Title: Leipä ja laulu - Kokoelma kertomuksia ja taruja
Author: Larin-Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Leipä ja laulu - Kokoelma kertomuksia ja taruja" ***


LEIPÄ JA LAULU

Kokoelma kertomuksia ja taruja


Kirj.

LARIN-KYÖSTI



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1905.



      Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 28 p. huhtik. 1905.



SISÄLLYS:

I.

Leipä ja laulu
Kotiutunut
Hyppy-Sohvin uhri
Salapolttajat
Vanha Lemminkäinen
Epra ja Laukki.

II.

Inehmo ja sammal
Inkeri ja Yrjänä ritari
Ahasveruksen lepopäivä
Keira ja Svakko
Uudenvuoden uni
Paholaisen soitto
Pyhäsaaren tarina.



I.



LEIPÄ JA LAULU.


Oli heleä heinäkuun päivä, sellainen sinisen hopeainen poutapäivä,
jolloin pääskyset tirskuen ja siperrellen lentelevät korkealla ilmassa,
kun vesi on maitotyyni ja hyttyset suurissa parvissa suurien puiden
vihreässä hämärässä hymisevät häälaulujaan. Kylässä oli kuin kuollutta,
ei savu kiertänyt tiilipiipuista eikä lasten naurua kuulunut kujalta.
Joella mutavedessä molskien, rapaa heittäen ja luikaten se pieni kansa
kaaresti ja muu väki oli ulkotöissä heinänkorjuulla viheriän vipevillä
niituilla. Varis purjehti raukeasti vaakkuen yli metsäsaaren,
maantieltä ei kuulunut kärrien tärinää, metsänranta oli helteinen ja
kullankeltainen pihka venyi oksalta oksalle alas ja tippui kuusen
juurella kuhisevaan viholaispesään. Ne ahkerat, ruskeat korrenvetäjät
kokoontuivat sen pihkapisareen ympärille, tarttuivat peräpuolestaan
siihen, pyllistelivät ja pyristelivät ihan ihmeekseen.

Ihan siinä lähellä metsän siimeksessä maantien notkossa puolilahon,
harmaan virstantolpan alla ojanreunalla istui Vehnäs-Ville, se sama
Vehnäs-Ville, joka talvisin kävi hakkuutöissä mutta näin suvista aikaa
mustalaisen tavoin kulki joutokengissä ja kaupusteli kylillä
vehnäsiään. Hän oli pieni ja pullea mies, hänen pienet taliset
porsaansilmänsä tarkistelivat tiukasti ympärilleen ja niissä oli
saituuden ilkeä ilme. Hän ojensi molemmat jalkansa suoriksi, pyyhki
takinhialla hien otsaltaan ja uihki rasvaisessa lämmössään. Huhuu,
miten se ilma painosti ja paahtoi sinne varjopaikkaankin! Hän katseli
pilvetöntä taivasta hehkevien kuusenoksien ohitse, katseli pitkin
saapasvarsiaan ja heitti niistä sivukatseen vehniäsvasuunsa. Suloisesti
hiveli hänen sieraimiaan jauhoisten, tuoreiden vehnästen haju ja hän
hymähteli itsekseen. Olihan hän taas vetänyt nenästä sitä kirkonkylän
leipurimuoria, sitä hössähtänyttä Heta-muoria, jonka vanhaan päähän
eivät konstikkaat numerot oikein osavasti mahtuneet. Hän veti
taskustaan kuluneen tupakkimassinsa, jossa hän säilytteli
kuparirahojaan, hopearahat hän aina solmi kiinteään solmuun
punaraitaisen nenäliinansa kulmaan. -- Tupakkaa ei hän rasinnut polttaa
kuin harvoin, miesten tupakoidessa kiskoi hän salaa keuhkoihinsa muiden
pöllyttämiä ilmahaikuja. -- Hän alkoi laskea rahojaan. Kili, kali,
soivat ne hänen korvissaan ja sydänalansa hytkähti mielihyvästä. Karin
kankaalla kulkevan karjan kellot toistivat: kili, kali, ja kylästä
ruokakello säesti: kil, kal, kili, kali. Ja hänen mielestänsä välkähti
ilmassa valkoisia hopearahoja ja hänestä tuntui kuin hämärässä metsässä
hänen takanansa suon ympäri olisi rämpinyt iso, rikas jättiläinen, joka
kaivoi aarteitaan ja hyräili: kil, kal, kili, kali, vaskiraha,
kultasali! -- Hänen porsaansilmänsä kiilsivät innosta, hän laski ja
laski. Eihän siinä massissa suuren suuria summia ollut, mutta sen
sijaan oli kultaista tavaraa pärekoppa täynnä ja heinätalkoihin, tuonne
kylän kulmille hän sen kantaisi ja rahaksi muuttaisi. Menisi se, menisi
kaljan höysteeksi suun täytteeksi nuorelle heinäväelle, ja valkoiset
kolikot kilahtaisivat hänen massinsa mustaan pohjaan.

Hän oli niin vaipunut kultaisiin mielikuviinsa, ettei hän huomannut
varjoa, mikä tien alta valahti ahteelle. Maantien tomu, joka äsken oli
hienona nuuskajauhona levännyt tiellä, pöllähti savuna ilmaan, ja sen
seasta astua viiputti pitkä miehen koikale. Luisevat pitkät kädet
heilahtelivat hänen kupeillaan kuin vanhan kaappikellon puntarit. Hän
tulla koikkelehti hyräillen itsekseen, ja polvet notkahtelivat. -- Jo
kuuli Vehnäs-Ville jalan töminän, solahutti nopealla käden liikkeellä
tupakkimassin taskuunsa ja tarttui vaistomaisesti vehnävasuunsa. Jo
tunsi hän hyräilevän äänen, ja hän siristi silmiään, tahtomattaan hän
yskäsi, ja siinä yskässä oli salattua vihaa. Hänen edessään seisoi
Saksa, se tuhattaikuri, kellojenkorjaaja, ilmatietäjä ja kaivopaikan
tuntija. Oikea suupielensä oli naurun mareessa, ja sarkatakin kaikki
taskut olivat lauluvihkosia täynnä, sillä Saksa oli pää-ammatiltaan
arkkiveisun tekijä.

Saksa oli hiukan hupaisella tuulella, paiskasi reippaasti Villelle
kättä ja tokasi:

"Kas, kas, sano Kaskas, täälläkös se taikinaherra hyttysille vehnäsiään
syöttelee, vai?"

"No mistä se _arkkipiispa_ pyyhkäsee?"

"Kirkolta tulin saarnaamasta ja toin osan kollehtiani pyhien leipien
kauppiaalle."

"Vai että vallan kirkolta käsin...?"

"Niin. Katsos kahta suutarinmarkkaa, jotka sain viidestä laulusta!
Eikös sormias kutittele, sinä ylimmäinen leipuri?"

Saksa silitteli veitikkamaisen hellästi rahojaan ja tyrkytti niitä
pilanpäin Vehnäs-Villelle.

"Eikös kelpaa sentään tämä lauluvirka, häh?"

"Kelpaa, kelpaa, mutta eihän ihminen elä pelkästään laulusta ja
ilmasta."

"Ilmasta? Hengenruokaa! Mitä sinä vetelet? Ilmasta?"

"Ilman aikojani vaan."

"Laululla se tämä poika elelee eikä ole huolta huomisesta enempää kuin
tikanpojalla. Nakuttelen näitä arkinpätkiä ja niputtelen vähin muutakin
ja pystyssä pysyn, häh!"

Vehnäs-Ville katseli mielihyvällä niitä Saksan rahoja ja ajatteli, että
saisivathan ne olla hänen massinsa pohjalla, vetelehtisivät muuten
tuhlarinretkillä viinan käsissä. Hän vilkutti viekkaasti silmillään ja
sanoi:

"Annas kuulua, sinä laulumestari, laula sinä, joka osaat, minulle
vaivaiselle ei sitä lahjaa ole suotu!"

Saksa lauleli mielellään. Hän kulki markkinoilla, nurkkatansseissa ja
kirkkomäellä, missä vaan oli nuorta kansaa koolla, eikä häntä kahta
kertaa tarvinnut pyytää. Hän vetäsi pinkan arkkilauluja povitaskustaan
ja siellä kilahteli ja läikähti jotain sen taskun pohjasta.
Vehnäs-Ville kuunteli sitä hörössä korvin. Saksa alkoi laulaa unisella
nenä-äänellä:

    Käki kankaalla kukkuu,
    Joko kultani nukkuu...

Unisesti vastasi metsä: nukkuu, kukkuu, ja taasen läikähti Saksan
povitaskun sisällys. Saksakin huomasi sen, yritti pysytellä hiljaa ja
lakkasi äkkiä laulamasta. Tämä oli hänen kauppakujeensa, hän ei
tavallisesti laulanut montaa värssyä; herättääkseen kuulijoissa
uteliasta ostohalua lauloi hän vain yhden tai kaksi värssyä. Hän
tarkasteli nyt sivultapäin kierolla silmällään Vehnäs-Villeä. Tämä
istui siinä vasunsa ääressä niin ulkokultaisena ja uskollisena kuin
koira. Suloinen valkoisen leivän tuoksu tunkeutui Saksan sieramiin.
"Siinä sinä istut kuin pataässä", ajatteli Saksa, "aina sinä olet minun
tielläni, aina sinä kuljet kompeinesi, missä minä laulua kaupalla
liikun. Leivälläsi sinä minulta leivän viet, vanha valehtelija sinä
olet, kitsas kitupiikki!" -- Ja Ville kuunteli Saksan povitaskun
lämmintä läikyntää ja mietti: "Olet se sinäkin mukamas, niitä Herran
pienimpiä, sinä olet mieronmaantien kyntäjä ja tyhjä laulajaruntti,
eikä sinun arkkiveisusi ole pennin arvoisia, leipä se miestä elättelee
eivätkä joutavat kujarenkutukset. Heittäisit jo jaarituksesi ja
ostaisit nyt vehnäsiä, senkin vanha vaivainen syntinen ja kierosilmä
kaakkuri!" -- Mutta Saksan aatokset pyörivät jo toisaalla, taasen hän
oli päivänpaisteisella tuulella ja hän tahtoi tänään mahtailla:

"Annappas tänne, vehnäveli, kymmenellä pennillä jotain makosta ja
pehmeätä sieltä vasustasi!"

"Rahalla aina saat!"

Suu täynnä vehnäsiä puheli Saksa, ja kun leipä tarttui hänen kuivaan
kurkkuunsa, vetäsi hän hetken mietittyään pienen viinaputelin
povitaskustaan, katseli sitä kaikilta puolin herkästi ja varovasti ja
kulahutti osan suuhunsa. Vehnäs-Ville seurasi koiransilmillä kaikkia
Saksan liikkeitä. "Mitäs sinä suu auki töllistelet, ota kun saat ja
mielesi tekee!"

Nopeasti nosti Ville pullon huulilleen ja otti siitä tavallista
pitemmän kulauksen ja laski sen vastahakoisesti käsistään. Nyt kun
Saksa mielestään oli ollut antelias ja ihmisystävällinen, vaati hän
arkkiveisu-taiteilijaturhamaisuudessaan, että Ville kuuntelisi hänen
uusimpia tekeleitään.

"Kuules sinä vehnäveli, minulla on uus laulu taas, sellaista ei ole
vielä koskaan tehty!"

"Sen minä kyllä uskon vaikkei se mikään uskonkappale ole", vastasi
Ville.

"Se on oikea kultakappale, kiiltävä kuin Turkin keisarin
kruunaustimantti ja... Kuules koska sinä olet ymmärtäväinen mies, niin
annappas vielä vehnästä sama verta. Kaksisataa värssyä on minulla ihan
niinkuin valmiina, kuin isän hihasta minä niitä vaan pudistelen!
Suntion saunanlavolla maatessani minä ne jo tekasin, se Hilman ja Juhon
Imatranlaulu on minun lauluni rinnalla kuin hyttynen hevosen selässä.
Saksa lauleli taas unisella nenä-äänellään:

    "Fiiniä viiniä oli Hilmalla myöt,
    kun vietimme Imatran rannalla yöt,
    sun fliirum, sun flaarum, Hilma lauleli vaan
    että sinustakos, Juho, minä sulhasen saan.

"Ja sitte:

    "Hilma kaunihit kasvonsa fluurilla peit
    ja rintaani vasten hän lepäämään heit
    ja aurinkon säteet ne kuumotti niin,
    ett' tarvittiin aurinkonvarjostin siin."

"No miltäs se sinun oma laulusi kuuluu?", mairitteli Vehnäs-Ville ja
siirsi vasunsa lähemmäksi Saksaa.

"Kuuluu, sanot? Miltäs se kuuluu? Eipäs sitä niin vaan kuuluteta."

"Kuuluttaa se joskus arkkipiispakin, kun päälukkari laulaa", pisteli
Ville.

"Katsos sinä puplikaani, se laulu on vasta päässäni", sopersi Saksa.

"Päässäsi? Sinä puhut arvoituksien ja tunnusmerkkien kautta."

"Niin, katsos sinä tätä päätä, ei se olekkaan mikään porsaanpää, sinne
mahtuu hevosia ja rattaita, markkinalystiä, suuria murhia,
ymmärrätkös?"

"Ethän sinä vaan hengen murhaa tee", veisteli Vehnäs-Ville yhteen
leikkiin.

"Hehee, sellainen jyväherra ja pikipaaveli kuin oletkin, et sinä
ymmärrä ylhäisen yskää. Katsos suntion poika se kirjoittaa minun
päähänpistoni, ymmärrätkös, ja sitte ne kaupungin painoherrat ja
ulosoppineet painattavat kuin tanssivia kärpäsiä valkoiselle paperille,
ymmärätkös? -- -- Annas vielä vehnästä!"

Saksa söi ja maisteli ilolientä siinä ojan reunalla, antoipa
Villellekin ja ajatteli omiksi hyvikseen: vaikka sinä olet sellainen
porsas, johon eläimeen paholainen entisinä hyvinä aikoina taisi
tuppautua, saisit sinä sentään, senkin valkea juutalainen, ostaa
vastavuoroon minulta arkkilauluja, sehän on oikeus ja kohtuus
rehellisten kauppiaitten kesken. Äskeinen tuhlaaminen kaiveli myös
Saksan mieltä. Hän alkoi näytellä arkkiveisujaan ja levitteli niitä
päivän paisteessa.

"Kuuleppas, tässäkin olisi oikea mestarilaulu, komeljanttarin pätkä ja
sinulle se sopisi, sopisi se, yksin kulkiessasi maantiellä sitä sun
laulella sopisi! Purpurin tahtiin se lauletaan näin ikään:

    "Taitava mies oli Ylitalon Heikki,
    joka teki hongasta luikuripuun.
    Kun tuli purpurin hyppi ja leikki,
    niin siitäpä kimahteli soittajan suu,
    musikantti, Muurilan Antti,
    Rannan Pietilä, hoppastiu,
    viulujansa pillien kanssa
    vinguttavat, viu, viu, viu!

"Kas sen laulun olen minä tehnyt!", huudahti Saksa.

"Vie sun peijakas, onpas se rento laulu!", säesti Vehnäs-Ville ja tuli
tuikealle mielelle.

"Eikös olekkin, ota ja lue!", sanoi Saksa ja hyräili: taitava mies
oli..., ja polki mättääseen korollaan. Vehnäs-Ville käänteli
joutotyökseen niitä lehtisiä, katseli kannesta että siinä oli: kaksi
kaunista laulua; kahisteli vastahakoisesti koko laulupinkkaa kuin ennen
aapistaan kinkerimatkoilla ja ajatteli sitä suurta syntiä ja surkeutta
sekä rahanhaaskausta, jos hän ne laulut ostaisi, niin... jos ostaisi,
no sitä hän ei tekisi unissaankaan.

"Kyllä kelpaa se laulu, kymmenen penniä se vaan maksaa, nuotin opetan
vielä päällisiksi, etkä kauppojasi kadu... Annas vielä junttapullaa ja
otetaan samalla pieni puserrus!"

Nyt oli putelista puristettu viimeinenkin pisara. Saksan kukkaro oli
tyhjä ja tympeäksi kävi hänen mielensä. Laiskasti yritti Saksa saada
kauppaa käymään, hän jollotteli: taitava mies oli..., ja Vehnäs-Villen
porsaansilmät vilkuilivat vältellen ja arasti:

"Eihän tuota nyt tiedä", sanoi hän, "tuota noin... Vai että se on
vallan sinun oma tekemäsi", viekasteli hän.

"Oma on, osta pois, tai ota tuo, jollei tämä jauhoherralle kelpaa!"

    En laula laaksossa turhasta
    vaan laulan kauhiast murhasta.

Pää kallella hyräili Saksa ja tuli jo nousuhutikkaan.

"Häh, mitäs sinä töllistelet ikäänkuin kapan nauloja olisit niellyt,
eikös kelpaa, häh!"

"Kelpaa, kelpaa, mutta minulla ei ole varoja."

"No sinä silkonen käärme, missäs ne suutarinmarkat ovat, jotka äsken
minulta sait?"

"Huonot ajat, huonot ajat, ei kannata vaikka kelpaiskin."

"Vieköön sun kirjava piru, vai ei kannata! Mutta kannattaa sinun
mainiosti käydä toisten naurismaassa, kannattaa juoda toisen
viinatynnöristä, juoda, juoda että napa naukuu, niin, niin sinun
kannattaa aina, sillä sinua kannattaa itse paholainen tällä heikolla,
ijankaikkisella, yksiöisellä elämän jäällä, sillä sinä olet kiero ja
katala ja sinä olet juutalaisen sukua! -- Etkös nytkin tiennyt, että
kylässä oli talkoot... tiesit sinä, että minä olin tänne matkalla, jaa,
jaa, sus sentään, varo sinä kitsuri kinttujasi!"

"Soh, soh, älähän nyt, on se maantie minuakin varten."

"Niin onkin, kunhan kulkisit rehellisten ihmisten tavalla, mokomakin
mustalainen. Minä se leivon tässä, juuri tässä omassa pääpajassani,
mutta sinä et edes leivo viheliäisiä kakkujasi! Sinä kyhnystät ja
kynsistelet ja rahaa sinulla on pankissa, lempo ties, mistä ne kaikki
olet saanut."

"Senkin isakotti! Älä sinä seivästele! Olis vierasmies kuulemassa, niin
Hämeen lujassa linnassa istuisit, senkin sekuli! Mikäs sinä luulet
olevasi! Nälkäherra ja ryypynriiviö kerjäläinen. Saunoissa ja ladoissa
sinä makaat, löysäläinen sinä olet, varo sinä kieltäsi muuten
siltavuoti nappaa sun syliinsä ja pistää rautaiset kintaat käsiisi.
Kyllä silloin laulat toista laulua, jota ei kirjoita suntion poika eikä
painata kirjanoppineet. Et leipääsi laula, omaa laiskuuttasi sinä
laulat ja kunnan niskoilla sinä lopulta lepäät."

"Pidä nyt kiinni se pakanan leipälaukkusi, muuten... Katsoppas minua
porsaansilmilläsi suoraan silmiin, jos uskallat, älä häikäile
ollenkaan... Mistä sinä aina niitä jauhoja saat, niitä junttajauhoja,
kylissä sinusta puhutaan yhdenlaista kaikenlaista? Minä olen oma
herrani, ja oman köyhän, rehellisen leipäni syön minä hyvällä
omallatunnolla. En ole kerjäläinen enkä syöpäläinen. -- -- Oletkos,
hehhee, koputellut yöllä kauppiaan karjakon aitan ovelle, hehhee, sinä
siveä nuorukainen. Et sinä ole, et sinä ole, kiersit kauniisti toiseen
aittaan, siihen jauhoaittaan, ymmärrätkös!!"

"Kies avita, mies, vastaatkos sanasi?" kivahti Vehnäs-Ville ja kavahti
pystyyn.

"Vastaan, vastaan, vaikka sata kertaa; jauhovaras sinä olet, pahalle
olet sielusi myynyt, sille pitkälle irvistävälle sarvipää kitupiikille.
Jauhovaras!"

Vehnäs-Ville oli kiukusta tulipunainen ja hänen tuliset, pienet
silmänsä pyörivät pelotellen. Saksa oli kalpea ja vapisi vihasta. Niin
seisoivat he molemmat maantiellä. --

Monivuotiset pikkukinat, salaviittaukset ja pistosanat ne nyt
paloivat ja kiehuivat heidän sapessaan ja nyt ne olivat joutuneet
kuohumispisteeseensä. Aina he olivat osuneet samoille kauppa-aloille ja
aina he olivat toinen toistensa tiellä. -- Nyrkit ojennettuina seisoi
Saksa ja Vehnäs-Ville tarkasteli vihaisesti ja viekkaasti jokaista
hänen liikettään. Ennenkuin Saksa sen huomasikaan, siirsi Ville
nopeasti ja varovasti vehnäsvasunsa maantien reunalle ja töytäsi
tuimana paksulla päällään vasten Saksan rintaa. Saksa hapuili ja
kaatui, mutta ehti horjuessaan kaapasta Vehnäs-Villeä toisesta jalasta
ja niin pyllyilivät he molemmat maantiellä. Tomu pelehti miesten
ympärillä ja sakeasta sekamelskasta kuului voihkinaa ja sadatuksia.
Arkkilaulut lentelivät rikkirevittyinä sinne tänne, ja Vehnäs-Villen
vasu kieri maantien-ojaan suulleen.

Ties kuinka kauvan he siinä olisivat otelleet, jollei niityltä palaava
heinäväki olisi ehtinyt riidan välittäjäksi. Maantiellä seisoivat he
tomuisina, tukka pörröllään, tahraisina ja noloina, sähisten ja
puhisten. Saksa vilkutti vimmatusti silmänvalkuaistaan ja Vehnäs-Villen
porsaansilmät pyörivät peloitellen.

"Häh!"

"Vielä tavataan!" "Vielä tavataan!"

       *       *       *       *       *

Käräjätuvassa he tapasivatkin toisensa; sinne oli Vehnäs-Ville
manuuttanut Saksan ja molemmat saivat he sakkoa ilmeisestä
tappelemisesta julkisella maantiellä. -- Viisastui se Saksa niiden
kolttosten jälkeen, kostoksi alkoi hän myyskennellä sekä vehnäsiä että
arkkilauluja. Vehnäs-Ville ei sitä kilpailua kestänyt, sillä Saksalla
oli leipänsä ohessa laulu apunaan.

Ville se nyt kaivaa ojia ja kulkee Oja-Vilien nimellä. Saksalla on
tekeillä uusi kahdensadan värssyn pituinen leipälaulu, mutta siitä
maantien mellakasta hän ei ole tehnyt yhtäkään värssyä.



KOTIUTUNUT.


Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja
jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa ei
istunut muita kuin tutkintovankeja ja sellaisia, jotka olivat rikkoneet
vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä, niissä kävi
joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi koppiovien, joiden
yläpuolella oli taulu merkittynä vangin nimellä, iällä ja rikoksella.
Jos reijästä katsoi, näki ahtaan kopin, jonka puolen osan täytti
rautasänky, verhona sillä harmaa siististi levitetty huopapeite, sängyn
vieressä pöytä, pöydällä sinkkinen kupponen, raamattu tai joku muu
hartauskirja. -- -- Mutta verstaassa lauloivat höylät ja sahat
unohdusta hurjille hairahduksille, jotka pistivät ja polttivat
rikoksellista rintaa öiseen aikaan, kun vanhassa linnassa oli
hiljaista, kun yön pimeydestä kuului vain vieruskoppitoverien syvät
huokaukset ja yksitoikkoiset vankilankellon lyönnit. -- Mutta nyt
olivat raskasmieliset unet kaukana, verstaassa ahertelivat
ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet tyynnyttävä työhiki otsalla.

Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi
poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä
askeleita. -- Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat
rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa linnan
perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin sikokarsinasta,
sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, sata sikaa syöksyi hirveällä
melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa, valtion kustannuksella
elävää sikaa. Linnan rannasta kuului pesukurikoiden pauke, siellä
naurelivat naiset ja heidän poskensa hohtivat siniruutuisen huivin
keltaisen päärmin alta. Mutta linnan vanhalla rintavarustuksella
kiersi elinkautisten naisvankien harmaa jono piirissä, ikäänkuin
hautajaismenossa he siinä kulkivat raitista ilmaa hengittämässä, mutta
missä vartijan silmä vältti, siinä he kujeilivat ja kuiskuttelivat
salaista merkkikieltään.

Vanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän jo
siellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut. Viimeiset
vuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että vaikea oli hänen
niitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän lukenut kulunutta
hartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä ikkunakomerossa
tuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin alla kulki vilpas
virta menojaan kauas, kauas tuntemattomia hiljaisia vesiä kohti
maailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti ääretöntä
ikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. -- Niin hän istui,
eikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen korviinsa paksujen
muurien läpi, ja maailma oli käynyt hänelle vieraaksi, hänen maailmansa
oli hänen torninsa, hänen kirjansa ja sukkapuikkonsa.

Eikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista
rikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn
syntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämmeensä myrkyllisiä
sanoja. -- Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteitaan, vihassa oli hän
katsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen, jolle hän
oli myöty ja merkitty kuin talon paras elikko, miehen, joka kahleena
oli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa, eikä hän silloin peljännyt
rautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys lemusi hänen
kasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt nukkuvan
miehensä rintaan ja sitte... Sitte vuodet olivat kiitäneet ohi kuin
virran kuplaset ja hänen sydämmensä alkoi sykkiä suvantona.

Vanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti
ulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi, virran jää oli valkea ja
toisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit. Ja
kirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä valkoinen
kuin lumi. Matleenan sydämmessä oli puhdas valkoinen talvi. --
Tornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha Riika ja
vanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita sekä nuorempi nainen,
virnakka Mari, joka palveli vanhuksia. Mutta Matleena oli vanhin.

Matleena kääntyi ja sanoi:

"Mari, kuules, anna minulle vettä."

"Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee",
virnuili Mari, "kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia aterioita!"

"Äh, äh, tuohan vettä!", höpisi Matleena.

"Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin maittaa,
muori."

Mari toi vesikupilla vettä.

"Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen kamarinne
kuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan. Viimeisiä kertoja
näitä seiniä katselessanne, laskenpa, totta vie, seppeleen päähänne."

"Mitä sinä nyt?"

"Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikaivon alla. Voi,
kuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä kruunun
muassa."

"Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo,
kuollut ja kuopattu."

"Mutta käyttehän te toki haudalla?"

"Mitäs minä siellä... kotipitäjässä?"

"Mitäkö? Hauskuudeksenne"

"Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain
ventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi, ennen
kuolen vaikka maantien ojaan."

"Mutta nyt ei auta mikään", veisteli Mari ja iski silmää kahdelle
mummolle. "Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä tämä
päivähän on ilonpäivänne."

"Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni.
Ei, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha
kopelo siellä...? Tiellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin
taluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä olla."

"Muori ettekö muista? Olette olleet täällä jo ummelleen neljäkymmentä
vuotta."

"Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauvan. Niinkö pian se aika on
kulunut, hoho, jaa."

"Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta."

"Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!"

Mari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa
kitkattivat.

"Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu:
vapaus."

"Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?"

"Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas.
Tirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit."

"Mitäs sinä, Mari..., en ymmärrä", höpisi Matleena ja sukankudin putosi
lattialle.

"Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta
pois."

"Pois... minä... mitä?" ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin.

"Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole."

"Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa minun
pois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä..."

"Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas
kotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä."

"Voi, Jumalani, voi Jumalani!"

Ja vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt apua,
ja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä sääliä, ja
Mari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään entistä rauhaansa,
levottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha, surullinen sydämmensä
löi sairaalloisesti.

       *       *       *       *       *

Tunnin päästä kuului käytävässä avaimien kilinää ja ylivartija astui
tornikammioon.

"Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille."

"Mitä tirehtööri minusta tahtoo?" Matleena säikähti ja vaistomaisesti
ojensi hän kätensä sydämmensä kohdalle.

"Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa tarkoita."

"Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?"

"Eihän muori mitään pahaa... tirehtööri tarkoittaa hyvää... muori tulee
nyt vain, minä talutan."

"Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä jo
niinkuin kotiutunut, tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla, ettei
parempaa... täällä minä kuoliakin tahtoisin."

"Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu
nyt minun käteni varassa!"

Tutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen kautta
käytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin olisivat
vieneet mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun seisomaan.

"Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi", kehoitti vankilanjohtaja. "Minä
saan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut armahtaa
Matleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä vankilasta
vapauteen."

"Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!"

"Keisarihan armahtaa..."

Matleena tutisi ja hoiperteli ja kyyneleet valuivat pitkin hänen
ryppyisiä kasvojansa.

"Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä, oi, mihinkä minä,
syntinen vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai
vaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa."

"Minähän vain kysyn", puhui johtaja, "tahtooko Matleena hyväkseen
käyttää armahdusta?"

