Title: Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa
Author: Paulaharju, Samuli
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa" ***


VANHAA LAPPIA JA PERÄPOHJAA

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.



SISÄLLYS:

Alkusana
Vanhoja Lapinkorven teitä
Kun vanha katoaa
Vene-Aapon "Aikain Muistoja"
Köngäsen ruukki
Kolarin markkinat
Savon matkat
Ruijanrannan kalaretket
Ivalon kulta-ajasta
Poronsarviliima
Juurakkoterva
Kolarin kalkki
Sieppijärveläisten karhuntappo
Heikin äijä
Kalapirtillä
Leipävilja
Härkinmylly
Kesäkentällä
Painajainen
Rovan Nikun järvenlasku
Kassan Salkko
Entisiä pappeja
Vanhoja koulumestareita
Muisteluksia kristillisyyden alkuajoista
Vanhankansan siunauksia ja rukouksia
Sana- ja asiaselityksiä



Alkusana


Samoilla Länsi-Lapin ja Peräpohjan kesämatkoilla, 1920-1922, kerättyjä
kuin viime vuonna ilmestyneiden "Lapin muistelusten", ovat tämänkin
kirjan ainekset. Lisäksi olen kesän alussa 1923 tehnyt uuden lyhyehkön
keräilyretken Kittilään, Muonioon, Enontekiölle ja Tornion jokilaaksoon
täydentääkseni ja tarkistaakseni edellisillä matkoilla saatuja
muistiinpanojani.

Saman Lapinkorven entiskansan elämää, tapoja ja oloja kuvailevina
liittyvät nämä kirjoitukset kuin jatkona ja toisena osana "Lapin
muisteluksiin". Samat kiveliöiden vanhukset, jotka edellisen kirjani
muisteluksia saarnailivat, ovat olleet näidenkin kirjaanpanojen
haastelijoina. Kymmenet, milteipä sadat vaarit ja muorit, ukot ja
eukot ovat saaneet sanoa sanansa, semmoiset vanhan polven eläjät
kuin Kittilän Marjalan ja Karilan äijit, Kaukosen Tuomas, Auton
Heikki, Koskaman Janssi ja Pokan Pekka, Kieringin Kurtin Eeva,
Rovaniemen Tarkiaisen ukko, Lohinivan Heikki ja Martinin ukko, Muonion
Liikavainion Kalla, Töyrän Penhartti ja Purasen Iisakki, Kolarin
Kankaan Heikki, Käki-Salkko, Raution Erkki, Niilo Heikkilän leski,
"Friskin äiti" ja Koivuniemen muori, Turtolan Heikki Jolma, Iisakki
Matti, Tornakan muori, Matinlompolon Pekka sekä Nallin "faariska"
ja "muoriska", Ylitornion Anuntin Pekka, Enontekiön Eiran Pekka
sekä Köngäsen ruukinpatruuna Sohlberg -- mainitakseni vain muutamia
huomatuimpia haastelijoita. Monet keski-iän ihmisetkin, samoin kuin
nuorempikin polvi, ovat olleet mukana muistelemassa. Ja minkä kiveliö
on kertonut, sen on kirjoitusmies merkinnyt paperille. Niinpä siis ovat
nämäkin muistelukset syntyneet ahkeralla yhteistyöllä, "seurapyydöllä",
Lapinkorven vanhojen -- ja osaksi nuortenkin -- kanssa. Ja tälle
kiveliön kansalle, etupäässä vanhalle väelle, saa kirjoitusmies olla
kiitollinen muistelustensa aikaansaamisesta.

Korpi on miltei pohjaton muisteluksissaan. Kaukaisen erämaankin kansan
elämä kaikessa yksinkertaisuudessaan on kuitenkin niin monivivahteista,
ettei sitä kaikkea voi yrittääkään sisällyttää yhteen eikä
useampaankaan kirjaan. Niinpä eivät nämäkään muistelukset suinkaan
saata "tyhjentävästi" kuvata Lapinkorven entistä elämää, vaan ovatpahan
ainoastaan muutamia palasia ja piirteitä menneen polven kadonneista
ja katoavista tavoista sekä oloista, kerrotut ja nähdyt semmoisina
kuin muistelusten haastelijat ovat niitä kirjamiehelleen esittäneet.
Satalukuisen, tuhattietoisen muistelijaparttion täytyy tyytyä siihen,
että saavat vain vähäisen osan muisteluksiaan painopaperille.

Muisteluksiin liittyvät valokuvat ja piirrokset ovat myöskin
matkojen tuloksia. Lukujen alkukirjaimet on jäljennetty vanhojen --
muutamat aina 1700-luvun alkupuolelta -- aittojen, kalapirttien y.m.
ikähuoneiden seinäleikkauksista. Samoista "puukkostyylin puustaimista"
on niinikään saatu lukujen otsakkeet sekä nimi- ja kansilehden
tekstaus.

Kalevalaseuralle, jolta olen saanut matkarahoja vv:n 1920 ja
1921 keräilyretkille, olen myös kiitollisuuden velassa näistä
muisteluksistani.

Osan muisteluksissani esiintyvistä asioista on kirjalle pannut vaimoni,
Jenny Paulaharju, joka matkoilla on seurannut mukana "apumiehenä"
kansaa haastattelemassa.

Oulussa, elokuulla 1923.

Samuli Paulaharju.



Vanhojen Lapinkorven teitä


Pimeästä pohjoisesta työntyvät suuret virrat, Kemi- ja Tornionjoki,
lukuisine lisähaaroineen, olivat laajan Lapinkorven aikaisimpia
kulkuteitä. Niitä myöten puskeutui lantalaisasutus yhä syvemmälle
lappalaisten valtakuntaan, jopa aina jokien lähteille asti, Lapin
vedenjakaja-tunturien laiteille, raivaten yksinäiseen kiveliöön pälven
sinne, toisen tänne ja kohottaen suotuisimmille paikoille kokonaisia
kyläkuntia.

Virrat opastivat korvenraivaajan kiveliöihin ja taas näyttivät hänelle
suunnan alamaihin. Virtoja myöten tapahtui kaikki kesäinen liikenne.
"Väylä" oli kiveliön miehen ainoa yhdysside muuhun maailmaan, monesti
hänen ainoa toverinsa erämaan yksinäisyydessä. Kaukaisista korpimaista
se toi viestejä, ollen aina vaeltamassa ja ohjaten matkansa etäiseen
etelään, missä maailmanrikkaat häärivät. Sen mukana metsien mieskin
aina silloin tällöin lähti veneineen taikka lauttoineen laskemaan
alas, saaden hyvän kyydin, jopa toisinaan oikein hirvittävän vauhdin
vaahtoavissa koskissa. Sillä suureen maailmaan rientävä, tunturien
hiljaisissa kirkkaissa kaltioissa syntynyt, omissa kotiseuduissaan
iloisesti haastellen hypähdellyt vedenväki kasvoi alamaissa valtavaksi
voimaksi, joka lukemattomissa koskissa ja könkäissä kiukkuisena
kuohahteli ja ärjähteli, jopa toisinaan kuin metsäläinen yltyi
mielettömään raivoonsa huutaen ja pauhaten, niin että koko erämaa sen
kuuli ja vapisi.

Tornionjoen suulle oli jo aikaisin sukeutunut tärkeä liikepaikka
sekä sitten pieni kaupunkikin, jossa etelä ja pohjanpuoli kävivät
tavaroitaan vaihtamassa. Sinne jokivarsien asukaskin suuntasi matkansa.
Aina äärimmäisistä pälvistä Könkämäenolta, Maunusta, Naimakasta,
Iitosta, Mukkavuomasta, saatettiin lähteä laskemaan Torniota kohden
neljin-, viisinkymmenin penikulmin vuolasta virtaa alaskäsin ja taas
sauvomaan takaisin monisataiset kosket. Samoin Ounaan varren metsäkansa
laski jokeansa ja suurta Kemiä pitkin Keminsuulle, josta merta myöten
ohjasi Tornioon. Mutta Ounaan latvaseutujen kylät, Peltovuoma,
Vuontisjärvi, Ounasjärven Hetta sekä Muotkajärvi saattoivat käyttää
toistakin vesitietä: muotkia veneensä poikki puolen neljänneksen
taipaleen Muotkajärvestä Sotkajärveen, siitä laskea Sotkajokea Palojoen
kautta Muonioon ja sitten suoraan alas Tornioon.

Ylimaiden metsät vaelsivat virtojen mukana alas tukkeina taikka
lankkuina suuriksi lautoiksi iskettyinä, taikka puristettiin metsien
elinvoima ruskeaksi tervaksi, työnnettiin tynnyreihin ja lautattiin
Tornioon. Samoissa lautoissa taikka pitkissä jokiveneissä joutuivat
alamaiden markkinapaikoille myöskin erämaan voit ja poronsarviliimat
sekä muut lapintavarat. Palattaessa oli vene kuormitettuna jauhoilla ja
suoloilla sekä muilla alamaan tarpeilla, joita kiveliö ei tuottanut.
Viikkoja kului pitkään Tornion retkeen. Alaskäsin kyllä mentiin
kilvaten virran kanssa, niin että rannat vilisivät ja päivä miltei
seisoi paikoillaan, mutta ylös noustessa saatiin soutaa vastaisia
vesiä, sauvoa nivoja ja koskia sekä äkäisimmissä paikoissa kiskoa
kuormaa köysissä taikka raahata rantaa myöten; päivät vain vilahtivat
ohitse, mutta rannat melkein seisoivat taikka siirtyivät käymäjalkaa
taaksekäsin. Vierähti siinä ennenkuin matka oli tehty "pio päiviä,
koura huomenia."

Talvisinkin olivat suuret jokiväylät erämaiden tienviittoina etelään.
Laskettiin useinkin vain suoraan selkäjäätä pitkin, oiustaen matalat
niementyvet ja taas työntyen tasaiselle väylälle. Kyläisillä mailla
toisinaan ajettiin pitkin rantojakin taloloita myöten ja sulien koskien
kohdalla häädyttiin niinikään maatjalkaa matkaamaan milloin toista
milloin toista rantaa sen mukaan kummalla puolen olivat paremmat maat.
Siten ajettiin Kolarista Suomen puolta Jarhoisiin, josta taas Ruotsin
rantaa Pelloon. Täältä päästettiin Suomen rantoja Turtolaan, mutta
sitten jälleen toista puolta Kattilakosken alle, Kaulirannalle, josta
tultiin yli tälle puolen ja ajettiin pitkin mataloita rantaniittyjä
Närkin kylän kautta Ylitorniolle. Alkkulasta alaspäin oli talvitie
kummallakin rannalla. Jokitörmälle noustiin helpoimmin matalaa kurua
myöten. Sellaista paikkaa sanottiin "tiensuuksi", ja jos sen lähimaille
sitten joku pystytti talonsa, sai sekin Tiensuun nimen. Niinpä on esim.
Kolarin-saarella Tiensuun talo vanhan talvitien maallenousun tienoilla,
samoin alempana Lappean lähellä.

"Kirkkotieksi" tällaista talven valtatietä sanottiin Tornion-Muonion
laaksossa. Sitä näet aikoinaan pitkä pohjan perukka kaikkein useimmin
vaelsi kirkkomatkoillaan -- oli määräpyhät, jolloin kunkin kulmakunnan
oli saavuttava Herran temppeliin. Vanhastaan käytiin Ruotsin puolen
Ylitorniolla, sitten Pajalassa, väylän takana, sen jälkeen taas Suomen
Ylitorniolla sekä myöhemmin Turtolassa ja Kolarissa. Kuuli sama tie
kyllä markkinamiestenkin metelöimistä ja näki pitkiä raitoja, jotka
jutivat milloin Köngäsen korkealle markkinakentälle, milloin Tornioon
taikka Alkkulan kirkonmäelle, milloin taas Kolarin kirkkosaarelle
markkinailoa pitämään.

Syntyi aikojen kuluessa jokien vaiheelle kesätiekin, vain semmoinen
pahainen jalkamiesten palas, joka noudattaen väylää väliin kapusi yli
vaarojen, väliin edusti portaita pitkin vuomien ja jänkien ylitse ja
kierteli asutuilla seuduilla kyläkujasia myöten talosta toiseen. Ukot
itse vain omin apuinsa ja yksissä miehin porrastivat vetelät jänkänsä,
ja näiden vanhojen äijien suoporrastuksen jäännöksiä on ylemmillä
jokivarsilla vieläkin paikoin näkyvissä. Kirkkoon ja naapureihin
taivallettiin näitä erämaan teitä, ja joskus, kerran, pari kuukaudessa,
kulki niitä jalkaposti keveine laukkuineen.

Omia porraspolkujaan sai Tornion jokivarsi polkea polvesta polveen,
poika isänsä perässä. Ei ole siitä vielä vierryt sataakaan vuotta, kun
ensimmäinen kärrytie saatiin kuusi, seitsemän penikulmaa Torniosta
ylös Ylitornion Alkkulaan, ja vasta viimeisinä vuosikymmeninä päästiin
tunturien tienoille Enontekiön kirkonkylään. Ensimmäisen tien
teosta tietävät vanhat vieläkin kertoa muisteluksia, vaikka asia on
tapahtunutkin jo "äijäfaarin aikoina". "Sant-Mikkelin" mies, Malini,
oli urakalla teettänyt tietä ja "sant-mikkeliläisiä" olivat olleet
tekomiehetkin. Rukiista puuroa olivat Mikkelin miehet pistelleet
leivän kanssa, kun ei heille taloista riittänyt lehmänantia
puuronkasteeksi. "Pakottakkoo, pojat, kakkoo puuron kanssa!" oli
muuankin isä kehoitellut poikiaan. Ja "kainulaiset kaitakasvot"
olivat kummissaan katsoneet, kun "savolainen pulloposki" oli syönyt
puuron leivän kanssa. Mutta vaikka tietä tehtiinkin puuron voimalla
ja sant-mikkeliläisellä väellä, ei siitä sittenkään tullut valmista.
Malmi-ukon urakka ei lyönytkään leiville, saati sitten puurolle: tie
tuli huonosti pohjatuksi, sillat jäivät tekemättä ja urakkamies hävisi.
Paikkakuntalaiset saivat sitten viimeistellä töitä ja rakennella
siltarumpuja. Halvarin ukko, suuri omintakeinen rahaseppä Rovaniemeltä,
teki Keroputaan sillan urakalla, ja silloin iskettiin siltapelkkoja
jokeen, niin että raskas junttakin jyskäytteli:

    "Taas yksi sa'anpankko tuli!
    Taas yksi sa'anpankko tuli!"

Samoin kuin Tornion jokiväylää, noudatti toinen talvinen valtatie
Kemi- ja Ounasjoen väylää, milloin ajaen pitkin jokea, milloin oiustaen
halki maiden. Niinpä laskettiin Rovaniemen Jääsköstä Kittilän Alakylän
Jääsköön Ounasjoen itäpuolta "pitkin uomanreikiä", jängältä jängälle,
niin ettei koko matkalla jouduttu kuin joku neljännes kulkemaan
kangasmaata. Aivan taloton oli tämä lähes viisipenikulmainen taival, ja
"Pitkäksiväliksi" sitä sanottiinkin. Alakylästä taas laskettiin vuomia
myöten Kaukoseen ja täältä niinikään vaaroja kierrätellen Kittilän
kirkolle.

Kemistä saatiin kesätie pitkin Kemijokivartta ylös Rovaniemelle ja
sieltä Ounasjokea seuraten Kittilän kirkonkylään, sekä viimein siitäkin
ylös pari, kolme penikulmaa Sirkkaan ja Könkääseen, missä hiekoitettu
kärrynraitio painuu ja päättyy Ounasjokeen. Ei ole siitä kulunut kuin
alun neljättäkymmentä vuotta, kun kärrypeleillä ruvettiin pääsemään
Kittilään asti. Tämän tien rakennustöistä saamme tietoja Kittilän
Alakylän kirjamiehen, "Vene-Aapon", muistiinpanoista. Kesäkuun 29
päivänä 1879 on ukko merkinnyt: "Kruunun tienteko tie auksuuni on ollu
eilen Kaukosesta maunujokeen asti hätä on pakottanu Ihmisiä huutamaan
niin halvala ettei ole markkaa nossu syltä tietä pahki mettäsä ei
jängiläkään Se on 25 pennistä liki 90 pennin välillä. Väkiä on ollu
kauhian paljon ulkopitäistäki, hätä on kova joka suunala Surkia
aika nyt." Sitten marraskuussa 1881: "Silta Maunujokeen on valmis,
sen teetti Juho Tiura Rovaniemeltä", ja taas 1884: "Pahtajoven Sillan
teko... Tiura on Siltain teettäjä koko Rovaniemi Kittilä tiellä",
sekä 1888: "Kruunun tietä kuljetaan Rovaniemessä hyvä tie", ja
tammikuussa 1889: "Soraa veetään Kruunun tiele, Väisänen päällikkö, on
oululaisiaki", ynnä lopuksi syyskuun 24 päivänä 1889: "Ruununtien Syyni
on nyt tie hyväksyttiin ja tullee Kunnalle."

Eivät kaikki erämaan asukkaat erikoisesti tietä halunneet, eivät
ainakaan aivan porttinsa viereen. Niinpä suuri Kaukosenkyläkin
"pölkäsi" mokomaa kruununsarkaa, niin että tahtoi ajattaa sen ohitse,
parin neljänneksen päähän kylästä. Sitten eivät kaiken maailman
kulkurit, karkulaiset ja tattaraiset osaisi taloihin, kun tie menisi
metsiä myöten, arvelivat kaukoslaiset. Tiemestarit eivät kuitenkaan
kuulleet kyläläisiä, vaan vetivät suuntansa Kaukosenkin kautta.

