Title: Saarroksissa Himalajalla - Saksalaisten veljesten seikkailuja
Author: Reid, Mayne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saarroksissa Himalajalla - Saksalaisten veljesten seikkailuja" ***


SAARROKSISSA HIMALAJALLA

Saksalaisten veljesten seikkailuja


Kirj.

MAYNE REID


Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski


Kariston nuortenkirjoja 23.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1920.



Seikkailukirjat ovat poikien lukemistossa välttämättömiä
mielikuvituksen ja reippaudenhalun elvyttäjiä, ja hyvistä
seikkailukirjoista on saatavissa paljon tarpeellista opetusta
niillekin, joita mikään sattumakaan ei toimita kokemaan vaaroja ja
vastuksia tavallisen sivistyselämän ulkopuolella.

Mutta näitä hyviä seikkailukirjoja ei ilmesty kovinkaan runsaasti.
Parhaimpien tätä lajia täytyy olla laajakatseisten, etevälahjaisten
kelpo kansalaisten kirjoittamia, jotka itse ovat saaneet suuren määrän
kokemuksia käsittelemältänsä alalta. Heidän jäljittelijänsä johtuvat
etsimään uutta vain juuri seikkailujen keksimisessä, rakentamaan
tekeleensä pelkän jännityksen varaan, joka piankin herpoo eikä jätä
lukijalle mitään pysyväistä, se "jännitys" johdutaan sitäpaitsi
helpoimmin hankkimaan taistelukohtauksista ja muista tihutöistä,
jollaiset liiallisuudellaan pilaavat nuorison herkkää sielunelämää.

Oikeita suositeltavia seikkailukirjoja hakiessaan joutuu ensimäiseksi
kääntämään huomionsa tämän kirjallisuudenhaaran varsinaisiin esikuviin,
sellaisiin kuin Uuden maailman moninaisissa koettelemuksissa
karaistuneihin Mayne Reidiin ja Gustave Aimardiin, joiden jälkiä
lukuisat uudemman ajan pätevätkin nuorisonkirjailijat ovat astuneet
tuotteittensa sommittelussa, sillaikaa kun tusinakynäilijäin liuta on
heikoilla mukailuillaan aiheuttanut tällaiselle luettavalle paljon
ansaittua ennakkoluuloisuutta vanhemman väen silmissä.

Sarjassamme esitelläänkin nyt myös kapteeni Reidin kirjallisesta
tuotannosta ensimäiset lyhentämättömät käännökset suomalaiselle
yleisölle. Hän todella täyttää ensiluokkaisesti päävaatimuksen,
joka on asetettava ulkoelämää ja villiä luontoa käsittelevälle
kertojalle. Hän oli ollut intomielinen eränkävijä, tutkimusretkeilijä
ja taisteleva sivistyksen uranaukaisija ennen kuin ryhtyi käyttämään
tietojansa ja muistelmiaan nuorison viehättelyyn, ja tässä
kirjallisessa työskentelyssään hän myös osoittaa huomattavia kerronnan
lahjoja, samalla kun hän kykenee todellisesti avartamaan lukijainsa
käsityspiiriä.

Mayne Reid oli syntynyt v. 1818, skotlantilaisesta pappissuvusta, joka
oli asettunut Irlantiin; äidin puolelta hän ilmoittaa olleensa sen
"tuliluontoisen ja pikamielisen Rutherfordin" sukua, joka esiintyy
Walter Scottin "Marmionissa". Hänen sanotaankin suuressa määrin
perineen tämän tulisen luonnonlaadun. Yhdenkolmatta vuotiaana hän
muutti kotimaastansa New Orleansiin ja vietti sitten useat vuodet
mitä kirjavimmissa vaiheissa, m.m. juuri niillä metsästysretkillä,
joita hän "Mississippin metsästäjäpojissa" kuvailee. V. 1846 hän meni
Meksikon sotaan ja kunnostautui uljuudellaan Santa Cruzin, Cerro
Gordon ja Contrerasin taisteluissa, ja Chapultepecin valloituksessa
syyskuulla v. 1847 hänen ilmoitettiin saaneen surmansa. Eräässä Ohion
valtiossa pidetyssä juhlassa lausuttiin muistorunokin tälle kaatuneelle
sankarille, joka kuitenkin pian jälkeenpäin ilmestyi elävänä esiin.

Ensimäisen romaaninsa hän julkaisi Yhdysvalloissa v. 1850, ja nopeasti
hän pääsi melkein yhtä suureen suosioon nuorisonkirjailijana kuin Jules
Verne. Uutterana kynämiehenä hän vietti lopun ikäänsä Englannissa ja
kuoli lokak. 22 p:nä 1883.

Osa Reidin romaaneista käsittelee valkoihoisten taistelulta intiaanien
kanssa ja Meksikon julmia oloja; nykyinen nuorisonkasvatus on löytänyt
soveliaampia seikkailukirjoja rauhallisemman retkeilyn aloilta. Mutta
jälkimäisenkin vaatimuksen täyttää miehuullisen kapteenin toinen
romaanisikermä, johon sarjamme ensimäiset suomennokset on hänen
pääteoksinaan luettava.

Näissä seikkailukertomuksissaan Reid erityisesti osoittaa
luonnontieteellisiä harrastuksiansa, ja hän pani valmistamiseen mitä
suurinta huolta. Hän on itse huomauttanut, että koko toiminta-alue on
esitetty tarkoin omakohtaisten tutkimusten mukaan; ainoatakaan eläintä
tai kasvia ei ole siirretty vieraaseen maantieteelliseen yhteyteen, ja
tapaukset ovat koettua ja kuultua.

Tällaiset kirjat ovat erikoisesti meidän päiviemme nuorison lukemistoa,
tarjotessaan mieluisaan muotoon sovellettuna hyvän luonnontieteellisen
kurssin ja esittäessään tervettä elämää taivasalla. Jo monelle kielelle
käännettyinä ja klassillisiksi vakautuneina ne ansaitsevat etusijan
toimintatarmoisten poikien joutohetkien virkistyksenä.

_V. H.-A._



1. luku.

HIMALAJA.


Kukapa ei olisi kuullut Himalajasta, tuosta suunnattomasta
vuoristorykelmästä Intian kuumien tasankojen ja Tibetin kylmien
ylänköjen välissä, -- tuosta mainiosta suojamuurista maailman kahden
suurimman valtakunnan, Mogulin ja Kiinan, välillä? Kokemattomin
maantieteellinen aloittelijakin tietää mainita, että siellä ovat koko
maanpinnan korkeimmat vuoret, että niiden huiput -- ainakin puolisen
tusinaa niistä -- ovat enemmän kuin kahdeksan kilometriä merenpinnan
yläpuolella pystysuoraan mitaten, ja että yli kolmekymmentä niistä
kohoaa enemmän kuin kahdenkymmenen tuhannen jalan korkeuteen, kantaen
ikuista lumivaippaa hartioillaan!

Taitavampi maantieteilijä tai maankuoren tutkija voisi kertoa
satoja muita mieltäkiinnittäviä asioita näistä majesteettisista
vuorista. Paksuja nidoksia voisi täyttää mitä miellyttävimmillä
erikoiskuvauksilla niistä -- niiden eläimistöstä, metsistä,
kasvistosta. Mutta tässä, hyvä lukija, meillä on tilaa puhua vain
muutamista kaikkein silmäänpistävimmistä seikoista, niin että kenties
kykenet muodostamaan jonkunlaisen käsityksen noiden valtavien
lumikruunuisten vuorijärkäleiden jättimäisestä suuruudesta, jotka
huimaavassa korkeudessa seisovat otsa rypyssä tai hymyillen --
asianhaarain mukaan -- ison Intianmaan vartijoina.

Kirjoittajain tapa on nimittää Himalajaa "vuorijonoksi". Espanjalaiset
maantieteilijät sanoisivat sitä "sierraksi" (saha) -- jota nimitystä
he ovat käyttäneet Amerikan Andeista. Kumpikin nimitys on sopimaton
Himalajasta puhuttaessa, sillä noiden vuorten peittämä laaja seutu --
yli 500,000 neliökilometriä eli melkein puolitoista Suomen pinta-alaa
-- ei muistuta muodoltaan ensinkään jonoa. Sen pituus on vain kuusi
tai seitsemän kertaa suurempi kuin leveys, ja edellinen on runsaasti
puolitoista tuhatta kilometriä, kun taas jälkimmäinen monin paikoin
ulottuu kahden leveysasteen yli.

Sitäpaitsi ei Himalajan läntisestä päätekohdasta, joka on Cabulin
maassa, sen itäisimmille vuorille asti lähelle Bramaputran äyräitä
ole olemassa sellaista yhtämittaisuutta, joka oikeuttaisi nimityksen
"vuorijono". Näiden kahden päätekohdan välillä katkovat vuoristoa
monin paikoin poikittain kulkevat suunnattomat laaksot, jotka ovat
suurten virtain kulkuväyliä; nämä virrat eivät juokse idän ja lännen
suuntaa, mikä otaksuttiin itse vuortenkin suunnaksi, vaan ne virtaavat
poikkipäin, usein pohjoista tai etelää kohti.

Totta on, että matkustajasta, joka lähestyy Himalajaa joltakin kohdalta
Intian suurta tasankoa, nämä vuoret näyttävät yhtäjaksoiselta jonolta,
joka suuntautuu jatkuvana pitkin taivaanrantaa idästä länteen. Tämä
on kuitenkin pelkkä näköharha; Himalajaa ei ole katsottava yhdeksi
harjanteeksi, vaan sitä on pidettävä vuorenkukkuloiden sarjana, joka
käsittää 500,000 neliökilometrin maa-alan ja haarautuu yhtä moneen eri
suuntaan kuin kompassi voi osoittaa.

Tämän laajan vuoristoseudun piirissä vaihtelee ilmasto, maanlaatu ja
kasvullisuus suuresti. Matalampien kukkulain välissä -- niiden, jotka
rajoittuvat Intian tasankoihin -- samoin kuin muutamissa sisemmän
vuoriston syvemmissä laaksoissakin, on kasvullisuus kuuman tai lämpimän
vyöhykkeen luontoista. Palmu, sanajalkapuu ja bamburuoko kukoistavat
siellä täydessä rehevyydessään. Ylempänä alkaa näkyä lauhkean
vyöhykkeen kasvullisuutta, jota edustavat erilajisten jättiläistammien
muodostamat metsät, sykomoorit, havupuut, saksanpähkinät ja kastanjat.
Vielä ylempänä ovat rododendronit, koivut ja kanervat, joita seuraa
yrttikasvien alue, ynnä viettäviä pengermiä ja rehevän ruohikon
peittämiä ylätasankojakin. Vielä eteenpäin ja ylöspäin ikuisen
lumen rajaa kohti levinneinä tavataan erilaisia salasiittiöitä --
alppikasviston jäkäliä ja sammalia -- aivan samoin kuin napapiirin
takana. Matkustaja, joka tulee Intian tasangoilta kulkien kohti
Himalajan korkeita harjanteita tai joka nousee jostakin noista
syvemmistä laaksoista kohti sitä vartioivia lumipeitteisiä huippuja,
saa kokea muutamien tuntien matkan varrella joka lajia ilmastoa ja
nähdä edustettuina kaikki kasvullisuuden lajit, mitä maan pinnalla
tunnetaan!

Himalaja ei ole asumaton seutu. Päinvastoin. Sen rajain sisällä on
melkoinen kuningaskunta (Nepal) ja useampia vähäisiä valtioita ja
yhteiskuntia (kuten Bhotan, Sikhim, Gurwhal, Kumaon ja kuuluisa
Cashmere), joista muutamilla on jonkinlainen valtiollinen
riippumattomuus, mutta enimmät elävät isompain valtakuntain
suojeluksen alaisina, toiset Anglo-Intian, toiset Kiinan. Näiden
monien valtioiden asukkaat ovat sekalaista rotua ja eroavat suuresti
Hindustanin kansasta. Idän puolella -- Bhotanissa ja Sikhimissä
-- he ovat pääasiassa mongolilaista sukua, muistuttaen tapain ja
tottumusten puolesta Tibetin väestöä ja ollen tibetiläisten tavoin
uskonnoltaankin laamalaisia. Himalajan läntisissä seuduissa asuu
sekaisin ghurka-vuoristolaisia, etelän hinduja, Lahoren sikhejä ja
vanhan Mogulin valtakunnan muhamettilaisia; täällä tavataan myös täysin
tunnustettuina Aasian kolme suurta edustavaa uskontoa muhamettilainen,
buddalainen ja braamalainen.

Väestön lukumäärä on kuitenkin kovin vähäinen sen alueen suuruuteen
nähden, jolle se on hajautuneena, ja onpa Himalajan kukkulamailla
monia seutuja, tuhansien neliökilometrien laajuisia tienoita, joissa
ei elä ainoaakaan ihmisolentoa, missä ei savu nouse yhdestäkään
piipusta. Semmoisiakin laajoja maa-aloja siellä on, etenkin noiden
korkeiden lumipeitteisten huippujen seutuvilla, joita ei ole koskaan
tutkittu tai joille vain ani harvoin on osunut joku seikkaileva
metsämies. Toiset paikat ovat kerrassaan saavuttamattomiakin, ja
tarpeetonta on sanoakaan, että korkeimmille huipuille -- jommoisia
ovat Khumulari, Kitshinjunga, Donkia, Davalgiri ja muut -- ei ole
yrittäminen huimapäisimmänkään kiipeilijän. Tuskinpa kukaan on
milloinkaan noussut kahdeksan kilometrin korkeuteen merenpinnasta, ja
kysymyksenalaista on, tokko mikään ihmisolento voisi elääkään tuossa
korkeudessa. On luultavaa, että kaikki elollinen elämä sammuisi noin
ylhäällä joko tavattoman kylmyyden tai ilmakehän ohuuden vaikutuksesta.
[Luonnollisesti nämä asiat tunnetaan nykyjään paremmin kuin Reidin
aikana. Suom.]

Vaikka Himalajan vuoret ovat tunnetut varhaisimmista historiallisista
ajoista asti -- ne ovat näet samat kuin muinaisten kirjailijain _Imaus_
ja _Emodus_ -- olemme me eurooppalaiset vasta viime vuosisadan aikana
saaneet niistä jotakin varmaa tietoa. Portugalilaiset ja hollantilaiset
-- ensimmäiset eurooppalaiset Intian asuttajat -- ovat kertoneet meille
niistä varsin vähän, ja kauanpa olivat englantilais-intialaisetkin
kirjoittajat puhumatta mitään tästä mielenkiintoisesta aiheesta.
Liioitellut kertomukset Himalajan vuoristolaisten -- eritotenkin
ghurkain -- vihamielisyydestä ja julmuudesta ehkäisivät yksityisiä
tutkimuksia, ja lukuunottamatta viittä kuutta kirjaa, jotka enimmäkseen
koskettelevat Himalajaa läntistä aluetta ja ovat verraten arvottomia,
niiden tekijöiltä kun puuttuu tieteellistä pätevyyttä, on tuo laaja
seutu meidän päiviimme asti pysynyt melkein _terra incognita'na_.

Vastikään olemme sentään saaneet enemmän tietoja tuosta
mieltäkiinnittävästä maanpinnan osasta. Kasvitieteilijä, jota
on sinne houkutellut seudun uhkea kasvisto, on avannut meille
kasvullisuuden uuden maailman. Royle ja Hooker ovat suorittaneet
taitavasti tämän tehtävän. Eläintieteilijä, jota niinikään on vetänyt
puoleensa seudun vaihteleva eläimistö, on tutustuttanut meidät
uusiin ilmiöihin ja muotoihin tällä alalla. Hodgson ja Wallich ovat
tämän lajin historioitsijoita. Ja tuskinpa meidän on vähemmästä
kiittäminen urheilumiehiä ja metsästäjiäkään -- Markhamia, Dunlopia ja
"vuorelais"-Wilsonia.

Mutta näiden nimien lisäksi, jotka ovat tulleet kuuluisiksi niiden
omistajain tutkimuksista julkaistujen selontekojen avulla, on
muitakin, jotka ovat vielä kirjoihin merkitsemättä. Kasvienkerääjä
-- yritteliään tarhurin yksinkertainen mutta tarpeellinen asiamies
-- on löytänyt tiensä Himalajalle, urkkinut syrjäisimmätkin solat,
kiivennyt jyrkimmätkin vierut ja samoillut pitkin ikuisen lumen
rajoja. Uusia lehti- ja kukkamuotoja etsien hän on kahlannut sameat
joet, uskaltanut kuohuville koskille ja vaarallisille lumivieremille
ja kulkenut kiiltävien vuorijäätikköjen pelottavain halkeamain yli.
Ja vaikkei mikään painettu kirja tiennekään kertoa hänen kirjavista
seikkailuistaan, ei hän ole sen vähemmin ollut mukana lisäämässä
tietojamme tuosta mahtavasta vuorimaailmasta. Hänen opetuksensa on
luettavana kukista, purppuraisen magnolian, deodarin, rododendronin
kukinnoista. Siitä kertovat kasvihuoneet, kämmekän ihmeelliset kukat,
kierreputken merkillinen muoto; puutarhoissa on siitä tarinoita,
monissa arvokkaissa juurissa ja hedelmissä, jotka ovat määrätyt ennen
pitkää joutumaan jälkiruokapöydän kaunistuksiksi.

Meidän tehtävänämme on kertoa erään tuollaisen vaatimattoman retkeilyn
vaiheet, muutaman nuoren kasvinkerääjän seikkailut, joka oli eräällä
maailman pääkaupungissa hyvin tunnetulla "kylvömiehellä" palveluksessa.



2. luku.

NÄKÖALA KHUMULARILTA.


Kertomuksemme näyttämö on ihan Himalajan sydämessä, siinä osassa
vuoristoa, jota englantilaiset matkailijat ovat vähimmin tutkineet,
mutta joka ei kumminkaan ole kauimpana Anglo-Intian pääkaupungista,
Kalkuttasta. Melkein säntilleen pohjoiseen tästä kaupungista ja
niillä tienoilla, missä Bramaputran suuri mutka kiertää Himalajan
selänteitä, on löydettävissä se piste, johon meidän on kohdistettava
huomiomme. Kirjallisessa mielessä voimme nimittää sitä pisteeksi,
verrattuna summittaisesti sitä ympäröivän erämaan autioon suuruuteen
-- erämaan, jonka muodostavat paljaat, kalseat vuorenharjat, kiiltävät
jäätiköt, lumipeitteiset huiput, kohoten kerroksittain toinen toisensa
yläpuolelle tai kasattuina epäsuhtaisiksi möhkäleiksi kuin sakeat
pilvet.

Tämän kallioiden, jään ja lumen kaaoksen keskeltä kohoaa Khumularin
majesteettinen huippu, valkein viitoin ja kruunuin puettuna, niinkuin
sen pyhyydelle sopiikin. Ympärillä on toisenmuotoisia vuoria, sen
naapureita ja seuralaisia, vähäisempiä kooltaan, mutta kuitenkin
mahtavia nekin, esiintyen samanlaisessa ikuista puhtautta säteilevässä
puvussa kuin Khumularikin.

Jos voisit nousta Khumularin korkeimmalle huipulle, niin sinulla
olisi silmäisi edessä ja tuhansia jalkoja alapuolellasi kertomuksemme
tapahtumapaikka -- näyttämö, jolla sen eri kohtaukset on esitetty. Tämä
näyttämö muistuttaisi melkoisesti amfiteatteria, paitsi että näytelmän
henkilöitä olisi vähän ja katsojia ei ollenkaan.

Katsellessasi Khumularin huipulta tämän majesteettisen vuoren juurella
olevia kukkuloita kohti, huomaisit siellä varsin merkillisen näköisen
laakson -- niin kummallisen, että huomiosi kääntyisi siihen heti.
Panisit merkille, että se on säännöllisen soikion muotoinen ja
että sitä eivät rajoita viettävät rinteet, vaan miltei pystysuora
kallioseinä, joka näyttää ulottuvan yhtäjaksoisesti ympäri koko
laakson. Tämän tumman graniittisen kalliojyrkänteen voit silmämäärällä
arvioida kohoavan useita satoja jalkoja äkkijyrkästi ylös laakson
pohjasta. Jos olisi kesän aika, huomaisit edelleen, että sen reunalta
poispäin alkaa vuori taas tummanvärisenä jyrkentyä ja kohota yhä
ylemmäksi, suipeten vihdoin yltympäri kohoaviksi kukkuloiksi ja
kärjiksi, ja että nämä, ollen lumirajan yläpuolella, ovat vakinaisesti
tuon puhtaan valkovaipan verhoamia, joka on putoellut niille taivaista.

Nämä yksityiskohdat kiintyisivät huomioon ensi silmäyksellä. Sitten
siirtyisi silmäsi alhaalla olevaan laaksoon ja viipyisi siellä,
ihmetellen seudun omituisuutta ja ihastuneena sen viehkeään sulouteen,
se kun on niin jyrkkänä vastakohtana tuolle karulle ympäristölle, jota
tähän asti olit tarkastellut.

Laakson muodon nähdessään tekisi mieli otaksua, että se onkin jonkun
sammuneen tulivuoren suuri, soikea syöksyaukko. Mutta mustain
rikkipitoisten laavanjätteiden asemesta, joita ehkä odottaisit näkeväsi
ripoteltuina sen pohjalle, huomaatkin hymyilevän kauniin, vihannan
maiseman, kenttämäisiä tasankoja puistojen, viidakkojen ja pensastojen
keskellä, siellä täällä joku kalliotöyräs ja pengermä ikäänkuin
rakennettuna taiteelliseksi koristeeksi. Pitkin kalliojyrkänteen piiriä
kasvaa metsää tummanvihantana vyönä, ja laakson keskellä on päilyvä
järvi, jonka hopeiselle pinnalle voit nähdä joinakin hetkinä päivästä
kuvastuvan osia siitä lumipeitteisestä huipusta, jolla seisot -- itse
Khumularin kartiosta.

Hyvällä kaukoputkella voit erottaa useampaa lajia nelijalkaisia
käyskelemässä noilla viheriöillä laitumilla, monenlaisia lintuja
lentelemässä ja toisia ilakoimassa järven pinnalla.

Sinua houkuttaisi nähdä lähistössä joku suuri kartano. Tähyilisit
kenties joka suuntaan odottaen, pilkistäisikö puiden seasta esiin
savupiippuja ja torninhuippuja. Mutta nämä toiveesi pettäisivät.

Toisella puolen laaksoa, lähellä ympäryskallion juurta, voisit nähdä
valkoista huurua nousevan maan pinnalta. Olisi erehdys luulla sitä
savuksi. Sitä se ei ole, vaan kuumasta lähteestä kohoavaa höyryä; tämän
lähde pulppuilee kallion kyljestä ja muodostaa pienen purosen, joka
ikäänkuin hopeainen juova yhdistää sen järveen.

Mielistyneenä tämän viehättävän laakson näkemiseen tahtoisit päästä
käymään siellä. Laskeutuisit Khumularin korkeaa viettävää rinnettä
ja ponnistellen sitä ympäröivien rosoisten juurikukkulain läpi
saavuttaisit viimein tuon kiertojyrkänteen äyrään. Mutta siihen sinun
olisi pysähdyttävä. Siitä ei mene alaspäin minkäänlaista polkua, ja
jos aikomuksesi on vielä päästä tuon hymyilevän järven rannoille,
niin sinun on laskeuduttava kalliolta köyttä tai köysirappusia myöten
useampia satoja jalkoja.

Jos on kumppaneita apuna, niin tämä onnistuukin. Mutta laaksoon
kerran päästyäsi voit palata sieltä samoin ainoastaan köysirappusia
kiipeämällä; muuta mahdollisuutta ei ole.

Laakson laidassa havaitset eräässä paikassa aukon kalliossa ja voit
kuvitella yrittäväsi sitä tietä päästä vuoren kupeelle. Aukon suun
voikin saavuttaa helposti lievää ylämaata kulkien, mutta vaellettuasi
sen läpi huomaatkin sen vain johtavan erääseen solaan, itse laaksoa
muistuttavaan aukeaan, jota molemmin puolin rajoittavat äkkijyrkät
kallioseinät. Tämä sola on puolittain jäätikön peittämä, jonka pintaa
sinun on laskeuduttava jonkun matkaa alaspäin. Tämän laskutaipaleen
suoritettuasi huomaat jäätikön katkeavan, ja edessäsi on suuri
halkeama, sata jalkaa syvä ja sata leveä. Etemmäksi et voi päästä
silloittamatta halkeamaa, ja jos onnistuisitkin tekemään sillan sen
yli, niin tapaisit alempana toisia vieläkin syvempiä ja leveämpiä,
joiden yli sinun olisi mahdoton päästä.

Jos sitte pyörrät takaisin ja tarkastelet tuota omituista laaksoa,
johon olit laskeutunut, niin näet siellä monenlaisia puita, monenlaisia
nelijalkaisia, monenlaisia lintuja ja hyönteisiä -- tapaat siellä joka
lajia elollista elämää, paitsi ihmisolentoja. Mutta jos et tapaakaan
ihmistä, niin löydätpä kumminkin jälkiä hänestäkin. Likellä kuumaa
lähdettä huomaat ikäänkuin jonkinlaisena nojana kalliota vastaan
alkuperäisen kivenlohkoista rakennetun majan, joka on rapattu puron
uomasta otetusta liejusta. Astut sisään. Huomaat sen tyhjäksi ja
kylmäksi, aivan asumattomaksi. Kalustoa ei ole. Soran ja ruohon
peittämiä kivisiä alustoja, joilla nähtävästi on nukuttu tai maattu,
ja pari kolme graniittilohkoa, joilla arvatenkin on istuskeltu. Siinä
kaikki. Muutamia nahankappaleita riippumassa seinillä ja eläinten luita
hajallaan ulkopuolella maassa -- merkkejä sen ruuan laadusta, jolla
majan asukkaat ovat mahtaneet elää. Metsästäjiä ne ovat varmaankin
olleet. Se kai lienee sinun luonnollinen otaksumasi.

Mutta miten ne joutuivat tähän laaksoon ja kuinka pääsivät sieltä pois?
Tietenkin ne laskeutuivat sinne samalla tavalla kuin sinäkin ja sitten
taas kiipesivät pois köysiportaita myöten.

Tähän päätökseen varmaankin tulisit; ja se olisikin tyydyttävä selitys,
jollei ottaisi lukuun erästä seikkaa, johon nyt juuri kiinnitämme
huomiota.

Tutkiessasi jyrkänteen sisäseinää kiintyy silmäsi omituiseen ilmiöön.
Havaitset kapean viirun eli pikemminkin sarjan likekkäin olevia
viiruja, jotka nousevat pystysuorasti kallion juurelta ylöspäin.
Siirtyessäsi lähemmäksi näitä merkillisiä juovia huomaatkin niiden
olevan rappusia; alimmaiset nojaavat maahan ja ulottuvat reunakkeelle,
jolle toiset on asetettu; nämä taas ulottuvat toiselle reunakkeelle,
jossa on pohja kolmansille rappusille, ja samalla tapaa jatkuu kuusi
rappukerrosta.

Ensi katsannolla näyttäisi siltä kuin olisivat nuo majassa asuneet,
entiset luonnonkansalaiset poistuneet laaksosta näiden rappusten
avulla. Tämä olisi taaskin luonnollinen päätelmä, jollei sitä
vakuuttaisi vääräksi seuraava seikka: rappuset eivät jatku jyrkänteen
yläreunaan asti! Pitkä taipale, joka vaatisi vielä parit kolmet
samanlaiset tikkaat, on täyttämättä ylimmäisten rappusten ja jyrkänteen
äyrään välillä, ja tuota väliä ei ole voitu kiivetä ilman lisätikkaita.
Missä ne ovat? Tuskin on luultavaa, että ne oli nostettu ylös, ja jos
ne olisivat pudonneet takaisin laaksoon, olisivat ne vielä siellä.
Mutta maassa ei sellaisia ole.

Mutta näitä arvailuja ei ole tarvis jatkaa. Pikainen kallion tarkastelu
riittää vakuuttamaan sinulle, että aikomus kiivetä ylös asti rappusia
myöten ei olisi onnistunut. Reunake, jolle ylimmäisten tikkaiden yläpää
ulottuu, olisi osoittautunut liian kapeaksi kannattamaan toisia, tai
paremmin sanoen: ylempänä olevat ja ulkonevat kalliot olisivat tehneet
mahdottomaksi sijoittaa rappusia tuolle mainitulle reunakkeelle. On
ilmeistä, että aietta oli yritetty panna toimeen, mutta että se oli
hylätty.

Itse yrityksen laatu jo ilmaisee, että sen tekijäin on täytynyt joutua
epätoivoiseen tilanteeseen -- vangeiksi tuohon jyrkänteiden ympäröimään
laaksoon, ilman muuta pelastumisen keinoa kuin minkä ehkä itse
keksisivät.

Ja vielä enemmänkin. Tutkittuasi paikan tarkasti voit tulla siihenkin
tulokseen, että heillä ei ole ollutkaan mahdollisuutta päästä pois
tuosta merkillisestä vankilasta, ja ajatuksesi jäävät vain harhailemaan
uusissa arvailuissa: keitä nuo ovat olleet, jotka ovat eksyneet tähän
syrjäiseen maailman kolkkaan; miten he joutuivat laaksoon ja kuinka
pääsivät sieltä pois; ja vihdoin, pääsivätkö he sieltä ensinkään.

Arvailusi ja otaksumasi tulevat loppupäätökseen, jahka olet lukenut
_Saarroksissa Himalajalla_.



3. luku.

KASVIENKERÄÄJÄ JA HÄNEN TOVERINSA.


Karl Linden, nuori saksalainen ylioppilas, joka oli ottanut osaa
vallankumouksellisiin taisteluihin 1848, oli maanpakoon ajettuna
hakenut turvapaikan Lontoosta. Niinkuin enimmät pakolaiset, oli
hänkin varaton. Mutta hän ei ollut heittäytynyt joutilaisuuteen, vaan
oli hakenut tointa ja saanutkin semmoisen eräässä noista upeista
kasvitarhoista, joita tavataan maailman pääkaupungin esikaupungeissa.
Hänen kasviopilliset tietonsa herättivät heti hänen esimiehensä,
taimitarhan omistajan, huomiota. Tämä oli noita yritteliäitä ja
reippaita miehiä, jotka, tyytymättä viljelemään yksistään niitä
puita ja kukkakasveja, jotka jo ovat löytäneet tiensä puutarhoihimme
ja kasvihuoneisiimme, kuluttavat suuria summia rahaa lähettämällä
asiamiehiä kaikkiin maan ääriin etsimään ja toimittamaan kotimaahan
uusia harvinaisia ja kauniita lajeja.

Nämä asiamiehet -- kasvitieteelliset keräilijät eli
"kasvinmetsästäjät", kuten heitä sopinee nimittää -- ovat tehtäväänsä
suorittaessaan tutkineet ja yhä tutkivat maapallon kaikkein
kaukaisimpia ja asumattomimpia seutuja. Semmoisia ovat synkät
aarniometsät Amazonin, Orinocon ja Oregonin varrella Amerikassa,
Afrikan kuumat seudut päiväntasaajan vaiheilla, Intian troopilliset
viidakot, Itämaan saarien rehevät metsät -- lyhyesti sanoen, kaikki
seudut, mistä ikänä saattaa löytää ja hankkia uusia kasvimaailman ja
metsän kauneuksia.

Etevän kasvitieteilijän Hookerin suorittamat Sikhimin Himalajan
tutkimukset -- niiden tulokset on kerrottu matkakirjassa, joka vetää
vertoja suuren Humboldtin vastaavalle teokselle -- olivat kiinnittäneet
huomiota tämän vuoriston runsaaseen ja monipuoliseen kasvistoon.
Tästä oli seurauksena, että tuo yritteliäs tarhuri, joka oli antanut
Karl Lindenille väliaikaista tointa puutarhassaan, siirtikin
hänet tärkeämmälle ja hauskemmalle työmaalle lähettämällä hänet
"kasvinmetsästäjänä" Tibetin Himalajalle.

Veljensä Kasparin seuraamana matkusti nuori kasvitieteilijä Kalkuttaan
ja viivyttyään siellä vähän aikaa lähti taipaleelle kohti Himalajaa,
suunnaten kulkunsa jokseenkin suoraan pohjoiseen Gangesin kaupungista.

Hän oli saanut itselleen oppaaksi erään kuuluisan hindu-metsästäjän eli
"shikarin", nimeltä Ossaru. Tästä miehestä tuli noiden kahden veljeksen
ainoa seuralainen ja kumppani, jollemme lue sellaiseksi suurta
pystykuonoista ajokoiraa, jonka veljekset olivat tuoneet mukanaan
Euroopasta ja joka tunsi nimen Fritz.

Nuori kasvitieteilijä oli tullut Intiaan varustettuna suosituskirjeellä
Kalkuttan kasvitieteellisen puutarhan johtajalle, joka laitos on
maineessa ympäri maailmaa. Siellä hänet oli otettu ystävällisesti
vastaan, kun hän saapui tuohon Idän kaupunkiin, ja sinä aikana,
jonka hän siellä viipyi, hän oli pannut paljon aikaa sen kokoelmain
tutkimiseen. Olivatpa paikalliset viranomaisetkin, jotka suhtautuivat
mielenkiinnolla hänen retkeensä, panneet kaikkensa opastaaksensa häntä
tien valinnassa -- mikä kyllä ei ollut paljon, sillä se osa Himalajaa,
jota hän aikoi tutkia, oli siihen aikaan englantilaisille _terra
incognita_ -- myöskin Kalkuttan kaupungissa!

Tässä on tarpeetonta yksityiskohtaisesti viipyä niissä monissa
seikkailuissa, joita kasvinkerääjämme ja hänen seuralaisensa
kokivat matkansa varrella kulkiessaan kohti Himalajaa ja sitten,
kun he olivat saapuneet tämän vuoriston suurten solien piiriin.
Riittää, kun mainitsemme, että he erästä kaunista pikku eläintä --
myskihirveä -- tavoitellessaan olivat joutuneet muutamaan uomaan,
joka oli täynnä noita suuria jääröykkiöitä, jotka ovat niin yleisiä
ylempänä Himalajalla. Takaa-ajo oli vienyt heidät edemmäksi kuilua
myöten kummalliseen laaksoon, joka muistutti tulivuoren syöksyaukkoa
-- samaan, jota edellä kuvattiin. Tähän laaksoon jouduttuaan he
eivät voineet löytää sieltä muuta ulospääsyä kuin minkä se kuilu
tarjosi, jota myöten he olivat tulleet. Ja kun he palasivat
takaisin käyttääksensä tuota samaa tietä, huomasivat he suureksi
hämmästyksekseen, että siihen jäätikköön, jonka yli he olivat
kulkeneet, oli tällävälin auennut suuri halkeama, niin laaja, että se
teki ylimenon aivan mahdottomaksi!

He olivat koettaneet suunnitella ylipääsyä ja kuluttaneet paljon
aikaa puusillan rakentamiseen tarkoitusta varten. Heidän oli lopulta
onnistunutkin päästä kuilun poikki, mutta tulos ei ollut parempi kuin
että he tapasivat samassa jäätikössä alempana toisia kuiluja, joista ei
millään kekseliäisyydellä voinut päästä yli eikä ympäri.

Heidän oli hylättävä koko ajatus ja palattava takaisin laaksoon, joka,
vaikka olikin viehättävä nähdä, oli nyt käynyt heille vastenmieliseksi,
sillä he tiesivät, että siitä oli tuleva heidän vankilansa.

Viettäessään aikaansa laaksossa he saivat kokea monia seikkailuja
erilaisten villieläinten kanssa. Siellä sattui olemaan pieni lauma
"jakkeja" eli röhkiviä härkiä, ja näistä he saivat joksikin aikaa
vakinaisen ruokalajin. Kaspar, joka, vaikka olikin Karlia nuorempi,
oli noista kahdesta taitavampi metsästäjä, oli vähällä jäädä vanhan
jakki-sonnin saaliiksi, vaikka hänen lopulta onnistuikin ottaa hengiltä
tuo vaarallinen eläin. Ossaru taas oli joutua villin koiralauman
kynsiin, josta hänkin sai perästäpäin jokaisen tapetuksi. Vielä oli
Ossaru vaarassa joutua aivan toisenlaisenkin vihollisen nieltäväksi,
nimittäin lentohiekan, johon hänen jalkansa olivat uponneet, kun hän
oli kokemassa kalaverkkoa.

Karl ei hänkään säästynyt huiman vaaralliselta "tepposelta" -- muuan
karhu oli ajanut häntä ahdistaen pitkin erästä kallion kielekettä,
josta hänen oli täytynyt suorittaa mitä vaarallisin alastulo. Karhu
itse pakeni muutamaan luolaan, jossa se perästäpäin tavoitettiin
ja tapettiin, missä toimessa kaikki kolme tekivät yhteistä työtä,
Fritz-koiran antaessa oleellista apuaan. Tämä karhunajo oli vienyt
heidät suureen vaaraan, sillä vaikka heidän oli onnistunutkin tuhota
tuo kamala eläin, eksyivät he itse suureen, sokkeloiseen onkaloon,
josta he kykenivät löytämään ulospääsyn ainoastaan tekemällä
tulta pyssynperillään ja valmistamalla karhuntalista kelvollista
kynttiläainesta, mikä toimenpide onneksi johti heidän vapautukseensa.

Seikkailijaimme ajaessa karhua ja ajoa seuranneiden poispääsy-yritysten
kestäessä oli heitä hämmästyttänyt tuon onkalon tavaton laajuus,
johon eläin oli paennut. Toivoen, että joku sen avaroista käytävistä
johtaisi ulos vuoren läpi ja avaisi heille poispääsyn laaksosta, he
olivat tehneet soihtuja ja tutkineet luolan joka kulmalta. Kaikki tämä
oli turhaa, ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, ettei tuon kautta mistään
pakotietä löytynyt, he olivat lopulta luopuneet etsiskelystään.

Tästä kohdasta jatkamme yksityiskohtaisemmin kertomustamme heidän
yrittelyistään päästä pois vuorivankilastaan, minkä he nyt varmasti
uskoivat voivansa toteuttaa ainoastaan kiipeämällä ylös sitä ympäröivää
kalliota myöten.



4. luku.

KOTIMAJAAN.


Päästyään jälleen ilmoille luolasta tuloksettoman tutkimisensa jälkeen,
istahtivat kaikki kolme -- Karl, Kaspar ja Ossaru -- jyrkänteen
edustalla oleville paasille ja olivat jonkun aikaa aivan hiljaa.
Kaikkien katseet ilmaisivat syvää ja synkkää toivottomuutta. Sama
ajatus kierteli heidän mielessään. Se oli tuskallinen ajatus -- että
he olivat kerrassaan eristettyjä kaikesta yhteydestä muuhun maailmaan
eivätkä koskaan enää saisi nähdä ihmiskasvoja, paitsi toistensa.

Kaspar lausui ensimmäisenä julki tämän epätoivoisen aavistuksen.

"Voi, veljeni!" voihki hän Karlille, joka istui häntä lähinnä, "voi,
tämä on kamala kohtalo. Täällä meidän täytyy elää ja täällä kuolla,
kaukana kotoa, kaukana maailmasta -- yksin -- yksin!"

"Ei", vastasi Karl, jota veljensä hätä syvästi liikutti, "ei Kaspar, ei
yksin -- Jumala on kanssamme. Olkoon Hän meidän maailmamme."

Vaikka Kaspar mahtoikin tunnossaan myöntää tämän muistutuksen oikeaksi,
ei se kyennyt ilahduttamaan häntä. Eipä häneltä jäänyt myöskään
huomaamatta, että Karl oli lausunut kehoituksensa puolittain epäröiden
ja ikäänkuin se olisi ollut aiottu vain lohdutukseksi. Ja enemmänkin:
Karlin yritys näyttää toivehikkaalta ja iloiselta oli ilmeisesti
ponnisteltu ja sai toverit sitäkin varmemmiksi siitä, että hänkään ei
sisimmässään toivonut eikä iloinnut.

Karlin lohduttaviin sanoihin ei hänen veljensä mitään vastannut. Ossaru
sensijaan ilmaisi ajatuksensa pudistamalla kaksimielisesti päätään
ja lausumalla muutaman sanan, mikä ilmaisi hänen rodulleen ominaista
kohtalon-uskoa, fatalismia.

"Ah, herrat", sanoi hän kohdistaen sanansa molemmille, "jos taivaan
suuri Herra tahtoo, että pelastuisimme täältä, niin pelastumme -- jos
Hän ei tahdo, niin se ei tapahdu -- ei milloinkaan".

Ossarun lausunto, vaikka olikin tosiasioita vastaava, ei ollut
kovinkaan omiaan edistämään seurueen mielialan virkistymistä, ja kaikki
olivat jälleen hiljaa pitemmän aikaa.

Kasparin ja Ossarun näytti uusi pettymys ihan masentaneen. Karl
puolestaan näytti vähemmän taipuvaiselta katselemaan asemaa
toivottomasti, ja istuessaan siinä hän oli ilmeisesti vilkkaassa
ajatustyössä. Hetken perästä huomasivat hänen toverinsa tämän, mutta
kumpikaan ei yrittänyt herättää häntä noista mietteistä. He tiesivät,
että mitä hänen mielessään liikkuikin, hän antaisi sen pian heille
tiedoksi.

Ja oikeassa he olivatkin. Muutamien minuuttien kuluttua Karl lopetti
hiljaisuuden.

"Kuulkaahan!" sanoi hän rohkaisevalla äänenpainolla, "me teemme väärin,
kun näin heti heittäydymme epätoivoon. Älkäämme hellittäkö, ennenkuin
olemme kulkeneet joka kolkan ristiin rastiin. Olen selittänyt teille,
mikä oli tarkoitukseni, kun ensin kiipesin tuolle reunakkeelle ja
löysin luolan ja sen äreän asukkaan, karhun. Minulla oli mielessäni,
että jos me voisimme löytää tuommoisia kielekkeitä peräkkäin toinen
toistaan ylempänä ja tarpeeksi lähellä toisiaan, niin sovittaisimme
niille tikapuita ja siten pääsisimme ylös asti. Te näettekin, että
siellä on perätysten ulkonemia -- juuri tuolla silmäinne edessä. Mutta
sitä pahempi on yksi välimatka tuolla ylhäällä -- missä jyrkänne
näyttää pimeimmältä -- niin pitkä, että se ei voi olla vähempää kuin
kuusi- tai seitsemänkymmentä jalkaa. Minä olen saanut varmuuden asiasta
vertaamalla tuota välimatkaa etäisyyteen maasta luolaan; sen olin juuri
saanut mitatuksi, kun kohtasin tuon karhun. Meidän olisi mahdotonta
tehdä niin pitkiä tikapuita -- tai edes haalia niitä ylös, jos ne
voisikin tehdä -- niin että kaikki ajatuskin kiivetä jyrkännettä tuolta
kohdalta on jätettävä sikseen."

"Ehkäpä", huomautti Kaspar, käyden kiinni Karlin suunnitelmiin, "ehkäpä
jyrkänteessä on joku toinen kohta, jossa ulkonemat ovat likempänä
toisiaan? Oletko tutkinut sen joka puolelta?"

"En. En ollut päässyt tuota paikkaa pitemmälle, kun kohtasin ukko
kontion, ja niinkuin tiedätte, ovat seikkailumme sen kanssa ja
tutkimuksemme luolassa vieneet kaiken aikamme siitä pitäen, vieläpä
eksyttäneet minut tykkänään tikapuusuunnitelmistani. Nyt kumminkin
palaamme niihin taas, ja ensimmäinen tehtävämme on kulkea ympärinsä
joka paikassa tarkastelemassa, eikö löytyisi mukavampia kohtia. Nyt on
liian myöhä tänä iltana. Alkaa jo tulla pimeä, ja tuohon tarkoitukseen
meille on tarpeen selvä päivä. Menkäämme nyt majaamme nauttimaan
jotakin illalliseksi ja sitten levolle, pyydettyämme ensin Jumalan
siunausta aikomuksillemme. Heräämme sitten paremmalla mielellä ja
jatkamme tutkistelujamme huomenna."

Kasparilla ja Ossarulla ei ollut mitään huomauttamista tätä ehdotusta
vastaan. Päinvastoin sai illallisen mainitseminen -- molemmat
kun olivat hyvin nälissään -- heidät nousemaan jaloilleen varsin
vilkkaasti. Karl lähti johtamaan kulkua edellä, toiset seurasivat
perästä, Fritz jälkimmäisenä.

Majalle saavuttua keitettiin illallinen ja syötiin niin halukkaasti
kuin nälkäiset aina syövät, olivatpa ruuat kuinka vaatimattomia
tahansa. Ja toteutettuaan jäljellä olevan osan Karlin ehdottamasta
ohjelmasta -- s.o. pitämällä rukoushetken huomispäivän puuhien
menestymiseksi -- haki kolmikko ruohopeitteiset vuoteensa uuden toivon
elähdyttämänä.



5. luku.

KUTSUMATON YÖLLINEN VIERAS.


He olivat nukkuneet muutamia tunteja, kun kaikki kolme äkkiä heräsivät
Fritzin haukuntaan. Yön aikana pysytteli tuo uskollinen eläin
tavallisesti majan sisäpuolella, missä silläkin oli kuivista heinistä
tehty vuode. Kuullessaan jonkun oudon äänen ulkoa se syöksyi sinne ja
nuuskiskeli jonkun aikaa ympäristössä. Huomattuaan tyytyväisyydekseen,
ettei lähistöllä ollut mitään vihollista, se palasi rauhallisesti
pesäpaikkaansa.

Fritz ei suinkaan ollut isoääninen koira. Se oli ollut liiaksi monessa
tappelussa ja kerännyt liiaksi viisautta tuhlatakseen voimiansa turhaan
haukkumiseen. Vain suurissa ja tärkeissä tapauksissa se suvaitsi
korottaa äänensä. Mutta silloin sen haukunta -- tai paremminkin sanoen
rähinä -- oli hirveä.

Puheena olevassa tapauksessa -- mikä sattui juuri puoliyön aikaan --
heräsivät nuo kolme nukkujaa äkkiä sen kauas kuuluvasta ulvonnasta,
joka täytti koko laakson ja kaikuen kallioista kuului aivan
keskeytymättömältä. Päästettyään tämän varoittavan äänen oli koira
hyökännyt ulos majasta -- jossa ei ollut lainkaan ovea -- ja sen
haukunta tuntui jatkuvan jossakin alhaalla järven luona.

"Mitä se voi olla?" kysyivät tietenkin heti ne kolme ihmistä, jotka
Fritz oli niin äkkiä herättänyt unesta.

"Jokin on pelästyttänyt Fritzin", sanoi Kaspar, joka tunsi koiran
luonnon paremmin kuin kumpikaan toinen. "Se ei hauku tuolla tavalla
millekään riistalle, jonka se tietää saavuttavansa. Nyt on kysymyksessä
sen vertainen eläin, sen takaan. Jos vanha jakkihärkä vielä eläisi,
väittäisin sen olevan nyt esillä."

"Tässä laaksossa voi olla tiikereitä. En milloinkaan ennen ole sitä
ajatellut", huomautti Karl. "Kun nyt mietin sitä asiaa", jatkoi
hän koettaen muistella, mitä eläinopista oli lukenut, "on se hyvin
luultavaa. Ihmiset luulevat tiikerin olevan yksinomaan kuumien tai
lämpimien seutujen asukkaan. Se on erehdys. Tässä maanosassa (puhuja
oli Aasiassa) ulottuu kuninkaallinen bengalilainen tiikeri pohjoisessa
ainakin Lontoon leveysasteelle. Tiedän sitä tavatun Amurissa jopa
viidennelläkymmenennellä leveysasteella."

"Varjelkoon meitä!" keskeytti hänet Kaspar, "se voi olla tiikeri,
emmekä ole ollenkaan ajatelleet oven tekemistä majaamme! Jos se
olisi..."

Tässä katkesivat Kasparin otaksumat äkkiä omituisen äänen kuuluessa
ulkoa ja sekaantuessa Fritzin haukuntaan.

Ääni muistutti jonkun verran torven ääntä, mutta oli vähän terävämpi ja
kimeämpi. Se vivahti tosiaankin enemmän pikku puhaltimen kuin oikean
torven ääneen, ja kuitenkin siinä samalla oli jotakin hirvittävää.

Se oli varmasti kauhistuttanut Fritziä: silmänräpäys sen jälkeen, kun
tuo ääni oli kajahtanut, syöksyi koira takaisin majaan kuin kokonaisen
sonnilauman takaa-ajamana, ja vaikkakin se yhä haukkui vihaisesti, ei
sitä kuitenkaan näyttänyt enää haluttavan lähteä ulos.

Silloin kuului tuo outo ääni oven ulkopuolelta -- se muistutti
sekä huutoa että vihellystä -- ja tällä kerralla oli sillä paljon
kauhistuttavampi vaikutus, koska äänen aiheuttaja -- lintu, eläin tai
ihminen -- oli ilmeisesti lähellä ja tuli joka hetki yhä lähemmä.

Majan sisäpuolella olevista henkilöistä oli ainoastaan yksi ennen
kuullut aivan samanlaisen äänen, nimittäin Ossaru. Vanha "shikari"
tunsi sen samalla hetkellä, jolloin se tuli hänen korviinsa, ja tiesi
täysin selvästi, millaisesta soittimesta se lähti, mutta hänet estivät
ilmaisemasta ajatustaan hämmästys ja outo kauhuntunne sen johdosta,
että kuuli tuollaisen äänen sellaisessa paikassa.

"Kautta Juggernautin vaununpyörien", läähätti hän. "Ei voi olla -- ei
voi olla, sen on mahdoton olla täällä."

"Miksi? Minkä?" kysyivät Karl ja Kaspar yhdessä hengähdyksessä.

"Nähkääs, sahibit! Se on se -- se on se!" sanoi hindulainen kiireesti
äänellä, joka oli samalla huutoa ja kuiskausta. "Me joudumme kaikki
tuhon omiksi -- se on se -- se on se -- jumala -- mahtava -- hirveä..."

Majassa ei ollut muuta valoa kuin heikko kimmellys kuunvalosta,
joka oli ulkona hyvinkin kirkas. Mutta ei tarvinnut ollenkaan valoa
huomatakseen, että "shikari" oli pelästynyt melkein järjiltään. Toverit
saattoivat hänen äänestään huomata hänen äkkiä muuttaneen asemaa
ja siirtyneen taaksepäin siihen majan nurkkaan, joka oli kauimpana
oviaukosta. Samalla kuuluivat hänen sanansa kuiskauksina heidän
korviinsa varoittaen heitä makaamaan paikallaan ja pysymään hiljaa.

Jälleen kuului heidän korviinsa sama outo ääni -- tällä kerralla
aivan kuin olisi se soitin, josta se lähti, työnnetty sisään majan
oviaukosta. Samalla ulkopuolella oleva turve, joka oli tähän asti
loistanut kirkkaassa kuunvalossa, pimeni suunnattoman olennon varjosta
-- kuin olisi yön kuningatar äkkiä kadonnut synkimmän pilven taakse.
Mutta sen takana saattoi vielä nähdä valoa, ja kuu paistoi. Ei sitä
ollut peittänyt mikään pilvi, vaan jokin maan päällä liikkuva suuri
olento, joka oli tullut majan eteen ja pysähtynyt siihen.

Karl ja Kaspar luulivat voivansa nähdä jättimäisen elävän olennon,
jolla oli suuret paksut jäsenet, seisovan ulkopuolella, mutta molemmat
olivat yhtä kauhistuneita tuosta ilmestyksestä kuin Ossaru itsekin,
vaikka ehkä eri syystä.

Fritz oli varmaankin yhtä kauhuissaan kuin kuka tahansa noista kolmesta
toisesta, ja pelko oli tehnyt siihen aivan samanlaisen vaikutuksen kuin
Ossaruunkin. Se mykisti sen. Nurkkaan kyyristyneenä pysyi Fritz nyt
yhtä hiljaa kuin jos se olisi syntynyt mykkänä _dingona_.

Tällä sanattomalla huumauksella näytti olevan vaikutuksensa oviaukon
ulkopuolla olevaan kauhua herättävään varjoonkin, sillä päästettyään
toisen kimeän vihellyksen se vetäytyi pois yhtä hiljaa kuin olisi se
ollutkin vain varjo!

Kasparin uteliaisuus oli käynyt liian voimakkaaksi pysyäkseen enää
pelon lumoissa. Niin pian kuin tuo outo tungettelija näkyi loittonevan
majan luota, hiipi hän oviaukolle ja katsahti ulos. Karl seurasi häntä
heti, ja Ossarukin uskalsi tulla esiin piilostaan.

Mustan kasan -- kuin nelijalkaisen, jättimäisen olennon -- saattoi
nähdä kulkevan järvelle päin. Se liikkui majesteetillisen äänettömänä,
mutta se ei voinut olla mikään varjo, sillä sen kulkiessa virran
poikki -- lähellä sitä paikkaa, missä joki laski järveen -- voi kuulla
jalkojen polskinan sen kahlatessa veden läpi, ja vesipyörteitä saattoi
nähdä sen tyynellä pinnalla. Pelkkä varjo ei olisi voinut saada aikaan
sellaista loisketta.

"Sahibit", sanoi Ossaru salaperäisen vakavasti, "se on jompikumpi
kahdesta olennosta. Joko se on Brahma jumala tai..."

"Tai mikä?" kysyi Kaspar.

"Vanha kiertolainen."



6. luku.

KESKUSTELU NORSUISTA.


"Vanha kiertolainen", sanoi Kaspar toistaen "shikarin" sanat. "Mitä te
sillä tarkoitatte, Ossi?"

"Sitä, mitä te feringhit, sahib, sanotte kulkurinorsuksi."

"Oh, norsu!" toistivat Karl ja Kaspar -- molemmat aikalailla
huojentuneina kuullessaan tämän luonnollisen selityksen siitä, mikä oli
näyttänyt heistä kuin yliluonnolliselta ilmestykseltä.

"Tosiaankin se näytti sellaiselta", jatkoi Kaspar.

"Mutta kuinka voi norsu tulla tähän laaksoon?"

Ossaru ei osannut vastata tähän kysymykseen. Hän oli itse yhtä
hämmästynyt tuon suuren nelijalkaisen ilmestymisestä. Sitäpaitsi hän
oli vielä hyvin taipuvainen uskomaan sitä joksikin Brahma jumalan
kolminaisuuden osaksi, joka oli tällä kerralla ottanut norsun muodon.
Senvuoksi hän ei mitenkään koettanut selittää sellaisen eläimen
oleskelua laaksossa.

"Mahdollisesti on jokin norsu tullut tänne ylös alemmilta seuduilta",
huomautti Karl miettivästi.

"Mutta kuinka se voi päästä laaksoon?" kysyi taas Kaspar.

"Samoin kuin me itsekin", oli Karlin vastaus, "ylös jäätikköä ja kuilun
kautta".

"Mutta halkeama, joka estää meitä pääsemästä pois? Sinä unohdat sen,
veli. Norsu ei voi sen paremmin päästä sen poikki tänne kuin täältä
pakoonkaan, vai kuinka?"

"Ei tosiaankaan", myönsi Karl. "En sanonut, että se olisi voinut kulkea
halkeaman poikki."

"Oh, luuletko sinä, että se olisi voinut tulla tänne ylös ennen meitä?"

"Aivan niin. Jos se oli norsu, minkä näimme -- ja mikä muu se voisi
olla?" jatkoi Karl, joka ei enää taipunut uskomaan heidän yöllisen
vieraansa yliluonnollisuuteen -- "niin luonnollisesti se on tullut
laaksoon ennen meitä. Sinä, Kaspar, olet kulkenut enemmän kuin
kumpikaan meistä. Oletko milloinkaan retkilläsi nähnyt norsunjälkien
tapaista?"

"En koskaan. Ei ole milloinkaan juolahtanut mieleeni tarkastella
sellaisia asioita. Kuka olisi uskonut suuren norsun kiipeävän
ylös tänne? Luulisi sellaisten kömpelöiden olentojen olevan aivan
kykenemättömiä kapuamaan vuorelle."

"Oh, siinä erehtyisit, sillä -- niin kummalliselta kuin se tuntuneekin
-- norsu on ihmeellinen kiipeämään ja voi kulkea melkein minne tahansa,
mihin ihminenkin. Tosiasia on, että Ceylonin saarella on usein tavattu
norsuja Aatamin huipulla -- jolle kiipeäminen koskee uljaimmankin
matkailijan hermoihin. Ei olisi ihmeellistä, jos täälläkin olisi norsu.
Minä väittäisinkin, _ettei_ se ole kumma, sillä nyt olen varma siitä,
että se, minkä äsken näimme, on norsu, koska se ei voi olla mikään
muu. Se on voinut tulla tähän laaksoon ennen meitä -- harhailemalla
ylös jäätikköä niinkuin mekin ja kulkemalla kalliosillan luona olevan
halkeaman yli -- minkä tiedän sen voivan tehdä yhtä hyvin kuin mekin.
Tai sitten", jatkoi Karl innoissaan todistellakseen tuon suuren olennon
siellä oloa, "se on voinut tulla tänne kauan sitten, mahdollisesti
ennen kuin mitään halkeamaa olikaan. Mikä sotisi sitä vastaan, että se
olisi ollut täällä monta vuotta -- ehkä koko ikänsä, ja se voi olla
sata vuotta tai enemmän?"

"Minä luulin", sanoi Kaspar, "norsuja tavattavan ainoastaan
tasangoilla, missä kasvullisuus on troopillista ja rehevää".

"Se on toinen yleinen erehdys", vastasi Karl. "Kaukana siitä, että
suosisi troopillisia tasankoja, asustaa norsu mieluummin ylhäällä
vuorilla, ja milloin tahansa sillä on siihen tilaisuutta, kiipeää se
sinne ylös. Se pitää kohtalaisen viileästä ilmanalasta -- missä sitä
vähemmän ahdistavat kärpäset ja muut kiusalliset hyönteiset, sillä
niin voimakas ja paksunahkainen kuin se onkin, voi niinkin pieni olio
kuin kärpänen tuottaa sille mitä suurinta kiusaa. Kuten tiikerikään
ei se suinkaan ole yksinomaan kuuman vyöhykkeen asukas, vaan voi
elää, vieläpä menestyäkin viileillä, ylävillä seuduilla tai lauhkean
vyöhykkeen korkeallakin leveysasteella."

Karl ilmaisi vielä hämmästyksensä siitä, ettei kukaan heistä
ollut aikaisemmin huomannut mitään jälkiä tuosta jättimäisestä
nelijalkaisesta, jonka oli täytynyt olla heidän naapurinaan aina
siitä asti, jolloin he vastoin tahtoaan joutuivat oleskelemaan tässä
laaksossa. Luonnollisesti oli Kaspar yhtä ihmeissään. Ossarunkin
tunteet olivat samanlaiset, vaikkakin vähemmässä määrässä. Shikari oli
vieläkin taipuvainen vajoamaan siihen taikauskoiseen käsitykseensä,
ettei heidän näkemänsä olento ollut maallinen, vaan joku Brahman tai
Vishnun ilmestys.

Koettamatta kumota tätä mieletöntä käsitystä jatkoivat hänen toverinsa
tutkistelujaan päästäkseen selville, mikseivät he olleet aikaisemmin
kohdanneet norsua.

"Ei siinä sittenkään ole mitään niin outoa", puheli Kaspar. "Laaksossa
on monta suurta aluetta, joita emme ole tutkineet, esimerkiksi sen
yläpäässä oleva leveä musta metsäjuova. Ei kukaan meistä ole ollut
siellä kertaakaan sen jälkeen kuin parina ensi päivänä ajoimme takaa
saksanhirveä kaikkialle ja menimme sitten tutkimaan kallioita.
Minäkään puolestani en ole milloinkaan oleskellut siellä päin
metsästysretkilläni -- koska löysin aina riistaa lähellä järveä
avoimella seudulla. Voihan norsulla olla pesäpaikkansa niillä
kohdin metsässä, mistä se tulee esiin vain yön aikana. Mitä taas
jälkiin tulee, on niitä epäilemättä paljonkin, mutta mieleeni ei
ole milloinkaan juolahtanut etsiä niitä silmilläni. Me olemme näes,
veljeni, liian innokkaasti rakennelleet puusiltaamme ja senjälkeen
tutkineet luolaa, niin ettemme ole kerinneet ajatella paljoa muuta."

Karl myönsi nämä huomautukset oikeiksi, sillä asia oli niinkuin
Kaspar oli sen esittänyt. Koko sen ajan, jonka he olivat oleskelleet
laaksossa, oli heidän kaikkien kolmen mieli ollut täynnä levottomuutta
tulevaisuudesta ja kokonaan suunnattu keksimään poispääsyn keinoja.
Senvuoksi he olivat kiinnittäneet hyvin vähän huomiota mihinkään
sellaiseen, mikä ei jollakin lailla auttanut näitä heidän aikeitaan.
Kasparkaan ei ollut metsästysretkillään kulkenut edemmäksi kuin
laakson puoliväliin, eivätkä nuo retket olleetkaan kovin lukuisia.
Kolmessa neljässä päivässä hän oli hankkinut niin paljon lihaa kuin
tarvittiin. Ossaru oli savustanut sen huolellisesti, ja niin se oli
heidän jokapäiväisen ravintonsa raaka-aineksena. Vain aniharvoin he
olivat jälkeenpäin käyttäneet pyssyjään hankkiakseen vähän tuoreita
ruokavaroja -- kuten pari villisorsaa järvestä tai jonkun muun pikku
eläimen, joita melkein joka aamu liikkui pyssynkantaman päässä majasta.
Tämän vuoksi oli moni paikka laaksossa jäänyt tutkimatta, ja sentähden
saattoi pitää hyvinkin mahdollisena, että suuri norsu oli voinut
majailla kaiken aikaa sen alueella, kenenkään retkeilijöistä näkemättä
sitä.

Näihin otaksumiin vaipuneina valvoivat kaikki kolme enemmän kuin
tunnin, mutta kun heidän ajatustensa esine näytti kokonaan poistuneen,
tulivat he vähitellen siihen johtopäätökseen, ettei se ainakaan sinä
yönä palaisi -- ja kun heidän turvallisuudentunteensa siten palasi,
kävivät he jälleen nukkumaan -- päättäen tästä puolin olla tarkoin
varuillaan tuon vaarallisen naapurin suhteen, joka oli niin odottamatta
ilmestynyt heidän näkyviinsä.



7. luku.

PYSSYIHIN PANNAAN UUDET PERÄT.


Seuraavana aamuna olivat kaikki kolme varhain jalkeilla ja lähtivät
ulos majasta päivän heittäessä ensimmäisiä säteitään. Karl ja
Kaspar halusivat kiihkeästi saada tarkempia tietoja norsusta,
jonka olemassaoloa Ossaru oli vieläkin taipuvainen epäilemään.
Lukuunottamatta niitä kolmea tai neljää huutavaa vihellystä, jotka
eläin oli päästänyt, oli se tosiaankin tullut ja kadonnut niin hiljaa
ja salaperäisesti, että he olisivat melkein voineet luulla koko olentoa
vain unennäöksi.

Mutta niin suuri eläin ei voi liikuskella jättämättä joitakin jälkiä
olemassaolostaan, ja koska se oli kulkenut joen tai paremminkin pienen
järvenlahden yli, johon joki laski, saattaisi sen jälkiä epäilemättä
nähdä hiekkarannalla.

Niin pian kuin päivä koitti, lähtivät siis kaikki kolme sille kohdalle,
missä olivat nähneet norsun kulkevan veden yli.

Sinne saapuessaan eivät he enää voineet epäillä norsun vierailleen
heidän luonaan. Suuria jalanjälkiä -- melkein yhtä suuria kuin sangon
pohja -- oli syvälle painuneina pehmeään hiekkaan, ja katsahtaessaan
"salmen" poikki (niinkuin he tavallisesti nimittivät kapeaa lahden
suuta) saattoivat he nähdä toisia samanlaisia jälkiä vastakkaisella
rannalla, mistä eläin oli kahlannut ylös.

Ossaru ei enää epäillyt, mikä eläin oli tehnyt nuo jäljet. Hän oli
metsästänyt norsuja Bengalin viidakoissa ja tunsi kaikki tuon suuren
nelijalkaisen omituisuudet. Sellaisia jalanjälkiä, joita hän nyt
näki, ei ollut voinut jättää pelkkä mielikuvituksen luoma eläin vaan
todellinen norsu.

"Ja kaikkein suurimpaan lajiin kuuluva", vakuutti shikari, joka nyt
puhui täysin varmasti, sekä selitti samalla, että hän voisi tuumalleen
sanoa sen korkeuden.

"Kuinka voitte sen tehdä?" kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä.

"Teen sen hyvin helposti, nuori sahib", vastasi Ossaru, "tarvitaan vain
mitta sen jalan koosta. Tällä lailla, sahibit."

Näin sanoen veti shikari taskustaan esille nuoran pätkän sekä valiten
yhden selvimmän jalanjäljen sovitteli nuoran tarkoin sen ulkoreunojen
mukaan. Siten saatiin norsun jalan ympärysmitta.

"Katsokaa nyt, sahibit", sanoi Ossaru pitäen nuoraa sormiensa välissä
-- sitä osaa siitä, joka oli sovitettu jalanjäljen ympäri -- "kaksi
kertaa tämä pituus ulottuu sen hartioihin asti. Sillä lailla Ossaru
tietää, että se on suuri norsu."

Koska näin mitattu jalan ympärys oli melkein kuusi jalkaa, olisi siis
shikarin lausuman säännön mukaan kysymyksessä oleva norsu ollut melkein
kaksitoista jalkaa korkea, ja sellaisen tiesi Karl olevan suurimman
mitä löytyy. Ei Karl myöskään kysellyt johtopäätöksen oikeutta, sillä
hän oli kuullut metsästäjiltä, joiden sanaa ei tarvinnut epäillä, että
norsun korkeus on täsmälleen kaksi kertaa niin suuri kuin sen jalan
ympärysmitta.

Ossaru, joka oli kokonaan luopunut uskostaan -- että norsu oli hänen
joku valepukuun puettu jumalansa -- selitti täydellä vakaumuksella,
että eläin oli kiertolaisnorsu. Karl ei tarvinnut mitään selityksiä
siihen, mitä hän tällä tarkoitti. Hän tiesi kiertolaisnorsun olevan
vanhan uroon, joka jostakin syystä -- ehkä huonosta käytöksestä -- on
saanut osakseen huonon kohtelun muun joukon taholta ja ajettu pois
toisten joukosta. Niin suljettuna pois aikaisempien toveriensa seurasta
on sen pakko viettää yksinäistä elämää -- mistä taas johtuu, että sen
mielenlaatu muuttuu erittäin häijyksi ja äreäksi. Se ei ainoastaan
hyökkää minkä muun eläimen kimppuun tahansa, joka sattuu kulkemaan
sen tien poikki, vaan vielä hakeekin niitä kuin vain heittäytyäkseen
kostonhimonsa valtaan! Intian viidakoissa on paljon sellaisia samoin
kuin Afrikassakin, ja koska ei ihminenkään ole jäänyt tämän yleisen
vihamielisyyden ulkopuolelle, pidetään kiertolaisnorsua erittäin
vaarallisena siinä ympäristössä, mihin se on ottanut majapaikkansa.
On kerrottu monia esimerkkejä -- vieläpä aivan luotettaviakin --
tapauksista, jolloin ihmisolentoja on uhrattu näiden jättiläismäisten
hirviöiden raivolle. Tunnetaanpa sellaisiakin tapauksia, että
kiertolaisnorsu on vartavasten asettunut odottamaan yleisen polun
viereen voidakseen tuhota ohikulkijan, joka ei osaa olla varuillaan.
Dheria Doon laaksossa tiedetään tähän lajiin kuuluvan norsun --
vieläpä sellaisen, joka oli välillä ollut kesytetty, mutta sittemmin
päässyt pakoon orjuudesta -- vieneen hengen melkein kahdeltakymmeneltä
onnettomalta ihmiseltä, ennenkuin se saatiin tuhotuksi.