"Voi armahtakaa... nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja
karsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä... täällä
minä olen niinkuin kotonani... tirehtööri on kuin minun setäni. Vanha
Riika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua hoitaa ja 'minun
tornini' on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja sitten on minulla
täällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin tarvitse ollenkaan
peljätä, että käyttäydyn huonosti, kyllä minä vielä näen kutoa sukkaa,
vaikken minä oikein hyvin enään näe... ja lukeehan Mari minulle
sanaa... ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en tahdo koskaan valittaa,
enkä minä aijo karata..."

"Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen."

"Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona
Herra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä,
hyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään,
niin pelkään."

Vanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti johtajan
silmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle:

"Matleena hyvä, saattehan te jäädä jos niin tahdotte, muodon vuoksihan
minä vain kysyin."

"Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon
puolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa."

Ja vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet
valuivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän
nyt torniinsa ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili ja
höpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä
kompasanoja.

Ylihuomen aamulla pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha
Matleena ei liikahtanut vuoteeltaan, päivä valaisi hänen hapsiansa ja
hänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha. Hänen
"valkeutensa oli nyt taivaassa". Tuntui kuin hän liikkumattomin huulin
olisi kuulumattomasti kuiskaellut:

"Minä olen täällä niin kotiutunut."



HYPPY-SOHVIN UHRI.


Hyppy-Sohvi oli sen päättänyt, totisesti, totisesti hän sen tekisi,
ennen ei hän tunnon rauhaa saisi. Hän istui kangaspuitten laudalla ja
katseli tummine pippurisilmineen mäkitöllinsä akkunasta yli perunamaan
ja sen aidan. Aidan takana luikerteli valkoinen maantie, se maailman
leveä maantie, ohi harmaiden talojen ja punaisen kauppapuodin kyltin se
luikersi, ylöspäin se kapuili ja sivuutti keltaisen kirkon, sen taakse
se katosi, minne katosikaan, surun laaksoihin ja isoihin kadotuksen
kaupunkeihin. Hän katseli ilta-auringon rusoittamaa kultaristiä ja
kirkon takaista harjua, Hiiden kalliota. Siellä se paholainen
piileskeli. Syksyisin se liikutti keinua sorkallaan, silloin ne
kylmä-ojan pojat, pahan sikiöt pensaissa hihittivät ja heittelivät
kiviä kalliolta ja silloin nahkasiipat lepsattivat mustien kuusien
alla. Siellä oli jumalattomalla pesänsä, keskiyöllä se sieltä levitti
karvaiset kätensä yli seudun ja kutsui kolmasti: tule, tule, tule! Ja
silloin heräsivät ne, joilla oli paatunut povi ja ne voihkivat
pimeydessään isolla äänellä. Kun yö oli kulunut, kun oli tullut päivä
ja sen jälkeen hiipivä hämärä, kun puut ja pensaat saivat aavemaisia
muotoja, silloin kutsui se ihanalla soitolla ja maallisella veisuulla.
Kylän nuoret ne silloin suvisin harjulle vaelsivat, siellä leikkiä
löivät, keinuivat, kuiskailivat... Kuului ämyränkän vonkuna ja
pensaiden ratina, ne rakensivat kuin Baalin papit alttareita ja
uhrasivat punaisen ilotulen ääressä ja tanssivat. Silloin se paholainen
ilkeästi ilosta hykersi käsiään, kulki nopeasti pohjoista kohden, repi
multaa ja mustikanvarsia niin, että kynnet tulta iskivät. Niin, niin.

Hyppy-Sohvia kauhistutti ja puistatti. Hän nousi ja hänen hintelä,
koukkuinen vartalonsa vapisi. Uskaltaisiko hän sen tehdä? Miksi hän
käänsi pois kasvonsa, pelkäsikö hän, ei, hän oli vaan epätietoinen
ajasta, huomennako jo sen tekisi, niin, niin? Hän kulki rauhattomana
lattialla, seisahtui kissaansa silittämään, hän silitteli sitä niin
kovakouraisesti, että se lakkasi kehräämästä. Miksi hän sitä silitti,
tahtoiko hän kääntää ajatuksensa pois pää-asiasta. Ei, hän tahtoi
katsoa kauhistuksensa syytä suoraan silmiin, siten hän itsensä
voittaisi. Hän astui taas viheriästi sinertävän akkunaruudun ääreen ja
katseli Hiiden kalliota. Se ikäänkuin veti häntä puoleensa. Se oli kuin
jättiläismäinen noita-akka, sen hameen liepeillä kasvoi koivunvesoja ja
näreitä, ylempänä kupeilla käyriä mäntyjä, kainalon koloissa ja
vyötäisillä kiilsi katinkultaröykkiöt ja sen päälaki oli paljas ja
punertava ja mustasta kuilusta ammotti sen ainoa silmä, missä haukat
pesivät. Sen päälaelta törrötti nyt kummituksen tapainen töyhtömäinen
päähine, sinne oli pystytetty rovio. Koko illan siellä nuoret olivat
häärineet, puita kantaneet ja pensaita pirstoilleet, kodan tapaan
seisoi siellä nyt kaksi ruuhta ja yksi tervatynnöri, kirkonkylän
kauppias ne oli antanut. Kyllähän sen tiesi, miksi antoi, tämän
maailman turhuuden lapsia hän mielistellä tahtoi, hän oli kiero
kiusaaja ja nuorisoseuran pääpukari. Mitäs se rikkaalle tuntui... Sohvi
muisti vielä ajan, jolloin kauppias vielä oli köyhä ja nuori, ei hän
tahtonut häntä enään sellaisena muistella, ne ajat olivat menneet.

Viikko sitten oli Sohvi ollut seuroissa, uskon sisarien ja veljien
kanssa oli hän haastanut, henki oli tullut hänen päällensä ja hän oli
hihkunut ja tanssinut. Nuori kaukolainen, hihulipappi, ihanapuheinen
Barnabas se siellä oli saarnannut, kehoittanut ja varoittanut, oli
puhunut pyhistä miehistä, jotka pätsien läpi kulkivat sekä Sodomasta ja
Gomorrasta, jotka tulisateella hävitettiin, Herra kukisti sen kaupungin
ja kaiken lakeuden, niin myös kaikki niiden kaupunkien asuvaiset ja
kasvun. -- -- Silloin oli Sohvi sen päättänyt, poroksi hän polttaisi
kirkonkyläläisten alttarin, polttaisi koko Hiiden kallion puineen
kantoineen. Sen päätöksen jälkeen oli hänen vanha, syntinen sydämmensä
sulanut, taivaallinen harpun helinä oli hänen korvissansa soinut ja hän
oli alkanut hyppiä. Seuroista oli hän kotiinsa kulkenut kuin huumeessa.
Koko viikon oli hän sitte asiaansa miettinyt ja hänen aatoksensa oli
nyt kypsynyt varmuudeksi, totisesti, totisesti hän sen tekisi!

Hyppy-Sohvi kulki akkunan luota, riisuuduttuaan pukeutui hän
yömekkoonsa ja kömpi vuoteeseensa. Siinä lepäsi hän ihmeen tyyneenä,
kaikki oli niin hiljaista, kissa katseli kiukaalta kellan kiiltävillä
silmillään; taivas oli vaalean harmaa ja mieto kuin juhannuksen aaton
aatto on. Kangaspuilta levisi lattialle varjo, niisien lävitse katseli
hän kirkon yli leijailevia pilviä. Mutta kirkon takaa häämöitti Hiiden
kallio sinisen udun peitossa ja sen seasta näkyi ruskea juhannuskokko.
Hän kääntyi kyljelleen seinään päin, sulki silmänsä ja nukahti. Mutta
unissa oli hän taas näkevinänsä paholaisen, joka kohotti käsiänsä yli
seudun, ilmestyi siihen sitten nuori, hymysuinen Barnabas sivellen
hänen silmäluomiansa, ja Sohvi oli iloinen ja tanssi. Taivaasta tuli
rankka raesade, joka sammutti jättiläisrovion, näkyi pitkäisen leimaus
ja paholainen putosi römisten kalliolta. --

Seuraavana aamuna oli Sohvi jo aikaisin liikkeellä, hän hääräili
mustassa puvussaan lehmivajassa ja pihalla, lakasi lattian ja kasteli
akkunalla kasvavaa balsamiheinää ja minttukukkiansa. Akkunan alla
kasvoi kolme komeakupuista keisarinkruunua ja ainoa omenapuu tuoksui
suloisesti valkoisine, heleine kukkineen. Hän kurkisteli maantielle,
siellä jo näkyi kirkkokansaa, ja huomenkello alkoi soida. Sohvi
säikähti ja alkoi tehdä lähtöä. Hän katseli vielä kerran ympärilleen,
sitoi huivin päähänsä, kääri virsikirjan nenäliinaansa ja pisti
tulitikkulaatikon leveän hameensa taskuun. Ulos tultuaan lukitsi hän
mökinoven, sulki akkunaluukut ja astui hiljalleen ryytimaansa sivua
alas niittytielle. Hän oli tänään omituisen tyytyväinen itseensä ja hän
tervehti tavallista leppeämmin naapuritöllin muoria, jonka kanssa
hänellä usein oli suukopua. Maantielle tultuaan nyökytti hän
jalkaihmisille ja ajajille tutunomaisen hyvän huomenensa. Päästyänsä
kauppiaan puodin kohdalle kulki hän tiukemmin, huulet yhteen
puristettuina niin, että nenä venyi hänen hampaattoman leukansa yli ja
pippurin väriset, pienet silmänsä kiilsivät. Maantien aidalla istuivat
pojat, tytöt seisoivat ryhmissä kirkkorinteellä supatellen ja silmiään
siristellen. Mutta kohta heidän silmänsä aukenisivat, siinä he nyt
pitivät silmäpeliä ja ajattelivat maallista iltahuvitusta. Voi, sitä
nuoruutta, voi, sitä hulluutta! Hyppy-Sohvi asettui seisomaan
tapulirakennuksen ovelle, siitä ne kulkivat rikkaat ja pöhönaamat,
tämän elämän orjat ja vakoveljet, siinä kulkivat herrat ja häntyrit,
salatanssijat ja pelurit, templin esikartanon ne kauppahuoneeksi
muuttivat, siellä ne pestasivat piikojansa römppäviikolla ja siellä ne
kuiskuttelivat hevoskaupoistaan, voi sitä suurta surkeutta! Siinä
kulkivat puu-ukon ohitse ne, joilla kirstun pohjilla oli sekä
kilahtavaa että kahisevaa, eivätkä ne nähneet puu-ukon ojennettua
kättä. Hyppy-Sohvi kulki puisen kolehtiukon luo ja pisti sen
rintareijästä kymmenpennisen, lesken roponsa hän tahtoi antaa, ja kun
raha kilahtaen putosi puu-ukon tyhjään sisustaan, kävi hänen rinnassaan
suloinen väristys. Mutta vielä isomman uhrin hän tekisi, se oli hänen
salaisuutensa, hän tahtoi vielä hetken sitä säilyttää kuin ihanaa
aarretta. Sohvi niijasi jäykästi kolme kertaa papin kulkiessa
sakastiinsa, ja ne niijaukset puhuivat Sohvin omaa kieltä, ensiksi:
tässä olen minä, hurskas Sohvi, köyhä kirkossa kävijä; toiseksi: siinä
kuljet sinäkin, Herran palvelija, sana sinulla on suussasi vaan ei
sydämmessäsi, farisealainen sinä olet, ja kolmanneksi: katsokaa vaan
minua kaikki, tässä minä seison ja niijaan, ettekä tiedä, että minä
kohta langetan valon teidän ylitsenne, niin että näkisitte oman
surkeutenne, tehkäät niinkuin minä teen! Kansan mukana astui Sohvi
kirkkoon ja istuutui vasten tavallisuutta perimäiselle penkille oven
suuhun, sillä hänellä oli tänään omat tarkoituksensa. Hän painoi
päänsä penkkiin ja supatteli sekä tirkisteli sormiensa lävitse
kanssaihmisiänsä, hän tutki ja tarkasti heidän kasvojensa eleitä
ikäänkuin hän olisi vartioinut heidän hurskauttansa. Ja Sohvi huokasi
kuin säälistä, kyllähän ne kirkossa kävivät, mutta minkätähden?
Ihmisten tähden ja etupäässä oman itsensä ja komeutensa tähden. Toisin
oli Sohvin laita, hän oli täällä tänään erityisestä kutsumuksesta.

Lukkari asetti vanhat nenälasit vanhoille vetistyneille silmillensä,
kovin kauvan hän tänään selaili virsikirjan lehtiä, saisihan se
numerotaulu jo kääntyä. Sohvi kävi levottomaksi, vihdoin se kääntyi ja
Sohvista tuntui ikäänkuin hänen sydämmensä valopuoli olisi kääntynyt,
hän oli nyt paljasta hyvyyttä ja herkkyyttä. Kirkossa oli tukahuttava
ilma, päivä paistoi korkeista kaari-akkunoista viistosti yli
keskikäytävän ja tomuhiuteet tanssivat valovirrassa, kaikki oli niin
uneliasta ja odotuksen sekaista. Jo soivat urut, ja Sohvi lauloi
kimakalla nenä-äänellä, hän lauloi äänekkäämmin kuin muut, niin että
ympärillä olijat käänsivät päänsä. Kuka se siellä niin laulaa?
Hyppy-Sohvi on tänään kirkossa, kyllä sen heti huomaa. Niin tulkitsi
Sohvi heidän kysyvät katseensa. Yhä kimakammaksi kävi Sohvin laulu, ja
kun virsi oli lopussa, nousi hän kuten muutkin kuulemaan alttarilla
polvistuvan papin sanoja. Mutta tänään ei hän niitä kuunnellut oikealla
hartaudella, hän nousi ja laskeutui taas istumaan koneellisesti ja
kylmästi, sillä muualla hänen ajatuksensa askartelivat. Hän katseli
koko ajan Hiiden kalliolle ja hänen sydänalaansa kouristi vanha,
vihlova epäilys. Tekikö hän oikein? Ehkä se luettaisiinkin hänelle
synniksi? Niin, jos hän illalla sen tekisi, olisi se ehkä pimeyden
teko, mutta pyhien kirkonkellojen soidessa, Jumalan päivän paistaessa
keskitaivaalta oli hänen uhrinsa otollinen, ehkä hän siten päästäisi
seurakunnan paholaisen kirouksesta ja kääntäisi pahan hyväksi ja
karkottaisi Hiiden kallion pahat henget ikuisiksi ajoiksi. Mutta ehkä
hän kuvittelikin pahaa liian suureksi, ehkä hän näin turmeli muilta
ilon, maallisen kyllä mutta puhtaan. Muistihan Sohvi vielä hämärästi
monet mittumaarin retkensä nuorena tyttönä ollessa, salaa äidiltä oli
hän huoneesta hiipinyt Hiiden kalliolle, siellä oli hän keinunut ja
tanssinut yli keskiyön, hauska oli se aika ollut, iloinen kuin
poutapääskysen suvinen viserrys. Silloin oli Sohvia kotimökille
saattanut sinisilmäinen nuori mies, usein oli hän saattanut, viekkaus
hänen silmissään oli palanut vaikka huulilta oli hunaja vuotanut,
toisen hän oli valinnut, rikkaan hän oli ottanut ja nyt hänellä oli
punainen kyltti, ja puodin ikkunoissa kimmelsi kaikenlainen prameus ja
silmäin ilo, sunnuntaisinkin hän salaa möi, neljää kuningasta hän
palveli ja istui siellä, missä pilkkaajat istuvat. -- Kaksi vanhaa
ruuhta ja tervatynnyri, mitäs ne hänen kukkarossaan tuntuivat! Hyvä on
rikkaan röyhennellä, ja kauppiaan pistopuheet ne kiersivät pitäjällä.
Oli kerran Sohvia puodissa puhutellut: mitäs se Hyppy-Sohvi haluaa,
tanssikenkiä vai? Niin, niin, Hyppy-Sohviksi oli nimittänyt kaikkien
kuullen, taivaan ilosta oli Sohvi maantiellä kerran seuroista
palattuaan tanssinut, mitä se kauppiasta liikutti. Sohvin mieli kävi
katkeraksi. Eipäs saisi iltaista silmäruokaa sen tynnörin
polttamisesta, eipäs saisi, kohta olisi se jo porona ja tuhkana.
Nyt oli Sohvi varma, totisesti, totisesti, nyt hänen lupauksensa
täyttyisi. --

Sohvi katseli varovaisesti ympärillensä, ja kun seurakunta taas painoi
päänsä penkkiä vasten, nousi hän varpailleen ja kulki hiiviskellen ulos
kirkonovesta ja hänestä tuntui kuin moni silmä olisi häntä sormien
lävitse väijynyt ja soimannut: salapolttaja, salapolttaja! Mutta nyt
oli kääntyminen jo myöhäistä, hän seisoi jo tapulin ja kirkon välisellä
puukäytävällä. Muutamat kirkkomiehet ruokkivat hevosiansa kirkkotarhan
kiviaidan takana, jotkut rinttiset kilisivät hevosen kaulavyössä.
Samassa urut humahtivat kirkossa, ja Sohvi kulki kiireisesti taaksensa
katsoen maantielle. Sieltä kääntyi hän sivupolulle, kiipesi yli aitojen
ja pian oli hän leppien peitossa, siellä hän hengähti helpoituksesta ja
alkoi kavuta ylöskäsin harjun rinnettä. Ähkien kulki hän kumarassa,
hiki valui hänen kasvojensa ryppyverkon juomuja pitkin ja pian seisoi
hän Hiiden kalliolla ja katseli alas. Siintäviä vuoria ja kimmalteisia
metsäjärviä silmän näkemiin, ja alhaalla laaksossa seisoi kirkko kuin
helykruunuinen morsian, hän katseli pohjoiseen, siellä aaltoilivat
tumman korven latvat, siellä sen perukassa se paha asui. Hän katseli
roviota, joka kohosi korkealle hänen päänsä yli, sen alta näkyi
tervaksia ja tuohia. Kauvan hän siinä seisoi ja odotteli. Tuolla
alhaalla istuivat ne pilkkaajat, vieretysten ne istuivat kuin suuressa
säkissä, pimeydessä ne istuivat ja ajattelivat lehmiänsä, tavaroitansa
ja omaa pientä itseänsä, kohta oli tämä heidän epäjumalallinen
hirviönsä leimuava kirkkaan korkeuden kunniaksi, eikä hämäryyden
intohimon ilkeille hengille, kirkosta tullessaan ne sen kirkkauden
näkisivät, hätä ja kiire niille tulisi, ne syöksyisivät lokeroistaan
kuin ruskeat muurahaiset, mammonan muurahaiset, ja kirous kuolisi
heidän huulillensa. Nyt siellä oli niin hiljaista kirkossa, varmaankin
jo pappi saarnastuolista heille puhui, kuuroille hän puhui, sokeita hän
turhaan koitti näkeviksi saattaa, ja kun hän aamenensa oli sanonut,
lähtisivät he kuin ruokapöytänsä äärestä ja kirkon ovella he taas
saisivat arkinaamansa. Sohvi kuunteli hörössä korvin; johan sieltä
kuului urkujen humiseva soitto, ja kellot alkoivat soida. Oi, miten ne
soivat! Pieni kello soitti: älä tee, älä tee, mutta iso kello: sytytä
Sohvi, sytytä Sohvi! Ikäänkuin sähkön isku olisi käynyt kautta ruumiin
kuuli hän sisäistä ääntä: sytytä Sohvi! Ja Hyppy-Sohvi kopeloi
hätäisesti hameensa taskuja ja raapaisi vapisevin sormin tulitikulla
valkean ja sytytti tuohet palamaan. Nyt se oli tehty! Tuohi käpristyi,
samoin Sohvinkin ruumis vetäytyi kokoon ja hampaat kalisivat. Miten ne
katajat ritisivät ja ratisivat, harmaa sauhu kiersi vaivaloisesti
pitkin kokon alustaa, mutta jahka tervatynnyri syttyisi, näkyisi siitä
leimu kauvas ja se saisi kirkonkin akkunat välähtämään. Sohvin mieli
oli kuin kuohuksissa, niinkö pian se tapahtuisi, nyt ei sitä enään
voinut estää ja hän oli korvesta kuulevinaan kohinan, joka läheni ja
pilven varjo kulki yli harjun. Nyt tuli tuulenpuuska, se tarttui tulen
niskaan kuin sitä tukistaen, savua ja kipeniä se viskeli, liekit
luikertelivat oksalta oksalle kuin punaiset käärmeet, ja hirveä oli
niiden vauhti, pian loimusi koko kokko yhtenä pitkänä tuliaallon
purstona, ja hehkuva kuumuus lehahti Sohvin kasvoille. Nyt oli jo kiire
käsissä, saattaisivat sieltä kirkolta huomata hänet. Hän alkoi juosta
rinnettä alas pitkin polkua, pensaat pemahtivat hänen juostessaan, ja
kivet irtaantuivat ja vierivät vingahdellen jyrkänteeltä jyrkänteelle.
Eikä Sohvi uskaltanut taaksensa katsoa, tuntui kuin joku olisi juossut
hänen jälessänsä, askeleet olivat milloin lähellä milloin loitommalla,
mutta aina ne seurasivat, ne hiipivät, ne hyppivät yli kivien ja
kantojen samoin kuin hänenkin askeleensa, toisinaan olivat ne tarttua
hänen hameensa liepeisiin, ja hän tunsi ikäänkuin läähätyksen
niskassansa, ikäänkuin koko metsä hänen takanansa olisi juossut ja
nauranut. Nyt oli varmaan paha itse hänen kintereillänsä, hän olisi
huutanut, mutta kieli oli kuin kitalakeen kiinnitetty, ja ainoa
ajatuksensa oli: kunhan pääsen maantielle, maantielle kirkon suojaan,
siellä olen turvassa, kirkkotarhaan se ei uskalla. Oi, armias, oi,
armias! Polun käänteessä hän kompastui ja lensi suin päin katajiin, hän
koitti nousta, vaan ei päässyt mihinkään, hän oli siihen paikkaan kuin
naulittu. Sohvi kiljahti ja jäi makaamaan, hän luuli, että kylmä,
karvainen käsi häntä takaapäin piteli: nyt sun vien, nyt sun vien! "Ai,
ai, auttakaa!", huusi Sohvi ja pyörtyi.

-- -- Siitä hänet harjulle rientäneet kirkkomiehet löysivät, he
irroittivat hänen hameensa, joka oli puun oksaan takertunut. Hän heräsi
kuin pahasta unesta ja kuuli naurun hohotusta ympärillänsä. Voi, kuinka
häntä hävetti, hän olisi tahtonut maan alle vaipua. -- Äkkiä kaapasi
hän hameen helmat kokoon ja mennä livisti alas polkua. Mutta hänen
takanansa kuului vielä kauvan iloinen hähätys, hän juoksi, juoksi...



SALAPOLTTAJAT.


"Miina, hohoi! No, eikö se vanha vaivainen taas kuulekkaan? Miinaa!!"
Vallesmanni huusi niin, että kurkku kähisi, ja vihdoin ilmestyikin
Miina ovelle hiat käärittynä kyynäspäihin saakka. "Missä te nyt
nahjusitte taas?"

"Olinhan vaan saunaa lämmittämässä."

"Tuokaapa pullo lisää kellarista!" "Taas", olisi Miina muori mielellään
sanonut, mutta ei uskaltanut. Nimismies Stenlund käytti ahkeraan "taas"
sanaansa, se oli ikäänkuin imeytynyt häneen, se oli tullut hänen
toiseksi minäkseen. Kun hän pääsi alkuun, niin ei siitä aina loppua
tahtonut tullakaan. Taaskin oli hän olutta hörppinyt pitkin iltaa, oli
"ryöstellyt monta talonpoikaa puti puhtaaksi", kuten hän tapasi sanoa.
Vallesmanni oli niitä rakkauden jumalattaren kovanonnen lapsia, hän oli
vanhapoika. -- Miina toi juuri olutta, kun porstuasta kuului ääniä ja
jalkoja puhdisteltiin kuusihakoihin. Sisään astui siltavouti Kepuli, ja
hänen kintereillään hämäläisellä hitaudella kulki lautamies Klemola.
Vallesmannin ryhti muuttui heti, pää kenossa taaksepäin arvokkaasti,
nenä punakkana kuin pihlajamarjarypäle tuijotti hän sameilla silmillään
tulijoihin.

"Painakaa puuta!"

"Olis tässä hiukan asiaakin", haastoi Kepuli ja katseli tyhjiä pulloja
kirjoituspöydän alla, "kun ne Ruokolan takakyläiset kuulumma taas
polttelevat salaa viinojaan Kuhansaaressa, savua on nähty sieltäpäin
ilmaan tupruavan, niin että mitäkö se herra vallesmanni siitä..."

"Vai taas ne paholaisen kätyrit... kyllä minä niille Ruokolaisille
näytän, viinapannunsa ryöstän ja sakotan, sakotan oikein Porvoon
mitalla, rautoihin kytken joka miehen." Nyt löi vallesmanni nyrkkinsä
pöytään niin, että lasit hyppelivät.

"Miinaa! Vieraille olutta!"

"Vilja ei joudu sillä kulmalla leiväksi", tuumi lautamies Klemola ja
pyöritteli lakkiaan, "luulevat siellä pitäjän takalistossa olevansa
rauhassa, ryömielläänpä, sanon, pitkin maantien ojia, tappelua ja
mässäystä aamusta iltaan, ja kaikki maankulkijat ja varkaat siellä
maleksivat."

"Näytän, hitto vie, näytän taas, että lain koura on ankara", puhisi
vallesmanni, "pamppua annan, jotta selkänahkansa kihelmöivät kolme
viikkoa." Vallesmanni hykersi tyytyväisyydestä käsiään, joissa
kuvitteli jo koko Ruokolaisjoukon itseänsä vääntelevän. Pari tuntia
sitä siinä punnittiin ja harkittiin asiata kaikin puolin ja olutta
latkittiin sillävälin. Sakea tupakinsavu täytti huoneen kietoen miehet
harsoiseen, harmaaseen vaippaan. Vallesmannin kasvot loistelivat
punakkoina, hän sätti ja sadatteli, lautamies Klemolankin kankea kieli
pääsi valloilleen. Saari oli piiritettävä kaikilta tahoilta, käsiraudat
uhkasi vallesmanni ottaa mukaansa, ja Klemola sanoi kyllä seisovansa
yhtä miestä vastaan -- jaa -- vaikka kolmeakin, kun oikeen tiukalle
otti.

"Aamulla kello viisi siis", sanoi vallesmanni ja seurasi miehiä ovelle
siinä vielä ravistellen heidän käsiään, ja miesten saapasten kolina
kaikui vielä rappusissa, kun vallesmanni lähti kyökkiin ja antoi
määräyksiään Miina muorille, palasi makuuhuoneeseensa ja heittäytyi
vuoteensa peitteelle ja nukahti. Hän uneksui jättiläisviinapannuista ja
suurista sakkorahoista.

Jo ennen viittä Miina muori nyki ja ravisteli unenpöpperöistä
vallesmannia hereille, mutta tämä pyristeli kuin kiukkuinen pässi
päällään ja mumisi: ottakaa kiinni, tuossa se puikelsi pensaikkoon,
ottakaa kiinni se juutas, sitokaa!...

Monen ravakan tönäyksen jälkeen sai muori vihdoin herransa sängyn
laidalle istumaan.

"No, eikö vallesmanni jo aijo Kuhansaareen, sinnehän sitä piti lähteä?"

"Hm, jaha, Kuhansaari." Vallesmanni haukotteli hirveästi ja ojensi
kätensä muoria kohti ikäänkuin syleilyä tahtoakseen: "tuo... tuo minun
jahtisaappaani!" Miina muori puki vaatteet hänen ylleen. Kovimpa sitä
virkamiehen päätä särki ja kolotti, repi niin riivatusti korvain
juuresta ylöspäin pääkupuun asti ja taasen takaisin, oli kuin
myllynkivet olisivat jauhaneet aivot ihan nuuskaksi. Surrim, surrim,
rrrr, ja hänen lihavanläntä ruumiinsa heilui ja vaappui sinne tänne
Miinan kiskoessa saappaita hänen jalkoihinsa. Miina kietoi saalin hänen
vatsansa ympäri, painoi virkalakin päähän ja sitoi kaulalle paksun
punaisen villahuivin.

"No nyt vallismanni on valmis."

"Eipäs vielä! Tuohan ensin käsiraudat ruokakonttoorista, pamppu myös ja
köysi, jolla minä ne hiien koirat sidon niin, että luut natisevat." --
Raskaspäisenä käveli vallesmanni huoneessaan tehden vielä matkan
pikkuvalmistuksia, astui sitten suuren seinäkaappinsa luo, avasi sen,
useahko kiiltävä pullo kuvastui hymyillen hänen silmiinsä.

