oli aina ollut mitä ihmeellisin ja mieltäkiinnittävin
tapaus Marylle, joka -- käsittämätöntä kyllä -- oli melkein sen
alkuunpanija. Herra Raeburn edusti hänelle miehistä parhainta ja
ylevintä, ja tämän mahtava, vastuunalainen asema kohotti Maryn
silmissä vieläkin enemmän hänen personallisten ominaisuuksiensa arvoa.
Oliko Marcella onnellinen? Oliko hän ylpeä sulhasestaan, kuten oli
otaksuttava? Mary joutui usein ymmälle Marcellan takia.

"Ei ollut!" naurahti Marcella. "Ei se ollut herra Raeburn. Missä sinun
silmäsi olivat, Mary? Se oli herra Wharton, joka asuu meillä. Hän lähti
Widringtonissa pidettävään kokoukseen."

Maryn kasvot sumenivat.

"Charles sanoo, että herra Wharton vaikuttaa paljon pahaa kylässä",
sanoi hän ripeästi. "Hän saattaa kaikki tyytymättömiksi eikä
lopullisesti kumminkaan voi tehdä mitään heidän hyväkseen."

"Mutta sehän juuri onkin hänen tehtävänsä -- saattaa heidät
tyytymättömiksi", huudahti Marcella. "Ja jos heillä on ymmärrystä
äänestää häntä, on jo otettu ensimäkien käytöllinen askel heidän
tilansa parantamiseksi."

"Mutta se ei lisää heidän palkkojansa eikä estä heitä kapakkoihin
menemästä", sanoi Mary hämmentyneenä. Hän oli syntyisin vaatimattomasta
keskiluokan perheestä, jossa ei niin paljon mietiskelty elämän
suuria kysymyksiä, mutta jossa aatteellinen katsantokanta näyttäytyi
tositoiminnassa. Marcellan valtiolliset mielipiteet sekä kummastuttivat
että kauhistuttivat häntä. Tavallisesti hän koetti väistää keskustelua
joutumasta tähän kohtaan.

Marcella ei vastannut. Ei kannattanut jatkaa puhetta Maryn kanssa tällä
alalla. Mutta tällä kertaa Mary ei päästänyt lankaa käsistään.

"Ethän toki toivone, että hänet valitaan?" sanoi hän verkalleen
kulkiessaan Marcellan kanssa pieneen arkihuoneeseen ja ottaessaan
työvasunsa kaapista. "Ei siitä ole kahtakaan viikkoa, kun herra Raeburn
puhui koulutalolla herra Dodgsonin puolesta. Sinä et ollut siellä,
Marcella?"

"En", sanoi Marcella lyhyesti. "Luulin sinun olevan selvillä siitä,
Mary, ettemme herra Raeburnin kanssa ole yhtä mieltä valtiollisissa
kysymyksissä. Toivon kuin toivonkin, että herra Wharton valitaan."

Maryn silmät lensivät selälleen ihmetyksestä. Hän jäi tuijottamaan
Marcellaan sukka toisessa, parsimaneula toisessa kädessä.

Marcella nauroi.

"Kyllä tiedän, että sinun mielestäsi kahden avioliittoon aikovan
ihmisen on kaikissa asioissa aina ajateltava yhtälailla. Vai mitä --
sinä herttainen pikku hanhi."

Hän asettui seisomaan Maryn viereen kauniina ja muhkeana avoimessa
turkissaan. Hän pyyhkäisi sileitä, vaaleita hiuksia Maryn otsalta. Mary
katsahti ylös häneen, pistos -- ei äkisti sammuva kateuden välähdys
sydämessään.

"Merkillistä olisi minusta", sanoi hän lujalla äänellä, "jos rakkaus
saattaisi olla riidassa sen kanssa, jota se lempii".

Marcella asteli rauhattomana uunin luo ja alkoi tähystellä sen reunalla
olevia esineitä.

"Eivätkö ihmiset voi suostua ajattelemaan eri tavalla, pikku hupakko?
eivätkö voi kunnioittaa toisiansa olematta kaikissa kohden toistensa
kaikuja?"

"Kunnioittaako!" huudahti Mary äkkinäisessä suuttumuksen puuskassa,
joka ei oikein soveltunut hänen lempeään käytökseensä.

"Kas sinua, olethan repiä minut kappaleiksi!" sanoi Marcella nauraen,
vaikka ääni vavahti hiukan. "Olisipa hauska tietää, minkälainen sinä
olisit kihlattuna, Mary."

Mary pujotti nuolennopeudella langan neulaansa ja mutisi sitten
puoliääneen:

"Minäpä en koskaan menisi kihloihin ilman rakkautta. Ja jos olisin
rakastunut, niin, silloin menisin vaikka minne -- tekisin vaikka mitä
-- ja uskoisin vaikka mitä -- jos hän sitä vaatisi."

"Uskoisitko vaikka mitä? -- Mary -- ethän toki?"

"Uskontoa en tarkoittanut", sanoi Mary nopeasti. "Mutta kaikkea muuta
-- luopuisin kaikesta -- itsenäisestä toiminnasta -- itsenäisestä
ajattelemisesta. Hän tekisi sen minun puolestani ja minä _siunaisin_
häntä."

Hän katsahti ylös kasvot rusottavina ja hengähti syvään ikäänkuin
havahtuen kiihkeästä, tuskaisesta unelmasta. Nyt oli Marcellan vuoro
kummastua. Tällä tapaa ei Mary milloinkaan ennen ollut paljastanut
hänelle sielunelämäänsä.

"Oletko koskaan rakastanut sillä tapaa, Mary?" kysäisi hän nopeasti.

Maryn pää kumartui paikalla työn yli, ja vastaus viivähti hetkisen.

"Katsoppas --" sanoi hän viimein muuttuneella äänellä, "meillekin on
lähetetty kutsukortit".

Marcella oivalsi viittauksen ja hillitsi uteliaisuutensa, joka Maryn
omituisen käytöksen kautta oli päässyt valloilleen. Kun niin sattui,
saattoi tämä pieni taipuisa Mary sulkeutua kuoreensa yhtä varmasti kuin
konsanaan hänen veljensä. Marcella alistui.

"Niinpä näkyy", sanoi hän ottaen kortin käteensä. "Olet kai kuullut,
että siellä tulee olemaan suunnaton väenpaljous. Luulenpa että koko
kreivikunta on kutsuttu."

Kirkkoherralle ja hänen sisarelleen osoitettu kortti sisälsi kutsun
neiti Raeburnin nimessä saapua Maxwell Courtissa viidentenäkolmatta
päivänä tammikuuta pidettäviin tanssiaisiin.

"Tulee hauskaa!" sanoi Mary silmät säteilevinä. "Olen vain kerran ennen
elämässäni ollut tanssiaisissa. Se oli Chettenhamissa. Muuan täti vei
minut -- minä en tanssinut. Siellä oli tuskin yhtään herroja, mutta
minulla oli sittenkin hauska."

"Vai niin, mutta näissä tanssiaisissa on sinun tanssittava", sanoi
Marcella, "sillä minä pyydän herra Raeburnin esittämään sinulle
kavaljeereja".

"Vielä mitä, ei sinulla ole aikaa minua ajatella. Sinä olet siellä
kuningattarena -- jokainen pyrkii puhuttelemaan sinua. Minä istun
jossain sopessa sinua katselemassa -- siinä on minulle kylläksi hupia."

Marcella astui nopeasti hänen luokseen ja suuteli häntä. Sitten hän
sanoi yhä pidellen häntä:

"Sinä ajattelet, että minun tulisi olla hyvin onnellinen."

"Niinpä ajattelen!" huudahti Mary kummeksivalla äänenpainolla. "Niinpä
minä ajattelen!"

"Onnellinen minä _olenkin_ -- ja minä tahdon tehdä hänetkin
onnelliseksi. Mutta elämässä on niin monta seikkaa meitä kiusaamassa,
niin paljon erilaatuisia tarkoitusperiä ja vaikutelmia, joihin
takerrumme. Vaikeata on usein tietää, minkä verran omasta itsestään on
annettava kullekin asialle ja --"

Hän seisoi siinä käsi Maryn olkapäällä ja tuijotti ikkunasta ulos
lumiseen puutarhaan silmäkulmat rypyssä ja huolestuneen näköisenä.

"Niin, minä en sitä ymmärrä", sanoi Mary kotvasen kuluttua. "Mielestäni
on niin yksinkertaista ja helppoa rakastaa ja antautua _kokonaan_ tälle
tunteelleen. Mutta sinä, Marcella olet minua niin paljon lahjakkaampi,
sinä tiedät niin paljon enemmän. Ja se muuttaa asian. Minä en voi olla
sinun kaltaisesi. Enkä kenties haluaisikaan!" Ja hän naurahti väliin.
"Mutta minä voin ihailla ja rakastaa sinua ja alinomaa ajatella sinua.
Siinä kuulit! Kerrohan nyt mitä panet yllesi tanssiaisiin?"

"Valkean silkkipuvun ja herra Raeburnilta saan hänen äitivainajansa
vanhan helminauhan, jota hän on pyytänyt minun kantamaan. Luulenpa että
tapaan hänet Mellorissa niitä tuomassa, kun palaan kotiin."

Äänessä ei ollut paljon tyttömäisen ihastuksen kaikua. Tuntuipa melkein
siltä, kuin kertoisi hän uutisensa ystävälle yksinomaan tuottaakseen
tälle mielihyvää.

"Eikö liene olemassa jokin taikausko, että ennen häitä ei saa kantaa
tuollaisia sukukoristeita?" sanoi Mary miettivänä.

"Siitäkö minä välittäisin! Mutta ei mahtane olla, sillä muuten neiti
Raeburn olisi sen taian perillä. Hänen päänsä on täynnä tuollaista
lorua. No niin, toivon osaavani käyttäytyä hänen mielikseen tässä
tilaisuudessa. Yleensä minä ani harvoin voin olla hänelle mieliksi.
Jumalan kiitos, ettemme tule asumaan yhdessä. Lordi Maxwell on
herttainen vanha herra, mutta neiti Raeburn ja minä emme koskaan
tulisi vetämään yhtä köyttä. Sanoipa hän mitä tahansa, aina minussa
leimahtaa vastustusinto, ja minä puolestani olen paha ohdake hänen
risupellollaan. Kenties hän ei niin väärässä olekaan?"

Poski käden nojassa Marcella leikitteli mietiskelevän näköisenä uunin
reunalla olevien esineitten kanssa.

Mary katseli häntä puolittain naurahtaen, puolittain huoaten.

"Minusta on hyvin hyvä, että menet pian naimisiin", sanoi hän. "Silloin
sinulle itsellesi selviää mitä tahdot. Milloin häät vietetään?"

"Helmikuun loppupuolella -- vaalien jälkeen."

"Vielä kaksi kuukautta", tuumi Mary.

"Sinusta kyllin pitkä aika asian mennä myttyyn, vai mitä?" sanoi
Marcella huolettomasti ja alkoi vetää hansikkaita käsiinsä. "Kenties
sinua huvittaa kuulla, että ensi viikolla aion mennä kokoukseen, missä
herra Raeburn puhuu."

"Sepä hauskaa. Sinun olisi mentävä jokaiseen kokoukseen, missä hän
puhuu."

"Todella, Mary! Mitenkä voinen kohottaa sinua tuosta alhaisesta
katsantokannasta avioliittoon nähden? Salli minun ilmoittaa sinulle,
että seuraavana iltana aion mennä kokoukseen missä -- herra Wharton
puhuu."

Ystävän paheksuminen huvitti häntä.

"Yksinkö, Marcella? Se ei ole soveliasta!"

"Joku palvelustytöistä tulee mukaan. Herra Wharton pitää esitelmän
siitä, miten työväestö voi saada maata ja mitenkä heidän, sen saatuaan,
on käytettävä ennen vuokriin mennyt raha verojen maksamiseen ja
mukavaan elämään." Hän katseli Maryä ärsyttävästi hymyillen.

"En ensinkään epäile, ettei hän pysty antamaan kaunista nimeä moiselle
varkaudelle", virkkoi Mary odottamattoman kiivaasti avatessaan
ulko-ovea ystävälleen.

Marcella tulistui.

"Kyllä tiedän, että olet pyhimys, Mary", sanoi hän vielä polulla
kääntyen, "mutta en ole oikein varma siitä, että olet kristitty!"

Sitten hän riensi pois jättäen Maryn kiihtyneenä ja äimistyneenä
mietiskelemään tätä kaksinaista lauselmaa.

       *       *       *       *       *

Marcella oli juuri kääntymässä Melloriin vievälle ajotielle, joka
vasemmalta sivuutti kirkon, kun hän kuuli askeleita takaansa ja
kääntyessään huomasi Edward Hallinin.

"Tuon teille viestin, neiti Boyce, ja palkkioksi pyytäisin teitä
antamaan minulle aamiaista. Minä olen täällä Aldousin sijasta, joka
on kovin pahoilla mielin ja saapuu hiukan myöhemmin. Minun olisi
kerrottava teille, että hän lähti asemalle erästä rasiaa noutamaan.
Rasia ei tullut, kuuluu saapuvan vasta iltapuolella. Niinpä Aldous jäi
sitä odottamaan ja tuo sen tullessaan."

Marcella punehtui, hymähti ja sanoi ymmärtävänsä. Hallin astui hänen
rinnallaan, ilmeisesti ilahtuneena siitä, että oli saanut tilaisuuden
jutella hänen kanssaan.

"Ensi viikollahan olemme kaikki menossa Gairleyssa pidettävään
kokoukseen, niinhän? Minua niin ilahuttaa, että tekin tulette. Aldous
on tekevä parhaan voitavansa."

Hänen äänessään oli jotain hyvin kiehtovaa, kun hän puhutteli
Marcellaa. Siitä puhkesi esiin miehen monivuotinen, altis ystävyys
Aldousiin ja samassa harras toivomus voittaa uusi ystävä Marcellasta
-- kiinnittää hänet heidän ystävyyteensä. Selittämättömän kiehtova oli
koko hänen olemuksensakin kiehtova hänen hintelä, herkkäliikkeinen
vartalonsa -- hänen säännöttömät, puoleensavetävät kasvonpiirteensä,
hänen leppeät silmänsä. Yksinpä ruumiillinen raihnaisuuskin, joka oli
kaikille ilmeinen, vaikkakin hän niin huolellisesti koetti sitä salata,
lisäsi hänen personansa viehätysvoimaa. Hänen kanssaan puhellessa
Marcellan ajatukset kääntyivät aivan toiselle suunnalle. Hän ei
enää halunnut valloittaa pelkällä esiintymisellään, nyt hän tahtoi
miellyttää.

"Olette kaiketi kotimatkalla kylästä", sanoi Hallin. "Aldous on minulle
puhunut, kuinka paljon te puuhaatte kansan hyväksi täällä."

Hän katseli Marcellaa ystävällisesti ihmisen tavalla, joka näkee
lähimmäisensä kaikissa toimissa yleviä vaikutteita.

"Kyllä puuhata voi kuka tahansa", vastasi hän tyytymättömällä äänellä,
penkoen kädessään olevalla sauvalla lunta tieltä, "mutta ei sitä juuri
saa mitään aikaan. Enkä minä tiedä mitään, en edes ole selvillä siitä
mitä itse tahdon."

"Niin kyllä, emme voi tehdä juuri mitään. Ja kaikenmoiset järjestelmät
ja teoriat eivät meitä auta, ei ainakaan paljon. Mutta kun te ja Aldous
teette yhdessä työtä, on teillä oleva enemmän _toimimisen_ varaa kuin
usealla muulla. Teistä on tuleva kaksi onnellista ja vaikutusvaltaista
ihmistä. Onni on kartuttava hänen voimiaan. Sen olen huomannut kuuluvan
hänen luonteeseensa."

Marcellan yllätti omituinen arkuus, hän katsahti syrjään eikä virkkanut
mitään. Viimein hän lausui katkonaisesti, pää yhä metsään päin
kääntyneenä:

"Oletteko sitten niin varma siitä, että hän tulee onnelliseksi?"

"Onko minun näytettävä, mitä hän on minulle kirjoittanut?" ilkamoi
Hallin. "Sillä minä tiesin jo koko paljon teistä ennen lokakuun
viidettä päivää (heidän kihlauspäivänsä), ja aavistin, mitä oli
tulossa jo paljon ennen kuin Aldous itse. Mutta en, en sittenkään voi.
Nämä kirjeet ovat vanhan ystävyytemme viimeinen katkelma. Mutta uusi
ystävyys alkoi samana päivänä", kiirehti hän hymyillen lisäämään. "Ja
se saattaa käydä rikkaammaksi kuin edellinen. Enhän tiedä. Teistä se
riippuu."

"Enpä usko -- että ystävänä vastaan vaatimuksianne", mutisi Marcella
yhä hämillään.

"No niin, se jättäkää minun huolekseni. Ei ainakaan Aldous pidä
minua vaativana. Luulenpa että saisin häneltä hyvän todistuksen,
vaikka toisinaan kiusaan häntä kovin. Sallinettehan minun joskus
kertoa teille, mitä hän teki minun puolestani -- mitä hän oli minulle
Cambridgessä? Minä olen aina säälivä Aldousin vaimoa siitä, ettei hän
ole tuntenut miestään tämän ylioppilasaikana."

Kuullessaan sanan vaimo -- tuon tärisyttävän sanan -- Marcella vavahti
ikäänkuin tuskasta. Hallinin suusta lähteneenä sisältyi siihen
sietämättömiä vaatimuksia.

"Tahtoisin niin mielelläni kuulla jotain siitä", sanoi hän heikosti.
Sitten hän äkkiä lisäsi vilkkaammin ystävällinen sävy äänessään:

"Mutta nyt on teidän tultava sisään ja levättävä. Aldous sanoi minulle,
ettette siedä kävellä tänne asti Maxwell Courtista. Poikkeemmeko tälle
oikotielle?"

Ja hän avasi pienen veräjän, astuen setripuiston halki talon takaovelle
vievää polkua. Se oli niin kaita, että heidän oli astuttava peräkkäin.
Kulkiessaan Marcellan takana Hallin ihaili hänen uhkeata, nuorekasta
vartaloaan ja tummain hiusten ja valkean hipiän siroa vastakohtaa,
nuoren tytön silloin tällöin kääntyessä seuraajansa puoleen lausuakseen
sanasen. Nyt vasta Hallin täydelleen oivalsi Marcellan kauneudessa
piilevän harvinaisen viehätyksen, ja hän myönsi Aldousin olevan
oikeassa verratessaan morsiantansa firenzeläisen freskon pitkiin
naishahmoihin. Mutta sittenkin hän tunsi olevansa pettynyt. Hän
kyllä käsitti -- mikäli mies, joka ei itse ole rakastunut, saattaa
näitä asioita arvostella -- mikä Marcellassa oli Aldousin rakkautta
herättänyt, mutta toiselta puolen ei Marcella ollut likimainkaan sen
kuvan kaltainen, jonka hän oli itselleen laatinut ystävänsä tulevasta
vaimosta.

Ruokapöydässä vallitsi niin rattoisa mieliala, kuin oli mahdollista
herra Boycen läsnäollessa. Kahtena viimeisenä kuukautenahan oli
tykkänään heittäytynyt potilaaksi, vaikk'ei Marcellan kokematon silmä
pystynyt näkemään hänessä mitään erikoisia sairauden oireita. Mutta oli
sen asian miten oli, niin oli herra Boyce tietänyt taitavasti käyttää
hyväkseen sairausaikaansa hankkimalla itselleen aivan muuttuneen aseman
talossa. Vaimon ivallinen huolettomuus oli vähemmän ilmeinen, ja herra
Boycen pelonalaisuus oli nähtävästi vähentynyt. Raeburnin perhettä
kohtaan hän yhä kantoi entistä kaunaa, olematta vähääkään taipuvainen
suopeasti arvostelemaan Marcellan tulevaa asemaa tai kohtelemaan
ystävällisesti vastaista vävypoikaansa. Neiti Raeburn oli omakätisellä
kirjeellä kutsunut häntä ja hänen vaimoansa Maxwell Courtissa
pidettäviin tanssiaisiin, mutta hän oli paikalla pahantuulisesti
selittänyt jäävänsä kotiin. Ihmetellen Marcella toisinaan muisteli,
miten isä ensiaikoina Melloriin tultuaan oli ollut kärkäs pääsemään
naapureittensa seuraan. Nähtävästi oli herra Boycelle epämieluista olla
tyttärelleen kiitollisuuden velassa siitä, mitähän tällä alalla pystyi
saavuttamaan, ja sairaudesta yhä karttuva ärtyisyys teki asian kaksin
verroin epämieluisaksi. Sitäpaitsi oli herra Boyce nyt antautunut
tilansa ja omien asioittensa hoitoon enemmän kuin ennen.

Mitä tuli kylässä vallitseviin epäkohtiin, eivät Marcellan rukoukset
paremmin kuin hänen nuhteensakaan voineet tehdä mitään vaikutusta
isään. Joskus, kun rappiotila oli niin ilmeinen, että häntä uhkasi
sakotus viranomaisten puolelta, saattoi herra Boyce kuluttaa parisen
shillingiä korjauksiin, muuten ei penniäkään. Ne hellemmät tunteet
isää kohtaan, jotka aikaisemmin syksyllä olivat alkaneet Marcellassa
versoa, olivat jälleen kadonneet. Peittelemättä ja katkeralla mielellä
hän nyt myönsi itselleen, että herra Boycen tyttärellä ei ollut paljon
ylpeilemistä, ja hän olisi sydämensä pohjasta säälinyt äitiään, jos
tämä vain olisi sellaiselle tunteelle sallinut pienintäkään ilmaisua.
Niinpä hän vain tyytyi ihmettelemään ja harmittelemaan outoa lempeyttä
äitinsä käytöksessä.

Kun he pöydästä noustuaan siirtyivät vierashuoneeseen, astui Hallin
Marcellan luo ja veti hymähtäen taskustaan kokoontaitetun paperin.

"Pyysin Aldousia antamaan minulle puheensa näyttääkseni sen teille
ennen huomista kokousta", sanoi hän. "Hän oli vastahakoinen sitä
antamaan, väitti sitä ikäväksi eikä arvellut teidän sitä hyväksyvän.
Mutta minä tahdoin teille osoittaa, kuinka hän näitä asioita hoitaa.
Nykyisin hän puhuu keskimäärin kaksi tai kolme kertaa viikossa.
Valmistamatta hän ei milloinkaan puhu, olipa kuulijakunta vaikka kuinka
pieni -- joskus kaksi- tai kolmekymmentä kyläläistä. Puhuessaan hän
ei käytä mitään papereita. Tällä tapaa tulee hänestä aikaa myöten
tottunut ja luotettava puhuja, vaikka hänellä ei ole suuria luontaisia
taipumuksia siihen. Valitettavasti uhkaa hänen puheitaan usein se
vaara, etteivät ole kylläksi yksinkertaisia ja kansantajuisia."

Marcella otti paperin käteensä puolittain vastahakoisesti ja silmäili
sitä äänetönnä.

"Oletteko pahoillanne, että hän on tory, vai mitä?" kysäisi Hallin
matalammalla äänellä, istahtaen Marcellan viereen.

Rouva Boyce, istuessaan huoneen vastakkaisella puolella työnsä
ääressä, sattui kuulemaan nämä sanat ja katsahti ylös kummastuneena.
Hän kummasteli Marcellan mielettömyyttä mutta vieläkin enemmän
sitä, että Aldous Raeburnin ja Hallinin tapaiset miehet kohtelivat
häntä tuollaisella kunnioituksella. Aina sama juttu -- nuoruus ja
kauneus vallitsevat maailmaa. Mutta äiti, joka ei itse ollut tyttären
tenhovoiman alaisena, tarkkasi tapahtumia ympärillään terävän, kylmän
järkensä valossa.

"Olen kai", kuului Marcellan typeränlainen vastaus. Mutta sitten hänen
jäykkä arkuutensa suli Hallinin rauhallisen, herkkää myötätuntoa
ilmaisevan katseen edessä.

"Olen pahoillani, ettei hän ole selvillä siitä, mitä suuria muutoksia
tulevaisuuden täytyy tuoda tullessaan", virkkoi hän kiireesti.
"Toivoisin, että hän olisi kärsimättömämpi."

"Tarkoitatte suuria valtiollisia muutoksia?" Marcella nyökkäsi päätään
ja lisäsi sitten: "Joita tiettävästi seuraa suuret yhteiskunnalliset
uudistukset."

Hallin mietiskeli tuokion.

"Aldous ei ole koskaan uskonut _suurten_ uudistusten äkilliseen
tapahtumiseen. Hän arvelee, että minä yleensä olen liian
herkkäuskoinen. Mutta en tunne ketään Aldousin vertaista, kun on
kyseessä rehellinen, uupumaton työskentely siinä yhteiskunnallisen
koneiston osastossa, johon hän katsoo itsensä kuuluvan. Siinä on
uhraavaisuutta -- on kestävyyttä."

Marcella katsahti ylös. Hallinin kalvakkaat kasvot hehkuivat sisäistä
tulta, hänen silmissään oli juhlallinen, melkeinpä ankara ilme.
Marcellan mieletön ylpeys nousi vastakynteen.

"Siitä en tietenkään vielä tiedä paljon mitään", virkkoi hän
verkkaisesti.

Hallinin katse oli silmänräpäyksen verran harmistunut ja epäilevä,
mutta samassa se suli viehkeän vilkkaaksi.

"Mutta luonnollisesti tulette tämän kaiken pian huomaamaan. Joskus
ajatellessani, että paitsi hänen isoisäänsä ja minua vielä eräs
kolmaskin on tietävä, mikä mies Aldous on, olen valmis ääneen
riemuitsemaan. Oh, alustalaiset tietävät sen, naapurit alkavat jo saada
vihiä siitä, ja piakkoin, jahka hän nyt joutuu parlamenttiin, on koko
maa siitä selvillä, jos vain äly ja työkyky yhä jotain merkitsevät.
Mutta minä olen kärsimätön. Ensinnä -- puhun teille peittelemättä,
neiti Boyce -- toivoisin, että Aldous vieraitten parissa luopuisi
tuosta kylmän kohteliaasta käytöksestä, josta aito tory aina tunnetaan
-- muuta torylaisuutta ei hänessä olekaan. -- Te yksin voitte hänet
siitä vapauttaa, ei kukaan muu. -- Kuinka pitkän ajan tarvitsette
siihen? -- Ja edelleen toivoisin, ettei maailma tuhlaisi kiitoksiaan
arvottomille, kun se voisi ylistää Aldousia."

"Mahtaako hän tarkoittaa herra Whartonia?" oli Marcellan nopea ajatus.
"Mutta tämä maailma -- meidän maailmamme vihaa ja vainoo häntä."

Mutta hän ei ennättänyt vastata, ennenkuin ovi aukeni ja Aldous astui
sisään hengästyneenä ja sädehtivin silmin, etsien silmillään Marcellaa
ja kantaen kääröä vasemmassa kädessään.

"Tokko hän Aldousia rakastaakaan?" mietti Hallin ahdistunein mielin,
astuessaan huoneen poikki rouva Boycen luo, "vai rikkautta ja valtaako
hän vain tavoitteleekin naimisiinmenollaan kauniista sanoistaan
huolimatta".

Sillä välin oli Aldous vienyt Marcellan vierushuoneeseen ja seisoi nyt
takkavalkean luona käsivarsi hänen vyötäisillään.

"Kaksi tuntia olen kadottanut seurastasi odottaessani myöhästynyttä
kääröäni. Korvaa se nyt sillä, että pidät hiukkasen näistä kauniista
helmistä äitini ja itseni tähden."

Hän avasi kotelon, otti siitä upeat, vanhat helmet -- kaulanauhan ja
rannerenkaat -- ja asetti ne Marcellan käteen. Ne olivat Aldousin
ensimäinen kallisarvoinen lahja morsiamelleen, ja hän oli ne valinnut,
koska hänen äitinsäkin oli morsiamena niitä kantanut.

Kun Marcella näki välkkyvän koristeen, rusottivat hänen poskensa ensi
hetkellä tyttömäisestä ihastuksesta. Sitten hän salli Aldousin suudella
itseään, joka luonnollisesti kuului asiaan. Lopuksi hän käänneskeli
helmiä yhä uudelleen käsissään, kunnes Aldous ei tietänyt mitä ajatella.

"Ne ovat liian suurelliset minulle. Sinun ei pitäisi minulle antaa niin
kallisarvoisia lahjoja. Minä olen hirveän huolimaton ja muistamaton.
Niin sanoo aina äiti."

"Sinun on kannettava niitä niin usein, ettet voi niitä unohtaa",
virkkoi Aldous hilpeästi.

"Todella. Tahtoisitko minua niin usein esiintymään helmissä?" kysyi
Marcella outo sävy äänessä. "Joka tapauksessa tahtoisin juuri näitä,
en muuta mitään. Iloitsen siitä, ettei meillä ole yhtään tuttuja ja
ystäviä, ja että saan niin vähän häälahjoja. Ethän anna minulle paljon
jalokiviä, ethän?" puhkesi hän äkkiä sanomaan Aldousiin kääntyen. "En
tietäisi mitä niillä olisi tehtävä. Ennen olin aivan hurjasti ihastunut
niihin ja nyt -- en tiedä, mutta ne eivät enää tuota minulle iloa.
Nämä kyllä, tietysti -- nämä kyllä!" kiirehti hän lisäämään ja alkoi
sovitella rannerenkaita käsivarsilleen.

Aldous näytti hämmästyneeltä.

"Armaani!" sanoi hän naurahtaen, mutta anteeksipyytävällä äänellä.
"Tiedäthän että meillä on kosolta kalleuksia. Ja pelkään, että isoisä
tahtoo antaa kaikki sinulle. Eihän ole tarvis sitä niin paljon
ajatella. Toista olisi, jos ne nyt vasta olisivat ostettavat. Ne
soveltuvat kauniiseen pukuun ja ilahuttavat muita."

"Kyllä niinkin -- mutta tarkoitan, että se edellyttää -- rikkautta --
yltäkylläisyyttä meikäläisillä toisten kärsiessä puutetta. Kaikki alkaa
minua niin painostaa!" huudahti Marcella ja peräytyi vaistomaisesti
pari askelta taapäin voidakseen vapaammin puhua sanottavansa. "Minä
olen niin kiihkeästi mieltynyt loistoon ja komeuteen, ja nyt kun
sitä saan, olen mielestäni kehno raukka, joka ei ole oikeutettu omia
mielipiteitään sanomaan tai innostumaan hyvän asian puolesta. Älä salli
minun siitä pitää -- sinun on autettava minua siitä luopumaan."

Raeburnin katse säteili hellyyttä. Hän ei voinut lyödä leikiksi
Marcellan sanoja eikä liioin jättää niitä huomioon ottamatta.
Marcellan puheeksiottama kysymys, tuo kaikkein pulmallisin nykyajan
personallisista kysymyksistä -- yksilön siveellinen suhtautuminen
maailman markkinoihin ja sen turhuuksiin -- sattui Aldousille olemaan
paljon vakavalaatuisempi ja syvällisempi kysymys kuin koskaan
Marcellalle itselleen. Harjaantunut korva olisi hänen harvasanaisissa
vastauksissaan oivaltanut pitkällisen, sisäisen kamppailun jälkiä.

Mutta Marcellasta hänen sanansa tuntuivat laimeilta. Hänen korvissaan
soi erään toisen äänen kaiku, jota hän lakkaamatta koetti muistutella
mielessään. Sulhasen hillitty ilmaisutapa teki hänet kärsimättömäksi.

Sitten Aldous alkoi kysellä, mitä Marcella oli toimittanut
aamupuolella, ja kysellessä hänen silmänsä tutkisteleva katse ei
heittänyt Marcellaa. Tämä vastasi, että hän oli herra Whartonille
näyttänyt taloa, että he olivat yhdessä olleet kylällä ja että Wharton
oli lähtenyt Widringtonissa pidettävään kokoukseen. Sitten hän
huomautti, että talon vieras oli hupainen toveri ja erittäin älykäs,
muuta ylen varma omista mielipiteistään. Lopuksi hän naurahti ja sanoi
kuivanlaisesti:

"Ei häntä nyt kumminkaan enää voi välinpitämättömästi kohdella. En ole
vielä puhunut siitä kenellekään, mutta hän pelasti henkeni tänä aamuna."

Aldous kävi kiinni hänen ranteisiinsa.

"Pelasti henkesi! Armas -- mitä tarkoitat?"

Marcella kertoi tapahtuman värittäen hieman sen draamallista puolta.

Aldous kuunteli silminnähtävällä suuttumuksella ja seisoi ääneti
mietiskellen Marcellan vaiettua.

"Siis arvelet, että minun pitäisi tästä puoleen kohdella häntä aivan
toisella tavalla?" kysäisi hän pakollisesti myhäillen.

"Enpä usko hänen suurestikaan välittävän siitä, miten ihmiset häntä
kohtelevat", huudahti Marcella ärtyisesti. "Itse hän arvostelee toisia
säälimättömästi eikä pelkää puhua suutaan puhtaaksi."

Ja leikitellessään helminauhalla hän antoi Aldousille elävän kuvauksen
aamullisesta keskustelustaan Länsi-Brookshiren radikaaliehdokkaan
kanssa ja heidän kylämatkastaan.

Marcellalle oli jonkinlainen helpotus päästä kertomaan, millä
halveksumisella tämä oli kohdellut hänen toimiaan ja ihanteitaan.
Samassa hän naisellisella uteliaisuudella odotti, mitä Aldous siihen
sanoisi.

"En todellakaan käsitä, mikä oikeus hänellä on olla niin
suorapuheinen", sanoi Aldous huolellisesti tulta kohennellen. "Tuskin
hän sinua tuntee -- minusta hän on tunkeileva."

Hän seisoi suorana selkä tuleen kääntyneenä -- voimakas, rehti,
suuttunut englantilainen, joka pitää kiinni omasta arvostansa.
Rakastuneen naisen silmä olisi varmaankin ihaillut häntä tällä
hetkellä. Marcellan tunteet pysyivät kylminä.

"Ei, se on aivan luonnollista", kiirehti hän väittämään vastaan. "Kun
joku ihminen on niin kokonaan harrastuksilleen antautunut, ei hän jouda
sanojaan punnitsemaan. En ole koskaan tavannut ketään, joka sillä
tavalla pystyisi ajatuksiani seulomaan."

Hänen kiihkeytensä ja koko hänen olennossaan ilmenevä äkillinen
vastustushalu hämmästyttivät Aldousia. Hän ei juuri tällä hetkellä
keksinyt mitään sanottavaa, ja niin syntyi kiusallinen äänettömyys.
Sitten hän pakotti itsensä rauhalliseksi ja alkoi puhua Marcellan
oljenpalmikoimis-tuumista, Gairsleyn kokouksesta ja Hallinista. Mutta
kesken hänen puhettaan Marcella äkkiarvaamatta puhkesi sanomaan:

"Sanoisit toki rehellisesti minulle, mikä syy sinulla on olla
Whartonista pitämättä -- paitsi erimielisyyttä politiikassa?"

Hänen mustat silmänsä tarkastivat Aldousia kiinteästi ja läpitunkevasti.

Raeburn ei ensin saanut sanaa suustansa pelkästä hämmästyksestä, sitten
hän sanoi:

"En tahdo kaivella esiin vanhoja juttuja."

Marcella nykäytti olkapäitään ja vetäytyi taaksepäin, kääntäen syrjään
punehtuvat kasvonsa, kun Aldous kiirehti laskemaan käsivartensa hänen
vyötäisilleen.

"Rakkaani", sanoi hänen sulhasensa, "sinä olet saattava minut suopeaksi
koko maailmaa kohtaan. Mutta pahinta on", lisäsi hän naurahtaen, "että
vastenmielisyyteni häntä kohtaan on siitä vain lisääntynyt, että hän
oli se onnellinen, joka sai tuon tulen sammuttaa, enkä minä".



VI LUKU.


Muutamia touhuisia ja tapahtumista rikkaita viikkoja -- aika, joka
ei koskaan ollut häipyvä Marcellan mielestä -- kului nopeasti.
Parlamentti avattiin tammikuun kolmantena viikkona. Kuten yleisesti
oli odotettukin, jätettiin ministeristön lakiehdotuksen johdosta
epäluottamuslause, joka vähäisellä enemmistöllä hyväksyttiin.
Sitä seurasi paikalla parlamentin hajoitus ja vetoaminen maahan.
Vaalipiireissä, missä jo ennen oli ahkeraan pidetty kokouksia, tehtiin
nyt työtä kaksinkertaisella tarmolla. Aldous Raeburnia vastaan oli
Tudley Endin piirissä asetettu samoin maa-aateliin kuuluva vastustaja,
jonka kiihko ja puhetaito antoivat hänelle paljon puuhaa. Tavallisten
olosuhteitten vallitessa hän olisi kaikesta sydämestään antautunut
tähän taisteluun, joka hänelle tarjosi niin monta kiihottavaa
mahdollisuutta, sekä personallisia että julkisia. Mutta aikaa myöten
hänen taisteluintonsa jäähtyi, ja vastustajan kiihkeys häntä enemmän
väsytti kuin kannusti eteenpäin. Asian laita oli se, ettei hän saanut
olla kylläksi Marcellan seurassa.

Hänestä tuntui lisäksi kuin olisi heidän keskinäiseen suhteeseensa
hiipinyt jotain vierasta, epävarmaa, ja häntä alkoi sapettaa ja kiusata
Whartonin viikkokausia jatkuva oleskelu Mellorissa. Kaiken joutoaikansa
tämä saattoi viettää Marcellan seurassa ja yhä lujittaa tytössä
vaikutusvaltaansa, joka nyt alkoi käydä ilmeiseksi ei ainoastaan
Raeburnille itselleen, vaan muillekin, ja jolle hän, vaistomaisesta
mustasukkaisuudestaan huolimatta, ei ollut tähän saakka tahtonut suoda
yhtään ajatusta, ylpeä ja hienotunteinen kun oli.

Turhaan hän vietti Mellorissa jokaisen, taistelun tuoksinasta vapaan
hetken, turhaan hän -- päästyään viimeinkin selville siitä, että
Whartonin pitkälliseen vierailuun Marcellan isän talossa oli syynä
herra Boycen itsepintainen mieltymys radikaalien ehdokkaaseen ja
vastenmielisyys tulevaan vävypoikaansa -- koki voittaa herra Boycea
puolelleen myöntyväisyydellä ja suvaitsevaisuudella, joka tälle
voimakkaalle, pitkälliseen hallitsemiseen tottuneelle luonteelle
oli aivan uutta. Herra Boycen suosio herra Whartonia kohtaan pysyi
entisellään; ainakin kahdesti hän kehottamistaan kehotti häntä
Raeburnin kuullen pitämään Melloria päämajanaan niin kauan kuin häntä
halutti, eikä rouva Boycen suuttumus tai Marcellan mielipaha kyennyt
estämään hänen pahanilkisiä juonittelujaan eräisiin häävarustusten
yksityiskohtiin nähden. Silminnähtävästi hän luuli huomaavaisuudellaan
radikaalien ehdokasta kohtaan osoittavansa riippumattomuuttansa
Raeburnin perheen suhteen, ja tämä seikka näytti tätä nykyä anastavan
kaiken hänen toimintakykynsä, vaikka tytär oli menemäisillään naimisiin
Raeburnin suvun perillisen kanssa. Wharton oli aina valmis isäntänsä
kanssa jaloittelemaan, juttelemaan tai biljardia pelaamaan, eikä niin
ollen ollut ihme, että tuo toiveissaan pettynyt sairas mies sai paljon
hupia hänen seurastaan. Rouva Boyce ei pitänyt vieraastaan, eikä hän
yrittänyt sitä salatakaan, kaikkein vähimmin Whartonilta. Mutta hänelle
ei enää näyttänyt olevan mahdollista -- kuten ennen -- ryhtyä mihinkään
voimainponnistukseen Whartonin poistamiseksi kodistaan.

Turhaan neiti Raeburnkin teki voitavansa veljenpoikansa puolesta,
johon hän yhä oli yhtä hartaasti kiintynyt tämän surkuteltavasta
naimiskaupasta huolimatta. Aikaisemmin kuin kukaan muu hän oli perillä
asian todellisesta laidasta, ja hän teki sankarimaisia yrityksiä
houkutellakseen Marcellaa useammin Maxwell Courtiin ja valmistaakseen
poloiselle, sokaistuneelle Aldousille tilaisuutta niin usein kuin
mahdollista nauttia morsiamensa seurasta. Hän pistäysi usein
Melloriin juttelemaan, mutta hänen käyntinsä ärsyttivät Marcellaa,
ja ennen pitkää ne herättivät jonkinlaista epäluuloa nuoren tytön
niskoitteluhaluisessa mielessä. Neiti Raeburnin ja rouva Boycen välillä
vallitsi eriskummainen, keskinäinen ymmärtämys. Se oli aina sanaton
eikä koskaan noussut ystävyyden tai tuttavallisuuden asteelle. Mutta
Aldousin täti tunsi usein surumielistä lohdutusta huomatessaan, että
tämä omituinen äiti oli yhtä varmasti vakuutettu kuin hän itsekin,
että Aldous oli tehnyt pahan erehdyksen ja ettei Marcella ollut hänen
arvoisensa. Mutta koska kihlaus nyt kerran oli päätetty tosiseikka --
ja nähtävästi peruuttamaton -- niin molemmat naiset panivat kaikki
voimansa liikkeelle puolustaakseen sitä vihamielisiä voimia vastaan.

Hyvinpä hankalaa näyttikin olevan Marcellaa ohjata. Ensinnäkin oli
hänellä monta rautaa tulessa. Oljenpalmikoimissuunnitelma vei häneltä
paljon aikaa ja ajatuksia. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa,
puuhaili opettajia, vuokrasi huoneita, hankki työntekijöitä ja piti
luetteloa heistä, perusti paikallisia komiteoja ja muuta sellaista.
Uusia luonteenominaisuuksia, uutta kyvykkäisyyttä ilmaantui nyt
hänessä, ja päivä päivältä kehittyi uusia muotoja hänen suuressa,
synnynnäisessä vaikutusvallassaan lähimmäisiinsä. Yhteiskunnallisiin
ja taloudellisiin kysymyksiin nähden hän alkoi Whartonin yhtämittaisen
vaikutuksen alaisena puhua, lukea, ajatella jonkinlaista järjestelmää,
yhtenäisyyttä noudattaen, ja oli selvää, että se tuotti hänelle
kiihkeätä henkistä nautintoa. Mutta mitä enemmän hän mieltyi tähän
toimintaan, sitä haluttomammaksi hän kävi kaikelle, mikä oli jossain
yhteydessä hänen kihlaukseensa tai tulevaan asemaansa, ja mikä
aikanaan, kuten rouva Boycen terävä silmä oli älynnyt, oli hänelle
häämöttänyt kylläkin houkuttelevana.

"Miksi sinä autat Marcellaa tuhlaamaan aikaansa joutaviin?" sanoi neiti
Raeburn kärsimättömästi lady Winterbournelle, joka nyt oli Marcellan
kuuliainen auttaja kaikessa, mihin hän vain suvaitsi ryhtyä. "Hän on
aivan välinpitämätön kaikelle, mistä hänen _tulisi_ välittää, eikä
Aldous saa juuri koskaan tavata häntä. Rouva Boyce valittaa, että hänen
on ihan yksin pidettävä huoli myötäjäisistä. Marcella ei edes suostu
lähtemään Lontooseen hääpukuansa koettamaan."

Lady Winterbourne katsahti ylös hämmästyneenä.

"Mutta Agneta kulta, enhän minä sille mahda mitään! Minusta tuntuu
aina, että sinä et oivalla mikä erinomainen tyttö hän on. Sinä et
ymmärrä hänen sisäistä arvoansa. Miten käytöllisesti ja älykkäästi hän
suunnittelee tätä työtä ja miten innostuneena hän siinä toimii."

"Siinäpä se!" sanoi neiti Raeburn harmistuneena. "Sepä se juuri onkin
nurinkurista. Miksei hän huoli innostua Aldousista. Se olisi, minun
ymmärtääkseni, hänen tehtävänsä -- juuri tähän aikaan -- jos hän olisi
kuten muut nuoret tytöt. Mutta eikös hän vaan pysyttele loitolla
kaikista sulhasensa toimista eikä ole koskaan saapuvilla, kun Aldous
tahtoo häntä tavata. Minun kärsivällisyyteni on kuin onkin lopussa.
Mutta tietysti minun täytyy", oikaisi neiti Raeburn nopeasti puhettaan,
"täytyyhän minun koettaa olla kärsivällinen".

"Minä puolestani luulen, että kaikki kääntyy hyväksi, kun he ovat
naimisissa", sanoi lady Winterbourne neuvottoman näköisenä.

"Sitä veljenikin vähän väliä hokee", huudahti neiti Raeburn kokonaan
poissa suunniltaan. "Hän ei tahdo kuulla sanaakaan -- arvelee, että
Marcella on omituinen ja itsenäinen ja että Aldous kyllä aikaa myöten
suoriutuu hänen kanssaan. Kyllä se hyvälle kuuluu, mutta tätä nykyä
eivät miehet enää pysty vaimojansa kurissa pitämään. Se on ollutta
ja mennyttä kuten kaikki muukin. Ja jos hän naimisissakin käyttäytyy
samalla tapaa tuon iljettävän herra Whartonin kanssa -- kävelee ja
juttelee hänen kanssaan, käy hänen kokouksissaan, ajaa hänen aatteitaan
-- silloin ei hänestä ole suurta iloa miehelleen."

"Herra Wharton!" sanoi lady Winterbourne kummastuneena. Hänen
uneksivat, mustat silmänsä näkivät vähän tai ei mitään siitä, mitä
tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. "Niin, mutta hänhän asuu
talossa, hän on sosialisti, niinpä Marcellakin -- --."

"Rakkaani", sanoi neiti Raeburn painokkaasti, "jos -- sinulla itselläsi
-- olisi kotona naimaton tytär -- kihloissa tai ei -- soisitkohan Harry
Whartonin alinomaa riippuvan hänen liepeissään?"

"Harry Wharton?" sanoi toinen mietiskellen, "hän on Levenien serkku,
eikö ole? Ennen hän oleskeli usein heidän luonansa. Luulenpa, etten ole
nähnyt häntä siitä saakka. Niin kyllä, nyt muistan; hänestä kerrottiin
-- hänestä kerrottiin ikäviä juttuja?"

Hän vaikeni, epäröivä, kysyvä ilme kasvoillaan. Ei kukaan ollut
haluttomampi häväistysjuttuja kuulemaan kuin lady Winterbourne, ei
kukaan nopeammin kuin hän työntänyt luotaan elämän rumia puolia.

"Niin kyllä, _erittäin_ ikäviä juttuja", sanoi neiti Raeburn oikaisten
selkänsä suoraksi. "Sillä miehellä ei ole minkäänlaisia periaatteita
-- ei ole koskaan ollutkaan pienestä poikapahasesta asti. Tiedän, että
Aldous pitää häntä tunnottomana niin politiikassa kuin muussakin.
Ja nyt kun hän poloinen on työstä nääntymäisillään, kun hänellä on
tuskin hetkeäkään uhrata omiin asioihinsa, on hänen siedettävä, että
mokoma mies mielistelee hänen morsiantansa -- imartelee häntä, uskoo
hänelle mitä mielettömimpiä suunnitelmia, yllyttää häntä kaikenmoisiin
liiallisuuksiin, joita hänen päänsä jo ennenkin on täpötäynnä, ja
versottaa hänessä tyytymättömyyttä sulhasensa elämänkatsomukseen
ja vastaiseen elämään -- myönnä toki, ettei tämä kuulu kovinkaan
lohdulliselta!"

"Aldous parka!" virkkoi lady Winterbourne miettivästi ja tuijotti
hajamielisen näköisenä eteensä, "mutta näetkös, kyllähän hän tiesi,
minkälaisia mielipiteitä Marcellalla oli. Enkä usko -- ei, Agneta, en
todellakaan usko -- että voisin puhua hänelle tästä."

Asian laita oli se, että tämä seitsemänkymmenen korvissa oleva nainen
-- iältään vanha, mutta mieleltään nuori -- oli tykkänään Marcellan
lumouksen alaisena -- tuttavallisemmissa suhteissa hänen kuin omien
lastensa kanssa. Marcellasta hän sai tyydytystä kaikille niille
vaistoilleen, jotka hänen omassa ympäristössään olivat surkastuneet, ja
hän oli hyvin ihastunut ja kiitollinen tytön ystävyydestä.

"Nähtävästi ei kukaan voi sitä tehdä!" huudahti vanha neiti
vastaukseksi ystävänsä selityksiin; "pelkäävätkö sitten kaikki häntä?"

Ja hän poistui kiukkuisena. Mutta hän tiesi, että kaikesta huolimatta
hänkin pelkäsi Marcellaa yhtä paljon kuin konsanaan kukaan muu.
Milloin hän liikkui omalla alallaan linnan emäntänä tai milloin
hänen oli edustettava Raeburnin sukua ja varsinkin sen päämiestä,
lordi Maxwellia, tämä terhakka, pieni neiti pystyi aika hyvin
puoliaan pitämään Marcellaa vastaan, osasipa vielä ympäröidä
itsensä arvokkaisuudella, joka piti kurissa itse Marcellaakin.
Puolustusasemassa ollen neiti Raeburn oli pelkäämätön, mutta kun oli
kyseessä Marcellan mielipiteiden tai toimien ahdistaminen, oli lordi
Maxwellin sisar täysin tietoinen omasta heikkoudestaan. Häntä ei
lainkaan haluttanut minkään yleisen kysymyksen alalla ryhtyä sanasotaan
Marcellan kanssa. Tyttö on liian terävä, vakuutteli hän itselleen, ja
puhuu minut pussiin.

Sillä välin kertyi ikävyyksiä ja vastuksia monella alalla.
Marcella tutkiskeli itseään ennen Gairsleyn kokousta ja meni sinne
lujasti päättäen osoittaa Aldousille niin paljon ymmärtämystä kuin
kykeni. Mutta tämä kokous vain ärsytti mieltä, jossa Wharton päivä
päivältä saavutti enemmän vaikutusvaltaa. Siellä oli pönäkkä paroni
puheenjohtajana, siellä useita "yhdistysnaisia" istui lavalla ja
yleisön joukossa, siellä oli melko paljon pappismiehiä, ja saapuvilla
olevat työmiehet näyttivät Marcellasta taipuvaisilta ja mitättömiltä.
Aldous puhui hyvin -- sitä mieltä tuntui ainakin yleisö olevan --
mutta Marcellaa eivät hänen sanansa voineet innostuttaa. Hän puolsi
valtion asettamaa asumusten tarkastusta, ankarampiin varokeinoihin
ryhtymistä eläintautien ehkäisemiseksi, parempaa teknillistä opetusta
ja lopuksi maan runsaampaa paloittelemista pieniin palstoihin. Monta
sydämeen käypää ja viisasta sanaa hän puhui rauhallisen, askel
askeleelta tapahtuvan kehityksen puolesta, jota ei mikään vaarallinen
taantumus ole uhkaamassa. Mutta kaikki mitä hän sanoi -- Marcella
arveli sisäiseksi harmikseen -- perustui siihen olettamiseen,
että rikkaat ja sivistyneet ovat määrätyt vallitsemaan, köyhät
kuuliaisuuteen, että nykyisen luokkajaon etuoikeuksineen ja varsinkin
yksilön kilpailuoikeuden pitäisi jatkua samaan tapaan kuin tähän
asti, että suuret tilukset ja ylhäiset perheet, Englannin perintö-
ja metsästysoikeudet, kaikki kuului yleiseen, järkkymättömään
maailmanjärjestykseen.

Sulhasen koko katsantokanta hänen näitä kysymyksiä kehittäessään
kiihotti Marcellaa rajuun vastarintaan. Ja kun tuo jalosukuinen
paroni -- tytön silmissä pöyhkeä, frakkipukuinen pölkkypää, joka
tämän ainokaisen kerran oli uhrannut iltapuoliunensa, voidakseen sitä
turvallisemmin nukkua vasta -- ehdotti luottamuslausetta annettavaksi
vanhoillisten ehdokkaalle, ja kun se annettiin hyvähuutojen ja jalkain
töminän säestyksellä, kun "yhdistysnaiset" suopeasti myhäilivät
kokoukselle kuten hyvätapaisille, kilteille lapsille, ja kun viimein
ahavoituneita työmiehiä, vanhoja ja nuoria, keräytyi joukoittain
Aldousin ympärille puhuakseen sanasen tai lyödäkseen kättä hänelle,
silloin Marcella pysyttelihe syrjässä kasvoilla ivallinen, kylmä
ilme. Neiti Raeburn, joka salavihkaa piti häntä silmällä, loukkaantui
uudelleen hänen käytöksestään.

"Hänestä on oleva vastusta meille kaikille", ajatteli vanha neiti.
"Aldous on hupsu! -- yleväluontoinen, sokaistu hupsu raukka!"

Kotimatkalla Aldous ja Marcella ajoivat yhdessä.

Marcella yritti kiistellä, tulistui ja käytti niin katkeraa kieltä,
että Raeburn lopulta ei jaksanut sitä kuulla -- uupunut, tuskaantunut
ja syvästi loukkaantunut kun oli.

"Älä huoli, armas, älä huoli!" pyyteli hän tarttuen Marcellan käteen
vaunujen vieriessä läpi myrskyisen talviyön. "Me hapuilemme pimeässä
maailmassa -- sinä näet joitakin valonsäteitä siinä, minä näen toisia
-- etkö tahdo ainakin uskoa, että minä seuraan vakaumustani -- että
teen mitä voin? Olenpa varma, että nämä erimielisyydet käyvät sinulle
siedettävämmiksi silloin kun olemme aivan yhdessä -- kun ei meidän
välillämme enää ole mitään ikäviä velvollisuuksia, siteitä tai --
henkilöitä."

"Henkilöitä! En käsitä mitä tarkoitat!" sanoi Marcella.

Aldous pidättäytyi juuri parahiksi. Pelkästä uupumuksesta ja hermojen
raukeudesta hän oli ollut vähällä purkaa sisunsa Whartonia kohtaan,
jonka haaveelliset puheet tuntuivat aina kajahtavan häntä vastaan
Mellorin seinäin sisässä, milloin ikinä hän sinne astui. Mutta hän
sai malttaneeksi mielensä ja oli siitä hyvillään. Itseltään hän ei
salannut, että hän oli mustasukkainen ja levoton siitä hetkestä alkaen,
kun Harry Wharton oli astunut Mellorin kynnyksen yli. Mutta maailman
nähden mustasukkaisena esiintyä, sitä ei Raeburnin ylpeys suvainnut.
Lisäksi häntä pelotti, että jokin varomaton sana hänen suustaan
laajentaisi kenties juopaa heidän välillään vielä suuremmaksi.

Niinpä hän väisti Marcellan huudahdusta suuntaamalla puheen toisiin
asioihin. Hän kysyi, oliko Marcellalla aavistusta siitä, kuinka
monta kädenlyöntiä parlamenttiehdokkaan on annettava yhden päivän
kuluessa, ja koetti sitten saada itsensä ja Marcellan hyvälle
tuulelle lystikkäiden juttujen kertomisella päivän vaalikamppailusta.
Marcella kuunteli puolella korvalla ja nauroi, mutta hänen silmänsä
tuijottivat ulos akkunasta seuraten vaununlyhtyjen valojuovaa lumisella
pensasaidalla, ja hänen kätensä lepäsi liikkumattomana Raeburnin
kädessä. Kumpikin oli raskaalla mielellä. Aldousin mieli synkkeni
yhä, sillä hänelle kävi nyt täysin selväksi, että tämä kokous -- itse
asiassa virkeä ja onnistunut kokous -- hänen yksityiseltä kannaltaan
arvosteltuna oli tappio.

"Eikö viimeinen puhe ollut mielestäsi hyvä?" puhkesi hän äkkiä sanomaan
-- "tarkoitan tuota työmiehen puhetta. Arvelin sinun pitävän siitä.
Se oli tykkänään hänen oma tuumansa -- ei kukaan pyytänyt häntä sitä
tekemään."

Gairsley oli juuri se osa Maxwellin aluetta, josta Aldous oli
erikoisesti huolehtinut. Paljon työtä ja aikaa hän oli uhrannut tämän
hiukan rappiolle joutuneen kyläkunnan parantamiseksi, ja muun muassa
hän oli siellä perustanut farmin, josta työmiehet saivat kantaa
voitto-osuutensa. Tämä kokeilu oli menestynyt varsin hyvin, ja mainittu
työmies, joka oli farmin väkeä, oli kokoukselle puhunut joitakin
kiittäviä sanoja sen toiminnasta.

"Oh! puhuihan hän varsin siivosti ja kunnioittavasti!" vastasi Marcella
nopeasti.

Vaunut vierivät eteenpäin kappaleen matkaa, ennenkuin Aldous vastasi.
Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä kylmänlainen.

"Sinä arvostelet miestä väärin, luullakseni. Hän on aivan
riippumattomassa asemassa ja perin kelpo mies. Minä olin kiitollinen
siitä, mitä hän puhui."

"Enhän minä tietenkään voi sitä arvostella!" huudahti Marcella paikalla
jo katuvaisena. "Miksi kysyitkään minulta? Kaikki oli silmissäni
nurinkurista; otaksun, että -- nuo yhdistysnaiset olivat siihen
syynä -- he niin ärsyttivät minua. Miksi olit hankkinut heitä sinne?
Tarkoitukseni ei ollut suututtaa ja loukata sinua -- eipä ollutkaan --
juuri päinvastoin -- ja nyt minä kumminkin sen tein."

Hän kääntyi Raeburnin puoleen nauraen itkunsekaista naurua.

Aldous vakuutteli vakuuttelemistaan, ettei hän ollut loukkaantunut,
ja alkoi uudelleen puhella muista asioista. He saapuivat Melloriin
puhumatta sanaakaan Whartonista. Mutta sinä iltana pani Marcella maata
kiukustuneena itselleen, ja yksinäiseltä kotimatkaltaan palattuaan
mitteli Aldous vielä tuntikausia rauhatonna huoneensa lattiaa.

Kuinka toisin kaikki luonnistui seuraavana päivänä!

Marcella vietti iltapäivän Maxwell Courtissa, kuunteli kärsivällisesti
neuvottelua tanssiaisvalmistusten viimeistelystä ja käyttäytyi neiti
Raeburnia kohtaan niin säädyllisesti, että hän oli itsekin ihmeissään.
Hän palasi kotiin velvollisuutensa täyttäneen ihmisen keveällä
mielellä ja ilmoitti äidilleen aikovansa mennä illalla Whartonin
baptistikappelissa pidettävään kokoukseen.

"Jotenkin tarpeetonta mielestäni!" sanoi rouva Boyce silmäkulmiaan
kohottaen. "Mutta jos menet, seuraan minä mukanasi."

Joku toinen äiti olisi tässä tilaisuudessa yhdenkolmatta vuotiaalle
tyttärelleen sanonut tahtovansa, että hän pysyisi kotona. Rouva Boyce
ei koskaan käyttänyt sellaista puhuttelutapaa. Hän käsitti kyllä, että
Marcellan kasvatus ja varsinkin hänen itsenäinen oleskelunsa Lontoossa
olivat tehneet sen mahdottomaksi.

Marcella pani vastaan.

"Miksi tulisit mukaan, äiti. Isä varmaankin tarvitsee sinua. Deaconin
otan kyllä mukaan."

"Ole hyvä ja käske laittamaan päivällinen neljännestuntia aikaisemmin
ja pyydä Deaconia noutamaan ylhäältä päällysvaatteeni", kuului rouva
Boycen vastaus.

Marcella astui pää pystyssä portaita ylös. Vai arvelee äiti -- ja neiti
Raeburn myöskin -- tarpeelliseksi pitää häntä silmällä. Järjetöntä! Hän
ajatteli vapaata taiteilijaelämäänsä Lontoossa ja ihmetteli mielessään,
että koskahan muissakin Englannin piireissä alkaa levitä järjellisempi
ja vapaampi seurustelu miesten ja naisten välillä.

Jopa herra Boycekin sanoi haluavansa lähteä kokoukseen.

"Tietysti hän laskettelee senkin joutavaa pötyä", sanoi hän
kärttyisesti vaimolleen, "mutta hänen puhetapansa on niin mukaansa
tempaava. _Hänessä_ sitten ei ole hituistakaan Raeburnien
hidastelevaisuutta."

Marcella astui huoneeseen, kun tästä asiasta keskusteltiin.

"Jos isä tulee mukaan", kuiskasi hän äidilleen, "on kokous aivan
pilalla. Työmiehet eivät voi häntä sietää. Enkä ihmettelisi, vaikka
sanoisivat tai tekisivät jotain epämiellyttävää. Enkä neuvoisi
_sinuakaan_ sinne tulemaan, äiti. Kyllä he puhuvat suunsa puhtaaksi
työmiesten asunnoista -- ja paljosta muustakin."

Omasta puolestaan ei rouva Boyce paljon välittänyt Marcellan sanoista,
mutta tyynellä päättäväisyydellään onnistui hänen kuitenkin taivuttaa
herra Boyce pysymään kotona nojatuolissaan takan ääressä sigaretti ja
ranskalainen romaani seuranaan.

Kokous pidettiin pienessä baptistikappelissa, joka parisen vuotta
sitten oli rakennettu kylän laitaan herra Hardenin mielipahaksi ja
kiusaksi. Läsnä oli noin satakaksikymmentä työmiestä ja huoneen
perällä näkyi muutamia puolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat
tulleet sinne tirskumaan ja räyhäämään -- ei muita. Baptistien pappi,
sileäksi ajettu nuori mies, joka mielipiteittensä jyrkkyyteen ja
pontevuuteen nähden ei ollut paljonkaan Whartonista jäljellä, oli
jo alkanut kokouksen. Muutamat myöhästyneet tulijat silmäilivät
ohimennessään arasti Marcellaa ja hunnutettua, mustassa pukineessa
olevaa naista, joka istui hänen vieressään viimeisellä penkkirivillä.
Marcella nyökkäsi päätään Jim Hurdille ja joillekin muille tutuille.
Muuten ei kukaan näyttänyt heistä välittävän. Rouva Boyce ei ollut
milloinkaan ennen pistänyt jalkaansa mihinkään kylän alueelle kuuluvaan
rakennukseen.

Wharton saapui myöhään. Hän oli ollut kaiken päivää ääniä hankkimassa
eikä ollut yhtään näyttäytynyt Mellorissa. Nähtyään naiset hän hymyili
heille ja pujahti penkkien välitse heitä tervehtimään.

"Minä olen rikkiväsynyt!" sanoi hän Marcellalle ottaen hatun päästään.
"Ääni on lopussa, ajatuskyky samoin. Minä puhun puuta heinää puolen
tuntia ja päästän heidät sitten menemään. Oletteko koskaan nähnyt
uneliampaa joukkuetta?"

"Kyllä te heidät saatte virkistymään", sanoi Marcella.

Hänen silmänsä säteilivät, ja poskilla hehkui puna, eikä hän ottanut
kuuleviin korviin Whartonin vakuutuksia uupumuksestaan.

"Te vaaditte minua taisteluun? Minun on herätettävä heitä -- sitäkö
tulitte katsomaan? Sitäkö?"

Marcella nauroi eikä vastannut. Wharton jätti hänet ja astui saarnaajan
pöydän tykö miesten laimeasti tömistäessä jalkojaan ja siellä täällä
kopistellessa sauvojaan lattiaan.

Nuori pappi esitti yleisölle puhujan. Hän puhui vahvaa
Yorkshire-murretta, ja hänen puheensa oli kiivaita, raamatunkielellä
höystettyjä hyökkäyksiä pääomaa ja etuoikeuksia vastaan -- varsinkin
suurtilallisia, valtionkirkkoa ja "joutilaita rikkaita" vastaan.
Tuontuostakin hän pysähtyi henkeään vetämään, ikäänkuin itsekin
kauhistuen omia solvauksiaan.

"Veljet, olkaamme _maltillisia_", sanoi hän jokaisen tällaisen kiihkeän
purkauksen jälkeen, pannen erikoista painoa viimeiselle sanalle,
"olkaamme ensi sijassa _maltillisia_!" -- ja samassa ääni taas paisui ja
levisi, kunnes uusi hyökkäys oli täydessä vauhdissa, jolloin se taas
aleni toistamaan tuota samaa lammasmaista varoitusta. Rouva Boycen
ohuet huulet värähtelivät, ja Marcella oli kiukuissaan tuolle kunnon
miehelle siitä, että hän hankki äidille niin paljon ilon aihetta.

Whartonin puhe tuotti ensin Marcellalle pettymystä, hän puhui laimeasti
ja melkein kömpelösti. Hän oli, kuten sanoi, uupunut eikä jaksanut
pitää ajatuksiaan koossa. Hän alkoi selittelemällä puolueensa yleistä
valtiollista ohjelmaa ja vakuutti itse kuuluvansa tämän puolueen
äärimmäiseen vasemmistoon. Tätä ohjelmaa oli luonnollisesti jo tähän
aikaan jauhettu niin puolelta kuin toiselta radikaalien lehdissä.
Wharton itse esitti sen ilman mitään innostusta, eikä yleisössäkään
näkynyt pienintäkään harrastuksen tai ihastuksen merkkiä. Silloin
tällöin kuului papin suusta: "kuulkaa, kuulkaa", mutta miehet istuivat
juroina ja liikkumattomina.

"Saattaisipa luulla heitä pannukakuiksi", ajatteli Marcella
harmistuneena. "Mutta mitä se oikeastaan heitä liikuttaisikaan. Kai
minun tässä heti on noustava kieltämään noita lapsia meluamasta."

Mutta kaiken aikaa Wharton vain odotteli aikaansa. Tuokion hän oli
ääneti, sitten ääni äkkiä vaihtui, kuivuus ja virallisuus meni
menojaan, ja tykkänään toisella äänenpainolla hän nyt puheli:

"No niin, toverit, olen vakuutettu, että nyt ajattelette: Kyllä tuo
kaikki kauniilta kuulostaa! -- eikä meillä ole mitään sitä vastaan --
ja kyllä kai se tottakin lienee. Mutta mitä tuo meitä liikuttaa! Ellei
sinulla ole muuta meille puhuttavaa, mahdoit jättää meidät rauhaan.
Eipä meillä liikene paljon aikaa lepuuttamaan jäseniämme takan ääressä
tai muijan ja lasten kanssa seuraa pitämään. Mikset antanut meidän
istua rauhassa kotona, vaan houkuttelit meitä ulos kylmään?"

"Totta, mutta minä en olekaan teille vielä kaikkea sanonut -- ja sen
te kyllä tiedätte -- sillä minä olen ennenkin puhunut teille. Kaikki
on totta ja tärkeätä, mitä olen tässä teille sanonut, ja myöhemmin te
vielä kyllä sen ymmärrätte. Mutta mitäpä teikäläiset näistä asioista
tietäisivät tai piittaisivat? Mitä te muuta kaipaatte kuin leipää -- --"

-- Ääni jyrisi ukkosena --

"-- hiukan mukavuutta -- hiukan vapautta -- vapautta sortajain
vallasta, jotka luulevat olevansa teitä paremmat! -- hiukan lepoa
vanhuuden päivinä, kotia, joka on hiukan parempi koirankoppia, palkkaa,
joka turvaa teitä nälkään kuolemasta, hiukkasen siitä rikkaudesta, jota
te aamusta iltaan haalitte kokoon toisten mässättäväksi!"

Hetkeksi hän vaikeni nähdäkseen, tepsisikö _tämä_. Eräästä nurkasta,
missä istui ryhmä nuoria miehiä, kuului vimmattua keppien kolistamista.
Vanhemmat miehet silmäilivät häntä tarkkaavasti, ja pojat takapenkeillä
olivat heittäneet tirskumisensa.

Nyt hän alkoi uudella voimalla. "Suuriko on viikkopalkkanne --
yksitoista shillingiä?"

"Ei maar olekaan!" huusi ääni kuuntelijain joukosta. "Laskekaa oikein
niinkuin se on. Minä jouduin työttömäksi viime viikolla kaksi päivää
ja tällä viikolla kaksi päivää, se tekee jo neljä shillingiä vähemmän
viikossa -- se on kuin onkin ihmisten nylkemistä!"

Wharton nyökkäsi hyväksyen päätänsä. Hän tunsi jo kaikki kylän miehet
nimeltä eikä koskaan unohtanut kenenkään kasvoja tai elämäntarinaa.

"Oikeassa olette, Watkins. Sanokaamme siis yksitoista shillingiä
silloin, kun ei palkasta ole mitään vähennetty, enempää ei koskaan,
mutta usein vähemmän. Lisäksi elonkorjuurahat -- muka suurikin raha
niiden mielestä, jotka mairittelevat teitä torylaisia äänestämään, vai
mitä? -- sitten sieltä täältä jotain pientä sivuansiota -- siinä koko
palkkanne. Kuusisataa shillingiä vuodessa tai sillä vaiheella, ja sillä
on elätettävä vaimo ja lapset -- ja työtä on teidän tehtävä sen edestä
kymmenen tuntia päivässä, ruoka-aikaa lukematta -- eikö niin? Niinpä
niin, kylläpä olette hyvillä päivillä! -- olette vainenkin?"

Hänen ristissä olevat käsivartensa liukuivat alas saarnastuolin nojaan,
ja vaieten hän kuljetti eloisan, sytyttävän katseensa rivistä riviin.
Katkeraa, pilkallista naurunhohotusta kuului joukosta. Sitten se
puhkesi taputuksiin.

"Entä minkälaiset ovat asumuksenne?"

Hänen katseensa välähti Marcellaan ja sivuutti rouva Boycen, joka
jäykkänä ja liikkumattomana istui tyttärensä vieressä. Puhuja
ojentautui suoraksi, mietti silmänräpäyksen, sitten hän kurottautui
eteenpäin saarnastuolin ylitse, ikäänkuin saadakseen vauhtia
sanottavalleen. Kovalla, päättävällä äänellä hän puhui edelleen.

Hän sanoi olleensa kaikkialla vaalipiirissä, nähneensä kaikkea,
tiedustelleensa kaikkea. On myönnettävä, että suurilla maatiloilla oli
tehty jo aika paljon viime vuosien kuluessa -- olihan yleinen mielipide
saanut jotakin aikaan --; tilanomistajat olivat pakotetut luovuttamaan
osan anastamastaan työvoitosta kunnollisten asumuksien hankkimiseksi
työmiehille. Mutta mahtoiko kukaan arvella, että oli tehty kylläksi?
Vai kylläksi, luolia hän oli nähnyt -- ja juuri suurilla tiloilla
-- luolia, jotka eivät olleet kyllin hyvät niille sioille, joita
tilanomistajat kielsivät lampuoteja pitämästä peläten heidän varastavan
olkia niille -- joissa ihminen on lapsineen pakotettu eläimen elämää
viettämään!

Pitkä, luiseva mies noin kuudenkymmenen korvissa nousi seisaalle ja
viittasi pitkällä, vapisevalla sormella puhujaan.

"Mikä on, Darwin? puhukaa suunne puhtaaksi!" sanoi Wharton kumartuen
eteenpäin kuunnellakseen ja antaen äkkiä äänelleen tuttavallisen sävyn.

"Minun makuusuojani on kuusi jalkaa leveä ja yhdeksän jalkaa pitkä.
Kun sataa, tippuu sisään katosta, ja meidän täytyy muuttaa sänkymme,
vaikka kyllä jokainen ymmärtää, ettei siinä paljon muuttamisen varaa
ole. Ja meidän huoneemme takana on samankokoinen huone lapsille, jossa
ei ole ikkunaa, vain ovi meidän huoneeseen. Ja kesällä lapset -- niitä
on kolme kappaletta -- ovat vallan hikipäässä ennenkuin saavat nukkua.
Eikä pientäkään puutarhatukkua, ei niin mitään. Ja jos pyydät hiukan
korjauksia, saat kirouksia vastaukseksi. Sitä lajia Mellorin herra
kyllä osaa antaa."

Kiireistä sipinää ja supinaa kuului yleisön joukosta, ja moni pää
kääntyi katsomaan kahta takapenkillä istuvaa naista. Jotkut kohosivat
puolittain istualtaan ja koettivat vetää puhujan takaisin penkille.
Wharton katseli Marcellaa, joka istui pää pystyssä, ja hän oli
näkevinään tytön kasvoilla intohimoisen tyytymyksen ilmeen. Sitten
Marcella kumartui äitinsä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa pari
sanaa. Rouva Boyce pudisti päätään ja istui hievahtamatta paikallaan.
Tämä kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.

"Nimiä ei kannata mainita", sanoi Wharton, "ei siitä ole mitään apua.
Henkilöt jääkööt toistaiseksi rauhaan, heidän vuoronsa tulee sitten,
kun saamme lait enemmän puolellemme. Järjestelmään me nyt käymme
käsiksi. Tarkoitan tuota väärää rikkaudenjakoa. Te ja lapsenne teette
lakkaamatonta raatajantyötä, ja tästä orjailemisesta hyötyvät vain
ne, jotka eivät tee työtä, jotka paisuvat teidän köyhyydestänne! Me
vaadimme _kohtuullista jakoa_. Tässä viljavassa maassa pitäisi löytyä
kylläksi rikkautta kaikille -- ja sitä kyllä löytyykin. Sitä antaa
maa, sitä antaa aurinko, sitä työ kartuttaa ja kokoo. Onko sitten
yhdellä ihmisluokalla oikeus ottaa kolme neljännestä siitä ja jättää
teille ja kaupunkilaistovereillenne kurjat nälkäpalkat -- juuri sen
verran, että säästytte nälkäkuolemasta? Miksi? -- _miksi?_ kysytään.
Miksi! -- koska te olette kateellista, ynseätä, hidasta pelkurijoukkoa,
koska ette pysty yhtä köyttä vetämään, ette toisiinne luottamaan, ette
kieltäytymään yhdestä ainokaisesta olutlasista lapsienne, vapautenne
tai luokkaetujenne hyväksi -- siinä sen kuulitte -- ja kursailematta
sen teille sanon."

Hän oikaisihe suoraksi ja käsivarret ristissä rinnalla hän katseli
heitä; -- suuttumusta ja halveksumista leimusivat hänen siniset
silmänsä, sitä ilmaisi hänen nuorekkaan vartalonsa joka piirre.
Hiljainen supina kulki kautta huoneen. Jotkut nauroivat äänekkäästi.
Darwin oli jälleen pystyssä.

"Jos te vaan lupaatte suojella meitä poliisilta ja sallitte meidän
hakata maahan heidän koreat puistonsa, on se tehty yhdessä käden
käänteessä", huusi hän.

"Siitähän kai olisi suurta apua nykyaikaan", sanoi Wharton
ylenkatseellisesti. "Kuulkaapa nyt tarkkaan, mitä teille sanon."

Ja taas hän kurottautui eteenpäin, alkoi uudelleen selittää
sosialistien ohjelmaa, pääasiallisesti niitä kohtia, jotka koskivat
maaväestön olosuhteita. Kylähallinto oli siirrettävä muutamilta
henkilöiltä monelle, tilanomistajia oli verotettava yhä raskaammin
vaiheaikana ja rahoilla hankittava työntekijöille parempia asuntoja,
vettä, valoa, sivistystä ja huvituksia, ja lopuksi oli maa ja pääoma
jätettävä valtion käytettäväksi, joka pyydettäessä jakaisi sitä
työntekijöille mitä kohtuullisimmilla ehdoilla. Tilanomistajani,
valtiokirkon ja kapitalistien hävitessä on työmieskin joutuva
ihmisarvoon, orjantyöt lakkaavat ja hänestä tulee oman maan ja konnun
isäntä.

"Ja ensimäinen askel tätä uutta Jerusalemia kohti on -- järjestyminen!
-- Teiltä vaaditaan uhraavaisuutta perustamaan ja ylläpitämään oma
yhdistys, äänestämään radikaalien ja sosialistien ehdokkaita, vaikkapa
sen kautta joutuisittekin niiden vihoihin, joilla on hiiliä ja
peitteitä teille antaa."

"Pelkäätte kaiketi, että teidät siinä tapauksessa häädetään
asunnoistanne, että joudutte työttömiksi tai muulla tavalla kärsimään.
Koettakaapa kerta! Kautta koko maan ollaan alttiit auttamaan teitä,
jos vaan itse tahdotte auttaa itseänne. Mutta te ette _tahdo_. Te ette
tahdo taistella -- se on onnettomuutenne; eikä kannata tulla tänne
pitkän matkan takaa teitä puhuttelemaan. Ette edes kahta ja puolta
pennyä huoli uhrata viikkopalkastanne yhdistyksen jäsenmaksuksi --
ei, ennemmin viedään rahat kapakkaan --; ja kumminkin olisi tämä
yhdistys ensimäinen pieni askel vapauteen ja huolettomaan elämään.
Minkävuoksi sitten nurisette? Kaiketi aiotte edelleenkin samaan tapaan
nurista, nälkää kärsiä ja madella -- ja suurellisesti puhella mitä
kaikkea saisitte aikaan, jos vain tahtoisitte; -- mutta sillä välin
ei uskalleta yhtä ainoata rehellistä ponnistusta -- joka parantaisi
kohtaloanne ja vapauttaisi niskanne ikeestä! Kautta Jumalan! Onpa
tottakin häpeällistä tässä seisoa puhumassa moisille miehille kuin te!"

Marcella säpsähti, kun viimeiset sanat kimposivat miehen suusta
katkeralla, tärisyttävällä äänenpainolla.

Sileänaamainen pappi rykäisi äänekkäästi ja kohottautui puoleksi
istualtaan, ikäänkuin keskeyttääkseen puhujaa, mutta malttoi samassa
mielensä. Tiheän huntunsa takaa rouva Boycekin ensi kertaa osoitti
kiihtymyksen merkkiä. Hänen silmänsä seurasivat Whartonia nopealla
tarkkaavaisuudella.

Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, mitä miehet arvelivat puhujan
sanoista; toiset tuijottivat jäykästi eteensä, toiset puhelivat ja
nauroivat keskenään. Oli miten oli, Whartonia ei heidän arvostelunsa
näyttänyt liikuttavan. Hänen verensä oli päässyt kuohumaan, väsymys oli
poissa.

Suorana hän siinä seisoi heidän edessään, kädet taskuissa,
kiihtymyksestä kalpeana, kiharainen pää selvästi kappelin valkeaksi
kalkittua seinää vastaan kuvastuen, ja vitsoi sanansa voimalla noita
jännitettyinä kuuntelevia työmiehiä. Hän käytti heidän puhetapaansa,
vieläpä heidän murrettansakin, paljasti heidän heikkoutensa, heidän
paheensa, heidän päättämättömyytensä ja maalasi heidän kolkon elämänsä
kaamean todellisuuden valossa mitä synkimmillä väreillä.

Marcella saattoi tuskin hengittää. Nyt vasta, istuessaan tässä näiden
mökkiläisten parissa, noiden liekehtiväin silmäin -- tuon värähtelevän
äänen vaikutuksen alaisena, tuntui elämä hänestä alkavan. Ei
milloinkaan ennen hän ollut niin selvästi käsittänyt tämän merkillisen
miehen suurta vaikutusvaltaa. Näitä työnuurtamia työmiehiä puhuja oli
ruoskinut ja rikki repinyt samalla tapaa kuin häntä itseäänkin sitä
ennen. Häntä huumasi nuoren sosialistin tyrannillinen valta vangita
ihmisten mieliä, hän nautti hänen armottomista, repivistä sanoistaan.
Ja sitten hänen mieleensä äkkiä johtui, kuinka Wharton oli istunut
Hurdin mökissä takan ääressä pidellen kuolevaa lasta polvellaan.

"Tässä" arveli hän tykkivin sydämin, "on johtaja. Kutsukoon, minä olen
häntä seuraava!"

Tuntuipa kuin olisi puhuja seurannut hänen ajatuksenjuoksuansa, sillä
äkkiä, juuri kun kuulijat vähimmin sitä odottivat, ääni lauhtui, ja
sanojen riehuva myrsky asettui. Nyt seurasi rauhallisia myötätunnon ja
toivon sanoja sekä rohkaisevia neuvoja. Hän selitteli perusteellisesti,
mihin käytöllisiin toimenpiteihin kukin läsnäoleva saattoi heti
ryhtyä yleisen hyvän edistämiseksi, vakuutti, että koko Englannin
kansanvaltainen ryhmä oli antava heille apua ja turvaa, jos he vain
olisivat hiukankin tarmokkaita ja esiintyisivät miesten tavalla; ja
kuvaili viimein tulevaisuudessa heijastavaa rikkauden, sivistyksen
ja yhteiskunnallisen rauhan aikaa. Puheensa lopuksi hän virkkoi
muutamia hyväntahtoisia kompasanoja vastustajastaan Dodgsonista ja
antoi tarkkoja määräyksiä, kuinka ja missä heidän oli äänilippunsa
jätettävä. Seurasi muutamia muita puheita, muun muassa astui Hurdkin
esiin änkyttämään joitakin sanoja. Marcella oli peräti mielissään ja
taputteli käsiään tuntiessaan parisen viimeviikkoisesta "Sotahuudosta"
lainattua lauselmaa. Sitten tehtiin, suuren innostuksen vallitessa,
kokouksessa yksimielinen päätös kannattaa vapaamielisten ehdokasta.
Tällaista ei ollut milloinkaan ennen Mellorin seutuvilla tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Kotimatkalla oli rouva Boycen käytös vierastaan kohtaan muuttunut. Hän
kohteli häntä kunnioituksella, johon kumminkin oli kätketty paljon
entistä ivallisuutta. Tarkka ihmistuntija olisi tästä tehnyt sen
johtopäätöksen, ettei hänen suosionsa nuorta miestä kohtaan nyt ollut
entistä suurempi, vaikka hän ei voinut kieltää tunnustustaan mieheltä,
joka pystyi niin hyvin hoitamaan tehtävänsä.

Marcella puolestaan puhui vähän, tuskinpa mitään. Mutta vaunujen
pimennossa Wharton oli tuntevinaan, että nuoren tytön katse oli
usein häneen kiinnitetty ja että hänen ajatuksensa liikkuivat hänen
ajatustensa rinnalla, ikäänkuin sähkövirran yhdistäminä.

Kun hän oli auttanut Marcellaa vaunuista ulos ja he seisoivat
kahdenkesken etehisessä -- rouva Boyce oli jo kadonnut miehensä luo --
sanoi Wharton väsymyksestä sortuneella äänellä:

"Noudatinko käskyänne? Sainko heidät virkoamaan?"

Äkillinen arkuus valtasi Marcellan.

"Kyllä he saivat kunniansa kuulla."

"Paheksutte kenties sitä?"

"En, en! se kai on teidän tapanne."

"Ystävyyden osoitusta se oli minun puoleltani. Voinenko parempaa antaa?
Tahdotteko te puolestanne osoittaa huomenna ystävällisyyttä minulle?"

"Mitenkä niin?"

"Tahdotteko arvostella minua? -- sanoa milloin oli puheeni mielestänne
hupsu tai tekopyhä? Äitinne varmaan sen tekisi."

"Ehkäpä", vastasi Marcella nopeasti hengittäen, "mutta älkää minulta
sitä pyytäkö!"

"Miksei?"

"Sillä -- sillä en saata teeskennellä. En tiedä saitteko vauhtia
miehiin, mutta ainakin saitte minuun!"

Vastausta odottamatta hän pyyhkäisi Whartonin sivu pimeään halliin,
tempasi kynttilän käteensä ja katosi.

Samassa Whartonkin alkoi kompuroida portaita ylös omaan huoneeseensa.
Kynttilä hänen kädessään valaisi säteileviä, maahan tähdättyjä silmiä
ja tyytyväisesti myhäileviä huulia.



VII LUKU.


Wharton istui yksinään Mellorin avarassa vierashuoneessa päivällisen
jälkeen. Huoneen suurista nojatuoleista hän oli siirtänyt yhden takan
ääreen ja jalat uuninristikolla, muuan herra Boycen ranskalainen
romaani kädessä, hän oli hetkeksi asettunut nauttimaan ruumiillisen
hyvinvoinnin rauhaa. Viime viikkojen ankara agiteeraus oli kysynyt
paljon voimia, ja hän oli luonteeltaan mukavuutta rakastava. Tässä
takkavalkean ääressä nyt istuessaan hän saattoi silmäillä toimintaansa
ikäänkuin syrjästä katsoen, ja hän ihmetteli mielessään, että mitkään
vaikutteet -- yksityistä tai yleistä laatua -- olivat pystyneet
houkuttelemaan hänet talvi-iltain pimeään ja rapakkoon puhuakseen
äänensä käheäksi ällisteleville maaukoille.

"Mitä varten kaikki tämä puuha?" tuumi hän itsekseen, "ja mitä varten
taas huomenna sama puuha?"

Kello oli kymmenen. Herra Boyce oli lähtenyt makuulle. Hänelle ei siis
enää tarvinnut pitää seuraa, ja sepä tosiaankin oli siunattu seikka.
Pian kai rouva Boyce ja hänen tyttärensä saapuvat alas. Yhdeksän
tienoilla he olivat kadonneet yläkertaan pukeutumaan. Tänä iltana oli
Maxwell Courtissa tanssiaiset ja puoli yhdeksitoista oli rouva Boyce
tilannut vaunut. Hetkisen kuluttua hän oli näkevä neiti Boycen uudessa
puvussaan Raeburnien sukuhelmet kaulassaan. Whartonilla oli tavattoman
terävä huomiokyky, eikä häneltä alun pitäen ollut jäänyt huomaamatta
joukko Marcellan jokapäiväisessä elämässä ilmaantuvia, naismaailmaan
kuuluvia pikku tapauksia ja yksityisseikkoja. Niinpä hän tiesi, että
myötäjäiset valmistettiin kotona ja että nuori nainen, jolle ne oli
määrätty, osoitti äitinsä hiljaiseksi harmiksi tämän työn edistymiseen
nähden mitä suurinta haluttomuutta ja välinpitämättömyyttä.
Eriskummallinen nainen tosiaan, tuo rouva Boyce!

Nuori tilanomistaja tapasi itsensä kuuntelemassa joka oven avautumista
talossa, ja hän näki jo hengessään Marcellan seisovan edessään
valkopukuisena. Häntä ei oltu pyydetty tanssiaisiin. Hän oli
aikaisemmin uskonut neiti Boycelle, että neiti Raeburnin ja hänen välit
olivat olleet rikki jo vuosikausia. Vihamielisyyden syyn hän tietenkin
oli jättänyt Marcellan itsensä arvattavaksi. Eikä tuo Marcellasta
vaikeata ollutkaan -- ikäänkuin ei tuollaisen järjettömän "Naisliiton"
suvaitsemattomuus ja ulkokultaisuus antaisi kylläksi selitystä vaikka
minkä sukuylpeän vanhan neidon suuttuneeseen käytökseen! Ja Marcella
oli liian ylpeä sekä omasta että Whartonin puolesta, huomauttaakseen
sanallakaan lordi Maxwellia tai hänen sisartaan kutsumaan isän vierasta
tanssiaisiin.

Mutta sattuipa Whartonin tiedossa olemaan muutamia toisia asianhaaroja,
jotka selittivät hänen karkoituksensa Maxwell Courtilaisten seurasta.
Siitä ei tietenkään ollut tarpeellista jutella mitään neiti Boycelle.
Mutta tässä Marcellaa odotellessa vaelsivat miehen ajatukset muutamiin
menneisyyden tapahtumiin. Silloin oli Raeburn pidellyt häntä kovalla,
hän oli esiintynyt moraalisena kurittajana, säätäen nöyryyttävän
rangaistuksen pahasta teosta tavatulle nuorelle huimapäälle. Wharton
ei mielestään kantanut mitään erikoista vihaa Aldousille siitä. Mutta
hän ei poikanakaan ollut muistaakseen koskaan pitänyt Aldousista, ja
tuon vanhan jutun jälkeen hän luonnollisesti piti hänestä vieläkin
vähemmän. Juuri noiden menneitten tapahtumain tähden oli hänen asemansa
Mellorissa alun pitäen ollut hänelle varsin mieluinen. Olipa se kenties
jonkun verran vaikuttanut siihen, että hän oli päättänyt vastaanottaa
vapaamielisten vaaliliiton tarjouksen ruveta vanhan Dodgsonin
vastaehdokkaaksi.

Ja viimeisten viikkojen kuluessa oli hänen asemansa käynyt yhä
huvittavammaksi ja jännittävämmäksi. Hän oli syrjäyttämäisillään
Maxwellien ehdokkaan paikasta, joka oli tälle kuulunut jo vuosikausia,
ja lisäksi -- Wharton oli täysin selvillä siitä, että hän toisellakin
tolalla -- ja paljon tärkeämmällä ja arkaluontoisemmalla alalla --
oli polkenut Aldous Raeburnin oikeuksia! Vaalikamppailun aikana eivät
hän ja Raeburn olleet usein tavanneet toisiaan Mellorissa. Kumpikin
oli ollut toimissaan kiinni. Mutta kun jonkun kerran olivat sattuneet
yhteen, oli Wharton selvästi huomannut, että hänen oleskelunsa talossa,
hänen kasvava tuttavallisuutensa Marcella Boycen kanssa, heidän
mielipiteittensä yhteensulautuminen, Marcellan osoittama harrastus
hänen vaalitaisteluunsa ja heidän yhteiset kylätuttavuutensa olivat
peräti kiusallisia Aldous Raeburnille.

Tapahtumain kehitys oli itse asiassa viime aikoina saattanut Whartonin
aivan erikoiseen kiihotustilaan. Hän oli tullut Brookshireen toivossa
saada -- niin valtiollisessa kuin personallisessa suhteessa -- elää
vaihtelevaa ja huvittavaa elämää. Mutta hän huomasikin asemansa paljoa
kärjistyneemmäksi ja mieskohtaisemmaksi kuin oli odottanut. Tuota
kaunista, ylvästä, kypsymätöntä tyttöä hänen tietysti oli ensi sijassa
kiittäminen siitä, että päivät olivat lentäneet niin nopeaan. Nuori
sosialisti tiesi vallan hyvin salaiseksi mielihyväkseen, että neiti
Boycen ajatuksia vallitsi nykyisin hän eikä Aldous Raeburn. Heidän
keskustelunsa ja kiistansa johtuivat hänen mieleensä, herättäen ensin
hilpeätä tuulta, sitten toisia tunnelmia. Iloinen hymyily väikkyi
hänen huulillaan, kun hän muisteli Marcellan kiivaita suuttumuksen
purkauksia keskustelujen aikana, hänen vastaväitteitään, vetoomisiaan
-- ja lopuksi hänen vastahakoista alistumistaan Whartonin murrettua
hänen vastustushalunsa tosiasiain avulla tai ivansa voimalla. Niinpä
niin! Marcella Boyce menee tanssiaisiin tänä iltana; Aldous Raeburn
ylpeillen esittää hänet omanaan, mutta ne ajatukset, harrastukset
ja ihanteet, joita tämä tyttönen nyt mielessään hautoo, tulevat
aikaa voittaen, päästyään kypsymään, antamaan tuollaiselle Raeburnin
kaltaiselle ylimykselle koko joukon päänvaivaa. Ja näissä ajatuksissa
ja harrastuksissa -- sen Wharton kyllä tiesi -- oli jo annettu
merkitsevä sija sille miehelle, joka kuuden viikon ajan oli ollut hänen
kiusanhenkensä, opettajansa ja seuralaisensa. Hän oli kannattanut ja
ylläpitänyt Marcellassa jo ennaltaan kytevää tyytymättömyyttä, oli
opettanut häntä muovailemaan sitä, oli selvittänyt hänelle syyt siihen,
joten tulevan lady Maxwellin tahto nyt oli paljon selvempi ja jyrkempi
kuin ennen. Wharton ei ollut itsekään selvillä siitä, minkävuoksi hän
oli niin mielissään, mutta mielissään hän vain oli. Tämä nykyinen
asiaintila huvitti ja virkisti häntä aika lailla.

Askeleita eteisessä -- kahiseva puku -- hän sulki nopeasti kirjan ja
kuunteli.

Ovi aukeni ja Marcella astui sisään -- valkea ilmestys seinän tummaa
sineä vastaan. Häntä seurasi vahva kukkastuoksu, sillä hän kantoi
kädessään Aldousin lahjaa, upeata ruusuvihkoa, jonka hänen lähettinsä
juuri oli tuonut Maxwell Courtista. Wharton kavahti pystyyn ja työnsi
hänelle tuolin. "Aloin jo tuumia, että tanssiaisenne ovatkin vain minun
mielikuvitukseni tuotteita!" sanoi hän hilpeästi. "Olettepa tottakin
hyvin myöhänen."

Sitten hän huomasi, että Marcella näytti huolestuneelta.

"Isä minua huolettaa", sanoi nuori tyttö astuen takan luo.

"Hänellä on taas ollut tuollainen kohtaus -- vaikka äiti sanoo, ettei
se nyt paha ollut. Äiti tulee paikalla alas. Mutta minua haluttaisi
tietää, miksi hän näitä kohtauksia saa ja miksi hän pitää itseään niin
sairaana -- tiedättekö te?" lisäsi hän äkisti, kääntyen seuralaiseensa.

Wharton ällistyi ja viivytteli vastausta. Siitä mitä herra Boyce oli
hänelle uskonut ja mitä hän itse tarkkanäköisyydellään oli huomannut,
oli hänelle täydelleen selvinnyt, mitä tautia herra Boyce sairasti.
Mutta häntä ei haluttanut tyttärelle siitä puhua.

"Luulisin että isänne tarvitsee hyvää hoitoa -- ja että hän on
hyvin hermostunut tilastaan", sanoi hän tyynesti. "Mutta saahan hän
huolellista hoitoa -- ja äitinne kyllä tietää, mikä häntä vaivaa."

"Hän kyllä tietää", sanoi Marcella. "Kunpa minäkin tietäisin."

Tytön kasvoille kohosi äkillinen tuskan varjo ilmaisten sisäistä
levottomuutta -- tunnonvaivoja. Wharton tiesi, että hän oli usein ollut
isälleen kärsimätön eikä ollut ottanut uskoakseen hänen valituksiaan.
Hän luuli käsittävänsä tyttären tunteet.

"Sairasta saattaa monesti paremmin hyödyttää, jollei tunne hänen
sairautensa laatua", sanoi hän. "Toivo ja pirteä mieli merkitsee paljon
tällaisissa tapauksissa. Hän kyllä toipuu tästä."

"Jos hän toipuu, ei se ainakaan ole -- --"

Hän vaikeni yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. "Minun ansioni",
oli hän sanomaisillaan, mutta sitten hän kavahti sitä liiallista
tuttavallisuutta, jota tällainen tunteiden purkaus olisi osoittanut.
Wharton seisoi hänen vieressään vastaamatta, mutta käsitti ja rauhoitti
häntä, ikäänkuin Marcella olisi pukenut itsesyytöksensä sanoihin.

"Tehän aivan rusennatte kukkanne", sanoi hän äkisti.

Ja ruusuvihkonen riippui tosiaankin hänen kädessään aivan kuin
unehtuneena.

Marcella kohotti huolettomasti ruusut ylös ja piteli niitä pystyssä
Whartonin kumartuessa haistelemaan niitä.

"Kesä!" huudahti hän syvällä, nauttivalla henkäyksellä kätkien
kasvonsa niihin. "Hiukan lämpöä, hiukan rahaa, ja ihminen vallitsee
vuodenaikojakin. Sallitteko minun lausua filosofisen huomautuksen?"

Hän peräytyi parisen askelta Marcellasta. Hänen nopea, tutkiva, mutta
yhä kunnioittava katseensa tarkasteli pienintäkin seikkaa Marcellan
upeassa puvussa.

"Ellen anna teille lupaa, teette sen luvatta, se on minun kokemukseni!"
sanoi tyttö puolittain nauraen, puolittain suuttuneena, ikäänkuin
entisiä, vanhoja otteluja muistellen.

"Myönnättehän toki, että kiusaus on kova? Minun huomautukseni on
varsin yksinkertainen, ei kukaan voi olla sitä tekemättä. Ei sitä
kuolevaista ole, jonka veret ei joutuisi liikkeelle, kun hän näkee
jotain korkeimmassa kehitysmuodossaan. Kuten esimerkiksi kauneutta,
menestystä, onnea?"

Hän vaikeni hymyssä suin. Marcella nojasi hennon kätensä uuninreunaa
vasten ja kääntyi pois. Aldousin helmet soluivat taaksepäin hänen
valkealla käsivarrellaan.

"Luuletteko sitten, että tänä iltana olen oleva niin kovin onnellinen?"
sanoi hän viimein ylenkatseellinen vivahdus äänessään. "_Minua_ eivät
tuollaiset tilaisuudet voi lumota."

Wharton oli purskahtaa nauruun -- niin nuorekas ja itsetiedoton oli
tytön pedanttisuus. Mutta hän hillitsi hilpeyttänsä.

"Enemmistö on oleva minun mielipidettäni tänä iltana", huomautti hän
vakavan näköisenä. "Olkoon se minun puoleltani sanottu."

Marcellan poskille kohosi puna. Ennen ei ollut yksikään mies uskaltanut
puhutella häntä noin rohkeamielisesti tai tarkastella häntä noin
kylmän tutkivasti. Hänen olisi mielestään pitänyt suuttua, ja siinä
samassa hän jo _olikin_ suuttunut, mutta itseensä siitä, että oli niin
pikkumaisen sovinnainen.

"Kuulkaapa", alkoi Wharton jälleen, nyt aivan toisella äänellä. "Näin
teidän ennen päivällistä kiireesti rientävän kylälle. Onko jotain
ikävää siellä tapahtunut?"

"Vanha Patton on hyvin sairas", virkkoi Marcella huoaten. "Minä kävin
kuulustelemassa, miten hänen laitansa on. Hän saattaa kuolla vaikka
koska. Ja huono on Hurdin poikakin."

Wharton nojausi uuninreunaa vasten ja alkoi puhella molemmista
sairaista rauhallisesti ja järkevästi. Hän ei ollut tyly, ei liioin
tarpeettoman hellätunteinen eikä mahtava -- tällaisina hetkinä hän
eniten miellytti Marcellaa. Kun he joutuivat köyhistä puhumaan,
puhutteli nuori sosialisti Marcellaa toverinaan, vertaisenaan, ja
poissa oli silloin miehen iva ja ylimielisyys.

"En ole tullut teille ennen maininneeksi", sanoi hän äkkiä, "mutta
minusta näyttää varmasti, että Hurdin vaimo pelkää teitä, että hän
salaa jotain teiltä?"

"Minultako! Se ei ole mahdollista. Minä tiedän kaikki, mitä heillä
tapahtuu."

"Sittenkin. Minä kuuntelin hänen puhettansa sinä päivänä, kun olimme
yhdessä heidän mökissään, kun minä pitelin poikaa polvellani. Minä
tarkkasin vaimon kasvoja, ja olen aivan varma siitä, että hän kätkee
mielessään salaisuutta ja kätkee sen juuri teiltä."

Marcella näytti ensin levottomalta, mutta sitten hän naurahti.

"Ei, ei", vakuutti hän hyvin tietävän näköisenä. "Uskokaa pois, minä
tunnen hänet paremmin kuin te."

Wharton ei virkkanut sen enempää.

"Marcella!" kuului etäinen ääni huutavan.

Nuori tyttö tarttui nopeasti valkean hameensa laahustimeen ja kukkiinsa.

"Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä! Minä kuuntelen, milloin palaatte kotiin, ja ajattelen,
minkälaiselta siellä mahtaa teistä tuntua. Vielä sananen, jos
suvaitsette! Näytelkää osaanne loistolla. Alamaiset eivät siitä ole
hyvillään, että kuningatar kieltäytyy hänelle tulevasta arvosta."

Marcella punehtui ja naurahti hiukan epävarmasti ja kiirehti ulos
huoneesta mitään vastaamatta. Sulkiessaan oven valtasi hänet äkillinen
tyhjyyden tunne. Hän astui läpi pimeän sivuhuoneen ja oli yhä
näkevinään edessään tuon lujarakenteisen, notkean miesvartalon --
poikamaisena ja keskikokoisena, mutta aina huomiota herättävänä --
oli näkevinään vaaleat, kiharaiset hiukset, kirkkaansiniset silmät
ja teräväpiirteiset kasvot, joiden ilmeissä saattoi olla niin paljon
viehätystä ja veitikkamaisuutta. Mutta sitten alkoi omatunto nuhdella
häntä. Hän kiirehti askeleitaan ja riensi halliin ikäänkuin peloissaan
tai häpeissään.

Hallissa odotti häntä uusi vaikutelma. Rouva Boyce seisoi iltapuvussa
vanhan biljardipöydän luona odotellen kamarineitsyttänsä, joka oli
lähtenyt noutamaan hänen vaippaansa.

Marcella pysähtyi tuossa tuokiossa ällistyneenä ja ihastuneena, sitten
hän juoksi äidin luo.

"Äiti, sinähän olet viehättävä! Tuollaisena en ole sinua nähnyt
sittenkuin olin lapsi. Muistan että silloin tulit kerran lastenkamariin
valkoisessa, avokaulaisessa puvussa, jossa oli paljon kukkia. Mutta
tuo mustahan soveltuu sinulle aivan erinomaisesti, ja Deacon on saanut
hiuksistasi ihmeitä aikaan!"

Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli häntä poskelle selittämättömän
liikutuksen vallassa. Tämä hellyyden purkaus tuotti sanomatonta
huojennusta, oli ikäänkuin hän sen kautta olisi jälleen löytänyt oman
itsensä.

Rouva Boyce vastaanotti rauhallisesti suudelman. Hän oli kalvakka ja
hiukan kiusaantuneen näköinen, mutta komea katsella juhlatamineissaan.
Runsaan, pitkän, kullanvaalean tukan oli Deaconin taidokas käsi
kammannut siromuotoiseksi, paljaat hartiat ja kaula olivat melkein
yhtä soreat kuin tyttären, ja samettipuvun upeat poimutelmat lisäsivät
vartalon ylhäistä ryhtiä. Marcella ei voinut estää ihastustaan ja
mielihyväänsä sanoihin puhkeamasta. Rouva Boyce näytti tuskaiselta ja
huuteli kärsimättömästi Deaconia.

"Mutta äiti", sanoi Marcella tyytymättömästi, "tuosta pienestä
kaulakoristeesta en voi pitää. Se ei sovellu pukuusi ja näyttää aivan
liian halvalta."

"Muuta ei minulla ole, rakas lapsi", sanoi rouva Boyce
kuivakiskoisesti. "Deacon, joutukaahan toki!"

Muuta ei! Mutta sittenkin saattoi Marcella silmänsä ummistaessaan
selvästi nähdä timanttien välkkyvän tuon lapsuutensa aikuisen valkean
olennon kaulalla ja käsivarsilla -- saattoi nähdä itsensä pikku tyttönä
leikittelevän äidin jalokivillä.

Nykyisin rouva Boyce oli hyvin umpimielinen ja vaitelias omien
tavaroittensa suhteen. Marcella ei koskaan astunut kutsumatta hänen
huoneeseensa eikä olisi mitenkään rohjennut äidin luvatta vapaasti
liikkua siinä.

Tuo mitätön, kallisarvoiseen pukuun niin huonosti soveltuva ketju
johdatti Marcellan mieleen äidin kuluneen elämän kaiken toivottoman
kurjuuden ja hänen oman raskaan, ilottoman nuoruutensa hetket. Mitään
virkkamatta hän seurasi rouva Boycea vaunuille -- mieli jälleen
kapinallisten tunteiden riehussa.

       *       *       *       *       *

Vain neljä viikkoa hääpäivään! Nämä sanat soivat hänen korvissaan
vaunujen vieriessä eteenpäin. Kuinka käsittämättömältä, melkein
uskomattomalta se tuntui. Paljonko hän tunsi Aldousia, tulevaa
elämäänsä -- paljonko ennen kaikkea omaa itseänsä? Onnellinen hän ei
ollut -- ei ollut moneen päivään ollut onnellinen eikä tyytyväinen.
Mutta hänen mielensä oli niin rauhaton, ettei hän pystynyt sekavia
ajatuksiaan selvittämään. Joskin Marcellan mielipiteet olivat
nykyaikaiset ja hänen vaikutteensa useasti käsittämättömät, oli hänen
luonteensa pohjasävynä vissi peritty yksinkertaisuus. Jo hurjana,
tottumattomana lapsena Marcella Boyce oli aina ollut luotettava,
järkähtämättä hän pysyi sanassansa -- sen koulutoverit kyllä tiesivät.
Niinpä nytkin. Kapinallisilta tunteiltaan ja tyytymättömyydeltään
hän ei koskaan ollut unohtanut olevansa Aldousiin sidottu. Mutta
tänä iltana tuntui niin oudon levottomalta ajatella, että hänen
neljän viikon kuluttua oli oltava herra Raeburnin vaimo? Miksi!
Kuinka? -- mitä tulisi se itse asiassa merkitsemään Aldousille ja
hänelle itselleen? Olipa ikäänkuin hän keskellä ryöppyävää virtaa
olisi hetkeksi koettanut pysähtyä pidättääksensä sitä vuolasta
vauhtia, joka tähän asti oli temmaissut heidät kaikki mukaansa, mutta
samassa huomannutkin mielipahakseen, että veden voima ja nopeus on
vastustamaton.

Mutta tämän ohessa Marcella kaiken aikaa oli täysin tietoinen siitä,
että häntä tällä hetkellä puoli kreivikuntaa kadehti, että sadat
uteliaat ja arvostelevat silmät tulisivat häntä tähystämään kymmenen
minuutin kuluttua. Hänen ylpeytensä virkosi. Tuo pieni kaulaketjujuttu
tavallaan lisäsi sitä hupia mitä hän mahdollisesti odotti illan
tanssiaisista ja omasta osastaan siinä.

       *       *       *       *       *

He olivat parahiksi päässeet ulos vaunuista, kun Aldous joka odotti
ulkohallissa, astui ilomielin heitä vastaan. Tähän saakka hän oli
päämäärättä samoellut vieraittensa keskellä aina vain saman ajatuksen
vallassa: milloinkahan Marcella tulee ja mitähän hän pitää kaikesta
tästä? Tämä loistava juhla oli ollut isoisän keksimä, itse hän ei
koskaan olisi ajatellut sellaista. Mutta hän tajusi aivan hyvin isoisän
toivomuksen näin julkisella tavalla esittää perillisensä morsian sille
seurapiirille jonka johtavana henkilönä tämä ennen pitkää oli oleva.
Älysipä hän senkin, että lordi Maxwellilla oli toinen syvempi syy
tämän kaiken takana, että hän tällä juhlalla tahtoi huomauttaa menneet
asiat menneiksi, että hän katsoi Maxwellien vaakunan kyllin tukevaksi
peittämään Boycen perheen heikkoudet. Hän tahtoi julkisesti tehdä
tiettäväksi, että Marcella oli täysin tervetullut uuteen sukuunsa.

Kaiken tämän Aldous käsitti ja hän oli siitä kiitollinen. Mutta
kuinka _hän_ sen käsittäisi? Miltähän tuntunee hänestä joutua täten
näyteltäväksi ja katseltavaksi -- mitä hän mahtaa pitää kaikista noista
ihmisistä, joille hän oli esitettävä? Aldous oli hyvin rauhaton.

Viime viikon aikana hän oli ollut verrattain keveällä mielellä.
Marcella oli ollut lempeä ja ystävällinen hänelle -- olipa itse neiti
Raeburnkin ollut tyytyväinen häneen. Whartonia ei oltu ensinkään
mainittu, kun tavattiin, ja herra Raeburn oli ottanut avukseen kaiken
filosofisen mielenmalttinsa saadakseen hänet unohtumaan. Hän luotti
järkähtämättömästi morsiameensa, ja neljän viikon kuluttua oli Marcella
oleva hänen vaimonsa.

"Voitko tätä kestää?" sanoi Aldous naurunsekaisella kuiskauksella, kun
äiti ja tytär olivat heittäneet vaipat yltään.

"Sanohan, mitä minun on tehtävä", vastasi Marcella rusottavin poskin.
"Koetan parastani. Mikä ihmisjoukko! Pitääkö meidän olla hyvin kauan
täällä?"

"Tervetullut, rakas rouva Boyce", huudahti lordi Maxwell, joka
sisähallissa astui heitä vastaan -- "sydämellisesti tervetullut!
Suokaa minun viedä teidät sisään. Marcella! Aldousin luvalla!" hän
taivutti valkeata päätänsä ritarillisesti ja suuteli tyttöä poskelle.
-- "Muista että olen vanha mies, saat siis vastustelematta tyytyä
kohteliaisuuden-osoituksiini!"

Ryhdikkäänä ja muhkeana, Bath-ritarikunnan merkki rinnassaan, hän
tarjosi rouva Boycelle käsivartensa. Tämän poskilla helotti kirkas
puna, jota ei hänen itsehillitsemiskykynsäkään voinut pidättää.

"Poloinen", ajatteli lordi Maxwell mielessään astuessaan hänen
rinnallaan, -- "poloinen! -- vielä noin ylhäisen näköinen ja
ihastuttava! Saattaa tänä iltana nähdä, minkälainen hän on ollut
tyttönä!"

Aldous ja Marcella kulkivat jäljessä. Heidän oli astuttava läpi leveän
koridoorin, joka kulki tuon neliskulmaisen talon ympäri. Molemmin
puolin seisovat antiikkiset marmoripatsaat olivat tänä iltana kukkien
peitossa, ylt'ympäri oli sijoitettu punaisella päällystettyjä istuimia,
joissa tanssijat parhaillaan lepuuttivat itseään. Tanssisalista
aaltoili valssin säveliä; vanha linna oli täynnä väriä ja tuoksua
sekä soiton lomasta kuuluvaa keveätä naurua ja puhelua. Koridoorin
peittämättä jätetyistä akkunoista nähtiin kuun kirkkaasti valaisemana
tuo Tudorien aikuinen puutarha suihkukaivoineen, jotka täyttivät koko
sisäpihan. Ja eriväristen lamppujen, verhojen, pukujen ja kasvojen
välistä kohosivat pitkin seiniä marmorisarkofaagien vieressä kylmän
majesteetillisina muinaiset suuruudet -- täällä Marcus Aurelius, tuolla
Trajanus, tuolla Seneca.

Marcella kulki edelleen Aldousin taluttamana. Vieraat tulvivat nyt
koridooriin kaikista sivuhuoneista, ja kaikkien silmät olivat tähdätyt
rouva Boyceen ja Marcellaan.

"Kas tuossa hän on!" kuuli hän kiihkeän tytönäänen sopottavan
saapuessaan lordi Maxwellin kirjastohuoneeseen, joka nyt oli heitetty
vieraitten haltuun samoin kuin muutkin huoneet. "Joudu! Näetkö -- enkö
sanonut että hän on viehättävä!"

Tuontuostakin lähestyi joku vanha ystävä hymyhuulin heitä tervehtimään,
ja Aldous esitti hänelle morsiamensa.

"Arvostansa tarkka", huomautti muuan vanha tilanomistaja tyttärelleen,
kun kihlatut olivat päässeet ohi. "Ujo nähtävästi -- eikä kummakaan!
Mutta nykyajan tyttö, jos hän on ujo, ei enää punehdu ja hihitä kuten
_minun_ nuoruuteni aikana, nyt he ovat sen näköisiä kuin odottaisivat
loukkausta, jota eivät aio sallia! Kaunis on -- hyvin kaunis -- on kuin
onkin. Ja kyllä näkyy, että etevä hän on -- ja noin hiukan -- kuinka
sanoisin -- hiukan omituinen -- naisasianharrastaja varmaankin ja muuta
sen sellaista. Olisipa hullunkurista nähdä sinuakin siinä hommassa,
Nettie, heh?"

"_Tavattoman_ kaunis hän on", huokasi hänen punaposkinen, mitätön
tytönnypykkänsä, kurottaen yhä niskaansa Marcellaan päin, -- "ja
kuinka yksinkertaisesti vaatetettu, lukuunottamatta noita ihania
helmiä. Merkillisesti hän kampaa hiuksensa, niin matalalle -- ja noin
palmikkoihin. Ei kukaan enää pidä hiuksiaan tuolla tapaa."

"Koskei kellään ole sellaista päätä", sanoi vieressä seisova veli,
nuori husaariluutnantti, tuntijan äänellä. "Kunniani kautta, onpa hän
sorea -- hän on kaunein tyttö, minkä pitkään aikaan olen nähnyt. Mutta
äksy hän on -- usko pois -- siltä hän ainakin näyttää."

"Kaikki sanovat, että hänellä on niin kummallisia mielipiteitä", sanoi
tyttö innokkaasti. "Hän pitää miehensä kurissa, etkö sinäkin luule?
Herra Raeburn on varmaankin hyvin lempeä ja taipuvainen."

"Enpä juuri tiedä", arveli nuori luutnantti viiksiään punoen. "Raeburn
on kelpo mies -- erinomainen mies -- näkisit vaan hänen ampuvan.
Luulisinpa, että hän osaa olla hyvin luja kun siksi tulee. Kaunis on
äitikin ja ylhäisen näköinen. Isää ei ole päästetty näkyviin, huomaan.
Siunattu asia Raeburnilaisille. Ei juuri mahda olla hauskaa saada
sukuunsa tuollainen ilmiö, jolta täytyy varoa hopealusikoitansa."

Tällä välin seisoi Marcella pitkän tanssisalin yläpäässä neiti
Raeburnin vieressä ja teki voitavansa ollakseen edukseen. Hän kumarteli
kumartelemistaan ja pudisti kättä kreivikunnan merkkihenkilöiden
kanssa -- herrat olivat punaisessa hännystakissa, naiset uusissa,
lontoolaisissa puvuissaan. Kaikki nämä ihmiset tiesivät Marcellasta
vähän tai ei mitään, sen vain olivat kuulleet, että hän oli
silmiinpistävän kaunis, että hän oli tuon pahamaineisen Dick Boycen
tytär ja että hän oli sangen "omituinen". Toiset, varsinkin miehet,
jotka lausuivat muutamia kohteliaita sanoja hänelle, olivat osittain
huvitettuja osittain ihmeissään siitä, että hän niin vikkelästi ja
taidokkaasti oli pystynyt kaappaamaan itselleen seudun rikkaimman
naimaiässä olevan miehen, toiset, varsinkin naiset, olivat jo
kateellisia. Siellä täällä oli joitakin vanhempia vieraita -- miehiä
ja naisia -- jotka näyttivät käsittävän, missä kovassa tulikoetuksessa
tämä nuori tyttö mahtoi olla, ja he silmäilivät häntä ystävällisin,
osanottavaisin katsein.

Mutta näitä viimemainitulta ei Marcella ensinkään huomannut. Hän
ajatteli itsekseen, että vaikka tämä väkijoukko ei hänestä tietänyt
paljon mitään, tiesi hän kumminkin heistä aika paljon. Jutellessaan
Whartonin kanssa hän oli tältä oppinut tuntemaan melkein kaikki
ympäristön maatilat -- suuret ja pienet -- sillä radikaalien ehdokas
oli omain, vaalimatkoilla tekemäinsä havaintojen ja äskettäin
julaistun, seudun työväenoloja koskevan sinikirjan avulla hankkinut
itselleen hyvin laajaperäiset tiedot seudun tilanomistajista.
Antautumalla jutteluihin työmiesten kanssa milloin kapakkatuvassa,
milloin heidän omissa mökeissään, oli hänelle karttunut loppumaton
varasto kaskuja, joilla hän omalla, ivallisen pirteällä tavallaan
oli edelleen huvittanut Marcellaa. Näin ollen tämä tunsi jotenkin
tarkkaan kreivikunnan säätyläiset, ennenkuin oli vielä nähnytkään
heitä. Hän tiesi, että noilla miehillä, jotka häntä tervehtivät,
useimmilla oli hyvät aikomukset korjata pahimmat epäkohdat, ja että
työväenoloja paranneltiin koko lailla. Mutta räikeitä epäkohtia oli
kuitenkin vielä olemassa, ja niiden rinnalla eivät parannusyritykset
merkinneet paljon mitään Marcellalle. Itse asiassa oli tuo hänen
ympärillään tungeskeleva ihmisjoukko hänelle vain joukko hyödyttömään
ihmisluokkaan kuuluvia jäseniä. Kai kansa vielä aikanaan pääsee
heistä eroon! Olisi heiltä kuitenkin sillä välin vaadittava, että
täyttäisivät isännän-velvollisuuksiaan tunnollisemmin ja suuremmalla
ymmärtämyksellä. Hän olisi sormellaan voinut osoittaa niitä tilallisia,
joiden kunnoton hoito oli häpeäksi koko seudulle.

Kerran tai pari hän näki edessään Minta Hurdin kaiken päivää kosteassa
mökissään pyykkiä pesevänä ja vanhoja vaatteita paikkaavana tai vanhat
Pattonit, jotka kuusikymmentä vuotta raatajan osalla oltuaan olivat
nyt kiitollisia siitä, että saivat olla vaivaistalossa, vuotavassa
hökkelissä, missä olivat savuun läkähtyä, ellei -- niin hyvin kovalla
pakkasella kuin lämpimällä säällä -- saatu ovea auki pidetyksi. Miksi
juuri _näille_ ihmisille oli annettu kauniita vaatteita, kukkia,
jalokiviä ja hyvää ruokaa -- kaikkea mahdollista ylellisyyttä ja
nautintoa? Eikä mitään noille toisille. Hänen sielunsa oli kapinassa
tätä loistoa vastaan, vaikka hän ulkonaisesti hoiti näyttelemistään.
Whartonin sanat, jopa äänensävykin kaikuivat tämän hilpeän näytöksen
kuorona hänen korvissaan.

Mutta kun yleinen esittely oli loppumaisillaan ja Marcella oli
saanut kaikille sanotuksi muutamia sisällyksettömiä sanoja, alkoi
hän innokkaasti etsiä katseillaan Mary Hardenia. Tuossa hän istui
syrjäisessä sopessa rauhallisena, kasvot yhtenä tyytyväisyyden hymynä,
pienet jalat tanssisoiton tahdissa liikkuen valkean musliinihameen
alla, jonka hän niin suurella touhulla oli itse ommellut Marcellan
auliilla johdannolla. Neiti Raeburnin oli hetkeksi poistuttava
hankkiakseen mukavan istuimen eräälle vanhalle leskikreivittärelle,
ja kun tanssi samassa taukosi, käytti Marcella hyväkseen tätä
keskeytystä ja kiiruhti huoneen poikki Maryn luo. Aldous, joka parin
askeleen päässä jutteli Frankin isän, vanhan Sir Charles Levenin
kanssa, nyykähytti hänelle hymyillen päätään nähdessään hänen lähtevän
liikkeelle.

"Oletko tanssinut, Mary?" kysyi Marcella ankaralla äänellä.

"Kaikkea vielä! Enkä mistään hinnasta tahtoisikaan. Minulla ei ole
koskaan eläessäni ollut niin hauskaa. Katsoppas noita tyttöjä -- noita
sisaruksia -- joilla on hihat kuin värilliset ilmapallot! -- ja tuota
vanhaa rouvaa punaisessa tyllissä ja jalokivissä. -- Hän on vaipan
tarpeessa! Entä lansierikatrilli! En toki olisi uskonut, että ihmiset
voivat tanssia sillä tapaa. Se ei ollut tanssia -- se oli riehumista!
Ei se kaunista ollut -- vai oliko?"

"Luuletko sitten, että kokonainen seurue englantilaisia pystyy tekemään
mitään kaunista?"

"Mutta paljon täällä sittenkin on kaunista, pilkkakirves!" huudahti
Mary vetäen ystävää viereensä. "Kuinka sieviä tyttöjä täällä on! Entä
jalokivet! Ne ovat aivan satumaiset! Olisipa sentään ollut hauskaa, jos
Charles olisi tullut mukaan!"

"Eikö hän tahtonut?"

"Ei" -- hän näytti hieman vaivaantuneelta -- "hän ei pitänyt sitä aivan
oikeana. Mutta en tiedä -- minua kaikki virkistää ja saattaa hyvälle
tuulelle."

"Sinä olet sellainen kultainen ja kiltti sielu!" sanoi Marcella
pujottaen kätensä Maryn käteen, joka lepäsi penkillä.

"Kas vaan, ei sinun kannata olla noin mahtava!" huudahti, Mary, -- "ei
ainakaan vielä. Luulenpa että tämä on sinulle melkein yhtä uutta kuin
minullekin!"

"Jos arvelet, etten milloinkaan ennen ole ollut mukana näin loistavissa
ja suurellisissa kemuissa, lienet oikeassa", virkkoi Marcella.

Ja hän kuljetti katseensa ympäri salia kylmän ja välinpitämättömän
näköisenä, ikäänkuin olisi seisonut ulkopuolella koko komeutta. Tämä
kiukustutti Maryä.

"No nauti sitten vähän siitä!" huudahti hän nauraen, mutta kärsimätön
sävy äänessä. "Se on _sinun_ velvollisuutesi ja paljon suurempi
velvollisuus kuin kotiinjääminen Charlesille -- siinä kuulet. Oletko jo
tanssinut?"

"En, herra Raeburn ei tanssi. Mutta hän luulee suoriutuvansa ensi
lansierikatrillissa, jos minä häntä ohjaan."

"Sitten on minun etsittävä paikka, mistä voin nähdä teitä", virkkoi
Mary päättävästi. "Kah, tuossahan herra Raeburn jo tuleekin. Hän aikoo
esittää sinulle jonkun. Kyllä sen arvasinkin, ettet saisi kauan täällä
istua."

Aldousin seurassa oli nuori kaartinupseeri, joka rohkeni pyytää
itselleen kunnian saada tanssia neiti Boycen kanssa. Marcella
suostui, ja he poistuivat erääseen huoneeseen, missä ei vielä ollut
paljon väkeä, uutta tanssia kun vasta alettiin soittaa, ja missä
juuri tällä hetkellä oli runsasta tilaa tämän siron parin sulaville
liikkeille. Lontoossa ollessaan Marcella oli ollut väsymätön tanssija,
ja hänen leijaillessaan eteenpäin oivallisen orkesterin tahdissa,
muistuivat mieleen entiset ylioppilaskarkelot pestyine hansikkoineen
ja limonaati-illallisineen. Tanssihalu heräsi hänessä uudelleen, ja
hän heittäytyi tanssin pyörteeseen koko sydämellään. Mutta tanssin
väliajalla, nojautuessaan upseerinsa vieressä seinään, hän kiusasi
aivojaan keksiäkseen jotain puhuttavaa hänelle. Nuoren upseerin
pakina -- puhuipa hän sitten Ascottin kilpa-ajoista, viimeisestä
taidenäyttelystä, uusista näytelmistä, metsästyksistä tai vaaleista --
kaikki oli hänestä yhtä ikävää ja väsyttävää.

Sillä välin seisoi Aldous Mary Hardenin vieressä pitäen silmällä
tanssivaa paria. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Marcellan
tanssivan. Mary vilkaisi häneen tuontuostakin hiukan arasti.

"No", lausui Aldous viimein kumartuen naapurinsa puoleen, "mitä
mietitte?"

"Minusta hän on kuin unelma!" sanoi Mary ja punastui samassa
mielihyvästä, kun sai sen sanotuksi. Herra Raeburn ja hän olivat hyviä
ystäviä, ja tänä iltana ei Mary ensinkään ujostellut häntä.

Aldousin silmä välähti hetkeksi. Sitten hän silmäili Maryä
ystävällisesti.

"Älkää suinkaan kuvitelko, että sallin teidän istua täällä koko
illan. Marcella on antanut minulle tarkat ohjeet. Käyn heti noutamaan
tanssikumppanin teille."

"Herra Raeburn -- älkää toki!" huusi Mary hänen jälkeensä. Mutta hän
oli jo kadonnut tungokseen, ja Mary jäi sydän kurkussa odottamaan sitä
pelottavaa nuorta miestä, joka oli tuleva häntä tanssiin noutamaan.

Tanssin päätyttyä Marcella palasi neiti Raeburnin luo, joka seisoi
koridoorin oven suussa ja viittasi häntä luokseen. Hänelle esitettiin
useita uusia vieraita, ja omasta mielestään hän suoriutui tehtävästään
aika hyvin. Mutta neiti Raeburn ei ollut yhtä tyytyväinen.

"Miksei hän voi puhella ja nauraa kuten muutkin tytöt?" tuskitteli Neta
täti. "Sitä kai eivät hänen aatteensa salli. Hassutusta kaikki! Kas
niin, siinä sen näkee -- mikä ero!"

Sillä juuri nyt lady Winterbourne tuli heidän luokseen, ja siinä
samassa oli Marcella aivan muuttunut. Hän jutteli ja naureskeli,
pidellen kiinni ystävästään molemmin käsin, ikäänkuin peläten hänen
poistuvan.

"Oh, käydään tänne istumaan!" sanoi hän kuljettaen lady Winterbournea
erääseen syrjäiseen soppeen. "Täällä on niin paljon väkeä, ja minä
vastaan aina takaperoisesti kaikkeen. Kas niin", huoahti hän, "nyt olen
turvassa".

"En kai minä saa pidättää teitä", virkkoi lady Winterbourne hiukan
hämmästyneenä tästä sydämellisyyden purkauksesta. "Kaikki pyrkivät
teitä puhuttelemaan."

"Niin juuri! Ja tuossa neiti Raeburn jo heittää minuun tuimia
silmäyksiä. Mutta täytyyhän minun edes jokunen hetki tehdä mitä itse
tahdon."

"Teidän on tehtävä mitä Aldous tahtoo", virkkoi lady Winterbourne
äkisti syvällä, traagillisella äänellään. Nyt tuntui hänestä olevan
sopiva hetki varoitusten antamiseen, ja hän tarttui joutuisasti kiinni
siihen.

Marcella katseli häntä ihmeissään. Tosin hän tiesi, että lady
Winterbourne ollessaan hyvin ankaran näköinen oli ujoimmillaan, mutta
sittenkin häntä ihmetytti.

"Mikä teidät panee noin puhumaan?" kysäisi hän nuhteleva sävy
äänessään. "Minä olen käyttäytynyt aika hyvin -- uskokaa pois; ainakin
niin hyvin kuin olen voinut."

Lady Winterbournen kasvoista hävisi juhlallisuus, ja hän hymyili
suopeasti.

"Te olette viehättävän näköinen, rakas lapsi. Valkea väri soveltuu
teille mainiosti, samoin nuo helmet. Ihmekös se, että Aldous aina
tietää missä te olette."

Marcella kohotti silmänsä ja kohtasi salin toisessa päässä seisovan
Aldousin katseen. Hän punehtui, hymähti ja kääntyi jälleen lady
Winterbournen puoleen.

"Kuka on tuo ryhdikäs herrasmies, joka nyt häntä puhuttelee?" kysäisi
hän.

"Se on lordi Wandle", sanoi lady Winterbourne, "tuo ruma nainen hänen
takanaan on hänen toinen vaimonsa. Edward aina toruu minua, kun en sitä
miestä ihaile. Hän sanoo, etteivät naiset pysty arvostelemaan miesten
ulkonäköä ja että lordi Wandle oli aikansa komeimpia miehiä. Mutta
vastenmieliset hänen kasvonsa minusta ovat."

"Lordi Wandle!" huudahti Marcella rypistäen otsaansa. "Voi, hyvä
lady Winterbourne, tulkaa pois! Nyt hän nähtävästi pyytää Aldousia
esittämään itseään minulle, mutta en tahdo -- en tahdo -- tutustua
häneen."

Ja kiskoen hämmästynyttä seuralaistansa käsipuolesta hän työntäytyi
kiireesti ulos läheisestä ovesta ja jatkoi pakomatkaa kahden seuraavan
huoneen läpi, kunnes lopullisesti lordi Maxwellin kirjaston sohvassa
löysi itselleen ja lady Winterbournelle tyyssijan.

"Tuollainen ihminen! -- ei, se olisi tosiaankin ollut liikaa!" huudahti
Marcella liikutellen kiivaasti suurta sulkaviuhkaansa.

"Kultaseni, mikä teitä vaivaa?" puhkesi hämmästynyt lady Winterbourne
sanomaan; "ja mitä on lordi Wandle tehnyt?"

"Tottahan te sen tiedätte!" huudahti Marcella vihaisesti. "Ettekö
ole viime viikon lehdistä lukenut siitä -- tuosta tärisyttävästä
tapauksesta! Muuan nainen ja hänen kaksi lastansa kuolivat myrkytykseen
eräässä lordi Wandlen työväenasunnossa -- eikä siihen ollut mikään
muu syynä kuin hänen huolimattomuutensa -- hänen _sydämetön_
huolimattomuutensa!" Marcellan povi kohosi ja laskeutui, hän oli
itkuun purskahtamaisillaan. "Ensin käännyttiin isännöitsijän puoleen
-- hän ei tehnyt mitään. Sitten kirjoitti hänelle seurakunnan pappi ja
_saikin_ vastauksen. Vastaus julkaistiin. Moista kieltä -- niin julmaa
ja julkeata -- en ole eläissäni lukenut! Vankilassa hänen pitäisi istua
murhaajana -- ja nyt hän on _täällä!_ Ja kaikki vain juttelevat ja
nauravat hänen kanssaan!"

Hän lakkasi puhumasta mielenliikutuksesta melkein tukahtuen.

Lady Winterbourne tuijotti häneen neuvottomana.

"Ehkäpä se ei ole tottakaan", tuumi hän. "Sanomalehdet sisältävät niin
paljon valeita, varsinkin _meistä_ -- tilanomistajista. Edward sanoo,
ettei niihin koskaan voi luottaa. Kas, tuossahan Aldouskin on."

Siinä Aldous tulikin etsiskellen morsiantansa hiukan huolestuneen
näköisenä. Marcella sulki äkisti viuhkansa ja oikaisihe suoraksi.
Vihanpuna hänen poskipäillään vaihtui syvään kalpeuteen.

"Armaani! Tännekö katositkin joukostamme! Saanko esittää sinulle lordi
Wandlen? Hän on vanha perhetuttava ja lisäksi minun kummini. Vaikka
enpä siitä juuri ylpeile", lisäsi hän matalalla äänellä kumartuen
Marcellan yli. "Hän on nyreäluontoinen ja epämiellyttävä ihminen, ja
minä olen usein vihoissani hänelle. Mutta se on vanha perheside, ja
isoisä on hyvin tarkka, että sellaisessa pysytään. Vain pari sanaa ja
sitten koetamme päästä hänestä."

"Aldous, minä en _voi_", sanoi Marcella kohottaen katseensa Aldousiin.
"Minä en voi. Olen lukenut tuon kirjoituksen. Minun täytyisi olla
epäkohtelias hänelle."

Aldous näytti hyvin avuttomalta.

"Sepä paha", lausui hän hitaasti. "En tietänyt, että olit lukenut sen.
Mitä on tehtävä. Lupasin tulla häntä noutamaan."

"Lordi Wandle -- neiti Boyce!" kuului ohut terävä ääni Aldousin takana.
Aldous vetäytyi äkkiä syrjään ja näki säikähdyksekseen Neta tädin hyvin
päättäväisen näköisenä esittelevän heidän ryhdikästä naapuriaan, joka
teki syvän, vanhanaikuisen kumarruksen sohvassa istuvalle nuorelle
tytölle.

Lady Winterbourne silmäili hätääntyneenä Marcellaa. Mutta
seurusteluvaisto oli vahvempi kuin tunteiden kuohu. Sadasta naisesta
tuskin yksikään pystyisi todellisuudessa panemaan täytäntöön sitä, mitä
lady Winterbourne tiesi Marcellan sisässään uhanneen tehdä. Marcella
epäröi; sitten hän vastasi lordi Wandlen tervehdykseen kopealla, tuskin
huomattavalla päännyökähdyksellä.

"Kuumuutta kaiketi läksitte pakoon tänne?" kysäisi lordi Wandle. "Mutta
pelkäänpä, ettette tänä iltana saa paljon levätä. Kaikille on annettava
silmäys tai sana."

Marcella ei virkkanut mitään. Lady Winterbourne pisti väliin pari
hätäistä sanaa suuresta väentungoksesta.

-- "Niin kyllä, tungos on suuri", sanoi lordi Wandle. "Olemme
tiettävästi kaikki tulleet katsomaan, kuinka onnellinen Aldous on.
Kauanko olette jo Mellorissa asunut, neiti Boyce?"

"Kuusi kuukautta." Vastatessaan Marcella katseli jäykästi eteensä eikä
puhujaan, ja hänen äänensä saattoi neiti Raeburnin veret kuohuksiin.

Lordi Wandle -- raakaluontoinen, elähtäneen, mutta vielä uljaannäköinen
mies kuusissakymmenissä -- tarkasteli nuorta tyttöä silmät sirrillään,
sitten hän vei kätensä viiksilleen ja hymähti.

"Pidättekö maaelämästä?"

"Pidän."

Tyttö ei itse asiassa saattanut aavistaa, miten vihamielinen hänen
käytöksensä oli, kun hän antoi tämän yksikantaisen vastauksen. Hän oli
päinvastoin kiukustunut omaan itseensä raukkamaisuudestaan.

"Entä pidättekö ihmisistä?"

"Muutamista."

Ja siinä samassa hän kohotti liekehtivät, mustat silmänsä kysyjään, ja
tämä oivalsi yhtä selvään, kuin jos se olisi sanoin lausuttu, ettei
ainakaan hän, lordi Wandle, kuulunut niihin, joista neiti Boyce piti,
ja ettei tämä halunnut enempää keskustelua sulhasensa kummin kanssa.

Lordi kääntyi yhä vielä hymyillen Aldousin puoleen. "Kiitos, kiitos,
Aldous poikani. Sallikaa minun nyt poistua. En uskalla kauemmin
pidättää suloista morsiantasi."

Ja hän kumarsi uudelleen syvään, tällä kertaa peittelemättömän
ivallisesti.

Lady Winterbourne näki hänen astuvan vaimonsa luo, joka pysyttelihe
hiukan etäämpänä, ja purkavan kiukkuansa hänelle. He lähtivät
huoneesta, ja kirjaston toisesta, koridooriin johtavasta ovesta näki
vanha rouva heidän poistuvan hallia kohti ikäänkuin poismenoa hankkien.

Marcella nousi pystyyn. Hän silmäili ensin neiti Raeburnia -- sitten
Aldousia.

"Vie minut pois täältä", pyysi hän Aldousin luo tullen. "Olen niin
väsyksissä -- mennään sinun huoneeseesi."

Herra Raeburn pujotti hänen käsivartensa omaansa ja he raivasivat
itselleen tietä väkijoukon läpi. Käytävässä he tapasivat Hallinin.
Hän ei ollut vielä nähnyt Marcellaa ja ojensi kätensä tervehdykseksi.
Mutta tyttö huomasi hänen tervehdyksessään jotain vierasta ja
kylmää, joka vielä enemmän kiihdytti hänen jo ennestään jännitettyjä
hermojaan. Hänen mieleensä juolahti, ettei Hallin kotvaan aikaan
ollut enää yrittänyt lähestyä ystävänsä morsianta, ettei hän
milloinkaan enää lausunut mitään toivomusta, että heistä tulisi
läheisiä ystäviä, ja että Marcellan liittyminen kolmanneksi hänen
ja Aldousin ystävyydenliittoon oli ikäänkuin itsestään rauennut --
ainakin vastaiseksi. Marcella puraisi huultaan ja joudutti Aldousia
kiirehtimään eteenpäin sivu hilpeitten ja juttelevien vierasten, jotka
olivat ryhmittyneet käytävään ja leveitten portaitten kummallekin
puolen. Taas tervehdyksiä, esittelemistä -- taas tuota kiusallista
näyttelemistä.

"Ei hän kursaile -- katsos miten hän kulettaa sulhastansa mukaansa",
virkkoi muuan rovasti vaimolleen hyväntahtoisesti hymyillen, kun
kihlatut katosivat yläkalteriin. "Eipä hänen tarvitse kauan odottaa,
pianhan he pääsevät yhteen."

       *       *       *       *       *

Aldous sulki työhuoneensa oven. Marcella tempasi sukkelasti kätensä
hänen käsivarreltaan ja astuen uunin luo, hän nojasi käsivartensa sen
reunalle ja peitti kasvot käsiinsä.

Herra Raeburn seisoi hiukan syrjässä katsellen häntä huolestuneena ja
ihmeissään. Sitten hän huomasi, että tyttö itki. Veret ryntäsivät hänen
poskilleen, hän astui Marcellan luo, tarttui hänen käteensä -- enempää
ei hänelle suotu -- painoi sen huulilleen ja kuiskasi morsiamensa
korvaan kaikkia niitä helliä ja lohduttavia sanoja, joita rakkaus johti
hänen mieleensä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän vakuutteli itselleen
ja Marcellalle, että hän rakasti ja kunnioitti häntä vain sitä enemmän
tuon äskeisen tapauksen johdosta. _Hänellä_ yksin oli ollut uskallusta
näyttää, miten ankaran tosikristityn on meneteltävä sellaista ihmistä
kohtaan. Ja mitäpä siitä, vaikkapa heille kummallekin vastaisuudessa
koituisi ikävyyksiä tuosta uskalluksesta -- vaikkapa hänen rakkaat
omaisensakin ottaisivat tuosta loukkaantuakseen -- mitä siitä?
Tällaisissa seikoissa oli _hänen_, Marcellan tahto johtava.

Mitä muuta saattoi lempi enää vaatia? Mutta Marcellan itku olikin
itse asiassa epätoivon itkua. Juuri tuo sulhasen hellyys, hänen
oikeutensa lohduttaa häntä ja ilmaista hyväksymisensä hänen
käytöksestään painostivat häntä kahlehtivina siteinä, joita ei
hänen olisi tullut ikinä solmia ja joita nyt oli liian myöhäistä
katkaista. Vihdoin viimein hän nyt kaikki tajusi. Ei hän vavahtanut
Aldousin kosketuksesta, ei hän vavissut hänen vihansa edessä. Hän
oli suostunut rikkaan tilanomistajan naimatarjoukseen rakastamatta
häntä, ajatellen vain niitä kaikkea hän tällä kaupalla voittaisi.
Ja nyt tuntui hänestä kaikki, mitä Aldous pystyi hänelle antamaan,
tyhjältä, arvottomalta -- tuntui ikäänkuin hänen eteensä aukeava elämä
ei olisikaan muuta kuin yhtäjaksoista, pikkumaista kinaa ja taistelua
hänen ja hänen ympäristönsä välillä, taistelua, jossa hän lopulta
väkisinkin oli joutuva alakynteen ja josta ei hänen sydämensä sen
paremmin kuin kunnianhimonsakaan vähääkään hyötynyt. Hän oli toivonut
mahtavaa asemaa saadakseen itselleen vaikutusalaa. Mutta mitä hän
kykenee vaikuttamaan? Hänen täytyisi alistua -- oh! vieläpä hyvin
nopeastikin -- seurustelemaan ylhäisten ihmisten kanssa, liikkumaan
heidän ylhäisissä kodeissaan ja elämään tässä tyhjänpäiväisessä
loistossa, komeudessa ja rikkaudessa. Kaikki tuo, mikä oli ennen
niin houkuttelevana väikkynyt hänen mielessään, kuinka hän korkeasta
asemastaan astuisi kyläläisten luo sitomaan heidän haavojansa, kaikki
tuo näytti hänestä nyt pintapuoliselta ja alhaiselta. Toisia ihanteita
-- toisia harrastuksia oli nyt avautunut hänelle -- ja vieläkin tuntui
raju sykähdys valtimossa, kun hän muistutteli mieleensä sen miehen
pelottomuutta ja miehekästä, kekseliästä jäntevyyttä, joka hänet oli
ohjannut uusille urille. Tyhjää ja onttoa oli hänestä nyt kaikki, mitä
hän ennen oli tavoitellut, loistavaa ja houkuttelevaa kaikki mitä hänen
osalleen ei ollut tuleva. Köyhyydestä, seikkailuista, lemmentulesta,
oman personallisuutensa kasvattamisesta -- tuosta kaikesta hän oli nyt
jäävä osattomaksi. Hänestä oli tuleva lady Maxwell, ja neiti Raeburnin
kanssa hän oli joutuva hyviin väleihin ja kantava Maxwell suvun
jalokiviä!

Mutta kesken tätä hillitöntä raivoaan itseään ja kohtaloa vastaan,
hän katsahti äkkiä ylös ja kohtasi Aldousin surullisen ja hellän
katseen. Hänen omatuntonsa heräsi siinä samassa. Mikä oli tuo elämä,
jonka kanssa hän oli uskaltanut leikitellä, -- tuo mies, jota hän oli
uskaltanut kohdella kuin mitäkin tunteetonta esinettä. Säikähtyen
omaa kelvottomuuttaan hän puhkesi uudelleen itkuun ja käyttäytyi
katuvan lapsen tavoin. Aldousin, jota hänen kiihkeä tunnepurkauksensa
ja rajut, sekavat itsesyytöksensä ihmetyttivät ja säikähyttivät, sai
hänet lopulta viihtymään ja hän sai itse nauttia hetkisen taivaallista
onnea, kun Marcella vapiseva kätensä Aldousin käteen suljettuna, istui
alistuvana sulhasensa vieressä sallien hänen kuiskata korvaansa mitä
hellimpiä hyväilysanoja.



VIII LUKU.


Kotimatkalla Marcella ja äiti vaihtoivat tuskin sanaakaan keskenään.
Elleivät Marcellan ajatukset olisi olleet niin toisaalla, olisi häntä
huvittanut udella, millä mielellä hänen äitinsä oli ollut illan
kuluessa. Olihan tämä Richard Boycen vaimolle ensimäinen juhlatilaisuus
kuuteentoista vuoteen. Rouva Boycen ilta oli itse asiassa kulunut
varsin rauhallisesti. Astuttuaan saliin lordi Maxwellin taluttamana hän
oli istuutunut erääseen nurkkaan, jossa hän huvittelihe tarkkaamalla
kaikkea, missä hänen terävä silmänsä mahdollisesti oivalsi naurettavia
puolia. Moniaat vanhat tuttavat, jotka olivat nähneet hänet Mellorissa
vastanaineena, olivat hieman epäröiden tulleet puhuttelemaan häntä. Hän
oli jutellut heidän kanssaan seurusteluun tottuneen naisen kohteliaalla
välinpitämättömyydellä, ja he saivat hänestä sen käsityksen, että hän
oli mielestään saavuttanut entisen asemansa seuraelämässä tyttärensä
upean naimiskaupan kautta. Lady Winterbourne oli häntä ujostellut ja
senvuoksi ollut ylenpalttisen ystävällinen, ja lordi Maxwell samoin
kuin neiti Raeburnkin oli tehnyt kaiken voitavansa helpottaakseen
sitä kiusallista osaa, jota hän oli ollut pakotettu suorittamaan.
Kaiken aikaa hän piti silmällä Marcellaa -- välikohtaus lordi Wandlen
kanssa jäi kumminkin huomaamatta -- ja Aldousin ja Hallinin kanssa
jutteleminen tuotti hänelle hiukan todellista hupiakin.

Levoton hän kumminkin oli koko illan, ja kun tanssiaiset olivat
loppumaisillaan, oli hän niin kovassa tuskassa päästä kotiin, ettei
hänen silmänsä ollut yhtä havaitseva kuin tavallisesti, eikä hän
niinmuodoin ollut pannut huomiolle, kuinka muuttuneelta Marcella oli
näyttänyt sen jälkeen, kuin hän Aldousin seurassa palasi tanssisaliin.
Sen äiti kumminkin huomasi, että Marcellan käytös oli ollut jonkun
verran pehmeämpää kuin alussa, että tyttö tervehti ystävällisemmin,
myhäili lempeämmin ja että hän oli ponnistellut, aivan ilmeisestikin
ponnistellut, päästä puheisiin Hallinin kanssa. Lordi Maxwell, joka
ei Wandlen jutusta mitään tiennyt, oli täynnä ihastusta pojanpoikansa
morsiameen eikä -- sydämellinen ja avomielinen kun oli -- sitä
salannut tytön äidiltä eikä lady Winterbournilta. Neiti Raeburn yksin
pysyttelihe kiukustuneena syrjässä, tyytyväisyyttä ei hän voinut
teeskennellä, ei edes Marcellan äidille.

Ja nyt Marcella oli väsynyt -- kuolemaan asti väsynyt niin sielun kuin
ruumiin puolesta, tuumi hän itsekseen. Hän nojautui vaunujen tyynyihin
ja koetti tykkänään vajota väsymyksensä valtaan, unohtaa kaikki ja
olla ajattelematta mitään. Yö oli lauhkea ja kuutamoinen. Pitkällinen
pakkanen oli vaihtunut rankkasateeseen, jota oli kestänyt pari päivää.
Nyt oli sade tauonnut, ja ilmassa tuntui jo varhaisen kevään makua.

Kun he olivat saapuneet kotiin ja yhdessä astuneet yläkertaan, kysyi
rouva Boyce tyttärensä puoleen kääntyen: "Autanko sinua pukuasi
riisumaan, Marcella?"

"Ei kiitos. Tarvitsetko sinä apua?"

"En tarvitse. Hyvää yötä."

"Äiti!" Marcella riensi juoksujalkaa äitinsä jälkeen. "Tahtoisin
tietää, miten isä jaksaa. Odotan täällä, kunnes olet käynyt katsomassa."

Rouva Boyce näytti kummastuneelta. Sitten hän katosi huoneeseensa ja
sulki oven jälkeensä. Marcella odotti ulkopuolella nojautuen vanhaan
tammikalteriin, joka kulki ympäri koko hallin. Hänen kädessään palava
kynttilä muodosti ainoan valoisan kohdan tuossa suuressa, pimeässä
talossa.

"Hän näyttää nukkuneen hyvin", kuiskasi rouva Boyce näyttäytyessään
jälleen kynnyksellä. "Hänellä ei ole voinut olla tuskia, sillä
opiumiin, jonka varasin hänelle, ei ole koskettu. Hyvää yötä."

Marcella suuteli häntä ja poistui. Hänen mielensä oli painuksissa,
eikä häntä haluttanut olla yksin. Yön äänettömyys, varsinkin siinä
osassa rakennusta, jossa hänen huoneensa oli, tuntui ahdistavalta. Hän
hätkähti ja tuskaantui, kun vanhat lattiahirret narahtelivat hänen
jalkainsa alla ja kun kylmä viima kulki suhisten pimeissä käytävissä
oikealla ja vasemmalla. Hänet valtasi lapsellinen pelko, että kynttilä
voisi sammua.

Tuskin hän sitä tarvitsikaan, sillä laskeutuessaan alas niitä paria
porrasta, joista tultiin hänen huoneeseensa vievään käytävään, tulvehti
kuuvalo sisään sen peittämättömistä akkunoista. Hän astui akkunan
ääreen.

Ikäänkuin hopeanhohtava palatsi lepäsi siinä hänen edessään tuo
Tudorien aikuinen kylkirakennus, joka hirsi, joka akkuna, joka
kohoke valohohteessa kylpien ja terävänä taustaa vastaan kuvastuen.
Silmäillessään ulos setripuistoon päin hän näki edessään syvän
kolmiomaisen varjon siitä osasta rakennusta, jossa hän oli; ja tuuheat,
tummat setriryhmät, jotka puutarhan puolelta sulkivat näköalan,
loivat vieläkin aavemaisemman leiman tuohon kuutamossa kimaltelevaan,
synkkään rakennukseen, joka oli niiden kupeella. Tuokioksi hän jäi
liikkumattomana seisomaan näköalan harvinaista ihanuutta ihaillen.
Tudor-kylki näytti lumotulta linnalta, jonka keijukaiskädet olivat
valaisseet kummitus-ritarien yöllisiä kemuja varten. Sitten hän
pyörähti omaan huoneeseensa. Hän halusi maltittomasti päästä vapaaksi
puvustaan ja koruistaan niin pian kuin mahdollista ja joutua sänkyyn
nukkumaan.

Mutta kiirettä hän ei pitänyt. Hän putosi istumaan ensimäiselle
tuolille, joka sattui eteen. Tuon pimeän huoneen monia synkkiä varjoja
ei hänen takanaan palava kynttilä kyennyt poistamaan, mutta se
valaisi hänen oman vartalonsa piirteitä vastapäätä olevan vaatekaapin
peiliovessa.

Kädet polvien ympäri kiedottuina hän siinä istui ja tuijotti
hajamielisenä kuvaansa, joka valkeana, solakkana haamuna pisti näkyviin
pimeästä. Hänen päässään pyöri vain yksi ainoa toivomus -- kiihkeä, yhä
kasvava, kaikki muut ajatukset syrjäyttävä toivomus.

Herra Whartohin täytyy lähteä tiehensä -- hänen täytyy -- tätä hän ei
enää voi kestää.

Levottomana kuohuna hänen mielessään nousi ja laski milloin muistelmia,
milloin itsetarkastuksia, milloin taas omantunnonsoimauksia. Viimein
sentään ruumiillinen väsymys tempasi hänet takaisin toimivaan elämään.
Hän kohotti kätensä riisuakseen helmet kaulaltaan.

Mutta sitä tehdessään hän säpsähti, sillä hän oli kuulevinaan liikettä.
Ulkopuolella olevasta koridoorista, juuri hänen ovensa luota veivät
pienet kiertoportaat toiseen, alakerrassa olevaan käytävään, joka kulki
vanhan kirjaston sivu ja johti setripuistoon.

Askeleita -- selvästi -- keveitä askeleita -- ensin pitkin hänen
käytäväänsä ja sitten portailla. Ja yhä niitä jatkui. Istuen
liikkumattomana, kuulo jännitettynä, hän saattoi edelleen seurata
niiden kulkua -- kun ne verkalleen poistuivat alakäytävään.

Hänen sydämensä, joka oli melkein lakannut lyömästä, alkoi nyt
rajusti tykkiä. Kaikki Mellorista kerrotut kummitusjutut liikkuivat
itsepintaisimmin siinä osassa rakennusta, missä hänen huoneensa,
molemmat käytävät ja kiertoportaat olivat. Tämä puoli taloa oli
alkujaan peräisin Tudorien ajoilta, käytävät ja portaat taas olivat
kahdeksannellatoista vuosisadalla lisätyt yhdistämään tuota vanhaa
puolta puutarharakennukseen. Turhaan Marcella kerta kerralta koetti
todistella, että se Boyce, jonka arveltiin pistäneen itsensä kuoliaaksi
näillä portailla, kuoli ainakin neljäkymmentä vuotta ennen kuin portaat
rakennettiin. Ei yksikään palvelijoista rohjennut pimeässä yksinään
liikkua näillä käytävillä; ja palvelijain huoneessa oli loppumatonta
päivittelemistä ja ihmettelemistä siitä, kuinka neiti uskalsi nukkua
siinä huoneessa, jonka hän oli itselleen valinnut. Deaconilla riitti
alati juttuja siitä, mitä hän oli kuullut ja nähnyt -- jalankopsetta,
ähkyviä huokauksia, valoa kirjastossa ja sen semmoista. Marcella vain
naureskeli hänelle.

Salassa hän kumminkin ahkerasti pyrki päästä kummituksen jäljille,
ja häntä harmitti, että se pysyi lymyssä häneltä, vaikka hän oli
osoittanut niin suurta mielenkiintoa suvun perheasioita kohtaan. Hän
oli valvonut yöt sitä odotellen, hän oli kuljeskellut ja viipynyt
koridoorissa ja portailla toivoen näkevänsä vilahduksen siitä. Erään
kirvesmiehen kanssa hän oli pannut toimeen tutkimuksia välikatossa,
vesijohtoputkissa, paneelissa ja vanhoissa kaapeissa, arvellen
löytävänsä jonkinlaisen käytöllisen selityksen sen olemassaoloon.
Kaikki turhaan.

Mutta tässä ne askeleet nyt olivat -- säännöllisinä, keveinä,
erehtymättöminä. Veret karkasivat hänelle poskiin. Poissa olivat
nyt huolet ja uupumus, tulinen, voimakas nuoruus sai ylivallan, hän
ikävöi seikkailua, paljastusta. Hän hypähti pystyyn, viskasi turkikset
hartioilleen ja avasi hiljaan oven kuunnellen.

Ei hiiskaustakaan ensin -- sitten heikkoa, epämääräistä liikettä
alhaalla -- varmaan kirjastossa. Ja sitten taas askeleita.
Murtovarkaita ei tämä mitenkään voinut olla. Noin huolettomasti ei
varas astu. Hän sulki ovensa, kokosi valkean silkkipukunsa liepeet ja
astui alas portaita.

Alakäytävä kylpi säteilevässä kuunvalossa, joka leikitteli sen
harvoilla, vanhoilla huonekaluilla ja seinällä riippuvilla
muotokuva-maalauksilla. Ensi näkemältä hänen tutkivat, kiihtyneet
silmänsä eivät voineet erottaa mitään. Mutta siinä samassa hän jo keksi
puutarhaoven luona Whartonin seisomassa akkunaa vasten nojautuneena.
Hän oli nähtävästi vajonnut kuunvalaiseman talon katselemiseen, ja
Marcellan nenään tuntui heikko paperossintuoksu.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kääntyä ja paeta. Mutta jo oli Wharton
hänet nähnyt. Kuullessaan Marcellan vaatteiden kahinan hän käännähti,
ja samassa kuunsäteet osuivat suoraan tummien portaitten varjoihin,
joiden keskessä nuori tyttö seisoi. Wharton huudahti hämmästyksestä.

Arvokkaisuus -- luontainen ylpeys pakoitti Marcellan astumaan edelleen.
Wharton lähestyi häntä kiireesti.

"Kuulin askeleita", lausui tyttö äänessä kylmä sävy, jossa toinen
ilmeisesti huomasi hänen hämmentyneen mielentilansa. "En voinut
ajatella, että joku vielä valvoisi, ja niin läksin alas katsomaan."

Wharton ei heti vastannut, vaan silmäili Marcellaa kujeellinen katse
silmissä.

"Tunnustakaa pois, että luulitte minua kummitukseksi?" sanoi hän.

Marcella epäröi; sitten hänkin naurahti. Hän oli itse kertonut
kummitusjutuista Whartonille, joten tämän otaksuma oli varsin
luonnollinen.

"Ehkäpä", sanoi hän. "Taas uusi pettymys! Hyvää yötä!"

Silmänräpäyksen verran näytti nuori mies päättämättömältä, sitten hän
katsahti puoleksipalaneeseen paperossiinsa, singahutti sen kädestään ja
seurasi sitten Marcellaa koridoorin läpi.

"Kuulin teidän äitinne kanssa tulevan kotiin", selitteli hän. "Odotin
kunnes arvelin teidän nukkuvan ja tulin sitten alas katsomaan, miltä
tämä vanha talo näyttäisi tällaisessa satumaisessa valaistuksessa." Hän
viittasi kuutamoiseen hopeapalatsiin. "Minua kiusaa väliin unettomuus
-- ja väliin on tapani kuljeskella ympäri yönaikaan. Kotiväki tuntee
tapani eikä ole siitä millänsäkään, mutta kovasti minua hävettää, että
teidän piti saada siitä vihiä. Kertokaapas minulle -- vain parilla
sanalla -- minkälaista oli tanssiaisissa?"

Hän pysähtyi portaiden alapäässä, kädet puuskassa, niin pirteän ja
hilpeän näköisenä, kuin olisi kello ollut kolme iltapuolella eikä
aamulla.

Naisten tapaan Marcellakin heti heittäytyi tuohon samaan huolettomaan
tunnelmaan.

"Kaikki oli oivallista", vastasi hän laskien silkkikenkäsen jalkansa
ensimäiselle portaalle. "Siellä oli kuusisataa vierasta ja lisäksi
neljäsataa ajuria ja lakeijaa alhaalla palvelijain puolella, kertoi
meidän miehemme. Yleinen mielipide tuntui olleen, että juhla oli hyvin
onnistunut."

Whartonin läpitunkeva, ongelmainen katse ei eronnut tytöstä. Hän oli
mies, joka alati tavoitteli kiihottavia tunnelmia, kuten hän usein itse
avomielisesti oli Marcellalle tunnustanut. Niinpä nyt tämä yöllinen
yhteensattuma herra Raeburnin kihlatun kanssa keskellä nukkuvaa taloa
oli hänestä ylen houkutteleva. Neiti Boycen silmäluomet olivat raskaat,
hänen poskensa kalpeat. Mutta niin lumoavana ei Wharton vielä koskaan
ollut häntä nähnyt -- kimaltelevalle silkkipukimelle heitetyn viitan
milloin kätkiessä, milloin paljastaessa tytön valkeat käsivarret ja
kaulan -- kuin nyt tässä pehmeässä, epämääräisessä valaistuksessa.

Hän saneli itselleen, että hän saa neiti Boycen jäämään tänne ja
juttelemaan kanssaan. Ei siitä olisi vahinkoa tytölle -- enemmän kuin
Raeburnillekaan. Raeburnin aika oli kyllä piankin tuleva. Miksi siis
myöntää hänelle yksinoikeutta ennen aikojaan? Rakastunut ei neiti Boyce
ollut sulhaseensa. Ja kuka hitto tässä nyt välitti sopivaisuudesta!
Oliko olemassa yhtään järkevää syytä, jonka nojalla ihmisten ei olisi
luvallista jutella keskenään yöllä niinkuin päivälläkin?

"Vielä silmänräpäys", sanoi hän viivytellen. "Mahdatte olla
rikkiväsynyt -- liian väsynyt nauttiaksenne romantiikasta. Muuten
sanoisin teille, kääntykää ympäri ja luokaa silmäys kirjastoon. Se on
näky, joka ei haihdu mielestä."

Tahtomattaankin Marcella katsahti taakseen ja näki kirjaston oven
olevan raollaan. Wharton lennätti sen auki, ja tuo suuri huone
avautui heidän eteensä. Sen korkea kaarikatto oli varjojen peitossa,
mutta luukuttomista ja verhottomista akkunoista tulvi kuutamo sisään
leikitellen oikullisina säteinä ja viiruina paljaalla lattialla ja
ristikoilla varustetuilla kirjahyllyillä.

"Tässä on yön ja yksinäisyyden runollisuutta", virkkoi Wharton, kun he
seisoivat katsomassa sisään. "Te rakastatte tätä suojaa, mutta oletteko
ennen nähnyt sitä näin tenhoavana? Vainajat asustavat täällä; oikeassa
olitte, kun tulitte tänne niitä tapaamaan. Katsokaa miltä näyttää
kaimanne noiden säteiden keskessä! Tänä yönä hän elää! Hän tietää, että
hänen miehensä on tuossa vastapäätä häntä -- siinä hän näkee kirjansa
vieressään. Entä kapinallinen esi-isänne tuo tuossa!" myhäillen
osoitti hän John Boycen kuvaa. "Kun te olette lähtenyt, sulkeudun
minä tänne -- käyn istumaan tähän hänen tuoliinsa -- manaan hänet
esille -- ja valmistelen huomispäivän puhettani. (Hänen oli seuraavana
päivänä oltava puheenjohtajana Keski-Englannissa pidettävässä suuressa
työväenkongressissa.) Olen hieman hermostunut huomispäivästä, eikä uni
tahdo maittaa. Kas! -- tuopa omituista! Kukahan se mahtaa olla, joka
tuolla lehtokujalla liikkuu?"

Hän astui huoneeseen, varjosti kädellä silmiään ja tähysteli ulos
kuutamoon. Marcella seurasi häntä ehdottomasti. Molemmat asettuivat
akkunan luo.

"Se on _Hurd_!" huusi Marcella hätääntyneenä ja painoi kasvonsa ruutua
vastaan. "Tähän aikaan! Ja pyssy kädessä! Voi laupias taivas!"