Poikki laajan monipenikulmaisen kiveliökairan, joka erottaa
Tornion-Muonionlaakson Ounasjoesta, kävi jo vanhoina aikoina
muutamia valtaväyliäkin. Sellainen oli Kittilän Sirkasta Pöntsön
ja Jierisjärven kautta kulkeva erämaantie, jota kesäisin voitiin
lyhentää vesimatkoillakin, osaksi Kulkujokea sauvomalla ja sitten
laskemalla Jierisjärveä ja -jokea alas Muonioon. Talvisin taas ajettiin
matka poroilla. Tätä "vanhaa postitietä" vaelsivat entisaikaan
Lapin virkamiehet, papit, "houvit", tuomarit ja kaikki herrat
virkamatkoillaan Sodankylästä ja Kittilästä Muonioon, matkustipa joskus
läänin maaherrakin. Kerran vuodessa, talvella joulun jälkeen, houvi
ja tuomari ajoivat Muoniosta asti kantamassa veroja sekä pitämässä
käräjiä, ja matkan varrella piti kansan olla heitä "vastustamassa",
laittaen huoneet lämpöisiksi, varaten syötäviä ja toimittaen hyvät
ajokkaat. Kittilässä oli Välitalon suuri pirtti herrojen asuntona ja
käräjätupana, ja täältä saatettiin matkamiehet Jierisjärven Rauhalaan,
johon jo muoniolaiset olivat saapuneet "vastustamaan".

Talvisilla umpiteillä piti matkaherroja saatella kymmenelläkin
valitulla porohärällä, ja sittenkin matka kävi hyvin hitaasti. Mies
hiihti edellä sivakoilla ja hiihtäjän perässä kahloi pari poroa
tyhjine ahkioineen: kolmannessa ahkiossa oli herrojen neuvoja,
sitten vasta neljännessä istui itse herra, samoin viidennessä, jonka
jälkeen taas oli neuvoja ja muuta tavaraa sekä tyhjiltään astuvia
varaporoja. Päivässä tehtiin matkaa vain viisi, kuusi neljännestä,
ja kolmipenikulmaisella Sirkan ja Rauhalan välisellä taipaleella
häädyttiin viettämään yötä. Lyötiin vain honka, mitä suurinta "pakanaa"
löydettiin, yöpuuksi, ja sen lämpöisissä loiottiin yökausi, kunnes taas
lähdettiin puhkomaan paksuja hankia.

Mutta silloin kun itse maaherra oli maata vaeltamassa, ei kelvannutkaan
porokyyti, vaan piti häntä kyyditä hevosilla. Läänin päämies vaelsi
kuin valtaherra omalla komealla "koijallaan", oma "kuskakin" pukilla
istumassa sekä saattomiehenä perässä paikkakunnan vallesmanni. Pari
hevosta valjastettiin koijan eteen, kolmas oli perässä "tiuhteimenä",
hevosten omistaja sai hypätä perälaudalle, kuski poukauttaa pukille, ja
sitten ajettiin tulista "piililaukkaa" senkoin kaviotusinasta lähti.
Perälaudalla kykkijä sai kovertaa kyntensä kiinni pysyäkseen
paikoillaan, ja nimismies koetti parhaansa mukaan painaa perässä.
Rauhalaan asti saatteli Kittilän vallesmanni maanvaaria, ja sinne taas
piti Muonion nimismiehen saapua vastaan vereksien hevosten ja miesten
kanssa.

Kaikilla taipaleilla ei kyllä maanisäntäkään päässyt näin mahtavasti
laukottamaan. Maaherra "Althaanikin", kun kerran matkusti pohjoisessa
valtakunnassaan, joutui Rovaniemen ja Kittilän Jääsköjen "Pitkää-väliä"
ajamaan aivan umpitiellä. Miehen täytyi hiihtää edellä sompasauvalla
tunnustellen tienpohjaa ja pari miestä sivakoi sivuilla hoidellen
maaherran "koijaa", ettei se kaatuisi. Täiselässä, Hämeenmetsässä,
yövyttiin taipaleelle, jolloin "kuernööri nukkui koijassaan" ja
kyytimiehet makasivat hongalla.

Maaherran käynti Lapissa olikin merkkitapaus. Ainahan niitä tuomareita,
houveja, vallesmanneja ja muita pikku herroja näki ja sai poroilla
laukkuuttaa, mutta ani harvoin heidän päämiestänsä. Hänen komeaa
koijaansa kyllä lennätettiin, vaikkapa piililaukkaakin, varsinkin kun
päästiin itse samaan matkueeseen perälaudalle kyköttämään. Oikeinpa
mielihalulla odotettiin maanvaarin tuloa. Niinpä Pekkalan äijä
Kaukosessa ryhtyi jo kesällä harjoittelemaan hevosiaan parivaljakoksi,
jotta sitten pääsisi maanäijää kyytiin. Reen eteen ukko valjasti nuoren
oriin ja ruunan, ja ajella kahnusteli edestakaisin pitkin kylänraittia,
jopa koetti totutella valjakkoaan astumaan komeasti samaa jalkaa niin
kuin kasakkain sotaratsut Torniossa. "Vasen, oikea, vasen, oikea!"
karjui äijä ajokkailleen repien ja riepoitellen suitsiperistä. Mutta
vallaton ori ei malttanut astua vanhan ruunan tahtiin, hyppi vain ja
hämmästeli toveriansa sekä viimein rietaantui ja laukkasi metsään.
Mutta Pekkalan äijä ei heittänyt, vaan hankki Hakalan vanhan tamman
ruunansa toveriksi harjoitellen niitä ja päästenkin sitten maaherran
perälaudalla ajelemaan.

Kesällä eivät herrat juuri joutaneet Lapin erämaita matkailemaan.
Kittilän--Muonion kiveliötietä kulki silloin tällöin vain yksinäinen
postimies taikka joku paikkakunnan asukas. Joskus vain joku
etäisempi matkamies samosi poikki leveän kairan, levähti Kulkukeron
takana Kotasenmaan suurella puolivälipetäjällä, "Päiväkirja-hongalla",
kikkasi siihen nimimerkkinsä ja vuosiluvun ja taas paineli edelleen.
Joutui kerran sentään tuomari "Kytenius" vaeltamaan pitkän
kesätaipaleen Kittilästä Pöntsön kautta Muonioon, pitämään välikäräjiä
"Rikinän" taloon. Ukko oli jo vanha mies, kainalosauvoilla kulkeva
äijänkäppyrä, mutta virka vaati lähtemään. Veneellä soudettiin häntä
minkä voitiin, ja maataipaleet kannettiin paareilla. Eihän vanha pieni
käpsä paljoa painanut; kun kahdeksan miestä oli vuoronperään
kantamassa, katkesi kiveliötie muutamassa päivässä, ja korkea oikeus
pääsi istumaan Rikinän isoon pirttiin.

Toinen talvinen valtatie kulki poikki kairojen Sodankylästä
Kolariin. Tämäkin oli oikea erämaiden "keino", joka halkoi synkkiä
metsiä, ojentui suurien aapojen ylitse käyden suoraan järvikylästä
toiseen. Se lähti Sodankylän kirkolta länttä kohden Vaalajärven
Pumpaseen ja taas halki salojen ja jänkien Kittilän Kelontekemälle,
sitten edelleen ohi monien vaarojen ja vaaranselkien Kaukosenkylään
Ounasjoelle. Kaukosesta ajettiin poikki maiden, poikki Lainiojoen
Kallonkylään, Kolarin rajoille, josta ojennettiin yli vedenjakajan
Kolarin Venejärvelle, sitten Vaattojärvelle ja Sieppijärvelle. Täältä
ajettiin joko suoraan länttä kohden Tornion- ja Muonionjokien
yhtymille, Pajalan kirkkomäelle ja Köngäsen vanhalle markkinakummulle,
taikka laskettiin Naamijoen juoksua Tornionjoelle sekä samaa suuntaa
alas Tornioon. Tämä tie oli mitattu ja paalutettu; joka neljänneksen
päässä oli toista metriä korkea lurikkapäinen patsas kuin mies
seisomassa ja matkanmittaa osoittamassa, ja joitakuita vanhoja
patsaita on Kelontekemän ja Kaukosen salolla vieläkin pystyssä.
Pisimmillä taipaleilla oli maja taikka kota levähdyspaikkana. Sellainen
oli Kelontekemän ja Kaukosen puolimatkassa kyhjöttävä Lylymaan
Kuolemanlaen pyöreä pirrikota, johon matkamiehet pysähtyivät ajokastaan
hengähdyttämään. Paikkakunnan talollisten oli pidettävä talvitie
ajokunnossa; jokaisen isännän piti huolehtia määrätystä osastaan. Tätä
tietä käytettiinkin ennen ahkerasti. Sitä ajettiin toisaalle Sodankylän
kirkkoon ja Kaukosen, sitten Kittilän, markkinoille, toisaalle taas
Pajalan kirkkoon ja Köngäsen markkinoille. Samoin myös Lappi juti
samaa tietä alas Tornioon, ja etelän kauppasaksat nousivat Lapin
markkinakentille. Ruijanrannan matkalaiset sitä kulkivat sekä Ivalon
kullankaivajat ajoivat Ounasjoelle asti ja siitä jatkoivat matkaansa
jokea seuraten ylös tunturimaihin.

Kesäisinkin seurattiin tämän tien suuntaa kulkien kuivia maita myöten,
kierrätellen jänkiä ja vuomia. Kittilän kirkkomiehet astelivat sitä
Sodankylään ja levähtivät Loimiojan rannalla, Kirkkojyrhämän pienellä
tievahamaralla. Matkaryypytkin siinä otettiin, ja toiset ryypyt
nakattiin Rakkumanlaella sekä Viinamaassa. Kelontekemäjärvelle päästyä
tehtiin Tilkkuanlahden pohjukkaan savu, että kyläläiset tiesivät tulla
tuomaan venettä.

Vanha tiesuunta kulki Sodankylän Vaalajärven Pumpasesta myöskin Riipi-
ja Syväjärvien kautta suurelle Unarille sekä siitä edelleen alaskäsin
Ounasjoelle Meltaukseen, jossa yhtyi Lapista tulevaan Ounasvarren
tiehen.

Tunturien takaiseen yöpuolen Lappiin vei päiväpuolen mailta useitakin
kulkuteitä. Sellainen, aina Ruijanrannalle kulkeva, vahva valtatie
meni Kittilästä Ounasjokea ja jokivartta Könkään, Tepaston ja Kyrön
kautta Enontekiön Peltovuomaan ja Vuontisjärvelle sekä sieltä edelleen
halki tunturimaiden ja lapinjänkien Norjan puolelle Koutokeinoon,
jossa muinaiseen aikaan pidettiin suuria markkinoita. Ajettiinpa
Koutokeinostakin yhä eteenpäin, ohi Ruijan mahtavien tunturijonojen,
pitkin Alattiojoen suurta kurua alas Jäämeren rannalle Alattioon eli
Possukoppaan, missä talven kuluessa pidettiin kahdetkin suurmarkkinat:
syystalvella joulukuun alussa ja kevätmarkkinat Matinpäivän aikoina.

Alattion markkinoille ajoi tätä tietä koko Peräpohja ja Lappi
Sodankylää ja Sallaa myöten, vieden lannanvoita, naudanlihaa,
poronpaistia, riekkoa ja muuta maalintua, poronnahkoja ja turkiksia
ynnä kotalappalaisille hamppulouteita, sekä tuoden jauhoja ja suoloja,
kahvia ja sokeria, turskaa, saitaa, silliä ja kaikenlaista merikalaa.
Kittilän Kyröön asti ajattivat kauppasaksat kuormiansa sekä hevosilla
että poroilla, ja täällä vaihdettiin tavarat reslareistä ahkioihin ja
lähdettiin jutamaan pororaidoissa edelleen. Seutukunnan lappalaiset,
aina Koutokeinoa myöten, tulivat Kyröön kauppamiehiä vastaan saamaan
rahtikuormia. Kaksitoistakin leiviskää nuoritettiin yhteen ahkioon --
"lain mukaan" ei yhdelle porolle saanut sälyttää sitä suurempaa kuormaa
-- ja sitten kymmenissä raidoissa lähdettiin jutamaan Ruijanmerta
kohden. Kolme kruunua maksettiin 10-12 leiviskän voipuolikosta rahtia
30 penikulman matkasta Kyröstä Alattioon, ja vielä piti vetomiehelle
antaa joka puolikolta eväiksi puoli naulaa, joskus koko naulakin
"kyrsävoita". Useimmin nähtyjä rahtimiehiä olivat koutokeinolaiset
Isosilmä-Matti, Pierras-Niila, Maaretan Mikko ja Musta-Mikko sekä
hettalaiset Iisakki ja Tuomas Näkkäläjärvi.

Toinenkin pimeille perille vetävä tie haarautui Kittilästä ja vei
tunturien ylitse Inariin sekä sieltä edelleen Jäämerelle. Vanhimman
Inarin tien sanotaan kulkeneen Ounasjoen Tepastolta, Tepastojokea
Puljun lapintalon kautta Ivalojoen latvoille ja poikki Repokairan
Repojoelle. Sitten otti "Inarin postitie" suoremman suunnan,
kulkien Kittilästä Nälkäjärven, Sotka- ja Kuivasalmen järvien ohitse
Kiistalaan, josta lähti halkomaan vanhoja peuranpyytäjien erämaita
Seurujärven kautta Pokkaan, Kitisen latvoille. Pokasta mentiin poikki
Kitisen monien latvapurojen ja vedenjakaja-tunturien "Inarinmaahan"
Mirhaminpirtille ja Ivalojoen Ivalo-Mattiin, sitten Karvaselkään,
Menesjoen latvoille, Menesjärvelle, Suolujaurille ja niin Inarin
kirkolle.

Talvisin painui tätä keinoa tunturientakainen Lappi etelän
markkinapaikoille, ja etelästä taas nousivat sitä ylös kauppiaat ja
Ruijanrannan kalamiehet, samoin kuin monet muutkin lapinkävijät. Pitkä
oli tämä erämaan matka -- Kittilästä laskettiin Pokkaan seitsemän,
kahdeksan penikulmaa, Pokasta Menesjärvelle kahdeksan ja siitä Inarin
kirkolle viisi -- ja varsinkin tunturien mailla pitkät sen talottomat
taipaleet. Sinne olikin pitkin matkaa puolentoista, parin penikulman
päähän toisistaan taikka asutuista seuduista, rakennettu majapirttejä,
"välitupia", joissa matkaavainen saattoi levätä ja lämmitellä,
yöpyäkin sekä pitää suojaa pahalla säällä. Sellainen tunturikoti oli
Mirhaminselän laiteessa sekä Karvaselässä ja Menesjoen latvoilla.
Seurujärvellä saatiin suojaa Jakolan talossa, Pokassa asusteli
Suikki-Antti, Ivalolla Ivalo-Matti ja Menesjärvellä eleli vanha
lapinäijä, Menes-Jussa, pienessä pöksässään.

Kesäisinkin kuljettiin tietä sen minkä näillä mailla oli kuljettavaa;
"takkapostikiri" tallusteli Kittilästä Inariin kerran kuukaudessa.
Tie olikin laitettu kuin Lapin paras keino: kankaalle raivattu
"nilja", tuntureille rakennettu rastit ja jängille sekä vuomille
ladottu pari-, kolmirunkoiset porrastukset. Viisi, kuusikymmentä vuotta
takaperin olivat Kiistalan Sammu, Jolan Jossa ja Rastin Pekka-raukka
olleet Pokan seutuja porrastamassa.

Vieläkin vaelletaan tätä tietä Kittilästä tunturien taakse ja sieltä
takaisin. Mutta alkumatka Kittilästä Pokkaan on suunnattu suoremmiten
Könkäästä Rautuskylän ja Hanhimaan kautta Kapsajoelle Karhulaan ja
siitä halki salon Pokkaan. Tätä polkua painelee vielä postimieskin
kerran viikossa Pokkaan asti.

Vanhoja lapinteitä on sekin viisipenikulmainen palas, joka nousee
Ylimuoniosta pitkin Siosjoen suuntaa Ounastunturin, Paljakan
ja Sammalvaaran välistä laaksoa Ounasjärvelle Hettaan. Näitä maita
jo entisinä aikoina Muonion ja Hetan noidat hyökkäilivät toistensa
kimppuun ja sitten Muonion-Tornionlaakso ajoi Alattioon. Vanhan
tiesuunnan porrastettuja jänkiä ja komeita pikku järvien välisiä
hiekkaharjuja astelee vieläkin Hetan takkaposti, ja talvisin jutaa tätä
samaa taivalta Muonio ja Kolari matkatessaan Alattion markkinoille.

Jo vanhoista ajoista kuljettuja taipaleita on myöskin Muonion- ja
Könkämäjoen suunta Kilpisjärvelle ja siitä yli tunturiselän Norjan
rannalle Skibotteniin eli "Juukeaan". Tämä tie veti entisaikaan raitoja
sekä etelästä että lännestä Rounalan ja Enontekiön muinaisille
markkinakummuille, ja sitten taas ohjasi etelän markkinamiehet Juukean
kauppakentille.

Vuolaat virrat ja suuret järvet sekä pitkät erämaan palkaat ovat
vieläkin enimmäkseen Lapinkorven kesäisiä kulkukeinoja, soutaminen ja
sauvominen sekä jalkaisin jutaminen on tunturimaan miehen matkantekoa.
Vanhaan tapaansa hän vieläkin vaeltaa ikivanhoja kulkuteitään,
pysähtyen levähtämään ja keventämään eväskonttiaan vanhoissa totutuissa
paikoissaan, polun varren välituvassa, kirkkaalla metsäkaltiolla,
"Penikulmapetäjällä", taikka "Päiväkirjahongalla", taikka vanhalla
tutulla nuotiopaikallaan, "mettäkevarissa" väylän rannalla.

Samoilla sijoilla ovat entisetkin äijät väsyneinä levähtäneet, ja
niiden viereen vieläkin vanhankansan hyvät haltiat ohjaavat erämaan
matkamiehen.



