Title: Saarelaiskuvia II
Author: Elenius, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saarelaiskuvia II" ***


SAARELAISKUVIA II

Kirj.

EMIL ELENIUS



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.



SISÄLTÖ:

 Hurjia hevosia.
 Liiva-Simo osti ja möi jollan.
 Sumussa.
 Susi saaressa.
 Kuollut vaalipappi.
 Kullakin oma kolyyminsa.
 Eräs hyljeretki.
 Sankari.
 Kuninkaan luotsi.
 Itan kuolema.
 Kielilläpuhuja.



HURJIA HEVOSIA.


Eivät ne ole jäät meressä enää sellaisia, mitä olivat ennen minun
nuoruudessani ja vielä noin viitisenkymmentäkin ajastaikaa takaperin.

Ei sinnepäinkään!

Nyt sattuu joskus harvinaisuutena että ajetaan hevosella yli meren
Suomesta Viroon ja päinvastoin. Enimmät talvet ovat niinsanottuja
rikostalvia.

Toista oli ennen.

Niin kauas kuin minä muistan ja minkä muistan lapsena vanhoilta
kuulleeni, kun ne juttelivat, mitä olivat kuulleet isiltään ja
isoisiltään, olivat rikostalvet ennen niin harvinaisia, että
suurena ihmeenä sellaisista kerrottiin ja niiden mukaan määrättiin
muiden tapahtumain aika. -- "Se oli niin ja niin monta vuotta ennen
rikostalvea", tai: "niin ja niin monta vuotta jälkeen rikostalven",
sanottiin aina.

Mutta entä nyt!

Joka talvi on rikostalvi.

Siitä syystähän niitä ei ole hevosiakaan koko Pitäjässä ollut
viimeisinä aikoina, ja jo parin kolmen vuosikymmenen aikana, kuin yksi
talvella tai ei sitäkään. Siihen aikaan oli hevonen jokaisessa vähänkin
paremmassa talossa, toisissa kaksikin, niinkuin tässä meillä ja parissa
muussa talossa.

Ja toista ne olivat ne sen ajan hevosetkin!

Eivät ne nämä nykyajan hevoset ole kuin lehmiä niiden rinnalla.

Paras hevonen, mitä tällä saarella on ollut, oli äitivainajani isällä
-- molemmat kadonneet jo vuosikymmeniä sitten.

Minkä ikäinen lienen siihen aikaan ollut, mutta jo niin vanttera
kuitenkin, että olin mukana ajossa.

Ensimmäisen kerran istuin isoisävainajani hevosen reessä eräänä
joulukuun iltana, myöhään syksyllä, -- mereen alkoi jo tehdä jäätä --
kun odotettiin sitä silkkilaivaa tulevaksi Saksasta ja koko kylän väki
oli kokoontunut länsirannalle sitä odottamaan.

Mikä se silkkilaiva oli?

Annahan olla, kyllä kerron siitäkin, mutta kun nyt on puhe hevosista,
niin antaa laivojen olla. Sen verran sanon vain, että se oli kuunari,
jonka nimi oli "ANNA MARIA", ja että se oli Lyypekistä selvitetty
pohjakuormassa, tyhjänä, Haminaan, ja että sillä oli sisässään suurempi
määrä erilaista tavaraa, samppanjaa, konjakkia, likööriä ja varsinkin
silkkiä -- kaikenlaista silkkiä, varsinkin koreita naisten liinoja ja
myssyjä -- ja nämä tavarat sen piti jättää tänne saareen. Isoisäni oli
sen silkkilaivan ja niiden tavaroiden pääomistaja ja ajoi hevosella
maan taakse katsomaan sen tuloa.

Eihän ne sellaiset miehet jalkaisin kävelleet! Johan nyt!

Vaikkei maassa ollut lunta kuin vähäisen maa harmaanaan, antoi hän
valjastaa hevosen ja ajoi sinne.

Siellä odotettiin pakkasessa koko päivä.

Kansaa oli niin hiton paljon!

Kaikki halusivat nähdä, kun silkkilaiva tulee, ja ehkä ajattelivat,
että "karttuisa on kansan käsi" -- vaikkeihän se tässä oikein sitä
merkinnyt -- tämä sananparsihan tässä on kuin vakka kantena pohjalleen,
mutta olkoon nyt, kun kerran tuli sanotuksi.

Ehkä lienevät ajatelleet, että siitähän tuota ehkä sattuu saamaan
silkkiä kuin jouluryyppyjäkin yksi missä toinenkin, eikä kukaan voi
ryhtyä jälkikyselyihin.

Ei sitä silkkilaivaa sinä päivänä kuitenkaan tullut. Mistä syystä lie
myöhästynyt.

Seuraavana yönä se nappasi kiinni tuohon Pohjoisriville ja makaa siellä
pohjassa silkkeineen ja samppanjoineen tänäkin päivänä. Tuli lumipyry
ja mitenkä lienevät niin huolimattomasti purjehtineet.

Ilta hämärsi, kun kansa alkoi hajaantua pois sieltä, missä sitä laivaa
odotettiin.

Isoisävainaja, kadonnut, päästi hevosensa, oriin, irti puusta. Sitten
sanoi hän minulle:

"No poika, tul' rekeen niin saat kerrankin kunnon kyydin -- ja saa
tänne tulla muitakin, kuka uskaltaa ja minkä rekeen mahtuu!"

Tuli meitä siihen viisi kuusi miestä paitsi isoisävainajaa, jolla oli
ohjakset.

Kaksi miestä piti koko ajan, kun me astuttiin rekeen, kiinni sen
hevosen suupielistä. Ei se olisi muuten pysynyt paikoillaan. Sittenkin
se hyppi pystyyn, vaikka kaksi miestä riippui sen suupielissä. Ne
olivat vahvoja miehiä! Kun isoisävainaja sanoi, että: "Päästäkää irti",
hyppäsivät miehet sen suupielistä äkkiä irti, kahden puolen, ja sitten
se läksi.

Paraikaa en minä vieläkään voi vannoa, lensikö se vai juoksi sieltä
maan takaa tänne kylään, vaikka olen koko elämäni sitä asiaa miettinyt.

Se minulle vain on jäänyt mieleen, että oksia lenteli puista kahden
puolen ja että kun minä hätäpäissäni vilkaisin taakseni, niin kaatui
niitä yhtenä ryöppynä ja tuiskuna alas ja osa lensi mukana kuin
maantiellä pölypilvi ajajan jälessä kesällä.

Lunta oli vain vähän nimeksi ja vihelsivät reenjalasraudat kiviin ja
kallioihin kaiken aikaa. Tuli kuin viivaa!

Kuului vain kuin yksi ainoa pitkä siraus, joka alkoi länsirannalta
ja loppui isoisävainajan tallin eteen. Kerkesinkö minä yhtään kertaa
sillä aikaa vetää henkeä, sitä en muista. Tuo yksi pitkä reenjalasten
siraus vaan jäi kaikumaan korvissani. Nytkin vielä, kun talvisin
vetelen kelkalla puita kotiin ja alkutalvesta sirahtaa jalasrauta
kiveen ja kelkka pysähtyy, muistuu minulle, että eipäs jäänyt jalas
kiveen silloin, vaikka oli reessä puoli tusinaa miehiä kuormana --
kaikki raavaita miehiä -- ja lunta tuskin nimeksikään. Oikein minua
aina naurattaa nyt perästä päin -- ei naurattanut silloin -- ja pitää
aina ihan käydä kelkkakuormalle istumaan ja panna tupakaksi ja levätä
ja sitten taas koettaa, lähteekö se kelkka kiveltä vai pitääkö heittää
kolmas ranka tien viereen!

Jaaha!

Lasit jäähtyvät! Otetaanpas! Terveeksi

Terveeks!

Ei sitä pakanaa itse isoisävainajakaan olisi saanut seisattumaan, jos
ei olisi tullut tallin seinä vastaan. Siihen se vielä hyppäsi pystyyn
ja löi etukavionsa tallin seinään, että hokkien ja naulojen jäljet
taitavat näkyä siellä vielä tänään.

Se oli jättiläinen voimiltaan, se hevonen, ja olivat sen kaviot kuin
neljä suurta mustaa kahvikattilaa. Voimaa sillä oli kuin seitsemällä
härällä ja nopeutta kuin ukkosen salamalla ja viisaampi se oli kuin
tuhma ihminen.

Kerran isoisävainaja ajeli hiljakseen sumussa manteretta kohti. Reessä
oli kaksi astiaa viinaa. Molemmat vetivät noin sata ja viisikymmentä
litraa. Oli jo sisäpuolella Lupin, Pöllön luona. Tiedäthän Pöllön?

Tiedän.

No no! -- Sumu oli niin sakea, että tuskin näki viittä aisanpituutta
mihinkään päin.

Isoisävainaja ajelee ja ajelee puoliravia ja katselee kompassia ja
ohjaa hevostaan sen mukaan.

Mitäs olla! Kerran, kun hän nostaa silmänsä kompassista, niin ajaa
hevonen vastaan eikä kaukana enää olekaan.

Jo erotti tulijan silmät, ja kukas tuo piru muu oli kuin
tullipäällysmies itse Haminasta, isoisävainajan vanha hyvä tuttava ja
ystävä, yhden tullivartijan kanssa, ajaa täyttä ravia vastaan.

Ei siinä ollut aikaa arvella sitä eikä tätä, eikä edes huutaa hyvää
päivääkään.

Mitäs muuta kuin isoisävainaja hiljakseen alkaa vetää vasenta ohjasta
ja antaa hevosensa kääntyä kauniisti vastapäivää ympäri ja ei muuta
kuin piiskalla kaks kolme kertaa hevosta selkään. Se oli enemmän kuin
liikaa sille hevoselle! Tullimiehet olivat perästäpäin mantereella
kertoneet, että he luulivat kaapanneensa jo hyvänkin saaliin, mutta
yks kaks katosi hevonen kuormineen jäältä ihan heidän silmiensä alta,
etteivät he pitkään aikaa tienneet, läksikö se lentämään ja katosi
taivaaseen, vai noituiko se itsensä näkymättömäksi. Vasta sitten, kun
näkivät jäällä isoisävainajan jäljet, antoivat hevostaan kahdella
piiskalla minkä kerkesivät ja ajoivat perään.

Ukko oli jo aikoja ollut kotona, riisunut hevosen ja pannut sen talliin
syömään ja istui parhaillaan tuvassa itsekin syömässä, kun äkkiä näki
ikkunasta, että jo pahalaiset ajavat ylös rannasta. Pahinta oli, että
ukko oli jättänyt liiterin ovet auki ja näkiväthän ne ja tunsivat heti
pihaan ajaessaan, että ahaa, siinähän se kuorma onkin. No annas olla.

Ei olla millänsäkään, tuumivat tullimiehet ja kävivät sisään,
tervehtivät ukkoa kädestä ja sanoivat terveisiä mantereelta.

Ukko ei ole tietääkseenkään mistään, kysyy vain, että mitä sinne
mantereelle kuuluu, ja laittoi vieraille pöydän kauniiksi.

Ja sillä ukolla olikin sitten tavaraa, millä pöydän koristaa.

Vielä olivat tullimiehet vanhoilla päivillään kehuneet mantereella,
että eivät he luulleet maailmassa sellaisia aineita olevankaan!

Juovat sitten minkä juovat, niin kysyy tullipäällysmies ukolta:

Sinä olit ajossa tänään? En! En minä missään ajossa ole ollut koko
päivänä ja koko tällä viikolla. Älä narraa!

No se on totta se! Sen voi vaikka koko kylä vannoa! (Ja kyllä ne sen
ukon hyväksi olisivat vannoneetkin!)

Eiköhän sinun hevosesi vaan pahasti höyryä. Ei se mikään
kolmenmarkanhevonen ole tämä meidänkään, mutta niin se savusi kuin
köyhän sauna, kun noustiin jäältä maalle äsken. Mentäisiköhän
katsastamaan, mitenkä sinun oriisi jaksaa.

Se on minusta ihan sama. Mennään vaan. Saahan tätä nyt hevosta katsoa.

Mentiin ulos.

Minä olin siinä pihalla ja läksin miesten mukana hevosta katsomaan.

Tullimiesten musta hevonen seisoi valjaissa renkaaseen kiinnitettynä ja
huurteesta ihan valkeana kuin palttina.

No jokos tullimiehillä on valkea hevonen, nauroi isoisävainaja, joka
oli sellainen lystikäs ukko, oli ollut sellainen koko ikänsä. -- Kyllä
nyt saa jäällä pelätä, kun tullimiehillä on valkea hevonen -- etenkin
jos vielä maalaatte rekennekin valkeaksi ja panette papin messupaidat
turkkienne päälle.

Mentiin talliin.

Tunsivathan ne tullimiehet hevosen. Siellä se tallissa syödä
rouskutteli kauroja kuin torpan hevonen jouluaamuna ja karva ihan
kuivana ja kiiltävänä -- välkkyi kuin silkki niin karvat kuin jouhetkin!

Taputtelivat hevosta tullimiehet ja mutisivat. Jo avasi lopulta suunsa
päällysmies ja sanoi ukkovainaalle:

Sinulla on hyvä hevonen, saakurin hyvä.

Hyvänähän se on hyvä ostettukin.

Etkö sinä myy tätä hevosta ja mitä sinä siitä tahdot?

Ennenhän minä myyn itseni kuin tämän hevosen. Vaikka toisitte kuorman
kultaa, niin en antaisi.

Eikö rahakin ole hyvää?

Mitäs siitä, jos muut kuitenkin köyhtyisivät. Jos teillä olisi
tämä hevonen, niin kurkinahan tässä sitten muiden olisi ruvettava
lentelemään.

No mitäs sille, kun et myy, niin et myy. Täytynee sitten ottaa muuten.

Ottakaa vain, jos saatte, nauroi ukko.

Tullipäällysmies luimisti viekkaasti silmiään ja sanoi ukolle:

Mennäänpäs käymään liiterissäkin, katsomassa, mitä sinulla on reessäsi.

Mennään vaan, mennään vaan. Hyvä se on reki, jos on hevonenkin. Eikä
minulla mitään huonoa olekaan. Sopii niitä katsella vaan, kaikkea mikä
silmää ja mieltä miellyttää. Vieraat ovat hyvät ja katsovat vaan.
Täällähän tämä reki on, mihin viimeksi jäi.

Ukko avasi tallin ovet selkosen selälleen ja selälleen ne olivat kaatua
tullimiehetkin, sillä reki oli typösen tyhjä. Vähän heiniä ja loimi
siinä taisi olla.

Tunsivathan ne tullimiehet kyllä, että se on sama reki, joka pyörsi
ympäri heidän edessään Pöllössä -- nimittäin tässä Loukeenpöllössä,
ei Tervapöllössä -- ja joka näkyi avonaisesta liiteristä, molemmat
viina-astiat vielä sisässä, kun he ajoivat pihaan.

Tämähän se on sama reki, sanoi päällysmies.

Sama reki, sama reki, nauroi ukko.

Eikö tässä ole ollut mitään kuormaa tänään?

Ei sen enempää kuin nytkään. Tarkastakaa, mitä siellä on. Minä en ole
pitkään aikaan, ainakaan tänään, käynyt koko reellä missään, enkä
muista mitä siellä on. No, onhan siinä ainakin hyvä ryijy ja heiniä,
nauroi ukko ja lisäsi minulle:

Viskaa heiniä vieraiden hevoselle, Anttu! Ja tuo kauroja aitasta!

Tullimiehet mutisivat taas jotakin ja päivittelivät, mutta eivät ilkeä
vielä kysyä enempää? Reen jalakset ovat lumessa...? kysyy viimein
tullimies.

Niinhän ne näin talvella usein ruukkaavat olla, mutta kyllähän sitten
kesällä sulavat, nauroi taas ukko.

Tässä on ihan tuoreet reen jäljet tallin edessä ja tämä reki on noussut
niiltä jäljiltä -- tuossa noin näkyy kynnyksessä ja lattiassakin samat
jäljet, raskaan kuorman jäljet. Missähän se kuorma on? Niin pakana on
kuin onkin. -- Olettekos te pojat olleet ajossa tänään? kysyy ukko ja
kääntyy vihaisena meihin päin.

Ei me olla missään oltu, sanottiin me. Mitä lienevät eilisiä jälkiä.

Olikos se kuorma enää siinä! Tuhmiahan sitä sitten olisi oltukin!
Olihan niitä muitakin miehiä, ja sillä aikaa kun ukko juotti
tullimiehiä, katosi kuorma -- Jumala tietää minne lienee kadonnutkin.
Siinä sitä ei vaan ollut ja tullimiehet läksivät jälleen ukon kanssa
sisään ja ryyppivät hyvinä ystävinä vielä vähän aikaa ja läksivät.

Hyviä hevosia ne viljelivät tullimiehetkin siihen aikaan! Totta vie,
kun niillä oli toisinaan tuliset hevoset! Tiedäthän sinä, kuka niille
hevoset ostaa ja ettei se markkinoilla hevostorilta sekään huonointa
konia valikoi. Onhan se nähty. Onhan sitä joskus satuttu Viipurin ja
Haminan hevosmarkkinoilla tullimiesten kanssa kilpaa ostamaan.

Hyvät niillä oli hevoset ylimalkaan, mutta ei niin hyvät kuin meillä.

Siihen aikaan oli isoisälläni renkinä mantereelta Pinta-Pekko, kadonnut
jo hänkin...

Pinta-Pekko?

Niin.

Mistä sillä sellainen nimi oli?

Sitä vain takaapäin kutsuttiin Pinta-Pekoksi, eikä suuttunut, vaikka
välistä sanoi edestäkin päin. -- Vaikka se oli mantereesta kotoisin,
oppi se käymään jäällä hylkeenpyynnissä, niinkuin muutkin miehet. Se ei
syönyt hylkeenlihaa, ja kun hyleretkillä pysähdyttiin jäälle milloin
hylkeitä ruokkimaan ja toiset miehet korjasivat hylkeistä parhaat
paikat lihaakin, niin Pekko korjasi vain nahan ja rasvan ja lykkäsi
lihat kaikki avantoon ja sanoi: "Pinta se on vain joka kelpaa!" --
Tämä oli sillä sananpartena joki ikisen hylkeensä lihoja avantoon
lykätessään! niin monta kuin heitä kulloinkin oli, ja toiset miehet
rupesivat siitä sitä kutsumaan Pinta-Pekoksi.

Se osasi hoitaa hevosia ja niitä kengittää ja korjata valjaita ja
rohkea mies se oli kuin itse pahalainen, siitä syystä sitä pidettiin
täällä renkinä ja ajoissa mukana talvella. -- Täältä se naikin ja
täällä se eli ja kuoli ja tänne haudattiinkin ja täällä sen lapset
vielä elävät.

Isoisävainaja oli niihin aikoihin jo vanhentunut ja Pinta-Pekko sitä
hevosta enimmäkseen jäällä ajoikin ja ukko oleili kotona.

Toista ne olivat jäät siihen aikaan!

Oli sitten tuulta tai sadetta, eivät ne liikahtaneetkaan koko talvena.
Kun ne siinä joulujen jälkeen tulivat ja paikalleen jäivät, niin usein
vasta vappuna läksivät. Kerran vietiin ensimmäiset kuormat yli meren
uudenvuodenpäivänä ja viimeiset vasta vappuna.

Melkein joka päivä oltiin ajossa.

Siinä kahdeksan ajoissa aamulla lähdettiin täältä kotoa. Oltiin
Somerissa keskipäivällä ja syötettiin siellä hevosia, milloin sinne
voi maihin mennä. Sitten ajettiin yhtä päätä Narvin loistolle, jota
lähestyttiin iltapimeässä. Sen korkea loisto näkyy kauas, niinkuin
tiedät. Sen hoitaja oli liitossa meidän kanssamme. Vaikka loistot
talvella olivat sammutettuina, poltti hän lounaaseen päin näkyvää tulta
meille. Siitä näimme, jos Narvissa paloi tuli, että väylä on puhdas ja
anna mennä vain, mutta jos Narvi oli pimeä, tiesimme, että siellä on
vilppi.

No se sai tietysti osan...?

Kuusikymmentä kannua.

Kerrastako?

Koko talvesta!

No se ei ollut paljon!

Se ryyppi sitä sitten koko vuoden. Ja vähänhän se olisi muuten
ollutkin, mutta meillä oli aina muitakin liiketoimia hänen kanssaan.

Oltiin tavallisesti Narvissa yö ja sitten lähdettiin Koivistolle tai
Humaljoelle tai Säkkijärvelle tai Vironlahdelle. Kun tullimiehet
etsivät meitä Koiviston ja Humaljoen puolelta, oltiin me Säkkijärven ja
Vironlahden puolella, ja niin edespäin.

Siellä oli nuottamiehiä Suomenlahden itäosan jäillä joka puolella.
Nuotta-apajilla oli hevosmiehiä kalanostossa. Ne läksivät illan suussa
ajamaan maihin päin, ja mitäs muuta kuin me mukaan. Oli siinä kuormaa
kuorman perässä toinen jos toinenkin. Meilläkin tavallisesti oli kaloja
päällimmäisenä, jäätyneitä haileja.

Kun alettiin nousta maihin Koivistolla, ajoi sieltä vastaan vanha
laivanpäämies, ukko Hannula, joka tiesi, missä on vilppi, ja hänen
kanssaan ajettiin sitten paikkaan, jossa sopi keventää rekeä.

Paluumatkalla poikettiin taas Narviin ja ostettiin Narvin ukolta
liinaöljyä kuorma mieheen. Sitä poltettiin loistoilla siihen aikaan,
kun ei vielä ollut tätä nykyistä lamppuöljyä. Hänen kannata myydä sitä
halvasta. Eihän se hänelle itselleen mitään maksanut. Säästi sitä
enemmän loiston poltossa. Eihän sen meitäkään varten tarvinnut sytyttää
kuin pari kynttilää torniin.

Liinaöljy me myytiin hyvällä hinnalla Viipuriin...

Kas kun eivät kyselleet ja tutkineet, mistä te sitä tuotte.

Kyllä ne kyselivätkin, mutta me sanottiin, että tuodaan sitä kotoa ja
että se on laivarikkotavaraa, ja jos eivät usko niin kutsukoot koko
saarikunnan pappineen ja pippineen todistamaan ja vannomaan.

Tuotiin sitä välistä kotiinkin. Siitä sai keittämällä hyvää vernissaa.
Sillä nämä talot maalatut ovat, niin monta kuin heitä onkin.

       *       *       *       *       *

Ajettiin niin ikään kerran täältä Someria ja Narvia kohti eräänä
kevättalven kirkkaana aamuna. Jäällä oli jonkunverran lunta, mutta
kyllä ne sellaiset hevoset vetivät. Ei siinä ollut epäilystäkään!
Etumaisena ajoi Pinta-Pekka sillä isoisävainajan oriilla.

Oltiin lähellä Someria, virstaa viisi kuusi maalta.

Sitten pysähdyttiin ja tuumittiin, että uskaltaakohan ajaa maihin.

Päätettiin lähettää Pinta-Pekko koettelemaan, onko maalla vilppi. Muut
käänsivät hevosensa jo valmiiksi poispäin. Tuumittiin, että muille
huonommille hevosille pitää antaa viiden kuuden virstan etumatka. Jos
tullimiehet tulevatkin, ennättää Pinta-Pekko kyllä alta pois ja tapaa
toiset.

Seisottiin siinä jäällä ja odotettiin. Pinta-Pekko on muutaman sylen
päässä rannalta, kun maalta ajavat vastaan tullimiehet. No mitäs
muuta, Pinta-Pekko hät'hätää hevosen ympäri ja piikin varrella hevosta
selkään. Samassa hypättiin mekin rekeen ja ei muuta kuin täys höyry
päälle. Kaksi ensimmäistä hätääntyi niin, että vieritti hullut reestä
astiansa tienviereen ja jätti ne tullimiehille. Näin kevenneillä reillä
ajoivat minun edelläni olijat kovemmin ja jättivät minut. Pinta-Pekko
sai minut kiinni.

Minä sanoin sille, että aja sinä vaan minun ohitseni, mutta älä jätä.
Jos tullimiehet alkavat päästä meitä lopen liki, niin minä jätän niille
sekä kuorman että hevosen, jotta syntyy vähäksi aikaa tiensulku, ja
hyppään sitten sinun rekeesi, josta viskataan kuorma tielle ja ajetaan
matkoihimme, kuin enkelit. Oritta ja miehiä ei auta jättää!

Mutta tämän teemme vasta viime tingassa, kun muu mikään ei enää auta.

Pinta-Pekko suostui tähän, ja suostuttava olikin.

Ajetaan sillä tavalla virstan verran. Välillä Pinta-Pekko jättää minua,
mutta sitten taas hiljentää, että minä tapaan kiinni.

Kerran, kun taas vilkaisin taakseni, näin minä, että tullimiehet lyövät
hevostaan kahdella piiskalla. Molemmilla on piiska ja antavat hevosta
kylkiin minkä ikinä ennättävät.

Silloin minä huusin Pinta-Pekolle: "Katsos, nyt ne lyövät jo kahdella
piiskalla. Se on sen; merkki, että kohta on hevosesta loppu. Hyvä
tulee!!"

Tuskin minä olin saanut sen sanotuksi, kun tullimiesten hevonen
seisahtui, pani etujalkansa suorina kuin tulitikut viistoon eteen päin
tönkkään ja luimisti korviaan, eikä tikahtanut paikaltaan, tekivät
miehet sille mitä hyvänsä.

Silloin minä otin putelin turkintaskustani, heilutin sitä ylhäällä
ilmassa ja huusin: "Tulkaa ryypyille, tullimiehet!"

Perästäpäin olivat tullimiehet mantereella nauraneet, että
takaa-ajettavat heiluttivat heille viinaputelia ja huusivat pakanat
vielä, että: "Tulkaa ryypyille, tullimiehet!"

Jaa'a, ne ajat ovat olleet ja menneet.

Tullimiehet tekivät tehtävänsä, mikä heille kuului, ja me tehtiin se
mikä meille kuului.

Silloinhan maailmassa kaikki onkin niinkuin ollakin pitää, kun jokainen
tekee tehtävänsä, papit omat tehtävänsä, lukkarit, suntiot, suutarit ja
räätälit ja kaikki muut, kukin oman tehtävänsä.

Silloin on maailmassa järjestys ja hyvä olla jokaisella ja kukaan ei
voi sanoa, että me olisimme tehneet tehtävämme huonommin kuin muut.

Siellä ne ovat nyt miehet niinkuin hevosetkin, eikä niin hyviä hevosia
enää maailmaan synnykään.

Ei piru vie synnykään!

Ne olivat villejä hevosia!!



LIIVA-SIMO OSTI JA MÖI JOLLAN.


"Siitähän se oli niin hyvillään, ettei nähnyt nenäänsäkään", sanoivat
ihmiset sinä iltapäivänä kuultuaan, miten Liiva-Simo oli myynyt
jollansa.

Se ei ollutkaan mitään tyhjää puhetta, sillä Liiva-Simon turpea
ja sinertävä nenä toki näkyi kauemmas kuin tavallisten ihmisten.
Siltä matkalta, miltä ei vielä erota muiden ihmisten kasvojen
yksityispiirteitä, näkyi kyllä Liiva-Simon nenä, valkea parta ja
musta, nyt jo haalistunut, kova, pyöreä ja korkea ja kapealierinen
hattu sunnuntaisin kirkkoon mennessä ja tavallinen merimieslakki
arkisin, niin että tuon nenän piti kaikkien laskelmien mukaan olla sen
kuljettajallekin alituiseen näkyvissä.

Huolimatta korkeasta iästään ("Kyllä minä olen jo likempänä kuolemaa
kuin syntymää.") oli Liiva-Simo ensimmäinen mies siellä

    Miss' ankarimmin luodit soi,
    Taajimmin tulta salamoi --

nimittäin laivarikkopaikoilla syysöinä kokoamassa haltuunsa sitä
tavaraa, jota "varkaat kaivavat ja varastavat".

Eräänä joulukuun yönä, lounatmyrskyn ja lumipyryn raivotessa, kävi
Laivaloven niemeen turskalastissa oleva kuunari.

Laivarikkopaikalla oli paljon väkeä. Oli kulunut jo edellinen yö ja
sitä seurannut päivä, ja uusi yö oli mustana laskeutunut yli meren ja
saaren.

Lumipyry oli lakannut miltei heti laivan kiinni käytyä. Laivan
hätätulen oli nähnyt, ensin eräs Pohjoiskorkean loistonhoitajista, se,
jolla oli vahti sillä kertaa. Heti herätti hän toverinsa, joka läksi
ensin alas kylään ja sitten sieltä laivarikkopaikalle, jonne muutaman
tunnin kuluessa ilmaantui molempien kylien kaikki ihmiset, paitsi
sairaat ja kätkyessä makaavat lapset.

Pitkin ensimmäistä yötä ja sitä seuraavaa päivää oli otettu maalle
laivan irtaimistoa ja turskia, päivällä yksinomaan turskia.

Ilta oli jo pitkällä.

Suuria nuotioita oli sytytetty rannalle laivankappaleista, jotka olivat
tammea ja paloivat hyvin.

Naiset keittivät teetä nuotioilla. Lapset söivät leipää ja silakkaa ja
paistettuja perunoita.

Alhaalla rannassa vilkkui kymmeniä lyhtyjä, jotka kiireesti liikkuivat
edestakaisin. Laiva oli ruvennut ankarassa aallokossa hajoamaan ja
miehet raastoivat sen kappaleita maalle. Päivällä oli jo tullut maalle
kyllä "puun roinaa", mutta ne olivat laivan yläosista, jotka olivat
kyllä tammea, jopa tukkiakin, mutta niiden mukana tulevat pultit olivat
vain halpaa galvanoitua rautaa, "jonka päälle ei viitti kattoakaan".
Jokainen tiesi, että tammilaivan jaloimmat osat ovat vesirajan
alapuolella.

Siellä on vaskea. Vaskea!

Jo päivällä tuli maalle laivan irtoköli ja sen mukana pitkiä, miehen
käsivarren paksuisia vaskipultteja.

"Sanoinhan minä, että tammilaiva on tehty vaskella alta", hihkaisi
Liiva-Simo, joka onnistui ensin näkemään irtokölin ja löi siihen
ensiksi keksillään. Omine voimineen ei hän sitä kuitenkaan saanut
maalle. Toisia hyökkäsi apuun ja jaolle. Sahoilla ja kirveillä
paloiteltiin köli ja pultit irroitettiin ja sitten riideltiin niistä
koko päivä. Nyt ne toistaiseksi kuitenkin olivat Liiva-Simon teltissä.

Laivan purjeista, köysistä ja purjepuista oli rannalle päivän kuluessa
muodostunut kokonainen kylä telttejä. Niissä säilytettiin kaikki
parempi laivarikkotavara, lokit, köydet, purjeet, vaskipultit ja muu.
Turskat kasattiin kallioille -- niitä ei kukaan varastanut.

Maalle tulleista kajuutan seinistä ja katosta ja osaksi purjeista
muodostettiin tullimiehille erikoinen loistomaja. Sen edessä paloi
huolellisesti hoidettu rovio. Laivarikkomiehet tämän tekivät jo
päivällä yhteisvoimin. "Onhan sääli ja surku nähdä herrojen (niin
kunnioitti hän nyt tullimiehiä!) seisovan täällä tuulessa ja vilussa
ja sateessa, johonka vain meikäläiset ovat tottuneet", oli Liiva-Simo
sanonut, sillä hänpä se esittikin, että laitettaisiin "herroille vähän
tuulen ja sateen suojaa, kun niidenkin täytyy kerran täällä olla".
Laivasta maalle onnellisesti tulleet juomatavarat korjattiin kaikki
visusti talteen herrojen telttiin. Kuinkas muuten! Tullimiehethän
ne kuitenkin aina viinoja etsivätkin, ja nyt ei salattu ainoatakaan
pulloa. Ei ainoatakaan! Kaikissa telteissä paloi lyhdyt, mutta
"herrojen teltissä" neljä. Siellä tullimiehet ryyppäsivät viskiä ja
lauloivat:

    "Hurraa me nuoret meripoijat!"

Teltit loimottivat kuin jättiläislyhdyt.

Pikkulyhdyt vilkkuivat tuolla alhaalla rannassa, jossa joka hetki
odotettiin päärynnäkköä, jossa ei kunnioiteta miehen ikää vaan voimaa.

Pimeä meri kumisi kuin ukkonen vyöryessään talon korkuisina aaltoina
rannoille.

Välistä kuului tavallista suurempi jyrinä ja kolina rantakiviä vasten.
Joku isompi laivankappale sieltä lähestyi. Ainakin kymmenen keksiä
nappasi siihen kiinni ja toiset kymmenen paukuttivat niitä irti ja
koettivat kiinnittää omiinsa. Kuului kiljumisia, kirouksia ja pauketta.

Nuotioiden ääressä pikkupojat työnsivät nokisiin naamoihinsa kuumaa
paistinperunaa, silakkaa ja leipää, ja naiset joivat teetä ja
huutelivat miehille, että "tulkaa sajulle", mutta kukaan ei tullut.

Myrskyn loputtua ja matalalla hiipivän päivän paistaessa kelmeänä ja
keltaisena nähtiin laivarikkorannoilla kasa tavaroita, jotka eivät
olleet kelvanneet kenellekään ja päätettiin ilmoittaa tullille.
Liiva-Simo sai tehtäväkseen tämän ilmoituksen. Hän selitti, että se
on tuhoutuneesta laivasta hänen johdollaan pelastettua omaisuutta,
ja kun ei kukaan tahdo käyttää toisen hädänalaista tilaa hyväkseen
ja hyödykseen (Kuka nyt niin jumalaton olisi!), ilmoitetaan ne
viranomaisille ja pidätetään oikeus laillisen pelastuspalkkion
vaatimiseen.

Kasan vieressä, siihen kuuluvana, nähtiin myös isohko siro jolla.
Luultiin ensin, että se oli tammea. Se oli ulkoa valkeaksi ja sisältä;
ylempää vaaleanvihreäksi ja pohjalta vaalean harmaaksi maalattu.
Lyhtyjen valossa sitä tutkittiin ja väiteltiin sen suhteen. Enimmät
äänet olivat sitä mieltä, että se on tammea, niinkuin laivakin. Toiset
väittivät vastaan, että voisihan se olla -- mahonkiakin. Riidan
ratkaisuksi löi Liiva-Simo kirveellään erääseen epäilyttävään paikkaan
pohjalla. Ruskea, mätä honkapuu tuli vastaan. "Mahonkia pakana on
kuin onkin!" tuumi Simo ja koko joukko rähähti nauramaan. Tavallista
suurempi aalto tuli jytisten, kumisten, sihisten ja vyöryi pauhaten ja
laivan kappaleita viskellen miesryhmää kohti, ottaen osaa sen villiin
nauruun ja nielaisten jollan -- miesten väistäessä -- vielä kerran
käsiteltäväkseen. Kenelläkään ei ollut halua pelastaa noin ala-arvoista
jollaa, kun arvokkaampaa saalista oli yllin kyllin otettavissa ja
odotettavissa. Kun jolla kuitenkin myöhemmin jälleen viskautui aivan
kuiville kiville, kaaret poikkinaisina ja laidat haljenneina, ja vettä
puolillaan vetivät miehet senkin tullimiesten kasaan. -- -- --

       *       *       *       *       *

Kun vuosi ja päivä oli kulunut ja kaikki lain määräämät kuulutukset
ja muodollisuudet olivat täytetyt, myytiin huutokaupalla tullimiesten
kasaan kerääntynyt tavara.

Erään pystyyn käännetyn tyhjän tynnyrin ääressä istui vahtimestari
kirjoittamassa huutoja muistiin. Päällysmies itse seisoi toisen
tynnyrin ääressä, jonka pohjaan hän kuokallaan rummutti huutoja.

Oli jolla parhaillaan menossa viimeisenä huutona.

"Hyvä jolla! Ensiluokkainen! Hyvässä maalissa. Vettäpitävä! Kuuluu
olevan mahonkinen! (Naurua). Paljonko tarjotaan?! No miehet! Teissä ei
liene kylliksi rikasta miestä tämänlaisen hienon jollan herraksi, vai
mikä on kurkkuunne mennyt! Paljonko tarjotaan? Paljonko tarjotaan?!"

Kukaan ei tarjoa mitään.

Liiva-Simo kallistaa jollaa ja tarkastelee kuin näkisi sen ensi kerran.

"Paljonko tarjotaan! Paljonko tarjotaan!"

"Markka ja viisikymmentä!" hymähti Liiva-Simo ja potkaisi jollaa.

"Markka viisikymmentä, ensimmäinen huuto, markka viisikymmentä,
ensimmäinen, markka viisikymmentä, ensimmäinen -- -- markka
viisikymmentä, toinen -- markka viisikymmentä -- --" laklatti
kurikkamies vauhtiin päästyään.

Sillä aikaa pisteli Liiva-Simo puukollaan jollaa sieltä täältä. Välistä
upposi puukko päätään myöten.

"Lisätkää! Lisätkää! Markka viisikymmentä, toinen, markk -- --"

"Voi häiskä ittiäs kuitenkin, kuinka olet huono. No markka lisää!
Pitäähän tätä mahonkista jollaa sen verran kunnioittaa!" sanoi
Liiva-Simo.

Miesjoukko rähähti nauramaan.

"Kaksi markkaa viisikymmentä, toinen, kaksi markkaa viisikymmentä,
toinen, kaksi markkaa viisikymmentä (kurikka nousi), toinen -- kaksi
markkaa viisikymmentä penniä -- kolmas kerta."

Kurikka pamahti tynnyrin pohjaan sellaisella voimalla, että pohja
meni sisään. Päällysmies potkaisi tynnyrin jollaa kohti ja sanoi
Liiva-Simolle:

"Tuossa on tuokin kaupanpäällisiksi, koska pohja meni sisään."

Tynnyri, joka oli toista vuotta odottanut tätä juhlallista toimitusta,
oli sillä aikaa ravistunut. Nyt kun sen molemmat pohjat olivat pois ja
kun sitä vielä päälle päätteeksi potkaistiin, hajosi se kimmiksi, jotka
Liiva-Simo viskasi jollaansa. Rautavanteet olivat niin läpiruostuneet,
ettei niitä kannattanut korjata.

Liiva-Simo, yleisönsä riemun yhä lisääntyessä, päivitteli, mitenkä hän
saa jollan omaan rantaansa.

"Sitä ei voi panna veteen, eikä sitä voi kantaa selässään", päivitteli
hän.

Kun juhla oli päättynyt -- sillä kansanjuhliahan nuo peli-intoa
kiihoittavat tullin aina silloin tällöin järjestämät romuhuutokaupat
olivatkin, otti Liiva-Simo kotoaan haapion ja avukseen nuorempaa väkeä
ja haki jollansa ja muut huutamansa aarteet kotiin. Jollan sijoitti hän
rantasaraimeen.

Ensin oli aikomus polttaa jolla, mutta sittemmin muutti Simo päätöstään.

Hän päätti myydä sen.

Oli varhain keväällä se aika, jolloin jollat, haapiot, veneet, jaalat,
jahdit ynnä muut, niin isot kuin pienetkin alukset raapattiin,
paikattiin ja uudestaan tervattiin ja öljyttiin kaikkine tarpeineen ja
irtaimistoineen.

Raapat lauloivat, tervapadat tuoksuivat, vasarat paukkuivat, koirat
tappelivat, leikkivät ja haukkuivat työmailla. Aurinko paistoi
koillisesta etelään ja luoteeseen herkeämättä. Kihisten painui kuuma
terva laitoihin ja kansiin ja piki saumoihin.

Liiva-Simo kaikessa hiljaisuudessa rantasaraimessaan hommaili jollansa
ääressä. Hän paikkasi kitillä kauniisti kaikki halkeamat, väänsi
törröttävät katkenneiden kaarien päät paikoilleen ja löi kiinni ne
nauloilla. Sitten hän maalasi jollan sisältä ja ulkoa ja teki siihen
uudet airot.

Se oli valmis myytäväksi.

Ilokseen huomasi Liiva-Simo, että keulavahvikkeessa, pestin
hankauspaikassa oli vaskea Samoin peräkasoissa ja lierutuspykälässä.

Vaskipaholainen kuiskasi jotakin Simon korvaan, että "kiskos mies
vasket pois ja pane talteen omaa jollaasi varten", mutta Simo malttoi
mielensä eikä käynyt huonontamaan jollan myyntiarvoa.

Hän päinvastoin hioi kirkkaaksi vasket.