Hurd se oli, siitä ei epäilystäkään. Wharton oli nähnyt hänen
hiiviskelevän lehtokujan varjopuolella, ikäänkuin tunnustellakseen
maaperää, ja nyt, kun hän pelkäämättä astui poikki kuun valaiseman
ruohikon, nähtiin selvästi hänen kumarainen kääpiövartalonsa, hänen
suurehko päänsä ja lyhyt pyssy käsivarren alla.

"Millä asioilla luulette hänen liikkuvan?" kysyi Wharton yhä
tähystellen ulos.

"En tiedä; _meidän_ metsästysalueellamme hän ei pyydystä, siitä
olen varma! Ei siellä sitäpaitsi ole mitään pyydystettävää." --
Wharton hymyili. -- "Mutta hän mahtaa olla menossa lordi Maxwellin
metsästysmaille. Ne alkavat juuri lehtokujan takana, töyrään kupeelta.
Voi! tämäpä pettymys! Emmeköhän voisi mitään tehdä?"

Hän katsahti seuralaiseensa huolestunut kysymys silmissään. Tuo palanen
surkeata todellisuutta, joka tässä heille paljastui, tuntui nyt yhdellä
iskulla saattaneen luonnolliseksi hänen täällä-olonsa Whartonin
vieressä tällä oudolla hetkellä. Hänen omatuntonsa rauhoittui.

Wharton pudisti päätänsä.

"En ymmärrä että tässä mitään voisi tehdä. Näkyypä tuo vaisto olevan
voimakas! Sanoinhan teille, että vaimo salaa teiltä jotakin. No niin,
oikeastaan se on vain eräs muoto -- moukkamainen muoto -- tuota
samaa luonnonvaistoa, joka johtaa meidänkin luokkamme nuoria miehiä
kaikenmoisiin yltiöpäisiin seikkailuihin. Sama vaisto, joka pakottaa
ihmistä riehumaan, katkaisemaan siteensä ja näyttämään mahtiansa
kaikkea ylivoimaa vastaan -- olkoonpa se sitten luonto, lait tai
totutut tavat."

"Kyllä minä sen kaiken käsitän -- enhän minä heitä soimaa!" huudahti
Marcella. -- "Mutta se on niin vaarallista! -- niin kauheata juuri
nyt! Westall on aina väijyksissä -- ja sitten vielä nuo sala-ampujat
liikkeellä. Sitäpaitsi minä olen hankkinut hänelle työtä lordi
Maxwellilta ja sain hänet lupaamaan -- vaimon ja lasten tähden."

Wharton kohautti olkapäitään.

"Luulisin, että Westall on oikeassa ja että sala-ampujat ovat saaneet
hänet kynsiinsä. Niin aina käy. Seudun oma mies se helisemässä on
tällaisissa yrityksissä. Vai olette te niin pahoillanne -- tuon miehen
takia?" lisäsi hän äkkiä muuttuneella äänellä ja käännähti niin, että
joutui seisomaan vastatusten Marcellaan.

Marcella näytti hämmentyneeltä ja ojentautui hermostuneena suoraksi
aikoen samassa poistua. Mutta ennenkuin hän ennätti vastata, jatkoi
Wharton kiireesti:

"Hän -- saattaa pelastua vaarastaan. Neiti Boyce, suokaa mieluummin
osanottonne eräälle -- joka ei ole pelastunut."

"En käsitä mitä tarkoitatte", lausui tyttö tarttuen tiedottomasti erään
vanhan tuolin selkänojaan saadakseen tukea. "Mutta nyt on jo liian
myöhäistä jutella. Hyvää yötä, herra Wharton."

"Jääkää hyvästi", sanoi nuori mies levollisesti, vaikka syvällä
äänenpainolla, jättäen samassa tien auki Marcellalle. Tämä pysähtyi
epäröiden. Wharton saattoi nähdä hänen sydämensä sykkivän pitsien ja
kuihtuneiden kukkien alla.

"Ettehän vielä ota jäähyväisiä? Palaattehan takaisin tänne
kongressista?"

"Tuskinpa. En tahdo enää -- olla rasituksena -- rouva Boycelle. Teillä
on kaikilla oleva paljon puuhaa seuraavana kolmena viikkona. Tuntuisi
tungettelemiselta, jos tulisin takaisin tällaisena aikana -- varsinkin
-- jos otetaan huomioon" -- hän puheli verkalleen -- "että tuleva
miehenne ei voi sietää läsnäoloani. Täällä on ollut hyvin hiljaista
tänä iltana sittenkuin te kaikki läksitte. Olen istunut takan ääressä
miettimässä. Minulle selvisi kaikki. Minun täytyy lähteä -- ja lähteä
heti paikalla. Ja sitäpaitsi -- ei minunlaiseni yksinäisen miehen tule
panna alttiiksi kaikkia sielunvoimiaan. Hänen tiensä on viitoitettu,
eikä kukaan riennä hänelle avuksi, jos hän sortuu."

Marcella vapisi koko ruumiiltaan. Uupumus ja mielenliikutus veivät
häneltä kerrassaan tavallisen itsehillitsemistaidon.

"No niin, sitten kai minun on teitä kiittäminen", mumisi hän
epäselvästi, "sillä te olette minulle paljon opettanut".

"Sen te pian unohdatte!" vastasi Wharton hilpeästi.

Hän oli jälleen entisellään huomatessaan Marcellan mielenliikutuksen.
"Ei ole montakaan viikkoa kulunut, ennenkuin kuulette pahoja puheita
minusta. Sen tiedän aivan hyvin. En voi millään puolustautua.
Enkä huolisikaan yrittää sitä. Pidätte ehkä minua julkeana, mutta
menneisyyteni, joka näkyy alinomaa kummittelevan Aldous Raeburnin
mielessä ja josta hänen arvoisa tätinsäkin on niin kauhuissaan, on
minulle itselleni aivan yhdentekevä! Yhtäpitäväisyyden opin täytynee
perustua totuuteen -- kaipa minunkin siksi täytyy nyt olla sama mies
kuin silloin. Mutta siitä huolimatta eivät silloiset tekoni enää
merkitse minulle mitään. Minusta on käytännössä tullut tykkänään toinen
olento. Silloin olin joutilas, toimeton nuorukainen, joka vuoroin
leikitteli kaikilla elämän koskettimilla. Nyt on minulle avautunut
ala, joka minulle soveltuu. Toiminta on muuttanut minut -- luullakseni
jalostanut minut. En vaadi, että Raeburn tai muut sitä uskovat. Oma
vakaumukseni on minulle kylläksi. Mutta jos kerran vielä satumme yhteen
elämässä, te ja minä, ja luulette itsellänne olevan syytä vaatia
nöyrtymistä minun puoleltani, älkää sitä vaatiko, älkää sitä odottako.
Sen miehen kanssa, joka silloin on oleva mielessänne, ei minulla ole
mitään tekemistä. En tahdo vastata hänen synneistään."

Tätä kaikkea puhellessaan hän seisoi hiukan eteenpäin kumartuneena
käsivarret tuolin selkänojalla, jalka toisen jalan yli heitettynä
ja katseli Marcellaa. Miehen asento osoitti levollisuutta ja
huolettomuutta. Samoin äänikin -- se oli kiihkoton, analyseeraava,
mietiskelevä. Mutta yhtäkaikki Marcellan naisenvaisto aavisti sen alla
piilevän salattua mielenliikutusta, ja naisten tavalliseen tapaan hän
heti iski kiinni tähän tunnelmaan.

"Herra Raeburn ei koskaan kerro minulle vanhoja juttuja kestään", sanoi
hän ylväästi. "Kyselin häneltä kerran -- pelkästä uteliaisuudesta --
teistä, mutta hän ei kertonut mitään."

"Jalomielistä!" lausui Wharton kuivasti. "Olen kiitollinen!"

"Ei!" huusi Marcella kiukustuneena, mutta samassa hyvillään, kun sai
purkaa mielenliikutustansa. "Ei! -- Kiitollinen te ette ole. Aina te
häntä terävästi arvostelette -- tuomitsette ja ylenkatsotte hänen
tekojaan."

Wharton oli vaiti. Kuutamossakin Marcella näki vahvan punan leviävän
hänen poskilleen.

"Olkoon sitten niin", sanoi hän viimein. "Alistun. Kai te sen parhaiten
tiedätte. Entä te? Oletteko te aina tyytyväinen? Onko teitä aina
tyydyttävä se ympäristö, johon nyt olette astumaisillanne? Miellyttikö
teitä kuninkaallinen arvonne tänä iltana? Onko se ajan pitkään oleva
tarpeeksi teille?"

"Kyllä te tiedätte, ettei se minua tyydytä", puhkesi Marcella tulisesti
sanomaan; "te solvaisette minua kysymällä tuolla äänellä. Se merkitsee,
että pidätte minua tekopyhänä! -- enkä minä ole antanut mitään syytä
teidän -- --"

"Taivas varjelkoon, ette!" keskeytti häntä Wharton matalalla äänellä
ja kiireesti puhuen. "Minulla ei ollut mitään syytä sanoa sitä -- ei
muuta -- kuin että te jätätte minut -- me eroamme. Minä ivasin teitä
saadakseni teidät puhumaan -- pidättääkseni teitä -- saavuttaakseni
huomiotanne. Huomenna se on liian myöhäistä!"

Ja Marcella oli tuskin nähnyt hänen liikkuvankaan, kun hän jo oli
kumartunut eteenpäin, tarttunut yhteen hänen hameensa poimuista,
painanut siihen huulensa ja laskenut sen käsistään.

"Älkää puhuko mitään", sanoi hän murtuneella äänellä, ponnahtaen
pystyyn ja asettuen Marcellan tielle. "Teidän täytyy antaa minulle
anteeksi -- minä pakotan teidät siihen! Katsokaa! kahden kesken
me tässä seisomme yön kuutamossa. Vieraina me toisemme tapaamme,
jos milloin vielä satumme yhteen. Heittäkää pois naamari ja
sallikaa sielunne puhua minun sielulleni. Kihlauksenne ei tee teitä
onnelliseksi. Sen tiedän! Olettepa melkein sen tunnustanut. Aiotte
sittenkin pysyä päätöksessänne. Olette antanut sananne -- kunnianne
sitoo teitä. Myönnän käsittäväni, että se sitoo. En tahdo sanallakaan
vastustaa tätä käsitystä! Mutta luvatkaa tässä, tällä hetkellä, että
tämän avioliiton kautta edistätte _meidän_ toiveitamme ja päämääräämme
-- sitä päämäärää, jonka me yhdessä, te ja minä, olemme odottaneet
lähestyvän -- että siitä tulee toimintanne välikappale, ei kahleet.
Kuusi viikkoa olemme olleet yksissä. Sanotte oppineenne minulta paljon;
niin olettekin. Te olette antanut minulle henkenne ja sydämenne
kirjoittaakseni niihin, ja minä _kirjoitin_. Tästä puoleen ette
enää milloinkaan katsele elämää samalla tapaa kuin olisitte tehnyt,
ellette olisi minua tuntenut. Arveletteko minun siitä riemuitsevan tai
kerskuvan? Ah!" Hän veti syvän henkäyksen.

"Entä jos teitä auttaessani ja opettaessani -- sillä auttanut ja
opettanut minä olen! -- olisin syössyt itseni perikatoon? Entä jos
tultuani tänne vapaana ja riippumattomana -- ilman itsekkäitä pyyteitä
-- entä jos nyt lähden näyttämöltä -- ruhjottuna -- juuri taistelun
alkaessa? Ettehän te ole siihen syypää? Ette, kenties ette! -- mutta
teidän on ainakin oltava nyt minulle hiukan ystävällinen -- lausuttava
minulle sydämelliset jäähyväiset."

Hän astui lähemmä ja kurotti Marcellalle molemmat kätensä. Toisella
kädellä tämä työnsi pois hänen kätensä, toisella hän piteli
pyörryttävää päätänsä.

"Älkää tulko lähelle!" lausui hän huojuen. "Mikä on? En voi nähdä.
Menkää!"

Sokean tavalla hän haparoi lähimmälle tuolille ja vaipui siihen
puoleksi tiedotonna. Hänen ennaltaan jo äärimmilleen jännitetyt
hermonsa eivät enää pystyneet vastaanottamaan tällaista äkillistä,
ankaraa tunnekiihtymystä. Vimmatusti hän taisteli heikkouttansa
vastaan, mutta jo seuraavassa hetkessä kaikki hyppeli hänen silmissään
ja hän kävi tajuttomaksi.

Sitten seurasi outo herääminen. Miten hän on joutunut tähän huoneeseen,
missä on niin salaperäinen valaistus? Mitä lämmintä vastaan hänen
päänsä lepää? Raukeasti hän avasi silmänsä. Ne kohtasivat Whartonin
katseen puoleksi ihmettelevinä. Nuori mies oli polvillaan hänen
edessään, käsivarsi kiedottuna hänen ympärilleen. Ensi hetkellä
Marcellan silmä takertui vain Whartonin katseeseen, ja avuttomasti hän
siihen vastasi.

"Kerran vain!" kuuli hän Whartonin kuiskaavan. "Kerran vain! Sitten ei
muuta -- ei enää milloinkaan!"

Hän kumartui Marcellan puoleen ja suuteli häntä pitkään.

Siinä tuokiossa polttava häpeäntunne palautti Marcellan tuntoihinsa.
Hän karkasi pystyyn työntäen luotaan Whartonin.

"Kuinka rohkenette", sammalsi hän, "kuinka _rohkenette_ sellaista
tehdä!"

Muuta hän ei puhunut, mutta hänen asentonsa ja katseensa, josta, hänen
ruumiillisesta heikkoudestaan huolimatta, kävi näkyviin paras osa hänen
sisäistä itseään, oli tarpeeksi. Wharton ei uskaltanut häntä lähestyä.
Marcella käänsi hänelle selkänsä ja poistui. Wharton kuuli oven
sulkeutuvan hänen jälkeensä ja kiireellisiä askeleita portailla. Sitten
seurasi äänettömyys.

Nuori sosialisti seisoi tuokion hievahtamatta samalla paikalla, johon
Marcella oli hänet jättänyt. Sitten hän kumartui lattialta ottamaan
palasen tytön puvusta pudonnutta kihokkia.

"Siinäpä kohtaus!" lausui hän pidellen lehteä vapisevassa kädessään.
"Luulisi melkein elävänsä romantiikan ajassa. Olinko minä Alfred
de Musset? -- hän George Sand? Oliko heistä kumpikaan elänyt
jännittävämpää hetkeä kuin minä -- silloin kun hän -- lepäsi --
rinnallani? Avuton -- mutta sittenkin myötenantamaton -- se minua
kiihotti. Enkä kumminkaan käyttänyt väärin hänen tilaansa -- en
ensinkään. Mutta kun hän _katseli minua_ -- kun hänen silmänsä,
sielunsa sillä hetkellä oli minun, silloin! -- No niin, siitä alkaen
kun näin hänen portailla seisovan, olen paljon kokenut. Toista noin
huumaavaa hetkeä ei elämä enää voi tarjota minulle. Mitä minä puhuin?
-- tarkoitinko täyttä totta? Hyvä Jumala! tiedänkö minä? Alotin
näyttelijänä, päätinköhän kenties leikin miehenä?"

Mietiskelevänä hän mitteli lattiaa. Rautaisen tahdonvoimansa avulla
hänen onnistui lopulta rauhoittaa valtasuonensa rajut iskut.

"Tuo salametsästäjä saapui näyttämölle juuri parahiksi. _Rohkenette!_
Se sana kirveltää. Mutta eihän kukaan nainen tällaisessa tapauksessa
voi muutakaan sanoa. Entä sitten! Minä olen pidellyt häntä sylissäni
kuutamossa -- ympäristössä -- joka on hänen arvoisensa. Ja oliko siinä
mitään luvatonta? Ei Raeburnia ole mitenkään loukattu! Neiti Boyce ei
koskaan tule sitä kertomaan, eikä kumpikaan meistä milloinkaan unhota.
Haa! mikä se?"

Nopeasti hän astui akkunaan. Kuului kumea pyssynlaukaus, joka
ilmeisesti tuli metsästä lehtokujan itäiseltä puolelta. Kun hän saapui
akkunalle, pamahti uusi laukaus.

"Kaiketi sen salametsästäjän pyssy! --" hän siristi turhaan silmiään.
-- "Yhteentörmäys nähtävästi -- tai ilkitöitä. Oli mitä oli! Mitä se
minua liikuttaa? Tänä yönä on maailma minulle pelkkää lyriikkaa. Muille
sävelille en korvaani kallista."

       *       *       *       *       *

Yö eteni. Kun talviaamu koitti, makasi Marcella vuoteellaan yhä
unettomana, silmät selkiselällään odotellen päivänsarastusta. Kynttilä
paloi vielä hänen vieressään, hän ei ollut rohjennut olla pimeässä eikä
ollut nukkumista ajatellutkaan. Hän kärsi tuskaa ja häpeää. Sääliä hän
vain ei tahtonut itseään.

"Kerron kaikki Aldousille -- _kaikki_", puheli hän itsekseen yhä
uudelleen ensimäisten valosäteiden pilkistäessä sisään. "Löikö kello
vasta seitsemän -- _seitsemän_ -- mahdotonta!"

Raukeana ja rauhattomana hän nousi vuoteessaan istualleen laskien
mielessään, montako tuntia saattaa kulua, ennenkuin hän tapaa Aldousin
-- saa tunnustetuksi.

Äkkiä muistui hänen mieleensä Hurd -- sitten vanha Patton.

"Eilisiltana hän oli kuolemaisillaan", ajatteli hän kesken
itsesoimauksiaan. "Jokohan loppu on tullut? Vanhat ihmiset kuolevat
tavallisesti tähän aikaan -- hämärissä. Minä lähden katsomaan -- nyt
oitis."

Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti. Sisäinen tuska vaati
häntä ryhtymään johonkin, katumustyöllä -- vaikkapa kuinka mitättömällä
-- huumaamaan kirvelevät muistot yöllisestä tapahtumasta.

Vähässä ajassa hän oli pukineissaan, astui hiljakseen alas portaita ja
hallin läpi ovea avaavan Williamin suureksi ällistykseksi. Kylätielle
päästyään hän virkosi jo koko lailla kosteaa, raakaa ulkoilmaa
hengittäessään.

Äkkiä, hänen tultuaan pensasaidan suojaaman, kapean tien päähän, mistä
kylän ensimäiset talot häämöttivät vastaan, kuului hänen takanaan
selittämätöntä melua -- ikäänkuin naisten huutelemista ja voihkimista.
Hän säpsähti ja jäi pelästyneenä seisomaan keskelle tietä odottaen
heidän tuloansa.

Samassa riensikin kaksi naista juoksujalkaa häntä vastaan itkien ja
parkuen ja esiliinat kasvoilla.

"Mikäs nyt? Mitä on tapahtunut?" kysyi Marcella hätääntyneenä
tuntiessaan heidät, kaksi työmiehenvaimoa samasta kylästä.

"Voi neiti! voi neiti!" huusi etumainen niin uutisensa järkyttämänä,
ettei osannut edes hämmästyä Marcellan nähdessään. "Nyt ne juuri
löysivät hänet -- kantavat hänet kotiin; herra Welliniltä Disley
Farmista saatiin akkunaluukku. Disleymetsän luota hänet löydettiin. Ja
yksi miehistä lähetettiin jo ratsain poliisia noutamaan -- siinä hän jo
tulee, neiti! Käykää syrjään!"

He tempasivat Marcellan mukanaan tiepuoleen, ja samassa ravasi heidän
ohitseen täyttä laukkaa nuori työmies kasvot punaisina ja kiihtyneinä.

"Kuka on löydetty?" huusi Marcella. -- "Mitä on tapahtunut?"

"Westall, voih, hyvä Jumala! -- Pää on ammuttu puhki -- ja Charlie
Dynes -- hänkin on henkihieverissä -- niin he ovat hänetkin runnelleet.
Tohtori ei luule hänestä kalua tulevan. Herra varjelkoon sentään! Ja
nyt me mennään pastori Hardenin tykö -- hänen tai Mary neidin on tästä
leskelle ilmoitettava."

"Ja kuka tämän on tehnyt?" kysyi Marcella kauhusta kalpeana ja kouristi
kovasti vaimon käsivartta.

"Heh, sala-ampujat tietenkin. Samat, joita hän niin kauan on
vaaniskellut! -- Hurdinkin sanotaan olevan samassa sakissa. Voi Herra
varjelkoon sentään!"

Marcella jäi kivettyneenä seisomaan, ja vaimot jatkoivat juoksuaan.



IX LUKU.


Kaikki oli jälleen hiljaista. Etäältä vain kuului äänten sorinaa
niistä ihmisjoukoista, jotka tuota pikaa olivat ryhmittyneet molempain
viestinviejäin ympärille heidän liikkuessaan kylää kohti.

Marcellan mieleen johtui kauhistuttavan selvänä Hurdin hiipivä hahmo
hänen pujahtaessaan varjoon kuutamoisessa lehtokujassa. Missä hän
oli? Oliko hän paennut? Mitä kaikkea olikaan tuo onneton vaimo ja nuo
kurjat lapset jo saaneet kokea? Tämä ajatus pani äkisti hänen jalkansa
liikkeelle.

Hän oli parahiksi kerinnyt kylälle, kun eräs poika juoksi häntä vastaan
läähättäen ja kovassa touhussa.

"Hän on saatu kiinni. Hän on mennyt kotiin suoraa päätä -- ei
yrittänytkään lähteä pakoon. Niin pian kuin Jenkins sen kuuli" --
Jenkins oli poliisi -- "läksi hän oitis sinne ja vangitsi hänet. Hän
oli juuri karkuun lähdössä -- vaimo oli häntä kaiken yötä hoputtanut
lähtemään. Mutta nyt hän on kiinni, nyt hän ei pääse mihinkään."

Pojan riemuitseva mielihyvä oli hirvittävä. Marcella viittasi häntä
poistumaan ja juoksi edelleen. Widringtonista kylään vievällä tiellä
näkyi ratsumies karahuttavan häntä vastaan. Hän tunsi Aldous Raeburnin,
joka äkkinäisen hämmästyksen vallassa pidätti hevostansa nähdessään
hänen juttelevan pojan kanssa.

"Armaani! mitä sinä täällä toimitat! mene kotiin -- mene _kotiin_ --
pois kaikesta tästä surkeudesta. Minua on lähetetty noutamaan, koska
olen rauhantuomari. Dynes on elossa -- Marcella, minä rukoilen! --
palaa kotiin!"

Marcella pudisti päätänsä hengästyneenä ja kykenemättä lausumaan
sanaakaan paljosta juoksemisesta. Siinä samassa he kumpikin katsahtivat
oikealle ja äkkäsivät väentungoksen Hurdin mökin edustalla.

Eräs mies erkani väkijoukosta ja syöksyi heidän tykönsä nähdessään
hevosen ja ratsumiehen.

"Herra Raeburn! herra Raeburn! Hän on vangittu! Jenkins sai hänet
kiinni."

"Aah!" sanoi Aldous vetäen syvän hengähdyksen. "Hän ei siis yrittänyt
päästä karkuun. Marcella -- ethän vain aikone sinne -- itse taloon?"

Sanat lausuttiin ankaralla ja päättävällä äänellä, joka paikalla
nostatti Marcellassa suuttunutta vastustushalua.

"Minun täytyy päästä Mintan luo", läähätti hän. "Älä odota minua!"

Ja jättäen Aldousin hän riensi eteenpäin.

Niin pian kuin mökin ympärillä tungeskeleva ihmisjoukko näki hänen
tulevan, antoi se tietä hänelle.

"Nyt hän on rauhallisempi", kuiskasi muuan vaimo hänelle merkitsevästi
nyökähyttäen päätänsä mökkiä kohti. "Heti sen perästä kuin Jenkins
läksi sisään, kuultiin hänen kovalla äänellä itkevän ja voihkivan."

"Silloin näet, kun hänet pantiin käsirautoihin", virkkoi muuan vieressä
seisova mies.

Marcellaa puistutti.

"Pääsenköhän minä sisään?"

"_Meistä_ ei pääse sisään kukaan", sanoi mies. "Siinä on Hurdin sisar",
hän viittasi nyyhkyttävään vaimoon, jota kaksi muuta naista piteli.
"Ei sekään saa mennä sisään. Mutta tässä tulee komisarius, neiti kysyy
häneltä."

Komisarius -- tarkkanäköinen, paljon kokenut virkamies -- joka oli
kiireellisesti haettu peninkulman matkan päästä, laukkasi paikalle ja
jätti ratsunsa eräälle pojalle.

Marcella astui hänen luokseen.

Komisariuksen tutkiva katse kohtasi häntä.

"Oletteko neiti Boyce? Mellorin neiti Boyce?"

"Olen, saanko mennä vaimon luo; teillä ei ole minusta mitään vastusta,
sen lupaan."

Hän nyökäytti päätänsä. Joukko väistyi tieltä. Komisarius naputti
ovelle, jolloin Jenkins avasi varovaisesti ovea ja he menivät yhdessä
sisään.

"Se se vasta on kummallinen", sanoi laiha, ryppynaamainen mies
väkijoukossa naapurilleen. "Kuinka se nyt tänne osasi -- ja vielä tähän
päivänaikaan. Näkihän sen jokainen, että herra Raeburn vaati häntä
menemään kotiin. Mutta hän on aina pitänyt Hurdien puolta."

Puhuja oli Ned Patton, vanhan Pattonin poika ja Hurdin aulis toveri
monella yöllisellä retkellä. Vajaa viikko sitten hän oli vielä Hurdin
kanssa salaisesti samoellut metsällä ja tämän retken saaliista oli
vielä osa kätkössä Pattonin aitassa. Mutta tällä hetkellä hän oli
väkijoukossa puuhakkaimpia ja odotti maltittomana sitä silmänräpäystä,
jolloin näkisi vanhan kumppaninsa sidottuna ja kahlehdittuna astuvan
ohi. Tuo luontainen mieltymys tapahtumiin ja vaihteluihin, joka
pitää elämän virkeänä, oli ukon yksitoikkoisessa raatajan elämässä
tukahtunut, ja niinpä tämä kiihdyttävä tapaus teki hänet tuossa
tuokiossa säälimättömäksi ja raa'aksi.

Hänen vierustoverinsa virnisteli ja otti tuokioksi piipun suustaan.

"Ei hän tässä mitään mahda. Koko kylässä ei ole sitä miestä tai poikaa,
joka ei tiedä että Hurd vihasi Westallia kuin myrkkyä ja uhkasi vielä
kerran pehmittää hänen selkänsä. Siinä se on paha todistus häntä
vastaan. Eikä hän koskaan pystynyt pitämään suutansa kiinni."

"Niin kyllä, mutta samaa se Westallkin hoki!" pisti väliin toinen ääni.
"Kyllä se tiedettiin, ettei ne tappelutta voisi toisistaan suoriutua,
jos kerran Westall hänet löytää salametsästyksellä. Mahtaako ne häntä
syyttää murhasta nyt?"

"Mistä se tiedetään, että hän siellä oli? Kuka hänet näki?" kysyi vanha,
valkohapsinen mies keskellä väkijoukkoa kovalla, vaikka väräjävällä
äänellä.

"Charles Dynes näki hänet", huudettiin vastaan. "Kuinka sen tiedätte?"

Siitä äänien sekamelskasta, joka nyt seurasi, vanha mies vaivalla sai
selvää tapahtumista. Charles Dynesin, Westallin apulaisen oli ensin
nähnyt lampuoti Wellinin renki työhön mennessään. Poika oli löydetty
pensasaidan alta verta vuotavana ja pahoin runneltuna, mutta vielä
hengissä. Aivan hänen vieressään lepäsi Westallin ruumis pää luotien
lävistämänä. Kun hänet oli saatu farmille ja annettu hiukan konjakkia
juoda, kysyttiin Dynesilta, oliko hän tuntenut ketään. Hän oli sanonut
"kaupunkilaisia" olleen viisi ja sitten hän oli selvään lausunut Hurdin
nimen. Oliko muitakin mainittu, sitä ei kukaan tiennyt. Sanottiin, että
hän teki lähtöä ja että herra Raeburn oli mennyt hänen todistustansa
pöytäkirjaan merkitsemään.

"Ja kaupunkilaiset pääsivät livistämään?" kysäisi vanha mies.

"Niinpä tekivät!" sanoi Patton täyttäen uudelleen piippunsa. "Heistä ei
näy jälkeäkään."

Tuon kurjan hökkelin sisässä Marcella sillä välin pani liikkeelle
vahvan sielunsa kaikki voimat. Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja
komisariuksen jälkeen, näki hän Hurdin istuvan keskellä tupaa
käsiraudoissa erään miehen vartioimana, jonka Jenkins oli kutsunut
avukseen, kunnes useampia poliiseja joutuisi paikalle. Jenkins itse
oli paraillaan makuuhuonetta tarkastamassa. Pikku keuhkotautinen
istui värisevänä uuninristikolla liedettömän takan ääressä. Hänen
näivettyneet kasvonsa olivat kuin mikäkin keltainen vahanaamari,
ja kaiken aikaa hän piti silmänsä hievahtamatta isään luotuina.
Tuontuostakin pikku ruumista kouristi yskäkohtaus, mutta sittenkin hän
yhä katsoi -- isäntäänsä kiintyneen eläimen mykällä tarkkaavaisuudella.

Äänetönnä istui Hurdkin. Silmät, jotka näyttivät suuremmilta ja
loistavimmilta kuin tavallisesti, vaelsivat rauhattomina huoneessa
olevilla esineillä; suuret, multaiset, polvilla lepäävät kädet
nytkähtivät vähän väliä raudoissaan. Vaikka hän oli riutuneen näköinen
ja ylt'yleensä liassa, ilmeni tämän viallisen pikku miehen koko
olennossa outo arvokkuus, joka paikalla pisti Marcellan silmään. Tämä
arvokkuus on nähtävänä niin hyvin rikoksentekijässä kuin uhrissa. Se
johtuu siitä, että ihminen tuntee seisovansa yksin, muista eristettynä.

Hurd säpsähti nähdessään Marcellan.

"Tahtoisin puhua hänen kanssaan", sanoi hän käheällä äänellä
komisariuksen lähestyessä -- "tuon neidin kanssa" -- nyökähyttäen
päätänsä Marcellaa kohti.

"Hyvä on", sanoi komisarius, "mutta velvollisuuteni on ilmoittaa
teille, että joka sana, minkä puhutte, kirjoitetaan muistiin ja
käytetään tutkimuksessa todistuksena teitä vastaan."

Marcella astui lähemmä. Siinä hänen seisoessaan Hurdin edessä,
vapisevat, paljaat kädet toisiinsa painaen, lankesi akkunasta
tulvehtiva valo hänen kihlasormuksensa timantille, ja se säkenöi niin
vahvasti, että pikku poikakin tuokioksi käänsi siihen huomionsa.

"Hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti kuin minä hänet", puheli
Hurd vaivalloisesti Marcellan puoleen kääntyen. "En minä sitä niin
meinannut kuin se tapahtui. Hän ja Charlie kävivät kimppuumme Disleyn
metsässä. Toisistahan ei yhtään piitannut. Ne ne Charlieta pahoin
pitelivät. Mutta vihapäissään hän paikalla ryntäsi minua kohti -- sauva
kohossa. Luulin, että hän löisi kalloni mäsäksi, ja niin minä ammuin.
Me seisoimme aivan lähellä toisiamme -- siksi se kaikki meni päähän.
Mutta hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti."

Hän vaikeni ja tuijotti Marcellaan tuskansekaisella tarkkaavaisuudella,
ikäänkuin tutkiakseen mitä tämä asiasta arveli. Pelokkaalta ja
alakuloiselta hän ei näyttänyt -- hänen käytöksessään ilmeni
päinvastoin outoa joustavuutta ja varmuutta, joka Marcellaa
kummastutti. Melkeinpä näytti siltä, kuin hänessä nyt, niin henkisesti
kuin ruumiillisesti, olisi ollut enemmän virkeyttä, enemmän miestä kuin
koskaan ennen.

"Vieläkö tahdotte jotain muuta minulle sanoa?" kysyi Marcella hetkisen
odotettuaan.

Silloin Hurdin käytös äkkiä muuttui. Heidän silmäyksensä kohtasivat
toisensa. Tytön kiinteä katse näytti koskettelevan syyllisen sisimpiä
tunteita. _Miksi_ olet tämän kammottavan teon tehnyt? -- pettänyt minua
-- syössyt vaimosi onnettomuuteen? -- kysyi tämä katse. Koko teko oli
Marcellasta liian _lapsellinen_ -- liian _typerä_ ollakseen uskottava.

"Huonosti minä _teitä_ olen palkinnut, neiti", änkytti Hurd, ikäänkuin
sanat olisi hänen suustaan kiskottu. Sitten hän taas nosti päänsä
pystyyn. "Mutta en minä sitä niin meinannut kuin se tapahtui", toisti
hän jurosti ja ryhtyi sitten taas nopeasti, vaikka yleensä elävästi
ja yhtäpitävästi selittelemään Westallin hyökkäystä, Marcellan
kuunnellessa ja painaessa mieleensä jok'ikisen sanan.

"Säästäkää nuo puheet asianajajallenne", keskeytti komisarius viimein
hänet; "te vain pahoitatte neiti Boycen mieltä. Antakaa hänen ennemmin
mennä vaimonne luo."

Hurd katsahti vielä kerran Marcellaan lujalla katseella.

"Pahasti minun kävi", puhkesi hän sitten sanomaan. "Mutta kiitos
sentään teille, neiti. Kyllä ne nyt ovat avun tarpeessa." Hän nyökkäsi
päällään ensin poikaa kohti ja sitten pesukomeroon päin, missä hänen
vaimonsa oli. "Kovasti se häneen koskee. Hän tahtoi että lähtisin
karkuun. Mutta minä sanoin: 'Ei, minä vastaan siitä.' Herra Brown
hovilla maksaa kyllä teille palkastani sen vähän, mikä minulle on
tuleva. Mutta vaivaistaloon heidän on mentävä tästä puoleen. Kaikki
kääntävät heille selkänsä."

"Minä pidän heistä huolta", lausui Marcella, "ja teidänkin puolestanne
teen kaiken voitavani. Nyt menen vaimonne luo."

Minta Hurd istui pesukomeron nurkassa savilattialla, pää seinän
nojassa. Kasvot olivat ylöspäin kohotetut, silmät ummessa, suu puoleksi
auennut. Hänet nähdessään Marcella käsitti, että tuo onneton vaimo oli
jo itkenyt niin paljon miehensä kotiintulon jälkeen, että kyyneleet
olivat ehtyneet. Molemmat tyttöset istuivat puolipukeissa lattialla
hänen vieressään värisevinä ja ryvettyneinä äitiin tuijottaen.
Äänekkäästi he olivat itkeneet ja voivotelleet, mutta nyt he vain
tuontuostakin kitisten vaikeroivat ja kuivasivat kyynelten tahraamia
poskiaan hameensa liepeisiin. Pienokainen oli kiedottu vanhaan saaliin
ja nukkui äitinsä helmassa huolimattomasti pideltynä. Tuo koppimainen
huone, joka oli täynnään ylt'ympäri viskattua romutavaraa ja jota
sitäpaitsi kuivumaan ripustetut vaatteet pimensivät, oli sietämättömän
kylmä helmikuun kaameassa aamunkoitteessa. Lapset olivat sinertävät;
äidin jäsenet tuntuivat jäätävän kylmiltä Marcellan kumartuessa häntä
koskettamaan. Kurjuus oli ylimmillään.

Äiti päästi voihkivan äänen tuntiessaan Marcellan käden kosketuksen.
Sitten hän äkkiä hurjalla liikkeellä suoristi itsensä ja ponnisteli
pöhöttyneitä silmiään nähdäkseen aukiolevasta ovesta tupaan.

"Jokohan ne vievät hänet pois?" huusi hän. "Jenkins vakuutti antavansa
minulle siitä tiedon."

"Ei, vielä hän on siellä", virkkoi Marcella vavahtavalla äänellä.
"Komisarius on tullut. Kyllä teille sitten ilmoitetaan."

Rouva Hurd tunsi hänen äänensä ja katsahti ylös hämmästyneenä.

"Nyt teidän on otettava yllenne tämä", puheli Marcella ottaen
hartioiltaan turkkiviittansa. "Johan te olette aivan kankea. Antakaa
lapsi minulle sillä välin kuin kääritte sen ympärillenne."

Rouva Hurd survaisi sen kiivaasti luotaan.

"Ei minua palele, minä olen polttavan kuuma. Hän tahtoi minua tänne
tulemaan. Hän sanoi, että olisi parempi, jos lapset ja minä menisimme
pois. Ja makuuhuoneeseen en voinut mennä, sillä -- sillä..." -- hän
kätki kasvonsa helmaan.

Marcellalle paljastui äkkiä -- ikäänkuin näkynä -- kaikki ne kauhut,
joiden alaisena tämä viheliäinen raukka oli ollut siitä saakka kuin
hänen miehensä vihollisensa verellä tahrattuna oli näyttäytynyt hänelle
samassa lumoavassa kuutamossa, jossa -- --

Omat muistelmat sysäytyivät pikaisesti syrjään. Sitäpaitsi hän näki
komisariuksen seisovan tuvan ovella ja viittailevan hänelle. Hän
pujahti niin hiljaa hänen luokseen, ettei rouva Hurd kuullut hänen
liikkuvan.

"Nyt olemme löytäneet kaiken, mitä tarvitsemme", virkkoi
poliisikomisarius virallisella äänellä, vaikka kuiskaten -- "ainakin
kaikki vaatteet. Nyt on meidän päästävä pyssyn jäljille. Jenkins
kuljettaa hänet ensin Widringtoniin. Tutkimus toimitetaan huomenna
'Viheriässä Miehessä'. Me tuomme hänet saapuville." Sitten hän virkkoi
aivan toisella äänellä hattua koskettaen. "En tahtoisi jättää teitä
tähän taloon, neiti. Noudatanko Jenkinsillä jonkun pitämään huolta
tästä vaimo raukasta? Koko kylä työntäytyy sisään tänne, niin pian kuin
me olemme poissa."

"Minä jään tänne vielä hetkeksi. Kyllä minä hänestä huolta pidän? Ei
tänne kukaan tule, niin kauan kuin minä olen täällä. Lukuunottamatta
hänen sisartansa -- rouva Mullinsia -- hän saa tietenkin tulla sisään,
jos haluaa."

Komisarius epäröi.

"Minä menen nyt herra Raeburnia tapaamaan, neiti. Ilmoitan hänelle,
että olette täällä."

"Kyllä hän tietää", vastasi Marcella lyhyesti. "Oletteko jo valmis
lähtemään?"

Komisarius nyökähytti myöntävästi päätään, ja Marcella palasi vaimon
luo.

"Rouva Hurd", lausui hän polvistuen hänen viereensä, "nyt he lähtevät."

Vaimo hypähti kirkaisten seisaalleen ja juoksi tupaan. Hurd oli jo
jalkeilla Jenkinsin ja toisen poliisimiehen välissä, joiden tuli
kuljettaa hänet Widringtonin vankilaan. Mutta kun Minta joutui
vastatusten miehensä kanssa, niin jokin -- kenties mykkä rukous miehen
jännittyneessä katseessa -- pidätti häntä ja hän koki epätoivoisesti
hillitä itsensä. Ei hän edes yrittänyt suudella Hurdia. Silmät maahan
luotuina hän asetti kätensä tämän käsivarrelle.

"Saan kai tulla sinua katsomaan, Jim?" sanoi hän vavisten.

"Kyllä, voithan kuulustella sääntöjä", vastasi toinen lyhyesti. "Älä
anna lasten enää itkeä. Ne kaipaavat murkinaansa. Hiiliä on tarpeeksi.
Eilisiltana toin niitä itse kotiin koko säkillisen. Hyvästi!"

"Mars!" komensi komisarius ja työnsi syrjään vaimon.

Marcella kietoi käsivartensa horjuvan rouva Hurdin ympäri. Ovi aukeni,
ja kun miehet astuivat ulos, liukui hänen katseensa odottavaan
väkijoukkoon sumuisessa aamuvalaistuksessa.

Kun rouva Hurd näki tuon tungeskelevan väenpaljouden tuskin
kivenheiton matkan päässä ovesta, kavahti hän taapäin. Kenties
hänelle pisti silmään, kuten Marcellallekin, että kaikkien kasvoilla
ilmeni vihamielisyyttä. Niin pian kuin komisariuskin oli lähtenyt,
riensi Marcella ovelle ja lukitsi sen. Rouva Hurd piiloutui kaidan
karttuuniverhon taa ja seurasi sieltä katseillaan, mitenkä poliisit
ja Hurd nousivat odottaviin kärryihin ja sitten poistuivat tasaiselle
maantielle. Kaiken aikaa kuului hänen rinnastaan kumeata voihkinaa,
joka raateli Marcellan sydäntä. Kun hän myöhemmin elämässään muisti
näitä aikoja, tuntui hänestä aina, että tämä hetki se juuri oli
varsinainen eronhetki tuolle poloiselle vaimolle, hetki, jolloin hän
tunsi olevansa iäksi miehestään irti kiskottu.

Marcellan poskia kostuttivat viljavat kyyneleet, kun hän astui hänen
luokseen.

"Tulkaa lepäämään", lausui hän pakottaen itsensä tyyntymään. "Te ja
lapset olette nälissänne, ja teidän pitää pysyä hyvissä voimissa, jos
mielitte auttaa häntä. Minä puuhaan teille syötävää."

Hän talutti avuttoman vaimon takan luona olevalle puupenkille ja kääri
viittansa hänelle tyynyksi.

"Willie, sinä käyt tähän äidin viereen istumaan. Daisy, missä on kehto?
Pane lapsi siihen ja tule sitten auttamaan minua tulta tekemään."

Säikähtyneet lapset tekivät mitä käskettiin, ja äiti makasi penkillä
kankeana kuin pölkky. Daisy auttoi Marcellaa löytämään hiiliä ja puita,
ja pian roihusi takassa iloinen tuli. Sitten Daisy toimitti hänelle
vettä, ja hän täytti kattilan vedellä ja pani sen kiehumaan, sillä
välin kuin pikku tyttö yhä tavantakaa nyyhkyttäen puuhasi aamiaisen
kattamisessa. Pian olivat kaikki lapset ryömineet lämmittävän takan
eteen; Marcella hieroskeli heidän jähmettyneitä käsiään ja jalkojaan
ja lohdutteli heitä kykynsä mukaan. Hän tunsi intohimoista mielihyvää
-- niin kauhun vallassa kuin olikin -- siitä, että kykeni sääliänsä
osoittamaan ja näitä hyljättyjä raukkoja hellimään. Hän oli päässyt
itsesyytösten musertavasta painosta. Moraalisesti hän oli jälleen vapaa.

Hän alkoi jo mietiskellä, mitä hän voisi tehdä Hurdin hyväksi. Tässä
ei nyt ollut puhetta murhasta, vaan vapaaehtoisesta taistelusta
kahden miehen välillä, kummallakin -- Hurdilla ja Westallilla -- yhtä
suuri tappion mahdollisuus puolellansa. Raakaluontoinen ja julma
mies oli vihamielisyytensä kautta syössyt itsensä perikatoon -- oli
Marcellan kiihkeä arvostelu asiasta. Tämä oli joka tapauksessa Hurdin
puolustukseksi esiin tuotava ja asianajajaksi oli saatava jokin taitava
lakimies. Aldous Raeburnin ja Whartonin nimiä hänen ajatuksensa
huolellisesti sivuuttivat.

Hän oli panemaisillaan teelehtiä kannuun, kun ovelle naputettiin.
Se oli Hurdin sisar, joka neuvottoman näköisenä ja kasvot itkusta
turvonneina astui arastellen tupaan ja lähestyi pelokkaana kälyänsä.
Marcella antoi hänelle rahaa ja lähetti hänet noutamaan munia
läheisestä puodista ja pyysi häntä palaamaan puolen tunnin kuluttua.
Tosin ei hänestä ollut paljon apua, mutta ei nyt ollut valitsemisen
varaa.

"Missä on neiti Harden?" kysyi Marcella häneltä.

Hänelle vastattiin, että siitä lähtien kuin uutisesta oli saatu
tietoa kylällä, pastori sisarineen oli ollut rouva Westallin ja
Charlie Dynesin äidin luona. Rouva Westallilla oli ollut rajuja
kouristuskohtauksia, ja tarvittiin kaksi miestä pitelemään häntä, ja
Charlien äiti, joka ei vielä ollut täysin toipunut keuhkokuumeesta, oli
niinikään ollut perin kurjassa tilassa.

Raivo pikemmin kuin säälintunne leikkasi Marcellan sydäntä. Niin monta
ihmiselämää suistunut kurjuuteen ja perikatoon! Minkävuoksi? Iljettävän
nautinnon suojaamiseksi, nautinnon, joka turmelee rikkaita ja heidän
käskynhaltioitansa yhtä paljon, kuin se kiusaa ja yllyttää köyhää
kansaa!

Annettuaan lapsille ruokaa ja lohduteltuaan heitä Marcella
heittäytyi rouva Hurdin viereen, joka yhä vielä makasi hievahtamatta
jonkinlaisessa horrostilassa.

"Rouva Hurd kulta", sanoi hän, "teidän täytyy juoda hiukan teetä ja
syödä jotakin."

Tuo puoleksi tajuton vaimo ravisti kieltävästi päätänsä. Mutta Marcella
ei antanut myöten.

"Teidän on taisteltava miehenne hengen puolesta", puheli hän
päättävästi, "ja pidettävä huolta lapsistanne. Minä en enää voi kauan
viipyä, ja ennenkuin menen, tulee teidän kertoa minulle kaikki, mitä
asiasta tiedätte. Sitä Hurdkin tahtoisi. Hän tietää, ja kyllä tekin
tiedätte, että minuun voi luottaa. Minä koetan pelastaa hänet. Minä
hankin hyvän asianajajan hänelle avuksi. Mutta juokaa ensin tämä --
sitten kerrotte minulle kaikki."

Kuuliaisuus "vallasnaisia" kohtaan oli rouva Hurdin palvelusajoilta
asti niin veriin syöpynyt, ettei hän sen enempää vastustellut. Hän
söi ja joi hiukan, katsoi hajamielisellä ihmetyksellä tulen ääressä
istuviin lapsiin ja vaipui sitten uudelleen voihkien penkille. Marcella
oli käydä kärsimättömäksi; hän oli harmissaan vaimon hillittömästä
avuttomuudesta. Mutta siinä samassa jo omatunto häntä soimasi, hellästi
hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kohotti harmahtavan pään
olkapäälleen ja suuteli vääntyneitä kasvoja vapisevin huulin.

"Te ette ole yksin", kuiskasi tyttö, ja koko hänen harras sielunsa
väreili hänen äänessään. "Te ette ole koskaan oleva yksin, niin kauan
kuin minä elän."

Hän laitteli kalpean, ähkyvän vaimon mukavaan asentoon ja istahti itse
pallille hiukan syrjemmäs päättäen vakaasti urkkia esiin totuuden.

"Lähetetäänkö lapset yläkertaan?" kysyi hän. "Ei!" kuului äkkiä pojan
käheä ääni, ja hän pudisti tarmokkaasti päätänsä. "En minä mene."

"Oh! Ei Willie mitään ilmaise", sanoi rouva Hurd katsahtaen poikaan
hajamielisesti, "ja toiset ovat liian pieniä."

Vähitellen Marcella sai hänestä houkutelluksi koko jutun -- ensin,
kuinka pelonalaista ja tuskaista elämää hän oli viettänyt siitä lähtien
kuin oli saanut selville, että Hurd oli tekemisissä salametsästäjäin
kanssa ja oli ruvennut yhteen sakkiin heidän kanssaan, sitten, kuinka
hän oli nähnyt Hurdin ja Westallin keskinäisen vihan yhä yltyvän, ja
viimein, kuinka raskasta oli ollut kantaa tietoisuutta siitä, että he
olivat kiittämättömiä hyväntekijöitänsä kohtaan.

"Tiesin minä, että menettelimme pahoin teitä kohtaan. Sen minä Jimille
sanoinkin. Minua hävetti joka kerran, kun näin teidän astuvan sisään.
Mutta nähkääs, neiti -- en minä mitään sille mahtanut. Kyllä minä
koetin, voi! Herra tietää, että minä koetin! Meidän onnemme se oli
mennyt menojaan jo aikaa sitten. Mutta ei hän sitä voinut auttaa -- ei
hän ole luotu samanlaiseksi kuin muut, ei -- --"

Kasvot vääristyivät taas suonenvedontapaisesti. Marcella tarttui hänen
sierettyneeseen, tuolin reunaa kouristavaan käteensä ja piteli sitä
omassaan. Sitten hän kyselemällä edelleen sai tietää, että vaikka
Hurd tietenkään ei ollut kyennyt vaimoltansa salaamaan yöllisiä
retkeilyjään, hän oli kumminkin osannut pitää tätä tietämättömänä
osallisuudestaan oxfordilaisten salametsästysliittoon, kunnes hän
Tudley Endissä tapahtuneen ryöstön jälkeen hillittömässä riemussaan
siitä, että Westall oli tullut nujerretuksi, oli unissaan puhunut
yhtä ja toista, jonka avulla Mintan oli vähitellen onnistunut
houkutella totuus hänen suustansa. Vaimon nuhteet ja pelko olivat vain
kiukustuttaneet ja vieroittaneet miestä. Lopulta oli Mintan pakko
alistua, jos mieli säilyttää hänen rakkautensa.

Tuosta viimeisestä, tuhoatuottavasta kahakasta Maxwell Courtin alueella
näytti rouva Hurd tietävän paljon enemmän, kuin mitä hän uskalsi
myöntää. Sillä kesken surunpurkauksiaan hän äkkiä suoristi itseään,
tuumi silmänräpäyksen verran, silmäili sitten Marcellaa levottomasti ja
epäluuloisesti ja kävi puhumattomaksi.

"En minä mitään siitä tiedä", intti hän viimein epäjohdonmukaisuudella,
joka uudelleen tuskastutti Marcellaa. "Kuinka minä sitä tietäisin?
Seitsemän niitä Oxfordin miehiä oli Tudley Endissä, sen verran tiedän.
Kuka on sanonut, että Jim oli siellä mukana viime yönä? Kuka sitten on
Sanonut, etteivät ne -- --"

Hän vaikeni vavahtaen. Marcella piteli hänen vastahakoista kättänsä.

"Te ette tiedä", sanoi hän tyynesti, "että puhelin miehenne kanssa
hetkisen, ennenkuin tulin teitä katsomaan. Hän kertoi minulle kuten hän
jo nähtävästi oli Jenkinsillekin kertonut, että hän ampui Westallin
itsepuolustuksekseen -- koska Westall hyökkäsi hänen päällensä. Te
ette myöskään tiedä, että Charlie Dynes on hengissä ja sanoo nähneensä
Hurdin -- --"

"Charlie Dynes!" parahti rouva Hurd ja alkoi uudelleen nyyhkyttää ja
vavista, niin että Marcellan kärsivällisyys oli taas kovalla.

"Ellette pysty antamaan minulle lähempiä tietoja", puhkesi hän viimein
epätoivoisena sanomaan, "en käsitä mitä on tehtävä. Kuunnelkaa, mitä
sanon. Tiedän miestänne syytetään Westallin murhasta. Se on aivan
varma. Hän väittää, että se ei ollut murha, että se tapahtui kahakassa.
Sen uskon. Minä hankin asianajajan, joka sen todistaa. Minä olen
ystävänne -- sen te tiedätte. Mutta ellette aio kertoa minulle, mitä
tiedätte menneen yön tapahtumista, on kai parasta minun mennä kotiin --
ja lähettää kälynne tänne hoitamaan teitä ja lapsia."

Puhuessaan hän nousi pystyyn. Rouva Hurd sieppasi kiinni hänen
hameestaan.

"Oh, hyvä Jumala!" ähki hän tuijottaen unissakävijän tavalla lapsiin,
jotka uudelleen rupesivat itkemään. "_Oh, hyvä Jumala_! Kuulkaapa,
neiti", -- ääni aleni, turvonneet silmät katselivat kiinteästi
Marcellaa ja sanat puhkesivat suusta nopeana kuohuna, -- "Kello
neljältä kuulin tuvan oven käyvän; yöpukeissa karkasin ylös ja juoksin
alakertaan, ja siinä Jim seisoi edessäni. 'Sammuta kynttilä', ärähti
hän minulle. 'Voi, Jim', vastasin minä, 'missä olet taas ollut? Vielä
sinä viet hengen minulta ja lapsi raukoilta!' 'Pane sinä vaan maata',
sanoi hän minulle, 'minä tulen heti perästä.' Mutta oli niin kirkas
kuutamo, että minä saatoin nähdä hänet melkein yhtä selvästi kuin
jos olisi ollut selvä päivä, enkä voinut kääntää silmiäni hänestä.
Ja siinä hän asteli tuvassa niin oudonnäköisenä, milloin laski hatun
kädestään, milloin taas uudelleen tarttui siihen, ja minä näin, että
pyssyä ei hänellä ollut muassa. Silloin minä menin ja kouristin häntä
käsivarresta. Mutta hän tuuppasi minut pois. 'Jätä minut toki rauhaan?'
sanoi hän; 'kyllä sinä sen aikanasi saat tietää.' Ja sitten minä satuin
katsomaan hihaani, joka oli hipaissut hänen takkiansa -- voi, hyvä
Jumala! hyvä Jumala!"

Väristen koko ruumiiltaan ja vaalennein huulin piteli Marcella häntä
sylissään suljettuna. Hänen mielikuvituksensa oli herkkä ja lentävä
kuten yleensä luonteiden, joilla on nopea käsityskyky ja jotka helposti
kiihtyvät, ja hän näki tämän kohtauksen, ikäänkuin hän olisi itse ollut
läsnä -- näki kuun valaiseman mökin, kurjat aviopuolisot ja murhatun
veren vaimon hihalla.

Katkonaisin lausein rouva Hurd edelleen jutteli, mitä oli saanut
mieheltään tietää. Yhteentörmäyksestä metsänvartiain kanssa hän
kertoi samaa kuin Hurdkin lukuunottamatta joitakin lisäyksiä ja
muutoksia, jotka vaimon säikähtynyt mielikuvitus oli esiinloihtinut.
Hän kuvaili, kuinka hän oli pakottanut miehensä riisumaan vereen
ryvettyneet vaatteensa ja kätkemään ne katossa olevaan loveen ja
kuinka hän sitten oli rukoillut Hurdia viipymättä lähtemään karkuun,
hän kun parissa tunnissa -- ennenkuin oli päästy rikoksen perille --
kerkiäisi jo hyvän matkaa takaa-ajajista edelle. Mutta mitä kauemmin
he juttelivat, sitä lujemmaksi näytti Jimissä vahvistuvan päätös,
että hänen oli teostaan vastattava. Sitäpaitsi hän älysi, että pako
oli mahdoton hänenlaiselleen vinoselkäselle miehelle, ja sitä hän oli
koettanut Mintallekin selitellä. Mutta pelosta tämä oli käynyt ihan
mielettömäksi ja sokeaksi, ja viimein, juuri kun päivä alkoi sarastaa,
Hurd, lopettaakseen heidän pitkällisen kinastuksensa, sanoi lähtevänsä
nukkumaan. Vaimon puheet veivät muka hänen päänsä pyörälle, ja nyt
tässä älyä kysyttiin, jos koskaan. Itkien seurasi Minta häntä tikapuita
ylös makuuhuoneeseen.

Siellä istui pikku Willie vuoteessaan tukehtumaisillaan kurkkulimaansa
ja puolikuolleena säikähdyksestä kuullessaan vanhempain kovaäänistä
riitelyä.

"Ja kun Jim näki hänet, istahti hän pojan vuoteelle, kääri hänet
peitteeseen, hieroi hänen sääriänsä ja jalkojansa, ja minä saatoin
kuulla hänen tuskasta voihkivan. Silloin minä sanoin: 'Jim, jollet
tahdo lähteä minun tähteni, etkö lähde pojan tähden?' Sillä nähkääs,
neiti, meillä oli kotona hiukan rahaa, ja minä arvelin, että hän voisi
piiloutua päivisin ja kävellä öisin ja joutua sillä tapaa Liverpooliin,
ja sieltä Amerikkaan. Luulin tuskasta pakahtuvani, kun vaan kaiken
aikaa kuuntelin tuleeko kuka, ja kun ajattelin, että hänet voidaan
viedä täältä niinkuin loukkoon joutunut hiiri ja ettei kukaan usko
meidän puheita todeksi, kun Jim niin usein on Westallia uhannut. Ja
hän puhkesi itkuun ja Williekin itki. Ja hän suuteli minua ja lupasi
lähteä. Ja minä hoputin kovasti häntä lähtemään, sillä alkoi jo olla
niin valoisa; ja juuri kun hän seisoi portaitten päässä ja minä pitelin
pikku Willieä sylissäni ja heitimme hänelle hyvästi -- --"

Hänen päänsä vaipui penkille. Kertomus oli lopussa, eikä Marcellakaan
enää mitään kysellyt -- hän mietiskeli. Willie, kalpea kutistunut
varjo, seisoi äitinsä vieressä silitellen hänen poskiaan. Huoneessa ei
kuulunut muuta ääntä kuin hänen sihisevä hengityksensä.

Ovella kuului kova naputus. Marcella nousi ja silmäili ulos akkunasta.
Väkijoukko oli melkein kokonaan hajaantunut, maantiellä näkyi vielä
muutamia uteliaita, ja mökin ulkopuolella seisoi poliisi. Portailla
seisoi Aldous Raeburn ja hänen takanaan hänen hevosensa pienen pojan
pitelemänä.

Marcella meni ovea avaamaan.

"Minä tulen", sanoi hän heti. "Siinähän rouva Mullins jo tuleekin. Nyt
uskallan jättää hänet."

Aldous otti hatun päästään, sulki oven ja käsi Marcellan käsivarrella
hän seisoi katselemassa kokoon luhistunutta vaimoa ja kelmeitä lapsia.
Ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen ja samalla kertaa säälivä; hänen
mielessään liikkui vielä muistelmia toisistakin kohtauksista, joissa
hän vast'ikään oli ollut läsnä.

"Poloiset", kuiskasi hän verkalleen. "Sinä sanoit hankkineesi jonkun
tänne hoitamaan häntä. Näyttääpä siltä, kuin veisi tämä häneltäkin
hengen."

Marcella nyökähytti päätään. Nyt kun hänellä tällä hetkellä ei enää
ollut mitään täällä toimitettavaa, saattoi hän vain vaivoin hallita
itseään ja hän oli puhjeta itkuun. Levottomana ja liikutettuna
Aldous silmäili häntä hänen pannessaan hattua päähänsä. Marcellan
armelias sydän ei ollut pelännyt tällaisen tärisyttävän tapauksen
mielenliikutuksia, hän oli menetellyt ylevämmin kuin mitä hän,
Aldous, tytön itsensä vuoksi olisi suonut. Raeburnin moraalinen tunne
hyväksyi ja ihaili Marcellaa, mutta hän oli huolissaan ja ikävöi viedä
rakastettunsa pois täältä voidakseen häntä helliä, lohduttaa. Tuskinpa
Marcella oli kolmeakaan tuntia nukkunut, sittenkuin he erosivat Maxwell
Courtin portailla Marcellan astuessa vaunuihin.

Nyt saapui rouva Mullinskin yhä hätääntyneenä ja nyyhkyttäen ja niiasi
pelokkaana herra Raeburnille. Marcella puheli hänelle kuiskaamalla,
antoi muutamia käytöllisiä ja asiallisia määräyksiä, jotka herättivät
Aldousin ihailua, ja lupasi palata myöhemmin. Rouva Hurd ei liikahtanut
eikä silmiään avannut.

"Jaksatko kävellä?" sanoi Aldous kumartuen hänen puoleensa, kun he
seisoivat mökin ulkopuolella. "Sinä näytät aivan uupuneelta. Luuletko
voivasi istua hevosen selässä, jos minä talutan sitä?"

"Ei, kävellään vaan!"

Niinpä he sitten astuivat eteenpäin kylän uteliaiden silmien
seuraamina. Hevosta taluttava poika kulki jonkun matkan päässä heistä.

"Missä olet ollut?" kysyi Marcella, kun he olivat kylän sivuuttaneet.
"Oh, älä sinä huoli minun väsymystäni ajatella! Minä tahdon mieluummin
tietää kaikki. Minun täytyy tietää kaikki." Hän oli kalmankalpea, mutta
kärsimättömyyttä ja kiihtymystä leimusivat mustat silmät. Vetipä hän
vielä kätensäkin pois Aldousin käsivarrelta, missä tämä hellästi yritti
sitä pidellä, ja astui pää pystyssä eteenpäin.

"Olin Dynes raukan luona", vastasi Aldous surullisesti; "minun oli
toimitettava pöytäkirja hänen todistuksestaan. Hän kuoli siellä
ollessani."

"Kuoli?"

"Niin. Kyllä rosvot olivat siitä huolehtineet, ettei pelastuksesta
ollut toivoa. Mutta elipä hän sittenkin, Jumalan kiitos, niin kauan,
että kerkisi antaa sen verran tietoja heistä, että luullakseni joutuvat
oikeuden käsiin!"

Virkamiehen ja ylimyksen itsetietoinen ääni pisteli Marcellan
värähteleviä hermoja.

"Mitä on oikeus?" huudahti hän; "järjestelmä, joka säälimättä uhraa
ihmiselämän suojellakseen teidän kesyjä fasaanejanne?"

Pilvi sumensi Raeburnin vakavan, kirkkaan katseen. Rinnasta kohosi
raskas huokaus -- miehen huokaus, jolle hänen oma asemansa maailmassa
tuottaa loppumattomia tunnonvaivoja.

"Niinpä kyllä!" sanoi hän. "Etkö usko, että minä sata kertaa kyselin
samaa itseltäni seisoessani poika raukan kuolinvuoteen ääressä?"

Äänettöminä he kulkivat eteenpäin. Marcella oli yhä sotakannalla. Hänen
sisässään riehui mielenkuohu, ja hän valmisteli hyökkäystä. Viimein
Aldous puhkesi sanomaan:

"Mutta olivatpa nykyisen metsästyslakimme puutteet vaikka kuinkakin
suuret, tältä tapaukselta ne eivät kumminkaan pysty riistämään ilkityön
leimaa. Kuusi miestä, ainakin kolme pyssyllä varustettua -- kenties
useampikin -- lähtee fasaaniryöstöretkelle. He törmäävät yhteen
kahden metsänvartian kanssa -- toinen seitsemäntoistavuotias poika --
joilla ei ole muita aseita kuin ohut sauva. Poika lyödään kuoliaaksi,
metsänvartian ampuu melkein paikalla mies, joka on ollut hänen
elinkautinen vihollisensa ja joka monesti on muiden kuullen uhannut
pehmittää hänet! Kai tämä, jos mikään, on tahallinen murha, raaka
murha!"

Marcella seisahtui keskellä sumuista tietä ja yritti hallita itseään.

"Se ei ollut tahallinen", hän lopulta sai vaivoin sanoneeksi; "ei
Hurdin puolelta. Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Se oli
_kahakka_ -- hän olisi yhtä helposti voinut tulla murhatuksi kuin
Westall. -- Westall hyökkäsi ensin hänen kimppuunsa, Hurd puolusti
itseään."

Aldous pudisti päätään.

"Tiettävästi Hurd asian sillä tapaa selittää", sanoi hän alakuloisesti,
"samoin vaimo raukka. Hurd ei ole huono eikä paatunut ihminen kuten
nuo muut hirtehiset. Nähtävästi hän, toinnuttuaan vimmansa ensi
iskusta, ei voinut itsekään käsittää, mitä oli tehnyt. Mutta ei se
asiaa muuta. Murha se oli, ei yksikään tuomari tai jury voi siitä olla
toista mieltä. Dynesin todistus puhuu selvää kieltä, eikä muitakaan
todistuksia puutu."

Hän vaikeni syvästi huolestuneena nähdessään, kuinka kalpeaksi ja
tutisevaksi Marcella kävi.

"Oma armaani, kunpa voisin sinua säästää tästä kaikesta."

He olivat kahdenkesken sumuisella tiellä. Poika hevosineen oli kadonnut
näkyvistä. Raeburn yritti kietoa käsivartensa Marcellan ympäri. Mutta
sitä ei sallittu.

"Tiedä", huohotti nuori tyttö vetäytyen syrjään, "että minä _en_ pidä
Hurdia syyllisenä -- että teen kaiken voitavani puolustaakseni häntä.
Hän on minun silmissäni kierojen, iljettävien lakien uhri! Ellet _sinä_
tahdo auttaa minua puolustamaan häntä -- kai minun täytyy kääntyä
jonkun muun puoleen."

Aldousiin iski äkillinen epäluulon pistos.

"Kyllä hänen puolustuksestaan huolta pidetään, siitä voit olla varma",
sanoi hän hitaasti.

Marcella hillitsi itseään ja he astuivat eteenpäin. Kun he poikkesivat
Mellorin ajotielle, muisteli Aldous täynnä kiihkeätä intohimoa mitä
taivaallisia hetkiä he olivat viettäneet yhdessä hänen huoneessaan, ei
täyttä yhdeksää tuntia sitten.

Askeleita kuului hiekkakäytävällä, ja molemmat katsahtivat
ylös. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulivat yhteen tytön
hämmästyneissä ja myrskyisissä tunteissa, kun hän näki Whartonin.



X LUKU.


Birminghamin työväenkongressin ensimäinen istunto oli juuri päättynyt,
ja kadut sen rakennuksen lähellä, missä se oli pidetty, alkoivat
täyttyä ulos rientävistä edustajista. Sadetta tuli tulvimalla, ja
sateenvarjot olivat pystyssä.

Ympärillään joukko nuoria miehiä astui rakennuksen pääkäytävältä ulos
Harry Wharton ja suuntasi kulkunsa -- päästyään vaivoin erilleen siitä
ystävällisestä väenahdingosta, joka tungeskeli hänen läheisyydessään --
kadun toisella puolella olevaan ravintolaansa.

"No niin, minua ilahuttaa, että mielestänne suoriuduin asiastani
kunnolla", puheli hän heidän noustessaan portaita ylös. "Tuhat
tulimmaista tuota ilmaa, ja kuinka tukahuttavaa oli salissa. Tulkaa
sisään, niin saamme jotain juodaksemme."

Puhuessaan hän lennätti auki työhuoneensa oven. Nuo neljä miestä hänen
seurassaan seurasivat häntä sisään.

"Minun on palattava kokoussaliin tavatakseni kahta tai kolmea henkilöä,
ennenkuin kaikki hajaantuvat", sanoi heistä etumainen. "Kiitos, herra
Wharton, minulle ei mitään virvoituksia. Mutta aikomukseni oli kysyä
teiltä, mihin toimenpiteisiin olette ryhtynyt puheenne julkaisemista
varten?"

Puhuja oli laiha, tummahko mies, ystävällinen ja vaatimaton katse
silmissään. Hän oli puettu pitkään, mustaan takkiin, ulkomuodoltaan
papin näköinen.

"Oh! siitä on kyllä pidetty huolta, Bennett. Jäljennöksen saavat
_Sanomat, Päivän Uutiset_ ja _Pohjolainen_. Minä lähetin sen matkaan
jo ennen kokousta. Oma lehteni tietysti myöskin. Muut lehdet ottakoot
siitä mitä haluavat. Minulle se on yhdentekevä."

"Kaikki ne sen tahtovat", virkkoi muuan toinen. "Se on paras puhe,
minkä olette koskaan pitänyt -- paras puheenjohtajanpuhe, mikä meillä
on koskaan ollut -- vai mitä?"

Molemmat miehet hänen takanaan nyökähyttivät päätänsä myönnytyksen
merkiksi. Puhuja, jota sanottiin Caseyksi, jatkoi:

"Hallinin puhe viime vuonna oli loistava, mutta Hallinin puheissa on
jotain lamauttavaa, niin ainakin on tuntunut minusta viime vuonna.
_Taistelua_ me juuri nyt kaipaamme, ja Herran nimessä, antaa sitä vaan
tulla!"

Ja kädet kupeilla seisoen hän silmäili vuoroin kutakin toveriansa.
Hänen kasvonsa punoittivat osittain kokoussalissa vallinneen kuumuuden
vaikutuksesta, osittain sisällisestä jännityksestä. Kaikilla näillä
miehillä oli tuo eloisa, hermostunut ulkomuoto -- Whartonilla ja
Bennettilla sentään vähemmässä määrässä -- joka tavallisesti on
nähtävänä johtajissa, jotka ovat hyvissä väleissä johdettaviensa kanssa
ja jotka vast'ikään ovat menestyksellä suoriutuneet kiihdyttävästä
tulikoetuksesta. Vuolaana virtana tulvi heidän suustaan huomautuksia,
naurunhohotuksia ja kokkapuheita heidän siinä seisoessaan juttelemassa
äskeisestä puheesta ja sitä seuraavasta kohtauksesta. Wharton ei
paljon keskusteluun puuttunut, pistihän vain tuontuostakin väliin
jonkun kompasanan omasta esiintymisestään, mutta virkeä myhäily
suupielissä ja liikkuva, tyytyväinen katse osoittivat ilmeisesti
miehen mielihyvää. Tätä puhettaan hän oli valmistellut vasta silloin,
kun hän kuutamossa astuskeli Mellorin kirjastossa. Eikä hänen
häiriintynyt mielenrauhansa estänyt häntä sitten, tultuaan omaan
huoneeseensa, sitä paperille pistämästä ja ottamasta siitä kaksi tai
kolme kirjoituskone-jäljennöstä sanomalehtiä varten. Ei sen tyyli
enemmän kuin sen loogillinen ajatuksenjuoksukaan ollut kärsinyt tuosta
keskeyttävästä välikohtauksesta. Viimeisten viiden vuoden kuluessa
ei ollut kukaan työväenohjelmaa paremmin esittänyt, rohkeammin
suunnitellut ja kaunopuheisemmin puolustanut. Laimealta tuntui nyt
Hallinin viime vuonna samanlaisessa kokouksessa pitämä puhe, kuten
Casey oli huomauttanut. -- Wharton tiesi yhdellä iskulla luoneensa
itselleen nimen, tiesi myös, että hän tällä puheellaan oli työntänyt
syrjään muutamia puoluemiehiä, jotka muutoin olisivat mahdollisesti
asettuneet hänen tielleen.

Casey ensimäisenä vaihtoi puheenainetta. Hän oli jo kehuskellut
puhetta paljon lämpimämmin, kuin oli itse aikonutkaan. Hän
kuului uus-unionisteihin, ja miehen pukukin oli sitä mukaan --
parkkumi-housut, flanellinen paita, tulipunainen kaulahuivi ja
työmiehen takki -- mikä kaikki vallan oivallisesti soveltui hänen
leijonanomaiseen päähänsä ja leveihin hartioihinsa. Uransa hän oli
alkanut muurarin-apulaisena ja oli tätä nykyä erään vastaperustetun
uuden työväenyhdistyksen sihteerinä. Hänen vaikutuksensa oli ollut
melkoinen, mutta sanottiin sen jo olevan alenemassa. Pidettiin sentään
varsin luultavana, että hän saisi paikan ensi parlamentissa.

Toiset kaksi miestä olivat Molloy, kongressin sihteeri, lyhyt,
sileänaamainen ja jäntevä mies, jonka ystävällinen katse ja käytöstapa
useinkin vei ihmiset harhaan, hän kun oikeastaan oli tämän kamppailevan
liikkeen kiihkoisin taistelija, ja Caseyn ystävä Wilkins, entinen
rauta tehtaalainen, nyt työväenliikkeen palkassa ja työväen ehdokkaana
eräästä Yorkshire-piiristä. Wilkins oli sivistymätön ja intohimoinen
mies, puhui leveätä Yorkshiren murretta ja oli kehno liikemies, mutta
rehellinen ja omassa piirissään vaikutusvaltainen kuten ainakin
ihmiset, joilla on vilpitön vakaumus omasta tehtävästään. Lisäksi hän
oli hyvä puhuja ja uskomattoman sitkeä kaikenmoisissa ruumiillisissa
ponnistuksissa.

"No niin, hyvä on, että se on ohi", huoahti Wharton heittäytyen
tuolille ja kurottaen samassa kättänsä kelloa kohti. "Casey, hiukan
whiskyä? Eikö? Eikä Wilkinskään eikä Molloy? Teiltä, Bennett, ei
kannata kysyäkään. Jumaliste! esivanhempamme olisivat pitäneet meitä
raukkamaisina! No, kuppi kahvia teidän ainakin on juotava ennenkuin
palaatte kokoussaliin. Tarjooja! kahvia. Asiasta toiseen, Bennett,
maalla ollessani tapasin Hallininkin."

Puhuessaan hän kaiveli esiin paperossikotelonsa ja tarjosi toisille.
Kaikki kieltäytyivät paitsi Molloy. Casey otti taskustaan puoleksi
sammuneen piippunsa ja sytytti sen uudelleen. Hän ei ollut raittiusmies
kuten muut, mutta halveksui juoda whiskyä ja vettä "herran"
kustannuksella tai polttaa "herran" paperosseja. Luokkaylpeys hänessä
oli ärtyisä ja vahva. Molloy, joka luonteeltaan oli yhdenvertainen
jokaisen kanssa, vastaanotti tarjotun paperossin rauhallisesti,
huomaamatta Caseyn karsasta silmäniskua.

Herra Bennett siirsi tuolinsa lähelle Whartonia. Hallinin nimeä
mainittaessa kohosi huolestunut katse hänen eloisiin, tummiin silmiinsä.

"Miten on hänen laitansa, herra Wharton? Viime kirjeessään hän mainitsi
minulle vain ohimennen terveydestään. Mutta muistattehan, että tuo
lakkojuttu oli viedä hengen häneltä. Siinä oli tekemistä, ennenkuin
saimme hänet piristymään -- herra Raeburn ja minä."

"Oh, vahva hän ei ole, eikä ole luullakseni koskaan ollutkaan. Mutta
kyllä hän sentään näytti olevan tavallisissa voimissa. Hän on herra
Raeburnin luona, ja minä taas olin vieraana sen nuoren neidin isällä,
joka on kihloissa herra Raeburnin kanssa."

"Olen kuullut kerrottavan siitä", sanoi Bennett huvitetun näköisenä.
"No niin, meidän miehiä ei herra Raeburn ole, mutta hänen luokassaan
ja hänen olosuhteissaan tapaa harvassa miehiä niin selväjärkisiä ja
oikeamielisiä kuin hän. Morsian mahtaa olla onnellinen."

"On tietenkin", sanoi Wharton kuivakiskoisesti. "Mutta juuri tätä nykyä
ei heistä kumpikaan liene niin ylen onnellinen. Viime yönä tapahtui
siellä hirvittävä verinäytelmä. Eräs lordi Maxwellin metsänvartioista
ja tämän apulainen, seitsentoistavuotias nuorukainen, tapettiin viime
yönä kahakassa sala-ampujain kanssa. Juuri matkalle lähtiessäni
kuulin hätimiten siitä kerrottavan, mutta ennen kokoukseen menoani
sain sähkösanoman, missä pyydetään minua rupeamaan murhasta syytetyn
asianajajaksi."

Inhon ja mielipahan ilme lennähti äkisti Bennettin kasvoille.

"Tällaisia tapahtumia on viime vuosina sattunut yhtenään",
virkkoi hän. "Mitenkä voimme päästä siitä kirouksesta, johon tämä
metsästys-järjestelmä meidät kytkee?"

"Siitä ei päästä", puheli Wharton tyynesti kopistellen tuhkaa
paperossistaan, "ei teidän eläessä, eikä minun. Kun saamme enemmän
radikaaleja parlamenttiin, toimitamme huojennusta rangaistuksiin,
mutta siitä metsästävä säätyluokkamme vain kiukustuu keksimään uusia
puolustuskeinoja itselleen. Ooh! mies joutuu hirtettäväksi -- se on
selvä. Mutta siitä tulee oivallinen tapaus -- yleiseltä näkökannalta
katsottuna -- se nostattaa mieliä -- --"

Tuumivan näköisenä hän kuljetti kätensä kiharaisen tukkansa läpi.

"Aivan erinomainen tapaus siitä tulee", toisti hän sitten matalammalla
äänellä ikäänkuin itsekseen puhellen.

"Herra Wharton, tottahan otatte osaa 'Peterloon' päivällisiin tänään?"
kysäisi alati epäluuloinen Wilkins Whartonin ojentaessa hänelle
kahvikuppia. "Se kuuluu tehtäviinne -- ymmärtääkseni."

"Ikävä kyllä, en voi", vastasi Wharton tyytymättömällä äänellä; "olin
juuri aikeessa pyytää teitä kaikkia esittämään anteeksipyyntöni ja
selittämään poissaoloani. Bennettille olen jo puhunut siitä. Minun
on välttämättä lähdettävä maalle vielä tänä iltana -- ikävä juttu --
muuan työmies on joutunut kiikkiin, kun on ampunut erään metsänvartian;
minua on pyydetty miehen asianajajaksi. Oikeuden istunnot alkavat
valitettavasti jo kahden viikon kuluttua; niin muodoin on aika varsin
täpärällä -- --"

Ja hän selitteli edelleen. Iltajunassa hän palaa Widringtoniin,
seuraavana aamuna, lauantaina, hän keskustelee sen asianajajan kanssa,
jonka toimeksi oikeudenkäynti on annettu, ja samana päivänä hän saapuu
hyvissä ajoin Birminghamiin ollakseen läsnä kongressin toisessa
kokouksessa, joka oli määrätty avattavaksi aikaisin iltapuolella.

Hän puheli ystävällisesti ja vakuuttavasti. Noiden toisten miesten
rinnalla hänen nuoruutensa, kaunis ulkonäkönsä ja sulava käytöstapansa
pisti huomattavasti silmään. Wilkinsin silmissä, jolta ei jäänyt
huomaamatta yksikään Whartonin sana tai liike, hän oli ilmeisesti liian
hyvissä pukineissa ja liian sivistynyt. Tottahan se päivä piankin
koittaa, kun työväenliike tulee toimiin omillaankin ja uskaltaa antaa
eropassit mokomillekin nuorille ylimyksille. Ei sentään vielä.

"No, johan sen arvasinkin, ettette te piittaa meidän päivällisistä",
nauraa hohotti hän.

Bennettin lempeä katse muuttui vihaiseksi.

"Onhan herra Wharton mielestäni kyllin selvästi selitellyt syyt
poissaoloonsa", lausui hän toisiin kääntyen. "Kyllä häntä päivällisillä
kaivataan -- mutta tässä näyttää elämä ja kuolema olevan kyseessä.
Älkäämme myös unohtako sitä seikkaa, että tämä tehtävä sattui herra
Whartonille perin sopimattomaan aikaan. Sitä ei meistä yksikään osannut
arvata, kun viime vuonna valitsimme hänet, että hänelle tulisi tässä
samalla haavaa vaalikamppailu eteen. Ensi lauantainahan se pamahtaa?"

"Niin, lauantaina!" sanoi Wharton päätään nyökähyttäen.

"No, tokkopa vetelee?" uteli Casey pyörähyttäen Whartoniin tutkivan
katseen.

"Vetelee toki", vastasi Wharton hilpeästi, "oh, kyllä se meille
luonnistuu. Vanhan Dodgsonin on väistyttävä, ei siinä mikään auta."

"Onko Raeburnilaisilla yhä vielä yhtä vahva kannatus kuin ennen?" kysyi
Molloy, joka tunsi Brookshiren.

"Sitä ei ole kellään tilanomistajalla enää. Vuodesta 84 alkaen on maa
miinoja täynnä kaikilla -- hyvillä ja huonoilla -- ja sen he tietävät."

"Miinatpa vain eivät ota räjähtääkseen -- minun kärsivällisyyteni tässä
jo katkeaa", ärähti Wilkins. "Minun järjelleni on käsittämätöntä,
mitenkä kansa vuosi vuodelta taipuu maksamaan veroa noille anastajille.
Mutta vähätpä tästä näkyy apua olevan siitä, että heitä ahdistetaan.
Niin kauan kuin heitä ja heidän puoluelaisiaan istuu parlamentissa ja
kabinetissa, ei ole mitään muutoksia tulossa."

Wharton katsahti häneen säteilevällä katseella ja teki pienen
hyväksyvän liikkeen päällään.

"No niin, nyt jätämme teidät rauhaan", sanoi Bennett. "Teiltä ei
liikene paljon aikaa matkavalmistuksiin. Kyllä me selitämme syyt
poissaoloonne, herra Wharton. Puheenne herätti niin suurta mielihyvää,
että kaikki tulevat olemaan iloisella mielellä, siitä saatte olla
varma. Suurenmoinen se olikin! -- sallikaa minun vielä kerran
onnitella teitä. Hyvää yötä -- toivon, että saatte salametsästäjänne
vapautetuksi."

Toiset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja heittivät hyvästi hekin.
Wharton saatteli heitä ulos, sitten hän palasi takaisin ja heittäytyi
uudelleen akkunan luona olevaan tuoliin. Sälekaihtimet olivat vielä
alaslaskematta, ja hän silmäili leveälle, kauniille kadulle, joka
näkyi akkunasta korkeine punaisine tiilirakennuksineen ja puoteineen,
vilisevine ihmisjoukkoineen ja ajokaluineen, kaikki niin tuhlaavasti
kaasuliekkien valaisemana, että helmikuun pimeys ja kosteus olivat
sen rinnalla voimattomat. Mutta häneltä jäi kaikki tämä huomaamatta,
haihtumassa oli jo äskeisen menestyksen aiheuttama mielenliikutuskin.
Hän oli jälleen Mellorin ajotiellä; Aldous Raeburn ja Marcella
seisoivat hänen edessään; tämän jännittävän hetken muisto pani hänen
tunteensa uudelleen vavahtamaan.

Hän painoi molemmin käsin päätänsä ja mietiskeli. Murhauutisen
oli hänelle ensiksi kertonut herra Boyce. Mellorin herra oli sen
kuullut Williamilta puoli kahdeksan tienoissa ja oli paikalla
koputtanut hereille vieraansa saadakseen jutella hänen kanssaan tästä
tärisyttävästä tapahtumasta.

"Noin iljettävää juttua en, Jumala nähköön, ole milloinkaan kuullut",
toruskeli potilas silitellen yönuttuaan laihalla kädellään. "Siihen
nyt ne teidän radikaaliset mielipiteenne johtavat. Ensi toimekseen kai
ottavat herraskartanojen ryöstämisen ja polttamisen."

"Enpä luule, että radikaalisilla mielipiteilläni on paljonkaan
tekemistä sen kanssa", vastasi Wharton levollisesti.

Mutta hänen poskillaan hehkui punainen täplä, joka oli ristiriidassa
käytöksen kanssa. Vai niin, kun hän -- _he_ -- näkivät Hurdin astuvan
lehtokujan poikki, oli hän matkalla tähän verinäytelmään. Se sama
pyssynlaukaus, jonka hän, Wharton oli kuullut, oli Westallilta vienyt
hengen. No niin, mikä tässä nyt joutuu eteen? Voineeko Marcella tukkia
suunsa vai haastetaanko heidät molemmat todistajiksi. Tämä ajatus pani
hänen valtimonsa hurjasti jyskyttämään.

"Onko päästy jäljille. Onko ketään vangittu?" kyseli hän isännältään.

"No, johan minä teille juttelin," vastasi herra Boyce äkeästi, vaikka
hän itse asiassa ei ollut mitään virkkanut. "Tuo Hurd-hirtehinen on
vangittu. Minulle kerrottiin, että metsänvartiat ja poliisit ovat
jo toista vuotta pitäneet häntä silmällä. Ja kaiken aikaa on tässä
tyttäreni hemmotellut häntä ja hänen vaimoansa ja saarnaillut minulle
heistä. Saipa hän Raeburninkin ottamaan hänet hovin työhön. Hyvä opetus
tämä on hänelle, sen takaan."

Wharton veti syvän helpotuksen hengähdyksen. Vai oli mies jo raudoissa
ja muita todistuksia näkyi löytyvän. Hyvä! Naisen omatunto on
vaarallinen kapine, eikä sitä koskaan voi tietää, mitä se saa aikaan,
joutuipa siinä pulaan vaikka kuka.

Kun herra Boyce vihdoin oli lähtenyt matkaansa, jotta hän saattoi
pukeutua ja joutua valmiiksi siihen varhaiseen junaan, jolla hän
edellisenä iltana äkkiä oli päättänyt lähteä Mellorista, kesti hyvän
aikaa ennenkuin Wharton pystyi mitään tekemään. Hän vajosi tuumimaan
asemaansa. Neiti Boycen ystävä oli nyt ilmeisessä hengenvaarassa, ja
niin ollen neiti Boycen ajatukset arvatenkin liikkuivat yksinomaan
tämän miehen ja hänen perheensä ympärillä. Wharton tiesi edeltäpäin,
kuinka kiihkeänä, kuinka suuttuneena tyttö oli alkava taistelun
Hurdin elämän puolesta. Olkootpa todistukset vaikka kuinka puhuvia,
Marcellalle Hurd aina oli oleva uhri tai sankari -- ja Westall
tietenkin pelkkä näytelmän Holofernes.

Mitähän Raeburn tästä arvelee? Niinpä niin, juoni kehittyy edelleen.
Hänelle pälkähtikin nyt mieleen, että jos hän lähtee Widringtoniin
aikaisemmassa junassa kuin ensin oli määrätty, kerkiää hän vielä
ennen Birminghamiin lähtöä puolen tunnin verran jutella erään
asianajajan kanssa, joka oli hänen ystäviään. Hän soitti Williamia,
joka kiihtyneenä ja hätiköiden saapui palvelijain huoneesta -- määräsi
tavaransa lähetettäviksi myöhäisemmässä junassa, tiedusteli pojalta,
mitä hän oli kuullut murhasta, sukelsi kylpyynsä ja pullahti jälleen
ylös sieltä virkeänä ja joustavana. Ei hänen ulkonäöstään saattanut
huomata, että vain kahden tunnin levoton uni oli ollut miehen yölepo
ja että sitä ennen oli kestetty mielenliikutuksia ja suoritettu
ajatustyötä, mikä olisi pystynyt järkyttämään toiselta ihmiseltä
vankatkin ruumiinvoimat.

       *       *       *       *       *

Entä kohtaus Mellorin tiellä! Kuinka elävästi hän näki heidän kummankin
-- Raeburnin synkkänä ja kalpeana, Marcellan tummassa sarssipuvussaan,
silmät yhtenä intohimon hehkuna ja posket verettöminä.

"Traagillinen ylevyys varjosi häntä -- sankarittaren ilmakehä. Hänessä
tuntui ruumistuvan tuo surunvoittoinen aamu raskaine sadepisaroineen
ja lehdettömine puineen -- kaikki inhimillinen tuska, joka nyt
vallitsi tuossa pienessä kylässä. Ja minä, joka viimeksi olin nähnyt
hänet tanssipuvussa, joka olin pidellyt häntä sylissäni lämpimänä,
tuoksuvana, neitseellisenä, joka olin nähnyt hänen sydämensä nousevan
ja laskevan valkean poven alla -- sydämen, jossa minä -- minä olin
levottomuutta herättänyt! -- kuinka rohkenin minä pysähtyä ja katsella
häntä silmiin. Mutta tein sen. Salamana lensi samassa mieleeni ajatus,
_kuinka_ taivuttaisin hänet antamaan minulle anteeksi, kuinka jälleen
saisin hänet valtaani. Luulin, että leikki oli lopussa, äkkiä minulle
selvisi, että toinen näytös oli juuri alulla. Hän ja Raeburn olivat
silminnähtävästi jo olleet kinastuksessa toistensa kanssa -- sen
huomasin paikalla, kun näin heidät. Tämä juttu vain laajentaa juopaa
heidän välillään. Raeburnin omatunto astuu väliin -- ja sen miehen
omalletunnolle ei pirukaan mahda mitään!

"Nyt hän minua vihaa; joka sana, jonka puhun hänelle -- ja vielä
enemmän joka sana hänen morsiamelleen -- sapettaa häntä. Mutta malttoi
hän sentään mielensä, kun minä pyysin häntä kertomaan, mitä hän tiesi
-- en voi syyllä häntä moittia -- vaikka näin minä tuontuostakin,
että hän vääntelihe tuskasta, kun hän oivalsi miten tarkat tiedot
minulla on puheenalaisista henkilöistä ja paikoista -- tiedot, jotka
yksin _hän_ on voinut minulle antaa. Ja sillä välin seisoo Marcella
vieressä kuin kuvapatsas. Ei niin sanaa, ei niin katsetta, vaikka
kättelyä hän ei voinut minulta kieltää. Mutta vaistoni pelasti minut.
Minä tempasin hänet ylös, -- minä houkuttelin hänet mukaani! Asetuin
sille käsityskannalle murhaan nähden, jonka arvasin hänelläkin olevan.
Saattoihan otaksua, että se oli ollut kahakka -- tavallinen tappelu --
missä sattuma ratkaisi voiton. Hyvänluontoinen ja säveä mieshän Hurd
oli, kykenemätön tekemään tahallista murhaa. Ja mitä vihamielisyyteen
tulee, olihan sitä ollut kummallakin puolella. Raeburn kangistui
eikä puhunut mitään. Kuinka kaunis on hänellä otsa -- ja kun hän on
liikutettu, on kasvoissa joskus ilme, joka muistuttaa antiikkista
voimaa ja oikeamielisyyttä! Mutta _hän_-- hän alkoi vavista -- virkosi
jähmetyksestään. Hän oli vähällä puuttua puheisiin kanssani -- mutta
minä katsoin viisaimmaksi olla enää pitkittämättä keskustelua ja
kiiruhdin tieheni."

Hän veti taskustaan sähkösanoman, joka hänen käteensä oli annettu hänen
ravintolaan tullessaan, ja jälleen väreili suupielissä sama riemastus,
jota hän oli tuntenut ensin lukiessaan sitä. Yksityiskohtia myöten
se johdatti hänelle mieleen tuon kiireisen keskustelun Widringtonin
asianajajan kanssa, jonka tarkka vainu jo oli keksinyt, että Hurdin
puolustuksesta voisi koitua hänelle hyvääkin raha-ansiota. Tämä mies
-- ollen puutteenalainen, ovela ja seudun olot juurta jaksain tunteva
-- oli työskennellyt Whartonin ja puolueen eteen, eikä mitään parempaa
pyytänyt kuin saada pysyä hyvissä väleissä tulevan parlamentinjäsenen
kanssa.

"Eräs nainen", oli Wharton hänelle puhellut, "herra Boycen tytär
Mellorista, on hartaasti kiintynyt tähän mieheen ja hänen perheeseensä.
Hän on kovin suruissaan tämän jutun johdosta. Näin hänet sivumennen
tänä aamuna, mutta ei ollut aikaa siitä jutella. Olen vakuutettu
siitä, että hän koettaa auttaa miehen sukulaisia tämän puolustuksessa.
Käykää hänen luonaan vielä tänä aamuna -- sanokaa hänelle, että tämä
juttu on herättänyt minussa myötätuntoa -- että olen lakimies, kuten
hän tietää, ja että otan ajaakseni Hurdin asiaa, jos hän vain tahtoo.
Hankalaksi tämä minulle käy, vaalit kun juuri ovat edessä, mutta se on
tehtävä -- yleisen edun kannalta. Ymmärrättehän? Neiti Boycen isä on
tory -- ja tytär viettää piakkoin häitä herra Raeburnin kanssa. Näin
ollen hän on vaikeassa asemassa. Yhtäkaikki hänen mielensä on kovasti
kuohuksissa tästä tapauksesta ja koko metsästys-järjestelmästä -- ja
minä tahtoisin olla hänelle avuksi. Kävi miten kävi, omaa tietään hän
kulkee. Käykää häntä puhuttelemassa -- puhutelkaa myös Hurdin vaimoa,
joka on tykkänään neiti Boycen vaikutuksenalaisena, ja sähköttäkää
sitten minulle ravintolaani Birminghamiin. Jos he ovat ajatelleet
toimia toisin päin, hyvä sekin. Sitä enemmän aikaa liikenee minulta
vaalipuuhiini."

Suoritettuaan tämän tehtävän hän matkusti Birminghamiin. Siellä hänelle
ravintolan portailla ojennettiin sähkösanoma: --

"Puhutellut neiti Boycea, samoin rouva Hurdia. Teitä halutaan hartaasti
miehen asianajajaksi."

Tuumivana hän nyt levitteli sähkösanomaa edessään. Tuo vähäinen
paperiliuska antoi hänelle lupauksen siitä, mitä hän kiihkeimmin halusi
maailmassa -- vaikutusvaltaa, mielenliikutuksia, jännittävää toimintaa.

"Kun me kohtaamme toisemme vasta", hymyili hän itsekseen, "vetää hän
itsensä tilille. Hän on oleva arvokas ja loukkaantunut; hän epäilee
kaikkia sanojani ja tekojani -- ja itseään hän epäilee vieläkin
enemmän. Yhdentekevä. Juonen langat ovat minun kädessäni, kadotin
tai voitin, hän on yhtäkaikki pakotettu työskentelemään kanssani,
neuvottelemaan kanssani -- hän on jäävä minulle kiitollisuudenvelkaa.
Mikä sai hänet suostumaan? -- kaiketi se kumminkin tuntui hänestä
nöyryyttävältä. Raeburn nähtävästi on ollut järkkymätön -- naisten
tapaan hän tahtoo päästä voitolle, ja koska hän kaikesta huolimatta
katsoo minun apuani edullisimmaksi, on hän pistänyt ylpeytensä säkkiin?
vai olisikohan? -- Ei, sitä en uskalla ajatella. Tämä on kuin viini --
päähän se käy. Ja tällaiseen yritykseen ryhdyttäessä on oltava selvällä
päällä. Kirjoittaisinko hänelle -- aikaa on juuri sen verran, ennenkuin
lähden -- pyytäisinkö häneltä anteeksi mieletöntä tekoani -- ennenkuin
yhdessä käymme ihmiselämää pelastamaan? Se voipi onnistua -- voipi
epäonnistuakin. Mutta ei sentään! Parasta on antaa asian itsenäisesti
kehittyä. _Hänkö_ -- Aldous Raeburnin vaimo kuukauden kuluttua? No
niin, ehkäpä -- ehkäpä hän on. Mutta siitä ei minun ymmärtääkseni
tarvitse suuresti välittää. Merkillistä! Kaksikymmentäneljä tuntia
sitten arvelin, että kaikki oli ollutta ja mennyttä. -- Nyt päivällistä
syömään ja sitten matkaan! Kuinkahan niukalla unella saatan tulla
toimeen seuraavan kahden viikon ajan?"

Hän soitti kelloa, tilasi ajurin ja läksi sitten ruokahuoneeseen
pikaista päivällistä haukkaamaan. Hänen kulkiessaan ohi yhden niistä
pienistä pöydistä, joita huone oli täynnään, muuan herrasmies, joka
tuttavansa kanssa söi puolista siellä, tunsi hänet ja nyökähytti
hänelle kylmästi päätään. Wharton astui huoneen perälle, ja
odottaessaan ruokaansa hän vajosi lukemaan paikkakunnan iltalehteä,
joka jo sisälsi selostuksen hänen puheestaan.

"Huomasitteko tuota miestä?" kysyi muukalainen tuttavaltaan.

"Sitäkö pientä nuorta, kiharapäistä miestä?"

"Pientä, nuorta miestä, jopa jo! Hän on jäntevin atleetti, minkä
tunnen -- aivan tavaton ruumiillinen kestävyys kokoon verraten --
ja politikoitsijana hän on -- mitä taitavimpia lurjuksia. Me olemme
naapurukset maalla. Meidän maatilamme ovat vieretysten. Tunsin hänen
isänsä -- pienen, näivettyneen vanhan herran vanhaa koulua -- hyvin
silokäytöksinen ja itsepintainen -- jonka hänen vaimonsa kiusasi
hengiltä -- oh, Jumala paratkoon, oli siinäkin naista!"

"Mikä on miehen nimi?" keskeytti toinen. "Wharton -- H. S. Wharton.
Äiti oli lordi Westgaten tytär _hänen_ äitinsä taas näyttelijätär,
jonka vanha lordi nai vanhuudenhöperyydessään. Samoin kuin Garrick
lady Mildred Whartonkin oli luonnollinen ainoastaan silloin kun sai
näytellä jota hän tekikin vaikka missä tilaisuudessa. Vanhan Whartonin
olisi pitänyt antaa hänelle selkään hänen käsialansa tähden ja tappaa
hänet hänen pukujensa vuoksi. Nimikirjoitustaan varten hän tarvitsi
kokonaisen paperiarkin, ja hänen pukunsa olivat sellaiset, että jos
sattui olemaan samassa huoneessa hänen kanssaan, oli mahdotonta
välttää takertumasta hänen liepeisiinsä. Verrattoman kekseliäs hän oli
eriskummaisia malleja keksimään. Huomion herättämiseksi tämä kaikki
tehtiin. Hän riiteli miehensä ja kaikkein sukulaistensa kanssa, ja
lopulta hän rupesi julkisesti esiintymään sosialistisena puhujana,
poika seurassaan. Aina hänellä oli näyteltävänä milloin mikin osa,
epäonnistunein niistä oli kuitenkin äidin osa."

"H. S. Wharton?" virkkoi vieruskumppani. "No, sehän on sama mies,
joka tänään on täällä puhunut. Olen juuri lukenut _Iltatähdessä_
selostuksen siitä. Suuri kokous -- Birminghamin johtavien ammattikuntien
kokoonkutsuma -- jonka tarkoituksena on käsitellä vapaamielisten
vaaliohjelmaa, mikäli se koskee työväestöä -- vai siinäkö se mies oli
-- sanotaan, että hänellä oli suunnaton menestys -- puhui loistavasti
-- ja tulee varmaan valituksi parlamenttiin ensi viikolla."

Puhuja, joka näköjään oli ovela ja varakas tehtailija, pisti silmälasit
nenälleen, voidakseen paremmin silmäillä tätä nuorta Robespierreä.
Hänen toverinsa, lihavahko tilanomistaja, kohautti olkapäitään.

"Äidiltään tämä nuori mies niinmuodoin on perinyt mielipiteensä?"

"Tiettävästi. Siitä lähtien kuin poika oli viisitoistavuotias,
sai hän olla mukana kaikissa hassutuksissa. Miehensä kuoltua lady
Mildred yritti panna toimeen yhteisiä aterioita palvelusväen kanssa,
mutta hovimestari pani pystyn eteen. Saman teki Whartonkin, joka --
niin sosialisti kuin onkin -- on aina ollut luonteeltaan mukavuutta
rakastava. Se hänen kunniakseen sanottakoon, että masentunut hän oli
äidin kuoltua. Silloin olin minäkin taipuvainen kohtelemaan miestä
säädyllisesti. Luulen, että lady Mildred rakasti poikaansa -- ja
merkitseehän sekin sentään jotain."



XI LUKU.


Marcella makasi Mellorin vierashuoneen sohvalla. Uutimet oli juuri
laskettu alas, mutta hän oli kieltänyt Williamia tuomasta lamppuja
sisään ennenkuin soitetaan. Takkavalkeankin valo oli hänestä
sietämätön. Silmät ummessa hän siinä lepäsi ruumiillisesti ja
sielullisesti aivan hervottomana. Lepoa hän ei kuitenkaan näyttänyt
nauttivan, pienikin kolina talossa pani hänet säpsähtämään ja
kuuntelemaan. Aamupuolen hän oli viettänyt Hurdin mökissä hoidellen
rouva Hurdia ja pikku poikaa. Minta, ennenkin heikko ja kulunut, oli
nyt säikähdyksestä ja levottomuudesta käynyt niin kurjaksi, ettei
voinut vuodettansa jättää, ja Willie huononi päivä päivältä, vaikka
hän itsepintaisesti tahtoi liikkua ympäri puettuna kuten ennenkin ja
tietää kaikki, mikä koski isää. Liikkuminen tuotti tuolle raihnaiselle
ruumiille uskomattomia pakotuksia, ja isä näytti alati olevan lapsen
ikävöivässä mielessä, mutta pieni sankari kärsi kaikki, mykkänä ja
valittamatta.

Se onnettomuus, joka näitä kurjia oli kohdannut, piti Marcellaakin
kuumeen tapaisessa kidutuksessa. Voimat ja mieli olivat peräti
murtuneet. Vielä toinen uneton yö, täynnä jos jonkinlaisia kauhunkuvia,
heikensi hänen jo ennaltaan ristiriitaisten tunteiden ja oman itsensä
halveksimisen painostuksesta raukaistua itsehillitsemiskykyänsä. Siinä
nyt odotellessaan kuulevansa Aldous Raeburnin soittamista ja askeleita,
hän ei itsekään voinut päästä selville, oliko hänen oltava äkäinen
siitä että Aldous tulee niin myöhään, vai onneton siitä, että hän tulee
yhtään. Siitä hän kyllä oli selvillä, että heillä oli keskenään pitkä
tilinteko suoritettavana. Raskaana painoi häpeäntunne hänen sydäntään
ja omaatuntoaan, tapahtumaa kirjastossa hän arveli neitseellisessä
mielessään poistumattomaksi täpläksi kunnialleen -- heikkoudeksi ja
petokseksi samalla haavaa. Mutta hän ei tahtonut ajatella sitä, eikä
sovitella tekojansa sen mukaan. Kärsimättömänä hän työnsi tyköään
moraaliset väittelyt. Saisihan Aldous aikanaan sen, mikä hänelle on
tuleva -- saisi valita, tahtooko ensinkään naida Marcellan tapaisen
tytön.

Tämän ohessa Raeburnin käsityskanta murhasta tuskastutti häntä ja oli
viedä häneltä kaiken maltin. Vaikka tuntui se toiselta puolen hänestä
ikäänkuin huojennukseltakin, kun sai suuttua häneen -- kun oli olemassa
loukkaantumisen ja moitteen syitä. Sen lisäksi häntä ihmetytti se
lempeä järkähtämättömyys, joka ilmeni sulhasen sanoissa ja käytöksessä
hänen puolustaessaan eriävää kantaansa. Se oli Marcellalle aivan uutta.
Uhmansekaisella mielihyvällä hän antautui taisteluun sitä vastaan. Oli
ikäänkuin hän sillä olisi löytänyt puolustusta itselleen -- ikäänkuin
Aldous olisi joutunut samalle asteelle kuin hänkin ja palkinnut pahaa
pahalla.

Ovi aukeni. Jopa viimeinkin! Hän ponnahti pystyyn. Mutta William se
vain olikin, joka toi sisään iltapostin. Häntä seurasi rouva Boyce. Hän
loi tyttäreen tutkivan katseen, kyseli, oliko hänen päänkivistyksensä
parempi ja istahti sitten ompeluksineen hänen viereensä. Näinä
kahtena päivänä hän oli ollut harvinaisen ystävällinen Marcellalle.
Pienet hellyydenosoitukset, joilla naiset tavallisesti ilmaisevat
osanottoansa, olivat hänelle tuiki vieraita. Hemmottelemaan tai
hyväilemään hän ei pystynyt. Mutta siitä pitäin kun Marcella tänä
aamuna palasi kylältä kotiin kalpeana, kuoppasilmäisenä hahmona, oli
äitikin ryhtynyt valtaansa käyttämään. Hän ei sallinut tytön enää
lähteä ulos, vaan laitteli hänet sohvalle lepäämään ja antoi hänelle
hajusuolaa päänkivistyksen poistamiseksi. Ei Marcella jaksanut
vastustella. Aldousille oli annettava sana, sen hän vain oli määrännyt,
että hän saapuisi Melloriin niin pian kuin laillinen ruumiinkatselmus
oli lopussa, jotta Marcella saisi kuulla juryn päätöksen. Jury oli
istunut kaiken päivää, ja tuomio odotettiin illalla langetettavaksi.

Marcella silmäili kirjeitään, kunnes sattui käteen eräs, sisältävä
lontoolaisen kauppahuoneen lähettämiä kangasmalleja. Hän työnsi sen
kiivaalla liikkeellä nopeasti syrjään ja nousi istualleen.

"Äiti! minulla on sinulle jotain sanottavaa."

"Mitä sitten, tyttöseni."

"Äiti, häät täytyy siirtää! -- ne täytyy! -- pari viikkoa. Minä olen
miettinyt sitä tässä maatessani. Kuinka minä _voisin_? -- näethän
itsekin, ettei se käy. Tuo onneton vaimo luottaa tykkänään minuun.
Kuinka voin uhrata aikani vaatteille ja ompelijattarille? Minusta
tuntuu, kuin en voisi ajatella mitään muuta -- en mitään muuta koko
maailmassa -- kuin häntä ja hänen lapsiaan."

Hän sai vaivoin puhutuksi. Ääni oli kova ja pingottunut. "Oikeus istuu
kenties juuri sinä viikkona -- ehkäpä vielä samana päivänäkin, kun
meitä vihitään."

Hän vaikeni ja lennätti äitiin melkein uhkaavan katseen. Rouva Boyce
ei osoittanut vähintäkään hämmästyksen merkkiä. Hän laski levollisesti
työnsä helmaansa.

"Jo minä olen odottanutkin, että sinulla olisi sellaisia tuumia",
virkkoi hän hetken kuluttua. "Enkä voi käsittää, että se sinun
kannaltasi katsottuna olisi järjetöntäkään. Mutta ymmärtänethän, että
ani harva arvostelee asiaa sinun kannaltasi. Aldous Raeburn kyllä --
sinähän sen parhaiten osaat päättää. Mutta hänen omaisensa saattavat
olla toista mieltä, ja isä pitää sinua -- --"

"Hulluna", oli hän sanoa, mutta totuttuun tapaansa hän valitsi
maltillisemman sanan ja sanoi "narrimaisena". Marcellan himmeät
silmät leimahtivat uhmaavasti. "Sitä ei voi auttaa. En voi tehdä
sitä. Ilmoitan sen heti Aldousille. Häät pitää siirtää kuukaudeksi.
Ja vaikeata se on silloinkin", lisäsi hän ja väristys puistutti hänen
jäseniään.

Rouva Boycen hartiat liikahtivat melkein huomaamattomasti, eikä hän
voinut olla tulevaa vävypoikaansa säälimättä. Sitten hän sanoi kuivasti
-- --:

"Mietihän kumminkin ensin, onko mielestäsi oikein tehty Raeburnia
kohtaan, että sallit tällaisen seikan kumota hänen toiveitaan ja
suunnittelujaan. Hänen on, luullakseni, oltava Lontoossa parlamentin
avajaisissa kuuden viikon kuluttua."

Marcella ei vastannut. Kädet ristissä polvilla hän istui syviin
mietelmiin vaipuneena. Häiksi määrättyyn päivään -- entisen sopimuksen
mukaan -- oli enää vain kolme viikkoa ja kolme päivää. Lyhyt
kuherruskuukautensa heidän oli määrä viettää Pohjois-Englannissa
eräässä kuuluisassa linnassa, jonka heille oli tarjonnut käytettäväksi
muuan Aldousin serkku äidin puolelta, hänellä kun oli linnoja
enemmän kuin tarvitsi. Sieltä oli aikomus lähteä Lontooseen
parlamentinavajaisiksi. Kaupunkitaloa sisustettiin suurella kiireellä.
Marcella itse oli tuskin ensinkään siihen puuttunut viime aikoina,
vaan jättänyt sen tykkänään neiti Raeburnin tehtäväksi, joka tosin
oli kiukustunut morsiamen välinpitämättömyydestä, mutta joka sentään
mielellään valikoi uutimet ja seinäpaperit.

"Kahdeksan viikon kuluttua on kuolemantuomio pantu täytäntöön", mietti
äiti mielessään istuessaan ääneti hänkin. Rouva Boyce oli jo hankkinut
itselleen tietoja kaikista murhaan kuuluvista asianhaaroista, ja
hän oli vakuutettu siitä, että Marcella oli antautunut toivottomaan
kamppailuun Hurdin elämän puolesta. Mutta tytär -- niin tuittupäisesti
ja kiihkoisesti kuin hän käyttäytyikin -- osoitti tällä menettelyllä
sielunjaloutta, jolle äiti ei voinut olla antamatta hiljaista
tunnustusta ja joka sai hänet unohtamaan ivallisen puhetapansa ja
kohtelemaan Marcellaa lempeämmin.

Melkeinpä tämä sama ajatus -- vaikka hirvittävän kauhunkuvan muodossa,
jossa ajatukset eivät uskaltaneet viipyä -- välähti Marcellankin
aivoissa, ja siihen liittyi vielä toinenkin ajatus, joka jäi
aavistamatta itse teräväsilmäiseltä rouva Boyceltakin. "Kun minä kerron
hänelle sen -- hän arvatenkaan -- ei tahdo mennä naimisiin kanssani --
ja kerrottava se tietysti on."

Ei kumminkaan vielä -- ei mitenkään vielä. Vaistomaisesti hän tunsi,
että hänen nyt näiden seuraa vain viikkojen kuluessa oli säilytettävä
entinen arvokkuutensa Aldousin silmissä, ettei hän saanut antaa tälle
mitään halveksumisen syytä. Jos hän nyt tällaisena aikana takertuu
omiin synteihinsä, on hän laiskan ja tekopyhän uskovaisen kaltainen,
joka voihkailee sielunsa pelastuksesta, sen sijaan että pitäisi huolta
vaimonsa ja lapsensa ruumiillisista tarpeista.

Valtaovella soitettiin. Marcella nousi pystyyn käsi sohvannojalla.
Surkuteltavalta ja pateettiselta hän näytti seisoessaan siinä pitkänä,
hentona, mustapukuisena.

Kun Aldous astui sisään, olivat Marcellan kasvot yhtenä ainoana
tuskaisena kysymyksenä. Aldous astui hänen luokseen ja tarttui hänen
käteensä.

"Westallin jutussa kuuluu päätös: tahallinen murha Hurdin puolelta.
Mitä tulee Charlie Dynes raukkaan, siirrettiin päätöksenantaminen
ensi istuntoon. Todistuksia on kumminkin kertynyt siksi paljon, että
ruumiit voidaan haudata. Tänä iltana kerrottiin, että muuan mies
tuota salametsästäjä-joukkiota on esiintynyt ilmiantajana ja poliisi
vakuuttaa korjaavansa talteen kahden tai kolmen päivän kuluttua koko
parven."

Marcella vetäytyi hänestä pois ja vaipui uudelleen sohvan nurkkaan.
Varjostaen kädellään silmiään hän teki voitavansa ollakseen tyyni ja
asiallinen.

"Kuulusteltiinko Hurdia itseään?"

"Kuulusteltiin. Hän kertoi samaa, mitä oli sinulle ja vaimolleenkin
puhunut. Mutta oikeus? --"

"Ei uskonut häntä."

"Ei. Oli olemassa niin painavia todistuksia häntä vastaan. Hänen omasta
kertomuksestaan käy ilmi, että hän oli ollut ulkona metsästyksen
tarkoituksessa, että hän oli johtanut Oxford-joukkuetta, että hän oli
ollut pyssyllä asestettuna ja että Westall oli ollut aseeton. Hän
myönsi myöskin, että Westall oli ensin kehottanut häntä antamaan pois
äsken korjaamansa fasaanit sekä pyssyn. Hän kielsi. Silloin hän sanoi
Westallin rynnänneen hänen päällensä ja hän laukaisi. Dick Patton
ja jotkut muut todistivat, että hän jo kuukausmääriä oli uhkaillut
Westallia."

"Katalat pelkurit!" huusi Marcella nyyhkyttäen ja molemmat kädet
nyrkissä.

Rouva Boycesta näytti, että Aldousin kalpeille, surun kalvamille
kasvoille lennähti hetkeksi harmistunut ilme. Hän jatkoi lujalla
äänellä:

"Ja Brown, isännöitsijämme, todisti, että hän lokakuusta asti oli ollut
työssä meillä. Siinä punnittiin mielestäni tunnollisesti myötä ja
vastaan, ja puoli seitsemän ajoissa annettiin päätös."

"Vietiinkö hänet takaisin vankilaan?"

"Tietysti. Torstaina hänet asetetaan rauhantuomarien tutkittavaksi."

"Joista sinä olet yksi?"

Tytön äänensävy oli selittämätön. Aldous säpsähti. Rouva Boyce punastui
suuttumuksesta, ja tukahuttaen halunsa sekaantua keskusteluun hän
alkoi panna kokoon työvehkeensä jättääkseen kihlatut kahden. Hetkisen
arveltuaan Aldous virkkoi:

"Erehdyt, ei yksikään rauhantuomari käsittele asiaa, jossa hän
on personallisesti osallinen. Minä en tule ensinkään puuttumaan
oikeudenkäyntiin. Isoisän on tietysti tehtävä kanne."

"Mutta se on kumminkin oikeus, jossa istuu pelkkiä tilanomistajia",
huudahti Marcella, "miehiä, jotka tuomitsevat hänet jo vain senkin
vuoksi, että hän on salametsästäjä."

Seurasi äänettömyys, jonka aikana rouva Boyce lähti huoneesta. Sitten
Aldous sanoi verkalleen:

"Arvostelet meitä väärin, luullakseni, ainakin muutamia meistä.
Tiedäthän sitäpaitsi, että rauhantuomarien tehtävänä on vain alustavan
tutkimuksen suorittaminen, ennenkuin juttu lähetetään oikeuteen.
Asiasta toiseen" -- ääni muuttui äkkiä -- "kuulin illalla, että Harry
Wharton ryhtyy Hurdin asianajajaksi."

"Niin", vastasi Marcella uhmaavasti. "Onko sinulla mitään sitä vastaan?
Vai kenties et soisi Hurdille mitään puolustusta?"

"Marcella!"

Äänensävy oli sellainen, että se vihlaisi tytönkin katkeroitunutta
sydäntä. Näin syvästi ei Marcella vielä koskaan ollut häntä loukannut,
ja ensi hetkessä Aldous oli jo vähällä päästää suuttumuksensa
valloilleen. Sydämeen kertynyt suru ja mielikarvaus oli puhjeta
kiivauteen, joka kerrassaan olisi pyyhkäissyt pois miehen tavanmukaisen
maltin ja tyynimielisyyden. Mutta kun hän katsahti Marcellaan, pisti
hänen silmäänsä, kuinka kalpea ja kurja hän oli. Hän ei voinut
läksyttää häntä! Mutta Raeburn älysi samassa, että nyt heille
kummallekin olisi asiain molemminpuolinen selvitteleminen parasta.
Olihan heidän keskinäinen suhteensa jo useampia viikkoja ollut kiero.
Päätökset kypsyivät hänessä hitaasti ja epäröivinä, mutta nyt hänelle
yhdellä iskulla kävi selväksi, että tässä oli pysty pantava eteen.

Kuultuaan huudahduksen Marcellan ensi ajatus oli pyytää anteeksi.
Mutta sitten takertuivat sanat hänen kurkkuunsa. Hänkin oivalsi, että
voimainmittelemisen hetki nyt oli käsissä. Ellei hän voinut mitään
vaikuttaa sulhaseensa tässä asiassa -- vaikka se oli niin päivänselvä
ja koski niin läheltä hänen sydäntään -- miten sitten käy avioliitossa,
missä hän alun pitäen oli otaksunut itseään johtavaksi pääksi? Mikä
hänessä oli parasta ja mikä hänessä oli huonointa, varustautui
taisteluun.

Kun hän ei mitään puhunut, katsahti Raeburn ylös.

"Minä odotan", virkkoi hän matalalla äänellä.

"Mitä sitten?"

"Että sinä peruuttaisit sanasi."

Marcella näki, että hän oli kipeästi loukkaantunut, näki niinikään,
että heidän keskinäiseen suhteeseensa oli jotain uutta tulemassa --
sulhasen puolelta ylpeätä itsepuolustusta, jota tyttö ei ennen ollut
koskaan huomannut. Hänen oma ylpeytensä nousi paikalla kapinaan.

"Ei minun olisi tullut juuri niin sanoa", alkoi hän mielenliikutuksesta
melkein tukahtuneella äänellä ja koettaen ulkonaisesti toki pysyä
tyynenä, jottei Aldousin silmissä näyttäisi oikulliselta lapselta,
"sen myönnän. Mutta minulle on selvinnyt, alusta alkaen, että -- että"
-- ääni sai vauhtia, hän otti äkkiä pöydältä kirjan ja käänteli sitä
rauhattomana kädessään -- "sinä et koskaan ole pystynyt tätä asiaa
puolueettomasti arvostelemaan. Sinä olet arvostellut tätä rikosta
tilanhaltian kannalta; sinä et ole koskaan myöntänyt, että tässä oli
kiihotusta mukana; sinä et tunne sääliä -- --"

Raeburnilta pääsi kärsimätön huudahdus.

"Tiedätkö missä olin, ennenkuin läksin ruumiinkatselmukseen?"

"En", kuului Marcellan uhmaava vastaus. Hän oli äreä Aldousin
keskeytyksestä ja oli päättänyt pysyä järkähtämättömästi omalla
kannallaan.

"Olin rouva Westallin luona. Harden ja minä menimme häntä katsomaan.
Hän on kova, umpimielinen nainen. Kylässä hän nähtävästi ei ole
suosittu, eikä kukaan pistäy hänen luonaan. Hän" -- Raeburn epäröi
-- "hän odottaa piakkoin lasta. Säikähdys ja kiihtymys ovat niin
tärisyttäneet hänen mielentilansa, että Clarke pelkää hänen järkensä
pimittyvän. Puhumattomana ja kuivin silmin hän istui takan ääressä,
mutta silmissä oli kiiluva katse, joka ei tiedä hyvää. Lähetimme sinne
sairaanhoitajan, joka auttaa rouva Jellisonia pitämään häntä silmällä.
Pojastaan hän ei näytä lainkaan huolivan. Yhdellä kädeniskulla on tältä
naiselta riistetty kaikki, mikä hänelle elämässä oli rakkainta. Miksi?
Siksi että mies, joka ei mitenkään ollut puutteessa, jolla oli ystäviä
ja työtä, suvaitsee toimia lainvastaisesti ja tyydyttää himoa, josta
hän sinulle ja vaimolleen oli luvannut luopua, ja että hän samalla
haavaa saisi tyydyttää petomaista vihaansa miestä kohtaan, joka ei
tehnyt muuta kuin puolusti isäntänsä omaisuutta. Etkö _sinä_ tunne
sääliä rouva Westallia tai hänen lastansa kohtaan?"

Hän puheli niin tyynesti kuin taisi vedoten tytön järkeen ja
siveellisiin tunteisiin, mutta pohjalla värähti syvä tunteiden kuohu.

"Kyllä minä olen pahoillani hänen puolestaan!" huudahti Marcella
kiihkeästi. "Mutta mitenkä saattaa sortajaa ja kaikkea sitä kohtaan,
mikä on hänen kanssaan yhteydessä tuntea samaa myötätuntoa kuin uhria
kohtaan?"

Aldous ravisti paheksuen päätänsä, mutta Marcella puhui edelleen.
"_Sinä_ tiedät -- eilenhän minä sinulle juttelin -- kuinka Westall
näiden _iljettävien_ metsästyslakien turvassa teki jo Hurdin nuorena
ollessa elämän raskaaksi hänelle -- kuinka hän mennä vuonna oli
uudelleen ruvennut häntä vainoomaan. Tuonoin me kiistelimme jotenkin
samanlaatuisesta tapauksesta -- tuosta Irlannin murhasta. Minä suututin
sinua, kun en, kuten sinä, tahtonut tuomita noita miehiä, jotka
pensasaidan takaa olivat ampuneet isäntänsä kuoliaaksi. Sinä väitit,
että murhattu oli koettanut tehdä velvollisuutensa alustalaisiaan
kohtaan ja että murha oli raaka ja aiheeton. Mutta minä ajattelin
_järjestelmää_ -- niitä _muistoja_, joita murhaajain mielessä oli
mahtanut liikkua. Siinä _oli_ puolustuksia kylliksi -- hän kärsi isänsä
puolesta -- sitä murhaa minä en voi tuomita kuten muita veritöitä.
Niin, jos Venäjän tsaari räjähytetään ilmaan, vaaditaanko silloin,
että vain hänen vaimoansa ja lapsiansa ajatellaan? Ei, silloin minä
ajattelen sortovaltaa ja kapinaa; minä rukoilisin, niin, rukoilisin,
että minullakin olisi rohkeutta tehdä, mitä he tekivät! Olen kaiketi
mielestäsi hillitön ja hullu. Kenties olenkin. Minä olen sellaiseksi
luotu. Ja sellainen minä aina tulen olemaankin!"

Hän linkosi sanansa Aldousille kiihtymyksestä vavisten. Tämän kylmä,
läpitunkeva katse ja luja käytös, johon Marcella ei ollut tottunut,
veivät hänet tykkänään pois suunniltaan.

"Oliko tässä tapauksessa mitään sortoa?" kysäisi toinen levollisesti.
"Siitä olen yhtä mieltä kanssasi, että murhia on monenlaisia.
Mutta mikäli minä olen sinua ymmärtänyt, et pidä tätä murhana etkä
hyökkäyksenä, vaan hätäpuolustuksena. Sitä ainakin Hurd väittää."

Marcella epäröi ja hämmentyi.

"Minä tiedän", vakuutteli hän, "minä tiedän. Minä uskon sen. Mutta
vaikkapa Hurd olisikin ensin hyökännyt Westallin päälle, minusta hänen
syyllisyyttänsä lieventää sittenkin tämä järjestelmä ja Westallin
vihamielisyys."

Raeburn pudisti uudelleen päätänsä. "Onko mies ammuttava kuin koira
syystä, että hän on tuima ja vallanhimoinen ja käyttää kiukkuista
kieltä?"

Seurasi äänettömyys. Marcella kannusti itseään ajattelemalla tuota
viallista pikku miestä vankikopissaan, miestä, jota viheliäisen,
tyydyttämättömän elämän jälkeen nyt odotti väkivaltainen kuolema, jolla
yhteiskunta aikoi päästä hänestä -- ajatteli vaimoa, jolta sydän oli
murtuva, ja pientä poikaa, joka lain nimessä iäksi erotetaan isästään.
Lopuksi hän puhkesi puhumaan paksulla, epäselvällä äänellä:

"Minusta on niin kauheata, etten voi luottaa sinuun -- etten saa sinua
tuntemaan samalla tapaa kuin itsekin tunnen. Ja kun minä piakkoin
välttämättä tarvitsen apuasi, kun sinun avustasi saattaa kaikki riippua
-- niin lieneekin tarpeetonta sitä pyytää sinulta."

Aldous säpsähti, kumartui eteenpäin ja vallaten Marcellan molemmat
kädet -- hänen kuumat, vapisevat kätensä -- suuteli hän niitä
intohimoisen hellästi.

"Mitä se apu mahtaa olla, jota minä en voi sinulle antaa? Se ajatus
olisi vaikea kestää!"

Marcella vastasi hänen kysymykseensä toisella:

"Sanohan, miten luulet käyvän? Miten luulet sen päättyvän?"

"Minä vain pahoitan mieltäsi, armas", vastasi Raeburn allapäin.

"Et, sano vain. Sinä pidät häntä syyllisenä. Luulet, että hänet
tuomitaan."

"En näe muuta mahdollisuutta, ellei tuoda esiin joitakin uusia
todistuksia Hurdin hyväksi", vastasi Raeburn vastahakoisesti.

"No niin; hänet tuomitaan niinmuodoin kuolemaan. Mutta minä tiedän
-- tuo asianajaja Widringtonissa kertoi minulle -- että -- että --
jos tuomion langettua -- jotkut vaikutusvaltaiset henkilöt -- joiden
sana painaa paljon -- jos lordi Maxwell ja sinä yhtyisitte siihen
liikkeeseen, jonka tarkoituksena on pelastaa hänet -- --. Sillä
sellainen liike pannaan varmasti toimeen -- radikaalit ryhtyvät
toimeen. Tahdotko tehdä sen -- tahdotko luvata nyt -- minun tähteni?"
Aldous oli ääneti.

Marcella katsoi häneen hehkuva rukous silmissään. Hän tunsi mahtinsa ja
päätti koettaa sitä.

"Jos tämä mies joutuu hirtettäväksi", pyyteli hän, "painaa se elämääni
jäljen, jota ei mikään voi ikinä poistaa. Minusta tuntuu, kuin olisin
tavallani vastuunalainen hänen kohtalostaan. Minä olen nuhteleva
itseäni siitä, että jollen olisi niin yksinomaan ajatellut omia
itsekkäitä puuhiani -- häitä -- oljenpalmikoimista -- niin olisin
älynnyt, mitä oli tekeillä. Minä olisin voinut pelastaa nämä poloiset,
jotka ovat olleet ystäviäni -- totisia ystäviäni -- tästä surkeudesta."

Hän vapautti kätensä ja vaipui takaisin sohvan kulmaukseen painaen
nenäliinansa silmilleen.

"Olisitpa sinä nähnyt tuon kurjan vaimon tänä aamuna", kuiskasi hän
tukahtuneella äänellä. "'Oi, neiti', puheli hän, 'jos hänet katsotaan
syylliseksi, eihän ne sentään voi hirttää häntä -- vaivaista Jim
raukkaani, jolla ei koskaan ole ollut samaa elämässä kuin muilla
ihmisillä. Voi, rukoillaan oikein hartaasti. Minä tiedän, että on
paljon ihmisiä, jotka tahtovat auttaa häntä. Hullu hän oli silloin
kun sen teki. Hän ei ole ollut entisessä ramussaan viime talvesta
alkaen, kun me kaikki kärsimme nälkää, ja hän oli aivan järkensä
menettää, kun oli niin huolissaan minusta ja lapsista. Pyytäähän neiti
herra Raeburnia puhumaan hänen puolestaan? -- ja lordi Maxwellia?
Se oli heidän riistansa. Minä tiedän, että se oli heidän riistansa.
Mutta kyllä he antavat anteeksi. He ovat niin mahtavaa väkeä -- ja
niin rikkaita -- ja me -- me olemme aina olleet ahdingossa. Voi,
mitä kaikkea me olemme saaneet kokea, vaikk'ei kukaan tiedä! Eikö
neiti usko, että he voivat hankkia armoa hänelle? Voi, minä menen
_rukoilemaan_ heitä!'"

Hän lakkasi puhumasta kykenemättä enää hallitsemaan ääntänsä. Aldous
kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä otsalle. Kummankin valtasi
tällä hetkellä juhlallinen tunnelma. Viimein Aldous virkkoi lujalla,
vaikka liikutetulla äänellä:

"Sen ainakin lupaan, etten arvostele mitään ennakolta. Sitten
vasta kun on kaikki saatu selville, tahdon muodostaa mielipiteeni.
Mutta -- tahtoisin sinulle huomauttaa -- jos armonanomus pannaan
liikkeelle tämän miehen hyväksi, ei minun ole helpompi sitä kannattaa
silti, että se oli _minun_ omaisuuteni -- minun metsästysalueeni,
joka rikoksentekijää houkutteli. Minun käsittääkseni on tämä asia
käsiteltävä kokonaan yleiseltä näkökannalta. Omat tunnonvaivani, omat
yksityiset tunteeni eivät saa tässä tapauksessa ohjata toimintaani.
Lienenkö kenties itsekin jonkin verran syypää niihin olosuhteisiin
ja asianhaaroihin, jotka antavat aihetta tämäntapaisiin tekoihin, on
kysymys, joka alati kalvaa mieltäni. Tämä pulmallinen kysymys on jo
ennenkin tuottanut minulle monta haikeata hetkeä. Nyt se on ruvennut
painostamaan -- kiduttamaan. Isoisääni en muista milloinkaan ennen
nähneeni niin kiihdyksissä ja pahastuneena. Mutta hän on vanhan koulun
miehiä ja noudattaa vanhoja esikuvia. Minä puolestani, jos tila kerran
joutuu minun käsiini, käyn muuttamaan koko järjestelmän; en tahdo ottaa
vastuulleni niin monen ihmiselämän kärsimisiä ja haaksirikkoutumisia
kuin tässä -- --"

Ääni katkesi.

"Mutta", jatkoi hän edelleen lujalla äänellä, "soisin sinun tietävän,
että tämäntapaiset vaikutteet eivät tule johtamaan minua _tätä_
tapausta arvostellessani. Ensinnäkään ei kuolemantuomio sinänsä
ole minulle vastenmielinen. Enpä usko, että sen poistaminen olisi
oikeudenmukaista. Sinä puolestasi näyt olevan sitä mieltä, että
murhaaja on armahdettava silloin kun voimme syyllä häntä sääliä. Minä
taas uskon, että jos murhaaja näkisi asiat oikeassa valossa, niin
hän itse _vaatisi_ omaa kuolemaansa pitäen sitä ainoana sovituksen
mahdollisuutena. Asian ydinkohta on niinmuodoin siinä: -- oliko teko
murha vai ei? Englannin rikoslaki ei ole täydellinen murhaan nähden,
mutta minusta se on oikeudenmukainen ja sitä ohjaa -- --"

"Niin sinä juttelet ikäänkuin ei maailmassa olisi mitään sellaisia
asioita kuin laupeutta ja sääliä", keskeytti Marcella rajusti,
"ikäänkuin eivät lainlaatijat ja toimeenpanijat olisi juuri samaa lihaa
ja verta kuin lainrikkojat".

Aldous näytti huolestuneelta.

"Niin kyllä, mutta _laki_ on yläpuolella lakeja ja lainlaatijoita",
vastasi hän matalalla äänellä; "ja meidän rotumme ja aikamme laki --
velvollisuudentunne -- olipa se vaikka kuinka puutteellinen, on pyhä,
ei siitä syystä, että se ulkoapäin on meille säädetty, vaan koska
sen perustana on ollut oman elämämme paras osa, koska -- luodessamme
katsauksen sen kehitykseen -- näemme siinä parhaan todisteen siitä,
että meissä asuu ja toimii jumalallinen voima."

Hän puheli ensin ikäänkuin itsekseen, Marcellaan katsomatta, mutta
sitten hän kääntyi hänen puoleensa, silmissä vetoava katse, niinkuin
rukoillen toiselta myötätuntoa, ymmärtämystä, keskinäistä kunnioitusta
-- mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta. Tämä katse sekä lupasi
että rukoili.

Ani harvoin ja vain välillisesti Aldous tätä ennen oli Marcellalle
jutellut uskonnollisista tai filosofisista mietelmistään. Nuoren tytön
ajatukset olivat nykyisin varsin haluttomat liikkumaan tällaisissa
asioissa, ja Aldous puolestaan oli kaiken elinaikansa ollut niin
vaitelias omiin tunteisiinsa nähden, että hänestä tuntui vaikealta
purkaa niitä edes Marcellalle. Siksipä tämä äkillinen vilkahdus
salattuun kammioon kiinnitti hetkiseksi Marcellan tarkkaavaisuutta,
kuten ainakin äkillinen yllätys.

Mutta siinä samassa jo vihastuksen kuohaus pyyhkäisi tiehensä tämän
tunnelman. Kaikki, mitä Aldous sanoi, saattoi kyllä olla ihanteellista
ja pohjaltaan tottakin -- _mutta_ -- sykähtävän elämän punainen veri
puuttui joka sanasta. Kuinka Aldous _nyt_ pystyy sitä sanomaan? Kuinka
hän tässä saattaa tehdä päätelmiä -- kuinka punnita näitä kysymyksiä
eetillisellä vaa'alla, kun _vaimo_ on menettämäisillään miehensä,
_lapset_ isänsä? Entä eetillinen vaaka itse -- eikö se kallistu puoleen
ja toiseen, aina sen mukaan minkälainen käsi on sitä pitelemässä --
salametsästäjän vai tilanhaltian, rikkaan vai köyhän?

Mutta hän oli liian hervoton jaksaakseen edelleen kiistellä. Kumpikin
tunsi, että taistelu oli uudistettava. Mutta Marcella vakuutteli
itselleen, että kunhan herra Wharton puuttuu asiaan, niin kyllä silloin
koko juttu kääntyy toiselle tolalle. Ja hän tiesi, että hänen oma
asemansa Aldousiin nähden oli vahva.

Sitten Aldousin viimeinkin oli lupa kääntää kaikki huomionsa Marcellaan
ja hänen terveydentilaansa, joka häntä suuresti huolestutti. Ei hän
ollut koskaan voinut kuvitella mielessään, että tuollainen voimakas
ja terve olento niin vähässä ajassa voisi käydä noin viheliäiseksi.
Marcella salli vastustelematta hänen säälitellä, rukoilla ja neuvoa
itseään ja viimein hän hyväkseen käyttäen Aldousin huolestunutta
mielentilaa pyysi häiden lykkäystä.

Syyksi hän esitti samoja esteitä kuin äidilleenkin "Kuinka pystyisin
nyt ajattelemaan tuollaisia asioita?" hän viittasi tutisevalla
kädellään pöydälle kasattuihin mallitilkkuihin -- "tämä tuska ja
kuolema silmäini edessä?"

Aldousille se oli kova isku, ja paljon käytöllistäkin hankaluutta oli
siitä koituva. Mutta hänen tunne-elämänsä oli pohjaltaan yhtä hieno ja
herkkä kuin konsanaan Marcellan, ja niinpä hän heikon vastustelemisen
jälkeen mukautui morsiamensa tahtoon ja suostui siirtämään häät kuusi
viikkoa eteenpäin eli pääsiäiseen. Tyttö tiesi, että hänen olisi ollut
oltava tästä hyvin kiitollinen hänelle, mutta jokin -- mikä salainen
ajatus lie ollut -- pidätti sanat hänen huulillaan.

"Nyt siis kotiin", sanoi Aldous nousten ja väkinäisesti myhäillen.
"Minun on selitettävä asia Neta tädille niin hyvin kuin käy laatuun ja
ryhdyttävä sitten tarpeellisten muutosten järjestämiseen. Lupaathan
_koettaa_ ajatella jotain muuta nyt? Tässä olen tuonut sinulle kirjan,
jota toivoakseni hiukan lueskelet."

Marcella salli hänen helliä ja vaalia itseään. Ollessaan juuri lähdössä
Aldous kysäisi:

"Oletko lainkaan tavannut herra Whartonia tämän tapauksen jälkeen?"

Hänen käytöksessään ei ollut mitään erikoista. Mutta Marcella tunsi
näyttävänsä syylliseltä, ja hän oli hyvillään siitä, että huoneessa
vallitseva hämärä suojeli häntä.

"En ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin satuimme yhteen maantiellä.
Puhuttelin eilen sitä asianajajaa, jonka toimena on valmistaa juttu
hänen käsiteltäväkseen. Hän tuli Widringtonista tapaamaan rouva Hurdia
ja minua. Minä en ollut aikonut Whartonia pyytää, mutta olimme sitä
mieltä, että Hurdille olisi edullisinta saada hänet, jos hän vain ottaa
sen tehdäkseen."

"Sitä mieltä olen minäkin", virkkoi Aldous miettiväisenä. "Enpä usko,
että hän on paljonkaan toiminut lakialalla sen koommin kuin hän otti
tutkintonsa, mutta se johtuu epäilemättä siitä, että sanomalehtityö ja
politiikka ovat niin yksinomaan vallanneet hänen harrastuksensa. Kykyä
hänellä on tarpeeksi ja kyllä hän innolla ja tarmolla ajaa tätä asiaa.
Luullakseni ei olisi voitu parempaa asianajajaa saada Hurdille."

Marcella ei vastannut. Hän tunsi, että Aldous oli jalomielinen, mutta
se jätti hänet kylmäksi, koskemattomaksi.

Aldous astui hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa.

"Hyvää yötä -- hyvää yötä -- väsynyt lapsi -- oma armaani. Kun tänä
aamuna näin sinut rouva Hurdin mökissä, muistuivat mieleeni nämä sanat:
'Antakaa ja teille pitää takaisin annettaman!' Ja sillä hetkellä annoin
itselleni lupauksen pyhittää sinulle mikä minussa parasta on!"

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, upotti Marcella kasvonsa
tyynyyn ja vuodatti siinä pimeässä elämänsä katkerimmat kyyneleet --
kyyneleet, jotka muuttivat hänen nuoruutensa -- jotka vihkivät hänen
traagillisen elämän toimintaan.

Hän oli vielä sohvalla itkemässä, kun hän kuuli ovea hiljakseen
avattavan. Hän karkasi pystyyn ja pyyhki silmiänsä, mutta sisään
liukuva pieni olento ei ollut säikähdystä herättävä. Se oli Mary
Harden, joka kävi istumaan hänen viereensä.

"Tiesin, että olisit haikealla mielellä. Niin minäkin -- tahdon itkeä
kanssasi. Palaan juuri kylästä, olen käynyt katsomassa heitä kaikkia --
ja nyt tulin kertomaan sinulle."

"Mitä sanoi rouva Hurd -- kuullessaan päätöksestä?" sai Marcella
nyyhkytyksiltään kysytyksi.

"Hän oli siihen valmistautunut. Charlie sanoi hänelle tänään
iltapuolella sen jälkeen kuin sinä olit lähtenyt, että niin
arvattavasti tulee käymään."

Seurasi lyhyt äänettömyys.

"Pian kai saan kuulla", puhui Marcella viimein, kylmähkö sävy
äänessään, "mitä herra Wharton tuumii tehdä hänen puolustuksekseen.
Luultavasti hän aikoo esiintyä rauhantuomarien edessä."

"Kaiketi; mutta Charlie arvelee, että puolustus supistuu hyvin vähiin.
Oikeudenistuntoon on enää vain kaksi viikkoa aikaa. Siihen ei ole
pitkältä. Mutta nyt kun se salametsästäjä on ilmoittanut toverinsa,
sanotaan, että asia on jo aivan selvä. Päälle päätteeksi on poliiseilla
niin paljon todistuksia, ettei tuomion päätöksestä voi olla mitään
epäilystä. Marcella!"

"Niin."

Ellei huoneessa olisi ollut niin pimeätä, olisi Marcella huomannut,
kuinka aralta Mary näytti.

"Marcella, minulla olisi sinulle Charlielta jotain sanottavaa. Hän
pyytää, ettet -- ettet antaisi rouva Hurdille liian paljon toiveita.
Itse hän arvelee, ettei ole enää mitään toivoa, ja hänestä on väärin
uskotella muuta rouva Hurdille."

"Tekin olette samanlaisia kuin kaikki muut", huusi Marcella uudelleen
kiukustuen, "vaaditteko tekin silmän silmästä ja hampaan hampaasta?"
Mary odotti tuokion.

"Charlien sydän on murtumaisillaan", lausui hän viimein; "mutta hän
pitää sitä murhana ja katsoo, että Hurd on ansainnut rangaistuksensa,
niin -- vieläpä että hänen tyytyväisellä mielellä olisi sovitettava
rikoksensa. Hän uskoo, että se on Jumalan tahto, ja olenpa kuullut
hänen sanovan, että hänestä nähden saisi vaikka julkiset mestaukset
jälleen joutua käytäntöön -- jos vain ankaraa järjestystä noudatetaan
-- jotta emme kykenisi ummistamaan silmiämme Jumalan oikeudelle ja
Jumalan rangaistuksille -- jota aina koetamme välttää."

Marcellaa puistatti. Hän nousi seisaalleen ja survaisi Maryn käden
luotaan.

"Tervehdä veljeäsi minulta, Mary", sanoi hän, "ja sano hänelle, että
minusta hänen Jumalansa ei ole muuta kuin konstaapeli Englannin
metsästyslakien palveluksessa! Mokoma Jumala ei ainakaan minulle
merkitse mitään niin kauan kuin elän."

Ja hän pyyhkäisi ulos huoneesta jättäen Maryn kangistuneena
tuijottamaan jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Suuri oli hämmästys ja suuttumus Maxwell Courtissa, kun Aldous
Mellorista palattuaan ja ensin isotädilleen kerrottuaan
ruumiinkatselmuksen päätöksestä sitten varovaisesti ilmoitti hänelle,
että häät oli siirretty. Raeburn asettui paikalla niin puolustavalle
kannalle Marcellan suhteen ja torjui neiti Raeburnin kaikki loukkaavat
viittaukset niin tyynesti ja päättävästi, ettei vanha neiti katsonut
sopivaksi purkaa kiukkuansa hänen läsnäollessaan muulla tavalla
kuin esiintuomalla joitakin varsin maltillisia muistutuksia ja
vastaväitteitä. Mutta hänen jouduttuaan istumaan kahden kesken
lady Winterbournen kanssa laukesivat hänen kielensä siteet. Lady
Winterbourne, jonka mies oleskeli Rivieralla erään naimisissa olevan
tyttären kanssa ja josta oli tuntunut mahdottomalta olla yksinään
kotona, kun naapuristossa elettiin niin jännittäviä aikoja, oli tullut
ystävänsä luo puolisille.

"No, kultaseni", kuului neiti Raeburnin tervehdys, kun hänen vieraansa
astui sisään, "nyt saat kuulla uutisen. Aldousin häät on siirretty."

"Siirretty!" huudahti lady Winterbourne hämmästyneenä "Eihän toki!
Vielä torstaina juttelin siitä Marcellan kera, hän sanoi, että kaikki
jo oli päätetty."

"Torstaina! -- Niinpä niin!" puhisi neiti Raeburn juoksuttaen neulaansa
kiivaasti ja tarmokkaasti; "mutta sen jälkeen eräs salametsästäjä on
murhannut meidän metsänvartiamme ja siinä on tarpeeksi syytä."

"Mitä tarkoitat, Agneta?"

"Sitä mitä sanon. Salametsästäjä oli Marcellan ystävä, eikä hän kykene
riistämään ajatuksiansa hänestä sen vertaa, että voisi viettää häitä
Aldousin kanssa, vaikka tietää, että kaikki hänen suunnitelmansa
joutuvat sekaannuksiin tämän kautta Ja mitä vaaleihin tulee, niin voit
olla varma siitä, ettei hän ensi maanantaina huoli kysyä tai tietää,
onko Aldous valittu vai ei. Mitä sellainen asia häntä liikuttaa! Aika
ja ajatukset ovat tykkänään kiinni salametsästäjän puolustuksessa
-- joka tietenkin on uskottu _herra Whartonille_. Siinä on nykyajan
naiskuva -- tyypillinen vai mitä arvelet, Adelaide?"

"Hän on useasti puhunut minulle tästä Hurdin perheestä" sanoi lady
Winterbourne hitaasti. "Hän on aina pitänyt heistä erikoista huolta.
Etkö muista, että hän jutteli heistä jo silloin, kun hän oli ensimäistä
kertaa aamiaisella teillä?"

"Muistan kylläkin! Sinä samana päivänä hän läksytti Maxwellia hänen
velvollisuuksistaan tilanhaltiana. Alku oli lupaava. Käyhän minunkin
tietysti sääliksi sen miehen vaimoa ja lapsia", neiti Raeburnin ääni
hiljeni vauhdissaan, "mutta säälin minä vielä paljon enemmän rouva
Westallia ja onnetonta rouva Dynes raukkaa. Koko juttu on pitänyt
Maxwellia ja minua niin tärisyttävässä mielentilassa, että syömisestä
ja nukkumisesta on tuskin yhtään ollut puhetta. Maxwell oli mielestäni
niin kauhean vanhan näköinen tänä aamuna, ja ajatteles mitä kaikkea
hänellä vielä on kestettävää! Ellei ensi yö ole parempi, lähetän
noutamaan Clarkea. Ja nyt taas uusia huolia tämän häiden siirron takia
-- kaikki sopimukset muutettavat, -- kutsumukset peruutettavat. Niin
kyllä, mokomakin tyttö!" Ja neiti Raeburn vaikeni äkisti tuntien, ettei
hyvätapaisen henkilön sopinut puheessaan käyttää sellaisia sanoja,
jotka edes suunnilleen olisivat olleet sopusoinnussa hänen nykyisen
mielentilansa kanssa.

"Mutta jos se koskee häneen niin kipeästi -- niinkuin sinuun tai minuun
koskisi, jos joku sukulainen tai ystävä olisi hädässä."

"Kuinka se olisi mahdollista?" huudahti vanha neiti aivan poissa
suunniltaan. "Mitenkä saattaa hänellä olla niin läheisiä tuttavia
-- työväen piirissä? Se on sopimatonta, Adelaide, sanon minä, enkä
usko, että se on vilpitöntäkään. Tarkoitus on vain herättää huomiota
ja näyttää, kuinka suuri hänen valtansa Aldousiin on. Ja onpa tässä
muitakin syitä, joista lienee parasta olla puhumatta."

Neiti Raeburn pyyhkäisi kädellään paitaa, jota hän ompeli jollekin
hyväntekeväisyys-seuralle, ja kevensi mieltänsä kiivaasti nyhtäisemällä
harsimalankaa siitä. Lady Winterbournen vanhoille kasvoille nousi
heikko puna.

"Minäpä olen varma siitä, että Marcellan tuska on vilpitöntä", lausui
hän painokkaasti. "Tarkoitatko todellakin, Agneta, ettei meikäläinen,
tällaisen kauhistuttavan tapauksen sattuessa, kykene alemman luokan
ihmisiä kohtaan tuntemaan samaa myötätuntoa kuin omaa lihaa ja verta
kohtaan?"

Neiti Raeburn säpsähti. Painostava tunne valtasi äkisti hänet; ystävän
kysymys johti mieleen kansanvaltaisen maailman vaatimuksineen --
maailman, jota hän vihasi ja pelkäsi samalla haavaa. Mutta siinä
tuokiossa hän taas oli aseissa ja vastasi pelkäämättä:

"Minun nuoruudessani olisi tuollaista menettelyä nuoren tytön puolelta
pidetty teeskentelemisenä -- sentimentaalisena -- jopa kerrassaan
sopimattomana ja loukkaavana. Häitänsä Marcellan vain pitäisi ajatella;
se olisi luonnollisinta. Kuinka rouva Boyce salliikaan hänen sekaantua
moisiin asioihin -- murhiin -- ja asua tuon ihmisen mökissä, kuten olen
kuullut hänen tekevän!"

"Sinä arvelet", huomautti lady Winterbourne uneksivasti "ettei kukaan
kulje suruvaatteissa rakkaan palvelijan kuoltu Marcella kyllä sen
tekisi."

"Tiettävästi", sanoi neiti Raeburn pisteliäästi. "Teatterimainen hän
kyllä osaa olla."

Ovi aukeni ja Hallin astui sisään. Viime aikoina hän oli ollut
heikonlainen ja pysytellyt paljon sisässä. Murha oli häneenkin tehnyt
syvän ja tuskaisen vaikutuksen ja innokkaasti hän oli ottanut selkoa
kaikista siihen kuuluvista asianhaaroista. Neiti Raeburn oli lämpimästi
kiintynyt Aldousin ystävään hänen valtiollisista mielipiteistään
huolimatta ja hän kääntyi nyt tämän puoleen toivossa, että ainakin
hänestä saisi myötätuntoisen liittolaisen tuohon epämieluisaan uutiseen
nähden Hän tiesi, että Hallin oli aina altis ottamaan osaa Aldousin
suruihin, ja vanhan neidin tarkka silmä oli kylläkin havainnut että
Hallinin ystävyys Marcellaa kohtaan oli jotenkin laimea.

"Aldousin takia se on hyvin ikävää", sanoi hän paikalla; "mutta kyllä
minä käsitän neiti Boycen tunteet. Niinpä tuntuu Aldouskin tekevän."

Neiti Raeburn vaipui kiukkuiseen äänettömyyteen, ja hänen tappionsa oli
lopullinen, kun lordi Maxwellkin, puheltuaan ensin Aldousin kanssa,
astui sisään ja selitti olevansa yhtä mieltä muiden kanssa.

"Sisko kulta", huoahti vanhus vaipuen kiusaantuneen näköisenä tuolille
istumaan. "Tämä juttu on niin perin katala sydämeni on pakahtua
ajatellessani, kuinka moni joutuu leskeksi ja orvoksi tuon yhden yön
rikoksen takia. Minusta nähden on suuri huojennus, ettei tarvitse
ajatella juhlimista, ennenkuin juttu on saatu päättymään. Sitä vain
pelkään, että Marcella kääntyy sairaaksi mielipahasta. Hirtettäväksi
se mies joutuu -- ei siinä mikään auta -- ja hänen tulinen, hiukan
epävakainen luonteensa -- --"

Mutta hän katkaisi äkkiä sanottavansa ja kääntyen lady Winterbournen
puoleen muualla joutavalla kysymyksellä tarjosi hänelle käsivartensa,
sillä Aldous oli tullut sisään ja päivällinen oli valmis.



XII LUKU.


Kului lähes kolme viikkoa -- lyhyitä, välähtäviä viikkoja täynnä sekä
ulkonaista että sisäistä levottomuutta.

Rauhantuomarien kuulustelun jälkeen -- jossa Marcella mieliharmikseen
arveli tuomarien ja poliisien menettelyssä huomaavansa silmiinpistävää
vihamielisyyttä syytettyjä kohtaan -- kun Hurd ynnä hänen viisi
rikostoveriansa oli viety vankeuteen oikeuden käsiin jätettäviksi,
Marcella kirjoitti Aldousille kirjeen, joka sulhasta haikeasti loukkasi.

"Älä tule minua tervehtimään kotvaan aikaan", sanottiin kirjeessä.
"Mieleni on tätä nykyä yksinomaan tunteiden vallassa, joita tiedän
sinun pitävän mielettöminä ja väärinä. Mutta minulle ne ovat koko
elämäni, enkä voi kestää, että niitä arvostellaan tai kohdellaan
kylmästi. Kun sinä et ole täällä väittelemässä kanssani, saatan
vilpittömästi uskoa, että sinulla on oikeus katsella tätä asiaa omalta
kannaltasi ja että on minun järjetöntä vaatia sinua minun mielikseni
kokonaan luopumaan siitä, minkä katsot sotivan velvollisuudentuntoasi
vastaan. Mutta älä käy täällä nyt -- älä ennen oikeudenistuntoa.
Käännyn puoleesi, jos arvelen sinun apuasi tarvitsevani. _Tiedän_, että
autat minua, jos voit. Herra Whartonilta saan kaikesta tietoa. Lähetän
mukaan hänen molemmat viimeiset kirjeensä, joista saatat nähdä mitenkä
hän aikoo käyttää hyväkseen muutamain todistajain lausuntoja."

Aldousin vastaus vaati kirjoittajaltaan tuskaisia ponnistuksia.

"Olen tekevä kaikki mitä vallassani on vähentääkseni sinulta näiden
päivien haikeutta. Mutta raskasta on ajatella, että minun läsnäoloni
voi tavalla tai toisella enentää sinun kärsimyksiäsi. Käsitän sen
kumminkin. Yhtä vain sinulta anon -- älä kuvittele juopaa välillämme
suuremmaksi kuin se on. Whartonin molemmat kirjeet ovat antaneet
minulle paljon ajattelemisen aihetta. Jos vain oikeudenkäynnistä käy
ilmi asianhaaroja, jotka sallivat minun vakaumuksestani luopumatta
yhtyä siihen armeliaisuuden ristiretkeen, jonka olet pannut alulle,
on iloni oleva suuri ja minä olen alistuva sinun johdettavaksesi ja
pyytävä sinulta anteeksi, että olen ollut niin hidas sääliin!

"Sinusta varmaankin on mieluista kuulla, että Hallin on jotenkin
samaa mieltä kanssasi siinä, että Westall tapettiin kahakassa ja
että ainakin Hurd olisi armahdettava. Hän aikoi itse tulla siitä
juttelemaan kanssasi, mutta Clarke kieltää häntä nykyisin ryhtymästä
mihinkään, joka saattaa häntä kiihdyttää. Viimeisten kahden viikon
kuluessa hän on ollut hyvin sairas ja kituva, ja kuten tiedät, koetamme
tällaisten kohtausten sattuessa pitää häntä erillään kaikesta, josta
hän mahdollisesti voisi pahastua tai hermostua. Mutta huolenpidostani
huolimatta näkyy tämä juttu sittenkin alinomaa kalvavan hänen mieltänsä.

"... Oi, armaani! On myöhä yö tätä kirjoittaessani, edessäni on
kirjeesi ja aivan lähelläni kuvasi. Päässäni kiertelee niin monta
ajatusta, jotka tahtoisin uskoa sinulle. Aika on tuleva -- sen _täytyy_
tulla -- jolloin saan kaikki sinulle puhua. Siihen asti muistele kesken
kaikkea mielikarvautta ja erimielisyyttä, että rakkauteni sinuun
on päivä päivältä käynyt lujemmaksi siitä lähtien kuin ensi kerran
kohtasin sinut.

"Pysyttelen siis poissa Mellorista vähän aikaa. Vaalini vievät kaiken
aikani tällä viikolla, vaikka vähän ne minua nykyisin liikuttavat.
Koevaalit ovat torstaina ja vaalit maanantaina."

Marcella luki tämän kirjeen niin sekanaisin tuntein, että hän itsekin
oli niistä ymmällä. Eikö hänen elämänsä enää milloinkaan pääse
luonnolliselle tolalleen, eikö hän enää koskaan näe selvää tietä
edessänsä?

Aldous puolestaan, samoellessaan näinä päivinä yksinäisillä
ratsastusretkillään ristiin rastiin seudun tiet ja pyökkimetsät,
seuranaan vain luonto, jolle kaikilla Aldous Raeburnin tapaisilla
luonteilla on hellä ja huomaava silmä, mietiskeli ja pohti lakkaamatta
ajatuksissaan sitä erimielisyyden aihetta, joka oli asettunut Marcellan
ja hänen väliin.

Hän oli mitä huolellisimmin ja tunnollisimmin seurannut murhajutun
käsittelyä oikeudessa. Kahdesti hän sen jälkeen oli käynyt
Widringtonissa puhuttelemassa sitä asianajajaa, joka nyt valmisteli
juttua Whartonille. Herra Burridge, jos kohta olikin vankka radikaali
ja toimi pääasiallisesti omain puoluelaistensa asianajajana, ei
katsonut syytä olevan salata lordi Maxwellin perilliseltä ja
edustajalta omia arvelujaan jutun kohtalosta. Aldous Raeburn oli
yleisesti kunnioitettu henkilö; hänelle saattoi arvelematta uskoa
salassa pidettäviä asioita, ja hän oli ilmeisesti itse kovin
kiinnittynyt tähän asiaan. Näin ollen ei pieni asianajaja lainkaan
epäillyt antaa Westallin isännän tiedoksi, että, joskin Wharton
valmisteli puolustustansa ihmeteltävällä tarmolla ja taidolla, hän,
Burridge, sittenkin älysi, että turhaa työtä tässä tehtiin, että kun
kaikki todistukset oli lopullisesti saatu kootuksi, näytti siltä, kuin
olisi Hurdin asia vain käynyt pahemmaksi, ja että mies-raukan ainoa
pelastuksen mahdollisuus oli se armahdusanomus, jota aiottiin puuhata
hänen hyväkseen -- se kun oli varsin yleinen metsästyslakeja vastaan
tehtyjen rikosten rangaistuksiin nähden.

"Ja joka arvatenkin taas on hengeltään valtiollinen ja tilanomistajille
vihamielinen", mietti Aldous ratsastaessaan jälleen eräänä aamuna
pitkin metsänrintaa. Hän oivalsi täydelleen miten oli käyvä.
Tapahtumain keskustana lähimmässä tulevaisuudessa hän näki vain yhden
hahmon -- ei Marcellan, vaan Whartonin! Wharton johtaa puolustusta,
Wharton hommaa anomusta, Wharton -- Marcellan kautta -- anoo hänen
ja isoisän kannatusta. Wharton niittää vaivoistaan ei vain yleisön
suosiota ja kiitosta, vaan paljon muutakin -- hän saavuttaa Marcellan
kiitollisuuden.

Aldous pysäytti silmänräpäykseksi hevosensa, sillä hän oli saapunut
maantien kulmaukseen, mistä saattoi pyökkipuiden lomitse nähdä
sen aukeaman, jossa hän oli pyytänyt Marcellaa vaimokseen. Kalpea
helmikuun-aurinko valaisi alastomia, harmaita puunrunkoja, etäällä
siintäviä autioita, lehdettömiä metsiköitä ja kalkkilakeuden valkeita
ja punertavia vivahduksia. Kaukaa pelloilta kajahteli työn kalkutusta,
läheisillä puun oksilla pyrähteli talvilintuja. Yhdellä iskulla tämä
paikka vyörähytti miehen mieleen kaikki ne mietiskelyt, jotka viime
aikoina olivat hänen rauhaansa jäytäneet. Hänen synkkä tuulensa loihti
hänelle esiin hänen oman minuutensa, miehen, joka ei missään -- ei
filosofiassa, ei politiikassa, ei yleisessä suosiossa -- pystynyt
etenemään keskitietä kauemmas, jota tämän maailman Wharton-tyyppi
alituiseen nujertaa. Wharton! Hän tunsi hänet -- oli päässyt hänestä
perille jo ammoin sitten -- ja näki taas uudelleen hänen vehkeensä.
Filosofisesta mielialastaan huolimatta ei Raeburn voinut pidättää
katkeraa ja halveksuvaa ilmettä kasvoiltaan, joihin vielä syöpyi
toinenkin piirre -- nöyryytetyn rakastajan loukatuista tunteista
lähtenyt. Täällä hän Marcellan karkoittamana, tuolla Wharton --
joka oli anastanut hänen ajatuksensa ja myötätuntonsa -- uutterasti
lujentamassa yhdyssidettä heidän välillään.

"Se on _katkaistava_!" saneli Raeburn itselleen äkillisessä tarmon
puuskauksessa. "Sen ainakin olen vaativa ja -- ajava perille."

Mutta ei vielä, nyt ei muuta kuin kärsivällisyyttä, hienotunteisuutta
ja varovaisuutta. Syvään hengähtäen hän ojentautui suoraksi ja kannusti
ratsuaan.

       *       *       *       *       *

Se tunteiden ristiriitaisuus, jonka Disleyn metsässä tapahtuneet
rikokset aiheuttivat hänessä, kävi hänelle päivä päivältä yhä
sietämättömämmäksi. Moraaliset arvelut jo yksistään olivat tarpeeksi
lannistavat. Nämä murhat olivat nostattaneet pystyyn kaikki hänen
siveelliset ja inhimilliset tunteensa, ja lakkaamatta, niin työn
pyörteessä kuin levon tyvennössä, ne olivat hänen kintereillään
kuin mitkäkin raivottaret. Hallinin huomautus, että "riistansuojelu
aiheuttaa rikoksia", ei jättänyt häntä rauhaan. Järki asettui
vastustelevalle kannalle ja hylkäsi tämän väitteen, mutta tunteiden
ääni soimasi. Kaiken miehuudenikänsä häntä oli painostanut kiusallinen
tuntoisuus siitä, että hän oli suuremmassa määrässä kuin muut
vastuunalainen lähimmäistensä kohtalosta. Siksipä hän ei nyt saanutkaan
mielestään karkoitetuksi Westallin väkivaltaisen surman kangistamia
kasvoja eikä kammottavaa kuolontuskaa nuoren Dynesin silmissä, ja
raskaana painoi häntä taas hänen paljon vaativa asemansa tilanhaltiana.

Mutta -- sitä jo Marcellakin oli saanut kokea -- hän piti tarkkaa
rajaa siinä, mitä tämä hirvittävä tapahtuma vaikutti hänen
omaan, yksityiseen elämäänsä ja toimintaansa ja mikä sen suhde
oli asiain julkiseen järjestykseen. Että murhatut metsänvartiat
olivat olleet hänen palveluksessaan, ei rahtustakaan muuttanut
hänen käsitystapaansa rikoksesta sinänsä. Jos asianhaarat olisivat
sallineet hänen rehellisellä vakaumuksella pitää Hurdia syyttömänä,
ei mitkään vaikutteet, ei tilanhaltian kostonhalu eikä sekään,
että hän oli murhattujen työnantaja, olisi pystyneet hänen
toimiansa ehkäisemään. Mutta taas toiselta puolen, ollen lujasti
vakuutettu, että tämä miestappo oli ollut paljon tahallisempi ja
vähemmän puolustusta ansaitseva kuin useat muut, hän olisi pitänyt
siveellisenä raukkamaisuutena antaa omien epäilystensä ja arvelujensa
riistansuojelun oikeutukseen nähden sekaantua hänen velvollisuuksiinsa
oikeutta ja yhteiskuntaa kohtaan.