Hän kaatoi eräästä pullosta lasillisen suuhunsa ja hieroi
mielihyvissään rintansa alustaa. Hän ehti juuri pujottaa kaksi
täysinäistä rommipulloa taskuunsa, kun siltavouti ja lautamies astuivat
sisään.

"Sop, vai siinä te jo, että siis taas lähretään."

"Lähretään, lähretään."

Kolmisin sitä nyt ajaa jytystettiin maantietä kohti Klemolan uhkeata
taloa, joka oli Paalajärven pohjoisella rannalla, josta vain oli puolen
virstan pitkä pätkä venematkaa Kuhansaareen. -- Tuollahan jo Klemolan
punainen talo kuin puolukka mättäällä puunti valkoisten koivujen
välistä, veräjästä ajettiin pihalle. Pihanurmella makasi joukko miehiä,
mikä selällään mikä vatsallaan vetäen ruoka-uniaan. Rattaiden jyrinä
herätti miehet, ja vallesmannin virkalakki sai heidät nopeasti
tarttumaan lakkeihinsa. Kuistilla Klemolan pyylevä emäntä hymyillen
niijaili, kasvot miltei sulivat siinä kuin hera helteessä.

"No, tuli ja puserra! Vai valleksmanni? Astuupahan sisään, jotteihan
niin hengen kiire liene, kahvin minä kiskon tulelta, niin lämpiätte,
siltavouti, sisään, sisään." Salin peräkamariin vietiin niin
vallesmanni kuin siltavouti sekä köydet, pamppu ja käsiraudat. Emäntä
hääräili huoneessa kuin pyöreä, punainen aurinko tullen mennen,
piirongin laatikosta otti hän sokurit, lusikat ja kupposet ja asetti ne
pöydälle.

"Hohhoo, kun sitä väsyttääkin, eipä ole tämä nimismiehen virka mikään
hauska toimi, koiranvirka se on, nouse vaan, vaikket tahtoisikaan,
lämpimältä vuoteeltasi sydänyöhön, viluun ja tuiskuun, koiran virka,
koiran virka!" Siinä samassa näkyi jo hymyilevä emäntä kiiluvine
kahvipannuineen. Iloisesti se pannu höyrysi siinä pöydällä, oikeinpa
sieramia kutkutti suloinen tuoksu, siinä oli jotain esimakua
paremmasta, joka tuleva oli... Klemola kaatoi kupit puolilleen kahvia.

"Täällä olis kermaa, herra vallesmanni, hehhee, pikku rohvaistus ennen
ottelua, hehhee", ja lautamies kiskoi sängyn alta pärevasusta
paloviinapullonsa. Vallesmanni alkoi jo päästä aamuisesta kohmelostaan,
puolikuppisia kun laitettiin, ja Klemolan muori toi uudet kahvit
sisälle juuri kun pärevasun sisällys teki loppuaan. Silloin veti
vallesmanni salaperäisesti vilkuttaen toista silmäänsä esille kaksi
rommipulloansa. "Tässä olisi vielä pari 'kremotattaria', joiden kylessä
ei ole lain sinettiä."

Jutellen, juoden kului aika, puhuttiin pitäjän asioista, ja
kremotattaritkin saivat tehdä seuraa pärevasulle, "pöydän alla
nuokkuivat siellä kuin uniset lautamiehet tyhjin vatsoin
käräjätuvassa", kuten vallesmanni lausui. Lautamies Klemola hieroi
akkunalasin hikeä kämmenellään, joten siihen tuli näköaukko ja sanoi
tönäyttäen jo tuttavallisesti vallesmannia kylkeen.

"Katsoopa, herra valleksmanni, tuossa on Paalajärvi kaikessa
uljuudessaan, ja tuolla tuon niemekkeen takana näkyy Kuhansaari, voitte
nähdä savunkin, joka kiertelee puiden lomista ilmaan. Siellä ne
Ruokolaiset parasta kättä korpiroinaa polttavat." Äkkiä selvisi
vallesmannillekin retken oikea tarkoitus, vähällähän sen olikin ollut
unohtaa, nyt kiirehteli hän sitä kiihkeämmin lähtöä.

"Ee-ei, on jo aika taas lähteä!"

Niin ja näin sitä päästiin pihalle. Vaikka Klemola jo oli asustanut
parikymmentä vuotta talossaan ja siis tunsi kaikki sen loukot ja sopet,
ei hän ensi hädässä tahtonut keksiä porstuansa ovea. Käsiraudat ja
pamput ne unohtuivat kuin sattumalta kamarin peränurkkaan. Kolmisin
miesjoukoin kulkea tömähyteltiin pellon pientaretta ja siitä
niittypolulle.

Kaksi kertaa siltavouti oli pudota musahtanut pelto-ojaan, liukashan se
oli liejuinen tie, kun oli satanut koko edellisen päivän. Niitun
keskellä oli lato.

"Me-mennään latoon", soperteli vallesmanni, "niin et-ettei ne sieltä
saa-saarelta huo-huomaa meitä!"

Nyt koko seurue istua kökötti ladon suulla kuin ukkosen pelästyttämät,
sateesta märät varikset tylsästi tuijottaen toinen toisiinsa.

"Ko-kolmas kom-m-ea kukku!" änkötti vallesmanni ja kiskoi typerästi
virnistellen povestaan toisen kremotattarinsa. Klemolaa vaivasi
satunnainen väsymys, ja hän oli niin onnettoman näköinen, että toisia
se hiukan nauratti ja kas, nyt se lautamies kellistyi ladon lattialle
heinätukolle, toinen kylki seinää vastaan, eikä häntä saatu ylös vaikka
Kepuli nipisteli voimansa takaa nenännipukasta, jäi siihen vaan
makaamaan kuin kuollut.

"Jääköön siihen", höpisi Kepuli, "mutta missä on vene?"

"Tu-tuolla nie-nie (Kepuli nieli kulauksensa) niemen nenässä!"

"Ryypätään tämä ja s-s-s-sitte taas Kuhansaa-reen, ky-kyllä me
kah-renkin ne-ne kukistamme, ky-kyllä."

Mutta ensin oli rommikulta kukistettava ja kun se oli kukistettu, oli
siltavoutikin kukistettu ja hänen päänsä vaipui Klemolan saapasvarsia
vastaan. Eihän vallesmanni saanut häntä järkiinsä vaikka huusi ja ähki
pamppunsa ja virkavaltansa nimessä. Alempi virkamies ei tällä kertaa
ottanut kuuleviin korviinsa päämiehensä uhkauksia, kiskoi vaan hirsiä
siinä yhdessä Klemolan kanssa.

"S--n ss-sika", puhui vallesmanni kuin unissaan ja kopeloi ulos
ladosta.

Laahustellen ja heiluen haparoi vallesmanni rantaa kohti. "Tu-turkin
punanen! no, jalkani suo-r-r-raan -- hi-hitto vie, olenhan minä
vallesman-nni."

Pitkillä metsästyssaappaillaan tallusteli hän rannalla.

"Ky-kyllä minä teille Kuh-kuhansaaressa!"

Plits, plats. Vesi roiskui ja muta sinkui hänen ympärillään.
Vallesmannin saappaat tarttuivat liejuun kiinni. "Öh, ah, uh, irti
sanon, sinä pe-peeveli!"

Koettaessan irroittaa saapastaan liejusta ja mudasta pyristellessään
kaatui hän lietteiseen veteen. Savisena kuin ruukintekijä kaalasi nyt
vallesmanni veden tunkeutuessa saapasvarsista sisään.

"Uh, uh!" puhisi hän tavan takaa ja jopa hän vihdoinkin sai veneen
kokasta kiinni ja työnsi sen järvelle. Toinen jalkansa oli vedessä,
mutta yrittäessään vetää sitä veneen laidan yli, romahti hän seljälleen
veneen pohjalle, ja tuuli kuljetti venettä loitommalle... Monen vaivan
ja vastuksen jälkeen istuu hän tuhdolla ja soutelee arviokauppaa kuin
unissakävijä, tietämättä minne vene soljuu, josko rantaan vaiko
ulapalle. Vene kieppuu sinne tänne, milloin ympäri ja taasen eteenpäin.
Harhailtuaan näin vesillä jonkun aikaa, katse itsepäisesti
kiinnitettynä peräkeulaan, kuulee hän huutoja tietämättä mistä.

"Hoi, valleksmanni, hoi, tännepäin!"

Vallesmanni käänsi päänsä ääntä kohden ja huomasi sameilla silmillään
mustia liikkuvia olentoja, jotka siirtyivät rannalla pensaikosta
pensaikkoon. Hän sai uutta intoa ja äkkinäisesti tempoen, ponnistellen
oikein karhun voimalla kieppui vene milloin syrjään milloin suoraan, ja
hän läheni yhä noita mustia rannnalla liikkuvia olentoja.

"Kalastamassako se valleksmanni nyt on?" huuteli mies saaren
lahtipoukamasta.

"Hohoi, valleksmanni! Tänne, tänne, tuolla niemen käressä ne uhkeimmat
hauit tepastelevat, mutta missä ne onkineuvot...?"

"Eihän valleksmannilla ole edes pamppuakaan."

"Mitä sinä livertelet, huvikseenhan se valleksmanni näetkös soutelee,
se tekee hyvää hänen lihavalle vatsalleen, hahhaa", keskeytti toinen
punamekkoinen mies. Vitkaan lähestyi vene Kuhansaaren rantaa, ja
punamekkoinen mies kiskoi sen maalle niin rivakasti, että vene jyskyi
joka liitteessään, ja vallesmanni pyllyili tönäyksestä tuhdon alle.
"Siinäpä se pitäjän valleksmanni on kaikessa komeudessaan! Mikä kunnia
meille ja viinapannuillemme. Hei, pojat! Nostakaa valleksmanni
hartioillenne ja sitten metsään, valleksmannista me vielä teemme oivan
viinankeittäjän, että jos joskus maailmassa tämä sama saisi passit
harmaalle paperille, niin onhan sillä sitten joku ammatti, jolla voi
elää kihnutella." Sama mies joka näin puhui, lähestyi nyt vallesmannia
ja painoi hänen virkalakkinsa korviin saakka. Riemusaatossa kuleteltiin
pitäjän nimismies potkimisistaan ja huudoistaan huolimatta ja
asetettiin kivelle istumaan, jolle hän kykertyi.

"Missä siltavouti?", ivaili taas punamekkoinen.

"Se meni kai käsirautoja hakemaan", tuumi toinen.

"No mikseikäs se valleksmanni nai, vanhana poikana se vaan oleilee kuin
ikäkulu kasakkihepo ilman kauroja!"

"Älähän nyt suututa meidän arvoisaa valleksmanniamme; etkö tiedä, että
hän on kihloissa itse pirun sisarentyttären kanssa."

"Mutta hiiessä pojat, kuinka sallisimme kunniavieraamme kivellä istua,
viinapannun niskaan koko komeus!"

Väsynyt vallesmanni asetettiin eräälle vielä käyttämättömälle pannulle.

"Miten se valleksmanni jaksaa nyt siellä?"

"Minä, minä o-o-len val-val-vallesmanni --!", soperteli nimismies.

"Me tiedämme sen, ja se sana on meille pyhä. Mutta, hei, miehet, eihän
vieras vielä ole saanut maistella aarteitamme, vaikka pakiparaastaan
sitä varten tänne läksi!"

Takaapäin lähestyi silloin muuan ruokolainen, sieppasi lipin, täytti
sen kuumalla nesteellä ja asetti sen sitten hänen käteensä ja sanoi:

"Mitäs muuta, sano puotipoika, pisti taas sokerin suuhunsa".

Vallesmanni katseli sameilla silmillään lippiä ja nosti sen
vaistomaisesti huulilleen. Tulet leimusivat alhaalla, ja savu kaarteli
pitkin männyn runkoja.

"Hoi, valleksmanni! Miltäs maistui! Katsokaapa, miten veneenne
purjehtii ilman kapteenia ja väestöä enkelsmannin vesillä, tuolla,
tuolla. Se kait etsii isäntäänsä, laine jo vei sen kotirantaan
ilmoittamaan lautamies Klemolalle, että täällä se valleksmanni vain
viinoja juo ja viinoja polttelee eikä ehdi nyt tällä erää kotiinsa, ei
tänään eikä edes huomiseksikaan."

Nyt muodostivat kaikki miehet piirin vallesmannin pannun ympärillä,
mustat kekäleet savusivat heidän käsissään, ja vallaton piirileikki
alkoi. He lauloivat:

    Vallesmanni kun häitä viettää,
    kuka morsian olla saa?
    Viinapannu vaan, viinapannu vaan.

Jo nyökkyili vallesmannin pää, hän vaipui vähitellen uneen. Ruokolaiset
astuivat veneisiinsä ja soutivat pois. Naurua ja puhetta kuului kauvan
järveltä. -- Tuuli ei liikuttanut puunoksaakaan, kaikki oli hiljaista
ja rauhallista, ja vallesmanni veti tyyntä untaan paljaan taivaan alla
korkeassa asemassaan. Sieltä hän hiljalleen luisui nurmelle, jolle jäi
makaamaan. Hän nukkui yksin Kuhansaaressa, ei kukaan häirinnyt häntä.

Illemmalla heräsi vallesmanni. Hän aukaisi sameat silmänsä, katseli
ympärilleen, ja hämärät muistot päivän tapahtumista alkoivat risteillä
hänen päässänsä. Varovasti kömpi hän jaloilleen ja alkoi kävellä pitkin
saarta. Hänen tuskansa alkoi kasvaa, kun hän huomasi, ettei venettä
ollut missään. "Sen vietävät, ovat lykänneet veneen vesille!" mumisi
hän.

Armahtavainen kalavaari hänet vihdoin keksi rannalla huutamassa.
Vallesmannin huulet olivat huutamisesta ihan siniset. -- --

Viikon kuluttua sai vallesmanni lautamiehen kautta haasteen käräjiin
viinanpoltosta ja juopumuksesta. Hän säikähtyi niin, että luuli
menettävänsä virkansa. Mutta haaste oli vaan pilantekoa, se
peruutettiin. -- Mutta sen koommin vallesmanni alkoi vähemmin
ryypiskellä. Ja aina kun hän maantiellä tapasi jonkun Ruokolan
miehistä, käänsi hän päänsä toisaalle ikäänkuin olisi tarkastellut,
josko maantien ojat olivat lainmukaisessa kunnossa.

                                                     1896.



VANHA LEMMINKÄINEN.


Joka päivä vanha pehtori mennä hiihustaa akkunani ohi. Vanhan sortuukin
liepeet lyödä leiskuvat sinisiä housunlahkeita vasten, ja harmahtava
tukka pistäytyy kiemuroissa esille olkihatun alta. Hän kulkee
tavallisesti kädet selän takana pitäen kalanluista nuuskarasiata
hyppystensä välissä, seisattuu, höpisee itsekseen, tirkistää aurinkoa
ja pilviä ja ottaa siemauksen ruskeata nuuskajauhoa, jolloin hänen
kasvonsa vetäytyvät moniin ryppyihin. Hänen pyöreä nenänsä hohtaa,
ynisee ja soi; hän nauttii äärettömästi nuuskasta, poutailmasta ja
omasta olemuksestaan. Selkä köyryssä kiipee hän aidan yli ja tepsuttaa
pientareen polkua, ja hänen ympärillänsä soittavat kaikki nurmen sadat
sirkat viulujaan ja päivänkakkarat nyökyttävät päitään. Niitulta kuuluu
talkooväen huutoja ja kokkapuheita, vaimot haravoivat, ja miehet
kiskovat haasioista heinätukkuja rekeen, yli ojien ja mättäiden hevoset
puolijuoksussa ponnistavat ladon suulle. Siellä se jo seisoo
pehtorikin, sääret hajallaan jaellen käskyjä miehille kuuluvammin,
naisille ja erittäinkin nuorille hilpeämmin. Usein kulkee hän nuoren
Johannan lähettyvillä.

Kun työ on ollut vilkas, ja lato täynnä tuoksuvaa apilasheinää, istuu
pehtori ladon kynnyksellä naureskellen, toista silmäänsä vilkutellen,
juttelee laajasti ja leveästi niinkuin paljon kokenut mies, jonka
elämän takana on monta muistoa ja monta seikkailua. Silloin hän on
nuori taas ja unohtaa koko pehtori-arvokkaisuutensa. Vanha velikulta ja
naisten naurattaja se tirkistelee punaisesta silmänreijästä, ja naiset
hihittävät uskalletuille sanankäänteille ja laskevat pilaa hänen
kustannuksellaan. Nuori Johanna se jo sieppasi olkihatun ukon päästä,
ilkkuu ja hyppii hänen edessään, ja vanha pehtori hapuilee vapisevin
käsin tytön vetreitä lanteita, mutta tyttö kiepsahtaa kärppänä käsistä,
juoksee niitulle ja pistää olkihatun pellonpelättimen päähän.

Yleisen hohotuksen keskeltä soivat kylän ruokakellot, ja auringon
säteet käyvät jo viistoon kuin ison, punaisen hämähäkinseitin langat.
Niitulta palaa talkooväki, haravat ja taikot olalla, mutta jälempänä
astuu vanha pehtori kädet selän takana nuuskarasia hyppysten välissä,
ja varsi näyttää nyt kumarammalta, kun hän tallustaa sinisissä
housuissaan ja katoaa ruislaihon taakse.

Vanha pehtori on vielä vanhoillaankin ripeä riijaripoika, ja
kylänkellot tietävät hänestä monta juttua. Ennen nuorena palveli hän
Ronkolan isossa kartanossa voutina, oli punakka ja verevä, ja kartanon
nuori neiti, kerrotaan, oli häneen rakastunut ja katseli häntä suopein,
suloisin silmin, ja usein pehtorinkin silmät kulkiessaan tallin ja
kyökin väliä tähtäilivät toisen kerroksen akkunaan, jossa armon neiti
istui koruompelutöittensä ääressä. Heidän välillään oli salainen suhde,
sanottiin. Mutta sitten oli pehtori erään hairahduksen tähden
pakoitettu menemään naimisiin kartanon meijerskan kanssa. Pehtorilla
oli suurimmaksi osaksi talon hallitus käsissään ja hän alkoi elää
suurellisesti, komeasti hän korskalla oriilla ajeli kirkonkylässä ja
teki tavan takaa markkina- ja kaupunkimatkoja, joilta hän aina palasi
hienossa hiivassa. Vaimo, joka oli nousukas hänkin, noudatti miehensä
esimerkkiä, piti kahvikestejä ja pyrki kyläkemuissa emäntien rinnalle.
Mies syytti vaimoaan, vaimo miestään, ja pehtori alkoi yhä enemmän
kilistellä kaupunkiherrojen kanssa ja pidot hän tavallisesti sai
maksaa, maksoi mitä maksoi, olihan hän ison talon käskymies ja
jotainhan sitä piti tehdä surunsa lievitteeksi, kun se akkakin siellä
kotona oli sellainen...

Pian pehtori sai eron virastaan ja harhaili siellä täällä talojen
voutimiehenä kunnes muutti koko pitäjästä ja oli jossain
pikkukaupungissa puutarhurina useat vuodet. -- Ja kun hän sieltä
palasi, oli hän vanha mies, ryppyjä otsalla ja mieron sauva oli hänellä
kädessään. Hän pääsi apteekkarin pienen talon isäntärengiksi ja
entisestä loistoajasta oli hänellä jälellä vain pehtorin nimi, johon
hän vanhemmiten sai lisänimityksen "vanha pehtori".

Hän on jo kauvan ollut erillään vaimostaan, joka asuu kylän laidassa
ompelulla itseään elättäen. -- Näin vaimon kerran maantiellä ja kysyin
vanhalta pehtorilta, että "kuka se tuolla astelee?" -- "Vanha hilsahan
se vaan siellä astelee!" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen ja tuli
vakavaksi. -- Sattuu usein, että he joutuvat vastatusten, sanaa
sanomatta he kulkevat toistensa ohi, ja silloin vanha pehtori unhoittaa
nuuskaamisensa.

Onpa maailman koura pidellyt vanhaa pehtoriakin, mutta elämän iloa
virtaa vieläkin suonissa, hän on tuollainen vanhettunut Lemminkäinen.
Vieläkin ostelee hän makeisia kirkonkylän puodista kylätytöille, useita
heistä on hän kosassut ja menettelee siinä suhteessa vanhan
maailmanmiehen tavoin, lahjoo ensin äidin sokerilla, vehnäsillä ja
hamekankailla sekä hyvittelee tytärtä hopeahelyillä. Tytöt syövät
hänen makeisiansa ja ilakoivat hänen lemmenvakuutuksilleen.
Kaupunkimatkoja tekee hän nyt harvemmin, mutta tuollaisen retken
jälkeen käy hän säännöllisesti torumassa "vanhaa hilsaansa". Hän on
muuttunut lapseksi uudestaan, huomaa elämästä vain pinnan ja siksi hän
onkin joutunut sen leikkipalloksi.

       *       *       *       *       *

Eräänä lauvantai-iltana kuulin koputuksen kamarin ovelta, ja kun menin
ovea aukaisemaan, astui huoneeseen vanha pehtori viulu kainalossa. Hän
kulki epäröiden luokseni ja istui levottomana tuolille.

"Miten se pehtori jaksaa?"

"Tuossa tuo menettelee!"

"Viuluako se pehtori soittaa?"

"Soittaa... Tulihan tuota nuorempana opittua, mutta eihän ne vanhan
hyppyset enään... tuoltahan tulin puodista kieliä ostamasta... enhän
häirinne, minä tässä vaan meinaan, että... hm, hm!"

"Ei häiritsemisestä mitään!"

"Tässä meinaan, että hm... mitäs se maisteri niin ahkeraan kirjoittaa,
jottei vaan rakkauskirjeitä, hihii?", virkkoi hän ja kävi
vilkkaammaksi. Sana "rakkaus" vaikuttaa pehtoriin kuin kenttätorvi
vanhaan pattijalkaiseen sotaratsuun.

"Hihii, niin sellaisiahan ne nuoret kirjoittavat... silloin kun minä
olin nuori, kirjoitin minä neljälle tytölle yht'aikaa!"

"Soo, olipa siinä joukkoa!"

Hän nuuskasi ja jatkoi:

"Hihii, niin, ja minä usutin ne kaikki yhteen kuin kylän rakit ja otin
vikkelästi viidennen, mulla oli siihen aikaan sellainen taikahuilu
taikka taikaviulu, jolla minä ne sokasin... joo, joo, hm!"

"Mikä viulu se?"

"Rakkauden ja immarruksen kutkuttava viulu, hihii!"

"No mikä tämä nykyinen viulu sitten on?"

"Työviulu vaan ravistunut ja vanha."

"No soittakaa nyt hiukan sillä työviulullakin!"

"Kyllähän sitä... tämä vanhan apteekkarin sali se taitaakin kaikua. Ei
musiiki oikein musiikilta tunnu ilman kaikua, kaijuton soitto on kuin
morsian ilman kruunua!"

Vanha pehtori näppäili hiljaa viulunkieliä silmät puoliummessa,
väänteli ja sylki tappia, kohotti käyräänsä ja kysyi samassa: "Osaakos
maisteri sitä koko maailman polskaa?" Hän asetti viulunkaulan vasten
olkapäätään ja alkoi soitella. Ryppyinen ja sierottunut käsi käytti
jousta haparoiden ja epävarmasti, mutta sitä myöten kuin hän nytkytti
ääniä viulustaan, saivat hänen kasvonsa eloa, ja silmät kiilsivät ja
tuijottivat salin nurkkaan. Viulu humisi ja vonkui, ja nuuskaa tippui
viulunkopalle. Hän soitteli hämäläisiä polskia, purpuria ja katrillia.
Pää hetvahti tahdin mukaan, lippostensa kärjellä hän toisti tahtia
pöydän alla. Noin kun hän tuijotti nurkkaan, näin mielikuvituksissani
pehtorin punaposkisena nuorena miehenä paraimpana keikarina
helkavalkeilla ja häissä, näin tanssista hehkuvia kasvoja ja solakoita
vartaloita, jotka kieppuivat polskan huumaavissa pyörteissä, näin miten
pehtori notkahutti sääriään katrillin käänteessä, hypitti kuumaa naista
rinnallaan, supatteli hänen korviinsa, näin heidän hiipivän porstuan
viileään hämärään...

Kun pehtori taukosi soittamasta, heräsi hän kuin kaukaisesta unesta,
pyyhki tukan silmiltään, katseli minua salavihkaa ja sanoi:

"Nuorena ollessani näitä paljon tanssittiin, nyt niillä lie uusmuotisia
hullutuksia, jenkkoja tai mitä lienevät... Voi, voi -- ja Bellmannin
lauluja taisi joka herrasmies, kai se maisterikin tuntee Karl Mikaelin
lauluja?" Hän hyräili:

    "Tokkopa kaikki jo ko'ossa lie,
    Myllärin Matti ja Hotakka sie..."

Katselin häntä ylhäältäpäin, ja nyt näyttivät kasvot vielä
ryppyisemmiltä, mutta rikkinäisten huulien yli liiteli sanoja, jotka
värähtelivät. Eikä soittokaan ollut sen kummempi, katkonainen ja
epäselvä, hän itsekin oli tuollainen vanha viuluromu, jonka kielet
eivät soinnu virittämisestä. Koko hänen olennossaan oli jotain
naurunsekaista ja nurinkurista. Ja minä mietin, että mitähän se vanha
pehtori tarkoitti vierailullaan, sillä soitto oli tekosyy, sen huomasin
hänen hermostuneesta käytöksestään. Soiton lomassa hän aina kiivaasti
nuuskaili ja aikoi sanoa jotakin, mikä haihtui hymähdyksiin. Vihdoin
tuli hän viulua nappaillen pöytäni luo, katseli papereita ja sanoi
erityisellä äänen painolla:

"No se maisterihan kirjoittaa viisuja?"

"Onhan niitä tullut tehtyä!"

"Minä ennen nuorena voutina luin Fritsovin satua, jonka kartanon neiti
minulle lainasi. -- Liekö tuo vaikeatakin. Tuota -- maksustako se
maisteri oikein, tuota, hm, ja kannattaako se?"

"Kannattaa vallan mainiosti, aijon perustaa karamellirunotoimiston,
hautajaisrunoja, ristiäisrunoja, naimarunoja j.n.e. Koulutytöt ja
kaunosielut ne ostavat, mjaa!"

"Paljonko maisteri yhdestä kappaleesta ottaa?"

"Kappaleesta? Riippuu asianhaaroista. Viisi, toisinaan kymmenen
markkaa, toisinaan kolmekymmentä markkaa, toisinaan..."

"Soo, hm... niin paljon!", sanoi pehtori ja alkoi kaivaa kukkaroa
taskustaan.

"Eiköhän tuota saisi kahdella markalla?", ja hän laski rahan pöydälle.

"Mitä tällä?" kysyin ihmeissäni.

"Asia on se", sanoi pehtori ja siirsi tuttavallisesti tuolin lähemmäksi
ja vilkutti toista silmäänsä, "-- asia on sitä laatua, että ensi
viikolla on Johannan päivä ja sille sitä pitäisi nimipäiväviisu olla!"

"Itselleenkö se pehtori haluaa vai muille?"

"Itselle, itselle, kellenkäs muulle?"

"Vai niin, no vanhalle vai nuorelle tytölle?"

"Nuorelle, silkosen sipakalle tytölle, rakkautta ja rikkautta pitää
viisussa olla, kukkasia ja liverryksiä, niistä ne tytöt tykkää. -- Näin
meidän kesken sanoen olen kurkistellut sitä puoli vuotta, enkä minä,
hitto vie, ole liian vanha vielä, kääntyihän se Abrahamikin vanhoilla
päivillään piikansa puoleen ja hm... ja kyllä minä siitä vanhasta
hilsasta käräjöimällä pääsen!"

"No jos häihinne kutsutte, niin kirjoitan sen 'viisun' maksuttakin",
lupasin piloillani, sillä tiesin matkani olevan lähellä.

"No kunniasijalle papin ja morsiamen viereen, ja silloin sitä iloitaan
ja polskassa sulhaskorot tanssitaan!"

Vanha pehtori hykersi mielihyvissään kalanluista rasiaansa, tarjosi,
otti pisimmän siemauksensa, paiskasi lujasti kannen kiinni, kiitti ja
lähti. Sortuukin liepeet heiluivat tallustellessaan kujatiellä. Minä
mietin, että kolme asiaa maailmassa innostaa vanhaa pehtoria, nimittäin
naiset, viulu ja nuuska, ja niistä ainoastaan nuuska on hänelle
uskollinen.



EPRA JA LAUKKI.


