Title: Saarelaiskuvia I
Author: Elenius, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saarelaiskuvia I" ***


SAARELAISKUVIA I

Kirj.

EMIL ELENIUS



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.



SISÄLLYS:

 1. Rienaaja ikkunan alla.
 2. "Älä ole vihainen, rakkaani."
 3. Kypsä rokka.
 4. Admiralin tuho.
 5. Pelastus.
 6. Pelto-Kallun osa.
 7. Kaksi tullitarkastusta.
 8. Laivarikko.
 9. Ulkosaarelaisemäntä mantereen vaaroissa.
10. Iltayön seikkailu.
11. "Uusi muistutus.".
12. Unilaiva.



RIENAAJA IKKUNAN ALLA.


I.

Kalastajakylän vanhin osa on satamasta nousevan etelään viettävän mäen
rinteellä. Taustana on synkkä metsä ja sen takaa kohoavat korkeat
vuoret, joiden korkeimmalla kukkulalla näkyy valkeaksi kalkittu
loistotorni ja loistonhoitajien asunnot, muistuttaen ryhmä kaukaa
katsoen vanhaa ritarilinnaa.

Myöhemmin on kylä kasvanut sekä metsään päin että pitkin rantaa.
Viimemainitulla suunnalla ovat reunimmaiset talot jo rantahiekalla ja
niistäkin viimeisenä hautuumaalle päin on Aapelin talo. Se on niin
lähellä rantaa, että meri korkeimmillaan tapaa miltei sen seinään asti.

Piha on maan puolella rakennusta ja sinne on puhtaimpaan karkeaan
rantahiekkaan saatu suurella vaivalla syntymään perunamaa, joka ei ole
sen isompi kuin suuren tuvan permanto.

Tähän perunamaahan kylvi Aapeli sinä keväänä, josta on kysymys, hyvin
valikoituja ja idätettyjä perunoita.

Aapeli vaimonsa kanssa toimitti tuon juhlallisen kylvön eräänä iltana
toukokuun puolivälissä.

Aapeli oli laivuri, joka omalla aluksellaan kuljetti perunoita Virosta
Suomeen. Nyt hän purjehti tyhjänä Suomesta Viroon ja poikkesi tällä
matkalla kotiinsa ja toimitti siellä maanviljelijän töitä.


II.

Oli kova itämyrsky. Joukko variksia, noita puolittain merilinnuiksi
muuttuneita saarelaisvariksia, tepasteli vastarannalla Aapelin talon
kohdalla. Laineet hyökkäsivät kohinalla loivaa hiekkarantaa pari
kolme syltä maalle päin ja luisuivat heti jälleen takaisin. Varikset
tepastelivat aivan veden rajassa tavoitellen nokkaansa pieniä
simpukoita tai paaroja. Kun laine tuli maalle päin, juoksivat ne
pakoon tai hyppäsivät ilmaan. Toisinaan sattui, että varis oli juuri
nokkaisemassa saalistaan suuhunsa, kun uusi laine tuli ja varis oli
joutua kuohuihin, mutta ennätti sentään levittää siipensä ja ponnahtaa
ylös vedestä, joka vielä ihan viimeisellä hetkellä yritti heittää
sen nurin niskoin. Osa variksia leijaili kajaiden kanssa kauempana
laineiden yläpuolella. Varisten meriasiohin tottumattomat silmät eivät
eroittaneet kalaa, joka ui vaikka ihan lähellä veden pintaa. Mutta
ne olivat sen sijaan viisaita ja leijailivat kukin jahtihaukakseen
valikoimansa kajaan pyrstön takana ja kun kajas löysi kalan ja
laskeutui alas kaapatakseen sen suuhunsa, ennätti varis ennen kajasta
ja sieppasi saaliin omaan suuhunsa. Kävi kova laine. Kajas laskeutui
lähelle veden pintaa, räpytteli siinä siipiään ja koetti lyhyttä
kaulaansa ja vielä lyhyempää nokkaansa kurkoitella alaspäin saadakseen
löytämänsä kalan tyhjään vatsaansa. Laineiden vuoksi oli tuo homma ylen
hankalaa. Jokaisen uuden kaatuvan laineen kohdalla oli kohottauduttava
hiukan ylemmäksi ja seuraavalla väliajalla taas koetettava saada
kala kiinni. Sillä välin otti varis ankaran vauhdin ja loivassa
syöksylennossa kiiti kajaan alitse alas, hipaisten vettä vatsallaan ja
survaisten suuren ja pitkän ja auki levitetyn nokkansa juuri oikealla
silmänräpäyksellä kalaan, joka jäi poikittain variksen leukojen väliin.
Silloin varis jo lensi korkealla ja suuntasi lähimpään puuhun, jonka
latvassa alkoi syödä kunnialla ansaitsemaansa saalistaan. Kajas,
kuultuaan variksen siipien ruman viuhinan takanaan, oli pelästynyt
sitä pahemmin kuin lainetta ja äkkiä kohottautunut pakoon, ylemmä,
juuri variksen lentäessä sen alta ja siepatessa sen löytämän kalan.
Päästäen surkean valitushuudon "kaija kaija kaija" se leijaili ylhäällä
tähystellen, mistä löytäisi uuden kalan. Pilkallisesti nauroivat
lokit, jotka olivat paljon taitavampia merimiehiä ja ottivat kalan
aallokosta miltei yhtä hyvin kuin tyynestäkin ja harvoin antautuivat
kavaloiden, harmaatakkisten maamiesten, varisten narrattaviksi. "Kii
lok lok lok lok, kii lok lok lok lok..." huusivat ne kajaalle, joka
siitä vielä enemmän harmistui. Tehtyään pyörähdyksen ilmassa havaitsi
se, että varis oli jälleen saapunut. Kajas tiesi nyt, että on turhaa
etsiä kaloja niin kauan, kuin varis on saapuvilla. Se laskeutuikin
rauhallisesti alas ja jäi veteen istumaan ja lepäämään, antaen
laineiden kiikutella ja heitellä itseään. Liikutellen räpylöitään esti
se itseään ajelehtimasta tuulen mukana. Huomattuaan hetken perästä,
että varis oli lentänyt toisille markkinoille, levitti se siipensä ja
kohottautui erään heittävän laineen harjalta lentoon ja alkoi taas
etsiä kaloja.


III.

Kaikkien saaren varisten johtajana ja kuninkaana oli eräs yli
kolmesataa vuotta vanha varis. Se huomasi Aapelin ja hänen emäntänsä
hommat ja piti paikalla rannalla käräjät, jossa yksimieliseksi
päätökseksi tuli, että seuraavana yönä, kun ihminen nukkuu, mennään
herkuttelemaan Aapelin perunoilla. Varikset ovat seuralintuja ja
mielellään ilmaisevat toisilleen, jos missä oli löytynyt syötävää
suuremmallekin joukolle. Tämänlainen ilmoitusvelvollisuus lankesi
luonnostaan jo jokaiselle tavallisellekin varikselle, mutta
kuningasvarikselle se kuului suorastaan virkatehtäviin.

Aapeli ja hänen emäntänsä kävivät sisään taloon. Siellä ryhtyi Aapeli
sangen kavaloihin toimiin varisten pään menoksi. Hän raoitti ikkunaa,
asetti sen eteen tuolin, jonka selän ja ikkunan kynnyksen varaan hän
asetti tuliluikkunsa, suu tuuman verran ulos ikkunasta. Tuliluikku oli
valmiiksi ladattu ja tähdätty perunamaata kohti. Itselleen otti Aapeli
jakkaran ja istui aseensa taakse odottamaan.

Ei kauan kulunut, kun yksi ja toinen varis laskeutui läheisistä puista
alas, ensin alemmille oksille, sitten sikopahnan katolle, siitä pihan
aidalle ja siitä perunamaalle.

Uhreikseen valikoi Aapeli kaksi varista, jotka seisoivat siinä aivan
lähetysten kaivamassa samaa perunaa.

Kuului kamala paukaus, joka keskellä kevätyön hiljaisuutta jyristen
kaikui kalliosta kallioon ja pilvestä pilveen. Kahdeksan varista nousi
perunamaalta siivilleen rääkkyen. Kaksi jäi kimmurtelemaan äänettömänä
mullalle. Vielä kohosi yksi siipi ja vaipui ja sitten makasivat
molemmat vainajat hiljaa.

Rääkkyminen kuului kauaksi ja siihen heräsivät kaikki varikset niillä
tienoin ja lensivät pikavauhtia tapahtumapaikalle. Siinä niitä
leijaili pilvimäinen parvi Aapelin ja hänen emäntänsä perunamaan yllä
vaakkuen ja rääkkyen jokainen voimiensa takaa. Toiset kiitivät tumman
siintävässä korkeudessa, toiset leijailivat alempana ja vähän väliä
aina joku otti kovan vauhdin ja lensi suuressa kaaressa alaspäin,
vain sylen verran yli kuolleiden nähdäkseen, että ne todellakin ovat
vainajia. Yleinen vaakkuminen oli jo ennättänyt hiukan laimeta, mutta
kun tuollainen läheltä vainajia lentäjä, nähtyään vain muutaman
siivenmitan päästä koko surkeuden kaikessa alastomuudessaan, tuon
ruhjotun, verisen rinnan ja nurin niskoin kääntyneen pään sammunein
silmin ja toisen murskautuneine takaraivoineen ja taittuneine
silpineen, ja päästi tämän kaiken omin silmin nähtyään sydäntä
särkevän, hillittömän valitusvaakunnan, yltyi siitä koko parven
vaakkuminen entistä hurjemmaksi ja valittavammaksi.

Kylän seitsemisenkymmentä puolivilliä eskimolaismallista hyljekoiraa
oli ennättänyt jo hiipiä aittojen alle makuulle. Nekin heräsivät
paukaukseen ja sitä seuranneeseen varisten rääkkymiseen ja juoksivat
nelistäen Aapelin taloa kohti hurjasti haukkuen. Rannassa jo pari
koiraa tappelikin. Se oli huutoa se! -- Koirien oli mahdoton ymmärtää
mistä tämä kaikki johtui. Ei näkynyt ihmisiä, jotka tavallisesti melun
ja häiriön aiheuttavat. Mutta kun kuului pamaus ja kun varikset noin
huutavat ja kun toiset haukkuvat, käsitti jokainen, etäisimmästäkin
talosta tullut koira liittyä joukkoon ja haukkua minkä jaksaa.
Jonkunlainen turvallisuuden tunne heräsi koirissa, kun ne näkivät
keskellä tätä kamalaa ja salaperäistä melua ihmisen ase kädessä. Aapeli
nimittäin tuli ulos tuvastaan, tuliluikkunsa yhä kädessään ja uudesti
ladattuna. Hän käveli perunamaalleen katsoakseen, mihin variksia oli
sattunut. Sitten loi hän silmänsä ylös ilmassa leijailevaan parveen
ja päätti pudottaa sieltä alas vielä yhden. Hän asetti tuliluikun
poskelleen ja tähtäsi.

Punertava toukokuu ilmaantui ohi kiitäneen pilvenlongan takaa näkyviin.
Heti oli koirilla selvillä, että siinähän se pahan alku onkin ja
nyt ihminenkin sitä pelkää ja koettaa ampua. Koirien koko olennon
täytti kamala, pelosta, kaipuusta ja epävarmuudesta sekoitettu tunne.
Täyskuuta oli haikea katsella muulloinkin aina, mutta nyt se oli
lisäksi kamalaa. Ne ojensivat kaikki kuononsa kohti kuuta ja aloittivat
haikean valitusulvonnan, johon purkivat oman "maailmantuskansa".

Se oli huutoa! Sekä varikset että koirat olivat ihan sekaisin päästään
ja ulvoivat ja rääkkyivät kilpaa. Jo olivat heränneet lokit ja
kajaatkin. Ne leijailivat puolipimeän meren yläpuolella huutaen toiset
"kii lok lok lok lok kii lok lok lok lok!" toiset "kaija kaija kaija",
ymmärtämättä mitä varten. Pohjasäveleinä tässä hurjassa orkesterissa
kuuluivat laineiden säännölliset ja yksitoikkoiset sahahdukset
rantahiekkaan ja mäjähdykset aallonmurtajaan ja kohina yli meren.

Useimmat varikset olivat kuitenkin jo syöneet ihan kylläisikseen asti
simpukoita ja kaloja ja kun jo oli saapunut iltahämärä ja toukokuu
kumotti täytenä etelän taivaalla, nousivat ne siivilleen ja lensivät
omille yöpuilleen.

Kymmenkunta varista oli epäonnistunut merisaalistuksessa. Ne olivat
nuoria ja vielä tottumattomia meritöihin. Nämä kymmenen asettuivat
läheisiin puihin torkkumaan ja odottamaan, milloin kaikki liike lakkaa
ihmisen talossa.


IV.

Juuri sillä hetkellä, kun variksilla oli rantakäräjät, olivat Aapeli
ja hänen emäntänsä lopettaneet perunain kylvön ja seisoivat peltonsa
ääressä, emännällä kädessään tyhjä perunakori ja Aapeli nojaten
lapioonsa, ja katselivat peltoansa ja tekivät laskelmia, milloin siitä
saisivat ensimäisen keiton -- kalasopan, jossa on uusia, vasta maasta
otettuja perunoita. Kesken kaiken sanoi Aapelin emäntä:

"Mitähän varikset noin tuolla rannassa rääkkyvät?"

"Mitä nämä nyt rääkkyvät! Samaa mitä aina."

"Minä pahasti pelkään, että niillä ei liene hyvä mielessä. Kuka tietää,
vaikka pitäisivät neuvoa tästä meidän perunamaasta. Ehkä on parasta,
että laitat tähän heti variksenpeljättimen."

"Eihän nuo nyt pihaan uskaltane tulla! Ja saahan noita pitää silmällä."


V.

Tämä melu jatkui aina aamupuoleen yötä. Kello kolmeen mennessä lakkasi
tuulikin ja asettui meri, joka nyt vyöryi mahtavissa, nousevassa
auringossa välkkyvissä ummikkaissa, jotka alenivat alenemistaan
ja verkkomiesten kotiin tullessa olivat jo harvat ja loivat. Meri
alkoi näyttää peilikirkkaalta ja olisi katselija jo sitä sellaisena
pitänytkin, ellei rantoihin särkyvän ja kohisevan ummikkaan pauhu olisi
muistuttanut, että se oli liikkeellä yhä.

Kaloja ravisteltiin verkoista pitkin rantaa ja alettiin heti niitä
ruokkia. Pikkupojat soutelivat sieltä ja täältä valkamista puolen
kilometriä ulos merelle hinaten jollansa perässä pitkää laatikkoa,
moltia, joka oli täynnä kalan sisälmyksiä, suljuja. Siellä käännettiin
moiti nurin ja suljut ja kalanrasva hajaantuivat meren pintaan.
Varikset, kajaat ja lokit luulivat, että ihminen vain heitä varten käy
verkoilla ja heidän aamiaisekseen toimittaa mereen noita rasvaisia ja
ruodottomia suljuja. "Kuinka kaunista! Onpa hänestäkin edes jotain
hyötyä", tuumivat ne, poimien merestä itselleen ruokaa. Lokit ja kajaat
söivät lentäessään, mutta varisten oli lennettävä joka suullistaan
syömään maalle.


VI.

Aapeli oli pitänyt vahtia noin kello yhteen. Huolimatta melusta, joka
ympäröi hänen taloaan, hän nukkui.

Koirat olivat rauhoittuneet ensin ja hiipineet kukin aittansa alle.
Vähitellen oli hajonnut myös varisparvi ja lokit ja kajaat asettuneet
jälleen istumaan kivilleen.

Aamun koitossa, mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa oli pari
nuorta, uhkarohkeaa, seikkailunhaluista ja ennen kaikkea nälkäistä
varisnuorukaista lähestynyt mitä suurimmalla varovaisuudella Aapelin
perunamaata. Ennenkuin ne ryhtyivät siitä syötävää etsimään, kävivät ne
tarkoin tutkimassa koko talon ulkoapäin. Moneksi silmänräpäykseksi ne
viivähtivät ihmisasunnon portaille ja kuuntelivat visusti, liikutaanko
siellä. Ei -- ei kuulunut mitään. Toinen varis tiesi koiran makuupaikan
ja opasti toverinsa sinnekin tarkastukselle. Siellä se nukkui, tuo
valkoinen, mustatäpläinen, ruma, nelijalkainen ja karvainen elukka niin
sikeässä unessa, ettei mitään olisi tiennyt, vaikka olisi silmät siltä
nokkaissut pois päästä. Huulet sillä unessa liikkuivat ja irvistivät ja
haukkui se suu kiinni ja liikutteli käpäliään. Uneksi raukka!

Varikset harppoivat pois aitan alta, nousivat siivilleen ja lensivät
ääneti Aapelin perunamaalle ja alkoivat varpain ja nokin kaivaa
perunoita ja syödä niitä.

Ne söivät aivan tarpeekseen ja lensivät pois.

Taikka, totta puhuen, ne eivät sanottavasti ensinkään syöneet, sillä
ne olivat jotenkin yltäkylläisiä suljuista, kuten toisetkin varikset.
Ne vain penkoivat esille perunan toisensa jälkeen ja talttasivat
ne terävällä nokallaan rikki. Erikoisella huolella repivät ne irti
valkoiset idut, jotka lisäksi olivat pahan makunsa vuoksi kokonaan
kelvottomiakin syötäviksi. Varisnuorukaisten homma oli siis pelkkää
ilkivaltaisuutta ja siis sitäkin rikollisempaa. Ei edes se seikka,
että tämä vallattomuus tapahtui kostoksi rakkaitten toverivainajien
puolesta, ole omiaan levittämään sovituksen hohdetta heidän tekoonsa
ja tuomaan minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja heidän menettelyään
arvosteltaessa ja tuomittaessa.


VII.

Se oli Aapelinkin käsitys, kun hän aamulla varhain tuli katsomaan
perunamaataan ja löysi sen varisten raiskaamana.

Hän oli siihen asti ollut verrattain ystävällisessä suhteessa
variksiin ja ylimalkaan hän arvosteli ankarasti niitä, jotka --
hänen mielestään kevytmielisesti -- ampuivat variksia. Hänen nyt
seisoessaan perunamaallaan ja katsellessaan varisten konnantyötä riehui
hänen sielussaan myrsky, joka ajan rahdussa kokonaan muutti hänen
suhtautumisensa variksiin. Hän julisti säälimättömän sodan variksia
vastaan. Sinä päivänä hän ampuikin niitä viisi kappaletta. Varikset
kävivät entistä varovaisemmiksi. Ne välttivät koko sitä puolta kylää,
rantaa ja lähimetsiäkin. Jos niiden oli lennettävä yli sen paikan,
missä Aapelin talo oli, ja näkivät Aapelin liikkeellä, ottivat ne heti
toisen suunnan ja ääneti lensivät pakoon. Läheisen metsän puissa istui
aina piiloutuneena joku varis vahdissa. Heti kun Aapeli ilmaantui
näkyviin, nousi se siiville ja vaakkui varoitushuutonsa toisille.
Niin välttivät varikset enemmät uhrit puoleltaan. -- Aapelin emännän
liikkuminen ja näyttäytyminen ei sen sijaan herättänyt variksissa
mitään huomiota. Vieläpä rohkeimmat, entisen totutun tavan mukaan,
lähestyivät puulta puulle ja oksalta oksalle Aapelin sikopahnaa,
päästäkseen osallisiksi niistä herkuista, sopan ja puuron tähteistä
ynnä muista, joita Aapelin emäntä toi sialleen.


VIII

Aapelin piti jo samana aamuna lähteä jatkamaan matkaansa Viroa
kohti. Että edes jommoinenkin kuri säilyisi, teki hän ennen lähtöään
linnunpeljättimen ja asetti sen pystyyn keskelle perunamaata.

"Puutteellinen on variksen käsitys ihmisestä: keppi pystyyn, lyhempi
keppi ristiin sen yläpäähän, miehen takki ristikon päälle ja lakki
päähän, ja peljättävä ihminen on valmis", tuumi Aapeli emännälleen,
matkan päästä katsellen ja ihaillen tekemäänsä ihmisen kuvaa.

Mikään peljättävä se kuitenkaan ei ollut. Pystykeppi oli liian lyhyt,
takin helmat riippuivat liian lähellä maata, varikset pitivät sitä
naisena ja välittivät vähät siitä. Kun ne huomasivat Aapelin poistuneen
paikkakunnalta, lähestyivät ne suurissa parvissa taloa ja alkoivat
tepastella kaikkialla pihalla, mutta etupäässä tietysti perunamaalla.
Aapelin emäntä miltei itki harmista, kun hän ei saanut millään keinolla
variksia pysymään loitommalla. Kun hän viskasi niitä kivellä, hyppäsi
kevyesti ilmaan se, jota kohti kivi lensi (mikäli se yleensä kohti
lensi!) ja laskeutui jälleen paikalleen. -- Jo hän mietti tuliluikkuun
turvautumistakin, tehdäkseen itsensä peljätyksi, mutta kun hän pelkäsi
sitä nurkkaakin, jossa se riippui, näytti sen käyttäminen aivan
mahdottomalta.

Puoleen päivään mennessä täyttyi perunamaan pinta yhä enemmän
irtonaisista iduista. Emäntä kävi yhä levottomammaksi. Hän ajatteli jo
turvautua jonkun naapurin apuun, mutta hävetti niinkin tehdä. Lopulta
hän päätti, vaikka oman henkensä uhalla, käyttää ampuma-asetta. Hän
otti tuliluikun alas. Vahingonlaukausta peljäten häntä peloitti vääntää
hanaa ylös. Se oli kuitenkin tehtävä. Sitten meni hän ulos, asettui
ampuma-asentoon lähelle perunamaata. Varikset ällistyivät!

"Aikooko tuo nainen ampua!" vaakkui kuningasvaris. Niin luultiin
todellakin tapahtuvan ja heti hajaantui parvi ja katosi lähimpään
metsään, jossa se piilottautui puihin. Aremmat lensivät aina vuorten
taakse.

Ampumisesta ei sillä kertaa kuitenkaan tullut mitään. Juuri kun emännän
piti liipaista, johtui hänelle äkkiä mieleen, että hänen miehensä oli
käyttänyt sinä aamuna tavallista suurempia ruutimääriä ja pamahdukset
olivat olleet maata järistäviä ja vaikka emäntä oli jo varmuuden vuoksi
tukkinut korvansa pumpuleilla, ei hän uskaltanut ottaa kuunnellakseen
sellaista hirvittävää ääntä niin likeltä. Sitäpaitsi muisti hän
miehensä sanoneen, että ylimääräisen ruudin vaikutuksesta ase on
ruvennut pahasti potkaisemaan.

Mitä suurimmalla varovaisuudella laski hän aseen maahan, perunamaan
mullalle ja poistui itse näyttämöltä toivoen, että joku variksista
sattuu varpaallaan tallaamaan liipaisimeen ja laukaisee aseen. Lähemmin
ajatellen se keino kuitenkin tuntui epäilyttävältä: sattuisihan
vaikka oma koira juuri sillä hetkellä kävelemään tuliluikun suun
edessä ja saisi kaikki haulit ruumiiseensa ja menettäisi henkensä.
Myös voisi siellä päin sattua liikkumaan naapurien lapsia, lehmiä tai
mitä hyvänsä. "Sattuman varaan ei voi jättää aseen laukeamista, se
on selvä, se", päätteli emäntä aivan oikein ja ryhtyi suunnitelmiin,
jotka tekisivät mahdolliseksi ensiksi sen, että tuliluikku laukeaisi
aivan oikealla silmänräpäyksellä, toiseksi, että hänen ei tarvitsisi
kuunnella paukahdusta läheltä, ja kolmanneksi, että tarpeellinen pelko
ja kunnioitus saadaan variksissa syntymään.

Hän otti pitkän rihman, kiinnitti sen toisen pään tuliluikun
liipaisimeen, viritti rihman yli pihan ja viskasi loppupään ikkunasta
tupaan. Itse meni hän sisään ikkunan luokse vahtiin, milloin
tarpeellinen määrä variksia ilmaantuisi. Kului niin kokonainen tunti,
eikä ainoaakaan varista tullut. Viimein lensi kokonaan toiselta
suunnalta vieras varis, joka ei tiennyt mitään asioista. Se laskeutui
perunamaalle, jossa näki valkeita ituja ja epäili muutakin olevan. Se
näki kyllä peljättimenkin, mutta kun se hänestäkin näytti naiselta,
ei hänkään siitä mitään välittänyt, vaan rupesi rauhassa penkomaan
perunamaata. Hetken perästä lensivät siihen kaikki muutkin varikset.

No, nyt tai ei milloinkaan!

Emäntä vei molemmat kädet korvilleen ja riuhtaisi rihmasta, riuhtaisi
kerran, jopa toisen, sekä kohta kolmannenkin.

Ihmeellistä!

Mitään paukausta ei kuulunut.

Emäntä meni hetken perästä tutkimaan asiaa. Heti hän ei uskaltanut,
peläten, että tuliluikku muuten vain reistailee ja syttyy hitaasti.
Paikalle tultuaan havaitsi hän kyllä ampumisen onnistuneen ja hyvin
onnistuneenkin sitä myöten, että hana oli iskenyt, mutta ettei
hanan alla ollut mitään sytytintä. -- Perästä kyllä selvisi, ettei
tuliluikussa edes ollut ruutiakaan, eikä ylimalkaan mitään.


IX.

Varikset saivat mellastaa aivan mielin määrin ja puhtaan ne tekivätkin
Aapelin ja hänen emäntänsä perunamaasta. Kun Aapeli parin vuorokauden
perästä illalla palasi Virosta, tapasi hän vaimonsa itkemässä ja
valittamassa:

"Kaikkea sitä on Luoja viisaudessaan luonut, kun nuo variksetkin,
joista ei ole kuin pelkkää pahaa."

"No, mitä nyt?"

"Mene ja katso, mikä siivo on perunamaalla, niin näet."

Ja "siivo" siellä olikin. Pari tuntia aikaisemmin oli seudun yli
kulkenut ukonilma ja sen mukana rankkasade, joka oli pessyt idut
puhtaiksi. Siinä ne paistoivat lumivalkeina ja puhtaina huiskin haiskin
mustalla mullalla, Ainoatakaan siemenperunaa ei tuntunut olevan jälellä
maassa. -- Linnunpeljätinkin oli häväisty: Lakki oli päältä aivan
kirjavanaan valkeita täpliä, joita myös oli siroiteltu sinne ja tänne
takinkin hartioille ja hihoille.

Läävän ja tuvan ikkunoista käsin ampui Aapeli heti pari liian lähelle
uskaltanutta varista. Emäntänsä sotaisista harrastuksista ei hän saanut
koskaan kuulla.

Samana iltana pantiin maahan vielä uusi peruna. -- Aapeli kehui sen
olevan parempaa lajiakin, kuin aikaisempi. Lisäksi ryhtyi Aapeli
toimenpiteisiin perunamaansa paremmaksi suojelemiseksi. Tutkittuaan
ja mietittyään asiaa, selvisi hänelle, mikä vika oli tähän astisella
peljättimellä. Hän näki, ettei sitä peljätä, koska sitä nähtävästi
pidetään naisena. Aapeli laittoi siis aivan uuden peljättimen.
Sille tuli kaksi keppiä jaloiksi, joihin vedettiin Aapelin housut.
Selkärankakeppi asetettiin näiden välisiin poikkipuihin kiinni ja
käsivarsipuu niin korkealle, että takin helmat jäivät tavalliselle
korkeudelle. Kaikki mitat otti Aapeli itsestään. Takki ja lakki
ravisteltiin ja harjattiin puhtaiksi ja asetettiin paikoilleen. Vielä
veisti Aapeli laudasta tuliluikun kuvan, jonka nokesi mustaksi ja
asetti pystyyn peljättimen vasenta hihaa vasten. Peljätin oli valmis,
mutta aivan hyödytön, niinkuin selviää kohta.

Aapeli oli varma siitä, että kaikki oli hyvin, ja kävi emäntineen maata
jo aikaiseen, välittämättä ryhtyä vahtimaan, tai edes tunniksi pariksi
seuraamaan, mitä varisten maailmassa on tekeillä ja onko hänen uusi
peljättimensä tehokas.

Kello kolmen tienoissa aamulla heräsi Aapelin vaimo hirvittävään
rääkynään, joka kuului rannalta, ikkunan alta. Hän herätti paikalla
miehensä ja sanoi hätäisesti:

"Mene pian katsomaan mikä ihme rannassa pitää tuollaista elämää! Eihän
se voi enää olla oikeaa. Minua peloittaa... Siellä voi olla mikä
hyvänsä... Etkö sinä kuule ja ymmärrä! Vaikka olisi Rienaaja ikkunan
alla. Nouse ja mene katsomaan!"

Aapelikaan ei ollut ensi silmänräpäyksessä selvillä, näkeekö hän
hirvittävää unta, vai onko maailman loppu tulossa siinä paikassa --
vai onko todellakin itse Rienaaja kaikkine pahoine enkeleineen tullut
häntä hakemaan toiseen maailmaan näin valmistumattomana ja äkkiä --
ehkä vielä elävältä! -- Kuultuaan vaimonsa hätäiset itkunsekaiset
huudahdukset ja päästyään ajatustensa isännäksi, selvisi hänelle,
ettei pahemmin voi käydä kuin hullusti ja että hulluinta on joutua
Sen kynsiin vuoteestaan, itse ennättämättä panna rikkaa ristiin
omaksi pelastuksekseen ja ettei hän pelastuksekseen voi saada aikaan
enemmän kuin kykenee, mutta kylläkin vähemmän, ponnahti hän, silmät
kauhusta renkaina ja hiukset pystyssä, ylös vuoteeltaan ja oli viidellä
harppauksella ikkunan pielessä varovaisesti tähyilemässä ulos.

Siinä oli hänen ikkunansa alla rantahiekalla valtava kuoro taustanaan
vasta merestä noussut aurinko ja miljoonin sinipunaisin, keltaisin,
smaragdin vihrein ja korallipunaisin laikoin välkkyvä tyven aamumeri.
Kuoron muodosti ainakin puolituhatta varista (Ettei luultaisi hänen
liioittelevan, mainitsi Aapeli tapauksesta vuosia myöhemmin kertoessaan
niiden lukumäärän olleen "noin kolme-, neljäsataa".), kaikki ikkunaan
päin kääntyneinä, ruumis ojennettuna huutoasentoon, kaulat pitkinä,
höyhenet pörröllään, ja jokainen parkuen, minkä keuhkoista läksi.
Toisilleen ne vilkuttivat kesken rääkkymisensä merkitsevästi ja
veitikkamaisesti silmiään päivän sankarin, Peruna-Aapelin (niin
voitaisiin ihmiskielellä merkitä sitä käsitettä, jolla varikset olivat
viime aikoina tottuneet nimittämään Aapelia), ilmaantuessa ikkunaan
ottamaan vastaan tätä laulutervehdystä.

Paikalla tajusi Aapeli, mistä on kysymys.

Hän sieppasi läheisestä nurkasta tuliluikkunsa, mutta kun sen
ammottava, kuolemaa uhkaava, pyöreä ja musta suu ilmaantui ikkunan
pieleen, ymmärsi kuorokin, mistä on kysymys ja kohottautui
silmänräpäyksessä siivilleen jatkaen rääkkymistään ja jääden Aapelin
talon kohdalle ilmaan leijailemaan. Aapeli laski haulipanoksen läpi
parven. Pahin rääkkyjä räpytteli hetken siipiään, kallistui ja oli
pudota, mutta saavutti jälleen tasapainonsa. Hauli oli lentänyt sen
siiven alta. Siitä oli syntynyt ilman pyörre, joka sai hetkeksi
lentäjän horjumaan. Se oli peljästynyt ja änkyttäen vaakkui se
vielä pari kertaa, sitten vaikeni ja pakeni pikalentoa yli vuorien
näkymättömiin koko parven seuratessa. -- Se ei ollutkaan kukaan muu,
kuin sillä saarella hallitseva varisten vanhin.

Laskiessaan aseensa nurkkaan sanoi Aapeli emännälleen:

"Mikään muu se tosiaankaan ei voinut olla, kuin itse Rienaaja tuhannen
variksen muodossa."

"Mitä lienevät olleet tavallisia variksia."

"Tavallisia variksia!! Mene järveen! Etkö sinä tiedä, että Sillä on
tapana ilmaantua, missä muodossa itse haluaa?"

Aapeli oli tehnyt Virossa eräitä hämäräperäisiä kauppoja ja pelkäsi,
että joko häntä niistä nyt näin heti ruvetaan takaa ajamaan. Emäntä
taas, joka ei tiennyt mitään mistään muusta, kuin minkä korvillaan
juuri oli kuullut ja silmillään nähnyt, väitti vastaan ja koetti
itsekin uskoa, että ne olivat vain tavallisia variksia.


X.

Tästä kysymyksestä riitelivät aviopuolisot koko aamun.

Kello kahdeksan tienoissa meni emäntä rantaan pataa pesemään. Suotta
aikojaan hän, tietäen miehensä seisoskelevan kädet housuntaskussa
perunamaan luona, salaa tutkiskeli, onko jäänyt mitään merkkejä
hiekkaan siitä Rienaajasta.

Emäntä nimittäin ajatteli, että jos se oli oikea Rienaaja, ei siitä
pitäisi jäädä hiekkaan jälkiä.

Aivan oikein!

Edellisenä päivänä suuren meren silittämä rantahiekka oli täpöisten
täynnä variksen jälkiä. Kävijät olivat siis olleet variksia.

Tämän ilosanoman vei hän miehelleen, jolle sanoi:

"Jos et usko, niin tule itse katsomaan! Ranta on ihan täynnä variksen
jälkiä. Sen siitä sait, kun rupesit sillä tavalla variksia härnäämään!
Kyllä ne nyt käyvät joka aamu..."

Mentiin katsomaan. Aapeli, nähtyään varisten jäljet, tuumi:

"Variksia, se vieköön, ovat kuin ovatkin olleet -- ellei tämä ole pantu
vain silmien lumeiksi."

Sydämessään teki Aapeli sillä hetkellä päätöksen, jota hän ei ilmaissut
emännälleen, mutta josta hän iloitsi koko päivän. Päivällispöytään
istuttaessa ei emäntä enää malttanut, vaan nähtyään miehensä taas
omituisesti myhäilevän, loihe lausumaan:

"Niinhän sinä myhäilet ja hymyilet kuin vähämielinen, etkä haasta
mitään..."

Aapeli alkoi puhua kokonaan toisista asioista.

Illalla myöhään hän pani päätöksensä toimeen.

Hän haki jollalla jahdistaan kaksi säkkiä perunoita ja kaatoi ne
hiekalle ikkunan alle, siihen, missä varikset aamulla elämöivät.
Hän hajoitti perunat pitkin hiekkaa. "Syökööt nyt siitä kerrankin
tarpeekseen, mokomatkin nälkäkurjet", sanoi Aapeli, saatuaan kaikki
järjestykseen ja poistuessaan rannasta.

Hän päätti salaa vakoilla, mitenkä asiat kehittyvät. Etteivät varikset
(jos ne variksia ylimalkaan ovatkaan!) näkisi häntä, asetti hän peilin
ikkunankynnykselle siten, että ikkunanpielen takaa voi katsella
peilistä koko rantaa, tulematta itse nähdyksi.

Kauan ei Aapeli kuitenkaan jaksanut valvoa. Pitkät ajat istui hän
silmät kiinni tai suurella taistelulla jaksaen pitää vain toista
silmäänsä auki. Tämä Aapelin uneliaisuus kotona johtui hänen paljosta
valvomisestaan merellä. Hänellä oli purjehdusapulaisenaan ainoastaan
eräs alaikäinen poika, jota ei voinut jättää yksin vahtiin, ei päivällä
eikä yöllä.

Aapeli nukkui syvään uneen, josta heräsi vasta aamukahville.


XI.

Auringon punainen reuna alkoi kohota merestä, kun varikset taas, aivan
ääneti ja leijailevin siivin laskeutuivat vanhan, yli kolmesatavuotiaan
variksen johdolla alas hiekalle, Aapelin ikkunan alle.

Ne olivat tyrmistyä näystä, joka niiden silmiä siinä kohtasi: Paksu
kerros itäviä perunoita!

Pitkään aikaan ei yksikään saanut sanaakaan suustaan. Lopulta Vanha
Varis avasi ivasta ja ylenkatseesta irvistelevän nokkansa ja puhui:

"Halpamaista! Inhoittavaa! Niin ihmismäistä! Kuka muu kuin ihminen
voisikaan viattomaan pilaan vastata noin kömpelösti ja tuhmasti!
Kuinka in-hoit-ta-vaa! Sen kyllä tiesin, että kun tulee kysymykseen
suhtautuminen leikillisyyteen, ei ihmiseltä voi paljoa odottaa, mutta
että hän olisi näin nolo ja vastaisi pilaan näin kömpelösti, sitä en
olisi uskonut!"

Syvästi loukkautuneina nousivat varikset siivilleen yhtä ääneti,
kuin olivat tulleetkin, koskematta ainoaankaan noista inhoittavista
perunoista ja lensivät aivan asumattomalle pienelle saarelle, joka
oli viidentoista kilometrin päässä lounatta kohti. Se oli muodostunut
punertavista, valkeista ja harmaista, sileistä vierinkivistä. Sitä
ympäröi leveä rantahiekka, jolta muu osa saarta nousi porrasmaisin
penkerein. Ylin osa saarta oli tasainen kivikenttä, jossa siellä täällä
kasvoi heinää. Rannoilla oli simpukoita ja paaroja, minkä jaksoi
syödä. Lokit, kajaat ja tiirat pesivät siellä ja kun nyt oli niillä
hautomisaika, sai herkutella niiden munilla. Myöhään syksyllä, kun
talvi teki tuloaan, täytyi niiden jälleen palata Ihmistensaarelle --
nälkää pakoon. Tätä ikävää asianhaaraa ne eivät osanneet aavistaa eikä
muistaa nyt tullessaan tälle ihanalle luodolle, jossa ei ollut ihmisiä.

Pitkä lento vastatuuleen oli ollut rasittava -- mutta ei se toki niin
rasittava olisi ollut, ellei mieltä olisi kuohuttanut tuo häpeällinen
tapaus Ihmistensaarella. Pian istuivat kuitenkin kaikki varikset
luodon päivänpuolisilla pengermillä, läähättäen, nokat rakosillaan.
Hengästyminen esti kaiken puheen pitkäksi aikaa. Katseltiin vain.

Tuolla taivaan rannalla siinsi kukkuloineen kuin ukkospilvi korkea
ja pitkä Ihmistensaari. Kevein kesälainein välkkyi meri siinä
välillä. Laivoja meni ja tuli. Suuri taivas kaareili selkeänä yli
kaiken. Kivistä säteili lämpöä. Jossain luodon toisessa päässä humisi
tuulenpuuska ja soi niin kumman ihanasti laineen loiskinan kanssa.
Se puhaltelee ja viheltelee miljoonien pengermäkivien raoissa kuin
kaukaisissa urkupilleissä. Pian se puhisee jo lähellä ja lentää
lämpimänä löyhäyksenä ja humauksena yli varisparven ulos merelle,
jossa sen tie näkyy tummana leveänä viiruna. Pian kohtaa se laivan,
jolle antaa lisää kyytiä -- hetkeksi, sitten kulkee laiva taas entistä
vauhtiaan. -- "Puhalla nurin Ihmistensaari!" sanoo manaten Vanha Varis
itsekseen tuulenpuuskalle, joka on jo kaukana. Sitten se veti vielä
kerran syvän huokauksen, hengitti sen jälkeen rauhallisesti ja alkoi
puhua ääneen:

"En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana palaja minä enää
Ihmistensaarelle! Tehköön sen teistä ketä huvittaa elää sen kanssa ja
sen läheisyydessä, -- Tarkoitan ihmistä. -- Se on kyllä hyvä olemassa
sekin. Onhan hän monella tavalla hyödyllinenkin: Hän vetää nuottaa
Välimeressä niinkuin Suomenlahdessakin ja tuo meille merestä milloin
sardineja, milloin haileja. Mutta yhtä tuhma hän on niin etelässä kuin
pohjoisessakin."

"Tuhma on ihminen perinpohjin", vastasi kuorossa koko varisjoukko ja
räpytteli vihasta siipiään.

"Haluatteko ehkä kuulla, miten kävi kerrankin nuoruudessani minulle
Talvettomassa Maassa", aloitti Vanha Varis kohottautuen vähän
korkeammalle penkereelle ja alkaen kertoa nuoruudenmuistojaan.



"ÄLÄ OLE VIHAINEN, RAKKAANI."


Miehen nimi oli Matti -- mikäpä muukaan hän olisi voinut olla, mies,
jolla oli aina Matti kukkarossa, paitsi rantakaupunkien ilopaikkoihin
mennessään. Silloin oli hänellä rahaa. Vaimon nimi oli Alma. Matti
harjoitti merenkulkua ja Alma kalastusta. Matin ammatti tuotti kapakka-
ja kortsirahat, Alma hankki perheelle toimeentulon.

Matilla oli omatekoinen jaala, jolla hän kuljetti yli meren perunoita,
silakoita, halkoja ja katukiviä. Jaalan nimi oli _Onnen Alku_. -- Matin
onni olikin aina vain alussa, valmista siitä ei totta totisesti tullut
koskaan. Se ei milloinkaan päässyt alkua pitemmälle. Lieneekö jaalan
nimen kuiskannut Matin korvaan joku ilkeämielinen haltija, sitä ei ole
lupa sanoa.

Matin ensimäisen jaalan nimi oli _Alku_. Se upposi katukivilastissa
keskelle merta, säilyäkseen siellä tulevaisten muinaistutkijain
pengottavaksi sitten, kun Suomenlahden pohja on kohonnut mantereeksi.

Aivan onneton ei Matti kuitenkaan lienee ollut, koska hänellä oli
kadehtijoita, jotka nimittivät Mattia amiraaliksi.

Matti oli jo saavuttanut parhaan miehuutensa -- tai oikeastaan
jo elänyt siitä noin kolme neljännestä, kun hän eräänä talvena
odottamattaan, miltei yllättyen, joutui naimisiin erään nuoren, terveen
tytön kanssa.

Asia, ilman alkuvaiheita, kävi näin:

Matin vanhemmat olivat kuolleet noin parikymmentä vuotta sitten. Isä
oli ollut luotsi, joka aina humalaisena palasi kotiin ja syys- ja
kevätkylmillä vilustui ja hankki keuhkotaudin ja kuoli. Äidin kerrotaan
kuolleen surusta viisi kuukautta myöhemmin. Matti oli ainoa perillinen
ja asusti sitten yksin perimässään talossa.

Matilla, niinkuin muillakin ihmisillä, oli ystäviä, jotka tulivat
hänen luokseen, milloin Matti palasi purjehdusretkiltään. Nuo ystävät
tiesivät, että vaikka Matti palasikin kotiin kaima taskussaan, on
hänellä ihana kaksilitrainen mukanaan. Tällä kaksilitraisella oli monta
hyväilynimeä; useimmiten sitä kuitenkin, etenkin veneessä, nimitettiin
kamiinaksi, kun sen huomattiin lämmittävän.

Noin vuosi ennen Matin kuolemaa, ensimäisenä adventtina, olivat
mainitut ystävät taas Matin luona. Kokous alkoi kello kymmenen
päivällä. Matti oli jo keittänyt kahvin, jota juodessa laimennettiin
kamiinasta vuodatetulla viinalla. "Kahvi on myrkyllistä", sanoi Matti
kuulleensa isävainajaltaan.

Sitten mentiin kirkkoon kuuntelemaan "Hosiannaa". Lukkarin johdolla
sitä lauloi pieni sekakuoro. Matti tovereineen asettui miesten
parvelle. Sieltä paraiten näki, kun "Hosiannaa" laulettiin. Matti ei
ymmärtänyt laulua, mutta hänestä oli mukava katsella tyttöjä, jotka
urkuparvella lauloivat.

"Näetkös tuota nättiä tyttöä, joka seisoo ihan reunimmaisena tuolla
urkuparvella?" kysyi yksi Matin tovereista, Kiispekon Mikko.

"Tuota Almaako f"

"No sitä. Sinun olisi naitava tuo Alma."

"Tuliskohan tuo?"

"No se nyt on ihme."

"Rupea puhemieheksi."

"Rupeanhan minä."

Iltapäivällä käytiin kosimassa. Jouluksi oli Matilla emäntä kotona. Se
kävi nopeaan, mutta samaa koettua polkua, mitä muutkin avioliitot Matin
ympäristössä.

Avioliitostakin tuli vain "onnen alku". Kokonaisen viikon elivät Alma
ja Matti onnellisina omassa kodissaan. Sitten loppui leipä. Eräänä
aamuna Alma pyysi miestään jauhon ostoon.

"Ei osteta vielä jauhoja", sanoi Matti.

"No milloin sitten? Nyt ovat jauhot lopussa. Tähteenä on vain kaksi
leipää. Sinä syöt paljon. Huomenillalla ei ole yhtään leipää. Tänään,
on pantava taikina. Mene ostamaan jauhoja."

"Ei ole rahaa."

"Herra Iesus! Ei ole rahaa! No missä sinun kesäansiosi ovat?"

"Menivät kihloihin ja häihin. Oli niin huono kesä se viime kesä.
Purjehdus tuotti vain pelkkää tappiota."

"Millä me sitten elämme?"

"Odotahan nyt. Ehkä minä saan jotain työtä."

"Mitä työtä sinä täällä talvella saat? Jokainen tekee omat työnsä."

"Onhan sitä saanut joka talvi."

"Näin tyhjäkö sinä olet ollut joka talvi?"

"Näin tyhjä tai tyhjempi. Miten milloinkin. Ilmojen mukaan."

"Voi minä kurja kuitenkin, minkälaisen miehen kanssa yhteen jouduin!"

Alma alkoi itkeä.

Matti istui kiikkutuolissa ja tupakoi.