Kun vanha katoaa


Vanhat hyvät tavat säilyivät kauan Lapinkorvessakin. Siellä poika
paineli samoja polkuja kuin isäkin, ja nouseva polvi sivakoi
kalmistoihin vaipuneen kansan aukomaa latua. Peräpohjan äkäiset virrat
vaikeuttivat uusien suuntien tuloa erämaihin, korpien kaltaiset
tiet ja metsäpalkaat eivät suvainneet alamaiden leveää, joutuisaa
menoa. Lapinkorven virtoja kuljettiin vain selkä köykyssä sauvoen ja
kiveliöiden keinoja taivallettiin verkalleen kontti selässä.

Mutta Peräpohjan kansan ahkera liikkuminen Lapinkorpensa pohjoisilta
ääriltä, Ruijanrannoilta asti aina alas etelään Pohjanlahden
laitamille, jopa Hämeen, Savon ja Karjalan maille saakka, toi mukanaan
uusia kummia sekä suuren maailman tietoja ja taitoja tiettömiin
erämaihinkin.

Savupirtti on jo aikoja sitten huokaissut viimeiset harmaat haikunsa.
Jo entiset äijävaarit löivät sen kotoisen kiukaan hajalle, karistivat
kiiltävänmustat karstat katosta ja nuohoivat nokiset seinät,
työnsivät räppänän tukkoon ja rakensivat uudenaikaisen uunin, joka
puski savunsa suoraan ulos. Olkilatoina ja riihiröttelöinä näkee siellä
täällä vielä muutamia menneen polven asuinpirttejä. Sellainen vanhan
väen musta pirtti on esim. Putaan talon riihenä Kittilän kirkonkylässä,
toinen olkilatona Enontekiön Peltovuoman Eirassa, kolmas Kolarinsaaren
Rautiolla heinälatona.

Muonion Kätkäsuvannon Vittikossa on vielä asuinpirttinä entinen
savutupa, jonka on rakentanut 60-70 vuotta takaperin kuollut äijävaari,
Kalle Vittikko. Yli satavuotiaassa pirtissä asuu vieläkin vanhan
Vittikon äijän tuntu, vaikka uuni jo puhalteleekin henkihaikunsa
piipun kautta ulkoilmaan. Mutta mustuneet välikattovuolet, piitat
ja pikkuorret ja pienehköt lasi-ikkunat kertovat äijän aikaisesta
elämästä. Pienehköjä vaatimattomia tupasia ovat vanhat savupirtit
olleet nykyisiin asuntoihin verraten, vain viisi, kuusi metriä
seiniltään, ikkunatkin tuskin pari, kolme korttelisia luukkureikiä,
ja ainoastaan joku isompi lasi-ikkuna perässä taikka sivuseinässä.
Ensimmäisen lasi-ikkunan paikkakunnallaan sanotaan olleen Kittilän
Kaukosenkylän Kiviniemessä: pienen ruutupahasen lautaluukun sijassa.
Mutta kylän kumma oli sekin ollut, naapuritkin olivat sitä katselleet
moitiskellen: "Jo on ylpeä mies, kun seinätkin laittaa lasista."
Viimeinen savupirtti Turtolassa oli vielä nykyisten vanhojen muistannan
aikana vanhalla ruotusotilaalla, Hurtti-ukolla, sekä toinen Latulla,
pienen mökin eläjällä, ja vielä vanhalla suutarilla, Tervahaudan
Erkillä, joka pärevalkean ääressä istui ommellen pikku pöksässään.
Karsinaseinässä oli "lautaröpällä" suljettava "lakheinen", sivuseinässä
lautaluukku ja perässä pieni lasiruutu. Kolarin Vaattojärvellä eleli
viimeksi savupirtissä muuan "Käräjä-Kreetaksi" sanottu emäntä,
Kurtakossa oli viimeinen savutupa Palomaassa, ja Ylimuoniossa haikusi
myöhäisin pirtti Ylitalossa.

Tuohikatot alusruoteineen ja peittomalkoineen olivat ennen aivan
tavallisia, ja vieläkin joskus näkee sellaisen komean entiskansan
katon suojaavan vanhaa hyvännäköistä asuinrakennustakin, vaikka
pärekatto jo onkin ottanut ylivallan. Ensimmäinen pärekatto
Turtolassa tehtiin kunnan lainamakasiiniin n. 70 vuotta takaperin.
Puukolla vain kiskottiin päreet yhteisin voimin; jokainen talo toi
määräosansa, rengitkin repivät pienen osuutensa, ja siten saatiin
suureen makasiiniin kirkon luona uudenmallinen katto. Epäillen koko
kattopuuhaa kyllä katsottiin ja arveltiin: "Ei siitä mitää tule, ei
pärheestä tule pitävää kattoa!" Mutta pitävä siitä tuli, ja sitten
ruvettiin pian rakentamaan pärekattoja muuallekin. Kittilän Alakylään
saatiin ensimmäinen pärekatto 1872. Tämän on Vene-Aapo merkinnyt
kirjoihinsa: "Tänä kevänä on Jukka niminen mies Lappajärvestä kotosin
Salvanu Rautiole Ylitalossa pirtti Rehon ja lyöny päre katon siihin
ensimmäinen täsä kyläsä." Ylimuonioon teetti 1875 ensimmäisen pärekaton
Muotkan Salkko Kolarin miesten ollessa mestareina.

Opittiinpa myöhemmin valmistamaan kattopäreitä höylälläkin. Ensimmäisen
pärehöylän Kittilän Kaukoseen laittoi Hakalan isäntä 30-40 vuotta
takaperin. Se oli pitkä, toisesta päästä seinään kiinnitetty vipu,
jota miesvoimin työnneltiin. Samanlaisia suuruksen voimalla käypiä
pärehöyliä nähdään paljon vieläkin.

Aurinko ja taivaan tähdet olivat entisen kansan ajanmittaajina.
Heitellen suurvempelettään aurinko päästeli sille päiviä jakaen ne
aamu- ja iltarupeamiin; sydänkesällä se ajoi täysinäistä valtapyöröänsä
ympäri koko Lapinkorven. Auringon juoksusta laski kansa päivänsä
juoksun. Niinpä Kieringin Kumpulan isäntä aamulla ajeli renkejään
ylös, huutaen: "Aurinko on jo Rutovaaran päällä!" ja emäntä illalla
lehmiä odotellessaan päivitteli: "Eipä lehmiä kuulu, ja aurinko on
jo Raaterovan päällä." Päivällä taas merkittiin: "Nyt on syönnin
aika, aurinko on jo mellamoolin päällä, Soasjärven kohalla." Mutta
synkimmän talven aikana päivä painui pimeään ja heitti ajankulun
kokonaan tähtien hoitoon, niinkuin ainakin pimeän yön hetkinä. Tähdet
olivat öisen erämaan asukkaan parhaita oppaita ja ajanmäärääjiä.
Kiveliön ukko oli pannut merkille, että korkealla avaruuden laella
pohjoisen napatähti seisoi tarkkana pohjoisen merkkinä ikuisesti
paikoillaan, ollen kaikkein vakaisin tähti, jonka ympäritse kiertyi
koko taivaanlaki ja kaikki mitä siinä näkyi. Ja tämä oli sellainen
napa, että jos se liikkui, niin silloin liikkui koko maailman olento,
eikä tarvita muuta kuin että tämä napa naksahtaa poikki, niin tulee
yhteinen loppu. Aurinko ja muut taivaankappaleet saattoivat kyllä
vähän notkahtaa radaltaan mitään häiriötä tuottamatta; onhan joskus
tapahtunutkin, että aurinko on nutkahtanut asemiltaan viisitoistakin
minuuttia, vaikkeivät siitä ole tietäneet muut kuin annakantekijät.
Vakaisessa pohjannavassa riippui pitkäpyrstöinen, seitsentähtinen
Otavakin, joka makasi taivaalla niinkuin ruunanraato; sen ympäri juti
pikku-otava, joka oli kuin neitsykäinen, ja samoin matalampaa pyöröä
vaeltava seulajainen, jonka ympärysvanne oli täynnä pieniä tähtiä
niinkuin seula, sekä Aaroninsauva, jossa oli kolme tähteä suorassa ja
kaksi viteessä. Iso Otava pyöritti pyrstöänsä kuin kellon viisaria
auringon mukaan, ja varsinkin syystalvesta jouluun asti se tarkalleen
näytti auringonlaskun ja kulun sekä päivänkoitteen, mutta sitten kun
"päivä tuli täythen", tuli sille kevättalvella liian hoppu meno: se
alkoi ajaa auringon edelle niinkuin kello, joka käy liian nopeasti.
Seulajaiset pysyttelivät aina vastapäätä aurinkoa, ja Aaroninsauvalla
oli lännen suunnalla varma paikkansa silloin kun päivä valkeni. Sen
mukaan lappalainenkin määräsi iltaveikinsä.

Olihan niitä paljon muitakin tähtiä, jotka kaikki jutivat määrättyä
keinoansa, Mooseksensauvat, ehdontähdet ja kointähdet ja sitten
lukematon määrä suuria ja pieniä taivaannastoja, joiden nimen
tiesivät vain tähtiherrat, maailman viisaimmat miehet. Heidän
kirjoissaan oli kaikkien tähtien nimi ja paikka, ja minuutilleen he
tiesivät taivaankappalten juoksun, eikä heitä koskaan saatu valheesta
kiinni. Olivatpa he niin tarkkoja, että jos yksikään tähti taivaalta
katosi, he tiesivät paikalla lähteä sitä etsimään. Siitä on jo yli 70
vuotta, kun Ylitornion Rahtulaan tuli viisi tähtiherraa muun toimensa
ohessa etsimään kadonnutta taivaannastaakin. Tuntureille saakka olivat
herrat saaneet taivaltaa, ja kun sieltä olivat aikansa kiikaroineet,
niin olivatkin löytäneet kadonneen tähden Ruijanmerestä ja taas
merkinneet sen kirjoihinsa.

Alkuperäisimpiä erämaan kelloja oli "päivätaulu" eli "tiimastukki",
joka vielä vanhojen nuoruuden aikana nähtiin muutamien talojen
pihamaalla, kalakentillä taikka niityillä. Sellainen puusta veistetty
pyöreä lauta niinkuin lakinpohja, oli ollut Karungin Kukkolan
kyläläisten niityillä Vojakkalan korvessa, ja siitä olivat niittymiehet
käyneet katsomassa päivänjuoksua. Samanlainen, kolmen jalan nokkaan
istutettu "puukello" oli Kukkolassa Kissalankankaalla, Kissalan Iiskon
mökin luona, Kourilehtolaisten kirkkopolun varrella. Kolmella jalalla
seisoi "kellopyörä" ennen Einarissakin Mäntylän pihamaalla. Laudassa
oli "lumerot" kuin kellotaulussa, ja keskellä pystyssä napa, jonka
kalve lankesi aina sille merkille, kuinka paljon kulloinkin oli kello.

Päivätaulua parempaa kelloa ei entisaikaan ollut monessakaan talossa.
Pidettiin vain silmällä, milloin keilotalosta alkaa aamutuli vilkkua,
ja sen mukaan tiedettiin itsekin työntää valkea uuniin ja ryhtyä päivän
toimiin. Vanhoilla emännillä oli kyllä "nousunaika tunnossa", niin
että he osasivat omia aikojaankin kavahtaa ylös ja ruveta töihinsä.
Iltapuhteen kuluminen katsottiin "karsiloovasta", joka oli päreen alla.
"Nyt on asettuma-aika, kun karsia on niin paljo karttunut", sanottiin.
Juoksengin Nallissakaan ei vielä ollut kelloa, kun 55 vuotta takaperin
taloon tuotiin miniä Kulluvaarasta.

Siitä on jo alun kahdeksattakymmentä vuotta, kun "talalaisia" kulki
kellokaupalla, viipyen Ruotsin puolen Pellossa useita päiviä.
Silloin monet paikkakuntalaiset hankkivat ensimmäisen ajanmittansa,
"taalakellon", pirttinsä seinälle. Niissä kyllä ei ollut kaappia,
"huoria". Kulluvaaran Iisakki-ukkokin osti kellon ja teki itse
"huorin", onnistuenkin siinä niin hyvin, että rupesi muillekin niitä
nikkaroimaan, ja Hetan Pekka Matarengissa piti huolen maalaamisesta.
Kukkolan Rantakallion ukkokin osti taalakellon ja meni heti naapurin
isännälle isoistellen sanomaan:

-- Osta siekin kello!

Mutta naapurin äijä arveli vain:

-- Aina mie olen tiennyt kellottakin nokkoni hajottaa.

Mutta Kourilehdossa oli jo entiseen aikaan oma kelloseppänsä, 40 vuotta
takaperin vanhana äijänä kuollut Kourilehdon ukko, "Pelimanni-Jussi",
joka oli laiska talontöitä tekemään, mutta ahkera nikkarustöihin ja
niin mainio kellomestari, että teki kukkukellonkin Kuuren taloon,
ensimmäisen koko paikkakunnalla. Teki Jussi vielä kummemman kellon
Longille Liakanjoen varrella. Siinä aina täysillä tunneilla tulla
tuiskahti pikku tyttönapero luukusta ja soittaa rimputteli niinkuin
pelimanni. Ja Laasin taloon Vojakkalassa nikarteli äijä sellaisen
kellon, joka pelasi "hopseerit ja valssit."

Kittilässä sanotaan ensimmäisen kellon olleen pastori Nordbergilla,
joka oli sen isänperintöinään tuonut Torniosta, ja kello oli oikein
"Könni-raukan" tekoja. Pastorin auksuunista huusi sen Törmäsen isäntä
Tepastolta, ja nyt on sama kello Kontioniemen talossa.

Kaukosenkylän ensimmäiset seinäkellot rupesivat naksuttamaan Vaaran
talossa, Kiviniemessä ja Hakalassa. Kyrönkylään, Pallastunturin taakse
ilmestyi ensiksi Mikkolaan pikkutauluinen ajanosoittaja. Mikkolan äijä
toi sen 50-60 vuotta takaperin Kolarin markkinoilta.

Seinäkellon perässä kulkeutui sitten taskukellokin. Tuli kerran --
siitä on noin 50-60 vuotta -- Kaukosen Lassi Pekkala kirkolta ja tiesi,
kun kirkonkuulumisia kysyttiin:

-- No ei mitää erityistä kuulu, mutta Pietin Ollilla oli plakkarikello.

Turtolan Juoksengissa nähtiin ensimmäinen taskukello Kulluvaaran
Aapolla, joka oli etelässä matkustellessaan saanut sen poveensa
naksuttamaan, näytellen sitten kotikylässään sitä suurena kummana.
Mutta Kulluvaaran vävy, yhdeksättäkymmentään käyvä Nallin Salmo-äijä
halveksii vielä nytkin koko vehettä ja puhelee:

-- En ole sitä tavaraa pitänyt päivääkään... Nyt se pitää olla
kaikilla porsaillakin.

Muinaisten ukkojen alkuperäinen tulenteko oli Lapinkorven ukoillekin
tuttu. Metsäretkillään täytyi heidän joskus, kun ei ollut tulineuvoja
mukana, tehdä tuli tyhjästä. Niin Karhulan Jossakin Kittilän Puljussa
kerran häätyi veistämään metsässä kaksi sileää tervaspalikkaa ja alkoi
niitä hivuttaa vastakkain, sahaten niin kauan, että viimein savu
tuprahti ja tulikin leimahti. "Hivutustuleksi" ja "kitkantuleksi"
vanhat ukot sellaista tulta sanoivat.

Tuluksista muuten otti vanhakansa sytyttävät kipinänsä. Niillä
iskettiin valkea pirtinuuniin, niillä viritettiin metsänuotio, niillä
ukot lipsauttivat piippunsakin savuamaan, taulaa valmistettiin koivun
taulakänsästä, tuliraudat olivat kotiseppäin takomia, ja piikiven
kappaleita saatiin Tornion kauppiailta "päällyskaupaksi". Vuoltiin
myöskin päretikkuja, kastettiin niiden nokka sulassa tulikivessä ja
niillä tarpeen tullen pistettiin tuli hiilloksesta taikka taulasta. Ja
nämä olivat kiveliön ensimmäisiä tulitikkuja.

Mutta sitten, 70-80 vuotta takaperin, ruvettiin Ruotsista tuomaan
"ihmeellisiä" raapaisutikkuja, jotka eivät kaivanneet tulitauloja eikä
hehkuvia hiiliä, ei muuta kuin housuistaan vain raapaisi, niin heti
tuiskahti tuli. Nallin Salmo-äijäkin poikakasakkana ollessaan toi
kerran jonkun "loovan" Ruotsin Pellosta Suomen Pelloon, antoipa yhden
tikun Puskan Priita-muorillekin. Muori sytytti sillä piippunsa ja
ihastui niin, että sammutti tikun heti ja pisti poveensa, jotta "saanpa
sillä tulen toisenkin kerran". Enontekiön Ylikyröön toi ensimmäiset
"ruottintikut" Kyrön Iso-Jaako kerran Muoniosta palatessaan, raapien
niillä tulta housuistaan, niin että koko kylä kummasteli, luullen
Jaakon oppineen noitakonsteja. Kaukosessa taas nähtiin ihmetikut
ensikerran Kiviniemen ukolla, joka eli niin isoisesti, että käveli
"saapaskengissäkin", varsipieksuissa, muiden astellessa vain
paulakengissä ja karvaisissa naudakkaissa. Sellaista rentoilemista
kyllä toiset paheksuivat, jopa arvelivat:

-- Saapi nähä, kuinka kauan sekin mies talossaan pysyy, kun
saapaskengissä kävelee ja housuistaan tulta raappii!