"Soh, soh, kärpänenkö se siinä taas... huis, löp, löp!" Epra höplitti
ja nyki, nyki ja höplitti. Raskaasti kuin unessa mennä lönkytti vanha
Laukki, käänsi päätään kuin katsoakseen, vieläkö ne pyörät seurasivat
mukana. Raskaasti kolisivat jälessä Epran laatikkorattaat, ja niiden
etusyrjällä istui korkealla koukistuneena vanha Epra kuin kuningas
ikään. "Keisarin saunapiippu" oli suussa ja kädessä oli nahasta
kierretty piiska, jonka siimanpää veltosti hyppeli Laukin hännän
päällä. Ja Laukki tiesi, ettei hänen isäntänsä Epra häntä lyönyt, ja
Epra tiesi, ettei Laukin kulku siitä parantuisi, siksi he olivat
ystäviä. Vanha oli jo Laukki, ei Eprakaan sen ijästä tietänyt, ja itse
Epra oli vielä vanhempi eikä ollut moneen vuoteen käynyt pappilassa
ikäänsä kysymässä. -- Epra puheli ja mutisi hevoselleen, hevonen oli
siihen niin tottunut ja se tunsi isäntänsä tavat tarkalleen, Epra tunsi
pattijalkaisen Laukkinsa ja sen uniset tavat, he olivat ikäänkuin
kiinnikasvaneet toinen toisiinsa.

Epra oli pieni palleron tapainen miehen möhkäle, hänen silmänsä olivat
päästä ulkona kuin hiirellä, jalat olivat ruumiiseen verraten liian
lyhyet ja ne keikkuivat ulkona laatikon sivulla jalkalautaa
koskettamatta. Hänen suupielessään oli ilme ikäänkuin hän aina
nauraisi. Ei hän koskaan huutanut eikä äyskinyt Laukalleen, nyki, torui
ja touhuili, ja höllinä riippuivat ohjakset. Mutta yhtä pyöreä kuin oli
Epra, yhtä kulmikas ja laiha oli Laukki, ei sen karva läikkynyt vaan
oli takkuinen, pitkä kuin muulilla, ja aina se luimisti korvillaan
Epraan päin, seisahtui jokaisen kaivon luo, pysähtyi mäkipaikoissa tai
nosti oikean takajalkansa paarmaa tavoitellakseen ja jäi sitte
ikäänkuin mietteisiinsä seisomaan; sillä oli omituinen tapa nojautua
koko ruumiinsa oikeata aisaa vasten, eikä se koskaan hirnunut, se kulki
aina kuin unissaan pää rinnalla riippuen.

Pieni oli Epra ja pieni oli Laukki, mutta laatikko, jolla Epra istui ja
jota Laukki laiskasti kiskoi, oli iso ja jykevä kuin laari tai
suunnaton, suuri merimieskirstu, se oli kannellinen niin, että sen
saattoi avata päältäpäin ja sen kyljessä oli kirjainlukko, minkä
salaisuuden Epra tiesi. Ne laatikkorattaat olivat kuin laiva, jolla
Epra purjehti tomussa ja tuiskussa maailman maantietä. Jos sen kannen
avasi, niin näkyi huiveja ja liinoja, tehtaan kankaita ja muuta
rihkamaa, se oli hänen kauppakojunsa, hänen puotinsa, hänen istuimensa
ja toisinaan myös hänen makuusijansa, kun hän syksyöinä varkaita
peläten makasi sen kannella, siinä oli hänen maallinen rikkautensa,
jonka joukkoon hän sitäpaitsi luki Laukin ja tuhat markkaa rahaa, jotka
hän oli tallettanut lähikaupungin pankkiin. Kangaspakkojen päällä oli
hänen kyynäryskeppinsä ja hänen haarapussinsa, mutta syvällä nurkassa
kankaitten alla oli hänen vanhanaikainen virsikirjansa, minkä ensi
sivulle oli kirjoitettu hänen isänsä ja äitinsä, niin, monen edellisen
polven nimet. Virsikirjan vieressä oli massi täynnä hopearahoja, pankin
kulttikirja, pullo, jossa oli "sydämmen vahvistustippoja", kääre, jossa
oli ketun myrkkyä ja lakkisessa rasiassa kaksi kullattua hopeasormusta
sekä Malvina Maija-Stiinan kellastunut valokuva.

Niin Malvina Maija-Stiina oli vaimoinen henki siellä Epran
kotipitäjässä, jonne hän nyt oli kotimatkalla. Se oli osava ja ovela
vaimoihminen mutta hiukan kärttysä. Alituisesti hänen rukkinsa pyöri,
ja kankaita hän kutoi seudun pyyleville pomoemännille. Hän oli tunnettu
taitavasta kudonnastaan ja täsmällisyydestään; hän oli jo
neljänkymmenen seuduissa. Hän oli yhtä harvasanainen kuin Epra oli
suulas ja sukkela kaupoissaan. -- Malvina Maija-Stiinaa oli Epra jo
nuorena kirkonkylän puotipoikana kaipauksella katsellut. Sille oli hän
puotipöydän takaa kumarrellut ja lyönyt kantapäitään yhteen, kuten oli
nähnyt kaupungin puotipoikien tekevän. Malvinan suuret, sinelle
vivahtavat silmät olivat hänen kasaveikkaluonteeseensa tehneet vakavan
vaikutuksen, ja hän oli aina ollut hämillään pistäessään tötterön
paraimpia makeisia Malvinan pieneen käteen kaupanpäällisiksi, mutta sai
siin' samassa takaisin rohkeutensa, vilkuttaen silmillänsä, suun
ympärillä ikuinen naurun hymy ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: niin,
niin, Malvina Maija-Stiina, me ymmärrämme toisemme, me olemme kuin
parihevoset, jotka vielä kerran yhdessä kiskomme elämän rasvotuita
rattaita sekä ylä- että alamäessä! -- Jahka Epra pääsisi oman puodin
puhdistajaksi, oman kyltin kiillottajaksi, silloin saisi Malvina istua
peräkamarissa hyräillen ja polkien uutta kiiltävää ompelukonetta, eikä
hänen tarvitsisi kotona kankaita kutoa. Niin, niin. Niin oli Epra
kerran ajatellut.

Liiallisen makeisten tuhlaamisen tähden joutui Epra pois paikastaan.
Sattui juuri siihen aikaan kauppiaalle kankaiden kaupustelija. Hänen
seuraansa lyöttäytyi Epra, sillä suuttumuksesta tahtoi hän päästä pois
koko paikkakunnalta. Hän sai ajaa kaupustelijan laatikkorattaita. Uutta
oli se elämä hänelle. Hän sai nähdä uusia kyliä, naapuripitäjiä,
kirkkoja ja uusia kaupparakennuksia. Yhä loitommaksi hän eteni
vieraisiin kauppaloihin ja tehdaskaupunkeihin, missä puodin ikkunat
kimmelsivät täynnä kaiken maailman kilua ja kalua, isoja savutorvia hän
näki, kimmeltäviä kirkon ristiä ja suurimastoisia laivoja kuin huoneita
ikään. Kadut vilisivät kirjavina kansaa, ja niillä maailman turhuuden
turuilla mennä sipsuttelivat töyhtöniekka-neitoset nostellen hameen
liepeitä nilkkaan saakka. Tämä kulkurin elämä häntä miellytti, hänen
verensä alkoi juosta vilkkaammin ja hänen luonnostaan liikkuva kielensä
sai uutta vauhtia. Mutta Malvinan kuva pysyi kuitenkin syvimmällä
sydämmensä pohjalla, ja usein kuormalla könöttäessään mietti hän sitä
aikaa, jolloin saisi oman hevosen, omat laatikkorattaat ja sitte
rakentaisi hän sinne kotikylään maantien haaraan ihan virstantolpan
kohdalle oman puodin ja oman mökin, jonne hän kerran häähuilujen
humistessa veisi Malvina Maija-Stiinan, silmiensä ilon ja salaisten
ajatustensa lähtökohdan.

"Soh, soh! Mitäs siinä päätäsi käännät!" mutisi Epra ja alkoi taas
ajatella.

Epra osti ensin omilla säästöillään kymmenen markan hevosen
mustalaiselta ja erään kartanon huutokaupasta hankki hän itselleen
vanhan kuomun, ja niillä hän sitte alkoi omin päin omilla asioillaan
kiertää talosta taloon. Jossain maantienojassa eväät syötyään ja
päästettyään hevosensa ojaviereen ruohoa appomaan kaivoi hän esille
setelinsä, käänteli niitä, katseli niiden läpi aurinkoa ja haisteli
niitä kuin hepo heiniään. Visusti kätki hän ne taas kuomun pohjalle,
tarkasteli ympärilleen ja laskeutui suulleen makaamaan. Ja siinä hän
sitten haaveili tulevia asioitaan.

Ja kun Epra taas jatkoi matkaansa, ja jalkamiehet heittelivät
komppasanoja hänen konistaan ja kuomustaan, oli hänellä sukkela sutkaus
vastassa, kehui hevostaan, nauroi partaansa ja ajatteli: "voi, voi,
mies parka, kunpa tietäisit, miten paljon minulla on kirkkaita
kolikoita, et tiedä, muuten et veistelisi." Ja iloisesti leiskautti hän
ilmaan piiskallansa ja "äkkiväärä maamiehen ystävä" heilui hänen
hampaissansa. Hänellä ei vielä silloin ollut posliinista "keisarin
saunapiippua", sen hän osti kerran Tuomaan markkinoilla Hämeenlinnassa
vaihdettuaan isoilla välirahoilla kymmenen markan hevosensa nykyiseen
Laukkiinsa ja laatikkorattaat osti hän Tuuloksesta.

Nyt vasta alkoi hänen elämänsä päivän puoli, hän ajeli hiukan
varmempana, ja hänen äänensä sai kilahtavamman kaijun, hän alkoi
sunnuntaisin käydä simusetit kaulassa ja kiiltävät kalossit jaloissa,
sillä nyt kulki hän totisissa kosimispuuhissa. Ja eräänä iltana ajoi
hän niissä tamineissaan mökin pihalle, missä Malvina Maija-Stiina
loisena asui, toi hänelle uuden silkkisen huivin, sai häneltä
puolittaisen, harvasanaisen lupauksen, että hän odottaisi Epraa, ja
Malvina antoi hänelle puolittain lämpöisen kädenlyönnin hyvästeltäessä.
Malvina ripusti silkkihuivinsa aittansa orrelle, Epra nousi rattailleen
ja lähti taas maita kyliä ajamaan haaliakseen kokoon mieluisen mökin
rahoja.

Ja iloinen oli Epra, hän oli silloin nuorempi, ja Laukissakin oli vielä
jotain eloa, ja sillä hän hiljaista lönkkää ajoi talon pihoille ja
avasi laatikkonsa, jonka ympärille pian kertyi koko talon väki. Hän
rupatteli rattosasti, lasketteli kokkapuheitaan, nipisti tyttöjä
poskista ja löi reippaasti kättä miehille ja aina oli hänellä jotain
kullekin. Niin, ihan uudenuutukaista vihriäistä hamekangasta talon
piioille, punaisia villaröijyjä ojamiehille, ketunmyrkkyä metsämiehille
ja vaareille nuuskaa, ja hänen kielensä oli lipeä ja liukas, hän oli
raitis ja rauhallinen ja sai usein taloissa ilmaisen yösijan.

Vuosia kertyi Epran niskaan, kertyipä niitä Laukinkin niskaan ja
silkkihuivia kertyi Malvinan aitan orrelle, ja vanha Laukki kääntyi
usein ihan kuin itsestään Malvinan mökin pihalle, se oli siihen niin
tottunut.

-- -- Nyt oli Epra taas kotimatkalla, vuoden oli hän ollut kauppateillä
ja viimeisellä kerralla oli Malvina näyttänyt hiukan nyrpeältä.
Olisikohan Malvina kyllästynyt odottamaan? Mitä vielä! Nythän Epralla
oli mökin rahat, ensi pyhänä kuulutettaisiin, virsikirjan lehteen
piirrettäisiin Malvinan nimi, niin, ja sitte ajaisivat he kirkonkylän
puodin ohi, ja puotipojat sanoisivat: "kas, kas, siinä ajavat
pappilasta Malvina Maija-Stiina ja Epra, niin, se Epra, siitä on tullut
tanakka mies, rahoja kuulemma on pankissa, Jumala ties, kuinka paljon
lie, niin, niin -- --."

Epra ajoi yli pitäjän rajan ja hänen sydämmensä sykähteli niin
omituisesti, hän oli taas kotimailla oman onnensa kynnyksellä.
Intohimoisesti kiskoi hän savuja piipustaan, nyki, höplitti ja puhui:

"Soh, soh, mitäs siinä nyt taas! Se siinä, huis, mitäs siinä mulkoilet
ikäänkuin sinulla olisi neljä silmää, eteesi sinä olet katsovinasi,
mutta sentään luimistelet sieltä korviesi alta kuin viheriäsilmäinen
peikko pajupehkon alta! Olet se sinäkin mukamas! Soo! Kuka se sinunkin
ijästäsi tarkan ottaa, hampaasikin ovat keltaiset kuin mustalaisen
silmänalus. Taidat jo olla kuoleman peltoa kyntämässä ja sinä lönkytät
kuin puujalka kersantti. Ihanhan sinä kulutat oikean aisan pilalle,
höp, löp, löp! Mitäs sinä niitä virstan tolppia vilkuilet, luuletko
voivasi niitä lukea? Niin, no, älä siinä viisastele, loppuu se sinunkin
ristinaikasi, etkä enää kanna murheen siloja niskassasi. Seistä sinä
saat, levätä saat ja kauroja sinä ensi pyhänä saat, eikä sinun enää
tarvitse maantien ojissa nukkua, perunamaata kun kerran pari vuodessa
kynnät, sillä hyvä, en sinua tapa, en, en vanhaa Laukkiani tapa, niin,
mutta liikuta nyt hiukan koipiasi!"

Ja Epra nosti piiskansa mutta antoi sen pään laiskasti hypellä Laukin
hännän päällä, verkalleen kului matka, tie lyheni, Laukki käveli, mutta
Epran ajatukset juoksivat tavallista nopeammin.

Jo nousi Laukki mäntyiselle mäelle, jolta kaukaa yli metsän
viheriöiden, keinuvien latvojen, näkyi pitäjän valkeakaari-ikkunoilla
varustettu ristikirkko. Kirkon takaa paloi ilta-auringon punainen,
loimottava valo heittäen kajastuksen vastapäiselle taivaan rannalle,
niin että punaiset petäjät mäellä kimmelsivät kuin tulipatsaat, mutta
laaksoon alkoi jo laskeutua elokuun iltahämärä. Epra seisautti
hevosensa, Laukin vasen puolinen kylki näytti melkein punaiselta, ja
sen vasen silmä näytti vallan vilkkaalta. Könössä laatikkonsa reunalla
katseli Epra alas laaksoon. Maantie luikerteli kuin keltainen, iso mato
kierrellen vastapäiselle jyrkälle mäelle ja katosi viheriään
kuusikkoon, joka seisoi siinä kuin viheriäinen jättiläiskenttä-armeija
pistimet pystyssä, joiden päät välkehtivät. Molemmin puolin maantietä
oli peltosarkoja, suoria kuin viivottimella vedettyjä, siellä täällä
taloja ja tölliä ja Malvinan mökki oikealla sivulla ihan maantien
varrella. Vastapäisellä mäellä näkyi vasemmalla kievarin punainen talo,
ja kaikista saunoista tuprusi savua. Ihan selvään kuuli Epra
myötätuulen kantaman kukon äänen lähimmästä talosta. Hän tarttui
ohjiin. "Noo, Laukki, nyt sitä ollaan tutuilla tanhuilla taas!" Ja
hiljaa varoen ikäänkuin kompastuisi, alkoi Laukki astua mäkeä alas ja
Epra kiristi syyttä suotta ohjaksia. Mäen alle päästyä höristi Laukki
korviansa, Epra hellitti suitsia ja kävi tarkkaavaksi.

Alhaalta kuului hieno, läpitunkeva ääni ikäänkuin silloin kun vihurin
viima soittelee pilliänsä pillistössä. Malvinan kamarista loisti tuli.
Ääni sammui taas. "Mitäs siinä höristelet?" mutisi Epra ja nyki. Mutta
uudestaan kuului sama ääni, ja Epra huomasi, että ääni sammui juuri,
kun Malvinan ovi sulkeutui. Nyt huomasi hän hämärästi mökin pihalla
ihmisiä.

Epra hoputti hevosta ja läheni mökkiä. Silloin taas ovi aukeni, ja läpi
hämärän illan kuului selvästi vinkuvan viulun ylimmäinen ääni, joka
sekaantui ihmisäänien heikkoon mutinaan.

"Soo, menetkö siitä, ei suinkaan se viulu sinun vanhoja korviasi
särje!" mutisi Epra ja höplitteli. "Siellä on varmaankin talkoot",
ajatteli Epra, ja hänen silmiinsä tuli iloinen väläys, nyt hänkin
tahtoi antautua ilonsa valtaan, jota hän ei moneen vuoteen ollut
tehnyt. Nythän hänelläkin oli ilon syytä. Laukki huiskautti unisesti
häntäänsä eikä sen kulku siitä parantunut. Jo oli Epra ihan mökin
lähellä, kun maantiellä tuli hoippuva, vieras mies vastaan. Epra
seisautti hevosensa.

"Kuules mies, talkoistako tulet?"

"Enkä tule. Häh!"

"Mistä sitten?"

"Kuuliaisista kun tulen..."

"Ke-kenen", änkytti Epra ja nyki Laukkia vaistomaisesti tapansa mukaan.

"No, suutari Rätkän ja Malvina Maija-Stiinan."

"Malvinan?"

"Malvinan, niin. Sinähän hirnut kuin kasakkihepo, jolta kaurat
vietiin!"

"Taidat itse olla niiden tarpeessa."

"Taitaa olla sinun laitasi niinkuin ketun ja pihlajamarjojen. Taidat
olla itse se Epra?"

"Niin olen, entäs sitten?"

"Nyt vietiin kanasi, vai sinä olet Epra, mutta Rätkästä osaan minä
laulun:

    "Pitäjäss' on herroja
    ja meidän kylässä Rätkä,
    helmen verran herraa on,
    vain suutaria pätkä."

Vapisevin käsin tarttui Epra ohjaksiin, mutta humaltunut mies jatkoi
laulaen matkaansa. Ja se laulu kuului Epran korviin kuin nauravan
harakan hähätys, kuin nauru, joka pisti ja poltti hänen vanhaa,
rehellistä sydäntänsä, ja hän huokasi syvästi, iloinen Epra huokasi.
Hän katsoi kuin puoleksi tylsistyneenä eteensä, hämärästi häämöitti
hänelle käryävän lampun valo ja komeasti kohisi hänen korvissaan
honotus, jalkojen töminä ja viulun vinkuminen, niinkuin hähättävä
helvetti, kun mökin ovi aukeni, ja väen äänet meluten vyöryivät
tyyneeseen elokuun iltaan.

Hänestä tuntui kuin äkkiä jotain olisi repeytynyt hänessä, muutos oli
niin jyrkkä, ettei hän sitä selvästi tajunnut. "Malvina -- -- suutari!"
höpisi hän kuin unissapuhuja ja heräsi kun ohjaksista tunsi, että
Laukki poikkesi maantieltä ja alkoi vanhan tapansa mukaan kääntyä mökin
pihalle. Äkkiä tempasi Epra vasemmasta ohjaksesta, ja portille ilmestyi
kaksi miestä, hän oli huomaavinaan suutarin pikipilkkuiset viheriän
harmaat kasvot.

"No, eikö Epra tule kuokkimaan?"

"Soh, soh, Laukki, etkö sinä tottele!" Epra nyki lujasti Laukin vasenta
suupieltä.

"Niin, kuokkimaan omia häitä, hah, hahhaa!"

Epra ei siihen mitään vastannut, hän vain nyki ja hoputti.

"Laukki soo, Laukki soo, tielle, tielle, ei meillä ole siellä nyt enään
mitään tekemistä, ei mitään, lähdetkö, muuten..."

Vihdoin Laukki kuolaimien pakosta turpaansa väännellen kääntyi taas
tielle. Hiljaa könötti Epra laatikkonsa syrjällä, mutta hänessä kävi
valtava, sisällinen vavistus. Piippu hänen hampaissansa riippui
veltosti savua päästämättä, mutta Laukki oli ennallaan, kummasteli ehkä
isäntänsä oikkua, mennä melkotti vanhaa totuttua käyntiänsä ikäänkuin
maailmassa ei löytyisi Malvinoita, kuuliaistulia, pettymyksiä eikä
petoksia, se ajatteli vain suvelle haisevia heiniä ja lämpöistä tallia,
jossa vieruspilttuusta kuuluisi vanhojen hevostuttujen kavioiden
kopina.

Mutta Epra havahti kuin pahasta unesta, kun Laukki alkoi nousta ylös
kievarin mäkeä. Hän katseli kerran taaksensa, jätti ohjat oman onnensa
nojaan ja kuullessaan viulun vingunnan avonaisesta ovesta lausui hän
hiljaisella, sävyisällä tavallaan ainoastaan yhden sanan: "perkele!"

Harvoin Epra kirosi. Hän olisi tahtonut äkkiä piiskata Laukkia,
piiskata koko maailma palasiksi, piiskata pyöriä ja laatikkoa, vanha,
hillitty veri lähti hänessä tuliseen tanssiin, mutta hän malttoi
mielensä. Ja tyynesti ajoi hän kievarin pihalle. Pyylevä, pöhöttynyt,
verisilmäinen isäntä seisoi pihalla.

"Mistä se Epra nyt?"

"Matkoilta vaan!"

"Et kuokkimaan jäänyt."

"Ei ole aikaa, onko sinulla aikaa?"

"Aina on minulla aikaa."

"Niin minullakin nyt."

Epra jätti hevosensa seinärenkaaseen köyttämättä, heiniä eteen
heittämättä ja sanoi:

"Kievari, sinä aina altis auttaja, tuo peräkamariin risu olutta, jos
sinulla viinaa on, niin tuo sitäkin, ja tuo miestä kuin salkoa
joukkoon, rahaa on, sen tiedät, nyt minä pistoovaan, nyt en sumeile, en
häikäile!"

Moneen vuoteen ei Epra ollut viinaa maistanut. Kievarin peräkamarissa
istui hän nyt punasilmäisen kievarin ja parin hollimiehen seurassa. Hän
lasketteli paraimpia kokkapuheitansa, mutta toisinaan kävivät hänen
kasvonsa jäykiksi, ja hän puristi nyrkkiään ikäänkuin olisi pitänyt
niissä ohjaksia ja hän tuijotti talituikkuun, joka paloi pöydällä.
Mutta siinä samassa ponnahti hän taas ympäri, kehoitti miehiä juomaan
ja pisti paraimpia kauppasukkeluuksiaan. Muut jo torkkuivat tai olivat
siirtyneet toiseen kamariin, kun Epra iltayöllä hoipersi peräkamarista.
Portaille päästyään vihelsi hän:

"Laukki hoi!"

Laukki hirnahti vasten tavallisuutta, nälästä se hirnahti.

"Soh, soh, Laukki", höpisi Epra ja halaili Laukin kaulaa. "Sinä vanha,
hyvä Laukki, älähän tästä nyt äksyksi käy, en sinua muistanut, syö nyt
tuosta, syö, syö!" -- Ja Epra kopeloi heinätukon Laukin suuhun. Mutta
Laukki käänsi pois päänsä kuin häpeissään, sillä se tunsi isäntänsä
suusta lähtevän viinan löyhkän.

"Niin, pahasti tein Laukki, mutta nyt on syytä, ankara on syy. Niin,
niin, Laukki, olet vain elukka, mutta viisas sinä olet, noo, soh, soh,
mitä siinä turpaasi käännät, jollei viisas ymmärrä, ei hullu huomaa,
ymmärräthän, nyt on kaikki lopussa. Hih! Mitä sinä siinä taas
mulkoilet? Nyt lähdetään häitä kuokkimaan! Hih!"

Epra nousi hoiperrellen rattaille ja otti tiukasti ohjakset käsiinsä,
äkkiä nousi hän pystyyn ja iski piiskalla voimakkaasti Laukkia
kyljelle. Laukki hypähti kuin kyyn pistämänä pystyyn, mutta sitten pää
taas vaipui rinnalle. Epra ajoi hurjaa vauhtia kievarin mäkeä alas.
Rattailla seisten löi Epra kuin vimmattu, löi minkä jaksoi, Laukki
heitteli jalkojansa ja löi ne kiveen, se oli ihan kuin vimmattu. Se
potki ja heitti takakoipiansa yli jalkalaudan eikä se ehtinyt
miettimään, miksi Epra niin kovasti löi. Se laukkasi alas pitkin
kievarin mäkeä, ja rattailla raivoili Epra. Hän seisoi haarareisin ja
huusi:

"Hih, Laukki, sinä, hih, mene hee-i! Nyt mennään helvettiin!"

Ja alaspäin hurjaa vauhtia etukaviot tuskallisessa ponnistuksessa lensi
Laukki kuin vanha, harmaa siipiorava. Rattaat ratisivat äkkijyrkkää
mäkeä ja siinä, missä oli äkkimutka, nousi toinen pyörä ilmaan, ja
rattaat kaatuivat kumoon. Kovalla ryskeellä kaatuivat laatikkorattaat
maantien ojaan ja Epra putosi rattailta edellä maahan. Vaistomaisesti
tarttui hän tien vierestä nouseviin aidanseipäiseen. Laukki önähti.
Epra nousi maantienojasta ja katseli kummallisesti ympärilleen ja näki
taas ne kiusoittavat tulet Malvinan akkunasta. Sitte kääntyi hän
katsomaan Laukkia. Iso seiväs törrötti hämärästä, ja sen alla makasi
Laukki liikkumatta. Epra kumartui alaspäin, otti luokasta tuen ja alkoi
puhella:

"Noo, Laukki, noo, mitäs sinä siinä makaat? Höp, löp, löp, no soo,
nousehan siitä, mitäs nyt meinaat? Laukki, kuuletkos, älä siinä nyt...
nouse nyt, eihän se kuolemaksi lie! Laukki, sattuiko? Sattuiko seiväs
korvan juureen, ai, ai, jos sattui, niin elämään sattui, Laukki,
Laukki, minä olen peto, mutta eläthän sinä vielä?" Epra halaili
hevostaan.

"Anna anteeksi, että niin kamalasti löin, anna minulle anteeksi kaikki
synnit, hevossynnit ja ihmissynnit! Älä ole niin surkean näköinen!
Laukki rakas! Minä olen sinun isäntäsi ja ystäväsi, pahempi olen isäntä
kuin ystävä. Ei, kyllä nyt on tosi edessä. Voi, minua kurjaa!"

Epra ravisti Laukkia kuin hereille saadakseen, hän katseli sen silmiin.
"Höp, löp, löp!" Mutta Laukki veti viimeisiä hengenvetojaan!

Taivas oli pilvessä ja kaareileva, metsä oli viheriän synkkä ja sieltä
tuli ali puiden kuin raskas huokaus, Epran silmät jäykistyivät, hän ei
nähnyt mitään. Hän tuijotti ympärilleen kuin tylsämielinen, koko hänen
ajatuksiensa maailma oli surun sekaista sekamelskaa. Laukki ojenteli
suonenvedontapaisesti takajalkojansa, se päästi heikon önähdyksen,
huokasi syvään ja oli kuollut.

"Laukki, Laukki, älä kuole! Sinä et saa kuolla, mitä sinulle enää
mahtaa, ei minullakaan ole enää mitään elämässä, mistä kiinni pitäisin.
Oh! niin, niin; jos sinulla oli sielu, Laukki, sillä sinä olit viisas
hevonen, ja jos hevosillakin on taivas, niin pääset sinä nyt hevosten
taivaaseen ja syöt siellä ikuisesti viheriäisellä niityllä tai apot
marmoritallissa kultakauroja. Niin, niin, mutta minä?... höp, löp,
löp!"

Epra nyyhkytti, hän painoi Laukin silmäluomet kiinni; niin hän olisi
tehnyt omalle äidilleen. Ja Epra selvisi äkkiä. Tuskalliset vanhat
kasvonsa käänsi hän Malvinan mökkiä päin. Riutuneena riisui hän länget
Laukin kaulasta. Ja äkkiä purskahti hän itkuun. Hän itki kuin sellainen
itkee, joka ei koskaan ole itkenyt. Länget olalla kulki hän mökin
himmenevää tulta kohden, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa.
Ja siinä niin itkiessään ja kulkiessaan länget olalla olisi outo
luullut hänen nauravan.



II.



INEHMO JA SAMMAL.


Inehmo tuli korpeen. Rakensi majan, kaatoi puut kaskeksi, kaivoi ja
ojitti ja aitasi. Mutta sammal vapisi ja valitti, kun aura viilsi sen
sydänsuonia, sillä sammalella oli siinä pesänsä, ikiammoisista ajoista
sen esivanhemmat olivat siinä kasvaneet ja kukkineet.