Keskustelusta ei tullut enää mitään. Vielä yritti Alma Matilta
kysyä: "No sinä et siis mene ostamaan jauhoja?", mutta kun ei saanut
vastausta, läksi vanhempiensa kotiin, jossa äidilleen itkien valitti
onnettomuuttaan ja köyhyyttään.

Kotoaan sai Alma pitkin koko sen talven jauhoja, silakoita ja perunoita.

Niin kului talvi.

Tuli kevät. Alma varustautui kalastamaan. Hän pääsi verkkoineen
osakkaaksi entisen kotitalonsa venekuntaan.

Matti varustautui purjehtimaan. Raappasi "Onnen Alkunsa", tervasi sen
kolitervalla alta ja puutervalla päältä. Purjepuut myös raapattiin ja
voideltiin hylkeenrasvalla. Kun satamassa oli vielä jää, vedettiin
Matin, niinkuin muidenkin jaalat jäälle, odottamaan vapautumistaan.
Se tulikin noin viikon perästä. Silloin nosti jaala toisensa perästä
purjeensa ja kiiti keveänä ohi ajelehtivien jäätelien, kevätahavan
puhaltaessa pingoittuneisiin purjeisiin, Viroa kohti.

Almalla ja Matilla oli erotessa ankara riita. Alma ei olisi tahtonut
laskea Mattia menemään, vaan jäämään kotiin kalastamaan, tai sitten
ottamaan, Alman mukaansa "Onnen Alkuun", ettei tarvitse palkata
vierasta apua alukseen, joka ei tuota mitään. "En minä ole ennenkään
akkaväen turvissa seilannut, enkä seilaa nytkään", oli Matti huutanut
silloin vihasta punaisena.

"Seilasithan tuota koko talven akkaväen turvissa", oli Alma sanonut.

Enempää ei tarvittu. Viittaus arkaan kohtaan sai Matin sielussa
asustavat pahat pohjamudat kuohuksiin. Humalassa hän oli lempeä kuin
lammas, mutta kun hän suuttui selvänä, ei häntä voinut mielipuolesta
eroittaa.

Alma oli varustanut Matille evästä pussiin kolme leipää ja pytyn
silakoita. Sen sieppasi nyt Matti olaltaan, ollessaan jo kynnyksen
luona, ulos menemäisillään, ja heitti Almaa kohti. Alma ennätti
väistää. Pussi lensi hänen ohitseen ja sitten ikkunan läpi ulos. Lasit
helisivät ja Alma kirkaisi kauhusta. Huutaen: "Kirotut olkoot leipäsi,
en niitä tarvitse", paiskasi Matti oven kiinni, että seinät tärähtivät
ja lähti hitaasti jaalalleen.

Alma jäi kotiin itkemään.

Kului loppuun kevätkalastusaika.

Venekunnalla, johon Alma kuului, oli koko hailinkutuajan harvinaisen
hyvä saalis. Toivottiin, että jos silakalla tulee olemaan vähänkään
hintaa, on Almalla ja hänen miehellään ensi talvi leivän puolesta
turvattu.

Lähestyi juhannus, jolloin kevätsaalis viedään Viroon.

Alma oli niin usein, yksin ikävissään, ajatellut Mattia ja katunut
katumasta päästyään Matille eronhetkellä lausumiaan sanoja.

Koko keväänä ei Matti poikennut kotona. Toisilta purjehtijoilta Alma
sai kuulla missä Matti milloinkin liikkui, että hän ansaitsee hyvin,
mutta juo kaiken.

Surun ja ikävän vallassa Alma syytti itseään. Hänen jokailtainen ja
-aamuinen ajatuksensa oli, että jos hän vielä saa Matin takaisin
kotiin, on hän hänelle niin hyvä, niin hyvä, ettei Matin enää koskaan
tee mieli pois kotoa, vaan jää yhdessä kalastamaan, tai ottaa hänet
mukaansa purjehtimaan.

Koko juhannuksen alusviikon oli hälinää satamassa. Saaren kaikki jaalat
ottivat silakkatynnyreitä, viedäkseen ne Viroon. Täyteen lastiin tullut
jaala purjehti jo aina iltayöstä ulos merelle, ollakseen aamulla
Virossa. Toisia tuli, toisia meni.

Tulijoilta sai Alma kuulla, että Matti on Lonttovassa. Hän lähetti
Matille sanan, että tulisi kotiin. Kuinka mielellään hän olisi suonut,
että heidän ensimäisen hailisaaliinsa vie oma "Onnen Alku" Viroon.

Kädet lujasti ristiin puristettuina rukoili Alma autiossa kodissaan
yksinäisenä maata pannessaan kiihkeästi onnensa puolesta. Mitä
lieneekään sanoja hän käyttänyt alussa, mutta hänen itsensä huomaamatta
ja tajuamatta sai rukous kiihkeimmillään ollessaan seuraavan muodon:

"Rakas Matti kulta! Tule kotiin! Tule kotiin rakkaani! Hailit ovat
sinun! Ne ovat sinun joka tynnyri ja joka nelikko! Mikään ei ole minun!
Tule kotiin ja vie hailit Viroon omalla 'Onnen Alulla'. Siitä tulee
meille yhteinen, loputon onni, jos niin teet! Tule kotiin, tule kotiin
rakkaani! En sano sinulle enää yhtään rumaa sanaa! Rukoilen Jumalalta
kärsivällisyyttä ja voimaa siihen. Tule kotiin, minä olen hyvä sinulle
iankaikkisesti, amen!"

Sananlähetykset joko eivät saapuneet Matin korviin tai eivät auttaneet.

Seitsemäs viikko oli kulumassa Matin lähdöstä, mutta se oli Alman
mielestä kuin seitsemäs iäisyys.

Hän päätti koettaa vielä viimeistä keinoa, kirjoittaa Matille kirjeen.

Alman vanha setä oli lähdössä Viroon. Hänen mukanaan päätti Alma
kirjeensä lähettää.

Hänellä olisi niin paljon sanottavaa! Niin paljon kerrottavaa ja niin
paljon anteeksi pyydettävää! Hänestä tuntui, kuin eivät kaiken maailman
paperit riittäisi siihen kirjeeseen, mutta kun hän otti paperiarkin ja
istui pöydän ääreen, valmiina kirjoittamaan, tuntuivat ajatukset aivan
tyhjiltä. Hänellä ei tuntunut olevan mitään kirjoitettavaa. "Oi! Kuka
osaisi sen kirjoittaa! Oi -- ei ole ketään, kenelle uskoisin tämän
kirjeen kirjoittamisen!" -- huokaili hän ja päätti ponnistaa kaikki
ajatuksensa liikkeelle ja kätensä työhön ja tuloksena oli seuraava
kirje:

    "Hyvää päivää rakkaani!
    Älä ole vihainen rakkaani!
    Tuo raasit rakkaani!"

Kirje pantiin kuoreen ja joutui varmasti perille. --

Lieneekö kirje vaikuttanut, vai vanhan sedän ankarat sanat, sitä ei
kukaan saanut tietää, mutta varmaa oli, että heti samana päivänä, kun
Matti sai kirjeen, jätti hän Viron rannat.

Oli aivan tyyni Matin lähtiessä. Toiset naureksivat ja ivasivat Mattia
vanhalla sananlaskulla: "Joka tuulen makaa, se tyynen soutaa", kun
Matti nosti ankkurin ja alkoi jollalla hinaten soutaa "Onnen Alkua"
ulos merelle. Rannalle jääneet tuumivat: "Tuo Matti se on sellainen
tuittupää."

Kotiin päästyä oli iloista touhua. Alman kanssa yhdessä Matti
pyöritteli ranta-aitasta silakkatynnyreitä sillalle ja siitä taljoilla
"Onnen Alun" ruomaan. Se oli ensimäinen oma lasti.

Mutta eihän siitä koko lastia tullut. Naapurit toivat omia tynnyreitään
ja pyysivät päästä mukaan. Niin sai "Onnen Alku" koko lastin. Ennen
iltaa oli se lähtövalmis.

Koko iltapäivän oli Alma ollut "Onnen Alussa" -- ensi päivää
eläissään. Hänellä oli siellä paljon hommaa. Hän pesi kajuutan perin
juurin, puhdisti koijat ja toi niihin uusia makuuvaatteita, järjesti
ruokakaapit ja toi niihin uusia eväitä ja lopuksi hän laittoi kamiinaan
tulen ja keitti kahvia. Ensi kertaa oli "Onnen Alussa" niin siististi
katettu kahvipöytä. Kahden Matin kanssa joi Alma kahvia. Molemmat
olivat ystävällisiä toisilleen -- ja onnellisia. Kuinka monta kertaa
kahvin juonnin ajalla olikaan pyörinyt niin Matilla kuin Almallakin
kielellä sana "onnen alusta", mutta äänielinten alkaessa toimia tulikin
vain jonkin joutavia lausumia ihmisistä, joita hääri tynnyreineen
sillalla.

Illalla myöhään nosti "Onnen Alku" purjeensa ja otti suunnan Narvaa
kohti.

Vasta kolmannella viikolla palasi Matti kotiin Narvasta. Hän kantoi
merimiesarkkunsa mukanaan tupaan ja kävi sen päälle synkkänä,
raihnaisena ja vanhettuneen näköisenä istumaan edes tervehtimättä Almaa.

Alma lähestyi käsi ojennettuna Matin luokse. Matti teki molemmin käsin
torjuvan liikkeen ja sanoi:

"Ä-ä-ä-älä tule nyt liki minua, minussa on sellainen tauti joka
tarttuu. Sinun on nyt pysyttävä hyvin erillään minusta niin kauan kuin
minä olen kipeä!"

"Herra Jumala! Mikä tauti sinussa sitten on?"

"Sellainen paha tauti, joka tarttuu. Minä kävin Narvassa lääkärillä
ja se sanoi että nyt on varottava, ettei mene liki ketään, ja antoi
lääkkeitä, joita on käytettävä."

"No entä silakat?"

"Ne menivät hyvästi kaupaksi."

"Toitko sinä rahat kotiin, vai muuta?"

"En rahaa, enkä muuta. Sinne menivät rahat sitä tietään."

"Herra Iesus siunatkoon! Etkö sinä muuta kotiin tuonut kuin tautia ja
rohtoja?"

"En muuta -- ja tarpeeksi on kärsimistä siinäkin."

"Voi sinä sika itseäs kuitenkin -- en paremmin sano! Juopi vaimonsa
ansiot kärsäänsä ja tulee tyhjänä ja tautisena kotiin! Millä sinä
luulet elettävän ensi talven?"

"Onhan tässä vielä puoli kesää tähteenä..."

"Onhan tässä! Ja mitä on sinusta tähteenä?"

"Terve mies, kunhan tässä ensin poetaan välillä! Anna minulle ruokaa.
Minulla on nälkä."

"Menisit syömään sinne, mihinkä panit silakkarahat!"

Kului kesä surussa, itkussa ja puutteessa. Alma kävi verkoilla yöt,
teki päivisin talon tavalliset askareet ja nukkui neljä, viisi tuntia
merellä verkkohaapiossa -- milloin ei ollut merikipeä. Matti loikoili
viikon pari sängyssä, mutta kun se kävi pitkäveteiseksi ja ikäväksi,
alkoi hän ottaa osaa rantakäräjiin -- milloin ei satanut. Kun Alma
lakkasi antamasta hänelle ruokaa, nosti hän rauhallisena purjeensa ja
ankkurinsa ja alkoi taas risteillä Suomenlahtea satamasta satamaan ja
kapakasta kapakkaan.

Tuli syksy ja sen mukana kalastuskauden toinen markkinamatka Viroon.
Nyt oli vietävä syyssaalis sinne ja vaihdettava se maamiehille viljaan,
perunoihin, lanttuihin, kaaleihin, lihaan ja voihin. Useimmat olivat
jo keväthailinsa jättäneet Viron "sopralleen" syksyllä saatavia
maantuotteita vastaan. Katkeruudella muisteli Alma omia keväthailejaan.
Hän päätti, ettei nyt enää usko asiataan kenenkään muun hoidettavaksi,
vaan menee itse. Mutta kenenkä kanssa?

Huolensa hän uskoi vanhalle sedälleen. Neuvottelun tuloksena oli
päätös, että Alma ja setä lähtevät kahden, kumpikin omine saaliineen
sedän avonaisella pienellä veneellä, johon hyvin sopii sekä vietävät
silakat että tuotavat talvieväät molemmille.

"Näin me avuttomat sitten autamme toinen toistamme", oli setä sanonut.

Päätös pantiin toimeen viivyttelemättä. Vielä samana iltana, kauniin
länsituulen kiidättämänä, purjehti Alma setänsä kanssa Lonttovaan.

Kun oli kysymyksessä vain kahden kaupat ja kun sedällä ei ollut,
ainakaan nyt vanhana, tapanaan istua "kortsissa", jouduttiin parin
päivän kuluttua paluumatkalle. Tuuli puhalteli etelästä, lakean
Vironman yli vielä lakeammalle merelle.

Pari tuntia aikaisemmin lähti Lonttovan satamasta Suomea kohti
purjehtimaan eräs virolainen vene.

Setä oli jo nuoruudessaan hankkinut itselleen erikoisen
purjehtijamaineen ja säilyttänyt sen loukkaamattomana läpi elämänsä:
Kukaan ei kyennyt pysyttelemään hänen edellään -- hyvä kun pitemmällä
matkalla säilyi näkyvissä edes jälessäkään. Tahallaan oli tällä kertaa
setä viivytellyt lähtöään pari tuntia, antaakseen edelläpurjehtijalle
perinpohjaisen löylytyksen.

Tuuli oli jo lähtiessä siksi ankara, että ainakin isonpurjeen
reivaaminen olisi ollut tarpeellista. Sedän kilpailuinto oli kihahtanut
yli reunojensa, kun eräs virolainen kehaisi edellisen lähtiessä:
"Siinäpä lähtee vironmies, jota ei suomalainenkaan voita!" Setä
oli jo silloin lähtövalmis, mutta kultuaan mokomankin kehaisun oli
hän sanonut: "Minä annan sen miehen pari tuntia paeta jaloistani,
ettei häpeä tapahdu tässä kaiken kansan silmäin alla, vaan selvällä
meren selällä!" Sitten hän rauhassa nousi virolaisen sopransa kanssa
lähimpään kortsiin lähtöryypyille.

Lähtiessään rannasta ja vetäessään koudit kiinni, oli setä hoputellut
venettään: "Ravaapas nyt tervalaita -- nyt on kunnia kyseessä!"

Alma pyysi, että pienennettäisiin purjeita, otettaisiin edes yksi reivi
isoonpurjeeseen, johon setä vastasi:

"Oo huoletta! Anna kaataa vain! -- Eikös jo vilkukin tuolla laineiden
välillä virolaisen purje."

Silloin oltiin jo keskellä merta ja sen kuohuja. Tuuli oli muuttunut
rajuksi myrskyksi. Virolainen näytti olevan enää noin kolme kilometriä
edellä. Nyt se hommaili jotain veneessään ja kulki entistä hiljemmin.

"Katso nyt, setä! Virolainenkin riisuu isonpurjeen kokonaan pois",
sanoi hätäisesti Alma.

"Älä hätäile. Älä hätäile. Hyvä tästä tulee, kunhan ennättää.
Virolainen jo pelkää. Se näkee jo meidät. Sillä oli purjeet
pohjareivissä. Nyt se avaa reivit auki Ja nostaa purjeen täytenä
jälleen, päästäkseen pakoon. Kohta me näytetään sille köydenpäätä",
selitteli setä, jonka huomio oli kiintynyt vain yhteen pisteeseen,
virolaisen veneeseen, sen sijaan, että hän olisi sen kiinnittänyt
tuhansiin pisteisiin, kaikkiin noihin rajuihin ukkosen jyrinällä
kaatuviin jättiläislaineisiin, joita väistävät kannellisetkin alukset.

Laineiden välisissä, liikehtivien mäkien rajoittamissa laaksoissa, on
näkyala pieni ja purjeet lyövät tyhjää. Kun noustaan mäelle, avartuu
näkyala yli meren ja tuuli puhaltaa ankarasti purjeisiin. Kallistuen
ja vavisten ja uutta vauhtia saaden syöksyy vene alamäkeä seuraavaan
laaksoon, mutta sitä ennen on peränpitäjän tehtävä pikainen silmäys
edessä, tuulen päällä olevaan seutuun, voidakseen ajoissa ryhtyä
toimenpiteisiin kaatuvien laineiden suhteen, jouduttaakseen venettään
niiden ohi alapuolitse tai ohjatakseen veneensä niiden yläpuolelle,
tai ellei mitään muuta enää ennätä, ottaakseen ryöpyn vastaan päin
tuulta, keuloittain, jolloinka saadaan veneeseen kylläkin vettä,
mutta selvitään pumppuamisella. Tähän kaikkeen ei sedällä nyt ollut
aikaa. Oli voitettava virolainen niin perinpohjin kuin suinkin. Se
oli enää tuskin neljän sadan metrin päässä. Ennätti selvästi nähdä,
että sillä oli isopurje kokonaan alhaalla. Sitten tuli hurja vihuri.
Vantit vihelsivät. Vene alkoi kiitää satakunta metriä pitkää liikkuvaa
alamäkeä, ikäänkuin repien vettä keulallaan valkeiksi valtaviksi
savupilviksi kahden puolen venettä. Vasemmalla kuului hirvittävä
jyrinä ja kumina. Iso kaatuva laine siellä nosti harjaansa ilkkuen
vaikeitten hiustensa alta vihreillä silmillään pienelle sedän veneelle.
Vene kallistui niin, että oli mahdoton istua tukematta itseään
jaloillaan alapartaaseen. Perunasäkit vierivät paikoiltaan. Vesi
syöksyi alapuolelta yli partaan ja iso laine kaatui yläpuolelta, yli
koko veneen. Vene ei kuitenkaan kaatunut. Se peittyi suunnattomien
vesimäärien alle silmänräpäyksessä siinä asennossa, missä se purjehti
ja kulki aaltojen alla äsken saamastaan vauhdista vielä parisataa
metriä eteenpäin, pudoten vinosti aina pohjasaveen asti, jossa vasta
tupertui kyljelleen.

Kun Matti muutama viikko myöhemmin saapui kotisaarelleen ja sai tietää
tapahtumasta, joka hänelle tarpeettoman varovaisesti ilmoitettiin, jäi
hän tuntikausiksi istumaan jaalansa kajuuttaan.

Sinne hän jäikin asumaan. Usein iltaisin, myöhään yöllä, tai varhain
aamulla, kun souti hänen jaalansa ohi, paistoi sieltä tuli ja kuului
ääntä, kovaa, saarnaavaa puhetta. Matti siellä saarnasi kaiken
katoovaisuudesta, tai luki raamattua. Hänen musta jaalansa muuttui
kummituslaivaksi, jota kukaan; ei uskaltanut lähestyä pimeällä.

Talvi oli tulossa, jonka vuoksi yksi ja toinen jaala, jahti tai kaani
vedettiin maalle talviteloilleen. Matin jaala jäi viimeiseksi ja
yksin ankkuriinsa kiinnitettynä satamaan. Kukaan ei uskaltanut mennä
tarjoamaan Matille apuaan ja kehoittamaan häntäkin veneineen maihin.
Kylän täytti kamala tunnelma. Tuskin maallakaan kukaan uskalsi liikkua
pimeän tultua, etenkin kuutamoöinä, jolloinka tuo kummitus näkyi.
Helpotuksesta huokasi kylä aamuin, kun Matin jaalan kajuutan torvesta
alkoi nousta savu. Jumalan kiitos! Kummitusjaala ei ole vielä muuttunut
ruumisarkuksi!

Oli leuto aamu joulukuun alussa. Puhalsi lounatmyrsky, niin ankara,
että isoja kattohuovan palasia lenteli silloin tällöin ilmassa.
Niin oli puhaltanut jo koko yön. Satama oli tyhjä. Humaus kävi läpi
kylän. Kyseltiin, saamatta vastausta, mitä on tapahtunut. Onko myrsky
reväissyt "Onnen Alun" irti ankkuristaan ja vienyt sen mukanaan ja
mihin on sen täytynyt ajettua ja onko se päässyt missään hätäsatamaan
vai onko tapahtunut jotain pahempaa?

Jo iltayöstä, kun viimeinen tuli sammui kylässä, oli Matti alkanut
kelata ankkuriaan ylös. Hänellä oli mielessään kumma matka.

Hän oli yrittänyt nukkua. Silloin -- se oli tapahtunut jo monena yönä
-- oli joku hänelle sanonut: "Nosta ankkurisi ja purjeesi, Matti, ja
purjehdi omalle maalle."

Mattia vaivasi tämä uni. Hän ei voinut enää siirtää sen toteuttamista.

Hän pukeutui kiireesti öljyvaatteisiinsa, sillä ulkona satoi vettä ja
lumiräntää. Sitten ylös ja keulapurje, vokka, auki ja sitten istui
hän perälle, kajuutan kannelle, otti helmarista kiinni ja ohjasi ulos
merelle.

Kun purjetta oli vain keulassa, kulki jaala myötäistä perää
pitämättäkin ja kun suunta ei tarvinnut olla tarkka, jätti Matti parin
tunnin kuluttua peränpidon ja antoi "Onnen Alun" kerrankin kiitää
vapaasti. Itse hän ryhtyi loppuvalmistuksiin.

Ensinkin: Jokainen irtain esine, joka jää kellumaan veden päälle,
voisi viekoitella häntä viime hetkellä pelastusyrityksiin. Ne ovat
hävitettävät siis jo ajoissa. Hän alkoi heitellä mereen jaalasta
kaikenlaisia epäilystii herättäviä esineitä: vesitynnyrin, airot,
jollan, lankun, ruoman kansiluukut, ankkurikelan paakit ja puisen
silakka-astian. Sitten haki hän kajuutasta lyhdyn ja kirveen ja hyppäsi
ruomaan, hakatakseen "Onnen Alun" kupeeseen, vesirajan alapuolelle
reiän. Hän oli lyönyt jo pari kertaa, kun "henki" sanoi hänelle:

"Vielä on sinulla, Matti-kulta, aluksessasi eräs, joka jää veden päälle
ja johon sinä ehkä voit turvautua odotellen, että joku ohikulkija sinut
pelastaisi."

"Mikä se on?" kysyi Matti kiihkeästi.

"Se on sinun oma ruumiisi. Pidä huoli, ettei se jää veden päälle! Se on
sinun vaarallisin vihollisesi tällä hetkellä!"

Matti heitti kirveensä painolastikiville, otti lyhtynsä ja alkoi
etsiä, millä voisi lisätä ruumiinsa painoa. Keulasta hän löysikin
sopivan paksuista kettinkiä. Sen hän veti kolinalla keskialukseen ja
alkoi köyttää sitä ympärilleen. Saatuaan loppupään sidotuksi kiinni
purjelangan palasella, hän jälleen tarttui kirveeseensä, mutta henki
sanoi jälleen:

"Älä lyö vielä, Matti. Kettinki on kyllä hyvä ja kunnolla paikoilleen
kääritty, mutta pää en huonosti kiinni. Viime hetkellä sinä voit
riuhtaista pään auki ja jäädä veden päälle. Riisu nyt kettinki jälleen
päältäsi. Ota lyhty ja nouse kannelle. Mene kajuuttaan. Sieltä löydät
lujan etulukon avaimineen. Se on naulassa kajuutan ikkunan vasemmalla
puolella. Sitä lukkoa on käytetty ennen kajuutan ovella. Sulje nyt
sillä kettingin päät toisiinsa, että olet täysin turvattu viholliselta,
joka viekoittelee sinua jäämään elämään."

Matti teki käskyn mukaan. Löysi lukon, palasi takaisin ruomaan. Köytti
jälleen kettingin päät toisiinsa lukolla ja yritti taas tarttua
kirveeseen, mutta nauraen huusi henki:

"Heitä avain mereen ensin! Heitä avain mereen ensin!"

Matti heitti avaimen yli partaan mereen.

Sitte löi hän leveäteräisellä kirveellään neljä, viisi kertaa aluksen
laitaan. Syntyi ammottava reikä. Siitä syöksyi esille vesisuihku. Matti
nousi kannelle, istui raskaine pukuineen peräsimeen ja ohjasi myötäistä.

Alhaalta ruomasta kuului kohina, niinkuin hyllyssä tai kanavalla kun
sulkua avataan.

Lyhty sammui. Kohina lakkasi kuulumasta. Meri mylvi. Se vyöryi yli
"Onnen Alun" kannen, joka äkkiä alkoi horjua ja katosi alle aaltojen
syvien.



KYPSÄ ROKKA.


Vuosisatamme ensimäisenä syksynä, eräänä myrskyisenä marraskuun
iltana seisoi erään Suomenlahden rannikkokaupungin laiturissa siro
kaksimastoinen saaristoalus. Takilaltaan kuului se siihenkin aikaan
harvinaiseen kaanien luokkaan.

Ilta oli pimeä. Laituria ja aluksen kantta valaisi voimakkaasti
läheisessä pylväässä riippuva ja myrskyssä rajusti heiluva kaarilamppu.

Tuuli puhalsi pohjoisesta. Se oli harvinaisen kova ja kylmä. Se humisi
takilan höllemmissä juoksevissa köysissä, jotka paukuttivat itseään
mastoihin, toisinaan tiheämmässä, toisinaan harvemmassa tahdissa, ja
vihelteli rautaisissa vantti- ja taakiköysissä.

Purjeet olivat peittämättä ja puoleksi avatut. Piikkivallit olivat
paikoilleen kiinnitetyt kahveleihinsa. Kaikesta voi päättää, että alus
on lähtövalmiina. Siihen viittasivat myös vettäpitävästi suljetut
kansiluukut ja paikoilleen asetetut sivulyhdyt.

Kaanin perällä olevan kajuutan luukku oli auki. Sieltä tulvi ulos
valoa ja lämpöä ja raikuva miesten nauru. Kaanin omistaja, vanha
Suomenlahden ja Itämeren laivuri, Mäkelän Anttu oli kutsunut pari kolme
kaupunkilaistuttavataan lähtöillalliselle alukseensa. Ohjelmaan kuului,
paitsi ryyppyjä, makea laivarokka, sellainen hernerokka, jota naisväki
maissa ei osa keittää ja jonka valmistaminen on maapallon kaikkien
laivakokkien ikuinen salaisuus. Kahden vieraansa kanssa Mäkelän Anttu
istui kajuutassa aterioimassa.

Kajuutasta kuului lusikkain ja lautasten helinä, mutta yli kaiken äsken
mainittu nauru. Laivuri oli juuri lopettanut erään kertomuksensa, jolle
toiset nauroivat katketakseen.

"Hah hah hah hah! Vai niin sanoi, että vaikka köli olisi ylinnä, ei
mies saa sanoa että laiva taitaa kaatua", kertaili lihava leipuri
laivurin kertomuksen loppulausetta. "Ei piru vie Sen miehen rekeen en
minä istuisi!"

"Rekeen sinä kyllä saat istua missä ja milloin hyvänsä! Merelle sinä
olet liian lihava -- ja taidat olla vähän arkakin."

"Nono, nono! Älä sano sillä tavalla. -- Ei, mutta otanpa vielä
kolmannen lautasellisen tätä mainiota rokkaa, jonkalaista ei maissa
saa, vaikka mitä maksaisi."

"Ei saa, ei saa. Se täytyy tunnustaa", lisäsi toinen vieraista,
kauppias. -- "Tämä hyvä maku on aina poissa maakokkien rokista."

"Jos ne jättäisivät pois vain maun, mutta kun se kotioloissa saatu
rokka on useimmiten lisäksi hiukan raakaakin", tuumi leipuri.

"Tuosta minulle johtuu mieleeni", aloitti laivuri, "eräs rokka, joka ei
ollut suinkaan raakaa. Kypsempää rokkaa ei teistä ole syönyt kumpikaan,
enkä minäkään -- ei tänään, eikä aikaisemminkaan, siitä minä panen
kaksi sormea sanan päälle milloin hyvänsä. -- Kun tuuli ei tunnu olevan
vielä niin paljon heittänyt, että voisi kohottaa purjeita ja kun rokka
näyttää vielä kelpaavan ja kun palssamiruusi on vielä avaamatta,
tahtoisin jutella teille tarinan maailman kypsimmästä rokasta, elleivät
korvanne jo ole kyllästyneet."

"Eihän toki, anna kuulua vain!" huudahti leipuri läähättäen, sillä
hänellä oli liian kuuma ja äskeinen valtava naurunpuuska oli tehdä
lopun hänen muutenkin vaikeasta hengityksestään ja kauppias, joka
korkeasta iästään huolimatta oli säilyttänyt iloisen mielensä (ellei se
tällä hetkellä olisi ollut ainakin osaksi mainion viinin uusima!) ja
runollisuutensa ja taipumuksensa juhlapuheisiin, lausueli:

"Sitä minäkin -- ja lisään Jesus Siirakin kanssa, että 'niinkuin
rubiini on kaunisteena kullan, niin viinit ovat kaunisteena pitoin',
ja niinkuin smaragdi on sormuksessa, niin hauskat jutut ovat -- hyvän
laivarokan kanssa."

"Miten lienee laivarokan ja Siirakin, sen sinä Siirakinkirjan lukija
paremmin tiennet, mutta toinen on tämä:

"Noin viisineljättä ajastaikaa takaperin olimme Memelissä ja istuttiin
Liiva-Jussin jaalan kajuutassa, niinkuin nyt tässä, jutellen kaiken
maailman asioita.

"Liiva-Jussin muistaa teistä molemmat, Hänkin on nyt vainaja ja
levätköön rauhassa siellä missä miehineen lepää, Itämeressä tai
Suomenlahdessa, Jumala sen tietää.

"Niin. --

"Oltiin Memelin möljässä, niinkuin nyt tässä Jussi-vainajalla oli
lastina kuusi astiaa hyvä Saksan viinaa ja parisataa ruusia palssamia.
Jo viikon kestänyt länsimyrsky esti lähtemästä -- kiitti Luojaansa
jokainen, joka sai olla satamassa. Tuli siinä illan kuluessa puheeksi,
niinkuin nyt tässä, kypsä rokka, niin sanoi siihen Jussi-vainaja:

"Voi veikkoset! Ettehän te ole nähneetkään oikeaa kypsää rokkaa,
vielä vähemmän sitä syöneet -- enkä minäkään ole syönyt sitä kuin
kerran eläissäni. Se tapahtui muutama ajastaika takaperin matkalla
kotiin täältä Memelistä. Oli täältä näin lounaan puolelta etelän
tuulta sen, minkä juur ja juur jaksoi täysissä purjeissa kestää,
Puolenyön tienoissa saatiin Ristna-otsan loisto Hiiunmaalta näkyviin
ja käännettiin Suomenlahtea kohti. Vähää ennen päivän nousua oltiin
jo Tallinnankiven luona! Se oli tuloa se! Sai olla turvassa tulli
jaaloilta!

"Otettiin suunta Vailuotoon, joka tulikin näkyviin pian.

"Kysyi siinä Matsedän Jaakko perää pitäessään, helmari kainalossaan ja
mälli suussaan, niinkuin sillä vainaalla tapana oli:

"'No, miehet, mitä keitetään päivälliseksi!'

"Minä sanoin siihen että:

"'Keitetään vaikka hernerokka.'

"'Se on sama minusta. Keitetään vaan.' Ilman aikojaan se sitä kysyikin,
sillä ei meillä muuta keitettävää ollutkaan. -- 'Taitaa olla tämän
Mestari-Antun vuoro keittää.' Muiden vuoroksi se ei voinut tullakaan,
kun Anttu oli nuorin aluksessa.

"'Minunhan se on vuoroni', sanoi Anttu ja alkoi kömpiä yli
viina-astioiden ja katosi kajuuttaan. (Sen aikaiset jaalat olivat
kannettomia. Kajuutta oli keulassa.) Pian nousi torosta musta
tervassauhu. Minä rupesin pilkkomaan lisää puita ja vein niitä kaksi
sylystä kajuuttaan. Sitten palasin jälleen perälle ja otin vuorostani
helmarin Matsedän Jaakolta, joka kääri itsensä nahkapeitteeseen ja kävi
maata.

"Pitkäaikaiseksi ei se makuu kuitenkaan tullut. Tuuli alkoi kääntyä
vastapäivään, veti ensin tänne näin etelään ja samassa taivas peittyi
pilviin yli yltään. Ei kulunut kuin siunaaman aika, kun se paiskasi
tuulen täyteen kaakkoon ja sittenkös sitä tuli tuulta. En Jumala
nähköön ole vielä ollut -- en sitä ennen, enkä sen perästä sellaisessa
ilmassa. Ei se ollut enää mitään oikeaa tuulta, eikä myrskyäkään. Mikä
lie ollutkin pirujen riivaama pillamus. Ykskaks oli meri palttinana.
Ei siinä ollut aikaa kunnon laineenkaan nousta. Meri alkoi suoraan
sanoen kiehua ja lentää tuulen mukana. Oli siinä meillä Jaakon kanssa
työtä saada purjeet korjatuksi, pelkät nuorat se olisi muuten jättänyt
mastoihin. Sitten tuli lumipyry, viimeinen sinä keväänä, niin sakea,
että tuskin eroitti jaalan keulaa perältä katsoen. Pyryn aikana tuuli
heitti hiukan. Me käärittiin isopurje ja vokka pohjareiviin. Nostettiin
ne ja lyyveri ylös ja alettiin jälleen purjehtia. Vettä tuli niin että
toinen mies sai ololtaan pumputa.

"Kun ei oltu oikein varmoja, missä ollaan, koetettiin pysyä keskellä
merta ja ohjattiin niin ylös tuuleen kuin voitiin.

"Onneksi oli jaala uusi, ja hyvä menijä, muuten ei meistä yksikään olisi
siltä matkalta kotiin tullut.

"Laine kasvoi tunti tunnilta.

"Minä en voinut jättää helmaria niin paljon, että olisin sylkäissyt,
eikä Jaakko pumpun mäntää. Vettä ja tuulta ja lumiräntää tuli
päin kasvoja niin paljon, ettei saanut sanaa suustaan, tuskin
voi hengittää. Onneksi oli selvä meri joka puolella. Ei ollut
maalleajosta pelkoa, mutta vähällä oli, ettei ajettu yhteen erään
kumollaan olevan laivahylyn kanssa. Se kellui meressä kuin mikäkin
aallonmurtaja. Väistäessämme sitä tuulen alapuolitse jouduimme
hetkiseksi tyynempään. Siinä saatiin vetää pari kertaa henkeä saamatta
suolavettä sieraimiinsa. Jaakko sylkäisi mällinsä yli partaan ja kesken
pumppuamisen vilkaisi minuun nauraen ja kysyi:

"'Muistuukos koti mieleen?'

"Minulla ei ollut aikaa vastata, sillä olimme lentäneet jo hylyn ohi
ja vastaamme kämmertyi laine, korkea kuin köyhän pitäjän kirkko. Se
kaatui yli keulan. Jaakolle tuli entistään enemmän pumputtavaa ja
minun oli joka silmänräpäys pidettävä huolta ohjauksesta, katsottava
joka lainetta, kuunneltava, mitä mikäkin vihuri sanoo takilassa, ja
tunnusteltava, mitenkä jaala menee missäkin laineessa.

"Joka on sellaisessa pöllyssä kerrankaan ollut, tietää millä kyydillä
siinä aika menee. Niin meilläkin. Luulimme olevamme siinä puolenpäivän
korvissa, kun alkaa ilta hämärtää. Se vielä puuttui! Tulee tässä
yöpimeä lumipimeän lisäksi, ennenkuin on saatu selvää, missä ollaan
ja mihin mennään. Tuuli oli onneksi jälleen vetänyt hiukan takaisin
etelään, että voitiin jälleen pitää itää kohti, mutta mikä maanpaikka
edessämme on, siitä ei ollut aavistustakaan. Lokia, tuntilasia
ja merikorttia ei ollut voitu ottaa kajuutasta esille sitten
Tallinnankiven. Luoti oli perällä, mutta harvoin Jaakko ennätti edes
silloin tällöin viskata sen mereen tunnustellakseen meren syvyyttä,
ettei aivan suin päin maalle tai karille lennettäisi.

"Jo oli niin hämärä, ettei eroittanut rystyseensä ryppyjä kädessään, kun
laine alkoi hiukan heittää. Arvasimme, että olemme maan varjossa, mutta
minkä maan? Jo herkeni hiukan pyrykin. Hetken perästä näimme korkean
maan haamun edessämme ja tulen. Maa tunnettiin Suursaareksi ja tuli oli
Pohjoiskorkean tuli. Hyvä on!

"'Sitä maata on parempi kiertää kuin kirota', sanoi Jaakko. 'Siellä on
tullijaala aina valmiina. Sinne ei mennä tuulen pitoon lastinemme. --
Vai heitetäänkö lasti ensin mereen! Yö tulee, ja Jumala tietää mitä se
tuopi meille.'

"Minä sanoin siihen että:

"'Ei panna jumalanviljaa mereen -- vielä. Koetetaan mennä johonkin
Loviisan maihin, vaikka esimerkiksi Mustaanviiriin.'

"'Sama se minusta on. Mennään vain.'

"Otettiin uusi suunta ja ajettiin nyt myötäistä ja sellaista kyytiä kuin
ammuttu. Tuntui, kuin koko ajan vapiseva jaala olisi tavannut veteen
vain joka kymmenennellä laineella!

"Yöllä noin yhdentoista aikoina päästiin Mustanviirin satamaan. Samana
yönä vielä vietiin lastikin maihin ja kaivettiin piiloon."

"Ja entä se rokka!"

"Niin, se hernerokka! Ei se meillekään muistunut mieleemme, ennenkuin
olimme saaneet aluksen ankkuriin ja purjeet kokoon. Sitten vasta,
hakaten kohmettuneita käsiään harteisiinsa, muisti Matsedän Jaakko sen
hernerokan ja tuumi:

"'Ei mutta eiköhän se rokka jo alkaisi olla kystä!' ja rähähti
nauramaan, vapisten vilusta.

"'Jaa'a', sanoin minä, 'mitenkähän on tosiaankin sen rokan ja rokan
keittäjän laita. Eiköhän mennä katsomaan ja lämmittelemään ja syömään.'

"Mentiin kajuuttaan. Siellä oli rokka vielä tulella. Kekäleet kytivät
vielä padan alla. Jaakko otti kekäleistä tulta ja pani rasvalampun
palamaan.

"Mitä näimmekään!

"Kokki makasi koijassa selällään. Kajuutan lattialla oli tyhjä
palssamiruusi ja kolme tyhjää viinapulloa. Asia näytti selvältä.

"'Humalassa saatana on kuin onkin!' sähähti Jaakon hampaista kuin salama
ja silmänräpäyksessä hän pyöräytti Antun kajuutan lattialle ja alkoi
herätellä häntä paksulla tervapampulla.

"Mutta ei se mies herännyt enää sinä yönä. Siihen uneen se jäi."

"Kuollutko?"

"Kuollut. -- Kuoliaaksi oli sika juonut itsensä -- en paremmin sano
-- sillä aikaa kun toiset koko päivän tekivät, ruokaa ja lepoa
muistamatta, työtä lumimyrskyn käsissä kuin henkensä edestä. -- Anttu
oli silloin vielä nuori mies. Taisi ensi kertaa joutua väkeviin.
Kajuutassa oli avattu ruusi. Siitä oli otettu lähtiessä purjeryyppyihin
palssamia. Sen joi luultavasti Anttu tyhjäksi ja ne kolme viinapulloa.
-- Humalaanko lie kuollut, vai häkään. En mene vannomaan. Levätköön
rauhassa. --"

Kun Jaakko näki, että hän ruoskiikin kuollutta miestä, viskasi hän
pampun pois ja sanoi minulle:

"Nostetaan se jälleen koijaansa ja käydään syömään."

Ja kyllä meillä olikin nälkä! Ei se rokka olisi kolmelle riittänytkään!

Nuoltuaan viimeisen lusikallisensa tuumasi Jaakko:

"No ei sovi moittia, että rokka olisi ollut raakaa!"

"Ja kystä se olikin! Ei erottanut ainoatakaan hernettä tai
lihanmurenta. Kaikki oli kiehunut yhdeksi velliksi.

"Jaa'a, sellaista rokkaa ei syödä joka päivä!"

Laivurin lopetettua seurasi pitkä äänettömyys. Sen katkaisi leipuri
sanoen:

"Ei ollut raakaa tämäkään rokka, mutta tällä ei ollut sitä vikaa, että
olisi vaatinut ihmishengen, niinkuin tuo äskeinen."

"Vähällä oli", sanoi siihen kauppias, "ettei tämä rokka vienyt sinun
henkeäsi. Pelkäsin, että syöt itsesi halki!"

Laivuri otti esille korkkiruuvin ja palssamiruusin. Kiertäen korkkia
auki hän sanoi:

"Otetaanpa mekin purjeryypyt! Minulla on tässä lähtö edessä. Tuuli
tuntuu heittävän. -- Pelkään vain, että meillä tässä tuskin tulee
lähtiäisiksi yhtä tiheitä ryypyn välejä, kuin Mestarin Anttu-vainajalla
siellä rokkaa keittäessään oli korkin välejä!"

Seurasi taas raju nauru, joka tulvi ulos kaanin kajuutan luukusta
tupakansavun, lämpöisen ilman ja valon mukana.

Hetken perästä tulivat miehet ulos kajuutasta. Leipuri ja kauppias
nousivat sillalle ja laivuri meni keulaan, jossa huusi alas kanssiin:

"Hei miehet! Aletaanpa vetää purjeita ylös!"

Purjeet painisivat.

Puomit roikivat kytkinraudoissaan. Kannella juostiin. Keula
irroitettiin sillasta. Purjeet täyttyivät tuulesta. Syntyi äkkiä
hiljaisuus. "Irti perältäkin!" Alus irtaantui sillasta, alkoi hyvää
vauhtia kiitää ulos öiselle merelle, jossa loistot vilkuttelivat
silmiään punaisina, vihreinä ja valkeina, ja katosi yön pimeyteen.



"ADMIRALIN" TUHO.


Eräänä pilkkopimeänä ja tuiskuisena tammikuun iltana istui saaren
nuori pappi vanhan laivurin luona. Tottuneena toisiin oloihin,
jokapäiväiseen postiin, sivistyneeseen seuraan, valaistuihin katuihin,
nopeisiin kulkuneuvoihin ja puhelimeen, oli hänen miltei mahdoton
tottua, ulkosaaren eristettyyn ja ankaraan elämään. Kesällä vielä
menetteli, kun sai jotenkin varmasti kerran viikossa postin ja
ainakin kaukaa katsella ohi kiitäviä suuria ja mukavia matkustaja- ja
kauppalaivoja. Toista oli nyt! Merta myllersi myrskyt yötä päivää.
Ihan pää oli mennä sekaisin sen ikuista pauhua kuullessa Harvoin näki
rantakiviä ulommaksi alituisten lumipyryjen, meripöllyn ja sumujen
vuoksi Aaltojen pinnalla kellui harmaanviheriää sohjua, joka viskautui
rannalle ja jäätyi siihen. Näin kasvoi ympäri saarta saartavat valtavat
rantavallit hiekan ja merihatrun sekaisesta jäästä. Saaren eteläpäässä
oli sumusireeni ulissut kamalaa virttään jo viikon päivät ja yöt yhtä
mittaa ja pohjoispään suuri sumukello kumissut saman ajan, kuin olisi
soittanut sielukelloja koko maailmalle. Loistot paloivat kello kolmesta
illalla kello yhdeksään aamulla vain omaksi ilokseen, sillä eihän niitä
nähnyt muut kuin niiden hoitajat enemmän kuin tähtiä tai aurinkoakaan,
jotka pyrkivät jo muististakin katoamaan tai ainakin muuttumaan yhtä
hämäriksi ja kaukaisiksi, kuin varhaisimmat lapsuusmuistot. Sitä
suuremman arvon osasikin pappi nyt antaa niille illoille, jotka hän
istui vanhan laivurin luona. Pahimpienkin talvimyrskyjen aikana hän
rupesi kokonaan karttamaan autiota pappilaa ja miltei muuttui perheen
jäseneksi laivurin talossa. -- "Siellä, missä on lämpöiset huoneet,
hyvä ruoka ja pehmeät vuoteet ja ennen kaikkea ystävälliset ihmiset,
siellä on ihmisen hyvä olla ja tuntee kodin turvallisuutta, eli sitten
vaikka täällä hyisen ja pimeän meren keskellä olevalla saarellakin",
ajatteli ja päätteli pappi usein itsekseen, käydessään illalla levolle
hänelle varatussa ja lämmitetyssä huoneessa, myrskyn ja pyryn piestessä
seiniä ja kuminan kuuluessa yli kaiken.

Tämän kertomuksen alussa mainittuna iltana istuivat ystävykset taas
teepöydän ääressä myöhään illalla laivurin luona ison kattolampun
valossa.

Lumipyry pieksi ikkunoita. Joku ullakon luukku kolahteli. Seinät
rusahtelivat tavallista ankaramman vihurin syöstessä niitä vastaan.

"Hirvittävä ilma! Jumala varjelkoon niitä jotka nyt ovat merellä",
huokasi pappi.

"Kurjaa se totisesti olisi", sanoi laivuri "mutta luultavasti siellä
ei tänä yönä muuta oli kuin ajojäitä, lumisohjua, aaltoja ja meren
vakinaisia asukkaita, hylkeitä, halleja, lintuja ja kaloja. -- Muistuu
tässä mieleeni samanlainen marraskuun ilta seitsemänneljättä ajastaikaa
takaperin. Kun iltaa vielä on tähteenä ja kun tässä on juteltu
muistakin samanlaisista tapauksista, haluaisin kertoa vielä, kuinka
_Admiral_ Saksasta Pietariin matkalla ollut matkustajalaiva, tuhoutui
mainittuna iltana Mastiletossa, jyrkkien rantavuorten edustalla saaren
länsirannikolla."