Voi! olipa hänen tässä uhrattava jotain muutakin, joka oli hänelle
sanomattoman paljon kalliimpaa kuin omat epäilykset ja arvelut.

Hallinin mielestä, joka piti silmällä tätä ystävänsä päivittäin
uudistuvaa kamppailua, ei Aldous -- sieluntuskistaan huolimatta --
ollut milloinkaan ennen pysynyt luonteelleen niin uskollisena kuin
tällä ajalla. Kaikki hänen ominaisuutensa paljastuivat näkösälle;
henkinen ylevyys ja arvokkuus, joka oli koko hänen käytöksensä
pohjasävynä, ynnä personallinen nöyrämielisyys ja sen taustana,
luoden leimansa kaikkeen, valpasta arvostelukykyä, joustavuutta,
ennakkoluuloja ja katsantotapoja, joista häntä tuskin saattoi moittia,
ne kun perinnäisinä ja tottumuksen voimasta olivat niin juurtajaksain
syöpyneet hänen vereensä ja lihaansa. Ja vielä enemmänkin: eikö
hänen sielullisen tilansa vasituinen selitys ollut siinä, että vahva
yksilöluonne hitaasti, mutta vastustamattomasti nousi kapinoimaan
intohimoa vastaan, joka oli sitä hetken aikaa polkenut? Tämä oli
Hallinin ajatus.

       *       *       *       *       *

Sillä välin kuin Aldous ja Wharton heittäytyivät viimeisten
vaalivalmistusten levottomaan pyörteeseen, kykenemättä uhraamaan
tuskin yhtä pikaista ajatusta mihinkään muuhun kuin politiikan
temmellykseen, oleskeli Marcella Hurdin ahtaassa tuvassa alituisessa
tunteiden kuohunnassa, liikkuen sairasvuoteelta toiselle, ja joka
tuskanvaikerrus, joka hänen kurjain hoidettaviensa huulilta vääntyi,
löysi kivistävää vastakaikua hänen omassa sydämessään.

Kun saatiin kuulla, että häät juhlineen, joista odotettiin talven
huvien loistokohtaa, oli siirretty kuusi viikkoa eteenpäin --
pääsiäiseen -- herätti se arvostelevaa kummeksimista niin hyvin kylässä
kuin kreivikunnassa. Ja kun syykin saatiin tietää -- että Disleyn
murha oli käynyt niin kovin neiti Boycen sydämelle, ettei hän sietänyt
ajatella hääpukua eikä hääkaakkua, ennenkuin juttu oli päättynyt
ja mies joko teloitettu tai armahdettu -- ei Marcellan menettelyä
paljon kukaan hyväksynyt. Enimmät hänen seurapiirinsä tutuista --
vaikk'eivät lausuneetkaan ajatuksiansa niin peittelemättä kuin neiti
Raeburn -- pitivät sitä vain tekosyynä, jolla hän pyrki vetämään
huomiota puoleensa ja esiintuomaan vihamielisiä mielipiteitään nykyisiä
yhteiskunta-oloja vastaan. Mitä taas tuli Mellorin kyläläisiin,
niin tuo kaikille englantilaisille syntyperäinen vastenmielisyys
tarpeettomiin tunteenpurkauksiin saattoi heitä Marcellan päätöksestä
vain juoruamaan ja pilaa laskemaan.

"Ei se mahda paljonkaan piitata herra Raeburnista, sen sanon", puheli
vanha Patton vaimolleen ja parille toiselle kylänvaimolle istuessaan
avonaisella ovella sauvansa varassa. "Vielä tuo on mitä rakkautta. Hän
ei tahdo maistaa suitsia ennenkuin pakko tulee. Jäykkäniskainen kapine
se on, se neiti Boyce."

"Minä tässä niin olen odottanut ja odottanut", huoahti hänen vaimonsa,
"mutta eipä vaan kuulu mitään siitä oljenpalmikoimisesta, josta hän on
puhunut. Ei niin mitään. Sanovat, että koko puuha kuivuu tyhjiin."

"Niinpä tekee, ei hän nyt muuta jouda kuin hoitamaan Minta Hurdia",
virkkoi toinen naisista, "sanovat, ettei Ann Mullins katsele häntä
hyvällä silmällä. Kun neiti on siellä, ei uskalla kukaan suutaan avata.
Vaikea se olo on ilmankin, kun sattuu semmoinen onnettomuus tulemaan,
kuka sitä lisäksi huolisi noin hienoa neitiä kintereilleen kaikeksi
päivää, aina sille on oltava nöyrä ja kohtelias."

Eräänä iltana hämärissä Marcella tapasi Hurdilta palatessaan vanhan
rouva Jellisonin, joka oli iltapuolta viettänyt tyttärensä luona ja oli
nyt kotimatkalla.

Tähän saakka Marcella oli pysytellyt loitolla Isabella Westallista ja
tämän sukulaisista, pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli pelännyt
saattavansa jotenkin loukata heitä. Charlie Dynesin äitiä hän oli
käynyt katsomassa, mutta metsänvartian vaimolle hän vain Mary Hardenin
kautta oli lähettänyt osanottavaisen tervehdyksen.

Rouva Jellison vilkaisi Marcellaan syrjästä, kun tämä saavutti hänet.

"Noh, meneehän se hiljakseen", vastasi hän Marcellan ystävälliseen
tiedusteluun. "Niin kauan kuin hoitaja Ellen ja minä olemme häntä
vahtimassa kuin mitkäkin kissat, ei hän tee itselleen pahaa. En vaan
olisi voinut Isabellasta uskoa, että hän kävisi niin huonoksi. Sinä
ensimäisenä päivänä" -- eriskummaisille, uneksiville kasvoille lensi
pilvi -- "ei, sitä ensimäistä päivää en tahdo enää ajatella, ei siitä
mitään apua ole", lisäsi hän päättävästi, "mutta hän kävi vallan
rauhalliseksi sitten kuin Westallin ruumis oli tuotu kotiin ja hän oli
saatu pestyksi ja kauniisti arkkuun pannuksi. Pitkä mies hän oli siinä
maatessaan. Searle, joka kirstun teki, ei sanonut tehneensä niin pitkää
siitä päivin kuin vanha Harry Flood, se kyläseppä, kuoli viisitoista
vuotta sitten. Arkun tarpeessa se Jim Hurdkin nyt olisi, jos vaan
nyrkkisillä olisi oltu. Mutta kukapa se pyssyä tiesi pelätä."

"Miksei hän jättänyt Hurdia rauhaan", virkkoi Marcella surullisesti,
"ja vetänyt häntä oikeuteen seuraavana päivänä? Tuollaista kauheata
tapahtuu aina, kun käydään ihmisten kimppuun silloin kun veret on
kuohuksissa."

"Vielä mitä", intti rouva Jellison vastaan, "hänelle maksettiin siitä
ja hänellä oli laki puolellansa. Mitenkä hänen laitansa on?" lisäsi hän
alentaen ääntänsä ja viitaten sormellaan Hurdin mökkiin.

"Hän on hyvin sairas", vastasi Marcella hiukan tylysti. "Tohtori Clarke
on määrännyt hänet pysymään vuoteessa, mutta tietysti hän ei siihen
suostu."

"Torstainahan hän joutuu oikeuden eteen?" kysäisi rouva Jellison.

"Torstaina."

"Ja herra Wharton käy häntä puolustamaan. Olipahan herra Wharton vaikka
kuinka viisas mies -- sanovat että hän voi kuulla ruohonkin kasvavan,
niin viisas hän on -- Jim Hurdia ei hän sentään saa pelastetuksi. Ei
kylässäkään kukaan sitä usko. Kyllä hän tuomitaan. Totta toisen kerran,
kyllähän tuomitaan. Vielä tänä iltapuolella sanoin minä Isabellalle --
älä sinä pelkää -- hirsipuuhun hän joutuu."

Marcella oikaisihe inhon puistuttamana.

"Lieventääkö se tyttärenne surua, että hän tietää toiselta vaimolta
sydämen murtuvan? Ettekö luule, että hän voisi saada rahtusen
lohdutusta, jos hän koettaisi antaa anteeksi tuolle viheliäiselle
raukalle. Muistakoon, että hänen miehensä alituiseen härsytteli häntä,
ja että Hurdin rangaistus ja perheen kurjuus, jos kohta henki säästyy,
on sittenkin kylliksi suuri!"

"Ei, Jumala paratkoon", puheli rouva Jellison rauhallisesti. "Ei
Isabella huoli anteeksi antaa. Pastorikin on ollut puhuttelemassa
häntä, mutta ei Isabella sitä lajia ole, ei maar olekaan. Luulenpa
aivan varmaan, että hän joutuu taas entiselleen, kun Hurd saadaan pois
tieltä. Ihanhan hän vimmastuu, kun vain ajattelee, että Wharton ehkä
voi saada hänelle armahdusta. _Minä_ puolestani en kanna erikoista
vihaa Jim Hurdille. Haastakoon Isabella vaikka kasvonsa mustiksi, minun
luokseni hänen nyt on muutettava Johnnien kanssa, ei siinä mikään
auta. Omaan asuntoonsa hän ei voi jäädä, sillä se tarvitaan uudelle
metsänvartialle. Lordi Maxwell antaa hänelle hyvän eläkkeen, niinpä
tekee, ja on luvannut vielä Johnniestakin pitää huolta. Ja onhan
minulla hiukan ansiota, nähkääs neiti -- kyllä meitä vetelee!"

Vanhus katsahti ylös ja nyökkäsi päällään, omituinen välähdys
vihertävissä silmissään.

Marcella ei huolinut ottaa häneltä jäähyväisiä, vaan kiiruhti sanaakaan
sanomatta eteenpäin. Mutta rouva Jellison pidätti häntä.

"Miten käy oljenpalmikoimisen, neiti?" kysyi hän viekkaasti.

"Minun on ollut pakko heittää se sikseen joksikin ajaksi", vastasi
Marcella kylmästi ja pyrkien erilleen vaimosta. "Minulla on nykyisin
yllin kyllin tekemistä, ja lady Winterbourne on ollut poissa, mutta
kyllä siihen tietysti jälleen ryhdytään."

Hän astui nopeasti eteenpäin, ja rouva Jellison astua lyykytti jäljestä
virnistellen tuontuostakin itsekseen, nähdessään tuon suoran ja pitkän
tytönvartalon kuvastuvan punaista iltataivasta vasten.

"Huomenna menen kaupunkiin", tuumaili hän, "juttelemaan Jimmy Gedgen
kanssa; sen ei ainakaan tarvitse pelätä leivättömäksi jäävänsä; niitä
hupsuja, jotka ovat antaneet neiti Boycen narrata itseään ja kehaisseet
saavansa suuria palkkoja. Sanoinhan minä heille monta kertaa, että
sinä päivänä kun he saavat palkkansa, syön minä esiliinani suuhuni.
Hienoista neideistä minä viis välitän -- papeista vielä vähemmän --
varsinkin kun he sotkeutuvat toisten asioihin ja rupeavat saarnaamaan,
että pitää anteeksi antaa, vaikka on saanut nokalleen. Mitäs tuo sorea
neito saa aikaan, vaikka hän aina pistää nenänsä kaikkeen? Paljonkos
hän meistä enää piittaa, kun on saanut rikkaan miehen? Tänään täällä,
huomenna tuolla -- kyllä minä sen lajin tunnen. Jim Gedgeen voi
kumminkin luottaa. Kuusineljättä vuotta hän on jo puodissaan istunut ja
siinä hän kaiketi istuu, kunnes hänelle tulee meno taivaaseen. Vanha
itara petkuttaja ja nylkyri hän kyllä on, mutta siinä hän on saatavilla
kun tarvitaan."

       *       *       *       *       *

Marcella riensi kotiin, hän odotti Whartonilta kirjettä, jo kolmatta
yhden viikon sisässä. He eivät olleet nähneet toisiaan siitä aamusta
lähtien, jona Wharton oli pysäyttänyt Aldousin ja hänet Mellorin
ajotiellä, ja hänestä oli selvää, että nuori tilan, omistaja koetti
karttaa yhtymistä yhtä huolellisesti kuin hän itse Otettuaan Hurdin
asian ajaakseen Wharton oli melkein joka päivä, suunnattomasta
työtaakastaan huolimatta, ennättänyt lähettää Marcellalle pienellä
tasaisella käsialallaan tiheään kirjoitettuja arkkeja, joissa hän
pettymättömällä tarkkanäköisyydellä lakimiehen kannalta, yksityiskohtia
myöten, selvitteli ja arvosteli, millä kannalla Jim Hurdin asiat olivat.

Kirjeet alkoivat "Arvoisa neiti" ja päättyivät "Kunnioittaen" minkä
Marcella luki yhtä huolellisesti kuin muunkin. Selaillessaan näitä
lehtisiä käsissään Marcella useinkin kyseli itseltään eikö ollutkin
tuo kohtaus vanhassa kirjastossa ollut vain pelkkä aistimien harhakuva
ja onko todellakin se mies, joka kirjoittaa hänelle nämä viralliset
kirjeet ilman pienintäkään kosketusta tai viittausta olleeseen, sama,
joka nurjilla sanoillaan ja teoillaan oli polttanut hänen elämäänsä
poistamattoman muiston. Joka uuden kirjeen hän avasi sykkivin sydämin,
vaikka näennäisesti tyynenä, joka kerran hän saattoi ylpeänä ojentaa
sen äidilleen ikäänkuin todisteeksi siitä, ettei hänellä ollut mitään
salattavaa, epäilkööt muut mitä tahtoivat. Wharton ilmeisesti teki
voitavansa palauttaakseen entiselleen sitä puhdasta toveruussuhdetta
yhteisiin aatteisiin ja pyrintöihin nähden, jonka Marcella arveli
vallinneen heidän välillään ennen. Toisen raju väkivaltaisuus ja hänen
oma heikkoutensa olivat raastaneet sen tomuun ja tuhonneet sen. Hän ei
voinut Whartonia nähdä eikä puhutella, ennenkuin se oli entisellään.
Nämä kirjeet sittenkin sapettivat häntä. Niiden kirjoittaja näkyi
otaksuvan että tällainen juttu voi kuin voikin tapahtua, ilman että
siitä sen enempää puhutaan. Vähänpä hän tunteekin Marcella Boycea ja
mitä hänen mielessään liikkuu!

Marcella oli tuntikausia istunut rouva Hurdin vieressä pikku
Willie sylissään. Äiti, joka ennenkin oli ollut vähäverinen ja
heikkorintainen, oli jo päiväkausia ollut vuoteessa, ja hänen siinä
maatessaan puoleksi tiedottomana loi säikähtynyt mielikuvitus hänen
eteensä mitä kauhistuttavimpia näkyjä -- Jim yksinään autiossa
vankikopissaan -- Jim hirsilavalla valkea huivi silmillä -- Jim
vankilan ruumisarkussa -- ja näistä unista hän heräsi kovalla
parahduksella, vaipuakseen taas takaisin horrostilaansa.

Minta Hurdin rakkaus onnettomaan mieheensä oli ollut ylen äidillistä
laatua, sen perustana kun oli rajaton säälintunne. Siinä oli niinikään
sielun salaista ylpeyttä, sielun, joka ollen elämässään nöyrä ja
vaatimaton, tässä tunsi olevansa toisen yksinäisen kaivattuna ja
tarpeellisena tukena ja elähyttävänä voimana. Ja nyt ei hänen
huolenpitoansa ja lohdutustansa enää tarvittaisi! Siinä hänen on
viruttava sairasvuoteella kuin pölkky ja odotettava milloin naapurit
tulevat sisään ja sanovat: "Nyt se on tehty -- häneltä on niskat
väännetty nurin -- he ovat haudanneet hänet." -- Tällaista kohtaloa hän
ei ollut voinut itselleen kuvitella silloinkaan, kun tulevaisuus oli
hänelle häämöttänyt kaikkein kolkoimmissa väreissä.

Kahdesti hän jo oli käynyt Jimiä vankilassa tapaamassa, ja hänelle
oli annettu lupa tulla uudelleen siellä käymään maanantaina ennen
oikeudenkäynnin alkua -- niin oli neiti Boyce sanonut. -- Ja sitten jos
hän tuomitaan syylliseksi, saa hän vielä ottaa jäähyväiset häneltä.
Alituiseen hän ikävöi nähdä miestänsä. Mutta vankilassa, Jimin luona
ollessa, ympäristö herpaisi häntä. Kummastakin tuntui, kuin olisivat he
takertuneet suuren, taukoamatta eteenpäin kiitävän koneen rattaisiin,
joiden liikkeet täyttivät heidät selittämättömällä kauhulla. Hurd
puheli vavahtavalla, katkonaisella äänellä asioista, jotka eivät olleet
minkäänlaisessa yhteydessä hänen mielentilansa kanssa, ja puhkesi
aika-ajoin, hurja välke silmissään, syytöksiin Westallia vastaan tämän
raakuudesta ja sorronhalusta. Hän pyysi vaimoa palauttamaan neiti
Boycelle tältä lainatut kirjat, mutta kun häneltä kysyttiin, halusiko
hän tavata Marcellaa, säpsähti hän ja vastasi kieltävästi. Herra
Wharton ponnistelee ihmeteltävästi hänen puolestaan, mutta älköön Minta
mitään siihen perustako, että hänet muka vapautetaan. Eikä hän ollut
oikein selvillä, halusiko itsekään sitä.

Kerran Minta otti Willien mukaansa isää tervehtimään; lapsi oli
matkalla nääntymyksestä heittää henkensä, eikä isä tahtonut kuulla
puhuttavan toisesta retkestä vankilaan, vaikka Marcella tiesi, että
hän ikävöi poikaa joka hetki. Mintan erotessa Hurd tuskin salli hänen
suudella itseään, hän istui tuolillaan suuri pää punakkaan käsien yli
kumartuneena ja tuijotti eteensä tylsällä ilmeellä. Westallin nimi
tempasi hänet aina hereille. Viha oli vielä elossa. _Minta_ taas oli
tuskasta menehtyä, kun puhe kääntyi tälle alalle. Hänessä eivät veri-
ja väkivallantyöt kyenneet nostattamaan tuota kiinteätä uteliaisuutta,
joka on muutoin niin kuvaava piirre melkein kaikissa kansanihmisissä.
Kun hänelle sanottiin, että oli aika lähteä, ja kun raskas ovi oli
kiertynyt lukkoon hänen jäljestänsä, riensi vaimo poloinen, vartioita
ja aution vankilan äänettömyyttä kammoksuen tiehensä, minkä jalat
kannattivat, voihkien Jimin puolesta, jonka täytyi jäädä sisäpuolelle.
Hänestä tuntui melkein siltä, kuin pyrkisi tuon kauhistavan Oikeuden
raskas käsi täällä häneenkin tarttumaan, ja vasta päästyänsä ulkoilmaan
ja nähdessään odottavan Ann Mullinsin tuimat kasvot, sai hän helpommin
hengitetyksi.

Willien voimat vähenivät nopeasti. Viikon -- korkeintaan kaksi --
arveli tohtori hänen enää kestävän. Kurjan pieneksi huventuneena
hän lepäsi tyynyllä Marcellan sylissä läähättäen ja tuijotellen
ihmeellisillä, sinisillä silmillään, mutta alati kärsivällisenä, alati
ponnistellen "kiitosta", kun Marcella syötteli hänelle hedelmiä, joita
hänelle päivittäin lähetettiin Maxwell Courtista. Hän kuuli ja ymmärsi
kaikki, mitä isästä sanottiin; mutta se ei näyttänyt häntä vaivaavan.
Äitiä tämä kuolevan pojan näennäinen välinpitämättömyys melkein
loukkasi, eikä hän yleensä pystynyt hänestä paljon huolehtimaan. Mintan
lempeän, tuntehikkaan, mutta syvällisyyttä puuttuvan luonteen oli
repivä levottomuus miehen kohtalosta tylsyttänyt muille suruille.

Istuttuaan kaiken iltaa rouva Hurdin tuvassa Marcella nyt halukkaasti
ahmi sisäänsä helmikuun-illan suloista ja virkistävää ilmaa. Keväinen
tunnelma -- pitenevä päivä, pensasaidasta pilkistävät keltamot,
paisuvat umput kyläpuutarhojen syreenipuissa -- se kaikki herätti
tahtomattakin hänessä henkiin nuoruuden mielihyvää, tuota mielihyvää,
joka jo yksin ruumiillisenakin tunteena on niin valtava. Mutta
kasvoilla lepäsi vielä sama vihainen ilme, joka rouva Jellisonin
puhuessa oli niihin kohonnut. Ja vielä muutakin -- ne olivat
silminnähtävästi muuttuneet viimeisten viikkojen kuluessa, "elämä"
oli painanut niihin leimansa. Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen,
mutta vanhempi -- _naisellisempi_. Marcella oli sukeltanut todellisen
elämän syvyyksiin ja siinä löytänyt sitä kumousta ja myrskyä, jota
hänenlaisensa luonteet kaipaavat. Hän oli elänyt köyhien kanssa
heidän tukehuttavissa asunnoissaan, oli nähnyt heidän lakkaamattoman
kamppailunsa leipäpalasta, vaatteista ja rahtusesta ruumiillista
mukavuutta; tähän kamppailuun, joka jo sinänsä on kyllin raskas, hän
oli nähnyt niin repiviä sieluntuskia liittyvän, että ruumiillinen
kurjuus tuntui tässä raa'an mielivaltaiselta ja ajattelemattoman
julmalta Luonnon -- tai Jumalan puolelta.

Aldousia hän ei tahtonut juuri yhtään ajatella -- vaikka _täytyi_
sitäkin tehdä ennen pitkää. Hän ja hänen omaisensa elelivät päivät
pääksytysten ylellisyydessä. Marcella puolestaan ei voinut irtaantua
siitä suunnattomasta säälistä, joka oli vallannut koko hänen
olemuksensa; hänestä tuntui, kuin kulkisi hän kantaen Lazarusta
sylissään kaiken päivää. Ja Aldous pysyttelihe loitolla. Aldous ei
tahtonut häntä auttaa -- ei ainakaan niinkuin Marcella olisi vaatinut
-- lieventämään tätä viheliäisyyttä -- sitomaan näitä haavoja.
Sydämessään hän soimasi kiivaasti sulhastaan. Marcellalla oli rikos
tunnollaan, joka oli tunnustettava -- mutta sittenkin hän tunsi
ylemmyytensä Aldousiin nähden. Hyljätköön Aldous hänet, jos haluttaa --
sittenhän he ovat kuitit, iäksi kuitit.

Tultuaan Mellorin valtaovelle hän näki oven edessä pienet,
kaksipyöräiset rattaat, ja William piteli ohjaksista ponya.

Vieraat eivät tätä nykyä olleet harvinaisia Mellorissa, ja Marcella
mietti paikalla pakoa. Mutta kun hän kääntyi eräälle syrjäovelle, nosti
William lakkia hänelle.

"Herra Wharton on odottamassa, tahtoo tavata neitiä."

Marcella teki äkkiseisahduksen.

"Missä rouva Boyce on, William?"

"Vierashuoneessa neiti."

Hän astui tyynesti sisään. Wharton seisoi takan luona juttelemassa,
rouva Boyce kuunteli hänen puhettaan tuo puolittain vihamielinen ilme
kasvoillaan, jonka Marcella niin hyvin tunsi.

Nähdessään Marcellan astuvan sisään astui Wharton häntä vastaan
kohteliaasti kumartaen ja alkoi sitten paikalla selitellä asiaansa
kuten kiireellisissä toimissa oleva ihminen, jolla ei ole aikaa hukata.

"Koska aivan odottamatta sain parisen tuntia vapaa-aikaa, arvelin
parhaaksi tulla kertomaan teille, millä kannalla asiat nykyisin ovat.
Tiedättehän, että juttu otetaan esille oikeudessa ensi torstaina?"

Marcella vastasi myöntävästi. Hän meni istumaan vanhaan, takan vieressä
olevaan sohvaan ja laski valkoiset kätensä helmaansa. Whartonin silmät
välähtivät silmänräpäyksen verran, kun hän katsoi häneen -- mutta se
olikin ainoa näkyvä mielenliikutuksen osoite.

"Tahtoisin teitä valmistaa siihen", lausui hän vakavasti, "ettei
minulla ole vähäistäkään toivetta saada James Hurdia vapautetuksi.
Teen voitavani, mutta tuomio julistetaan varmasti murhan nojalla,
ja pelkäänpä, että tuomari on oleva hyvin ankara tässä tapauksessa.
Mahdollisesti voimme ajatella armahdusta, mutta sekin näyttää minusta
vähän uskottavalta, sillä mikäli minä olen kuullut, tulee tuomari
arvatenkin käyttämään vaikutusvaltaansa meitä vastaan. Yleinen syyttäjä
on koonnut hyvin langettavia todistuksia Hurdia vastaan -- ensiksi
hänen pitkällinen yhteistoimintansa salametsästäjien kanssa, vaikka
olikin Raeburnien puolelta saanut ystävyyttä osakseen -- sitten hänen
useasti uusiutunut uhkauksensa 'passittaa' Westall, jos hän käy heidän
kimppuunsa, ja sen semmoista. Hänen oma kertomuksensa on tykkänään
todistamatta, ja Dynesin todistus on aivan päinvastainen."

Selvästi ja perusteellisesti hän edelleen selvitteli naisille näitä
kohtia; sitten hän tuokioksi vaikeni.

"Näin ollen", jatkoi hän, -- "kysytään mitä on tehtävä? Meidän
on saatava anomus toimeen. Oman puolueeni miehiltä minä tietysti
kyllä saan apua, mutta meidän on saatava nimikirjoituksia kaikista
puolueista. Ellemme saa ainakin joitakin vanhoillisten johtomiehiä
mukaan, on kaikki ponnisteleminen hyödytöntä. Toisin sanoen --
luuletteko voivanne taivuttaa herra Raeburnin ja lordi Maxwellin
allekirjoittamaan?"

Rouva Boycen silmä vartioi häntä. Marcella istui kalpeana ja
kivettyneenä.

"Minä koetan", sai hän viimein sanotuksi.

"Siinä tapauksessa", Wharton otti hansikkaansa, "on vielä hiukkasen
toivoa. Te olette ainoa, joka voitte tässä jotain aikaansaada. Jos
lordi Maxwell ja herra Raeburn allekirjoittavat, niin toiset kyllä
seuraavat jäljestä. Heidän nimilleen -- ottaen huomioon tämän jutun
yhteydessä olevat asianhaarat -- tullaan panemaan erikoista painoa. Tai
oikeammin -- anomuksen kohtalo on tykkänään siinä, allekirjoittavatko
he vai ei. No niin, jätän sen siis teidän toimeksenne. Tuomion
langettua ei ole hetkeäkään hukattavana. Mitä puolustukseen tulee, teen
tietysti voitavani oikeudessa estääkseni kuolemantuomiota."

"Minä tulen sinne", keskeytti Marcella.

Wharton säpsähti. Niin rouva Boycekin, mutta uskollisena itselleen hän
ei lausunut mitään huomautusta.

"No niin", jatkoi Wharton tuokion kuluttua, "siinä tapauksessa ei
sitten mitään enää tällä haavaa. Miten on vaimon laita?"

Marcella vastasi, ja he vaihtoivat vielä keskenään joitakin muodollisia
kysymyksiä ja vastauksia.

"Entä vaalinne?" kysyi rouva Boyce, joka yhä tarkasteli vierastansa
vihamielisellä katseella, kun tämä tuli häneltä jäähyväisiä ottamaan.

"Huomenna", vastasi hän tehden pienen maltittoman liikkeen käsillään.
"Olipa tulos mikä hyvänsä, niin silloin olen ainakin siitä kiusasta
vapaa. Nyt on minun jouduttava takaisin Widringtoniin ja annettava
ponylleni vauhtia. Hyvästi, neiti Boyce."

Marcella astui verkalleen ylös portaita. Äsken eletty kohtaus tuntui
hänestä epätodenmukaiselta ja mahdottomalta, mutta sittenkin värisi
vielä koko ruumis. Hän vavahti, kun ulko-ovi kolahtaen lyötiin kiinni.
Hänestä tuntui hirvittävän tyhjältä, yksinäiseltä. Mutta siinä samassa
hän jo kaikella kiivaalla tarmollaan pyöritteli mielessään kysymystä:
"Voinko saada Aldousin taipumaan?"



XIII LUKU.


"Ja olkoon Herra teidän sielullenne armollinen."

Hitaina ja kolean juhlallisina nämä sanat tunkeutuivat Marcellan
korviin hänen istuessaan eteenpäin kumartuneena Widringtonin
oikeussalin lehterillä. Ympärillä ja takana kuului naisten nyyhkytystä.
Hänen vasemmalla puolellaan virui Minta Hurd kälynsä olkapään nojassa
kasvot tämän mustaan saaliin kätkettyinä. Hurdin kuolemantuomio oli
lausuttu, ja Marcella oli sen vastaanottanut suhteellisen rauhallisesti
-- tunteiden pitkällinen jännitys oli viimeinkin lauennut. Herkeämättä
hän nyt tuijotti tuohon himmeästi valaistuun huoneeseen. Tuomarin
pöydän kohdalla olevat kaasulamput, jotka heittivät aavemaisen
valaistuksen pitkässä rivissä istuvain valamiesten kasvoille,
suuren pöydän ääressä istuvat reportterit, toiset kirjoittaen,
toiset kiinteästi syytettyjä katsellen, Whartonin tuossa vastapäätä
asianajaja-viitassaan ja valetukassaan -- hänen pienet, hienot,
herkkäilmeiset kasvonsa valkean valetukan alta kaartuvine tummine
silmäkulmineen -- hänen valppaan ja vihamielisesti tuomariin kääntyneen
katseensa; -- tuomittujen miesten synkän rivin, etumaisena nuori
vaaleatukkainen nuorukainen, Charles Dynesin murhan päärikollinen,
joka seisoi lähinnä Hurdia melkein varjostaen hänen kääpiö-muotonsa --
kaiken tämän Marcella näki. Vuosien kuluttua hän olisi voinut kuvailla
tämän näytöksen kohta kohdalta, mutta nyt hän parisen minuuttia
tuijotti alas tiedottomana siitä, mitä näki.

Mutta sen sijaan kuohui hänen muistissaan rajuna pyörteenä kuvia
ja vaikutelmia siitä, mitä hän kaiken päivää täällä istuessaan oli
läpi elänyt. Langettavien todistusten kukistava lukumäärä yhä uusien
todistajien astuessa esiin -- tavattoman heikot vastaväitökset --
Whartonin ärtyisyys sen johdosta -- hänen terävä, hyödytön, taidokas
ristikuulustelunsa -- se personallinen menestys, minkä hän saavutti
lakipuolisesta tappiosta huolimatta, hänen käytöksessään ilmenevä
sulava arvokkuus ja tarmo sekä teknillinen taituruus -- ei rahtuakaan
siitä kielevästä pontevuudesta ja raa'asta voimasta, joka työväen
kokouksessa oli ollut huomattavana -- hänen mestarillinen kykynsä
käyttää jokaista edullista kohtaa hyväkseen, ne muutamat tyynimieliset
sanat, joilla hän kaiken lopuksi kääntyi juryn puoleen vedotessaan
heidän laupeuteensa -- nämät moninaiset muistot ne ihmeteltävän selvinä
liikkuivat Marcellan mielessä, sillä välin kuin tuomarin syvä ääni
kajahti salissa hänen julistaessaan tuomiota vangituille, kullekin
vuorostansa. Sääliväisyys ja kauhistus olivat huippunsa sivuuttaneet;
järki vaati jälleen omansa.

Oikeussali oli täyteen sullottu väkeä. Aldous Raeburn istui Marcellan
oikealla sivulla. Tuo lehterillä istuva eriskummainen ryhmä oli vetänyt
läsnäolevain huomiota puoleensa melkeinpä yhtä suuressa määrässä kuin
rikosjutun käsittely, sillä siinä istui Itä-Brookshiren vanhoillisten
äsken valittu edustaja, lordi Maxwellin perillinen ja Westallin isäntä
morsiamensa, Marcella Boycen vieressä, ja hänen turvissaan Westallin
murhaajan vaimo, sisar ja pieni tytär.

Kerran kuului yleisön joukosta naurunrähäystä erään todistajan
hölmömäisen vastauksen johdosta. Tuomari kääntyi lehteriin päin ja
sanoi ankarasti: -- "Käsittämätöntä on miksi tänne on tunkeutunut
miehiä ja naisia -- etenkin naisia -- kuulemaan moista rikosjuttua;
mutta jos kuulen vielä kerran naurettavan, niin annan tyhjentää
salin." Marcella, jonka koko olemus oli tätä nykyä yhtenä herkkänä
hermokudoksena, näki Aldousin vavahtavan ja punehtuvan, kun nämä sanat
lausuttiin. Samassa tapasi Marcellan silmä erään salissa istuvan
rauhantuomarin, Raeburnilaisten vanhan perhetuttavan katseen. Tuomarin
lausuessa muistutuksensa hän oli ehdottomasti kääntynyt katsomaan
kihlattuja, mutta kohdatessaan neiti Boycen silmäyksen hän käänsi
paikalla kasvonsa pois. Marcella oivalsi aivan hyvin, että tänä päivänä
kävi Brookshirelaisten Aldous Raeburnia aika tavalla sääliksi.

Kuolemantuomiot -- kolme luvultaan -- olivat julistetut. Tuomari
oli sangen jokapäiväinen ihminen, mutta tällainen toimitus
luo jokapäiväisenkin ihmisen ääneen ja käytöstapaan ryhtiä ja
arvollisuutta. Suunnattoman liikutuksen humina kulki halki väenahdingon
hänen vaiettuaan; lehteriltä kuului äänekästä itkua ja voihkinaa.

"Hiljaa", kuului ääni viranomaisten puolelta, ja naisväen pidätettyjen
nyyhkytysten säestämänä tuomari nyt luki pakkotyörangaistukseen
tuomittujen nimet. Sitten seurasi kammottava äänettömyys. Vankien rivi
kääntyi vartiainsa ohjaamana oikeussalin perällä olevalle ovelle.
Heidän astuessaan yksitellen ulos eräs kuolemaantuomituista, se pitkä
valkoverinen nuorukainen, kääntyi silmänräpäykseksi lehteriin päin
ja viittaili jäähyväisiä nyyhkivälle kullallensa. Hurdkin kääntyi
neuvottoman näköisenä.

"Katsohan!" huudahti Ann Mullins tempaisten pystyyn hänen pyörtyvää
vaimoansa. "Siinä hän menee."

Marcella kurottui eteenpäin. Hän katseli Hurdin suuria, kangistuneita
kääpiönkasvoja, ja hän se paremmin kuin vaimo tapasi viimeisen katseen
hänen räpyttelevistä silmistään.

Aldous kosketti keveästi hänen käsivarttansa.

"Kyllä", virkkoi Marcella kiireesti, "kyllä, meidän täytyy toimittaa
hänet ulos. Ann, voitteko nostaa häntä?"

Avutonta vaimoa piteli toiselta puolen Aldous, toiselta Ann Mullins.
Marcella seurasi jäljessä taluttaen pikku tyttöstä, joka lujasti
painautui hänen pitkää, mustaa viittaansa vasten. Väki lehterillä
väistyi syrjään heidän tieltään, ylt'ympäri ällisteltiin ja
kuiskailtiin, kunnes he olivat kadonneet. Portaitten alapäässä he
tapasivat itsensä käytävästä, joka oli täyteen ahdettu väkeä --
asianajajia, todistajia, oikeudenpalvelijoita ja yleisöä. Aldousille ja
hänen holhoteilleen tehtiin jälleen tilaa.

"Tätä tietä, herra Raeburn", sanoi muuan aulis poliisimies. "Antakaa
tietä, olkaa hyvä. Ovatko vaununne täällä, herra Raeburn?"

"Anna Ann Mullinsin pitää huolta hänestä -- hanki heille ajuri -- minun
täytyy puhua herra Whartonin kanssa", kuiskasi Marcella Aldousille.

"Hankkikaa minulle paikalla ajuri", sanoi Aldous poliisimiehelle, "ja
käskekää ajurin odottaa hetkinen."

"Neiti Boyce."

Marcella kääntyi nopeasti ja näki Whartonin vieressään. Aldouskin
huomasi hänet ja vaihtoi parisen sanaa Whartonin kanssa.

"Täällä perällä on pieni yksityinen huone, saanko puhua kanssanne
siellä. Herra Raeburn tulee heti noutamaan teitä", puheli Wharton.

Hän vei Marcellan pitkän käytävän läpi ja avasi vasemmalle vievän oven.
He astuivat pieneen koleaan huoneeseen, jonka noettunut akkuna antoi
rakennuksen pihamaalle. Huonetta valaisi kaasuliekki, ja pöytä oli
täynnänsä huiskin haiskin viskeltyjä papereita.

"Kauniimpi kuin koskaan, koskaan ennen!" välähti Whartonin aivoissa.
"Tuo synkkä, rypistyvä otsa, -- tuo traagillinen ylenkatse tätä kehnoa,
alhaista maailmaa kohtaan -- tuo kuninkaallinen ryhti -- --"

Ääneen hän virkkoi:

"Omasta puolestani olen tehnyt kaikkeni nimikirjoitusten hankkimiseksi
ja arvelin, että ennenkuin tänä iltana lähden kaupunkiin -- kuten
tiedätte avataan parlamentti maanantaina -- tahtoisin näyttää teille,
mitä olen saanut aikaan, ja pyytää teitä ottamaan jäljennöksen
armonanomuksesta." Hän osoitti pöydällä olevaa pitkää kirjekuorta.
"Olen itse sen laatinut -- luulisin, ettei yksikään kohta ole
unohtunut, joka saattaa olla lieventävänä asianhaarana -- mutta
nimikirjoitukset -- --"

Hän veti esiin kokoonkäärityn paperiarkin povitaskustaan. "Eivät
kelpaa", virkkoi hän silmäillen sitä ja ravistaen päätänsä. "Kuten
ennenkin jo teille huomautin, olisi tämä anomuksemme tällaisena
liian valtiollinen väriltään. Vapaamieliset ja radikaalit ovat
ottaneet asian omakseen. Mutta se ei meitä paljonkaan auta. Näillä
nimikirjoituksilla varustettuna on anomus mielenosoitus riistansuojelua
ja metsänvartiain sortovaltaa vastaan. Meidän on saatava koko _seutu_,
etenkin sen johtomiehet toimimaaan yhdessä kanssamme. No niin, kaiken
tämän minä jo selitin teille -- ei siis kannata siitä sen enempää
jutella. Haluatteko silmäillä listaa?"

Hän kuljetti sormensa nimiluettelolla tehden tuontuostakin
huomautuksia. Marcella seisoi hänen vieressään, hänen musta vaippansa
hipaisi Whartonin hihaa. Nuoren miehen näennäisesti rauhallisen pinnan
alla pulppusi hurja riemastuksen tunne omasta vallastaan. Ei mitään
puolusteluja, ei anteeksipyynnön sanaa hänen puoleltaan -- ja sittenkin
seisoo taas Marcella kahden hänen kanssaan, tarkkaavana kuunnellen
hänen puhettansa -- ylpeä pää alaspainuneena -- silmät kysyvästi ja
luottavasti häneen luotuina.

"Asia on siis selvä", puheli Wharton edelleen taittaen paperin
uudelleen kokoon ja pistäen sen takaisin taskuunsa. "Te käytätte kaiken
vaikutusvaltanne sillä taholla" -- hän puhui verkalleen -- "josta
yksinomaan riippuu hankkeemme onnistuminen, ja sittenhän lähetätte
minulle alihuoneeseen tietoa siitä? Parlamentissa minä tietenkin panen
kaikki voimani liikkeelle, kun asia joutuu sinne, ja sillä välin
panen sanomalehdet -- parhaan toivomme -- toimimaan. Radikaalien
äänenkannattajat ovat jo alkaneet jauhaa."

Käytävältä kuului askeleita. Poliisi avasi oven, ja Aldous Raeburn
astui sisään. Hän iski pikaisen katseen pöydän ääressä seisovaan pariin.

"Oli hiukan vaikeata saada ajuri", selitteli hän, "ja meidän täytyi
lisäksi hankkia konjakkia hänelle, mutta sitten hän virkosi siksi
paljon, että saattoi lähteä matkaan. Lähetin yhden palvelijoistamme
häntä saattamaan. Vaunut odottavat."

Hän puhutteli Marcellaa hiukan jäykästi. Hän oli huomattavan kalpea,
käytös oli sekä käskevä että väkinäisen rauhallinen.

"Olen neuvotellut neiti Boycen kanssa armonanomuksesta, jonka aiomme
lähettää sisäasiainministeriöön", sanoi Wharton samanlaisella kylmän
kohteliaalla äänellä. Aldous ei vastannut.

"Vielä sananen, neiti Boyce", -- Wharton kääntyi tyynesti Marcellan
puoleen. "Pyytäisin teitä huolellisesti lukemaan anomuksen läpi,
ennenkuin ryhdytte mihinkään enempään toimenpiteeseen. Siinä vedotaan
siihen ainoaan kohtaan, joka vielä mahdollisesti saattaa olla
epäilyksenalainen ja jota tämänpäiväisessä oikeudenkäsittelyssä ei ole
lainkaan kosketeltu."

"Joko tulet?" kysyi Aldous. Äänen hillitty maltittomuus oli saattaa
Marcellan pois suunniltaan.

"Minä teen kaikki, mitä voin", sanoi hän matalalla, selvällä äänellä
Whartonille. "Jääkää hyvästi."

Hän ojensi kätensä Whartonille. Kummallekin tämä hetki oli
selittämättömän suuriarvoinen. Marcellalle hänen kiihtyneessä
tunnetilassaan tämä kosketus -- Aldous Raeburnin läsnäollessa -- oli
anteeksiannon ja kiitollisuuden sakramentti.

Raeburn ja Wharton nyökähyttivät päätä toisilleen. Wharton hääräili jo
papereitansa kokoon.

"Ensi viikolla kai tapaamme toisemme parlamentissa", huomautti hän
sivumennen. "Hyvästi."

"Vietkö minut muassasi Maxwell Courtiin?" sanoi Marcella Aldousille,
niin pian kuin vaunujen ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja hevoset
lähteneet liikkeelle Widringtonin pieneltä torilta, joka oli täynnä
uteliasta väentungosta. "Kotoa lähtiessäni sanoin äidille lähteväni
teille, ellen tule kotiin, ja että sinä kyllä toimitat minut illalla
kotiin."

Whartonin kirjekuori oli vielä hänen kädessään. Hän oli heittänyt
kasvoiltaan tiheän mustan harsonsa ikäänkuin saadakseen enemmän
hengitysvaraa, ja heidän kaupungin läpi ajaessaan Aldous saattoi
palavien lyhtyjen valossa nähdä, kuinka syviä jälkiä näiden viimeisten
viikkojen tapahtumat olivat uurtaneet hänen kasvoihinsa. Hän oli
kalpea, uupunut, mutta samassa hermoärtyisyyden kiihdyttämä, joka
näyttäytyi jokaisessa liikenteessä -- ja Aldousin sydäntä ahdisteli,
kun hän katseli häntä -- hän arvasi mitä oli tulossa.

Niin pian kuin he olivat poikenneet pääkadulta, pisti hän päänsä ulos
ikkunasta ja antoi ajurille käskyn ajaa suoraan Maxwell Courtiin.

"Ethän pahastune, vaikka en puhu mitään?" sanoi Marcella, kun Aldous
oli jälleen istahtanut. "Olen niin rikkiväsynyt, ja tuntuisi niin
hyvältä hiukan levähtää. Pyydätkö sitten perille tultuamme, että neiti
Raeburn lähettää minulle hiukan syötävää omaan arkihuoneeseensa?
Yhdeksän tienoissa tulen alas, ja saanhan silloin puhutella lordi
Maxwellia ja sinua -- yhdessä?"

Hänen sanansa ja vielä enemmän hänen äänensä kartuttivat vain Aldousin
levottomuutta. Mutta hän antoi myöntävän vastauksen, sovitteli tyynyä
Marcellan selän taa, kääri vaunu peitteen hänen ympärilleen ja istui
sitten puhumatta hänen vieressään synkkien aavistusten ajelehtiessa
hänen mielessään.

Heidän saapuessaan Maxwell Courtiin tulivat lordi Maxwell ja
neiti Raeburn, jotka olivat kuulleet vaunujen ratinaa, halliin
vastaanottamaan heitä.

Aldous riensi isotätinsä luo ennen Marcellaa ja sanoi kiireesti: "Minä
olen tuonut Marcellan muassani. Vietkö hänet ylös omaan huoneeseesi
lepäämään ja saamaan jotain suuhunsa? Hän ei kykene tulemaan
päivälliselle, mutta hän haluaa puhutella isoisää sitten myöhemmin."

Lordi Maxwell oli sillä välin kiiruhtanut mustan, hunnutetun olennon
luo, joka jäykkänä ja suorana yhä seisoi ulkohallin himmeässä valossa.

"Lapsi kulta, lapsi kulta!" puheli hän pistäen Marcellan käsivarren
kainalonsa alle ja taputellen hänen kättänsä isällisellä hellyydellä.
"Miten viheliäisen näköinen oletkaan! -- Niin juuri -- Agneta, vie
hänet yläkertaan ja anna hänen levätä -- Ja sittemmin haluat puhua
kanssani? Kyllä, kyllä, tyttöseni, -- tietysti -- milloin vain haluat."

Neiti Raeburn, joka osittain Aldousin tähden, osittain palvelijain
tähden hillitsi itseänsä ihmeteltävästi, vei vieraansa yläkerrassa
olevaan viihtyisään huoneeseen, missä kirkas takkatuli leimusi heitä
vastaan. Oivaltaen, ettei hänen seuransa tällaisena hetkenä saattanut
olla Marcellalle erittäin mieluinen, hän sitten katsoi kelloansa,
sanoi, että hänen täytyi rientää päivälliselle, ja jätti Marcellan
ystävällisen, vanhanpuoleisen palvelijan huostaan, jonka käskettiin
toimittamaan neiti Boycelle kaikkea, mitä hän suinkin halusi.

Marcella pakotti itsensä nauttimaan hiukan ruokaa ja viiniä. Sitten
hän lähetti palvelijan pois sanoen tahtovansa levätä tunnin verran ja
tulevansa alas yhdeksän seutuvilla. Levottomana hänen kalpeudestaan
palvelija vastusteli, mutta Marcella oli taipumaton.

Yksin jäätyään hän siirsi tuolinsa takkatulen ääreen ja koetti saada
itsensä lämpenemään yhtä tarmokkaasti kuin äsken syömään.

Kun hän näin oli ruumiillisesti jonkin verran toipunut entiselleen,
otti hän anomuksen kirjekuoresta ja ryhtyi sitä lukemaan. Sitä
tehdessään tytön jähmettyneet kasvot sulivat, silmiin kohosi jälleen
entinen hohde. Kaikki eri yksityiskohdat, jotka oikeudenkäynnin aikana
sekavina ja käsittämättöminä olivat työntäytyneet hänen päähänsä,
olivat tässä esitetyt selkeässä ja loistavassa muodossa. Olihan
hän kuullut kaikkea tätä jo ennenkin Whartonin jurylle pitämässä
loppupuheessa, mutta eipä silloin hänestä ollut niin käsittämätöntä
kuin nyt tuntui olevan, että sellaisen puolustuksen jälkeen tuomio
sittenkin annettiin niin musertava!

Hänen lopetettuaan lukemisensa ja istuessaan tuumimassa hiiltyvän tulen
ääressä välähti äkkiä ajatus hänen päähänsä. Hän otti paperiliuskan
neiti Raeburnin kirjoituspöydältä ja kirjoitti siihen: --

"Pyytäisin sinua -- ja lordi Maxwellia myös -- lukemaan tämän,
ennenkuin tulen alas. Unohdin, ettet ollut lukenut sitä. -- M."

Hän soitti, ja palvelija näyttäytyi paikalla.

"Olkaa hyvä ja viekää tämä herra Raeburnille? Ja nyt tahtoisin olla
häiritsemättä puolen tunnin ajan."

Ja tämän puolen tunnin aikana hän lojui neiti Raeburnin mukavimmassa
nojatuolissa, ulkonaisesti rauhallisena. Mutta sisällisesti hän kertasi
vielä muistissaan todistelunsa ja päätelmänsä ja kokosi kaikki voimansa
taisteluun.

Kuullessaan suuren hallin kellon lyövän yhdeksän hän nousi pystyyn
ja asetti lampun uuninreunalle peilin eteen. Hän oli jo tätä ennen
valellut kasvonsa kylmällä vedellä ja silitellyt hiuksiansa. Nyt hän
uudelleen tarkasteli itseään peilissä, vetäisi paksut hiussuortuvat
hiukan alemmas valkealle otsalle ja kohenteli vielä kerran kaulusta ja
kalvosimia, jotka olivat hänen yksinkertaisen pukunsa ainoat koristeet.

Syvä äänettömyys vallitsi talossa, kun hän astui ulos huoneestansa.
Heikko kukkientuoksu kohosi hallista ylös. Seinillä riippuvat kuvat
olivat ne samat seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan
kaunottaret, jotka niin houkuttelevaksi olivat kuvanneet hänelle
tulevaisuutta tässä mahtavassa linnassa sinä päivänä, jona Aldous pyysi
häntä vaimokseen.

Astuessaan alas portaita tuntui hänestä äkkiä niin yksinäiseltä ja
hyljätyltä. Suuren kellon tikutus, neiti Raeburnin papukaijan kirkuva
räkättäminen jostain alakerran huoneesta -- ne olivat ainoat äänet,
jotka katkaisivat haudanhiljaisuutta tässä suuressa rakennuksessa.

Ei! -- ovi kuului käyvän -- Aldous tuli siellä häntä noutamaan.

Huojennuksen huokaus pääsi hänen rinnastaan.

Aldous riensi portaita ylös ottaen kaksi, kolme askelta kerrallaan
nähdessään Marcellan tulevan.

"Oletko levännyt -- pidettiinkö sinusta hyvää huolta? Oh, oma rakkaani!
-- kalpeapa sinä vieläkin olet! Tahdotko nyt puhutella isoisää? Hän
odottaa sinua."

Marcella salli hänen taluttaa itseään lordi Maxwellin luo. Tämä seisoi
kirjoituspöytänsä yli kumartuneena silmäillen edessään olevaa anomusta.
Marcellan sisään astuessa hän kohotti valkeata päätänsä. Hänen kauniit,
teräväpiirteiset kasvonsa näyttivät vakavilta ja huolestuneilta.
Mutta hänen käytöksensä oli herttainen ja ritarillinen, kun hän astui
Marcellaa vastaan.

"Istuhan tähän tuoliin tässä. Aldous, pidä huolta siitä, että hän istuu
mukavasti. Lapsi raukka, kuinka uupuneelta hän näyttää! Sinä kuulut
tahtovan puhua kanssani tuosta onnettomasta murhajutusta."

Marcella, joka istui suorana nojatuolin laidalla, nosti katseensa lordi
Maxwelliin äkillisellä luottamuksen tunteella. Hän oli aina pitänyt
lordi Maxwellista.

"Niin", vastasi hän koettaen taltuttaa intoansa ja liikutustansa.
"Niin, minä tulin esittämään teille tätä armonanomusta, joka aiotaan
Jim Hurdin puolesta lähettää sisäasiainministeriöön, ja -- ja
_rukoilemaan_ teitä ja Aldousia kirjoittamaan sen alle, jos se suinkin
käy päinsä. Kyllä tiedän, että se on vaikeata, mutta arvelin, että
ehkäpä -- ehkäpä voisin esittää teille asian toisessa valossa -- ja
voittaa teidät puolelleni -- koska olen tuntenut nämä ihmiset niin
hyvin -- ja on niin tärkeätä saada teidän nimikirjoituksenne."

Miten kuivalta -- miten koneelliselta se kaikki kuulosti! Hän tunsi,
ettei hän vielä kyennyt hallitsemaan itseään. Vieras ympäristö, komea
huone, tietoisuus siitä, että Aldous istui hänen takanaan -- Aldous,
jonka olisi tullut pitää hänen puoliaan, mutta joka olikin häntä
vastaan -- kaikki tämä lannisti hänen rohkeuttaan.

Lordi Maxwell oli silminnähtävästi sekä liikutettu että huolestunut.
Tytön muuttunut ulkonäkö koski häneen tuskaisesti. Miten olikaan Aldous
tätä sallinut? Niin laiha! niin kalpea ja hiutunut mustassa puvussaan
-- kerrassaan kammottavaa!

"Lapsi kulta", virkkoi hän astuen Marcellan luo ja taputellen häntä
isällisesti olkapäälle. "Lapsi kulta, soisin sinun käsittävän, miten
suurella mielihyvällä tekisin sinun hyväksesi tämän tai mitä muuta
tahansa, jos vain kunniani sen sallisi. Tekisin sen sinun tähtesi
ja isoisäsi tähden. Mutta tämä on sekä Aldousille että minulle
omantunnonasia -- asia, joka koskee velvollisuuksiamme julkista
toimintaamme kohtaan. Etpä saattane itsekään edes _toivoa_, että
sallisimme yksityistä laatua olevain tunteiden tai vaikutteiden määrätä
toimiamme tässä asiassa?"

"En, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta puhua kanssanne siitä --
ja minun katsantotapani on aivan toinen kuin Aldousin. Hän tietää --
täytyyhän jokaisen se tietää -- että tässä jutussa toinenkin puoli,
toinen käsityskanta kuin tuomarin, saattaa olla mahdollinen. Ettehän
ollut oikeusistunnossa tänään, ettehän?"

"En, mutta olen hyvin tarkalleen lukenut rauhantuomarien kuulustelussa
annetut todistukset, ja olemme kyseenalaisia kohtia juuri pohtineet
yhdessä Aldousin kanssa, joka, kuten tiedät, on seurannut
oikeusistunnon käsittelyä alusta loppuun ja näyttää kohdistaneen
erikoista huomiota herra Whartonin puolustuspuheeseen."

"Aldous!" -- Marcellan äänensävy oli paikalla toinen -- "Ajattelin,
että hän sallisi minun ensiksi puhua teille! -- tämän ainoan kerran."

Lordi Maxwell heitti pikaisen katseen pojanpoikaansa ja oli hyvin
pahoillaan häneen puolestaan. Aldous kumartui Marcellan tuolin yli.

"Sinähän lähetit anomuksen alas. Otaksuin tarkoituksesi olleen, että
lukisimme sen ja sitten keskustelisimme siitä."

Marcella koki hallita itseään ja painoi kädellä otsaansa. Mutta
hän jo aavisti, mikä oli tulossa, ja viha ja epätoivo olivat taas
saamaisillaan hänet valtaansa.

"Asian ydinkohta on siinä", sanoi hän katsahtaen ylös. "_Voimmeko_
uskoa Hurdin omaa kertomusta? Ei yksikään todistus ole sitä
vahvistanut, sen myönnän. Tuomari ei sitä uskonut -- ja Hurdin
pitkällinen viha Westalliin puhuu häntä vastaan. Mutta eikö se
yhtäkaikki ole mahdollinen ja otaksuttava? Hän vakuuttaa, ettei hän
ulosmennessään ollut edes ajatellut Westallin murhaamista, mutta että,
Westallin karatessa hänen kimppuunsa sauva kohona ja uhaten ja härnäten
häntä tapansa mukaan, hän raivostui silmittömästi ja laukaisi. Onhan se
_hyvinkin_ uskottavaa? Häntä ei _voi_ -- ei _saa_ tuomita kuten muita.
Olkoonpa että se on murha, mutta tottapa tätä murhaa on peräti toisin
arvosteltava kuin tavallisia veritöitä."

Nyt hän jo taas oli oma itsensä. Hänen synnynnäinen lahjansa puhua
sujuvasti ja vakuuttavasti, jota viime viikkojen mielenliikutus ja
väittelyt olivat yhä terottaneet, tuli hänelle avuksi. Hän kumartui
eteenpäin ja otti anomuksen käteensä. Yksitellen hän kävi läpi kaikki
lieventävät asianhaarat tuolloin tällöin niitä täydentäen sillä,
mitähän itse tiesi Hurdista ja hänen raatajaelämästään. Selvästi ja
suurella henkisellä voimalla hän esitti puolustuksensa, ja syvää
mielenliikutusta, suunnatonta sääliä henki joka sana. Koko juttu
-- lordi Maxwellin mielestä niin jokapäiväinen, raaka ja likainen
-- oli vähitellen, tytön mielikuvituksessa kasvanut traagilliseksi
runoelmaksi, joka herätti pelkoa ja sääliä, joka pani koko hänen
olemuksensa värähtämään. Ja hän esitti sen yhtä lennokkaasti, kuin hän
sen oli käsittänytkin. Whartonin perustelut muodostivat vain taustan,
mutta Hurdin köyhyyttä, Hurdin viallisuutta, Hurdia sydämettömien
solvausten uhrina, viheliäistä vaimoa, häpeäntahraamia lapsia --
kaikkea tätä Marcella kuvaili kuulijoilleen milloin värähtelevällä,
milloin taas pontevalla äänellä.

Lordi Maxwell istui kirjoituspöytänsä ääressä pää käden varassa
ja polvet ristissä. Aldous seisoi yhä kumarassa Marcellan tuolin
takana. Ei kumpikaan keskeyttänyt häntä. Kerran isoisä ja pojanpoika
Marcellan huomaamatta vaihtoivat keskenään katseen -- murheellisen,
merkitsevän katseen. Aldous kyllä kuunteli hänen puhettansa, mutta
raju halu kumartua Marcellan puoleen ja painaa suudelma hänen mustille
kutreilleen se se yksinomaan piti hänen ajatuksiaan liikkeessä; ja
vain kukistava tietoisuus siitä, ettei tällä hetkellä sallittaisi
minkäänlaisia hellyyden osoituksia hänen puoleltaan, ehkäisi häntä.

Kun Marcellan ääni raukesi -- kun hän oli puhunut kaiken sanottavansa
-- jäi hän paikalleen istumaan ja silmäili lordi Maxwellia rukoileva
katse silmissään.

Vanha lordi istui tuokion äänettömänä; sitten hän kumartui Marcellan
puoleen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet puhunut ylevästi ja hyvin", virkkoi hän viimein
liikutettuna, "olet puhunut kuten hyvä nainen, jonka sydän on
todellisesti säälivä. Mutta, rakas lapsi, sinä et ole sanonut minulle
mitään uutta. Aldous on ennakolta antanut minulle tietoa tästä
armonanomuksesta. Me olemme kumpikin -- varsinkin hän -- rehellisesti
koettaneet etsiä oikeutettuja perusteita sinun käsityskannallesi --
niiden käsityskannalle, jotka ovat anomuksen allekirjoittaneet. Mutta
minä en voi -- vaikka kuinkakin tahtoisin -- enkä usko Aldousinkaan
voivan -- vaikka puhukoon hän itse puolestansa -- tätä käsityskantaa
hyväksyä. Minun silmissäni Hurdin teko on tahallinen murha ja
semmoisena se on rangaistavakin. Minä olen jotenkin perehtynyt näihin
asioihin. Nuoruudessani harjoitin asianajajan ammattia ja sittemmin
olin kaksi vuotta sisäasiainministerinä. Esitän sinulle syyni aivan
lyhyesti."

Ja hän alkoi Marcellalle selvitellä kantansa syyt perinpohjaisesti
ja tarkkapiirteisesti, kuin olisi hän luetellut sen kokeneelle
lakimiehelle eikä yhdenkolmattavuotiaalle, kiihtyneelle tytölle. Sanat
ja käytös ilmaisivat, ettei vanhus tätä tehdessään kunnioittanut
yksin Marcellaa, vaan yleensä naisen muuttunutta asemaa nykyisessä
yhteiskuntaelämässämme.

Marcella kuunteli rauhattomana. Kätensä hän oli vetänyt pois lordi
Maxwellin kädestä ja kieritteli nyt nenäliinaansa sormiensa ympäri.
Puna, joka hänen puhuessaan oli lämmittänyt kasvoja, alkoi hälvetä. Hän
kalpeni kalpenemistaan. Lordi Maxwellin lakattua puhumasta hän virkkoi
nopeasti ja lordin mielestä aiheettomasti:

"Ette siis tahdo allekirjoittaa?"

"En", vastasi lordi Maxwell päättävästi. "En voi allekirjoittaa. Jos
sen tekisin, niin toimisin vasten vakaumustani. Jos minä nyt soisin
itselleni ilon olla sinulle mieliksi ja antaisin sydämessäni sijaa
sille säälille, jota itsekunkin täytyy tuntea murhaajan vaimoa ja
lapsia kohtaan, niin minä en ainoastaan rikkoisi yhteiskunnallisia
velvollisuuksiani, vaan vieläpä kieltäytyisin antamasta palvelijoilleni
sitä turvaa, jota he ovat oikeutetut minulta vaatimaan -- palvelijani,
jotka minua uskollisesti palvelevat -- ja joista kaksi tämän rikoksen
kautta niin julmasti, niin tunnottomasti on passitettu Luojansa eteen!"

Vanhan lordin ääni ilmaisi ensimäistä kertaa, kuinka syvästi ja
tuskaisesti tämä asia oli häneen itseensä koskenut. Marcellaa puistatti.

"Niinmuodoin", lausui hän verkalleen, "on Hurd teloitettava."

Lordi Maxwell teki kärsimättömän liikkeen.

"Salli minun huomauttaa, ettei se ole välttämätön seuraus.
Nimikirjoitukset tai oikeammin se paikallinen liike, joka niihin
sisältyy, eivät ole merkitystä vailla. Se vaikuttaa ainakin sen, että
juttu otetaan uudelleen käsiteltäväksi, kuten arvelen tässä tapahtuvan.
Mutta se sisäasiainministeri, joka ratkaisee murhajuttua minkään
muiden perusteiden nojalla kuin niiden, joita laki ja omatunto hänelle
sanelevat, ei ansaitse pysyä paikallansa päivääkään -- ei tuntiakaan!
Usko minua, sinulla on tykkänään väärä käsitys koko asiantilasta."

Hän puheli hitaasti ja sillä terävällä painolla, joka soveltui hänen
iälleen ja arvolleen. Marcella ei uskonut häntä. Joka hermosäie rupesi
uudelleen vavahtelemaan intohimoisesta kapinanhalusta sortovaltaa ja
ennakkoluuloja vastaan.

"Ja niinkö sinäkin sanot?" kysyi hän kääntyen Aldousin puoleen.

"En voi panna nimeäni tämän anomuksen alle", vastasi nuori mies
murheellisena. "Kunpa voisit käsittää, miten vaikeata minulla on
kieltää?"

Se oli musertava isku Marcellalle. Jos kohta hän olikin ollut
valmistautunut siihen, niin sydämensä sisimmässä hän oli sittenkin
ollut vakuutettu siitä, että hän lopulta suoriutuu voittajana. Hän oli
tottunut siihen, että kaikki salvat murtuivat hänen personallisuutensa
mahdin edestä. Mutta tässä se jätti hänet pulaan -- eipä edes se mies,
joka häntä rakasti, taipunut sen alle.

Lordi Maxwell katseli molempia. Häntä liikutti kärsivä ilme pojanpojan
kasvoissa ja tytön kiivas, kuumeinen hengitys.

"Kas niin, kas niin, Aldous!" sanoi hän nousten. "Nyt jätän teidät
hetkeksi kahden. Koetahan saada Marcella hiukan lepäämään ja
ajattelemaan jotain muutakin. Tulkaa sitten ruokasaliin ottamaan kuppi
kahvia. Saata hänet ennen kaikkea uskomaan, että me rakastamme ja
kunnioitamme häntä kaikesta sydämestämme, mutta että hänen tällaisessa
tapauksessa on sallittava meidän toimia kuten Jumalan ja omatuntomme
ääni meitä neuvoo."

Hän jäi hetkeksi seisomaan Marcellan eteen ja katsoi häneen
arvokkaasti, melkeinpä ankarasti. Sitten hän kääntyi ja lähti pois
huoneesta.

Marcella karkasi pystyyn.

"Ole hyvä ja pyydä valjastamaan", huohotti hän tukehtuvalla äänellä.
"Minä lähden sillä välin ylös."

"Marcella!" huusi Aldous, "jos sinun on mahdotonta olla minua kohtaan
jalomielinen, etkö voi edes olla oikeudenmukainen".

"Oikeudenmukainen!" toisti tyttö inhoa ilmaisevalla äänellä ja
liikkeellä ja työnsi hänet samassa pois luotaan. "_Sinä_ saatat puhua
oikeudesta!"

Aldous yritti puhua, takertui, eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Hänet
valtasi tuo eriskummainen tahdonvoiman lamaus, joka harkinnan mieheen
iskee kiinni sillä hetkellä, jolloin hänen on joko anastettava omansa
väkirynnäköllä tai luovuttava siitä. Intohimoisemmin hän ei koskaan
ollut Marcellaa rakastanut -- mutta jotain katkesi hänessä hänen
seisoessaan siinä Marcellaa katsellen, ja ensimäinen aavistus siitä,
mikä tuleva oli, välähti hänen mieleensä.

"_Sinä_", toisti Marcella vielä kerran, mitellen askelillaan myrskyisin
tuntein huoneen lattiaa, -- "sinä, joka tässä talossa elelet tuollaista
elämää -- sinä puhut oikeudesta -- siitä oikeudesta, joka vaatii sinua
teloittamaan Hurdin tapaisen miehen! Ja minun täytyy palata tuohon
kurjaan mökkiin, tuon onnettoman vaimon luo ja riistää häneltä hänen
viimeinen toivonsa. Siksi, että sinun täytyy totella omaatuntoasi --
sinun, jolla on maailmassa kaikkea. Ooh! omatuntosi ei minulle merkitse
mitään -- sydäntä minä toivoisin sinulle! Älä tule lähelle, ole hyvä!
Oh! Jotain tässä on tehtävä. Ei tätä enää voi jatkua. Minä kiusaisin
itseni hengiltä ja tekisin sinut onnettomaksi. Mutta nyt on minun
mentävä hänen luokseen, köyhien luo -- joita minä rakastan, joille olen
antanut sydämeni."

Hän puhkesi rajuihin nyyhkytyksiin. Aldous näki hänen hurjassa
kiihtymyksessään kuljettavan katseensa ympäri tuota komeata huonetta,
ikäänkuin tahtoisi hän tulisella, kuluttavalla katseella rutistaa
murskaksi kaiken sen loiston.

"Sinä puhut hyvin ylenkatseellisesti rikkaudesta", sanoi Aldous
pidellen häntä kiinni ranteista, "mutta sinulla ei ole oikeutta
ylenkatsoa sitä miestä, joka on antanut sinulle koko sydämensä ja nyt
vain pyytää, ettet pidä häntä sinä julmana teeskentelijänä, joksi näyt
päättäneen hänet leimata!"

Hänen kasvonsa vavahtivat. Silmänräpäykseksi hänen äänessään ja
sanoissaan tuntuva moraalinen voima pidätti Marcellaa aisoissa. Mutta
siinä samassa hän jo kiskaisi itsensä irti.

"_Ole hyvä_ ja pyydä valjastamaan", sanoi hän. "En voi enempää sietää.
Minun _täytyy_ päästä kotiin levähtämään. Joskus myöhemmin pyydän
sinulta anteeksi -- oh! tämänpäiväistä käytöstäni -- ja -- ja" --
ääni oli jälleen pettää hänet -- "muutakin. Mutta nyt tahdon lähteä
kotiin. Onpa toki yksi ihminen olemassa, joka minua auttaa. Sitä en saa
unohtaa!"

Nämä armottomat sanat ynnä se ääni, jolla ne lausuttiin, muuttivat
Aldousin kivipatsaaksi. Vaistomaisesti hän oikaisihe ylpeästi -- heidän
silmänsä sattuivat yhteen. Sitten Aldous astui kellon luo ja painoi
nappulaa.

"Vaunut neiti Boycelle heti paikalla! Tahdotko jonkun palvelustytön
saattamaan itseäsi kotiin?" kysyi hän antaen palvelijalle merkin
odottaa neiti Boycen vastausta.

"En, kiitos. Minä lähden yläkertaan pukeutumaan. Ole hyvä ja tervehdi
neiti Raeburnia."

Palvelija avasi oven ja Marcella katosi.



XIV LUKU.


"Mutta tämähän on sietämätöntä!" sanoi Aldous. "Hän on siis kotona eikä
suostu minua tapaamaan!"

Tällä kertaa rouva Boycenkin mielenmaltti oli järkkyä, sillä tyttären
sulhanen seisoi hänen edessään nöyryytyksen puna kasvoillaan.

"Ikävä kyllä, on asianlaita sellainen", vastasi hän kiireesti. "Koetin
muuttaa Marcellan mieltä, mutta en saanut mitään aikaan. Luulisin, että
teidän olisi tätä nykyä viisainta jättää sikseen kaikki tapaamisen
yritykset."

Aldous istahti hattu kädessään ja tuijotti lattiaan. Tuokion kuluttua
hän uudelleen katsahti ylös.

"Eikö hän sitten pyytänyt teitä mitään minulle sanomaan?"

"Ei", kuului viivähtelevä vastaus. "Sen hän vain sanoi, ettei hän
sietänyt nähdä ketään Maxwell Courtista -- eipä edes teitäkään -- niin
kauan kuin tämä asia vielä on ratkaisematta."

Aldousin katse vaelsi ympäri Mellorin vierashuonetta. Se pysähtyi
hänen vieressään olevalle tuolille. Siinä lepäsi neiti Boycelle
osoitettu kirjekuori, jossa käsiala oli hänestä tuttu. Mustaan
silkkilankaan pujotettu neula oli pistetty tuolin topattuun käsinojaan,
ja selkätyynyssä oli vielä selvä jälki istujan päästä. Vain kolme
minuuttia sitten Marcella oli ollut tässä huoneessa ja lähtenyt häntä
pakoon. Rouva Boycen arkihuoneen ovi oli vielä raollaan.

Hän katsoi uudelleen tuolilla olevaan kirjekuoreen ja tunsi samassa
käsialan. Hän nousi ja kävi istumaan rouva Boycen viereen.

"Sanokaapa minulle", alkoi hän lujalla äänellä, "onko Marcella nykyisin
säännöllisessä kirjevaihdossa Harry Whartonin kanssa? Luullakseni olen
oikeutettu sen tietämään."

Rouva Boyce hätkähti tuskin huomattavasti.

"Siltä näyttää", vastasi hän nopeasti. "Mikäli minä olen huomannut,
kirjoittaa herra Wharton hänelle melkein joka toinen päivä."

"Antaako hän teidän lukea kirjeet?"

"Useasti kyllä. Ne ovat yksinomaan selontekoa hänen toimistaan Hurdin
hyväksi."

Aldous istui taas hetken aikaa ääneti ja kohotti sitten kirkkaat,
harmaat silmänsä rouva Boyceen.

"Eikö teistäkin", kysyi hän, "tämän miehen vaikutus Marcellan
mielipiteisiin ja koko katsantokantaan ole ollut aivan tavattoman
suuri?"

Rouva Boyce oli kauan ollut varustautunut tämäntapaisiin kysymyksiin --
olipa hän salaisesti ihmetellyt, jopa Aldousia moitiskellutkin siitä,
ettei hän jo aikaa sitten ollut häneltä tätä kysellyt. Nyt kun häneltä
vaadittiin vastausta, koetti hän olla maltillinen ja niin tasapuolinen,
ettei kumpikaan riitapuoli saisi moitteen varaa. Äitiä sekä väsytti
että kiusasi se alituinen mielenliikutus, jossa Marcella nykyisin oli.
Omasta puolestaan hän käsitti ja arvosteli asioita ja tapahtumia kuivan
todellisuuden valossa. Mutta hän oivalsi tarkalleen, että nykyhetki
oli kriitillinen kihlatuille. Hänen tunteensa olivat sekanaisemmat
kuin ennen. Pohjaltaan hän kuitenkin oli sulhasen puolella -- hän oli
vihoissaan Marcellalle, vaikka hän samalla tunsi kärsimättömyyttä myös
Aldousia kohtaan.

Hän otti koruompelun käteensä ennenkuin vastasi. Neula toimitti hänen
mielestään naiselle samaa virkaa kuin paperossi valtiomiehelle.

"On kylläkin", vastasi hän viimein. "Herra Wharton on aika tavalla
muodostellut hänen mielipiteitään. Hän on saanut Marcellan lukemaan ja
ajattelemaan asioita, joista hän tätä ennen vain jutteli."

Hän näki Aldousin vavahtavan; mutta hänellä oli omat syynsä olla
suorapuheinen.

"Eikö ole mitään muuta ollut heidän välillään?" kysyi Aldous
omituisella äänellä.

Rouva Boyce ei yrittänyt turvautua verukkeihin. Hän katsoi Aldousia
suoraan silmiin. Maaliskuun aurinko heitti säteitään hänen sirolle,
tarmokkaalle päälleen ja kullanhohtaville hivuksilleen.

"Sitä en tiedä", lausui hän tyynesti, "mutta en luule heidän välillään
olevan mitään muuta. Mutta sallittehan minun antaa teille neuvon."

Aldous asetti silmänräpäykseksi kätensä hänen kädelleen. Jo ennenkin
hän oli joskus uskaltanut olla näin tuttavallinen tulevaa anoppiansa
kohtaan, jota hän sydämestään sääli ja kunnioitti.

"Olisin kiitollinen siitä", pyyteli hän.

"Jättäkää Marcella rauhaan -- tätä nykyä. Hän ei ole oma itsensä --
hänen mielentilansa on sairaloinen eikä muutu paremmaksi, ennenkuin
tämä kauhistuttava juttu on saatu päättymään. Mutta kun se on päättynyt
ja hän on kerinnyt hiukan toipua, niin _vaatikaa_ silloin" -- rouva
Boycen ohut ääni oli nyt tavattoman painokas -- "mitä teille on tuleva!
Kysykää Marcellalta samaa mitä tänään olette minulta kysynyt -- ja
pakottakaa hänet vastaamaan."

Aldous käsitti. Rouva Boycen neuvo ja se ääni, jolla se annettiin,
ilmaisivat, ettei hänellä ollut suuriakaan ajatuksia tyttären sulhasen
itsepuolustuskyvystä. Mutta tämä tunsi, ettei hän olisi voinut
menetellä toisin, vaikka hän oli liian ylpeä ja herkkäluontoinen
antautuakseen minkäänlaisiin selittelyihin.

"Tulitteko tänään Lontoosta?" sanoi rouva Boyce vaihtaen puheenainetta.

Kaikki tuttavalliset ja personalliset keskustelut olivat hänelle
epämieluisia, eikä hän mielestään ollut juuri ollenkaan vastuunalainen
tyttärensä menettelystä.

"Tulin, uuden ministeristön muodostaminen pitää meitä kovassa työssä",
sanoi Aldous väkinäisesti hymyillen. "Minun on palattava vielä tänä
iltana."

"Kumma, että ensinkään pääsitte tulemaan", virkkoi rouva Boyce.

Aldous oli hetken ääneti, sitten hän äkkiä puhkesi sanomaan:

"Kun on sellaisessa epäilyksen ja levottomuuden tilassa kuin minä, ei
kysytä aikaa. Siitä päivin kuin tuomio langetettiin, ei minusta ole
ollut miestä mihinkään järjelliseen työhön."

Hän puhui koruttomasti, mutta joka sana kävi rouva Boycen sydämelle.
Mitä suunnatonta sekasotkua tämä kaikki olikaan! Ylenkatseellisesta
välinpitämättömyydestään hän oli jo aikaa sitten luopunut.

"Katsokaa!" sanoi hän nostaen mustan kangastilkun lattialta; "hän
ompelee jo surupukuja lapsille. Hänellä ei itselläänkään näy olevan
minkäänlaista toivoa Hurdin armahtamisesta."

Aldousilta pääsi kauhistuksen äännähdys.

"Ettekö sitten voi mitään tehdä?" huudahti hän nuhtelevasti. "Yöt
päivät hän pohtii vain tätä yhtä asiaa -- ei niin mitään muuta -- ja
minä olen karkoitettu ja voimaton!"

Hän peitti kasvot käsiinsä.

"En, minä en voi tehdä mitään," vastasi rouva Boyce arvelematta.
Sitten tuokion ääneti oltuaan: "Ette otaksu mahdolliseksi, että
armonanomukseen suostutaan?"

Raeburn katsahti ylös ja ravisti päätänsä.

"Radikaaliset lehdet eivät tietenkään muusta puhu. Wharton hoitaa
asiaa erinomaisella taidolla, ja hänen on onnistunut saada jotenkin
hyvää kannatusta alahuoneessa. Mutta minä tapasin sattumalta tuomarin
toissapäivänä, ja hän arveli, että sisäasiainministeriö on pysyvä
järkähtämättömänä. Mahdollisesti asia siirtyy pariksi päiväksi.
Uusi ministeristö esitetään kuningattarelle vasta ensi lauantaina.
Mutta, epäilemättä on tämä juttu oleva ensimäisiä, johon uusi
sisäasiainministeri tarttuu käsiksi. -- Asiasta toiseen, olisin
hyvilläni, jos ei Marcella saisi tietää minun puhutelleen tuomari
Cartwrightia", lisäsi hän nopeasti -- melkeinpä rukoilevasti; "en voi
sietää sitä ajatusta, että hän kenties otaksuu -- --"

Rouva Boyce mietti harmistuneena mielessään, ettei hän milloinkaan
olisi voinut kuvailla sellaisen miehen joutuvan sellaiseen pulaan.

"Nyt minun on mentävä", sanoi Raeburn nousten. "Sanokaa hänelle",
lisäsi hän verkalleen, "etten koskaan olisi luullut häntä niin tylyksi,
että, tultuani Lontoosta kesken kiireitäni häntä tapaamaan, hän
lähettää minut takaisin tyhjin toimin -- ilman ainoatakaan sanaa!"

"Jättäkää se minun huolekseni", hymähti rouva Boyce. "Oh, nytpä
muistankin. Hän pyysi minua kiittämään teitä. Tämänaamuisessa
kirjeessään herra Wharton mainitsi teidän antaneen hänelle suosituksia
kahdelle tärkeälle henkilölle. Hän erikoisesti muistutti minua
kiittämään teitä niistä."

Rouva Boyce oli vilpittömästi hyvillään kuullessaan Raeburnin
halveksumisen ja kärsimättömyyden huudahduksen. Hänen mielestään
Marcellan sulhanen oli liiaksi taipuvainen unohtamaan, että maailma
antautuu vain "voimakkaalle".

Aldous Raeburn astui puutarhan poikki kääntymättä kertaakaan taaksensa.
Marcella seisoi akkunalla tähystämässä häntä.

       *       *       *       *       *

"Kuinka _voisin_ nykyisessä mielentilassani häntä tavata?" kyseli
Marcella itseltään alinomaa tämän kolkon odotusajan kuluessa. Kyllä
Aldousin aika oli piankin tuleva. Mutta _nyt_! Kuumat kyyneleet
pulpahtivat tytön silmiin, kun ajatukset vain hetkenkään viivähtivät
tuossa puolentuntisessa keskustelussa lordi Maxwellin kirjastossa.
Mennyt oli rukousten -- väittelyjen aika, mitä Aldousiin tuli. Hänen
olisi pitänyt olla hänen, Marcellan puolustaja ja sankari, mutta hän
ei tahtonut. Häikäilemättä, kuten mieletön, hän nyt antautui sen
miehen ohjattavaksi ja tuettavaksi, joka oli ottanut hartioilleen sen
työn, joka hänen mielestään olisi ollut sulhasen tehtävä. Tästä oli
sukeutunut kamppailu -- yhteiskuntaa -- lakia -- Aldousia vastaan,
johon hän jännitti koko olemuksensa. Taistelun kuohunnassa hän oli
ensimäistä kertaa saanut tuta Aldousin järkähtämätöntä päättäväisyyttä,
ja se oli hänelle ollut karvas loukkaus.

Miten vähän hän oikeastaan pystyi toimittamaan kaikista
ponnistuksistaan huolimatta! Hän haali itselleen kaikki sanomalehdet,
joissa Hurdin juttua pohdittiin, ja luki kuumeentapaisella innolla
joka rivin. Mielipiteensä ja arvelunsa sekä luetusta että Whartonin
kirjeistä hän ilmaisi tälle kirjeellisesti; hän kävi sen komitean
kokouksissa, joka Widringtonissa oli perustettu Hurdin pelastamiseksi,
ja hän vietti joka päivä tuntikausia Minta Hurdin ja lasten seurassa.
Mary Hardenia ja pastoria hän tuskin puhutteli, koska he eivät olleet
antaneet nimeänsä anomuksen alle, ja kotona hän oli hyvin tiukoissa
väleissä isänsä kanssa.

Herra Boycekin alkoi käydä hyvin levottomaksi, sillä hän vainusi,
että onnettomuutta oli tulossa. Raeburnilaiset eivät tosin olleet
hänen miehiään, mutta siitä huolimatta hän oli joutua pois
suunniltaan ajatellessaan, että tyttären kihlaus saattaisi tavalla
tai toisella mennä myttyyn. Hän pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi ja
vahingoittavansa mainettansa, joka tuskin enää sieti minkäänlaisia
töytäyksiä; hän torui Marcellaa ymmärtämättömäksi ja mielettömäksi
tytöksi, koskapa hän ei kyennyt arvossa pitämään noin tavattoman
edullista naimakauppaa. Niinpä olikin kotona alituisia otteluja isän
ja tyttären välillä -- otteluja, jotka halvensivat Marcellaa hänen
omissa silmissään ja olivat osaltaan syynä siihen, että hän niin paljon
pysytteli poissa kotoa.

Vain Minta Hurdin tuvassa hän hengitti vapaasti, siellä hänen sielunsa
löysi viihdytystä. Tämän kauhistuttavan viheliäisyyden rinnalla
oma hillitön tuska hupeni. Pikku Willie helmassaan hän istuskeli
keväthämärissä tuijottaen takkatulen hehkuun ja itki hiljakseen. Hän
ei koskaan tullut ajatelleeksi, että hänen läsnäolonsa useinkin oli
kuormaksi ja rasitukseksi ei vain äreälle kälylle, vaan jopa Minta
Hurdille itsellekin. Neiti Boycen ollessa tuvassa eivät kyläläiset
näyttäytyneet, ja vaimo raukka ikävöi toisinaan tietämättäänkin
koruttomampaa puhetta ja yksinkertaisempia lohdutuksen sanoja, kuin
mitä Marcella saattoi hänelle antaa.

Tuli viimeinen viikko. Whartonin kirjeet kävivät epäileviksi ja
alakuloisiksi. Radikaaliset lehdet taistelivat sitä kiihkoisammin,
mitä vähemmän menestyksen toivoa tuntui olevan. Maanantaina läksi
Minta tapaamaan tuomittua miestänsä, joka kielsi häntä enää mitään
toivomasta. Tiistai-iltana Wharton esitti viimeisen kysymyksensä
parlamentissa. Perjantai oli määrätty teloituspäiväksi.

Oli jotakuinkin myöhä, kun Whartonin kysymys viimeinkin otettiin
käsiteltäväksi. Ministerin vastaus oli kieltävä. Wharton poistui heti
istuntosalista ja kirjoitti Marcellalle. "Jos sähkötän tänä iltana, on
hän uneton koko yön", mietti hän tuolla hänelle ominaisella, melkeinpä
naisellisella vaistolla ottaa huomioon ruumiillisen mukavuuden
yksityisseikkoja. Mutta muistaessaan, ettei kirje voinutkaan joutua
perille aamulla, kahdeksan seutuvilla jaettavaan postiin, hän pani
sähkösanoman menemään, estääksensä Marcellaa saamasta nähdä uutisen
ensiksi sanomalehdistä.

Marcella oli lähtenyt ulos vaeltamaan ennen aamiaista. Kotona oli
hänestä ilma tukahuttava, ja hän tiesi, että ratkaisu oli joka hetki
odotettavissa.

Hän oli parahiksi kulkenut talon takana olevan metsikön läpi ja
joutunut avonaiselle kentälle, kun hän kuuli jonkun juoksujalkaa
kiirehtivän hänen jäljestänsä. Hänen edessään seisoi William punakkana
ja merkitsevä katse silmissään ojentaen hänelle sähkösanomaa. Marcella
otti sen, hillitsi itsensä, kunnes poika oli päässyt näkyvistä ja
heittäytyi sitten ruohikolle sitä lukemaan.

"Kaikki hukassa. Sisäasiainministerin virallinen kielto kumota tuomio
lähetetty Widringtoniin tänään. Otan vilpittömästi osaa suruunne."

Hän rutisti paperin kädessään ja kohotti raskaasti päätänsä. Hänen
edessään lepäsi tuo sama lakea peltokaistale, jonka reunalla Hurd
talviöisin oli harjoittanut kaniininmetsästystä. Mutta tänään
se jo henki keväisen ilman tuoksua. Oras viheriöitsi vaoissa,
pähkinäpensasaidassa nuokkui urpuja, ilmassa kaarteli leivosparvi,
satakaunoja kukki ruohikossa ja suuret, ajelehtivat pilvet heittivät
kiiteleviä varjoja vaalealle nurmelle ja aukealle puuttomalle
tasangolle.

Inhimillinen voimattomuus, inhimillinen sieluntuska vastakohtana
luonnon huolettomalle iloisuudelle -- siinä tunnelma, joka on yhtä
vanha kuin maailmakin. Ja ken ei joskus ole tätä tuntenut yhtä hurjan
kiihkeästi kuin Marcella tänä varhaisena aamuhetkenä, hän ei ole
koskaan saanut täysin tuta mitä ihmisenä oleminen merkitsee.

       *       *       *       *       *

"Marcella, minun vakava toivomukseni -- minun käskyni -- on, että sinä
pysyt tänä iltana kotona."

"Minun täytyy mennä, isä."

Oli torstai-ilta -- ilta ennen Hurdin hirttämiseksi määrättyä aamua.
Päivällinen oli juuri lopetettu Mellorissa. Herra Boyce, joka
lämmittelihe takkatulen ääressä, oikaisi pienen vartalonsa suoraksi
ja heitti vihaisen silmäyksen uhkeaan tyttäreensä. Marcella ei ollut
näyttäytynyt päivällisellä ja oli nyt pukeutunut samaan pitkään,
mustaan vaippaan ja mustaan hattuun, joita hän viime viikkojen kuluessa
oli alituiseen käyttänyt. Herra Boyce inhosi tätä pukua.

"Sinä saatat itsesi naurunalaiseksi, Marcella. Sääli Herran nimessä
noita kurjia ihmisiä, mutta älä sinä sentään niin liioittele että
sinä -- ja myös me -- joudumme koko kreivikunnan juorujen ja pilkan
esineiksi. Ja olisipa suotava, että pitäisit rahtusen lukua Aldous
Raeburninkin tunteista ja toivomuksista."

Tämä isän suusta kuuluva varoitus olisi voinut ärsyttää Marcellaa
nauruun purskahtamaan, jos hän tällä hetkellä olisi ollut
naurutuulella. Mutta nyt hän vain toisti:

"Minun täytyy mennä, äiti tietää minkä vuoksi."

"Evelyn! kuinka voit sallia sitä?" huusi herra Boyce kääntyen
kiukustuneena vaimonsa puoleen.

"Marcella on todellakin selittänyt minulle syynsä", vastasi rouva Boyce
luoden mieheensä levollisen katseen. "Ei hänen tapansa ole pyytää lupaa
keltään."

"Äiti", huudahti tyttö väliin syvällä äänellään, "ethän tahtoisikaan
estää minua?"

"En", vastasi rouva Boyce tuokion kuluttua. "En, sinä olet mennyt niin
pitkälle, että ymmärrän sinun tahtovan vielä tämänkin tehdä. Richard",
hän siirtyi miehensä luo -- "älähän huoli tuosta hermostua; luenko
ääneen sinulle vai otammeko kortit esille."

Mies katsoi häneen vihasta tutisten. Mutta vaimon järkähtämätön katse
muistutti häntä siitä, että hän iltaa vasten oli tuntenut tuskaisen
kohtauksen oireita. Viha muuttui peloksi. Hän kävi jälleen äreäksi ja
valittavaksi.

"Menköön sitten menojansa", murahti hän heittäytyen tuolille istumaan,
"mutta sen minä sanon sinulle, Marcella, kauan en enää tuollaista
siedä."

"Eipä sinun tarvitsekaan, isä", vastasi tyttö rauhallisesti astuen
ovea kohti. Rouva Boyce hätkähti hiukan kuullessaan nämä sanat ja loi
häneen tutkistelevan katseen. Herra Boyce otaksui hänen vain viittaavan
tulevaan avioliittoonsa, joka ennen pitkää oli vapauttava hänet isän
vallasta, ja hän puhisi kiukusta löytämättä sopivaa vastausta.

Palvelustyttö, jonka rouva Boyce oli käskenyt saattamaan Marcellaa
kylälle, odotti jo valtaoven luona. Hän kantoi sairasruokaa sisältävää
vasua pikku Willielle ja palavaa lyhtyä.

Ilta oli pimeä ja sadetta tuli tulvimalla. Marcella seisoi hallissa
kiinnittämässä hamettansa ylös, kun hän näki äitinsä rientävän sisään
saali käsivarrella.

"Otahan tämä saali mukaasi, Marcella, ilma on kylmä ja kalsea. Jos aiot
valvoa koko yön, on se sinulle tarpeen."

Hän asetti oman saalinsa Marcellan käsivarrelle.

"Isä on aivan oikeassa", puheli hän edelleen. "Sinulla on ollut jo
ennaltaan tänä päivänä niin tärisyttävä mielenliikutus -- --"

"Älähän, äiti!" huudahti Marcella torjuen. Sitten hän äkkiä paiskasi
käsivartensa äitinsä kaulaan.

"Suutele minua, äiti! pyydän, suutele minua!"

Rouva Boyce suuteli häntä vakavana ja salli tytön hetkeksi sulkea
itsensä rajuun syleilyyn.

"Kovastipa sinä olet omapäinen", virkkoi hän. "Luuletko todellakin
voivasi noita ihmisiä lohduttaa? Oletko edes varma siitä, että vaimo
raukka on hyvillään tulostasi?"

Marcellan huulet vavahtivat, mutta sanaakaan hän ei saanut suustansa.
Hän viittasi vain kädellään äidillensä, kiirehti sitten odottavan
palvelustytön luo, ja molemmat katosivat pimeään.

"Voineeko hän todellakin olla avuksi siellä?" toisti rouva Boyce
itsekseen palatessaan vierashuoneeseen. "_Myötätuntoa_! onko
_myötätunto_ koskaan ketään ruokkinut, vaatettanut tai lohduttanut.
Marcella riistää tuolta poloiselta sen ainoan, mitä ihminen haikeasti
kaipaa tuollaisella hetkellä -- yksinäisyyden. Millä oikeudella
tungeskelemme köyhille sitä, mikä meistä itsestämme olisi suoranaista
loukkausta?"

Sillä välin Marcella asteli eteenpäin sateessa ja tuulessa kiitollisena
siitä, ettei sininen kevättaivas enää ollut ivaamassa sitä inhimillistä
kurjuutta, joka sen alla vallitsi.

Kylän suuhun päästyään hän pysähtyi ja otti vasun pieneltä
palvelustytöltä.

"Nyt saat mennä kotiin, Ruth. Mutta ala juosta, on niin pimeä."

"Kyllä, neiti."

Arka maalaistyttö vapisi. Neiti Boycen traagillisen kiihkeä osanotto
tähän murhajuttuun oli tavallaan tarttunut koko talonväkeen.

"Ruth, kun sinä rukoilet tänä iltana, niin muista rukoilla Jumalaa
lohduttamaan onnettomia -- ja rankaisemaan julmia."

"Kyllä, neiti", virkkoi tyttö pelokkaana ja itkuun purskahtamaisillaan.
Lyhdystä heijastui valo neiti Boycen kalvakoille kasvoille ja pitkälle
vartalolle. Ruth ei uskaltanut liikahtaa, ennenkuin hänen nuori
emäntänsä oli kääntänyt hänelle selkänsä, nuo suuret, mustat, leimuavat
silmät nostattivat hänessä kammonsekaisia tunteita.

Mökin portailla Marcella pysähtyi. Sisästä kuului ääniä -- tai
oikeammin pastorin lukeva ääni.

Vihastuksen väre viilsi Marcellan sydäntä.

"Kauanko pitää köyhien vielä kärsiä tätä uskontoa -- tätä valeuskontoa
-- joka saarnaa kärsivällisyyttä, _kärsivällisyyttä_, kun sen pitäisi
toitottaa sotaa?"

Hiljalleen hän kumminkin puikahti sisään, ettei häiritsisi. Pastori
katsahti ylös ja tervehti häntä vakavalla päännyökähdyksellä. Marcella
kielsi pienellä kädenliikkeellä tuvassa olijoita hänen tähtensä
liikkumasta ja istahti pallille Willien viereen, jolle oli tuoleista ja
tyynyistä valmistettu tilapäinen vuode takkatulen toiselle puolelle.
Pastori luki edelleen.

Saavuttuaan iltapuolella vankilasta kotiin Minta Hurd oli ollut niin
kehnossa tilassa, että Marcella oli lähettänyt noutamaan lääkäriä. Tämä
oli määrännyt, että hänen vuoteensa oli muutettava tupaan, missä oli
lämpöisempi, ja siellä hän nyt lepäsi penkille nostetulla aluspatjalla
kalpein, kangistunein kasvoin ja silmäluomet ummessa.

Lattialla hänen vieressään istui Mary Harden pää kumarassa ja
itkusilmin pidellen sairaan karkeata kättä omassaan. Vastapäätä häntä
kapean pöydän ääressä, jolla paloi pieni lamppu, istui nuori pastori,
jonka hinterä, poikamainen vartalo terävästi varjostui tuvan seinälle.
Hän piteli Uutta Testamenttia kädessään ja oli asettunut istumaan niin,
ettei lampun räikeä valo päässyt vaimon silmiä haittaamaan. Äidin
ja pikku Willien välissä istui Ann Mullins vaaputellen ruumistansa
edestakaisin tulen ääressä-muodoton, juro olento, jota köyhyys ja
suuri lapsilauma oli raaistanut -- ja joka useasti saattoi Marcellan
maltittomaksi.

"_Ja sanoi Jeesukselle: Herra, muista minua, koskas tulet valtakuntaas.
Niin Jeesus sanoi hänelle: Totisesti sanon minä sinulle: tänä päivänä
pitää sinun oleman minun kanssani paradiisissa._"

Juhlallisen raskaana pastorin ääni viivähti joka sanalla, sitten hän
vaikeni.

"_Tänä päivänä_", kuiskasi Mary sivellen hellästi Mintan kättä,
kyynelten tulviessa poskille. "Hän katui, Minta, ja Herra otti hänet
tykönsä -- heti paikalla -- ja antoi hänelle anteeksi kaikki hänen
syntinsä."

Rouva Hurd makasi liikkumattomana, mutta tumma varjo tuvan nurkassa
teki vaistomaisen liikkeen, joka pani hiilihangon kaatumaan lattialle
niin rämähtävällä kolinalla, että Willien näivettyneet jäsenet
nytkähtivät. Pastori alkoi jälleen lukea, mutta hetken harras,
juhlallinen tunnelma oli haihtunut sekä häneltä että Maryltä. Marcellan
myrskyisä läsnäolo vaikutti kumpaankin häiritsevästi.

Mutta ei pastori kumminkaan jättänyt virantoimitustansa kesken, vaan
luki edelleen syvällä painolla Kristuksen kärsimyksen historiaa,
pysähdellen tuontuostakin kesken lukuaan.

Halki vuosisatojen olivat hänen veljensä ja edeltäjänsä näytelleet
kuoleville ja ahdistetuille kärsivän Vapahtajan kuvaa. Nyt oli hänen
vuoronsa ryhtyä tuohon ylevään, loppumattomaan tehtävään, ja hän teki
sen lempeällä hehkulla, horjumattomalla uskolla.

"_Ja kaikki kansa, kuin sinne katselemaan meni, koska he näkivät mitä
siellä tapahtui, löivät rintoihinsa ja palasivat kotiansa._"

Hän sulki kirjan ja kumartui sitten Mintan puoleen puhellen hänen
korvaansa:

"Näin kuoli Hän -- Synnitön ja Vanhurskas -- teidän edestänne --
miehenne edestä. Hän on kärsinyt kuoleman -- julman, väkivaltaisen
kuoleman kauhut; ja minne Hän on mennyt, sinne mekin -- heikot,
poloiset, puutteelliset syntiset voimme häntä seurata. Ei yksikään
synnillinen teko -- olipa se vaikka kuinkakin musta -- voi erottaa
meitä Hänestä, riistää meitä hänen käsistään mustiin syvyyksiin,
jos vain kadumme -- jos vain heittäydymme Hänen ristinsä juurelle.
Rukoilkaamme miehenne puolesta, huutakaamme avuksi Herran laupeutta
tällä hetkellä -- tällä tunnilla! -- hänen sielullensa."

Pastori polvistui; rouva Hurd ei liikahtanut, hänen kurkustaan
kuului vähänväliä korisevia ääniä. Ann Mullins nyyhki äänekkäästi,
ja rukoilevan ja itkevän Mary Hardenin oli tämä pyhä hetki saattanut
niin haltioihinsa, että hän luuli jo näkevänsä itse Herran heidän
joukossansa -- tuossa mökin lattialla -- ojentaen säälivänä kätensä
vaimon yli ja osoittaen vuotavia haavojansa.

Marcella yksin istui selkä suorana. Koko hänen olemuksensa nousi
intohimoisesti vastustamaan uskontoa, joka täten sälyttää maailman
kaikki rikokset ja kaiken vastuunalaisuuden kaukaisen Lunastajan
utuisille hartioille.

"Tuo rukoileva mies tuossa", mietti hän, "on tavallaan yhtä syyllinen
kuin ne, jotka johdatettuaan ensin kiusaukseen nyt rankaisevat ja
tappavat, kosk'eivät tiedä mitä tehdä sillä elämällä, jonka he ovat
tuhonneet."

Ja hän paadutti sydäntänsä.

Kun rukous oli lopussa, olivat herra Harden ja Mary vielä hetkisen
polvillaan äänettömään hartauteen vaipuneina. Kesken tätä yleistä
hiljaisuutta Marcella näki pojan avaavan silmänsä. Hajamielisellä
ihmetyksellä hän silmäili äitiänsä ja hänen vieressään polvistuvia
hahmoja. Äkkiä kävi katse selkeäksi, eloisaksi, se etsi jotakin.
Marcella seurasi hänen silmäystänsä ja hän huomasi varjossa,
pojan vieressä olevalla rikkonaisella tuolilla nuo neljä pientä
leikkieläintä, jotka Wharton kerran oli hänelle taittanut paperista.
Marcella siirsi hiljaa tuolin eteenpäin, että lapsi voisi paremmin
nähdä niitä. Willie käänsi vaivoin kuihtunutta päätänsä, painoi
poskensa pienen, luisen kätensä nojaan ja tuijotti aarteitansa --
ainoitansa -- silmissään himmeä välähdys tuota samaa ihastusta, joka
niin oli Whartonia lumonnut. -- Silloin Marcellan kurkusta pyrki itku
pääsemään ensimäistä kertaa tämän päivän kuluessa. Pastori ja hänen
sisarensa nousivat polvistuvasta asennostaan.

"Jumala olkoon kanssanne, rouva Hurd", sanoi herra Harden kumartuen
Mintan puoleen; "Jumala teitä tukekoon!"

Hänen äänensä värisi. Rouva Hurd katsahti ylös hämmentyneen näköisenä.

"Oh, herra pastori!" huusi hän äkkiä ääneen voihkien, "herra pastori!"

Vesissä silmin ja vavahtavin huulin tarttui Mary hänen käteensä
ja koetti viihdyttää häntä puhelemalla jälleen lohdutuksen sanoja
"rakkaasta Herrasta" ja "Vapahtajasta".

Pastori kääntyi Marcellaan.

"Aiotteko jäädä yöksi tänne?" kysyi hän kuiskaamalla.

"Aion. Rouva Mullins valvoi viime yönä. Minä tarjouduin tulemaan tänä
iltana."

"Tehän olitte hänen kanssaan vankilassa iltapuolella?"

"Niin olin."

"Saitteko tavata Hurdia?"

"Vain parisen minuuttia."

"Saitteko selvää hänen mielentilastaan?" kysyi pastori hätäisesti.
"Onko hän katuvainen?"

"Hän puheli minulle Williestä", vastasi Marcella, terävä ja tyly katse
silmissään. "Minä lupasin hankkia lapselle kunnolliset hautajaiset, kun
hän on kuollut, ettei hän joudu kunnan haudattavaksi. Ja vielä minä
lupasin aina pitää huolta hänen pienistä tytöistään."

Pastori huokasi. Hän astui pari askelta ovea kohti. Sitten hän
äkkiarvaamatta palasi takaisin Marcellan luo.

"Minun täytyy siitä teille huomauttaa", sanoi hän päättävällä, mutta
kuitenkin niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu tuvassa-olija voisi
kuulla. "Te otatte suuren edesvastuun päällenne tänä iltana. Minä
rukoilen teitä, älkää yllyttäkö tuon poloisen ajatuksia katkeruuteen ja
kostoon tällaisella hetkellä. Minä tiedän, että _te_ olette katkeralla
mielellä. Mary on kertonut minulle -- mutta kyselkää itseltänne --
miten jaksaa tämä vaimo kantaa kurjuuttansa niin hyvin nyt kuin
tulevaisuudessa, ellei hän opi taipumaan ja alistumaan Jumalan tahtoon?"

Ei milloinkaan ennen ollut herra Harden pitänyt itsetietoiselle
seurakuntalaiselleen näin pitkää puhetta, ja kuuminapa hehkuivatkin nyt
hänen pyöreät poskensa.

"Sallikaa minun menetellä oman mieleni mukaan", sanoi Marcella
kylmästi. Hän tunsi itsensä täydelleen vapautetuksi siitä moraalisesta
pakosta, jossa pastorin pyhimysluonne ja mielenlaatu olivat kerran
häntä pitäneet. Lumous oli iäksi haihtunut siitä hetkestä alkaen, kun
Mary oli kertonut veljen mielipiteistä murharangaistuksiin nähden.

Mary ei rohjennut suudella ystäväänsä. Kaikki poistuivat. Ann Mullins,
joka väsymyksestä ja surusta tuskin enää kykeni jalkeilla pysymään,
alkoi viimeisenä tallustaa kotiinsa. Kun hän oli menossa, näytti rouva
Hurd hiukan virkoavan horrostilastaan ja piteli häntä kiinni hameesta
sopottaen käsittämättömiä sanoja.

"Hyvä rouva Hurd", sanoi Marcella polvistuen hänen viereensä. "Ettekö
päästä Annia menemään. Minä valvon yötä täällä ja pidän huolta teistä
ja Williestä."

Rouva Hurd näytti tuskaantuneelta ja levottomalta. "Kovin te olette
hyvä, neiti", sopersi hän, "kovin hyvä. Mutta Ann on hänen omaa
lihaansa ja vertansa -- hänen omaa lihaansa ja vertansa. Ann!"

Molemmat naiset painuivat toistensa syliin. Juro, kärttyisä käly mutisi
Mintalle kaikkia niitä lohdutussanoja, joita kieli suuhun toi. Hänen
mentyään likisti sairas kätensä rintaansa vasten, käänsi kasvonsa
seinää kohti ja ähkyi kuuluvasti.

Marcella ryhtyi yövarustuksiin. "Hän on tavattoman heikko", oli tohtori
Clarke sanonut; "sydän on niin rasittunut, että hän milloin tahansa
saattaa kuolla sydänhalvaukseen. Jos hänen annetaan itkeä ja riuhtoa
kaiken yötä, on paha edessä. Toimittakaa hänet nukkumaan, jos suinkin
voitte."

Ja hän oli antanut unirohtoa. Marcella päätti taivuttaa Mintan ottamaan
sitä. "Mutta ennen kahdeksaa minä herätän hänet", ajatteli hän. "Ei
kellään ihmisellä ole oikeutta ryöstää häneltä sitä viimeistä hetkeä."

Hellästi hän houkutteli Mintaa nauttimaan tohtorin "lääkettä". Minta
nielaisi sen vastustelematta, kysymättä mitään. Hetkeksi hän virkistyi
jonkun verran ja yritti puhua. Nousipa hän vielä ylöskin ja hoiperteli
Willien luo.

"Willie! -- Willie! -- oh! katsokaa, neiti, hän on ottanut lelunsa
-- eikä välitä mistään muusta. Oh, Willie! etkö muistele isääsi? --
Tiedätkö, ettei sinulla huomenna enää ole mitään isää?"

Poika näytti rauhattomalta nähdessään äitinsä hajalla hapsin ja
rajuin katsein kumartuvan ylitsensä. Hikipisarat helmeilivät vaimon
otsalla, ja mustan leninkinsä hän oli riistänyt kaulasta ja rinnasta
auki voidakseen vapaammin hengittää. Lapsi katseli häntä valkea otsa
rypyssä, mutta ei puhunut mitään. Marcella arveli, että heikkous esti
häntä puhumasta, ja samassa hänet valtasi lapsellinen pelko, että poika
kenties jo kuoleekin tänä yönä -- kenties jo tällä hetkelläkin. Mutta
hänen autettuaan rouva Hurdia puolittain väkisin takaisin vuoteeseen
ja palattuaan Willien luo oli tämä ummistanut silmäluomensa ja näytti
nukkuvan. Hengitys oli nopea ja sähisevä kuten ennenkin; Marcella
rauhoittui.

Lopulta vaimokin nukahti. Unijuoma oli vaikuttanut. Kivistys herposi
jäsenistä, ja tuvassa oli kaikki hiljaista. Marcella kumartui
suutelemaan häntä olkapäälle, niin ylen onnellinen oli hän siitä,
että nukkuva nyt sai hetkistä hoivaa pitkällisiltä kärsimyksiltään ja
tuskiltaan.

Sitten hän istahti takan ääressä olevaan kiikkutuoliin ja nautti
hetkellisellä mielihyvällä yön hiljaisuudesta. Suuri seinäkello ei
vielä ollut lyönyt kymmentä. Hän oli ottanut kirjan matkaansa ja veti
sen nyt esille taskustansa, mutta avaamatta se lepäsi hänen helmassansa.

Pureva, puuskainen tuuli ajeli sadetta akkunoita vasten. Marcella
kääriytyi vaippaansa, sillä hän värisi kylmästä, vaikka hän oli
heittänyt uutta virikettä tuleen.

Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin kylätieltä kajahtelevat etäiset
äänet, kirkonkellon kumeat lyönnit ja tulen ritinä takassa.

Äkkiä epämääräinen rauhattomuuden tunne pakotti häntä katsahtamaan
ympärilleen. Hän huomasi, että kapea akkunaverho oli vain puoleksi
vedetty akkunan eteen ja hän nousi korjaamaan sitä. Lampunvalosta
sokaistuneilla silmillään tirkisteli hän ulos pimeään yöhön, mutta hän
ei alussa voinut erottaa mitään. Samassa aukeni oikealla puolella oleva
kapakan ovi, ja muuan mies hoiperteli ulos sieltä. Huoneen sisästä
tulviva valo valaisi hetkeksi kylätietä, sitten ponnahti ovi kiinni, ja
mies jäi yksin sateeseen ja pimeään.

Marcella oli juuri poistumaisillaan akkunasta, mutta värähti samassa
kauhusta huomatessaan ulkona jonkun painautuvan akkunaruutua vasten.
Naisen kasvot! -- Hän saattoi nyt selvästi nähdä tummat hivukset,
karkeat, voimakkaat piirteet ja hurjistuneen, salakavalan katseen.
Silmät viivähtivät nälkäisellä mielihyvällä penkillä lojuvassa
olennossa ja nukkuvassa lapsessa. Nyt näkyi pimeässä toinenkin hahmo,
joka juoksujalkaa lähestyi tietä pitkin. Ulkoa kuului pientä ottelua ja
äänekästä puhelua. Marcella veti nopeasti akkunaverhon eteen ja istahti
sydän kurkussa paikalleen. Nainen oli Isabella Westall. Kerrottiin,
että häntä oli nykyisin aika vaikeata hoitaa ja pitää silmällä.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Marcella oikein toipui. Mielipuolen
rauhaton, kostonjanoinen katse syöpyi hänen muistiinsa. Kerran tai pari
hän kävi ovea koettelemassa ollakseen varma siitä, että se oli lukittu.

Tämä tapaus ynnä kaikki siihen liittyvät mahdollisuudet jännittivät
vain yhä enemmän nuoren tytön synkeätä ja ahdistunutta mielentilaa
ja saattoivat sen samalla valppaammaksi. Hetket kuluivat, vähitellen
kaikki äänet ulkona, tuulen valituskin, taukosivat. Marcellasta tuntui,
kuin ajelehtisi hänen alaston sielunsa ypö yksinään suunnattomalla
merellä surun, kuolemantuskan ja raivon hengettärien ladellessa hänen
ympärillään. Hän katseli nukkuvaa vaimoa.

"Kaipa Hurdkin nyt nukkuu", mietti hän, muistaessaan muutamia
ystävällisiä sanoja, joita hyväntahtoinen vartia oli hänelle virkkanut,
hänen vankilan alakerrassa odottaessaan Minta Hurdin palaamista.
"Käsittämätöntä! ihmisellä on jäljellä ainoastaan jokunen tunti siitä,
mitä me sanomme elämäksi, ajattelemiseksi, muistelemiseksi, vain tuokio
erottaa hänet kuoleman tyhjyydestä -- ja hän viettää sen nukkumalla
-- siinä tilassa, joka on aiottu meille yksistään voimistumiseksi ja
karkaisemiseksi jokapäiväisen elämän taistelua varten. Entä Minta --
hänen puolisonsa on hänen kaikkensa -- huomenna ei hänellä enää ole
puolisoa, ja sittenkin hän nukkuu ja nukkuu vielä minun avullani.
Niinpä niin! kyllä luonnon sietää ylenkatsoa ja tallata meitä
lokaan, eihän tässä kaikessa ole mitään järjellisyyttä -- ei mitään
arvokkaisuutta! Oh, miksi me olemme täällä -- miksi _minä_ olen täällä
-- kärsimässä näitä tuskia -- vihaamassa hyviä ihmisiä -- kuten Charles
Hardenia ja Maryä-suremassa itseni sekapäiseksi tästä surkeudesta,
jota en voi auttaa? En voi sitä auttaa, mutta en voi siitä luopua; se
kiihottaa minua eteenpäin, se takertuu kiinni minuun!"

Hän istui kaiken yötä takkatulen ääressä Willien käsi omassaan. Hän
yksin tämän ylenannetun perheen jäsenistä rakasti häntä. Rouva Hurd
ja toiset lapset pelkäsivät neiti Boycea ja heittäytyivät hänen
armoihinsa. Tämä sammuva elon liekki -- tämä pieni palanen ihmisyyttä
-- ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Hänen luottamuksensa Marcellaan
oli rajaton. Kun hän oli saapuvilla, oli poika tyytyväinen.

Pieni surkastunut kätönen! -- Sen kosketus oli Marcellasta symbolinen,
käskevä.

Kahdeksan kuukautta hän oli ollut Mellorissa. Ja mitä oli tullut
tuosta Marcellasta, joka sinä aikana oli käyskennellyt metsissä ja
ympäristössä -- tuosta turhamaisesta Marcella tytöstä, joka niin
suuresti nautti vasta saavutetusta suuruudestansa, joka oli niin
hyvillään Aldous Raeburnin huomaavaisuudesta -- mitä oli tullut
tuosta kuumaverisestä, kunnianhimoisesta nuoresta naisesta, joka
oli suunnitellut hallitsevansa koko kreivikuntaa puolisonsa kautta?
Tavallaan hän oli ollut olemassa vielä siihen iltaan asti, jona Hurdin
kuolemantuomio langetettiin. Mutta siitä lähtien oli joka päivä --
joka tuntikin hivuttamistaan hivuttanut hänet tyhjiin, ja liekeistä
ja polttavista tuskista on noussut tämä uusi Marcella, joka nyt
maltittomana tähystelee toiseen elämään -- elämään, jossa kaikki vanhat
kahleet ovat katkotut.

Niin kyllä! helppoa oli Marcellan _järjellä_ tehdä erotusta toiminnan
ja ihmisen välillä, ihmisen ja hänen säätyluokkansa välillä, mutta
tytön _tunteet_ eivät tahtoneet mitään tietää moisista määrittelyistä.
Mikäli hänen palava myötätuntonsa sorrettuja kohtaan kasvoi
vahvemmaksi, sikäli hupeni häneltä kaikkinainen ymmärtämys Aldousia
kohtaan. Naimisiinko hänen kanssaan? -- ei! ei -- ei ikinä! Mutta ero
on saatettava helpoksi Aldousille. Pitää kosketella hänen ylpeyttänsä
-- silloin ei luopuminen tuota mitään tuskia. Tytön taskussa oli tänä
aamuna saapunut kirje sulhaselta. Hän oli vain vilkaisemalla silmäillyt
sitä. Sydän ja silmä olivat yhtä haluttomat.

Aika-ajoin hän arvatenkin uinahti tuolillaan. Vai lieneekö se vain
ollut tuo alituinen mielikuvain ja tunteiden vaihtelu hänen mielessään,
joka sai tunnit lentämään. Maaliskuun aamukoiton ensi säteiden
pilkistäessä sisään akkunaverhojen välistä Minta Hurd kavahti pystyyn
kovalla parahduksella! --

"Oi, Jumalani! Jim, _Jim_! Ei, ei! -- ottakaa se pois. Voi, olkaa
hyvä, sir, olkaa hyvä! Voi, Jumalan tähden joutukaa, ennenkuin se on
myöhäistä!"

Kuolontuska kamppaili unen kanssa. Marcellaa puistatti, hän työnsi
hänet takaisin vuoteeseen viihdytellen häntä, ja hetkisen kuluttua
uni tai paremmin unijuoma otti uudelleen sairaan valtaansa. Tosin hän
rauhattomana viskelihe puoleen ja toiseen, mutta vielä hän kumminkin
pari tuntia makasi tajutonna.

Willie tuskin liikahti koko yönä. Vähänväliä Marcella vei pihviteetä
tai maitoa hänen huulilleen, mutta hän ei saanut poikaa sen verran
valveille, että hän olisi pystynyt sitä nauttimaan. Juhlallinen,
myhäilevä ilme ei väistynyt Willien kasvoilta.

Viimein Marcella havahtui ja katseli ympärilleen. Oli jo selvä aamu,
kylmähkö valo tulvi akkunasta sisään; takkatuli oli vielä hiilloksella,
mutta sittenkin olivat tytön jäsenet kangistuneet ja hän värisi
paksun saalinsa alla. Hän karkasi ylös kauhistuksen valtaamana. Hänen
tutisevat sormensa saivat tuskin vedetyksi kellon vyöstä.

_Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan!_

Ensimäisen kerran tytön hermot ja tarmokkuus pettivät. Hän katseli
rouva Hurdia ja väänteli käsiänsä. Äiti soperteli ja kääntelihe, mutta
ei vielä ollut täysin hereillä. Willie makasi liikahtamatta kuten
ennen. Tuskissaan Marcella ei tiennyt mitä tehdä, hän juoksi akkunalle
ja veti verhot syrjään ikäänkuin toivoen valosta saavansa rohkeutta.
Sadepilvet riippuivat ketojen ylitse, mökin olkikatolta tippueli
raskaita vesipisaroita ja tienvarrella olevissa, vettä tihkuvissa
lehtikuusissa viserteli joitakin lintuja. Tuolla etäällä, oikealla
kohoavan metsän takana lepäsi Widrington. Yhtä selvästi, kuin olisi hän
itse ollut siellä ruumiillisesti läsnä, näki Marcella nyt kaikki mitä
tuon korkean vankilamuurin takana tapahtui -- näki viimeisen aterian --
käsien sitomisen selän taa -- papin.

Mutta eteenpäin kiitävät sekunnit eivät sallineet viivyttelemistä. Hän
lähestyi nukkuvaa vaimoa herättääksensä hänet.

Samassa hän näki, että Willie oli avannut silmänsä selki selälleen.

"Willie", sanoi hän kiiruhtaen hänen luokseen, "miten jaksat? Nostanko
sinua hiukan, kultaseni?"

Poika ei puhunut mitään. Marcella näki hänen turhaan ponnistelevan
vastausta, ja huomasi nyt, että hänen hipiänsä oli muuttunut
sinertäväksi. Hän tunnusteli kiireesti lapsen ohuita jalkoja. Ne olivat
jääkylmät.

"Rouva Hurd!" huusi hän ravistaen tätä hereille. "Rouva Hurd kulta,
tulkaa joutuun Willien luo!"

Äiti hypähti pystyyn hätääntyneenä, juoksi Willien vuoteelle ja
heittäytyi pojan päälle.

"Willie, mikä sinun on, kulta? Sano äidille! Ovatko jalat niin kylmät?
Mutta hierotaan niitä -- pian ne lämpiävät. Ja tässä saat jotain, joka
sinua virkistää." Marcella ojensi hänelle konjakkia. "Koetahan juoda,
rakas lapsi, koetahan juoda!" Hänen äänensä kävi kimeäksi.

"Ei hän voi", sanoi Marcella. "Älkäämme kiusatko häntä, se on loppu.
Tohtori Clarke sanoi, että se tapahtuu aamulla."

He kumartuivat hänen ylitseen ja unohtivat tällä hetkellä kaiken muun.
Ensimäisen kerran lyhyen elämänsä aikana valtasi pienokainen ensi sijan
äidinkin sydämessä.

Poikanen teki heikon liikkeen kädellään.

"Hän etsii eläimiänsä", sanoi Marcella kyynelten tulviessa poskille.
Hän nosti ne pojan rinnalle ja asetti hänen kylmät sormensa niiden
päälle.

Sitten Willie yritti puhua.

"Isi!" kuiskasi hän katsoen kiinteästi äitiä silmiin, "vie ne
isi-kullalle!"

Parahtaen vaipui Minta polvilleen hänen viereensä, peitti kasvonsa ja
vapisi koko ruumiiltaan. Marcella yksin näki, miten kuoleva lapsi vielä
kerran vienosti ja salaperäisesti hymähti, miten luomet hiljakseen
painuivat kiinni ja mitenkä kuoleman väristys nytkähdytti jäseniä.

Kumea ääni kajahti ilman läpi -- kumea, toistuva ääni. Rouva Hurd
kohotti päätänsä ja kuunteli. Kirkonkello löi kahdeksan. Hän kyyristyi
polvilleen kauhun lamauttamana.

"Oi, Jim!" sopotti hän hiljaa -- "oma Jimini?"

Tämä tuskan huoahdus onnettomalta, jolla ei edes ollut voimia moittia
sitä kohtaloa, joka hänet murskasi, sai Marcellan sydämen pakahtumaan.
Istuen kuolleen pojan vieressä hän sulki äidin syliinsä, eikä edes
hänen hillitön sielunsa tiennyt paremmin lohduttaa tätä vaimoa miehensä
kuolinhetkellä kuin kuiskaamalla hänelle rukouksen sanoja -- noita
ikivanhoja, tärisyttäviä avuksihuutoja, joilla ihmissielu vierittää
tuskansa sille Herralle, josta kaikki elämä lähtee ja johon se palaakin.



XV LUKU.


Kaksi päivää myöhemmin iltapuolella Aldous Raeburn seisoi Mellorin
ovella. Kun hän astui vierashuoneeseen, laittautui rouva Boyce, joka
oli kuullut hänen soittavan, kiireesti pois.

"Älkää menkö", sanoi Raeburn niin päättävällä äänellä, että rouva
Boyce jäi seisomaan. "Tahtoisin saada jotain selvyyttä tässä asiassa.
Sanokaapa, onko hän todellakin sitä mieltä, että minä olen tavallani
syypää sen miehen kuolemaan -- että meidän tämän johdosta olisi
erottava?"

Rouva Boyce näki, että hän rutisteli kädessään avattua kirjettä. Mutta
hän ei tarvinnut mitään selityksiä. Hän oli odottanut herra Raeburnia
joka hetki tämän päivän kuluessa ja juuri tässä mielentilassa.

"Marcella selittäköön itse puolestansa", sanoi hän hetken arveltuaan.
"Minä en ole oikeutettu puhumaan hänen puolestaan. Paitsi sitä en
suoraan sanoen voi häntä käsittää, ja kun minä ryhdyn väittelemään
hänen kanssansa, käy minulle aina selväksi, ettei minulla ole mitään
osallisuutta häneen eikä koskaan ole ollutkaan. Hänet kasvatettiin
minusta erillään, eikä minulla ole minkäänlaista valtaa häneen. Enpä
niinmuodoin minäkään voi olla teille avuksi."

Aldous oli ennen ollut hyvin suvaitsevainen ja sääliväinen tätä
eriskummaista äitiä kohtaan, joka niin vapaaehtoisesti oli
luopunut velvollisuuksistaan lastansa kohtaan. Mutta tänään hänen
mielenmalttinsa petti. Hänen äänessään oli terävähkö sävy, kun hän
jatkoi kyselyjään.

"Vielä sananen, olkaa hyvä. Kertokaa minulle, ennenkuin tapaan
Marcellan, mitä hän on toimittanut torstaista lähtien. Minä olen
kirjoittanut hänelle -- mutta vasta tänä aamuna hän on antanut jotain
tietoa itsestään."

He seisoivat akkunalla; rypistynein kulmin Aldous tuijotti ulos
ruohikolle ja lehtokujaan rouva Boycen lyhykäisesti kertoessa, mitä hän
tiesi Marcellan toimista Whartonin sähkösanoman tultua -- yönvietosta
mökissä ja lapsen kuolemasta. Aldousia värisytti tätä kuullessaan.

"Tiedättekö", huudahti hän äkkiä kääntyen rouva Boycen puoleen, "että
nämä vaikutelmat saattavat syöpyä häneen koko elinajaksi? Miten
hyödyttömästi, miten kevytmielisesti hänen on sallittu olla moisessa
jännityksessä ja kauhussa!"

"Ymmärrän. Te arvelette, että minun menettelyni on ollut moitittava?
Enkä sitä ihmettele. Mutta tässä tapauksessa on moitteenne perusteeton
-- tai mielemmin meidän käsitystapamme ovat tässä perin erilaiset.
Myös naisten -- ja kenties naisten enemmän kuin muiden -- on opittava
kohtaamaan elämää sen alastomassa todellisuudessa. Mutta sallikaa minun
nyt mennä. Muutoin tulee mieheni tänne. Ja otaksun, että tahdotte
tavata Marcellaa, ennenkuin hän tai kukaan muu tulee sisään."

Viittaus auttoi. Aldous hillitsi paikalla itsensä ja pyysi häntä
hermostuneesti lähettämään Marcellan heti hänen puheilleen. Hän ei
voinut ajatella mitään eikä puhua mistään, ennenkuin oli saanut
tavata häntä. Rouva Boyce katosi, ja Aldous mitteli askelillaan
huoneen lattiaa kuohuvin mielin, mietiskellen mitä Marcellalle
sanoa. Viimeisten kammottavien viikkojen jälkeen, oltuaan julkisten
harrastusten ja yksityisten surujen ja epäilyjen alituisessa
raastelussa, hän tunsi nyt jonkinmoista helpotusta sen johdosta, että
oli viimeinkin päässyt selville vesille ja saisi ratkaistuksi sen
ainoan asian, joka nykyisin hänelle jotain merkitsi. Kamppailematta
hän ei aikonut Marcellaa kadottaa. Siitä huolimatta hän tiesi -- oli
jo tuon onnettoman kirjastokohtauksen jälkeen tietänyt -- että hänen
elämänsä suuri onnettomuus nyt oli lähestymässä. Ovikahva kääntyi.
Marcella astui sisään. Aldous ei mennyt häntä vastaan. Marcella
oli varustautunut syytöksiin -- nuhteisiin -- rukouksiin -- oli
valmistautunut suuttumaan tai nöyrtymään, sitä mukaa kuin asianhaarat
vaatisivat. Mutta toinen oli päättänyt olla ensimäistä askelta
ottamatta, ja niinpä Marcellan toimeksi jäi murtaa tuo painostava
äänettömyys niin hyvin kuin taisi.

"Minä olen halunnut selittää sinulle kaikki", puheli hän matalalla
äänellä tultuaan lähelle Aldousia. "Kyllä tiedän, että eilinen
kirjelippuni tuntui hyvin kovalta ja jyrkältä. Ei aikomukseni ollut
olla kova. Mutta olen vielä niin väsyksissä -- ja kaikki, mitä sanotaan
ja tehdään, loukkaa niin minua."

Hän vaipui tuolille istumaan. Sulhasen sääliin vetoaminen ei alkujaan
ollut kuulunut hänen ohjelmaansa. Eikä se heti alussa onnistunutkaan.
Tuskan ohessa täytti Aldousin mielen toinenkin tunne -- kapinoiva
raivostus siitä, että hän niin kevytmielisesti oli syössyt
nuoruutensa ja kauneutensa moiseen surkeuteen.

"Marcella", sanoi hän istahtaen hänen viereensä. "Luitko sen kirjeen,
jonka kirjoitin sinulle päivää ennen -- --?"

"Luin."

"Ja vielä senkin jälkeen sinä yhä luulit, että minä olen välinpitämätön
surullesi -- kärsimyksillesi -- tai kenenkään ihmisen kärsimyksille,
jotka ovat sinua lähellä? Saatoitko todellakin luulla niin ja tuntea
niin?"

Marcella käänsi synkkänä päänsä sivulle ja painoi leukansa käteensä.

"Minä en arvostele sen mukaan mitä olet sanonut, vaan mitä olet
tehnyt", vastasi hän.

"Mitä sitten olen tehnyt?" sanoi Aldous ylpeästi kumartuen hiukan
lähemmäksi Marcellaa. "Olenko tehnyt mitään muuta, kuin vaatinut
sinulta sitä samaa vapautta, jota sinä niin tulisesti vaadit muille
-- omantunnon vapautta -- arvosteluvapautta? Sinä epäsit minulta tätä
vapautta, vaikka minä rukoilin sitä kaikesta sielustani. Ja muutakin
sinä minulta kielsit. Näiden viiden viikon kuluessa sinä et sallinut
minulle rakkauden luonnollisinta oikeutta -- näyttää sinulle omaa
sisäistä itseäni ja osoittaa, että surkuteltavasta mielipiteiden
eriäväisyydestä huolimatta -- josta minä kärsin enemmän, oh, paljon
enemmän kuin konsanaan sinä -- että minä sinun kanssasi kuljin kohti
samaa päämäärää, kannoin samaa kuormaa."

"Ei! ei!" huusi Marcella takertuen hänen viimeisiin sanoihinsa,
"mitä kuormaa olet sinä koskaan kantanut? Kyllä tiedän, että olit
pahoillasi -- että sinulla oli taisteluja -- että sinä säälit minua
-- säälit _heitä_. Mutta sinä arvostelit kaikkea _ylhäältä käsin_ --
sinä katselit alas meihin -- eikä sinulla ollut siihen minkäänlaista
oikeutta. Minä aivan vimmastuin, kun näin sinun seisovan niin
korkealla, sillä välin kuin minä olin alhaalla -- keskellä kaikkea
kauhua ja epätoivoa."

"Kenessä oli syy", keskeytti Raeburn, "etten ollut kanssasi. Enkö minä
sinua pyytänyt -- rukoillut? Minä en voinut panna nimeäni sellaisen
kirjoituksen alle, joka oli mielestäni syntynyt väärillä perusteilla.
Se mikä esti minua -- esti meitä -- no niin, selvittäkäämme ensin
tämä seikka. Olisitko tahtonut", hän puhui hitaasti ja painokkaasti,
"olisitko tahtonut minua panemaan nimeäni julkisen asiakirjan alle,
syystä, että sinä sitä pyysit, vaikkapa, itse, syyllä tai syyttä,
olisin pitänyt sitä vääränä? Vastaappas tähän kysymykseen."

Marcella ei voinut väistää hänen silmiensä voimakasta, läpitunkevaa
hehkua. Miehen lempeyden, maltin ja epäitsekkään vaatimattomuuden
olivat syyttävän vihan liekit viimeinkin pyyhkäisseet pois. Marcellakin
unohti nyt päätöksensä käyttäytyä tyynesti ja säveästi.

"Etpä näy muistavan", huudahti hän, "että mikä meitä erotti, oli se,
ettet sinä pystynyt antamaan säälille sijaa sydämessäsi -- ettet
tahtonut ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja -- etkä ajatella
miten suuressa velassa sinä ja minä ja kaikki meikäläiset olemme
Hurdin laiselle miehelle -- jota on elämässä sillä tapaa murjottu ja
sorrettu." Hänen huulensa vapisivat.

"Siispä on lopputulos se", sanoi Aldous väkinäisen tyynesti, "että,
jos olisin ollut köyhä mies, niin sinä olisit tässä tapauksessa suonut
minulle omantunnon arvosteluvapautta oikeaan ja väärään nähden. Olisit
silloin myöntänyt, että minulla on velvollisuuksia kansalaisena ja
että sääliväisyys on vain yksi puoli oikeudesta! Sinä olisit katsonut
oikeutetuksi minun käsitykseni, ettei Hurdin teko ollut rikos minua
vastaan, vaan yhteiskuntaa vastaan ja että minun oli kiinnitettävä
enemmän huomiota sen etuun kuin sinun toivomuksiisi. Sinä olisit
sallinut minulle kaiken tämän, jos olisin ollut köyhä kuten Hurd; mutta
koska olen Maxwell Courtin perillinen, koska minulla on _rahaa_, niin
sinä kielsit minulta tämän, ihmisen tavallisimman moraalisen oikeuden.
_Minun_ omatuntoni, _minun_ tunteeni eivät merkinneet sinulle mitään.
Sinun ylpeydelläsi oli tässä yhtä tärkeä sija kuin säälillä, ja
minun oli annettava myöten. Marcella! sinä puhut oikeudesta -- puhut
tasa-arvoisuudesta -- ainoa, jolle et tahdo sitä suoda, on se mies,
jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin."

Ääni viivähti viimeisillä sanoilla, viivähti ja katkesi. Hän kumartui
Marcellan puoleen ja yritti tarttua hänen käteensä. Mutta hän väistyi
syrjään heikosti huudahtaen.

"Oh, jätä minut -- jätä minut! Voinet olla oikeassa. Kai minä olenkin
ollut turhamainen, kohtuuton ja kova. Mutta etkö sitten huomaa -- etkö
ymmärrä -- --? Kun mielipiteitten eriäväisyys tällaisessa asiassa on
niin suuri -- kun se on vetänyt näin syvän juovan välillemme -- mitä
onnea silloin olisi meidän avioliitossa odotettavana? Minun ei olisi
pitänyt koskaan -- ei koskaan antaa sinulle suostumustani. Mutta
_nyt_", hän käänsi verkalleen kasvonsa Aldousiin, "etkö itsekin huomaa?
Nyt minusta on tullut peräti toinen olento. Paljon siitä, mitä minussa
silloin oli, on mennyt menojaan iäksi päiväksi -- ja sen sijasta
polttaa minussa nyt tuli -- joka minua kiduttaa, kannustaa eteenpäin
-- jonka täytyy päästä puhkeamaan. Ajatellessani nyt kaikkea sitä,
mikä minulle oli niin mieluista, kun sinä pyysit minua vaimoksesi --
rikkautta, kauniita vaatteita, jalokiviä, paljon palvelijoita ja valtaa
-- yhteiskunnallista valtaa -- _sitä_ ennen kaikkea -- minua iljettää,
minä voin pahoin. Nyt en voisi hengittää Maxwell Courtin tapaisessa
linnassa. Köyhät ovat nykyisin minun silmissäni ainoat, jotka todella
_elävät_ ja todella _kärsivät_. Minun täytyy elää heidän kanssaan,
tehdä työtä heidän puolestaan ja miettiä, mitä voin tehdä heidän
hyväkseen. Sinun täytyy minusta luopua -- sinun täytyy. Oh! mielelläsi
sen teetkin. Oletpa vielä iloinen ja kiitollinen kun -- kun saat
_tietää minkälainen minä olen._"

Raeburn säpsähti näitä sanoja kuullessaan. Missä nyt oli profetissa?
Valkeana ja läähättävänä makasi hän nojatuolissa kasvot sen selkänojaan
kätkettyinä.

Siinä tuokiossa oli Aldous polvillaan hänen edessään.

"Marcella!" kuiskasi hän tukahtuneella äänellä vetäen tytön
vastahakoista kättä huulilleen. "Sinä ajattelet, että kärsimykset
kuuluvat vain yhdelle ihmisluokalle? Etkö todellakaan aavista, mitä
minulle teet, jos riistät itsesi irti minusta?"

Marcella riuhtaisi nyyhkien kätensä pois.

"Mene! älä tule lähelle", sanoi hän, "siinä on enemmän -- vielä
muutakin."

Aldous nousi.

"Tarkoitat", virkkoi hän muuttuneella äänellä, hetken vaiti oltuaan,
"että välillemme on tullut jokin toinen vaikutus -- jokin toinen mies?"

Marcella oikaisi itsensä pystyyn tuolillaan ja tukahutti itkunsa
kovalla voimainponnistuksella.

"Jospa minulla ei olisi muuta sanomista, kuin että erehdyin itseni
suhteen ja osani suhteen elämässä", alkoi hän viimein tehden
tuontuostakin pitkiä pysähdyksiä. "Minä tein väärin, mutta anna
minulle anteeksi ja anna minulle takaisin vapauteni meidän kummankin
tähden -- sehän on -- sehän on vaikeata -- mutta kuitenkin parempi
kuin tämä! Etkö todellakaan ole käsittänyt, miten asiat ovat olleet?
Melkein heti sen jälkeen kuin -- kuin herra Wharton muutti meille,
rupesin minä katselemaan kaikkia asioita -- en omalta kannaltani --
vaan hänen kannaltaan. En ollut milloinkaan ennen tavannut sellaista
miestä kuin hän -- en ketään, joka olisi minulle osoittanut sellaisia
mahdollisuuksia _omassa itsessäni_ -- joka olisi minulle opettanut
miten elämämme -- ei vain omaisuutemme -- on uhrattava suuren asian
hyväksi -- joka olisi minulle näyttänyt kaikkia nykyajan kysymyksiä
sellaisessa valossa. Minä pidin suhdettamme vain ystävyytenä, mutta
se teki minut kriitilliseksi ja kärsimättömäksi toisten suhteen. Oma
itseni en ollut alusta alkaen. Sitten -- tanssiaisten jälkeen" --
Raeburn kumartui lähemmäs kuullakseen paremmin -- "kun olin tullut
kotiin, kuulin huoneeseeni askeleita -- tiedäthän, että kerrotaan
kaikennäköisiä kummitusjuttuja siitä talonosasta -- ja minä läksin
alakertaan katsomaan. Kenties sydämeni sisimmässä -- oh, en tiedä -- en
tiedä itsekään! -- oli miten oli, hän oli siellä. Me menimme kirjastoon
ja rupesimme juttelemaan. Hän ei tahtonut asettua sinun ja minun väliin
-- mutta hän puhui kaikenmoisia mielettömiä asioita -- ja lopulta --
hän suuteli minua."

Viimeiset sanat lausuttiin vain henkäyksenä. Useasti hän oli mielessään
kuvitellut, mitenkä hän tämän tunnustuksen sulhaselle tekee. Mutta
hän ei milloinkaan ollut uneksinut nöyryytyksentilaansa näin suureksi
-- näin kerrassaan sietämättömäksi. Tähänkö sitten päättyivätkin
kaikki suuret sanat laupeudesta ja säälistä ja sielun ylevyydestä --
tähän juttuun! Ei hän ollut osannut aavistaa, että se häneen itseensä
vaikuttaisi tällä tavalla.

Aldous kohotti hitaasti päätänsä.

"Ja milloin tämä tapahtui?" kysyi hän hetken kuluttua.

"Sanoinhan jo -- tanssiaisyönä -- murhayönä", vastasi Marcella
puistatellen; "me näimme Hurdin kulkevan lehtokujan yli. Aikomukseni
oli kertoa sinulle heti paikalla kaikki."

"Mutta sinä luovuit aikomuksestasi?" kysäisi Raeburn hetken aikaa
turhaan odotettuaan jatkoa.

"Kuinka olisin silloin voinut ajatella omia asioitani?" huudahti tyttö
välähdys entistä uhkamielisyyttä äänessä.

"Taikka minun asioitani?" virkkoi toinen katkerasti.

Marcella ei vastannut.

Aldous nousi ylös ja astui takan luo. Hän oli hyvin kalpea, mutta
silmät kiilsivät kummasti. Kun Marcella viimein nosti päätänsä ja
katsoi häneen, huomasi hän, että hänen tehtävänsä oli suoritettu.
Hänen vihansa -- hänen ylenkatseensa -- siinähän se juuri olikin
se rangaistus, jota hän oli kaiken aikaa odottanut ja päättänyt
rauhallisesti kantaa. Sittenkin häntä nyt pisti nähdä niitä.

"Vai tätäkö sinä olet omallatunnollasi kantanut -- kaikkina noina
viikkoina, -- antaessasi minun kirjoittaa sinulle, niinkuin kirjoitin,
antaessasi minun arvostella itseäsi ja menettelyäsi niin aivan
väärin. Et niin pienintä viittausta antanut minulle; sinä sallit
minun rukoilla, sinä pidit minua siinä uskossa, että ajatuksesi
olivat yksinomaan epäitsekkäät ja puhtaat; sinä lähetit minulle hänen
kirjeensä -- nuo harhaan vievät kirjeet! -- ja kaiken aikaa -- --"

"Mutta aikomukseni oli kertoa sinulle -- alun pitäen oli aikomukseni
kertoa sinulle", huudahti Marcella kiihkeästi. "Minä en olisi koskaan
voinut pitää tuollaista asiaa salassa -- en oman itseni tähdenkään."

"Mutta sittenkin pidit sitä salassa -- niin kauan", sanoi Aldous
kylmästi ja lujasti; "ja minun sieluntuskani noiden viikkojen aikana --
minun rakkauteni sinua kohtaan - minun -- --"

Hän vaikeni kykenemättä enempää puhumaan. Marcella taas oli uudelleen
vaipunut tuoliinsa ruumiillisesti aivan menehtyneenä.

Raeburn astui hänen luokseen ja otti hattunsa.

"Pahoin olet minua kohtaan menetellyt", lausui hän katsoen häneen.
"Rukoilen Jumalaa, ettet itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin
tulevaisuudessa. Salli minun kirjoittaa sinulle vielä kerran tai
lähettää ystäväni Edward Hallin tapaamaan sinua. Sitten en enää tahdo
sinua vaivata."

Hän odotti, mutta Marcella ei kyennyt vastaamaan. Ruumiillisesti ja
henkisesti kukistuneena hän siinä lepäsi, ja syvästi tämä kuva syöpyi
Aldousin sydämeen. Ei hänellä kumminkaan ollut rahtustakaan halua
anastaa Marcellalta vielä tuo viimeinen kädenpuristus -- viimeinen
suudelma, jota petetty rakkaus niin usein vaatii. Sisäisesti, ilman
sanoja hän jätti hyvästi hänelle. Marcella kuuli hänen astuvan huoneen
poikki, kuuli oven sulkeutuvan.

Hän oli yksinään -- ja vapaa.



KOLMAS KIRJA.


    "O Neigung, sage, wie hast du so tief
       Im Herzen dich verstecket?
    Wer hat dich, die verborgen schlief,
       Gewecket?"



I LUKU.


"Älkääpä kuvitelko, että minä olen kiihkeästi innostunut
'Työväenpuolueen etuihin' tai että ne herättävät minussa haikean
hellämielisiä tunteita", virkkoi Wharton hymyillen pöytätoverilleen.
"Sen jätän toisten toimeksi. Minussa ei ole kylliksi siveellistä voimaa
ollakseni fanaatikko. Minun asemani on mitä yksinkertaisin. Kun jokin
liike käy väistämättömäksi, asetun mieluummin sen puolelle kuin sitä
vastaan. Siinä minun kantani. Mieluummin sallin rajun virran temmata
minut mukanaan kuin haudata minut allensa."

"Niin, sehän on selvä", sanoi lady Selina Farrell ja silmäili
naapuriansa murennellessaan leipäänsä. Sydney Smithin mukaan osoittaa
leivänmurenteleminen päivällispöydässä kiusallista hermostumista; itse
hän väittää tehneensä sitä molemmin käsin istuessaan erään arkkipiispan
vieressä. Mutta eipä ollut kukaan moneen Herran vuoteen epäillyt
lady Selinaa hermostuneeksi, vaikkapa hänellä useastikin oli ollut
pöytätovereina piispoja, sekä katolisia että anglikaaneja. Sillä lady
Selina otti ahkerasti osaa seuraelämään ja oli alkanut sen jo nuorena.

"Mutta", lisäsi hän hetken kuluttua, -- "julkisuudessa te
_teeskentelette_ innostusta -- se on kai välttämätöntä?"

"On tietenkin", vastasi Wharton huolettomasti. "Se kuuluu peliin."

"Miksi oikeastaan? Miksi ette kasvata kansaa, jos kerran olette sen
johtaja? Isäni sanoo aina, että tunteet politiikassa ovat yhtä kuin
riimit tilikirjoissa."

"No niin!" nauroi Wharton, "kun te olette saanut joukot oppimaan,
ettei pidä antaa tunteille valtaa, niin seuraamme neuvoanne. Mutta
heidän tunteensa ja meidän aivomme ne ne sillä välin panevat rattaat
pyörimään. Entä te itse, lady Selina, oletteko _te_ aina niin tyyni
ja kylmä? Jos huomenna näkisitte vallankumouksen puhkeavan Alresford
Housen puutarhassa, niin menisittekö silloin parvekkeelle väkijoukon
kanssa väittelemään?"

"Harras toivomukseni on, että siellä silloin olisi saapuvilla joku,
joka tietäisi soveliaampiin keinoihin ryhtyä", vastasi lady Selina
nopeasti. "Mutta ettekö sitten otaksu _meilläkin_ olevan innostusta?"

"No niin, Lippu -- ja Valtaistuin -- ja sen semmoista?"

Se ivallinen tarkkaavaisuus, jota Wharton tällä hetkellä omisti oliivin
valikoimiseen, harmitti hänen naapuriansa.

"Niinpä niin", toisti hän painokkaasti. "Lippu ja Valtaistuin --
kaikki, mikä muinoin teki Englannin suureksi. Mutta kyllä me tiedämme,
ettei _teillä_ ole mitään innostusta niihin."

Whartonin huulet värähtivät tuskin huomattavasti.

"Oletteko aivan varma siitä, ettei Busbridge Towersilla ole mitään osaa
siihen?" kysyi hän äkkiä häijynkurisesti.

Busbridge Towers oli se uhkea sukutila, joka kuului lady Selinan
isälle, hyvin kunnioitettavalle ja perin ylhäiselle lordi
Alresfordille, jonka kiittämätön puolue -- ensimäisen kerran -- oli
sulkenut pois viimeistä vanhoillista hallitusta muodostettaessa.

"Sehän on selvää", vastasi lady Selina halveksivasti, "että teidän
puolueenne -- ja etenkin sosialisti-ystävänne selittävät kaikki
meidän tekomme ahneudesta ja itsekkyydestä lähteviksi. Se on meidän
onnettomuutemme -- mutta ei vikamme."

"Ei ensinkään", vastasi Wharton levollisesti, "koetinhan vain vakuuttaa
teille, että on vaikeata karkoittaa tunteita pois politiikasta.
Luuletteko, että isäntämme onnistuu siinä? Huomatkaa -- me olemme
radikaalisessa kodissa -- radikaalisissa kutsuissa?"

Merkitsevällä katseella hän työnsi ruokalistan lady Selinalle.
Sitten hänen katseensa tavallisella valppaalla nopeudellaan vaelsi
ympäri huonetta pysähtyen loistavaan, kukista ja hopeasta uhkuvaan
päivällispöytään ja siinä istuviin vieraisiin.

Hän ja lady Selina aterioitsivat erään rikkaan tehtailijan luona, joka
kokosi suunnattomia tuloja lännestä ja joka radikaalina oli kuulunut
viimeiseen vapaamieliseen ministeristöön ja siinä erikoisesti saattanut
itsensä huomatuksi ahdistamalla Lontoon maanomistajia.

Lady Selina huokasi.

"Me elämme hirvittävässä sekamelskassa", sanoi hän, "ja ken tietää,
minkälaista on kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Oh! silmänräpäys, herra
Wharton, ennenkuin se minulta unohtuu. Oletteko lupautunut minnekään
lauantaista viikon kuluttua?"

Wharton veti taskustaan pienen muistikirjan ja silmäiltyään sitä sanoi
olevansa vapaa.

"Haluatteko sitten syödä päivällistä meillä?" Hän luetteli kevyesti
vierasten nimet -- neljä tai viisi kuuluisaa nimeä, nykyinen
vanhoillinen pääministeri niihin luettuna. Wharton kumarsi kohteliaasti.

"Suurimmalla mielihyvällä. Uskallatteko luottaa siihen, että käyttäydyn
soveliaasti?"

Lady Selinan hymyily todisti, että hän käsitti pilan sellaiseksi kuin
se oli aiottu.

"Oh! kyllä me osaamme puolustautua!" sanoi hän. "Asiasta toiseen,
muistan teidän maininneen, ettette ole herra Raeburnin kanssa erittäin
hyvissä väleissä."

"Emme olekaan", vastasi Wharton ja kohtasi tyynenä toisen tutkistelevan
katseen. "Jos te olette pyytänyt myöskin Raeburnia 23 p:ksi, niin
sallinette minun peruuttaa lupaukseni. Ei itseni tähden, käsitättehän,
ei ensinkään itseni tähden."

Lady Selina saattoi vaivoin salata uteliaisuuttansa. Mutta Whartonin
kasvot eivät ilmaisseet mitään. Lady Selina oli luullut huomaavansa,
että hänen tummat, suoraviivaiset silmäkulmansa, jotka niin omituisesti
pistivät silmään vaalean hipiän ja kullanruskeiden kiharain rinnalla,
sallivat hänen kantaa kasvoillaan mitä naamaria hän kulloinkin
halusi. Ne johtivat katsojan huomion puoleensa poistaen sen kasvojen
ilmehikkäämmistä osista, jotka olisivat voineet paremmin tyydyttää
utelevaa katsetta.

"Sanotaan", jatkoi hän, "että hän saa tukevaa jalansijaa parlamentissa,
jos hänen puolueensa onnistuu vain saada hänet kylliksi innostumaan
itseensä. Muuan hänen ihailijoistaan kertoi minulle, ettei hän ollut
vähääkään kärkäs vastaanottamaan tuota hiljakkoin hänelle tarjottua
virkaa. Hän teki sen vain isoisälleen mieliksi. Isäni mielestä lordi
Maxwell on hyvin vanhentunut tänä vuonna. Nykyisin hän on vuoteessa,
lienee jotenkin vilustunut. Herra Raeburnin on pidettävä kiirettä,
jos aikoo vielä alihuoneessa toimittaa jotakin. Mutta nähtävästi hän
ei siitä pidä suurtakaan lukua. Kaikki hänen ystävänsä arvelevat
hänen paljon muuttuneen tuon onnettoman jutun jälkeen viime vuonna.
Tunsitteko te tuota tyttöä?"

"Tunsin kylläkin. Minä asuin hänen kotonaan hänen kihlausaikanansa."

"Niinkö?" sanoi lady Selina innokkaasti. "Entä mitä hänestä arvelette?"

"No, ensinnäkin", sanoi Wharton viivytellen, "on hän hyvin kaunis --
senhän tiedätte."

Lady Selina nyökähytti päätänsä.

"Tiedän. Neiti Raeburn, joka on minulle kertonut melkein kaikki
mitä tiedän hänestä, kohauttaa aina hartioitaan ja tokaisee väliin
mutta-sanan, kun tulee puheeksi hänen ulkomuotonsa. Mutta olenhan
nähnyt valokuvan hänestä, niin että voin itsekin arvostella. Minusta
näyttää hänen kauneutensa olevan sitä laatua, jota miehet enemmän
ihailevat kuin naiset."

Wharton kohdisti kaiken huomionsa herneannokseensa eikä vastannut
mitään. Lady Selina vilkaisi häneen terävästi. Itse hän ei
suinkaan ollut kaunotar, vaikka ei mitenkään rumakaan. Kasvot
hänellä olivat pitkät, jotenkin hienonnäköiset, nenä isohko, suu
leveä ja ohuthuulinen. Upea, vaalea, hiukan väritön tukka ympäröi
otsaa lukemattomina kiehkuroina ja koukeroina, jotka olivat hänen
kamarineitsyelleen kunniaksi ja korottivat pään korkeutta. Hänen
haileansiniset silmänsä vilkkuivat huomaavina ja tutkistelevina ja ne
ilmaisivat melkoista maailmantuntemusta ja luontaista uteliaisuutta.
Siksipä monet pelkäsivätkin häntä ja olivat varuillaan hänen
lähestyessään.

"Te näytte ihailleen häntä hyvin paljon", lisäsi hän, kun Wharton yhä
pysyi äänetönnä.

"Kyllä. Me juttelimme sosialismista keskenämme, ja minähän se hänen
salametsästäjäänsä puolustin."

"Oh, nyt muistan. Ja onko todellakin totta, mitä neiti Raeburn kertoo,
että hän purki kihlauksensa, koska hän ei voinut taivuttaa lordi
Maxwellia ja herra Raeburnia panemaan nimeänsä salametsästäjän hyväksi
puuhatun armonanomuksen alle."

"Jotakuinkin totta", vastasi Wharton huolettomasti.

"Neiti Raeburn kertoo jutun aina samalla tavalla; hänestä ei saa
koskaan muuta lähtemään. Mutta minä epäilen, että siinä oli muitakin
syitä? Luuletteko, että tyttö oli vilpitön?"

"Hän luopui Maxwell Courtista ja kolmestakymmenestä tuhannesta punnasta
vuosittain", vastasi Wharton kuivakiskoisesti, "luulisipa ettei hänen
silloin tarvitsisi joutua epäilyksen alaiseksi."

"Tarkoitan", sanoi lady Selina, "oliko hän rakastunut johonkin toiseen,
ja oliko salametsästäjä vain tekosyy?"

"Ei, en luulisi", sanoi Wharton kohdaten väistämättä hänen urkkivaa
hymyilevää katsettansa. "Ei hänestä ainakaan tähän asti ole mitään
kuultu. Neiti Boyce on koko vuoden ollut St. Edwardin sairaalassa."

"Oppiakseen sairashoitoa? Sitähän tekevät nykyisin kaikki naiset,
jotka riitaantuvat sukulaistensa tahikka sulhasensa kanssa. Luuletteko
sitten, että se on niin raskasta?"

"Minua ei haluta koettaa", sanoi Wharton, "haluttaako teitä?"

Hänen hymynsä kiusoitti lady Selinaa.

"Mitä hän aikoo tehdä, kun hänen oppiaikansa on päättynyt?"

"Luultavasti ruveta sairaanhoitajattareksi köyhien keskuudessa."

"Suurenmoista, mutta eipä juuri käytöllistä hänen kannaltaan katsoen.
Kuinka paljon enemmän hän olisi voinut vaikuttaa köyhien hyväksi
kolmellakymmenellä tuhannella punnalla vuodessa! Ja Aldous Raeburniin
voisi kuka nainen tahansa tyytyä."

Wharton nykäytti olkapäitään.

"Nyt palaamme takaisin noihin tunteisiin, joista te niin
ylenkatseellisesti puhuitte, lady Selina."

Lady Selina naurahti.

"Niin, mutta tunteiden on oltava sellaisia, että niitä voi käsittää. Ja
tämä syy tuntuu minusta olevan liian vähäpätöinen. Olitteko te vielä
siellä, kun kihlaus purettiin?"

"En; en ole nähnyt häntä sen päivän jälkeen, kuin tuomio langetettiin."

"Vai niin! hän on siis vetäytynyt syrjään kaikista ystävistään?"

"Sitä en tiedä. Kerron vain, mitä tiedän omasta kokemuksestani."

Lady Selinan kielellä pyöri vielä koko joukko muita kysymyksiä, mutta
hän jätti ne kuitenkin toiseen kertaan. Keskustelu kääntyi politiikkaan
ja sitä kesti, kunnes emäntä antoi merkin pöydästä-nousemiseen. Lady
Selina tarttui viuhkaansa ja hansikkaihinsa ja sujahti ulos huoneesta
pöydän päässä istuneen kreivittären jäljessä vanhempien naisten,
ministerien rouvien ja muiden antaessa nöyrästi tilaa hänelle.

Istuttuaan jälleen paikalleen Wharton merkitsi Alresford Housen
päivälliskutsun, johon hän oli lupautunut, hiukan tarkemmin
muistikirjaansa. Jo toisen kerran, kolmen viikon kuluessa lady Selina
pyysi häntä päivällisille ja Wharton tiesi hyvin, että tässä seurassa
oli useita muita, poliittisesti samalla tasolla olevia miehiä kuin hän
itse, jotka olisivat suurella mielihyvällä olleet hänen asemassaan.
Sillä lady Selina, vaikka olikin naimaton eikä erikoisen kaunis
tai viehättävä, oli personallisuus -- ja tiesi sen. Isänsä monien
linnojen emäntänä ja sukulaisuussuhteissa puolen Englannin hienoimpien
aatelisperheiden kanssa oli hänellä seuraelämässä varsin huomattava
sija, jota hän viisaasti tiesi käyttää hyväkseen. Ei hän ollut
erityisen suosittu, mutta hän oli aikoinaan ollut suureksi hyödyksi
monelle, ja hänen kutsunsa olivat kuulut. Wharton oli tullut esitetyksi
hänelle tämän parlamenttiaikansa toisen istuntokauden alussa, oli
kohdellut häntä kevyellä, hätyyttävällä "personallisella" tavallaan --
joka oikeastaan olikin hänen luonnollinen käytöksensä naisia kohtaan --
ja oli paikalla voittanut, menestystä.

Kun hän oli pistänyt muistikirjan takaisin taskuunsa, siirtyi hänen
naapurinsa, muuan parlamentinjäsen, jonka kanssa hän oli jotakuinkin
hyvissä suhteissa, lähemmäksi.

"Teidän lakiehdotuksenne otetaan kai käsiteltäväksi ensi perjantaina",
virkkoi tulija.

Wharton nyökähytti päätänsä.

"Siitä mahtanee sukeutua aika sotkuinen ja hajanainen äänestys."

"Sepä kai tullee tämäntapaisten kysymysten kohtaloksi, kunnes päästään
niin pitkälle, että puolueet muodostuvat tykkänään uudelleen", sanoi
Wharton hymähtäen.

Tupruttaen savua paperossistaan hän nojautui mukavasti tuoliinsa ja
tarkasteli naapuriansa silmät puoliummessa hyväntahtoisella, mutta
halveksuvalla katseella.

Herra Bateson oli nuori tehtailija, parlamentissa vasta-alottelija.
Hänen avonaisia, punakoita kasvojaan rumensi alituinen
tyytymättömyyden, melkeinpä kiukun ilme. Terävyyttä ei mieheltä
suinkaan puuttunut, mutta hänen kunnianhimonsa oli suurempi kuin hänen
luomiskykynsä, ja itse hän tunsi kipeästi tämän vajanaisuutensa.

"No niin, onhan mahdollista, että saatte koko lailla ääniä", jatkoi hän
hetken äänettömyyden jälkeen, "se on kuten naisten äänioikeus. Ihmiset
äänestävät sen puolesta, kunnes ratkaisu on tulossa. _Mutta silloin_!"

"Aha, kylläpä huomaan, etten _teistä_ saa kannattajaa."

"Minäkö! -- äänestäisin kahdeksantuntista työpäivää. Sehän olisi
kuolinkellojen soittamista koko Englannin varallisuudelle."

Tämä ontuva vertaus satutti Whartonin taiteellisesti kehittynyttä
korvaa ja hän rypisteli otsaansa. Mutta herra Bateson oli päässyt
vauhtiin eikä tahtonut vähällä luopua saaliistansa.

"Aikomuksenne on siis todellakin vetää lailliseen edesvastuuseen
tehtaanisäntä, joka pitää väkensä työssä kauemmin kuin kahdeksan tuntia
-- silloinkin -- kun työmiehet itse suostuvat siihen!"

"Ensinnä on täysi-ikäisten työläisten enemmistö kussakin vaalipiirissä
saatava äänestämään kahdeksantuntista päiväjärjestelmää", vastasi
Wharton leppeästi. "Kun se on tehty, silloin ehdotetaan laki käytäntöön
pantavaksi."

"Ja entä jos minun työntekijäni ovat vähemmistön kanssa äänestäneet
moista hupsutusta vastaan, onko sittenkin rangaistava sekä minua että
heitä ylityöstä, joka suoritetaan tuollaisen äänestyksen jälkeen? Sekö
todella on tarkoituksenne; millä tavalla sitten ajattelette meitä
rangaista?"

"Siitä", sanoi Wharton, sytyttäen itselleen uuden paperossin, "on
paljon väitelty. Omasta puolestani minä pidän vankilarangaistusta
viisaampana kuin sakkoja."

Toinen poukahti pystyyn tuoliltaan.

"Mitä, te saattaisitte vangita minut ylityöstä -- vaikka käyttäisin
_vapaaehtoisia miehiä_ työhön!"

Wharton tarkasteli häntä myhäilevällä mielentyyneydellä. Muutamat
toiset pöydän päähän ryhmittyneet vieraat -- muuan vanha kenraali, eräs
ministerin yksityissihteeri ja eräs tunnettu, korkeassa asemassa oleva
virkamies, olivat käyneet tarkkaavaisiksi ja lakkasivat puhelemasta
kuunnellakseen.

"Vain hätätilassa sallii laki poikkeuksia", sanoi Wharton. "Niin kyllä,
suurimmalla mielihyvällä minä teidät telkeisin vankilaan. Ylityölle
kahdeksantuntisen päivätyön jälkeen on _joka tapauksessa_ pysty pantava
eteen."

Välähdys hänen sinisistä silmistään kohtasi nuorta tehtailijaa. Sitten
hän levollisesti jatkoi polttamistansa.

Herra Batesonin naama kuumoitti suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta.

"Mutta käsitättehän -- tottapa teidän täytyy se käsittää -- että
sellainen järjestelmä olisi sulaa hulluutta. Kauppaliikkeemme on
nykyisin laskemassa, vienti ulkomaihin vähenee vuosi vuodelta. Ranskan
tavaroiden tuonti nousee samassa määrässä. Ja yhtäkaikki te vaaditte
meitä kilpailemaan maan kanssa, jossa työskennellään yksitoista
tuntia päivässä pienemmällä päiväpalkalla, sillä välin kun laki
moisilla toimenpiteillä sitoo meidän kätemme? No niin" -- hän naurahti
ylenkatseellisesti, -- "tähän kaikkeen on olemassa vain yksi selitys.
Te ja ystävänne olette heittäneet hiiteen koko kansallistalouden ja
luulette sen kautta päässeenne siitä kaikiksi ajoiksi. Mutta minäpä
ennustan, että se vielä tekee teille aika kepposet."