Mutta monet vanhat ukot olivat niin kiintyneet rakkaisiin
tulusneuvoihinsa, etteivät koskaan ruvenneet "persetikuilla"
housuistaan tulta raapimaan. Vanha, hieltä ja savulta tuoksahtava,
kiiltäväksi kulunut tuluskukkaro oli mieluisa toveri; sen ääni oli
lapsuudesta asti kuultua tuttua kilkutusta, sen kirkkaat kipinät
singahtelivat kuin tähdenlennot, ja sen taulantuoksu oli kuin pyhää
savua. Mutta ruotsintikut kärhähtivät aina vihaisesti ja haisivat kuin
myrkky. Ja sitten niistä vielä piti maksaa rahaa. Nallin vanha
Pekka-vaarikaan ei milloinkaan viljellyt tikkuja, tuluksillaan vain
iski piippuunsa taikka otti uunista hiilen ja puhalsi siitä valkean.
Samoin myöskin parikymmentä vuotta takaperin kuolleet Turtolan
Konttajärven Vittikon äijät, Antti ja Jussa, käyttivät tuluksia koko
ikänsä. Eivät raskineet vaarit luopua vanhoista vehkeistänsä, vaan
kovin moittivat Konttajärven äijääkin, joka rennommanluontoisena
"kalmarintikuilla" piirteli tulta piippuunsa. Jopa ukot halveksien
sanoivat:

-- Sie olet ylön rento, kun niin tuhlaat!

Rätisevä, lekuttava päretuli valaisi pimeää pirttiä, ja syksyisinä
teurastusaikoina kastettiin satamäärin talikynttilöitä, joita sitten
pitkin talvenselkää poltettiin. Mutta n. 60 vuotta takaperin rupesi
ilmestymään lamppuja kiveliönkin pirtteihin. Ensimmäisen lampun toi
Ylitornion Raanujärven sydänmaille Vanhantalon Iisko, rikas napatalon
isäntä. Koko kylä tuli katsomaan Vanhantalon ihmeellistä uutta
kynttilää, joka loisti oikein lasitorvesta ja valaisi pimeimmänkin
loukon. Kummissaan katsottiin sen kirkasta valoa ja ihmeteltiin,
"kuinka helppo oli näkö".

Nauris oli entisten savupirttien syötäviä, vaikka piti se valtaansa
vielä savuttomienkin pirttien pöydällä. Uusiin peltokarkeoihin,
juurakoiden ja risujen polttotuhkiin kylvettiin se ensiviljaksi, ja
niissä nauris kasvoikin hyvin laajaksi ja latuskaiseksi. "Syljettiin"
sitä myöskin vanhoihin lypsykaarteisiin, joita porotokka oli polkenut
ja lannoittanut, samoin myöskin viimevuotisiin kesantotarhoihin.
Syksyllä nauris viime viljana korjattiin, paikoin kymmenin tynnyrein.
Hauvikkaina nauriita syötiin sekä poronlihavellissä keitettynä, ja
kovina vuosina pantiin nauriinkaaletkin pataan höystöiksi.

"Eikä perunaa ollut olemassakaan."

Mutta sitten viime vuosisadalla peruna pyörähti Peräpohjaan ja
Lappiinkin, ajoi savupirttien aikaisen nauriin pois pöydältä ja valtasi
vähitellen sen aseman. Hitaasti se kyllä tapahtui, vaikka uusi tulokas
olikin niin sikiävää sukua, että muni juurikoloonsa kerrassaan
koko pesueen, sen sijaan että tuuheatukkainen vanha nauris-raukka
teki vain yhden ainoan kalpean mukulan. Satakunta vuotta takaperin
sanotaan Karunkiin tuodun ensimmäiset perunat. "Kruunulta panthin
se potonistutus-oppi" ja lähetettiin perunoita kappa joka taloon,
sen verran vain, että saatiin siemeneksi ja päästiin juuri makuun;
joku "pottu" vain oli Juoksengin Kulluvaarassakin voitu maistaa,
ja sitten piti koko sato säästää uudeksi siemeneksi. Turtolaa
siementeli kruunun perunoilla kuulu "Vestolan herra", joka viime
vuosisadan alkupuoliskolla asusti Turtolan kirkolla. Häneltä Kolarikin
sai uudispottunsa. Kankaan vanhan muorin isävainaa, Pääkön Jussa,
toi ensimmäisen perunakapan Sieppijärvelle, ja siitä sikeysi sitten
Sieppijärven pottusato. Kittilän Kyröön saatteli ensimmäiset perunat
Mikkolan Pekka, nykyisen Mikkolan äijän isä. Kittilässä oli niitä
kruunun toimesta jaettu ja Mikkolan äijäkin oli saanut konttiinsa pari
kappaa, antaakseen alkua toistenkin kyröläisten pottuviljelykselle.
Sodankylän Kieringin perunasato sai alkunsa, kun Ranta-Mikko 70 vuotta
takaperin toi taskussaan muutamia mukuloita Alakylän Puljulasta.

Ei ollut peruna alussa mikään mielivilja; kapoin ja kieloin sitä vain
entisaikoina viljottiin, ja puolikon jos joku pani peltoonsa, niin
toiset jo sanoivat: "Jopa sie panit paljo pottuja!" Voinhukkana ja
sianruokana monet pitivät koko mukulaa.

Mutta vähitellen levitti peruna alusmaatansa ja nousi yhä ylemmäksi
"sen mukaan kuin ihmiskarjakin hyötyi". Enontekiön takamaiden
peltovuonialainen saattaa jo kylvää neljin, viisin tynnyrein, jopa
joku porojen kanssa alituisesti erämaita kiertävä lappalainenkin on
kesäkenttäänsä Pöyrisjärvellä peittänyt muutaman pottukymmenisen ja
aidannut tämän ainoan pellonviljelystilkkunsa porokelkoilla.

Kapoin, kieloin ja puolikoin mittasi vanhakansa perunansa sekä jyvänsä,
suolansa ja kalansakin, ja mittaa monesti vieläkin entiseen tapaansa,
laskien lisäksi vielä nelikoita ja tynnyreitä. "Riihipuolikko" oli 15
kappaa, mutta suola- ja kalapuolikko vain 12; kieloon laskettiin neljä
kappaa ja nelikkoon puolikahdeksatta, mutta lestiin lyötiin 12
tynnyriä.

Vanhat pituusmitat olivat tavallisen kokoisella miehellä aina
matkassaan. Tuuman hän mittasi etusormensa "pyetten" välillä,
keskinivelellä, ja vaaksan vaaksoi peukalolla ja etusormella. Sylen
voi hän määrätä levittäen kätensä, jolloin sormien päiden väli,
"nenäsormisyltä", oli kolme kyynärää. Lyhyempiä olivat "peukalosyltä"
ja "nyrkkisyltä". "Kyynärpääsyllällä", joka oli levitettyjen
kyynäspäitten väli, määrättiin lehmänhinkalon tavallinen leveys.
"Syrjäkämmen" ja "pystykämmenkin" olivat tarpeellisia ja aina mukana
olevia mittoja. Edellinen oli kämmenen leveys, jälkimmäisessä lisäksi
kohotetun peukalon mitta. Naisillakin oli oma mittansa, etusormen
ensinivel, "tippi", jolla he mittailivat sukan- ja vanttuunkudelmansa
pituutta. Peltomaitaankin mittasivat vanhat isännät sylikepeillä. He
astella haarikoivat vain pitkin piennarta, saaden kahdella askeleella
aina "syllän". Viisisylistä peltosarkaa viisi syltä pitkälti oli
kapanmaa eli 25 "kanttisyltää", ja kielonmaa oli sata kanttisyltä,
ohratynnyrinala 800, ja ruistynnyrinala eli kuorman maa 40 syltä
"ristiinsä".

Niittyjä raivattaessa käytettiin mittana tavallisesti kielonmaata,
kuormanmaata sekä "yhen lehmän heiniä". Heinätöissä kesälaskuna
määriteltiin häkkiin eli kuormaan kuusi rukoa heiniä, ruko painaen
kuusi vanhaa leiviskää, ja lehmän talviheiniksi tarvittiin 30 rukoa.
Laskettiin häkki myöskin "olkalapoittain", joita heinämies niityllä
saattoi haravanlavan ja kättensä varassa kantaa olallaan. Kolmetoista
olkalavotta luettiin häkkiin. "Tuontihäkki", mikä talvella niityltä
ajettiin kotiin, oli kyllä pienempi kuin kesäinen "laskuhäkki."

Olkia mitattiin köydellä, jonka pituus solmusta solmuun oli kolme
syltä. Olkikupolatomuksen ympäritse tiukalle vedettynä piti solmujen
sattua vastakkain, ja siinä oli "mitta" olkia.

Matkan mittoja olivat "pelikuormat" ja neljännekset, joita oli sekä
"rapeoita" että "nättiä". Talvisella järvenselällä ja väylällä olivat
tien osoittajina ja mittoina tikat ja tikkavälit. Kahden puolen
tikoitettuna oli tikkavälin pituus 25 syltä, mutta jos vain toiselta
puolen, piti tikkain välin olla 12 1/2 syltä.

Viina oli jo savupirttien ajoilta periytynyttä vanhanväen juotavaa,
jota entisaikaan saatiin itse kotoisin keinoin keittää kuhisuttaa.
Vanhat äijät sitä enimmäkseen joivat ja matkoillaankin kuljettivat
mukanaan tinalaskussa. Viinaryyppy tarjottiin vieraallekin suun
avaukseksi ja puheenjuoksutteeksi. Viina, ruoka ja tupakka olivat
entisen talon vierastarjoilut.

Tuli sitten kahvi Tornioon, ja musta pannu lähti vaeltamaan kohti
Lapin erämaita, ei kyllä erikoisella kiireellä, mutta hitaasti vain ja
piileskellen matkamiesten eväsarkuissa ja raitoahkioissa.

Alatornion Vojakkalassa osui kahvipannu ensiksi Korven ja Peräntien
taloihin. Se tapahtui siihen aikaan kuin "sant-mikkeliläiset"
rakensivat Alkkulan maantietä. Korvella oli silloin kievarinpito, ja
"tientehettäjä" Malmi asustaessaan kievarissa perehdytti talonkin
uuteen juomaansa.

Karungin Kukkolassa Tuomaan talossa tapahtui ensimmäinen
kahvinkeitto-yritys noin 70 vuotta sitten. Tuli taloon römppäviikolla
vieraisiin kaupungissa palveleva sukulaistyttö tuoden kahvia ja sokeria
tuliaisiksi. Heti ruvettiin keittohommiin "herskapissa" palvelleen
tyttären toimiessa mestarina. Pienellä padalla paahdettiin pavut,
paperi levitettiin pöydälle ja siinä halstuopin pullolla rullattiin
ne jauhoiksi. Samalla pikku padalla keitettiin kahvikin, jota sitten
kaupungin opin käynyt tytär antoi jokaiselle tilkkasen sokerin
kanssa, kysellen: "Eikös olekkin hyvää?"

Samoihin aikoihin saatiin kahvi Kittilän Kaukoseenkin Kiviniemen
taloon, joka oli silloin kestikievarina. Sitten siirtyi majatalohoito
Hakalaan tuoden mukanaan kahvipannunkin.

Mutta Kolarin Sieppijärvelle Pääkön taloon ennätti kahvi jo 80 vuotta
takaperin. Pääkön Jussa, Ruijanrannat, Köngäsen markkinat ja kaikki
kulkenut kaupanmies, toi Torniosta vanhimman tyttärensä ristiäisiin
kahvipannun sekä kahvia ja sokeria. Kahvipannu oli kyllä vain kuin
miehennyrkki, ja kahvia oli ainoastaan naula, toinen sokeria, mutta
kahvia silti ristivieraille tarjottiin. Mutta ei maistunut uusi
musta juotava monellekaan, jopa jotkut sylkivät sen heti maahan
sanoen: "Kyllä viina on parempaa!" Eikä vieraille kahvia kovin paljoa
tyrkytettykään, naulasta riitti vielä jäämäänkin. Loput korjasi
Jussa aittaan ja kestitsi niillä taas vieraita, kun toinen lapsi oli
ristittävänä.

Turtolan Pelloon toi ensimmäiset kahvit kauppias Lindgren. Häneltä
Matinlompolon syrjäkylän Karhakka-Ollikin kerran hullaantui
ostamaan, kokeillakseen, miltä nuo maistuisivat. Kertoipa ukko sitten
naapureilleen:

-- Ostin miekin neljänneksen kumpaakin, kahvia ja sokkeria.

-- Kuinkas sie osasit ne käyttää, ku et sie ennen ole koskaan nähnyt?
toiset kysyivät.

-- Ka, miksen osannut? Mie poltin pöönät piipussa, ja akka söi
sokkerin.

Käsin, pivolla, vain entisaikaan toimitettiin jyvien puhdistaminen.
Viskaaja istui riiholäjän eli rusan vieressä kourallaan heitellen
kasasta, niin että raskaimmat "seinhäisjyvät" lensivät seinäinvieriin,
keveämmät "raihaiset" jäivät lähemmäksi, ja kepeät ruumenet putosivat
kaikkein lähimmäksi. Sitten vielä kaksikorvaisella käsipohtimella
pohdettiin jyvistä pöly pois. Ison rusan viskaamisessa vierähti kohta
päiväkausi.

Tuli sitten riihimiehen apulaiseksi viskuukone, "rusamasiini".
Sellainen hankittiin Tornion Vojakkalassa ensiksi Korven taloon 60-70
vuotta takaperin. Muuan puuseppä sen teki, ja konetta lainasivat
muutkin kyläläiset, vaikka arvelivatkin:

-- Kun tulee nöyrä vuosi, niin tuollaisella ei saa puhtaaksi, kun tulee
heikompi vilja.

Ylitornion Nuotiorannalle toi ensimmäisen viskuukoneen Ojan vaari
Hämeestä pellavaisten hakumatkaltaan. Mutta ukko pani uuden masiininsa
riiheen lukon taakse näytellen sitä kyläläisille vain "rahan eestä".
Isännät kävivät kummaa katsomassa ja saarnasivat siitä pyhäiltaisissa
istunnoissaan. Toiset sanoivat, etteivät mokomasta huoli, se kun
ryöpyttää kaikki jyvätkin ruumenten joukkoon, toiset taas väittivät,
että "hyvä se on selithän". Mutta Kulluvaaran Karisten Iisko ja
Masiini-Aapokin maksoivat rahat, katsoivat masiinia ja tekivät
itselleen samanlaiset, jopa rupesivat rakentelemaan niitä muillekin.

Kolarin ensimmäinen viskuukone saatiin Vaattojärven Alataloon n. 60
vuotta takaperin, ja koneen tekijä oli ylitorniolainen puuseppä Pekka
Karinen. Pari vuotta myöhemmin hankki Sieppijärven Hilppakin koneen,
ja kun toi emännän taloonsa, niin vei hänet ensiksi riiheen katsomaan
uutta masiiniansa, pöyryyttäen sillä paremman puutteessa ruumenia.

Kittilän Kaukosessa teki Mokon Matti ensimmäisen rusamasiinin noin
50 vuotta takaperin. Matti oli vain vaivainen kylän elatusukko,
joka kerran avojaloin asteli Ouluun valittamaan maaherralle huonoa
elatustaan, saaden maaherralta kuulla, että "pitää Matille antaa
enemmän elatusta". Pitkällä etelänmatkallaan sai Kaukosen mies muiden
kummien ohella -- Oulun kirkossa ukko kuuli uruilla soitettavan, ja
sitä sitten useasti matki möristen, piipittäen ja luiluttaen, että
semmoista jumalatointa jongaa Oulun kirkossa pidettiin, kun ihmiset
yrittivät veisata --- nähdä rusamasiininkin ja kotiin päästyään
teki samanmallisen kojeen. Puusta ukko vain nikarteli kaikki vehkeet,
veistellen koivusta rattaatkin, ja sitten masiinia selässään kantaen
kulki riihestä toiseen jyviä puhdistamassa, saaden maksua kapan
rusalta.

Kärrypelit kulkeutuivat ylimaihin vasta maantien matkassa. Tulipa
viimein polkupyöräkin, joka oli jo niin hirveä koje, että muuan
Kaukosen muori nähdessään ensi kerran sillä ajettavan kauhistuneena
kiljaisi: "Herra Jesus, piru viepi miestä!"

Mutta ennen maantietä sentään ruvettiin jo kotipihasilla ja pelloilla
ajelemaan puukärryillä. Kaukosen Kiviniemessä ja Hakalassa, jotka
varakkaimpina olivat aina kylänsä edelläkävijöinä -- m.m. ranka- ja
lankkusahojenkin omistajina -- nähtiin ensimmäiset lantakärrytkin jo
50-60 vuotta takaperin, puuakseliset, puupyöräiset lannanajovehkeet.
Mutta oikeat kärryt, Kittilän esikoiset, nähtiin pastori Nordbergilla,
joka oli tuonut ne etelästä. Kirkonkylillä ukko niillä vain saattoi
ajella, mutta ei etemmäksi, sillä ei ollut tietä etelään ei pohjoiseen.
Pastorin huutokaupassa 1870 joutuivat kärryt Vaatto-äijälle, Kolarin
Vaattojärvelle ja sieltä Könkääseen.

Ompelukonekin osui viimein Lapinkorpeen, vaikkei sellaisesta ihmeestä
vielä moni ollut kuullut puhuttavankaan. Kaukosen mieskin tuli kerran
etelästä koneella ommelluissa takeissa, ja sitä kaikki kummastelivat:

-- Siinäpä vasta mestari on ollut, kun näin hiinisti on ommellut.

-- Se onkin masiinilla ommeltu! selitti takinomistaja.

-- Masiinilla! Voiko rusamasiinilla ommellakin? kyläläiset taas
ihmettelivät.

-- On niitä parempiakin masiinia! ylpeili mies.

Sellaisen "paremman masiinin" hankki ensiksi, noin 40 vuotta takaperin,
Kittilän kirkonkylän kraatari Mikko Vettainen. Ja koko Kittilä kulki
kummastellen katsomassa, kun kraatari ei enää kyköttänytkään pöydällä
jalat ristissä kuin lappalainen, vaan istui jakkaralla masiininsa
ääressä polkea veivaten ja herrana käännellen ompelustaan, jota
masiini hyrräten hakata nokitti kuin tihulainen. Kraatarinkin arvo
nousi siitä, niin että hän alkoi taksoittaa työtänsä sen mukaan, minkä
tukkimies hevosineen ansaitsi päivässä, eli markka-kymmeneen, kun se
ennen oli ollut vain neljä, viisi markkaa.