Täytettyään lasit ja sytytettyään piippunsa alkoi laivuri:

"Ellen väärin muista, oli silloin marraskuun kolmaskolmatta päivä.
Talventulo viivytteli sinä syksynä. Koko marraskuun alkupuoli oli kuin
syyskuuta muulloin. Siksi oli säännöllinen matkustajalaivaliikennekin
jatkunut niin, myöhään. Omituisena tapauksena mainitsen, että kun
lähtöpaikalla koottiin matkustajia laivaan, sanottiin kuulutuksessa
nimenomaan, että 'Admiral' lähtee nyt viimeiselle matkalleen ja että
tilaisuutta on siis kaikkien käytettävä hyväkseen, niin matkustajain
kuin tavaranlähettäjäinkin. Vielä sanottuna päivänä aurinko paistoi
kirkkaalla taivaalla. Vähää ennen päivän laskua kävin Majakalliolla
silmäilemässä merelle. Virkeä lounattuuli puhalteli. Päivä laski
synkkiin pilviin, jotka kohosivat meren takaa. Ajattelin silloin,
että nuo pilvet tuovat sadetta, joka tähän aikaan vuotta voi muuttua
lumipyryksi. Onneton se, joka silloin on merellä! Päätin illalla käydä
uudestaan samalla kalliolla.

"Ilta kului verkonparsimisessa. Aavistukseni lumipyrystä kävi toteen. Jo
kello kuusi katosivat tähdet. Myrsky oli jo silloin täysin valloillaan.
Meri nousi ranta-aittoihin ja rannimmaisten talojen pihoihin. Metsissä
kaatui puita. Vettä alkoi sataa kello seitsemän. Kello yhdeksän kääntyi
tuuli länteen ja sade muuttui lumipyryksi.

"Olin sinä iltana tavallista paremmalla parsimistuulella, ja aika kului
ahkerassa työssä huomaamattani aina kello yhteentoista illalla. Silloin
äkkiä muistin, että olin päättänyt käväistä kalliolla. Vedin saappaat
jalkaani, puin turkin päälleni ja paksun huivin kaulaani, painoin
karvalakin korvilleni ja yritin matkalle. Pääsin eteisen ulko-ovelle.
Tuuli riuhtaisi sen käsistäni ja löi sen ryskyen vasten seinää. Samalla
syöksyi oven täyteiseltä sisään lunta ja vettä. Ilma oli kylmä ja
raaka. Puhumattakaan kasvoistani, jotka kastuivat heti, ja silmistäni,
joita en voinut edes raoittaa, tunkeutui lumiräntää kaulaani ja
hihojeni sisään ranteista ja se tuntui sangen ilkeältä. Lyhty sammui
heti, kun olin ovea raoittanut. Suurella ponnistuksella sain ulko-oven
jälleen kiinni. 'En, se soikoon minä aja koiraanikaan tuollaiseen
ilmaan!' höpisin minä itselleni, päästyäni takaisin eteiseen jossa
pudistelin lunta pois vaatteistani ja lakistani. Kävin maata ja nukuin
lämpimässä, pehmeässä ja turvallisessa vuoteessani yöni, minä, niinkuin
jokikinen sinä yönä tällä saarella -- paitsi 'Admiralin' matkustajat ja
miehistö.

"Puhuttelin seuraavana päivänä 'Admiralin' päämiestä. Hän kertoi, että
kovan myötävirran ja myötälaineen vuoksi ja kun koneet kävivät vain
puolella ja laivaa kuljetti eteenpäin myrsky voimalla ja nopeudella,
jota ei voitu laskea, tuli saari vastaan lähes tunnin liian aikaiseen.
Loistot eivät näkyneet, eivätkä sumukellot kuuluneet. -- 'Vähää ennen
maahantörmäystä olin vahvistanut keulavahtia lähettämällä sinne
ensimäisen perämieheni', kertoi päämies. Laine oli äkkiä muuttunut
kummalliseksi. Keulavahti oli huomaavinaan, että osa lainetta käy
vastaan ja epäili maan olevan lähellä, mutta kun ei mitään näkynyt,
annettiin laivan kulkea entistä vauhtia. Heti tärähtikin laivan keula
kauhealla ryskeellä kallioon. Perä painui alemmaksi ja meri kävi
sen yli. Koneet pysähtyivät. Keula luisui jälleen irti kalliosta ja
laiva kääntyi syrjiin kalliota vasten. Alkoi kuulua rysähdyksiä ja
jymähdyksiä, kun laiva, laineen pohjaan painuessaan; koko pituudellaan
iski pohjakalliooni ja kallistui vuoroin maalle ja vuoroin merelle
päin. Matkustajat menettivät malttinsa. Kuului huutoa, itkua ja
parkumista ja vaatimista, että veneet laitettaisiin vesille.
Kielloista huolimatta ottivat muutamat herrasmiehet valtaansa erään
pienemmän jollan, panivat sen vesille ja ennättivät siihen itsekin
hypätä. Sen nieli kalliolta alaspäin vyöryvä laine ja painoi laivan
kupeen alle. Laineen mukana oli laiva kallistunut juuri silloin
ulospäin, kun jolla miehistöineen imeytyi sen alle. Samassa syöksyi
pauhinalla uusi jättiläislaine koko voimallaan ylös kalliolle ja
kuohui yli laivan, jonka se painoi jälleen kallistumaan maalle päin.
Jolla väkineen rutistui kallion ja laivan pohjan väliin. -- Kuri oli
palannut laivalle heti. Kaikki tottelivat sittemmin laivan päämiestä.
Rauhallisina kaatoivat merimiehet laivan kolme mastoa maalle lyömällä
vantit poikki meren puolelta. Niistä syntyi silta, tosin epävarma ja
heiluva ja täynnä köysiä. Niitä myöten kuitenkin pelastuivat maalle,
ensin matkustajat, sekä naiset että miehet, sitten laivan miehistö
ja viimeisenä laivan päämies. Kaikki tämä tapahtui parinkymmenen
minuutin kuluessa. Laivan päämiehen päästyä maalle irtautuivat
mastot kalliosta. Laiva oli joka heilahduksella luisunut ulospäin
liukkaalla ja viettävällä kalliopohjalla. Nyt huuhtoi jo joka laine
sen yli. Se oli vanha, puusta alkuaan purjelaivaksi rakennettu ja
sittemmin höyrylaivaksi muutettu niin sanottu pakettilaiva. Sen
runko ei kestänyt kauan meren runtelua. Heti ensimäisten tärähdysten
jälkeen nousi pinnalle sen irtoköli ja sittemmin peräsin. Laivan
kannen ollessa vielä veden pinnan yläpuolella alkoi maalle tulla
osia kajuutoista ja matkustajahyteistä. Sittemmin osia kannesta ja
laidoista. Veden päällä pysyvä osa lastia, paperia, erilaisia silkki-,
villa- ja puuvillakangaspakkoja, laatikoita, joissa oli hajuvesi-
ja konjakkipulloja viinitynnyreitä, korppulaatikoita ja muuta
ruokatavaraa, purkautui ulos hajoavasta laivan kelluen suunnattoman
pirstalemäärän seassa. Osa arvokasta lastia tuhoutui murskautuessaan
isompien laivankappaleiden, kölin, mastojen kuve- ja kansiosien
törmäillessä toistensa tai rantakallion kanssa. Itse puukappaleetkin
pirstoutuivat yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Ennen aamua peitti merta
saaren länsirannalla kuuden kilometrin pituinen ja neljänneskilometrin
levyinen aaltojen mukana taipuileva paksu peite, joki oli muodostunut
laivan ja sen lastin pirstaleista.

"Laiva törmäsi maalle kello yksitoista illalla. Pelastuneet
pysytteleivät yhdessä suuressa ryhmässä ensin siinä rantakalliolla
ja sittemmin metsässä, rantakallion suojaamassa laaksossa. Yön
kuluessa olivat jotkut kuulevinaan koiran haukuntaa kylästä ja
läksivät isommissa ja pienemmissä ryhmissä, laivan päämiehen ankarista
kielloista huolimatta ('Nyt ei olla enää laivassa!' sanottiin)
pyrkimään läpi synkkien metsien kompastellen ja ryömien louhikoissa
toisinaan seuraten kapeaa polkua. Suurin osa näistä eksyi vuoristoon
ja soihin, joista löydettiin, nälkään ja viluun kuolleina, toiset
jo seuraavana päivänä, toiset vasta viikon parin perästä, mutta
jotkut vasta seuraavana kesänä. Muutamat hävisivät kokonaan. Jotkut
osuivat jompaan kumpaan kylään ja saivat miehiä oppaiksi mukaansa
laivarikkopaikalle. Suurin osa oli pysytteleinyt koossa, ja he tulivat
opastetuiksi kylään, jossa saivat hoitoa ja pelastuivat.

"Aamulla oli ilma jälleen kirkas ja tuuli alkoi hiljentyä pysyen yhä
lännessä ja pitäen laivanhylystä purkautuvaa tavaraa maan sivussa.
Koko seuraavan päivän ja niin kauan kuin tuuli pysyi lännessä, siis
lähes viikon, me saarelaiset, kaikki miehet ja melkein kaikki naiset
ja lapsetkin ongimme tavaraa maalle. Suuret pinot sinne kerääntyi
polttopuuta: honkaa, tammea, tiikkiä ja mahonkia ja monet kätköt
arvokkaampaa tavaraa läheisiin metsiin ja soihin. Jonkun kerrotaan
löytäneen laivan rahakirstun rikki ruhjoutuneena ja tyhjänä. Joku oli
löytänyt laivan arvopostisäkin, joka oli laivan päämiehen kajuutan
seinän ja siihen kiinnitetyn ison kaapin kanssa ajautunut maihin
ja jossa oli ollut muun muassa suunnaton määrä kultarahaa. Löytäjä
oli kätkenyt sen erääseen luolaan, kunnes olisi saanut omia miehiä
avukseen viedäkseen sen pois. Toiset kuitenkin varastivat säkin melkein
heti. Näin oli säkki muuttanut paikkaansa ja omistajaansa kymmenkunta
kertaa jo ensimäisenä päivänä ja vielä jonkun herran sitä seuraavasta
iltayöstä. Kenelle se lopulta jäi on ikuinen salaisuus. Epäillään, että
muutamat sittemmin rikkaiksi muuttuneet suvut olisivat tämän postisäkin
perillisiä. -- Kukapa häntä tietää.

"Useimmat miehet nyhtivät kekseillä maihin puutavaraa. Naiset ja lapset
kantoivat sitä pinoihin ylemmä maalle. Näin työskenneltiin lahtien
varsilla olevilla kivikko- ja somerikkorannoilla, sillä niemissä ja
jyrkkien kallioiden kohdilla oli mahdoton mitään tehdä joutumatta
itse vaaraan liuota mereen. Minä työskentelin vaimoni ja poikani
kanssa laivanhylkyä lähinnä etelänpuolella olevassa lahdessa. Vetelin
maalle kaikenlaista isompaa ja pienempää, polttopuiksi kelpaavaa
puutavaraa. Välistä tuli joku arvokkaampikin esine. Lopuksi sukelsi
esiin seitsemäntoista isompaa ja pienempää puulaatikkoa! Perästä
päin selvisi, että niissä oli toisissa hajuvesipulloja, sisältäen
oikeaa alkuperäistä 'Kölnin vettä', toisissa pieniä konjakkipulloja,
tuonlaisia kuin tämä tässä pöydällä ja parissa laatikossa oli
silkkitavaraa.

"Siitä kulki vähän väliä ihmisiä ohi. En voinut siis päivän valossa
ottaa niitä maalle! Mihin ne olisin korjannut! Aina joku olisi nähnyt
ja vakoillut hommiani ja pimeän tultua varastanut saaliini! Lähetin
siis vaimoni ja poikani kotiin -- alkoi jo iltakin tulla -- ja käskin
pojan heti pimeän tultua takaisin ja tuomaan mukanaan lapion ja
lyhdyn. Lyhtyä ei kuitenkaan ollut lupa sytyttää ennenkuin vasta minun
käskystäni ja harkinnastani. Varovainen täytyi olla. Itse jäin siihen
paikkaan työhön. Vetelin jälleen kaikenlaista puun rojua laatikkojen
päälle ja olin jotain etsivinäni. Silloin tällöin otin jonkun tammen,
tiikin tai mahongin kappaleen maalle. Honka ei ollut enää minulle muka
kelpaavinaan.

"Päivän pitkin oli yhtä ja toista löydetty, mutta huhut vielä
suuremmista löydöistä levisivät miehestä mieheen. Se herätti yleistä
levottomuutta. Kukaan ei enää illemmalla pysynyt asemillaan polttopuita
korjaamassa, vaan alkoi harhailla pitkin rantaa, penkoen keksillään
sieltä ja täältä merenajoa.

"Pysähtyi siihen minunkin läheisyyteeni yksi ja toinen, epäilyllä
katsellen hommiani. Tuli siihen lopulta tämä naapurin Esakin ja uteli,
olenko löytänyt jotain erikoisempaa. Viittasin pinoihini ylempänä
somerikolla ja niiden päällä oleviin lokeihin ja nuoravyyhteihin ja
maalle vedettyyn melkein ehjään laivaveneeseen mastoineen ja purjeineen
ja sanoin, eikö hänen mielestään muka se jo yhden osalle riitä. Esa ei
sanonut tarkoittavansa sellaista jokamiehen tavaraa, vaan parempaa.
Kertoi jonkun siellä pohjoisempana löytäneen laatikon, joka sisälsi
konjakkipulloja.

"'Se on jotain se!' kehui Esa. Sitten hän kertoi yhä kummemmista
löydöistä.

"'Nyt se taitaa olla jo hyvin tyhjää tämä rannan käynti', lisäsi Esa
ja ryhtyi, yhä epäillen hommiani, penkomaan keksillään vuoroin minun
pohjois- ja vuoroin eteläpuolellani.

"Alkoi siihen pysähtyä muitakin, penkoen kekseillään niinkuin minä ja
Esakin.

"'Mitä hittoa siinä oikein on kun te siinä niin miehissä kärttäätte,
kuin ketut koskeloita', kysyi eräskin vasta tullut.

"'Sitähän minä tässä juuri sanoin', alkoi taas Esa, 'että tyhjää alkaa
olla tämä rannan ajo. Minäkin olen tänään kävellyt melkein päästä
päähän koko laivarikkorannan, löytämättä mitään. En edes nähnyt,
että kukaan olisi enää mitään löytänyt. Tyhjä on jo ranta. Pelkkää
puunroinaa vain! -- Toisenlainen onni kuuluu olevan niillä, jotka
ovat käyneet metsiä. Sinne on moni ylhäinen herra ja rouva eksynyt ja
tupertunut, Kreivejä ja ruhtinaallisia mitä lienevät, koska kuuluu
melkein jokaisella olevan kovasti rahaa taskuissaan, kultakelloja,
jalokivisormuksia ja muita aarteita. Onnen poikia ne ovat, jotka ovat
älynneet tänään metsiä kulkea! Rikkaampia totta vie ovat ne, kuin me
tuhmat rannan raukujat! Metsään tästä taitaa olla viisainta painua
jokaisen nyt jo. -- Huomisaamusta alan käydä metsiä ja jätän rannat
Aina näitä polttopuita saa, mutta kultaa ja jalokiviä harvoin.'

"'Tuuli voi kääntyä ja vie nämä puutkin muille markkinoille', sanoi joku.

"'Vieköön! Aina niitä tulee puulaivoja, mutta rahalaivoja ei edes kerran
miespolvessa!' sanoi Esa tiukasti.

"Luulin, että Esa vain viekoittelee meitä toisia pois rannasta, mutta
perästäpäin kuulin, että metsänkävijät todellakin olivat sinä päivänä
hyötyneet enemmän kuin rannankävijät. Matkustajat olivat ylimalkaan
olleet rikasta väkeä ja löydettiin metsistä niiden ruumiita jo sinä
päivänä monia. -- Näytti sentään Esalla olleen totinen aikomus
viekoitella meidät pois tästä rannasta, ottaakseen yksin selvän, mitä
siinä kohdalla on -- tai saadakseen ainakin muut, perästäpäin tulleet,
pois saaliin jaolta ja tapellakseen minun kanssani epäiltävästä
apajasta. Esa oli niihin aikoihin vahvempi minua ja jos olisi kahden
jääty, en mene takaamaan, mitenkä olisi käynyt.

"'Jaaha jaa', huokasi Esa. 'Tyhjää on ranta, niinkuin jo sanoin ja
tyhjää tämä onkiminen. Ilta alkaa hämärtyä. Kotiin tästä pitää lähteä
ennen pimeää, ettei joudu huomenna metsästettäväksi', tuumi Esa lipevin
kielin ja nauraa röhähtäen muka lausumalleen sukkeluudelle, puhuessaan
metsästyksestä'.

"Esa lopetti todellakin onkimisensa, pani tupakan ja viekkailla
silmillään seurasi sanojensa vaikutusta, etenkin minuun.

"Meri velloi rannanajoa suurissa, voimakkaissa ummikkaissa. Joskus
tuli vielä korkea aalto, joka rytinällä kaatui, nosti välkkyvälle
harjalleen tuhannet isommat ja pienemmät puut ja muut esineet, heitti
itse aikamoisen kuperkeikan laueten iltaruskon viimeisessä punaisessa
valossa vihertäväksi vaahdoksi ja vieritellen ja kolistellen puita
rantakiviin ja heitellen osan niistä kuivalle. Pelolla seurasin
tällaisia tapauksia, sillä olisihan millä hetkellä hyvänsä tuollainen
merikarju voinut pilanpälten velloa nurin narin minunkin kätköni tässä
kaikkien nähden. Eihän muuta olisi tarvittu kuin että kasakin jostain
laatikosta olisi vilahtanut puurojun joukosta, kun asia olisi tullut
ilmi -- siten se minullekin tuli ilmi muutama tunti aikaisemmin -- ja
tasanjako tai tappelu tai molemmat, olisi paikalla alkanut. Sallimus
ohjasi kuitenkin, ainakin tähän asti, kaatuvat loppulaineet joko
pohjois- tai eteläpuolelle minun apajaani. Ajan pitkään ei tuollaiseen
salliman sattumaan voinut luottaa. Mietin, millä ihmeen pelillä saisin
nuo kutsumattomat vieraat matkoihinsa, ennenkuin pahempaa ennätti
tapahtua.

"Mitään keinoa eivät aivoni kyenneet keksimään. Pelastus tuli kuitenkin
aivan odottamattomalta taholta, nimittäin Esan itsensä lausumasta
kotiinlähtöesityksestä. Siihen lausuin minäkin, silloin vielä
huomaamatta sanojeni arvaamatonta vaikutusta ja ainakaan edeltäpäin
itse tajuamatta, että lausuilin jotain asiani hyväksi ja vieläpä aivan
ratkaisevan sanan. Niin se käy. Tiukassa paikassa ikäänkuin joku
toinen, meitä ylempi, ottaa hetkiseksi kielemme ja mielemme haltuunsa
ja puhuu puolestamme meidän omalla suullamme, että senkun kuuntele
päältä itsekin vain! On minulle niin käynyt muulloinkin. Sitä tietä
minä sillonkin vastasin Esan puheeseen:

"'Niin. Kotiin tästä lähden minäkin, kun ensin saan maalle tuon ison
tammilankun, mikä kelluu tuolla kauempana. (Siellä todellakin kellui
iso jykevä tammilankku, nyt sen näin itsekin, kun siitä puhuin!) Kun
sen saan maalle, sitten voin mennä kotiin ja nukkua yöni rauhassa.
Sitä minä himoitsen ja kun sen saan, lähden ja jätän tämän muun roskan
teille.'

"'Sitä saat odottaa, sehän on vielä kaukana!' hörähti Esa.

"'Enpä niinkään kauan! Vetelen tässä tätä likempää tavaraa tähän
rantaan päälletysten. Uutta tulee aina likemmäksi ja viimein on tuon
tammilankunkin vuoro. Käykääs miehet joutessanne auttamaan, niin
päästään yhdessä kotiin!'

"Se naula veti! Esakin nyt näki, etten mitään koiranhautaa peitä!
Asiahan oli kaikkien silmissä selvä. He näkivät tammilankun muutaman
sylen päässä ja tiesivät, ettei minun kauan tarvitse jatkaa nykyistä
menetelmääni, kun yletän tammilankkuuni ja juttu on lopussa. Kun muita
tammilankku ja tai muuta arvokkaampaa ei näkynyt ja kun ikivanhan
kirjoittamattoman rantaoikeuden mukaan minä lankun löytäjänä olen sen
omistaja ja kun mokoman vuoksi ei kannata keinotella ja vielä vähemmin
tapella, tai vakoilla ja varastaa se, laputtivat miehet tiehensä sen
enempää urkkimatta toimiani. Mutta sinä iltana minä poikani kanssa
korjasin maalle sekä lankun että laatikot, jotka kätkettiin taitavasti
läheiseen metsään. Myöhemmin samana syksynä eräänä tyynenä, pimeänä ja
sumuisena yönä hain laatikot kotiin.

"Huhuiltiin sinä syksynä ja vielä sen perästäkin monen moisista
satumaisista löydöistä, mutta tosiasiaksi lienee jäänyt, että minun
saaliini sittenkin taisi olla suurin -- ainakin se oli vähimmin
omalletunnolle käypää kaikista 'Admiralin' laivarikosta saaduista
löydöistä. Haukkavuoren Ukolle vietiin sinä syksynä toinenkin
siankinttu ja lampaankäpälä uhriksi ja hyvitykseksi. Siitä olen
kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen johtopäätöksen, että monen tuntoa
vaivasi raskaat syytökset."

Laivuri vaikeni. Lasit olivat jo aikoja sitten tyhjenneet ja
jäähtyneet. Kuului vain lampun hiljainen sirinä, seinäkellon harva
naksahtelu ja myrskyn aaltoileva mylviminen ulkona, märän lumen ja
veden läiske ikkunoihin, räystäsveden rapina seiniin tai vuoroin lotina
maahan, miten tuuli milloinkin salli sen ohjata kulkunsa, ja tuulen
humina ja pauhu seinissä ja pihan vaahteroissa, saarnissa ja pensaissa.

Laivuri lopetti jälleen äänettömyyden. Avaten takanaan olevan lääke- ja
juomatavarakaappinsa ovet auki, hän osoitti sen ylintä lautaa ja lausui
lopuksi:

"Siinä on 'Admiralin' hautausmaa. Niin olen tuota ylintä lautaa
tottunut nimittämään. Olen siihen järjestänyt suoriin riveihin
neljäkuudetta hajuvesipulloa. Niin monta vainaata tuli yhteensä
'Admiralin' yönä -- etupäässä hienoa väkeä, rouvia, neitejä ja herroja,
suurin osa metsissä, yksi jollan lasti vain itse laivarikkopaikalla.
Nuo pullot minusta muistuttavat niin paljon hiottuja hautakiviä. Asetin
tuonne yhden kunkin muistoksi. Olen lukevinani pullojen etusivulta,
näin kauempaa katsoen, niiden kunkin nimen. Minä olen vain lukevinani,
sillä kaikkihan ne neljäkuudetta olivat nimettömiä."



PELASTUS.


I.

Jaalan nimi oli _Ukko_. Se puski parhaan kykynsä mukaan aaltoja
Suomenlahdella Vailuodon ja Ruuskerin välillä syyskesällä, tarkemmin
sanoen syyskuun kolmantena aamuna, vuonna kahdeksantoistasataa ja
seitsemänviidettä. Tuuli puhalsi eteläkaakosta. Jaalan matka oli
toistaiseksi itäkoillista kohti ja veti tuuli hyvin ilman luovimista.
Vieläpä ajoittain voitiin kouteja hiukan irroittaakin, jolloinka
vauhti oli aina parempi. -- Luovimisesta muuten ei olisi paljon mitään
tullutkaan, sillä isopurje oli pohjareivissä ja tämä "Ukko" oli
kuuluisa huonosta luovimisestaan. Myötätuulta se laski kuin tuuli,
mutta niin pian kuin koudit tarvittiin vetää kiinni, loppui vauhti
ja alkoi sortuminen. Lisäksi oli "Ukolla" paha tapa "jäädä suustaan"
kiinni, kohdatessaan vähänkin jykevämmän laineen. Tuntui kuin se
silloin olisi vieläkin levittänyt muutenkin leveitä ryntäitään ja
koko sylin paiskautunut aallon kanssa kisailuun ja voimien mittelyyn
unohtaen ajankulun ja matkan teon ja että onhan niitä tuonnempana
muitakin aaltoja, samanlaisia ja samankokoisia. Ellei aalto, annettuaan
"Ukolle" aimo korvatillikan, ja sylkäistyään sitä päin jaloja, leveitä
kasvoja ja purjeita, olisi kiiruhtanut puhisten ja solisten ohi, olisi
"Ukolla" puolestaan ollut aikaa painiskeluun, vaikka viimeiseen päivään
asti. "Ukko" kohottautui mahtavasti, huolimatta täydestä lastistaan,
ylös ja silmäili eteensä tylsillä kettinginlyysisilmillään, näkyisikö
missä uusia laineita. Oho! Siinähän tuo jo olikin! "Ukko" painautui
vinkuvin köysin, humisevin purjein ja natisevin laidoin alamäkeen
ja paiskasi leveän keulansa uutta lainetta vastaan. Korkealle nousi
suolainen kuohu yli keulan ja lensi tuulen mukana aina perälle asti,
jossa perämies, Simon Ville, hetken perästä päristeli merivettä
nenästään ja pyyhki sitä kasvoiltaan kämmenellään. Hän oli, nähtyään
ryöpyn tulevan, tosin kumartunut, mutta siitä huolimatta hän sai vettä
silmiinsä, suuhunsa, sieraimiinsa, kaulaansa ja lyhyen öljytakkinsa
taskuihin. Niskaan esti veden tunkeutumasta "sydvestin" leveä takareuna.

"Kyllä tämä on haaksi tämäkin", jutteli Ville tovereilleen Jaakon
Aukulle ja Raaka-Ristolle (viimemainittu ei ollut saanut nimeään
Raaka-Risto luonteensa vuoksi, hauskempaa ja sävyisämpää miestä harvoin
tapaa, mutta oli hän sen perinyt isältään, joka taas oli sen saanut,
varastettuaan eräästä laivarikosta seitsemän raakapurjetta), kun "Ukko"
taas mennä lotisteli rauhallisempana laineiden väliajalla. -- "Aina se
puskee lainetta, kuin härkä suurta kiveä, ja tuumii, että pääseeköhän
tuosta eteenpäin vai ei."

"No se on se hänen tapansa taas senlainen, minkä sille mahtaa", tuumi
Risto. "Mikä on miksikin luotu, niin sellainen se on."

"Joutaisi tuo olla samoista puista vähän parempikin. Katsohan nyt
taaskin, minkä ryöpyn se antaa tuosta laineesta ja päästäänkö ennen
päivällistä seuraavaan laineeseen. -- Uhhuh! Vie sun viimeinen sarvipää
mikä oletkin! -- Sattuisi nytkin tullijaala näkyviin, niin, ei muuta,
kuin seuraa kiltisti sinne, minne se viepi ja se ei suinkaan vie sinne,
minne sinä ja minä ja moni muu kunniallinen ihminen tahtoisi."

"Jos tullijaala tulee, niin annettaisiin mennä myötäistä. Siinä
konstissa ei 'Ukkoa' voita tullijaaloista yksikään. Se myötäisen
liukuminen on tälle 'Ukolle' annettu erikoisena myötäsyntyisenä
armonlahjana."

"Niin niin, mutta jos tullijaala alkaisi luovia näkyviin tuolta
noin tuulen alta, Suomen puolelta päin, mihin meidänkin on kohta
käännettävä. Ajettaisiin suin päin tullikoiran hampaisiin. Siitä
varjele meitä rakas Taivaallinen Isä!"

"Minun mielestäni meidän olisikin jo aika irroittaa kouteja ja suunnata
maihin päin, myötäiseen. Ollaan kohta Ruuskerissa ja joudutaan
Suursaaren tullijaalan piiriin. Pannaan menemään ajoissa vain Loviisan
maihin. Siitä on monta etua, ensiksi päästään tästä iänikuisesta
laineiden takomisesta ja suolaveden syleksimisestä -- hyh saakuri!
(taas sukellus, jonka perästä vaatteista juoksi kannelle vettä, kuin
ämpäristä kaataen) -- pidä sinäkin perää paremmin! Ihanhan tämä on
jo uimista! -- Toiseksi, ennätettäisiin Vaherpäähän ennen yötä.
Kolmanneksi..."

"Ennen yötä! Mitä sanot?! Minä taas olen ajatellut, että meidän on
pysyttävä meressä koko päivä ja vasta pimeän tultua pantava maita
kohti. Näinhän sitä on aina tehty, Noan ajoista asti!"

"Niin on tehty kauneilla ilmoilla, mutta nyt on toinen juttu. Nyt ovat
taivaan akkunat avoinna ja syvyyden lähteet kuohuvat. Vettä saadaan
yläältä ja alaalta, yläältä makeaa ja alaalta suolaista. Ei näillä
ilmoilla tullijaala nosta ankkuriaan. Ihan huoletta me saadaan laskea
aina Kolmkiven näkyviin asti ja sieltähän siten saadaan nähdä onko
tullikoira vesillä, vai ei --. Ann' mennä vain myötäistä, Purumatalaa
kohti!"

"Menköön minun puolestani. Sinunpa tämä on vene, niinkuin lastikin",
tuumi Ville ja veti helmaria puoleensa, jolloinka jaalan keula alkoi
kääntyä vasemmalle. Risto ja Auku päästivät ison purjeen reivit auki ja
laskivat menemään koudin päähän asti auki. Samoin irroitettiin vokan
kouti. Vokka käännettiin oikealle, ison purjeen ollessa vasemmalla.
Nämä purjeet levittäytyivät kahden puolen alusta kuin jättiläissiivet.
Taakivokka ja lyyveri keulassa jäivät kokonaan varjoon ja heiluivat
löysinä ja joutilaina. Vauhti oli nyt huima ja vettä ei enää saatu yli
ensinkään. "Kohta tässä saa kävellä kannella vaikka sukkasillaan, --
jos ei sataisi!" huudahti ihastuneena Risto.

Kun lisäksi sadekin pian lakkasi, riisuivat miehet öljyvaatteet
päältään. Sateen jälkeen laveni näköala ja se oli sekä hyvä että paha.
Hyvä sikäli, että itse näki kauemmas, paha sikäli, että voi tulla
nähdyksi, joka ei ollut suotavaa, kun lastina oli Riiassa lastattua
viinaa.


II.

Kolmen ja puolen tunnin purjehduksen perästä tuli Kolmkivi näkyviin.
Sovittu merkkisavu nousi sen kaljulta laelta. Riston ja hänen
toveriensa yhtiökumppanin piti vahtia Loviisan maissa ja näyttää
savua päivällä ja avonaista soihtua yöllä Kolmkivestä, jos väylä on
Vaherpäähän vapaa tullimiehistä. Perästä päin selveni, että tällä
kertaa näytti Kolmkivessä merkkisavua -- tullimies. Ne koirat --
kuka kunniallinen merenkulkija heitä paremmin nimittäisi! -- olivat
varastaneet tunnussanan ja panivat Kolmkiveen miehensä vahtiin,
pitämään siinä tulta yöt ja päivät.

"Selvä on reisu!" sanoi Risto, kun savu tuli näkyviin. Hetken perästä
hän jatkoi: "Kuulkaa nyt miehet, mitä sanon."

"No!"

"Jos tässä niin hullusti kävisi, josta Jumala meitä varjelkoon, että
satuttaisiin kuitenkin joutumaan tullikoirien kynsiin, niin kumpi
teistä ottaa mennäkseen linnaan! Kyllä minä maksan."

Syntyi pitkä vaitiolo.

"Sinä Aukuhan se olit viimekerralla. Paljonko tahdot, jos nyt taas
menet?"

"Kyllä se viisisataa oli liian vähän. Eikö sovittaisi kuukauspalkalla?
Kaksi sataa kuussa..."

"Se on liian paljon. Ota sataviisikymmentä!"

"Ei alle kahdensadan! Siellä se muonakin kuuluu nykyään olevan niin
huono -- --"

"No olkoon sitten kaksisataa. En minä viitsi turhasta tinkiä. Sata
siellä tai täällä, se ei meinaa mitään!"

"No minä menen kahdesta sadasta. -- Antaa ne sinulle ainakin kuusi
kuukautta, jos kiinni joudutaan."

"Sinulle -- ei minulle! -- No nyt muista sitten, että jos joudutaan
tullikoirain pakinoille ja ne kysyvät, että kuka on laivuri ja kuka
omistaa lastin, niin sano, että sinä olet molempia."

"Kyllä muistan, kyllä muistan. On tuota jo laivurin virkaa Viipurin
linnassa istuttu monenkin puolesta! Kyllä minä jo sen virren osaan
laulaa ilman urkuja ja lukkaria!"

"Ukko" sivuutti savuavan Kolmkiven noin kahden ja puolen kilometrin
päästä. Se purjehti Purumatalan ohi, läheltä sitä ja käänsi keulansa
suoraan pohjoiseen, Vaherpään saarta kohti. Tarkoitus oli laskea maihin
pieneen Ryövärinsaareen, Vaherpään eteläpuolella, ja jättää lasti
sinne.

Oltiin jo Jussaaren kohdalla. Miehet "Ukon" kannella olivat
sangen hyvällä päällä, sillä jännittävä ja vaikea merimatka oli
loppumaisillaan ja yhä savuava Kolmkivi vakuutti väylän olevan puhtaan
koko tässä saaristossa.

Äkkiä tyrmistytti "Ukon" miehistöä näky, jota he kaikkein vähimmän
viimeisinä minuutteina osasivat odottaa.

Jussaaren takaa, jonka "Ukko" juuri oli sivuuttamaisillaan, laski
täysin purjein tullijaala heitä vastaan. Merkiksi siitä, mistä on
kysymys, täräytti se kanuunastaan laukauksen. Se oli niin paljon
sanottu, kuin että: "Seis ja pysy paikallasi ja odota! Minä panen
jollan vesille ja tulen tarkastamaan!"

Sitä kieltä ei voinut väärin ymmärtää! Pako oli mahdoton mihinkään
suuntaan ja välimatka liian lyhyt -- tullimiehet olisivat seuraavan
laukauksen laskeneet kohti.

Emme pysty kuvailemaan niitä silmäyksiä ja niitä sadatuksia, joita
seuraavina silmänräpäyksinä singottiin "Ukosta" Kolmkiveä kohti, josta
tuo muka hyvään johtava savupatsas yhä vinkuroi myrskyn mukana ilmoille.

"Ukko" kääntyi mahtavassa kaaressa oikealle. Koudit vedettiin kiinni,
käännettiin jaala päin tuulta ympäri ja jätettiin vokka ja taakivokka
vastaan, jolloinka jaalan vauhti loppui ja se jäi paikalleen odottamaan
jollaa tullijaalasta.

Pian olikin jolla "Ukon" kupeella, varjopuolella. Jollan perältä nousi
"Ukon" kannelle tullipäällysmies ja kysyi, käyttäen peräti huonoa
suomenkieltä, jonka jäljittelyllä emme tahdo pilata kertomustamme:

"Kuka on tämän jaalan laivuri?"

"Minä", vastasi Auku.

"Mitä on sinulla lastina?"

"Viljaa."

"Mistä sinä tulet?"

"Venäjältä."

"Minä kysyn, mistä kaupungista?"

"Riiasta."

Tullimies vihelsi pitkään.

"Jaa! Kyllä minä ymmärrän, mitä viljaa sieltä tuodaan. Avaa kansiluukku
auki!"

Tehtiin se, jolloinka viinatynnyrit tulivat näkyviin.

"Onko sinulla muuta kuin viinaa?"

"On -- kolmesataa ruusia Riian palsamia."

"Mikä on jaalan nimi?"

"Ukko."

"Ukko?"

"Niin."

"Mikä on laivurin nimi!"

"Aukust Jaakonpoika Rantala."

"'Ukon' kuljettaja ei ollut sen niminen ennen --"

"Jaa -- se ei kuulu minuun. Nyt on."

"Mihin sinä menet!"

"Tähän Vaherpäähän ajateltiin mennä tuulen pitoon."

"Nyt sinä tulet minun mukanani Loviisaan, vastaamaan
raastuvanoikeudessa salakuljetuksesta."

"No -- tullaan vaan."

"Niin -- ja katso, että pysyt koko matkan vanavedessäni. Jos poikkeat
siitä jaalan leveyttäkään, ammun minä kohti paikalla. Ymmärrätkö sinä?"

"No miksei tuota nyt ymmärtäisi. Tullaan vaan. Kyllä me tullaan."

"En minä kysy tuletko sinä vai et. Minä käsken."

Kuulustelun aikana oli tullipäällysmies kirjoitellut jotain
muistikirjaansa. Nyt hän jo souti takaisin jaalaansa. Pian alkoivat
molemmat jaalat perätysten purjehtia Loviisaa kohti, jonne saavuttiin
iltahämärissä. "Ukkoon" asetettiin kaksi tullimiestä vahtiin.

Niin meni viikon päivät.

Aika oikeuden istunnon odottamisessa kävi pitkäksi Ristolle ja hänen
tovereilleen, kun eivät edes saaneet poistua jaalastaan. He olivat
vangittuja. "Ukko" oli muuttunut surkeaksi vankilaksi.

Päästiin niin pitkälle, että oikeuden istunto oli jo huomenna.

Risto tovereineen neuvotteli "Ukon" kajuutassa. Tultiin samaan
tulokseen kuin ennenkin, ettei mitään voida tehdä, että lasti ja jaala
ovat menetetyt ja yhden lähdettävä istumaan. Mieliala oli surkea.

Kaupunkilaisia kävi laiturilla heitä ihmettelemässä, kuin mitäkin
ulkomaaneläimiä, etenkin illalla. Tämä kiukutti "Ukon" entistä, niin
luultiin heitä jo voitavan nimittää -- miehistöä, mutta pian siitä
synkästä uteliaiden pilvestä aivan viime hetkellä alkoi pilkoittaa
päiväkin. Viimeisenä iltana ennen oikeudenistuntopäivää, sankan
katselijajoukon läpi tunkeutui jaalan luo miesten vanha tuttava,
nurkkasihteeri Asarias Andersson, hienosti, jos kohta kuluneesti ja
haalistuneesti pukeutunut herrasmies. Hän oli miesten vanha tuttava ja
meni heitä tervehtimään.

"Hyvää päivää merisissit! Mitä kuuluu pitkästä aikaa?"

"Mitäpä tässä kuuluu muuta kuin harmia", vastasi Risto. -- "Mutta käy
tänne kajuuttaan juttelemaan!"

"Harmia näkyy olevan ja tulevan", sanoi Andersson (Oikeastaan herra
Andersson!), kun oli laskeuduttu kajuuttaan. -- "Harmia tulee, kun
on koira kelkassa, sanoi ennen Heikkilän Joelkin sieltä teidän
saareltanne, tullessaan tänne Loviisaan samalle asialle kuin tekin nyt.
-- No, milloin on asia esillä?"

"Huomenna kello kaksitoista."

"Onko teillä jo asianajaja?"

"Ei ole."

"Ai helkkunassa! Se olisi pitänyt hankkia. Kyllä nämä tullikoirat
haukkuvat teidät yli ja ympäri, ellei teillä ole kokenutta miestä
apunanne."

"Mistä sen hankki, kun ei ole saatu liikkua kaupungilla. Etkö sinä
rupea?"

"Minulla olisi kyllä eräs juttu maakäräjillä, mutta koetetaan
järjestää. -- Kyllä minä rupean. -- Kuka teistä on kippari? --
Tarkoitan, kuka on tulliin ilmoitettu kippariksi?"

"Tämä Auku."

"No hyvä juttu. Mistä lasti on otettu?"

"Riiasta."

"Ja mihin se on vietävä?"

"No -- pitääkö sekin sanoa oikeudelle?"

"Sanottava se on. Mitä te sanoitte näille tullimiehille, kun ne
kysyivät, mihin teillä on matka?"

"Sanottiin, että mennään Vaherpäähän tuulen pitoon. Oltiin silloin
Jussaaren itäsivulla."

"No, se oli hyvin sanottu. Te olitte menossa Vaherpäähän tuulenpitoon,
hätäsatamaan. -- Koiranenkelikö sinulle toi noin hyvän sanan suuhusi?"

"Tämä mukalaivuri Aukuhan sen sanoi."

"Se on hyvä sana! Se on kuin patenttiankkuri! Siitä pitäkää kiinni!
Siinä on pelastus teille ja lastillenne! Sanokaa vain, että olisitte
tulleet Vaherpäähän tuulen pitoon. Sanokaa, että teillä on pirtulasti
Riiasta Narvaan, mutta kun merellä nousi kova myrsky, täytyi teidän
Herran ilman tieltä etsiä hätäsatamaa Suomen puolelta, jatkaaksenne
sitte matkaanne Narvaan, heti kun ilma asettuu ja tuuli tulee
suotuisaksi. -- -- -- Ai sapperment! Tästä tuleekin kaunis juttu --
ja minä -- tuota noin -- minä tulen ajamaan sen teidän puolestanne
ilmaiseksi -- ihan pespennitä. -- Ei niitä ole joka päivä tällaisia
juttuja! Näitä ajaa kerran eläessään nautinnokseen -- humalakseen! --
Pojat! Vielä minä maksan satasen teille, jos laskette minut puhumaan
puolestanne huomenna!"

"No no, kyllähän siitä sovitaan. Maksan minä sata ja kaksikin -- tuohon
käteen ja tule mies mokoma huomenna meitä auttamaan!"

Lyötiin kättä kaupan vahvistamiseksi. Vilkaistiin kajuutan luukun
raosta, onko tullimies kuinka lähellä, ja huomattua, että hän
juttelee sillalla seisoskelevien kanssa, lykättiin luukku ääneti
kiinni, otettiin esille rommipullo ja nautittiin luonnon antimista
-- "ihmisneron jalostajassa muodossa" -- niinkuin Andersson -- hm --
herra asianajaja Andersson liikutettuna lausui, kiitellessään rommin
mainioita ominaisuuksia.


III.

Maistraatin tornissa löi kello kaksitoista, kun raastuvanoikeuden
vanha, kaljupäinen vahtimestari avasi istuntosalin ovet auki ja sanoi,
että "asianosaiset tehkööt hyvin ja käykööt sisään" -- tai jotain
sinnepäin.

Alkumuodollisuuksien perästä kehoitti oikeuden puheenjohtaja
asianosaisia esittämään asiansa.

Ensin sai puheenvuoron yleinen syyttäjä. Hän pyysi sen ja sen lain
niiden ja niiden pykäläin nojalla ankaraa rangaistusta laivuri August
Rantalalle törkeästä väkijuomain salakuljetuksesta, raskauttavien
asianhaarojen vallitessa, ja menettämään jaalansa ja lastinsa kruunulle
sekä aluksen muulle miehistölle rangaistusta osallisuudesta mainittuun
törkeään rikokseen.

Syytetyt pyysivät, että kanne julkeana valheena kumottaisiin, koska he
eivät ole mitään salakuljettajia, vaan julkisia rahtipurjehtijoita,
kuljettaen tällä kertaa lastia -- pirtulastia tosin -- Riiasta
Narvaan ja ainoastaan kovan myrskyn vuoksi olivat pakoitetut etsimään
hätäsatamaa Suomen saaristossa.

Syyttäjä pyysi puheenvuoroa.

"Uudistan kanteeni ja pyydän, että juttu lykättäisiin lisänäytteiden
antamista varten, kantajan puolelta, raastuvanoikeuden johonkin
lähinnäseuraavaan istuntoon", saneli hän.