Hän vaikeni tulistuneena. Tavallisuuden mukaan hän ei saanut
sanottavaansa sellaiseen muotoon, kuin olisi halunnut, ja niinpä hänen
harmistumiseensa Whartonia kohtaan kätkeytyi samalla tuo tavanmukainen
äkeys omasta kykenemättömyyden tunnosta.

"Voipi olla", huomautti Wharton yhä ystävällisen rauhallisesti. "Mutta
selvittäkäämme hieman lähemmältä tuota kansallistalous-sanaa, että
käsittäisin mitä sillä tarkoitatte. Ei ole olemassa toista sellaista
sanaa, jota niin röyhkeästi tulkitaan jokaisen mieliksi!"

Ja niin hän hyvätuulisesti ja hätäilemättä, yhäti mukavassa asennossa
paperossiansa poltellen, rupesi käymään herra Batesonin kimppuun
kysymyksillä ja häijynilkisillä kaskuilla, houkutellen vastustajaltansa
sukkelin kääntein sellaisen joukon viattomia myönnytyksiä, että
miespoloinen teki auttamattoman haaksirikon omain vastaväitteidensä
meressä, kykenemättä kertaakaan menestyksellä sirottelemaan ympärilleen
lempitieteensä suuria iskusanoja, joilla hän oli tottunut voitollisesti
esiintymään sekä julkisuudessa että perheensä keskuudessa.

Korkea virkamies pöydän alapäässä kuunteli tarkkaavana ja huvitettuna
tätä epätasaista taistelua. Kerran kun väittely sipaisi Millin
oppia tuotantokustannuksista verrattuna erään etevän nykyaikaisen
kollektivistin oppiin, sekaantui hän keskusteluun, tehden pienen
oikaisun johonkin, mitä Wharton oli sanonut. Wharton otti paikalla
paperossin suustaan ja kääntyi kohteliaasti hänen puoleensa. Heidän
välillään sukeutui nyt vilkas ja sattuva vuoropuhelu, jossa kävi
näkyviin kummankin perinpohjainen asiantuntemus, mutta se keskeytyi
parhaassa vauhdissaan, kun isäntä antoi merkin siirtyä saliin naisten
seuraan.

"Minun vakaumukseni on se", sanoi Bateson noustessaan, "että te ja
ystävänne ennen pitkää kukistatte vapaamieliset noilla ehdotuksilla --
ne ovat puolueelle paljon vaarallisemmat kuin konsanaan Irlannin asiat."

Wharton naureskeli.

"Olisipa melkein kansallinen onnettomuus, ellette te tekisi tiukkaa
vastarintaa", lasketteli hän kevyellä pilaäänellään, jonka rinnalla
toisen raivokas ulkomuoto näytti hullunkuriselta.

"Olisinpa utelias tietämään, mitä tuo mies aikoo parlamentissa
saada aikaan", sanoi korkea virkamies toverilleen, heidän hitaasti
noustessaan portaita ylös. "Hän alkaa saada mainetta tulevaisuuden
miehenä, vaikkei kukaan ole oikein selvillä minkä vuoksi. Häntä
sanotaan eteväksi puhujaksi, ja ensi perjantaina hän arvatenkin
herättää huomiota puheellaan. Mutta hänen tulevaisuutensa näyttää
minusta vielä hyvin epäilyttävältä. Merkitsevä mahti hänestä voi tulla
ainoastaan jos hänen onnistuu päästä uuden työväenpuolueen johtajaksi.
Mutta missä puolue on? Kaikki he tahtoisivat hallita. Ainoa seikka,
mikä mahdollisesti vaikuttaa hänen edukseen, on, että he luultavasti
haluavat johtajaksi sivistynyttä herrasmiestä. Mutta sittenkin, vaikka
hän pääsee siihen asemaan, on vielä epätietoista, pystyykö hän tekemään
mitään aineksestaan."

"Toivottavasti ei!" sanoi vanha kenraali tuimasti. "Nuo tuulenpieksäjät
saavat vielä kerran valtakunnan häviön partaalle. He ovat jo alkaneet
hävitystyönsä, missä vain näkevät jotain revittävää."

Salissa Wharton uhrasi parisen minuuttia emännälleen, pienelle
kunnianhimoiselle naiselle, joka hänen näennäisesti tarkkaavaan
korvaansa syyti huoliansa ylhäisten ja rikkaiden vapaamielisten naisten
huonosta käytöstavasta ja puolueen siitä johtuvasta ikävästä asemasta
Lontoon seuraelämässä.

"Joko he ovat pöyhkeitä -- sepä juuri on niin _naurettavaa_ -- tai
seurustelevat he kaikkein kanssa!" hänen valkeat hartiansa ja punainen
viuhkansa liikkuivat antaen tahtia hänen sanoilleen. "Mieheni on yhtä
onneton siitä kuin minäkin. Puolueella on siitä paljon haittaa, että
sen seuraelämässä liikkuu niin kirjavaa joukkoa. Oh! _teille_ se
kenties ei merkitse mitään, koska olette sosialisti. Mutta uskokaa
minua, ne meikäläisistä, jotka vielä uskovat parempain ihmisten
vaikutukseen, ovat hyvin pahoillaan siitä."

Wharton kuunteli vielä muutamia pisteliäitä kaskuja tästä
surkuteltavasta asiaintilasta, mutta sitten, kun ei talon rouva eikä
hänen valituksensa enää häntä huvittaneet, hän otti jäähyväiset ja kävi
vielä portailla pientä sanasotaa lady Selinan kanssa, joka oli menossa
toiseen illanviettoon kuten hänkin.

Parisen minuuttia myöhemmin hänen ajurinsa pysähtyi Berkeley Squarella
olevan uhkean talon eteen, missä oli suuret iltakutsut erään tuollaisen
ylhäisen vapaamielisen perheen luona, jota äskeinen emäntä oli niin
avomielisesti soimaillut. Talon isännällä oli ollut korkea toimi
edellisessä hallituksessa.

Kun Wharton hiljakseen astui väenahdingon peittämiä portaita
ylös, huomasi hänet uhkea timanteista säteilevä nainen valkeassa
silkkipukineessa, joka vastaanotti vieraitansa salin ovella. Hän astui
askeleen tai pari vastaan Whartonin nimeä mainittaessa, eikä mikään
voinut olla mairittelevampaa kuin se hymy, jolla hän ojensi nuorelle
sosialistille hansikoidun kätensä.

"Oletteko aina sunnuntaisin ollut poissa kaupungista?" kysyi hän
vieno nuhtelu äänessään. "Minähän olen aina kotona -- kuten tiedätte
-- olenhan teille sen sanonut." Hän puheli keveästi ja vapaasti
kuten se, joka tietää asemansa seuraelämässä sallivan tuollaista
suorapuheisuutta. Wharton pyyteli anteeksi ja jäi tuokioksi juttelemaan
hänen kanssaan uusien vieraiden lakkaamatta tulviessa tervehtimään
emäntää. He olivat tutustuneet toisiinsa pääsiäisloman aikana maalla
erään yhteisen tuttavan luona, ja varustettuna ylimysnaisen vaistolla
kaikkeen, mikä elämän aterialle antaa höystettä ja tuoksua, hän oli
paikalla kiinnittänyt huomionsa Whartoniin.

"Sir Hugh pyytää teitä tulemaan Sussexiin meitä tervehtimään", huusi
hän vielä Whartonin jälkeen, kun tungeskeleva vierastulva viimeinkin
kuljetti tämän mukanaan saliin. "Tuletteko?"

Vastauksen teki kuulumattomaksi äänekäs puheensorina, mutta hän
nähtävästi otaksui sen suostumukseksi, sillä hän nyökähytti hänelle
päätänsä myhäillen, kunnes hänen vieraansa katosi väkijoukkoon.

Saliin jouduttuaan Wharton heti sattui yhteen itse entisen
valtiosihteerin kanssa, joka sydämellisesti häntä tervehti ja sitten
alkoi hieman laskea leikkiä hänen tulevasta lakiehdotuksestaan.

"Tuleepa aika huvittavaa nähdä, miten te aiotte asian esittää. Mutta
eihän sillä ole mitään _oleellista_ arvoa -- eikä sillä voi koskaan
ollakaan -- ennenkuin kaikki olette yksimielisiä keskenänne. Te
_väitätte_, että teillä on kaikilla samat pyrkimykset -- ja perjantaina
te kaiketi vaikka vannotte sen -- mutta _todellisuudessa_ -- --"

Valtiomies pyöritti kujeellisesti päätänsä.

"Niin, kyllä myönnän, että yksityiskohdat ovat vielä jotenkin utuisia",
hymähti Wharton.

"Ja luuletteko periaatteilla päästävän pitkälle, ellei olla selvillä
yksityiskohdista. Niistä kaikki riippuu. Periaatteet itsessään eivät
tuota paljon päänvaivaa!"

Aaltoileva ihmisvirta erotti puhujat toisistaan, mutta keskustellessaan
vieraittensa kanssa muhkea isäntä seurasi katseillaan Whartonin
nuorekkaita kasvoja ja joustavaa vartaloa hänen sukeltaessaan
väenpyörteeseen. Hän ajatteli mitä kaikkia edistyksiä politiikassa
tapahtuneekaan tulevan kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Hän ei ollut
kateellinen nuorille, mutta ei hän heidän joukossaan vielä nähnyt
yhtään miestä, joka tuntuisi olevan määrätty johtavaan asemaan.
Tämä eloisa, tarmokas nuori mies sosialismineen oli kieltämättä
mieltäkiinnittävä ilmiö; ja mieltäkiinnittävä oli niinikään se
kysymys, pystyykö hän puoluetta muodostamaan siitä kirjavasta
ryhmästä, jonka kyvykkäin jäsen hän epäilemättä oli. Mutta lepäsikö
hänen tulevaisuutensa sittenkään _varmalla, epäämättömällä_ pohjalla?
Ja samaten oli laita kaikkien muidenkin. Menneisyyden suuret
puoluejohtajat olivat alun pitäen erehtymättömällä varmuudella
kiivenneet paikoilleen. Lieneekö tähän ollut syynä se, että maailma
yleensä oli tulemassa liian viisaaksi ja johtajantoimikin niinmuodoin
päivä päivältä yhä vaikeammaksi?

Sillä välin Wharton vaelteli nauttivin mielin toisesta komeasta
huoneesta toiseen. Hän oli ihmeissään siitä, että hänellä oli niin
paljon tuttuja vieraiden joukossa ja että hänen osakseen tuli niin
monta ystävällistä hymyä. Puheltuaan puolen tunnin ajan sanasen siellä,
toisen täällä, hän tapasi itsensä silmänräpäyksen verran yksinään ja
asettui kahden huoneen väliseen kaarikäytävään liikkuvaa ihmistulvaa
tarkastelemaan. Tyydytetty itserakkaus pulpahti hänessä. Mutta
liittyipä tähän kummastuksen tunnekin, joka ei ollut ennättänyt vielä
täysin haihtua. Vuosi sitten hän oli täydellä vakaumuksella sanonut
Marcella Boycelle, että hän oli oman säätypiirinsä hyljeksimä. Nyt hän
hymyili ajatellessaan, kuinka lapsellisen yksinkertaisesti hän oli
otaksunut maalaisnaapuriensa ivaavaa käytöstä ja äitinsä ylhäisten
sukulaisten tylyyttä tätä kohtaan selväksi osviitaksi, että hänellä
ja hänen mielipiteillään olisi yleensä odotettavana nurjaa kohtelua
"seurustelupiirin" puolelta. Nyt hän päinvastoin älysi, että nämä
mielipiteet ne olivat olleet hänen paras reklaaminsa. Rikkaissapa
ylhäisissä ei nähtävästi kukaan herätä niin harrasta mielenkiintoa kuin
juuri se, joka väittää tahtovansa poistaa säätyeron ja rikkaudet.

"Se johtuu siitä, etteivät he vielä pelkää meitä tarpeeksi", mietti hän
hiukan pahatuulisena. "Kun me täydellä todella pääsemme käsiksi työhön
-- jos se milloinkaan tapahtuu -- ei minua enää nähdä lady Cradockin
kutsuissa."

"Herra Wharton, oletteko koskaan niin kevytmielinen, että käytte
teatterissa?" puheli hänelle erään lontoolaisen teatterinjohtajan
kaunis, ikävöivän näköinen vaimo. "Haluttaisiko teitä ihailla meitä
lauantaina 'Pastorin kosinnan' ensi-illassa? Minulla on aitiossani
_yksi_ paikka varattu jollekin _hyvin_ hauskalle henkilölle. Mutta sen
henkilön pitää olla joku, joka tietää antaa tunnustusta puvuillemme!"

"Olen suuresti kiitollinen", vastasi Wharton. "Ovatko puvut todellakin
niin ihastuttavat?"

"Verrattomat! Saan siis lähettää teille piletin? Eihän teillä sinä
iltana ole ikävää parlamentti-istuntoanne, eihän?" -- ja hän lehahti
jälleen eteenpäin.

"Herra Wharton, ette suinkaan ole vielä nuorimmalle tyttärelleni
esitetty?" kuului ankara ääni hänen takanaan.

Hän kääntyi ja näki vanhanpuoleisen rouvan tavanmukainen
matronamyssy päässään työntävän esille valkopukuista nuorta olentoa,
jolle hän kumarsihe erinomaisen kohteliaasti. Nainen oli erään
pohjois-englantilaisen ylimyksen vaimo ja liikkui yksinomaan Lontoon
hienoimmissa piireissä. Nuorekkaan ujona ja kukoistavana tytär
katsoi Whartoniin pelokkain silmin tämän seisoessa seinää vasten
nojautuneena ja alkaessa jutella hänen kanssaan. Hän toivoi tämän
nuoren herran lähtevän tiehensä niin pian kuin mahdollista, että hän
pääsisi ystävättärensä luo, joka viittaili hänelle huoneen toiselta
puolelta. Mutta eipä aikaakaan niin hän jo oli unohtanut kaikki
sellaiset toiveet. Uuden tuttavan käytöksessä esiintyvä peloton ja
samalla hillitty itsetietoisuus, tuo tutkisteleva, puolittain ivallinen
katse, hänen keskustelunsa, joka ei pysähtynyt yleisiin asioihin,
vaan siirtyi paikalla yksilölliseksi, yleensä koko hänen sulava,
henkevä ulkomuotonsa -- kutrit, silmät, ilmehikäs suu -- kaikki
tämä kiehtoi häntä. Ensin hän asettui puolustusasemaan Whartonin
leikillisiä hyökkäyksiä vastaan, mutta pianpa hän kävi tuttavalliseksi
alkaen paljastaa neitseellisen sydämensä syvyyksiä, kunnes kymmenen
minuutin kuluttua hänen valkea povensa huohotti säikähtyneenä
moisesta rohkeudesta ja Wharton sai tietää kaikki mikä hänen nuorta
sieluansa liikutti. Hän tunnusti, että hänellä usein oli tunnonvaivoja
siitä, että "seurassa oleminen" oli hänestä niin hauskaa, että hän
edellisenä vuonna, koulutyttönä ollessaan, oli kuvitellut sitä ihan
toisenlaiseksi, ja kertoi hänelle pyhäkoulustaan -- veljistään --
ihanteistaan -- lempipapistaan -- ja paljosta muusta.

"Siinähän te olettekin, Wharton! Haluttaako teitä torstaina syödä
päivällistä parlamentinravintolassa -- aivan pieni seura --
kokoonnutaan minun huoneeseeni?"

Niin puheli hänelle takaapäin muuan vapaamieliseen puolueeseen kuuluva
parlamentinjäsen. Puhuja oli hyvin suosittu nuori ylimys, joka vielä
edellisenä vuonna oli kohdellut Länsi-Brookshiren edustajaa huomattavan
kylmästi. Wharton kääntyi -- näytti silmänräpäyksen verran tuumivan --
ja suostui sitten myhäillen.

"Näkemiin asti siis!" sanoi toinen tyytyväisenä vetäen kätensä pois
Whartonin hartialta -- "hyvästi! Minun on vielä risteiltävä kahden
tällaisen seuran läpi, ennenkuin pääsen vuoteeseen. Surkeata! Onko
täällä ketään teidän miehiänne?"

Wharton ravisti päätänsä.

"Liian ankarat kaiketi?"

"Vain hännystakkikysymys, luulisin", vastasi Wharton kuivakiskoisesti.

Toinen nykäytti hartioitaan.

"Ja tämä on olevinaan puoluekokous radikaalisessa ja kansanvaltaisessa
talossa -- mikä naurettava farssi!"

"Myönnetään! Hyvästi!"

Wharton läksi jälleen liikkeelle ja kohtasi samassa ylös katsoessaan
parin silmiä, jotka kiinteästi tarkastivat häntä eräältä etäiseltä
ovelta. Niiden omistaja, hänen äskeinen ujo tyttötuttavansa, käänsi
nopeasti pois katseensa, punehtui ja katosi näkyvistä.

Samassa astui ovesta sisään talon isäntä kainalossaan uusi
vieras, korkea, vakavannäköinen, mutta jo aivan harmahtava mies.
Hämmästyksekseen Wharton tunsi hänet Aldous Raeburniksi. He astuivat
puhellen häntä kohti. Tungos esti häntä heti poistumasta huoneesta,
mutta hän vetäytyi syrjään ja otti läheiseltä pöydältä aikakauskirjan,
jota hän alkoi selailla.

"Teistä hän siis on hiukan parempi?" kysyi ex-ministeri.

"On kyllä -- paljonkin parempi -- mutta pelkäänpä, ettei hän tällä
istuntokaudella enää voi ryhtyä parlamenttityöhön. Lääkärit tahtovat
lähettää hänet etelään."

"No niin", sanoi toinen hymyillen, "eipä näytä siltä kuin teillä tällä
haavaa olisi mitään tärkeämpää ylähuoneeseen lähetettävää, niin että
kyllä hän vielä kerkiää toipua."

"Kunhan vaan olisin varma siitä, että hän toipuu", sanoi Raeburn
allapäin. "Hänen voimansa ovat kovin heikontuneet. Ensi viikon lopulla
minä lähden viemään häntä ja tätiäni Italian järville, ja kun olen
saanut heille siellä olinpaikan, palaan takaisin."

"Tuletteko olemaan poissa jostain komiteanistunnosta?" kysyi
hänen isäntänsä. Hän ja Raeburn olivat kumpikin jäseniä tärkeässä
työväenasioita koskevassa komiteassa, jonka uusi vanhoillinen hallitus
oli asettanut.

"Tuskinpa", vastasi Raeburn. "Olen erittäin harras kuulemaan D--n
lausuntoa."

Ja he juttelivat vielä hyvän aikaa tästä komiteasta ja sen töistä.
Wharton, joka oli likistynyt naisparven väliin, ei tällä hetkellä
päässyt liikkumaan, ja hän kuuli kaikki, mitä sanottiin, vaikka vasten
tahtoansa. Häntä äkeytti kuulla Raeburnin niin rauhallisesti ja
erinomaisella asiantuntemuksella juttelevan tästä aineesta. Whartonille
itselleen ei mikään koko maailmassa olisi ollut niin mieluista kuin
mainittuun komiteaan kuuluminen.

"Kah! tuossahan on lady Cradock!" sanoi Raeburn huomatessaan emäntänsä
ihmisvilinän takana ja vastaten hänen pieneen kädentervehdykseensä.
"Minun täytyy puhua hänen kanssaan parisen sanaa ja saattaa sitten
tätini kotiin."

Raivatessaan itselleen tietä tungoksen läpi hän sattui äkkiä työntämään
Whartonia, joka ei voinut väistyä. Raeburn katsahti ylös, tunsi miehen,
jota oli hipaissut, punehtui lievästi ja kulki eteenpäin. Näytti siltä,
kuin eivät kumpikaan olisi ennen nähneet toisiansa.



II LUKU.


Kaksi tai kolme minuuttia myöhemmin Wharton vaelsi Piccadillyyn
vievällä syrjäkadulla. Tämä satunnainen kohtaus viilteli häntä kovin
vastenmielisesti kaiken sen imartelevan huomion jälkeen, joka oli
tullut hänen osakseen tänä iltana.

Senkin junkkari! Oliko hän ensimäinen mies maailmassa, jolle tyttö
kääntää selkänsä huomattuaan hänet kuivaksi pedantiksi? Olkoonpa että
neiti Boyce oli erohetkellä tunnustanut sulhaselleen mitä tanssiaisyönä
oli tapahtunut Mellorin vanhassa kirjastossa -- ja katsoen Raeburnin
käytökseen sekä nyt että edellisinä kertoina heidän tavatessaan,
hän oli arvatenkin sen tehnyt -- entä sitten? Suvaitsemattomalla
siveyssaarnaajalla olisi tiettävästi yhtä ja toista sanottavaa
miehelle, joka käyttää hyväkseen asemaansa talon vieraana vehkeilemällä
toiselta pois morsianta. Mutta siinäpä vain olisikin uusi todistus
siitä, ettei tuollainen siveyssaarnaaja pysty tajuamaan lihan ja veren
luonnollisia tunteita. Jos Marcella Boyce olisi rakastanut sitä miestä,
jolle hän oli luvannut uskollisuutensa, ei hän, Wharton, enemmän kuin
kukaan muukaan olisi voinut sotkeutua väliin. Tämä pikku seikka oli
tykkänään jäänyt Raeburnilta huomioon ottamatta.

"Minäpä olin _totuuden_ välikappale. Sinä hetkenä kun minä pitelin
häntä sylissäni kirjastossa, hän _eli_. -- Raeburn tarjosi hänelle
valtaa ja asemaa; _minä_ puhalsin häneen ajatuksia ja tunteita. Minä
opetin hänet tuntemaan oman itsensä. Meidän keskinäinen suhteemme
ei ollut intohimoa; se oli siinä rajalla -- mutta se oli totinen ja
pysyväinen suhde. Se olisi kaiketi kehittynyt pitemmällekin, elleivät
olosuhteet olisi olleet vastassa. Luonnollisesti _Raeburn_ syytää
kaiken syyn minun niskoilleni. Jos olisimme Ranskassa, niin hän vaatisi
minut kaksintaisteluun, ja suurimmalla mielihyvällä minä suostuisin
siihen. Mutta mitä kaikkea minä hulluttelenkaan? Kuljenko minä hänen
polkujaan? Jos minulla olisi sama katsantotapa kuin sillä miehellä, ei
minulla olisi muu edessä kuin ampua pääni puhki huomispäivänä."

Hän astui sukkelasti eteenpäin kiukustuneena niille turhanpäiväisille
ja väärille omantunnonvaivoille, joita Aldous Raeburnin kohtaaminen
aina nostatti hereille hänessä.

"Eikö hän ole sortanut vapauttani -- ja polkenut minua pedanttisella
jalallaan -- jo poikavuosilta asti? Minä olen ollut hänelle velkaa
korvauksen siitä -- nyt se on maksettu. Hän tahtoo sotaa -- saakoon
sitten!"

Mutta hänen hermostunut tuulensa ei ottanut lauhtuakseen, ja
tahtomattaankin hänen muistelunsa kääntyivät takaisin Aldous Raeburniin
ja häneen liittyviin tapauksiin -- varsinkin siihen, josta neiti
Raeburn niin kursailematta oli muistutellut lady Winterbournea.

Wharton oli silloin ollut yhdenkolmatta-vuotias nuorukainen, ja Aldous
Raeburn, joka kolme vuotta sitten oli jättänyt Cambridgen yliopiston
ja jo silloin oli merkitsevä personallisuus, oli osoittanut erikoista
halua ruveta tuon säkenöivän lahjakkaan, hillittömän pojan ohjaajaksi
ja suojelijaksi -- vaikka sukulaiset, niiden joukossa Levenit, olivat
jo kääntäneet hänelle selkänsä.

"Miksikä hän sen lienee tehnyt?" ajatteli Wharton, "Ihmisystävällisessä
tarkoituksessa tiettävästi. Hän on niitä ihmisiä, jotka alati miettivät
sielunsa pelastusta, ja niinpä tämän katalan maailman mustat lampaat
aina osuvat niin otollisesti heidän tielleen. Muistan että tuo
huomaavaisuus silloin minua mairitteli. Kestää jonkin verran, ennenkuin
pääsee tuollaisen farisealaisen omantunnon perille."

Nyt häntä sapetti muistaessaan, kuinka alistuvainen hän oli ollut
jonkun aikaa. Hän opiskeli silloin Oxfordin yliopistossa, ja
Raeburnin kirjeet ja vaikutus ne olivat pelastaneet hänet monestakin
kiusallisesta ahdingosta. Sitten -- hiukan myöhemmin -- hän saattoi
nähdä tuon pienen metsästyslinnan Loch Etivessä, missä hän ja Raeburn,
lordi Maxwell, neiti Raeburn sekä vähäinen seura kutsutuita vieraita
olivat viettäneet elokuun. No niin -- kummako se, jos hän rupesi
mielistelemään nyreän metsänvartian sievännäköistä vaimo-typykkää, joka
oli ollut neiti Raeburnin kamarineitsyenä? Mies oli kovaluontoinen ja
mustasukkainen ja vaimo mitä hempein, aistillisin luonne, ikäänkuin
luotu joutilaana kesäaikana rakasteltavaksi. Se rakkausseikkailu oli
ollut ilmassa! -- kesässä, veressä -- yhtä mahdotonta oli ollut sitä
vastustaa kuin nälkäiselle syömistä ja janoiselle juomista. Eikä
siinä sitäpaitsi ollut tapahtunut mitään erikoista onnettomuutta eikä
voinutkaan tapahtua, kun oli mies tuollainen Cerberos. Aiheeton ja
tyhjänpäiväinen oli niinmuodoin ollut se hälyytys, joka pantiin asiasta
toimeen. Caton tavalla, lieskahtavin silmin ja yhteenpuristunein
huulin Aldous oli silloin seisonut hänen edessään, puhunut kovia
sanoja, vaatinut katumusta ja masennusta. Mutta syyllinen oli
ollut uppiniskainen -- ei taipunut katumaan. Ja seuraus oli, että
farisealainen ystävä käänsi ylpeästi selkänsä pahantekijälle ja
ystävyys oli lopussa.

Mutta tämä tapahtuma kuului siihen aikakauteen hänen elämässään,
jolloin hän oli elänyt jatkuvassa aistien temmellyksessä, jota hän nyt
muisteli mitä suurimmalla mielentyyneydellä. Tämä aistien pyörre oli
lennättänyt hänet toisiin seikkailuihin, jotka olivat olleet paljon
vakavampaa laatua kuin lemmenkujeilu metsänvartian vaimon kanssa. Hän
otaksui jotenkin varmasti, että Raeburninkin kuuluville oli joutunut
parisen tuollaista juttua.

No niin, kaikki tuo oli jo aikaa sitten elettyä! Äidin kuolema ja
hänen siitä aiheutunut tuskansa oli ensin temmannut hänet ylös siitä
halpahintaisten ja kevytmielisten nautintojen liejusta, jota hän nyt
halveksumalla ajatteli. Seuraavat kaksi vuotta hän oli viettänyt
matkoilla, ja nyt seurasi toisia nautintoja, miehekkäitä ja puhtaita
samalla haavaa. Ruumiilliset ponnistukset, keksintöihin liittyneitä
seikkailuja sekä se henkinen kiihotus, joka johtuu myötäänsä
vaihtuvasta ympäristöstä ja vieraan seuran tuttavuudesta, olivat
vapauttaneet hänet lihan ikeestä ja pelastaneet hänet itselleen.
Palattuaan kotiin muuttuneena miehenä hän löysi houkuttelevan ja
vaikutusvaltaisen työalan tuossa samassa työväenliikkeessä, johon
hänen äitinsä jo oli hänet kytkenyt tosin milloinkaan ymmärtämättä
sen tarkoituksia tai miehiä. Hyökkäykset pääomaa vastaan, joita nyt
alkoi kuulua kaikilta suunnilta, tuon suunnattoman suuren sotaretken
suunnitteleminen ja tehtaantyöläisten taajojen rivien johtaminen yhä
kasvavan personallisen menestyksen tuottamaan mielihyvään yhdistettynä
-- kas siinä harrastuksia, joiden rinnalla naisten ajo tuntui
arvottomalta. Intohimon oli nyt esiinnyttävä vallan toisissa muodoissa,
jos sen mieli saada mies uudelleen valtaansa.

Tämän käänteen jälkeen olivat hänen ja Raeburnin välit käyneet
paremmiksi, ainakin oli Aldous, kun he osuivat Lontoossa tai muualla
yhteen, näyttänyt taipuvalta unohtamaan entiset ja kohtelemaan häntä
kohteliaasti, joskaan ei ystävällisesti. Siihen oli Whartonkin ollut
suostuvainen, vaikka hän samaan aikaan asettui Länsi-Brookshiren
parlamenttiehdokkaaksi ja tavattoman virkeällä mielihyvällä nautti
siitä, että sai oleskella Aldous Raeburnin kihlatun kanssa saman katon
alla.

Nähtävästi Aldous Raeburn, kuullessaan tuosta kirjastokohtauksesta, oli
luullut siinä tuntevansa tuon entisaikojen miehen ja hänen vehkeensä,
ja silloin hän epäilemättä oli tuntenut katkeraa, voittamatonta inhoa
ajatellessaan Marcella Boycen suhdetta häneen. Mutta siinäpä hän
erehtyikin!

"Tuon tytön vetovoima minuun ei ollut aistillista vetovoimaa. Vallasta
tästä oli kysymys -- minä halusin valtaani luonnetta, joka ärsytti
minua ja joka samassa hengenheimolaisenani kuului minulle. Tätä valtaa
häneen en olisi koskaan voinut säilyttää minkäänlaisilla intohimon
syöteillä. Jos minä olisin edelleen lähestynyt häntä samalla tapaa,
niin koko hänen siveellinen luonteensa olisi noussut vastustamaan minua
ja hänen omaa petollisuuttansa. Sen tiesin aivan hyvin ja siksipä
muutinkin paikalla menettelytapaa, koska peli sillä hetkellä oli liian
kiihottava, liian mieltäkiinnittävä voidakseni siitä luopua. Sillä
hetkellä! sitten pari päivää -- pari viikkoa myöhemmin -- Jumala! miten
haihtuvaisia ovatkaan ihmistunteet!"

Ja hän kohautti hartioitaan ivallisesti.

Ihmeellinen oli tosiaankin ollut se henkisen painopisteen
perinpohjainen muutos, joka oli hänessä tapahtunut hänen
parlamenttaarisen ratansa ensi viikkoina. Hurdin juttu oli otolliseen
aikaan tehnyt hänet vilkkaan julkisen huomion esineeksi. Siitä mihin
hän alkujaan oli ryhtynyt tarkoituksessa säilyttää vaikutusvaltansa
nuoressa tytönsielussa, olikin lopulta sukeutunut uuden ja perin
toisenlaisen tarkoituksen välikappale. Wharton oli tuskin astunut
jalkansa alihuoneeseen, ennenkuin hän jo tunsi itsensä merkillisen
kotiintuneeksi siellä. Hänellä oli taipumusta väittelemään, taipumusta
ohjaamaan toisia ja sen ohessa hänellä oli herkkä ja kekseliäs
kunnianhimo. Itsekin hän oli kummissaan, kun hänelle selvisi, miten
paljon hänessä oli henkistä kestävyyttä, kärsivällisyyttä, vieläpä
kykyä suorittaa ikävää ja koneellista työtäkin, ja kuinka hyvin
hän tuli toimeen pitkäveteisten puoluetoveriensa kanssa. Alku oli
suotuisa, melkeinpä hämmästyttävän suotuisa. Täällä ei enää ollut
häntä haittaamassa naapurien eikä sukulaisten nurjamielisyys. Täällä,
hänen uudessa maailmassaan arvosteltiin itsekutakin sen mukaan, minkä
arvoinen hän oli parlamentaariselta kannalta katsottuna. Julkisen
toimintansa kautta kahtena edellisenä vuotena Wharton alun pitäen
joutui huomatuksi alihuoneessa, häntä kuunneltiin ja hänestä puhuttiin.
Hänen asemansa vastaperustetussa eikä vielä läheskään vakaantuneessa
työväenpuolueessa oli mitä lupaavin, ja sen kautta että se oli niin
huojuva ja salahautoja täynnä, se kävi vieläkin jännittävämmäksi.

Ollen vilkasluonteinen ja joustava hän heti paikalla perehtyi
parlamentti-elämään. Marcella Boyce ja kaikki mikä liittyi häneen, oli
kuin poispyyhkäisty Whartonin tietoisuudesta. Jonkun kerran hän tosin
hymyhuulin onnitteli itseään siitä, ettei ollut pahemmin takertunut
kiinni Mellorissa. Laupias taivas! Kyllä olisi ollut helisemässä se
mies, joka Marcella Boycelle olisi antanut vaatimisen oikeuksia --
varsinkin jos miehen, Whartonin lailla, pitäisi olla oman onnensa
seppä! Eikö ollut yhtä hyvä antautua väleihin traagillisen muusan kuin
tämän myrskyisän, hillittömän olennon kanssa!

Tällä kannalla olivat asiat olleet tähän asti. Mutta tänä iltana lady
Selinan kyselyt ja kohtaus Raeburnin kanssa olivat taas uudelleen
johtaneet hänen mieleensä menneet tapahtumat. Kun Raeburn päästi
näkyviin tuon vanhan paremmuuden tuntonsa kiusaantui Whartonkin
ajattelemaan hänen vanhaa rakkausjuttuansa.

Missä lienee neiti Boyce nykyisin? Jo kai hänen oppivuotensa
sairashuoneessa on tätä nykyä päättynyt.

Hän poikkesi St. Jamesin kadulle, pysähtyi talon edustalla, joka ei
ollut kaukana palatsista, ja haparoi pimeässä toiseen kerrokseen.
Unenpöpperössä oleva miespalvelija avasi oven ja nähdessään,
ettei isäntänsä vielä aikonut makuulle, hän toi hänelle tulta
ja mineraalivettä. Wharton oli raittiusmies. Jo poikana hän oli
oikkuansa seuraten kieltäytynyt kaikista väkevistä juomista, ja
muutamat yliopistoelämässä tehdyt humalakokemukset olivat olleet
omansa lujentamaan tapaa, joka kenties alkujaan oli lähtenyt
huomionherättämisen tavoittelusta. Hänellä oli oivallinen terveys,
ja ollen tottumaton päänkivistykseen ja kuvotuksiin, jotka olivat
tällaisten juominkien tavallisia seurauksia, hän niitä inhosi ja
pelkäsi. Hänen oli helppo luopua tavasta, joka ei ollut koskaan
saanut valtaa hänessä, ja aikaa myöten oli kohtuus käynyt hänelle
sekä turhamaisuuden että huomionherättämisen lähteeksi. Hän oli
kovasti kiukuissaan, kun kuuli ihmisten otaksuvan hänen ruvenneen
raittiusmieheksi periaatteellisista syistä. "Jos tuo iljettävä juoma
maistuisi minusta, niin minä jo huomispäivänä olisin sikahumalassa",
puheli hän harmistuneena, kun hänen tuttavansa ahdistivat häntä
hänen raittiutensa tähden. "Rupeisinko minä suotta syyttä kloraalin,
morfiinin tai muiden myrkkyjen orjaksi?"

Sen sijaan hän oli uupumaton polttaja.

"Vieläkö muuta, sir?" sanoi palvelija asetettuaan pöydälle Whartonin
eteen kynttilät, tulitikkuja, paperosseja ja apollinaarista.

"Ei, mene maata, William, mutta älä sulje ovea. Hyvää yötä!"

Mies poistui, ja Wharton lennätti kadulle antavan balkongin oven
auki ja poltteli paperossia ovenpieleen nojaten. Hetken kuluttua
hän asetti paperossinsa balkongin kaidepuulle, palasi huoneeseen,
avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja hiukan etsittyään otti sieltä
kirjeen. Hän painui lähemmäksi lamppua ja alkoi lukea sitä. Se oli se
kirje, jonka Marcella Boyce oli kirjoittanut hänelle kaksi tai kolme
päivää sen jälkeen kuin hän oli purkanut kihlauksensa. Tämä tosiasia
mainittiin heti kirjeen alussa ilman minkäänlaisia selityksiä. Sitten
kirjoittaja jatkoi: -- --
**
"En ole vielä kiittänyt teitä, niinkuin minun olisi pitänyt, kaikesta
siitä, mitä olette tehnyt ja ponnistellut näiden viikkojen kuluessa.
Ellei tätä aikaa olisi ollut, emme kumpikaan voisi ajatella enää
kohdata toisiamme. Olen hyvin allapäin ja masentunut tätä nykyä -- ja
tuskissani koetan säilyttää edes itsekunnioitukseni, sillä minusta
tuntuu, että se on nyt ainoa pelastukseni. Mutta tuo kohtaus, joka
tahrasi meidän kummankin kunniaa ja omaatuntoa, on nyt varmasti
pyyhitty pois -- ajatuksillamme, kärsimyksillämme me olemme sen
sovittaneet. Tunnen, että nyt voin sanoa teille, mitä sanoisin
jokaiselle toiselle työtoverille ja hengenheimolaiselle -- jos
vastaisuudessa milloin tarvitsette minun työtäni -- jos voitte antaa
minulle tehtävän, jonka saatan suorittaa, niin kääntykää puoleeni, minä
en kiellä apuani.

"Mutta vastaiseksi minä siirryn aivan toiseen maailmaan. En ole koskaan
elinpäivinäni ollut niin sairas kuin näinä viimeisinä päivinä, ja
kaikki, jopa isänikin, ovat sitä mieltä, että minun on lähdettävä
pois täältä. Niin pian kuin olen hiukan toipunut, lähden oppilaaksi
johonkin Lontoon sairashuoneeseen, ja kun oppiaikani on päättynyt, jään
arvattavasti joksikin aikaa Lontooseen sairaanhoitajattareksi. Tämä
ajatus juolahti mieleeni, kun palasin rouva Hurdin kanssa vankilasta
jäähyväisiä ottamasta. Silloin tiesin, että Mellorissa minulla ei ollut
enää mitään tehtävää.

"Kaikki on minulta surkeasti päättynyt -- työsuunnitelmani,
ystävyyssuhteena -- kaikki. Tiedän, että nämät poloiset kyläläiset,
joita lupasin auttaa, ovat tästä puoleen vieläkin toivottomammat.
Mieluista ei ole lähteä pois sellainen ajatus mielessään. Mutta
voidaanko suorittaa mitään työtä työkalulla, joka on katkennut tai
tylsynyt? Se on ensin korjattava ennenkuin työhön ryhdytään.

"Minua huvittaisi tietää, mitenkä teidän suunnitelmanne menestyvät.
Mutta lehdestännehän saan nähdä, mitä parlamentissa tapahtuu. Tätä
nykyä en tahdo kirjeitä kirjoittaa enkä vastaanottaa. Sanotaan,
että ensimäinen työ, johon minut sairashuoneessa pannaan, on lasien
peseminen ja kylpyammehanojen kiillottaminen, ja siitä olen hyvilläni!

"Jos satutte tapaamaan ystäviäni, joista olen teille puhunut --
Louis, Anthony ja Edith Cravenia -- ja voisitte antaa työtä Louisille
Työmiehen Sotahuudossa olisin kiitollinen. Heidän toimeentulonsa on
ollut tiukalla viime aikoina, ja Louis on sitäpaitsi mennyt kihloihin
ja haluaa päästä, naimisiin. Muistattehan, mitä kerroin teille
yhteisestä työstämme South Kensingtonin taidekoulussa ja että he ne
minusta venturistin tekivät?

                                            Kunnioittaen
                                          Marcella Boyce."

Wharton pani kirjeen paikolleen väännellen naamaansa muutamille
lauseille.

"_'Tahrasi kunniaamme ja omaatuntoamme'. 'Ovat tästä puoleen vieläkin
toivottomammat. 'Mellorissa minulla ei ollut enää mitään tehtävää'_
-- jopa nyt! jopa nyt! -- kuinka naiset aina rakastavat suuria
sanoja. Kaikki nuo vaivaiset pikku laupeudentyöt ja almut -- tuo
hupsu oljenpalmikoimishomma! Vaikka eipä juuri voikaan vaatia, että
hän sinä hetkenä olisi katsonut asioita leikilliseltä kannalta. Mutta
miksi luonto niin usein kieltää tämän lahjan näiltä ihastuttavilta
luomiltaan?"

"Kas vaan!" huudahti hän äkkiä kumartuessaan pöydän yli kynää etsien,
"miksei se hölmö antanut minulle kirjeitäni!"

Sillä iltalehden alla, johon hän ei vielä ollut koskenut, makasi läjä
avaamattomia kirjeitä. Wharton karkasi paikalla ylimmäisen kimppuun.
Päällekirjoitus oli kirjoitettu kömpelöllä, harjaantumattomalla
käsialalla, ja hän otaksui sen olevan parlamentinjäsen Nehemias
Wilkinsiltä, joka hiljakkoin oli ruvennut avustajaksi _Työmiehen
Sotahuudon_ toimitukseen, tuottaen sen omistajalle lakkaamatonta
kiusaa ja vastusta. Mutta Wilkinsiltä ei kirje ollutkaan. Se oli erään
Keski-Englannin työväenyhdistyksen sihteeriltä, jonka kanssa Wharton
jo ennen oli ollut tekemisissä. Tämä vastaperustettu yhdistys edusti
työmiehiä metalliteollisuuden alalla, joka oli parhaillaan siirtymässä
käsityöstä tehdastyöhön. Työehdot olivat hyvin epäsuotuisia, palkat
alhaiset ja puute työpiirissä tuntuva. Sihteeri, älykäs ja innostunut
mies, kirjoitti Whartonille ilmoittaaksensa, että työnantajat olivat
hiljakkoin ryhtyneet toimenpiteisiin, palkkojen vähentämiseksi, mutta
että työmiehet, joille yhteenliittyminen jo oli antanut rohkeutta,
olivat päättäneet olla alistumatta, että vimmattu agitatsioni oli
nopeasti leviämässä ja että yleinen lakko oli edessä. Saattoivatko he
siinä tapauksessa luottaa _Sotahuudon_ kannatukseen? _Sotahuudossa_
oli jo ollut erikoiselta kirjeenvaihtajalta tätä teollisuutta koskevia
kirjeitä, jotka olivat herättäneet yleistä huomiota ja joita oli
uutterasti luettu tälläkin paikkakunnalla. Tahtoiko _Sotahuuto_ nyt
täydellä todella puoltaa heidän asiaansa? Tahtooko herra Wharton
omasta puolestaan kannattaa heitä parlamentissa ja sen ulkopuolella
ja taivuttaa ystäviänsä tekemään samoin? Näihin kysymyksiin, jotka
_Sotahuudolle_ ja sen vaikutusvallalle olivat hyvin imartelevia, oli
liitetty pitkä teknillinen selostus asiain nykyisestä tilasta.

Wharton katsahti ylös kirjeestään säteilevin silmin. Tästäpä
sukeutuu hänelle juttu niin sanomalehteä kuin parlamenttia varten.
Puheenalaisten kapitalistien joukossa oli muuan mies, Denny nimeltään,
joka oli kauan istunut parlamentissa ja joka Sotahuudon omistajalle
oli perin vastenmielinen henkilö. Denny oli useasti vastustanut häntä
parlamentissa -- olipa saattanut hänet naurunalaiseksikin kerran tai
kahdesti; ja Wharton, kuten Narvaez aikoinaan, piti tarpeettomana
antaa anteeksi vihamiehilleen, ennenkuin oli saanut heidät kaikki
"nujerretuiksi". Antaapa nyt Dennyn tuntea, kuka tässä on käskijä.
Mutta näihin vaikutteihin sekaantui myös totinen ja vilpitön
säälintunne työmiehiä, noita "poloisia hylkyjä" kohtaan ja toivo voida
edistää heidän asiaansa.

"Sinne on kohta lähetettävä joku", puheli hän itsekseen.
"Valitettavasti täytynee minun uskoa se Wilkinsin tehtäväksi", lisäsi
hän nyrpeissään.

Sillä se mies, joka _Työmiehen Sotahuudon_ erikoisena kirjeenvaihtajana
oli kirjoittanut yllämainitut selostukset, oli pari viikkoa sitten
poistunut Englannista ryhtyäksensä toimittamaan erästä siirtomaanlehteä.

Yhä vielä tuumiskellen hän otti käteensä toisetkin kirjeet ja
käänteli niitä tuntien jo varmaankin tuhannennen kerran lapsekasta
mielihyvää nähdessään kullakin kirjekuorella tuon komean arvonimen:
"Parlamentinjäsen". Sitten hän kiireesti valitsi niistä kolme --
yhden pankkiiriltaan, toisen Lincolnshiressä olevan maatilansa
isännöitsijältä ja kolmannen _Sotahuudon_ toimituksesta tulleen, tällä
kertaa pettämättömästi Wilkinsin käsialaa.

Hän luki ne, kalpeni hieman, kiroili hampaittensa takaa, ja paiskaten
kirjeet vihaisesti luotaan hän sytytti jälleen paperossinsa ja rupesi
miettimään.

Pankista tulleessa kirjeessä hänelle jotenkin kursailematta annettiin
tiedoksi, että hän jo oli nostanut rahoja pankista paljon enemmän kuin
mitä hänen tilinsä siellä salli, ja evättiin jyrkästi häneltä hänen
etukäteen pyytämänsä rahasumma, ellei hän voisi hankkia itselleen
kahden tunnetun miehen takausta. Isännöitsijä ilmoitti hänelle, että
lampuodit eivät arvatenkaan jaksa maksaa neljännesvuoden-arentiansa
kesäkuussa, kuusi viikkoa kestänyt tavaton kuivuus kun oli tuntuvasti
vaikeuttanut heidän jo ennaltaan nykyisten alhaisten antojen takia
huonontunutta taloudellista asemaansa. Sen lisäksi hän huomautti,
etteivät osuusmaanviljelyksen omistajat kykene suorittamaan hänelle
puolenvuoden korkoa sille pääomalle, jonka tilanomistajaltaan olivat
saaneet lainaksi.

Mutta kolmas kirje oli itse asiassa paljon huolestuttavampaa laatua
kuin nämä kaksi edellistä. Kiihkoisa ja epäluuloinen Wilkins, jolla oli
aika paljon luontaista kykyä ja joka alun pitäen oli karsain katsein
seurannut Whartonin julkista toimintaa ja ollut ilkeä pistin hänelle,
edusti parlamentissa erästä suurta kaivosseudun valitsijapiiriä. Hän
eli hyvin niukoissa varoissa, ja uutta parlamenttia avattaessa Wharton
oli tarjonnut hänelle hyväpalkkaista työtä _Sotahuudon_ toimituksessa.
_Sotahuudon_ omistaja oli arvellut tämän kautta kiinnittävänsä
itseensä vaarallisen henkilön ja sen ohessa voivansa pitää häntä
silmällä. Wilkins oli muristen vastaanottanut toimen, sillä hän oivalsi
täydelleen mitä sen alla piili.

Siitä päivin oli molempain miesten suhde ollut alinomaista riuhtomista
niin puoleen kuin toiseen. Wilkinsin ärtyisä ylpeys ei suostunut
missään kohdin, ei parlamentissa sen enemmän kuin _Sotahuudon_
toimistossakaan, antamaan Whartonin yliopistosivistykselle ja
säätyasemalle vähäistäkään tunnustusta, ja Wharton puolestaan tarkkasi
yltyvällä levottomuudella uppiniskaisen ja vihamielisen aatetoverinsa
kasvavaa vaikutusvaltaa niissä työläispiireissä, joista _Sotahuuto_ sai
pääasiallisen kannatuksensa.

Tämänpäiväisessä kirjeessään Wilkins teki _Sotahuudon_ omistajalle
tiettäväksi, että sen "epäkunniallisen kannan" johdosta, jolle mainittu
lehti oli asettunut erääseen vasta päättyneeseen ammattikompromissiin
nähden, ei hän, Wilkins, voinut enää antaa avustusta siihen, ja hän
pyysi saada nyt paikalla luopua toimestansa, koskapa Whartonin ja
hänen välillään ei ollut olemassa minkäänlaista virallista sopimusta
irtisanomisajasta. Sitten seurasi vielä kiukkuinen hyökkäys lehden
nykyistä johtoa ja sen tulevaa kohtaloa vastaan, ja kaiken lopuksi
kirjoittaja uhkasi tehdä kaikkensa niissä työväenpiireissä, joihin
hänellä oli vaikutusta, edistääksensä vasta perustettua kilpailevaa
työväenlehteä.

"_Lurjus_! kateellinen, itsepintainen lurjus!" puhisi Wharton
vihapäissään seisoessaan akkunan ääressä polttelemassa. Yksityiskohtia
myöten hänen henkisille silmilleen selvisivät kaikki ne vaikeudet,
jotka seurasivat tämän julkisen riitaantumisen matkassa.

"_Personallinen_ johtajantoimi -- siinä koko ongelman ratkaisu", mietti
hän apean toivottomuuden vallassa. "Voinko minä -- kuten Parnell --
muodostaa puolueen ja pitää sitä koossa? Voinko minä _Sotahuudon_
kautta -- ja vaikutusvaltani avulla parlamentin _ulkopuolella_ päästä
valtaan itse parlamentissa? Jos se onnistuu, saisimme jotain aikaan,
ja silloin ei lady Cradock enää heittele minulle hymyilyjään. Ellei
se onnistu, on peli mennyttä sekä minulta että puolueelta. Sillä ei
ole mitään yhtenäisyyttä, ei mitään kokemuksia, ei mitään todellista
voimaa. Ilman johtajaa ovat he joukko puolisivistyneitä yllyttäjiä,
jonka mieltä sivistynyt luokka noudattaa, niin kauan kuin heillä on
raaka voima takanaan. Ilman johtajantointa olen minä vain vähäpätöinen
yksilö alihuoneen heikoimmassa puolueessa. Mutta, tuhat tulimmaista,
näyttääpä melkein siltä, kuin ei minulla olisikaan johtajanlahjoja."

Ja kiihkeällä mielihaikeudella hän muistutteli mieleensä suhdettaan
Wilkinsiin, joka oli pakottanut hänet lakkaamattomiin myönnytyksiin ja
vähäisiin nöyryytyksiin ja joka sittenkin oli päässyt livahtamaan hänen
käsistänsä.

"Senkin vietävä!" huudahti hän viimein singahuttaen paperossinsa
ulos akkunasta. "No, se asia on siis loppuun suoritettu. Kyllä hän
sentään olisi ollut hyvillään, jos olisi päässyt lähtemään noiden
metallityöntekijäin luo. Hän on jo hyvän aikaa ikävöinyt lakkoa siellä,
ja tässä hän nyt olisi saanut elämöidä mielensä mukaan. Se nautinto jää
ainakin minulle, että saan ilmoittaa hänelle tämän mieliharmin. Mutta
-- kenen saan sinne menemään? Tuhat tulimmaista! Kelpaisikohan neiti
Boycen ystävä?"

Kotvan aikaa hän kieritteli tuumivana kynää sormissansa, sitten hän
ripeästi etsi paperiarkin ja kirjoitti: --

    "Kunnioitettava neiti Boyce!

    "Siitä on jo toista vuotta kulunut kun olen kuullut teistä
    mitään. Minua huvittaisi suuresti tietää oletteko pysynyt
    päätöksessänne ja ruvennut sairaanhoitajattareksi. Muistattehan,
    että puhelitte minulle ystävistänne Cravenien sisaruksista?
    Joskus tapaan heitä venturisti-kokouksissa ja minä olen aina
    ihaillut heidän kyvykkäisyyttänsä. Viime vuonna en voinut
    noudattaa toivomustanne ja olla heille avuksi. Mutta tänä vuonna
    on _Sotahuudossa_ toimi avoinna ja haluaisin jutella siitä
    kanssanne. Oletteko Lontoossa ja saanko tavata teitä?

    "Minulle soveltuu joka aamupuoli ensi viikolla --
    parlamenttiin menen säännöllisesti kello neljältä -- ja
    lauantaisin. Mutta soisin mieluimmin, että määräisitte
    tiistai- tai keskiviikkopäivän, niin saisin houkutella teitä
    perjantai-iltapuoleksi parlamenttiin kuulemaan väittelyämme
    kahdeksantuntisesta työpäivästä. Se tulee teitä varmasti
    huvittamaan ja luulen, että voin hankkia teille piletin.

    "Minun täytyy lähettää tämä kirje Mellorin tietä, jotta se
    arvattavasti saapuu teille vasta tiistaina. Tahtoisitteko
    kenties olla niin hyvä ja sähköttää minulle. Asia, joka koskee
    _Sotahuutoa_, on kiireellinen.

                                          Kunnioittaen
                                         H.S. Wharton."

Kun hän oli kirjoittanut, viivähti hän vielä hetken aikaa kirjeensä
ääressä, ja muistot ja ajatukset lennättivät heikon hymyilyn hänen
huulilleen.

Mutta kauan ei kestänyt unelmain aikaa. Ajatukset palasivat toisten
kirjeiden luo, ja hän ryhtyi rauhattomana mittelemään huoneensa lattiaa
mietiskellen, millä keinoin saisi uhkaavan rahapulansa autetuksi.
Niin kauan kuin hän saattoi muistaa, olivat hän ja hänen äitinsä aina
olleet rahapulassa. Lady Mildredin oli tapana tuhlata suunnattomia
summia oikkuihinsa ja kaikenlaatuisiin yrityksiin ja sitten asua kuusi
kuukautta kurjissa vuokrahuoneissa, jollain Southean tai Worthingin
syrjäkadulla, sillä välin kuin Suffolkin talo vuokrattiin ja hänen
poikansa lähti ulkomaille. Nämät alituiset rahahuolet eivät tähän
asti olleet suurestikaan Whartonia painostaneet. Hän oli naimaton
ja oli tavallisesti suoriutunut pulasta, ennenkuin se oli käynyt
sietämättömäksi. Mutta nyt näytti hänen asemansa käyvän aika vakavaksi.
Ensinnäkin olivat hänen menonsa ja velvoituksensa parlamentinjäsenenä
ja yhtenä rahattoman puolueen harvoista varallisista miehistä melkoisen
suuret. Sitten olivat rahantarve ja huolet tuntuvasti lisääntyneet
siitä alkaen kuin _Sotahuuto_ -- joka alkujaan ostettiin eräältä
sukulaiselta saadulla pienellä perintösummalla -- joutui hänen
haltuunsa.

Mistähän lie johtunut se, että kaikista hänen sitkeistä
ponnisteluistaan huolimatta _Sotahuuto_ ei sittenkään tuottanut hänelle
rahaa, vaan päinvastoin nieli sitä. Kolmen vuoden kuluessa oli lehden
omistaja nostanut sen pahaisesta nurkkalehdestä jotenkin arvossapidetyn
työväenäänenkannattajan asemaan. Kerran viikossa hän itse kyhäsi
siihen nimimerkillään varustetun kirjoituksen, joka alusta alkaen oli
kiinnittänyt yleisen huomion sekä häneen että sanomalehteen. Hän oli
huolellisesti uudistanut ja parannellut vanhaa henkilökuntaa, ja olipa
hän ennen kaikkea laajentanut toimistopaikkaa ja varustanut sen paljon
muhkeammaksi, kuin mitä hänen varansa myönsivät.

Toista vuotta sitten, kun _Sotahuuto_ vielä oli parhaassa menestyksen
vauhdissa, Wharton oli tuolla hänelle ominaisella huolettomuudella
sille tilannut uuden, kallisarvoisen koneiston ja sen ohessa muuttanut
lehden paljon avarampiin suojiin. Kaikkeen tähän käytettiin lainarahoja.

Tietymättömistä syistä lehti sitten äkkiä jäi paikoilleen pyörimään --
olivatpa sen tulot viimeisten kahdeksan kuukauden aikana tuntuvasti
vähentyneetkin. Ulkomaailma alkoi pitää _Sotahuutoa_ vaikutusvaltaisena
sanomalehtenä. Mutta Wharton tiesi, että sen ilmoitukset ja tilaajat
hupenivat hupenemistaan. Miksikä? Kukapa sen tiesi. Jos pitää paikkansa
se väite, että kirjoilla on aikansa, niin se pitää vieläkin paremmin
paikkansa sanomalehtiin nähden. Lieneekö _Sotahuudon_ perustukset
saattanut huojumaan tuo Wilkinsin mainitsema kilpaileva yhtiölehti,
jonka oli perustanut ryhmä nuoria, pelottavan kyvykkäitä venturisteja,
jotka muutamiin työväenyhdistyksiin olivat paljon likeisemmässä
suhteessa kuin _Sotahuuto_. Vihastuksen- ja epätoivon-hetkinään Wharton
vakuutteli itselleen, kaiken johtuvan siitä, että työväen enemmistö
on joko "pässejä tai pölkkypäitä", se ei huoli lukea eikä kannattaa
muuta kuin urheilua -- ja poliisiuutisia, eikä muuta henkistä ravintoa
ansaitsekaan. Tuskinpa saattoi kukaan muu niin täydestä sydämestä
tuntea halveksuvaa epäluottamusta "rahvaan joukkoja" kohtaan kuin
se mies, jonka kiihkein toivomus tätä nykyä oli päästä Englannin
työväenpuolueen johtajaksi.

Lopuksi olivat hänen omat yksityistarpeensa aina olleet ylelliset, ja
hänen velkansa olivat useinkin sitä laatua, ettei niiden maksamista
käynyt siirtäminen kovinkaan pitkälle. Oikeastaan oli hänen pankkinsa
tähän asti kohdellut häntä suurella suvaitsevaisuudella.

Kädet selän takana ja kutrinen pää painuksissa hän astuskeli
kiukustuneena edestakaisin huoneessaan, tehden ja hyljäten suunnitelman
toisensa jälkeen. Äkisti hän pysähtyi raskaan, maatilaltaan tuottamansa
ruusupuisen kirjakaapin eteen, jonka yläpuolella riippui joukko
kehyksissä olevia valokuvia lähetysten.

Hänen silmänsä sattui yhteen ja kirkastui samassa. Maltittomalla
liikkeellä, joka muistutti huoletonta koulupoikaa, hän pudisti kalvavat
ajatukset luotansa.

"Jos asiat täällä käyvät sietämättömiksi, astun ensimäiseen saapuvilla
olevaan höyrylaivaan ja lähden matkaani! Mitä ihania, unohtumattomia
aikoja vietimmekään tuolla jäätiköllä!"

Hän vajosi katselemaan valokuvaa Tibetin Himalayasta, missä hän
äitinsä kuoleman jälkeisenä vuonna oli viettänyt neljä kuukautta
eräiden tutkimusretkeilijäin seurassa. Valokuva oli ihmeteltävän
luonnonmukaisesti jäljitellyt lumikenttien kimaltelevia juovia ja
jäätikön hyyteistä kiiltoa ja värivivahduksia. Hän oli näkevinään
taivaan pilvettömässä sinessään ja tuntevinaan tunturi tuulten
puhaltelevia henkäyksiä.

"Mieluummin viisikymmentä vuotta Europassa kuin sata valtameren
tuolla puolen", ajatteli hän. "Oh, mutta mitä tiesi se mies, joka sen
kirjoitti, tuosta etäisestä ihmemaasta?"

"Miten hyvältä, miten rauhoittavalta tuntuu ajatella, että tuo ihana
kaukaisuus aina on meitä odottamassa tuolla puolen tukehuttavien
katujen, joilla me näännymme ja ikävöimme! Olipa työtaakka täällä
vaikka kuinka kova ja lamauttava, siellä on ilmaa, merta, on aurinkoa
ja ruumiillista elämää! Tuon loppumattoman siveellisen ja taloudellisen
kamppailun, nuo joko itsekkäistä tai ihmisystävällisistä vaikutteista
syntyvät ponnistukset, joissa me kirumme itsemme käheiksi -- sen
kaikenhan me saamme päältämme ravistetuksi tuossa tuokiossa!"

"Mutta" -- hän pyörähti ympäri kannallaan -- "entä jos ensin
yrittäisimme suoriutua toista tietä. Mitä kello on? Vielä on aikaa!"

Hän silmäili kelloa, sammutti kynttilän ja läksi ulos. Hän oli tuskin
astunut sataakaan metriä omalta oveltaan, kun hän pysähtyi tunnetun
ja erittäin ylhäisen, pienen klubin edustalla, johon hänen äitinsä
veli, suvun peeri, oli hankkinut hänelle pääsyn, silloin kun hän vielä
oli nuori ja herkkä, ja äidin sukulaiset toivoivat voivansa temmata
kekäleen palavasta pätsistä.

Klubin etumaiset huoneet olivat vielä jotenkin täynnä jäseniä. Hän
eteni peremmälle ja lähestyi erästä sivuhuonetta. Käytävällä seisova
ovenvartia astui syrjään ja avasi hujahtamatta oven. Se sulkeutui hänen
jälkeensä, ja Wharton näki olevansa huoneessa, missä noin kaksikymmentä
nuorta miestä pelasi baccarat-peliä. Pöydällä kimalteli rahaa
läjittäin, ja sähkölamput valaisivat huoneen joka sopen räikeällä,
kielevällä valollaan.

"Hei, hei!" huusi muuan nuori mies, jolla oli musta liehuva tukka ja
pää kuin lordi Byronilla. "Täällä tulee työväenpuolueen johtaja --
antakaa tietä!"

Ja naurun ja kompasanojen saatossa hänet vedettiin baccarat-pöydän
ääreen, missä uusi peli oli juuri alkamassa. Hän tunnusteli
taskuistansa rahaa; hänen kiihkeät, sädehtivät silmänsä seurasivat
jännitetyn tarkkaavina kutakin liikettä. Kolmen vuoden aikana, siitä
alkaen kuin hän oli matkoiltaan kotiutunut, hän oli yhä enemmän
antautunut pelihimon valtaan. Jo tälläkin istuntokaudella hän oli
hävinnyt ja voittanut -- pääasiallisesti hävinnyt -- melkoisia summia.
Ja tämä tosiseikka oli tähän asti ollut tykkänään salassa kaikilta
muilta paitsi hänen pelitovereiltaan.



III LUKU.


"Jos aiotte mennä kellariin, sisar, niin on parasta, että heti otatte
hiilikopan matkaanne, sillä tuli on sammumassa ja teiltä säästyy uusi
meno sinne."

Marcella silmäili huvitettuna neuvonantajaansa. Se oli pieni
mustasilmäinen ja suipponenäinen juutalaispoika lyhyissä polvihousuissa
ja paidassa. Hän nojausi lattiaharjaan, jota hän juuri oli suurella
taituruudella käsitellyt, paidanhihat olivat työnnetyt ylös aina
hartioihin saakka ja jättivät ohuet käsivarret paljaiksi, hänen
katseensa oli läpitunkeva ja terävä kuin haukan.

"No, Benny, pidä sinä sitten äitiäsi silmällä, sillä välin kuin minä
olen poissa, äläkä päästä sisään ketään muuta kuin tohtori."

Ja Marcella kumartui hetkeksi sairaan vaimon yli, joka nähtävästi oli
ylen heikko puhuakseen tai liikkuakseen.

"Olkaa huoleti", vastasi poika lyhyesti ja alkoi jälleen tarmokkaasti
lakaista. "Ja jos lapsi rupee itkemään, annan tietysti pulloa sille?"

"Etpä annakaan", virkkoi Marcella pontevasti; "se on juuri saanut
pulloa. Lakaise sinä vaan lattiaasi ja jätä lapsi rauhaan."

Benny näytti hieman loukkaantuneelta, mutta samassa hän taas oli
entisellään ja tarkasteli lähdössä olevaa Marcellaa tutkistelevalla
katseella kiireestä kantapäähän.

"Kuulkaapahan, sisar", puhkesi hän viimein puhumaan säälivällä äänellä,
"ettehän vaan mene hiilikellariin ilman kynttilää. Kyllä sitten saatte
juosta takaisin ylös-saatte kuin saattekin, se on vissi!"

Näin puhuen hän töytäsi kaapille, etsi sieltä tahraisen kynttilänjalan
kynttilänpätkineen sekä muutamia tulitikkuja, asetti ne Marcellan
vasemmalla käsivarrella olevan hiilivasun pohjalle, silmäili häntä
uudelleen tarkastelevalla katseella ja päästi hänet sitten menemään.

Marcella haparoi eteenpäin pimeään kellariin. Talo oli peräisin
kahdeksanneltatoista vuosisadalta kuten monet muutkin talot Lontoon
läntisen keskustan köyhissä osissa ja oli arvatenkin tohtori Johnsonin
aikana kuulunut jollekin ylhäiselle perheelle. Nyt se oli jaettu
pieniin epäterveellisiin asumuksiin, joista puuttui ilmaa, valoa ja
vettä, mutta vieläkin saattoi uuninreunustuksissa ja lahonneissa
portaitten kaidepuissa nähdä sen siron kotitaiteen jätteitä, joka oli
ollut määräämässä tätä ylhäistä kotia rakennettaessa ja sisustettaessa.

Mutta eipä Marcellaa tällä hetkellä haluttanut ihailla porrasseinän
veistoksia eikä taittuneen rautaristikon soreita kuvioita. Kun hän
ohimennessään vilkaisi puoleksi avatuista ovista täyteen ahdettuihin
huoneisiin ja inhoten pani merkille, kuinka siivottomat ja rappeutuneet
portaat olivat ja kuinka ilkeä löyhkä täytti kellarin, arveli hän
päinvastoin, että mokomat talot olivat häpeäksi koko kaupunginosalle --
mielipide, joka hänessä vain vakaantui, kun hän kiusoittavan etsimisen
jälkeen alakerroksen luolista viimeinkin kapusi ylös portaita kantaen
täysinäistä vesisankoa ja hiilivasua.

Taakka oli raskas hänenkin nuorille voimilleen, ja hän oli viettänyt
unettoman yön. Edellisenä iltana häntä oli käyty kiireesti noutamassa
erään pahoin sairastuneen naisen luo. Hän tuli ja tapasi nuoren
juutalaisnaisen, kymmenen päivän vanha lapsi vieressään, niin
raivokkaassa kuumehoureessa, että hänen miehellään ja kahdella
naisystävällä oli täysi työ pysyttäessään häntä vuoteessa. Huone oli
tukehduttavan täynnä kirkuvia, suurisilmäisiä juutalaisnaisia, jotka
kukin järjestänsä pitelivät sairasta, siinä välissä taas toraillen
ja pakisten, keskenään. Marcellan ensi huolena oli tyhjentää suoja
näistä tarpeettomista auttajista, ja sen hän sai tehneeksi korottamatta
kertaakaan ääntänsä tai menettämättä malttiansa. Meluava seura
häädettiin ulos ja järkevin naisista pantiin pitämään vahtia ovella ja
olemaan sairaanhoitajattaren käskyläisenä, sillä välin kuin Marcella
sairaan yhä hurjasti kirkuessa ja vastustellessa valmisti vuodetta ja
pesi häntä niin hyvin kuin taisi.

Se oli toimi, jossa mitä suurimmassa määrin kysyttiin niin henkisiä
kuin ruumiillisiakin voimia. Parin uuvuttavan ja tuskaisen tunnin
kuluttua hänen onnistui lopulta saada potilas, kahdenkymmenenkuuden
korvissa oleva nainen, huumeiseen uneen nukutetuksi, ja kiitollisin
mielin silmäilivät Marcella ja mies tuota liikkumatonta olentoa, kun
hän virui vuoteessaan, mustat hiussuortuvansa -- joihin Marcella
ei ollut uskaltanut kajota -- levällään ja takkuisina puhtailla
vuodevaatteilla ja yöpuvulla, jotka hänen sairaanhoitajattarensa oli
haalinut kokoon sieltä täältä naapurieukoilta.

"Ach, mein Gott, mein Gott!" huokaili mies nousten seisaalleen. Hän
oli Saksan Puolan juutalaisia ja rotuunsa nähden harvinaisen suuri
mies, rakenteeltaan ja jänteiltään oikean kilpapainijan näköinen. Mutta
viimeisten kahden tunnin ponnistelujen jälkeen hän oli nyt hikipäissään
kuin löylystä tullut.

"Siinä tapauksessa, että tämä kohtaus uudistuu, täytyy teidän lähettää
hänet sairaalaan", sanoi Marcella.

Avuttomana ja surkeannäköisenä mies raukka tuijotti ensin vaimoonsa,
sitten sairaanhoitajattareen.

"Ettehän vielä lähde matkaanne, neiti", pyyteli hän, "ettehän jätä
minua yksin?"

Uupumuksestaan huolimatta ei Marcella voinut olla hymähtämättä tuolle
poloiselle jättiläiselle.

"En, minä jään tänne aamuun asti, kunnes tohtori tulee. Menkää te vain
maata."

Kello oli lähes kolme. Mies oli ensin kahdella päällä, mutta hän
oli oikeastaan lopen väsynyt vastustaakseen kauemmin. Hän poistui
perähuoneeseen ja heittäytyi maata lasten viereen.

Marcella jäi niinmuodoin yksin kesäyön hämärään potilaansa kanssa.
Hänen valpas korvansa kuuli joka äänen ympäristössä -- isän ja
lasten raskaan hengityksen perähuoneessa, varpusten viserryksen
katolla, ensimäiset huudot kadulla, ensimäiset liikahdukset
tässä täyteenahdetussa talossa. Marcellan ajatukset sillä välin
milloin viivähtivät sairaassa, jonka hän toivoi voivansa pelastaa
sairaanhoitotaitonsa ja kykynsä avulla, milloin lääkärissä, sillä
tämän rikollista huolimattomuutta ja tavattoman kehnoa menettelytapaa
hän suuttuneena syytteli vaimon tautikohtauksen aiheuttajaksi. Kerran
hänen mieleensä johtui se ihmeellinen tosiseikka, että hän, Marcella
Boyce, istuu tässä, tällaisessa kurjassa huoneessa, tuntematonta
juutalaisäitiä ja hänen lastansa vartioimassa.

Siitä oli nyt noin kuusi, seitsemän viikkoa aikaa, kun hän
piirisairaanhoitajattarena oli muuttanut asumaan omaan huoneistoon
keskustoimiston ja yli-intendentin valvonnan alaisena. Hänen työalansa
oli köyhälistön keskuudessa ja oli mitä vaihtelevinta laatua. Nyt hänen
elämänsä oli vapaampi ja joustavampi ja soi viimeinkin liikkumisvaraa
hänen itsetietoisuudelleen.

Mutta jo oli yö valvottu loppuun. Mies oli lähtenyt työhönsä läheiseen
tehtaaseen, mistä hänet saattoi noutaa milloin tahansa; lapset oli
korjannut omalle puolelleen avulias naapuri, rouva Levi. Marcella
itse pistäytyi tunnin ajaksi kotiin, söi aamiaista ja vaihtoi pukua,
ja lähetettyään sanan toimistoon, ettei hän vielä päässyt muiden
potilaidensa luona käymään, hän palasi juutalaiskotiin, missä hän nyt
Bennyn avustamana puuhaili tohtoria odotellessaan.

Saavuttuaan sairashuoneeseen kantamuksineen hän näki Bennyn tuumivan
näköisenä istuvan tuolilla harja poikittain polvilla.

"No, Benny", sanoi hän astuessaan sisään, "miten sujuu työsi?"

"Lakaisemalla ei saa likaa lattiasta lähtemään", sanoi Benny haikealla
mielellä, "ja siksipä minä heitin sikseen koko homman."

"Siinä oletkin oikeassa, Benny", sanoi Marcella allapäin silmäillen
lattiaa. "Niin pian kuin äitisi voimat sen sietävät, pyydämme, että
rouva Levi tulee tänne puhdistamaan."

Hän astui vuoteen luo ja katseli sairasta. Tämä nukkui yhä vielä
morfiinin vaikutuksesta, mutta liikahteli levottomana puoleen ja
toiseen. Marcella vuodatti hänen suuhunsa vahvaa lihalientä, jota hän
itse yönaikaan oli valmistanut, ja oli kahdenvaiheilla antaako hänelle
omalla vastuullaan lusikallinen paloviinaa. Mutta ei -- ellei lääkäri
nyt pian saavu, lähettää hän noutamaan häntä. Marcella ei ollut häntä
vielä nähnyt ja halveksuen hän nyrpisti huuliansa ajatellessaan häntä.
Hän oli edellisenä iltana käskenyt noutaa sairaanhoitajatarta, mutta
ei ollut jäänyt odottamaan hänen tuloansa, ja niinpä Marcella parhaan
kykynsä mukaan sai sairaan mieheltä ottaa selvää hänen määräyksistään.

Kun hän oli ruokkinut sairasta, katsahti Benny häneen merkitsevällä
silmäniskulla.

"Enpä päästänyt ketään sisään. Te olitte parhaiksi lähtenyt alas, kun
niitä tuli monta supattaen ovelle ja koskettelemaan kahvaa. Mutta minä
heti kohta käskin heidän suoriutua tiehensä ja sanoin että te tulette
toimeen yksinkin. Mokomatkin!"

Ja vetäen taskustaan siirapilla sivellyn leipäkannikan Benny alkoi sitä
imeskellä tuiman näköisenä.

Marcella nauroi.

"Sukkela poika, se Benny", virkkoi hän taputellen häntä päähän. "Mutta
mikset ole koulussa, hyvä herra?"

Benjamin virnisteli.

"Mikä sitten perii äidin ja pikku lapsen, jos minä olen poissa?"
vastasi hän nokkelasti.

"Entä jos poliisi tuleekin kimppuusi, Benny. Olehan varuillasi!"

Pikku vekkuli päästi äänekkään naurunhohotuksen.

"Viime viikollahan tuo täällä juuri oli. Eihän se voi joka päivä
nuuskia meidän kadullamme."

Ovelle naputettiin lujasti.

"Tohtori tulee", sanoi Marcella, ja kujeellinen iloisuus haihtui
samassa hänen kasvoiltaan. "Riennä avaamaan, Benny."

Benny avasi oven, tarkasteli lääkäriä kylmällä ja tutkivalla katseella
ja poistui sitten porrastasanteelle, missä hänen sisarensa odottivat
häntä leikkimään.

Lääkäri, pitkä, punakka, pöhönaamainen ja vaaleaviiksinen mies,
astui kiireesti sisään ja katsoa tuijotti takan ääressä seisovaan
sairaanhoitajattareen.

"Te kuulutte Pyhän Martinin yhdistykseen?"

Marcella vastasi jäykästi. Lääkäri otti kuumetaulun hänen kädestään,
kyseli sairaan vointia yön aikana ja loi aika-ajoin Marcellaan
silmäyksiä, jotka olivat tämän mielestä vastenmielisiä. Sitten hän teki
selkoa siitä, minkälaisessa tilassa hän oli sairaan tavannut. Vaikka
sanat olivat viralliset ja hillityt, niin oli niiden kärki kuminkin
huomattavan terävä. Hän näki lääkärin punastuvan.

Hän astui vuoteen luo, ja Marcella seurasi häntä. Vaimo alkoi voihkia
lääkärin lähestyessä. Vapisevin käsin hän alkoi tutkia potilasta.
Marcella oivalsi äkkiä, ettei lääkäri ollut selvä, ja hän tarkkasi
hänen toimitustansa yltyvällä hämmästyksellä ja inholla. Lopulta hän jo
menetti malttinsa.

"Eiköhän olisi parasta", sanoi hän kosketellen lääkärin käsivartta,
"että jätätte hänet minun haltuuni -- ja -- itse menette tiehenne!"

Lääkäri oikaisihe suoraksi niin äkkinäisellä nykähdyksellä, että
hänen työkalunsa putosivat kilahtaen käsistä lattialle, ja muljotti
vihaisesti Marcellaan.

"Mitä tarkoitatte?" sanoi hän. "Ettekö tiedä missä paikkanne on?"

Tyttö oli hyvin kalpea, mutta hänen ylenkatseellinen silmäyksensä
lepäsi hievahtamatta lääkärissä.

"Kyllä -- kyllä minä tiedän."

Ja sitten hän sanoi sanottavansa yhtä pelottomalla kuin purevalla
tyyneydellä. Hän tiesi -- eikä toinen voinut sitä vastaan väittää --
että hän oli pannut sairaansa hengen alttiiksi. Ja Marcella selitteli
hänelle, että hän oli toistamiseen sen tekemäisillään. Ei yksikään sana
eksynyt yli sairaanhoitajattarelle luvallisen rajan. Lääkärin sumeat
aivot selkenivät Marcellan puhuessa.

Hänen silmänsä leimahtivat, vihanpuna hehkui poskilla, ja
silmänräpäyksen ajan Marcella luuli, että hän löisi häntä. Mutta hän
käänsikin vain paidankalvosimensa paikoilleen ja poistui vuoteelta.

"Tietäkää", sanoi hän paksulla äänellä, kääntyen Marcellaan hattu
kädessään, "että tähän taloon minä en astu jalallani, ennenkuin teidän
yhdistyksenne voi antaa minulle avuksi sairaanhoitajattaren, joka
noudattaa lääkärin määräyksiä olematta hävytön hänelle. Lähetän vielä
tänään valituskirjelmän yli-intendentillenne."

"Olkaa niin hyvä", vastasi Marcella levollisesti. Ja hän astui ovelle
ja avasi sen.

Lääkäri astui hänen ohitseen pilkallisesti naurahtaen.

"Kas vaan, onpa teillä hienoilla sairaanhoitajattarilla aika suuret
ajatukset itsestänne. Parempi vaikka mikä vanha otus kuin koko parvi
tuollaisia!"

Marcella silmäili häntä tuikeasti.

"Menettekö?" sanoi hän.

Lääkäri iski häneen raivoisan katseen ja loikkasi alas portaita
mutisten mennessään kirouksia ja uhkauksia.

Marcella tuki hetkisen otsaansa kädellään ja veti syvän hengähdyksen.

Samassa hän huomasi, että portaat olivat jälleen täyttymässä
mustasilmäisillä juutalaisvaimoilla, jotka lakkaamatta kurkistelivat
sisään ja pälpättivät keskenään. Minuutin tai kahden kuluttua he jo
olisivat hänen piirittäneet. Hän huuteli kaikuvalla äänellä Bennyä
sisään.

Tämä näyttäytyikin heti yläportailla ja tuuppasi kursailematta syrjään
juutalaisakat.

"Mitä pitää olla, sisar? Ei, pysykää te vain siellä, ei teitä täällä
kaivata!"

Ja Benjamin karkasi sisään ja olisi paiskannut oven kiinni heidän
nenänsä edessä, ellei Marcella olisi pidättänyt häntä sanomalla:

"Anna rouva Levin tulla sisään."

Hyväntahtoinen naapurinvaimo, joka oli pitänyt lapsista huolta,
pujahti sisään, ja ovi lukittiin. Marcella piirrälsi pari riviä
paperiarkin-puoliskolle ja antaen Bennylle tarkat ohjeet lähetti hänet
matkaan sen kanssa.

"Lähetin noutamaan toista lääkäriä", selitti hän rouva Leville yhä
kalpeana ja otsa rypyssä.

Vaimon oliivinkarvaiset kasvot kirkastuivat mielihyvästä. "Herralle
olkoon kiitos ja ylistys!" huudahti hän nostaen kätensä pystyyn. "Mutta
millä kummalla te sen saitte aikaan, neiti? Kaikki me tässä talossa
vapisemme hänen edessänsä. Mutta ei vaan hänestä päästä, niin pian kuin
joku vaimoväestä sairastuu, lähetetään häntä hakemaan -- meidän täytyy,
nähkääs. Häntä pidetään taitavana, koska hän on niin raaka. Ei sen
törkeämpää ihmistä ole missään!"

Marcella kumartui sairaan yli, kohenteli hänen tyynyänsä ja koetti
saada hänet uudelleen mukavaan asentoon. Mutta vaimo oli taas käynyt
rauhattomaksi ja alkoi uudelleen mutista vierasmurteisia sanoja, joita
Marcella ei ymmärtänyt. Kuume oli nopeasti kohoamassa, ja toinen
raivokohtaus oli tulossa. Marcella hädissään toivoi jaksavansa rouva
Levin kanssa pidellä häntä, kunnes lääkäri saapui. Tehtyänsä kaiken
voitavansa hän istahti tuon onnettoman, nytkähtelevän olennon viereen,
viihdytellen ja tukien häntä ja kuunnellen rouva Levin vaahtoavaa
sanatulvaa sairaustapauksen kulusta ja ja tohtori Blankin menettelystä
siinä. Marcellan valtasi jälleen tuo entinen kiihkeä tuska ja viha
olevien olojen nurinkurisuudesta ja säälintunne köyhiä kohtaan. Köyhien
kärsimykset -- heidän _köyhyydestä_ johtuvat kärsimyksensä -- ne ne
vieläkin useasti synkistivät häneltä taivaan ja maan. Tämä lurjus
olisi varmaankin käyttäytynyt siivosti ja olisi arvatenkin hoitanut
ammattiansa kunnolla, jos hänet olisi kutsuttu sairaskäynnille jonkun
niin sanotun vallasnaisen luo tämän köyhän ja väkirikkaan kaupunginosan
varakkaampaan perheeseen.

"Halloo!" kuului reipas ääni huutavan, "teillä näkyy tässä olevan paha
tapaus hoidettavana."

Sanat olivat musiikkia Marcellan korville. Vaimo, jota hän piteli, kävi
yhä rajummaksi -- vastikään hän oli kirkunut "myrkkyä" sitten "veistä"
saadakseen ottaa itsensä hengiltä, ja hänen hoitajattarensa ja rouva
Levi tuskin jaksoivat yhdistetyin voimin estää häntä paiskautumasta
vuoteesta lattialle tahikka riuhtomasta irti suuria tukkoja mustista
hiuksistaan. Lääkäri -- nuori punapartainen skotlantilainen,
silmälasit nenällä -- astui joutuin vuoteelle, teki Marcellalle
muutamia kysymyksiä, kohautti olkapäitään kuullessaan Marcellan kuivan
selonteon tohtori Blankin menettelystä, veti sitten taskustaan mustan
nahkakotelon ja alkoi sovittaa morfiiniruiskua järjestykseen.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin siitä näkyi lähtevän minkäänlaista
apua. Lähetettiin noutamaan miestä, joka tuli vapisevana ja
vaimonsa raivokohtausten väliaikoina hartaasti rukoili lääkäriä ja
sairaanhoitajatarta, etteivät jättäisi häntä yksin.

Tapauksen tärisyttävä traagillisuus valtasi niin kokonaan Marcellan
ajatukset, ettei hän huomannut ajan lentoa. Kaikki lääkärin määräykset
hän suoritti niin taitavasti, hellästi ja kylmäverisesti, että tämä oli
virkaurallaan harvoin sellaista kokenut. Kerran kun nuori äiti raukka
silmänräpäykseksi jätettiin vartioimatta, hän tähtäsi kädellään ilmaan
hurjan iskun, joka tapasi Marcellan poskea, ja hän kavahti taapäin
voimatta pidättää heikkoa huudahdusta.

"Koskiko teihin?" huudahti tohtori Angus kiirehtien hänen luokseen.

"Ei, ei", hymyili Marcella kyynelten välistä, jotka lyönti oli
heristänyt hänen silmiinsä, ja työntäen jotenkin maltittomasti lääkärin
syrjään; "ei se ole mitään. Jäätähän te pyysitte, eikö niin?"

Ja hän katosi perähuoneeseen noutamaan sitä.

Lääkäri seisoi kädet taskuissa katselemassa potilasta.

"Kyllä teidän on lähetettävä hänet sairashuoneeseen", sanoi hän
miehelle; "ei tässä ole muuta neuvona."

Marcella palasi takaisin tuoden jäätä ja asetteli sitä sairaan pään
päälle. Tämä oli nyt levollisempi, voihki hiljakseen ja näytti taas
vaipuvan täydelliseen herpoontumistilaan.

Tohtorin valppaaseen silmään tarttui hänen edessään oleva kuva: kalpeat
vääntyneet naisenkasvot tyynyllä ja niiden yli kumartuva uhkea pää
keveästi kuopalle painuneine poskineen, missä hurjistuneiden sormien
jäljet vielä punaisina leimusivat. Hän oli jo ennenkin kerran tai pari
sattunut sairasvuoteen ääressä yhteen tämän tytön kanssa ja hän tiesi
minkä arvoinen hän oli.

"No niin", sanoi hän viimein tarttuen hattuunsa, "mitäs apua enää on
tuumimisesta. Minä lähden noutamaan tohtori Swiftiä." Tohtori Swift oli
piirilääkäri.

Hänen mentyään jättiläisen suru puhkesi valloilleen, hän painoi
otsansa vuoteen rautaristikkoa vasten ja nyyhkytti hillittömästi.
Hyväillen hän kuljetti suurta kättänsä vaimonsa kädellä ja puheli
hänelle katkonaisin lausein kotimaansa kielellä. Kahdeksan vuotta he
olivat olleet naimisissa, ja tähän saakka ei ollut vaimo koskaan ollut
päivääkään pahasti sairaana. Marcellan silmät täyttyivät kyynelillä
hänen liikkuessaan huoneessa järjestellen.

Viimein hän astui miehen luo.

"Ettekö tahdo jotain syötävää?" sanoi hän ystävällisesti. "Tuossahan
Benjamin jo teitä odottaa", ja hän viittasi perähuoneen ovelle, missä
Benny seisoi kasvot itkusta turvonneina ja koetti surkeannäköisenä
houkutella isäänsä lautasella paistettua kalaa.

Mies, joka koostaan ja voimastaan huolimatta olikin pehmeä ja
taipuvainen kuin lapsi, teki niinkuin käskettiin, ja Marcella ja rouva
Levi ryhtyivät valmistuksiin vaimon muuttoa varten.

Heti sen jälkeen tulivat piirilääkäri ja terveydentarkastaja,
harvinaisia ja taipumattomia vieraita, joiden läsnäolo yhä kartutti
miehen kauhistusta ja hätää. Viimein saapuivat myöskin sairasvaunut
tohtori Angusin seurassa. Sairasta, joka nyt taas oli vallan tiedoton,
kantoi portaita alas kaksi mieshoitajaa tohtori Angusin johdolla.
Marcella seisoi ovella katselemassa, miten paarit kantamuksineen
vähitellen katosivat. Joka sopesta tulvi nyt taas juutalaisvaimoja
saapuville, he kurottelivat kaulojaan, viittailivat ja lavertelivat
niin äänekkäästi, että tohtori Angus tuskin sai sanojansa kuuluviin
vaikka hän tuontuostakin tiuskaisi heille käskien pysyttelemään
loitommalla. Mutta ylimmällä portaalla seisoi jättiläispuoliso seuraten
itkusilmin katseillaan poistuvaa ja tunnotonta vaimoansa, uikuttavat
lapset polvissaan riippuvina.

Kuinka kuuma täällä oli! -- portailta kohosi tukahuttava haju,
ja auringon polttavat säteet paahtoivat yläakkunasta kurkistavia
kiharatukkaisia, kampaamattomia naisia ja heidän suurisilmäisiä
lapsiansa.



IV LUKU.


Kotimatkalla Marcella poikkesi pienelle kadulle, joka vei oikealla
kohoavalle mallitalo-ryhmälle. Sen rinnalla vastapäiset kujakäytävät ja
likaiset puodit kadun kummallakin puolella näyttivät vähäpätöisemmiltä
ja töhräisemmiltä kuin alkujaan olivatkaan. Aurinko paahtoi täydeltä
terältään, ja Marcella oli uupunut ja pahoinvoipa.

Avattuaan rautaportin ja nähdessään edessään tuon avaran asfalttipihan,
joka oli rakennusten keskessä, hän vaipui syvän alakuloisuuden
valtaan. Korkeat, mutta epäkauniit työväen rakennukset, tomusta ja
kuumasta lähtevä haju ja se tuskainen tunne, minkä liian tiheä asutus
tavallisesti tuottaa -- tämä kaikki oli omansa vieläkin enemmän
painostamaan hänen masentunutta mielialaansa.

Mutta hän hymyili kuitenkin väsyneesti pihalla crickettiä pelaaville
lapsille, jotka juoksivat häntä vastaan, nousi sitten ylös
E-rakennuksen portaita ja avasi oman asuntonsa oven, joka oli numero
10. Numero 9:ssä asui lapsineen Minta Hurd, joka oli kaksi kuukautta
sitten muuttanut Marcellan luo Lontooseen. 7:ssä ja 8:ssa, Marcellan
ja Hurdien kummallakin puolella, asui perheineen kaksi leskeä, jotka
tavallisesti olivat kaiken päivää ulkona työansiolla.

Siinä yhdistyksessä, johon Marcella kuului, oli piirihoitajattarien
lupa asua ulkopuolella piirin "kotia", kunhan noudattivat eräitä
säädettyjä ehtoja. Ja ne oli Marcella täyttänyt muuttaessaan vanhan
ystävänsä kanssa asumaan tähän taloon, jossa asui köyhää, vaikka
kaikinpuolin kunniallista väkeä. Rakennuksen isännöitsijä oli antanut
hänelle luvan ovella yhdistää omat huoneensa rouva Hurdin asuntoon,
niin että hän saattoi olla yksinään ja häiritsemättä tai seurustella
heidän kanssaan, milloin mielensä teki.

Astuttuaan ovesta sisään hän oli pienessä eteisessä. Vasemmalla oli
hänen makuuhuoneensa, vastapäätä arkihuone ja sen takana pieni keittiö.

Arkihuone oli hauskannäköinen, jopa sieväkin. Siinä tuli näkyviin
hänen Kensingtonin taidekoulussa kehittynyt taiteellinen aistinsa.
Halpahintaiset sinivalkoiset seinäpaperit, pari vanhaa tammipöytää,
kaksi tai kolme korituolia kirkasvärisine kattuunityynyineen, kaksi
intialaista mattoa öljytyllä lattialla, valokuvat ja etsaukset
seinillä, kirjat pöydillä -- kukin yksityinen esine sinänsä tuotti
hänelle mielihyvää ja piti hänen mielensä virkeänä raskaan työn
ohella. Tänä iltapuolena, hänen avatessaan ovea ja kurkistaessaan
sisään, nuo kauniit värit ja muodot tekivät häneen saman vaikutuksen
kuin vesi janoavaan. Äiti oli lähettänyt hänelle edellisenä päivänä
hiukan kukkia. Siinä niitä oli pöydällä, suuria kimppuja kuusamia,
sinikelloja ja Banksia-ruusuja. Ja uunin yläpuolella riippui valokuva
setripuistosta; siinä näkyivät sen hoitamattomat ruohokentät,
suihkulähteet ja harmaat muurit.

Pihalle antavan akkunan viheriän akuttimen oli huolellinen käsi
laskenut alas suojatakseen huonetta kuumilta auringonsäteiltä.
Marcellan lempipaikan, kevyen, puisen kiikkutuolin viereen oli asetettu
tarjotin teevehkeineen. Marcella huoahti pitkään tyytyväisyydestä
laskiessaan laukkunsa lattialle.

"_Jaksanko_ odottaa teetä siksi kuin olen peseytynyt ja vaihtanut
vaatteita?"

Hetkisen hän taisteli itsensä kanssa kuten ahnas lapsi, sitten hän
kiireesti riensi keittiöön ja avasi rouva Hurdin puolelle vievän oven.

"Minta!"

Sisältä kuului ääni vastaavan.

"Minta kulta, ole niin hyvä ja valmista minulle hiukan teetä ja keitä
muna. Minä tulen heti takaisin."

Ja noin kymmenen minuutin kuluttua hän näyttäytyi jälleen
arkihuoneessa, kalpeana, mutta somana ja puhtosena. Hän oli riisunut
yltään sairasleninkinsä ja esiliinansa ja pukeutunut väljään, valkeaan
aamupukuun, joka pitkinä, viileinä laskoksina ympäröi häntä.

Mutta Minta Hurd, joka oli juuri tuonut teen sisään, silmäili häntä
paheksuvalla katseella.

"Miksikä tulette niin myöhään kotiin?" kysäisi hän hiukan ärtyisesti.
"Vielä te tulette sairaaksi, kun ette kunnolla syö päivällistä."

"En voinut sille mitään, Minta, se oli sellainen paha tapaus."

Rouva Hurd kaatoi ääneti teetä kuppiin. Hän ei suinkaan ollut leppynyt.
Hänen mielensä oli alinomaisessa kapinassa Marcellan nykyistä toimialaa
vastaan. Mitenkä neiti Boycen sopii elää tuollaista eriskummaista
elämää?

Heidän keskinäinen suhteensa oli varsin omituinen. Marcella oli,
tietäen, että elämä Mellorissa oli Hurdin leskelle raskasta ja
katkeraa, kutsunut hänet Lontooseen, niin pian kuin hänen oppiaikansa
sairashuoneessa oli päättynyt, ja maksoi nyt Mintalle määrätyn
viikkopalkan siitä, että hän hoiti hänen talouttansa. Sitäpaitsi Minta
sai eräältä tuntemattomalta avustajalta eläkkeen, joka viikottain
maksettiin hänelle. Rahat toimitti hänelle säännöllisesti herra Harden,
eikä hän niiden antajaksi saattanut epäillä muita kuin toista tai
toista niistä herroista, jotka Hurdin pelastuskomiteaan kuuluvina
olivat niin uutterasti toimineet Jimin hyväksi. Neiti Boycen palkka
riitti hänelle vuokran maksamiseen, lasten koulutukseen ja muutamiin
pikkutarpeisiin. Sitäpaitsi hän ikävöi päästä pois Mellorista. Miehensä
mestauksen jälkeen oli hänen ainoa toivonsa ollut pysyä piilossa
maailmalta. Mutta hänen raihnainen terveytensä ja riippuvaisuutensa,
ensin Marcellasta ja sitten Mary Hardenista, estivät häntä poistumasta
kylästä. Marcellan ehdotus avasi hänelle tien uuteen elämään.
Hän myi heti kohta kaikki, mitä myymistä oli, ja läksi lapsineen
Brown-Buildingsiin Marcellan luo.

Marcella vastaanotti hänet sellaisella hellyydellä ja traagillisella
tunteidenkuohulla, että tuo yksinkertainen kansannainen arkana peräytyi
hänestä, kuten oli ennenkin tehnyt. Jimin kohtalo oli tehnyt hänet
vanhaksi naiseksi kolmenkymmenenkahden vuoden iällä. Hän oli nyt
pieni, kuihtunut, keuhkotautinen olento. Tukka hänellä oli melkein
valkea, kasvoista oli nuoruus hävinnyt, vain silmät ja puoliavoin
suu olivat enää jätteinä entisestä sulosta. Mutta tämä muutos oli
hänessä tapahtunut ilman että hän koskaan oli koettanut itselleen
selvitellä niiden iskujen alkusyitä, jotka olivat hänen elämänsä
murtaneet. Heidän tuttavuutensa uudistuessa Lontoossa herätti hänessä
heti paikalla hermoärtyisyyttä ja levottomuutta se käsitystapa, jolla
Marcella arvosteli hänen onnettomuuttansa, vaikkei hän olisi voinut
selittää, mistä se johtui. Häneltä vaadittiin tunteita ja ilmaisutapaa,
joita häneltä puuttui, jotka olivat mahdottomia hänen osoittaa. Tämä
Marcellan käsitystapa asettui niinikään Mintan ja hänen ystäviensä
ja niiden huvitusten väliin, jotka olisivat olleet hänelle mieleen.
Miksei tuo lystikäs alakerrassa asuva herra Strozzi, jonka nimeä
hän ei kyennyt oikein ääntämään, saanut joskus iltaisin tulla hänen
luokseen huvittamaan häntä ja lapsia? Hän oli lausunnon "professori"
ja lausui ja lauloi hullunkurisia värssyjä ja lauluja. Mutta neiti
Boyce oli nähtävästi hyvin ihmeissään siitä, että hän piti seuraa hänen
kanssansa, ja Minta käsitti vallan hyvin, mitä merkitsi Marcellan
tummain silmäkulmain kohotteleminen, kun hän sisään tullessaan näki
herra Strozzin istuvan siellä.

Marcella taas oli liikutetuin mielin odottanut Hurdin perheen tuloa, ja
hän toivoi, että yhdyselämä heidän kanssaan täydellä todella lähentäisi
häntä köyhiin. Mintan ei pitänyt sanoa häntä neiti Boyceksi, vaan
Marcellaksi, mutta. Minta selitti punehtuen, ettei sellainen asia
koskaan voinut käydä laatuun. Hän ei saanut olla Marcellan palvelijana,
vaan ystävänä tai sisarena, ja Marcella oli jo heti alusta tuhlannut
häneen ja hänen lapsiinsa koko joukon naisellista hellimistä, jota,
kumma kyllä, nykyinen raskas, karkea työ vain oli kehittänyt hänessä.
Hän auttoi lapsia vuoteeseen, milloin aikaa liikeni, ja he juoksivat
ja peuhasivat hänen kanssaan yöpuvuissaan. Hän saattoi istua ylpeä pää
alas painuneena uutterasti ommellen vaaleanpunaista esiliinaa Daisylle
tai vaatettaen nukkea Mintan nuorimmalle. Mutta siitä huolimatta jäi
heidän suhteensa kieroksi ja ontuvaksi, ja Marcella allapäin syytti
itseään siitä.

Mutta juuri nyt tällä hetkellä, hänen huojuessaan hiljakseen
edestakaisin kiikkutuolissaan teetänsä särpien, olivat kaikki haikeat
ajatukset kaukana hänestä.

"Minta kulta, annahan minulle vielä toinenkin kuppi. Minun täytyy
heti panna maata ja sitten lähden neiti Hallinin luo ja olen siellä
illallisella."

"Mutta sairaspukua ette saa enää panna päällenne", virkkoi Minta
ripeästi; "olen ommellut valkeata pitsiä mustaan leninkiinne, ja se on
nyt niin hienonnäköinen."

"Kiitos vaan, Minta; mutta minusta tuntuu, että musta pukuni on liian
hieno näillä kaduilla kulkea."

"Se on juuri niinkuin teillä olla pitää", sanoi Minta päättävästi.
"Siinä kaikki teidän tuttunne -- ja äitinne varsinkin -- tahtovat nähdä
teitä. Sitä sairaspukua en voi sietää -- mokomatkin rievut!"

"Eikö mitä!" huudahti Marcella nauraen, vaikka loukkaantuneena; "ja
omasta mielestäni olen siinä pukineessa kaikkein sievin."

Minta ei vastannut mitään, mutta hänen pieni suunsa osoitti kylläkin,
että hän oli toista mieltä. Hänestä oli sulaa mielettömyyttä, että
hienot neidit käyvät myssyssä ja esiliinassa ja rumissa mustissa
päähineissä, kun ei heitä mikään siihen pakota.

"Mitä ihmettä olette saanut poskeenne?" huudahti hän äkkiä Marcellan
ojentaessa hänelle tyhjää kuppia.

Marcella selitti lyhykäisesti, ja Mintan naama kävi vieläkin
happamammaksi. Marcellan potilaat olivat hänestä iljettävä joukko
raakaa väkeä, joka pitäköön itse itsestään huolta. Mellorissa hän kyllä
oli ollut ystävällinen ja osanottavainen naapureilleen, mutta hän ei
tahtonut olla missään tekemisissä näiden likaisten lontoolaisten kanssa.

"Missä on Daisy?" kysyi Marcella Mintan poistuessa teetarjottimineen;
"kai hän nyt jo on tullut koulusta kotiin?"

"Tässä minä olen", hihitti Daisy kurkistaen sisään keittiöstä. "Äiti,
pikku sisko on hereillä."

"Tule tänne, sinä marakatti", sanoi Marcella; "tule nukkumaan minun
kanssani. Oletko saanut teetä jo?"

"Olen toki", sanoi Daisy kavuten Marcellan syliin. "Aiotko nukkua
kauan?"

"En -- pikku torkahdus vaan. Oh! Daisy, minä olen niin väsynyt.
Kyyristy tähän lähemmäksi. Ellet itse nuku, saat pujahtaa tiehesi -- en
minä herää."

Hento, punatukkainen tyttö, jonka olennossa oli paljon tuota samaa
keijukaismaista suloa kuin velivainajassakin, asettui mukavaan asentoon
Marcellan helmassa, pujotti vasemman peukalon suuhunsa ja kietoi toisen
kätensä Marcellan kaulalle. Näin he olivat usein yhdessä nukahtaneet.
Rouva Hurd palasi huoneeseen, päästi akkunaverhon tykkänään alas,
heitti ohuen saalin heidän ylleen ja poistui.

Puolitoista tuntia myöhemmin Minta tuli jälleen sisään. Daisy oli
pujahtanut tiehensä, mutta Marcella lepäsi yhä sikeässä unessa.

"Minun käskettiin herättää! tähän aikaan", sanoi Minta vetäen
akkunaverhon ylös, "mutta eipä siltä näytä, kuin teistä vielä olisi
kyläänmenijää. Tässä on kuumaa vettä, ja siinä on kirje, joka vastikään
tuli."

Marcella heräsi vavahtaen, Minta pani kirjeen hänen helmaansa, ja uni
ja todellisuus sulivat yhteen hänen tuntiessaan Whartonin käsialan.

Hän luki kirjeen ja istui sitten rusottavin poskin tuumimassa kädet
polvien ympärillä.

Vähän sen jälkeen hän avasi Mintan ovea.

"Minta, nyt minä lähden. Minä palaan kotiin heti illallisen jälkeen,
sillä en ole vielä kirjoittanut raporttiani."

"Kas niin -- nythän näytätte joltakin!" sanoi Minta tarkastaen
hyväksyvällä katseella suurta hattua ja sievää mustaa pukua. "Pitääkö
Daisyn juosta sähkösanomaa viemään?"

"Ei kiitos. Minä menen postitoimiston ohitse. Hyvästi!"

Ja hän kumartui suutelemaan pientä näivettynyttä naista. Hän toivoi,
niin hartaasti hän toivoi, että Minta suuremmalla avomielisyydellä ja
lämmöllä vastaisi hänen ystävyyteensä.

Ripeän astunnan jälkeen hän pysähtyi pitkän, vanhanaikuisen kadun
varrella olevan talon eteen ja nousi ylös edellisen vuosisadan
portaita, ihaillen niiden runsaita stukkoteoksia -- siroja italialaisia
nauhoja ja mitaleja vaaleanvihreällä pohjalla. Koristeet olivat puhtaat
ja hyvin säilyneet, talo kaikin puolin hyvässä kunnossa. Edward Hallin
sisarineen asui sen ylimmässä kerroksessa.

Neiti Hallin, miellyttävän näköinen, rumahko nainen noin
kolmenkymmenenviiden korvissa, avasi oven kuullessaan Marcellan
naputuksen ja tervehti häntä sydämellisesti. Edward Hallin hypähti
pystyyn kirjoituspöytänsä äärestä.

"Myöhäänpä tulettekin. Alice ja minä arvelimme jo, että olitte
unohtanut meidät!"

"Minä tulin kotiin vasta neljältä ja sitten minun vielä täytyi vähän
nukkua", selitteli Marcella hiukan arasti. "Mitä! ettehän vain liene
ollut yövalvonnalla?"

"Olen, tällä kertaa minun täytyi."

"Alice, toimita illallinen pöydälle ja pidetään sitten oikein hyvää
huolta hänestä."

Hän työnsi Marcellalle mukavan nojatuolin viime vuosisadan rakennetta
olevan ihastuttavan kaariakkunan eteen, joka täytti melkein koko
peräosan huonetta ja antoi sille oman, ominaisen luonteen. Huone oli
avara ja niukasti sisustettu. Seiniä kyllä peittivät lattiasta kattoon
kirjahyllyt tahikka valokuvat Italiasta ja Kreikasta, mutta huonekaluja
ei siinä ollut paljon muita kuin Hallinin suuri, akkunan ääressä oleva
kirjoituspöytä ja joitakin tuoleja sinisellä matolla, jonka sisarukset
pitkällisen epäilyksen jälkeen viimeinkin olivat valinneet, sillä
ostaessaan jotain, johon molemmat olivat niin suuresti ihastuneet, he
pelkäsivät suovansa itselleen luvatonta myöntyväisyyttä. Takan toisella
sivulla oli neiti Hallinilla oma soppensa. Siinä oli hänen tuolinsa ja
pöytä, missä hän säilytti mielikirjansa, työvasunsa ja talouskirjansa.
Siinä hän joutoaikoinaan istui lukien tai ommellen, aina hilpeänä ja
toimeliaana ja aina huolehtien veljen terveydestä.

"Olisi ollut hauskempi", sanoi Hallin hieman tyytymättömänä Marcellan
asetuttua istumaan, "jos saisimme olla yksiksemme tänä iltana; te
saisitte paremmin levätä".

"Mitä? tuleeko vieraita?" kysyi Marcella hiukan nyrpeissään. Hän oli
todellakin toivonut saavansa olla yksin sisarusten kanssa.

"Vanha ystävänne, Frank Leven tulee illalliselle. Kuullessaan, että te
olitte tänne tulossa, vannoi hän, ettei mikään voisi pysyttää häntä
poissa. Sitten olen vielä luvannut illallisen jälkeen vastaanottaa pari
työväenjohtajaa. Levottomat ajat ovat käsissä."

Huoaten hän nojasi hetkeksi päänsä käteensä. Sitten hän väkinäisesti
riistäytyi irti ajatuksista, jotka nähtävästi alinomaa kiusasivat hänen
aivojansa.

"Kertokaahan nyt jotain siitä, mitä toimitatte nykyisin!" sanoi hän
kumartuen Marcellan puoleen. "Ette usko kuinka paljon olen ajatellut
sitä, mitä viimeksi kerroitte minulle."

"Minä teen yhä vaan samaa työtä", sanoi Marcella nauraen. "Ei
kannata olla niin huvitettu siitä. Nykyjään on muodissa ihailla
sairaanhoitajattaria; mutta se on minusta naurettavaa. Me suoritamme
työmme kuten muutkin ihmiset -- toisinaan hyvin, toisinaan huonosti. Ja
niitäkin on meidän joukossamme, jotka eivät ensinkään välittäisi tehdä
työtä, elleivät olisi pakotetut siihen."

Viimeiset sanat survasi hän Hallinille melkein kiivaasti, ikäänkuin
vapautuakseen kaikista hellämielisistä tunteista itseensä nähden.
Hallin tarkasteli häntä osanottavaisesti.

"Tyydyttääkö tällainen elämä teitä paremmin kuin oppiaikanne
sairashuoneessa?" kysyi hän.

"Tällä haavaa se tyydyttää. Se on vaihtelevampaa, ja saan tutustua
enemmän elämään. Mutta siinä on varjopuoliakin. Sairaalassa minulla oli
määrätyt velvollisuuteni -- joka tunti olin kiinni ja minut käskettiin
milloin sinne, milloin tänne. Eikä vapaa-aikoinakaan ollut paljon
päänvaivaa -- muuta en juuri tehnyt kuin kävelin edestakaisin Thamesin
rannalla, ja jos sattui satamaan, pistäysin Kansallis-taulukokoelmassa."

"Ja sellainen yksitoikkoisuus oli teille mieleen?"

Marcella nyökäytti päätänsä.

"Selittämätöntä!" sanoi Hallin. "Olisiko sitä kukaan voinut uskoa?"

Marcella punastui.

"Miksei sitä olisi voinut uskoa", sanoi hän hiukan maltittomasti.
"Mutta ensin minä en yhtään pitänyt siitä. Välistä se oli minusta
oikein vastenmielistä. Olisin ollut hyvillä mielin, jos he olisivat
jättäneet minut rauhaan ja antaneet minun hieroa, kiillottaa ja pestä
-- kuten ensimäisenä kuukautena. Nähdessäni pöytäni täynnä kimaltelevan
kirkkaita laseja ja messinkitappini kiiltävinä olin ylpeä kuin
riikinkukko. Mutta sitten minun tiettävästi täytyi ryhtyä käsiksi itse
työhön, ja silloin olin monesti helisemässä."

"Miten niin?"

Marcella myhäili omille muistelmilleen.

"Kaikki oli minusta niin nurinkurista. Meidän osaston johtajattarena
oleva sisar oli mielestäni jotakuinkin typerä olento. Mellorissa
olisin tuskin vaihtanut kahta sanaa hänen kanssaan. Mutta täällä
hän minua komensi -- ja toruikin paljon pahemmin, kuin koskaan itse
olen ketään palvelijaa torunut -- naureskeli minulle, kun milloin en
tietänyt sitä tai tätä, ja antoi yleensä minun tuntea, että tietämätön
sairaanhoito-oppilas ei ole minkään arvoinen. Tiedän kyllä, että
hän itsekseen mietti näin: 'Ellen minä tuota ylpeätä tyttöä saa
nujerretuksi, ei hänestä koskaan tule kalua"; ja niin minun täytyi
alistua siihen. "Suurenmoista!" nauroi Hallin. "Lohdutitteko itseänne
sillä, että kaikilla oli sama kohtalo."

Marcellan huulet nytkähtelivät kujeellisesti. "En heti. Monesti
minulla oli mitä hassunkurisimpia päähänpistoja. Minun täytyy vieläkin
nauraa niitä muistellessani -- kenties ne vain lähtivätkin omituisesta
hermostumistilasta. Koulussa ollessani, kun vimmastuin tovereihini,
koetin nujertaa heidät ylvästelemällä isosedälläni, joka oli ollut
alihuoneen puhemiehenä. Ja niin kävi sairaalassakin. Toisinaan välähti
päähäni ajatus, että he eivät _voineet_ täällä tietää, että minä olin
Mellorin neiti Boyce, joka oli isänsä kylää hellinyt ja hallinnut. Jos
he sen tietäisivät, arvelin, kohtelisivat he varmaankin minua toisella
tavalla. Onneksi tiesin pitää suuni kiinni. Mutta sitten eräänä
päivänä tuli käännekohta. Minun oli laitettava kuntoon leikkauksessa
tarvittavat kapineet ja olin tehnyt sen oikein hyvin. Olipa tohtori
Marshall salavihkaa antanut minulle pienen kiitoksenkin siitä.
Mutta jäljestäpäin kesti jonkun aikaa, ennenkuin sairas virkosi, ja
tarvittiin kuumia pulloja. Minä olin tietysti varannut niitä, mutta ne
olivat liian kuumat, ja touhuissani ja hädissäni minä poltin sairaan
kyynäspäät kahdesta kohti. Voi, sitä elämää, sitä torumista, ja kuinka
minä sain hävetä. Lähtiessäni illalla leikkaussalista olin päättänyt
seuraavana päivänä lähteä kotiin."

"Mutta ette sentään lähtenyt?"

"Jos minulla olisi ollut aikaa punnita asiaa, olisin luultavasti sen
tehnytkin. Mutta olin ylen väsynyt jaksaakseni mitään miettiä tai
punnita -- olin _kuolemakseni_ väsynyt. Se se juuri on oppilasajan
pääpiirre ensimäisinä kuukausina -- sitä on aina niin avuttoman uupunut
iltaisin. Kivistävin jäsenin pannaan maata ja kivistävin jäsenin taas
noustaankin. Terveenä ollessa, kuten minä olin, se ei haittaa mitään,
mutta kun nukkumisaika tulee, niin kyllä silloin täytyy nukkua.
Tänäkin onnettomana iltana olin parahiksi saanut pääni tyynylle, kun
jo vaivuin uneen. Seuraavana aamuna alkoi tavanmukainen kiertokulku,
ja myöhästymisen pelko ajoi minut oikeaan aikaan leikkaussaliin.
Tullessani sinne mittaili johtajatar minua omituisella katseella ja
puhutteli minua ystävällisemmin kuin koskaan ennen. Oh! kylläpä olin
kiitollinen hänelle! Pelkästä ihastuksesta olisin vaikka ruvennut hänen
kenkiänsä puhdistamaan tai tehnyt jotain muuta alhaista palvelusta
hänelle. Ja siitä alkaen pääsin vauhtiin. Minut valtasi tavaton
innostus työhöni -- tulin kunnianhimoiseksi -- minut työnnettiin
nopeasti etualalle -- vihamieheni tuntuivat äkkiä muuttuneen
ystäviksi -- ja lopulta oli sairashuone mielestäni ihastuttavin ja
mieltäkiinnittävin paikka koko maailmassa."

"Sepä omituinen kokemus", sanoi Hallin. "Ette luultavasti ole koskaan
ennen ketään totellut?"

"Koulussa vain -- eikä sielläkään -- kovin paljon."

Hallin vilkaisi häneen syrjästä hänen levätessään suuressa
nojatuolissa. Kuinka paljon sielukkaammiksi hänen kasvonsa olivat
käyneet! Ilme ja värit olivat kyllä yhtä vaikuttavat kuin ennenkin,
mutta melkein tykkänään haihtunut oli entinen kova, kylmä, tutkisteleva
katse, joka paremmin muistutti nuorukaista kuin nuorta naista, ja joka
heidän tuttavuutensa alkuaikoina oli niin vastenmielisesti vaikuttanut
Halliniin. Sen sijalle oli tullut uusi katse -- surunvoittoinen ja
samassa lempeä, joka loi kasvoille ennentuntematonta suloa.

"Kauanko olette ollut työssä tänään?" kysyi hän.

"Kello yksitoista minut haettiin eilisiltana ja neljän tienoissa nyt
iltapuolella palasin kotiin."

"Annettiinko teille ruokaa?" huudahti Hallin.

"Luuletteko, että minä rupean nälkää kärsimään ja laitan itseni
kelvottomaksi työhön?" vastasi Marcella hiukan halveksuvalla äänellä
ja näyttäen hyvin mahtavalta. "Ja tietäkää, ettei tällaisia tapauksia
niinkään usein satu. Hyvin harvoin me yleensä olemme yövalvonnalla."

"Minkälainen tapaus teillä sitten oli?"

Marcella selitti sen hänelle kiertämällä ja kuvaili niinikään parin
sanoin riitelynsä tohtori Blankin kanssa.

"Kai hän siitä mellakan nostaa", sanoi hän rauhattoman näköisenä, "ja
minä tietenkin syyn saan."

"Sen arvatenkin se toinen tohtori estää", sanoi Hallin.

"Ei tiedä. Mutta en voinut olla sitä tekemättä. Ja kuitenkin on
meitä ankarasti varoitettu sokeasti tottelemaan lääkärin ohjeita.
Viime viikolla minä myös saatoin yhdistyksemme pahaan välikäteen.
Muuan sairas, jota jo viikkokausia olin hoitanut ja johon olin
oikein kiintynyt, oli muutettava sairaalaan. Hän pyysi minua
leikkaamaan hiuksensa poikki. Se oli surkean vanukkeissa, ja tiesin
että sairaalassa se kumminkin leikataan. Niinpä minä täytin hänen
toivomuksensa ja jätin hänet hyvillä mielin vuoteeseen. Vähän ajan
kuluttua minun oli tultava takaisin vastaanottamaan lääkäriä ja
auttamaan häntä matkaan. Palatessani huomasin, että koko piha oli
kuohuksissa. Oven ulkopuolella seisoi vaimon sisar minua tähystämässä
ja vannotti minua heti lähtemään matkaani. Mies oli joutunut raivosta
aivan mielettömäksi nähdessään, että olin leikannut hänen vaimonsa
hiukset hänen luvattansa. 'Hän murhaa teidät', sanoi sisar, 'jos hän
tapaa teidät täällä! Älkää tulko sisään! Hän on hullu! -- _Hän ryömii
ympäri lattiaa nelinkontin_!'"

Hallin keskeytti hänet naurunhohotuksella. Marcellakin nauroi, mutta
Hallin näki hämmästyksekseen hänen kätensä värisevän ja kyynelten
kimaltelevan hänen silmissään.

"Hyvä teidän on nauraa", sanoi hän huoaten, "mutta minun oli
häpeällä käännyttävä takaisin koko kadun ällistellessä minua. Ja
keskustoimistossa hän sitten vielä piti niin pahaa äläkkää, ettei ole
moista kuultu. Se oli hyvin harmillista -- me nähkääs emme tahdo, että
kansa alkaa vieroa sairaanhoitajattaria. Ja nyt lisäksi tohtori Blank!
-- Aina minä joudun ikävyyksiin. Toista oli sentään sairaalassa, missä
kaikki työt ennakolta määrättiin."

Hallin saattoi tuskin uskoa korviansa. Marcella Boycessako tällaista
naisellista pelkoa ja alakuloisuutta! Olikohan hän sittenkin liian
nuori tähän työhön vai kalvoiko salainen sieluntuska hänen luontaisia
voimiansa? Hallin tunsi, että häntä oli kohdeltava hellyydellä ja
säälien kuten väsynyttä lasta, ja hän ryhtyi häntä rauhoittamaan ja
rohkaisemaan.

Se häneltä jotakuinkin onnistuikin, mutta kesken puhettansa, hän
äkkiä näki Marcellan säpsähtävän. Hän seurasi tytön silmäystä ja
huomasi pöydällä lepäävällä käsivarrellaan työntäneensä näkyviin
pienen, kehyksissä olevan valokuvan, joka tähän saakka oli ollut
kätkössä kukkalasin takana. Rauhallisesti aikoi hän panna sen entiseen
piilopaikkaansa, mutta Marcella ojentautui suoraksi tuolillaan.

"Antakaapa se minulle?" sanoi hän käsi kurotettuna. Hallin antoi sen
paikalla hänelle.

"Alice toi sen tässä tuonnoin neiti Raeburnin luona käydessään. Hänen
tätinsä sai hänen viimeinkin taivutetuksi istumaan yhdelle noista
valokuvaajista, jotka aina saartavat julkisissa toimissa olevia
ihmisiä. Meistä se on hyvä kortti."

"Se on hyvin hyvä", sanoi Marcella hetken vaiti oltuaan. "Onko hän
todellakin -- käynyt noin harmaaksi?" Hän viittasi kuvaan.

"On niinkin. Olen niin hyvilläni siitä, että hän lähtee lordi Maxwellin
kanssa Italiaan. Se on ainakin kymmenen päivän lepo hänelle. Tätä nykyä
hänellä on aika työtaakka hartioillaan. Paitsi omia töitään on hänellä
vielä isoisänsäkin työt suoritettavina; ja sitten hänen pitää lisäksi
hikoilla noissa komiteanistunnoissa. Oikeastaan oli aivan tarpeetonta
hänen vastaanottaa tuo uusi virkansa."

"Mikä virka?"

"Ettekö ole kuullut! Hänestä on tehty sisäasiainministeristön
alisihteeri. Nyt hän niinmuodoin kuuluu hallitukseen".

Marcella asetti valokuvan paikoilleen ja muutteli tuoliaan niin, että
saattoi akkunasta nähdä huojuvat vaahterapuut ja palasen iltataivasta.

"Miten on lordi Maxwellin laita?" kysyi hän äkkiä. "Hän on aika lailla
muuttunut. Hänen loppunsa voi olla käsissä milloin tahansa."

Hallin näki tuskaisen värähdyksen tytön kasvoilla. Hän tiesi, että
Marcella oli aina ollut kiintynyt lordi Maxwelliin. Äkkiä hän nopeasti
vilkaisi ympärilleen. Neiti Hallin puuhaili pienen palvelustytön kera
huoneen perällä laittaen illallispöytää järjestykseen.

"Sanokaa", sanoi hän hiljaa ja innokkaasti ojentautuen tuolin käsinojan
yli, "joko hän alkaa sen unohtaa?"

Hallin katsoi häneen mitään puhumatta, mutta hänen katseensa,
puolittain surullinen, puolittain ivallinen, oli kylläksi selvä vastaus.

"Jospa hän sen tekisi!" huokasi Marcella maltittomasti, ikäänkuin
itsekseen. "Hänen pitäisi mennä naimisiin -- se olisi kaikille mieleen."

"En ole tähän asti huomannut hänellä olevan mitään naimahommia",
vastasi Hallin kuivasti.

Hän rupesi järjestelemään kirjoituspöydällä olevia papereita. Hänen
käytöksessään ilmeni kylmä arvokkuus, jonka Marcella vallan hyvin
ymmärsi. Tuosta ikimuistettavasta päivästä alkaen, kun Hallin
kihlauksen purkamisen jälkeisenä aamuna Aldousin pyyntöä noudattaen
oli tullut Marcellan puheille -- vastenmielisesti ja paheksuvana,
mutta liikutettuna ja muuttunein mielin, Marcellan ystävänä lähtenyt
hänen luotansa -- oli heidän keskinäinen suhteensa tähän yhteen
seikkaan nähden pysynyt muuttumattomana. Hallin oli ollut Marcellalle
herttainen ja osanottavainen, ja hänen vaikutuksensa nuoren tytön
elämään oli ollut suuri viimeisten puolentoista vuoden aikana. Tämä
heidän ensimäinen keskustelunsa, minkä tarkoituksena oli varoittaa
häntä miehestä, jonka kanssa Aldous luuli hänen aikovan mennä naimisiin
vastaisuudessa, se tapa, jolla Hallin koetti tavattoman vaikeasta
tehtävästään suoriutua -- hänen yksinkertaiset sanansa, hienotunteinen
kunnioituksensa toisen personallisuutta kohtaan, mutta ennen
kaikkea aavistus harvinaisen rikkaasta, puhtaasta luonteesta, joka
tahtomattakin paljastui Marcellalle molemminpuolisen mielenliikutuksen
painosta -- tämä kaikki oli murtanut tunteiden sulut hänen kalpealta,
ylpeältä puhekumppaniltaan, ja Hallinin suureksi hämmennykseksi
Marcella oli puhjennut kyyneliin ja sellaisiin tunnustuksiin,
sellaisiin välittömiin avun ja ymmärtämyksen pyyntöihin, jotka saivat
heidät kummankin hämmästymään.

Tämäntapaiset kokemukset eivät Hallinille olleet uusia. Ne korkeat,
ylevät päämäärät, joita hän tavoitteli, hänen horjuva terveytensä,
joka pidätti häntä sadoista hänen toveriensa huvituksista ja toimista
ja etenkin avioliitosta, hänen palava temperamenttinsa, kiehtova
olentonsa ja hieno huomiokykynsä, jotka jo kehdosta asti olivat olleet
hänen lahjojansa, olivat omansa muovailemaan hänet jo poikavuosilta
asti voimakkaampien ja kiihkeämpien luonteiden tueksi ja johtajaksi.
Useasti vastoin hänen omaa tahtoaankin, sillä häntä kiusasi alituiset,
tuskaiset epäilyt siitä, ettei hänellä ollut kyllin voimia eikä aikaa
suorittaa loppuun niitä tehtäviä, jotka hän oli ottanut hartioilleen.
Nämä toisten avunvaatimukset kysyivät häneltä usein henkisiä ja
ruumiillisia ponnistuksia, joihin hänellä ei lainkaan olisi ollut varaa.

Mutta hänen herkkä, sydämellinen osanottonsa teki hänet siinä suhteessa
helposti saavutetuksi saaliiksi. Niinpä Marcellakin heitti kuormansa
hänen niskoilleen, kuten muut ennen häntä olivat tehneet. Siitä lähtien
kuin heidän ystävyytensä alkoi, he olivat olleet kirjevaihdossa
keskenään pitkiä väliaikoja pitäen. Sairashuone-elämästään hän
oli tuskin yhtään puhunut Hallinille ennen tätä iltaa. Marcellan
kirjeet olivat luonteen intohimoisia purkauksia, joka on kyllästynyt
itseensä ja tällä haavaa myös elämään; täynnänsä selityksiä, jotka
oikeastaan eivät mitään selittäneet. Hallinista ne kyllä olivat
mieltäkiinnittäviä, alakuloisia ja eräässä suhteessa suurenmoisiakin,
mutta hän ei koskaan pystynyt niihin vastaamaan ilman sisäistä
voihkimista. Maailmassa oli niin paljon muitakin ihmisiä, joiden
kamppailu kulki samojen vaikeuksien läpi.

Yhtä seikkaa ei heidän kasvava ystävyytensä sentään koskaan saanut
muutetuksi -- Hallinin järkkymätöntä paheksumista Marcellan
menettelystä Aldous Raeburnia kohtaan. Sanoin hän ei ollut juuri
ensinkään tätä paheksumistansa ilmi tuonut. Siitä huolimatta Marcella
kyllä tiesi, kuinka lujassa se Hallinissa istui. Se oli kuin jyrkkä
kallio heidän ystävyytensä virrassa. Keskustelun laineet saattoivat
vaahdota sen ympärillä, nousta sen harjalle tai väistää sitä,
muuttumattomana se sittenkin pysyi. Hallinin lempeän, tuntehikkaan
sielun sisimmässä piili Marcellaa kohtaan tuimuus, jonka hän itse usein
unohti -- tyttö ei koskaan.

Marcellan tietämättä tämä arka kohta heidän keskinäisessä suhteessansa
oli jättänyt häneen syvät jäljet ja se painosti häntä yhä edelleenkin,
varsinkin sen jälkeen kuin hänen työalansa oli saattanut hänet asumaan
sisarusten läheisyyteen, niin että hän seurusteli heidän luonaan usein
ja tuttavallisesti. Mutta se vaikutti eri tavalla. Monesti -- kuten
tänä iltana -- se yllytti hänet jonkinlaiseen uhmaavaan vastustushaluun.

Hallinin vaiettua hän istui minuutin tai pari äänetönnä, sitten hän
äkkiä puhkesi sanomaan:

"Sain tänään kirjeen herra Whartonilta. Hän tulee huomenna teelle
minun luokseni, ja perjantaina menen luultavasti Edith Cravenin kanssa
parlamenttiin kuulemaan hänen puhettaan."

Hallin hätkähti tuskin huomattavasti kuullessaan Whartonin nimen. Mutta
hän ei virkkanut mitään, järjesteli vain yhä kirjeitänsä eri läjiin.

Hänen äänettömyytensä pisteli Marcellaa.

"Muistatteko", sanoi hän matalalla, painokkaalla äänellä, "mitä kerran
teille sanoin. En voi koskaan olla kiittämätön, en koskaan unohtaa mitä
hän on tehnyt?"

"Kyllä muistan", vastasi Hallin terävähkö sävy äänessään. "Lupasittepa
auttaakin häntä, jos hän milloin apua tarvitsee -- onko hän nyt sitä
pyytänyt?"

Marcella selitti, että tässä nyt oli puhetta Louis Cravenin
avustamisesta ja että Whartonin tarjous sattui hyvinkin otolliseen
aikaan, hän kun palavasti ikävöi päästä naimisiin ja oli menettää
rohkeutensa, elämänhalunsa ja terveytensä pelkästä mielipahasta, kun
ei onnistunut saamaan vakinaista paikkaa itselleen. Lämpimästi ja
osanottavasti hän puhui ystävistään ja heidän huolistaan, ja Hallinin
täytyi sisällisellä harmilla myöntää, että hänen puheensa kuulosti
järkevältä. Sen eriskummaisen keskustelun aikana, joka heistä oli
tehnyt ystävykset, Marcella oli intohimoisesti kääntynyt Hallinin
puoleen huudahtaen: "Kyllä tiedän vallan hyvin, mitä tarkoitatte!
mutta minä en aio mennä naimisiin herra Whartonin kanssa, turha on
niinmuodoin minua varoittaa -- sen hän on muutoin itsekin tehnyt --
mutta _kiitollisuutta_ hän on minulta ansainnut, ja jos hän joskus sitä
minulta pyytää, en minä _milloinkaan_ sitä kiellä." Sen hetken jäljestä
ei Whartonin nimeä ollut heidän kesken mainittu. Sydämensä sisimmässä
Hallin Marcellaa epäili, vaikka hän itse sitä tunnetta häpesi. Hän
oli tavattoman herkkä ja mustasukkainen ystävänsä puolesta. "Jos
sinä uudelleen alat samalla tapaa" -- saneli hän itselleen Marcellan
jutellessa edelleen -- "en voisi sitä kantaa, en voisi antaa sitä
sinulle anteeksi."

Hän odotti vain, että Marcella lopettaisi puhelunsa Whartonista. Mutta
tämä päinvastoin itsepintaisesti pysyi samassa aineessa. Hänen täytyi
päästä selville siitä, mitä Hallin ajatteli hänen parlamentti-urastaan,
hänen tulevaisuudentoiveistaan, hänen puhujataidostaan. Hallin vastasi
yksikantaan kuten ihminen, joka puhelee asioista, jotka eivät häntä
liikuta.

"Mutta välinpitämätön hän ei ole, vaan kohtuuton", ajatteli Marcella
harmistuneena. "Täytyyhän sen häntä liikuttaa, hänellä on samat
harrastukset, sama päämäärä kuin Whartonilla. Mutta hän ei voi
arvostella puolueettomasti, koska --"

Niinpä _heidän_ keskusteluunsa pujahti jotain väkinäistä, ja se
kangerteli raskaasti eteenpäin. Mutta Marcellan ajatukset kulkivat
kumminkin kaiken aikaa toiseen suuntaan. Kylläpä on suloista
istua tässä huoneessa näiden ihmisten seurassa. Täytyihän hänen
toisinaan olla riitaisa ja uppiniskainen Hallinille -- se oli hänen
luonteensa mukaista. Itse asiassa tyttö tunsi häntä kohtaan harrasta,
kunnioittavaa rakkautta, sellaista, jota katolilaiset useasti tuntevat
rippi-isäänsä kohtaan, vaikka hänen salainen toivomuksensa joutua
Hallinin ohjattavaksi monesti kätkeytyi ulkonaiseen vastustushaluun,
kuten nytkin. Kenties häntä harmitti, ettei Hallin tahtonut kyllin
häntä johtaa ja ohjata -- ei niinkuin hän itse olisi tahtonut.



V LUKU.


Marcellan ja Hallinin näin istuessa hajamielisinä kahdenkesken katkaisi
tuttu ääni äkisti vaitiolon:

"Häiritsenkö, Hallin, vai mitä?"

Sanat lausui nuori mies, joka turhaan kolkutettuansa nyt varovasti
pisti kiharaisen päänsä ovesta sisään.

"Frank! -- tekö? Sisään, mies", huusi Hallin pystyyn hypähtäen.

Frank Leven astui sisään ja huomasi paikalla, kuka akkunan ääressä
istui.

"Kas! sepä minua ilahuttaa!" huudahti hän astuen jättiläisaskelin
huoneen perälle ja ohimennen puristaen Hallinin kättä. "Neiti Boyce!
Luulin, ettei vanhain ystäväinne enää koskaan olisi suotu nähdä
silmiänne! No mutta -- --"

Hän peräytyi pari askelta ja tarkasteli Marcellaa päästä kantapäähän
iloisella hämmästyksen katseella.

"Hän odotti näkevänsä minut täysissä tamineissani, myssy päässä
ja esiliina edessä", nauroi Marcella, "tai ainakin hän oli niin
tekevinään."

"Tunnustaa täytyy, että odotin jotain tärisyttävää! Ja tässä te
olette ihan entisellänne, vain kaksi kertaa niin -- -- eikö hän ole
kukoistava, Hallin!" -- viimeiset sanat sanottiin teatterikuiskauksella
Hallinille puhujan riisuessa hansikkaita käsistään ja yhä tutkivasti
Marcellaa silmäillessä.

"Minusta hän näyttää uupuneelta", vastasi Hallin heikosti hymähtäen.
Kaikki olivat tavallaan jännityksessä, pienimmässäkin sanassa tuntui
vaara piilevän, ja perin tervetullut oli senvuoksi neiti Hallinin kutsu
illalliselle.

Yksinkertainen ateria syötiin rattoisan mielialan vallitessa. Hilpeästi
laverteleva ylioppilas toi seuraan tuulahduksen iloista huolettomuutta,
johon toiset kolme -- kaikki rasittuneita ja kiusaantuneita --
ilomielin yhtyivät. Hallin varsinkin oli vallattomalla tuulella ja
houkutteli nuorukaista juttelemaan kaikesta, mikä hänen ajatuksissansa
pyöri. Niinpä hän pian paljasti heille rehentelevän ylpeytensä
siitä, että oli valittu Oxfordin yksitoistamiehisen kilpasoutukunnan
jäseneksi, kertoi mitä crickettikutsumuksia hän oli saanut kesäksi,
mitä kepposia hän oli tehnyt opettajilleen ja tunnusti heille yhä
kestävän ällistyksensä siitä, että oli läpäissyt tutkintonsa.

"Luulin, että Rooman keisarit antaisivat minulle potkut!" selitteli
hän lapsellisella tyytyväisyydellä. "_Senkin vietävät_. Minä en voinut
pitää niitä muistissa. Minä opettelin niitä ylhäältä alas, pitkittäin
ja taaksepäin -- mutta ei siitäkään ollut apua; ne olivat vähällä jättää
minut kiikkiin."

"Selittämätöntä!" sanoi Hallin viekkaasti hymähtäen. "Ja kuitenkin
muistelen, että kun eräältä nuorelta herrasmieheltä kerran kysyttiin
jonkun Derby-kilpailujen entisen voittajan nimeä, hän alkoi alusta
ja lasketteli meille kaikki voittajat ulkoa ensimäisestä viimeiseen
kertaakaan takertumatta."

"Derby-kilpailujen voittajan!" huudahti Frank innokkaasti. "Totta maar
minä sen tunnen. Siihen ei tarvita muistia, se on _tietoa_! -- Taivas!
kuka se?"

Viimeinen huomautus lausuttiin Marcellalle kuiskaamalla. Illallinen oli
syöty, ja molemmat vieraat olivat Hallinin kanssa palanneet akkunan
luo istumaan, sillä välin kuin neiti Hallin, ylpeästi kieltäytyen apua
vastaanottamasta, itse korjasi ruuat pöydästä ja laittoi kaikki kuntoon.

Kuullessaan koputusta ovella Hallin meni avaamaan. Neljä miestä
tömisteli sisään, kaikki silminnähtävästi Hallinin ja hänen sisarensa
hyviä tuttuja. Kaksi viimeksi tullutta oli työmiehiä, toiset kaksi
olivat Bennet, Hallinin vanha ja uskollinen ystävä työväen johtajain
joukossa, ja parlamentinjäsen Nehemiah Wilkins. Hallin esitteli heidät
kaikki Marcellalle ja Levenille, mutta uudet tulokkaat eivät näyttäneet
paljonkaan piittaavan muista kuin isännästään. He ryhmittyivät hänen
ympärilleen istumaan ja alkoivat heti keskustella asiasta, johon
nähtävästi kaikki olivat hyvin perehtyneet ja johon Hallin paikalla
heittäytyi tuolla kiihkeällä avomielisyydellä, mikä oli hänelle
ominaista niin pian kuin jouduttiin yhteiskunnallisten kysymysten
alalle. Hän näytti olevan aivan vastakkaista mieltä kuin muut --
seikka, joka häntä itseään tuskastutti ja toisia kiukutti.

Marcella tarkkasi heitä paikaltaan akkunan luota ja häntä halutti mennä
lähemmäksi kuuntelemaan. Mutta Frank Leven kääntyi äkkiä välkkyvin
silmin hänen puoleensa.

"Älkäähän toki menkö! Tulkaapa tänne minun viereeni istumaan. Ooh,
onpa tämä oivallista, onpa niinkin! Katsokaa Hallinia -- tuollaisia
ovat ne ihmiset, joiden kanssa hän _mieluimmin_ juttelee. Tuo tuossa
vasemmalla on suutari -- todella aika ovela mies -- ja tuo toinen,
joka istuu edessä, on muistaakseni muurari -- sosialisti tietysti ja
hirttäisi _minut_ mielihyvällä vaikka huomispäivänä. Oletteko koskaan
ennen nähnyt sellaista naamaa? Milloin se mies vaan alkaa puhua, tuntuu
minusta kuin olisimme vallankumouksen partaalla. Onpa hän lisäksi vielä
uskovainenkin, ja valmis ensin rukoilemaan puolestamme, ennenkuin
meidät ammutaan -- johon eivät luullakseni kaikki ole suostuvaisia. Nuo
toiset taas -- ne te kai tunnette? Tuo tuossa on Bennett -- kelpo mies
-- joka alinomaa varoittaa tovereitansa olemasta narrimaisia, mikä ei
arvattavasti enennä heidän suosiotansa häntä kohtaan. -- Entä Wilkins
sitten -- hei! Wilkins" -- hän nauraa hohotti täyttä kurkkua --
"sanotaan, että armas serkkuni Harry Wharton ja Wilkins ennen pitkää
joutuvat kahakkaan parlamentissa. Isäni sanoo, että hän kannattaa
Wilkinsiä."

Mutta äkkiä hän säikähtyneenä keskeytti puhetulvansa ja vilkaistuaan
Marcellaan hätäisellä syrjäkatseella punastui. Hän kävi äänettömäksi
ja tarkasteli saappaidensa kärkiä. Marcella ei voinut käsittää, mikä
hänelle tuli. Mellorista paettuaan hän oli elänyt niin sanoaksemme pää
sannassa. Itse hän ei ollut koskaan suoranaisesti puhunut kellekään
omista asioistaan. Eikä hänen herkkä ylpeytensä sallinut hänen
tunnustaa, että sittenkin koko maailma oli selvillä niistä.

"Kaipa te oikeastaan hyvin pintapuolisesti tunnette serkkuanne", sanoi
hän hiukan halveksuvasti.

"Enkä muuta haluakaan", vastasi nuorukainen, "ja se minua lohduttaa.
Minä olenkin kaikessa niin tietämätön! -- neiti Boyce."

Hän peitti kasvot käsiinsä, ja katsoessaan häneen Marcella paikalla
oivalsi tarkoituksen olevan huomauttaa, että tässä oli surua ja
surkeutta hänen vieressään.

Hänen mustat silmänsä vilkkuivat lystikkäästi. Mellorissa hän oli
useasti ollut nuoren Levenin uskottu. Tuo kaunis nuorukainen ei
nähtävästi ollut erittäin ihastunut sisariinsa ja oli alun pitäen
kiintynyt Marcellaan. Tänä iltana vanhat oireet taas uudistuivat.

"Mitä, oletteko jälleen joutunut pinteeseen?" sanoi hän. "Kuinka
monta kertaa olette ollut ripittämisen tarpeessa sitten kuin viimeksi
tapasimme?"

"Kas niin! te vaan pistätte leikiksi!" kuului harmistunut ääni sormien
lomitse. "Te olette juuri samanlainen kuin kaikki muutkin."

Marcella kiusoitteli häntä vielä hetken aikaa, kunnes hän
hämmästyksekseen näki todellisen vihanleimahduksen nuorukaisen silmissä.

-- "Ellette voi olla minua pilkkaamatta, on parasta, että siirrymme
toisten luo. Ja kumminkin minua niin haluttaa teidän kanssanne siitä
jutella -- te olitte kotona aina niin tavattoman kiltti minua kohtaan.
Minua haluttaa kertoa teille eikä taas halutakaan -- ehkäpä minun
ei _pitäisi_ teille kertoa -- te pidätte minua moukkana, raakana,
epähienona moukkana, kun ensinkään sitä asiaa koskettelen -- ja
sittenkin -- --"

Frank puraisi huuliansa posket tulipunaisina. Hämmästyneenä Marcella
asetti kätensä hänen käsivarrelleen. Vaikka heidän välillään oli
vain kahden vuoden ikäero, oli hän Mellorin ajoilta asti kohdellut
nuorukaista melkein äidillisesti. "Minä en naura", sanoi hän; "kertokaa
vaan."

"Ettekö todellakaan? -- uskaltaisinkohan?" Ja niin tulvaili hänen
huuliltaan kertomus aivan samanlaatuisena kuin vähintäin kuusi kertaa
tätä ennen Marcellalle kerrotut rakkausjutut. Kaunis tyttö -- tai
ennemmin "hurmaava olento", jonka hän oli tavannut sukulaisten luona
Skotlannissa ja sittemmin Oxfordin kilpasoudussa, tanssiaisissa ja
huviretkillä; ihailtu ja ihastuttava, mutta tietysti sfinksi, joka
oli luotu poikalasten kiusaksi ja ylpeänä astui tomussa kiemurtelevan
miessuvun ohi, tänään kiltti, huomenna julma, ei rahalla voitettava,
vaikkei tietysti ilmankaan -- miten tuttua tuo kaikki oli Marcellalle!

"Ja tiedättekö", puhui Frank innokkaasti, "vaikka hän on niin _hirveän_
sievä -- tai oikeammin hirveän kiehtova -- ja aistikkaasti vaatetettu
ja muuta sellaista, hän ei ole typerä eikä pintapuolinen kuten tytöt
usein -- ei niin hitustakaan. Hän on lukenut paljon -- _suunnattoman_
paljon! Jos te tuntisitte hänet, neiti Boyce", hän katseli Marcellaan
luottavaisesti, "niin te ihan varmaan pitäisitte häntä kauhean
viisaana. Ja niin pieni hän on -- ja siro sitten -- ja kuinka hän
tanssii -- taivas! näkisitte hänen tanssivan -- serpentiini-tanssia
tarkoitan -- ei kukaan voi tanssia niinkuin hän. Hyvä hän on myös,
kauhean hyvä. Hänen äitinsä on ikävä vanha kiusankappale -- ei, sitä
en tarkoittanut -- tietysti en! -- mutta hän on niin raihnainen ja
sairas -- kulkee aina saaleihin käärittynä ja rullatuolissa, ja Betty
on enkelimäinen häntä kohtaan -- on niinkin -- vaikka hänen äitinsä
alinomaa näykkii häntä. Ja _köyhiä_ kohtaan -- --"

Marcella ei enää voinut hillitä hilpeätä tuultansa, vaan purskahti
äkkiä nauramaan ja teki kädellään liikkeen pysäyttääkseen hänen
puhetulvaansa.

"Asiaan, hyvä herra -- joko olette kosinut häntä?"

"Luulisinpa toki sen tehneeni", sanoi Frank tulisesti. "Kerran viikossa
joulusta alkaen. Tietysti hän leikittelee kanssani -- sitä tekevät aina
sellaiset kuin hän, -- mutta luulen sentään, että minulla voisi olla
toiveita, ellei hänen äitinsä -- tuo hirvittävä vanha -- ei, enhän
minä sitä tarkoittanut! Mutta nyt tulee se, josta minun oikeastaan ei
pitänyt teille kertoa -- minun ei todellakaan pitäisi sitä kertoa. Se
on hävyttömästi tehty minulta, mutta en voi olla siitä puhumatta!"

Ja pyörittäen epätoivoisena kiharaista päätänsä, hän upotti uudelleen
punaiset poskensa käsiinsä ja vaikeni puhumattomaksi.

Marcellan posket rusottivat pelkästä osanotosta.

"Olisin hyvilläni, jos lakkaisitte arvoituksia puhumasta", sanoi hän.
"Mikä teitä vaivaa? -- teidän täytyy kertoa minulle."

"No niin, kyllä minä tiedän, ettette siitä pahastu!" huusi Frank
sukeltaen jälleen esille käsistänsä. "Mitä ihmeitä te siitä
piittaisitte! Mutta minusta tuntuu sentään niin hävyttömältä puhua
kanssanne siitä -- -- Nähkääs", laukesi häneltä viimein, "hän lähtee
Italiaan Raeburnien kanssa. Hän on tavallaan kaukaista sukua heille,
ja neiti Raeburn on viime aikoina ollut erittäin rakastettava hänelle
-- ja hänen äitinsä on kohdellut minua kuin ilmaa, sen jälkeen kuin
Raeburnit pyysivät häntä Italiaan kanssaan -- ja kyllähän sen hölmökin
ymmärtää, mitä se tietää -- ja mihin hänen äitinsä tähtää. En usko,
että Betty itse _tahtoo_. Raeburn on liian vanha hänelle, eikö
teistäkin? Voi, herranen aika!" hän antoi onnettoman näköisenä aika
iskun polvelleen, "nyt minä sen kuitenkin tein. Minun on kerrassaan
mahdotonta olla vaiti, vaikka nytkin olin niin lujasti päättänyt olla
tästä asiasta hiiskumatta!"

"Te arvelette", sanoi Marcella hiukan maltittomasti, "että hänen
äitinsä toivoo hänen menevän naimisiin herra Raeburnin kanssa."

Frank katsoi hätääntyneenä Marcellaan. Hän lepäsi mukavasti suuren
nojatuolinsa selystää vasten, kädet velttoina helmassa. Hänen
ryhdissään, pään asennossa ja väsähtäneessä ja samassa arvokkaassa
kasvojen ilmeessä oli jotain erinäistä, joka paikalla sai Frankin
itsekkäät ajatukset haihtumaan ja hänet masentuneena tuijottamaan
lattiaan. Kiusaus uskoa Marcellalle huolensa oli ollut ylen suuri, hän
ei ollut voinut sitä vastustaa. Marcella muistutti hänelle Raeburneja,
ja Raeburnit olivat tätä nykyä hänen mielessään yötä päivää. Hän tiesi
menetelleensä epähienosti ja sopimattomasti, mutta yhtä kaikki hänen
poikamainen itsekkäisyytensä syöksi hänet suin päin tunnustukseen.
Lisäksi hän oli palavan utelias näkemään, mitä se vaikuttaisi
Marcellaan -- mitä hän siihen sanoisi.

Mutta nyt hänellä oli oikeita tunnonvaivoja. Hän siirsi tuolinsa
lähemmäksi Marcellaa ja puhkesi katuvaisiin ja ristiriitaisiin
anteeksipyytelyihin, jotka Marcella nopeasti keskeytti.

"En käsitä, mitä varten te anteeksi pyytelette", sanoi hän katsellen
Frankia vakavalla katseella. "Luuletteko, etten minä siedä kuulla herra
Raeburnin nimeä mainittavan? On todellakin aivan yhdentekevää mitä
minä luulen tai mitä te ajattelette nykyisestä mielentilastani. Minun
ei olisi pitänyt koskaan mennä kihloihin herra Raeburnin kanssa. Minä
menettelin hyvin pahasti. Sen tiedän itse -- yhtä hyvin kuin muutkin."

"Mutta elettävä jokaisen kumminkin on. Ikävä kyllä, olette tällä kertaa
suruinenne kääntynyt aivan väärän henkilön puoleen, sillä jos minä
jotain oikein toivomalla toivon, niin toivon juuri herra Raeburnin
naimista."

Frank Leven tarkasteli häntä hämmästyneenä ja pahoilla mielin.

"Sitä en tullut ajatelleeksi", jupisi hän.

"Mutta se teidän olisi pitänyt tehdä."

Vähään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään. Huoneen toisessa päässä
kiihtyi keskustelu yhä äänekkäämmäksi.

Lopulta Marcella moitti itseään myötätunnon puutteesta. Frank istui
hänen vieressään hämillään ja nolattuna.

"Vai on neiti Raeburnilla sellaisia aikeita?" kysäisi Marcella
hymyillen ja aivan tavallisella äänellään.

Frankin kasvot kirkastuivat siinä tuokiossa.

"Tiedän varmaan, että hänellä on. Betyn veli on minulle melkein suoraan
sanonut, että neiti Raeburn ja rouva Macdonald -- se on Betyn äiti --
isää hänellä ei enää ole -- ovat siitä keskustelleet. Ja nyt Betty
matkustaa heidän kanssansa Italiaan, ja Aldous lähtee mukaan kymmeneksi
päiväksi -- ja kun minä näyttäydyn Macdonaldeilla, kohtelee äiti minua
niinkuin kulkisin vielä polvipöksyissä, ja Betty kiusaa minut hengiltä.
Se on sietämätöntä!"

"Entä herra Raeburn, mitä hän sanoo?"

"Oh, Aldous näyttää paljon pitävän hänestä", kuului alakuloinen
vastaus. "Betty kiusoittelee ja huvittelee häntä alinomaa. Kun hän
on heidän luonaan, hän on aina Aldousin kimpussa. Hän lukee ääneen
Betylle, ja heillä on yhteisiä ratsastusmatkoja. Betty viekoittelee
häntä juttelemaan kaikenmoisista asioista, joista ei kukaan
luulisi Aldousin huolivan väitellä -- Betyn ihailijoista, hänen
rakkausjutuistaan ja rakkaudesta yleensä! -- merkillistä kerrassaan,
kuinka taitavasti hän Aldousin kietoo sormensa ympäri. Pääsiäisenä
hän oli äitineen kutsuttu Maxwell Courtiin. Eräänä iltana siellä oli
vieraita -- hyvin hienoa väkeä -- mutta kaikki olivat niin kuivia ja
tylsiä, ja Betty oli ikävään menehtyä." Äkkiä hän kavahti pystyyn ja
juoksi Aldousin tykö. "Kuulkaapa, herra Aldous", sanoi hän, "tämä ei
kelpaa! teidän on tultava tanssimaan minun kanssani ja työnnettävä
tuolit ja pöydät syrjään" -- ja luultavasti hän lisäksi polkaisi pientä
jalkaansa -- "ja muiden pitää myös tanssia. Ja hän sai Aldousin
tanssimaan -- sai kun saikin. Aldous vakuutteli, ettei hän milloinkaan
tanssi -- ei auttanut. Ja sitten Betty alkoi suorittaa kaikkia
konstejansa, serpentiinitanssia ja sen semmoista -- ja sillä tapaa ilta
meni menojaan kuin savu."

Marcella katseli puhujaan hievahtamatta, silmät selki selällään.

"Ja herra Raeburnista se oli hauskaa?" kysäisi hän uskomattomana.

"Olipa niinkin! Betty kertoi minulle, että sen illan jälkeen heistä
tuli oikein läheiset ystävät ja että Aldous kertoo hänelle kaikki --
oh, ei", lisäsi Frank jälleen perin hämillään -- "enhän minä tietenkään
sitä tarkoittanut. Ja Betty on niin tavattomasti mielissään siitä --
sen näkee selvästi -- hän kertoo minulle, että hän ihailee Aldousia
-- että hän on ainoa suuri mies, jonka hän tuntee -- että minä en
kelpaa hänen saappaitansa kiillottamaan, ja että minun pitäisi olla
kiitollinen joka kerta, kun hän suvaitsee minua puhutella, ja muuta
sellaista lorua. Ja nyt Betty lähtee matkoille heidän kanssaan. Minulle
ei jää muuta neuvoksi kuin ampua itseni!"

"Ei vielä kuitenkaan", sanoi Marcella rauhoittavalla äänellä; "asia
ei ole vielä ratkaistu. Odottakaa, kunnes he palaavat ulkomailta.
Menemmekö nyt toisten luo? Tahtoisin kuulla mistä keskustellaan. Mutta
ensin -- tulkaa minua tervehtimään, milloin mielenne tekee - 3:n ja 1/2
5:n välillä, Brown Buildings, Maine Street -- ja kertokaa, miten tämä
juttu edistyy."

Hän puheli leikkisän huolettomasti ja nauroi kursailematta Frankille.
Tämä, jonka ajatukset viimeisinä kuukausina olivat alinomaa pyörineet
naisväen pienimmässä ja siroimmassa edustajassa, hämmästyi uudelleen
hänen pituuttansa ja komeata ryhtiänsä, kun hän nousi seisaalleen ja
siirtyi toisten viereen.

"Tuhat tulimmaista! Miksei hän voinut Aldousiin tyytyä", ajatteli
nuorukainen ärtyisenä seuratessaan Marcellaa silmäyksillään. "Siihen
olivat hänen kirotut oikkunsa syynä, ja _niistä_ hän tietysti vielä
kerran paranee. Siinä se minun paha onneni taas on vastassa!"

       *       *       *       *       *

Marcella istahti neiti Hallinin viereen, joka ystävällisesti myhähtäen
katsahti ylös työstään. Tyttö näytti kuuntelevalta, mutta alussa
ajatukset kiertelivät vallan toisaalla. Hän istui tuumimassa, kuinka
vähän ihmiset -- läheisimmätkin ystävät -- tuntevat toisiansa, ja
koetti kuvitella mielessään Aldous Raeburnia sellaisen tenhottaren
aviopuolisona, jota Frank oli hänelle kuvaillut. Hänen ystävyytensä
neiti Macdonaldiin perustui tietysti vastakohtien vetovoimaan -- niin
monen onnellisen avioliiton perustaan. Vähäiset olivat hänestä Frankin
toiveet.

Äkkiä tarttui Whartonin nimi hänen korvaansa, ja ruvetessaan
tarkkaavaiseksi hän oivalsi, että kiihkeä väittely hänen vieressään
koski tämän asemaa ja tulevaisuudentoiveita työväen puolueessa
-- väittely, jota pääasiallisesti käytiin Wilkinsin ja molempain
työmiesten kesken. Bennett kuunteli ovelan ja hyväntahtoisen näköisenä
kuten mies, jolla on omat syynsä pysyä loitolla keskustelusta, ja
Hallin lepäsi tuolissaan helottavin poskin ja uupuneena. Edellinen
keskustelu oli saattanut hänet epätoivoiseksi, eikä häntä nyt
enää haluttanut mihinkään ottaa osaa. Neiti Hallin tarkkasi häntä
levottomana ja liikahti vähän väliä maltittomasti, ikäänkuin haluten
lähettää kaikki vieraat matkoihinsa.

Molemmat työmiehet puolsivat tarmokkaasti järjestyneen ja eristetyn
työväenpuolueen muodostamista Wharton johtajanaan. He vetosivat
alinomaa Parnelliin ja hänen ansioihinsa irlantilaisiin nähden.
He arvelivat, että ainoa keino saattaa työväenpuolue mahdiksi
parlamentissa olisi esiintyä itsenäisesti ja jyrkästi niin
tory-puoluetta kuin vapaamielisiäkin kohtaan. Mutta siihen vaadittiin
erinäistä järjestöä, erinäistä paikkaa alihuoneessa ja itsenäistä
puoluejohtoa. Siihen oli Harry Wharton omiansa. He puhuivat
innostuneina _Sotahuudosta_ ja väittivät, että sen omistaja jo
itsessään oli riippumaton voima ja yhtä rehellinen kuin teräväpäinen.

Tämä ylistys sai Wilkinsin hurjistumaan. Yritettyään turhaan parilla
ivallisella huomautuksella hillitä vihastustansa hän päästi sen
viimeinkin puhkeamaan solvausvirtana, joka pani muut huoneessa olijat
ällistymään. Marcella tuijotti harmistuneena ja kummastuneena tuohon
isoon, kiilusilmäiseen, pöhönaamaiseen, mustaharjaiseen mieheen. Miksi
hän laskettelee tuollaisia herjaussanoja, tuollaista myrkkykieltä? Se
oli sietämätöntä!

Hallin ravisti päältään väsymyksensä ja yritti rakentaa rauhaa. Mutta
Wilkinsin herjaukset olivat kiukuttaneet molempia työmiehiäkin ja
riidan liekit leimusivat korkeina.

"Olisinpa vain tiennyt, että minua ja puoluetta pakotetaan Lontoossa
tanssimaan herra Whartonin pillin mukaan, niin kylläpä olisin jäänyt
kotiin, kyllä vaankin!" huusi herra Wilkins läjähyttäen kädellä
polveansa. "Jos kerran meidän puolueen on oltava kansan puolue, miksi
Herran nimessä sitten asettaa etunenään mokoma velikulta? mies, joka
aikoo hyötyä teistä ja minusta ja meistä kaikista päästäksensä itse
eteenpäin ja joka antaa meille hyvät potkut, kun hän ei enää tarvitse
meitä? Ja mikäs häntä siitä estäisi? Mikä hän sitten on? Onko hän
meidän miehiä -- meidän luutamme ja lihaamme? Tilanomistaja hän on ja
ylhäinen herra päälle päätteeksi, sanon minä! Ovatko tilanomistajat
koskaan tehneet mitään köyhälistön hyväksi. Eivätkö he ole olleet
kansan kirous ja maanvaiva vuosisatojen halki. Ja sittenkin te tässä
puhutte sen puolesta, että _heidän_ joukostaan lähtenyt mies -- joka
elää koroillansa -- ja sylkäisee köyhille niin kuin koko muukin liuta
-- kävisi johtamaan _minua_ ja kaikkia niitä, jotka minun kanssani
pyrkivät heitä hävittämään. Pysyköön hän omassa luokassaan -- ja kyllä
hän kuuluukin mielistelevän ylhäisiä naisia ja hekin häntä -- tahikka
esiintyköön vain minun puolestani työväen ystävänä, jos häntä haluttaa
-- yhdentekevä! -- kyllä hänen _äänensä_ minulle kelpaa. Mutta ei
hänestä minun käskijääni tule eikä sillä miehellä mitään oikeutta ole
esiintyä alihuoneessa tovereitteni puolesta. Minä vaikka hakkautan
käteni poikki, ennenkuin sellaista sallin!"

Leven hihitti perällä. Bennett oli kiusaantuneen näköinen. Wilkinsin
töykeys niinhyvin parlamentissa kuin sen ulkopuolellakin vaikutti
häneen vastenmielisesti. Nuorempi työmiehistä, karkeanaamanen muurari,
silmäili Wilkinsiä halveksuvasti.

"Parlamentissa ei kukaan teistä tahdo alistua", virkkoi hän ripeästi,
"ja se on meidän turmiomme. Sen kaikki tietävät. Miten olisi käynyt
meille taistelussa työnantajia vastaan, jos olisi asiat hoidettu
niinkuin teillä parlamentissa?"

"Enhän minä _järjestymistä_ vastaan väitä", tiuskaisi Wilkins. "Siinä
minä vain pysyn, että työväen luokasta se johtomies on valittava --
sellainen mies se olla pitää, jolla on työmiehen tarpeet ja tunteet --
johon meikäläinen voi luottaa, eikä mikään verta-imevä tilanomistaja
tai kapitalisti. Korvapuusti se on jokaiselle kunnon työmiehelle
maassamme, jos muodostatte työväenpuolueen ja asetatte Harry Whartonin
sen johtajaksi."

Nuori sosialisti vilkaisi häneen syrjästä. "Itse kai tahtoisit siksi
ruveta", ajatteli hän. "Mutta me valitsemme miehen, joka voi pitää
aatelistonkin aisoissa, ja siinä me teemme oikein."

"Joskohta herra Wharton onkin tilanomistaja, niin hän on hyvä isäntä!"
huusi suutari, pitkä, luiseva mies huolellisesti harjatussa takissa.
"Monet meistä ovat kuulleet hänen puhuvan siitä, mitä hän on yrittänyt
saada aikaan omalla tilallaan ja osuusfarmillaan. _Rehelliset_
pyrkimykset hänellä on -- on kuin onkin. Sosialistista valtakuntaa
ei ole vielä olemassa -- eikä hän sille mitään mahda, että hän on
tilanomistaja. Hän on syntynyt siksi."

"Omaa asiaansa se mies vain ajaa, uskotte tai ette", intti Wilkins
vastaan, ja punaiset täplät hänen tummaverisillä kasvoillaan
suurenivat, -- "sanomalehteänsäkin hän vain toimittaa omaksi edukseen
-- kyllä minä siitä olen perillä. Ja kerran minä sen vielä näytän
toteenkin! Ensin hän metkuillaan houkuttelee teitä ansaan, ja kun se
on tehty, niin hän nauraa teidän houkkamaisuuttanne. Tilanomistajia
vastaan hän ei ikinä esiinny, kun tosi tulee eteen -- kyllä minä sen
joukon tunnen -- sanon minä -- kyllä minä sen joukon tunnen."

Heleä ja ylenkatseellinen naisen ääni puuttui nyt keskusteluun:

"Onpa sentään hieman omituista, että sillä aikaa kuin me täällä
Lontoossa lakkaamatta valittelemme ja voihkimme epäterveellisistä
asumuksista ja teemme siellä täällä pieniä parannusyrityksiä, nuo
samat parjatut tilanomistajat ovat meidän aikanamme rakentaneet uusia
asumuksia puolelle Englannin maaköyhälistöä ja vuokraavat heille
viisihuoneisia rakennuksia yhdestä shillingistä ja neljästä pencestä
viikossa!"

Hallin käännähti tuolillaan ja tuijotti puhujaan -- ällistyneenä.

Wilkinskin vilkaisi häneen alta kulmain. Hän ei pitänyt naisista --
hienoista naisista ei varsinkaan.

Hän murahti vastaukseksi, että jos niin olisikin laita -- jota hän
puolestansa epäilee -- ovat tilanomistajat sen tehneet itsekkäistä
vaikutteista, joko ostaaksensa yleisen mielipiteen puolellensa tai
rehennelläkseen. "Tilalla, missä on palkittuja sikoja ja palkittuja
härkiä, täytyy tiettävästi olla myös palkittuja työväenasuntoja ja
rotuorjia!"