Uudenaikaisia olivat jo ne vaatteet ja parseelit, joita masiinilla
ommeltiin. Entisen kansan käsin ommellut puvut olivat silloin jo
kadonneet, ja vain kaikkein vanhimmat muorit ja vaarit niitä enää
muistavat.

Pellavarohtimista nuoruaiseksi kudottu "prostinapaita" oli alimmaisena
arkipaitana sekä miehillä että naisilla, pyhänä taas hienompi
liinapaita. Pellavaloiminen, villakuteinen hame oli musta- taikka
tummanruskeapohjainen, punaisine, sinisine ja viheriäisine
pitkin-raitoineen. Röijy oli tummavärinen, usein raitainenkin, vyöllä
"hoikemuksesta" kohdasta kiinnitetty. Päässä oli varakkailla naisilla,
lukkarin muoreilla ja tyttärillä sekä muilla rikkailla sininen
tykkilakki "fluureineen" ja leveine silkkisolmuineen, jaloissa
raitaiset sukat sekä mustat ruojuskengät. Housuja eivät naiset
tarvinneet, "jopa olisivat nauranhet suunsa halki, jos joku olisi
housuja pitänyt. Sanottiin kyllä, että herrasfröökynöillä oli
housukki... Mutta mieki olin lopulla seittemääkymmentä kun ensimmäiset
housuni sain." Paksu "toppihame, joka oli tehty kuin täkki", oli
alushameena talvella. Vielä oli naisilla komea "silkkifluurinen"
punainen hartiohuivi, "lonksaali", jonka rikkaat kiinnittivät
kultasormuksella "lean alle", vieläpä muutamilla oli suolivyössä toinen
korea huivi. Emännän sormessa oli leveäkantainen "kraveerattu"
hopeasormus, ja kotoisissa oloissa riippui hänen vyössään komea
messinkinen vyölliskoukku monine avaimineen. Talvella käytettiin
päällä vielä "kohtua", turkkia, jonka päällinen isoisilla oli
"ruottinverkaa, hyvää jos hyvää", sisus oravannahkaa sekä kaulus
"hiiniä vesielävännahkaa tai siperinnahkaa... ja se vesielävännahka
olikin tyyristä". Krinuliinejäkin oli noin 60 vuotta takaperin
nähty kaupungin mamseleilla, olipa oltu näkemässä, kun kerran
"Toornion fröökynöitä" oli viety Haaparannalle "paaleihin":
heinähäkkiin oli täytynyt fröökynät sovittaa jaloilleen seisomaan,
kun eivät pystyneet istumaan ajurin rekeen. Jotkut ylpeimmät Tornion
laakson tyttäretkin, samoin kuin Kittilän ja Muonion parhaimmukset
panettivat krinuliinivanteita alushameeseensa. Niin oli Kittilässä
"Ranken frouvalla", Jussilan Maria-Johannalla ja Sirkankylän Kaijalla
sekä muilla semmoisilla "höökäreillä" komeat pönkkähameet. Vanha,
80-vuotias Palon Mari-mummukin Kukkolassa sanoi parissakymmenissä
ollessaan komeilleensa kolmen vanteen hameessa, mutta oli muutamilla
ollut kahdeksankin vannetta. Semmoinen hame oli kuin puupirri,
alimmainen pyörökin oli jo kuin pyykkisaavin vanne. Ovesta kun
sellaisissa hameissa yritti, niin "aina länkkyä jäi jälkhen". Mutta
surullisen lopun sai Kittilän krinuliinikoreilu. Muuanna talvi-iltana
punotti taivas ja lumi ja koko maailma aivan verisenä. Kittilä
kauhistui ja yhteistä loppua odotellen riisti pois ja repi synnilliset
koreutensa, Jussilan Maria-Johannakin poltti krinuliinivanteisen
hameensa.

Miehet häärivät kesällä hurstihousuissa ja röijyissä. Talvella taas
oli "kankhasta" housut, joiden etumuksessa oli pelti, mikä avattuna
"putosi polvhin asti, niin että koko hoito näkyi". Pystykauluksinen
röijy oli valkeaa villakangasta, ja sen rintaa koristi rivi kirkkaita
messinkinappeja. Ulkona liikuttaessa oli päällä miltei nilkkoihin
ulottuva, villavyöllä vyötetty vitivalkea sarkakauhtana, umpitakki,
"ja se merkithin, että oli vireä vaimo, kun miehellä oli kauhean valkea
takki". Takkinsa "poovessa" säilyttivät miehet lappalaisten tapaan
tuluksia sekä muitakin "kaluja". Metsämiehilläkin oli eräretkeltä
tullessaan povi lintuja täynnä. Pitkillä matkoilla pantiin umpitakin
päälle vielä turkit, ja sidottiin kaulan, rinnan ja vyötäisten
ympäritse 8-9 kyynärää pitkä leveä villavyö. Päässä pidettiin kesällä
omien räätälien tekemää "lippilakkia", talvella taas koiran- taikka
lampaannahkaista reuhkaa. Jaloissa oli karvaiset "nauvakkaat" taikka
poronnahkaiset kallokkaat, joissa lyhytvartisten sukkien, "kuopien",
lisäksi käytettiin täytteinä heiniä.

Mutta rikkailla isännillä ja valiomiehillä oli juhlatilaisuuksissa
päällään "rokki", joka oli sinisestä verasta tehty, puolimäärään
polvia ulottuva, leveäkauluksinen, messinkinappinen herrasparseeli.
Nivusten kautta se otti ihoon kiinni, mutta helmoista oli niin alava
ja leveäpoimuinen, että siitä saattoi hyvinkin sivaltaa pari
lakkivaatetta, "eikä tiennyt mithän, että oli otettu". Takahelmoissa
oli rokin "salaplakkari", josta tavallisesti "pikkuisen joku valkea
nuska näkyi", kun isäntä pyörähteli. Valiomiesten parseeleja olivat
myöskin korkeat "tröttöhatut" sekä samettiperäiset karvalakit, joissa
oli "niin hiini karva, että jos minnekäpäin pyyhkäsi, niin se jäi sinne
päin nojaillen".

Itse kehräsi ja kutoi naisväki kaikki vaatteensa ja kankaansa. Siinä
hommassa menivät talven pitkät päretulilla valaistut pimeät sekä
keväiset päivät, ja sai siinä hääriä

    "totinen Toimelan emäntä
    ja viisi vireää piikaa".

Talvella kehrättiin, keväällä maaliskuussa ruvettiin kutomaan, ja
sitten jo ennen kesätöitä piti joutua kaikki valmiiksi.

Kotona toimitettiin värjääminenkin, ja värjäysaineet olivat
miltei kaikki kotimetsistä kerättyjä. Mustaan käytettiin "mustien
kaltioitten" mutaa, "maamustaa", lepänparkkia ja pyörätahon ihviä,
harmajaa saatiin jauhopuolan eli hietapuolan varvuilla, punaista
värjättiin koivunkänsillä, "ja piti siihen olla vähän myrkkyäkin", ja
keltaiseksi painettiin koivun pihkalehdillä, lupoilla ja kelloilla sekä
viheriäiseksi koivun pihkalehdillä, sinikivellä ja "saltsyyrällä".
Sinistä värjättiin myöskin ikivanhaan kansan tapaan: hapatettiin
kiukaalla astiassa sinikiveä ja ihmisen "virstaa" ja siinä päiväkausin
liotettiin ja hämmennettiin värjättäviä lankoja taikka villoja, "ja
se haisi kuin väripytty". Kaikkia metsävärejä piti keittää vedessä ja
panna väripataan hiukan suolaakin ja sitten "kultioida", että väri
paremmin tarttui kiinni.

Sarat, "kankhat", vanutettiin kotona. Muutamissa taloissa oli
vartavastiset lovikylkiset vanutuspuut, mutta toiset toimittivat
vanuttamisen potkimalla. Pari päiväkautta saivat poikaset maata
selällään penkillä pöydän ja seinän välissä jalat vastakkain, potkien
sarkakääröä, toinen alta, toinen päältä, niin että se myötäänsä
pyöriä kihnutti tullen yhä tiuhemmaksi.

Ei osannut entisten pirttien kansa kirjoitustaitoa, hyvä kun sai
painetusta sanasta selvän siksi, että läpäisi rippikoulunsa ja
lukukinkereillä tuli toimeen pappinsa kanssa. Pienimmätkin paperit,
velkakirjat ja palvelijain "päästöseelit" piti kirjoituttaa papilla
taikka muulla pitäjän virkamiehellä ja ottaa ne vastaan useinkin
ruotsinkielisinä ymmärtämättä sisällöstä muuta kuin kömpelön
puumerkkinsä.

Oli siellä täällä sentään joku oppinut "kriivarikin", jonka luokse
ukot saattoivat astella asioineen, tarvitsematta aina mennä
virkaherroja häiritsemään. Sellainen oli Turtolan "Vestolan herra",
Nils Ekström, joka kyllä jo kuului virkaherroihin, sellainen myöskin
Pellon "Länkke", Suomen sodan aikainen, "Sant-Mikkelistä" lähtenyt
kersantti Herman Lemke, joka rauhan jälkeen oli jäänyt Ruotsin
puolelle ja sieltä kulkeutunut Pelloon. Vanha kersantti oli "hyvä
kriivari", osaten kirjoittaa "ruottinkielenkin", ja ruotsiksi hän
kaikki kirjoittikin, päästöseelitkin päästeli samalla kielellä.
Kolarilaisten kynämiehenä oli Pellikan Olli, joka saattoi toimittaa
"värteerinkejäkin", sekä Kristiina Ulriika Torneus, "Tupa-muori", joka
alhaalta Tornionjoelta oli joutunut Lanton Heikin emännäksi. Hänkin
osasi lukea ja kirjoittaa "ruottinkielen" ja kykeni suomentelemaan
ukkojen maakauppakirjoja sekä muita papereita, jopa niitä
kirjoittamaankin. Velkakirjan kyhäsi Tupa-muori esim. tällä tavalla:

    "Minä alle kirjoitettu olen Lainaxi ottanut Johan Matin Pojalta
    KihlanKin Koste Yden Summan suuren 60 Ricsiä Welka Rahasa ilman
    Räntyä Jaakon Päivän asti mutta jos Silloin ei maxo tapahtu niin
    Lankea sille Rahale Lailinen Ränty sexi kun se maxetan Kolarisa
    15 Päivä Joulu Kuusa 1845.

                                             Johan Joh:son Lanto

    Kirj. C. U. Lanto"

Mutta sitten nousi ukkojen omasta joukosta kirjoitusmiehiä. Pellosta
kävivät Jolman pojat, Antti ja Heikki, Torniossa Viipon mamsellin
koulussa vuoden oppien kirjoituskonstin sekä "neljä ensimmäistä
laskutapaa", jopa ruotsinkieltäkin. Antista tuli sitten Lemken jälkeen
Pellon kynämestari. Suomeksi hän kyllä kirjoitti, vaikka saikin "kaiken
valon ja kaavan Länkken papereista ja muista vanhoista kirjoista".

Turtolan kirkolla oli kirjoitusmiehenä Vestolan herran jälkeen pari,
kolme vuotta takaperin 90:n ikäisenä kuollut Heikki Lauri, joka
hoiteli kaikki kunnan asiat. Kolarin ensimmäiset kirjoitusmiehet
oppivat taitonsa pastori Bäckmanilta, joka oli Kolarissa 1858-1862.
Pastori piti pyhäiltoina kylän nuorille koulua kotonaan, luettaen
biblianhistoriaa, katkismusta ja virsikirjaa sekä sisähuoneessa
opettaen muutamille pojille kirjoitus- ja laskutaitoa. Siinä koulussa
Heikkilän Niilokin ja Pellikan Heikki oppivat kynämiehiksi, Heikkilän
Niilosta, "Houvin Nikusta", tulikin sitten koko kunnan kuulu toimimies,
"kirjailija" ja asianajaja, joka saattoi miltei kaikki juttunsa ajaa
aina "sinaattiin" asti, ja "sen miehet sinaatissa korjasivat, vaikka
Nikulla oli toinen käsi housunliitingissä kun kirjoitti". Ukolla
olikin niin paljon kirjoittamista, ettei joutanut juuri koskaan talon
töihin. Myötäänsä vain piti kynä kädessä istua pöydän ääressä, ja
silloin "kun ukko kirjoitti ulos, ei saanut paljo partten päällä
kävellä". Lattiaparret kun liikkuivat ja natisivat, niin kynämies "ei
saanut verta niin seisomhan että olisi tullut selvää". Ukko, jolla oli
"lutheerilainen usko joka kokassa", kuoli 57-vuotisena 1898.

Kittilän parhaita kynämiehiä oli Alakylässä asuva Vene-Aapo, taitava
kenkäseppä ja venemestari, joka kirjoitteli kuulumisia sanomalehtiinkin
sekä omiksi huveikseen pisteli kaikenlaisia asioita muistiin, saaden
aikaan paksun päiväkirjan. Pitäjän ylipään kirjamiehenä oli Köngäsessä
asuva Jokelan Mikko.

Kynämiesten eturivissä puuhatessa saatiin kuntiin sitten kaikenlaisia
uusia laitoksia, lainamakasiineja, teitä ja muita hyviä asioita.
Saatiin yhteinen paloapuhoitokin. Jopa Kittilässä pari metsiä
kiertelevää lapinäijääkin hyvästyi palovakuutukseen, niin että he
menivät ja pyysivät vakuuttaa pirrikotansa kaikkine hoitoineen. Sitten
toinen otti ja poltti vanhan tuohiröttelönsä ja meni vaatimaan rahoja.

-- Mitäs suita sitten on palanut? kysyttiin.

-- Na, kota paloi ja aikainen hyvä uihkuralyly ja kotkansulkaviuhka,
jolla tulta viihothan palamhan.

Pilanpäiten annettiin ukolle markka-pari.

Mutta pian tuli toinenkin metsien mies vaatimaan palorahoja.

-- Mitäs sulta on palanut ja milloin? tiedusteltiin.

-- Na, ei mithän vielä, äijä selitti. Mutta huomenna mie poltan!

Kirjoitustaitoiset miehet, Laurit, Jolmat, Houvin Nikut, Vene-Aapot,
Jokelan Mikot, olivat Lapinkorpensa uuden ajan ensimmäisiä miehiä.
Heidän kirjahyllystään saattoi löytää muitakin kirjoja kuin
katkismuksen, virsikirjan ja jonkun vanhan postillan. Houvin
Nikullakin oli "iso kirjasto", mutta ukon kuoleman jälkeen vietiin se
aitan yliparsille, ja sitten kun aitta purettiin, joutuivat kirjat
ajelehtimaan lumihankeen, sinne häviten. Kirjamiehet olivat myöskin
ensimmäisiä "aviisujen viljojia" paikkakuntansa pirteissä. Niinpä luki
Heikkilän Niku "Virallista lehteä" ja "Kaikua", Heikki Lauri ja Jolmat
"Oulun Viikkosanomia", sitten "Suometarta" ja "Kaikua", samoin
Kittilän Vene-Aapokin. Heidän kauttaan levisivät maailman tiedot ja
viisaudet Lapin erämaihinkin, ja monet kirjoittelivat kotiseutunsa
kuulumisia sanomalehtiin; siten puolestaan sai muukin maailma kuulla
Lapinkorven elämästä.



Vene-Aapon "Aikain Muistoja."


"Mie olen Syntyny Sinä 11. päivä heinä Kuuta 1819. Kuoli minulta Isä 4
bänä helmi Kuusa 1841. Maalis Kuun 21 päivä 1844 Kuoli minulta äiti.
1848 olen mie nainu. 20 huhti Kuuta 1851 Anna Kaisa syntyny = pääsin
asumaan omaan huoneesenin syksyllä samana vuonna nivanniemele. Nämä
Eteliset vuodet ovat nöyriä. 1859 mitattijn minule Nybyki: Suutari
nimeltä. Minun vanhimmillani oli huonet ylitalon ylempänä josa asut.
Isänin oli Rovaniemesta, ala Jääsköstä Kotosin mainio Vene Seppä. Josta
sai nimengi = Vene Jussi: tavallisesa puhesa."

Näin aloittaa Kittilän Alakylän merkkimies, viime vuosisadalla elänyt
"Vene-Aapo", päiväkirjansa, jota 1850-luvun alusta lähtien viiden
vuosikymmenen ajan uskollisesti kirjoitteli, täyttäen vuosi vuodelta
sivun toisensa jälkeen, niin että siitä ukon kuollessa 1900 oli
paisunut paksu, viidettäsataa tiheää vihonsivua täyttävä teos. Sen
nimeksi kelpaavat ensi sanat kuuluvat:

-- Kiriotan Aikain Muistoia J.A. Jääskö.

Johan Abrain Jääskö eli Suutari, jota myöskin "tavallisesa puhesa"
sanottiin "Vene-Aapoksi", ei ollut aivan jokapäiväisiä lapinmiehiä. Hän
oli niinkuin isänsäkin koko seudun kuuluisimpia veneseppiä, satojen
kaksi- ja kolmilaitojen rakentaja, vielä mainio "pitäjän suutari",
pieksujen, lapin nutukkaiden ja koipisaappaiden sekä anturakenkien
ompelija, jopa taitava länkimestarikin, lisäksi "nybykin" viljelijä,
joka joutessaan kävi kalalla, kulki oravametsässä, joskus "pruukasi"
tervaakin. Näistä toimistaan Aapo kertoo päiväkirjassaan:

"Kymmen uotisesta alkaen Rupesin kulkemaan Isä vainan kansa veneen
tevoisa -- 17 uodellanin aloin tehä veneitä itte Päinin Rovaniemesä
ensin Siitä aioin yhä: Niitä veneitä olis satamäärin joisa olen oilu
teosa. Vasta Laitoin Vene huoneen 1856 ia tehin siinä, mie olen tehny
enimästään aivan yksin veneitä. Suutarin työ on minulta vieny Palion
aikaa. Sitä työtä olen tehny Palion Erittäin Pieksokengiä aina Ouluun
asti ia etemä ahvenan maale ia helsinkiin asti -- nyt 1862 luovuin Pois
Pitäiän Suutarin virasta muta ei siitä työstä päse erileen -- ia Palio
muuta työtä yhtä ia toista huoneita tehny -- Ja tervaa Pruukanu kansa
-- Se on veneen teko useingi Syriä Työnä ia kaikki kotinen työ yhen
miehen päälä, niin siinä on palion aian kulua ainuale miehele."