Andersson -- asianajaja Herra Asarias Andersson, entinen raatimies ja
vastaajien nykyinen lainopillinen avustaja, pyysi ja sai puheenvuoron.
Vilhuvin, punaisin silmin ja korkealle nostetuin sinertävin nenin
hän hiukan honottaen ja tarpeettoman syvällä rintaäänellä, mutta
tarpeellisen liikutetulla äänenkäytöllä ja eleillä, lausui, toisinaan
jouduttaen, toisinaan harventaen ja erikoisesti painostaen sanojaan,
näin: "Kunnianarvoisa raastuvanoikeus ja korkeasti kunnioitettu herra
puheenjohtaja. --

"Täällä ovat syytetyt jo omasta puolestaan pyytäneet kannetta
aiheettomana kumottavaksi, koska heillä ei ole ollut tarkoituksena
salakuljettaa väkijuomia Suomeen, vaan ovat eräästä Venäjän
Keisarikunnan satamasta, Riiasta, matkalla toiseen saman Keisarikunnan
satamaan, Narvaan, lastinaan tosin väkijuomia, mutta kieltotavaraako --
sitä en uskalla Venäjän asetusten, lakien ja säädösten puutteellisesti
tuntijana -- eli suoraan sanoen kokonaan niitä tuntemattomana, mitään
sanoa, mutta uskaltanen edelliselle puhujalle huomauttaa, että
mikäli syytetyt kysymyksessä olevia Venäjän Keisarikunnan asetuksia,
säädöksiä ja lakeja ovat ehkä mahdollisesti rikkoneet, tai rikkovat,
ei sen asian tutkiminen ja tuomitseminen suinkaan kuulu Loviisan
kaupungin raastuvanoikeuden tehtäviin. Jos taas syyttäjä pyytää
-- ja on jo pyytänytkin -- että vastaajia rangaistaisiin Suomen
lakien mukaan, pyydän kunnioittavimmin herra kanneviskaalilta kysyä,
käsittääkö hän Suomen lait sillä lailla, että hätääntyneet ja hätään
ja hengenvaaraan joutuneet merimiehet etsiessään hätäsatamaa, turvaa
ja pelastusta Suomen saaristosta, ovat näin menetellessään tehneet
törkeän lainrikoksen, josta heitä on mitä ankarimmin rangaistava? Tämä
laintulkitseminen, joka on tähän ennen kuulumattomaan syytteeseen
johtanut, on, luvalla sanoen, hiukan -- kuinka sanoisinkaan
-- eriskummainen! Väitän, että se käytäntöön pantuna on mitä
suurinta raakalaisuutta, että se ei ole ainoastaan hyviä tapoja,
vieraanvaraisuutta ja lähimmäisen rakkautta, vaan myös itseään Jumalan
pyhää tahtoa vastaan. Sen tulkinnan mukaan yksinpä haaksirikkoutuminen,
hukkuminen, ja mikä hyvänsä tapaus, joka on seurauksena siitä, että
luonnonvoimat, rajuilmat ja muut Korkeimman hallinnosta riippuvat
asianhaarat ajavat merimiehen rannoillemme, olisivat törkeitä lain
rikoksia. -- Syytetyt ovat ottaneet lastin väkijuomia Riiasta kuten jo
on sanottu, viedäkseen sen Narvaan, kuten myös on jo sanottu. Keskellä
Suomenlahtea yllätti heidät hirmumyrskyn tapainen rajuilma. Meri kävi
korkeana heitä vastaan. Haaksi ja kallis lasti, josta syytetty on
vastuussa Narvan kaupungissa, Venäjän Keisarikunnassa, oli joutua meren
saaliiksi, puhumattakaan kolmesta ihmishengestä. Jaalan päällikkö,
tuntien harteillaan raskaan vastuunalaisuuden Jumalan ja ihmisten
ja voimassaolevain asetusten, säädösten ja lakien edessä, ei nähnyt
mitään muuta keinoa aluksen kallisarvoisen lastin ja ihmishenkien
pelastamiseksi, kuin turvautua hätäsatamaan Suomen saaristossa. Tässä
tehtävässään on syytetty onnistunut ja on hän menetellyt miehen,
vieläpä jalon miehen kunnolla ja tarmolla ja ansaitsisi yhteiskunnan
ja Korkean Esivallan kiitoksen -- eikä suinkaan rangaistuksen. --
Uudistan siis syytettyjen nöyrän anomuksen, että Korkea Oikeus
harkitsisi oikeaksi kumota tämän kerrassaan eriskummaisen ja nähtävästi
pelkästä kateudesta, ilkeämielisyydestä tai vihasta ja kostonhimosta
tai ehkä lahjusten kiristysaikeessa herätetyn kanteen, sekä pyydän
nöyrimmiten syytettyjen nimessä lisätä, että kantaja tuomittaisiin
korvaamaan syytetyille sen vahingon, minkä on heille aiheuttanut tämä
pakollinen, jo kahdeksatta päivää kestänyt olonsa täällä Loviisassa,
kymmenellä hopearuplalla päivästä miestä kohti ja lisäksi alukselle
päivärahaa tarpeettomasta seisokista kaksikymmentä hopearuplaa päivää
kohti. Tämä on vähin, mihin syytettyjen taholta voidaan tyytyä,
sillä todennäköistä ja varmaakin on, että täällä tulliviranomaisten
laittomasti pidättämän jaalan kuljettaja ja omistaja, August Rantala,
on velvollinen Narvaan päästyään korvaamaan sen vahingon, minkä hän
on aiheuttanut tavaran vastaanottajalle, viivyttäessään lastia
hätäsatamassa senkin jälkeen, kun tuulet ja ilmat jo ovat olleet --
kuten täällä kaikki tiedämme -- jo lähes viikon ajan -- suotuisat.
Pyydän, että tämä tappionvaara korvattaisiin laivuri August Rantalalle
kerta kaikkiaan kahdella sadalla hopearuplalla ja että tämäkin korvaus
tuomittaisiin usein mainitun julkean syyttäjän suoritettavaksi. Lopuksi
pyydän Korkean Oikeuden kiinnittämään huomionsa siihen, että täkäläinen
tullipäällysmies, kapteeni Herman Hermanninpoika Hermansson, joka,
vaikka nämät viattomat merimiehet selvästi hänelle selittivät hakevansa
hätäsatamaa Vaherpään saaressa, joka kuuluu tähän läheiseen Loviisan
rannikkosaaristoon ja jonka Korkea Oikeus kyllä löytää merikortilta,
pidätti heidät ja toi tänne Loviisaan ja asetti heidät syytteeseen,
vaikka -- jos hän kerran epäili heidän kuljettavan salatavaraa Suomeen,
hän olisi heitä voinut silmällä pitää Vaherpäässäkin, niin kauan
kuin syytetyt siellä hätäsatamassa olivat, ja sen jälkeen voinut
saattaa epäilyksen alaisen jaalan jälleen aukealle merelle -- tai
vaikkapa Narvaan asti -- on tehnyt itsensä vikapääksi törkeänlaisiin
virkavirheisiin, tuomittaisiin voimassa olevain lakipykäläin mukaan
viralta pois pantavaksi, sekä lain säätämään korkeimpaan rahasakkoon
tai varojen puutteessa pidettäväksi säädetty aika vedellä ja leivällä.
Lisäksi pyydetään syyttäjälle ankaraa rangaistusta väärästä ilmiannosta
ja Korkean Oikeuden turhasta vaivaamisesta ja että juttu päätettäisiin
jo tässä istunnossa, jotta syytetyt, joiden ainoa, niukan toimeentulon
antava elinkeino on juuri merenkulku, rahdinteko jaalalla purjehtien,
pääsisivät lopultakin jatkamaan laittomasti ja törkeästi keskeytettyä
matkaansa päämääräänsä, Narvan kaupunkia kohti Venäjän Keisarikunnassa.
-- Olen puhunut."

Kantajan taholta pyydettiin puheenvuoroa:

"Kanne uudistetaan ja syytetyn väitteet kiistetään, sekä avonainen
puheenvalta jutun vastaisen käsittelyn aikana pidätetään. Samoin
uudistetaan pyyntö jutun siirtämiseksi."

Oikeuden puheenjohtaja:

"Asianosaiset astukoot ulos."

Hetken perästä kutsuttiin asianosaiset jälleen sisään kuulemaan
raastuvanoikeuden päätöstä.

Kantaja tuomittiin maksamaan syytetyille vaaditut korvaukset ja
päästämään heti vapaiksi purjehtimaan Narvaan. Oikeus oli katsonut,
että asianomainen tullipäällysmies, pidättäessään ja salakuljetuksesta
syytteeseen asettaessaan hätäsatamaa Vaherpään satamasta etsineet
syytetyt, on tehnyt itsensä vikapääksi virkavirheeseen, tosin
lieventävien asianhaarain vallitessa, eikä vastoin parempaa tietoaan,
ja myöskin syypääksi väärään ilmiantoon, mutta että syytettyjen kanne
tässä suhteessa raukeaa, koska syytettä ei ole tehty lainsäätämässä
järjestyksessä, mutta, mikäli laivuri August Rantala ynnä muut
tahtovat tässä suhteessa kannettaan ajaa, on siitä syyte nostettava
lain säätämässä järjestyksessä. Valitusosoitukset julistettiin
Loviisan kaupungin Raastuvanoikeudessa syyskuun yhdentenätoista vuonna
kahdeksantoistasataa ja seitsemänviidettä. Allekirjoitus.

Heti oikeuden istunnon jälkeen poistuivat syytetyt avustajansa kanssa
jaalalleen, josta pian poistuivat vahtina olleet tullimiehet.

Harvoin oli "Ukon" kajuutassa vietetty niin riemuisaa ja ilosta
ylivuotavaa juhlaa, kuin sinä iltapäivänä ja vielä illalla myöhään.

"Sinä säästät hyvän viinin tähän asti!" änkytti humalaisena pelastaja,
Riston kaivaessa kätköistään pullon punaista siirappimaista, niin
sanottua ruusuviiniä.

Pelastajalle maksettiin käteisellä pelastuspalkkio, kaksisataa, heti.
Lisäksi sanoi Risto:

"Kun sinä olet meidät näin pahasta pulasta näin julki jumalattoman
kätevästi pelastanut, tahdon minä palkita sinut, niin että tuntuu.
Tiedäthän, missä on Ryövärinsaari?"

"Kyllä. Se on etelänpuolella Vaherpäätä. Entä sitten?"

"Minä jätän sinne astian pirtua ja viisi ruusia palsamia, jotka saat
itse sieltä veneelläsi hakea, milloin sinulle sopii -- jos uskallat
ja osaat niitä kuljettaa. Ryövärinsaaren länsirannalla on eräs iso,
korkea kivi. Minä merkitsen sen kalkilla, että näet jo kaukaa. Siitä
kivestä kävelet sata askelta suoraan itää kohti. Etsi niiltä tienoin
kolme kiveä, asetettuina kissan jäljen muotoon. Niiden kivien alta
kaivat esille mainitut tavarat ja teet niiden kanssa, mitä hyväksi
näet. En luonnollisesti voi niitä tässä antaa ja kun tullikoirat minua
luultavasti seuraavat ulos merelle, en voi sanoa, milloin takaisin
Ryövärinsaareen pääsen. Siihen kulunee monta päivää. Kun tulee ensi
kerran sakea sumu ja on tuuli sopivalta puolelta, silloin nämä pojat
ilmaantuvat taas Ryövärinsaarelle purkamaan tätä Narvan lastia. Sitten
voit sinäkin käväistä siellä."

Samana yönä nosti "Ukko" purjeensa ja suuntasi ulos merelle tullijaalan
pysytellessä uskollisesti sen vanavedessä, kunnes eräänä myrskyisenä
yönä sumussa ja sateessa takaa-ajettavastaan eksyi ja palasi
asemapaikalleen.



PELTO-KALLUN OSA.


I.

Oli yö elokuun lopulla. Kolmipäiväisen myrskyn jälkeen huojui meri
loivissa ummikkaissa.

Tuulta oli enää tuskin ollenkaan. Ääneti vyöryivät ummikkaat lännestä
itään.

Itään painuivat myös viimeiset pilvet. Niiden yläreunan takaa kohosi
täyskuu valaen kultiaan vyöryville ummikkaille. Kello oli silloin
kaksitoista yöllä.

Muutama harva tähti loisti syyskesän yö taivaalla. Kuun ilmaannuttua
katosi niistäkin muutama.

Meressä kiilui tulia täsmälleen neljäkymmentäseitsemän suurempaa
ja samanverran pienempiä. Suuremmat paloivat kalastajahaapioiden
merkkilyhdyissä ja pienemmät olivat niinsanottuja sapalyhtyjä, pieniä,
tuulta ja merta kestäviä, meren pinnalla kelluvia, jotka olivat
kiinnitetyt ajoverkkojen uloimman verkon uloimpaan päähän. Siitä
tulesta näki kukin venekunta sekä oman että vieraan ajoverkkorivin
hännän eli savan. Nuo satakunta lyhtyä kiiluivat pimeällä merellä kuin
kiiltomadot rajattomalla niityllä. Ne muodostivat äsken ilmaantuneen
kuun ja sen kultaläikköjen kanssa vyöryvillä ummikkailla satumaisen,
ihanan kuvan. Kalastajat eivät kuitenkaan olleet tulleet merelle
haaveilemaan ja ihailemaan elokuun kuutamoyötä. He tiesivät että
myrskyn jälkeen on saalis hyvä ja sitä varten he olivat haapioilleen
ja verkkoineen merellä. He olivat laskeneet verkkonsa mereen,
syöneet ja juoneet teetä ja käyneet maata haapion keulapuolella
olevan varjon alle. Silläkään onnettomalla, jonka oli pysyttävä
valveilla, vahtiakseen etteivät verkot ajautuisi matalalle tai yhteen
naapurin verkkojen kanssa, ei ollut halua haaveiluun. Mikäli hänen
mielikuvituksensa toimi, askarteli se runsaan hailisaaliin ympärillä.

Tuulta oli enää sen verran, että se silloin tällöin ravisteli haapion
keulapuolen yli pingoitettua öljyttyä varjovaatetta ja puhalsi sen alla
nukkujille raitista ilmaa.

Myrsky oli ollut ensin lounaasta ja sitten lännestä. Virta kävi nyt
myrskyn jälkeen länteen, kuljettaen mukanaan haapioita ja verkkoja
vastalainetta ja vastatuulta.

Virta kuljetti kuusi syltä syvällä uivia verkkoja, joista viimeksi
laskettu oli pitkällä köydellä kiinnitetty haapion perälle. Haapio
seurasi vasten tahtoaan ja vasten ummikkaiden ja tuulen tahtoa perä
edeltä länteen päin hitaasti, kilometri kilometriltä, sikäli kuin yön
tunnit kuluivat.

Pelto-Kallun haapio oli pohjoisimpana. Kallu itse valvoi, pitäen vahtia.

Pelto-Kalluksi nimittivät naapurit häntä siksi, että hänellä oli tapana
muokata koko pihansa perunamaaksi. Muut, tavalliset ihmiset, tyytyivät
vähempään. Toiset sanoivat, että nimi oli peritty. -- Pelto-Kallun isää
jo muka nimitettiin Pelto-Simpkaksi. Oli miten oli. -- Pappi huusi
häntä nimellä Kalle Simonpoika Peltola.

Pyynti- ja saalistamisintonsa, kateutensa, riidanhaluisuutensa
ja petollisuutensa vuoksi vihasi Pelto-Kallua koko saarikunta.
Sananpartena oli lisäksi, että "jos mikä säilyy varkailta, ei se säily
Pelto-Kallulta".

Pelto-Kallun suvun jäsenillä oli nimittäin erittäin hämärä käsitys
omistusoikeudesta.

Pelto-Kallu silmäili merta ja nähtyään, että laivojen tulia ei näy ja
toisten verkkohaapioiden tulet ovat kaikki kohtuullisen matkan päässä,
hän istui alas haapionsa pohjalle. Hänellä oli vilu. Lämmetäkseen hän
keitti ja joi teetä. Sitten häntä alkoi armottomasti nukuttaa ja kun
tuuli heikkeni heikkenemistään ja kaikki näytti olevan ympäristössä
niinkuin olla pitääkin, oikaisi hän hetkeksi, ainoastaan pariksi
minuutiksi itsensä pitkäkseen painolastikivien päälle.

Hän nukkui kokonaan.

Kun hän heräsi, oli kello jo neljännestä vailla kolme ja yö oli jo
koko joukon valjennut, näkyivät jo, ei ainoastaan tulet, vaan toiset
haapiotkin ja meren pintaa kilometrimäärin.

Hätäisesti nousi Kallu ylös. Hän pelästyi pitkää nukkumistaan. Tuuli
oli nyt jo lakannut kokonaan. Ummikas kävi, mutta sangen heikosti.
Uteliaisuus saaliin suhteen oli ensimäinen selvä ajatus Kallun
herättyä. Hän päätti kokea hiukan, nähdäkseen onko kalaa verkossa.
Hän lappoi sisään köyden ja sitten alkoi varovasti vetää ensimäistä
verkkoa. Joku harva kala oli siellä ja täällä alipaulan puolella.
Kallu laski verkon takaisin. Saalis näytti olevan peräti huono. "Se on
ollut tuo kuun riivattu, joka taas on ajanut kalat verkoista", sähähti
Kallu hampaistaan itselleen ja antoi köyden mennä. Siinä laskiessaan
köyttä mereen hänen silmänsä osuivat erääseen omituiseen rykelmään,
joka kuulsi hänen silmiinsä oman sapalyhdyu suunnassa, hiukan oikealla.
"Kari on kuin onkin! -- Vaan mikä kari?" -- Kallu tarkasteli kompassin
varassa loistojen suuntia ja päätteli niiden mukaan asemansa ja
havaitsi ettei niillä paikoilla pitäisi olla mitään karia. Hän otti
luodin ja heitti sen mereen.

Kolmekymmentäseitsemän syltä.

Kolmekymmentäkahdeksan syltä.

Neljäkymmentä syltä.

Neljäkymmentä syltä.

"Ei hitto vie se ole kari! Ja mistäs se tänne olisi karin heittänyt?"

"Pitkä ja matala ja köyry selkä, kuin torpeedovene, mutta ei kulje,
eikä siinä ole tulia, eikä savupiippuja, eikä mastoja. Vedenalainen
vene? -- Ei sekään! -- Mikä piru se on?!"

Hän nykäisi housunlahkeesta toveriaan Parran Juonasta ja poikaansa
Anttua ja huusi:

"Nouskaa helkkarin kiireesti ylös! Verkot ajettuvat kiinni siinä
paikassa!"

Parran Juonas oli ensiksi ylhäällä.

"No mitä kohti ne sitten ajettuvat? Selvä merihän tässä on joka
kantilla."

"Vai selvä meri", sanoi Pelto-Kallu ja viittasi peukalollaan
länsiluoteeseen. "Katsohan tarkemmin tuonne päin, niin näet, jos
sinulla on silmistäsi apua!"

"Jaa mutt' totta vie on kuin onkin, mutta mikä se sitten on?"

"Mikä on! Siinähän se kysymys onkin!"

Parran Juonas nousi ylös piitalle seisomaan tarkemmin nähdäkseen.

"Eihän vain ole", sanoi hän pitkäveteisesti, "laivanhylky, joka on
törmin aikana kääntänyt kölinsä kuivamaan."

"Laivanhylky se ei ole. Ja oli mikä oli, vedetään verkot ja mennään
katsomaan. Päivä kohta nousee. Ei tässä enää kalat verkkoihin ui. --
Hei Anttu! Ylös ja airot käteen!"

Verkot vedettiin miltei tyhjinä. Siihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa
kiinnittää huomiota. Mieli paloi miehillä paremman saaliin perään. Jo
verkkoja vedettäessä jouduttiin hiukan lähemmä tuota outoa löytöä,
mutta vieläkään ei siitä saatu selvää, mikä se on. Kun viimeinen verkko
ja sapalyhty oli saatu veneeseen, tarttui joka mies yht'aikaa ja ääneti
airoonsa ja parin kilometrin soutu alkoi.

Pahin pelättävä oli, että toisetkin veneet huomaisivat tämän
eriskummaisen homman. Toiset olivat kuitenkin niin paljon etelän ja
kaakon puolella -- kolme, neljä kilometriä, etteivät ainakaan vielä
näyttäneet mitään huomaavan. Perille päästyä nähtiin, että "karin"
muodosti noin sata metriä pitkä ja noin kolmekymmentä metriä leveä
lautta yhdeksän tuumaa leveitä ja neljä tuumaa paksuja lankkuja, niin
paksussa kerroksessa, että kolme miestä sai kävellä sen päällä kuin
laivan kannella. Meren käynnissä se vielä hiukan liikkui ja taipuili ja
syntyi omituista porinaa ja nurinaa, kun lankut hankasivat yhteen.

"Myrskyn aikana on meri pyyhkäissyt koko kansilastin pois jostain
höyrylaivasta -- purjelaivoilla ei ole näin suurta kansilastia", oli
Parran Juonaan ensi arvelu.

"Tämä on nyt niinkuin minun saaliini", sanoi ärähtäen Pelto-Kallu.
"Minäpä tämän löysinkin. On siinä leipää muutamaksi vuodeksi, vaikka ei
saisi kalaa nähdäkseenkään, muualla kuin padassa."

Parran Juonas, joka oli vanha, valkopartainen ukonkäryläs, ei virkkanut
siihen mitään. Latasi vain piippuaan ja poltteli sitten.

"Katsos pakanaa kun on rouhaissut yhdeksän tuuman lankun poikki,
niinkuin tulitikun", sanoi hän savutellen ja viitaten jalallaan erästä
murtunutta lankkua.

"Niin no, mitäs se sellainen painon alla on", sanoi Kallu.

"Mutta eiköhän se vanha tapa", saneli Parran Juonas painokkaasti,
katsomatta Kalluun, "se vanha tapa ole, että saalis jaetaan, oli se
kaloja tai lankkuja."

"Mitäs joutavia sinä puhut? Ja enhän minä niin paha mies ole kuin
luulet. Annanhan minä tästä muutaman lankun sinullekin, jos olet hiljaa
ja teet kuin käsken."

"Se on nyt sillä tavalla, että meitä on tässä kolme miestä ja haapio.
Jos vanhat saaliinjaot paikkansa pitävät, tulee yksi osa sinulle,
toinen osa pojallesi, kolmas osa haapiollesi ja neljäs osa minulle."

"Sinulle neljäs osa! Oletko sä ihan hölmö. Vanha mies ja viitsii
haastaa tuolla tavalla!"

"No kuka tässä nyt hölmö lie, sinäkö vai minä, arvaa itse. Tästä on
maalle ainakin viisitoista kilometriä. Haapioon sopii korkeintaan
neljä tusinaa. Se olisi tusina osalle -- korkeintaan, sanon sen vielä.
Loput jäävät tänne. Eivät ne ole sinun eikä minun. Tästä ei ole enää
pitkää aikaa päivän nousuun. Toisetkin huomaavat ja tulevat tänne
saaliin jaolle, eivätkä kysy sinulta, enemmän kuin minultakaan, kenenkä
lankkuja nämä ovat. Ottavat totta vie osansa, minkä ennättävät ja minkä
voivat korjata."

"Käydäänpäs pois istumaan ja juttelemaan. -- Sinulla on satamassa iso
jahti. Mene sinä Antun kanssa maihin nyt heti. Jättäkää verkot maalle
ja tuokaa jahti tänne. Minä jään vahtiin tänne siksi aikaa. Vaikka
lakiin mentäisi, niin tavara on minun, niin kauan kuin minä istun sen
päällä. Niin minä tässä seilaan kuin oman laivani kannella. Tämä on
minun ja tästä minä annan, minkä annan. Minä olen täällä vahdissa ja
sinä Antun kanssa seilaat tavaraa maihin, niin kauan kuin piisaa. Saat
neljännen osan, jos siihen suostut. No, mitäs sanot! Eikö kelpaa --
vai!"

"Jos minun jahtini seilaa näitä maihin, en minä tyydykään siihen
neljänteen osaan..."

"Mitä perhanaa! Itsehän äsken pyysit neljättä osaa!"

"Niin, se oli äsken, mutta nyt on jako toinen: Sinulle yksi osa,
pojallesi toinen, minulle kolmas ja jahdilleni neljäs osa."

"Sinulle puolet! -- Suus kiinni!"

"Pidä sinä leipälaukkuasi pienempänä! Istu täällä vaikka loppuikäsi!
Minun jahtini ei nosta koukkuaan ylös sataman pohjasta ilman omaa
osaansa. Se on sanottu! -- Ja poika! Lähdetään soutamaan maihin. Isäsi
jää lankkujaan vahtimaan!"

Parran Juonas nousi.

"No tuohon käteen", sanoi nousten Pelto-Kallu. "Kun sinä tahdot nylkeä
minulta pöksyt jaloistani, niin oli menneeksi! Mikäs tässä auttaa! Saat
puolet, jos rupeat puulaakiin."

"Niin että kaksi osaa sinulle ja kaksi minulle..."

"Niin -- no mitenkäs muuten, kun et sinä vähempään tyydy."

"No kättä päälle sitten ilman vierasmiestä ja pysy sanassas!"

Parran Juonas ja Anttu läksivät soutamaan kotiin. Pelto-Kallu jäi
lankkujen vahtiin. Yhden airon hän otti haapiosta ennen sen lähtöä --
kaiken varalta -- ja eväskontin.

Yksin jäätyään Pelto-Kallu ensi töikseen laittoi itselleen sopivan
makuutilan kolmesta lankusta, jotka asetti vierekkäin.

Ei sopinut seisoskella, eikä juuri istuakaan.

Olisivat nimittäin toiset helpommin nähneet tämän "karin".

Hän pani tupakan palamaan ja oikaisi itsensä loikomaan.

Meren loppulaineet kiikuttelivat hänen uivaa saartaan, hänen
rikkauttaan ja omaisuuttaan.

Vesi lotisi niin mukavasti lankkuihin jossain alempana.

Hallit parkuivat pohjoisessa olevalla luodolla. Ne olivat jo
lopettaneet kalastuksensa nekin ja riitelivät nyt aamun koitossa
makuupaikoista ahtaalla letolla. Sieltä kuului yli tyynen meren väliin
kuin naurua, väliin kuin lapsen itkua ja naisten laulua tai koiran
ulvontaa ja väliin pauhua ja kiljuntaa kuin miesten rantakäräjillä.

Näihin ääniin nukkui Pelto-Kallu.


II.

Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan. Kallu näki unta halliparvesta,
joka hyökkäsi hänen lauttansa kimppuun. Lienevätkö aikoneet ryöstää
lankkuja, vai ottaa itselleen makuupaikan. Kuka niitä ymmärsi! Kosken
pauhinalla ne vaan hyökkäsivät luodoltaan Kallun lautalle. Pian kohoili
niiden isosilmäisiä päitä joka puolelta. Kallu hätääntyi. Niitä oli
niin paljon ja ne katselivat häntä niin hirveillä silmillä, että
hän oli menettää tajuntansa. Onneksi hän äkkäsi airon kupeellaan.
Kallu tarttui airoon kiinni lapapuolelta ja lyödä mäiskäytti sen
tyvellä likimmäistä. Sen kallo meni mäsäksi, mutta samalla muuttui se
ihmiseksi, nuoreksi naiseksi, joka kuolevan viimeisellä syyttävällä
katseella silmäili Kallua, joka tämän katseen edessä sai pahat
omantunnon vaivat ja rupesi vapisemaan.

"Miksi surmasin minä ihmisen!" huokaili Kallu tuskissaan. "Eikö
mitenkään sinua enää voida pelastaa?" -- "Ei mitenkään", kuiskasi
kuoleva ja ummisti silmänsä.

Samassa oli koko halliparvi muuttunut ihmisiksi. Ne huusivat täyttä
kurkkua:

"Kuolema murhamiehelle! Kuolema murhamiehelle!"

"Mitenkä me hänet kuoletamme?"

"Hautaamme elävältä", julisti halli, joka oli muuttunut tuomariksi.

Ja lautakunta huusi kuorossa:

"Amen!"

Kallu viskattiin kuoppaan, joka oli kaivettu erään kaukaisen,
asumattoman saaren rantahiekkaan.

Aurinko nousee.

Hautaajat alkavat luoda hiekkaa Kallun päälle.

Osa siitä rapisee hänen silmilleen. Niitä alkaa kirvellä.

Nyt on hän jo vyötäisiään myöten hiekassa.

Lapiot kilkkavat pieniin kiviin, joita on hiekassa.

Yhä mätkivät lapiomiehet hiekkaa alas.

Heittäjistä näkyy vain yläosa ruumista haudan reunan yli joka kerta,
kun he viskaavat hiekkaa.

Ne tekevät työtään tunnottomasti.

Ei säälin värettä näy niiden kasvoilla.

Lapioivat kuin pellon ojaa.

Voi armottomat itseänne!

Kallun leuka on vielä yläpuolella hiekan.

Hän alkaa puhua:

"Mitä hyötyä teillä on minun hautaamisestani, rakkaat miesparat!
Päästäkää minut ylös. Täällä ei ole muita näkemässä. Minulla on
kotona tuhat -- kolmetuhatta -- patiisilankkua. Niistä saatte
viisitoistatuhatta markkaa. Sillä saatte talon, tai muuta hyvää. Saatte
nuo lankut ottaa, jos päästätte minut. Ei teille siitä tule mitään.
Minä vannon ja vakuutan, että menen kaukaisiin vieraisiin maihin,
enkä koskaan enään näyttäydy täällä. Olen kuin kuollut ja kuopattu.
Lähdettyäni tästä lapioitte tämän kuopan umpeen ja kaikki luulevat
minun makaavan siellä. Ei teillä ole mitään hyötyä, jos hautaatte
minut, mutta saatte kolmetuhatta lankkua, jos päästätte. Ottakaa
talonikin jos tahdotte... Ottakaa rahanikin -- niitä on paljon..."

"Mitä se konna haastaa?" kysyi suurin lapiomiehistä ja viskasi alas
niin ison lapiollisen hiekkaa, että Kallun pää kokonaan peittyi ja
hänen alkoi olla tukala elää. Hän pelkäsi tukehtuvansa, mutta huomasi
ilokseen, saatuaan kahmalonsa kasvoilleen, että ohuen hiekkakerroksen
läpi virtaa kyllä ilmaa hänen kahmaloonsa ja siitä voi sitä vetää
keuhkoihinsa, miten paljon haluaa. "Oo! -- Minä elän, -- vielä ainakin
vähän aikaa!"

Samassa pälkähti hänen päähänsä uusi pelastussuunnitelma:

Hän päätti tämän juuri keksimänsä hengityskeinon varassa jäädäkin,
lapiomiesten mentyä, kokonaan elämään ja sopivassa tilaisuudessa
poistua täältä terveenä, ei muuta kuin vetää jalkansa koukkuun ylöspäin
-- oh, sehän käy helposti! -- ja sitten varovasti kohottaa päätään,
varovaisesti, hyvin varovaisesti, ylöspäin, ettei hiekkakerros tule
pään päällä niin paksuksi, ettei enää läpäise ilmaa -- ja niin
vuorotellen. Se on kuin kiipeämistä.

Hän koukisti jalkansa niin ylös kuin voi. Sitten hän kohotti
yläruumistaan. Hiekan paino oli suuri. Ankaralla ponnistuksella sai hän
päänsä kohoamaan, mutta liike oli liian raju. Hiekka liikahteli hänen
päänsä kohdalla. Sen huomasivat lapiomiehet ja sanoivat:

"Katsos veitikkaa, katsos veitikkaa! Se elää vielä!"

Samassa se suurin lapiomiehistä kohotti sen kauhean teräslapionsa,
jonka terä välähti ylhäällä auringon kiillossa kuin piilukirves, ja
löi sillä suoraan alas hänen päälakeensa sellaisella iskulla, että
hänen päänsä halkesi. Kallu tunsi kuolevansa, mutta onneksi hän heräsi
samassa. Hän makasi lautalla selällään, kädet silmillä. Hän oli juuri
oikaissut itseään ja lyönyt päälakensa erään lankun särmään.

Iloissaan, että vielä eli ja että se olikin vain unta, kohottautui
Kallu istumaan. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Hänen
silmiään huikaisi. Hänen päälakeaan kirveli. Vuoroin hieroi
häh silmiään ja vuoroin päälakeaan. Hän alkoi tehdä huomioita
ympäristössään. Se oli kokonaan muuttunut. Lautan ympärillä oli paljon
haapioita ja toisia yhä tuli. Likimmät olivat asettuneet paikoilleen
lautan sivuun. Miehet niissä tupakoivat ja juttelivat ja toisinaan
ottivat jonkun aironvedon, pitääkseen haapionsa lautan sivussa.

"Mitä helkuttia te täällä teette!", karjasi Kallu, näyttäen hampaitaan.

"Mitä sinä sitten täällä teet", kuului eräästä haapiosta.

"Pitää se olla miehen mieli ahneuden villitsemä", saneli taas joku
ivallisesti. "Ei sitä vain kuka hyvänsä tavallinen ihminen jäisi tänne
meren keskelle ypöyksinään irtonaiselle lankkulautalle makailemaan.
Olispa alkanut tuulla vähän kovemmin ja laine noussut, niin olisi
saanut nähdä mitenkä käy."

"Se ei kuulu teille, senkin oinaat! Hautokaa tiehenne täältä joka
sorkka!"

"No hyvä mies, ole nyt hiljempaa! Pitihän meidän tulla katsomaan, ettei
sinulle mitään pahaa tapahdu. Näethän, että on ruvennut tuulemaan
luoteesta. Sinun turvanasi on vain -- 'pari lautaa' -- niinkuin sanassa
sanotaan. Tuuli lienee, että miehissä tässä jo alettaisiin, ennen voi
yltyä ja hajottaa sinun lauttasi. Parasta kuin meri ennättää. Tule pois
haapioon, miesparka."

Kallu nousi seisomaan, otti aironsa uhkaavasti ylös ja huusi:

"Tästä saa kalloonsa se, joka pistää näppinsä yhteenkään lankkuun! Nämä
ovat minun lankkujani! Ettekö näe, että seison omalla lautallani!"

"Toisen puulaakin merkit näissä lankkujen päissä näkyy olevan!
Ei näissä Pelto-Kallun puumerkkiä ole yhdessäkään", sanoi eräs
likimmäisestä haapiosta, tirkistellen ivallisen tarkasti lankkujen
päitä. -- "Tämä Kallu kun on lapsesta asti ollut niin huono kirjamies,
luulee varmaankin omiksi puumerkeikseen noita punaisia merkkejä, joita
on lankkujen päissä. -- Ei hyvä mies, tule vain pois tänne haapioon, me
ruvetaan tässä tekemään lankkujen kanssa ristillistä tasajakoa."

"Yrittäkääpäs", huusi Kallu, "lakiin ja oikeuteen siitä mennään!"

"Olithan sinä siellä laissa ja oikeudessa jo kaksi kuukautta viime
vuonna -- niitä härän nahkoja parkitsemassa", kuului jostain kauempaa.
-- Se oli hirveä loukkaus ja viittaus Kallun epäkunnialliseen
entisyyteen. Pari vuotta sitten ajoi syksyllä lumimyrskyssä ja yöllä
maalle laiva, joka toi härän vuotia Amerikasta. Moni mies niitä vuotia
varasti -- jokainen siinä saaressa, mutta kiinni eivät joutuneet muut
kuin Kallu, joka yksin annettiin ilmi. -- Sanottiin: "Antaa Kallun
kärsiä kaikkien puolesta." -- Hän joutui syytteeseen ja sai vankeutta
kaksi kuukautta.

Kallu tunsi olevansa kuin susien ympäröimänä. Hän tiesi etteivät ne
tulisi hänelle armoa antamaan.

Kotisaaresta päin luovi vastatuulta Parran Juonaan jahti. Se oli vielä
kaukana. Jumala ties, ennättääkö se edes pelastamaan hänet uimasiltaan.
-- Tuuli on heikko ja vastainen.

Piirittäjät epäröivät. Kallun vetoaminen lakiin ja oikeuteen tuntui
heistä pätevältä. Kukaan ei uskaltanut alkaa "jakoa".

Haapioiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Pian oli lautan
ympärillä kaikki puolisensataa verkkohaapiota. Toinen toisensa jälkeen
ne olivat heti, saatuaan verkkonsa vedetyiksi, alkaneet soutaa
katsomaan, mikä ihme siellä on, johon muut jo ovat kokoontuneet,
laivanraatoko vai ihmisen.

Tupakoitiin ja tehtiin äänekästä pilaa Kallusta ja hänen "laivastaan".

Kallu käveli rauhattomana lautallaan valmiina iskemään airon tyvellä
sitä, joka yrittää kajota hänen lankkuihinsa.

Eräs haapio oli jo arveluttavan lähellä. Keula kolkki jo erään puoli
irtonaisen lankun ulointa päätä. Kallu pysähtyi kohdalle ja ärjäsi:

"Pysytkö kauempana siitä!..."

"No ei tästä päälle tulla. Saanee noita nyt edes katsella."

"Katsele kauempaa", sanoi Kallu ja lykkäsi airollaan haapiota edemmäksi
lautasta. Airon kärki lipsahtikin irti haapion keulapuusta ja sattui
keulapiitalla istujan selkään.

"Pysy kauempana lautallas, roisto!" huusi satutettu ja sieppasi aironsa
lyöntiasentoon ja hänen toverinsa soutivat haapion rytinällä kiinni
lautan kylkeen ja tappelu alkoi. Kallu anteli iskujaan lautaltaan ja
toinen haapionsa keulasta. Airot iskivät toisiinsa ja pian halkeili
toinen ja pian toinen airon lapa. Sirusia lenteli niistä yltympäri.
Kuului huutoa ja naurua.

Pian alkoi muutakin toimintaa.

Vanhemmat miehet yhä juttelivat siitä, etteiköhän sittenkin Kallulla
ole oikeus lankkulauttaan, koska hän sen on löytänyt ja seisoo itse
sen päällä vahdissa. He epäröivät ja pysyttelivät kauempana -- jopa
esittelivät poislähtöäkin. "Katsotaan nyt vielä, mitä tästä tulee",
tuumivat nuoremmat.

Alkanut tappelu vaikutti kiihdyttävästi joukkoon. Vastakkaisella
puolella lauttaa oli eräs nuorten miesten haapio soutanut kiinni
lauttaan ja miehet alkoivat ottaa lankkuja haapioonsa. -- Kuului huuto:

"Kallu, Kallu! Jo vievät!"

Kallu juoksi airoineen sinne ja sai juuri paraiksi "varkaat" sieltä
pois ajetuksi, kun äskeinen tappelutoverinsa kuulutti: "Niin, mitäs
me miehet tässä jouten aikaa vietetään! Huvetaan lastaamaan tavaraa
itse kukin haapioonsa! Jos tämä Kallu nostaa jutun lankuista, nostan
minä jutun murhayrityksestä!" ja alkoi vetää tovereinensa lankkuja
haapioonsa.

Tuli tarttui.

"En minä tässä tahdo vähemmälle jäädä kuin toinenkaan", tuumi mies
toisensa perään soutaen niin lähelle kuin tungokselta pääsi. Jo syntyi
siellä täällä riitaa ja tappelun kahinaa jakajien kesken, sillä
jokainen olisi tahtonut olla likinnä.

Kallu riehui airoineen kuin hullu. Kun hän tällä puolen sai roistot
loittonemaan, hyökkäilivät ne kiinni muilla puolilla. Hiki päässä
juoksenteli hän puolelta toiselle. Joillakin oli keksit mukanaan,
ja sieppoilivat niillä lankkuja. Eräs nykäisi keksillään juuri sitä
lankkua, jolla Kallu seisoi. Kallu kaatui lankkukasalle ja satutti
kyynärpäänsä ja nenänsä. Keksimies sieppasi Kallun kirvonneen airon
haapioonsa ja niin oli Kallu nyt sekä haavoitettu että aseeton.
Hirveästi sadatellen hän väisteli luisuvia lankkuja ja koetti saada
kouraansa merivettä, hautoakseen nenäänsä. Kaikkialta ajettiin hänet
pois.

"Tul' pois tänne haapioon, Kallu", sanoi hänen likimmän naapuritalonsa
isäntä. "On täällä sinulle tilaa. Mereenhän sinä miesparka muuten
joudut."

"Joudun mihin joudun, se ei ole sinun asiasi! Kyllä muistan sinut
niinkuin toisetkin, kun tästä maalle päästään", kähisi Kallu.

Lautta harveni harvenemistaan. Yksi kohta keskellä enää kannatti, mutta
jo sekin hajosi rytinällä, kun joka taholta vetivät pois lankkuja ja
yltyvä merenkäyntikin joudutti lautan hajoamista.

Haapio toisensa jälkeen tuli lastiinsa, nosti purjeensa ja suuntasi
hyvää myötäistä kohti kotirantaa, jättäen tilaa toisille myöhemmin
tulleille. Joka haapio oli lastissa lankuista. Lisäksi oli jokaisella
perässään hinattavana iso lautta samaa tavaraa.

Viimeinen haapio, joka sai vain puoli lastia, tarjosi Kallulle
pelastusta. Ylpeänä Kallu sen hylkäsi. Kun ei miestä voitu jättää ihan
pelkän veden varaan, jätettiin hänen turvakseen neljä lankkua. Niiden
päällä seisoen purjehti Kallu samaan suuntaan kuin toisetkin jos kohta
hitaammalla vauhdilla. Ei eläessään ollut Kallu joutunut sellaisen
häväistyksen ja nöyryytyksen alaiseksi!

Parran Juonaan jahti lähestyi, mutta onnettoman hitaasti. Purjehtijat
kyllä koettivat parastaan, mutta minkä sille teki. Kun ei kulje sen
kovemmin, niin ei kulje!

Kallun nykyisen lautan muodostivat kolme pitkää rinnakkaista lankkua,
joiden yli poikittain oli neljäs lyhempi, murtuneen lankun pätkä.
Viimemainitun päällä seisoi Kallu. Meri huuhteli yli joka aika ja oli
hänellä täysi työ pitää lankkuja koossa.

Eväskontin ja hattunsa oli hän menettänyt, hatun jo ensimäisen tappelun
aikana ja eväskontin ties milloin. "Hatusta viis, mutta eväskontti
olisi poikaa", tuumi Kallu, jolla alkoi olla hirveä nälkä ja vilu.

Airon olivat lähtiessään antaneet takaisin. Se oli hyvään tarpeeseen
nyt, hoitaessa lauttaa ja pysytellessä pystyssä tällä kolisevalla ja
huojuvalla pohjalla.

Pari kertaa hälinän aikana Kallu oli jo kaulaansa myöten ollut
vedessä. Hänelle johtui nyt mieleen kellonsa, mitenkä se jaksaa. Eipä
hulluimminkaan. Vähän vettä kuorien välissä, mutta käveli se, niinkuin
ainakin. Näytti olevan kymmentä vailla kahdeksan. "No onpa se aika
mennyt sukkelaan!"

Tuuli kääntyi jälleen länteen. Onneksi sattui Parran Juonaan
"Samuli" olemaan tarpeeksi ylhäällä tuulen päällä ja tuli nyt sieltä
puolimyötäistä Kallua kohti. Neljännestunnin perästä "Samuli"
kääntyi pamisevin purjein päin tuuleen ja hiljentäen vauhtiaan laski
Kallun heikon aluksen "kupeelle". Anttu ja Parran Juonas auttoivat
jäykistyneen ja kohmettuneen Kallun "Samulin" kannelle. Sama tehtiin
lankuille, joista yksi kuului Kallulle, yksi Antulle, yksi "Samulille"
ja yksi Parran Juonaalle. Arvalla ratkaistiin pätkän kohtalo ja arpa
lankesi Kallulle. Parran Juonaan sisu kuohui. "Olisinhan tuon haapion
lastin joutanut tässä saada minä, niinkuin muutkin", ajatteli hän.
Mutta nähtyään Kallun kurjan ja masentuneen tilan, ei hän sanonut
mitään.

Kallu kompuroi kajuuttaa kohti, kasvot sinisenä vilusta ja kysyi:

"Onko teillä mitään keitettyä -- ruokaa tai juomaa?"



KAKSI TULLITARKASTUSTA.


I.

Suuren salaperäisyytensä vuoksi täytyy tämän kertomuksen aihetta
käsitellä varovaisesti. Kaikki nimet, niin tapahtumapaikan kuin
henkilöidenkin on väärennettävä tai kokonaan salattava. Molemmilla
menettelytavoilla on se yhteinen hyvä puoli, että asianosaisten ei
tämän jälkeenkään tarvitse hävetä.

Näyttämönä on korkeavuorinen merensaari, jossa on kaksi kylää. Kylien
nimiä, Jumalan kiitos, ei meidän tarvitse väärentää, eikä salata.
Käytämme niistä puhuessamme vain niiden haukkumanimiä. Aikojen alusta
asti ovat näiden kylien asujamet pysyneet sotajalalla toisiaan vastaan.
Ei ainoastaan ihmiset, vaan koiratkin. Tästä riidasta ja vihasta
johtuu, että eteläinen kylä nimittää pohjoista kylää Kalkutaksi ja
pohjoinen kylä eteläistä kylää Honoluluksi. Edellinen, Kalkutta, on
saanut luultavasti nimensä siitä, että siellä on sijainnut, Venäjällä
koleran riehuessa, kolerasairaala ja tarkastusasema kaikkia Venäjältä
ja saaren ohi Suomeen aikovia laivoja varten. Nimitys Honolulu on
nähtävästi lähtenyt pelkästä kateudesta ja kiukusta, sillä sitä
emme voi mitenkään selittää, eikä se edes sisällä pisaraakaan
leikillisyyttä, kuten oikean haukkumanimen tulisi. Suoraan sanoen:
Nimitys Honolulu on pelkkä törkeä haukkumasana!

Kummassakin kylässä on tullivartio. Päävartio on Kalkutassa, jossa myös
saaren kirkko sijaitsee.

Päävartiossa palvelee kaksi vartijaa ja päällysmies. Honolulussa vain
yksi vartija.

Satama sijaitsee Kalkutassa. Se on hiekkarantainen, pyöreä allas, noin
neljäsataa metriä läpimitaten ja yli kolme metriä syvä. Kapea salmi
johtaa merelle.

Satama on aina aluksia täynnä, vieraita ja omansaarisia -- paitsi
talvella, jolloinka omat ovat maalla ja vieraat poissa. Suurimmat
kaljaasit omista ovat talvellakin kiinnijäätyneinä, ankkurissa
satamassa.


II.

Syyskuussa vuonna yhdeksäntoistasataa ankkuroi maan taakse, Honolulun
kohdalle, eräs honolululainen kaljaasi.

Oli kova itämyrsky. Näytti siltä, kuin ankkuriin käynti olisi
johtunut siitä. Sillä puolella maata nimittäin oli tapana pitää
tuulta itämyrskyillä. Tälläkin kertaa siellä oli ankkurissa, paitsi
nyt ankkuroitunut kaljaasi, jo ennestään kaksi isoa höyrylaivaa, yksi
sotalaiva ja yksi virolainen perunajahti, jotka eivät kuulu tähän
kertomukseen.

Sillä varjolla, että kaljaasin miehistö pääsisi kotiinsa saunaan piti
saada tullitarkastus heti. Yksi miehistä lähetettiin siis suorinta
tietä yli vuorien Honoluluun. Matkaa oli noin tuhat kaksisataa metriä.

Tullivartija, jota myös odotti lauantaisauna -- hänen emäntänsä jo oli
käynyt ilmoittamassa, että sauna on valmis -- ei ollut oikein halukas
lähtemään vaikeaa vuoripolkua länsirannalle. Hän sanoi:

"Menkää Kalkuttaan, siellä kyllä teidät tarkastetaan pyytämättännekin."

"Asia on nyt, hyvä setä, sillä tavalla, että jos me lähdetään
purjehtimaan ympäri pohjoispään satamaan, ennättää jo tulla myöhä yö.
Sitten ei saisi tullia enää ilman yörahaa ja huomenaamuna täytyisi
taas maksaa pyhäraha. Sen lisäksi on tuuli niin kova, ettei satamaan
pääsystä senkään vuoksi tulisi mitään, eikä me voitaisi jäädä ilman
tullitarkastusta alukseen makaamaan ties kuinka kauaksi. Tule hyvä mies
laskemaan meidät, että päästäisiin vielä tänä iltana saunaan!"

"No mikä tässä muukaan auttaa. Ja miksette te voineet tulla tänne kylän
eteen -- -- --!"

"No ymmärtäähän tämän viisivuotias lapsikin, että vaikka me olisi
purjehdittukin tähän kylän eteen, että lentämälläkö sinä olisit
alukseen tullut!"