Nyt välkkyi jolla uudessa maalissa ja kullan kiiltävissä
vaskikoristeissa. Kuinka rumalta tuolla näyttikään hänen oman jahtinsa
tervattu jolla saraimen toisella seinustalla. Mutta se olikin sisältä
punertavaa tervashonkaa, kun tämän valkeaksi sivutun kuoren alla oli
mätää puuta, honkaa tosin alkujaan sekin.

Kun Simo katseli uuden myyntivarsansa vaskisilauksia, johtui hänelle
mieleen, olisiko tuo joutava kokonaan vaskinauloilla tehty. Ei ollut
tullut sitä tähän asti tarkanneeksi.

Varovasti hän kaiversi muutamien laitanaulojen kannoista pois maalia
sen verran, että metalli juuri paljastui.

Vaskea!

Vaskea oli kuin olikin joka naula!

"Olisi tuon pakanan puu vähänkään kovempaa, niin en möisi ensinkään",
sanoi Simo itselleen.

Kului viikko ja pari.

Meriliike oli alkanut.

Simonkin jahti jo oli lähtenyt. Vanha mies antoi poikansa ja vävynsä
mennä Viroon. Itse hän erinäisistä syistä ei uskaltanut sinne mennä.

Tuli ensimmäinen hirveä kevätmyrsky, joka raivosi lounaasta ja lännestä
kaksi vuorokautta. Kolmannen vuorokauden lopulla purjehti maan suojaan,
kylän eteen virolainen kaksimastoinen kaljaasi ja kävi ankkuriin sekä
nosti hätälipun.

Tullimiehet sousivat laivalle.

"En minä ole pyytänyt tullia", ärähti laivan päämies ja viittasi
peukalollaan perämastoon.

"Teillähän on lippu perämastossa...", mörähti tullipäällysmies
haapionsa perältä ja muljautti silmillään ohi virkalakkinsa nokan ylös
laivan perämastoon.

"Onhan siellä lippu, joskaan ei ole kärjessä, vaan puolitangossa. Mutta
kun nyt olette tänne asti kerran soutaneet, niin ehkä viette minut
mukananne maihin. Meiltä särki meri viime yönä kannelta jollan, ja minä
haluaisin päästä maihin tiedustelemaan, voisiko sieltä millään hinnalla
ostaa minkäänlaista jollaa."

Tullimiehet ottivat miehen mukaansa ja veivät maihin.

Jo matkalla kertoivat he virolaiselle, että ainakin on yksi
ylimääräinen jolla Liiva-Simolla.

"Onkohan tuo kuinkakin uusi?"

"Sen ikää ei tiedetä. Se on laivarikkotavaraa eräästä norjalaisesta
turskalaivasta. Malliltaan ja teoltaan se näyttää kappaleelta, jolla
joskus, -- missä lie ja milloin, -- on ollut hyvätkin päivät",
selitteli Sika-Hemma palvelushaluisena turpeista huulistaan
ja räpytellen loppaluomisia silmiään, joita hän koskaan, ei
vahingossakaan, luonut puhuteltavaan tai tervehdittävään. Hänellä oli
erikoinen taito katsoa aina hiukan ohi toisen katseen. Tavallisimmin
hän katsoi puhuteltavan olkapäätä tai korvaa. Esimiestään hän katsoi
aina lakinnokkaan. --

Virolainen löysi Liiva-Simon rannasta haapiota tervaamasta.

"Teillä kuuluu olevan jolla myytävänä. Meillä särki meri viime
yönä kannelta jollan. Tarvittaisiin edes jonkinlainen uusi", sanoi
virolainen tervehdittyään.

Liiva-Simo veteli nysästään savuja ja vastasi:

"Kyllähän minulla on jolla, vaikkei se oli myytäväksi hankittu. Meillä
on jahti itsellä ja oma jolla jo on vähän vanhanlainen, niin ostin
tässä kerran uuden. Kun tämä on kuitenkin laivan jolla, niin se on
vähän liian iso jahtiin -- ja muutenkin sopisi se paremmin laivaan.
Jahtijollaan viskotaan perunasäkkejä ja niistä se likaantuu ja menee
helposti rikki. Tämä on liian iso ja liian kallis -- ei sitä voi hoitaa
pienessä aluksessa, niin että jos hinnasta sovitaan, niin kyllähän
minä sen myynkin. Kaikkihan minä myyn rahasta", nauroi Simo, "vaikka
ittenikin."

"Mikä sen jollan hinta olisi?"

"No ei osteta sikaa säkissä", vastasi Simo. "Käydään katsomaan.
Tässähän se on saraimessa. On pidetty täällä, ettei päivä pääse
haristuttamaan ja halkomaan laitoja... Kun Herra on koetellut teitä
kovalla ilmalla ja vienyt teiltä jollaa ja olette joutuneet hätään
ja puutteeseen, niin pitäähän ihmisen lähimmäistään auttaa. 'Mitä te
teitte yhdelle näistä hätään joutuneista, sen te teitte minulle',
luetaan sanassakin. En minä tätä nyt viitsi ihan lahjaksikaan antaa
rikkaalle miehelle, mutta täytyyhän minun siitä ainakin omat rahani
takaisin saada ja hiukan palkkaa hoitamisesta ja maalaamisesta. Menköön
nyt vaikka viidestäkymmentä markasta", sanoi Simo painokkaasti ja
läimäytti kämmenellään keulaan. "Eiköhän se ole vähän liikaa..."

"Liikaa! Etkö sinä näe, että tämä on kirkas kuin peili ja vaski hohtaa
niin keulassa kuin perälläkin."

"Näen, näen. Näenhän minä sen toki."

"No niin! Ja joka naula on vaskea! Siitä minä panen kaksi sormea
kirjalle milloin vain tarvitaan!"

(Simoa mainittiin miehenä, joka ei kelpaa lapsenkummiksi eikä
vierasmieheksi.)

"Onkohan siinä mätää?"

"Mätää!"

Simo veti esille puukkonsa, peläten, että ostaja sen tekee, ja alkoi
innokkaasti törkkiä niitä paikkoja, mitkä tiesi koviksi.

"Näethän! Pisti mihin hyvänsä niin aina on kova honka vastassa, tai
vaskinaulan kanta, niinkuin tuossakin. Tiedäthän sinä, ettei vaskella
tehty asu mätäne! Vaikka tämä olisi itsensä Noan jolla, ja Jumala hänen
tietää vaikka olisikin, niin yhtä kova se on kuin vasta veistämöltä
lähtenyt. Vielähän tämänlainen vanha vaskella tehty jolla on vahvempi
kuin uusi. Se vasken home näet kovetuttaa puun niin kovaksi, että se
on kuin piikiveä, ja naulat juuttuvat siihen puuhun kiinni, että se on
kuin yhtä ainoaa vaskea koko asu, olkoon se sitten jolla tai laiva..."

"No sano nyt viimeinen hinta."

"Viimeinen hinta! -- No en minä tuosta tule sen köyhemmäksi enkä
rikkaammaksi, vaikka kenkkäisinkin koko jollan. Mutta mitä sinä sitten
oikein haluaisit ja voisit antaa?"

"Neljäkymmentä."

"Anna viisiviidettä niin päästään tästä roskasta rauhaan..."

"Oli menneeksi! Tuleeko airoja muuta kuin yksi pari?"

"Ei tule."

"No hyvä sekin. Ota tästä rahat."

Virolainen tarjosi satamarkkasta, mutta kun Simolla ei ollut rahaa
mukanaan, pyysi hän ostajaa tupaan, joka oli ylempänä rannassa,
kivenheiton päässä.

Siellä tasattiin rahat ja tarjosi Simo vielä harjakaisryypytkin.

Sitten saattoi Simo vierastaan takaisin rantaan. Virolainen käveli
ääneti, mutta hyväntuulisena pälpätti Simo koko matkan ja vielä jollaa
vesille lykätessäkin, jolloinka piti varoa, ettei se kolhaisisi jotain
arkaa kohtaansa teloihin.

"Ja minulla kun se luonto näet on sellainen, että se sitten ei anna
perään, vaikka miten tekisi mieli pettää toista kaupoissa! En minä
voi jättää auttamatta pulassa olevaa lähimmäistäni, oli se vaikka
vihamieheni, vielä vähemmin voisin pettää häntä kaupoissa. Ooho!
Sitähän minä nyt kaikkein vähimmin voisin tehdä. Mitäs arvoa ja virkaa
sillä ihmisellä sitten enää onkaan, jos se pettää toisen kaupassa ja
vielä sellaisen, joka on joutunut merihätään. Pitäähän sitä jokaisen
sen verran ajatella, että voihan sitä joutua itsekin hätään ja pulaan
ja tarvitsee toisen apua. Johan siitä saisi ikuiset omantunnonvaivat,
jos pettäisi toista ja ottaisi väärällä kaupalla toiselta enemmän kuin
ansaitsee ja rehellinen kauppa ja hätään joutuneen auttaminen vaatii.
Mitenkäs sitä viimeiselle tuomiollekaan uskallettaisiin tulla väärän
kaupan tekijänä ja jos kuolema kohtaisi -- niin äkkiä, ettei ennättäisi
kutsua pappia, ja onkos se pappi joka paikassa saatavissakaan! Hyvän,
halvan jollanhan sinä saitkin. Kelpaa sillä soutaa sinun ja vielä
poikasikin."

Virolainen istui jo valmiina piitalla, tarttui airoihin ja alkoi
huovata.

Simo lähetti keulasta jollan menemään ja sanoi:

"No hyvää lykkyä nyt vaan!"

"Suur tänu ja Jumalaga!" hyvästeli virolainen ja souti pois.

Tienristeyksessä kohtasivat lähteeltä tulevat naiset toisensa
illemmalla ja päivittelivät, kuultuaan Liiva-Simon jollankaupasta.

"Vai möi se joutava sen raakin virolaiselle! No voi sinä tunnotoinen
itseäs jo toisenkin kerran! Että ihan minun täytyy istua tähän kivelle!
No ota ja ompel kuitenkin! Sitäkös se olikin niin hyvillään, kun tuli
äsken vastaani, ettei omaa nenäänsäkään nähnyt!"



SUMUSSA.


Vanha yhdeksäntoista rekisteritonnin jahti "YSTÄVÄ" mennä lopotteli
täydessä kuormassa läpi pimeyden melkein tyyntä merta keinuen
ummikkaissa. Taivaalla matelivat raskaat, mustat yöpilvet niin
matalalla kuin olisivat olleet juuri maston nokkaan tapaamaisillaan.
Pimeä syysyö tuntui tavallista mustemmalta.

Edessä loisti kirkkaana Pohjoiskorkean tuli. Pohjoisrivin tuli oli
vielä niin alhaalla, ettei näkynyt. Takana vilkkui Manni. Kompassiin
silmäämättä oli peränpitäjän helppo ohjata loistojen mukaan.

Heikko tuuli puhalteli länsilounaasta.

Kajuutassa paloi tuli lampussa ja toinen kamiinassa, jonka renkailla
kiehui teekattila.

Kajuutan pöydällä höyrysi kolme teelasia. Neljäs ojennettiin ulos
peränpitäjälle.

Kajuutan täytti tupakansavu, jota höysti miesten merisaappaista lähtevä
hylkeenrasvan tuoksu ja haju, joka tuli aluksen pohjalta. Mutta nuo
hajuthan olivat asiaankuuluvia, vieläpä välttämättömiäkin, sillä mitä
olisi teenjuonti ja jutut ilman tupakkaa ja mitä merisaappaat ilman
hylkeenrasvaa ja mitä jahti, jonka pohjalla olisi kirkas vesi.

Joku oli juuri lopettanut juttunsa siitä, kuinka Liiva-Simo kerran
humalapäissään luovi myötätuulessa ja ajettuaan ohi saaren ja
selvittyään Viron rannalla, johon ennätti toki panna ankkuriin, syytti
kovaa vastatuulta, sumua ja kompassiaan, joka oli johtanut hänet
harhaan, ja kelloaan, joka oli seisattunut, ja nyt kertoi miehistä
vanhin seuraavan jutun:

Niin, kompassi.

Onhan se väliin tarpeellinen kapine sekin, vaikkei näin kirkkaina
öinä, kun loistot näkyvät ja on helppo ohjata niiden mukaan, tule
ajatelleeksi koko vehjettä.

Siitä on nyt jo lähes viisikymmentä vuotta, ylikin -- johan tämä
Juonaan Matin Lassikin täytti mikonpäivänä viisikymmentä, eikä sitä
silloin vielä ollut olemassakaan.

Oli hyvä hyletalvi, ja eräänä maaliskuun aamuna läksin minä, joka
siihen aikaan vielä olin sellainen lapsettava pojannallikka, jota ei
vielä otettu mukaan pitkille hylematkoille, käymään jäätä Itäselälle
päivän eväs selkäpussissa ja hyleraudat ja koira mukana.

Kävelin koko päivän ja sain hylkeenkin, ensimmäisen eläissäni, ja aloin
sitä vetää illalla kotia kohti.

Taivas oli ollut selvä koko päivän. Auringon valo hohti huikaisevan
valkeana jäällä ja silmiä kirveli. Isävainaa oli jo lähtiessä
varoittanut, että "ota siniset silmälasit mukaasi, ettet tule
sokeaksi", mutta mitäs minä niistä ylpeyksissäni välitin! Tuulta ei
ollut siksi nimeksikään. Kun tupakoin välillä, nousi savu suoraan
ylöspäin kuin ilmakuplat veden alta. Ääntä ei kuulunut minkäänlaista,
kun seisatuin paikalleni.

Vetelin paulassa hylettä ja lepäilin välillä.

Pakkanen oli kova, ilma oli kylmää kuin rauta.

Illemmalla, vähää ennen auringonlaskua, alkoi ilma lämmetä, tuntui jo
kostealta. Taivaan otti hikiseksi ja aurinko laski pilviin. Lännestä
alkoi puhaltaa heikko tuuli ja sen mukana nousi sumu kuin seinä. Pian
olin sen sisässä.

Kävelin vielä jonkun aikaa päin tuulta, koska maa oli sillä suunnalla,
mutta kun näytti siltä, että tuuli kääntyy -- ainakin niin minusta
tuntui -- en luottanut enää suuntaani, luulin käveleväni ihan
poispäin, aloin etsiä kompassia. Ensiksi meni käsi oikeanpuoleiseen
liivintaskuun, jossa minä tavallisesti sitä pidin, ja sitten vuoron
perään kaikkiin muihin taskuihin. Kompassia ei ollutkaan missään.

No, mitäs nyt tehdään, kysyin minä itseltäni.

Tuulikin oli lakannut ja sumu tuntui vain tihenevän. Lisäksi tuli
yöpimeä. Näin enää vain muutaman sylen kuhunkin suuntaan. Tulia ei
näkynyt, näitä nykyaikaisia sumusireenejä ei ollut eikä Pohjoisrivin
sumukello kuulunut kauas.

Ei siinä kuitenkaan auttanut lopen kauan seisoksia ja kuluttaa aikaa
turhiin ajatuksiin.

Ensin en ollut oikein selvillä, mihin suuntaan lähteä, mutta päätin
sitten jatkaa entistä rataa.

Lopulta jouduin jälille, jotka paranivat paranemistaan.

Jotkut muutkin olivat siitä vetäneet hylettä. Seurasin löytämääni tietä
jälkien suuntaan, koska päätin niiden vievän omaan saareen.

Kävelin arviolta tunnin ja kävelin toisen. Maata vain ei ala tulla
vastaan.

Se tuntui minusta vähän ihmeelliseltä.

Kun sumu illalla tuli, olin minä maalta vain noin kilometriä viisi
kuusi. Vaikka minulla oli iso hyle vedettävänä ja matka kävi hitaasti,
pitäisi minun olla jo maan sivussa, ajattelin itsekseni ja rupesinkin
uskomaan, ettei tämä tie viekään omalle saarelle, vaan muualle. Kun
ei enää tullut vastaani ahtojäätä -- kävelin nimittäin nyt koko ajan
lakealla, ohuen lumen peittämällä jäällä, jossa ei ollut edes isompia
rakojakaan, -- päättelin joutuneeni kiinteälle saaristojäälle Suomen
puolella.

Minua väsytti jo ankarasti ja oli kova nälkä. Istuin hylkeen päälle
lepäämään ja syömään. Kun syötin myöskin koiraa, loppuivat eväät
siihen, enkä ihan tarpeeksenikaan saanut.

Koira istui edessäni ja kärkkyi lisää ruokaa. Näytin sille tyhjää
eväspussia ja tyhjiä käsiäni ja piippuani ja sanoin: "Ei ole,
Halliparka, enää mitään muuta kuin tupakkaa." Halli aivasti ja kävi
maata. Minä istuin hylkeen päällä ja tupakoin. Jumalan onni, että oli
edes tupakkaa, ettei käynyt kuin ennen Pinta-Pekolle.

No miten sille sitten kävi?

No mitenkä sille kävi! Läksi aamulla varhain ajoon, Viroon, Viroon
viinaa hakemaan, ja kävi syöttämään hevostaan Saviossa ja söi itsekin
ja syötyä yritti panna tupakaksi, mutta huomasikin, että tupakat olivat
jääneet kotiin. No mitäs muuta kuin hevonen kiireesti valjaisiin,
piiskaa selkään ja hakemaan kotoa tupakkaa. Niin ei käynyt minulle,
ja mistä minä olisin sitä hakemaan mennyt, vaikka ei olisi ollutkaan!
Sanotaan, ettei mikään ole niin tärkeää kuin tupakka, mutta on se
kompassikin välistä tärkeä, sen minä silloin tulin kokemaan.

Siinä istuessani ja tupakoidessani alkoi minua armottomasti nukuttaa.
Kävelyn jälkeen oli minulla lämmin olla, ja huolimatta sumusta ja
kosteudesta ympärilläni teki mieleni vetäytyä pitkäkseni lumelle, vain
vähäksi aikaa, ei kauaksi, jotten jäätyisi, jos pakkanen tulee. Onneksi
muistin, kuinka oli käynyt sille ja sille, joka oli käynyt maata jäälle
ja nukkunut siihen niiksi päivikseen. Täytin uudestaan piippuni -- tätä
tupakan polttoa minä olen nimittäin viljellyt jo hamasta lapsuudesta --
ja nousin ylös ja aloin kävellä eteenpäin tietäni.

Ajattelin, että jonnekinhan asuttuun paikkaan tämän tien pitää viedä,
ja kiittelin Jumalaa, ettei se antanut lumisateen tulla peittämään
minulta tätä ainoaa pelastuksen kortta.

Ja hyvä tie se olikin. Se minua ensin kuitenkin ihmetytti, että jos
tämä olisi maissa, niin miksi tässä on vain hylemiesten jälkiä, eikä
tule yhtään hevostietä vastaan, ja jos tämä on meressä, niin mihin tämä
oikein vie. Kyllä minä perästäpäin sain tietää, minne se vei, mutta en
minä sitä silloin vielä tietänyt.

Olin kävellyt ehkä noin kolme virstaa siitä ruokapaikasta, kun
huomasin, että koira on hävinnyt, eikä se enää näkyviin sinä yönä
tullutkaan.

Ihmetytti minua vähän se ensin, mutta sitten ajattelin, että "kyllähän
koira kotinsa löytää", ja jatkoin yksin matkaani vetäen perässäni
kuollutta hylettä.

Minua väsytti niin, että en tahtonut jaksaa enää jalkaa toisen eteen
nostaa. Uni tuppasi tulemaan väkisinkin ja puoliunessahan minä matkaa
teinkin, silmät ummessa pitkät matkat Vasta sitten heräsin, kun tunsin
käveleväni tiettömällä. Etsin tien ja nukuin jälleen.

Muistan vielä, että näin untakin siinä seisoallani ja kävellessäni.

Olin löytävinäni emähylkeen suuren pesän, jossa oli paljon kuutteja.
Koira seisoi pesällä ja murahteli minulle, varoitti minua astumaan
hiljemmin, kun välistä saapas rauskahti jääkarstassa. Hyppäsin keskelle
pesää ja upposiin vyötäisiä myöten lumeen, juuri oikealle paikalle
henkireiän kohdalle, ettei yksikään kuutti päässyt pakoon. Rupesin
viskomaan kuutteja jäälle. Ja niitäkös riitti! Viskoin kuutteja
minkä jaksoin. Olin läkähtyä siihen työn paljouteen. Selkää pakotti,
käsivarret alkoivat hervota ja jalat vapisivat ja tunsin alkavani
vajota syvemmälle avantoon, siihen hylkeen pesän henkireikään. Siinä
olivat jalkani ahtaalla. En saanut niitä liikkumaan ja minun oli
vain viskottava niitä kuutteja, jotka alkoivat tanssia hirvittävää
piiritanssia siinä ympärilläni piirissä, joka suureni suurenemistaan
sen mukaan, minkä minä viskoin jäälle niitä kuutteja. Tanssiessaan ne
joutavat vielä lauloivatkin, niinkuin hylkeet kesäaamuina luodoilla
laulavat. Minulle ne pakanat vilkuttivat viekkaasti silmiään, ja se
minua vielä enemmän harmitti.

Piirin huima vauhti ja väsymykseni alkoivat huimata päätäni ja --
tupsis! taas olin harpannut tien syrjään, johon kompastuin ja heräsin.

Aamu alkoi sarastaa. Jumalattoman paksun sumun vuoksi oli mahdoton
erottaa, millä suunnalla päivä sikesi, mutta sen vain näki, että
aamupuoli alkaa jo olla.

Pysähdyin.

Olin kuulevinani jotakin.

Jostakin kuin merenpohjasta tai maan alta kuului pari kolme koiran
haukausta.

Sitten oli taas hiljaa.

Kuuntelin ja kuuntelin.

Minä otin ja huusin rojahutin, niin rupesi koira kovemmin haukkumaan.

Kuului, kun joku otti puita syliinsä, kun halot kolisivat ja kaatuivat
pinon päästä.

Minä sanoin, että tämä ei ole mikään muu kuin Viron ranta.

Perästä selveni, että niin ei kuitenkaan ollut. Minä sain siitä uutta
voimaa ja läksin kävelemään ääntä kohti ja hylkäsin sen tien, kun se
vähän matkan päästä alkoi kääntyä liian paljon vasempaan päin.

Ei minun kauan tarvinnutkaan kävellä, kun alkoivat näkyä tulet kylästä.
Oli jo niin aamu, että ihmiset olivat ylhäällä.

Tunsinhan minä sitten paikan.

Olin omassa rannassa ja äitivainaja, jolla oli leipomus sinä aamuna,
oli rannasta pinosta ottamassa leivinpuita, ja oma koiranihan siellä
haukkua luksutteli, ja kun tunsi minut, alkoi juosta vastaan syöneenä
ja aamuyön levänneenä ja huiskutellen minulle iloisesti häntäänsä.

Äitivainaja siinä sitten siunailemaan, että: "missä sinä olet koko yön
kävellyt" ja: "mikset sinä tuhma ottanut kompassia mukaasi, kun jäälle
läksit!"

Sinä päivänä sitä oli sitten naurua kylässä.

Minä kyllä heti kotiin päästyäni söin ja kävin maata ja heräsin siinä
puolen päivän korvissa, kun kotiväkikin nauroi. Ne ihan ulvoivat. Sisko
Hanna aivan kiemurteli lattialla, eikä tahtonut saada enää henkeään
vedetyksi.

Oli nimittäin löydetty jäältä, satakunta askelta rannalta, iso kovaksi
tallattu piiri, jossa oli vedetty hylettä.

Kävin minä sitä rataa itsekin katsomassa.

Niin se oli joutava pyöreä kuin kattilan pohja, kuin isolla harpilla
piirretty siihen tasaiselle rantajäälle.

Nauroivat ne sen päivän ja vielä monena seuraavanakin. Mutta hylkeen
minä maalle toin kuin mies ja se ei naurattanutkaan ketään.

Mutta miehet hoi!

Siellä taitaa lisätä tuulta!

Niin oli todellakin käynyt.

Syysyö ei malta kauan pitää samanlaista säätä, ja nyt oli alkanut
navakasti tuulla, oli jo miltei myrsky.

Perämies huusi jotakin.

Äskeinen kertoja pilkisti ulos kajuutan luukusta ja kysyi:

-- No mikäs on?

-- Tuuli kääntynyt vastaan. Tulkaa ylös sieltä niin käännetään!

Hetken perästä kääntyi jahti päin tuulta. Purjeet paloivat ja
pamisivat. Jalusnuorat ja niiden lokit löivät kantta. Keula syöksyi
suureen hyökyaaltoon, joka koskena ryöppysi kannella perää kohti.
Pian saivat keulapurjeet tuulta vastapuolelta ja painoivat aluksen
kääntymään toiselle kupeelleen. Isopurje pingoittui ja keulapurjeet
päästettiin auki yläpuolelta ja vedettiin kiinni alapuolelle. Jahti oli
kääntynyt ja kulki uutta suuntaa hyvää kyytiä. Tuuli lisääntyi hetki
hetkeltä. Vilkkaasti oli liikuttava, että ennätettiin saada kärkipurje
alas ennenkuin tuuli ennätti sen repiä. Hetkistä myöhemmin tuli tuulen
mukana sumu ja peitti verhoonsa loistot.

-- No, pojat! Kiittäkää nyt Jumalaa, että meillä on kompassi, sanoi
mies, joka oli nuoruudessaan kompassittomana marssinut piirissä omia,
jälkiään kokonaisen pitkän talviyön.



SUSI SAARESSA.


Sunnuntaiaamu huhtikuussa.

Liiva-Simo on päättänyt olla menemättä kirkkoon ja on ottanut esille
ulkoa mustanruskean ja sisältä vaaleanruskean, nahkakantisen,
messinkihakaisen, selvän "kokoränttisen" saarnakirjansa.

Niinä sunnuntaina, jolloin hän ei mene kirkkoon, ottaa hän aamiaisen
syötyään esille tuon saarnakirjan, hankaa kirkkaiksi silmälasinsa ja
alkaa lukea päivän saarnaa. Näin on hän tehnyt jo puoli vuosisataa,
kauemminkin, mutta ei hän tunne yhdestäkään saarnasta kuin alun, sillä
kun hän on päässyt kolmannelle tai neljännelle, tai parhaimmassa
tapauksessa seitsemännelle riville, saavuttaa hänet ensin painostus
silmien tienoilla, sitten torkutus ja heti sen jälkeen syvä uni.
Tähän tilaan oli Simo nytkin joutunut. Hän istui pöytänsä ääressä.
Leuka nojasi päällekkäin asetettuihin nyrkkeihin ja kyynärpäät olivat
ojennettuina kahden puolen, pitkin pöydän reunaa. Siinä oli mukava
nukkua. Simoa ei koskaan tässä saarnanlukuhommassa häiritty ja heräsi
hän tavallisesti vasta, kun kirkkoaika oli jo ohi ja saarnan jatkaminen
oli tarpeetonta. Simo siirsi kirjanmerkin seuraavan saarnan alkuun,
napsutteli hakaset kiinni ja asetti kirjan laudalle, paikalleen, ja
pani tupakaksi. Tällä kertaa ei Simo päässyt niin pitkälle. Hän oli
vasta varsinaisen lukunsa alussa, kun naapuri tuli kolisten sisään ja
Simo heräsi, ja ettei naapuri luulisi hänen olleen nukuksissa, sanoi
hän kaiken varmuuden vuoksi:

-- Jumal' antakoon.

-- Jumal' antakoon, Jumal' antakoon! vastasi naapuri. -- Taisit olla
nukuksissa?

-- Enhän minä nukuksissa. Mitä sinulle kuuluu?

-- Sitähän minä vain läksin kysymään, että sinä et taida vielä
tietääkään, että saareen on viime viikolla tullut susi.

-- Älä helkutissa! Kuka sen on nähnyt?

-- Hallin-Aape sen on nähnyt.

-- Vai on tullut susi saareen.

-- On. Hallin-Aape on ollut viime perjantaina poikansa kanssa
veistämässä jaalansa kaaria lähellä rantaa Hailniemessä. Susi oli
juossut Pohjoisriviltä pitkin rantajäätä. Oli ollut; kuin iso hylekoira
ja harmaa oli ollut väriltään. Nähtyään Aapen poikineen oli se ruvennut
laukkimaan pitkin rantaa eteläänpäin. Aape oli pelästynyt ja luullut
sitä ensin sudeksi -- niinkuin se olikin -- ja sitten kummitukseksi ja
lähtenyt juoksemaan paikalla kotiinsa, johon pääsi henkihieverissä.
Koko ajan oli juossut hänen vieressään niinkuin susi, mutta sillä oli
ollut miehen pää. Se oli hävinnyt aina silmistä heti, kun Aape pysähtyi
sitä katsomaan ja ilmaantunut taas, kun Aape lähti juoksemaan. Aapen
poika ei ollut nähnyt koko aikana muuta kuin isänsä, joka juoksi
jälempänä.

-- Eikö poika sutta nähnytkään.

-- Sehän se suden näkikin, mutta ei sitä kummitusta. -- Kun nyt ei
enää ole meressä jäätä, ei se susi pääse saaresta pois. Mitäs arvelet,
eiköhän olisi koottava molempien kylien väki kokoon ja pantava
sudenjahti toimeen, ennenkuin eläimet lasketaan ulos ja lapset rupeavat
käymään metsässä risuja keräämässä.

-- Jaa. Mitenkä sen asian laita lienee. Minusta kyllä ei paljon apua
ole, mutta jos susi kerran on saareen tullut, niin poishan se on
saatava. Selvähän se on. Kalliiksi sen ruoka tulee.

-- Kalliiksi se tulee.

-- Mutta onkohan se nyt sekään totta, että se susi on maalle päässyt,
kun koko juttu on tuon Hallin-Aapen puheita. Ja oliko sitä perjantaina
enää jäätäkään meressä.

-- Olihan jää silloin vielä meressä, ainakin Pohjoissalmessa, ja onhan
se susi voinut tulla jo aikaisemmin, vaikka nyt vasta on nähty. Jos
Aape yksin olisi nähnyt ja puhunut, ei asialle voisikaan mitään arvoa
antaa, mutta kun poika oli mukana ja onhan se täysjärkinen ihminen.

-- Onhan se kyllä, myönteli Simo ja lisäsi: Kun sinä kerran olet
kunnanesimies, niin kutsu kansa kokoon.

-- Sitähän minä olenkin ajatellut, mutta tuumin, että tiedustanpa ensin
sinunkin mielipidettäsi.

-- Niin no, minun mielipiteeni on, että jos susi on saaressa, on se
ajettava jälleen pois, tai oikeastaan tapettava, ja nythän on miehillä
sopivaa aikaa lähteä jahtiin. -- Vai on susiparka eksynyt tänne
saareen. -- Tulikohan tuo Virosta vai Suomesta?

-- Kuka hänen tietää! Pohjoisesta se oli juossut sinne Hallin-Aapen
työmaalle, mutta voi se olla tullut etelästäkin. Tulin juuri rannasta,
ja siellä oli paljon miehiä, ja se se tuntui olevan yleisenä
mielipiteenä, että suden jahtiin on lähdettävä, vaikka jo huomenna.

-- No niin kiireesti kuin suinkin! Ei tässä ole enää monta päivää, kun
osa miehiä on mikä missäkin.

Samaan aikaan oli miehiä koolla myös Pelto-Kallun luona.

-- Hallin-Aape kuului nähneen viime perjantaina suden Hailniemessä.

-- Niin kuuluu. Lieneekö siinä perää?

-- Kyllä siinä perää on ja kova perä onkin. Oli juossut Suomesta päin
se susi.

-- Mutta eihän perjantaina ollut jäätä enää Pohjoissalmessa.

-- No se nyt on selvä vale se! Vielähän perjantai-iltanakin oli
Pohjoissalmi täynnä jäätä. Näinhän minä omin silmin, kun olin itse
katsomassa Pohjoiskorkealla, että salmi oli jäitä täynnä!

-- Voipi olla, en minä ole käynyt katsomassa. Sanotaan vaan sillä
tavalla.

-- Sanotaanhan sitä paljonkin, missä ei ole perää.

-- Miten sen suden laita oikein lienee...

-- Se on sillä tavalla, että se oli hypännyt Hallin-Aapen poikaa vasten
pystyyn ja yrittänyt purra, mutta kun poika parkaisi, niin susi läksi
karkuun pitkin rantaa etelään päin. Kunnan esimies kuuluu hommaavan
kokoon väkeä ja lähtevän tänään sitä sutta jahtaamaan kiinni ja
tappamaan.

-- No eihän nyt hullunakaan tänään, pyhäpäivänä!

-- Tänään, tänään! Ei hätä lue lakia. Mitä ennättääkään vielä syödä
ja repiä ennen huomista! Ja pitäähän sitä härkääkin auttaa kaivosta
sapattina, saatikka ottaa kiinni susi, joka on hengenvaarallinen koko
saaren kansalle ja eläimille.

-- En minä sitä sano, että olisin vastaan. Menkää vaan te, jotka olette
nuorempia. Minusta ei enää ole sellaiseen hommaan. Susi on vikkelä
eläin, pirun vikkelä.

Samaan aikaan oli myöskin Kiis-Juonaalla vieraita.

-- Kuului tulleen susi saareen viime perjantaina.

-- Ole nyt!

-- Niin ne sanovat. Hallin-Aape oli nähny; sen viime perjantaina
Hailniemessä. Oli juossut pohjoisesta päin pitkin rantaa ja hyökännyt
Aapen poikaan kiinni. Pojan olkapäässä ja käsivarressa kuuluu olevan
seitsemän hampaanjälkeä, Se se se, änkytti kertoja, tekee vielä kummia,
jos saa olla kauemmin saaressa. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei se
taida paljoa katsoa syömään käydessään, onko edessä ihmisen lapsi vai
lehmän vasikka. Eikä sitä saa saaresta pois muuten kuin että joka mies
lähtee jahtiin ja pitkässä rivissä kuljetaan läpi maan päästä päähän ja
katsotaan joka loukko.

-- Menkää vaan, menkää vaan, te nuoremmat. Minä olen jo vanha mies ja
tuota noin -- minusta ei ole enää niin vikkeläin eläinten pyytäjäksi.
Riittää se kun saan silakan kiinni lautaselta.

-- Vikkelä se paholainen kuuluu olevan! Vaikka oli Aapen pojalla ollut
kirves kädessä, oli se vaan kiinni käynyt ja päälle hyökännyt ja siinä
rytäkässä pojan kirves joutui ties minne, ja miten olisi käynytkään,
ellei Aape itse olisi ennättänyt kirveineen hätään. Vasta sitten
oli muristen ja niskakarvat pystyssä ja häntä kippurassa loikkinut
tiehensä. -- Kyllä se on niin, että ei sitä auta jättää kauemmaksi
aikaa maalle sitä eläintä. Syö se lehmät ja lehmän vasikat, koirat ja
ihmiset kuin susi suuhunsa ja kuin haukka hampaisiinsa.

Tupaan tuli vielä kolmas, joka tiesi kertoa, että Pohjoisrivillä
olivat viime perjantaina nähneet loistonvartijat rannalla lumessa
suden jäljet, jotka johtivat, kun niitä vähän matkaa voitiin seurata,
Hailnientä kohti, siis Hallin-Aapen työmaalle, jossa se susi sitten
nähtiinkin.

Perästäpäin kyllä selvisi, että loistonvartijat olivat nähneet
ne "suden jäljet" vasta kuultuaan ensin kylästä tulleen huhun,
että susi on nähty saaressa. Kun myöhemmin, tuon sittemmin niin
surkeankuuluisaksi tulleen sudenjahdin päätyttyä, tarkastettiin
niitä jälkiäkin, havaittiin -- mikäli se enää oli mahdollista, kun
kevätaurinko oli niitä jo kohdellut pahoin ja repinyt ne sangen
epäselviksi -- että ne olivat vain tavallisia hyljekoiran jälkiä.
Samanlaisia löytyi nimittäin kaikkialta muualtakin, erittäinkin
kylästä ja sen läheisimmästä ympäristöstä. Tätä seikkaa ei alussa
osattu ottaa huomioon, kun mielet olivat jännityksissä ja kuohuksissa
ja jokainen -- pitkän ja peräti yksitoikkoisen talven jälkeen -- niin
mielellään uskoi, että susi oli saaressa ja on jo ennättänyt tehdä
ties mitä pahaa. Tämä oli kuin virkistävä sade tai lääke tai humala
mielikuvituksen maailmalle, joka viiteen kuukauteen ei ollut saanut
mitään ravintoa. Useat aivot nauttivat kuvitellessaan, mitä kaikkea
tuo susi onkaan ennättänyt tehdä viimeisten tuntien aikana, joista ei
vielä ole -- varsinkaan naapurikylästä -- saapunut mitään tietoja,
ja mitä tuo kauhea ilmestyskirjan peto tekeekään huomenna, kun ohut
ja harva pyyntimiesten jata hiljalleen ja vaaniskellen valuu pitkin
saarta etelästä pohjoiseen ja jossakin keskimaassa, synkässä metsässä
ankaran vuorenrinteen alla tuo julma verenhimoinen hirviö hyökkää paria
kolmea miestä kohti pimeästä luolastaan häntä sojossa, niskakarvat
pystyssä, verenvärinen suu irvistyksessä ja korttelinpitkät valkeat
torahampaat raateluvalmiina, upottaen ne seuraavien silmänräpäysten
kuluessa miesten nilkkoihin, kinttuihin ja kurkkuun -- uhh! -- Kiitos
Herran, että itse olen sillä kertaa kaukana rannikolla, vuorten takana,
enkä kuule sitä parkumista ja ulvomista, joka siitä syntyy ennenkuin
pyssy -- sillä susi oli niin viisas mies, että hyökkäsi siihen kohtaan
jataa, jossa oli vain kirveitä ja piikkejä -- saapuu ja antaa sille
paholaiselle kuolintäräyksen ja sanoo: "Siin' on sinulle! Kukas käski
tulla ilman lupaa saareen, syömään vasikoita ja lapsia!"

Seuraavana aamuna -- oli maanantai, huhtikuun kolmaskolmatta, vuotena,
jota nimitettiin susivuodeksi ja nimitettäneen siksi vieläkin -- oli
kirkon lähellä olevalle aukealle kokoontunut saaren koko miehinen
voima, yhteensä lähes kaksisataa täysi-ikäistä ja koulumestarinsa
johdolla yli kaksikymmentä poikaa.

Miehet olivat ryhmittyneet lähelle kirkon aitaa, johon nojaten useat
seisoivat tupakoiden ja jutellen. Levottomimmat kulkivat ryhmästä
ryhmään kuulustelemassa tuoreimpia uutisia sen viimeisimmistä
tihutöistä. Huhuiltiin nimittäin, että jostakin pahnasta olisi kadonnut
sika tai porsas.

Miehet olivat sangen eri tavalla asestettuja. Näkyi oikeita kiväärejä,
mutta tavallisia raskaita hyljepyssyjäkin oli joukossa, ja joillakin
oli kevyt haulikko, jossa tällä kertaa kuitenkin oli sisällä oikea
hyljeluoti.

Useilla oli vain piikki, jota hyljemiehet käyttävät. Jotkut olivat
ottaneet kirveen. Muun muassa nähtiin Pelto-Kallu, joka siis kumminkin
aikoi lähteä matkaan, kirves olalla. Hän oli aikonut ensin ottaa
tavallisen kapeateräisen kirveensä, mutta tuli sitten ajatelleeksi
monenlaisia mahdollisuuksia, muun muassa, että kirveen terän on oltava
mahdollisimman laaja, jotta se voi herättää pedossa jonkinlaista
kunnioitusta, ehkä pelkoakin, ja sattuu paremmin, ja niin hän valikoi
laajateräisen lihakirveensä. Samanlaisen mietiskelyn tuloksena näkyi
joukossa useita lihakirveitä.

Liiva-Simo seisoi aseettomana, sillä hän oli tullut antamaan vain hyviä
neuvoja näille nuoremmille. "Ei siinä mitään vaaraa ole", hoputteli
hän rohkaisevasti. "Ei se susi ole paljon suurempi tavallista rotevaa
koiraa. Olenhan minä niitä nuorena ollessani nähnyt Virossa vaikka
kuinka paljon. Niinhän niitä siellä ennen nuijittiin kuoliaiksi kuin
hallinpoikia. Päähän kun vain lyöpi, niin ei se muuta kaipaakaan. Vielä
parempi, jos sitä pakanaa ampuu pyssyllä, ja onhan täällä pyssymiehiä
enemmän kuin muita. Panee pyssymiehiä ja kirves- ja pilkkimiehiä
pitkin jataa aina vuorotellen, että saa antaa sille paholaiselle
useammanlaisilla aseilla yhtaikaa, että roikaa vain."