Mutta vaikka nämä leipätyöt tuottivatkin paljon "aian kulua ainuale
miehele", riitti ahkeralta raatajalta silti aikaa muuhunkin.
Vene-Aapo oli koko paikkakunnallaan ainoa mies, joka osasi lukea
muutakin kuin almanakkaa, katkismusta ja virsikirjaa. Hänelle tuli
jo aikoinaan "Suometar" ja "Oulun Viikkosanomat", sitten Kivekkään
"Kaiku" sekä Gummeruksen "Kyläkirjasto" kuvalehtineen, ja hänen
kirjahyllyssään nähtiin koko joukko aikansa tietokirjallisuutta.
Merkillisen kirjoitustaidonkin Aapo sai oppia -- pappi piirsi hänelle
kirjoituskirjaimet malliksi -- ja pian tuli venemestarista semmoinen
kynämestari, että pystyi kirjoittamaan kaikki paikkakuntalaisten
asiakirjat, jopa kyhäämään lapinuutisia Kaikuunkin, vieläpä
joutoaikuinaan huvikseen pistelemään asioita "Aikain Muistoihinsakin".

Nämä "Aikain Muistot" ovatkin Vene-Aapon merkillisimpiä
aikaansaannoksia. Jo kirjallisena miehenä ja kynämestarina oli Aapo
kotiseudullaan jalossa maineessa, mutta hänen paksu päiväkirjansa,
jota ukon tiedettiin ahkerasti kirjoittelevan, herätti kylän miehissä
kummastelua. "Vene-Aapon Aikakirjasta" tiesi mainita ei vain kotikylä,
vaan koko seurakunta, jopa naapuripitäjäkin.

Eikä suotta. Olihan jo outoa lapinkorven yksinäisen miehen
kirjanviljelys ja vielä oudompaa, kun tämä uudismaan raataja, veneiden
veistäjä, pikilangan pistäjä rupesi pistelemään paperille muitakin
asioita kuin velkasitoumuksia, renkien ja piikojen "päästöseelejä"
sekä perinnönjakoja, saamatta siitä palkakseen edes tolppaakaan
niinkuin velkakirjoista ja muista pikku papereista.

Syrjäisen erämaankylän miehellä ei ollut suinkaan suuria ihmeitä
annettavana "Aikain Muistoillensa". Tiettömien taipaleiden takainen
kylä eli jokivarrellaan vain hiljaista arkea, jossa ei tapahtunut
juuri sen kummempia, maailmaa järkyttäviä asioita kuin että talvi
meni ja kesä tuli, joki purki jäänsä ja taas vuoroonsa jäätyi.
Kesällä kiusasi räkkä ja talvella paukutti pakkanen. Mutta näistä
seikoista riippui erämaan hyvinvointi, näitä tarkkasi korpikylän
pienien peltojen raataja sekä metsiä kiertelevä poromies, näitä
seurasi kylän kirjamieskin pistellen niitä ahkerasti paperiinsa.
Vuodenaikain vaiheet ilmanlaatuineen, lehden, ruohon ja viljan
kasvoineen ja vuodentuloineen täyttävätkin suurimman osan Vene-Aapon
päiväkirjaa. Päiväpaisteet ja pilvisäät, sateet ja ukoniilet, tuulet,
myrskyt ja nöyrät säät, hallat ja pakkaset, tulvat ja lumikinokset
on hän vuosi vuodelta, jopa usein päivä päivältä tarkoin merkinnyt
kirjaansa. Varsinkin vanhankansan merkkipäivät on ukko joka vuosi
muistanut. Joulun edelliset pesäpäivät, jolloin talven yö oli
kaikkein armottomimpana, hän aina merkitsi muistiin sekä sitten
"merkkipäivät Joulusta loppiaiseen", jotka hän järjesti vastaamaan
vuoden kuukausia, sillä ne "merkittevät Kuu Kausia uoden ympäri".
Sitten pitkin vuotta piti merkkipäivinä istahtaa kirjan ääreen ja
piirrältää päivän laatu. Paljon niitä Aapolla olikin: Paavali, Heikki,
Kynttilä, Matti, laskiainen, pääsiäinen, Tipurtti, suviyöt, Kleetus,
Monikka, Rosa, Kothart, Sikismunt, Mamertus, Valpuri, Erkki, Urpanus.
Petronella, Helluntai, Eskeli, Juhannus, Jaakko, 7 unikekoa, Lauri,
Perttuli, Ristinpäivä, Mikkeli, Simu ja Kekri. Onpa hänellä vielä
muistissa "Jupelin juhla" 18. kesäk. 1851 sekä vanhat "Kanttauspäivät."
Toukokuun 5-6 p:nä 1860 on Aapolla "Vijmeiset Kanttaiat" sekä 6.
toukok. 1892: "Kylmä mahoton itäpohjanen Karjuu. Jo Kanttajat Kapisti
saa nähdä mitä seuraa."

Pakkanen on lapintalven tavallinen isäntä. Sitä saa Vene-Aapokin
päivä päivältä joskus viikoittain merkitä muistoihinsa. Väliin on
pakkasenlainen, kuurotuspakkanen ja vitipakkanen, väliin rautaisen
kylmä tai kipsa pakkanen taikka pakkasen vingerä ja "pakkas häkärä
niin Ettei Kylä nävy", sitten taas kurikkapakkanen, tulipalo-pakkanen
ja "Pakkanen parasta laija", jopa "Kauheia Pakkanen" ja "Siperjalainen
Kylmyys" sekä joskus "Isä Pakkanen se nyt on pikku poikia net ennen
on olleet vielä tämän Rinnala". Silloin saattaa hyvinkin sanoa: "Sen
lainen se Isätalvi on", kun vielä "Väki viina pruvarikin" näyttää 60
astetta ja "Elävä Hopeja on peräti Kyhnettyny." Tyvenillä pakkassäillä
"huve seisoo mettisä aivan liikkumatta ja niin kovasti suiuttaa koivut
veinpeliksi Että tien Reijät umpeen koiukoisa ja mettä on kun Seinä
huvetönkkyrisä."

Mutta sitten saattoi ilma lauhtua, sekä tulla "suvi ia kova", niin
että "Iso huve kyllä lähti ia Rästäät holuaa ia vesi lammit nurkisa."
Taikka voi tulla vitikönttyrää, alkaa lunta kilmoa ja karvoa, jopa
kerrassaan ajaa "hirmuisen lumen annon ia kauheian tuiskun" taikka
käydä vain "kova uho kaakosta" tai "luoti Pohianen kariua Kauhiasti"
taikka pitää "kylmän vinkejää ja yhenlaista nöyrän sään tuheroa
ia kihnutusta". Voi talven pakkaskiherillä myös lykätä umusään ja
höyryn häkärän, niin että puut riimottuivat, jopa työntää pakkashöyryn
juotkuja vaaroihin ja vielä olla "höyry alta auki pahinta laatua",
ennustaen kesäisiä hallaöitä. Voi talvella pitää myöskin kaunista
pilvisäätä, seesilmaa, lauhaa takkalaa taikka kuivaa takkalaa,
voi joskus taivas punaisena pohottaa, ennustaen huonoja ilmoja ja
ryöppysäitä, jolloin talven lumikinokset yhä kasvoivat. Tavattomasti
toisina talvina lunta tulikin. "Oho hirmunen lumen paljous ia kinokset
Että kauhistaa", sai Aapo väliin huudahtaa, sekä: "Oho hirmunen sitä
Lumen tuloa Ku sataa mitä ales mahtuu." Niinpä saikin kirjamies
toisinaan mitata kuuden, seitsemän korttelin lumen tasamailla, jopa voi
toukokuussa 1859 merkitä: "Tämän Talven mainio 9 Korttelin Lumi on
aivan Liikkumatta tähän asti."

Kevätpuoleen sitten huhti- ja toukokuussa alkoi "etelä sosehtia ja
pitää suven kihnutusta". Silloin "lämmin seisoi pääle yhä", toisinaan
lykäten auterenkin, toisinaan taas lunta mäskäten ja toljaten.
Mutta lämpöisen lisääntyessä tapahtui niin että "io se Lumi Riepu
Kävi penikan Saunala -- ku mennä Keskiviikkona oli aivan talvi -- ia
nyt ei näy lumipilkkaa palioksi misään, ia on lämmin ia sataa." Ei
kyllä aina lumiriepu näin äkkinäistä penikansaunaa saanut, monesti
liehtoi pitkällinen kevätpohjoinen, jolloin talven hanget makasivat
joko "koiran kantavina" taikka porohankina ja ihmishankina, jopa
hevoshankinakin.

Kevään kulusta on kirjanpitäjällä useinkin miltei jokapäiväiset
merkinnät. "Vesi tulee... sulia on virroisa palion... Lumi näkee
semmoista löylyä... Vettä sataa... Kesämaa alkaa näkyä.... Jäät
liikkuvat... suantojäät huilaavat... Jäitä purkaa joen täyveltä...
Jään sohruia kulkee... äpöistä lunta sataa... Jää tekee patoa...
Vesi tuleskelee... vesi nousee... kärkkyy rantatörmän pääle...
Lauttavesi seisoo törmälä." Ja vihdoin sitten: "Kyllä nyt vesi menee...
kulkuu... meneskellee..." Tulvan mittareina on ukolla Keilakivi,
Nivansaari sekä sittemmin Sarasaari joskus "kuukuman kirjanen kivi"
Suutarin rannassa. Suurella tulvalla on Keilakivi hupussa, Sarasaari
"upesa" ja vain varvut näkyvät Nivansaaresta sekä "kuukuman kirjasessa
kivesä jäi nennää 1 tuuma ylös." Mutta kun tulva rupeaa laskemaan,
niin "Keilakiven nenä on vähän ylhälä", Nivan saari nousee ja
"Sarasaaren laki alkaa näkyä". Mielihyvin Aapo joka kevät oikein
alleviivaten merkitsee: "Lehti hiiren korvala... Lehti Häpäsee
Havon." Muuttolinnuista on käki miltei aina muistettu. "_Käki kukku_"
on toisinaan pistetty "latinalla" ja vielä viivattu alle. Toukok.
11 p:nä 1882 on ukko saanut merkitä: "_Käki_, tuo vanha tuttu lentää
Liuvotteli maata myön tästä ylös päin meni. Saa nähdä että malttaako
tuo Pohiolan Kevä Kökkönen olla Kukkumatta vanhan Erkin viikkoon asti
kuin näin aikuisin io tänne tuli."

Varsin tarkoin on Aapo joka kesä merkinnyt pellonteot sekä viljan
kasvun. Niinpä varhaisena kesäntulona 1889 näemme jo 16. p:nä toukok.:
"Pellot tehty melkein kaikki", ja kuun lopulla: "Oraat maan päällä
piippaavat." Kesäkuulla sitten "Pellot viitottavat haara oraala...
Pellot alkavat tuppeja Kääriä... Pelto alkaa hiusta näyttää... Pellot
alkavat Päitä tehä." Heinäkuulla: "Pellot alkavat Käydä tasa terälle...
Pelto on Ruan alulla... Pelto vanhin pää Maito jyvälä... Pellot
alkavat veriä näyttää." Ja elok. 2.p:nä: "Peltoja on jo leikattu", sekä
taas: "Pellot on leikattu pian kaikki."

Tämän aikaisen kesän alkupäivinä Aapo toiveikkain mielin kirjoittaa:
"Jo Tämä on Erin omasen lämmin ja varhainen kevä ei sitä ole mies
muistiin monta sen laista Kevättä... nyt on toive kaikesta laista jos
Jumala sois hyviä ilmoja marioja Joka laija ja muuta Kaikkia Jo
palkittis menneen vuoden Kurijuutta hyvästi."

Kesän aikana on Aapolla "Pouta ja lämmin kovasti", väliin "virheetön
pouta" ja "Pouta Ponneton Pohiasesta", väliin oikein "mettä
Sian Poutakin" sekä "sees niinku Kupari", joskus taas "Pouta viikko
kelvollinen", vaikka se toisinaan "peltoia liinahuttaa". Mutta on
vuorostaan taas "Kaunis Puoliselvä ilma" ja taivaalla hajapilviä
taikka liennepilviä taikka "ohutta pilven resua". Väliin myös sataa
pirskoo, pitää sateen tuheraa, sataa aika tavalla, lujasti, jopa
"Kauhian Kovasti". Sataa joskus miltei koko kesänkin, niin että
kirjanpitäjä saa merkitä: "Se on mainio mätö kesä 3 päivää on ollu
poutaa heinän aiala" (1871). Joskus taas puhaltaa kuostepohjanen, jopa
äityy lietsomaan kuukausimäärin, ja silloin täytyy tulla kirjaan
(25.8.1878): "Tämä on Se mainio pohias kesä ku Juhanekselta on kääntyny
pohiaseen niin ei ole liikkunu sieltä, imeeksi on juuri ympäri
pyörähtäny. Se oli io keväilä pohias kavon, pohiainen kariuu kauhiasti
koko päivän."

Ukonilmat on myöskin tarkoin merkitty kirjaan. Joskus sattuu oikein
"Kovasti Muistettava Ukkosen Ilma". Toisina kesinä ukkonen liikkuu
harvoin, mutta toisina se taas myötäänsä kulkee, niin että Aapo saa
tuon tuostakin kirjata: "Ukko Kulki ia paniki vielä... Ukko pani
aamula ia päivälä... Ukko Pani kovasti mennä yönä puolen yön aikana ja
salamat Läikyit yön pimeytessä ihanan kirkasti ia sato... Ukon iiliä
pyöryiä ia kuohuia on kulkenu mutta ei ole täsä satanu". Hallat on
niinikään aina muistettu. Miltei joka kesä halla "rippo ia räpistelee
potonkaalia" taikka "syö" ja "panee", monesti se on "melkein
kova", joskus "hirmusen kova ia se mokkaa peltoja oikein." Väliin
kesäkuivana liikkuu "tuppihallakin", ja joskus pakkasien pelosta
tehdään "sirppihallaakin". Elokuun 20-22 p:nä 1857 "näytti halla
hirmusta haamuan Sangen peliättävälä muodola Ja uhkas Ihmis Raukkoia
näliälä Jotka Jo Entistään olit hyvin hätäntynet mutta sen varieli
Kuitengi Jumala Imheliselä tavala vaikka luode tuuli ankarasti Ja sato
äppöiä Ja oli Kylmä niin Joka yö nousi nuori pilvi luoteelta Kuitengi
Rikko vähän pottomaita Ja arinta lakua."

Kesänaikainen Lapin räkkäkin saa usein merkintänsä. Sattuu joskus,
kuten 1862, sääsketön kesä, ja siitä piirtää Aapo kirjaansa: "Se on Se
Sääsketön kesä Eipä niitä ole huoneesa palion yhtäkään niin ku kevä
parhaten. Siitä laista huono tuli uosi, sen pääle ei loppunu hyvään
sääsketön kesä."

Riihen puinnit ja vuodentulo on aina syksyisin pantu kirjaan. Saamme
siitä lukea hyvät ja huonot vuodet, kamalan katovuodenkin 1867:n
kulun ja tulokset: "nälkää kuuluu Joka Suunalta... hätä Leipää
laitetaan nyt io iostaki... luppoia täälä nyt syötään palion...
iauho leiviskä maksaa täälä 5 markkaa... Suomestaki kuuluu näliän
kuoloa -- koko mailmasta kuuluu Surkiaa hädän huutoa... Ei nyt naura
Rovaniemiläisekkään Lapin olien Syöntiä ku Parhaita höökäreiläki on
olki huhmari pirtin loukosa ia vanteen sisään lyötään leipää -- ia
Rahaa ei ole ollengaan... nyt on kova aika, Jumala itte tietää miten
viimen käynee." Hyvinä vuosina taas Aapo voi merkitä: "io Se Kerta tuli
pelto täysilleen, kuivanu vähin on, io se anto Jumala Leipää, hyvä
vuosi, verraton Kaikesta, hyvä heinän teko moni pässy io heinästä, ia
kaikkia maan kasuia yltäkyllin, marioiaki Joka Laija" (20.8.1878).

Joka syksy on merkitty kirjaan lehden lähtö sekä "maan ja puun
ruska", ruohojen ja lehtien syksyinen väri. Väliin on "Ruska hirviä
sekä puusa että maasa", väliin taas "Ruska puusa Joksiki kaunis eikä
maa Ruskakaa paha", taikka "Ruska on hyvin helevä". Sitten seuraa
syksyn sateet toljauksineen, tulee ensin "lunta livuksi" ja viimein
paukahtaa täysi talvi, joskus jo Ristinpäivältäkin -- 14 p. syysk.
-- eikä "enämpi löysää", niin että "Kyllä tämä on aika Kiriaan pantava
asia". Vuoden loppuessa voi Aapo toisinaan antaa todistuksen: "Vuosi
on taas Loppunu talvi on tähän asti olki mainion kaunis ilmoile että
sitä ei vielä talveksi tiijäkään." Ja talvipäivän seisahtuessa hän
huoahtaa: "Talvi Päivä Seiso eelä puolen päivän Kiitos Jumalalle
päästiin myötäselle." Ihastuksella merkitsee kirjoitusmies auringon
ensimmäisen näyttäytymisen uudelle vuodelle: "Kaunis Seesilma Aurinko
armasti paisto jo vähän aikaa taas meile" (3.1.1885).