Ossaru, joka hyvin tiesi kiertolaisnorsun taipumukset, neuvoi heti,
että heidän kaikkien oli tästälähin oltava varovaisia liikkeissään --
mitä neuvoa viisas Karl ei suinkaan hylännyt. Eipä edes rohkea, reipas
Kasparkaan pitänyt sopivana olla eri mieltä.

Päätettiin siis panna aseet taas asianmukaiseen kuntoon -- siltä
varalta, että he mahdollisesti tapaisivat odottamatta norsun, ennenkuin
ryhtyisivät suunnittelemaansa kallioiden tutkimiseen.

Pyssyt oli varustettava uusilla perillä ja uusi varsi laitettava
kirveeseen -- samoin oli uusittava Ossarun villisianpeitsen kahva --
sillä näiden aseiden kaikki puuaines oli rikottu tai poltettu tuhkaksi
heidän valmistaessaan karhun talista niitä kynttilöitä, jotka olivat
valaisseet heidän tietään ulos luolasta.

Askelmien hakeminen oli välttämättä siirrettävä tuonnemmaksi, kunnes he
voisivat lähteä siihen työhön sopivasti asestettuina ja varustettuina
jokaista vihollista vastaan, joka saattaisi asettua vastarintaan heidän
etenemisensä tielle.

Tultuaan tähän viisaaseen johtopäätökseen palasivat he majalleen,
sytyttivät tulen, keittivät aamiaisen ja nautittuaan ateriansa lähtivät
heti valitsemaan puukappaleita niihin eri tarkoituksiin, joihin niitä
tarvittiin.

Heidän ei ollut ollenkaan vaikea hankkia juuri sitä, mitä tarvitsivat,
sillä laaksossa kasvoi monta arvokasta puulajia. Muutamia laatuja,
jotka jo oli valmiiksi hakattu muihin tarkoituksiin ja jotka olivat
kuivuneet ja hyvässä kunnossa, löysivät he aivan majan luota.

Ryhtyen tosissaan työhön ja ahkeroiden uutterasti aamusta iltaan --
vieläpä yöhönkin asti -- tiesivät he ennen pitkää voivansa suorittaa
sellaisen pikku työn kuin pyssyjen varustamisen perillä tai varren
laittamisen villisianpeitseen.



8. luku.

KALLIOIDEN TUTKIMINEN.


Kahden päivän ahkera veistäminen riitti saamaan pyssyt, kirveen ja
peitsen täysin kuntoon. Ossaru teki itselleen myös uuden kaaripyssyn
sekä nuoliviinen.

Kolmantena aamuna aamiaisen jälkeen lähtivät kaikki kolme liikkeelle
sekä päättivät tutkia joka ainoan kohdan kalliosta.

Heidän majansa ja luolan välillä olevan kallion oli Karl jo
huolellisesti tarkastanut, niin että he menivät suoraa päätä sille
kohdalle, mihin hän oli lopettanut tutkistelunsa, ja alkoivat siitä
uuden tarkastelun.

Tosin he olivat jo tarkastaneet kalliot ylt'yleensä, mutta se oli
tapahtunut niihin aikoihin, jolloin he olivat saapuneet laaksoon, ja
sen tutkistelun tarkoitus oli aivan erilainen kuin tämän.

Silloin he vain haeskelivat paikkaa, josta voisivat kiivetä pois, eikä
portaiden tekeminen ollut vielä johtunut heidän mieleensä.

Nyt kun se suunnitelma oli herännyt heidän aivoissaan, ryhtyivät
he toiseen tarkasteluun päästäkseen varmuuteen siitä, oliko se
käytännöllinen tai mahdollinen. He siis tutkivat nyt erilaisia
seikkoja -- nähdäkseen oliko olemassa sarja askelmia toinen toisensa
yläpuolella, jotka saattoi yhdistää toisiinsa yhtä monilla sellaisilla
tikapuilla, joita he kykenivät tekemään.

Kaikki olivat varmoja siitä, että he voivat valmistaa suunnattoman
pitkiä tikapuita, kun vain uhrasivat siihen työhön kylliksi aikaa. He
tiesivät Tibetin mäntyjä -- samaa lajia, jota he olivat käyttäneet
rakentaessaan jäätikön halkeaman yli johtavaa siltaa -- kasvavan
runsaasti jokseenkin lähellä majaansa. Valikoimalla muutamia
hoikkavartisimpia niistä saisivat he niin monien tikapuiden reunat kuin
haluaisivat melkein valmiina, joista jokainen olisi neljä-viisikymmentä
jalkaa pitkä.

Jos vain saattaisi löytää sarjan askelmia, joiden kunkin välimatka ei
olisi enempää kuin neljäkymmentä jalkaa, olisi heillä hyvä toivo voida
kavuta portaita myöten reunalle ja päästä pakoon sellaisesta paikasta,
joka nyt oli heidän mielestään vastenmielisempi kuin vankila, vaikkakin
se oli maailman kauneimpia seutuja.

Pian he tosiaankin löysivät suureksi ilokseen askelmasarjan -- joka
ainakin ulkonaisesti täytti kaikki heidän vaatimuksensa. Yksikään
välimatka ei ollut suurempi kuin kolmekymmentä jalkaa, olivatpa
muutamat paljon lähempänäkin toisiaan.

Se kallionkohta, josta nämä pengermät löydettiin, ei ollut aivan
niin matalalla kuin se, missä Karl oli tehnyt mittauksensa. Se ei
kuitenkaan näyttänyt olevan korkeampi kuin kolmesataa viisikymmentä
jalkaa -- hirveä korkeus tosin, mutta ei mitään verrattuna saman
jyrkänteen muihin kohtiin. Päästäkseen sen huipulle he tarvitsivat
enemmän kuin tusinan tikapuita, joista jokaisen piti olla pituudeltaan
kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan välillä. Näiden portaiden
valmistusta sellaisilla työkaluilla kuin heillä oli saattoi pitää aivan
suunnattomana työnä. Olisi voinut luulla, että se olisi riittänyt
pelästyttämään heidät koko hommasta. Mutta on koetettava käsittää
sitä tilaa, johon he olivat joutuneet -- heillähän ei ollut mitään
muuta toivoa päästä vapauteen vuorivankilastaan. Kun tämän muistaa,
käsittää hyvin, miksi he olisivat olleet halukkaat ryhtymään paljon
suurempaankin vaivaan. Luonnollisestikaan eivät he toivoneet voivansa
suorittaa sitä yhdessä päivässä tai viikossa, ei edes kuukaudessa.
He päinvastoin tiesivät hyvin kestävän muutamia kuukausia, ennenkuin
saisivat valmiiksi niin monet tikapuut kuin tarvitsivat. Sitten olisi
vielä lisävaivana sovitella kukin paikalleen, koska kaikki muut paitsi
ensimmäinen oli kannettava kalliota ylös sille pengermälle, jota varten
se laadittaisiin. Mutta näytti mahdottomalta nostaa kolmenkymmenen
jalan portaita heidän suunnittelemallaan tavalla -- nimittäin sillä
voimalla tai koneistolla, mitä heillä oli käytettävänään.

Ja niin olisi asianlaita ollutkin, jos he olisivat aikoneet tehdä
näistä portaista tavallisen painoiset. Mutta he aavistivat tämän
vaikeuden ja toivoivat selviytyvänsä siitä valmistamalla ne
mahdollisimman keveiksi -- sellaisiksi, jotka juuri kannattivat miehen
painon.

Aika lailla tyytyväisinä siihen, että saattoivat tällä kohdalla
jyrkännettä kavuta kalliota ylös suunnittelemallaan tavalla, jäivät he
alas maahan aikoen tutkia sen perinpohjin. Sen tehtyään suunnittelivat
he kiertelevänsä laaksossa kaikkialla ja ottavansa selville, eikö
jossakin kohdassa olisi vielä helpompaa ylösnousupaikkaa..

Se paikka, mihin he olivat pysähtyneet, oli sen sankkoja puita
kasvavan metsätaipaleen takana, josta Kaspar oli puhunut ja johon
ei kukaan heistä ollut vielä tähän asti astunut jalallaan. Puiden
ja niiden kallioiden välillä, joita he nyt tarkastelivat, oli kapea
metsätön maakaistale, jota peittivät ylhäältä kalliolta vierineet
irtonaiset liuskakivet. Muutamia suurikokoisia vierinkiviä oli maassa
lyhyen välimatkan päässä toisistaan; muun muassa oli siellä yksi
pylväänmuotoinen, joka oli noin parinkymmenen jalan korkuinen, kun sen
läpimitta taas oli vain viisi kuusi jalkaa. Se muistutti jonkunverran
obeliskia, ja helposti olisi voinut kuvitella ihmiskäden viimeistelleen
sen rakennetta. Mutta se oli sittenkin pelkkä luonnon oikku ja
oli luultavasti joutunut siihen muinaisajan vuoristojäätiköiden
muodostuessa. Sen yhdellä sivulla oli monta ulkonemaa, joita myöten
ketterä mies saattoi kiivetä huipulle. Ossaru tekikin niin, osittain
leikillään, osittain -- niinkuin hän sanoi -- saadakseen paremman
yleissilmäyksen kalliosta. Shikari viipyi vain muutamia minuutteja
sen huipulla. Kun hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty, laskeutui hän
jälleen alas.



9. luku.

KESKEYTYNYT TUTKISTELU.


Vaikkakin nuo kolme olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle
mielessään terveellinen norsunpelko ja päättäen varovasti suorittaa
tarkastelunsa, olivat heidän mielestään nyt haihtuneet kaikki tuohon
suureen nelijalkaiseen kohdistuvat ajatukset, he kun olivat niin
iloissaan löydettyään askelmat ja innoissaan päästä kulkemaan ne ylös.
He ajattelivat vain pengermiä ja portaita ja puhelivat äänekkäästi
siitä, mitenkä parhaiten saattaisivat tehdä tikapuut sovittaakseen ne
askelmille.

Juuri silloin ja samalla hetkellä, jolloin Ossaru laskeutui alas
kallio-obeliskilta, päästi Fritz, joka oli nuuskiskellut siellä täällä
puiden lomassa, hirveän haukunnan -- samanlaisen kuin sinä yönä,
jolloin norsu oli tehnyt vierailun majan luo.

Koiran äänessä tuntui jonkunlaista kauhun värettä -- kuin olisi
haukunnan aiheuttajana ollut jokin pelottava olento. Kaikissa kolmessa
heräsi heti epäluulo, että norsu oli lähettyvillä. Vaistomaisesti
kääntyivät he sinne päin, mistä koiran haukunta tuntui tulevan.
Yhtä vaistomaisesti he pusersivat kukin lujemmin asettaan -- Karl
rihlapyssyään, Kaspar kaksipiippuistaan ja Ossaru kaaripyssyään, jonka
jouselle oli nuoli sovitettu.

On tarpeetonta mainita, että kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui
jonkun verran hämmennystä, joka paremminkin lisääntyi kuin väheni,
kun he näkivät Fritzin äkkiä syöksyvän viidakosta ja juoksevan heitä
kohti täyttä vauhtia, häntä melkoisesti alas painuneena. Sitäpaitsi
päästi koira äänen, joka hyvin suuressa määrin muistutti ulvomista.
Sen kimppuun oli ilmeisestikin hyökännyt eläin, joka oli saanut sen
pakenemaan. Sen isännät tiesivät hyvin, että vain hirvittävä olento voi
saada kelpo Fritzin käyttäytymään niin häpeällisellä tavalla.

He eivät olleetkaan kauan epätietoisia siitä, millainen Fritzin
voittaja ja vainooja oli, sillä aivan sen takana melkein koskettaen
siihen näkyi pitkä, sylinterin tai torven muotoinen sinertävän harmaa
esine, joka työntyi esiin kahden kellahtavan puolikuun välistä, jotka
muistuttivat paria suunnatonta norsunluista sarvea. Niiden takana näkyi
pari suurta korvaa kuin pohjanahan kaistaleet, joiden lisäkkeiden
jäljestä taas ilmestyi suunnattoman norsun pyöreä, raskas hahmo.

Rysähtäen tunkeutui tuo hirviö viidakon läpi, puhdisti ruumiistaan pian
siihen tarttuneet oksat ja syöksyi suoraa päätä avoimen paikan yli --
käännellen kulkiessaan hirveää torveaan. Se tuli Fritzin jäljessä niin
suoraan kuin pääsi ja oli ilmeisesti raivoissaan koiralle.

Viimeksimainittu syöksyi sotkuisesta tiheiköstä päästyään sitä paikkaa
kohti, jossa sen kolme isäntää seisoi -- ohjaten norsun siten heidän
kimppuunsa.

Ei enää ollut kysymys Fritzin suojelemisesta sen hirvittävältä
takaa-ajajalta, sillä norsu näytti kokonaan unohtaneen tuon vähäisen
nelijalkaisen olennon, joka oli ärsyttänyt sitä, huomatessaan
arvokkaammat vastustajat torahampailleen. Se suuntasi hyökkäyksensä
kohtisuorina seisovia kaksijalkaisia vastaan -- kuin päättäen rangaista
heitä heidän käskynalaisensa huonosta käytöksestä.

Nuo kolme vierekkäin seisovaa miestä huomasivat yhdellä katseella,
ettei Fritz enää ollut norsun katkeruuden esine, sillä tuo suunnaton
hirviö hyökkäsi suoraa päätä heitä kohti.

Ei ollut ollenkaan aikaa neuvottelun pitämiseen -- neuvojen saamiseen
tai antamiseen. Kunkin oli toimittava oman vaistonsa opastamana, ja sen
mukaan he menettelivätkin. Karl lähetti rihlapyssystään luodin suoraan
lähestyvän vihollisen torahampaiden väliin, kun taas Kaspar laukaisi
hirviön otsaan kaksipiippuisensa molemmat panokset. Ossarun nuolen
nähtiin tarttuvan kiinni norsun kärsään, ja samalla hetkellä näki norsu
vain Ossarun kantapäiden vilahtelevan.

Karl ja Kaspar juoksivat, sillä olisi ollut pelkkää mielettömyyttä
jäädä enää hetkeksikään tuon vaarallisen eläimen läheisyyteen. Mutta
on oikeudenmukaista shikaria kohtaan mainita, että Karl ja Kaspar
juoksivat ensin, sillä he olivat ensiksi avanneetkin tulen. Niin pian
kuin he olivat sen tehneet, livistivät he kumpikin minkä suinkin
pääsivät. He juoksivat yhdessä, ja onneksi heille kummallekin oli
lähellä suuri puu, jossa oli matalalla vaakasuoria oksia, niin että he
saattoivat nopeasti kiivetä latvaan asti.

Oli vain puoli sekuntia heidän ja Ossarun pakoonlähdön välillä, mutta
vaikka se väliaika olikin lyhyt, ratkaisi se kuitenkin takaa-ajajan
menettelyn, ja koko sen vainonhalu kohdistui Ossaruun.

Shikari olisi mielellään juossut samaa puuta kohti, jonka turviin
molemmat toiset olivat vetäytyneet, mutta norsu oli jo edennyt niin
pitkälle siihen suuntaan, että se olisi todennäköisesti voinut siepata
hänet kiinni, ennenkuin hän olisi päässyt pois sen ulottuvilta.
Hetkisen aikaa hän oli neuvoton ja näytti kadottaneen tavallisen
kylmäverisyytensä.

Norsu syöksyi häntä kohti, pieni häntätupsu heiluen nopeasti
ilmassa ja kärsä, jossa yhä törrötti Ossarun oma nuoli, suunnattuna
vaakasuorasti häntä kohti. Se näytti tietävän, että shikari oli
lähettänyt tuon puikon sen rustoisen kärsän läpi -- mikä ehkä tuotti
paljon enemmän tuskaa kuin ne lyijypanokset, jotka olivat tupsahtaneet
sen paksua kalloa vastaan. Senvuoksi se oli valinnut Ossarun kostonsa
ensimmäiseksi uhriksi.

Shikarin asema oli tosiaankin äärimmäisen vaarallinen, niin että Karl
ja Kaspar, jotka nyt huomasivat olevansa verrattain hyvässä turvassa
vainolta, huudahtivat vaistomaisesti. Molemmat luulivat uskollisen
oppaansa ja seuralaisensa joutuvan perikatoon.

Ossarun näytti vaaran välitön läheisyys hämmentävän. Mutta sitä kesti
vain hetkisen -- ainoastaan silmänräpäyksen hän epäröi, koettaisiko
päästä puulle asti. Huomatessaan, ettei hän voinut tehdä sitä oikein
turvallisesti, kääntyi hän ja juoksi päinvastaiseen suuntaan.

Minne? Obeliskille. Niin, se pylväs, jolta hän oli aivan äsken
laskeutunut alas, oli vain kymmenen askeleen päässä, ja Ossaru, joka
nyt palasi sen luo, suoritti sen matkan vähemmällä kuin viidellä.
Sinkauttaen pois nyt hyödyttömät aseensa hän tarttui kallionlohkareen
ulkoneviin kohtiin ja kiipesi ylös sitä kuin orava.

Nyt oli hänellä hyvä tilaisuus käyttää koko ketteryyttään. Sekunti --
puolikin sekuntia lisää -- ja hän olisi myöhästynyt, sillä ennenkuin
hän oli saapunut pylvään kärkeen, tunkeutui norsun kärsän kapea osa
hänen puseronsa helman alle. Jos sen kangas olisi ollut sitkeämpää
lajia, olisi Ossaru singonnut taaksepäin maahan nopeammin kuin hän oli
kiivennyt.

Asiain näin ollen repesi puuvillakangas, joka oli haurasta pitkästä
käytöstä ja ilman vaikutuksesta, kovasti rätisten. Vaikkakin shikarilta
ryöstettiin näin hänen takkinsa takakappale ja hän paljastui jokseenkin
häpeällisesti, oli hän kuitenkin tyytyväinen tietäessään, että hänen
oli tätä seikkaa kiitettävä nahkansa pelastamisesta.



10. luku.

OSSARU OBELISKILLA.


Hetkeä myöhemmin seisoi Ossaru pylvään kärjessä. Mutta sielläkään
hän ei suinkaan ollut täysin turvassa sillä takaa-ajaja ei ollut
luopunut toivosta ulottua häneen. Päinvastoin heitti raivostunut eläin,
huomatessaan shikarin puseron kehnon kankaan vetäneen sitä nenästä,
kangaskaistaleen kärsästään ja asettuen seisomaan takajaloilleen
heitti ruumiinsa pystysuoraan asentoon ja nosti etujalkansa korkealle
obeliskia vastaan.

Olisi voinut luulla sen aikovan kiivetä ylös pylvästä myöten, ja sen se
olisi varmasti tehnytkin, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta ei
Ossaru kuitenkaan ollut turvassa, sillä norsun seisoessa takajaloillaan
ja kurkoittaessa kärsäänsä täyteen pituuteen ei viimeksimainitun kärki
ollut kauempana kuin kuuden tuuman päässä hänen jalkapohjistaan.

Shikari seisoi suorana kuin kuvapatsas jalustalla -- vaikkakaan hänen
kasvonpiirteensä eivät ollenkaan olleet kuvapatsasmaiset, ne kun
olivat kaikkea muuta kuin liikkumattomat. Päinvastoin ilmeni niissä
äärimmäistä hämmennystä. Eikä se ollutkaan ihmeellistä, sillä hän
saattoi selvästi huomata, että jos norsun onnistuisi venyttää kärsäänsä
vain kaksitoista tuumaa lisää pyyhkäisisi se hänet obeliskin huipulta
kuin kärpäsen.

Hän seisoi siis kamalassa jännityksessä katsellen hirviötä, joka
ponnisteli kaikin voimin ulottuakseen häneen.

Nämä ponnistukset se teki yhtä viisaasti kuin tarmokkaastikin. Tuo
nelijalkainen ei ainoastaan kohonnut täyteen pituuteensa -- seisoen,
jos niin saa sanoa, varpaillaan --, vaan huomatessaan, ettei ollut
kyllin korkea, se laskeutui jälleen neljän jalkansa varaan ja nousi
sitten jälleen takajaloilleen koettaen kurkottautua yhä korkeammalle.

Joitakin kertoja se uudisti tämän yrityksen -- koettaen joka kerta eri
puolilta obeliskia -- kuin toivoen, että maaperä pylvään ympärillä
olisi jollakin kohdalla korkeammalla, niin että se voisi ulottua nuo
kaksitoista tuumaa ylemmäksi, jotka se tarvitsi päästäkseen käsiksi
uhriinsa.

Onneksi Ossarulle oli norsu ensimmäisellä yrityksellään ulottunut
korkeimmalle, ja vaikkakin se yhä kiersi kalliopylvästä, ei se miltään
reunalta voinut kurkottautua korkeammalle kuin että juuri sai kärsänsä
kärjellä kosketetuksi sen pienen tasaisen paikan reunaa, jolla shikarin
jalat sijaitsivat.

Ossaru alkoi olla tyytyväinen tähän asiain tilaan. Luultavasti hän
olisi alkanut pitää asemaansa turvallisena, jollei eräs seikka olisi
saattanut häntä levottomaksi. Se oli se, että hänen oli erittäin vaikea
säilyttää tasapainoaan, hän kun seisoi niin pienellä pinnalla --
pylväällä, jonka läpimitta oli vain vähän enemmän kuin hänen jalkansa
pituus. Jos hän olisi ollut maassa, ei siinä olisi ollut mitään
vaikeutta, mutta asia oli aivan toinen hänen seisoessaan kahdenkymmenen
jalan korkeudessa. Hänellä oli täysi työ tasapainonsa säilyttämiseksi,
kun alhaalla uhkaava hirveä vaara oli herpauttanut hänen hermonsa.

Vaikka Ossaru olikin vain "lempeä hindu", oli hän oikein rohkea, ja
kun hän oli viettänyt suurimman osan elämästään shikarina, oli hän
hyvin tottunut siihen vaaraan, että henki menisi. Jos hän olisi ollut
arka tai tottumaton sellaisiin vaaroihin kuin oli tämä, joka nyt
vaani häntä, olisi hän todennäköisesti sortunut pelosta ja pudonnut
avuttomana sen armottoman hirviön hartioille, joka uhkasi tuhota
hänet. Mutta niin urhoollinen kuin hän olikin, oli hänellä täysi työ
tasapainonsa säilyttämisessä. Valitettavasti oli hänen pylväälle
kavutessaan ollut pakko luopua villisianpeitsestään; muuten hän olisi
sen avulla voinut tukea itseään. Hänen pitkä veitsensä oli yhä hänen
vyössään. Sen hän veti esille -- ei aikoen käyttää sitä vihollistaan
vastaan, vaan ainoastaan paremmin säilyttääkseen tasapainonsa. Tosin
olisi hän mielellään leikannut viipaleen pari norsun rustoisesta
kärsästä, mutta hän ei uskaltanut taivuttaa ruumistaan etukumaraan
asentoon, jotta ei hänen painopisteensä joutuisi tukipinnan
ulkopuolelle ja siten aiheuttaisi hänen pelkäämäänsä seurausta.

Ainoa mahdollinen menettelytapa hänellä oli säilyttää ruumiinsa
pystysuorassa asennossa, ja sen tietäen hän jännitti hermonsa
äärimmilleen ja pysyi pystysuorana ja jäykkänä kuin pronssipatsas.



11. luku.

TÄYDELLINEN KEIKAUS.


Ossaru pysyi asennossaan muutamia minuutteja norsun kaiken aikaa
jatkaessa ponnistelujaan ulottuakseen häneen.

Karl ja Kaspar, jotka istuivat sen puun oksilla, minne olivat
vetääntyneet, olivat koko tämän näytöksen todistajina alusta
loppuun asti. Ossarun tilanne olisi Kasparin mielestä ollut kyllin
hullunkurinen herättääkseen naurua, jollei shikari olisi ollut niin
suuressa vaarassa. Tuo vaara oli niin ilmeinen, että Kaspar katseli
häntä kovin huolestuneena sensijaan, että olisi antanut valtaa
millekään kevytmielisyyden tapaiselle tunteelle, Karlin ollessa
yhtä peloissaan lopputuloksesta. Kumpikaan ei voinut tehdä mitään
auttaakseen tai pelastaakseen Ossarua, aseettomia kun olivat, sillä
molemmat olivat pudottaneet pyssynsä puuhun kiivetessään.

Olen sanonut Karlin olleen yhtä levottoman lopputuloksesta kuin
veljensäkin. Oikeastaan hän oli levottomampikin. Tämä ei johtunut
siitä, että hän piti Ossarusta enemmän tai olisi katkerammin surrut
hänen kohtaloaan, jos hän olisi suistunut norsun kärsän ulottuville.
Siinä ei ollut syy, vaan yksinkertaisesti siinä, että Karl selvemmin
ymmärsi sen vaaran, mihin shikari oli joutunut.

Tarkasteltuaan norsun ponnisteluja vähän aikaa oli Kaspar tullut
vakuutetuksi siitä, ettei se voinut ulottua Ossaruun -- niin kauan
kun viimeksimainittu säilytti tasapainonsa pylvään kärjessä. Karl oli
niinikään varma siitä, ja molemmat rohkaisivat shikaria huudoillaan
kehoittaen häntä pysymään lujana. Mutta pian Karl huomasi toisen
seikan, jota ei Kaspar ollut tähän mennessä keksinyt, ja se herätti
hänen sydämessään voimakkaamman pelontunteen kuin mikä täytti hänen
veljensä mielen. Hän oli huomannut kallion vähän tutisevan joka kerta
kun norsu kohosi sitä vastaan. Ossarukin huomasi hyvin tämän seikan
ja oli huolestuneempi siitä kuin kumpikaan hänen tovereistaan, sillä
hänen oli sen vuoksi yhä vaikeampi säilyttää tasapainoaan. Kasparkin
huomasi vihdoin kalliopylvään tutisevan, mutta se ei herättänyt hänessä
erikoista levottomuutta, koska hän kaiken jälkeen, mitä oli tapahtunut,
uskoi Ossarun voivan säilyttää paikkansa. Ei shikarin putoaminen
huolettanutkaan eniten nuorta kasvintutkijaa, vaan paremminkin eräs
johtopäätös, jonka hän teki muutamasta seikasta, jota hänen vähemmän
filosofinen veljensä ei huomannut.

Kallion tutiseminen oli herättänyt Karlin mielessä ajatuksen
vaarallisesta mahdollisuudesta. Mikä se oli? Ne sanat, jotka hän nyt
lausui Kasparille, selittävät sen.

"Oi veljeni!" huudahti hän huomatessaan vaaran, "jos kalliopylväs
kaatuisi..."

"Ei siitä ole vaaraa", sanoi Kaspar keskeyttäen hänet, "se seisoo kyllä
lujassa. Tosin näen sen vähän tutisevan, mutta vain peräti vähän, ja
se tapahtuu vain silloin, kun tuo peto hyppää sitä vastaan. Minun
luullakseni ei ole mitään vaaraa!"

"Mutta minä pelkään vaaran olevan lähellä", jatkoi Karl äänellä,
josta ilmeni vähentymätön levottomuus. "Ei niin kauan", lisäsi hän,
"kun eläin menettelee samoin kuin tähän asti, mutta se ei luultavasti
kauan jatka tuota. Nuo olennot ovat ihmeellisen viisaita, ja jos se
vain huomaa pylvään liikkuvan sen painosta, voi uusi ajatus herätä sen
aivoissa, ja silloin ovat Ossarun hetket luetut."

"Ah, nyt rupean ymmärtämään sinua", sanoi Kaspar alkaen tulla yhtä
levottomaksi kuin veljensäkin. "Se on tosiaankin paha juttu. Mitä on
tehtävä? Jos meillä vain olisi pyssymme täällä ylhäällä, voisimme
ryhtyä ampumaan petoa. Onnistuisimmepa sitten tappamaan sen tai emme,
saisimme joka tapauksessa johdetuksi sen huomion pois Ossarusta ja ehkä
voisimme estää sen ajattelemasta sinun mainitsemaasi suunnitelmaa. Jos
lähtisimmekin alas ja ottaisimme pyssymme! Mikä estää meitä? Norsulla
on liiaksi hommaa, ei se ennätä huomata meitä."

"Se on totta! Siinäpä on erinomainen ajatus, veli Kaspar."

"No, pankaamme se siis täytäntöön. Minä luisun alas maahan, sinä
seuraat alimmalle oksalle asti, joten minä voin ojentaa pyssyt ylös
sinulle. Pysy lujana, äläkä pelkää, Ossi!" lisäsi nuori metsästäjä
kovemmalla äänellä puhutellen shikaria. "Me toimitamme sen pian
pois sinun luotasi -- kutitamme sen paksua nahkaa unssin parin
lyijypanoksella."

Niin sanoen alkoi Kaspar nopeasti laskeutua oksalta oksalle Karlin
seuratessa hitaammin jäljestä.

Kaspar oli päässyt puun alimmalle oksalle ja Karl sen yläpuolella
olevalle, kun kova rysähdys, jota seurasi läpitunkeva huuto, pysähdytti
kummankin etenemisen saaden heidät äkkiä kääntämään kasvonsa obeliskiin
päin. Sen lyhyen ajan kuluessa, jonka heidän silmänsä olivat olleet
suunnatut pois siitä, oli täydellinen muutos tapahtunut tuossa
omituisessa näyssä. Korkean kivipilarin tilalla, joka oli kaksikymmentä
jalkaa kohtisuoraan huipusta juureen asti, näkyi nyt sama pylväs
maassa makaamassa melkein vaakasuorassa asennossa. Sen huipun alla oli
murskautuneena suunnaton paljous taittuneita puiden lehviä ja oksia.
Lähellä sen juurta, joka nyt oli kääntynyt ylöspäin ja törrötti melkein
kohtisuorana, oli norsu -- ei enää takajaloillaan, eikä ollenkaan
jaloillaan, vaan selällään maaten, potkien suunnattomia kavioitaan
ilmassa ja tehden tavattomia ponnistuksia päästäkseen jälleen
jaloilleen. Ossarua ei näkynyt missään!

Karlin pelkäämä mahdollisuus oli käynyt toteen. Norsu, huomattuaan
mahdottomaksi ulottua shikariin kärsällään -- ja epäilemättä tuntien,
ettei kalliopylväs ollut horjumaton -- oli viimein pudottautunut
neljälle jalalle ja sovittanut leveät hartiansa obeliskia vastaan sekä
painaen sitä jykevän ruumiinsa suunnattomalla voimalla syössyt pylvään
jysähtäen lähellä kasvavan kastanjapuun latvaa vastaan. Puun runko
taipui painosta ja kaatui kovalla ryskeellä, niin että se kaikkine
oksineen ja lehvineen kallistui maahan!

Norsu oli kaatunut samalla, se kun ei ollut osannut arvata obeliskin
kaatuvan niin vähällä vaivalla, joten sen kömpelö ruumis oli
kadottanut tasapainonsa siitä vauhdista, millä se oli ryhtynyt tähän
ponnistukseen. Lyhyesti sanoen ei niistä neljästä, jotka muodostivat
tuon kuvaelman kalliosta, puusta, nelijalkaisesta ja shikarista
ainoakaan enää seisonut paikallaan sillä tarpeetonta on mainita, että
Ossaru oli joutunut maahan obeliskin kaatuessa.

Mutta missä hän oli? Se kysymys heräsi sekä Karlin että Kasparin
mielessä.

"Oi, veljeni", voihki Kaspar, "pelkään hänen saaneen surmansa!"

Karl ei vastannut mitään, mutta Kasparin kovalla äänellä lausuma
ajatus ei kuitenkaan jäänyt ilman vastausta. Heti kun nuo sanat olivat
päässeet hänen huuliltaan, kuulivat he kaatuneen kastanjan oksien
seasta vastauksen sellaisella äänellä ja sellaisessa muodossa, että
veljesten sydän alkoi sykkiä ilosta.

"Ei, nuoret sahibit", puhui näkymätön Ossaru, "en ole kuollut, en ole
rahtustakaan vahingoittunut. Jos vain voin päästä vanhan kiertolaisen
ohi, olen pelastunut ja terve kuin pukki. Nyt on juostava aivan
henkensä kaupalla!"

Samalla hetkellä syöksyi shikari näkyviin puun oksien keskeltä, joiden
alle hän oli aluksi hautautunut. Sitten hän juoksi täysin voimin sitä
puuta kohti, jossa veljekset olivat löytäneet turvapaikan.

Paljon ennen kuin norsu oli päässyt jaloilleen, oli Ossaru saavuttanut
täysin turvallisen aseman suuren puun ylempien oksien keskellä,
minne Karl ja Kasparkin olivat jälleen kiivenneet ajattelematta enää
ampuma-aseitaan.



12. luku.

PIIRITYS.


Koska se puu, johon nuo kolme miestä olivat vetäytyneet, oli hyvin
suuri, ei nyt enää ollut mitään vaaraa pelättävissä norsun taholta,
niin raivoissaan kuin se olikin. He voivat katsella alas siihen ja
seurata sen liikkeitä täydellisen turvallisuuden tunteen vallassa.
Ainoa seurueen jäsen, joka oli vaarallisen lähellä tuota peloittavaa
kärsää, oli Fritz. Mutta se oli jo saanut selvän varoituksen tuon
suuren pedon häijyistä aikeista ja oli kyllin nopeajalkainen ja viisas
pysyäkseen tarpeellisen kaukana norsusta.

Mitä taas viimeksimainittuun tulee, seisoi se jaloilleen päästyään
jonkun aikaa läpsäytellen suuria korviaan ja ilmeisesti jonkun verran
neuvottomana -- ikäänkuin sitä kohdannut odottamaton tapaus olisi
nolannut sen. Mutta kauan se ei pysynyt tässä rauhallisessa asennossa.
Sen kärsässä yhä törröttävä nuoli muistutti sitä kostotuumista.
Vielä kerran kohottaen vihaisesti häntäänsä ja päästäen kimeän
torventörähdyksen se syöksyi kaatunutta puuta kohti ja upotti pitkän
kärsänsä sen oksien joukkoon. Yksitellen se käänteli ne ylös kuin
etsien jotakin esinettä. Se haki luonnollisesti shikaria.

Jonkun ajan kuluttua se luopui tästä puuhasta ja katseli ympärilleen
ilmeisesti hämmästyneen näköisenä ja ihmetellen, minne mies oli
joutunut. Se ei ollut huomannut hänen syöksyvän suurta puuta kohti,
sillä Ossaru oli paennut norsun sätkytellessä selällään, juuri silloin
sattui Fritz näyttäytymään kyyristyneenä niiden oksien alapuolella,
joille sen herrat olivat paenneet, ja nähtävästi kadehtien heidän
turvallista asemaansa.

Fritzin näkeminen oli kylliksi. Se oli ensimmäisenä ilmaissut
norsun sen lähestyessä metsän läpi ja ohjannut sen hirveään
luoti- ja nuolisateeseen. Niin pian kuin se huomasi koiran, ei
sen raivo ainoastaan virinnyt ennalleen, vaan muuttui ilmeisesti
kaksinkertaiseksi, ja nostaen häntänsä korkealle se syöksyi täyttä
vauhtia alkuperäisen vastustajansa kimppuun.

Jos hyökkääjä olisi ollut villisika tai edes härkä, olisi Fritz
epäilemättä pysynyt paikallaan tai vetäytynyt vain vähän syrjään
väistääkseen paremmin hyökkäystä sekä tehdäkseen vastahyökkäyksen.
Mutta ei ole mitään ihmettelemistä siinä, eikä se mitenkään jätä suurta
tahraa Fritzin vaakunakilpeen, että se kääntyi selin ja pakeni, kun
vastustaja oli talon kokoinen nelijalkainen, jota Fritz, kun ei ollut
itämaista alkuperää, tunsi niin vähän, eikä se vähä edes ollut hyvää,
ja kun vielä ajatteli, että tuo olento oli varustettu hirveimmillä
aseilla: muutamia jalkoja pitkällä kielellä ja torahampailla, jotka
olivat suhteelliset sen kokoon nähden. Koira pakeni niin nopeasti,
että se oli vähemmässä ajassa kuin kahdessakymmenessä sekunnissa
poissa näkyvistä -- ei ainoastaan puussa olevien herrojensa näkyvistä,
vaan myös takaa-ajajansa, norsun. Viimeksimainittu seurasi sitä vain
muutaman kärsänpituuden matkan, mutta lakkasi siitä huomatessaan, että
takaa-ajosta todennäköisesti olisi tullut oikea villihanhien takaa-ajo.

Puussa olijat toivoivat norsun lähtiessä koiran jälkeen, että tuo
takaa-ajo johtaisi vaarallisen eläimen jonkun matkan päähän ja antaisi
heille siten aikaa laskeutua maahan ja päästä pois niiltä paikoilta.

Mutta tässä he kuitenkin erehtyivät, sillä luovuttuaan koiraa ajamasta
palasi tuo suuri paksunahkainen sille paikalle, mistä se oli lähtenyt,
ja heitettyään vielä kerran kaatuneen kastanjapuun taittuneet oksat
pois kärsänsä kärjellä, se alkoi astella luhistuneen obeliskin
ympäri säännöllisessä kehässä kuin harjoittaen itseään johonkin
amfiteatteri-näytäntöön.

Enemmän kuin tunnin ajan jatkoi peto tätä säännöllistä asteluaan,
välillä pysähtyen päästämään huudon, mutta suurimman osan ajasta se
kulki äreän mykkänä. Silloin tällöin se suuntasi silmänsä ja kerran
pari kärsänsäkin maassa makaavan puun oksiin päin kuin olisi vielä
jonkun verran epäillyt siellä piileskelevän sen miehen, joka oli
lennättänyt siihen tuon kiusallisen nuolen. Sen liikkeistä päättäen
näytti tosiaankin siltä kuin se olisi pitänyt silmällä määrättyä
kohtaa, jotta ei vihollinen pääsisi pakoon. Jo kauan sitten se oli
irroittanut kärsästään nuolen, asettamalla suuren jalkansa sen varren
päälle ja vetämällä sen pois.

Fritz oli hiipinyt takaisin tiheikön reunaan, mutta pysyi kyyristyneenä
niin matalalla, ettei norsu voinut nähdä sitä.

Yläpuolella olevat miehet olivat kovasti huolissaan siitä, että heidän
vankeutensa pitkittyi näin, ja alkoivat ajatella mitenkä vapauttaisivat
itsensä. He suunnittelivat hyökkäystä alas saadakseen käsiinsä
pyssynsä, mutta Karlin mielestä se olisi ollut liian vaarallinen
yritys. Ei ollut kahtakaankymmentä kyynärää puusta siihen kohtaan,
missä tuo kaatunut lohkare oli kumollaan, ja norsu, jonka katse oli
edelleenkin virkeä, ei voisi olla huomaamatta heidän laskeutuvan alas
oksilta. Tuo suunnaton eläin saattoi kulkea melkein yhtä nopeasti
kuin nelistävä hevonen, vaikka se näytti etenevän hiljaisin luistavin
askelin. Jos se keksisi heidät ajoissa, olisi hyvin pieni mahdollisuus
päästä pakoon sen kärsältä.

Sitäpaitsi -- siinäkin tapauksessa, että heidän onnistuisi jälleen
päästä puuhun sytyttäisi heidän näkemisensä jälleen sen raivon ja saisi
sen pitkittämään oleskeluaan täällä.

Oli vielä toinenkin vaikutin, joka sai heidät kärsivällisesti jäämään
korkealle paikalleen. He tiesivät varustautuneensa vain hyvin
rajoitetulla ampumatarvevarastolla. Tuskin oli heillä sitä ollenkaan
mukanaan, ja he olivat viisaasti päättäneet säästellä sitä. Karlilla
oli vain kaksi luotia jäljellä sekä ruutia juuri sen verran, että
saattoi valmistaa kaksi panosta, eivätkä Kasparin ruutisarvi ja
patruunakotelo olleet paremmin varustetut. He saattaisivat ampua kaiken
lyijynsä norsuun onnistumatta sittenkään tappamaan eläintä, joka
voi toisinaan poistua taistelusta voitonriemuisena parikinkymmentä
patruunaa nahassaan. Näillä laukauksilla saattaisi olla vain lietsova
vaikutus, ja ehkä ne saisivat norsun jäämään puun likelle aivan
epämääräiseksi ajaksi.

Se oli oikea kiertolainen -- Ossaru oli jo aikaisemmin sanonut sitä
sellaiseksi -- vieläpä oikein isohampainen urosnorsu. Se oli senvuoksi
mitä vaarallisin eläin, ja vaikkakin he tiesivät, etteivät voisi
hetkeäkään olla turvassa tuossa laaksossa niin kauan kuin norsu oli
tuhoamatta, olivat kaikki sitä mieltä, että oli varovaisempaa jättää se
rauhaan, kunnes tarjoutuisi sopivampi tilaisuus sen tuhoamiseen.

Näiden eri vaikuttimien vuoksi he päättivät pysyä rauhallisesti puussa
ja odottaa kärsivällisesti sen piirityksen päättymistä, jota vanha
urosnorsu yhä pitkitti.



13. luku.

OUTO ILMESTYS.


Vielä toisenkin kokonaisen tunnin oli noiden kolmen puussa
istuvan miehen kärsivällisyys koetuksella. Kaiken sen aikaa pysyi
"kiertolainen" likellä kulkien yhä kalliolohkareen ympäri, kunnes oli
tallannut polun, joka muistutti sirkuskenttää iltanäytännön loputtua.

Ei ole tarpeellista mainita, että aika kului hitaasti katselijoiden
mielestä puhumattakaan Fritzistä, joka olisi epäilemättä ollut
tyytyväinen paljon lyhyempään ohjelmaan.

Mitä taas tulee puussa istuviin toveruksiin, olisi aika voinut kulua
paljon ikävämminkin kuin se kului, sillä sattui eräs kaikille, mutta
etenkin luonnontutkija Karlille niin mieltäkiinnittävä tapaus, että
he unohtivat joksikin ajaksi raivostuneen piirittäjänsä läsnäolon ja
tuskin muistivatkaan olevansa saarroksissa.

Suotuisan asemansa vuoksi he joutuivat näkemään erään kohtauksen,
jollaisia on tarjolla vain luonnon raivaamattomissa erämaissa.

Ei kaukana siitä puusta, jossa he olivat löytäneet turvapaikan, oli
toinen yhtä suuri, mutta kokonaan eri lajia. Se oli sykomori, niinkuin
Kasparkin ilman mitään kasvitieteellistä harjaantumusta saattoi todeta.
Sen sileä kuori, joka oli kirjavanaan valkeita ja vihreitä täpliä, sen
laajalle ulottuvat oksat ja lehdet ilmaisivat sen selvästi sykomoriksi.
Se oli samaa lajia kuin sen eurooppalainen heimolainen _Platanus
orientalis_.

Tämä hieno puu tavallisesti muuttuu ontoksi. Ei ainoastaan sen rungon
alempaan osaan ilmesty suuria onkaloita, vaan ylhäällä sen päärungossa
ja paksummissa oksissakin tavataan reikiä.

Kysymyksessä oleva puu oli muutamien kyynäräin päässä siitä, missä
Karl, Kaspar ja Ossaru istuivat. Se oli aivan heidän silmiensä
edessä, milloin tahansa he katsoivat vaakasuorasti eteenpäin, ja
silloin tällöin vilkaisikin yksi ja toinen heistä eteensä, kun olivat
väsyneet tarkastelemaan norsun yksitoikkoisia liikkeitä. Sykomorin
harvalehtisyys vaikutti, että he näkivät sen rungon ja useimmat sen
suurista oksista ilman mitään lehtien tai oksien varjostamista.

Kaspar ei ollut katsahtanut tähän puuhun useammin kuin pari kertaa,
kun hän huomasi siinä jotakin omituista. Hän oli tarkkasilmäinen
mies, jolla oli nopea ajatuskyky. Puun päärungossa noin kuusi jalkaa
ensimmäisen haarautuman yläpuolella hän näki esineen, joka heti
kiinnitti hänen huomiotaan. Se näytti kuin vuohensarvelta, mutta
muistutti samalla sarvikuonon tai aivan nuoren norsun käyrää kärsää. Se
pisti esiin puusta kärsä alas suunnattuna. Joka tapauksessa se poikkesi
kokonaan sykomorin oksasta ja kaikista muistakin puun osista.

Kerran pari luuli tai kuvitteli Kaspar sen liikkuvan, katsahtaessaan
siihen, mutta kun hän ei ollut varma siitä, ei hän sanonut mitään,
jotta eivät toiset nauraisi hänelle. Se ei olisi ollut ensimmäinen
kerta, jolloin Karl tietorikkaampana olisi remahtanut nauramaan
veljensä kustannuksella.

Kun nyt Kasparin huomio oli kiintynyt tuohon omituiseen ilmiöön, jatkoi
hän sen tutkimista. Pian hän havaitsikin tuon käyrän kasvannaisen
juuren ympärillä pyöreän kehän, jonka läpimitta oli noin kahdeksan tai
kymmenen tuumaa. Sen väri erosi sykomorin kuoresta, se kun oli muutamia
vivahdusasteita tummempi. Tämän kehän näytti muodostavan jokin muu aine
kuin puu, sillä se ei muistuttanut kasvia enemmän kuin sen keskeltä
esiintyöntyvä käyrä norsunluun tapainen esinekään. Jos Kasparilta
olisi kysytty minkäkaltainen se eniten oli, olisi hän sanonut sen
muistuttavan sitä tahmeaa mutaa, jota pääskyset käyttävät pesäänsä
rakentaessaan. Se oli niin suuressa määrin sen näköistä, että se olisi
voinut olla aivan samaa ainetta.

Kaspar piti yhä silmällä näitä kahta omituista esinettä -- kärsän
tapaista kasvannaista ja sitä tummaa kehää, josta se pisti näkyviin.
Vasta sitten, kun hän huomasi ensinmainitun kuuluvan elävälle
olennolle, ilmaisi hän havaintonsa tovereilleen. Siitä seikasta tuli
hän vakuutetuksi nähdessään kärsän katoavan kuin se olisi vetäytynyt
puun sisälle, kun taas sen tilalla näkyi vain tumma aukko. Sitten
ilmestyi tuo kellertävä sarvimainen esine jälleen reiästä, tunkeutuen
ulos ja täyttäen sen niinkuin aikaisemminkin.

Kaspar oli liiaksi hämmästynyt tästä näystä säilyttääkseen enää yksin
niin selittämätöntä salaisuutta. Enempää viivyttelemättä hän ilmaisi
huomionsa Karlille ja välillisesti Ossarulle.

Molemmat suuntasivat yht'aikaa katseensa puuhun ja kohdistivat sen
osoitettuun paikkaan. Karl oli yhtä ymmällä tästä oudosta ilmestyksestä
kuin Kasparkin oli ollut.

Mutta ei Ossaru. Samalla hetkellä, jolloin hän näki käyrän torahampaan
ja tumman kehän, lausui hän vain välinpitämättömästi ja huolettomasti:

"Siinähän on sarvilintu pesässään."



14. luku.

OMITUINEN PESÄ.


Juuri silloin näkyi käyrä kasvannainen vetäytyvän puun sisään, ja sen
paikalle ilmestyi pieni tumma reikä, joka oli ilmeisesti suuremman
onkalon aukko. Tämä huomio hämmästytti kovin Karlia samoin kuin
hetkistä aikaisemmin Kasparia.

"Pesä!" toisti Kaspar ihmeissään shikarin selityksestä. "Linnun pesä?
Sitäkö tarkoitatte, Ossi?"

"Aivan sitä, sahib. Se on oikein suuren linnun pesä. Feringhit sanovat
sitä sarvilinnuksi."

"Vai niin", arveli Kaspar, joka ei ollut paljonkaan viisastunut Ossarun
selityksestä, "se on hyvin kummallista. Olemme nähneet sarven kaltaisen
esineen pistävän ulos puusta, vaikkakin se muistuttaa enemmän norsun
torahammasta kuin sarvea. Se voi olla linnun nokka, mutta sanokaahan,
missä sitten lintu itse tai sen pesä on?"

Ossaru sanoi pesän olevan puun sisässä sekä linnun pesässään aivan
nokkansa takana, missä sen pitikin olla.

"Mitä! Lintuko on tuossa aukossa, mistä näimme tuon valkean esineen
pistävän näkyviin. Sehän täytti reiän aivan kokonaan, ja jos siellä on
lintu, jolle meidän näkemämme nokka kuuluu, on minun vain sanottava,
että sen nokan täytyy olla yhtä iso kuin sen ruumis. Kuinka se muuten
voisi kulkea niin pienen aukon kautta? En tosiaankaan näe muuta reikää
kuin tuon yhden. Ehkä lintu onkin tukaani [eräs isonokkainen Ameriikan
kuuman vyöhykkeen lintu. Suom.]. Olen kuullut joidenkin siihen lajiin
kuuluvien voivan mennä läpi kaikista paikoista, mihin niiden nokka
sopii. Se on kai tukaani, Ossaru?"

Ossaru ei tiennyt, mikä tukaani oli, hän kun ei ollut koskaan kuullut
sellaisesta linnusta. Hänen lintuopilliset tietonsa eivät ulottuneet
pitemmälle kuin Bengalin lintuihin, ja tukaaneja tavataan ainoastaan
Ameriikassa. Hän sanoi, että feringhit nimittävät tuota puussa
olevaa lintua "sarvilinnuksi", mutta että se myöskin tunnettiin
"sarviharakkana". Ossaru lisäsi vielä, että se oli yhtä suuri kuin
hanhi ja että sen ruumis oli monta kertaa paksumpi kuin sen nokka, niin
paksulta kuin viimeksimainittu näyttikin.

"Ja te sanotte, että sillä on pesä tuon aukon sisäpuolella?" kysyi
Kaspar osoittaen pieneen pyöreään reikään, jonka läpimitta ei näyttänyt
olevan enemmän kuin kolme tuumaa.

"Olen varma siitä, nuori sahib", kuului Ossarun vastaus.

"Varmaankin on tuolla sisällä jokin elävä olento, koska me olemme
nähneet sen liikkuvan. Jos se on niin iso lintu kuin hanhi, niin kuinka
selitätte, että se on päässyt sisälle, ja kuinka se aikoo päästä ulos?
Puun toisella puolella täytyy olla suurempi tukko."

"Ei, sahib", väitti Ossaru varmasti, "tuo, minkä näette silmienne
edessä, on ainoa kulkutie sarvilinnun pesään".

"Jopa nyt jotakin, Ossi! Väitättekö siis että hanhea suurempi lintu
voi kulkea ulos ja sisälle tuosta reiästä. Tuskinhan voisi varpunen
tunkeutua sen läpi."

"Sarvilintu ei kulje sisälle eikä ulos. Se pysyy siellä, kunnes sen
pienet poikaset ovat valmiit lähtemään pesästä."

"No, no, Ossi", sanoi Kaspar härnäten, "tuo juttu on liian hyvä
ollakseen tosi. Ette suinkaan vaadi meitä uskomaan sitä kaikkea?
Sanotteko sen pysyvän pesässä, kunnes poikaset ovat valmiit lähtemään
sieltä? Ja kuinka sitten? Kuinka auttavat poikaset emänsä pois
pinteestä? Kuinka ne itse pääsevät ulos, sillä luullakseni ne viipyvät
pesässä siihen asti kuin ovat aika lailla kasvaneet? No, no, shikari;
älkää nyt enää tuoko esiin mitään verukkeita tässä asiassa, vaan
selittäkää kaikki nämä näennäisesti selittämättömät seikat."

Shikari ryhtyi näin haastettuna antamaan pyydettyä selitystä.

"Ennenkuin sarvilintu alkaa munia, valitsee se jostakin puusta onkalon,
joka on kyllin suuri suojatakseen sen rakentaman pesän ja myöskin sen
oman ruumiin. Niin pian kuin pesä on valmis ja munat munitut, istuutuu
naaraslintu niiden päälle, ja jää siihen, ei ainoastaan siksi kun munat
ovat haudotut, vaan pitkäksi aikaa jälkeenpäin niin, aivan siihen asti
kun poikasilla on melkein täydellinen untuvapeite ja kun ne kykenevät
huolehtimaan itsestään. Jotta se voisi suojella itseään hautomisaikana
näätiä, hillereitä, faaraorottia ja kaikkia sellaisia 'tuhoeläimiä'
vastaan, panee koiras toimeen joko ihmeellistä vaistoa tai viisautta
todistavan suunnitelman. Niin pian kuin sen naaras on kyyristynyt
munien päälle, ryhtyy se työhön salamuurarin tapaan. Käyttäen suuria
sarvellisia leukaluitaan ensin muurilaastakaukalona ja sitten
muurauslastana, se muuraa umpeen pesän sisäänkäytävän jättäen vain
sen kokoisen aukon, että naaraan nokka juuri täyttää sen. Aine, jota
se käyttää tähän tarkoitukseen, on jonkinlaista tahmeaa liejua, jota
se hankkii läheisestä purosta tai rämeestä ja joka muistuttaa jonkun
verran sitä, mitä tavallinen kotipääskynen käyttää oman omituisen
pesänsä rakentamiseen. Kuivuneena tämä lieju muuttuu erittäin kovaksi
pitäen puoliaan minkä yritteliään tungettelijan hampaita ja kynsiä
vastaan tahansa, yhtä hyvin linnun kuin nelijalkaisenkin. Ei edes
liukas puukäärmekään voi löytää kyllin tilaa luikerrellakseen pesään,
kun naaraan sarvinen nokka pistää ulos pesän aukosta. Emä, jolla ei
näin ole mitään pelkoa joutua ahdistetuksi, jatkaa rauhallisesti
hautomistaan!"

Kun Ossaru oli päässyt näin pitkälle selityksissään, keskeytti Kaspar
hänet eräällä kysymyksellä.

"Mitä!" sanoi hän, "istuu koko ajan -- viikkokausia, otaksun --
tulematta milloinkaan ulos ja tuulettelematta itseään? Ja kuinka se saa
ruokansa?"

Kasparin lausuessa nämä sanat ja ennenkuin Ossaru oli ennättänyt
vastata, kuului heidän korviinsa ääni, joka tuntui tulevan heidän
yläpuoleltaan taivaan laelta. Se oli oikein omiaan herättämään kauhua
sellaisissa, jotka eivät olleet koskaan ennen kuulleet sitä tai eivät
tienneet mikä sen aiheutti. Se oli jonkinlainen lepattava, kahiseva
ääni tai paremminkin sarja ääniä, jotka muistuttivat voimakkaan myrskyn
nopeasti toinen toistaan seuraavia puuskia.

Samalla hetkellä kuin Ossaru kuuli sen, tiesi hän mitä se oli.
Vastaamatta suoraan Kasparin kysymykseen hän vain sanoi:

"Odottakaahan hetkinen, sahib. Tuossa tulee uros sarvilintu. Se näyttää
teille kuinka naaras saa ruokaa."

Tuskin olivat nuo sanat päässeet shikarin huulilta, kun tuon omituisen
äänen alkuperä selvisi hänen tovereilleen. Sen aiheuttaja ilmestyi
heidän eteensä suuren linnun muodossa, joka lensi heidän puunsa ohi
voimakkain siiveniskuin sykomoria kohti, jossa pesä oli.

Hetkeä myöhemmin se näkyi asettuvan eräälle aukon alapuolella olevalle
varren muhkuralle. Ossarun ei tarvinnut tovereilleen sanoa, että
koirassarvilintu oli laskeutunut siihen. Suuri nokka, jonka kärki
muistutti sitä, minkä he jo olivat nähneet pistävän ulos reiästä ja
mikä jälleen näkyi liikkuvan siinä, sekä sen yläpuolella suunnaton
kypärän muotoinen kasvannainen, kohoten päälaen ylle ja ulottuen
muutamia tuumia pitkin ylemmän leukaluun kärkeä, jota olisi voinut
pitää toisena nokkana -- tämä omituinen lisäke ei voinut kuulua
millekään muulle linnulle kuin sarviharakalle.



15. luku.

SARVILINTU.


Vaikka ei Karl ollut koskaan nähnyt ainoaakaan tällaista lintua
elävänä, oli hän tarkastellut täytettyjä näytekappaleita museoissa
eikä hänen ollut ollenkaan vaikea tuntea lintua. Hän saattoi todeta
sen lajinkin, sillä sarvilintuja on monta lajia, jotka tunnetaan
sukunimellä _Bucerus_. Heidän edessään oleva oli _Bucerus rhinoceros_
tai "sarvikuonolintu", jota myöskin sanottiin "sarvilinnuksi"
ja toisinaan "sarvelliseksi Intian korpiksi" sen osittaisen
yhdennäköisyyden mukaan, mikä sillä on sekä ulkomuodossa että tavoissa
tuonnimisen hyvin tunnetun linnun kanssa.

Ossaru ei ollut liioitellut näiden lintujen kokoa verratessaan niitä
hanheen. Päinvastoin hän melkein oli tasoittanut niiden suhdetta, sillä
tämä, josta nyt oli kysymys, näytti paljon suuremmalta kuin naaras- tai
koirashanhi. Se oli varmasti pitempi kuin kolme jalkaa -- laskettuna
pyrstön kärjestä käyrän nokan huippuun, mikä nokka jo itsessään oli
melkein jalan pituinen! Sen selkä oli musta ja vatsapuoli kellertävän
valkea, kun taas pyrstösulat olivat kirkkaan valkoiset -- vain leveä
musta juova kulki niiden poikki lähellä keskustaa. Sen nokka samoin
kuin heidän aikaisemmin näkemänsä naaraankin oli kellahtava ylemmän
leukaluun juuren kohdalta, kun taas kypärän muotoinen kasvannainen oli
mustan ja valkean kirjava.

Ossarun oli kerrottava heille melkein kaikki, mitä hän tiesi tuosta
omituisesta linnusta, sillä vaikkakin Intiassa on muutamia kotimaisia
sarvilintulajeja, ei se suinkaan ole mikään tavallinen eläin edes
omilla syntymäsijoillaan.

Karl olisi voinut puhella heille paljon enemmän sen eri lajeista
ja tavoista, ja epäilemättä hän olisi sen tehnytkin, jos he
olisivat olleet toisenlaisissa olosuhteissa. Mutta sellaisessa
tilanteessa, vihaisen norsun piirittäessä heitä puun alapuolella ja
heidän nyt seuratessaan mielenkiinnolla linnun liikkeitä, ei Karl
tuntenut ollenkaan halua luennoida lintu-oppia. Hän olisi voinut
kertoa lintutieteilijöiden olevan hyvin eri mieltä sarvilinnun
luokittelemisesta -- muutamat kun sijoittavat sen tukaanien joukkoon,
toisten väittäessä sen kuuluvan variksen sukuun. Sen suunnaton
nokka, joka ei ole missään suhteessa sen ruumiiseen, ei ole sen
ainoa yhtäläisyys tukaanin kanssa. Niinkuin nekin, sinkauttaa se
ruokansa ilmaan siepaten sen kiinni ja nielaisten, kun se putoaa.
Mutta toisin kuin tukaanit, ei se voi kiivetä puihin eikä siis kuulu
kiipijäin lahkoon. Sitä sanotaan kaikkiruokaiseksi, ja siinä suhteessa
se muistuttaa variksia ja korppeja. Mutta, niinkuin jo sanottu,
sarvilintuja on monta lajia, ja useimmat kirjoittajat ovat sekoittaneet
näiden lajien tapoja, jotka eivät suinkaan ole samanlaisia. Afrikalla
on omat lajinsa, Intialla ja sen saarilla omansa, ja Uusi Guinea on
tunnettu paristakin omasta erikoislajistaan.

Nämä kaikki eroavat toisistaan ei ainoastaan koon, värin, nokan muodon
ja sen yläpuolella olevan kasvannaisen suhteen, vaan myöskin siihen
ruokaan nähden, millä ne elävät. Afrikan sarvilinnut esimerkiksi ja
joku aasialainen laji ovat lihansyöjiä, vieläpä jotkut aivan raatojen
syöjiä. Ne ovat saastaisia lintuja, joiden liha ja sulat haisevat
eltaantuneilta samoin kuin korppikotkienkin. Toiselta puolen taas
on sellaisia lajeja Intian saarilla -- etenkin Molucca-saarilla --
joiden ainoana ruokana on muskottipähkinä, mikä antaa niiden lihalle
erinomaisen hyvän tuoksun ja maun sekä vaikuttaa sen, että Itämaan
herkkusuut haluavat sitä kovasti. Tämän lajin nokkaan ilmestyy määrätyn
ajan kuluttua muutamia kouruja ja uurteita. Koska näitä vakoja
nähdään vain vanhojen lintujen nokassa, luulevat Moluccaan asettuneet
saksalaiset siirtolaiset niiden osoittavan lintujen ikää, niin että
joka poimu merkitsee yhtä vuotta. Tästä syystä ovat siirtolaiset
antaneet sille nimen _vuosilintu_.

Niinkuin jo sanoin, tunsi Karl kaikki nämä sarvilinnun
luonnonhistoriaan kuuluvat seikat, mutta sillä hetkellä ei hän
ajatellutkaan niiden ilmaisemista tovereilleen, koska kaikki kolme
olivat liiaksi syventyneet koiraslinnun liikkeiden tarkastelemiseen.
Ilmeisesti se ei ollut kasvissyöjä, sillä sen laskeutuessa alas
saattoivat he nähdä sen nokasta riippuvan pitkän sylinterin muotoisen
esineen, jonka he voivat todeta kuolleen tarhakäärmeen kappaleeksi,
siinä kun oli vain pää ja palanen ruumista jäljellä. Niinikään oli
ilmeistä, ettei sen toveri ollut tottunut kasvisravintoon, sillä siitä
tavasta, millä koiras puuhaili, näkivät katselijat tuon silvotun
matelijan olevan tarkoitetun sille. Epäilemättä se oli sen päivällinen,
sillä nyt oli se vuorokauden aika.

Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan. Melkein samalla hetkellä, jolloin
sen ruuanhankkija istuutui puun ulkonemalle, heitti se päännykäyksellä
käärmeen kappaleen ilmaan ja sitten sieppasi sen alas pudotessa -- ei
nielaistakseen sitä, vaan ainoastaan saadakseen siitä paremmin kiinni
ja voidakseen antaa sen näppärämmin toverinsa leukaluihin, jotka
pistivät näkyviin aukosta ja avautuivat ottamaan sitä.

Seuraavalla hetkellä siirtyi tuo maukas pala koiraan nokasta naaraan
nokkaan, ja sitten katosivat norsun torahampaan tapaiset leukapielet
onkaloon pusertaen käärmettä väliinsä.

Uros ei viipynyt enää hetkeäkään kauemmin puussa. Se oli tarjonnut
toverilleen päivällisen, ja ehkä sen oli nyt tuotava sille jälkiruoka.
Joka tapauksessa se kohosi heti ilmaan räpytellen siipiään yhtä
kajahtelevasti kuin tullessaankin, mutta tällä kerralla liittyi tuohon
ääneen sen sarvisten leukaluidenkin kalina kuin parin kastanjetin
helinä, saaden aikaan äänen, joka ei ainoastaan ollut kummallinen, vaan
myöskin omiaan herättämään levottomuutta äkkinäisissä.



16. luku.

NELIJALKAINEN MURTOVARAS.


Linnun lähdettyä, joka oli saanut opettaa meidän nuorille
seikkailijoillemme niin mieltäkiinnittävän luvun luonnonhistoriaa,
valtasi norsu jälleen heidän huomionsa. Ei sen vuoksi, että sen
liikkeissä olisi ollut mitään uutta, sillä se menetteli aivan samoin
kuin aikaisemminkin, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että he
tiesivät olevansa pakotettuja pysymään puussa niin kauan kuin se käveli
maassa. Luonnollisestikin he loivat silmänsä alas siihen nähdäkseen,
eikö se tehnyt mitään poislähtemisen merkkiä. He eivät voineet nähdä
mitään sellaista. Ei pieninkään liikahdus ilmaissut sen aikovan poistua.

Kun he olivat vaipuneet tarkastelemaan piirittäjäänsä, eivät he
luonnollisestikaan kiinnittäneet huomiota sikomoriin. Eivät he olisi
kääntyneetkään uudestaan tuohon puuhun päin -- ei ainakaan hyvään
aikaan, jollei heidän korviinsa olisi kuulunut ääni, joka tuntui
tulevan sarvilinnun pesästä päin. Se oli pehmeä ja melkein valittava
ääni, erilainen kuin sarvilinnun päästämä, eikä se muistuttanutkaan
minkään linnun ääntä. Se oli paremminkin jonkun nelijalkaisen
äännähdyksen kaltainen, tai se olisi myöskin voinut olla ihmisääni,
joka toisti muutamia kertoja tavun "vyä".

Ossaru saattoi heti ensi kerralla sanoa, ettei se ollut linnun eikä
ihmisolennon ääni. Melkein yhtä pian tulivat toisetkin vakuutetuiksi
siitä, ettei se ollut kumpikaan, sillä luodessaan silmänsä
sykomoriin päin he huomasivat samalla ulkonemalla, jossa äsken oli
istunut urossarvilintu, aivan erilaisen olennon -- lyhyesti sanoen
nelijalkaisen.

Jos tämä olisi sattunut ameriikkalaisessa metsässä, olisivat he voineet
otaksua eläintä pesijäkarhuksi, vaikkakin hyvin suureksi. Tarkemmin
tutkiessa olisi saattanut huomata paljon yhdennäköisyyttä ja myöskin
eroavaisuutta. Sillä oli samoin kuin pesijäkarhullakin kämmenjalkaiset
jalat, lihava pyöreä ruumis ja hyvin paksu karvainen häntä, joka oli
kiemuralla niinkuin tuolla ameriikkalaisellakin eläimellä. Se erosi
kuitenkin viimeksimainitusta siinä, että sen turpa oli lyhyt ja pyöreä,
jonkun verran kissamainen, eikä pitkä ja hoikka, kun taas sen karvat
tai paremminkin turkin muodosti paksu tasainen, yli ruumiin, raajojen
ja hännän ulottuva peite, joka näytti sileältä, kiiltävältä pinnalta.
Sen pääväri oli hyvin tumman ruskea, jossa oli kullankeltaisia juovia
ja täpliä. Kaspar huomautti sen nähdessään, että se oli kauneimpia
eläimiä, mitä hän oli milloinkaan nähnyt.

Luonnontutkija Cuvier oli tehnyt saman huomautuksen kauan ennen
Kasparia. Niin sanoi Karl kuullessaan veljensä huulilta livahtavan
arvostelun.

Ossaru tiesi eläimen olevan "vyä", mikä nimi on johdettu sen
tavallisesta äänestä, sekä sanoi sitä toisinaan nimitettävän myöskin
"tshetvaksi" tai "pandaksi".

Kuullessaan Ossarun mainitseman nimen ja etenkin kuullessaan eläimen
itsensä sen lausuvan, saattoi Karl todeta, mikä eläin se oli, ja antaa
sille toisenkin nimen, sen, jonka Frederick Cuvier oli sille pannut,
nimittäin _Ailurus_. Tämä on sukunimi, jonka se on saanut tähän asti
häiritsemättä omistaa, koska ei niitä ole keksitty mitään muita lajeja,
joten se ei ole tarvinnut mitään tarkempaa nimitystä. Mutta kaikesta
huolimatta on sille annettu yksi lisänimi. Kiiltävän turkkinsa mukaan
on sillä myöskin nimi _Ailurus fulgens_.

Vaikkakin ankarammat luonnontutkijat noudattaen taipumustaan
turhantarkkuuteen ovat luoneet tästä eläimestä eri suvun, ei mikään
eroita sitä ulkomuodon tai tapojen suhteen mäyristä, pesijäkarhuista
tai muista sellaisista petoeläimistä. Niinkuin nekin saalistaa
se lintuja ja niiden munia sekä myöskin pienempiä nelijalkaisia.
Sitäpaitsi se kiipeää ketterästi puuhun samoinkuin pesijäkarhukin.

Se asento, missä tämä meidän kuvattavanamme oleva "panda" oli silloin
kun Karl ja Kaspar sen huomasivat ensiksi, ilmaisi sen kykenevän
kiipeämään. Sen puuhat heti tämän jälkeen todistivat taas sen pitävän
linnun munista. Se ei ollut viipynyt minuuttiakaan heidän näkyvissään,
ennenkuin he huomasivat sen haeskelevan sarvilinnun munia. Ehkä sillä
sitäpaitsi oli aikomus maistaa niiden omistajan lihaa.