Pää pystyssä ja leimuavin silmin Marcella kosti puolustuspuheella,
missä hän järkkymättä piti kiinni tosiasioista; hän selitteli, mikä
ero oli tilanomistajaan kylien ja niin sanottujen "vapaiden" kylien
välillä, teki selkoa niistä maanviljelyskokeiluista, joihin useat
suuret tilanomistajat olivat ryhtyneet, ja kuvaili valaisevasti
sellaisen järjestelmän etuja -- sosialistiseltakin kannalta katsottuna
-- joka on säilyttänyt maan suurissa, yhtenäisissä osissa valtion
lopullista käyttöä varten, vastakohtana Ranskassa vallitsevalle
järjestelmälle, joka kerrassaan tekee kaiken sosialismin mahdottomaksi.

Hallinin hämmästys pyyhkäisi melkein pois hänen väsymyksensä.

"Mistä Herran nimessä hän on kaiken tuon onkinut?" ajatteli hän.
"Seisooko hän päällään vai seisonko minä?"

Vilkkaan, pienen väittelyn jälkeen, johon Bennett ja molemmat työmiehet
yhtyivät, Wilkinsin vaipuessa juroon, ylenkatseelliseen äänettömyyteen
ja Marcellan, kerran alkuun päästyään, lopettaessa puolustuksensa
lämmöllä ja tuolla naisille niin ominaisella mieltymyksellä
paradokseihin, kaikki nousivat yhtä haavaa hyvästelemään.

"Teidän pitäisi kerran tulla johtamaan väittelyä meidän klubissamme",
sanoi Bennett hymyillen Marcellalle puristaessaan hänen kättänsä.
"Teitä ei hevin saisi nolatuksi."

"Mutta tiedättekö, että olen venturisti", sanoi Marcella naurahtaen;
"_olen_ niinkin."

Bennett ravisti päätänsä, naurahti niinikään ja läksi.

Kun vieraat olivat poistuneet, kääntyi Marcella Hallinin puoleen.

"Onko työväenpuolueessa montakin _tuollaista_ jäsentä?" Äänessä oli yhä
pilkallinen värähdys.

"Nehemiah ystävästämme ei ole juuri seuramieheksi", hymähti Hallin;
"mutta puhujana hän osaa tenhota suuria kansanjoukkoja kuin harva.
Mies on tavattoman rehellinen ja luotettava, mutta hänen kiukkuisa
luonteensa ja kateellisuutensa ovat hänelle monesti haitaksi. Te
hämmästytitte häntä, mutta kylläpä hämmästytitte Frankia ja minuakin."

Hänen vaipuessaan takaisin tuoliinsa äkkäsi Marcella hänen silmissään
ilmeen, joka siinä tuokiossa pani hänet puolustusasemaan.

"Enhän minä voinut kuulla tuollaista väärää arvostelua antamatta
ääneni kuulua. Politiikka ei ole samaa kuin hävytön panettelu!" sanoi
hän viskellen päätänsä liikkeellä, joka paikalla muistutti Hallinille
sitä iltaa Mellorin vierashuoneessa, jolloin Marcella oli ahdistanut
metsästyslakeja ja Wharton oli saavuttanut ensimäisen ennätyksensä.

Hallin oli ääneti harmitellen mielessään naisten huikentelevaisuutta.

"Hän teki sen vain kiusatakseen meitä", huudahti Frank Leven. "_Me_
kyllä tiedämme mitä hän meistä ajattelee. Mutta mistä te kaikki ne
tiedot saitte, neiti Boyce? Olisi hauska tietää. Eräs toverini on
kiihkoisa radikaali, ja minä olen alinomaa kahakassa hänen kanssaan --
mutta totta tosiaan, enpä tiennyt, että meidän puolustukseksemme on
niin paljon sanottavaa!"

Marcella punehtui.

"Se ei kuulu tähän, mistä ne olen saanut!" sanoi hän.

Hänen tietonsa olivat nimittäin peräisin Maanviljelysraporteista, joita
hän edellisenä vuonna Whartonin ohjaamana, oli niin suurella innolla
tutkinut, vaikka perin erilaista tarkoitusta varten.

       *       *       *       *       *

Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja Frank Levenin jälkeen, jonka oli määrä
saattaa hänet kotiin, astui Hallin ripeästi pöydän luo ja seisoi hetken
aikaa Raeburnin valokuvan ääressä katkeriin unelmiin vaipuneena.

Hänen sisarensa seurasi häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Menehän maata, Edward! Pelkään, että tämä keskustelu on aivan
näännyttänyt sinut."

"En voi kumminkaan nyt saada unta", vastasi hän huoaten. "Minä luen
vielä vähän aikaa, ehkäpä se vaikuttaa unettavasti. Mutta mene sinä,
Susy -- hyvää yötä."

Yksin jäätyään hän heittäytyi uudelleen tuolilleen ja ajatteli: --

"Hänen täytyy niskoitella vastaan nyt, niinkuin hän silloinkin
niskoitteli! _Hän_ ja oikeus! Jospa hän viime vuonna olisi kohdellut
oikeudenmukaisesti erästä tilanomistajaa yhden tunnin ajan."

Loppumattomana jonona kiitivät muistelmat hänen ohitseen karkoittaen
yhä etäämmälle ilmankin vastahakoisesti lähestyvän unen. Aldousista
ja Marcellasta ajatukset tuskaisina palasivat hänen omiin huoliinsa.
Keskustelu noiden neljän miehen kanssa oli niin järkyttänyt hänen
kulunutta hermostoansa, että yön aavemaisessa hiljaisuudessa elämä
äkkiä tuntui raskaalta taakalta ja kauhistukselta. Lepo näytti olevan
niin kaukana, ettei hän koskaan voisi sitä saavuttaa.

Hänet oli saavuttanut traagillinen käännekohta sillä työalalla, jolla
hän horjuvasta terveydestään ja liikanaisista ponnistuksista huolimatta
oli työskennellyt harvinaisella mieltymyksellä ja menestyksellä.
Aina siitä päivin kun hänelle selvisi, että hän omasi kansanpuhujan
lahjat, oli hän tyytynyt kohtaloonsa ja ilomielin, nurkumatta alistunut
elämänsä moninaisiin kieltäymyksiin.

Taloudellisten ja historiallisten kysymysten tutkiminen, nuo
silminnähtävät ja alati uudistuvat todisteet siitä, että hän kykeni
voittamaan rakkautta, kykeni johtamaan noita raatavan luokan miehiä,
joihin kaikki hänen harrastuksensa keskittyivät -- nämä seikat olivat
olleet hänen onnensa ja olivat saattaneet hänet tarkasti vaarinottamaan
jokaisen terveyden hetken ja käyttämään sitä aatteiden palvelukseen.

Ja nyt hän oli kohdannut vastustusta, kylmäkiskoisuutta, epäluottamusta
ystäväin puolelta -- ensimäisen kerran.

Vuoden alussa oli Lontoossa ilmestynyt _Tulevaisuus ja Maa_ niminen
kirja. Sen oli kirjoittanut lahjakas nuori kansantaloustieteillä
ja se käsitteli kysymystä maan jakamisesta. Kysymykseen sinänsä se
ei kohdistanut paljonkaan huomiota, mutta selvitteli sitä, mikäli
se koski Englannin ja varsinkin Lontoon oloja. Vakuuttavasti siinä
yksityiskohtia myöten kuvailtiin sitä ennenaavistamatonta kukoistusta,
mikä odotti Englannin maalais- ja kaupunkilaisväestöä, jos kaikki maa
yhdistetään yhteiseksi kansallisomaisuudeksi, jos siitä lähtevät tulot
siirretään kansalle, joka vapautetaan verojen maksamisesta ja joka
niinmuodoin kohoaa rajattomaan vaurastukseen. Henry Georgen kirjasta
"_Edistys ja köyhyys_", joka aikoinaan niinikään oli voimakkaasti
ja herättävästi vaikuttanut Englannin työväenpiireihin, erosi
tämä kirja tuntuvasti siinä suhteessa, että se näennäisesti hyvin
yksinkertaisella ja terävästi harkitulla rahasuunnitelmalla esitti,
mitenkä tilanomistajille oli korvausta, suoritettava. Lisäksi se oli
lyhyempi, helppotajuisempi ja kirjoitettu pontevaan, kiehtovaan,
mehevän sukkelaan tyyliin.

Kirjalla oli suunnaton menestys -- kerrassaan "repäisevä". Hallin
huomasi ennen pitkää, että kaikki merkittävämmät ja henkisesti
etevämmät jäsenet, jotka kuuluivat niihin työväenpiireihin, missä hän
esitelmänpitäjänä oli tunnettu, olivat kirjan vaikutuksen tai oikeammin
lumouksen vallassa. Kaikki enemmän tai vähemmän sosialistiseen henkeen
toimitetut sanomalehdet ylistelivät sitä kilvan, työväenklubeissa ei
muusta puhuttu. Hänestä se oli sulaa hullutusta -- tartuntaa, ja se
levisikin samalla vauhdilla kuin se. Kirjalla oli tavaton menekki, ja
se nähtiin joka miehen kourassa.

Hallinin tapaiselle kansanopettajalle, jonka pääharrastukset
kohdistuivat eetillisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, oli
tällainen tapaus luonnollisesti perin suuriarvoinen. Mutta hänen
sisäinen vakaumuksensa -- niin siveellinen kuin henkinen -- ei voinut
hyväksyä kirjaa eikä sen loppupäätelmiä. Mitä enemmän menestystä
kirja saavutti, sitä hartaammaksi, kiihkeämmäksi kasvoi hänen halunsa
taistella sitä vastaan. Puhujalava oli aina avoinna hänelle, ja hänellä
oli monta tilaisuutta saada äänensä kuuluviin. Yli koko Englannin sadat
ja tuhannet odottivat jännittyneinä saadakseen kuulla hänen ajatustansa
tästä uudesta ilmiöstä.

Ja hän puhui suunsa puhtaaksi -- puhui kaikella tarmollaan, kaikella
väellään. Sillä seurauksella, että hän tunsi asemansa työväenliikkeessä
huojuvan, tunsi vaikutusvaltansa hupenevan -- ensimäisen kerran
yhdentoista vuoden kuluessa. Kylmyyttä entisen ihailun sijasta,
arvostelevaa tylyyttä rakkauden sijasta! Niissäkin pienissä,
suljetuissa piireissä, missä hänen arvostelunsa oli tähän asti ollut
määräävänä, oltiin nyt kärkkäät unohtamaan ja syrjäyttämään hänet.
Pimeyttä ja kylmää tulvi nyt hänen aatteellisten pyrkimystensä
maailmaan, ja kadonnut oli luomisen ilo. Hän ei voinut antaa myöten,
ja jo oli hän marttyyrin sitkeydellä heittäytynyt tämän epätasaisen
taistelun tuoksinaan, jo kajasti hänen sielussaan aavistus marttyyrin
kohtalosta.

Yksin Bennettkin! Hänen istuessaan yksinään pää painuksissa, kädet
hervottomina kupeilla, ajatukset viivähtivät haikealla mielikarvaudella
tämän vanhan ystävän luopumisessa -- ystävän, joka niin monessa
kamppailussa oli seisonut häntä tukemassa. Bennett ei voinut uskoa,
että tämän kirjan suunnitelmat olivat toteutettavissa, se oli
_mahdotonta_. Ja kuitenkin hän oli ihmisistä rehellisin ja tavallaan
myös erittäin selvänäköinen. Toiset taas olivat kaikki olleet häntä
vastaan. Henkisesti heidän mielipiteensä eivät paljonkaan häntä
liikuttaneet, mutta moraalisesti hänestä oli raskasta esiintyä
epäilijänä ja toisin ajattelevana kaikkien puolueystäväin puhuessa
kieltä, joka oli melkein kuin uuden uskon kieltä.

Hän oli sitoutunut pitämään useita esitelmiä tästä riitakysymyksestä,
joka nykyhetkellä järkytteli Lontoon työkansaa. Ilomielin hän oli
vastaanottanut ne, mutta nyt, äänettömän yön masentavina hetkinä, hän
ajatteli niitä kammoksuen, kuvitellen näkevänsä edessään tuhansia
vihamielisiä kasvoja. Oh, miten hartaasti hän ikävöi unta -- lepoa --
päästä turvaan näiltä kalvavilta ajatuksilta, jotka eivät kumminkaan
voineet mitään muuttaa tai parantaa!

"_Elämän traagillisuus on siinä, että ihmistahto ja maailman salattu
viisaus ovat ristiriidassa keskenään!_" Nämät sanat oli kirjoittanut
mies, jonka ajatussuuntaan hän oli syvälle tunkeutunut, ja ne kaikuivat
tällä hetkellä hänen korvissaan. Ei salattu kohtalo, ei salattu paha,
vaan salattu _viisaus_. Vieläkö hän kuolemassakin kykenee pitämään
kiinni siitä uskosta? Mutta -- mikä sitten on uskon tehtävä, ellei
juuri se?



VI LUKU.


"No niin, minun on siis viipymättä lähdettävä matkaan?" sanoi Louis
Craven. "Nyt on perjantai -- sanokaamme maanantaina." Wharton
nyökähytti päätänsä. Hän ja Craven istuivat kahden Marcellan pienessä
arkihuoneessa. Heidän emäntänsä oli Edith Cravenin kanssa vetäytynyt
kyökkiin, jotta miehet voisivat häiritsemättä puhella keskenään.
Keskustelu oli sujunut kummankin tyytyväisyydeksi, ja Louis Craven
oli heti suostunut rupeamaan _Työväen Sotahuudon_ kirjeenvaihtajaksi
Keski-Englannissa, missä parhaillaan suunniteltiin tärkeätä lakkoa.
Haluten esiintyä edullisessa valossa Wharton oli aina liikeasioissaan
taipuvainen menemään pitemmälle, kuin hän alkujaan oli tarkoittanut,
ja niinpä hän nytkin oli Louisille puhunut kahden vuoden kestävästä
sopimuksesta ja oli tarjonnut hänelle kaksisataa puntaa vuodessa. Ja
näihin ehtoihin Craven oli ylen tyytyväinen.

"Ja te olette niinmuodoin päättänyt _kannattaa_ lakkoa ja loppuun asti
pysyä sen puolella?" sanoi hän.

Hän kiinnitti läpitunkevat, vihertävät silmänsä seuralaiseensa. Louis
Craven oli nyt pitkä, kapeahartiainen mies, pää hänellä oli kaunis ja
soikea, piirteet hienot, katse likinäköinen ja hermostunut, käytös
tuota kohteliasta, sulavaa laatua, joka äkkiarvaamatta saattaa siirtyä
ivalliseksi. Wharton puolestaan oli aina ollut hiukan vaivaantunut
hänen seurassaan -- niinhyvin venturistien väittelykokouksissa kuin
nytkin.

"Tietysti me sitä kannatamme loppuun asti", vastasi Wharton
painokkaasti. -- "Tässä saatte sihteerin kertomuksen, olen käynyt
läpi sen, ja asia on selvä kuin päivä. Niitä vaivaisia on liian kauan
nyljetty, kyllä on jo aika toistenkin puuttua asiaan. Työnantajista
on kaksi alihuoneessa. Denny on epäilemättä aikamme kehnoimpia
tehtaanisäntiä."

Äänessä oli myrkyllinen sävy, ja puhuessaan hän napitti takkinsa
kiireellisen näköisenä, kuten ainakin mies, joka monilta julkisilta
toimiltaan ei kerkeä kauan viivähtää yhdessä toimessa.

"Oh, Denny", tuumi Craven; "niin, kyllä Denny on kova mies, mutta
samassa oikeamielinen oman käsityksensä mukaan. Pahempia kuin hän on
viljalti."

Nämät sanat muistuttivat epämieluisasti Whartonia tuosta venturistien
tavasta olla hyväksymättä toisen arvostelua sitä tutkimatta. Hänestä
hänen oma käsityksensä Dennystä olisi saanut kelvata Cravenillekin.

"Vielä yksi seikka", sanoi Craven äkkiä Whartonin tarttuessa keppiinsä
-- "puhutaan sovinto-oikeuden asettamisesta."

"Niin, kyllä tiedän!" sanoi Wharton kärsimättömästi. "Pelkkää
petkutusta kaikki tyynni. Työmiehiä on kahdesti ennen sillä puijattu.
Asia siirretään jonkun naapurituomarin ratkaistavaksi, joka muka
on puolueeton -- ja päätös langetetaan luonnollisesti työmiesten
vahingoksi."

"_Sotahuuto_ ei niinmuodoin asetu sovinto-oikeutta puoltamaan?"

Craven veti esiin muistikirjansa.

"Ei! -- Tyytymättömyys on kaikin puolin aiheutettu. Korkealle
eivät työmiesten vaatimukset tähtää, ja niihin on suostuttava,
jos mieli poloisten elää. Sama on laita kaikissa muissakin
kotiteollisuudenhaaroissa -- palkat poljetut. Tukea heitä täytyy!
Aikomukseni on kannattaa heidän vaatimuksiaan hyvällä tai pahalla.
Niitä vaivaisia! Luitteko mennä vuonna eräästä sinikirjasta selostuksen
näistä oloista? Sovinto-oikeutta muka! ei maar! ensin niiden on
pysyttävä hengissä!"

Craven katsahti ylös hajamielisen näköisenä.

"Annoittehan minulle herra Thorpen osoitteen?" Herra Thorpe oli
ennenmainittu sihteeri.

Uudelleen Wharton masensi kiukkunsa. Jos hän suvaitsi laveammin asiasta
lausua mielipiteensä, ei Cravenin sopinut olla tarkkaamaton.

Craven taas, jolle työmiehen kärsimykset todella olivat läheinen
sydämen asia, puhui niistä aina kuivakiskoisesti, vaikka hän kylläkin
kirjoituksissaan käytti aika kiihkoisaa kieltä. Hän halveksui syvästi
kaikkea tuollaista halpahintaista tunteiden näyttelemistä. Mutta juuri
tämä ominaisuus samoin kuin hänen hämmästyttävä epäitsekkyytensä oli
tähän saakka esteellisesti vaikuttanut miehen menestykseen.

Wharton toisti osoitteen ja antoi vielä joitakin hätäisiä ohjeita
kirjoitusten pituuteen ja laajuuteen nähden, joita Craven tarkkaavana
kuunteli.

"Saako tulla sisään?" kysyi Marcellan ääni.

"Totta kai", sanoi Wharton aivan muuttuneella äänellä. "Asiat on
loppuun puhuttu, ja minä olen pois menossa!"

Puhuessaan hän otti hattunsa.

"Ei ensinkään. Tässä tuodaan teetä, ja ilman sitä ei lähde talosta
kukaan vieras", sanoi Marcella, ottaen pienen tarjottimen punakutrisen
Daisyn käsistä, joka häntä seurasi.

Wharton katseli häntä päättämättömän näköisenä. Ennen Louis Cravenin
tuloa hän oli jo puolen tunnin ajan jutellut Marcellan kanssa
kahdenkesken, ja nyt oli jo aika hänen kiirehtiä parlamenttiin.
Mutta eipä ollutkaan niin helppo lähteä tiehensä nyt, kun Marcella
jälleen näyttäytyi. Kuinka ihmeteltävän kaunis hän oli yksinpä tuossa
valepuvussakin! Hän oli sairaanhoitajattaren pukineessa, sillä hänen
toinen päivävuoronsa alkoi kello puoli viideltä, ja tuolille hänen
viereensä oli asetettu valmiiksi viitta, päähine ja laukku. Hoitajapuku
oli sileätä, ruskeata Hollannin palttinaa, kaulus ja kalvosimet
valkeata liinaa, mutta Whartonin mielestä ei tuo tumma italialainen pää
ja notkea, solakka vartalo olleet koskaan näyttäneet kauniimmilta. Hän
epäröi ja jäi.

"Kaikki sovittu?" sanoi Marcella puoleksi kuiskaamalla kulkiessaan
Louis Cravenin sivu kakkua noutamaan kyökistä.

Craven nyökähytti hymyillen päätänsä, ja ilosta hehkuvana, tyytyväisenä
itseensä ja kaikkiin muihin Marcella palasi takaisin teepöydän luo.

Seuraava neljännestunti kului hyvin hupaisesti. Wharton istui
tuon pienen piirin keskellä, ollen siksi viisas, ettei ruvennut
venturistille suojelijan osaa näyttelemään, mutta yhtäkaikki hän tunsi
hallitsevansa asemaa, vaikka esiintyikin toisten vertaisena. Craven ei
puhunut paljon mitään, venyi vaan Marcellan korituolilla käsivarret
pään taa heitettyinä, mutta hänen tyyni, iloinen katseensa todisti,
kuinka mielissään hän oli, ja Marcella jutteli ja nauroi hilpeästi
kuten ihminen, jonka maailmanparannus-puuhat ainakin tällä haavaa
ovat ottaneet luonnistuakseen. Vai ilmaisikohan hänen käytöksensä
naisen salattua tietoisuutta siitä, että lähellä oli henkilö, joka
häiritsevämmin ja magneettisemmin vaikutti hänen tunteisiinsa kuin
kukaan muu.

"No niin, perjantaina siis", sanoi Wharton viimein, kun ei hän enää
uskaltanut viipyä. "Teidän täytyy saapua hyvissä ajoin, sillä siellä
tulee olemaan aika väenrynnäkkö. Tuleehan neiti Craven mukaan?
Mainiota! Pyydän ovenvartiaa pitämään varalla, milloin tulette.
Hyvästi! -- hyvästi!"

Hän kätteli kiireellisesti sisaruksia, loi vielä viimeisen
tutkistelevan katseen ensin Marcellaan ja sitten hänen pieneen,
vaatimattomaan arkihuoneeseensa ja poistui.

Hän oli parahiksi kadonnut näkyvistä, kun jo Anthony Craven, rampa
vanhempi veli, astui sisään.

"No -- kuuluuko mitään uutta?" kysyi hän Marcellan työntäessä tuolia
hänelle.

"Kaikki reilassa!" sanoi Louis, jonka käytös oli aivan muuttunut
Whartonin lähdettyä. "Maanantaina minä lähden matkaan ryhtyäkseni
_Sotahuudon_ kirjeenvaihtajaksi. Damesleyn lakko vaatii nyt heti
miestä sinne. Kuukausi koeaikaa ja sitten palkkaa -- kaksisataa puntaa
vuodessa. Oh, se vetelee."

Hän vääntelihe levottomana tuolillaan ikäänkuin koettaakseen peitellä
veljeltä mielihyväänsä. Mutta se ei onnistunut, sillä se oli kerrassaan
muuttanut hänen huolten uurtamat kasvonsa.

"Ja ensi viikolla kai Anna ja sinä lähdette papinkansliaan?" sanoi
Anthony nyreänä ottaessaan Marcellalta teekuppia.

"Ei vielä ensi viikolla", pisti väliin Edith Cravenin tyven ääni.
"Annan täytyy ensin päättää oppiaikansa paitatehtaassa. Vasta kymmenen
päivää sitten hän jätti puku-ompelun ja ryhtyi tähän työhön. Ja hänen
oli määrä koetella kuukauden aika kumpaakin ompeluhaaraa."

Marcellan kohotetut silmäkulmat pyysivät selitystä. Hän ei ollut vielä
nähnyt Louisin kihlattua, mutta sisarukset olivat häntä kuvailleet
hyvin tarmokkaaksi ja lujaluontoiseksi nuoreksi naiseksi, ja moneen
työväenkysymykseen sanottiin hänen olevan paljon paremmin perehtynyt
kuin Louis.

Louis selitteli, että Anna erästä työväenlehteä varten tutki oloja
erinäisissä ammattikunnissa, missä kiristysjärjestelmä oli vallalla.
Viime viikolla hän oli ansainnut neljätoista shillingiä puku-ompelussa,
mutta tämä suurtyö oli niin uuvuttanut hänen voimansa, että Louis
oli vaatinut häntä lepäämään kaksi tai kolme päivää, ennenkuin hän
siirtyi paitoihin. Paidoilla oli tällä haavaa luja menekki, ja työnteko
helteessä oli kahta väsyttävämpää.

"Paidoistahan heidän tuttavuutensakin sai alkunsa", sanoi Edith
miettiväisenä. "Louis asui piharakennuksen toisessa kerroksessa,
Anna kolmannessa ja he kohtasivat usein toisiansa portaissa. Eräänä
päivänä Anna kuuli Louisin pyytävän pientä siivojatartansa ompelemaan
pari nappia hänen paitaansa. Tyttönen keikahutti päätänsä ja arveli,
että kylläpä käskis! Kun Louis oli lähtenyt tiehensä, meni Anna
alakertaan, pyysi tyynesti saada hänen paitansa ja lähti sitten
omalle puolelleen niitä paikkaamaan. Kotiin palatessaan Louis äkkäsi
pöydällään aimo kasan korjattuja paitoja. Tietysti hän vuodatti
muutamia liikutuksen kyyneliä -- väitelköön vaikka kuinka sitä vastaan.
Mutta seuraavana aamuna Anna neiti löysi kenkänsä ovensa ulkopuolella
paremmin kiilloitettuna kuin koskaan ennen ja niiden sisässä pienen
kirjelippusen. Olihan se liikuttavaa? Siitä lähtien, niin kauan kuin
he asuivat siinä talossa Anna paikkaili ja Louis kiillotti. Anthony ja
minä tietenkin oivalsimme, mikä oli tulossa."

Marcella nauroi.

"Teidän täytyy tuoda hänet tänne, että saan tutustua häneen", sanoi hän
Louisille.

"Kyllä tuon", vastasi Louis ja näytti olevan hiukan ymmällä, "jos vaan
voin saada hänet käsiini. Mutta milloin hän ei ompele, hän kirjoittaa
tai puuhaa ammattiyhdistyksiä. Hän työskentelee kuuden verosta. Hän on
ansaitseva melkein yhtä paljon kuin minä, kun me olemme naimisissa. Oh!
kelpaa meidän elää!"

Anthonyn katse sumeni ja hän näytti kiukustuneelta kuullessaan
tällaista tunteidenpurkausta muuten niin hillityn ja ivallisen Louisin
suusta.

"Kaksisataa puntaa vuodessa?" toisti hän verkalleen; "suunnilleen yhtä
paljon kuin herra Harry Wharton vuosittain tuhlaa vaatetukseensa.
Sanotaan, että siinä suhteessa hän on vallan suurellinen. Ja sillä
summalla, minkä hän uhraa vaatteisiinsa, hän saa _sinut_ ostetuksi
ruumiinesi, sieluinesi, ja sinä, Louis, näyt päälle päätteeksi olevan
siitä kiitollinen hänelle."

"Yhdentekevä", vastasi Louis huolettomasti. "Olen hyvilläni siitä,
ettei hän ostanut ketään muuta -- ja kiitollinen olen kuin olenkin!"

"Ei tuhat tulimmaista, sitä et saa olla!" huudahti Anthony
kiukkuisesti. "Sinäkö olisit riippuvainen mokomastakin kerskurista!
Sitä en totta totisesti voi sietää. Sinä tiedät aivan hyvin, mitä minä
siitä miehestä ajattelen ja kuinka minua kiusaa se tieto, että sinä
ryhdyt hänen palvelukseensa."

Marcella nousi suuttuneena pystyyn. Louis intti vastaan.

"Joutavia!" murahti Anthony; "sinun on suvaittava, että puhun suuni
puhtaaksi -- minulla ei ole Annaa, joka odottaa."

"Mutta en käsitä, miksi _minun_ pitäisi sitä suvaita", sanoi Marcella
kääntyen hänen puoleensa. "Luullakseni te tiedätte, että olen herra
Whartonille kiitollisuuden velassa. Olkaa hyvä ja muistakaa se!"

Anthony silmäili häntä tuokion mitään virkkaamatta. Kysymys väreili
hänen huulillaan. Sitten hän teki hieman kömpelön kumarruksen.

"Olen mykkä", sanoi hän, "käytökseni ei ole entisiltä ajoilta
parantunut, kuten huomaatte."

"Mitä te sellaisella huomautuksella tarkoitatte?" huusi Marcella
tulistuen. "Kuinka saatatte pelkillä solvauksilla viedä kunnian ja
maineen mieheltä, joka niin vähässä ajassa on saavuttanut sellaisen
aseman kuin hän -- niin monella eri alalla? Se ei ole yksin kohtuutonta
-- se on typerää! Ja mitä te sitäpaitsi tiedätte hänestä?"

"Te unohdatte", sanoi Anthony levittäen rauhallisena voita leivälleen,
"että siitä on runsaasti kolme vuotta aikaa kun nuori herra Harry
Wharton yhtyi venturisti-liikkeeseen ja alkoi herättää huomiota. Minä
olen pitänyt häntä silmällä alun pitäen, ja joskohta en itse tunne
häntä hyvin, niin tuntevat ainakin minun ja Louisin ystävät hänet. Ja
enimmät heistä -- sen Louiskin tietää! -- arvostelevat häntä nykyisin
melko ankarasti."

"Älähän huoli, Anthony!" rauhoitteli Louis. "Eihän kukaan otaksu,
että tämäntyyppinen mies olisi puhdasverinen isänmaanystävä. Mutta
sinä et voi kieltää sen paremmin kuin minäkään, että hän on sentään
tehnyt puolueelle monta kunnon palvelusta. Vaaditaanko minua avaamaan
sylini hänelle. Tietysti ei! Hän tarjoo minulle työtä ja lupaa maksaa
siitä. Minua tämä miellyttää, aikomukseni on hänen ja hänen lehtensä
kustannuksella ansaita hieman rahaa, jota tarvitsen, ja sen ohessa
hyödyttää yhteistä asiaamme."

"_Sinäkö_ -- Harry Whartonin kustannuksella!" naurahti raajarikko niin
purevan pilkallisesti, että Louisin ohuet posket sävähtivät punaisiksi
ja Marcellan suuttumus yhä yltyi. Anthony Cravenin hyökkäykset
Whartonia kohtaan olivat hänestä pelkkää mieskohtaista ennakkoluuloa ja
pahansuopaisuutta. Olihan perin luonnollista, että tuollainen mies kuin
hän -- köyhä, epäonnistunut ja katkeroitunut -- katsoo karsain silmin
voitollista ja yleisessä suosiossa olevaa ilmiötä.

"Mitä jos nyt jättäisimme herra Whartonin rauhaan?" virkkoi hän
päättävästi, ja Anthony, tehden pienen ylpeän alistumisen liikkeen,
vaikeni ja nojautui jälleen tuolinsa selkänojaa vasten.

Uudistettuaan tuttavuutensa Cravenien kanssa Marcellalle oli piankin
selvinnyt, että Anthonyn tyytymättömyys ihmisiä kohtaan, varsinkin
sosiaalisia uudistajia ja politikoitsijoita kohtaan, oli kehittynyt
voimattomaksi katkeruudeksi. Louis oli ripustanut taiteensa naulaan ja
antautunut sanomalehtityöhön, politiikkaan ja nälkäpalvelukseen, mutta
Anthony oli yhä pysynyt taiteilijana, elättäen itseään pääasiallisesti
mallien piirustamisella. Hän se veljeksistä kumminkin oli kiihkoisampi
venturisti ja antikapitalisti. Mutta nämä harrastukset, jotka
Louisissa liittyivät huumaaviin toiveisiin paremmasta tulevaisuudesta,
synnyttivät Anthonyssä epätoivoista mielialaa. Hän inhosi varallisuutta
intohimoisemmin kuin milloinkaan ennen, mutta hänen luottamuksensa
työläiseen, heimolaiseensa, oli järkkynyt. Rikkaiden täytyi poistua,
mutta yhtäkaikki oli maailma vielä sittenkin oleva surujen tyyssija.

Tarkattuaan hetken aikaa toisia hän keskeytti äkkiä heidän puheensa
kysymällä:

"Mitä työtä se sitten on, Louis?"

"Sanoinhan jo. Minun on otettava selvää Damsleyn työoloista ja tehtävä
selkoa lakosta ja kannatettava sitä, kun se ensi viikolla puhkeaa."

"Turhaa työtä!" sanoi Anthony lyhyesti; "työnantajat ovat liian vahvat.
Puhelin eilen Dennyn kanssa asiasta."

Mainittu Denny ei kumminkaan ollut Whartonin vihamies alihuoneessa,
vaan hänen poikansa -- nuori mies, joka alotettuaan elämänsä mitä
jäykkäniskaisimman ja virkavaltaisimman kapitalistin perijänä oli
aikaa myöten omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen, kieltäytynyt
vastaanottamasta avustusta isältään ja oli nyt niin sanotun "henkisen
köyhälistön" jäseniä ja kollektivistisen liikkeen johtaja. Hän
oli hiljakkoin liittynyt venturisteihin. Anthony oli häneen hyvin
mieltynyt. Louis sitävastoin ei tuntenut häntä paljon yhtään.

"Niinkö", vastasi hän veljen huomautukseen. "En tiedä. Minä luulen,
että _Sotahuuto_ voi saada jotain aikaan. Sanomalehdistön vaikutusvalta
käy nykyisin yhä painavammaksi."

Ja hän toisti mitä Wharton hänelle oli ilmoittanut -- sitä samaa
Wharton aina teki _Sotahuudosta_ puhuessaan -- että lehden menestys
oli kasvamassa ja sen vaikutusvalta työväen riitaisuuksiin nähden
karttumassa.

"Tyhjää puhetta", intti Anthony kuivasti vastaan, "pelkkiä juttuja!
Minun uskoni on, että Sotahuuto on huojuvalla kannalla ja että hän sen
tietääkin."

Nyt täytyi Marcellan ja Louisin nauraa täyttä kurkkua. Kun
liioitteleminen kohoaa yli erään rajan, käy se hullunkuriseksi.
Tällainen väite ei pystynyt heissä vihastusta nostattamaan, ja
seuraavan kymmenen minuutin kuluessa oli Anthonyn tyydyttävä
näyttelemään riidanhaluista ihmistä, jonka kustannuksella pidetään
hauskaa, mutta jonka kanssa ei huolita väitellä. Hän alistui vaieten
kohtaloonsa ja tarkasteli palavilla, vihamielisillä katseilla milloin
kutakin vastustajaansa.

Mutta kun sisarukset viimein nousivat hyvästelemään, pudisti Marcella
hyvin ystävällisesti hänen kättänsä. Hän ei koskaan unohtanut, että
Anthony oli sairas ja yksinäinen, ja tytön sääli ja kunnioitus häntä
kohtaan olivat aikaa sitten myöntäneet raajarikolle oikeuden olla
epäkohtelias.

"Mitä teille nykyisin kuuluu?" kysyi Anthony äkisti päästäen Marcellan
käden.

"Oh, hyvää vain! yli-intendentti jättää minut melkein tykkänään
rauhaan, ja se merkitsee, että hän on tyytyväinen. Eräs piirilääkäri
sanoo minua? 'hyväksi hoitajattarekseen', ja muuan terveyshoitokunnan
tarkastaja tarjoutuu alinomaa minua avustamaan neuvoillansa, milloin
olen tarpeessa. Muuta valittamista ei ole."

"Ja köyhät ovat teille yhtä rakkaat kuin ennenkin?"

Ivallinen äänensävy herätti Marcellan vastustushenkeä, ja hän vastasi:

"Olen tavannut heidän parissaan paljon enemmän onnea kuin odotin."

Anthony nauroi.

"Kuinka naismaista! Jotkut kurjissa asunnoissa elävät maalaiset tekivät
teistä demokraatin. Jotkut hyväpalkkaiset Lontoon käsityöläiset vievät
teidät turvallisesti takaisin oman säätyluokkanne helmaan. Omaisenne
tekivät viisaasti, kun sallivat teidän ryhtyä tähän työhön."

"Luuletteko, että minun sairaani ovat kaikki hyvin palkattuja
käsityöläisiä?" vastasi Marcella pilkallisesti. "Enkä minä puhunut
'rahasta' tai 'mukavasta elämästä', vaan onnesta, eikö niin? Ja
mitä tulee kansanvaltaisuuteeni, niin te ette kenties pysty sitä
arvostelemaan."

Hän nojasi molemmin käsin takana olevaan pöytään ja loi Craveniin
uhmaavan katseen suurista, palavista silmistään.

"Minkävuoksi olette vielä venturisti?" kysyi Anthony äkisti.

"Koska minulla on oikeus olla! Minä liityin yhdistykseen, jonka
päämääränä on työskennellä 'paremman tulevaisuuden' hyväksi. Ja mikäli
heikot voimani sallivat, pyrin minäkin kantamaan korteni saman asian
hyväksi."

"Te ette ole sosialisti. Puolet siitä, mitä sanotte ja teette, todistaa
sen. Mutta _me olemme_ sosialisteja."

Marcella epäröi ja tarkasti kiinteästi sairasta miestä.

"En olekaan! -- jos sosialismilla tarkoitatte poliittista järjestelmää
-- kaiken yksityisen yritteliäisyyden ja kilpailun polkemista ja
muuta semmoista -- niin myönnän, että etenen siitä yhä kauemmas. Ei!
siitä alkaen kun aloin liikkua näiden päiväpalkkalaisten joukossa,
olen tahtomattanikin huomannut, ettei menestys riipu niin paljon
tuloista kuin luonteenominaisuuksista. Minä käyn kahdessa erilaisessa
kodissa samassa rakennuksessa. Toinen on helvetti -- toinen taivas.
Miksikä? Molemmat kuuluvat hyväpalkkaisille käsityöläisille, joilla on
yhtäläiset elämänehdot, jotka voisivat mukavasti ja huolettomasti elää.
Mutta toinen on kunnon mies, toinen joutuu ennen pitkää perheineen
päivineen keppikerjäläiseksi. Se ei merkitse paljon, kyllä minä tiedän
-- oh! älkää huoliko ruveta todistelemaan! -- Mutta se on kumminkin
toisin kuin olin kuvaillut. Minun työpiirissäni työskenteleviä
sosialisteja kohtaan -- teitä lukuunottamatta -- en tunne niinkään
suurta myötätuntoa kuin esimerkiksi Hyväntekeväisyys-yhdistyksen
jäseniä kohtaan, jotka hiljaisuudessa raatavat ja saavat vain moitetta
ja kiittämättömyyttä palkakseen joka taholta."

Anthony naurahti pilkallisesti.

"Sehän on kaikkien naisten tapa", sanoi hän; "kattilanpaikkuri on aina
parempi kuin uudistaja."

"Ja mitä sosialismiinne tulee", lasketteli Marcella edelleen
hyvillä mielin, kun sai puhua suunsa puhtaaksi asiasta, jota jo
kauan oli mielessään hautonut, -- "niin näyttää se minusta --
kuten moni muukin mieltäkiinnittävä ja jännittävä seikka -- olevan
määrätty tienraivaajaksi jollekin muulle! Kristikunta alkoi köyhäin
holhoomisella ja tavarain jaolla -- siitä kehittyi omaisuuden ja
läänityslaitoksen suuri etuvarustus. Entä ristiretket -- Herran hautaa
ne lähtivät etsimään! -- mutta niiden varsinainen merkitys oli siinä,
että ne elähyttivät kauppaa ja tieteitä. Niin on laita sosialisminkin.
Se puhuu uudesta valtiojärjestyksestä, mutta sen tehtävänä on saattaa
vanha järjestys terveeksi."

Anthony taputteli ivallisesti käsiään.

"Mainiota! Toivon, että pyydätte minua kuulemaan, kun julkisesti
puhutte Vapauden ja Omaisuuden puolustukseksi."

Sillä välin seisoi Louis heidän takanaan kädet taskuissa ja kujeellinen
pilke silmissään. Kauniin, kolmenkolmatta-vuotiaan, pintapuolisen
kasvatuksen saaneen tytön mielipiteitä hän täydellä todella ylenkatsoi.
Mutta Anthony vain teeskenteli ylenkatsetta.

Siitä huolimatta Louis, hyvästellessään emäntäänsä, kiitti häntä
vilpittömästi ja hänelle harvinaisella tunnelämmöllä. Kaksi vuotta
sitten hän oli parin kuukauden ajan ollut Marcellaan rakastunut. Hän
tiesi, ettei hän Marcellan puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin
hyvän toverin ystävyyttä; ja nyt oli hänen Annansa tykkänään anastanut
hänen sydämensä. Mutta miehen karkean sosialismin pohjalla oli kätkössä
synnynnäinen ja lempeä ritarillisuus, ja se tyttö, joka oli voittanut
hänen kiihkeän nuoruudenlempensä, ei voinut koskaan kokonaan kadottaa
viehätystänsä hänen silmissänsä. Ja kuinka ystävällisesti, kuinka
avuliaasti Marcella nyt oli auttanut häntä saamaan Annan!

Heidän lähdettyään Marcella heittäytyi hetkeksi tuolille miettimään.
Hänen suuttumuksensa Anthonyyn oli pian haihtunut. Mutta Louisin
kiitokset olivat synnyttäneet hänessä suloista mielihyvää. Silmät
säteilivät ja posket rusottivat lämpiminä. Hänen vanha intohimonsa
saada hallita ja johtaa toisten kohtaloa oli uudelleen vironnut.

"Minä toimitan, että kaikki käy hyvin", puheli hän itsekseen, "minä
pidän heistä huolta."

Hän tarkoitti: "Minä toimitan, että herra Wharton pitää heistä huolta!"
ja tätä tietä kiitivät ajatukset takaisin siihen puolen tunnin
yhdessä-oloon, jonka hän ennen Cravenien tuloa oli viettänyt Whartonin
seurassa.

Kuinka muuttunut hän oli ja samassa kuitenkin niin entisellään! Tuskin
kymmentä minuuttia hän oli istunut Marcellan vieressä, ennenkuin
jo molemmat alkoivat tuntea vilkasta tunteiden vuorovaikutusta
välillään. Siinä oli tuo entinen eloisuus ja pelottomuus, vanhat,
jyrkät vaatimukset päästä Marcellan uskotuksi, tuttavallisiin väleihin
-- ja samassa ympäröi häntä uusi ilmapiiri, uusi arvokkuus, jota
suo ihmiselle kasvava edesvastuuntunne, vallan huolet ja korkea
asema -- kaikki omiansa panemaan liikkeeseen Marcellan laisen tytön
mielikuvitusta. Vaaleanruskeiden kiharain ympäröimällä otsalla näkyi
uurteita, jotka häntä miellyttivät -- uurteita, jotka nainen panee
merkille, koska hän arvelee niiden tietävän elämänkokemusta ja
etevämmyyttä.

Marcella oli mielissään, että oli saanut tavata häntä. Nuorta
sosialisti-edustajaa jo ajatellessaankin hän oli hyvillään, ja
hyvillään hän oli siitäkin, että pian saisi kuulla hänen puhuvan
parlamentissa; ilahutti häntä sekin, että Wharton oli uudistanut
tuttavuutta hänen vanhain ystäväinsä kanssa. Ja tämä mielihyvä ei
häirinnyt omanarvontunnetta, se oli tunne, jonka hän rehellisesti ja
peittelemättä saattoi omaksua. Kun muistelmat lähenivät tuota rumaa
kohtaa menneissä tapahtumissa, niin hän rypisteli otsaansa, mutta
ravisti sen samassa kiihkeästi mielestään. Jospa _hän_ vain muistuttaa
siitä tai viittaa siihen, niin lopussa on silloin heidän ystävyytensä.
Muussa tapauksessa he pysyvät ystävinä ja Marcellan personalliset
harrastukset Whartonin julkiseen toimintaan nähden ikäänkuin
vapauttavat sitä painostusta, jonka alituinen köyhyyden ja kärsimysten
näkeminen jättää mieleen. Miksi se ei kävisi laatuun? Tämänlaatuiset
ystävyydensuhteet miesten ja naisten välillä käyvät päivä päivältä
ymmärrettävämmiksi. Hallinin epäluottamukseen ja Anthony Cravenin
kateelliseen vihamielisyyteen hän ei aikonut kiinnittää minkäänlaista
huomiota. Saattoiko kukaan vaatia, että temperamenttia sellaista kuin
Whartonin katsoisi suopein silmin Hallin, Craven -- tai -- muuan kolmas
henkilö, jota hänen ei tehnyt mielensä ajatella? Eihän häntä sitäpaitsi
kukaan pitänyt virheettömänä. Tuo monimutkaisuus ja ongelmallisuus
hänen luonteessaan, se se juuri tekikin miehen niin kiehtovaksi.

       *       *       *       *       *

Hetken aikaa hän punoittavin poskin istui näihin mieluisiin ajatuksiin
vaipuneena tuntien saaneensa uutta sisällystä elämäänsä, ja vasta
kun Minta astui sisään teevehkeitä pöydältä korjaamaan, hän havahtui
unelmistaan.

"Kas, joko kello alkaa olla puoli viisi!" huudahti hän hypähtäen
pystyyn. "Missä ovat tarpeeni?"

Hän silmäili läpi sairasluettelonsa, tutki vielä kerran, että laukussa
oli kaikki mitä tarvittiin, ja puki sitten kiireesti yllensä viittansa
ja päähineensä.

Äkkiä -- huone oli tyhjä, sillä Minta oli lähtenyt teetarjottimineen
-- ajatusten eriskummainen kiertokulku loihti hänen sielunsa eteen
Hallinin kirjoituspöydällä olleen kuvan, -- kärsivän katseen --
harmaantuneen pään! Hänen kätensä, jotka kiinnittivät viittaa, soluivat
vastustamattoman tuskan painostuksesta alas, ja hän väänteli niitä
rajusti -- liike, joka ilmaisi äänetöntä katuvaisuutta ja masennusta.

Hän! -- hän puhuu sosiaalisista parannuksista ja "luonteista";
hän lausuu mielipiteitään eetillisistä kysymyksistä; hän, jonka
tähänastisista suurtöistä on ollut huomattavin se, että hän on saanut
hyvän miehen kärsimään. Äskeinen ylvästely ja tyydytetty itserakkaus
lyyhistyivät siinä samassa kokoon. Hiljakseen, pää painuksissa, hän
poistui huoneesta.



VII LUKU.


Marcellan ensimäinen sairas asui samassa talossa kuin hän itsekin.
Se oli nainen, joka kitui sydäntautia ja henkitorventulehdusta
ja jolla sen lisäksi oli jalassa mätähaava, jota Marcella nyt
oli hoidellut parin viikon aikana. Hän asui kahden tyttärensä ja
kahdeksantoista-vuotiaan poikansa kanssa itäisen kylkirakennuksen
yläkerrassa.

Viileä kukkien tuoksu tulvi Marcellaa vastaan hänen astuessaan pieneen
huoneeseen, joka tavallisuuden mukaan oli moitteettoman puhdas.
Akkunat oli avattu, ja pöydän ääressä keskellä huonetta seisoi nuori
nainen paitoja silittämässä. Hän ja hänen äitinsä tervehtivät kumpikin
hymyillen Marcellaa ja esittivät hänet sitten juhlallisesti eräälle
sairaan vieressä istuvalle, pitkänaamaiselle, huokailevalle naiselle,
joka huomattavan taitavasti ja sirosti pisteli kirjaimia nenäliinoihin.

Marcella polvistui sairaan viereen avatakseen jalkakääreen. Nainen,
kalvakka, läpikuultava, olento, voihki tuskasta, kun vaatetta
poistettiin; mutta puoleksi tukahdettujen ähkinäin lomassa hän keksi
jotain ystävällistä ja kiitollista sanottavaa hoitajattarelleen.

"Minulla ei ole milloinkaan ollut ketään hoitajatarta, joka tekisi sen
niin hellävaroen --" tai -- "kuinka kiltti olette, kun teette sen niin
_hitaasti_ -- oh! ennen teitä kävi täällä eräs nuori hoitajatar --"
tai "eikö hänellä ole somat kädet, rouva Burton? niitä ei ole tarvis
pelätä."

"Jalka rukka! mutta nyt se minusta jo näyttää paremmalta", sanoi
Marcella ja nousi viimein pystyyn puhdistettuaan ja sidottuaan jalan
ja asetettuaan sen takaisin puuarkulle, joka oli sen nojana -- sillä
sen omistaja ei ollut makuulla, vaan istui tyynyjen välissä vanhassa
nojatuolissa. "Ja miten on yskänne laita, rouva Jervis?"

"Oh! öisin se on aika paha", sanoi rouva Jervis lempeästi -- "Emily
raukka ei saa yhtään rauhaa. Mutta joka ilta, kun hän nostaa minut
vuoteeseen, rukoilen Jumalaa korjaaman minut ennen aamua, ja kyllä hän
sen kohta tekeekin."

"Äiti!" huusi Emily lakaten silittämästä. "Sinä et saa sellaista puhua."

Rouva Jervis loi häneen rohkaisevan kasteen. Hänen kuulakat kasvonsa
olivat käärettä muutettaessa käyneet vieläkin kalpeammiksi, mutta
tässä hauraassa kuoressa hehkui _elämä_, iloinen luottamus ja
lannistumattomuus, jotka useasti olivat panneet Marcellan ihmettelemään.

"Älähän tuota niin kovin laske sydämellesi, Emily. Se tapahtuu, kun
se tapahtuu -- sillä Herran tahto on, että rukoilemme, mutta itse Hän
sentään aikansa määrää. -- On sillä tyttö paralla kantamista omista
suuruistaankin, neiti. Oletteko huomannut, ettei hän enää kanna
sormusta?"

Marcella katsahti Emilyn vasempaan käteen tytön lentäessä
tulipunaiseksi ja liikutellessa rautaansa entistä rajummin. "Olen
kahtena viimeisenä päivänä kuullut hänestä semmoisia juttuja", virkkoi
hän hiljaa, vaikka suuttuneena, -- "etten koskaan enää pane sitä
_sormeeni_. Se polttaisi kättäni."

Emily oli alun kolmannellakymmenellä. Siitä oli noin puolitoista
vuotta aikaa, kun hän oli mennyt naimisiin erään nuoren maalarin
kanssa. Hänen elettyään vuoden verran miehensä kanssa mitä suurimmassa
kurjuudessa syntyi hänelle lapsi. Se kuoli, ja henkensä oli äitikin
menettää miehensä raa'an kohtelun takia. Niin pian kuin hän kykeni
jaloillaan pysymään, hän ruumiillisesti ja sielullisesti murtuneena
ja täynnä inhoa rääkkääjätänsä kohtaan hoiperteli äitinsä luo, joka
oli leski. Mies ei yrittänytkään saada häntä takaisin luokseen, ja
Emilyn omaiset tekivät kaikkensa hyvittääkseen poloisen kärsimyksiä.
Nuorempi, neljäntoista-vuotias sisar ansaitsi seitsemän shillingiä
viikossa tekemällä paperikoteloita, veljeä, kahdeksantoista-vuotiasta
nuorukaista oli äiti sankarimaisten ponnistusten avulla pitänyt
kuusi vuotta nahkanmuokkausopissa hyvin etevässä liikkeessä, ja hän
ansaitsi nykyisin kahdeksantoista shillingiä viikossa ja toivoi ennen
pitkää saavansa paljon suuremmat tulot. Emilyn palattua kotiin alkoi
veli tuloistaan panna säästöön sen verran, että hän pääsisi oppimaan
"kiiltosilitystä", kieltäytyen itse kaikesta huvittelusta niin kauan
kuin oppiaikaa kesti.

Ja heidän huolensa palkittiin. Emilyn voimat ja mielen joustavuus
palasivat, hän ansaitsi työllään niin paljon, että nyt elettiin
huolettomasti, ja pienen siskonsa kanssa hän piti puhtaana ja siistinä
heidän kolmea pientä huonettansa ja vaali sen ohessa sairasta äitiä.

Marcella astui silityspöydän ääreen ja seisoi tuokion sen ääressä.

"Emily raukka!" sanoi hän vienosti laskien kätensä nuoren naisen
sormuksettomalle kädelle, joka piteli paitaa laudalla.

Emily katsahti häneen mitään puhumatta. Mutta silmissä hehkui kaikki se
kätketty tuska, jota huulet eivät kyenneet lausumaan.

"Raakaluontoinen mies se Emilyn mies olikin", sanoi rouva Jervis
raukealla, pitkäveteisellä äänellään -- "hän oli hyvin sivistymätön
mies".

Marcella kääntyi häntä katsomaan hämmästyneenä ja huvitettuna. Mutta
toiset eivät näyttäneet huomaavan mitään ihmettelemisen aihetta
viimeisessä lauseessa.

"Kasvatuksen puute on hyvin paha asia", jatkoi rouva Jervis samaan
tapaan; "tämä rouva tässä" -- hän viittasi kädellään rouva Burtoniin
-- "ei osaa lukea, nähkääs, ja minua hän niin säälittää! Mutta minä
luin juuri hänelle ja Emilylle -- yskäni kun on heittänyt minut hiukan
rauhaan -- erästä vanhaa traktaattia."

Hän veti näkyviin pienen, paljosta lukemisesta kuluneen kirjoituksen.
Sillä oli nimenä: "Palanen Armoa vai Leiviskä hyviä Töitä?" Marcella
katseli sitä kunnioittaen ja ääneti heittäessään viittaa yllensä.
Sellaiset asiat eivät kuuluneet hänen alaansa.

"Traktaatit ovat minulle niin rakkaat!" sanoi rouva Jervis
miettiväisenä. "Siksipä ei tämä asunto olekaan minulle niin mieluinen
kuin entinen, Emily. Täällä ei koskaan saa mitään traktaattia, ja
siellä niitä tuli melkein joka viikko milloin mistäkin. Mutta" -- ääni
aleni, ja hän katsahti arasti ensin ystäväänsä ja sitten Marcellaan --
"hän ei ole kristitty. Eikö se ole surkeata?"

Rouva Burton katsahti tyynesti työstään ylös.

"Totta se on, en minä mikään kristitty ole", sanoi hän levollisesti
henkilön tavalla, joka esiintuo epämieluisan tosiasian, josta hän ei
itse ole mitenkään vastuunalainen. "Veljeni kyllä on -- ja sisareni
-- oikein kelpo kristittyjä he ovatkin. Eräs sisaristani on Walesissa
naimisissa erään herrasmiehen kanssa. Hänellä on kaksi palvelijaa, ja
joka aamu ja ilta pidetään siellä kotihartautta. Mutta minulla ei ole
koskaan ollut mitään 'kutsumusta' ja minä olen heille sanonut, etten
voi teeskennellä. Rouva Jerviskin tässä on koettanut minulle puhua,
mutta toisille ajatuksille ei hänkään minua saa."

Rouva Jervis silmäili häntä haikean näköisenä. Mutta Emilyn poskille
sävähti vahva puna. Emily oli kirkollinen.

"Tietysti te olette kristitty, rouva Burton", sanoi hän suuttuneena,
"Hän tarkoittaa nähkääs", hän kääntyi Marcellan puoleen, "ettei hän
kuulu mihinkään lahkoon, kuten äiti. Mutta hän on kastettu ja Herran
ehtoollisella käynyt, sen hän on itse minulle sanonut. Ja kristitty hän
niinmuodoin on."

"Emily", huudahti rouva Jervis kuohuksissaan.

Emily kääntyi vavisten äitiinsä. Sairas istui suorana pää pystyssä
ja kipinöitsevin silmin, punaiset täplät kuoppaisilla poskillaan.
Molempain naisten silmäykset sattuivat yhteen; heidän välillään oli
sanaton kamppailu. Sitten Emily laski rautansa pöydälle, kiirehti
äitinsä luo ja heitti käsivartensa hänen ympärilleen.

"Sano mitä sanot, äiti", änkytti hän; "en minä aikonut sinua vastustaa".

Rouva Jervis nojasi vahamaisen poskensa tyttärensä ruskeaan
hivusvyyhteen ja hymyili heikosti. Hänen hengityksensä, joka oli käynyt
nopeaksi ja läähättäväksi, tyyntyi jälleen. Emily katsahti Marcellaan
silmissä kauhunsekainen itsesyytös. He tiesivät kaikki, että äkkinäinen
mielenliikutus saattoi minä hetkenä tahansa puhaltaa sammuksiin
räpyttelevän elämänliekin.

"Nyt teidän täytyy vähän levätä, rouva Jervis" sanoi Marcella lempeän
päättävästi. "Kääreen vaihtaminen uuvuttaa teitä aika lailla,
vaikk'ette sitä myönnä. Sallikaa minun sovittaa teidät mukavaan
asentoon. Kas niin; nyt tyynyt ovat varmaankin paremmin? Levätkää nyt
-- ja voikaa hyvin."

Mutta rouva Jervis ei vielä hellittänyt hänestä. Emily puikahti työnsä
luo.

"Pian minä saan levätä", kuiskasi hän merkitsevästi. "Kovasti minuun
koskee, kun Emily semmoista puhuu. Ei meillä muuta riitaisuutta koskaan
olekaan. Hän pitää kiinni ulkonaisista muodoista, minä taas _Jumalan
armosta_."

Vanhuksen kirkkaat, eloisat silmät katselivat myötätuntoa anoen
Marcellan kasvoihin. Mutta Marcella seisoi siinä arkana ja ihmeissään;
tällaiset sanat ja tunteet olivat hänelle oudot.

Brown Buildingsista tultuaan Marcella vastahakoisesti käänsi askeleensa
kappaleen matkan päässä olevalle kadulle, jossa asui hänen seuraava
sairaansa. Vastenmielisyys ja hänelle harvinainen avuttomuuden tunne
valtasi hänen mielensä. Muuan pappi, joka usein turvautui St. Martinin
sairaanhoitajattariin, oli pyytänyt yli-intendenttiä auttamaan
häntä eräässä vaikeassa tapauksessa. Kysymys oli eräästä nuoresta
naisesta, joka äkkiä oli ruvennut juomaan ja nyt oli luisumassa hyvää
vauhtia kohti perikatoansa. Jonkun hoitajattaren pitäisi joka päivä
säännöllisesti käydä talossa muka hoitamassa pientä, viisivuotiasta,
vast'ikään sairaalasta kotiin tuotua poikaa, mutta itse asiassa
pitääksensä silmällä äitiä.

Marcella sattui olemaan toimistossa, kun kirje saapui. Hän otti toimen
vastaan jotenkin haluttomasti ja oli nyt kaksi tai kolme kertaa
käynyt vaihtamassa kääreitä sairaan lapsen sääreen ja yrittänyt
tehdä äidin tuttavuutta. Mutta siinä hän ei ollut menestynyt.
Rouva Vincent oli nuori ja sievä, hänen käytöksensä levoton ja
huikentelevainen. Marcellalle hän oli aina hyvin kohtelias ja
silminnähtävästi kiitollinen hänen huolenpidostaan poikaa kohtaan.
Mutta tuttavallisuutta Marcella ei saanut syntymään heidän välillään.
Heidän asuntonsa todisti heidän olevan hyvissä varoissa, huoneet
olivat tähän asti olleet siistit ja puhtaat, ja vaikka sanottiin, että
pahe, jota hänen tuli pitää silmällä, oli jo julkinen, ei hän omasta
puolestaan ollut vielä mitään siitä huomannut. Hän tuumaili itsekseen,
että joko hän oli typerä tai mahtoi hänessä olla jotakin, joka saattoi
rouva Vincentin hänen suhteensa niin salakähmäiseksi. Eikä kumpikaan
mahdollisuus häntä miellyttänyt.

Mutta pysähtyessään tänään rouva Vincentin ovella hän huomasi, että
tavallisesti niin hohtavan puhdas oviporras oli likainen ja siivoton.
Hän koputti ja soitti yhä uudelleen, mutta kukaan ei tullut avaamaan.
Viimein muuan naapuri, joka omasta akkunastaan oli pitänyt silmällä
vierasta sairaanhoitajatarta, tuli kadulle häntä puhuttelemaan.

"Parasta lienee", sanoi hän salaperäisen näköisenä, "että neiti vaan
astuu sisään. Rouva Vincent ei ole ollut oikein hyvissä voimissa näinä
päivinä."

Marcella käänsi kahvaa, se antoi myöten, ja hän meni sisään. Kello
kävi seitsemättä, ja talon takapuolella olevasta lasiovesta paistoi
ilta-aurinko etehiseen. Mutta kadunpuoleisessa huoneessa olivat kaikki
akuttimet alas lasketut, eikä talossa kuulunut muuta ääntä kuin pienen
lapsen valittelemista. Marcella avasi arasti arkihuoneen oven.

Huone oli ensi näkemältä pimeä. Sitten hän huomasi rouva Vincentin
istuvan tuolilla takan luona molemmat lapset lattialla vieressään.
Vanhempi, Marcellan pikku potilas, tuijotti äitiin äänettömällä
kauhulla, nuorempi, kolmivuotias pienokainen viskelihe rauhatonna
edestakaisin milloin nykäisten naista hameista, milloin täyttä kurkkua
itkien, milloin vikisten nälkäisellä äänellä: "Äiti! syödä! äiti!
syödä!"

Rouva Vincent ei liikahtanut eikä puhunut, ei Marcellan sisään
tullessakaan. Kädet hervottomasti helmassa riippuvina hän istui
siinä mykkä epätoivo kasvoillaan. Hän oli pesemätön, ja tukka
roikkui vanukkeisena hänen kasvoillaan, huone oli rojua täynnänsä,
aamiaisvehkeet olivat vielä pöydällä, ja lapset olivat nähtävästi hyvin
nälissään.

Marcella arvasi, mitä oli tapahtunut. Säälin valtaamana hän koetti
saada poloista jähmetyksestään virkoamaan ja lohduttaa häntä. Mutta
hän ei saanut vastausta. Sitten hän pyysi tulitikkuja. Rouva Vincent
liikahteli koneellisesti ikäänkuin aikoen nousta niitä etsimään,
mutta lyyhistyi samassa taas avuttomana kokoon ja ravisti päätänsä.
Viimein Marcella itse löysi niitä; hän sytytti tulen astiakaapista
löytämäinsä lastujen avulla ja pani kattilan tulelle. Sitten hän
leikkasi kummallekin lapselle leipäviipaleen ja palasen silavaa --
muuta syötävää ei ollut näkösällä -- ja vaihdettuaan käärettä Bertien
säärelle hän alkoi siivota huonetta jotenkin neuvottomana, vaikka
kaiken aikaa toivoen, että rouva Vincent alkaisi puhutella häntä.

Kesken näitä hommia hän näki oven aukenevan ja vanhanpuoleisen naisen
varovasti pistävän päänsä ovesta sisään ja viittailevan häntä luokseen.

Marcella läksi etehiseen.

"Minä olen hänen äitinsä, neiti! Kuulin, että neiti tuli tänne, ja
niin minäkin läksin tänne, että saisin puhua neidin kanssa. Voi
Herra siunatkoon sentään, mikä työ meillä oli, hänen miehellään ja
minulla, ennenkuin saimme hänet kotiin eilisiltana. Eräs naapurini
tuli minun luokseni ja sanoi: 'rouva Lucas, siellä teidän tyttärenne
istuu kapakassa juomassa, menkäähän toki noutamaan hänet sieltä pois,
sillä hänellä on matkassa paljon rahaa ja hän tarjoilee koko joukolle,
minkä ennättää!' Ja niin Charlie -- se on hänen miehensä -- ja minä
raahaamme hänet väkisin sieltä pois. Ja eilisillasta asti hän on istua
nököttänyt siinä tuolissa eikä ole virkkanut yhtä luotua sanaa. Ei
ainakaan minulle eikä lapsille. Luulen, että he riitelivät tänä aamuna
Charlien kanssa. Mutta minulle hän ei siitä mitään kerro. Siinä hän
vain istuu -- ihan on sydän minulta pakahtuu" -- nainen vei esiliinan
silmilleen ja alkoi nyyhkiä. "Hän ei ole ruuanpalasta maistanut tänä
päivänä, ja minä en uskalla jättää taloa silmistäni -- minä asun aivan
lähellä, neiti -- kun niin pelkään, että hän käy käsiksi itseensä."

"Onko hän kauankin ollut tuollainen?" kysyi Marcella sulkien
varovaisesti oven takanaan.

"Jo neljätoista kuukautta", kuului toivoton vastaus. "Eikä sitä tiedä,
miten se niin on käynyt. Hän oli niin siivo ja sievä tyttö naimisiin
mennessään -- ja Charlie oli niin rehti mies. Ja minä olen tehnyt, mitä
olen voinut. Minä olen hänelle kauniisti puhunut, minä olen nuhdellut,
minä olen piilottanut häneltä hatun ja ottanut pois rahat hänen
taskuistaan. Ja eikös hän vaan seitsemän viikkoa ollutkin ihmisiksi --
eilisiltaan asti. Voi laupias Luoja! mihin he tässä joutuvat -- he ja
lapsi raukat!"

Kyyneleet tulvivat äidin kurttuisille poskille.

"Jättäkää hänet vielä hetkeksi minun hoitooni", sanoi Marcella
lempeästi; "mutta tulkaa takaisin puolen tunnin kuluttua ja älkää
jättäkö häntä yksin."

Vaimo nyökähytti päätänsä ja läksi tiehensä.

Marcellan palatessa huoneeseen rouva Vincent kääntyi äkisti häneen ja
avasi ensimäisen kerran suunsa:

"Äitini kanssako te puhuitte?"

"Niin", vastasi Marcella rauhallisesti, nostaen kattilan tulelta. "Nyt
on teidän nautittava kuppi teetä, rouva Vincent. Juottehan, jos minä
valmistan teille?"

Poloinen ei puhunut mitään, mutta hän seurasi Marcellan liikkeitä
raukein katsein. Kun Marcella viimein polvistui hänen viereensä
tarjoten hänelle teetä ja voileipää, päästi hän äkkiä kovan
parahduksen. Marcella asetti kiireesti tarjottimen lattialle peläten,
että hän paiskaisi sen nurin hänen kädestään.

"Hän löi minua tänä aamuna! -- Charlie löi minua -- ensimäisen kerran
seitsemän vuoden kuluessa. Katsokaa!"

Hän käänsi ylös hihansa, ja valkealla, hennolla käsivarrella näkyi iso
mustelma. Sitä katsellessa hänen silmiinsä kuohahti kuumia kyyneleitä,
hänen huulensa vavahtivat ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta
Marcellaa ihmetytti, että hänen viehkeä somuutensa ja koko olemuksessa
ilmaantuva hienostus oli tässäkin alennustilassa silmäänpistävä. Tämäkö
nainen juomassa ja räyhäämässä kapakassa yöaikaan! -- väkisin kotiinsa
viety!

Marcella rauhoitteli häntä niin hyvin kuin pystyi, mutta kun poloinen
oli nauttinut ruokaa ja ruumiillisesti hiukan virkistynyt, puhkesi
hänessä valloilleen sellainen epätoivon puuska, että Marcella kävi
pelästyksestä sanattomaksi. Äänekkäästi voihkien nuori vaimo takertui
kiinni häneen, itki miestänsä ja sitä pirullista himoa, joka oli saanut
hänet valtaansa, -- ties mitenkä -- ehkäpä siitä, että hän pari viikkoa
sairaana ollessaan oli maistellut vahvistuakseen. Hän kauhistui sitä
kurjuutta, johon oli syössyt kotinsa, sitä häpeää, johon oli saattanut
miehensä, joka oli erään suuren, lähellä olevan puodin hyväpalkkainen
johtaja.

"Tänä aamuna meillä oli kova riita, ennenkuin hän meni työhönsä. Hän
sanoi, että eilisiltana hän oli häpeään kuolla, ettei hän voi kestää
tätä kauemmin, että hän korjaa lapset pois minulta. Ja minä olin vielä
päästäni aivan pyörällä, ja minä rupesin hävyttömäksi -- ja silloin --
hän katseli minuun kuin olisi hän ollut itse piru -- ja kiskoi minua
käsivarresta -- ja _viskasi_ minut maahan -- niinkuin jauhosäkin.
Eikä koskaan ennen, _ei koskaan_ hän ole minuun koskenut -- ei niin
sormenpäällä. Ja tänään hän ei ole käynyt kotona koko päivään. Ehkäpä
minä en milloinkaan enää saa nähdä häntä. Ja viime kerralla -- mutta
silloin ei asiat olleetkaan niin huonosti kuin nyt -- hän sanoi
koettavansa rakastaa minua jälleen, jos vaan teen parannuksen. Ja hän
teki parastansa -- ja tein minäkin. Mutta mitä apua siitä nyt on,
kenties hän ei yhtään enää palaakaan? Voi, mitä minun pitää tehdä?
mitä minun pitää tehdä? Eikö _kukaan_ voi mennä häntä noutamaan? eikö
_kukaan_ voi auttaa minua?"

Hän kouristi Marcellan käsivartta ja kiinnitti häneen hurjasti
leimuavat silmänsä rukoilevalla katseella.

Mutta juuri tällä hetkellä, tytön oman liikutuksen kohotessa
korkeimmilleen, hänet valtasi voimattomuuden tunne. Hän tunsi
äkisti, ettei hän voinut tehdä mitään -- ettei hänen oma sisäinen
elämänsä ollut kyllin vahva auttaakseen häntä vapauttamaan kuormasta
ihmissielua, joka häneen turvasi.

Hän kauhistui kykenemättömyyttään, sanattomuuttaan. Hän yritti yhä
tyynnyttää ja lohdutella, mutta sanat eivät sattuneet oikeaan -- eivät
löytäneet vastinetta. Tuntui kuin olisi luja vallitus kohonnut tämän
kurjan naisen ja niiden Marcellan sydämessä kuohuvain tunteiden väliin,
jotka olisivat saattaneet tätä epätoivoa sulattaa, vallitus, jonka läpi
hän ei voinut murtautua. Vai oliko hänen sielunsa todellakin autio ja
köyhä, vaikkei hän ollut sitä ennen älynnyt?

Lopulta rouva Vincent vajosi takaisin äskeiseen sanattomaan
välinpitämättömyyteensä. Äiti hiipi sisään ja alkoi vaieten puuhata
lapsia vuoteeseen. Marcella puristi nuoren naisen kylmää kättä ja
läksi pois pää painuksissa. Hän oli parahiksi joutunut ovelle, kun
talon isäntä astui sisään. Marcellan sydän vavahti, kun hän näki nuo
rehelliset, surun murtamat kasvot, ja nyt hänen sanansa sattuivat
kohdalle.

"Minä olen ollut vaimonne luona, herra Vincent. Hän on sairas ja kurja
ja hyvin katuvainen. Kohdelkaa häntä lempeästi!"

Mies katsahti häneen ja käänsi sitten päänsä pois.

"Jumala armahtakoon meitä!" sanoi hän, ja Marcella katosi sen enempää
virkkamatta. Mutta hänen sielussaan temmelsi tuo sama hurja, outo
rukouksen kaipuu, joka Hurdin kuolinhetkellä oli hänen kauhistustansa
lieventänyt.

       *       *       *       *       *

Teepöydässä hän oli hyvin vaitelias ja hajamielinen. Syyttäen kirjeiden
ja sairaskertomusten kirjoittamista hän toivotti aikaisin Mintalle ja
lapsille hyvää yötä ja sulkeutui omaan huoneeseensa.

Mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta ei tullut mitään. Hyvän aikaa hän
akkunalaudan nojassa tähysteli kohden taivasta, missä tähdet hiljakseen
syttyivät kesävalon tiehensä häipyessä, ja tuo ääretön Lontoo hänen
edessään, yksin sen kaljut muuritkin, sen katot ja uuninpiiput
häämöttivät iltahämärässä eriskummaisen, haikean kauniina. Ja sitten
hän solui lattialle, painoi päänsä tuolia vasten -- hänen myrskyisän
lapsuutensa aikainen asento -- ja itki niin hurjan kiihkeästi, kuin
hän ei vuosikausiin ollut itkenyt. Hän ajatteli rouva Jervisiä --
pyhimystä -- joka oli niin lähellä kuolemaa ja niin hartaasti luotti
jumalalliseen armoon; sitten sitä viheliäistä syntistä, jonka luona
hän vast'ikään oli ollut ja jonka sieluntuskia hän ei ollut pystynyt
vaientamaan. Ja nämä molemmat kokemukset olivat osaltaan lujittaneet
sitä kiusallista halveksumista, jota hän nyt tunsi itseänsä kohtaan.

Mikä häneen olikaan mennyt? Viime viikkojen kuluessa hänessä oli ollut
ikäänkuin sisäinen kamppailu -- "synnintunto" -- kuten rouva Jervis
olisi sanonut. Kun ajatukset viivähtivät hänen kiihkeän nuoruutensa eri
ajoilla, silloin hän vihasi itseään. Jotain oli hänessä nurinkurista.
Sanat, jotka hän oli tänään sanonut Anthony Cravenille, palasivat hänen
mieleensä ja pilkkasivat häntä -- ne eivät enää kelvanneet nuhteeksi
toisille, nyt ne ruoskivat häntä itseään. Aldous Raeburn, isä, äiti,
köyhät -- yksitellen kukin nousi häntä vastaan -- syyttäen -- soimaten.
"Mitä merkitsee rikkaus ja köyhyys?" tuntuivat ne kaikki yhdestä suusta
huutavan; "mitä merkitsevät mielipiteet -- mitä vaikutusvalta, kauneus,
äly? -- _luonne_ vain -- ja sydän on jonkin arvoista."

Ja luonnetta -- sydäntä saadaan yksistään uhrautumisella; ja
uhrautumista ei saavuteta tiedoilla, vaan rakkaudella.

Ajatuksia ja lauselmia, jotka tähän asti olivat hänestä tuntuneet
arvottomilta, liukui nyt hänen mieleensä -- painui ja syöpyi siihen.
Kuten esimerkiksi tuo merkillinen sana "Armo".

Vuosi sitten se ei olisi pannut häntä mietiskelemään. Koulukasvatuksen
ankaraa uskonnollisuutta oli ensin seurannut väistämätön taantumus, ja
nuoruuden ripeällä varmuudella hän oli piankin päässyt selville siitä,
että uskonto on aikansa elänyt ja sosialismi ja tiedot ihmissuvun ainoa
tyydyttävä evankeliumi.

Mutta ei kukaan voi elää sairaalassa -- eikä köyhän kansan parissa --
eikä jakaa Edward Hallinin ja hänen sisarensa ajatuksia ja toiveita
oivaltamatta, että maailmassa yhä edelleen on olemassa tuo "armo", joka
"ylläpitää", että se vieläkin elää ja vaikuttaa kuten muinoin pienissä
Galilean kaupungeissa, Jerusalemissa, Korinthossa. Edward Hallinille se
kai ei merkinnyt samaa kuin rouva Jervisille tai niille työnpainamille
papeille, jotka Marcellan piirissä työskentelivät. Mutta kaikille
se oli elämän pakottavana voimana -- nöyryyttäen, täydellisentäen
ja vapahtaen -- jotain, jota hän tänä iltana kadehti ja ikävöi niin
intohimoisesti, että hän oli itsekin siitä ihmeissään.

Hän oli kuin malttamaton lapsi, harras moneen asiaan yhtähaavaa! Ensin
hän halavoi jotain muutosta -- ei hän tiennyt mitä -- sitten Aldous
Raeburnin anteeksiantoa ja ystävyyttä sitten ja pääasiallisesti juuri
sitä -- itsensä unohtamisen voimaa -- _rakkauden_ voimaa.

Vaarallinen aika naisen elämässä -- toivottomuuden ja uinailujen aika!



VIII LUKU.


Wharton oli valinnut itselleen syrjäisen sopen alihuoneen kirjastossa.
Tuolilla hänen vieressään virui hajanaisia paperiliuskoja, toisia
oli hänellä kädessä ja polvellaan. Oli perjantai-iltapuoli; istunto
oli jo alkanut parlamentissa, ja hän vilkaisi hätäisesti viimeistä
kertaa puheensa muistiinpanoihin, lisäten siellä täällä sanasen tai
lauseen lyijykynällään tai tuolloin tällöin avaten nidoksen parlamentin
asiakirjoja, kun tahtoi saada jonkin viittaamansa kohdan tarkistetuksi.

Muuan vanha, parrakas maalaisedustaja, silmälasit nenällä, tuli samaan
nurkkaan hakemaan erästä vanhaa puhetta. Hän heitti uteliaan katseen
Whartoniin, jota hän tunsi vain parlamenttiajalta.

"Hermostunut, heh?" sanoi hän sovitellen silmälaseja nenälleen
voidakseen paremmin tarkastaa ensin Whartonia ja sitten etsittäviä
vuosilukuja.

Wharton kokoeli papereitaan.

"Eipä juuri."

"Mutta teidän yleisönne ei yhtäkaikki ole kehuttava!" virkkoi toinen
poistuen kirjoineen.

Wharton tuijotti lakea kohti ja näytti vaipuneen unelmiin. Mutta
uneksiva ei hänen katseensa ollut eikä hän nähnyt mitään. Ei hän
puhettansa ajatellut, ei liioin äskeistä huomautusta. Marcella Boycea
hän ajatteli.

Marcellan jättämä vaikutelma häneen heidän kohtaamina jälkeen oli
ollut samaa laatua -- vaikka paljon elävämpi ja tuntuvampi -- kuin se,
minkä nuori tyttö oli hänestä saanut. Whartonillekin häämötti heidän
tuttavuutensa uudistumisesta uutta elämännautintoa. Missä olivat hänen
ajatuksensa olleet kaiken aikaa? _Unohtaa_? -- tuollaista Luojan
luomaa! Sehän oli sulaa hullutusta! Ei vaan sellaisia naisia, noin
kauniita, henkeviä ja uljasryhtisiä, kohdata joka kadulla!

Nyt hän palavasti halusi kehittää asiaa edelleen, solmia entiselleen
vanhat tuttavalliset välit -- olipa seuraus siitä vaikka mikä.
Mellorissa hän ei varmaankaan ollut osannut antaa hänelle täyttä arvoa.
Silloin ei neiti Boyce poissa olevana ollut koskaan kyennyt kiehtomaan
hänen ajatuksiaan samalla tapaa kuin nyt tämän viimeisen tapaamisen
jälkeen.

Marcellan sairaanhoito-toimi ja yksinkertainen elämä Lontoossa
oli tietenkin pelkkää leikittelyä. Siitä hän on vain paljon
mieltäkiinnittävämpänä ja kehittyneempänä personallisuutena ylös
pullahtava. Mutta sen pitää tapahtua pian. Hallitseminen ja loistaminen
on tämän tytön ammattia, samaten kuin kivien kantaminen on muurarin.
Kautta pyhimysten! mitä antaisikaan lady Selina moisesta kauneudesta!
Näiden molempien pitää tutustua toisiinsa. Nuori sosialisti-edustaja
älysi vallan hyvin, että mies, joka saattaa Marcella Boycen Lontoon
seuraelämässä tunnetuksi, tekee aimo palveluksen ei vain hänelle, vaan
itselleenkin. Ja kätkössä ei neiti Boyce enää saa olla. Muut hoitakoot
köyhälistön sairaita ja levittäkööt telttansa työväen rakennuksiin
ja _eläkööt_ kansanvaltaisesta, sen sijasta että saarnaavat sitä.
Marcellan ulkomuoto oli hänen kohtalonsa luoja. _Il ne faut pas sortir
de son caractère_ (Luonteestansa ei pidä kenenkään luopua).

Hän havahtui mietteistään Bennettin lähestyessä.

Bennettin suopeat kasvot osoittivat huomattavaa närkästystä.

"Hän on itsepintainen", sanoi hän Whartonin hypähtäessä pystyyn ja
tervehtiessä häntä. "Lavertelee omastatunnostaan -- ja muuta lorua.
Hän näyttää järjestäneen kaikki valmiiksi, mutta toivoakseni hän ei
kuitenkaan saa paljon vahinkoa aikaan."

"Paitsi itselleen", vastasi Wharton kuivan katkerasti. "Hitto vie,
jätetään rauhaan koko mies!"

Bennett ja hän juttelivat vielä jonkun aikaa taktillisista
kysymyksistä. Wilkins oli luonnollisesti taas esiintynyt puolueen
riitapukarina -- puolueen, joka ei vielä ollut järjestynytkään,
vaikka joka päivä vei sen lähemmäksi tätä päämäärää. Tämäniltaisen
väittelyn tuloksista arveltiin paljon riippuvan. Whartonin esitys,
joka vaati kahdeksantuntista työpäivää laillisesti vahvistettavaksi
kaikille ammateille, oli nykyhetkellä polttava kysymys työväenpiireissä
kautta koko maan, ja äskeiset tapahtumat olivat aiheuttaneet sen,
että esityksellä nyt oli paljon suurempi merkitys ja kantavuus kuin
sen ensimäisessä julkisessa käsittelyssä. Siksipä Wharton ja Bennett
arvelivat kumpikin, että jos heidän tänä iltana onnistuu saada aikaan
sen verran, että jotakuinkin käytännöllisiä ehdotuksia esitetään
maltillisessa muodossa ja puolue ainakin ulkonaisesti esiintyy
yhtenäisenä ja lujarintaisena, niin on siitä arvaamattoman suuri
hyöty ei ainoastaan itse asialle, vaan myöskin työväenpuolueelle
kokonaisuudessaan, sen asema parlamentissa kun on melkoisesti lujittuva
siitä.

"Toivottavasti minun puhevuoroni joutuu ennen päivällistä", sanoi
Bennett poismennessään. "Olisin mielelläni tunnin aikaa vapaana.
Äänestykseen ei arvatenkaan päästä ennen puolta yhtätoista."

Bennettin lähdettyä Wharton seisoi kotvan aikaa kädet taskuissa
hartaasti tuumivan näköisenä. Hän ei ollut vähääkään selvillä siitä,
mille kannalle Bennett aikoi asettua pariin kohtaan nähden hänen
esityksessään. Vaikkapa Whartonin tuttavuus tuon pikku miehen kanssa
oli pitkäaikainen, oli hän harvoin oikein vapaa hänen seurassaan.
Bennett oli merkillisen salamyhkäinen. Wharton oli jotakuinkin
varma siitä, mihin hän aikoi käyttää vapaatuntinsa. Erään kuuluisan
metodistisaarnaajan piti tänä iltana puhua parlamenttitalon
lähiseutuvilla. Kadut olivat täynnä ilmoituksia.

No niin! seuratkoon itsekukin mielihalujansa.

Hän katsoi kelloaan. "Joko niin myöhä!" huudahti hän. Vilauksessa hän
jo oli käytävällä ja juoksi joustavin, poikamaisin askelin portaita
ylös kohti naisten lehteriä.

Ryhdikäs ovenvartia tervehti häntä huomattavan kohteliaasti. Wharton
oli yleensä palveluskunnan suosikki.

"Molemmat neidit ovat jo tulleet, sir. Heillä on etupaikat -- ei vielä
ole tungosta sir -- mutta kyllä pian tulee."

Wharton veti lehterin verhon syrjään ja kurkisti sisään. Aivan oikein!
-- siinä se oli tuo tumma pää uteliaasti eteenpäin kumartuneena,
melkein kiinni siinä ristikossa, joka edessä ympäröi sitä häkkiä, johon
alihuone pistää naiskuulijansa.

Hän katsahti hätkähtäen ylös kuullessaan Whartonin äänen korvansa
juuressa.

"No, nyt saamme kuulla kuka kukin on. Miksi emme näe puhemiestä? -- ja
missä on hallituksen paikka? -- Oh, nyt näen. Ja kuka se on tuo, joka
nyt puhuu?"

"Kas, ja minä kun luulin, että teillä olisi kaikki selvillä", sanoi
Wharton ja pujahti istumaan tyhjälle tuolille heidän viereensä,
tervehdittyään neiti Cravenia. "Kuinka minä rohkenen ruveta opettamaan
entisen puhemiehen jälkeläistä?"

"Kaikki tuntuu todellakin niin tutulta, kuin jos itse kuuluisin tänne",
sanoi Marcella maltittomasti; "mutta siitä huolimatta en tunne ketään
ulkonäöltä. Missä istuu herra Gladstone? Vai tuossako? Edith, Edith,
katsohan! -- hän on juuri tullut sisään! Oh, älähän ole niin mahtava,
vaikka olet ennenkin täällä ollut -- etpä kumminkaan tunne puoliakaan
näistä ihmisistä!"

Ääni oli hilpeä ja vallaton kuin lapsen.

"Syystä että olen likinäköinen", virkkoi Edith Craven tyynesti; "mutta
ei sinun silti tarvitse näyttää minulle herra Gladstonea."

"Oh, hyvänen aika, hyvänen aika! -- olkaapa nyt hiljaan! Herra Wharton,
missä ovat irlantilaiset? Voi kuinka hauskaa, jos tänä iltana syntyisi
tuollainen Irlanninkysymys-kahakka. Entä missä te itse istutte? --
Vai tuossa -- ja siinä on herra Bennett -- ja tuo mustapintainen
mies tuossa on herra Wilkins, jonka näin Hallinilla -- hän ei ole
ystäviänne, vai mitä?" Marcella nojautui tuolinsa selkänojaan ja
tarkkasi Whartonia tutkivasti.

"Kuka? Wilkins? Sitä voitte kysyä minulta myöhemmin illalla!" sanoi
Wharton murtaen ylenkatseellisesti suutaan; "kyllä hän tänä iltana
koettaa parastansa tehdäkseen itsensä ja meidät naurunalaisiksi --
saadaanhan nähdä! Muuten varsin rakastettavaa teiltä toivoa meille
Irlanninkahakkaa! -- jos ei minulta tänä iltana luonnistu, on asia
hukassa."

"No sitten peruutan tietysti sanani!" sanoi Marcella päättävästi. "Tuo
on siis Irlannin valtiosihteeri, joka nyt vastaa, eikö niin? Hyvänen
aika, kuinka kaikki ovat kohteliaita. Tämä ei tottakaan ole mikään hyvä
paikka demokraatille, herra Wharton -- minä huomaan olevani hirveästi
rakastunut hallitukseen. Mutta kuka tuo sitten on?"

Hän kurotti kaulaansa. Wharton ei puhunut mitään. Siinä samassa
Marcella kavahti kiireesti taapäin.

"En nähnyt", sopersi hän; "täällä joutuu niin ymmälle."

Hallituksen jäsenten penkin päästä oli ryhdikäs mies noussut seisomaan
vastatakseen johonkin, joka koski sisäasiainministeristöä. Marcella
näki nyt Aldous Raeburnin ensimäistä kertaa sen jälkeen, kuin he olivat
eronneet toisistaan Mellorin vierashuoneessa.

Tyttö kääntyi aivan äänettömäksi ja nojautui tuolinsa selkänojaan.
Mutta Whartonin valpas silmä huomasi, että hän sekä katseli että
kuunteli tarkkaavasti, niin kauan kuin puhujan kuuluva ääni kajahti
salissa.

"Hän suorittaa tuollaiset tehtävät aika hyvin", sanoi Wharton
huolettomasti arvellen viisaimmaksi tarttua härkää sarvista kiinni.
"Ei milloinkaan yhtä sanaa liikaa ja aina asiassa. Näettekö tuota
valkopäistä miestä tuolla nurkassa? Hän on pitkäpiimäisyys eläväksi
olennoituna. Kun hän tänä iltana nousee puhumaan, kiirehtii alihuone
päivällistä haukkaamaan. Minä tulen hakemaan teitä ja uskon teidät
eräälle tuttavalleni -- Straffordshiren edustajalle, herra Lanelle,
jolla on vaimonsa täällä. Olen tilannut pöydän ja vähän aikaa saan
minäkin olla seurassanne. Ikävä kyllä, en voi kauan olla poissa
alihuoneesta koska lakiehdotus on minun; mutta he pitävät teistä hyvää
huolta."

Tytöt vilkaisivat toisiinsa hiukan arasti. Päivällisestä ei ollut ollut
mitään puhetta, mutta Wharton näytti pitävän asian sovittuna, ja he
suostuivat vastustelematta. Marcellalla oli "vapaapäivä" ja hän sai
tehdä mitä halutti.

"Hyvästi sitten", sanoi Wharton nousten seisomaan. "Kahdenkymmenen
minuutin kuluttua olen tulessa. Toivottakaa, että pelastun siitä ehein
nahkoin."

Marcella katsahti häneen hymyillen. Mutta hänen eloisuutensa
oli tuokioksi masennettu, ja Whartoniin vaikutti tämä äkillinen
tuulenvaihdos melkein lamauttavasti. Tuhat tulimmaista, pitikö tuon
Raeburnin hahmon taas kummitella tänäkin iltana!

Whartonin kadottua Marcella kumartui jälleen eteenpäin ja istui hyvän
aikaa äänetönnä katsellen alas joutuisasti täyttyvään istuntosaliin.
Aldous Raeburn istui taaksepäin nojautuneena paikallaan ja tähysteli
kattoa. Marcella tiesi vallan hyvin, että Raeburnin oli mahdotonta
nähdä häntä, mutta sittenkin hän tavantakaa vetäytyi taapäin, ikäänkuin
peläten, että toisen silmät voisivat äkätä hänet. Kasvot olivat hänestä
vanhemmat ja omituisen kalpeat, mutta tottapa lienee valo siihen ollut
syypää, koskapa Marcella näki saman kalpeuden muissakin.

"_Sillä hetkellä annoin itselleni lupauksen pyhittää sinulle, mikä
minussa parasta on!_" Nämä sanat sukelsivat esiin hänen muistissaan ja
polttivat siellä kuin kivistävät haavat. Tuoko mies -- joka nyt on niin
välinpitämätön, niin tiedoton hänen läsnäolostaan -- tuoko se kerran
lausui ne hänelle hellyyden intohimossa, jota hän nyt häpesi ajatella!

Ja nyt -- nyt olivat välit niin lopussa, ettei enää vaihdettu edes
pienintä sanaa. Heidän laivansa eivät milloinkaan enää kohtaa toisiaan
elämän merellä. Tämä ajatus oli jäätävä kuin kuoleman käsi -- ja
kumminkin hän oli omin käsin pystyttänyt sen vallin, jonka läpi hänen
ei enää ollut luvallista murtautua.

Sitten hän päättävästi tempautui irti muistelmistansa. Turhaa surra
asioita, joita ei enää voi parantaa! Vielä pahemmin hän olisi
menetellyt, jos hän kaikesta huolimatta olisi mennyt naimisiin
Aldous Raeburnin kanssa. Eikä suinkaan hän aikone iankaiken jäädä
naimattomaksi. Mieluummin Marcella uskoi Frank Levenin olevan oikeassa
kuin Hallinin. Mieletöntähän olisi otaksua, että Raeburn surisi
häntä halki koko elämänsä. Ei kellään ollut vahvempia taipumuksia
perhe-elämään kuin hänellä. Entä tyttö -- tuo pieni tanssiva,
keimaileva tyttö! -- no niin, tapahtuuhan sellaista joka päivä.
Ei Raeburnin vaimon pitänyt omin neuvoin mietiskellä tai pohtia
pulmallisia kysymyksiä. Ei, vaan virkistää ja huvittaa miestänsä.
Marcella koetti ajatella kaikkea tätä yhtä kylmän järkevästi, kuin
äidin oli tapana. Yksi seikka ainakin selvisi hänelle nyt -- se
merkillinen tosiasia, ettei hän tähän asti ollut kertaakaan älynnyt
Aldous Raeburnia personallisuudeksi, itsenäiseksi ihmisolennoksi.

"Hän oli vain palanen dekoratsionia draamassani viime vuonna", mietti
hän vilpittömän katumuksen pistos mielessään. "Olkoon hyvillään että
minusta pääsi!"

Mielenrauha alkoi jälleen palata, ja kun Raeburn lopulta, vaihdettuaan
parisen sanaa äsken saapuneen ministerin kanssa, äkkiä katosi
puhemiehen istuimen taa, kiintyi hänen huomionsa alhaalla olevaan
näytelmään yhtä hartaasti kuin ennenkin.

Sali täyttyi nopeasti. Muut kysymykset oli jo miltei loppuun käsitelty,
ja pian oli alkava illan suuri puhe, joka jo jonkun aikaa oli pitänyt
vireillä yleisön odotusta niin parlamentissa kuin sen ulkopuolella.
Ylähuoneen jäsenet purjehtivat lehterille; salissa hänen alapuolellaan
tapahtui sanomalehtireportterien vaihdos, ja jotkut tottuneimmat heidän
joukossaan, jotka tähän asti olivat kuunnelleet keskustelua ainoastaan
puolella korvalla, alkoivat reipastua ja asetella papereitaan
kuntoon. Irlantilaiset, vastustuspuolue, hallitus -- kaikki olivat
täysilukuisesti saapuvilla, ja ovelle oli ryhmittynyt iso joukko
edustajia.

"Siinä hän on!" huudahti Marcella ehdottomasti, ja hänen valtasuonensa
iski tuimasti, kun Whartonin joustava, nuorekas vartalo raivasi
itselleen tietä läpi väenahdingon. Hän istahti erääseen nurkkaan
lähelle käytävää ja pani hatun päähänsä.

Viiden minuutin kuluttua hän oli taas pystyssä ja puhui tarkkaavalle
ja tungeskelevalle kuulijakunnalle. Hänen äänensä oli kirkas, hiukan
kova, mutta herkkä taipumaan hienoimpienkin tunnevivahduksien mukaan.
Marcellassa tämä ääni ensi alussa puistutti henkiin tärisyttäviä
muistoja.

Mutta sitten hän tapasi itsensä kuuntelemassa niin levottomana ja
tuskaisena, kuin olisi hänellä itsellään personallista etua ja
mainetta odotettavana puheen menestyksestä. Ensin häntä kiusasi ja
suututti kuulijain näennäinen välinpitämättömyys. Oliko mahdollista
kenenkään, jolla ei ollut vuosikausien harjaantumista, tehdä mitään
vaikutusta tuohon ihmisjoukkoon! Siitä puuttui tykkänään se pirteys
ja vastaanottavaisuus, joka suurille joukoille on ominaista; kukin
yksityinen näytti huolehtivan yksistään omista puolueharrastuksistaan
ja asettuvan välinpitämättömäksi kaikelle muulle. Ja tuo kumea,
epäselvä murina oli varmaankin olevinaan sitä, jota sanomalehdet
sanovat "_hyvä-huudoiksi_"?

Mutta alhaalla Whartonin ääni kaikui edelleen; kohta kohdalta hän
selosti ehdotustansa; ilmapiiri lämpeni, ensimäinen vaikutelma haihtui,
ja tuossa tuokiossa istuntosali tarjosi tykkänään toisen näyn. Filosofi
saattaa nykäyttää hartioitaan parlamentille, kirjailija, joka ei sinne
kuulu, sanoo sitä pilkalla "narrien laivaksi"; mutta kummallakaan ei
ole hartaampaa toivomusta kuin tulla sinne valituksi, ja kumpikin
uhraisi oikean kätensä, jos onnistuisi siellä mainetta saavuttamaan.

Miksi? Koska se sittenkin on keskus -- valtiokoneiston toimeenpaneva
voima. Siinä istuu miehiä, joiden avut samoin kuin puutteetkin
määräävästi vaikuttavat tuon "uupuneen Titaanin" kohtaloon, jota me
sanomme isänmaaksi. Siinä käsitellään asioita, jotka vielä tulevia
sukupolvia koskevat, eikä vain käsitellä, vaan pannaan toimeen
-- huonosti ja puutteellisesti kenties -- mutta pannaan toimeen
kumminkin. Siinä menneisyys ja nykyisyys lyövät kättä. Ja tästä
ajatuksen siirtymisestä toimintaan kehkeytyy tavattoman kiihkeä ja
runsassisältöinen henkinen elämä -- elämä, joka tempaa mukaansa
katsojan niin hyvin kuin toimivan henkilön itsensä, isänmaanystävän
yhtä suuressa määrässä kuin seikkailijan.

Tällaisia aatoksia ja tunteita elehti nyt Marcellassa. Äkkiä tuntui
hänestä, kuin hän olisi muuttunut Whartonin paikalle, näkisi hänen
silmillään, tuntisi hänen hermoillaan. Puheen menestys oli jo taattu!
Huone oli vallattu, se kuunteli jännittyneenä. Säkenöivän kyvykkäästi,
maltillisesti, käytännöllisesti -- ennen kaikkea maltillisesti
selviteltiin sille asiata, joka jo kyllä ennaltaan oli osittain ja
paikka paikoin tuttua, mutta jota tähän asti oli pilannut ja pahaan
huutoon saattanut toiselta puolen liikanainen intoilu, toiselta
tietämättömyys.

Luotuaan lyhykäisen historiallisen katsauksen Englannin "työpäivään" ja
tehdasasetusten syihin ja seurauksiin Wharton siirtyi ylimalkaisesti
selostamaan asiaintilaa nykyhetkellä, selitteli nykyistä tuntijakoa,
työmiehen vaatimuksia, kasvavaa tarkastuksen tarvetta valtion
puolelta. Hän osoitti, mitenkä nämät toimenpiteet olisivat käytäntöön
saatettavat, ja kuvaili, mitä seurauksia siitä saattoi odottaa,
ei ainoastaan tehtaantyöntekijäin olosuhteisiin, vaan myöskin
työttömien suuriin laumoihin, palkkoihin, tuotantoon ja Englannin koko
taloudelliseen tulevaisuuteen. Eikä puhuja hetkeksikään hellittänyt
vähemmäksi kuulijainsa mielenkiintoa. Kaikissa eri kohdissa hän koki
lieventää vaikeuksia ja pelokkaita arveluja, ja kun hän käsiteltyään
perinpohjaisesti ja mestarillisesti yksityiskohtia, tuli puheensa
loistokohtaan ja loppuun, missä hän ivasi kapitalistien kauhistusta,
todisti oikeaksi työntekijäin vaatimuksen saada itse määrätä
työehdot ja loihti esiin tulevaisuudenkuvan uudestimuodostuneen
työmiesyhteiskunnan kodista, jossa asustaa vapaita ihmisiä, joiden
harrastukset eivät rajoitu elämän välttämättömimpiin tarpeisiin, vaan
jotka muiden kansalaisten tavoin saattavat nauttia osansa mukavasta
elämästä, tieteistä ja huvituksista -- silloin ei kuulunut yhtä
vastaväitteen sanaa täyteen ahdetuilta penkeiltä hänen edessään
ja takanaan. Alihuone sietää ylimalkaan vain tunnustetun suurilta
puhujiltaan moista "huikentelevaa" puhetapaa. Mutta tämä nuori
edustaja oli pitänyt heitä kaiken aikaa valppaina, ja siksipä häntä
kärsivällisesti kuunneltiin loppuun asti. Sitäpaitsi hän oli erittäin
sulavasti mairitellut hallitusta, ja jos kohta vapaamieliselle
puolueelle syötettiin monta kirpeätä totuutta, niin sitä sittenkin
kohdeltiin niin suvaitsevasti ja kunnioittavasti, ettei se pitkiin
aikoihin ollut semmoista saanut osakseen työväenpuolueen taholta.

"Osaa se mies esiintyä, heh?" sanoi muuan entinen hallituksenjäsen
vierustoverilleen vastustuspuolueen etupenkillä, kun Wharton istui
paikalleen sen yleisen levottoman sorinan ja liikehtimisen aikana,
joka tavallisesti seuraa menestyksellä pidettyä puhetta, josta kaikki
pyrkivät lausumaan mielipiteensä. "Onpa se toista kuin viimevuotiset
puheet."

"On niinkin, vahinko vain, että hänen kuvauksensa ei rahtuakaan vastaa
todellisuutta", murahti vastaan puhuteltu.

"Vai niin! vai on se teidän ajatuksenne?" naurahti toinen. "Ahaa, he
ovat pistäneet valjaisiin vanhan Dennyn. Kai tässä silloin täytynee
jäädä kuuntelemaan." Ja hän laski taas pois hattunsa, jonka hän oli
ottanut käteensä aikoessaan poistua.

Naisten lehterillä Marcella oli sillä välin heittäytynyt tuolilleen
syvään henkäisten.

"Kuka nyt enää tämän jälkeen välittää muista", sanoi hän ja hyvän aikaa
hän istui tuijottaen alas saliin kuulematta sanaakaan siitä, mitä
tuo kyvykäs, purevakielinen ja asiaan perehtynyt, hallitusmielinen
tehtailija puhui. Marcellan draamalliset ja esteettiset vaistot -- ja
niitä oli hänessä vaikka kuinka monta -- olivat puhujasta ja puheesta
saaneet tarpeeksi kiihoketta ja tyydytystä.

Ja vielä enemmänkin. Wharton oli puhunut raatajista ja köyhistä, ja
kun hän oli lopettanut sanottavansa, oli hänen äänessään ja sanoissaan
ollut voimaa ja lämpöä, joka todellakin pulppusi puhujan sydämen
vakaumuksesta; ja tämä tyttönen, joka hillittömään tapaansa oli
antanut oman elämänsä köyhien palvelukseen, seurasi häntä sana sanalta
intohimoisella jännityksellä. Mutta yhtäkaikki, omaksi ihmeekseenkin,
hän ajatuksissaan asettui arvostelevalle ja epäävälle kannalle
Whartonin ehdotusten ja suunnitelmain yksityiskohtiin nähden. Vielä
vuosi sitten hän oli terävänäköisyydessä ja maailmanviisaudessa ollut
melkein kuin vastasyntynyt lapsi Whartonin rinnalla. Nyt hän ensimäistä
kertaa tunsi henkisesti kasvaneensa ja olevansa riippumaton.

Mutta nämä vähäiset vastaväitteet samassa taas hälvenivät siihen
lopulliseen vaikutelmaan, jonka puhe oli häneen jättänyt -- ja jäljellä
oli vain romanttinen mielenkiinto puhujaa, näyttämöä ja Whartonin
vastaista kohtaloa kohtaan.

Edith Craven silmäili häntä kummeksien ja huvitettuna. Hän ja hänen
veljensä olivat puhdasrotuisia venturisteja -- ja siksipä kaikkia
mielenpurkauksia, tulivatpa ne ystävän tai vihamiehen suusta,
vastaanotettiin hiukan kyynillisesti. Venturisti on sosialisti,
joka ei siedä korupuheita, ja niinpä hän mauttomaksi tuomitsee
sellaisen sosialismin, joka ei pysty julkisuudessa toimimaan ilman
kiihkoisaa tunteiden paljastusta. Edith Craven arveli, että Marcella
kaikesta huolimatta oli nyt melkein yhtä kehittymätön kuin ensimäisen
Lontoon-aikansa päivinä.

"No, nyt siitä päästiin", huudahti Marcella keventyneellä mielellä,
"Mutta kuka se? Voi, tuo iljettävä _Wilkins_!"

Hänen äänensä ilmaisi inhoa. Wilkins oli poukahtanut pystyyn samalla
hetkellä kuin Whartonin vanhoillis-vastustaja oli istahtanut
paikalleen. Toinenkin mies samalla puolella kohosi pystyyn, mutta
mustapäinen, murjottava Wilkins seisoi siinä niin myötenantamattomana,
että toisen täytyi väistyä. Wilkins oli tuskin lasketellut suustaan
pari lausetta, kun salissa jo oltiin selvillä siitä, että jotain
hauskaa oli tulossa, ja ihmiset tulvivat uudelleen sisään. Ja
kyllä olikin draamallinen tämän lyhyt, myrskyisä esitys. Hän
alotti selittämällä, että muuan Pohjois-Englannin merkitsevimpiä
ammattiyhdistyksiä hylkäsi Whartonin lakiehdotuksen kaikissa
sen pääkohdissa, hän antoi oman personallisen kateutensa ja
epäluottamuksensa ehdotuksen tekijää kohtaan pilkistää näkyviin,
väitti, ettei Whartonilla ollut oikeutta esiintyä työväenpuolueen
puolesta ja ilkkui tilanomistajan yrityksiä tuppautua kansanluokan
avustajaksi, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Kiukkuisen
vastalauseen hän pani sitä alistuvaisuutta ja nöyrämielisyyttä
vastaan, jolla Wharton oli yrittänyt voittaa puolelleen eduskunnan
molemmat suuret puolueet, ja hän vakuutteli mitä kiihkeimmällä
sanatulvalla, että täyttymätön vihan juopa oli aina oleva niiden ja
jokaisen työväenpuolueen välillä siksi kunnes työntekijälle tehdään
oikeutta ja tilanomistajat, työnantajat ja kapitalistit kiemurtelevat
tomussa. Kahdenkymmenen minuutin ajan Nehemiah Wilkinsin suu tuprutti
leveimmällä Pohjois-Englannin murteella tällaista rumaa ja häijyä
sanaryöppyä. Tuhannet työläiset olivat yhtenään vakuuttamistaan
vakuutelleet hänelle, että hän oli syntynyt kaunopuhujaksi; ja omasta
mielestään hän ei ollut koskaan puhunut paremmin.

Ensin oltiin alihuoneessa hyvillä mielin tästä odottamattomasta
päällekarkauksesta. Mutta mikäli sanojen rajuus yltyi, vaihtui
mielialakin tuota pikaa riemastuksen asteelle. Lady Cradockin paksu
mies, joka istui vastustuspuolueen etupenkillä, kurottausi eteenpäin,
tapasi Whartonin katseen ja hymähti ikäänkuin sanoen: "Mitä! -- ettekö
edes tätä ole voinut estää?"

Ja kun Wilkins kaiken lopuksi tähtäsi hyökkäyksensä suoranaisesti
vapaamielisiä vastaan -- jotka, vietyään perikatoon oman puolueensa ja
koko maan, nyt madellen lähentelivät työläistä uikuttaen häneltä apua,
kosk'ei enää muuta ollut neuvona -- silloin raikui sali äänekkäistä
naurunhohotuksista ja ilkkuvista "hyvä"-huudoista, joiden säestyksellä
Wilkins vihaisesti hartioitaan nykäisten paiskautui istuimelleen.

Wharton puolestaan, joka Wilkinsin puheen alussa rauhattomana, hattu
silmillään liikahtelihe paikallaan, istui nyt taas pystyssä säteilevin
katsein tahi jutteli vilkkaasti Bennettin kanssa, joka oli käynyt
istumaan hänen viereensä. Wilkinsin vaiettua nousi sisäasiainministeri
ylös, ja neljäkymmentä minuuttia kestävässä puheessa hän esitti
hallituksen _non possumus_-kannan eikä sitä tehdessään tietenkään
laiminlyönyt lausua kaikkia niitä kohteliaisuuksia, joita nykyaikaisen
valtiomiehen on tapana tuhlata "Kuningas Työn" kunniaksi.
Työväenystäväin puolueessa ilmeisesti vallitseva hajaannus aiheutti
hänet esiintuomaan muutamia ivallisia ja sattuvia huomautuksia,
ja lopuksi hän puhui muutamia mairittelevia sanoja Whartonin
menestyksestä, eikä voinut siinä samassa olla ilmaisematta ilkkuvaa
osanottoansa sen johdosta, että vapaamielinen puolue sai niin armotonta
kohtelua osakseen niin sanotuilta ystäviltään.

Tämän kestäessä Marcella näki, että Aldous Raeburn oli jälleen palannut
saliin ja istahtanut paikalleen lähinnä puhemiestä, joka oli hänen
julkinen esimiehensä. Tavantakaa ministeri kääntyi hänen puoleensa,
ja Raeburn ojensi hänelle niitä asiakirjoja, joita tuo suuri mies
yhtenään tarvitsi. Marcella piti silmällä jokaista liikettä; sitten
hänen katseensa harhaili hallituksen penkiltä salin poikki Whartoniin,
joka taas istui hattuunsa haudattuna ja käsivarret ristissä rinnalla
tuijotti eteensä. Heikko vavahdus kulki läpi Marcellan. Siinä seisoi
taas vihamielisinä vastatusten nuo kaksi miestä, joiden ympärillä hänen
elämänsä oli kierrellyt -- ja taas oli hän syrjästäkatsojana.

Kun sisäasiainministeri oli istahtanut paikalleen, syntyi yleinen
liike ja hälinä, sillä kaikki ajattelivat päivällistä -- mutta
silloin nähtiin Bennettin nousevan pystyyn. Nälkäiset alihuoneelaiset
kiirehtivät takaisin sisään, ja saliin jääneet kävivät paikoilleen.
Bennettillä oli parlamentissa hyvä maine, hän oli yleisesti
kunnioitettu, eikä hänen tarvinnut koskaan puhua tyhjille seinille.
Odotettiin nyt jännittyneinä saada tietää, mille kannalle hän
oli asettuva tähän uuteen tähteen ja hänen ja hänen oletettuun
johtajantoimeensa nähden.

Kun Bennett oli puhunut loppuun, niin Länsi-Brookshiren edustaja oli
noussut sata prosenttia alihuoneen jäsenten kunnioituksessa. Mies,
jota pidettiin kansanjoukkojen tunnustettuna johtajana suurimmassa
osassa Pohjois-Englantia työväenkysymysten alalla ja jonka valtiollinen
katsantotapa tähän saakka usein hänen omaksi vahingokseenkin, oli
ollut huomattavan maltillinen, oli antanut Whartonille mitä lämpimintä
kannatusta, oli hyväksynyt hänen ehdotuksensa, niiden kaikki uskaliaat
ja epäilystä herättävät yksityiskohdatkin, ja muutamin jalomielisin,
joskin hiukan hämärin sanoin antanut alihuoneen tietää, mitä hän omasta
puolestansa arveli Whartonin toiminnasta työväenmaailmassa yleensä
ja siitä, mitä hän oli saanut aikaan hajanaisessa työväenpuolueessa
erikoisesti parlamenttiin tultuaan.

Bennett ei ollut mikään suuri puhuja. Hän oli yksinkertainen mies
ilman erikoista tietopuolista sivistystä, ja vahvan ja hartaan
uskonnollisuuden jalostama. Mutta juuri tuo hänen sanontatapansa
koruttomuus ja teeskentelemättömyys antoi hänen sanottavalleen lisää
pontta. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että työväenpuolue ei pääse
merkitsemättömästä asemastaan pystyyn kohoamaan, ennenkuin se tykkänään
eristyy muista puolueista ja saa oman, varsinaisen johtajansa; itseensä
nähden hän vaatimattomasti kieltäytyi rupeamasta toimeen, johon
hänen menneisyytensä mahdollisesti saattoi oikeuttaa hänet, ja hän
lupasi vankasti tukea nuoremman toverinsa politiikkaa joka kohdassa.
Wilkinsille -- joka puolivälissä puhetta tömisteli ulos salista -- hän
antoi pari puolittain hyvänsuopaa sutkausta -- ja ennenkuin hän oli
istahtanut paikalleen, olivat hänen ympärillään istuvat puoluetoverit
-- itse asiassa kaksi kolmatta osaa parlamentin työväenedustajista
-- kiihtyneillä kasvoillaan, hyvä-huudoillaan ja peittämättömällä
innostuksellaan antaneet alihuoneen tiedoksi, että tämä puhe merkitsi
käännettä, ei ainoastaan Harry Whartonin elämänradalla, vaan myöskin
koko suuren työväenliikkeen parlamenttaarisessa historiassa.

Valkopartainen, ikävystyttävä puhuja, jota Wharton oli Marcellalle
osoittanut, nousi nyt vuorostansa ylös. Se oli kuin sovittu merkki
alihuoneen jäsenille tulvia ulos yhtenä miehenä. Bennett kuivaeli
otsaansa punaisella nenäliinallaan kuumuudesta ja mielenliikutuksesta
vallan uupuneena ja hätkähti tuntiessaan äkillisen kosketuksen
käsivarrellaan. Wharton kumartui hänen puoleensa -- kalmankalpeana ja
vavahtavin huulin.

"En kykene teitä kiittämään", sammalsi hän, "tekisin itseni
naurunalaiseksi."

Bennett nyökähytti ystävällisesti päätänsä, ja pian työnnettiin
kumpikin ulospyrkivään väenahdinkoon, missä he aito englantilaisina
tunnepurkauksia kammoen väistivät toisiaan.

Vasta sitten kuin Wharton vastaanotettuaan kokoushuoneessa lukemattomia
kädenpudistuksia ja onnentoivotuksia oli matkalla naisten lehterille,
palasi hänen mielentyyneytensä. Silloin hänessä äkkiä pääsi valloilleen
koulupojan riemuitseva hilpeys ja vallattomuus. Tuo ihmeellinen voitto
takana! -- ja ylhäällä nuo silmät, nuo kasvot häntä odottamassa! Millä
ihmeellä hän voisi hetkeksi irtaantua tuosta Cravenin neitosesta ja
saada Marcellan vain itseään varten?

"No!" sanoi hän iloisesti, kun neiti Boyce kääntyi hänen puoleensa
lehterin pimeässä.

Mutta outo ujous esti Marcellaa antamasta tunteilleen valtaa, ja
Wharton paremmin tunsi kuin näki, kuinka haltioissaan hän oli.

"Ei huolita jutella täällä", lausui Marcella. "Eikö päästä ulos? Minä
olen ihan sulaa!"

"Päästään tietysti. Tulkaa terassille. Ilta on jumalallinen, ja siellä
tapaamme päivällisseuramme. No, neiti Craven, mitä piditte?"

Edith hymähti viileästi.

"Menihän se mukiin", virkkoi hän.

"Piru vieköön nuo itserakkaat venturistit", mietti Wharton mielessään
johtaessaan heidät ulos.



IX LUKU.


"Ihastuttavaa!" huudahti Marcella, kun he saapuivat terassille ja
virta, ranta ja taivas avautuivat heidän eteensä ihanan kesäillan
moninaisissa valo- ja varjovivahduksissa. "Oh, olipa siellä kuuma --
onhan aivan häpeällistä, että teljette meitä naisia moiseen häkkiin!"

Whartonin voitonvarmat silmät säteilivät hänen katsoessaan Marcellaan.

Tämä oli sievässä, valkeassa kesäpukineessa -- Wharton muisteli
ennenkin nähneensä sen -- paksuilla, aaltoilevilla hiussuortuvilla oli
pieni mustista pitseistä tehty hattu, joka säädyllisesti oli sidottu
leuan alle mustilla silkkinauhoilla. Marcellan nuorekas kauneus, jossa
sen ohessa kuvastui niin paljon luonteenlujuutta ja arvokkaisuutta,
hänen ilmehikäs, sointuva äänensä, pään ylväs asento, -- kaikki
esiintyi tällä hetkellä Whartonille tavattoman elävästi. Tuntui kuin
Marcella tänä iltana olisi kuulunut hänelle, ollut hänen omaisuuttaan,
hänen vallassaan.

Terassi oli täpötäynnä väkeä, ja äänten sorina oli huumaava. Sittenkin
Wharton huomasi, että Marcellaa ruvettiin paikalla tähystämään heidän
raivatessaan itselleen tietä rouva Lanen luo. Kaikki, jotka sivuuttivat
heitä tai väistyivät syrjään heidän liikkuessaan, kääntyivät katsomaan
häntä.

Nuori tyttö oli niin kokonaan mieluisien, jännittävien vaikutelmainsa
vallassa, ettei hän tästä mitään huomannut. Ahmimalla hän nautti
auringonlaskun valosta -- virran runollisesta salaperäisyydestä --
sillan viehkeistä muodoista ja niistä muistoista, joita tämä paikka
hänen mieleensä johti. Tuontuostakin hän säpsähti peläten, että
joku väenvilinässä liikkuva hahmo saattaisi olla Aldous Raeburn,
mutta kun vastaantulija olikin ventovieras, antautui hän uudelleen
mielihyvänsä valtaan. Mutta Wharton tiesi, että Marcellaa huomattiin;
Whartonin korva tapasi ne kuiskaukset, jotka häntä seurasivat.
Hänen turhamaisuutensa, joka tänä iltana jo oli saanut niin paljon
tyydykettä, otti osan Marcellalle osoitetusta huomaavaisuudesta omaksi
kunniakseen, ja tämä julkinen tunnustus nuoren tytön kauneudelle
kohotti hänet yhä enemmän hänen seuraajansa silmissä.

"Kah, tuossahan rouva Lane onkin!" sanoi hän lähestyen mustapukuista,
lyhyenläntää naista, jota ympäröi ryhmä herroja.

Marcella ja Edith esitettiin. Sitten Edith tapasi erään tuttavan,
nuoren lontoolaisen parlamentinjäsenen, jonka piti syödä päivällistä
heidän kanssaan, ja hän poistui tämän kanssa terassille kävelemään
päivällistä odoteltaessa.

"Minä lähden näyttämään neiti Boycelle terassin toista päätä", sanoi
Wharton Lanelle. "Emme vielä kotvaan saa mitään syötävää. Mikä tungos!
Eipä Alresforditkaan vielä näy tulleen."

Lane kohotti hartioitaan tähystäessään ympärilleen.

"Raeburn on myös pyytänyt joitakin vieraita, ja paitsi meitä kuuluu
vielä olevan kolme, neljä muuta päivällisseuraa. Taitaa tulla ruokaa
yhtä niukasti kuin passausta!"

Wharton vilkaisi Marcellaan tutkivasti, mutta tämä puheli rouva Lanen
kanssa eikä ollut mitään kuullut.

"Käymmekö yhdessä katsomaan terassia toiselta puolelta", sanoi Wharton
hänelle. "Päivällisestä ei ole mitään toivoa vielä kahteenkymmeneen
minuuttiin."

He läksivät yhdessä liikkeelle. Mutta paljon he eivät päässeet
etenemään, sillä illan sankaria puhuteltiin ja onniteltiin yhtenään, ja
hänen seuralaiseensa vilkaistiin uteliaasti.

Viimein he pääsivät pakoon ahdinkoa, joka oli pahin terassin
pääsisäänkäytävällä, ja tulivat läntiselle sivulle, joka oli
suhteellisesti tyhjä, siellä kun käyskenteli vain muutamia yksinäisiä
pareja ja ryhmiä.

"Saanko tavata herra Bennettiä?" kysäisi Marcella innokkaasti, kun
he pysähtyivät sillan rintamaan ja silmäilivät harmahtavan ruskeaan
veteen. "Minua niin haluttaisi puhutella häntä."

"Pyysin häntä päivällisille meidän kanssamme, mutta hän ei tullut.
Hän on mennyt johonkin hartausseuraan -- niin ainakin luulen.
Westminsterissä puhuu tänä iltana kuuluisa amerikkalainen saarnaaja
-- ja olen varma siitä, että Bennett on mennyt sinne ja aikoo ravita
itseään Moodylla ja Sankeylla. Merkillistä joukkoa me ihmisparat
olemme! -- Vai niin, hänen puheensa oli teille mieleen?"

"Kuinka kylmästi te kysytte!" naurahti Marcella. "Oliko se _teille_
mieleen?"

Wharton oli tuokion ääneti ja tähysteli myhäillen vettä. Sitten hän
kääntyi Marcellaan.

"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olen mielestänne hänelle?"

"Niin suuressa kuin vaan jaksatte suorittaa", vastasi Marcella
painokkaasti. "Epäitsekkäämpää ja jalomielisempää puhetta en ole
koskaan kuullut."

"Vai niin, te olette siis aivan hurmaantunut?"

Nuori tyttö lennätti häneen omituisen, puolittain vakavan, puolittain
uhmaavan katseen.

"En olekaan. Minä en usko teidän lakiehdotukseenne -- ja olen _varma_
siitä, ettette koskaan voi viedä sitä perille!"

Wharton kohautti silmäkulmiaan.

"Kenties suvaitsette ilmaista minulle, millä kannalla nykyisin olette",
sanoi hän, "että tietäisin miten sovitella sanani. Kun viimeksi
Mellorissa juttelimme näistä asioista, olitte _ymmärtääkseni_ --
sosialisti."

"Se on pientä, mitä minä olin mennä vuonna", vastasi Marcella
hilpeästi, vaikka äänessä samassa oli surunvoittoinen vivahdus.
"Silloin olin pikku lapsi! Nyt minulla kenties on muutamia vaivaisia
mielipiteitä -- mutta ne ovat kaikki vielä yhtenä sekasotkuna -- eikä
minulla ole koskaan aikaa järjestellä niitä."

"Oletteko luopunut venturisteista."

"En! -- mutta minä olen niin ymmällä, ja Cravenit, pelkään, tulevat
piammiten sulkemaan minut pois yhdistyksestään. Nähkääs -- nyt minä jo
_tunnen_ muutamia työläisiä."

"Tunsittehan viime vuonnakin."

"En!" intti Marcella päätään pyörittäen -- "se oli aivan toista. Mutta
nyt minä elän heidän maailmassaan -- yhdessä heidän kanssaan -- ja he
juttelevat minulle huoliaan. Kerran viikossa otan kotonani vastaan
kaikki tuttavani, jotka asuvat piirissäni -- miehet ja naiset. Rouva
Hurd -- tiedättehän kuka se on" -- hänen silmäkulmansa rypistyivät
tuskin huomattavasti -- "tulee käsitöineen pitämään meille seuraa, ja
niin tulee Edith Cravenkin; ja välistä on pikku huoneessani väkeä ihan
ahdinkoon asti. Miehet tupakoivat -- jos akkunoita voi pitää auki! --
ja luulenpa, että minäkin pian kohta rupean polttamaan -- se panee
heidän kielensä paremmin liikkeelle. Siinä on kansaa kaikenkarvaista --
sosialisteja, vanhoillisia, radikaaleja -- --"

"-- -- Ja sosialisteja kohtaan ette ole suopea?"

"No niin, he ovat mieltäkiinnittäviä, uneksivia miekkosia", virkkoi
Marcella nauraen, "jotka eivät huoli säästää ja tarttuvat käsiksi
elämään väärästä päästä. Todisteluilla ei heitä saa vakuutetuksi!
Sosialistinen työmies ei välitä tuon taivaallista tosiseikoista,
jotka eivät hänen asiaansa aja. On tosiaankin suurenmoista, miten
ylimielisesti hän ne työntää syrjään."

"Niinpä me kaikki teemme!" sanoi Wharton nykäyttäen olkapäitään.
Sitten hän kääntyi selin sillan rintanojaan voidakseen paremmin pitää
Marcellaa silmällä. Vilvoittaakseen itseään hän oli ottanut hatun pois
päästään, ja tuuli leikitteli hänen pehmeillä hiussuortuvillaan. "Mutta
sanokaapa", jatkoi hän, "kuka on teidät käännyttänyt? -- Hallinko?
Kerroitte minulle seurustelevanne paljon hänen kanssaan."

"Ehkäpä. Mutta entä jos _elämä_ itse olisi vienyt minut toisiin
ajatuksiin. Vuosi sitten en nähnyt maailmassa muuta kuin mustaa tai
valkoista. Nyt minä valvon yökausia pohtiessani kaikkia niiden välisiä
värivivahduksia -- siinä se erotus on. Vai kahdeksantuntista työpäivää
kaikille työntekijöille kaikissa ammateissa!" Äänen ylenkatseellinen
värähdys pani Whartonin hämmästymään. "Te _tiedätte_, ettei sitä
koskaan saada läpi ajetuksi. Entä ne muut suurelliset parannukset,
joista puhuitte, niitä ei saada, ennenkuin maailma on muuttunut Uudeksi
Jerusalemiksi -- ja kun maailma on Uusi Jerusalem, ei niitä enää
tarvita."

Wharton kumarsi ivallisesti.

"Hyvin puhuttu! -- vaikka olemme tuon ennenkin kuulleet. Kunniani
kautta, olettepa astuneet eteenpäin koko joukon, vai onko ehkä Edward
Hallin kantanut teitä? Niinmuodoin ovat köyhät nykyisin mielestänne
kyllin hyvillä päivillä, ja maailma ei kaipaa enää lisää parannuksia --
sekö on seurauksena sairaanhoito-toimestanne? Te olette samaa mieltä
kuin Dennykin, se mies, joka nousi puhumaan minun jälestäni?"

Hänen äänensä kiusoitti Marcellaa. Sitten tämä nimi äkkiä johti hänen
muistiinsa epämieluisan ajatuksen, joka veti hänen otsansa ryppyyn.

"Sekö se sitten oli se mies, jota te tänä aamuna ahdistitte
_Sotahuudossa_!"

"Aah! te luette, mitä minä kirjoitan!" huudahti Wharton samassa taas
hyvätuulisena. "Niin oli -- sillä minä alotin sotaretken. Kuten
tietysti tiedätte, on Craven lähtenyt työpaikalle ja lakko alkaa ensi
viikolla. Pian työnnämme kaksi tykistöä tuleen, toista hoitaa hän
lentävänä kirjeenvaihtajana, toista minä täältä käsin. Minä todella
nautin tuota kirjoitusta laatiessani!"

"Sen kyllä uskon", vastasi Marcella kuivakiskoisesti, "mutta voin
vakuuttaa teille, että ainakin _yhden_ lukijan saitte siihen
käsitykseen, että asiassa on toinenkin puoli. Kenties erehdyn, mutta
minuun se ainakin vaikutti sen. Mistä se johtuu", huudahti hän
kiivaasti, "ettei yksikään työväenlehti voi olla oikeudenmukainen
vastustajaansa kohtaan?"

"Ovatko sitten muut lehdet teistä hitustakaan paremmat?" kysyi Wharton
halveksuvasti.

"Eivät. Mutta mitä minä siitä välitän! Mehän me juuri puhumme
oikeudesta, keskinäisestä arvonannosta ja myötätunnosta, ja sittenkin
me mustaamme kaikkia ihmisiä, jotka eivät hyväksy aatteitamme --
se on, kokonaisia luokkia kansalaisiamme. Eikä meidän vihamme enää
puhkea avonaisena, rehellisenä ja tuimana kuten vanhaan hyvään
aikaan! ei, nyt turvaudutaan uuteen menettelytapaan, panettelun ja
häpäisemisen aseisiin. Aina me tiedämme kaikki niin paljon paremmin
kuin vastustajamme, -- tuskin viitsimme heihin suuttua. Meidän käy vaan
'sääliksi' -- 'me olemme pakotetut rankaisemaan' kuten lapsuudenaikain
häijy opettajatar!"

Wharton punastui tahtomattaankin.

"Sulimmat kiitokset!" sanoi hän. "Vieläkö jotain muuta? Otan mieluimmin
kaikki torat yhdellä haavaa."

Marcella katseli häneen hievahtamatta.

"Miksikä kirjoititte tai otitte julaistavaksi tuon kirjoituksen
Länsi-Brookshiren tilanomistajista kaksi päivää sitten?"

Wharton säpsähti.

"Mitä! eikö se ollut totta?"

"Ei!" vastasi Marcella koukistaen halveksuvasti huuliaan; "ja kyllä
tekin tiedätte, ettei se ollut totta."

"Sekö Raeburneista? Totta tosiaan, mikäli minä olen käsittänyt",
virkkoi Wharton pitkään, "olitte te itse samaa mieltä joku aika sitten."

Nyt Marcella jäi sanattomaksi. Hän kumartui sillan kaidepuun yli ja
nostaen maasta kivisirpaleen hän viskasi sen veteen. Wharton näki hänen
kätensä vapisevan.

"Kuulkaapa", sanoi hän nojautuen hänkin kaidepuiden yli, niin että
hänen äänensä kuului aivan Marcellan korvan juuressa. "Aiotteko aina
vaan olla noin riitaisa minulle? Ettekö tiedä, ettei maailmassa ole
ketään, jota tahtoisin miellyttää enemmän kuin teitä?"

Marcella oli vaiti.

"Palatkaamme puheeseeni", sanoi Wharton nauraen, "ettehän luule tekään,
että uskon lakiehdotukseni toteuttamisen mahdolliseksi?"

"En tiedä", sanoi Marcella harmistuneena ja alkoi uudelleen poimia
kiviä muurista. "Siltä minusta kuulosti."

"Se on minun lahjani -- _mon petit carillon_, kuten Renan sanoisi.
Mutta kuvailetteko, että minusta on mieluista, kun te tai muut tulette
minulle sanomaan, ettei tuollaisen lakiehdotuksen aika ole vielä
tullut? Selvähän se on, ettei sitä vielä saada perille."

"Miksikä sitten pidätte tuollaisia mahtipontisia puheita, jotka
huikaisevat ystäviänne ja vievät alihuoneen harhaan?"

Wharton näki mielihyväkseen tutut myrskynenteet -- välkkeen silmissä,
helottavan punan poskilla. Marcella ei ollut koskaan niin kaunis kuin
vihassa.

"Koska meidän täytyy kehittää voimiamme, arvoisa neiti. Höyry
on pidettävä voimassa -- se on annettu minun tehtäväkseni.
Kahdeksantuntista laillista työpäivää kaikissa eri ammattihaaroissa
emme saa aikaan -- mutta agiteeraamalla tämän houkutteleva unikuvan
hyväksi, pauhaamalla ja toitottamalla saamme hankituksi monta seikkaa,
joita me todella kaipaamme. Rohkaiskaa ystäviänne ja säikyttäkää
vihollisianne -- muuta keinoa ei ole olemassa politiikassa, jos tahtoo
tulla huomatuksi. Älkää huoliko katsella minuun, ikäänkuin haluaisitte
ruveta minua syyttelemään -- sillä silloin minun täytyy korvata
samalla mitalla. Minä yhä vielä omalla tavallani taistelen aatteitteni
puolesta, te, huomaan minä, olette jo niistä luopunut!"

Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin. Marcella purskahti matalaan,
hilpeään nauruun, joka pani nuoren parlamentinjäsenen aivan hämille.

"Te ivaatte minua?" sanoi hän nopeasti -- "katsotte varmaankin, että
olen vilpillinen ja tunnoton? -- Kas vaan! Mutta te ette ole oikeutettu
ivaamaan minua. Viime vuonna lupasitte lupaamistanne palkintoa minulle.
Nyt on maksuaika tullut -- nyt minä sen vaadin."

Hän puhui matalalla, selvällä äänellä melkein Marcellan korvaan,
ja hänen sanansa vaikuttivat melkein magneettisesti. Muistojensa
valtaamana, mutta samassa sotien niitä vastaan -- nuori tyttö käänsi
kasvonsa verkalleen häneen. Jos Marcella tällä hetkellä olisi
seuralaisensa kasvoissa äkännyt pienintäkään viittausta siihen
kohtaukseen, jota hän kammosi muistella, niin olisi Wharton siinä
silmänräpäyksessä kadottanut valtansa häneen. Mutta hän käyttäytyi
moitteettoman hienosti. Marcellan tutkivaa silmää kohtasi vain arvokas
ja ystävällinen katse, joka yhdessä välähdyksessä johti hänen mieleensä
kaikki, mitä he yhdessä olivat jakaneet ja kokeneet, ja muistutti niitä
traagillisia hetkiä, joilla hän arveli sovittaneensa tuon halpamaisen
teon.

Wharton näki hänen kasvojensa vavahtavan. Sitten Marcella sanoi
ylpeästi:

"Lupasin olla kiitollinen. Niinpä olenkin."

"Ei! ei!" väitti Wharton samalla matalalla äänellä. "Te lupasitte
minulle ystävän. Missä hän on?"

Marcella ei vastannut. Hänen käsivartensa riippuivat hervottomina veden
yläpuolella, ja silmät tähystivät kohden autereista taivasta, jota
vastaan kuvastuivat St. Thomasin sairashuoneen jykeät ääriviivat ja
lukemattomien lamppujen tuikkivat valot. Mutta lopulta Whartonin katse
pakotti hänet kääntymään. Nuori tilanomistaja näki hänen silmissään
puolittain vihamielisen, puolittain liikutetun katseen ja kiirehti
puhumaan, ennenkuin Marcella sai mitään sanotuksi.

"Miksikä hautaannutte tänne Lontooseen sairasten ja köyhäin pariin?"
sanoi hän kuivasti. "Ei se elämä ole teitä varten; se ei lainkaan
sovellu teille."

"Kylläpä te koettelette ystävienne kärsivällisyyttä!" huudahti
Marcella, jonka poskille jälleen nousi kuuma hehku. "Mikä oikeuttaa
teitä tuollaisia huomautuksia tekemään?"

"Minä tunnen teidät ja tunnen myös teidän harrastuksenne. Te ette voi
niitä edistää tuossa toimessa. Ei sairaanhoito ole teitä varten; teitä
tarvitaan omassa säätyluokassanne -- vertaistenne parissa -- niiden
ihmisten keskuudessa, jotka Englannin kohtaloa johtavat ja muodostavat.
Tuohan on sulaa hullutusta! te vain näyttelette!"

Marcella teki pienen ilkkuvan kumarruksen.

"Kiitos vaan. Teen hiukan rehellistä työtä ensi kerran eläessäni."

Wharton nauroi. Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän
tosissaan vai teeskentelikö hän.

"Yhdessä kohden olette vallan entisellänne -- te ette koskaan anna
myöten! Olkaapa nyt vaihteen vuoksi hiukan nöyrä tänä iltana. Kas
tuossa, herra Lane jo kutsuu meitä?"

Ja siinä seisoikin herra Lane, etäällä huitoen käsivarrellaan ilmaa.

"Tunnetteko lady Selina Farrellin?" kysyi Wharton, kun he joutuun
astuivat toisten luo.

"En; kuka hän on?"

Wharton nauroi.

"Kaitselmus tekisi viisaasti, jos antaisi lady Selinan kerran viikossa
kuulla tämän kysymyksen -- teidän äänellänne! No niin, hän on
personallisuus -- lordi Alresfordin tytär -- naimaton -- rikas -- pitää
'salonkia', tai luulee pitävänsä -- johtaa monen ihmisen elämää ja
kohtaloa -- tai luulee johtavansa -- mikä itse asiassa onkin samaa lady
Selinalle. Hän haluaa hartaasti tutustua teihin. Luuletteko voivanne
olla ystävällinen hänelle. Siinä hän on -- sallittehan minun esittää?
Hän kuuluu päivällisseuraamme."

Samassa Marcella esitettiin pitkälle, valkoveriselle naiselle, jonka
päätä koristi hyvin kuosikas musta, punanauhanen hattu ja joka
suosiollisesti ojensi hänelle kätensä.

"Olen kuullut niin paljon teistä puhuttavan!" sanoi lady Selina heidän
yhdessä astuessaan käytävää pitkin ruokasaliin. "Kuinka suurenmoista,
että olette ruvennut sairaanhoitajattareksi."

Marcella naurahti jotenkin väkinäisesti.

"Mitä vielä", sanoi hän, "meitä on vaikka kuinka monta."?

"Niin kyllä, mutta tehän puuhaatte niin paljon muuta. Herra Wharton on
kertonut teistä -- niin mieltäkiinnittävää."

Marcella ei vastannut mitään. Lady Selina mietti mielessään, että hän
oli hyvin kaunis, mutta aika kömpelö nuori nainen. Yhtäkaikki, ken
Aldous Raeburnin ja kolmekymmentätuhatta puntaa vuodessa on työntänyt
luotaan, ei ole tavallisten ihmisten joukkoon luettava, olipa hän
kömpelö tai ei.

"Tunnetteko täällä monta päivällisvieraistamme?" kysyi lady Selina
makeimmalla äänellään. "Kaiketi tunnette. Olettehan niin hyvä ystävä
herra Whartonin kanssa."

"Hän asui meillä viime vuonna", vastasi Marcella lyhyesti. "En, en
tunne ketään."

"Sitten kai saan mainita heidän nimensä. Teistä tuntuu paljon
hauskemmalta, jos tiedätte keitä he ovat. Eikö totta?"

Ja tuo ylhäinen lady luetteli hät'hätää vierasten nimet. Marcellasta
tuntui, että enimmät heistä olivat perin hienoa tai perin
vaikutusvaltaista väkeä, useista hän muisteli hämärästi kuulleensa
neiti Raeburnin juttelevan viime vuonna. Sitäpaitsi oli seuraan
liittynyt kaksi vanhoillista ministeriä ja pari kolme etevää
parlamentinedustajaa. Marcellaa tuo kaikki ihmetytti.

Marcellan oikealla puolella istui toinen ministereistä, vasemmalla
toisen nuori, kaunis yksityissihteeri. Rakastettavia vieruskumppaneita
he olivat kumpikin ja hyvin huomaavaisia tuntematonta kaunotarta
kohtaan. Ministeri, joka oli lordi Maxwellin läheinen tuttu, tahtoi
päästä selville siitä, oliko tämä neiti Boyce Aldousin entinen morsian.
Uteliaisuutensa kannustamana hän pani liikkeelle parhaat voimansa, että
saisi Marcellan puhumaan.

Mutta nuori tyttö kuunteli häntä vain puolella korvalla, hän ei
voinut olla yhtenään kiinnittämättä huomiotansa isäntäänsä ja tämän
pöytätovereihin. Oikealla hänestä istui lady Selina, vasemmalla
ministerin nuori, ihastuttava vaimo. Pöydän yläpäässä rouva Lane
ponnistelihe suonenvedontapaisesti pitääksensä keskustelua vireillä
lordi Alresfordin kanssa, joka, vaikka olikin vanhuuttaan jo puoleksi
höperö, esiintyi vielä niin mahdikkaasti ja varmasti, kuin otaksuisi
pääsevänsä pääministeriksi minä hetkenä hyvänsä. Mutta pöytäkeskustelu
olikin pääasiallisesti yleinen -- hilpeätä, huoletonta juttelua ja
juoruamista milloin parlamenttimaailmasta, milloin seuraelämästä tai
urheilualalta. Kaiken aikaa pallo lensi tottuneesta kädestä toiseen.

Ja Marcella yhä ihmettelemistään ihmetteli nähdessään, niitä osaa
Wharton tässä seurassa näytteli. Toisinaan hän tuokioksi ummisti
silmänsä loihtiakseen eteensä sen saman kuvan, minkä hänen tyttömäinen
mielikuvituksensa oli Mellorissa luonut Whartonista. Missä oli nyt se
yksinäinen, eriskummainen olento, jolle ylimykset kiukustuneina olivat
kääntäneet selkänsä, koska hän oli ruvennut köyhien ja sorrettujen
johtajaksi? Missä puhuja, joka vielä tunti sitten oli pitänyt hänet
sellaisessa jännityksessä? Nyt ei Marcellan korva tavannut muuta
kuin lystikkäitä juttuja Ascotin ja Newmarketin kilpailuista tai
vilkasta väittelyä ylhäisen maailman viimeisistä uutuuksista. Kaikkien
pöydässäolijain kanssa nuori sosialisti-edustaja näytti olevan
tuttavallisissa, toverillisissa väleissä, eikä heistä yksikään tuntunut
siitä pahastuvan tai sitä oudoksuvan sen enempää kuin sitäkään, että
hän tässä istui täysin siemauksin nauttimassa "rikkaiden joutilaiden"
ylellisyyttä ja huveja, joiden julmistunut vihollinen hänen olisi ollut
oltava maailman silmissä.

Mutta jo hetken kuluttua tämä Marcellan ensimäinen vaikutelma
haihtui jonkin verran. Hän alkoi oivaltaa vivahduksia, jotka ensin
olivat jääneet häneltä huomaamatta, ja hänen korvansa erotti tuon
ivaavan, kaksinaisen äänensävyn, joka niin usein oli nostattanut hänet
vastarintaan. Hän näki, miten hänen vieressään istuvat naiset toisinaan
kavahtivat taapäin, ikäänkuin olisivat leikitelleet eläimen kanssa,
joka samettimaisista käpälistään äkkiarvaamatta paljastaa näköisälle
repivät kynnet. Kaikki tämä pani Marcellan ymmälle, mutta osaksi se
myös kiusasi ja suututti häntä. Mies, joka tällä tapaa sirotteli
voimiansa, joka niin nopsasti tiesi sovitella purjeensa tuulten mukaan,
ei voisi mitenkään saavuttaa sitä yhtenäisyyttä ja lujuutta, joita
ilman ei yksikään kulje loistavaa tulevaisuudenrataa kohti. Hän tahtoi
puhutella häntä -- moittia häntä!

"Ei auta -- nyt täytyy lähteä", sanoi Wharton viimein laskien pois
lautasliinansa ja nousten ylös. "Lane, olethan sinä isäntänä sillä
välin? Terassilla kohtaamme jälleen."

"Kunhan vain löytää meidät!" sanoi Marcellan naapuri. "Tällaista
ahdinkoa en ole koskaan täällä nähnyt. Kumma mikä nautinto ihmisillä on
ahmia päivällisensä näissä rumissa ravintolahuoneissamme."

Marcella kuljetti hymyillen katsettaan ympäri autiota huonetta, missä
heidän pöytänsä oli asetettu kunniapaikkaan huoneen perälle. Hiukan
etäämpänä, oven kohdalla, istui kaksi pienempää päivällisseuruetta.

"Onko täällä vielä muitakin huoneita?" kysyi hän jotain sanoakseen.

"Yksi vain", sanoi häntä vastapäätä istuva nuori herra, joka oli
tullut Marcellalle esitetyksi, mutta jonka ei vielä ollut onnistunut
kiinnittää hänen huomiotaan puoleensa. "Mutta sen on anastanut tänä
iltana toinen suuri päivällisseura -- Raeburn on nimittäin koonnut
sinne suuren seuran", kääntyi hän viattomana ministerin puoleen. "Se on
harvinainen tapaus."

Ministeri vilkaisi nopeasti seuralaiseensa. Mutta tämä oli kääntynyt
lady Selinaan, vastatakseen erääseen kysymykseen ja jutteli edelleen
hänen kanssaan, kunnes noustiin pöydästä.

Kun väkijoukko taas tulvi ruokasalista terassille vievälle käytävälle,
riensi Marcella kiireimmiten rouva Lanen luo.

"Minä luulen", virkkoi hän -- "minä pelkään, että neiti Cravenin ja
minun täytyy lähteä. Eiköhän herra Lane -- eiköhän hän tahtoisi johtaa
meitä pois täältä -- kyllä me sitten saamme ajurin."

Hänen hätäinen, rukoileva katseensa hämmästytti rouva Lanea. Mutta
takaapäin puuttui väliin herra Lanen ystävällinen, raikuva ääni:

"Ei, hyvä neiti Boyce! -- sitä emme totta tosiaan voi suvaita -- ei, ei
-- jääkää edes puoleksi tunniksi -- meidän täytyy vielä juoda kahvia
ja ihailla kuutamossa terassia ja virtaa! Ja jollette tahdo palata
istuntosaliin äänestystä kuulemaan, hankimme sitten ajurin teille.
Katsokaa toki kuuta! -- ja vettä" -- he olivat joutuneet suurelle
terassille antavalle ovelle, -- "eivätkö ne houkuttele teitä jäämään?"

Tuskissaan Marcella katsahti taakseen. _Missä_ oli Edith? Tuolla
kaukana toisessa päässä! -- nähtävästi hyvin tyytyväisenä kahden tai
kolmen hauskan seuralaisen ympäröimänä. Hän oli kerrassaan avuton.
Ihmisvirta tempasi hänet mukanaan juttelevan herra Lanen kanssa
kuutamoiselle terassille, ja hän silmäili ympärilleen kauhun ja tuskan
vallassa, jota hän tuskin saattoi salata.

"Tulkaa katsomaan vettä", sanoi hän herra Lanelle, "ettekö tekin ole
sitä mieltä, että on hauskempi seisoa yhdessä kohti."

Herra Lane arveli, että hän oli väsynyt, ja talutti häntä kohteliaasti
istuvien ja kävelevien ryhmien välitse, kunnes he pääsivät sillan
kaidepuille, jonne jäivät seisomaan. Marcella koetti puhella ja ihailla
kuutamoista näköalaa, mutta itse asiassa hän kaiken aikaa sykkäilevin
sydämin piti varalla, kuuluisiko läheisyydessä ääniä tai askeleita,
joita hän pelkäsi. Että vielä lady Winterbournenkin piti tänne osua!
Kuinka kiusallista! Viimeksi tänä aamuna hänelle oli saapunut Melloriin
osoitettu kirje vanhalta ystävältään, joka oli hyvin harras saamaan
kuulumisia hänestä ja tietämään hänen osoitettansa.

"No, mitä piditte tämäniltaisesta puheesta -- Whartonin puheesta?"
kysyi herra Lane, hyvätuulinen parlamentinjäsen, jolle oli maallista
hyvää suotu enemmän kuin aatteita. "Se oli loistava, eikö ollut? --
puheena arvostellen. Sentapaiset puheet ovat minusta jonkinlaisia
varmuusventtiilejä. Antaa niitä vain tulla enemmänkin tuollaisia
mielipiteitä! Hyvää se vain tekee, että niistä väitellään. Sen minä
teille sanon, neiti Boyce, että alihuone on paras paikka, missä näitä
lahjakkaita nuoria miehiä voi kesyttää! -- Ensin heidän täytyy saada
pauhata -- ja kotvan kuluttua heistä on tullut kelpo väkeä. Kas -- kuka
siellä? -- no sehän on lady Winterbourne! mikä odottamaton yllätys."

Ja arvoisa parlamentinjäsen pudisti sydämellisesti kättä muhkean,
mustapukuisen naisen kanssa, jonka komealle, valkoiselle tukalle
kuutamo kimalteli.

"_Marcella_!" huusi naisen ääni.

Niin -- siinä _hän_ oli! juuri lady Winterbournen takana. Yhä yltyvässä
hämärässä hän oli seuralaisineen huomaamatta lähestynyt niitä kahta
henkilöä, jotka kaidepuihin nojautuneina seisoivat juttelemassa.

Marcella irtaantui kiireesti lady Winterbournen syleilystä, empi
silmänräpäyksen ja kurotti sitten kätensä Aldous Raeburnille. Hän oli
selin valoon, eikä Marcella niinmuodoin voinut nähdä hänen kasvojansa
pimeässä. Unohtumattomasti painui Marcellan muistiin hänen edessään
oleva kuva -- jykevä, tumma rakennus satumaisessa valaistuksessa
kimaltelevine goottilaisine akkunoineen -- joen sinervä juova, jonka
pinnalla levottomat valonsäteet heijastuivat -- ohi kiitävä höyrylaiva
kirkkaasti valaistune kajuuttineen -- ja tuossa hänen edessään tuo
tuttu, tumma hahmo.

Heidän katseensa sattuivat yhteen. Mutisiko Aldous jotain
tervehdykseksi? Marcella ei sitä tiennyt, niin hän oli kiihtynyt ja
onneton. Hän takertui paikalla kiinni lady Winterbourneen, sillä hän
aavisti, että hänen vanhan ystävänsä mieli oli melkein yhtä kuohuksissa
kuin hänen omansa.

"Oh! tulkaa pois -- tulkaa minun kanssani pois! -- Tahtoisin puhua
kanssanne!" änkytti hän hätäisesti ja veti lady Winterbournen mukaansa.

Lady Winterbourne totteli häntä hämmentyneenä, ja he poistuivat
terassille.

"Voi lapsi kulta, lapsi kulta!" huudahti vanha rouva -- "kuinka
omituista, että tapasimme _teidät_ täällä! Se on niin käsittämätöntä,
niin kauheata! Ei! -- sitä en tarkoita. -- Täytyyhän teidän tietysti
joskus joutua yhteen -- mutta eilen vielä hän kertoi minulle, ettei hän
ole teitä tavannut sen jälkeen kuin -- ja siksipä minä niin hätäännyin.
Kylläpä olin hupsu äsken. Kas niin -- jääkää tänne hetkiseksi ja
kertokaa jotain itsestänne."

Ja uudelleen he pysähtyivät joen partaalle. Nuori tyttö vilkaisi
hermostuneesti ympärilleen ikäänkuin peikkojen ahdistamana. Lady
Winterbourne rauhoittui, ja Marcella huomasi taas hänen piirteissään
ja katsannossaan tuon omituisen sekoituksen ankaraa traagillisuutta
ja vienoa, ujoa pehmeyttä, joka ennen vanhaan oli niin usein pistänyt
hänen silmäänsä. Marcella hyväili häntä hellästi, melkein kuin omaa
äitiänsä, ja suuteli hänen valkeata, rypistynyttä kättänsä pimeässä
kenenkään huomaamatta.

"_Niin_ hauskaa taas tavata teitä", sanoi hän kiihkeästi, "niin
hauskaa!"

Lady Winterbourne oli hämmästynyt ja liikutettu.

"Miksi ette ole kirjoittanut minulle riviäkään, paha lapsi! Tuskin
olen mitään saanut kuulla teistä -- eikä äidiltännekään saanut koskaan
mitään tietää. Milloin tulette minua tapaamaan -- vai tulenko minä
teidän luoksenne? En voi viipyä täällä nyt; tyttäreni Ermyntrude Welwyn
pitää kiirettä, sillä hänen on mentävä tanssiaisiin tänä iltana erään
nuoren tytön kanssa. Olipa se _omituista_", päivitteli hän uudelleen,
"olipa se omituista, että te ja hän satuitte tapaamaan toisenne juuri
tänä iltana! Hän lähtee huomenna Italiaan lordi Maxwellin kanssa,
näettekös!"

"Sen kuulin", sanoi Marcella levollisemmalla äänellä. "Tuletteko ensi
viikolla teelle minun luokseni? -- Minä kirjoitan vielä tarkemmin
milloin. -- Nyt meidän täytyy lähteä -- missä mahtaa ystävättäreni
olla?"

Ahdistunein mielin hän tähysteli terassille.

"Minä vien teidät joka tapauksessa takaisin Lanein luo", sanoi lady
Winterbourne, "vai yhdyttekö meihin?"

"Ei! ei! viekää minut takaisin Lanein luo."

"Äiti, tuletko nyt?" kuului etäältä naisen ääni. Samassa suhahti lady
Winterbournen luo kevyt ja siro pikku olento ja ruikuttava tytönääni
kuului sanovan:

"Lady Winterbourne kulta, kestää niin kauhean kauan, ennenkuin joudun
puetuksi ja kammatuksi. Minä suutun kamarineitsyeeni ja silloin tulen
oikein noita-akan näköiseksi. Ermyntrude saa hävetä, että otti minut
mukaansa. Tulkaa nyt!"

"Älähän itke, Betty. Et pääse yhtään mukaan, jos itket", nauroi lady
Ermyntrude. "Äiti, onko tämä neiti Boyce -- sinun neiti Boycesi?"

Hän ojensi Marcellalle kätensä ja he vaihtoivat keskenään parisen
sanaa. Lady Ermyntrude tarkasteli pimeässä kiinteästi ja uteliaasti
solakkaa vierasta neitiä, jota hän, kumma kyllä, ei ollut vielä
milloinkaan nähnyt. Marcella tuskin kuuli mitä hän sanoi. Hänen
huomionsa oli kääntynyt lady Winterbournen käsivarressa riippuvaan
hentoon tyttöseen, "Betyn" kauniisiin, lempeihin silmiin -- jotka
vakavasti ja ujosti häntä tähystelivät -- otsaa peittävään, vaaleaan
kutripilveen, pitkään, suippoon leukaan, ihastuttaviin pikku kasvoihin.

"Eipä näy _teistä_ olevan mitään apua!" sanoi Betty viimein
traagillisella äänellä. "Kai minun poloisen on yksin kotiin mentävä
jonkun poliisimiehen turvissa. Herra Raeburn!"

Aldous, joka seisoi toisessa ryhmässä heidän takanaan, erkani
seurastaan ja lähestyi verkalleen.

"Herra Raeburn! Ermyntrude ja lady Winterbourne aikovat viettää yönsä
täällä, ellette aio heitä estää. Hankkikaapa toki minulle joku ajuri!"

Samassa Marcella keksi Edithin, joka parin parlamentinjäsenen kanssa
astuskeli heitä kohti huolettomasti ja hilpeästi jutellen.

"Oh! tuossahan hän onkin -- tuossa tulee ystäväni!" huudahti Marcella
helpottuneesti. "Hyvästi -- hyvästi!"

Hän kiirehti tiehensä, mutta huomasi samassa, että Aldous Raeburn
seisoi silmänräpäyksen ajan yksikseen. Vimmastunut Betty oli harpannut
hänen luotaan ahdistamaan jotain toista seurasta eksynyttä.

Silmänräpäyksessä Marcella totteli sisäistä tunnesysäystä, jota hän ei
voinut vastustaa, vaikka tiesi uteliaiden katseiden seuraavan itseään.
Hän astui Raeburnin luo.

"Miten on lordi Maxwellin laita?" kysyi hän kiireisellä ja vapisevalla
äänellä. "Olen niin pahoillani siitä, että hän on sairas -- en ollut
ensinkään kuullut -- minä -- --"

Hän ei rohjennut katsoa ylös. Aldous Raeburnin äänikö se oli, joka
vastasi?

"Kiitos. Olemme olleet hyvin levottomat hänen tähtensä; mutta nyt
lääkärit jo antavat parempaa toivoa. Huomenna viemme hänet etelään."

"Marcella! viimeinkin!" huudahti Edith Craven, käyden kiinni
ystäväänsä. "Ettäkö minä muka olen seuranpettäjä? Lorua; sinähän se
minusta hävisit. Mutta tuossahan herra Wharton jo tulee takaisin. Nyt
minun täytyy mennä -- tule jättämään hyvästi -- kaikki puuhaavat jo
lähtöä."

Aldous Raeburn nosti hattuansa. Marcella tunsi itsensä nöyryytetyksi,
tuska -- katkera harmi valtasi hänet. Tuo vieras, kylmä ääni! nuo
tylyt, väkinäiset sanat! -- Katuvana Marcella oli yhtä hillitön
kuin hätyyttävänäkin -- ja nyt hän kiihkeästi sovintoa ikävöiden
oli lähestynyt Aldousia -- toivoen jotenkuten voivansa saada
hänet tuntemaan, että hän oli "kovasti pahoillaan", kuten hänen
lapsena oli tapana sanoa. Aldous oli kyllä oikein hänet ymmärtänyt,
siitä ei epäilystäkään. Hän paremmin kuin kukaan muu tiesi, miten
peruuttamattomasti heidän välinsä oli purkautunut. Mutta kun
elämässä sitten viisastuu, kuten Marcella on tehnyt, kun lopulta
huomaa katkerasti loukanneensa, kenties vahingoittaneensakin toista
ihmisolentoa, eikö silloin ole lupa katkoa muotojen sitovat kahleet,
astua tuon ihmisen luo ja avomielisesti myöntää olleensa väärässä?
Eikö ole oikeutta koettaa tällä keinoin saavuttaa sisäistä sovintoa ja
omantunnon rauhaa?

Mutta hänet oli työnnetty pois -- heitetty syrjään -- ja sen oli tehnyt
miehistä hienotunteisin ja ylevämielisin! Hän astui terassia pitkin
ikäänkuin sumuverho silmillään, mitään näkemättä, pureskellen huultansa
ja taistellen suuttumuksen kyyneliä vastaan. Tuo hämäränsekainen
kaipuu, jonka alkusyytä hän ei itsekään tuntenut, oli myrskyten
täyttänyt hänen sielunsa ja pakottanut hänet lähentelemään miestä, joka
kerran oli rakastanut häntä, mutta joka nyt näytti vain ylenkatsovan
ja paheksuvan häntä. Hän oli pitänyt niin ymmärrettävänä, niin melkein
asiaan kuuluvana, että Aldous rakastuisi häneen! Mistähän mahtoi
johtua, että häntä nyt niin kirvelsi rakkauden ja vaikutusvallan
kadottaminen? Hän ei ollut koskaan rakastanut Aldous Raeburnia --
hän oli huolettomasti lupautunut hänelle ja sitten ravistanut hänet
pois luotansa tuntematta rahtustakaan omantunnonvaivoja. Ja sittenkin
Raeburnin muutamat kylmät sanat -- hänen ylpeä, karttava käytöksensä
olivat synnyttäneet hänessä niin viiltävän tuskan, että hän tuskin
saattoi sitä kestää. Hän tunsi äkkiä olevansa niin yksinäinen ja
onneton!

Mutta onnellinen hänen sittenkin _täytyi_ olla! -- _täytyi_ olla
rakastettu! Tähän outoon tulokseen hänen raskas, vaivalloinen
työvuotensa oli lopultakin hänet johtanut.

       *       *       *       *       *

"Oh, rakas rouva Lane, olkaahan nyt niin herttainen!" kuului Whartonin
ääni. "Vain parisen pientä kierrosta vielä! Sitten tulee äänestys, ja
sitten me kaikki lähdemme lepäämään laakereillemme!"

Siinä tuokiossa hän jo oli Marcellan vieressä, avopäin, säteilevänä,
vieläpä häikäilemättömänäkin, kuten hänen oli tapana kiihtymyksen
hetkinään. Tullessaan terassille hän näki Marcellan puhelevan Raeburnin
kanssa, mutta hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä niin yksinomaan
uppoutuneet hänen omiin muistelmiinsa, etteivät toisten asiat -- ei
Marcellankaan -- tällä hetkellä merkinneet hänelle mitään.

Tyydytetyn turhamaisuuden ja kiihottuneen kunnianhimon hymy päilyi
hänen huulillaan, ja hänen hilpeää mielialaansa kartutti yhä
Marcellan mieluisa läsnäolo. Milloin rohkein, milloin tuttavallisin
sanoin hän osoitti nuorelle neidille kunnioitusta ja mairittelevaa
huomaavaisuutta, ja hän tiesi kyllä, että tämän illan tapahtumat olivat
tuntuvasti kohottaneet hänen merkitystänsä ja arvoansa Marcellan
silmissä.

Marcellakin saattoi tänään, Whartonin mielihyväksi, riemuita voitosta.
Hänen korvissaan surisi lakkaamatta ne huomautukset, joita terassilla
liikkuvat ihmiset yhtenään tekivät. Marcellan kauneudesta. Raha -- tuo
_kirottu_ raha! -- ellei se olisi vastassa, niin --! Voisiko ylöspäin
kiipeävä valtiomies koskaan toivoa itselleen häikäisevämpää puolisoa?

Viisi minuuttia venyi kymmeneksi, ja kun alihuoneen jäsenet viimeinkin
riensivät äänestämään ja Whartoninkin täytyi riistäytyä irti, silloin
ei Marcellakaan enää tuntenut olevansa yksinäinen ja hyljätty, ja hän
oli antanut Whartonille enemmän syytä kuin milloinkaan ennen pitää
häntä kauniina ja rakastettavana.



X LUKU.


"Ned ystäväni, olehan nyt järkevä! Sisaresi on epätoivoissaan ja niinpä
minäkin. Miksikä kiusaat meitä jäämällä kaupunkiin tässä helteessä ja
ottamalla vastaan kaikki nuo tuhannet toimet, vaikka tiedät, ettet
pysty niitä suorittamaan paremmin kuin -- --"

"Sairas heinäsirkka", naureskeli Hallin. "Kelpaa sinun puhua! Siksikö
päivä sinut noin ruskeaksi paahtoi, että Italiasta kotiin tultuasi
alkaisit meille vaivaisille saarnata järkeä. Älä luulekaan, että
välittäisin näyttää niin voimakkaalta kuin sinä. Kaikkea voi olla
liikaa, rakas ystävä."

Aldous silmäili huolestuneena puhujaan eikä ottanut ensinkään
rauhoittuakseen hänen leikinlaskustaan.

"Sisaresi on kertonut minulle", jatkoi hän, "että näännytät itsesi
noilla loppumattomilla luennoillasi, ettet saa öisin unta ja ettei hän
kuukausimääriin ole ollut niin huolestunut terveydestäsi kuin nyt!
Mikset heitä nyt kaikkea sikseen ja asetu kunnollisesti lepäämään?
Voithan sitten taas talvella tarttua käsiksi työhön?"

Hallin asetteli sormenpäitään yhteen ja hymähti hiukan.

"Tuskinpa minä talven yli pääsen", virkkoi hän rauhallisesti.

Raeburn säpsähti. Hallin puheli tavallisesti terveydestään reippaasti
ja toivehikkaasti, milloin häntä halutti siihen kajota.

"Niinhän sinä menettelet, kuin todella toivoisit tuon ennustuksen
käyvän toteen!" sanoi hän kärsimättömästi.

Hallin ei heti vastannut, ja Raeburn, joka nojautui akkunalautaa
vasten, tarkasteli levottoman ja onnettoman näköisenä ystävänsä
kuihtuneita kasvoja ja hintelää vartaloa.