Alituiselta luonnontarkkaajalta eivät suinkaan jääneet erikoiset
luonnonilmiöt huomaamatta. Milloin on "eriskummilinen" kesä tai talvi
taikka syksy, milloin taas "aurinko kummittelee", taikka revontulet
ilmestyvät kaakosta, taikka "tulee suvi kuin pyssystä" keskelle
tammikuun pakkasta; ja sekin on ennen näkemätön kumma, kun syksyllä
"maakivet ovat puhtaat lumesta vaikka satelee lunta ja kartuttaa
maan ja puun pääle mutta ei kiven pääle, vaikka ovat kuopala, niin
ovat lumesta puhtaat niin ku olisit lämpimät." Kaikkein suurimpia
kummia on, kun syksyllä 1858 "näkyy suuri Pyrstö tähti aurinkon ja
otavan välilä". Siitä merkkiää Aapo lokak. 20 p:nä "Tällä vijkola Katos
pyrstötähti (Tonatin nimi) Sen Kijre Juoksu näytti olevan Itä pohiasta
Länsi Etelään alta otavan Sen Kumma pyrstö näytti olevan arviolta 5
syltä pitkä Ja näkyään kuin auringon Sääri Laivalta Leviä Ja umia Ja
auringosta ulos niin Kuin auringon Sääri tavallisesti pruukaa mutta
Laiva suiu Itä pohiasta Kohti näytti Kuin olis hänen Kijre kulkunsa
sujuttanu pyrstön Laivaa Jälkijnpäin -- Tämän Juoksu on vastaan muita
Kierto tähtiä Se on nähty melkein koko mailmasa." Kuvauksensa on saanut
myöskin "ihmeellisen merkilinen Tähti suihtu", joka tapahtui marrask.
27 p:n iltana 1885: "Mutta se oli mahoton jonka laista mie en ole nähny
Ku niitä sinkoili juuri aivan yhä satoja yhtä aikaa niin että koko
taivas pani yhtenä Suittuna isompia ja pienempiä net menit aivan länsi
etelään niin isot muutamat että iuova näky ku sammuit." Aikakirjaan
merkittävä asia oli myöskin vuoden 1866 lokak. 7 p:n hirmumyrsky,
joka oli niin "hirmusen kova Erittäin puihin mettisä että ios maailmaa
Seiso niin sen iäliet tuntuat varmaan Satoia uosia eikä ole ollu
useihin satoihin uosiin sen laista Puun kaatua kun nyt oli Se kaato
kaickiin vahvimatki puut ia taitteli niin ku luokua niin ettei pääse
kulkemaan mettisä, ia väänsi mullan ia kiviin kansa kumoon kotivaaran
aihkitki ei auttanu." Paperille pantava kumma on sekin, kun "Pari käkeä
lentelee täsä vainioita ia istuat pielisä ia seipäisä ia ovat kesuia
kummallisesti ia mokon Ranta aitan takana oli vene oikiasa iohon teki
yhen munan ia mokon kalle ampu Sen naaraan." Seuraavana vuonna on Aapo
tähän lisännyt: "eibä siitä ole ollu mitään taikaa Uosi on io kulunu
ei muuta ku kalle on nainu tänä kevänä".

Kesäiset lohenpyynnit ja saaliit on Aapo tavallisesti vienyt kirjaansa.
Elokuussa 1856 on merkitty: "lohia on saatu heitola mie sain
Ala Karisa 18 parassa yönä", ja taas: "Ala Karista lohia 33: yhteen",
sekä 1869 heinäkuussa: "Lohia saahan vähän. Pavot alhala ei saa olla
kiini Se on väylä viimenki päätetty auki ia kemiläisten väki valta
on nyt toki viimen lopula... Se on nyt väylä auki ei saa panna
kiinni." Väylän avattua ruvetaankin saamaan lohia, mutta otetaan
niitä säälimättä: "Kutu Lohia on taas pyytäneet kovasti ei kuunela
lakia... Kutu lohet on täälä perin hävitetty... Lohia on tähän asti
saatu tääläki hyvin ia Kaukosesa viisi kuusi sataa" (29.6.1873).
Mutta sitten jo esim. 1884 näemme: "Lohia saaskennellaan" sekä 1886:
"Lohia ei nyt taija olla ollenkaan", ja 1893: "Lohia vähin saahan."
Metsälinnuistakin ja oravista Aapo nuorempina vuosinaan pitää kirjaa.
Marraskuussa 1859 näemme: "Oravatki vaikene, on vielä aivan tulikko
oravia joku... Mie tulin oravista Ja sain päivän pääle 10 vaikka on
lunta Kortteli toista Oravila on hyvä hinta, mennä uona oli Korkein
hinta 3 Ruplaa 50 Kop. Rihma: nyt toivotaan Samaa ja vielä Enämpääkin
Kolarin markkinoila on Saatu 4 Ruplaa." Ja 1861: "Oravia Saatiin hyvin:
mutta myytiin halvata 2 Ruplaa Rihma; markkinoisa saatiin 2 Kup. 25
kop." Syksyllä 1868 on merkitty: "Lintua on peräti vähä... oravia ei
ole ollenkaan nyt."

Leipää täytyy karussa Lapissa useimpien eläjien joka vuosi ostaa,
vaikka Herra hyvällä vuodella siunaisikin. Siksi leivänhinnat ovatkin
aina päivän tärkeimpiä asioita, ja Aapokin ahkerasti muistaa niitä
merkitä kirjaansa. Niinpä syksyllä 1852 "Jyvät maksavat 5 Rup. tynnyri
ohria", ja 1857: "Tänä uona on maksettu siemen tynnyristä 12 Rup. Ja
hätä olis tullut Ilman Kruunun Siementä", sekä 1861. "Jyvät maksaa
7 ja 8 Rup. ohrat eikä saa sittenkään." Nälkävuonna 1867 "jauho
matto maksaa Kittilän markkinoila 70 markkaa -- Torniosa 56 mark."
Huhtikuussa 1870 luemme: "Elo on täälä kallista matto 50 markkaa,
iauho £ 3 mark. 20 penniä; ohra tynnyri 30 mark; Ruvis tynnyri 40 mark:
Oulusa ohrat 14 mark. Rukiit 16 mark. Torniosa ohrat 20 mark. Ruk 22 m.
Kyyti sen tekee ku ei saaha prahin vetäiä vähälä eikä paliola." Sitten
1893: "Elo on kyllä halpaa ku olis Rahaa -- 20 markkaa 100 kilon S.
Rovaniemesä. ei se ole tyyristä".

Tervaa poltettiin Vene-Aapon aikoina Kittilässä vielä parhaasta
päästä, ja joka kevät joen auettua lähdettiin laskemaan tervalauttoja
alas. "Tervalautat huilaavat", on Aapolla miltei joka keväisenä
kirjaanpanona. Aapo itsekin joskus poltti tervaa. Niinpä "Uona 1863
on minula taas tervan Pruukia vähän vanhaan hautaanin Porovaarassa
-- 60 poron kuormaa -- Ulos iuoksi 25 tynnyriä, net Jäit tulevaan
uoteen eli syksylä Jos sopis alasvienti." -- "Ei sopinu hinta on
syksylä ylön halpa 3 Rup. 75 kop. -- keväilä saatiin 4 Rup. 75 kop.
-- niitä langes sanomaton palious tervoia." Mutta syksyllä 1862 oli
terva hyvässä hinnassa: "Tervoista saatu Torniosa 8 Rup. 5 kop.
tynnyristä", Kymmenin tynnyrein Kittilän miehet tervojaan juonsivat
alas, 1863:kin helluntaimaantaina "Erkkilän laurin terva lautta menee
alas 70 tynnyriä kuinga käynee".

Tervalauttojen jäljessä rupesivat sitten tukkilautat laskemaan, kun
tukkimiehet nousivat Peräpohjan suuria metsiä kaatamaan. Talvella 1870
on Aapo merkinnyt paksusti ja alleviivaten: "Tukin hakko on alkanut
Kinis Selisä Sinetän Sahalle" ja myöhemmin jo "Tornion iätkiä on täälä,
Simula on palion, Lindrutile tukin laskuun Kerpuale, olleet 3 viikua
muutamat hakaneet kehää Simulasa Aution Riihesä on kansa miehiä."
Sitten seuraa keväisin merkintöjä tukinlaskusta ja tukkilauttojen
menosta. Kevättulvan loputtua "tukkilauttoja on huilannu koko päivän
illala oikein", taikka "Lautta Miehet ovat pantisa oottavat
tyvenemistä."

Yksinäisen takamaan kylän erikoiset, puheenaihetta antaneet
tapaukset saavat myös Aapon aikakirjassa paikkansa. Monet kylässä
tapahtuneet "romiaiset", häät ja vihkimiset, kuolemat, hautajaiset
ja perunkirjoitukset saamme siitä nähdä, samoin hukkumiset ja muut
tapaturmaiset kuolemat, Niemen pikkupojan, Matin, kiveliöön
katoamisen, kuuromykkätytön harhailun metsissä, Seppälän Iisakin
kartanon palot, Sammun Hannun valkian vahingot ja Uopion riihen
palot, vielä talon kaupat, ensimmäiset pärekatot ja ensimmäisen
ratasmyllyn teon 1871, ensimmäisen palovakuutusyrityksen 1869. Joskus
liikkuvat etelän rosvot metsäkylillä, kerran tapahtuu takamailla
murhatyökin, ja murhamies tuomitaan "käsi ia kaula poikki = Siberiaan".
Toisinaan käy karhu kylän karjassa. Elokuussa 1864 "mettä liikku ia
tappo mokolta lehmän -- ia haavo yhen", ja seuraavana kesänä "liikku
taas mettä Ja tappo Mokolta lehmän ia toisen haavo". Mutta sitten
kolmantena keväänä toukok. "12vää Vasten Saatiin mettälinen Johan Erik
ia mokon kalle ia vaaran heikki luu vaarasta taisi olla se pahan tekiä
ku oli laiha se joka kahtena kesänä oli liikkunu." Keväällä 1881
"Koiras _hirvi_ sarvipää (naaraala ei ole sarvia) nähtiin hangen
aikana... pyytö himoset sanotaan sitä ajaneen ioko lienee tuo metsän
Kukka tapettu." Paikkakunnalla liikkuneet kulkutauditkin on joskus
merkitty Aapon kirjaan. Niinpä "1866 Tänä Syksynä on koleera Rutto
liickunu haaparannalla ia vähin tälläkin puolela ia tornion Joela
ylempänäki syyskesälä", ja elokuussa 1858 luemme: "Tämä Vuosi on Kovin
Tautinen nyt on lijkunu Isompaa Ja pienempää Roskaa Rupulista ja
Isosta tauvista aina Vatta puru Ja Silmä tautijn asti -- on Kuollu
Kaivattaviaki." Ruijanrannan kalaretketkin sekä Ivalon "Kultavuoreen"
meno ja lopuksi suuri Ameriikkaan muutto on pantu kirjalle. Jo 1881
"Aleksanteri Kallo väkineen meni ameriikaan ja Ranta kalle Kaukosesta",
ja vuosikymmenen perästä "Ameriikaan meni 50 henkejä Kittilän
kirkolta." Mutta kun läänin maaherra matkusti syrjäisillä perukoillaan,
oli se, jos mikään aikakirjaan merkittävä asia. Elokuun 5 p:nä 1886
"Oulun Uusi Kuernööri Kenral Maiuri A. Kripenberg trillavaunuila, meni
Kittilään veneelä. Myöskin meni Kittilään senattööri Iknatius ja
Kalastus Insbehtori Malmkreen ja Kenraal Kuernöörin siainen Daen."
Sitten 7 p:nä "Isot Herrat palasi Kittilästä veneelä Kävit sielä
nelipyöräinen trillavaunu oli vaaran kartanola sen aikaa." --
Ensimmäisten metsänhoitajain saapuminen 1860 Kittilään oli myös
muistettava asia, samoin isonjaon aloittaminen 1874 sekä jatkuminen,
sitten kinkerien pito, "pispan kokoukset" ja pappien seurakuntaan tulo
sekä lähtö. Maaliskuussa 1883 kirjoittaa Aapo: "Kirkko herra heikeli
meni täältä menneelä viikola Pudasiärveen, on ollu täälä toistakymmentä
vuotta Se Karle apiel Heikeli oli alkkulan kirkkoherran poika ia vallan
hyvä pappi vaikka ei uskovaiset oikein tykänneet, mutta se oli kuitenki
oikia uskovainen pappi."

Sanomalehtiä viljovana kirjallisena miehenä sai Vene-Aapo aina tietoja
suuren maailman menostakin, ja merkillisimmät tapahtumat piirteli hän
päiväkirjaansa. "Sota iulistettu Venäiän ia Turkin välilä", paukahtaa
toukokuussa 1877 sekä "on io tapeltukin". Sitten seuraa venäläisten
voittojen merkintöjä ja viimein oikein kehyksiin vedettynä: "Sota
verinen on Loppuna venäiän ia turkin välilä Rauha on alle kirjoitettu
molemilta keisareilta, Kultasila Kiriaimila, tämä Sota oli hirmusen
kova ia verinen erittäin oli Pleuna kauhia teurastusplassi iota
puolusti turkin urholinen Sankari Osman passa ioka viimein kuitenkin
hääty antaumaan väkineen vankiksi, mutta sitte ei ollu ennäin vastusta
misään Venäläiset menit talvisytännä palkaanin vuoret yli heitä ei
estäneet kouat luonnon vastukset eikä mikään muu atrianopoli otettiin
ilman vastusta ia samoin olis käyny Konstanttinopolile mutta Rauha
tuli, Nyt on euroopan kristityt maat erotettu turkista pois Enklantti
nyt härskyy venäiää vastaan kovasti kuinka käynee siinä täytelinen
Rauha on tehty perliinin valtain kokouksesa, ia kaikkein Euroopan
valtain suostumuksela, Turkki kävi pesola 1878." Isoilla komeilla
kirjaimilla nähdään aikakirjassa 1880: "H.M. Keisari ALEKSANDER II
Riemu Juhla 25. Uotta Istunu Venäjän Keisarillisela Istuimela", ja
vihan kauhussa kirjoittaa veneseppä keisarin murhasta: "Ryssäkoff
heitti pommin keisarin vaunuin alle 3 tiiman perästä loppui henki, tämä
6:tes kerta murha yritystä nihilistoilta, iotka perkeleellisessä
murha vimmassaan ei herjenneet vainoomasta niin kauvon kuin sait
aikomuksensa täytetyksi, hyvää ia leppiää keisaria kohtaan." Sitten
Kittilässäkin -- 2.5.1881 -- vannottiin "uskollisuuden vala,
minulla toinen kerta, Aleksanter III nelle tuomarin puustellisa." --
Valtiopäiväin avauksenkin on Lapinkorven kirjamies muistanut panna
paperilleen muutaman kerran, ja hyvillä mielin Kivekkään kaukainen
henkiystävä ja Kaiun lukija kirjoittaa tammik. 1 p:nä 1884: "Suomen
kieli on nyt vihdoin viimeiki päässy Kahleistaan Keisari vainan päätös
on nyt vahvistettu nykyiseltä Keisarilta Aleksanteri III nelta 20
uotta on nyt täytyny niin ku keisari vainan päätös määrää. Mutta jo
Ruotsikiihkosila pää Nulpistu."

Kirjoittajansa elämänjuoksusta ja toiminnasta antavat "Aikain Muistot"
paljonkin tietoja. Vene-Aapo asui ensin Nivanniemellä, jossa hänellä
oli tupa ja venetyöpaja. Kesäkuussa 1859 mitattiin Aapolle Suutarin
uudispaikka Saranivan rannalle, Alakylän alapuolelle. Tänne
muutti hän venehuoneensa Nivanniemeltä 1875, asuen ensin itsekin
siinä, kunnes 1877 sai siirretyksi tänne tupansakin. Ahkerana sai
talon ainoa mies aina hääriä. Monesti kuulemme hänen käyvän milloin
venetarpeiden etsinnässä ja hankinnassa, milloin taas rakentelevan
venettä. Useasti on veneseppä merkinnyt kirjaansa, kenen tilaama vene
kulloinkin valmistui taikka kenelle hän valmistunutta venettä kävi
viemässä. Milloin rakensi Aapo veneen "Ahnger voudille", Puljun
äijälle, Kyrön Kallelle, milloin "houti Barliinille" taikka "Ruottin
näyttelöön". Muutamina vuosina seppä pani kokoon toistakymmentä
venettä; niinpä 1874 seitsemän kolmilaitaa ja yhtä monta kaksilaitaa
sekä 1887 kymmenen kaksilaitaa. Vielä lähes 80:n ikäisenä teki Aapo
kolme venettä. Kaikkiaan on ukko merkinnyt rakentaneensa 325 venettä
vv:na 1856-1898. Sitä ennen valmistetut veneet, ehkä toista sataa, ovat
jääneet panematta paperille. Veneitten hinnoista on Aapo merkinnyt:
"Venetten hinnoisa on tullu Suuria muutoksia Ensin ku mie tein myymä
veneitä 1836 niin oli korkein hinta kolmilaiale 20 Riksiä Eli 6 Rup.
83 kop. kaksilaita 8 Riksiä Eli 2 Ruplaa 75 kopeikkaa hopia.
Nyt (1864) maksaa kolmilaita 25 Rup. Eli 100 mark. kaksilaita 12
Rup. Eli 48 markkaa hopiaa näin on muutos tullu kaikesa Rahan Suhteen
Samoin kaiken kalun hinnoisa ia Raha Asioisa. Rupla -- se on 4 markkaa
Ruottin Riksi: 1 markka 40 pen." Päiväkirjansa loppulehdelle
pisteli venemestari muistiin, missä oli tavannut sopivia tarvispuita:
"Uopion välilä iso kuusen käyrä kanan iatko... palovuoman ylipääsä
Rämekäyriä... tuosa haan ylipääsä kojun tyvi käyrä siestin puu tyvesä
maasa", j.n.e.