Nojaten paksuja kämmenjalkaisia takajalkojaan puun ulkonemaan se
kohottautui kuin pieni karhu ja alkoi etujaloillaan raaputtaa sitä
turvaseinää, jonka valmistamiseen uroslintu oli uhrannut niin paljon
aikaa ja vaivaa. Mahdollisesti sen olisi onnistunut tunkeutua pesään,
jos se olisi saanut toimia rauhassa, ja luultavasti se olisi sen
tehnytkin -- muuten se tuskin olisi ryhtynyt siihen yritykseen. Mutta
se ei saanut kauan olla yksin. Sisäpuolella olija ei olisi paljon
voinut sitä estää, vaikka se ilmeisesti havaitsi vaaran vaanivan
ulkopuolella ja vihollisen ahdistavan sen linnoitusta, minkä ilmeisesti
huomasi siitä tavasta, jolla sen nokka tuon tuostakin pistäytyi ulos ja
vetäytyi takaisin aukosta, sekä myöskin sen vihaisesta sähinästä.

Jokseenkin varmasti olisi saviseinä luhistunut, jos raapiminen olisi
saanut jatkua, mutta ennen sitä kuului puunlatvojen välistä äänekästä
siipien läimähtelyä ja räpytystä, tohinaa ja pauhinaa. Hetken kuluttua
lepattivat koiras-sarvilinnun leveät varjoisat siivet nelijalkaisen
ryövärin korvien ympärillä pitkän, lyömämiekan näköisen, reunoihinsa
asti asestetun nokan heti paikalla keskeyttäessä tungettelijan
aikomukset.

Hämmästynyt pesijäkarhu värisi tämän ensi hyökkäyksen vaikutuksesta,
sillä samoin kuin kuka perheenisä tahansa, joka kotiin palatessaan
huomaa murtovarkaan tunkeutumassa hänen taloonsa, heittäytyi
koiraslintu kokonaan kiihkeän raivon valtaan.

Mutta ryöväri, joka nähtävästi oli tottunut tämäntapaiseen, saavutti
pian malttinsa ja asettui vain lujemmin ulkonemalle, sensijaan että
olisi poistunut puusta. Asettuen siivekästä hyökkääjää vastaan se
valmistui taisteluun.

Se syttyikin heti paikalla kummaltakin puolelta. Lintu iski yhä
uudestaan vastustajaansa kiinni lyöden vahvoilla siivillään ja
pistellen käyrällä nokallaan. Nelijalkainen taas antoi takaisin sekä
hampaillaan että kynsillään joitakin kertoja, nykäisten siivekkään
vastustajansa rinnasta suunsa täyteen höyheniä.



17. luku.

FRITZ TULEE VÄLIIN.


On aivan epävarmaa, kuinka taistelu olisi loppunut, jos pesijäkarhu
ja sarvilintu olisivat olleet sen ainoat osanottajat. Kaiken
todennäköisyyden mukaan olisi kai sentään nelijalkainen voittanut
kaksijalkaisen, pesän seinämään olisi syntynyt aukko, naaraslintu olisi
kiskaistu sieltä ulos, ehkä tapettu ja syötykin, ja munat sen jälkeen.

Mutta kohtalon kirjaan ei ollut kirjoitettu, että tämän pikku draaman
loppu tulisi olemaan sellainen, sillä silloin sattui tapaus, joka
muutti taistelun luonteen kokonaan, ja tätä tapausta seurasi sarja
muita tapauksia, jotka veivät asiat aivan toiseen loppuun kuin
taistelun osanottajat tai katselijat olivat odottaneet.

Ensimmäinen näistä tapauksista ja se, joka tuli uudeksi vaiheeksi
taistelun kulussa, oli hyvin hullunkurinen, vieläpä niin suuressa
määrin, että se houkutteli puussa istuvat katselijat nauramaan.

Pesijäkarhun istuessa pystysuorana takajaloillaan sattuivat sen silmät
olemaan suoraan pesän aukkoa vastapäätä. Uneksimattakaan mistään siltä
taholta tulevasta vaarasta ajatteli ryöväri vain silmiensä varjelemista
lennossa olevaa sarvilintua vastaan. Mutta pesässä oleva naaraslintu,
joka saattoi hyvin nähdä mitä ulkopuolella oli tekeillä, ei aikonutkaan
jäädä toimettomaksi katselijaksi. Huomatessaan hyvän tilaisuuden
tarjoutuvan, se kun oli niin lähellä, että ulottui iskemään, veti se
rauhallisesti takaisin pitkän luisen nokkansa ja heilauttaen täysin
voimin niskaansa, raskaan kypärän tapaisella lisäkkeellä varustetun
päänsä painon tukiessa iskua, se löi nokkansa suoraan pesijäkarhun
silmään kuin kärkikuokalla, niin että sen terävä huippu tunkeutui
melkein kallon puhki.

Kauhun valtaamana, osittain hämmästyneenä tästä odottamattomasta
iskusta ja osittain sen tuottaman kivun vuoksi nelijalkainen päästi
kimeän huudon. Se kapusi paikalla alas puusta ja näytti kiihkeästi
haluavan päästä pakoon. Tämä aie olisikin epäilemättä onnistunut,
lukuunottamatta toisen silmän menettämistä, mutta siihen oli
suuntautunut vielä toisenkin vihollisen katse, sellaisen, jota vastaan
sen oli vielä käännyttävä. Fritz oli taistelun hälinän houkuttelemana
siirtynyt lähemmäksi paikaltaan puun juurelta ja ylös katsellen
tarkastellut kaiken aikaa kahakkaa. On tuskin luultavaa, että
rehellisen Fritzin myötätunto olisi ollut kenenkään muun kuin viattoman
linnun puolella rikollista nelijalkaista vastaan. Mutta mihin päin se
lieneekään kallistunut, varmaa vain on, että kun pesijäkarhu pääsi
alas, koira hyökkäsi paikalla sen kimppuun ja alkoi hätyyttää sitä kuin
olisi tuo eläin ollut sen vanhin ja katkerin vihollinen!

Vaikka tämä uusi hyökkäys olikin niin äkillinen -- yhtä odottamaton
kuin nokkaus silmään -- ei hurjistunut pesijäkarhu näyttänyt aikovan
antaa perään tappelematta ja, vaikkakin sen vastustaja oli paljon
mahtavampi, olisi se luultavasti antanut tälle muistoksi pari
raapaisua, jotka se olisi saanut säilyttää hautaan asti.

Mutta sillä hetkellä uhkasi Fritziä paljon suurempi vaara kuin
pesijäkarhun kynsien taholta tuleva. Jollei kohtalo olisi suosinut
sitä sen hypellessä sinne tänne tappelun kuluessa, niin että se sattui
kääntämään silmänsä määrättyyn suuntaan, olisi se huomannut olevansa
sellaisen vastustajan kynsissä, joka olisi antanut sille yhtä vähän
armoa kuin se itse pesijäkarhu-raukalle.

Mutta sattuma suosi sitä, sillä mikään muu ei sen katsetta kääntänyt
sen vanhaa vainoojaa norsua kohti. Se sattuma näytti sille
viimemainitun, joka sillä hetkellä syöksyi sitä kohti vinhaa vauhtia
silmät säkenöiden mykkää kostonhalua ja kärsä ojossa sieppaamaan
koiran. Asian näin ollen ei Fritzin tarvinnut hetkeäkään arvella, mihin
suuntaan lähtisi. Äkkiä hyljäten pesijäkarhun kuin olisi huomannut tuon
nelijalkaisen myrkkypalaksi, se loikahti päinvastaiseen suuntaan kuin
mistä norsu lähestyi. Vähemmässä kuin parissakymmenessä sekunnissa
oli ainoa kohta, mikä siitä näkyi, sen hännänhuippu, juuri katoamassa
tiheikköön.

Kaikista tähän kahakkaan osaaottaneista eläimistä oli pesijäkarhu
raukka ehkä surkuteltavin. Joka tapauksessa se oli onnettomin, sillä
tämän näytelmän keralla loppui sen elämäkin. Jokaisessa kohtaamassaan
eläimessä se tapasi vihollisensa ja viimeisestä sai sellaisen kauhean
vastustajan, joka pian teki siitä lopun. Tämä viimeinen oli norsu.
Kun tuo suuri eläin syöksyi Fritziä kohti ja huomasi sen päässeen
pakoon, päätti se tällä kerralla joka tapauksessa hankkia yhden uhrin.
Sen sijaan että olisi toteuttanut suunnitelmansa, jonka se oli vain
osittain pannut täytäntöön nimittäin seurannut Fritziä metsään --
muutti se äkkiä aikeensa ja kohdisti vihamielisyytensä pesijäkarhuun.
Se huomasi viimeksimainitun olevan ulottuvilla, sillä pesijäkarhu ei
huomannut norsun lähestymistä niinkuin Fritz, puolittain sokaistunut
kun oli linnun nokan iskusta ja puolikuollut koiran hätyyttelyistä.
Mahdollisesti se huomasi vaaran, mutta vasta sitten, kun norsu oli
päässyt niin turmiollisen lähelle, ettei mikään pako voinut enää tulla
kysymykseen.

Ennenkuin pesijäkarhu ennätti tehdä pienintäkään yritystä päästä pois
maasta, oli norsu kietaissut käyrän kärsänsä sen ympäri ja kohottanut
sen ilmaan kuin ei sen ruumis olisi ollut höyhentä painavampi. Pitäen
sitä korkealla harppasi tuo armoton hirviö muutaman pitkän askeleen
kaatunutta obeliskia kohti ja sitten se, kuin tarkoitukseensa sopivaa
paikkaa valikoiden, asetti pesijäkarhun vielä sätkyttelevän ruumiin
maahan, pani suuret etujalkansa sen päälle ja vuorotellen käyttäen
niitä tallasi pesijäkarhua, kunnes ainoa merkki, mikä oli jäljellä
murskaantuneesta eläimestä, oli muodoton turkis- ja lihakasa!

Se oli puussa istuville tuskallinen näky, mutta sitä seurasi toinen,
joka miellytti kaikkia kolmea miestä -- nimittäin norsun takaosan
näkeminen sen kulkiessa metsään päin ilmeisesti aikoen poistua
taistelukentältä.

Ei kukaan heistä voinut arvata, oliko se saanut kostonhalunsa
tyydytetyksi pesijäkarhun tuhoamisella vai oliko se lähtenyt hakemaan
Fritziä. Mutta mikä lieneekin asian aiheuttanut, varmaa on, että se
ohjasi kiertolaisnorsun pois sieltä ja lopetti piirityksen, joka oli
muuttumaisillaan erittäin kiusalliseksi.



18. luku.

"KUOLEMA NORSULLE."


Niin pian kuin norsu oli kokonaan kadonnut näkyvistä, neuvottelivat
piiritetyt maahan laskeutumisesta. He olivat peräti väsyneet siihen
asemaan, missä heidän oli pitänyt pysytellä niin kauan, sillä totta
puhuen muuttuu kovalla puun oksalla hajasäärin istuminen aikaa myöten
niin tuskalliseksi, että se on melkein sietämätöntä, vaikka se on hyvin
mukavaa lyhyen rupeaman. Etenkin Kaspar oli tullut kärsimättömäksi
tämän väsyttävän toimettomuuden vuoksi ja oli kovin raivoissaan
kiertolaisnorsulle, joka pakotti heidät sellaiseen. Muutamia kertoja
oli hän ollut lähtemäisillään pois paikaltaan ja hiipimäisillään
hakemaan pyssyään, mutta Karl, joka oli joka kerta huomannut hänen
aikeensa, oli viisaasti kyllä suostuttanut hänet luopumaan siitä.

Kaikki halusivat kiihkeästi päästä pois puusta ja he olisivat jättäneet
istuinpaikkansa heti pelätyn vihollisensa kadottua, jos olisivat olleet
varmat siitä, että se oli lopullisesti poistunut, mutta he epäilivät
sen lähteneen vain lyhyeksi ajaksi. Ehkä oli sen poistuminen vain jokin
juoni, jolla se koetti houkutella heitä alas, sillä tämänlaatuiset
norsut ovat tunnettuja siitä, että ne tekevät kepposia melkein yhtä
taitavasti kuin ihmisveijaritkin.

Heidän neuvotellessaan siitä, miten olisi paras menetellä, Ossaru
katkaisi lyhyeen heidän harkitsemisensa tarjoutumalla vapaaehtoisesti
laskeutumaan ensimäisenä ja hiipimään vähän matkaa sitä polkua,
jota norsu oli kulkenut, päästäkseen varmuuteen siitä, oliko norsu
todellakin jättänyt asemansa vai makasiko se väijyksissä lähellä metsän
reunaa.

Koska shikari osasi hiipiä metsän läpi yhtä äänettömästi kuin käärme,
ei tämä hänen tekonsa voinut olla kovinkaan vaarallinen, jos hän ei
poistuisi kovin kauas. Hänen täytyi nähdä norsu, ennenkuin tuli liian
lähelle sitä, ja siinä tapauksessa, että se kääntyisi ajamaan häntä
takaa, voisi hän taas paeta heidän puulinnoitukseensa.

Hän tuskin odotti toveriensa suostumusta, vaan laskeutui alas oksilta
heti tämän ajatuksen juolahdettua hänen päähänsä. Maahan päästyään hän
hiipi nopeasti, mutta varovasti siihen suuntaan, mihin norsukin oli
kulkenut.

Karl ja Kaspar viipyivät vielä viitisen minuuttia korkealla
istuinpaikallaan, mutta kun ei shikari palannut niin pian kuin he
olivat odottaneet, tulivat he kärsimättömiksi ja pudottautuivat alas
puusta.

Heidän ensimmäinen työnsä oli ottaa jälleen pyssyt käsiinsä ja ladata
ne uudelleen. Sitten he odottivat Ossarun paluuta asettuen sellaiselle
paikalle, mistä voisivat jälleen helposti hypähtää oksien peittoon, jos
joutuisivat äkillisen hyökkäyksen esineiksi.

Kului melkoinen aika, ennenkuin he näkivät tai kuulivat mitään
shikarista. He eivät tosiaankaan kuulleet mitään, sillä heidän
ympärillään vallitsi täydellinen hiljaisuus, jota vain silloin
tällöin katkaisivat koirassarvilinnun siipien läimähdykset. Se
nimittäin pysytteli yhä pesän läheisyydessä ilmeisesti hämmästyneenä
huomatessaan, minkä salaperäisen asiain yhteyden avulla hän oli niin
äkkiä vapautunut vastustajastaan, pesijäkarhusta.

Linnun liikkeet eivät enää herättäneet mitään mielenkiintoa Karlissa ja
Kasparissa, jotka alkoivat tulla rauhattomiksi Ossarun viipyessä poissa
niin kauan.

Mutta pian senjälkeen heidän mielensä keveni jännityksestä heidän
nähdessään shikarin sukeltavan esiin viidakosta ja lähestyvän nopein
askelin aukeaa kohtaa. Heillä oli vielä sekin ilo, että näkivät Fritzin
seuraavan hänen kintereillään. Koira oli liittynyt Ossaruun lähellä
metsän reunaa, missä se oli rauhallisesti piileskellyt pelottavan
norsun näkyvistä.

Ossarun lähestyessä huomasivat sekä Karl että Kaspar hänen kasvoillaan
ilmeen, joka yhdessä hänen kiireisen kulkunsa kanssa ilmaisi hänellä
olevan jotakin tärkeää kerrottavana.

"No, Ossaru", kysyi Kaspar, joka puhui ensimmäisenä, "mitä uutisia?
Oletteko kiertolaista nähnyt sen koommin?"

"Kiertolaistako?" vastasi Ossaru äänellä, joka ilmaisi
salaista, pelkoa. "Puhutte totta, sahib. Uutiseni koskevat tuota
kiertolaisnorsua, jollei pahempaa."

"No, mitä nyt? Oletteko nähnyt jotakin meidän luotamme lähdettyänne?"

"Nähnytkö, sahibit! Minne luulette sen menneen?"

"Minne?"

"Se on mennyt majalle."

"Majalle?"

"Suoraa päätä. Ah, sahibit!" jatkoi shikari puhuen matalalla äänellä ja
kasvoillaan taikauskoisen kauhun ilme. "Tuo eläin on liian viisas tähän
maailmaan, se ymmärtää liian paljon. Minä pelkään, ettei se sittenkään
ole norsu, vaan paholainen, joka on ottanut norsun hahmon. Miksi se on
mennyt takaisin sinne?

"Ah, nytpä ymmärrän", lausui Kaspar. "Luuletteko", lisäsi hän, "sen
toivovan löytävänsä meidät sieltä? Jos sillä oli sellainen tarkoitus",
jatkoi hän odottamatta vastausta, "ei meillä tule olemaan mitään rauhaa
niin kauan kuin se elää. Joko on meidän tapettava se, tai menettelee se
samoin meidän kanssamme."

"Sahibit", sanoi hindu pudistaen merkitsevästi päätään, "emme kykene
tappamaan sitä. Se norsu ei kuole koskaan."

"Oh, loruja, Ossi! Älkää huolehtiko suotta", lausui Kaspar torjuen
halveksivasti shikarin taikauskoisen käsityksen, "ei ole paljonkaan
syytä epäillä sitä, ettemme saattaisi tappaa norsua, jos vain pääsemme
sopivan ampumamatkan päähän. Ja uskokaa minua, mitä pikemmin ryhdymme
siihen, sitä parempi. Ilmeisesti on sillä jokin häijy aikomus koska se
on mennyt majallemme. Todennäköisesti se muistaa Fritzin siellä ensiksi
hätyyttäneen sitä, ja koska se ehkä luulee koiran paenneen sinne, on se
lähtenyt sitä hakemaan. Ohoi, Fritz, kelpo toveri, sinun ei tarvitse
pelätä. Sinä pääset helposti pois sen tieltä milloin tahansa haluat.
Sinun herrasi ovat suuremmassa vaarassa kuin sinä."

"Oletteko varma siitä, Ossaru", kysyi Karl, joka oli jonkun aikaa
seisonut äänettömästi mietiskellen, "että se on mennyt majalle?"

Vastaukseksi tähän kysymykseen ei Ossaru tahtonut ehdottomasti väittää
nähneensä norsun menneen aivan sille paikalle, missä maja sijaitsi,
mutta hän oli seurannut sen kulkua sakean metsävyöhykkeen läpi ja
sitten puuhun kiivettyään huomannut tuon suuren nelijalkaisen kulkevan
majalle päin. Hän ei epäillyt ollenkaan sen suuntaavan askeleitaan
sinne, vaikka ei voinut arvata mistä syystä, hänen taikauskoinen
pelkonsa kun oli estänyt häntä tekemästä mitään otaksumia.

"Yksi asia on selvä", sanoi Karl mietittyään tähän asti, "meidän ei
kannata ollenkaan yrittää jatkaa alottamaamme tarkistelua, kunnes
norsu olisi poissa tieltä. On aivan totta, mitä sanot, veli Kaspar.
Nyt, kun se on huomannut meidän olevan täällä ja sen lisäksi vielä
raivostunut meidän tuottamistamme haavoista, ei se todennäköisesti
unohda tapahtunutta. Emme voi toivoa rauhaa tai turvallisuutta,
ennenkuin olemme onnistuneet tuhoamaan sen. Ei ole mitään järkisyytä,
mikä estäisi meitä ryhtymästä siihen heti paikalla, vaan kaikki seikat
kehottavat meitä siihen. Meidän henkemme suorastaan riippuu siitä,
saammeko sen lopetetuksi, eikä ole turvattu, ennenkuin suoritamme sen
työn."

"Lähtekäämme siis paikalla sen kimppuun!" huudahti Kaspar, "ja olkoon
tunnuslauseemme 'kuolema norsulle'!"



19. luku.

KOTI RAUNIOINA.


Enempää viivyttelemättä lähtivät seikkailijamme kulkemaan takaisin
majalle aivan samaa polkua kuin norsukin oli mennyt -- minkä he voivat
päättää pitkin tietä näkemistään eläimen jäljistä, jotka shikarin
kokenut silmä jo oli keksinyt ja joita hän nyt osoitti tovereilleen
heidän astellessaan. Siellä täällä näkyi sen suuria jalanjälkiä
turpeessa sellaisissa kohdin, missä maaperä oli pehmeää. Toisissa
paikoin, missä ei näkynyt mitään jälkiä, ilmaisivat Ossarulle äskettäin
maahan pudonneet lehdet ja oksat sekä verrattain suuret puista
taittuneet ja jonkin matkaa ennen putoamistaan kulkeutuneet puunhaarat
selvästi sen tien, mitä norsu oli astellut.

Shikari oli usein seurannut villinorsujen jälkiä Bengalin
aarniometsissä ja tunsi tarkoin näiden kulkutiet. Senvuoksi hän saattoi
sanoa toisille, ettei kiertolaisnorsu ollut pureskellut puunlehviä
mennessään, sillä lehdissä ja oksissa ei ollut mitään jälkiä sen
hampaista, vaan että se päinvastoin oli kulkenut nopeasti eteenpäin
kuin jotakin erityistä tarkoitusta silmällä pitäen. Paremminkin näytti
siltä kuin olisi nuo murtuneet oksat repäisty poikki senvuoksi, että
norsu oli suutuksissa sen osaksi tulleesta huonosta kohtelusta sekä
pettynyt kostoaikeittensa epäonnistumisesta.

Ossarun ei tarvinnut kehoittaa tovereitaan varovaisuuteen. He tiesivät
yhtä hyvin kuin hänkin, että tällainen raivostunut norsu kuin tämä
oli, olipa se sitten kiertolainen tai tavallinen rehellinen norsu, ei
suinkaan ollut turvallinen seuratoveri. Heillä olikin ollut sekä silmin
että korvin havaittavia todistuksia siitä, että erikoisesti tämä norsu
oli mitä vihaisin olento.

He kulkivat siis eteenpäin tavattoman varovasti pitäen tarkoin silmänsä
ja korvansa varuillaan ja samalla liikkuen aivan sanattomina tai
keskustellen vain kuiskaten.

Se polku, jota myöten he palasivat majalleen, ei ollut sama, jota
pitkin he olivat tulleet. Kallioiden tutkisteleminen oli johtanut
heidät hyvän matkaa laakson reunan ympäri. Nyt he astelivat pitkin
norsun kulkemaa polkua, joka vei melkein suoraan majalle, niinkuin
Ossaru jo oli todennut.

Päästessään lähemmäksi alkuperäistä asumustaan he näkivät merkkejä
siitä, että vihollinen oli yhä heidän edellään. Koska he tiesivät,
ettei aivan likellä kuumaa lähdettä eikä siis majankaan vieressä
ollut suuria puita tai muuta turvapaikkaa, minne he olisivat voineet
hyökkäyksen esineiksi joutuessaan vetäytyä pakoon, alkoivat he kulkea
yhä varovammin. Siltä puolelta, josta he nyt lähestyivät majaa, ei
sitä voinut nähdä, ennenkuin he pääsisivät lähemmäksi kuin kahdensadan
kyynärän päähän siitä. Heidän oli ensin kuljettava jokseenkin korkeita
puita kasvavan viidakon läpi, jonka jälkeen maja tulisi näkyviin.

Astuessaan tähän viidakkoon he huomasivat melkoiseksi levottomuudekseen
sielläkin vereksiä norsun jälkiä. Nyt he varmasti tiesivät sen
kulkeneen tämän kautta heidän edellään sekä suunnanneen askeleensa
suoraan majalle.

Mitä ihmettä se saattoi sieltä tahtoa? ihmettelivät taas nuo kaikki
kolme. Tosiaankin näytti siltä kuin se olisi mennyt sinne heitä
hakemaan, kuin se olisi luullut heidän palanneen kotiin, kun ei
nähnyt heitä äskeisellä taistelupaikalla, ja halunnut jatkaa heidän
tuttavuuttaan.

Näkemänsä perusteella täytyi heidän myöntää tuon suuren nelijalkaisen
omistavan aivan luonnottoman paljon älyä, ja tämä vaikutti sen, että
heidän mielessään heräsi hyvin tuskallinen pelon tunne, vaikka se
saattoi olla vain mieletöntä kuvittelua. Se, mitä he näkivät tullessaan
viidakon toisesta reunasta ulos, ei ainoastaan vahvistanut tätä pelon
tunnetta, vaan paisutti sen todelliseksi kauhuksi.

Majaa, jonka olisi nyt pitänyt olla heidän silmäinsä edessä, eikä
aivan kahdensadankaan askelen päässä, ei enää ollut olemassa! Vain sen
rauniot näkyivät siellä. Ne suuret vierinkivet, joista sen seinät oli
rakennettu, samoin kuin kattona olleet hirret ja oljet, heinävuoteet,
joilla he olivat nukkuneet, karkeatekoiset talouskapineet sekä muut
esineet, joita he olivat käyttäneet, olivat kaikki hujan hajan maassa.
Ei talon, ei edes majan näköistäkään ollut osoittamassa sitä paikkaa,
missä oli ollut ihmisasunto.

Niin -- sillä kohdalla, missä oli ollut heidän karkeatekoinen
hökkelinsä, näkivät seikkailijamme vain vieläkin karkeatekoisemmat
rauniot -- tuskin kiveä kiven päällä!

He katselivat tätä kaikkea pelon -- jopa suorastaan kauhun tuntein.
Brahman tai Vishnun pakanallinen palvelija ei enää ollut ainoa,
jonka mielen täyttivät taikauskoiset kuvittelut. Hänen nuoret
kristityt toverinsa olivat melkein samanlaisen taikauskon valtaamat.
He käsittivät tosin hyvin, mikä oli aiheuttanut talon hävityksen.
Vaikkei tuon ilkityön tekijää missään näkynyt, tiesivät he sen aivan
hyvin norsuksi. Ei mikään muu selitys ollut mahdollinen. Itse tuo
teko ei kauhistuttanut heitä, vaan sen inhimillisen tai paremminkin
paholaisälyn tarkasteleminen, joka oli johtanut eläimen siihen ja
saanut sen ryhtymään tähän kostoon, joka ehkä oli vain alku valmistusta
vieläkin suurempaan.

Vaikka ei hävitystyötä ollut voitukaan suorittaa monta minuuttia ennen
heidän tuloaan, näytti norsu poistuneen siltä paikalta. Ainakaan ei
sitä näkynyt missään lähistöllä, ja tarpeetonta on mainitakaan, että
asiaa tarkoin tutkittiin. Peläten sen olevan vaarallisen lähellä he
olivat pysytelleet pensaiden suojassa tarkastellessaan raunioita
kauempaa. Vasta melkoisen väliajan kuluttua he uskalsivat tulla
aukealle päästäkseen selville vahingon täydestä suuruudesta.

Viimein he tekivät näin ja huomasivat hävityksen perinpohjaiseksi.
Mitä majaan tuli, ei jälkeäkään koko rakennuksesta ollut havaittavissa
-- seinät ja katto oli hajoitettu maan tasalle. Mutta suurempi
surun lähde nyt kodittomille kasvinhakijoille oli se, että heidän
pieni ampumatarvevarastonsa -- ruuti, jota he koko vankeutensa ajan
olivat huolellisesti säilytelleet -- oli hajoitettu muun roskan
joukkoon ja luonnollisestikin auttamattomasti hukassa. Se oli ollut
sijoitettuna suureen kurpitsapallonkuoreen, joka oli valmistettu
siihen tarkoitukseen. Sen oli raivostunut nelijalkainen murskannut
jalkojensa alle samalla kuin muunkin sen tapaisen irtaimiston. Heidän
savustetut ruokavaransa oli myöskin viskelty pois säilytyspaikastaan
ja poljettu maan tomuun. Mutta vaikka sekin suretti heitä, ei se
kuitenkaan tuntunut niin katkeralta. Toisia ruokavaroja saattoi hankkia
-- ei tosin niin helposti nyt, kun ruuti oli tuhoutunut -- mutta
viimeksimainittua he eivät voineet korvata.



20. luku.

JÄLLEEN PUUHUN!


He olisivat ehkä kauemminkin viipyneet maassa valitellen tätä
korvaamatonta tappiota, mutta he pelkäsivät vielä norsun palaavan.
Minne se oli mennyt? Sen kysymyksen he lausuivat toinen toiselleen
jokaisen katsellessa eri suuntaan samalla kun heidän silmistään ilmeni
rauhattomuus.

Kiertolaisnorsu ei ollut voinut olla poissa tältä paikalta enempää
kuin muutamia harvoja minuutteja. Ruoho, jonka se oli suunnattomalla
painollaan polkenut maahan, oli vielä tuoretta. Sen olisi kuitenkin
saattanut nähdä joka suunnalle melkein neljännesmailin päähän. Sitä
lähempänä ei ollut minkäänlaista metsää, joka olisi voinut suojata niin
suurta eläintä kuin norsu oli.

Niin ajattelivat Karl ja Kaspar, mutta Ossaru oli toista mieltä. Se
metsäpala, jonka kautta he olivat kulkeneet, riittäisi hyvin kätkemään
norsun, sanoi hän. Sitäpaitsi hän kertoi lisäksi erään pikku seikan,
jonka kokemus oli opettanut hänelle hänen shikarina ollessaan, sen
nimittäin, että norsu, niin suuri kuin se onkin, saattaa kätkeytyä
vähäiseen suojaan ihmeteltävän taitavasti, että sen viisaus auttaa
sitä valikoimaan parhaan mahdollisen piilopaikan ja että sen, vaikkei
se osaa kyyristyä eikä ryömiä, onnistuu usein välttää valppaimmankin
metsästäjän silmä pysyen hiljaa ja ollen etäältä vain muodoton kasa.

Vaikkakin Karl ja Kaspar tuskin saattoivat uskoa sitä, ilmaisi Ossaru
käsityksenään, ettei norsu ainoastaan saattanut piiloutua siihen
vähäiseen viidakkoon, josta he puhelivat, vaan että se todellakin oli
siellä.

Heidän onnettomuudekseen tukivat Ossarun väitettä liiankin pian
tosiasiat, joiden tarkkuudessa ei ollut pienintäkään epäilyn sijaa.
Kun he seisoivat tutkistelemassa viidakkoa terävin katsein ja korvat
kovasti jännittyneinä erottaakseen joka äänen, mikä saattaisi lähteä
sieltä, huomasivat he muutamien korkeiden vesojen latvoissa liikettä,
joka lähestyi keskustaa. Seuraavalla hetkellä lehahti pari kaunista
fasaania surisevin siivin lentoon, samalla päästäen kovan hätähuudon.

Linnut pakenivat, viidakosta lähtiessään, seikkailijoittemme päiden
yli ja saivat huudoillaan aikaan sellaisen räikynän, että Fritz rupesi
hellittämättömästi haukkumaan.

Joko vihollinen oli vain ollut väijyksissä odottaen sopivaa
hyökkäystilaisuutta tai kiihotti sitä koiran tuttu ja vihattu ääni
uudelleen kostoon, varmaa vain on, että ennenkuin säikähtynyt kolmikko
saattoi vaihtaa lausettakaan keskenään, näkyivät pitkä keilamainen
kärsä ja leveät paksut hartiat vähäisen viidakon läpi. Kaikesta
päättäen oli selvää, että hirviö kulki heitä kohti petollisen laahaavin
askelin, mikä vie suunnatonta nelijalkaista eteenpäin meikein
nelistävän hevosen vauhdilla, vaikkakin se näyttää vain kävelyltä.

Hetkisen pysyivät miehet paikoillaan, ei suinkaan sen vuoksi, että
olisivat aikoneet odottaa hyökkäystä tai koettaa torjua sitä, vaan
yksinkertaisesti siksi, etteivät tietäneet mihin suuntaan pakenisivat.

Niin ymmälle he joutuivat nähdessään vihollisen lähenevän, että
kului muutamia sekunteja, ennenkuin kukaan noista kolmesta saattoi
esittää suunnitelmaa, joka olisi tarjonnut pakomahdollisuuden. Melkein
koneellisesti kohottivat Karl ja Kaspar pyssynsä vaakasuoraan asentoon
aikoen laukaista ne vihollisensa naamaan, sillä heillä ei ollut paljon
toivoa, että heidän pyssyistään lähtenyt lyijy, ne kun kumpikin olivat
pienikokoisia, saattaisi pysähdyttää sen hurjaa hyökkäystä.

Molemmat laukaisivat samalla hetkellä, ja sitten pamautti Kaspar
toisenkin panoksensa. Mutta niinkuin he olivat odottaneetkin, norsu
jatkoi hyökkäystään eteenpäin.

Onneksi heille ei shikari ollut ryhtynyt lennättämään nuolta
jousestaan. Kokemus oli opettanut hänelle, että nuoli oli hyödytön ase
sellaisissa olosuhteissa. Hän olisi yhtä hyvin voinut koettaa potkaista
norsua tai pistää neulan sen kärsään. Kumpikin näistä tempuista olisi
vahingoittanut eläintä melkein yhtä paljon ja ehkä ärsyttänyt sitä
vähän vähemmän kuin Ossarun nuoli.

Tämän tietäen oli shikari sensijaan, että olisi vaivannut itseään
jousipyssyllään tai tuhlannut aikaa mihinkään ajatuksiin vastarinnasta,
käyttänyt harvat harkinnan varalle jääneet sekunnit lähistön nopeaan
tarkasteluun nähdäkseen, oliko mitään pakomahdollisuutta olemassa.

Totta puhuen näytti ympäristö jokseenkin vähän lupaavalta. Kallioissa
ei ollut mitään askelmia, joille he olisivat voineet kiivetä pois
norsun ulottuvilta. Viidakko olisi voinut tarjota heille väliaikaisen
turvapaikan, mutta vaikkakin se oli kätkenyt norsun heidän silmiltään,
ei se olisi voinut kauaa piilottaa heitä niin viisaan eläimen näkyvistä
kuin heidän vastustajansa tuntui olevan. Sitäpaitsi oli norsu heidän ja
sen välillä, joten siihen suuntaan pakeneminen olisi ollut samaa kuin
suoraan sen kärsään heittäytyminen!

Onneksi osuivat shikarin silmät tällä epävarmuuden ja päättämättömyyden
hetkellä erääseen turvapaikkaan: puuhun, joka oli ainoa koko sillä
paikalla. Se oli sama puu, joka oli jo aikaisemmin ollut välikappaleena
hänen henkensä pelastamisessa. Se nimittäin kasvoi niiden pikku salmien
vieressä, joihin Ossaru oli laskenut verkkonsa, ja sen avulla Kaspar
oli saattanut kiskoa hänet ylös lentohiekasta.

Tämä puu oli hyvin suuri, ja kun se kasvoi aivan erillään muista,
olivat sen oksat saattaneet vapaasti ulottua joka suuntaan, ojentuen
melkein salmien poikki.

Ossaru ei tuhlannut kallisarvoisia hetkiä turhaan arvelemiseen, vaan
huutaen nuorille herroille ja käskien heidän seurata hänen esimerkkiään
hän painoi puuta kohti niin nopeasti kuin hänen säärensä kantoivat.
Vasta kolmannen tai neljännen oksakerroksen päälle päästessään hän
katsahti taakseen nähdäkseen, seurattiinko hänen esimerkkiään.

Nuorukaiset olivat ripeästi noudattaneet hänen kehoitustaan panematta
hetkeksikään sen oikeutta kysymyksenalaiseksi, ja molemmat olivat
ylhäällä puussa melkein yhtä nopeasti kuin shikarikin.



21. luku.

LEPPYMÄTÖN PIIRITTÄJÄ.


Fritz oli paennut herrojensa keralla puun juurelle asti, mutta
koska sillä oli vain koiran kynnet, ei se kyennyt kiipeämään eikä
luonnollisesti voinut seurata heitä pitemmälle. Mutta jollei se
saattanut nousta puuhun, ei se myöskään aikonut jäädä sen juurelle,
koska ei nähnyt mitään mahdollisuutta välttää norsun kostoa.
Hetkeksikään pysähtymättä se syöksyi veteen ja ui salmien poikki.
Sitten se kahlasi ylös vastakkaiselle äyräälle ja livisti järven
rannalla kasvavien kaislojen suojaan sekä kätkeytyi sinne.

Tällä kerralla ei norsu kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Sen
silmät olivat suunnatut vain metsästäjiin, ja heihin näyttivät sen
kostoaikeet nyt erikoisesti kohdistuneen. Se oli ollut aivan heidän
kintereillään heidän juostessaan aukean yli ja näki selvästi heidän
kiipeävän puuhun. Se oli tosiaankin niin lähellä, että Karlin ja
Kasparin täytyi taas pudottaa pyssynsä voidakseen käyttää kumpaakin
kättään kiipeämiseen. Muuten he eivät olisi ennättäneet päästä sen
ulottuvilta ja pieninkin viivytys heidän taholtaan olisi voinut olla
kohtalokas jommallekummalle tai molemmillekin.

Karl kiipesi viimeisenä. Juuri hänen kohottaessaan jalkansa eräältä
oksalta nostaakseen ne ylemmälle, kiersi norsu kärsänsä ensinmainitun
ympärille ja taittoi sen poikki kuin se olisi ollut vain hento kaisla.

Mutta nyt oli Karl, niinkuin toisetkin, poissa sen ulottuvilta. Kaikki
kolme onnittelivat itseään vieläkin, että olivat päässeet pakoon
vaaralta, joka ei ollut kuolemaa vähäisempi.

Jos mahdollista, oli norsu nyt raivostuneempi kuin milloinkaan. Se
ei ollut ainoastaan toista kertaa pettynyt kostotuumissaan, vaan oli
saanut kolme uutta luodinhaavaa, jotka, vaikka ne olivatkin vain
pelkkiä raapaisuja sen suunnatonta ruumista peittävässä nahkassa,
olivat kyllin kipeitä ärsyttääkseen sitä aivan äärimmäisyyteen asti.
Päästäen kimeän, torven ääntä muistuttavan huudon se heilutteli
kärsäänsä korkealla ilmassa sekä tarttuen sillä ulottuvillaan oleviin
puunhaaroihin taitteli niitä päärungosta kuin olisivat ne olleet
hentoja oksia.

Lyhyessä ajassa oli puu, jonka haarautumat olivat ulottuneet alas asti,
täydellisesti karsittu melkein kahdenkymmenen jalan korkeuteen saakka,
kun taas alla olevaa maata peittivät oksat, lehdet ja taittuneet
puunhaarat, jotka olivat murskautuneet aivan pehkuiksi norsun painavien
kavioiden alla sen tallatessa niitä lakkaamatta.

Tyytymättä karsimaan oksia puusta tarttui tuo suuri torahampainen sen
runkoon kietaisten kärsänsä niin pitkälle kuin saattoi sen ympäri ja
alkoi nykiä sitä kuin olisi toivonut voivansa kiskoa sen ylös juurineen.

Huomattuaan tuon teon olevan ylivoimaisen se hellitti otteensa
ja ryhtyi sitten toiseen yritykseen -- työntämään puuta kumoon
hartioittensa voimalla.

Vaikka sen onnistuikin saada puu tutisemaan, käsitti se pian sen
seisovan kyllin lujassa uhmatakseen ravistajan koko voimaa, niin suuri
kuin se olikin. Tästä vakuutettuna se viimein luopui yrityksestä.

Mutta se ei näyttänyt pienintäkään poislähdön merkkiä, vaan asettui
päinvastoin puun juurelle; aivan toiset olivat näet sen aivoitukset.

Vaikkakin seikkailijamme olivat tyytyväisiä siihen, että olivat
turvassa, eivät he suinkaan olleet riemuissaan. He huomasivat
olevansa suojassa vain joksikin ajaksi, sillä vaikka heidän pelottava
vastustajansa vetäytyisikin pois jonkin hetken kuluttua ja antaisi
heidän vapaasti tulla alas, ei heillä olisi mitään varmuutta
turvallisuudesta tulevaisuudessa. Heillä oli nyt vähemmän toivoa voida
tuhota tuo mahtava vihollinen, koska heillä oli pyssyissään vain yksi
panos jäljellä. Se ei olisi kylliksi viemään norsulta henkeä. Se,
että tuo nelijalkainen oli tuhonnut heidän ruutinsa, näytti oikein
sotajuonelta, joka jätti heidät surkeaan pulaan.

Minkäänlaisessa rakentamassaan majassa he eivät olisi paremmin suojatut
sitä vastaan kuin avoimella kentälläkään, sillä norsu oli osoittanut
voivansa hävittää vahvimmatkin seinät, joita he saattoivat pystyttää.
Päästäkseen pois sen ulottuvilta olisi heidän pakko pysytellä aina
puun latvoissa ja viettää apinain ja oravain elämää, mikä olisi hyvin
epämiellyttävä olotila.

Juuri silloin johtui Kasparin mieleen ajatus, joka tarjosi heille
vaihtoehdon tätä puuhun jäämistä vastaan. Hän muisti luolan, jossa he
olivat tappaneet karhun. Sinne saattoi päästä vain portaita myöten,
joten se luonnollisesti olisi norsulle saavuttamaton paikka. Kun he
taas pääsisivät tästä pinteestä, saattaisivat he hakea siellä turvaa.



22. luku.

JUOMAN HANKKIMINEN.


Ajatus luolasta oli hyvä ja soi heille vähän lohdutusta keskellä
ahdistusta.

Mutta ei paljon, sillä vaikka he olisivatkin kyllin turvassa luolassa
ollessaan, eivät he voisi tehdä siellä mitään. Valon puute estäisi
heitä valmistamasta tikapuita, ja hankkiessaan puuainetta he olisivat
joka hetki siinä puuhassa ollessaan alttiina leppymättömän vihollisensa
hyökkäyksille.

Tuo tulevaisuuden näky riitti saattamaan heidät alakuloisiksi --
vaikkakin he tiesivät, että luola tarjoaisi heille luotettavan
turvapaikan, minne he voisivat vetäytyä, jos joutuisivat vainotuiksi.

Kun norsu pysyi verrattain rauhallisena jonkin aikaa, valtasivat nämä
ajatukset tulevista puuhista heidän kaiken huomionsa. Koska he nyt
olivat varmassa turvassa, ei heitä vaivannut minkään välittömän vaaran
pelko.

Mutta hyvin pian alkoi tämä turvallisuuden tunne hävitä. Kuinka kauan
täytyisi heidän pysyä puussa? Se kysymys heräsi nyt heidän mielessään
ja muuttui aikaa myöten levottomuuden lähteeksi.

Vaikka ei kukaan heistä voinut vastata tähän kysymykseen, saattoivat
kuitenkin kaikki ymmärtää, että piirityksestä tulisi pitkäaikainen
-- ehkä paljon pitempi kun se, joka oli äskettäin loppunut, sillä
norsu, jota kiihdytti syvä ja leppymätön viha, ilmaisi äreällä
muodollaan päätöksenään olevan pysyä paikallaan epämääräisen ajan.
Tämän huomatessaan tulivat seikkailijamme jälleen levottomiksi. Heidän
asemansa ei ainoastaan ollut väsyttävä, heidän kun oli istuttava
hajasäärin ohuilla oksilla, vaan jos piiritystä jatkuisi, joutuisivat
he vielä senkin vaaran alaisiksi, joka uhkaa kaikkia piiritykseen
joutuneita ihmisiä: nälkäkuoleman. Jo alussa kaikki kolme olivat
nälkäisiä kuin sudet. He olivat syöneet vain keveän aamiaisen
eikä mitään sen jälkeen, sillä heillä ei ollut aikaa päivällisen
keittämiseen. Nyt oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos vihollinen
jatkaisi piiritystään kaiken yötä, olisi heidän ryhdyttävä nukkumaan
illallisetta. Ah niin, nukkumaan! Ehkä ei heillä sinä yönä tulisi
olemaan vuodetta eikä unta, sillä kuinka he voisivat nukkua noin
kovilla oksilla? Jos he hetkeksikään kadottaisivat tietoisuutensa,
putoaisivat he ja syöksyisivät valveillaan olevan piirittäjänsä päälle!
Ja vaikkapa he sitoisivat itsensä puuhun kiinni, olisi mahdotonta
ajatella niin kapeilla alustoilla nukkumista.

He eivät siis voineet toivoa saavansa illallista tai unta sinä yönä.
Mutta heitä vaivasi eräs toinen himo enemmän kuin nälkä tai uni. Se oli
jano. Niillä kovilla ja moninaisilla ponnistuksilla, joihin heidän oli
ollut pakko ryhtyä sitten aamun -- puihin kiipeäminen ja tiettömien
viidakkojen läpi hiipaileminen yhtyneenä yhä uudistuneen vaaran
aiheuttamiin mielenliikutuksiin -- kaikilla niillä oli ollut taipumus
herättää janoa. He tunsivatkin sitä aivan tavattomassa määrässä. Sitä
ei suinkaan vähentänyt heidän alapuolellaan välkkyvän veden näkeminen.
Päinvastoin se kiihdytti vain tuota halua melkein sietämättömässä
määrässä.

Melkoisen ajan he tunsivat tuota tuskaa voimatta toivoa sen
lievittämistä. Järven välkkyessä heidän silmiensä edessä kirkkaassa
auringonpaisteessa ja joen hiljaa lipuessa alapuolella olevien solien
läpi he saattoivat käsittää selvemmin kuin mielikuvituksessa, millaisia
Tantalus paran hirveiden kärsimysten oli täytynyt olla.

Heidän kärsittyään tätä tuskaa melkoisen pitkän ajan pääsi Kasparilta
huudahdus, joka kiinnitti häneen toisten huomion.

"Tulta ja tulikiveä!" huudahti hän. "Mitä me olemme ajatelleet kaiken
aikaa? Kolme miestä istuu tässä tukehtumaisillaan janoon, ja joki
virtaa ulottuvillamme!"

"Ulottuvillamme? Sitäpä toivoisin, Kaspar", lausui Karl jokseenkin
epätoivoisella äänellä.

"Se on varmasti ulottuvillamme. Katsohan!"

Puhuessaan ojensi Kaspar nyt melkein tyhjentynyttä kuparista
ruutisarveaan. Karl ei vielä nytkään oikein ymmärtänyt häntä.

"Mikä estää meitä laskemasta tätä alas", kysyi hän, "ja vetämästä sitä
jälleen ylös täynnä vettä? Ei mikään. Onko teillä, Ossaru, köydenpätkää
mukananne?"

"Kyllä, sahib, minulla on", vastasi shikari samalla vetäen puuvillaisen
paitansa povesta esille kimpun hamppupunosta ja ojentaen sen nuorelle
metsästäjälle.

"Se on kyllin pitkä", sanoi Kaspar ottaen köyden, jonka hän seuraavalla
hetkellä kiinnitti ruutisarven kaulan ympäri. Kaadettuaan ruudin
patruunakoteloonsa hän antoi sarven pudota alas, kunnes se upposi
jokeen. Antaen sen olla siellä niin kauan, että se täyttyi vedellä, hän
veti sen jälleen ylös ja tarjosi sen onnitellen Karlille kehoittaen
häntä juomaan sydämensä pohjasta. Karl totteli tätä käskyä ilman
pienintäkään viivyttelyä.

Sarvi tyhjentyi pian. Sitten se taas laskettiin alas ja täyttyi
sekä tyhjentyi. Tätä menettelyä jatkui siksi, kunnes kaikki olivat
tyydytettyjä eikä puun latvassa enää ollut yhtään janoista ihmistä.



23. luku.

JÄTTILÄISMÄINEN RUISKU.


Saatuaan Kasparin kekseliään tempun avulla niin paljon vettä kuin
halusivat, tunsivat piiritetyt kykenevänsä paremmin kestämään
väsyttävässä asemassaan. He mukautuivat sietämään kiusaa vähän kauemmin
niin filosofisesti kuin saattoivat, kun suureksi hämmästyksekseen
saivat paljon runsaamman vesikestityksen kuin halusivat, vieläpä yhtä
odottamattomasta kuin omituisesta lähteestä.

Olisi vaikea sanoa, oliko norsu saanut vihjauksen nähdessään
ruutisarven uppoavan veteen vai oliko ajatus juolahtanut sen päähän
ilman mitään erikoista aihetta. Varmaa vaan on, että heti viimeisen
sarvellisen noustua ylös ja ennenkuin vesipyörteet olivat hävinneet
järven pinnalta, syöksyi norsu veteen samalla upottaen kärsänsä syvälle
kuin juodakseen.

Joitakin hetkiä se pysyi liikkumattomassa asennossa, ilmeisesti
täyttäen tilavan vatsansa nesteellä.

Ei ollut olemassa mitään syytä, jonka vuoksi se ei olisi ollut yhtä
janoinen kuin katselijatkin. Ei puussa olijoilla ollutkaan muuta
aavistusta kuin että tuo suuri nelijalkainen oli kahlannut lammikkoon
vain sammuttaakseen janoaan.

Sen liikkeissä ja siinä tavassa, millä se nyt imi vettä itseensä, oli
kuitenkin jotakin, mikä ilmaisi toisenlaista tarkoitusta. Ei kestänyt
kauan, ennenkuin tämän osoitti todeksi eräs seikka, joka toisenlaisissa
olosuhteissa olisi herättänyt naurunhalua katselijoissa. Mutta tässä
tapauksessa olivat katselijat itse pilan esineinä, jos tällaista voi
sanoa pilaksi, ja sen kestäessä ei ainoakaan näistä kolmesta tuntenut
pienintäkään halua antautua ilon valtaan.

Norsu nimittäin menetteli seuraavalla tavalla:

Täytettyään kärsänsä joesta vedellä se nosti sen ilmaan. Sitten se
suuntasi sen puuta kohti, tähtäsipä vielä erittäin kylmäverisesti
ja tarkisti, niinkuin tähtientutkija kaukoputkeaan sovitellessaan,
kastavan vesivirran niiden kolmen miehen kasvoihin, joita se piiritti.
Kaikki kolme, jotka sattuivat istumaan lähekkäin, joutuivat samalla
hetkellä ja samalla lailla tämän odottamattoman vedenpaisumuksen
uhreiksi ja ennenkuin kukaan heistä oli ennättänyt laskea
kahteenkymmeneen, olivat he likomärkiä kiireestä kantapäähän asti. Joka
riekale heidän selässään ja etupuolenaan kastui niinkuin he olisivat
olleet tuntikausia myrskysateen piestävinä.

Mutta norsu ei tyytynyt siihen, että olisi antanut heille vain yhden
suihkun. Niin pian kuin sen ensimmäinen varasto oli tyhjentynyt, se
upotti jälleen veteen taipuvaisen imuputkensa, täytti sen uudelleen,
tähtäsi tarkoin ja antoi vesivirran suihkuta miesten kasvoihin.

Tällä lailla se menetteli vetäen vettä sisäänsä joesta ja ruiskuttaen
sitä suurella lihasruiskullaan, kunnes oli liottanut heidät ainakin
kymmenen kertaa.

Heidän asemansa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava, sillä
vesivirta, joka suuntautui heihin yhtä voimakkaasti kuin paloruiskun
letkutorvesta, oli pyyhkäistä heidät pois heidän horjuvalta
istuinpaikaltaan, puhumattakaan siitä suuresta kiusasta, jonka suihku
aiheutti heille.

Oli vaikeaa arvata, mikä saattoi olla norsun kummallisen menettelyn
aiheena. Ehkä se oli toivonut voivansa ajaa heidät pois puusta tai
väkivallalla pyyhkäistä heidät alas oksilta, tai ehkä se oli vain
aikonut tehdä heidän asemansa mahdollisimman epämukavaksi ja siten
jossakin määrin tyydyttää pahanilkisyyttään.

Yhtä vaikeaa olisi ollut sanoa, kuinka kauan tätä puuhaa olisi
kestänyt. Ehkä tuntikausia kauemmin, koska vesivarasto oli
tyhjentymätön, mutta siitä tuli sellainen loppu, jota ei aavistanut tuo
suuri paksunahkainen itse eivätkä sen vesiantimien saajat.



24. luku.

VAJONNUT MÖHKÄLE.


Juuri paraikaa norsun puuhaillessa ja jatkaessa täysin innoin
vesiotteluaan sekä ilmeisesti nauttiessa siitä pahansuovasti, he
näkivät sen äkkiä lakkaavan. Sitten sen suunnaton ruumis alkoi huojua
puolelta toiselle, suurten hartiain kohotessa vuorotellen, pitkän
kärsän pyyhkiessä ilmaa ympyrän muotoisesti, samalla päästäen veden
sijasta kimeitä huutoja, jotka ilmaisivat joko tuskaa tai kauhua.

Mitä se saattoi merkitä? Nelijalkaisen oli ilmeisesti vallannut jokin
äkillinen pelko, mutta kuka tai mikä oli sitä uhkaava vihollinen? Niin
kyselivät Karl ja Kaspar itsekseen, mutta ennenkuin kumpikaan ennätti
pukea ajatuksensa sanamuotoon, oli shikari vastannut heille.

"Hiihaa!" huudahti hän. "Hyvä! Oikein hyvä! Kiitos Suuren Gangeksen
Jumalalle! Katsokaahan, sahibit, norsu vaipuu alas, se putoaa
lentohiekkaan, mikä oli vähällä nielaista Ossarun! Hiihaa, se vajoaa,
se vajoaa!"

Karl ja Kaspar ymmärsivät helposti Ossarun katkonaisen, mutta
riemuitsevan puheen. Kääntäen silmänsä alapuolella olevaan petoon ja
katsellen sen liikkeitä he heti käsittivät shikarin puhuneen totta.
Norsu ilmeisesti upposi lentohiekkaan!

He olivat huomanneet sen ensi kertaa astuessa joen uomaan, ettei vesi
ulottunut paljon sen polvien yläpuolelle. Nyt se oli sen kyljissä asti
ja kohosi hitaasti ja varmasti yhä korkeammalle. Sitäpaitsi ilmaisivat
sen vimmatut ponnistelut, sen hartiain vuorotellen kohoaminen, sen
kiihkeät huudot ja kärsä, joka nopeasti kääntelehti milloin millekin
puolelle kuin etsien mihin tukikohtaan tarttuisi, -- kaikki tämä
todisti Ossarun väitteen oikeaksi; norsu vajosi paraikaa lentohiekkaan.
Ja nopeasti se vaipuikin alemmaksi. Ennenkuin katselijat olivat
tarkastelleet sitä viittä minuuttia, nuoleskeli vesi jo melkein sen
selän tasalla ja sitten tuuma tuumalta, jalka jalalta se kohosi
korkeammalle, kunnes pyöreät hartiat katosivat näkyvistä ja vedenpinnan
yläpuolella näkyi ainoastaan pää ja sen pitkä, torven tapainen
kasvannainen.

Pian lakkasivat hartiat liikkumasta, eikä suuri ruumis antanut muuta
elonmerkkiä kuin vaipui hiljalleen maan uumeniin.

Kärsä heilahteli vielä edestakaisin, milloin voimakkaasti pieksäen
vettä, niin että vaahto roiskui, milloin heikosti liikahdellen, kaiken
aikaa päästäen tuskanhuutoja.

Vihdoin vaipuivat ylöspäin kääntynyt pää ja sileät ulkonevat
leukapielet pinnan alle, ja ainoastaan kärsä näkyi seisoen pystysuorana
veden yläpuolella kuin jättimäinen Bolognan makkara. Se oli lakannut
päästämästä kimeitä torventörähdyksiä, mutta vielä saattoi erottaa
kovan huokumisen, jota silloin tällöin keskeyttivät pulputtavat äänet.

Karl ja Kaspar pysyivät paikoillaan puussa, katsellen tätä outoa näkyä
kasvoillaan kauhun ilme. Shikari menetteli toisin. Hän ei enää pysynyt
ylhäällä. Niin pian kuin hän oli nähnyt norsun täydelleen joutuvan
tuon lentohiekan syleilyyn, joka oli ollut vähällä nielaista hänenkin
kalliin olentonsa, laskeutui hän ketterästi alas oksilta.

Muutamia hetkiä hän seisoi järven rannalla katsellen eläimen turhia
ponnistuksia vapauttaa itsensä, kaiken aikaa puhelen sille ja ilkkuen
sitä ilkein sanoin, sillä Ossaru oli erittäin suuttunut paitansa
menettämisestä. Kun lopulta ei enää ollut vedenpinnan yläpuolella muuta
näkyvissä norsun kärsästä kuin viimeiset kaksitoista turmaa, ei shikari
enää jaksanut hillitä itseään. Vetäen esille pitkän veitsensä hän
syöksyi veteen ja erotti yhdellä leikkauksella tuon lihaskappaleen sitä
kannattavasta varresta kuin olisi sirppi tasoittanut pehmeää mehevää
ruohoa.

Katkaistu putki vaipui silmänräpäyksessä pohjaan. Muutamia punaisia
kuplia vain kohosi pinnalle ja ne olivat viimeiset merkit, jotka
ilmaisivat tuon suuren norsun katoamisen maan pinnalta. Se oli vajonnut
alas syvään hiekkaan maatuakseen siellä, ehkä monien sukupolvien
kuluttua taas joutuakseen kaivetuksi ylös jonkun ihmettelevän
kivenlouhijan lapion ja kärkikuokan avulla.

Niin olivat seikkailijamme omituisen sattuman avulla vapautuneet
ikävästä naapurista tai paremminkin vaarallisesta vihollisesta, jopa
niin vaarallisesta, että jollei jokin sellainen sattuma olisi tullut
heidän puolelleen, on vaikea arvata kuinka he olisivat päässeet eroon
siitä. Ei enää ollut kysymys luotien lennättämisestä sen ruumiiseen ja
sen tappamisesta sillä tavalla. Heidän ruutinsa tuhoaminen oli tehnyt
sen suunnitelman tyhjäksi ja kolme panosta, jotka heillä vielä oli
jäljellä, eivät olisi riittäneet senlaatuisista pyssyistä kuin heidän
oli.

Epäilemättä olisivat niin reippaat metsästäjät kuin Kaspar ja Ossaru ja
niin sukkela ja kekseliäs mies kuin Karl ennen pitkää huomanneet jonkin
keinon pettää norsua ja lopettaa sen. Mutta siitä huolimatta he olivat
hyvin mielissään tuosta omituisesta seikasta, joka oli vapauttanut
heidät tästä välttämättömyydestä, ja he onnittelivat itseään niin
suotuisasta lopputuloksesta.

Kuullessaan heidän puhelevan yhdessä ja huomatessaan, etteivät he
enää olleet puussa, sukelsi Fritz, joka oli tänä aikana hiiviskellyt
vain muutamia askelia paikaltaan, esiin piilostaan ja tuli hypellen
heitä kohti. Vähän aavisti Fritz, uidessaan salmen poikki päästäkseen
herrojensa luo, että se suuri nelijalkainen, joka oli niin usein ajanut
sitä takaa, oli sillä hetkellä niin kovin lähellä sitä, ja että sen
omat kynnet vettä halkaistessaan olivat vähällä raapaista hirveää
kärsää, joka oli nyt typistynyt aikaisemman itsensä tyngäksi!

Mutta vaikka ei Fritz tiennytkään mitään tuosta omituisesta
tapauksesta, joka oli sattunut sen poissa ollessa, ja mahdollisesti
ihmetteli mihin suuntaan vihollinen oli lähtenyt, ilmaisi sille sen
uidessa salmen poikki muutamilla kohdin näkyvä veden punainen väri
tai luultavammin veren tuoksu siinä, että jokin verinen kohtaus
oli sattunut. Se päästi muutamia kiihtyneitä haukahduksia uljaasti
halkaistessaan aaltoja.

Fritz sai osakseen onnitteluja. Vaikkakin tuo uskollinen eläin oli
paennut joka kerta hyökkäyksen esineeksi joutuessaan, ei kukaan
ajatellut alentaa sen kelpo koiranluontoa. Se oli vain ilmaissut
viisasta arvostelukykyä, sillä kuinka sen olisi ollut mahdollista pitää
puoliaan niin hirveää vihollista vastaan? Se oli siis tehnyt parhaiten
livistäessään tiehensä, sillä jos se olisi typerästi pysynyt paikallaan
ja menettänyt henkensä ensimmäisessä kahakassa obeliskin luona, voisi
norsu vieläkin olla elossa ja piirittää heitä puussa. Sitäpaitsi oli
Fritz päästänyt ensimmäisen varoitushuudon ja siten antanut heille
aikaa varustautua ottamaan hyökkäystä vastaan.

Kaikki seurueen jäsenet pitivät Fritziä palkinnon arvoisena, ja
Ossaru oli päättänyt, että se saisi sen päivällisekseen norsun kärsän
muodossa. Mutta kahlatessaan takaisin jokeen huomasi shikari surukseen,
että tuo kelpo koira tulisi pettymään, koska hänen niin taitavasti
katkaisemansa kappale oli joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin ne
muut osat, joista se oli erotettu, ja oli nyt syvällä hiekkapinnan
alapuolella.

Ossaru ei ollenkaan yrittänyt kaivaa sitä enää ylös. Hän tunsi
terveellistä pelkoa tuota petollista pohjaa kohtaan ja astellen
varovasti sillä hän ei viivytellyt ollenkaan palatessaan rannalle ja
seuratessaan tovereitaan, jotka jo olivat lähteneet veden partaalta ja
kulkivat raunioina olevaa majaa kohti.



25. luku.

SEETRI.


Ajatusta, joka oli juolahtanut heidän mieleensä, nimittäin luolan
ottamista heidän asunnokseen, ei enää pidetty kannatettavana. Norsun
vaarallinen läheisyys yksin oli sen aiheuttanut, ja sitä syytä
ei enää ollut. Ei ollut todennäköistä, että laaksossa oli toista
kiertolaisnorsua. Ossaru saattoikin rauhoittaa heitä siinä suhteessa
vakuuttamalla heille, ettei kahta sellaista eläintä milloinkaan tavattu
samoilla seuduilla, koska kaksi niin sisukasta olentoa varmasti matkisi
Kilkennyn kissojen murhenäytelmää, vaikkakaan ei Ossaru valaissut
ajatustaan tekemällä tarkemmin selvää tästä vertauksesta.

Mahdollisesti saattaisi lähistöllä olla toisia yhtä pelottavia eläimiä
kuin norsukin oli ollut. Siellä voisi olla panttereita tai leopardeja
tai tiikereitä tai vaikkapa toinen karhukin, mutta kaikkia näitä
vastaan ei luola olisi mikään varma turvapaikka ei sen varmempi kuin
heidän vanha majansa. He voisivat panna sen lujempaan kuntoon kuin
ennen ja rakentaa siihen vahvan oven turvaksi yöllisiä tungettelijoita
vastaan. Tähän työhön he ryhtyivätkin niin pian kuin olivat syöneet
päivällistä ja kuivanneet vaatteensa, jotka norsu vainajan suunnaton
ruisku oli niin perinpohjin kastanut.

Muutamia päiviä kului majan kuntoonpanoon. Siihen tehtiin nyt
huomattavia parannuksia. Talvi-ilma oli nyt täydelleen alkanut, ja
kotilämpö oli tullut tärkeäksi asiaksi, niin että he eivät ainoastaan
täyttäneet vakoja paksulla savikerroksella, vaan kyhäsivät tulisijan ja
uuninkin sekä vielä lisäksi vahvan oven.

He tiesivät itseltään kuluvan pitkän ajan tikapuiden valmistukseen,
niitä kun piti olla enemmän kuin kaksitoista pitkää jaksoa, joista
jokaisen piti olla kevyt kuin ruoko ja suora kuin nuoli.

Leudompina talvipäivinä he saattaisivat työskennellä ulkoilmassa.
Tosiaankin oli heidän tehtävä suurin osa työstään majan ulkopuolella.
Välttämätöntä kuitenkin olisi saada suojaa ei ainoastaan yön aikana,
vaan myrskyn ja rajuilmankin kestäessä.

Viisaus neuvoi heitä senvuoksi varovaisuuteen, ja ennenkuin he
ryhtyivät tarmokkaammin puuhaamaan kallion reunalle kiipeämistä,
laittoivat he kaikki kuntoon majassa.

Heillä ei ollut pelkoa joutua kärsimään talven pakkasesta, ei
vaatteiden puutteen vuoksi päivällä eikä peitteiden puutteesta yöllä.
Joitakin jakinnahkoja oli vielä tallella sekä muutamien muiden otusten
turkkeja, jotka eläimet Kasparin kaksipiippuinen oli kaatanut. Ne
riittäisivät lämpimäksi vaatetukseksi päivällä ja peitteeksi yöllä.

Talviravinnostaan he olivat vähän enemmän huolissaan. Norsun ei ollut
ainoastaan onnistunut hävittää heidän ruokavarojen hankkimiseen
tarvittavia apuneuvojaan, vaan se oli myöskin tuhonnut sen varaston,
joka heillä jo oli, tallaamalla sen liejuun. Ne palaset kuivattua
metsänriistaa ja jakin lihaa, joita ei norsu ollut saanut perinpohjin
tuhotuksi, koottiin jälleen ja sijoitettiin turvalliseen paikkaan. He
päättivät siltä varalta, etteivät kykenisi hankkimaan lisää, jakaa
ruokavaransa sellaisiin annoksiin, että ne riittäisivät koko sen
ajan, mikä heidän mahdollisesti pitäisi viettää kalliovankilassaan.
Tietenkään he eivät olleet toivottomia uusien ruokavarojen hankkimisen
suhteen, vaikkakin heidän ampumavaransa olivat lopussa. Ossarun
nuolia oli vielä olemassa eivätkä ne olleet riippuvaisia ruudista tai
lyijystä. Satimet ja ansat auttaisivat heitä hankkimaan monta otusta,
jotka näkyivät joutuneen vangeiksi tähän erilliseen ja yksinäiseen
laaksoon samoin kuin hekin.

Kun kaikki toimenpiteet heidän talvioleskelunsa varalle oli suoritettu,
alkoivat he jälleen tarkastella kallioita, minkä puuhan norsu oli
keskeyttänyt.

Niiden pengermien tarkastelua, jotka oli huomattu tuona tapausrikkaana
päivänä, jatkoivat he yhä, kunnes olivat kiertäneet koko laakson.
Ei jalkaakaan jyrkänteestä sivuutettu tutkistelematta sitä mitä
huolellisimmin. Luonnollisesti tarkasteltiin muiden muassa ne
kaksoiskalliotkin, jotka reunustivat jäätiköltä johtavaa kuilua.

Ei löytynyt toista paikkaa, josta olisi ollut niin edullista kiivetä
portaita ylös, kuin se, jonka he jo olivat löytäneet. Vaikkakaan ei
ollut ehdottoman varmaa, että olisivat voineet suorittaa tuon hirveän
yrityksen, päättivät he koettaa ja enempää viivyttelemättä alkaa
valmistaa tikapuita.

Ensimmäinen työ oli valita ja hakata riittävän paljon sopivan
pituisia puita. He aikoivat turvautua kauniiseen Tibetin honkaan,
samaan puulajiin, jota he olivat käyttäneet siltanaan kuilun yli
kulkiessaan. Silloin he keksivät uuden puun, joka oli kauniimpi ja
siihen tarkoitukseen sopivampi. Se oli seetri (_Pinus deodara_). Ossaru
valitteli vieläkin, ettei hänen rakasta bambuaan kasvanut siellä,
sekä väitti, että jos niitä olisi ollut kylliksi, hän olisi voinut
valmistaa kylliksi tikapuita kalliolle kiipeämisen varalle vähemmässä
kuin neljänneksessä siitä ajasta, mitä heiltä kuluisi siihen työhön
rakentaessaan niitä hongista. Tämä ei ollut mitään liioittelua, sillä
suuren bambun varsi sellaisena kuin se on hakattu viidakosta sopii
tikapuiden syrjiksi ilman muuta erikoista puuhaa kuin että uurretaan
reiät, joihin voi panna pienat. Sitäpaitsi olisi bambu, kevyttä kun
on, sopinut paremmin kuin mikään muu puulaji sellaisiin portaisiin,
joita he tarvitsivat, koska he voisivat nostaa ne vähemmällä vaivalla
ylös pengermälle, missä puuhassa he arvasivat ilmestyvän melkoisia
vaikeuksia. Mutta vaikkakin laaksossa kasvoi eräs ruokolaji, ei sen
runko ollut kyllin pitkä eikä paksu heidän tarkoituksiinsa. Ossaru oli
kaivannut troopillisten viidakoiden suurta bamburuokoa, samaa, jonka
he olivat, kulkiessaan Himalajan alempien selänteitten yli, nähneet
kasvavan suurissa viidakoissa useinkin sadan jalan korkuisena.