"Vai sinä minua vastustelet!", sanoi Inehmo ja otti sammalta tukasta
kiinni ja hajoitti kaikkiin tuulen suuntiin. Mutta tuuli sirotti
siemenet, ja ennenkuin Inehmo sen huomasikaan, oli sammal taas siinä.
"Sepä ihmeellistä", virkkoi Inehmo, "etten minä tuota kiemurtelevaa,
vihreäsilmäistä peikkoa voita!" ja kaivoi kaivamistaan. Silloin pakeni
sammal aidan taakse. Mutta siellä se ryömi ja katseli vihreällä
silmällään eikä sitä jano vaivannut, sillä jonkun matkan päässä asui
notkea noro, josta se imi pillillään mustaa vettä vetisiin suoniinsa.
Ja noro oli sille avulias ja altis. "Sillä on ystävä", arveli Inehmo ja
katseli vihoissaan noroa. Mutta noro lähetti myrkylliset höyryt ja
kylmät hallat turmelemaan Inehmon tarmoa ja hävittämään hänen
vaivojensa satoa. Ja sammal juoksi iloissaan aidan ympäri ja hyppäsi
päistikkaa ojaan. "Kirottu sammal!", huudahti Inehmo, "sillä on
ystävä!", ja huokasi. Sillä hän oli yksin. Mutta eräänä päivänä toi hän
korven takaa naisen. Yhdessä he nyt kaivoivat jättiläisojan noron läpi;
silloin vetäytyi sammal taas aidan taa ja kuiskasi norolle: "sillä on
ystävä!" Inehmo kävi nyt kaksinkertaisella voimalla sammalen kimppuun.
Iloisesti hän lauloi, ja iloisesti sauhu hänen majansa malkaa kiersi.
Sähisten pakeni sammal, ja kun se katsoi taakseen, näki se lapsuutensa
lempipaikat peltona. Sarka saran vieressä lainehti kultaisena,
ruudullisena loimena. Sammal loikoi metsäsaaren juurella ja jupisi:
"Inehmo on sitkeä". Mutta sammal ei lannistunut, metsässä se teki
vallattomuuksiaan, vihreät, kevyet sillat se rakensi hetteiden yli
niin, että Inehmon nelijalkaiset orjat upposivat, luolien eteen se
nosti pimeät ovet, niin ettei Inehmon silmä löytänyt repoa, joka hänen
siipiorjiansa hätyytti. Puiden takana seisoi sammal ja nauroi.
"Sielläkö sinä vilkuilet", sanoi Inehmo. "Sillä on sitkeä henki!" Ja
Inehmo kaatoi koko metsäsaaren. Kahisten karkasi sammal kalliolle niin,
että pöly pelmahti.

Vieri vuodet, vuosisadat. Heilimöiden laajalti niitut ja pellot
päivänpaisteessa loistivat. Mutta Inehmo riemuitsi, sillä sammal oli
paennut erakoksi vuorelle. Sinne ei Inehmo tullut tulineen, rautoineen.
Sieltä katseli sammal kuivin silmin ja surumielin laaksoon ja unelmoi
viheriän vilkkaita unia elämänsä aamuajoista ja nukahti. Mutta
laaksossa oli suuri juhla, siellä rakennettiin suuri turvealttari
luonnon herralle, ikuiselle Inehmolle. Uhrisauhut nousivat taivaan
napaa kohden: "Sinä olet suuri, Inehmo, ja auringot sinua kumartavat!"
niin hurjat huudot kaikuivat kallioihin. Eikä Inehmo enää
muistellutkaan sammalta, vanhaa vihollistaan. Hän lepäsi ja veltto oli
hänen katseensa.

Sammal nukkui. Mutta sillä ajalla tapahtui laaksossa mullistavia
muutoksia. Ruton, nälän ja sodan aaveet kiitivät varjoina laakson yli.
Taivas oli sakea sauhusta, ja tuliluikut salamoivat. Silloin heräsi
sammal ja kiipesi alas vuorelta, ja kun se oli ehtinyt metsäsaaren
rantaan, oli kaikki hiljaista, mutta sauhu nousi vielä Inehmon majasta
ja se kutkutti sammaleen silmiä. "Inehmo elää!", sanoi se ja laahusti
eteenpäin, sillä se oli väsynyt vuosien poltteesta ja janosta.
Matkallaan se tapasi noron, joka taas oli vironnut elämään. "Vielähän
sinäkin elät, ystäväiseni, annas, kun pistän lippini sinun kaivoosi,
minun on kovin jano!", sanoi sammal ja joi, ja pulleina sen suonet taas
sykkivät. Vesi suussa se sopersi: "mitä on tapahtunut, koska täällä
taas on niin hiljaista?" "Kummia kuuluu, sinä olet kauan nukkunut.
Mene, katso!", sanoi noro.

Ja sammal puikelsi alhoon ja löysi tiellään ruostuneen auran. "Ahaa,
teloittajani leikkikalu", huudahti sammal ja kävi auran kimppuun ja
polki sen pehmeillä, väkevillä käsivarsillaan alleen. "Sinä viilsit
sydäntäni, peittäköön sinun unohdus ja yö!" -- Ja sammal leveni ja
lihoten se läikkyi, kasvoi kuin vihreä lohikäärme, pursto kalliolla
kohisi, selkä metsässä matasi. Se puikelsi ali aidaksen ojaan, sieltä
nousi sen pää pellolle, jolla jo orjantappurat, sienet ja koiruohot
rehoittivat. "Minun serkkuni ovat jo käyneet täällä!", sanoi se ja
poikkesi polulle, joka vei majalle. "Tässä on Inehmon tie, ankarasti
hän siinä astui, mutta minä peitän hänen jälkensä, niin ettei hänen
muistostansa jää mitään jälelle!" -- Majasta nousi ohut sauhu kuin
pieni ilmassa riippuva rihma. "Inehmo on heikko", sanoi sammal ja ryömi
pihaan. -- Silloin astui Inehmo hoiperrellen majasta ja kantoi sylissään
naisen ruumista ja hautasi sen kukkakumpuun. "Hänen ystävänsä on
kuollut!" ajatteli sammal.

Varovasti hiipi nyt sammal seinää pitkin, nousi pystyyn ja tirkisti
akkunasta sisään. Huoneessa ei ollut muuta kuin olkia lattialla, seinät
olivat lahot ja kosteat, ja peltohiiret tanssivat lattialla.
"Tanssikaa, ilveilijät, kohta saatte viheriän tanssisalin!" sanoi
sammal. Mutta samassa tuli Inehmo yksin takaisin ja työnsi sammaleen
alas ikkunalaudalta. -- "Oletko sinä taas täällä, vuosiin en sinua ole
nähnyt, pois silmistäni sinä vihreä käärme!" sanoi Inehmo. "Tämä on
minun isoäitini syntymäsija", sanoi sammal, "sinä tulit, tulella ja
raudalla sinä raastoit ruumistani. Minä vaadin velkani takaisin, minä
en pelkää sinua enään, sillä voima on sinusta vuotanut".

Sammal väijyi, se kiersi nurkan taitse ja nousi portaille, kiiltävin
silmin se odotti yötä päivää. -- Eräänä päivänä ei sauhu enään noussut
reppanasta. Inehmo ryömi majasta kuin mato. "Opi sinäkin ryömimään,
ikuinen Inehmo!", ilkkui sammal. Inehmo katosi metsään, ja sammal
livahti yli kynnyksen. Homeen haju löyhkähti häntä vastaan. "Täällä
minä tulen viihtymään, hyvin viihtymään", sanoi se ja hiipi lattialle.
Tuhansin jaloin alkoi nyt sammal tanssia pitkin seinänrakoja ja hiiren
syömiä hirsiä. Seinät sortuivat, katto kaatui maan tasalle, ahneesti
sammal peitti kaikki alleen. Pitkän yötyön jälkeen pukeutui se
isoäitinsä vihreimpään hameeseen ja nauroi heleintä nauruaan. "Kas
niin, minähän olen hyväntekijä, kaiken ihmishävityksen peitän minä
utuiseen unelmien vihreään verhoon, rakennan unhon kauniit kerrokset
muiston mustien kerroksien päälle. Minä kasvan kuin jättiläismetsä, ja
tähdet minua kumartavat!" sanoi sammal ja nyökytti päällään auringolle.

"Mutta missä on Inehmo? Ehkä hän palaa takaisin tulella ja raudalla.
Minä unohdin viholliseni!"

Sammal seurasi Inehmon jälkiä, jotka veivät kiviraunioon. Kukkaisen
kummun juurella loisti luuranko.

"Kas, kas, Inehmo nauraa vielä kuoltuaankin", sanoi sammal ja luikersi
pääkalloon.

Mutta samassa kuului korvesta ryske ja kirveiden kalina, puut kaatuivat
ja kalliot kumahtelivat. Sammal pisti päänsä esille Inehmon hampaiden
välistä:

Tulossa oli uusi Inehmo.



INKERI JA YRJÄNÄRITARI


Ihanista ihanin prinsessa Inkeri istui tornissa ja itki. Ja kaukaisten
seutujen ritarit ja linnaherrat tulivat ratsain, tulivat välkkyvissä
vaunuissa ja kajahuttivat torviansa linnan pihalla. He polvistuivat
hänen jalkojensa juurelle ja asettivat kätensä sydämmelleen, mutta
Inkeri käänsi heistä ihanat kasvonsa, sillä hän ei löytänyt heidän
silmissänsä rakkautta. Siksi istui Inkeri tornissa ja itki, ja holvien
alta kuului kosioritarien mässäilevä nauru. Mutta päivä paistoi hänen
ruusukammioonsa, ja läpi lyijyakkunoiden kuului tarhasta
kuninkaanlinnun levoton laulu, ja Inkeri tuli kummallisen iloiseksi,
sillä hän oli nuori. Hän hymyili itseksensä, hiipi kuin varkain
kirjatun arkkunsa luo, pukeutui hohtavan valkoiseen juhlahameeseensa,
asetti pienen kruununsa kullankellertäville hiuksillensa ja hiipi
sivuportaita linnan pihalle. Ja metsästä tulvehti häntä vastaan
tuhansien kukkien tuoksu, ja suloisen suuri aavistus täytti hänen
povensa:

    Ja prinsessa ihana Inkeri,
    hän linnasta lehtohon astui,
    ne hienot, valkoiset huntunsa päät
    maan yrttikukissa kastui.

    Hän istui lemmen lähteelle,
    sen pohjasta kruununsa loisti.
    "Missä viipyy prinssini pelvoton?"
    hän itkien hiljaa toisti.

    Lohikäärme mereltä yöllä käy,
    päin linnaa se päänsä nostaa,
    kaikki ritarit vallilla vaalenee,
    ken prinsessain häpeän kostaa --?

    Ja hetket lentää ja aatos käy,
    suur'ritari vuorilla viihtyy,
    kun on sydänyö, kun on sydänyö,
    ja meri mustaksi kiihtyy. --

    Tuli vuorelta Yrjänäritari nuor',
    hänen silmänsä tulena säihkyi,
    hän neitoa katseli, katseli vaan,
    ja rintansa lemmessä läikkyi.

    -- "Mitä katselet prinsessa Inkeri,
    miks kruunu on päässä sulla?"
    -- "Ma ootan suurta mun sulhoain,
    siks kruunu on päässä mulla."

    -- "Varo, ettei sun kruunusi putoa pois,
    vois veteinen viedä sen sulta!"
    -- "On isällä toinen tornissan,
    se kirkkaampi on kuin kulta."

    -- "Jos sull' olis yksi lempi vaan,
    sen voisitko poijes antaa,
    jos sulhos ois onneton kulkija vain,
    joka harhaa meren rantaa?"

    -- "Niin antaisin molemmat kruununi mun
    ja mun lempeni ainoan, nuoren,
    jos sydän ois hällä suuri ain,
    ja hän lävistäis käärmeen kuoren.

    Vaan ken olet ritari ryysyinen --?"

Sillä ryysyisellä kulkijaritarilla oli kirkaskärkinen keihäs ja
punainen kantele. Hän oli usein katsellut kuolemata vasten silmiä, hän
oli maaton ja mannuton, ei hänen sielunsa ryvennyt kultaisessa tomussa,
siksi ei hänellä ollutkaan mitään menetettävää, ja hän kaipasi
ainoastaan urotöitä ja rakkautta. Hän oli väsynyt keihääseen, vaikka se
oli hiisissä hiottu ja sen lappeeseen oli kirjaeltu hänen sukunsa suuri
tarina. Mutta hän oli siihen väsynyt sillä: "mitä keihäällä, jollei
maailmassa ole tekoja, joiden eteen kannattaa kuolla!" niin oli hän
miettinyt yksin vuorilla vaeltaessaan. Hän oli väsynyt kanteleeseen
vaikka Jumala oli siihen soinnut sovittanut sillä: "mitä kanteleella,
jollei sen ääntä kuuntele nainen, joka rakkaudesta vapisee!", niin hän
oli myöskin ajatellut.

Yrjänä ylevä ritari toi tullessaan vuorelta havun ja pihkan hajun, ja
hänen silmissänsä oli jotakin villiä, vienoa ja rohkeata. Ja Inkeri,
joka lähteellä istui, tunsi kummallisen polton suonissaan ennenkuin hän
edes oli katseensa ritariin luonut. Ja heidän silmänsä yhtyivät
pitkään, iloiseen hyväilyyn, ja heidän verensä karkeli kuin etelämaan
häissä kitaran mukaan.

Ja ritari puhui: "Minä näen sinun silmiesi surun. Ihanammat ovat
silmäsi kuin pohjantähden välke tunturi-iljangolla, olet rakas minulle,
rakkaampi kuin kanteleeni kultainen helkytys ja keihääni puhdas kalske,
kun sankariunelmissa aatokseni ailakoi. Ja minun rinnassani on kuin
lumivyöry, joka vieriessään sulaa kevätsäteissä ja myllertäen murskaa
kaikki tieltänsä, kaataa kirkot ja murtaa louhet ja linnat. -- Sun
isäsi linna on minulle kuin ilmalinna, ja sinun kruunusi kuin
tunturiaavikolla eksyttävä virvatuli, johon en luota. Minä haluan
Inkeriä, unteni kukkaa ja kruunua, minä janoan sinun sieluasi ja minä
rakastan myös ihanaa ruumistasi, jossa tahtoisin sydämmesi minulle
ikuisesti säilyvän. Sano, tahdotko armaasti kiehtoa kaulaani kätesi,
joka on kuin rotkon raunioilla kasvava valkoruusu, minä tahdon ja minä
voin viedä sinut korkeimmalle tunturille ja minä näytän sinulle
maailmoja, joita ei kuoleva silmäsi koskaan ole nähnyt!"

Ja Inkeri katseli lähteen kukkia ja kuiskasi:

"Sinä et ole minulle vieras vaikken sinua ennen nähnyt, ja sun äänesi
on minulle kuin urkujen humina, koska iloisin olen. Sinusta puhuu voima
vai oletko teeskentelevä valhe itse tai vuoren hiisi. Ei, ei, pyyhi
huuliltani pahat sanani ja anna niiden lentää maailman äärimpään
sopukkaan, josta eivät koskaan saa palata! Elämä on minut katkeraksi
tehnyt. Jos sinun voimasi viihtyy heikoissa haaveissa, silloin en
sinuun luota. Minun rakkauteni kulkee koston kautta. -- Kaksi siskoani
on lohikäärme vienyt, meren kitaan tuo kovan onnen kummitus ne vei,
eikä meri ole ilmaissut salaisuutta, joka on koko valtakunnan kirous.
En kestä nähdä isäni vanhoja kyyneleitä, hänen päänsä on jo
lumivalkoinen, ja hänen sielussansa käy ikuinen ikävyys. Ja ensi yönä
on minun vuoroni. Keskiyön aikaan kuulet kummallisen kohinan, joka on
salaperäinen kuin kuolema, kuu nousee tulipunaisena aalloista ja
valaisee merellä liikkuvan hirviön suomukarvaista jättiläisselkää.
Silloin istun minä valkeissa vaatteissani rannan kivellä ja itken,
itken kuin sydän pakahtuisi, itken siskoja, isääni, nuorta elämääni ja
rakkauteni kevättä, joka ei koskaan tullut."

Yrjänä ritari oli mykkä. Äkkiä hän kääntyi ja katosi vuorelle, ja hänen
askeliensa kaiku koski Inkerin rintaan ikäänkuin sotaratsujen kaviot
olisivat sitä polkeneet. Hän katseli kauan ja oudosti ritarin jälkeen,
taittoi lähteeltä kukan, astui linnalle ja hän kulki kuin
ruumissaatossa.

Mutta tunturin palteella istui Yrjänä, ylevä riarit keihästä hioen ja
sen terää hän voiteli myrkkyvoiteilla, joiden taikavoiman hän yksin
tunsi. Neitsyt Maariaa rukoillen hän oli poiminut ne yrtit, joiden
vaarallisista nesteistä hän voiteensa oli valmistanut. Nyt hän oli
iloinen kuin taivaalla terhentelevä merikotka, hän lauleli raikkaasti
ja rohkeasti. Nousi paadelle, ja muotonsa musteni. Tulessa katse
tähysti hän merelle, hän pui suurta suonista nyrkkiänsä ja kevyesti
kuin sulkaa heilutti hän raskasta rautakeihästänsä. Kiljahtaen
syöksähti hän kiveltä, ja hänen otsasuonensa pullistuivat ja ohimonsa
soitti, sillä hän aaltoili oman voimansa huumeessa. Hän kiskoi paasia
ja vieritteli niitä alas, kumahtaen ponnahtivat ne kiviportaalta
kiviportaalle alas, ja tunturin seinät nauroivat onttoa nauruansa. Ja
hän kurottausi yli kuilun ja katseli riemulla, miten paadet lentelivät
alas jyrkänteitä suin päin mereen molskahdellen ja vyöryten nostaen
valkoisia vesipatsaita ilmaan. Se oli hänen soittoansa, ja hän jatkoi
jättiläiskeilipeliänsä kunnes ilta oli käsissä. Silloin astui hän
iloisesti merelle viettävää vuorta alas ja hän huusi kautta myrskyn:
"Oi, miten elämä on suuri ja ihana, sen eteen kannattaa kaatua, Inkeri
on minulle uusi elämä ja nyt kamppailen vaikka itse kuoleman kanssa!"

Kuu nousi, ja sen sarvet olivat kuin tulikekäleitä, suhahtaen lensivät
yölepakot loukoistansa, ja niiden nahkaiset siivet kahahtivat
kamalasti, niiden hää-ilta oli tullut. Korppikotkat huhuilivat
onkaloista, mutta meri oli kuin kiljuva villikissa. Se voihki ja
vongersi rantakallioita vasten, ja sen syvästä rinnasta kuului kuin
hätähuutoja ja mustaa mutinaa ikäänkuin sen pohjalla lepäävät
haaksirikkoiset olisivat nousseet vetisiltä vuoteiltaan itkemään. Ja
kaikki ilman hengettäret pääsivät lukituista luolistansa ja meri heitti
suustaan vaahtoa kuin hirmuinen, hullu äiti. -- Mutta linnan laaksossa
soivat kaikki kirkonkellot, munkit kulkivat ristilippuinensa
juhlamenoissa ympäri kirkon ja monstranssi välkkyi: Ave Maria, sancta
tua...

Oli sydänyö. Rannalla istui Inkeri kalpeampana kuin kesäinen kuu ja
kuun valaisema lilja, istui kädet ristissä rinnalla ja rukoili: Ave
Maria, sancta tua... Mutta mereltä kuului kuin ukkosen repivä ramina.
Syvää, valkoista vakoa kyntäen tuli lohikäärme, ja sen suomuinen pursto
pieksi vihassa merta. Se oksensi suustansa viheriäistä vaahtoa ja
keltaista limaa, ja sen kiljunta oli kuin tuhansien vesikoirien
kiljunta. Se sukelsi taivaanrannasta esiin kuin ruma ryövärihaaksi,
jonka mastossa punainen lippu liehuu, ja sen kiljuva kita oli isompi
kuin pyhitetty temppelin ovi. Se vyöri raskaasti rannalle, missä Inkeri
istui, ja sen silmissä oli helvetillinen lieska. Se jäi tahmaisille
käpälillensä loikomaan ja katseli Inkeriä kiduttaen katseellaan
suloista saalistansa. Niin se oli kahden prinsessan murha-yönäkin
lojunut valkoisella sannalla, oli silmillänsä ahminut ja vetänyt
luoksensa kuin viekas vesihiisi itsepillaajaa. Siinä se oli odottanut
aamuhetkeen saakka kunnes kuu oli vaeltanut valkeimmille maille ja
tähdet hävystä himmenneet sinisiin avaruuksiinsa. Siinä ne valkoiset
prinsessatkin olivat istuneet vavisten, rukoillen ja vihdoin syöksyneet
viheriäisen saatanansilmän lumouksesta mustaan kitaan.

Inkeri oli kuin jäästä jähmettynyt, rukous kuoli hänen huulillensa, hän
katsoi kauhun ja epätoivon tuskalla kerran kotiaan, toisen kerran
vuorelle ja jäi tuijottamaan viheriäisiä silmiä, jotka polttivat ja
pistivät hänen sieluansa. Ja hänestä tuntui ikäänkuin taivaalle olisi
noussut musta aurinko, joka pimensi koko maailman. Ja hän tunsi
kallistuvansa ja hän tahtoi huutaa mutta kielensä oli kuin kitalakeen
naulittu. -- Silloin kuuli hän ammottavasta kidasta pelottavan
parahduksen ja päänsä päältä ilmassa lentävän keihään suhahduksen, ja
sen kärjen välke valkaisi mustaa yötä ja häikäisi hänen silmiänsä. Hän
näki, miten vihreät silmät hänen edessänsä pyörivät kuin kehää kiitävät
tulikielet, jotka sammuivat. Musta kita työnsi sankkaa sauhua, sinistä
visvaa, ja katku täytti ilman.

Aranhellä ja voimasta vapiseva käsi kietoutui Inkerin varrelle, hän
tunsi lepäävänsä jotain suurta ja lämpöistä vasten ja hän leijui kuin
untuvalaivassa läpi avaruuksien, ja tähdet lauloivat hänelle
kehtolaulua.

Hän heräsi omassa ruusukammiossaan korkealla sinisilkkisellä
vuoteellaan ja lepäili raukeasti. Ja hän kuunteli kirkosta kaikuvaa
kiitoshymniä, kuuli isänsä ilosta itkevän, kuuli varovaisia naisaskelia
kivilattialla ja hän näki ympärillänsä vain hilpeitä kasvoja. Mutta
vakavana seisoi hänen vierellänsä ritari, ja hänen silmissänsä paloi
syvä, sammumaton rakkaus, ikuisten unelmien kaikkivoipa valta ja elämä.
Ja Inkeri nukkui ihanasti hymyillen, ja hänen terve unensa oli kuin
kulkua kukkapoluilla, kun tunturileivot laulavat ensi vuokolle, ja
päivä käy yli siintävien, kimmeltävien vuorien.

Tämä oli tarina Inkeri neidosta ja kulkijaritarista ylevästä Yrjänästä,
joka tuli lemmenlähteelle, sillä siksi sitä senjälkeen kutsuttiin.
Miksi minä laulaisin siitä, että Yrjänä ylevä sai päähänsä kultaisen
kruunun, jota vanhassa tornissa säilytettiin, sillä kruunut painavat ja
valtikat vaihtuvat? Mutta kummallisinta tässä tarinassa on se, ettei
heidän rakkautensa rauennut vaan kasvoi päivä päivältä kuin lemmen
palava puu autuuden aholla.



AHASVERUKSEN LEPOPÄIVÄ


Ikuinen kulkija, hopeatukkainen, vaeltava juutalainen kulki Saharan
keltaista tietä. Hänen vartensa oli koukistunut kuin haudan yli, ja
tummissa silmissä paloi synkkä, levoton tuli. Ja missä hän kulki, siinä
hänen vapiseva sauvansa teki ristinmuotoisia jälkiä, ja siitä tiesivät
kaikki maailman etsijät ja onnettomat sielut Ahasveruksen käyneen.
Uupuneena, unta saamatta, pilkattuna pakolaisena on hän jo kulkenut
kahdeksantoistasataa vuotta. Hän katselee arasti ympärilleen, ja hänen
repaleinen ryysyviittansa laahustaa yli kalmankukkien ja syyssairaiden
lemmenlehtien. Hän pelkää omien askeliensa kaikua, hän luulee jonkun
kulkevan ihan kintereillään, hän kavahtaa omaa varjoaan, hän tarttuu
taas seedripuiseen sauvaansa ja huokaa niin syvästi kuin ei kukaan ole
huokaillut sitte kuin Vapahtaja pyövelinpuulla huokasi viimeisen
henkäyksensä.

Ahasverus katsoi eteensä ikäänkuin hän olisi katsonut etäiseen
menneisyyteen ja hän näki aina saman himmenemättömän kuvan edessään, se
oli piirretty syvälle hänen surullisen sydämmensä pohjalle. Ja hän
muisti sen ajan kuin eilen se tapahtunut olisi -- -- Hän istui kerran
kauvan, kauvan sitte kivipenkillä savimajansa edessä neuloen ylhäisille
rabbiineille siroja sandaaleja. Oli helteä päivä, taivas ikäänkuin
painoi kuumalla katseellaan maata, eläimet läähättivät, ja läpi
viinamäkien kävi raskas, raukea huokaus... Silloin kuuli hän
Jerusalemista humua ja melua, joka kasvamistaan kasvoi. Hän näki suuren
kansanjoukon, joka mässäten tuli lähemmäksi. Ja hän näki jalo-otsaisen,
rakkaussilmäisen miehen, jonka päässä oli orjantappurakruunu, ja hän
kantoi raskasta teloituspuuta, jonka ylisyrjään pilkalla oli piirretty:
I.N.R.I. Roomalaiset kentturioonit kulkivat tahdissa hänen sivullaan,
riettaat portot ja katukansa pilkkasivat häntä osoittaen häntä
sormellansa: "Katso juutalaisten kuningas, ei ole hänellä purppuraista
viittaa, ei valtikkaa eikä kultakruunua. Köyhien ja kerjäläisten
kuningas hän on, ei hän loistovaunuissa aja vaan paljain jaloin astuu,
ei hän helyjä, helmiä sirota, vaan käskee rovostakin luopua. -- Hän
pilkkaa meitä! Golgatalle, Golgatalle! Ristiinnaulitkaa sellainen
kuningas!" -- Ja sandaalintekijän valtasi hurja kiukku, hän tahtoi olla
muita rohkeampi, röyhkeämpi. Hän nauroi, kun Mestari kaatui tielle, hän
hyökkäsi hänen eteensä, täytti sandaalinsa sannalla ja heitti sen
vasten Mestarin kirkkaita kasvoja. Ja kansa ulvoi ilosta. Pehmeällä
kädenliikkeellä pyysi ristinkantaja saada levähtää kivipenkillä, mutta
Ahasveruksen sydän oli kovempi kuin kivipenkki. Mutta silloin Mestari
katsoi häneen, ja se katse tunkeutui hänen sielunsa pimeimpään
perukkaan ja naulitsi hänen siihen paikkaan niin, ettei hän voinut
seurata Golgatalle vyöryvää joukkoa. -- Yöllä poltti hän savimajansa ja
hiipi yöhön Jerusalemin portista Heronin vuorelle vievää tietä. Eikä
hän siitä hetkestä asti koskaan rauhaa saanut. Vapahtajan katse seurasi
häntä, hän näki sen unissaan, hän näki sen valveillaan, se poltti,
pakoitti ja käski: mene, mene! Korvessa hän rukoili: "tule kuolema, lyö
pääni kalliota vastaan, etten hulluksi tulisi ja että minä rauhan tuta
saisin!" Mutta kuolema kulki kylmänä hänen ohitsensa. --

-- Niin sai hän sitte vaeltaa vuosisadasta vuosisataan, kansan luota
toisen luo, ja missä hän haapapuun näki, vapisi hän kuin sen lepattava
lehti, he molemmat olivat tuomitut ikuisesti värisemään, sillä
ristinpuu, jota jalo-otsainen oli kantanut oli haapapuusta. Niin kertoo
pyhä taru. Ja missä hän hiipi ohi korkeiden temppeleiden tai matalien
majojen ja kuuli ylistysvirsiä laulettavan ristinkantajalle, sieltä
poikkesi hän äkkiä ja katosi likaisten kujien hämärään. -- Ainoastaan
vuosisadan viimeisenä päivänä sai hän levähtää.