"Kovahan tuo taitaa olla tuuli, koska uunikin noin humisee ja saarnista
näkyy olevan tippunut oksia pihalle. Kovahan tuo näkyy olevan tuuli.
Taitaa olla myrsky. Mitenkä te pääsitte Virosta lähtemään ja tulemaan
tällaisella ilmalla?"

"Leipä käskee ja vaate vaatii! Talo köyhä ja lapset pienet! Täytyy
yrittää kaikilla ilmoilla."

Keskustelun aikana oli tullivartija saanut itsensä lähtökuntoon.


III.

Sillä aikaa olivat alukseen jääneet miehet soutaneet jaalalla maihin
kolmekin kertaa, tuoden mukanaan joka kerralla isompia ja pienempiä
esineitä, sellaisia, joita ei oikein voinut näyttää tullimiehelle.

Kaljaasi huojui saaren, eli 'maan' ympäri käyvässä ummikkaassa
ankkuriinsa vangittuna parin sadan metrin päässä rannasta, eräässä
lahdessa.

Pian oli tullivartija hakijansa kanssa rannalla. Hänen vanha
merimiehensilmänsä kiintyi heti kahteen seikkaan: Ensiksi, kaljaasin
ankkurin, ketju riippui jyrkästi alas keulasta, joka merkitsi,
että sitä oli laskettu vain vähän; toiseksi, aluksen peräpurje,
pohjareivissä, oli ylhäällä. Nämä kaksi merkkiä herättivät
tullimiehessä eräitä epäilyksiä. Hänen mielikuvituksessaan risteili
kymmeniä kysymyksiä. Niistä valikoi hän yhden, jonka sinkautti
hakijalleen: "Ankkuroiminen näyttää olevan toimitettu hyvin lyhyeksi
ajaksi?"

"Niin -- no -- eihän se ankkuri mikään ijankaikkinen pohjassaolija
olekaan. -- Yhden kerran siellä, toisen kerran täällä. -- Aina asiain
mukaan."

Pian oltiin aluksen kannella. Tarkastus ei kestänyt kauan.
Tullivartija: "Tyhjänä Virosta?" Laivuri: "Tyhjänä. Painolastissa."
Varmuuden vuoksi kuitenkin tullimies tarkasti lähemmin laivan joka
paikan. Mitään epäilyttävää ei löytynyt. Laivuri tarjosi tupakan.
Seisottiin kannella ja tupakoitiin. Pitkään aikaan ei vaihdettu
sanaakaan.

"Purjeet käärimättä ja peräpurje ylhäällä?" sanoi lopulta tullimies.

"No -- jätettiin käärimättä, ettet epäilisi niihin mitään käärityn",
sanoi laivuri, tekeytyen leikilliseksi ja nauraen. Sydämessään hän
kirosi ja sanoi vartijalle: "Menisit nyt jo matkaasi, kun olet
nuuskimisesi nuuskinut, että tässä paremmat ihmiset pääsisivät
jatkamaan matkaansa." Sitten hän lisäsi ääneen, kun näki, että
tullimies sittenkin epäilee jotain itseltään salattavan: "Ja suoraan
sanoen, kyllähän tässä miehissä vähän sitäkin tuumittiin, että jos
purjehdittaisiin vielä satamaan, yhtä mittaa. Taitaa tuo tuuli vetää
etelään ja ehkä länteenkin. Se on jo vähän heittänyt. Taitaapa jo
satamaankin päästä. Jos vahtimestarille sopii, niin mennään yhtä
matkaa..."

Se oli suomeksi että "mene nyt jo maihin!"

"Kiitos vaan! Kyllä minun on mukavampi mennä tästä yli maan, samaa
tietä mitä tulinkin."

Jolla otettiin kupeelle. Yksi miehistä laskeutui siihen ja sitten
tullimies ja niin soudettiin hänet jälleen maalle.

Tullimies jäi rantakalliolle katselemaan kaljaasin lähtöä.

Jolla palasi laivalle, mutta laivan lähdöstä ei näyttänyt tulevan
mitään. Vokka vedettiin ylös, mutta siihen supistuivat lähtöpuuhat.
Miehet hävisivät kannelta kajuuttaan.

Kului niin runsas neljännestunti. Tullimies älysi, että miehet
laivassa näkevät hänen yhä seisovan rantakalliolla ja odottavat hänen
häviämistään. "Tapahtukoon tahtonne, vekkulit", saneli itsekseen
tullimies ja alkoi kiivetä kalliota ylös, kadoten metsään. Toista tietä
hän kuitenkin mitä kiireimmin palasi rantaan ja kätkeytyi louhikkoon,
josta oli sopiva tirkistellä kivien välistä. Hänellä oli näköpiirissään
koko lahti, mutta itse hän oli täydellisesti näkymättömissä. Sieltä
väijypaikastaan hän näki, kuinka jolla souti maista kaljaasiin päin,
kaksi miestä sisässä. Olivat siis ennättäneet jo käydä maissa.

Kupeelle päästyä nostettiin jollasta kaljaasiin neljä isonpuoleista
esinettä ja useita pienempiä. Pari kertaa vielä kävi jolla maissa.
Tullimies oli vähällä joutua ilmi, sillä yksi miehien kätköistä oli
hänen edessään, samassa louhikossa. Jollaan vietiin siitä kolme isohkoa
astiaa.

Asia oli selvä. "Minua on koetettu vetää nenästä", sähisi tullimies
itsekseen, "mutta katsokaa oinaat, kuka viimeksi nauraa!"

Jolla sousi jälleen kaljaasille. Astiat hilattiin taljoilla kannelle ja
siitä ruomaan. Sitten nostettiin jollakin kannelle. Ankkurikela alkoi
kilkattaa. Yksi miehistä oli peräsimessä, kaksi kelasi ankkuria. Pian
oli alus irti. Muutkin purjeet vedettiin ylös ja tiukattiin tuuleen.
Alus kääntyi ja otti suunnan pohjoiseen, pitkin maan läntistä sivua.


IV.

Aluksen miehistö oli sangen toivorikkaalla mielellä. He uskoivat,
että pahin on nyt ohi. "Ensin näytti, kuin tullimies olisi epäillyt
jotain: kyseli joutavia ja jäipä rannalle vielä töllistelemään.
Lähti kuitenkin lopulta laputtamaan kotiinsa, jossa nyt parhaillaan
ottanee lauantailöylyjä kaikessa rauhassa." Se oli miesten
keskustelujen sisältö hiedan purjehtiessaan hyvää vauhtia ja sangen
rattoisalla mielellä satamaa kohti, johon, saaren pohjoispään ympäri,
ankkuripaikalta oli matkaa yli kymmenen kilometriä.

Tullimies, nähtyään kaiken, ei mennytkään kotiinsa, vaan suoraa päätä
Kalkuttaan, johon siitä paikasta oli maisin noin kuusi ja puoli
kilometriä.

Kun Honolulusta Kalkuttaan ei ollut puhelinta, oli hänen itsensä
mentävä viemään sanaa. Että hän ennättäisi sinne ennen kaljaasia, ja se
oli ihan välttämätöntä, muuten hän joutuu loppuiäkseen noiden lurjusten
naurettavaksi, oli hänen juostava, missä se suinkin kävi päinsä.

Kun hän laskeutui alas vuoren rinnettä, jonka juurella satama oli,
oli hänen ilonsa suuri, kun kysymyksessä olevaa kaljaasia, nimeltä
_Merenneito_, ei vielä satamassa ollutkaan. -- "Ellei se pakana
purjehtisikin suoraa päätä johonkin Suomen mantereelle", päivitteli
tullimies.

Kim hän pääsi alas sataman rantahiekalle, oli jo iltahämärä. Kalkutan
taloista loistivat jo tulet. Saunoista löyhki löylyn ja vihtojen tuoksu.

Tullipäällysmies oli juuri tullut saunasta ja joi teetä, kun Honolulun
vartija hikisenä, väsyneenä ja sääret sinelmillä kompastuksista,
läähättäen tuli sisään ja sai vaivaloisesti sanotuksi:

"_Merenneito_ on tulossa satamaan ja luulen sillä olevan kieltotavaraa
-- paljonkin, ainakin pari kolme jollan lastia."

Sitten hän kertoi kaiken, mitä asiasta tiesi, mitä oli nähnyt ja mitä
itse arveli.

"Jaaha. -- Jaaha. -- Jassoo. -- Milloin se _Merenneito_ läksi sieltä
Lounatlahdesta?"

"Samalla kertaa kuin minäkin. Juoksin suurimman osan matkaa ja ennätin
ennen _Merenneitoa_ tänne, mutta luulen olevan vähän kiireen mennä
satamaan sitä vastaan ottamaan."

"Jaaha. -- Jassoo. Kyllä sitten on kiire. Mennään vain tarkastamaan.
Ehkä te tulette mukaan?"

"Ei se taida olla oikein soveliasta. Ehkä se tepsii miehiin paremmin,
jos kapteeni menee tämän kylän vartijain kanssa ikäänkuin omasta
aloitteestaan. Olisi parempi, ettei minun täällä käynnistäni kukaan
saisi tietää. Ne ovat saman kylän miehiä... Naapurisopu -- -- hm --
Kapteeni ymmärtää --. Olisi ilkeää, jos ne tietäisivät, että minä olen
heitä urkkinut ja antanut ilmi. Olisi parempi, jos minä saisin mennä
kotiin..."

"Jaaha. -- Menkää vain. Ehkä on parempi, että minä toimin ikäänkuin
omasta aloitteestani. Menkää vain. Menkää vain."

Honolulun vartija, miesparka, jonka halu oli palvella kahta herraa,
tullia ja -- salakuljettajia, palasi kotiinsa, johon saapui sangen
vaivaloisen pimeässä kiipeilyn perästä.


V.

Pian oli Kalkutan tullivartiosto, päällysmies ja kaksi vartijaa,
pienellä haapiollaan vesillä. Vartijat soutivat ja päällysmies istui
perässä. Satamassa oli tungos, niinkuin pitkien myrskyjen aikana
tavallisesti. Ainoastaan sataman suupuolella oli vähän enemmän aukeaa.
Sen aukean läheisyydessä väijyili tullimiesten haapio. He olivat
varmoja siitä, että niinkin iso alus kuin "Merenneito" ei voi eikä
uskalla pimeässä ankkuroida muualle, kuin niille tienoin.

Tuuli oli ankara.

Kymmenien ankkurissa olevien alusten takiloista, harjustimista ja
muista köysistä kuului alituinen vihellys. Useista vieraiden alusten
kajuutoista näkyi tuli. Kajuutan savutorvista nousi vähän kipunoita
ilmaan, lentäen hetken myrskytuulen mukana ja sammuen. Miehet keittivät
tai paistoivat iltastaan.

Sataman suulla oli korkea aallonmurtaja. Sen päässä oli kolmivärinen
johtoloisto.

Kauan saivat tullivartijat odottaa. Hetken he jo luulivat, että
Honolulun vartijan otaksumiset olivat johtaneet heidät harhaan. Lopulta
tuli näkyviin kuohujen takaa purjelaivan sivutulet, valkea ja vihreä.
Vuoroin katosi alus tulineen laineiden väliin ja vuoroin taas kohosi
entistä korkeammalle. Pian sivuutti se vaarallisimman kohdan, sataman
ahtaan portin, jossa ajoittain käy voimakas virta ulospäin ja laineet
kaatuvat vastavirtaan terävinä. Päästäkseen onnellisesti siitä läpi,
on pidettävä paljon purjeita, mutta tällä hetkellä sitä ei uskallettu
tehdä, kun satamassa oli tungos. Oli lähestyttävä mahdollisimman
hiljaa, josta taas voi olla seurauksena, että jos virta sattuu
hyökkäämään vastaan ja laineet sattuvat pahimmin kaatamaan, voi alus
lakata tottelemasta peräsintään, kääntyä syrjittäin ja ajettua kiinni
portin jommalle kummalle puolelle.

"Merenneito" ajoi täysissä purjeissa, tosin reivatuissa, aina sataman
suulle. Siinä vasta laskeutui isopurje alas. Vauhdin vielä tuskin
yhtään ennätettyä hiljetä kaadettiin sen molemmat ankkurit täydessä
myötäisessä yhtaikaa alas ja hirveällä rytinällä molemmat ketjut
päätään myöten ankkurin jälkeen. Vastahakoisesti ja ketjujen naukuessa
lyysseissään pysähtyi alus.

Tullimiehet sousivat kupeelle.

Vaikka olikin pimeä, tunsi "Merenneidon" laivuri hyvin tuon pienen
harmaaksi maalatun haapion ja sen kolme miestä. Purkaakseen harmiaan,
kiukkuaan ja pettymystään ja ylpeyttään, hän kuitenkin ärjäsi:

"Kuka siellä f"

"Tulli. -- Hyvää iltaa!"

"Jumal'antakoon. -- Meillä on tullitarkastus jo ollut Lounatlahdessa."

"Minulla on oikeus tarkastaa laiva niin usein kuin itse hyväkseni näen.
En minä kysy sinulta, saanko minä ja milloin tarkastaa sinun alustasi."

Tullimiehet nousivat kannelle.

Luukut avattiin. Vartija lyhdyn kanssa laskeutui ruomaan.

"Mitä noissa astioissa on tuolla ruomassa ja mitä on tuossa säkissä ja
mitä noissa pulloissa?" kyseli tullipäällysmies laivurilta.

"Ota itse selvä, kun sitä varten kehuit tulleesi ja kun siitä saat
palkkasikin. En minä kuulu sinun piskeihisi! Komenna omiasi!"

"Jassoo, sinä olet humalassa!"

Sittemmin eivät tullimiehet laivurilta mitään kyselleetkään. He
puhelivat vain keskenään ja huomasivat, että pulloissa on pirtua,
pienissä tammisissa tynnyreissä, niinkuin he silloin vielä luulivat,
viinaa ja sälössä tuoreita vasikan ja lehmän vuotia. Kaikki
kieltotavaraa, ensinmainitut, nestemäiset aineet, ihmisten terveyden
suojelemiseksi ja viimemainitut eläinten. Pelättiin nimittäin vuotien
mukana tulevan Venäjältä eläintauteja. Siksi niiden tuonti oli
kiellettyä.

Tavarat nostettiin kannelle.

Tullipäällysmies läksi laivurin kanssa kajuuttaan "selvittämään
papereita."

Kajuuttaan päästyä laivuri otti esille pullon parasta rommia ja
selvitys alkoi. Se kesti vain noin puoli tuntia.

Ulkoilmaan päästyä oli tullipäällysmies sangen armollinen ja peräti
hyvällä tuulella. Hän julisti:

"Kun tämä 'Merenneidon' laivuri ja omistaja on köyhä mies, monen
alaikäisen lapsen isä ja paljon vastoinkäymisiä kärsinyt -- muun
muassa vasta viime talvena istunut kuusi kuukautta vedellä ja leivällä
salakuljetuksesta ja tulliviranomaisten pahoinpitelystä ja koska -- jos
minä tästä pienestä seikasta, mikä tässä tänä iltana on ilmaantunut,
tästä peräti vähäpätöisestä, sanoisinko erehdyksestä -- ja kukapa
meistä ei joskus erehtyisi! -- nostaisin kanteen, olisi se hänelle
samaa kuin taloudellinen tuho ja lisäksi, kun tämä laivuri nykyään
vielä on kansalaisluottamusta nauttimaton mies, olisi puhdasta korkean
oikeuden pilkkaamista raahata hänenlaisensa mies oikeussaliin. Näistä
kaikista ja monista muista syistä olen minä oikeaksi harkinnut olla
nostamatta tästä mitään kannetta, jos tämä laivuri tässä paikalla
olevien tulliviranomaisten saapuvilla ollessa lupaa ja vakuuttaa, ettei
hän vastedes enää anna aihetta moitteisiin tässä suhteessa."

"Koetetaan, koetetaan", sanoi siihen väliin laivuri.

-- "niin annamme me paikalla olevat tulliviranomaiset hänelle tällä
kertaa jutun anteeksi. Kuitenkin on meidän tulliviranomaisten myös
puolestamme vaiettava, ettei tämä tämäniltainen tapaus tulisi kylän
ja muiden syrjäisten korviin. Kun taas vaitiolon säilyttäminen kysyy
jonkunverran moraalisten voimien kulutusta ja kun kaikki, mikä
kuluttaa moraalisia tai fyysillisiä tai henkisiä voimia, on työtä ja
kaikesta työstä on saatava korvaus eli niin sanottu palkka, olen minä
harkinnut oikeaksi ja kohtuulliseksi, että molemmat tullivartijat
saavat viisi pulloa pirtua mieheen ja samoin kaksi vasikannahkaa. Muut
nahat, voimassaolevain lakien ja asetusten mukaan ovat heti tulella
poltettavat ja tähteenä olevat väkijuomat kaadettavat mereen tässä
minun silmieni alla. Pyydän vartijain käymään heti toimeen."

Pullot lyötiin rikki ja neste valutettiin mereen. Kun ne pienet
tammitynnyrit avattiin, havaittiin niidenkin sisältävän pirtua. Se
laskettiin mereen niistä niinkuin pulloistakin. Ne pullot, jotka
olivat eroitetut vartijoille korvaukseksi eli niinsanotuksi palkaksi
"vaikenemiseen kulutettavasta fyysillisestä, henkisestä ja moraalisesta
voimasta", laskettiin varovaisesti haapioon.

Tyhjät tammitynnyrit laskettiin jälleen ruomaan, mistä ne olivat
otetutkin -- hyvä järjestyksen pito tarkastuspaikalla vaati sen. Vuotia
sisältävä säkki viskattiin tullimiesten haapioon, johon laskeutuivat
myös tullimiehet itsekin, alkaen soutaa sataman itärannalle. Siellä he
pulloineen ja nahkoineen nousivat läheiseen metsikköön ja tekivät sinne
valtavan rovion vuotien polttamista varten. Ennen sitä valikoitiin
vartijoille tulevat vuodat ja jätettiin ne haapioon.

Tuoreiden vuotien palo pitkistyi yli odotusten. Ensin oli aikomus heti
nahkojen muututtua vaarattomaksi tuhaksi lähteä päällysmiehen kotiin
nauttimaan meren runsaista antimista, mutta kun oli asiasta vaihdettu
ensin eriäviä ja sitten yhteenkäypiä mielipiteitä, havaittiin, että
toimitus on suoritettava, kotihäiriön välttämiseksi, loppuun asti
täällä metsässä, ikihonkien humistessa, meren sihistessä, pauhatessa
ja mylviessä ja nuotion ritistessä ja loimutessa tässä kallion
syvennyksessä, tuulilta suojatussa paikassa, joka olisi ollut miltei
täydellinen luola, ellei se olisi ollut päältä avonainen. Pullot
otettiin siis esille ja iloinen, toverillinen juominki alkoi. -- Puolen
tunnin kuluttua joi kapteeni veljenmaljat alaistensa kanssa, Jumala
ties, monennenko kerran, pitäen samalla puheen lakiteoksesta, jonka
hän oli viime kaupunkimatkallaan ostanut ja joka tietysti ei ollut
nyt mukana, mutta tuli mainituksi, puhuttaessa vuotain kuluttamisesta
tulella lain ja säädösten määräämässä järjestyksessä. Pitkästä,
valituin sanoin lausutusta maljapuheesta lainaamme tähän vain muutamia
rivejä:

-- -- "Sillä se on ase -- ase, jolla -- sopii -- kyntää, kyntää vakoja
-- vakoja -- vakoja -- niin syviä -- jotka eivät umpeennu -- umpeennu
ainakaan -- -- yhden miespolven -- eläessä. Ei minun -- minun ole
sallittu enää suinkaan moniakaan -- vuosia -- vuosia... -- Ihmiselämä,
ihmiselämä on lyhyt -- luulen, että -- öhöm -- etten itse tule sillä
kyntämään. -- Perilliseni -- perilliseni -- --"

Päällysmies vaipui maahan ja nukkui.


VI.

Kun pieneen, noin neljäsataa metriä leveään ja noin kolme metriä
syvään satamaan kaadettiin niinkin suuri pirtumäärä, muuttui pintavesi
tietysti viinaksi. Meriveden suolaisuus kuului lisänneen vain tuon
uuden viinalajin tehoisuutta ja nautittavuutta.

Tämä viina kerääntyi erääseen lammikkoon, sillä puolella satamaa, jonne
laineet kävivät. Hiekkarannalla oli pengermä. Noin joka kymmenes laine
kävi sen yli, muodostaen sinne lammikon. Näin joutui viina talteen,
ennenkuin oli ennättänyt levitä ja laimeta kaiken maailman meriin.

Kulki siitä ohi pari miestä, jotka nousevan kuun valossa tahtoivat
silmätä satamassa olevia aluksiaan, tapaavatko ne yhteen toisten
kanssa, kun tuuli oli hiukan kääntynyt ja yhä kääntyi, sekoittaen
satamassa alkuperäisen ankkurijärjestyksen.

Jostain tuli viinan haju. He seurasivat tämän hajun opastusta ja
saapuivat sillä tavalla mainitun lammikon luokse. He eivät voineet
käsittää, mistä lammikkoon oli viinaa tullut, mutta sen he kyllä
käsittivät, ettei meri saa jatkuvasti käydä yli penkereen. He loivat
käsineen ja jalkoineen hiekkaa korkeammaksi penkereeksi, että se
väliaikaisesti suojeli viinalammikon.

Sitten he maistoivat sitä viinaa.

Se oli mitä parhainta tavaraa.

He menivät kiireesti kotiinsa, johon oli matkaa parisataa metriä,
hakemaan lapioita -- kiittääkseen penkereen täysin luotettavaksi -- ja
juoma-astioita.

Kylän rannassa he tapasivat muutamia luotettavia ystäviään, joille
kuiskasivat salaisuutensa. Näillä oli taas kullakin ikä- ja
luottotoverinsa, jonka kutsui mukaan pitoihin, ja niin edespäin, läpi
kylän.

Pian olivat kylän kaikki miehet särpimässä merivettä, joka jollain
salaperäsellä tavalla oli muuttunut viinaksi. Kellä oli ämpäri, kellä
viskain, kellä vanha kivivati, lautanen, muki ja mikä milläkin. Ne,
joilla ei ollut mitään astiaa, kävivät vatsalleen lammikon reunalle ja
joivat suoraan siitä. Ämpärimiehet taas muodostivat pieniä ryhmiä ja
seuroja, jotka siirtyivät vähän syrjemmä, metsän reunaan, jossa ämpäri
kiersi miehestä mieheen. Ämpäriä käytiin aina täyttämässä, milloin
tyhjeni -- ja se tapahtui monta kertaa sinä yönä.

Myöskin kerääntyi siihen muutamia kymmeniä hyljekoiria, jotka iloisesti
silmiään vilkutellen latkivat mukavaa nestettä. -- Tunnettua on, että
hyljekoirat tappelevat hurjasti selväpäisinä ollessaan. Sen sijaan
lienee vähemmän tunnettua, kuinka ystävällisiksi ja hempeämielisiksi ne
muuttuvat humalluttuaan.

Perästä päin huhuttiin, että siellä olisi ollut pari lehmääkin, jotka
sieniretkellään olivat myöhästyneet metsään ja nyt iltapimeällä vasta
palasivat kotiinpäin, joutuivat lammikolle, rupesivat siitä juomaan,
humaltuivat ja nukahtivat hiekalle, josta löydettiin aamulla. Tämä
tietysti ei voinut olla totta. Pitkän aikaa kiisteltiin ja riideltiin
Kalkutassa, mistä kummasta tuollainen häväistysjuttu olisi saanut
alkunsa. Se tietysti ei voinut muuta olla, kuin Honolulun tullimiehen
levittämä parjausjuttu -- niitä levisi sinä syksynä toinen toistaan
kummempia -- kostoksi siitä, että hänet jätettiin kokonaan osattomaksi
saaliin jaossa, vaikka hänhän se oikeastaan hommasi koko saaliin ilmi.
"Kiittämättömyys on maailman palkka" toteutui tässäkin.

Korkealle noussut kuu hymyili alas maan päälle, nähdessään lastensa
onnen. Mutta toisilla silmillä katseli rannalla ja läheisessä metsässä
makaavaa joukkoa kirkkoon menevät naiset seuraavana aurinkoisena
sunnuntaiaamuna. Sinä sunnuntaina ei kirkossa ollutkaan muita
miehiä kuin pappi. Kaikki muut olivat hairahtuneet synnin teille.
Eileniltaisen viinalammikon lähimmässä ympäristössä makasivat
sikin sokin saarikunnan lukkari, suntio, kaikki kirkkoneuvoston
jäsenet, puhumattakaan tavallisista maallikoista. Siellä makasi myös
parikymmentä koiraa.

Kirkkoon vaeltava naisväki kulki äänettömänä. Häpeä oli yhteinen. Joka
talosta oli mies tai kaksi ollut osallisena öiseen juopotteluun. Kukaan
ei voinut siis juoruta muista, eikä kehua omia miehiään tai poikiaan.
Kaikkien yhteisen ajatuksen lie kuitenkin julkaissut lukkarin emäntä,
tuumiessaan kirkonportilla toisille ja viitatessaan rantaan:

"Taisivat kerrankin saada tarpeekseen."

Papinkello alkoi soida. Suntion emäntä siellä toimitti palvelusta
miehensä puolesta. Naiset astuivat sisään Herran huoneeseen.



LAIVARIKKO.


Oli kuuma kesäkuun aamu. Hailin kutuaika oli parhaimmillaan. Haapiot
olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa kaikki -- niin verkko-
kuin nuottamiehetkin. Kateuteen ei ollut kellään syytä, koska kaikkia
oli onnistanut yhtä hyvin. Iloon ei myöskään ollut syytä, koska kukaan
ei ollut jäänyt ilman.

Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miehet seisoivat puolikaareen
asti veteen kahlautuneina, jaloissaan hyvin rasvatut saappaat, selkä
kumarassa, pidellen molemmin käsin sangoista kalakoreja, joita vuoroin
painoivat upoksiin ja taas nostivat ylös, jolloinka helmeilevä merivesi
vuoti ulos korin rei'istä ja hailit tulivat kerta kerralta aina
puhtaammiksi ja puhtaammiksi. Hopealle hohtavissa kaloissa välkkyi
auringon paisteessa vaalean sinipunervaa, smaragdinvihreää, sinistä ja
kultaa aina sen mukaan, missä asennossa kala auringon säteissä sattui
olemaan. Puhtaat kalat vietiin samassa korissa valkaman yläreunassa
olevaan ranta-aittaan ja suolattiin.

Vanhat taatit seisoivat haapioiden luona katsellen nuorempien
ahertamista ja tupakoiden.

Vanhat mummot toivat kahvia työväelle.

Purjeet olivat vedetyt kuivamaan. Lähes kilometrin pituinen kalaranta
oli yhtenä purjemetsänä. Ruokkijat istuivat purjeiden muodostamassa
varjossa. Siinä oli viileämpi.

Koirat seisoivat vedessä. Ne koettivat saada suuhunsa kaloja, joita
oli päässyt tippumaan ulos huuhtelukoreista. Usein työnsivät päänsä
korvia myöten veteen. Jos kuono ei sittenkään ylettänyt kalaan,
koettivat ne käpälällään onkia sitä ylös. Se keino oli hyvä! Oli kala
sitten syvemmälläkin tai telain alla, sai sen käpälällä niin mukavasti
nostetuksi veden pintaan, josta sopi kaapata sen suuhunsa!

Ranta haisi kalalle ja tervalle.

Huuhtelukoreista valui veden mukana kalanrasvaa, joka kiiltävänä
kuorena peitti meren pintaa rannasta ulospäin kilometrittäin. Heikko
läntinen tuuli, joka sai muualla meren pinnan väreilemään, ei pystynyt
noihin rasvalla siveltyihin kohtiin.

Pitkin rantaa kuului tyytyväisten ja kylläisten ihmisten iloista
pakinaa ja naurua, huuhtelukoreista virtaavan veden solinaa ja satojen
lokkien huutoa. Ne olivat kerääntyneet syömään suljuja, kalojen
sisälmyksiä, joita pikkupojat soutivat ulos merelle. "Kii lok lok lok
lok! Kii lok lok lok lok..." kuului koko aamun lokkien laulu.

Välistä sattui kaksi koiraa erehdyksessä onkimaan samaa kalaa. Siitäkös
metakka syntyi! Vesi kuohui ja loiskui koirien hyökätessä toistensa
kimppuun. Hampaat kalahtelivat yhteen. Haukkuminen, murina ja ulvominen
kaiutti vuoria ja taloja. Heikompi perääntyi, ankarasti taistellen,
painiskellen ja iskien, yhä syvemmälle veteen. Lopulta se uikuttaen
pakeni uimalla. Vielä parinkymmenen metrin päästä se käänsi leimuavan
katseensa maalle päin ja irvisti voittajalle, joka oli jälleen
syventynyt onkimiseensa.

Vuorten huippujen ohi lensi tuulen mukana silloin tällöin ohut
sumuhattara. Vähitellen ne tihenivät. Hetken perästä olivat vuorten
ylemmät osat kokonaan läpinäkymättömän sumun sisässä. Aurinko
heloitti punaisena pyörylänä läpi sumuverhon. Ilma muuttui viileäksi.
Pohjoisesta alkoi kuulua melkein yhtämittaista höyrylaivan huutoa. Se
jatkui lähes tunnin, eikä vieläkään keskeytynyt.

Sumu tiheni tihenemistään. Aurinkoa ei näkynyt enää ensinkään. Kaikki
muuttui kosteaksi. Purjeet olivat käärittävät, öljyvaatteita tuotiin
kalanruokkijoille ja huuhtelijoille.

Äkkiä alkoi rannassa levitä eräs salaperäinen huhu. Sen vaikutukset
ilmenivät kummallisena toimintana.

Siellä ja täällä miehet jättivät huuhtelukorinsa, veivät haapioon
eväskontin, nuoraa, kirveen ja keksejä ja läksivät soutamaan pohjoista
kohti. Yksi ja toinen haapio hävisi sumuun.

Kuiskailtiin, että jossain pohjoisessa, luultavasti Itäkalliossa, on
joku iso lastikas höyrylaiva ajanut sumussa kiinni.

Laiva oli varmasti ulkoa tuleva ja oli siinä kukaties kuinkakin kallis
lasti, luultavasti kahvia, teetä, riisiä, hajuvesiä, viinejä, rusinoita
tai muuta hyvää. -- Niin arveltiin haapioissa, jotka soutivat laivan
huutoa kohti.

Kolmen neljännestunnin kuluttua ei rannassa ollut enää ainoatakaan
merelle kykenevää haapiota.

Liiva-Simo, joka tahtoi hyötyä enimmän, souti väkineen satamassa
ankkurissa olevaan jahtiinsa. Heti alettiin siellä kilkuttaa ankkuria
ylös ja nostaa purjeita. Haapiot, soutajina naisia, asettuivat keulan
eteen, valmiina hinaamaan, sillä tuuli oli peräti heikko. Haapioiden
hinaamana ja kahden ison airon lieruttamana ei jahti saavuttanut
toisia. Päinvastoin hävisivät edestä päin sumuun kaikki muut haapiot,
paitsi hinaajat. Yksin valui Liiva-Simon jahti sakean sumun sisässä
salaperäistä päämääräänsä kohti. Yhteen aikaan oli tuulta niin paljon,
että haapiot voitiin kiinnittää jahdin perälle, hinattaviksi.

Joku naisista arveli:

"Entä jos siellä ei olekaan mitään laivarikkoa."

Vähän ajan perästä, synkän ja uneliaan vaitiolon jälkeen, sanoi itse
Liiva-Simo:

"Ei ole laivarikkoa! No mikäs se sitte olisi, jos ei laivarikko?
Vai luulettekos te, että se vaan huvikseen siellä noin huutaa? Akat
ne ovat aina akkoja! Ei muka olisikaan laivarikkoa! Näkeehän sen jo
siitäkin, että jotainhan siellä täytyy olla, kun eivät ensimäiset
haapiot vieläkään tule takaisin. Kyllä ne jo ovat ennättäneet sinne
ja lastaavat tavaraa haapioonsa. Ruvetaanpas tässä mekin laittamaan
kuntoon kaikkea. Ottakaa kansiluukut auki ja menkää pari miestä alas
ruomaan järjestämään tilaa tavaralle. Kohta tässä ollaan perillä. Huuto
kuuluu jo läheltä."

Miehet, joita käsky koski, olivat Liiva-Simon kaksi vävyä. Aluksessa
oli lisäksi hänen täysi-ikäinen poikansa, kaksi naimisissa olevaa
tytärtään ja yksi miniä, kaikkiaan seitsemän henkeä.

Ennenkuin miehet läksivät alas, ottivat he leikillään puheeksi
saaliinjaon.

Vanhin vävyistä sanoi, että: "Mitenkäs sen saaliin jaon kanssa on?
Siitä olisi tässä kaikkein ensiksi sovittava." -- Mutta Liiva-Simopa ei
ollutkaan leikkituulella. Hänen mielensä oli muutenkin jännityksessä
ja kun tuossa saaliinjakokysymyksessä hänestä näytti piilevän karkea
sala-iva, suuttui hän silmittömästi. Tavallisissa oloissa hänen turpea,
perunamainen nenänsä ja poskipäänsä olivat tummanpunaiset, mutta nyt
muuttuivat ne sinertäviksi.

"Teillä on iteekullakin se osa, minkä minä annan!" ärjäisi hän.

"No, no -- ennättäähän tuon nyt -- saaliin jakaa ja kuluttaa", sanoi
vävy ja ryhtyi työhön.

Pian kuului ruomasta painolastikivien jytinää, kettinkien kilinää ja
lankkujen ja tyhjien sillitynnyrien kolinaa, kun siellä järjestettiin
tilaa tulevalle laivarikkotavaralle.

Naiset painuivat kannelta kajuuttaan, missä sytyttivät tulen kamiinaan
ja alkoivat keittää teetä.

Liiva-Simo istui yksin kannella perää pitämässä. Jahdin keula oli
suunnattu pohjoiseen, puoli piirua länteen. Jahti kulki sivutuulta,
kolmen solmun nopeudella. Vienoinen väre lopotteli ja loiskahteli
ylälaitaan. Joskus tuli isompikin laine, jolloinka jahti hiukan
nytkähti. Kahveli jurnutteli mastoa vastaan ja reivinauhat
napsuttelivat purjetta.

Liiva-Simolla oli ikää jo neljäkahdeksattakymmentä vuotta. Pitkän
elämänsä aikana oli hän kokenut monenlaisia vaiheita. Taikka oikeastaan
oli hänen elämäntarinansa peräti yksitoikkoinen: siinä oli vain
varkauksia, salakuljetuksia, laivarikkorosvouksia ja silloin tällöin
vieläkin yksitoikkoisempaa: talven vietto lääninvankilassa. Kun hän
viimeksi sieltä tuli ja kun hänen naapurinsa ja kylänmiehensä ivalla
kysyivät, montako tiiltä hänen koppinsa seinässä on, vastasi kehaisten
Liiva-Simo: "Se on sisältä rapattu ja maalattu", ja toisten iva taittui
siihen.

Sattumalta oli Liiva-Simon jahti nyt kotona, kun kaikki toiset
olivat purjehtimassa perunoita Virosta Suomeen. Liiva-Simokin oli
koettanut saada lastin ensin Tuoliselta, sitten Purtsesta ja lopulta
Kasperviikista, mutta kaikkialta hänet ajettiin pois. Jo edellisenä
syksynä hän oli menettänyt vanhat sopransa Kundaassa epärehellisellä
kaupankäynnillään. Nyt uhkasivat virolaiset lyödä hänet itsensä
kuoliaaksi ja polttaa hänen jahtinsa -- jonka nimi oli _Anna-Marja_
-- jos hän vielä kerran näyttäytyy Virossa syystä minkälaisesta
hyvänsä, vaikka hätäsatamaa etsimässä. Myöskin oli hän menettänyt
myyntipaikkansa Suomessa, sillä hänen jahtinsa ja sinipunainen nenänsä
ja vielä paremmin hänen tapansa kaataa mitasta osa perunoita ohi
ostajan säkin suun takaisin ruomaan, oli tunnettu jo kaikissa satamissa.

Kaikesta tästä oli Liiva-Simon mieli tullut hiukan ärtyisäksi.
Hänen entinen loppumaton leikillisyytensä oli kadonnut. Hän
suuttui vähimmästäkin, niinkuin siitä äskeisestä vävynsä
saaliinjakomaininnastakin. Entisinä, hyvinä aikoina, olisi sellainen
viittaus aiheuttanut tuntimäärien ilon, kokonaisen kompien ja
sanakommelluksien pursuvan lähteen ja yhteisen ajankulukkeen sumussa
purjehduksen ikävässä, mutta nyt se tarttui lyhyeen vihaiseen
ärjähdykseen: "Teillä on itsekullakin se osa, minkä minä annan!" ja
epäselviin haukkumasanoihin, jotka eivät kuuluneet. -- "Oottakaa edes,
että saan rauhassa kuolla ja jakakaa, sitten vaikka ruumiinikin",
mumisi hän yksin istuessaan ja sylkäisi ison tupakkasyljen yli jahdin
partaan, harmaaseen mereen.

Yksi ilo toki lämmitti hänen sydäntään tässä ikuisessa harmaudessa
ja kosteudessa, nimittäin tieto siitä, että hänen "Anna-Marjansa"
on ainoa jahti, joka saapuu tällä kerralla laivarikkopaikalle. "On
kuin onkin Jumala vielä elossa ja puoltaa sorrettuja ja sallii minun
vaivaisen syntisen yksin päästä jahdinlastilla osalliseksi niistä
rikkauksista, jotka mylvivät tuolla pohjoisessa. Kiitos Sinulle, että
salleit minun jäädä osattomaksi perunalastista ja sen myyntivoitosta ja
annat minulle tänä päivänä paljon kalliimman lastin -- ehkä pumpulia
tai silkkiä -- niin, silkkiä siinä voi olla ja oikeaa samppanjaa
tynnyrittäin! Mitä muuta siinä voisi olla! Samppanjatynnyrit ovat
ruomassa. Jotain halvempaa tavaraa, kuten korkkipaaluja, pähkinäpuu- ja
saksantammilankkuja on luultavasti kannella. Niitä ottavat nyt haapion
miehet, koskeivät tule takaisin", mietiskeli tyytyväisenä Simo.

Nuoret miehet kiipesivät ylös ruomasta.

"No eikö sitä vielä näy?" oli ensi kysymys.

"Eihän tuota ole vielä näkynyt", vastasi Simo.

"No, sehän on ihme! Niinhän tuo huutaa kuin olisi ihka tuossa pukrösin
nokassa. Ruomassa luultiinkin, että ollaan jo kupeella."

Kädet taskuihin työnnettyinä ja hartiat kumarassa asettuivat nuoret
miehet keulaan tähystämään. Kului tuskin puolta minuuttia, kun kuului
keulasta huuto:

"Älä helkkarissa aja masinan päälle! Käännä nopeaan ylös! Ei näy
silmistäsi olevan enää yhtään apua, kun lasket suoraan toisen kuvetta
kohti!"

Simon oma poika niin huusi ja samalla viittoi kädellään vasemmalle.
Simo kiersi ohjausrattia oikealle, minkä vanhoilta jäseniltään
ennätti. Jahti kääntyi vasemmalle, päin tuuleen. Isopurje meni yli ja
keulapurjeet jätettiin vastaan. Jahti jäi paikalleen.

Siinä se huuteleva höyrylaiva oli. Jos vielä olisi hetkenkään jatkettu
eteenpäin purjehdusta, ei "Anna-Marjaa" olisi ennätetty enää kääntää,
vaan olisi se rysähtänyt koko voimallaan höyrylaivan teräskylkeen
omaksi vahingokseen. Onneksi nuoret miehet keulassa huomasivat laivan
ajoissa.

Siinä se huutava höyrylaiva nyt oli.

Suuri se lienee ollut ylimalkaan, mutta nyt harmin ja pettymyksen
muuttamilla silmillä ja paksun usvakerroksen läpi katsoen näytti se
tavallista suuremmalta.

Se makasi melkein tyynessä meressä aivan paikallaan. Heikko savu nousi
sen korkeasta torosta. Vähän väliä se huusi. Valkea höyry pursusi
kiivaana silloin sen pitkästä, messinkisestä pillistä. Komentosillan
kaiteeseen nojasi kyynärpäillään laivan päämies. Perämies seisoi
hänen vieressään ja kiikaroi "Anna-Marjaa". Perämies tarjosi kiikarin
päämiehelle, joka kohottautui ja alkoi vuorostaan kiikaroida.

"Anna-Marjan" kannella syntyi seuraava keskustelu:

"Tämähän se huutaja nyt on."

"Eiköhän se tämä lie."

"Mutta eihän tämä ole missään kiinni"

"Ei näy olevan."

"Eikä tässä ole matalat lähelläkään."

"Ei täällä näy ketään toisia. -- Mihinkähän nuo lienevät menneet. --
Entä jos jossain on toinen laiva kiinni. Tämä näkyy olevan suomalainen
laiva. Kysytäänpäs siltä, onko täällä näkynyt käyvän tänään ketään
muita ja onko tämä kuullut mitään huutoa kauempaa", esitteli Simo. Hän
asetti jo kädet torveksi suulleen, huutaakseen jotain laivalle.

"Oletko ääneti, vanha hölmö!" ärjäisi Simon poika. "Mennä nyt kysymään
noilta semmoisia! Etkö sinä mitään muuta tuhmempaa keksi! Johan nuo
muutenkin tuolla nauravat ja kiikaroivat meitä. Tässä ollaankin kuin
mitkäkin hölmöläiset toisten huvina!"

Jahdin keulapurjeiden jalustimet päästettiin auki päältä ja vedettiin
kiinni alapuolelle. Jahti alkoi jälleen kulkea ylös tuuleen, poispäin
höyrylaivasta. Pian sen mahtava haamu häipyi sumuun ja taas oli
"Anna-Marja" yksinään keskellä tyhjää, harmaata, vettä tihkuvaa
avaruutta. Paitsi höyrylaivan ajoittaista huutoa, ei pitkään aikaan
kuulunut mitään muuta. Veden lotinaan "Anna-Marjan" keulassa olivat
korvat jo tottuneet kuin kellon naksutukseen, eivätkä enää sitä
kuulleet.

Liiva-Simo istui pukillaan ohjausratin takana, tuijotti kompassiin,
kiersi rattia milloin vasempaan, milloin oikeaan, puri mälliään ja
vaikeni.

Nuoret miehet seisoivat hartiat kumarassa ja kädet taskuissa perällä
Simon kahden puolen ja tuijottivat keulaan päin.

Lopulta sanoi Simo:

"Kyllä tämä oli yksi helkkarin tyhjä reisu!"

"Syytä itseäsi! Sinullahan tänne olikin oikein aika hoppu. Ties mitä
täältä piti jahtiin saada. Ruomakin piti jo raivata."

Toiset nauroivat.

Simo pysyi, ihme kyllä, rauhallisena. Ikäänkuin ei kukaan olisi
vastannut hänen äskeiseen puheeseensa, jatkoi hän:

"Ja kun olisi edes joku tullut vastaan ja sanonut, ettei täällä mitään
laivarikkoa ole -- ettei olisi tultu aina tänne asti ja jouduttu tuon
höyrylaivan naurettavaksi."

"Jaa, jaa! Mutta kun ei kukaan tullut vastaan! -- Ja kuka hölmö,
soudettuaan tänne asti, olisi samaa tietä takaisin tullut ja
toitottanut kaikille, ettei siellä ole mitään laivarikkoa -- menkää
kotiinne vain jokainen! Ooho! Ei niin tuhma kukaan olekaan! Ensimäinen,
joka tänne tuli, ajatteli, että 'jaa'a, antaa soutaa vain toistenkin
tänne' ja palasi toista tietä omalle maallensa. Niin tulivat tänne
peräkanaa kaikki samaan häpeään ja viimeisiä tässä ollaan me!"

"Älä sano! Vielähän naapurikyläläiset ovat täällä käymättä. Ehkä sanoma
suuresta laivarikosta on ennättänyt levitä sinnekin ja ehkä ne nyt
paraikaa soutavat tänne meitä vastaan. Eiköhän ole parasta, että mekin
nostetaan itseämme lännemmäksi, että saavat naapurikyläläisetkin käydä
laivarikossa."

Se tuli päätökseksi. Laskettiin, että jos luovitaan länteen päin tunnin
ajan, ja sieltä vasta käännetään kotiinpäin, saadaan olla varmoja,
ettei ketään tule vastaan ja että jos tuuli pysyy samana, menee kotiin
purjehtimiseen kaksi tuntia, siis luovimisen kanssa yhteensä kolme
tuntia ja ennätetään parhaiksi verkkoja kivimään kotiin ja verkoille
muiden kanssa samaan aikaan.

Luoviminen alkoi ja kaikki vapaa väki kävi maata jaksaakseen taas
seuraavan yön valvoa. Itse Liiva-Simo, jonka vanhuutensa vuoksi ei
tarvinnut käydä verkoilla ja joka oli maannut edellisen yönsä rauhassa
omassa sängyssään kotona ja sai -- niin toivottiin ja luultiin -- maata
ensi yönsäkin rauhassa kotonaan, jätettiin vahtiin.

Kaikki kävi laskujen mukaan alussa. Tunnin pysyi tuuli läntisenä,
mutta kun piti luovimisen jälkeen kääntää "Anna-Marja" kotia kohti,
muuttuikin tuuli vastaiseksi. Tämän peräti kiusallisen huomion tehtyään
herätti Simo nukkujat ylös.

Alkoi merineuvottelu. Tuuli ei ainoastaan ollut kääntynyt vastaan,
mutta lisäksi oli se heikentynyt siinä määrin, että "Anna-Marja"
tuskin yhtään liikkui. Viskattiin lastu keulasta mereen. Ennenkuin
se oli joutunut perän tasalle, oli "Anna-Marjan" kannella ennättänyt
käydä pitkä ja riitainen keskustelu, jossa ei sanoja säästetty
ja jossa syytettiin toinen toistaan tästä onnettomasta matkasta.
Pahimman haukkumisen esineeksi joutui se, joka oli esittänyt tämän nyt
päättyneen luovimisen.