Seetri kasvaa suotuisissa oloissa varsin suureksi, sen rungon läpimitta
kun saattaa usein vuoristossa olla kymmenen ja korkeus sata jalkaa.
Muutamat tähän lajiin kuuluvat puut olisivat tehneet heidän vaivansa
sekä lyhyeksi että helpoksi.

Kun ei bambua löytynyt, valitsivat he siis seuraavan parhaan
raaka-aineen, minkä metsä heille tarjosi -- korkean seetrin. Tämä puu
on jo kauan sitten tuotu Englannin puistoihin ja huvipuutarhoihin
_deodarana_, mikä on sen kasvitieteellinen erikoisnimi. Se on oikea
honka, ja sitä tavataan Himalajan vuoriston useimmilla kukkuloilla ja
melkein kaikissa laaksoissa samoin kuin lähellä ikuisen lumen rajaa.
Mutta sen mielipaikka on matalammilla kukkuloilla, ja vaikkakaan se ei
suinkaan ole kaunis puu, on se arvokas sen suuren tervamäärän vuoksi,
jota sen pihkasta voidaan valmistaa.

Siellä, missä on paljon seetrejä yhdessä, kasvavat ne pitkinä
suipentuvina runkoina, joissa on lyhyet oksat, ja niissä ilmenee
hongille luonteenomainen terävän keilan muoto. Aivan yksinään tai
jonkun verran toisista erossa kasvavat puut ovat taas kokonaan
toisenlaisia. Ne ojentavat silloin pitkiä tiheitä oksiaan vaakasuorassa
asennossa, ja kun pikku oksat ja lehdetkin ulkonevat vaakasuorasti,
muodostaa jokainen haara siten niin tasaisen pinnan kuin pöytä.
Tällainen deodara saavuttaa usein sadan jalan korkeuden.

Deodarin puuainetta pidetään suuriarvoisena kaikissa maissa, missä se
kasvaa. Se on erinomaista rakennustarpeisiin, helposti valmistettavaa,
melkein ikuista kestävyydeltään ja voidaan sitä vähällä vaivalla halkoa
laudoiksi; se on siis välttämätön tarvetavara maassa, missä sahat ovat
melkein tuntemattomia. Kashmirissa rakennetaan siitä siltoja. Se pitkä
aika, jonka monet niistä ovat kestäneet, todistaa puun erinomaista
lujuutta. Jotkut näistä silloista ovat veden alla enemmän kuin puoli
vuotta ja vaikkakin niiden joukossa on melkein satavuotiaita, ovat ne
vielä säilyneet hyvin ja kestävät täysin ylikulkua.

Kun deodaria käsitellään samoin kuin muita puita, joista juoksutetaan
tervaa, lähtee siitä paljon ohuempaa nestettä kuin terva on,
tummanpunaista ja hyvin pistävän hajuista. Tämä neste tunnetaan
seetriöljynä ja sitä käyttävät vuoristolaiset parannuksena ihotaudeissa
samoin kuin kaikissa karjan risatautitapauksissa.

Deodar kasvaa hyvin hitaasti, ja se tekee sen sopimattomaksi Eurooppaan
kuljetettavaksi paitsi koristepuuksi puistoihin ja huvipuutarhoihin.

Se valittiin tikapuiden syrjäpuiksi pääasiassa sen vuoksi, että se oli
sopivaa helposti halkaistavaksi laudoiksi tai kevyiksi tarvepuiksi.
Meidän kokemattomille puusepillemme olisi ollut aivan loppumaton työ
kaataa kevyiksi portaiksi sopivan paksuisia raskaita puunrunkoja
niin epätäydellisillä työkaluilla kuin heillä oli. Ossarun pikku
kirves ja veitset olivat ainoat kapineet, joita heidän sopi käyttää
siihen työhön. Koska seetriä saattoi halkoa kiilalla, oli se heidän
olosuhteissaan mahdollisimman paras puu.

Tarkastellessaan seetrejä he havaitsivat erään toiseen lajiin kuuluvan
hongan. Se tunnettiin "tshiilin" nimellä.

He olisivat voineet nähdä sen ilman että se olisi erikoisesti
herättänyt heidän huomiotaan, jollei Karlia olisi ollut mukana.
Hän huomasi sen lehtiä katsellessaan ja tutkiessaan niitä oikein
kasviopillisesti tshiilipuun rungossa sellaisia aineksia, jotka olivat
erittäin arvokkaita heille niissä olosuhteissa missä he olivat. Karl
tiesi sen olevan niitä honkia, joiden puusta saadaan mainioimpia
soihtuja, ne kun ovat täynnä tärpättiä. Hän oli lukenut, että sitä
käyttävät juuri tähän tarkoitukseen kaikkiin kansanluokkiin kuuluvat
ihmiset, jotka asuvat Himalajalla ja yleensä pitävät näitä soihtuja
kynttilöiden ja lamppujen päävastikkeina. Karl olisi myöskin voinut
kertoa tovereilleen, että tärpättiä, joka tihkuu elävästä puusta,
käyttävät ihmiset voiteena sierottumiin, ja että se on nopea ja tehoisa
lääke rohtuneisiin käsiin. Tämä tshiilihonka kasvaa melkein aina
rinnatusten seetrin kanssa etenkin siellä, missä viimeksimainittu on
metsän pääkasvullisuutena.

Karl olisi myöskin voinut kertoa toisille, etteivät deodar ja tshiili
ole ainoat Himalajalle kotiutuneet hongat. Hän olisi voinut mainita
eräitä muitakin lajeja, niinkuin "morendan", suuren ja kauniin puun,
jolla on hyvin tumma lehdistö, samalla kuin se on havupuiden korkeimpia
lajeja, usein kasvaen kahdensadan jalan hämmästyttävään korkeuteen,
ja melkein yhtä korkean ja ehkä yhtä koristeellisen "ruishongan".
Niinikään hän tunsi tavallisen hongan, "kolin", joka muodostaa laajoja
metsiä noin kuudesta yhdeksääntuhanteen jalkaan meren yläpuolelle
kohoavilla vuorenselänteillä. Viimeksimainittu menestyy parhaiten
kuivalla kallioisella maaperällä, ja on aivan hämmästyttävää nähdä
millaisilla paikoilla se juurtuu ja kasvaa. Sileän graniittikallion
äkkijyrkällä rinteellä voidaan nähdä tähän lajiin kuuluvia suuria
puita. Kallioissa on pieni halkeama. Tähän joutuu siemen jollakin
tavalla, alkaa kasvaa ja muuttuu aikaa myöten suureksi puuksi,
kukoistaen ehkä vuosisatoja paikassa, missä kaiken todennäköisyyden
mukaan ei ole maan hituistakaan sen ravinnoksi, ja luultavasti imien
ravintoa itse kalliosta!

Karl huomasi hyvin kiitollisena tshiilin kasvavan niin lähellä. Hän
tiesi, että he saisivat siitä erinomaisia soihtuja niin paljon kuin
tarvitsisivat, joten he voisivat pimeinä iltoina työskennellä majassa
myöhäiseen, valmistamalla tikapuiden pienoja sekä tekemällä muita
pieniä tilanteen vaatimia kotiaskareita sen sijaan että istuisivat
joutilaina valon puutteessa.



26. luku.

KIIPEÄMISTIKAPUUT.


Puiden hakkaaminen ei vienyt heiltä kovin pitkää aikaa. He valitsivat
vain hoikkakasvuisia, mitä hoikempia sitä parempi, mikäli ne vastasivat
pituusvaatimuksia. Puut, joiden koko pituus oli noin viisikymmentä
jalkaa, olivat parhaita. Niistä jäi jäljelle kolmenkymmenen jalan
pituinen kappale tai vähän isompi, kun latvan heikoimman osan katkaisi
pois. Sellaiset, joiden läpimitta oli vain muutamia tuumia, saattoi
hyvin vähällä vaivalla muuttaa sopivan kokoisiksi tikapuiden syrjiksi,
kun vain kuori ne ja halkaisi kahtia.

Yhtä helposti valmistuivat poikkipienat, paitsi että niihin kului aikaa
enemmän, niitä kun tarvittiin niin paljon.

Työn vaikein kohta, ja sen he olivat aavistaneetkin, oli reikien
poraaminen, joihin voisi sovittaa pienat. Se homma osoittautui
kaikkein hitaimmaksikin, sen suorittamiseen kun kului enemmän aikaa
kuin yhteensä puiden hakkaamiseen ja niiden sopivan muotoisiksi ja
kokoisiksi muokkaamiseen.

Jos heillä olisi ollut napakaira tai uurtamistaltta tai edes hyvä
käsipura, olisi asia ollut hyvinkin helppo. Vielä paremmin olisi
asia luonnistunut, jos heillä olisi ollut "rintakaira". Mutta
luonnollisestikaan ei mitään näistä työkapineista ollut saatavissa
eikä mitään muutakaan, jonka avulla olisi voinut porata niin suuren
reiän, että heidän pikku sormensa kärki olisi siihen sopinut. Satoja
reikiä tarvittaisiin. Mitenkä ne tehtäisiin? Pienten veitsiensä terillä
he olisivat voineet kovertaa syvennyksen -- suurella vaivalla ja
pitkän ajan kuluessa, mutta tavattoman paljon aikaa ja vaivaa kuluisi
neljänsadan reiän kaivertamiseen, ja se määrä ainakin tarvittaisiin.
Se olisi ikävä työ ja melkein loppumaton siinäkin tapauksessa, että
sen saattaisi suorittaa, mikä oli hyvin epäilyttävää. Veitsien terät
voisivat kulua tai taittua kauan ennen kuin tarpeellinen määrä reikiä
olisi valmiina.

Tietysti he olisivat voineet tulla toimeen ilman reikiä, jos heillä
olisi ollut tarpeeksi paljon nauloja. Tikapuiden askelmat olisi
saattanut naulata syrjiin sen sijaan että olisi ne upottanut niihin.
Mutta naulat olivat heille aivan yhtä harvinaista tavaraa kuin
työkapineetkin. Lukuunottamatta heidän kengänpohjissaan ja pyssyjensä
varsissa olevia ei koko laaksossa ollut ainoaakaan naulaa.

Kieltämättä he olivat suuressa pulassa. Mutta Karl oli aavistanut
tämän vaikeuden ja varustautunut sen varalle, ennenkuin ainoaakaan
puuta oli kaadettu. Heti kun heidän päähänsä oli juolahtanut ruveta
laittamaan tikapuita, oli hänen mielessään herännyt eräs ajatus, joka
oli selvinnyt hänen tyydytyksekseen. Tosin vain tietopuolisesti mutta
se toteutui jälkeenpäin käytännössä, ja toisin kuin monen teorian laita
on, osoittautui käytäntö vastaavan sitä.

Karlin suunnitelma oli laittaa reiät tulella, toisin sanoen porata ne
tulikuumalla raudalla.

Mistä tällaisen raudan saisi? Se tuntui yhtä vaikealta kuin napakairan
tai taltan hankkiminen. Mutta Karlin kekseliäisyyden avulla
selvittiin siitäkin. Hänellä sattui olemaan pieni käsipistooli. Se
oli yksipiippuinen, jonka piippu oli noin kuusi tuumaa pitkä ilman
mitään heloja, reunakoristuksia tai latasinta. Karin suunnitelmana
oli kuumentaa tämä piippu tulikuumaksi ja tehdä siitä porausrauta.
Niin hän sitten tekikin. Kuumennettuaan sitä muutamia satoja kertoja
ja painettuaan sitä yhtä usein eri tikapuiden syrjiin, onnistui hänen
vihdoin polttaa niin monta reikää kuin pienoja varten tarvittiin.

On tarpeetonta mainita, ettei tätä ihmeellistä poraustyötä suoritettu
yhdellä rupeamalla, ei edes yhtenä päivänä. Päinvastoin meni Karlilta
monta tuntia ja monta päivää sekä lukemattomia hikipisaroita, ennenkuin
hän oli suorittanut näiden neljänsadan reiän poraamisen. Epälukuisia
kyyneleitä valui siinä kasvintutkijan silmistä, ei surusta, vaan
seetripuun savun ja hehkumisen vaikutuksesta.

Kun Karl oli lopettanut itselleen määräämänsä erikoistyön, oli enää
vain vähän puuhaa jäljellä. Kukin pari oi asetettava vastakkain,
nappulat pistettävä paikoilleen, sidottava kiinni kummastakin päästä,
ja niin olivat tikapuut valmiit kiivettäviksi.

Yksitellen ne siten saatiin valmiiksi ja yksitellen kannettiin sen
kallion juurelle, jota oli yritettävä kiivetä ylös.

Surullista on sanoa, että se oli vasta yritys, ja vielä surullisempaa,
että yritys epäonnistui.

Yksitellen nostettiin portaat määrätyille askelmilleen, kunnes kolme
neljännestä kalliosta oli onnellisesti kiivetty. Mutta voi! Siinä
päättyi heidän kohoamisensa tähän asti aavistamattoman seikan vuoksi.
Saapuessaan eräälle pengermälle, joka oli neljäs kallion huipulta
laskien, he huomasivat surukseen, että yläpuolella oleva kallio työntyi
muutamia tuumia pengermän ulkoreunan yli sensijaan että se olisi vähän
kallistunut taaksepäin niinkuin toiset. Tuota kalliota vastaan ei
voinut asettaa mitään portaita, ei mikään olisi siinä pysynyt, koska
ei niitä olisi voinut asettaa edes kohtisuoraan. Ei mitään yritystä
tehtykään tikapuiden sijoittamiseksi. Vaikka ei ulkonemaa voinut
huomata alhaalta, näki Karl heti, seisoessaan heidän sijoittamiensa
viimeisten tikapuiden ylimmällä askelmalla, insinöörin silmänä, että
se vaikeus oli ylipääsemätön. Heidän olisi yhtä helppo seisoa tuolle
onnettomalle pengermälle sijoitetuilla tikapuilla kuin lentää. Täysin
vakuutettuna siitä asiasta palasi nuori kasvintutkija hitaasti ja
surullisesti alas kertomaan tovereineen tämän epämieluisan tiedon.

Kaikki heidän kekseliäisyytensä oli hyödytön, kaikki heidän
aherruksensa hukkaan mennytpä, heidän aikansa tuhlattu, toivonsa
tuhoutunut, heidän tulevaisuutensa kirkas taivas jälleen peittynyt mitä
pimeimpiin pilviin -- kaikki tuon aavistamattoman seikan vuoksi.

Samoin kuin palatessaan ulos luolasta tuon kärsivällisen, mutta
hyödyttömän etsiskelyn jälkeen istuutuivat he nytkin paasille, kukin
horjahtaen itseään lähimmälle kivelle surullisena, alakuloisena,
toivottomana.

Siinä he istuivat silmät milloin maahan luotuina, milloin suuntautuen
kalliota kohti ja tuijottaen koneellisesti tuohon tiheään jonoon,
joka oli kuin jonkin jättiläismäisen hämähäkin tie, noihin pitkiin
tikapuihin, jotka oli sijoitettu niin suurella vaivalla, joita oli vain
kerran kiivetty ja joita ei enää koskaan kiivettäisi!



27. luku.

TYHJÄ RUOKASÄILIÖ.


Kauan he kaikki kolme istuivat tässä asennossa syvän hiljaisuuden
vallitessa. Ilma oli purevan kylmä, sillä nyt oli keskitalvi, mutta
ei kukaan heistä näyttänyt huomaavan pakkasta. Se syvä alakuloisuus
ja katkera suru, joka täytti heidän mielensä, esti heitä huomaamasta
ruumiillista tuskia. Jos sillä hetkellä olisi jokin lumivyöry uhannut
luistaa heidän päälleen yläpuolella olevalta lumihuipulta, ei kukaan
noista kolmesta olisi paljon välittänyt väistyä sen tieltä.

Niin väsyneet he olivat tähän ilmavankeuteensa, niin kauhuissaan
ajatellessaan sen kestävän ikuisesti tai ainakin heidän elinikänsä,
että olisivat voineet ajatella kuolemaakin ilman suurempaa kauhua.

Se oljenkorsi, josta he olivat niin kauan ja niin mielettömästi
pitäneet kiinni, oli temmattu heiltä. Jälleen he olivat vajoamassa.

Melkein tunnin he istuivat näin synkkinä ja alakuloisina.

Purppuran väriset vivahdukset, jotka alkoivat väikkyä yläpuolia olevan
ikuisen lumen pinnalla, ilmaisivat auringon olevan hyvin alhaalla
taivaanrannalla ja yön lähenevän.

Karl huomasi tämän ensimmäiseksi ja katkaisi hiljaisuuden ensimmäisenä.

"Oi, veljet!" sanoi hän puhutellen Ossaruakin noin läheisellä tavalla
heidän yhteisen onnettomuutensa vaikutuksesta. "Tulkaahan! On
hyödytöntä jäädä tänne kauemmaksi. Menkäämme kotiin!"

"Kotiin!" toisti Kaspar surumielisesti hymyillen. "Oi, Karl, jospa et
olisi lausunut tuota sanaa. Niin suloinen kuin se toisella kerralla
olisikin, kaikuu se nyt korvissani maanalaisena sointuna. Tosiaankin
kotiin! Voi, rakas veli, emme milloinkaan pääse kotiin."

Karl ei vastannut mitään tähän liikuttavaan puheeseen. Hän ei voinut
lausua mitään toivon tai lohdutuksen sanaa ja vaikeni senvuoksi. Hän
oli jo noussut seisomaan toisten seuratessa hänen esimerkkiään, ja
kaikki kolme lähtivät alakuloisina siltä paikalta suunnaten kulkunsa
suorinta tietä karkeatekoista asuntoaan kohti, jota heillä oli nyt
suurempi syy kuin koskaan ennen pitää kotinaan.

Majalle tullessaan he saivat vielä toisenkin rauhattomuuden syyn.
He olivat huolellisesti säästelleet niitä ruokavarojaan, jotka
olivat pelastuneet norsun hävitykseltä. Mutta kun he olivat liian
innokkaasti valmistelleet tikapuitaan tuhlatakseen aikaansa mihinkään
muunlaiseen puuhaan, ei ruokavaroja ollut ollenkaan lisätty, ei kalaa,
lihaa tai lintuja. Päinvastoin ne olivat kutistamistaan kutistuneet,
kunnes heiltä oli jäänyt sinä päivänä, jolloin he olivat lähteneet
sovittelemaan tikapuitaan kalliota vastaan, ainoastaan yksi pala kuivaa
jakin lihaa suunnilleen sen verran, että he olisivat siitä saaneet
yhden aterian.

Nälkäisiä kun olivat päivän hyödyttömän ponnistelun jälkeen, he
suunnittelivat sitä illallisekseen, jopa tuntien jonkinlaista mieluista
esimakua, sillä luonto vaatii kaikissa olosuhteissa osansa, eikä
ruokahalua voi tyydyttää kaikkein tuskallisimmillakaan henkisillä
kärsimyksillä.

Majaa lähestyessään ja etenkin tullessaan sen näkyviin, niin että
huomasivat sen karkeatekoisen, mutta vieraanvaraisen oven olevan
avoinna heitä vastaanottamaan, kun he pakkasessa kulkiessaan
havaitsivat sen suojaavan olkikaton ja ajattelivat sen kodikasta
siistiä sisustaa, kun he selvästi tuntien sekä kylmän että nälän
pistävän tuskan näkivät mielikuvituksessaan kirkkaan risuvalkean
rätisevän liedessä ja kuulivat jakin lihan sähisevän ja kärisevän
tuessa, alkoi heidän mielentilansa jälleen tulla ennalleen. Kaikkien
käytöksessä olisi voinut huomata jollei todellista iloa, niin jotakin
läheisesti hilpeyteen vivahtavaa.

Ihmismieli on aina sellainen, ja ehkä se onkin onni. Ihmissielu löytää
esikuvansa taivaasta: pilviä ja auringonpaistetta, auringonpaistetta ja
pilviä.

Meidän seikkailijoiltamme olivat mustat pilvet hetkiseksi haihtuneet,
ja valonvälähdys heijastui jälleen heidän sydämiinsä.

Sen kohtaloksi ei tullut paistaa kauan. Valo oli syttynyt ja tuli
alkanut palaa, joka pian loimusi kirkkaasti. Yhden toiveensa he ainakin
saisivat tyydytetyksi. He voisivat lämmitellä. Mutta kun he alkoivat
ajatella ruokahalunsa tyydyttämistä, mikä oli heille vielä paljon
tärkeämpää; kun he alkoivat hakea määräpaikasta jakin lihaa, josta piti
tulla heidän illallisensa, eivät he löytäneet sitä.

Heidän poissaollessaan oli murtovaras ollut liikkeellä. Heidän
ruokasäiliönsä kimppuun oli hyökätty. Lihan kappale ei enää riippunut
paikallaan.

Jokin villi eläin -- susi, pantteri tai muu petoeläin -- oli tullut
sisään avoimesta oviaukosta, he kun olivat jättäneet ovensa auki
toivorikkaan lähtönsä innostuksessa. Nyt he tapasivat sen samoin
avoinna, mutta sen laita oli niinkuin sadun mainitseman tallinoven,
jota ei enää kannattanut suikeakaan, kun ratsu oli sieltä varastettu.

Ei kappalettakaan, ei suupalastakaan ollut jäljellä, ei jakin lihaa tai
mitään muutakaan, ja kaikkien kolmen, Fritzin neljäntenä, oli mentävä
illallisetta nukkumaan.



28. luku.

AAMIAISEN HAKUUN.


Heidän ponnistelunsa kantaessaan tikapuita ja pystyttäessään niitä
olivat niin väsyttäneet heidät, että kaikki kolme voivat heittäytyä
nukkumaan, vaikka vatsa olikin tyhjä. Mutta heidän unensa ei ollut syvä
eikä pitkällinen. Kukin heistä heräsi siioin tällöin yön kuluessa ja
makasi valveillaan mietiskelen sitä kurjaa kohtaloa, joka oli tullut
heidän osakseen, sekä tehden tulevaisuudensuunnitelmia.

Heillä ei ollut edes sitä tavallista lohdutusta, että olisivat tienneet
löytävänsä jotakin syötävää aamulla. Ennenkuin he saattaisivat syödä
mitään aamiaista, tiesivät he olevansa pakotetut ensin hakemaan sitä
metsästä. Heidän olisi haettava, löydettävä ja tapettava, ennenkuin
voisivat syödä.

Mutta heillä oli nyt syytä epäillä ei ainoastaan aamiaisen, vaan
myöskin päivällisen ja illallisen hankkimista, lyhyesti sanoen koko
ravintonsa saamista tästä lähin. Olosuhteet olivat muuttuneet.
Ruokasäiliö, jonka Kasparin taitavuus oli tähän asti pitänyt runsaasti
varustettuna, oli nyt aivan tyhjä. Hän olisi voinut sen pian täyttää,
jolleivät heidän ampumavaransa olisi tuhoutuneet, mutta nyt oli laita
aivan toisin. Kasparin voima oli hävinnyt ruudin keralla. Saksanhirvet
ja muut nelijalkaiset, joita nyt tiedettiin runsaasti olevan laaksossa,
puhumattakaan mitään siellä asustavista siivellisistä olennoista,
saattoivat nyt nauraa kaikille Kasparin yrityksille häiritä niitä
enää kaksipiippuisellaan. Pyssy oli tämän jälkeen yhtä hyödytön kuin
rautatanko.

Vain yksi tehoisa panos kutakin piippua kohti oli jäljellä, ja yksi
Karlin rihlapyssyä varten. Kun ne kolme olisi laukaistu, ei milloinkaan
enää saisi kuulla laukauksen kajahtavan tuon hiljaisen laakson läpi ja
herättävän vastakaikua ympäröivissä kallioissa.

Mutta ei heidän mieleensä ollut vielä juolahtanut, etteivät he kykenisi
tappamaan jotakin niistä villieläimistä, joita sillä paikalla oli niin
runsaasti. Jos he olisivat ajatelleet niin, olisivat he tosiaankin
olleet onnettomia, ehkäpä niin levottomia, etteivät olisi nukkuneet
rahtustakaan sinä yönä. Mutta he eivät vielä ajatelleet tulevaisuutta
niin toivottomasti. He toivoivat ilman pyssyjäänkin voivansa vielä
hankkia kyllin metsänriistaa ravinnokseen. Maatessaan hereillään juuri
ennen päivän koittoa oli tämä heidän keskustelunsa aiheena.

Ossaru luotti vielä täysin jousipyssyynsä ja nuoliinsa. Jos ne
pettäisivät, olisi hänellä vielä kalaverkkonsa jäljellä, ja jos
nekin nousisivat tyhjinä, tiesi kokenut shikari parikin kymmentä
muuta suunnitelmaa eläinten pettämiseksi maalla, lintujen ilmassa ja
evillä varustettujen asujainten vedessä. Karl ilmaisi päätöksensä
olevan alkaa kevään tullen viljellä joitakin syötäväksi kelpaavia
juuria ja kasveja, joita oli siellä täällä hajallaan, mutta joista
huolellisella kasvattamisella saattaisi hankkia jokseenkin riittävän
sadon. Sitäpaitsi he päättivät koota seuraavaksi vuodeksi varastoon
ruuaksi kelpaavia hedelmiä ja marjoja ja siten turvata itsensä kaikkea
mahdollista nälänhätää vastaan tuleviksi kuukausiksi. Heidän viimeisen
hommansa, tikapuiden suurtyön, epäonnistuessa oli heissä herännyt
se luja, vaikkakin kauhistuttava vakaumus, että heidän kohtalonaan
oli asua loppu-ikänsä tuossa vuorilaaksossa, koskaan enää pääsemättä
ympäröivän suunnattoman vankilaseinän toiselle puolelle.

Kun tämä vaikutelma oli nyt uudelleen herännyt heidän mielessään,
alkoivat he mietiskellä nykyhetken ja myöskin lähemmän tulevaisuutensa
elinkeinoja. Tällä lailla he viettivät yön viimeisen tunnin, sen, jota
seurasi päivänkoitto.

Päivän ensi säteiden ilmestyessä lumipeitteiselle kukkulalle --
muutamia niistä näkyi heidän majansa ovestakin -- olisi noiden
kaikkien kolmen saattanut nähdä ulkopuolella varustautuvan jonkun
tärkeän tehtävän suoritukseen. Heidän tarkoituksensa saattoi helposti
huomata heidän valmistelujensa laadusta. Kaspar latasi kaksipiippuista
pyssyään, vieläpä hyvin huolellisesti, sillä nyt oli kysymyksessä hänen
ampuma-aseensa viimeinen laukaus.

Karl puuhaili rihlapyssynsä kimpussa Ossarun varustautuessa omalla
erikoisella tavallaan tarkastellen jousipyssynsä jännettä ja täyttäen
pientä pajusta punottua viintään teräväkärkisillä nuolilla.

Tästä saattoi päättää metsästyksen olevan heidän lähimmän tehtävänsä
ja kaikkien kolmen olevan siinä mukana. He aikoivat tosiaankin lähteä
hakemaan jotakin aamiaisekseen, ja jos kova ruokahalu saattaisi taata
menestyksen, voivat he tuskin epäonnistua ruuan hankinnassa, sillä he
olivat kaikki kolme nälkäisiä kuin sudet.

Fritzinkin oli yhtä nälkä kuin kenen muun tahansa heistä. Se oli aivan
sen näköinen kuin olisi halunnut tehdä parhaansa auttaessaan heitä
hankkimaan aineksia ateriaksi. Minkä olennon, eläimen tai linnun
tahansa, joka onnettomuudekseen joutuisi sen nälkäisten leukapielten
ulottuville, olisi tuona aamuna perin vähän mahdollista päästä pakoon.

He olivat päättäneet lähteä eri suuntiin, koska heillä sillä keinolla
olisi kolme mahdollisuutta yhtä vastaan löytää metsänriistaa, ja kun
jotakin tarvittiin aamiaiseksi, oli sen parempi, mitä pikemmin sitä
saataisiin. Jos Ossarun onnistuisi tappaa jotakin nuolillaan, kutsuisi
hän toiset majalle kimeällä vihellyksellä. Jos taas jompikumpi toisista
saisi otuksen, kuuluisi tietysti laukaus ja se olisi kaikille merkkinä
kotiin paluusta.

Sovittuaan tästä ja jaariteltuaan vähän siitä, kenen kohdalle sattuisi
onni olla ruuan hankkijana, lähtivät he kaikki liikkeelle, Kaspar
oikealle, Ossaru vasemmalle ja Karl Fritzin seuraamana suoraan
eteenpäin.



29. luku.

KASPAR VÄIJYKSISSÄ.


Muutamissa minuuteissa olivat nuo kolme metsästäjää kadottaneet toinen
toisensa näkyvistään, Karlin ja Kasparin kulkiessa järven ympäri eri
puolilta, mutta kummankin pysytellessä pensaiden suojassa, kun taas
Ossaru kiersi kallion juurta -- luullen sillä puolella onnistuvansa
paremmin.

Se metsänriista, jonka Kaspar odotti ensiksi osuvan tielleen, oli
"kakur" eli haukkuva saksanhirvi. Näitä pikku eläimiä näkyi laaksossa
olevan lukuisammin kuin mitään muita eläimiä. Kaspar oli tuskin koskaan
ollut ampumaretkellä näkemättä jotakin kakuria, ja useina kertoina oli
tuo eläin ollut hänen pussinsa koko sisällyksenä. Hän oli huomannut
kekseliään tavan houkutella niitä pyssynsä kantamalle, yksinkertaisesti
asettautumalla väijyksiin ja jäljittelemällä niiden ääntä, joka on
jonkunlaista haukkumista, niinkuin eräästä niiden tavallisesta nimestä
saattaa päättää. Se muistuttaa hyvin paljon ketun haukkumista, mutta on
paljon kovempaa. Tämän äänen päästää kakur kuuluville, milloin tahansa
se epäilee jonkin vihollisen olevan lähistöllä. Tuon tuostakin se
toistaa sen, kunnes luulee vihollisen vetäytyneen pois tai väistyy itse
vaarasta.

Tuo yksinkertainen pikku märehtijä ei näytä huomaavan, että tästä sen
äänestä, joka ehkä on tarkoitettu varoitusmerkiksi tovereille, liiankin
usein tulee sen oma kuolinmerkki, se kun ilmaisee sen olinpaikan
metsästäjälle tai muulle henkeä vaanivalle viholliselle. Ei ainoastaan
metsästäjä, vaan tiikeri, leopardi ja muutkin petoeläimet käyttävät
hyväkseen tätä saksanhirven mieletöntä tapaa ja hiipien huomaamatta sen
kimppuun tekevät siitä lopun.

Sen haukuntaa voi hyvin helposti jäljitellä ihmisäänellä, ja Ossarun
antaman yhden ainoan oppitunnin jälkeen ei ainoastaan Kaspar osannut
taitavasti pettää sitä, vaan myöskin Karl, joka vain kuuli sattumalta
shikarin opetuksen ja kykeni saamaan esille täydellisesti samanlaisen
äänen.

Nykyhetken nälkä kiiruhti Kasparia lähtemään kakuria hakemaan kuin
se olisi ollut kaikkein varmimmin saatavaa riistaa. Oli muita
nelijalkaisia, vieläpä joitakin lintujakin, joiden lihaa hän olisi
enemmän toivonut, koska se oli paremman makuista, sillä haukkuvan
saksanhirven liha ei suinkaan ole parhainta lajia. Syksyllä se ei ole
pahaa, ei myöskään myöhäisenä talviaikana, vaikka se ei ole minään
vuodenaikana kovin herkullista.

Mutta tuona aamuna ei Kaspar ollut ollenkaan herkkusuu ja hän tiesi,
etteivät toisetkaan olleet, nälkä kun oli vienyt heiltä kaiken
nirsouden. Kakurinkin liha olisi kyllin maittavaa, jos hän vain saisi
sitä hankituksi. Tässä tarkoituksessa hän asteli määrättyyn suuntaan
eikä sinne tänne kuljeskellen, niinkuin metsämiehet tavallisesti
tekevät riistaa hakiessaan. Hän tiesi erään paikan, josta kakureja
melkein varmasti saattoi löytää. Se oli sievä metsäaukio, paksun
ikivihreän pensaikon ympäröimä, lähellä järvenrantaa, vastakkaisella
puolella sieltä lähtien, mihin maja oli rakennettu.

Kaspar ei ollut milloinkaan käynyt tällä metsäaukiolla näkemättä
jonkun kakurin käyskentelevän syömässä näillä ruohoisilla turpeilla
tai makaamassa sen ympärillä kasvavien pensaiden varjossa, vaikkakin
hän oli kulkenut sen läpi monta kertaa. Oli siis aivan luonnollista
odottaa, että tuona aamuna niinkuin muinakin aukeama tarjoisi hänelle
tuonlaatuista riistaa.

Pysähtymättä minnekään muualle hän kulki eteenpäin, kunnes oli
tullut muutaman kivenheiton päähän siitä paikasta, missä odotti
voivansa hankkia aamiaisruokaa. Sitten hän astui pensaikkoon ja kulki
eteenpäin hitaammin ja varovammin. Ollakseen varmempi menestyksestä
hän laskeutui vielä polvilleenkin ja ryömi niinkuin kissa käyttäen
käsivarsiaan etujalkoina ja käsiään kämmeninä. Tällä lailla hän kulki
eteenpäin aukeaman reunalle, kaiken aikaa pitäen tiheää lehtevää
pensasta ruumiinsa edessä kätkeäkseen itsensä jokaiselta täällä päin
kuljeskelevalta eläimeltä, kakurilta ja muilta.

Päästyään aivan pensaan taakse hän pysähtyi, sitten hän kohotti
varovasti hartioitaan ja kurkisti lehtevien oksien läpi.

Häneltä kului muutamia sekunteja yleissilmäyksen luomiseen
metsäaukiolle, mutta kun hän oli sen tehnyt, olisi saattanut huomata
pettymyksen varjon kulkevan hänen kasvojensa yli. Siellä ei näkynyt
mitään riistaa, ei kakuria eikä mitään muitakaan eläimiä.

Jonkunlaista surumielisyyttä tuntien huomasi nuori metsämies aukeaman
olevan tyhjän, sillä puhumattakaan siitä huolesta, jota hän tunsi, kun
ei kyennyt hankkimaan lihaa aamiaiseksi, oli hän mairitellut itseään
sillä, että hän ensimmäiseksi löytäisi lihaa heidän aamuateriaansa
varten, koska tunsi maaperän parhaiten, ja se herätti hänessä
jonkinlaista metsästäjän ylpeyttä ja kilpailu-innostusta.

Hän ei antanut tämän ensimmäisen pettymyksen riistää itseltään kaikkea
toivoa. Jollei metsäaukiolla ollut kauriita, saattoi sen reunalla
kasvavassa pensaikossa olla joitakin. Ehkä hän saattaisi houkutella
jonkun niistä aukeamalle matkimalla niiden ääntä, mitä keinoa hän oli
jo joitakin kertoja käyttänyt.

Tätä ajatustaan noudattaen hän kyyristyi aivan pensaan taakse ja alkoi
haukkua niin tarkoin kakuria matkien kuin osasi.



30. luku.

KAKSINKERTAINEN EREHDYS.


Kului melkoinen aika, ennenkuin hän ilokseen kuuli mitään vastausta tai
huomasi mitään merkkiä, joka olisi osoittanut jonkun eläimen olevan
sillä paikalla tai lähistöllä.

Hän haukkui useampia kertoja vaieten välillä ja oli tulemaisillaan
siihen uskoon, että ei ainoastaan aukeama, vaan sen ympärillä olevat
pensaatkin olivat tyhjät riistasta.

Kun hän oli haukkunut viimeisen kerran sovittaen ääneensä kaikki ne
houkuttelevat vivahteet, mitä suinkin osasi, aikoi hän nousta seisomaan
lähteäkseen muualle, kun juuri silloin kakurin todellinen ääni vastasi
hänen jäljittelyynsä. Se tuli ilmeisesti metsäaukion vastakkaisella
puolella kasvavasta tiheiköstä.

Ääni kuului vain heikosti kuin olisi eläin ollut hyvin kaukana, mutta
Kaspar tiesi, että jos se oli vastaus hänen haukuntaansa, niinkuin
hän luuli, tulisi se pian lähemmäksi. Hän ei siis tuhlannut ollenkaan
aikaa, vaan haukkui yhä uudelleen mitä houkuttelevimmin ja jännitti
sitten taas korviaan kuullakseen vastauksen.

Jälleen kantoi ilman henki hänen korviinsa kakurin haukunnan
sarjoittain toistuvana ja niin samanlaisena kuin hänen omansa, että
jollei Kaspar olisi tiennyt sen lähtevän saksanhirven kurkusta,
olisi hän luullut sitä vain kaiuksi. Hän ei antanut kulua montakaan
sekuntia, ennenkuin haukkui yhä uudelleen, koettaen saada äänensä yhtä
houkuttelevaksi.

Tällä kerralla ei nuori metsämies hämmästyksekseen saanut mitään
vastausta. Hän kuunteli, mutta ei erottanut minkäänlaista ääntä, ei
edes kaikua.

Jälleen hän haukkui ja taas kuunteli. Niinkuin ennenkin oli hiljaisuus
syvä ja häiritsemätön.

Ei -- häiritsemätön ei se sentään ollut. Vaikkakaan ei kakurin
huutoa kuulunut, katkaisi hiljaisuuden toinen ääni, joka oli nuoren
metsämiehen korville yhtä tervetullut. Se oli lehtien kahinaa aukeaman
päinvastaisella puolella olevan viidakon keskellä. Se oli juuri
sellaista ääntä, joka ilmaisee eläimen murtautuvan pensaikon läpi.

Suunnaten silmänsä sitä paikkaa kohti, mistä tuo ääni tuntui tulevan,
huomasi tai luuli Kaspar huomaavansa joidenkin oksien liikkuvan. Mutta
se ei ollut mielikuvitusta, sillä hetkeä myöhemmin hän ei ainoastaan
voinut nähdä oksien liikkuvan, vaan samojen pensaiden takana hän
saattoi erottaa tummahkon esineen. Se ei saattanut olla mikään muu kuin
kakurin ruumis. Vaikkakin se oli hyvin lähellä, sillä metsäaukio oli
tuskin kolmenkymmenen kyynärän levyinen, ja saksanhirvi oli suoraan sen
matalan pensasrajan takana, joka muodosti jonkinlaisen reunakkeen sen
ympärille, ei Kaspar voinut nähdä eläintä. Sen peitti hyvin lehdistö
ja ehkäpä vielä paremmin kirkkaan valon puute, sillä nyt oli vasta
harmaa aamuvalaistus. Mutta oli kuitenkin kyllin valoa, että saattoi
tähdätä, ja koska välillä olevat oksat olivat vain hentoja, ei Kaspar
pelännyt niiden tulevan esteeksi hänen luodilleen. Senvuoksi ei ollut
mitään syytä lykätä sitä tuonnemmaksi. Hänelle ei mahdollisesti tulisi
parempaa tilaisuutta, ja jos hän odottaisi kauemmin tai jälleen
haukkuisi, voisi kakur huomata petoksen ja juosta takaisin pensaikkoon.

"Nyt siis", mutisi Kaspar itsekseen, samalla asettuen tukevasti
toiselle polvelleen, kohottaen pyssynsä ja vetäen hanan vireeseen.

Kasparin pyssyn oikeanpuolisessa piipussa oli mainio lukko, jonka hana
täyteen vireeseen vedettynä naksahti ja siten ilmaisi pontimen olevan
täydellisessä kunnossa.

Aamuilman täydellisessä hiljaisuudessa kajahti tue naksahdus niin
selvästi, että sen olisi saattanut kuulla metsäaukion poikki ja paljon
kauemmaksi. Pelkäsipä Kaspar, että se olisi kyllin kova pelästyttämään
saksanhirveä, ja piti silmänsä kiinnitettyinä viimeksimainittuun
vetäessään hanan taaksepäin. Eläin ei liikahtanut, mutta sen
sijaan kuului metsämiehen korviin melkein yht'aikaa hänen pyssynsä
naksahduksen kanssa ja kuin sen kaikuna toinen naksahdus, joka
ilmeisesti tuli siltä kohdalta, missä kakur seisoi.

Onneksi Kasparille oli hänen oman pyssynsä hana naksahtanut niin
selvästi ja onneksi oli hänkin kuullut tuon näennäisen kaiun, muuten
joko hän olisi ampunut veljensä tai hänen veljensä hänet tai kumpikin
olisi voinut ampua toisensa.

Mutta nyt sai toinen naksahdus Kasparin hypähtämään seisaalleen.
Samalla näkyi Karl äkkiä nousevan pystyyn metsäaukion toisella
puolella, kummankin seisoessa pyssy kädessä toisiinsa tuijottaen kuin
kaksi henkilöä, jotka aikovat ryhtyä kaksintaisteluun rihlapyssyillä.

Jos joku olisi nähnyt heidät tuolla hetkellä ja tuossa asennossa,
olisi heidän hurja ulkomuotonsa vahvistanut sitä otaksumaa, että se
todellakin oli heidän aikomuksensa, ja jonkun verran aikaa olisi
kulunut, ennenkuin mikään liike kummankaan taholta olisi sotinut tätä
hirveää käsitystä vastaan, sillä kesti joitakin sekunteja, kunnes
kumpikaan sai suustaan mitään sanoja hämmästystään ilmaistakseen.

Se olikin vielä voimakkaampaa kuin hämmästys, se oli kauhua, syvää,
rajattoman kauhun aiheuttamaa surua, joka vähitellen väistyi
sydämellisen kiitollisuuden tieltä sen onnellisen sattuman vuoksi, joka
oli saattanut heidät huomaamaan toinen toisensa läsnäolon ja pelastanut
heidät molemminpuolisesta veljenmurhasta.

Muutamiin sekunteihin ei lausuttu mitään sanoja, ja sitten kuului
vain lyhyitä huudahduksia. Molemmat heittivät pyssynsä maahan kuin
yhteisestä vaikuttimesta toimien. Sitten he syöksyivät metsäaukion yli,
kietoivat käsivartensa toinen toisensa ympärille ja viipyivät joitakin
hetkiä veljelliseen syleilyyn suljettuina.

Ei kummankaan taholta tarvittu mitään selityksiä. Kiertäessään järven
ympäri toiselta puolelta oli Karl sattumalta kulkenut metsäaukiolle
päin. Sitä lähestyessään hän oli kuullut kakurin haukkuvan
uneksimattakaan, että Kaspar toimi siten pettääkseen. Hän oli vastannut
tähän merkkiin ja huomattuaan kakurin yhä pysyvän paikallaan sitten
kulkenut aukeamaa kohti aikoen hiipiä sen yli. Lähemmäksi päästyään hän
lakkasi haukkumasta luullen voivansa tavata saksanhirven aukeamalta.
Juuri hänen saapuessaan sen reunaan jäljitteli Kaspar kakuria niin
ihmeteltävällä tavalla ja niin pontevasti, että Karl ei saattanut olla
pettymättä eläimen laadusta taikka pysyä tietämättömänä sen paikasta.
Ikivihreiden lehtien takana näkyvä tummahko kiekko ei voinut olla
mikään muu kuin saksanhirven ruumis. Karl oli juuri laukaisemaisillaan
rihlapyssynsä lävistääkseen sen luodillaan, kun hänen korviinsa
pahaenteisesti kuuluva Kasparin kaksipiippuisen naksahdus onneksi johti
aivan toiseen päätökseen kuin mitä se tuhoisa loppu olisi ollut, joka
niin täpärästi saatiin vältetyksi.



31. luku.

SHIKARIN MERKINANTO.


Juuri silloin kuului Ossarun kimeä vihellys suhahtavan järven
poikki, kaikuen siitä kalliosta, jota kohti hän oli kulkenut, kuin
ilahduttaakseen heitä ja johtaakseen heidän mielestään pois sen kauhun
tunteen, joka yhä piti heitä vallassaan. Vähän sen jälkeen kajahti sama
merkinanto taas hiukan toiselta suunnalta osoittaen, että shikarin oli
onnistunut hankkia riistaa ja että hän palasi majalle päin.

Sen kuullessaan katselivat Karl ja Kaspar toinen toistaan erikoisen
merkitsevästi.

"Kas niin, veli", sanoi Kaspar hymyillen omituisesti, "näethän kuinka
Ossaru on voittanut meidät molemmat halveksitulla kaaripyssyllään
ja nuolillaan. Mutta kuinkahan olisi, jos jompikumpi meistä olisi
voittanut hänet?"

"Tai", vastasi Karl, "mitä jos kumpikin meistä olisi voittanut hänet?
Oi, veli Kaspar", lisäsi hän väristen puhuessaan, "kuinka vähällä
olimme lopettaa toinen toisemme! Hirveää on ajatella sitä."

"Älkäämme siis enää ajatelko sitä", lausui Kaspar, "vaan menkäämme
paikalla kotiin katsomaan, minkälaisen aamiaisen Ossaru on valmistanut
meille. Mahtaakohan se olla nelijalkaista vai lintua?

"Epäilemättä jompaakumpaa", jatkoi hän vähän vaiettuaan. "Luullakseni
lintua, sillä järven ympäri kulkiessani kuulin jotakin omituista
kirkunaa tuolla kallion suunnalla, jonka kautta Ossaru oli kulkenut.
Se tuntui lähtevän jonkin linnun kurkusta, mutta en luule milloinkaan
ennen kuulleeni sellaista."

"Mutta minä olen", sanoi Karl, "minäkin kuulin sen. Otaksun tuntevani
sen linnun, joka saa aikaan niin hurjia ääniä, ja jos shikari on
tappanut sellaisen, saamme aivan ruhtinaallisen aterian, jolla
Lukulluskin olisi mielikseen herkutellut. Mutta totelkaamme shikarimme
merkkiä ja menkäämme katsomaan, onko meitä kohdannut sellainen onni."

He olivat jälleen ottaneet pyssyt käsiinsä. Nostaen ne olkapäilleen he
lähtivät liikkeelle metsäaukiolta, joka oli ollut niin vähällä joutua
surullisen kohtauksen tapahtumapaikaksi, ja kiertäen järven pään ympäri
kulkivat ripeästi takaisin majalle päin.

Tullessaan sen näkyviin he huomasivat shikarin istumassa kivellä
juuri oviaukon luona, ja poikittain hänen polvillaan oli mitä kaunein
lintu, kaunein eläin, mikä milloinkaan lentää ilmassa, ui vedessä tai
kävelee maassa, nimittäin riikinkukko. Ei tuo puolittain kalkkunan
muotoinen olento, joka tepastelee pitkin maatalon pihaa, vaikka sekin
on kauniimpi kuin mikään muu lintu, vaan Intian villi riikinkukko,
joka on hoikka ja siromuotoinen, jonka höyhenet ovat loistavat kuin
verrattomimmat jalokivet ja, mikä meidän seikkailijoillemme oli silloin
tärkeintä, jonka liha on herkullista ja hienotuoksuista kuin parhaimman
metsänriistan. Tätä riikinkukon viimeistä ominaisuutta ihaili Ossaru
eniten. Siron muodon hän oli jo tuhonnut, loistavia höyheniä hän
par'aikaa kyni ja heitteli tuulen vietäviksi kuin olisivat ne olleet
tavallisia höyheniä, ja koko hänen puuhansa osoitti, ettei hänellä
ollut noita komeita pyrstöhöyheniä ja tuota muhkeaa purppuranpunaista
rintahaarniskaa kohtaan enemmän kunnioitusta kuin jos hänen polvillaan
olisi ollut jokin hanhi tai vanha kalkkunakukko.

Vaikka ei Ossaru sanonutkaan mitään toisten tullessa hänen luokseen,
oli hänen katsahtaessaan salavihkaa nuoria herroja kohti ja
huomatessaan heidän kummankin tulevan tyhjin käsin hänen ilmeessään
jotakin, mikä ilmaisi jonkun verran ylpeyttä juuri kylliksi osoittamaan
hänen nauttivan voitostaan. Hänen ei ollut välttämätöntä katsahtaa ylös
huomatakseen olevansa ainoa, jonka oli onnistunut saada saalista. Jos
jommankumman toisen olisi onnistunut tappaa jokin eläin tai edes löytää
sellainen, olisi hänen täytynyt kuulla pyssyn laukaus, eikä yksikään
sellainen ollut tuona aamuna kajahtanut laaksossa! Ossaru siis tiesi,
että nuorukaisilla ei voinut tuona aamuna olla mukanaan muuta kuin pari
tyhjää metsälaukkua.

Toisin kuin hänen tovereillaan ei hänellä ollut mitään erikoisia
seikkailuja kerrottavana. Hänen "hupailunsa" oli ollut hyvin
rauhallinen ja päättynyt niinkuin useimmat rauhalliset hiipailut jonkun
eläimen kuolemaan. Hän oli kuullut vanhan riikinkukon kirkuvan korkean
puun latvassa, hiipinyt kaaripyssyn kantamalle, lähettänyt nuolen sen
loistavien rintahöyhenien läpi ja saanut sen keikahtamaan maahan.
Sitten hän oli tarttunut kauniin linnun jalkoihin raaoilla käsillään
ja kantanut sitä laahaavin siivin aivan kuin olisi tuonut Kalkuttan
torilta tavallista kotilintua.

Karl ja Kaspar eivät halunneet tuhlata aikaa kertomalla shikarille,
kuinka vähällä he olivat olleet jättää hänet yksinäisen asunnon ja
siihen kuuluvan maan ainoaksi ja kiistämättömäksi omistajaksi. Nälkä
kiiruhti heitä lykkäämään tuon kertomuksen toiseen aikaan ja käymään
käsiksi niihin keittopuuhiin, jotka Ossaru jo oli pannut alulle. Heidän
avullaan siis viritettiin tuli, ja riikinkukko, jota ei ollut kovin
tarkoin kynitty, joutui pian paahtumaan tulelle, Fritzin pian tehtyä
lopun sen jätteistä.



32. luku.

IBEX.


Niin suuri kuin riikinkukon ruumis olikin, ei siitä ollut paljon
jäljellä tuon aamiaisen jälkeen, joka syötiin ilman veitsiä ja
haarukoita. Vain luut, ja nekin niin puhtaiksi kaluttuina, että jollei
Fritz olisi alkajaisiksi pistellyt suuhunsa yhtä ja toista, olisi se
saanut niistä vain hyvin niukan aterian.

Tuo hyvältä tuoksuva paahtopaisti kohotti aika lailla heidän
mielialaansa, mutta he eivät voineet olla yhtä välinpitämättömiä kuin
tähän asti uusien ruokavarojen hankkimisesta; niin paljon olivat
olosuhteet muuttuneet sen kautta, että heidän ruutinsa oli tuhoutunut.

Ossarun kaaripyssy ja nuolet olivat vielä jäljellä ja toisia
kaaripyssyjä saattoi tehdä, jos entinen särkyisi. Kaspar päätti joka
tapauksessa hankkia itselleen oman sekä harjoitella jousiammuntaa
shikarin ohjaamana, kunnes osaisi käyttää tuota vanhanaikaista ja yli
maailman tunnettua surmaamisasetta.

Vanhanaikaiseksi sitä hyvin saattaa sanoa, koska se on ollut olemassa
jo ennen varhaisinta historiallista ajanlaskua. Yli maailman tunnetuksi
sitä myöskin saattaa sanoa, sillä minne tahansa meneekin etäisimpiin
kolkkiin, tavataan kaaripyssy keskellä yksinäisimpiä seutuja ilman
mitään mallia sommiteltuna, mistään ulkonaisesta lähteestä tulematta,
aina ilmeisesti kotimaisena kussakin maassa ja kullakin heimolla aivan
kuin saisi ihminen Luojalta tuon aseen käteensä heti synnyttyään.

Tosiaankin on kaaripyssyjen sekä niihin välttämättä kuuluvien nuolien
esiintyminen hajallaan kaukana toisistaan elävien heimojen keskuudessa,
jotka kaiken todennäköisyyden mukaan eivät ole milloinkaan voineet
ilmoittaa tuota ajatusta kenellekään toiselle, ihmissuvun historian
omituisimpia seikkoja. Ei ole mitään muuta keinoa sen selittämiseksi
kuin otaksuma, että se potkaisuvoima, mikä on hyvin pingoitetun jousen
kimmahduksessa, on varmasti aikaisimpia ihmishengelle esiintyviä
ilmiöitä ja että sen vuoksi tämä ajatus on ollut synnynnäinen ja
alkuperäinen useimmissa maailman seuduissa.

On jo sanottu, että seikkailijamme olivat paremmalla mielellä syötyään
riikinkukon, mutta kaikesta siitä huolimatta eivät he voineet olla
tuntematta jonkinlaista pelkoa ruuan saannin suhteen tästälähin.
Ossarun taitavuus oli hankkinut heille aamiaisen, mutta kuinka kävisi
päivällisen? Ja senjälkeen heidän illallisensa? Ja joskin jotakin
ilmestyisi seuraavaksi ateriaksi, eivät he ehkä olisi yhtä onnellisia
hankkiessaan sitä seuraavaa. Tämä epävarma elintapa, he kun elivät
aivan kädestä suuhun, panisi heidät alituiseen nälkäkuolemaan vaaraan.

Niin pian kuin he olivat lopettaneet riikinkukon syömisen ja Ossaru,
joka söi kauemmin kuin toiset, vielä viimeisteli "rumpupalikoita", oli
heidän keskustelunsa pääaiheena ruokasäiliön täyttäminen. He päättivät
siis antautua kokonaan tähän puuhaan sekä käyttää sellaisia keinoja
kuin heidän vallassaan oli riistan hankkimiseksi ja keksiä uusia
keinoja, jos nämä osoittautuisivat riittämättömiksi.

Mitä heidän nyt kaikkein ensiksi oli saatava päivällisekseen? Kalaa,
lihaa vai lintua? He eivät aikoneet hankkia kaikkia kolmea yht'aikaa,
sillä toistaiseksi he eivät voineet toivoa saavansa mitään säädyllistä
päivällistä. Yksi ruokalaji olisi heille kylliksi, ja he olisivat
kovasti kiitollisia saadessaan sen taatuksi itselleen.

Ei ollut vielä päätetty, lähtisivätkö he aluksi Ossarun verkolla
pyydystämään kalaa päivällisekseen, koettaisivatko saada toisen
riikinkukon tai fasaanin tai pari bramiinihanhea vai lähtisivätkö he
metsään hakemaan suurempaa saalista, kun sattui eräs tapaus, joka
ratkaisi tuon kysymyksen, mitä heidän oli hankittava ensi ateriaksi.
Ilman minkäänlaista ponnistusta omalta taholtaan, tuhlaamatta
ainoatakaan laukausta tai nuolta, he saivat lihaa, vieläpä riittävästi
ei ainoastaan sen päivän päivälliseksi, vaan koko viikon varalle, niin
että vielä Fritzin osalle joutuivat runsaat tähteet.

He olivat jälleen menneet ulos majasta ja istuivat niinkuin usein
aikaisemminkin muutamilla sen edessä olevilla suurilla kivillä.
Oli kaunis ja kirkas aamu, ja vaikkakin varjossa oli kylmä, teki
auringonpaiste, joka vielä heijastui yläpuolella olevien vuorten
valkeasta lumesta, olon hyvin miellyttäväksi. Siitä syystä he söivät
mieluimmin ulkoilmassa sekä myöskin senvuoksi, että oli jonkun verran
savua majan sisällä, missä he olivat keittäneet aamiaisensa. Ulkona he
nyt neuvottelivatkin vastaisista suunnitelmistaan.

Heidän ollessaan tässä puuhassa kuului heidän korvissaan ääni, joka
muistutti jonkun verran vuohen määkimistä. Se tuntui tulevan heidän
yläpuolellaan olevista pilvistä, mutta he tiesivät, että sen varmasti
aiheutti jokin eläin ylempänä kallioilla.

Katsahtaessaan sinne päin he näkivätkin eläimen, ja jos sen ääni jo
oli tuntunut heistä vuohen ääneltä, muistutti eläin ulkomuodoltaankin
kovasti vuohta.

Totta puhuen se oli pukki, vaikka ei tavalliseen lajiin kuuluva. Se oli
ibex.

Taas oli Karl tovereitaan etevämpi. Hänen tietonsa luonnonhistorian
alalta olivat niin monipuoliset, että hän heti tunsi tuon eläimen.
Ensi silmäyksellä hän selitti sen ibexiksi, vaikka ei ollut koskaan
ennen nähnyt elävää ibexiä. Mutta eläimen vuohenkaltainen ruumis,
sen karvainen turkki ja ennen kaikkea sen hartioiden yli taaksepäin
säännöllisesti käyristyneet suunnattomat renkaalliset sarvet olivat
kaikki sellaisia luonteenomaisia tunnusmerkkejä, jotka Karl kykeni
toteamaan vertaamalla niitä kirjoissa näkemiinsä kuviin sekä eräässä
museossa tutkimiinsa täytettyihin eläimiin.

Ossaru sanoi sitä vuoheksi, jonkunlaiseksi villivuoheksi, niinkuin hän
otaksui, mutta koska ei Ossaru ollut koskaan ennen ollut niin korkealla
vuoristossa eikä siis koskaan sellaisilla seuduilla, missä ibexit
majailevat, ei hän tuntenut sitä. Hänen otaksumansa, että se oli vuohi,
perustui siihen yleiseen yhdennäköisyyteen, mikä sillä oli vuohen
kanssa. Sen oli Kasparkin huomannut samoin kuin Ossaru.

He voivat nähdä eläimen päästä jalkoihin asti, seisomassa
majesteetillisessa asennossa kallion kielekkeellä, mutta vaikkakin se
todellisuudessa oli paljon suurempi kuin tavallinen kotivuohi, oli se
niin kaukana heistä, ettei se näyttänyt vohlaa suuremmalta. He näkivät
sen sivulta päin ja saattoivat erottaa sinistä taivasta vastaan eläimen
ulkopiirteet täysin selvästi sekä huomata sarvien komean kaarteen.

Kasparin ensimmäinen ajatus oli tarttua pyssyynsä ja laukaista se
eläintä kohti, mutta molemmat toiset tulivat väliin ja estivät sen
osoittaen, kuinka mahdotonta oli osata niin pitkän matkan päästä.
Vaikkakin ibex näennäisesti oli paljon lähempänä, oli se runsaasti
puolentoista sadan kyynärän päässä siitä paikasta, missä he istuivat,
sillä se kohta kielekkeellä, jossa se seisoi, oli arviolta kolme sataa
jalkaa heidän tasonsa yläpuolella.

Kun Kaspar huomasi tämän, saatiin hänet helposti luopumaan
aikomuksestaan, ja seuraavalla hetkellä hän ihmetteli, miksi hän oli
ollut niin vähällä heittäytyä hulluksi ja tuhlata laukauksen, joka
sitäpaitsi oli hänen viimeisenedellisensä, ainakin viisikymmentä
kyynärää hänen pyssynsä kantaman ulkopuolella olevaan eläimeen.



32. luku.

VUOHET JA LAMPAAT.


Kun ibex pysyi paikallaan näyttämättä mitään poistumisen merkkejä,
liikahuttamatta lihastakaan ruumiissaan, katselivat toverukset sitä.
Eivät kuitenkaan ääneti, sillä eläimen seisoessa paikallaan aivan kuin
maalattavana, alkoi Karl kertoa siitä lähemmin pääasiassa opettaakseen
Kasparia, vaikkakin hän kohdisti sanansa kumpaankin toveriinsa.

"Ibex", sanoi hän, "on sellainen eläin, jonka nimi on ollut kauan
tunnettu ja josta kamariluonnontutkijat ovat kirjoittaneet paljon
lorua, niinkuin ovat kirjoittaneet melkein kaikista muistakin maailman
eläimistä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä siitä on sanottu, on se vain
vuohi, tosin villi vuohi, jolla on kaikki sen tavat ja hyvin paljon
sennimisen kotieläimen luonteenomaisesta ulkomuodosta.

"Jokainen tietää, että tavallista vuohta on yhtä monta muunnosta
kuin on niitä maita, missä se asuu. Onpa tosiaankin olemassa useampia
vuohilajeja kuin maita, sillä ei ole harvinaista tavata kolme neljä
eri lajia saman maan rajojen sisäpuolella -- niinkuin esimerkiksi
Suur-Britanniassa. Nämä muunnokset eroavat toisistaan melkein yhtä
paljon kuin koirarodut. Tästä johtuu, että eläintieteilijöiden kesken
on paljon harkittu sitä asiaa, mistä villivuohen lajista ne ovat
alkuisin.

"Niin, se on minun mielipiteeni", jatkoi kasvientutkija, "etteivät
kaikki maailman eri kansojen keskuudessa tavattavat kesyt vuohet ole
johtuneet samasta suvusta, vaan ovat useamman kuin yhden villilajin
jälkeläisiä, samoin kuin kotilampaat ovat johtuneet useammista
villilammaslajeista, vaikkakin monet eläintieteilijät kieltävät tämän
aivan selvän tosiasian."

"On siis olemassa useita lajeja villivuohia?" kysyi Kaspar.

"On kyllä", vastasi kasvientutkija, "vaikkakaan ne eivät ole kovin
lukuisia ehkäpä on niitä kaikkiaan noin tusinan verran. Tähän
mennessä eivät eläintieteilijät tunne niinkään monta, toisin sanoen
eivät ole todenneet ja kuvailleet kahtatoista eri lajia, mutta
epäilemättä huomataan näitä eläimiä ainakin tuo määrä, kun tieteelliset
luonnontutkijat ovat tutkineet sekä Aasian että Afrikan sisäosat
suurine vuoristoineen.

"Spekulatiiviset systemaatikot, jotka päättävät suvuista ja
lajeista jonkin pienen hampaanmukuran nojalla, ovat jo saaneet aikaan
ihmeellisen sekasotkun vuohien suvussa. Tyytymättä siihen, että
olisivat päättäneet niiden kuuluvan samaan sukuun, he ovat jakaneet ne
viiteen eri sukuun, vaikka laskevat melkein kaikkiin näihin viiteen
kuuluvan vain yhden lajin, siten hyödyttömästi lisäten nimiä ja saaden
asian tutkimisen monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi.

"Ei voi olla epäilystäkään siitä, että kaikki vuohet, sekä villit
että kesyt, niihin luettuna ibex, joka on todellinen villi vuohi,
muodostavat eläinten valtakunnassa yhtenäisen suvun, joka on
helposti erotettavissa lampaista, saksanhirvistä, antiloopeista ja
häristä. Villivuohilla on usein hyvin suuri yhdennäköisyys muutamien
villilampaiden lajien kanssa, eikä näitä molempia voida erottaa
toisistaan sen nojalla, että vuohia peittävät karvat ja lampaita villa,
niinkuin on tavallisesti asian laita kesyillä eläimillä. Päinvastoin
on villissä tilassa olevilla sekä vuohilla että lampailla karvainen
ruumiinpeite. Useissa tapauksissa vielä on kummankin karva aivan yhtä
lyhyttä kuin sekä antiloopilla että saksanhirvellä. Mutta silloinkin,
kun tuskin on mitään ulkonaisia seikkoja villivuohien erottamiseksi
joistakin lajeista villilampaita, tavataan luonteen tunnusmerkkejä,
joiden avulla voidaan päättää suku. Vuohi on luonteeltaan rohkeampi ja
rajumpi, ja sen muut tavat villissäkin tilassa eroavat oleellisesti
villilampaan tavoista.

"Se ibex, jonka me näemme yläpuolellamme", jatkoi Karl katsellen
korkealla kalliolla olevaa nelijalkaista, "ei ole mitään muuta kuin
villivuohi. Se ei ole ainoa Himalajalla elävä villivuohen laji, sillä
tavataan myöskin 'tahir', joka on voimakkaampi ja suurempi eläin kuin
tämä. Luullaanpa löydettävän pari uuttakin lajia, kun nämä suuret
vuoret on perinpohjin tutkittu.

"Eikä tämä ole edes ainoa ibexlaji, jatkoi hän, sillä Euroopan
Alpeillakin on tavattu yksi, joka tunnetaan nimellä vuorikauris,
Pyreneillä toinen, jota sanotaan _turiksi_, ja Kaukasuksella kolmas,
jolle on annettu nimeksi _zac_; sitäpaitsi vielä parisen muuta Afrikan
vuoristossa.

"Mitä meidän edessämme tai paremminkin yläpuolellamme olevaan
eläimeen tulee, jatkoi Karl, eroaa se hyvin vähän toisista samaan
sukuun kuuluvista, ja koska sen sekä ulkomuodon että tavat on hyvin
taitavasti kuvannut etevä urheilija, joka oli myöskin täydellinen
luonnontutkija, en voi tehdä paremmin kuin esittää hänen kuvauksensa,
koska siinä on mainittuna melkein jokainen yksityiskohta, joka nyt
luotettavasti tiedetään Himalajan ibexistä.

"'Koiras', lausuu tämä kirjoittaja, 'on melkein _tahirin_ kokoinen'
(tässä hän puhuu eräästä toisesta hyvin tunnetusta lajista Himalajan
villivuohta, joka on paljon suurempi kuin mikään kesy laji). Ibexin
tavallinen väri on likaisen kellertävän ruskea, paitsi heti nahkan
luomisen jälkeen, jolloin siinä on harmahtava vivahdus. Mutta minä
olen tappanut nuorempia eläimiä, sekä koiraita että naaraita, joiden
nahka on yhtä punainen kuin saksanhirven sen ollessa punaisena mutta
en milloinkaan nähnyt sen väristä vanhaa koirasta, luullakseni siitä
syystä, että se elää paljon korkeammalla ja luo karvansa paljon
myöhemmin. Karva on jokseenkin lyhyttä ja jonkun verran _burrellin_
tai muiden villilampaiden karvaa muistuttavaa. Kylmänä talviaikana
on siihen sekaantunut hyvin pehmeää untuvaista villaa, joka on
samankaltaista kuin Tibetin huivivilla. Tämän samoin kuin vanhan
karvansakin luo ibex touko- ja kesäkuulla. Sellaisissa paikoissa,
missä elää vuohilaumoja, ovat pensaat ja terävät kallionkielekkeet
tuona vuodenaikana niiden riisuman talviturkin peitossa. Ibexin
silmäänpistävä ulkomuoto johtuu pääasiassa niistä komeista sarvista,
jotka luonto on suonut sille. Täysikasvuisilla eläimillä ovat sirosti
hartioiden yli kaareutuvat sarvet kolmen neljän jalan mittaisia pitkin
kaarretta laskettuna ja noin yksitoista tuumaa juuresta ympäri mitaten.
Hyvin harvat saavuttavat suuremman pituuden kuin neljä jalkaa, mutta
olen kuullut olevan sellaisiakin, joiden sarvet ovat vielä kolme tuumaa
pitempiä. Niiden kuusi tai kahdeksan tuumaa pitkä parta on karvainen ja
musta. Naaraat, jotka ovat harmahtavan ruskeita, ovat tuskin kolmatta
osaa uroksen koosta. Niiden sarvet ovat pyöreät ja suippenevat,
pituudeltaan kymmenestä tuumasta jalkaan asti. Yleisvaikutus niiden
ulkomuodosta on se, että ne ovat sirotekoisia ja ketteriä.

"Kesällä ne aina lähtevät mahdollisimman korkeisiin paikkoihin, mistä
voi saada ruokaa, useinkin niin kauas, että sinne on joidenkin
päivämatkojen marssi niiden talvipaikoilta. Tämä siirtyminen alkaa
melkein heti lumen ruvetessa sulamaan. Se suoritetaan asteettain
eläinten siirtyessä kukkulalta kukkulalle ja viipyessä muutamia päiviä
kullakin.