"Älähän sureksi minun puolestani, poikaseni", virkkoi Hallin viimein
asettaen laihan kätensä Raeburnin käsivarrelle -- "pian minä kaikesta
luovun. Tahikka oikeammin, pian minusta kaikki luopuvat. Työmiehillä
on muita hommia, ei heitä haluta kuumina heinäkuu-iltoina istua
kuuntelemassa ikäviä luentoja. Minä matkustan pian järville. Mutta
muutamia luentoja minun on sitä ennen vielä pidettävä, vaikka myönnän
kyllä, etten koskaan ennen ole ollut näin rauhaton. Yö joutuu, ja
silloin ei kukaan tee työtä."

Keskustelu siirtyi tästä politiikan alalle ja kosketteli päivän
kysymyksiä, työväestön mielipiteitä ja sen semmoista. Raeburn oli jo
kotvan aikaa huomannut ystävänsä sieluntilan kummasti vaihtuneen.
Intoisan nuoruutensa aikana Hallin oli seurannut miltei yksinomaan
positiivisia ihanteita ja tarkoitusperiä. Mutta viime aikoina näytti
negatiivinen suunta päässeen valloille; hän oli asettunut jyrkästi
vastustelevalle kannalle useihin ympäri maata kiertäviin ja suosiota
saavuttaneihin käsityskantoihin nähden, ja aikaisempien vuosien
onnellinen, poikamainen ääni oli muuttunut miehen myrskyäväksi
sotahuudoksi, joka Hallinin tapaiselle luonteelle on yhtä välttämätön
kuin nuoruuden ihanteiden ilot.

Raeburn pelästyi sitä tulista kiihkoa, joka hehkui hänen
ulkonaisen malttinsa alla. Niinpä Hallin puhuessaan Bennettin
kääntymyksestä Whartonin lakiehdotuksen puolelle tai tuosta uudesta
omaisuudenjakokirjasta, jonka oppia vastaan hän niin tulisesti
saarnaeli, masensi kyllä suuttumuksensa ja ylenkatseensa, mutta hänen
sanoihinsa kätkeytyi niin intohimoinen tuska, että se oli Raeburnista
järjetöntä, kerrassaan sietämätöntä nähdä, ja se näytti juuria myöten
uuvuttavan tuon ennaltaan jo hauraan elämän. Aldousin sielu kapinoi
sitä vastaan. Mitä hyötyä oli siitä, että kiivaat, veriset uskonsodat
on saatu häviämään, ilmaantuuhan alinomaa uusia, vastakkaisia
katsantokantoja, jotka turmelevat sydämen ja lähimmäisenrakkauden
yhtä suuressa määrässä kuin entisaikojen taistelut homoiusianin ja
homousianin välillä? Eivätkö ne jo olleet riistäneet häneltä hänen
rakkauttansa? Oliko hänen nyt vielä uhrattava niille ystävänsäkin?

"Riittää jo tästä asiasta!" sanoi Hallin viimein -- "vie minut takaisin
Italiaan! Ethän ole kertonut minulle mitään matkastasi -- et paljon
mitään!"

"Kerroinhan sinulle, että rankkasateessa läksin ja rankkasateessa
palasin", sanoi Aldous; "se oli ensimäinen sade Pohjois-Italiassa
nelikuukautisen kuivuuden jälkeen. Niin, kuritusta ihminen ansaitsee!
'Sadetta Reggiossa, sadetta Parmassa -- Lodissa sadetta, Piacenzassa
sadetta!' -- siinä päiväkirjani suunnilleen, yhtä loistavaa päivää
lukuunottamatta, jolloin tätini, Betty Macdonald ja minä kiipesimme
ylös Milanon tuomiokirkkoon."

"Oliko Betty hupainen matkatoveri?"

Aldous nauroi.

"Ainakin hän teki ohjelman vaihtelevaksi. Milanossa ollessamme tätini
ja minä saimme tuskin muuta tehdä kuin juosta hänen jäljestänsä,
niinkuin olisimme leijaa tavoitelleet. Ensin hän eksyi meistä
tuomiokirkon torilla ja juoksi tiehensä kuin villikauris, ja äkkiä,
Neta tädin selittämättömäksi kauhuksi, me keksimme, että hän ajoi
takaa nuorta, sinikaapuista italialaista upseeria. Kun saavutimme
pariskunnan, niin Betty mongertaen parasta italiankieltänsä kysyy,
mistä 'Signor' on ostanut kaapunsa, sillä hänen täytyy kaikin mokomin
saada samanlainen, ja toinen lakki kädessä selittelee 'Signorinalle',
että jos hän suvaitsee seurata häntä kadun kulmaukseen soturiräätälin
luo, niin hän voi saada toivomuksensa heti paikalla täytetyksi. Sinnepä
meidän siis kaikkien oli astuttava, niin oli Betyn tahto. Kuvaile,
miltä Neta tädin naama näytti. Betty osti pienen laivanlastillisen
kangasta -- ja alkoi sitten kursailematta tanssia kadulla pelkästä
mielihyvästä -- ällistelevän upseerin ihmeeksi. Tuomiokirkon torniin
noustessamme hän oli niin hurjan yritteliäällä päällä, että täti rukka
oli järkensä menettää, ja minäkin päästin helpotuksen huokauksen, kun
vihdoin sain heidät turvallisesti alas."

"Pelkkää kujeilemistako se tyttö vain on?" sanoi Hallin hymähtäen.
"Jutuistasi saan melkein sen käsityksen, että hän on pikku apina, joka
juuri on päässyt livahtamaan karkuun positiiviltaan."

"Niin kyllä, mutta tällä pikku apinalla on niin kiltti sydän",
vastasi Aldous ja nauroi uudelleen, kuten kaikkien oli tapana
Betty Macdonaldista puhuessa, "ja kaikkia sairaita ja murheellisia
olentoja se kohtelee vastustamattomalla herttaisuudella. Näkisitpä
vaan, minkälainen hän on vanhoja, naimattomia naisia kohtaan. Siinä
hän on kerrassaan nerokas. Iltaisin ravintolan suuressa salissa hän
istuu heidän ympäröimänään -- välittämättä herroista, jotka istuvat
syrjässä harmistuneina ja pahatuulisina. Milloin Betty vain näkee
huoneessa jonkun, joka kenties tuntee itsensä syrjäytetyksi --
kotiopettajattaren, koulutytön tai kömpelön nuorukaisen -- niin eikö
hän vaan silloin ryhdy hänen kanssaan puheisiin. Se on kaunis piirre;
usein olen mielessäni ihmetellyt, onko se totista osanottoa vai pelkkää
teeskentelyä."

Hän kävi äänettömäksi, mutta myhäili yhä. Hallin loi häneen
tutkistelevan katseen. Ajatus, mikä liikkui hänen mielessään, kuvastui
luultavasti hänen kasvoissaankin. Sillä Raeburnin kasvot saivat äkkiä
toisen ilmeen; väsähtynyt, rasittunut katse, joka viime aikoina oli
astunut entisen filosofisen rauhan sijaan, tuli uudelleen näkyviin.

"En ole kertonut sinulle, Hallin", virkkoi hän matalalla äänellä,
nostaen silmänsä ystäväänsä, "että olen nähnyt hänet".

Hallin oli kotvan aikaa vaiti. Viimein hän sanoi:

"Et. Tiesin, että hän oli parlamentissa kuulemassa Whartonin puhetta
ja että hän söi päivällistä siellä. Minä kyllä otaksuin, että olitte
siellä sattuneet yhteen -- mutta hän ei ole itse mitään siitä
virkkanut."

"Minulla ei tietysti ollut aavistustakaan siitä", sanoi Aldous;
"terassilla lady Winterbourne ja minä äkkiä jouduimme yhteen hänen
kanssaan. Silloin minä huomasin, että hän kuului Whartonin seuraan. Hän
tuli puhuttelemaan minua -- minulle selviää nyt -- että hän tahtoi olla
ystävällinen" -- hänen äänensä ilmaisi, miten vaikeata oli saada sanat
puhutuksi -- "mutta minä näin samassa Whartonin lähestyvän häntä. Minua
hävettää nyt ajatellessani, miten tylysti hänelle vastasin, mutta en
voinut sille mitään."

Hänen kasvoissaan ja silmissään oli nyt outo hehku. Kuukausimääriin
Raeburn ei ollut maininnut Marcella Boycen nimeä, mutta siitä
huolimatta Hallin oli selvillä kahdesta seikasta: ensinnä, että Aldous
oli yhä vielä saman kiihkeän intohimon vallassa, joka muodosti osan
hänen elämäänsä, toiseksi, että viime vuoden tapahtumat olivat iskeneet
hänen mielensä paljon katkerammaksi, kuin Hallin oli saattanut aavistaa.

"Huomasitko mitään sellaista", kysyi hän hetken äänettömyyden kuluttua,
"joka panisi sinut otaksumaan, että hän aikoo mennä naimisiin Whartonin
kanssa?"

"En -- en", vastasi Aldous verkkaisesti, "mutta hän on nähtävästi
ystävällisissä, kenties tuttavallisissa väleissä sen miehen
kanssa. Ja juuri tätä nykyä luulisin, että Whartonilla saattaa
olla suurempi vaikutusvalta häneen kuin milloinkaan ennen. Hänen
puheensa parlamentissa kaksi viikkoa takaperin oli tavallaan suuri
voitto hänelle. Näkyy olevan yleinen luulo, että hän ennen pitkää on
alihuoneen ensimäisiä miehiä."

"Niinpä näkyy. Mutta minä en usko sitä. Siinä puolueessa on
kateellisuus liian suuri. Olisipa hän Parnell! Mutta häneltä puuttuu
juuri nuo vaadittavat ominaisuudet -- mielenmaltti, kyky pidättäytyä
kaikista vähäpätöisistä asioista ja toimista, itsensä keskittämisen
taito."

Aldous kohautti hartioitaan.

"Eipä häntä juuri siitä voi moittia! Mutta se kyllä on tosi, ettei hän
pysy loitolla mistään eikä kestään. Tulin minne hyvänsä, aina minä
kuulen hänestä puhuttavan."

"Mitä! -- muka ylhäisissä piireissäkin?"

Aldous nyökäytti päätänsä.

"Sitten on tapahtunut keikahdus hänen politiikassaan", tuumi Hallin.
"Hänellä mahtaa olla jokin varma tarkoitusperä. Sillä pelkkä
nautinnonhimo ei voi sellaista miestä saada haltuunsa."

"Ei tietenkään!" vastasi Aldous kuivakiskoisesti. "Kyllä hänellä
tarkoitusperä on. Ei kukaan pidä häntä pelkkänä liehakoitsijana. Oli
miten oli, luulenpa sentään, että hän arvostelee liian suureksi sen
puolueen mahdin ja vaikutusvallan, jonka suosioon hän pyrkii. Oletko
seurannut _Sotahuudon_ johtavia kirjoituksia lakosta?"

"En!" huudahti Hallin punoittavin poskin. "En tahdo lukea niitä mistään
hinnasta maailmassa! Jos sen tekisin, en kenties kykenisi enää antamaan
lakkokomitealle raha-avustusta."

Aldous oli ääneti, ja Hallin oivalsi samassa, että hänen ajatuksensa
olivat vierähtäneet takaisin siihen ainoaan seikkaan, joka yksinomaan
piti hänen sielunsa kahleissa. Hallin oli kyllä selvillä siitä, että
tosi ystävänä hänen ei pitäisi koskaan puhua Aldousille Marcella
Boycesta -- ei koskaan kehottaa häntä ajattelemaan häntä tai mitään,
joka oli yhteydessä hänen kanssaan. Mutta hän ikävöi niin hartaasti
saada osoittaa ystävälle osanottoansa, ettei hän kyennyt tätä
vakaumustansa seuraamaan.

"Neiti Boyce on käväissyt täällä luonani kaksi tai kolme kertaa
Italiassa ollessasi", virkkoi hän nopeasti nousten ylös kirjettä
sulkemaan.

Aldous epäröi; sitten hän sanoi:

"Tuntuuko sinusta, että sairaanhoitajattaren toimi tyydyttää häntä?"

Hallin väänsi naamansa pieneen irvistelyyn.

"Milloin hänestä olisi tullut sellainen henkilö, joka muka tuntee
'tyydytystä'? Hän hoitaa potilaitaan suurenmoisella ja ihmeteltävällä
tarmolla. Kun hän on täällä, niin minä ihailen häntä kaikesta
sydämestäni ja säälin häntä samassa niin, että olen melkein itkeä hänen
tähtensä!"

Aldous säpsähti.

"En tiedä, mitä tarkoitat", lausui hän niinikään nousten ja asettaen
kätensä Hallinin kädelle. "Mutta älä selitä mitään! Parasta on, etten
ensinkään siitä puhu. Voisin ehkä helpommin unohtaa koko jutun, jos hän
esiintyisi ajatuksissani jonkun toisen miehen kanssa kuin Whartonin.
Mutta tuo -- tuo -- --" Ääni katkesi; mielenliikutustansa salataksensa
hän oli tarkastavinaan kääröä, joka oli hänen kädessään ja jatkoi
sitten: "Muuan henkilö, jonka sinäkin tunnet, sanoi tässä tuonoin
minulle: 'Kuulostaa kenties pahalta, mutta en voisi koskaan ilman
_nurjamielisyyttä_ ajatella naista, joka on hyljännyt minut.' Hänen
sanansa hämmästyttivät minua, mutta toisinaan käsitän ne vallan hyvin.
Minutkin valtaa usein suuttumus, joka on yhtä hyödytön kuin naurettava!"

Hän kohottautui hermostuneena suoraksi samassa jo melkein katuen
mielettömyyttänsä, puuttuvaa itsensähillitsemiskyky. Hallin laski
kätensä Aldousin hartioille, ja ystävykset silmäilivät toisiansa ääneti.

"Älähän huoli, vanha poika", sanoi Hallin viimein koruttomasti.
"Käydään käsiksi työhömme. Mitä sinä halusitkaan tietää, olen aivan
unohtanut sen."

Aldous tarttui hattuunsa ja kääröönsä ja alkoi selittää asiaansa
tavallisella tyvenellä äänellään. Hän oli pistäytynyt hetkeksi Hallinia
tervehtimään, koska hänen tiensä kulki melkein hänen asuntonsa sivutse.
Hänen varsinainen tarkoituksensa oli viettää aamupuolensa ennen
parlamentin kokoontumista tarkastamalla joitakin pieniä työhuoneita
Drury Lanen naapuristossa. Sisäasiainmisteriötä oli pyydetty tutkimaan
ja valvomaan tämän seudun työoloja, ja koska virastoon saapuneet
tiedonannot niistä olivat olleet aivan ristiriitaiset, oli Aldous
lopulta päättänyt lähteä itse ottamaan selvää asianlaidasta.

Tähän seikkaan oli Hallinkin hyvin perehtynyt, ja hänen harrastuksensa
asiaan oli lämmin. He juttelivat parisen minuuttia siitä, ja Hallin
selitteli innokkaasti Raeburnille niitä kahta tai kolmea kohtaa, joissa
hän arveli hallituksen todellakin voivan saada joitakin parannuksia
aikaan.

Sitten Raeburn teki lähtöä.

"Huomenna iltapuolella tulen raastamaan sinut ulos kävelylle", virkkoi
hän ovea avatessaan.

"Tarpeetonta", hymähti Hallin; "tai oikeammin, jätä se tekemättä, sillä
huomenna on minun kiertokulku-päiväni."

Ja Aldous käsitti, että hän sillä tarkoitti tavallista
iltapuolenviettoansa lauantaisin. Hänen oli nimittäin tapana jonkun
kansakoulun vanhempien poikien tai tyttöjen kanssa lähteä ulos
retkeilemään tai näyttelemään heille Lontoon ihmeitä.

"Sinä et jaksa huomenna retkeillä poikien kanssa", intti Aldous
vastaan, "jätä se minun toimekseni."

"Vielä mitä", vastasi Hallin hilpeästi työntäen hänet ovesta, ulos.

       *       *       *       *       *

Tie Hallinin asunnosta Drury Laneen kulki kuumien, tukahuttavien
katujen läpi. Pienten puistikkojen nurmikot nuokkuivat jo velttoina ja
kellertävinä, kadut olivat likaiset ja tomuiset, ja liike Holbornissa
ja sen ympäristössä tuntui Aldousista tänään vieläkin kuumeisemmalta
ja pyörryttävämmältä kuin tavallisesti. Oltiin heinäkuussa, ja Lontoon
lyhykäinen kesä oli jo kadottanut kaiken tuoreutensa.

Raeburnin mieliala oli lohduton ja painuksissa. Koko hänen elämänsä
tuntui hänestä äkkiä niin tarkoituksettomalta, häntä inhotti kaikki
-- tämänpäiväinen tarkastusmatkansa, josta hän oli vielä eilen
ollut suhteellisesti huvitettu, parlamentaarinen toimintansa ja
hänen maatilaansa kuuluvat toimet, joihin hänen kotiinpalattua oli
ryhdyttävä. Lisäksi oli hän allapäin siitä, mitä vastikään oli saanut
kuulla isoisänsä terveydentilasta. Raskaana painoi häntä tietoisuus,
että se kallis elämä, johon hänen oma elämänsä lapsuuden päiviltä
asti oli niin kiinteästi liittynyt, nyt kallistui loppuansa kohti.
Kuolema oli nyt riistävä häneltä sen ainoan olennon, jolle hänen yhä
oli sallittu tuhlata kaikkea sitä hellivää rakkautta, jota hänen
sydämensä pystyi antamaan ja jonka Marcella Boyce oli hyljännyt.
Lisäksi ne ulkonaiset elämänmuutokset, jotka tämä kuolemantapaus oli
aikaansaava hänen yhteiskunnallisessa asemassaan -- hänen siirtymisensä
ylähuoneeseen ynnä ne moninaiset velvollisuudet, jotka uusi, korkea
arvoasema oli häneltä vaativa -- herättivät nyt hänen mielessään
vastenmielisyyttä ja inhoa, lisäten yhä hänen surujensa kuormaa.
Harvalla oli niin vähäiset ajatukset kansanvaltaisuuden hyödystä kuin
Aldous Raeburnilla, vaikka toiselta puolen taas ei monikaan ollut niin
jyrkästi paheksuvalla kannalla eräihin säätyetuoikeuksiin nähden kuin
hän.

Pikku Queen Streetin kulmassa Aldousin oli kohdattava se nuori
tarkastelija, jonka opastuksella hänen oli määrä tarkastaa
puheenalaisia työhuoneita. Määräpaikalle tullessaan Aldous näki siellä
pitkäkasvuisen miehen, jolla oli parrakkaat, mustanpuhuvat kasvot ja
hiukan jörömäinen käytös. Mutta Aldous tunsi hänet ja tiesi, että
hän oli oivallinen työntekijä, ja muutenkin kyvykäs mies, jolta
hänenkin jo oli onnistunut saada monenlaisia tietoja ja muutamia
älykkäitä tuumiakin. Herra Peabody vastasi alisihteerin ystävälliseen
tervehdykseen, ja molemmat astelivat puhellen eteenpäin.

Tarkastelija ehdotti, että he ensiksi kävisivät tutkimassa muuatta
Drury Lanen takana olevaa katua, mistä enimmät talot jo olivat tuomitut
alasrevittäviksi -- "pimeä katu", joka naapuristossa oli hyvin pahassa
huudossa. Täällä juuri olivatkin ne pahimmat työhuoneet, jotka hän
halusi Raeburnille paljastaa, ja olipa monia muitakin epäkohtia,
yhteiskunnallisia ja terveydellisiä, siinä samassa nähtävänä.

Kymmenen minuuttia astuttuaan he poikkesivat mainitulle kadulle.
Lahoneine taloineen, jotkut ilman akkunoita, jotkut tukien nojassa,
ahtaine vihannesjätteiden peittämine ajoteineen -- siinä kun
enimmäkseen asui Covent Garden Marketin vihanneskauppiaita -- limaisine
räystäskouruineen ja kuoppaisine katukivityksineen se näyttikin
paljon synkemmältä ja saastaisemmalta kuin lähiseudun kadut. Ilman
täyttivät haisevat höyryt, ja kadun törkyjen seassa hyppelevistä
ja leikittelevistä lapsista saattoi nähdä, että he olivat syvälle
vaipuneen ihmispolven jälkeläisiä.

Lähellä kadun kulmausta seisoi poliisi. Kun he olivat sivuuttaneet
hänet, pyörähti Peabody takaisin hänen luokseen ja kuiskasi pari sanaa
hänen korvaansa.

"Ilmoitin hänelle teidän nimenne, ja millä asioilla ollaan", virkkoi
hän palatessaan vastaukseksi Raeburnin kysyvään katseeseen. "Katu ei
nykyisin ole juuri niin paha kuin entisaikaan, ja saattaapa siellä
tuontuostakin tavata rehellisyyttä ja kunnollisuutta, jota ei ole
osannut ensinkään arvata. Mutta raakuutta ja varkautta siellä vielä
aika paljon harjoitetaan. Tähän aikaan päivästä se on tiettävästi
rauhallisin. Iltasin on täällä ahdinkoon asti työntökärryjä ja
markkinapöytiä, silloin ovat kaikki jalkeilla, ja illemmalla, pimeän
tultua, on katu kuin mikäkin horna. Satun tuntemaan tämän seudun
kansakoulujen piiritarkastajan ja erään kaupunginlähetystoimeen
kuuluvan henkilön, joka ei pelkää mitään."

Hän pysähtyi tuokioksi, osoitti sormellaan muutamia taloja ja alkoi
sitten pitkäveteisellä, ujonlaisella äänellään tehdä selkoa niiden
asukkaista ja kertoa joitakin kuvaavia juttuja heidän elämästään.
Tuossa ryhmässä asusti pääasiallisesti paheen syvimpään lokaan
langenneita naisia, jotka miesapulaistensa keralla ryöstivät, joskus
murhasivatkin, heidän kynsiinsä sattuneen muukalaisen, tuossa
talossa oli muuan mies kiduttanut tunnottomain veljiensä avustamana
hiljakseen mitä julmimmalla tavalla kuoliaaksi vaimonsa; viereisessä
talossa muuan pariskunta oli juuri vedetty oikeuteen kahden pienen
lapsensa tunnottomasta rääkkäämisestä. Näihin paheihin ja rikoksiin
liittyi luonnollisesti myös juoppouden kauhut. Joka kulmassa oli
viinamyymälöitä, vaimot joivat yhtä vankasti kuin miehetkin, lapsille
juotettiin jo kehdossa alkoholia, ja heti kun he kykenivät kolikon
varastamaan tai kerjäämään, jatkoivat he ryyppimistä omin neuvoin.

Kun Peabody oli päättänyt kolkon luettelonsa, suuntasivat he kulkunsa
kadun äärimmäisessä päässä olevaan taloon. Aldous kuunteli ja katseli
kaikkea virkamiehen tyvenellä ja rauhallisella katsannolla, vaikka
kukin yksityiskohta syöpyi lujasti hänen mieleensä yhä kartuttaen
hänen synkkää, toivotonta mielialaansa. Mutta hänen seuralaisensa
-- nuori intoilija, jolla ei ollut kovinkaan suuria ajatuksia
ylhäisistä virkamiehistä -- näki hänessä vain kohteliaan, kyvykkään,
kaavanmukaisen päämiehen, jonka kysymykset ja huomautukset osoittivat,
että hänellä oli tavattoman tarkat tiedot.

Äkkiä molemmat miehet pysähtyivät ja katselivat ympärilleen saman
vaikutelman iskeminä. Katu oli yhtäkkiä käynyt levottomaksi. Akkunat
paiskattiin auki ja lukemattomia päitä työntäytyi niistä esiin. Ihmisiä
tulvehti kaikilta syrjiltä ja kujilta, ne näyttivät ponnahtavan ylös
maasta tai tippuvan taivaasta. Parissa sekunnissa oli äskeinen tyhjä,
unelias katu täynnä juoksevaa ja kirkuvaa väkeä.

"Siinä on taas tappelu käynnissä!" sanoi Peabody kun väkitulva saavutti
heidät. "Kuunnelkaa!"

Kimakat, läpitunkevat kauhunparahdukset halkaisivat ilmaa. Miehet ja
naiset, jotka kiihtyneinä sysivät ja työnsivät ohi rientäessään noita
kahta muukalaista, juoksivat kaikki erästä vasemmalla, noin kymmenen
metrin päässä heistä olevaa taloa kohti. Aldous oli käynyt kalpeaksi.

"Se on nainen!" sanoi hän kuunneltuaan parisen silmänräpäystä, "ja se
kuulostaa murhalta. Menkää joutuin noutamaan poliisia!"

Ja sen enempää virkkamatta hän sukelsi väentungokseen, raivaten
itselleen tietä voimakkailla käsivarsillaan ja hartioillaan. Humalaiset
miehet ja kirkuvat vaimot väistyivät syrjään hänen tieltään. Siinä
samassa hän jo olikin tullut talon ovelle ja alkoi takoa sitä
nyrkeillään kahden tai kolmen toisen miehen kanssa, jotka olivat
joutuneet sinne ennen häntä. Sisästä kuultiin kammottavaa rähinää
-- huutoja, voihkinaa, kirouksia -- tappelu hengestä oli nähtävästi
käynnissä talon toisessa kerroksessa. Sitten kuului raskas putous --
sitten taas naisen ääni -- raukeana ja kuolevana vaikeroiden.

Ovi, jota Aldous ja hänen toverinsa yrittivät puhkaista, työnnettiin
melkein samassa sisästäpäin auki, ja kolme miestä tupsahti pimeästä
käytävästä kadulle. Kaksi heistä tappeli hurjasti kolmatta vastaan,
joka oli oikea ihmispeto, väkijuomain hurjistama ja ylt'yleensä veressä.

"Hän on henkihieverissä!" huusi yksi kiinniottajista; "ja niin on
sisarkin!"

"Sisar!" kirkui muuan nainen Aldousin takana; -- "sairaanhoitajatarta
hän tarkoittaa! Minä näin hänen menevän sisään istuessani akkunalla
puoli tuntia sitten. Häh! senkin _rutkale_, senkin --!" Hän olisi
karannut onnettoman päälle, elleivät ympärillä olevat olisi estäneet
häntä.

"Pois tieltä!" huusi eräs poliisi. Niitä oli nyt saapunut kolme
kappaletta Peabodyn kutsumuksesta. Mies vangittiin paikalla, ja
väkijoukko hajaantui samassa.

Aldous oli jo yläkerrassa.

"Mikä huone?" kysyi hän tutisevilta ja itkeviltä naisilta, jotka
seisoivat ensimäisellä porrastasanteella -- sillä ylhäältä ei enää
kuulunut pienintäkään luiskausta.

"Kolmannessa kerrassa, kadunpuolella", huusi heistä yksi. "Kaikki me
_rukoilimme ja vannotimme_ sitä nuorta hoitajatarta menemästä sinne!
Eikös vain rukoiltukin, Betsy? -- eikös Doll?"

Aldous harppasi ylös.

Kolmannessa kerroksessa oli kadunpuoleisen huoneen ovi selki selällään.
Lattialla lojui nainen, näköjään hengettömänä.

Hänen edessään oli Marcella Boyce polvillaan, läähättäen, vaatteet
risaisina, hiukset hajallaan. Kaksi tai kolme muuta naista seisoi
siinä vieressä avuttoman kauhun ja uteliaisuuden vallassa. Marcella
kumartui vertavaluvan uhrin ylitse. Hänen vasen käsivartensa roikkui
hervottomana kupeella, mutta oikealla kädellään koki hän ehkäistä
verta, joka vuoti päästä. Sairaslaukku oli avattuna hänen vieressään ja
yksi lavertelevista akoista ojensi hänelle mitä hän pyysi. Tämä näky
syöpyi kammottavan selvänä Raeburnin sydämeen.

Marcellan hermot olivat sellaisessa kiihtymystilassa, ettei häntä
voinut mikään ihmetyttää. Hän ei edes hätkähtänyt nähdessään Raeburnin
astuvan huoneeseen.

"Luulen", virkkoi hän Aldousin kumartuessa hänen puoleensa, "että hän
-- sai hänet murhatuksi. Mutta kenties voi vielä olla -- hiukan toivoa.
Ovatko poliisit tulleet -- ja paarit?" Hän puhui katkonaisesti ja
sammuvalla äänellä, ikäänkuin olisivat sanat takertuneet kurkkuun.

Kaksi konstaapelia astui hänen puhuessaan sisään ja toinen kääntyi heti
takaisin paaria noutamaan. Paikalle jäänyt poliisi äkkäsi Marcellan
sairaanhoito-puvun ja lähestyi häntä kunnioittavasti.

"Näittekö tekin sen, neiti?"

"Minä -- minä koetin erottaa heidät", ähki Marcella samalla raukealla
äänellä, ja teki merkin vaimon toisella puolella polvistuvalle
Aldousille, että hän auttaisi häntä siteen käärimisessä. "Mutta hän oli
niin iso -- ja vahva -- sellainen ilkiö."

Aldousin sormet koskettelivat Marcellan vapisevaa kättä ja hän
kiroskeli mielessään kömpelöitä miehensormiaan yrittäessään auttaa
Marcellaa kääreen kiinnittämisessä.

"Minä olin alakerrassa", puheli tämä edelleen poliisin ottaessa esiin
muistikirjansa, "hoitamassa -- erästä sairasta lasta -- kun kuulin
hätähuutoja. He olivat porrastasanteella, mies oli ajanut hänet ulos
huoneesta -- ja karkasi sitten hänen jäljestänsä -- _luultavasti_ --
heittääkseen hänet portaita alas -- Sen sain estetyksi. Sitten hän
otti lattialta jotain ylös -- oh! tuossahan se vielä on!" Hän osoitti
puistutellen rikkonaista tuolin jalkaa, joka oli heitetty lattialle.
"Hän oli aivan hurjistunut -- en voinut tehdä -- juuri mitään."

Hänen äänensä sammui heikkoon valitukseen.

"Eikö käsivartenne ole vahingoittunut?" kysyi Aldous.

"Se ei ole taittunut -- se on vaan nyrjähtänyt; minä en voi käyttää
sitä. Kas niin -- nyt ei voi enää mitään tehdä -- ennenkuin hän joutuu
-- sairashuoneeseen."

Kalpeana ja horjuen hän nousi pystyyn ja kysyi poliisilta, pystyikö
tämä käärettä panemaan. Mies, joka oli käynyt sairashoitokurssin,
vastasi ylpeästi myöntäen. Marcella otti kääreen laukustansa ja
viittasi tyynesti käsivarteensa. Poliisi toimitti tehtävänsä aika
näppärästi ja tuskan uurteet Marcellan otsalla hävisivät vähemmiksi.
Sitten hän uudelleen vaipui lattialle sairaansa viereen ja tuijotti
tajuttoman naisen vammaisiin kasvoihin, luiseviin, verenpunaamiin
käsiin, ja revittyihin, harmahtaviin hivustakkuihin. Kiihkeän säälin
kyyneleet tulvivat esteettömästi hänen poskilleen, ja se johti
Raeburnin muistiin menneet ajat. Tuollaisena hän oli nähnyt Marcellan
kerran ennenkin -- Minta Hurdin luona Hurdin vangitsemispäivänä.

Samassa hän huomasi, että he olivat huoneessa kahden. Toveriaan ja
paareja odottaessaan poliisi oli mennyt ulkoportaille kirjoittamaan
muistiin muutamain talonasukkaiden nimet ja todistukset.

"Nyt ette voi täällä enää mitään toimittaa", virkkoi Aldous
ystävällisesti kumartuen Marcellan ylitse. "Sallittehan minun saattaa
teidät kotiin? Tekin kaipaatte hoitoa. Poliisit ovat harjaantuneet
tällaisiin toimiin, ja minulla on täällä mukana eräs tuttava, joka myös
on pitävä huolta siitä, että muutto toimitetaan huolellisesti."

Nyt vasta Marcella täydelleen havahtui tietoisuuteen. Hän muisti kuka
Aldous oli -- missä he olivat -- miten he olivat tavanneet toisensa
viimeksi. Ja muiston keralla lennähti häneen eriskummainen ilon
välähdys, vahvempi, tuskaa ja heikkoutta. Hänestä tuntui, ettei Aldous
tämän jälkeen saattaisi enää olla tyly hänelle. Koulussa johtajattaren
epäsuosioon jouduttuaan, kun hän ei voinut nöyrtyä anteeksipyyntöön,
hänen oli tapana teeskennellä päänsärkyä tai leikata haava sormeensa
saavuttaakseen sillä sääliä ja anteeksiantoa. Tuo sama salainen
tunnelma valtasi hänet nytkin. Ei! -- totta kai Aldous tämän jälkeen
kohtelee häntä ystävänään.

"Minä tahtoisin ensin auttaa häntä portaita alas", pyyteli hän
väräjävällä äänellä -- ja niin he jäivät äänettöminä istumaan.

Aldousin katse harhaili ympäri huonetta. Se oli kurja, likainen
yliskamari, seinäpaperit tahraiset, osittain rikkirevityt.
Vikaantuneita tuoleja oli kaksi tai kolme; pari tyhjillä viinapulloilla
ja jos jonkinlaisilla rääsyillä peitettyä arkkua toimitti nähtävästi
vuoteiden virkaa. Sitten hänen silmäyksensä tarttui jälleen kuoleman
kourissa korisevaan naiseen, joka siinä lojui Marcellan ja hänen
välillään. Ja palava vihastuksen tunne voitti tällä hetkellä kaikki
muut tunteet hänessä, -- vihastus kohtalolle -- Marcellan äidille --
järjettömälle hyväntekeväisyydelle, joka ei häikäillyt lähettää Luojan
luomista jalointa ja hennointa toivottomaan taisteluun pirullisuutta
vastaan.

"Minä olen käynyt täällä usein ennenkin", sanoi Marcella viimein
heikolla äänellä, "eikä tähän asti ole ollut yhtään levotonta. Päivällä
ei katu ole sen pahempi kuin muutkaan -- vaikka onhan se hyvin pahassa
huudossa. Alakerrassa makaa pieni poika hyvin sairaana lavantaudissa.
Tässä talossa asuu monta naista, jotka ovat olleet niin ystävällisiä
hänelle ja hänen äidilleen. Tämäkin onneton raukka -- tuli usein poikaa
katsomaan -- kun minä olin siellä. -- Kunpa jo tulisivat -- _kunpa_ jo
tulisivat!" puhkesi hän maltittomasti sanomaan, katsellen hengettömiä
kasvoja -- "joka hetki on tärkeä".

Aldousin astuessa ovelle tähystämään, se aukeni ja poliisit
astuivat sisään. Kykenemättä heitä auttamaan, Marcella vain jakeli
määräyksiä, mitenkä verinen pää oli nostettava, ja poliisit tottelivat
huolellisesti ja taitavasti. Raeburn oli avullisena kuljetettaessa
haavoitettua portaita alas, ja kantajat suuntasivat matkansa lähimmälle
sairashuoneelle melkein kaikki kadun asukkaat kintereillään.

Palatessaan taloon Aldous harmikseen ja epätoivokseen: näki erään
juuri paikalle saapuneen poliisitarkastajan puhelevan Marcellan
kanssa nähtävästi neuvoen häntä missä ja miten hänen oli esiinnyttävä
todistajana. Marcella nojautui seinää vasten, kannattaen kädellään
vioittunutta käsivarttansa, ja näytti olevan pyörtymäisillään.

"Olkaa hyvä ja hankkikaa tänne paikalla ajuri", sanoi Aldous
päättävästi Peabodylle ja viittasi sitten tarkastajan luokseen. He
vaihtoivat parisen sanaa, tarkastaja nosti lakkiansa ja Aldous palasi
Marcellan luo.

"Ajuri odottaa ulkona", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja tulkaa heti kanssani.
Tällä haavaa ei teitä sen enempää vaivata."

Hän talutti Marcellaa väkijoukon läpi ja auttoi hänet vaunuihin.
Kun vaunut vierivät eteenpäin, niin joka sysäys, pieni katukivistä
aiheutuva tärähdys koski häneen kuin olisi hän itse kärsinyt tuskia.
Kesti kotvan aikaa ennenkuin Marcella tointui siitä kivistyksestä,
jonka vaunuihin nousu tuotti hänelle. Hän hengitti läähättäen ja teki
voitavansa ettei pyörtyisi.

Aldouskin saattoi hillitä itseään niin paljon, ettei puhutellut häntä.
Mutta hänen mielessään kuohui ja raivosi. Tällaistako se sitten
olikin -- tähänkö hänen kutsumuksensa -- hänen suuri innostuksensa
johti! Kolmekolmatta-vuotiaana! -- nuoruuden ja kauneuden täydessä
kukoistuksessa! Mikä hirvittävä, anteeksiantamaton tuhlaus! Sitä hän ei
voinut kestää, siihen hän ei voinut tyytyä!

Oh! menköön vain naimisiin Whartonin kanssa, kenenkä muun kanssa
tahansa, jos hänen vain silloin on mahdoton tuhlata hento
kukoistuksensa aika moisiin kauhistuttaviin kohtauksiin. Ihmeellistä,
miten arka Aldousin tapainen mies saattaa olla naisen puolesta! Itse
hän kyllä saattaa kiihkoisalla mielihyvällä heittäytyä taistelun
pauhuun. Mutta nainen! -- hänen on pysyttävä loitolla elämän saastasta
ja liasta! Onhan kerrassaan sietämätöntä, että hän vapaaehtoisesti
-- kostuttaa hennot siipensä vereen ja kyyneliin. Se sama tunnelma
oli hänet vallannut silloin kun rouva Boyce kertoi hänelle Marcellan
käynnistä vankilassa, Hurdin mökissä vietetystä yöstä.

Marcella arvasi mitä hänen mielessään liikkui, vaikka kuumeentapaiset
ajatukset levottomana pyörteenä vilisivät hänen päässään. Aldous näki,
että hänen verettömät huulensa äkkiä hymähtivät.

"Minä tiedän", virkkoi hän ja kohottautui suoraksi, voidakseen katsella
häntä silmiin, "että luulette sairaanhoito-toimeni aina olevan
tällaista!"

"Toivoakseni ei niin ole laita", vastasi Aldous ja yritti myöskin
hymyillä.

"En ole milloinkaan ennen nähnyt tappelua", sanoi Marcella ummistaen
uudelleen silmänsä. "Meitä ei koskaan kohdella raa'asti tai
epäystävällisesti -- usein minä ikävöin saada kokea jotain jännittävää!"

Ääni oli niin kärsimätön. Raeburnin jäykkä, kova katse heltyi.

"No, nythän on toivomuksenne käynyt toteen", sanoi hän kumartuen
Marcellan puoleen. "Kivistääkö käsivarttanne kovin?"

"Kivistää, mutta kyllä minä voin sen kestää. Se minua vain harmittaa,
että minun on luovuttava työstäni vähäksi aikaa. -- Herra Raeburn!"

"Niin." Aldousin sydän sykähti tuimasti.

"Mehän saatamme useinkin joutua yhteen -- lady Winterbournen luona --
tai maalla? Emmekö voisi olla ystäviä? Ette voi aavistaa kuinka useasti
-- --" Hän käänsi pois päänsä silmänräpäykseksi ja kokosi sitten kaikki
voimansa "-- kuinka useasti olen katunut sitä, mitä tapahtui viime
vuonna. Nyt minä huomaan -- käyttäytyneeni -- paljon tylymmin" -- ääni
oli alennut melkein kuiskaukseksi -- "kuin silloin saatoin käsittää.
Mutta sehän on jo kaikki ollutta -- emmekö voisi nyt olla ystävyksiä --
ja ymmärtää toisiamme ehkä paremminkin: kuin milloinkaan ennen?"

Hänen silmänsä olivat yhä ummessa, häpeä ja uskaliaisuus taistelivat
hänessä ylivallasta.

Mutta Aldous ei saanut sanaakaan lausutuksi. Hänet jähmetytti hänen
muistossaan kummitteleva kuva terassilla -- hän näki taas Whartonin
voitonvarmana lähestyvän. Mutta Marcellan tila -- hetken vakavuus --
masensivat hänet.

"Ystäviähän me aina tulemme olemaan", sanoi hän lempeästi, vaikka hyvin
väkinäisesti; sitten hän ei enää löytänyt muuta sanottavaa. Mutta
Marcella tiesi kuinka suljettu hän oli, eikä niinmuodoin tällä kertaa
pahastunut.

Marcella ojensi hänelle kätensä.

"Ei!" huudahti hän sitten äkkiä, ja tempaisi puistatellen takaisin
veriset sormensa; "ei! ei!"

Sitten hän alkoi vavista, ja kauan pidätetty kiihtymys puhkesi rajuun
kyyneltulvaan. Hän likistäytyi vaunujen seinämystä vasten, turhaan
yrittäen masentaa mielenliikutustansa ja änkyttäen sekavia sanoja
naisesta, jota hän ei ollut kyennyt pelastamaan. Aldous koetti
viihdytellä ja tyynnyttää häntä, mutta hänen omaa sydäntänsä kirveli,
ja Marcella tuskin kuunteli mitä hän sanoi.

Viimein he poikkesivat Maine Streetille ja Marcella näki jo Brown
Buildingsin portin. "Nyt olemme perillä", sanoi hän hiljaa, kooten
kaikki voimansa; "vielä minun täytyy pyytää teitä auttamaan minua pihan
poikki ja portaita ylös -- sitten en enää ole teille vaivaksi."

Ja niin Marcella astui Raeburnin käsivarren nojassa verkalleen Brown
Buildingsin pihan poikki ällistelevän lapsilauman lävitse. Kun he
joutuivat hänen ovensa kohdalle, vetäytyi Marcella pois Aldousista.

"Nyt olen kotona", sanoi hän raukeasti hymyillen. "Hyvää yötä!"

Aldous silmäili hyvän aikaa suurta, epäkaunista rakennusta ja läksi
sitten kotimatkalle. Hän otti ajurin ja ajoi lady Winterbournen luo ja
rukoili tätä noutamaan Marcellan luokseen ja hoitamaan häntä, mutta
kaikin mokomin pitämään salassa, mikä osa Aldousilla oli tässä asiassa.

Ja sen jälkeen hän -- Aldous parka! -- vietti niin rauhattoman ja
tuskaisen yön, ettei hänellä ollut elämässään ollut monta samanlaista.



XI LUKU.


Marcella istui syvässä mukavassa nojatuolissa lady Winterbournen
vierashuoneen avonaisen akkunan ääressä. Talo oli James Streetin
varrella, ja sieltä oli vapaa näköala vastapäätä olevien kasarmien
harjoituskentälle ja vasemmalta näkyvään St. Jamesin puistoon.
Kasarmien pihamaan nurmi oli kuiva ja surkastunut, sillä Lontoo
oli kuumimmillaan. Mutta Brown Buildingsin korkeisiin muureihin ja
lukemattomiin akkunoihin verrattuina tuntuivat puiston ja taivaan
aukeudet niin virkistäviltä Marcellasta, ettei hän muuta halunnut kuin
saada loikoa alallaan kirjansa seurassa, antautua unelmilleen ja olla
häiritsemättä.

Lady Winterbourne ja hänen naimisissa oleva tyttärensä, lady
Ermyntrude olivat lähteneet kaupungille, kuluttaakseen aikansa
niihin lukemattomiin joutavuuksiin, joihin ylhäisön naiset tuhlaavat
iltapuolensa. Marcella sai olla rauhassa mietteineen.

Mutta hänen mietteensä eivät olleet kadehdittavaa laatua. Ensinnäkin
hän oli kyllästynyt joutilaisuuteen. Ensi alussa kun lady Winterbourne
toi hänet kotiinsa, olivat pehmeät vuoteet ja sohvat, auliit, tottuneet
palvelijat ja maukas ruoka tuottaneet hänelle niin suurta nautintoa,
että hän oli soimaellut itseään hekumallisuuden taipumuksista. Mutta
nyt hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa ja ikävöi takaisin työhönsä.
Hänen mielensä oli niin levoton ja vaihteleva, ettei tällainen mukava
ja toimeton elely voinut kauan häntä miellyttää. Hän vakuutteli
itselleen, ettei hänen paikkansa ollut enää rikkaiden ja suurten
maailmassa. Loitolla näiden puistojen ja palatsien takana, pimeiden
katujen sokkeloissa oli hänen toimialansa, se toimiala, jonka hän
intohimoisen luonteensa kaikella tarmolla oli tehnyt omakseen. Mutta
hänen nyrjähtänyt käsivartensa oli vielä siteessä, ja sitä hoiti
sen lisäksi taitava lääkäri. Marcella ei niinmuodoin voinut palata
kotiin, kuten hänen äitinsä oli toivonut; eikä liioin ryhtyä työhönsä,
asiantila, joka viime aikoina oli tehnyt hänet hiukan vaiteliaaksi ja
alakuloiseksi.

Hänen suurimpana hupinaan olivatkin oikeastaan käynnit kahdesti
viikossa sen naisen luona, jonka elämän hän oli kuin olikin pelastanut
-- ja oman elämänsä uhalla. Tuo onneton olento oli tosin ikänsä
loppuun asti kantava jälkiä miehensä katalasta kohtelusta, mutta hän
jäi kuitenkin eloon, ja Marcella, lady Winterbourne ja Raeburn olivat
yhteisesti sopineet siitä, ettei hänen tulevaisuudessa tarvitsisi
puutetta kärsiä.

Mutta Marcellan mielenrauhaa jäyteli monikin kalvava mietiskely.
Katkerasti hän oli pettynyt ja syvästi loukkaantunut huomatessaan,
ettei tuo traagillinen puolentunnin yhdessäolo Aldous Raeburnin kanssa
ollutkaan pystynyt ystävyyden siltaa rakentamaan niiden tuskaisten,
ahdistavien muistojen yli, jotka erottivat heidät toisistaan. Aldous
oli käynyt kaksi tai kolme kertaa lady Winterbournen luona hänen siellä
ollessaan ja oli tehnyt kaiken voitavansa helpottaakseen Marcellan
todistajana esiintymistä oikeudessa, mutta samaa kohteliaisuutta
olisi tietenkin mikä mies tahansa osoittanut naiselle, jota oli
tukenut sellaisessa tärisyttävässä tilaisuudessa. Milloin he toisiansa
tapasivat, oli Aldousin käytös muodollinen ja jäykkä; keskustelu
ei ottanut sujuakseen, ja niinpä Marcellassa joka kerta lujittui
se katkera otaksuminen, että Aldous oli hänen lähentelemistänsä
ihmetellyt, kukaties vielä paheksinutkin, koskapa se ei ollut saanut
sovintoa aikaan.

Lapsellisen maltittomasta hän ikävöi Aldousin ystävyyttä. Ja tottahan
se oli luvallista! Sanokoon herra Hallin mitä sanoo, lopulta Aldous
sittenkin nai Betty Macdonaldin. Miksei hän sitten voi masentaa
ylpeyttänsä ja olla jalomielinen? Tulevaisuudessa heidän on mahdotonta
karttaa toistensa seuraa, sillä naapureina he olivat sidotut samaan
maapalstaan. Hän tiesi, että hän oli isänsä perillinen, että hän ehkäpä
piankin Mellorin haltijattarena on pakoitettu asettumaan kotitilalleen.
Sillä nyt hän oli jo selvillä siitä, että isä sairasti parantumatonta
tautia. Eipä niinmuodoin ollut syytä katkeroittaa suhteita? -- tehdä
ne asianomaisille vieläkin vaikeammiksi? Eikö olisi mahdollista
haudata menneisyys ja alottaa uudestaan? Nykyisessä rauhattomassa
mielentilassaan hän oli taipuvainen pitämään itseänsä paljon
viisaampana ja ylevämpänä kuin Aldousia.

Winterbournen kodissa Marcella oleskeli ihmisten parissa, joille
Aldous Raeburn oli rakas ja läheinen ystävä, jotka häntä hartaasti
ihailivat ja yhtä hartaasti ottivat osaa hänen yksityiseen elämänsä
kuin hänen julkisen toimialansa harrastuksiin. Heidän piirinsä oli
hänenkin, ja nyt Marcella ensi kertaa näki, missä suhteissa Aldous
ministeriössä ja parlamentissa oli vertaisiinsa ja työtovereihinsa.
Tämä katsaus herätti hänessä joukon uusia vaikutelmia, joille hän
oli puolittain vastahakoinen, ne kun herättivät hänessä tuon saman
epämieluisan tunteen, joka valtaa meidät vieraan ryhtyessä meille
selittämään asiata, jonka itse arvelemme tietävämme paremmin kuin
kukaan muu. Ihmeekseen hän piankin älysi, että Raeburnin valtiollinen
ura oli huomattavan lupaava. Nyt ei kelvannut enää se selitys, että
se johtui yksinomaan Raeburnin ylhäisen syntyperän eduista, joista
hän Brookshiressä oli usein arvellut hänen arvossapidetyn asemansa
johtuvan. Jos kohta valtiomme perustuksiltaan vielä onkin hyvin
ylimysmielinen, eivät puolueet sittenkään voi valita miehiänsä muiden
perusteiden kuin personallisten ansioitten nojalla.

Marcella näki nyt, että tätä tyyntä, tarmokasta miestä pidettiin hänen
umpimielisyydestään ja vaatimattomuudestaan huolimatta koko lailla
merkitsevänä valtiomiehenä. Hänen oman puolueensa johtavien miesten
ahtaassa piirissä alettiin jo ennustaa hänelle mahtavaa tulevaisuutta,
vaikka hänen nimensä oli vielä suhteellisesti tuntematon suurelle
yleisölle. Marcella oli itse asiassa koonnut vaikutteensa perin
erilaisista lähteistä -- enimmäkseen niiden miesten lauselmista,
huomautuksista ja kohtelusta, joiden hartioilla lepäsivät maan
vaikeimmat ja vastuunalaisimmat toimet. Hän ei mitään niin rakastanut
ja ihaillut kuin valtaa -- ennen kaikkea personallisen kyvykkäisyyden
valtaa. Whartonin vaikutusvalta häneen olikin perustunut juuri tähän
ominaisuuteen. Nyt hän tapasi sitä Aldousissakin, vaikka ilmaisumuodot
olivat ihan erilaiset. Hän soi sille tunnustuksensa melkein ynseästi.
Mutta oli miten oli, Raeburn valtasi nyt hänen mielikuvituksessaan
uuden sijan.

Lisäksi -- lukuunottamatta valtiollista maailmaa ja sen arvostelua
-- Aldousissa esiintyi, hänen tuttavallisessa seurustelussaan
Winterbournen perheen kanssa, monta aivan uutta puolta. Lady
Winterbourne, hänen äitinsä läheinen nuoruuden ystävä, rakasti häntä
melkein kuin omia poikiaan, eikä mikään voinut olla herttaisempaa
kuin Aldousin hellä ja leikikäs suvaitsevaisuus lady Winterbournen
vähäisiä omituisuuksia ja heikkouksia kohtaan. Monen vuoden yhteiset
muistot ja ystävyyssuhteet olivat kiinnittäneet hänet lujasti vanhan
rouvan lapsiinkin. Hän oli lady Ermyntruden pienen pojan kummisetä,
molempain nuorten Winterbournein ihailtu ystävä ja neuvonantaja -- he
olivat kumpikin parlamentissa -- myöskin lordi Winterbourne oli häneen
mieltynyt eikä kenenkään kanssa jutellut niin halukkaasti kunnallis-
ja maanviljelysasioista kuin Raeburnin. Entisaikaan Marcella oli ihan
luullut, että hänellä oli hyvin vähän ystäviä. Ja tavallaan niin
olikin. Hän ei helposti kiintynyt ihmisiin, ja vieraat usein pitivät
häntä ikävänä ja velttona. Mutta täällä vanhain ystäväin parissa
hänen rakastettava ja hieno luonteensa esiintyi peittämättömänä, ja
joskin hän nyt Marcellan tähden kävi harvemmin talossa eikä ollut
käytökseltään niin vapaa kuin tavallisesti, oli Marcella kumminkin
nähnyt sen verran hänen suhteestaan isäntäväkeensä, että häntä
ihmetytti, mitenkä he saattoivat _hänelle_ olla niin ystävällisiä,
vaikka olivat niin hartaasti kiintyneet Aldousiin.

No niin! Usein Marcellaa arvosteltiin ja moitittiinkin. Se häntä
tavallaan ärsytti. Oliko hän yksin syypää siihen, että hän heidän
lyhyen kihlauksensa aikana ei ollut oppinut häntä oikein tuntemaan.
Toisinaan hän oli hyvin allapäin ja katuvainen, toisinaan taas vanha
vastustushenki virkosi hänessä eloon.

Olipa Marcella näiden viimeisten kahden viikon aikana saanut kokea
kaikenlaista muutakin, joka ei ollut omiansa antamaan lohtua hänen
kirvelevälle sydämelleen. Hänelle kävi hyvin pian selväksi, ettei
mikään olisi ollut hänelle helpompaa kuin joutua huvikauden huomion
keskuspisteeksi, jos häntä vain olisi haluttanut. Batton Streetin
murhenäytelmä oli tietenkin joutunut sanomalehtiin mahdollisimman
runsaasti kaunistettuna ja laajennettuna.

Henkilöille, jotka tunsivat Raeburnin perheen tai olivat kuulleet
siitä puhuttavan -- ja niitä oli suhteellisesti monta -- iskivät
halukkaasti kiinni tähän romanttiseen kohtalon sattumaan. Siitä
riitti hyvän aikaa juttelemisen aihetta Lontoon seuraelämässä, ja
jokainen halusi nähdä sankaritarta ja näytellä häntä kodissaan. Rouva
Lane varsinkin, joka Whartonin päivällisissä alihuoneessa oli ollut
emäntänä, arveli olevansa oikeutettu uudistamaan tuttavuutta ja tulikin
ensi tilassa lady Winterbournen luo Marcellaa tervehtimään. Pian hän
kumminkin oivalsi, ettei Marcellaa haluttanut sankarittaren osaa
näytellä, ja että hänen ennen kaikkea oli vältettävä mielenliikutuksia
ja rasituksia. Kumminkin hänen onnistui saada Marcella sen verran
taipumaan, että hän lupasi toisinaan iltapuolella käydä rouva Lanea
tervehtimässä, tavatakseen siellä muutamia hänen tuttujaan. Rouva Lane
asui Piccadillyssa ja niinpä Marcella, joka vioittuneen käsivartensa
takia ei halunnut ajaa hevosella, saattoi uupumatta jalan kulkea James
Streetiltä heidän taloonsa.

Täällä Marcella oli, samoin kuin Winterbournellakin, tavannut muutamia
ihailevia ja uteliaita henkilöitä ja oli saanut jonkun verran
maistaa kuuluisuuden suloa. Maineen tavoitteleminen ei kumminkaan
ollut se magneetti, joka houkutteli hänet rouva Lanen luo, vaan
Harry Whartonin tilapäinen oleskelu siellä. Hän kiihoitti, hämmensi,
suututti ja hallitsi Marcellaa enemmän kuin koskaan ennen, eikä hän
voinut pysytellä poissa kun tarjoutui tilaisuus tavata häntä. Lady
Winterbourne puolestaan ei tuntenut häntä eikä nähtävästi halunnutkaan
tuntea -- asiaintila, joka tietenkin yllytti Marcellaa itsepintaiseksi.

Eipä hänellä kumminkaan ollut suurtakaan hupia näistä kohtauksista.
Whartonin ympärillä liehitteli lakkaamatta kauniita ja ylhäisiä naisia.
Muutamain kanssa hän näytti olevan hämmästyttävän hyvissä väleissä,
ja kaikkien kanssa hän puhui heidän kieltänsä, ja, mikäli Marcella
saattoi arvostella, eli samaa elämääkin kuin he. Marcella ei voinut
olla mielessään alinomaa vertaamatta tätä kuvaa siihen, joka alihuoneen
istunnossa oli syöpynyt hänen muistiinsa. Hänestä tuntui, että
Whartonin uusista ystävistä jotkut eivät voineet salata pahanilkistä
voitoniloa huomatessaan kuinka kärkkäästi nuori kansanvillitsijä
takertui heidän syöttiinsä. Vaikka hän puolestaan epäilemättä vei
heitä harhaan enemmän kuin he aavistivat. Marcella oli samaa mieltä
kuin Hallinkin, ettei Wharton ollut se mies, joka sieti silkkisiteitä,
jos arveli edullisimmaksi katkoa ne. Mutta yhtäkaikki tämä tyttönen,
joka tummin, kummastelevin silmin tarkkasi tätä menoa -- Whartonin
esiintymistä ja hänen elämäntapaansa, tuomitsi sen petokseksi hänen
asemaansa ja asiatansa kohtaan. Sitä hän ei ollut koskaan voinut
uneksia, ja se herätti hänen halveksumistaan ja kiusasi häntä.

Marcellan oma suhde Whartoniin oli huomattavasti muuttunut.
Onnettomuustapauksen jälkeen oli Wharton päivittäin kärsimättömänä
tiedustellut Marcellan vointia rouva Lanelta ja milloin vaan hän
tämän luona sattui yhteen neiti Boycen kanssa, osoitti hän hänelle
ihailuansa, usein niin liiallista ihailuakin, että rouva Lane
itsekseen harmitteli ja Marcella oli kiusaantunut. Toisinaan taas
heidän mielipiteensä iskivät lujasti yhteen. Wharton muutti karvaa
joka päivä. Marcella oli uneksinut henkevää ystävyyssuhdetta, mutta
melkeinpä mahdotonta näytti olevan pysytellä välejä yksinkertaisella
ja tuttavallisella kannalla. Toisinaan Wharton vanhaan imartelevaan,
suorapuheiseen tapaansa osoitti Marcellalle huomaavaisuutta, toisinaan
taas hänen käytöksensä oli miltei kylmähkö. Tapahtuipa kerran tai pari
sekin, että hän jonkun mahtavan, ylhäisen ladyn läsnäollessa, laiminlöi
tykkänään Marcellan. Kerran kun tämä tapahtui sävähtivät Marcellan
posket äkkiä kuumiksi. "Hän pelkää, että luullaan hänen aikovan mennä
naimisiin minun kanssani!" mietti hän.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Harry Whartonin onnistui haihduttaa
hänestä tuo epäluulon vaikutelma. Tähän asti ei Marcella ollut
kertaakaan täydellä todella ajatellut naimisiin menoa hänen kanssaan.
Mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän oivalsi, että Wharton jo pohti
sitä mielessään -- ja että häntä arvelutti sellainen askel.

Kun tämä havainto selvesi Marcellalle, niin hänen käytöksensä kävi
yhä karttavammaksi ja ylpeämmäksi Whartonia kohtaan, ja nuori
sosialisti-edustaja sai ponnistella aika tavalla, ettei kadottaisi
valtaansa häneen.

Eipä ollut Marcella niinmuodoin tyytyväisellä eikä rauhallisella päällä
siinä akkunan ääressä istuessaan. Pettymyksen ja nöyryytyksen tunteet
jäytelivät hänen sydäntään. Lisäksi vainosi hänen mielikuvitustaan
alinomaa äsken eletty kauhunkohtaus. Hän oli masentunut, ja maailman
kurjuus ja viheliäisyys painosti häntä raskaasti.

Akkunan musliiniverho pullistui äkillisestä ilmanvedosta, ja Marcella
kurotti nopeasti kätensä sulkeakseen akkunan, ettei se pääsisi kiinni
paiskautumaan. Joku oli avannut huoneen oven.

"Olinko puhaltaa teidät akkunasta ulos?" sanoi tytön ääni ja hänen
takanaan seisoi puolittain arassa asennossa Betty Macdonald kevyessä,
valkeassa kesäpuvussa, pienet, suipot keijukaiskasvot ja kullanhohtavat
hiukset pilkistäen esiin suuren, varjoisan hatun alta.

"Tulkaa vain sisään!" sanoi Marcella arasti. "Lady Winterbourne palaa
kai pian kotiin."

"Niin sanoi Pantonkin", virkkoi Betty ottaen hatun päästään ja vaipuen
istumaan Marcellan vieressä olevalle jakkaralle. "Ja nyt ei Panton enää
minulle kerro juttuja -- minä olen opettanut hänet paremmille tavoille.
Montako kertaa hän mahtaa päivässä valehdella? Ettekö usko tekin, että
kiirastulessa on erikoinen pieni soppi varattu Lontoon hovimestareille.
Panton toivoakseni, pääsee vähällä piinasta."

Sitten hän laski terävän leukansa hennon kätensä varaan ja silmäili
Marcellaa tutkivasti. Neiti Boycella oli yllä se ohukainen musta
puku, joka Mintallekin kelpasi; hänen kalvakat kasvonsa ja hienot
kätensä kuvastuivat sitä vastaan valkeina kuin norsunluu. Kun Betty
oli ensimäisen kerran kuullut puhuttavan Marcella Boycesta ja hänen
osallisuudestaan erääseen juttuun, oli hän palavasti halunnut
tutustua häneen, ellei muuten, niin antaakseen hänen ymmärtää kuinka
häpeällistä On murtaa hyvän miehen sydän. Mutta nyt, ollessaan
Marcellan läheisyydessä, hän oli vähällä rakastua häneen. Neiti Boycen
uljas käytös tuossa kuuluisassa kahakassa oli saavuttanut hilpeän,
herkästi innostuvan pikku olennon hartaan ihailun, ja tuntikausia hän
suutaan avaamatta saattoi istua katselemassa Batton Street draaman
sankaritarta mieli täynnä hiljaista kunnioitusta. Kaikesta sydämestään
hän kadehti tätä tyttöä, joka, vaikka häntä vain kahta vuotta vanhempi,
jo oli mahtanut nähdä niin paljon syntiä ja murhetta, ja kovinpa hän
tällaisina hetkinä halveksi tuota yleisesti suosittua ja onnellista
henkilöä, jota sanottiin Betty Macdonaldiksi!

"Tahtoisitteko mieluummin olla yksin?" kysyi hän äkkiä Marcellalta.

Marcella punastui.

"Oma seurani alkoi jo käydä ikäväksi", sanoi hän. "Tulin iloiseksi kun
näin teidän tulevan sisään."

"Todella?" huudahti Betty sädehtivin silmin. Sitten hän äkkiä taivutti
eteenpäin kultakutrista päätänsä. "Saanko suudella teitä?" pyyteli hän
innokkaasti.

Marcella hymähti ja veti Betyn hiukan ujosti luokseen.

"Kas niin, näinhän se pitää olla", sanoi Betty pitkään henkäisten.
"Tämä on jo toinen merkkipylväs. Ensimäinen oli se kun näin teidät
terassilla. Minusta kaikkia ystävyyssuhteita voi merkitä pienillä,
valkeilla kivillä, eikö teistäkin? Mutta tiedättekö, pahinta on, kun
täytyy jälleen purkaa ne. Sitä ei teidän kaiketi ole koskaan tarvinnut
tehdä!"

"Minulla ei olekaan mitään ystäviä", vastasi Marcella nopeasti. Mutta
kun Betty sellaista puhetta hämmästyen löi kätensä yhteen, lisäsi hän
hymyillen: "niitä lukuunottamatta, joita hoidan puurokääreillä".

"Siinähän se on!" huudahti Betty kateellisena, -- "te olette
hyödyllinen -- teitä tarvitaan puurokääreitä tekemään -- ja muuhunkin!
Minä en ole koskaan tehnyt mitään hyötyä elämässäni! Kun minä kuolen,
piirretään kai pieneen hautakivi raukkaani:

    "Mustan mullan alla tässä uinuu Betty raukka
    Hyvää ei hän koskaan tehnyt -- olihan vain houkka!"

-- "Oh, tuossapa he jo tulevatkin!" hän juoksi akkunan luo -- "lady
Winterbourne ja Ermyntrude. Eikö teitä naurata, kun näette lady
Winterbournen hoitavan seuraelämän-velvollisuuksiaan? Aamiaisen jälkeen
astuu hän vaunuihinsa sen näköisenä kuin veisi matka hirsipuuhun. Minä
odotan aina hänen sanovan ajurille 'Hyde Parkin mestauslavalle.' Hän
on näöltään Englannin onnettomin nainen -- ja yhtäkaikki Ermyntrude
väittää, että se on hänestä hauskaa, eikä hän tahtoisi pysyä poissa
Lontoosta, ei mistään hinnasta maailmassa! Ermyntrudella on niin paljon
vaivaa hänestä, mutta kultainen ja kiltti hän sittenkin on -- eikä sitä
samaa voi kaikista äideistä sanoa. Ermyntrude, missä sinä tuon hatun
olet keksinyt? Sinä olet hankkinut sen minulta neuvoa kysymättä ja sitä
en voi suvaita!"

Lady Ermyntrude ja Betty heittäytyivät jutellen ja naureskellen
sohvalle istumaan. Lady Winterbourne astui Marcellan luo ja kyseli
hänen vointiansa. Hän veti verkalleen hansikkaita käsistään, kun
vierashuoneen ovi jälleen avautui.

"Teetä, Panton!" sanoi lady Winterbourne päätään kääntämättä ja lady
Macbethin äänellä. Mutta ryhdikäs hovimestari ei ollut millänsäkään.

"Lady Selina Farrell!" ilmoitti hän kaikuvalla äänellä.

Lady Winterbourne hätkähti, sitten hän kääntyi tulijaa vastaan jäykkänä
kuin kuvapatsas ja ojensi hänelle rennosti kätensä.

"Istukaa, olkaa hyvä!" sanoi hän.

Ken ei häntä olisi tuntenut, olisi voinut otaksua, ettei hän ollut
koskaan ennen nähnyt lady Selinaa. Sukulaisia he kumminkin olivat,
vieläpä sangen läheisiäkin. Mutta hän ei pitänyt lady Selinasta eikä
milloinkaan yrittänyt sitä salata -- seikka, joka ei rahtustakaan
estänyt nuorempaa serkkua täyttämästä velvollisuuksiansa sukuansa
kohtaan.

Lady Selina valitsi kursailematta mukavan paikan, irroitti jalokivistä
hohtavilla sormillaan harsonsa ja varustautui sitten myhäillen
teenjuontiin. Hän kyseli Betyltä, oliko hänellä ollut hauska Lontoossa
ja lady Ermyntrudelta, mitenkä hänen miehensä ja pikkulapsensa tulivat
toimeen maalla ilman häntä. Jälkimäinen kysymys lausuttiin äänellä,
joka lennätti veret puhutellun poskille ja pani hänet suoristamaan
itsensä. Leikkiä se oli olevinaan, mutta tarkoitus oli saattaa lady
Ermyntrude ymmärtämään, että hän laiminlöi perheensä huvitteluhalunsa
vuoksi. Betty oli sillä välin kyykistynyt sohvannurkkaan ja keinutteli
vallattomasti pientä jalkaansa; tarkastellessaan vastatullutta
pahankurisella katseella, oivalsi hän paikalla mielihyväkseen, että
lady Selina piti hänen asentoansa epänaisellisena.

Vieras tervehti tietysti myöskin Marcellaa ja pahoitteli hänen
sairauttansa -- lady Selina oli kumminkin jo ennenkin tavannut
Marcellan onnettomuustapauksen jälkeen -- ja sitten lady Winterbourne,
vastattuaan tunnollisesti kaikkiin kysymyksiin miehensä ja muiden
perheenjäsenten terveydentilasta, yritti heikosti johtaa keskustelua
lordi Alresfordin, vointiin.

Lady Selina vastasi, että hän oli kyllä hyvissä voimissa, mutta hyvin
masentunut nykyisen poliittisen suunnan johdosta. Ministerit tekivät
epäilemättä voitavansa, mutta pari kolme ikävää erehdystä, jotka olisi
voitu välttää, he sittenkin olivat tehneet tämän istuntokauden aikana.
Lordi Alresford arveli, että vanhoillispuolue ja koko maa saanee vielä
kalliisti maksaa ne. Mutta hän ainakin oli tehnyt tehtävänsä.

Nytpä sattui niin, että lady Winterbournen vanhin poika oli useasti
lausunut mielihyvänsä siitä, että uutta hallitusta muodostettaessa "tuo
turhamainen vanha tylsäpää", Alresford oli viimeinkin syrjäytetty,
ja niinpä lady Selinan huomautukset harmittivat vanhaa rouvaa ja
ärsyttivät hänet vastarintaan. Hän pelkäsi olevansa epähieno, mutta
samassa hänet valtasi vastustamaton halu nolata vieraansa. Omalla
eriskummaisella, hajamielisellä tavallaan otti hänkin hartaasti osaa
politiikkaan. Hänen ikävöivä, idealistinen luonteensa pyrki alinomaa
sovittamaan ikuisen oikeuden sääntöjä tory-puolueen mittakaavoihin. Se
oli Sisyfus-työtä, mutta hän ei väsynyt siihen.

"Minä olen aivan toista mieltä", virkkoi hän viimein kylmästi lady
Selinan jatkuviin valituksiin, "minä olen kuullut -- poikani väittävät
-- että uusi hallituksemme on saanut jo paljon aikaan -- ikävä vain,
että tämä istuntokausi uhkaa käydä tavattoman pitkäksi".

Lady Selina kohautti sekä silmäkulmiansa että hartioitaan.

"Lady Winterbourne kulta! oletteko todella sitä mieltä?" virkkoi
hän tuolla suopealla, epäilevällä äänellä, jota toisinaan käytetään
yksinkertaisia henkilöitä puhuteltaessa. "Ajatelkaahan toki!
Istuntokausi venyy syyskuun loppuun asti, sen kaikki sanovat. Mikä
puolue tahansa olisi jo siihenkin tyytymätön! Kaikki tärkeimmät
esityksemme ovat vielä käsittelemättä. Ja isäni arvelee, että niin
paljon harmia ja ikävyyksiä olisi voitu välttää, jos vain hallitus
olisi menetellyt vähän viisaammin. Hän on sitä mieltä, että työmiehelle
pitäisi suoda enemmän oikeuksia. Hän uskoo, että työväenpuoluetta
olisi voitu rauhoittaa ilman minkäänlaisia vallankumouksellisia
toimenpiteitä. Onhan kerrassaan mieletöntä otaksua, että nuo nälkäiset
raukat rupeisivat iankaiken odottamaan."

"Oh!" virkkoi lady Winterbourne verkalleen ja tuijotti vieraaseensa.
Ne, jotka tunsivat hänet hyvin, tiesivät kuinka paljon tähän
yksitavuiseen sanaan sisältyi. Lady Winterbourne ei päästänyt
hilpeyttään valloilleen, mutta sisäisesti hän ei voinut sitä hillitä
ajatellessaan lordi Alresfordia "köyhien ystävänä".

Alresford! -- jota hänen omat alustalaisensa ja palvelijansa pitivät
tilanomistajista ahdasmielisimpänä ja kitsaimpana. Ja mitä lady
Selinaan tuli, tiesivät Winterbournen serkut vallan hyvin, ettei
yksikään palvelustyttö sietänyt olla siellä kuuttakaan kuukautta.

"Mitä piditte herra Whartonin puheesta tässä tuonnoin?" kysyi lady
Selina äkkiä, kumartuen teepöydän yli Marcellan puoleen.

"Se oli hyvin jännittävä", vastasi Marcella jäykästi; hän tunsi, että
kaikkien läsnäolevien huomio kohdistui paikalla häneen, ja sävähti
samassa punaiseksi omaksi harmikseen.

"Niin, eikö totta?" vakuutteli lady Selina. "Kaikki nuo tuumat ovat
tietenkin mahdottomat toteuttaa. Mutta myötätuntoa on meidän kumminkin
osotettava tuollaisille lahjakkaille, innostuneille nuorille miehille
-- eikö niin? Se on ainakin isäni mielipide. Hän sanoo, että meidän
on koetettava voittaa heidät omalle puolellemme. Meidän pitää saada
heidät ymmärtämään, että olemme heidän ystäviänsä -- muussa tapauksessa
joudumme kaikki perikatoon. Heillä on joukkojen äänet -- ja me olemme
sivistynyt, hienostunut osa kansaa. Jos meidän vain onnistuu saada
Whartonin tapainen mies oivaltamaan, että meidän asiamme on oikea --
ja sen ohessa tarjoamme apuamme -- kaikkiin järjellisiin yrityksiin
-- olisihan se meille aika voitto. En tiedä, olenko saanut ajatukseni
kyllin selvästi ilmaistuksi, te olette tällaisiin asioihin niin paljon
paremmin perehtynyt. Emme voi enää peruuttaa sitä, mitä vuonna 67
tehtiin -- emmehän? Mutta meidän on se korjattava tavalla tai toisella
-- eikö niin? Ja isäni arvelee, että nykyiset ministerit ovat niin
ymmärtämättömiä. Mutta eihän minun pitäisikään tällaista teille
laverrella", ja lady Selina hymyili hänelle vielä suloisemmin kuin
ennen, "me vanhoillisethan olimme niin perin kunnotonta väkeä teidän
mielestänne ennen -- mutta herra Wharton on kertonut minulle, että
nykyisin te ette ole niin ankara meitä kohtaan kuin ennen?"

Lady Selina notkisti pariisilaisen hattunsa koristamaa päätä hiukan
sivulle.

Marcellan mieli alkoi kuohua.

"Meidän asiamme?" toisti hän ja hänen mustat silmänsä laajenivat.
"Mitähän te oikein tarkoitatte?"

"Tarkoitan --" virkkoi lady Selina tavoitellen mahdollisimman viatonta
ilmaisutapaa -- "tarkoitan luonnollisesti sivistyneiden asiaa, niiden,
jotka ovat Englannista tehneet, mitä se on".

"Minun ymmärtääkseni", sanoi Marcella rauhallisesti, "tarkoitatte
rikkaiden asiaa! -- eikö niin?"

"Marcella!" huudahti lady Winterbourne -- "luulin jo, että olitte
heittänyt pois semmoiset ajatukset -- ettette enää ajattelisi niin
intohimoisella katkeruudella sitä juopaa, joka on rikkaiden ja köyhien
välillä -- meitä sortajina -- kaikkea tuota toivotonta -- köyhien
vihaa meitä kohtaan -- luulinpa todella, että olitte muuttunut siinä
suhteessa".

Ja vanha rouva unohti tykkänään lady Selinan läsnäolon; hän muisti
vain heidän entisiä, yhteisiä keskustelujaan Mellorissa, ja nojautuen
Marcellan puoleen laski hän vetoavasti kätensä hänen käsivarrelleen.

Marcella loi häneen kumman katseen.

"Jospa vain tietäisitte", lausui hän, "kuinka paljon helpompi on
ajatella hyvää rikkaista, kun elää köyhien parissa".

"Vai niin! täytyy siis pysytellä jonkin verran etäällä meistä, että
voisi arvostella meitä oikeudenmukaisesti?" kysyi lady Selina muutellen
rannerenkaitaan ivallisen näköisenä.

"Ainakin minun täytyy", vastasi Marcella yhä lady Winterbourneen
katsoen. "Mutta nähkääs" -- hän hyväili ystävänsä kättä ja myhäili --
"on niin helppoa ärsyttää eräitä ihmisiä vastarintaan".

"Hirvittävän helppoa!" huokasi lady Winterbourne.

Tyttö punehtui uudelleen. Hän epäröi, mutta ryhtyi sitten selittelyihin.

"Katsokaas, kun minä olen tuolla noiden ihmisten parissa, joilla ei ole
mitään", hän viittasi kädellään avoimesta ikkunasta koillista kohti,
"tuntuu minusta, omituista kyllä, niin hyvältä muistella, että on
olemassa ihmisiä, jotka asuvat James Streetillä".

"Rakas lapsi! nyt en ensinkään käsitä", sanoi lady Winterbourne
hämmentyneenä.

"Sehän on niin yksinkertaista", sanoi Marcella yhä pidellen häntä
kädestä ja puhuen hänelle. "Se johtuu arvatenkin siitä, että kun
kaiken päivää noilla kaduilla liikun, joudun aina vaan tekemisiin
ihmisten kanssa, jotka asuvat yhdessä ainoassa huoneessa -- jotka eivät
näe mitään hauskaa tai kaunista ympärillään -- joilla ei ole niin
pienintäkään soppea, missä voisivat olla yksin ja rauhassa. Kun sitten
palaan kotiin, niin oikein palavalla mielihyvällä ajattelen kaikkia
niitä kauniita pukuja, koteja ja puutarhoja, jotka vain mieleeni
juolahtavat!"

"Mutta ettekö vihaa niitä ihmisiä, joiden ne on?" kysyi Betty
jakkaraltaan leuka käden varassa.

"En! Sellaisina hetkinä ovat ihmiset minulle aivan yhdentekevät. Enkä
minä silloin halua niin kiihkeästi ottaa heidän rikkauksistaan ja antaa
kovaosaisille. Iloitsen vain siitä, että _jossain_ löytyy kauneutta,
lepoa ja virkeyttä -- ettei se ole maailmasta hävinnyt."

"Kuinka omituista! -- että keskellä tuollaista elämää voitte ajatella
enemmän sitä rumaa, mikä köyhyyden matkassa kulkee kuin -- köyhien
kärsimyksiä ja hätää", tuumaili Betty.

"Niin kyllä -- toisinaan osuu olemaan sellaisessa mielentilassa",
sanoi Marcella; "ja juuri sellaisina hetkinä tunnen olevani suopeampi
rikkautta kohtaan. Vähätpä siitä, jos nuo ihmiset, joiden osalle on
langennut niin paljon komeutta ja joutilaisuutta, ovat usein julmia
ja itsekkäitä -- tuleehan heidänkin aikansa kerran ja heidän täytyy
kuolla -- jättää talonsa, puistonsa, taulunsa niinkuin simpukka
jättää kuorensa. Mutta kauneus ja viehkeys, jonka he ovat luoneet tai
perineet, säilyy. Miksi kadehtia heitä personallisesti? Kuolemassa
eivät hekään ole sen paremmat kuin muut vaivaiset. Heille oli annettu
enemmän onnea maailmassa kuin toisille -- mutta he eivät ymmärtäneet
käyttää sitä hyväkseen. Oli miten oli, vihata heitä en voi! heilläkin
on kutsumus täytettävänä -- niin tuntuu minusta ainakin Drury Lanessa
liikkuessani!" lisäsi hän myhähtäen.

"Mutta hävettävä meidän kumminkin on?" virkkoi lady Winterbourne
silmäillen tarkastelevasti kaunista vierashuonettansa.

"Ei! ei!" sanoi Marcella innokkaasti, "älkää hävetkö! Onhan olemassa
sellaisiakin ihmisiä, jotka kauneutta vieläkin jalostavat -- jotka
jakelevat ja antavat siitä ympäristölleen -- heidän eteensä tekisi
monesti mieleni polvistua ja pyytää, etteivät koskaan, koskaan häpeisi
rikkaana olemista -- sitä, että voivat ympäröidä itseään kauniilla
esineillä ja että heillä on aikaa nauttia siitä. Sehän olisi yhtä kuin
jos häpeäisitte raajarikkoa siksi, että olette terve ja vahva, tai
sokeata siksi, että olette näkevä."

"Mutta, rakas lapsi", huudahti lady Winterbourne surkealla äänellä ja
aivan ymmällä "kun meille on annettu kauneutta ja vapautta yllin kyllin
-- ja muiden raukkain täytyy _kuolla_ ilman -- --"

"Kyllä tiedän, _kyllä tiedän_!" sanoi Marcella tehden sukkelan,
epätoivoa ilmaisevan liikkeen; "maailma on maailma. Ja ensi alussa
luulemme, että se voi muuttua - että sen täytyy muuttua! -- että
varallisuutta -- kauneutta ja lepoa -- voidaan hankkia jokaiselle, se
on -- jos asiat olisivat toisin -- jos sosialismi olisi vallalla -- jos
saisimme kapitalistit häviämään, -- jos voisimme tasata kaikki alhaalta
käsin ja ylhäältä käsin, kunnes kaikilla olisi 200 puntaa vuodessa.
Tätä kysymystä tuumitaan ja pohditaan niin puolelta kuin toiselta.
Ratkaisu ei tunnu niinkään vaikealta -- satoja hyviä ehdotuksia syntyy
ajatuksissamme! Mutta jo kotvan kuluttua kompastumme epäilyihin -- käy
vähitellen selväksi, etteivät unelmamme koskaan _toteudu_ eivätkä _voi_
toteutua -- että kaikki ponnistelumme ovat turhia!"

Ääni raukesi ja sammui. Betty Macdonald tuijotti häneen haaveksivalla
ihailulla. Lady Winterbourne näytti hämmentyneeltä ja onnettomalta,
mutta oli samoin kuin Bettykin aivan Marcellaan uppoutunut. Lady Selina
tarkasteli kaikkia kolmea myhäillen ja suurimmalla mielentyyneydellä,
sitoessaan harsoa silmilleen ja huolellisesti korjaellessaan
otsatukkaansa ja hivusneulojaan. Ermyntrude taas oli kadonnut
sohvalta; melkein samassa kun Marcella alkoi puhua, oli hän muiden
huomaamatta hiljaan noussut paikaltaan, sormi huulillaan uutta vierasta
tervehtiäkseen. He jäivät seisomaan huoneen perälle talvipuutarhan oven
kohdalle, mistä ei kaariakkunan ääressä istuvain ryhmästä kukaan heitä
huomannut.

"Ettekö luule", sanoi lady Selina kevyesti yhä sovitellen valkoisilla
sormillaan harsoansa, "että olisi hyvin viisasta lähettää kaikki
radikaalit -- varakkaammat radikaalit tarkoitan -- joksikin ajaksi
köyhien pariin? Se näyttää opettavan ihmisille niin paljon hyödyllistä!"

Marcella oikaisihe suoraksi ikäänkuin epämieluisan kosketuksen
vaikutuksesta. Hän iski nopean silmäyksen seuralaisiinsa.

"Mitähän sitten luulette siellä opittavan?"

Lady Selina joutui hiukan ymmälle ja viivytteli vastausta.

"No", virkkoi hän, "kai ihmiset oppivat tyytymään kohtaloonsa -- ja
lakkaavat vaatimasta mahdottomia!"

"_Luuletteko_", sanoi Marcella pitkään, "että köyhien parissa eläminen
voi opettaa tyytyväiseksi ketään, jolla on inhimillisiä tunteita?"

Ja hänen sanoissaan ja käytöksessään oli taaskin sitä vauhtia, sitä
dramaattista voimaa, joka oli hänessä perinnäistä etelän kuumasta
verestä. Olisipa vain joku muu nainen puhunut tuolla äänellä, niin
se olisi varmaan tuntunut teeskennellyltä -- teatterimaiselta. Mutta
sitä vaikutusta ei Marcella tehnyt ainakaan Bettyyn, joka istui häntä
katsellen ja ihaili häntä "suurenmoisena olentona".

Lady Selinaa pistelytti, että yhteiskunnallisessa asemassa häntä koko
joukon alempana oleva henkilö oli puhutellut häntä epäkunnioittavasti.
Hän oikaisihe suoraksi.

"Mikäli minä äsken käsitin puhettanne", sanoi hän jäykästi, "myönsitte
itse, että olitte oppinut järkevämmin arvostelemaan rikkautta, köyhien
keskuudessa eläessänne".

Huoneen perältä kuuluva liikahdus sai puhujan äkkiä kääntämään
päätänsä. Hän huomasi ovella seisovan parin, näytti hämmästyneeltä ja
hymähti sitten.

"Kas, herra Raeburn! missä te olitte kätkössä tämän jännittävän
keskustelun aikana? Itse asiassa -- hyvin lohdullista meille
Länsi-Lontoon asukkaille -- vai mitä?"

Hän iski läpitunkevan katseen Marcellaan. Lady Ermyntrude ja Raeburn
astuivat peremmälle.

"Minä pyysin häntä olemaan alallaan", sanoi Ermyntrude hiukan nolona;
"olisi ollut sääli keskeyttää".

"Olisi niinkin!" virkkoi lady Selina painokkaasti. "Hyvästi, lady
Winterbourne kulta, hyvästi neiti Boyce! Te olette täydellä todella
rauhoittanut minua! Tottakai minäkin säälin köyhiä, mutta hyvin
viihdyttävää on kuulla henkilöltä, joka on niin perehtynyt heidän
oloihinsa kuin te, ettei -- kun kaikki ympäri käy -- olekaan mikään
rikos omistaa hiukan maallista tavaraa."

Hän silmäili hymyillen Marcellaa -- siirsi hänestä katseensa Raeburniin
ja lehahti sitten ulos huoneesta tämän saattamana.

Palatessaan saliin -- hiukan viivytellen ja empien -- Aldous lähestyi
Marcellaa, joka äänettömänä seisoi akkunan, luona ja tiedusteli hänen
vioittuneen kätensä tilaa. Hän lausui mielipahansa sen johdosta, että
se oli vielä siteessä. Hänen äänensä kuulosti hieman jyrkältä. Lady
Winterbourne yksin näki hermostuneen räpähdyksen puhujan silmissä.

"Oh! kiitos vaan", sanoi Marcella kylmästi, "ensi viikolla minä jo
pääsen takaisin työhöni".

Hän kumartui kirjaansa ottamaan.

"Anteeksi, mutta minun täytyy vielä kirjoittaa muutamia kirjeitä",
sanoi hän vastaukseksi lady Winterbournen levottomaan katseeseen.

Ja hän poistui huoneesta. Betty ja lady Ermyntrude lähtivät niinikään
päällysvaatteitaan riisumaan.

"Aldous!" virkkoi lady Winterbourne ojentaen hänelle kätensä.

Raeburn tarttui siihen, katsahti vanhan ystävänsä huolestuneihin,
kiihtyneihin kasvoihin ja päästi sitten hänen kätensä.

"Eikö ole surkeata nähdä hänen noin ypö yksinään kamppailevan elossaan
-- omia ajatuksiansa vastaan? Eikö se ole surkeata?"

"On kyllä", vastasi Aldous. Sitten hetken vaiettuaan: "_Miksei_ hän
lähde kotiinsa? Rouva Boyce on kerrassaan käsittämätön äiti."

"Oh! ei se ole rouva Boycen syy", huudahti lady Winterbourne
toivottomasti. "Enkä oikeastaan voi käsittää, mikä minut panee häntä
niin syvästi säälimään ja toivomaan, että hän muuttaisi elämäntapaansa.
Suurenmoisestihan hän kutsumuksensa täyttää. Se vain aina mieltäni
kalvaa, ettei hän _koskaan_ tunnu onnelliselta."

Siinä se taas oli tuo sama väite, jonka Hallinkin oli lausunut.

Aldous ei kotvaan virkkanut mitään, sitten hän hymähti väkinäisesti.

"No niin! sille emme mahda mitään, ette te sen paremmin kuin minäkään?"
sanoi hän. Hänen harmaat silmänsä kohtasivat lady Winterbournen katseen
kylminä -- katkerina. Vanha rouva vaihtoi nopeasti puheenainetta.
Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä törmännyt kalliota vastaan.

Sillä välin astuskeli Marcella yläkerrassa rauhattomana edestaas.
Hänen teki mieli rynnätä tiehensä -- palata oitis Mintan luo. _Hän_
huoneessa Marcellan puhellessa tuollaisia asioita! Lady Selinan sanat
kohisivat hänen korvissaan. Hänen ylpeytensä kuohui ja kapinoi.
Katumusta -- nöyrtymistä -- taitavasti sommiteltua anteeksipyyntöä --
mitähän herra Raeburn oikein mahtoi ajatella moisesta esiintymisestä?
Tietenkin! nyt kun lordi Maxwell on kuolemaisillaan ja hyljätty kosija
oli saamaisillaan mahtavan arvonimen ja aseman. Hupsu tyttö oli katunut
mielettömyyttään -- ja koetti saattaa sen asianomaisen tietoon -- sehän
oli niin perin yksinkertaista?

       *       *       *       *       *

Hänen hermonsa olivat ylen ärtyneet. Kyyneleet pulpahtivat hänen
silmiinsä ja ylpeä, vaivattu sydän parka etsi hoivaa kiihkeissä
nyyhkytyksissä.

Sillä välin oli lady Selina palannut kotiin outojen, epämieluisten
tunnelmien vallassa. Hän ei saanut Marcella Boycea ajatuksistaan
poistumaan. Hänelle ei ollut mieleen se ajatus, että tuollainen
merkitsemätön ja naurettava tyttönen saattaisi himmentää hänet --
tai ruveta hänen kilpailijakseen. Mutta hänen lojuessaan pienen
arkihuoneensa sohvalla ennen päivällistä, kiiteli hänen aivoissaan
viiltävänä pistoksena se ajatus, ettei häntä ollut yksikään ihmisolento
kolmenkymmenenviiden vuoden aikana kertaakaan silmäillyt sellaisella
innostuneella ja tyydytetyn mielihyvän katseella, jonka hän oli
huomannut Harry Whartonin silmissä hänen astellessaan edestaas neiti
Boycen kanssa terassilla -- eikä edes sellaisella ihailulla, joka
säteili tuon hupsun pikku Betty Macdonaldin silmistä, kun hän istui
jakkaralla sankarittarensa jalkain juuressa.

Lady Selina odotti päivällisvieraita, ja Whartonkin oli kutsuttujen
joukossa. Hän oli nykyisin ahkera vieras talossa ja usein hän muiden
vieraiden lähdettyä jäi kahdenkesken juttelemaan lady Selinan kanssa
lordi, Alresfordin rauhallisesti torkkuessa syvässä lepotuolissaan.

Iltahämärä oli jo tulossa, mutta lady Selina makasi yhä liikkumatta
samassa asennossa, ja hänen ajatuksensa, jotka omalla, tutulla
alallaan liikkuen tekivät työtä tavattoman sukkelasti ja voimakkaasti,
siirtyivät tulevaisuuden kuviin.

Hänen unelmansa häiriytyivät kamarineitsyen sisääntullessa, joka
hätääntyneenä ja kuumottavin poskin kertoi pelätylle valtiattarelleen,
että yksi nuorimmista sisäköistä oli pahasti sairastunut. Lady Selina
tiedusteli sairauden laatua, sai tietää, että palvelijoita hoitavaa
lääkäriä oli lähetetty noutamaan ja arveli taudin mahdollisesti olevan
nuhataudin alkua. "Lähettäkää hänet paikalla sairashuoneeseen!" sanoi
lady Selina. "Käskekää rouva Stewartia heti huomen-aamulla käymään
tohtori Briggsin puheilla ja pitäkää huolta siitä, että kaikki on
valmiina lähtöön."

Tyttö epäröi, ja kun kynttilät olivat sytytetyt saattoi lady Selina
nähdä, että hän oli itkenyt.

"Jos armollinen neiti vaan sallisi hänen jäädä tänne", sanoi hän
arasti, "niin me kaikki vuorostamme hoitaisimme häntä. Hän on
Irlannista kotoisin, kuten armollinen neiti varmaan tietääkin. Hänellä
ei ole yhtään ystävää Lontoossa, ja hän pelkää sairashuonetta kuin
kuolemaa."

"Turhaa puhetta", sanoi lady -- Selina tuikeasti. "Pitäisikö muka
kaikkien töiden jäädä takapajulle siksi, että joku palvelijoista
sairastuu. Ja vaikka vielä kuoleekin -- eihän sitä koskaan voi tietää.
Rouva Stewart maksakoon hänelle hänen palkkansa ja hankkikoon sitten
paikalla toisen tytön hänen sijaansa."

Nyrpeännäköisenä ryhtyi tyttö työhönsä; ja asettaessaan järjestykseen
lady Selinan pukineeseen tarvittavat moninaiset esineet -- kimaltelevan
atlaspuvun, jalokivet, hivusneulat, käherrysraudat, erilaatuiset
puuterit ja kaunisteet, hänen korvissaan soi lakkaamatta pienen
irlantilaistytön sydäntäsärkevä ruikutus, kun hän lapsen tavalla kävi
kiinni ainoaan ystäväänsä. "Voi, Maria, Maria kulta, koeta saada hänet
taipumaan -- pyydä että saisin jäädä -- minä teen kaikki, mitä tohtori
käskee -- minä kyllä joutuun paranen -- ei minusta ole paljon vaivaa.
Ja kova työhän se minut sairaaksi teki -- ja yläkerran kosteat huoneet
-- niin tohtori sanoi."

Tunti myöhemmin seisoi lady Selina Alresford Housen upeassa
vierashuoneessa vieraitaan vastaanottamassa. Hän oli pahalla tuulella
ja vaikka Wharton saapui ajoissa ja hän päivällispöydässä -- hänen
täytyi luonnollisesti istua arvollisimpain vieraitten rinnalla --
koetti lohdutella itseään sillä toiveella, että hän myöhemmin saa
kahdenkesken jutella Whartonin kanssa, olivat päivälliset hänestä
sietämättömän ikävät. Hänen pöytäkumppaninsa, toinen herttua, toinen
tuomiorovasti, olivat hänestä kumpikin yhtä väsyttäviä. Ei maistunut
hänestä ruoka eikä viinit, ja kerran, kun hänen katseensa puhelun
lomassa osui hänen pöydän toisessa päässä istuvaan isäänsä, joka viikko
viikolta kävi raihnaisemmaksi ja tylsemmäksi, hänet valtasi suuttumus
ja vastenmielisyys. Hänen isänsä ikävystytti ja kiusasi häntä. Elämä
oli usein surullista ja kolkkoa tässä suuressa talossa. Mutta hän
tiesi sittenkin, että kun vanhus lepää haudassansa, ei hän enää ole
yhtä merkitsevä henkilö kuin nyt, ja silloin on elämä oleva vieläkin
sietämättömämpää.

Eikä ollut Whartonkaan niin eloisa kuin tavallisesti. Lady Selina
tuumi itsekseen, että hän oli sen näköinen kuin ei olisi yökausiin
nukkunut. Silmien nuorekas välke oli sammunut ja katse oli huolestunut
ja rauhaton. Ja lady Selina tiesikin, että hänen asemansa alihuoneessa
ei enää ollutkaan niin suotuisa ja tanakka kuin vielä pari viikkoa
sitten -- että Wilkinsin ja hänen hengenheimolaistensa vähäinen ryhmä
yhä itsepintaisesti jarrutti puolueen yhteenliittymistä ja Whartonin
pääsemistä johtomieheksi. Kai tuo iljettävä lakko Keski-Englannissa
myös osaltaan uuvutti hänen voimiaan. _Sotahuuto_ oli niin
kuumeentapaisella kiihkolla heittäytynyt tähän työriitaan, että lady
Selina oli useinkin nuhdellut häntä siitä.

Kun kaikki vieraat, Whartonia lukuunottamatta, olivat poistuneet
talosta ja lordi Alresford nuokkui makeassa unessa lepotuolissaan,
tiedusteli lady Selina syytä hänen hajamielisyyteensä.

"Oh, se on vaan sitä tavallista!" vastasi Wharton uunin reunaan
nojaten. "Maailma on kurja paikka ja minun nukkeni on sahajauhoilla
täytetty. Oletteko koskaan nähnyt nukkea, joka olisi muusta aineesta
tehty?"

Lady Selina silmäili häntä tutkivasti mitään vastaamatta.

"Toisin sanoen", sanoi hän, "asiat eivät teiltä luonnistu oikein hyvin
alihuoneessa".

"Ei", virkkoi Wharton miettiväisesti ja tarkasteli saappaitansa. "Ei --
ei vielä."

"Te luulette kumminkin, että ne joskus luonnistuvat?"

Wharton katsahti ylös.

"Luulen niinkin!" sanoi hän; "tiettävästi! -- joskus".

Lady Selina naurahti.

"Parasta on, että siirrytte meidän puolellemme."

"No niin, sitähän sopii miettiä, eikö niin? Myöntäkää, että kaikki
nuoret voimat, jotka voitte saada käsiinne, ovat teille tervetulleet."

"Jos ymmärtäisitte ottaa varteen oikean hetken", jatkoi lady Selina
nopeasti, "niin tekisitte sen nyt oitis".

Wharton iski häneen vihamielisen katseen.

"Onpa teillä torylaisilla pienet ajatukset meidän rehellisyydestämme."

"Ei ensinkään. Se merkitsee vain, että olemme terveen järjen puoluetta.
No niin, tiedättekö, että olen jutellut ystävänne, neiti Boycen kanssa."

Wharton säpsähti.

"Missä?"

"Lady Winterbournen luona. Aldous Raeburnkin oli siellä. Kaunis
sosialistinne oli hyvin mieltäkiinnittävä -- ja hämmästytti meitä aika
tavalla. Hän puheli rikkauden hyödystä; sanoi tulleensa käännytetyksi
-- köyhäin parissa elellessään -- muuttaneensa katsantokantaa monessa
kohden. Me olimme tietysti kaikki -- herra Raeburn varsinkin -- hyvin
mielissämme siitä. Kauanko luulette vielä heidän välinsä pysyvän
rikkoutuneena? Enpä totta tosiaan ole ennen nähnyt kenenkään nuoren
naisen niin avomielisesti osoittavan katuvansa erehdystänsä." Sitten
hän lisäsi verkalleen: "Lordi Maxwellin terveydentila käy päivä
päivältä huolestuttavammaksi."

Wharton tuijotti häneen leimuavin silmin. "Kylläpä te vähän häntä
tunnette!" virkkoi hän ylenkatseellinen sävy äänessään.

"Ehkä kyllä", sanoi lady Selina ja nytkäisi tuskin huomattavasti
valkeita hartioitaan.

Wharton kääntyi uuniin päin ja alkoi leikitellä pikku esineillä, joita
oli sen reunalla.

"Kertokaa, mitä hän jutteli", lausui hän äkkiä. Lady Selina kuvaili
hänelle heidän keskustelunsa omalta kannaltaan. Wharton rauhoittui.

"Kas vaan!" sanoi hän kun lady Selina oli lopettanut. "Niin, niin --
eipä tiedä -- ehkä saamme vielä nähdä toisen näytöksen. No niin, hyvää
yötä, lady Selina."

Tämä ojensi hänelle kätensä tavallisella ylimyksellisellä
välinpitämättömyydellään ja nuori sosialisti poistui. Mutta lady Selina
valvoi vielä myöhään yöhön koettaen päästä selville siitä, minkä
vaikutuksen hänen kertomuksensa oikeastaan oli tehnyt Whartoniin.

Kotimatkalla Whartonin valtasi niin hurja mustasukkaisuus Marcella
Boycea ja Raeburnia ajatellessaan, ettei hän itseltäänkään enää
yrittänyt salata sitä. Se muistutti vaarallisen selvästi rakkauden
intohimoa. Hän ei uskonut lady Selinaa, mutta sittenkin hän tunsi,
että tämä uutinen saattoi helposti johtaa hänet varomattomaan tekoon,
jota hän tähän asti oli kaikella tarmollaan karttanut. Siitä hän
niinikään oli selvillä, että Alresford Housen emännän vastenmielisyys
Marcellaa kohtaan johtui kateellisuudesta. Kuinka sulottomalta hän
oli tänä iltana näyttänyt komeasta pukineestaan huolimatta, ja kuinka
sietämättömäksi vanha lordi alkoi käydä.



XII LUKU.


Mutta eipä olisi luullut Whartonilta tällä haavaa liikenevän aikaa
sellaisiin joutaviin asioihin kuin naisiin ja rakkausjuttuihin. Hän oli
kertonut lady Selinalle, että hänellä oli alihuoneessa huolia. Itse
asiassa hänen asemansa olikin vaan vankistunut siellä. Mutta hänen
yksityiset asiansa työnsivät hänet hurjaa vauhtia peloittavaa ratkaisua
kohti uhaten temmaista kaiken muunkin mukanaan.

Hän ei ollut vielä koskaan eläessään ollut niin pahassa pinteessä
raha-asioiden tähden kuin nyt. Ensinnäkin hänen pelivelkansa olivat
kasvaneet huimaavan suuriksi. Hänen peliystävänsä olivat kyllä
hyväluontoisia ja suvaitsevaisia maksuun nähden. Mutta mikäli he olivat
suvaitsevia, sikäli hän tunsi olevansa velvoitettu yhä edelleenkin
käymään heidän luonaan. Ja häntä oli jo jonkun aikaa vainonnut
alinomainen paha onni. Ennen -- pitkää oli nämä velat maksettava ja
niistä muutamat -- jotka olivat kohonneet niin suuriksi, ettei hän
rohjennut niitä ajatellakaan -- olivat kiireellistä laatua.

Sitten _Sotahuutokin_ puolestaan kävi hänelle viikko viikolta
raskaammaksi taakaksi. Sen menot olivat suunnattomat, tulot tykkänään
riittämättömät. Ilmoitukset vähenivät vähenemistään, eikä huonoa
rahallista tulosta näyttänyt mikään voivan parantaa; se pysyi yhä
samalla kannalla, vaikka kustannuksia supistettiin miten voitiin ja
vaikka lehden kirjeenvaihtajaksi oli saatu niin sopiva ja kyvykäs
mies kuin Louis Craven, jonka kirjeitä lakkomailta luettiin suurella
mielenkiinnolla kautta koko maan. Olipa jo viikkopalkkojen maksustakin
Whartonille syntymässä paha kiusa, ja kadonnut oli hänen tavallinen
hilpeä mielialansa aina kun hän astui _Sotahuudon_ toimiston kynnyksen
yli. Toimittajat olivat ärtyisällä päällä ja nyreännäköisinä
juoksupojatkin astuskelivat toimiston suojissa.

Lehden lakkauttamista hän ei voinut ajatella, se olisi ollut yhtä
vaikeata kuin ylläpitää sitä. Lehteä vahingoittavia huhuja oli jo
päässyt liikkeelle ja ne tuntuvasti alensivat sen myyntiarvoa. Wharton
olikin jo itse selvillä siitä, ettei hän voisi myydä sitä ilman
suurta tappiota. Lisäksi olisi lehden äkillinen lakkauttaminen vain
vahingoittanut sen omistajan jo ennaltaan huonoa rahanluottoa ja
valtiolliseltakin kannalta katsoen olisi tällainen toimenpide näin
ratkaisevalla hetkellä ollut yhtä kuin vaarallinen tappion tunnustus.
Sillä harmillisinta koko jutussa oli se, että _Sotahuuto_ nyt oli
täydellä todella tullut merkitseväksi sanomalehdeksi valtiollisessa
suhteessa, että sitä nyt lukivat sellaisetkin henkilöt, joista
Whartonin parlamenttaarinen tulevaisuus nykyhetkellä riippui; Damesleyn
lakkoa puolustaessaan oli Wharton työväenedustajana tullut tunnetuksi
laajoissa piireissä.

Lakkoa oli jo kestänyt seitsemättä viikkoa, ja intoa ja rohkeutta
puhalsivat edelleen Whartonin "johtavat", Cravenin sotatantereelta
lähetetyt kirjeet ja sanomalehtikirjoitusten vaikutuksesta
syntynyt _Sotahuudon_ lakkorahasto. Taistelussa oli jo ollut kaksi
eri vaihekautta. Alussa kysymyksenalaiset metallityöntekijät,
niin miehet kuin naiset, olivat vaatineet vanhoja palkkoja
säilytettäviksi entisellään ja ylpeästi he olivat hyljänneet
kaikki sovittelu-yritykset. Mutta noin kolmen tahi neljän viikon
kuluttua, kun puute alkoi käydä tuntuvaksi jo ennaltaan puolittain
nälkääntyneessä väestössä, työntekijät olivat suostuneet ottamaan
osaa erääseen sovittelulautakuntaan. Tämän lautakunnan, johon
kuului työväenedustajiakin, saivat työnantajat todisteluillaan niin
vakuutetuiksi siitä, että mannermaalta uhkaava kilpailu teki palkkojen
vähentämisen välttämättömäksi, että se puolittain säikähtyneenä
kehoitti työntekijöitä myöntymään sopimusehtoihin, jotka olisivat
olleet yhtä kuin työnantajain voitto.

Niin pian kuin tämä päätös oli päässyt leviämään työväenpiireihin
herätti se työntekijöissä suuttumuksen niin myrskyisän, ettei sillä
ollut mitään rajoja. Kokouksia pidettiin jos jossain, työmiesten
edustajat sovintolautakunnassa erotettiin ja Craven, joka nuoren
vaimonsa kanssa väsymättä matkusteli lakkomaat ristin rastin,
kirjoitti päätöksestä kirjoituksen _Sotahuutoon_, jossa erinomaisen
taitavasti selitettiin työntekijäin nykyinen asema. Se vastaanotettiin
lakkolaisten piirissä kiitollisuuden ja innostuksen kyynelillä, ja sitä
seurasi paikalla leimuava "johtava" Whartonin kynästä.

Siitä lähtien kaikki sovittelut olivat rauenneet. _Sotahuuto_ oli
asettunut jyrkästi vastustelevalle kannalle niin työnantajiin ja
sovintolautakunnan päätökseen kuin kaikkinaisiin neuvotteluihin nähden.
Lehdessä oli päivittäin palstoja pitkä lista niiden henkilöiden
nimistä, jotka _Sotahuudon_ kaunopuheisuuden hellyttäminä olivat
sitoutuneet lakkorahastoa avustamaan.

Sillä välin oli outoja huhuja päässyt liikkeelle. Kerrottiin koko
metalliteollisuuden sen kaikkine eri ammattihaaroineen olevan
perinpohjaisen mullistuksen partaalla -- kunhan vain tämä työriita
ensin saataisiin päättymään. Pienemmät työnantajat olivat jo jonkun
aikaa työskennelleet häviön uhalla ja suuremmat tehtaanisännät
suunnittelivat -- niin huhuiltiin -- koko teollisuutta käsittävän
suojelusliiton perustamista, jolloin tuotantokustannukset
alennettaisiin ja työt järjestettäisiin pysyvästi.

Mutta tähän tarvittaisiin suurta pääomaa. Saataisiinko se kokoon?
Työnantajain lausunnon mukaan oli tämä teollisuudenhaara ollut kurjassa
tilassa jo vuosikausia, Saksan ja Belgian työtuotteet kun olivat
olleet pahoja kilpailijoita suurimmalle osalle työtuotteita. Vuosia
oli kuluva ennenkuin tällainen suojelusliitto -- olkoonpa vaikka
rahallisesti turvattukin -- voisi päästä taattuun asemaan. Siinä
tapauksessa että työntekijät myöntyisivät sovintolautakunnan päätökseen
ja työnantajat voisivat varmasti luottaa siihen, että rauhallinen
työkausi ainakin parin vuoden aikana seuraisi tästä puoleen, saataisiin
eräiltä rahamiehiltä kyllä tarvittava apu ja kaikki kääntyisi silloin
oikealle tolalleen. Suojelusliiton työssä olevat tehtaalaiset saisivat
aikaa voittaen hyvät palkat, paremmat nykyisiä. _Mutta ensin oli
sovintolautakunnan päätös hyväksyttävä_, muussa tapauksessa raukeaa
suunnitelma tyhjiin ja koko teollisuushaara on suistuva perikatoon.

"Kai arvelette työläisten siihen ansaan menevän?" sanoi Wharton
ylenkatseellisesti nuorelle vanhoillis-edustajalle, joka
parlamentinkirjastossa koki Whartonille tätä kaikkea selvitellä.
"Siitä, että teidän mainiosta suojelusliitostanne todella tulee jotain,
ei ole niin mitään takeita, ja vielä vähemmän siitä, että se menestyy.
Ja tähän utuiseen, tuhatvuotiseen valtakuntaan luottaen pitäisi
työntekijäin nyt yhteisvoimin avustaa työnantajia, jotta näiden asema
kävisi vain entistä vankemmaksi. Ei kiitos! _Sotahuuto_ seuraa entistä
kurssiaan -- perään ei anneta!"

Vanhoillis-edustaja nousi suuttuneena paikaltaan.

"Arveluttaisi minua ottaa vastuulleni kaikki ne poloiset, jotka teidän
toimestanne ennen pitkää joutuvat mieron tielle!" sanoi hän kooten
papereitaan yhteen.

Kirjaston avoimesta ovesta nähtiin siinä samassa Dennyn astuskelevan
käytävää ylös pulleana ja tyytyväisenä.

"Vähät siitä, jos minä vain siitä kostun yhtä paljon kuin Dennykin!"
vastasi Wharton purevan hyvätuulisesti kuten tapansa oli.

Ja kotimatkalla hänelle oli hyvin mieluista, ajatella että Denny,
joka viime aikoina taas oli pari kolme kertaa alihuoneessa esiintynyt
hävyttömästi Whartonia kohtaan, arvatenkin oli tämän hyljätyn
sopimusehdotuksen takana ja luultavasti juuri näihin aikoihin oli
saanut tietää sen raukeamisesta.

Sitten kutsutti hän Cravenin luokseen Lontooseen neuvotellakseen hänen
kanssaan.

Craven saapuikin työmaalta kalpeana, laihana ja seitsemänviikkoisen
lakkaamattoman työn ponnistuksista ja kiihoituksista peräti uupuneena.
Mutta Whartonista hän oli kuivahko ja epämiellyttävä kuten ainakin,
ja häntä harmitti Cravenin tyly kaksinainen käytös enemmän kuin
milloinkaan. Mutta lakkoon nähden he olivat täydelleen yhtä mieltä.
Lakon kohtalo riippui _Sotahuudosta_ tai oikeammin _Sotahuudon_
rahastosta, joka yhä karttumistaan karttui. Jos se vain jaksaisi
pysyä pystyssä, ei lakkolaisilla olisi hätää. Kun Craven kuuli
suojelusliitto-hankkeesta puhuttavan, niin hän taas uudelleen tuomitsi
kiivain sanoin sovintolautakunnan päätöksen aivan kunnottomaksi. Hän
oli sitä mieltä, että työntekijäin asia on hukassa, ellei heidän
ehtojaan saada hyväksytyksi ennenkuin suojelusliitto pääsee toimimaan,
ja hyvillä mielin Wharton lupasi loppuun asti tukea tätä pyrkimystä.

       *       *       *       *       *

Se on, jos _Sotahuuto_ itse kykenisi pinnalla pysymään -- seikka,
josta häntä ei haluttanut Cravenin kanssa keskustella. Elokuussa oli
maksettavaksi lankeava suuri laina, joka hänelle pari vuotta sitten oli
myönnetty uutta kirjapainoa vastaan. Maksuaikaa oli jo pidennetty ja
Wharton oli varma siitä, ettei sitä enää käynyt tekeminen.

No niin! Olisihan vararikko kylläkin hermoja kiihoittava välinäytelmä
kesken näitä moninaisia yhteiskunnallisia ja valtiollisia yrityksiä.
Mitä oli hänen tehtävä? Rikkaita ja mahtavia ystäviä hänellä oli
runsaasti Cityssä ja muuallakin, mutta ei sittenkään ketään, joka
tässä tapauksessa olisi voinut olla hänelle avuksi. Sillä rahasumma,
jonka hän tarvitsi, oli suuri -- paljon suurempi kuin mitä hän uskalsi
itselleen myöntääkään -- ja hänellä tarjona oleva takuu yhtä kuin ei
mitään.

Tultuaan parlamentinjäseneksi hän oli yhden ainoan kerran koetellut
rahaonneaan liike-elämän liukkaalla jäällä, mutta tämäkin yritys oli
kääntynyt hänelle vakavaksi huoleksi, uhkasipa käydä hänelle aika
vaaralliseksikin, ellei hän tarmokkaalla ja taitavalla menettelyllä
voisi pulasta selviytyä.

Parlamenttikautensa ensiaikoina, kun hän oli kovassa rahantarpeessa
pääasiallisesti _Sotahuudon_ takia, oli hän erään uuden ja rikkaan
tuttavan välityksellä, joka oli mieltynyt nuoreen edustajaan, tullut
hyvin lupaavan kauppayhtiön johtajaksi. Tämän yrityksen erinomaisesta
menestyksestä pidettiin suurta jyminää, ja perustamisosakkeet
olivat antaneet aika hyvän osingon. Wharton oli ansainnut kaksi tai
kolme tuhatta puntaa ja oli toteuttanut useita yhtiön aikaisempia
suunnitelmia.

Mutta kuusi kuukautta myöhemmin pyysi hän vapautusta johtajantoimestaan
pelvon ahdistamana, joka sittemmin osoittautui täysin oikeutetuksi.
Asiat olivat todellakin joutuneet hunningolle; useat pienet rahamiehet
olivat joutuneet yhtiössä kärsimään ja kymmenen päivän kuluttua
pidettävä vuosikokous uhkasi käydä hyvin myrskyisäksi. Wharton äkkäsi
omaksi ihmeekseen -- sillä hän unohti helposti tällaiset asiat --
että hän johtajana ollessaan oli omin päin suunnitellut ja hyväksynyt
sellaisiakin toimenpiteitä, jotka ihan varmasti saattavat osakkaat
tyytymättömiksi, jos ne vain kaivetaan esille.

       *       *       *       *       *

Hänen valtiollinen asemansa, joka oli samalla lupaava ja huolestuttava,
oli ratkaisun kohdalla.

10:ksi päiväksi elokuuta oli määrätty yleinen työväenpuolueen kokous
ja siinä yhteydessä oli ajateltu ottaa keskusteltavaksi työväkeä
koskeva lakiehdotus, joka niihin aikoihin odotettiin ylähuoneesta
palautettavaksi ja johon siellä oli tehty monta muutosta. Ne tulisivat
arvatenkin saamaan aikaan suurta riitaisuutta. Istuntokauden jälellä
olevat kuusi viikkoa näyttivät monessa kohden muodostuvan puolueelle
paljon ratkaisevammiksi kuin edelliset kuukaudet, ja siksipä Bennett
aikoi mainitussa kokouksessa ehdottaa, että puolueelle valittaisiin
yhteinen puheenjohtaja, odotettavana oleva taistelu kun oli vaativa
yhtenäistä ja tarmokasta johtoa.

Wharton ja hänen ystävänsä tiesivät varsin hyvin, että Bennett oli
tähän toimeen ehdottava Länsi-Brookshiren edustajan. Ja tiedettiin
sekin, että Wilkins ja pieni ryhmä hänen kannattajiaan oli tekevä
kaiken voitavansa estääkseen tämän tuuman toteutumista.

10 päivä elokuuta, se siis oli Whartonille oleva hänen
parlamenttaarisen ratansa käännekohta. Tämän päivän menestyksestä ja
tappiosta riippui välillisesti kaikkien hänen yritystensä -- niin
rahallisten kuin yhteiskunnallisten -- lopullinen kohtalo.

Mutta omituisinta tässä miehessä oli, että vaikka uhkaavat vaarat
häntä näin joka kulmalta saarsivat, hän ei silti ollut yhtenään
huolestunut tai allapäin. Milloin vaan oli mahdollista, hän fatalistin
huolettomuudella karkoitti ajatuksistaan elämän vastukset ja tavoitteli
kiihkeästi niitä harrastuksia, missä onni vielä tuntui olevan hänelle
myötäinen.

Milloin hän vaan kunniahimoltaan, vehkeilyiltään, sanomalehtitoimiltaan
ja tuloksettomilta lainayrityksiltään sai loma-aikaa, hän mietti
Marcella Boycen kauneutta ja omaa suhdettansa häneen. Mitä harvemmin
hän näki neiti Boycea, sitä enemmän hän ajatteli häntä ja hänen
ajatuksensa etsivät vaistomaisesti hänestä sitä hupia ja tyydytystä,
mitä hän nykyisin ei tavannut muilla aloilla.

Mutta, jos kohta hänen tunteensa Marcellaa kohtaan oli käynyt niin
vahvaksi, että hän itsekin alkoi nimittää sitä "intohimoksi", oli hänen
rahallinen asemansa sen ohessa siksi painostava, ettei hän voinut sitä
läheskään syrjäyttää laskelmistaan. Hänen tietoonsa oli tullut, että
herra Boycen oli aivan odottamatta onnistunut viime vuonna vapauttaa
maatilansa veloista. Hän oli taitavasti käyttänyt hyväkseen rautatietä,
joka hiljakkoin oli rakennettu Mellorin rajalle; hän oli myynyt pienen
maaseutukaupungin läheisyydessä olevaa rakennusmaata radan varrella,
oli parannellut moniaita arentitalojaan ja antanut ne vuokralle entistä
edullisemmilla ehdoilla, ja Whartonille oli eräs paikkakuntalainen
kertonut, että sairaaloisuudestaan ja kirjavasta menneisyydestään
huolimatta Richard Boyce oli tulemaisillaan yhtä rikkaaksi kuin
isoisänsäkin. Wharton tiesi tai luuli ainakin tietävänsä, ettei hänellä
ollut pitkältä elonaikaa ja että Marcella oli hänen perijänsä. Loistava
ei tämä tulevaisuudenkuva ollut, mutta sieti sitä kumminkin ajatella.

Myönnettäköön kumminkin, että juuri Marcellaa itseään hän halusi ja
tavoitteli. Ellei tämä olisi joutunut Whartonin tielle, hän olisi jo
aikaa sitten ruvennut rikkaan perijättären ajoon. Mutta näin ollen
hänen päätöksensä voittaa Marcella kypsyi kypsymistään ja tämä päätös
ynnä Damesleyn lakko ne vielä ylläpitivät hänen uskoaan omaan itseensä
ja maustivat hänen elämäänsä.

Niin kyllä! intohimon liekin herättäminen Marcella Boycessa oli
todellakin sellainen tehtävä, joka panee miehen veret kuohahtamaan. Ja
pitäisikö hänen nyt -- kun hän jo mielihyväkseen oli päässyt selville
siitä, että Marcellan mielikuvitus, ajatukset, sydänkin olivat hänen
vallassaan -- kiltisti luovuttaa hänet Aldous Raeburnille -- sille
miehelle, jonka kasvava menestys parlamentissa yhä kartutti Whartonin
vastenmielisyyttä häneen. Ei! ainakin tässä oli ensin kovasti oteltava!

Lady Selinan sanat olivat hänessä herättäneet sellaisen harmin ja
mustasukkaisuuden kuohun, että hän muuttui melkein huokailevaksi
rakastajaksi. Sillä Marcellaa hän ei voinut tavata. Hän ei enää
tullut rouva Lanen teekutsuille ja Winterbournein koti ei ollut avoin
Whartonille. Hän oivalsi varsin hyvin, ettei häntä siellä kaivattu.

Viimein rouva Lane, ovela pikku nainen -- joka Whartonista piti,
joskaan ei niin paljon häntä kunnioittanut -- ilmoitti hänelle
kuulleensa lady Ermyntrudelta, että Winterbournit aikoivat tulla
Mastertonin kutsuihin 25 päivänä heinäkuuta. Sinne oli neiti Boycekin
luvannut heidän kanssaan lähteä ja vasta seuraavana maanantaina oli
hänen määrä palata työhönsä. Wharton vastasi siihen huolettomasti,
ettei hän vielä voinut päättää, sopisiko hänen sinä iltana olla
Mastertonin kutsuissa. Hänen oli kenties lähdettävä maalle pariksi
päiväksi.

Rouva Lane katsahti häneen ja naurahti.

"Oh! todellako!" virkkoi hän.

       *       *       *       *       *

Lady Mastertonin mies oli siirtomaanministeri ja hänen laaja kotinsa
Grosvenor Squaren varrella oli kuten Alresford Housekin puolueen
vieraanvaraisimpia. Hänen vastaanottoiltamansa 25 p:nä heinäkuuta oli
oleva tämän pitkälle venyneen huvikauden viimeinen merkitsevä tapahtuma.

Marcella, joka vastoin tahtoaan oli yhä ollut pakoitettu oleskelemaan
James Streetillä, tohtori kun oli kieltänyt häntä vielä käyttämästä
vioittunutta käsivarttansa, oli viimeinkin saanut luvan ryhtyä työhönsä
27 p:nä heinäkuuta ja Betty Macdonaldin mieliksi hän oli suostunut
menemään Winterbournein kanssa Mastertonin kutsuihin lauantaina. Betyn
ihailu ja kiintymys hiveli kuin balsami Marcellan haavoittunutta
sydäntä ja puolittain uteliaana, puolittain tuskaisella mielenkiinnolla
piti hän silmillä Betyn kursailematonta, lapsekasta käytöstä Aldous
Raeburnia kohtaan, voimatta päästä selville kummankaan todellisista
tunteista.

Kun Betty uteli, mitähän aikoi panna yllensä, ja sitten väänteli
naamaansa ylenkatseelliseen irvistykseen nähdessään Marcellan puvun,
ei Marcellan auttanut muu kuin nöyrästi antautua lady Ermyntruden
kamarineitsyen somisteltavaksi. Hän osti kaikki mitä Betty määräsi ja
seisoi kiltisti alallaan sillä välin kun Betty, joka oli oikea nero
pukuasioihin nähden, jutteli, poimutteli ja antoi hyviä neuvoja.

"Muotinukkea ei teistä saa tulla ei mistään hinnasta maailmassa",
huudahti Betty sovitellessaan suu täynnä nuppineuloja pitsejä ja
harsokangasta valkean atlassin päälle, jonka Marcella hänen mielikseen
oli hankkinut. "Mitä sanoikaan minulle Worth tuonnoin? -- 'Ce qu'on
porte, Mademoiselle? O, pas grand' chose! -- presque pas de corsage,
et pas du tout de manches!' -- Ei, sellaiset laitokset eivät teille
sovellu. Mutta ylhäiseltä teidän pitää näyttää, vaikkapa vaan koko yön
valvoisin tätä tuumien."

Lopulta sentään Betty oli niin tyytyväinen kättensä työhön, että
saattoi tuskin olla rajusti syleilemättä Marcellaa, kun he lady
Winterbournen seurassa astuivat kappahuoneesta Mastertonin talon
suureen halliin. Mielissään oli Marcellakin nähdessään peilikuvansa
leveitä portaita ylös astuessaan. Alinomaiset pukuhommat, joissa
hän oli elänyt viime päivinä, olivat osittain hälventäneet hänen
raskasmielisyyttään, jopa tuottaneet hänelle hupiakin, sillä naismaisia
piirteitä hänessä oli paljonkin, vaikka hän nyt puoleentoista vuoteen
oli uhrannut tuskin yhtäkään ajatusta ulkonaiseen asuunsa. Niinpä
hän tänä iltana näytteli osaansa hyvin sirosti, nipisteli Bettyä
käsivarresta tukkiakseen pikku keijukaisen suun ja liikkui väki
tungoksessa hyvin suorana, jotta Betyn hellät huolet saisivat täyden
tunnustuksen. Mutta sisäisesti oli hän allapäin ja kiusaantunut. Hän
ikävöi takaisin työhönsä, ikävöi Minta Hurdin nyreitä kasvoja ja
lapsia, jotka häntä pitivät maallisena kaitselmuksenaan.

Vaikka Lontoo jo alkoikin tyhjentyä, olivat lady Mastertonin salit
kuitenkin täynnänsä vieraita. Marcella tapasi tuttuja. Kaikki olivat
hartaat uudistamaan tuttavuutta hänen kanssaan -- rouva Lanen
teekutsuissa olleet vieraat, molemmat ministerit, joihin hän oli
tutustunut Whartonin päivälliskutsuissa alihuoneessa, jopa itse herra
Lanekin. Marcella seisoi lady Winterbournen vieressä ja jutteli
ujostelematta -- ujo hän ei ollut koskaan ollut, -- mutta hänen
ajatuksensa vaelsivat muualla; hänen mustat silmänsä näyttivät etsivän
jotain. Väentungoksessa kimalteli joukko upeita virkapukuja, sillä
alihuoneen puhemiehellä oli tänä iltana vastaanotto ja hänen luotaan
alkoivat vieraat myöhemmällä tulvia lady Mastertonin iltamaan. Betty,
joka tähän asti oli kulkenut nenä pystyssä, kaikki miehiset vieraat kun
muka olivat kaljupäisiä tai seitsemäntoistavuotisia, kävi nyt hiukan
suopeammaksi, muuten olivat kutsut hänestä aika kuivat.

"No, totta toisen kerran", huudahti hän äkisti niin vauhdikkaasti, että
Marcella kääntyi katsomaan häntä. Pää pystyssä ja heloittavin poskin
tyttönen nojasi ovenpieleen raivokkaasti liikutellen viuhkaansa Frank
Levenin ojentaessa nöyrästi kättänsä hänelle.

"En voi sietää säikähyttämistä", toruskeli Betty. "Älkää ensinkään
kieltäkö -- te säikähytitte minua -- niinpä teitte! Ja sitten alatte
paikalla väitellä vastaan ennenkuin minä olen saanut sanaakaan
sanotuksi. Tietysti olette jo portaitakin ylös astuessanne väitellyt
vastaan -- ja miksi ette tervehdi neiti Boycea?"

Frank Leven, joka näytti hyvin onnelliselta ja hyvin hermostuneelta,
tervehti Marcellaa jotenkin häpeissään ja jättäytyi sitten uudelleen
Betyn valtoihin.

Marcella tarkkasi heitä mielenkiinnolla, jonka syytä hän tuskin
kykeni itselleen selittämään. Frank oli kokonaan masennettu Betyn
seurassa eikä hänen silmänsä näyttäneet huomaavan mitään muuta eikä
ketään muuta kuin Bettyä. Marcella arvasi tai oikeammin tiesi,
etteivät he olleet tavanneet toisiaan kotvaan aikaan, ja häntä
liikutti nuoren miehen kasvoilla eleilevä kiihkeä onnen ilme. Entä
Betty? Tuo kissamainen, ärsyttävä käytös -- kätkeytyikö siihen
kenties jokin salaisuus? Hän piteli pientä päätänsä hyvin pystyssä
ja lörpötteli nopeasti ja pysähtymättä -- mutta hänen puheensa ei
ollut sitä samaa, mitä hänen oli tapana jutella Marcellan tai, mikäli
Marcella saattoi päättää, Aldous Raeburnin kanssa. Siinä ilmeni
aivan uusia luonteenominaisuuksia, itseluottamusta, oikullisuutta,
hallitsemishalua. Frankilla ei ollut lupa pitää omaa mieltä missään
asiassa, hänelle naurettiin vasten silmiä, ennenkuin sanat vielä
olivat kerinneet hänen huuliltaan kirpoamaan, ja häntä näykittiin ja
ivattiin tavalla, joka näytti häntä vuoroin ihastuttavan, vuoroin
suututtavan. Tällainen käytöstapa tietää tavallisesti, että nuori
tyttö on suosiollisella mielellä ihailijaansa kohtaan, mutta Betystä
ei kukaan voinut olla varma. Tuo pikku olento oli täydellinen arvoitus
Marcellalle; lähemmässä seurustelussa hän oli näyttäytynyt paljon
umpimielisemmäksi kuin mitä Marcella oli osannut aavistaa. Aldous
Raeburnille Betty kylläkin avomielisesti jutteli rakkausasioistaan,
mutta uudelle ystävälleen hän ei ollut koskaan niistä kertonut. Ja
Marcella puolestaan oli tällaisissa asioissa muita nykyajan naisia
paljon suljetumpi.

"Betty!" huudahti lady Winterbourne, "minä lähden eteenpäin kulkemaan."

Sitten virkkoi hän matalammalla äänellä Marcellalle:

"Auttakaa minua saamaan hänet täältä pois."

Marcella huomasi että hänen vanha ystävänsä oli tuskainen. Taivuttaen
hiukan ylvästä päätänsä, sanoi hän myhäillen:

"Mutta ettekö sitten näe miten hauskaa hänellä on?"

"Rakas lapsi! -- sehän se juuri on! Jospa vain tietäisitte mitä hänen
äitinsä -- se ikävä ihminen -- on minulle jutellut! Ja herra Leven on
tähän asti käyttäytynyt niin mallikelpoisesti -- ei Ermyntrudella eikä
minulla ole ollut mitään kiusaa hänestä."

Senkö vuoksi Betty mies poloista noin armottomasti kohteli? Marcella
ei voinut hänen käytöstään toisin selittää -- sitten häntä äkkiä alkoi
koko ympäristö iljettää -- niin hyvin Betyn rakkausjutut -- kuin hänen
oma kiihkeä uteliaisuutensa -- ja ennen kaikkea iljetti häntä hänen
oma itsensä. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat hajamielisinä
avaruuteen ohi jalokivien ja valomeren; koko hänen olemuksensa
jännittyi äkilliseen sokeaan kamppailuun epämääräistä, kaikki
voittavaan tuskaa vastaan, katkeraa mielenmasennusta vastaan, jolle hän
ei tietänyt mitään nimeä antaa.

Betyn ääni sai hänet havahtumaan.

"Herra Raeburn! _te_ kai voitte sanoa minulle, kuka mikin on? Herra
Levenistä ei ole enemmän apua kuin tästä viuhkasta. Ajatelkaapa --
minä kysyin häneltä tuon naisen nimeä, jolla on otsa-tiaara tukassaan
-- ja hän vakuuttaa olevansa yhtä tietämätön kuin minäkin! Minusta
tuntuu melkein siltä kuin olisi hän jättänyt kaiken järkensä Oxfordiin!
Ja ikävintä on", Betty oli vähän epäröivinään -- "että se on kenties
ikiajoiksi sinne jäänyt! -- Mutta tuossa -- katsokaa! -- Voi sentään!
-- nyt hän taas pääsi häviämään -- nyt en tietysti saa koskaan tietää
kuka se oli."

"Odottakaa hetkinen!" hymähti Raeburn. "Kyllä me hänen jäljilleen
pääsemme. Hän läksi vain virvoitushuoneeseen."

Hänen kätensä kosketti Marcellan kättä.

"Kenties _hiukan_ parempi", vastasi hän tykkänään toisella äänellä,
lady Winterbournen kysyessä lordi Maxwellin terveydentilaa. "Tänä
iltana sain todellakin jo hiukan lohdullisempia tietoja. Olisin jo
pari päivää sitten lähtenyt sinne, mutta he kielsivät minua. Ja ensi
viikolla, Jumalan kiitos, he ovat jo kotona."

"Miksi minä tässä seison niin luonnottoman kylmänä ja äänettömänä?"
-- kyseli Marcella itseltään. "Miksi en voi rohkaista mieltäni --
yhtyä keskusteluun -- osoittaa hänelle myötätuntoani?" Mutta sanat
kuolivat hänen huulilleen. Onni toki, ettei hänen tämän illan jälkeen
arvatenkaan tarvitse enää nähdä häntä.

Raeburn kyseli hänen terveydentilaansa kuten tavallisesti. Mutta
ollessaan juuri poistumaisillaan Betyn kanssa toiseen huoneeseen,
kääntyi hän äkkiä jälleen Marcellan puoleen.

"Teitä ehkä haluttaa kuulla Hallinista", sanoi hän lempeästi. "Hänen
sisarensa kirjoittaa minulle olevansa rauhallisempi hänen suhteensa, ja
hän toivoo voivansa pidättää hänet maalla vielä parisen viikkoa. Nyt he
ovat Keswickissä."

Tuokioksi Marcellan mieli ilahtui -- olihan tässä edes yksi yhtymäkohta
heidän yhteisille harrastuksilleen. Mutta tämäkin ilon vilahdus haihtui
siinä samassa haikeaan mielipahaan, sillä hämmentyneenä Raeburnin
odottamattomasta huomaavaisuudesta, antoi hän tälle jotenkin kömpelön
ja yksinkertaisen vastauksen.

Raeburnin silmät viivähtivät silmänräpäyksen verran Marcellassa.
Niistä välähti hänen tahtomattaankin ilme, jota ei tyttö huomannut
-- sillä hän oli kääntynyt pois -- ja jonka yksin Betyn tarkka silmä
äkkäsi. Hiukan kalpeana ja miettivänä seurasi hän sitten Aldousia
virvoitushuoneeseen.

Marcellan katse seurasi heitä.

Kesken äänten sorinaa, kesken viereisessä virvoitushuoneessa
soittavan unkarilaisen orkesterin hurjia ja pauhuisia säveleitä,
hän äkkiä joutui muistelmain pyörteeseen. Hänen silmänsä eivät
hellinneet noista kahdesta olennosta, jotka hiljakseen raivasivat
itselleen tietä väkijoukon läpi -- mies mustassa hovipukineessaan
jalopiirteistä, harmahtavaa päätänsä tytön puoleen taivuttaen ja tuon
tuostakin tervehtien ohikulkevia sydämellisesti ja ystävällisesti,
mutta ei koskaan iloisesti, ei hymyillessäänkään, tyttö kohottaen
pienet kasvonsa toveriansa kohti, kullanhohtavat hiukset tämän
mustalle samettiliinalle kuvastuen. Mutta hänen sisässään ajelehti
kuvia menneistä tapahtumista, jotka nyt tuntuivat hänestä melkein
uskomattomilta.

Kokonainen sarja muistelmia virkosi eloon: se pieni kohtaus, jolloin
Aldous oli lahjoittanut hänelle aikaa sitten takaisin annetut
helmet -- niin! hän oli vieläkin tuntevinaan sulhasensa käsivarren
vyötäisillään heidän seisoessaan siinä leimuavan takkatulen ääressä!
-- ajomatka kotiin Gairsleyn kokouksesta -- se hetki tanssiaisyönä,
kun hän mielenliikutuksensa murtamana itki Aldousin huoneessa -- hänen
katseensa, hänen huolestunut, hellä katseensa, kun Marcella astui
linnan portaita alas sinä kammottavana iltana, jolloin hän turhaan
koetti taivuttaa Aldousia ja hänen isoisäänsä -- oliko tuo kaikki
-- nuot tapahtumat, suhteet, olleet todellisessa elämässä elettyjä?
Mahdotonta! Niin, tuossahan hän seisoo -- tuskin kymmenen metrin
matkan päässä hänestä -- mutta yhtäkaikki niin etäällä kuin lepäisi
koko Saharan erämaa heidän välillään. Raeburnin käytöksessä ilmenevä
kylmähkö kohteliaisuus pysytti Marcellan hänestä loitommalla kuin
ventovieraan.

Äkilliset kauhun väreet puistattivat Marcellaa hänen siinä lady
Winterbournen seurassa liikkuessaan; hänen jalkansa tutisivat, ja kun
hänen seuralaisensa puuttui puheisiin talon isännän kanssa, vetäytyi
hän kiireesti syrjäiseen kolkkaan, saadakseen silmänräpäyksen verran
istua yksikseen.

Mitä merkitsikään tällainen kiusallinen tappion ja mielettömyyden
tunto, tämä kirvelevä tyhjyys, katkeruus häntä itseä Ja elämää kohtaan?
Sen hän vain tiesi, että silloin, kun hän täydelleen omasi Aldousin
koko sydämen ja elämän, ei häntä pannut vavahtamaan Raeburnin kosketus,
eikä tenhonnut hänen katseensa -- mutta _nyt_ -- kun Marcella ei
saanut vaatia silmäystä eikä hyväilyä -- nyt kun hän ei Aldousille
ollut eipä edes ystävän veroinen, kun tämä jo varmaankin oli päättänyt
toiselta anoa sitä mitä Marcella oli häneltä kieltänyt? -- nyt, kun oli
auttamattomasti myöhäistä, nyt hän olisi voinut? -- --

Voinut mitä? Olipa hän oikullinen, kiihkeätunteinen tyttö raukka! --
Istuessaan siinä nurkassaan kalpeana ja suoraselkäisenä, naura vain
ja juttelevain silkkipukuisten ihmisten vilistessä hänen ympärillään,
hänen sielunsa kärsi tuskaa, niin kirvelevää, että hänestä tuntui kuin
ei elämä voisi enää milloinkaan suoda hänelle iloa ja rauhaa.

Mutta vain hetken verran! Liha ja veri nousivat kapinaan. Hän hypähti
pystyyn istuimeltaan, sanoi olevansa sairas tai hullu; näki herra
Lanen suuntaavan heitä kohti ja hymyili hänelle suloisinta hymyänsä
viekoitellakseen hänet luokseen.

"Kuinka kalpea te olette, rakas neiti", virkkoi tämä hyvätuulinen
herrasmies isällisellä äänellä. "Kiusaako teitä käsivartenne yhä? Niin,
niin, älkää te toiste ruvetko sankarittareksi."



XIII LUKU.


Sillä välin seisoi Betty virvoitushuoneessa Aldousin vieressä
maistellen viiniä pienin siemauksin kädessään olevasta lasista.

"Ei", sanoi hän tyynesti ja silmäili tutkivasti tarjoilupöydän luona
seisovaa tiaarapäistä naista, "ei hän olekaan kaunis, ja minä kun
juoksin rikki hameeni hänen tähtensä. Täällä on vain yksi kaunis nainen
tänä iltana."

Aldous haki heille kummallekin tuolit hiukan syrjässä pahimmasta
tungoksesta. Mutta Betyn huomautukseen hän ei virkkanut mitään.

"Eikö niin teistäkin, herra Aldous?" intti Betty ja hänen sydämensä
tykytti vähän levottomasti.

"Tarkoitatte neiti Boycea?" vastasi herra Raeburn levollisesti
kääntyessään hänen puoleensa.

"Häntä tietenkin!" huudahti Betty välähdys kauneissa silmissään; "mitä
hänen kasvoissaan oikeastaan on? Kun vaan olen hänen läheisyydessään,
joudun aivan haltioihini. Tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että hänen
on täytynyt elää kaksi sen vertaa mitä me muut poloiset, kun hän on
päässyt elämänsä loppuun. Ettehän pane pahaksi vaikka juttelen hänestä,
herra Aldous?"

Kotvaan ei kuulunut mitään vastausta. Sitten virkkoi Aldous
väkinäisellä äänellä Bettyyn katsomatta: "En pane pahaksi, mutta en aio
uskotella teille, että mielelläni käyn juttelemaan hänestä."

"Sehän olisi häpeällistä, jos te rupeaisitte minulle jotain
uskottelemaan", huudahti Betty kiivaasti, "kaiken sen jälkeen mitä
minä olen teille itsestäni kertonut! Minä tunnustin teille kaikki
hassutukseni ja paljastin teille hairahtuvaisen sydämeni kaikki kopukat
-- taikka melkein kaikki" -- oikaisi hän itseään äkisti punastuen --
"ja te olette ollut minulle kiltti kuin mikäkin iso veli. Mutta te
olette niin hirveän ylpeäluontoinen, herra Aldous! Te sulkeudutte vaan
itseenne. Se ei ole ensinkään kaunista."

Aldous nauroi.

"Mutta Betty neiti, ettekö ole vielä päässyt selville siitä, että minä
olen hyvä kuuntelija, mutta huono puhuja. Itsestäni en kernaasti puhu
enkä" -- hän epäröi -- "enkä siitäkään, mikä lähinnä sydäntäni koskee
-- ensinnäkin, koska se ei ole minulle helppoa -- ja sitten näettekös,
en voi tehdä sitä koskettelematta toisten asioita".

"Voi, taivas!" huudahti Betty, "mitähän te sitten oikein olette minusta
ajatellut! Tästä puoleen en kerro teille enää niin mitään, siitä
saatte olla varma!" -- ja hehkuvan punaisena kasvoiltaan nakutteli hän
permantoa pienellä jalallaan.

Aldous kiirehti häntä lepyttämään minkä kykeni. Betty oli ollut
hänelle hupainen ja virkistävä seuralainen sekä Maxwell Courtissa,
missä he olivat yhdessä viettäneet pääsiäistä, että Italian matkalla.
Tytön peittelemätön avomielisyys oli ensin saattanut hänet aivan
ymmälle, mutta eipä aikaakaan kun se jo alkoi häntä miellyttää ja
huvittaa. Naisen, joka tahtoo ruveta Raeburnin tapaisen umpimielisen ja
herkkäluonteisen miehen ystäväksi on uskallettava itse käydä ohjaamaan
suhdetta tuttavallisuuden asteelle. Sen Betty olikin arvelematta tehnyt
heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen, joskin hän oli täysin
perillä niistä hankkeista, mitä hänen äitinsä mielessään punoi. He
olivat kaukaista sukua keskenään ja ikäerokin oli melko suuri. Betylle
oli jo aikaa sitten selvinnyt, että äiti saattaa olla kultainen vanha
hanhi ja että Aldousista ja hänestä pitää tulla aimo ystävykset -- ja
sitä he tavallaan kyllä olivatkin.

Aldousin yhä lepytellessä häntä astui lady Winterbourne
tarjoiluhuoneeseen Marcellan seurassa. Vanha rouva iski pikaisen eikä
varsin tyytyväisen katseen nurkassa istuvaan pariskuntaan. Marcella
jutteli vilkkaasti nuoren sanomalehtimiehen kanssa, jonka Raeburn
tunsi, eikä katsonut heihin päin.

"Vielä _yksi_ asia!" kuiskasi Betty innokkaasti puhuen Aldousin korvan
juureen. "Sehän oli kaikki pelkkää erehdystä, eikö ollutkin? Nyt kun
hänet tunnen, olen aivan selvillä siitä. Ettehän -- ettehän ole hänelle
vihoissanne -- ette täydellä todella?"

Aldous kuunteli hänen puhettansa vastahakoisesti. Hän oli suunnannut
katseensa Betystä huoneen perälle ja Betty näki äkkiä muutoksen hänen
kasvoissaan -- huulet tiukkenivat lujasti yhteen ja silmiin tuli kova,
vihamielinen katse.

"Pian kai neiti Boyce lakkaa olemasta arvoituksena meille kaikille!"
virkkoi hän nopeasti ikäänkuin sanat olisivat suhahtaneet suusta hänen
tahtomattaan. "Emmekö lähde liikkeelle tästä tukahuttavasta nurkasta?"

Betty seurasi hänen katsettansa ja näki erään nuoren miehen tervehtivän
Marcellaa niin kiihkeästi ja tuttavallisesti, että sanomalehtimies
oli paikalla vetäytynyt syrjään. Tällä nuorella miehellä oli vaalea,
kutrinen tukka ja valkea, sirosti kaareva otsa.

"Kuka se on, joka nyt puhuu neiti Boycen kanssa?" kysyi Betty
Aldousilta; "olen nähnyt hänet ennenkin, vaikk'en voi muistaa hänen
nimeänsä?"

"Se on herra Wharton, yksi vaalipiirimme edustajia", sanoi Aldous
nousten seisomaan.

Betty hätkähti hiukan ja hänen otsansa vetäytyi ryppyihin. Sitten hän
puhkesi loukkaantuneena sanomaan:

"Kylläpä nyt oikein nolasitte minut!"

Tapansa mukaan Raeburn ei tähän keksinyt sattuvaa tai älykästä
vastausta.

"Se ei ollut aikomukseni", vastasi hän koruttomasti, mutta kun Betty
syrjästä vilkaisi häneen, pani Aldousin kasvoilla elehtivä ilme hänen
sydämensä kouristumaan. Itku oli häneltä päästä.

"Lähdetään Ermyntrudea etsimään!" sanoi hän

       *       *       *       *       *

Wharton oli parahiksi ryhtynyt puheisiin Marcellan kanssa, kun muuan
buffettiin pyrkivä herrasmies kosketti häntä käsivarteen. Wharton
käännähti harmistuneena ja ihmetellen. Hän näki edessään nuorehkon,
sievämuotoisen miehen, ja tunsi hänet yhdeksi Lontoon merkitsevimmäksi
asianajajaksi, joka oli varsinkin rikkaiden ja mahtavien suosiossa.

"Saanko puhua parisen sanaa kanssanne?" kysyi herra Pearson hiljaan
ja ystävällisesti. "Minulla on teille tärkeätä asiaa ja olin melkein
vakuutettu siitä, että tapaisin teidät tänään täällä. Anteeksi, että
häiritsin."

Hän heitti ihailevan katseen Marcellaan, joka oli kääntynyt hänestä
pois.

Wharton epäröi levottomana silmänräpäyksen. Mutta sitten hän äkkäsi,
että herra Pearsonin käytös olikin peräti hyvänsuopa.

"Odottakaa hetkinen", sanoi hän, "eiköhän tuossa toisessa huoneessa
löytyne jokin soppi, missä voimme häiritsemättä jutella".

Hän viittasi päällään kohti pientä naishuonetta, joka oli
virvoitushuoneen takana.

Herra Pearson nyökähytti päätään ja astui eteenpäin.

Wharton palasi Marcellan luo, joka oli saanut Frank Levenin
toverikseen. Lady Winterbourne ja hänen tyttärensä olivat kiireesti
laittautuneet huoneen perälle Länsi-Brookshiren edustajan lähestyessä
heidän ryhmäänsä.

"Muuan ikävystyttävä mies pyytää saada puhua kanssani silmänräpäyksen
verran", sanoi hän; sitten hän lisäsi alentaen ääntänsä, "mutta minä
olen ikävöinyt päiväkausia tätä iltaa -- tätä tilaisuutta -- tapaanko
teidät täällä viiden minuutin kuluttua?"

Marcella, jonka poskia kuumensi helakka puna, vastasi sen riippuvan
ajasta ja lady Winterbournesta. Wharton pyörähytti kädellään pienen,
epätoivoa ilmaisevan eleen ja kiirehti matkoihinsa. Frank katseli
ivallisena hänen jälkeensä.

"Niin hän touhuaa kuin olisi jo itse pääministeri. Milloin hänet
vain tapaa, on hänellä aina jotain kiireellistä tekeillä. Miksikä se
mies käyttäytyy tavalla kuin olisi koko maailma hänen hartioillaan?
_Todellisesti_ suuri mies esiintyy aina ikäänkuin hänellä ei olisi
mitään tekemistä."

"Tunnetteko tekin ahkeria ihmisiä?" kyseli Marcella viattoman näköisenä.

"Oh, neiti Boyce, ei kannata tehdä pilaa minusta!" huudahti Frank
työntäen kätensä taskuihinsa. "Minä aion ensi talvena tehdä työtä kuin
mikäkin juhta, uskokaa tai olkaa uskomatta. Mutta sanokaa, eikö hän ole
kerrassaan hurmaava tänä iltana -- Betty?"

Ja väännellen viiksiänsä voimattomassa mustasukkaisuudessaan, hän
mulkoili huoneen perälle Aldousiin ja Bettyyn, jotka seisoivat rinnan
ja olivat vasta liittyneet Winterbournien ryhmään.

"Mitä te oikein tahtoisitte minun vastaavan?" virkahti Marcella
kylmästi naurahtaen. "Jos minä alan häntä ylistää, niin siitä
mustasukkaisuutenne vain yltyy. Olkaa hyvä ja pankaa pois kuppini."

Siinä samassa hän näki Whartonin palaavan -- tyytyväisesti myhäilevä
ja kellonperiään hypistelevä herra Pearson kintereillään. Whartonin
kiihtynyt ulkomuoto vangitsi paikalla Marcellan katseen, eikä häneltä
jäänyt huomaamatta se pikainen syrjäkatse, jonka Wharton lennätti
Winterbournein puoleen, tullessaan hänen luokseen.

"Tässä vieressä on pieni, viehättävä soppi -- ja siellä tuntuu niin
viileältä tästä kuumuudesta päästyä", sanoi hän kumartuen Marcellan
puoleen. "Saanko viedä teidät sinne?"

Hänen säteilevistä silmistään tulviva tarmo kiehtoi Marcellan. Hän
seurasi Whartonia. Hänen hameensa oli vähällä sipaista Aldous Raeburnia
heidän astuessaan sivu.

Wharton kuletti hänet pieneen sivuhuoneeseen. Se oli aivan tyhjä ja he
kävivät istumaan avoimen akkunan ääreen kukkapöydän taa, jossa olivat
melkein kätkössä uteliailta silmiltä.

Marcella oivalsi samassa, että ratkaiseva hetki oli tullut ja hän kävi
melkein yhtä kalpeaksi kuin hänen valkea pukunsa. Oh! mitä tehdä!
Vaistomaisesti hänen sydämensä huusi apua korkeammalta voimalta tukea
saadakseen, mutta siinä samassa hän taas jättäytyi tuon oikullisen
onnenjanonsa opastettavaksi.

Wharton painoi lujasti hänen kättään omissaan ja Marcellan puoleen
kumartuneena hän keskellä kukkain väriloistoa ja tuoksua antoi
intohimonsa kuohun vapaasti virrata. Aina siitä hetkestä alkaen, kun
hän ensi kerran Mellorin pyökkien varjossa oli nähnyt Marcellan, näin
hän puheli, hän oli tuntenut häntä kohtaan sitä voimakasta, verratonta
vetäymystä, jota saattaa mies tuntea vain yhtä naista kohtaan.
Tuo kuusiviikkoinen oleskelu herra Boycen katon alla oli hänessä
kypsyttänyt tämän tunteen, ja häneltä puuttui voimia tukahuttamaan
sitä, vaikkakin tiesi sen olevan luvattoman. Muuanna mielettömänä
hetkenä hänen lempensä vei häneltä kaiken mielenmaltin ja katkerasti
hän tätä hetkeä katui, koskapa se oli pahoittanut Marcellan mieltä.
"Vaikka" -- tässä ääni aleni kuiskaukseksi ja värähteli, hänen kätensä
pusersi tytön kättä -- "kuukausia tämän tapauksen muistot vielä
ylläpitivät ja elvyttivät minua". Mutta hän oli pitänyt kunniassa
Marcellan kärsimyksiä, hänen sisäistä kamppailuansa ja suonut hänelle
sitä ruumiin ja sielun hoivaa, jota hän sillä hetkellä kaipasi.
Marcellan tähden hän oli ääneti poistunut; hän oli pitänyt tunteensa
kurissa, ja kohdistanut kaiken henkisen voimansa parlamenttityöhönsä.

Mutta heti kun hän näki hänet uudelleen tuossa pienessä kodikkaassa
huoneessa -- niin muuttuneena, mutta niin sanomattoman viehättävänä
yksinkertaisessa sairaanhoitajatar-asussaan! -- palasivat vanhat
tunteet -- ihailu, kiihkeä lemmentuli kaksinkertaisella voimalla.
Arvatenkin oli hänen käytöksensä monesti mahtanut tuntua oudolta
Marcellan mielestä ja outoa se hänestä itsestäänkin oli ollut.
Hänen elämänsä oli ollut yhtäjaksoista, eriskummaisten tapausten
vaihtokulkua. Hän ei ollut oma herransa; hän palveli asiaa, johon
hän oli sitonut elämänsä ja kunniansa, jos kohta hänen hupsu tapansa
lasketella pilaa kaikesta, oli toisinaan saattanut houkutella
häntä vitsomaan omaa innostustansa ja Marcellankin. Monenlaatuiset
vaikeudet ja ikävyydet olivat olleet jarruttamassa tätä asiaa, ne
olivat himmentäneet hänen selvänäköisyyttänsä ja arvostelukykyänsä,
mutta hän ei ollut voinut keskustella niistä Marcellan kanssa -- ne
olivat pääasiallisesti olleet käytöllisiä ja rahallisia ikävyyksiä,
jotka johtuivat osittain _Sotahuudosta_, osittain hänen maatilallaan
toimeenpanemistaan kokeiluista ja muista kiusallisista seikoista.
Oli hän tuhansia kertoja tuntenut, että hänen valtiollinen asemansa
ja yksityiset olosuhteensa olivat siksi vaaralliset ja epävakaiset,
etteivät ne sallineet hänen pyytää ketään naista jakamaan niitä
kanssaan. -- Mutta tänään -- hän oli nähnyt Marcellan ja hänen
päätöksensä, kaikki epäilyt olivat menneet menojaan.

No niin, huolista ei hän kumminkaan vieläkään ollut vapaa. Mutta
ne eivät enää päässeet häntä nujertamaan. Nyt hän rohkeni niistä
välittämättä heittäytyä Marcellan jalkoihin, anoa häntä jakamaan
työlle ja taisteluille pyhitetyn elämän ja kauneudellaan ja älyllään
edistämään heidän yhteistä, suurta pyrkimystänsä. _Hänestä_ saattaa
mies toivoa itselleen ymmärtävää työtoveria -- häneltä hän saattoi
odottaa sitä myötätuntoa, jota hän turhaan etsii vähäpätöisemmiltä
naisilta.

Äkkiä häneltä katkesi puhe. Hän ei saanut enää sanaa lausutuksi. Vain
hänen silmänsä -- kiihkeämpinä ja läpitunkekevampina kuin milloinkaan
ennen -- katselivat anoen Marcellaan -- hänen kätensä etsivät nuoren
tytön käsiä.

Marcella istui siinä kuin kivettyneenä, mielenliikutus piti vankina
hänen järkensä ja tunteensa. Hän tunsi olevansa Whartonin lumossa
nyt kuten aina ennenkin. Jo rakkauden läheisyys, jo sen pelkkä
mainitseminen pani viimeinkin kaikki naiselliset vaistot hänessä
vavahtamaan. Hänen sydämensä vaikerteli, että kadotetun onnen
tuskan saattoi vaimentaa vain tämä -- että menneisyyden muistot
saattoivat upota vain uusiin vaikutelmiin ja nykyisen elämän lämpimiin
tykähdyksiin.

Mutta taas oli siinä omatunto arkailemassa! -- mitä epäluottamusta hän
tunsikaan itseään kohtaan ja Whartonia kohtaan! Ja ensimäiset sanat,
jotka hän vaivoin sai sammaltaneeksi olivat melkein samat, jotka hän
aikaa sitten oli lausunut Aldousille -- nyt vain paljon katkeramman
vakaumuksen ilmaisuna.

"Paljonko me sitten tunnemme toisiamme! Te ette tunne minua -- ette
sisäistä minuani. Ja minä tunnen -- --"

"Epäilyjä?" virkahti siihen Wharton hymyillen. "Sehän tietenkin on
aivan selvä. _Minä_ en voi epäillä, mutta _te_ -- -- Emmehän itse
asiassa olekaan lapsia enää, te ja minä; me olemme kumpikin eläneet!
Mutta kyselkää itseltänne -- eikö kohtalo ole vienyt meitä yhteen?
Ajatelkaa mitä kaikkea olemme kokeneet!"

Heidän silmäyksensä sattuivat uudelleen yhteen. Tytön katse ei kestänyt
toisen silmissä salamoivaa hehkua. Mutta Wharton oli kaiken aikaa
selvillä siitä, mitä ympärillä tapahtui ja hän piti varalla oikealla
olevaa ovea, ihmisiä, jotka myötäänsä kulkivat siitä sivu. Hänen
oma kaunopuheisuutensa oli häntä itseään vakuuttanut ja syvästi:
liikuttanutkin. Mutta nähdessään Marcellan taipuvaisena, hänet valtasi
kumma pettymys -- intohimon ja halveksumisen sekainen tunne. Melkeinpä
hänestä tuntui siltä, että jos Marcella olisi kääntynyt hänestä pois
tuolla hänelle niin hyvin soveltuvalla ylevyydellä, hänellä olisi ollut
suurempi nautinto rakkauden runsaudesta -- ja hänen tunteilleen olisi
tarjoutunut moninaisempi kiihoitusala.

Ei silti, ettei asema nytkin olisi ollut aika ärsyttävä -- ja yhdessä
suhteessa kerrassaan mainiokin. Mahtoiko Raeburn vielä olla siellä --
tuossa läheisessä huoneessa?

"Vastauksenne?" sanoi hän Marcellalle likistäen hänen kättänsä.

Marcella havahtui liikkumattomuudestaan.

"Minä en voi", sanoi hän ja liikahti aikoen nousta, mutta Wharton
painoi hänet lujalla kädellä uudelleen istumaan. "_Minä_ en voi vastata
teille tänä iltana, herra Wharton. Tässä on niin paljon ajattelemista
-- niin paljon! Minä en ole vielä lainkaan selvillä. Teidän on suotava
minulle aikaa."

"Huomiseksi?" virkahti Wharton levollisesti.

"Ei!" vastasi Marcella rajusti, "ei huomenna; minä palaan takaisin
työhöni ja minun täytyy saada rauhaa ja aikaa. Kahden viikon kuluttua
-- ei ennen. Minä kirjoitan."

"Se on mahdotonta!" sanoi Wharton otsaansa rypistellen.

Ja yhä pidellen Marcellaa veti hän hänet luokseen. Katse liukui tytön
kasvoille, pitsin takaa häämöittävän ihon lämpimälle valkeudelle,
soreille käsivarsille. Marcella kavahti taapäin tämän katseen edessä,
äkillinen inho ja pelko valtasi hänet. Mutta ennenkuin hän pääsi
vapautumaan, painoi Wharton nopeasti huulensa hänen puoleiseensa
Marcellan käsivarteen.

"Siihen teillä ei ollut lupaa!" huudahti tyttö kiivastuen, vaikka sai
vaivoin puhutuksi.

Wharton kohtasi hänen leimahtavan silmäyksensä nöyrän hellästi.

"_Marcella!_"

Se oli vain kuin hengähdys ilmaan! Marcella horjahti -- mutta oli kuin
kolea tuulahdus olisi sattunut häneen. Lumous oli voitettu.

"Ei huomenna", toisti hän lujalla äänellä, vaikka pelkäsi puhkeavansa
kyyneliin, "eikä ennenkuin minulla on kaikki selvillä -- ennenkuin voin
-- --" Hän veti henkeään. "Nyt minun täytyy mennä lady Winterbournea
etsimään."



XIV LUKU.


Omaan huoneeseensa palattuaan Wharton istui parisen tuntia avoimen
akkunan ääressä kuohuvain ajatusten pyörteissä. Aamurusko punasi
taivaan ja aurinko heloitti jo suuren kaupungin tyhjien katujen
yläpuolella, kun hän viimeinkin heittäytyi vuoteeseen ruumiillisesti
ja sielullisesti niin perin uupuneena, että hän paikalla vaipui
rauhattomaan uneen.

Noina yön joutuisina hetkinä hänen mietelmänsä pysähtyivät milloin
Marcellaan, milloin herra Pearsonin ja heidän keskinäisen keskustelunsa
käänteisiin ja lauselmiin. Tämän odottamattoman keskustelun aiheuttama
valtava mielenliikutus, joka Raeburnin läsnäolosta vielä yltyi, se se
hänet olikin syössyt hänen tahtomattaan tähän rakkaudentunnustukseen,
joka nyt oli peruuttamaton.

Mutta kohta kun hän pääsi huoneeseensa, hän rautaisella tahdonvoimalla
pyyhkäisi muistostaan Marcellan ja äskeisen kohtauksensa hänen
kanssaan. Vieläkin hänen valtimonsa iski rajusti. Entä sitten! Nyt
tässä kysyttiin älyä. Ja hän pani sen toimimaan kylmäverisesti ja
terävästi punniten.

Herra Pearson? No niin! -- Herra Pearson oli tehnyt lahjomisyrityksen;
sitä ei käynyt kieltäminen. Hänen selvä järkensä ei hetkeäkään
yrittänyt asiata peitellä. Eikä hän niinikään huolinut omaa käytöstänsä
kaunistella. Vanhurskasten uneen ei hänellä nyt enää ollut oleva
oikeutta.

Hän kertasi muistissaan tapahtuneet. Lady Mastertonin kutsuihin hän
oli mennyt miehenä, joka tietää olevansa häviön partaalla, ja joka
ranskalaisen pahantekijän tavoin on päättänyt tyystin vaatia sikarinsa
ja paloviinansa, ennenkuin pyövelin kirves heilahtaa. Hänen asemansa
oli kauttaaltaan toivoton, kaikki apukeinot olivat juurta jaksain
tyhjennetyt. Hänen oli tehtävä vararikko parisen viikon kuluttua, ja
elokuun loppuvaiheilla on hän mennyt mies niin valtiollisessa kuin
yhteiskunnallisessa elämässä.

Ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän täydellä todella kosisi
Marcella Boycea. Yhtäkaikki oli hän lähtenyt lady Mastertonin kutsuihin
Marcellaa tavatakseen, ja kun he kohtasivat toisiansa, ilmaisi hän
käytöstavallaan sitä samaa tuttavallista omistusoikeutta häneen, mikä
näiden kuuden viikon aikana oli tyttöä sekä kiehtonut että suututtanut.

Sitten oli herra Pearson tullut keskeyttämään. Ummistaessaan silmänsä
Wharton saattoi vieläkin nähdä tuon mahtavan miehen seisovan akkunan
nojassa samalla paikalla, missä neljännestuntia myöhemmin Marcella
istui kukkien välissä -- näki miehen sorean vartalon, pitkät, vaaleat
viikset ja silmälaseilla leikittelevän käden.

"Minua on pyydetty -- hm -- hm", hitto vieköön tuon miehen itserakkaat
eleet -- "keskustelemaan kanssanne asiasta, joka koskee Damesleyn
lakkoa. Suostuttehan siihen?"