"Ellei olisi luovittu, oltaisiin nyt jo puolimatkassa kotiin. Hyvä, jos
nyt päästään ennen huomista. Verkot jäävät maalle paraana pyyntiaikana
-- ja voi voi voi", huokaili toinen Simon tyttäristä itku kurkussa.

Päätettiin, että nuorempi väki laskeutuu haapioihin ja soutaa kotiin
ja ennättää vielä tänä iltana verkoille, ellei enää paraille apajille,
niin apajille kuitenkin.

Päätös pantiin heti toimeen ja pian katosivat kolkkavin airoin haapiot
sumuun. Simo sai yksin tehtäväkseen tuoda jahdin kotiin. Hänellähän ei
ollut kiirettä...

Kun haapiot olivat irtaantuneet "Anna-Marjan" kupeesta, näki Simo
lastun, joka paraillaan kellui "Anna-Marjan" peräkasan kohdalla.
Nopeus, jolla se oli ennättänyt keulasta tänne, merkitsi, että jos ei
vauhti parane, ennättäisi hän vasta jouluksi kotiin. Simo oli seurannut
haapioita silmillään. Ne olivat jo ennättäneet mennä näkymättömiin.
Jo oli ennättänyt airojen kolkekin lakata kuulumasta, mutta lastu
kellui laineilla muutaman sylen päässä perän takana ja näytti ilkkuvan
"Anna-Marjan" huonolle vauhdille.

Purjeet höllenivät kokonaan. Tuuli loppui täydellisesti. Simo viskasi
taas lastun mereen. Kauan, aivan silmien väsymykseen asti hän tähysti
sitä. Se pysyi paikallaan. "Anna-Marja" ei kulkenut enää. Simo otti
esille kajuutan kannelta sumutorven, jolla töräytteli joskus paikallaan
olevan purjealuksen merkkejä. Nyt sekin jäi hänen huolekseen, mutta
"onhan edes jotain ajan kulua", tuumi Simo.

Kukaan muu ei vastannut hänen merkkeihinsä. Hän oli yksin.
Höyrylaivakin on nähtävästi pannut jälleen koneensa hiljalleen käyntiin
ja hävinnyt johonkin itäänpäin.

Isonpurjeen tirkki ja reivinauhat rapsahtivat joskus purjeeseen. Muuta
ääntä ei kuulunut. Liiva-Simo oli joutunut "Anna-Marjoineen" keskelle
liikkumatonta ja äänetöntä avaruutta, jossa kaikki kastuu, mutta jossa
ei näy mitään eikä kuulu mitään. Sumu oli kuin ilmassa leijailevia
pieniä vesipisaroita, jotka tunkeutuvat kaikkialle ja tekevät märäksi
ja kosteaksi kaiken. Valkeni seuraava aamu, kauniina ja aurinkoisena.
Haapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa -- melkein
kaikki. Kateuteen ei ylimalkaan ollut syytä, koska melkein kaikkia
oli onnistanut. Ilosta sen sijaan sykähteli moni sydän, sillä olihan
Liiva-Simon haapiokuntaa epäonnistanut. Se oli tullut kotiin tyhjin
verkoin.

Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miesten huuhtelukoreissa välkkyili
ihana saalis auringon säteissä hopeanhohtavana, vaalean sinisenä,
smaragdinvihreänä ja kultana. Kuin sula kristalli helmeili kirkas
merivesi poristen ja loristen ulos korin kaikista silmistä. Vanhat
taatit seisoivat haapioiden luona, katsellen nuorempien uurastusta ja
pureskellen mällejään.

Vanhat mummot toivat kuumaa kahvia kalan ruokkijoille ja huuhtelijoille.

Ylös teloille vedettyjen haapioiden purjeet ovat avatut kuivamaan.
Kilometrin pituinen kalaranta on yhtenä purjemetsänä. Ranta tuoksui
kalalle ja tervalle, joka auringon kuumuudessa hikoilee haapioiden
kaarista ja laidoista. Lokit lentävät ja huutavat. Koirat haukkuvat.
Pikkulapset kirkuvat ja kirmailevat alastomina valkamista eteläänpäin
olevalla kuumalla rantahiekalla auringon paisteessa, kilpaa sinertävien
varjojensa katissa ja syöksyvät kohinalla ja huudolla veteen uimaan.

Mutta kuka on tuo uninen jahti, joka lämpöisen ja tuskin tuntuvan
länsituulen varassa hiljalleen ja häpeillen tuolla pyrkii satamaa kohti?

Kuka se muu on kuin Liiva-Simo, joka "Anna-Marjallaan" siellä palaa
eilisestä laivarikosta.

Pian onkin hän jo satamassa ja antaa ankkurinsa kolista mereen. Kaksi
Liiva-Simon vävyä soutaa appeansa auttamaan purjeiden käärimisessä.

"Anna-Marjasta" alkaa kuulua melu, johon häviää kaikki muut äänet.
Ei kuulu enää lokkien huutoa, ei koirien haukkumista, eikä lasten
kirkumista. Kuuluu vain Liiva-Simon ääni, joka kaikuu kallioista kylään
ja kylästä kallioihin. Hän syytää suustaan kaikki haukkumasanansa,
ja niitä on paljon. Jos ne tarttuisivat kiinni kallioiden kylkiin,
kasvaisi saari tunnissa puolta isommaksi ja kalliot peittäisivät
allensa koko sataman ja kylän. Liiva-Simo huutaa ja huutaa. Hän hyppii
jahtinsa kannella ja manaa sinne pahimpaan kattilaan maailman kaikki
ihmiset, mutta ennen kaikkea sen kurjan ihmisen, joka eilen pani
liikkeelle valheen, että jossain pohjoisessa muka oli laivarikko.

"Olisi se ihminen nyt tuossa, niin ankkurikelan paakilla hänet
survoisin tässä jahdin kannella ruumeniksi -- nuuskaksi -- saippuaksi!
Jaa! Tule tänne vain sinä kanalja, sinä valehtelija! Vai laivarikko!
Vai laivarikko! Kukas se muu lie ollut, kuin joku akan hölmö, joka
kieli toisella olkapäällä ja hameen helmat kainalossa alkoi eilen
juoksennella pitkin rantaa, haapiolta haapiolle kuiskimassa kuin
vihollinen, että -- 'laivarikko, laivarikko!' -- Narraapas nyt
tällainenkin vanha ihminen koko yöksi paleltumaan sumuun ja sateeseen!
Onko se enää ristillistä! -- Vai laivarikko! -- Vai laivarikko! Eivät
itse meren ryöväritkään tee toiselle tämänlaista! Ei pahin pakanakaan!"

Liiva-Simo rummutti molemmin nyrkein kajuuttansa kantta ja huusi aina
kimakammin ja kimakammin ja lopulta tuntui kuin ääni olisi kokonaan
salpautunut, mutta sitten se puhkesikin kahta kauheampaan karjuntaan.
-- Kaikki jättivät työnsä ja tuijottivat hämmästyneinä Liiva-Simon
jahtia kohti. Simon paras naapuri, yhtä vanha kuin Simokin, tuumi
vakavana:

"Taitaa se tuo Liiva-Simokin kohta kuolla, kun se noin parkuu."



ULKOSAARELAIS-EMÄNTÄ MANTEREEN VAAROISSA.


I.

Kolme vuotta sitten tapahtui se ihme, että Liiva-Simon emäntä teki
vierailumatkan mantereelle miehensä kanssa. Kahteenkymmeneen vuoteen ei
hän ollut liikkunut pois kotisaareltaan, jonka korkeimmalle kukkulalle
näkyi koko maailma, nimittäin meri, taivas ja saari. -- Sellainen
käsitys tahtoi väkisenkin syöpyä Liiva-Simon emännän mieleen, ettei
auringolla muualla mitään tekemistä ollutkaan. Se nousi idästä, kulki
suuressa kaaressa yli meren ja yli saaren ja laski länteen. Tuntui,
kuin se olisi vain hänen kotisaartaan varten olemassa. -- Kun pappi
saarnasi saaren kirkossa, että "hän antaa päivänsä paistaa niin hyville
kuin pahoillekin", selitti Liiva-Simon emäntä sen mielessään sillä
tavalla, että Hän antaa päivänsä paistaa ei ainoastaan hänelle ja
Simolle ja hänen lapsilleen ja lastensa lapsille, vaan myös kummienolle
ja hänen suvulleen ja Hele-tädille ja hänen huonekunnalleen ja kaikille
muille hyville ihmisille, vaan myös noille saaren lurjuksille, niinkuin
tuollekin tekopyhälle Appelukselle ja tuolle rietassuiselle Heikin
Annastiinalle ja monille muille heittiöille.

Nuorempana oli Liiva-Simon emäntä kulkenut paljon. Vähintään joka syksy
oli hän tehnyt markkinamatkan Viroon ja Suomeen. Kaalien, lanttujen,
voin, lihan ja porsaan ostoa ja silakkain myyntiä ei hän uskonut
Simolle, "joka ei ymmärtänyt muun tavaran kuin perunain päälle" ja
hyvässä lykyssä joi Virossa silakat päineen pyrstöineen.

Siitähän oli jo ennättänyt parikymmentä kesää kylmetä.

Muut, nuoremmat, saivat nyt huolehtia rnarkkinamatkoista: vävy ja tytär
lapsineen.

Vanhalla emännällä oli elossa oleva sisar, joka oli naimisissa
mantereella, lähimmästä rantakaupungista kuusi kilometriä sisämaahan,
eräässä varakkaassa talossa. Sielläkään ei ollut tullut käytyä
viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa, mutta nyt alkoi tehdä mieli,
kun niin kovasti kutsuttiin. Jo monena syksynä olivat sisaren lapset
lähettäneet markkinamiesten kanssa terveisiä, että saaren täti kävisi
ennen kuolemaansa heitä tervehtimässä.

Nyt olivat lähettäneet oikein kirjeen, kutsumakirjeen.

Lähtöä oli jo tehty monena syksynä -- niin, jo lähes kahtenakymmenenä
syksynä.

Esteenä olivat tavallisesti taloushuolet.

Milloinkaan ei näyttänyt tulevan viikon kestävää vapaata aikaa. Aina
oli esteenä milloin porsas -- se olikin oikeastaan vakituisin este
-- milloin lehmä -- se taas oli esteenä ympäri vuotta! -- milloin
verkkojen parsiminen, tai niiden värjääminen, milloin kankaan tai
maton kutominen. Kevätkesänä oli hailinkutuaika. Silloin oli hänen
pysyttävä välttämättä kotona. -- Se on tosi, ettei hänen tarvinnut
käydä verkoilla tai nuotalla, mutta toisten ollessa pyyntimatkoilla oli
hänellä sitäkin enemmän työtä kotitalouden hoidossa. -- Sitten tuli
heinäaika. Sitten marja- ja sieniaika, sitten syyskalastus, sammaleen
keruu lehmän talvirehuksi, säkkien paikkaaminen ja järjestäminen Viron
matkaa varten, sitten syysmyrskyt, kelirikko ja talvi, jolloinka meren
ajamilla jäillä liikkuivat vain hylkeenpyytäjät, sitten uusi kevät
uusine kiireineen. Emännän odottamaa viikon pitkää vapaata aikaa, muka
tuulia ja sopivia ilmoja ei näyttänyt tulevan eikä tulevan.

Perhe oli koolla.

Kirje oli juuri tullut ja luettu. Se lepäsi uudestaan huolellisesti
kokoon taitettuna ja kuoreensa pistettynä pöydällä.

Kaikki vaikenivat.

Viimein sanoi emäntä:

-- Niin, pitäisihän sielläkin kerran vielä käydä katsomassa.

Siihen sanoi Liiva-Simo, isäntä:

"Ja siitäkös ei sitten mitään tule! Jo tätä sinun lähtöäsi on tässä
saanut katsella kohta kokonaisen ihmisiän! Johan sinä olit silloin
lähtöpuuhissa, kun Anna-Marja opetteli kävelemään, ja nyt opettelee
jo Anna-Marjan poika kävelemään, ja aina sinä olet lähdössä. Ei tuota
viitsi enää kuunnella, tuollaista puhetta."

Liiva-Simo nauroi ja muut myös.

"Niin!" -- jatkoi Simo kimakammin, -- "kahdeskymmenes kevät takaperin
lykättiin veteen ensi kerran jaalavainaja. Sen ensimäisellä matkalla
piti tämän sinunkin käyntisi mantereella tapahtua, mutta niineen se
mätäni jaala muissa hommissa -- ja eihän tuo turhan tähden elänytkään
ja kolmatta kesää on vävy jo purjehtinut uudella jahdilla. Jaala mätäni
ja sinun lähtösi näkyy mätänevän myös."

Kaikki nauroivat. Emäntä pysyi rauhallisena.

"Mihinkä minä tästä pääsen", sanoi hän, "vaikka kuinka tahtoisin
lähteä? Kenenkä huostaan minä voin jättää talouden ja kuka ottaa minun
askeleeni aamuvarhaisesta iltamyöhään? Enhän minä voi taloa niinikään
vain jättää. Toistahan se on teillä muilla! Te voitte huoletta lähteä
milloin haluatte, sillä eihän teillä ole huolta mistään, kun minä olen
kotona huolta pitämässä. Niin! Naurakaa vain, mutta sen minä sanon
vielä, että kelpaa teidän lähteä milloin ja mihin hyvänsä ja olla
poissa kotoa kuinka kauan hyvänsä, kun ei ole huolta mistään niin kauan
kuin minä tolpillani pysyn! Kyllä minä tiedän mitenkä täällä asioita
hoidettaisiin, jos minä en olisi kotona. -- Niin! Kelpaa sinunkin Simo
ja teidän kaikkien sanoa, että mene vain, mutta sen minä sanon, että on
hyvin helppo sanoa minulle, että mene vain, mutta sitä ette te tiedä,
minkä minä, että teistä ei kukaan kykene pitämään taloa kunnossa, jos
minä olen poissa kotoa. Näkeehän tuon jo siitä, kun minä joskus viivyn
naapurikylässä, omassa saaressa, päivän sukulaisissa ja tuttavissa
ja kun tulen kotiin, on sika jäänyt syöttämättä, kissa ei ole saanut
maitoa, aamuiset kahvinporot ovat kattilassa ja minkä mitäkin niin
ja näin, hujan hajan ja rempallaan. Mitäs sitten, jos olisin poissa
viikon!"

"Mene nyt mamma sinäkin kerran huvittelemaan! Tarvitsethan sinäkin
joskus levätä, etkä sinä kotona levätä saa", sanoi tytär.

"Herra! Mitäs iloa ja huvia ja lepoa minulla olisi siellä matkalla!
Koko ajan vain saisin pelätä, mitä vahinkoja täällä milläkin aikaa
tapahtuu. Illalla maata pannessani olisi viimeinen ajatukseni ja
pelkoni, että jättävätköhän kotona tulen valloilleen keittiöstä tai
lauantai-iltana saunasta ja kukaties vaikka parhaillaan loimuaisi
savuksi ja tuhaksi kotimökki siellä saaressa. Ei teihin voi luottaa
yhteenkään! Joka iltahan saan täällä itse katsoa, onko tuli sammunut
keittiön liedestä, ovatko pellit kiinni ukkosen varalta, ovatko kaikki
ovet lukossa, ett'eivät varkaat pääse, ja kissa sisässä ja lehmä
läävässä ja onko kattilat tyhjennetyt ja käännetyt liedelle yöksi
kuivamaan ja jääkö vettä pataa ruostuttamaan! Kukas niistä huolta
pitää, jos en minä!! -- Niin, mitä iloa minulle olisi lähteä täältä
ja joka hetki sydän kourassa pelätä, milloin talo palaa tai kaikki
jätetään varkaan viedä! Helpompihan minun on tehdä ja katsoa itse
kaikki ja maata huoletta! -- Olisihan siellä kyllä sisaren luonakin
käytävä, mutta miten tästä pääsee! Kenellehän teistä voisi talon
jättää!"

Simo lataili emäntänsä puheen aikana piippuaan ja tämän lopetettua
saneli painokkaasti:

"Mutta kuulehan Maija-Liena, mitä sanelen sinulle: Etkös sinä olekaan
koskaan sitä asiaa ajatellut, että kerranhan sinun on tämä kaikki
jätettävä kuitenkin, lähdettävä, vaikka olisit puuroa keittämässä ja
vaikka se puuro jäisi siihen pohjaan palamaan. Ei muuta kuin jätä vain
kaikki siihen kyselemättä, onko siinä toista, joka sinun jälkeesi
tarttuu härkkimen varteen. -- Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan.
'Ei meillä ole täällä pysyväistä asuinsijaa!' Muista se, että kerran
sinun on kuitenkin lähdettävä, matkalle, jolta et palaja ja jätettävä
kaikki tänne alhaalle niin ikään, jäi ne sitte kuinka huolimattomiin
käsiin hyvänsä, tai ei minkäänlaisiin käsiin."

"Vai sille matkalle minun jo toivottaisiin lähtevän!"

"Kukas sitä nyt toivoo, minä vain sanoin, että kerran sinunkin on
lähdettävä ja jätettävä."

"Jätettävä kaikki", huokasi tytär, -- "niin niin."

"Niin, en minä muuta tarkoittanut. Etkä sinä ole sen ikuisempi kuin
muutkaan!"

"Lähde sinä mamma vain mantereelle tätiä katsomaan. Ole huoleti, kyllä
me täällä talo hoidetaan sillä aikaa."

"Jättää nyt lasten käsiin koko talo ja lähteä niin pitkälle matkalle!
Ei jäisi kotiin yhtään vanhempaa ihmistä, -- sillä sinä Simo lähdet
minun kanssani..."

"Herra Jumala! Vai lasten käsiin! Olenko minä mikään lapsi! Onhan
minulla ikää jo kolmekolmatta vuotta! Olitko sinä mamma niin vanhana
enää lapsi!? Sinähän sanoit jo kaksikymmenvuotiaasta hoitaneesi koko
talon ja minä en saisi yrittää vieläkään, edes väliaikaisestikaan.
Minullahan on jo yhtä suuret silmät päässäni kuin sinullakin ja jos
tähän asti on tullut laiminlyöntejä, ovat ne johtuneet siitä, että sinä
mamma teet kaiken itse, etkä anna nuorempien haltuun mitään. Jos sinä
olet taitava ja viisas, niin muista, että minä olen sinun tyttäresi ja
sanotaanhan, ettei omena putoa kauaksi puusta."

"Niin no -- silmäthän teillä on päässänne ja jos vahinkoa teette, niin
itsellennepähän teette, sillä ei minusta ja isästä enää ole kauaksi
nauttimaan tästä maallisesta tavarasta."

"No, se on päätetty, että mamma lähtee", huudahti tytär nousten. "Ei
muuta kun ruvetaan panemaan eväitä kuntoon ja tänään vielä matkaan! Nyt
on hyvä tuuli!"

Niin pian ei lähtö kuitenkaan tapahtunut. Meni kokonainen viikko
valmistuksiin. Sitäpaitsi oli vielä kerran perusteellisesti harkittava,
oliko matka välttämätön ja jos oli, sopiko vanhojen ihmisten lähteä
matkalle, joka ei oikeastaan loppujen lopuksi ollut kuin joutava
huvimatka. Vasta kun laskettiin, että ensi viikolla on kaupungissa
marraskuun markkinat, joilla saa ostaa porsaita ja kun emäntä päätti
vielä kerran itse ostaa porsaan (sillä verukkeella, että viimeaikoina
oli ostettu muka vain kehnoja porsaita, syksy toisensa perästä), sai
matka markkinareisun leiman, eikä epäröimiselle jäänyt enää mitään
tilaa.

"Saanpahan sitten käväistä siellä tädin luonakin, jos markkinoilta jää
aikaa ja luultavasti ne tulevat hevosella itsekin markkinoille ja saan
nähdä ja puhutella heitä jo kaupungissa, eikä tarvitse mennäkään sen
kauemmaksi."

"Mitäs mamma nyt noin haastaa! Täytyyhän se nähdä koko talo karjoineen
ja peltoineen lapsineen ja aikuisineen. Niinhän ne ovat markkinoilla
omaisetkin kuin vieraita. Kotonaan ihmisiä pitää puhutella ja syödä
heidän leipäänsä. Ja kun niillä on hyvä saunakin! Kunhan mamma vain
näkee!"

"Kun lämmitätte täällä saunaa ensi lauantaina, niin katsokaakin, ettei
tuli pääse irti!"

"No johan toki! Sinä saat olla kaikesta ihan huoleti! Jätä vain kaikki
huolesi minulle!"

Jo kello neljästä aamulla oli Simo hoputtanut joutumaan. Hän
oli käynyt nuuskimassa tuulta ja ilmaa ja huomannut, että kolme
vuorokautta raivonnut lounattuuli oli kääntynyt länteen ja näytti
pyrkivän kiertymään yhä vain myötäpäivään. Hänen laskujensa mukaan se
puhalsi huomenna -- ehkä jo tänä iltana -- luoteesta ja ylihuomenna
pohjoisesta, jonka se saa tyhjiin raivotuksi vasta viikon, parin
perästä. Kyllä ne pohjatuulen konstit tunnetaan! Sitten se väsyy ja
tyyntyy -- Jumala tietää päiväksikö vai viikoksi!

"Joka aikoo mantereelle lähteä, sen on lähdettävä nyt ja ihan
vikkelään! Minä ainakin lähden ennen päivän koittoa. Lähteköön sitten
mukaan kuka haluaa", sanoi Simo sisään tullessaan, selitettyään ensin
mitä tiesi ja arveli tuulesta.

Leivinuuni oli lämmitetty kypsinkalojen (tuohella, lievässä kuumuudessa
paistettuja haileja) kypsentämistä varten, tuomisiksi tätilään ja
vasta kahden ja puolen tunnin perästä oli emäntä lämpimiin vaatteisiin
ja öljytakkiin pyntättynä rannassa, jossa Simolla oli vene jo
lähtökunnossa. Purjeet pamisivat ja jalusnuorat pieksivät laitoja. Vene
oli kuin nuori ja raju hevonen täynnä lähtöintoa. Vielä rannassa antoi
emäntä saattamaan tulleelle tyttärelleen jo moneen kertaan uudistettuja
ohjeita, ettei saa unohtaa antaa ruokaa sialle, ei jättää tulta
lieteen illalla, ei unohtaa uuninpeltejä auki yöksi, eikä ovia lukkoon
panematta, eikä tuhlata polttopuita, ja että saunaa lämmittäessä
lauantaina on oltava varovaisia, ettei sauna pääse palamaan, -- ja
paljon muuta.

"Kyllä minä katson kaiken!"

"No hyvästi sitte ja pitäkää Jumala silmienne edessä!"

"Hyvästi vaan ja terveisiä!"

Veneen keula irroitettiin. Keulapurjeet vedettiin vastaan ja
peräpurjeen jalustin päästettiin irralleen. Vene kulki ensin perä
edellä irti laiturista, mutta alkoi sitten kääntyä keulapurjeiden
painamana. Kun se oli päässyt sivutuuleen, vedettiin keulapurjeiden
jalustimet kiinni alapuolelta. Samoin tiukattiin peräpurje tuuleen ja
vene läksi kiitämään pohjoista kohti. Maan päältä tuli huima vihuri.
Vene kallistui, varpekansi painui hetkeksi veden alle ja vene kiiti
maanaluksen laineettomassa vedessä ryöpyttäen kuohua ryntäillään.
Neljännestunnin kuluttua saavuttiin vapaan meren suuriin laineisiin.
Viisikymmentä kilometriä pitkä meritaival oli edessä. Vene kulki
täristen yhdeksän solmun nopeudella, juosten milloin ylä- milloin
alamäkeä. Mäen harjalle noustua näkyi edessä päin taivaanranta selvänä
viivana. Siinä kohtasivat vaalea, harmaansinertävä taivas ja tumma,
kuohuva meri toisensa. Sen viivan takaa nousivat puolitoista tuntia
myöhemmin uloimman saariston ulkokarikot kuparin ruskeina näkyviin
sileine, alastomine kallioineen.

Emäntä oli sijoittautunut istumaan mahdollisimman mukavasti
pohjakuormakivien päälle ylälaidan varjoon, johon ei tuuli sopinut.
Hän nojasi selkänsä laitaan ja nautti mukavasta kulusta, ylös ja alas.
Mieli tuntui nyt niin keveältä. Oli ihmeellistä ajatella, että kaikki
huolet jäivät sinne kotisaarelle. Tuntui ihanalta ja kevyeltä ja hän
siinä ääneti istuessaan vain torkkui ja kuunteli, kuinka meri soitti
laitoja ja kuinka purjeet humisivat ja ilmakuplat kurahtelivat veneen
alla, ja vesi pauhasi. Joskus hän vilkaisi Simoon, joka tuijotti
kompassiin ja ohjasi pohjoiseen, puoli piirua itään.


II.

Emännän iäkäs lanko oli itse tullut kaupunkiin hevosella neljän
istuttavilla kaksipyöräisillä hakemaan vieraita. Liiva-Simo emäntineen
istui etuistuimelle, lanko ajamaan taakse ja niin alettiin hyvän
hevosen ravatessa tuo kuusikilometrinen taival leveää maantietä myöten.
Rattaille noustessaan kysyi emäntä, kuin pahaa aavistaen:

"Onkohan tässä mitään vaaraa?"

"Vaaraa?" ihmetteli lanko. "Kun sinulla on kova maa jalkojesi alla,
niin kiitä Jumalaa, joka on auttanut sinua merellä. Ei tässä nyt enää
ole mitään vaaraa! Ei muuta, senkun istu rattaille vain. Kyllä minä
ajan ja silloin ei ole vaarasta puhettakaan."

"Kuuluuhan ne hevoset välistä villiintyvän ja juoksevan metsään ja
rattaat kaatuvan ja päät halkeavan rattailla istujilta pudotessaan
tai ainakin jalat, kädet tai kylkiluut taittuvan. Kerranko sitä on
sattunut?"

"Voipihan sitä sellaistakin sattua, mutta ei minulle koskaan. Ei meillä
ruukata pitää hulluja hevosia, muuten vaan tällaisia hyviä juoksu- ja
työhevosia, hyväpäisiä ja hyväjalkaisia. -- Soo Polle, alapas ravata!"

"Sattuu vaikka rattaat särkymään..."

"Eikä säry!"

"Tai jäädään junan alle. Sattuuhan sitäkin."

"Sattuuhan sitä kyllä sitäkin."

"Tässä vasta vuotta neljä, viisi takaperin luettiin lehdissä, kuinka
joku ajoi junan alle ja sinne meni hevonen ja ihmiset senkin tuhannen
murskaksi."

"Mitä lienevät olleet humalaisia."

"Eikä olleet!"

"No ei tässä tällä välillä junan alle päästä, kun se rautatie menee
tuolla kokonaan toisella hollilla, eikä meillä nyt ole aikaa sinne
ajaa."

"Ja sitten niitä maantien rosvoja ja muuta..."

"Mitä sinä turhia pelkäät. Onhan tässä kaksi miestä ja hevonen ja
kirkas päivä", torui Liiva-Simo.

"Kaksi miestä!" ivaili emäntä. "Mihin sinä maalla pystyt enemmän kuin
minäkään! Tulevat rosvot metsästä ja lyövät kuoliaaksi ennenkuin
ennätät päästää ääntä suustasi! Täss' on sinulle! Sinä et ymmärrä, mitä
vaaroja maalla piilee joka mäessä, joka tien mutkassa ja joka pensaan
takana."

"No onhan se maalla kyllä monella tavalla paljon vaarallisempaa kuin
merellä", myönteli jo Simokin. "Mutta eihän tässä nyt selvällä Jumalan
päivällä luulisi olevan mitään hengen vaaraa, varsinkin kun on tottunut
mies jalusnuorissa."

"Vahinko voi käydä viisaallekin..."

"Vaikka tuhmalla se on toisessa kädessä", sanoi lanko hyväntuulisena ja
lisäsi: "Mutta kyllä te mereläiset olette yhtä arkaa joukkoa! Sitä minä
olen aina sanonut!"

"No ei se aina arkuutta ole", puolusteli Simo, "se on vain
varovaisuutta ja viisautta."

"Vai ei arkuutta! Mitenkäs kävikään sinulle, Simo, kerran
nuoruudessasi, kun läksit meiltä eräänä heinäkuun aamuna varhain
paluumatkalle jalkaisin maantietä pitkin kaupunkiin päin ja tulit
puolimatkasta takaisin. Olit muka tupakkakukkarosi unohtanut.
Perästä päin selvisi, että oli tullut lehmäkarja maantiellä vastaan.
(Lanko hiljensi pitkässä ylämäessä vauhtia ja hyppäsi itsekin
rattaitten sivulle kävelemään ja pani tupakaksi.) Sinä olit huutanut
neljänneskilometriä pitkän karjan yli: 'Puskevatko ne?' johon
paimenpoikanen oli vastannut: 'Kyllä ne puskevatkin, kun niiksi
tulee!' ja silloin sinä olit kääntynyt ja alkanut ravata pakoon minkä
käpälistäsi ennätit ja saavuit hikisenä takaisin -- ja läksit uudestaan
vasta pari tuntia myöhemmin, kun arvelit kaikkien lehmien olevan ajetun
jo laitumelle! Hahhahhah! Muistatko sinä Simo?"

"No mitä siinä muutakaan osasi tehdä, kun maantien täydeltä tuli villin
näköisiä, suuria, teräväsarvisia lehmiä vastaan, kolkutellen suuria
kellojaan ja heilutellen vihaisina häntiään, ja sonnikin oli joukossa.
-- Henki se on kallis maan matosellakin, saatikka sitten ihmisellä. Ei
se mitään arkuutta ollut. Mitähän olisit sanonut, jos minä ylpeänä ja
uhmaellen ja väistämättä olisin kävellyt eteenpäin ja lehmät olisivat
keihästäneet minut kuoliaaksi ja sotkeneet jaloillaan maantien lokaan
ja paimenpoika olisi siitä sinulle jutellut? Et kai sinä olisi sanonut
että 'Kas kas! Siinä oli peloton mies, tuo Liiva-Simo!' vaan että
'Kas siinäpä oli typerä mies tuo Simo, kun tyhmässä rohkeudessaan
ei väistänyt lehmikarjaa, vaan käveli suin päin puskettavaksi!' --
Sillä tavalla sinä olisit sanonut. Eikä se muuta kuin tyhmyyttä olisi
ollutkaan! Parempi varoa kuin katua!"

"Arkuutta se oli, rakas lanko. Arkuutta se oli, sitä se piru vie
olikin! Hahhah!"

Lanko kiipesi jälleen istuimelleen, läimäytti hevosta ohjaksilla ja
nopeasti ajettiin pölyävää maantietä kumisevalla kankaalla.

Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan, vilkkaasti keskusteltaessa,
syyspäivän paistaessa, kavion kapsaessa ja pyörien vieriessä ratisten
pitkin kovaa, soraista maantietä. Oltiin noin puolimatkassa.

Oli vaihdettu kuvauksia vuodentulotoiveista siellä saarella
selällisellä ja täällä peltojen ja metsien mantereella. Oli saavuttu
lähes puoli kilometriä pitkään alamäkeen. Lanko juuri kuvaili omia
vuodentulotoiveitaan ja oli juuri perunassa ja muissa juurikkaissa ja
tuijotti hevosen korvien yli maantielle, kun kenenkään aavistamatta
alihangan puoleinen pyörä alkoi salaperäisesti luisua irti akselistaan.
Se lingerteli sangen pahasti ja enää vain puolen kämmenen leveydeltä
se oli akselissa, kun lanko huomasi pyörän salakavalat ja kapinalliset
hankkeet. Hän sai vaivoin hevosen seisautetuksi, mutta sitä ennen
pyörä hyrräsi jo vapauteen, pyörien alamäkeä vielä satakunta metriä,
kunnes kaatui maantienojaan. Akselin pää tupsahti maahan ja rattailla
olijat samoin. Onneksi ei tapahtunut mitään pahempaa. Lanko säilytti
kylmäverisyytensä ja ruuna samoin.

Sen sijaan oli emännän niinkuin Liiva-Simonkin -- ei ainoastaan
ruumiillinen, vaan ennen kaikkea henkinen -- tasapaino kokonaan
mennyttä. Päästyään tomuisina kuin "Huuman myllärit" ylös maantieltä ja
havaittuaan olevansa elossa alkoi emäntä siunailla:

"Herra hyväst siunaa kuitenkin, miten minä pelästyin! Että vielä luut
ovat ehjät, sitä en ihmettele, vaan sitä, ettei mennyt henki! Sitä
minä olen aina sanonut ja sanon kerran vielä, että mantereella uhkaa
ihmistä vaara joka hetki ja joka paikassa, muodossa jos toisessakin ja
hetkellä jolloinka sitä kaikkein vähimmin osaa varoa. Sitä minä (ja
äiti-vainaja) olen aina sanonut ja sanon sen vielä kerran! Pääsis'
tästä vielä Jumalan avulla joskus omaan veneeseensä ja merelle ja
kotisaarelleen, niin Jumalaa kiittäisin, enkä enää sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana istuisi tuollaisiin reteleihin ja vauhkojen ja
hullupäisten hevosten vedettäväksi ja muiden hullujen kyydittäväksi!"
Lanko otti itseensä emännän viimeiset sanat ja lausui:

"No no! No no! Ei tässä ole enemmän hulluja hevosia kuin hulluja
ihmisiäkään! Sattuuhan se vahinko viisaallekin!"

Sitten alkoi lanko puhua jostain mutterista -- tai jotain sinnepäin --
ja selitellä, että tämä kappale, jolla rattaissa kuulema on verrattain
tärkeä asema, oli kiertynyt tai tärissyt pois paikoiltaan ja sitten se
pyöräkin meni.

"Hyvää hyvyyttäni ja laittaakseni teille saarelaisille kerrankin oikein
liukkaan ja mukavan maantiematkan annoin minä pojan voidella rattaat
ennenkuin läksin tälle matkalle. Vahinko näkyy tulevan silloin kun
sitä vastaan on erikoisesti varustautunut. Minä sanoin pojalle, että
kierräkin mutterit lujasti paikoilleen."

"No se pojan joutavahan se sitten tämän tekikin! Kyllä sinut löylytän,
kun tästä perille päästään", uhkaili emäntä.

"Ei pojassa ole mitään vikaa! Itse minä vielä tarkastin, että kaikki
on kunnossa. Piruko lienee juossut tuossa ja käpertänyt vieressä ja
kiertänyt mutteria myötäpäivää!"

Lanko niin sanoi ja antoi ohjakset Simolle ja läksi itse etsimään sitä
mutteria. Emäntä huusi hänen jälkeensä:

"Mitä tässä nyt osataan tehdä!"

"Ei muuta kuin haetaan mutteri ja pyörä ja pannaan paikalleen ja
istutaan jälleen rattaille ja lyödään ruunaa piiskalla ja annetaan
mennä, että mäki notkuu! Ei tästä olekaan kotiin kuin kolmisen
kilometriä... ", huuteli lanko.

"Se sinun rattaillesi enää nouskoon! Minä ja Simo kävellään loppumatka
-- jos ylimalkaan enää kannattaakaan jatkaa matkaa. Ehkä on paras,
että kävellään takaisin kaupunkiin ja mennään kotiin. En yhtä piitan
leveyttä enää tule mukana mokomilla rattailla."

Monista pyynnöistä ja tinkimisistä huolimatta pysyi emäntä
päätöksessään ja Simon oli seurattava emäntää.

Lanko kyllä väitti, ettei tämänlaisia onnettomuuksia (jos ne
onnettomuuksia ovatkaan!) tapahdu kahta kertaa ihmiselämässä, saatikka
kahta kertaa samalla matkalla, mutta emäntä oli kova puolestaan, eikä
sanonut uskovansa koko juttua.

"Sinuun ei ole luottamista! Kun minä kysyin lähtiessä, että onko tässä
mitään vaaraa, niin sinä väitit kiven kovaan, että ei ole. Tässä nyt
nähdään, minkä arvoista tavaraa ne sinun sanasi ovat! Ja ellei ole
tähän asti sattunut kahta kertaa samalla matkalla tämänlaista, niin
sitä enemmän on pelättävä, että nyt sattuu!"

"Oletko sinä nähnyt, tai kuullut, että siellä merellä olisi samalla
matkalla seilattu kaksi kertaa kumoon?"

"Se onkin eri asia. Ja vaikka nyt pyörät hädin tuskin tämän loppumatkan
pysyisivätkin omilla paikoillaan pyörimässä, niin voitko sinä vannoa,
ettei tapahtuisi muuta ja paljon pahempaa. Jumalan kiitos että minulla
on vielä luut ehjänä ja henki tallella! Vahingosta viisas viisastuu ja
kävelee loppumatkan! Tästähän se tie kohta erkanee valtatieltä oikeaan
käteen sinne teille...?"

"Niin se erkanee, mutta siinä on vielä sen jälkeen monta tienhaaraa ja
ei teistä taida kumpikaan olla oikein niistä selvillä, niin että..."

"No laita poika tänne luotsaamaan! Simo ja minä istutaan täällä tien
vieressä sen aikaa."

Lanko nousi yksin rattaille ja hänen vieraansa kävivät maantienojan
reunalle nurmelle istumaan ja odottamaan opastajaa.

Jo oli langon rattaiden ratina lakannut kuulumasta ja ääneti yhä
istuivat vanhukset, emäntä ja Liiva-Simo, hänen miehensä.

Ajoi siitä ohi jo muitakin, sekä kaksi- että nelipyöräisillä rattailla.
Emäntä tarkasti visusti jokaisen ohiajavan pyöriä, että onko niillä
aikomusta lähteä omille teilleen, sikäli kuin sitä ennätti tarkastaa,
sillä kaikki, kuormamiehetkin, ajoivat täyttä ravia loivassa ja
suorassa myötäisessä.

Ajoi siitä pyrähtäen myös auto. Se vasta antoi puheenaihetta.

"Kaikilla, kaikennäköisillä vehkeillä se vihollinen ihmistä viepi!
Niinkuin tuossakin tuo punainen kiiltävä vaunu, joka ilman hevosta
tuosta mennä viiletti virstan pituinen pölypilvi häntänään, kuin itse
Paholainen. Kuului vain sellainen sätkytys kuin moottoriveneistä."

"Moottorithan niissä onkin", selitti Simo. "Samanlaiset kuin
moottoriveneissäkin ja nehän ne niitä näitäkin vievät."

"Vai ne ne! Vai käyttävät ne kuivalla maallakin niitä moottoreita."

"Tämä oli nelipyöräinen. On niitä myös kolmipyöräisiä ja
kaksipyöräisiä."

"Ja yksipyöräisiä!"

"Eikä ole yksipyöräisiä!"

"No näenhän minä omilla silmilläni, että on! Katsohan nyt tuotakin,
joka mennä sätkyttää tuolla alamäkeä selkä tänne päin! Näetkö sinä
sillä useamman kuin yhden pyörän allaan? En minä ainakaan! Yhden pyörän
päällä pakana istuu ja ajaa kuin kuolemaa pakoon! -- Jumalan onni, että
se langon rattaiden pyörä putosi ja meiltä jäi matka kesken, muuten
olisi jouduttu noiden alle ja kahvipuita siinä olisi tullut rattaista
ja vainajia meistä."

"Ei nämä olisi ennättäneet. Tästä on vain lyhyt matka tienhaaraan ja ei
kait nuo siellä syrjäteillä reistaile noilla konepyörillään..."

"Älä mene sanomaan! Tie kun tie! -- Minä tässä olen ajatellutkin, että
eivät nämä maantiet ole enää ihmisten kuljettavia, niinkuin ennen minun
nuoruudessani. -- Ehkä se poika tietää jonkin jalkapolun, niin mennään
sitä, tulkoon sielläkin sitten vastaan karhuja, susia tai rosvoja.
Leikin asia se on näihin maantien vaaroihin nähden."

Sitten vaikeni emäntä pitkäksi aikaa ja huokasi lopuksi:

"Kaikissa paikoissa ihmisten pitää elääkin, niinkuin täällä
mantereellakin -- alituisessa hengenvaarassa."

Opaspoikakin oli jo saapunut ja tiesi matkaa lyhentävän oikopolun.



ILTAYÖN SEIKKAILU.


Tahtoisinpa liittää tähän kartan siitä korkeasta merensaaresta, joka
sattui näyttämöksi tässä kerrotulle seikkailulle, vaan monesta syystä
-- tappeluun joutuminen tullimiesten kanssa, mikäli nuo luomakunnan
arimmat lurjukset siihen kykenisivät, ynnä monet muut rettelöt --
ymmärräthän -- vaativat vetämään tuntemattomuuden verhon koko paikan
yli ja pyytämään sinua tyytymään niihin vaillinaisiin tietoihin, joita
siitä voidaan sanoilla antaa.

Se on korkea saari, yksinäisenä kummituksena meren keskellä. Se on
tuhansien sen ympärille jo uponneiden ja vasta uppoavien laivojen ja
niiden miehistöjen valtava muistopaasi. Jos näet sen neljänkymmenen
kilometrin päästä, luulet sen olevan kahdenkymmenen kilometrin takana
ja kun pääset kahdenkymmenen kilometrin päähän, ei se ole vieläkään
selvennyt hullua hurskaammaksi. Yhä vain on edessäsi samanlainen
mustansininen varjokuva taivaanrannalla, josta se näyttää hitaasti
kohoavan kuin uhkaava ukkospilvi.

Oikea pilvi makaa laiskana saaren kohdalla taivaalla. Siinä se on
löytänyt sopivan leposijan kauan harhailtuaan yli maiden ja merien.

Vai lieneekö sekään pilvi ensinkään! Ehkä se on vain saaren kuvastus
taivaan peilikirkkaassa lasissa ja ehkä tuo taivaankin peilikirkkaus on
vain meren peilikirkkautta, joka sinne ylös heijastuu.

Jumala hänet tietää!

Pilvi nukkuu. Saari nukkuu sen alla. Meri nukkuu hiljaa keinuen saaren
ympärillä. Saaren jyrkissä rantavuorissa on suuria luolia. Niissä
kuuluu kumeana meren uneksuminen.

Taivas on laastu putipuhtaaksi. Ottamatta tuota saaren päällä
uinailevaa pilveä lukuun, josta juuri arveltiin, että se tuskin pilvi
onkaan, -- Herra Jumala, kuinka kammottavaa on nähdä taivas noin
kirkkaana ja siinä tuo salaperäinen pilvipari.

No toinen niistä kuitenkin on saari!

Aurinko hitaasti kääntyy oikealle ja alemma. Sitä näyttää hävettävän
kasvojensa alla vallitseva lepo.

Raskaita huokauksia kuuluu kuumuudessa uinailevalla merellä, kun
hylkeet ja pyöriäiset vähän väliä nostavat päänsä ylös vedestä ja
hengittävät.

Hallit puhaltavat kuin jättiläispalkeilla ilmaa sisään ja ulos
keuhkoistaan. Ne silmäilevät hetkisen meren valtiaan katseilla
ympäristöään ja pyllähtävät jälleen syvyyteen. Musta selkä välähtää
auringossa ja pienet pyörteet väreilevät ja välkkyvät hetkisen.

Laine on loppunut aikoja sitten. Loiva ja harva ummikas käy lounaasta.
Puhaltaneeko tuuli Valtiasmeressä, vai lieneekö tämä viimeisen, lähes
viikko sitten päättyneen lounatmyrskyn muistoja. Jumala hänet tietää!

Purjeesi nauttivat vapaudestaan. Ne riippuvat velttoina tai riuhtovat
kahden puolen kun joku hätäisempi ja jyrkempi ummikas saa veneesi
heilahtelemaan. Kahveli jurnuttaa mastoa vasten ja isonpurjeen
jalustinlokki paukkuu kytkinraudassaan veneen perällä ja puomi antaa
sinulle kuuman korvatillikan. Herättyäsi täyteen tajuntaan irroitat
sinä jonkun verran isonpurjeen jalustinta, menet maston luo ja tartut
tirkkiin ja nostat puomin niin korkealle, ettei sinun tarvitse pelätä
toista iskua korvallesi. -- "Piru vie! Olipa se isku! Vähällä ettei pää
haljennut!"

Vedenpinta pullahtaa veneesi lähellä ja melkein airontyven ulottuvilla
kohoaa musta hallinpää pitkine siirottavine viiksineen ja isoine
mulkoilevine silmineen. "Phuu huu, phuu huu", hengittää se ja sukeltaa
jälleen. Musta selkä välähtää ja meren pinta poreilee.

Tämänlaista ei ollut sinä joulukuun ensimäisen päivän iltana, noin
kolme neljännesvuosisataa sitten, johon ajan puolesta sijoitamme tuon
ihanan iltayön seikkailun, johon viittaa kertomuksemme otsake.

Vanhaa taivasta, aurinkoa päivää hallitsemassa, ja kuuta ja tähtiä öitä
hallitsemassa ei nähty kolmeen viikkoon, siis koko marraskuun kolmena
viimeisenä neljänneksenä. Tullimiehet ne vain hallitsivat päiviä
niinkuin öitäkin -- satamassa nimittäin ja välistä muuallakin, niinkuin
kohta näemme.

Ilmojen Haltijatar antoi vuoroin lumiräntää, vuoroin kylmää vettä, niin
hyväin kuin pahainkin ihmisten niskaan. Hän piti maissa niin hurskasten
kuin jumalattomainkin verkkohaapiot ja jaalat.

Ensin puhalsi tyhjiin lännen tuulet. Sitten veti vastapävää etelään,
sieltä itään ja lopulta pohjoiseen. Itäpohjan ja pohjoisen mukana tuli
syksyn ensimäinen meripölly. "Kaksi meripöllyä enää talveen", sanoivat
silloin vanhat. Sitten meni tuuli takaisin itään ja toi saareen tautia
melkein joka taloon. Herra Jumala, kuinka se puhalsi! Kylät olivat
saaren itärannalla ja kuului joka tupaan yöt päivät tuo yhtämittainen,
kaukaista kanuunain jylinää muistuttava kumina ja rusahtelivat seinät
pahimpien puskujen aikana.