"Tänä vuodenaikana pysyttelevät koiraat yhdessä, naaraista erillään,
voidaanpa joskus nähdä satakin kappaletta samassa joukossa. Päivän
helteessä ne harvoin liikkuvat, vaan lepäävät ja nukkuvat joko
luolissaan lumivuoteilla tai kallioilla ja autioiden kukkuloiden
soraisilla rinteillä kasvullisuuden rajan yläpuolella. Toisinaan,
mutta hyvin harvoin, jäävät ne makaamaan niille ruohoisille paikoille,
missä ovat syöneetkin. Illemmalla ne alkavat liikkua ja kulkevat
laidunmailleen, jotka ovat usein penikulmien päässä. Ne alkavat
matkansa hitaasti, mutta jos niillä on melkoinen taival kuljettavanaan,
rupeavat ne pian ravaamaan. Painaapa toisinaan kokonainen lauma
eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin voivat siirrellä jalkojaan.
Siitä, mitä alkuasukkailta kuulimme, päätimme niiden jäävän näille
korkeille paikoille lokakuun loppuun asti, jolloin ne alkavat sekaantua
naaraiden joukkoon ja laskeutuvat vähitellen talvipaikoilleen. Naaraat
eivät kulje niin paljon tai niin kauas. Monet niistä jäävät koko
vuodeksi samaan paikkaan. Ne taas, jotka käyvät etäisillä kukkuloilla,
oleskelevat tavallisesti alempana kuin koiraat, ne kun harvoin
nousevat kasvullisuusrajan yli. Ne synnyttävät poikasensa heinäkuussa,
tavallisesti kaksi erällään, vaikkakin niissä on paljon mahoja,
niinkuin muissakin laumaeläimissä.

"Ibexit ovat varovaisia eläimiä, joilla on erittäin tarkka näkö-
ja hajuaisti. Ne pelästyvät hyvin helposti ja ovat niin arkoja, että
yksi ainoa laumaan tähdätty laukaus riittää ajamaan ne pois siltä
vuorenselänteeltä, missä ne oleskelevat. Ja vaikkei niitä ammukaan,
on usein sama seuraus ihmisolennon näkemisestä niiden asuntopaikkojen
lähistöllä. Tästä me saimme monta esimerkkiä harhaillessamme niitä
takaa ajamassa, ja ensimmäinen tapaamamme koiraslauma todisti sen
heti. Ne olivat Asrung-laakson päässä, ja me huomasimme ne juuri
niiden tullessa kukkulaa alas ruuan hakuun. Siinä oli komea meikein
sata vanhaa koirasta käsittävä lauma. Päivä oli jo pitkälle kulunut,
ja meillä oli kuljettavanamme pitkä matka leirillemme. Varovaisuus
kuiskasi: Jättäkää ne rauhaan huomiseksi, mutta kiihtymys pääsi
voitolle ja me päätimme koetella metsästysonnea. Kun päivää oli
enää vähän jäljellä, taisimme kiiruhtaa ja lähestyimme niitä siis
vähemmän varovasti kuin olisi pitänyt tehdä, jos meillä olisi ollut
aikaa. Kuinka lieneekään ollut, me epäonnistuimme, sillä kauan ennen
kuin pääsimme pyssyn kantamalle, huomasivat muutamat niistä meidät,
ja koko joukko lähti pakoon antamatta meille ampumisen tilaisuutta.
Koska emme olleet laukaisseet niihin tai muuten häirinneet niitä
paitsi vain lähestymällä joukkoa, toivoimme löytävämme ne seuraavana
päivänä. Mutta se kului samoin kuin muutamat sitä seuraavatkin turhassa
haeskelemisessa. Ne olivat kokonaan lähteneet siltä vuorenselänteeltä.

"Kaikki luonnonhistorian lukijat tuntevat ibexin ihmeellisen
kiipeämis- ja loikkauskyvyn. Vaikkakaan ne eivät voi hyppäyksensä
jälkeen jäädä sarvistaan riippumaan, kunnes saavat jalansijan (niinkuin
kirjoissa on kuvattu), pääsevät ne kuitenkin melkein ihmeteltävällä
tavalla mitä ylipääsemättömimpien paikkojen poikki, niin painavan
näköisiä eläimiä kuin ovatkin. Ei mikään näytä niitä pidättävän eikä
pienimmässäkään määrässä ehkäisevän niiden kulkua. Helposti ei unohda
sellaista laumaa, jonka on nähnyt keskuuteensa laukauksen saaneena
lähtevän suorana viivana, niinkuin ne usein tekevät, kaikenlaisten
näennäisesti ylipääsemättömien paikkojen poikki, kulkien vuoroin
melkein äkkijyrkän kallion paljasta syrjää, vuoroin poikki hirvittävän
maanvieremän tai irtokivien ja hiekan peittämää kaltevaa pintaa pitkin,
jonka pieninkin joko ylhäältä tai alhaalta päin tuleva kosketus saa
liikkumaan. Ne kaivautuvat matkallaan kuiluihin, joista ei näytä olevan
mitään mahdollista ulospääsyä, mutta ilmestyvät tuokion päästä jälleen
päinvastaiselle puolelle, eivätkä milloinkaan poikkea vähintäkään
suunnastaan. Samalla niillä kuitenkin on vauhti, joka näyttää
viidentoista mailin nopeudelta tunnissa. On vain harvoja eläimiä, jos
ollenkaan, jotka voittavat ibexin kestävyydessä ja nopeudessa."



34. luku.

PUKKIEN TAISTELU.


Tuskin oli Karl lakannut puhumasta, kun heidän tarkastamalleen
eläimelle sattui omituinen tapaus aivan kuin sitä varten, että ibexin
tavat olisivat tulleet tarkemmin valaistuiksi.

Se ei enää ollut yksin, sillä heidän tuijottaessaan siihen ilmestyi
toinen ibex kalliolle kulkien sitä kohti, jonka he olivat ensiksi
nähneet. Uusi tulokaskin oli koiras niinkuin sen suunnattomat
koukeromiekan muotoiset sarvet todistivat. Kooltaan samoin kuin
toisissakin suhteissa se muistutti aikaisemmin kalliolla ollutta aivan
kuin olisivat ne olleet veljekset. Mutta todennäköisesti ne eivät sitä
olleet. Joka tapauksessa ilmaisi vastatulleen käytös kaikkea muuta kuin
veljellisiä tunteita. Päinvastoin se kulki eteenpäin vihamielisessä
tarkoituksessa, niinkuin sen liikkeet selvästi osoittivat. Se oli
kääntänyt kuononsa alas- ja sisäänpäin, niin että sen partainen leuka
melkein kosketti rintaa, kun taas sen sarvet olivat korkealla ilmassa
sen sijaan että ne olisivat suuntautuneet taaksepäin hartioiden
yli, mikä on niiden tavallinen asento eläimen seisoessa pystyssä.
Sitäpaitsi ilmaisi sen lyhyt, pystyssä heiluva häntä, joka teki nopeita
hermostuneita liikkeitä, eläimen suunnittelevan ilkeyttä. Niinkin
suuren välimatkan päästä saattoivat katselijat huomata sen, sillä
kummankin ibexin hahmo erottautui niin selvästi taivaanlakea vastaan,
että molempien pienimmänkin liikkeen saattoi huomata täydellisen
selvästi.

Kun he ensiksi näkivät uuden tulokkaan, lähestyi se kuin varkain ja
aivan kuin aikoen tehdä raukkamaisen salamurhan ja sysätä toisen alas
kalliolta. Tämä oli tosiaankin sen tarkoitus, niinkuin seuraavasta
käy ilmi. Jos toinen olisi pysynyt vain kuusi sekuntia kauemmin siinä
asennossa, missä se oli ensin ollut, olisi sen vihollinen epäilemättä
heti onnistunut petollisissa aikeissaan.

Valitettavasti on sanottava, että se onnistui siinä, vaikkakaan ei
ilman kamppailua ja joutumatta siihen vaaraan, että olisi täytynyt
tehdä tuo epätoivoinen hyppäys, jota oli suunnitellut vastustajalleen.

Luultavasti ehkäisi Kasparin ääni tämän häijyn aikomuksen välittömän
toimeenpanon, vaikkakin se pysähdytti sen vain hetkiseksi. Huomatessaan
tuon petollisen lähestymisen oli Kaspar vaistomaisesti päästänyt
varoitushuudon. Vaikka ei vaarassa oleva ibex voinut sitä ymmärtää,
oli sillä se vaikutus, että se pelästytti sen uneksivasta asennosta
ja sai sen katsahtamaan ympärilleen. Tuo silmäys ilmaisi sille vaaran
ja nopeasti kuin ajatus se ryhtyi torjumaan sitä. Äkkiä nousten
takajaloilleen ja käyttäen niitä käännähdyslautana se pyörähti ympäri
ja laskeutui sitten kaikille neljälle jalalleen päin vastustajaansa.
Se ei osoittanut mitään halua lähteä tiehensä vaan tuntui ottavan
taisteluhaasteen vastaan luonnollisena asiana. Sen olisi tosiaankin
ollut mahdoton toivoa voivansa turvallisesti paeta. Kallio, jolla se
oli seisonut, oli jonkinlainen varsinaisesta jyrkänteestä ulkoneva
kieleke. Pakotien vuorenrinteen yli oli siltä jo katkaissut sen
vastustaja. Sen kaikilla muilla puolilla oli ulkoneva kalliosyrjä.
Sillä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin taistella tai antaa toisen
keikauttaa itsensä alas. Sen oli ryhdyttävä pitämään puoliaan vähemmän
vapaasta tahdosta kuin välttämättömyyden pakottamana.

Se ennätti juuri tehdä tämän päätöksen ja asettautua puolustusasentoon,
kun sen vihollinen hyökkäsi sitä kohti. Molemmat eläimet päästivät
yht'aikaa julman pärskynnän ja takajaloilleen kohoten seisoivat toinen
toistaan vastassa kuin pari kaksijalkaista. Tässä liikkeessä tunsivat
katselijat tavallisten vuohten yleisen taistelutavan; sillä juuri
tuolla tavalla ne osoittavat urhoollisuuttaan.

Sen sijaan, että ne hyökkäisivät vaakasuorasti pää päätä vastaan
ja painaisivat toinen toistaan taaksepäin, niinkuin oinaat tekevät
taisteluissaan, putoavat ibexit sarvet etummaisina jälleen
alas, seistyään takajaloillaan, ja käyttävät ruumiinsa painoa
junttauskoneena, kumpikin koettaen musertaa toisensa painavan rintansa
ja maan väliin.

Muutamia kertoja perättäin uudistivat tappelijat saman tempun kohoten
takajaloilleen ja iskien sarvensa alaspäin, mutta pian kävi selville,
että se, joka oli hyökkäyksen aloittanut, tulisi voittamaan. Sillä
oli edullisempi asema, sillä paikka, jossa sen vastustaja seisoi
ja josta se ei voinut paeta, ei ollut kyllin tilava, jotta siinä
olisi voinut tehdä mitään voimakkaita liikkeitä. Sitäpaitsi se oli
välittömässä vaarassa työntää jonkun jalkansa kallion ulkopuolelle,
ja tämä seikka ilmeisesti täytti sen pelolla ja ahdistuksella. Kun
hyökkääjällä oli kyllin liikkumistilaa, saattoi se peräytyä ja rynnätä
eteenpäin mielensä mukaan. Välillä se vetäytyi taaksepäin jalka
jalalta, sitten taas hyökkäsi eteenpäin, kohosi pystyyn ja viskautui
jälleen alas. Joka kerta se teki hyökkäyksensä uudistetulla vauhdilla,
sillä kun oli puolellaan parempi asema sekä tieto siitä, että jos sen
yritys epäonnistuisi, voisi sen heti uudistaa. Jos sen vastustajalta
taas epäonnistuisi yksi ainoakin isku tai jos se ei olisi tarkoin
varuillaan, olisi se varmasti enteenä sen tuhosta.

Pian kävi ilmi, ettei aikaisemmin ilmestynyt ibex ollut hyökkääjänsä
vertainen, joko se nyt sitten johtui siitä, että se oli heikompi eläin
tai sen asema niin epäedullinen. Aivan alun pitäen se näytti ainoastaan
puolustautuvan, ja kaiken todennäköisyyden mukaan se olisi paikalla
kääntynyt ja lähtenyt livistämään, jos sillä olisi ollut vapaa pääsy.

Mutta tappelun alusta asti ei sillä ollut hetkeäkään minkäänlaista
pakenemismahdollisuutta, eikä sille todennäköisesti ilmestyisikään
mitään, ennenkuin taistelu olisi ohi. Ainoa keino päästä pakoon, mikä
sillä oli tarjolla, oli tehdä suuri hyppäys ja suoriutua pois kalliolta.

Tämä ajatus näytti viimein valtaavan sen mielen, sillä yht'äkkiä
se luopui puolustusasennostaan ja loikkasi korkealle ilmaan kuin
päästäkseen vastustajansa sarvien yli ja kätkeytyäkseen vuoren
turvallisempien lumikinosten sekaan.

Jos sen tarkoitus oli sellainen, epäonnistui se surkeasti. Sen
liitäessä ilmassa, kaikki neljä jalkaa kohotettuina korkealle ylös
maasta, painoi toinen vuohi suunnattomat sarvensa hirveällä voimalla
sen kylkiluita vastaan, mikä isku heitti sen kuin syöstävän kallion
reunan yli.

Isku oli ollut niin kova, että se oli suunnannut sen ruumiin kaarena
ilmaan. Kierien ympäri se putosi kovasti tärähtäen laakson pohjalle.
Siellä se kimmahti kokonaista kuusi jalkaa maasta ylös ja putosi
jälleen alas kuolleena kuin kivi.

Kului muutamia sekunteja, ennenkuin katselijat toipuivat niin omituisen
tapauksen aiheuttamasta hämmästyksestä. Tosin saattaa sellaista joutua
usein näkemään kuljeskellessaan Himalajan yksinäisillä kalliohuipuilla,
missä usein sattuu tappeluita ibex-, tahir- ja barrell-koiraiden tai
villipässien välillä samoin kuin jättiläismäisten _Ovis ammon_ oinaiden
kesken.

Nämä taistelut tapahtuvat usein ulkonevien kalliokielekkeiden reunalla,
sillä sekaisissa paikoissa haluavat nämä neljä eläinlajia oleskella,
ja usein on tappelun lopputulos samanlainen kuin siinä kahakassa,
jonka kertomuksemme sankarit joutuivat näkemään, nimittäin se, että
jompikumpi taistelijoista syöstään suoraa päätä alas kalliolta.

Ei käy aina niin, että se eläin, joka työnnetään alas, menettää
henkensä. Päinvastoin nousee ibex, tahir tai oinas jälleen jaloilleen
tuollaisen hirveän putouksen jälkeen, jollei kallion syrjä ole aivan
suunnattoman korkea. Se joko juoksee tai ontuu pois siltä paikalta
ehkä toipuakseen ja koettaakseen onneaan ja voimiaan jossakin uudessa
kahakassa saman vastustajan kanssa. Mitä merkillisimmän tämänlaatuisen
tapauksen kertoo etevä metsämies eversti Markham, vieläpä sellaisen,
jonka hän väittää omaksi havaitsemakseen. Jäljennämme hänen
kertomuksensa sananmukaisesti:

"Minä näin mitä omituisimman teon, jonka suoritti eräs vanha tahir.
Sellaista en ole minä eikä kukaan muukaan koskaan muulloin saanut
katsella. Ammuin tahiria sen ollessa runsaasti toista sataa kyynärää
yläpuolellani eräällä kalliopengermällä. Se putosi kohtisuorasti tuon
matkan, kimmahti takaisin koskettamatta maata tai kallion syrjää ja
putosi jälleen parikymmentä kyynärää kauemmaksi alas. Luulin sen
murskautuneen aivan pieniksi kappaleiksi, mutta se nousi ja poistui, ja
vaikka me seurasimme sen verisiä jälkiä melkoisen matkan päähän, emme
kuitenkaan voineet sitä löytää."

Nuoret lukijani muistakoot, että on todettu monta samanlaista tekoa,
jotka on suorittanut Ameriikan Kalliovuorilla "suurisarvinen", eräs
villilammas, joka asustaa siellä ja muistuttaa niin läheisesti
Himalajan _Ovis ammonia_, että sitä pitävät jotkut luonnontutkijat
samaan lajiin kuuluvana. Ameriikan aarniometsäin metsästäjät väittävät
tosiaankin, että tuo suurisarvinen heittäytyy pelotta korkealta
kalliolta pudoten alas suurille sarvilleen. Sitten se kimmahtaa
ilmaan kuin pallo, pääsee loukkaantumatta jaloilleen, vieläpä aivan
pökertymättä!

Epäilemättä on näissä metsästysjutuissa koko joukko liioittelua, mutta
siitä huolimatta on totta, että useimmat villivuohien ja -lampaiden
lajit samoin kuin muutamat vuoristoissa asustavat antiloopit,
esimerkiksi vuorivuohet, saattavat tehdä aivan ihmeellisiä hyppyjä,
vieläpä sellaisia, joita on vaikea uskoa muiden kuin niiden, jotka
ovat tottuneet näiden eläinten tapoihin. Ei ole helppoa käsittää,
kuinka eversti Markhamin mainitsema tahir voi pudota toista sataa
kyynärää, puhumattakaan sen lisäksi tulevasta runsaasti neljänkymmenen
jalan lisähyppäyksestä, musertumatta nuuskaksi. Mutta vaikka me ehkä
epäilemme uskoa niin ihmeelliseen väitteeseen, ei olisi oikein väittää
sitä vastaan nimenomaan. Kuka voi sanoa, ettei noiden eläinten luissa
ole jotakin kimmoisuusainetta tai kykyä, joka kumoaa sellaisten suurten
putousten vaikutukset?

Elollisissa olennoissa on monia tähän asti vielä hyvin epätäydellisesti
ymmärrettyjä koneellisia puolia. Hyvin tunnettuahan on, että luonto on
ihmeellisesti soveltanut luontokappaleensa niiden oleskelupaikkojen ja
tapojen mukaan, mihin se on kunkin tarkoittanut. Mahdollista siis on,
että näillä villivuohilla ja -lampailla on määrätty hyppäystaito ja
että ne ovat varustetut sellaisella rakenteella, mikä kokonaan puuttuu
toisilta eläimiltä, jotka eivät sitä tarvitse.

Meidän kertomuksemme sankarit eivät olleet ryhtyneet mihinkään
keskusteluun tästä asiasta, huomatessaan ibexin putoamisen. Ei mikään
tosiaankaan antanut aihetta sellaiseen puheluun, sillä eläin oli
pudonnut niin suunnattoman korkealta ja tömähtänyt kovalle maaperälle
sellaisella jysähdyksellä, ettei kenenkään mieleen tosiaankaan
juolahtanut, että sen ruumiissa olisi ollut ainoaakaan hengähdystä
jäljellä. Eikä siinä ollutkaan, sillä pudotessaan maahan ja ensin
kimmahdettuaan ylös eläin makasi jäsenet irtonaisina ja velttoina,
täysin liikkumattomana -- ilmeisesti kuolleena.



35. luku.

KARHUKOTKAT.


Meidän seikkailijamme onnittelivat itseään tästä odottamattomasta
ruokasäiliönsä lisäyksestä. Se oli kuin manna ennen muinoin satanut
alas taivaasta.

"Meidän päivällisemme!" huudahti Kaspar iloisesti, kuullessaan ibexin
pudota jysähtävän maahan "Meidän illallisemmekin", lisäsi hän.
"Vieläpä enemmän! Niin suuresta ruhosta riittää meille varmasti ruokaa
kokonaiseksi viikoksi!"

Kaikki kolme nousivat seisomaan ja aikoivat lähteä ottamaan haltuunsa
saaliin, kun heidän korviinsa kuului kimeä ääni, joka toistui pari
kertaa. Se tuntui tulevan kallioiden tai paremminkin vuoren huipulta,
joka kaartui korkeana heidän yläpuolellaan.

Saattoiko se olla voittaneen ibexin riemuhuuto? Ei, se ei ollut sen
ääni eikä minkäänlaisen nelijalkaisen. Kuulijatkaan eivät hetkeäkään
uskoneet sellaista. Luodessaan silmänsä ylöspäin he huomasivat eläimen
tai oikeastaan kaksi, joiden kurkusta nuo huudot olivat lähteneet.

Voittanut ibex näkyi selvästi kalliolla. Niiden muutamien sekuntien
kuluessa, jolloin katselijoiden huomio oli ollut muualle kohdistuneena,
näytti se miettivän sitä julmaa tuhotyötä, jonka oli juuri tehnyt
ja ehkä nauttivan voitosta, jonka oli saavuttanut onnettomasta
kilpailijastaan. Joka tapauksessa se oli astunut eteenpäin ulkonevalle
kallionkielekkeelle samaan paikkaan, missä sen vastustaja äsken oli
seisonut.

Mutta huuto, joka oli kuulunut alas laaksoon, oli saapunut sen korviin
yht'aikaa, ehkä vähän pikemminkin, sillä katselijoiden silmätessä
ylös pukki näkyi pelästyneen sitä ja katselevan ympärilleen selvästi
hätääntyneenä. Yläpuolella ilmassa muutamien kyynäröiden päässä siitä
oli kaksi tummaa esinettä, jotka helposti saattoi tuntea lennossa
oleviksi linnuiksi. Ne olivat suurikokoisia, melkein mustia, ja niiden
ääriviivoissa ja siipien kaaressa oli tuo erikoinen terävyys, joka on
tunnusmerkillinen todelliselle petolinnulle. Niiden laadusta ei voinut
erehtyä, ne olivat kotkia ja kuuluivat lajiin, jota Himalajalla ja
Tibetin ruohoaavikoilla sanotaan "karhukotkiksi".

Ne liitelivät lyhyissä jyrkissä kaarissa, silloin tällöin päästäen
kimeitä ääniä, molemmat huutaen yhdessä. Niiden vihaisesta ulkomuodosta
ja liikkeiden laadusta voi selvästi huomata, mikä oli niiden
äänekkäiden mielenosoitusten aiheena. Ne tekivät hyökkäyksiä vihollisen
kimppuun, eikä se vihollinen ollut mikään muu kuin ibex.

Tuo eläin näytti täysin tajuavan niiden tarkoituksen ja olevan hetkisen
neuvottomana siitä, miten oli toimittava. Sen sijaan että se olisi
ottanut rohkean ja ylenkatseellisen asennon niinkuin äsken omaan
lajiinsa kuuluvaa vastustajaa kohtaan, seisoi se kyyristyneenä ja pelon
lamaamana. Juuri tätä vaikutusta olivat kotkat koettaneetkin saada
aikaan huudoillaan, ja tosiaankin onnistuivat nuo julmat linnut mitä
täydellisimmin odotuksessaan.

Katselijat eivät irroittaneet silmiään tämän uuden murhenäytelmän
näyttelijöistä, vaan tuijottivat kiihkeän jännittyneinä sekä lintujen
että nelijalkaisen jokaista liikettä. Kaikki toivoivat näkevänsä
viimeksi mainitun saavan rangaistuksen äsken suorittamastaan julmasta
työstä, joka heidän mielestään hajahti voimakkaasti veljenmurhalta.

Kohtalon kirjaan oli merkitty, että heidän toiveensa tulisi
tyydytetyksi ja että ilkityön tekijä joutuisi itse tuhon omaksi. He
odottivat saavansa nähdä pitkäaikaisen taistelun, mutta siinä he
pettyivät. Taistelu oli yhtä lyhyt kuin sen alkuvalmistuksetkin ja ne
olivat mitä lyhyintä lajia, sillä tuskin oli kulunut kymmentä sekuntia
ensimmäisen huudon kuulumisesta, ennenkuin karhukotkat painuivat liki
kalliota ja aloittivat yhteisen hyökkäyksen ibexiä vastaan, iskien sitä
vuorotellen nokallaan ja kynsillään.

Hetkiseksi pukki verhoutui, melkein kokonaan peittyi lintujen suurten
varjoisain siipien suojaan. Mutta vaikka sen ulkopiirteet saattoi
erottaa, ei se näyttänyt tekevän mitään voimakkaita puolustusyrityksiä
Niin outojen vihollisten tekemä äkillinen hyökkäys näytti saattaneen
ibexin täydellisesti ymmälle ja se oli vieläkin kuin pelon lamauttama.

Hetken parin kuluttua näytti ibexin maltti palaavan ja se kohosi
takajaloilleen sekä iski sarvillaan. Mutta karhukotkat olivat
varuillaan, ja joka kerta nelijalkaisen yrittäessä liikahtaa eteenpäin
ne välttivät helposti iskun heittäytymällä jommallekummalle puolelle.
Sitten ne äkkiä pyörähtäen iskivät siihen takaa päin.

Tällä lailla jatkui taistelu ibexin pysyessä samalla paikalla, missä
sen kimppuun ensiksi oli hyökätty, ja käännellessä sinne tänne molemmat
etukaviot vierekkäin ilmassa tai seisoessa pystyssä takajaloillaan ja
käyttäessä niitä kääntövipuna.

Ibexin olisi ollut parempi pysytellä kaikilla neljällä jalallaan, sillä
sellaisessa asennossa se olisi vähän kauemmin voinut pitää puoliansa --
ehkä siihen asti, että olisi joko voittanut siivekkäät vastustajansa
tai perinpohjin väsyttänyt ne jatkuvalla puolustautumisella.

Mutta sen tapoihin ei nyt sattunut kuulumaan taistella sellaisessa
asennossa. Se oli vastakkaista sen suvun ja rodun tottumuksille, jonka
kaikki jäsenet olivat ikimuistoisista ajoista alkaen vihollisen kanssa
taistellessaan seisoneet pystyssä takajaloillaan.

Niin oli siis sekin noussut pystysuoraan ja aikoi juuri iskeä rintaan
toista karhukotkaa, joka kiusasi sitä edestäpäin, kun toinen, joka
oli vetäytynyt vähän taaksepäin saadakseen paremmin vauhtia, liiti
takaapäin nuolennopeasti ja tarttuen kynsillään äkkiä ja voimakkaasti
ibexiä leuan alle iski sen pään niin kauas taaksepäin, että se kadotti
tasapainonsa ja keikahti alas kalliolta. Seuraavalla hetkellä ibex oli
tyhjässä ilmassa -- pudoten -- pudoten -- saman hirveän avaruuden läpi,
jonka kautta sen oma uhri oli juuri lentänyt.

Katselijat odottivat saavansa nähdä sen iskevän maahan joutumatta sen
enempää kiusattavaksi siivekkäiden vastustajiensa taholta. Mutta niin
ei asia kuitenkaan päättynyt. Juuri eläimen päästyä noin puolitiehen
alas jyrkänteen rinnettä, näkyi toinen kotka syöksyvän sen perästä
salamannopeasti, ja ennenkuin ibex saapui maahan, nähtiin kotkan
iskevän siihen jälleen kerran ja saavan sen poikkeamaan kohtisuorasta
putoamisestaan. Pukin ruho tuli lopultakin maahan mutta melkoisen
matkan päähän siitä, missä toinen makasi. Kotka laskeutui sen kera,
vieläpä jäi sen päälle siivet ja raajat ojennettuina kuin yhä pitäen
sitä kiinni kynsillään.

Ei ollut aivan selvää, miksi karhukotka näin piti ibexiä kiinni,
sillä eläin oli ilmeisesti kuollut ja oli varmasti ollut hengetön jo
ennenkuin saapui maahan. Tuossa linnun menettelytavassa oli jotakin
outoa, niinkuin sen laskeutumisessakin oli ollut viimeisten viiden-,
kuudenkymmenen kyynärän kuluessa. Siitä tavasta, millä lintu ojenteli
siipiään iskettyään saaliiseensa ja vieläkin liehutteli niitä, alkoivat
katselijat ajatella, että kotkan omituinen laskeutuminen maahan sekä
pysyminen saaliinsa päällä tuollaisessa kyyristyneessä asennossa eivät
kumpikaan olleet sen taholta vapaaehtoisia tekoja.

Totuus selvenikin pian. Karhukotkan räpytellessä tai paremminkin
läimäytellessä siipiään voimakkain, säännöttömin liikkein, kävi
selville, että se koetti parhaimpansa mukaan päästä irti uhristaan eikä
suinkaan halunnut pysyä pudonneen ruumiin päällä. Tämän saattoi uskoa
sitäkin helpommin, kun se alkoi päästää hurjia huutoja, joista ei enää
ilmennyt raivo tai uhma, niinkuin aikaisemmin, vaan mitä suurin kauhu.

Katselijat, jotka olivat jo nousseet seisomaan, juoksivat sitä paikkaa
kohti, aavistaen jotakin olevan nurinkurin.

Päästessään aivan lähelle yhä huutavaa ja räpyttelevää lintua he
saattoivat ymmärtää sen, mikä oli näyttänyt niin käsittämättömältä.

He havaitsivat karhukotkan olevan pulassa. Sen kynnet olivat
hautaantuneet ibexin ruumiiseen ja tarttuneet niin lujasti, että sen
oli mahdoton vapauttaa itseään, vaikka käyttikin koko voimaansa ja
jänteviä jalkojaan sekä niiden apuna joustavien siipiensä voimaa.

Iskiessään ibexiin sen pudotessa, oli lintu upottanut koukkuiset
kyntensä syvälle pukin pehmeään vatsaan, mutta koettaessaan vetää niitä
taas ulos se oli huomannut epäilemättä suureksi surukseen, että se
paksu "poshmi"-peite, joka verhosi ibexin nahkaa, oli takertunut sen
säärien ympäri. Mitä enemmän se räpytteli vapautuakseen, ponnistellen
sinne tänne, sitä vahvemmaksi ja tiukemmaksi kävi se köysi, jota se
punoi kuuluisasta raaka-aineesta, nimittäin Kashmirin huivivillasta.

Epäilemättä oli karhukotka pahassa pinteessä, ja vaikkakin se pian
vapautui "poshmi"-kammitsastaan, huomasi se olevansa vielä lujemmin
sidottu Ossarun taskusta otetulla vahvalla köydellä.

Toinen karhukotka, joka oli seurannut aivan jäljessä, näytti päättäneen
pelastaa toverinsa sen vangitsijoiden käsistä. Päästäen kovia huutoja
se lensi ensin yhtä, sitten toista kohti uhaten kutakin heistä
vuorostaan pitkillä terävillä kynsillään.

Koska heillä kaikilla oli aseet käsissään, onnistui heidän pitää
puoliaan vihaista lintua vastaan, mutta niin hyvin ei luultavasti olisi
käynyt Fritzin, joka vuorostaan joutui kotkan raivoisan hyökkäyksen
esineeksi ja jolla ei ollut muita aseita kuin hampaansa.

Nämä olisivat tuskin kyenneet puolustamaan sitä linnun kynsiä vastaan,
ja Fritz olisi aivan todennäköisesti kadottanut jommankumman silmänsä
tai molemmatkin, jollei shikarin jousipyssystä olisi singahtanut nuoli,
joka työntyi suoraa päätä suuren linnun rintaan ja pani sen läjähtäen
putoamaan maan pinnalle.

Nuoli ei tappanut sitä heti, ja koira olisi turhaan hyökännyt sen
kimppuun nähdessään sen putoavan maahan. Mutta huomatessaan vahvan
käyrän nokan ja terävien kynsien ojentuvan itseään kohti ymmärsi Fritz
helposti olevan parasta pysyä viisaan välimatkan päässä ja jättää
shikari lopettamaan karhukotka pitkällä villisianpeitsellään.



30. luku.

KARHUKOTKAAN NOJAUTUVA TOIVO.


Tätä odottamatta saatua ruokavarastoa, jonka voi sanoa melkein
kirjaimellisesti pudonneen taivaasta, ei Karl voinut olla pitämättä
kohtalon käden lahjoittamana ja ilmaisematta tätä ajatustaan
tovereilleenkin. Kasparinkin vähemmän harkitsevassa mielessä ja hindun
puolipakanallisessa sydämessä heräsi ajatus, että jokin muu voima
kuin pelkkä sattuma oli heidän apunaan. He olivat hyvinkin halukkaita
liittymään Karlin rukouksessa ilmaisemaan kiitollisuuteen sitä olentoa
kohtaan, joka näkymättömänä oli heidän kerallaan tuossa yksinäisessä
laaksossa.

Jonkun aikaa he seisoivat tarkastellen uteliaasti ei ainoastaan
molempia ibexejä, vaan myöskin kotkia. Heidän mieltään kiinnitti
se tietoisuus, että kaikki nuo neljä eläintä olivat äsken vapaasti
vaellelleet heidän vuorivankilansa rajojen toisella puolella ja
saapuneet nyt aivan kuin ulkomaailmasta, jonka kanssa he itse halusivat
niin innokkaasti päästä yhteyteen. Mitä he olisivatkaan antaneet, jos
kukin olisi ollut varustettu siipiparilla niinkuin tuo karhukotka, joka
vielä eli? Silloin he olisivat pian paenneet tästä laaksosta, joka
heille oli kyynelten laakso, ja sitä ympäröiviltä lumivuorilta.

Karlin tätä ajatellessa heräsi hänen filosofisessa mielessään eräs
ajatus, joka sai hänen kasvonsa vähän kirkastumaan. Vain vähän, sillä
ajatus, joka oli juolahtanut hänen mieleensä, ei ollut kaikkein
valoisimpia. Siinä oli kuitenkin jotakin, ja niinkuin hukkuva mies
tarttuu oljenkorteenkin, takertui Karl tähän aatteeseensa ja hetkisen
sitä tarkasteltuaan ilmaisi sen toimillekin.

Karhukotka oli herättänyt tämän aatteen. Lintu oli todellinen kotka,
vahvasiipinen ja -lihaksinen niinkuin kaikki sen heimoon kuuluvat,
vieläpä sukunsa vahvin. Nuolen lailla se saattoi lentää ylös sen
lumipeitteisen vuoren huipuille, joka kohosi heidän yläpuolellaan.

"Mikä estää", kysyi Karl osoittaen lintua, "tuota kantamasta..."

"Kantamasta mitä?" sanoi Kaspar keskeyttäen veljensä kysymyksen, joka
kuului epävarmana ja epäröivänä. "Ei suinkaan meitä, Karl?" jatkoi hän
pieni leikillisyyden väre äänessään. "Sitähän et toki tarkoittane?"

"Ei meitä", myönsi Karl vakavasti, "vaan köyden, joka voi kantaa jonkun
meistä."

"Hei!" huudahti Kaspar ilon hohteen levitessä hänen kasvoilleen hänen
puhuessaan. "Siinäpä on jotakin järkeä."

Ossaru, joka oli uteliaasti kuunnellut keskustelua, päästi samalla
hetkellä riemun huudon.

"Mitä ajattelette siitä, shikari?" kysyi Karl puhuen vakavasti.

Ossarun vastauksesta ei ilmennyt kovinkaan herkkäuskoista toivoa. Hän
oli kuitenkin halukas neuvottelemaan tuon suunnitelman koettelemisesta.
He saattoivat yrittää sitä suuremmatta haitatta. Tarvitsisi vain punoa
vähän enemmän köyttä hampusta, jota heillä oli yllin kyllin, kiinnittää
se karhukotkan sääreen ja päästää se vapaaksi. Ei ollut epäilystäkään
siitä suunnasta, mihin lintu lähtisi. Se oli jo saanut kyllikseen
laaksosta ja yrittäisi varmasti päästä sieltä pois heti, kun saisi
siihen mahdollisuuden.

Pintapuolisesti tarkasteltuna näytti suunnitelma oikein
hyväksyttävältä, mutta kun sen yksityiskohtia alkoi tarkemmin tutkia,
ilmestyi kaksi suurta vaikeutta, niin suurta, että ne melkein tuhosivat
sen toivon, jonka he olivat niin äkkiä ja liian helposti omaksuneet.

Ensimmäinen näistä vaikeuksista oli, ettei karhukotka siipiensä
suuresta voimasta huolimatta jaksaisi viedä ylös asti köyttä, joka
olisi kyllin vahva kantamaan jonkun heistä. Jonkin nuoran se saattaisi
helposti kuljettaa kallion huipulle, mutta siitä ei olisi mitään
hyötyä. Tarvittaisiin hyvin vahva köysi miehen kannattamiseen, etenkin
kun kiipeejällä silloin olisi kova työ ponnistellessaan ylös kalliota.
Köyden pitäisi olla hyvin pitkä, ainakin kolmesataa kyynärää, ja joka
kyynärä lisäisi sitä painoa, joka kotkan olisi kannettava ylös.

Ei ole luultavaa, että he aikoivat kiivetä ylös tätä köyttä käsivoimin.
Parikymmentä kyynärää tai vähän enemmän olisi kuka tahansa heistä
jaksanut kiivetä. Mutta heidän olisi kiskottava ainakin pari sataa
kyynärää ylöspäin ennenkuin voisivat asettaa jalkansa kallion reunalle.
Ketterinkään merimies, joka on koskaan kiivennyt isonmaston partuuniin,
ei olisi päässyt puoliväliin tuosta korkeudesta. He olivat heti alussa
aavistaneet tämän vaikeuden, ja Karlin kekseliäisyys oli paikalla
ryhtynyt huolehtimaan sen auttamisesta, niinkuin seuraavasta nähdään.

Toinen kysymys, joka heräsi, oli se, voiko köyden saada kiinnitetyksi
kalliolle, jos karhukotka olisi kyllin vahva kuljettamaan sen sinne.

Luonnollisestikaan eivät he voisi itse tehdä mitään sen asian hyväksi,
ja se seikka jäisi pelkän sattuman varaan. Yksi mahdollisuus oli
olemassa, sen kaikki myönsivät. Lintu voisi leijaillessaan pakoon
vuoren yli takerruttaa köyden jonkin kallionlohkareen tai jäätyneen
lumikokkareen ympäri. Se oli sellainen mahdollisuus, josta pääsisi
selville ainoastaan kokeilemalla. Mahdollisesti se saattaisi onnistua.

Ensimmäinen vaikeus, joka koski köyden vahvuutta ja painoa, joutui
järkevän keskustelun ja arvioimisen alaiseksi. Oli olemassa
tosiasioita, joihin saattoi nojautua, ja joista sopi päätellä
arviolta, mutta kyllin läheltä totuutta, jotta niihin uskalsi perustaa
suunnitelmansa. He osasivat jokseenkin tarkoin määritellä, kuinka
tukeva köyden tulisi olla, jotta joku heistä voisi siinä riippua, ja
sellainen olisi kyllin vahva kantamaan heidät täältä ylös. Kotkan
voimat saattoi myöskin arvioida jokseenkin tarkoin, ja epäilemättä
tekisi lintu parhaansa päästäkseen pois laaksosta. Sen tylyn kohtelun
jälkeen, joka jo oli tullut sen osaksi, ei se tarvitsisi mitään muuta
kannustinta ryhtyäkseen äärimmäisiin ponnistuksiin.

Heidän keskustellessaan tästä asiasta sen eri puolilta selvisi pian,
että tärkein asia olisi köyden punominen. Sen saattaisi valmistaa
kyllin hienon, niin ettei se olisi liian raskas karhukotkalle ja
kuitenkin kyllin luja kannattaakseen miehen painon, jolloin ensimmäinen
vaikeus olisi voitettu. Köysi olisi siis tehtävä mitä huolellisimmin.
Sen joka säikeen piti olla mitä parasta hamppua ja joka kuidun punottu
täydellisesti yhtä paksuksi ja joka suortuvaa piti käsitellä erittäin
täsmällisesti.

Ossaru kykeni tekemään sellaisen köyden. Hän osasi punoa sen yhtä
tasaiseksi kuin jokin Manchesterin tehdas. Ei tarvinnut pelätä, että
Ossarun tekemässä köydessä olisi arvostelevinkaan silmä huomannut vikaa
tai virhettä.

Päätettiin lopullisesti, että köysi oli punottava Ossarun toimiessa
johtajana ja toisten ollessa paremminkin vain katselijoina kuin
auttajina.

Mutta ennenkuin työhön ryhdyttiin, pidettiin sopivana varustautua
nälkäpäiviä vastaan savustamalla kummankin ibexin liha. Kuollut
karhukotka päätettiin syödä tuoreena.

Niin se sitten syötiin, joten Jupiterin lintu tuotti heille
päivällisen, kun taas Junon lintu oli ollut aamiaisruokana.



37. luku.

PÖLKKY JALASSA.


Niin pian kuin he olivat ripustaneet ibexien lihat savustusrihmoille ja
pingoittaneet molemmat nahat kuivumaan, kohdistivat he kaiken huomionsa
köyden tekemiseen, jonka oli määrä vetää heidät ylös vankilasta.
Onneksi heillä oli kyllin suuri varasto hamppua, jota saattoi heti
ruveta punomaan. Sen oli Ossaru säästänyt niiltä ajoilta, jolloin hän
oli tehnyt kalaverkkonsa. Kun sitä oli säilytetty pienessä kuivassa
kallioluolassa, oli se vielä erinomaisessa kunnossa. Sitäpaitsi heillä
oli ennestään hyvin pitkä köysi, mutta valitettavasti ei kuitenkaan
kyllin pitkä heidän tarkoitukseensa. Se oli sama, jota he olivat
käyttäneet kyhätessään puusiltaa kuilun poikki ja jonka he sitten
olivat irroittaneet taljoista ja tuoneet talteen majaan. Tämä köysi oli
juuri sopivan paksuinen heidän tarkoitukseensa, sillä vähänkin hoikempi
olisi tuskin riittänyt kantamaan miehen painoa. Katsoen siihen hirveään
vaaraan, johon he joutuisivat riippuessaan siinä sellaisen kallion
syrjää vastaan, oli välttämätöntä olla varma edes köyden kestämisestä.
He olisivat voineet punoa hyvin paksun ja vahvan, niin ettei olisi
ollut pelkoa sen katkeamisesta. Mutta silloin esiintyi toiselta puolen
se vaikeus, että kotkan siivet mahdollisesti eivät kannattaisi. Jos
köysi olisi liian raskas linnun kannettavaksi kallion reunan yli,
silloin olisi kaikki heidän vaivansa turha.

"Miksi emme hankkisi varmuutta siitä asiasta, ennenkuin teemme köyden?"
ehdotti Karl.

"Mutta kuinka voimme kokeilla?" oli Kasparin vastaus.

"Luullakseni voimme järjestää sen asian", sanoi kasvintutkija,
ilmeisesti pohtien jotakin vaikeata arviolaskua.

"Minä puolestani en keksi siihen mitään keinoa", lausui Kaspar
katsahtaen kysyvästi veljeensä.

"Minä luullakseni keksin", sanoi Karl. "Mikä estää meitä ottamasta
selville köyden painoa, ennenkuin teemme sen, ja sitä seikkaa, voiko
lintu kantaa niin paljon?"

"Mutta kuinka voit punnita köyden, ennenkuin olet tehnyt sen?
Mehän juuri koetamme välttää sen tekovaivaa. Ajattelehan, jos se
osoittautuisikin hyödyttömäksi jälkeenpäin."

"Mitä siihen tulee", lausui Karl, "ei ole välttämätöntä tehdä sitä
valmiiksi saadakseen selville sen painon. Me tiedämme jokseenkin
tarkoin, kuinka pitkäksi se on tehtävä, ja punnitsemalla kappaleen
tuota, mikä meillä nyt jo on, voimme arvioida minkä tahansa pituuden
painon."

"Unohdat, veli Karl, ettei meillä ole mitään punnitsemiskeinoja,
ei edes pienintäkään kappaletta. Meillä ei ole vaakalantaa, ei
vaakakuppeja eikä punnuksia."

"Pyh", sanoi Karl äänessään tuo luottamuksen vivahdus, jonka synnyttää
suurempi asiantuntemus. "Ei ole ollenkaan vaikeaa hankkia kaikkia
noita. Mikä luja keppi tahansa kelpaa vaa'an orreksi, kun se asetetaan
tasapainoon. Vaakakupit taas saadaan yhtä helposti kuin orsikin."

"Mutta punnukset?" keskeytti Kaspar. "Mistä ne? Sinun vaakaortesi ja
-kuppisi olisivat luullakseni hyödyttömät ilman oikeita painoja. Minun
käsitykseni mukaan me epäonnistumme siinä yrityksessä, kun ei meillä
ole painoja."

"Minua hämmästyttää, Kaspar, että sinä olet niin ajattelematon ja annat
kekseliäisyytesi niin vähällä lamaantua. Minä luulisin voivani tehdä
sarjan painoja millaisissa olosuhteissa tahansa, joihin joudun, kun
vain saan työtarpeita, esimerkiksi kappaleen puuta ja useita kiviä."

"Mutta kuinka, veli? Kerrohan meille!"

"No niin, ensiksikin tiedän oman painoni."

"Se on totta. Mutta se on vain yksi paino. Kuinka saat sitten pienemmät
painot?"

"Sillä vaa'an orrella, jonka laatisin, punnitsisin oman ruumiini
kivikasaa vastaan. Sitten jakaisin kivet kahteen ryhmään ja punnitsisin
ne yhtä kiveä vastaan. Siten saisin punnuksen, joka vastaisi puolta
ruumiini painosta, mikä on tunnettu, kuten muistanet. Taas jakamalla
kahtia jäljellä olevat kiviläjät saisin yhä pienempiä punnuksia, kunnes
saisin pienimmän tarvitsemani painon. Siten menettelemällä saan tietää
kilon, jopa grammankin."

"Se on totta, veljeni", vastasi Kaspar, "ja hyvin kekseliästä.
Epäilemättä onnistuisi suunnitelmasi, mutta esteenä on eräs pikku
seikka, jonka sinä näytät unohtaneen."

"Mikä se on?"

"Ovatko sinun perusteesi täysin oikeat?" kysyi Kaspar suorasti.

"Minun perusteeniko!"

"Niin -- se alkuperäinen mittakaava, josta aiot lähteä ja johon
perustat arviosi. Tarkoitan oman ruumiisi painoa. Tiedätkö sen?"

"Varmasti", sanoi Karl, "painan täsmälleen seitsemänkymmentä kiloa".

"Oi, veljeni", huomautti Kaspar pudistaen päätään ilmaistakseen
epäilystään, "sinä painoit seitsemänkymmentä kiloa Lontoossa, sen
minäkin tiedän. Melkeinpä painoin saman verran minäkin, mutta sinä
unohdat, että tämän kurjan elämän harmit ja vaivat ovat heikontaneet
meitä kumpaakin. Voinpa tosiaankin, veli rakas, huomata sinun olevan
paljon laihemman kuin lähtiessämme Kalkuttasta. Epäilemättä voit
huomata minussa saman muutoksen. Eikö niin?"

Karlin oli pakko vastata myöntävästi tähän kysymykseen, hän kun
huomasi veljensä väitteen oikeaksi. Hänen perusteensa eivät olleet
totuudenmukaiset. Hänen ruumiinsa paino, mikä on kaikkina aikoina
epäluotettava mittapuu, se kun ei ole muuttumaton, ei kelpaisi tässä
tapauksessa perusteeksi. Se arviolasku, jonka he olivat aikoneet
tehdä, oli liian tärkeälaatuinen, jotta sen olisi voinut nojata niin
epäluotettavaan perustaan. Karl käsitti tämän hyvin selvästi, mutta
se ei lannistanut hänen rohkeuttaan, vaan hän päätti panna sittenkin
täytäntöön sen suunnitelman, jota oli ehdottanut.

"Kas niin, veli", sanoi hän katsellen hymyillen Kaspariin ja ilmeisesti
tyytyväisenä hänen terävyydestään. "Tunnustan sinun johtopäätöksesi
tällä kerralla olleen omaani paremman, mutta ei siinä ole kyllin syytä
minun luopua suunnitelmastani. On monta muuta keinoa päästä selville
jonkin esineen painosta, ja epäilemättä minä keksisin jonkin, jos
vähän miettisin, mutta onneksi ei meidän tarvitse vaivata itseämme
enemmän sillä seikalla. Jollen erehdy, on meillä eräs aivan täsmällinen
normaalipainomitta hallussamme."

"Mikä normaalimitta?" kysyi Kaspar.

"Toinen sinun pyssysi lyijyluodeista. Olen kuullut sinun joskus sanovan
niitä viidenkolmatta gramman luodeiksi."

"Niitä menee täsmälleen neljäkymmentä kiloon, joten ne siis painavat
viisikolmatta grammaa kukin. Olet oikeassa, Karl, siinä meillä on
normaalipainomitta. Se tosiaankin kelpaa."

Asia ei kaivannut enempää pohtimista. Viivyttelemättä he ryhtyivät
ottamaan selville kolmensadan kyynärän pituisen köyden painoa. Vaaka
laadittiin pian, vieläpä niin tarkka kuin he olisivat aikoneet punnita
kultaa sen vaakakupissa. Ne kolmekymmentä kyynärää köyttä, jotka
heillä jo oli olemassa, pantiin toiselle puolelle, ja toiselle useita
kiviä, joiden painon he jo saattoivat määrätä kertomalla luodin painon
määrättyjä kertoja. Ottamalla tämän köydenkappaleen painon kahdeksan
kertaa he saivat tietää, minkä verran painaisi kaksisataa neljäkymmentä
kyynärää samaa köyttä, jonka määrän he arvatenkin tarvitsisivat.

Kun se oli määrätty, oli seuraava asia ottaa selville, jaksoiko kotka
kantaa sellaisen taakan. Tietystikään ei linnun olisi heti kannettava
kaikkea sitä, koska osa köyttä olisi vielä maassa, mutta jos sen
onnistuisi päästä kallion huipulle, vaikkapa vain sen matalimmalle
kohdalle, riippuisi sen säärestä silloin ainakin puolentoista sadan
kyynärän pituinen köysi. Jos se kohoaisi vielä korkeammalle, tulisi sen
kannettava paino suhteellisesti suuremmaksi.

Oli luonnollista otaksua, että karhukotka lähtiessään laaksosta
valitsisi jyrkänteen matalimman kohdan, etenkin kun se tuntisi
lentoaan ehkäisevän omituisen lisäkkeen sääressään. Jos tämä otaksuma
osoittautuisi oikeaksi, olisi sillä kannettavana vähin mahdollinen
paino. He saattoivat sitäpaitsi ohjata karhukotkaa köyden avulla
matalimmalle kohdalle, koska he voivat estää sitä lentämästä mihinkään
muuhun suuntaan, pitämällä köyttä käsissään.

Kaikkia näitä seikkoja mietiskellen ja jokseenkin iloisina niistä
monista kohdista, jotka näyttivät olevan heidän puolellaan, he
ryhtyivät koettelemaan kotkan voimaa.

Sen selville ottaminen ei kestäisi kauan, mutta tietoisina tuloksen
tärkeydestä he kävivät tähän käsiksi tarkoin harkiten.

He hankkivat puupölkyn ja katkaisivat sen niin lyhyeksi, että se painoi
aivan saman verran kuin köysi, jonka he tarvitsivat. Tämän tukin
toiseen päähän he kiinnittivät sen kolmenkymmenen kyynärän pituisen
köydenkappaleen, jota he jo olivat käyttäneet eri tarkoituksiin, kun
taas toinen pää oli lujasti solmittu kotkan säären ympäri.

Kun kaikki oli valmista, vapautettiin lintu muista siteistään, ja
sitten kaikki vetäytyivät jonkun matkan päähän, jotta kotka voisi
vapaasti käyttää siipiään.

Kuvitellen nyt olevansa kahleeton hypähti karhukotka siltä kiveltä,
jolle se oli asetettu, ja levittäen siipensä kohosi melkein
kohtisuorasti ilmaan.

Ensimmäiset kolmekymmentä kyynärää se nousi voimakkaasti ja nopeasti.
Katselijoiden toivorikas mieli pukeutui iloisiin huudahduksiin.

Mutta voi! Se toivo oli lyhytaikainen ja loppui melkein samalla
hetkellä kuin oli syntynytkin. Köysi, joka oli nyt venynyt täyteen
pituuteensa, jännittyi äkkiä ja nykäisi kotkaa muutamia jalkoja
takaisin maahan päin. Samalla hetkellä kohosi pölkky vain muutamia
tuumia maasta. Lintu lepatteli hetkisen nolostuneena tästä
odottamattomasta keskeytyksestä. Saavutettuaan tasapainonsa se koetti
jälleen kohota ylöspäin.

Taas pingoittui köysi kohottaen niinkuin äskenkin pölkkyä vain hyvin
vähän. Kotkan lento ei tällä kerralla häiriintynyt niin paljon kuin
edellisellä, se kun osasi nyt odottaa nykäystä. Siitä huolimatta se
painui niin paljon alas, että sen "ankkuri otti pohjaan". Sitten se
näytti tulevan siihen uskoon, ettei kyennyt nousemaan pystysuorasti
ylöspäin, ja suuntasi kulkunsa vaakasuorasti. Pölkky hyppelehti maassa
paikasta toiseen välillä heilahdellen ilmassa, mutta vain muutamia
sekunteja kerrallaan.

Vihdoin tulivat katselijat vakuutetuiksi siitä, että karhukotka ei
jaksanut nousta kallion huipulle sääressään tuon pölkyn painoinen köysi.

Lyhyesti sanoen, suunnitelma oli osoittautunut virheelliseksi, ja
kun ei enää ollut toivoa sen onnistumisesta, loivat seikkailijamme
pettyneen silmäyksen toinen toisiinsa, jättäen kotkan vapaasti
laahaamaan puuankkuriaan minne tahansa halusi.



38. luku.

UUSIA KOKEITA.


Tuo tavallinen hiljaisuus, joka seuraa pettymystä, vallitsi jonkun
aikaa niiden kolmen henkilön kesken, jotka olivat joutuneet katselemaan
kotkan epäonnistunutta yritystä. Kaspar näytti vähemmän masentuneelta
kuin toiset, mutta miksi niin oli, ei kumpikaan toisesta viitsinyt
kysyä.

He eivät olleet kovin kauan vaiti, eikä se suru, joka oli aiheuttanut
heidän vaikenemisensa, kestänyt paljoa kauemmin. Molemmat olivat
haihtuvia kuin kesäpilvi, joka hetkiseksi pimittää taivaanlaen ja
sitten liitää pois jättäen sen yhtä kirkkaaksi ja selkeäksi kuin se oli
ennemminkin.

Kasparille saivat toiset olla kiitollisia tästä onnellisesta tunteen
muutoksesta. Nuoren metsämiehen mieleen oli juolahtanut eräs ajatus
tai paremminkin uusi suunnitelma, jonka hän heti ilmaisi tovereilleen.
Täsmällisesti puhuen ei Kasparin suunnitelmaa voinut sanoa uudeksi. Se
oli vain täydennys siihen, jonka Karl jo oli heille esittänyt. Samoin
kuin aikaisemminkin oli karhukotkan näyteltävä siinä pääosaa.

Jo heidän arvioidessaan sen köyden pituutta, joka heillä pitäisi olla
päästäkseen kallion huipulle, oli Kaspar ajatellut erästä toista
keinoa, millä sitä lyhentää, toisin sanoen, kuinka voisi asiat
järjestää niin, että lyhyempi köysi riittäisi. Hän oli jonkun aikaa
pohtinut tätä ajatusta mielessään, mutta ei ollut halunnut puhua siitä
toisille, ennenkuin oli saatu selville kotkan voimakkuus. Nyt kun
karhukotka oli "punnittu ja köykäiseksi huomattu", olisi saattanut
kuvitella, ettei siitä enää olisi välitetty muuten kuin ruuan lisänä
heille. Niin arvelivat Karl ja Ossaru, mutta Kasparin käsitys oli
toinen. Hänen mielestään saattoi lintu vieläkin palvella heitä --
vieläpä aivan samalla lailla, jolla se oli äsken yrittänyt, vaikkakaan
ei ollut onnistunut.

Kaspar mietti ja tuli aivan oikein siihen tulokseen, että köyteen
sidottu ylimääräinen paino oli estänyt kotkaa kohoamasta. Se ei
ollutkaan niin kovin ylivoimainen sille. Ehkä sen olisi onnistunut
kuljettaa se kallion yli, jos se olisi ollut vain puoleksi niin raskas
tai vaikkapa vähän suurempikin.

Mitähän, jos painoa vähentäisi?

Kaspar ei suunnitellut köyden ohentamista. Hän tiesi, ettei se kävisi
päinsä, koska siitä asiasta oli jo keskusteltu ja päätetty.

Mutta mitähän, jos köysi olisi lyhyempi kuin se, jonka he olivat
teoreettisesti arvioineet sopivaksi? Kuinka kävisi, jos se olisi vain
viisikymmentä kyynärää sen sijaan, että he olivat ajatelleet parin
sadan kyynärän pituista? Silloin voisi kotka lentää sen kera niin
korkealle kuin köyden pituus sallisi.

Kaspar tunsi olevansa vakuutettu tästä asiasta, eikä kumpikaan toisista
epäillyt sitä seikkaa -- mutta mitä sitten?

"Mitä hyödyttäisi", kysyi Karl, "käyttää viidenkymmenen kyynärän
pituista köyttä, vaikka kotka voisi kantaa sen kuuhun asti? Vaikka se
kuljettaisi köyden toisen pään kallion matalimmalle kohdille, olisi
toinen noin sata kyynärää meidän päämme yläpuolella."

"Ei kyynärääkään, veljeni -- ei jalkaakaan. Toinen pää olisi meidän
käsissämme, sen takaan."

"Niin, Kaspar", lausui Karl tyynesti, "sinä näytät olevan hyvin
luottavainen, vaikka en voi ymmärtää mihin tähtäät. Tiedäthän, ettei
tämä hirveä jyrkänne ole miltään kohdalta vähemmän kuin puolitoista
sataa kyynärää kohtisuoraan mitattuna."

"Niin tiedän", vastasi Kaspar puhuen yhä yhtä luottavasti, "mutta me
voimme pitää käsissämme köyttä, joka on vain viisikymmentä kyynärää
pitkä, taikka vielä lyhyempääkin, toisen pään ollessa kallion huipulla."

Karl näytti hämmentyneeltä, mutta shikari, jolla tällä kerralla oli
nopeampi käsityskyky kuin filosofilla, ymmärsi Kasparin tarkoituksen ja
huudahti:

"Hahaa, nuori sahib tarkoittaa tikapuiden yläpäästä. Se on hänen
suunnitelmansa."

"Aivan niin", sanoi Kaspar, "olette arvannut oikein, Ossi. Sitä juuri
tarkoitan."

"Niin, nyt ymmärrän", sanoi Karl venyttäen ja samalla vaipuen
mietiskelevään äänettömyyteen.

"Ehkä olet oikeassa", lisäsi hän hetken kuluttua. "Joka tapauksessa voi
sitä helposti koettaa. Jos suunnitelmasi onnistuu, ei meidän tarvitse
tehdä lisää köyttä. Meillä on nyt jo riittävästi. Koettakaamme heti!"

"Missä on karhukotka?" kysyi Kaspar katsahtaen ympärilleen nähdäkseen
linnun.

"Tuolla se on, nuori sahib", vastasi Ossaru osoittaen jyrkänteelle
päin, "tuolla se istuu kalliolla".

Kotka näkyikin istuvan tai paremminkin olevan kyyristyneenä
matalalla kalliopengermällä, mihin se oli laskeutunut epäonnistuneen
lentoyrityksensä jälkeen. Se näytti masentuneelta ja väsyneeltä kuin
olisi antanut ottaa itsensä käsin kiinni. Mutta Ossarun lähestyessä
sitä siinä tarkoituksessa, se näkyi luulevan itsensä vapaaksi ja kohosi
jälleen ilmaan komein siiveniskuin.

Mutta silloin se tunsi kahleen jälleen kiristyvän säärensä ympäri. Se
putosi taas räpytellen, sitä kun ensin veti alas pölkyn paino ja sitten
shikarin voimakas käsivarsi.

Pölkky otettiin nyt pois ja sen tilalle sidottiin koko se köysi, joka
heillä oli, näkeinpä enemmän kuin viidenkymmenen kyynärän pituinen.

Karhukotka vapautettiin jälleen Ossarun ryhtyessä pitämään kytkyettä
kädessään. Silloin kohosi Jupiterin kaunis lintu ilmaan kuin ei sen
lennon päämääränä olisi ollutkaan tämän kallion huippu, vaan Khumularin
juhlallinen kärki.

Viidenkymmenen kyynärän korkeudessa sen korkealentoinen kunnianhimo
äkkiä masentui Ossarun nykäisyn muistuttaessa sille että se vielä oli
vanki. Koe oli täydellisesti onnistunut. Kasparin suunnitelma näytti
hyvältä. He ryhtyivät heti tarpeellisiin toimenpiteisiin pannakseen sen
käytännössä toimeen.



39. luku.

KOTKAN PAKO.


Ensiksi oli heidän tutkittava köyden laatu ja otettava selville sen
vahvuus. Tikapuut olivat jo paikoillaan siellä, mihin ne oli jätetty.
Kun köyttä kerran oli koetettu, ei senvuoksi enää ollut mitään muuta
vaivaa kuin sitoa se kotkan sääreen; sitten oli kiivettävä korkeimmalle
kalliopengermälle, johon tikapuiden avulla pääsi, ja päästettävä lintu
lentoon.

Jos heidän onnistuisi saada lintu lähtemään kallion yli ja köysi
jotenkin takertumaan huipulle, voisivat he pitää itseään vapaina.
Pelkkä ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta, joka nyt tuntuikin
varmalta, kohotti taas heidän mielentilaansa suuresti.

He eivät kuvitelleetkaan voivansa kiivetä ohutta köydenkappaletta
myöten melkein viidenkymmenen kyynärän korkeuteen. Sellainen temppu
ei olisi onnistunut ketterimmältäkään merimieheltä, joka milloinkaan
on "apinana riippunut" prammiköydessä. Eivät he ajatelleetkaan sillä
lailla kiivetä köyttä ylös, vaan toisella tavalla, jonka he olivat
paljon aikaisemmin keksineet ja pohtineet. He aikoivat niin pian
kuin köysi olisi varmasti kiinni ylhäällä laittaa siihen portaat
sovittamalla pieniä puukappaleita säikeiden väliin. Pitkien välien
päähän toinen toisestaan asetettuina ne olisivat tukikohtia, joilla he
kiivetessään voisivat lepuuttaa jalkojaan.

Niinkuin on jo mainittu, oli tämä kaikki sovittu etukäteen. Se ei enää
kiinnittänyt heidän huomiotaan, joka nyt oli kokonaan kohdistunut
sellaisen keinon keksimiseen, millä he saisivat selville tuon köyden
luotettavuuden, jonka nojaan heidän henkensä oli uskottava.

Ei pidetty riittävänä sitoa köyttä puuhun ja vetää sitä heidän
yhteisillä voimillaan. Karlin ja Kasparin mielestä se kyllä oli
riittävä, mutta Ossaru oli toista mieltä. Parempi suunnitelma ja
shikarin ajatustavan mukainen oli eräs toinen, joka oli kypsynyt hänen
itämaalaisissa aivoissaan ja jolla hän ryhtyi kokeilemaan välittämättä
toisten vastaväitteistä. Tarttuen köyden toiseen päähän hän kiipesi
korkeaan puuhun ja jotenkin päästyään eräälle vaakasuoralle oksalle,
joka oli hyvinkin viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, hän
kiinnitti köyden lujasti. Hänen määräyksestään tarttuivat nuorukaiset
köyden alapäähän, kumpikin kohotti jalkansa maasta ja jäi muutamiksi
sekunneiksi ilmaan riippumaan.

Kun ei köysi osoittanut mitään venymisen tai katkeamisen merkkejä
molempien painaessa, oli selvää, että sen saattoi millaisten
asianhaarojen vallitessa tahansa uskoa kannattavan yhden miehen painon.
Siitä varmana shikari laskeutui alas puusta.

Kotka oikeassa kainalossa ja köysikimppu vasemmalla käsivarrella
riippuen Ossaru lähti nyt sinne päin, missä tikapuut nojasivat
kalliota vastaan. Karl ja Kaspar astelivat aivan hänen jäljessään
Fritzin seuratessa kintereillä. Kaikki neljä kulkivat äänettöminä,
ulkomuodossaan ja liikkeissään jonkinlainen juhlallisuuden leima kuin
heijastuksena siitä tärkeästä puuhasta, jossa he nyt olivat.

Uusi kokeilu samoin kuin kotkan voimakkuuden selville ottaminen
ei vienyt pitkää aikaa. Jos se olisi onnistunut, olisivat meidän
seikkailijamme puuhailleet kauemman aikaa ja sen jälkeen olisi heidän
nähty seisovan voitonriemuisina kallion huipulla, Fritzin hypellessä
sen toisella puolella olevalla lumisella rinteellä kuin olisi aikonut
lähteä ajamaan takaa _Ovis ammonia_ Khumularin taivasta tapailevalla
harjalla.

Voi, kuinka toisenlainen olikaan tuon tapausrikkaan päivän ilta! Vähää
ennen auringonlaskua palasivat kaikki kolme hitaasti ja surullisina
majalleen, tuolle halveksitulle hökkelille, jonka vaatimattoman katon
alla he eivät enää koskaan olleet luulleet joutuvansa hakemaan turvaa.

Mutta voi, heidän oli taaskin merkittävä uusi pettymys epäonnistuneiden
yritysten pitkään luetteloon!

Ossaru oli kiivennyt karhukotka kainalossaan tikapuita myöten
korkeimmalle kalliopengermälle, mihin saattoi päästä. Siitä hän oli
päästänyt linnun lentoon, hellittäen suoraksi kaiken hallussaan olevan
köyden. Se oli shikarille tuhoisa yritys ja vähällä muodostua hänen
elämänsä viimeiseksi teoksi.

Ajatellen, että karhukotka kohoisi ylöspäin ilmaan, ei hän ollut
pitänyt muuta mahdollisenakaan. Koettaessaan säilyttää tasapainoaan
tuolla kapealla reunakkeella hän oli huonosti valmistunut siihen, mitä
sitten seurasi. Sensijaan että kotka olisi kohonnut ylöspäin, lähti se
kiitämään vaakasuorasti muuttamatta suuntaansa, ennenkuin sen kytkyt
jännittyi. Ei se edes silloinkaan pysähtynyt lennossaan, vaan jatkoi
kulkuaan, laahaten perässään viidenkymmenen kyynärän pituista köyttä,
jonka toisen pään Ossaru onnekseen oli päästänyt irti, laakson poikki
toisella puolella olevia kallioita kohti. Niiden huipulle se pääsi
helposti kulkemalla siihen suuntaan, johon oli odottamatta lähtenyt
shikarin käsistä.

Harmistuneina katselivat Karl ja Kaspar karhukotkan lähtöä. Heidän
käsityksensä mukaan oli Ossaru huonosti hoitanut sen asian, joka oli
uskottu hänen haltuunsa.

Mutta Ossarun selitykset valaisivat asian tyydyttävästi. Karl ja Kaspar
ymmärsivät, että jollei hän olisi päästänyt lintua irti ajoissa, olisi
hänen ollut pakko tehdä sellainen hyppäys, jonka jälkeen hänellä ei
olisi ollut minkäänlaista tilaisuutta selittää, millä lailla kotka oli
paennut.



40. luku.

FRITZ JA HAUKAT.


Surullisen ja katkeran pettymyksen tuntein käänsivät seikkailijamme
selkänsä noille tikapuille, jotka olivat taas pettäneet heidät, ja
lähtivät kulkemaan majalle.

Niinkuin edelliselläkin kerralla he astelivat hitaasti ja alakuloisen
näköisinä. Fritzin veltto käynti ja riippuva häntä ilmaisivat senkin
ottavan osaa yleiseen mielten masentumiseen.

He olivat saapuneet melkein majalle, ennenkuin kukaan noista kolmesta
ajatteli puhumista. Heidän nähdessään tuon karkeatekoisen kodin, jolta
he niin usein luulivat ottaneensa viimeiset jäähyväiset ja jolle heidän
oli yhtä usein ollut pakko palata, johtui Karlin mieleen eräs ajatus,
joka sai hänet katkaisemaan hiljaisuuden juuri ovelle tullessa.

"Meidän uskollinen ystävämme", sanoi hän osoittaen majaa, "ainoa
ystävämme, kun kaikki muu pettää meidät. Karkea se on niinkuin moni
ystävä, joka siitä huolimatta on arvokas. Minua alkaa miellyttää sen
kunniallinen ulkonäkö. Tunnen kunnioitusta sitä kohtaan niinkuin
ainakin kotia katsellessa."

Kaspar ei vastannut mitään. Hän vain huokasi. Baijerin Alpeilta tullut
nuori vuorivuohien metsästäjä ajatteli toista kotia, joka oli kaukana
laskevan auringon puolella. Niin kauan kuin tuo asia askarrutti hänen
aivojaan, ei hän voinut suopein mielin ajatella Himalajalla sijaitsevaa
asuntoa, jossa heidän oli pakosta majailtava.