       *       *       *       *       *

Ahasverus kulki aamuhämärässä kohden Saharan ilosilmäistä keidasta.
Väsyneenä pysähtyi hän tienristeykseen ja huomasi siinä ihmeekseen
solakan haavan, jonka lehdet eivät lepattaneet. Ja ilokseen muisti hän
silloin, että nyt oli taas _hänen_ lepopäivänsä, oli unelmien
uudenvuoden aatto. Hän istahti mättäälle ja hengitti helpoituksesta,
hän puhalsi yhdellä henkäyksellä pois yhden vuosisadan salaiset
huokaukset, ja hänen sydämmensä löi tasaisesti kuin viattoman, vienon
lapsen. Ja vanha, vaappuva Ahasverus hymyili kuin lapsi ja piirteli
sauvallansa kuvioita santaan ikäänkuin hän olisi kuvaillut menneiden
vuosien vaihtuvia kuvia, jotka eivät häntä nyt rasittaneet. Niin istui
hän koko päivän kunnes tuli ilta. -- Erämaa oli mykkä, ja taivaanrantaa
kulki kuu kapeana kuin kuoleman viikate. Silloin suhahti ilmassa, ja
hopeankirkas viserrys kajahti haavan heleänpunaisesta latvasta.
Paratiisilintu lauloi: "Ihanat olivat Edenin maat, suloiset pyhän
virran tuoksuiset suistot, mutta vielä suloisemmat ovat taivaan
autuuden ahot, vielä ihanampi on ijäti kimmeltävä tähtisali, jossa
kulta-istuimellaan istuu kuningasylkä ja antaa katseensa liitää läpi
avaruuksien. Hän on nähnyt sinun kärsimyksesi, hän on kuullut sinun
huokauksesi, levähdä levoton sielu tuskien taipaleella, et ole vielä
matkasi päässä. Kerran olet näkevä ne ihanuudet, kerran olet
autuaallisin aatoksin polvistuva kultaisen istuimen ääreen, mutta vielä
ei ole aikasi tullut!"

-- Niin lauloi paratiisilintu ja Ahasverus hymyili. Hän katsoi ylös ja
näki santa-aavikolta lähestyvän tomupilven. Pilvestä erottautui
dromedaari, ja sen seljässä ratsasti koruvaatteisiin puettu
koreakasvoinen mies, jonka silmissä oli vihreä välke. Ratsastaja
pysähytti dromedaarinsa Ahasveruksen eteen, asetti toisen käden
otsalleen, vei sen sitte sydämmelleen ja tervehti: "ollos tervehditty,
sinä ikuinen vaeltaja!"

"Ole itse tervehditty, ylhäinen ratsastaja, mutta mistä sinä tunnet
minut? --"

"Sauvasi jäljistä sinut tunnen, minä olen elämän ruhtinas. Minä tarjoon
sinulle ystävyyteni ja ymmärrykseni, tule!"

"Minun on tässä niin hyvä olla."

"Huomenna sinä kiroot tätä päivää ja muistelet sitä kuin uskomatonta
unta. Tule, minä kevennän kivisen taakkasi ja häädän rinnastasi hirveät
tuskat!"

"Minä tahdon istua tässä ja ikävöidä paratiisin iloja, muuta en tahdo."

"Mitä ikävöinyt olet, on turhaa. Tyhjyys ajelehtii avaruuksissa, ei ole
maassa rauhaa, ei taivaassa tahtoa. Mitä toivon tähdeksi luulit, oli
mätänevän rimmen viekoitteleva virvatuli."

"Sinä riistät minulta lepopäiväni päilyvän riemun, sinä turmelet
rakkaan rauhani, joka korviini suhisee haavanlehviltä, sinä sekoitat
paratiisilinnun sydänsointuun haaskalinnun saastaista rääkytystä, sinä
ilkamoit ilolleni, jota sata vuotta tuhansina öinä tuhansien ikuisten
tähtien silmiini tuikkiessa olen ikävöinyt."

"Hän, joka kirosi sinut kulkemaan, kiusaa sinua autuuden armailla
kuvilla, ihanilla unelmilla, että pettymyksesi olisi sitä suurempi, kun
kerran kuolonväsyneenä maailman loppuun taivallettuasi tielle typerryt
kuin kulkurikoira."

"Ah, kuule, kuinka paratiisilintu laulaa, korvissa soi taivaan
harppujen helinä ja enkelien puhdas laulu! Kuka olet, joka sieluani
myrkytät?"

"Minun nimeni oli Valonkantaja. Minä nostin yli avaruuksien suurta
soihtua vahvassa kädessäni, minä singahutin totuuden kipeniä
ympärilleni ja minä uskalsin, mitä ei kukaan ennen minua uskaltanut,
minä uhmasin häntä, joka pilviä pitelee, joka itsetietoisena maailman
luomisesta on kuuro sen kärsimyksille. Minä singahutin häntä vastaan
siivekkäät sanani: 'Sinä itse loit synnin, koska kaiken alku olet,
itsestäsi sen loit, siksi pitää sinun kukistuman'. Mutta silloin syöksi
hän kilpailijansa, valon voimakkaan kantajan läpi avaruuksien maan
uumenten umpisokkeloihin; soihdun ikuiset säkenet valaisivat koko
maailman. Hän kahlehti mun ikuiseen pimeyteen, totuuden hän kahlehti,
sillä minä olen totuus!"

"Jos nurinpuolinen valhe on totuus, olet sinä totuus. Minun lepopäiväni
on minulle kalliimpi kuin sinun totuutesi. Mene!"

"Kuule, nouse vierelleni, uuden hengen sinuun puhallan, veresi
nuorennan, silmiisi tulisen säihkyn lietson! Huvivaunujen eteen
valjastan valkovaahtiset ratsut, maailman iloinen humu kuohuu
ympärilläsi, kupurintaiset, ihanat immet kylvävät tiellesi riemun
ruusuja, ja hekumallisesti ojennat sinä käsiäsi... Kulta, kunnia,
maine, maailma, kaunottaret, kaikki on sinun, jos...!"

"Jos...?"

"Jos luovutat minulle lepopäiväsi, yhden ainoan päivän joka ainoan
vuosisadan kääntyessä."

"Lepopäivänikö antaisin, hetken heleän rauhaniko antaisin...?"

"Mieti ja punnitse, kohta on lepoaikasi lopussa!"

"Ei, totisesti, totisesti, ei! Etkö luule, että näin sinun lävitsesi.
_Sinä itse_ ikävöit lepoa, sinä itse rakastat rauhaa, sillä sinun
tuskasi on tuhat kertaa suurempi kuin minun tuskani, sinun avuton
huokauksesi on syvempi kuin tulta tulvivan onkalosi pohja, jossa sinä
hampaita kiristäen puit nyrkkiä taivaan pyhille tulille. Mene saatana!"

"Hähhähhää! Nyt löi kello jo kaksitoista! Vielä tapaamme toisemme sadan
vuoden päästä! Hähhähhää!"

Ja Kiusaaja ratsasti pois tulisella kiireellä, ja hänen naurunsa
kajahti luonnottomana santaläjästä kohoavan sfinksin harmaista
kivisistä kasvoista. --

Ahasverus nousi hitaasti, syvästi hän huokasi, ja hänen kasvoillensa
valahti synkkä varjo. Paratiisilintu oli jo lentänyt pois, ja haavan
lehdet värisivät. Ahasveruksen ruumis vapisi. Hän katsoi taakseen
ikäänkuin ristinkantajan katse olisi seurannut hänen kantapäillänsä.
Hän astui kumarassa yli Saharan toivottoman aavikon, ja sauva teki
santaan ristinmerkkiä.



KEIRA JA SVAKKO


Ison tunturijärven rannalla asui kaksi lappalaista. Karsain silmin
katseli ruma Svakko kotansa kynnykseltä vastapäisellä rannalla asuvan
Keiran kotaa, josta siniutuinen sauhu rihman tavoin nousi räppänästä
ilmaan. Svakko oli rikas, ja sadat poronsarvet kiilsivät sataoksaisen
vaivaismännikön tavoin revontulten häikäisevässä valossa. Mutta Keira
oli köyhä eikä hänellä ollut kuin muutama poro, joista yksi oli
valkoinen. Sillä lempiporollaan hän huumaavassa lennossa ajeli tunturia
ylös, tunturia alas. Eikä kukaan heittänyt suopunkiaan villipetran
sarvien ympäri niin taitavasti kuin Keira. Hilpeäsilmäinen hän oli,
vikkelä kuin tunturinäätä, ja vaikka Svakko taudin turmat lähetti hänen
karjaansa, kalaparvet noitui hänen verkoistaan, ei Keira sentähden
muotoansa muuttanut, pyydysti vain uusia villipetroja ja etsi uusia
salaisia kalahautoja. Sillävälin Svakko kulki aitassansa ja katseli
huuhkajasilmillään aarteitansa. Mutta Keiran iloinen sydän ikävöi
helohempeätä, ruskeapovista naista ja hän huokaili Lapin pitkän yön
hiljaisessa hämärässä kotansa kynnyksellä.

Mutta kerran toi Keira valkoisella porollaan suloisen, ihanan naisen,
jonka silmissä oli lempeä välähdys ja kasvoilla suvisen yön kajastus.
Kymmenen tunturin ja kymmenen hyllyvän rämeen takaa oli Keira hänet
löytänyt tielle turtuneena, hangelle hukkuneena. Pulkkaansa oli hän
naisensa nostanut, laulaen läiskäyttänyt nauhoilla ja helistimillä
koristellulla hihnallaan valkoista poroa kyljelle, ja iloinen oli
yksinäinen kujerruskulku ikäänkuin tunturit olisivat nyökänneet
hupaisesti päällään, ja räiskyvät pohjanpalot hääsoihtujaan
heilutelleet. Ja hän kantoi kaunoisensa kotaansa, sanoi häntä
valkeaksi, pyhäksi porokseen, revontulilinnan kuningattareksi, päivän
päilyväksi tyttäreksi.

Ja niin asuivat he armaan ajan kodassa, mutta Svakko kulki kademielin
murmatellen, murjotellen ja päätti pyytää Keiran naista, armasta Anaraa
itselleen. Hän hiipi Keiran kodan kohdalla, ripusti Vienan välkkyvät
ketjut Anaran mustille kiharoille, mutta Anara heitti helyt järveen
niin, että tunturiseinissä kuului hieno helinä.

"Sata valkoista poroa saat, Keira, jos annat minulle Anaran, sillä minä
himoitsen hänen hurmaavata nuoruuttansa!", puhui Svakko.

"Vaikka antaisit kaiken kullan, mikä tunturin sisässä kiiltää, en
sinulle Anaraa antaisi, kautta esi-isien ja kaikkien pyhien seitojen,
sillä Anara on minulle suloisempi kuin hangella kiitävän valkean poron
varjo, rakkaampi kuin päivän ensi kultasade jälkeen pitkän, peittävän,
pimeän yön."

"Etkö sinä tiedä, että Anara on päivän tytär, sinun huoneesi on hatara,
ja kun ensimmäinen päivänsäde pilkistää kotasi seinän raosta, katoaa
hän lumottuna minun luokseni, sillä minun majani sisusta on musta kuin
huuhkaimen pesä!" hähätti Svakko ja ajoi rämisevillä kulkusillaan,
rumalla täplikkäällä porollaan kodalleen, ja tuntui kuin kaikki
tunturit olisivat nauraneet onttoa hohotusta.

Mutta Keira nauroi Svakkon uhkauksille, porontaljoilla hän täytti kodan
nurkat, tukki ja tivisti kaikki seinänraot, mutta lumotussa
lemmenleikissään ei hän kuitenkaan huomannut pientä luuneulan silmän
kokoista reikää räppänän alla; sillä silloin kaarsi yö kuin suuri,
musta lepakon siipi yli laajan Lapinmaan. Mutta Anaran ja Keiran
sydämmissä paistoi kultainen kevätpäivä.

Kerran kevätpuolella Anara ja Keira raukeina rinnatusten lepäsivät
tulisijan riutuvassa valossa. Anara heräsi ja tunsi ikäänkuin pimeys
olisi aaltoillut, ja sydän itki kuin noidannuolen satuttamana. Hän
hypähti kiljahtaen pystyyn. Svakko seisoi kynnyksellä ja nosti
karvaisille käsivarsilleen helohempeän Anaran. Ja kun Keira heräsi, oli
Anara poissa, ja auringon hopeainen säde hiipi hyväillen hänen
kasvoillensa.

Yötä päivää huuteli Keira metsässä, valkoisella porollaan hän kulki
satojen sinisten vaarojen taakse, etsi suot, katsoi kankaat, kyseli
kuulta, pyyteli puilta, vaan ei saanut vastausta ja surullisin sydämmin
hän valitti: "Missä on minun valkea pyhä petrani, kultapilvien
kuningattareni, kirkas päivän tyttäreni!" Tunturikulkijat ravistivat
päätään ja osottivat sormella otsaansa. Hän on noiduttu, arvelivat he.
Mutta hiljaisina suviöinä kuuli Keira järveltä kummallisen kauniin
joutsenlaulun ikäänkuin Anara olisi itkenyt ja ikävöinyt. Mutta kun
Keira kuutollaan souti ääntä kohden, huomasi; hän rannalla valkoisen
kiven tai vaahdon, minkä hän oli joutseneksi luullut.

"Mitä sinä täältä etsit, Anara, sorea sorsasi on suohon sortunut,
sumuihin sukeltanut!" ilkkui Svakko.

"Niin, Anara on alimpana suoportaana, kuollut on kaunikkini!" Ja Keira
souti taas suru silmissä raukealle rannallensa.

Mutta kun pimeä talvi taas oli taittunut, ja päivänsäde pilkisti hänen
kotaansa, muisti hän Svakkon uhkauksen, ja hänen ajatuksensa välähti.
Hän tempasi kodan seinältä suksensa, sauhuvan sompansa hän työnsi
erämaiden pohjattomaan kohtuun ja kiiti heimonsa kuulun tietäjän luo.
Ja kun hän sieltä palasi, oli jo kesä kerinnyt hänen kotinsa
kynnykselle, ja lämmin huuru höyryili kodan katolla. Ja pienessä
paksussa pussissa oli hänellä taikakipenä, taivaantaaton tulukset,
räiskyvän revontulen säihkyvä säkene. Sillä hän tuhoisi Svakkon,
murtaisi mustan majan, jota yön henget vartioivat. Hän hioi kirveensä
Hiiden tulta kirkkaammaksi ja hiipi yöllä Svakkon kodalle, päästi
kipenän pussista ja hiveli sillä kirveensä terää. Taivaalle valahti yli
vetelän vesaikon kamala kajastus, kun Keira kirveellään iski oven
luiseen kamaraan. Hän tunkeutui sauhuvaan, löyhkäävään kotaan ja nosti
taika-unessa, likaisella karvavuoteella nukkuvan Anaran ja syöksyi
veteen. Sormin souteli hän valossa välkkyvälle järvelle. Mutta
takaapäin kuului hirveä järisyttävä murina, kivet paukkuivat ja vanha
tunturi vapisi. Rannalla raivoili Svakko liehuva pitkä parta tulessa,
ja hänen musta varjonsa kuvastui kamalana palavaa kotaa vasten. Mutta
Keira ja Anara kietoivat vapisevat käsivartensa suureen, viimeiseen
syleilyyn, ja sammuvat katseet etsivät raukean iloisina toisiaan.
Ilmassa kuului vasaman terävä, vinkuva suhahdus; noidan nuoli singahti
läpi sydämmien. Svakko heitti jousensa tuleen, syöksyi karjuen palavaan
kotaansa, hiiltyi pitkäksi laihaksi kekäleeksi.

Mutta siitä, mihin Anara ja Keira aaltoihin vaipuivat, nousi suvinen,
lempeästi suhiseva, lehtoinen saari, ja siinä, missä musta Svakko
hiiltyi, törröttää hämärästä suuri, musta, hirviön näköinen kallio,
jota kaikki tunturikulkijat pelolla pakenevat.

Se oli tarina Anarasta, Keiran valkeasta, pyhästä peurasta, kirkkaasta
päivän tyttärestä.



UUDEN VUODEN UNI.


Ylhäällä pimeässä ilmassa kumahti kellojen vaskikita, ja alhaalta
valkean, pyöreän temppelin tulet tuikkivat, ja urkujen humina helisi
huurteisessa kirkkopuistossa. Ilmassa oli odotuksen ja kaipauksen
kohina. Tähtitarha kimmelteli kuin äänetön, ääretön jalokiviloimi, ja
tummien talojen yli risteili kuurassa tuhansia teräslankoja.

Mitä siellä maailmassa tapahtui? Siellä tykit paukkuivat punaisilta
vuorilta, kylät paloivat ja ihmisiä kaatui kuin heinää; tulta ja verta,
verta ja tulta! Siellä rosvokansat kulkivat kuin jättiläiset elämän
punertavassa metsässä ja polkivat jaloillaan muurahaiskansojen pieniä
pesiä. Ja alhaalla oli hirveä ahdistus ja ylhäällä ilkkuva voitonhymy.
Ne pienet kansat olivat taas saaneet oppia ryömimään, sillä he olivat
heikkoja, väkevä oli vain intohimo ja verikosto. Väkevä on myös taivaan
tuuli, joka ei tietänsä kysy, se tulee kuin varas yöllä. Mutta maassa
oli hätä ja ahdistus, ja matelevat madot kysyivät toisiltaan, mutta
eivät saaneet mitään vastausta, ja aika seisoi kuin musta seinä, jonka
sala-ovia ei kukaan tunne. --

Ulkoa kuului jalkojen kopinaa ja äänien himmeätä helinää. Kello oli
lyönyt 12 totuuden kertaa, ja se vuosisadan raihnas vainaja oli
kunnialla haudattu kuten tämän maailman kaunis tapa on. Oli hiljaista
ja itse tyhjyys soi, yli huoneen kynnyksen tuli kylmä viima.
Tähtitarhasta lensi yksinäinen tähti, ehkä sen oli ikävä ja etsi
itselleen uusia maailmoja. Siintäen ja vihertäen se katosi huurteiseen
usvaan, ja minä vaivuin unien heleille kentille ja kuulin aaltojen
liplatusta. Ajan aaltojen!

Mikseivät vuoret siirtyneet ja meri vuotanut uusiin
jättiläiskattiloihin, miksei meri maaksi muuttunut, maa mereksi?! Niin
ne laskivat ja nousivat uusissa ajan hyökylaineissa ainoastaan
himmeissä unimaailmoissani. Minä näin suuren, viekkaan ja villin meren.
Ja suurilla honkalautoilla itkuiset ja oikuttelevat ihmiset ajelehtivat
syntiensä sylissä. Kohosi merestä kallio, kullassa ja jalokivissä se
välkehti uuden aamun veripunaisessa valossa. Ja kalliolla istui lapsi,
uuden ajan lapsi. Se katsoi eteensä hämärää, harmaansinistä
taivaanrantaa kohden, jossa kirkas valoviiva liekehti. Siellä oli se
uusi maa, ihmiskunnan unelmien maa. Keltaiset pasuunat ilmassa
julistivat uuden taivaan tahtoa, ja kirkuvat merikotkat liitelivät
kiiluvin silmin mustia vesiä.

Ja lapsi kalliolla puhui: "kuole sinä vanha vuosisata, joka syntyessäsi
niin paljon lupasit! Sinä olit vapauden ihmelapsi, ja sinua tervehti
maailma ilolla ja ihanalla odotuksen pelolla. Sinä olit helleenien
heimoa, sinä toit taas rohkeuden ja luonnollisuuden maailman turhuuden
turulle, mutta sinä olitkin vain kaukaista kaikua. Ruma ja synkkä
ristin runous sinut taas sokaisi, ja ne pistivät puhki sinun kirkkaat
silmäsi ja sysäsivät sinut kalliolta soutamaan rannatonta ja toivotonta
ulappaa. Kiero hurskaus loisti valenaamarissaan, ja yksi nousi yli
monen ja monta oli, jotka itkivät sinun kuolematasi, sinun henkesi
kuolemata, sillä ajallinen ruumiisi eli, ja sinä ajelehdit vesiolentona
elämän meressä ja, ja sinun sydämmesi oli kylmä kuin kalan sydän. Ja
raivottaret, ne ikuiset rumat henget pääsivät taas piilopaikoistaan ja
ne huusivat hurjina yli maan ja niiden kynsissä kiilsi ihmisverta. Ja
taaksepäin vieri maailma ja kovettui pintapuolisiin kaavoihin, sinä
olit onnettomuudelle kuuro, etkä voinut syytöntä auttaa, et sorrettua
nostaa. Sinun sydämmesi muuttui kovaksi, kuultavaksi vedeksi, ja
sinussa oli vesitauti eikä iloinen puhdas, suuri, suora, uhmaava elämä
sinussa virrannut, niin sait sinä kuolla. Sinä kuolit kuin sairas
lintu, jota shakaalit repivät. Ja ne suuret tietäjät jotka kummeina
kehtosi ääressä seisoivat, liitelivät levottomina henkinä hautasi
ääressä, joka on ajan meri. Ja tietäjät kääntyivät taas surullisina
hautakammioihinsa, sillä vuorilla seisoivat tyrannijättiläiset ja
heittivät kallionlohkareita laakson rauhallisiin majoihin. -- Mutta
ajan meri liikkuu aina, ei sen loppua näe eikä sen lähteitä tunne.
Siitä merestä minäkin olen tullut, olen arvoituksen lapsi enkä vielä
itseäni ilmaise!"

Niin puhui lapsi kalliolla ja katseli ajan aaltoja. Ja katso! Päivä
nousi kuin veripallo merestä ja valaisi kaukaisia mantereita, sinisiä
saloja ja kullan vihertäviä rantalehtoja. Ja tasaisilla tanterilla
hääri mustana ihmisiä, jotka juoksivat ja huusivat. Kevätukkonen
vieritti jylisten jyräänsä taivaalla. Ja siellä näkyi sotajoukkoja,
sotavankkureita, keihäänpäitä, tulta oksentavia rautaputkia, ja tykit
kulkivat yli kuninkaiden. -- Maa tärähti ja kalliot halkesivat. Ja
valtaistuimet vapisivat, kansat tunkeutuivat palatseihin ja heillä oli
vihreä seppele päässä, tulinen sainio kädessä. Viinitynnyrit isolla
turulla vuotivat ja kansa joi, joi uuden ajan ja helpoituksen maljan,
heleästi paistoi päivä, ja ilma oli iloa täynnä. Ja kansat pyysivät
anteeksi toisiltaan ja he syleilivät ja itkivät ilosta, sillä kaikki
olivat taas saman elämän lapsia ja oman onnensa luojia. Niillä
kultaisilla kentillä tehtiin toukoja, palatsien ikkunoista raikui
lentävä laulu:

    Oi, katsokaa, näin kulkee vapaus,
    sen silmä säihkyy sekä loistaa,
    se tuskan turjomia seppelöi
    ja niskoilta sen ikeen poistaa.

    Se astuu alas vankityrmähän
    ja kahleet kukkavöinä vierii,
    se repii valheen vanhan naamarin,
    sen eessä sortomiehet kierii.

    Se tukkii herjaajien suuret suut
    ja kytkee pahain voimain eljet,
    se nostaa orjan olan loasta
    ja tasa-arvoon kaikki veljet.

    Oi, kuulkaa kansan ilohuutoja,
    vapaus laakereitaan tuhlaa,
    kun kulkee vapaus kuin kuningas,
    siell' lauletaan ja siell' on juhlaa!!

                               1901.



PAHOLAISEN SOITTO


Oli hämärä, uninen sunnuntai-aamu. Unilukkari avasi juuri kirkonovet,
pyyhki tomut pyhimyksien poskilta, lakaisi luudalla lattian ja
ristikäytävän, puhdisti penkit ja kopahutti lopuksi ovensuussa
seisovan, puisen Simsonin sääriä ja heitti luudan käytävän nurkkaan.
Hän kulkea koikkelehti pitkin ristikäytävää, heitti unisen katseen
numerotaulun alla riippuvaan rahahaaviin ja haukoitteli vasten
ristiinnaulitun kuvaa alttarilla. Eikä unilukkari huomannut, että
urkuri-lukkari öiseltä, viikkoiselta retkeltään hoiperteli natisevia
portaita pitkin urkulehterille, paneutui pitkälleen penkille ja nukahti
siinä samassa. Unilukkari kulki sakastiin, otti kaapista kultaristisen,
kullon kimmeltävän messukasukan, ja juuri silloin hiipi paholainen
kirkkoon.

Paholainen oli maantienkulkijan näköinen, punainen villahuivi pisti
esille mustan näverinmuotoisen, pienen piikkiparran alta, kulunut,
viheriälle vivahtava huopahattu oli hänellä päässään, ja hän linkutti
vasemmalla jalallaan. Hänen suunsa oli irvistyksessä katsellessaan
katossa leijailevia kerubiimien kuvia, hän loikki pitkin kirkkoa ja
jätti mustat jäljet kaikkialle. Hän seisahtui pappilanpenkin eteen,
jonka yläpuolella oli helvettiä kuvaava taulu. Punaisten lieskojen
keskellä seisoi itse sarvipää ja ruoski pitkällä haarukalla onnettomia
tulessa palavia, alastomia naisia. Paholainen seisahtui sen taulun
eteen, hymyili hetken ja mutisi itsekseen: "Mikähän kyläntaituri
tuonkin on tekaissut! Enhän minä toki noin tuhman näköinen ole, se
osoittaa, että taiteilijalla ei ole vähääkään neron kipenää. On
kuvannut minut piiskuriksi, hahhaa, minut, joka olin mahtava maailman
majesteetti. Mutta olen minä vieläkin sama taika- ja tanssimestari
vaikka olenkin joutunut hiukan rappiolle, sillä usko paholaiseen
niinkuin Jumalaankin on nykyisin hiukan muuttunut. Valepuvussa
kulkurina minä nyt kuljen enkä aina yösijaakaan tahdo saada, papit ja
taulujen tuhertajat minua pilkkaavat, mutta lauluhilpeät lukkarit minua
vielä ilopöytiensä ääressä muistelevat ja maljojani juovat. Minä olen
heidän ystävänsä, mutta papit minua hermostuttavat, tämänkin kirkon
paimen maalaa minut vielä tulikivellä ja kimröökillä. Piru vie, hahhaa,
sanonpa sen itse, tänään minä sekoitan koko saarnan ja teen sellaiset
kelpo kepposet, hahhahhaa, että aikakirjat tietävät siitä pitkät ajat
kertoa."

Paholainen nauroi ja kääntyi samassa ympäri, sillä tapulista kuului
papinkellojen kumea ääni. Yhdellä loikkauksella seisoi paholainen
pilarin varjossa urkulehterin alla eikä häntä kukaan huomannut. Kansaa
alkoi lappautua kirkkoon, leveästä kaariovesta seinällä riippuvien
vaakunakilpien ohi astuivat paikkakunnan aateliset, tuli vanha majori
ja jahtimestari, leskiruustinna ja Aunolan armo, upeat rustitilallisten
emännät kahisevissa silkeissään, pitkä koulumestari ja kaksileukainen
kirkkomaalari, vanha krenatööri mitali rinnalla. Ylpeät suurtilalliset
istuivat kukin penkkeihinsä, mutta kirkon alipäähän jäivät loiset ja
mäkitupalaiset sileäksi ajettuine leukoineen ja paksuine hiuksineen,
jotka olivat takaa kuin kirveellä tasoitetut; lopuksi mieronrannan
kulkijat, kerjäläiset ja teinit. Siinä koko pitäjän komeus ja kurjuus,
ja paholainen katseli tätä kaikkea suu ivan mareessa ja kuunteli
lukkarin kuorsausta urkulehteriltä. Hän kuuli miten ontuva,
punatukkainen urunpolkija ravisteli lukkaria, sillä seurakunta odotteli
jo kärsimättömänä alkuvirttä. Mutta lukkari ei herännyt, sillä koko yön
oli hän juonut viiniä kirkkoväärtin kanssa. Unissaan soperteli hän
paholaista avukseen.

Paholainen kuuli lukkarin heikon avunhuudon, häntä säälitti mies,
virkansa menettäisi, mieron tielle joutuisi pappien paha omatunto
ja hiushieno ivaaja. Paholainen seisoi yhdellä hyppäyksellä
urkulehterillä, nyökkäsi päällään urunpolkijalle: "mene sinä polkemaan,
kyllä minä urkuja hoidan!"

Piru asettui soittamaan alkusoittoa. Urkujen isot hopeoidut putket
nousivat korkeaan, kupuilevaan kattoon. Hän alkoi pitkällä surullisella
soinnulla, ja kuulijat vaipuivat hartautensa uneliaihin maailmoihin.
Urut humisivat juhlallisesti ikäänkuin olisi suhahtunut enkelinsiipien
kahina ja taivaan harppujen helinä, kymbaalien ja huilujen valitus
kaiken katoavaisuudesta, mutta tarkka korva olisi eroittanut pää-aiheen
alla rinnan kulkevan, hiljemmän, ilkkuvan äänen, joka värisi täynnä
tämän maailman hekumaa ja iloa. Kaikki tämä sekaantui siihen äänien
aallokkoon, jonka paholainen liukkailla juoksutuksillaan loihti.
Leveillä loppusoinnuilla päätti paholainen soittonsa. Seurakunta oli
kummastuksissaan, talonpojat töllistelivät suu auki, naisten puolella
kävi vilkas supatus, ja sukupenkistään kallistui vanha rouva, Aunolan
armo, majorin puoleen ja kuiskasi: "mon frère, olenhan aina väittänyt,
että pitäjämme lukkarilla on säveltäjälahjoja, näin hyvin en ole hänen
koskaan kuullut soittavan."