Koulumestarin piskuinen, mutta tuliselta ja tuikealta näyttävä
lauma seisoi vähän syrjempänä, jo marssivalmiina, järjestyneenä
ruoturintamaan.

Se oli asestettu noin sylen pituisilla seipäillä, joiden päissä oli
aikoja sitten hylättyjä, mutta nyt romun seasta ullakolta jälleen
löydettyjä vanhoja ruostuneita jääpiikkejä. Joillakin oli seipään
päässä samoista paikoista löydettyjä kirveennysiä. Tämän huomattuaan
joukkoaan tarkastava koulumestari ärähteli silmäkulmat ukkospilvinä:
"Sanoinhan minä, että jokaisen on hankittava sylen ja kahden
tuuman pituiset keihäänvarret ja niihin kärkiin vanhoja tai uusia
hyljepiikkejä. Mutta mitä minä näen! Siellähän on lähes puolitusinaa
kirvesnysää! Mitä se sellainen on olevinaan! No -- olihan niitä ennen
kirveitäkin sotakeihäiden kärjissä, mutta niissä oli myös kärki, jotta
asetta voitiin käyttää myös pistoaseena, ja koukku, jolla voitiin
nykäistä viholliselta kypäri päästä alas taistelutantereelle. Sitä
asetta käyttävää soturia nimitettiinkin sattuvasti koukkuhuoviksi.
Niin. Olisi sitä kyllä voinut lyödä vaikka pitkän raaspiikin kirveen
silmään ja toisen taivutettuna varren läpi ja niin olisi saatu oikeita
koukkuhuovin aseita, jotka sitten olisi voitu sijoittaa keskustaan.
No niin. Onhan siellä kyllä yhdessä raaspiikki, mutta kanta ylöspäin.
Hö hö hö hö! No, kyllä olet typerä, totta toisen kerran! Luuletko
sinä, että vihollinen jää sinun syyhyteltäväksesi tuolla nololla
raaspiikinkannallasi! No oli menneeksi! Rumaahan tuo on, että on
sekaisin eri aselajeja! Hei siellä te kirvestolvanat! Tulkaa tänne
näin, keskustaan. Saatte olla nyt siinä koukkuhuoveina, vaikkeivät
aseenne tyydytä alkeellisimpiakaan toivomuksia. Pitäkää se mielessänne,
että olette koukkuhuoveja, jotka lähetetään milloin vasempaan, milloin
oikeaan sivustaan eli siipeen, missä kulloinkin taistelun tuoksina
kehkeytyy tulisimmaksi ja missä rivit alkavat horjua. No hiljaa siellä!
Asento! Ja pistäkää sitten te koukkuhuovit teränne ulkokasalla, ja
lyökää keskiterällä ja nykäiskää eli tempaiskaa sisäkasalla. Pitäkää se
mielessänne!"

Koulumestari tähtäili vielä kerran rivejänsä sekä toisesta että
toisesta päästä, että nenänipukat olivat ehdottomasti samassa rivissä,
kohenteli sieltä ja täältä rivin taipumia ja pullistumia, potkaisi
sieltä ja täältä varpaat erilleen toisistaan ja komensi kannat yhteen.

Jo seisoi tuolla oman joukkonsa edessä kunnan esimieskin, pitäen sille
seuraavan puheen:

-- Jaaha. Koska nyt näyttää olevan jo kaikki miehet koolla ja koska
ei ketään enää tunnu tulevan, niin mitäpä siinä muuta kuin lähdetään
Lounatpäähän, jossa vasta jata muodostetaan. Mutta sen minä sanon, että
jata ei saa katketa koko ajalla mistään ja joka miehen on pysyttävä
puheyhteydessä sekä oikealla että vasemmalla puolella olevan lähimmän
miehen kanssa ja nähtävä hänet alituiseen. Ja jos jossakin kohdalla
jostakin syystä jata pysähtyy, on siitä lähetettävä huuto pitkin jataa
molempiin suuntiin ja toisten on silloin pysähdyttävä odottamaan tai
riennettävä juoksujalkaa apuun, jos missäpäin apua huudetaan. No, ei
muuta kuin musikantit eteen ja lähdetään menemään!

Musikantteja oli kolme. Mestarin Anttu, saaren ainoa vaateseppä, oli
viulunsoittaja. Hän asettui paikalleen ensin ja veteli viulustaan
muutamia virityssointuja ja lurituksia ja vielä vihoviimeisimmän kerran
kiersi yhtä ja toista viritysnappulaa. Hänen vasemmalle puolelleen
asettui rumpali. Leveässä, purjekankaasta tehdyssä hihnassa riippui
hänellä erikoisesti tätä tilaisuutta varten rakennettu rumpu, jonka
runkona oli pieni tyhjä tammitynnyri, josta toinen pohja oli otettu
pois ja siihen pingoitettu vahvaa purjekangasta, joka oli sitten
kasteltu ja vetäytynyt sangen kireälle ja pompahteli kumeasti ja
juhlallisesti, kun rumpali, entinen laivan kokki, nimeltäänkin
Kokki-Jussi, sitä koetteeksi naputteli rumpupalikoillaan, kahdella
tammisella laivan naakelilla. Rumpalin vasemmalle puolelle astui
klanetinpuhaltaja, joka tavallisissa oloissa hoiti suntion virkaa.

Mestarin Anttu nosti viulun leukansa alle, kohotti jousen ilmaan ja
alkoi soittaa "Pojat kansan urhokkaan", johon toiset yhtyivät. Itse
Mestarin Anttu vingutti marssia mollissa, mutta klanetti puhalsi
duurissa. Samalla läksivät musikantit liikkeelle, ja koko joukko
seurasi. Viimeisimpänä kulki väkineen koulumestari. Hän oli vielä
kerran karjaissut "Asento!!!" ja sitten "Käännös vasempaan -- marrrss!"
ja viittoi nyt tahtia kuuden markan revolverillaan, jonka hanan alle,
vahingonlaukauksen estämiseksi, oli tupattu tappuroita ja varmuustappi
työnnetty huolellisesti tulirummussa olevaan reikään, ettei se päässyt
vahingossakaan pyörähtämään. Silmät tuikeina vetivät pojat soittajien
mukaan hampaittensa välistä:

    "Poijat kansan urhokkaan..."

Se oli juhlallista katsella ja kuunnella.

Aluksi oli joukon marssittava kylän läpi. Siellä ja täällä ryhmissä
ja yksitellen seisoi naisia katselemassa ja kohosi yksi ja toinen
esiliinan kasa silmille, niin liikuttavan kaunista se oli raikkaassa
aamuilmassa, eikä yrmeinkään muija jäänyt itkuun tyrskähtämättä, kun
oli päästy sanoihin:

    "Jo tulta tuiskii,
    Myrsky käy,
    Jo viuhkaa kanuunasta luoti..."

Ja kun siinä Kokki-Jussi paiskeli rumpupalikoitaan niin hitonmoisesti
ja kun rumpu paukkui ja kumisi kuin pieni ukonilma. Vielä
vuosikymmenien perästä, kun itse susi ja suden jahti jo olivat
ennättäneet muistista kadota, kerrottiin tästä ihanasta soitosta ja
laulusta, jonka vertaa ei tavattu parhaissa hääkulkueissakaan. Juuri
sillä kohdalla, missä Kokki-Jussin rumpu pahimmin pompotti, laukoivat
muutamat pyssyjäänkin, mikä vain lisäsi tunnelman ihanuutta ja
haikeutta. Ihan se myllersi ihmisen olemuksen sydänalaa myöten sekaisin
ja "sydän venyi ihan syltä pitkäksi", niinkuin eräs kuulijoista
myöhemmin kuvaili.

Pian saapui joukko saaren eteläisimpään kärkeen, jossa ensin
pysähdyttiin levähtämään, ja sitten järjestäydyttiin ja lähdettiin
pohjoista kohti.

Koulumestarin "lauma piskuinen" sai toistaiseksi seurata jäljessä,
varaväkenä.

Kun saaren levein kohta on lähellä sen eteläisintä kärkeä, saatiin
jo retken alkuvaiheilla tehdä se iloinen huomio, että jadan ollessa
pisimmillään näkivät miehet toisensa muutaman askeleen päässä, mutta
myös ilmaantui seikkoja, joita ei voitu aavistaa. Kuka olisi arvannut,
että sisäosassa saarta, joka useimmille, ainakin niille, joiden omat
metsäpalstat olivat rannikolla, oli kokonaan tuntematon maailma, tuli
vastaan niin paljon luoksepääsemättömiä louhikoita, joissa voi piillä
tusinoittain maailman raatelevimpia susia ohikulkijan siitä mitään
aavistamatta. Vuoristojen pohjoispuolilla olevat louhikot olivat
helpommat tarkastaa, kun siellä oli vielä maa kokonaan lumen peitossa
eikä susi olisi voinut siellä päästä piilopaikkoihin jättämättä
käpälistään näkyviä merkkejä lumeen. Mutta toista oli vuorten etelä-
ja lounaissivuilla. Sieltä oli lumi jo sulanut ja siellä ne pahimmat
louhikotkin olivat.

Herra Jumala kuinka pahoja paikkoja piti maailmassa ollakin!

Useita ei voinut lähestyä kuin neljänneskilometrin päähän.

Sai vain kaukaa katsella maanikäisen luomistyön ihmeitä, ajalta,
jolloin "luotiin louhikot kokohon".

Silloin lähetettiin varaväki tuleen.

Pojathan ne olivat hyvin innokkaita kiipeilemään ja rimpuilemaan
pahimmissakin ryteiköissä.

Pysähdyshuuto lähetettiin läpi jadan, ja miehet kerääntyivät ryhmiin
juttelemaan ja tupakoimaan ja koulumestarin joukko katosi kirkuen ja
hirveitä aseitaan heilutellen louhikkoon. "Oikea ja vasen sivusta
eli siipi" sekaantui heti alussa, ja koukkuhuoveja vilkkui valkeine
selkäpusseineen, milloin minkin jättiläispaaden takaa sekaisin toisten
kanssa. Tämän kevytaseisen joukon johtajan, koulumestarin, nähtiin
seisovan eräällä korkealla paikalla, jolta verrattain hyvin olisi
voinut johtaa hyökkäystä, jos annettuja käskyjä ja merkkejä olisi
kuultu ja toteltu. Turhaan hän, "tuo miesi ylhäinen", niinkuin hän
itseään omassa mielikuvituksessaan nimitti ja sattuvasti vertaili
joskus eläneeseen "Siikajoen sankariin", huusi ja merkinantopillillään
vihelteli. Valtavan kirkunan raikuessa ja kymmenien koirien haukkuessa
syöksyivät koukkuhuovit ja muut pojat taistelun tuoksinaan kuni juhlaan
ja katosivat sille tielleen.

Pojat eivät todellakaan palanneet takaisin.

Älyttyään, etteivät he enää ole päämiehensä komennuksen ulottuvilla,
alkoivat he itsenäisen sissisodan, jota kävivät sitten koko päivän.
Pääarmeija, saavuttamatta enää yhteyttä tämän sissijoukon kanssa, voi
seurata sen toimintaa vain niiden jälkien varassa, joita siellä ja
täällä lumessa pitkin päivää havaittiin. Tämä jälkiasia oli varsin
harmillinen, sillä poikien mukana oli seurannut paras osa koiriakin
ja niiden jäljet lumella johtivat useammin kuin yhden kerran harhaan
ja antoivat paljon turhaa työtä, jonka yhteydessä tultiin paljon
viljelemään sangen erimuotoisia sadattelusanoja ja lauseita. Ei
nimittäin ollut koko joukossa ketään sudenjälkien erikoistuntijaa,
sillä muinoisten vironajojen aikuiset miehet, Liiva-Simo ja muut,
eivät olleet mukana ja vaikka olisivat olleetkin -- niin selitti Simo
perästäpäin -- eivät olisi enää muistaneet suden jälkien kokoa ja
muotoa niin tarkoin, että olisivat voineet erottaa ne koiran jäljistä,
etenkin tämänlaisessa karkeassa, sulavassa kevätlumessa, jossa
käpälästä painuu niin hämärä jälki, että töin tuskin olisi paraskaan
erikoistuntija voinut päättää, mitkä monista nähtävinä olevista
jäljistä ovat suden, mitkä hyljekoiran, mitkä ketun ja mitkä jäniksen.

Ensimmäisellä pysähdyspaikalla tapahtui muutakin ikävää.

Kun jälleen huudettiin jata kuntoon rannasta rantaan yli maan,
havaittiin se huomattavassa määrässä harvenneeksi. Osa, varsinkin
vanhemman polven miehiä, oli nimittäin käyttänyt jadan tilapäistä
hajaantumista hyväkseen ja poistunut "toista tietä omalle maallensa".
Tästä oli seurauksena kurin yleinen höltyminen, ja kun saavuttiin
keskimaan paikoille, jossa alkaa sangen vaikea, yli sadan metrin
korkea louhikkoinen vuoristo, ei huuto länsirannalta päässytkään
perille itärannalle, vaan palasi takaisin puolimatkasta, eräästä
järvilaaksosta, selvittäen, että yhteys itärannan kanssa on taittunut.
Pantiin toimeen ankara tutkimus ja havaittiin, että jata oli taittunut
siitä syystä, ettei idässä päin ollut enää ketään. Oli kuljettu erään
itärannalla olevan kylän ohi ja sillä suunnalla olevat miehet olivat
jääneet kylään kahville. Jata harvennettiin ja venytettiin jälleen
rannasta rantaan, jolloinka miehet metsäisemmissä paikoissa olivat vain
kuuluman päässä. Seuraus tästä oli, että työ kävi sangen hitaasti.
Oli jo aikomus lähettää jadan itäpää takaisin siihen kohtaan, josta
viimeksi oli saapunut ilmoitus, siis pari kilometriä takaperin,
mutta siitä aikomuksesta luovuttiin, kun ne, joiden tehtäväksi se
olisi tullut, selittivät, että yritys on turha kahdesta syystä:
ensiksi, koska jadan itäpäässä olleesta valtaisesta aukosta on susi
voinut juosta jo eteläänpäin ja peräytymisestä olisi siis vain siinä
tapauksessa hyötyä, että se ulotettaisiin takaisin hamaan Lounatpäähän,
siis lähtökohtaan asti, ja toiseksi, koska on hyvin luultavaa, että sen
melun vuoksi, mitä koko päivän on saaren eteläosissa pidetty, ei susi
ole juossut eteläänpäin, ja jos se sinne olisikin juossut tai jostakin
jadan aukosta sinne aikaisemmin jäänyt löytää se nyt siellä kaikkialla
ihmisten ja koirien jopa ruudinkin hajua ja juoksee, ellei jo ole
poikien melua pakoon juossutkin, saaren pohjoispäätä kohti. Aukko
jadassa on ollut siis mahdollisesti porttina sudelle, mutta ei suinkaan
eteläänpäin, vaan pohjoiseen.

Tätä selitystä pidettiin ylimalkaan uskottavana, ja kun siihen vielä
jadan itäpään miesten taholta lisättiin, että näistä mainituista syistä
susi yhä jatkaa juoksuaan pohjoista kohti, eikä jadan tiheys olekaan
tarpeellinen ennenkuin matkan lopussa, saaren pohjoisimmassa osassa,
jossa on harvaa hongikkoa kasvavaa tasaista kangasmaata ja jossa maa on
jo kavennut noin puolen kilometrin levyiseksi ja jata voidaan tihentää
niin paljon, ettei susi pääse läpi pujahtamaan nähtyään joutuneensa
umpikujaan, ikäänkuin nuottaan, jota aletaan kiristää yhä ahtaammalle,
ei kukaan enää epäillyt, että asia niin onkin, ja kuka sen tietää, eikö
niin olisi ollutkin, jos vain eräs seikka, nimittäin suden olemassaolo,
olisi ollut varma tosiasia.

Niin ei kuitenkaan näyttänyt olevan, sillä kun jata tiheänä ja yhä
tihentyen vähää ennen päivänlaskua saapui Pohjoisriville, oli kokoon
vedetyssä nuotassa vain yksi kettu ja kaksi jänistä, jotka nekin
pääsivät jadan läpi karkuun.

Se kävi sangen hassulla tavalla ja vastoin odotuksia.

Yht'äkkiä kuului nimittäin huuto: "Kettu" ja sitten: "Jäniksiä!" ja
samalla otti kettu, huomattuaan muilla suunnilla meren vastassaan,
ankaran vauhdin ja -- harkinnastako vai sattumalta -- pujahti läpi
jadan siltä kohdalta, missä oli vain kirvesmiehiä. Kun nämä hyökkäsivät
kirveineen kettua kohti, eivät pyssymiehet uskaltaneet ampua, koska
luodit olisivat sattuneet pikemmin miehiin kuin kettuun, joka häntä
heiluen juoksi keveästi vuoria kohti, etelään päin. Se oli jo kaukana,
kun kajahti useampiakin yhteislaukauksia sekä yksinäisiä pamahduksia,
jotka tietysti kaikki menivät harhaan.

Jänikset olivat käyttäneet hyväkseen hämmennystä ja luikkineet pakoon
kenenkään huomaamatta.

Miehet kokoontuivat loppuneuvotteluun, jonka aloitti kunnanesimies
lausumalla:

"Eikö tässä tämän kunnan alueella olekaan kuin yksi kettu?" johon joku
lisäsi: "ja kaksi jänistä?", ja kuitattiin kysymykset yleisellä mitä
vilpittömimmällä naurulla.

Sudesta ei kukaan nostanut kysymystä, ennenkuin pari viikkoa myöhemmin
eräissä rantakäräjissä, joissa Hallin-Aapekin oli läsnä ja pantiin
lujille, minkänäköinen oli se eläin ollut, jonka hän oli nähnyt
Hailniemessä, ja mitä se oli tehnyt hänen pojalleen, johon Aape oli
vastannut, että koiran näköinen ja kokoinen elukka juoksi rantaa pitkin
etelään päin heidän ohitseen, ja poika oli silloin sitä osoittanut
oikealla etusormellaan isälleen ja sanonut: "Kattos isä, kun tuolla
juoksee ihan suden näköinen koira", ja ettei elukka ollut mitään
pojalle tehnyt.

Sinä iltana, sudenajon juuri päätyttyä, johtuikin puhe ihan toisiin
asioihin, niihin ihmeellisyyksiin, joihin he tänään olivat vasta ensi
kertaa perehtyneet saarensa vuoristossa.

Sen sijaan ei kenenkään huomio kiintynyt ihanaan auringonlaskuun
lännessä ja kuun nousuun idässä ja saaren kärjessä vielä sulamattomina
olevien ahtojäävuorien punertavaan hohtoon lännen puolella ja
vihertävään välkkeeseen varjopuolella vähää ennen auringon painumista
meren taa, eikä tuuliseen tummaan mereen, jossa läikkyi idässä kuun
kultalevyt ja lännessä laskevan päivän punaiset vaskiläikät.

Väsyneinä päivän vaivoista hajaantui miesjoukko ja alkoi ääneti
pitkässä ja säännöttömässä jonossa kävellä hämärtyvän metsän läpi
johtavaa rantapolkua myöten kylää kohti.

Vielä kerran raiutti yhä hämärtyvää metsää valtava nauru, kun Pekon
Api, väsyneenä kävellä löntystäen ja raastaen pakottavilla harteillaan
raskasta hyljepyssyään lausui:

-- Äi tollot tästä hommasta kerrassa metään, äi neen metään -- äi neen
metään.



KUOLLUT VAALIPAPPI.


On eräs kevätkesän kauneimpia sunnuntaipäiviä. Aurinko paistaa
kirkkaalla taivaalla. Vain muutamia valkeita pilviä kiitää siellä
lännestä itään.

Satamassa on eräs vieras alus. Se on pitkä ja kapea, mustaksi
maalattu nopeakulkuinen jahti. Kaikesta näkee, että se on huvialus.
Eivät mitkään muut ole niin kapeita, eikä muissa ole niin korkeita
ja valkeita purjeita, eikä missään muissa niin hyvää järjestystä ja
puhtautta, eikä niin suuria kajuuttoja. Olisittepa nähneet sen tulon
ankkuripaikalle! Suuressa kaaressa kääntyi se komeasti päin tuulta
ja äkkiä, aivan yht'äkkiä ja yht'aikaa hulmahtivat keulapurjeet alas
kauniisiin laskoksiin. Alus vähentää vauhtiaan. Hetkisen perästä se jää
paikalleen ja alkaa luisua perä edellä. Juuri silloin putoaa ankkuri
ja kettinki helisee. Alus jää paikalleen. Isopurje lasketaan alas.
Matruusit käärivät purjeita ja peittävät ne ja järjestävät sitten
köysiä. Jolla lasketaan vesille ja kytketään perälle. Alhaisinkin
laivamies näyttää rannalla tähystelevistä kalastajista korkealta
herralta. Kaksi niistä soutaa maihin ja pyytää ostaa tuoreita haileja
ja maitoa. Niiltä laivamiehiltä saavat kalastajat kuulla, että jahdin
omistaja ja päämies on eräs rikas ja mahtava paroni, joka huvikseen ja
aikansa kuluksi purjehtii kaiket kesät ristiin rastiin yli Valtiasmeren
ja Suomenlahden.

"Ihan huvikseen vain purjehtii!!", ihmettelivät kalastajat.

"Ihan huvikseen se sitä tekee", vakuuttavat matruusit. "Onhan niitä
senkinlaisia niissä korkeissa ja rikkaissa vallasmiehissä. Rikas se on
tämäkin ja sitä sanotaan paroniksi, mutta se taitaa olla kreivi."

"Kreivi?!"

"Niin, kreivi."

"Joko te olette häntä kauankin palvelleet?"

"Vasta tällä reisulla, mutta kyllä sen heti näkee, mitä kukakin on.
Tuollaisia jahteja ei ole muilla kuin kuninkailla ja kreiveillä -- eikä
sellaista käytöstapaa."

"No mitä se sitten tekee?"

"Ryyppää vain eikä tahtoisi purjehtia kuin myrskyillä. Se on sellainen
hullupäinen! Mutta rikas se on, joutava! Kuuluu olevan siellä Viipurin
puolella Suomen isoin hovi, alustalaisia kolme pitäjää!"

"Vai on niin rikas!"

"On. Ja osaa mitä kieltä hyvänsä!"

Kohottaakseen kalastajien silmissä omaa arvoaan -- ei mistään muusta
syystä -- koettivat laivamiehet ylistää isäntänsä suuruutta, sillä
minkä isompi herra on isäntä, sen isompi on herra palvelijakin!

Tietää sen nyt jokainen, mitä ovat tavalliset laivurit ja kalastajat ja
heidän apulaisensa. Molemmat yhtä alhaisia.

Toista on kreivi ja hänen apulaisensa ja toista tavallinen
verkkohaapio, jaala tai rahtijahti ja toista tuollainen jaloviivainen
huvijahti! Niin se kelluu korkeine mastoineen ja välkkyvine kupeineen
tuolla satamassa kuin jalorotuinen ratsu kyntöhevosten joukossa tai
loistaa kuin ritari maalaiskollojen keskellä.

"Niin se on! Ero se on tällä meidän herralla ja niillä muilla
herroilla!"

Jahti oli tullut jo perjantaina. Vasta sunnuntaina, kirkkoaikana
soudatti kreivi itsensä maihin.

Hyvin armollisesti hän keikautti päätään taapäin ja sanoi: "Hyvää
päivää saarelaiset", niille muutamille kalastajille, jotka eivät
olleet menneet vielä kirkkoon, vaan olivat häntä vastaanottamassa
luotsisillalla. Ryhtymättä sen pitempiin puheisiin alhaisen kansan
kanssa hän punakkana ja pyylevänä kävi siltaa pitkin maalle. Muuta hän
ei toistaiseksi puhunut ja kalastajat vastasivat: "Jumal' antakoon
hyvän päivän -- Jumal' antakoon!"

Sitten meni hän kirkkoon, jossa kuunteli vähän aikaa saarnaa.

Saaressa ei ollut omaa pappia, ei edes virantoimittajaa. Viimeinen
pappi oli tullut hulluksi ja viety pois ja kuollut. Nyt oli saari
papitta. Eräs kalastaja luki postillasta saarnat sunnuntaisin.

Tänään oli papin vaali. Vaalia toimittamaan lähetetyistä papeista
yksi parhaillaan saarnasi myrskystä jollakin järvellä. Kreiviä alkoi
nukuttaa. Hän ei enää kuullut, mikä sen järven nimi oli ja mitä siinä
myrskyssä oikeastaan tapahtui. Kaikki alkoi myllertää sekaisin hänen
päässään. Hän oli nukkua papin yksitoikkoisen äänen kaikuessa kirkon
holveissa ja naakkojen kirkunan kuuluessa avattujen ikkunain kautta,
mutta kun hänen päänsä äkkiä nyykähti, ikäänkuin tervehdykseksi
perimmän ja syvimmän Unelan kynnyksellä, heräsi hän jälleen
täydellisesti ja koetti pitää silmiään auki.

Pysyäkseen virkeänä meni hän jälleen ulos ja alkoi kädet selän takana
kävellä kirkkotarhassa. Aurinko huikaisi hänen silmiään.

Punertavan keltaisena hohti kirkkotarhan kuuma hiekka.

Ukonkivisirusia välkkyili siinä kuin oikeita timantteja ikään.

Vaaleansinipunakukkaisia korkeita horsmia nousi ryhmittäin siellä ja
täällä. Ne huojuivat hiljaa tuulessa. Ne olivat ihanat nähdä päin
aurinkoa. Siellä ja täällä vanhoilla haudoilla oli nurmitäpliä ja
vaapukkapensaita.

Ja puolivillejä sireenipensaita!

Joillakin haudoilla kasvoi vanhoja ruusuja. Oi kuinka suloisia
olivatkaan hiekalle pudonneet keltaiset ruusujen terälehdet, jotka
hohtivat päikkösessä!

Eräällä haudalla oli vanha, joskus mustaksi maalattu (maalin näki
vielä paikka paikoin) rautapisteaita. Se oli suljettu. Siinä ei ollut
minkäänlaista porttia. Iso, valkea hautakivi, sileäksi tahottu, oli
lappeellaan maan päällä. Sen toisessa päässä seisoi iso, joskus
mustaksi sekin maalattu, malmiristi. Kiveen oli hakattu kullattu
kirjoitus:

    MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ
              (Vuonna -- --)
          Tuhoutui fregatilaiva
             -- ANNA SIRIUS --
        Tässä lepää sen 18 miestä.

Noin viisi askelta siitä etelään oli toinen samanlainen, mutta pienempi
aitaus ja siinä samanlainen valkea tahottu kivi ja samanlainen
malmiristi ja samanlainen kultakirjoitus valkeassa kivessä:

    MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ
             (Vuonna -- --)
           tuhoutui fregatilaiva
            -- ANNA SIRIUS --
        Tässä lepää sen Päämies ja
           Molemmat Perämiehet.

Risteillessään kirkkotarhaa saapui kreivi vasta avatulle haudalle,
jossa ei ollut vielä mitään. Hän katseli sitä sangen sekavin tuntein.

On jo aika ilmaista, ettei katselija ollut mikään oikea paroni, vielä
vähemmin kreivi. Olipahan vain juoppo, hurjasteleva pappipahanen,
joka ei vielä missään ollut onnistunut saamaan omaa seurakuntaansa
ja oli nyt loppujen lopuksi hakenut tämän syrjäisen saariseurakunnan
sielunpaimenen virkaa. Joku viikko takaperin oli hän tuossa samassa
temppelissä suorittanut vaalinäytteensä. Hän oli ensimmäisellä
vaalisijalla, mutta mitään takeita ei näyttänyt olevan edes tästä
viimeisestä oljenkorresta. Hän oli muuttanut ulkomuotoansa, leikannut
tuuhean ruskean partansa suipoksi ja äkäiseksi pukinparraksi ja
ohentanut pitkät, suuret viiksensä kahdeksi vaivaiseksi piiskaksi,
jotka riippuivat alas yli molempien suupielien. Ylleen oli hän pukenut
ritaripuvun: verkaa, samettia, säämiskää ja kiiltonahkaa. Hän oli
saanut ulkoasunsa siinä määrässä muuttumaan, ettei kukaan saarella
häntä tuntenut. Eräältä tuttavaltaan ja suosijaltaan, rikkaalta
paronilta, oli hän saanut pukutarpeita ja jahdin miehistöineen
käytettäväkseen.

Hän oli saapunut seuraamaan tänään tapahtuvaa papinvaalia aivan
läheltä, ja tuntemattomana aikoi hän käyttää kaikkia keinoja, mitä
onnellinen sattuma ehkä hänen eteensä tuo. Toiveet olivat sangen
pienet, tai oikeastaan niitä ei ollut ensinkään, eikä hänellä ollut
käytettävänään minkäänlaista pohjaa, jolle voisi rakentaa valmiin,
vaikkapa hatarankin, ohjelman, jonka mukaan nyt toimisi, mutta hän
päätteli aivan oikein, että ehkä onni potkaisee ja että sattuman
("Joka muka on sokea! Sokea on ainoastaan se, joka ei näe sattumaa!")
tuomat toiminnan mahdollisuudet ovat löydettävissä juuri täällä itse
vaalipaikalla. Kaikki keinot kelpaavat, jos ne auttavat! Hän päätteli,
että ei ole luvattomia ja luvallisia keinoja, vaan huonoja ja hyviä.

Voi kuinka häntä huvitti tuon päätelmän mestaruus.

Mestaruus nimittäin oli siinä, että on melkein sama asia, jos sanoo:
"luvattomia ja luvallisia" tai: "huonoja ja hyviä". Se on siinä, ettei
hän tee niiden tyhmyyttä, jotka sanovat: "Tarkoitus pyhittää keinot!"
Pois se! Se on jo holtittomuutta!

Ankarimmankaan siveyssaarnaajan tuntoa nimittäin ei loukkaa lauselma:
"Luvattomia ja luvallisia keinoja."

Niin -- sehän oikeastaan sisältyy itseensä kristillisyyteen ja on
miltei, miltei hiuskarvalleen samaa -- kun sitä viitsii vähänkin
syvemmin ajatella -- kuin "huonoja ja hyviä keinoja" eli keinoja,
jotka vievät toivottuun päämäärään (luvalliset eli hyvät keinot), tai
keinoja, jotka sinne eivät vie (luvattomat eli huonot keinot). Hänen
velvollisuutensa pappina ja sielunpaimenena oli käyttää tietysti
vain luvallisia eli hyviä keinoja. Se on selvä se! "Muutenhan saan
tunnolleni ikuiset vaivat!" päätteli hän ajatuksissaan.

Katsellessaan tuota vasta avattua tyhjää hautaa joutui hän siis
sangen sekavain tunteiden valtaan. Ajatuksia oli enää vaikea hallita.
Ikäänkuin jotakin tyhjää ilmaantui hänen sydänalaansa. Tuntui ilkeältä.
Kaikki näytti epävarmalta. Polvissakin tuntui huojumista.

"Kuka hyvänsä tuohon haudataankin, vanha tai nuori, kalastaja tai
merimies, sairauteen kotonaan kuollut tai merenajona löydetty, niin
joka tapauksessa tänään valittu pappi tulee tuon haudan siunaamaan."

Hänen mieleensä muistui hänen oma kokonaan epäonnistunut
vaalisaarnansa. -- Sielunvihollinen, tuo ikuinen kiljuva jalopeura,
joka kaikkialla käy ympäri, etsien, kenet hän nielisi, sai hänet
ryyppäämään juuri vaalisaarna-aamuna! Se kirottu kuiskasi hänelle, että
ota mies mokoma rohkaisuryyppy, muuten ihan varmasti epäonnistut. "Ei
vielä riitä, ei vielä riitä!" hoputteli se joka ryypyn perästä.

Hänestä näytti tuota avonaista hautaa katsellessa kaikki
keltaisenharmaalta ja upottavalta.

Hän hengitti syvään ja rauhallisesti ja onnistui ajamaan mielestään
pois nuo alakuloisuuden hengettäret.

Kirkossa veisattiin loppuvirttä.

Sitten kumahti tornissa kolme harvaa kellonlyöntiä. Jumalanpalvelus oli
päättynyt ja vaalitoimitus, ankaran taistelun hetki oli alkanut.

Kirkon ovista tulvi ulos kansaa.

Miehet pysähtyivät kirkkotarhaan isoihin ryhmiin, odottamaan vaalin
alkua. Ryhmät yhtyivät ja vähitellen muodostui yksi iso kiivaasti
väittelevä ryhmä.

"Nyt jos koskaan!" huudahti sielussaan itselleen valekreivi. "Minä en
totisesti putoa korkealta, mutta voin kiivetä tänään sangen ylös --
omaan virkaan -- omaan virkaan!"

Valekreivi lähestyi miesjoukkoa.

Hattuja kohotettiin siellä ja täällä.

"Jumal' antakoon. -- Jumal' antakoon. -- Kaunishan tämä on ilma tänään
-- ja lämmin."

"Tuli kesä viimeinkin."

"Tuli."

"Mitä ne miehet täällä näin joukolla tuumivat?" kysyi valekreivi
tuttavallisena.

Syntyi pitkä vaitiolo. Valekreivi kysyi taas, aivan muina miehinä,
asiaa tuntemattomana ja asiaankuulumattomana:

"Taitaa olla joku yhteisen tien teko kysymyksessä?"

Lopulta avasi kirkonisäntä suunsa ja vastasi:

"Mitäs tässä muuta tuumitaan kuin että meillä tässä olisi tänään papin
vaali, ja nyt ei tiedetä, ketä äänestetään, kun ensimmäinen vaalipappi
on sikajuoppo, toinen hullu, tai muuten sekapäinen, ja kolmas ei osaa
saarnata eikä messuta. -- Tuumitaan, että millä keinolla tässä saisi
koko vaalin kumoon ja uudet vaalipapit."

Valekreivi kiitti Sattumaa, joka näin pian toi hänelle tilaisuuden
tehdä jotakin. "Tuon kuumemmaksi ei rauta tule. Nyt on taottava!" tuumi
hän ja lausui ääneen:

"Asia nyt ei ensinkään minua liikuta, minkälaisen papin te saatte,
mutta kun minulta kysytään, niin sanonpa minäkin mielipiteeni. Pianhan
tästä päästään! Se ensimmäinen vaalipappi on kuollut. Äänestäkää
mies miehestä kaikki sitä, niin varmasti saatte uudet vaalit, ihan
niinkuin teidän oman pappinne kuollessa. Jos ette äänestä tätä
kuollutta vaalipappia, saatte varmasti tänne papiksenne joko toisen tai
kolmannen, jotka vielä elävät, ja Jumala hänen tietää, kuinka kauan ne
elävät!"

Saarelaiset saivat siihen aikaan vain kerran kuussa niin sanotun
kihlakunnan postin, eivätkä aina sitäkään. Kiitollisina ottivat he
siis vastaan vieraalta tiedon vaalipappinsa kuolemasta ja vielä
kiitollisempina vieraan neuvot. Molemmat, niin tiedot kuin hyvät
neuvotkin, olivat ylen harvinaisia yksinäisellä meren saarella, jossa
kourallinen ihmisiä eli omaa elämäänsä, taistellen henkensä kaupalla
olemassaolonsa puolesta. "Vai niin. Vai on se kuollut."

"On. Jo pari viikkoa takaperin."

"Mihin tautiin tuo lienee kuollut?"

"Se joi itsensä kuoliaaksi."

"Vai niin. Vai jo se vainaa kuoli!"

"Jo se kuoli!"

"No tunteekos herra näitä meidän toisia vaalipappeja?"

"Tämän ensimmäisen minä tunsin paremmin, mutta kyllä minä niistä
toisistakin sen verran tiedän, että eivät ne papeiksi kelpaa. Paremmin
tämä vainaja olisi sittenkin tehnyt tehtävänsä, kuin nuo toiset
yhteensä. Äänestäkää vaan sitä kuollutta, niin uudet vaalit saatte
varmasti!"

Miehet päättivät seurata neuvoa. Suntio ilmoittikin jo kirkon ovelta,
että vaali alkaa, ja pyysi miehiä sisään.

Valekreivikin seurasi miehiä kirkkoon viimeisenä ja asettui erään
pilarin varjoon seuraamaan toimitusta, joka merkitsi hänelle joko
leipää tai leivättömyyttä.

Ilokseen hän kuuli miesten kirjaimelleen seuraavan hänen neuvoaan.

Jokainen äänesti kuollutta vaalipappia, siinä ihanassa toivossa, että
saataisiin uudet vaalit ja paremmat vaalipapit.

Ennen vaalin loppua hiipi kuollut vaalipappi ulos kirkosta ja purjehti
tyytyväisin mielin hyvää myötäistä matkoihinsa ja palasi erään
saarelaisaluksen mukana vasta sitten, kun oli saanut tuomiokapitulilta
vahvistuskirjan saaren kirkkoherran virkaan.

Kun hän muutaman viikon perästä ilmaantui saarelle ottamaan vastaan
virkaansa (monilukuinen perhe mukanaan), eivät saarelaiset olleet uskoa
silmiään. Pelkäsivätpä jotkin jo, että heidän kuollut vaalipappinsa
on tullut kummittelemaan rangaistukseksi muka siitä ilkeydestä, mikä
häntä, kuollutta miestä, kohtaan tehtiin papinvaalissa.

Kirkkoneuvosto otti kyllä vieraan vastaan vieläpä auttoi ja opasti
hänet pappilaankin, mutta sitten avasi Kirkonisäntä suunsa ja selitti
änkyttäen:

"Tässä taitaa olla tapahtunut jokin petos tai erehdys. Meidän
vaalipappimme on kuollut. Saatiin siitä tietää vasta perästä päin."

"Ei tässä ole tapahtunut mitään petosta. Minä olen teidän
vaalipappinne, enkä minä ainakaan tähän asti ole vielä kuollut. Minut
on valittu, kuten minulle on ilmoitettu, seurakunnan kaikilla äänillä,
ja tässä olisi itsensä piispan minulle antama valtakirja tähän virkaan."

"Mutta kukahan veijari se oli, joka meitä narrasi, että -- että --"

"Jaa! Se ei kuulu minuun ensinkään, mitä täällä on ehkä juteltu ja
juoruiltu. Käydäänpäs toimeen nyt vaan. -- Ensiksikin lausun minä
seurakunnan läsnäoleville jäsenille kiitollisuuteni siitä, että
seurakunta on minua kohtaan osoittanut mm yksimielistä luottamusta, ja
toiseksi toivon, että Herra antaisi minulle paljon vuosia tehdäkseni
työtä Hänen viinamäessään täällä yksinäisellä meren luodolla."

"Käykäämme käsiksi virka-asioihin.

"Kuinka onkaan papinpalkan laita tässä seurakunnassa?

"Eiköhän se ole liian alhainen?"

"Ehdotan siis heti tässä ensimmäisessä kokouksessamme jolle Herra
siunauksensa antakoon, keskusteltavaksi ja päätettäväksi keinoista,
joilla tämä ikävä epäkohta saataisiin poistetuksi."



"KULLAKIN OMA KOLUUMINSA."


"Markka penni, markka penni, kullakin oma koluuminsa", selitti
saaren vähämielinen pappi kahdelle opettajalle, jotka olivat saaneet
tehtäväkseen laatia kirkollisen ääniluettelon tulevia lukkarin ja
urkurin vaaleja varten.

"Markka penni, markka penni, kullakin oma äänimääränsä. Tämä
kirkollinen ja seurakunnallinen järjestys vaatii, että kukin saa oman
äänimääränsä. Ymmärtäväthän opettajat, että tämä on hyvin tärkeä toimi,
joka opettajille nyt on uskottu, kun kirkonkokous on valinnut opettajat
tätä ääniluetteloa tekemään?"

Opettajat myönsivät ymmärtävänsä. Heitä ei ollut valittu siitä syystä,
että toimi olisi vaatinut erikoista ymmärrystä ja harvinaisempia
luonnonlahjoja, vaan neljästä seuraavasta syystä:

Ensiksi: toimi oli peräti ikävä.

Toiseksi: siitä ei ollut mitään palkkaa.

Kolmanneksi: se ei ollut edes mikään kunniatoimi.

Ja neljänneksi: kesä oli parhaimmillaan, kalastus ja merenkulku
tuottavimmillaan, rantakäräjät mieltäkiinnittävimmillään, eikä saaren
varsinaisesta aatelistosta, kalastajista ja laivureista kukaan halunnut
ottaa tointa vastaan. Siksi se lykättiin noille kesäjoutilaille,
yhteishyvän alttarille aina aikansa ja voimansa uhraaville aatteen
etuvartijoille, opettajille.