Ossarun ajatukset olivat yhtä kaukana siltä paikalta. Hän mietiskeli
kristallinkirkkaan virran reunalle pystytettyä bambumajaa, jota
varjostivat palmut ja muut troopilliset puut. Vielä enemmän hän
ajatteli riisiä ja pähkinöitä ja ylinnä kaikkea muuta oli hänen
mielessään rakas betelinsä [kasvi, jota yleisesti pureksitaan itämaissa
Suom.], jota _Cannabis sativa_ vain huonosti korvasi.

Kaspar ajatteli nyt erästä uutta asiaa, joka ilmaisi, ettei hän ollut
vielä hylännyt kaikkea toivoa saada palata takaisin syntymäkotiin.
Heidän syötyään illallisekseen paahdettua vuohenpaistia hän ilmaisi
mietteensä toisillekin.

Hän ei ollut itsestään ryhtynyt katkaisemaan hiljaisuutta. Hän
vain vastasi Karlin kysymykseen, sillä tämä oli pyytänyt selitystä
veljeltään huomattuaan hänen hajamielisen ilmeensä.

"Olen koko ajan kotkan paon jälkeen", sanoi Kaspar, "mietiskellyt
toista lintua, josta tiedän jotakin. Se saattaisi suorittaa meidän
tarvitsemamme palveluksen aivan hyvin, ehkäpä paremminkin kuin
karhukotka."

"Toista lintuako?" kysyi Karl. "Mistä linnusta sinä puhut? Tarkoitatko
noita järvellä eleleviä bramiinihanhia? Me saattaisimme tosin ottaa
jonkun niistä kiinni elävänä, mutta minun on mainittava sinulle,
veljeni, että niiden siivet kantavat ainoastaan niiden oman painavan
ruumiin. Jos lisäisit siihen kilon tai vain puolikin sitomalla niiden
jalkaan nuoran, eivät ne voisi kohota pois tästä laaksosta paremmin
kuin mekään. Ei -- ei. Minun mielestäni voimme paikalla hylätä
sen ajatuksen. Ei millään muulla linnulla kuin kotkalla ole niin
voimakkaita siipiä, että se voisi suorittaa sinun toivomasi tempun."

"Se lintu, jota minä ajattelin", virkkoi Kaspar, "kuuluu samaan sukuun
kuin kotkakin. Luullakseni puhun täsmällistä tieteellistä kieltä. Vai
mitä arvelet, veli houkkioni? Hahahaa! No, sanonko sen? Olet varmaankin
jo arvannut, millaista lintua tarkoitan?"

"En tosiaankaan", vastasi Karl. "Tässä laaksossa ei ole muita
kotkan sukuun kuuluvia lintuja kuin haukkoja, eivätkä ne ankaroiden
luonnontutkijain mukaan kuulu samaan sukuun, ainoastaan samaan heimoon
Jos tarkoitat haukkaa, on niitä muutamia lajeja tällä paikalla, mutta
suurimmatkaan niistä eivät voisi kantaa kallion yli mitään raskaampaa
kuin purjelankapätkän. Katsohan, tuolla on nyt pari sellaista!" jatkoi
Karl osoittain kahta noin kolmenkymmenen kyynärän korkeudessa heidän
yläpuolellaan kaartelevaa lintua. "Niitä sanotaan 'tshork'-haukoiksi;
ne ovat suurimpia Himalajan haukoista. Noitako tarkoitat, veljeni?"

"Eikö tuo ole sääksipari?" kysyi Kaspar suunnaten silmänsä ylöspäin
ja katsellen korkealla heidän yläpuolellaan kaartelevia siivekkäitä
olentoja, jotka risteilivät ilmassa kuin saalista etsien.

"On", vastasi luonnontutkija, "ne kuuluvat siihen lajiin ja tarkasti
puhuen samaan sukuunkin kuin kotka. Ethän niitä tarkoittane?"

"En, en aivan niitä", sanoi Kaspar venyttäen ääntään ja hymyillen
merkitsevästi puhuessaan, "mutta jos ne ovat _leijoja_... [Sekä sääksi
että leija ovat englanninkielellä kite; siitä Kasparin sanaleikki.
Suom.] Oho, mitä nyt?" huudahti hän, kun eräs haukkojen liike äkkiä
keskeytti hänen ajatusjuoksunsa ja puheensa. "Mitä ilkeyttä nuo linnut
puuhaavat? Niin totta kuin elän, ne näyttävät yrittävän hyökätä
Fritzin kimppuun! Luulevatkohan ne tosiaankin olevansa kyllin väkeviä
voidakseen jotenkin vahingoittaa kelpo koiraamme?"

Kasparin puhuessa nähtiin molempien haukkojen äkkiä laskeutuvan
äskeiseltä korkealta tasoltaan ja sitten kaartelevan nopein lyhyin
kierroksin baijerilaisen mäyräkoiran pään ympärillä. Koira oli
kyyristynyt maahan lähelle pientä viidakkoa noin kolmenkymmenen
kyynärän päähän majasta.

"Mahdollisesti niiden pesä on tuolla viidakossa", arveli Karl.
"Senvuoksi ne ehkä ovat vihaisia koiralle, sillä vihaisia ne tosiaankin
näyttävät olevan."

Niin olisi saattanut kuka tahansa päätellä lintujen käytöksestä
niiden yhä hyökätessä koiran kimppuun, milloin kohoten joitakin
jalkoja sen yläpuolelle ja sitten taas syöksyessä alas jonkinlaisessa
vertauskuvallisessa kaaressa, joka siiveniskulla tullen yhä lähemmäksi,
kunnes ne lehauttelivat siipiään melkein sen silmille. Näitä liikkeitä
ne eivät tehneet äänettöminä, sillä lennellessään ne tuon tuostakin
päästivät kimeitä huutoja, jotka tuntuivat parin vihaisen naarasketun
ääneltä.

"Niiden poikaset kai ovat lähellä?" arveli Karl.

"Ei, sahib", sanoi Ossaru, "ei ole pesää eikä poikasia. Fritz syö
illallisekseen ibexin lihaa. Nuo rosvot tahtovat viedä siltä aterian."

"Syökö Fritz siis?" kysyi Kaspar. "Sehän selittää kaikki. Kuinka tyhmiä
nuo linnut ovatkaan kuvitellessaan voivansa siepata illallisen oivan
Fritzin suusta! Sehän ei näytä väittävän niistä ollenkaan!"

Oli aivan totta, että Fritz oli tähän mennessä tuskin huomannut noita
kahta siivekästä ahdistajaansa. Niiden vihamieliset mielenosoitukset
olivat saaneet sen puolelta osakseen vain silloin tällöin jonkun
murahduksen. Mutta niiden laskeutuessa lähemmäksi ja kun niiden siipien
kärjet pieksivät Fritzin silmiä, kävi asia kovin sietämättömäksi, ja
Fritz alkoi menettää mielenmalttiaan. Se alkoi murista yhä tiheämmin,
kohosi kerran pari kyyristyneestä asennostaan ja koetti siepata
suuhunsa lähinnä olevia sulkia.

Tätä omituista näytelmää mäyräkoiran ja lintujen välillä kesti kauemmin
kuin viisi minuuttia. Sitten se päättyi jokseenkin omituisesti ja
Fritzin mielestä epäilemättä peräti epämiellyttävästi.

Haukat olivat ensi hyökkäyksestään alkaen noudattaneet erilaista
menettelytapaa. Toinen teki kaikki lähentymisyrityksensä edestäpäin,
kun taas toinen suuntasi hyökkäyksensä yksinomaan takaapäin. Anastajien
menetellessä tällä lailla oli koiran pakko puolustaa itseään sekä
edestä että takaapäin ja sitä tehdessään sen täytyi katsella samalla
kertaa kahteen suuntaan. Juuri kun se ärisi ja haukkui edessään
olevalle linnulle, täytyi sen heti käännähtää ympäri ja uhata samalla
lailla arempaa ryöväriä, joka hyökkäili sen kimppuun takaapäin. Tämä
viimeksimainittu olikin vielä häiritsevämpi ja äänekkäämpi kuin sen
toveri. Lopulta se ei enää tyytynyt siilon tällöin läjäyttämään Fritziä
siivellään, vaan uskalsi julkeasti iskeä terävät kyntensä kiinni sen
takapuoleen.

Se oli enemmän kuin koiran luonto saattoi kestää. Fritz päättikin
olla sietämättä sitä enää kauemmin. Pudottaen sen mällin, jota oli
pureskellut, se hypähti seisaalleen, pyörähti äkkiä sitä sääkseä kohti,
joka oli iskenyt siihen kyntensä, ja loikkasi ylös ilmaan aikoen
siepata sen kiinni.

Mutta varuillaan oleva lintu oli aavistanut tämän nelijalkaisen tempun,
ja ennenkuin viimeksimainittu ehti tarttua siihen, oli se liitänyt
paljon ylemmäksi kuin mihin mikään nelijalkainen eläin saattoi koskaan
hypätä.

Fritz kääntyi muristen pettyneenä jälleen lihapalaansa päin, mutta
vielä pettyneemmän näköinen hän oli huomatessaan, ettei se ollut enää
saavutettavissa. Toinen ryövärihaukka oli iskenyt kyntensä koiran
lonkkaan ja toinen ryöstänyt siltä illallisen!

Viimeisen kerran näki Fritz vuohenlihan linnun nokassa korkealla
ilmassa yhä pienenevänä, kunnes se kokonaan katosi hämärään etäisyyteen.



41. luku.

FRITZ LOUKKAANTUNEENA.


Tämä omituinen pieni välikohtaus mäyräkoiran ja haukkojen välillä oli
keskeyttänyt veljesten puhelun Kasparin esittämästä aiheesta. Eikä
siihen palattu edes heti kahakan päätyttyä, sillä se katse, millä
Fritz seurasi tuon linnun lähtöä, joka oli niin siekailematta napannut
siltä lihapalan, oli niin äärimmäisen hullunkurinen, että se herätti
katselijoissa pitkiä äänekkäitä naurunpuuskauksia.

Fritzin naama ilmaisi harvinaista järkytystä. Syvää hämmästystä ja
harmia, johon oli sekaantunut voimakas keskittyneen raivon tunne, ei
näkynyt ainoastaan sen silmistä, vaan myöskin koko asennosta. Jonkun
aikaa se seisoi pää pystyssä ja kuono korkealla ilmassa, silmien
liekehtiessä sanomattomasta kostonhalusta seuratessaan haukkojen lentoa.

Fritz ei ollut koskaan ennen elämässään, ei silloinkaan kun norsun
kärsä kurkottui aivan sen häntään asti, tuntenut niin elävästi
siipien puutetta. Ei milloinkaan ennen se ollut niin pahoitellut
sitä rakenteensa vajavaisuutta, ettei ollut saanut noita hyödyllisiä
lisäkkeitä. Jos se olisi saanut haltiattaren taikasauvan haltuunsa
sillä hetkellä, olisi se sen avulla hankkinut itselleen siivet, ei
tosin välttämättä kauniit, sillä se oli toisarvoinen kysymys, vaan
vahvat ja pitkät, joiden avulla se olisi voinut saada kiinni nuo
ryövärihaukat ja rangaista niitä ennenkuulumattomasta rohkeudesta.

Kauemmin kuin minuutin ajan pysyi Fritz mainitsemassamme asennossa.
Sen ryhti sopi mainiosti koiralle, kun sitä on perinpohjin narrannut
ja pettänyt pari olentoa, joiden vahvuutta ja kykyä kohtaan se oli
osoittanut äärimmäistä halveksumista. Juuri tuo hämmästyksen ja raivon
sekainen ilme antoi Fritzille sen vakavanhullunkurisen näön, joka oli
saanut heidät kaikki nauramaan. Yhtä hullunkurinen oli koiran naamalla
kuvastuva ilme sen kääntyessä katsomaan kolmea ihmistoveriaan. Se
huomasi heidän laskevan leikkiä hänen kustannuksellaan, mutta sen
puolittain moittiva, puolittain apua anova ilme teki vain heidän ilonsa
kaksinkertaiseksi. Katsahtaen yhdestä toiseen se näytti pyytävän heiltä
kultakin vuorostaan myötätuntoa.

Se oli turha pyyntö. Kaikki kolme olivat samalla lailla heittäytyneet
iloisuuden valtaan, mikä tuntui yhtä tylyltä kuin se oli
vastustamatontakin. Fritzillä ei ollut ainoaakaan ystävää.

Kului varmaankin kymmenen minuuttia, ennenkuin kukaan heistä saattoi
hillitä äänekästä naurunhohotustaan, mutta paljon ennen sitä oli
heidän naurunsa esine lähtenyt pois näkyvistä. Se oli tahtonut poistua
sellaiselta paikalta, missä siltä oli ryöstetty illallinen, ja vetäytyi
loukkaantuneen näköisenä ystävällisemmän majan turviin.

Kesti jonkin aikaa, ennenkuin seikkailijamme saivat takaisin vakavan
mielialansa. Kun heidän hilpeytensä esine sitten oli poissa näkyvistä,
haihtui se vähitellen heidän mielestäänkin.

Saattaisi herättää ihmetystä, että he olivat sellaisissa olosuhteissa,
jommoisissa he olivat, antaneet valtaa iloisuuden puuskalle. Mutta
siinä ei kuitenkaan ollut mitään kummallista. Päinvastoin oli täysin
luonnollista, täysin ihmisluonnon mukaista olla näin eri mielialojen
vallassa. Ilo ja suru seuraavat toisiaan ajoittain vaihdellen yhtä
varmasti kuin päivä seuraa yötä tai kaunis ilma myrskyä.

Vaikka emme ymmärrä miksi ja minkätähden tällaista tapahtuu, voimme
helposti uskoa kohtalon niin järjestäneen asiat. Eräs runoilija on
kauniisti laulanut:

    "kevätkin ois synkkää säätä,
    jollei muuta aikaa ois",

ja meidän oma kokemuksemme vahvistaa tässä säkeistössä lausutun
totuuden.

Sellainen, joka on elänyt troopillisten maiden ikikestävässä keväässä,
kun ei lehti koskaan putoa eivätkä kukat koskaan kuihdu, voi hyvin
vahvistaa tuon tosiasian, että kevätkin voi aikaa myöten muuttua
väsyttäväksi. Me ikävöimme talvea, sen pakkasta ja lunta ja kylmiä,
purevia tuulenviimoja. Niin ihastuneita kuin olemmekin vihreihin
metsiin, katseemme niitä välillä mielihyvin ruosteenkarvaiseen
verhoutuneina, taivaanlaen ollessa harmaa ja synkkä, mutta silti
silmääkiehtova. Totta on, vaikka se tuntuukin omituiselta, että
ihmisluonto samoin kuin ilmakin tarvitsee välillä myrskyä.



42. luku.

LEIJA!


Niin pian kuin heidän ilonpuuskansa oli kokonaan ohi, jatkoivat Karl ja
Kaspar sitä keskustelua, joka oli niin äkkiä katkennut.

"Sanot siis, veljeni", lausui Karl, joka ensimmäisenä palasi siihen
aiheeseen, "että on olemassa kotkansukuinen lintu, joka voisi kantaa
meidän köytemme kallion yli. Mistä linnusta puhut?"

"Kas vain, Karl, sinullahan on kovin hidas käsityskyky tänä aamuna.
Tosiaankin olisi noiden kahden sääksen näkemisen pitänyt selvittää
sinulle tarkoitukseni."

"Ahaa, tarkoitat siis leijaa?"

"Niin, sellaista, jolla olisi hyvin leveä rinta, hyvin ohut ruumis ja
hyvin pitkä häntä, sellaista, jollaisia sinulla ja minulla oli tapana
tehdä, eikä siitä ole kovinkaan monta vuotta."

"Paperileija", sanoi Karl toistaen lauseen koneellisesti ja samalla
istuutuen miettivään asentoon. "Tosiaankin, veljeni", lisäsi hän
hetkisen kuluttua, "tuossa ehdotuksessasi on jonkun verran järkeä.
Jos meillä olisi paperileija, nimittäin hyvin suuri, saattaisi se
mahdollisesti kuljettaa kallion huipun yli köyden mutta voi..."

"Ei sinun tarvitse jatkaa pitemmälle, Karl", keskeytti hänet Kaspar.
"Tiedän mitä aiot sanoa: ettei meillä ole ollenkaan paperia, mistä
voisimme tehdä leijan, ja että se luonnollisesti sotkee koko asian.
Meidän ei kannata ajatella sitä enempää, koska ei meillä ole aineksia.
Rungon eri osat me saattaisimme helposti laatia, samoin pyrstön. Mutta
sitten siivet, niin siivet! Toivoisinpa, että meillä olisi pino vanhoja
sanomalehtiä. Mutta mitä hyötyä on toivomisesta! Meillä ei niitä ole."

Vaikka Karl istuikin vaiti, ei hän näyttänyt kuulevan tai ei ainakaan
ottavan huomioon, mitä Kaspar oli juuri lausunut. Hän tuntui vaipuneen
joko haaveiluun tai johonkin syvään mietiskelyyn.

Pian osoitti hänen puheensa selvästi, että tuo hiljaisuus oli merkinnyt
mietiskelyä.

"Ehkä", sanoi hän katsahtaen toivorikkaasti metsään päin, "ehkä ei
meiltä aivan kokonaan puutu sitä raaka-ainetta, josta olet puhunut".

"Tarkoitatko paperia?"

"Mehän olemme juuri sillä alueella maailmassa missä sitä kasvaa",
jatkoi Karl ottamatta kysymystä huomioonsa.

"Mitä, missäkö paperia kasvaa?"

"Ei", vastasi Karl, "en tarkoita, että täällä kasvaa paperia, vaan
sellaista ainetta, josta voi tehdä tuota hyödyllistä tavaraa".

"Mitä se on, veljeni?"

"Se on eräs puu tai paremminkin pensas, joka kuuluu _Thymeleaceaen_
eli daphnein luokkaan. Tämän luokan kasveja tavataan monissa maissa,
mutta pääasiassa Intian ja Etelä-Ameriikan viileämmillä seuduilla.
Englannissakin on sen suvun edustajia, sillä metsien ja pensasaitojen
kaunis 'Britannian näsiä', joka tunnetaan lääkkeenä hammassärkyä
vastaan, on oikea daphne. Ehkä kummallisin kaikista Thymeleaceaista on
kuuluisa 'lagetta' eli Jamaikan pitsipuu; siitä osaavat tuon saaren
naiset valmistaa kalvosimia, kauluksia ja vöitä, jotka täydellisesti
muistuttavat todellisia pitsejä oikeihin muotoihinsa leikattuina ja
kokonaan valkaistuina. Maihin lasketut niskoittelevat merimiehet sekä
muut Jamaikan karanneet neekerit valmistivat usein ennen orjuuden
lakkauttamista vaatekerran lagettasta, jota he löysivät yllin kyllin
saaren vuoristossa kasvavista metsistä. Jo ennen orjuuden poistamista
käyttivät noiden samojen orjien herrat pitsipuun kuorta toiseen,
vähemmän hienoon tarkoitukseen. Noilla julmilla tyranneilla oli tapana
punoa sen sitkeistä säikeistä siimoja orjanruoskiinsa."

"Ja sinä luulet noista puista voitavan tehdä paperia?" kysyi Kaspar
kärsimättömästi haluten tietää, oliko olemassa mitään mahdollisuutta
hankkia sellaista leijan levyksi.

"On olemassa joitakin daphnelajeja", vastasi kasvintutkija,
"joiden kuorta voidaan muokata paperiksi. Muutamia niistä tavataan
Hyväntoivonniemellä ja toisia Madagaskarin saarilla, mutta parhaat
lajit tähän tarkoitukseen kasvavat juuri näillä vuorilla ja Kiinassa.
Nepalissa on _Daphne Bholua_, josta nepalilaiset valmistavat vahvaa,
sitkeää pakkauspaperia, ja minulla on syytä uskoa, että sellaista
kasvaa myöskin Bhotanin Himalajalla, ei kaukanakaan siltä kohdilta,
missä me nyt asumme. Sitäpaitsi on Kiinassa ja Japanissa, näiden
vuorten toisena puolella kaksi tai kolme saman kasvin eri lajia, joista
kiinalaiset tekevät sitä kellertävää paperia, mitä lienet nähnyt
heidän kirjoissaan ja heidän teerasioihinsa liimattuna. Siis", lisäsi
kasvintutkija katsellen tarkkaavasti metsiin päin, "koska paperin
valmistukseen kelpaavaa daphnea kasvaa Kiinassa meistä itäänpäin
ja Nepalissa ja Bhotanissa meistä länteen, on aivan johdonmukaista
päättää, että joitakin sen lajeja voi löytää tästä laaksosta, missä
ilmanala on juuri sellainen kuin se vaatii. Sen siemeniä ovat linnut
voineet kuljettaa tänne, koska monet lintulajit pitävät sen marjoista
ja syövät niitä saamatta mitään vahinkoa itselleen, vaikkakin ne,
omituista kyllä, ovat myrkyllisiä kaikille nelijalkaisille".

"Luuletko tuntevasi tuon pensaan, jos näet sen, veljeni?"

"No, totta puhuen, en luule voivani tuntea sitä sen tavallisesta
ulkomuodosta päättäen, mutta jos näkisin daphnen kukan, voisin
epäilemättä tuntea pensaan sen kasvitieteellisten tunnusmerkkien
mukaan. Paperin valmistamiseen kelpaavien lajien lehdet ovat suikeita
ja punertavia, hienopintaisia ja kiiltäviä kuin laakeripuun lehdet. Se
liittyykin läheisesti laakerin sukuun. Valitettavasti ei pensas kuki
tähän vuodenaikaan, mutta jos voimme löytää jonkin marjan ja lehden
tai pari, luulen voivani sen todeta. Sitäpaitsi auttaisi kuori joka on
hyvin sitkeää, meitä pääsemään selville asiasta. Minulla on tosiaankin
syytä luulla, että löydämme sen täältä lähistöltä. Senvuoksi puhun niin
luottavasti sanoessani, ettei meiltä ehkä kokonaan puutu raaka-ainetta
paperin valmistamiseen."

"Minkä vuoksi. Karl? Olet ehkä nähnyt jotakin sen tapaista?"

"Niin olenkin. Jonkin aikaa sitten kuljeskellessani siellä täällä
kuljin matalapensaisen tiheikön läpi. Pensaiden latvat ulottuivat
rintaani asti. Silloin ne kukkivat. Kukat olivat sinipunertavia
ja kasvoivat oksien kärjissä pieninä terttuina. Niillä ei ollut
minkäänlaista teriötä, ainoastaan värilliset verholehdet Nämä
tunnusmerkit vastaavat niitä, jotka daphnesta on annettu. Sitäpaitsi
olivat lehdet suikeat, sametinhienot pinnaltaan ja purppuranväriset.
Kukat tuoksuivat erittäin suloiselta aivan kuin kaikki daphnelajit.
En ajatellut niiden tutkimista silloin, mutta kun nyt muistelen noita
tunnusmerkkejä, olen melkein varma siitä, että pensaat olivat daphneja."

"Luuletko voivasi löytää tuon tiheikön jälleen?"

"Kyllä, helpostikin. Ei se ole kaukanakaan siitä paikasta, missä olimme
vähällä ryhtyä hirveään kaksintaisteluun."

"Hahahaa", nauroi Kaspar vastaukseksi kasvintutkijan merkitykselliseen
huomautukseen. "Mutta, veljeni", jatkoi hän, "joskin tuo pensas
osoittautuisi daphneksi, mitä hyötyä olisi meillä sen löytämisestä niin
kauan kuin emme osaa valmistaa siitä paperia?"

"Mistä tiedät, ettemme osaa?" sanoi Karl väittäen Kasparin liian
varmaa huomautusta vastaan. "En ole niin varma siitä, ettemme
osaa. Olen lukenut erään Kiinan olojen kuvaajan kertomuksen koko
tuosta menettelytavasta. Se on hyvin yksinkertainen, ja minä luulen
muistavani kylliksi voidakseni sitä seurata. Ehkä en kykenisi tekemään
hienoa kirjoituspaperia mutta sellaista kyllä, joka auttaisi meitä
tässä tarpeessamme. Emme tarvitse parasta 'kellertävänvalkoista'.
Valitettavasti ei meillä ole täällä postitoimistoa. Toivoisin, että
meillä olisi. Jos voimme saada aikaan jotakin niin hienoa kuin karkein
pakkauspaperi, kelpaa se luullakseni aivan hyvin leijaan."

"Se on totta", vastasi Kaspar. "Sen parempi, mitä karkeampaa ja
vahvempaa se on. Mutta lähtekäämme heti, Karl, katsomaan voimmeko
löytää noita puita."

"Sen me teemmekin", vastasi Karl nousten seisomaan puhuessaan ja
valmistautuen lähtemään daphnen etsintään.

Kaikki lähtivät tietenkin yhdessä, sillä Ossaru oli yhtä innostunut
tutkimuksen tuloksesta kuin kumpi hyvänsä veljeksistä. Fritz, joka
huomasi majasta, että toiset aikoivat lähteä uudelle retkelle, sai
osittain voitetuksi pahantuulensa ja hyökäten ulos piilopaikasta asteli
ääneti heidän jäljessään.



43. luku.

PAPERIPUU.


Seurueen suureksi iloksi kääntyivät asiat juuri sille tolalle kuin
Karl oli otaksunut. Sen tiheikön, josta hän oli puhunut, muodostivat
pääasiassa daphnepensaat. Sen näet Karl päätti pudonneiden lehtien
muodosta ja muutamista marjoista, joita vielä oli jäljellä oksissa.
Mutta kuorikin oli tunnusmerkillinen, se kun oli erittäin sitkeää ja
sitäpaitsi kovin katkeran makuista, vieläpä niin suuressa määrässä,
että poltti nahan Ossarun suusta hänen pureskellessaan sitä,
ajattelemattomasti kyllä, liian vapaasti.

Tarkastettuaan asianmukaisesti lehtiä, marjoja ja kuorta kasvintutkija
tuli siihen tulokseen että pensas varmasti oli oikea daphne. Niin se
tosiaan olikin nimittäin se laji, joka Nepalissa tunnetaan _Daphne
Bholuana_ ja josta nepalilaiset valmistavat karheapintaista, mutta
pehmeää paperia.

Niin pian kuin he olivat tyytyväisinä todenneet tämän asian, päättivät
he ryhtyä toimeenpanemaan Kasparin ehdotusta ja koettaa valmistaa
paperileijan.

Ilman Karlin käytännöllistä taitoa, hän kun ei ainoastaan ollut
tutustunut kasvien ja puiden kasviopilliseen rakenteeseen, vaan myöskin
niiden käytäntöön, vieläpä muutamissa tapauksissa siihen tapaankin,
millä niitä valmistettiin määrättyihin tarkoituksiin, ilman tätä
taitoa ei pelkkä daphnen löytäminen olisi heitä ollenkaan auttanut.
Kasvaessaan tiheikössä se ei muistuttanut paperipuuta enemmän kuin
mikään muukaan sen vieressä kasvava puu. Päinvastoin näkyi lähistöllä
monta muuta puuta joiden kuoresta olisi saanut paljon enemmän paperin
näköistä ainetta ja leveämpinä kaistaleina kuin daphnesta, sillä
viimeksimainitun kuori, joka irtaantui kapeina kappaleina, näytti
kaikkein huonoimmalta raaka-aineelta paperileijan valmistamiseen.
Mutta Karl tunsi sen menettelytavan, jonka avulla se voitiin muuttaa
paperiksi. Enempää viivyttelemättä hän kävi työhön käsiksi, toisten
auttaessa häntä ja toimiessa tottelevasti hänen määräystensä mukaan.

Kaikkien kolmen veitsenteriä tarvittiin nyt. Uskomattoman lyhyessä
ajassa kuorittiin joitakin kymmeniä pikku puita juuresta alempiin
oksiin asti. Puita ei hakattu kumoon, koska se ei ollut välttämätöntä.
Ne voitiin kasvavassa asennossa paremmin kuoria. Senvuoksi annettiin
niiden seisoa paikallaan.

Auringonlaskuun asti työskentelivät nämä _cascarillerot_, keskeyttäen
työnsä vain muutamiksi minuuteiksi, kun palasivat majalleen syömään
kiireisesti puolipäiväateriakseen kappaleen pukinlihaa. Juuri auringon
laskiessa suuren Khumularin huipun taakse he astelivat kotiin päin
kukin kantaen raskasta kuoritaakkaa, Fritzin seuratessa iloisesti
heidän kintereillään.

Siinä tiheikössä, josta he olivat lähteneet, näkyi selviä jälkiä
siitä työstä, jota he olivat siellä tehneet kaiken päivää. Noin
kahdentuhannen neliömetrin alalla oli kaikkien kasvavien puiden ohuesta
rungosta kuori kokonaan nyljetty kuin olisi kokonainen vuohilauma ollut
siellä laitumella.

Majalle saapuessaan eivät kuorenkokoojat luopuneet työnteostaan. He
vain siirtyivät uudelle alalle rupeamalla paperin valmistajiksi.

Tuli ilta, ja heidän oli työskenneltävä männystä valmistamiensa
soihtujen valossa. Ne paloivat kirkkaasti ja tasaisesti ja tekivät
aivan yhtä hyvän palveluksen kuin kynttilät.

Ensimmäinen vaihe paperin valmistamisessa ei vaatinut paljon
tarkkuutta. Sitäpaitsi sen saattoi suorittaa yhtä hyvin majan sisällä
kuin suurimmassa paperitehtaan huoneessa. Heidän oli vain revittävä
kuori liuskoiksi. Tämä työ vei heiltä koko illan, jonka kuluessa
keskusteltiin iloisesti ja vilkkaasti, laskettiinpa vähän leikkiä
rohtimien kiskomisesta vankilassakin. Sitä muistuttikin heille ei
ainoastaan se, mitä he puuhailivat, vaan myöskin tilanne, jossa he
työtään suorittivat. Kun he olivat saaneet sen tehdyksi, söivät he
niukan illallisensa ja laskeutuivat levolle täynnä intoa jatkaa paperin
valmistusta aamulla.

Aamun tullen ei heillä ollut paljon tekemistä, sillä seuraava vaihe
työssä vaati kärsivällisyyden harjoitusta enemmän kuin työtä.

Kun daphnen kuori on perinpohjin revitty kaistaleiksi, pannaan se
suureen pataan tai kattilaan, joka on täynnä vettä. Sitten sen päälle
kaadetaan puuntuhasta valmistettua lipeää ja annetaan sen kiehua
muutamia tunteja.

Koska ei meidän tehtailijoillamme ollut minkäänlaista pataa tai
kattilaa, olisi tässä tullut voittamaton keskeytys työhön, ellei heillä
olisi ollut yllin kyllin kiehuvaa vettä lähellä majaa olevassa kuumassa
lähteessä.

Ensiksi olisi luullut, ettei heidän olisi tarvinnut tehdä muuta kuin
upottaa muokattu kuori lähteeseen ja jättää se sinne sopivan pitkäksi
ajaksi. Mutta niillä kohdin, missä vesi oli kuuminta, se liikkui
alituisesti kuplehtien ylös ja virraten pois, niin etteivät ainoastaan
kuoren säikeet olisi kulkeutuneet pois, vaan tuhkakin olisi irtaantunut
seoksesta eikä siis olisi voinut auttaa sen pehmittämisessä.

Kuinka oli tämä vaikeus voitettava? Aivan helposti. He eivät olleet
ryhtyneet näin suureen puuhaan tekemättä valmista suunnitelmaa, ja se
oli: asettaa kuoret tuhan kanssa suureen jakinnahkaan, joka heillä
vielä oli hyvässä tallessa, ja tehdä siitä sitten jonkinlainen käärö
niinkuin pesutupaan vietävistä vaatteista, upottaa nahka sisältöineen
lähteeseen ja jättää se sinne, kunnes kiehuva vesi olisi tehnyt
tehtävänsä. Tämän keksinnön avulla he voittivat sen vaikeuden, jonka
kattilan puute uhkasi aiheuttaa heille.

Kun kuori oli Karlin mielestä kyllin kiehunut, otettiin se pois vedestä
ja jakinnahkaisesta kääreestään. Sitten se pantiin kasana lähellä
olevalle sileälle kalliolle, minne se jätettiin valumaan ja kuivumaan.

Sillä aikaa kuin se oli vedessä sekä sitten valumassa ja kuivumassa,
ei kukaan miehistä ollut joutilaana. Kaspar puuhaili suuren puuvasaran
valmistamisessa, jota työkapinetta tarvittaisiin jossakin seuraavassa
muokkausvaiheessa, kun taas Ossaru laitteli aivan toisenlaista
esinettä. Se oli jonkinlainen seula, joka tehtiin ohuista ruokosäleistä
ja pantiin samasta ruo'osta, eräästä bambulajista, valmistettuun
paksumpaan kehykseen.

Ossaru oli ryhtynyt tähän erikoistehtävään, koska ei kumpikaan toinen
osannut niin hyvin kuin hän muokata bambua miksi hyödylliseksi
tarve-aineeksi tahansa. Vaikka hän nyt teki kapinetta, joka oli hänelle
aivan outo, joskin se tapahtui Karlin ohjauksen mukaan, onnistui
hänen saada aikaan seula, joka varmasti hyvin sopisi kasvintutkijan
tarkoitukseen. Tästä tulee kohta puhe.

Niin pian kuin kuoren säikeet olivat melkein kuivat, tarvittiin
vasaraa. Sen avulla nuijattiin keitettyä kuorta kallion sileää pintaa
vasten, kunnes siitä tuli vanuketta.

Tämä pantiin taas jakinnahkaan, jonka reunat oli käännetty vähän ylös,
niin että se muodosti jonkinlaisen syvennyksen tai vaatimattoman
ammeen. Sitten se upotettiin veteen, ei kiehuvaan lähteeseen, vaan
järven viileään veteen, kunnes pussi täyttyi. Sen jälkeen sekoitettiin
massaa tikulla, joka nosti huonot, likaiset osat pinnalle. Ne
kuorittiin pois ja heitettiin törkynä menemään. Siten meneteltiin
useampia kertoja ottamalla aina uutta vettä, kunnes koko aines, joka
oli limaista laadultaan, muuttui puhtaaksi ja pehmeäksi käsitellä.

Seuraava ja viimeinen vaihe oli paperin valmistaminen, jonka Karl itse
suoritti. Se oli hyvin yksinkertaista, vaikka se vaati jonkin verran
kätevyyttä onnistuakseen hyvin. Levitettiin vanuketta aikaisemmin
mainitulle seulalle, jota heilutettiin edestakaisin koko ajan veden
alla, kunnes vanuke levisi tasaisesti ja yhtäläisesti yli koko pinnan.
Sitten otettiin seula pois vedestä hiljaa ja vaakasuorassa asennossa,
niin ettei sitä peittävän aineen tasainen pinta rikkoutunut. Kun se oli
tehty, ei ollut jäljellä muuta kuin asettaa kehys parin tangon päälle
ja jättää siihen valumaan ja vihdoin kuivumaankin. Kuivana se olisi
paperia!

Luonnollisestikaan ei voinut yhden seulan avulla valmistaa koko
tarvittavaa määrää yhdellä valamisella, mutta niin pian kuin yksi arkki
oli kyllin kuiva, jotta se voitiin ottaa pois kehyksestä, täytettiin
seula jälleen. Niin meneteltiin, kunnes kaikki keitetyt kuoret
muuttuivat paperiksi, jolloin he huomasivat omistavansa kylliksi suuren
määrän isoja arkkeja, voidakseen tehdä vaunuvajan oven kokoisen leijan.

Koska heidän oli odotettava joka arkin kuivumista, kesti tämä
valmistusvaihe joitakin päiviä, mutta sinä aikana he eivät olleet
laiskoja eikä toimettomia. Karl ja Kaspar työskentelivät kovasti
valmistellessaan leijan runkoa, kun taas Ossaru oli ryhtynyt tekemään
sen pyrstöä.

Sen köyden laatiminen, jonka avulla leija oli pantava lentämään, vaati
enemmän aikaa ja huolta kuin mikään muu osa heidän työstään. Joka
säie oli punottava erinomaisen täsmällisesti ja joka kuitu kokeiltava
voimansa ja sopivaisuutensa puolesta. Jos he olisivat voineet
käyttää vahvempirakenteista köyttä, ei olisi ollut välttämätöntä
olla niin tarkka, mutta paksu köysi olisi ollut liian raskas leijan
kuljetettavaksi aivan niinkuin se oli ollut liian raskas kotkan
voimille. Ohuemman köyden, jollainen heidän oli tehtävä, piti siis olla
virheetön; muuten saattaisi joku heistä menettää henkensä koettaessaan
nousta.

Kun he tiesivät tämän ennakolta, on tuskin tarpeellista mainita, että
Ossaru teki parhaansa köyttä valmistaessaan. Hän punoi sen joka säikeen
etusormensa ja peukalonsa välissä niin tasaiseksi ja sileäksi kuin
olisi kehrännyt sitä kalaverkkoaan varten.

Leijan runko valmistettiin bambun halkaistuista varsista. Tämä ruoko
oli vahvuutensa, joustavuutensa ja keveytensä vuoksi paljon sopivampaa
heidän tarkoitukseensa kuin mikään puulaji. Liima, jota tarvittiin
paperin kiinnittämiseksi, saatiin erään inkivääripuun juuresta, josta
se ensin raapittiin irti ja sitten keitettiin liimatärkkelykseksi.

Noin viikko senjälkeen kuin leija-ajatus oli syntynyt Kasparin
aivoissa, oli lintu itsekin valmiina majan oven ulkopuolella,
täysisulkaisena ja valmiina lentämään.



44. luku.

LEIJAN LASKEMINEN LENTOON.


Kun leija oli näin valmistettu, odottivat he vain sopivaa tilaisuutta
päästääkseen sen lentoon, sellaista päivää, jolloin tuuli olisi kyllin
voimakas ja puhaltaisi oikealta suunnalta, siis sitä jyrkänteen osaa
kohti, jonka yli paperilintu oli lähetettävä. Se oli sama paikka, mihin
tikapuut oli sijoitettu ja mistä he olivat, vaikkakin menestyksettä,
koettaneet päästää karhukotkan lentoon.

He olivat jo kiivenneet eräälle niistä yksinäisistä kukkuloista, joita
laaksossa oli melkein vastapäätä tätä kallionosaa. Sen huipulta he
olivat saaneet yleissilmäyksen, vaikkakaan ei kovin hyvää, eräästä
osasta yläpuolella kohoavan vuoren rinnettä. Se näytti olevan
lumipeitteinen; siellä täällä kohosi suuria möhkäleitä, joko kiviä
taikka tummia jäälohkareita. Seikkailijoittemme silmät tarkastelivat
niitä hyvin suurella mielenkiinnolla niinkuin edelliselläkin kerralla,
jolloin he olivat aikoneet päästää karhukotkan lentämään niiden
välistä. Nyt oli heidän näihin lohkareisiin perustuva toivonsa
suurempi kuin milloinkaan ennen. Jos heidän onnistuisi päästää leija
lentämään niiden keskelle ja sitten saada se putoamaan sinne, ei
ollut ainoastaan mahdollista, vaan hyvin luultavaakin, että se joko
kiertäisi köyden jonkun sellaisen ympärille tai takertuisi itse parin
väliin niin lujasti, että pysyisi siinä. Tehdäkseen leijansa vieläkin
käytännöllisemmäksi he olivat varustaneet sen siivet kannuksilla,
toisin sanoen he olivat jättäneet siihen bambuisen poikkikappaleen,
joka ulottui kummallekin puolelle noin jalan verran paperin reunan yli.
Lähelle kummankin ulokkeen päätä he olivat asettaneet poikittain toisen
kappaleen ja köyttäneet sen kovasti kiinni, niin että ne saattoivat
toimia kuin ankkurin kynsinä.

He eivät olleet säästäneet vaivaa eikä kekseliäisyyttä ollakseen varmat
menestymisestä. He olivat tehneet kaikki, mitä ihminen saattaa tehdä
ansaitakseen sen.

Kohtalo olikin niin suopea, että heidän ei tarvinnut kauan olla
jännityksessä. Jo parin kolmen päivän kuluttua tuli heille mieluinen
tuuli, juuri sellainen kuin he olivat halunneet. Se oli kova viima,
joka puhalsi kestävästi oikeaan suuntaan ja oli kyllin voimakas
kantaakseen ilmaan mitä suurimpiakin paperileijoja.

He varustautuivat laskemaan leijan lentoon menemällä sille paikalle,
mihin tikapuut oli asetettu, Ossarun kantaessa tuota suunnatonta
lintua kainalossaan. Karlin oli määrä päästää leija lentoon ja pitää
silmällä sen kohoamista Kasparin ja shikarin juoksuttaessa köyttä,
sillä tarvittiin heidän kummankin voima pidättämään niin leveärintaista
lintua tuulta vastaan. He olivat varovaisuuden vuoksi hakanneet pois
pensaat pitkän matkaa taaksepäin kalliosta ja siten puhdistaneet tien,
niin ettei ollut mitään esteenä heidän suoltaessaan köyttä.

Sovittiin niin, että Karlilla olisi asiain johto ja että hän antaisi
toisille lähtömerkin.

Kaikki kolme olivat hyvin jännittyneitä asettuessaan määräpaikalleen,
Karl leijan viereen pidellen sen selkää toisessa ja pyrstöä toisessa
kädessään, Ossaru puristaen köyttä kädessään, Kasparin seisoessa hänen
vieressään pitelemässä suurta köysikimppua valmiina irti päästettäväksi.

Karl piti leijaa tasapainossa sen pyrstön pään varassa. Sitten hän
nosti sitä kaikin voimin saadakseen sen kohoamaan muutamia jalkoja
maasta ja antoi merkin kaikkein kimeimmällä äänellään.

Samalla hetkellä juoksivat Kaspar ja shikari taaksepäin kiristäen
köyttä mennessään. Kuin suuri korppikotka siivet levällään lehahti
leija äänettömästi ylös ilmaan.

Se kohosi tasaisesti ja majesteetillisesti, pian nousten lähellä
kasvavien puiden yli ja yhä yleten kallion huippua kohti.

Karl iloitsi nähdessään tämän nousun. Toiset puuhailivat liian
innokkaasti omassa tehtävässään, ennättääkseen mitenkään ilmaista
iloaan. Vasta sittenkun leija oli noussut korkealle pilviä kohti ja
näytti olevan monta metriä ulkonevan jyrkänteen reunan yläpuolella,
ottivat Kaspar ja Ossaru osaa Karlin riemuun. Silloin kumpikin
yht'aikaa päästi ilmoille kiihkeät tunteensa pitkänä hurraana.

"Päästäkäähän irti, Ossaru!" huusi Karl yrittäen saada äänensä
kuuluville tuulen yli. "Pidä sinä, Kaspar, kiinni köyden toisesta
päästä."

Ossaru totteli määräystä ja hellitti äkkiä otteensa samalla juosten
Kasparia kohti ja tarttuen hänkin kaiken varalta köyden toiseen päähän.

Näin irroitettu leija kääntyi pää alaspäin maata kohti kuin
kuolinhaavan saanut suunnaton lintu. Sitten se teki muutamia
mutkikkaita kaarroksia ilmassa kääntäen suuren pyrstönsä ensin yhteen,
sitten toiseen suuntaan ja syöksyi vuoren takarinnettä kohti. Vihdoin
päästyään kallion huipun taakse se ei enää näkynyt niiden silmiin,
jotka olivat auttaneet sitä lentämään korkealle ja sitten antaneet sen
pudota avuttomana.

Näin pitkälle he olivat onnistuneet rohkeimmissa odotuksissaan. Leija
oli lentänyt juuri sinne, mihin he olivat halunneetkin.

Mutta nyt heräsi kysymys: jäisikö se sinne? Toisin sanoen: tarttuisiko
se kallionlohkareiden sekaan ja pysyisi kiinni.

Jollei, niin heidän olisi päästettävä se lentoon yhä uudestaan, kunnes
se tarttuisi jonnekin tai kunnes yritys osoittautuisi mahdottomaksi.

Karl astui eteenpäin ottaakseen asiasta selvän toisten seuratessa häntä
silmillään, joiden kiihkeä katse ilmaisi, kuinka suurta mielenkiintoa
he tunsivat asiaa kohtaan.

Karlin käsi vapisi hänen tarttuessaan köyteen. Ensiksi hän veti
sitä hiljaa siirtäen kättänsä vain vähän kerrallaan eteenpäin, kuin
ainoastaan oikaistakseen löyhänä riippuvan osan köyttä.

Viimein se alkoi kiristyä vaatien suurempaa voimaa vetämisessä, aivan
kuin olisi leija vielä ollut vapaa ja laahautunut lumen yli.

Tämä herätti kaikkea muuta kuin mieluisan aavistuksen, ja köyden
luistaessa käteen jalka jalalta, kyynärä kyynärältä, synkkeni se varjo
tuntuvasti, joka oli levinnyt kaikkien kolmen kasvoille.

Vain lyhyen ajan pysyi tämä varjo paikallaan. Se katosi nopeammin kuin
oli ilmestynyt heidän nähdessään köyden äkkiä pysähtyvän juoksussaan
ja sitten tiukentuvan Karlin yhä vetäessä sitä. Hän kiskoi sitä
ensin ponnistaen vain osalla voimaansa kuin peläten sen voivan taas
irtaantua. Jonkin ajan kuluttua hän tuli luottavammaksi ja veti täysin
voimin. Se pysyi yhä kiinni!

Ossaru ja Kaspar ryhtyivät nyt auttamaan häntä, ja kaikki kolme vetivät
yhdessä.

Hurraa, leija ei tullut! Köysi kesti, ulottuen kallion juurelle asti
yhtä jäykkänä kuin laivan touvi.

Ilon huudahdus pääsi kaikkien kolmen huulilta yht'aikaa, ja he
seisoivat kaikki jonkin aikaa pitäen kovasti kiinni köydestä kuin
peläten jonkun vihamielisen, näkymättömän käden vetävän sen heidän
otteestaan.

Viimein Karl arveli sopivaksi kiinnittää sen johonkin esineeseen. Suuri
korkea kivi, joka oli aivan lähellä kallion juurta, näytti sopivimmalta
siihen tarkoitukseen. Siihen he päättivätkin sen kiinnittää.

Pitäen sitä yhä kireällä, jotta eivät hellittämällä sitä liikahuttaisi
ylhäällä olevaa ankkuria, he siirsivät kätensä vähitellen ja hiljaa,
kunnes olivat tulleet aivan jyrkänteen juurelle asti. Sitten Ossaru
kokosi kaiken löysällä olevan köyden käteensä Karlin ja Kasparin yhä
pidellessä kiinni. Hän kiersi sen joitakin kertoja kivenlohkareen
ympäri ja sitoi lujasti kiinni. Ei ollut enää mitään muuta jäljellä
kuin valmistaa portaat, jotka jo oli suunniteltu valmiiksi, sovittaa
ne määräpaikalleen, kiivetä kallion huipuille ja olla vapaa kuin
vuorituuli, joka siellä puhaltelisi heidän ympärillään.

Niin onnellisen pelastuksen ajatus täytti heidät jälleen iloisilla
kuvitteluilla, ja he seisoivat sen kiven ympärillä, johon köysi oli
kiinnitetty, onnitellen itseään kuin olisivat jo päässeet pois.

He tiesivät kestävän vielä jonkin aikaa, ennenkuin portaat oli tehty ja
kiinnitetty paikalleen, mutta koska he eivät enää epäilleet kykenevänsä
suorittamaan nousua, saattoi tuo väliaika kulua hyvin iloisesti.
Tässä mieluisassa toivossa he palasivat työpajaansa mitä parhaimmalla
mielellä ja keittivät itselleen huolellisemmin valmistetun aterian kuin
olivat nauttineet koko aikana daphnepensaiden löytymisen jälkeen.



45. luku.

KÖYSIPORTAAT.


Toinen päivä heiltä kului niiden puikkojen valmistamiseen, joista
oli saatava nuoraportaiden pienat, vaikkakin kaikkien veitset olivat
ahkerassa työssä aamusta iltaan. Tarvittiin yli sata sellaista,
koska kallio, jonka syrjää köysi kulki, oli noin sata metriä korkea
ja askelmat oli suunniteltu yhtä kauas toisistaan noin puolentoista
kyynärän välimatkan päähän.

Heidän tarkoituksensa oli ensin ollut sijoittaa pienat köyteen niiden
säikeiden väliin, joista se oli punottu, mutta asiaa miettiessä selvisi
heille parempi suunnitelma. Heidän avatessaan säikeitä saadakseen
puupuikot niiden väliin, saattaisi köysi heikentyä niinkin suuressa
määrin, että katkeamisen vaara olisi uhkaamassa, ja sitä ennen kaikkea
oli vältettävä. Pidettiin varovaisempana jättää köysi koskemattomaksi
ja sijoittaa nappulat ristiin sen ulkopuolelle. Ne saataisiin helposti
pysymään paikoillaan, kun niiden ympäri kierrettäisiin toista vahvaa
nuoraa, etenkin kun kiipeejän tarttuessa käsillään nuoraan ylempää
ei ainoankaan pienan tarvinnut yksin kannattaa hänen ruumiinsa koko
painoa. Jos sittenkin jokin niistä vähän luiskahtaisi paikaltaan, ei se
voisi aiheuttaa suurtakaan tapaturman vaaraa.

Seuraava päivä heiltä kului niiden köysikappaleiden punomisessa, joita
tarvittiin pienojen sitomiseksi paikoilleen. Kolmannen päivän aamuna
he palasivat kallion luo aikeissa muuttaa leijan kuljettama köysi
nuoraportaiksi.

Aikaisemmin kerrotusta ymmärtää helposti, millä lailla he aikoivat
suorittaa tämän suunnitelmansa. Pikku puikot oli sovitettava poikittain
köyttä vastaan ja sidottava niin lujasti paikoilleen, etteivät ne
päässeet luisumaan alas. Ensimmäinen oli kiinnitettävä noin miehen
vyötäisten korkeudelle maasta ja toinen hänen leukansa tasalle.
Sitten oli seisottava alemmalla ja tartuttava vasemmalla kädellä ylös
köyteen, joten olisi mahdollista sovittaa uusi nappula taas leuan
korkeudelle. Kiipeämällä toiselle nappulalle voisi kiinnittää neljännen
määrätyn matkan päähän ja niin edespäin, kunnes köysi olisi varustettu
nappuloilla kallion huipulle asti.

Ei pidetty todennäköisenä, että kukaan voisi jatkaa pienojen
kiinnittämistä niin kauan, että kaikki olisivat paikoillaan, eivätkä he
luulleet kykenevänsä suorittamaan työtänsä pienessä ajassa. Päinvastoin
he arvelivat sen kestävän päiväkausia ja tiesivät sitäpaitsi, että se,
joka ryhtyisi siihen työhön, tarvitsisi pitkät lepohetket. Olisi sekä
hankalaa että väsyttävää seisoa niin epävakaisella jalustalla kovin
pitkää aikaa ja he kävivätkin käsiksi tehtäväänsä täysin tietoisina sen
vaikeuksista.

Päästyään köyden luo he heti ryhtyivät työhön. Tai täsmällisemmin
sanoen yksi heistä ryhtyi siihen, sillä ainoastaan yksi kerrallaan
saattoi puuhailla tuossa työssä, joka oli heidän arvelunsa mukaan
heidän viimeisensä tuossa yksinäisessä laaksossa.

Oli sovittu, että Ossaru yksin saisi kiinnittää poikkipuut köyteen,
koska ei kumpikaan toinen ymmärtänyt nuorien käsittelemistä niin hyvin
kuin hän. He saattoivat toimia ainoastaan katselijoina, ja ainoa
apu, mitä heidän läsnäolostaan voi olla, oli se, että he ilahuttivat
shikaria seurallaan ja puhelullaan.

Onneksi ei Ossarun tarvinnut kiinnittää poikkipuita ensimmäisten
kolmenkymmenen jalan osalle tätä leijasta riippuvaa köyttä. Yhdet
heidän tekemänsä pitkät tikapuut auttoivat häntä kiipeämään niin
korkealle nappuloita käyttämättä. Kaikkiakin tikapuita olisi saattanut
niin käyttää, jos leija olisi kuljettanut köyden niiden likelle.
Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Ainoastaan ensimmäisiä
tikapuita voi käyttää avuksi.

Asettaen ne melkein samansuuntaisesti köyden kanssa Ossaru kiipesi ylös
ja alkoi kiinnittää poikkipuita, päästyään melkein tikapuiden kärkeen
asti. Hän oli ottanut mukaansa noin tusinan verran pikku puikkoja sekä
niihin kuuluvat nuorat eräänlaisessa pikku pussissa, jonka hän oli
sommitellut puuvillapuseronsa helmaan.

Karl ja Kaspar, jotka istuivat alhaalla kivillä, sekä maahan
kyyristynyt Fritz katselivat shikarin liikkeitä suuren ja äänettömän
mielenkiinnon vallassa.

Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän oli sovittanut ensimmäiset
kaksi puikkoa määräpaikkoihinsa. Sitten hän siirtyi tikapuilta ja
laski molemmat jalkansa ensimmäiselle poikkipienalle sillä lailla,
että ne pitivät toinen toistaan tasapainossa ja puikkoa vaakasuorassa
asennossa, minkä jälkeen hän ryhtyi sovittamaan kolmatta noin leukansa
tasalle.

Siihen vaadittiin melkolailla kätevyyttä, mutta Ossarulla oli sitä
ominaisuutta suuressa määrässä. Mitä jalansijaan tuli, oli hindu yhtä
kotonaan köydellä kuin mikä tahansa apina, jota Brahman uskovaiset
pitävät pyhänä.

Kenen muun jalat tahansa olisivat väsyneet nojatessaan niin hentoon
tukeen, mutta Ossaru oli tottunut kiipeämään hoikkiin korkeisiin
palmuihin, niin että hänen varpaansa olivat saavuttaneet määrätyn
tarttumiskyvyn. Pieninkin oksa tai ulkonema puunrungossa tai nuoran
solmukin oli hänelle riittävä jalansija monen minuutin ajaksi. Hänen
ei siis ollut ollenkaan vaikea pysyä tasapainossa niillä poikkipuilla,
joille hän oli jo päässyt, tai kiivetä toiselta toiselle, kun kukin
niistä oli solmittu paikalleen. Siten hän menetteli, kunnes oli
käyttänyt kaiken mukaan ottamansa varaston, niin että hänen puseronsa
helma riippui tyhjänä. Sitten hän laskeutui kallion juurelle kulkemalla
poikkipuulta toiselle ja siirtämällä jalkansa varovasti köydestä
tikapuille.

Karl ja Kaspar olisivat voineet tehdä hänen alas tulemisensa
tarpeettomaksi, koska kumpikin olisi voinut viedä tikapuita myöten niin
kevyen kantamuksen, mutta Ossarulla oli täysi syy laskeutua alas, sillä
hänen oli levättävä ja saatava ravintoa.

Hän ei viipynyt maassa kovin kauan, ainoastaan sen verran, että sai
veren kiertämään pitkin paljaita jalkapohjiaan. Sitten hän kiipesi
jälleen portaita ylös, puseron helma taas täynnä poikkipuita,
heittäytyi köyden varaan ja kapusi ylös niitä nappuloita, jotka hän jo
oli kiinnittänyt paikoilleen.

Kun hänen toinen puikkovarastonsa loppui samoin kuin ensimmäinenkin,
tuli hän jälleen maahan. Taas hän otti pienen lepohetken ja kiipesi
sitten jälleen työhönsä.

Ossarun puuhaillessa tällä lailla kului loppu-osa päivää. Pitempi
lepohetki pidettiin päivällisellä, jonka Karl ja Kaspar olivat
keittäneet erikoisen huolellisesti, heillä kun ei ollut mitään muuta
tekemistä. He eivät palanneet majalle suorittamaan keittopuuhiaan.
Ei siellä olisi ollut sen parempi, sillä keittiömukavuudet eivät
siellä olleet rahtustakaan suuremmat kuin heidän työpaikallaankaan.
Ruokasäiliö ei myöskään sisältänyt mitään muuta kuin mitä he olivat
tuoneet tullessaan, nimittäin kuivattua ibexin lihaa. Mutta Karl ei
ollut silti joutilaana koko aikaa. Hän oli kerännyt erilaisia juuria ja
hedelmiä, jotka paahdettuina eivät ainoastaan lisänneet ruokia, vaan
tekivät aterian riittävän herkulliseksi heidän vatsoilleen, jotka eivät
enää olleet niin turhan tarkkoja.

Päivällisen jälkeen Ossaru nautti perinpohjin mielisavujensa
vetelemisestä ja palasi niiden virkistämänä uusin voimin työhönsä.

Niin suurella menestyksellä hän sen suoritti, että ennen auringonlaskua
oli sijoittanut täyteen viisikymmentä porrasta paikoilleen. Niiden sekä
puutikapuiden avulla hän saattoi kiivetä melkein kolmanneksen kallion
korkeutta.

Luonnollisesti lopetti pimeys siltä päivältä hänen puuhansa, ja
päättäen jatkaa sitä seuraavana aamuna palasivat sekä työn suorittaja
että katselijat jälleen majalle, Karlin ja Kasparin osoittaessa
Ossarulle niin suurta kunnioitusta kuin hän olisi ollut pääarkkitehti
ja he ainoastaan hänen apulaisiaan tai työmiehiään. Fritzkin näytti
pitävän shikaria seurueen tärkeimpänä henkilönä, sillä joka kerta kun
viimeksimainittu laskeutui alas kalliolta, oli koira ilmaissut hänelle
arvonantoaan hypellen hänen ympärillään ja katsellen uskollisesti
hänen kasvoihinsa kuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli heidän
vapauttajansa.

Kotimatkalla jatkoi Fritz näitä mielenosoituksiaan, hypellen shikarin
sääriä vastaan aivan kuin estääkseen häntä kulkemasta eteenpäin,
ilmeisesti vakuutettuna siitä, että hindu oli päivän sankari, päättäen
sen joko oman huomiokykynsä tai toisten osoittaman suosion nojalla.



46. luku.

OSSARU LASKEUTUU NOPEASTI.


Seuraavana aamuna, heti nautittuaan varhaisen aterian, he palasivat
työhönsä, toisin sanoen Ossaru työhön ja toiset katselemaan.

Onnettomuudeksi oli ilma sinä päivänä epäsuopea työnteolle. Tuuli
oli voimakas, ei yhtenäinen, vaan se puhalsi lyhyinä äkillisinä
puuskauksina kovan myrskyn tavalla.

Ossarun riippuessa köydessä jyrkänteen puolivälin kohdalla, heilutteli
tuuli hänen ruumistaan, heittipä hänet välillä muutamien jalkojen
päähän kalliosta ja sai hänet huojumaan pahasti puolelta toiselle,
vaikka köysi oli kiinni kummastakin päästä.

Hirveää oli nähdä hänen näin riippuvan ja heiluvan ilmassa. Välillä
täyttyivät katselijoiden sydämet pelolla, että kelpo shikarin aivot
murskautuisivat ulkonevaa kalliota vastaan tai hänen olisi pakko
irroittaa otteensa ja singahtaa alhaalla oleville kalliolohkareille,
jolloin hän murskautuisi kappaleiksi.

Monta kertaa aamupäivän kuluessa tuli Karlin ja Kasparin levottomuus
niin suureksi, että he huusivat Ossarua tulemaan alas, ja hänen
laskeuduttuaan he pyysivät, ettei hän kiipeäisi jälleen ylös, ennenkuin
vaara vähenisi tuulen tyyntyessä.

Mutta heidän pyynnöistään ei ollut mitään hyötyä. Shikari, joka oli
koko elämänsä ajan tottunut luonnonvoimia uhmaamaan, ei pelännyt
niitä ollenkaan. Päinvastoin hän näytti tuntevan ylpeyttä, joskaan ei
suoranaista mielihyvää siten uskaltautumalla vaaraan.

Singahtaessaan kauas kalliostakin ja heiluessaan pitkin sen syrjää kuin
jonkin jättiläismäisen kellon heiluri, hän sitoi nuoria ja sovitteli
puikkoja paikoilleen yhtä kylmäverisesti kuin olisi seisonut alhaalla
lujalla maalla.

Näin jatkoi Ossaru innokkaasti työtään melkein puolipäivään asti,
tietysti pitämällä kuitenkin tavan mukaiset lepohetket, joiden
aikana Karl ja Kaspar toistivat pyyntönsä, että hän lykkäisi työnsä
suorittamisen sopivampaan aikaan. Fritzkin näytti tuhlatessaan
hyväilyjään rohkealle kiipeejälle katselevan vakuuttavasti hänen
silmiinsä kuin tietäen hindun olevan vaarallisessa työssä.

Kaikki oli turhaa. Shikari näytti halveksivan heidän pelkäämäänsä
vaaraa ja vastustaen kaikkia heidän pidättämisyrityksiään palasi
epäröimättä vaaralliseen puuhaansa.

Ja varmasti hänen olisi onnistunutkin suorittaa se uhraamalla siihen
riittävästi aikaa. Tuuli ei olisi voinut pudistaa häntä irti siitä
köydestä, josta hän piti kiinni itsepäisesti kuin hämähäkki. Jos tuki
olisi pitänyt paikkansa, olisi hän saattanut jatkaa työtään, vaikka
hirmumyrsky olisi puhaltanut.

Siinä ei hänen suurin vaaransa ollutkaan eikä se johtunutkaan
sellaisesta, vaan kokonaan odottamattomasta ja aavistamattomasta
seikasta.

Ennen puoltapäivää oli Ossarun jo onnistunut sovittaa poikkipuut
paikoilleen melkein puoliväliin kallion korkeutta. Hän oli käynyt
alhaalla ottamassa uutta puikkovarastoa, kiivennyt jälleen ylös ja
sitten heilauttanut itsensä leijasta riippuvan köyden varaan sekä aikoi
juuri ruveta kiipeämään sitä pitkin, niinkuin jo oli tehnyt melkein
parikymmentä kertaa.

Karl ja Kaspar katselivat häntä, seuraten hänen liikkeitään niinkuin
olivat tehneet kaiken aikaa, sillä niin usein kuin hän oli kiivennyt
ylös, oli se aina vaarallinen temppu ja mieltäkiinnittävä katsella.

Juuri hänen päästettyään irti tikapuista ja heittäydyttyään kokonaan
köyden varaan, pääsi hänen huuliltaan huuto, joka sai katselijoiden
sydämet värisemään kauhusta, sillä he käsittivät sen pelonhuudoksi.
He eivät tarvinneet mitään selityksiä tuolle äänelle, sillä samalla
hetkellä kuin se saapui heidän korviinsa, huomasivat he vaaran, joka
oli saanut Ossarun huudahtamaan. Hän laskeutui alas kallion syrjää,
ei vapaaehtoisesti luisuen alas köyttä, vaan aivan kuin köysi olisi
irtaantunut ylhäältä, antanut perään hänen ruumiinsa painolle ja
luisunut pitkin lumen pintaa.

Aluksi hän näytti laskeutuvan vain hyvin hitaasti, eivätkä maassa
seisovat olisi saattaneet huomata mitä oli tekeillä, jollei hän olisi
tuon tuostakin huudahtanut ja köysi olisi höltynyt alhaalta. He olivat
katselleet hänen liikkeitään joitakin sekunteja, ennenkuin huomasivat
asian oikean laadun ja sen hirveän vaaran, johon heidän uskollinen
shikarinsa oli nyt joutunut.

Epäilemättä oli leija irtaantunut ylhäältä ja antaen myöten Ossarun
painon aiheuttamalle köyden pingoitukselle solui nyt jyrkänteen reunaa
kohti.

Olisiko vastustus ylhäällä yhtä suuri kuin miehen paino? Päästäisikö
se hänet helposti alas? Vai saapuisiko laahaava ankkuri sellaiselle
kohdille, missä pinta olisi sileä, ja sitten nopeasti luisuen sen
yli saisi laskunopeuden kiihtymään? Toisin sanoen, olisiko shikarin
syöksyttävä kolmenkymmenen jalan korkeudelta kallion juurelle?

Katselijoille jäi vain vähän aikaa harkita eri mahdollisuuksia.
Heille ei jäänyt hetkeäkään ryhtyäkseen toimenpiteisiin toverinsa
turvallisuuden varalta. Ennenkuin he toipuivat hämmästyksestään,
jonka hänen ensimmäinen huutonsa oli aiheuttanut, näkivät he hänen
laskeutumisensa joka hetki kiihtyvän, ensin vähitellen, sitten nopeina
lyhyinä nytkähdyksinä, kunnes hän oli päässyt noin kahdenkymmenen
jalan päähän maasta. He toivoivat hänen laskeutuvan sillä lailla vielä
muutamia metrejä, jolloin vaara olisi ohi. Mutta juuri sillä hetkellä
he näkivät leijan rungon huojuvan kallion huipulla, ja aivan kuin suuri
elävä lintu se hypähti alas kalliolta ja liiti alas laaksoon.

Ossaru, joka yhä piti kiinni köydestä, kulkeutui jonkun matkan päähän
kalliosta, mutta onneksi hänelle oli hänen ruumiinsa paino suurempi
kuin se vastustus, jota ilma teki leijan suurelle pinnalle, sillä
muuten hän olisi voinut joutua paljon korkeammalle ilmaan. Samoin oli
onnellista, että ylipaino oli erittäin pieni, sillä muuten hän olisi
murskautunut kovalla voimalla maahan.

Näin ollen hän putosi tasaisesti kuin kyyhkynen, tullen jaloilleen ja
jääden niille seisomaan kuin Merkurius "taivaita syleilevän vuorensa"
huipulle.

Sillä hetkellä, jolloin shikari tunsi jalkojensa koskettavan kovaa
maata, hypähti hän ketterästi syrjään päästäen samalla köyden irti kuin
se olisi ollut tulikuuma rauta.

Suuri leija, jota ei enää mikään pitänyt tasapainossa tuulta vastaan,
alkoi heittelehtiä sinne tänne, joka käännähdyksellä laskeutuen
alemmaksi, kunnes se viimeisellä läimäyksellä, johon se näytti
kokoovan kaiken heikkenevän voimansa, laskeutui Ossarua kohti kuin
jättiläismäinen petolintu, joka heittäytyy uhrinsa kimppuun.

Shikari pääsi hädin tuskin pois tieltä. Jollei hän olisi viime tingassa
painanut päätään alas, olisi hän varmasti saanut kalloonsa sellaisen
iskun, joka olisi murskannut sen kokonaan.



47. luku.

LEIJAN LENTO.


Ilo, jota kaikki tunsivat tästä Ossarun ihmeellisestä pelastumisesta,
korvasi enemmän kuin riittävästi sen surun, jonka leijan putoaminen
oli heille aiheuttanut, etenkin koska he luulivat, ettei vahinko ollut
korjaamaton. Sen saattoi panna tuulen ansioksi, joka epäilemättä
oli kohottanut leijan paikaltaan irroittaen sen kalliosta tai siitä
esineestä, johon se silloin oli takertunut.

He eivät epäilleet onnistuvansa jälleen päästämään leijan lentoon
ja saavansa sen tarttumaan kiinni niinkuin aikaisemminkin. Tästä
vakuutettuina he eivät ruvenneet suremaan äsken sattunutta onnetonta
tapausta, niinkuin he muussa tapauksessa olisivat tehneet.

Koska tuuli oli sinä päivänä sellaisella suunnalla ettei leijaa voinut
saada lentämään kalliolle päin, päättivät he lykätä yrityksensä
sopivampaan tilaisuuteen. Jotta ei leija joutuisi vaaraan turmeltua
sateessa, panivat he sen taas hartioilleen ja kantoivat sen köysineen
kaikkineen majan suojaan.

Kului melkein viikko, ennenkuin tuli heille sovelias tuuli, mutta sinä
väliaikana he eivät olleet kokonaan olleet toimettomina. Koska ei
heillä vieläkään ollut varmaa tietoa siitä, kuinka kauan heidän olisi
oltava laaksossa, olivat he käyttäneet melkein jokaisen päivän hetken
ruokavarastojensa lisäämiseksi, jotteivät kokonaan lopettaisi sitä
savustettua pukinlihaa, jota heillä vielä oli melkoinen varasto.