Surullisesti katseli piru ympärilleen, sillä pirukin saattaa olla
surullinen. Mutta kun hän näki nukkuvan lukkarin punahohtavat kasvot,
sai hän silmiinsä iloisemman ilmeen, hän selaili tahraantuneita
nuottilehtiä ja alkoi hiljaa soittaa alkuvirttä. Mutta pirulla on
levottomat sormet kuin mestarivarkaalla, pian alkoi virsi vilkastua,
niin että akkojen kimakat venytykset kulkivat ja kompastuivat kaukana
soiton jälessä, ja seinät viskasivat kaijun kolminkertaisena vasten
veisaajien kasvoja. Ukot katselivat mielipahoissaan nenälasiensa yli
lehterille, ja eukot kiskoivat ja nielivät sanoja pysyäkseen soiton
mukana, mutta lehterillä oli hämärä, niin ettei saattanut nähdä pirun
ilkkuvaa ilmettä. Olipas se ihmeellinen soitto, virren lopussa kuului
pitkä kiekahdus kuin punaisen kukon huomenlaulu oksaiselta orreltansa.
Toisinaan kuului kuin aisakellon kalina, joka on kiinnitetty tielle
pilastuneen varsan jalkaan. Kellon ja kukon äänen kuullessaan hypähti
seurakunta tuuman verran paikoiltaan. Sillä pitäjässä kulki tarina,
että kirkossa olivat hurjat huovit sota-aikana syöttäneet ratsuillensa
kauroja itse pyhän alttarin edessä, ja neitsyt Marian kämmenellä oli
hyppinyt köyhältä leskeltä varastettu kukko.

Rahvas vilkuili toinen toisensa silmiin, joista he etsivät selvitystä
näille oudoille kummitusäänille. Majori tarttui armon kuulotorveen ja
sanoi: "Lapsikamarijuttuja, teidän armonne, taika-uskoa, taika-uskoa,
ma chère!" -- Iloisella loppulirityksellä lopetti paholainen alkuvirren
ja kiekahti vielä kerran käheän, murrosäänessään olevan kukonpojan
äänellä, mutta samassa astui pappi alttarille.

Pitkässä kaapussa astui pappi alttarille, ja kultainen risti hänen
selässään loisti kuin kullattu, timanteille tuikkiva pyövelinpuu
häikäisten koko seurakunnan silmät. Luettuaan uskontunnustuksen ryki ja
selvitteli hän kurkkuansa mutta ei saanut messu-ääntä, kovin hän oli
levoton ja katseli tavantakaa urkulehterille. Piru seurasi papin pulaa
nuottikirjan yläpuolella olevasta peilistä ja nauroi, turhaan odotti
pappi tänään merkkiä lukkarilta. Vihdoin päästi hän epätoivon vimmalla
kummallisen mölinän, sanat sekaantuivat, hän korjaili lipereitään ja
puhkuili tulipunaisena, vihdoin hänen valtasi pyhä viha ja hän kadotti
mielenmalttinsa. Lukkariin ja koko laumaansa oli hän suuttunut, sadat
silmät seurasivat kuin vahingon ilolla hänen hämminkiänsä, hän vihasi
heitä kaikkia. Nyt alkoi kummallisin messu mitä miesmuistiin oli
kuultu. Pappi messusi: "Oi, sinä syntinen, piskuinen lauma, voimaton
kaikkeen hyvään Aadamin synnin kautta! Oi, kuinka kauvan sinä
kiusoittelet ja niskoittelet paimentasi vastaan, huonoimmat jyvät,
pienimmät kalat, laihimmat pyyt sinä hänen pöytäänsä kannat, te
salavuoteilijat ja rikkaat lesket, voi teitänne, laihimmat lehmät te
minun navettaani tuotte, ja teidän voinne ei ole kuin hunaja vaan hapan
ja kauhistus Herralle. Kellarini on oluesta ja silavasta tyhjä,
rahalaatikko on tyhjä, kun kollehtiani kootaan, riihessäni hiiret
puivat, ja madot niittävät minun niittyjäni. Ah, kallis ompi aika,
millä minä maksan velkani, minun kunniavelkani, minun polveni ovat
käyneet heikoiksi paastosta, minä olen köyhä ja raadollinen mutta minä
olen pappi ijankaikkisesti Melchisedeckin säädyn jälkeen, mutta mitä
oletten te, te löyhkäävät vuohet Herran viinitarhassa. Selaa!"

Seurakunta ei kuullut kaikkia sanoja vaan veisasi: Herra armahda meitä!
-- Sitte kohdisti pappi vihansa lukkariin ja messusi:

"Ja sinä surkea virrenvetäjä, kussas olit viimekin yönä?"

Paholainen: "Kirkkoväärtin kanssa viiniä join, mutta kussas olit itse?"

Pappi: "Jätin vuoteeni ja kävin lohduttamassa kristillistä sisartani,
naapurini emäntää."

Paholainen: "Ja tikapuut kaatuivat, niin ettäs vieläkin onnut."

Pappi: "Kotiin kuljin, kirkko-isiä tutkin ja näin sitte unta taivaan
tikapuista."

Paholainen: "Oi, valhe suuri asuu sinussa. Et pyhiä kirjoja tutkinut
vaan istuit siellä, missä pelaajat ja mässääjät istuvat. Majorilta sinä
viime yönä nipistit viekkaasti kymmenen kultarahaa. Korttipöydän
äärestä sinä saarnastuoliin nouset."

Pappi: "Aut', ett' pysyn pystyssä, hekumas on kuin liukas virran
juoksu, minä valitan sinusta piispalle."

Paholainen: "Sinä Baalin pappi, rippityttäriäsi sinä katselet kiivaan
sulhaisen silmillä, kerran sinä..."

Pappi: "Herran nimessä, hiljaa! Saat ankkurin saksalaista viiniä!"

Paholainen: "Anna sielusi, anna sielusi!"

Pappi sävähti outoa ääntä ja katsahti lehterille, josta paholainen taas
lauloi kiekuilevalla äänellä. Pappi näki peilissä irvistävät hampaat ja
näverinmuotoisen piikkiparran, hädässään kääntyi hän seurakunnan
puoleen ja messuili vapisevalla äänellä: "Herra olkoon teidän
kanssanne", ja kääntyi taas alttariin päin, kun lehteriltä kuului pitkä
piipattava ääni.

Nyt alkoivat kummalliset kujeet papin selän takana. Molemmin käsin
tarttui paholainen koskettimiin. Ensin kuului juhlallinen hymni, se
värjyi kuin valtava sävelmyrsky, kiiriskeli pitkin pilaria ja holvia ja
hiljeni vihdoin mietoon mutinaan kohti korkeata kattoa. Äkkiä meni
soitto mollista duuriin, kuului paimensoitto, kun rakkaudesta
morsioonsa juopunut paimen soittaa mättäällä kevätkiimassa hyppeleville
lampaille, ja seurakunta tunsi ikäänkuin se vasta olisi herännyt, veri
alkoi juosta hitaimmissakin jäsenissä, soitto sai yhä keveämmän
luonteen, säveleet juoksivat, kaatuivat päistikkaa, nousivat taas ja
ajoivat toisiansa takaa kuin hehkuvaan syleilyyn tavoitellen, se soitto
oli kuin läikkyvä laskiaiskarnevaali tai vallaton häämelu ikäänkuin
puupuhaltimet olisivat kilpailleet öitä kestävissä kemuissa, joissa
nuori nauru, hehkeä viini, notkuvat lanteet ja iloiset intohimot
soiluivat sopusointujen hekumassa. Se kutitti ja hiveli jalkapohjia, se
pani pään suloiseen keinuntaan, sydämmen ihanasti väräjämään.
Seurakunta oli kuin lumottu, mutta paholainen kiihoitti itseänsä yhä
tulisemmilla lirityksillä ja sävelhypyillä. -- Kirkkorotat tulivat
uteliaina kaikista pesistään ja lokeroistaan, juoksivat pitkin
kattoparrua, ja hännät läiskyivät kivistä seinää vasten, ne nousivat
takajaloilleen ja alkoivat hassunkurisesti hyppiä piiparin pillin
tahdin mukaan. Yölepakot, jotka olivat riippuneet tornin pimeissä
kätköissä hämähäkinseitin takana salaisissa suojissaan, töytäsivät
aukoista kirkkaaseen ilmaan, ja valo häikäisi niiden pienet, mustat
silmät. Vanhat salaperäiset kirkkonaakat alkoivat kirkkomaan
vaahterissa supatella, purstojaan levitellen ne kiertelivät toisiansa
tanssivilla varvasliikkeillä ja ponnahtivat oksilta riemuisaan
karkeloon ylös siintävään korkeuteen.

Mutta kirkon etupenkeistä kuului hiljainen naurun hyssytys. Ja jo nousi
majori nokkelana ja teki hienoimman hovikumarruksensa Aunolan vanhalle
rouvalle, jonka harmaat puuterijauhoilla ripoitetut hiukset olivat
korvien kohdalta kierretyt putken muotoisiin kiehkuroihin, vastuksista
huolimatta talutti majori hänet lattialle, heitä seurasivat
jahtimestari, leskiruustinna, ritarit ja arvorouvat, ja nyt alkoi vanha
menuetti vanhan-aikuisine kulkueineen ja kumarruksineen. Sillä huumaava
ja vastustamaton oli uruista kimpoileva tanssisävel. Kirkko muuttui
heidän silmissään hovitanssisaliksi, jossa lamput loistivat ja
silkit suhisivat. Keskikäytävällä kajahtivat penkkien ovet, ja
vasikannahkaiset virsikirjat putosivat kivilattialle. Siellä jo johti
koulumestari vakavata purpuria, pönäkät rusthollarit ja leveäliepeiset
ehtoiset emännät heiluvine korvarenkaineen piireilivät toisiansa
vastaan. Mutta yksin penkissä istui ilotonna kirkkomaalari ja katseli
maalaamaansa helvetin kuvaa, sen naurettavat peikot kiusasivat häntä
rumuudellaan, koskaan ei hän enään rauhallista unta saisi ennenkuin oli
repinyt alas koko taulun. Mutta millä hän köyhä taituri maksaisi
vahingon? Hän painoi kätensä ohimolleen ja hän huokasi syvästi. Mutta
soitto yhä paisui, sillä oli kummallinen tenho temmata mukaansa, se
sähköitti tulisuudellaan koko kirkkoväen, joka oli kuin humalasta
hullaantuneena. Kirkon alipäästä kuului hupainen jalkojen töminä,
siellä palvelijat, mäkitupalaiset polskan pyörteissä unohtivat
viikkoiset vaivat, verot, menot ja messut ikäänkuin olisivat tanssineet
luuvalla kuutamoisena kisayönä. Rammat kolkuttivat kainalosauvoillaan,
ja teinit tekivät markkinatemppuja. Ja näytti ihan siltä kuin
pyhimyksien kuvat parvekkeiden seinillä olisivat ottaneet osaa tähän
aamuiseen iloon, pyhä Pietari, pyhä Andreas ja pyhä Henrikki hymyilivät
kehyksistään, ja puinen Simson ikäänkuin kolkutti jalallaan tahtia
niin, että kirkon purjelaiva katon alla heilui pitkässä kaaressa. Kun
pappi kääntyi alttarilla, kohtasi häntä outo näky. Hänen edessään
aaltoili koko hänen paimenkuntansa tanssin mieluisessa mylläkässä, ja
hän jäi sanattomana seisomaan. Nyrkillään osoitti hän lehterille, että
soitto lakkaisi, mutta kun siitä ei ollut apua, kohotti hän kätensä
seurakunnan yli sitä hillitäkseen ja huusi niin, että kaulasuonet
pullistuivat. Äkkiä soitto hiljeni, kuului pitkä, terävä kiekahdus,
kaikki katselivat kummastuneina toisiinsa ikäänkuin olisivat unesta
heränneet ja kiiruhtivat penkkeihinsä. Pappi astui alas alttarilta
pitääkseen ankaran nuhdesaarnan. Silloin kuului urkujen yliäänistä
ikäänkuin kaulahelmien sälinä, kilkuttimien helinä, pikarien kilinä ja
pelimarkkojen kaiku, siitä sukeutui remuava juomalaulu, papin
mielilaulu hänen myrsky- ja teini-ajoiltaan. Hän kuunteli pää kallella,
ja yli pulleiden kasvojen levisi päivänpaisteinen, kevytmielinen hymy.
Korttipakka putosi hänen kasukkansa alta lattialle, lehdet sinkoilivat
piiriin hänen ympärillensä. Hän unohti kasukkansa, saarnansa, kirkkonsa
ja oman arvonsa. Hän nosti kauhtanan polviensa yli ja otti
tanssiaskeleen. Pian oli hän huumaavassa tanssinkiihkossa, hänen
vanhat, syntiset varpaansa naksasivat, ja pohkeet ponnahtivat piirissä
yli korttilehtien, ja messuavalla kurkkuäänellä alkoi hän laulaa vanhaa
hurjaa pöytälaulua.

Paholainen löi urkulehterillä kätensä vasten polviansa ikäänkuin hän
olisi nauruun läkähtynyt, hän hyppi ja hähätti. Kuin moukareilla alkoi
hän nyt takoa urkuja, jotka ulisivat ja oihkivat ikäänkuin palotorvet
olisivat räikyneet, kuului hirveä ramina ja räminä kuin sata härkää
olisi ammunut, ja urut tärisyttävällä tykin pamauksella olisivat
haljenneet. Pitkällä loikkauksella hyppäsi piru nukkuvan urkurin yli ja
katosi punatukkaisen urunpolkijan ohi rappusten hämärään. Urkuri heräsi
ja hieroi silmiänsä. Oliko hän nähnyt unta vai kiertelikö kirkkoviini
vielä hänen päässänsä?

Samana aamuna näkivät myöhästyneet kirkkomiehet maantiellä kummallisen
olennon, jolla oli punainen kaulahuivi ja näverinmuotoinen piikkiparta.
Ja vähää sitä ennen oli näyttänyt ihan siltä ikäänkuin kirkontorni
olisi tanssinut katrillia tapulin kanssa, joka oli näyttänyt
jättiläismäiseltä noita-akalta. Mutta seurakunta eli kauvan siinä
uskossa, että hengellinen äkkiherätys oli saanut sen ilosta hyppimään.



PYHÄSAAREN TARINA


Virski vihasilmä, mustamieli, mahtava Karjalan suur'pajari istui
hovissaan karhuntaljoilla pöyhityssä peräpenkissään. Karvainen,
suonikas käsi vasten pitkää leukaa istui Virski vihasilmä tuijotellen
eteensä lattialle, missä mustalaismutshot huumaavasti karkeloivat,
punaisissa nauhoissa heiluivat helyt niiden sinitummilla suortuvilla,
vaskenruskeat, paljaat rinnat hohtivat soihtujen valossa, ja nurkasta
kuului punaisten säkkipillien pehmeästi pelmuileva soitto. Ja Virskin
polvilla lepäsi sorea Sulami, veren viehkeä papitar, kauniina kuin
suloinen, syntinen syysyö, kun lemmenlehtojen varjot kutsuvat hekumaan.
Sorea Sulami, romaneshelkansan päämiehen tytär!

"Ruoskaa soittajille, ontuvat orjat! Enemmän valoa, iloa, verta tuleen,
tulta vereen!" huusi pajari ja heitti tinasarkkansa vasten soittajien
kasvoja.

"Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen ihana, tule ruusukammiooni, missä
ruusuiset aavistukset, suloinen veren suhina ilmassa kiertävät. Tule,
hurmeen henki on päällesi tullut!" -- Mutta pajari työnsi tylysti
lempinaisensa luotaan, ja Sulamin musta silmä välähti kuin terävä
tikari. -- Äkkiä tuntui ikäänkuin savuavien Sainioiden valo olisi
himmentynyt, ja säkkipillit olisivat pihahtaneet särkyvin sävelin.
Ovipylvään varjoon ilmestyi mustaan kaapuun puettu mies.

"Veljeni, kustas tulet, kymmenyksiäkö kysyt?"

"En kysy kymmenyksiä, kysyn viljon veikkojani. Minne kadotit
kaunoiseni, luunsa lepohon veisin, luostarin yrttitarhaan alle
hiljaisen halavan."

"Erähän eksyivät, katosivat karhun kierroksessa!"

"Sen sanot sanoaksesi. Olisi edes hivus hangella, veren jälki
jäkälässä!"

"Kaarsin karhua, en veljiäni; syyni taivaalle sovitin, luovutin sun
luostarille."

"Pelkäsit pimeää ääntä, omaa lihaa onnetonta."

"Korea kuopus! Heitä huono lemmon leikki!"

"Valvattini, vanhin veljyeni! Viisi on veripilkkua silmässäsi."

"Viinistä veressä silmä!"

"Viisi on tahraa vaatteessasi."

"Makasin marjamättähällä."

"Sen varsin valehtelet, tapoit taattoni siemenen, surmasit sukuni
suuren."

"Teen tiliä itselleni en muille, en maitosuille!"

"Kuule siis kirkkoni kirous!"

"Heitän sen kohden kasvojasi, kerronpa surman sanomat, kerron kaikki
keihäälläni, siinä on vanha vastaukseni, kirkon korppi, musta munkki,
syöksen sen sydänalahan!"

Virski tempasi seinältä karhunkeihään.

"Oi, veljyeni, kivikova on sydän sinulla, kova kuin musta timantti!"

"Ei sitä valkaise taivaan tahko!" karjaisi Virski vihasilmä ja heitti
mustaan kaapuun. Musta veli näytti pilkkua seinässä, missä verinen
keihäänkärki vielä värisi.

"Viitenä kesänä viisi kertaa pitää sinun pyhään porttiin kolkuttaman
ennenkuin sen saranat narisevat. En rauhaa saa rukouksissani, löydä en
lepoa haudassani ennenkuin löydät sielusi, ota soihtu, käy, etsi
sielusi säveltä!" horjuen kohotti munkki kätensä. Kiljaisten silloin
Sulami juoksi hänen luoksensa ja levitti mustat hiuksensa hänen
ylitsensä. Säkkipillit päästivät kuin hätähuudon, ja sainiot sammuivat,
mustalaiset syöksyivät soittolavalta. Kun soihdut taas roihuivat, oli
Sulami poissa, poissa musta veli.

       *       *       *       *       *

Virski vihasilmä kavahti yöllä kaukaiseen ääneen: "käy, etsi sielusi
säveltä, käy, etsi sielusi säveltä!" Ja hän oli näkevinänsä vuoteen
vieressä hahmon, joka suli läikkyvään pimeyteen. Vai oliko hän herännyt
omaan ääneensä? Hän hiveli käsillään vierusvuodetta, jonka yläpuolella
poimuili kultalangoista kudottu ryijytaivas keltaisine tähtineen ja hän
kuiskasi yöhön: "ah, ihanaiseni, missä olet, mun sydämmeni ikävöi
sinua, katso, vuoteessasi on vielä lämmin notko, missä sinun povesi on
levännyt, ja peili on himmeä sinun hengestäsi. Minun sydämmeni on kuin
peili, jonka sinä olet himmentänyt, tule tulijoutsen, ilorinta, ja
kirkasta sydämmeni, sillä siellä on pimeys!" Hän sytytti sainion ja
kulki vierastupaan ja istui korkeaan, eläinkuvilla leikeltyyn
tuoliinsa. Myrskyn villikissat naukuivat ikkunakomeroissa, ja kaukaa
mereltä kuului karhea murina. Virski katseli veritahraa seinällä ja
kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä punaisemmaksi se muuttui,
veripilkut tanssivat hänen silmissään, hän sulki silmänsä, tahra
seinällä loisti kuin punainen pallo. Sainio putosi lattialle ja sammui.
Ja Virskistä tuntui ikäänkuin hän istuisi korkealla Kaarnan kalliolla
ja katselisi punertavaa ilta-aurinkoa. Äkkijyrkästi kapeni vuori kuin
karjun selkä suin päin synkkään syvyyteen, vaarallinen oli paikka
metsästäjälle, lohkareet irtautuivat siinä jalan alta ja viskasivat
uhmaavan urhon kammottavaan kuiluun.

Virski nosti torven huulilleen ja päästi ilmoille iloisen, maanivan
toitotuksen. Satakertaisina kantoivat sen kaijun viekkaat tyttäret
pitkin jylhiä vuoren harjanteita, kaukaa metsästä kuului iloinen
vastaus, jo kuului hevosien sieramien pärskynä ja kavioiden kopse, ja
huumaavaa vauhtia kiiti ohitse ratsastaja ja katosi kuiluun. Neljänä
iltana istui Virski kalliolla ja kuihutteli torvellaan, ja joka kerta
kannusti sotisopainen ratsastaja ja suistui syvyyteen. Mutta viidentenä
iltana ratsasti varovasti vainuen viides ratsastaja välkkyvä miekka
kädessä. Hänen hevosensa karkasi pystyyn, etukaviot korkealla ilmassa
romahti se onkaloon, mutta ratsastaja hyppäsi kalliolle.

"Katala Virski, velivainooja!"

"Niin, mustat korpit, minä vihaan ja vainoon teitä. Perintöni poljitte,
miehuuteni masensitte."

"Vastaa elämälläsi, epatto, veljeni olet surmannut!" huusi ratsastaja.

"Korpit vastatkoon kuilusta. Siellä sinäkin kohta koikut. Minä olin
ruma ja rujo. Minun otsallani oli aina varjo, te myrkytitte minun
mieleni, te syöksitte minut saastaan, hevospaimeneksi kytkitte sankarin
siemenen!"

"Suden sydän sinulla oli, tapat vielä vienoisemme, korean kuopuksen,
joka vitmissä nukkuu, kuole kavala!"

Ratsastaja iski häntä säilällä. Mutta Virski väijyi, väistyi ja nauroi:
"hahhaa, katso taaksesi, paasi pakenee!" Veli katsoi taakseen ja Virski
työnsi hänet sauvallaan syvyyteen. Hahhaa! Onkalosta kuului kirous.
Hahhaa! Virski heräsi kylmässä linnasalissa. Hahhaa! nauroivat kaikki
holvit ja lokerot.

Raivoissaan kulki Virski läpi huoneiden ja herätti hurjat
jousimiehensä. Iso viinitynnöri kannettiin keskelle salia, ja hillitön
mässäys alkoi. Kolme päivää jatkoi hän juominkeja. Kolmantena saapui
sanansaattaja: "Mahtava pajari, suuri sota seisoo kynnyksellä,
vainolaiset polttavat talot, ryöstävät naiset!"

"Ah, tulta ja verta, verta ja tulta, ne ovat minussa, minä niissä!
Sulami sorea! Musta velikö sinut lumosi, kaikkosit kavala! Hiuksistasi
sinut ratsuni kavioon sidon ja tanssitutan tantereella. Kun maata
poljen, vapisee Viro ja Viena. Ylös linnakunta, tuhat tapparata, tuhat
kalvan kantajata!"

Linnan portista karahutti Virski vihasilmä ratsullansa, ja tieltä
kuului keihäiden ja kalpojen kalske.

       *       *       *       *       *

Vuorelta vuorelle leimahtivat vainotulet, talosta taloon kulkivat
sotikapulat. Mustalaisjoukon mukana oli rajakyliin tullut outo, sairas
mies, hän lietsoi tulta nurkuviin mieliin, pyhään sotaan nosti hän
miehet miekalliset. Meren rannalle metsälukkoon havumajoihin vietiin
aarteet, ukot ja naiset. Veitset hampaiden välissä, tanassa keihäät
kapuilivat vuorelaiset merestä nousevia vuoria kuin tunturisopulit
kohti Virskin vinkuvia vasamoita. Salamana samosi Karjalan karju,
hurjahammas, rautasuomuisessa sotapaidassa kullankarvaisella orhilla.
Väkevä oli Virski vihasilmä, hän kynti verivakoja miekallansa, mutta
aina kun vuorelaiset väsähtyivät, karahutti viidellä sysimustalla,
kuutamo-otsaisella hevosella viisi mustaa ratsastajaa. Viisi välkkyvää
säilää säkenöi heidän käsissään, haudan kylmyys lehahti heidän
vaipoistansa, ja heidän silmänsä kiilsivät kuin siunattu multa.
"Aaveratsastajat, veljeni varjot, ettekö näe niitä, lyökää päältä,
lyökää alta, lyökää ristiin!" huusi hän harvenneille huoveilleen, jotka
pakenivat pimeään metsään. Mustat miehet ajoivat hänet yhä kauvemmaksi,
kuin näkymättömän käden kautta suistui hän satulasta. Hän seisoi yksin
vuorella ja sen juurella nukkui yössä mahtava, mittaamaton meri tyynenä
kuin lapsi oman äitinsä rinnoilla. Kuun hopeaisen sillan kimmeltävän
kaaren alla välkkyi kultainen risti ilmassa, ja merestä nousi luostarin
valkea muuri kuin valkoinen merenneito kultainen kruunu päässä.

"Sinä meren mirhamituoksuinen portto! Sinä olet liittoutunut minua
vastaan, kirotut sinun viekkaan valkeat muurisi, kirotut pyhän
malmikidan lörpöttelevät kielikellot ja kirottu sinun musta mahtisi!"
mutisi Virski yössä. Hän katsoi maahan ja näki syvällä vuorenkattilan
allaan, ja sen pohjasta kuului outo laulun hyrinä kuin kaukainen kaiku
merentakaisilta itämailta, kumpuilevilta santa-aavikoilta jostain
kamelinnahkaisesta paimenteltasta, kun santa salaperäisesti helisee
yksinäisen palmun siimeksessä. Hän astui alas vuoripolkua ja hämärässä
tuli häntä vastaan nainen, joka kantoi vesiruukkua. Virski siirsi
hunnun hänen silmiltään, ja veri syöksähti kuin tuli hänen silmiinsä.

"Ah, Sulami, sinä täällä ihanaiseni, ilosilmäiseni! Miksi karkasit
kyyhkyläinen, pelästyitkö keihästäni, kiihkoani? Tule minun kanssani,
sinä olet ottanut taas minun sydämmeni, yhdellä ainoalla katseella sinä
olet sen ottanut, katso, en minä ole vihainen. Mutta kenelle sinä vettä
kannat?

"Ah, unissani olen sinulle sylini avannut, mutta pimeys minut piiritti,
valveilla olen sinua kysynyt mutta sinä et suuta antanut. Mutta kelle
sinä vettä kannat? Sinä olet mykkä kuin yö. Ken on havumajassa?"

"Kuninkaiseni, älä mene, kultaiseni, isäni on sairas, mene pois, kuule,
vasamat vinkuvat vesaikossa, väkesi voima vaipuu."

"Sulami, minä tahdon tietää, kenelle sinä vettä kannat!"

Virski syöksyi majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänen huotransa
hurmeessa. Kylmästi sanoi hän: "nyt minä tiedän, kenelle sinä vettä
kannat. Mustaa veljeä ei enää koskaan janota." Mutta Sulami oli
kadonnut, idän ihana loimu punoitti metsäharjan. Yli hiljaisten vesien
vieri luostarikellojen hiutuva ääni.

       *       *       *       *       *

Virski vihasilmä kulki Kaarnan vuorelle, hänen tukkansa ei ollut enään
sysimusta, hirmuisen tuskan talvi oli siihen lumihiuteita kylvänyt. Ja
muistot tulivat, mustiin puettuina ne tulivat ja istuivat hänen
ympärillensä, ja tumma harso oli niiden silmillä. Ne katselivat häntä
niin tunkeilevasti ja nyökkäsivät hänelle päätään. -- "Miksi te
katselette minua?"

"Me tulimme sinun luoksesi, kun olit yksin, ennen sinä työnsit meidät
aina luotasi, me luulimme, että sinä käskit meitä, herra."

"En minä ole käskenyt teitä, ratsastitteko vainoojieni selän takana?"

"Me olimme täällä ennen kuin sinä, kun sodasta palasit."

"Menkää, minä en tarvitse teitä, minä tahdon katsella, kuinka linnan
raunion hehku taivaalle valuu!"

"Meidän on kylmä, me tahdomme lämmitellä raunion valossa", nauroivat
muistot, "kun aseet kalskuivat, nuoret naiset, väkevä viina ja irstaat
ilot, sadat veri-aatokset voimasi valtasivat, kaikkosimme linnan
ullakolle, missä suuret yöhämähäkit kehräsivät hämäriä unelmia."

"Minä himoitsen rakkautta, ah, missä on Sulami, tuokaa hänet luokseni!"

"Katso, hän istuu vierelläsi, vaipuu suloisena valtaasi!"

"Minä en näe armastani silmilläni, ilmaa huuleni hapuilee. Te ilkutte
minulle, kuoppasilmät. Nyt minä tiedän, veljeni on teidät lähettänyt
minua vaivaamaan."