"Markka penni, markka penni, kullekin oma kolumninsa. Se on hyvin
yksinkertaista. Kyllä kai opettajat jo alkavat sen ymmärtää?"

Asianomaiset myönsivät kyllä vähin alkavansa sitä ymmärtää. He
olivatkin selitystä kuulleet jo pari tuntia, jolla ajalla se oli
keskeytynyt vain kerran, suuren huvimatkailijahöyrylaivan huutaessa
satamaan tullessaan. Pappilan mamma oli tullut huvilaivassa
kaupunkimatkaltaan ja pappa riensi häntä tervehtimään. Samassa hulmahti
pappilan piha täyteen kesäiloisia huvimatkailijoita. Niitäkin kävi
pappa tervehtimässä kysellen ystävällisesti kunkin nimeä, säätyä, ikää,
naimisissa vai naimaton, vanhempia ja heidän säätyään, kotipaikkaa,
syntymäpaikkaa, virkaa tai ammattia, osakuntaa ja tiedekuntaa, jos
kysyttävällä oli ylioppilaslakki, ynnä muita mieltäkiinnittäviä
seikkoja. Tällä kierrollaan tapasi hän matkailijain joukossa erään
aatelismiehenkin. Heti kiipesi hän takaisin sisään, minkä vanhoilta
jaloiltaan pääsi selkä köyryssä, pellavanvalkea parta pujossa ja kädet
huitoen. Sisään päästyään riisui hän arkitakkinsa ja kellastuneen
kauluksensa. Sitten hän valikoi varastonsa puhtaimman kauluksen,
jonka asetti kaulaansa, pani hopeiset liperit leukansa alle ja puki
päälleen parhaan, sysimustimman virkatakkinsa ja ranteisiin puhtaimmat
kalvosimensa.

"Raaku kaulassa -- mansetit käsissä... Eikö ole hieno mies --
herrasmies?...", oli hän hokenut iloissaan opettajille, rientäessään
näiden ohi takaisin pihamaalle, jatkamaan tuttavuutta aatelismiehen
kanssa. -- "Pappissääty ensin ja sitten aatelissääty ja vasta
sen perästä muut säädyt: porvarissääty ja talonpoikaissääty...
Taivaallinen esivalta ensin, sitten maallinen ja sen perästä
alamaiset", kuultiin hänen puhelevan pihalla aatelismiehelle, jota hän
iloissaan naureskellen leikillisesti nyki milloin hihasta, milloin
olkapäästä, milloin takin liepeestä, ja tuppasi nenänsä miltei yhteen
puhuttelemansa aatelismiehen nenän kanssa.

Ääniluettelon tekijät olivat päässeet parhaiksi syventymään työhönsä,
kun heidän opastajansa palasi.

"Markka penni, markka penni. Kullekin oma koi...", hän oli juuri
kumartumaisillaan papereihin ja osoittamaisillaan asianomaista
"koluumia", kun pari kärpästä lensi hänen kaljulle vahanväriselle
päälaelleen. Heti unohti hän ääniluettelon ja alkoi juoksennella ympäri
huonetta kärpästen jäljessä, tavoittaen niitä kouriinsa ja puhellen:

"Tuossahan se taas on! -- -- Tschee tschee! -- -- Se Joel-poika kun
se opetti ne pahalle tavalle! -- Antoi niille leipämuruja. -- Sitten
lentelevät ne sisään joka paikkaan. -- Tschee tschee! -- ohh! -- Jopas
jäi sormiin yksi! -- -- Markka penni, markka penni -- --"

Viereisestä huoneesta kuului kävelyä. Pappi kysyi:

"Onko se Joel-poika siellä, vai kuka siellä kävelee?"

"On", kuului vastaus.

Pappi siirtyi viereiseen huoneeseen, jossa syntyi seuraava keskustelu
papin ja hänen kolmetoistavuotiaan poikansa Joelin välillä, joka kävi
klassillista lyseota, seuratakseen alusta aikain isänsä rataa, aina
"piispan apulaiseksi" asti, niinkuin Joel itse ennusteli.

Pappi oli vasta vanhoilla päivillään joutunut naimisiin. Siksi hänellä
oli niin nuori poika, hänen esikoisensa ja ainokaisensa.

Pappi: "Onko Joelilla uudet kengät?"

Joel: "On."

Pappi: "Mistä Joel on uudet kengät saanut?"

Joel: "Mamma toi kaupungista."

Pappi: "Nytkö mamma ne uudet kengät toi Joelille?"

Joel: "Nyt."

Pappi: "Tietääkö Joel, paljonko mamma maksoi niistä kengistä?"

Joel: "Tietää."

Pappi: "No Joel sanoo nyt sitten papalle, paljonko Joelin kengät
maksoivat."

Joel: "Kuusikymmentä markkaa..."

Pappi: "Kuusikymmentäkö markkaa!"

Joel: "Niin."

Pappi: "Kalliita kenkiä, hä? -- kalliita kenkiä, hä?"

Joel: "Kalliita..."

Pappi: "Jos nyt pappa tukistais Joelia, niin oliskos se väärin tehty,
hä...?"

Joel: "Ei."

Pappi: "-- -- Kun Joel on niin tuhma, että panee kuudenkymmenen markan
kengät jalkaansa! Ai ai!! -- Onko viisaasti tehty -- hä?"

Joel: "Ei."

Pappi: "Jos nyt kuuskymmentä markkaa... -- Ymmärtääkö Joel, kuinka
paljon papan on tehtävä työtä, ennenkuin saa kokoon kuusikymmentä
markkaa?"

Joel: "Ymmärtää."

Pappi: "Joel ei ymmärrä sitä! Mutta pappa sanoo nyt sen Joelille,
että papan on tehtävä paljon työtä ennenkuin on koossa kuusikymmentä
markkaa. -- Papan ei ole kannattanut koskaan panna jalkaansa niin
kalliita kenkiä. Tietääkö Joel sen?"

Joel: "Ei."

Pappi: "Niin. Joel ei tiedä sitä, mutta pappa nyt sanoo, ettei papalla
ole ollut varaa panna koskaan kuuttakymmentä markkaa kenkiinsä!
Tietääkö Joel nyt sen?"

Joel: "Tietää."

Pappi: "Ei papalla ole nytkään kuin kahdentoista markan kengät
jalassa, vaikka pappilassa on paljon vieraita -- hienoja vieraita,
aatelisherroja... Ymmärtääkö Joel nyt, kuinka maltiton teko se oli,
että mamma osti niin kalliit kengät Joelille?"

Joel: "Ymmärtää..."

Pappi: "Eiks niin -- hä?"

Joel: "Niin..."

Pappi: "Eiks se ollut maltiton teko -- hä?"

Joel: "Ol..."

Pappi: "Joel ottaa nyt kengät jalastaan ja panee ne kaappiin. Kun tulee
kouluaika -- jos Jumala sallii elää siihen asti -- sitten vasta Joel
ottaa kengät kaapista. Muuten Joel raapii ne rikki kiviin ennenkuin
koulu alkaa -- eikö niin -- hä?"

Joel: "Niin."

Pappi: "Pane nyt kaappiin kengät kauniisti, ja ota sieltä vasta,
kun pappa käskee. -- Eiks ne ole liian kalliita kenkiä nulikkaiässä
eläjälle, hä?"

Joel: "On."

Pappi palasi ääniluettelon tekijäin luo selitellen leikillisenä:

"Joelille siellä täytyi vähän sanella, kun se mamma on tuonut sille
niin kalliit kengät. Kuusikymmentä markkaa! -- --Jaa, mihin se jäikään?
Markka penni -- markka penni -- --"

Pappi vei pitkän etusormensa (tai oikeastaan se näytti vain pitkältä)
paperille ja alkoi saarnaavalla nenä-äänellä:

"Niin -- seuraava koluumi on manttaaliheinille -- kilogrammaa, markka
penni. Seuraava manttaalijyville -- hehtolitraa, markka penni. Seuraava
kolmannusjyville -- hehtolitraa, markka penni. Seuraava polttopuille,
senttimetriä, markka penni. Seuraavassa koluumissa näkyy koko papin
palkka rahassa, markka penni. Eikös opettajat nyt huomaa? Ei se vaikeaa
ole... Atsch! Taas siinä se kärpänen! (Papin koura läiskähti, vaikka
hiukan liian myöhään, päälakeen.) -- Joel. Tulepas tänne, Joel! (Joel
tulee.) Eiks se ollut maltiton ja poikamainen tapa, että sinä opetit ne
kärpäset käymään täällä papan kansliakamarissa -- hä?"

"Ol."

"Niin, eiks se ollut ajattelematon teko? Ei niin pidä tehdä toisen
kerran! Ei saa antaa leivänmurusia kärpäsille ja opettaa niitä
lentelemään kansliakamariin! Ei niin ajattelematon saa olla -- hä?"

"Ei."

"Joel saa nyt mennä ja muistaa, ettei saa opettaa kärpäsiä lentämään
papan kansliakamariin."

Joel meni. Ennenkuin pappi ennätti taas jälleen syventyä opettamaan
kirkollisen äänilistan valmistuksen salaisuuksia, kuului jostakin
kaukaa keittiön puolelta päin mamman kutsuva huuto: "Pappaa!" ja alkoi
pappi kiireesti harpata kutsua kohti.

Ääniluettelon tekijät jäivät hetkiseksi rauhaan. Mutta hyvin tietäen,
ettei tämä rauha, enemmän kuin muutkaan maalliset rauhat, tule olemaan
pitkäikäinen, alkoivat he tuumia pakoa, etsiäkseen rauhallisemman
työpaikan.

He ymmärsivät, etteivät he vähällä pääsisi isännästään ja neuvojastaan
eroon, ja pelkäsivät loukkaavansa häntä jo pelkällä viittauksellakin
lähtöaikomuksiinsa. Salaalähtö loukkaisi isäntää myös, mutta huomioon
kun otettiin hänen huono muistinsa, lankesi vaali paon hyväksi. Oltiin
varmat, että huomenna selviydytään papista helpommin kuin rupeamalla
tänään hänelle esittelemään, syillä millä hyvänsä, poislähtöä.

Vaikeammaksi ratkaista tuli kysymys, mitä tietä pako tapahtuisi.

Laillinen tie olisi kulkenut ovien kautta. Mutta ne johtivat kaikki
pihalle ja siellä hulmuili satapäinen huvimatkailijain joukko. Siellä
oli myös Joel ja kukaties mamma ja pappa itsekin. Pihan keskellä
seisoi mieskuoro, joka parhaillaan lauloi, minkä kurkusta läksi:
"-- -- -- saatujen saari, saartavat sun..." Kaikkien huomio oli kyllä
sillä hetkellä kiintynyt kuoroon, mutta sitä selvemmin huomattaisiin,
jos joku yrittäisi yleisen jännityksen vallitessa kävellä, etenkin
paperikääröt kainalossa, portteja kohti, ja aidan yli rimpuileminen
olisi leimattu auttamattomaksi hulluudeksi ja tunnelman tahalliseksi ja
törkeäksi rikkomiseksi.

Lähinnä pienemmät ulospääsyreiät ovat ikkunat. Tarkastettiin "papan
kansliakamarin" ikkunaa. Se johti pihalle. Sitä ei voinut käyttää.
Viereisen salin kaikki ikkunat olivat sen sijaan pappilan yrttitarhaan
päin. Siellä ei nyt laulun aikana liikkunut ketään. Sen takaa alkoi
metsä. Yrttitarhan pensaiden ja istutusryhmien varjossa näytti olevan
mukava paeta, ja pako toteutetuinkin paikalla, eikä suinkaan liian
aikaisin.

Hetkiseksi kyyristyivät pakenijat ulkona seinän viereen, sillä
salista kuului askeleita. Pappi siellä kulki taas salin kautta
"kansliakamariinsa", hokien tutulla äänellä mennessään:

"Markka penni, markka penni. Kullakin oma koluuminsa."



ERÄS HYLJERETKI.


Ilta lähenee ja matkaa on vielä paljon jatkettava.

Kaukana edessä, siellä missä jää ja taivas yhtyvät, häämöttää korkea,
vuorimainen jääröykkiö, joka näin auringon laskun edellä näyttää niin
kummalliselta, kuin pieneltä kaupungilta torneineen, joiden kullatut
huiput välkkyvät ilta-auringossa. -- "Sinne on meidän pyrittävä, sillä
aurinko paistaa kuin avannosta ja siitä tulee yöksi paha ilma", sanoi
miehistä vanhin. -- "Sinne, sinne!" vastasivat toiset kuin yhdestä
suusta.

Vielä pieni levähdys ja sitten pannaan viimeisetkin voimat liikkeelle.

Vene oli tavallinen haapio, jonka pohjapuuhun talviretkeä varten oli
kiinnitetty raudoitettu jalas, rouki. Kesävarustuksiin eivät kuuluneet
myöskään aasit, noin käsivarren paksuiset pyöreät puut, joiden alapäät
olivat kiinnitetyt alas veneen pohjalle, kaariin, ja keskikohta
partaaseen, tullien väliin, siis airojen paikoille. Yläpää ulottui
veneen partaan ulkopuolelle. Aaseja oli kaksi kummallakin puolella ja
niihin nojasivat aasimiehet vasemmalla puolella venettä vasemmalla
kädellään ja oikealla puolella oikealla kädellään. Toinen aasimiehen
käsi nojasi veneen partaaseen. Tämä asento opetettiin uudelle miehelle
heti lähtiessä, ja oli tämän opetuksen tarkasta noudattamisesta se etu,
että säästyi kylmältä kylvyltä, jos jää äkkiä murtui alta ja haapio
humahti sulaan. Silloin oli miesten sen käden varassa, joka nojasi
partaaseen, heittäydyttävä haapioon. Tämän oli tapahduttava molemmilla
puolilla yhtaikaa, ettei haapio kaadu. Joskus alokas halveksi
annettua ohjetta ja piti sitä jonnin joutavana vanhojen miesten
turhantarkkuutena ja muoto-orjuutena ja nojasi molemmin käsin aasiin,
koska se alussa tuntui mukavammalta ja luonnollisemmalta, mutta sai
auttamattoman kylmän kylvyn ja ivanaurun, kun jää ensi kerran katosi
niin miesten kuin haapionkin alta.

Miesten olkapään ja rinnan yli ja kainalon alitse kulki purjekankaasta
tehty leveä vetohihna, jonka päät selkäpuolella yhtyivät ja liittyivät
vetoköyteen, joka taas oli kiinnitetty haapioon, peremmälle. Näin
valjastettuina vetivät miehet haapiotaan. Aaseihin ja partaaseen
nojautumalla pidettiin haapiota tasapainossa.

Aasimiehiksi kelpasivat huonommatkin, mutta miehistä paras,
voimakkain ja vikkelin, veti keulan edessä. Hän oli valjastettu kuin
aasimiehetkin. Hän nojasi oikealla kädellään haapion keulapuuhun. Vasen
käsi heilui käynnin tahdissa vapaana sivulla.

Joskus oli jää lumetonta ja kova myötätuuli. Ison raakapurjeen
kiidättämänä meni haapio silloin kuin lentäen, jää vain jytisi rouin
alla. Vetoköydet silloin höllenivät ja miehet nojasivat aaseihin ja
partaisiin ja juoksivat mukana sylen, jopa välistä kahdenkin sylen
pituisilla askelilla! Se oli menoa se! Koirat tuskin mukana pysyivät!
Toista oli nyt!

Jäällä oli lunta ja sen alla suolavettä, jossa rouki kulki sihisten
kuin tuhassa tai hiekassa. Tuuli oli kova.

Purje humisi ja huojui ja oli tiukalla kuin rummun kalvo.

Harjustimet vingahtelivat ja viheltelivät kuin valittaen tätä vaikeaa
kulkua, joka kaikesta huolimatta kävi sangen hitaasti.

Miehet saivat vetää ja vetää ihan viimeisillä voimillaan. Vetohihna
painoi olkapäitä ja rintaa.

Koirat, luvultaan yhtä monta kuin miehiäkin, juoksivat kaukana edellä.
Jos milloin tuli vastaan niin leveä sula, etteivät siitä jaksaneet
hypätä yli, jäivät ne odottamaan haapiota, johon silloin tiesivät
pääsevänsä. -- "No hyppää sisään!" viittasi mies koiralleen, ja jos
tämä oli ensi yrityksellä vielä niin tottumaton, ettei uskaltanut
loikata haapioon tai ei kyennyt sitä tekemään, tarttui mies sitä
niskasta kiinni ja auttoi, ja vingahtaen pyörähti turrikarva yli
partaan, mulauttaen haapiosta äkäisesti silmiään ikäänkuin sanoen: "Älä
tule, hölmö, toisen kerran tekemään sitä häväistystä, tässä toisten
näkyvissä!"

Etukumarassa nojasivat miehet vetäessään ja yhä raskaammalta alkoivat
tuntua jalat. Ne tuskin enää tottelivat.

Toisinaan tuli lumeton kohta ja silloin riuhtaisi tuuli haapion
mukaansa ja miehet saivat juosta valjaat höllänä. Pian suhahti rouki
jälleen lumeen ja suolaveteen ja sellainen reistailu ja epätasainen
tahti väsytti vain entistä enemmän. "Riittäis nyt tuota juoksua edes
tunnin yhtämittaa", ärähtivät miehet. -- "Ei tästä ole enää tuntia
kävellenkään", selitti keulamies.

Viimein saavuttiin tuohon hartaasti toivottuun päämäärään.

Se on matalikolle myrskyn mukana ajettuneesta ja kerroksiin käyneestä
jäästä muodostunut jääsaari, joka on tarttunut pohjaan kiinni.

Kaikilta suunnilta ovat jäät sitä vastaan ryntäilleet, ja takaapäin
ovat meri ja myrsky hirvittävällä voimalla lykänneet saaren "rantaan"
telejä, jotka ovat joutuneet yhä ankaramman puristuksen alaisiksi.
Sylen paksuisia ja viidenkin sylen pituisia telejä on noussut pystyyn
ja kaatunut jälleen tai murskaantunut, ja rantavallit ovat kasvaneet
yhä korkeammiksi.

Se on kuin linnoitus, jota joka puolella ympäröi korkea kehämuuri.
Löydetään sentään portin tapainen aukko, josta kovan ponnistuksen
jälkeen päästään sisälle.

Menee kuitenkin pitkä aika, ennenkuin miehet jääpiikeillään ovat
saaneet porttiaukkoa hiukan matalammaksi ja leveämmäksi ja tietä sen
kautta niin paljon tasoitetuksi, että voidaan ruveta viemään venettä
siitä läpi, ensin jyrkkää ylämäkeä ja sitten vielä jyrkempää alamäkeä,
josta raskas haapio luisuu kolisten alas, ja niin ollaankin jo keskellä
tasaista, meikein ympyränmuotoista pientä linnanpihaa.

Sitten etsitään pihan keskiosista eräs korkeampi teli, jonka suojaan
haapio asetetaan tukien varaan.

On vielä siksi valoisa, että näkee valmistaa makuutilat haapion
pohjalle ja purjeista teltin koko haapion yli.

Pian on kaikki valmiina ja sitten menevät uupuneet miehet vuorotellen
telttiin, mutta se, jolla on kokin vuoro, jää keittämään yhteistä
illallista.

Tulen hän tekee mukaan otetuista tervaksista, pilkkoo jäitä pataan ja
sulattaa vettä ja keittää perunoita ja haileja.

Sillä välin on yö saapunut ja taivas peittynyt raskaisiin pilviin,
joista heittelee hienosti lunta. Illallinen on valmis ja nostetaan
sisään. Teekattila pannaan tulelle.

Teltin katossa riippuu lyhty, ja siinä palaa tuli. Sen valossa rupeavat
miehet syömään kuumia perunoita, keitetyitä silakoita, sianlihaa ja
kuivaa reikäleipää.

Syödään, iloisena jutellen yhtä ja toista, vanhoja kokemuksia
tämänmoisista retkistä, monista kummista tapauksista ennen,
vanhempina aikoina. Tuli puheeksi moni hassunkurinen retki, "niinkuin
esimerkiksi se kerran minun nuoruudessani tapahtunut hyleretkikin aina
tuonne Laatokalle asti", sanoi miehistä vanhin. "Että oltiin sitä
silloinkin hulluja ja narreja, kun lähdettiin aina Laatokalle asti
hylkeenpyyntiin, niinkuin ei täällä meressä enää hylkeitä olisi ollut!"

-- Laatokalle! Ei vähä mitään! Ja onko siinä edes suolainen vesi ja
voivatko siinä hylkeet elääkään?

-- Ja sitä minä en tiedä, vaikka siellä kävin, onko sen vesi merivettä
vai maavettä, mutta järvihän tuo kuuluu olevan ja iso taitaa ollakin,
ja kyllä siellä hylkeitäkin taitaa olla.

-- Jo oli miehillä päätä! Lähteä nyt Laatokalle hylkeenpyyntiin täältä
mereltä!

-- Ei se sentään niinkään tyhmää ollut! Päinvastoin se oli hyvinkin
viisaasti ajateltu -- ajateltu ensin se asia, vaikka se ei sitten
käytäntöön pantuna mitään ollutkaan.

-- Eräänä talvena, olin silloin noin parinkymmenen korvissa, levisi
huhu, mistä lie liikkeelle lähtenytkään -- ensiksikin, että Laatokalla
on hylkeitä kuin kirjavia kissoja, toiseksi, että ne sen puolen miehet
eivät osaa niitä pyytää ja että siitä syystä niitä hylkeitä oikeastaan
niin paljon onkin, ja kolmanneksi, että hylkeen rasva ja nahat ovat
korkeassa hinnassa niissä Laatokan rantakaupungeissa siitä samasta
syystä, että hylkeitä ei pyydetä ja kaikki hylerasva ja nahka tuodaan
Viipurista.

Meitä oli kuusi vahvaa ja pitkäkasvuista miestä: Heikin Matti-vainaa,
Matsedän Jussin Tuomas-vainaa, Kokin Jussi-vainaa, Lokin Topi-vainaa,
Jaakkolan Konsta ja minä, joka olin kaikista muista paljon nuorempi,
ainoa nyt enää elossa oleva ja kulkea rähjään vielä tässä nuorempien
haittana. -- Toiset kaikki ovat kadonneet ja lepäävät isiensä luona.

Me ei kukaan harrastettu sitä viinan ajoa talvella eikä sen
kuljettamista jaaloilla kesällä. Elettiin vaan muilla hommilla ja
käytiin talvisin hylkeenpyynnössä, niinkuin nyt tässäkin ollaan. Oli
huono hyletalvi silloin täällä merellä, ja kun sitten alkoi levitä se
puhe niistä Laatokan hylerikkauksista, niin päätimme lähteä koettamaan,
minkälaista se sitten on.

Otettiin mukaan evästä, rahaa, hyleraudat, koirat ja pyssytkin siltä
varalta, että jos siellä tulee olleeksi kevätpuoleen asti, jolloin hyle
alkaa istua jäällä ja niitä saa ampua pyssyllä. Koirapyyntiä ajateltiin
koettaa ensin samalla tavalla kuin täälläkin.

Viinanajomiesten mukaan saatiin vapaa kyyti Koivistolle, ja sieltä
otettiin kaksi hevosta viemään meitä ja tavaroitamme Käkisalmeen, joka
on mitätön kaupunkirähjä siellä Laatokan rannalla.

Maksettiin Koiviston miehille kyytiraha ja annettiin niiden lähteä
kotiinsa takaisin ja itse ruvettiin kiertämään sitä Käkisalmen
kaupunkia, pyssyt ja pussit selässä ja koirat kintereillä, etsien
asuntoa, mutta sitäpäs ei meinattu saada eikä saadakaan.

Koirista oli koko haitta heti alussa, sillä ne joutuivat riitaan
niiden maarakkien kanssa ja purivatkin niistä samana päivänä jo kaksi
kuoliaaksi, ja me ensin luultiin, että ne kaupunkilaiset siitä syystä
meitä ylenkatsovat eivätkä anna meille asuntoa. Me ruvettiin sitten
taluttamaan kukin koiraansa nuorassa.

Kulettiin yöpaikasta yöpaikkaan ja hotellista hotelliin, mutta
mihinkään ei meitä huolittu. Ensin tavallisesti naiset menivät karkuun
ja sitten tuli pari pelästyneen näköistä miestä, jotka sanoivat, että
"menkää pois, hyvät miehet, ei teitä tänne lasketa!"

Me ajateltiin, että jo nyt on ihme ja että uloskos tässä on asumaan
jäätäväkin, ja niinhän me olisi tehtykin, jos olisi ollut telttivaate
mukana.

Mentiin sitten yhteen kauppapuotiin sisään, aateltiin, että jonnekinhan
tässä täytyy turvautua, ja siellä olikin tuttu mies, niinkuin meitä
varten käsketty. Se oli ennen ollut Uuraassa puotipoikana ja piti nyt
omaa kauppaa Käkisalmessa. Tunsihan se meidät heti ja sanoi:

-- Aa! Saarelaisia! Mikäs teidät tänne on tuonut. Terve, terve!

-- Terve, terve, mutta mikäs sinut on itses tänne tuonut, naurettiin me.

-- Ka, tavarahan minut tänne toi, niinkuin näette!

-- Meidät toi taas koivistolaiset hevoset, mutta ei päästä täällä
mihinkään yöksi. Joka paikassa ajavat ulos. Sellainen kaupunki tämä on!

-- Ei oteta sisään! No se nyt kumma! Minä ottaisin heti, mutta kun
teitä on noin monta ja meillä on niin hiton vähän tilaa, niin ei sopisi
kuin kaksi, korkeintaan kolme.

Siinä puodissa oli sitten sattumalta eräs lihakauppias. Pitkien
puheiden jälkeen sai uuraalainen sen uskomaan, että me ollaan
rehellisiä ja kunniallisia miehiä, hylkeenpyytäjiä ja vanhastaan
Uuraassa tunnettuja, ja lopulta lihakauppias suostuikin ottamaan
luokseen asumaan meidät kaikki.

Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, ja me päätettiin lähteä katsomaan
niitä Laatokan jäitä. Uuraalainen sai hommatuksi meille kyytimiehen. Se
oli vanha ukko, siellä kahdeksanyhdeksänkymmenen korvilla.

Oli ajeltu jo puoleen päivään asti ja hyvä keli siellä Laatokan jäillä
olikin, lunta ei paljon missään, eikä pahempia rakojakaan, ja ukko tuli
yhä puheliaammaksi ja puheliaammaksi Ensin se ei haastellut muuta kuin
sen minkä silti kysyi ja senkin hyvin yksikantaan.

Me oltiin ihmetelty jo alusta asti, miksi meille pantiin näin vanha
kyytimies, ja sitten kun se rupesi meille vapaammin juttelemaan, kysyi
eräs meistä:

-- Missä hommissa Käkisalmen kaikki nuoremmat miehet ovat, kun näin
vanhan miehen panivat meille hevosmieheksi?

-- Eivät ne missään sen paremmissa hommissa ole, mutta kun teillä
on nuo keihäät ja muut kummalliset teräraudat ja pyssyt ja koirat,
jotka näyttävät enemmän susilta kuin koirilta, ja kun te olette itse
tuollaisia suuria ja hirvittävän näköisiä ja suuripartaisia miehiä,
niin teitä uuraalaisen sanoista huolimatta on pidetty vorojoukkona,
joka on tullut ryöstämään ja rosvoamaan ihan julkisesti tätä Käkisalmen
kaupunkia ja sen ympäristöä. Siellä eilen illalla sitten miehet
tuumivat minulle, että "mene sinä, eiväthän nuo nyt ikälopulle ukolle
mitään ruvenne tekemään", ja jos taas tämä hevonen menee, niin kaupunki
maksaa sen minulle. Pääasia on, että saivat teidät pois kaupungista,
vaikkapa vain yhdeksi päiväksikin, että ennättävät hommata Viipurista
sotaväkeä avuksi...

Teltti tärisi naurusta! Hahhahhahah...

-- Niin, niin, älkää naurako! Tosi niillä oli kysymyksessä niilläkin ja
henki kallis ja tavara vielä kalliimpi! Sitten se ukko vielä jutteli,
että hän on nyt nähnyt, että me ollaankin rehellisiä pyyntimiehiä, "ja
taitavia näytte ammatissanne olevankin", tuumi se, kun me näytettiin
sille hylereikiä jäässä, missä ukko itse ei nähnyt mitään, vaikka kehui
olevansa niitä Laatokan parhaita pyyntimiehiä. "Sitävartenhan minä
tästä nyt teille uskallan jutellakin", sanoi se meille, "kun te näytte
olevan, niinkuin uuraalainen sanoikin, merimiehiä, ulkosaarelaisia
hylkeenpyytäjiä ja päälle päätteeksi rehellisiä isäntämiehiä kaikki ja
kun nyt tullaan takaisin kaupunkiin, niin älkää kenellekään virkkako,
että minä olen teille mitään sanonut, muuten minä saan päälleni niiden
vihat loppuiäkseni."

Eikä me mitään kenellekään kerrottukaan. Annettiin ukkopahan olla
rauhassa.

Me ajeltiin sitten siellä Laatokan jäillä viikon päivät. Konevitsassa
oltiin kolme yötä ja saatiin luostarista ruokaa ja kaikki, mutta sitten
neljäntenä iltana kutsuttiin meidät sen luostarinpäämiehen puheille,
joka meille alkoi ensin hiljemmin sopotella jotakin siitä, että he ovat
kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä ja heikkoja luostariveljiä, joilla
ei ole mitään omaisuutta, ja että luostari itsekin on aivan köyhä ja
että he ovat vain vaivaisia Herran viinamäen työmiehiä, jotka eivät
mitään niin halua kuin rauhaa, ja mitä lie muuta jutellutkin. Osasi
niin huonosti suomea, ettei siitä kaikesta saanut selvääkään. Kun me
sanottiin, että kyllä me maksetaan kaikki mitä kulutetaan ja ettei
hän nyt yön selkään merelle voi ajaa ihmisiä, alkoi se kiljumalla
pomelastaa kuun paisteesta ja tottuneesta kyytimiehestä ja taas
hiljemmin rukoilla, että "menkää hyvät miehet pois täältä, me olemme
kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä, joilla eivät edes vaatteet ole omia".
No, mikäs siinä auttoi kuin lupaa pois, mutta eihän me sinä iltana
kuitenkaan vielä lähdetty. Me annettiin sille munkille, joka meitä
palveli siellä luostarin syömätuvassa ja joka kävi aina illalla kello
yhdeksän aikana katsomassa, että me nukutaan kukin omassa kopissamme
ja ilmoittamassa, mihin aikaan yöllä on noustava jumalanpalvelukseen,
kymmenen markkaa, laatikko tulitikkuja ja kukkarollinen tupakkaa, ja
se siitä vasta ilostui ja sanoi meille, että "olla vain ristiveljet
täällä niin kauan kuin asia vaatinee", ja se toi sitten ruuan meille
omaan koppiin kullekin ja me oltiin niin vielä kaksi päivää, ennenkuin
lähdettiin takaisin Käkisalmeen. Kyytimies paluumatkalla oli saanut
muutamilta tuttaviltaan munkeilta kuulla, että meitä Konevitsassakin
heti ensi päivistä asti pidettiin rosvojoukkona, joka on tullut
ryöstämään luostarin aarteita, mutta että eivät uskaltaneet poiskaan
ajaa, kun koko luostarissa ei kuulema ollut yhtään pyssyä.

-- No entä saalis? Vieläkö sieltä läksi kuinka niitä hylkeitä?

-- Koko saaliina oli kaiken kaikkiaan noin seitsemän, vai olisiko ollut
kahdeksan hylereikää, joita saatiin siellä jäällä katsella...

-- Hahhahhahhahhahh...!

-- Ja entä matkakustannukset, ne taisivat nousta huimiin summiin?

-- Kuka niitä kävi laskemaan! Taisihan siitä kuluja olla ja
paljon taisi ollakin, mutta ei niistä sen enemmän puhuttu, kun ei
saaliistakaan kerran voitu puhua.

-- Oltiin yö vielä Käkisalmessa ja lähdettiin varhain seuraavana
aamuna. Oli pimeä vielä ja taivas tähtiä täynnä ja niin jumalattoman
kova pakkanen, että vähän väliä piti juosta reen jälessä. Syötettiin
välillä hevosta ja lämmiteltiin yhdessä majatalossa ja otettiinpa
siinä kunnon ryypytkin ja annettiin sille ukkorähjällekin aikamoiset
piiskaryypyt. Panivat näet Käkisalmesta meitä pois viemään sen saman
ukon, joka meitä luotsaili siellä Laatokan jäillä.

Ukko jutteli meille siinä majatalossa sitten paljon siitä pelosta,
jonka alaisena koko Käkisalmen kaupunki oli ollut sinä iltana, kun me
ensi kerran tultiin sinne.

Oli nimittäin vielä samana iltana, kun me ilmaannuttiin kaupunkiin,
pidetty kaupungintalolla kokous, johon oli kutsuttu koko raati
ja valtuusto ja palokunnan päällikkö ja poliisipäällikkö ja ties
ketä. Oli ollut kysymys, mitä on tehtävä kaupungin pelastamiseksi.
Pormestari oli vedonnut poliisimestariin, joka taas oli selittänyt
olevansa aivan voimaton, kun kaikki poliisit ovat karanneet tai muuten
menneet piiloon. Sittenhän ne olivatkin lähettäneet heti yötä myöten
pikalähetin ratsastaen ajamaan Viipuriin minkä kavioista läksi hakemaan
apua sotaväeltä. Kun meitä ei sitten viikon kuluessa kuulunut takaisin,
olivat ne jääneet siihen uskoon, että me onkin tultu ryöstämään
Konevitsan ja Valamon luostarien huimia kulta- ja jalokivivarastoja ja
vähät välitetään köyhästä Käkisalmirähjästä, ja niin olivat lähettäneet
sotaväen jälleen takaisin Viipuriin, kun ensin olivat meitä pari
vuorokautta yötä päivää odottaneet. Ratsuväkeä se kuului olleen, ja oli
niillä ollut pari tykkiäkin.

Kun me sitten kaikkien kauhuksi jälleen kuitenkin ilmaannuttiin
Käkisalmeen, oli taas alkanut entinen rauhattomuus ja juokseminen
eikä meille annettu montakaan tuntia yörauhaa. Siellä kolmen ajoissa
aamuyöstä oli poliisimestari tullut meidän kyytimiehemme asuntoon ja
sanonut, että on lähdettävä heti paikalla viemään meitä pois, eikä
enää ikinä takaisin tuomaan, muutoin ei hyvä seuraa. -- "No nythän
kaupunki pääsi teistä rauhaan", nauroi se kyytimies ja kaatoi kolmannen
norrikupin partaansa ja lisäsi, että "kyllä se nyt tänä iltana
Käkisalmessa ilo alkaa ja seurahuoneella toinenkin samppanjaputelin
korkki poksahtaa! -- Lyhyet niillä siellä kuuluu olevan korkin välit
muutoinkin, saatikka nyt, kun kaupunki on vapautunut pahimmasta
kauhusta ja vaarasta, mikä sitä on uhannut sitten niiden muinaisten
suurien sotien..."

Tuuli oli muuttunut myrskyksi ja rapisutti telttipurjetta aika tavalla.

Syötyä annetaan ruoan tähteet ulos koirille ja puoli reikäleipää vielä
kullekin lisäksi. "Siellä tuntuu tuulevan oikein vanhaan tapaan", sanoi
vanhin, "minne lienevätkään vaan päässeet toiset, jos eivät tämän
tapaista paikkaa ole saaneet, joka on kesällä turma, mutta talvella
hyvä turva. Kyllä niillä on ikävä yö, jotka ovat jääneet kulkevalle
jäälle... No, kokki-mies, menepäs katsomaan, kiehuuko sinun teesi,
että saataisiin vielä ennen maatakäymistä kuumaa teetä, sillä eihän
tässä meille taideta samppanjaa antaa, niinkuin ennen niille Käkisalmen
herroille..."

Pian höyryää kuuma teemuki kunkin edessä piitoilla.

Kaikki tuntuu niin kodikkaalta ja tupakoidaan ja jutellaan teen ääressä
vielä hetkinen, ennenkuin käydään maata.

Viimein kaikki kallistuvat unta etsimään, sillä he ovat siinä vahvassa
uskossa, ettei heillä tässä jäälinnassa ole mitään hätää.

Uni ei kuitenkaan tahdo tulla kenenkään vieraaksi.

Kukin kuuntelee telttipurjeen alituista pärinää ja mereltä kuuluvaa
jyrinää.

Kumisee kuin alituinen ukkonen jymisisi, joka väliin kovenee ja väliin
vaimenee.

Koiratkaan eivät saa rauhaa. Toiset murisevat, kun ovat joutuneet
kylmissään liian liki toisiaan. Joku vinkuu ja uikuttaa herkeämättä.
Nuorin koirista, ensikertalainen ja kokematon, haukkuu tuon tuostakin,
kun kuulee jonkun suuremman jyräkän, ja linnoitus vähän tärähtelee.
Likin mies teltin karvista pistää päänsä ulos katsellen ilmaa,
mutta ei näe sylenkään päähän, sillä lunta pöllyttää, että on kuin
jauhosalvossa. Hän kiinnittää karvin jälleen entistä huolellisemmin ja
huoaten kääriytyy jälleen nahkapeitteeseensä. Miehistä vanhin murahtaa
kuin puoliunestaan: "Niinhän se on ja on jo vanhoilta ajoilta nähty ja
koettu, ettei itä ja piikaväki lakkaa, ennenkuin itkee."

Jotkut kiertelevät itseään, ikäänkuin etsien sopivampaa asentoa.

He huomaavat toinen toisensa olevan vielä hereillä, mutta kukaan ei
enää puhu mitään, antaen kullekin rauhansa.

Vihdoin uni voittaa heidät puolenyön tienoissa, ja he säestävät syvällä
kuorsauksellaan kamalaa musiikkia, joka soittaa heidän ympärillään.



SANKARI.


"Jiikatkaa helkkarin vikkelästi molemmat brammipurjeet!"

"Alas jaakari ja kiinni!"

"Alas mesaani! Kiinni molemmat brammipurjeet! Kiinni messaani!"

Päämiehen itsensä ääni siten jyrisi kuunarin perällä.

Kaikki seitsemän miestä olivat komennetut työhön.

Laivapojat hääräsivät ylimmällä brammiraa'alla. Yhä pimenevää,
lunta tupruttavaa mustaa syysillan taivasta vasten näkyivät he vain
epäselvinä haamuina. Vielä kerran riuhtaisi myrsky purjeen heidän
käsistään riepoiteltavakseen. Ankara pauke ja läiske, joka siitä
syntyi, lakkasi kuitenkin pian, poikien saatua lopultakin purjeen
valtaansa ja käärittyä lujasti raa'alle.

Isolla brammiraa'alla hääri pari vanhempaa miestä.

Keulapuomin nokassa kiikkui miehistä vahvin ja sai meren ja tuulen
pieksämästä jaakarista poimeen toisensa perästä käärityksi kiinni
puomille.

Molemmat perämiehet köyttivät kiinni mesaania.

Päämies itse seisoi ratin ääressä ja ohjasi. Pian lakkasi kuulumasta
läiske ja pauke, joka syntyi myrskyn piiskatessa jiikatuita ja alas
lasketuita purjeita.

Kuului vain vihainen humina ja viheltely ylhäällä takilassa ja meren
villi mylvinä ja pauhu laivan ympärillä.

Jo ennestään oli pantu kiinni huippupurje, välitaakipurjeet ja
fokka, ja kun nyt enää olivat vetämässä vain molemmat märssypurjeet,
taakifokka ja molemmat lyyverit, tuntui aluksen kulku vähenneen paljon.

Lumipyry muuttui ennen kello kymmentä illalla aivan läpinäkymättömäksi
-- aika-ajoin ei nähnyt edes laivan perältä keulaan.

Tuskin oli purjeet pantu kiinni, kun miehet saivat uutta ja paljon
pahempaa työtä.

Pimeältä mereltä, perän takaa, kuului uhkaava jyminä.

Tavallista isompi kaatuva aalto sieltä lähestyi.

Raskaassa viljakuormassa oleva kuunari ei ennättänyt paljoakaan kohota.

Hirvittävällä vauhdilla ja voimalla syöksyi meri yli laivan, repien
mennessään auki osan isoa kansiluukkua.