He eivät enää käyttäneet pyssyjään ruuan hankkimiseen. Viimeiset
panokset olivat yhä piipuissa, eikä niitä aiottu laukaista, ennenkuin
kaikki muut keinot saada saalista pettäisivät.

Nyt he tosiaankin uskoivat niin varmasti pääsevänsä pois vankilastaan,
että he toisinaan jo kuvittelivat astelevansa vuoren rinnettä alas
ja puhelivat pitävänsä pyssynsä ladattuina kaikkia mahdollisia
vaaroja vastaan, joita heillä voisi olla suurten eläinten taholta
kotimatkallaan. He tiesivät, etteivät ampuma-aseet olleet
välttämättömiä ruuan hankkimiseen. Ossarun kaaripyssy oli siihen
riittävä ase. Usein sen kuultiin napsahtelevan puiden välissä, ja yhtä
usein lävisti shikarin nuoli jonkun kauniin linnun rinnan, riikinkukon,
fasaanin tai jonkin ihanan Brahman hanhen, joita asusti järven vesissä.

Ossarun verkot ja ongensiimat niinikään olivat käytännössä. Niihin
tarttui erilaisia ja erinomaisen arvokkaita kaloja. Etenkin yhtä lajia
näytti riittävän aivan loppumattomasti heidän ruokavaroikseen, jos
kaikki muu pettäisi.

Se oli eräs suuri ankeriaslaji, jota järvessä oli niin yllin kyllin,
että tarvitsi vain heittää sinne mato koukussa, kun sai paikalla vetää
ylös melkein kuuden jalan pituisen ankeriaan.

Koska heitä ei aina haluttanut syödä ankeriasta, uhrasivat he vain
vähän aikaa niiden hankkimiseen. Joka tapauksessa he olivat kiitollisia
huomattuaan näitä liukkaita olentoja löytyvän niin paljon ja tietäen,
että jos kaikki muut lähteet pettäisivät, he saisivat niistä
terveellisen pääravintoaineen, joka ei milloinkaan vähenisi, vaikka he
söisivät sitä kuinka paljon.

Vihdoin alkoi puhaltaa heille sopiva tuuli. Leija nostettiin jälleen
hartioille ja kannettiin samaan paikkaan kuin ennenkin. He menettelivät
aivan samalla lailla päästäessään sitä lentoon, ja aivan samalla lailla
se taas kohosi kallion yläpuolelle, ja kun köysi äkkiä hellitettiin,
putosi leija vuoren harjalle.

Niin pitkälle he tällä kerralla onnistuivat, mutta voi! Kävi ilmi, että
menestys loppuikin tähän.

Vetäessään köyttä päästäkseen selville, oliko heidän ankkurinsa
tarttunut kiinni, he saivat surukseen kieltävän vastauksen. Köysi
palasi heille melkein ilman vastarintaa, lukuunottamatta sitä kitkaa,
mikä syntyi sen liukuessa kallion syrjän yli leijan laahautuessa pitkin
lumen pintaa.

Siirtäen käsiään vähän matkaa kerrallaan eteenpäin he vetivät sen
takaisin. Jalka jalalta ja kyynärä kyynärältä se tuli vastustelematta
heitä kohti, kunnes he näkivät tekolinnun suuren käyrän rinnan
ulkonevan jyrkänteen reunan yli.

Jälleen se päästettiin ilmaan ja hellitettiin köysi, kunnes leija oli
kohonnut niin pitkälle kuin pääsi, ja taas sen annettiin pudota.

Sitten taas nykäistiin alas- ja sisäänpäin, köysi sujui jälleen
esteettä heidän käteensä, ja taas nähtiin leijan kaareva syrjä kallion
reunalla kuvastumassa yläpuolella olevaa sinistä taivasta vasten, ei
niinkuin kaunis sateenkaari, joka merkitsee lupausta, vaan pettymyksen
ja surun merkkinä.

Jälleen lento, sitten epäonnistuminen, yhä uudelleen ja uudelleen,
kunnes miesten kärsivällisyys, puhumattakaan heidän voimistaan, oli
jokseenkin lopussa.

Mutta se ei ollut pelkkää ajanvietettä. Eivät he huvikseen
päästäneet leijaa lentoon, ei myöskään missään tieteellisissä
kokeilemistarkoituksissa. He päästivät sen lentoon saadakseen takaisin
henkilökohtaisen vapautensa, ja kaikki he jännittyneinä odottivat,
onnistuisiko yritys vai ei, melkein yhtä kiihkeästi kuin jos heidän
henkensä olisi riippunut tuloksesta.

Ei siis sopinut jättää asiaa sikseen, niin väsyneitä ja kokonaan
kärsivällisyytensä menettäneitä kuin he olivatkin. Senvuoksi he
jatkoivat ponnistuksiaan, vaikkakin heidän toivonsa yhä väheni jokaisen
epäonnistuneen yrityksen jälkeen.

Yli parikymmentä kertaa he olivat päästäneet leijan lentoon ja yhtä
usein vetäneet sen takaisin kallion syrjälle, vaikka ei aina samaan
paikkaan, sillä he olivat itse siirtyneet eri paikkoihin ja koettaneet
päästää sitä lentoon eri kohdilta.

Joka tapauksessa oli tulos sama. Lintu kieltäytyi tarttumasta
mihinkään kynsillään, kallioihin tai jäälohkareisiin tai jäätyneisiin
lumivalleihin, joita kaikkia oli hujan hajan vuorella.

Seikkailijamme olivat sitä hämmästyneempiä näin monista
epäonnistumisista, kun leija heidän ensimmäisellä yrityksellään
oli heti tarttunut kiinni. Jos se ei milloinkaan olisi takertunut
sinne, ei olisi nytkään ollut mitään pettymisen syytä. Näin monen
yrityksen jälkeen he olisivat olleet sitäkin halukkaampia luopumaan
suunnitelmastaan, pitäen sitä epäkäytännöllisenä. Mutta kun heidän
ensimmäinen kokeensa oli onnistunut, pysyi heissä vireillä toivo, että
heitä saattaisi vieläkin onni suosia, ja se rohkaisi heitä yhä vain
yrittämään.

Vieläkin he koettivat puolisenkymmentä kertaa, mutta kun onni
kieltäytyi auttamasta heitä, herkesivät he yrityksistään jättäen
paperilinnun kallion reunalle kuin istumaan siihen uutta lentoa
odottamaan.

Nyt oli leija jo käynyt surkean näköiseksi. Sen höyhenet olivat
tärveltyneet sen alituisesti laahautuessa kallioiden ja terävien
jäälohkareiden yli. Sen ollessa ylhäällä ilmassa saattoi nähdä
päivänvalon paistavan sen läpi muutamin paikoin, eikä sen lento ollut
enää niin majesteetillista kuin se oli ollut alkujaan. Ilmeisesti se
pian tarvitsi korjausta. Keskustellen tästä kysymyksestä samoin kuin
siitä, olisiko syytä yrittää jostakin toisesta paikasta, keskeyttivät
seikkailijamme puuhansa joksikin aikaa.

Kaikki kolme seisoivat koossa muutamien askelien päässä köyden päästä,
jonka olivat hetkeksi jättäneet käsistään, niin että se vetelehti
huolimattomasti maassa.

He eivät olleet ryhtyneet pienimpiinkään varokeinoihin siinä kohden,
sillä heidän mieleensä ei ollut juolahtanut, että olisi olemassa mitään
vaaraa sen jättämisessä irralleen.

Vasta liian myöhään he ymmärsivät tekemänsä erehdyksen, vasta silloin
kun huomasivat köyden äkkiä hypähtävän maasta kuin jonkin näkymättömän
käden pilviin kohottamana.

Kaikki kolme hyökkäsivät sitä kohti samalla hetkellä, mutta liian
myöhään. Köyden pää heilui jo niin korkealla heidän yläpuolellaan,
ettei pisinkään heistä saattanut koskettaa sitä edes hyppysillään.

Ossaru hypähti korkealle ilmaan yrittäen tarttua nuoraan, Kaspar juoksi
ottamaan lähellä olevaa salkoa, toivoen sen avulla saavansa leijan
kiinni, kun taas Karl syöksyi ylös kalliota vastaan seisovia tikapuita,
joiden lähellä köysi nyt suikersi.

Kaikkien kolmen ponnistukset olivat yhtä turhat. Sekunnin pari
heilahteli köyden pää heidän päittensä yläpuolella juuri niin kaukana
ulottuvilta, että oikein kiusasi heitä. Sitten se kohosi nopeasti ja
kohtisuorasti ylöspäin, aivan kuin olisi ylhäällä oleva näkymätön käsi
nykäissyt sitä taas kovasti, minkä jälkeen se lopullisesti katosi
kallion syrjän yli!



48. luku.

EI ENÄÄ PAPERIPUITA.


Köyden katoamisessa ei ollut mitään salaperäistä. Leijaa ei enää
näkynyt kallion huipulla. Tuuli oli kuljettanut sen pois ja tietenkin
siihen kuuluvan köyden samalla.

Kun ensimmäinen hämmästyksen hetki oli ohi, silmäsivät seikkailijamme
toinen toistaan katseella, joka sisälsi jotakin muutakin kuin
pettymystä. Vaikka leija oli niin monta kertaa ollut tarttumatta
kiinni, oli se kuitenkin kerran tarttunut, ja hyvin järkevää oli
otaksua, että se taas tarttuisi. Sitäpaitsi oli toisia paikkoja, joissa
jyrkänne oli yhtä matala, vieläpä matalampikin kuin se kohta, missä
he olivat tehneet kokeitaan. Mahdollisesti olisi heidän yrityksensä
onnistunut paremmin jossakin niistä. Joka tapauksessa oli hyvin
luultavaa, että jolleivät he olisi menettäneet leijaansa, olisivat he
voineet jollakin sopivalla hetkellä kiivetä pois kalliovankilastaan
nuoraportaiden avulla, mutta nyt oli kaikki sellainen ikuisesti
mahdotonta. Sen mahdollisuuden oli yksi ainoa tuulenpuuska pyyhkäissyt
pois.

Joku ehkä voisi luulla, ettei onnettomuus ollut auttamaton. Voisi
näet väittää, että olisi saattanut tehdä toisen leijan samanlaisista
aineksista kuin sekin oli ollut, jonka tuuli oli vienyt mennessään.
Mutta se väite ei olisi tosiasiain mukainen.

Sama ajatus oli jo välähtänyt kaikkien kertomuksemme sankarienkin
mielessä heidän huomatessaan, että se leija, jota he yrittivät saada
tarttumaan kiinni ylhäällä, alkoi kulua ja muutenkin tärveltyä.

"Voimme helposti tehdä toisen", arveli Kaspar silloin.

"Ei, veljeni", vastasi Karl, "pelkäänpä, ettemme voi enää koskaan
tehdä. Meillä on riittävästi paperia jäljellä paikataksemme tämän,
mutta ei kylliksi uuden leijan tekoon."

"Mutta voimmehan tehdä lisää paperia", väitti Kaspar itsepintaisesti
vastaan.

"Sepä se, ei arkkiakaan", vastasi Karl taas pudistaen kieltävästi
päätään.

"Mutta miksi emme? Luuletko, ettei täällä kasva enemmän daphnepensaita?"

"Niin luulen. Muistathan meidän kuorineen kaikki ne, joita tiheikössä
kasvoi. Kun ajattelin meidän mahdollisesti tarvitsevan lisää kuorta,
olen kulkenut laakson ristiin rastiin ja tutkinut sen joka kolkan
tapaamatta enää ainoaakaan daphnepensasta. Olen melkein varma, ettei
niitä ole yhtään enää täällä."

Tämä keskustelu veljesten välillä oli tapahtunut paljon aikaisemmin
kuin he menettivät leijansa. Sen sattuessa ei ollut enää välttämätöntä
toistaa samaa asiaa. Kun molemmat siis tiesivät sen seikan, että heidän
oli mahdoton rakentaa uutta, ymmärsivät he korvaamattoman menetyksen
nyt kohdanneen itseään.

Mihinkähän suuntaan leija oli kulkeutunut? Olikohan mahdotonta, että
tuuli puhaltaisi sen pitkin kalliojonoa ja heittäisi takaisin laaksoon?

Koska tuntui jonkun verran luultavalta, että niin saattaisi käydä,
juoksivat kaikki kolme ulospäin kallioista saadakseen paremman
yleissilmäyksen jyrkänteestä kummallakin puolella.

Pitkän aikaa he katselivat toivoen saavansa nähdä suuren paperilinnun
palaavan syntymäpaikalleen. Mutta se ei tullut, ja vihdoin he
tulivat siihen uskoon, ettei se koskaan palaisikaan. Tuulen suunta,
heidän pysähtyessään sitä tarkastamaan, tekikin sen ei ainoastaan
epätodennäköiseksi, vaan aivan mahdottomaksi. Se puhalsi kallioilta
päin lumiharjannetta kohti. Epäilemättä oli leija kulkeutunut viettävää
rinnettä kohti ja joko lentänyt vuoren yli tai pysähtynyt johonkin
syvään solaan, missä tuuli ei enää ulottunut siihen. Joka tapauksessa
oli varmaa, että niin leija kuin köysikin olivat heiltä iäksi menneet.

"Voi, kuinka surkeaa!" huudahti Kaspar harmistuneella äänellä heidän
vihdoin päästessään tästä selville. "Kuinka huono onni meillä sentään
on!"

"Ei, veljeni", huomautti Karl moittien, "älä syytä kohtaloa siitä, mitä
nyt on tapahtunut. Myönnän sen suureksi onnettomuudeksi, mutta siitä
on meidän oikeuden mukaan syytettävä ainoastaan itseämme. Pelkästä
huolimattomuudesta olemme menettäneet leijan ja sen keralla ehkä
viimeisen mahdollisuutemme päästä vapauteen."

"Niin, sinä puhut totta", myönsi Kaspar äänellä, josta ilmeni sekaisin
mielipahaa ja alistumista. "Se oli meidän syymme, ja meidän on
kärsittävä siitä."

"Mutta oletko, veli Karl, aivan varma, ettei tuollaisia paperin
valmistamiseen kelpaavia puita ole enemmän", ryhtyi hän hetken
vaitiolon jälkeen puhumaan, viitaten heidän välillään aikaisemmin
tapahtuneeseen keskusteluun.

"En tietystikään ole ehdottoman varma, ettei muita paperipuita ole,
vaikkakin pelkään asian olevan niin kuin olen sanonut", vastasi
kasvinkokooja. "Me pääsemme asiasta helposti selville tutkimalla
laaksoa tarkoin. Mahdollisesti löytyy jotakin muuta, mikä sopii yhtä
hyvin siihen tarkoitukseen. Himalajan vuorilla kasvaa eräs koivulaji,
joka tavataan myöskin Nepalissa ja Tibetissä. Sen kuorta voi nylkeä
leveinä kaistaleina ja kahdeksana tai kymmenenä eri kerroksena, joista
jokainen on melkein yhtä ohut kuin tavallinen paperi ja sopiva moneen
tarkoitukseen, joihin yleensä käytetään paperia."

"Luulisitko sen kelpaavan leijaan?" kysyi Kaspar antamatta Karlin
lopettaa selityksiään.

"Olen varma siitä", vastasi kasvientutkija. "Se olisi parempaakin
kuin daphnesta saatu paperi. Jos olisin pitänyt mahdollisena löytää
niitä täältä, olisin ehdottanutkin niitä meidän tarkoitukseemme
mieluummin kuin daphnea. Mutta en luule meidän löytävän niitä. En
ole huomannut täällä minkäänlaisia koivulajeja ja tiedän sen samoin
kuin useimpien koivulajien vaativan paljon kylmempää ilmanalaa kuin
mitä tässä laaksossa on. Hyvin luultavaa on, että niitä kasvaa tuolla
ylhäällä vuorilla, mutta siellä ne ovat saavuttamattomissa. Mutta jos
ulottuisimme sinne, ei meidän tarvitsisi ryöstää niiden monikertaista
verhoa. Silti älkäämme joutuko epätoivoon", lisäsi Karl koettaen
näyttää iloiselta, "ehkä niitä kasvaa täälläkin, tai jollei, voimme
ehkä löytää jonkin toisen daphnelehdon. Lähtekäämme hakemaan!"

Karl ei suinkaan ollut herkkäuskoinen missään suhteessa, ja hyvä
oli, ettei hän ollut, sillä heidän tutkittuaan laakson tarkoin
ja huolellisesti, mihin heiltä kului melkein kolme kokonaista
päivää, eivät he vaivansa palkaksi löytäneet toivomaansa koivua
tai daphnepensasta tai mitään muuta ainetta, mistä olisi saattanut
valmistaa leijan.

Ei siis kannattanut enää ajatella leijaa, ja he karkoittivatkin viimein
sen ajatuksen mielestään.



49. luku.

ILMAPURJEHDUS.


On tuskin mahdollista puhua paperileijasta ajattelematta erästä toista
suurempaa välikappaletta ilmassa purjehtimiseen -- ilmapalloa.

Karl oli ajatellut sitä jo paljon aikaisemmin, ja samoin Kasparkin,
sillä leija oli johtanut sen yht'aikaa heidän kummankin mieleen.

Saattaa kysyä, mikseivät he olleet omaksuneet sitä ajatusta ja
koettaneet toteuttaa sitä käytännössä, koska ilmapallo olisi
luultavasti paljon paremmin vapauttanut heidät tästä vuorivankilasta
kuin paperileija.

He olivat kyllä harkinneet tuota ajatusta, ainakin Karl oli tehnyt
niin, ja tutkineet sitä kaikilta puolin. Kaspar ei ollut päästänyt sitä
mielestään, vaikka arvelikin heille mahdottomaksi tehdä ilmapalloa.
Karlkin oli tullut samaan tulokseen, koska heillä hänen mielestään ei
ollut aineksia, mistä olisivat sellaisen tehneet. Jos vain aineksia
olisi ollut, tiesi Karl varmasti osaavansa tehdä ilmapallon, vaikkakin
hyvin karkeatekoisen, mutta joka tapauksessa sellaisen, joka olisi
hyvin kelvannut heidän tarkoitukseensa.

Niinä päivinä, jolloin he olivat puuhailleet paperilinnun
valmistamisessa, hän oli ajatellut tätä asiaa aika paljon, sillä
totta puhuen hän ei ollut koskaan kovinkaan herkästi uskonut
leijayrityksen onnistuvan. Hän oli pohtinut kauan ja kärsivällisesti
pallojuttua, koettaen muistuttaa mieleensä sitä vähää, mitä oli lukenut
ilmapurjehdustaidosta. Hän oli mielessään läpikäynyt kaikki saatavissa
olevat ainekset toivoen keksivänsä jotakin, mistä sellaisen välineen
voisi laittaa.

Valitettavasti ei hänen mieleensä ollut juolahtanut mitään, mikä
olisi soveltunut. Daphnesta saatu paperi, vaikkakin sitä olisi ollut
riittävästi, ei olisi kelvannut, sillä niin lujaa kuin paperi saattaa
ollakin, ei se ole kyllin vahvaa vastustaakseen ulkoilman painetta,
nimittäin sellaisessa pallossa, joka olisi kyllin suuri kantaakseen
vähänkään tuntuvaa painoa. Mutta ei kannattanut puhuakaan paperista,
koska ei sitä ollut kylliksi. Karl olikin lakannut ajattelemasta
ilmapalloa, koska ei heidän saatavissaan ollut minkäänlaista ainesta,
joka olisi kelvannut sen valmistamiseen.

Hän tiesi, että tuohon ilmakokeeseen tarvittaisiin suuri pallo. Hän
oli ajatellut eri eläinten nahkoja, mutta ne, joita olisi voinut
saada riittävästi, olivat kerrassaan liian paksuja ja raskaita pallon
kuoreksi. Hamppua, jota laaksossa oli yllin kyllin, olisi voinut punoa
kankaaksi ja sitten sivellä sitä jostakin puusta otetulla kumiaineella,
sillä laaksossa oli joitakin lajeja kumia tihkuvia puita. Mutta oli
saatava selville, voisivatko he valmistaa hampusta kangasta, joka
olisi kyllin kevyttä kumilla siveltynä. Se oli hyvin epäiltävää. Joka
tapauksessa olisi heidän harjoiteltava langan punomista kauan aikaa,
ennenkuin he saavuttaisivat kyllin kokemusta suorittaakseen sellaisen
työn. Suunnitelma tuntui liian mahdottomalta toteuttaa, jotta sitä
olisi kannattanut vakavasti harkita. Karl olikin karkoittanut sen
mielestään samalla kuin koko ajatuksen ilmapallosta.

Tämä oli tapahtunut ennenkuin leijalla oli kokeiltu ja yritys oli niin
epäonnistunut. Mutta kun nyt kaikki toivo siltä taholta oli mennyttä,
alkoi ajatus ilmapallosta jälleen pyrkiä hänen mieleensä samoin
kuin Kasparinkin, ja nyt vasta he ryhtyivät puhumaan siitä asiasta
toisilleen.

"Köyttä meillä olisi kylliksi", huomautti Kaspar, "mutta siitä ei olisi
mitään hyötyä, kun ei meillä ole ainetta, millä verhoaisimme suuren
pallon. Sehän kai valmistetaan silkistä?"

"Niin", vastasi Karl, "silkki on parasta siihen tarkoitukseen".

"Ja miksi?" kysyi Kaspar.

"Senvuoksi, että siinä yhtyy kolme ominaisuutta, keveys, vahvuus ja
kudonnan tiiviys, paljon suuremmassa määrässä kuin missään muussa
tunnetussa aineessa."

"Eikö mikään muu kelpaisi?"

"Kyllä, ilmapalloon voisi käyttää monta muutakin ainetta, jotka
voisivat kannattaa määrätyn painon. On mahdollista rakentaa sellainen
paperipallokin, joka voi kohottaa ilmaan joitain kiloja, kissan tai
pienen koiran. Monessa maassa ovat ihmiset olleet niin julmia, että
ovat lähettäneet ilmaan noita eläimiä välittämättä siitä, mitä niistä
sitten on tullut."

"Kuinka julmaa", yhtyi häneen Kaspar, jolla ei suinkaan ollut kova
sydän, vaikkakin hän oli metsästäjä. "Sellaiset pitäisi itse lähettää
ilmaan paperisessa ilmapallossa."

"Niin, jos paperinen ilmapallo kantaisi, kuten ikävä kyllä meidänkin
vuoksemme ei ole laita. Vaikkapa meillä olisi rajaton paperivarasto, ei
siitä olisi meille mitään hyötyä. Me tarvitsemme jotakin vahvempaa ja
sitkeämpää."

"Emmekö voi keksiä mitään? Koettakaamme, Karl."

"Oi, rakas veli, minä olen koettanut päiväkausia, mutta turhaan. Tässä
laaksossa ei ole mitään siihen tarkoitukseen sopivaa."

"Kelpaisikohan purjekangas? Oletko ajatellut sitä?"

"Olen. Se olisi liian karkeaa ja raskasta."

"Mutta emmekö me suurella työllä saisi sitä kyllin kevyeksi? Voisimme
valita hienoimpia hampun säikeitä ja kehrätä ja kutoa ne äärimmäisen
huolellisesti. Ossaruhan on täydellinen mestari sillä alalla. Takaan,
että hän voittaisi Herkuleenkin värttinän ääressä."

"Oho, veljeni!" huudahti Karl vähän hämmästyneenä. "Sinähän puhut tänä
aamuna kovin klassillisesti. Mistä olet kuullut jutun Herkuleesta,
sinä, joka et ole milloinkaan nähnyt yliopistoa sisäpuolelta?"

"Unohdat, veljeni, että olet itse opettanut minulle noita klassillisia
asioita, kuten niitä nimität. Vaikka minun on sanottava sinulle, etten
ole saanut niistä pienintäkään hyötyä lukuunottamatta sitä vähäistä
koristeellisuutta, minkä ne silloin tällöin antavat puheelleni, enkä
luultavasti tule saamaankaan."

"No niin, Kaspar", vastasi kasvientutkija, "en minä aio ryhtyä
puolustamaan klassillisuutta, kuten hyvin huomaat. Vaikkakin olen
opettanut sinulle vähän sen tuntemusta, tapahtui se vain siksi, ettei
minulla ollut muutakaan tekemistä ja sinä olit yhtä joutilas. Muuten
olisimme me kumpikin minun mielestäni tuhlanneet aikaa. Sinä tiedät
jo minun mielipiteeni siinä asiassa, ja se on, että niin sanotun
klassillisen tunteminen on järkevälle miehelle suunnilleen yhtä tärkeää
kuin olisi kiinalaisen muistitaidon harjoittaminen. Se aika, jonka olen
uhrannut kuolleiden kielten opiskelemiseen, on ollut pelkkää tuhlausta,
eikä mikään, mitä olen oppinut, kohota meitä jalkaakaan korkeammalle
täältä. Ei ole luultavaa, että Jupiterin ja Junon tunteminen toimittaa
meille keinon, jonka avulla pääsemme pulastamme, ei myöskään se, että
saisin siipiparin, vaikkakin tunnen Merkuriuksen. Jättäkäämme siis
klassillisuuden ajatukset ja ottakaamme selville, eikö se, mitä muuten
tunnemme tieteestä, auta meitä nyt paremmin. Sinä olet kekseliäs,
Kaspar veli. Voitko huomata mitään, tarkoitan meidän saatavissamme
olevaa, mikä kelpaisi ilmapallon pussiksi?"

"Mutta osaisitko tehdä pallon, jos olisi raaka-ainetta?" kysyi Kaspar
yhä epäillen, osaisiko kukaan muu kuin kokenut ilmailija sen valmistaa.

"Mitä tyhjiä", vastasi filosofi, "ilmapallon tekeminen on melkein
yhtä helppoa kuin saippuakuplan aikaansaaminen. Mistä ilmaa pitävästä
pussista tahansa, joka on täytetty kuumalla ilmalla, tulee ilmapallo.
Kysymys on vain siitä, kuinka paljon se voidaan saada kantamaan
laskemalla pois ne raaka-aineet, joista se on valmistettu."

"Mutta kuinka aiot saada sinne kuumennettua ilmaa?"

"Yksinkertaisesti tekemällä tulen alapuolelle jätetyn aukon kohdalle."

"Mutta eikö se ilma pian taas jäähdy?"

"Kyllä, ja silloin putoaa ilmapallo maahan, kun sen sisäpuolella
ilma on jäähtynyt ja tullut yhtä raskaaksi kuin sen alapuolellakin.
Luonnollisestikin", jatkoi filosofi, "tiedät, että kuumennettu ilma
on paljon kevyempää kuin tavallinen, ja sen vuoksi nousee edellisellä
täytetty pallo ilmaan ja kohoaa yhä edelleen, kunnes on saavuttanut sen
korkeuden, missä harventunut ilma on yhtä kevyttä kuin kuumennettu.
Sitten se ei enää pääse ylemmäksi, ja pallon oma paino pudottaa
sen jälleen alas. Tavallisella ilmalla täytetty rakko tai korkilla
varustettu pullo valaisee asian sinulle riittävästi."

"Ymmärrän sen aivan hyvin", vastasi Kaspar jokseenkin loukkaantuneena,
kun hänen oppinut veljensä kohteli häntä liiaksi lapsena. "Mutta
minä luulin olevan välttämätöntä pitää alituisesti tulta palamassa
ilmapallon alla, niin että sen alapuolella riippuu jonkinlainen
ristikko tai tulisäiliö. Jos meillä siis nyt olisi silkkiäkin suuren
ilmapallon laittamiseksi, niin kuinka voisimme valmistaa tulisäiliön
ilman rautaa?"

"Emme tarvitse sinun mainitsemaasi tulisäiliötä. Se on välttämätön
vain silloin, kun haluaa pitää palloa jonkun aikaa ilmassa. Jos
haluaa kohota vain lyhyen matkan, riittää se, että pallo kerran on
täytetty kuumalla ilmalla, emmekä me enempää tarvitsekaan. Ja vaikka
tarvitsisimme riippuvan ristikon pallon alle, olisit sinä, velimies,
varmasti niin kekseliäs, että voittaisit niin pienen vaikeuden."

"En ole sentään niin varma siitä. Kuinka sinä siitä selviytyisit?"

"Tekisin vain tavallisen vasun ja sisustaisin sen savella. Se kestäisi
tulta yhtä hyvin kuin joko valu- tai takoraudasta tehty. Ainakin se
tekisi tehtävänsä hyvin niin lyhyellä retkellä kuin sillä, jonka aiomme
suorittaa. Nykyään ei tulta käytetä ilmapallon pullistamiseen. On
havaittu, että palava kaasu on paljon parempaa siihen tarkoitukseen,
mutta koska meillä ei ole varastossamme mitään sellaista, olisi meidän
noudatettava vanhaa menettelytapaa, samaa, jota Montgolfier veljekset,
ilmapallon keksijät, käyttivät."

"Sinä siis luulet, että voisimme tulla toimeen ilman tulilaitetta, jos
vain voisimme keksiä jonkin aineen, josta saisimme suuren kuumaa ilmaa
säilyttävän pallon?"

"Niin", vastasi Karl, "keksihän vain jotakin, mikä kelpaa siihen, ja
minä lupaan tehdä pallon".

Näin haastettuna Kaspar vaivasi aivojansa ja istui pitkän aikaa vaiti
kuin vajonneena miettimään jotakin hyvin syvällistä asiaa. Luultavasti
ei tuossa laaksossa ollut ainoaakaan ainetta, jota hän ei kutakin
vuorostaan olisi tarkastellut henkensä silmillä.

"Sen täytyy olla kevyttä, ilmanpitävää ja vahvaa?" kysyi hän vihdoin
kuin olisi hänen ajatuksiinsa osunut jotakin, mikä täytti nuo kolme
välttämätöntä ehtoa.

"Kevyttä, ilmanpitävää ja vahvaa", vastasi Karl toistaen vain veljensä
sanat.

"Kahdesta viimeksimainitusta ominaisuudesta olen varma", sanoi Kaspar.
"Ainoastaan ensimmäistä epäilen."

"Mitä se on?" kysyi Karl äänellä, josta ilmeni hänen mielenkiintonsa
sitä kohtaan, mitä Kaspar oli sanonut.

"Ankeriaan nahka", kuului lyhytsanainen vastaus.



50. luku.

NAHKAINEN ILMAPALLO.


"Ankeriaan nahka", sanoi Kaspar toistaen sanansa huomatessaan Karlin
epäröivän, ennenkuin lausui mielipiteensä. "Etkö luulisi niiden
kelpaavan?"

Karlilla oli kielensä kärjellä vastaus "se on mainiota", mutta jokin
pidätti häntä lausumasta niin ehdotonta arvostelua.

"Ne voisivat, mahdollisesti ne kelpaisivat", sanoi hän ilmeisesti
pohtien kysymystä itsekseen, "on hyvin mahdollista, ja kuitenkin
pelkään --"

"Mitä pelkäät?" kysyi Kaspar. "Luuletko, etteivät ne olisi kyllin
vahvoja?"

"Kyllin vahvojako?" sanoi Karl. "Sitä en pelkää."

"Eihän ilma voi päästä ankeriaan nahan läpi?"

"Ei -- ei se voi."

"Saumoista ehkä. Me voimme liittää ne lujasti ja sitten voidella saumat
kumilla. Takaanpa, että Ossaru osaa ommella kuin suutari."

Shikari osasi kyllä. Sen Karl tiesi. Siinä ei vaikeus ollut.

"Painoko sitten?" jatkoi Kaspar kyselyään.

"Juuri se", vastasi Karl. "Pelkään, että siitä tulee liian raskas.
Tuokaahan yksi, Ossaru, ja tarkastakaamme sitä."

Shikari nousi seisomaan ja lähti majalle, josta hän pian palasi tuoden
mukanaan pitkän ryppyisen esineen, jonka kuka tahansa olisi tuntenut
ankeriaan nahaksi. Majassa oli monta samanlaista, sillä he olivat
säilyttäneet huolellisesti pyydystämiensä ankeriaiden nahat, mihin
heidät oli johtanut jokin aavistus, että he mahdollisesti jonakin
päivänä tarvitsisivat niitä.

Karl otti nahan käteensä ja ojentaen sitä ulospäin kämmenellään näytti
arvioivan sen painoa. Kaspar tarkasteli veljensä kasvonpiirteitä
ja odotti hänen lausuntoaan, mutta Karl ilmaisi mielipiteensä vain
pudistamalla epäröiden päätään, mikä näytti merkitsevän sitä, etteivät
ankeriaannahat hänen mielestään olleet sopivia.

"Ne voisi luullakseni valmistaa paljon kevyemmiksi", arveli Kaspar.
"Raaputtaminen parantaisi niitä paljon, ja miksei sivumennen sanoen
keittäminen keventäisi niitä kylliksi? Se poistaisi niistä kaiken
rasvan ja öljyaineksen."

"Tuossa on perää", sanoi Karl ilmeisesti tuntien mielenkiintoa asiaan
viimeisen ehdotuksen vuoksi. "Keittämällä saisimme ne melko paljon
kevyemmiksi. Helposti voimme koettaa sitä."

Näin sanoen Karl lähti kiehuvalle lähteelle päin ja upotti ankeriaan
nahan veden alle. Siellä se sai olla noin puoli tuntia, jonka jälkeen
se otettiin pois, ja kun sitä oli raaputettu veitsen terällä,
levitettiin se kalliolle aurinkoon, missä se pian kuivui kokonaan.

Kaikki odottivat kärsivällisesti tämän valmistusvaiheen päättymistä.
Tulos oli niin mieltäkiinnittävä, etteivät he voineet sitä odottaessaan
puuhailla mitään muuta.

Riittävän pitkän ajan kuluttua oli ankeriaan nahka kuiva, jolloin
sitä alettiin tutkia. Karl otti sen taas käteensä ja punnitsi sitä
kämmenellään.

Näin epätäsmälliselläkin tavalla koeteltuna huomattiin se selvästi
paljon keventyneeksi. Se suopea katse, joka filosofi tarkasteli sitä,
ilmaisi hänen olevan paljon tyytyväisemmän sen painoon. Mutta nytkään
ei hän ollut herkkäuskoinen, niinkuin hänen sanansakin osoittivat. Ne
melkein toistivat samaa, mitä hän oli aikaisemmin sanonut.

"Ehkä se kelpaa, mahdollisesti. Missään tapauksessa ei asia pahene, jos
koetammekin. Koettakaamme siis."

Se merkitsi samaa kuin "tehkäämme ilmapallo". Toiset ymmärsivät sen ja
luonnollisestikin suostuivat päätökseen.

Koska ei mikään estänyt heti aloittamasta työtä, päättivät he ryhtyä
siihen heti ilman enempiä viivyttelyjä.

Se määrä ankeriaannahkoja, joka heillä jo oli varastossa, ei olisi
riittänyt ilmapalloa varten, vaikka niitä olikin paljon. Senvuoksi
Ossaru lähti koukkuineen ja siimoineen pyydystämään muutamia satoja
lisää. Karl saattoi määrätä, kuinka monta tarvittaisiin, tai hän
saattoi ainakin tehdä riittävän tarkan arvion sitä tarkoitusta varten.
Hän suunnitteli palloa, jonka halkaisija olisi kaksitoista jalkaa,
sillä hän tiesi, ettei pienempikokoisella olisi kylliksi voimaa nostaa
ilmaan miehen painoa. Karl luonnollisesti osasi laskea sellaisen pallon
pinta-alan, jonka halkaisija on kaksitoista jalkaa. Hänen oli vain
kerrottava halkaisija ympyrän kehällä tai halkaisijan neliö määrätyllä
luvulla 3,1416 tai laskettava rajoittavan silinterin kupera pinta tai
sitten otettava neljä kertaa mainitun pallon suuren ympyrän pinta-ala.
Mikä tahansa näistä menettelytavoista johtaisi oikeaan tulokseen.

Arviolaskua tehdessään hän huomasi, että sellaisen pallon pinta,
jonka halkaisija olisi 12 jalkaa, olisi 452 neliöjalkaa, muutamia
mitättömiä murto-osia vaille. Niin ollen tarvittaisiin 452 neliöjalkaa
ankeriaannahkaa palloa varten.

Koska ankeriaat sattuivat olemaan suurikokoisia, useimmat niistä
kun olivat noin metrin pituisia ja ainakin neljä tuumaa keskimäärin
ympärimitaten, tuli yhdestä nahasta levitettynä noin neliöjalan
kokoinen pinta. Ottaen huomioon sekä suuret että pienet samoin kuin
sen tappion, jonka pään ja pyrstön leikkaaminen tuottaisi, arvioi
Karl saavansa melkein neliöjalan jokaisesta ankeriaasta, niin että
tarvittaisiin noin viisi sataa nahkaa pallon valmistamiseen. Mutta
koska ne mahdollisesti oli leikattava vinoon niitä sommiteltaessa
pallon muotoon, tarvittaisiin niitä ehkä vähän enemmänkin. Senvuoksi
oli Ossarun pidettävä syöttinsä vedessä, kunnes tarpeellinen määrä
ankeriaita olisi tarttunut koukkuun.

Ossarulle oli määrätty toinenkin tehtävä hoidettavaksi kalanpyytämisen
ohella, vieläpä sellainen, joka vaati suuremman osan hänen ajastaan,
sillä syöttien laitteleminen koukkuihin samoin kuin niiden
silmälläpitäminenkin vaati hänen huomiotaan ainoastaan silloin tällöin.
Sen langan kehrääminen, jolla nahat oli ommeltava yhteen, oli paljon
vaikeampaa työtä, koska sen ehdottomasti piti olla sekä vahvaa että
hienoa. Mutta niinkuin Kaspar oli sanonutkin, oli Ossaru mestari
värttinän käyttelemisessä, ja pian lähti hänen näppäristä sormistaan
pitkiä vyyhtejä mitä hienointa lankaa.

Kun näin oli saatu kylliksi lankaa, alkoi Ossaru valmistaa nuoraa ja
vahvaa köyttä, jota tarvittaisiin "veneen" kiinnittämiseksi samoin kuin
pallon pitämiseksi paikallaan sen ollessa nousuvalmiina.

Kasparin työnä oli ensiksikin ankeriaiden nylkeminen ja senjälkeen
nahkojen raaputtaminen, keittäminen ja kuivaaminen, kun taas Karl,
joka toimi yli-insinöörinä työn yleisen valvonnan ohella, puuhaili
raaka-aineen viimeistelyssä sekä nahkojen leikkelemisessä sellaisiin
muotoihin, että ne voitaisiin ommella yhteen mukavasti ja lujasti.

Karl oli myöskin tehnyt retken metsään ja tuonut sieltä tullessaan
suuren määrän kumia, jota hän oli ottanut eräästä _Ficus_-sukuun
kuuluvasta puusta. Se oli eräänlaista kautsua, jota saadaan monesta
Ficus-sukuun kuuluvasta lajista alemman Himalajan metsissä. Karl oli
lähtenyt hakemaan tätä ainetta, koska hän tiesi sitä tarvittavan
saumojen liimaamiseksi, jotta ne olisivat ilmanpitäviä.

Kun he olivat noin viikon ajan puuhailleet näissä askareissaan,
arveltiin olevan riittävästi raaka-ainetta koottuna ja valmiissa
kunnossa. Silloin Ossaru ryhtyi ompelemaan. Onneksi heillä oli neuloja
mukanaan, sillä ne olivat kuuluneet kasvintutkijan varustuksiin hänen
ensiksi lähtiessään retkelleen.

Koska ei Karlilla eikä Kasparilla ollut minkäänlaista kokemusta niin
terävien aseiden käsittelyssä, oli ompeleminen jätettävä kokonaan
Ossarun haltuun. Tämän räätälityön suorittaminen vei kokonaan toisen
viikon.

Sen ajan kuluttua oli pallo ommeltu täydellisesti kokoon ja odotti vain
kumivoitelua. Siihen työhön riitti yksi päivä, eikä jäljellä ollut
enää mitään muuta kuin kiinnittää vene, jonka oli vietävä heidät ylös
uskaliaalle lennolle "yläilmoihin".



51. luku.

VALMISTAUTUMINEN LENTOON.


Karl oli noista kolmesta ainoa, joka tiesi mitään ilmapallosta tai
keinoista, millä se saatiin pullistumaan. Jos heidän aikomuksensa
olisi ollut lähteä purjehtimaan ilmassa, olisi tarvittu lämmityslaite.
Sen olisi Karl voinut helposti laatia. Pajunoksista valmistettu vasu,
joka olisi hyvin sisustettu savella, olisi tavallaan vastannut heidän
tarvettaan, oli hän sanonut, mutta koska he eivät aikoneet käyttää
ilmapalloa mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin ainoastaan lentämiseen
kallioiden yli, ei pitempiaikaista tulta tarvittaisi. Ensimmäinen
pullistaminen riittäisi aivan hyvin sellaiselle retkelle.

Sen veneen valmistaminen, jossa matkustajat saisivat olla, oli aivan
toinen asia. Sen tekeminen olisi ottanut melkoisen ajan, jos se olisi
tarkoitettu pitempää kuin vain tilapäistä käytäntöä varten, mutta
melkein mikä tahansa kelpasi tähän heidän tarpeeseensa. He aikoivat
käyttää vain jonkinlaista pajuvasua tai muuta syvää koria, joka
pantaisiin riippumaan tukevista köysistä. Se oli jo valmistettu, eikä
tarvittu muuta kuin kiinnittää se ilmapallon pohjaan.

Tässä tapauksessa on sanoja "ilmapallon pohja" käytetty vain
kuvaannollisessa merkityksessä. Täsmällisesti puhuen ei sillä ollut
mitään pohjaa, vaan sillä kohdalla, missä sen olisi pitänyt olla,
näkyi pyöreä reikä ja sen kehänä vahva bambuvanne, johon pallo oli
kiinnitetty, ja siihen aiottiin myöskin sitoa ne nuorat, joiden oli
määrä kannattaa aikaisemmin mainittua vasua, samoin kuin tukiköydet.

Tämän aukon tarkoituksen ymmärtää helposti. Sen kautta oli päästettävä
sisälle se kuuma ilma, jota tarvittiin pallon pullistamiseen.

Ja kuinka saataisiin tätä kuumaa ilmaa? Siihen kysymykseen saattoi
ainoastaan Karl vastata. Tietysti käytettäisiin tulta päätekijänä sen
aikaansaamisessa, mutta kuinka sitä saataisiin palloon? Karl saattoi
sen sanoa, eikä kukaan muu. Kun nyt oli tullut aika kokeilla sitä,
suvaitsi hän selittää apulaisilleen, miten hän aikoi menetellä.

Iso pussi oli tuettava maahan pystytettyjen pitkien seipäiden varaan,
sen pohjaton pohja maahan päin käännettynä, niin että aukko olisi
alhaalla. Sen alapuolelle oli sytytettävä tuli, mutta vasta sitten,
kun kaikki olisi valmista. Ylöspäin kohoava kuuma ilma joutuisi siten
pallon sisälle ja paisuttaisi sen täyteen pyöreyteensä. Kun sinne
päästettäisiin lisää kuumaa ilmaa, poistuisi sisällä oleva viileämpi
ilma, pallo tulisi ympäröivää ilmakehää kevyemmäksi ja kohoaisi ilmaan
yksinkertaisesti ilmanpaineen nojalla. Sen odotettiin niin tekevän.
Ainakin toivottiin, että niin tapahtuisi.

Totta puhuen olivat insinöörin toiveet kaikkea muuta kuin suuret,
eikä hän juuri osannut odottaa hyvää. Hän oli kaiken aikaa huomannut,
että ankeriaannahat olivat silkkiä paljon raskaammat, vaikkakin niitä
oli koetettu keventää. Ehkei yritys sittenkään onnistuisi. Eräs
toinen asia painoi Karlin mieltä yhtä paljon kuin ankeriaannahat, ja
se oli aivan yhtä tärkeä seikka ilmapallossa. Hän ei ollut jättänyt
huomioonottamatta sitä asiaa, että se kohta, mistä he aikoivat lähteä
lentoon, oli melkein kymmenen tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella.
Hän tiesi, että ilmakehä niin korkealla oli erittäin harvaa ja ettei
ilmapallo, joka voisi merenpinnan tasalta lähtiessään kohota monta
tuhatta jalkaa ilmaan, liikahdakaan paikaltaan, kun se kuljetetaan
kymmenen tuhannen jalan korkuisen vuoren huipulle. Tämä seikka vaivasi
nuoren filosofin mieltä ja esti häntä toivomasta kovinkaan suurta
menestystä heidän suunnittelemalleen yritykselle.

Tuo filosofinen totuus oli ollut hänen mielessään alusta asti ja
toisinaan hän oli ollut vähällä jättää sen vuoksi kokeen sikseen. Mutta
kun hän ei riittävästi tuntenut ilmapurjehdustaidon lakeja ollakseen
varma epäonnistumisesta, oli hän jatkanut työtään ja päättänyt koettaa
onneaan, vaikka myönnettävä onkin, että hänellä oli hyvin vähän
toiveita.

Niin olivat asiat sinä aamuna, jolloin oli lopullisesti suunniteltu
päästää lentoon tuo suuri ilmalaiva ja ottaa selville, osasiko se
purjehtia.

Kaikki oli kunnossa varhaisella aamuhetkellä. Ilmapallo oli asetettu
tukiseipäiden väliin, vene oli kiinnitetty siihen samoin kuin muutamia
köysiäkin pitämään palloa kiinni, jotta se ei pääsisi karkuun. Niiden
toiset päät oli sidottu tukeviin paaluihin, jotka oli isketty lujasti
maahan. Alapuolelle taas oli rakennettu kiviuuni tulta varten, josta
kohoavan lämmön oli paisutettava pallo ja nostettava se ilmaan.

Ne polttoainekset, joista tuli tehtäisiin, oli jo koottu paikan
lähelle. Ne eivät olleet puita eikä minkäänlaisia risuja, sillä vaikka
niitä tavallaan olisi voinut käyttää, tunsi Karl paremman aineksen.
Hän muisti Montgolfierien ja muiden aikaisempien ilmailijoiden,
jotka eivät vielä olleet tunteneet palavia kaasuja, käyttäneen
silputtuja olkia ja villaa ja pitäneen näitä aineksia parhaimpina
ilmapallon pullistuttamiseksi. Karl oli omaksunut heidän aatteensa ja
kerännyt hienoksi hakattua ruohoa silputtujen olkien korvikkeeksi ja
lampaanvillan asemasta hän oli hankkinut joukon ibexin ja muiden heidän
tappamiensa eläinten karvoja -- tiheää Kashmirin huivivillaa.

Vene, joka oli syvän korin muotoinen, niinkuin on aikaisemmin kuvattu,
ei ollut enempää kuin kolme jalkaa läpimitaten. Se ei selvästikään
voinut kannattaa kaikkia kolmea, puhumattakaan mitään suuresta
koirasta, sillä tuskin on välttämätöntä mainita, ettei Fritziä aiottu
jättää. Tuo uskollinen eläin oli niin monet kerrat ottanut osaa
isäntiensä seikkailuihin, ettei sitä nyt voitaisi hylätä.

Mutta siitä ei ollut pienintäkään pelkoa. Veneen koko oli kyllin suuri
siihen tarkoitukseen, johon se oli suunniteltu, nimittäin kestämään
yhden henkilön.

Karlin mielestä oli hyvin vähän toiveita, että ilmapallo jaksaisi
nostaa ylös heidät kaikki kolme, heidän yhteinen painonsa kun oli
kahdensadan kilon vaiheilla. Hän olisi erittäin tyytyväinen, jos
yksikin nousisi sinä ylös ja jos tuon yhden onnistuisi päästä kallion
huipulle; ei ollut mitään väliä siitä, minne ilmalaiva jälkeenpäin
joutuisi. Suoritettuaan tuon yhden matkan se saisi tehdä toisen oman
mielensä mukaan -- joko etelään Kalkuttaan tai itään Hongkongiin, jos
sitä Kiina miellyttäisi enemmän.

Olisi luonnollisestikin helppoa päästä vuoren yli, jos jonkun heistä
onnistuisi kiivetä kalliolle. Koska he ylöspäin kiivetessään olivat
sivuuttaneet alkuasukaskyliä, voisi niihin päästä päivässä parissa.
Sieltä saapuisi pian muutamia miehiä kunnolliset nuoraportaat mukanaan
toisten avuksi.

Ei olisi paljon haittaa siitäkään, vaikka ei olisi mitään toivoa
ulkoapäin. Jos vain joku heistä pääsisi kallion huipulle, voisivat he
itse rakentaa köysiportaat, joiden avulla molemmat toiset voisivat
kiivetä ylös.

Tuskin on tarpeellista sanoa, kenen oli tehtävä yritys. Ossaru oli
määrätty ilmailijaksi. Hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut tähän
vaikeaan tehtävään, ja hänen tarjouksensa oli hyväksytty.

Tämä ei tapahtunut siksi, että jompikumpi toisista olisi pelännyt
vaaraan antautumista. Eivät he olleet määränneet Ossarua tehtävän
suorittajaksi senvuoksi, että olisivat itse koettaneet välttää vaaraa,
vaan ainoastaan siksi, että shikari ylös päästyään osaisi paljon
paremmin löytää tien alas vuorelta ja voisi äidinkielellään sujuvasti
keskustella kyläläisten kanssa ja kuvailla heidän tilanteensa tarkasti.



52. luku.

PULLISTUMINEN JA EPÄONNISTUMINEN.


Vihdoin koitti se tähdellinen hetki, jolloin tärkeä kokeilu oli
suoritettava ja saatava selville, pysyisikö heidän ilmalaivansa
ylhäällä.

Kaikki kolme seisoivat sen paikan ympärillä, missä hakatut ruohot ja
villat oli sytytettävä tuleen. Nämä polttoainekset oli koottu pieneksi
kevyeksi kasaksi, ja ne odottivat vain taulan kosketusta.

Karlilla oli kädessään palava soihtu, Kaspar piteli yhtä tukiköyttä
estääkseen ilmapalloa kohoamasta nopeasti, kun taas Ossaru kuin
matkalle varustettuna seisoi korin ääressä, valmiina oikealla ajalla
hyppäämään sisään.

Voi ihmisen kaukokatseisuuden mitättömyyttä! Tarkimmatkin arviot
osoittautuvat usein erheellisiksi vaikka ei tosin tällä kerralla
sattunut mitään odottamatonta virhettä, sillä alusta pitäen oli Karl
epäillyt niitä seikkoja, joihin oli perustanut ilmapallon lentoon
nousemisen. Häntä ei siis nyt kohdannut mikään odottamaton pettymys.

Kohtalo ei ollut määrännyt Ossarua koskaan nousemaan tuohon pajukoriin
tai pääsemään lentoon ilmapallolla.

Soihtu pistettiin hienoksi hakattujen ruohojen ja villan keskelle.
Molemmat lehahtivat tuleen, alkoivat savuta ja kyteä. Sitten lisättiin
polttoainetta, joten lieska pysyi vakinaisesti vireillä. Kuumennettu
ilma kohosi aukon läpi, saaden suuren nahkapallon paisumaan täyteen
laajuuteensa.

Se vapisi ja heilui puolelta toiselle kuin suunnaton hirviö jonkin
tuskan valtaamana. Se kohosi muutamien tuumien korkeuteen maasta,
putosi, kohosi ja putosi taas, jatkaen samaa kauan aikaa, mutta
kertaakaan nousematta niin ylös, että olisi kohottanut pajukorin edes
miesten pään tasalle.

Karl työnsi uuniin yhä lisää hakattua ruohoa ja villaa, mutta siitä ei
ollut apua. Sisäpuolella oleva ilma oli kyllin kuumaa kohottaakseen
pallon monta kilometriä, jos he vain olisivat olleet merenpinnan
tasalla ja pallo olisi laadittu kevyemmistä aineista.

Asiain näin ollen olivat kaikki ponnistukset turhat Jättiläismäinen
pallo ei voinut kohota maasta kuutta jalkaa korkeammalle. Se ei
jaksanut nostaa ylös kissaakaan, vielä vähemmin miestä. Lyhyesti
sanoen, tässä oli taas uusi pettymys lisää heidän synkkien
pettymystensä pitkään luetteloon.

Toista tuntia piti Karl tulta vireillä. Koettipa hän polttaa pihkaisen
männynkin oksia toivoen onnistuvansa kohottamaan ilmapallon ylemmäksi
saamalla aikaan kiihkeämmän lämpövoiman, mutta se ei aiheuttanut mitään
huomattavaa muutosta. Pallo hyppelehti sinne tänne, niinkuin ennenkin,
mutta kieltäytyi itsepintaisesti nousemasta.

Vihdoin insinööri kääntyi pois niin suurella vaivalla valmistamastaan
koneesta kärsivällisyytensä menettäneenä ja toiveet kokonaan
murskana. Hetkisen hän seisoi epäröiden. Sitten hän lähti pois siltä
paikalta surullisin, hitain askelin ja huoahtaen muisteli hukkaan
mennyttä vaivaansa. Kaspar seurasi häntä pian, tuntien aivan yhtä
voimakasta ja katkeraa pettymystä kuin hänkin. Ossaru erosi eri lailla
pullistuneesta hirviöstä. Mennen sen lähelle hän seisoi joitakin
sekunteja tarkastellen sitä äänettömänä kuin miettien niiden saumojen
paljoutta, jotka hän oli ommellut yhteen aivan tyhjän vuoksi. Päästäen
alkuasukkaan huudahduksen ja tuumien, että se oli "hyödytön maalla,
merellä ja ilmassa", hän kohotti jalkansa ja potkaisi pallon syrjään
sellaisella voimalla, että hänen sandaalinsa varvas puhkaisi reiän
pingottuneeseen ankeriaannahkaan. Senjälkeen hän kääntyi halveksien
pois ja jätti tuon arvottoman koneen pitämään huolta itsestään...

Mutta sitä tehtävää se ei näyttänyt voivan suorittaa sillä pettyneet
ilmailijat eivät olleet kulkeneet montakaan minuuttia, ennenkuin pallon
sisällä oleva kuumennettu ilma, joka oli jo jonkun aikaa jäähtynyt,
tuli lopulta niin viileäksi, että tuo suuri pallo alkoi kutistua
ja laskeutua alapuolella vielä punaisena hehkuvan männynhavutuhan
päälle. Seuraus tästä oli, että kun tulenarat nahat, nuorat ja puuosat
tulivat kosketukseen tulen kanssa, alkoivat ne palaa kuin taula.
Liekit kohosivat ylös nuoleskellen öljyisiä ankeriaannahkoja kuin
tulikäärmeiden kielet. Kun äskeiset ilmailijat katsahtivat taakseen
majansa ovelta, huomasivat he ilmapallonsa olevan ilmiliekissä.

Jos tuo tapaturma olisi sattunut kaksi tuntia aikaisemmin, olisivat
he pitäneet sitä mitä surullisimpana onnettomuutena. Mutta nyt he
tarkastelivat tuon hyljätyn pallon palamista yhtä välinpitämättömästi
kuin väitetään Neron katselleen, kuinka seitsemän kukkulan kaupunki
paloi.



53. luku.

UUSI EPÄTOIVON KAUSI.


Kertomuksemme sankarit eivät kertaakaan koko aikana "Epätoivon
laaksossa" oleskellessaan olleet tunteneet suurempaa alakuloisuutta
kuin sinä iltapäivänä, joka seurasi heidän suuren ilmapallonsa loppua.
He tiesivät tähän yritykseen panneensa kaiken kekseliäisyytensä, ja
niin varmasti he olivat vakuutettuja siitä, että se olisi viimeinen,
ettei kukaan heistä ajatellut uuden kokeen tekemistä. Kaikkien kolmen
mieliala oli täydellisesti lamassa ja näytti muuttuneen viimein
epätoivoksi.

Tietystikään se ei ollut samanlaista epätoivoa kuin tuntee se, joka
tietää pikaisen ja varman kuoleman odottavan itseään. Heidän asemansa
ei suinkaan ollut niin hirveä, mutta joka tapauksessa olivat heidän
tunteensa katkerat. He tiesivät voivansa elää edelleen ehkä yhtä kauan
siellä kuin missä tahansa muuallakin maan päällä, mutta minkä arvoista
olisi elämä, kun he olisivat eristetyt kaikesta yhteydestä maailman
kanssa? Nyt he nimittäin ehdottoman varmasti pitivät itseään iäksi
suljettuina tuohon laaksoon.

Ei ainoallakaan heistä ollut lainkaan erakon taipumuksia. Ketä tahansa
heistä olisi värisyttänyt ajatellessaan tulevansa pylväspyhimykseksi.
Olisi voinut luulla, että Karl olisi ehkä tullut toimeen siellä, kun
hänellä olisi ollut tutkittavana kirjoja ja luontoa. Tosin hän olisi
sellaisten toverien kanssa voinut viettää vähemmän ikävää elämää
kuin kumpikaan toisista, mutta vaikka hänellä olisi ollut sellaista
ajanvietettä, on epäiltävää, olisiko hän saanut aikansa kulumaan. Ei
nimittäin ole kovinkaan varmaa, että ihminen, joka tietää olevansa
lopullisesti kokonaan yksin maailmassa, välittää paljonkaan ihmisten
tai luonnon kirjoista.

Kun Kaspar ajatteli, että heidän yksinäisyyttään tulisi kestämään
ikuisesti, tunsi hän veren hyytyvän suonissaan.

Hindun suru oli yhtäsuuri kuin hänen onnettomuustoveriensa. Hän kaipasi
bambumajaansa Hindostanin kuumilla aavikoilla yhtä kovasti kuin toiset
kotiaan kaukaisessa isänmaassaan Baijerissa.

Heidän asemansa ei tosin ollut yhtä huono kuin jos kukin olisi joutunut
elämään aivan yksin. Moni hylkiöraukka autiolla saarella on tuomittu
paljon onnettomampaan kohtaloon. He tiesivät ja tunnustivat sen.
Kullakin oli kaksi toveria, mutta sitä ajatellessaan eivät he voineet
olla miettimättä sitä tulevaa aikaa, ehkä ei kovinkaan kaukaista,
jolloin joku heistä lähtisi laaksosta ilman köysiportaiden tai
ilmapallojen apua. Sitten lähtisi toinenkin jättäen viimeisen heistä
kolmesta yksin ja hyljätyksi.

Sellaisissa surullisissa mietteissä he viettivät sen päivän illan ja
seuraavan aamusta iltaan. He eivät pitäneet mitään lukua ajasta ja
jaksoivat tuskin koota niin paljon tarmoa, että saivat vaatimattoman
ateriansa keitetyksi. Sekä suunnittelemis- että toimintahalu näytti
luopuneen heistä iäksi.

Tällaista asianlaitaa ei voinut kauan jatkua. Niinkuin jo on sanottu,
on ihmissieluun kätketty elpymisvoima. Niin kauan kuin ihminen elää,
toivoo hän toipuvansa ankarimmastakin iskusta. Murtuneet sydämet ovat
enemmän näennäisiä kuin todellisia. Särkyneimmilläkin on sellaiset
väliajat, jolloin ne ovat täysin terveet. Orjalla kahleissaan, vangilla
pimeässä tyrmässään, hylkiöllä autiolla saarellaan on ilonhetkensä,
ehkä yhtä elävät ja pysyvät kuin kuninkaalla valtaistuimenaan tai
valloittajalla riemuvaunuissaan.

Maan päällä ei ole sekoittamatonta iloa. Ehkä ei myöskään ole surua,
joka ei aikanaan huojentuisi.

Toisena päivänä heidän viimeisen suuren pettymyksensä jälkeen alkoi
kaikkien kolmen mieliala jälleen elpyä, ja luonnonvaatimukset, jotka
joko tahtoen tai tahtomattamme vetävät huomiomme puoleensa, alkoivat
päästä valtaan heidän mielessään.

Karl tunnusti ensiksi niiden välttämättömyyden. Jos heidän oli elettävä
siellä koko ikänsä, tuumi hän -- eikä se enää tuntunut pelkältä
luulolta, -- ei kannattaisi heittäytyä alakuloisuuden valtaan ja
ruveta viettämään päiviään tylsyydessä niinkuin mykät hautajaisissa.
Paljon parempi oli viettää toimeliasta elämää, vieläpä elää hyvin
hankkimalla runsaasti syötävää ja juotavaa, minkä he helposti voivatkin
ahkeruudellaan tehdä. Kaikki tämä ei pystyisi saattamaan heitä
iloisiksi, mutta he joutuisivat varmasti vähemmän surumielisyyden
valtaan puuhaillessaan jossakin todellisessa työssä kuin jos rupeisivat
yhä hautomaan kohtaloaan.

Nämä ajatukset heräsivät, niinkuin on mainittu, toisena aamuna sen
päivän jälkeen, jolloin he olivat hylänneet ilmapallonsa. Karl lausui
ne julki koettaen ilahuttaa veljeään, joka oli vaipunut tavattomaan
alakuloisuuden tilaan. Ossarukin tarvitsi mielenvirkistystä, ja
senvuoksi johtui kasvientutkijan mieleen koettaa elvyttää toveriensa
mieltä.

Aluksi se ei juuri menestynyt, mutta vähitellen alkoi kaikista tuntua
välttämättömältä ryhtyä toimimaan, jos ei muunkaan vuoksi, niin
ruokatarpeiden hankkimiseksi. Menettämättä enempää aikaa he rupesivat
harjoittamaan niitä eri pyydystämistapoja, joiden avulla he tähän asti
olivat estäneet ruokasäiliönsä tyhjentymästä.

Niinkuin aikaisemminkin, tuli Kasparin osaksi metsästäminen, kun taas
Ossaru hoiti kalastusta, koska hän paremmin kuin kumpikaan toinen
ymmärsi koukkujen, siimojen ja verkkojen käsittelyä.

Kasvientutkija puuhaili entiseen tapaansa tutkien laaksoa ja etsien
sellaisia siemeniä, kasvia ja juuria, jotka olisivat terveellisiä
ruuaksi, jättämättä huomioon ottamatta niitäkään, jotka sopisivat
lääkkeeksi mahdollisissa sairaustapauksissa. Monta sellaista oli
nuori kasvienkokoilija tavannut aikaisemmilla etsiskelyretkillään ja
merkinnyt ne muistiin siltä varalta, että niitä ehkä tarvittaisiin.

Onneksi ei tähän mennessä ollut kenenkään seurueen jäsenistä paljon
tarvinnut koetella sitä luonnonrohtolaa, jonka laakso tarjosi, ja
toivottavaa oli, ettei heidän koskaan olisi pakko tutkia Karlin
löytämien eri kasvien tehoa. Siitä huolimatta hän keräili muutamia
lajeja ja käsiteltyään niitä määrätyllä säilytystavalla pani ne talteen
majaan.

Ruuaksi hankituista kasviksista oli tärkein erään syötäväksi kelpaavan
männyn (_Pinus Gerardiana_) ravitseva siemen. Tämän arvokkaan puun
kävyt olivat niin suuria kuin artisokat, ja niistä jokaisesta sai
muutamia pähkinän kokoisia ja näköisiä siemeniä.

Myöskin villi kukonheltta (_Amaranthus cruentus_) antoi heille
ruuanlisää. Niiden siemenistä saatiin kuivattuina ja kivien välissä
muserrettuina eräänlaisia jauhoja, joista Ossaru valmisti leipää. Se
oli tosin paljon huonompaa laadultaan kuin oikea kotileivottu tai edes
tavallisin leipomoissa valmistettu. Siitä huolimatta nämä leivät olivat
kyllin maukkaita sellaisten mielestä, joilla ei muuta leipää ollut.

Järvestä he myöskin saivat kasviravintoa niiden kalojen lisäksi, joita
Ossaru sieltä veteli. Sitä tutkiessaan huomasi kasvientutkija muutamia
syötäväksi kelpaavia kasvilajeja, muiden muassa omituisen _Trapa
bicorniksen_ eli sarvellisen vesipähkinän, jonka Himalajan seutujen
alkuasukkaat tuntevat _singara_ nimisenä ja jota he paljon käyttävät
terveellisenä ravintoaineena.

Siellä kasvoi myöskin komea vesililja, jolla on hyvin leveät lehdet ja
suuret vaaleanpunaiset ja valkeat kukat. Senkin siemenien ja varsien
tiesi Karl kelpaavan ravinnoksi, koska hän oli lukenut Kashmirin
köyhien käyttävän sitä siihen tarkoitukseen. Puheena olevaa liljaa,
joka on nimeltään _Nelumbium speciosum_, kasvaa runsaasti sennimisen
laajalti tunnetun laakson järvissä.

Ensiksi huomatessaan tätä kaunista kasvia löytyvän niin ylenpalttisesti
heidän omassa pienessä laaksojärvessään, Karl käytti tilaisuutta
hyväkseen selittääkseen veljelleen, Ossarun samalla kuunnellessa, hänen
sanojaan, niitä eri tapoja, joilla Kashmirin asukkaat sitä käyttävät.
Kuinka pojilla purjehtiessaan veneillään silloin, kun päivä sattuu
olemaan hyvin kuuma, on tapana nykäistä jokin sen suurista kiiltävistä
lehdistä ylös vedestä ja levittää päälaelleen suojaksi polttavia
auringonsäteitä vastaan ja kuinka he käyttävät sen lehtiruotia, joka
on ontto sisäpuolelta, jonkinlaisena juoma-astiana. Monta sellaista
mieltäkiinnittävää yksityiskohtaa tämän vesikasvin käyttämisestä kertoi
nuori kasvientutkija tovereilleen, mutta mikään ei ollut sen hauskempi
kuin että sen siemenet ja varret kelpaavat ruuaksi, koska he toivoivat
näin saavansa lisää vakuutta siihen, ettei heidän kasvisravintonsa
aivan pian joutuisi loppumisen vaaraan.



54. luku.

PYTAGORAAN PAPU.


Vesililjan keksiminen ei ollut mikään hiljattain sattunut tapaus. He
olivat jo aikaisemmin tienneet sen olemassaolosta ja käyneet useammin
kuin kerran siinä pienessä järvenpoukamassa, missä sitä pääasiassa
kasvoi. Se oli herättänyt heidän mielenkiintonsa jo muutamia päiviä
senjälkeen, kun he ensiksi olivat saapuneet laaksoon, ei oman
silmäänpistävyytensä vuoksi, sillä sen suuria pyöreitä lehtiä niiden
ollessa vaakasuorasti levällään veden pinnalla saattoi tuskin huomata
rannalta. Vain silloin voi sen nähdä pitemmän välimatkan päästä, kun
sen kauniit vaaleanpunaiset kukat olivat parhaimmillaan.

Miksi he olivat ensiksi lähestyneet sitä paikkaa, jossa sitä kasvoi, ja
tutkineet sitä, johtui siitä, että he olivat huomanneet erään omituisen
sen yhteydessä olevan seikan, jota selvittäessään he kaikki kolme
olivat joutuneet ymmälle.

Siitä paikasta, jonne he ensin olivat leiriytyneet, näkyi silloin
täydessä kukoistuksessa olevien liljojen oikea tyyssija. Joka aamu heti
päivän koitettua ja toisinaan myöskin päivällä he näkivät muutamien
lintujen huvittelevan lähellä tuota paikkaa kovin ihmeellisellä
tavalla, sillä ne näyttivät kävelevän veden päällä.

Ne olivat suuria, pitkäjalkaisia, hoikkaruumiisia eläimiä, joiden Karl
ja Kaspar helposti tunsivat kuuluvan _Rallidaen_ eli liejukanojen
heimoon.

Epäilemättä ne kävelivät veden päällä, välillä hitaasti, välillä
nopeasti juosten ja, mikä oli vieläkin selittämättömämpää, toisinaan
näyttivät seisovan paikallaan veden päällä. Ja kaiken ihmeellisen
päälliseksi ne vielä suorittivat tämän vesitempun vain toisella jalalla
seisoen!

Asia olisi tuntunut vielä salaperäisemmältä, jollei Karl olisi
aavistanut syytä, minkä vuoksi ominaispainolait näyttivät olevan näin
ristiriitaisia. Hän epäili järvessä olevan joitakin kasveja, joiden
vedenpinnalle levinneet lehdet ehkä olivat kyllin vahvana jalansijana
kannattamaan noiden lintujen painoa.