Itäikkunat reunimmaisissa taloissa kävivät sameiksi suolasta, jota
myrsky toi ajaessaan pyrypilvinä merivettä, kun aallot hirveällä
pauhulla ja jymyllä lennättivät jyrkkiä rantakallioita ja sataman
suulla olevaa aallonmurtajaa vasten kaksikymmentä metriä korkeita
vaahto- ja vesivalleja. Niistä sieppasi myrskytuuli myriaadittain
pieniä pisaroita ja paiskasi talojen seiniin, ikkunoihin, kallioihin,
metsän puihin ja maahan. Kun vesi kuivi ikkunalasista, jäi valkea suola
jälelle.

Ihan tuntui luonnottomalta tuo meren ikuinen jyminä ja tuuli, joka ajoi
märkää rantahiekkaa tuiskuna kuin lunta.

Tänään, joulukuun ensimäisenä _anno domini_ kahdeksantoistasataa
ja viisiviidettä, noin kello yksi iltapäivällä -- kellonmäärät
olivat epävarmoja, kun ei ollut viikkomääriin nähty sellaista
taivaankappaletta, jonka mukaan olisi voitu asettaa kello. Eräs
eläkkeellä oleva leikikäs kapteeni odotti jonkun taivaankappaleen
näkyviintuloa, voidakseen sekstantillaan määrätä saaren aseman
uudelleen, sillä hän sanoi olevansa enemmän kuin vakuutettu siitä, että
saari on siirtynyt myrskyn aikana muutamia kymmeniä minuutteja myrskyn
mukana länteen päin. Hän sanoi voivansa panna eläkkeensä vedoksi siitä.

Kalliolla, josta on laaja näköala itään ja länteen, seisoi kaksi
tullimiestä, jotka olivat kylästä lähteneet sateen loputtua
jaloittelemaan ja silmäilemään merelle ennen pimeän tuloa.

Molemmilla on pitkät näköputket mukanaan, mutta jo paljain silmin
huomasivat he kummikseen purjehtijan lounaassa päin. Virosta tuli joku
jaala, pyrkien saaren varjoon.

"Kukahan hullu ja Jumalan kiusaaja tuokin lienee?" kysyi vahtimestari,
jonka virallinen nimi oli Herman Sikander, mutta jota kylässä
sanottiin mukavuuden vuoksi Sika-Hemmaksi. Näin sanoen hän laskeutui
polvilleen, kaiken aikaa hoidellen oikeassa kädessään näköputkeaan
kuin silmäteräänsä. Sitten hän vasemman kätensä varassa laskeutui
vatsalleen, nojasi näköputkensa kahden vierekkäin asetetun kiven varaan
ja suuntasi katseensa julkeaa ja jumalatonta purjehtijaa kohti.

"Sehän tää on Kiis-Juonas! Kukas se muu olisi! No voi sun hullu
ittiäs kuitenkin, että läheppäs tällaisella pillamuksella ja Jumalan
ilmalla mereen! Kyllä ovat seilit märkinä kahvelin ja pirkkelin
nokkaa myöten! -- Mitäs luulet, Ville! Eiköhän siellä Kiis-Juonaan
_Valaskalan_ vatsassa liene tänään jotain parempaa ja erikoisempaa kuin
pohjakuormakiviä ja perunoita? Eiköhän vain se Juonas taas liene..."

"Luntreijausretkellä", jatkoi hänen toverinsa Ville. "Milläs se Juonas
muulla olisi! Höhöhö!"

Kiis-Juonaan jaalan oikea nimi oli "Pilvi", "Valaskala" oli vain näin
tuttavien kesken käytetty haukkumanimi. Hitto hänet ties, kuinka ja
mistä syystä sellainen haukkumanimi oli keksitty niin jaalalle kuin
miehelle itselleenkin. Se vain oli selvä, ettei Suomen lahdella ja
Valtiasmerellä (muista huonommista meristä puhumattakaan!) ollut
parempia merenkulkijoita kuin Kiis-Juonas ja hänen "Valaskalansa".
"Valaskala" nytkin kaatoi maanalusvihureissa. Köli välistä kuivana
ilmassa ja purjeet pohjaan reivattuina. Tuuli oli niin kova, että
kalliolla seisovan Tulli-Villen täytyi kääntyä selin tuuleen,
saadakseen takkinsa napitetuksi kiinni. Meressä käypä ankara aallokko
tuntui maan varjossa mahtavina ummikkaina, jotka maan eteläpään
puolella kävivät perän takaa, sysäten "Valaskalaa" aina pitkät matkat
alamäkeä kuin jättiläiskelkalla laskien, mutta puolivälissä maata alkoi
ummikas tulla keulasta, joka väliin painui niihin lyyveripuomia myöten.
Silloin ryöpytti "Valaskala" nenänsä yli mahtavan valkean suihkun --
niinkuin oikea valaskala ainakin.

Sika-Hemma, joka oli arvossa lähinnä päällysmiestä, oli kahden
vaiheilla lähteäkö alas kylään, ollakseen toisten oinasten (hm! --
mikäs muu kuin pilanimi. Tullimiehiä ei koskaan nimitetty muulla
arvonimellä, paitsi jos oltiin jostakin pahemmasta tekosesta
heihin suuttuneita. Silloin sanottiin: Koira, tai jos oli aikaa
pitempiin puheisiin, tai epäselvyyttä olisi syntynyt hyljekoirien
kanssa, sanottiin: Tullikoira. Kiis-Juonas, joka oli juuri palannut
linnasta, jossa oli ollut kuusi kuukautta eräästä viinalastista, ja
kun miehissä istuttiin eräänä helluntai-aamuna Rakin Mikko-vainajan
ranta-aitan seinustalla päivää paistattamassa ja kun keskustelu siirtyi
hyljekoiriin, jotka siinä miesten lähettyvillä juuri tappelivat, sanoi:
"Niin, näitä hyljekoiria on sekä isäpuolia että emäpuolia, mutta
tullikoiria vain isäpuolia. Mistä niitä sentään aina siinnee uusia!")
-- toisten oinasten kanssa valmiina menemään sisään Virosta tulevaan
"Valaskalaan", katsomaan, onko sen vatsassa muutakin kuin -- Juonas.

Mutta sitten hän päätti:

"Katsotaanhan nyt vielä! -- Parempi katsoa kuin katua."

Hän asetti jälleen näköputkensa tähtäysasentoon ja pysyi hiljaa
paikallaan, ettei herättäisi huomiota, sillä "Valaskala" alkoi jo
olla kohdalla ja sieltä voitaisiin taivasta vasten helposti nähdä
tullivahdit.

Hemma komensi toverinsakin pitkälleen ja ryömimään takaisin päin,
alemma.

Vastoin Sika-Hemman odotuksia teki Valaskala pari nopeaa luovia
maalle päin. Sitten se juoksi vielä päin tuulta rantaa kohti. Purjeet
pamisivat ja paloivat tuulessa. Niiden pauke kuului aina Sika-Hemman
korviin asti. Sihisten lensi alas lyyveri ja kuroutui puomilleen. Sama
tapahtui toiselle keulapurjeelle, taakivokalle. Sitten näkyi keulan
edessä valkea veden loiskaus ja kuului kettingin helinä ja ratina.
"Valaskala" ajettui perä edellä muutaman pituutensa. Kettinki kiristyi
ja kun "Valaskala" huomasi olevansa vangittu, alistui se kohtaloonsa ja
jäi hiljaa paikalleen. Hetki sen jälkeen laskeutuivat alas jälelläkin
olevat purjeet, yksi toisensa perästä. Sitten oli kaikki hiljaa.
"Valaskala" lepäsi ankkurissaan. Käärittyään purjeet, hävisivät miehet
kajuuttaan. Kajuutan torosta alkoi nousta savua.

"Siihenkös toi joutava jääpikin yöksi!" höpisi Sika-Hemma.

Hän tunsi itsensä hiukan pettyneeksi.

Vanhana vaanijana oli hänellä kuitenkin kärsivällisyyttä pysyä hiljaa
ja odottaa.

Saamme pian nähdä, että Sika-Hemmalle ja hänen toverilleen koitui
kaunis ilta, mutta sitä ennen käykäämme katsomaan, mitä jaalalla
hommaillaan.

Näemme jaalan -- nimittäin "Valaskalan" -- kajuutassa kolme miestä.
Vanhin on Kiis-Juonas ja toiset hänen apulaisiaan.

Miehistä nuorin laittaa tulta kamiinaan kuivista tervaksista, joita
juuri kävi pilkkomassa kannella. Nuorimmalla on kokin virka. "Eri
miehet ne on jotka koijass' makaa, eri miehet jotka kannell' seilaa ja
eri miehet jotka sajuu keittää", kuului ensimäinen ja viimeinen pykälä
Kiis-Juonaan merilaissa.

Tällä kertaa oli kysymyksessä rokan lämmittäminen.

Kokki oli pannut kyllä sen kiehumaan jo Virosta lähdettyä, mutta
kovan aallokon ja myrskyn vuoksi ei vanhempien miesten syönnistä
tullut mitään. Joka silmänräpäys vaadittiin heitä molempia ja välistä
kokkiakin kannelle. Rokka oli jo aikaa sitten tullut kypsäksi ja
ennättänyt jäähtyä. Nyt pantiin se uudestaan tulelle lämpiämään.

Miehet riisuivat öljyvaatteita päältään ja merisaappaita jalastaan.
Tätä tehdessään mörähti Kiis-Juonas: "No, miehet, mitäs tehään!
Viedäänkö tullimiehen viinat täältä maihin, vai?" ja vääntäytyi
pitkälleen koijaansa.

Seurasi pitkä vaitiolo. Tervakset vain kärisivät kamiinassa, tuuli
soitteli torossa ja vihelsi takilassa. Keulapuolelta kuului ajoittain,
pahimpien vihurien ajalla, ratinaa, kun kettinki hankasi pohjakiviä ja
puristui lyysissään.

Vihurien synnyttämä räve lotisi "Valaskalan" keulassa.

Keskimäinen miehistä, "se, joka kannell' seilaa", kiskoi ähkien
öljyhousuja kintuistaan, nauraa rojautti Kiis-Juonaan, "joka koijass'
makaa", sanoille ja paukautti sitten sanat suustaan samanlaisella
voimalla, millä kaatuva aalto iskee jaalan keulaa:

"Parasta olisi minun mielestäni tehdä, niinkuin jo sanoin. Tee
kuitenkin kuinka itse tahdot!"

"Hm. Ei se sinunkaan konstisi taitaisi olla huonompi."

"Ei se ole."

"Entä jos kalliolla tai tässä rantasomerikolla on joku oinas
vahtimassa?"

"No -- sitä parempi, sitä parempi! Sehän se on tarkoituskin, vai
etkö sinä ymmärrä? Kyllä ne tulevat, elleivät vielä ole tulleet.
Saahan tästä käydä kokemassa. Vien vaikka tuon pienemmän astian ensin
maihin..."

"Syödään ensin. Syödään ensin. Vielähän tämä on liian valoisaakin. Älä
sinä pelkää, että tullimiehet karkaavat rannalta! Onhan niillä koiran
turkit päällään -- hähhähhähhäh! -- ja tarkenevat kyllä kykkiä kiven
takana vielä tunnin, pari. Syödään ensin, niin jaksetaan paremmin
tapella nälkäisen kanssa -- hähhähhähhäh!"

Pieni kajuutta ihan tärisi naurusta, joka ei tainnut olla aivan
hienointa lajia.

"Se, joka kannell' seilaa" kapusi ylös kajuutasta, pantuaan lyhyet
turkit päälleen ja karvalakin päähänsä.

Kannella oli kaikki ennallaan. Alkoi pimetä. Kaukana lounaassa syttyi
vilkkuva loisto. Punertava joulukuu teki laskuaan taivaanrannassa,
joka ei tällä kertaa ollut suoraviivainen, vaan meren myllerryksessä
taipuileva ja taittuileva. Joitakin harvoja mustia pilviä lensi
pikalennossa tähtien alla, yli iltataivaan, painuen lännen alle.
Maalta ei näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä, mutta "se joka
kannell' seilaa" ei epäillyt etteikö jaala olisi joka hetki tullimiehen
armollisen katseen suojeluksessa. -- Hän laskeutui alas kajuuttaan,
jota valaisi rasvalamppu ja jonka täytti lämmin, ihanalle hernerokalle
ja tupakalle tuoksuva höyry.

Nuorin, "se, joka sajuu keittää", nosti kattilasta kullekin
lautasellisen mehevää, voimakasta ja kystä rokkaa, jonka pinnalla
läikkyi lammikoittain sulaa rasvaa ja jossa kellui iso kimpale
sianlihaa kullekin. Haukaten paksuja voileipiään syventyivät miehet
rokan syöntiin ja hampaat saivat työtä.

Toisenlaisessa työssä olivat Sika-Hemman hampaat. Ne kalisivat tyhjää,
koko ruumiin väristessä vilusta kylmillä rantakivillä, ison paaden
varjossa, joka ei suojellut tuulelta, mutta oli kylläkin välttämätön
suojelemaan jaalamiesten silmiltä. Pian hänen silmänsä saivat työtä ja,
ah voi, tuskin tuntia kuluu -- niin toivoi ja luuli hän -- kun hänen
suunsakin saa maistaa tämän matoisen maailman makeutta ilman rahaa ja
hintaa.

Nuoremman vartijan oli Hemma lähettänyt kotiin, syömään ja lepäämään
iltayöhön, että jaksaa pitää vartiota vuorollaan aamuyön.

Nuorempi vartija käytti tilaisuutta hyväkseen menemällä mielitiettynsä
luo ja laverteli tälle, mikä onni heitä odotti: että "Valaskala",
jonka takavarikoimisesta on julistettu tullimiehille palkinto, on nyt
apajassa, oh! se on jo kuin tuossa noin kourassa! Hän, nuorukaisparka,
palveli tullilaitosta alokkaana, oppilaana, harjoittelijana vai miksi
häntä lie nimitetty. Hänellä ei ollut kunnon palkkaa -- ei ainakaan
sellaista, että olisi voinut ajatella naimisiinmenoa tai ylimalkaan
mitään, joka kuuluu uuden perheen perustamishommiin, mutta nyt, kun
"Valaskala" tänä yönä kaapataan, kohoaa Hemma päällysmieheksi ja alokas
varsinaiseksi tullivartijaksi, tullikoiraksi.

"Sitten ne haukkuvat sinua tullikoiraksi ja oinaaksi, voi, voi!" sanoi
tyttö.

"Haukkukoot miksi hyvänsä, mutta sitten minä saan tehdä omin
nokkinenikin tullitakavarikoimisia..."

"Ja saat tullilakin...!"

"Niin -- ja tuon sinulle laivarikoista rusinoita -- ja silkkejä -- ja
helmiä -- ja säämyskäsormikkaita -- ja hajuvesiä -- ja vehnäjauhoja --
ja --"

"Hyi olkoon, en minä huoli mitään varastettua!"

"Ei varastettua, vaan takavarikoitua --"

"Takavarikoitua tai varastettua, se on yksi ja sama asia!"

"Tuohan isäsikin!..."

"Isä ei mitään varasta!"

Tyttö ratkesi itkemään ja valittamaan:

"Hyi olkoon, minkälaisen otuksen kanssa minun pitääkin joutua
naimisiin. Ei tuollainen lurjus muuksi kelpaakaan kuin tullikoiraksi,
mutta isästä tulee päällysmies -- niin tuleekin! Mutta isä onkin
rehellinen ihminen ja siitä sinä et tiedä tuon taivaallista."

Nuorukaisen näin riidellessä mielitiettynsä kanssa souti jolla maihin.
Pimeässä vierittivät miehet ison astian rannalle. Töin tuskin jaksoi
Sika-Hemma malttaa mielensä, niin poltti sormea pistoolin liipaisin ja
kieli tuskin malttoi pysyä parkaisematta pahaa säveltä. Hän oli nähnyt
kuitenkin, että "Valaskalan" vatsasta nostettiin taljoilla kannelle
kolme astiaa, kaksi isompaa ja yksi pieni. Kun toisella kertaa miehet,
"se, joka koijass' makaa" ja "se joka kannell' seilaa" saivat maihin
yhden ison ja yhden pienen astian, kimmahti Sika-Hemma lain ja oikeuden
nimessä kivensä takaa pystyyn, molemmissa käsissään viritetty pistooli
ja huusi, että rannat kaikuivat:

"Kädet ylös, saatanat!" Silmänräpäyksessä "se, joka kannell' seilaa"
sieppasi nyrkin kokoisen kiven, jolla paiskasi Hemmaa rintaan huutaen:

"Laske sinä kätesi alas, koira, äläkä kohota niitä ihmisiä ammutaksesi!"

Pistoolit putosivat rämisten kivikkoon. Kiis-Juonas sieppasi ne ja
pisti taskuunsa. Tullimies kähisi:

"Anna pistoolit tänne, ne ovat ruunun ja minä olen ruunun mies ja minä
vangitsen teidät lurjukset molemmat ja takavarikoin nämä astiat ja
sinun aluksesi."

"Tule sinä ottamaan pistoolisi jos kykenet. Ja sen minä sanon sinulle,
että sinä olet akkasi vanki, etkä sinä ketään vangitse! Niin, niin!
Pysy siellä vain kauempana, jos henkesi on kallis!"

"Nämä astiat minä julistan ruunulle menetetyiksi ja kiellän sinua
nostamasta ankkuriasi ilman minun lupaani. Aamulla tulee tullijaala ja
sittenhän nähdään, kuka tässä on herra ja kuka narri!"

"Jaa -- antaa sen tullijaalan tulla! Merihän ei ole syypää, että sen
päällä seilaa sellaistakin väkeä! Antaa tullijaalan tulla, onhan
meressä tilaa ja ilmaan kyllä mökää mahtuu. Huuda sinä vain! Ei meitä
peloita, eikä maailma siitä kaadu!"

Miehet poistuivat jollallaan rannalta ja soutivat "Valaskalaan".

Sika-Hemma tupakoi ja vahti astioita. Pysyäkseen lämpöisempänä teki hän
tulen. Aika kävi kuitenkin pitkäksi. Nuorempaa miestä vain ei kuulunut.
Evästä ei ollut. Nälkä alkoi tulla.

Rintaa kivisteli ja unikin pyrki ottamaan vallan.

Sika-Hemma katseli astioita. Hän oli iltayön kuluessa katsellut niitä
usein.

"Rintaa kivistelee ja uni pakkaa päälle ja tuossa olisi noin lähellä
lääkettä vaikka kuinka paljon!" päivitteli hän ja syytti tyhmyyttään.

Hän haisteli astioita.

Viinaa.

Mutta millä pirun ilveellä sieltä saisi ryypyn verran särkemättä
astiaa?!

Ja jos särkisikin tuon pienimmän, niin olisiko se nyt mikä rikos?
Sanoisin, että se oli jo särkynyt tullessaan...

Tai viskaisin tyhjän astian mereen ja ilmoittaisin aamulla
päällysmiehelle vain yhden astian!

Ei helkkarissa!

Ei jumalanviljaa saa hukkaan kaataa. Päivä se on huomennakin!

Hän otti pienemmän astian ja vieritti sen kauas toisesta,
rantalepikkoon piiloon, nauttiakseen siitä tänä yönä ja säilyttääkseen
lopun vieraan varaksi ja jouluksi, lääkkeeksi ja juhlajuomaksi.

Saatuaan astian sopivaan paikkaan käänsi hän sen pystyyn, löi kivellä
pohjan auki ja maistoi.

"Hyi saakeli, merivettä!! Ja mitä muuta tähän lieneekään pantu sekaan!
Hyi itseänne kuitenkin, mitä panette ihmisten juotavaksi!"

Sika-Hemma syleksi ja syleksi.

Vihoissaan potkaisi hän kumoon astian, jonka sisällys lorisi kivien
rakoon ja sieltä mereen, josta se kotoisin olikin.

Oltuaan pois tulen äärestä olivat Sika-Hemman silmät tottuneet
pimeään ja nostettuaan katseensa merelle näki hän kaukana luoteessa
"Valaskalan" täysissä purjeissa. Sillä aikaa kun Sika-Hemma oli
kolistellut ja hommaillut astiansa kanssa, oli "Valaskala" nostanut
purjeensa ja ankkurinsa ja kiiti nyt kohti Suomen rannikkosaaristoa,
jossa sopi purkaa kuormansa: parasta saksanviinaa ja riianpalsamia.



"UUSI MUISTUTUS..."


Oikealla vasta alettu asuinrakennus. Nurkkakivet ja yksi hirsikerros
paikoillaan ja sen luona lastuja, lautoja, hirsiä ja kiven sirpaleita.

Vasemmalla pieni saunan tapainen asuinrakennus. Se on hyvin laho.
Pärekatto on sammaltunut ja rikkinäinen. Savupiippu korkea ja
rappeutunut. Se on tehty tiilistä ja joskus maailmassa on se ollut
valkeaksi kalkittu. Ulko-oven pielessä seinustalla seisoo uuniluuta
ja kola. Äärimpänä oikealla kukkiva pihlaja ja sen takana naapurin
rakennuksia.

Pihamaa on kivistä nurmikkoa. Ulkosaarelaiskalastajien pihoilla näkee
omenapuita ja pienen kasvitarhan, tai perunamaan. Tässä ei näy mitään
sellaista -- lieneekö ollut ikimaailmassa tuo piha enemmän viljelty!

Taustana on vanhoja, sammaltuneita rakennusten kattoja tumman
harmaansinistä merta vasten. Meri on tyhjä, taivas kirkas.

On kevätkesä. Aurinko paistaa korkeimmillaan. Tuuli puhaltelee
lämpimänä etelästä.

Noin viidenviidettä-vuotias, parrakas, hinterä, velttoliikkeinen,
köyryselkäinen mies sovittelee uuteen rakennussalvokseen paikoilleen
toisen hirsikerroksen ensimäistä hirttä. Hänellä on monta nimeä.
Hallin-Aapea voimme käyttää hänen itsensäkin kuullen.

Omituista!

Lieneekö hänenkin suvussaan joskus maailmassa ollut lihavia, vai
miksi heitä sitten olisi nimitetty Halleiksi, joka on tavallisesti
sangen lihava (tai ainakin rasvainen), mutta jos suku olisi saanut
nimensä nykyisen päämiehen Aapen mukaan, olisi se johdettu esimerkiksi
kengästä, kuivasta, vanhasta kenkärajasta, sillä niin laiha oli ollut
koko elämänsä tuo miesparka, joka veistelee uudella tuvanalokkeellaan
tuossa edessämme. Nuoruudessaan oli Hallin-Aape veistellyt puusta
isohkon laatikon, jossa oli vedettävä kansi. Kannen ja laatikon kupeet
oli hän somistanut kirjoleikkauksilla. Pohjaan hän oli leikannut
vuosiluvun, kahdeksantoistasataa ja kaksi kahdeksatta. Lisäksi oli
pohjassa eräitä leikkauksia, jotka eivät olleet puumerkkejä, eivät
oikeita kirjaimia -- ei enemmän puoli- kuin kokoränttisiäkään -- eikä
ne olleet kirjoleikkauksiakaan. Nyt -- aikoja Aapen kuoleman jälkeen --
on moni vaivannut päätään, ei ainoastaan selvittääkseen monta hämärää
kohtaa hänen elämässään, mutta erikoisesti koettaessaan lukea, mitä
Aape on mahtanut laatikkonsa pohjaan kirjoittaa.

Yhteen aikaan luultiin, että ne ovat vanhanaikaisia riimukirjaimia,
jotka muka Aape -- jonka joskus pelättiin olevan Pirun kanssa
yhteydessä -- jollain hämäräperäisellä tavalla olisi oppinut ja
kirjoittanut niillä laatikkonsa pohjaan jonkun taikasanan, manauksen,
välipuheen Vihollisen kanssa, tai muuta synnillistä, jota ei saanut
antaa tulla muiden ihmisten tiettäväksi.

Kirjoitusta oli kolmessa rivissä.

Ensimäisellä rivillä yksi sana.

Toisella kaksi.

Ja kolmannella kolme.

Tämä järjestely ei vähentänyt kirjoitusten salaperäisyyttä!

Asiantuntija selvitti, ettei se ollut riimukirjoitusta, ei hebreaa, ei
kreikkaa eikä latinaa.

Selvitystä asiaan toi koko joukon, kun muistettiin, että Aape ei
koskaan osannut lukea -- vielä vähemmin kirjoittaa. Tiedettiin vain,
että hän lapsena oli oppinut tuntemaan muutamia latinalaisia kirjaimia,
tai selvemmin sanoen, puoliränttikirjaimia, ja tavaili niiden varassa.
Myös muistettiin, että Aape oli näihin kirjaimiinsa sangen ihastunut
ja piirteli niitä kekäleellä seiniin, kiviin ja halkopinoihin sekä
kepillä hiekkaan. Nähtävästi hän oli niihin aikoihin vuoleskellut
ja veistellyt tuon laatikkonsa ja kaiverrellut sen pohjaan noita
mielikirjaimiaan. Sen mukaan ei laatikon pohjassa oikeastaan ollutkaan
mitään kirjoitusta, sisälsihän vain jo kuolleen miehen koko henkisen
pääoman jälkimaailman ihmeteltävänä.

Vaikka näin pitkälle oli päästy, eivät kaikki vielä hellittäneet,
vaan koettivat lukea Hallin-Aapen kirjoitusta. Eräät selvittivät,
että viimeinen sana kolmannessa rivissä oli luettava KUUSEN KARI ja
että laatikko on valmistettu jonain kesänä Kuusenkarissa nuotalla
ollessa, hylje- ja kalamiesten saunassa, pitkän myrskyn aikana. Tuo
selitys oli sangen mielivaltainen, ensiksikin siitä syystä, ettei
K- ja N-kirjainten välillä ollut niin paljon kirjaimia ja viimeisen
edellinen ei ollut R vaan selvä P. Oikeammassa lienevät olleet ne,
jotka selittivät, että K:n ja N:n välillä oleva sotkuinen kirjain oli
E ja että kysymyksessä on kaksi sanaa: KENK API, jonka taas arveltiin
merkitsevän nimeä Kenkä-Aape, joksi joku vanha vaimo muistikin Aapea
lapsena joskus nimitetyn -- tai oikeastaan Aape oli itse ruvennut
itseään nimittämään Kenkä-Aapeksi, saatuaan jalkoihinsa ensimäiset omat
kengät.

Oli miten oli!

Joka tapauksessa jäi Aape sielultaan hämäräksi ja tuiki tuntemattomaksi
aikalaisilleen. Hänen naapuriensa oli yhtä vaikea päästä perille
hänen ajatuksistaan ja tarkoituksistaan kuin nyt jälkimaailman päästä
selville hänen ainoasta jälelle jääneestä kirjoituksestaan.

Selviteltiinpä jo niinkin, ettei koko laatikko ollutkaan Hallin-Aapen
työtä, että vuosiluku ei ollutkaan kahdeksantoistasataa, vaan
kuusitoista ja että joku Hallin-Aapen rikkaista esi-isistä on kätkenyt
kultansa ja hopeansa aarteeseen ja merkinnyt tämän laatikon pohjaan
salakirjaimilla aarteensa paikan. Rantakäräjillä, missä tämä arvelu
lausuttiin, herätti se röhisevää ivanaurua ikämiesten piirissä.

-- Hööö! Johan tämä on lopen lapsellista! Muistaahan tämän jokainen,
että se oli Aapen itsensä tekemä Kuusenkarissa!

Niin, niin.

Huolimatta siitä, että hänen nimensä olisi joskus ollut Kenkä-Aapekin,
nimitämme me häntä Hallin-Aapeksi, jolla nimellä hänet yleisemmin
tunnettiin -- naapurisaarillakin, jopa mantereellakin.

Niinkun jo on sanottu, ymmärrettiin häntä itseään vähemmin, kuin hänen
kirjoitustaan.

Hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää.

Ei edes vaimonsa!

Päinvastoin kaikki näyttivät kotisaarella olevan häntä vastaan.
Ventovieraat näyttivät häneen luottaneen enemmän kuin kotisaarelaiset.
Tästä johtui, että Aape eli lapsuudestaan asti yksin. Hän ei ottanut
osaa rantakäräjiin, vaan kulutti aikaansa työhön.

Yksin vierittää Aape hirren kolisten ylös. Sitten alkaa kuulua
yksitoikkoinen veistäminen ja veistoksen tahdissa virren veisuu. Aape
veisailee mielivirttään:

    "Saatana ja maailma
    On aina mua vastahan."

Aapen jäsenet ovat hyvin laihat. Aurinko paahtaa kuumasti ja työ käy
laiskasti ja veltosti.

Äkkiä kuuluu rannasta päin kaksi variksen kovaäänistä vaakkumista.

Aape pysähtyy työssään.

Kuuntelee.

Ei kuulu mitään.

Aape matkii rämeällä äänellä varista, nauraa sen jälkeen rajusti ja
lyhyesti "hähhähhäh!" ja sanoo: "Varis siellä!" ja jatkaa työtään.

Aape ei ole koskaan jouten.

Hän on aina työssä.

Mutta hän ei saa koskaan mitään valmiiksi.

Kerran hän pani jaalanteon alulle.

Ensimäisenä vuonna pääsi Aape niin pitkälle, että köli, keulapuu
ja peräpuu olivat paikoillaan. Sitten seisoi työ sellaisena kaksi
vuotta. Sillä aikaa Aape pani alulle nykyisen uuden tuvan: teki
siihen kivijalan. Kun jaalan alku näytti alkavan saada aidaksen
väriä päälleen, hätääntyi Aape ja rupesi jaalaa laidoittamaan. Kun
ei hän saanut ketään avukseen sahaamaan laitalautoja, teki hän niitä
veistämällä ja löi niitä kiinni niin sanotuilla tuhkanauloilla, joita
ihmisten pilkasta välittämättä keräili kylästä ja laivarikkopaikoilla
poltettujen nuotioiden pohjilta.

Näin sai Aape neljä laitakertaa paikoilleen.

Sitten, syksyn lähetessä ja Aapen veistäessä uusia laitalautoja, alkoi
eukko huutaa metsän haaskauksesta, että "Minäpä sen metsän oikea
omistaja olen! Tähän otin sinut, tyhjäkätisen, hullupäisen, joka tekee
hullun töitä ja jota saan elättää kuin mahoa lehmää!" ja että "Ellet
heti lopeta tuollaista puun haaskausta, niin vien sinut lakiin ja
oikeuteen! Vai niin! Vai että kokonainen hirsi aina yhtä laitalautaa
varten, sillä aikaa kun lapset paleltuvat tuossa vanhassa pesässä, eikä
miehestä ole vanhan korjaajaa, eikä uuden tekijää!"

Silloin Aape oli viskannut kirveensä kiviselle pihalle, käynyt ääneti
sisään, istunut tupakoimaan ja paikkaamaan saappaitaan. Sitten oli
hionut kirveensä ja mennyt viimeisten alusten mukana mantereelle, jossa
vietti talven kirvestöissä.

Talven kuluessa hakkasi Aapen vaimo, jonka nimi oli Eeva, jaalan
teoksen haloiksi ja poltti sen tuvan uunissa.

Palattuaan kotiin keväällä oli Aape koonnut naulat tuhasta
huolellisesti ja pannut talteen. Mantereelta oli hän tuonut koko joukon
uusiakin nauloja. Hän laski, että vanhojen tuhkanaulojen kanssa ne
riittäisivät yhden jaalan valmistukseen.

Kirves olalla hän siis meni metsään, kaatoi uljaita honkia ja alkoi
veistää laitalautoja, joita olallaan kantoi kotiin. Metsässä hän veisti
myös valmiiksi kaikki muut tarpeet, kölin, keula- ja peräpuun, kaaret,
juurikkaat, ja kaikki. Myös kaatoi ja valmisti hän metsässä maston ja
muut purjepuut ja veisti kansi- ja kajuuttalaudat.

Syyskesällä, eräänä myrskyisenä päivänä, kun ei kukaan päässyt kalaan,
pyysi hän eräitä nuoria miehiä talkoisiin, vetämään ja kantamaan kotiin
metsästä jaalapuut.

Ilolla siihen suostuttiin. Kerääntyi parikymmentä poikaa työhön ja
alkuun päästyään he jatkoivat talkoita kunnes jaala oli valmis.

Lopulta kerääntyi talkoopaikalle myös tyttöjä.

Silloin oli iloa.

Mikä piti laitalaudan päästä kiinni. Mikä löi nauloja. Mikä höyläsi.
Mikä veisti. Mikä hoiti tulta pasun alla. Mikä veti tervaa saumoihin.

Laulut kaikuivat koko ajan.

Uusiakin lauluja sepitettiin.

Pilapuheet sinkoilivat.

Se oli vasta iloa!

Ei sellaista ollut nähty sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!

Tuskin koko maailmassa on koskaan yhtään ainoaa venettä tai laivaa
rakennettu niin suuren ilon raikuessa!

Se oli ainoa Imatra elämän ikuisessa, hitaasti vyöryävässä virrassa.

Ennen syksyä oli jaalan runko kansineen, kajuuttoineen valmis, ja niin
myös jollakin tervattuna sisältä ja ulkoa.

Talvitöikseen leikkasi ja ompeli Aape jaalaansa purjeet, köytti köydet
ja veisteli lokit.

Keväällä kokoontuivat nuoret vielä kerran Aapen jaalan ympärille,
lykkäämään sitä mereen. Tahdottiin tietää mikä sen nimi on.

-- No, lykätkäähän nyt ensin se mereen! oli Aape sanonut.

"Kovast! Kovast, kovast, kovast!" -- huutojen kaikuessa alkoi jaala
ensin nytkyä, sitten jytisten luisua tervatuita teloja myöten ja
syöksyi lopulta pauhaten veteen, johon jäi kauniina kellumaan. Juuri
sillä hetkellä huusi Aape, minkä kurkusta lähti: "Aalto sen nimi on!"
jota seurasi hurja tyttöjen ja poikien kuoro:

"Eläköön Aalto! Eläköön Aalto!", niin ettei tahtonut loppuakaan tulla.

Samana päivänä ilmaantui jaalan peräpeiliin nimilauta, johon oli mitä
sekavimmilla kirjaimilla kaiverrettu:

      ALTO
    KALIOSARI

Nyt, kun Aape-vainajan tekemä laatikko ja siinä oleva kirjoitus kiertää
Kalliosaarella talosta taloon, olisi sangen tarpeellista, että tuo
nimilautakin olisi tallella. Silloinhan noita kirjoituksia ja niissä
olevia kirjaimia voitaisiin verrata toisiinsa ja niin päästäisiin,
ainakin siltä näyttää, perille tuosta laatikonpohjakirjoituksesta,
mutta tämä ei ole nyt enää mahdollista, sillä "Alto Kaliosari" lepää
Suomenlahden pohjasavessa sisältä ja ulkoa paksun, harmaan vihreän
liman peittämänä. Aallot pauhaavat, tai tyyni meri välkkyy ja elossa
olevat haahdet uivat noin sata metriä sen mastonhuippujen yläpuolella.

Vanhimman poikansa kanssa oli Aape lähtenyt keväällä purjehtimaan ja
saanut tiiliä jaalansa ensi kuormaksi. Jaalaparka oli kuormattu niin
syvään, että vain varpekansi oli vedenpinnan yläpuolella.

Arvostellessaan jaalansa kantokykyä oli Aape latonut sisään tiiliä
arvellen aina välillä: "Pannaan vielä yhden olutpullon hinnan edestä."
-- Näin oli jo kerääntynyt toistakymmentä uutta ja uutta olutpulloa sen
jälkeen kun Aapen poika ja kuormauksessa apuna olleet miehet olivat
arvelleet, että jo riittää. Aape oli selittänyt, että "kyllä uusi puu
kantaa, etenkin kun ei ole vene varsin pahasti raudalla rasitettu --
hehehe."

Merellä nousi kova vastatuuli, joka kiihtyi myrskyksi. Päivällä
noin kahden tienoissa rupesi jaala armottomasti vuotamaan. Huonojen
naulojen takia oli jossain päärme ratkennut. Pumppuamisesta ei ollut
paljon apua, sillä tiilet imivät itseensä melkein kaiken vuotoveden.
Kun meri kävi yli aluksen kaiken aikaa, ei voitu avata kansiluukkua
ja ruveta ajamaan kuormaa mereen. Jos olisi ollut kolmas mies, olisi
voitu särkeä kajuutan ja jaalan sisuksen välinen seinä ja ajaa tiilet
sen kautta mereen, mutta nyt vaadittiin joka hetki toinen pumpussa ja
toinen peräsimessä. Poika oli liian heikko niihin kumpaankin. Itse Aape
pumppusi ja päästi poikansa perää pitämään, köytettyään hänet ensin
kiinni nuoralla, jonka toinen pää oli perämastossa ja toinen pojan
ympärillä.

Kuorma lisääntyi minuutti minuutilta. Oltiin keskellä merta. Maata ei
näkynyt vieläkään keulan edessä. Pumppu korahteli tyhjää vähän väliä,
mutta alus ei näyttänyt vain keventyvän. Vyöryvät ylä- ja alamäet
viskoivat jaalaa. Vihertävä kuohu sihisi kannen yli lakkaamatta.
Aluksen raju heittelehtiminen edisti vain sen tuhoa. Jokainen
kourallinen vettä, mikä syöksyi sisään ratkeamasta, viskeltiin kuin
uhalla yhä uusiin ja uusiin ja vielä kuivana säilyneisiin tiiliin.
Pohjimmaiset tiilet olivat jo juoneet kyllikseen ja olivat kypsiä
uppoamaan. Voi, millä vahingon ilolla ne hylkivät ohi huljuvaa vettä
ja iloitsivat nähdessään sen roiskuvan ylempänä oleviin tiiliin, jotka
sen heti himokkaasti imaisivat. Jaalan kiivetessä ylämäkeä solisi vesi
perälle päin ja pumppu alkoi jälleen sitä loksaen ajaa ulos kannelle ja
takaisin mereen, mutta seuraavassa hetkessä käänsi jaala tylsän nenänsä
huimaan alamäkeen ja pumppu alkoi korahdella kuin kuolevan kurkku ja
oksensi ulos vain vaahtoa.

Aape teki työtä kuin raivo. Hän pumppuili lakkaamatta, oli sitten
pumppu tyhjä tai täysi. Hänen polvensa tutisivat väsymyksestä,
käsivarret pyrkivät herpoamaan ja harteita pakotti. Uppoaminen
näytti yhä varmemmalta. Aapen aivot olivat turrat ja ikäänkuin
lakanneet toimimasta. Yksi ainoa ajatus riehui siinä osassa aivoja,
joka vielä toimi. Siellä joku sanoi Aapelle, että "sinä uppoat,
Aape!" -- "En Jumal'aut uppoakaan!" vastasi siihen Aape. "Sepä olisi
suurin ilo tuolle akan kutaleelle, Eevalle! En kiusallakaan uppoa!
Ei sinnepäinkään!" ja entistä rajummin riuhtoi Aape männän varresta
nojaten toisella kädellään kajuutan katon reunaan.

Hiki ja merivesi vuoti karpaloina hänen terävän nenänsä päästä ja
harvasta ja takkuisesta parrastaan.

Ääni Aapen aivoissa maalasi hänen samean mielikuvituksensa eteen
kuvan, joka viipyi näkyvissä lyhemmän ajan kuin silmänräpäyksen: Eeva
juomassa ilokahvia, kuultuaan Aapen uponneen. Vieläpä akka tekeytyi
surulliseksikin ja huokasi: "Surku poikaparkaani, joka meni siinä
mukana! -- No, jäihän minulle nämä toiset, Jumalan kiitos."

Aape tuijotti naama hirveässä irvistyksessä tähän kuvaan ja päästi
kurkustaan ja osaksi nenänsä kautta korisevan ja kiljuvan: "Ähhh!"
sähisten hampaissaan siihen jatkoksi: "En saatana uppoakaan!"

Tiilet, luotuina lepoon ja paikallaan oloon, eivät pitäneet
tämänlaisesta huljumisesta ja heilumisesta, heittelemisestä ja
keinumisesta, vaan arvelivat aivan päinvastoin kuin Aape ja imivät
itseensä entistä innokkaammin suolaista ja raskasta merivettä.

Poika vapisi pelosta ja vilusta ja kysyi:

-- Upotaankohan me --?

-- Mitä, sano kovemmin, enhän minä kuule tuollaista höpinää ja
änkytystä, ärjäisi Aape, vaikka kuuli joka sanan.

-- Sitä, että uppoaakohan tämä jaala?

-- Pidä sinä perää, äläkä puhu tyhmyyksiä! huusi isä ja pumppusi
entistä rajummin.

Merivesi huljui kannella jo niin korkeana, että jolla ui siinä ja
törmäili varppeeseen, luukun karveliin, mastoon ja kajuutan seinään.
Myös ajelehti kannella joku halko ja lankku. Aape hyökkäsi jollan
pestiin, sai jollan yli varppeen, johti sitä perälle päin ja huusi
pojalleen:

-- Päästä helkkarissa vikkelästi köysi ympäriltäsi ja tule jollaan!

Pojalla ei ollut aikaa etsiä solmua. Hänen silmänsä olivat jo kauan
olleet kiintyneet kirveeseen kajuutan seinuksella. Sen sieppasi hän
ja iski kantta vasten köyden poikki ja hyppäsi jollaan. Aape seurasi
poikaansa siepattuaan ensin kajuutasta ämpärin ja viskattuaan sen
pojalle. Itse tarttui hän airoihin keulapiitalla. Poika istui perällä
ja ajoi ämpärillä vettä jollasta.

Jaala purjehti vielä muutaman pituutensa myötäistä, kääntyi sitten
syrjin laineita ja heittelehti hirvittävästi. Aallot olivat korkeita
ja alas niiden väliin painuttuaan näkivät Aape ja hänen poikansa
jaalastaan vain mastojen ja purjeiden yläosat. Noustuaan jälleen
harjalle, näkyi jaalan rungosta enää kajuutan katto. Sitten kohosi
perä korkealle, tiilikivet kolisivat sisässä ja jaala luisui äkkiä
näkymättömiin. Kun se raskaine kuormineen putosi lähes sata metriä
korkealta ja kun se oli heikosti rakennettu, repesi se pohjassa
päältä auki ja osia kannesta, mastot, kajuutan katto ja kansiluukut
pullahtelivat veden pinnalle. Onneksi oli jolla-pahanen ennättänyt
kauemmaksi, muuten olisi se auttamattomasti murskaantunut, ellei jaalan
osien ylös syöksyessä, niin ainakin törmätessään yhteen tuon aaltojen
heittelemän ruuhkan kanssa.

Jaalan pohja, kaaret, laidat ja peräpeili nimilautoineen jäivät
pohjasaveen uinumaan ikiunta paikassa, johon eivät myrskyt käy, ei
tuuli ulotu. Hiljaiset merenvirrat vain vaeltavat niiden ohi.

Vaikka maa olisi, kaiken sen mukaan mitä Aape oli laskenut, ollut
lähempänä tuulen allapäin, täytyi soutaa päin lainetta, muuten olisi
jolla täyttynyt paikalla. Poika oli nääntyä ajaessaan ulos vettä
jollasta.

Näin kului tunti tunnilta. Saapui yö ja tuuli alkoi heittää ja lakkasi
lopulta kokonaan. Hetken perästä rupesi tuulemaan hiljakseen toiselta
suunnalta ja tuuli toi sakeaa sumua ja tihkusateen.

Kompassia ei ollut. Osapuilleen voitiin suunta määrätä vanhan aallokon
mukaan, mutta kun lähin maa, pieni asumaton ja puuton luoto, oli
noin kymmenen kilometrin päässä, oli kokonaan onnen kauppaa saada se
näköpiiriin, jonka säde nykyisin oli korkeintaan seitsemän syltä.
Kompassi ja leipä ja juomavesi olisivat nyt olleet kultaa kalliimmat,
mutta ne vei jaala hautaansa.

Seuraavan päivän iltana sousi Aape auringon kultaamaa tyyntä merta
kohti kotisaarta, joka kaukana siinsi ja kohosi yhä korkeammalle.
Poika torkkui, tai oikeastaan nukkui istuallaan jollan perällä.
Aapea huvitti tuo hassunkurinen näky, kun pojan pää nyykähteli aina
alemma ja alemma ja tupsahti lopulta polviin, jolloinka poika tuli
puolihereille ja tuijotti tuhmasti isäänsä, joka nauroi täyttä kurkkua.
Poika ei käsittänyt kuka jollan keulassa soutaa ja nauraa. Hän luuli
kuuluvan sen uneensa, sulki silmänsä ja -- tupsis! -- jälleen iski
hän pitkän, isältään perimänsä teräväpäisen nenänsä jompaan kumpaan
polveensa, suoristautui äkkiä, näki isänsä kolme pitkää etuhammasta
nauravan parran seasta ja nukkui jälleen. Puolen yön tienoissa saapui
Aape poikineen kotiin. Aamulla varhain, ennen perheensä heräämistä,
laittoi Aape silakoita voirasiaan ja pani sen ja leipää eväspussiin,
otti kirveen olalleen, rautakangen ja lapion kainaloonsa ja samosi
metsäänsä, pysähtyi siellä parhaaseen hongikkoonsa ja kävi töihin.

Hän valikoi hyvän, ison kölipuun, alkoi lapiolla ja rautakangella
raivata sen juuria. Suurimman juuren, johon piti laivan keulapuun tulla
kiinnitetyksi, hän raivasi vapaaksi pitemmältä, muut hakkasi hän poikki
tyveä myöten. Puu kaatui ensi yrityksellä onnellisen aluksen kölipuun
tavalla, nimittäin keulajuurikas ylöspäin.

Olikin jo tehty työtä niin paljon, että oli aika käydä aamiaiselle.

Sitten alkoi hän veistää kaatamaansa kölihirttä. Sitä tehdessään,
ja koko nyt alkaneen työnsä aikana, hän tyytyväisenä lauloi omaa
sepittämäänsä laulua, joka kokonaisuudessaan kuului näin:

    Västäräkki sä laululintu,
    Viserräs taas minulle.