Tuli kolme neljä samanlaista hyökyä peräkkäin. Vettä virtasi ruomaan
koskena. Tämän ei olisi tarvinnut kauan jatkua, kun kuunari olisi
uponnut, sillä viljakuorma imee itseensä kaiken vuotoveden.

Alus käännettiin täyteen myötäiseen, jolloin meri tuli perän takaa ja
kajuutta muodosti jonkinlaisen aallonmurtajan ja keskikannella voitiin
ruveta työskentelemään ison luukun uudestaan kiinni kalkkaamiseksi.
Toisen perämiehen johdolla kävivät miehet tähän työhön. Vanhin miehistä
sai huolekseen peränpidon ja päämies ensimmäisen perämiehen kanssa
laskeutui alas kajuuttaan, jossa paloi kirkas lamppu ja jonka pöydälle
oli levitetty merikartta ja laivan päiväkirja. Loistot olivat näkyneet
vielä tunti takaperin, ja niiden mukaan oli toimitettu laivan aseman
määräämiseksi tarkka suuntiminen. Laivan asema ja kellon määrä silloin
olivat lyijykynällä merkityt kartalle. Mikä suunta senjälkeen oli
pidetty ja mikä oli laivan vauhti ollut, näkyivät päiväkirjasta.

Rauhallisena otti päämies suuntaisviivoittimen käteensä, asetti
sen kartalle ja mittasi harpilla matkan, jonka laiva oli kulkenut
viimeisen tunnin kuluessa, ja merkitsi kartalle lyijykynällä laivan
aseman sillä hetkellä, jolloin nykyinen suunta otettiin, ja asetti
suuntaisviivoittimen tästä pisteestä nykyisen suunnan mukaan, jolloin
se leikkasi edessä, kuuden meripenikulman päässä olevaa saarta melkein
keskeltä, erään kylän kohdalta.

"Tämä suunta vie helvettiin! Niin piru vie liekin!" mörähti hän ja
alkoi tutkia, minkä verran olisi suuntaa muutettava, jotta saari
voitaisiin sivuuttaa pohjoispuolitse. Saatuaan selville sen pisti hän
päänsä ulos kajuutan luukusta ja huusi:

"Onko luukku selvä jo?"

"Selvä on!"

"Pannaan suunta luoteeseen!"

"Suunta luoteeseen", kertasi ruorimies ja väänsi rattia oikeaan.

Laivan päämies nousi itsekin kannelle.

Sillä välin teki ensimmäinen perämies, jonka vahtivuoro parhaillaan
oli, kajuutassa päiväkirjaan seuraavat merkinnät:

"Kello 10,30 i. Kiinni kaikki muut purjeet, paitsi molemmat märssyt,
taakifokka ja lyyverit. Tuulen suunta ESE, voima 9 B. Ankara aallokko.
Laiva heiluu rajusti. Lumipyry. Loistoja ei näy. Alihangan puolelta
tuli meri sisään ja avasi osan isoa luukkua. Suunta muutettiin WNW.
Luukku kalkattiin ja otettiin heti uusi suunta NW. Kaikki hyvin
laivalla."

Hänen täytyi nostaa usein kynä ylös paperista keskellä sanaa ja välistä
keskellä kirjaintakin ja tarttua pöydän reunaan estääkseen itseään
kaatumasta laivan heittelehtiessä ja vavisten syöksyessä hurjaan
alamäkeen.

Tultuaan ylös sai hän määräyksen ruveta lokaamaan.

Perämies otti käteensä hietalasin. Eräs miehistä sai kelan, jonka
ympärille lokiliina oli kierretty ja jota hän piti edessään poikittain
vapaana pyörimään. Toinen perämies otti käteensä lokin pienen
kolmikulmaisen tammilaudan, jossa on kaksi suoraviivaista sivua ja
kolmas kaareva. Kaarevalla puolella on painona lyijyä juuri sen verran,
että loki mereen heitettynä jää kärki ylöspäin pystyyn. Kasoistaan on
loki kiinni lokiliinassa leijan tavalla. Sitten sepi perämies keveästi
käteensä sen verran lokiliinaa, että loki heitettäessä suoraan sivulle
päin ulottuu kunnollisesti niin kauas ettei jää laivan vanaveteen.

Silmänräpäys.

"Valmis."

"Valmis on!"

Perämies heitti koko voimallaan lokin yli peräkasan tuulen alapuolelta.
Se katosi pimeyteen ja heti pingoittui lokiliina ja samassa alkoi
kela hurjasti pyöriä täristäen pitäjän käsivarsia. Punaisen merkin
liukuessa lyhdyn valossa yli perälaidan huusi perämies "Turn!",
jolloinka hietalasin pitäjä käänsi lasin. Tasaisesti luisuivat mustat
hietajyväset hietalasin läpi ensimmäisen perämiehen tuijottaessa
yläosan yhä vähenevään hietaan. Viimeisen hietajyvän pudotessa huusi
hän "Seis!", jolloin toinen perämies kaappasi kiitävästä lokiliinasta
molemmin kourin ja löi sen silmänräpäyksessä kiinni hakkilautaa
vastaan. Loki laukesi auki kahdesta kasastaan, jääden riippumaan
lokiliinaan vain kärjestään ja laahaamaan veden pinnalle, josta sitä
oli helppo vetää liinan kanssa takaisin laivaan.

Toinen perämies alkoi heti vetää liinaa takaisin laivaan.

Tuli vastaan merkki, puolen solmun merkki, ja sitten kuuden solmun
merkki.

Laivan vauhti oli siis runsaasti kuusi ja puoli solmua.

"Kestettäisiin tätä vielä tunti, niin päästäisiin saaren suojaan",
mörähti päämies, joka taas piti itse perää ja koetti parhaansa mukaan
karttaa pahempia kaatuvia, joka taas oli vaikeaa, kun näki vain
muutaman sylen päähän joka suuntaan.

Täytyi sitä tarkemmin kuunnella.

Tuskin oli viittä minuuttia pidetty tätä uutta suuntaa, kun nousi
tuulen puolelta laine kuin vierivä vuori, joka hautasi hetkeksi alleen
koko laivan.

Kuului pauketta, kolinaa, sihinää ja ryskettä, ja laivan kohottua
jälleen laineen päälle havaittiin, että isoluukku oli taas auki. Miehet
toki olivat kaikki tallella. Vielä kerran täytyi kääntää myötäiseen ja
sillä aikaa kalkattiin luukku kiinni niin hyvin kuin voitiin.

Kului kuitenkin lähes puoli tuntia, ennenkuin kaikki taas oli kunnossa.

Sillä aikaa oli kuljettu jo niin lähelle maata, ettei entisellä
suunnalla mitenkään olisi voitu päästä ohi saaren enemmän pohjois-
kuin eteläpuoleltakaan. Meri olisi saatu entistä enemmän sivusta ja
luukut olisivat entistä pikemmin avautuneet. Molemmilla kerroilla
oli laivan sisään tullut niin paljon vettä, ettei kolmatta luukun
avautumista voitu ajatellakaan. Pumpusta ei ollut mitään apua. Se ei
antanut vuotovedestä pisaraakaan takaisin. Viimeinen ehyt ison luukun
peite oli äskeisessä rytäkässä repeillyt ja vuoti lakkaamatta, sillä
myötäisessäkin kuohui meri yli laivan perältä keulaan, vaikka ei
sattunutkaan kansiluukkuihin niin ankarasti kuin sivulta tuleva meri,
sillä kajuutta murti sen voiman.

Maan läheisyyden vuoksi alkoi laine olla yhä jyrkempää, eikä ollut
mitään mahdollisuuksia kääntää laivaa mihinkään muuhun suuntaan, sillä
se olisi uponnut heti.

Tiedettiin -- ainakin laivan päämies ja molemmat perämiehet sen
tiesivät -- että edessä olevan saaren rannat nousevat merestä jyrkkinä
ja kallioisina ja niihin törmääminen on laivan ja sen miehistön varma
tuho muutamissa minuuteissa. Tiedettiin lisäksi sekin, että siellä ja
täällä kallioisten niemien lomissa on lahtia, joihin joutuminen voisi
tuoda pelastuksen ainakin laivan väestölle -- etenkin jos satutaan
kylän kohdalle, joka lienee jotenkin keulan suunnassa.

Näitä mietiskeli mielessään laivan päämies ja päätti ajaa maalle
mieluummin kuin upota selvällä meren selällä. Hän jätti peränpidon
luotettavimmalle miehelle ja läksi perämiehineen kajuuttaan
neuvottelemaan.

"Me mennään maalle nyt."

"Siltä se tuntuu."

"Piihin asettumisesta tai ankkurien heittämisestä ei olisi mitään
apua. Sitä pikemmin vain tuhouduttaisiin täällä ulkona. -- Minä olen
päättänytkin antaa mennä maalle. -- Mitä miehet tuumivat siitä?"

"Ei tässä näy muukaan auttavan."

Miehet panivat tupakan palamaan.

"Niin, ei tässä voi tehdä mitään muuta. -- Jaaha. Katsotaanpa milloin
se tärähtää." Päämies teki laskelmia. "Meillä on nyt ollut lähes puoli
tuntia kuuden ja puolen solmun vauhti. Siis vielä kolme meripenikulmaa
maalle -- korkeintaan, sillä virta vie meitä samaan suuntaan kuin
tuulikin, ja sen osuutta, joka voi olla suurikin, emme näissä oloissa
voi täsmälleen laskea. Maa voi olla hyvinkin lähellä. Ehkä jo kymmenen
minuutin perästä tärähtää. Ilmoittakaa siitä miehille ja pitäkää huoli
siitä, että jokainen pysyy perällä ja ettei kukaan mene skanssiin tai
muualle keulapuolelle, sillä kallioon tärähdettäessä voivat mastot
kaatua keulaan päin ja se olisi vaarallista niille, jotka sattuisivat
olemaan siellä päin. Sehän pitäisi olla selvä jokaiselle. No niin,
muutahan tässä ei olekaan tekemistä eikä sanomista. Ottakaa kellonne ja
rahanne ja menkää ylös."

Ukko itse jäi vielä hetkeksi kajuuttaan. Hän korjasi povitaskuunsa
laivan paperit ja rahat. Myöskin teki hänen mielensä pelastaa laivan
päiväkirja, mutta se ei sopinut mihinkään taskuun.

Kajuutassa oli lämmin. Sen seiniin ja kattoon rapisi, läiski ja kuohui
vesi lakkaamatta. Kuului myöskin joskus saumojen narahtelu, laivan
heiluessa aalloissa.

Päämies tupakoi äänettömänä ja synkkänä kiroillen sielussaan laivan
"juuttimaista isäntää" niinkuin hän sitä ajatuksissaan nimitti, joka
pelkästä saituudesta ei anna korjata laivan varusteita ja hankkia
mätien ja kuluneiden -- niinkuin nuokin luukkujen öljytetyt peiteressut
-- tilalle uutta, vaan pakottaa aina runsaamman ja runsaamman
saaliin himossa syysmyrskyilläkin kuormaamaan laivan syvemmälle
kuin turvallisuus vaatisi ja estää hankkimasta laivaan vanhempaa ja
luotettavampaa miehistöä.

Lamppu paloi kirkkaana ja heilui kantimissaan katossa. Sen vasket
välähtelivät kirkkaina.

Laivan vanha päämies veti vielä muutaman savun, kääri sitten
kaulaansa paksun villahuivin ja napitti huolellisesti ja levollisesti
öljytakkinsa, painoi öljylakin syvemmälle päähänsä ja alkoi
rauhallisesti nousta kannelle. "Eikö maata vieläkään näy?"

"Ei näy maata, eikä mitään."

"Eikö ole kuulunut sumusireeniä tai sumukelloa?"

"Ei ole kuulunut. Tässä onkin tuumittu, että jos jiikattaisiin
mersseilit ja mentäisiin vähän hiljemmin..."

"Se on turhaa. Jos satutaan kallioon, on sama, jos kuljetaan hiljaa
tai kovasti, ja jos satutaan laukuun kivikko- tai hietarantaan, on sen
parempi mitä kovempi on vauhti. Sen kovemmin juuttuu alus pohjilleen
ja kulkee mahdollisimman matalaan veteen, eikä käänny syrjittäin,
jolloinka se hajoaisi puolessa tunnissa. Antaa mennä vaan -- -- --"

Silloin se tärähti.

Rytisten kulki laiva vielä pari pituuttaan, sitten kallistui hiukan
ylihangan puolelle ja jäi paikalleen, keula paljon korkeammalla ja
perä vajonneena melkein kokonaan veden alle. Vain kajuutan katto jäi
näkyviin.

Heti kun laiva jäi paikalleen, syöksyi meri kauhealla voimalla sen yli,
pyyhkien perältä keulaan ja räiskyen kajuutan ja skanssin kohdalla
suihkuna ylös aina puoliväliin saalinkeja ja kaapaten mukaansa miehet,
joita se vyörytteli yli kajuutan, viskoi ketä vantteihin ja ketä
skanssin seiniin.

Vaistomaisesti tarttuivat miehet lähimpiin kiinteihin esineisiin, uivat
ja kahlasivat ja löysivät kukin itsensä seuraavalla laineen väliajalla
keulapakalla, jossa oli vähän kuivempaa. Suurimmat laineet kävivät
siitäkin yli.

Ketään ei ollut poissa.

Kaikki miehet olivat saapuvilla ja toistaiseksi ei hätää mitään.

Laineen tullessa tarttuivat miehet kiinni taakiin, raapalkkiin, kelaan
ja nakeleihin, ja niistä kaikin voimin pidellen onnistuivat säilymään
joutumatta laineen saaliiksi. Monikin sai nyt vasta huomata, kuinka
raju on hyökyaallon voima, tapellessaan sen kanssa "mies miestä
vastaan".

Pahinta oli, että rajuimpien hyökyjen mukana alkoi tulla myöskin
kajuutan ja skanssin ovia ja seiniä tai niiden kappaleita. Sai olla
varuillaan, sillä yksi ainoa isku olisi vienyt miehen tai pyyhkäissyt
mennessään montakin.

Lunta tuli yhä, ja ilma oli kylmä.

Jäsenet alkoivat kohmettua.

Laineiden väliajoilla hakkasivat miehet käsiään harteisiinsa ja
pysyivät edes jossakin määrin lämpiminä.

Näinä väliaikoina oli tilaisuus vilkaista myöskin maalle, joka häämötti
vain parin laivan pituuden päässä. Vasemmalla ja oikealla kohosivat
jyrkät ja korkeat vuoret ja suoraan edessä oli kylä. He olivat erään
reunimmaisen talon melkein ikkunan alla. He huusivat apua minkä
jaksoivat, mutta heidän äänensä katosi meren pauhinaan.

Laine tuli taas, ja silloin heittäytyivät kaikki pitkälleen pakalle ja
tarttuivat kiinni kaksin käsin mikä mistäkin.

       *       *       *       *       *

Maalla nukuttiin kaikessa rauhassa.

Vasta noin kolme tuntia myöhemmin käveli rantaan eräs vanha mies, joka
tavallisesti ei aamuyöstä saanut unta, katselemaan ilmaa.

Lumi pieksi hänen silmiään ja niitä kirveli, mutta hän ponnisteli
näköään minkä jaksoi saadakseen selville, mikä hänen silmiinsä kuvastui
mereltä, pimeää taivasta vasten. Näytti niinkuin siellä olisi ollut
purjeet ja mastot, pari kapeaa raakapurjetta ja mastot.

"Laiva pakana siinä taitaa olla kuin onkin!"

Heti seurasi myrskyn mylvinnässä pienoinen väliaika, ja silloin kantoi,
ranta-aittojen välissä tähystäjän korviin ihmisten huuto laivasta.

Hän huusi vastaan, mutta sitä ei kuultu, päättäen siitä, että laivasta
huudettiin yhä entiseen tapaan.

Hän haki lyhdyn ja näytti tulta.

Se vaikutti. Miehet laivassa älysivät, että heidät on huomattu, ja
lakkasivat huutamasta.

Pian oli koko kylän väki rannalla. Mitään ei toistaiseksi voitu
kuitenkaan tehdä kummallakaan puolella, ei maalla ja vielä vähemmin
laivassa.

Kului vielä neljä tuntia, ennenkuin rakettikanuuna liinoineen ja
liinalaatikkoineen ja raketteineen ja muine varusteineen oli ennätetty
maisin tuoda saaren pohjoispäästä ja kaikki ennätetty laittaa kuntoon.
Myrsky ei tällä aikaa ollut yhtään helpottanut, päinvastoin se aika
ajoin riehui entistä ankarammin.

Sähisten halkaisi voimakas raketti ilmaa ja lensi suuressa kaaressa yli
laivan häntänään kevyt liina, joka purkautuessaan ja raketin jälkeen
juostessaan pieksi laatikkonsa laitoja ja nappuloita.

Rakettiliina sekaantui ylös laivan takilaan. Se jäi riippumaan mastojen
väliin, välitaakin päälle.

Laivan miehistä ei kukaan voinut jättää keulapakkaa ja kiivetä ylös
selvittämään liinaa. Tuuli kuitenkin viskoi sitä ja lopulta onnistui
erään miehen kaapata se kouraansa. Yhteys maan kanssa oli saatu.

Maalla kiinnitettiin laivaan vedettäväksi liinaan paksu köysi ja taljat
ja taljanuorat, joiden varassa voitiin vetää pelastuskoria edestakaisin
maalta laivaan ja laivasta maalle. Laitteen toinen pää oli kiinni
laivan keulapakalla, keulataakissa, niin ylhäällä kuin suinkin, ja
toinen pää maalla.

Mies kerrallaan istui aina pelastettavista pelastuskoriin ja vedettiin
maalle.

Yksi enää näytti olevan laivassa.

Syntyi silmänräpäyksen kestävä seisahdus toiminnassa, kun kuultiin
jonkun siinä rannalla ensin sanovan: "Se on kapteeni", ja sitten
toimen: "Tässähän kapteeni jo on", ja sitten kolmannen vihaisesti
ärähtävän:

"Se on väärin, että kapteeni koettaa pelastaa oman nahkansa ennenkuin
kaikki muut ovat ensin päässeet maalle. Se osoittaa arkuutta ja
raukkamaisuutta ja jotakin muutakin vielä rumempaa!"

Kuului vain meren mylviminen ja sitten laivan päämiehen rauhalliset
sanat:

"Se oli erehdys."

Valkopartainen ja valkotukkainen ukko, laivan päämies, istui jälleen
pelastuskoriin ja lisäsi:

"Vetäkää minut takaisin laivaan."

"No kun nyt kerran on jo maalla, niin on. Ja jos se oli erehdys, niin
hyvä sillä", sanoi perämies ja kehoitti päämiestään nousemaan jälleen
maalle.

"Vetäkää, älkääkä kuluttako kallista aikaa joutaviin!" sanoi päämies,
ja lokit alkoivat pyöriä ja kori palasi hitaasti kuohujen läpi laivaan,
jossa siihen istui tähteenä ollut mies, laivan nuori ensimmäinen
perämies, ja hänet vedettiin maalle miltei kuoliaaksi kohmettuneena.
Kun hänet nostettiin korista, ei hän kyennyt nousemaan, vaan lysähti
kokoon teloille, josta hänet kannettiin lähitaloon lämpenemään ja
virkoamaan.

Kori meni tyhjänä uudestaan laivaan, jossa siihen istui laivan päämies.
Lokit alkoivat jälleen pyöriä ja hitaasti läksi kori viimeisine
pelastettavineen liikkeelle rantaa kohti.

Mutta silloin kohottautui laivan takaa pimeydestä laine, suurin
luultavasti koko sinä yönä. Maalla olijat jouduttivat vetämistään,
mutta kori oli ennättänyt tuskin ohi puolivälin, kun laine hyökkäsi sen
yli, heitteli sitä muutaman kerran köyden ympäri, jolloinka juoksevat
taljanuorat sekaantuivat ja kori ei liikahtanut enää puoleen eikä
toiseen.

Tuli kolmas ja neljäskin laine. Joku niistä viskasi koria toisakin päin
ympäri köyden, mutta ei se lähtenyt enää sittenkään kulkemaan.

Kun neljännen laineen jälkeen kori taas tuli näkyviin, parkaisivat
naiset, joita myöskin uteliaina oli rantaan tullut, kauhusta ja
käänsivät päänsä poispäin siitä tai peittivät kasvonsa käsillään, sillä
kori oli tyhjä.

       *       *       *       *       *

Kello kahdeksan tienoissa aamulla alkoi päivä hämärtää. Taivas selveni.
Lumipyry oli lakannut ja myrsky lientynyt.

Laineet vierivät vielä korkeina. Vallattomina ja villeinä ne
juoksentelivat laivan kannella, ikäänkuin nuuskien öisen riehumisensa
jälkiä.

Ja paljon siinä olikin niillä ihmeellistä katseltavaa:

Laivasta oli peräpeili poissa. Sai vain tulla täyttä kyytiä sisään
kuin avatusta portista ja juosta esteettömästi läpi kajuutan, jossa
oli vain sivuseinät ja katto, ja kurkistella sisään auki ammottavista
kansiluukuista ja taas karata läpi skanssin, jossa myös oli enää vain
sivuseinät ja katto. Hei miten on lystiä! Skanssista raapaistaan
mukaan yhtä ja toista, yksi koijan tolvana ja eräs merimieskirstu,
jotka ovat sinne unohtuneet muilta laineilta, ja viskataan ne yli
keulapakan ja keulan ja heittäydytään sitten itsekin aikamoisella
nurinnarin-kuperkeikalla alas ja annetaan aimo korvapuusti tuolle
uniselle ja surkealle pelastuskorille, joka siinä kiikkuu, milloin
vedessä, milloin ilmassa, valkeiksi kuluneissa köysissään, ja hyökätään
ylös maalle, jonka ranta pitkin pituuttaan on täynnä laivan sirpaleita
ja kuohuu valkeana nousevan auringon sitä kirkastaessa.

Pitkin aamupäivää vähenee laine. Harva ja laiska ummikas lotisee laivan
kannella.

Syyspäivä matelee kellertävänä, kelmeänä ja viluisena alhaalla etelässä.

Saarelaiset varustautuvat ottamaan laivasta märkää, mutta vielä
käyttökelpoista viljaa.



KUNINKAAN LUOTSI.


Jo kolmatta vuorokautta pysyi kaljaasi "MEREN POIKA" paikoillaan
Ristniemen edustalla aivan hengettömässä tyynessä. Laiva oli kuormattu
varpekanttaan myöten katukivillä, joita vietiin Viipuriin.

Oli valoisa kesäyö heinäkuun kolmatta päivää vasten vuonna
kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.

Kaikki purjeet oli nostettu, mutta ne olivat aivan joutilaina. Kolmeen
vuorokauteen ei alus ollut kulkenut pituuttaankaan purjeiden viemänä.
Kuljettiin vain minkä virta vei, ja se vei milloin sinne, milloin tänne.

Kerran jo oltiin sivu Ristniemen. Voimakas nousumeren virta kävi
lännestä itään, ja iloisena jo odoteltiin hyvää länsituulta, jonka
otaksuttiin tuon virran synnyttävän.

Erääseen aikaan, länsivirran vielä tuntuessa, alkoi lounaasta tulla
harva ummikas. "No nyt ei enää ole tuuli kaukana", sanottiin silloin
"Meren Pojan" kannella, ja mielet virkistyivät entistä enemmän.

Ummikas, niinkuin virtakin, loppuivat pian.

Missä lienee tuuli puhaltanut Valtiasmeressä tai Suomenlahden suulla,
puhaltanut aikansa ja sitten jälleen tyyntynyt sielläkin, ja ummikas
loppui, meri asettui jälleen peilikirkkaaksi ja virta alkoi käydä
päinvastaiseen suuntaan, idästä länteen, tai tarkemmin itäkoillisesta
länsilounaaseen, vieden "Meren Poikaa" kilometrin tunnissa pois päin
matkan päämäärästä.

Taivas oli pilvetön ja siellä loisti muutama harva kesätähti.

Merellä vilkkui tai näkyi seisovana tulena loistoja luodoilla
torneissaan.

Höyrylaivoja tuli ja meni rytisten ja velloen veden vähäksi aikaa
heilumaan. Joistakin kuului kolinaa, kun laivamiehet taljoissa
hilasivat ylös lämmityshuoneesta ison korillisen palaneen kivihiilen
kuonaa, jonka kumosivat yli partaan mereen. Komentosillalla seisoivat
ääneti laivan ohjaaja pyöräytellen ohjausrattia, luotsi ja perämies.
Höyrylaivojen merkkitulet pysyivät näkyvissä tunnin tai pari ja sitten
vähitellen hävisivät taivaanrannan taa uusien sieltä taas noustessa
esille.

Purjealukset, ja niitäkin oli monta, pysyivät uskollisesti paikoillaan
ja odottivat tuulta, tuulta mistäpäin hyvänsä.

Kun milloin raikas tuuli puhaltelee ja jos se on vähänkin liian heikko,
tai varsinkin jos se on hiukankin liian vastainen, syntyy kannella heti
nurinaa ja kiukkuisa mieliala puhkeaa sanoiksi: "Sais tuo nyt puhaltaa
vähän paremminkin yksin tein, kun kerranp uhaltaa!" tai: "Sais tuo
kääntyä nyt hiukan sopivammalle puolelle", mutta nyt, kun jo kolmatta
vuorokautta on ajettu virran viemänä, on purjealusten kansilla vain
yksi ainoa toivomus: "Sais tuo nyt vihoviimeinkin ruveta tuulemaan,
tuuli sitten mistä hyvänsä ja minkä verran hyvänsä!"

Toistaiseksi ei ollut minkäänlaisia toiveita tuulen suhteen.

"Meren Pojan" muu väki makasi kajuutassa sikeimmässä unessaan.

Ilma oli lämmin ja siellä he kuorsasivat huolettomina ja kylläisinä
vahvan ilta-aterian ja teen jälkeen.

Vanhalla Heikin Villellä oli vahtivuoro ja hän istui yksin joutilaan
ohjausratin ääressä ja poltti puolihereillä piippuaan, joka oli
vasemmassa kädessä.

Sen kyynärpää nojasi polveen. Oikea käsi lepäsi ohjausratilla.

Kajuutassa naksutti kello, joka lähestyi yhtä, ja palaa siristeli
siellä myös öljylamppu kompassin läheisyydessä, joka näkyi alhaalta
ohjausratin edessä olevan yksiruutuisen ikkunan läpi.

Lieneekö Ville nähnyt unta, vai puolihereilläkö hänen ajatuksensa
vaeltelivat niin syvällä ja kaukana.

Hän tunsi elävänsä jälleen varhaisimpia lapsuusvuosiaan. Niistä selveni
selvenemistään kirkkaammaksi eräs kuva, jonka ympäriltä kaikki muu
vähitellen katosi. Istutaan talvi-iltana kotona tuvassa pärevalkean
ääressä. Isoisävainaja on harvinaisen hyvällä tuulella. Vaskisankaisine
silmälaseineen ja valkeine partoineen hän parsii verkkoa ja kertoo
pojanpojilleen, miten hänen isävainajansa kerran oli -- kuninkaan
luotsina...

-- Kuninkaan luotsina?!

-- Niin. Kuninkaan luotsina -- niin niin.

       *       *       *       *       *

Siitä on jo monta vuotta.

Ruotsi ja Venäjä olivat sodassa.

Missä lienevät ensin keväällä tapelleet sotalaivoineen lännempänä,
Viron rannoilla, jossakin Paltiskin puolella. Virossakävijät toivat
niistä aina tietoja, kamalia huhuja, jotka toivat, pelkoa ja
rauhattomuutta saarikansan keskuuteen. Kukaan ei uskaltanut liikkua
vesillä, ei kalanpyynnissä eikä muuten, ja nälkä uhkasi tulla
seuraavaksi talveksi joka taloon.

Juhannuksen tienoissa kuului mereltä alituista tykkien jyrinää milloin
lännestä, milloin idästä.

Vähän väliä purjehti tästäkin saaren ohi toisiaan takaa-ajavia laivoja
itäänpäin. Takaa-ajaja ampui minkä ennätti ja sytytti ajettavat usein
tuleen ja poltti. Ihmisiä hyppi silloin niistä tulta pakoon ja vajosi
pohjaan.

Kuka niitä ennätti auttaa!

Välistä upposi laiva väkineen, milloin takaa-ajaja, milloin ajettu.

Ajettuja olivat venäläiset, jotka pakenivat minkä ennättivät patterien
suojaan Uuraaseen jossa silloin venäläiset olivat isäntiä, ja
Retusaareen.

Lopulta tuli lännestä koko Ruotsin laivasto Kuningas itse, Kustaa mikä
lienee ollut nimeltään, oli uljaalla jaalallaan siinä mukana.

Jaa'a! Sellaista jaalaa ei ole näillä vesillä ennen nähty eikä kuultu.

Sillä ei kuulema kukaan muu koskaan purjehtinut kuin kuningas itse.

Pelkkiä kreivejä ja ruhtinaita ja amiraaleja kuului olleen väki siinä
jaalassa kokista aina päämieheen asti.

Pelkkää kultaa ja kirkkaaksi hiottua vaskea oli hohtanut kaikkialta.

Mastojen nupit ja keulakoristeet olivat olleet puhdasta kultaa...
Ankkuriketjut ja ankkurit pronssia... Lieneekö rautaa tai terästä ollut
kuin kompassin neula...

Kaikki välkkyi kauniilta silmissä kuin nouseva aurinko.

Tavallinen talonpoika, kalastaja tai merimies, ei kuulema saanut mennä
likellekään koko jaalaa. Kaukaa vain sai katsella, mutta älä koske
kädellä ja älä astu jalalla sen puhtaalle kannelle.

Lieneekö edes sitä tekemässä ollut ainoaakaan tavallista alhaista
ihmistä!

Etupäässä oli kulkenut rinnakkain mahtavina kuin meren kuningattaret,
puhkoen leveillä ryntäillään aaltoja, kaksi niin vallattoman suurta
linjalaivaa, leepurjeetkin nostettuina, ja heti kolmantena se kuninkaan
jaala ja sitten vanavesijadassa kaikki ne muut laivat -- Jumala sen
enää muistaa kuinka monta.

Maan sivussa, kylän edessä, oli ollut ankkurissa kymmenkunta venäläistä
sotalaivaa vahdissa. Ne olivat kuulema olleet siinä uskossa, että
Ruotsin kuninkaan laivasto menee pitkin saaristoa ja tulee ulos mereen
vasta Vehkalahden kohdalta, Ulkotammion kautta, lähteäkseen sitten
Koivistolle ja sieltä Viipuriin päin, jonne matkalla Ruotsin muu
meriväki edeltä jo oli mennyt. Venäläiset odottivat kuninkaallista
laivastoa ja ajattelivat sitten jossakin Somerin ja Koiviston välillä
hyökätä ruotsalaisten selkään. Retusaaresta piti tulla Venäjän
merivoimien pääjoukot ja asettua ruotsalaisten eteen poikkiteloin
Koiviston ulkopuolelle ja tuhota kuninkaallinen laivasto ja viedä
kuningas Venäjälle vangiksi.

Venäläiset olivat ensin merimiesten tapaan luoviskelleet maan alla pari
päivää ja pitäneet hyvää vahtia, mutta kun ruotsalaisia ei alkanut
kuulua, olivat he panneet ankkuriin siihen kylän alle ja ruvenneet
ryyppäämään ja ryypänneet koko seuraavan yön.

Pari kertaa yön kuluessa olivat käyneet maissa muka naisia hakemassa
laivoihinsa iloa lisäämään, mutta olivatkos ne siinä enää saatavissa!
Koko kylä oli autio, sillä kaikki olivat jättäneet kotinsa ja menneet
asumaan mikä minnekin vuorten luoliin. Meidän väki oli löytänyt sopivan
ja hyvän asuinpaikan eräissä luolissa Kumpelkallion itäsyrjässä, josta
oli laaja ja hyvä näköala kaakkoon, itään ja pohjoiseen.

Siinä se venäläinen laivastokin oli meidän silmiemme alla kuin
lautasella, mutta meitä ei nähnyt kukaan.

Edellisen yön kemutko lienevät vaikuttaneet, että venäläiset pitivät
sinä aamupäivänä tuskin mitään vahtia, sillä kun ruotsalaiset täysin
purjein ja aivan odottamatta ilmaantuivat näkyviin Hirskallion takaa,
ällistyivät venäläiset ja hämmästyivät ja kauhistuivat niin pahoin,
ettei kukaan ajatellut tykkien ääreen menoa, vaan kaikki syöksyivät
suinpäin avaamaan purjeita ja kelaamaan ylös ankkureita. Huhuiltiin,
että itse amiraalitkin vetivät purjenuorista niin innokkaasti, että
ohut nahankelmu heidän kämmenistään oli liuonnut kokoon kuin kuori
keväisestä pajun varvusta, ja eipä tuosta ollut lukuakaan, sillä
kilkin ruokaa, eikä suinkaan rasvatonta, heistä ennen iltaa tuli
jokaisesta, niin monta kuin heitä olikin, kun ruotsalainen ei jäänyt
siihen odottamaan heidän lähtöään, vaan purjehti ensin aivan lähelle
ja antoi sitten laivojensa juosta päin tuulta ja täräytti sitten
kaikkien laivojensa kaikilla koko kupeen kolmilla hammasriveillä niin
että kalliotkin tärähtelivät, ja joka luoti osui, ja pyllähtelivät
venäläisten laivat mikä perä, mikä keula edellä pohjaan lekuttavin
purjein ja kirjavin lipuin kuin mitkäkin varikset. Ja kun sauhu painui
jälleen tuulen mukana pitkin meren pintaa itäänpäin, ei venäläisten
laivojen paikalla enää muuta näkynyt kuin laari meri. Ei sitä laiva
monta kertaa niin vaan ankkurissa maaten uppoa, mutta nämä kymmenkunta
upposivat kaikki ääntä päästämättä.

Ruotsalaisistakin laivoista soudettiin maalle heti veneillä hakemaan,
ei naisia vaan miehiä, luotseja sotalaivoihin.

Siihen aikaan ei tunnettu tuota nykyistä Ristniemen väylää, suorinta
tietä merestä Viipuriin, vaan kaikki laivat purjehtivat Viipuriin
Koiviston kautta ja eivätkö liene purjehtineet jo Noan ajoista asti.
Sille tielle olisivat ne ottaneet luotseja, mutta eivät saaneet kuin
yhden miehen, isävainajan, joka siihen aikaan oli parhaissa voimissaan
ja läksi ylpeyksissään ja rohkeuksissaan kylän rantaan pälyilemään,
mitä tuleman piti, ja joutui niin ainoana miehenä ruotsalaisten
kynsiin, jotka sitten veivät hänet luotsiksi toiseen etumaisista
linjalaivoista. "ROHKEUS" oli sen nimi ollut selvällä suomen kielellä,
ja suomalainen siinä oli ollut väkikin.

Perästäpäin oli selvennyt, että oli niissä suomalaisia miehiä kaikissa
laivoissa ja joku suomalainen herra siinä kuninkaan jaalassakin.
Varsinkin hyökkäys- eli enträysmiehet olivat olleet suomalaisia. Niiksi
valittiinkin tavallisesti kaikkein rohkeimmat, omasta hengestään
välittämättömimmät ja raitisluontoisimmat miehet. Joka laivassa
ne olivat jaetut kolmeen parveen, kolme- tai neljäkymmentä miestä
parvessa, ja hyökkäsivät enträysupseeriensa johdolla parvittain
vihollislaivaan, joka ensin oli saatu enträyskoukuilla vangituksi.
Aseina heillä olivat keveänlaiset enträyskirveet, joissa oli ohuet
leveät terät ja hamarapuolella kuuden tuuman pituiset käyrät piikit.
Vihollislaivaan hyökätessä lyötiin milloin terällä, joka oli hiottu
teräväksi kuin lasi, milloin piikillä -- aina asianhaarain mukaan.

Saatuaan luotsin purjehti Ruotsin kuninkaallinen laivasto navakan
länsituulen puhaltaessa joka purjeeseen Koivistolle, josta otettiin
lisää luotseja ja lähdettiin yhtäpäätä kohti Viipuria, joka päätettiin
ottaa väkirynnäköllä takaisin pois venäläisiltä vielä ennen seuraavan
päivän nousua, mutta jo Uuraassa nousikin tie pystyyn. Sieltä syöksyi
tulta ja luoteja vastaan joka niemen nenästä ja venäläisistä laivoista,
jotka olivat sinne ennättäneet paeta.

Useiden turhien yritysten perästä, verissä päin ja menetettyään monta
laivaa palaneina ja uponneina, yrittivät ruotsalaiset perääntyä
takaisin merelle, mutta kun oli päästy Tuppurasta ja lähestyttiin
Alvatinnientä, nähtiin monta kertaa suuremman venäläisen laivaston
risteilevän Koivistolla sulkien ruotsalaisilta kokonaan paluutien.

Tämä venäläinen laivasto, jonka olemassaolosta ei ruotsalaisilla ollut
mitään tietoa, oli salakavalasti piileskellyt Retusaaressa ja nyt
sopivalla hetkellä ilmaantunut amiraalinsa -- jonka nimi kuului olleen
Tshitshakov tai jotain sinnepäin -- johdolla Koivistolle, jossa se nyt
taisteluvalmiina odotteli.

-- No mitäs kummaa nyt tehdään, pojat! oli silloin huudahtanut Ruotsin
kuningas, se Kolmas Kustaa, ja pannut herrat tiukalle siitä, että oli
hankittu huonosti tietoja vihollisen liikkeistä.

Kolme amiraalia oli kuningas vedättänyt heti "Rohkeus"-fregatin
mesaanimersiraa'an nokkaan kuivamaan.

Se olikin erikoinen kunniapaikka, johonka vain suurimmat herrat
pääsivät. Tavallisia laivamiehiä ripustettiinkin vokkaraa'an nokkiin,
perämiehiä ja puosuja isonmaston raakoihin ja kokki sai tyytyä
jaagaripuomin kärkeen, jolloin sinne väliaikaisesti hänen tarpeikseen
vietiin vokkapurjeen viimeksi jalusnuorana ollut halssi.

Niin, sellaista oli ennen merellä.

Ilmankos se Jesus Siirakinpoikakin jo sanoo, että "jotka merellä
vaeltavat, ne juttelevat sen vaaroista, ja me, jotka sitä kuuntelemme,
ihmettelemme, sillä siellä ovat kamalat ihmeet, moninaiset eläimet ja
valaskalat ja niiden keskellä he purjehtivat".

Vähän siinä oli tilaa luoviskella, mutta ei muukaan auttanut.

Joka päivä kävi venäläisiä herroja kehoittamassa antautumaan.

Öisin sousi venäläisistä laivoista salaa veneitä ruotsalaisten laivojen
kupeelle puhuttelemaan miehistöä.

Niissä oli Inkerin suomalaisia, joiden kanssa sopi puhua.

Ja niilläkös suu kävi!

Ei muuta kuin kuuntele valmista vain!

Matelivat öisin jo aina skansseihin asti ja selittivät ja
maanittelivat, että jos ruotsalaiset antautuvat hyvällä, lasketaan
ainakin tavalliset matruusit ja enträysmiehet kukin kotiinsa ja
annetaan hyvästi rahaa mukaan, mutta jos pahoja mielessään hautovat ja
tottelevat kuningasta, joka on tuhma ja itsepäinen, ei elävänä pääse
näiltä vesiltä yksikään, oli sitten herra tai narri.

Sitten eräänä aamuna, kun juomavesi ja ruokavarat alkoivat loppua, ja
kun niistä jo oli koko tämän piirityksen ajan ollut kova puute, syntyi
miehistössä julkista nurinaa, ja kun aamiaisen lähetessä ilmoitettiin,
että täst'edes annetaan ruokaa vain kerran päivässä, kello kuusi
illalla, ja vettä vain joka toinen päivä, syntyi ilmikapina joka
laivalla. Se päättyi kuitenkin siihen, että jokaisen laivan raakojen
nokkiin kohosi mies siellä ja toinen täällä, jotka muutaman kerran
sätkyttelivät käsiään ja jalkojaan ja sitten jäivät hiljaa riippumaan.

Vähemmän syylliset vedettiin köydessä kölin alitse.

Siinäkin laivassa, jonka nimi oli "Rohkeus" ja jossa isävainaja oli
luotsina, vedettiin kölin alitse kymmenen enträysmiestä, ja kun ne
nostettiin toinen toisensa perään jälleen kannelle, virkosi niistä
eloon vain yksi. Toiset jäivät kuoliaiksi ja viskattiin yli partaan
mereen.