"Sinun veljesi? Veljesikö, jota Sulami salaa suuteli ja yrteillä
haavoja voiteli?"

"Ihan niin! Ihana petos! Naaraskäärme! Mutta minä kostin, ah, kuinka
suuri kosto kohottaa, kohottaa kuin tunturikotka korkealle yli pienien
sikolampien, yli maanmyyrien pesien."

"Sinä vihasit kaikkia ja kaikki sinua."

"Mutta nyt minulla ei ole, ketä vihaisin. Ketä rakastaisin, en edes
itseäni?"

"Rakasta meitä, herramme, me palvelemme sinua."

"Hahhaa! Olettepa sukkelia! Minun ympärilläni on niin hiljaista, että
minä melkein sen kuulen, minun sisässäni on tyhjyys, pohjaton kuin
onkalo allani, jonka suulla viisi korppia lentää."

"Kuule, tyhjyydestä huutavat veljesi! Kutsummeko heitä?"

"Kutsukaa! Ihanaa! Vihan vaisto elää vielä minussa, vaikka vihan
salamat ovat sammuneet. Minä tahdon miekkailla veljeni varjojen kanssa
ja voittaa, sitte minä katoan kuin kupla elämän mereen niin, ettei
kukaan jälkiäni löydä. Menkää, minä en tarvitse teitä sitte enään
koskaan!"

Salaperäisesti kohisi metsä, ja kuuset kumartuivat ikäänkuin joku olisi
painanut niitä niskasta. Mutta murroksesta vuoren onkalosta ja laakson
pohjasta kuului rautaketjujen kalina yli kivien ja kantojen ikäänkuin
sadat moukarit olisivat takoneet vuoren korkeaan alasimeen. Sadat,
suuret tulisilmäiset koirat juoksivat vuorenharjanteita, isot halaistut
turvat maata nuuskien syöksyivät ne villissä vauhdissa, ja niiden
hurja haukunta vyöryi harjulta harjulle täyttäen laakson pohjan
helvetillisellä melulla, joka myllersi päistikkaa pitkin laakson
seiniä, etsien ulospääsöä, ulvoen sukelsi se vuorenkattiloihin, kiipesi
ylös jyrkkiä halkeamia, taasen alas ja katosi ahdasta solaa pitkin.
Kaukaa se kiersi ja läheni Kaarnan vuorta ikäänkuin se olisi etsinyt
onnetonta otusta, läheltä kuului jo helvetinkoirien kamala läähätys
vuoren paltaalle, missä Virski seisoi miekka ojennettuna. Ja koirien
jälestä ratsasti viisi varjoa, joiden käsissä säkenöi säilä kuin
auringonsäde.

Kuilun partaalla seisoi Virski ja otteli viiden varjon kanssa, hän iski
eteen, hän iski taakse, mutta aina varjot hänet ympäröivät, ja hän
läheni yhä reunaa. Myrsky vonkui mustalla pohjalla, ja salamoiden
loisteessa oli hän näkevinänsä mustilla harsoilla naamioittuja miehiä,
vai olivatko ne valehtelevia yön varjoja. Ne väistyivät ja olivat
samassa hänen kimpussaan, ne kävivät toisinaan pitkiksi kuin
vuorenhuiput, toisinaan vaipuivat ne kainaloitaan myöden onkaloon,
toisinaan kaviot iskivät tulta kalliosta. Hän oli haastelevinaan
varjojensa kanssa, mutta mykkinä ne taitavasti väistivät hänen
iskujansa. Vihdoin hän väsyi, näkymättömästä iskusta lensi silloin
hänen miekkansa korkealle ilmaan ja putosi kilahtaen onkalon pohjaan.
Hän vaipui maahan. Taasen rämisivät rautaketjut pitkin vuoren kapeata
selkää, ja koko helvetinkoirien liuta hyökkäsi hänen ylitsensä ja
katosi laaksoon. -- Kun hän heräsi keskiyöllä, näki hän viisi loistavaa
tähteä taivaalla, niiden viereen puhkesi pienempi kirkas tähti. Hän
nousi ja hän tunsi, että hän oli kuin skorppiooneilla piesty. Hän oli
muuttunut tuntemattomaksi. Hän katseli aamutähtiä ja muisti veljensä
salaiset sanat: "ota soihtu, käy ja etsi sielusi säveltä!" -- "Minä
otan soihdun. Hyvää yötä, vuoret!" mumisi hän ja kulki kumarassa
laaksoon. -- Samaan aikaan haudattiin luostarin tarhaan mustan veljen
ruumis, jonka munkit olivat löytäneet meren rannalta. Mutta kansan
kesken kävi huhu, että Virski vihasilmä oli vaeltanut pyhälle maalle.

       *       *       *       *       *

"Maailmalla oli sieluni, siellä se harhailee koditonna", ajatteli
Virski vihasilmä, kulki maailman turhuuden turulle. Mutta siellä olivat
kaikki ilveilijöitä. Ne teeskentelivät sellaista, jota heillä ei ollut
tai peittivät valenaamarin alle sen, mikä oli heidän sisintä omaansa,
hänen mielestänsä oli heidän naurunsa tuskallinen kasvojenväänne, ja
itku muuttui iloiseksi irvistykseksi. Silloin kuuli hän joukon seasta
naurua ja melua. Edellä tanssivat narrit, ja niiden vihreissä
pipolakeissa kilisivät tiuvut, jälessä puolialastomat portot maalatuin
poskin, juopuneet huovit ja löysä kansa, joka uteliaana katseli miestä,
jota talutettiin nuorasta. Joukon mukana astui Virski pyövelinvuorelle.
Kansankiihottaja nousi mestauslavalle ja puhui: "Oi, teitänne, hypyillä
ja lainahelyillä te unohdatte uskon omaan itseenne. Hetkeksi minä
lietsoin teihin sielun, mutta se sammui kuin laiskurin nuotio, minä
nostin teidät valtoja vastaan, mutta te annoitte lihapatojen
sieramianne kutkutella. Te saatte ryömiä, te saatte tuta piiskan
polttavat iskut ja tulirautojen helvetilliset tuskat ennenkuin voitte
nousta. Oi, teitänne!" Virski astui hänen luoksensa, valaisi häntä
soihdullaan ja sanoi: "sinä, joka seisot kalman kasvojen edessä, sano,
aavistatko, missä pajarin sielu on?" "Pajarin? Olet ainoa, joka sitä
kysyt. En ole hänessä koskaan sielua tavannut. Hänen käskynhaltijansa
on minut tuominnut. Kirottu olkoon hänen nimensä!" Löysä kansa vetäytyi
kyyryyn, he katselivat pelokkaina ympärilleen peläten urkkivia korvia.
Muuan portto astui silloin pajarin luo ja ilkkui: "sinä sielujen
kamasaksa, osta minulta sieluni, jollei itselläsi ole, viisi kultarahaa
vaadin vaan!" "Mene pois portto, sinä et ymmärrä minun janoani!" huusi
pajari. "Sinä olet niin verenjanoisen näköinen, ja silmissäsi kasvaa
verikukkia!" huusi portto. Ja löysä kansa hohotti: "hullu mies, joka
etsii sielua", ja he karkoittivat hänet kirsikansydämmillä ja
pähkinänkuorilla. Lavalla välähti mestauskirves.

"Ei soinut sieluni sävel ilveilijän tiuvussa eikä vangin kahleissa, ei
ilon huumassa, ei voiman huudossa. Mistä minä etsin? Minä tunnen, ettei
minussa ole kateutta eikä toivoa, ei katumusta eikä ilon tulvaa,
minussa soi väritön, kaijuton tyhjyys. Minä tahdon käydä nukkujien ja
väsyneitten majoihin." Ja hän otti soihtunsa ja kulki taittumattomia
taipaleita kynnykseltä kynnykselle ja kyseli. Valtakunnan kaikkien
tupien ovet aukenivat hänelle, sillä niissä ei ollut salpaa. Siellä ei
enään pelätty kuolemaa eikä varkaita, väsymyksen varjo lankesi jokaisen
porttipielen yli. Hän nosti soihtunsa nukkuvien kasvojen yli ja
tarkasti niitä. Niin tuli hän majaan, jossa kuollut lapsi makasi
kukitetussa kehdossa, nuori äiti istui sen vieressä ja lauloi
kehtolaulua. "Sinun surusi on suuri, etkö huomaa, että lapsesi on
kuollut?" sanoi pajari. "Minä liekutan hänen muistoansa!" sanoi äiti.
"Sinä olet surulle antanut sielusi, minä tahdon keventää sen painoa,
anna minulle surusi!" "En anna, suruni on minun ja se on suloinen."
Hiljaa hiipi pajari yöhön ja sammutti sainionsa.

Hän tuli alhaiseen asuntoon, jonka portailla makasi nuori tyttö hiukset
kasvojen yli hajotettuina. Tuvassa istui mykkänä vanha mies.

"Olet tyttäresi yölle vihkinyt!" sanoi pajari.

"Pajarin keihäsmies riisti hänen puhtautensa!"

"Olet antanut sydämmesi vihalle, anna vihasi minulle tai pajarille, hän
kostaa puolestasi!"

"En anna, vihani pidän itse, pajari tallasi hänen äitinsä kunnian,
pajarille en voi antaa _omaa_ vihaani, eikä pajari voi kostaa
itsellensä, sillä hän kulkee maita mantereita eikä tiedä, onko hänellä
sielua. Hän tappoi kaikki veljensä, nuorimmankin, jota hän ennen
rakasti, niiden varjot seuraavat nyt häntä, hän vihaa salassa niitä
varjoja."

"Katso minua! Tunnetko minun, minä olen Virski vihasilmä."

"Nyt sinun tunnen, nyt sammui minussa vihani, katso, minä en voi antaa
sinulle sielua. Sytytä soihtusi, päivä pakenee, ja varjot pitenevät!"

       *       *       *       *       *

"Ennen iloitsin minä suuresti siitä, että minua vihattiin, nyt on sekin
ilo sammunut", puhui pajari itsensä kanssa. "Viileä välinpitämättömyys
kohtaa minua poluillani. Kuhunka minä kuljen? Sieluni säveltä en
löytänyt surun kehtovirressä enkä epätoivon mykässä mutinassa. Ei
onnea, ei onnettomuutta! Kylmä ijäisyys!" Virski vihasilmä kulki tietä
pitkin, kaikkialla näki hän mustia ristinmerkkiä talojen seinissä.
Hoippuvia ihmisiä tuli häntä vastaan ja kuolevia kulkureita makasi
maantien ojissa. Hän valaisi heidän kasvojansa, hän kuunteli heidän
viimeistä hengitystään ja etsi heidän silmistään viimeistä välkettä.
Mutta kukaan ei välittänyt hänen kerjäävästä katseestaan, kullakin oli
oma säveleensä, minkä he virittivät viimeisen kerran elämän kiitäville
mielikuville.

"Minä tahdon kuolla, ehkä minä haudassa kuulen sieluni sävelen",
huokasi hän ja tarttui kuolevan käteen, minkä rutto jo oli rumentanut.
Hän vaelsi suurelle kentälle, missä hauturi kasaili ruumiita. "Kuule
sinä kuoleman palvelija, minussa on taudin siemen, kaiva minulle
hauta!"

"Ei ole minulla aikaa, eläthän vielä eikä sinulla taida olla
ristiinkään ropoa, millä vaivani palkitset. Ihania aikoja! Viime
vuosina olin nälkään kuolla, sillä ihmiset eivät muistaneet kuollakaan,
ei silloin kuollut kirkon rottakaan, ihmiset vaan naivat ja laittoivat
toisia ihmisiä maailmaan, jotka eivät niin äkisti kuole. Minun
kyhmyselkäinen tyttäreni onnistui saamaan suurpajarin pyövelin
yljäkseen, mutta kun minulla ei ollut myötäjäisiä antaa, niin se
karkasi tataarien maalle, jossa sulttaani antaa hänelle enemmän työtä,
nyt kun suurpajarikin on teillä tietämättömillä. Kunnon mies se pajari,
laittoi tänne sodallaan rajantakaisen, tuhatjalkaisen ruton, nyt saan
minä viisi päältä, kun hautaan, ja tyttärelleni hankin minä vielä
neuvosherran."

"Sinä olet ainoa, joka ylistät pajaria, tee nyt hänelle viimeinen
lepokammio!"

"Hiisi vie, mitäs sinä kujeilet, tee itse itsellesi hauta ja muista
kuolla myös", sanoi hauturi ja nakkeli sääriluita aidan yli.

Virski alkoi kaivaa hautaa, ja kun se oli valmis, laskeutui hän sen
pohjalle makaamaan. Kolme yötä kuunteli hän nakerrusta sivukammioissa
ja tuulen vonkunaa hautaristiröykkiöissä. Mutta suuri Viikatemies ei
istunut hänen hautansa partaalle asettaan hiomaan, vaan kulki ohitse
kuutamon kultaista tietä. Kolmannen päivän aamulla tuli hauturi: "en
minä kärsi valekuolleita valtakunnassani, kävisit vielä minua
herättämässä niinkuin teki eräs varas, valevainaja, joka varasti
samalla minun tyttäreni kihlasormuksen. Nouse ja ota soihtusi", sanoi
hupainen hauturi ja heitti pääkallon hänen jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Virski vihasilmä kulki valtakunnan päähän ja kohtasi rajamaakuopassa
vanhan, viisaan tietäjän. Sanaseppo seuloi sanojansa: "Sinä etsit
sielusi sointua, Luojan lukkoa olemukseesi. Et sitä kansan kanteleesta
löydä, et rahvaan raosta. Et ole sieluasi kansakunnalle antanut, väärin
vannoen sen valtasit, sortanut olet sotihin, polkenut portaiksi majat,
köyristänyt kylvömiehet, kuristanut naisten naurun. -- Mene
aarniometsään, ehkä löydät armahan ahon, siellä on kukkia kedolla,
kullakin kukalla katse, kyynelhelmi terässänsä, jos oman katseesi
katsot, aukeaa sielusi salat, mutta kavahda hengittämästä heteihin,
korpi kimppuusi kävisi." -- Virski kulki suuren aarniometsän ikuisessa
hämärässä, ei sinne päivä pilkottanut, oksat näyttivät suurilta
ihmiskäsiltä, jotka viittoivat viluisille poluille, ja juuret
kyyryttivät kuin vesikäärmeet, ja latvat humisivat kuin salaperäiset
harput. Kolmantena päivänä tunsi hän ihanan tuoksun, ja kun hän kolme
yötä kulki yli kolmen vaskivuoren, aukeni eteen kultainen kunnas.
Silkkilehtiset, hopeahohteiset pensaat, kultakuoriset puut kaareilivat
vihreinä siltoina sen ylitse. Niitä kultaisia kunnaita aaltoili läpi
väkevätuoksuisen, lumolemuisen metsän, ja tuoksu huumasi harhailijan
niin, että hän vaipui kivelle, jossa kiilsi tuhansia, kultajyväisiä
kiteitä. Ja notkossa uinaili unelmien umpilampi. Keskellä sen kuultavaa
kalvoa solui kymmenen joutsenta, heleän keltaiset nokat yhdessä,
kaarevat kaulat piirissä, valkoisista siivistä väreili rantaan kymmenen
kirjavata juovaa, kymmenen hopeansiintoista sädettä, niin että
joutsenet näyttivät valkoiselta auringolta. Ja sinisessä udussa lammen
takana siniset liepeet ilmassa liehuen, hajahapsin hiukset
kultalankoina päivänsäteisiin sulaen leijui kolme luonnotarta, ja
niiden silmät siintivät kuin vienoimmat vuokot simapillien sinisen
soiton tuutivassa tenhossa. Virski vihasilmä kumartui lymyilevän
lähteen reunalle, se oli kuin sykkivä, poreileva sydän, ja sen
sydänsuonet soiluivat maan kaukosyvistä uumenista, manan mustilta
vesiltä. Hän näki kasvonsa sen kalvolla ja hän kauhistui omaa kuvaansa.
Hänen silmänalustansa oli mustan vihreä kuin käärmeen nahka, ja hänen
hiuksensa valuivat vihreän liman yli kuin harmaa hämähäkinverkko.
Lähteen reunan alla kasvoi kummallisia kukkia, onnenongelma,
kateudenkarva, lemmenlieto, hullunhelmi, viisaudenkaivo, riemunruusu,
verikyynel ja surman sormi, tuhansia tarun kukkia siinä kasvoi. Ja
niiden terät loistivat kuin sisäisestä valosta, ja kun hän niitä kauvan
katseli, oli jokaisen kuvussa kuin katse, hämärästi harhaileva,
välttävä ja välähtelevä. Ja hän etsi omaa katsettansa ja pidätti
hengitystä, ja tuntui kuin koko metsä olisi kumartunut hänen ylitsensä
kuuntelemaan hänen hengitystänsä. Kukasta kukkaan harhaili hänen
katseensa, vihdoin se pysähtyi mustaan kukkaan, jonka ympärillä oli
viisi valkoista liljaa, ja sen pohjalla läikkyi viisi punaista pilkkua.
Veri syöksähti hänen kasvoillensa, kuta enemmän hän kukkaa katseli,
sitä enemmän sai se hänen katseensa hahmon, toisinaan katosi se kuin
kupla unheisiin utuihin. Taikatuoksu nousi hänen päähänsä, ja hänen
huulensa värisivät, ja rinnassa korahti huokaus, joka ei ulos päässyt.
Kyynel puhkesi hänen silmäänsä ja putosi mustalle verholehdelle.
Silloin sumeni lähde, kukat kutistuivat kokoon, ja läpi metsän kohisi
vihainen huokaus. Hän horjui, tapaili sydäntään, ja hänen silmissään
tanssi ilmassa veripilkkuja. Kuin sumusta näki hän veriruskean silmän,
jonka terä syventyi ja synkistyi hänen silmäänsä. Hän huokasi. Hän oli
nähnyt lähteen pimeällä pinnalla oman verisen silmänsä. Lumous lensi
pois, kultainen kunnas katosi, hän seisoi taas synkässä aarniometsässä,
ja korven kohdusta kuului matala mutina, ja vihaiset vihurit hyppivät
hänen kintereillään, metsä ajoi häntä takaa. Piikkiset oksat löivät
häntä kasvoihin, ja isot aarnihongat murahtivat hänen takanaan, ryske
ja pauke rymyili hänen ympärillänsä, hän juoksi, puut ja pensaat
juoksivat hänen takanansa: "Mene pois, mene pois, rauhanrikkoja,
luonnon pyhästä pylvästöstä, ei sen holveissa sydämmesi sävel ole
sykkinyt, et luontoa ole lempinyt, pienintä kukkaista kedolla et
rakastanut ole. Mene, metsä ei ylenny ystäväksesi, ei henkesi heimona
heläjä. Mene rauhanrikkoja, sinä olet rikkonut luontoa vastaan, juokse,
kaadu, nouse, kaadu!" -- Ja Virski vihasilmä juoksi vuorelle ja
kätkeytyi sudenluolaan. Illalla tuli suden emo kotiinsa, Virski tarttui
sen kurkkuun: "minulla on suden sydän, sanotaan, minä tahdon raadella
sen sisuksia, ehkä sieltä sieluni löydän", sanoi hän raivoissaan. Susi
puri häntä otsaan ja ottelussa tarttui sen hammas hänen otsaansa. Yöllä
kokoontuivat sadat sudet vuoren ympärille ja ajoivat hänet yön selkään.
Hän juoksi, juoksi, ja sadat tuliset silmät seurasivat metsässä hänen
sivullaan. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten ilmoille, vaipui hän
väsyneenä tien varteen maahan.

       *       *       *       *       *

Virski vihasilmä näki unta, että hän istui korkealla kulta-istuimella,
ja itäisten kansojen ruhtinaat kumarsivat hänen edessään ja laskivat
kruununsa hänen jalkojensa juurelle. Korkealla lavalla katon rajassa
soivat mustalaisten säkkipillit, Sulami tanssi notkuvin lantein
keskellä lattiata, sieppasi kruunut ja heitteli ne ilmaan, ja ne
putosivat lattialle tuhansina, soivina sirpaleina. Mutta Sulami sanoi:
"älä sure, kuninkaiseni, katinkultaisia narrinkoruja, minä annan
sinulle sydämmeni!" Ja hän riisti rinnasta sydämmensä ja kääri sen
mustiin hiuksiinsa kuin pienen punarintaisen linnunpoikasen, hyväili
sitä ja kuiskasi: "lennä lempilintuseni ja istu kuninkaani olkapäälle".
Samassa heräsi Virski ja hän kuuli maantiellä valittavan säkkipillin
sävelen, ryysyiset mustalaiset kulkivat selkä kyyryssä hänen ohitsensa.
"Sanokaa, levottomat lenkarit, missä on Sulami, minun musta, hehkuva
ruusuni, hänellä on minun sieluni!" Ja mustalaiset osoittivat mykkinä
taaksensa. Virski kulki tietä jonkun matkan. Tiepaalun alla, jonka
yläpäässä oli kultahohteinen pyhänkuva, makasi Sulami polvillaan.
"Sulami suloinen, käänny ja katso minuhun, minun sydämmeni etsii
säveltä sinussa, joka sointuisi minuun." -- "Kuninkaiseni, kultaiseni,
sinä puhut suloisia sanoja", sanoi Sulami ilkkuvalla äänellä, "en voi
antaa sinulle kuin kauniin, kiehtovan ruumiini!" "Sielusi on veresi
hurmaavassa hehkussa, tule Sulami, tukahduta rauhaton tuli, joka
aatoksieni pohjia polttelee!" "Minä olin sinun huvituksiesi ilotuli,
moni impi ilohuuli on sinulle tulensa sammuksiin suitsuttanut." "Miksi
käännät pois ihanat kasvosi, sinua rakastin ylitse muiden, sinussa
sieluni palaa. Tule Sulami!"

Sulami käänsi kasvonsa, mustat pilkut olivat rumentaneet hänen
katsantonsa kalman kauheaksi. "Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen
ihana! Minun sydämmestäni lehahtaa musta tuoksu sinua vastaan, tule ja
syleile minua, niin tiedän, että rakastit minua, hahhaa!" -- Virski
väistyi ja katseli häntä kammolla: "mene pois, älä koske minuun, musta
kuolema on jo sinut valiokseen vannonut." "Hahhaa, sinä olet pelkuri,
sinä et ole minua koskaan rakastanut, sydämmeni sinä surmasit, mustan
veljen kun tuhosit, anna minulle nyt suuta!" sanoi Sulami. "Minä tahdon
elää!" huusi Virski ja pakeni hänen luotansa. Tuskallisesti nauraen
vaipui Sulami paalun juurelle.

       *       *       *       *       *

Virski vihasilmä tuli siihen paikkaan, missä hänen linnansa oli ollut.
Korkea kuusikko kasvoi sillä kohdalla, sillä Virski oli jo sadan ja
yhden vuoden vanha. Eikä häntä kukaan tuntenut. Hän kaivoi sammalta,
löysi ruostuneen keihään kärjen, jossa oli veripilkku, silloin ajatteli
hän nuorinta veljeä, koreata kuopusta ja kulki meren rannalle. Ranta
oli täynnä pyhiinvaeltajia, jotka olivat tulleet kaukaa Vienan
luostarista. Heiltä sai hän tietää, että hänen veljensä ruumis lepäsi
valkoisessa arkussa valkoisen luostarin tarhassa meren tuulilta
turvassa. Ja hän nousi pyhiinvaeltajalaivaan, joka kulki sen valkoisen
luostarin rantaan. Mutta matkalla nousi sumu eikä peräsinmies nähnyt
luostarin kultaista ristiä, ja laiva ajelehti kuin tuuliajolla. Silloin
nousi meren sumusta esiin kummallinen sumulaiva, sen purjeet olivat
mustat, ja sen kannella seisoi viisi punapukuista pajaria. Heidän
silmänsä olivat sumuiset, ja he osoittivat sormillaan Virskiä. Hän
nousi, kohotti kätensä ja puristi heille nyrkkiä ja kirosi: "Veljet,
kirotut veljet, koska te jätätte minun rauhaan!" Samassa sekaantui
aavelaiva sumuun, pyhiinvaeltajat nureksivat ja jättivät hänet aution
saaren rantaan.

       *       *       *       *       *

Virski vihasilmä rakensi itsellensä luolan ja hän asui siinä saaressa.
Hän kaivoi juuria, söi marjoja, pyydysti kaloja ja etsi helmiä, ja
usein näkivät kalastajat rannalta soihdun valon. Luostarin kellot
kaikuivat joka ilta yli valkoisten vesien, joka ilta kirosi hän niitä
kelloja. Mutta kun tuli yö, voihki hän vuoteellaan, tuliset tuskan
hirmut raivoilivat hänessä, hän nousi sammaleiselta vuoteeltaan ja
souti tuulen kantamalla kuutolla merenruovolla sauvoen luostarin
rantaan. Hän kolkutti luostarin porttiin: "Veljeni, veljeni, avaa
porttisi, minun sieluni etsii sinua, ja minä tahdon löytää sen
sinussa!" Ja hän oli näkevinänsä miehen, joka nousi luostarinmuurille,
ja suloisen odotuksen huume täytti hänet. Veli katsoi häntä ja sanoi
ontolla, oudolla äänellä: "miksi minut herätit, kuka olet?" -- "Olen
onneton veljesi, minä etsin sinua, tule ja avaja minulle porttisi,
minun elämäni on musta seinä, jossa ei porttia ole!" Haamu muurilta
katosi päätään ravistaen. Ja Virski vihasilmä kääntyi takaisin ja
huokasi. Mutta yksin saaressa sadatteli hän, hän nosti kätensä
korkeuksiin ja lankesi taas kirouksiin. Ja luostarin kellot herättivät
hänet ja soittivat hänet taas uneen. Niin eli hän neljä kesää, joka
viides yö souti hän luostarin portille, joka ei avautunut. Silloin
huomasi hän veden yli kumartuessaan, että neljä pilkkua hänen
silmässänsä oli kadonnut, ja hänen sydämmensä kävi iloiseksi.

Viidennen talven viimeisenä yönä kulki hän yksin meren jäällä
lumimyrskyssä. Hän oli sairas, ja hänen askeleensa horjuivat ja
eksyivät. Tien varrella näki hän kuolleita pyhiinvaeltajia. Tuuli repi
hänen viittaansa, ja hänen tukkansa, joka hänen hartioillensa hajosi,
oli valkoinen kuin ympärillä tanssivat lumiherneet. Ja tuntui kuin
tuska olisi uupunut ja kohmettunut hänessä ja hänen tuntonsa jäätynyt.
Lumimyrskyssä oli hän näkevinänsä viisi ratsastajaa viiden valkoisen
ratsun selässä, valkeissa vaatteissa, rinnalla punaisista helmistä
pujoteltu risti. Ei hän heitä enään oudoksunut, hänen sydämmensä suli
ihanaan, suloiseen tunnelmaan, joka pani koko hänen olemuksensa
ikuisuuden ilosta väräjämään. Ja hän tunsi ikäänkuin valkoisen kylmän
käden kuumalla otsallaan, tuulen viileän käden ja hän kuuli luostarin
kellojen soivan. Oi, kuinka ihanasti ne soittivat, oi, kuinka ihanasti
ne sulautuivat hänen sydämmensä sykkiviin, surullisiin säveliin! Hänen
veritahrainen elämänsä, musta maailmansa sai uuden muodon, rauhalliset
kasvot, ja hänen silmissään paloi hänen sielunsa, jota hän oli etsinyt.
"Miksi minä etsin sieluani muilta enkä huomannut, että se soi minussa,
nyt minä sen tunnen. Näkymätön, aavistettu, salaisesti tunnettu, suuri
avaruuksien, kaikkien luotujen ja luomattomien maailmojen mahtava
henki, lyö minua, tapa minut, minä tahdon nähdä sinun!" Hän kulki
kellojen ääntä kohden, ne opastivat häntä kuin tenhoava tuoksu
metsässä, joka johti hänet unelmien umpilammelle. Valkoinen luostarin
muuri hohti hänen edessään, hän kolkutti hiljaa mustaan porttiin. Se
avautui hänen eteensä, ja hän näki kuusi tähtikirkasta, lempeätä
katsetta. Hän vaipui portin eteen, ja hän kuuli kulkusten soiton meren
jään helisevällä hangella. Kuolema, sovittaja, sulattaja, viluinen
Viikatemies tuli kaikuvilla kulkusilla, valkoisella hevosella
valkoisessa reessä. Ja Viikatemies nosti hänen rekeensä ja ajoi kohti
Manalan mustaa rantaa. -- -- -- Aamulla palvelevat veljet löysivät
kuolleen Virskin luostarin portin juurella. He hautasivat hänet hänen
luolasaareensa ja sanoivat sitä pyhäksi saareksi. Luostarin pyhäkössä
lasisessa laatikossa säilyi vielä kauvan merenruoko, jolla Virski
vihasilmä souti kuutollaan luostarin portille.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Leipä ja laulu - Kokoelma kertomuksia ja taruja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.