Kun kirveen eteen tuli milloin pahempi oksa, joka vaati tavallista
ankarampaa iskua, sovitettiin tuo ratkaiseva lyönti ensi tavun kohdalle
sanassa "västäräkki", joka kajahti silloin niin, että puut tutisivat.

Aamuja seurasi pitkät ja ihanat työpäivät, iltoja levollisen unen yöt,
ja kului se kesä ja muuttui täydelliseksi laivan luurangoksi keskellä
synkkää metsää. Päivä päivältä kohosivat pohjapuulle ensin keula ja
peräpuu ja sitten kaari toisensa jälkeen, jotka liitettiin pohjapuuhun
ja toisiinsa vahvoilla tervaspuuvaarnoilla. Pyhäinmiestenpäivän aikana
oli runko sikäli valmis, että se odotti kanttaan ja laitojaan.

Aape istui kannolla, tupakoi ja ihaili luomustaan.

Talveksi meni hän mantereelle kirvestöihin, ansaitsemaan rahaa, jolla
hankkisi, niin hän kuvitteli, köysiä, purjekangasta, kettinkiä ja
ankkurit. Seuraavana kesänä hän päätti lyödä laivaansa kannen ja laidat
ja tehdä valmiiksi muun työn.

Sen talven elätti Eeva itseään ja poikiaan osaksi kerjuulla ja osaksi
tekemällä töitä naapureihin.

Kerran pari viikossa talven kuluessa teki Eeva poikineen retken
Aapen laivaveistämölle, ei ihaillakseen siellä miehensä ihmeellistä
työtä keskellä metsää, vuorien takana, josta sitä oli mahdoton
saada mereen, vaan kaari kaarelta sen hajoittaakseen ja latoakseen
kelkkoihin ja pilkkoakseen sen kotipihalla polttopuiksi. Joka käynnillä
toi Eeva laivaveistämöltä kuivia ja pihkaisia laivanosia, itse
kelkkakuormallisen ja pojat toisen. Keulapuut kaatuivat viimeisiksi
ja sitten sahattiin palasiksi pohjapuu ja niin hajosi Aapen ihana
unelma pala palalta päinvastaisessa järjestyksessä kuin se oli syntynyt
ja muuttui tuhaksi Eevan vanhassa, luhistumistaan odottavan tupasen
uunissa.

Kun Aape keväällä palasi mantereelta, oli hänen ensimäinen halunsa
saada nähdä rakas laivanalkunsa ja heti hän sinne meni, -- vaikka oli
pyhäpäivä.

Hän tyrmistyi näkyä, joka avautui metsässä hänen eteensä. Hän pelkäsi
tulevansa hulluksi (Hän nimittäin piti itseään vieläkin viisaana!)
nähdessään metsän keskellä päivän paisteessa keltaisen hohtavan soikean
lastukentän, mutta ei ainoaakaan isompaa puukappaletta, vielä vähemmän
laivaansa. Ensi peljästyksen ohi mentyä hän luuli, ja itselleen
selitti, eksyneensä, mutta harhailtuaan koko sen päivän metsässä ja
löytämättä enää mistään viimekesäistä työmaataan, hän palasi illalla
masentuneena kotiinsa ja ärjäisi vaimolleen:

-- Akka hoi! Mihin on työni hävinnyt metsästä!

-- Kysy sinä hullupäinen niitä sitten vasta, kun minun ei tarvitse
kerjätä vierailta leipää lapsillesi, sanoi Eeva rauhallisena.

Siitä kehittyi riita, joka päättyi tappeluun. Vielä samana iltana oli
talossa Eevan vaatima poliisikuulustelu, jossa Eeva syytti miestään
tappelusta, kotirauhan häiritsemisestä, solvaamisesta, omaisuuden
tuhoamisesta, laiskuudesta ja ruunun metsän haaskauksesta järjettömiin
ja hullupäisiin yrityksiin ja ilmoitti vaativansa oikeudessa avioeroa
ja vaati, että hänen miehensä nyt jo asetettaisiin valvonnan alaiseksi,
kiinni, vangittaisiin ajoissa, ennenkuin ennättää tehdä mitään pahempaa.

-- Tänäänkin se murhamies heitti minua halolla ja saappaalla että oli
pää haljeta ja uhkasi tappaa meidät kaikki.

-- Se ei ole totta! ärjäisi Aape.

-- Vai ei ole totta! Näkihän sen lapsetkin, kun sinä viskasit minua
päähän saappaalla ja löit poskelle minua nyrkillä!

-- Oletko sinä lyönyt vaimoasi, ja heitellyt halolla ja saappaalla?
kysyi kuulustelija.

-- En ole viskannut halolla!

-- Entä saappaalla ja oletko lyönyt?

Pitkän synkän äänettömyyden jälkeen saneli Aape:

-- On lyöty. Lyöty on. On lyöty molemmin puolin. Minkä minä sille
mahdan. Haukkuvat minua, eivätkä antaisi ruokaa. Lyöty on molemmin
puolin -- jo ennenkin ja syyttömästi olenkin selkääni saanut. Haukkuu
laiskaksi, vaikka olen katketa työhön. Ei sitä jaksa kärsiä. Kun minua
haukutaan ja lyödään niin minä ja.

Sitten vetääntyi Aape vuoteeseensa eikä vastannut mihinkään
kysymyksiin. Itkien vaikerteli Eeva lopulta:

-- Jos tämä Aape koettaisi parantaa elämäänsä, niin minä koettaisin
elää sen kanssa vielä yhdessä, vaikka se vaikeaakin on...

Aape ei vastannut siihenkään mitään.

Maanantaiaamuna varhain heräsi Eeva jymähdykseen, joka kuului pihalta.
Hän riensi ikkunalle. Päivä oli noussut ja Aape seisoi keskellä pihaa
kirves toisessa kädessään. Hän oli juuri pudottanut hirren olaltaan ja
katseli merta ja aamuaurinkoa ja läksi jälleen metsään.

Aapen oli vallannut jälleen työninto, tai oikeammin työnkiihko. Hän
kantoi hirsiä olallaan pihaan ja naureskeli, mutta ei puhunut koskaan
mitään. Mielellään laittoi Eeva Aapelle ruokaa, kun näki hänet
rakennushommissa.

Kului päivä ja kului viikko. Aape oli saanut jo ensimäisen
hirsikerroksen nurkkakiville sovitetuksi ja toinen oli menossa.

Kalarannasta kuuluu joskus varisten karkeaa vaakkumista. Aape veistelee
ahkerasti mutta veltosti hirttään ja kuultuaan variksen äänen pysähtyy
hän kuuntelemaan. Sitten matkii hän varista, nauraa rojauttaa päälle,
alkaa jälleen veistellä ja laulaa:

    Vaak vaak vanha varis,
    Vaakutkos sä minulle?

Oikealta alkaa kuulua kahden naisen kiivasta väittelyä. Toinen on
Eeva, eikä toinenkaan ääni tunnu vieraalta. Aape pysähtyy väittelyn
kiivaimmissa kohdissa suu auki kuuntelemaan ja kääntyy selin siihen
suuntaan, mistä naiset tulevat. Väittelystä eroittaa jo sanoja. Eeva
siellä huutaa:

-- Sinä sika! Vai itseäs kaupalle sinä olet tänne tullutkin ja oikein
postivenheessä!

-- Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Ei tuo niin kehno liene, ettei
jaksa kahta akkaa elättää, nauraa kikattaa toinen.

Naiset alkavat huutaa yhtaikaa ja eroittaa sieltä sanoja: "Leipäsusi!"
-- "Vihitty vaimo!" -- ja muuta.

Saarelaiskuvia -- 14

Näin ovat naiset saapuneet näyttämölle, jossa Aape ääneti ja selin
naisiin kääntyneenä kiivaasti veistää.

Viittoen käsillään alkaa Eeva huutaa miehelleen:

-- No Aape! Sinä maan mainio Kenkä-Aape! Tässä tulee nyt se sinun
ihana talvirouvasi. Minua ei kuulema ole olemassakaan, enemmän kuin
lapsiasikaan! Katsopas kuinka punakka ja pulska tämä on ja minä
tällainen näkymätön kaakki! Mitä me meikäläiset laihat silakan ja
perunan syöjät tämännäköisen kaupunkipiian rinnalla ollaan! Tule nyt
toki tervehtimään nuorta rouvaasi.

Vieraalla, joka todellakin äsken on postiveneessä kaupungista tullut,
on nyytti molemmissa käsissään. Hän laskee nyytit maahan ja lähestyy
Aapea.

-- Sinähän se olet, Aape! Sano, mikä akka se tämä suunsoittaja on tässä
pihallasi. Aja se pois loukkaamasta kunniallisia ihmisiä... Kuuletko,
rakas Aape! Minä olen se Karuliina, jonka sinä hylkäsit, mutta minä
löysin sinut jälleen.

Karuliina koetti päästä Aapen etupuolelle, mutta aina ilmaantuu
veistäjällä syitä kääntyä toisaalle.

Lastut sinkoilevat.

Karuliina jatkaa:

-- Aape! Etkö sinä tunne, vai etkö sinä kuule! -- Ihme ja kumma! --
Mikähän miestä vaivaa! -- Ah! Nyt, älyän! Hyvääpäiväähän sinä ensin
odotat. Katsos, kun unohdin sen tämän suupaltin akan tähden. -- Niin,
hyvää päivää rakkaani! -- No hyvää päivää Aape ja anna anteeksi --!
(Sylkäisee Eevaan päin.) Hittoakos sinä siinä minun jälessäni marssit.
Mene matkaasi! (Aapelle jälleen.) Miksi sinä rakas Aape et vastaa
"Jumal' antakoon", kun minä toivotan hyvää päivää? -- Jumalassahan
se kaiken hyvän anto on. -- -- -- Ei ihminen itse mitään ole... Voi,
kuinka ahkera sinä olet!... No nyt minä jo huomaankin! Aape ahertaa
uutta pesää, niinkuin sopimus oli jo toissa talvena... Ja minä vain
tässä laiskana katselen!... Laiskottelen keskellä Jumalan kirkasta
päivää, kun Aape tekee työtä... Minun täytyy heti ruveta emännän
toimiin... No niin... Tässä on lastuja, hyviä kahvipuita... Vien
ensin sisään nämä vaatepahani ja talouskaluni ja rupean keittämään
tuliaiskahvia... Pullan kanssa... Jaa'a! Pullakahvit tämä tyttö laittaa
taas Aapelle! Lasketaan tämä suupalttikin kahville... Ei olla pahoja...
En minä tätä vihaa, kun ei vain silmille lennä... Sehän hyvä on, että
sinä Aape kelpaat muillekin kuin minulle... (Eevalle.) Saat sinä
kahville tulla ja kokoa nyt lastuja ja vie tupaan.

Sillä välin on Karuliina penkonut nyytistään kahvikattilan ja kysyy:

-- Missä täällä on kaivo?

Karuliina lähestyy käsi ojennettuna Eevaa:

-- Ollaan nyt ystävät vaan...

-- Vai ystävät -- senkin syöttiläs -- senkin... Mene tiehesi! Haudo
matkaasi hyvän sään aikana, tai revin tukan päästäsi! Vai kahvia
keittämään! Tässä on sinulle kaivo!

Eeva sieppasi kattilan Karuliinan käsistä, löi sen kiveen, polki sen
ruttuun jaloillaan ja huusi:

-- Tässä on sinulle kaivo! Tässä on sinulle kaivo -- mokomakin!

Hän heitti kattilan romun viimeistä sanaa huutaessaan kohti Karuliinaa,
joka ennätti tuskin väistää päätään sen vinkuessa ohi hänen korvansa.

Aape katsahti kieroon alas telineeltään ja nauraa rojautti lyhyeen ja
löi kirveensä hirteen entistä vinhemmin.

Naiset huusivat yht'aikaa:

-- Nauratko sinä kelvoton, sen sijaan että tulisit minua auttamaan!

Karuliina hyökkäsi Eevan kimppuun, jonka lähätti nurin kiviselle
nurmelle, huutaen:

-- Vai kutsut sinä riiviö Aapea avuksesi, kun ensin särit Aapen ostaman
kattilan!

Eeva oli horjuessaan ja kaatuessaan joutunut kattilan ulottuville,
jolla viskasi Aapea selkään.

Aape horjahti eteenpäin, kaapaisi selkäänsä kädellään ja sähähti:

-- Saatanan akat!

Karuliina siitä yltyy huutamaan Aapelle:

-- Vai sinä se oletkin päämestari! Mokomakin -- hoikkakinttu --
kyytöselkä -- piikkinenä -- kuin pyrstötön kurki ikään! Kyllä sinut
opetan ihmisiä narraamaan! Katso itseäsi! (Viskaa isolla lastulla Aapea
selkään.) Siinä on sinulle... Ja siinä... Kyllä näitä piisaa!

Aape kumartelee lastujen suhisten tullessa ja kyyristää päänsä aina
hartiain ja olkapäittensä varjoon jatkaen veistämistään ja jutellen:

-- Antaa tulla vaan... Se on miehen selkä... Monta kovaa kokenut miehen
selkä... Antaa tulla vaan!... Tuohon näkyvät tippuvan kaikki nätisti
yhteen kasaan... kokoon... Siitä on niitä hyvä korjata... Olenkin monta
kertaa sanonut Eevalle: 'Kokoa lastut yhteen! Kokoa lastut yhteen!...'
Ei se vätys ole vain viitsinyt... Tulipas joka kokoaa!... Selkäkin
tulee samalla hierotuksi... Sitä ei olekaan koskaan hierottu... Mistä
tämä köyhä mies hierojan... Tarvis olisi kyllä ollut... Ne ovat niin
kalliita ne hierojat, mutta tulipas tyttö mantereelta, joka hieroo
köyhäparan miehen selän... Alempaa myöskin... Voi voi kun tekee
hyvää... Älä helkutissa sivu visko!... Visko sinäkin Eeva! (Lakkaa
veistämästä.) Saatana! Jos et sinä heti paikalla ala viskoa, niin saat
kirvestä!

Eeva nauroi kolkosti, viittasi kädellään ja huusi:

-- Hullupäinen! Heitäntähullu! Kyllä minä tapasi tunnen! Mulkoile vain
silmiäsi mitä mulkoilet!

Aape hyökkäsi alas telineeltään Eevaa kohti:

-- Minä tapan teidät molemmat ja aloitan sinusta!

-- Heitäntähullu! huusi Eeva väistäen. -- Enkös minä sitä jo sanonut!
Nauraa ja mulkoilee ja kiroilee samalla aikaa! Kyllä tunnen, mikä olet!

Karuliina järjesti pikaisesti nyyttinsä, löi Aapea nyrkillään korvalle
ja huusi mennessään:

-- Hyvästi!

Aape asettui työhönsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin jatkoi
hän koko kesän, mutta minkä hän kantoi metsästä uusia hirsiä, olivat ne
niin käyriä, että suoriksi veistäessä taittuivat.

Työ ei edistynyt.

Lastukasa vain kohosi kohoamistaan, mutta uusia hirsikertoja ei
ilmaantunut salvokselle.

Seuraavana talvena poltettiin lastut ja sitten uudet hirretkin. Aape
itse ne hakkasi haloiksi.

Niin! Seuraavana talvena!

Kuinka surkeaa!

Aape kävi hylkeenpyynnissä talvella, niinkuin muutkin. Nuoremmat
miehet, ja Aapen ikäisetkin, muodostivat haapiokuntia ja läksivät
pitkille retkille, vetäen erikoisella jalaksella, jonka nimi on rouki,
varustettua pyyntihaapiota pitkin jäätä ison raakapurjeen auttaessa ja
hyljekoirien kirmaillessa ympärillä. Sulan tultua vastaan lykättiin
haapio mereen. Miehet ja koirat kävivät haapioon ja purjehtivat
natisevin mastoin yli ja nousivat jälleen jäälle. Yöksi rakennettiin
teltta yli haapion. Siellä nukkuivat miehet, ja koirat kokoontuivat
yhteen hangelle toinen toisiaan lämmittäen nukkumaan. Näille retkille
ei kukaan pyytänyt Aapea, eikä hän liioin mukaan pyrkinytkään.

Hän kävi vanhain miesten ja poikien tapaan päivän retkillä saaren
läheisyydessä.

Eräänä päivänä hän oli toisten kanssa Itäselällä.

Miehet olivat hajaantuneet kukin tahoilleen ja näkivät toisiaan harvoin
ja silloinkin kaukaa. Puolen päivän tienoissa alkoi yhä kovemmin ja
kovemmin tuulla idästä. Pian muuttui se myrskyksi. Kaikki päiväretkellä
olevat ottivat suunnan maalle päin.

Liian aikaiseen ei lähtenyt kukaan paluuretkelle, sillä tuskin
kului tuntia, kun tuli sakea lumipyry, jossa ei nähnyt viittä syltä
pitemmälle. Kompassin varassa koetti jokainen pyrkiä maalle jäältä,
joka jo hyvää kyytiä kulki merivirran ja tuulen mukana länttä kohti.

Ilta pimeni aikaiseen. Saaren neljä loistoa sytytettiin, mutta siitä
ei ollut paljon apua. Enemmän hyötyä oli sumusireenistä, joka ulisi
kerran minuutissa, viisi sekuntia kerrallaan. Kello kymmenen illalla
kaivattiin vielä kolmea miestä ja yhtä monta koiraa, mutta ennen aamua
hekin, sumusireenin opastamina, pääsivät maalle -- paitsi Aape ja hänen
koiransa.

Yön kuluessa oli ilma muuttunut hirmumyrskyksi.

Saaren itärannikolle oli noussut talon korkuisia ja lähes kirkonkin
korkuisia ahtojäävuoria ja röykkiöitä.

Ukkosen jyrinällä halkeili jää ja nousivat pystyyn sylen paksuiset ja
viiden pituiset jäätelit ja kaatuivat ja murtuivat jälleen.

Kukaan ei tiedä miten oli käynyt Aapelle.

Oliko hän sortunut ahtojäihin ja murskautunut telien väliin, vai
pimeässä ja väsyneenä astunut sulaan, johon myrsky oli pyryttänyt
lunta, vai oliko hän joutunut ohi maan, länteen ajelehtiville jäille ja
kuollut siellä viluun ja nälkään.

Vielä seuraavana kesänä väittelivät kerran rantakäräjillä miehet tästä,
kun Eevan siitä ohi kulkiessa johtui Aape mieleen.

Kummallisimpana pidettiin sitä, ettei edes koira tullut maihin.

Joku otaksui, että Aape oli muka tappanut koiransa ja kuka ties mitä
tehnyt! (Nimittäin syönyt sen!)

-- Hööö! -- torisi joku valkeapartainen -- ei se koiraansa tappanut.
Ei ihmiselle senlaista pulaa tulekaan! Ei kukaan ole jäällä koiraansa
tappanut! Se on uponnut koirineen sulaan...

       *       *       *       *       *

Samana päivänä meni Eeva itkien ("Me kun elettiin jo parikymmentä
Herran vuotta sovussa ja kauniisti! Ei riidelty ja pidetty
pahaa elämää...") pappilaan ilmoittamaan miehensä kuolemasta ja
onnettomuudestaan, joka häntä näin on kohdannut, ja pyytämään, että
seuraavana pyhänä tehtäisiin kirkossa kiitos Aapesta.

Pappi koetti parhaansa mukaan lohduttaa Eevaa ja selitti, että koska
Aapen ruumista ei ole löytynyt, ei häntä voi pitää kuolleena, semminkin
kun voidaan vielä toivoa, että hän on pelastunut johonkin saareen tai
hyljehaapioon, tai Viroon, tai mihin hyvänsä ihmisten turviin ja ellei
olisikaan ihmisten turviin pelastunut, on hän joutunut Jumalan turviin,
jolle kyllä aikanaan kiitos tehdään.

Myöhään keväällä, kun kaikki olivat jo ennättäneet unohtaa koko Aapen
-- Eevakin! -- tapahtui kirkossa kummia.

Humaus kävi läpi Herranhuoneen. Vaikka tiedettiinkin, ettei pitkiin
aikoihin ole saarella ketään kuollut, alkoi pappi yksitoikkoisella,
virallisella äänellä:

"Uusi muistutus kuolevaisuudestamme annetaan, kun tälle kristilliselle
seurakunnalle ilmoitetaan, että Herra on käsittämättömässä
viisaudessaan nähnyt hyväksi poiskutsua Aabraham Matinpoika Hallin,
tältä saarelta, elettyään tässä murheen laaksossa viisiviidettä
ajastaikaa seitsemän kuukautta ja kuusikolmatta päivää. Herra, opeta
ajattelemaan, ettei meillä täällä pysyväistä asuinsijaa ole."



UNILAIVA.


Kello oli noin kymmenen aamulla. Vävy Anttu nousi isoine
merikaukoputkineen jo neljättä kertaa sinä aamuna aittansa päätyyn
rakentamalleen katsomatelineelle. Jo lähes viikon oli ollut pelkkää
tyyntä ja yhtä kauan oli näköpiirissä, virran kuljettamana, harhaillut
eräs iso parkkilaiva. Pari kertaa oli se jo kiertänyt saaren. Kaksi
viimeistä vuorokautta se on maannut kaukana kaakon alla. Sieltä se
näyttää meren takaa kohoavalta linnalta tai luostarilta, jonka torneja
ja muureja laskeva ja nouseva aurinko kultaa ja puolipäivä tekee
kalkinvalkealta hohtavaksi.

Vävy-Anttu on huomaavinaan että tänään on laiva tunti tunnilta jälleen
lähestynyt saarta. Nyt on se jo niin lähellä, että kaukoputkessa
eroittaa siinä olevan vain vanhoja, paikattuja purjeita päällä. Näkee
selvästi vanhalla, tummanharmaalla pohjalla vaaleita juovia, paikkoja.
Etenkin kaikki raakapurjeet ovat kirjavia. Kuinka muuten oikeastaan
voisi ollakaan keskikesällä, jolloin pidetään vanhoja purjeita, kun ei
ole myrskyjä! Laiva itse on valkeaksi maalattu. Se lienee jo vanha,
koska on notkahtanut, keula ja perä painuneet alaspäin ja laivan runko
saanut päinvastaisen käyryyden, kuin mikä sille telakalla uutena
annettiin.

Mutta tuo kaikki kuuluu sivuasioihin!

Mikäli laivasta alkoi eroittaa yksityiskohtia, sivuasioita, sitä
polttavammaksi ja jännittävämmäksi kävi kysymys:

Mikä laiva se on?

Olivat jo muutamat muutkin kiinnittäneet huomionsa tuohon kummaan
laivaan.

Vävy-Anttu laskeutui alas näkötornistaan, asetti kaukoputken
telineelleen tuvan oven päälle ja alkoi, kädet housuntaskuissa ja mälli
suussa kävellä alas rantaan. Siellä tapasi hän hyvät naapurinsa ja
sukulaisensa Pekon Aapen ja Jyrin Tuomaan.

Tuomas parhaillaan tähyili myöskin laivaa. Hänellä oli kaukoputki
mukanaan. Sitä hän nojasi ranta-aitan nurkkaan ja tutki tarkasti.

"No mitäs sä näet, Tuomas?" kysyi Anttu liittyen joukkoon.

"Mitäs minä näen! Enhän minä mitään näe. Ja saakos tästä selvää, mikä
se on, vaikka vielä näkisikin?"

"Se on paljon lähempänä nyt kuin aamulla", sanoi taas Anttu.

"Virta kulettaa", tuumi Tuomas.

"Olisikohan tuo hylätty laiva", tuumi Pekon Aape.

"Hylätty laiva! Mikäs hylätty laiva tämä olis!"

"Entä jos on kuitenkin", tuumi Anttu. "Onhan niitä hylättyjä laivoja
nähty ennenkin."

"On. Karille tai rannalle sumussa ajettuneina, mutta ei vapaassa
meressä ja sellaisia, kuin tämä, joka pysyy veden päällä."

Se oli Tuomaan tuomio, mutta siihen lisäsi Anttu, jolla tällä kertaa
oli kaukoputki silmällään:

"Kumma laiva tämä vaan on. Nytkin siellä päin meressä on hiukan tuulen
vilua, mutta sillä on suunta milloin itään, milloin länteen. Sitä menoa
minä olen nähnyt koko aamun.

"Siellä ei ole ihmisiä.

"Muuten laiva ottaisi hyväkseen pienimmänkin tuulen, oli se sitten
vastaan tai myötä.

"Tässä laivassa ei ole ihmisiä. Uskotkos sen, Tuomas?"

"Entäpäs jos tämä on se laiva, joka kävi viime viikolla sumussa
Hallikariin. Silloin oli itätuuli ja harvinaisen pieni meri. Sitten
tuli länsituuli ja meri nousi ja irroitti laivan, joka sitä ennen
ennätettiin hylätä. Sehän kuului olleen valkea, iso ulkolainen
parkkilaiva."

"Mikä ulkolainen?" mörähti Tuomas.

"No se joka oli kiinni Hallikarissa."

"Ei sitä niin vain laivaa jätetä, kun ei ole hätää."

"Kerrankos ne ovat jättäneet! Vakuuttavat vanhan laivahylyn korkeasta
summasta. Ajavat sen sitte sumussa kiinni. Hylkäävät laivan, menevät
kotiinsa ja nostavat hyvät rahat, joilla ostavat uuden laivan."

"Osaavathan ne herrat metkuilla", lisäsi siihen nauraa hyrähtäen Pekon
Aape.

"Sen minä vaan sanon, ettei siellä ole niin ristin sielua koko
laivassa. Katsopas nyt Tuomas, mitenkä se nytkin purjehtii. Tuulta ei
tosin ole tuskin nimeksikään, mutta jos siellä olisi yksikään merimies,
tai edes kokkikaan, ei se purjehtisi tuolla tavalla", sanoi Anttu ja
ojensi kaukoputken Tuomaalle.

"Kummaahan tämä vähän on", sanoi Tuomas, "mutta parasta lie, että
soudetaan sinne ja otetaan asiasta selvä."

"Jätetään yöksi. On parempi että asia tapahtuu salaa ja laivahan tulee
virran mukana tännemmäs. Ehkä aamupuoleen on tässä maan sivussa.
Päästään vähemmällä melulla ja vähemmällä soutamisella."

"Virrat vaihtuvat. Voi se olla yöllä jo näkymättömissäkin. Parasta on
lähteä heti."

Se jäi päätökseksi.

Oli heinäkuun alkupäivät. Kevätkalastus oli loppunut ja syyskalastus ei
vielä ollut ennättänyt alkaa. Miehillä oli hyvää aikaa löytöretkille.
Salavihkaa kantoivat he eväillä lastatut tuohikonttinsa Vävy-Antun
ranta-aittaan. Siitä Vävy-Antun valkamasta ja hänen haapiollaan
läksivät he noin kello yksitoista soutamaan laivaa kohti. Onneksi
sattui sellainen harvinainen tapaus, ettei rannassa ollut ketään
uteliaita kyselemässä matkan tarkoitusta. Ettei kylässä leviäisi turhia
huhuja, eivät lähtijät ilmaisseet vaimoilleenkaan mitään hommastaan.

Meri oli kuin hiottu peililasi. Soutaessaan ei huomannut siinä
pienintäkään liikettä. Valkeat kuohut saaren rannoilla kuitenkin
todistivat, että voimakas, vaikka hyvin matala ja sangen harva vanha
ummikas kävi.

Kello yksi iltapäivällä olivat soutajat noin puolen kilometrin päässä
laivasta. Siinä he pysähtyivät pitkäksi aikaa ja katselivat ääneti
sitä. Siellä ei näkynyt mitään liikettä.

Meri oli yltänsä tyven. Sinne ja tänne ilmaantui joskus tumma viiva
ilman hengäistessä veden pintaa, mutta hetken perästä oli taas kaikki
entistä kirkkaampaa.

Ääneti seisoi autio laiva. Sen purjeet olivat kaikki avatut. Ne
riippuivat velttoina raaoissaan, kahveleissaan tai taakeissaan.

Köysistö oli järjestyksessä. Näki, että laiva oli viimeksi purjehtinut
ylihangan halsseilla.

Minkäänlaista hätälippua, tai muuta hätämerkkiä ei näkynyt. Miehet
soutivat aivan lähelle. Perässä luettiin laivan nimi ja kotipaikka:

    Messina
    Barcelona

Airot saivat levätä.

Puolisen tuntia miehet istuivat hiljaa ja odottivat, että jotain
tapahtuisi.

Joka hetki he odottivat tumman espanjalaisen merenkulkijan ilmaantuvan
kysymään, mitä miehillä on asiaa.

Mitään ei tapahtunut.

Ei kuulunut risahdustakaan.

Tuntui, kuin kaikki olisi ollut kirkasta taivasta ja äänettömässä
avaruudessa tuo autio laiva ja miehet haapioineen jääneet ikuiseen
paikallaan oloon.

Jostain puhalsi äkkiä vilpoisa tuulenhenkäys laivan peräpurjeeseen.
Muutama reivinauha liikahti.

Mitään muuta ei tapahtunut.

Kammottava tunne täytti miesten mielet. Viimein sanoi Tuomas:

"Mitä me tässä istutaan. -- Mennään sisään laivaan katsomaan, mitenkä
asiat ovat."

"Jaa -- se nyt on sillä tavalla, että -- että -- jos vaikka
lähdettäisiin vain kotiin. -- En piru vie minä halua tuon kummituksen
kanssa mihinkään tekemisiin", sanoi Pekon Aape.

"Pelkäätkö sinä keskellä Jumalan kirkasta päivää?", sanoi Vävy-Anttu.

"No vaikken pelkäisikään, mutta kamala on tuohon veneeseen sisällekin
mennä."

"Mennään miehet sisään vaan. Eihän tässä ole turhan tähden kahta tuntia
soudettu."

"Niin, mennään vaan minun puolestani", sanoi Vävy-Anttu.

Aape puolestaan sanoi myös jotain, mutta se oli niin epäselvää, ettei
sitä voinut käsittää -- ainakaan se ei ollut selvä vastalause.

Airot pistettiin jälleen veteen. Alettiin soutaa ympäri laivan
katsomaan, onko mahdollisesti köysiportaita kupeella. Alihangan
puolella niitä ei ollut. Keulan alitse soudettiin laivan toiselle
puolelle. Hetkeksi pysähdyttiin ihailemaan laivan keulaa koristavaa
veistokuvaa: Meren kuningatar siinä syöksyi eteenpäin yli merten, katse
riemuitsevana ja helmat hulmuillen, käsivarret ristissä yli rinnan. Sen
vaatteet olivat valkeat. Kaulassa oli kultakäädyt, otsalla kultainen
otsalehti, ranteessa kultainen rannerengas.

Ylihangan puolella olivat pitkin laivan kuvetta alas riippumassa
köysiportaat.

Kuka olisi uskonut!

Miehet kiipesivät perätysten ylös laivan kannelle. Jyrin Tuomas solmesi
haapionsa pestin kiinni lähimpään vapaaseen naakeliin.

Kannella havaittiin kaiken olevan parhaassa järjestyksessä. Laivan iso
vene oli poissa. Väki oli siis sillä lähtenyt laivasta, mutta missä,
milloin ja mistä syystä, niitä kolmea kysymystä jauhoivat nuo kolme
miestä koko sen iltapäivän.

Vanhasta matruusivaistostako, vai muusta syystä, tai sattumaltako tuon
pelon, kammon ja ihmettelyn sekoittaman tunteen johtamana, miehet ensi
töikseen menivät skanssiin. Koijissa olivat makuuvaatteet paikoillaan,
mutta kaikki muu oli viety. -- "Laivasta lähtö ei näytä tapahtuneen
hädässä", arveli Tuomas.

Keittiössä tehtiin se tärkeä huomio, että aamiainen on ollut viimeinen
ateria laivassa.

"Niin no -- yöllähän se sumu tuli ja hävisi ennen puoltapäivää", arveli
viisaana Pekon Aape.

"Se ei meinaa mitään", sanoi Tuomas, "eihän sitä tavallisesti heti
laivasta lähdetä, vaikka sumu häviäisikin. Siinä ollaan viimeiseen
asti. Laiva jätetään aina vasta viime tingassa."

"Useimmiten liian myöhään. Nämä tässä ovat olleet varovaisia", -- -- --
puolusteli Pekon Aape.

"Ei koskaan liian myöhään, hyvä mies!"

Vävy-Anttu, vanhana puosmannina, tähyili ylös mastoihin ja rikiin.

"Harvoin", sanoi hän, "näkee purjeiden riippuvan noin tyhjinä. Niin on
kuin ennen tuolla ulkona, koillispasaatin ja kaakkoispasaatin välillä
olevassa tyynessä. Näin sielläkin purjeet riippuivat viikkomääriä
ja noin sielläkin terva hikoilee kannesta. -- Kerran, siitä on nyt
neljäsneljättä kesä, lähdettiin Montevideosta Lissaboniin -- --",
Vävy-Anttu aloitti tuon kuuluisan kertomuksensa, jonka Jyrin Tuomas
ja Pekon Aape olivat jo kuulleet useamman kuin neljäneljättä kertaa,
nimittäin joka kesä, näinä heinäkuun helteinä ja tyyninä ja lisäksi
joskus talvellakin, kuten jouluryypyillä, hautajaisissa tai häissä ja
muissa sellaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Kun he siis kuulivat Antun
suusta sanat "lähdettiin Montevideosta", tiesivät he sanasta sanaan
jatkonkin, loppuun asti. He osasivat kertomuksen jo ulkoa yhtä hyvin,
kuin Anttu itsekin. He eivät viitsineetkään kuunnella. Tilaisuus oli
sopimaton. Mieltä kiinnittivät nyt tuhannet muut seikat. Röyhkeästi
keskeytti Antun onnellisesti alkaneen kertomuksen Tuomas sanomalla
komentavasti:

"Jaa'a! Kun nyt on syynätty tämä keulapuoli, niin mennäänpäs
tarkastamaan miltä näyttää herrojen puoli."

Mentiin perälle. Noustiin pari askelmaa varsinaisesta kannesta ylempänä
olevalle niinkutsutulle puolikannelle, johon matruusin sallittiin
tulla vain peränpitovuoroaan suorittamaan tai reivaamaan, käärimään,
tai avaamaan mesaanipurjetta, tai suorittamaan muita matruusin
askareita, raappaamaan, pesemään, maalaamaan ja niin edespäin.
Silloin oli tavalliseni matruusin noustava puolikannelle alihangan
puolelta. Jumal'auta, jos uskalsit nousta ylihangan kautta! Alokas
sai säännöllisesti kapteenilta tai perämieheltä ensimäisen sinisen
korvatillikkansa ja siihen kuuluvat sadatukset, rikkoessaan tätä Noan
ajoilta saakka perittyä meritapaa vastaan.

Jyrin Tuomas käveli edellä, sitten Vävy-Anttu ja hänen jälessään Pekon
Aape. Päästyään puolikannelle julisti Tuomas:

"Minä olen nyt tämän laivan päämies. Anttu on perämies ja sinä Aape
olet matruusi, äläkä tule tätä tietä ylös tänne."

Tultiin isoon kajuuttaan. Se oli harvinaisen hienosti sisustettu.
Kiilloitettua mahonkia kaikki! Pehmeitä, punaisella plyyssillä
päällystettyjä sohvia!

Ja kaikkein ihanin seikka, joka sai miesten kasvot iloiseen, leveään
hymyyn: Pöydällä oli iso, vielä avaamaton viskipullo.

"Aape! Etsi paikalla kolme lasia ja tuo pöytään!", komensi päämies.

"Meinaatko sinä ryypätä tuota viskiä?", kysyi perämies.

"No se on selvä se!"

"Etkö sinä pelkää, että se on myrkkyä? Pantu siihen viekoittelukseksi
-- -- Kuulin kerran Montevideossa -- --"

"Hiiteen Montevideo! Nyt ollaan keskellä Suomenlahtea ja odotellaan
hyvää lounaispasaatia, joka veisi meidät lähimpään kaupunkiin. No
Aape, mitä töllistelet. Etkö ennen ole käydyt näissä paikoissa.
Mene toimeesi! -- Ahaa, tässähän näitä laseja onkin lähempänä kuin
luulinkaan."

Päämies huomasi avonaisen kaapin vasemmalla ja siinä ryyppylaseja
useampaa lajia.

"Täällähän näitä on pitkäkaulaisia ja lyhytkaulaisia ja kaulattomia,
suuria ja pieniä. Aijai tätä komeutta! Kaikki lasitavara hiottua
kristallia! No jouduitpa sinä Tuomasparka kerrankin rikkaaseen taloon,
elämäsi iän köyhyydessä ryvettyäsi!"

Viskipullo avattiin ja lasit täytettiin.

Päämies kohotti lasinsa. Toiset samoin.

Päämies piti puheen:

"No niin. Myrkkyä tai jumalanviljaa -- kippis nyt miehet vaan ja hyvää
lykkyä tälle yhteiselle laivalle!"

Lasit helähtivät ja tyhjenivät partaisiin naamoihin.

Sitten sanoi päämies:

"Istutaanpas nyt sitten, koska ei tässä vielä ole kannelle kiirettä.
Koetellaan, vieläkö tämä talonpoikakin pysyy istumassa tällä niin
helkutin kiiltävällä ja liukkaalla tuolilla. Katasta sinä Aape välillä
ulos, alkaako tuulta näkyä, ja sano sitte minulle."

Istuskeltiin ja ryypiskeltiin hitaassa ja hyvässä tahdissa noin tunnin
verran. Sitten oli jo saavutettu sikäli hyvä mieliala, että päämies
katsoi sopivan hetken tulleen seuraavalle huomautukselle:

"No Anttu! Annapas nyt kuulua, mitenkä kävikään, kun sinä kerran
nuoruudessasi neljäneljättä kesää takaperin seilasit Montevideosta
Lissaboniin sillä kuuluisalla parkkilaivalla 'Anna Siriuksella'?"

Vävy-Anttu (Siten ei häntä koskaan suoraan edessä uskallettu nimittää.
Se oli hiukan niinkuin haukkumanimi.) huomasi piikin. Hän pureskeli
hermostuneesti mälliään. Vasta hetken perästä hän vastasi, rummutellen
paksuilla sormillaan pöytään:

"Sanokaapas miehet ihan tosissanne, mikä laiva tämä on ja miksi tämä on
hylätty?"

"Jaa'a -- sitä minäkin haluaisin tietää", pälpätti änkyttäen Aape.

Päämies sytytti hienon vaaleanharmaan havannasikaarin, jonka oli
löytänyt kaapista ja vedettyään siitä muutamia ihanatuoksuisia sauhuja,
loihe lausumaan:

"Te näytätte luulevan, etten minä sitä haluaisi tietää tai epäilette,
että minä jotain ehkä tiedän. No niin. -- Tiedänpä minä jotakin, jota
olen tässä itsekseni ajatellut ja päätellyt, etteiköhän se tieto
kuuluisi tähän laivaan. -- Muistatko sinä Anttu isääsi?"

"En, Jumala paratkoon!"

"En minäkään, muuta kuin sen minkä olen vanhemmilta kuullut, ja minkä
sinäkin olet kuullut. -- Noin viisikymmentä ajasta-aikaa takaperin
rakennettiin Haminassa laiva, jolle annettiin nimi 'Martti Luther'.
Sen ensimäiseksi päämieheksi tuli setävainajani -- jos nimittäin on
vainaja, Jumala sen tietää -- sinun isäsi Aapramin Jussi, ensimäiseksi
perämieheksi minun isäni ja toiseksi tämän Aapen eno. Se laiva,
niinkuin muistatte, katosi väkineen päivineen teille tietämättömille
heti ensi matkallaan. Sillä oli lankkulasti Cadiziin, josta sen
Piti tuoda takaisin tullessaan suolalasti. Syksyllä myöhään läksi
ja keväällä aikaiseen piti palata. Sille tielleen se jäi ja tuskin
mistään laivasta lie sepitetty niin paljon juttuja, kuin siitä
'Martti Lutherista'. -- Minäpä luulen, että vaikka tämän laivan nimenä
nyt onkin 'Messina', että me parhaillaan ryypätään 'Martti Lutherin'
kajuutassa -- isiemme, setiemme, ja enojemme viskiä..."

"Ole vait! Sinä olet humalassa ja puhut joutavia."

"Enkä puhukaan joutavia! Jumal'auta, me istutaan jokikinen 'Martti
Lutherin' kajuutassa!" huusi hän, lyöden nyrkillään pöytään.

-- "Kerrottiinhan silloin heti alussa, että 'Martti Luther' ei
uponnutkaan, vaan että sille tehtiin uusi nimilauta ja laivan väki
risti myös itsensä uudestaan ja omisti laivan yhteiseksi omakseen ja
ovat näin väärillä nimillä ja väärillä papereilla purjehtineet ensin
Välimerellä merirosvoina ja kun se ammatti alkoi maistua happamalle,
sitten kauppalaivureina ympäri maapalloa."

"Se kyllä voipi olla totta. En minä sitä väitä perättömäksi, vaan sitä,
että tämä tässä olisi 'Martti Luther'."

"Älähän huopaa vielä. Puhunpa suuni puhtaaksi. -- Kun viimeksi kävin
Haminassa, kertoi minulle Silakka-Topin muija, että heillä ihan
vastikään oli käynyt kummallinen vieras, ulkolaisen näköinen, hienosti
puettu vanha merimies -- siinä kuudenkymmenen korvilla. Oli tullut
Silakka-Topin keittiöön ja jutellut siinä puolisen tuntia Silakka-Topin
muijan kanssa, kysellyt sinusta ja tästä Aapesta ja minusta ja monista
muista saarelaisista. Oli tiedustellut, elävätkö ja mitenkä voivat ja
ketä on kuollut ja niin poispäin. Oli sanonut Silakka-Topin muijalle,
että kyllä hän hänetkin tuntee, että on paljon oltu yhdessä nuoruuden
aikoina. -- Silakka-Topin muija niin minulle itse kertoi, eikä siitä
ole aikaa kuin viikko. --, Sitten oli mies lähtenyt ja Silakka-Topin
muija oli jäänyt siunailemaan, että mikä mies se mahtoi olla. Oli
lähtenyt heti, kun Silakka-Topin muija oli kysynyt, että 'kukas sinä
sitten oikein olet?" -- "Ei ole aikaa viipyä. Täytyy lähteä', oli
sanonut ja mennyt. -- Vasta perästä päin oli Silakka-Topin muijalle
johtunut mieleen, että se vieras oli sinun isävainajasi -- hm -- isäsi
näköinen ja ettei se kukaan muu voinut olla kuin hän. -- No, annas
olla. Äläs virka vielä mitään. -- Minä olenkin nyt tässä ajatellut,
ettei se vieras kukaan muu ollut, kuin sinun isäsi -- tai minun setäni
-- ja tämä hänen vanha laivansa 'Martti Luther', vaikka tällä nyt on
valenimi. Minä katselin tätä laivaa jo heti haapiosta, että ei tuo
pakana muu voi olla kuin 'Martti Luther'. -- Ja nythän on selvää,
miksi tämä on hylätty. Asia on luultavasti niin, että tällä on lasti
Pietariin tai Narvaan -- Suomeen ei 'Martti Luther' uskalla tulla
-- mutta kun ilmojen haltijat ja merivirrat painoivat tämän liiaksi
lähelle Suomen rantaa ja ehkä sumussa vähän kiinnikin, pelkäsivät
äijät joutuvansa itsekin kiinni ja tutkittaviksi ja tuomittaviksi.
Ei auttanut muu kuin hylätä laiva, mitä pikemmin! sitä parempi, ja
soutaa maihin etsimään matruusin paikkaa ensimäisessä ulos lähtevässä
laivassa. -- Niin on asia, sanokaa mitä sanotte."

Tätä kysymystä pohdittiin, tutkittiin ja pengottiin aina kello kolmeen
asti iltapäivällä. Sitten syötiin hyvä päivällinen ja aina vain tämän
salaperäisen laivan vielä salaperäisemmät vaiheet antoivat aihetta yhä
uusiin ja uusiin arveluihin, mutta loppujen lopuksi pidettiin Tuomaan
selitystä ainoana uskottavana.

"Kaikkea, kaikkea sitä pitääkin tapahtua tässä matoisessa maailmassa",
huokasi syvään Pekon Aape ja ilmoitti samalla, että päivä on lounaassa
ja ettei tuulen henkäystäkään tunnu mistään päin.

Kun kaikkia alkoi armottomasti nukuttaa ja kun toistaiseksi ei
kenelläkään ollut mitään tehtävää, käytiin miehissä maata hyllyville,
plyyssipäällyksisille sohville -- --

Uni maistui hyvälle ja nukkuivat miehet mitä sikeimmässä unessa aina
kello kuuteen asti illalla. Silloin heräsivät he äkkiä kauheaan
rytinään ja helinään. Tuolit ja pöytä vierivät keulaan päin ja pullo
ja lasit särkyivät. Kajuutan lattia oli pahasti vinossa. Kyllä saivat
miehet jalat alleen! Ulos tultuaan kohtasi heitä, kammottava näky:
Laivan keulapuoli oli joi painunut syvälle veteen, perä oli korkealla
ilmassa. Ei tarvinnut odottaa, että miehille olisi selitetty, mitä nyt
on tapahtumassa ja mitä heidän itsensä on tehtävä! Kolmessa sekunnissa
he loikkivat haapioonsa ja alkoivat soutaa hampaat irvissä. He olivat
ennättäneet soutaa korkeintaan kolme laivan pituutta, kun suhinalla
ja vihellyksellä laiva painui keula edellä alas syvyyteen. Meri otti
osansa! Syntyi valtava pyörre. Sen ulkoreunalla kieppui miesten haapio
suuressa piirissä myötäpäivää miesten voimatta sitä vastustaa --
kiittivät etteivät joutuneet pyörteen keskelle ja painuneet laivan
mukana.

Anttua huimasi päästä. Hän lakkasi soutamasta ja kyyristyi haapion
pohjalle... Hänen oli tukala olla, mutta onneksi hän heräsi --
toistamiseen, vaimonsa nyhkäistessä häntä olkapäähän ja sanoessa:

"Anttu, nous ylös kahville! Päivä on jo korkialla."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saarelaiskuvia I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.