Se eloon vironnut oli kalpea ja hampaat löivät yhteen vilusta ja se
karttoi muita.

Seisoi vain vokkamastoon nojaten ääneti ja vapisi vilusta ja oli synkän
näköinen.

Toiset pelkäsivät, että se menettää järkensä, jos se saa noin yksin
mietiskellä -- niin oli monelle käynytkin -- ja siitä syystä eräät
vanhemmat miehet menivät sitä lohduttamaan:

-- Hooo! Mitä tämä nyt on! Kunnia se on miehelle, että hänet on vedetty
kölin alitse ja jäänyt sittenkin eloon! Ei sitä sellaista temppua kuka
tahansa kestäkään, niinkuin tässä vast'ikään selvästi nähtiin! Eivät
ne olleet ne toisetkaan mitään naukumamman poikia, mutta nirri meni
kultakin kuin haililta!

Sitten alkoi yksi ja toinen parhaista ja vanhimmista miehistä kehua,
että on sitä hänetkin kerran vedetty sotafregatin kölin alitse. "Jaa'a!
Eikä niitä kunnon matruuseja muuten saadakaan! Pamppu ja korvatillikat,
ne ovat vain alokkaita varten, milloin nämä ovat kovapäisiä ja huonoja
oppimaan. Parhaat miehet on vedetty kölin alitse ja vielä paremmat
pantu kuivamaan raa'an nokkiin, mistä on vain se vahinko, ettei
niistä ainoakaan tavallisesti enää virkoa, muuten saataisiin laivaan
miehiä, jotka olisivat ylimatruuseja, sellaisia, joihin ei enää pysty
enträyskirves, ei tuli eikä vesi eikä mikään. On sitä kuulema joskus
nähty sitäkin, ennen vanhaan."

Niin puhelivat lohduttajat, ja jo alkoivat kölin alitse juurikaan
vedetyn silmät elää, ja näki jo selvästi, että mies rupeaa saamaan
entisen raittiin luontonsa jälleen takaisin.

Sitten löi hän lämmitäkseen muutaman kerran käsiä harteisiinsa,
pyörähti ympäri ja hihkaisi: "Hei pojat! Mitä me ryssistä välitetään!"
ja hyppäsi kannella tasajalkaa, nauroi ja oli niinkuin ennenkin.

Sinäkin iltana tuli venäläisiä maanitteluveneitä, mutta niitä ei enää
kuultu. Taljoilla vedettiin laivan pohjalta noin viiden leiviskän
painoisia pohjakuormakiviä, jotka äänettömästä päästä vieritettiin
ylimmästä tykkiportista alas veneisiin, yksi kuhunkin ja kuului
alhaalta ensin "räiskis ja roiskis" ja sitten "puli puli" ja sitten
muutaman kerran "slavabohu" ja sitten ei mitään.

Seuraavana aamuna puhalteli navakka koillistuuli.

Etelästä, Koivistolta, luovi ruotsalaisia kohti uljas loistojaala,
jolla tuli joku korkea-arvoinen venäläinen lähettiläs. Valkea
rauhanlippu liehui sen keulamastossa ja se laskettiin tulemaan aivan
liki.

Kuninkaan lippu liehui "Rohkeuden" isossamastossa, sillä kuningas
oli juuri ikään soudattanut itsensä sinne ja piti amiraaleineen
suurneuvottelua peräkannella, kun venäläisten lähettiläs nousi yli
partaan.

Päästyään kuninkaan puheille ilmoitti lähettiläs, että tänään hänen
päällikkönsä ja herransa, amiraali Tshitshakov (tai jotain sinnepäin)
oli päättänyt lopettaa tämän narrinpelin, ja kun Jumala on nyt
antanut kauniin ilman ja navakan koillistuulen, lähtee venäläinen
laivasto Uuraasta ja hyökkää myötätuulta ruotsalaisten niskaan. Kun
venäläisillä on, paitsi moninkertaista ylivoimaa laivojen, mitä tulee
miesten ja tykkien lukumäärään, sekä myös Jumalan tänään antamat
luonnonvoimat puolellaan, on taistelun tulos ilman muuta edeltäkäsin
selvä ja ratkaistaan ennenkuin äskettäin noussut päivä on päässyt
korkeimmilleen, ja olisi kuninkaan, turhan ja ilmeisesti kevytmielisen
verenvuodatuksen välttämiseksi, antauduttava laivoineen ja väkineen
heti ja olisi kuninkaan paikalla seurattava lähettilästä alas jaalaan
ja sillä Koivistolle, jossa amiraali Tshitshakov on antanut valmistaa
laivassaan kuntoon komean hytin kuninkaallista vankiaan varten.

Niin sanoen kumarsi lähettiläs kuninkaalle ja viittasi kädellään
jaalaansa.

Silloin ärjäisi kuningas lähettiläälle:

-- Sinä seuraat minua, enkä minä sinua! ja antoi teljetä lähettilään
skanssiin, keulakannelle.

Se oli miehistä mieleen, ja he sanoivat: "Tämä kuningas vasta on
poikaa!" ja huusivat niin että sen taisivat kuulla ryssät ei ainoastaan
Viipurissa ja Koivistolla ja niillä tienoin, vaan vielä Pietarissakin:
"Hurraa" ja: "Eläköön kuningas, eläköön kuningas!"

Sitten kutsui kuningas isävainajan, joka oli siinä laivassa luotsina,
sinne puolikannelle, laivan perälle amiraalien ja muiden korkeiden
herrojen keskeen, ja sanoi hänelle selvillä suomensanoilla:

-- Nyt me lähdetään. Tiedätkö sinä mitään muuta tietä täältä ulos kuin
Koiviston kautta?

-- Tiedän kyllä. Rannikkoväylän tuolta Ristniemen ohi, mutta se on
täynnä kareja ja matalikkoja, eikä sieltä ole isommat laivat koskaan
ennen kulkeneet, eivät muut kuin saarelaisjaalat ja kalastajaveneet.

-- No, eikö siellä ole vettä tämänlaisten laivain uida?

-- On kyllä, mutta väylä on ahdas ja mutkikas, eikä siellä ole mitään
merimerkkejä.

-- Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle... Sitten viittasi kuningas
erääseen raa'an nokassa riippujaan ja jatkoi:

-- Sinä viet nyt meidät Ristniemen kautta ulos, ja jos tämä laiva
kerrankaan raapaisee pohjaa, riiput sinä auttamattomasti tuolla raa'an
nokassa, mutta jos kunnialla teet tehtäväsi ja kuljetat selviä vesiä
pitkin, saat rahaa ja kunniaa minkä osaat itse valita. Tartu kiinni
ohjausrattiin!

Jo olikin kiire, sillä hyvää myötäistä tulivat Tuppuran takaa näkyviin
venäläisten purjeet.

Kuninkaan määräyksestä Ruotsin laivasto ohjasi myös ensin myötäistä,
kohti Koiviston salmea. Sikäli kuin venäläiset tippuivat ulos
Tuppuran salmesta, asettuivat ne taistelujärjestykseen ja seurasivat
ruotsalaisten kintereillä, luullen näiden todella koettavan heidän
mielestään ainoaa epätoivoista keinoa: murtautua läpi Koiviston salmen.

Tällä välin laitettiin ruotsalaisia polttolaivoja kuntoon, ja kun oli
päästy lähelle Alvatinnientä, jonka takaa parhaan ampumamatkan päässä
tulla viiletti sivutuulta Koivistolla ollut venäläinen laivasto-osasto
sulkeakseen ruotsalaisten tien, ohjattiin, venäläisten suureksi
hämmästykseksi, ruotsalainenkin laivasto suuressa komeassa kaaressa ja
vanavesilinjassa oikealle ja jouduttiin samansuuntaiseksi tuulen alla
olevan venäläisen linjan kanssa.

Antamatta ensimmäistä enemmän kuin viimeistäkään sananvuoroa
venäläisille laukaisivat ruotsalaiset alihangan puoleiset tykkinsä
ja antoivat venäläiselle koko kupeellaan aikamoisen luotituiskun.
Osa luodeista pausahteli veteen, osa lensi yli, mutta sangen monet
sattuivat maaliinsa, ja moni masto- ja raakarikkoinen venäläinen ohjasi
jo myötäistä pakoon. Savu painui tuulen mukana pitkin meren pintaa
suoraan venäläisten silmille, ja heidän oli siis mahdoton tähdätä.
Siitä huolimatta hekin laukaisivat, mutta osa luodeista sattui heidän
omiin, Uuraasta tuleviin hyökkääviin laivoihinsa. Näille taas oli
ruotsalaisten liike aivan odottamaton, eivätkä he voineet niin äkkiä
muuttaa järjestystään, ja kun ne myötäistä lähestyivät keulat päin
vihollista, eivät ne voineet toistaiseksi ampua ensinkään.

Ne liukuivat pitkän matkaa viimeisen ruotsalaisen laivan perän takaa
ohi ja sekaantuivat polttolaivoihin, jotka juuri oli päästetty
valloilleen. Muutamia ruotsalaisten omiakin laivoja sekaantui näihin
polttolaivoihin ja paloi venäläisten kanssa yhdessä.

Polttolaivoihin oli kaadettu kuhunkin useita tynnyrillisiä tervaa
ja sisään asetettu suuret määrät tervan sekaisia olkia, joista
palaessa läksi hirvittävän paksu savu, joka painui Koivistolta
tulleen venäläisen laivasto-osaston päälle ja kietoi sen kokonaan
sisäänsä. Palavat laivat ajettuivat lisäksi päälle ja levittivät
tulta laivasta laivaan, ja ennenkuin vihollisen laivasto selvisi
siitä jälleen kirkkaaseen ilmaan ja voi tehdä huomioita ympärilleen,
purjehti ruotsalainen laivasto jo täyttä vauhtia ja jokainen purje
tuulessa ennen tuntematonta väylää ohi Ristniemen, lounaaseen, kohti
vapaata merta. Sieltä se vielä mennessään anteli kolmirivisistään
yhteislaukauksia jäähyväisiksi venäläisille, joista osa oli jo
selvinnyt ensi pökerryksistään ja ryhtyi ajamaan vihollista takaa,
mutta muutamain laivain ajettua karille Ristniemen edustalla peräytyi
takaisin Koivistolle.

Oltiin jo lännen puolella Somerin.

Koillisesta nousi yhä yli taivaanrannan sankkoja savupatsaita, mutta
ainoaakaan takaa-ajajan purjetta ei enää näkynyt.

"Rohkeasta" laskettiin vene vesille ja kolmen päivän eväs, purjeet ja
airopari ja viimeiseksi venäläisten lähettiläs.

Ennenkuin veneen pesti irroitettiin laivasta, huusi kuningas alas sille
lähettiläälle:

"Sano terveisiä Tshitshakovillesi, jos omiesi pariin pääset, ja ilmoita,
että kyllä minä ennen tämän kesän loppua tulen vielä perimään sen
minulle varatun hytin hänen amiraalilaivassaan. Olkoon varma siitä!
Jumala kanssasi!"

Sitten hän lisäsi miehille, jotka pitivät naakelin ympärillä kiinni
veneen pestiä: "Antakaa mennä!", jolloin miehet viskasivat pestin alas
ja vene lähettiläineen jäi kiikkumaan kuin alli aalloille. Kaikkien
laivojen purjehdittua ohi nähtiin veneeseen kohoavan purjeen ja se
alkoi luoviskella Koivistoa kohti...

       *       *       *       *       *

Lempeäloisteiset kesäyön tähdet olivat kaikki jo sammuneet.

Koillisessa kohosi merestä näkyviin vaskelta hohtava auringon reuna.

Loistot sammuivat luodoilla olevissa torneissaan.

Hylkeet ja hallit nousivat yökalastuksensa jälkeen luodoille ja
kareille suurin parvin ja tappelivat ahtaasta makuutilasta.

Ne alkoivat huutaa ja parkua.

Jotkut valittivat kuin itkevät lapset.

Jotkut ulvoivat kuin koirat.

Joidenkin ääni muistutti naisten laulua ja toisten taas miesten
kiljumista rantakäräjillä, ja jotkut mörisivät kuin vihaiset sonnit.

Ville heräsi joutilaan ohjausrattinsa ääressä näihin ääniin täyteen
tajuntaansa ja säpsähtäen vilkaisi taakseen, sillä kaiken aikaa hänestä
oli tuntunut kuin hänen isoisänsä olisi seisonut siinä aivan hänen
takanaan ja äänettömällä äänellä, mutta niin, että hän ymmärsi jokaisen
sanan, kertonut noita satavuotisia muistoja kuninkaan luotsista.

Niin!

Satavuotisia ne muistot totisesti olivatkin sillä olihan silloin
heinäkuun kolmas vuonna seitsemäntoista sataa ja yhdeksänkymmentä, ja
nyt parhaillaan nousee siinä merestä päivä joka on heinäkuun kolmas
vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.



ITAN KUOLEMA.


Siitä nelimiehisestä veljesparvesta, johon Liiva-Simo kuuluu, on Itan
kuoleman jälkeen enää elossa vain yksi, nimittäin Simo, joka on nuorin.

Itta oli vanhin veljeksistä, kuollessaan muutamia kuukausia vaille
seitsemänkymmentä.

Ulkomuodosta päättäen ei kukaan arvannut Itan ikää oikein.

Ne, jotka katsoivat hänen valkeaa partaansa ja näkivät hänen kaljun,
kiiltävän päälakensa, jota ympäröi valkea hiusseppel, arvostelivat
hänen ikänsä kymmenen vuotta liian korkeaksi, ja ne, jotka kiinnittivät
huomionsa ainoastaan hänen punakkaan, leveään ja lihavahkoon naamaansa
ja hänen pirteisiin, toisinaan äkäisiin, mutta melkein aina viekkaisiin
silmiinsä ja yhä vielä hyvin säilyneisiin niin ruumiin kuin hengen
voimiinsa, erehtyivät pitämään häntä kymmenen vuotta nuorempana kuin
olikaan.

Joistakin syistä (jotka eivät kuulu tähän) vanheni hän siksi, mikä
hän oli, jo noin viidenkuudetta ikäisenä -- tarkemmin: viidenkymmenen
ja viidenkuudetta välillä. Jos parta ja tukka olisivat pitäneet
värinsä, olisi häntä kuolemaansa asti luultu korkeintaan viidenviidettä
vanhaksi. Itta oli purjehtija.

Hänellä oli jahti, niinkuin Simollakin. Lieneekö johtunut
hänen kummallisesta luonteestaan ja tavallista vilkkaammasta
mielikuvituksestaan vai tilapäisestä humaluushulluttelusta, vai
kaikista niistä yhteensä, sekin omituinen tapaus, jolle koko saari
ja miltei kaikki Suomenlahden rannoilla ja saarilla asuvat ihmiset
aikoinaan nauroivat paljon ja josta toisinaan yhä vieläkin puhetta
syntyy.

Tapaus oli nimittäin outo ja ennen kuulumaton. Se poikkesi kokonaan
siitä, mihin oli totuttu sekä selväpäisten että humalaistenkin
kesken. Korkeintaan olisi joku mielipuoli niin tehnyt, mutta Ittapa
ei ollutkaan mikään mielipuoli. Tuskin kukaan oli niin täysinäinen
mielensä puolesta kuin hän. Rantakäräjillä naurettiin hänen
sukkelasanaisille arvosteluilleen ja kunnioitettiin hänen lausuntojaan
hintojen nousuista ja laskuista, ilmoista ynnä muusta.

Kuinka paljon hilpeyttä ja kevyttä iloa herättikään eräs hänen sanansa
-- pätsähdyksensä, niinkuin hänen hassunkurisia ilakoimisiaan ja
sanonnaisiaan tavallisesti nimitettiin -- eräissä jonkun vanhuuttaan
kuolleen saidan sukulaisen hautajaisissa. Itta kohotti lusikkansa ja
lausui: "No hyvää päivää hernekulta! Missä sinä olet koko päivän ollut,
kun en minä sinua ole löytänyt, vaikka olen kuinka etsinyt ja etsinyt?"

Voi sitä iloa, mikä siitä seurasi! Se oli yhtä hihitystä ja hahatusta,
niin ettei syönnistäkään enää tahtonut mitään tulla, ja rakkaan
vainajan, sureminen oli unohtua kokonaan.

Kaikki nauroivat ihan katketakseen, ja vielä sitä iloa riitti
seuraavaksikin päiväksi, ja remahteli se uuteen liekkiin siellä ja
täällä, levitessään pitkin seuraavaa viikkoa talosta taloon ja lopulta
toiseenkin kylään ja kytien vuosikausia ja taas leimahtaen ilmiliekkiin
jonkun sattumalta mainitessa: "No hyvää päivää hernekulta..."

Eikä siitä loukkaantunut kukaan, vaikka olikin hautajaiset. Leskikin,
talon vanha emäntä, joka niitä hautajaisia miesvainajalleen pitikin ja
joka oli hyvin vanha, huulet painuneet hampaattomaan suuhun, nauroi
vesissä silmin Itan sukkeluudelle eikä ottanut sitä ensinkään pahaksi,
vaan sanoi:

"Tuo Itta se osaa aina pätsähytellä!"

Ei se Itta hullu ollut eikä häntä hulluna pidettykään, mutta hän oli
aina pienessä, ja väliin suuressakin humalassa ja lisäksi iloinen
luonnoltaan ja koirankuria täynnä koko mies.

Kaikki pelkäsivät joutuvansa hänen hampaisiinsa ja nauroivat hänen
jutuilleen ja teoilleen pysyäkseen hänen suosiossaan.

Mutta eivätpäs pelänneet kerran eräänä kesänä, jo monta vuotta sitten,
tuolla luvalla, meren rannalla, muutamat naiset, jotka olivat siellä
vaatteita huuhtomassa.

Itan talo oli siinä aivan rannassa. Ikkunastaan hän näki naiset, jotka
olivat vaatteita huuhtomassa. Heitä oli neljä, kaikki nuoria ja iloa
täynnä.

Ittaa harmitti.

Vähän väliä hän kävi ikkunan ääreen.

Yhä vain ne siellä nauravat ja juttelevat, eikä työstä näytä tulevan
tuon taivaallista.

Sitä ovat ne tehneet jo koko aamun.

Välillä yrittävät vähän työtäkin.

Heillä on jaloissaan pitkävartiset, vettäpitävät kalastajasaappaat ja
edessään pitkät, kaulaan asti ulottuvat, keltaiset, välkkyvät, öljytyt
esiliinat.

Korista he ottavat valkeita pestyjä vaatteita, kahlaavat helmoineen
syvälle veteen, jossa upottavat huuhdottavan ja huiskuttavat sitä
ankarasti kahden puolen.

Mutta sitä ei kestä kauan.

Joku on taas alkanut jonkin jutun.

Kiertäen kuivaksi huuhdellun vaatteen kahlaavat toisetkin jälleen
kuivalle, viskaavat kierretyn valmiiksi pestyjen koriin, jonka sisällys
kasvaa sangen hitaasti, ja sitten ne joutavat taas kerääntyvät yhteen
ryhmään ja hihittävät minkä jaksavat ja toisinaan nauravat, nauravat
jumalattomat ihan ulvoen.

On niillä nyt juttuamista!

Sitä on jatkunut taaskin ainakin tunnin -- puoli tuntia kuitenkin.

Jo loppuu Itan kärsivällisyys.

"Ei tuota viitsi enää mikään katsella!" mörähtää hän ja päättää
lopettaa ainakin täksi päiväksi heidän inhoittavan kikatuksensa.

Itta kokoaa tuvasta muutamia tuoleja, neljä kappaletta, kaksi
kumpaankin käteensä, ja vie ne rantaan, jossa asettaa yhden tuolin
kunkin naisen taa ja sanoo:

"No istukaahan toki, ettehän te jaksa koko päivää seisoa kuitenkaan."

Läheisellä luotsisillalla oli parhaillaan liuta miehiä rantakäräjillä,
ja nämä näkivät kaiken ja ymmärsivät heti kaiken ja päästivät
kurkuistaan valtavan ja nauravan: "Hööö...", niin että vuoret sen
kaiussa ihan vapisivat.

Itta mulautti viekkaasti silmiään sillalle päin kiitollisena siitä,
että miehet olivat huomanneet ja ymmärtäneet hänen hommansa ja
auttaneet häntä "hööllään" nolaamaan näitä kikattavia ja laiskoja
naisia, ja ensi silmänräpäyksessä näyttikin siltä kuin Itta olisi
onnistunut, sillä naiset vilkaisivat ymmällä kasvoin ensin häneen ja
sitten toisiinsa ja olivat pari silmänräpäystä aivan ääneti.

Mutta sitten puhkesivat he nauramaan ja sen naurun rinnalla miesten
äskeinen höökin oli vain sääsken yninää.

Koiratkin siitä pelästyivät ja rupesivat haukkumaan ympäri kylää
ja juoksivat hännät sojossa rantaan, jossa rupesivat tappelemaan:
hyökkäsivät ensin rantaan ennättäneen kimppuun, koska sitä pidettiin
jollakin tavalla melun aiheuttajana, ja se pelasti -- ei nahkaansa,
sillä siinä oli jo monta ammottavaa viiltoa ja vasen korva riippui
poskella ja kallo paistoi valkeana siltä kohdalta, missä korva alkuaan
oli ollut -- pelasti henkensä uimalla yli sataman toiselle rannalle,
jossa nousi rantakivelle ja horjuen ravisteli turkistaan suolaista
merivettä ja irvistellen silmäili vielä kerran kylään päin ja alkoi
juosta lönkyttää metsään, jossa kävi loikomaan ja nuolemaan haavojaan.

Suunnattomia parvia rääkkyviä variksia lenteli paikan yllä, sillä nekin
olivat pelästyneet ja lähteneet miehissä ottamaan selvää melun syistä.

Naurultaan eivät naiset enää edes pysyneet seisoallaankaan, vaan
lysähtivät vasten tahtoaan istumaan tuoleille, jossa sydänalaansa
pidellen vääntelehtivät ja nauroivat ihan ulvomalla.

Lopulta rauhoittui yksi niin paljon, että sai vaivoin sanotuksi Italle:

"No kiitoksia -- kiitoksia -- oikeen paljon, että muistit meitä -- --
Ja kyllä -- -- mekin muistetaan -- -- sinua -- ja tullaan -- sitte
sinun hauta -- jaisiisi -- he -- hernettä -- onkimaan...!"

"Hii...! Hoo...! Hee! Uuu!" kuului kuorossa naisten nauru, ja Itta
tunsi tulleensa ensi kerran eläissään itsekin narratuksi ja hiipi
häpeissään pois.

Naiset käyttivät sitten tuoleja hyväkseen koko työnsä ajan. Niillä he
istuivat huuhdottua vaatetta kuivaksi kiertäessään, ja joku jo vei
tuolin mukanaan mereenkin ja istui siellä huuhtoessaan vaatetta kaiken
aikaa nauraen. Se ei ollut kuitenkaan oikein mukavaa, sillä istujan
noustua ja lähdettyä maalle tulemaan löi laine tuolin nurin ja sysäsi
sen aina kuivalle hiekalle asti.

Ei Itta iljennyt hakea tuolejaan itse pois rannasta. Illalla myöhään
naiset toivat ne Itan keittiöön, jossa emäntä otti ne vastaan
siunaillen miehensä tuhmuutta.

Tämä ei kuitenkaan ollut se outo ja ennen kuulumaton tapaus. Nämä
olivat vain pieniä yksityisseikkoja, joita tuskin enää muistetaankaan.

Outo ja ennen kuulumaton tapaus sillä saarella ja koko maailmassa oli
se, että tavallinen talonpoikainen vanha ihminen, vaikkapa sitten
parempina päivinään kuljettikin laivoja Pohjanmerelläkin ja joskus
aina Välimerelle asti -- kunnes ne yritykset talonpoikaislaivureilta
kokonaan kiellettiin -- rupesi hulluttelemaan aina siinä määrässä,
että maalasi kunniallisen jahtinsa varppeen sisäpuolelta ukonkuvia
täyteen. Niitä seisoi siinä piirissä kaksikymmentä alihangan ja toiset
kaksikymmentä ylihangan puolella. Ulkopuolelle varpetta, kannen ja
partaan välille, maalasi hän pelkkiä isoja naisten kasvoja. Sekä ukot
sisäpuolella että naiset ulkopuolella olivat sangen kömpelösti tehtyjä,
ja rumia ne olivat totisesti.

Niiden maalaamiseen kulutti Itta kokonaisen viikon.

Hän oli palannut eräältä purjehdusretkeltä, jolla hän oli viipynyt
koko kesäkuun ja viettänyt sen viimeiset päivät erään satamakaupungin
poliisiputkassa.

Hänellä oli tapana aina ennen satamasta lähtöä panna toimeen suuret
juomingit, jotka päättyivät tappeluun poliisin kanssa, joita
vastaan Italla oli erikoinen vimma, ja hän joutui aina yön viettoon
poliisiputkaan.

Niin tapahtui joka satamapaikassa sekä Suomessa että Virossa.

Kotiin palattuaan aloitti Itta maaluutyönsä.

Niin kauan kuin hän toimitti tavallisia maalauksiaan jahdissa, meni
kaikki luonnollista tietään eikä kukaan tietysti kiinnittänyt siihen
huomiotaan, mutta sitten, kun ukon kuvia rupesi oikein satamalla
satamaan varppeen sisäpinnalle, alkoi uteliaita soutaa Itan jahtia
kohti. Jolla toisensa perästä sinne meni ja rantakäräjät saivat uutta
työtä: tutkittiin ja vatkattiin kysymystä, eikö Ittaa jo voida pitää
juoppohulluna tai muuten sekapäisenä. Se ilahduttava puoli jutussa
kuitenkin oli, ettei ollut pelkoa lisäkulujen tulosta kunnalle, sillä
Itta oli rikas mies ja jos hullujenhuoneeseen joutuukin, niin ei se
suinkaan kunnan kukkaroa rasita.

Joku kysyi Italta itseltään, että "mitä se Itta oikein meinaa, mitä ne
nuo kuvat sitten ovat, niin sisä- kuin ulkokin puolella".

Kuvat olivat silloin jo valmiina.

Kannella ja alhaalla jollissa oli paljon katselijoita.

Itta itse istui kajuuttansa katolla ja tupakoi ihaillen töitään.

Kysymyksen kuultuaan hän viskasi oikean jalkansa vasemman polvensa yli
ja antoi säärensä kiivaasti kiikkua. Hän puhalsi ainakin kolme pitkää
savua, ennenkuin viitsi vastata:

"Jaa, että mitä nämä kuvat sitten oikein meinaavat? Ettekö te sitten
itse silmillänne näe ja päällänne ymmärrä, että poliisejahan ne ovat.
Siinä on paras osa niistä poliiseista, joiden kanssa olen joutunut
satamapaikoissa tekemisiin. Nuo tuolla ylihangan puolella, herrojen
puolella, ovat Suomen poliiseja ja nuo tuolla alihangan puolella
Viron kuratnikkejä. -- Pirun kuviahan minun piti maalata, mutta eihän
niistä sitten sen parempia tullutkaan. No -- eiks' ole koreita --
hähähähäh...?"

"Ja mitä täällä ulkopartaalla on? Pelkkää piikaväkeä...?" kysyi joku
jollasta.

"Ja se on taas senluontoinen asia, joka jokaisen on itsensä arvattava,
ja ellei arvaa, niin oma vahinko."

Katselijat pyörittelivät päitään.

Monenkin teki mieli sanoa, että "jo nyt on päässäsi vika ja paha vika
onkin", mutta jäi sanomatta, kun oli niin mokoman hyvä mies muuten.

Italta ei jäänyt miesten päänpuistatukset huomaamatta, ja kyllä hän
arvasi, mitä ne ajattelevat. Häneltä pääsikin aikamoinen röhönauru.
Miehet havaitsivat, että Itta on koirankuria ja ivaa täynnä, ja
läksivät häpeissään pois, itse kukin taholleen. Heidän jälkeensä huusi
Itta vielä: "Taisitte lähteä täältä paljon viisaampina kuin mitä olitte
tänne tullessanne!" ja nauroi, että rannat raikuivat. Sitten hän
laskeutui alas kajuuttaan, jossa otti taas aikamoiset ryypyt.

Kannelle tultuaan hän vielä silmäili maalauksiaan ja tuumi jo sivellä
pois koko koristeet, mutta jätti kuitenkin, ajatellen, että "olkoot,
kun tulivat kerran tehdyksi ja kun niistä on vaivat nähty ja kun niitä
tuli jo koko kevään ajatelluksi ja vasta pitkäin mietiskelyjen perästä
siihen tehdyksi", -- että "olkoot, olkoot nyt siinä ainakin samanverran
aikaa, mikä on mennyt niiden ajattelemiseen ja aikomiseenkin"
(nimittäin toinenkin puoli kesästä). --

Hän ei osannut arvatakaan, minkä huomion esineeksi hänen jahtinsa pari
päivää myöhemmin joutui mantereella, eräässä satamakaupungissa.

Hän oli vielä kaukana rannasta, kun jo laiturille kerääntyi uteliasta
yleisöä niin paljon, että poliisin tuon tuostakin oli tultava ja
sanottava: "Hajaantukaa!" Oli nimittäin alkanut sota ja poliisi epäili
jonkin salahankkeen olevan tekeillä.

Itan laskiessa siltaan syöksyivät uteliaat joukot aivan lähelle
silmäilemään Itan jahdin koristeita. Jo unohti poliisikin vaaran, joka
voi piillä jokaisessa väen tungoksessa, ja nauraa hohotti itsekin
kurkku ammollaan.

Toisia tuli, toisia meni.

Pian oli Itan jahdin nähnyt koko kaupunki. Toisilleen aivan vieraat
ihmiset rupesivat kovaäänisesti rähisemään jahdin koristeina olleiden
kuvien merkityksestä ja arvosta.

Eikä Itan maine rajoittunut vain tähän.

Satamassa oli myös paljon ulkomaalaisia, ja he luonnollisesti kävivät
myöskin katsomassa tuota ihmejahtia, jonkalaista ei ole nähty ei kuultu
ilman millään äärillä. Parin viikon perästä puhuttiin Itan jahdista
ulkomaalaisissakin satamissa.

Huomattuaan äkkiä tulleensa kuuluisaksi ja kaikkien suosimaksi pani
Itta vielä samana iltana toimeen juhlan omaksi kunniakseen kapakassa,
jonka nimi oli "Häränpää". Tämän nimen oli kapakka saanut aivan ilman
omaa ansiotaan vieressä olevasta lihakaupasta, jonka oven päällä oli
häränpään kuva.

Itta otti mukaansa molemmat omat miehensä ja valikoi sillalta lisäksi
neljä joutilasta satamatyömiestä, jotka tiesi hyviksi laulajiksi ja
hyviksi juojiksi. Nytkin näyttivät ne olevan pahassa kohmelossa, mutta
ei ollut rahaa, millä ostaa kohmeloryyppyjä.

"Minä maksan teille sata markkaa mieheen tästä illasta, jos lähdette
nyt minun mukanani 'Häränpäähän' ja olette siellä niin kauan kuin
minäkin ja laulatte, mitä käsken."

"Onhan tässä aikaa. Lähdetään vain."

"Mutta siinä on vielä toinen ehto: Te ette saa koko ajalla ryypätä
tippaakaan, vaikka minä itse ryyppäisin kuinka paljon. Teidän on
pysyttävä selvinä loppuun asti ja laulettava selvästä päästä."

Miehet suostuivat siihenkin ja niin lähdettiin.

Kapakassa valikoi Itta sopivan pöydän perältä, ja pidot alkoivat.

Pian alkoi Itta sen laulunkin. Hän itse lauleli ja sepitti samalla aina
uusia ja uusia säkeistöjä, ja apulaiset muodostivat kuoron. Jokaisen
säkeistön kertosäe kuului:

    "Vaan Liivan-Itta on herra!"

Laulussa nimittäin Ittaa verrattiin pitkin matkaa kaikkiin muihin
ihmisiin -- ensin näin:

    Muutkin kipparit
    Ryypyn ottaa.
    Rahalla maksaa
    Ja maksaa jaksaa,
    Vaan Liivan-Itta on herra!

Sitten poliiseihin.

Sitten poliisimestariin.

Sitten kaupungin pormestariin ja kauppiaihin, leipureihin,
kenkäseppiin, vaateseppiin, puuseppiin, rautaseppiin ja muihin.

Sitten siirryttiin kotisaarelle, jossa ei unohdettu pappia, ei
lukkaria, suntiota, ei kirkonisäntää, eikä ketään. Kaikki saivat osansa
ja kaikkia verrattiin Ittaan.

Kapakkayleisö lisääntyi hetki hetkeltä ja osoitti innokkaasti
suosiotaan rajuilla taputuksilla joka säkeistön jälkeen. Jopa tapahtui
niinkin, että koko kapakka yhtyi kuoroon "Vaan Liivan-Itta on herra",
säkeistössä, jossa laulettiin läsnäolevasta kapakanisännästä näin:

    Kapakkamestari
    Härjänpäässä
    Viinaa valaa
    Ja tyttöjä halaa,
    Vaan Liivan-Itta on herra!

Tämä säkeistö oli laulettava kolmeen kertaan, ennenkuin yleisö oli
tyytyväinen ja malttoi odottaa jatkoa, jota tuli ja tuli. Kapakan
isäntä nauroi toisten mukana eikä osoittanut suosiotaan muita
laimeammin. Tuskin kukaan iski niin vimmatusti kämmeniään yhteen kuin
hän, kun kolmannen kerran päättyi säkeistö kapakkamestarista. Hänhän se
oli ainoa, joka hihkaisi, että "vieläkin kerran!", mutta Itta ennätti
jo aloittaa uuden säkeistön.

Kun kapakoitsija huomasi, että Itta laulullaan, joka kuului kadulle
asti, vetää yleisöä hänen kapakkaansa, joka oli siihen asti ollut
miltei unohduksissa, meni hän Itan luo ja sopotteli hänen korvaansa:

"Jos laulat koko illan ja vielä muinakin iltoina, vaikka joka ilta,
saat ilman maksua juoda mitä vain ja niin paljon kuin haluat ja hyvän
palkan lisäksi itsellesi ja apulaisillesi", jolloin Itta veti esille
paksun rahakukkaronsa ja sanoi:

"Jaaha. Paljonkos ollaan isännälle velkaa?" -- maksoi velkansa ja
siirtyi sanaakaan sanomatta miehineen toiseen kapakkaan.

Se oli loistokohta Itan elämässä.

Sitä sangen monet kotisaarella ihan vakavissaan pitivät alkavan
mielenhäiriön enteenä, mutta ne, jotka niin uskoivat, erehtyivät
surkeasti, sillä Itasta ei sekapäistä tullutkaan, hänen ainoa vikansa
oli vain liiallinen halu ryyppyihin.

Siitä asianhaarasta oli Italla vaimovainajansakin kanssa joskus
kiivaanpuoleinen sanasota avioliiton alkuaikoina.

Kerran, yli neljännesvuosisataa takaperin, oli Itan vaimo nimittäin
sanonut:

"Sinä köyhdytät meidät juopottelullasi. Nielet kohta kurkkuusi sekä
nurkat että nurkkakivet", johon oli Itta vastannut:

"Ihan päinvastoin on asia, mamma kulta, että jos en minä joisi,
saataisiin ruveta syömään entisiä säästöjä ja tyhjennyttäisiin lopulta
niin rahasta kuin tavarastakin." -- Itta nimittäin väitti ja näytti
toteen, ja sai vaimonsakin uskomaan, että hän Suomen puolella tapaa
kaikki kaupikkinsa ja Viron puolella kaikki sopransa yksinomaan
kapakassa.

"Kapakassa ne solmitaan kaikki liikeasiat ja siellä niitä tapaa
ihmisiä, eikä suinkaan muualla, enkä minä ole jahtiini saanut
ainoatakaan kuormaa enemmän Suomesta kuin Virostakaan muualta kuin
kapakasta ja sen kautta minä myynkin joka ainoan jahdinkuorman,
olkoon se sitten perunoita, halkoja, katukiviä tai muuta. Minä olen
sen päässäni niin laskenut ja kokemuksesta oikeaksi huomannut,
että jos minä ryyppään tuhannen markan edestä, niin minä ansaitsen
viidentuhannen edestä, mutta jos minä ryyppään sadan edestä, niin
ansaitsen vain tuhannen edestä, siis jos en ryyppäisi ensinkään, en
ansaitsisikaan mitään. Siitähän näet, mamma, ettei sinun pidä riihtä
tappavan härjän suuta kiinni sitoman ja että työmies on palkkansa
ansainnut."

Suureen pulaan joutui Itta, kun sitten sota-aikana kapakat pantiin
kiinni.

Hän alkoi rappeutua päivä päivältä, muuttui kärtyisäksi ja menetti
helposti mielenmalttinsa ja alentui kevytmielisiin yrityksiin, vieläpä
uhkapeliinkin yhden ainoan vaivaisen konjakkipullon vuoksi, niinkuin
silloinkin kerran myöhään syksyllä, kun hän oli tehnyt mantereelle
matkan, aivan erikoisen matkan koettaakseen keinolla millä hyvänsä
saada ennen pitkän talven tuloa ostaa viinaa tai sitä parempaa.

Hän oli kaupungissa yhtynyt useain samaan hätään joutuneiden kanssa.
Siinä oli jahtimiehiä, kaljaasimiehiä ja kalastajia sekä puolikymmentä
luotsia. Luotsit olivat tuoneet laivoja kaupunkiin ja muut olivat
tulleet samalle asialle kuin Ittakin, mutta luotsien kanssa. Heillä
kellään ei ollut tietoa paluumatkasta ja yhtyivät siis Ittaan, joka
mielellään tarjosi vapaan kyydin jahdissaan.

Suurten vaivojen perästä oli kukin onnistunut keinottelemaan itselleen
kuka konjakkipullon jostakin ulkolaisesta laivasta, kuka rommipullon,
kuka viskipullon, kuka mitäkin. Olipa joku onnistunut saamaan
vanhanaikaisen kaksilitraisen pirtuakin.

Kovan luodemyrskyn vallitessa lähdettiin kotimatkalle.

Jahdissa oli hyvä pohjakuorma, ja sieti se, varsinkin näin
sivumyötäisessä, paljon purjeita, mutta vielä enemmän niitä pantiin.
Toisten vastalauseista huolimatta komensi Itta huippupurjeenkin ylös.

Oltiin jo merenselällä, jossa kävi ankara ristilaine, vanha ummikas
lounaasta ja nykyisen tuulen synnyttämä aalto luoteesta. Tuuli
lisääntyi yhä.

Kajuutassa pidettiin juominkeja lähtöhetkestä alkaen.

Ensin otettiin purjeryypyt ja sitten muita sen lisäksi, ryyppy ryypyn
jälkeen.

Peränpidossa oli Itan alaikäinen pojanpoika, joka sai lämpimikseen
yhden viinaryypyn, mutta ei yhtään enempää. "Yksi selvä mies on
laivassa aina oltava", selitti Itta.

Jo kolmatta tai neljättä kertaa koetti poika saada ääntään kuuluviin,
huutaen alas kajuutan luukusta:

"Taati hoi! Purjeita olis vähennettävä!"

Lopulta luukkua likinnä oleva mies kuuli sen ja nyhkäisi Ittaa ja sanoi:

"Ek sä kuule? Poika tuumaa, että olisi purjeita vähennettävä..."

"Höö! Poika pelkää vain, että joudutaan liian pian kotiin ja hän jää
ilman toista ryyppyä. -- He! Täss' on, ettet tarvi aina mankua!"

Itta itse nousi ylös ja toimitti ryypyn pojalle.

Toisiakin miehiä nousi kannelle ja alkoi ylt'yleensä kuulua
huomautuksia:

"Liika on aina liikaa. Eiköhän oteta, Itta, purjeita vähemmäksi."

"Alus on minun ja purjeet on ja minun ja tuuli on Jumalan ja jos se
repii purjeita, niin lyödään toisia tilalle, niinkuin ulkolaisissa
pasaadiseilareissa vain! Tiedättehän te, etten minä olekaan mistään
köyhäintalosta, enkä liioin arkalastakaan kotoisin..."

"Niin on, Itta! Antaa kaataa vain! Sitä minäkin, että jos tuuli repii
purjeita, niin pannaan uusia tilalle, ja jos masto taittuu, niin
nostetaan pystyyn jälleen. Sillä tavalla!" hihkui joku. Jahti kiiti
vuoroin ylä- ja vuoroin alamäkeä meren pauhatessa villinä ympärillä ja
oli mahdoton seisoa kannella pitelemättä mistään kiinni.