Eikä kulunut kymmentäkään minuuttia, ennenkuin asianajaja oli saanut
sanotuksi tärkeän sanottavansa, ja julkean lahjomisyrityksensä
hän ymmärsi höystää koko joukolla painavia ja arkaluontoisia
puolustussyitä, jotka oikeuttaisivat Whartonin vastaanottamaan
lahjomisen.

Työnantajat olivat kuin olivatkin hankkineet itselleen lähettilään.
He oivalsivat täydelleen, että _Sotahuuto_ ja sen omistaja olivat
vaarallinen mahti. Epäilivät he kumminkin, että lehti voisi
iankaiken ylläpitää lakkorahastoa; lainautumisen oireita oli kenties
jo näkyvissäkin. Mutta melko kauan se jo oli pysynyt pystyssä ja
niin kauan kuin työntekijät luottivat siihen, he arvatenkin ovat
itsepintaisesti lakossa, huolimatta laajalle levinneestä kurjuudesta ja
hädästä.

Asiain näin ollen mahtavammat työnantajat olivat arvelleet viisaimmaksi
lähennellä peloittavaa vastustajaansa ja esittää hänelle sellaisia
asianhaaroja, jotka mahdollisesti saattaisivat vaikuttaa hänen
menettelytapaansa. Herra Pearsonin he olivat valtuuttaneet selvittämään
hänelle sitä ehdotusta, joka oli laadittu metalliteollisuuden uudelleen
järjestämiseksi kuin myöskin niitä etuja, joita on koituva työmiehelle
vastaisuudessa, jos mainittu ehdotus saadaan hyväksytyksi.

Muutamin sanoin herra Pearson luetteli hänelle suunnitelman eri kohdat.
Wharton seisoi vastapäätä häntä, kädet taskussa hiukan kalvakkana, otsa
rypyssä, ja silmäili hievahtamatta puhujaan.

Sitten herra Pearson vaikeni ja rykäisi.

No niin! -- tämä oli siis suunnitelma. Hän otaksui, ettei _Sotahuudon_
omistaja tämän selityksen jälkeen enää epäröine muuttaa kantaansa.
Hänelle, Pearsonille oli annettu toimeksi selostella hänelle kaikki
yksityisseikat, joihin hän vain halusi tutustua. Työnantajat olivat
niin kauttaaltaan vakuutetut tämän hankkeensa järjellisyydestä,
että jopa itse _Sotahuudon_ omistajaakin ehdottivat rupeamaan
syndikaatin osakkaaksi ja tarjosivat herra Whartonille kymmenen
perustamisosaketta uudessa yrityksessä siinä tapauksessa, että hän
suostuu myötävaikuttamaan sen hyväksi.

Tässä yksinään istuessaan ja tätä kaikkea mieleensä muistutellessaan
Wharton vieläkin tunsi kaikissa jäsenissään tuon nytkähtävän
vavahduksen, tuon pikaisen verenryntäyksen kasvoihin, kuin olisi häntä
isketty ruoskalla.

Sillä parissa sekunnissa hän oli tajunnut asianlaidan. Eilen viimeksi
oli eräs hänen City-tuttavistaan virkkanut hänelle: "Kun vain te
ja kirottu sanomalehtenne saataisiin väistymään, niin tämä yritys
pääsisi luistamaan ja osakkeet nousisivat vuorokauden kuluessa kahteen
tuhanteen puntaan."

Kotvaan ei kumpikaan puhunut mitään. Sitten Wharton iski asianajajaan
kumman, tutkistelevan katseen ja tunsi valtimonsa lujasti jyskivän.

"Kyllä älyän miltä kannalta moinen tarjoumus on otettava, herra
Pearson!"

"Herra Wharton!" puuttui siihen herra Pearson rivakasti, "sallikaa
minun neuvoa teitä ennen kaikkea punnitsemaan asiata hyvässä rauhassa
-- ainakin punnitsemaan. Tässä on kyseessä monen ihmisen edut -- ei
vain teidän. Älkää tänä iltana antako minulle vastausta; sitä en
mitenkään halua. Minä olen esittänyt teille ehdotukseni. Tuumikaa sitä!
Huomenna on sunnuntai. Jos teitä haluttaa kehittää asiata edelleen,
niin tulkaa minun puheilleni maanantaiaamuna -- siinä kaikki! Voitte
tavata minua mihin aikaan tahansa, ja silloin kykenen teille antamaan
paljon seikkaperäisemmän selostuksen yhtiön suunnitelmista. Mutta nyt
minun on mentävä, sillä vaimoni tahtoo lähteä kotiin."

Wharton seurasi häntä huoneen poikki puolittain koneellisesti. Raivo ja
himo temmelsivät hänen sisässään. Äkkiä hän pysähytti asianajajan.

"Onko George Dennyllä mitään tekemistä tämän ehdotuksen kanssa, herra
Pearson?"

Herra Pearson tuumaili silmänräpäyksen.

"George Dennykö? Herra George Denny, Westroppin edustaja? Sen
herrasmiehen kanssa ei minulla ole ollut mitään puhetta tästä asiasta."

Wharton rauhoittui.

Kun hän astui virvoitushuoneeseen, niin hänen katseensa osui
ensimäiseksi Aldous Raeburniin, joka hiukan kumarassa puheli lady
Winterbournen kanssa, ja tuohon pitkään, valkopukuiseen olentoon, joka
seisoi oven läheisyydessä häntä odotellen.

Hänen aivonsa selkenivät siinä samassa. Hän oli täydellisesti
perillä siitä, että tässä oli tehty lahjomisyritys mitä röyhkeintä
ja kyynillisintä laatua, ja että hän oli sen vastaanottanut hyvin
säveästi. Tämä solvaus häntä kohtaan paljasti näkösälle, mitä eräässä
ovelassa piirissä ajateltiin hänen luonteensa moraalisesta puolesta, ja
hänen omissa silmissään se halvensi häntä ikipäiviksi.

Yhtäkaikki oli hän selvillä siitäkin, että asia oli ratkaistu. Hän
ottaa vastaan lahjat, heittää seuraukset kohtalon varaan. Raha-asioihin
nähden hän on silloin taas riippumaton mies. Parissa minuutissa epäilyt
olivat karkoitetut, päätös tehty.

Mielenliikutus ja itsehalveksuminen raastelivat häntä ja niiden
sysäyksestä hän kiirehti Marcellalle tunnustamaan rakkautensa.
Vaistomaisesti hän etsi turvaa intohimolta toivoen vaimennusta
kivistykselle, jonka tämä uusi, perin epämieluisa kokemus toi muassaan.

       *       *       *       *       *

Entä sitten! Mikä estäisi häntä suostumasta työnantajain tarjoumukseen?

Siitä hän oli yhtä lujasti vakuutettu kuin hekin, että koko lakko
oli jo jonkun aikaa ollut lamassa. Työntekijät pitävät puoliansa
niin kauan kuin yleisö kannattaa heitä raha-avustuksilla, sillä he
vahvasti luottivat asiansa oikeuteen ja olivat jo heränneet parempia
elinehtoja kaipaamaan. Toiselta puolen älysi hän täydellisesti, että
työnantajatkin olivat joutuneet pahaan ahdinkoon lakon vuoksi ja
että joukossa oli niitäkin, jotka ennemmin lopettaisivat liikkeensä
tai siirtäisivät sen mannermaalle kuin antaisivat myöten. Pearsonin
mainitsemien tosiseikkain joukossa oli ollut paljon uutta ja
hämmästyttävää.

Silti hän myönsi peittelemättä itselleen, ettei tämä kaikki olisi
merkinnyt hänelle niin vähääkään, ellei tuota luvattua 20,000 puntaa
olisi ollut olemassa. Tähän iltaan saakka hän oli pitänyt lakon
kannattamista ja työnantajain kiusaamista itselleen edullisena. Nyt oli
lehti: kääntynyt, ja kummalla mielihyvällä hän keksi, että hänen älynsä
suunnitteli jo ripein liikkein _Sotahuudon_ keikahdusta vastakkaiseen
suuntaan ja niitä puolustussyitä, joita siinä vaaditaan.

Osakkeet olivat tietenkin heti paikalla käteiseksi rahaksi muutettavat.
Hankitaan jokin bulvaani häneltä ostamaan, minkä hän todenteolla
vain nimellisesti omistaa. Ne miehet, jotka olivat rohjenneet hänet
kiusaukseen houkutella, eivät arvatenkaan kuvitelleet hänen haluavan
saattaa vaaraan valtiollista asemaansa ja tulevaisuudentoiveitansa
pelkästä epävakaisen voiton toivosta.

Oliko hänellä sitten takeita siitä, että asia pysyy salassa?

_Heille_ tietysti ei paljastus likimainkaan merkitse samaa kuin
hänelle. Ja Denny, työnantajista mahtavin, oli hänen personallinen
vihamiehensä. Asiain vielä tällä kannalla ollen oli hyvin luultavaa,
ettei hän päästänyt nimeänsä näkymään tässä hommassa. Sitä ei
kumminkaan saattanut kukaan järki-ihminen otaksua, ettei hänen
kuuluvilleen olisi sattunut mitään tästä kaupanhieronnasta. Kun hän nyt
kylmäverisesti harkitsi tätä, niin hänen pikainen kysymyksensä herra
Pearsonilta tuntui hänestä mielettömältä.

Hän astuskeli edestaas tätä kohtaa pohtien. Siinä oli koko jutun
karvain pilleri.

Nuoruuden uhkarohkeudella ja huolettomuudella hän lopullisesti päätti
uskaltaa heiton. Vaara ei kaiketikaan liene kovin suuri. Liikemiesten
ei ole tapana ääneen toitotella omia saastaisia toimiaan ja sitäpaitsi
pitänee uusi syndikaatti kyllä varansa, ettei julkinen mielipide rupea
sille vastaiseksi.

_Jonkinverran_ vaaraa tässä tietysti sentään oli kyseessä. No niin!
Vaarojen ympäröimä hän oli tässä joka tapauksessa. Hän valitsi
pienimmän. Ei kumminkaan ilman kamppailua -- ilman viiltäviä
tunnonvaivoja. Aikoinaan hän oli tehnyt itsensä syypääksi moneen
kunnottomaan ja epäilyttävään tekoon, mutta ei kumminkaan ikinä
mihinkään näin siivottomaan. Hänen mieltänsä kirveli aika tavalla
ajatus, minkälaiseksi hänen suhteensa eräisiin henkilöihin -- varsinkin
Dennyyn -- oli muodostuva. Mutta toimen miehen on häikäilemättä
työnnettävä luotansa arvelut ja pelko. Kyseessä oli hänen uransa
menestys.

Craven? Kas siinä uhkasi pysty tulla eteen. Aamulla oli hänen kohta
sähkösanomalla ilmoitettava hänelle haluavansa puhutella häntä
maanantaiaamuna. Marcellan takia täytyy koettaa hyvällä selviytyä siitä
miehestä -- tavalla tai toisella.

Entä Marcella! Hänen tietoonsa ei tämä saa koskaan tulla, ei
hiiskaustakaan siitä! Hän oli kaiken aikaa paheksunut _Sotahuudon_
kiivasta hyökkäystapaa lakkotaistelussa. Niinpä hän arveli verrattain
helposti voivansa puhdistautua hänelle siitä, mitä hän ja yleisö ennen
pitkää tulisi näkemään.

Sitten hänen aatoksensa aivan huomaamatta siirtyivät rahoihin. Hän
riuhtasi itselleen paperiliuskan ja täytti sen laskelmilla. Tuhat
tulimmaista! tämähän vetelee oivallisesti! Työntäessään paperin
syrjään ja astuessaan akkunan luo raitista ilmaa hengittämään, hän jo
tunsi olevansa aiotun syndikaatin harras jäsen -- oikeudenmukaisen ja
viisaasti suunnitellun yrityksen julkinen suosija.

Pienellä, tarmoa ja sisäistä tyytymystä ilmaisevalla nytkähdyksellä
singahutti hän paperossinsa pois ja aamuauringon ensi säteiden
hiipiessä hänen tomuiseen kammioonsa istui hän kirjoittamassa
Marcellalle hehkuvaa kirjettä.

Työlästäkö? Oli tietenkin. Marcellan valtaaminen ja kiehtominen on
vievä häneltä aikaa -- paljon kallista aikaa -- niin hyvin nyt kuin
vastaisuudessa. Etelän kuuma veri ja perinnäiset englantilaiset
siveellisyyskäsitteet -- siinä harvinainen yhdistys. Mutta Wharton
hymähti sille suopeasti. Häntä hurmasi lähestyvän kamppailun monet
vaikeudet.

Ja valtaansa hänen on se tyttö saatava! Marcellan vastustelemisesta
tämä päätös tuntui vain tulistuvan ja terästyvän.

Pitkää mietintäaikaa ei Marcellalle ollut enää sallittava. Nyt hänen,
Whartonin, tulot ovat taas turvatut ja elämä kääntyy suopeaksi hänelle.
Ajatuksissaan hän jo ylvästeli Marcellan kauneudella.

Hänen ajatuksensa viivähtivät ohimennen lady Selinassakin synnyttäen
osittain hilpeyttä, osittain sääliä -- sellaista, jota nuori mies
saattaa tuntea kolmenkymmenenviiden korvissa olevaa neitoa kohtaan,
joka on ollut huomaavainen hänelle. Sekaantuipa siihen jonkin
verran ylvästelevää itsetuntoakin, joka tällä hetkellä oli erittäin
tervetullut. Sillä hän olisi tietenkin voinut naida lady Selinan,
jos olisi tahtonut. Mutta miksikä hänen vaalinsa ei osunut johonkin
toiseen varattomaan poikaan, joka armahtaisi hänen yksinäisyyttänsä.
Olihan niitä vaikka kuinka monta ja rahaa hänellä kyllä lienee
viljalti. Ukko Alresford kallistui jo loppuansa kohti ja vähäiseksi oli
silloin käyvä lady Selinan vaikutusvalta ja mahti, kun ei niitä enää
olleet tukemassa Alresford House, ei Busbrigde, eikä muutkaan entiset
komeudet.

       *       *       *       *       *

Aikaisin sunnuntaiaamuna Wharton sähkösanomalla kutsui Cravenin
luokseen "neuvottelemaan". Loput päivää kului hupaisesti laivaretkellä
rouva Lanen ja useiden muiden naisten seurassa, joiden joukossa oli
nuori, kaunis herttuatar, joka lisäksi oli kirjallinen ja sosialisti.
Illalla _Sotahuudon_ omistaja meni toimistoon ja kyhäsi Damesleyn
lakosta johtavan, jossa harjaantunut silmä saattoi äkätä yhden -- vain
yhden -- lauseen, joka jo ennusti uuden politiikan valkenemista.

Paljon levotonta huolta tuotti hänelle tietenkin eri tapausten
suhtautuminen toisiinsa. Hän tiesi kyllä, että kauppasopimus Damesleyn
työnantajain kanssa ei sietänyt viivytystä. He menettivät joka päivä
suunnattomia summia eivätkä arvatenkaan olisi taipuvaisia siirtämään
sopimuksen päätöstä parisen viikkoa eteenpäin edistääkseen Whartonin
aikeita.

Hänen vaikutusvaltansa oli ostettava nyt -- ratkaisevalla hetkellä --
tahi ei ollenkaan.

Mutta hän oli pahassa pinteessä. Kahden viikon kuluttua oli hänellä
puoluekokous niskoillaan. Puoluetovereista oli usea ankarasti,
paheksuva hänen muuttunutta kantaansa Damesleyn lakkoon nähden. Tässä
kysyttiin ovelaa toimimista -- ovelaa asiain punnitsemista.

Yhdentoista seutuvilla maanantaiaamuna hän ilmoittautui herra
Pearsonin toimistossa. Pikainen hymyily väreili kuuluisan asianajajan
suupielissä, kun vieraan nimi mainittiin, hymyily, jonka vaaleat
viikset salasivat ja joka paikalla taas häipyi. Sitten alkoi
kaupanhieronta, jossa molemmat asianosaiset esiintyivät mitä
säädyllisimmin. Wharton huomasi, että häntä itse asiassa pidettiin
hyvin lujalla. _Sotahuudolle_ suotiin peräytymisen toimeenpanoon ja
lakkorahaston lakkauttamiseen vain viikko aikaa.

Herra Pearson salli itselleen ensimäisen -- näkyvän hymyn, kun Wharton
hiukan myöhemmin anoi saada jonkinlaista varmuutta sopimuksen salassa
pitämisestä.

"Mutta, hyvä herra Wharton, onko sitten tapana tällaisia asioita
huutaa julkisuuteen? Muuta varmuutta en voi teille antaa kuin minkä
itse asianhaarat suovat. Kirjallista sitoumusta en tottakaan teidän
sijassanne hetkeäkään ajattelisi. Pitkällisen kokemuksen kautta
olen tullut vakuutetuksi siitä, että mitä vähemmän kirjoitetaan
arkaluontoisista asioista, sitä parempi."

Kun asiat jo olivat sovitut, Wharton tähysteli asianajajaa ja kysäisi
äkkiarvaamatta:

"Mistä tiesitte minun olevan rahapulassa?"

Herra Pearson kohotti verkalleen kulmakarvojaan.

"Saa sitä melkein aina tietää mitä täydellä todella haluaa. Aikomukseni
ei ole teitä jouduttaa -- ei mitenkään -- mutta sallittehan minun
huomauttaa, että minulla on kohdakkoin tärkeä kokous. Entä jos nyt
siirtyisimme asian päätökseen." Sisäinen raivo puistatti Whartonia
ja hän kirosi asianhaaroja, jotka oikeuttivat tämän miehen -- jota
kohtaan hän ensi hetkestä alkaen oli tuntenut vastenmielisyyttä
-- kohtelemaan Länsi-Brookshiren edustajaa noin ylimalkaisesti.
Mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin alistua, ja kaksikymmentä
minuuttia myöhemmin hän poistui Lincoln Innistä vieden muassaan
takkinsa povitaskussa asiapapereita, joita vastaan hänen pankkinsa oli
vitkastelematta maksava hänelle kahdeksantuhatta puntaa käteistä rahaa.
Jäännös kauppahinnasta oli hänelle maksettava heti kun hänen osansa
kontrahdissa olisi loppuun suoritettu.

Pankkiinsa hän ei kuitenkaan oikopäätä mennyt, vaan _Sotahuudon_
toimistoon, mihin hän oli kutsunut Louis Cravenin neuvottelemaan.

Astuessaan yksityishuoneeseensa ja nähdessään tuon pitkän,
kaitahartiaisen miehen levottoman ja hätääntyneen näköisenä häntä
odottavan, Wharton paikalla joutui ärtyiselle mielelle. Craven piteli
kädessään päivän _Sotahuutoa_. "Eihän tämä toki tarkoittane" -- sanoi
hän lyhyen tervehdyksen jälkeen -- "että lehden kanta on muuttumassa?"

Hän osoitti epäilyksenalaista kohtaa Whartonin kirjoituksessa. Hänen
hienot piirteensä värähtivät mielenliikutuksesta, jota hän ei saanut
tukahdutetuksi.

"Painakaa puuta ja keskustelkaamme rauhallisesti asiasta" -- sanoi
Wharton sulkien oven -- "sitä varten minä teille sähköitinkin".

Hän tarjosi Cravenille paperossin, jonka tämä hylkäsi, pani itse
tupakaksi ja sitten molemmat kävivät istumaan Whartonin kirjoituspöydän
ääreen vastapäätä toisiansa. Whartonia kiusasi toisin hetkin tietoisuus
povitaskussaan olevista kovista papereista ja hän oli kenties
hiukan kalpeampi kuin tavallisesti. Muuten ei hänen kasvoillaan
näkynyt minkäänlaisia sielullisen tuskan jälkiä ja Craven, joka itse
oli valvomisista ja rasituksista riutunut, ihmetteli mielessään
seuralaisensa soreaa, melkeinpä poikamaista ulkonäköä.

Keskustelua kesti noin tunnin ajan. Craven teki voitavansa, hän
todisteli järkisyillä, hän rukoili, vaikka hän vaivoin kykeni
estämään vihastustansa myrskynä purkaantumasta, kun hän oivalsi,
että tarkoitus oli kerrassaan lopettaa lakko. Hän oli vast'ikään
lakkomailla nähnyt sellaista kärsimystä ja kestävyyttä, johon vain
marttyyrit pystyvät. Nämä miehet ja naiset kamppailivat kahden
päämäärän puolesta -- inhimillisempien elämänehtojen ja vapaan
yhdistysoikeuden puolesta -- ja kummankin saavuttamiseksi Craven
olisi miettimättä edes silmänräpäyksen vertaa uhrannut henkensä, jos
hän olisi luullut siitä mitään apua olevan. Karkean pintansa alle
kätki hän idealistin kiihkeyden, maailmanparantajan hehkuvan mielen.
Hänen ei ollut mahdollista arvostella työnantajaa oikeudenmukaisesti.
Uhrautua viimeiseen hengenvetoonsa kärsivän työväen hyväksi, kun
tämä ponnistelee sortajaansa, kapitalistia vastaan, oli hänestä
lähimäisen-rakkauden luonnollisin ilmaus.

Hänen älynsä terävyys oli täydelleen hänen intomielisyytensä veroinen
ja sen lisäksi paljon silmäänpistävämpi. Whartonin kanssa puhellessaan
hän karttoi, mikäli mahdollista, kaikkea tunteisiin vetoamista. Hän
huomautti -- ja sen Wharton jo ennaltaankin tiesi -- että seuraavat
kaksi tai kolme viikkoa tulisivat olemaan lakkohistorian ratkaisevin
aika, että, jos työväki vain jaksaisi päästä niiden läpi, olisi voitto
melkein varma. Omasta puolestaan hän oli täysin vakuutettu siitä, että
työnantajain olisi lopulta pakko antautua, hän esitti todistuksia
siitä, että heistä toiset jo alkoivat antaa myöten, ja todistuksia
siitäkin, että kunnollisemmille oli jo täysin selvinnyt työläisten
asema ja että he olivat siitä häpeissään. Syndikaattia vastaan hänellä
ei ollut mitään muistuttamista, jos vain työläisten vaatimuksiin ensin
suostutaan. Muussa tapauksessa on siitä koituva entistä tehoisampi
sorron välikappale.

Whartonin vastaväitteet jätettäköön lukijan mielikuvituksen valtaan.
Mieluimmin olisi häntä haluttanut näytellä pomoa ja sanoa:

"Päätökseni on tehty, tässä ovat ehtoni -- minulle on yhdentekevää
jäättekö lehden palvelukseen vai luovutteko siitä."

Mutta Craven oli neiti Boycen ystävä ja lisäksi venturisti. Siinä kaksi
tosiasiaa, jotka pakoittivat Whartonin esittämään hänelle syynsä.

Ja hän esitti ne tavanmukaisella taituruudellaan. Erikoista painoa
pani hän "yksityistä tietä hänelle saapuneisiin tietoihin", joista
kävi selville, että koko teollisuus joutuu lakkautettavaksi, jos
vastustusta vielä jatketaan, ja että mahtavimmat työnantajat olivat jo
antautumaisillaan välipuheisiin italialaisten tehtaiden kanssa.

"Minä tiedän", sanoi hän kaiken lopuksi, "että lakko olisi lopussa,
ellei _Sotahuuto_ vielä sitä kannattaisi. No niin! Olen tullut siihen
johtopäätökseen, että tämä edesvastuu on liian raskas. Meistä on
lakkolaisille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Siinä asian ydin. Me olemme
eri mieltä -- sille en mahda mitään. Minä yksin olen vastuunalainen."

Craven kavahti seisoalleen nopealla, hermostuneella liikenteellä.
Profeetta hänessä heräsi puhumaan.

"Tietäkää", huudahti hän nojaten luisevan kätensä pöytää vasten,
"että työväestö on _katalassa_ asemassa tällä teollisuus-alalla! --
ja että sovintolautakunnan päätös ja teidän menettelynne työntävät
heidät takaisin olosuhteisiin, jotka ovat Englannille _häpeäksi_ ja
_kiroukseksi_!"

Wharton ei virkkanut mitään. Hänkin oli noussut istualtaan ja
järjesteli papereita laatikoihin. Vihan purkaus puistatti Cravenia ja
silmäillessään seuralaistansa, välähti hänen mielessään tuokion ajan
epäilys asiain todellisesta laidasta. Hän työnsi sen syrjään voidakseen
kylmäverisesti käsitellä omaa asemaansa.

"Sen te tietenkin käsitätte", sanoi hän tarttuen hattuunsa, "että näin
ollen en enää voi pysyä _Sotahuudon_ kirjeenvaihtajana. Teidän on
etsittävä toinen mies siihen toimeen."

"Valitan suuresti päätöstänne", vastasi Wharton säveästi, "mutta
tietysti minä ymmärrän sen. Toivoakseni ette kumminkaan tykkänään luovu
meistä. Minulla on vaikka kuinka paljon töitä, jotka soveltuvat teille.
Tässä esimerkiksi" -- hän viittasi pöydälle läjättyihin työväenkomitean
sinikirjoihin -- "on aika paljon poimittavaa yleisön luettavaksi. Tätä
työtä voitte suorittaa kaupungissakin joutoaikananne."

Cravenin sisässä riehui ottelu. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli
survaista tarjoumus vasten Whartonin kasvoja. Sitten hän ajatteli
nuorta vaimoansa, pientä, säästäväisyydellä ja monilla kieltäymyksillä
perustettua kotiansa, vaimon väistämätöntä kohtaloa, lapsen tuloa.

"Kiitos vaan", sai hän käheällä äänellä sanotuksi; "tuumin asiaa ja
kirjoitan teille".

Wharton nyykähytti ystävällisesti päätänsä ja Craven läksi.

_Sotahuudon_ omistaja veti pitkän henkäyksen.

"Nyt lienee viisainta käydä heti paikalla kirjoittamaan Marcellalle.
Parasta on että _minun_ selostukseni joutuu ensiksi."

Pari tuntia myöhemmin, toimitettuansa asiansa pankissa ja
kirjoitettuaan moniaita kirjeitä, Wharton astui klubiinsa omituisen
rauhattomassa mielentilassa. Pelivelat olivat maksetut ja
muutkin raha-asiat oli saatu tyydyttävään kuntoon. Mutta poissa oli
aamuinen virkeys ja voitonvarmuus, ja hänen mielensä oli haikea ja
painuksissa.

Kaiken päivää hän kulki epämääräisten aavistusten kiusaamana, ja vasta
iltamyöhällä, kun hän suuren kuulijakunnan läsnäollessa Rotherhithessa
kiukkuisesti hätyytteli hallituksen lakiehdotusta ja ylähuonetta,
tapasi hän taas entisen itseluottamuksensa, uskonsa onneensa ja
menestykseensä.

Ennen kokoukseen lähtöä ojennettiin hänelle alihuoneessa kirje, jonka
Marcella oli kyhäissyt hänelle ennenkuin oli saanut Whartonin kirjeet.
-- Mikä liikuttava kirje! -- vaikka oli siinä toisin paikoin, niin
päättävä sävy, että Wharton joutui ymmälle.

"Unohtakaa, jos voitte, kaikki mitä minulle sanoitte eilisiltana.
Eiköhän se liene -- minä luulen, että se olisi -- parasta meille
kummallekin. Mutta jollette tahdo -- jos vaaditte minulta vastausta,
silloin on teidän suotava minulle aikaa. Vasta hiljakkoin minä olen
täydelleen herännyt tajuamaan, miten tunnottomasti menettelin viime
vuonna. Toista kertaa en enää saa panna alttiiksi elämääni -- tai
jonkun toisen elämää -- sellaiseen vaaraan. Epävarmuus on minulle
kova vaiva. Ja sittenkin tuntuu minusta kuin olisivat tunteeni alati
sekanaiset, vailla sitä yksinkertaisuutta, joka ei epäilyksistä mitään
tiedä. Minä olen häpeissäni ja katkeroitunut siitä. Mutta luonnostani
en koskaan pääse irti."

"Suokaa minulle niinmuodoin harkinta-aikaa. Luullakseni te
olette selvillä siitä, kuinka suuri vetovoima pyrinnöillänne,
elämäntehtävällänne on minuun. Tosin en enää ole niin kerkeä
hyväksymään kaikkea, mitä sanotte, kuin mennä vuonna. Pelkkä mielipide
ei merkitse enää minulle läheskään sitä mitä ennen. Nyt voin jo
käsittää ystävyyssuhdetta, johon ei mielipiteitten eriäväisyys vaikuta
mitään. Olisin tyytyväinen kunhan vain tietäisin, että kaikesta
sydämestänne olette kiintynyt työhönne ja kutsumukseenne, jotta voisin
vielä ainakin ihailla ja rakastaa kaikkea sitä, mitä kenties en saata
hyväksyä. Mutta -- sillä nyt meidän on puhuttava asiat suoraan --
siinähän juuri pulma onkin. _Miksi_ teidän elämänne on niin täynnänsä
ristiriitaisuuksia. Miksi te alinomaa puhelette köyhistä, työstä,
kieltäymyksistä ja yhtäkaikki milloin vain voitte, etsitte joutilaiden
rikkaiden seuraa, vaikka tiedätte heidän tuota kaikkea vihaavan. Te
puhutte heidän kieltänsä, pilkkaatte, mitä he pilkkaavat, hyväksytte
heidän kantansa. Oh! sille, ken sydämestään ja mielestään on pyhittänyt
itsensä taisteluun, minä halusta uhraisin elämäni, voisinpa vaikka
orjan uskollisuudella liittyä häneen! Maailmassa ei ole olemassa ketään
heikompaa kuin minä. Minä tarvitsen tukea, johon saatan nojata --
tukea, jota voin kunnioittaa ja seurata.

"Sairaanhoitajattarena liikun ihmisten parissa, jotka ovat oppineet
tuntemaan elämän alastonta todellisuutta -- usein tietysti surujakin.
Ja tässä ympäristössä en enää ole sama olento kuin lady Winterbournen
luona. Nyt kaikki esiintyy minulle toisessa valossa. Ei, ei! teidän on
odotettava kunnes sisäinen ääni puhuu niin selvästi, että voin sitä
kuulla -- sen olen velvollinen niin teille kuin itselleni. Jos te
itsepintaisesti vaatisitte minua nähdä ja puhutella, olisin pakoitettu
nyt paikalla tekemään lopun kaikesta."

"Eriskummainen ilmiö on nykyajan nainen!" tuumaili Wharton jotenkin
karvaalla mielellä, kun hän kotimatkalla kokouksesta, ajatteli
Marcellan kirjettä. "Minä puhun hänelle rakkaudesta ja vastaukseksi
minulta kysytään miksi teen sellaista, joka sotii vasten valtiollisia
mielipiteitäni! sehän on tottakin moraalista katekismuskuulustelua!
Hitto vieköön! mikä tästä kaikesta lopuksi tuikekaan! Onko sitten
vanha, hyvä _ars amandi_ jo kadonnut maailmasta!"

Seuraavat päivät muodostuivat Whartonille taistelun tuoksinaksi, jossa
kysyttiin oveluutta ja tarmon kestävyyttä. _Sotahuudon_ peräytyminen
tapahtui taitavan suunnitelman mukaan; Englannin työväenpiireissä
ei puhuttu muusta kuin tästä hämmästyttävästä uutisesta. Lakon
johtajat tulivat Lontooseen, Whartonin täytyi ottaa heidät vastaan.
Alihuoneessa kävivät puoluetoverit hänen kimppuunsa sekä yksityisesti
että julkisesti. Bennett tuntui olevan levoton ja pahoillaan.
Sanomalehdissäkin pohdittiin vilkkaasti tapausta. Vanhoillislehdet
laskettelivat tapansa mukaan kansallistaloudellisia viisauksiaan,
ja vapaamieliset lehdet, jotka kaiken aikaa olivat perin laimeasti
kannattaneet lakkoa ja joilla ei itsellään sen enemmän kuin muillakaan
ollut mitään hyötyä tästä kannatuksesta, olivat hyvillään asiain
käänteestä ja asettuivat pontevasti sovintolautakunnan päätöksen
puolelle.

Kaiken aikaa Wharton luovaeli vaikeuksien välissä tavattoman
taidokkaasti. _Sotahuudon_ palstat huokuivat osanottoa työntekijöitä
kohtaan, ja Wharton perusteli kantaansa pitkissä selostuksissa,
joissa puhuttiin "järkähtämättömistä tosiasioista" -- ulkomaiden
kilpailusta, työnantajain aikeista, ja muista herra Pearsonin
hänelle auliisti hankkimista tiedonannoista. Korkeata peliä hän
pelasi Bennettin ja muiden alihuoneessa olevien puoluetovereittensa
kanssa; hän myönsi erikoisen ratkaisevalla hetkellä uskaltaneensa
suositun asemansa niin hyvin parlamentissa kuin sen ulkopuolella
ja teki heille ymmärrettäväksi, joskaan ei sitä julki lausunut,
että vielä nykyaikanakin on olemassa miehiä, jotka pystyvät
itsenäisesti toimimaan, vaikkakin omaksi vahingokseen. Sen ohessa
hän sekä sanomalehdessään että omassa julkisessa elämässään työnsi
etualalle paljon muita asioita. Maaseudulla piti hän näiden päivien
kuluessa ainakin kaksi huomattavaa puhetta ylähuoneessa viipyvästä
lakiehdotuksesta; alihuoneessa otti hän puheeksi valtion virkamiehille
maksettavat palkat ja iski tuimasti erään vanhoilliskomitean
antamaan lausunnon kimppuun, joka oli suuresti katkeroittanut mieliä
Etelä-Lontoon työväenpiireissä.

Kymmenen päivän kuluttua lakko oli lopussa; muristen ja kiukustuneina
olivat työmiehet alistuneet ja syndikaatin suunnitelmat esitettiin
jo kaikissa lehdissä. Katsoessaan ympärilleen Wharton omaksi
ihmeekseen äkkäsi valtiollisen asemansa pikemmin vahvistuneen kuin
heikenneen tässä tuokiossa. Hän kävi nyt miehestä, joka kansansuosion
menettämisenkin uhalla rohkenee itsenäisesti astua omia latujansa.
Hänen vastustajansa kohtelivat häntä suuremmalla kunnioituksella,
ja jos kohta muutamat puoluetoverit olivat tällä haavaa katkeralla
mielellä, ei Wharton sittenkään sanottavasti pelännyt kärsivänsä
tappiota elokuun 10 p:nä pidettävässä puoluekokouksessa. Hän oli
osoittanut olevansa riippumaton ja hän kulki pystyssä päin. Jos milloin
puheeksi tuli hänen toiveensa johtajantoimeen nähden, puhui hän siitä
tyynellä, huolettomalla äänellä, joka soveltui hänelle aika hyvin.

Näyttämön takana seisoi tietysti viisaita ja ovelia ihmisiä, jotka
nauraen katselivat tätä peliä. Mutta he pitivät suunsa kiinni, ja
Wharton, joka Pearsonin kanssa kauppoja hieroessaan oli huolellisesti
karttanut nimien mainitsemista, teki kaiken voitavansa saadakseen
heidät unohtumaan. Tuntui hänestä sentään koko ilkeältä kun ryhdikäs
Denny alihuoneessa tai kadulla astui hänen sivutsensa. Dennyllä oli
merkillinen tapa vilkaista Länsi-Brookshiren edustajaan pienillä
raottuneilla silmillään. Näinä päivinä hän teki sitä useammin kuin
muulloin ja Whartonilla ei ollut muu neuvona kuin tyytyä siihen
lohdutukseen, että kaikesta on hinta maksettava -- hyvä tai paha.

Wilkins oli pysynyt hämmästyttävän vaiteliaana aina siitä päivin kun
_Sotahuudon_ kurssi vaihtui. Wharton oli valmistautunut kiukkuiseen
hyökkäykseen hänen puoleltaan. Mutta ihme kyllä, Wilkins asteli nyt
alihuoneen käytävillä alistuvan ja tuumivan näköisenä; seikka, joka
poliittisten tapausten yleisessä tuoksinassa jäi huomaamatta yksinpä
hänen puoluetovereiltaankin. Pujahti hänen suustaan kumminkin tuon
tuostakin _Sotahuudosta_ ja sen omistajasta jokin pureva huomautus,
joka sitten kulki edelleen miehestä mieheen.

Wharton puolestaan tunsi, niin toivovalla kuin levottomalla mielellä
ollessaan, itsensä kaiken aikaa pelkäämättömäksi sotijaksi, jonka on
pakko pitää kaikki lihaksensa jänteessä torjuakseen päällekarkaavan
vihollisen iskuja. Kahden viikon kuluttua oli hän joutuva niiden
kolmen rajapyykin luo, jotka hänen oli sivuutettava voittokulussa
tai murskattuna: hänen nykyisen parlamentaarisen menestyksensä
määräävä kokous, hänen kohtauksensa Marcellan kanssa, -- tuo kirottu
"Kansanpankin" vuosikokous kaikkine uhkaavine paljastuksineen.

Mikäli aika eteni, työntäytyi tämä seikka yhä enemmän etualalle hänen
ajatuksissaan. Eikä hän voinut keksiä mitään pakokeinoa. Hänen oli
ajettava asia loppuun ja onneksi hänellä nyt oli rahaakin.

Yhtiön vuosikokous oli kaksi päivää ennen työväenpuolueen
vuosikokousta. Wharton ei ollut läsnä siellä, ja vaikka hän oli
valmistautunut kuonoja viestejä kuulemaan, ei hän sittenkään voinut
tukahduttaa kirouksiansa lukiessaan klubissaan iltalehden selostuksia
tapahtumasta. Hänen nimensä mainittiin yhtenään niiden yhtiön entisten
ja nykyisten johtajain joukossa, joita mukiloittiin vilpillisestä
menettelystä; kursailematta mainittiin ne rahasummat, jotka hänen
arveltiin muutamain muiden kanssa pörssissä voittaneen osakkeiden
kauppaamisella, ja osakkaat olivat yleensä esiintyneet raivosta
puhkuen. Hän kyhäsi paikalla sanomalehtiin kirjoituksen, julistaen
itsensä syyttömäksi pahimpiin jutussa ilmenneihin säännöttömyyksiin ja
vaatien tarkkaa tutkimusta asiassa -- kirjoitus, joka tavallisuuden
mukaan häntä rauhoitti ja liikutti.

Sitten hän läksi alihuoneeseen mieli rauhattomana ja kuohuksissa.
Seurusteluhuoneeseen mennessään hän tapasi Bennettin, joka sivu
kulkiessaan vilkaisi häneen levottomasti ja karttelevasti. Mutta
Wharton iski kiinni häneen, kuletti hänet mukanaan kirjastoon eikä
lakannut hänelle selittelemästä ennenkuin Bennett, joka, vaikka
tavattoman ovela ja teräväjärkinen toisissa asioissa, oli raha-asioissa
vallan lapsen kannalla, näytti jonkinverran rauhoittuneelta.

Yhdessä he sitten palasivat seurusteluhuoneeseen Wharton pää hyvin
pystyssä.

"Torstaina minä puheessani selvittelen koko jutun!" sanoi hän
äänekkäästi, kun he erosivat.

Bennett nyökähytti ystävällisesti päätänsä hänelle ja hymähti.

Näiden miesten välillä oli olemassa ystävyyssuhde, tosin uusi,
mutta silti syvä. Wharton oli yhtä hyvillään Bennettin osoittamasta
suopeudesta heidän erotessaan kuin Bennett nuoremman toverinsa
selityksistä.

Tästä lähtien Bennett pontevasti torjui kaikki Whartoniin suunnatut
soimaukset ja koki kaikkialla häntä puolustaa ja puhtaaksi pestä,
sillä välin kuin Wharton monien parlamenttitöittensä lomassa virkeänä,
säikkymättömänä ja kekseliäänä julisti asianomaisille, että hänellä
oli valmiina vastaus kaikkiin syytöksiin -- vastaus, joka hänen
asianajajansa arvelun mukaan oli täydelleen puhdistava.

Hetket vierähtivät. Keskiviikko kului Whartonilta suurimmaksi osaksi
neuvotteluihin ja lopullisiin suunnitteluihin niin alihuoneessa kuin
hänen klubissaan. Kun hän illalla aivan väsyneenä ajoi kotiinsa, oli
kaikki hänen mielestään kunnossa ja hän oli miltei varma tulevansa
valituksi puolueen puheenjohtajaksi.

Wilkins ja kuusi, seitsemän hänen hengenheimolaistaan tulisivat
arvatenkin olemaan leppymättömiä, mutta suuri Nehemiah oli kesän
kuluessa, milloin vain Whartonia oli vastustanut, esiintynyt niin
kiukkuisesti ja vihamielisesti, että Wharton tavallaan oli siten
tullut vahingoittamattomaksi. Ei personallinen kauna ole niinkään
vaarallinen ase hänenlaisen miehen käsissä. Wharton olisi ollut
tykkänään huoleton ellei Wilkinsin käytöksessä olisi ilmennyt jotain
eriskummaista viimeisten kahden päivän kuluessa. Jos Wharton milloin
parlamenttirakennuksen käytävissä joutui vastatusten Wilkinsin kanssa,
kohtasi häntä tämän silmistä aivan uusi katse -- röyhkeän hyvätuulinen
katse, joka pani hänet ymmälle. Mutta hän yritti nähtävästi peittää
tappionsa pöyhkeilyyn, eikä Wharton siitä sen enempää harmitellut.

Wharton ei voinut lakata ihmettelemästä verratessaan nykyistä
vankistunutta asemaansa horjuviin tulevaisuudenkuvitelmiinsa kaksi
viikkoa sitten. Olisipa vaikka itse pimeydenruhtinas tullut hänelle
tarjoamaan tällaista sopimusta, niin hänen olisi ollut siihen
suostuttava. Onni oli tottakin hänelle myötäinen! Vielä vain pari
päivää -- ja sitten hänen onnensa pursi kiitää tasaisesti myötävirtaa.



XV LUKU.


Seuraavalla iltapuolella Marcella palasi kuuden seutuvilla toiselta
sairaskiertomatkaltaan. Viikon päivät hän oli ollut kovin uutterassa
työssä, mutta nyt tällä haavaa oli rauhallisempi aika, ja hän oli juuri
käynyt tervehtimässä paria sairasta osaksi vain siksi, että he asuivat
niin lähellä Brown Buildingsiä. Kun ei toimistosta näkynyt tulleen
mitään kirjettä tai sähkösanomaa, joka olisi kutsunut hänet uuteen
työhön, laski hän luotaan laukkunsa ja viittansa lapsellisen hyvillään
tästä ylimääräisestä lepohetkestä.

Kalpealta ja riutuneelta hän näyttikin. Jäljettömästi ei se moraalinen
kamppailu ollut kadonnut, joka viimeisten kahden viikon aikana oli
hänen sielunvoimiaan järkyttänyt. Eikä hän sittenkään ollut vielä
täysin selvillä oikeasta polusta.

Hänen piironginlaatikossaan oli lopettamaton kirje -- jos hän sen
tänä iltana lähettää, ei Whartonin tarvitse huomenna vaivaantua näitä
portaita nousemaan. Vaikka jos hän vaatimalla vaatii on Marcellan
suostuttava häntä puhuttelemaan.

Illan hämärtyessä istui hän yhä paikallaan liikkumatta ja yksikseen,
haikean alakuloisuuden vallassa, joka näyttäytyi raukeasti notkistuneen
vartalon joka piirteessä. Hän tunsi olevansa häväisty omissa silmissään.

Nyt hän jo tajusi mitä laatua ne vaikutteet olivat olleet, jotka olivat
saattaneet hänen suomaan Whartonille sellaisen vaikutusvallan häneen.
Vain astemäärään ja ilmaisumuotoon nähden ne erosivat niistä huonoista
vaikutteista, jotka ovat myrkyttäneet niin monen naisen elämän. Näitä
hurjia heräämisen hetkiä oli seurannut jonkinlainen siveellisen kauhun
aika.

Mistä sitten johtui tämä mielenmuutos hänessä? Mikähän oli syynä
tähän kiivaaseen sielulliseen vastavaikutukseen, tuohon alati
kalvavaan pelkoon, että hän nyt ainiaaksi menettää parhaan elämässä
-- itsekunnioituksen, ne jalostavat tunteet, minkä hyvän ja jalon
yhteydessä oleminen meissä synnyttää? _Nainen_, turhamainen heikko
nainen oli voitettu. Hän oli tuskin itse selvillä siitä. Mutta
työstään, jokapäiväisestä, kovasta työstään hän oli kiitollinen.
Niin kauan kuin kädet ja ajatukset toimivat kuoleman ja kipujen
kaameassa todellisuudessa, tuntui täysin itsekäs elämänkatsomus olevan
hänelle outo. Jokaisesta rakkaudentyöstä, jokaisesta kosketuksesta
kärsivällisten ja alistuvien köyhien kanssa oli jumalallinen ääni
puhunut ja salaperäisesti kuiskannut hänelle: "Pysy totuudessa! oman
sydämesi totuudessa. Murhe, mihin se sinut johtaneekaan -- on se ainoa
_ilo_, joka sinulla on jäljellä."

Hän kuletti katseensa pitkin pientä huonettansa äkillisessä hellyyden
puuskassa. Kesäilta tulvehti sisään avoimista akkunoista, ja pihalla
leikkivien lasten kimakat äänet kuuluivat tänne ylös. Maljakossa
tuoksui kimppu Mellorin ruusuja, pöydällä olevalla tarjottimella oli
hänen yksinkertainen ateriansa ja sen vieressä lepäsi "Divina Comedia",
yksi hänen äitinsä harvoja lahjoja hänen äidittömän nuoruutensa
ajoilta. Viime aikoina häneen oli tullut kova runouden kaipuu. Rauhaa
ja yksinkertaisuutta puhui koko pikku suoja eikä puuttunut siitä
kauneuden vivahduksiakaan -- personallisuuden leimaa. Siitä tuntui
hänen työnsä hänelle puhuvan luvaten lohtua ja jalostumista. Ikävöiden
ajatteli hän myös vanhempiaan ja niitä ihania syyspäiviä, joita hän
oli viettävä heidän luonaan loma-aikanaan, ja haikea rakkauden kaiho
lähimpiinsä täytti hänen sydämensä.

Jos kohta hänen päätöksensä olikin luja, ajatteli hän sittenkin pelon
väristyksellä lähintä tulevaisuutta. Hänen puuttuva itsetuntemuksensa
-- hänen helposti kiihtyvä, turhamainen luonteensa olivat antaneet
Whartonille toivomisen oikeuksia, se oli Marcellan myönnettävä
itselleen. Ilman kamppailua ei hän tässä pääse Whartonista suoriutumaan
ja siihen hänen oli voimansa koottava.

Viimeisten viikkojen tapahtumat -- Louis Cravenin paluu ja
"Kansanpankin" rettelöt -- olivat häntä pahoittaneet ja huolettaneet,
mutta ne eivät kuitenkaan missään suhteessa vaikuttaneet hänen hitaasti
kypsyvään päätökseensä. Louis Craven oli allapäin ja katkeralla
mielellä. Marcella oli hyvin pahoillaan hänen puolestaan, ja hänen
kertomuksensa Damesleyn lakkomailta koskivat kipeästi tytön sydämeen.
Mutta se käsityskanta, jonka Wharton toi julki _Sotahuudossa_ samasta
asiasta, oli hänen mielestään oikeutettu sekin, eikä hän mielestään
ollut kyllin pätevä arvostelemaan tätä seikkaa. Pankkiyhtiön kokouksen
jälkeen Wharton oli hänelle kirjoittanut kirjeen, joka koski
Pankkiyhtiön levittämiä herjauksia; Marcella oli paikalla ylpein sanoin
vastannut Whartonin kirjeelliseen pyyntöön, ettei hän kuulematta
tuomitsisi häntä ja hän karkoitti koko jutun ajatuksistaan jääden
odottamaan Whartonin omaa selostusta asiasta. Sen verran hän ainakin
oli velkaa miehelle, joka oli tukenut häntä Hurdin oikeudenkäynnissä.
Epärehelliseksi ei Marcella Boyce tahtonut uskoa häntä. Eikä hän itse
asiassa sitä uskonutkaan. Mellorin aikuisen Whartonin personallisuus
oli hänen mieleensä painanut vaikutelman, joka yhä vielä pysyi vahvana.

Kiivas naputus ulko-oveen havahdutti hänet. Hän kiirehti avaamaan ja
näki edessään Anthony Cravenin -- otsa hiessä, kalpeana ja poissa
suunniltaan.

"Minun täytyy saada puhua kanssanne", alkoi hän muitta mutkitta. --
"Oletteko lukenut iltalehtiä?"

"En", vastasi Marcella hämmästyneenä. "Olin juuri lähettämäisilläni
noutamaan niitä."

Sen enempää puhumatta seurasi Craven häntä arkihuoneeseen; sitten
avasi hän kädessään olevan _Pall Mallin_ ja viittasi vapisevin sormin
paksuilla kirjaimilla painettuun uutiseen keskisivulla. Marcella luki:

"Myrskyisiä kohtauksia alihuoneessa. -- Työväenpuolueen kokous.
-- Tänään kello kahden aikaan iltapuolella kokoontui joukko
työväenedustajia alihuoneessa valitsemaan puolueelle puhemiestä
ja muutamia johtomiehiä tarkoituksessa perustaa erikoinen
parlamenttaarinen ryhmä. Tapausta seurattiin erikoisella
mielenkiinnolla, sillä otaksuttiin yleisesti, että kokouksessa
valittaisiin Länsi-Brookshiren edustaja, herra H. S. Wharton
työväenpuolueen puhemieheksi ja johtajaksi. On helppo kuvailla mikä
mieltenkuohu syntyi niin hyvin kokouksessa kuin parlamentissa, kun
Pohjois-Whinwickin edustajan, herra Bennettin lausuttua muutamia
sydämellisiä ja pontevia sanoja herra Whartonin eduksi, Derlinghamin
kaivosmiesten edustaja, herra Wilkins nousi puhumaan ja toi julki
joukon hämmästyttäviä syytöksiä herra Whartonin personallista kunniaa
vastaan. Lyhyesti puhuen asia on tämä: äsken päättyneen Damesleyn
lakon aikana lahjoivat työnantajat _Sotahuudon_ -- jonka omistaja ja
julkaisija herra Wharton on -- uuden syndikaatin osakkeilla, jotka
käteiseksi rahaksi muuttuneina jo ovat vilahtaneet herra Whartonin
yksityiseen povitaskuun. Tätä äkkikäännöstä _Sotahuudon_ politiikassa,
joka aiheutti lakon tukahduttamisen, ei niinmuodoin työväenpiireissä
voida pitää muuna kuin häpeällisenä lahjomisena. Näiden paljastusten
vaikutus oli suunnaton. Keskustelua jatketaan yhä ja reporttereilta
on kielletty pääsy kokoussaliin. Toivomme voivamme myöhemmin antaa
tarkempia tietoja."

Sanomalehti putosi Marcellan kädestä. "Mitä tämä tietää?" kysäisi hän.

"Sitä juuri, mitä siinä sanotaan", vastasi Anthony kykenemättä
salaamaan hermostunutta kärsimättömyyttään. "Sallitteko nyt", lisäsi
hän käyden istumaan, "että minä tästä hiukan juttelen kanssanne? Tehän
te oikeastaan saatoitte Louisin sen miehen tuttavaksi. Louisin parasta
te ajattelitte ja Wharton on ollut ystävänne. Siksipä me puolestamme
arvelemme olevamme teille selityksen velassa. Sillä tämä uutinen
tässä", hän osoitti sormellaan lehteä -- "on Louisin ja minun työtä".

"Teidänkö?" kertoi Marcella koneellisesti. "Mutta Louis on yhä
kirjoittanut _Sotahuutoon_ -- minähän hänet siihen kehoitin."

"Niin kyllä. Ei itse paljastus varsinaisesti ollutkaan meidän ansiota.
Mutta me panimme erään ystävämme toimimaan. Louisilla on ollut
epäluuloja kaiken aikaa. Ja viimein -- ikäänkuin sattuman kautta --
pääsimme kaikkein yksityiskohtain perille."

Ja niin hän kertoi Marcellalle koko jutun leimuavin silmin häneen
tuijottaen ja kaiken aikaa hattuaan kuihtuneissa sormissaan pyörittäen.
Jos hän aavisti, että neiti Boycen ja Harry Whartonin suhde oli
ystävyyttä läheisempi, ei se taivuttanut häntä säälien seuralaistaan
kohtelemaan. Hänen vihamielisyytensä ulettui Marcellaankin.
Muodollisesti hän kyllä saattoi itselleen sanoa, että Marcella oli
tarkoittanut hyvää, mutta itse asiassa piti hän Marcellaa tällä
hetkellä jonkinlaisena kammottavana Candidana, jonka käsi oli suistanut
veljen tähän onnettomuuteen. Siinä ei kyllä, että Louis oli näin äkkiä
joutunut työttömäksi, _Sotahuudon_ kirjeenvaihtajana oli hän lisäksi
joutunut panettelun alaiseksi ja päällepäätteeksi oli hän ennättänyt
mennä naimisiin ja -- velkaantua.

Niinmuodoin Marcella sai kuulla Anthonyn uutiset tuimin, karvain sanoin
kerrottuina. Olihan hänen vallassaan pysäyttää kertoja, jos häntä
halutti! Mutta hän kuunteli sanatonna.

Asian laita oli näin: --

Marcella oli taivuttanut Louisin vaimonsa ja leipäkullan takia
rupeamaan _Sotahuudon_ kirjallisuusarvostelijaksi. Mutta Cravenin
aivot askartelivat lakkaamatta kuumeentapaisella levottomuudella
lehden äkillisessä peräytymisessä koettaen päästä perille sen syistä.
Muistellessaan Whartonin lauselmia ja kirjeitä lakko-kamppailun aikana,
hänelle selveni selvenemistään, ettei asian ratkaisuun olleetkaan ne
syyt olleet vaikuttamassa, joita Wharton hänelle oli luetellut ja hän
yhä vakiintui arvelussaan, että jotain hämärää piili tässä kätkössä.

Anthony ja hän pohtivat väsymättä tätä asiaa. Eräänä iltana Anthony
palasi kotiin nuoren venturistin, lakkoseudun mahtavimman työnantajan
pojan, George Dennyn seurassa, jonka nimeä hän jo ennenkin oli
Marcellan kuullen maininnut. Denny oli näihin aikoihin erään työväen
vaalipiirin ehdokkaana, palava venturisti ja kapitalisti perheensä
pilkkakirves, vaikka kohta olikin omaistensa kanssa vielä koko hyvissä
väleissä. Isä piti häntä parantumattomana narrina ja äiti veisasi
valitusvirsiä hänestä ystävilleen. Mutta milloin hän vain suvaitsi
tulla heitä tervehtimään, otettiin hänet avosylin vastaan eikä hyvää
suhdetta häirinneet mitkään rettelöt raha-asioissa, Denny kun aikaa
sitten oli kieltäytynyt vastaanottamasta mitään aineellista apua
isältään, elättäen itseään luentojen pitämisellä ja kirjailemisella.

Dennylle veljekset uskoivat epäilynsä ja hänkin oli jo puolestaan hyvän
aikaa pyöritellyt asiaa mielessään. Hän oli suurella mielenkiinnolla
seurannut lakon kulkua ja oli sekä kiukustunut että tyrmistynyt
lukiessaan _Sotahuudossa_ ne kirjoitukset, jotka sittemmin johtivat
lakon häviöön.

Keskusteltuaan Cravenien kanssa hän poistui sillä lujalla päätöksellä,
että ensi tilassa söisi päivällistä kotonaan. Niinpä hän läksi Hertford
Streetille, otettiin vastaan riemulla ja alkoi sitten päivällispöydässä
ja myöhemminkin tahallisesti kiusotella isäänsä yhteiskunnallisilla ja
valtiollisilla kysymyksillä, joita he tavallisesti väistivät puheissaan.

Ukko Denny lankesi ansaan, tulistui ja menetti kerrassaan malttinsa,
ja kun poika ovelasti -- juuri otollisella hetkellä -- vetosi Harry
Whartonin kantaan jossain työväenpuolueen nykyistä ohjelmaa koskevassa
kysymyksessä, heittäytyi hän taapäin tuolissaan pilkallisesti nauraa
hohottaen.

"Wharton, Wharton? Vai puhut sinä minulle siitä miehestä?"

"Miksen puhuisi?" virkkoi poika rauhallisesti.

"Koska hän on _petkuttaja_, poikaseni -- ei muuta kuin tavallinen
petkuttaja -- jopa minunkin näkökannaltani katsoen -- saatikka sitten
sinun."

"Työväenpuolueen johtajista sinä isä olet aina valmis uskomaan kaikkea
ilkeyttä, sen tiedän vanhastaan", vastasi George Denny arvokkaasti.

Vastaukseksi isä työnsi kätensä povitaskuunsa ja vetäen esiin
nahkasalkun, jossa hänen oli tapana säilyttää tärkeitä papereita,
sieppasi hän sieltä nimiä ja numeroita sisältävän paperin ja piteli
sitä hiukan tutisevin sormin poikansa silmäin edessä.

"Siinä! lue ja tuki suusi! Viime viikolla -- minä ja liiketoverini
ostimme tämän miehen -- ja hänen mainion sanomalehtensä -- 20,000
punnan pikkusummalla. Meidän kannatti se tehdä ja niinpä sen teimme.
Sinä tietenkin tuomitset sitä katalaksi menettelyksi. Minä puolestani
katson sen aivan oikeutetuksi ja luvalliseksi. Mies oli saattaa koko
teollisuushaaran häviöön. Jotkut meistä olivat väijyksissä ja saivatkin
onneksi urkituksi, että hän oli kovassa rahapulassa, velkoja oli
vaikka minkälaisia -- sanomalehtikiinnityksiä, pelivelkoja ja vaikka
mitä. Hankimme ovelan miehen, joka otti viedäkseen perille meidän
ehdotuksemme. Kärkkäämmin kuin olimme voineet aavistaakaan, tarttui
hän ansaan. Sanomattakin ymmärrät" -- lisäsi hän katsahtaen ylös
poikaansa -- "että tämä paperi on näytetty sinulle mitä suurimmassa
salaisuudessa. Mutta arvelin isänä olevani velvollinen varoittamaan
sinua luottamasta liiaksi muutamiin aatetovereihisi!"

"Jo ymmärrän", virkkoi George Denny kun hän, tarkastettuaan
huolellisesti paperia -- joka sisälsi uuden syndikaatin perustajain
nimet sekä listan niistä summista, jotka perustamis-osakkeiden muodossa
oli maksettu heille -- antoi sen takaisin omistajalleen. "No niin,
isä, kuulkaapas nyt mitä minulla on vastattavana. Tulin tänään tänne
aikeessa houkutella sinut ilmaisemaan tätä huolellisesti kätkettyä
salaisuutta, ja yleisen hyvän nimessä katson olevani en ainoastaan
vapaa, vaan vieläpä velvollinenkin saattamaan asia julkisuuteen niin
pian kuin mahdollista!"

On helppo kuvailla mikä pelästys ja hämminki tästä seurasi! Mutta
uhkaukset olivat tehottomat, samoin rukouksetkin. George Denny
oli noita aatteellisia jöröpäitä, jotka eivät haikaile mitään,
kun on kysymyksessä _oikea asia_ ja hän selitti, ettei mikään
voinut eikä saanut estää häntä heti paikalla kertomasta Nehemiah
Wilkinsille, Whartonin etevimmälle kilpailijalle, alihuoneessa tästä
lahjomisjutusta, sillä työväenpuolue ja isänmaa oli pelastettava siitä
onnettomuudesta ja häpeästä, että Wharton valittaisiin johtajaksi. Aika
oli täpärällä, kahden päivän kuluttua oli kokous alihuoneessa.

Pitkän riitelyn jälkeen, joka uuvutti kaikkia asianosaisia ja kesti
yömyöhään, taipui ukko Denny viimeinkin seuraamaan poikansa neuvoa
ja kävi kirjoittamaan kirjettä Wilkinsille. Sen kautta toivoi hän
kaiketi pelastuvansa pahemmista selkkauksista -- eikä hän arvatenkaan,
kun siksi tuli, ollut niinkään vastahakoinen suistamaan näin toisten
pakottamana mokomata sankaria alas hänen uhkealta jalustaltaan.
Kirjeessä käytettiin hyvin varovaista kieltä ja se oli muka kirjoitettu
Whartonin etua silmällä pitäen tarkoituksessa saattaa "eräät rumat
ja perättömät, minun tietooni tulleet huhut vaikenemaan". Itse
kauppasopimus selvitettiin aivan kuivaan liikemiestapaan. "Kun me
olimme selittäneet herra Whartonille kantamme syyt, suostui hän olemaan
osallisena syndikaatin perustamisessa ja palkittiin tästä avusta
kymmenellä uuden yhtiön perustamisosakkeella. Tämä kauppasopimus ei
missään kohdassa eroa muista samanlaisista sopimuksista" -- kuului
viimeinen, sosialistipojan viekkaasti lisäämä lause, jonka isä, niin
kettumainen kun olikin, aivan viattomasti hyväksyi.

Tämän jälkeen George-herra tuskin sai unta silmäänsä ja kello
yhdeksän vaiheilla aamulla hän jo ajoi Wilkinsin asuntoon. Mahdotonta
olisi kuvailla tämän mustapintaisen isänmaanystävän riemastusta.
Hän tarttui käsiksi kirjeeseen niin ylenpalttisen ihastuneena, että
George Denny katsoi parhaaksi kääntyä erään toisen, kylmäverisemmän
anti-Whartonilaisen puoleen pyytääkseen häntä pitämään silmällä
Derlinghamin edustajaa, ettei hän tekisi tai ilmaisisi mitään ennen
tuota dramaattista hetkeä.

Seuraavat neljäkymmentäkahdeksan tuntia George Dennyltä kului
väsymättömään puuhailuun ja uutterain ponnistustensa avulla hänen
onnistuikin saada luotettavia tietoja uuden yhtiön perustamisosakkeiden
käyvästä arvosta, Whartonin velkojen laadusta ja yhteissummasta
j.n.e. Ja niinmuodoin, kun 10 p. oli käsissä oli kukin näyttelijä
huolellisesti harjoittanut osansa odottaen jännittyneenä näytelmän
alkamista.

       *       *       *       *       *

Näin kuului pääpiirtein Anthonyn kertomus. Kiihtymys ja voitonriemu
olivat saattaneet hänet niin haltioihinsa, ettei hän vähääkään
tarkannut sen vaikutusta hänen kalpeaan, kiivaasti hengittävään
toveriinsa.

"Entä mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Marcella äkkiä, kun Craven viimein
vaikeni.

"No, johan sen luitte!" sanoi tämä kummastuneena viitaten iltalehteen
-- "ainakin alun. Louis on paraillaan alihuoneessa. Hän voi milloin
tahansa olla täällä. Hän sanoi tulevansa tänne." Marcella painoi
käsillään silmiään, ikäänkuin kovassa tuskassa. Anthony katsahti häneen
myöhästyneen katumuksen pistos rinnassaan.

"Siinä Louis jo naputtaakin!" huudahti hän ponnahtaen pystyyn.
"Saanko päästää hänet sisään." Ja vastausta odottamatta kiirehti
hän ulko-ovelle minkä kainalosauvoiltaan pääsi. Louis astui sisään.
Marcella nousi vaistomaisesti seisomaan. Tulija jäi kynnykselle
seisomaan pinnistäen lyhytnäköisiä silmiään hämärässä. Marcellan
nähdessään hänen katseensa heltyi. Hän astui ripeästi tytön luo.

"Kyllä tiedän, että meidän on pyydettävä anteeksi teiltä", virkkoi hän,
"ja että tämä pahoittaa mieltänne. Mutta ei ollut aikaa valmistuksiin.
Kaikki kävi niin nopeasti ja oli niin välttämätöntä pitää asia salassa."

Anthony nykäisi häntä kärsimättömästi käsivarresta. "Kuinka kävi,
Louis? Minä olen jo puhunut neiti Boycelle ensimäiset uutiset."

"Kaikki on lopussa", vastasi Louis lyhyesti. "Kokous oli juuri
hajoamassa, kun läksin tänne tulemaan. Sitä oli kestänyt melkein
viisi tuntia. Wharton ja Wilkins ottelivat tietenkin tuimasti. Sitten
Bennett peruutti ehdotuksensa, kieltäytyi itse rupeamasta johtajaksi --
sanottiin, että hän oli aivan nujertunut, hän oli aina ollut Whartoniin
kiintynyt ja hänen lempiajatuksensa oli tehdä hänestä johtaja -- ja
kaiken lopuksi pitkien kiistojen ja ottelujen jälkeen valittiin Molloy
puolueen puheenjohtajaksi."

"Hyvä!" kirkui Anthony kykenemättä intomielisyyttään taltuttamaan.

Louis oli sanaton. Hän katsoi Marcellaan.

"Puolustiko hän itseään?" kysyi tämä matalalla, terävällä äänellä.

Louis nykäisi hartioitaan.

"Puolusti kyllä. Hän puhui -- mutta me kaikki olimme yhtämieltä siinä,
että hänen puheensa oli kumman tehoton. Olisi tosiaankin luullut hänen
ajavan asiaansa taitavammin. Mutta hän näytti aivan murtuneelta.
Hän vastasi tietenkin olleensa vakuutettu ja sanomalehdessään
todistaneensakin, ettei lakkoa enää kannattanut pystyssä pitää ja näin
ollen arveli hän muka olevansa vapaa rupeamaan osakkaaksi vaikka mihin
syndikaattiin. Mutta kokouksessa oli haudanhiljaista hänen puhuessaan,
ja kun hän istahti paikoilleen, kuului salissa äänekästä voihkimista.
Oh, eikä vielä tässä kyllä! Wilkins oli maustanut puheensa kaikilla
häväistysjutuilla, jotka hän oli onkinut Kansanpankin johtokunnan
toimista. Hänen häviönsä oli perinpohjainen."

"Eikä hän siitä koskaan nouse?" virkahti Marcella ripeästi.

"Ei hänestä ainakaan meidän miestä tule. Miten hänelle muualla käy,
sitä en tiedä. Onhan Anthony kertonut teille kuinka päästiin asian
jäljille?"

Marcella teki myöntävän liikenteen. Hän istui suorana ja
liikkumattomana kädet polvien ympärillä.

"Aikomukseni ei ollut salata teiltä mitään", lausui Louis matalalla
äänellä kumartuen hänen puoleensa. "Kyllä tiedän, että te häntä
ihailitte -- että teillä oli syytä siihen. Mutta minun sisuni on ollut
tulessa siitä päivin kun palasin Damesleyn kurjuudesta."

Marcella ei vastannut. Pariin minuuttiin ei heistä kukaan virkkanut
mitään; huone oli käynyt niin hämäräksi, että he tuskin saattoivat
nähdä toisiaan. Tavantakaa kuumat kyyneleet herahtivat Marcellan
silmiin, hänen sydäntänsä kirveli. Nämät aatokset olivat siis kyteneet
Whartonin mielessä sinä iltana kun hän purki sydämensä Marcellalle,
kun hän niin ylväin sanoin puhui tulevaisuudestansa ja pyysi Marcellaa
auttamaan häntä korkeata päämääräänsä saavuttamaan.

"Olen kuulevinani", virkkoi Louis Craven viimein koskettaen Marcellan
käsivartta, "jonkun rappusilla kyselevän teitä -- rouva Hurd kuuluu
pyytävän hänet sisään".

Siinä samassa kavahti Anthony rivakasti seisaalleen, ja ulko-ovi aukesi.

"Louis!" huudahti Anthony, "se on _hän_!"

"Onko neiti kotona?" kysyi Minta Hurd pistäen päänsä ovesta sisään;
"täällä on niin pimeätä, että tuskin mitään voi nähdä. Eräs herra
täällä tahtoo puhutella neitiä?"

Hänen puhuessaan Wharton sivuutti hänet, mutta jäi seisomaan paikalleen
kuin kiinninaulittuna nähdessään huoneessaolijat. Juuri samassa rouva
Hurd sytytti kaasun pienessä eteisessä. Valo tulvi Whartonin kasvoille
ja ilmaisi hänelle, ketkä olivat Marcellan vieressä seisovat miehet.

Unohtumattomasti tämä näky painui Marcellan mieleen -- tuo nuorekkaan
voimakas ja sulavaliikkeinen olento -- synkeä päättäväisyyden ja
turmion ilme kalvakoissa kasvoissa -- kammottavasti leimuavat silmät.
Marcella astui häntä vastaan. Anthony pysäytti hänet.

"Hyvää yötä, neiti Boyce!"

Hän ojensi kättä veljeksille tuskin tietäen mitä teki. Anthony ja
Louis astuivat ovelle. Wharton astui peremmälle ja päästi heidät ohi
kulkemaan.

"Teillä on ollut kova hätä kertomaan juttunne!" virkkoi hän Louisin
sivuuttaessa häntä.

Halveksivaa vihaa puhuivat kasvot, mutta hän oli silti aivan
kylmäverinen.

"Niin on", -- vastasi Craven tyynesti. -- "Nyt on teidän vuoronne."

Ovi oli parahiksi paukahtanut kiinni, kun hän riensi Marcellan luo ja
tarttui hänen käteensä.

"He ovat kertoneet teille kaiken? Aah!" --

Hänen katseensa osui iltalehteen. Päästäen Marcellan menemään, hapuroi
hän tuolia ja paiskautui siihen istumaan. Sitten ojentautui hän taapäin
tuolin selkänojaa vasten, kietoi kätensä niskalleen, huoahti syvään
ja ummisti silmänsä. Ensimäisen kerran elämässään Marcella näki hänet
heikkona ja avuttomana, kuten muutkin ihmiset. Hänen vahvat hermonsa
olivat lamassa viisituntisen ottelun jännityksestä. Silmät olivat
kuopallaan ja mustareunaiset, otsa uurteinen, hipiä harmahtavalta
vivahtava, kasvojen alaosa tuntui käyneen pitemmäksi ja suipommaksi --
ja Marcellan sydäntä viilsi nähdä hänet siinä niin vanhettuneena ja
surkastuneena. Hän kävi istumaan Whartonin viereen sairaanhoitajattaren
viitta yhä yllään, vapisevat kädet helmassa.

"Voitteko sanoa minulle, miksi sen teitte?" kysyi hän, keksimättä muuta
sanottavaa.

Wharton hätkähti ja avasi silmänsä.

Äsken eletty kohtaus oli uudelleen avautunut hänen eteensä siinä hänen
liikkumattomana levätessään. Hän näki kiihtyneet, kiukkuiset kasvot
kokoussalin pitkän pöydän ääressä -- Bennettin kuluneessa, mustassa
takissaan ja sinisessä kaulahuivissaan mielipahan ja suuttumuksen ilme
kirkkaissa, kosteissa silmissään, Molloyn joustavana, asiallisena
ja kylmäverisenä keskellä yleistä hämminkiä ja mellakkaa -- ja
Wilkinsin mustana ja pirullisena, takoen nyrkillään pöytää, syytäen
suustaan leveintä Yorkshiren murrettaan ja lukien Dennyn kirjettä
kolmellekymmenelle ällistyneelle ja henkeään pidättävälle kuulijalle.

Omaa puhettansa Wharton ei voinut ajatella kipeätä tuskaa, luihin asti
syöpyvää vastenmielisyyttä tuntematta. Hänet oli niin armottomasti
yllätetty -- hän kadotti paikalla kylmäverisyytensä -- eikä
kohta löytänyt oikeata sävyä. Kylmä, halveksuva varmuus, peloton
itsepuolustus olisivat kenties voineet pelastaa hänet. Mutta nyt --
aah! Kuinka häntä sapetti!

Hän havahtui lamauksestaan vastatakseen Marcellan kysymykseen.

"Miksi sen tein?" toisti hän; "miksi -- --"

Ääni katkesi ja hän painoi ohimoitaan käsillään. Sitten hän äkisti
ojentautui suoraksi ja koetti koota ajatuksensa.

"Teetäkö tässä on?" sanoi hän koskettaen tarjotinta. "Voitteko antaa
minullekin kupin?"

Marcella läksi keittiöön ja kutsui Mintaa. Sillä välin kuin kiehuva
vesi tuotiin sisään ja Marcella valmisti teen, istui Wharton
kumarruksissa kasvot käsien peitossa eikä nähnyt mitään. Marcella
kuiskasi jotain Mintan korvaan tämän tullessa sisään. Rouva Hurd jäi
paikalleen seisomaan, katseli Whartonia, jota hän ei ollut pimeässä
tuntenut -- kävi kalpeaksi -- ja Marcella näki hänen teetarjottimella
puuhaavien käsiensä tutisevan. Wharton ei huomannut eikä ajatellut
Hurdin leskeä, mutta Marcellan mieltä tärisytti kumma mielenliikutus,
kun hän näki nämä kaksi olentoa tässä vastatusten.

Wharton pakoitti itsensä syömään ja juomaan, mutta oli yhä sanaton. Kun
hän jonkinverran alkoi toipua hervottomuudestaan, selvisi hänelle äkkiä
kuka tuossa istui vastapäätä häntä ojentaen hänelle syötävää.

Hänen kätensä -- hänen joustava, voimakas kätensä kouristi Marcellan
kättä.

"_Teiltä_ en saa salata totuutta -- teille tahdon tunnustaa!"

Marcella väisti häntä vaistomaisesti, mutta niin hiljalleen, ettei
Wharton sitä huomannut. Hän heittäytyi uudelleen taapäin tuolillaan,
paiskasi toisen säären toisen päälle, sulki uudelleen silmänsä
ikäänkuin lepoa etsien ja alkoi sitten kertoa _Sotahuudon_ tarinaa.

Ihmeteltävän taitavasti hän sen kertoi. Arvatenkin oli sitä jo ennen
ajatuksissa harjoiteltu. Hän selitti tekonsa johtuneen kaksinaisista
seurauksellisista vaikutuksista; ensinnäkin hänen omain velkojensa ja
tarpeittensa painostuksesta, -- ja toiseksi hänen yhä lujittuvasta
vakaumuksestaan, että lakon kannattaminen oli ollutkin erehdystä ja
uhkasi turmiota työntekijöille.

"Silloin -- juuri kun olin niin neuvoton, etten enää tiennyt mitä
tehdä, ja kun sitäpaitsi olin päässyt selville siitä, että lehti
oli väärillä poluilla, että se oli tavalla tai toisella ahdingosta
autettava -- tehtiin minulle tarjoumus syndikaatin puolelta. Tiesinhän
minä vallan hyvin, että hyljättävä se olisi ollut -- kuunnellessani
heitä uskalsin koko tulevaisuuteni. Mutta sen ohessa tulin varmaksi
siitä, että tämä olisi työväestölle edullisinta -- he antoivat
minulle selviä todistuksia, että koko teollisuudenhaara oli joutuva
häviöön minun kauttani. Mitä taas tulee vastaanottamaani _rahaan_ --
niin tapahtuu joka päivä -- että suurta yhtiötä alulle pantaessa --
niille ihmisille maksetaan, jotka ovat avullisina sitä perustamassa.
Minulle ei tämä järjestelmä ole mieleen -- ei enemmän kuin teille
tai Wilkinsille. Mutta asettukaa minun tilalleni. Olin niin pahasti
saarrettu, että _vararikko_ olisi tullut minun ja valtiollisen urani
väliin. Henkinen joustavuuteni ja tasapainoni olivat mennyttä, samoin
unelmani. Tiesin tuskin mitä tein kun Pearson ensi kerran esitti
minulle asiansa -- --"

"Pearson!" huudahti Marcella ehdottomasti. Hänen muistiinsa vilahti
asianajajan olemus; Frank Leveniltä hän oli kuullut hänen nimensä. Hän
muisti Whartonin maltittomat sanat -- "Muuan ikävystyttävä mies pyytää
saada puhua kanssani silmänräpäyksen verran -- --"

_Silloin_ siis! -- sinä iltana! Jotain inhon tapaista hiipi Marcellan
sydämeen.

Wharton suoristihe tuolillaan ja iski Marcellaan tutkistelevan katseen
nuorista, loisteettomista silmistään. Himmeässä lampunvalossa Marcella
oli kuin puhtauden ja ylevän kauneuden veretön haavekuva. Mutta hänen
kasvojensa raskas surumielisyys täytti Whartonin kauhulla. Intohimo --
voimaton tuska -- hurja päättäväisyys ajelehtivat hänen sielussaan.
Häviönsä näyttämöltä hän oli oitis rientänyt Marcellan luo etsimään
häneltä lohtua ilkeämielistä maailmaa vastaan, jolta ei tästä puoleen
ollut enää paljon hupia toivottavana.

"No niin, mitä on teillä minulle sanottavaa?" sanoi hän äkkiä
matalalla, muuttuneella äänellä -- "kasvoistanne minä luen --, ettette
luota minuun -- että olette jo langettanut tuomionne; äskeiset
vieraanne ovat nähtävästi tehneet tehtävänsä! Mutta teiltä -- juuri
_teiltä_ -- on minulla syytä vaatia ei vain oikeutta -- vaan --
lempeyttäkin."

Marcella vapisi. Hän oivalsi Whartonin tarkoittavan Mellorin aikoja, ja
hänen huulensa vavahtivat.

"Ei", huudahti hän melkein arasti -- "Minä koetan uskoa parasta. Kyllä
käsitän, että olitte kovassa ahdingossa."

"Ja ottakaa huomioon, mikä tämän ahdinkotilan oli aiheuttanut."

Marcella katseli häntä kysyvästi -- vienompi ilme silmissään. Vaikeata
on sanoa, mitä olisi saattanut seurata tästä kohtauksesta, jos Wharton
tällä hetkellä olisi käynyt peittelemättä tunnustamaan kaikki, jos hän
avonaisella luottamuksella olisi turvautunut Marcellaan ja paljastanut
hänelle kaksinaisen luonteensa monet sokkelot -- ja jos hän olisi
pystynyt tekemään sen Rousseaun tapaisella taituruudella.

Mutta Marcella arkaili kysellä mitään. Jos hän sen tekisi, soisi
hän itselleen oikeuksia, jotka puolestaan myöntäisivät toisellekin
oikeuksia. Marcellan mieleen juolahti, mitä oli kuullut Anthonyn
mainitsevan Whartonin "peliveloista", hänen ylellisistä tavoistaan
ja tuhlaavista ystävistään. Mutta hän ei puhunut mitään. Vain hänen
katseensa kehoitti Whartonia puhumaan.

Tämä arveli otollisen hetken tulleen.

"Tiedättehän", jatkoi hän samalla varmalla, itsetietoisella äänellä,
"etten ole koskaan ollut hyvissä varoissa; että äitini käytti isäni
säästöt julkisten harrastusten palvelukseen, että me yhdessä panimme
toimeen koko joukon kokeiluja maatilallamme, että parlamenttiin
tultuani menoni ovat nousseet melkoisen suuriksi ja että _Sotahuuto_
on minulta niellyt tuhansia. _Sotahuuto_ ja se aate, jonka puolesta
se on taistellut, ovat olleet häviöni syynä. Omalta puolueeltani en
saanut apua -- mistä sitä olisi lähtenyt. Köyhiä miehiä he ovat kaikki.
Omilla hartioilla oli kaikki kannettava, ja tämä ponnistelu on ollut
raastaa minut palasiksi. Tuskalta ja levottomuudelta en useinkaan
tietänyt mihin kääntyä, mihin tarttua. Silloin tuli ratkaisu -- työni,
päämääräni, tulevaisuuteni -- kaikki oli uhattu. Vihamieheni arvelivat
lankeemuksen hetken tulleen. Minä mieletön lankesin kuoppaan. He
kiirehtivät käyttämään pulaani hyväkseen -- armotta!"

Jäntevyyttä ja harrasta vakaumusta oli äänessä, eleissä. Marcellan
tapaisen naisen kanssa, arveli hän itsekseen, on viisainta seuloa
asiat selviksi pohjaa myöten. Tappion ja häpeän hetkellä hänen
rakkautensa Marcellaa kohtaan ensi kerran paisui niin vahvaksi, että
se upotti itseensä kaikki muut tunteet. Vallata hänet, riistää hänet
irti Cravenien vaikutuksesta -- siinä hänen järkkyneen mielensä
ainoa selvä ajatus, kun hän parlamenttitalosta ajoi tänne. Ollappa
hänellä Marcellan käsi omassaan ja vallassaan hänen henkinen voimansa
-- kauneutensa -- yhä kasvava romanttinen maineensa -- niin, ja
ensimäinen askel toipumiseen olisi otettu, ja aina kai sittemmin jokin
puhdistautumisen tie aukeaisi hänelle.

Mutta voi! hänen laskelmansa eivät käyneet yhteen! Onttoina ja
teennäisinä hänen sanansa kumahtivat Marcellan korvissa. Hän olisi
saattanut pelastavana enkelinä helliä heikkoutta ja onnettomuutta,
jos se olisi puhunut vilpitöntä kieltä, jos se häikäilemättä ja
luottavasti olisi vedonnut naissydämen ylevämielisyyteen. Mutta hän
pysyi penseänä tämän jalon isänmaanystävän edessä, jonka olivat
epäitsekkäät harrastukset niin tyyten kukistaneet! Tahtomattaankin
tuli hän ajatelleeksi niitä monia tuhansia, joita Whartonin arveltiin
voittaneen tuossa onnettomassa pankkikeinottelussa -- nekin varmaan
"kansan hyväksi" ansaittuja!

Mutta ennenkuin hän sai sanaakaan lausutuksi, Wharton polvistui hänen
eteensä.

"_Marcella_! vastaa minulle! -- Minä olen kukistunut ja onneton -- ole
nainen ja tule luokseni!"

Hän piteli Marcellaa käsistä. Tämä koetti riuhtaista itsensä vapaaksi.

"Ei!" huudahti hän kiihkeän tarmokkaasti, "se on mahdotonta.
Ennenkuin te tulitte, ennenkuin olin sanaakaan kuullut tästä, olin jo
kirjoittanut teille. Päästäkää minut, voi, päästäkää minut!"

"En, ennenkuin olen kuullut selityksenne!" -- sanoi Wharton yhä
pidellen häntä mielenliikutuksesta tutisten -- "miksi se olisi
mahdotonta? Kerran sanoitte minulle, ja kaikesta sydämestänne, että
olitte minulle kiitollisuuden velassa, että olin opettanut teitä,
auttanut teitä. Meitä yhdistää vahva side, sitä ette voi kieltää!
Ja olettehan vapaa. Minulla on oikeus puhua teille -- te ikävöitte
pelastaa -- tehdä hyvää -- tulkaa pelastamaan onnetonta, joka rukoilee
teiltä apua! -- teille hän tunnustaa -- rehellisesti ja peittelemättä,
että hän on tehnyt auttamattoman hairahduksen -- auttakaa hänet jälleen
oikealle tielle!"

Marcella poukahti äkkiä pystyyn ja kiskoi itsensä vapaaksi voimakkaalla
tempauksella, niin että Whartonkin nousi, kalpeana ja huuliaan purren.

"Kun minä sen sanoin", huudahti Marcella, "niin olin petollinen" --
hetkeksi ääni katkesi -- "me olimme kumpikin kierot -- unohdimme
velvollisuutemme. Ei ei! vaimoksenne en tule koskaan. Me vain
loukkaisimme toisiamme -- katkeroittaisimme toistemme elämän."

Rajut kyyneleet kimalsivat hänen silmissään.

"Mitä tarkoitatte?" -- kysyi Wharton tuimasti.

Marcella ei vastannut.

Wharton tulistui uudelleen.

"Muistatteko?" virkkoi hän lähestyen jälleen Marcellaa, "että olette
antanut minulle toivomisen aihetta. Nuo molemmat fanaatikot ovat
käännyttäneet teidät -- vallanneet teidän mielenne vihallaan."

Marcella loi häneen arvokkaan katseen.

"Otaksuin, että kirjeistäni jo olisitte huomannut", sanoi hän
yksinkertaisesti. "Jos olisitte tullut huomenna -- onnellisena
voittajana -- saman vastauksen olisitte heti saanut. Tänään -- äsken
-- olin heikko -- olin horjuvainen silmänräpäyksen, koska en tahtonut
lisätä tuskaa tuskalla. Mutta nyt olen oma itseni -- näen jälleen
selvästi. _Minä en rakasta teitä_ -- siinä totuus -- koristelemattomana
ja peittelemättömänä -- en voi seurata teitä!"

Wharton tuijotti häneen tuokion katkerana ja sanattomana.

"Olisihan minun todella pitänyt olla valmistautunut tähän", virkkoi
hän viimein pitkään -- "ja luulenpa nyt käsittäväni! Te kadutte
viimevuotista tekoanne. Käyhän se selvästi ilmi kirjeestänne. Te
haluatte vallata takaisin menettämänne alueet. No niin! -- sehän on
aivan luonnollista! -- aivan ymmärrettävää! Kun asiat ovat selvillä
-- ja minä olen päässyt hiukan toipumaan tästä iskusta -- silloin kai
sallitte minun toisen kerran teitä onnitella! Sillä välin --"

Marcellalta pääsi heikko parahdus, ja sitten hän äkkiä puhkesi
kiihkeään kyyneltulvaan. Mutta kun Wharton äkillisen häpeän valtaamana
yritti puolustautua -- lepyttää häntä -- peräytyi Marcella hänestä
melkein kauhun eleellä.

"_Te_ ette tunnustanut" ja hän kiinnitti Whartoniin niin merkitsevän
katseen, että tämä väisti sitä -- "mutta te pakoitatte minut
tunnustamaan. Niin, minä _kadun_" -- hän hengitti rajusti. "Näiden
viimeisten viikkojen kuluessa olen koettanut pettää itseäni -- paeta
tuskaani -- ja kun sinä iltana puhuitte minulle rakkaudestanne --
olisin halusta uhrannut mitä vain minun vallassani oli, jos olisin
voinut tuntea samalla tavalla kuin nuori tyttö, joka onnellisena
ojentaa kätensä rakastetulleen. Minä koetin päästä siihen tunteeseen.
Mutta onneton ja häikäilemätön vaikka olinkin, tunsin jo silloinkin
sydämessäni -- että se oli mahdotonta! Jos te otaksutte -- jos
teitä haluttaa otaksua -- että minulla -- minulla on toiveita ja
suunnitelmia, yhtä halpamaisia kuin mahdottomia -- en sille tietysti
mahda mitään. Mutta _oikeutta_ ei kellään ole ajatella tai sanoa sitä.
Herra Wharton -- --"

Kooten kaiken mielenmalttinsa hän ojensi Whartonille valkean kätensä.

"Pyydän -- lausukaa minulle jäähyväiset. Meidän ei olisi pitänyt
ensinkään tutustua toisiimme -- kaikki on alun pitäen ollut pelkkää
turhamaisuutta -- ja erehdystä -- ja kurjuutta. Olen kiitollinen teille
kaikesta, mitä teitte, ja olen aina oleva kiitollinen. Minä toivon --
oh! kuinka hartaasti minä toivon, että jollain tavalla suoriudutte
tästä ahdingosta. Minä en tahdo tehdä kuormaanne raskaammaksi. Jospa
voisin jotain tehdä puolestanne! Mutta en voi. Nyt teidän on mentävä.
On myöhä. Minun täytyy kutsua tänne ystäväni, rouva Hurd."

Heidän silmäyksensä iskivät yhteen, Marcellan lujana, mutta samalla
surumielisenä, Whartonin kuumeisena ja verestävänä.

Sitten Wharton teki rajun liikkeen -- ikäänkuin pyyhkäistäkseen
Marcellan iäksi pois tieltään -- ja siepaten hattunsa astui hän ovelle
ja katosi.

Marcella lyyhähti tuolille melkein tajuttomana ja istui siinä kauan pää
käsien varassa. Mutta Whartonin ääni ei nyt kajahtanut hänen korvissaan.

"_Pahoin olet minua kohtaan menetellyt -- rukoilen Jumalaa, ettet
itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin tulevaisuudessa!_"

Yhä uudelleen nämä unohtumattomat sanat syöpyivät hänen sisäiseen
haavaansa -- ja hän nautti sen kirvelevästä tuskasta. Ja lamauttavan
uupumuksen ja epätoivon vähitellen poistuessa, tuntui hänestä kuin hän
hiipisi erään rakastetun olennon luo, joka tästä puoleen oli oleva
hänen sielunelämänsä ainoa ja salainen seuralainen.



NELJÄS KIRJA


                            "You and I --
    Why care by what meanders we are here
    I' the centre of the labyrinth? Men have died
    Trying to find this place which we have found."



I LUKU.


Kuinka puhtaan ihana oli syksyinen auringonnousu! Lontoon
tukahduttavasta ja löyhkävästä ilmasta oli Marcella viimeinkin päässyt
Melloriin, ja nyt hän seisoi huoneensa akkunan edessä janoisella
mielihyvällä ahmien kostean maan, ilman, ja puiden tuoksua. Kaipaus
ja muistelmat vaihtelivat hänen mielessään, kun hän siinä aamun
kuultavassa hiljaisuudessa tarkkasi lintusten rattoisaa suhahtelemista
puissa.

Ensimäiset auringonsäteet hyväilivät etäisen, vasemmalta siintävän
kukkulan harjaa, verhoten äsken leikatun sänkipellon kullan punervaan
valoon. Ajotien pyökit olivat jo syksy-väreissä, ja oikealta
häämöittävän, pienen kirkkomaan kastanjat olivat jo niin varistaneet
lehtiänsä, että kirkontorni pilkisti näkyviin. Kello löi puoli kuusi
-- se vanha kello, jonka Hampdenin ystävä, John Boyce oli kirkolle
lahjoittanut, ja samassa kajahti lehtokujassa fasaanin kutsuva huuto.
Siinä se uhkea lintu jo astua tepsuttelikin, mutta jo seuraavassa
tuokiossa se taas levitti siipensä ja pyrähti lentoon.

Tänään oli Mary Hardenilla ja pastorilla oleva paljon puuhaa kirkossa,
sillä huomenna oli elonkorjuujuhla. Kaksi vuottako siitä vain oli
aikaa? -- vai lähtisikö hän tunnin tai parin kuluttua setripuistosta
astumaan kukka vasuineen kirkolle, missä muuan ruskeaan metsästyspukuun
verhottu olento seisoi Hardenien kera.

Ei! -- ei! -- hänen päänsä kallistui käsien varaan. Niin muuttunutta
oli kaikki nyt! Kolme viikkoa sitten oli pienen kirkon kello kumahtanut
miehen muistolle, joka aikakautensa jaloimman käsityksen mukaan oli
ollut Jumalan palvelija ja ihmisystävä -- joka oli ollut Marcellankin
ystävä ja vielä kuolinvuoteellaankin Edward Hallinin kautta lähettänyt
hänelle herttaiset jäähyväiset.

"Sanokaa hänelle", oli lordi Maxwell omin käsin Hallinille
kirjoittanut, "että hän on valinnut kauniin työalan, ja että hänestä
Jumalan avulla on tuleva jalo nainen. Luulen, että hän aina piti
minusta, vanhasta ukosta, eikä niinmuodoin halveksu siunaustani."

Genovassa hän oli kuollut Aldousin ja neiti Raeburnin käsiin. Sillä
elokuussa, kun hänen oli määrä palata kotiin, hänen terveydentilansa
oli äkkiä käynyt niin huonoksi, että lähetettiin Aldousia noutamaan.
Hän tuotiin Maxwell Courtiin haudattavaksi, ja uusi lordi Maxwell
oli melkein heti hautajaisten jälkeen lähtenyt Lontooseen, suuresti
huolestuneena ystävänsä, Edward Hallinin riutuvasta terveydestä.

Hallinin palattua sisarensa kanssa Lontooseen elokuun puolivälissä,
oli Marcella ollut usein yhdessä sisarusten kanssa. Hallin oli
näköjään koko lailla virkistynyt maalla, mutta kun hän oli ollut
viikon tai kaksi kaupungissa, alkoivat voimat jo taas huveta. Aldous
oli Genovassa; neiti Hallin oli aivan suunniltaan levottomuudesta,
ja Marcella huomasi, että tässä tarvittiin sekä ystävää että
sairaanhoitajatarta. Lopetettuaan sairaskäyntinsä hän joka ilta
pistäysi Hallinille, söi illallista heidän kanssaan ja kirjoitti
sitten Hallinille tai teki yhdessä hänen sisarensa kanssa voitavansa
pidättääkseen hänet työnteosta ja ajattelemisesta.

Itse hän ei tahtonut myöntää olevansa sairas, ja hän keskitti kaiken
tarmonsa niiden kolmen, maanjako-kysymystä koskevan esitelmän
valmistuksiin, jotka hänen oli määrä lokakuussa pitää suurelle
joukolle Lontoon työväenedustajia. Hallinin nimeä pidettiin niin
suuressa arvossa ja hänen personallisuutensa oli niin rakastettu,
että heti kuin hänen kantansa tuohon uuteen, Lontoon työväestössä
niin suunnatonta kannatusta voittaneeseen maanjako-kysymykseen kävi
tunnetuksi laajemmissa piireissä, useat johtavat sosialistiset ja
radikaaliset klubit lähettivät hänelle kehoituksia pitämään lokakuussa
kolme esitelmää Lontoon työväestön edustajain kongressille. Esitelmän
jälkeen oli päätetty varata aikaa siitä aiheutuville kysymyksille ja
keskusteluille.

Hallin oli kiihkeän halukkaasti suostunut tarjoumukseen, ja nyt hän
valmisteli näitä kolmea esitelmäänsä niin uupumattoman sitkeästi, että
Susie paran levottomuus yltyi päivä päivältä, hän kun oli mielestään
huomaavinaan tässä ylenmääräisessä ponnistelussa murtuneen sielun
viimeisen tarmoleimahduksen, jäähyväistervehdyksen, johon ei sisaren
harras rakkaus vielä voinut alistua. Sillä Hallinia vaivasivat kaiken
aikaa kova sydämenheikkous ja hermoärtyisyys, joka olisi tehnyt
työkyvyttömäksi jokaisen, ken ei sielunvoimiltaan ollut yhtä jäntevä
kuin hän.

Lordi Maxwell oli vielä elossa, ja töittensä keskessä Hallin
huolestuneella jännityksellä odotti Aldousin joka päivä saapuvia
tietoja, jotka hän säännöllisesti ojensi Marcellalle luettaviksi,
ikäänkuin sen kautta tahtoen ilmaista, että hänessä oli kehittymässä
uusi ja vakiintuva luottamus Marcellan, myötätuntoon. Mutta heidän
sydämellinen seurustelunsa katkesi äkkiä, sillä eräänä iltana, kun
Marcella palasi kotiin, ojensi Minta Hurd hänelle ovella sähkösanoman
äidiltä: "Isä vaarallisesti sairastunut. Tule heti kotiin." Myöhään
samana iltana hän saapui Melloriin.

Samana päivänä lordi Maxwell kuoli. Viikko myöhemmin hän haudattiin
pieneen Gairsleyn kirkkoon. Herra Boycen tila oli silloin hyvin
huolestuttava, ja Marcella pysyttelihe kaiken päivää sisässä, pimeässä
sairashuoneessa tai omassa huoneessaan, mutta hänen ajatuksensa
vaelsivat Maxwell Courtiin ja hän näki uhkean linnan surupuvussa --
ja haudan ympärillä seisovat ihmiset. Hallinkin oli tietysti tullut
vanhaa lordia saattamaan viimeiseen leposijaan. Oli sateinen, kolkko
syyspäivä, ja Marcella tuskitteli itsekseen ajatellessaan mitä
kosteutta ja rasituksia Hallinin oli kestettävä.

Siitä päivin hän oli vähän väliä saanut neiti Hallinilta kirjeitä.
Asiat olivat näennäisesti entisellään. Edward oli yhäti ankarassa
työinnossa, yhä raihnainen, yhä hyvällä mielellä. "Aldous" --
neiti Hallin ei ollut vielä tottunut uuteen arvonimeen -- asui
kaupungintalossa Curzon Streetillä, aivan uppoutuneena ja nähtävästi
tuskastuneenakin niihin moninaisiin toimiin, jotka johtuivat osaksi
erinäisistä, perinnön yhteydessä olevista lakimääräyksistä, osaksi
piakkoin tapahtuvista vaaleista hänen omassa vaalipiirissään.
Alisihteerin virastaan sisäasiainministeriössä hänen oli luovuttava,
mutta ensi istuntokaudella, virkoja uudelleen miehitettäessä,
varattaisiin hänelle arvatenkin toinen paikka ministeriössä. Kaiken
vapaa-aikansa vietti hän sisarusten luona, ja neiti Hallin arveli,
että Aldousin omaa ikävää ja alakuloisuutta hälvensi hänen vilkas
osanottonsa Edwardin työhön ja huoli tämän horjuvasta terveydestä.

Pariin päivään ei nyt ollut tullut kirjettä veljeltä eikä sisarelta,
ja hän alkoi jo käydä levottomaksi. Sillä tänään oli 4 p. lokakuuta
ja 2 p:nä olisi Hallinin ensimäinen esitelmä ollut pidettävä.
Kuinka lie nääntyvän profeetan käynyt. Hän aavisti pahaa. Sillä
"vastaanottoiltoinaan" Brown Buildingsissä hän oli tullut huomaamaan,
kuinka intohimoisesti ja voimakkaasti työväenluokka oli takertunut
tähän kansallistaloudelliseen haavekuvaan. Tuskinpa edes Lontoon
työväestö pysyisi maltillisena Hallinin selostaessa kantaansa. Louis
Craven oli varmaan oleva siellä. Ja hän oli luvannut kirjoittaa siinä
tapauksessa, ettei Susie Hallinilta riittäisi aikaa. Illalla Marcella
niinmuodoin varmasti odotti tietoja.

Poloiset Cravenit! Louisin nuori vaimo, joka odotti pienokaista, ei
ollut antanut huolten masentaa uljasta mieltänsä. He möivät harvat
huonekalunsa maksaakseen velkansa ja vuokrasivat itselleen kalustetun
huoneen Anthonyn läheisyydessä. Veljensä suosituksella Louis oli saanut
hankituksi sieltä täältä piirustustyötä ja sen lomassa hän kirjoitteli
sanomalehtiin. Marcella oli tutustuttanut heidät Hallinin sisaruksiin
ja Susie tunsi jo äidillistä osanottoa odotettua pikku kansalaista
kohtaan. Aina nyreä Anthonykin teki kaikkensa keventääkseen veljen
tukalaa tilaa. Mutta kova aika oli sittenkin edessä, ja Marcella oli
viime aikoina huomannut, että Louisilla samoin kuin Anthonyllakin oli
vaarallisia taipumuksia raskasmielisyyteen ja eriskummallisuuteen.
Marcellan sydän oli usein raskas heidän tähtensä, ja hän suri omaa
kykenemättömyyttään, kun ei voinut auttaa heitä.

Eräät toiset haavat oli aika lääkinnyt odottamattoman nopeasti. Kun
Marcellan viimeisestä kohtauksesta Whartonin kanssa oli tuskin kolmea
päivää kulunut, ja kun työväenpuolueessa tapahtunut loppuratkaisu
oli vielä kaikkein suussa ja katkeria sanoja ja syytöksiä yhä sateli
Whartonin päälle, hätkähti Hallin eräänä iltana äkisti sanomalehteä
lukiessaan ja työnsi sen sitten Marcellalle. Marcella luki seuraavan
uutisen:

"Kihloihin ovat menneet herra H. S. Wharton, Länsi-Brookshiren edustaja
ja lady Selina Farrell, lordi Alresfordin ainoa elossa oleva tytär.
Häät vietetään luultavasti pääsiäisen aikaan. Herra Wharton, jonka
terveyttä uuttera työskentely parlamentissa on suuresti heikontanut,
aikoo sillä välin lääkärinsä määräyksestä lähteä Itään matkustelemaan.
Hän lähtee jo parin päivän kuluttua Ranskan Kokin-Kiinaan, ystävänsä,
sir William Ffolliotin kera. Heidän tarkoituksensa on tutkia kuuluisan
Kambodjassa olevan Angkor temppelin raunioita, ja jos vuodenaika on
suotuisa, on heillä aikomus kulkea Mekongia ylös. Herra Whartonille on
myönnetty virkavapautta istuntokauden loppuun."

"Tiesittekö tästä mitään?" kysyi Hallin teeskennellyn huolettomasti,
kuten ainakin arveluttavia kysymyksiä tehtäessä.

"En niin mitään", vastasi Marcella rauhallisesti. Mutta äkkiä
vastustamaton tunnesysäys pakotti hänet Hallinille uskomaan
salaisuutensa. Hän pani sanomalehden pöydälle ja virkkoi oudosti
naurahtaen:

"En kai minä voinut sitä tietää. Kaksi viikkoa sitten herra Wharton
kosi minua."

Hallin ponnahti huudahtaen ylös tuoliltaan. "Ja hän sai teiltä
rukkaset?"

Marcella nyökähytti päätänsä ja sitten hän harmikseen huomasi silmänsä
vettyvän hänen tahtomattaan ja suostumuksettaan ja aivan mielettömästä
syystä.

Hallin astui oikopäätä hänen luokseen.

"Sallitteko minun paiskata kättä kanssanne?" sanoi hän puolittain
häpeissään tunnepurkauksestaan, mutta loistavin kasvoin. "Kas niin!
pöllö minä olen! Nyt emme enää puhu sanaakaan siitä -- paitsi lady
Selinasta. Oletteko nähnyt hänet?"

"Kolme tai neljä kertaa?"

"Minkä näköinen hän on?"

Marcella epäröi.

"Onko hän lihava -- ja neljänkymmenen korvissa?" uteli Hallin
innokkaasti. "Antaako hän Whartonille selkään?"

"Vielä mitä. Hän on hyvin laiha -- kolmenkymmenenviiden vanha, hyvin
hieno, julman varma omista mielipiteistään -- ja ylvästelee kovasti
isällään."

Hän katsahti Halliniin epävarmalla, mutta hilpeällä katseella.

"Oh! ymmärrän", virkkoi Hallin pettyneenä, "silloin on hänen vain
varottava, ettei Wharton anna hänelle selkään -- vaikka se kenties ei
haitanne, jos oikein oivallan sananne. Entä hänen politiikkansa?"

"Lordi Alresford sivuutettiin viime ministeristöstä", sanoi Marcella
kujeellisesti. "Hän ja lady Selina arvelivat sitä korvaamattomaksi
tappioksi isänmaalle."

"Alresford -- _Alresford_? Niin tottakin! Hän oli Yksityisen sinetin
hoitaja viimeisen vanhoillisen hallituksen aikana -- ahdasmielinen
vanha narri! -- sai paljon häiriötä aikaan ylähuoneessa. Hm!" -- Hallin
tuumaili tuokion -- "Wharton siirtyy vihollisen puolelle".

Marcella ei puhunut mitään. Viimeisen kamppailun mainingit eivät
olleet vielä tyyntyneet. Whartonista ei hän vielä kyennyt puhumaan,
ei arvostelemaan hänen äskeistä selittämätöntä tekoansa eikä hänen
tulevaisuuttansa.

Hallin puolestaan antautui mieluisain unelmain valtaan. Hengessään
hän jo näki puhtaaksi pestyn Whartonin tyytyväisenä istuvan kalterin
alla vanhoillisten puolella singahuttaen ympärilleen kaikkia vanhoja
iskusanojaan jonkinverran muuttuneessa asussa ja eläen iloista elämää
lady Selinansa kustannuksella. Hajanaisina katkelmina ajautui hänen
mieleensä keskustelu Nehemiahin -- onnellisen ja voitollisen Nehemiahin
-- Bennett raukan ja muiden kanssa, jotka olivat pistäytyneet hänen
luonaan puhumassa Whartonin kukistumisesta. Heidän suustaan oli hän
kuullut monta samansuuntaista ennustusta kuin ne, jotka hän oli
Marcellalle lausunut. Vielä samana iltana hän päätti kirjoittaa
Raeburnille, onnitella häntä ja hänen puoluettansa, heillä kun oli
toivossa kartuttaa rivejänsä näin etevällä puoluelaisella -- ja aikoi
hän myös siinä samassa panna menemään erään toisenkin uutisen. Marcella
oli sen hänelle uskonut ilman mitään vaitiolonlupausta -- seikka, josta
Hallin oli hänelle kiitollinen ja palkitsi hänet kohtelemalla häntä
lämpimämmällä, luottavammalla ja vilpittömämmällä ystävyydellä kuin
milloinkaan ennen.

       *       *       *       *       *

Mutta tällä varhaisella aamuhetkellä monikin näistä äskeisistä Lontoon
tapauksista ja muistelmista tuntui Marcellasta perin kaukaiselta. Hänen
ajatuksensa palasivat nykyhetkeen, viimeisten kolmen viikon huoliin,
levottomuuteen ja tunnonvaivoihin. Hän oli valvonut yön isänsä luona,
että äiti saisi kerrankin levätä. Hän poistui akkunan äärestä, veti
verhot eteen ja kävi vuoteeseensa nauttiakseen neljän tai viiden tunnin
virkistävää unta.

       *       *       *       *       *

Aamupuolella oli hän jälleen pystyssä virkeänä ja joustavana kuten
tavallisesti. Rouva Boycen kamarineitsyt istui sairaan luona, joka
tällä hetkellä oli rauhallinen ja tuskaton. Rouva Boyce oli vetäytynyt
vierashuoneeseen talouskirjoineen. Marcella läksi häntä etsimään.

Tuo rappeutunut, vanhanaikuisen siro huone oli vielä entisessä
asussaan, ja nyt, auringonsäteitten leikkiessä seinillä ja permannolla,
näytti se hilpeältä ja kodikkaalta. Sitä näivettyneemmältä näytti tässä
kirkkaassa valaistuksessa akkunan ääressä kirjoitteleva laiha olento.
Rouva Boyce oli huomattavasti vanhentunut. Vartalo, oli kutistunut
ja käynyt kulmikkaaksi, vielä kaksi vuotta sitten niin tuuheat ja
keltaiset hiukset oli nyt vähällä vaivalla saatu peittymään tiukan,
valkean myssyn alle, jota hän oli ruvennut käyttämään melkein heti
Marcellan lähdettyä Mellorista. Puku oli yhä huolellinen ja soma,
mutta entistä hiukan yksinkertaisempi ja karkeampi. Vain kauniit kädet
ja hieno, upea ryhti muistuttivat enää mennyttä kauneutta, josta sen
omistaja ilman mielikarvautta oli eronnut.

Marcella kierteli levottomana hänen läheisyydessään ja katseli häntä
tavantakaa kaihoava sääli silmissään. Rouva Boyce näkyi tuntevan sen ja
olevan siitä vaivaantunut.

"Äiti, etkö antaisi minun kirjoittaa noita kirjeitä? Olen aivan reipas."

"Ei kiitos. Ne ovat kohta valmiit."

Lopetettuaan kirjeensä ja varustettuaan ne postimerkillä, rouva Boyce
vei täsmälliseen tilikirjaansa joitakuita maksueriä ja nousi sitten
lukitsemaan pienen kirjoituspöytänsä laatikoita.

"Arvelen, että on parasta pitää lontoolainen sairaanhoitajatar täällä
vielä yhden viikon ajan", sanoi hän.

"Se on tarpeetonta", virkkoi Marcella ripeästi. "Voisimmehan me Emman
kanssa valvoa vuorotellen, niin että sinä saisit kokonaan levätä.
Tiedäthän, että minä saan unta milloin vain haluan."

"Isä tuntuu olevan tyytyväisempi sisar Wenlockin hoitoon."

Marcella otti vaieten vastaan tämän pienen pistoksen. Epäilemättä hän
sen ansaitsikin. Kahtena viimeisenä vuonna hän oli viettänyt Mellorissa
tuskin kahtakaan kuukautta. Hän oli lähtenyt Lontooseen vastoin isänsä
tahtoa ja palatessaan kotiin oli hän ollut vieraampi kotonaan kuin
milloinkaan ennen. Herra Boycen sairaus, hitaasti, mutta varmasti
etenevä halvaantuminen, kiivaine ja vaarallisine tuskankohtauksineen,
oli viime aikoina arveluttavasta yltynyt. Mutta vasta pari päivää
kotiintulonsa jälkeen oli Marcella saanut jonkinmoisen käsityksen
siitä, mitä hänen äidillään oli ollut kestettävää hänen poissa
ollessaan.

Hän pisti väliin aran huomautuksen "kustannuksista", jotka lontoolaisen
sairaanhoitajattaren pitkällinen viipyminen tulisi tuottamaan.

"Oh! sillä ei ole väliä!" sanoi rouva Boyce hajamielisen näköisenä
lämmitellen jähmettyneitä sormiaan vasta sytytetyn takkatulen ääressä.

"Onko isä nyt sitten paremmissa varoissa?" uskalsi Marcella udella. Ja
polvistuen äitinsä viereen hän alkoi hellästi hieroa tämän kylmiä käsiä.

"Varamme vastaavat kyllä tarpeitamme", vastasi rouva Boyce, joka
kärsivällisesti alistui tyttären hellyyden osoituksiin. "Isän on
onnistunut vapauttaa tila melkein kaikista veloista. Kiitos, lapsi
kulta. Nyt ei minulla enää ole kylmä."

Ja hän veti leppeästi kätensä pois.

Marcella olikin jo pannut merkille, että puutarhankäytävistä oli
rikkaruohot kitketty pois, että puutarhureita oli nyt kolme yhden
sijasta, että vanhaa kirjastoa oli korjaeltu ja paranneltu, että
talossa oli yksi palvelija lisää, että Williamista oli muodostunut
aika näppärä lakeija ja että häntä oli asemalla ollut vastassa
yksinkertaiset, mutta heidän arvonsa mukaiset vaunut. Ja hänen säälivä
sydämensä oivalsi niinikään, että isän ärtyisyys johtui osaksi
siitäkin, että hän, päästyään nyt viimeinkin toiveittensa perille,
tunsi olevansa kykenemätön nauttimaan vaivojensa hedelmistä.

Äkkiä pujahti Marcellan huulilta kysymys, joka oli parahiksi lausuttu,
kun hän jo puolittain katui sitä.

"Onko isä voinut tehdä mitään työväenasuntojen parantamiseksi?"

"Sitä en usko", vastasi rouva Boyce rauhallisesti. Sitten hän tuokion
kuluttua lisäsi: "se jää sinun toimeksesi, lapsi kulta".

Marcella tunsi pistoksen sydämessään.

"Isä on jo parempi, äiti -- en käsitä mitä tarkoitat. Ilman sinua en
tule koskaan täällä vallitsemaan."

Rouva Boyce käänteli rauhattomana sormuksiaan.

"Kun Mellor ei enää kuulu isällesi, on se sinun omaisuuttasi", virkkoi
hän omituisen terävästi ja painokkaasti; "se on jo aikaa sitten
sovittu. Minä tahdon olla riippumaton -- ja jos sinä haluat saada
jotain aikaan tällä paikalla, on sinun uhrattava sille nuoruutesi
ja voimasi. Eikä isä ole parempi -- hän on vain tilapäisesti hiukan
virkeämpi. Jo kaksi vuotta sitten, kun pontevasti vaadin tohtori
Clarken puhumaan suunsa puhtaaksi, hän ilmaisi minulle taudin laadun ja
kehityksen. Isä saattaa elää neljä kuukautta -- ehkä kuusi, jos saamme
hänet hyvissä ajoin etelään viedyksi."

Kammottavalta tuntui rouva Boycen kuiva kylmäverisyys. Marcella
tarttui uudelleen hänen käteensä ja painoi sen vavahtavalle, nuorelle
poskelleen.

"Ilman sinua en voisi täällä elää, äiti!"

Tällä kertaa rouva Boyce ei voinut kokonaan masentaa mielensä sisäistä
kuohua.

"Tuskinpa sinä minua paljonkaan kaivannet, kultaseni." Marcella vavahti.

"En ihmettele, että niin sanot!" lausui hän hiljaisella äänellä.
"Arveletko erehtyneeni, tehneeni pahoin, kun puolitoista vuotta sitten
jätin teidät yksin tänne?"

Rouva Boyce kävi rauhattomaksi.

"En käy ketään tuomitsemaan, ellei minua siihen pakoiteta. Kuten
tiedät suosin personallista toiminnanvapautta -- ja oli miten oli --
tarpeetonta on ruveta menneitä asioita penkomaan. Luulisinpa, että olet
tottunut suoriutumaan maailmassa ilman meitä. Nyt on minun mentävä isän
luo."

Mutta Marcella ei vielä häntä päästänyt.

"Muistatko, äiti, muistatko sitä kohtaa _Kiirastulessa_, jossa puhutaan
pelissä kadonneesta miehestä: 'Kun noppapeli on päättynyt, jää pelin
kadottanut murhemielin paikalle; hän tekee heitot toistamiseen ja
_mielikarvaudestaan viisastuu hän vastaisuuden varalle_."

Rouva Boyce katsahti häneen puolittain uteliaana, puolittain
levottomana ja nyökähytti päätään myönnytykseksi. Kautta koko elämänsä
hän oli ollut harras Danten tutkija. Jo nuoruutensa onnellisina aikoina
tämä runoilijoista voimakkain ja intohimoisin oli ollut hänelle
rakas, ja tämä mieltymys oli pysynyt muuttumattomana hänen elämänsä
myöhemmälläkin jaksolla. Hän ei tietenkään siitä mitään puhunut, se kun
koski hänen omia personallisia tunteitaan, mutta nuo pienet, kuluneet
kirjat äidin pöydällä oli Marcella nähnyt siellä aina lapsivuosiltaan
asti.

"_E tristo impara?_" toisti Marcella värähtelevällä äänellä. "Äiti" --
hänen kasvonsa painuivat uudelleen äidin vaatteisiin -- "Viimeisenä
kahtena vuotena olen menettänyt enemmän heittoja kuin arvaatkaan. Etkö
luule, että olen saattanut oppia jotain?"

Hän kohotti silmänsä äitinsä kuihtuneisiin ja ilmeettömiin kasvoihin.
Rouva Boycen huulet liikahtivat ikäänkuin kysymykseen valmistuen. Mutta
hän ei mitään kysynytkään -- huoahti vain salavihkaa kuten ihminen,
joka on tarkoin punninnut vastustuskykynsä kestävyyden eikä uskalla
panna sitä alttiiksi oudoille mielenliikutuksille.

"No niin, sinun luontoisesi ihmiset tietenkin aina jotain oppivat",
ja kylmä, huoleton äänensävy riisti sanoilta hellän tuttavallisuuden
leiman. Kotvaan ei kumpikaan puhunut mitään, sitten rouva Boyce,
nähtävästi päästäkseen Marcellasta irti, pyyhkäisi kevyesti hänen
hivuksiaan.

"Tuletko puolen tunnin kuluttua ylös, isän luo? Kello lyö jo
kaksitoista, eikä Emma koskaan oikein täsmällisesti tuo hänen
ruokaansa."

       *       *       *       *       *

Määrättynä aikana Marcella läksi isänsä luo. Hän tapasi hänet istumassa
pyörätuolissaan auringonpuoleisen, avatun akkunan ääressä setripuistoa
silmäillen. Huone oli entisaikoina ollut talon vieraiden makuusuojana.
Seinäpaperit olivat harvinaisia, niissä oli eriskummaisia,
monihaaraisia puita, papukaijoja ja punakauhtanaisia kiinalaisia,
samantyylisiä kuin alakerrassa olevassa arkihuoneessa. Huonetta
kaunisti leveä, leikelty telttavuode, punaisista, hollantilaisista
tiileistä kyhätty uuni, jonka reunalla oli rivi pienoiskuvia Boycen
suvun jäsenistä, ja vastakkaisella seinällä telineelle sovitettuina
vanhoja miekkoja ja keihäitä. Korko-ompeluilla kaunistetut sängynverhot
olivat kauttaaltaan reikäiset, Chippendalen-tuolien topatut istuimet
olivat kuluneet tai paikatut. Mutta tämän makuusuojan ylhäinen ja
arvokas leima tuotti sittenkin Richard Boycelle jonkinlaista katkeraa
tyydytystä, vieläpä hänen sairautensa aikoinakin. Puhukoot ihmiset
mitä puhuvat, täällä hän sittenkin oli kuninkaana isänsä ja isoisänsä
konnulla; siinä hän hallitsi missä hekin ja -- kuolee missä he kuolivat
samat perhekuvat silmäänsä edessä, sama hautaholvi häntä odottamassa.

Tyttären astuessa sisään, herra Boyce käänsi hiukan päätänsä, ja hänen
kuopalle painuneista, mustista silmistään välähti eloisampi ilme.
Mielikarvaudekseen Marcella oli tehnyt sen huomion, että isän ajatukset
kiertelivät alinomaa hänessä, että tyttären tulevaisuus täytti hänen
mielensä apeudella ja huolilla ja että hän, vedoten surkuteltavaan
tilaansa ja siihen vakaumukseen, että kuolevalla isällä on oikeus puhua
suunsa puhtaaksi tyttärelleen, ennen pitkää ottaisi puheeksi asian,
joka täytti Marcellan mielen salaisella levottomuudella.

"Oletko nyt hiukan parempi, isä?" sanoi hän astuen herra Boycen luo.

"Sairaanhoitajattaren ei pitäisi kysellä tuollaista", murahti herra
Boyce. "Kun ihminen on niin sairas kuin minä, ovat moiset tiedustelut
sulaa ivaa!"

"Mutta voihan sairaalla olla hetkiä, jolloin tuskat ovat kovemmat
tai lievemmät", vastasi Marcella lempeästi. "Ajattelin, että tohtori
Clarken eilinen hoito olisi kenties suonut sinulle jonkin verran
hoivaa."

Herra Boyce ei suvainnut vastata. Marcella otti työnsä ja kävi istumaan
hänen viereensä. Rouva Boyce, joka oli siistinyt pientä pöytää, missä
potilaan lääkkeet olivat, ehdotti nyt että hänet vietäisiin hallin
toisella puolella olevaan huoneeseen, joka oli laitettu kuntoon
hänelle. Herra Boyce ravisti maltittomasti päätänsä.

"En jaksa nyt. Näethän sen itsekin? Sitä paitsi tahdon puhua Marcellan
kanssa."

Rouva Boyce läksi tiehensä. Marcella odotti hätääntyneenä, mitä tuleva
oli. Hän istui päivänpaisteessa pää kumarassa ja päärmäsi valkeita
musliininauhoja sairaanhoitajatarmyssyynsä. Akkuna oli selki selällään,
lauha tuuli riipi varisseita lehtiä setripuiston punertavien ja
keltaisten syyskukkien joukkoon. Toiselta puolen ylenivät setrien
vankat rungot, toiselta kirjastokyljen harmaa kivimuuri.

Herra Boyce silmäili tytärtänsä otsa rypyssä, liikutteli huuliaan
kerran tai pari ennenkuin sai mitään puhutuksi ja rohkaisi viimein
mielensä.

"Mahdat sinä Marcella nyttemmin usein katua sitä askelta, jonka otit
puolitoista vuotta sitten."

Marcella kalpeni.

"Mitenkä katua, isä?" sanoi hän katsomatta ylös.

"No herra Jumala!" ärähti herra Boyce; "luulisinpa, että katumisen
syyt ovat päivänselvät. Sinä hylkäsit miehen, joka rakasti sinua ja
olisi voinut korottaa sinut koko kreivikunnan huomatuimpaan asemaan. Ja
miksi? Että saisit seurata päättömiä oikkujasi -- joita varmaankin nyt
häpeät."

Hän näki Marcellan vavahtavan ja oli hyvillään, että tauti soi hänelle
tällaisen mahtioikeuden. Terveytensä päivinä hän ei olisi koskaan
uskaltanut puhutella näin Marcellaa. Mutta yksinäisinä sairashetkinään
hän oli kuumeisella itsepäisyydellä pohtinut asiata kunnes hänessä
kypsyi päätös ottaa Marcella kuulusteltavaksi.

"Etkö muka häpeä niitä?" toisti hän kun ei vastausta tullut.

Marcella katsahti ylös.

"En häpeä mitään, jota tein Hurdin pelastukseksi, jos sinä sitä
tarkoitat, isä."

Herra Boyce kiukustui.

"Tottakai sinä tiedät, mitä kaikki sinusta puhuivat."

Marcella kumartui työnsä yli vastaamatta.

"Ei sinun kannata tuosta käydä yrmeäksi", huudahti herra Boyce
kuohuksissaan. "Minä olen isäsi ja hetkeni ovat luetut. Minulla on
oikeus tiedustella asioitasi. Velvollisuuteni on katsoa, että olet
turvattu, ennenkuin täältä erkanen. Onko siinä perää, että kaiken
aikaa ahdistaessasi Raeburnia hänen valtiollisista mielipiteistään,
metsästyslaista ja Jumala ties mistä kaikesta, sinä olitkin ihastunut
Harry Whartoniin ja keimailit hänen kanssaan?"

Herra Boyce puhui merkitsevällä ja lujalla äänellä, kouristaen
näivettyneellä kädellään Marcellan käsivartta.

"Mitä hyödyttää menneisiin kajota, isä?" sanoi tämä vuoroin punehtuen,
vuoroin kalveten. "Olkoonpa että olen ollut väärässä ja moitittava niin
toisessa kuin toisessa suhteessa, mutta sinä et ole koskaan oivaltanut
todellista syytä, sitä että -- että -- en rakastanut herra Raeburnia."

"Miksi sitten menit kihloihin hänen kanssaan?"

"Siihen kysymykseen saat peittelemättömän vastauksen", virkkoi Marcella
värähtelevin huulin kyynelten himmentäessä hänen silmiään. "Minä
lupauduin hänelle, koska minua houkutteli se, mitä sinä juuri äsken
sanoit huomattavaksi asemaksi -- vaikka ei kumminkaan juuri siinä
merkityksessä kuin sinä tarkoitat."

Herra Boyce oli kotvan ääneti, mutta sitten hän puhkesi puhumaan
surkealla, uikuttavalla äänellä.

"Kuuleppas nyt rauhallisesti mitä sanon! Minä olen paljon mietiskellyt
tätä seikkaa -- ja Jumala paratkoon, kyllä minulla on ollut
miettimisen aikaa tässä kurjuudessani -- ja miettimisen syytäkin --
ja minulle on tässä selvinnyt, että minun olisi koetettava saattaa
tämä juttu _oikealle tolalle_ -- ennen kuolemaani. Mies oli sinuun
rakastunut, silmittömästi ja _mielettömästi_ sinuun rakastunut. Minun
oli tapana pitää häntä silmällä ja minä sen tiedän. Sinä tietenkin
syvästi loukkasit ja suretit häntä. Sellaista käytöstä hän ei olisi
koskaan voinut odottaa sinulta sen enemmän kuin muiltakaan. Mutta ei
hänenlaisensa mies hevillä muuta mieltänsä tai etsi lohdutusta muualta.
No niin, jos sinä kadut viimevuotista tekoasi ja käytöstäsi -- en totta
tosiaan käsitä mikä estäisi minua -- kuolevaa miestä -- antamasta
hänelle hienoa viittausta?"

"_Isä_!" huudahti Marcella pudottaen käsistään työnsä ja iskien herra
Boyceen niin tulistuneen ja kauhistuneen katseen, että tämä vuosi
takaperin olisi siitä paikalla mykistynyt. Mutta nyt hän vain nosti
torjuen kätensä.

"Salli minun puhua loppuun. Ei kannata ruveta tätä asiaa hommaamaan
ensin siitä sinulle ilmoittamatta, sillä pääsisit sinä kumminkin sen
perille ja silloin koko puuha menisi myttyyn. Hiton ylpeä sinä aina
olet ollut, Marcella, jo vähäisenä lapsenakin, mutta jos sinä nyt
nöyrtyisit sen verran, että sallisit minun sanoa hänelle katuvasi -- ei
muuta -- tekisit onnelliseksi hänet ja itsesi -- sillä jaloluontoinen
mies hän on, sen kyllä tiedät -- ja vielä isä raukkasikin, joka ei sinä
ilmoisna ikinä ole tuottanut _sinulle_ harmia!" Ääni katkesi. "Kyllä
minä voin sovittaa asiat niin, että sinulta säästyy nöyrtymiset. Entä
mitä nöyryyttävää tällaisen erehdyksen tunnustamisessa sitten muka
olisi? ja paitsi sitä, ei sinulla olisi mitään hävettävää. Et sinä ole
köyhä. Mellorin olen ahertanut velattomaksi, vaikka te, äiti ja sinä,
ette arvele minun juuri mihinkään pystyvän!"

Uupumuksesta läähättäen hän vaipui istuimensa selkämystä vasten ja
tuijotti herkeämättä Marcellaan oudosti kimaltelevin silmin. Marcellaa
peloitti, että tämä kohtaus saattaisi turmiollisesti vaikuttaa isän
voimiin, mutta sittenkin itsepuolustuksen vaisto kannusti häntä
pontevaan vastarintaan.

"Isä, jos vaan sinä sen teet, niin vastaan siitä, että herra Raeburn
saa tietää sen tapahtuneen minun suostumuksettani -- ja sen annan hänen
tietoonsa tavalla, joka vastedes tekee _mahdottomaksi_ hänen lähestyä
minua. Isä rakas, älä enää sitä ajattele. Pahoin minä kohtelin herra
Raeburnia viime vuonna, mutta eihän meidän silti ole lupa nyt häntä
kiusata ja vainota. Ennemmin minä vaikka lähden iäksi pois -- jätän
sinun ja äidin ja Englanninkin -- enkä koskaan anna tietoja itsestäni."

Tuokioksi hän vaikeni ja koetti malttaa mielensä, ettei sairas ylen
kiihtyisi.

"Sehän olisi sitä paitsi aivan järjetöntä! Et ota huomioon, että viime
aikoina -- lady Winterbournen luona asuessani tapasin hänet useinkin.
Minua hän ei enää ajattele. Ei edes oma turhamaisuuteni voinut olla
sitä selvästi huomaamatta. Hänen ystävänsä otaksuvat hänen menevän
naimisiin erään vilkasluontoisen, viehättävän pikku olennon kanssa,
jonka tapasin useasti James Streetillä -- eräs neiti Macdonald."

"Neiti -- mikä?" kysäisi herra Boyce tuikeasti.

Marcella toisti nimen ja jutteli sitten hänelle kaikki, mitä itse tiesi
tämän avioliiton mahdollisuuksista. Mutta kaiken aikaa häntä kalvoi
salainen tietoisuus, ettei hän sisimmässään ollut lähimainkaan varma
siitä, mitä koetti uskotella itselleen ja isälleen.

Herra Boyce kuunteli hänen puhettansa allapäin ja puolittain
pettyneenä, mutta samassa puolittain epäuskoisena. Itsepintainen hän
oli ollut kautta elämänsä, ja kuoleman lähestyessä tämä ominaisuus
esiintyi hänessä entistä vieläkin jyrkempänä. Hän hoki itselleen, että
toimeen tässä oli sittenkin ryhdyttävä tavalla tai toisella Marcellasta
huolimatta. Kyllä hän vielä neuvon keksii.

Sillä välin Marcella varovaisesti johti puheen vähemmän arkaluontoisiin
asioihin ja hän otaksui jo päässeensä varmoille vesille, kun herra
Boyce äkkiarvaamatta tokaisi väliin:

"Entä se toinen -- Wharton. Äiti kertoi sinun tavanneen hänet
Lontoossa. Hän oli kai rakastunut sinuun?"

"Entä jos en tahdokaan joutua kuulusteltavaksi", virkkoi Marcella
hilpeästi. "Sinä, isä, et muuten taida perin tarkkaan lukea
perheuutisten osastoa sanomalehdissä. Jo kolme viikkoa sitten oli
kaikissa lehdissä komea uutinen herra Whartonin kihlauksesta lady
Selina Farrellin kanssa, joka on kaukaista sukua Winterbourneille."

Samassa astui rouva Boyce sisään ja silmäili levottomasti kumpaakin,
Marcellaa puolittain nuhtelevasti. Ahdistunein mielin Marcella nousi
paikaltaan ja poistui huoneesta.

Pitkin päivää kiusasi Marcellaa hämärä pahan enne, arvattavasti johtuen
tuosta isän sietämättömästä uhkauksesta, johon nähden hän kaikesta
huolimatta tunsi olevansa aivan suojaton.

Oli miten oli, hänen rauhattomuutensa ja huolensa Hallinin suhteen
siitä vain yltyivät, Hallinin, joka oli hänen ainoa todellinen
ystävänsä, jolle hän hiljakseen, puhumattakin oli avannut sydämensä,
jonka henkinen lujuus oli häntä opastanut ja tukenut, jonka
ruumiillinen raihnaus oli Marcellassa edelleen jalostanut hänen
sairaanhoitajatar-toimessa niin runsaasti kehittynyttä äidillistä
vaistoaan.

Hän samoeli rauhattomana tiellä postia odottaen. Mutta Lontoosta ei
tullut yhtäkään kirjettä, ja hän palasi kotiin puolittain suuttuneena
Louis Cravenille, joka ei ollut pitänyt sanaansa. Hän lohdutti itseään
kumminkin sillä ajatuksella, että hänelle olisi tieto annettu, jos
jotain olisi hullusti.

Vähäistä myöhemmin, kun lokakuun ilta jo kallistui loppuansa kohti,
Marcella istui vierashuoneessa hiiltyvän takkatulen ääressä. Herra
Boyce oli koko päivän ollut hyvin uupunut ja melkein horrostilassa.
Äiti oli hänen luonaan, yövalvojaksi oli määrätty lontoolainen
sairaanhoitajatar, ja Marcella tunsi itsensä hyljätyksi ja
tarpeettomaksi.

Äkkiä katkaisi talon hiljaisuutta kellonsoitto ulko-ovella. Hallissa
kuului askeleita -- hän kavahti ylös -- ovi aukeni ja hätääntyneenä ja
touhuissaan William ilmoitti -- "Lordi Maxwell!"

Hämärissä hän eroitti ryhdikkään tulijan hahmoviivat -- näki hänen
äkisti seisahtuvan, kun hän huomasi Marcellan -- sitten heidän kätensä
sattuivat yhteen, ja ensi hetken lamauttava hämmästys oli haihtunut
Aldousin vakavan ja liikutetun katseen edessä.

"Suottehan anteeksi", sanoi hän, "että tulen näin myöhään? Mutta
pelkään, että pahat uutiseni eivät ole vielä tulleet kuuluvillenne --
ja Hallin itse toivoi hartaasti minun lähtevän sitä teille kertomaan.
Neiti Hallin ei ole voinut kirjoittaa, ja Louis Craven kuuluu
vilustuneen ja jo viikon päivät olleen vuoteessa. Ettehän mahdollisesti
ole lehdistä lukenut mitään selostusta esitelmäillasta?"

"En; eilen ja tänään etsin kyllä lehdistä, mutta ei niissä ollut mitään
-- --"

"Jotkut radikaaliset lehdet sisälsivät selostuksia. Toivoin että
olisitte sattunut ne lukemaan. Mutta kun iltapuolella saavuimme
Lontoosta tänne eikä teistä kuulunut mitään, niin neiti Hallin ja
Edward olivat vakuutetut siitä, ettette ollut kuullut -- ja niin minä
läksin tänne tulemaan. Se oli kiusallinen, sydäntävihlova kohtaus ja
hän -- on hyvin sairas."

Marcella vapisi, ja nyt olivat ajatukset yksinomaan Hallinissa.

"Mutta te olette tuonut hänet Maxwell Courtiin?" kysyi hän henkeään
pidättäen. "Mitenkä hän jaksoi kestää matkan vaivat? Kertokaa minulle
kaikki -- istukaa, olkaa hyvä."

Aldous kiitti kiireisesti ja kävi istumaan vastapäätä Marcellaa, niin
lähelle takkavalkeaa, että hänen surun ja kärsimyksen uurtamat kasvonsa
näkyivät selvästi.

"Koko tapaus oli niin perin outo -- tuskinpa pystyn sitä kuvaamaan",
alkoi hän pidellen hattua käsissään ja tuijottaen tuleen. "Alku oli
hyvinkin suotuisa. Sali oli täynnänsä kuulijoita. Bennett johti
puhetta, ja Edward tuntui olevan aika virkeä. Edellisenä päivänä hän
oli ollut kurjan näköinen, mutta hän väitti, että hän oli nukkunut
hyvin ja että hänen sisarensa ja minä hemmottelimme häntä. No niin, hän
oli parahiksi päässyt alkuun, kun minä jo älysin, että kuulijakunta
oli hyvin vihamielinen. Ja _hän_ siitä tuli ilmeisesti heti selville,
ja puheen aikana se selveni hänelle yhä enemmän. Monesti hänet
keskeytettiin, hyvä-huutoja ei kuulunut paljon yhtään -- eikä aikaakaan
kun jo huomasin hänen masentuneen -- istuin jotenkin lähellä -- ja
kuulijain käyneen tunteettomiksi hänen äänelleen. Oli ilmeistä, ettei
heitä ollut kokoukseen houkutellut Hallinin esitelmä, vaan väittely,
jonka piti sitä seurata. Hänen oli lupa puhua tuntinsa loppuun -- mutta
ei minuuttiakaan kauemmin. Pidin silmällä vierustovereitani ja näin
heidän lakkaamatta katselevan kelloa -- intomielin odotellen vuoroaan.
Puhui hän mitä puhui, ei mikään tuntunut heihin pystyvän. Hän oli
heille vain kuin keila, joka oli kaadettava kumoon. En ole eläessäni
nähnyt toista sellaista kokousta -- se oli kuin noiduttu -- niin se oli
fanaattisen vakaumuksen läpitunkema."

Hän vaikeni ja tuijotti surullisena maahan. Marcella liikahti, ja
Aldous havahtui paikalla muistoistaan.

"Puuttui vain parisen minuuttia esitelmän loppuun -- huokasin
helpotuksesta! -- kun äkkiä kuulen hänen äänensä kummasti muuttuvan.
En vieläkään ole perillä siitä mitä tapahtui -- mutta luullakseni
hän sillä hetkellä ei nähnyt eikä muistanut missä oli -- jännitys --
rasitus -- tieto että hänen puheensa oli ollut tehoton -- olivat olleet
ylivoimaiset. Hän alkoi puhua jonkinlaista tunnustusta -- unelmoi
yleisölle -- itsestään, elämästään, ajatuksistaan, rukouksistaan,
toiveistaan -- enimmäkseen uskonnollisista toiveistaan -- työväestöstä,
Englannista --. En ole koskaan ennen kuullut hänen mitään sentapaista
puhuvan -- tiedättehän kuinka itseensäsulkeutunut hän oli. Se oli
niin tuttavallista -- niin tuskallista -- oh! niin järisyttävää!"
Aldousia puistatti tahtomattakin. "Ja lisäksi tämän ihmisjoukon, tämän
vihamielisen, intoisan joukon edessä, joka vain ikävöiden odotti hänen
viimeistä sanaansa -- saadakseen itse suunvuoroa. Vieressäni istuvat
miehet jo iskivät silmää toisilleen ja tirskuivat. Kummasteltiin, miksi
hän lasketteli 'tuollaista lemmon lorua' joksi kuulin vierustoverini
sitä nimittävän. Minä repäsin muistikirjastani paperiliuskan ja
kirjoitin Bennettille pari sanaa, pyytäen häntä tavalla tai toisella
saattamaan Edward vaikenemaan. Mutta Bennett näytti joutuneen aivan
ymmälle, sillä hän katseli vain minua silmät seljällään ja ravisti
päätänsä. Samassa oli hänen puhevuoronsa lopussa ja salissa ruvettiin
viheltämään."

Marcellalta pääsi kauhun huudahdus. Aldous kääntyi häneen päin.

"Elämässäni en ole elänyt toista niin traagillista hetkeä", jatkoi
hän salaamatta liikutustansa. "Mahdotonta oli keksiä hituistakaan
ymmärtämystä tai myötätuntoa tuossa kirkuvassa, kiihtyneessä,
hohottavassa ihmisjoukossa, jonka keskellä hän kalpeana kuin kuolema
ja oudolla, kaikuvalla äänellä yhä antoi käsittämättömän sanatulvansa
virrata. Viimein näin Bennettin nousevan pystyyn juuri kun olin itse
aikeessa rientää hänen luokseen. Mutta tulimme kumpikin liian myöhään.
Hän kaatui permannolle jalkaimme juureen!"

Marcella nyyhki ääneensä. "Kuinka hirveätä!" huudahti hän. "Marttyyrin
kohtalo on hänen palkkansa!"

"Niin on", vastasi Aldous matalalla äänellä -- "marttyyri hän juuri
on. Vuosikausia hän on hallinnut näitä suuria kokouksia, ja nyt, kun
hän kieltäytyy tyydyttämästä heidän intohimojansa, oikkujansa --
nyt ei ystävällisyydestä jälkiäkään -- ei sääliä -- ei muuta mitään
kuin sokeata, kiukkuisaa raivoa! Mutta kaiketi he otaksuivat hänet
petturiksi. Oh! oli se sydäntä vihlovaa!"

Hetkeen ei kumpikaan puhunut. Sitten Aldous jatkoi:

"Kuljetimme hänet viereiseen huoneeseen. Onneksi oli salissa saapuvilla
muuan lääkäri. Se oli tietenkin kova sydänkohtaus. Meidän onnistui
viimein saada hänet kotiin, ja Susie Hallin ja minä valvoimme hänen
luonaan. Kaiken yötä hän houraili, mutta eilen hän hieman toipui
ja illemmalla hän pyysi meitä viemään hänet pois Lontoosta. Niinpä
hankimme kaksi lääkäriä ja sairasvaunut, ja tänään tultiin kolmen
tienoissa Maxwell Courtiin. Tätini oli laittanut kaikki kuntoon
-- hänen sisarensa seurasi mukana -- ja sairaanhoitajatar. Clarke
oli linnassa meitä vastaanottamassa. Hän arvelee, että Edward voi
mahdollisesti elää pari viikkoa -- mahdollisesti vain pari päivää. Isku
vei riutuneista voimista viimeisetkin."

Marcella oli kääntynyt hänestä pois ja surunsa valtaamana peittänyt
itkettyneet kasvonsa nenäliinalla. Sitten hän äkkiä jollain
salaperäisellä tavalla tuli selville siitä, ettei Aldous enää ajatellut
Hallinia, vaan häntä.

"Hän ikävöi hartaasti saada tavata teitä", sanoi Aldous kumartuen hänen
puoleensa; "mutta onhan teillä itsellännekin heikko sairas kotona.
Suokaa anteeksi, etten ole ennen tiedustellut herra Boycen vointia.
Toivoakseni hän on jo virkeämpi."

Marcella oikaisihe tuolillaan näennäisesti jo taas hillittynä ja
arvokkaana. Hänestä tuntui kuin olisi Aldousin ääneen viimeisten
sanojen ohessa pujahtanut kylmä vivahdus.

"Kiitos kysymästä -- kyllä hän nyt on parempi -- ainakin tällä
hetkellä. Äitini ei salli minun paljon hoitaa häntä. Meillä on myös
sairaanhoitajatar. Milloin minun pitää tulla?"

Aldous nousi.

"Voisitteko tulla huomenna iltapuolella? Aamupuolella tutkitaan hänet
vielä kerran, ja lääkärien poistuttua on hänen levättävä. Kuuden
tienoissa kenties? -- niin hän itse arveli. Hän on hyvin heikko, mutta
täydessä tajussa ja hengenvoimissa. Tätini pyysi minua sanomaan, että
häntä ilahuttaisi -- --"

Hän vaikeni ja molemmat kävivät samassa hyvin hämilleen. Marcella
ikävöi puhua hänen kanssaan lordi Maxwellista, mutta hänellä ei ollut
uskallusta.

Aldousin lähdettyä Marcella jäi vielä seisomaan takkatulen ääreen
mieli katkerain, surullisten ajatusten repelemänä. Näinkö haikean
tuskaisella asialla heidän siis piti toisiansa kohdata tässä huoneessa,
missä Aldous oli hänelle puhunut viimeiset rakkauden sanansa. Mutta
sitten hän tarmokkaasti riistäytyi irti näistä muisteluista ja siirsi
ajatuksensa kuolevaan ystäväänsä.



II LUKU.


Rouva Boyce osoitti suurempaa myötätuntoa Marcellan uutisen
kuullessaan, kuin hänen tyttärensä oli uskaltanut toivoa eikä lausunut
mitään huomautusta Aldousin käynnin johdosta -- hienotunteisuus, josta
Marcella oli hänelle kiitollinen.

Kun he illallisen syötyään olivat menossa ruokasalista yläkertaan herra
Boycen luo, pysäytti Marcella äitinsä silmänräpäykseksi.

"Äiti, etköhän olisi isälle kertomatta, että lordi Maxwell kävi täällä
tänä iltana? Ja selitäthän hänelle, minkä vuoksi huomenna menen sinne?"

Rouva Boycen kalvakat posket sävähtivät punaisiksi. Marcella näki, että
hän oivalsi.

"Sinun sijastasi en sallisi isän toistamiseen puuttua noihin asioihin",
virkkoi hän ylpeän maltittomasti.

"Kunhan voisin sen estää", huudahti Marcella. "Äiti, kerro hänelle
Hallinista -- ja kuinka hyvä hän on ollut minua kohtaan!"

Ääni katkesi, ja ylimmällä portaalla hän kiireesti erkani äidistänsä
saadakseen yksinäisyydessä etsiä lohtua kivistävälle tuskalleen.

Yö kului Maxwell Courtissa rauhallisesti. Hallin houraili aika ajoin,
joskaan ei niin usein kuin edellisenä yönä, ja aikaisin aamulla hänen
huoneessaan valvonut nuori lääkäri vastaanotti Aldousin sillä tiedolla,
että hän oli rauhallisempi ja hiukan virkeämpi. Mutta sydänvamma oli
entisellään ja saattoi vaikka millä hetkellä puhaltaa tuon heikosti
liekehtivän elämän sammuksiin.

Vuoteessa häntä ei kumminkaan saatu pysymään, häntä kun vaivasi kova
hengenahdistus ja rauhattomuus, ja niinpä hän keskipäivällä kuletettiin
Aldousin arkihuoneen akkunan luo, josta hänellä oli ihastuttava näköala
yli aavain metsäkukkulain ja ketojen.

Sateista syyskuuta seurasivat nyt lokakuun päivät poutaisina ja
heloittavina. Chilternin laajat metsät, pyökkipuille ominaisessa
kullankellertävässä väriloistossaan, kaartuivat aaltomaisina kukkuloina
tasangon rajalle. Puistossa, akkunan alapuolella, oli syksy värittänyt
silkosen nurmen yllä huojuvat kirsikkapuuryhmät ja hentolehtisen
vaahteran purppuranpunalla ja kuulakalla kellalla; saksanhirvet
hyppelivät ruohikolla ja pyökkien oksilla kisailivat oravat terhoja
nakerrellen.

Siitä lähtien kun Aldous ja Susie raukka olivat vieneet hänet kotiin
maanjakokysymystä koskevalta luennolta, ei Hallin ollut puhunut
montakaan tajullista sanaa ja nekin harvat olivat olleet syvän
ja haikean surumielisyyden läpitunkemat. Mutta kun Aldous tänään
sairaanhoitajattaren kutsusta tuli huoneeseen, missä Hallin istui
tyynyjen välissä akkunan luona aukeaa näköalaa ihaillen, äkkäsi Aldous
paikalla silmäänpistävän muutoksen Hallinin kasvoilla. Kuolema kyllä
jo pilkisti esiin, hänen sinisistä silmistään niin erehtymättömän
selvästi, että Aldousin oli sisäänastuessaan koottava kaikki
tahdonvoimansa ja jäntevyytensä voidakseen säilyttää mielenmalttinsa.
Mutta lähestyvän vapahduksen tietoisuus ja siitä johtuva luopuminen
kaikesta niin ruumiillisesta kuin sielullisesta kamppailusta
-- kamppailusta, jota hän oli käynyt halki elämänsä -- näytti
palauttaneen Halliniin osan tuosta entisestä tasaisesta hilpeydestä
ja sielunrauhasta, joka oli tehnyt hänet ylioppilastovereittensa
johtajaksi Oxfordissa ja Aldousin eroamattomaksi ystäväksi.

Aldousin nähdessään Hallin myhäili kohottaen voimattoman kätensä kohti
puistoa ja syksyisiä metsiä.

"Ystävällisempää jäähyväistervehdystä ei luonto olisi voinut antaa
minulle", puheli hän kuiskaavalla äänellä.

Aldous kävi istumaan hänen viereensä ja painoi hänen kättänsä. Vaiti
oli kumpikin, mutta viimein Hallin virkkoi:

"Aldous, onhan tämä huone aina oleva sinun työhuoneesi?"

"Aina."

"Olen hyvilläni siitä. Täällä olen niin kauan nähnyt sinut. Mitä
kaikkea olemmekaan täällä keskustelleet ja kiistelleet nuoruutemme
kiihko-aikoina. Minä ainakin olin kiihkeä ja sinä olit pitkämielinen
minua kohtaan. Maalain uudistaminen -- kirkkolain uudistaminen
-- palkkauslain uudistaminen -- kaikki me pohdimme täällä tässä
huoneessa. Muistatko erästä iltaa, kun minä juttelin sinulle
kirkkosuunnitelmistani ja valvoimme niin kauan, että lopulta oli
liian myöhäistä mennä levolle. Kuinka haltioissani minä silloin olin
siitä! Kirkko ja kansa sulautuisivat yhteen, hallitsisivat toisiaan
-- kasvaisivat ja menestyisivät yhdessä. Sinua ei haluttanut liittyä
meihin -- meidän pieneen, poloiseen yhdistykseemme!"

Aldousin huulet vavahtivat.

"Puhukaamme mieluummin asioista, joissa olin _yhtä mieltä_ kanssasi",
sanoi hän.

Hallinin katse päilyi hänessä selittämättömän hellänä.

"Onko ollut jotain muutakin, jossa et ole minua avustanut? Muistaakseni
ei. Minä olen raastanut sinut mukaani melkein kaikkiin puuhiini. Etkä
sinä ollut milläsikään vaikka ei luonnistunutkaan. Ja luonnistuihan
minulta usein -- nyt viimeksi vain ei. Mutta niinpä tämä tappio olikin
täydellinen ja lopullinen."

Mutta hänen kasvoillaan väreili yhä sama valoisa ilme. Levollisesti
hymyillen hän silmäili akkunasta ulos.

"Luuletko todellakin, että kukaan, joka nykyhetkeä kauemmas tähystää,
sanoisi tätä tappioksi?" sai Aldous vaivoin sanotuksi. Hallin pudisti
lempeästi päätänsä ja istui hetken äänettä, raskaasti henkeään vetäen.

"Kärsimykseni on ansaittua", sanoi hän äkkiä. "Viime viikolla ajattelin
ja pelkäsin paljon enemmän omia tunteitani tappion sattuessa kuin itse
tappiota. Mutta eilisestä alkaen -- eilisillasta olen tuosta kaikesta
vapautunut. Nyt oivallan, että voimani ovat murtuneet -- etten enää
kykenisi taistelua jatkamaan -- en siinäkään tapauksessa, että jäisin
eloon. Minä olen joutunut rivistä jälkeen. Minut hylkäsivät ne, joita
rakastin ja joita pyysin palvella. Niihin taas en halua ryhtyä, jotka
minua kutsuvat. Niinpä minä vaivun -- alas syvyyteen ja juhlasaatto
liikkuu eteenpäin ilman minua. Mutta kumma sentään -- että kärsimykseni
nyt ovat lopussa. Ja tulevaisuuteen nähden -- muistatko Jowettin
johdatusta Phædoniin -- --"

Hän osoitti raukeasti vieressään olevaan avattuun kirjaan. Aldous otti
sen ja luki:

_"Kun ihmisen viimeinen hetki on tullut, alistuu enin osa luonnon
järjestyksen ja Jumalan tahdon alle. He eivät ajattele Danten
'Helvettiä' tai 'Paratiisia' tai 'Kristityn vaellusta'. Taivas ja
helvetti eivät ole heille konkreettisia tosiasioita, vaan sanoja
tai käsitteitä -- suuren, tuntemattoman salaperäisyyden ulkonaisia
vertauskuvia."_

"Niin käy minunkin", sanoi Hallin hymyillen, kun Aldous hänen
viittauksestaan laski kirjan pois, "vaikka ei juuri niin. Järjelleni
on tämä salaisuus käsittämätön ja tuntematon -- mutta sydämelleni
se tuntuu paljastuneen -- sydämelläni näen." Hetken kuluttua Aldous
säpsähti kuullessaan hänen selvällä ja lujalla äänellä sanovan:

"Muistatko, että tänään on lokakuun 5 päivä?"

Aldous siirsi tuolinsa aivan kohdalle, ettei hänen tarvitsisi korottaa
ääntänsä.

"Muistan, Ned."

"Juuri tänään on siitä kaksi vuotta aikaa? Sallinethan minun puhua
hänestä?"

"Sinä saat puhua mitä mielesi tekee."

"Panitko merkille, mitä kirjoitin sinulle Genovaan viime kirjeessäni?
Mutta panit tietenkin. Ilahuttiko sinua uutiseni?"

"Kyllä, se ilahutti minua", sanoi Aldous lyhyen vaitiolon jälkeen,
"se ilahutti minua suuresti. Hän on minun luullakseni välttänyt suuren
vaaran."

Hallin tähysteli kiinteästi hänen kasvojansa.

"Hän on vapaa, Aldous -- ja hän on ylevä ja jaloluontoinen nainen --
elämä on häntä kasvattanut, samoin kuolema -- näiden viimeisten kahden
vuoden kuluessa. Ja -- sinä rakastat häntä yhä. Etkö arvele olevan
syytä vielä kerran yrittää?"

Aldous näki hikipisarain helmeilevän kuihtuneella otsalla ja olisi
halulla antanut vaikka oman onnensa, jos olisi kyennyt antamaan hänelle
tyydyttävän ja viihdyttävän vastauksen, mutta hän ei mistään hinnasta
maailmassa olisi tällä hetkellä voinut olla uskoton omille tunteilleen
tai pettää ystäväänsä.

"En luule", vastasi hän pitkään, -- "että tekisin oikein, jos
yrittäisin. Ensinnäkin ei minulla ole syytä -- ei pienintäkään syytä
-- otaksua että hänen tunteensa minua kohtaan olisivat nyt muuttuneet
näiden kahden vuoden kuluessa. Hän on ylimalkaan ollut herttainen
ja ystävällinen minulle milloin vain Lontoossa satuimme yhteen.
Puhuipa hän kerran viime vuoden tapahtumistakin ja lausui katuvansa
käytöstänsä -- ja mikäli minä ymmärsin tarkoitti hän sillä niitä suruja
ja kärsimyksiä, jotka olivat johtuneet siitä, ettei hän tuntenut omaa
sydäntään. Hän toivoi että olisimme ystäviä. Ja", hän käänsi päänsä
syrjään -- "aikaa voittaen kai minä voinenkin olla hänen ystävänä...
Mutta näetkös -- tuo kaikki ei silti oikeuta minua häntä lähentelemään.
Nyt minä tajuan, että viime vuonna tein onnettoman erehdyksen siinä,
että tyydyin -- ja niin halukkaasti, jopa kiitollisenakin, siihen
vähään, mitä hän minulle antoi. Siinä minun syyllisyyteni, minun
sokeuteni ja -- häntä kohtaan se oli vääryys -- ja oman asemani se
teki toivottomaksi. Sillä hänen luonteensa on niin muovaeltu", hänen
silmänsä etsivät ystävän katsetta ja ääni lujeni voimakkaaksi ja
pontevaksi -- "että se antaa kaikki tai ei mitään, ainakin rakkaudessa
-- eikä hän koskaan tule onnelliseksi, eikä saata tuottaa onnea,
ellei hän sitä voi tehdä. Sen opetti minulle viime vuosi. Siinäkin
tapauksessa että hän -- hyvyydestä tai kärsimystäni säälien -- olisi
taipuvainen uudistamaan vanhaa sidettämme -- olisin minä hänen ja
itseni pahin vihamies, jos lähestyisin askeltakaan sitä kohti.
Senlaatuinen avioliitto olisi minulle nöyryyttävä, eikä se hänellekään
olisi miksikään onneksi. Mies, joka ei pysty häneltä mitään vaatimaan",
ääni raukesi liikutuksesta, "ei ole hänen silmissään paljon arvoinen.
Vaadittakoon häneltä parasta mitä hänessä on -- koko hänen minuutensa.
Sen jos hän antaa, voi mies tietää, mitä hänen lempensä merkitsee."

Hallin oli kuunnellut häntä hartaan tarkkaavasti. Tuska ja hämmennys
kuvastui hänen kasvoillaan Aldousin viimeisten sanojen aikana. Hänen
mielensä oli täynnä himmeitä ja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja,
jotka tuntuivat olevan ristiriidassa Aldousin esiintuomain väitteiden
kanssa. Mutta ne eivät olleet sanamuotoon puettavaksi kyllin selvät.
Eikä hän herkästi tuntevana ja ritarillisena, kuten ainakin, tässä
heikkoudentilassaankaan unohtanut, mikä traagillinen merkitys aina
liittyy kuolevan sanoihin, ja hän päätti vaieta ettei tekisi enemmän
vahinkoa kuin hyvää.

Sitten hän levähti hiukan. Hänelle tuotiin ruokaa, ja Aldous istui
hänen vieressään ja oli lukevinaan, että Hallin malttaisi levätä.
Hänen sisarensa pistäysi hänen luonaan, samoin lääkäri, mutta kun he
taas jäivät huoneeseen kahden, tapaili Hallin ystävänsä käsivartta ja
kosketti sitä heikosti.

"Mikä on, Ned?"

"Vielä yksi asia, ennenkuin jätämme tämän seikan. Siinäkö siis
_kaikki_, mikä nyt on välillänne? Kesällä puhuit kerran olevasi
suuttunut, paljon suuttuneempi kuin olisit voinut odottaa. Olin minäkin
tietysti suuttunut. Mutta äsken juuri sanoit, että kaikki on yksin
sinun syysi. Onko mielesi nyt muuttunut?"

Aldous epäröi. Hänestä oli tavattoman kiusallista puhua menneisyydestä,
ja hänen mieltänsä karvasteli, että sen piti Halliniakin surettaa ja
huolettaa erohetkellä.

"Muuttunut ei ole mikään, Ned, mutta aika saa aina jonkinverran
muutosta aikaan. Nyt en enää" -- hän yritti hymyillä -- "tahdo siirtää
kärsimyksiäni toisten niskoille. Mutta toisin hetkin kummastelen
kenties nyt vieläkin enemmän, että hän eräässä suhteessa menetteli
kuten menetteli."

Äänessä samoin kuin kasvoissa kuvastui hänen sisäistä olentoansa
järisyttävä mahtava mielenliikutus.

Hallin huokaisi.

"Usein olen miettinyt", sanoi hän, "että hän oli harvinaisen kypsymätön
-- paljon kypsymättömämpi kuin useat hänen ikäisensä -- tunteisiin
nähden. Järki hänellä vain oli toiminnassa."

Aldous nyökkäsi vahvistaen, mutta ei virkkanut mitään.

"Mutta nyt on toisin", kuiskasi sairas innokkaasti. "Aivan toisin.
Kasvi kasvaa ja varttuu korkeaksi ja reheväksi runsaalle elämälle."

Aldous sulki riutuneen käden rakkaasti omaansa. Tämä Hallinin viimeinen
kamppailu toisen murheen tähden oli selittämättömän liikuttavaa.
Aldousin sydäntä pisteli nähdä sitä, ja hän ikävöi vapahtaa ystävänsä
tästä kuormasta niinä harvoina, kalliina hetkinä, jotka hänelle oli
elon aikaa suotu. Viimein hänen onnistui, oman luulonsa mukaan, riistää
irti hänen ajatuksensa siitä. He vaihtoivat puheenainetta. Hallin ei
enää puhunut paljoa mitään. Hän oli kovin rauhaton ja raukea, vaikka
vasituisia tuskia ei sanottavasti ollut. Aika ajoin Aldous luki hänelle
kohtia Jesaiaasta ja Platosta, ja sairaan kimaltelevat, unettomat
silmät seurasivat tarkkaavina joka sanaa.

Kello oli juuri lyönyt kuusi, kun hän käännähti akkunaa kohti.

"Nyt kuulin hänen askeleensa terassilla!" sanoi hän ilon välke
silmissään. "Tahdotko lähteä noutamaan tänne hänet?"

       *       *       *       *       *

Marcella soitti Maxwell Courtin ovikelloa lujasti sykkivin sydämin.
Hänen arkaan tervehdykseensä vastasi ovea avaava, vanha hovimestari
hänen mielestään tylysti, ja vei hänet ensin vierashuoneeseen. Pieni,
surupukuinen olento nousi huoneen perältä ja astui jäykästi häntä
vastaan. Marcella tapasi itsensä pudistamassa neiti Raeburnin kättä.

"Suvaitsetteko käydä istumaan ja levähtää hiukan ennenkuin menette
yläkertaan?" kysyi vanha neiti huolellisen kohteliaasti, "vai
ilmoitanko nyt heti, että olette tullut? Huonompi hän tuskin on --
mutta heikko -- perin heikko."

"En ole rahtustakaan väsynyt", sanoi Marcella ja neiti Raeburn soitti.

"Ilmoittakaa lordi Maxwellille, olkaa hyvä, että neiti Boyce on täällä."

Uusi arvonimi viilteli Marcellan korvaa. Mutta se oli tuskin päässyt
kuuluville, ennenkuin Aldous astui sisään korkea vartalo hiukan
kumarassa, ja rauhallisesti, melkein yksitoikkoisesti puhuen.

"Hän odottaa teitä -- tahdotteko heti tulla?"

Vaiti ja hiukan edellä kulkien hän johti Marcellan leveitä pääportaita
ylös ja pitkin tuttuja käytäviä. Yläkalterissa he kulkivat muotokuvien
pitkän jonon sivu kunnes Aldous seisahtui oman arkihuoneensa ovella.

"Hänen ei pitäisi puhua paljoa", sanoi hän viivytellen, "mutta sen te
-- tietenkin -- tiedätte paremmin kuin yksikään meistä".

"Kyllä minä olen varovainen", vastasi Marcella tuskin kuuluvasti.
Aldous avasi hiljalleen oven ja sulki sen uudelleen Marcellan
pujahdettua sisään.

Hallinin vieressä istuva sairaanhoitajatar nousi ylös Marcellan
astuessa huoneeseen ja viittasi häntä istumaan matalalle tuolille
toiselle puolelle leposohvaa. Susie Hallinkin nousi istualtaan ja
suuteli tulijaa kiireisesti, sanaakaan sanomatta, ettei puhkeaisi
nyyhkytyksiin. Sitten hän sairaanhoitajattaren kanssa katosi
syrjäovesta. Syyshämärä tulvi sisään peittämättömistä akkunoista, mutta
huoneessa oli sytytetty pari kynttilä, ja niiden valossa Marcella
saattoi vain epäselvästi nähdä kuolevan. Sittenkin kävi hänelle
selväksi, kun hän istahti Hallinin viereen, ettei hänellä ollut enää
monta päivää elettävänä.

Yhtäkaikki, kun Marcella kumartui hänen ylitseen, näki hän kujeellisen
tuikkeen Hallinin sammuvissa silmissä.

"Ettehän ole minulle äkäinen?" puhui hän muuttuneella äänellään -- "te
varoititte minua -- te ja Susie -- mutta -- minä pidin oman pääni.
Parasta olikin niin!"

Marcella painoi huulensa hänen käteensä ja sai vastaukseksi heikon
likistyksen Hallinin kylmistä sormista.

"Jospa minä olisin saanut olla siellä!" sanoi Marcella.