Kasvientutkija teki näitä johtopäätöksiään vain muistin nojalla.
Hän oli hiljattain lukenut vain muutamia vuosia sitten julkaistun
selonteon troopillisen Amerikan jättiläismäisen vesililjan _Victoria
regian_ löydöstä ja muisti sen keksijöiden puhuneen suurista kurjen
heimoon kuuluvista linnuista, jotka olivat ottaneet majapaikakseen sen
suunnattomat lehdet ja leikkivät niiden päällä kuin olisivat astelleet
lujalla maalla.

Nämä seikat olivat Karlilla vielä tuoreessa muistissa, kun hän alkoi
arvella itsensä ja toveriensa näkemien liejukanojen pysyttelevän ja
ilakoivan samanlaisella jalustalla. Hänen otaksumansa osoittautuikin
oikeaksi, sillä käydessään vähän myöhemmin sillä paikalla hän huomasi
_Nelumbium speciosumin_ suuria pyöreitä lehtiä, jotka olivat melkein
yhtä isot kuin sen eteläameriikkalaisen toverin.

Karl oli silloin tällöin kertonut tovereilleen muitakin
mieltäkiinnittäviä kohtia Himalajan järvissä kasvavasta suuresta
liljasta, sillä hän tiesi, että _Nelumbium speciosum_ oli
kreikkalaisten, etenkin Herodotoon ja Theophrasteen, kirjoituksissaan
mainitsema kuuluisa Pytagoraan papu.

Nämä kirjoittajat sanovat sitä kasvavan runsaasti Egyptissä, ja
epäilemättä sitä viljeltiinkin tuossa maassa heidän aikoinaan, vaikka
ei sitä nykyään tunneta siellä. Sitä tavataan myöskin egyptiläisissä
kuvanveistoksissa, ja niin tarkoin ovat kreikkalaiset kirjailijat sen
kuvailleet, ettei ole epäilystäkään lajien yhtäpitäväisyydestä.

Se on yksi niitä kasveja, joita arvellaan muinaisajan kuuluisaksi
lotukseksi. Se otaksuma onkin hyvin todennäköinen, koska kaikkina
aikoina ihmiset niissä maissa, joissa sitä kasvaa, ovat syöneet
ei ainoastaan sen mehukasta vartta, vaan myöskin sen siemeniä eli
"papuja". Sillä on vahvistava vaikutus elimistöön, ja se on myöskin
hyvin virkistävä janossa. Kiinalaiset sanovat sitä _lienhuaksi_, ja
sen siemenet sekä ohuet viipaleet sen juurta sekoitettuina aprikoosin
ja saksanpähkinän sydämin sekä sovitettuina eri jääkerrosten
väliin olivat yhtenä niistä valioruuista, joita suuret mandariinit
tarjosivat Englannin lähettiläille viimeksimainittujen käydessä Kiinan
valtakunnassa.

Ihmiset kokoovat lienhuan juuria varastoon talven ajaksi säilyttäen
niitä suolan ja etikan sekaisessa liemessä. Japanilaisetkin käyttävät
tätä kasvia ravintoaineena. Sitäpaitsi he pitävät sitä jumalilleen
pyhitettynä, joita usein kuvataan istuvina tuon liljan suurilla
lehdillä.

_Nelumbium speciosumin_ kukat täydessä kukoistuksessa ollessaan
tuoksuvat mitä voimakkaimmin, jonkun verran muistuttaen siinä
suhteessa aniisia, kun taas tammenterhon muotoisten siementen haju on
runsaudessaan ja hienoudessaan samanlainen kuin parhailla manteleilla.



55. luku.

ELONKORJUU VEDESSÄ.


Karl ei ollut yhdellä kertaa kertonut tovereilleen kaikkia näitä
mieltäkiinnittäviä seikkoja suuresta liljasta. Monet niistä hän oli
maininnut paljon aikaisemmin, ennenkaikkea sen, että siemenet olivat
syötäviä. Kaspar ja Ossaru olivatkin usein suureksi tyydytyksekseen
todenneet, että ne olivat muutakin kuin syötäviä: ne olivat erittäin
maukkaita.

Tietäen tämän alkoivat nyt kaikki kolme ajatella liljoja, joiden
suuret punertavat teriöt, ne kun eivät enää välkkyneet vedenpinnan
yläpuolella, ilmaisivat "papujen" olevan kypsiä ja valmiita kuorestaan
otettaviksi.

Kaikki kolme puuhailivat lähtöä majasta korjaamaan järvestä tätä satoa,
joka vedenpinnan yläpuolella olevista siemenkoteloista päättäen tulisi
olemaan runsas.

Kukin oli varustautunut kaislakorilla, jotka shikari oli pitkinä
talvi-iltoina punonut toisiin tarkoituksiin, mutta koska ne olivat
juuri sopivan kokoisia ja muotoisia Pytagoraan papujen säilyttämiseksi,
aiottiin niitä käyttää siihen.

Sekä Karl että Kaspar olivat kietoneet housunsa ylös reiden puoliväliin
asti, jotteivät kastaisi niitä liljojen joukossa kahlatessaan. Ossaru
taas, jolla ei ollut olemassakaan sen nimisiä vaatekappaleita, oli
ainoastaan kohottanut puuvillamekkonsa helman kiinnittäen sen vyön alle.

Tällä lailla puettuina lähtivät kaikki kolme kiertämään järvenrantaa
sille puolelle, missä he olisivat lähinnä liljojen kasvamispaikkaa.
Huomatessaan heidän lähestyvän nousivat liejukanat lehdiltä ja lensivät
räpytellen hakemaan parempaa turvapaikkaa sarpaheinien joukosta.

Miehet kahlasivat heti veteen ja alkoivat poimia siemenkotia ja silpiä
niitä kaislakoreihinsa. He olivat aikaisemminkin olleet siellä ja
tiesivät, ettei veden syvyydestä ollut mitään vaaraa.

He olivat melkein täyttäneet korinsa Pytagoraan pavulla ja aikoivat
palata kuivalle maalle, kun heidän huomiotaan kiinnitti tyynen järven
pinnan yli kulkeva tumma varjo, jota heti seurasi toinen saman kokoinen
ja muotoinen.

Kaikki kolme huomasivat varjot samalla hetkellä ja kaikki katsahtivat
ylös yht'aikaa päästäkseen selville siitä, minkälaisista eläimistä nuo
varjot johtuivat. Yläpuolellaan taivaanlakea vasten he näkivät näyn,
joka oli omiaan herättämään heissä mitä oudointa mielenkiintoa.

Suoraan heidän päittensä päällä kaarteli ilmassa pari suurta lintua.
Kumpaakin kannatti suunnaton siipipari, jonka pituus kärjestä kärkeen
oli neljä metriä. Niiden keskellä olevasta ruumiista taas ulkoni
vaakasuorasti suunnattoman pitkä kaula, päättyen suippokärkiseen
nokkaan, joka oli saman muotoinen kuin pelargoniumin emi.

Niiden nokkaa saattoi hyvin verrata pelargoniumin emiin tai paremminkin
viimeksimainittua niiden nokkaan, koska tuo kukka on saanut näistä
linnuista kasviopillisen lisänimensä.

Linnut olivat haikaroita, ei tavallisia _Ciconioita_, jotka
rakentavat pesänsä Hollantiin tai saavat vieläkin vieraanvaraisemman
vastaanoton unkarilaisten harjahirrellä pusta-aavikoilla, vaan paljon
suurempikokoisa lintuja, lyhyesti sanoen sukunsa suurimpia, ajutantteja.

Ylös katsahtaessaan Karl heti tunsi sen lajin, samoin Kaspar
ensi silmäyksellä. Ei tarvinnut pitkää tarkastelua eikä suurta
luonnonhistorian tuntemusta eroittaakseen kuuluisan ajutanttilajin
muista. Siihen riitti hyvinkin että oli kerran nähnyt sen joko elävänä
tai kuvassa. Kumpikin veli oli nähnyt luonnossa tuollaisia lintuja
Intian aavikoilla Kalkutan seuduilla.

Shikarin taas oli mahdoton erehtyä noiden siivekkäiden jättiläisten
laadusta, kun oli tuhansia kertoja nähdyt "saastan korjaajien" ylväästi
astelevan pyhän Gangeen hiekkarannoilla. Eikä hän tosiaan epäillytkään
sitä, mitkä linnut nyt loivat varjonsa tälle yksinäiselle järvelle
Himalajan vuoristossa. Varmuus sitä, että hänen yläpuolellaan olevat
linnut olivat jättiläismäisiä Gangeen kurkia, Brahman pyhiä lintuja,
sai hänet päästämään jonkunlaisen hurjistuneen huudon ja samalla
pudottamaan "papusäkkinsä" veteen.

Hänen ei tarvinnut tarkastaa lintujen väriä huomatakseen niiden olevan
tummanruskeita yläpuolelta ja valkeita alta. Ensi silmäys ilmaisi
hänelle kyllin selvät tunnusmerkit: alastoman, korppikotkamaisen
kaulan pussinkaltaisine tiilikivenpunaisine lisäkkeineen ja pyrstön
alapuolella olevat sinertävänvalkeat silkkiset höyhenet, joita monien
maiden naiset tuntevat ja käyttävät marabutin sulkien nimisinä.

Linnut lensivät hitaasti ja nähtävästi työläästikin kuin olisivat
niiden siivet olleet väsyneet. Ne näyttivät hakevan jotakin ortta,
missä saattaisivat lepuuttaa itseään.

Muutamia minuutteja myöhemmin selvisikin, että ne olivat tulleet
laaksoon siinä tarkoituksessa, sillä tehtyään kierroksen pikku järven
ympäri lakkasi kumpikin samalla hetkellä heiluttelemasta pitkiä
siipiään ja laskeutui alas rannikolle vetäen siivet kiinni ruumiiseensa.

Se paikka, johon he olivat katsoneet sopivaksi laskeutua, oli
pieneen niemekkeeseen liittyvä ulkonema, joka ulottui melkein
liljojen kasvamispaikalle asti ja josta nuo kolme kahlaajaakin olivat
laskeutuneet veteen. Koska miehet nyt seisoivat polviaan myöten
vesikasvien joukossa, eivät he olleet kauempana kuin kahdenkymmenen
askeleen päässä niemen kärjestä.

Laskeuduttuaan maahan haikarat seisoivat pystyssä rannalla ilmeisesti
yhtä tietämättöminä noiden kolmen miehen olemassaolosta kuin jos he
olisivat olleet vain liiaksi kasvaneita Pytagoraan pavun varsia, täysin
kykenemättömiä tekemään mitään pahaa.



56. luku

AJUTANTIT.


Ne pari jättiläismäistä lintua, jotka olivat näin laskeutuneet pikku
järven rannalle, olivat, lievimmin sanoen, eriskummaisia olentoja,
sillä saattaisi hakea läpi koko lintumaailman löytämättä omituisempia
eläjiä kuin ajutantti on.

Ensinnäkin se on kuuden jalan korkuinen seisoessaan pitkillä suorilla
säärillään, vaikka sen todellinen pituus laskettuna nokan kärjestä
kynsien päähän asti on seitsemän ja puoli jalkaa. Nokka yksinään
on toista jalkaa pitkä ja muutamien tuumien paksuinen. Se on
keskikohdallaan laajentunut kuhmun tapaisesti, ja kumpikin leukaluu on
vähän alaspäin kaareva.

Täysikasvuisen ajutantin siivet ovat levällään ollessaan viidentoista
jalan pituiset kärjestä kärkeen laskettuina, siis aivan yhtä isot kuin
chileläisen kondorikotkan tai kiertelevän albatrossin.

Väriltään voi ajutantin sanoa olevan mustan yläpuolelta ja valkean
alapuolelta, vaikka ei kumpikaan niistä ole sekoittumaton väri.
Selkäpuolen höyhenet ovat likaisen tummanruskeita, kun taas vatsa ja
muut alaosat näyttävät harmaanvalkeilta, osittain senvuoksi, että
höyhenien joukossa on harmahtaviakin, mutta myöskin siksi, että lintu
on tavallisesti lian tahraama kuten liejun ja muun loan, mistä se
näyttää nauttivan. Ilman tätä epäsiisteyttä olisivat ajutantin sääret
tummat, mutta elävällä linnulla niitä ei koskaan nähdä luonnollisen
värisinä, koska ne saavat aina vaaleamman värin sen höyhenistä
putoavasta pölystä ja muista sen nahkaan tarttuvista jätteistä.

Pyrstön yläpuoli on musta ja alapuoli valkea, etenkin alimmat
peittohöyhenet, jotka ovat puhtaan valkoiset. Nämä viimeksimainitut
ovat "marabutin höyhenien" nimellä tunnettuja kallisarvoisia sulkia.
Nimi on harhaanjohtava, se kun johtuu erehdyksestä, jonka on tehnyt
luonnontutkija Temminck verratessaan Intian ajutanttia toiseen, saman
suvun hyvin poikkeavaan lajiin: afrikalaiseen marabut-haikaraan.

Ajutantilla eli "argalalla", jolla nimellä intialaiset sen paremmin
tuntevat, on selvimpiä ja samalla rumimpia tunnusmerkkejä sen
lihanpunainen alaston kaula, jonka nahka on ryppyinen ja suurilla
laskoksilla sekä ruskehtavan karvan peittämä. Nämä "harjakset" ovat
nuorilla linnuilla tiheämmät, mutta harvenevat iän karttuessa, kunnes
ne melkein kokonaan katoavat jättäen sekä pään että kaulan aivan
paljaiksi.

Tämä omituisuus vaikuttaa, että ajutantti muistuttaa jonkun verran
korppikotkaa. Niillä on muitakin yhtäläisyyksiä, joten haikaraa
saattaa pitää jonkunlaisena kahlaajoihin, _Grallatores_, kuuluvana
korppikotkana.

Alastoman kaulan lisäksi on ajutantilla tunnusmerkkinä suunnaton
pussi, joka pitkin kurkun pintaa riippuu sen rinnalle usein toista
jalkaa pitkänä ja väriltään vaihtelee vaaleasta lihan väristä kirkkaan
punaiseen. Niskassa on vielä toinen omituinen lisäke, jonka hyötyä ei
mainittu luonnontutkija ole lähemmin selittänyt. Se on jonkunlainen
rakkomainen lisäke, joka saattaa pullistua ilmasta, ja sen arvellaan
toimivan jonkinmoisena ilmakohona, joka helpottaa linnun ylhäällä
pysymistä sen lentäessä. Pullistumisen on huomattu tapahtuvan silloin,
kun lintu joutuu alttiiksi kuumalle auringonpaisteelle, ja senvuoksi
on luonnollisesti tehty se johtopäätös, että ilman harventuminen
jotenkin sen aiheuttaa. Koska ajutantti usein lentää hyvin korkealle,
on mahdollista, että pallomainen lisäke on välttämätön kannattamassa
sitä niin ylhäällä, missä ilma on jo harventunutta. Linnun vuotuinen
muutto Himalajan korkeiden vuorien yli ei olisi mahdollinen tai joka
tapauksessa se olisi vaikeampi ilman tuota kykyä vähentää ruumiin
ominaispainoa.

Tuskin on tarpeellista sanoa, että ajutantti, niin kuin kaikki sen
sukuun kuuluvat linnut, on saastainen ja saaliinhimoinen, melkein
yksinomaan lihansyöjä, se kun pitää raatoja ja sisälmyksiä parhaimpina
herkkuinaan. Se tappaa ja nielee eläviäkin olentoja, kuten sammakoita,
käärmeitä, pieniä nelijalkaisia ja lintuja eivätkä viimeksimainitut
silti ole kovin pieniäkään, koska sen on huomattu hotkaisevan
kokonaisen kanankin yhdellä ainoalla nielaisulla. Myöskin kissa ja
jänis sopivat mukavasti kulkemaan alas sen tilavasta kurkusta. Sillä
ei ole suurta halua tappaa ketään, koska se jättiläismäisestä koostaan
huolimatta on luomakunnan suurimpia pelkureita. Lapsikin voi pikku
ruoskalla ajaa ajutantin pois milloin tahansa, ja raivostunut kana saa
sen pakenemaan koska hyvänsä nuorten poikastensa läheisyydestä. Se ei
vetäydy pois uhmailematta ensin asettumalla uhkaavaan asentoon kurkku
punaisena ja nokka ammollaan, josta lähtee yhtä kova mylvintä kuin
karhun tai tiikerin kidasta. Mutta kaikki tämä on vain pöyhkeilyä,
sillä jos vihollinen jatkaa hyökkäystään, laimenee haikaran into
paikalla ja se turvautuu häpeälliseen pakoon.

Siinä on muutamia ajutantin tai argalan nimellä tunnetun
jättiläishaikaran tuntomerkkejä. On vain mainittava vielä, että hyvin
suuria haikaroita on ainakin kaksi, ehkä kolmekin muuta ajutanttiin
sekoitettua lajia, vaikka ne eivät ole aivan yhtä isoja kuin tämä.
Yksi niistä on marabu, joka asustaa Afrikan troopillisissa seuduissa
ja josta myös saadaan hienon maailman suosimia höyheniä kuten
ajutantistakin. Mutta afrikalaisen lajin höyhenet eivät ole niin
kauniita eivätkä arvokkaita kuin ajutantin pyrstöstä saadut, vaikkakin
juuri viimeksimainitut tunnetaan marabutin höyheninä Temminckin
erehdyksen vuoksi, jota anatoomikko Cuvier vielä on levittänyt.

Toinen suuri haikara, joka eroaa sekä Aasian argalasta että Afrikan
marabutista, asustaa Sumatran saarella. Alkuasukkaat tuntevat sen
_boorong cambay_ nimisenä, kun taas läheisellä Jaavan saarella tavataan
joko neljäs laji tätä jättiläismäistä lintua tai samaan lajiin kuuluva
kuin sumatralainenkin.

Jonkun verran omituista on, että sellaiset olennot ovat niin kauan
pysyneet tuntemattomina tieteelliselle maailmalle. Ei ole kulunut
paljon yli puolta vuosisataa siitä, kun matkustajat alkoivat kuvailla
näitä lintuja vähän tarkemmin. Vielä meidän päiviimme saakka on
niiden historiaa ja tapoja vain hyvin vähän valaistu. Tämä on sitäkin
hämmästyttävämpää, kun meidän mielestämme ajutantti on mitä tavallisin
lintu Gangeen rannoilla, vieläpä Kalkutassakin, se kun alituisesti
kuljeskelee edestakaisin talojen ympärillä ja käy aitausten sisällä
yhtä vapaasti kuin jos se olisi niissä aina asustava kotieläin.

Tähteiden korjaajana suoritetut palvelukset hankkivat sille vapauden
vainoamisesta, eivätkä ihmiset ainoastaan siedä sitä, vaan vieläpä
sitä rohkaistaan lähestymään heitä toverillisesti. Näin tehdään
huolimatta siitä, että se toisinaan muuttuu jokseenkin vaivalloiseksi
sen liiallisen huomaavaisuuden vuoksi, jota se osoittaa ankan- ja
kananpoikia sekä muita karjapihan asukkaita kohtaan.

Toisinaan ne eivät edes tyydy ulkoa löytämäänsä ravintoon, vaan niiden
tiedetään tunkeutuneen myöskin intialaisten kesämajoihin, siepanneen
pöydältä höyryävän paistinkappaleen ja nielaisseen sen, ennenkuin
isäntä tai palvelija ennätti pelastaa tuon herkkupalan sen pitkien ja
itsepintaisten leukaluiden välistä.

Kun niiden näkee parvissa kahlaavan veden läpi siivet ulospäin
ojennettuina, niinkuin niiden tapa on, voi niitä otaksua venekunnaksi.
Toisinaan ne astelevat kopeasti hiekkaisella rannikolla ja nokkivat
pitkin pyhän virran äyräille heitettyjä muruja. Silloin ne muistuttavat
joukkoa alkuasukasnaisia, jotka puuhailevat samanlaisessa työssä.

Usein saattaa nähdä niiden syövän saaliinhimoisesti mitä saastaisinta
eläimen raatoa, eikä ole harvinaista nähdä niiden käyvän
mädäntymistilassa olevan ihmisruumiin kimppuun, joka on joutunut
Juggernaut-taikauskon uhriksi ja heitetty niin sanottuun pyhään
virtaan, jonka aallot sittemmin ovat heittäneet ja takaisin rannalle
hylkykoirien, korppikotkien ja näiden jättiläismäisten "Gangeen
kurkien" mieliksi!



57. luku.

SEISOALLAAN NUKKUJAT.


Ajutanttien saapuminen teki eloisan vaikutuksen kaikkien kolmen
mieleen, Ossaruun ehkä vieläkin voimakkaamman kuin toisiin. Hänestä ne
tuntuivat vanhoilta ystäviltä, jotka olivat tulleet häntä tervehtimään
hänen vankilassaan. Vaikkakaan ei shikarin mieleen ollenkaan
juolahtanut, että ne voivat millään lailla olla välikappaleina hänen
vapautumisekseen, oli kuitenkin lintujen aiheuttama tunne mieluista
laatua. Hän näki edessään kaksi olentoa, joiden ulkomuoto, niin
eriskummainen kuin se olikin, yhtyi hänen varhaisimman lapsuutensa
muistoihin. Hän ei voinut olla ohimennen ajattelematta, että näin
odottamatta ilmestynyt pari oli mahdollisesti sama uros ja naaras,
joiden hän oli niin usein nähnyt kyyköttävän suuren pyhän viikunapuun
oksilla hindulaisen syntymämajansa edustalla.

Luonnollisestikin tämä oli vain Ossarun kuvittelua. Olisi ollut
pelkkä sattuma, jos niistä tuhansista haikaroista, jotka vuosittain
muuttavat Hindostanin aavikoilta Himalajan vuorten pohjoispuolelle,
nämä kaksi hänen päänsä yläpuolella liitelevää olisivat olleet samat,
jotka vuosikausia sitten olivat suorittaneet siivoojain tehtävää
hänen syntymäkylässään. Vaikka Ossaru vain ohimennen ajatteli näin
eikä silloinkaan vakavasti, oli hän kuitenkin mielissään nähtyään
nuo molemmat haikarat, sillä hän tiesi niiden varmasti tulleen oman
syntymäseutunsa aavikoilta, sen mainehikkaan joen rannoilta, jonka
vedessä hän tahtoi vielä kerran saada huuhtoa jalkojaan.

Noiden suunnattomien lintujen näkeminen herätti Kasparissa aivan
toisenlaisen ajatuksenjuoksun. Hänen katsellessaan niiden tavattomia,
ojennettuja siipiä niiden lentäessä hitaasti, mutta kevyesti, välähti
hänen mieleensä, että jommmallakummalla näistä suurista olennoista
saattaisi olla voimaa suorittaa se tehtävä, joka oli osoittautunut
liian vaikeaksi karhukotkalle ja jonka vuoksi leijaa oli turhaan
yritetty saada lentämään heidän mielensä mukaan.

"Hei", huudahti hän tuon ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä,
"etkö luulisi, Karl, jommankumman noista suurista linnuista jaksavan
kuljettaa köyttä ylös? Näyttää aivan siltä kuin ne voisivat kohottaa
kallion huipulle jonkun meistäkin."

Karl ei vastannut mitään, vaikka hänen vaitiolonsa johtuikin vain
Kasparin kysymyksestä, jota hän ryhtyi nyt pohtimaan.

Nuori metsästäjä jatkoi: "Jospa vain voisimme saada niistä jommankumman
kiinni elävänä. Luuletko niiden aikovan kohota lentoon? Näyttää siltä
kuin ne aikoisivat. Mitä te sanotte, Ossaru? Te tiedätte näistä
linnuista enemmän kuin me."

"Kyllä, nuori sahib, minä tiedän, kuinka asiat ovat. Ne laskeutuvat
alas. Tiedätte niiden lentäneen pitkän matkan. Kummankin siivet ovat
väsyneet, ne eivät jaksa lentää pitemmälle. Ja sitäpaitsi tässä on
järvi, vettä. Ne tahtovat juoda ja syödä. Varmasti ne laskeutuvat alas."

Ossarun ennustus toteutuikin melkein samalla kun hän oli sen lausunut.
Linnut nykäisivät peräkkäin kokoon suuret siipensä ja pudottautuivat
järven rannalle ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päähän siitä
paikasta, missä nuo kolme kahlaajaa puuhailivat liljanlehtien joukossa,
niinkuin jo on mainittu.

Kaikki kolme katselivat nyt tarkasti uusia tulokkaita, joiden
käytöksessä he huomasivat jotakin vastustamattoman hullunkurista.

Melkein samalla hetkellä kuin noiden kummankin pitkäsäärisen
kaksijalkaisen varpaat koskettivat lujaa maata, alkoivat ne toimia
aivan toisella lailla kuin katselijat olivat odottaneet. Sen sijaan
että ne olisivat lähteneet etsiskelemään ruokaa ympäristöstä tai
astelleet alas rantaan juomaan, eivät ne näyttäneet välittävän ruuasta
eikä juomasta. Ja jos ne välittivätkin, oli niille levon tarve vieläkin
tärkeämpi, sillä tuskin oli kulunut kymmentä sekuntia niiden maahan
laskeutumisesta, kun kumpikin veti sisälle pitkän kaulansa vajottaen
sen hartioittensa väliin kuin laatikkoon, niin että näkyviin jäi
ainoastaan pään yläosa suunnattomine viikatemaisine nokkineen, jonka
leukapielet lepäsivät rintaluun ulkonemaa vastaan ja osoittivat vinosti
alaspäin.

Yht'aikaa tämän liikkeen keralla huomasivat katselijat toisen, joka
yhtä selvästi osoitti lintujen halua asettautua levolle. Ne nimittäin
vetäisivät ylös toisen pitkän lihattoman säärensä, kunnes se kokonaan
peittyi niiden irtonaisiin vatsahöyheniin, ja sen liikkeen kumpikin
lintu suoritti niin täsmälleen samalla hetkellä, että luuli niiden
toimivan samasta vaikuttimesta jonkin niiden välillä vallitsevan
henkisen yhteyden pakotuksesta.

Kymmenen sekunnin kuluttua näyttivät molemmat linnut nukkuvan. Joka
tapauksessa olivat niiden silmät ummessa, eikä niiden jäsenien,
siipien, ruumiin tai edes nokankaan saattanut huomata hievahtavankaan.

Oli tosiaankin hullunkurista nähdä noiden suunnattomien lintujen
seisovan vain kuin yhden ainoan niin suoran ja hoikan tikun nojassa,
että olisi luullut niiden tarvitsevan pitää mitä tarkinta huolta
tasapainostaan, jotta eivät keikahtaisi nurin. Kumpikaan ei kuitenkaan
näyttänyt aavistavan pienintäkään sellaista vaaraa tai ainakaan pitävän
tarpeellisena pelätä.

Hindu oli liiaksi tottunut näkemään tällaista huomatakseen siinä mitään
nauramisen arvoista. Toisin oli Kasparin laita, jonka hilpeys paikalla
kiihtyi niin, ettei hän voinut hillitä naurunhaluaan. Se välinpitämätön
tapa, jolla haikarat olivat laskeutuneet paikalleen, se maalauksellinen
asento, jossa he olivat ruvenneet nukkumaan, oli tyynelle Karlillekin
liikaa. Hän yhtyi heti veljensä aloittamaan nauruun.

Heidän yhteiset naurunpurskahduksensa kuuluivat äänekkäästi yli järven
kaikuen yhä toistuvina räjähdyksinä läheisestä kalliosta.

Olisi voinut luulla näiden naurunpuuskausten häiritsevän tulokkaita ja
saavan ne jälleen turvautumaan siipiinsä.

Mutta ei mitään sellaista tapahtunut. Ainoa vaikutus, joka niillä
näytti olevan lintuihin, oli se, että ne avasivat silmänsä, työnsivät
vähän kaulaansa eteenpäin, pudistivat päätään ja kohottivat pitkää
nokkaansa kalistellen sivumennen leukaluitaan, jotka ne pian taas
sulkivat ja antoivat vaipua entiseen lepoasentoon.

Tämä lintujen tyyni käytös lisäsi vain nuorukaisten hilpeyttä. He
pysyivät paikoillaan muutamia minuutteja nauraen äänekkäästi ja
hillittömästi.



58. luku.

FRITZ HÖYHENTEN KESKELLÄ.


Heidän iloaan ei voinut jatkua ikuisesti. Kasparinkin päättyi lopulta,
mutta ei ennen kuin hänen kylkiluitaan pakotti tuo hauska ponnistus.

Koska heidän papusäkkinsä jo olivat täynnä, päättivät he ensin lähteä
majalleen ja sitten palata haikaroiden luo ottamaan ne kiinni. Ossarun
mielestä se ei tulisi olemaan heille vaikeaa. Hän sanoi lintujen
olevan niin kesyjä, että hyvin voi astella suoraa päätä niiden luo ja
heittää juoksupaulan niiden kaulaan, Tämän hän olisi luullut varmasti
voivansa suorittaa, jos hänellä olisi ollut sopiva nuoranpätkä
laittaakseen tuollaisen suopungin. Mutta heillä ei ollut minkäänlaista
nuorankappaletta käsillä, ei edes nauhanpalasta, ei mitään muuta kuin
lootuksen siemenillä täytetyt kaislakorit. Saadakseen paulan heidän
olisi välttämättä lähdettävä majalle.

Kertomuksemme sankareilla ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, minkä
vuoksi he ottaisivat haikarat kiinni. Mahdollisesti vaikutti siihen
Kasparin aikaisemmin lausuma ajatus, jota sekä hän että hänen veljensä
vielä hautoivat. Se jo puolusti heidän suunnitelmaansa ottaa linnut
vangiksi.

Toinenkin ajatus oli herännyt, etenkin Ossarun mielessä. Jollei
asiasta olisi mitään muuta hyötyä, olisi hauska pitää lintuja täällä
lempieläiminä ja tovereina. Ossaru oli pakostakin tullut ajatelleeksi,
että heillä voisi olla edessään pitkä yksinäinen elämä vuoristolaaksoon
suljettuina. Asian niin ollen saattaisi juhlallista haikaraakin pitää
hauskana toverina.

Näiden ja ehkäpä myös joittenkin muiden epämääräisempien ajatusten
vallassa miehet päättivät ottaa ajutantit kiinni paulalla.

Kaikki kolme alkoivat kahlata pois järvestä sellaiseen suuntaan,
etteivät häiritsisi nukkujoita. Nyt kun Karlia ja Kasparia innostutti
määrätty suunnitelma, nostivat he jalkansa vedestä ja painoivat
ne taas sinne aivan kuin olisivat astelleet munien päällä. Ossaru
hymyili heidän liialliselle varovaisuudelleen ja selitti, ettei ollut
pienintäkään pelkoa lintujen säikäyttämisestä, ja hän puhuikin totta.

Melkein kaikissa Gangeen rantaseuduissa ovat nämä linnut, joita
suojelevat yhtä paljon taikauskoinen pelko kuin lain määräykset, niin
tottuneet ihmisten läheisyyteen, että ne tuskin väistyvät heidän
tieltään. Mahdollisesti tuo nyt esillä oleva pari kuului johonkin
villimpään parveen, joita asustaa Sudderbundin rämeillä ja jotka
senvuoksi ovat vähemmän tottuneet ihmisseuraan. Siinä tapauksessa
tulisi olemaan jonkun verran vaikeaa lähestyä niitä, ja siksi Ossaru
suostui noudattamaan niiden vangitsemisessa Karlin vaatimia varokeinoja.

Karl olikin keksinyt taitavamman suunnitelman kuin kumpikaan toinen.
Hänen mieleensä se oli juolahtanut hänen nauraessaan yhdessä veljensä
kanssa ja saanut hänet äkkiä lakkaamaan ilakoimisestaan tai ainakin sen
äänekkäästä purkautumisesta Kasparin hämmästykseksi.

Filosofi oli tullut vaiteliaaksi ja vakavaksi kuin olisi hänen
mieleensä äkkiä juolahtanut, että hilpeys sellaisissa olosuhteissa
oli sopimatonta. Siitä hetkestä alkaen Karl oli pysynyt salaperäisen
vaiteliaana kieltäytyen sitä selittämästäkään Kasparin kysyessä.
Mutta hän oli vain tästä asiasta vaiti. Muuten hänen puheensa virtasi
täysin vapaasti hänen neuvotellessaan tovereittensa kanssa kehoittaen
kumpaakin noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta haikarat
varmasti saataisiin kiinni, vieläpä niin kiihkeästi, että toisten oli
vaikea sitä ymmärtää.

Muutamia minuutteja käveltyään he pääsivät majalle. Tai paremminkin he
juoksivat kuin kävelivät, etumaisena Karl, joka saapui perille ennen
toisia. Papupussit heitettiin lattialle aivan kuin ne olisivat olleet
tyhjät ja arvottomat, ja sitten vedettiin esille kätköpaikoistaan
Ossarun punomat nuorat ja langat, joita ryhdyttiin tarkastamaan.

Juoksupaulan laatiminen ei kestänyt kauan. Sen työn suorittivat
shikarin näppärät sormet. Helposti se saatiin kiinnitetyksi pitkän
bambuvarren päähän. Niin varustettuina riensivät seikkailijamme taas
majasta ja lähtivät nukkuvia haikaroita kohti.

Lähestyessään niitä he tyytyväisyydekseen huomasivat lintujen vielä
nauttivan puolipäiväuntaan. Epäilemättä ne olivat tehneet pitkän matkan
ja tarvitsivat lepoa. Niiden siivet riippuivat velttoina sivuilla ja
ilmaisivat niiden olevan väsyneitä. Ehkä ne näkivät unta jossakin
korkeassa viikunapuussa olevasta orresta tai Buddan, Vishnun tai
Devan kunniaksi pyhitetyn muinaisajan temppelin tornista tai sitten
suuresta Gangeesta ja sen rannalle heitetyistä tuoksuvista jätteistä,
niistä mehukkaista mädäntyneen lihan kappaleista, joita ne mielikseen
kaivelivat suunnattomilla kuokkamaisilla leukapielillään.

Kun Ossarun haltuun oli uskottu paula, ei hän pysähtynyt miettimään,
mistä linnut mahdollisesti näkivät unta tai näkivätkö ne unta
ollenkaan. Hänestä oli kylliksi se, että ne näyttivät nukkuvan. Hänen
onnistuikin lähestyä niitä hiipimällä eteenpäin kumarassa asemassa
ja astelemalla tiikerin tavoin viidakossa, jollaisissa oli tottunut
kulkemaan lapsuudestaan asti. Niin hän saapui niin lähelle mistään
tietämättömiä ajutantteja, että melkein ulottui heittämään paulan
niiden kaulaan.

Mutta voi pikarin siepata tuuli, kun sitä lähestyy huuli. Tuota vanhaa
sananpartta valaisi hyvin shikarin epäonnistuminen hänen yrittäessään
ottaa haikaroita kiinni.

Kun koe oli tehty, oli paula entisellä paikallaan työntyen jäykkänä
esiin pitkän bamburuo'on kärjestä, kun taas ajutanttien nähtiin
liitävän ilmaan, kohoten yhä korkeammalle, pitkät kaulat suoriksi
kurkotettuina ja nokat rätisemässä kuin kastanjetit ja päästämässä
kurkuistaan leijonan karjumista muistuttavan vihaisen äänen.

Tätä epäonnistumista ei voinut panna Ossarun syyksi. Se johtui erään
aivan hänen kintereillään seuraavan toverin varomattomuudesta. Se
toveri oli Fritz.

Juuri Ossarun aikoessa heittää silmukkansa nukkuvan ajutantin
hartioille, hyökkäsi Fritz, joka oli seurannut toisia majalta ja joka
nyt ensi kertaa huomasi linnut, eteenpäin ja tarttui toisen pyrstöön
hampaillaan. Sitten se aivan kuin päättäen varata itselleen kauniita
marabutin höyheniä kiskaisi suuren tukon niitä juurta myöten suuhunsa.

Ei tämä ollut aivan se syy, joka oli pakottanut Fritzin tekemään
niin odottamattoman hyökkäyksen, sillä odottamaton se oli, koska
hyvin harjoitetun eläimen olisi pitänyt ymmärtää, ettei sopinut
säikäyttää sitä riistaa, jota hänen herransa aikoivat pyydystää. Se
ei ollut milloinkaan ennen käyttäytynyt niin ajattelemattomasti.
Riistan outous oli saanut Fritzin toimimaan näin vastoin sen
tavallista varovaista käytöstä, sillä ei mikään niistä eläimistä,
joita se oli nähnyt saavuttuaan tähän maahan, ollut herättänyt siinä
syvempää vihamielisyyden tunnetta kuin nämä ajutantit. Oleskellessaan
Kalkuttan kasvitieteellisessä puutarhassa, missä sen isännät, niinkuin
muistettaneen, viettivät jonkin aikaa vieraina, oli Fritz usein
joutunut kosketukseen parin tuollaisen jättiläismäisen linnun kanssa,
jotka niinikään olivat vieraina tuossa kuuluisassa laitoksessa.
Ne pysyttelivät tavallisesti aitauksen sisäpuolella, missä niiden
sallittiin häiritsemättä tepastella sinne tänne ja nokkia niitä
ruuantähteitä, joita palvelijat silloin tällöin heittivät ulos
puutarhan esimiehen talosta.

Nuo linnut olivat tulleet niin kesyiksi, että ottivat ruokansa vapaasti
kenen kädestä tahansa, joka tarjosi sitä niille. Yhtä vapaasti he
ottivat sitä tarjoamattakin sieltä, mihin vain niiden pitkä käyrä
nokka ulottui. Usein ne olivat näpistelleet sellaisiakin ruokavaroja,
jotka olivat niiltä kokonaan kiellettyjä. Näiden saaliinhimoisten
tekojen joukossa oli yksi, jota Fritz oli jännittyneenä katsellut ja
jota se luultavasti ei koskaan antaisi niille anteeksi. Ne olivat
nimittäin ryöstäneet siltä erään herkullisen lihapalan, jonka muuan
kokki oli antanut Fritzille ja jota se oli aikonut ruveta syömään
päivällisekseen. Toinen linnuista uskalsi siepata lihan nokkaansa,
nykäistä sen aivan koiran hampaista ja nielaista sen ennenkuin
viimeksimainittu ennätti pysähdyttää sitä tai panna vastalausettaan
ryöstöä vastaan.

Seuraus siitä oli, että Fritz oli silloin tällöin tuntenut mitä
kiukkuisinta vastenmielisyyttä kaikkia _Ciconia_ sukuun ja etenkin
_argala_-lajiin kuuluvia lintuja kohtaan. Tämä vaikuttikin, että se
heti ajutantit huomattuaan syöksyi suu auki niitä kohti ja tarttui
toisen pyrstöön hampaillaan, se kun oli niiden saapuessa ollut majalla
eikä siis ollut nähnyt niitä ennemmin.

Ei ole tarpeellista lisätä, että lintu, jonka kimppuun oli hyökätty
näin sopimattomasti, lehahti paikalla lentoon onnellisemman, vaikkakaan
ei vähemmän pelästyneen toverinsa seuraamana, jättäen Fritzin huonolle
tuulelle viskelemään marabutin höyheniä sellaisella tavalla, jolla
niitä ei ole koskaan ennen kukaan kohdellut; ei edes mikään ivallinen
ja mustasukkainen äkäpussi ole niitä sillä lailla repinyt vihatun
kilpailijansa päähineestä!



59. luku.

HAIKARAIN VANGITSEMINEN.


Miesten katseissa, heidän seuratessaan lintujen nousemista, ilmeni
pettymystä ja harmia, ja Fritz oli vaarassa saada vakavan kurituksen.
Se ansaitsikin sen ja olisi samassa silmänräpäyksessä sen saanutkin,
sillä Kaspar seisoi jo sen luona keppi koholla, kun Karlin huudahdus
sai nuoren metsästäjän pysähdyttämään kätensä ja pelasti Fritzin siitä
"saunasta", jolla sitä oli uhattu.

Karl ei ollut senvuoksi huudahtanut. Sillä äänellä, joka oli päässyt
hänen suustaan, oli toinen merkitys ja niin erikoinen sävy, että se
paikalla veti Kasparin huomion pois rikollisesta ja kiinnitti sen
Karliin.

Tämä seisoi silmät ylöspäin luotuina ja tuijotti kiinteästi etenevään
haikaraan, siihen samaan, jonka pyrstöä Fritz oli kohdellut niin
anteeksiantamattoman vapaamielisesti.

Karl ei tuijottanut niitä repaleisia marabutin höyheniä, joita riippui
puolittain irtonaisina haikaran pyrstöstä, vaan linnun pitkiin sääriin,
jotka sen lentäessä kiireesti ylöspäin riippuivat vinosti alas ulottuen
paljon sen pyrstön kärjen takapuolelle. Eivätkä nimenomaan nämäkään
olleet aiheuttaneet hänen outoa huudahdustaan, vaan eräs niihin tai
ainakin toiseen niistä kiinnitetty esine, joka joutuessaan kirkkaaseen
auringonvaloon välkkyi Karlin silmissä metallinhohtoisena.

Sillä oli kellertävä välke niinkuin kullalla tai kiilloitetulla
kuparilla, mutta auringon säteiden välkehtiminen niiden heijastuessa
sen pinnasta esti katselijoita pääsemästä selville sen muodosta tai
osaamasta täsmälleen sanoa, mikä se oli.

Ainoastaan Kaspar ja Ossaru olivat siitä ymmällä. Karl tunsi tuon
kimmeltävän meteorin, joka oli hetkiseksi vilahtanut hänen silmissään
kuin toivon säde ja nyt hitaasti, mutta varmasti loittoni hänestä ja
syöksi hänet takaisin entiseen kurjuuteen.

"Voi veljeni!" huudahti hän haikaran lentäessä ylöspäin, "mikä
onnettomuus on kohdannut meitä!"

"Onnettomuus? Mitä tarkoitat, Karl?"

"Niin, sinä et tiedä kuinka vähällä olimme päästä vapauteen. Voi, voi,
nyt se mahdollisuus on mennyt meiltä!"

"Linnut ovat menneet meiltä, tarkoitat", sanoi Kaspar "Mitä siitä? En
luule, että ne olisivat voineet missään tapauksessa kuljettaa köyttä
ylös, ja mitä hyötyä olisi niiden vangitsemisesta ollut? Ne eivät ole
syötäviä, emmekä me tarvitse niiden höyheniä, niin arvokkaita kuin ne
lienevätkin."

"Ei ei!" sanoi Karl hätäisesti, "en tarkoita sitä".

"Mitä sitten, veljeni?" kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä
kasvinkerääjän ristiriitaisesta puheesta. "Mitä sinä ajattelet?"

"Katsohan tuonne", sanoi Karl osoittaen nyt ensi kertaa ylös
liiteleviin haikaroihin. "Näetkö mitään välkkyvää?"

"Kah, toisen linnun sääressäkö? Kyllä, näen jotakin; kuin keltaisen
metallikappaleen Mikähän se on?"

"Minä tiedän, mikä se on", lausui Karl mielipahaa ilmaisevalla äänellä,
"oikein hyvinkin sen tiedän. Voi, jos vain olisimme saaneet kiinni tuon
linnun, olisi meillä toivoa. Sitä ei kannata nyt surra. Se on mennyt,
voi, se on mennyt, ja sinä, Fritz, olet tänään tehnyt sellaisen tempun,
joka tuottaa meille kaikille murhetta, ehkä loppuiäksemme."

"En ymmärrä sinua, veljeni", sanoi Kaspar, "mutta jos meidän on niin
murehdittava haikaroiden lähtöä, niin ehkä säästymme siitä. Niillä
ei näytä olevan kovinkaan kiire poistua luotamme huolimatta siitä
epävieraanvaraisesta vastaanotosta, jonka ovat saaneet osakseen Fritzin
puolelta. Katsohan! Ne kiertävät sinne tänne kuin aikoen jälleen
laskeutua. Vilkaisehan myöskin Ossaruun, joka ojentaa niille syöttiä.
Takaanpa, että vanhan shikarin onnistuu houkutella ne takaisin. Hän
tuntee niiden tavat täydellisesti."

"Armias Isä!" huudahti Karl katsahtaen ensin lenteleviin haikaroihin ja
sitten Ossaruun. "Suotakoon sen onnistua! Tartu sinä, Kaspar, Fritziin
ja anna Ossarun koettaa parhaansa mukaan! Henkesi tähden, älä päästä
koiraa käsistäsi! Henkesi tähden -- meidän kaikkien hengen tähden!"

Vaikka Kaspar oli vieläkin hämmästyksissään veljensä kiihkeästä
käytöksestä, ei hän antanut sen estää itseään tottelemasta hänen
määräystään, vaan syöksyi Fritzin kimppuun ja tarttui siihen kiinni.
Asettaen koiran sääriensä väliin hän piteli sitä molemmin käsin ja
polvin niin lujasti kuin se olisi joutunut oikeaan ruuvipenkkiin.

Kaikkien silmät, koirankin, olivat suunnatut Ossaruun. Kaspar
tarkasteli hänen liikkeitään sanomattoman uteliaana, Karlin seuratessa
niitä mitä suurimman levottomuuden vallassa.

Ovela shikari ei ollut rientänyt paikalle valmistumattomana.
Aavistaen haikaroiden kiinni ottamisen voivan käydä jonkun verran
vaikeaksi hän oli kaiken varalta ottanut mukaansa syötin, jolla saisi
ne houkutelluksi suopunkinsa ulottuville, jos ne osoittautuisivat
pelokkaiksi. Tämä syötti oli suuri kala, jonka hän oli ottanut
ruokasäiliöstä ennen majasta lähtöään ja jota hän nyt kurotti niin
silmäänpistävästi kuin suinkin vetääkseen niiden huomion puoleensa.
Hän oli siirtynyt jonkun matkaa eroon toisista ja etenkin Fritzistä,
jota hän toruen ajoi pois lähettyviltään. Asetuttuaan pienelle kummulle
lähelle järven rantaa hän käytti kaikkea oveluuttaan houkutellakseen
takaisin ne linnut, jotka oli niin taitamattomasti pakotettu lentoon.

Ossaru huomasi selvästi samoin kuin toisetkin, että haikarat olivat
vasten tahtoaan kohonneet ylös. Epäilemättä ne olivat väsyneitä ja
kaipasivat lepoa.

Shikari ei pysähtynyt ratkaisemaan sitä, voisiko tuo halu tuoda ne
jälleen maahan. Niin pian kuin hän niiden liikkeistä sai sen varmuuden,
että ne olivat huomanneet kalan, jota hän ojensi kädessään, heitti hän
tuon houkutuskeinon jonkun matkan päähän itsestään ja seisoi odottaen
tulosta.

Asia näytti onnistuvan, vieläpä melkein samassa silmänräpäyksessä.

Ossarun ulkomuodossa tai käytöksessä ei ollut mitään, mikä olisi
herättänyt ajutanttien epäluuloa. Ne tunsivat hyvin hänen tumman
ihonsa ja hindulaisen vaatetuksensa, ja vaikkakin ne nyt näkivät hänet
oudossa, syrjäisessä maailmankolkassa, ei se ollut mikään syy pitää
häntä vihollisena.

Fritz oli heidän ainoana pelkonsa aiheena, mutta se oli nyt hyvän
matkan päässä, eikä enää näyttänyt olevan mitään syytä sitä pelätä.

Näin ollen ja kun niiden päätökseen lienee ollut vaikuttamassa myöskin
tyhjät vatsat, lopetti kalan näkeminen, joka makasi vartioimatta
nurmikolla, niiden pelon. Enempää epäröimättä ne laskeutuivat maahan
sen viereen.

Molemmat tarttuivat samalla hetkellä tuohon haluttuun saaliiseen ja
kumpikin yritti saada sen ensiksi haltuunsa.

Kun toinen lintu oli tarttunut kalan päähän ja toinen sen pyrstöön,
syntyi niiden kasken taistelu siitä, kumpiko saisi nielaista sen
ruumiin. Kumpikin sai siitä pian kappaleen tilavaan kurkkuunsa, kunnes
leukaluut kohtasivat keskellä ja kalahtivat vastakkain.

Koska ei kumpikaan tahtonut antaa myöten toiselle, ei kumpainenkaan
suostunut oksentamaan saamaansa kappaletta, ja tätä omituista riitaa
kesti joitakin sekunteja.

Tappelijoiden itsensä päätettäväksi ei jätetty, kuinka kauan sitä
olisi jatkunut. Sen asian ratkaisi Ossaru, joka lintujen kiistellessä
ryntäsi paikalle ja heittäen kätensä levälleen sulki molemmat linnut
syleilyynsä, josta ne turhaan rimpuilivat irti.

Karlin ja Kasparin avulla, jotka olivat sillä välin sitoneet Fritzin
puuhun, voitettiin suuret linnut pian ja kahlehdittiin niin, etteivät
ne päässeet pakoon.



60. luku.

NIMILAPULLA VARUSTETTU SÄÄRI.


"Se se on! Se se on!" huusi Karl kumartuen äkkiä ja tarttuen toisen
linnun sääreen.

"Mikä?" kysyi Kaspar.

"Katsohan, veljeni! Näetkö, mitä tuossa haikaran säären ympärillä on?
Etkö muista nähneesi tuota koristetta ennen?"

"Kuparirengas! Olen kyllä!" sanoi Kaspar. "Nyt muistan.
Kasvitieteellisessä puutarhassa oli ajutantti, jolla oli rengas nilkan
ympärillä, vieläpä kuparirengas -- aivan tämän näköinen. Kuinka
ihmeellistä!"

"Tämän näköinen!" toisti Karl. "Ei ainoastaan saman näköinen, vaan
aivan sama! Kumarruhan ja tutki sitä tarkemmin. Näetkö nuo kirjaimet?"

"R.B.G., Kalkutta", saneli Kaspar hitaasti lukiessaan renkaaseen
kaiverrettua kirjoitusta. "R.B.G. Mitähän nuo alkukirjaimet
merkinnevät?"

"Sitä ei ole vaikea sanoa", vastasi Karl "_Royal Botanical Garden_!
[Kuninkaallinen kasvitieteellinen puutarha. Suom.] Mitä muuta se voisi
olla?"

"Ei mitään muuta. Varmasti nuo kaksi lintua ovat samat, jotka usein
näimme siellä ja joiden kanssa niin usein leikimme!"

"Ne samat", vahvisti Karl. "Siitä ei ole epäilystäkään."

"Ja Fritzinkin on täytynyt tuntea ne tehdessään tuon aiheettoman
hyökkäyksen niiden kimppuun. Muistathan, kuinka se riiteli niiden
kanssa?"

"Muistan. Sen ei saa enää antaa hyökätä niiden kimppuun. Minä tarvitsen
niitä."

"Tarvitset?"

"Niin, vieläpä mitä tärkeimpään tehtävään, niin tärkeään, että näistä
linnuista, niin rumia ja vastenmielisiä kuin ne ovatkin, täytyy pitää
huolta aivan kuin ne olisivat kauneimpia ja arvokkaimpia lempieläimiä.
Meidän täytyy hankkia niille ruokaa ja vettä. Meidän on hoivattava
niitä päivisin ja vartioitava öisin kuin ne olisivat jokin pyhä tuli,
jota meidän velvollisuutemme on pitää alituisesti vireillä."

"Sepä nyt on jotakin!"

"Se on aivan totta, veljeni. Näiden haikaroiden omistaminen ei
ole meille ainoastaan tärkeää, vaan se on aivan perusehto meidän
pelastuksellemme. Jos ne kuolisivat meidän käsiimme tai pääsisivät
pakoon meiltä, tai jos vain toinenkin niistä kuolisi tai pääsisi
karkuun, olisimme hukassa. Viimeinen toivomme on niissä. Siitä olen
varma."

"Mutta mitä toivoa sinä niistä keksit?" kysyi Kaspar ymmällään
veljensä sanojen merkityksestä ja ihmeissään niiden näennäisestä
mielettömyydestä.

"Toivoako? Kaiken toivon. Niin, vieläpä enemmänkin kuin toivon, sillä
tässä omituisessa sattumassa en voi olla huomaamatta armeliaan Jumalan
sormea. Tosiaankin hän on viime n armahtanut meitä! Hän on varmasti
lähettänyt nuo linnut! Ne ovat taivaan lähettiläitä!"

Kaspar vaikeni tuijottaen vakavasti veljensä silmiin, joista nyt
säkenöi sekaisin kiitollisuutta ja iloa. Mutta vaikka Kaspar huomasi
tämän ilmeen, ei hän voinut ollenkaan sitä selittää.

Ossaru oli yhtä ymmällä Karlin omituisesta ulkomuodosta ja puheista,
mutta hindu kiinnitti niihin vähemmän huomiota, hänen mielenkiintonsa
esineinä kun olivat melkein yksinomaan ajutantit, joita hän vuorotellen
hyväili puhellen niille ja syleillen niitä kuin ne olisivat olleet
hänen veljiään.

Heti kun nuoransilmukka oli kiertynyt niiden nilkkojen ympäri eikä enää
ollut vaaraa, että ne pääsisivät pakoon, leikkasi Ossaru kalan niiden
kurkun mukaisiksi viipaleiksi ja alkoi syöttää niitä yhtä hellästi kuin
ne olisivat olleet pari ihmisolentoa, jotka olivat saapuneet pitkältä
matkalta nälkiintyneinä.

Haikarat eivät osoittaneet pienintäkään arkuuden merkkiä. Se ei
olisi ollutkaan niiden tapaista. Ne ahmaisivat niiden eteen heitetyt
kappaleet yhtä ahneesti ja huolettomasti kuin olisi niitä syötetty
Kalkuttan puutarhassa suuren vesisäiliön vieressä.

Ainoastaan Fritzin näkeminen häiritsi niitä, mutta Kariin käskystä
pidettiin koiraa poissa lähettyviltä, kunnes ne olivat lopettaneet
aterian, jonka Ossaru oli niille toimittanut.

Kaspar, joka ei vielä ollut asian perillä, kysyi taas kasvinkerääjältä
hänen tarkoitustaan.

"No, no, veljeni", vastasi Karl, "ethän sinä tavallisesti ole noin
hidasjärkinen. Etkö arvaa, miksi minä olen niin iloinen siitä, että
nämä linnut ovat täällä?"

"En tosiaankaan, jollet..."

"Jollen mitä?"

"Jollet toivo niiden kuljettavan köyttä ylös kallioille."

"Kuljettavan köyttä kallioille! Ei sinne päinkään. Tai ehkä sittenkin
vähän siihen suuntaan. Mutta koska olet arvannut niin huonosti, pidän
sinua jännityksessä vähän kauemmin."

"Voi, veljeni!"

"Ei, en kerro sinulle. Se asia on kyllä arvaamisen veroinen. Sinun ja
Ossarun on saatava se selville yhteisvoimin."

Molemmat metsästäjät näin haastettuina aikoivat ryhtyä esittämään
joukon arveluita, kun Karl keskeytti heidät.

"Kuulkaa", sanoi hän, "nyt ei ole siihen aikaa. Te voitte ponnistaa
keksiäisyyskykyänne, kun olemme päässeet kotiin majalle. Meidän on
saatava haikarat turvaan, ennenkuin voimme ryhtyä mihinkään muuhun.
Tämä nuorakin on liian ohut. Ne voivat hivuttaa sen poikki nokallaan
ja päästä irti. Ei meidän vahvinkaan köytemme ole liian luja niille.
Ottakaahan te, Ossaru, toinen. Nostakaa se syliinne. Minä kannan
toista. Pidä sinä, Kaspar, huolta Fritzistä ja kuljeta sitä kytkyestä.
Tästä lähin täytyy sitä pitää sidottuna, ettei sattuisi mitään
onnettomuutta, joka pilaisi parhaan suunnitelman, jonka tähän mennessä
olemme tehneet vapautumiseksemme."

Niin sanoen Karl kietoi käsivartensa toisen ajutantin ympärille.
Samalla otti Ossaru toisen syliinsä, ja huolimatta noiden suurten
lintujen kurkusta lähtevästä rääkymisestä ja niiden leukaluiden
kalinasta kannettiin ne majalle.

Sinne saavuttuaan he veivät linnut sisään ja paksuilla köysillä, jotka
oli huolellisesti sidottu niiden sääriin, köyttivät ne niihin suuriin
hirsiin, jotka olivat katon orsina. Ovi oli pidettävä suljettuna aina
silloin, kun vartijat eivät pitäneet niitä silmällä, sillä Karl tiesi,
kuinka tärkeää sellaisten vieraiden omistaminen oli, ja oli päättänyt
pitää saaliinsa varmassa tallessa.



61. luku.

SIIVEKKÄÄT POSTINKULJETTAJAT.


Vasta sitten, kun he olivat käyneet noutamassa papuvasunsa ja palanneet
majaan, oli Kasparilla ja Ossarulla aikaa ryhtyä tarkemmin kehittämään
arveluitaan siitä, miten Karl aikoi käyttää näitä lintuja. Molemmat
alkoivatkin vakavasti tuumiskella. He istuutuivat oven ulkopuolella
oleville suurille paasille, missä olivat usein ennenkin sommitelleet
vapautumissuunnitelmiaan. Ei kumpikaan ilmaissut ajatuksiaan toiselle.
Molemmat seurasivat äänettöminä omaa ajatusjuoksuaan kuin olisi heidän
välillään ollut käynnissä kilpailu siitä, kumpiko heistä ensiksi
arvaisi Karlin suunnitelman.

Karl seisoi aivan lähellä ilmeisesti yhtä miettiväisenä kuin hänen
toverinsakin. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat vain täydentääkseen
sitä suunnitelmaa, joka toisille vielä oli hämärän peitossa.

Sitten tuotiin haikarat ulos majasta ja sidottiin lähellä olevaan
raskaaseen pölkkyyn. Se tehtiin osittain siksi, että ne tutustuisivat
tuon paikan ulkonäköön, ja osittain siksi, että niitä taas
syötettäisiin, koska sitä ainoaa kalaa, jonka ne olivat yhteisesti
nielaisseet, ei pidetty riittävänä tyydyttämään niiden nälkää.

Kasparin silmät harhailivat siihen, jonka sääressä oli rengas, ja
sitten renkaaseen _R.B.G. Kalkutta_.

Tuo kirjoitus herätti vihdoin Kasparin mielessä erään ajatuksen,
samoin kuin rengas oli herättänyt hänen veljensä mielessä, hänen ensi
kerran nähdessään sen. Tuossa sormuksessa oli sanoma. Sen oli lintu
kuljettanut kaiken matkaa Kalkutasta säärensä ympärille kiinnitetyssä
välkkyvässä renkaassa. Miksi ei sanomaa voisi samoin kuljettaa
takaisin? Miksi --

"Nyt tiedän! Jo tiedän!" huusi Kaspar malttamatta kehittää loppuun
mieleensä juolahtanutta uutta ajatusta. "Niin, Karl hyvä, nyt tiedän
suunnitelmasi, nyt sen tiedän. Kautta Olympon Jupiterin, se on
oivallinen!"

"Olet siis vihdoinkin sen arvannut", virkkoi Karl melkein ivallisesti.
"Niin, kylläpä jo olikin aika. Tuon kuparirenkaan ja siihen kaiverretun
kirjoituksen näkemisen olisi pitänyt jo kauan sitten johtaa sinut
tolalle. Mutta annahan nyt kuulua, mitä sinulla on sanottavana, että
voin päättää, oletko arvannut oikein."

"Varmasti", vakuutti Kaspar samanlaisella hilpeällä äänenpainolla kuin
hänen veljensäkin häntä puhutteli. "Sinä aiot tehdä muutoksen näiden
vastasaapuneiden vieraittemme arvonimeen tai oikeastaan ammattiin."
Kaspar osoitti haikaroita. "Sehän on aikomuksesi?"

"Entä sitten?"

"Nyt ne ovat sotilaita, upseereja niinkuin niiden arvonimikin ilmaisee,
ajutantteja."

"No niin?"

"Niillä ei ole mitään aihetta kiittää sinua ystävällisistä
aikomuksistasi. Sitä nimitystä, jonka olet päättänyt niille antaa,
voi tuskin pitää ylennyksenä. En oikein tiedä, kuinka lintujen laita
on, mutta tiedän, ettei ole monta miestä, joita haluttaisi vaihtaa
sotilastoimensa siviilimiehen virkaan."

"Mitä nimitystä tarkoitat, Kaspar?"

"Jollen ole erehtynyt, aiot tehdä niistä postinkuljettajia."

"Hahahaa", nauroi Karl äänellä, josta ilmeni tyytyväisyyttä sitä
sukkelaa tapaa kohtaan, millä Kaspar oli ilmaissut ajatuksensa. "Aivan
oikein, veljeni, olet arvannut suunnitelmani täsmällisesti. Juuri niin
aion menetellä."

"Kautta Juggernautin vaununpyörien!" huudahti shikari, joka oli
kuunnellut ja ymmärtänyt tuon vertauskuvallisen kaksinpuhelun. "Se on
mainio suunnitelma. Nämä haikarat lähtevät takaisin Kalkuttaan, aivan
varmasti ne lähtevät. Ne vievät kirjeen feringhi-sahibeille, sahibit
saavat tietää meidän olevan täällä vankeudessa, he tulevat vapauttamaan
meidät, kun ensin saavat kirjeen -- hahahaa!" Päästäen tuon tuostakin
kimeitä huudahduksia hindu hypähti ylös siltä kiveltä, jolla oli
istunut, ja tanssi majan ympärillä kuin olisi äkkiä kadottanut järkensä.

Niin epätäydellisesti kuin Ossaru oli puhunutkin, olivat hänen sanansa
ilmaisseet koko suunnitelman sellaisena kuin se oli sukeutunut Karlin
aivoissa.

Se oli hämärästi hahmottunut Karlin mielessä hänen ensiksi nähdessään
haikarat yläpuolellaan ilmassa. Mutta kun tuo kiiltävä metalli välkkyi
hänen silmissään ja hän huomasi linnun säären ympärillä keltaisen
renkaan, kehittyi suunnitelma määrätymmäksi ja samalla tulokseltaan
varmemmaksi.

Kun haikarat oli otettu kiinni ja Karl oli saanut selville
kirjoituksen, jonka nojalla ne huomattiin vanhoiksi tutuiksi Kalkuttan
kasvitieteellisestä puutarhasta, ei hän enää epäillyt, että kaitselmus
oli tässä mukana. Hän huomasi, että nuo lähettiläät olivat tulleet
aivan kuin taivaasta vapauttamaan häntä ja hänen tovereitaan siitä
vankilasta, jossa he olivat niin kauan kituneet.



62. luku.

LOPPU.


Vapautus tulikin vihdoin, vaikka ei heti paikalla. Vielä muutamia
kuukausia täytyi tuon kolmikon viettää yksitoikkoista erakkoelämäänsä.

Heidän oli odotettava uutta sadeaikaa, jolloin Hindostanin suuren
tasangon läpi juoksevat joet täyttyvät vedellä äyräitään myöten kantaen
povellaan ei elämän vaan kuoleman rehevyyttä, joka houkuttelee kurjen
ja haikaran taas etsimään elatustaan niiden rannoilta. Silloin palaa
suuri ajutantti pohjoiseen tekemältään kesämatkalta lentäen etelään
Imauksen korkeiden huippujen yli. Silloin arvelivat Karl ja hänen
toverinsa näidenkin ajutanttien joutuvan saman vaiston ohjattaviksi ja
palaavan Kalkuttan kasvitieteelliseen puutarhaan.

Karl oli siitä melkein yhtä varma kuin jos olisi itse seisonut pyhän
virran äyräällä kasvitieteellisessä puutarhassa ja nähnyt niiden
laskeutuvan ilmamatkaltaan alas aitaukseen. Tämän varmuuden herätti
hänessä muisto siitä, mitä puutarhan esimies oli sanonut hänelle
Kalkutassa, että näet näillä linnuilla oli ollut sellainen tapa
jo vuosikausia, ja niiden lähtö ja paluu toistui niin säännöllisin
väliajoin, ettei puutarhassa ollut ainoaakaan apulaista, joka ei olisi
osannut sanoa sitä päivälleen.

Onneksi Karl muisti tuon ajan, vaikkakaan ei aivan täsmällisesti
määräpäivää. Hän tiesi kuitenkin, millä viikolla hänen vieraittensa
saattoi odottaa lähtevän, ja se riitti hänen tarkoitukseensa.

Koko ajan, jonka linnut olivat viettäneet laaksossa, olivat niiden
vartijat pitäneet niistä sellaista huolta kuin ne olisivat olleet
jollekin jumalalle pyhitettyjä.

Kalaa ja lihaa oli Ossaru hankkinut niille yllin kyllin. Ruokaa ja
juomaa ne saivat milloin vain tarvitsivat. Ikävystyä ne eivät voineet,
ja kaikenlaisilta vihollisilta niitä suojeltiin, myöskin Fritziltä,
joka jo kauan sitten oli lakannutkin olemasta niiden vihollinen. Ei
mitään niiden mukavuuksista puuttunut, kaikkea oli annettu paitsi --
vapautta.

Sekin niille palautettiin vihdoin.

Eräänä kauniina aamuna, jollaisen lintu mielellään valitsee korkealle
lentomatkalle lähtiessään, vapautettiin kumpikin liitämään mihin niitä
halutti.

Lintujen lennon ainoana esteenä oli pari pientä nahkapussia, jotka
oli kiinnitetty yksi kummankin kaulaan ja sijoitettu varovasti niin,
etteivät niiden leukapielet ulottuneet pusseihin. Karl oli varustanut
molemmat linnut näin omituisen näköisellä pussilla, jonka sisään hän
oli pannut yhden niukoista muistikirjansa lehdistä, sillä hän tahtoi
lähettää sanomansa kaksoiskappaleena siltä varalta, että jompikumpi
lintu joutuisi harhaan.

Jonkun aikaa linnut näyttivät olevan haluttomia lähtemään ystävällisten
tovereittensa luota, jotka olivat niin kauan syöttäneet ja hoivailleet
niitä. Mutta viimein voitti se vaisto, joka ohjasi niitä hakemaan
Etelän aurinkoisia tasankoja. Päästäen jäähyväisiksi rääkynän, johon
vastaukseksi kuului jäljelle jäävien rohkaisevat huudot ja Fritzin
kurkusta lähtevä jatkuva haukunta, ne kiitivät ylös ilmaan. Pian ne
kohosivat kallion yli ja katosivat sitten ympäröivän vuorenharjanteen
huippujen taakse hitaasti ja juhlallisesti lentäen.

Kymmentä päivää myöhemmin seisoi tuolla samalla kalliolla parikymmentä
miestä. Se oli iloinen näky Karlille, Kasparille ja Ossarulle. Fritzkin
haukkui ilosta heitä katsellessaan.

Sinistä taivaanlakea vasten saattoi huomata noilla miehillä olevan
mukanaan köysikimppuja, puisia telineitä ja muita kapineita, jotka
olivat tarpeellisia kalliolle kavutessa.

Nyt tiesivät laakson asukkaat, että jompikumpi tai kumpikin heidän
kaksoiskappaleena lähettämänsä sanoma oli varmasti saapunut perille.

Pian he pääsivät itsekin samaan määräpaikkaan. Vapauttajiensa ja heidän
alas laskemiensa tikapuiden avulla onnistui kaikkien kolmen kiivetä
ylös kalliolle, Fritzin suorittaessa tuon matkan shikarin hartioilla.

Sitten kaikki kolme laskeutuivat iloisten vapauttajiensa seurassa,
Fritzin hyppiessä heidän kintereillään, alas Himalajan eteläistä
rinnettä. Pian he jälleen seisoivat pyhän Gangeen rannalla ja astuivat
taas kasvitieteelliseen puutarhaan, uudistaen siellä tuttavuutensa ei
ainoastaan vierasvaraisten ystäviensä, vaan myöskin noiden siivekkäiden
sanansaattajien kanssa, joiden välityksellä olivat vapautuneet
joutumasta elävinä haudatuiksi ja jälleen päässeet yhteiskunnan ja muun
maailman keskuuteen!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saarroksissa Himalajalla - Saksalaisten veljesten seikkailuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.