Miehet laskeutuivat taas kajuuttaan, Itta viimeisenä, silmäten poikaa,
jolle luukusta alas painuessaan sanoi:

"Onkos sinulla, poika, vilu vai pelkäätkös sinä, kun sinä noin vapiset.
-- He, tuoss' on vaatetta päälles lisää."

Kajuutassa syntyi outo keskustelu, jonka aiheutti se, että Itta alas
päästyään kertasi kannella lausumansa uhan, että alus ja purjeet ovat
hänen ja hän tekee niille mitä tahtoo, johonka joku sanoi:

"Uskaltaisitkohan koettaa kumpi on kovempaa, puu vai kivi?"

"Mitäs sinä oikein tarkoitat?" kysyi Itta.

"Sitä vain, ettet taitaisi uskaltaa ajaa tätä jahtia Hirskalliolle nyt
yhtäpäätä."

"Se vasta nyt helkkarin iso vale onkin! Jos luovut tuosta
konjakkiputelistasi ja annat sen minulle, niin annan minä tärähtää
tämän jahtini Hirskallioon ja siinähän sitten saat nähdä, kumpi on
kovempaa, puu vai kivi, ellet sitä ennestään vielä tiedä."

Veto lyötiin ja sitten noustiin jälleen kannelle, eikä pitkää matkaa
enää Hirskallioon ollutkaan. Itta itse istui ohjausratin ääreen ja
muutti suunnan suoraan Hirskalliota kohti.

Meri myllersi mustana ja valkeana ja leveä valkea juova saarsi
saarta aaltojen pauhatessa valtavina kuohuvalleina sen rannoille
ja kallioihin, jotka punertavina ja auringonpaisteisina kohosivat
vaahdosta.

Jahti kulki hurjaa vauhtia. Se ihan vapisi lentäessään aallon harjalta
toiselle. Purjeet humisivat ja köydet vihelsivät.

Ääneti seisoivat miehet. Kallion lähetessä levottomuus näytti
ilmeisesti lisääntyvän. Keulapuolelle oli kokoontunut parvi miehiä.
Siellä olivat lopulta kaikki, jotka eivät olleet osallisia vedon
lyöntiin.

Kiivas keskustelu, jota siellä nähtävästi käytiin, ei kuulunut perälle,
jossa Itta silmää räpäyttämättä piti kohti kalliota.

Keulassa näkyi tullun johonkin päätökseen, sillä miehet lähestyivät
nopeasti Ittaa ja ensimmäinen alkoi tiukalla äänellä puhua:

"Täytyykö tässä, Jumal'aut, kahden hullun miehen vedonlyönnin tähden
menettää näin monen miehen henkensä? Sepä ei saakaan tapahtua! Kuules,
Itta! Nyt on asian laita sillä tavalla, että kierrä rattia oikealle
päin ja helkutin pian, muuten en minä mene takaamaan, ettei tässä yksi
mies, niin vanha kuin onkin, joudu partaan yli mereen! Kuuletko sinä,
roisto! Jätä tänne ratti viisaampien käsiin!"

"Anna helkkarissa veneen mennä selviä vesiä. Kyllä minä jo uskon
ilmankin, että sinä uskallat ajaa kalliolle, ja annan putelin sinulle
niin ikään ja tunnustan menettäneeni vedon", lepytteli jo sekin, joka
vedon oli Itan kanssa lyönyt.

"Minusta alkaa tuntua, kuin olisin lähtenyt akkojen kanssa seilaamaan
ja ruvennut akkojen kanssa vetoja lyömään! -- Vaikka sinun kunniasi
antaisikin myöten peruuttaa sanasi ja vetosi, niin ei anna minun, ja
siitä syystä me nyt ajetaan kalliolle, koska niin on päätetty, ettette
saisi perästäpäin sanoa: Ei se kyennyt Itta-vainajakaan seilaamaan
kalliolle. -- Pysykää vain loitommalla, en minä vielä niin huono ole,
että minut vaan noinikään lykättäisiin pois paikaltani -- vaikka
vanhakin olen."

Jotkut olivat sillä aikaa menneet jälleen keulapuolelle, laskeakseen
purjeita alas, mutta ajoissa huomasi Itan valpas silmä sen ja hän huusi:

"Selviättekö sieltä saatanan vikkelään tänne perälle. Se tärähtää siinä
paikassa ja jos masto kaatuu, niin sitten te varmastikin henkenne
menetätte. Joka mies perälle ja paikalla!"

Samassa kiipesi tärisevä ja vapiseva jahti korkealle aallolle.

Myötämäkeä luisuivat miehet pitkin kantta keulasta perälle.

Kuului rytinää, ryskettä ja räiskettä ja aaltojen pauhinaa.

Laineen mukana oli jahti syössyt ylös loivalle ja limaiselle kalliolle
noin pituutensa verran, ja juuri sillä hetkellä, jolloinka se pysähtyi,
taittui masto puomin kytkimen kohdalta ja harjustinten silmien alta
poikki ja lensi purjeineen ja köysineen yli keulan.

"Sieltä saisitte nyt etsiä luitanne puunroinan, lokkien ja nuorien
seasta, jos olisitte vielä siunaaman ajan viipyneet keulapuolella
mastoa", selitteli Itta nousten ylös ohjauspukiltaan.

Tarkastettiin aluksen runko heti ja suureksi kummaksi havaittiin, että
se oli ehyt. Siivitoista ja raista oli vaan lähtenyt isoja kiltoja
kallioon. Kallion loivaa nousua jo noin sylen syvältä vedeltä ja sitä,
että alus törmäsi sille ratsastaen valtavan aallon harjalla, joka
aivan samalla hetkellä vyöryi kalliolle ja kantoi jahtia keveästi
voimakkailla hartioillaan, saatiin kiittää, ettei keulakaan rikkoutunut
ja että kaikki meni näinkin hyvin. Suurimmat laineet syöksyivät
vieläkin jahdin alle ja täristelivät sitä. Kun oli pelko siitä, että
jahti näin vähä vähältä luisuisi alemmaksi ja joutuisi aaltojen
viskeltäväksi ja tuhoutuisi kokonaan, otettiin miehissä ankkuri alas ja
sen haara kiinnitettiin erääseen muutaman sylen päässä olevaan leveään
ja syvään kallionrakoon ja kelattiin ketju jälleen kireäksi. Näin tuli
jahti varmasti ankkuroiduksi nykyiseen asemaansa. Tuulen käännyttyä ja
meren noustua voitiin taas tulla miesjoukolla paikalle ja lykätä jahti
takaisin mereen.

Kun jahti törmäyksen perästä oli saatu tuossa aniharvinaisessa
asemassaan ankkuroiduksi, katseltiin sitä vielä hetkinen, ja yritti
tulla taas riita Itan kehuessa:

"Ei sitä olisi joka mies osannutkaan noin tarkkaan laskea!"

Pari syltä molemmin puolin jahtia nousi kallio nimittäin jyrkempänä
ja aivan vesirajassa oli lisäksi jyrkkä putous, ja olisi jahti niihin
törmätessään kokonaan tuhoutunut. Ymmärsi sen jokainen läsnäolleista,
ettei siitä miehetkään, ainoakaan, olisi kyennyt ylös nousemaan, pitkin
limaista kalliota, johon aallot syöksyvät.

Itan puheeseen takertui heti vedonlyöjä:

"No joka toinen mies ainakin!"

"Sehän on helkutti, ettei joka mies olisi tähän osannut laskea
kirkkaalla päivän paisteella!" lisäsi joku.

"Ei kukaan teistä!" väitti Itta.

"No ihme ja kumma! Vai ei kukaan! Sanopas toinen kerta vielä sillä
tavalla!"

"No vaikka kolmaskin! Eihän se siitä selkene!"

"Älä ylpeile tyhjällä! Joku toinen mies, minä esimerkiksi, suoraan
sanoen, olisin tullut tähän paljon sievemmin. Ensiksikin on tässä sylen
verran lännempänä paljon loivempaa. Toiseksi olisin minä valikoinut
suuremman ja paremman laineen ja sellaisen, joka nousee jahdin perän
takaa sylen päässä kalliosta ja niin nätisti minä olisin tuonut jahdin
tähän samalle kalliolle, ettei olisi menetetty mastoakaan, ei niin
kerrassa mitään. Sinä Itta kajuutassa olisit kysynyt toisilta, että
'eiks maa jo ala näkyä?' kun minä jo olisin laskemassa purjeita alas.
Nyt sinulta, niinkuin tässä on nähty, laski purjeet alas kokonaan
toinen mies ja aika rytinällä laskikin!"

"Höö! Älä puhu turhaa!" hörähti Itta ja viittasi halveksivasti
kädellään.

"Älä puhu turhaa! Mitä sinä oikein haastat! Riitaa vai! Kyllä minä
näytän, mitä minä puhun! Mennään paikalla satamaan ja otetaan minun
jahtini, ja jos sinussa ja teissä toisissa on miestä lähtemään mukaan,
niin minä kyllä näytän, mitenkä maalle lasketaan."

"Mene vaan yksinäsi. Me katsellaan täältä. Ja kun tässä on kerran alus
saatu ankkuriin, niin lähdetään me toiset ottamaan ankkuriryypyt sillä
aikaa, kun tämä menee mäkeä laskemaan -- ja tule sentään sinäkin yhteen
joukkoon, jos alkaisit jänistää."

"Jänistää!" matki uhkailija pitkäveteisesti, mutta seurasi kuitenkin
toisia kajuuttaan luvatun ryypyn viekoittelemana ja lepyttämänä.

Kajuutassa oli sangen epämukava olla, sillä sen permanto oli ainakin
viidenneljättä asteen kulmassa kallellaan.

Äskeinen kinastelu suli pian iloiseen rupatteluun ja ystävälliseen
seurusteluun, joka jatkui tunnin verran.

Täysin humaltuneina kömpivät sitten miehet tavaroineen ulos kajuutasta
ja alkoivat pyrkiä ylös kalliolle. Se ei ollut kuitenkaan helppoa,
sillä ankkuripaikalta nousi kallio hyvin jyrkkänä ja sileänä. Yksi
ja toinen heitti saappaansa ilmaan ja vieri alaspäin. Samalla kuului
lasin helinää ja mustui kallio kalliin nesteen sitä kostutellessa.
Lopulta olivat kaikki päässeet voitolle ja kävelivät hoiperrellen
ja kiljahdellen polkua pitkin kylää kohti valkeiden eväspussien
heilahdellessa kunkin hartioilla.

Pari päivää myöhemmin sairastui Itta sangen vaikeasti.

Kuolema näytti lähestyvän roima-askelin.

Päivä päivältä hän huononi eikä voinut syödä mitään, mutta vettä pyysi
yhtenään.

Saaressa ei ollut lääkäriä eikä sairaanhoitajaa, ja kun marraskuu
oli jo pitkällä ja ilmat kylmiä ja myrskyisiä, ei hänen ikäisensä
sairaan mantereelle viemistä voitu ajatellakaan. Sitäpaitsi laski Itan
poika, Mikko, joka häntä vaimoineen hoiti, ettei niin vanhan miehen
tohtoroiminen enää kannattaisikaan.

Itan pojan appi, lähes yhtä vanha mies kuin Ittakin, teki eräänä
sunnuntaina ennen joulua varta vasten kirkkomatkan käydäkseen samalla
tiellä katsomassa potilasta, ennenkuin tämä kuolee, sillä Itta oli
sairastanut jo viidettä viikkoa ja oli hyvin huono.

Tultuaan kamariin, jossa Itta makasi, katseli vieras potilasta ääneti,
tervehti kädestä, joka oli laiha, veretön ja kuuma, ja kysyi:

"Päivää Itta! Vieläkös sinä tunnet minua?"

"Miksen minä sinua tuntisi niinkuin muitakin, vaikka olenkin näin
huono."

"Jaa'a. Huono sinä näyt olevan. Kyllä sen nyt näkee, ettei ole enää
lähtö kaukana."

"Istuhan, niin jutellaan vähän."

Vieras istui, mutta ei siitä juttelemisesta sen enempää tullutkaan.

Illalla kutsui Itta poikansa vaimoineen luokseen.

"Jos hakis vaikka papin, kun ei tässä muutakaan apua näy olevan", sanoi
hän. "Ehkä ennen aamua sattuu tulemaan jo vaikka se lähtö."

Papin tultua oli Itta paljon virkeämpi kuin tunti aikaisemmin.

Potilaan ja papin välillä syntyi keskustelu, jossa selvesi, että Itta
olisi kyllä halukas pääsemään osalliseksi pelastuksesta ja valmis
tunnustamaan syntinsäkin, mutta halusi ensin tietää, ovatko ne kaikki
tunnustettavat.

Pappi: Kaikki, kaikki, rakas veljeni.

Itta: Olisko ne yksitellen, kukin erikseen mainittavat, vai meneekö ne
summassa?

Pappi: Kyllä ne erikseen olisivat kaikki mainittavat.

Itta: Mutta se on aivan mahdotonta. En minä jaksa niitä kaikkia
luetellakaan, ja hitto niitä kaikkia muistaakaan. Eiköhän tästä
päästäisi molemmin puolin helpommalla, jos pantaisiin vain summassa?

Pappi: Jos syntinen tuntee syvää katumusta, annetaan anteeksi sillä
tavalla, mitä Israel Heikinpoika nyt tarkoittaa, vain ne synnit, jotka
ovat tulleet tehdyksi tietämättä ja tuntematta, onko syntiä tehtykään.

Itta: No, antaa niiden sitten mennä. Mutta mitenkäs me nyt sitten
oikein selvittäisiin niistä toisista.

Pappi: Eihän niitäkään nyt teko teolta tarvitse eikä voikaan luetella.
Ainoastaan ne, jotka erikoisesti tuntoa vaivaavat...

Itta: Jos järjestettäisiin sillä tavalla, niinkuin minä nyt meinaan,
niin taidettaisiin päästä kaikkein pikimmin selväksi koko tästä
hommasta. Pannaan nyt ne erilaiset synnit hyvästi erilleen toisistaan,
jottei synny sekaannusta ja jottei mikään laji unohdu, ja katsellaan
ja päätetään sitten kustakin erikseen. -- Otetaan nyt aluksi tuohon
yksi pussillinen syntejä ja sopii pussin kupeeseen kirjoittaa niille
nimeksi vaikka: 'Silmäin pyyntö ja lihan himo'. -- Tuohon kerääntyy
kokonaista kaksi vanhanaikaista tynnyrinsäkillistä eri-ikäisiä
syntejä, ja kirjoitetaan niihin vaikka 'Petoksia kaupoissa, lain
ja oikeuden varjolla'. -- Tuohon kolme samanlaista säkillistä
'Laivarikkorosvouksia'. Sitten tulee pari kontillista 'Tunnottoman
purjehduksen kautta menetettyjä merimiehiä Pohjanmerellä entisinä
aikoina'. -- Tai ei sitä 'entisinä aikoina' ole tarvis kirjoittaa,
sillä kaikkihan nämä ovat entisiltä ajoilta. -- Ja mitäs sitä vielä
olisi? -- Niin. Tuossa on yksi sylen suuruinen herne, joka tuntuu
raskaalta, kuin olisi sillä kymmenen lyijynpainoa, ja uhkaa se vieriä
ylitseni. Sen kupeeseen kirjoitetaan: 'Pilkanteko hautajaisissa' --
jos sitä saakaan anteeksi. -- Sitten tulee kokonainen laivan kuorma,
jonka laatu on laivapapereihin merkitty: 'Syysöinä sikahumalaan
juotettuja loistonhoitajia ja sammutettuja loistoja' -- sitä tavaraa ei
taidetakaan missään tullata -- -- -- etenkin -- jos otetaan -- lukuun
-- se väenpaljous -- mikä meni harhaan johdettujen laivojen mukana...
Kyllä kai pastori otti ehtoollisvehkeet mukaansa -- -- Ajattelin,
että jos tässä ennen aamua lähtö tulee, niin tekee kaikki jo illalla
selväksi, ettei tarvitse keskellä yötä kutsua pastoria. Mistä lienee
koko tauti tullutkin! Koko elämäni olen ollut terve. -- -- -- Tämän
vanhan ihmisen ruumis ei tainnut sietää sitä, kun tulivat ne viinat
niin tiukalle. -- Sanotaanhan veneistä, että mikä tervalla on tehty, se
tervattomana mätänee, ja taitaa se olla tämän ihmisenkin laita sillä
lailla, että mikä on viinalla tehty, se viinattomana mätänee...

Olihan toki. Olihan pastorilla kaikki mukana, mitä mukaan ottaa
pitääkin kuolevan luo lähdettäessä.

Tiesihän toki vanha, kokenut valkopartainen pastori ottaa
ehtoollisvehkeet mukaansa, ja tehtyään Italle vielä muutamia kysymyksiä
tutustuakseen hänen sieluntilaansa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei
Italta sovi eikä voi sakramenttia kieltää, ja lausuttuaan Italle
vielä erinäisiä soveliaita kehoitus- ja varoitussanoja rukoili hän
Itan kanssa, antoi hänen lukea synnintunnustuksensa ja antoi hänelle
ehtoollisen ja siunasi häntä.

Viiniä otti Itta aikamoisen kulauksen ja lausui, pudistaen päätään:

"Kylläpä -- kylläpä on käynyt huonoksi tuo ehtoollisviinikin nykyään.
Aivan sitä parhainta tavaraa se oli ainakin siihen aikaan, kun minä
olin kirkonisäntänä..."

Pastori kehoitti Ittaa karttamaan nyt maallisia ajatuksia, ja niin
saatiin toimitus ilman enempiä häiriöitä kauniiseen loppuun, ja Itta,
papin sitä kysyttyä, selitti saaneensa rauhan sielulleen.

Lopuksi lauloi pastori vielä rämisevällä äänellään virren:

    Elomme murheen laaksossa
    Tääll' onpi tyhjä varjo...

ja Itan jäädessä tyynenä ja levollisena makaamaan poistui.

Tuvassa olivat sillä aikaa istuneet äänettöminä Itan poika, Mikko, ja
hänen vaimonsa, Amalia. Lapset oli odotetun kuolemantapauksen vuoksi
lähetetty sukulaistaloon, naapuriin.

Kun pappi tuli Itan kamarista, tapahtui tuvassa tavallaan toinen
ripitys: Amalia ja Mikko tahtoivat päästä selvyyteen ja rauhaan eräästä
epäilyttävästä teostaan.

Syntyi seuraava keskustelu:

Mikko: Tuota noin -- -- Minä olen tässä Amalian kanssa miettinyt yhtä
asiaa ja päätettiin pyytää pastorin neuvoa -- -- -- Sopineeko siitä
puhuakaan -- -- -- Mutta pastori ymmärtää -- -- Taati on vanha ihminen
eikä ole vielä eläessään tätä ennen sairastanut -- -- -- Kun tuollaiset
vanhat tervashongat kerran kellahtavat vuoteelleen, niin eivät ne siitä
tavallisesti nouse --

Pappi: Niin, kyllä se inhimillisesti katsoen näyttää siltä, että ennen
aamua taitaa lähtö tulla. -- Herran rauhaan vaan...

Mikko: Jos pastori jäisi vielä hetkiseksi -- -- -- Olisi vähän
asiaa -- -- --

Pappi: Jaaha. Puhukaa vaan suunne puhtaaksi.

Mikko: Niin että -- -- -- kun se rupesi alusta alkaen näyttämään siltä,
ettei se enää siitä parane -- -- olisi pitänyt ehkä käydäkin pastorin
mieltä jo edeltäpäin kysymässä eikä nyt vasta perästäpäin, kun teko jo
on tehty -- -- -- että onkohan se pastorin mielestä suurikin synti, tai
onkohan se synti ensinkään, ehkä hyvä työkin taatia kohtaan, kun minä
viimeksi jahdilla kaupungissa käydessäni toin taatia varten -- -- -- jo
valmiiksi -- -- kun kelirikkokin on tulossa ja voi olla jo minä päivänä
hyvänsä käsissä ja mantereelle pääsy mahdoton -- -- -- ruumiskirstun
-- -- -- kun tässä ei ole kotona tarpeita, mistä olisi tehnyt, eikä
uskalleta hakua jättää kuolemaan asti, kun pelättiin sen lykkääntyvän
vaikka kuinka kauaksi -- -- ja kun tämä taati on vähän parempaa
väkeä ja rikas -- -- joutaa tulla haudatuksi vähän paremmin tehdyssä
kirstussakin kuin muut -- -- Niin ajateltiin me Amalian kanssa...

Pappi: Se on hyvin paha asia. -- Tietääkö potilas siitä mitään?

Mikko: Ei.

Pappi: Se on hyvin paha asia. Jos potilas itse sen tietäisi, tai vielä
parempi, olisi itse antanut siihen suostumuksensa...

Mikko: Kuoleehan se kuitenkin...

Pappi: Me kuolemme kaikki ja sen mukaan pitäisi meille jokaiselle
hankkia jo elomme päivien kuluessa ruumiskirstu! Lähtömme on
Herran kädessä. -- Sopikaa Hänen kanssaan isänne ennenaikaiset
hautausvalmistelunne. Jääkää Herran haltuun!

Pappi meni.

Ovi Itan kamariin oli jäänyt raolleen ja hän kuuli joka sanan, mitä
tuvassa puhuttiin. Papin mentyä kuultiin Itan huutavan:

"Mikko!"

Mikko säpsähti.

Itta huusi toistamiseen.

Mikko meni isänsä puheille.

"Mitä sinä puhuit papin kanssa?"

"Mitä nyt puhuttiin... Yhtä ja toista..."

"Sano suoraan, missä on se ruumiskirstu!"

"Mikä ruumiskirstu?"

"Älä kieräile! Tuo paikalla se ruumiskirstu tänne! Sinä käärme! Kyllä
minä kuulin, mitenkä matelit papin edessä! Tuntoa muka vaivaa vielä! --
Tuo kirstu tänne ja paikalla! Ymmärrätkö sinä -- älä niskoittele, vaan
tee mitä käsken -- heti!"

Kirstu kumahteli ovenpieliin ja kohta se oli Mikon ja Amalian kantamana
laskettu Itan kamarin permannolle.

Itta oli sillä välin vääntäytynyt vuoteeseensa istumaan.

Amalia itki.

Mikko katseli kädet ristissä ja synkkänä lattiaa.

Itta huusi:

"Vai sillä tavalla! Taitaa olla jo hautakin kaivettu! Vai jo niin
varmoja ollaan minun kuolemastani! Olisipa nyt minun vallassani, niin
tahtoisin nähdä sinut itsesi makaamassa tuossa kirstussa! Vai sillä
tavalla! Vai sillä tavalla! Taitavat olla jo hautajaisviinatkin ostetut
ja hautajaisrokka tulella! Kansi auki kirstusta! Auki, sanon minä
-- -- -- sillä tavalla! Ja nyt menet itse kirstuun -- kuuletko sinä!
Pitkällesi -- selällesi -- kädet ristiin rinnallesi! Sillä tavalla! Vai
minulle hankitaan valmiiksi kirstukin! Ehkä on jo ollut ties kuinka
kauan! -- Tekee hyvää sydämelleni, että minä näen sinut siinä, missä
sinä toivoit näkeväsi minut ennen itseäsi! Ja nyt pane sinä Amalia
kirstun kansi kiinni. -- Sillä tavalla! Ja käy kirstun päälle istumaan.
Itketään muka vielä -- teeskennellään -- kylläpäs oli hätä ja kiire
toimittaa minut hautaan."

"Ei sinun kuolemaasi kukaan ole toivonut", vaikeroi Mikko kirstussa,
mutta Itta ei erottanut hänen sanojaan, luuli vain, että Mikko alkaa
tukehtua ja valittaa sitä. Säälin ja hätääntymisen hellyttämänä sanoi
Itta Amalialle:

"Päästä nyt se joutava ylös jälleen."

Mikon tultua ylös kirstusta komensi Itta:

"Ja nyt ota sinä Mikko saha ja kirves tänne ja vielä tänä yönä, heti,
tässä minun silmieni alla sahaa ja pilko tuo laatikko kahvipuiksi.
Niin, ei mitään vätystelemistä eikä keskustelua enää. Työhön nyt vain
ja äkkiä! Kyllä minä sinulle kirstut näytän, kun tästä paranen!"

Mikon täytyi totella, ja hetken perästä kumisi kirstu, kun hän sitä
sahaili poikki. Sitten pilkkoi hän kirveellä kirstun kappaleet pieniksi
polttopuiksi, jotka Amalia kantoi keittiöön halkolaatikkoon.

Raivokohtaus vaikutti käänteen Itan sairauteen.

Hän oli jo seuraavana päivänä parempi ja voimistui päivä päivältä.

Joulun aattona meni hän jo saunaan ja jouluaamuna kirkkoon.

Aivan entiselleen hän ei kuitenkaan päässyt.

Hän oli alituiseen kivulloinen ja raihnas, mutta joka päivä kuitenkin
jossakin pienessä hommassa.

Hän puhui muille ja uskoi itsekin, että jos saisi entiseen tapaansa
säännölliset ryyppynsä ja silloin tällöin oikean humalankin, pääsisi
hän entiseen hyvään terveyteensä.

Talvi oli siinä suhteessa peräti toivoton.

Tuli kevät.

Itasta ei ollut enää purjehtijaksi, mutta hän souti mantereelta
tuleviin aluksiin, ja ne toivat aina jotakin hyvää. Virosta oikeaa
pirtua ja Suomesta vain erilaisia hajuvesiä.

Kerran pari viikossa sai Itta humalan ja hänen oli hyvä olla.

Kevät oli jo pitkällä.

Liike Viroon loppui äkkiä.

Melkein kaikki jahdit ja kaljaasit olivat ankkurissa satamassa.

Tästedes sai Itta tyytyä Suomesta saatuihin hajuvesiin, ja ne maksoivat
paljon. Joka humala tuli kalliiksi, mutta kalleimmaksi tuli se
viimeinen, sillä se maksoi hänen henkensä. Se tapahtui näin:

Illalla myöhään tuli Suomesta eräs jahti ja toi Itan tilaamat hajuvedet
ja kaikki mitä muuta oli saatavana.

Itta ajatteli kutsua jo samana iltana juomaseuran luokseen kotiinsa,
mutta kun pyhään ei ollut enää pitkä matka, päätti hän säästää kalliit
juomatavaransa pyhäillaksi.

Mikko vaimoineen ja lapsineen jo nukkui, kun Itta tuli kotiin.

Itta hiipi kamariinsa, pani pullot kaappiin ja yritti käydä maata,
mutta unta ei tullutkaan.

Hän ei saanut rauhaa ennenkuin ryhtyi kokeilemaan niillä uusilla
juomillaan.

Hän maisteli hiukan ja yritti taas nukkua, mutta eihän siitä mitään
tullut.

Taas oli vain noustava maistelemaan. Ettei tarvitsisi alituiseen nousta
ylös ja kävellä kaapille ja siinä jyristä ja kolista ja ehkä herättää
viereisessä huoneessa olijatkin, otti hän tuolin vuoteensa viereen ja
asetti pullot siihen ja myös tupakkavehkeet.

Oli nyt niin mukava vain ojentaa kättään ja tehdä sekoitukset ja
ryypätä, panna tupakaksi ja ajatella tämän maailman omituista menoa.

Hän tunsi humaltuvansa ja elämä alkoi tuntua sangen valoisalta,
kevyeltä ja iloiselta.

Hän joi ja joi, kun kerran oli alkuun päässyt, kunnes pää oli aivan
turtana ja sitten alkoi huimata ja hän menetti tajuntansa.

Viimeinen, minkä hän tajusi oli mukava levon tunne, kun hän ojentautui
pehmeässä vuoteessaan, kohensi peitettään ja pani kätensä ristiin
rinnalleen. Sitten ei enää kuulunut mitään, ei näkynyt mitään eikä
tuntunut mitään.

Aamulla varhain heräsi Mikko sattumalta ja huomasi, että tupa oli
täynnä omituista hyvänhajuista tuoksua.

Hän herätti vaimonsa ja he molemmat ihmettelivät.

Lopulta he arvasivat, ettei se muualta voi tulla kuin taatin kamarista,
ja hiipivät katsomaan.

Mikko raotti ovea.

Sieltä tulvahti vastaan niin voimakas lemu, että siihen oli tukehtua.

Mentiin sisään.

Taati makasi vuoteessaan autuas hymy kasvoillaan, niin kauniina ja
rauhallisena, etteivät he häntä sellaisena olleet koskaan ennen nähneet.

Lähempää tarkastettuaan näkivät he, että taati on jättänyt heidät
ikiajoiksi.

Mikko sulki isänsä silmät kiinni.

Amalia avasi kamarin molemmat akkunat auki.

Oli valoisa, tyyni ja kaunis kevätaamu.

Päivä paistoi jo korkealla tyynen meren yllä.

Kottaraiset viheltelivät läheisessä saarnessa, jossa niillä oli
pesimäpönttönsä.

Katsellen vainajan kasvoja kuiskasi Amalia miehelleen:

"Sillä on ollut kaunis lähtö, kun se noin hymyilee."



KIELILLÄPUHUJA.


I.

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisella luotsilla oli vielä
oma vene, jonka vokkaa, keulamaston purjetta, koristi punainen raita,
luotsiveneen kauasnäkyvä tunnusmerkki, ja jolla luotsit menivät laivaan
ja palasivat kotiin pitkiltä luotsausmatkoiltaan.

Oli keskikesä ja laivaliike vilkasta.

Satamakaupungin rannassa oli laiturien piirittämä poukama täynnä
kalastaja-, laiva- ja luotsiveneitä ja puhuttiin niillä tienoin
"kaikkia maailman kieliä", niinkuin tämän kertomuksen päähenkilö, johon
pian tutustumme, sanoi, kerran kehaistessaan kuinka hän, kielitaituri
itse, siinä joukossa liikkuu kuin kala vedessä, ja nähtiin joukossa
edustajia kaikista ihmisväreistä, vaaleista pohjoismaalaisista aina
pikimustiin afrikkalaisiin asti.

Luotsiveneitäkin oli siinä tällä kertaa toistakymmentä, osa
kaupunkilaisten, suurin osa rannikko- tai saaristoluotsien veneitä, ja
vain yksi ulkosaarelainen, joka oli laivaveneiden joukossa, sillä se
halveksi ja inhosi noita muita melkein yhtä väkevästi kuin tuota kurjaa
savolaisvenettä, joka tukkilauttojen mukana oli ajettunut alas meren
rantaan ja kehtasi asettua näin ylhäiseen seuraan.

Hyi olkoon!

Ulkosaarelaisen luotsiveneen omistajaa kutsutaan näin omassa
keskuudessa Eliaksen Matiksi, eikä se huono nimi olekaan.

Hän on jo iältään yli kuudenkymmenen, mutta suorittaa vielä
luotsivuoronsa kaikilla ilmoilla.

Hänen tukkansa ja suuri partansa ovat olleet nuoremmalla iällä
mustat, mutta kun suurin osa hiuksista ja partakarvoista on muuttunut
valkeiksi, on yleisvaikutus harmaa.

Päälaki on laajalti paljas ja kiiltävä kuin vernissattu. Sitä katselee
huvikseen, varsinkin jos tietää, että se aikoinaan antoi aihetta
erääseen väärinkäsitykseen, josta oli tulla ikäviä valtiollisia
rettelöitä ja selkkauksia.

Tapaus kaikessa vakavuudessaan oli seuraava:

Eräänä kesänä tuli saareen kuvanveistäjä, joka ihastui Matin
päähän ylimalkaan, mutta tuohon pallomaiseen, kiiltävään päälakeen
erikoisesti, ja pyysi Mattia mallikseen.

Matti käsitti, ainakin osittain, kuvanveistäjän pyynnön väärin,
luullen, että hänen turpeat sinertävät huulensa, lyhyt ja leveä
purppuranvärinen nenänsä, punaiset pulleat poskensa, leveä otsansa,
suuret ulkonevat korvansa ja pullottavat siniset silmänsä, jotka miltei
aina hymyilivät, olivat herättäneet kuvanveistäjän huomiota ja siksi
hän kysyikin:

-- Olenkos mielestäs sitten niin kaunis?

Matti nimittäin tiesi rumuutensa.

Se oli monta kertaa sanottu suoraan suuhun hänelle itselleenkin.

Itta-vainajakin kerran nuorena, Matin-päivillä ollessaan, kun humala
oli jo noussut ja puhelu kiihtyi ja miehet rupesivat lausumaan julki
ajatuksiaan toistensa joko ruumiillisista tai henkisistä heikkouksista,
kehtasi sanoa näinikään:

-- Ja tuo naamavärkkikin sinulla, Matti, on sitä laatua, että
sylipuulla sen tekijä mitat on ottanut ja pelkällä kirveellä
valmistanut! Ja huulesi ovat kuin pari tuulessa pullistunutta jiikattua
märssypurjetta! En, piru vie, ole tuollaisia nähnyt neekeriakoillakaan!

Siitä oli seurannut tappelu. Mitäs siitä! Se on ollut, mikä ollut.

Itan puhe, että Matin kasvoja valmistettaessa olisi käytetty sylipuuta
ja kirvestä, oli valhetta, sillä jos kohta pää olikin iso, oli se
suhteellinen ruumiin muuhun kokoon, eikä kirvestyö ole niin pyöreää ja
sileää kuin Matin kasvot ja päälaki olivat läpi elämän.

Lieventääkseen ulkonäkönsä tekemää epäedullista vaikutusta oli Matti jo
nuoruudestaan asti koettanut johtaa (ja onnistunutkin) ihmisten huomion
harhaan -- nimittäin toisiin asioihin -- kehittämällä puhetaitonsa
sukkelaksi ja älykkääksi. Puhe tuli hänen turpeiden huuliensa takaa,
lihavan kielen muodostelemana, rehevänä, säteilevänä ja voimakkaana.
Sanottiin, etteivät hänen sanansa aina olleet sarvipäitä, mutta
pompahtelivat ne ilmoille kuin lantut, kuin huopasaappaat, kuin
talikääröt, aina täyteläisinä ja useimmiten räjähdellen ja poksahdellen
ja ilmi tuleen tuprahdellen tai räjähdellen kuin laine laivan laitaan.
Kun kuntakokouksissa tai rantakäräjillä keskustelu tuppasi muuttua
kireäksi ja riitaiseksi, otti Matti puheenvuoron ja kohta remahteli
koko miesjoukon nauru ilmoille ja asia meni sovinnossa suotuisaan
päätökseen.

Matti piti itseään verrattomana kielitaiturina, oikeana
kielilläpuhujana, mutta sen sai hän uskoa itse, ihan yksin, ilman
ainoatakaan kannattajaa, sillä yleiseen uskottiin, että Matti ei
osaa kuin yhtä ainoaa kieltä -- paitsi ranskaa, jolla ei tarkoitettu
sitä kieltä, jota puhutaan eräissä satamakaupungeissa Hollannin ja
Espanjan välillä, vaan erästä sekavaa mongerrusta, joksi Matin selvä
puhe muuttui humalan muuttuessa sikahumalaksi ja vähää ennen Matin
vierähtämistä pöydän alle ja jota kieltä ei ymmärtänyt yksikään olento
taivaan ja maan välillä. Kun perästä päin muisteltiin jotakin tapausta
joillakin juhlilla tai luotsausmatkoilla, määriteltiin sen aika
sanomalla: "Se tapahtui silloin, kun Matti rupesi ranskaa puhumaan.
Ek'sä muista?"


II.

Kello oli noin kymmenen paikkeilla aamupäivällä, kun Matti
luotsitoverinsa Matinvillen Konstan kanssa tuli "Häränpään"
merimieskapakasta, joka oli miltei rantalaiturilla, ulos haistelemaan
tuulta.

Se oli puhallellut etelästä jo pari vuorokautta sen vähän, minkä se
ylimalkaan puhalsi -- ja kotiin lähtö oli lykkääntynyt tunnista tuntiin
ja päivästä toiseen.

Nyt puhalteli heikko länsi.

Kolmanneksi liittyi seuraan eräs nuori mies, keväällä vasta valmistunut
lukkari, joka oli satamakaupungissa odottamassa virkapaikalleen pääsyä.

Siihen aikaan kulki ulkosaariin kerran kuussa niin sanottu kihlakunnan
posti, ja nuorta lukkaria oli neuvottu turvautumaan, mikäli
mahdollista, luotseihin, joiden kanssa, niin sanottiin, hän kaikkein
nopeimmin, mukavimmin ja turvallisimmin pääsee perille. Jo eilen oli
hän tavannut kaupungin satamaluotsin avulla Matin ja Konstan, jotka
olivat luvanneet viedä hänet saareen. "Jos on sopiva tuuli, niin
huomenaamuna kello puoli neljältä lähdetään", oli Matti sanonut.
-- Lukkari tuli rantaan täsmälleen puoli neljä -- tai oikeastaan
myöhästymisen pelosta jo hiukan aikaisemminkin. Siitä tähän asti
oli hän kävellyt pitkin laitureita, katsellut hänelle outoja suuria
purjelaivoja ja kuunnellut outoja kieliä ja istuskellut pollarilla
katsellen satamatyömiesten häärimistä laivojen tyhjentämisessä tai
täyttämisessä. Matkalaukkunsa hän oli jo ajoissa sijoittanut Matin
veneeseen. Hän ei ollut ryyppymies (niin oli hän luotseille sanonut,
kuultuaan, että Matti on kirkonisäntä) ja oli lisäksi rahaton (joka
oli tosiasia), eikä siis kyennyt pitämään seuraa kyytimiehilleen
"Häränpäässä".

Lukkari esitti lähtöä.

Hän väitti satamaluotsilta kuulleensa, että nyt on länsituuli ja siksi
navakka, että vie perille kuudessa tunnissa, ehkä neljässä ja puolessa.

-- Höö! Vai länsituuli! nauroi Matti. -- Vai länsituuli! No onhan se
kylläkin länsituuli nyt, mutta kanttori ei taidakaan tietää, kuinka
kauan se kestää länsituulena! Onhan sitä helppo sanoa, että länsituuli,
mutta mitäs virttä sitten lauletaan, jos se tunnin perästä on lounaassa
tai etelässä tai tyyntyy kokonaan! Ei hyvä kanttori! Katsellaanpas nyt
ensin, kestääkö se lännessä, ja lähdetään sitten vasta -- ja voihan se
jälkeen puolenpäivän, kääntyä luoteeseen, ehkä täyteen pohjoiseen, ja
sitä parempi meille.

Konstankaan ei tehnyt vielä mieli lähteä, ja hän sanoi:

-- Ja kuka sen tietää, mikä tuuli on meressä! Voihan olla vastatuuli
tai ei tuulta ensinkään!

Samassa näkivät he tulevan yhden luotsiveneen entisten lisäksi, ja heti
sen tultua riennettiin tiedustelemaan, mikä tuuli on meressä.

Luotsi oli ollut laivaa ulos viemässä ja kertoi, ettei meressä ole
mitään tuulta, että meri on rasvatyyni.

-- Sanoinhan minä sen, ylpeili Konsta. -- Johan sen näkee
tehtaansavuista, jotka nousevat suoraan ylös, että ylhäällä on tyyni,
ja silloin on tyyni meressäkin.

-- No milloinka tästä sitten oikein päästään lähtemään! Minusta alkaa
näyttää, ettei lähdöstä tule mitään! kiivaili lukkari.

-- No, ei tänään ainakaan, sanoi Matti ja lisäsi:

-- Pitkäksihän se käypi kanttorille olo täällä rannassa. Mennään
miesten joukkoon hotelliin. Siellä kuluu aika paremmin. Otetaan teetä
tai kahvia tai mitä vaan halu vetää.

-- Ei ole jano, vaan nälkä pikemminkin, selitti lukkari.

-- No eihän tässä tarvitse kärsiä nälkää enempää kuin janoakaan!
Mennään veneeseen syömään! Kun eväät loppuvat, niin ostetaan
kaupungista toisia!

Mentiin kolmisin Matin veneeseen syömään.

Vene heilahteli yhtenään ohi kulkevain suurempain ja pienempäin
höyryalusten synnyttämissä aaltosissa ja kolahteli toisiin veneisiin,
joita tuli ja meni, ja tungos oli suuri.

Jo aikoja sitten oli lukkari lakannut tarkkaamasta tulevien ja
menevien ihmisten puhetta, sillä useimmiten se oli kieltä, jota hän,
sisämaalainen, ei ollut koskaan ennen kuullut.