"Ei -- olen kiitollinen ettette ollut. Enkä tahdo enää muistella
sitä tai muita ikävyyksiä. Aldous on hyvin katkera -- mutta kaiketi
hänkin aikaa voittaen -- tyytyy -- ja oppii heitä oikeudenmukaisemmin
arvostelemaan. Eivät he pahaa tarkoittaneet. He olivat yhtä lujasti
kiinni omassa käsityksessään kuin minäkin. Kun minä ensin havahduin
tajuttomuudestani -- oli kaikki pelkkää epätoivoa. Minä tunsin
kauhistusta itseäni kohtaan ja elämää kohtaan. Nyt se on kaikki
hävinnyt -- en tiedä miten. Oma tahtoni ei ole tässä mitään saanut
aikaan -- näkymätön käsi siirsi pois painon. Tuntuu kuin liukuisin --
ilman tuskia."

Hän ummisti silmänsä ja voimakkaalla tahdonponnistelulla kokosi hän
uusia voimia -- muistutellen himmenevässä mielessään, mitä hänellä
vielä oli sanottavaa. Estääksensä häntä puhumasta Marcella sillä
välin jutteli hänelle puoliääneen, kertoen hänelle isästään, äitinsä
väsymättömästä hoidosta -- itsestään -- jos jotain. Miten outoa,
luonnotonta, että hän, Marcella, istuu tässä puhelemassa tällaista
joutavaa hänelle -- kirkastetulle, tomumajastaan erkanevalle sielulle,
jolle suuren salaisuuden portit jo olivat raoitetut.

Hallin lepäsi yhä vaitonaisena; Marcella ei voinut kokonaan estää oman
tunne-elämänsä liikehtimistä. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta
-- Aldousin tuttua huonetta. Tuossa kirjoituspöydällä kirjeiden ja
kirjojen kohdalla oli Hallinin valokuva, siinä vieressä hänen oma
kuvansakin oli ennen seisonut; nyt oli paikka tyhjä.

Kaikki oli muuten entisellään -- kukat, kirjat, sanomalehdet ja
sadat luonnetta ja personallisuutta kuvaavat pikkuseikat, jotka eron
tultua käyvät murheelliselle ja kaipaavalle sydämelle niin tuskaisen
paljonpuhuviksi. Päivämäärä -- kihlauspäivä eli vereksenä muistona
hänen mielessään.

Sitten hänen ajatuksensa kivistävillä tunnonvaivoilla palasivat
nykyisyyteen ja Halliniin. Samassa hän näki, että tämä oli avannut
silmänsä ja tähysteli häntä tuskaisella, odottavalla katseella. Sairas
teki liikkeen ikäänkuin vetääkseen hänet luokseen, ja Marcella kumartui
hänen ylitseen.

"Minusta tuntuu", sanoi Hallin, "kuin hupenisivat voimani nopeasti.
Sallikaa minun tehdä teille kysymys -- rakkauteni tähden teihin -- ja
_häneen_. Viime aikoina -- olen ollut huomaavinani -- että tunteenne
ovat muuttuneet. Voitteko -- tahdotteko -- uskoa minulle -- vai
pyydänkö kohtuutonta?" -- nyt oli äänessä melkein entinen, eloisa voima
-- "Onko sydämenne -- vielä entisellään -- vai voisitteko ehkä --
hyvittää menneet? -- --"

Hän piteli Marcellan kättä ja kouristi sitä odottamattoman lujasti.
Marcella katsahti säikähtyneenä ylös, ja hänen huulensa vapisivat kuin
lapsen. Sitten hänen päänsä painui tuolinselkämystä vastaan, hän näytti
ikäänkuin tulevan sanattomaksi.

Hallin liikahti levottomasti ja huoahti.

"Minun ei olisi pitänyt", puheli hän itsekseen; "minun ei olisi pitänyt
-- se oli väärin tehty. Kuolevat ovat tyranneja."

Alkoipa hän vielä anteeksipyyntöäkin sammaltaa. Mutta silloin Marcella
ravisti päätänsä.

"Älkää!" sanoi hän taistellen sisäisesti, "älkää sanoko niin! Teille --
minä halusta avaan sydämeni -- --"

Kirkastuksen hymy lehahti Hallinin kasvoille.

"Siis!" -- sanoi hän -- "tunnustakaa!"

       *       *       *       *       *

Pari minuuttia myöhemmin he istuivat vielä vieretysten. Marcella
puuhasi jo lähtöä, mutta Hallin ei päästänyt häntä. Hänen kasvoillaan
säteili mystillinen ilo -- elävä usko, jonka täytyi etsiä ilmaisua.

"Kuinka käsittämätöntä, että teidän -- ja minun -- ja hänen piti
näin läheisesti liittyä yhteen tässä eriskummaisessa elämässä. Nyt
en kaipaa mitään -- toivon kaikkea. Vielä yksi todistus -- viimeinen
kuulkaa! Me katoamme yksitellen -- pimeään -- mutta itsekukin saa
jättää tovereilleen -- merkin -- ennen lähtöä. Te olette ollut kovassa
sielun- ja mielenhädässä -- olen sen nähnyt. Uskokaa minua, on olemassa
vain yksi osviitta -- yksi ainoa -- _hyvyys -- alistuva tahto_.
Siihen sisältyy kaikki -- kaikki usko -- kaikki uskonto -- kaikki
toivo rikkaille ja köyhille. -- Vähät siitä, saavutammeko tietoisesti
kamppaillen sen tahdon -- jolle meidän on uhrattava oma tahtomme.
Aldous ja minä olemme usein olleet tässä eri mieltä -- sanoissa vain --
sydämestä ei koskaan! Minä osasin käyttää sanoja, vertauskuvia, joita
hän ei voi -- ja ne ovat antaneet minulle rauhan."

Hän oli taas hyvän aikaa puhumatta -- mutta heikolla
kädenkouristuksella hän yhä esti Marcellaa lähtemästä -- ennenkuin
saisi kaikki sanotuksi. Päivä oli jo mennyt mailleen; ulkona syttyivät
tähdet puiston punertavassa hämärässä.

"Sen tahdon -- me saavutamme -- velvollisuuksien ja kärsimysten
kautta", kuiskaili hän lopulta niin heikolla äänellä, että Marcella
vaivoin kuuli mitä hän sanoi, "se on juuri, lähde. Se opastaa meitä
elämässä -- se -- tukee meitä kuolemassa. Mutta heikkoina, horjuvaisina
raukkoina me tarvitsemme apua -- tarvitsemme ihmiselämää, ihmisääntä --
johon nojata, -- josta ammentaa juotavaa. Me kristityt -- olemme orpoja
ilman Kristusta! Ja tässäkin -- yhdentekevä mitä _hänestä_ ajattelemme
-- kunhan vaan _häntä_ ajattelemme. Kaikki elämän salaisuudet ja kaikki
tieto -- sisältyvät _yhteen_ tuollaiseen elämään -- ja meidän isämme
ovat valinneet puolestamme -- --"

Harras ääni aleni alenemistaan kunnes se sammui -- vaikka huulet
vielä liikkuivat. Neiti Hallin ja sairaanhoitajatar tulivat sisään.
Marcella nousi seisomaan ja loi kuolevaan ystäväänsä viimeisen,
kiihkeän liikutetun jäähyväiskatseen. Sitten hän painoi sisaren kättä
ja hiipi huoneesta ulos. Hän astui niin kuulumattomasti, ettei hänen
askeleittensa kaiku joutunut edes kuuntelevan Aldousin korviin.
Ulko-oven raskaan linkun siirsi hän hiljaa syrjään ja tapasi itsensä
yksinään tähtitaivaan alla.

       *       *       *       *       *

Marcellan poistuttua makasi Hallin useita tunteja kuumeisessa
huumetilassa. Ei hän nukkunut, mutta ei hänessä liioin huomattu
minkäänlaisia tietoisuuden merkkejä. Mutta hänen mielensä olikin itse
asiassa täynnä vilkkaita, joskin hajanaisia mielikuvia ja mietelmiä.
Mutta hän ei enää pystynyt eroittamaan niitä huoneessa liikkuvien
todellisten ihmisten hahmoista ja eleistä. Ne sekaantuivat toisiinsa
ja sulautuivat yhteen. Kaiken aikaa hän tuntui kiihkeästi odottavan
Aldousia tai etsivän häntä. Ajatukset harhailivat levottomina etsien
-- vielä oli jotain sanomatta, muuan lopullinen tehtävä suorittamatta.
Mutta alati tuntui niinkuin jokin olisi kahlehtinut ja pidättänyt
häntä, ja yhä tiheämmäksi tuli huntu hänen ja hänen vieressään
valvovan, todellisen Aldousin välillä.

Yön lähetessä ei yritettykään häntä muuttaa istuvasta asennostaan
leposohvalla hänen omaan vuoteeseensa. Kuolema oli jo liian lähellä.
Hänen sisarensa ja Aldous ja nuori lääkäri, joka oli hänet Lontoosta
tänne kulettanut, valvoivat hänen luonaan. Akkunaverhot oli vedetty
syrjään, ja kuulakalla syystaivaalla heloitti kuunkiekko yli metsäin,
hopeanhohtavain ruohokenttäin ja tasangon.

Hiukan päälle puoliyön Hallin kuvaili havahtuvansa virkeänä ja luja
päätös mielessään. Omasta mielestään hän puhutteli Aldousia pyytäen
saada olla kahden hänen kanssaan. Mutta Aldous istui hievahtamatta
paikallaan, hänen murheinen, ystävätä vartioiva katseensa pysyi
muuttumattomana. Silloin Hallinin valtasi äkillinen ahdistus ja hätä.
Kolme sanaa -- vain kolme sanaa hänen _täytyi_ saada sanotuksi!
Hän ponnistelihe uudelleen, mutta liikkumattomana istui yhä Aldous
sanattomassa surussaan. Silloin Hallinin hämärtyvään tietoisuuteen
välähti ajatus: "Puhekyky on poissa, minä en enää voi puhua."

Se oli kuin terävä pistos, se nostatti nopean kapinantunteen. Mutta
siinä samassa tuska ja suuttumus haihtuivat, ja nöyrästi alistuen
Hallin luopui viimeisestä toivomuksestaan.

Aldous ei nähnyt muuta kuin että kuoleva avasi kätensä ikäänkuin anoen
ystävänsä kättä. Hän pujotti kätensä hapuileviin sormiin, ja Hallinin
viimeisen yrityksen kohottaa se huulilleen katkaisi kuolo kesken.

       *       *       *       *       *

Eikä Marcellan ylevän hetken sokeassa, intohimoisessa luottamuksessa
tehty tunnustus niinmuodoin kantanut mitään hedelmiä. Se kätkettiin
hautaan Hallinin kera.



III LUKU.


"Kirjeentuoja saapui luullakseni äsken", sanoi rouva Boyce
tyttärelleen. "Ja tuossahan Donna Margherita jo meille viittaileekin."

"Salli minun mennä ne noutamaan, äiti."

"Ei kiitos, minun on mentävä sisään."

Ja rouva Boyce nousi istualtaan ja astui hiljakseen ravintolaa kohti
pitkin kurjenpolvien ja ruusujen reunustamaa puutarhan _pergolaa_.
Marcella silmäili hänen jälkeensä kunnes solakka, mustapukuinen hahmo
katosi ovesta sisään.

He olivat istuneet Cappusiniravintolan mainehikkaassa puutarhassa
Amalfissa. Vasemmalla Marcellasta, syvällä terassin alla, kimalteli
Salernon lahden vihertävän-sininen pinta; oikealla yleni tammi- ja
metsäomenapuu-metsä punertavaa kallioseinää vasten. Lehtevien tammien
alta puski maa ilmoille kosteata, uhkuvaa tuoksua. Ilma oli höyryinen
ja lämmin. Puutarhan yläpuolelta, näkymättömiltä korkeuksilta helähti
jonkun luostarin kello, ja oliivilehdot ja viinitarhat kajahtivat
työntekijäin ja lasten lavertelevista äänistä.

Oltiin maaliskuun alussa ja päivät alkoivat huomattavasti pidetä. Herra
Boycen kuolemasta oli kulunut hiukan kolmatta viikkoa. Edellisen vuoden
marraskuussa rouva Boyce ja Marcella olivat tuoneet hänet meritse
Napoliin ja siellä, pienessä Posilipon huvilassa hänen kituva elämänsä
kallistui loppuunsa. Raskas oli tämä aika ollut, ja Marcella uskalsi
tuskin enää toivoa äitinsä siitä täydelleen toipuvan. Isän hoitaminen
-- joka tyttären oli vähitellen onnistunut tyvenellä kestävyydellään
siirtää osalleen -- oli hänelle suonut syvää moraalista tyydytystä:
Hän oli sillä lepyttänyt omaatuntoansa, ja isän kuva väikkyi nyt hänen
mielessään yksinomaan hellän säälin leppeässä muistossa.

Entä rouva Boyce? Marcellan täytyi mielikarvaudekseen nähdä, etteivät
nämä viimeiset surun päivät olleet pystyneet häneen painamaan tuota
samaa sovittavaa ja viihdyttävää vaikutelmaa. Puolisoiden väli oli
viimeiseen asti ollut rikkonainen ja kurja -- huolimatta kiihkeästä
rakkaudesta, joka kahlehti heidät toisiinsa. Sairaan riippuvaisuus
vaimostaan teki hänet nöyrän alistuvaksi, ja vaimon uhraantuva
huolenpito oli ollut ihmeteltävä. Mutta eläessään läheisessä yhteydessä
vanhempainsa kanssa ei Marcellalta jäänyt huomaamatta se itsepintainen,
mutta sanaton taistelu, joka yhä oli käymässä heidän välillään ja
jonka alkujuuret tuntuivat olevan menneisyydessä, vaikkakin sadat
pikkutapahtumat nykyajassa pitivät ne yhäti tuoreina. Sielullisen
ja ruumiillisen rasituksen painamana oli rouva Boyce kutistunut
valkohapsiseksi varjoksi. Richard Boyce oli takertunut kiinni elämään
ja pelännyt kuolemaa enemmän kuin on tavallista pitkällistä tautia
potevien. Lopulta hän oli hiljaan nukahtanut vaimonsa syliin. Tämä
oli sulkenut hänen silmänsä ja suorittanut kaikki viimeiset tehtävät
kuivin silmin, eikä Marcella ollut nähnyt hänen kyyneltä vuodattavan
ei silloin eikä jälkeenkään. Avaamatta lepäsivät vielä kirjeetkin
matkalaukussa, jotka Marcella arveli enimmäkseen olevan hänen
omaistensa kirjoittamia. Hän oli hyvin harvasanainen ja rauhaton, eikä
Marcella ollut vielä ensinkään selvillä siitä, mitähän suunnitteli
tulevaisuuteen nähden.

Hautajaiset pidettiin Napolissa, ja heti sen jälkeen rouva Boyce
oli kirjoittanut miehensä asianajajalle pyytäen häneltä testamentin
jäljennöstä ja selostusta heidän varallisuussuhteistaan. Sitten
hän oli tahdotonna seurannut Marcellaa Amalfiin, ja joskaan hän ei
myöntänyt olevansa sairas, oli hän nähtävästi päättänyt tehdä kaikkensa
voimistuakseen sen verran, että kykenisi tekemään jonkun ratkaisevan
päätöksen, ja vaikka Marcella ei tietänyt minkälainen tämä päätös oli
oleva, oli hänellä yhtäkaikki pelokkaita aavistuksia.

Katkeramakuinen kaiho täytti tytön sydämen, kun hän siinä istui
Italian lauhan merituulen leyhyessä. Häntä kirvelytti se ajatus, ettei
hänen äitinsä rakastanut häntä, ettei hän ollut koskaan rakastanut
häntä ja että hän kenties nytkin -- niin tuiki uskomattomalta kuin
se kuulostikin! -- suunnitteli jättää hänet. Hallin oli kuollut --
kuka muu nyt enää hänestä välitti? Betty Macdonald kirjoitti usein,
kesyttömiä, haaveellisen ihailevia kirjeitä. Marcella odotti niitä
jännityksellä ja kirjoitti hänelle helliä vastauksia. Mutta pian kai
Betty joutuu naimisiin, ja silloin siitäkin tulee loppu. Marcella
oli yhtäkaikki täysin perillä siitä, että Betyn uutiset huvittivat
häntä paljon enemmän kuin Betyn ihailu. Aldous Raeburn -- Marcella ei
milloinkaan voinut ajatella häntä lordi Maxwellina -- oli nähtävästi
Lontoossa politiikkaan uppoutuneena ja tuntui olevan paljon yhdessä
Betty Macdonaldin kanssa. Tuskinpa oli otaksuttavaa että heidän,
Marcellan ja Aldousin, kohtalot sipaisisivat uudelleen toisiansa.
Ajatellessaan tunnustustansa Hallinille Marcella oli ymmällä ja
pahoillaan. Hän ei tietenkään ollut vaatinut mitään vaitiolon
lupausta kuolevalta, sehän olisi ollut sula mahdottomuus. Kun hän
uskoi Hallinille mitä tämä halusi tietää, oli hän seurannut sisäistä,
salaperäistä rakkauden kehoitusta ja tämä sysäys oli ollut niin
välitön, niin pulppuavan voimakas, ettei hän ollut tullut miettineeksi
mitään muuta sen sivussa. Myöhemmin hänen ylpeytensä kyllä joutui
piinapenkille. Olikohan Hallin hellivässä rakkaudessaan voinut olla
antamatta ystävälleen mitään viittausta? Jos niin oli, ei viittaus
suinkaan ollut mieleinen, sillä Hallinin hautajaispäivästä lähtien
olivat Aldous ja hän olleet toisilleen entistä vieraammat. Lady
Winterbourne, Betty, Frank Leven olivat kirjoittaneet hänelle isän
kuoltua, Aldous vain ei sanaakaan.

Frank Leven oli jouluna, isänsä, sir Charles Levenin odottamattoman
kuoleman kautta, joutunut hänen arvonimensä ja tilustensa perijäksi.
Lieneekö tämä vaikuttanut edullisesti hänen toiveisiinsa Betyn suhteen?
-- mikäli mitään toiveita enää oli olemassa.

Omasta lähimmästä tulevaisuudestaan Marcella tiesi sen verran, että
Mellor oli paikalla joutuva hänen omakseen. Mutta hän oli tällä
hetkellä sielultaan ja mieleltään niin väsähtänyt, etteivät tämän
perinnön edut suurestikaan häntä liikuttaneet, sitä seuraavaa raskasta
vastuunalaisuutta hän vain ajatteli. Hänen synnynnäinen taipumuksensa
rakentaa nopsasti tuulentupia oli nyt tykkänään lamassa. Valtaa ja
vapautta oli hän kerran ikävöinyt voidakseen ripeästi luoda maallisen
Taivaan Valtakunnan. Jonkin verran valtaa ja vapautta hän oli nyt
saava, mutta eipä häntä nyt huvittanutkaan laatia uljaita maailman
parantamis-suunnitelmia. Hän tunnusti itselleen, että kaikkinainen
toiminta ulospäin kävisi hänelle mahdottomaksi, jollei hänen rakkautta
etsivä sydämensä löytäisi olentoa, jonka puolesta elää, jota rakastaa.
Kunpa äiti tekisi lopun noista luonnottomista epäilyistä, kunpa hän
koettaisi kiintyä omaan tyttäreensä ja sallisi hänen rakastaa ja
lohdutella itseään, niin, _silloin_ kyllä kannattaisi ajatella kylää
ja oljenpalmikoimista! Ellei -- nuoren tytön uneksivassa asennossa
kuvastui raskas alakuloisuus.

Hän havahtui mietteistään, kun kuuli äitinsä kutsuvan häntä pergolasta.

"Niin, äiti."

"Tahdotko tulla sisään? On tullut kirjeitä."

"Testamentti varmaan", mietti Marcella seuratessaan rivakasti rouva
Boycea sisään.

Rouva Boyce sulki heidän arkihuoneensa oven ja astui sitten tyttärensä
luo niin levoton ja järkkynyt ilme kasvoillaan, ettei Marcella voinut
olla säpsähtämättä.

"Testamentissa on muuan määräys, Marcella, jonka pelkään sinua
suututtavan ja pahoittavan. Isä on sen siihen pistänyt neuvottelematta
minun kanssani. Nyt tahtoisin tietää, mitä sinun mielestäsi olisi
tehtävä. Hän on määrännyt lordi Maxwellin ja minut testamentin
toimeenpanijoiksi."

Marcellan posket vaalenivat.

"Lordi Maxwellin!" sopersi hän hämmästyneenä. "_Lordi Maxwellin --
Aldousin!_ Mitä sinä tarkoitat, äiti?"

Rouva Boyce pisti testamentin hänen käteensä ja osoitti sormellaan
puheenalaista kohtaa. Sen sanamuoto oli puhtaasti muodollinen.
"Täten määrään jne.", ei muuta; mutta kun Marcella oli lukenut tämän
lakipykälän, työnsi rouva Boyce hänen kouraansa toisen paperin,
perheen-asianajajalta, herra Frenchiltä tulleen kirjelmän, missä tämä
äidille ja tyttärelle ilmoitti että herra Boyce, ennen Englannista
lähtöään oli jättänyt hänelle lordi Maxwellille osoitetun ja sinetillä
suljetun kirjeen sillä määräyksellä, että se olisi kirjoittajan
tultua haudatuksi, viipymättä toimitettava määräpaikkaansa. "Tämän
määräyksen", kirjoitti herra French, "olen täyttänyt". Ymmärtääkseni
ei lordi Maxwellilta ennakolta kysytty oliko hän halukas ryhtymään
testamentin toimeenpanijaksi. Joka tapauksessa antanee hän ensi
tilassa tietoa itsestään, ja niin pian kuin olemme varmat hänen
myöntymyksestään, voidaan käydä testamenttia valvomaan.

"Äiti, kuinka hän taisi?" puhalsi Marcella antaen testamentin ja
kirjeen liukua polvelleen.

"Eikö hän antanut sinulle mitään viittausta siitä kun Mellorissa
juttelit hänen kanssaan tästä asiasta?" kysyi rouva Boyce kotvan
kuluttua.

"Ei niin minkäänlaista", virkkoi Marcella nousten rauhatonna
seisomaan ja mittaillen askelin lattiata. Hän kyllä sanoi minulle
tahtonsa olevan, että asiat joutuisivat ennalleen -- anoipa minun
suostumustanikin kirjoittaakseen lordi Maxwellille. Minä vakuutin
hänelle, että kaikki oli mennyttä - ikipäiviksi! Omista tunteistani en
maininnut mitään, eihän siitä kuitenkaan olisi mitään apua ollut. Mutta
arvelin -- _luulin_ saaneeni hänelle todistetuksi, että lordi Maxwell
oli kerrassaan heittänyt kaikki nuo tuumat sikseen, ja että oli lisäksi
varsin todennäköistä, että hän menee naimisiin jonkun muun kanssa. --
Sanoinpa hänelle vielä senkin, että ennemmin jätän teidät kaikki --
ennenkuin suostun siihen -- että pieninkin viittaus hänen puoleltaan
nöyryyttäisi meitä auttamattomasti. Ja _nyt_, sittenkin!

Hän keskeytti rauhattoman astumisensa ja väänteli tuskissaan käsiänsä.

"_Huoliiko_ hän meistä ja meidän perinnöstämme?" puhkesi hän uudelleen
puhumaan. "Hän ei tietenkään tahdo enää olla missään tekemisissä
meidän kanssamme. Ja nyt hänet _pakoitetaan_ -- niin juuri pakoitetaan
tällaiseen tuttavalliseen suhteeseen meidän kanssamme. Mitä lieneekään
isä kirjeessään puhunut? Mitä onkaan hän mahtanut sanoa? Oh! tämä on
sietämätöntä! Meidän on nyt heti kirjoitettava!"

Hän painoi kädet silmilleen nöyryytyksen ja mielenkarvauden kiihkossa.
Rouva Boyce tarkkasi häntä kiinteästi.

"Täytynee meidän toki odottaa mitä hän kirjoittaa", tuumi hän.
"Huomenna aamuna voi jo kirje olla täällä."

Marcella vaipui avoimen lasioven vieressä olevalle tuolille, ja hänen
katseensa harhaili yli kivibalkongin kaiteen ja köynnösruusujen kauvas
meren hymyävälle ulapalle.

"Tiettävästi hän suostuu", sanoi hän aivan onnettomana. "Ei hän
koskaan kieltäydy tällaisesta, se ei olisi hänen tapaistaan. Mutta,
äiti, sinun pitää kirjoittaa. _Minun_ pitää kirjoittaa ja pyytää ettei
hän sitä tekisi. Sehän on aivan yksinkertaista. Me voimme kyllä itse
pitää kaikesta huolen. Oh! kuinka isä _taisi_?" puhkesi hän uudelleen
valittamaan, "kuinka hän taisi"?

Rouva Boycen huulet tiukkenivat lujasti. Kysymys oli hänestä järjetön.
_Hän_ kyllä olisi tietänyt siihen vastata, kaksikymmenvuotinen kokemus
oli sen hänelle opettanut. Kuolema ei ollut hänen mieltänsä muuttanut.
Hän arvosteli puolisonsa luonnetta ja omaa, murtunutta, särkynyttä
elämäänsä yhä samalla traagillisella selvänäköisyydellä; hänen
sydäntään kalvoi yhä sama rakkaus, jota eivät miehen kaikki heikkoudet
ja viat olleet saaneet sieltä pois kiskotuksi. Hienotunteisuuden
puutetta ja kohtuuttomuutta sellaista kuin tämä viimeinen teko todisti,
oli hänen täytynyt myötäänsä nähdä ja kokea, eikä tällainen vehkeily
hänen selkänsä takana ollut hänelle uutta.

"Luitko, mitä muuta testamentissa sanotaan?" kysyi hän hetken
äänettömyyden kuluttua.

Marcella otti sen uudelleen käteensä ja rupesi haluttomana lukemaan
sitä.

"Äiti!" hän äkkiä huudahti ja puna syttyi hänen kasvoilleen. "Siinä ei
missään kohdassa mainita sinua. Tässä ei ole olemassa yhtään määräystä
sinun hyväksesi."

"Ei ole", vastasi rouva Boyce tyynesti. "Sitä ei tarvittu. Minulla on
omat tuloni. Me tulimme toimeen niillä vuosikausia ennenkuin isä peri
Mellorin. Minulle ne niinmuodoin ovat tarpeeksi riittävät."

"Ethän toki otaksune", huudahti Marcella koko ruumiiltaan vavisten,
"että minä käyn ottamaan itselleni koko isäni maatilan jättämättä
mitään -- ei niin _mitään_ hänen vaimolleen. Se olisi mahdotonta --
kerrassaan sopimatonta. _Minua_ kohtaan se olisi yhtä väärin kuin sinua
kohtaan, äiti", lisäsi hän ylpeästi.

"Niin en minä ole sitä ymmärtänyt", virkkoi rouva Boyce viileillä ja
tyynellä äänellään. "Sinä et vielä käsitä, mistä on kysymys. Isäsi
onnettomuus oli saattamaisillaan koko tilan häviöön. Isoisäsi sai
kestää paljon huolta ja hänen oli saatava irti suuret rahasummat
ennenkuin --" hän etsi sopivata sanamuotoa -- "saimme selvitetyksi
isän menettelystä johtuneet selkkaukset. Siitä oli tietysti minulla
sama hyöty kuin hänellä. Tämä velkakuorma katkeroitti isoisäsi
loppuiän. Hän oli mies, johon olin kiintynyt -- jota kunnioitin.
Mellor ei luullakseni ole ollut milloinkaan tätä ennen kiinnitetty.
No niin, Robert setä sai velat jonkin verran hupenemaan -- mutta
hän oli itse asiassa hyvin leväperäinen. Isä sai aikaan paljonkin,
ja sinä arvatenkin toimitat kaikki ennalleen ennen pitkää. Omasta
puolestani olen luopunut kaikista vaatimuksistani Melloriin. Itse
paikkaa" taas hän epäröi hetken, mutta tällä kertaa oli tunteitten
kuohu liian voimakas -- "minä kammoan. Minusta tuntuu, kuin olisin
riippumattomampi, ellei minua siihen mikään sido. Ja lopulta minun
onnistuikin taivuttaa isä ja hän salli minun seurata omaa päätäni."

Marcella kavahti hillittömästi pystyyn, astui sukkelasti poikki huoneen
ja paiskautui polvilleen äitinsä viereen.

"Äiti, vieläkö aiot -- nyt vielä, vaikka me kaksi olemme näin ypö
yksin maailmassa -- kohdella minua kuin olisin muukalainen -- enkä oma
tyttäresi."

Se oli hätähuuto. Rouva Boycen laihat, riutuneet kasvot vavahtivat
äkisti. Hän karkaisi itseään sille, minkä tuleman piti.

"Älkäämme huoliko tehdä asiata näin traagilliseksi", virkkoi hän
kepeästi sivellen Marcellan käsiä. "Jutelkaamme siitä järkevästi.
Istuhan tähän näin. Eihän minun ehdotukseni ole niin kauhea. Mutta,
näetkös, minullakin on samoin kuin sinulla, omat harrastukseni, ja
nyt minä haluaisin seurata niitä -- hieman. Osan vuotta tahtoisin
viettää Lontoossa, tavatakseni toisinaan joitakin vanhoja ystäviä,
joita en ole nähnyt vuosikausiin -- kenties myös sukulaisiani." Ääni
kävi huomattavan kuivaksi kun hän puhui heistä. "Ja minusta tuntuisi
suloiselta, jos -- pitkän ajan kuluttua -- tulisin temmatuksi pois
omasta itsestäni -- saisin kuulla mitä maailmassa tapahtuu, ravita
henkeäni jonkin verran."

Marcella näki äitinsä harmaansinisissä silmissä kuumeisen loisteen,
joka häntä hämmästytti. Tunsiko hän oikeastaan juuri yhtään tätä
eriskummaista olemusta, josta hänen oma elämänsä oli saanut alkunsa.
Samaa lihaa ja verta -- mikä luonnon ivailu!

"Minä tietenkin", puheli rouva Boyce edelleen, "kävisin joskus sinun
luonasi ja sinä samoin minun luonani. Luulisin meidän sen kautta
enemmän kostuvan toistemme seurasta. Tiedäthän, että tapani on punnita
asiat sellaisina kuin ne ovat, huolimatta maailman arvostelusta.
Siinäkin tapauksessa, että minä jäisin kanssasi asumaan, tarvitset
sinä töitäsi ja suunnitelmiasi varten sopivan seuralaisen. Sillä minä
en siihen kelpaa. Eikä liene vaikeata löytää jokin sopiva naishenkilö,
joka ottaa sinut turviinsa minun poissaollessani."

Kuumat kyyneleet herahtivat Marcellan silmiin. "Miksi lähetit minut
lapsena pois luotasi, äiti?" huudahti hän. "Se oli väärin -- julmasti
tehty. Minulla ei ole veljeä, ei sisarta. Ja sinä suljit minut pois
elämästäsi, kun olin liian nuori ymmärtämään."

Rouva Boyce vavahti, mutta ei puhunut mitään. Hän tuki otsaansa
hennolla kädellään. Nykyisin hän oli vain varjo omasta itsestään,
mutta hänen hauras raihnautensa oli aina tuntunut Marcellasta
kukistumattomammalta kuin toisten vahvuus.

Itku pakkautui Marcellan kurkkuun.

"Ja nyt", jatkoi hän aivan epätoivoissaan, "oletko selvillä siitä,
mitä nyt teet. Sinä työnnät minut pois luotasi -- sinä katkaiset
kaikki läheiset siteet välillämme juuri silloin kun kipeimmin kaipaan
sinua. Sinä näyt arvelevan, että minulta ei puutu mitään, kun vain
saan tilan haltuuni ja valtaa ja tilaisuutta toimia oman pääni mukaan.
Mutta", -- hän yritti uljaasti nielaista loukatut tunteensa ja puhua
levollisesti -- "minä en enää ole sellainen. Minä voisin luottavasti
ja kaikesta sydämestäni käydä käsiksi työhön, kunhan sinä vaan jäisit
olemaan kanssani ja sallisit -- sallisit minun -- rakastaa sinua ja
pitää huolta sinusta. Mutta minusta tuntuu, etten yksin ollen voisi
mitään saada aikaan! Onnelliseksi tuskin enää tulen -- en ainakaan
pitkään aikaan -- vain työssä ja velvollisuudessa voinen tästä, lähtien
tuntea onnea. Naimisiin en arvatenkaan mene. Usko minua tai ei, mutta
totta se on. Murheellisia ja yksinäisiä olemme kumpikin. Eikä meillä
ole maailmassa muita kuin toisemme. Ja yhtäkaikki sinä puhut noin
kammottavan rauhallisesti, että tahdot minusta erota -- päästä minusta."

Hänen äänensä värähti ja katkesi; intohimoisen rukoileva oli hänen
katseensa.

Rouva Boyce istui yhä vaiti ja hievahtamatta tarkastaen tytärtänsä
merkillisellä, jäykällä katseella. Hänen luonnottoman tyyneytensä
alle kätkeytyi itse asiassa vaivoin hillitty maltittomuus. Tuollainen
kauneutta ja nuoruutta uhkuva olento juttelee murheistaan,
yksinäisyydestään! Mieletöntä kerrassaan! Mutta järkkynyt ja
kuohuksissa hänen mielensä sittenkin oli.

"Nyt emme enää huoli siitä puhua!" sanoi hän rauhattomalla liikkeellä.
"Minä matkustan kanssasi kotiin -- minä koetan tehdä mitä voin.
Jätetään tulevaisuussuunnitelmani sikseen, ainakin muutamiksi
kuukausiksi, ehkä sinä siihen tyydyt."

Hän liikahti ikäänkuin noustaksensa seisalleen matalalta tuoliltaan.
Mutta Marcellassa kuohuivat syvät vedet, kuohuivat yli äyräitten.
Hän lankesi polvilleen äitinsä viereen ja ennenkuin rouva Boyce sai
sen estetyksi, oli hän kietonut nuoret, lujat käsivartensa laihan,
kuihtuneen olennon ympäri.

"Äiti!" huohotti hän. "Äiti, ole hyvä minulle -- rakasta minua --
minulla ei ole ketään muita kuin sinä!"

Ja hän suuteli valjua otsaa ja poskea melkein hurjan hellästi, mutisten
sen ohessa kiihkeitä, käsittämättömiä sanoja.

Rouva Boyce koetti ensin työntää hänet luotansa, mutta ollen
ruumiillisesti liian heikko vastustelemaan, antoi hän sitten myöten.
Lopulta hän sentään riuhtaisihe irti lyhyen sydäntä vihloovan
nyyhkytyksen puistattamana. Hän nousi, astui akkunan luo ja
saavutettuaan jonkinverran mielenmalttinsa, läksi hän huoneesta.

Mutta tänä iltana hän ensimäisen kerran salli Marcellan panna hänet
sohvalle lepäämään, vaalia itseään ja lukea itselleen ääneen. Vieläkin
ihmeellisempää oli, että hän Marcellan lukiessa nukahti. Lampunvalossa
hänen kasvonsa näyttivät kurjan vanhoilta ja surkastuneilta. Kauan
istui tytär käsivarret polvillaan tuijottaen häneen haikealla ja
ikävöivällä katseella.

       *       *       *       *       *

Marcella heräsi varhain seuraavana aamuna ja kuunteli meren mahtavaa
ääntä, kun se kolmesataa jalkaa alapuolella halkaisi aaltojaan pienen
kaupungin kalliorantoja vastaan. Hän makasi pienessä valkoisessa
suojassa, joka muinoin oli ollut vanhan luostarin koppina ja Salernon
vuorien takaa kohoava aurinko piirteli kultajuovia valkoiselle
seinälle. Alhaalta kaupungista kajahtivat tuomiokirkon kellon lyönnit.
Se löi varmaan kuusi. Vielä kaksi tuntia aikaa ennenkuin kannatti
ruveta odottamaan lordi Maxwellin kirjettä.

Valveilla loikoessaan hän ajatteli tätä kirjettä -- ikävöi sitä ja
aikaa, jolloin hän voisi siihen vastata. Kaikki yön rauhattomat unet
olivat kieppuneet tuossa samassa aiheessa. Ollappa hänellä tässä isän
kirje nähtävänä! Oliko otaksuttava, että hän oli maininnut tyttärensä
nimen siinä? Ehkäpä hän vain oli vedonnut molempain perheiden entiseen,
keskinäiseen ystävyyssuhteeseen. Se oli kyllä mahdollista ja se
olisi ainakin jonkinverran muistuttanut sopivaisuutta. Mutta kuka
saattoi vastata isästä? Hän painoi kätensä ristiin niskalle ja otsa
rypyssä hän suunnitteli keinoja jos joitakin, mitenkä saada Aldous
Raeburn vakuutetuksi, ettei hän eikä äiti aikoneet tungeskella hänen
rasituksekseen. Häntä painosti lakkaamatta ilkeä ajatus, että Raeburn
saattoi epäillä, että hän tahtoi häntä ahdistaa ensin ystävällään, ja
sitten isällään. Oh! milloin saapuneekaan kirje ja milloin saanee hän
siihen vastata!

Hän koetti lukea, mutta todenteolla hän vain kuunteli joka liikettä,
joka ilmaisi päivän toimien alkavan nukkuvassa talossa. Kun äidin
kamarineitsyt viimein tuli häntä herättämään, hypähti hän kiireesti
pystyyn.

"Deacon, onko tullut kirjeitä?"

"Kaksi on tullut rouvalle, mutta ei mitään neidille."

Marcella työntäytyi aamunuttuunsa ja pujahti äitinsä luo, jolla oli
hallussaan melkein yhtäläinen suoja.

Rouva Boyce istui vuoteessaan kirje kädessään ja silmäili hajamielisen
näköisenä etäistä meren selkää.

Hän katsahti säpsähtäen ylös, kun Marcella astui sisään.

"Kirje on tietysti kirjoitettu minulle", sanoi hän.

Marcella luki henkeään pidättäen.

    "Arvoisa rouva Boyce!

    "Asianajajaltanne, herra Frenchiltä sain tänä aamuna kirjeen,
    jonka herra Boyce itse on kirjoittanut viime vuoden marraskuussa.
    Siinä hän pyytää minua rupeamaan testamentin toimeenpanijaksi,
    joksi hän herra Frenchin ilmoituksen mukaan on minut
    testamentissaankin nimittänyt. Herra French tiedustelee sen
    ohessa, olenko halukas vastaanottamaan toimen ja pyytää minua
    kääntymään teidän puoleenne.

    "Uskallan siis vaivata teitä näillä muutamalla rivillä.
    Liikuttavassa kirjeessään herra Boyce viittaa perheittemme
    välillä vallinneeseen vanhaan ystävyyssuhteeseen ja siihen
    tosiasiaan, että sukulaisemme ovat useasti toimittaneet samoja
    palveluksia toisilleen. Mutta tämä huomautus oli peräti
    tarpeeton. Jos minun apuni voi olla miksikään hyödyksi teille
    tahi neiti Boycelle, ette voi minulle suurempaa mielihyvää
    valmistaa kuin ottamalla vastaan sen.

    "Tämä asia saattaa minut ymmärrettävästi hiukan epäröimään.
    Mikäli olen kuullut, on neiti Boyce isänsä perijätär ja tulee
    niinmuodoin heti Mellorin omistajaksi. Siinä tapauksessa, ettei
    hän halua minun myötävaikutustani testamentin toimeenpanemisessa,
    vetäydyn luonnollisesti paikalla syrjään; mutta harras
    toivomukseni on, ettei hän kiellä minulta tätä pientä palvelusta,
    jonka niin mielelläni ja vähällä vaivalla suoritan.

    "En voi kirjettäni sulkea ilmaisematta syvää osanottoani sen
    johdosta mitä te ja tyttärenne olette saaneet kokea viimeisten
    kuuden kuukauden aikana. Välinpitämättömyys ei ollut syynä
    vaitiolooni, vaikka siltä kenties on näyttänyt. Toivon, ettette
    katso asiain vaativan teidän ja tyttärenne kotiintuloa, vaan että
    jäätte Italiaan, hoitamaan terveyttänne. Herra French ja minä
    voimme kyllä kahden selvittää asiat.

                                    Syvällä kunnioituksella.
                                          "Maxwell."

"Vaikeaksi käynee, rakkaani, kirjoittaa nyrpeä vastaus moiseen
kirjeeseen", virkkoi rouva Boyce kuivakiskoisesti, kun Marcella laski
kirjeen kädestään.

Marcella oli sävähtänyt tulipunaiseksi hämmennyksestä ja
mielenliikutuksesta.

"Sietäähän tuota vielä miettiä", sanoi hän poistuen huoneesta.

Yksin jäätyään, rouva Boyce hyvän aikaa pohti asiaa mielessään. Oli
ilmeistä, että Marcellan mielessä liikkui selviä katumuksen oireita.
Mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä ja kuinka paljon tämä
tunteiden jyrkkä muutos oikeastaan merkitsi. Marcellan otaksuminen,
että Aldous Raeburnin tunteet jo olivat kääntyneet muualle, saattoi
kyllä olla tosi sekin, mutta saattoi se myös olla hänen ärtyneen
ylpeytensä kuvitelma. Oli miten oli, rakastettavalla mielialalla lordi
Maxwell näytti olevan kirjeestä päättäen. Rouva Boycen kalvenneilla
huulilla väreili taas vanha ivanhymy, kun hän tätä ajatteli. Aldous
Raeburnin käytös ja esiintyminen olivat hänestä aina olleet hiukan
liian hyvät tälle matoiselle maailmalle. Älköön nyt Herran tähden tällä
kertaa -- jos hän uudelleen aikoo koettaa onneaan -- osoittautuko liian
myöten antavaksi tai innokkaaksi. "Sellainen hän aina oli", ajatteli
rouva Boyce muistaen pientä valkopukuista tyttöä -- "jos tahtoi saada
hänet mieltymään johonkin, oli se otettava häneltä pois".

Mutta jo pelkkä mahdollisuus, että asiat voisivat tätä tietä järjestyä,
pusersi helpoituksen huokauksen äidin rinnasta. Yö oli häneltä kulunut
kiusallisissa mietiskelyissä. Marcellan äidinrakkauden ja huolenpidon
vaatimukset olivat riistäneet unen hänen silmistään. Kaksikymmentä
vuotta tukahutettuaan kaikki omat pyyteet ja mieliteot, näki tämä
viidenviidettä korvissa oleva nainen, joka luonnostansa oli älykäs,
omaperäinen ja itsenäinen, vapauden lopultakin sarastavan. Nuoruutensa
ensi aikoina hänet oli pettänyt uskoton puoliso ja hänen tähtensähän
oli kadottanut arvossapidetyn yhteiskunnallisen asemansakin.
Intohimo, jota hän ei ollut saanut masennetuksi sekä jonkinlainen
stoalainen velvollisuuden tunto olivat tehneet hänet miehensä orjaksi
ja hoitajattareksi, ja hänen ylpeytensä, joka hänen tyttöaikoinaan
oli ollut niin vahva, oli myöhempinä aikoina ilmennyt vain siinä,
että hän oli järkähtämättömästi pysyttäytynyt erillään kaikista
muista ihmisistä, oma tytär heihin luettuna. Nyt miehen kuoltua
kaikennäköiset lamassa olleet voimat ja toivomukset, enimmäkseen
henkistä laatua, elpyivät horrostilastaan. Hän oli parahiksi päässyt
kolkosta sairaanhoitaja-toimestaan, kun hän jo ikävöi vapautua
kaikista muistoista -- matkustaa, lukea, tutustua ihmisiin -- hän,
joka kolmattakymmentä vuotta oli elänyt nunnana. Se oli viimeinen,
nuoruutta, elämää haparoiva kouristus. Eikä häntä mitenkään haluttanut
alkaa tätä uutta elämää Marcellan seurassa. He olivat kumpikin
itsenäisiä ja toisistaan perin eroavia luonteita.

Mutta tytön ääni ja pyynnöt eivät sittenkään olleet jättäneet
koskemattomiksi hänen kuihtunutta sydäntänsä. Hän tunsi itsessään ennen
tuntemattoman heltymyksen oireita ja hän pelkäsi antavansa myöten ja
niin muodoin menettävänsä uudelleen vapautensa. Siksipä ei hänellä
tällä haavaa ollut hartaampaa toivomusta kuin Marcellan kihlauksen
uudistuminen.

Sillä välin seisoi Marcella pukeutumassa avatun akkunan ääressä
auringonpaisteessa, joka täytti huoneen meren aaltoilevilla
heijastuksilla. Rannalta, kolmesataa jalkaa hänen alapuolellaan,
työntäytyi kalastajavenheitä ulapalle, ja hän saattoi kuulla keulain
raapaisevan hiekkaa ja kalastajain laulut. Oikealla, pienellä
satamasululla nähtiin muuan maalari istuvan valkean päivänvarjonsa
alla vieressään pieni, puolialaston poika, joka hartaan odottavana
piti silmällä sinisillä aalloilla liikkuvaa onkivapaansa. Kalliot,
talot, meri kylpivät valossa ja lämmössä, ilma oli täynnänsä ruusu- ja
oranssituoksua, ja pohjoismaalaisen silmälle oli luonnossa jo kesän
koko taikavoima.

Ja kepeinäpä liikkuivat nyt Marcellan kädet hänen siinä mustia
aaltoilevia hivuksiaan sukiessaan ja palmikoidessaan. Ensimäisen kerran
isän kuoleman jälkeen paloi hänen silmissään taas vanha hehku, vaikka
katseeseen tavantakaa tuli jotain aivan vienoa, naisellista. Ei! äiti
on oikeassa, moisen kirjeen kirjoittaja ei tottakaan ansaitse nyrpeätä
vastausta. Mutta mitä kirjoittaa! Mielikuvituksessaan hänellä jo oli
valmiina kaksikymmentä erilaista vastausta. Aika pulmallista oli
sentään sovitella kirje sellaiseksi, ettei hän, Marcella, näyttäisi
vallan kärkkäältä ja innokkaalta, mutta että hän yhtäkaikki pystyi
arvossa pitämään ja hyvittämään Aldousin ystävällisyyttä!

Ja kirjeestä tai oikeammin kirjeen yhteydessä ajatukset liitelivät
hänen uuteen valtakuntaansa, Melloriin ja kaikkeen, mitä hän sen
asujain hyväksi oli tekevä.



IV LUKU.


Oli kolea, tuulinen päivä maaliskuun lopulla. Aldous istui
kirjoittamassa Maxwell Courtin kirjastossa isoisänsä kirjoituspöydän
ääressä, missä hänen oli tapana suorittaa tiluksiansa ja yleisiä
asioita koskevat työnsä. Entistä, vanhaa työhuonettansa käytti hän
pääasiallisesti omia yksityisasioitaan varten.

Koko aamupuoli oli häneltä mennyt muuatta ikävystyttävää paikallista
juttua koskevain, loppumattomain asiapaperien tutkimiseen. Asia oli
riitakysymys lähikaupungin ylemmän alkeiskoulun rehtorin ja koulun
johtokunnan välillä, johon Aldouskin kuului. Asia oli sotkuinen,
personallinen, inhoittava. Kolmen tunnin ajanhukka tuollaisessa
toimessa oli Aldousin laiselle miehelle menetetty päivä. Lisäksi
puuttui häneltä isoisänsä kyky selvitellä tällaisia juttuja, ja hän oli
täysin tietoinen siitä.

Se oli yhtäkaikki toimi, jota ei kukaan muu huolinut tai voinut ottaa
tehtäväkseen kuin hän, ja hän oli urheasti tarttunut siihen kiinni.
Tänään hän olikin tavallista taipuvampi pitkämielisyyteen, sillä
joka kellonnaksutus hänen takanaan kuletti hänet lähemmäksi muuatta
tapaamisen hetkeä, joka ei ainakaan ollut käyvä ikäväksi, kävi miten
kävi.

Hän nousi viimein ylös ja astui akkunan luo ilmaa tähystämään.
Tuuli oli yhä kirpeä, mutta sade oli tauonnut. Sitten hän läksi
vierashuoneeseen tätiänsä etsimään. Ei siellä eikä talvipuutarhassakaan
näkynyt ketään ja hän palasi kirjastoon ja soitti.

"Roberts, onko neiti Raeburn lähtenyt ulos?"

"On, mylord", vastasi vanha hovimestari. "Hän läksi neiti Macdonaldin
kanssa ajelemaan ja minun käskettiin ilmoittamaan teidän armollenne,
että neiti Macdonald poikkeaa Melloriin kotimatkalla."

"Onko sir Frank täällä jossain?"

"Hän oli vasta tupakkahuoneessa, mylord."

"Olkaa hyvä ja kutsukaa hänet tänne."

"Kyllä, mylord."

Aldous kohautti kärsimättömästi hartioitaan, kun vanha palvelija sulki
oven.

"Montako kertaa yhden minuutin kuluessa Robertsin onnistui sanoa
minua mylordiksi?" mutisi hän, "mutta jos minä kieltäisin häntä sitä
tekemästä, tulisi hän hyvin onnettomaksi".

Ja uudelleen astui hän akkunan luo, työnsi kätensä taskuihin ja
tähysteli taivasta apean näköisenä.

Nykyoloissa enemmän kuin milloinkaan ennen hän oli pakoitettu
vertailemaan tätä perintötiluksensa pikku maailmaa, kaikkine
traditsioneineen ja läänityslaitoksen aikuisine oikeuksineen ja
tapoineen, sen ulkopuolella olevaan suureen, voimakkaasti kohisevaan
toimen ja ajatuksen maailmaan, ja räikeä vastakohta näiden kahden
välillä kirveli ja kiusasi häntä alati. Teki hän mitä tekikään,
hänen oli yhtäkaikki mahdotonta Maxwellin tilusten rajain sisässä
luopua kuninkuudestaan. Omien alustalaistensa silmissä hän oli
kaikista ihmisistä merkitsevin, oli heidän valtijansa ja maallinen
kaitselmuksensa. Hän myönsi todella olevansa tarpeellinen, jos hän vain
hoitaisi velvollisuutensa. Mutta tämä tarpeellisuus oli kehittänyt
vuosisatain kuluessa alistuvaisuutta ja luokkaeroa, jota nykyajan
ihmisen täytyi pitää peräti kiusallisena. Seisoessaan siinä akkunan
luona otsa rypyssä mittaellen silmillään tilustensa laajoja aloja, hän
kiroskeli itsekseen, että hänen päivät läpeensä, naurettavan typerästi
oli näyteltävä ylhäistä mahtimiestä.

Hän tiesi esimerkiksi, että häntä perityssä valtakunnassaan
pidettäisiin uskomattoman alentuvaisena, jos hän kutsuisi erään
käsityöläisyhdistyksen sihteerin Maxwell Courtiin päivällisille, vaikka
hänen oman rehellisen vakaumuksensa mukaan tuollaisella sihteerillä on
luomakunnassa koko lailla merkitsevämpi ja mieltä kiinnittävämpi toimi
kuin hänellä.

Niinpä hänellä lujaan juurtuneessa, vaikka visusti kätketystä
sukuylpeydestään huolimatta oli tukena vain ani harvoja sellaisia
harhaluuloja, jotka tekevät arvon ja rikkauden mieluisiksi. Mutta sitä
vastoin hänellä oli tyrannimaisesti herkkä velvollisuuden tunne, joka
piti hänet sidottuna hänen paikkaansa ja useinkin perin ikävystyttävään
työhönsä. Tämä velvoituksen tunne pidätti hänet nykyisin erillään
kaikesta tehokkaasta toiminnasta politiikan alalla. Vuoden alussa
hänessä oli kypsynyt päätös omistaa tällä haavaa aikansa yksinomaan
tilanhaltian tehtävilleen ja siitä syystä hän oli kieltäytynyt
vastaanottamasta hyvin mairittelevaa tarjousta, jonka pääministeri oli
hänelle tehnyt. Hänen johdannollaan toimitettiin paraillaan maatilalla
laajaperäisiä uudistuksia ja parannuksia; muutamat hänelle kuuluvat
ja pääasiallisesti hänen ylläpitämänsä koulut rakennettiin uudestaan
ja laajennettiin, sitä paitsi hommaili hän oppikurssien perustamista
aikuisille -- tuuma, joka hänen itsensä oli ohjattava ja perille
vietävä, jos mieli saada se onnistumaan.

Siitä lähtien kun hän joulun aikaan oli päättänyt asettua Maxwell
Courtiin asumaan, oli hänen elämänsä kaameaan yksitoikkoisuuteen
välähtänyt yksi ainoa valonsäde, ja se oli herra Frenchin kirje. Hän
oli tietenkin hyvin hämmästynyt saadessaan tämän kirjeen sekä sen
ohessa herra Boycen muutamat rivit, jotka todenteolla eivät sisältäneet
muuta kuin entisen Balkan-lähettilään parhaimpaan tyyliin sommitellun
vetoamisen naapuruussuhteisiin ja vanhaan perheystävyyteen. Hän tajusi
paikalla, mitä Marcella olisi siinä näkevä, ja hän välitti vähät siitä,
mitä herra Boyce oikeastaan oli mahtanut tarkoittaa hänelle merkitsi
äärettömän paljon enemmän se seikka, mille kannalle Marcella asettuisi
isänsä toimenpiteeseen nähden Hän ei elinpäivinään ollut kirjoittanut
mitään niin tuskallisella huolellisuudella kuin kirjettänsä rouva
Boycelle. Hänessä asusti vastustamaton kaiho päästä jälleen Marcellan
läheisyyteen saada tietää, mitä hän toimiskeli. Se oli ensin vironnut
eloon silloin, kun hän sai tietää Marcellan kohtalon lopullisesti
irtautuneen Whartonin kohtalosta, ja pitkällisen yksinolon aikana
maalla tämä kaiho oli yltynyt yhä vahvemmaksi.

Hän oli ihastunut ikihyväksi rouva Boycen vastauksesta, missä tämä
valituin ja kiitollisin sanoin ilmoitti vastaanottavansa hänen
tarjoumuksensa omasta ja tyttärensä puolesta Aldous luki sen yhä
uudelleen ja uudelleen ja tuumiskeli mielessään, mitä osaa Marcellalla
oli mahtanut olla siinä. Viimein hän lähti Lontooseen tapaamaan herra
Frenchiä ja hankki itselleen tiedot siitä millä kannalla Mellorin asiat
tätä nykyä olivat -- seikka, joka tuotti hänelle outoa mielihyvää.
Merkillistä miten paljon Mellorin sairas isäntä raukka oli saanut
aikaan viimeisenä kahtena vuotena; mitä uuden haltiattaren levoton
mieli oli keksivä seuraavana kahtena vuotena, oli ajatus, joka ei
voinut olla häntä huvittamatta.

Mutta järkkymätön oli hänessä yhtäkaikki se päätös, josta hän
Hallinillekin oli puhunut. Marcellassa tapahtunut runsas henkinen
kehkeytyminen ja syventyminen ei ollut jäänyt häneltä näkemättä
ja ihailematta, hän huomasi, että tyttö halusi olla hänelle
ystävällinen. Mutta hän arveli voivansa vastata silta, ettei hän nyt
eikä tulevaisuudessakaan pyrkisi uudistamaan sidettä, josta ei hänen
mielestään ollut todellista tai kestävää onnellisuutta odotettavissa.

Marcella ja hänen äitinsä olivat nyt olleet kotona kolme tai neljä
päivää ja Aldous oli juuri menossa Melloriin tapaamaan heitä.
Hän oli tosin jo itse herra Frenchin kanssa saanut järjestetyksi
enimmät, puhtaasti muodolliset, herra Boycen kuolemasta johtuvat
asiat. Mutta hänen oli neuvoteltava Marcellan kanssa muutamista
pääoman sijoituksistapa lisäksi oli Marcellalta tänä aamuna saapunut
ystävällinen, vaikka kauttaaltaan virallinen kirjelippunen, missä hän
mainitsi aikovansa pyytää Aldousin ohjausta joihinkin uusiin, tilaa
koskeviin suunnitelmiin nähden. Tämä oli Marcellan ensimäinen kirje
hänelle, sillä hän oli tähän asti ollut kirjeenvaihdossa yksinomaan
rouva Boycen kanssa.

Missä viipyikään Frank? Aldous katseli maltittomana kelloansa, kun
Robertsia ei näkynyt. Hän oli pyytänyt Leveniä mukaansa kävelylle
Melloriin, ja nyt se kiusanhenki oli kadonnut jäljettömiin. Aldous
vannoi mielessään, ettei hän aio minuuttiakaan odottaa, ja mennen
halliin, pisti hän ylleen nuttunsa ja hattunsa hyvin liikemiesmäisellä
kiireellä.

Hän oli jo lähdössä, kun Roberts hiukan hengästyneenä pitkällisestä
etsimisestä tuli takaisin ilmoittamaan, että sir Frank oli
etuterassilla.

Ja siellä Aldous nyt huomasikin tuon oikoselkäisen, vaikka hiukan
raskasrakenteisen nuoren miehen, harmaissa pukineissa, leveä, musta
surunauha käsivarressa.

"Halloo, Frank! Sinunhan oli noudettava minut kirjastosta. Roberts on
kierrellyt kaikki nurkat sinua etsiessä."

"Ei kirjastosta ollut mitään puhetta", murahti nuorukainen, "eikä
Robertsin olisi tarvinnut kauan etsiä. Tupakkahuoneessahan minä olen
ollut melkein tähän asti."

Aldous ei huolinut sen enempää kiistellä, ja he läksivät kulkemaan.
Aldous älysi heti, että hänen toverinsa ei ollut rakastettavalla
päällä. Leskeksi joutunut lady Leven oli lähettänyt esikoisensa pariksi
päiväksi Maxwell Courtiin, että Aldous juttelisi hänen kanssaan
hänen tulevaisuuden hankkeistaan. Lady Leven oli pintapuolinen,
tyhjänpäiväinen nainen, mutta hänellekin oli jo käynyt selväksi,
ettei Frankin ura ollut ollut lupaava tähän asti, ja Raeburnin
suusta lähtenyt neuvo painoi hänen silmissään paljon raskaammin kuin
yliopiston opettajan Frankille antama. "Taivuttakaa hänet Herran
nimessä ainakin luopumaan järjettömästä tuumastaan lähteä Amerikkaan!"
kirjoitti hän Aldousille, "jollei hän kykene läpäisemään tutkintoansa
Oxfordissa, täytynee hänen suoriutua maailmassa ilman sitä, ja hänen
opettajansa tuntuvatkin todella hyvin kärttyisiltä. Mutta hänen pitäisi
ainakin pysyä kotona ja pitää huolta minusta ja sisaristaan, kunnes hän
menee naimisiin. Ei hän todellakaan milloinkaan ajattele Rachelia ja
Fannyä tai mitä hänen olisi tehtävä saadakseen heidät turvatuiksi nyt
kun heidän isä raukkansa on poissa."

Ei nuorukainen tottakaan paljon huolehtinut "Fannyn ja Rachelin"
asioista. Puhuipa hän päinvastoin jotenkin huonosti kätketyllä
kärsimättömyydellä sekä sisaristaan että äidistään. Kummako se, jos
hän oli nurpea, kun kotolaiset alati vetivät vastaköyttä eivätkä
antaneet hänen seurata omaa päätänsä. Vastaiseksi oli sovittu, että
hän palaisi Oxfordiin ja opiskelisi siellä kesälukukauden loppuun --
kauemmin hän ei enää suostunut olemaan sidottuna. Aldous säälitteli
sydämensä pohjasta niitä poloisia opettajia, jotka joutuisivat hänen
kanssaan tekemisiin. Frank vannoi menevänsä minne häntä halutti, hänen
täytyi päästä maailmaa katsomaan, hän ei tahtonut kaiken ikänsä istua
kotinurkissa. Tällaiset sanat kuulostivat varsin hämmästyttäviltä,
kun ne tulivat nuoren miehen suusta, joka alati oli pitänyt kotiansa
kaikkein huvitusten keskuksena, ja joka kahdesti oli ylpeästi
kieltäytynyt lähtemästä omaistensa kanssa Roomaan, ettei häneltä menisi
hukkaan paras taimenaika.

Mutta viime aikoina oli Aldousille verkalleen valjennut asian
todellinen laita. Ilta jälkeen Frankin tulon Maxwell Courtiin, oli
Betty Macdonaldkin saapunut sinne vierailemaan parisen viikkoa neiti
Raeburnin luona, jonka erikoinen suosikki hän oli tällä haavaa.
Frank, joka äreällä tuulellaan oli peräti tuskastuttanut isäntäänsä
ja emäntäänsä, kirkastui silminnähtävästi kuullessaan ketä odotettiin
talon vieraaksi, ja aamulla ennen Betyn tuloa läksi hän kalalle erään
vartian seurassa melkein yhtä hyvätuulisena kuin ennenkin. Mutta Betty
oli parahiksi päässyt taloon, kuin jo Frankin kiukku näytti päässeen
uuteen vauhtiin; mitä lystikkäämmin Betty jutteli, tanssi ja kujeili,
sitä kolkommaksi kävi Frankin muoto. Aldouskin, joka ei ollut näitä
nuoria nähnyt paljon yhdessä eikä juuri ollut mikään teräväsilmäinen
tähystelijä, alkoi lopulta saada vihiä salaisuudesta. Oliko poika
tosiaankin rakastunut ja päälle päätteeksi Bettyyn? Hän urkki neiti
Raeburnilta, mutta ei saanut arveluilleen lainkaan kannatusta tältä
taholta -- asia tuntui päinvastoin oikein harmittavan vanhaa neitiä,
eivätkä hänen merkitsevät katseensa ja syvät huokauksensa saaneet
tyhmää Aldousia mitään älyämään.

Pikku veitikka itse oli tutkimaton. Hän kiusoitteli heitä jokaista
vuorostansa, Frankia kenties vähimmin. Aldous viihtyi erinomaisesti
hänen seurassaan kuten tavallisesti. Aamuisin retkeili hän Aldousin
kanssa tiluksen mailla miesmäisissä pukineissa ja jalkineissa, jotka
vain tekivät hänen lapsekkaan sulonsa kahta ärsyttävämmäksi ja
naisellisemmaksi. Hän oli huvitettu kaikista Aldousin alustalaisista,
pisti nenänsä kaikkiin hänen asioihinsa ja vaati itsepintaisesti
saada jäljentää hänen kirjeensä. Neiti Raeburnkin alkoi nähtävästi
piristyä entiselleen, hän kävi päivä päivältä reippaammaksi ja
häärääväisemmäksi; Frank vain oli umpimielinen ja vaitonainen, eikä
syönyt mitään -- ei ainakaan mitä hänen tomumajansa olisi vaatinut.

Lopulta tuntui Aldousista, että asia jo alkoi kaivata selvittelemistä,
ja hän oli pyytänyt Frankin mukaansa tälle kävelymatkalle mielessään
epämääräinen aikomus ahdistaa häntä kysymyksillään ja isällisillä
nuhteillaan. Hänellä oli vanhaa rakkautta Frankia kohtaan, ja siihen
lady Leven oli luottanutkin.

Ensimäinen vaikeus oli tietenkin siinä, ettei Frank tahtonut ensinkään
puhella. Aldous yritti pitää puhetta vireillä kaikenlaisilla
metsästysjutuilla, mutta ei sekään näyttänyt vetelevän. Viimein
nuorukainen vilkastui jonkin verran, kun hän rupesi kuvailemaan
täplikästä kärppää, jonka hän mennä viikolla oli tavannut
metsästysretkellään.

Hän innostui kertomaan ja näytti hetkeksi unohtaneen huolensa.

"Olen ennenkin nähnyt samanlaisen otuksen," puheli hän edelleen --
"vuosia sitten kun pienenä poikaviikarina olin kaniineja metsästämässä
Harry Whartonin kanssa. Oletko muuten nähnyt", hän teki äkkiseisauksen,
"että rakas serkkuni on palannut kotimaahan?"

"Luin uutisen tänä aamuna _Timesissä_", vastasi Aldous kuivakiskoisesti.

"Ja minä sain tänä aamuna kirjeen Fannyltä, missä hän kertoo, että
Harryn ja lady Selinan häät vietetään heinäkuussa ja että lady Selina
kulkee ympäri maalailemassa häntä martyyriksi ja pyhimykseksi, puhuu
'vainosta', jonka alaisena Harry raukka on ollut, ja että nuo raa'at
ihmiset eivät ymmärtäneet häntä oikein arvostella ja sen sellaista
pötyä. Oh! meitä ei kutsuta häihin, siitä saat olla varma. Koko
juttu on tottakin hupainen. Tunsithan sinäkin Willie Fjolliotin --
sen omituisen, mustanaamaisen miehen -- joka palveli ennen 10:ssä
husaarirykmentissä -- joka niin hurjasti mellasteli Sudanissa?"

"Tunsinhan minä -- pintapuolisesti."

"Hän kertoi minulle kaikki. Hän kuului tuohon Harryn klubin
peliseurueeseen, josta on ollut niin paljon juttuja liikkeellä siitä
alkaen kun Harryn kävi hullusti. No niin! -- eräänä iltana mennä
kesänä, hyvin myöhään yhdentoista ja kahdentoista välillä, hän
astui pitkin Piccadillyä, kun Harry äkkiä takaapäin tarttui kiinni
häneen. Willie luuli ensin, että hän oli joko järkensä menettänyt tai
päissään. Hän sanoi, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt ihmistä
niin merkillisessä mielentilassa. 'Tule kanssani', sanoi Harry, 'tule
ja juttele kanssani, muuten ammun kuulan päähäni!' Silloin Willie
luonnollisesti tiedusteli mitä oli tapahtunut. 'Minä olen kihloissa',
sanoi Harry, jolloin Willie huomautti, että Harryn käytöksestä ja
ulkonäöstä päättäen oli se nuori nainen hyvin säälittävä. '_Nuori!_'
sähähti Harry ikäänkuin olisi tahtonut paiskata hänet maahan. Ja sitten
häneltä pääsi tulemaan -- että hän oli juuri -- tällä hetkellä mennyt
kihloihin lady Selinan kanssa. Ja se oli juuri samana päivänä kun
hänet löylytettiin alihuoneessa -- juuri _samana iltana_! Kaiketi hän
läksi hänen luokseen lohdutusta saamaan ja arveli sieltä saavansa apua
tavalla tai toisella ja tietysti lady Selina otti hänet. Eihän lady
Selina enää ole mikään kananpoika ja ukko Alresford voi kuolla milloin
tahansa. -- Lahjoamisjutun hän arvatenkin myös oli käännellyt ja
väännellyt niin, että hän lady Selinansa silmissä esiintyi syyttömänä
uhrina. Kun Willie oli saanut hänet hänen asuntoonsa kuletetuksi,
puhua pälpätti hän kaiken aikaa kuin raivohullu ja tiedäthän kuinka
kylmäverinen hän aina muuten on, 'Fjolliot,' sanoi hän, lähdetkö
ensi viikolla yhtä matkaa minun kanssani Siamiin?' 'Mitä?' vastasi
Willie. 'Luulin sinun olevan kihloissa lady Selinan kanssa.' Silloin
hän kiroskeli hetken aikaa ja vakuutteli sanoneensa lady Selinalle,
että hänellä täytyy olla vielä vuosi vapauden aikaa. 'Tule kanssani
tutkimaan noita temppeleitä Siamissa!', sanoi hän ja sitten hän mutisi
jotain että 'Miksi tulinkaan yhtään takaisin?' Sitten hän yht'äkkiä
rupesi puhumaan lakosta -- ja sanomalehdestä -- ja lahjomisesta
ja muusta kaikesta. Hän oli ymmärrettävästi toiminut parhaimman
vakaumuksensa mukaan ja kaikki muut olivat olleet konnia ja pettureita!
Fjolliot väitti viimein aivan heltyneensä -- sillä mies parka oli niin
tykkänään murjottu, -- ja lupasi lähteä hänen kanssaan Siamiin tai
minne tahansa, kunhan hän vaan malttaisi mieltänsä jonkinverran. Ja
he vetivät esille kartat, ja Harry alkoi rauhoittua, ja viimein Will
sai hänet sänkyyn pannuksi. -- Fanny sanoo Fjolliotin kertoneen, että
oli täysi työ saada hänet takaisin kotiin raastetuksi. No niin, lady
Selinalla on paha onni! -- sillä täällä hän taas on."

"Oh! pian tulee hänestä yksi puolueemme kirkkaimpia valoja", sanoi
Aldous alistuvaisena. "Olen kuullut huhuttavan, että hänelle puuhataan
ensi parlamenttikaudeksi edustajan paikka Alresfordin naapuristosta.
Ensi viikolla, luullakseni, puhuu hän jossain vaalikokouksessa toryjen
työväenohjelmasta. _Sotahuuto_ arvatenkin seuraa isäntäänsä."

"Senkin sotkua!" huudahti Frank innokkaasti. "Mutta merkillistä
sentään, että hänen laisensa älykäs mies on voinut sillä tapaa takertua
vehkeisiinsä. Melkeinpä voin olla hyvilläni siitä, että olen tällainen
pöllö."

Hän naurahti katkeranlaisesti ja kasvoille palasi synkkä pilvi, joka
hetken aikaa oli ollut kadoksissa.

"Niin kyllä, eivät pöllöt aina ole pahimmat", vastasi Aldous
painokkaasti. "Mutta äreät ja ystäviään karttavat ihmiset ovat
mielestäni paljon ikävämmät."

Frank karahti punaiseksi, ja iski Aldousiin puolittain epävarman,
puolittain raivostuneen katseen. "Mitä tarkoitat?"

Aldous pujotti käsivartensa nuorukaisen kainaloon ja valmistautui
mielentyyneydellä siihen kohtaukseen, jota ei nyt enää voitu välttää,
kun Frank äkkiä huudahti: "Kas tuossa on neiti Boyce!"

Aldous hellitti silmänräpäyksessä seuralaisensa käsivarren ja
ojentautui suoraksi vavahtaen joka jäseneltään. Hänkin näki Marcellan
jonkun matkan päässä heistä Mellorin ajotiellä, jolle he olivat
vast'ikään poikenneet. Hän oli kumartunut maata kohti eikä nähtävästi
huomannut tulijoita. Kylmä auringonsäde pilkisti samassa pilvien raosta
koskettaen nuoren tytön kumaraista vartaloa ja esikkojen kultamaa
nurmikkoa hänen jalkainsa juuressa.

"En tiennyt sinun aikovan pistäytyä Melloriin", sanoi Frank ymmällä.
"Eikö se ole liian aikaista."

Ja hän vilkaisi seuralaiseensa hämmästyneenä.

"Minun on tavattava neiti Boycea ja hänen äitiänsä puhuakseni heidän
kanssaan muutamista lakiasioista", kuului Aldousin vähäpuhuva vastaus.
"Kaiketi sinusta on yhdentekevää, jos palaat yksin kotiin."

"Lakiasioista?" toisti nuorukainen ehdottomasti.

Aldous epäröi, sitten hän sanoi tyynesti: "Herra Boyce määräsi minut
testamenttinsa toimeenpanijaksi."

Frank kohautti silmäkulmiaan ja jupisi itsekseen "tuhat tulimmaista".

Siinä samassa Marcella äkkäsi heidät ja astui heitä kohti. Hän oli
verhottu surupukuun, mutta hänen käsissään oli esikkoja, jotka
loistivat mustaa vasten, ja lehtikuusien hennon vehreän välistä
pilkistävä aurinko kimalteli hänen silmissään ja kauneilla, henkevillä
kasvoillaan.

He eivät olleet tavanneet toisiaan siitä lähtien kun molemmat seisoivat
Hallinin haudan ääressä. Tämä hetki oli kummankin mielessä. Aldous
luuli tuntevansa ilmaisun siitä Marcellan kädenpuristuksessa. Mutta hän
ei arvannut, että tyttö ajatteli yhtä paljon hänen kirjettänsä rouva
Boycelle ja mitä hän siinä oli lausunut. He seisoivat kotvan, aikaa
puhellen päivänpaisteessa. Kun Frank alkoi hyvästellä, sanoi Marcella:

"Haluatteko odottaa -- lordi Maxwellia vanhassa kirjastossa? Me
pääsemme sisään sinne puutarhan puolelta ja minä olen tehnyt sen oikein
viihtyisäksi. Äiti tietenkään ei tahdo tavata ketään."

Frank epäröi; mutta koska hän ei voinut vastustaa poikamaista
uteliaisuuttaan ja koska hän lisäksi oli vakuutettu siitä, ettei hän
pääsisi Betyn seuraan ennen toista aamiaista, suostui hän jäämään.
Marcella näytti tietä, avasi alakäytävän puutarhanoven -- paikka, missä
hän oli nähnyt Whartonin seisovan kuutamossa tuona ikimuistettavana
yönä -- ja vei heidät kirjastoon. Kaunis, vanha suoja oli kunnolleen
korjailtu, vaikk'ei suinkaan uudenaikaiseksi muutettu. Lovet olivat
hävinneet laesta, ja seinien soreat, ennen pilkulliset ja kosteuden
pilaamat kipsikoristeet, olivat nyt valkaistut, joten pienillä,
neliskolkkaisilla lasiruuduilla varustettujen kaappien kirjat ruskeine
ja kullahtavine värivivahduksineen näyttivät ihastuttavilta tätä
taustaa vasten. Permannon peitti halpahintainen matto, ja kalustoa oli
lisätty muutamilla yksinkertaisilla pöydillä ja tuoleilla. Vanhassa
takassa paloi tuli. Marcellan kirjat ja käsityöt olivat esillä siellä
täällä, ja jotkut mataloissa saviruukuissa kasvavat hyasintit täyttivät
ilman suloisella lemulla. Aldous katseli ihastuneena ympärilleen.

"Tästä toivon aikaa myöten tulevan kyläläisten kokoussalin", sanoi
Marcella Frankille kumartuessaan lisäämään puita takkaan. "Luulen
että he piankin tottuvat tänne tulemaan, tässä kun on erityinen
sisäänkäytävä."

"Vielä mitä!" huudahti Frank. "Tänne he eivät tule. Se on liian etäällä
kylästä."

"Sepä nähdään", nauroi Marcella. "Herra Cravenilla on monenlaisia
tuumia."

"Kuka on herra Craven?"

"Ettekö tavannut häntä luonani Lontoossa?"

"Oh! nyt muistan!" kirkaisi nuorukainen -- "se hirvittävä sosialisti".

"Hänen vaimonsa on vielä hullumpi", sanoi Marcella hilpeästi. "He ovat
asettuneet tänne asumaan. He tulevat minun apulaisikseni."

"Pitäkää heidät sitten Herran nimessä itsellänne", huudahti Frank.
"Älkää antako heidän kulkea valloillaan kreivikunnan turmioksi. Ei
sellaista väkeä täällä kaivata."

"Oh! kyllä teidän vuoronne vielä tulee. Lordi Maxwell" -- ääni
muuttui -- araksi ja hiukan juhlalliseksi. "Suvaitsetteko tulla
vierashuoneeseen? Äiti tulee kyllä alas, jos tahdotte tavata häntä,
mutta hän arveli että -- että -- me voisimme kenties kahden suorittaa
mitä on tehtävänä."

Aldous oli seisonut hattu kädessä häntä katselemassa kun hän puheli
Frankin kanssa. Hän hätkähti hiukan, kun Marcella kääntyi hänen
puoleensa.

"Kyllä me kaiketi voimme suoriutua ilman häntä", virkkoi hän.

"Tuhat tulimmaista", murahti Frank itsekseen, kun ovi sulkeutui
heidän jälkeensä, ja sensijaan, että olisi käynyt istumaan tuolille
sanomalehtiä selailemaan, kuten Marcella oli ehdottanut, rupesi hän
kiihtyneenä mittailemaan lattiata. "Hänen isänsä määrää Aldousin
testamentin toimeenpanijaksi -- Aldous järjestää hänen raha-asiansa
-- he ovat niin maireita toisiansa kohtaan kuin ei milloinkaan mitään
olisi tapahtunut. Mitä hittoa tämä tietää? Ja yhtäkaikki Betty --
niin, Betty on kun onkin pikiintynyt Aldousiin -- siitä ei päästä
mihinkään! -- Ja kyllä sen jokainen arvaa, mitä tuo vanha Raeburnin
kissa mielessään hautoo aamusta iltaan. Ei vaan minun järkeni pysty
tätä selittämään."

Ja paiskautuen takan viereiselle tuolille istumaan, tuijotti hän leuka
käden varassa roihuaviin halkoihin.



V LUKU.


Sillä välin Marcella ja hänen seuralaisensa istuivat vastatusten pienen
pöydän ääressä, jolle Aldous oli asettanut mukaansa tuomat paperit ja
asiakirjat. Jouduttuaan kahden Aldousin kanssa, tuntui Marcellasta
ensi alussa melkein tukahuttavalta -- niin hän oli hämillään. Hänen
ylpeytensä kiusaantui uudelleen; häntä olisi haluttanut pötkiä pakoon,
-- olihan tämä ennen kuulumatonta tungeskelemista heidän puoleltaan.

Mutta tällaista mielentilaa ei kestänyt kauan, sen teki mahdottomaksi,
jopa naurettavaksi Aldousin käytöstapa. Selvästi ja nopeasti, kuten
tapansa oli, selosti hän Marcellalle asioita. Eikä niistä paljoa
päänvaivaa ollutkaan. Marcella oli samaa mieltä kuin neuvonantajansa,
ja rouva Boyce oli valtuuttanut tyttärensä päättämään puolestaan.
Aldous merkitsi muistiin muutamia hänen toivomuksiaan, jätti hänelle
joitakin papereita hänen äitinsä allekirjoitettaviksi, ja sillä hän
jo oli työstään suoriutunut. Hän käyttäytyi niin luontevasti ja
huolettomasti, ettei Marcellan auttanut muu kuin rauhoittua.

Mutta kun virallinen keskustelu kallistui loppuunsa, ja heillä
niinmuodoin oli tilaisuus muuhunkin juttelemiseen, valtasi kummankin
outo mielenliikutus. Täynnänsä tuskaisia muistoja oli tämä vanha huone
Aldousille. Tällä samalla paikalla, missä he nyt istuivat, oli hän
antanut morsiamelleen äitinsä helmet ja palkaksi saanut suudella häntä
poskelle, joka oli nyt taas niin lähellä häntä. Kuinka luontevasti ja
pehmeästi aaltoili musta tukka valkealla otsalla. Kuinka sorea oli
niska -- käsi! Mikä kypsynyt, vieno sulo joka eleessä! Aldousille
selvisi nyt, että Marcellan sairaanhoitajatar-toimi, viedessään hänet
inhimillisen elämän rumimman todellisuuden yhteyteen -- yhteyteen,
jota Aldous oli usein kammoksuen ajatellut -- oli lisännyt hänen
olemukseensa taipuisuutta ja lempeyttä, uutta henkevää tunteellisuutta,
joka oli ollut hänelle kauttaaltaan vierasta hänen ensi nuoruutensa
säteilevinä vuosina. Äkkiä Marcella virkkoi hiukan epäröiden. "Vielä
yhdestä asiasta tahtoisin puhua kanssanne. Voisitteko neuvoa minua
edullisesti myymään joitakin näistä rautatieosakkeista?"

Hän osoitti sormellaan erästä kohtaa pääomansijoituksista laaditussa
listassa.

"Mutta miksikä?" kysyi Aldous hämmästyneenä. "Ne ovat nyt jo hyvin
arvokkaat ja kohoavat yhä arvossa."

"Niin, kyllä tiedän. Mutta minä tarvitsen nyt heti käteistä rahaa --
enemmän kuin mitä meillä on -- saadakseni kylän työväenasunnot uuteen
kuntoon. Puhuin eilen erään rakennusmestarin kanssa siitä, ja teimme jo
yhdessä ensimäisen suunnitelman. Vesijohtokin rakennetaan uudestaan.
Töihin on jo ryhdytty, ja ne tulevat maksamaan aika paljon." Aldous oli
yhäti kummissaan.

"Kyllä ymmärrän", sanoi hän. "Mutta eiköhän tiluksen tulot nykyisin,
kun isänne on kuolettanut niin paljon lainoja, riittäne tällaisiin
kustannuksiin ilman että teidän on pakko koskea pääomaan? Teidän
on luonnollisesti joka vuosi pantava syrjään määrätty summa tilan
korjauksia ja uudistuksia varten."

"Niin kyllä, mutta nähkääs tuloista pidätän vain puolet itselleni."

Marcella katsahti ylös hymähtäen.

Aldous seisoi nyt vastapäätä häntä, harmaat silmät, jotka Marcella oli
nähnyt niin kylminä ja tunteettomina, jännityksessä Marcellaan luotuina.

"Vain puolet?" toisti hän? "Oh!" -- hän myhähti leppeästi -- "te olette
niin sopinut äitinne kanssa?"

Marcella teki kädellään kevyen, epätoivoa ilmaisevan liikenteen.

"Ei!" sanoi hän -- "ei toki! Äiti -- äiti ei tahdo ottaa vastaan mitään
minulta eikä koko maatilasta. Hänellä on omat tulonsa, ja hän aikoo
asua osan vuotta minun luonani."

Sanojen ääni liikutti syvästi Aldousia.

"Osan vuotta?" lausui hän hämmästyneenä. "Eikö rouva Boyce sitten asetu
Melloriin asumaan?"

"Hän kiittäisi Jumalaa, jollei olisi koskaan nähnyt sitä", vastasi
Marcella nopeasti -- "eikä hän enää astuisi jalkaansa tänne, ellen minä
jäisi tänne asumaan. Kauheata, miten paljon hänellä oli kestettävänä
viime vuonna -- minun Lontoossa ollessani."

Hänen äänensä katkesi. Ehdottomasti hän katsahti Aldousiin peläten
kohtaavansa kylmän, paheksuvan katseen. Kaiketi hän Marcellaa
tuomitsi ja oli aina tuominnut siksi, että hän oli hyljännyt kotinsa
ja vanhempansa. Mutta hän näki pelkkää harrasta myötätuntoa toisen
silmissä.

"Rouva Boyce on paljon kovaa kokenut", sanoi Aldous vakavasti.

Kyynel valahti Marcellan poskelle, ja hän kuivasi sen salavihkaa
nenäliinallaan. Mutta jo samassa hänen aatoksensa kääntyivät
itsekkäisiin mietelmiin. Hänessä heräsi hurjan ikävöivä halu kertoa
Aldousille paljon enemmän kuin koskaan ennen heidän kurjista
kotioloistaan hänen ensimäisen nuoruutensa aikana, kuvailla hänelle
niitä surkeita oloja, jotka olivat lannistaneet häntä lapsivuosina
ja surkastuttaneet hänen äitinsä luonteen. Usein hän salaisesti
syytti menneisyyttä kun hän yritti puolustautua. Puolustautua mistä?
Kihlausaikansa käytöksestä, kun hän oli osoittanut niin suurta
hienotunteisuuden, vilpittömyyden ja sivistyksen puutetta.

Eikö hän sitten milloinkaan -- ei milloinkaan -- saa puhua siitä
Aldousin kanssa! tyhjentää hänelle sydäntänsä -- pyytää häntä
tuomitsemaan, ymmärtämään, antamaan anteeksi! -- Hän tempautui irti
näistä mietelmistä ja hänen mieleensä välähti äkisti juopa, mikä
heidät eroitti. Betty Macdonaldin oleskelu Maxwell Courtissa -- ja
hänen tulokseton tunnustuksensa Hallinille tämän kuolinvuoteella,
tunnustus, joka olisi pannut hänet sisäisesti häpeämään, jollei jotain
viihdyttävää ja pyhittävää olisi aina hiipinyt hänen ajatuksiinsa,
milloin hän vain Hallinia ajatteli.

Ei! hänellä ei enää saanut olla mitään itsekkäitä vaatimuksia tähän
mieheen. Hänen oli oltava tyytyväinen, että oli ainakin voittanut hänen
ystävyytensä.

Sekanaisena jonona kaikki nämä mietelmät kiitivät hänen aivoissaan.
Aldous, kun näki hänen istuvan siinä vanhassa, tutussa asennossaan, pää
kumarassa ja kädet polvilla, arveli että hänen ajatuksensa pyörivät yhä
äidissä, vaikk'ei hän saanut niitä sanoihin puetuksi.

"Entä teidän tuumanne", virkkoi Aldous viimein lempeästi. "Oh! ei se
ole mitään", sanoi Marcella kiireisesti. "Pelkään että te pidätte sitä
mahdottomana toteuttaa -- kenties vaaranakin. Nähkääs, koska kukaan
ei ole riippuvainen minusta -- koska minä oikeastaan olen aivan yksin
maailmassa -- sopisi minun hiemasen kokeilla. Neljä tuhatta puntaa
vuodessa on paljon enemmän kuin mitä minä kulutan tai ainakin -- mitä
minun _olisi lupa_ kuluttaa itseäni varten. Minulla ei ole nykyisin
enää aivan samat mielipiteet kuin ennen. Minä aion pysyttää tämän talon
hyvässä kunnossa -- aion kaunistaa sitä ja jättää sen seuraajalleni
ehkäpä vielä kauniimpana kuin se oli minun tänne tullessa. Ja minä
aion pitää täällä niin paljon työvoimia, että voin tehdä sen koko
seudun väestön yhteiskunnalliseksi keskustaksi -- katsomatta siihen,
mihin luokkaan he kuuluvat. Tahtoisin että se meille kaikille --
varsinkin vallan köyhille -- olisi oleva huvituksen, virkistyksen
ja seurustelun tyyssija. Kun oikein ajatellaan" -- hänen poskensa
rusottivat innostuksesta -- "on itse kukin maatilan-alustalaisista
omalla tavallaan jo monen sukupolven aikana ollut jossain määrin
osallisena tämän talon kehityksessä. Siksipä soisin, että se anastaisi
sijan heidän elämässään -- että se kuuluisi _heille_ -- olisi _heidän_
ylpeytensä kuten minunkin. Mutta siinä ei vielä kaikki. Väki täällä
ei voi mistään nauttia, ennenkuin sille annetaan inhimillisemmät
elinehdot. Kuten tiedätte, ovat palkat, meillä hyvin alhaiset, paljon
alhaisemmat" -- lisäsi hän arasti -- "kuin teillä. Ne ovat keskimäärin
yksitoista, kaksitoista shillingiä viikossa. Nyt kuuluu tilalla olevan
noin satakuusikymmentä työläistä -- meidän ja lampuotien työväkeä
yhteensä. Näistä ovat luonnollisesti toiset nuorukaisia, toiset
vanhuksia, jotka työskentelevät vain puolella palkalla. Herra Craven
ja minä olemme tehneet laskusuunnitelman ja olemme tulleet siihen
tulokseen, että jos viikkopalkkaa enennetään viidellä shillingillä
miestä kohti -- jolloin täysin työkelpoinen mies voisi ansaita punnan
viikossa -- lisäisi se menoja kahdella tuhannella punnalla vuodessa."

Hän vaikeni silmänräpäykseksi.

"Pahinta lienee teidän saada lampuotinne siihen tyytymään", hymyili
Aldous kotvan kuluttua.

"Niin tietysti! Mutta minä kutsutan heidät kokoukseen. Olen
keskustellut asiasta herra Frenchin kanssa -- hän tietysti luulee minua
hulluksi! -- mutta hän antoi minulle kumminkin muutamia neuvoja. Minun
pitäisi heille ehdottaa aivan uudet kontrahdit, missä heille alennettua
arentimaksua vastaan suodaan joitakin pieniä etuja, joiden Louis Craven
arvelee houkuttelevan heitä, ja jotka varmasti tulevat korvaamaan
palkankoroituksen. Mutta silloin heidän myös on sitouduttava maksamaan
työmiehilleen kysymyksessä oleva palkankoroitus."

Hän katsahti Aldousiin kiihkeä kysymys silmissään.

"Teidän on otettava huomioon", vastasi tämä sukkelasti, "että vaikka
kohta maatila on vaurastumassa ja vaikka lampuodit jo toista vuotta
ovat kunnolleen suorittaneet maksunsa, saattaa minä hetkenä tahansa
sattua huonoja aikoja, jolloin ette voi saada kaikkia saatavianne.
Koska lampuodit tulevat maksamaan saman kuin ennenkin nyt toisessa
muodossa, jää tämä teidän vahingoksenne kuten ennenkin. Oletteko
tuuminut mitään tällaisen sattuman varalle?"

"Kyllä otaksun, että kaikki käy yhteen", sanoi Marcella innokkaasti.
"Minä aion elää täällä hyvin vaatimattomasti ja koota niin suuren
vararahaston kuin mahdollista. Tämä tuuma on minulle sydämen asia.
Tiedän ettei monikaan _voi_ toimia näin kuin minä -- että heillä on
toisia velvollisuuksia -- joiden on astuttava etusijalle. Ja ehkäpä
tämä koe ei onnistukaan. Mutta -- kävi miten kävi -- ja toivomme
mitä toivomme tulevaisuudelta, sosialistit ja me muut, tässä sitä
on ominetuntoineen ja rahoineen näiden ihmisten parissa, joilla,
samoin kuin meillä itselläkin, on vain tämä yksi elämä elettävänä!
Nythän kysytään kaikilla työaloilla _kuinka paljon_ voi työntekijä
voittaa työn tuotannosta työnantajalta? Näillä seuduin ei ole vielä
olemassa mitään työväenyhdistystä, joka valvoisi työmiesten etuja
-- siksipä heillä ei ole mitään valtaa. Mutta on _toivottava_, että
he _tulevaisuudessa_ liittyvät yhteen, että he silloin ovat kyllin
vahvat -- vaatimaan itselleen korkeampia palkkoja. Mikä estää minua
vapaaehtoisesti luomasta sellaista olotilaa -- koskapa sen _voin_ tehdä
-- johon me kaikki pyrimme?"

Hänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, mutta Aldousin korva keksi
siinä uuden vivahduksen -- jotain syvempää ja vakavampaa kuin ennen.

"No niin -- te suositte kokeita, kuten äsken sanoitte", vastasi Aldous
lopulta verkalleen. Sitten aivan toisella äänellä -- "sehän oli aina
Hallinin unelma".

Marcella katsahti häneen vavahtavin huulin. "Niin oli. Muistatteko
mitä hänen oli tapana sanoa -- suuret mullistukset tulevat -- suuret
kollektivistiset muutokset. Mutta te ette saa niitä nähdä, enkä
minäkään. Harras toivoni on, etten niitä näkisi. Mutta ennenkuin siihen
päästään, on yksilö vielä vastuunalainen, kaikki riippuu vielä hänestä.
Tässä te rikkaat olette, teillä on rahaa, teillä on valtaa; tuossa ovat
nuo miehet ja naiset, joille voitte antaa osansa siitä -- jo _tänään_."

Hän vaikeni äkkiä.

"Mutta nyt pyytäisin teitä lausumaan -- mitä muistutuksia teillä on
esiintuotavana tätä suunnitelmaa vastaan. Te olette varmaankin usein
miettinyt näitä asioita."

Hän tuijotti hermostuneena eteensä eikä nähnyt Aldousin kasvoille
solahtavaa, puolittain katkeraa, puolittain hellää ivan ilmettä.
Hän muisteli menneitä aikoja, ja oudolta tuntui hänestä tämä nöyrä,
pyytelevä ääni.

"Olen niinkin", vastasi hän. "No niin, nämä ovat luullakseni ne
muistutukset, joihin teidän on pantava huomiota."

Niin selvästi kuin hän kykeni, mutta ilman erikoista lämpöä
selosteli hän Marcellalle ne syyt, joiden nojalla jokainen
kansallistaloustieteilijä olisi hyljännyt moisen ehdotuksen. Marcella
ei niin paljoa kiinnittänyt huomiota siihen mitä hän sanoi kuin siihen,
miten hän sanottavansa ilmaisi. Hän tunsi nuo molemmat äänet Aldousin
sisässä -- idealistin äänen, jota havaitsijan ja tutkijan ääni alati
tukehutti ja ivasi. Vuosi sitten olisi tämä pikkanen puhe ärsyttänyt ja
kiukustuttanut häntä. Nyt hän ikävöiden tunsi, että puhujan takana oli
ihminen.

Mutta kun Aldous oli esittänyt kaikki vastaväitteensä, pysyi Marcella
yhtäkaikki järkähtämättömänä mielipiteessään. Aldousin muistutukset
eivät olleet hänelle uusia, ja hänen sisällinen innostuksensa nujersi
ne.

"Minä puolestani" -- sanoi Aldous ja hänen äänensä kävi araksi ja
karttavaksi kuten aina kun hän puheli omista asioistaan -- "maksan
kaksi tai kolme shillingiä enemmän kuin lampuotini tavallisesti;
ja sitten meillä on eläkekassa. Mutta minusta on aina tuntunut,
että maatilani työväenolojen perinpohjainen mullistus saattaisi
tuoda matkassaan siksi suuria vaaroja, ettei se oikeuta tällaista
menettelytapaa. Luulenpa toisinaan, että lampuodit ne eniten
hyötyisivät tällaisesta kokeesta."

Marcella väitti kiivaasti vastaan, ja Aldous oli ihastuksissaan
nähdessään hänet jälleen entisessä ryhdissään -- itsevarmana,
itsepintaisena ja ylevämielisenä, nähdessään tuon vanhan, tutun
päännytkähdyksen ja dramaattiset eleet.

Mutta sen ohessa oli hän kaiken aikaa kiusallisessa jännityksessä,
sillä hänen kielellään paloi huomautus, joka oli sanottava, jos hän
mieli täydellä todella olla tytön neuvonantaja.

"Mutta nähkääs", sanoi hän Marcellaan katsomatta, kun tämä viimeinkin
lopetti sanatulvansa vetääkseen henkeänsä, "teidän on myös ajateltava
niitä, jotka perivät tilan teiltä, ja teidän on myös ajateltava --
että mahdollisesti voitte mennä naimisiin -- ennenkuin sitoudutte
lahjoittamaan muille puolet tuloistanne".

Nyt hän oli niin hermostuneessa mielentilassa, että hänen täytyi
herkeämättä katsella Marcellaa. Hänellä oli niin kiusallista pukea
tämä ajatus sanoihin, että ääneen tuli hänen tietämättään kova,
kylmähkö sävy. Marcellasta tuntui äkkiä kuin olisi hänet kovalla
kädellä työnnetty takaisin -- hän loukkaantui siitä, mitä toinen oli
pakoittavana velvollisuutena lausunut.

"Enpä luule, että minun on tarpeellista sitä ajatella -- tässä
yhteydessä", virkkoi hän ylpeästi. Ja nousten pystyyn, alkoi hän koota
papereitaan yhteen.

Lumous oli murrettu. Aldous tunsi, että hän oli tarpeeton.

Vaitonaisena ja juhlallisena Marcella astui halliin Aldousin
seuraamana. Kirjastosta kuului äänekästä puhetta.

Hämmästyneenä avasi Marcella oven, ja siellä istuivat takan ääressä
vastatusten Betty Macdonald ja Frank Leven.

"Jumalan kiitos!" huudahti Betty rientäen Marcellan luo ja suudellen
häntä. "Enpä tottakaan tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos sir Frank ja
minä olisimme kauemmin jääneet kahden!" Tyttö oli hehkuvan punainen
ja kuohuksissaan, ja hänen silmänsä liekehtivät suuttumuksesta. Frank
sitävastoin näytti nololta ja nujerretulta.

"Niin, tässä sitä ollaan", puheli Betty hätäisesti yhä pidellen kiinni
Marcellasta. "Minä houkuttelin neiti Raeburnin poikkeamaan tänne,
että saisin nähdä teidät vaikka vaan vilaukselta. Hän tahtoi kävellä
kotiin ja jätti vaunut meitä odottamaan. Eikö se ole nurinkurista
kuten kaikki muukin nykymaailmassa? Kun minä olen hänen ikäisensä,
rupean luultavasti uudelleen nukkieni kanssa leikkimään. Katsokaa toki,
mitä meteliä nuo ponit tuolla pitävät -- nehän kaapivat kavioillaan
palasiksi koko pihanne. Entä mitä luulette kellon olevan?" -- hän
piteli sitä nuhtelevaisesti Marcellan silmäin edessä. "Te olette
jutelleet niin kauan tuolla sisässä, että sir Frank ja minä olemme
ennättäneet riitaantua kaikiksi elinpäiviksemme, ja nyt ei ole enää
aikaa mihinkään järjelliseen puheluun. Hyvästi, rakas Marcella,
hyvästi. Neiti Raeburnin ei ole vielä kertaakaan tarvinnut odottaa
minua aamiaiselle, vai mitä, Aldous? enkä aio tänään tehdä poikkeusta.
Tulkaa nyt, Aldous! Teidän on tultava kotiin minun kanssani. Minä
pelkään niin hirveästi noita poneja. Ette te saa ajaa, mutta jos
ne alkavat pillastua, annan teidän vetää ohjaksista. Rakas, rakas
_Marcella_, saanko tulla takaisin pian -- oikein pian!"

Vielä muutamia oikullisia huudahduksia ja suuteloita, muutamia vihaisia
silmäyksiä Frankiin ja määräyksiä Aldousille, joka ei ollut niin
kerkeä hänen kutsuilleen kuin tavallisesti, ja viimein istui Betty
selkä suorana ja kuumoittavin poskin Aldousin vieressä ponivaunujen
etuistuimella.

"Tuletko mukaan, Frank?" kysyi Aldous, "kyllä täällä on sinullekin
sijaa".

Hänen otsansa oli suuttumuksen uurteessa. Puhuessaan hän ei katsonut
Frankiin, vaan Marcellaan. Tämä seisoi hiukan syrjässä oven varjossa,
hänen ryhtinsä oli ylpeä ja väistävä. Huokaus, puolittain tuskainen,
puolittain alistuvainen, pusertautui Aldousin rinnasta.

"Kiitos vaan, minä kävelen", vastasi Frank kiukkusesti.

       *       *       *       *       *

"No, suvaitsetteko nyt selittää minulle, miksi olette tuon näköinen ja
puhutte tuollaista pötyä?" virkkoi Marcella purevan rauhallisesti, kun
hän jälleen oli kirjastossa Frankin kanssa, joka punaisena kasvoiltaan
hiusmartoon saakka puheli itsekseen katkonaisin sanoin.

"Etteköhän te sitä arvanne", sanoi Frank nuhtelevaisesti paiskautuen
uudelleen takan ääreen istumaan.

"En rahtustakaan!" sanoi Marcella; "te olette töykeä Betylle ja ärtyisä
minua kohtaan, ja se kaiketi tietää, että olette onneton. Mutta miksi
juuri teillä olisi lupa purkaa tuultanne, kun ei se ole sallittu
muille."

Frankilta pääsi ähkyvä ääni.

"No niin", sanoi hän heittäytyen traagillisen tyyneksi ja ottaen
hattunsa, "pian te kaikki pääsette minusta rauhaan. Huomenna lähden
kotiin, ja seuraavana päivänä lunastan piletin Kaliforniaan."

"Te!" huudahti Marcella, "tekö Kaliforniaan! Mikä oikeus teillä on
Kaliforniaan lähteä?"

"Mikäkö oikeus?" Frank tuijotti häneen äimistyneenä ja puhkesi sitten
sanomaan: "Kun tyttö kiduttaa miestä kuten Betty on minua kiduttanut,
ei ole muuta neuvoa kuin korjata luunsa. Ja sen minä tottakin teen,
sanokoot muut mitä sanovat."

"Ja mitä aiotte siellä toimittaa? Arvatenkin -- metsästää ja muuten
huvitella?" Frank empi.

"Enhän minä tietenkään voi ristissä käsin maleksia", valitteli hän.
"Kai minä siellä metsästän."

"Onko teillä oikeutta siihen? Onko teillä sen enempää oikeutta siihen
kuin virkamiehellä, joka laiminlyö tehtävänsä ja tuhlaa yleisiä varoja?"

Frankin silmät pyöristyivät.

"En totta tosiaan käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi hän viimein
harmistuneena, "enkä välitä arvata".

"Kyllä te sen pian käsitätte. Te olette perinyt isänne maatilan.
Teidän lampuotinne maksavat teille arennin, jonka he ovat ansainneet
kättensä työllä. Aiotteko antaa mitään tulojenne, kauniin talonne ja
joutilaisuutenne korvaukseksi?"

"Oh! se on taas teidän sosialismianne!" huudahti nuori mies ärtyneenä
hänen äänestään. "Korvausta muka? No, hehän saavat maata minulta."

"Jos minä olisin puhdasverinen sosialisti", sanoi Marcella tuikeasti,
"niin sanoisin teille: menkää! Mitä ennemmin luovutte kaikista
velvollisuuksista, jotka sitovat teidät maatilaanne, sitä selvemmin
todistatte maailmalle, että te ja koko säätyluokkanne olette
hyödyttömiä parasiitteja, ja sitä pikemmin pääsemme teistä. Mutta,
ikävä kyllä, en ole kyllin vankka sosialisti puhuakseni näin. Minä
horjun -- en tiedä itsekään mitä tahdon. Mutta siitä ainakin olen
varma, että jollette te tilanomistajat käsitä asemaanne viraksi ja
kutsumustanne täydellä todella, ei koko sivistyneessä maailmassa ole
olemassa hyödyttömämpää kuhnurijoukkoa kuin te."

Mahtoiko hän suomia poloista Frankia näin säälimättömästi päästäksensä
eroon omasta rauhattomuudestaan ja tuskastaan. Jos niin oli asianlaita,
ei ainakaan Frankilla ollut vihiä siitä. Hän oli vain siitä selvillä,
että häntä kohdeltiin häpeällisesti. Hänen aikomuksensa oli ollut
purkaa Marcellalle sydämensä, mutta sen sijasta saarnattiin hänelle
nyt _velvollisuuksista_, joita hän tähän asti oli tuskin yhtään
vaivaantunut ajattelemaan, surut ja huvitukset kun olivat kauttaaltaan
vallanneet hänen harrastuksensa.

"Kyllä itsekin tiedätte puhuvanne pelkkää pötyä", murahti hän, mutta
vältti samassa Marcellan liekehtivää katsetta. "Olkoon että _olen_
joutilas, mutta on niitä paljon joutilaampiakin ihmisiä -- ihmisiä, jotka
elävät rahoillaan, ja joilla ei ole mitään maatilaa kiusanaan, -- ei
niin tikkua ristiin pantavana."

"Heitä päinvastoin voi puolustaa. Sillä heillä ei ole edessä mitään
selvää, synnynnäistä kutsumusta kuten teillä, ja minä toistan vieläkin,
että teillä ei ole oikeutta viettää lupa-aikaa ennenkuin olette sen
ansainnut. Ensin teidän on kunnolleen opittava tehtävänne ja sitten
ryhdyttävä tointanne hoitamaan. Ottakaa itsellenne kahdeksan tunnin
työ-aika kuten muut ihmiset! Kuka te olette, että saisitte aina vaan
kakkua syödä, kun muiden on tyydyttävä kovaan kannikkaan?"

Frank astui akkunan luo ja tuijotti ulos, selin Marcellaan. Marcellan
sanat pistelivät ja kiukuttivat häntä, mutta hän tunsi olevansa liian
viheliäinen kiistelemään.

"Minulle olisi aivan yhdentekevä", virkkoi hän viimein matalalla
äänellä Marcellaan kääntyen, "syönkö kakkua vai kovaa kannikkaa, jos
vain Betty huolisi minusta".

"Luulette siis todella, että hän huolisi teistä paremmin, jos pötkitte
täältä tiehenne", sanoi Marcella säälimättömästi. "Onhan aivan
ymmärrettävää, että Betty epäröi nähdessään mikä ero on teidän -- ja --
ja muiden ihmisten välillä."

Frank tarkasteli häntä synkkänä.

"Tarkoitatte varmaan lordi Maxwelliä?"

Seurasi kotvan äänettömyys.

"Tarkoitan jokaista", sanoi Marcella viimein tulta kohennellen, "joka
niin ruumiillisella kuin henkisellä työllään rehellisesti maksaa sen,
minkä yhteiskunta on hänelle antanut -- ainakin mikäli hän kykenee".

"Kuulkaapa nyt", alkoi Frank ja kävi aivan kukistuneena istumaan
Marcellan viereen. "Älkää enää minua näykkikö. Minä olen huono mies
-- laiskuri -- en sentään luule huono olevani. -- Mutta kaikki
nuhdesaarnat ovat tehottomia niin kauan kuin Betty rääkkää minua tällä
tavalla. Tiedättekö, miten hän vastikään käyttäytyi."

Marcella alistui kuuntelemaan. Frank vilkasi häneen tavantakaa
syrjästä, mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä tytön mielessä
liikkui. Hän istui aivan hiljaa Frankin kuvaillessa; Aldousin ja
Betyn alituista yhdessäoloa ja neiti Raeburnin vehkeitä. Samoin
kuin Lontoossa silloin, kun hän ensin teki Marcellan uskotukseen,
oli Frankilla nytkin epämääräinen tunnelma, ettei hän menetellyt
varsin hienotunteisesti. Mutta toiselta puolen oli hän liian onneton
malttaakseen mielensä ja hän toivoi voivansa tavalla tai toisella
taivuttaa Marcellaa liittolaisekseen.

"Niin, ei minulla ole tähän kaikkeen muuta sanottavaa", sanoi tämä
viimein kärsimättömästi, kun Frank herkesi puhumasta, "kuin että
kysykää Häneltä ja tehkää loppu asiasta! Ehkäpä hänessä silloin herää
jonkinverran kunnioitusta teihin. Ei, auttaa teitä en tahdo, mutta
kyllä säälin teitä, jollette onnistu -- sen lupaan. Ja nyt on teidän
mentävä."

Frank läksi, ja vaikka hän arveli joutuneensa perin sydämettömän
kohtelun alaiseksi, tuntui hänestä sittenkin kuin olisi hän noussut
virkistävästä, moraalisesta kylvystä.

Marcella jäi yksikseen ja istui kotvan aikaa aivan liikkumattomana
vanhassa kirjastossa. Nuoren miehen vetoaminen häneen pulassaan
harmitti häntä, mutta samassa hän jo katui olleensa niin suorasukainen
häntä kohtaan. Mutta Frankin kertomusta ajatellessaan pusersi ahdistava
tuska hänen rintaansa -- tuska, jota hän ei rohjennut selvitellä
itselleen ja joka tavantakaa kumminkin haihtui epäilyihin.

Mutta yksi asia ainakin oli varma ja se oli se, että Aldous oli hänelle
puhunut "_naimisista_!". Hänen sieramensa laajenivat, povi huohotti,
ja häntä kuohutti palava suuttumus, jonka hän tiesi epäoikeutetuksi,
vaikka ei voinut sitä tyynnyttää. Mutta hän tiesi yhtäkaikki, ettei
hänellä ollut mitään anteeksiannettavaa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna Marcella läksi kylälle ottaakseen selkoa muutamista,
uusia työväenasuntoja koskevista seikoista. Matkalla hän poikkesi
pappilaan ja naputti puutarhanovelle toivoen tapaavansa Mary Hardenin
ja saavansa hänestä seuraa.

Melloriin tultuaan ei hän ollut usein tavannut Maryä. Mutta jo ensi
näkemällä häntä oli huolettanut pastorin sisaren riutunut, veretön
ulkomuoto ja alistuva vaitonaisuus, joka oli Marcellalle aivan uutta.
Yksitoikkoinen elämäkö hänet oli murtanut? vai olivatko sisarukset
kumpikin tapansa mukaan näännyksissä liiasta työstä ja niukasta
ravinnosta, kuten usein ennenkin.

Pastori oli vastaanottanut Marcellan entisellä lempeällä, vaikka
hieman viileällä ystävällisyydellään. Kaksi vuotta takaperin hän oli
ravistanut päätään Marcellan mielipiteille ja parannusyrityksille, ja
usein peittelemättä niitä moittinutkin, ainakin Marylle. Nyt hän oli
painanut alas entisen arvosteluhalunsa ja oli hyvin kärkäs pysymään
hyvissä väleissä Mellorin omistajan kanssa, sillä hänestähän tästä
puoleen poloisen kylän vaurastus oli riippuva.

Marcellan naputukseen kuului vastaukseksi huoneen sisästä heikko
"Tulkaa sisään". Hän astui ruokasaliin ja tapasi Maryn istumassa
vesissä silmin pienen pöydän ääressä. Hänen edessään oli läjä kirjeitä,
jotka hän kiireesti työnsi syrjään Marcellan tullessa sisään. Mutta hän
ei yrittänyt salata mielenliikutustansa.

"Mitä nyt, Mary kulta? Kerrohan minulle", sanoi Marcella käyden
istumaan hänen viereensä ja painaen lempeän suutelon Maryn kädelle.

Ja Mary kertoi. Se oli hänen elämäntarinansa -- koruton, jokapäiväinen
tarina, jommoisen kätkee sydämeensä moni yksinäinen, maailman poluilla
huomaamattomana vaelteleva ristinkantaja. Kun Charles Harden jonkun
aikaa luennoi Oxfordin yliopistossa omassa osakunnassaan, oli Mary,
joka silloin oli aivan nuori, asunut hänen luonaan vuoden ajan.
Charlesin ystävät, heistäkin useimmat pappismiehiä tai papiksi aikovia
ja hänen laisiaan muutenkin, tulivat useasti sunnuntai-teelle heidän
luokseen tai ottivat osaa heidän vaatimattomiin huvituksiinsa. Näistä
oli muuan nuori pappi, joka juuri oli alkamaisillaan ensimäisen
virkavuotensa, rakastunut Maryyn. Tämä ei vielä nytkään voinut puhua
tästä rakkaussuhteesta, vapisevalla äänellä hän vain pyyhkäisemällä
kosketti sitä ja kiirehti sitten jutun surulliseen kehitykseen. Herra
Shelton sai toivomansa papintoimen eräässä Lincolnshiren pitäjässä ja
nuoret toivoivat voivansa viettää häitä vuoden tai parin kuluttua.
Mutta purevan kylmänä talvi-iltana, kun herra Sheltonin oli pakko,
viedessään Pyhää Ehtoollista erään kuolevan pitäjäläisensä luo, kulkea
nummen läpi, joka oli seudun tuulisimpia, oli hän vilustunut niin
pahasti, että ankara nivelluuvalo oli seurauksena. Ja voi ihmiskohtalon
salaisia oikkuja! Tästä kärsimyksestä, jonka hän oli itselleen
hankkinut jalolla uhrautuvaisuudellaan, kehittyi ennen pitkää pahempi
tauti -- morfiinihimo, jonka hävittävä vaikutus pian alkoi näyttäytyä
niin ruumiillisesti kuin sielullisesti. Sen huomasi ensin onnettoman
veli, joka kuletti hänet Lontooseen parantumaan. Itse hän sillä välin
kirjoitti Marylle ja antoi hänelle takaisin vapautensa. "Minulla ei
enää ole minkäänlaista tahtoa, en ole enää mies", kirjoitti hän. "Minä
solvaisisin sinua, ellen purkaisi liittoamme ja synnillistä olisi
sinunkin siinä pysyä." Charles, joka arvosteli asiata heltymättömältä,
askeettiselta näkökannalta, oli samaa mieltä ja niinpä Mary murtuneella
mielellä alistui.

Mutta toivo leimahti vielä kerran eloon. Veljen huolet ja rakkaus
eivät jääneet palkitsematta, huhuttiin, että hän oli perinpohjin
parantunut ja että hän aikoi uudelleen ryhtyä työhönsä. "Juuri kaksi
vuotta sitten, silloin, kun sinä tulit tänne, rupesin minä uskomaan,
että kaikki saattaisi vielä kääntyä hyväksi" -- Mary puhkesi uudelleen
kyyneliin -- "Mutta oltuaan kuusi tai kahdeksan kuukautta papillisessa
työssä Lontoossa, sai hän vian keuhkoihinsa ja hänen morfiinin tuhoama
ruumiinsa ei pystynyt lujaa vastarintaa tekemään."

"Viime joulukuussa hän kuoli Madeirassa", sanoi Mary hiljaan. "Minä
tapasin hänet ennenkuin hän lähti Englannista. Me kirjoitimme
toisillemme loppuun asti. Rauhallisena ja Herran tahtoon tyytyen
hän täältä erosi. Tämä kirje on Madeiran kappalaiselta, joka oli
hyvin ystävällinen hänelle ja on luvannut minulle pitää huolta hänen
haudastaan."

Siinä kaikki. Se oli sentapainen tarina, jonka saattoi arvatakin
pyöreäposkisella, haikeamielisellä Mary Hardenilla olleen, ja hän
kertoi sen uskonnolliselle ja yhteiskunnalliselle käsityskannalleen
ominaiseen tapaan, vanhentunein, kulunein lauselmin, jotka eivät
ainakaan hänen silmissään olleet vielä kadottaneet alkuperäistä
tuoreuttaan ja merkitystään.

Marcellan harras osanotto kuvastui hänen kasvoillaan. He puhelivat
vielä puolen tuntia tästä, mutta sitten kietoi Mary käsivartensa
ystävänsä kaulaan.

"Kas niin!" sanoi hän, "nyt ei puhuta enää siitä. Olen hyvilläni, että
kerroin sinulle. Se oli minulle oikea lohdutus. Ja -- en tarkoita pahaa
-- mutta ennen aikaan en olisi voinut kertoa sinulle tätä -- on ihan
kumma kuinka paljon enemmän sinusta pidän nyt kuin silloin, jos kohta
mielipiteemme nytkin törmäävät yhtä paljon yhteen."

Molemmat nauroivat, vaikka vesissä silmin.

He läksivät yhdessä kylälle astelemaan. Kun he lähestyivät Hurdin
entistä mökkiä, joka nyt oli tyhjä ja revittäväksi tuomittu, vetäytyi
inhoa tietävä piirre Marcellan suun ympäri.

"Joko kerroin sinulle uutisen Minta Hurdista?"

Mary ei ollut kuullut mitään, ja niin Marcella kertoi hänelle tuon
ihmeellisen ja tympäsevän uutisen, joka oli tullut hänen kuuluvilleen
Amalfissa. Jim Hurdin leski oli menossa uusiin naimisiin sen
merkillisen, roikelosäärisen "lausunnon professorin" kanssa, jolla oli
italialainen nimi ja vilkkuvat silmät, ja joka asui Brown Buildingissä
kerros alempana heitä. Marcella oli lujasti vakuutettu siitä, että
hän oli veijari -- että hän ansaitsi elantonsa kaikenmoisilla pikku
petkutuksilla, että hän oli saanut vihiä Mintan eläkkeestä. Mutta joka
tapauksessa, tuli hänestä kelpo aviomies tai Mintan rahoista eläjä ja
vaimoaan lyövä heittiö, niin jo se seikka, että Minta saattoi ajatella
uusia naimisia, oli tytöstä hirveä.

"Mennä naimiseen sen ihmisen kanssa!" sanoi hän. "Mennä uudelleen
naimisiin! Eikö se ole uskomatonta?"

He olivat saapuneet mökin edustalle. Marcella jäi silmänräpäykseksi
katselemaan sitä. Hengessään näki hän taas onnettoman vaimon
tainnuksissa penkillä, näki kääpiön istuvan käsiraudoissaan vartiansa
vieressä tylsällä katseella permantoon tuijottaen, ja uudelleen tunsi
hän sen aamuhetken raatelevan sieluntuskan, jolloin hän oli tukenut
vaimon avutonta sielua.

Ja tätä murhenäytelmää seurasi nyt tällainen loppu. Marcellaa oikein
iljetti kun hän sitä ajatteli. Ja Mary, jonka uskonnolliset periaatteet
eivät suvainneet toista avioliittoa, oli jotenkin samaa mieltä.

No niin -- jos Minta olisi ollut täällä puolustautumassa, ei hän
varmaankaan olisi voinut kilpailla Marcellan ja Maryn kanssa
väittelyssä, eivätkä he arvatenkaan olisi ymmärtäneet tai hyväksyneet
hänen selittelyjään.

"Mahtaneeko lordi Maxwell yhä jatkuvasti maksaa hänelle eläkettä?"
sanoi Mary.

Marcella pysähtyi vaistomaisesti.

"Vai hänen tointaanko se sitten olikin?" virkahti hän. "Olisihan minun
pitänyt se arvatakin."

"Sinä et siis tietänyt?" huudahti Mary hätääntyneenä. "Oh! silloin ei
minun olisi pitänyt puhua siitä mitään."

"Kyllä minä oikeastaan sen aavistinkin", sanoi Marcella lyhyesti, ja he
jatkoivat matkaa äänettöminä.

Pian he seisoivat rouva Jellisonin soman ja hauskannäköisen asunnon
edustalla, kylän äärimäisessä reunassa, maantiestä vasemmalle. Kuistin
kohdalla kukki jo päärynäpuu, ja kevään ensi vihanta peitti pienen
puutarhan pensaat.

"Tuletko sisään?" sanoi Mary. "Tahtoisin tavata Isabella Westallin."

Marcella säpsähti nimen kuullessaan.

"Miten on hänen laitansa?" kysyi hän.

"Hän on entisellään. Hän ei ole koskaan tullut selväjärkiseksi siitä
lähtien. Mutta hän on aivan harmiton ja rauhallinen."

He tapasivat rouva Jellisonin ja hänen tyttärensä lieden ääressä
istumassa pienen kuusivuotiaan Johnnien häärätessä äidin ja isoäidin
aloissa. Rouva Jellison palmikoi olkia kuten tapansa oli; hänen
punaisen oljen värjäämät sormensa liikkuivat hämmästyttävän nokkelasti.
Isabella istui jouten, kädet helmassa kuten aina. Hän töllisteli
Marcellaa ja Maryä, kun he tulivat sisään, mutta ei muuten kiinnittänyt
mitään huomiota heihin. Hänen voimakkaat, traagilliset kasvonsa olivat
nyt jäykistyneet ja ilmeettömät ja niiden intohimoton tyhjyys säälitti
ja kauhistutti Marcellaa.

Hän kävi istumaan lesken viereen ja otti häntä kädestä. Rouva Westall
salli hänen hetken aikaa pidellä sitä, sitten hän äkkiä tempasi sen
irti ja rypisteli synkästi silmäkulmiaan.

"Niin! niin! ei sitä koskaan tiedä kuinka paljon Isabella ymmärtää ja
on ymmärtämättä", puheli rouva Jellison Marylle. "En minä aina tiedä
mitä hänen mielessään liikkuu, mutta ei hänestä suurta vaivaa ole. Ja
se poikaviikari, se on oikea kullanmurunen meille. Koulussa panee hän
kaikki nauramaan. Opettaja kysyi häneltä tässä tuonoin Ananiaksesta ja
Safirasta. 'Johnnie', kysyi hän, 'mikä sai heidät sellaista ilkeyttä
tekemään?'. 'Tiedänkös minä', vastasi poika, 'mutta pöllöjä he vaan
olivat' arveli hän. Niin, Herra paratkoon, ei hän sentään sitä pahalla
sanonut. Kiitos vaan kysymästä, neiti, hiljakseen sitä eteenpäin
mennään, vaikka talvella minulla oli se uusi tauti, jota sanotaan
'flunsaksi'. Kehno minä olinkin. 'Käykää vuoteeseen, rouva Jellison',
sanoi tohtori Clarke,' tai teidän käy huonosti'. Mutta minä viis
siitä, mitä hän sanoo. Olenhan minä tuntenut hänet siitä alkaen kun
hän oli Johnnien pituinen. Minä vain retustelin ympäri täällä, mutta
eräänä aamuna minä olin vähällä läkähtyä ja silloin minä hoipertelin
huoneeseen ja otin aika siemauksen paloviinaa" -- hän katsahti Maryyn
anteeksipyytävällä katseella, sillä hän oivalsi, että pastorin sisar
tietystikin paheksuen kuunteli häntä -- "ja uskotte tai ei, mutta
tauti meni menojaan siinä samassa. Ensin minä yskin niin että luulin
olevani henkihieverissä, mutta -- minä ryyppäsin pullon loppuun asti --
apua siitä lähti, ja nyt olen taas hyvissä voimissa." Maryn onnistui
pitää sisässään moisen parannuskeinon paheksuminen, ja vanhus jutteli
edelleen kertoen kylänuutisia vilkkaasti ja lystikkäästi, joskin niistä
vilahti tuontuostakin esiin hänen alhainen mielipiteensä ihmiskunnasta.

Kun tytöt hyvästelivät häntä, sanoi hän viekkaalla äänenpainolla
Marcellalle:

"Entä se oljenpalmikoiminen, neiti? -- vai saako siitä kysyä?" Marcella
punastui.

"Niin, sitä minun pitää tuumia, rouva Jellison. Meidän täytyy piakkoin
pitää kokous kylässä ja keskustella siitä?"

Vanhus nyökähytti päätänsä ovelan näköisenä, mutta mitään vastaamatta
ja seurasi poistuvia katseillaan.

"No kai Jimmy Gedge pysyy hengissä minun aikani", hihitti hän itsekseen.

       *       *       *       *       *

Eipä Marcella itsekään tällä hetkellä sen paremmin kuin rouva Jellison
luottanut omaan kykyynsä parannella olosuhteita, jotka "meidän Herramme
ja luonto" vanhuksen arvelun mukaan olivat jo ammoisia aikoja sitten
säätäneet. Kotimatkalla kulki hän kylän läpi ja hänen silmänsä viivähti
synkällä katsella kaikessa -- nuorissa tytöissä, jotka siistimättöminä
istuivat kynnyksellä olkia palmikoimassa, kujilla leikkivissä lapsissa,
kapakkain seutuvilla vetelehtevissä miehissä, vanhoissa ja nuorissa,
jotka paljastivat päänsä hänelle.

"Mary!" puhkesi hän sanomaan, kun he lähestyivät pappilaa. "Kohta
minä täytän neljäkolmatta. Paljonko pahaa luulet minun saaneen aikaan
täällä, kun olen neljänseitsemättä vanha." Mary nauroi hänelle
ja koetti rohkaista häntä. Mutta Marcellan mielikarvaus ei ollut
poistettavissa.

"Väki täällä ei kaipaa", sanoi hän painokkaasti, "aineellista apua;
sitä apua, jota _minä_ voin antaa, ei väki täällä niin paljon kaipaa
kuin henkistä kehitystä. Kunhan voisin opettaa heitä _ottamaan
itselleen_ -- ottamaan vaikka ahnaasti ja itsekkäästi, jos vain
ottavat. Eihän minun antamisillani ole mitään todellista ja pysyväistä
arvoa." Mary oli kauhistunut.

"Sinä et ole parempi herra Cravenia", huudahti hän. "Hän sanoi eilen
Charlesille, että häntä niin iljettää, kun kylän vanhat vaimot -- jotka
voisivat olla heidän isoäitejään -- niiaavat heille ja että hän tekee
voitavansa saadakseen vastaisuudessa sellaiset tavat täältä poistumaan.
Ehkäpä oletkin vielä -- herra Whartonin kannalla siinä, että Charlesin
ja minun pitäisi heittää sikseen kaikki hyväntekeväisyyshommat. Mutta
älä yritäkään. Me olemme vanhoillisia ja tulemme aina olemaan."

Whartonin nimeä mainittaessa Marcella kohotti ylpeästi päätänsä pystyyn
ja hänen kasvoillaan aaltoilivat vaihtelevat ilmeet.

"Muistuttelen usein mieleeni, mitä herra Wharton sanoi, täällä kylässä
ollessaan", virkkoi hän viimein. "Hänen puheessaan oli usein eloa,
suolaa ja voimaa. Minä en tahdo unohtaa, mitä hän _sanoi_, vaan mitä
hän _oli_!"

He erosivat samassa, ja Marcella astui verkalleen kotiinpäin. Heräävä
kevät ja huhtikuun lauha ilma eivät milloinkaan ennen olleet tuottaneet
hänelle niin haikeata ja painostavaa mielialaa kuin tänään.



VI LUKU.


"Voi! neiti Boyce, saanko tulla sisään?"

Ääni oli Frank Levenin. Marcella istui vanhassa kirjastossa ypö
yksinään seuraavana iltana. Louis Craven, joka nyt oli hänen palkattu
asiamiehensä ja neuvonantajansa, oli vast'ikään lähtenyt huoneesta, ja
Marcella oli painunut laskujen ja kustannusehdotusten tarkastamiseen.

"Tulkaa sisään", sanoi hän hiukan säpsähtäen Frankin ääntä ja käytöstä,
ja silmäillen häntä kysyvästi.

Frank sulki huolellisesti vanhan, raskaan oven, ja kun hän tuli
lähemmäksi Marcellaa, huomasi tämä hänen kiihtyneillä kasvoillaan oudon
-- ilon ja pelon sekaisen ilmeen. Hän peräytyi taapäin ehdottomasti.
"Onko jotain -- jotain hullusti?"

"Ei", vastasi Frank rajusti, "ei! Mutta minulla on jotain teille
kerrottavaa, mutta en tiedä kuinka pääsisin alkuun. Enkä edes tiedä,
onko minulla lupa kertoa sitä. Minä olen melkein koko tien kulkenut
juoksujalkaa."

Ja hän saattoi vaivoin hengittää. Hän kävi istumaan tuolille, jonka
Marcella hänelle työnsi ja koetti tyyntyä. Marcellan sydän jyskytti
lujasti, kun hän odotti, että toinen avaisi suunsa.

"Se koskee lordi Maxwelliä", alkoi Frank viimein käheästi ja Marcellaan
katsomatta. "Tulen juuri pitkältä kävelyltä hänen kanssaan. Hän
lähti kotiin, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että minä olin
tänne menossa. Mutta jokin sisällinen voima pakoittamalla pakoitti
minut tulemaan tänne; minusta tuntui, että se oli teille kerrottava.
Lupaatteko olla suuttumatta minuun -- ja uskotteko, että olen asiata
ajatellut -- että teen sen vain teidän parasta ajatellen."

Hän katseli Marcellaa hermostunut kysymys silmissään.

"Kunpa ette kiusaisi minua niin kauan odotuksella", virkkoi Marcella
hiljaan, posket ja huulet aivan verettöminä.

"No niin -- tänä aamuna olin aivan poissa suunniltani. Betty ei ollut
puhunut kanssani eilisestä saakka. Hän on kieppunut alati Aldousin
seurassa, ja neiti Raeburn antoi minun eilisiltana kerran tai kahdesti
ymmärtää, että olin liikaa talossa. Yöllä en saanut unen hiventä
silmiini ja koko aamun pysyttelin poissa heidän näkyvistään. Aamiaisen
jälkeen astuin Aldousin luo ja pyysin häntä kanssani kävelylle. Hän loi
minuun kummastuneen katseen -- luulenpa, että näytin aika hurjalta.
Sitten hän lupasi tulla. Ja niin me läksimme kulkemaan oikein pitkälle,
puiston perälle. Ja silloin minä laskettelin. En tiedä, mitä kaikkea
hoinkaan, kai minä käyttäydyin kuin hullu. Mutta yhtäkaikki tiukkasin
häntä puhumaan suunsa puhtaaksi ja sanomaan mitä hänellä oli mielessä,
ja pyysin häntäkin puhumaan siitäkin, mitä hän tiesi Betyn tuumista.
Sanoin, että tiesin kyllä olevani hävytön ja että hän voisi karkoittaa
minut pois talostaan ja kieltäytyä joutumasta mihinkään tekemisiin
kanssani, jos häntä halutti. Mutta hullusti minun käy, eikä minusta
miestä tule koskaan, jollen saa urkituksi, millä kannalla tässä ollaan
-- ja jollei Betty anna minulle kunnollista vastausta -- ja sanalla
sanoen oliko hän, Aldous, itse rakastunut Bettyyn? sillä saattoihan
sokeakin nähdä, mihin neiti Raeburn tähtää." Nuorukainen nielasi
ikäänkuin nyyhkytyksen tukahuttaakseen, ja koetti sitte taas koota
ajatuksensa, Marcella istui kivipatsaana.

"Kun hän kuuli minun sanovan -- 'rakastunut itse häneen', seisahtui
hän äkkiä kuin ukontulen iskemänä. Huomasin, että hän oli vihainen.
'Ei sinulla sen enemmän kuin muillakaan ole oikeutta sitä kysellä',
sanoi hän tuikeasti. Silloin minä jouduin aivan päättömäksi ja annoin
tulla suusta, mitä vain mieleen johtui. Sanoin, että kaikki puhuivat
siitä -- mikä tietenkin oli pelkkää valetta -- ja lopulta minulta
pääsi 'Kysy keltä tahansa, kysy Winterbourneilta, kysy neiti Boycelta
--, kaikki he uskovat samaa kuin minä!' 'Neiti Boyce!' sanoi hän --
'neiti Boyce luulee, että minä aion mennä naimisiin neiti Macdonaldin
kanssa?' Silloin en tietänyt mitä virkkaa, sillä eihän teillä ole ollut
mitään sen asian kanssa tekemistä; mutta hän kävi istumaan nurmikolle
sen pienen, puistoa kiertävän joen rannalle, ja pitkään aikaan ei hän
puhunut mitään -- viskeli vain kivisiruja veteen. Lopulta hän huusi
minua, ja minä läksin hänen luokseen. Ja silloin -- --"

Nuorukainen vapisi ylt'yleensä. Hän kumartui Marcellan puoleen ja
kosketti kädellään Marcellan kylmiä sormia.

"Ja silloin hän sanoi, 'minusta on käsittämätöntä, Frank, miten sinä ja
muut ihmiset olette voineet niin peräti väärin käsittää ystävyyttäni
Betty Macdonaldia kohtaan. Sen ainakin tiedän, ettei hän itse ole
minua väärin käsittänyt. Ja jos tahdot neuvoani seurata, niin mene ja
puhu hänelle miehen tavalla, kerro hänelle miten on laitasi, ja odota
hänen vastaustaan. Et sinä häntä ansaitse, et ainakaan vielä, se on
varma. Mitä minuun tulee' -- en voi selittää, miltä hänen kasvonsa
näyttivät, toivoin että olisin voinut kadota hänen näkyvistään -- 'sinä
ja minä, me tulemme toivoakseni vielä kauan olemaan ystävyksiä, ja
siksipä on parasta, että kerran kaikkiaan saat selville tämän asian.
Koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa nainen -- eikä ole koskaan
olevakaan -- jota voin -- rakastaa. Ja sinä tiedät', lisäsi hän hetken
kuluttua, 'tai ainakin sinun pitäisi tietää aivan hyvin, kuka se nainen
on!' Ja sitten hän nousi ylös ja läksi tiehensä. Hän ei pyytänyt minua
mukaan, enkä uskaltanut seurata häntä. Minä jäin ruohikolle loikomaan
ja tuumin tuumimistani. Muistin, mitä olin teille sanonut kun viimeksi
tapasimme -- ja ajattelin mitä tavantakaa olin mielessäni kuvitellut
-- teistä. Eihän minun olisi ollut lupa kieliä teille, mitä hän on
minulle uskonut! Mutta minun oli sittenkin pakko tulla -- ei auttanut
muu. Jollei minun tulostani tänne ole mitään hyötyä, niin ettehän siitä
huoli puhua sanaakaan kenellenkään, ettehän? Mutta -- mutta -- nähkääs,
neiti Boyce; jos te voisitte alkaa uudelleen ja tekisitte Aldousin
onnelliseksi, niin tekisitte onnelliseksi monen muunkin ihmisen -- sen
takaan."

Hän sai töin tuskin selvästi puhutuksi. Vastustamaton tunnesysäys,
jolla oli juurensa ystävyydessä, kiitollisuudessa ja katumuksessa,
ja joka oli niin väkevä, että se hetkeksi haihdutti hänen omat
rakkaudensurunsakin, johti hänet tähän tunnustukseen.

Mutta puhumaton oli Marcellakin, ja hänen kalpeutensa säikähytti
Frankia.

"Ettehän toki ole minulle vihainen?" huudahti hän.

Marcella siirtyi hänestä pari askelta kauemmaksi ja alkoi
tutisevin sormin leikata auki uuninreunalla olevan kirjan lehtiä.
Tämä koneellinen tehtävä näytti vähitellen palauttavan hänen
mielentyyneytensä.

"Nyt en vielä voi siitä puhua", sai hän viimein sanotuksi.

"Kyllä ymmärrän", sanoi Frank katuvaisena, katsellen hänen
surupukuansa; "teidän mielenne on järkkynyt, ja teillä on ollut niin
paljon suruja ja huolia".

Marcella laski kätensä hänen olalleen. Frank ei mielestään ollut
koskaan ennen nähnyt häntä niin kauniina, vaikka hän oli tavattoman
kalpea.

"Suuttunut en ole -- en vähääkään. Jonkun toisen kerran -- saatte
kuulla. Nyt kai menette Betyn luo!"

Nuorukainen hypähti pystyyn, ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kuin
taikakosketuksesta.

"Neiti Raeburn ja Betty ovat tuota pikaa kotona", sanoi hän päättävästi
napittaen päällysnuttuansa. "He läksivät jonnekin kylään. Ooh! kyllä
tässä vielä pyöriä saan, ennenkuin Betty talttuu."

Viehättävä pikku hymyily väreili Marcellan kalvailla huulilla.

"Kai Betty tehtävänsä tietää", virkkoi hän, "mutta jos hän on liian
äksy, niin lähettäkää hänet minun luokseni".

Riemastuksensa kuohussa poika tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä --
olisipa halusta suudellut häntä itseäänkin, ja vaikka koko maailmaa.
Mutta Marcella vain nauroi ja kiirehti häntä matkaan, ja Frank poistui
luoden mennessään kujeellisen, tutkivan katseen Marcellaan.

Marcella vaipui tuolille ja istui siinä kauan liikkumattomana.
Huhtikuun aurinko laskeutui verkalleen setripuiden taa, ja kirjaston
etelään päin antavasta akkunasta huokui sisään kevätilmaa ja
kukkaintuoksua. Lintujen loppumatonta livertelyä säesti hänen
vieressään takkatulen hiljainen räiske. Vielä tunti sitten oli hänen
mielensä ollut ilmikapinassa kevättä vastaan, kaikkia niitä kaihon ja
rauhattomuuden tunnelmia vastaan, joita se nostatti eloon. Nyt hänestä
tuntui kuin olisi ihmeellinen, uhkuva, luonnon heräämistä vastaava
elämä virrannut läpi koko hänen olemuksensa.

Hän jättäytyi sen valtaan ihastuksesta huumautuneen sielunsa kaikella
hartaudella; mitä kaunista ja syvää hän koskaan oli ajatellut tai
tuntenut nousi pinnalle hänessä, ja sen ohessa Hallinin muisto --
hänen uusi hapuileva kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan. Viimeisten
valonsäteiden häipyessä hän nousi ylös ja riensi kiireesti
kirjoituspöytänsä luo. Hän kirjoitti kirjelipun, istui kotvan aikaa
sen yli kumartuneena kasvot käsissään, kirjoitti sitten osoitteen ja
pani postimerkin päälle. Sitten hän vei sen itse hallissa olevaan
kirjelaatikkoon. Lopun iltaa hän kulki ikäänkuin unessa; tavantakaa
valtasi hänet ilonpuuska, jossa tuntui kuitenkin tuskan pistoksiakin.
Aika tuntui hänestä seisahtuneen kulussaan, hän ikävöi unta, jotta
hetket sukkelammin vierähtäisivät. Ajatuksissaan hän näki vanhan
kirjeenviejän kulettavan hänen kirjettänsä Maxwell Courtiin ja
Widringtoniin kulkevaa maantietä pitkin -- ohi äänettömän, kuutamossa
uinuvan metsän ja sen töyrään, missä Aldous oli hänelle lempensä
tunnustanut tuona hehkuvana lokakuun päivänä.

Koko yön oli sen -- hänen kirjeensä -- oltava ikävässä
postikonttorissa, ja kun se viimeinkin joutuu perille, ei se ilmaise
mitään, vaikka arveli Marcella Aldousin hiukan kummastelevan sitä
lukiessaan. Se ei sisältänyt muuta kuin pyynnön, että hän seuraavana
aamuna kävisi Mellorissa neuvottelemaan erään virallisen asian johdosta.

Illalla rouva Boyce makasi sohvalla lukemassa. Tyttärestä tuntui aina
kovin oudolta, kun hän näki hänet tässä lepäävässä asennossa. Sanoin ei
rouva Boyce ikinä myöntänyt olevansa heikko, ja aina siitä hetkestä kun
he tulivat kotiin, oli hänen mielentyyneytensä ollut yhtä järkkymätön,
vaikka hänen miehensä kuolemasta ei ollut kulunut kahtakaan kuukautta.
Toinen uusi piirre hänessä oli, että hän luki tavattoman ahkerasti,
pääasiallisesti romaaneja. Hän ahmi kirjan toisensa jälkeen, laski
luetun pois virkkamatta sanaakaan ja ryhtyi heti toiseen kirjaan.
Jonkun kerran, vaikka hyvin harvoin, Marcella yllätti hänet syvissä
mietiskelyissä käsi kirjalla leväten. Kovasta, ivallisesta piirteestä
suun vaiheilla Marcella arveli tietävänsä, että hän tuumi sitä
ristiriitaisuutta, mikä on olemassa kertomusmaailman ja todellisen
elämän välillä.

Tänä iltana istui Marcella hyvin vaiteliaana -- hän ompeli hametta
köyhälle lapselle, jonka hän oli tuonut kotiinsa pahasti sairastuneen
äidin luota -- ja rouva Boyce luki. Mutta kun kello lähestyi kymmentä,
aika, jolloin he tavallisesti menivät levolle, teki Marcella joitakin
epäröiviä liikkeitä ja nousi viimein ylös, otti jakkaran ja kävi
istumaan sohvan viereen.

Tunti myöhemmin astui Marcella omaan huoneeseensa. Kun hän sulki oven,
puhkesi nyyhkytys hänen rinnastaan tahtomattakin, ja asetettuaan
kynttilänsä pöydälle, riensi hän vuoteelleen, polvistui sen eteen
ja itki siinä kauan. Eikä äiti kumminkaan ollut ollut tyly hänelle.
Kaukana siitä. -- Olipa rouva Boyce ylistellytkin häntä -- muutamin
sydämellisin sanoin -- siitä, että hän oli ollut kyllin rohkea
katkomaan tarvittaessa sovinnaisuuden siteet, oli kiitellyt lordi
Maxwelliä, oli laskenut hiemasen pilaa Marcellan yhteiskunnallisista
suunnitelmista ja toivottanut hänelle sen verran riippumattomuutta,
että hän voisi pysyä niissä. Viimein, kun he erosivat maata mennäkseen,
hän oli suudellut Marcellaa kahdesti ja sanonut:

"No niin, lapsi kulta, huomenaamuna en ole tielläsi, sen lupaan."

Rouva Boyce oli silminnähtävän tyytyväinen, mutta tässä
tyytyväisyydessä ei ollut jälkeäkään äidin hellyydestä. Tytön sydän oli
raskas, ja kolkon, rakkaudettoman menneisyyden varjot synkistyttivät
hetkeksi nykyisyyden ja tulevaisuudenkin.

Hetken kuluttua hän nousi ylös, ja läksi huoneensa ulkopuolella olevaan
käytävään. Se oli koko rakennuksen yksinäisimpiä ja merkillisimpiä
suojia, sillä se oli yhteydessä vain hänen makuuhuoneensa ja niiden
pienten kiertoportaiden kanssa, jotka veivät vanhaan kirjastoon ja
jotka tuskin, koskaan olivat käytännössä. Hän veti vanhoista tuoleista
yhden akkunan luo Ja avasi sen hiljaa. Ajelehtivat pilvet varjosivat
tavantakaa taivaalla kumottavan kuukyrsän ja tuikkivat tähdet. Aika
ajoin tuli sadekuura, se pyyhkäisi nurmikenttää ja liikutteli akkunalle
ylettyviä köynnöskasveja, ja sitten seurasi jälleen liikkumaton
hiljaisuus. Kosteasta ilmasta kohosi häntä vastaan hyasinttien ja
tulpaanien tuoksu. Hän saattoi eroittaa pitkän, aavemaisen kalpean
juovan esikkoja, josta kohosi Tudor-kyljen perusta synkkänä ja
harmaana. Puutarhasta häämöittivät suihkulähteen ja auringonkellon
epäselvät rajaviivat, ja niiden takana vartioina tummat setripuut;
vasemmalla hänestä uinui pieni kirkko.

Niinpä Marcella siinä, istuessaan vastatusten luonnon, vanhan talon
ja yön kanssa, kävi tuomiolle itsensä kanssa. Yksin ei hän nyt enää
ollut oleva, ei milloinkaan! Toinen on nyt ottava haltuunsa hänen
elämänsä ja huolehtiva siitä. Sillä siitä hetkestä alkaen, kun hän
kirjeen kirjoitti, ei hän ollut silmänräpäystäkään epäillyt minkälainen
Aldousin vastaus olisi oleva, ei silmänräpäystäkään pelännyt,
että hänen tekonsa esiintyisi Aldousille vaikka vain ohimenevänä
vaikutelmana oudossa tai moitittavassa valossa. Pelko ja ylpeys olivat
hänestä hävinneet, mutta sittenkään ei hän uskaltanut ajatella Aldousin
katsetta tai sanoja ratkaisevan hetken tullessa, niin väkevä oli
tunteiden ryntäys hänen sisässään.

Kierosti oli maailma ehkä arvosteleva hänen palaustansa Aldousin luo.
Hänen yhteiskunnallista asemaansa, hänen rikkauttansa pitänevät monet
silmiinpistävänä vaikutteena -- ja olivathan ne toden teolla siksi
silmiinpistävät, että täytyi tällaisiin otaksumisiin alistua. Mutta
ne eivät karvastelleet hänen mieltänsä, ei silmänräpäystäkään. Hänen
nykyiselle ajatustavalleen oli vieras tällainen näkökohta samoin kuin
Aldousillekin. Juuri se, että hän niin palavan kiivaasti ennen aikaan
Mellorissa ahdisti rikkautta ja ylhäistä syntyperää, osoitti miten
sanomattoman paljon ne itse asiassa merkitsivät hänelle. Mutta nyt oli
elämä jo opettanut hänelle, että onnea ja hellyyttä saattaa löytyä
kolmessakin huoneessa, tai kahdessa, kahdeksankolmatta shillingin
viikkopalkalla; ja toiselta puolen oli Aldous hänelle todistanut, että
rikkaus saattaa olla siveellisenä taakkana ja koetuskivenä, ihmisen
huolien ja vaivojen lähteenä, ja sittenkin vaikuttaa jalostuttavasta.
Ei yksin rikkaus ja köyhyys ihmistä ihmisestä eroita, Marcella mietti,
vaan perin toiset asiat, omat vaihtelevat tunnelmamme, suhtautumisemme
toisiin, ja inhimillisen tahdon monet äkkikäänteet.

Entä tuo entinen kiihkeä myötätunto köyhiä kohtaan -- tuo hehkuva
sorron viha? Oliko todellinen rakkaus nyt kuolettava hänestä nämä
tunteet. Ei koskaan! Minkä hän ennen oli punnitsematta ja kiivaasti
omaksunut, mikä oli ollut hänelle puolittain käsittämätön oppi,
oli nyt lujittunut pysyväksi vakaumukseksi, jonka oli aiheuttanut
jokapäiväinen oleskelu köyhien kanssa, tarkempi perehtyminen
tosiasioihin, jalon ystävän vaikutus ja heräävä rakkaus. Venturistien
tai jonkun toisen puolueen valmiiksi muovaeltua järjestelmää oli hän
lakannut seuraamasta, hän ei enää ajatellut ylenkatsoen ja kammoten
sivistyneen maailman ihmisluokkia, ja hänelle oli selvinnyt, että
kunkin merkitsevän sivistysasteen suuret ilmaisumuodot, koskekoot ne
sitten omaisuutta, lakia tai uskontoa, ovat tarpeelliset, jopa jossain
määrässä pyhätkin.

Ikävöivinä, katuvan hellinä viivähtivät aatokset Aldousissa. Marcella
muisteli, miten synkkä oli aina ollut Aldousin katsantokanta
omaan työhönsä ja kutsumukseensa nähden. Entisaikaan Marcella oli
usein pitänyt sitä luonnottomana, joskus teeskenneltynäkin. Häntä
oli haluttanut survaista nuoli syvemmälle, saattaa hänet vielä
haikeamielisemmäksi. Nyt hänen ensimäinen huolensa vaimona oli oleva
rauhoittaa hänet itsensä ja elämän suhteen, kannustaa häntä eteenpäin,
vuodattaa häneen uskoa omaan itseensä, ymmärtää, auttaa.

Mutta vapautensa hän, Marcellakin, silti säilyttää, hänellä on omat
uhrinsa kannettavana, omat unelmansa toteutettavana. Vesissä silmin
ja yhtäkaikki hymyellen hän ajatteli suunnitelmiansa sen maakaistan
hyväksi, jonka kohtalo oli luovuttanut hänen haltuunsa; hän lupasi
pyhästi muodostaa oman elämänsä sellaiseksi, että jokaisen miehen,
vaimon ja lapsen elämä hänen maatilallaan rikastuisi siitä. Ja hän
rukoili itselleen alati avointa, vastaanottavaista sydäntä ymmärtämään
suuren, vaihtelevan maailman yhteiskunnallisia toiveita ja pyrkimyksiä.

Ja niin täällä pimeässä, yksin toiveittensa ja rakkautensa kanssa,
Marcella teki itselleen pyhän lupauksen lannistumatta, mikäli hänen
kykynsä ja voimansa sen sallivat, kamppailla jalomman, inhimillisemmän
lähimmäisyyden puolesta ja väsymättä, kiihkeästi hankkia kunniaa,
riippumattomuutta ja iloa niille, joille ei elämä ole mitään antanut.
Mutta ei yksin, ei enää yksin! Koko hänen rikas olemuksensa väreili
rakkauden ja antaumuksen huumauksessa. Oh! jospa yön hetket kuluisivat
sukkelammin! sukkelammin! jospa hänen jalkainsa kapse jo pian kuuluisi
tieltä ja Marcella saisi kuiskata hänen korvaansa katumuksensa.

       *       *       *       *       *

"Toivoakseni en tule myöhään. Teidän kellonne, luulisin, edistävät
hiukan. Yksitoistahan oli määräaikanne."

Käsi ojennettuna lähestyi Aldous Marcellaa. Hän oli hiukan ihmeissään
siitä, että hänet oli viety vierashuoneeseen.

Marcella astui häntä vastaan. Hän oli mustissa ja hyvin kalvakka,
mutta hänellä oli rinnassa vihkonen vaaleanpunaisia vuokkoja, jotka
soveltuivat tummaan ympäristöönsä aivan tavattoman viehättävästi.

"Ajattelin uudelleen neuvotella kanssanne noista rautatieosakkeista",
alkoi hän, -- "kuinka voisin saada ne myydyiksi. Voisitteko te --
voisitteko suosittaa minulle jonkun luotettavan henkilön nimen Cityssä?"

Aldous oli ilmeisesti hämmästynyt.

"Voin tietenkin", vastasi hän. "Jollette tahdo antaa asiata herra
Frenchin toimeksi, saatte minulta sen toiminimen osoitteen, jota
isoisäni ja minä aina olemme käyttäneet, tai voisin minäkin sen ottaa
tehtäväkseni, jos vain haluatte. Olette siis varmasti päättänyt myydä
ne?"

"Niin olen", sanoi Marcella koneellisesti. -- "Ja -- ja luulen, että
voin itsekin sen tehdä. Tahdotteko kirjoittaa osoitteen minulle ja
tahdotteko myös lukea mitä tuossa olen kirjoittanut?"

Hän viittasi pienelle kirjoituspöydälle ja asettui sitten seisomaan
akkunan luo, selin Aldousiin. Tämä katsahti häneen levottomalla ja
kummeksivalla katseella.

Sitten hän astui pöydän luo, laski hattunsa ja hansikkaansa luotansa ja
kumartui lukemaan mitä oli kirjoitettu.

"_Tässä huoneessa te sanoitte minulle, että olin pahoin menetellyt
teitä kohtaan. Mutta syntisillekin annetaan toisinaan anteeksi, jos
he pyytävät. Antakaa minulle merkki, katse, että tietäisin uskallanko
pyytää. Jollette sitä voi, rukoilen teitä poistumaan mitään puhumatta._"

Kuului huudahdus. Mutta Marcella ei katsahtanut ylös. Hän tiesi vain,
että Aldous oli rientänyt huoneen poikki, että hänen käsivartensa
ympäröivät häntä ja että hänen päänsä lepäsi Aldousin rinnalla.

"Marcella! -- armas!" oli kaikki mitä Aldous sai sanotuksi ja senkin
niin matalalla, tukahtuneella äänellä, että tyttö saattoi tuskin kuulla
sitä.

Näin he seisoivat minuutin tai kaksi. Marcella nyyhkytti, kosteat
olivat Aldousinkin silmät, ja Marcellan poski lepäsi yhä toisen
raivokkaasti jyskyttävällä sydämellä.

Viimein Aldous kohotti Marcellan kasvoja, niin että hän saattoi nähdä
ne.

"Vai -- tätä -- tätäkö sinä olet mielessäsi kantanut, sillävälin
kun minä olen ollut toivoton, -- olen taistellut itseäni vastaan
ja vaeltanut ympäri pimeydessä. Oh, armas! selitä! kuinka se on
mahdollista? Uneksinko? Sinunko nämä posket, nämä huulet ovat?" -- hän
suuteli niitä vavisten. "Oh! kun kiduttavista tuskista ja kaipauksesta
äkkiä siirtyy ilon huumaukseen, ei löydy sanoja -- --"

Poski lepäsi poskea vasten, ja jälleen oli kotvan aikaa hiljaista,
Aldousin taistellessa itsensä kanssa.

Lopulta Marcella katsahti ylös myhäillen.

"Sinun on tultava tänne istumaan", virkkoi hän taluttaen Aldousia
kädestä huoneen perälle. "Tässä on tuoli missä istuit sinä aamuna. Käy
istumaan!"

Aldous istahti ihmeissään, ja ennenkuin hän oivalsi mitä Marcella aikoi
tehdä, oli tämä polvistunut hänen viereensä.

"Nyt minä sinulle käyn juttelemaan satoja asioita, joita en milloinkaan
ennen ole kertonut sinulle. Sinun pitää kuulla tunnustukseni, sinun
pitää antaa minulle rangaistukseni, sinun pitää tuimasti minua
nuhdella. Jollet sitä tee, en luota sinuun."

Hän hymyili Aldousille kyynelten välistä.

"Marcella" huudahti tämä aivan hätääntyneenä ja yrittäen nostaa hänet
ylös ja nousta itsekin pystyyn, "ethän otaksune, että minä sallin
_sinun_ polvistua _minun_ edessäni!"

"Sinun täytyy", vastasi Marcella lujasti. "No niin, jos olet
tyytyväisempi siihen, istahdan tähän jakkaralle viereesi. Mutta sinä
olet sittenkin minua ylempänä -- minä olen sinun jalkaisi juuressa --
ja se on sama tuoli -- ja sinä et saa liikkua" -- hän painoi samassa
kiihkeän suudelman Aldousin kädelle ikäänkuin hyvitykseksi sanasta
"saa" -- "ennenkuin olen kertonet kaiken -- joka sanan!"

Ja niin hän alkoi pitkän tunnustuksensa -- ensi ajoilta asti. Usein
Aldous vääntelihe tuskasta, mutta Marcella ei hellittänyt. Säälimättä
ja pienimpiin yksityiskohtiin asti hän jäsenteli suhdettansa Aldousiin
ja Whartonin kihlausaikanaan, puhui vilpillisestä ja huolettomasta
käytöksestään Aldousia kohtaan, vaikk'ei hän koskaan täydellä todella
ollut ajatellut purkaa kihlaustansa, ennenkuin aivan lopulla,
välinpitämättömyydestä, vieläpä ylenkatseestakin Aldousin elämää,
harrastuksia ja aatteita kohtaan. Hän kertoi kuinka tyynesti hän
oli suunnitellut avioliittoa, missä hän itse aina olisi johtavana
puolena -- hänen tahtonsa määräävänä -- ja viimein sitä kurjuutta ja
kamppailua, joka seurasi Hurdin oikeudenkäyntiä.

"Se oli ensimäinen todellinen _kokemukseni_!", lausui hän; "se teki
minut rajuksi ja kovaksi, mutta se puhdisti minua. Minusta tuli
ihminen. Sitten tuli se päivä -- jolloin me erosimme -- sairashuoneaika
- sairaani -- terassi-ilta. Minä olin ajatellut sinua -- sillä
tunnonvaivat -- yksinäisyys -- Hallin -- kaikki loihti kuvasi eteeni.
Toivoin niin hartaasti, että sinä olisit ollut ystävällinen minulle,
ettet olisi ollut enää mistään tietävinäsi, sillä minä olisin silloin
ollut onnellinen ja tyytyväinen, tai ainakin luulin niin. Mutta sinä et
tahtonut olla ystävällinen -- sinä et tahtonut unohtaa -- sinä vaadit
minua kärsimään rangaistukseni."

Otsa rypyssä tuijotti hän silmänräpäyksen Aldousiin ponnistellen
kyyneliään vastaan, mutta toisen hellä katse karkoitti pilvet, ja säde
puhtainta onnea puhkesi hänen silmistään. Aldous koetti vallata hänet,
pysäyttää hänet, vaientaa kaikki itsesyytökset hyväilyillään. Mutta
Marcella ei sitä sallinut, hän piteli Aldousia loitolla.

"Sinä iltana, vaikka astelin edestaas terassilla herra Whartonin kanssa
myöhemmin ja kuvittelin mielessäni olevani rakastunut häneen -- sinä
iltana, rupesin sinua ensimäisen kerran rakastamaan! Kuinka halpamaista
ja kurjaa, että kykenee pitämään arvossa lahjaa vasta silloin kun se
on otettu pois. Minusta tuntuu kuin olisin ollut lapsi, joka vasta
rangaistuna tulee kiltiksi, koska sen täytyy -- --"

Hän laski päänsä Aldousin tuolille pitkään huoaten. Aldous ei voinut
tätä kauemmin sietää. Hän nosti Marcellan syliinsä ja kuvaili hänelle
intohimoisesti omia tunteitaan, ikävöimistään, mustasukkaisuuttaan,
epätoivoaan -- ennen kaikkea sieluntuskiaan Mastertonin kutsuissa.

"Hallin minut ymmärsi -- hän yksin", sanoi hän; "hän oli kaiken aikaa
selvillä siitä, että minä rakastaisin sinua kuolemaan asti. Hänen
kanssaan saatoin tästä puhua."

Marcellalta pääsi pieni ilon nyyhkytys, ja työntäen Aldousin hiukan
kauemmas, laski hän kätensä hänen olkapäälleen.

"Minä kerroin hänelle kaikki", sanoi hän -- "samana iltana kun hän
kuoli".

Aldousin liikutus oli niin vahva, ettei se voinut puhjeta edes
hyväilyyn.

"Hän ei enää puhunut -- ei selvästi -- sen jälkeen kuin sinä läksit.
Juuri ennen loppuansa viittaili hän minua lähemmäksi, mutta hän ei enää
saanut puhutuksi. Jos minun olisi mahdollista rakastaa sinua enemmän,
niin tekisin sen syystä, että valmistit hänelle sen ilon."

Hän piteli Marcellan kättä, ja kumpikin oli ääneti. Heistä tuntui kuin
olisi Hallinin henki tällä hetkellä ollut läsnä.

Mutta vähitellen taas rakkaus, nuoruus ja onni astuivat etualalle ja
Aldous huudahti:

"Mutta enhän minä vielä ensinkään käsitä, mistä tämä kaikki johtuu,
että minä olen täällä, tässä tuolissa, sinun vieressäsi? Paljon vanhoja
juttuja sinä olet minulle kertonut! -- mutta hämäräperäistä on minulle
yhä kaikki, mikä koskee tämänaamuista tapausta. Kun sinut viimeksi
näin, seisoit puutarhaovella niin ylpeännäköisenä, että minä vakuutin
itselleni olevani yhä sama tyhmyri kuin ennenkin ja että minun olisi
paista pysyä loitolla. Ole hyvä, ja yhdistä sillalla se helvetti tähän
paratiisiin!"

Marcella nosti päänsä pystyyn ja rypisteli silmäkulmiansa.

"Sinä puhuit _naimisista_!" sanoi hän. "Minun naimisiin menostani näin
ylimalkaisesti. Ja teit sen päälle päätteeksi sellaisella holhoojan
äänellä, kuin lahjoittaisit pois minun käteni. Pitikö minun pitää
hyvänäni sellaista?"

Aldous nauroi. Äänen iloinen sävy melkein kirvelteli Marcellaa.

"Näin meidän harvat hyveemmekin ovat meille kiusaksi", huudahti hän
vallaten uudelleen Marcellan käden. "Mutta myönnä toki, että hyvin minä
näyttelin osaani. Kun minä raivoisalla tuulella ajoin kotiin täältä,
lohduttelin itseäni sillä, etten juuri olisi voinut esiintyä sen
virallisempana. Mutta tuo on vaan verukkeita. Sanohan minulle suoraan,
armas, mikä pani sinut kirjoittamaan minulle eilisiltana tuon kirjeen
-- vaikka edellisenä päivänä olit ollut niin kartteleva."

Marcella istui leuka käden varassa, ja kujeellinen hymy vilkkui hänen
silmistään.

"Kenen kanssa olit eilen iltapuolella kävelemässä?" kysyi hän
verkalleen.

Aldous oli ymmällä.

"Kas niin!" huudahti Marcella tehden äkkinäisen hurjan liikenteen.
"Kun minä olen sen sinulle kertonut, on kaikki hukassa. Oh! jos Frank
ei olisi koskaan maininnut minulle sanaakaan, jos minulla ei olisi
ollut mitään takeita, ei mitään tukipuuta, vaan olisin epävarmana ja
hapuillen kääntynyt puoleesi, niin silloin olisi siinä jonkinlaista
hyvitystä. Mutta nyt varmaankin luulet, että ensin pikkumaisesti odotin
varmuutta, sen sijasta että -- --"

Hänen tumma päänsä painui jälleen Aldousin rinnalle.

"Vai oli se Frank", sanoi tämä -- "Frank! Noin kaksi tuntia sitten
näin akkunastani hänen istuvan Betyn kanssa lohipuron rannalla. He
olivat kalastavinaan, mutta mikäli minä saatoin nähdä, juttelivat he
käsikädessä puutarhurin ja koko maailman nähden. Minulla oli jo varalla
ankarat torat heille, mutta antamatta ne nyt jäävät, ja jäisivät kai
kuulemattakin. Frankin mentoriksi en enää kelpaa."

Hän veti Marcellan luokseen ja silmäili häntä kiinteästi.

"Sanonko sinulle", puhui hän hiljaan -- "näytänkö sinulle jotain --
jota kannoin sydämelläni tänne astuessani?"

Hän työnsi kätensä takkinsa povitaskuun ja veti esille pienen
yksinkertaisen, mustan nahkasalkun. Kun hän avasi sen Marcella näki sen
sisältävän kynäluonnoksen itsestään; sen oli muuan Maxwell Courtissa
vieraileva nuori taiteilija tehnyt eräänä iltana, ja -- pienen
metsäköynnösoksan.

Onni ja haikeamielisyys vaihtelivat Marcellan kasvoilla kun hän katseli
niitä. Ne muistuttivat hänen kylmistä, itsekkäistä ajatuksistaan, jotka
Aldousin uskollisuuden rinnalla esiintyivät vieläkin räikeämpinä. Mutta
Marcella oli luopunut kaikista oikeuksista itsensä suhteen -- eipä
hänellä niinmuodoin ollut oikeutta edes vihata itseään. Avuttomana,
lapsellisen rukoilevin silmin ojensi hän Aldousille kätensä ikäänkuin
mykkänä anoen häneltä vastausta tunnustuksensa viimeiseen sanaan.

Aldous tuskin kuuli hänen heikon kuiskauksensa.

"Suoda anteeksi?" virkkoi hän, melkein ylenkatseellisesti. "Käsi, joka
vapauttaa, ääni, joka lahjoittaa uuden elämän, ei kaipaa anteeksiantoa.
Valitse sopivampi sana -- vaimoni!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Marcella - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.