Suurten höyryalusten nostokurjissa rätisi ja helisi tavaran nostoketjut
ja rymisivät nostokoneet ja huutelivat laivoja tyhjentävät miehet
komentosanoja toisilleen.

Satamaraiteilla kulki edestakaisin tavarajunia, siirrellen tuonti- tai
vientitavaraa laivoilta tai laivoille. Pyörät jyrisivät ja parkuivat
kiskoja vastaan. Veturit viheltelivät ja soittivat kelloa.

Lukkari ihmetteli, että tässä pauhinassa Konsta ja Matti voivat
keskustella aivan rauhallisesti. Hän ei kuullut mitään, ja milloin
hänelle jotakin sanottiin, täytyi huutaa, niinkuin silloinkin aterian
päätyttyä, kun Matti sanoi lukkarille, ensin tavallisella äänellä ja
sitten huutamalla:

-- Eiköhän käydä nyt ottamaan pieni ruokalepo!, ja samassa Matti jo
alkoikin laitella itselleen makuutilaa, ja niin teki Konstakin, ja
lukkari, joka oli valvonut kello kolmesta asti ja jota väsytti ja
nukutti, nojautui veneen laitaa vasten ja nukkui miltei heti istuvaan
asentoon.

Tuntui ihanalta uinailla veneen keinuillessa, ja sataman hälinä ja
jyrinä alkoi kuulua yhä kauempaa ja kauempaa ja lakkasi lopulta
kokonaan kuulumasta ja muuttui uniksi, joissa hän itse riehui mukana
jättiläislaivan tyhjentämisessä: ajettiin samasta laivasta tulikiveä,
liitujauhoa ja suolaa niin korkeaan rautatievaunuun, ettei sieltä
päässytkään mitenkään alas.


III.

Oli jo iltapäivä pitkällä, kun miehet vasta heräsivät.

Lukkari oli nukkunut koko ajan sangen epämukavassa asennossa. Hänen
kupeisiinsa ja selkäänsä koski niin, ettei pitkään aikaan päässyt
liikkeelle.

Molemmat merimiehet, Matti ja Konsta, tekivät ensi töikseen sen
huomion, että tuuli on loppunut maissakin kokonaan.

Oli aivan tyyni ja autereinen kesäpäivä.

Lähtö päätettiin lykätä seuraavaan aamuun kello puoli neljään, sillä
sekä Matilla että Konstalla oli vielä osa luotsirahoista tähteenä.
Lukkarilla oli kyllä matti kukkarossa, mutta hänet otettiin kapakkaan
mukaan ja maksettiin hänen puolestaan.

Puolen yön tienoissa tulivat miehet veneelle. Kaikki kolme olivat
humalassa. Lukkari oli ensin vastustellut, mutta sitten kun Matti
oli selittänyt, että on sitä ennenkin ryypätty lukkarien kanssa
ja että pappi heidän saarellaan on kaikkein paras ryyppymies, oli
lukkari lakannut teeskentelemästä ja ryypännyt niinkuin toisetkin
ja sinutteli Mattia ja Konstaa saavuttaessa veneelle, jossa vähän
syötiin ja töristiin ja sitten nukuttiin. Purjeista laitettiin varjo
keulapuolelle. Sen alla oli hyvä nukkua, vaikka sadekin olisi sattunut.


IV.

Kello kävi viidettä aamulla, kun miehet vasta heräsivät.

Taivas oli kirkkaana, kuten ennenkin.

Aurinko paahtoi kuumana ja navakka tuuli puhalteli etelästä, siis
vastaan.

-- Vastatuuli, sanoi Konsta.

-- Vastatuuli. Vastatuuli, sanoi Matti.

-- Lähdetäänköhän luovimaan kotiin? sanoi Konsta.

-- Hitto häntä lähteköön luovimaan, kun ei ole pakko, sanoi Matti.
-- Eihän tässä nyt jäniksen selässä olla ja eihän tuo nyt iankaiken
pitäne tuuliansa samalla kantilla. Ollaan nyt ainakin niin kauan, että
kaupat avataan ja että saa tehdä piikaväen pyytämät ostokset. Näkeehän
sittenkin, miksi tuuli muuttuu.

Mielessä hänellä oli enemmän oma kaksilitraisensa, joka oli vielä
tyhjänä, kuin mikään muu.

Kello yhdeksän aamupäivällä oli kaikki ostokset tehty ja kaikki
tavarat, myös täysinäinen kaksilitrainen, kannettu veneeseen.
Kaksilitrainen sijoitettiin huolellisesti veneen perällä olevaan
kaappiin, muu tavara öljypeitteen alle keskiveneeseen.

Tuuli oli kääntynyt jälleen länteen ja olisi vienyt hyvin, mutta
aivan viime hetkellä oli Matti saanut kuulla, että ulkosatamassa on
lähtövalmis suuri saksalainen höyrylaiva "VIADRA".

Se kaupungin luotseista, jonka vuoro olisi ollut viedä tuo laiva
ulos, oli etsinyt Matin aamun kuluessa kynsiinsä, ja löytänyt hänet
"Häränpäästä" ja pyytänyt häntä puolestaan viemään laivan mereen.
"Siinähän saat vapaan kyydin kotiisi itsekin", sanoi luotsi.

Matti suostui kauppaan mielellään, vieläpä tarjosi ryypytkin sen
ilosanoman tuojalle kiitokseksi.

Kaupungin kirkontornissa löi kello yhdeksää, kun Matti pienessä
hiprakassa tuli rantaan ja toi toisillekin sen ilosanoman, että "nyt
ollaan kotona viimeistäänkin kello kaksitoista, tuuli sitten mistä
hyvänsä tai ei mistään!"

Purjehdittiin laivan kupeelle. Sen keulamastossa liehui vielä
luotsilippu ja sen molemmilla kupeilla olivat vielä täysinäiset
kuormausproomut, joista nostokurjet veivät lankkuja nipun toisensa
jälkeen kansikuorman päälle. Proomuissa ja kansikuormalla hääri
tulisessa kiireessä työväkeä, naisia ja miehiä.

Nostokoneet tärisivät ja sätkyttivät, ja lankut kolahtelivat.

Keulakannelta kuului ketjun helinää. Laivamiehet kytkivät siellä
paksuilla ketjuilla valmista kansikuormaa kiinni, jottei sitä meri
veisi.

Laivasta viskattiin Matin veneeseen köysi, johon vene kiinnitettiin, ja
jäi se laivan kupeelle, melkein perälle.

Vene ei pysynyt kuitenkaan hetkeäkään paikoillaan, ja miehillä oli
täysi työ estää sitä töyttäilemistä liian ankarasti laivan kuvetta
vasten tai painumasta liiaksi perän alle, missä laivan valtava iso
punainen potkuri pyöri ja synnytti ankaran virran, joka veti venettä
milloin sinne, milloin tänne.

Laivan koneita aseteltiin pitkän paikallaanolon jälkeen lähtökuntoon ja
koeteltiin.

Kaupunginluotsi purjehti myös veneellään laivan kupeelle ja nousi ylös
laivaan selvittämään asiaansa. Vähän ajan perästä hän tuli perälle ja
puhutteli Mattia ja Konstaa ja sanoi, että "nyt olisi jommankumman
sitten noustava ylös laivaan ja otettava luotsaus vastuulleen".

Syntyi ankaranpuoleinen riita Matin ja Konstan välillä.

Matti ensin sanoi niinkuin puolileikillään Konstalle:

-- Mene sinä nuoremmaksesi!

Konsta kieltäytyi kivenkovaan ja vetosi siihen, että vuoro on Matin.

Kiroillen ja mököttäen Matti lopulta kiipesi köysiportaita myöten
laivaan. Vähän ajan perästä kaupunginluotsi purjehti pois ja
luotsilippu vedettiin alas. Matti oli nyt "Viadran" luotsina.

Tunti meni ja toinen tuli.

Lopulta olivat proomut tyhjät ja hinattiin työväkineen pois.

Laiva oli lähtövalmis.

Kello oli silloin kaksitoista.

Vielä kerran tuli Matti laivan perälle ja pyysi lukkariakin nousemaan
ylös laivaan:

-- Onhan täällä mukavampi olla, eikä kastu, jos meressä sattuu olemaan
lainetta, eikä kanttori taida ennen kuitenkaan tämänlaisissa asuissa
olla ollut, niin että sopii nyt tulla katsomaan.

Lukkari kiipesi ylös ja hetken perästä vedettiin köysiportaat pois.

Konstalle annettiin paksumpi köysi veneen hinausköydeksi. Sen hän
kiinnitti keulamastoon. Toistaiseksi oli hänellä täysi työ hoitaa
venettä, ja katsoa, ettei köysi pääse sekaantumaan laivan potkuriin,
joka yhä velloi vettä milloin mitenkin päin.

Lopulta kuului komentosillalta kellon kilahdus.

Koneet pysähtyivät.

Ankkuriketjut alkoivat rytistä ja helistä. Pian oli laiva vapaa.

Taas kuului kellon kilahdus.

Potkuri alkoi hiljalleen pyöriä ja puskea vettä laivasta pois päin.

Konsta voi vaivoin hoitaa venettä.

Laiva alkoi hiljalleen liikkua ja kääntää keulansa merelle päin.

Konsta päästi hinausköyttä vähän kerrallaan, valvoen, ettei se pääsisi
sekaantumaan potkuriin. Lopulta oli köysi kireänä. Konsta riensi veneen
perälle ja alkoi sitä ohjata laivan mukaan.

Pian oli laivalla täysi vauhti.

Saari ja luoto toisensa jälkeen sivuutettiin ja oltiin lopulta meren
aavalla ulapalla, jossa länsituuli puhalteli.

Päivä paistoi kuumasti. Vene seurasi kohisten laivaa, jonka koneiden
tärinä hinausköyttä myöten tuntui veneessäkin. Toisinaan nytkähti vene
lännestä tulevassa ummikkaassa, jossa laivakin harvakseen huojui.

Paljo valvominen satamakaupungissa ja tämä yksitoikkoinen tärinä ja
keinahtelu veneessä sekä miltei täydellinen toimettomuus ja auringon
lämpö vaikuttivat, että Konstaa alkoi armottomasti torkuttaa.


V.

Nuorella lukkarilla oli paljon katseltavaa.

Laivamiehet olivat matkan varrella saaneet työnsä loppuun suoritetuksi
ja siirtyneet peräkannelle, jossa raskaat ketjut helisivät, sillä
kansikuorma kytkettiin siellä yhtä huolellisesti kuin keulassakin.
Katsoen laivan suuruuteen ja sen korkeuteen vielä nyt täyteen
kuormattunakin tuntui lukkarista turhanpäiseltä koko homma.

Lukkarin teki mieli mennä ylös komentosillallekin katselemaan, mitä
siellä on ja mitä sieltä ylempää näkyy. Sinne hän ei kuitenkaan
uskaltanut mennä, kun ei ollut edes Matille mitään asiaa keksimälläkään
keksinyt.

Joskus hän kävi katsomassa venettä, joka köydessä seurasi laivaa keula
korkealla ja ikäänkuin ratsastaen suuren valkean vaahtovyöryn päällä.

Veneen perällä istui Konsta mukavassa asennossa. Oikeassa kainalossa
hänellä oli helmari, jonka päätä samanpuoleinen käsi piteli. Vasen
kyynärpää nojasi varpekanteen, ja kämmenpäähän ja kouraan partainen
leuka ja poski. Pää oli hiukan etukumarassa. Näytti siltä kuin olisi
hän nukuksissa. Kanttori kiljaisi "hei" ja viittasi kädellään, mutta
veneessä olija ei tässä pauhinassa kuullut mitään eikä näyttänyt
näkevänkään. Lukkari korotti vielä ääntään, asetti kädet torveksi
suulleen ja huusi uudestaan: "Hei! Torkutko sinä! Käy oikealla tavalla
maata! Hei!"

Ei mitään tapahtunut.

Konsta ei muuttanut asentoaan minkään verran. Hän istui kuin kuva.

Noin neljännestunnin kuluttua tuli lukkari perälle uudestaan.

Nyt paistoi veneen perältä Konstan rinnan kohdalla hänen valkean
luotsilakkinsa päällys täysipyöreänä kuin kuu. Pää oli pudonnut
riipuksiin ja vain lakin päällys näkyi. Vasen käsi riippui rannetta
myöten hervottomana varppeelta alas heiluen veneen nytkyessä kuin
veltto, pehmeä vanhan nuoran pää. Oikea oli entisessä asennossaan
kainalossa olevan helmarinpään ympärillä.

Lukkarin mielikuvitus alkoi toimia. Hän muisti, että Konsta oli eilen
illalla juovuspäissään kertonut käyneensä lääkärillä, joka oli sanonut,
että sydämessä on paha vika ja että jos on aikomus vielä jonkun aikaa
elää, olisi humala jätettävä heti ja kerrassaan. "Lääkäri sanoi, että
älä ryyppää ja älä syö sitä ja älä syö tätä, muutoin tulee kuolema
äkkiä ja silloin, kun et aavistakaan", oli Konsta kehunut, kaataessaan
menemään olutta lasin toisensa perään. "Enkä minä turhaa ryypikään!
Minä juon oikealla tavalla -- näinikään! He-hee!"

Lukkari alkoi epäillä ja pelätä, että Konsta on saanut sydänhalvauksen
ja kuollut veneen perälle siihen asentoonsa, missä oli. Hätääntyneenä
hän meni ylös komentosillalle Mattiakin katsomaan.

Siellä kiintyi lukkarin huomio ensin eräällä korokkeella seisovaan
tanakkaan laivamieheen, joka katseli vuoroin eteensä merelle, vuoroin
edessään olevaan kompassiin. Hän pyöritteli ohjausrattia, joka oli
toista mallia, kuin mitä hän oli nähnyt sisämaan vesien höyrylaivoissa
ja odottamattoman pieni ja kevytliikkeinen laivan jättiläiskokoon
nähden. Lisäksi tuksutti ratin yhteydessä jokin kone joka kerta, kun
ratti kiertyi oikeaan tai vasempaan.

Oikealla nojasi kaiteeseen mies, josta lukkari myöhemmin sai kuulla,
että hän oli laivan ensimmäinen perämies. Mattia ei ensi aluksi näkynyt
ensinkään, mutta kun hän rohkaisi luontoaan ja käveli eteenpäin ja
kiersi ohjausratin ympäri vasemmalle, löytyi Matti siellä nojaamassa
kaiteeseen ja huulet lerpallaan torkkumassa ja tuijottamassa laivan
sysäämiin kuohuihin ja ohi kiitävään mustanviheriään veteen.

Nähtyään lukkarin kohottautui Matti ja heräsi täydellisesti.

-- No! Jokos alkaa maamiehelle käydä aika pitkäksi vai meritautiko
vaivaa?

-- Ei kumpaakaan, mutta tulehan katsomaan, mikä kumma Konstaa vaivaa!

-- Mikäs tätä nyt vaivaa! Eihän sitä mikään vaivaa. Kaunis ilma ja
lämmin eikä huolta kulusta.

-- No tulehan katsomaan kuitenkin. Perälle päästyään näki ja arvasi
Matti kyllä, mikä Konstaa vaivaa.

Matin naama vääntyi kamalaan irvistykseen ja hän huusi:

-- Konsta! Konsta! Heräätkö sinä jumalaton! -- Humalassa sika on kuin
onkin niinkuin tukki eikä kuule mitään eikä näe mitään! -- Kyllä
minä jo arvasin lähtiessä, miksi sillä oli niin suuri halu jäädä
veneeseen eikä tullut luotsaamaan, niinkuin asia olisi vaatinut! --
Eikä ole mitään, millä edes saisi viskata sitä halvattua päin kuuta
niin että kyll'läin heräisi! -- Maltapas joutava! Kyllä minä sinulle
vielä näytän, kun pääsen veneeseen! Uitan minä sinut, piru vie, kuin
uitankin, niin että viimeinenkin humala on tiessään! Vai toisen viinoja
juomaan! Eipäs ollut miehestä ostajaa kaupungissa! Ajattelit että
"tuhma ostaa ja viisas juo", mutta kyllähän vielä näet, kuka tässä on
tuhma ja kuka viisas!

Matti pudisteli nyrkkiään veneeseen päin ja kääntyi menemään takaisin
keskilaivaa kohti ja myrisi vieressään kävelevälle lukkarille:

-- Sitähän minä jo epäilinkin ja ajattelin ottaa putelin tänne ylös,
mutta missä sen täällä olisi säilyttänyt. Eikä luotsilla saa olla
väkeviä mukanaan laivassa. Sen ryyppäät, minkä annetaan, mutta ei
tippaakaan enempää, eikä täällä ole tarjottu ei ruokaa eikä juomaa, ja
nyt tuo Konstan saatana -- en paremmin sano -- on syönyt ja juonut koko
matkan kuin sika. Uitan minä sen ja kuritan airontyvellä niin etteivät
vielä jouluksikaan ole kaikki sinelmät hävinneet, kun tästä päästään
veneeseen! uhkaili Matti.

Komentosillalla asettui Matti nojasilleen perämiehen vasemmalle puolen
ja Matista vasemmalle lukkari.

Perämies tupakoi.

Matti pani myös tupakaksi.

Pitkään aikaan ei puhunut kukaan mitään.

Lopulta sanoi lukkari:

-- Tällä laivalla on aika hyvä vauhti.

-- Onhan se tavallinen.

-- Montakohan kilometriä se menee tunnissa?

-- Kilometriä!?

-- Niin.

-- Ei ainoaakaan kilometriä! Kanttori taitaakin olla vielä niin täysi
maamies, ettei tiedä sitä, että kilometri on vain maantiemitta ja sulaa
merivedessä kuin suola. -- Ei sillä vehkeellä voi merta mitata, vaikka
kuinka koettaisi. Eri miehet ne ovat, jotka merta purjehtivat, ja eri
mitat, joilla merta mitataan!

-- No millä sitä sitten mitataan?

-- Jaa -- vai on kanttori niin pilaantumaton maamies, ettei ole
kirjoistakaan koskaan lukenut, että merta mitataan meripeninkulmilla,
eli oikeammin sanoen miileillä, ja merialusten vauhtia solmuväleillä --
mutta eivät ne taida mennä maamiehen päähän.

-- Solmunväleillä?

-- Niin, eli paremmin sanoen nuupeilla.

-- No kuinka pitkä se nuupi on?

-- Jaa! -- Kun ei kanttori tiedä, mikä on lasi ja mikä loki ja mikä
lokiliina, ynnä muuta, ja vielä vähemmän kuinka pitkä on yksi miili,
niin täytyy minun sanoa, että jos tähän mereen tehtäisiin maantie ja
sen vieressä kulkisi laiva tunnissa kymmenen kilometripylvään väliä,
niin olisi se suunnilleen samaa kuin jos sanottaisiin laivalla olevan
kuuden nuupin vauhti. Tämä tässä taitaa tehdä näin laineettomassa
vedessä yhdeksän nuuppia.

-- Siis viisitoista kilometriä! Sitä en usko! Ei yhtään päälle
kymmenen, siis kuuden nuupin.

-- Jaa -- se on se ja sama mitä kanttori uskoo ja mitä ei usko. Se ei
meinaa kerrassa mitään, kun kanttori ei ole ymmärtäväinen mies, vaan
maamies, jolle ei maksa vaivaa puhua.

-- Minä lyön vaikka vetoa siitä, että tämä ei kulje enempää kuin
kymmenen kilometriä tunnissa. -- Kun osaisi tuon perämiehen kieltä,
niin kysyisi siltä. Kyllä kai se tietää.

Vaikka laiva oli saksalainen, palveli sillä ummikkoenglantilainen
perämies ja samoin ummikkoenglantilainen kokki.

Matti vilkastui miltei entiselleen kuultuaan toisen mainitsevan jotakin
puuttuvasta kielitaidostaan.

-- Jaa, että kun osaisi kieltä? No sitä kyllä osataan ja kyllä näissä
paikoissa saa selväksi minkä asian hyvänsä, kun vain kieltä osaa!

-- No, kysyhän koetteeksi, mitä tuo tuumaa laivan kulusta!

Matti sylkäisi yli kaiteen mereen, rykäisi pari kertaa, kääntyi
perämieheen päin ja kysyi kovalla äänellä ja suomalaisesti korostaen:

-- Kuulehan tyyrmanni! Huru monga knuupa faart?

Perämies ravisteli päätään, sillä hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Matti
koetti selventää sanojaan viittomalla veteen ja laivan vauhtiin:

-- Knuupa faart!? Huru monga? -- Huru monga knuupa faart!? Hhuurrruu
monngga?! Olek' sä hölmö vai ek'sä tolvana ymmärrä selvää puhetta!?

Perämies nauroi koko kurkullaan, sillä häntä huvitti Matin turpea ja
kiivaileva naama.

Matti jäi nojasilleen kaidetta vasten ja mietti, mitenkä voisi saada
tuon pässinpään tajuamaan, mistä on kysymys.

Hän koetti etsiä muistinsa komeroista toisia sanoja, mutta niitä ei
löytynyt. Kohottauduttuaan ja työnnettyään kätensä takkinsa taskuun
osui hänen hyppysiinsä tyhjä savukekotelo. Sen hän viskasi mereen,
viittasi sormellaan aalloilla kelluvaa ja jäljelle päin kiitävää
koteloa, vei kasvonsa likemmä perämiestä, korotti ääntään vieläkin
entisestään ja kysyi:

-- Knuupa faart!? -- Huru monga knuupa faart? -- No jo nyt on kumma!
Huru monga knuupa faart?!

Perämies käsitti tämän sillä tavalla, että luotsilta ovat tupakat
lopussa ja että tuo puhe tarkoitti tupakan pyyntiä, ja siksi ojensi hän
Matille kauniin sikarin.

Matti tuli hetkiseksi hyvälle tuulelle ja perämies näytti iloiselta,
kun muka lopultakin ymmärsi miehen tuskan.

Tätä ei riittänyt pitkälle.

Kun Matti sai sikarinsa savuamaan ja oli antanut äänensä ja aivojensa
hetkisen levähtää, alkoi hän uudestaan, muuttaen sikäli menettelyään,
että näytti sormillaan kahdeksan ja yhdeksän lukumäärää ja puhui
lauhkealla ja toverillisella äänellä:

-- Huru monga knuupa faart, herr styyrman? Otta eller niie? Knuupa
faart nimittäin? -- Hä? -- Mitä töllistelet, vai olek'sä tuhma kuin
saapas?

Perämies mietti hetkisen.

Hän ajatteli, pyytääköhän tuo lisää sikareja vai kysyykö se hintaa.

Lopulta hän sanoi jotakin Matille ja remahti nauramaan suu niin
ammollaan, että kaikki hampaat näkyivät. Sitten hän harppasi
vastakkaiselle puolelle komentosiltaa, nauroi mennessään ja hoki Matin
sanoja "knuupa faart, knuupa faart"...

Matti oli harmistunut ja huokasi: "Kaikennäköiset miehet ne ovat sitten
vielä olevinaan laivanperämiehiä!"

Pitkän aikaa olivat lukkari ja Matti vaiti.

Lopulta kysyi lukkari:

-- No, mitäs se tuumasi?

-- Tämä perämieskö?

-- Niin.

-- Hitto hänen ties. -- Eihän nämä perämiehet mitä tiedä ja ymmärrä!
Tulisi ylös kannelle se ukko itse, niin kyllä siltä pian selvän saisi,
eikä siihen monta sanaa tarvittaisikaan! Eihän nämä perämiehet mitään
tiedä! Palkkansa nostavat ja sillä hyvä. -- Ensin ei saanut sanaa
suustaan, mutta kun en hellittänyt, niin lopulta tokaisi, että "katso
itse", että "siinähän se on meri ja siinähän se on laiva. Katso itse,
minkä verran laiva meressä kulkee!" -- Hööö! -- "Katso itse!" -- Onkos
minulla tässä sekstantit ja ronometrit, sekunttilasit ja lokaliinat
käsilläni, että voisin itse katsoa! -- Hölmö mikä oletkin! -- Tuo
tänne vehkeet, niin kyllä minä näytän sinulle, mitenkä katsotaan --
mokomallekin -- länkisäärelle -- kaitanaamalle -- piikkinokalle!

Laiva huojui yhä paremmin, minkä ulomma tultiin.

Lukkari, joka siinä kaiteen yli kumartuneena oli seurannut veden
loiskimista ylös laivan pystysuoraa kylkeä, oli jo kauan tuntenut
eräänlaista pahoinvointia, ensin väsymystä niskapuolella, sitten
päänpakotusta ohimoilla ja otsassa ja nyt viime aikoina pyrki suuhun
tulemaan jotakin pahanmakuista nestettä, ja oikea oksennuskaan ei ollut
enää kaukana.

Hänen teki mieli saada jotakin virkistävää suuhunsa, mutta jottei Matti
epäilisi olevan kysymyksessä, meritaudin, kysyi hän vain:

-- Mistähän täältä saisi raikasta juomavettä?

-- Onkos jano?

-- On vähän, kun tuli syötyä suolaista ja kun on ollut näin kuuma päivä.

-- No eihän näissä paikoissa tarvitse hätään joutua, kun kieltä osaa!
Mennään kokin puheille, kyllä se vettä antaa.

Kokki, ummikkoenglantilainen, oli keski-ikäinen mies.

Hän istui keittiössä paidanhihat ylös käärittyinä ja kuori perunoita.
Liedellä kiehui iso soppakattila.

Matti pysähtyi keittiön kapealle ja matalalle ovelle, jonka hän miltei
kokonaan täytti, nojasi vasemmalla kämmenellään oven pieleen ja kumarsi
päänsä sisään. Lukkari koetteli kurkistaa Matin olkapään yli. Matti
aloitti puhelun, viittomalla suuhunsa:

-- Kalt vatten, kalt vatten.

Kokki keskeytti kuorimisensa ja silmäili kysyvänä Mattiin.

-- Kalt vatten, kalt vatten! Tavai tänne näin! Ek'sä ymmärrä?

Kun kokki ei ymmärtänyt, mitä puhuttiin, jatkoi hän kuorimistaan peruna
perunalta eikä ollut Mattia enää näkevinäänkään.

Matti oli neuvoton ja nolostunut.

Onneksi oli pelastus lähempänä kuin miltä ensin näyttikään.

Aivan siinä käden ulottuvilla, lieden reunalla oli sisältä valkea ja
ulkoa sininen emaljimuki. Sen sieppasi Matti käteensä ja hoki:

-- Kalt vatten, kalt vatten! ja viittoili tyhjällä mukilla suuhunsa.

Sitä kieltä ymmärsi kokki paikalla.

-- Yes! If you please, sir!

Ja vettä tuli.

Sitä joi lukkari tarpeekseen, ja Matti myös, ja yhä kokki olisi ollut
halukas antamaan.

Matti oli ylpeä, että hänelle vastattiin niin pitkästi ja kohteliaasti.

-- Kuulitkos, mitä se sanoi? -- Kuulin toki.

-- Ja ymmärsitkö myös, mitä se sanoi?

-- En niin halaistua sanaa!

-- Siinäpä se! Siinä se justiin onkin ero miehellä ja toisella
miehellä: toiselle on annettu kielilläpuhumisenlahja, toiselle ei.
Toiselle on annettu lahja ymmärtää kieliä, toiselle ei. -- Tämä on
mukava mies tämä kokki, miesten mies ja viisas mies! Sen kanssa
kelpaisi jutella kauemminkin, mutta ei auta olla kauan pois komennolta.
Täytyy mennä ylös jälleen. -- Mutta mikä sinulla mies oikein on?!
Sinullahan on nenän kupeet kalpeana kuin olisit meritautinen! Meritauti
sinussa, miesparassa, on. Tunnusta pois vaan -- ei siinä mitään
häpeämistä ole! -- Älä pidättele turhaan -- se vaan pahenee siitä.
Mene tuonne partaalle syöttämään haileja ja etsi sitten itsellesi
makuupaikka. Ei olisi pitänyt tulla sinne komentosillalle. Meritauti
ottaa kiinni aina sitä pahemmin, mitä korkeammalla ihminen on. Kohta
tästä ollaan perilläkin.

Lukkari teki neuvojen mukaan: syötti ensin haileja ja etsi sitten
itselleen keulakannelta tuulisen makuupaikan, johon nukkui.


VI.

Lukkari heräsi siihen, että komentosillalla kilahti kello ja koneet
pysähtyivät ja laiva lakkasi tärisemästä.

Hän ponnahti ylös ja tunsi itsensä miltei terveeksi.

Pohjoisessa olivat kadonneet kaikki maat, uloimmat rannikkosaaret
ja luodotkin. Sinne taivaanrannan taa oli kadonnut hänen entinen
maailmansa, se maailma, jonka hän tunsi.

Edessä kohosi korkeavuorinen meren erakko, kuningas saarien
joukossa, tumman sinisenä, vihertävänä ja harmaana, kuparinvärisine
rantakallioineen ja valkeine rantakuohuineen ja valkeine
loistotorneineen (muuta hän ei vielä ennättänyt tai voinut nähdä)
yksinäisenä avarassa, rajattomalta näyttävässä meressä, suunnattoman
suuren kirkkaan taivaan alla, jolla päivä paahtavana helotti. Se oli
hänen tuleva, vielä tuntematon maailmansa -- ah Jumala! -- tuleeko hän
sitä koskaan tuntemaankaan! Toistaiseksi hän tunsi siitä ainoastaan nuo
sen kaksi edustajaa, Matin ja Konstan, nekin oikeastaan vain ulkonäöltä
ja nimeltä.

Komentosillalta lähtiessään sanoi Matti:

-- No kanttori. Raamatussa sanotaan, että "partti ei pääse pilkustaan
eikä musta kansa nahastaan", mutta sinun on päästävä tästä laivasta,
muutoin saat veisata virsiäsi muutaman viikon perästä mustalle kansalle.

Perällä kiskoi puolisenkymmentä miestä hinausköyttä laivaan sisään. Se
oli raskasta työtä, sillä laiva kulki vielä hiljakseen eteenpäin. Matti
rupesi myös vetämään.

Konstakin oli herännyt veneen alkaessa kulkea tasaisemmin ja laivasta
kuuluvan jytinän lakatessa.

Matti oli vielä suutuksissaan ja huusi Konstalle, joka teki parastaan
ohjatessaan venettä:

-- Eikö sinulla ole silmiä päässäsi, vai mitä varten sinä annat veneen
mennä laivan perän alle!

Konsta lykkäsi helmarin niin ulos oikealle kuin se voi mennä, mutta ei
vene siitä paljoa välittänyt, kun hinausköysi oli jo lyhyt ja peräti
kireällä ja melkein keskellä laivan perää.

Ja totta puhuen Matin kiukkuileminen oli aivan turhaa, sillä olihan
tarkoituskin saada vene laivan peräkasan alle -- eikä suinkaan kupeelle
-- niin lähelle laivaa, ettei veneen keulamasto vain katkea laivan
perään.

Siinä se jo heiluikin käden ulottuvilla. -- No kanttori! Eivät ne taida
meille tämän parempia paraatiportaita laittaa kuin tämä oman veneen
masto. Mutta mitenkähän me nyt siitä päästään alas! -- Maltas, kun minä
menen ensin ja näytän. Tule sinä samalla tavalla sitten perästä, mutta
vikkelään, sillä ei näillä kyytimiehillä ole aikaa seisottaa laivaansa
meidän tähtemme koko päivää! Mutta tule saatanan sievästi, etteivät
nuo ulkolaiset näe, että sinä olet maamies! Auta armias, jos ne sen
näkevät! Sitten sinä vasta naurun kuulet! -- Katsos nyt kun tuo maston
pää heiluu kuin kellonhuittari! Oota, kun se heilahtaa laivaan päin --
noin! -- ja koppaa sitten siitä kiinni molemmin kourin -- näin!

Ennenkuin lukkari ennätti kunnolleen mitään nähdä, seisoi Matti jo
tanakasti veneensä pohjalla ja kourien partaansa huusi hän ylös
lukkarille:

-- Ymmärräks'sä!

Lukkari ymmärsi vain sen, että tässä on henki kysymyksessä. Hän
yritteli tavoittaa kiinni maston päästä, mutta ei ollut onnistua.

-- Mikäs läskikoura sinä oikein olet?! huuteli Matti, ja se pani
lukkarin vielä entistä enemmän vapisemaan.

-- Eikös nämä voisi panna niitä köysiportaita, mitkä olivat
lähtiessäkin? huusi vastaan lukkari.

-- Miks'ei, miks'ei! Pyydä niitä siellä että panevat! Siellähän nuo
ovat tyyrmannit ja kaikki. Sanot vaan puoli sanaa, ja kyllä ne pojat
ymmärtävät ja heti juoksuttavat sinulle vaikka paraatiportaat!

-- Minä hyppään...

-- Hyppää hyppää, mutta älä helvetissä veneeseen hyppää! Meillä on
urut kirkossa ja sinun on vietävä ehjinä maalle niin käpäläsi kuin
koipesikin! Siinä huittailee masto nenäsi edessä. Tartu siihen tai
hyppää -- hyppää Jumalan luoma ja vikkelästi, mutta älä veneeseen,
vaan veteen, sillä se on koko joukon pehmeämpää kuin tämä vanha tervan
kovettama veneen kopiska ja nuo pohjakivet. Ann' mennä mereen vaan!
Kyllä me sinut sieltä ongimme ja osannet sinä sen verran uida, että
pysyt niin kauan veden päällä. No mitä sinä töllistelet! Tässä on kiire
meillä niinkuin muillakin!

Lukkari kurkisteli yli partaan pallomaisin silmin sieltä ja täältä,
ja eräältä kohdalta, laivan lipputangon juurelta, hän jo näyttikin
hyppäävän. Seisoi jo partaalla lipputangosta kiinni pitäen, mutta
peräytyi jälleen ja alkoi irroittaa taskukelloaan.

-- Aiotko sinä ruveta kellonkauppoja hieromaan?! Tuo vaan kello
mukanasi! -- Ei, helkkari, tästä näy mitään tulevan!

-- Mitä sinä aiot tehdä?! huusi hätääntynyt lukkari, joka näki Matin
jotakin hommailevan veneen keulassa, etumaston juuressa.

-- Päästän rossin irti ja annan laivan mennä menojaan.

-- Älä, hyvä mies päästä vielä! Minä tulen heti!

Lukkari napitti takkinsa, kokosi kaiken rohkeutensa ja heittäytyi
maston päähän, johon tarrasi sylin ja kourin ja jalat maston ympäri
tiukalla käppyrässä, ja jäikin siihen -- oli lyödä itsensä maston
mukana laivan peräkasaan, kun sekä laiva että vene heiluivat.

-- No ei se mikään lukkarin pönttö ole! Tule alas sieltä!

Lukkarin päätä huimasi.

Hänen sääristään veti suonta. Hän pelkäsi joka hetki putoavansa tai
veneen kaatuvan.

Pahinta kuitenkin oli se ulvova nauru, joka kuului laivasta, ja huuto
ja pilkkapuheet.

Hän vilkaisi hätäisesti laivan perälle.

Siellä seisoi ja nauroi miltei koko laivaväki -- kokkikin valkeine
esiliinoineen ja valkeine myssyineen.

Ne pakanat nauroivat ihan väännellen ja kumarrellen ja lyöden käsiään
polviinsa.

Puuttui vain, että konemiehetkin olisivat nousseet kannelle ja tulleet
ottamaan osaa tuohon ilkkumiseen ja nauramiseen, niin olisi kuri ja
järjestys laivalla ollut täydellisesti rikkoutunut.

Onneksi hän ei ymmärtänyt, mitä ne hänelle huutelivat, mutta päättäen
äänestä ei se tainnut hienointa lajia pilaa olla.

Sitä paremmin hän ymmärsi puheen, joka kuului alhaalta, ja se ei ollut
sen kohteliaampaa eikä säälivämpää kuin mikä kuului laivasta.

Matti oli jo saanut köyden irti ja laiva mennä porhalsi täydellä
höyryllä länsilounaaseen.

Vene keikkui yksin merellä ja lukkari sen keulamastossa.

Matti huusi taas, ja tällä kertaa ei hän nauranut, vaan ääni mörisi
kuin karhun:

-- Tuletko lurjus alas sieltä mastosta! -- No jo se joutava itkee!
Täysikäinen mies! Mitä ihmettä tään kanssa on oikein tehtävä! Maalta
tietysti meitä jo kiikaroivat ja luulevat, että meillä on hätälippu
keulamastossa, ja tulevat apuun. Se vielä puuttuisi! -- Ja joka
jumalainen kesä sama peli näiden pappien ja lukkarien kanssa! Tuo
niitä ja vie niitä ja häpeä suut silmät täys koko maailman edessä!
Olisin vähänkään varakkaampi mies, niin koulitseisin pojastani papin ja
toisesta lukkarin ja kolmannesta vallesmannin, niin saisi saarikunta
olla rauhassa ainakin muutaman vuosikymmenen! -- No, tuletko sinä
sieltä alas vai et? Etkö sinä saa sanaa suustasi ulos? -- Vai pitääkö
sinut maston päässä viedä maalle? Johan sinut saaren tytöt maan alle
nauraisivat! -- Mitä hittoa sen kanssa nyt tekee!? Eihän tässä saa
purjeitakaan auki, ennenkuin sen saa ensin sieltä alas! Ja liian pitkä
on matka soutaakin! Ei ruojaa mitään joutavalle! -- Lopeta nyt ainakin
tuo pyrskämisesi ja nikottelusi! Ei sitä viitsi mikään kuunnella!

Kun lukkari ei näyttänyt rupeavan itse alastulopuuhiin, otti Matti
lyyverin vallin käsille, solmisi sen toiseen päähän ison silmukan ja
veti sen ylös, lukkarin jalkojen korkeudelle, ja sanoi:

-- Hei mies! Pane nyt toinen takakäpäläsi siihen silmukkaan ja nojaa
siihen. -- Sillätavalla! -- Seiso nyt sen varassa ja pitele käsin
mastosta ja anna itsesi luisua alaspäin sitä mukaa kuin minä lasken! --
Sillä tavalla! -- Mokomakin ojakonnikka -- peltomyyrä -- sitsontiainen
-- ei pääse maston päästä itse alas -- vaan pitää laskea kuin mitäkin
merstonkia. -- No kiitä nyt ja mene tuonne perälle, että tässä saa
availla purjeita!

Pian oli vene täysissä purjeissa, keula kohti satamaa, johon oli vielä
matkaa puolisenkymmentä kilometriä.

Vene pauhahteli aallokossa, alaparras veden tasalla, ja kulki riemuiten.

Konsta piti perää ja Matti tiukkaili vielä purjeita pirkkeleillä.

Lopulta oli kaikki kunnossa ja Mattikin asettui perälle, ja tuikea ilme
kasvoilla hän avasi veneen perällä olevan kaapin oven. Ilme kokonaan
muuttuneena hän veti sieltä esille kaksilitraisen, joka näytti aivan
koskemattomalta.

Matti sanoi Konstalle:

-- Sinä et ole tainnut maistaa koko matkalla?

-- Söin minä alkumatkasta ja otin ruokaryypyn. Kiitos vaan! -- Sitten
rupesi painostamaan ja taisin nukkua melkein koko matkan.

-- No olisit sinä saanut ryypätä enemmänkin!

-- Vieläkös oli höyli mies se päämies tuossa laivassa? kysyi Konsta
toisiin asioihin siirtyen.

-- No, se ei kannella ollutkaan kuin alkumatkasta vähän aikaa. Mutta
perämiehen kanssa meillä oli juttua koko ajan. Katseli tässä matkan
lopulla taivaanrantaa ja tuumasi minulle: "Luotsi hoi, taitaa tulla
ruma ilma ensi yöksi!" -- No minä sanoin siihen, että: "Mitäs varten
perämies niin tuumaa?" johon se sanoi että: "Nuo pilvet, jotka nousevat
lännen alta, taitavat tuoda tuulta ja sadetta ja ilmapuntarikin
laskee", johon, minä sanoin, että: "Oo -- se ei meinaa mitään! Kesällä
nousee pilviä ja häviää pilviä ja ilmapuntari nousee tai laskee milloin
huonoiksi ilmoiksi, milloin hyviksi. Korkeintaan ukonilma siitä voisi
nousta, kun on ollut niin hiostavaa ja painostavaa koko päivän, ihan
kuin ukkosen haudetta". -- --

No, eiköhän oteta sitten miehissä purjeryypyt!

Purjeryypyt otettiin ja sitten lukkarin tuliaisryypyt ja sitten
lukkarin onniryypyt ja sitten lukkarin naimaryypyt ja niin edespäin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saarelaiskuvia II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.