Monia muitakin kotoisia asioita ja tapauksia on veneseppä pistellyt
kirjaansa: lehmän ostot ja myynnit, poronkaupat, markkinoilla,
käräjissä jopa kylässäkin käyntinsä, pikku pihlajan istuttamisen sekä
vanhan, 18-vuotiaan "Passi" -koiran saamisen ja kuoleman.

Vaimona oli Aapolla Hietaniemen Maria Alakylästä. Tämä kuoli jo 1875,
jolloin Aapo kirjoittaa: "Sinä 21 nä aamula varhain Kesäkuusa --
Kuoli minulta vaimo, vahvasa uskosa Jesuksen päälle iota hään oli
kivuloisen ia vaivaloisen elämänsä viimi aikoina ikävöiny Elettyämme
yhdesä 27 uotta -- 1 lapsi: anna kaisa on meilä." Ikävissään Aapo
piirtelee sitten: "yksinpä mie nyt oleskelen aivan... Ikävänlaiselta
se tuntuu välistä, Mutta Sinne Menee."

Vene-Aapon tytär, Anna-Kaisa, joutui naimisiin Julio Aapo Neitiniemelle
Alakylään, ja Neitiniemen perheestä on kirjassa tuon tuostakin
merkintöjä, milloin ilmoitus lasten -- talossa saatiin kahdeksan
poikaa ja kaksi tytärtä -- syntymisestä, kastamisesta ja kolmen pojan
kuolemasta, milloin mitäkin taloa koskevaa asiaa. Useasti kävi ukko
kylässä tyttärensä luona, ja pojat isommiksi tultuaan olivat äijävaarin
apulaisina venepuita etsimässä. "Mie kävelin Neitiniemeen", esiintyy
useasti, ja joskus vielä "olin sielä saunassaki". Kauniin kehystetyn
kuoleman ilmoituksen on ukkovaari piirtänyt kirjaansa tyttärensä
ensimmäisen pikku pojan poismenosta, liittäen loppuun: "tämä lapsi oli
erin kaunis ihana ia viisas -- Se oli pieni engeli -- Suurela Surula
kaipaama me kaikki häntä -- Mutta hään on taivaan ilosa."

Harras uskonnollisuus esiintyykin useasti Aapon kirjaanpanoissa, vaikka
veneseppää toiset sanoivatkin suruttomaksi. Syksyllä 1866 kirjoittaa
Aapo: "hyvä uosi tuli ei tehnyt halla vahinkua Se oli Imhelinen Jumalan
armo yli Ihmisten ymmärryksen ku kevä oli kylmä ia pitkä ia kaikki
hiliastu niin kovin." Elokuussa 1870 taas luemme: "io nyt Rakas Isä
avas armokätensä kaikin puolin Runsaasti." Huonon vuoden uhatessa
piirtää Aapo: "O Herra auta O Herra anna kaikki hyvin käydä ja
menestyä", ja ankaran hallayön jälkeen hän voi sanoa: "Herrale olkoon
Kiitos kaiken armonsa edestä." Pääsiäisenä saattaa Aapo piirtää:
"Pääsiäis Pyhä Pääsin Päivä Pääsimä Pois Pirun Pahoista Pauloista."
Tyttärensä kolmannen pojan kuolemaa merkitessään isoisä huoahtaa:
"Herra anto Herra otti Herran nimele olkoon Kiitos", ja täyttäessään 80
vuottaan ikämies kirjoittaa vapisevalla kädellä: "tämä Päivänä täytän
80 Vuotta: Siis alkaa yhdeksäskymmen kiitos herralle kaiken armonsa
edestä."

Tämä olikin vanhan venemestarin viimeinen syntymäpäivän vietto.
Terveenä oli Aapo saanut elää, lukuunottamatta kesää 1869, jolloin
kirjaan on heinäkuussa merkitty: "En ole vieläkään parannu mileen
Raiale ei ole vielä työn tekiää minusa, vaikka siitä on pian kolme
kuukautta ku alko sairaus (heeperi)." Aikakirjakin on tänä aikana
jäänyt tavallista vähemmälle, ja veneitä valmistui vuoden nimiin vain
neljä. Mutta sitten marraskuussa 1898 otti vanhan miehen koville.
"Olen yskässä Kipejänä", Aapo kirjoittaa, "Kovasti ryvittää ei ole
nyt aikaa nukkua yhä ryvittää aivan katkejamatta Siinä hään Kojen
tuhertaa lämmin pirtti kyllä on hyvä mutta Kahu ja pauke on kova
minulle outoa olentoa Sinne häntä kojen mennä päivästä toiseen."
Koko talvikausi meni Aapolta, niin ettei paljon voinut kirjaansa
muistaa. Valmiiksi päivätyillä sivuilla on vain joku vapiseva merkintä
siellä täällä. Simulassa sekä Neitiniemessä ukko aikakirjoineen
sairasteli. Mutta kesän tullessa vanha vielä virkistyi, palasi kotiinsa
kirjoineen, ja aikakirja alkaa täyttyä päivä päivältä kuten ennenkin.
Tulee syksy, halla rippoo potun kaalia, pellot leikataan, maa käy
ruskalle, lehti varvalle, seuraa talvi, vierähtää joulukin ja
tammikuu pakkasineen, ja "mettä seisoo Kauhijassa huuvetönkissä",
pääsee helmikuukin alulle jokapäiväisine merkintöineen pakkasesta ja
pakkasen häkärästä. Kuun 13 p:nä on Aapo kirjoittanut: "Pakkasen
kiherää joka päivä tyven sää muuten." Ja tähän "pakkasen kiherään mutta
muuten tyveneen säähän" päättyy vanhan miehen 50-vuotinen aikakirja.
Ei jaksa vanhus enää piirrellä rakkaita ajantietojansa, eikä häneltä
monta päivää jäänytkään merkitsemättä. Sillä saman kuun viimeisenä
päivänä päättyivät kirjoittajankin päivät.

Niinkuin "Aikojen Muistojen" sisällössä niin sen ulkoasussakin kuvastuu
kirjoittajansa henkilöllisyys, kehitys ja elämän juoksu. Alussa on
kirjamiehen kynänjälki epätasaista ja kömpelöä, mutta vuosien vieriessä
se käy yhä paremmaksi, kunnes 1870-80 luvuilla kynä toisinaan kykenee
piirtämään kirjaan mitä kauneimpia aukeamia. Isolla kaunokirjoituksella
pyöräytetyt, alleviivatut rivit, lauseet taikka sanat ja huolelliset
antikvatekstaukset puolisuuren tasaisen kirjoituksen sekä pienen
sirosti piirretyn tekstin joukossa, tuo mieleen entisaikaiset kauniisti
painetut hartauskirjat erikokoisine kirjainlajeineen. Monesti on Aapo
vielä kyhännyt lehden reunaan sisältöön liittyviä pikku piirroksia:
ristin kuoleman tapaukseen, veneen veneestä, poron porosta puhuessaan,
miekan ja kiväärin mainitessaan Turkin sodasta, kruunun nimismiehelle
sekä kuunnaaman täydelle elokuulle, lisäksi vielä kaikenlaisia
piirroksia ja koukeroita milloin mihinkin. Vanhuuden lähestyessä
kynänjälkikin muuttuu, kunnes lopuksi rupeaa isäntänsä kanssa
vapisemaan.

Samalla kun Vene-Aapon paksu päiväkirja on tekijänsä elämän kuvastin,
on se hänen kotiseutunsakin aikakirja. Kaukainen erämaakylä pienine
ja suurine tapauksineen ja edesottamisineen sekä suuren maailman
maininkeineen on siinä puolen vuosisadan vieriessä asetettu eteemme.
Kaiken hyörinän valtavana taustana on taivaan ja jumalanilmojen
alituinen tarkastelu. "Pesäpäivinä oli höyryä vähin puitten
Latvoisa ja Vaarain lajisa" alkaa Aapon teksti 1852 ja tyvenen sään
pakkaskiherään se loppuu v. 1900. Ja samasta tekstistä voi alkaa ja
samaan loppua kiveliön kylän ukkojen puhelukin.

Mutta näiden välille saattaa sisältyä kokonainen ihmiselämä.



Köngäsen ruukki


Kohosi kaukaiseen Lapin erämaahan jo entisinä aikoina mahtava
rautaruukkikin, joka sai "ainheensa" ja voimansa Lapinkorven rikkaista
malmivuorista ja mahtavista koskista sekä kirveen käymättömistä
ikimetsistä, pani vuoret paukkaamaan ja jylhät korvet elämöimään sekä
kokosi ympäristöilleen suuren seppäkunnan pikkuvasaroillaan säestämään
tehtaan suurmoukarin jymähtelyä.

Tornionjoessa, neljänneksen Tornion- ja Muonionjokien yhtymiltä
ylöskäsin, on suuri Köngäsenkoski, koko jokialueen valtavin vesiryöppy.
Kolme-, neljäsataa metriä pitkää, parikymmentä korkeaa kivistä
myötälettä syöksyy mahtavan virran voima valkeana pauhuna kahta puolta
keskelle jokea asettunutta kalliosaarta. Yhtämittaisena myllerryksenä
paiskelehtii eteläpuolinen haara könkäästä könkääseen, kunnes
lopuksi, kooten koko voimansa suureen syliinsä, paiskautuu pauhaten
alas viimeisestä valtavasta syöksystä ja yhtyen toiseen haaraan, joka
samalla tavalla elämöiden on kiertänyt saaren pohjoispuolitse, lähtee
taas tyyntyneenä painumaan alaspäin.

Tämän mahtavan erämaan voiman äärellä, koko kiveliön isäntänä, seisoi
ennen Köngäsen kuulu rautaruukki.

Muinaiseen aikaan koski kohisi vain korven peikoille ja lappalaisille
sekä joillekuille lantalaisillekin, jotka jo olivat kulkeutuneet
kaukaisiin kiveliöihin. Omia aikojaan sai Köngäs huutaa yöt, päivät
kenenkään häiritsemättä. Se oli niin suuri ja ylpeä, ettei kiveliön
asukas uskaltanut ajatellakaan panna sitä palvelijakseen, pikemminkin
hän lähestyi kuohuvaa kuilua peloissaan ja manasi sen kiljuvaan
kitaan pahimmat kipunsa. Vaatimattomassa pikku purossa oli
kylliksi väkeä lantalaisen härkinmyllyä käyttämään. Erämaan miehet
vain rakentelivat lohenpyytöjään Köngäsen rantapuolien kalaväyliin,
jopa lappalaiset uskalsivat sauvoa kuohujen alta saaren kosteeseen ja
pystyttää kotansa ryöppyjen saartamalle metsäiselle kalliosaarelle.
Joskus myös Tornion kauppasaksat matkustaessaan Jukkasjärven
lapinkylille ja markkinakentille nousivat jokea ylös soutaen ja sauvoen
kovatkin kuohut. Mutta Köngäs näytti heille mahtinsa: kauppiaat
häätyivät raahaamaan venettään rantaa pitkin puolen neljännestä, yhtä
hyvin meno- kuin paluumatkallakin.

Mutta jo aikaisin joutui kuohuva korvenvoima sittenkin ihmisen
apumieheksi. Sattui muuan uudisasukas kaukana erämaassa, seitsemän,
kahdeksan penikulmaa Köngäsestä ylöskäsin, Junosuvannon tienoilla
löytämään rautavuoren ja toi sen malmia Tornion kauppamiesten
katseltavaksi. Nämä taas vuorostaan kuljettivat näytteet Tukholmaan
kauppatuttavalleen, Arendt Grapelle. Tämä tukholmalainen kauppias,
"syndyisin Saxan Maalta Lybäkin kaupungisa oli se ensimmäinen,
joka ulos otti taikka alkoi Köngäisen Pruukia rakendamaan", niinkuin
sanotaan tunnetun Keksin laulun selityksissä. Kristiina kuningattarelta
sai Grape 1645 "pohjakirjat ja privilegiumit, jotta laittaa pruukin
Lapin erämaahan", jopa luvan vapaasti ja maksutta ottaa haltuunsa
maata ja metsää kaksi penikulmaa joka suunnalle sekä murtaa malmia
tehtaaseensa Junosuvannon rautavuoresta.

Seppien, raudan keittäjien ja sydenpolttajien sekä muiden taitomiesten
kanssa lähti Grape Lapinkorpeen ja rakensi tehtaan kaikkine
hoitoineen Köngäsenkosken alaiseen korvaan, tulisimman kuohun ääreen,
joen etelärannalle.

Ja kohta pantiin vanhankansan vahvimmat väet,

    "vesi vanhin veljeksistä,
    tuli nuorin tyttäristä"

ankaraan yhteistyöhön, nostamaan ja rakentamaan kolmatta mahtavaa
voimaa, rautaa ja raudanväkeä, tuomaan sitä ilmi semmoisella voimalla,
että kaukainen korpi kumahteli.

Sysimiehet menivät metsiin miiluja polttamaan, ja Junosuvantoon,
rautakentän lähelle, rakennettiin masuuni, jossa vuoresta väännetty
malmi sulatettiin takkiraudaksi. Junosuvannon seutu olikin
rikas rautamaa, ja tänne, keskelle kiveliöitä, kehittyi suuri
malmin louhimispaikka, "Masugnsby" eli "Masuunin pruuki", jonka
merkillisimpänä laitoksena oli mahtava masuuni. Se oli niin
kauhistavainen ja hirveä paikka, että erämaan mies oikein peloissaan
sitä lähestyi. Siinä oli syvä tulenpalava pätsi, joka ahmi
kitaansa röykkiöittäin sysiä ja malmia, keitti malmin kiehuvaksi
tulivelliksi, puhaltaen sen sitten hehkuvana aineena torvestaan ulos.
Takkirautaharkot, "kaltit", vedätettiin Köngäsen pääpaikkaan ja
muokattiin siellä valmiiksi raudaksi. Erämaan asukkaat, lannanmiehet
ja lappalaisetkin pororaitoineen, kävivät kaltteja vedättämässä,
vaikka sanotaan Grape-ukolla itselläänkin olleen useita hevosia,
joilla toimitteli tehtaansa ajotöitä.

Grapen ajoilta on Köngäsen ruukinpatruunalla vielä tallella
tehdaspaikkansa ensimmäinen kartta, Joris Dengin piirtämä 1660.
Karttaan on Joris kuvannut koko korpitehtaan semmoisena kuin se näinä
alkuvuosinaan oli. Siinä ovat monilukuiset huoneet ja kömmänät,
komeasta kaksikerroksisesta asuinrakennuksesta ja päätehtaasta alkaen
pajoihin, myllyihin, makasiineihin ja työväen asuntoihin, jopa saaren
pariin lappalaiskotaan saakka. Puolessatoista vuosikymmenessä oli
pimeään korpeen kohonnut jopa pikkuinen kylä, vaatimattomia harmaita
pöksiä ja tötteröitä kyllä, mutta suurenmoisia senaikaisiksi Lapin
erämaan esitöiksi.

Jokivarrelle tehtaan ympärille raivattiin niittyä ja peltoa ja
etempääkin metsistä vallattiin jokien ja järvien rantoja niittymaiksi.
Niinpä Tornionjoen itäpuolelta aina Sieppijärveltä, yli parin
penikulman päästä, otettiin parhaat heinämaat ruukin omiksi.

Mutta kauan eivät Grapen voimat eivätkä varat riittäneetkään. Kaukainen
ja autio Lapin erämaa vaati uudisraivaajaltaan enemmän kuin saattoi
olla yksinäisellä Tukholman kauppasaksalla. Lapsia kyllä sanotaan
Grapella olleen viiteentoista asti, mutta muuta varallisuutta ei
ollut samassa määrässä. Rahat rupesivat loppumaan, ja ukon täytyi
ottaa yhtiömiehekseen Momman veljekset, Abraham ja Jakob, ja niin
ruvettiin kolmen miehen voimalla lyöttämään rautaa. Viimein kumminkin
Grape kyllästyi koko ruukkihoitoon, niin että heitti osuutensa Momman
patriarkkain hallittavaksi, ruveten itse maamieheksi, niinkuin Keksin
laulun selittelijäkin kertoo: "Pruukin möi hän vanhalla ijällänsä ja
osti Nautabuodin maan, jonga Kartano oli Nautabuodin saarella." Mutta
pian täälläkin, Ylitornion Kainuunkylän jokisaarella, äijä sai kokea
kovat päivät. Tuli suuri jäänlähtö Tornionjokeen, kuulu "Keksin tulva"
1677, ja

    "Naaki maalle Nautabuodijn,
    Saxan saaresta eroitti,
    Grapin lapset laudi kaikki,
    Kangahalle karkotti."

Saaren kartano kokonaan "jäildä hukattijn", ja ukko sai rakentaa uuden
talon mantereelle.

Vanhan Grape-äijän lukuisan lapsijoukon jälkeläisiä levisi sitten koko
Länsi-Pohjaan ja Lappiin. Muuan ukon pojanpojista luki papiksi ja
tämän kolme poikaa taas "stuteeras" samaan säätyyn. Grape-sukua olikin
ennen Pohjan puolessa sekä pappeina ja papinrouvina että lukkareina,
nimismiehinä ja koulumestareina, vielä seppinä sekä talonisäntinä ja
emäntinä.

Mutta Momman Abraham ja Jakob, jotka myöskin olivat etelän lähtöä,
Hollannin Brabantista kotoisin, koettivat kaksissa miehin pitää
rautaruukkiaan pystyssä. Ja pysyikin se. Sillä veljeksillä oli jo
ennestään hallussaan Svappavaaran kuparikenttä, joka oli vielä
syvemmällä Lapin sydämessä, 7-8 penikulmaa ylöskäsin Junosuvannosta,
Tornionjoen pienen syrjähaaran, Luongasjoen latvoilla. Sen oli eräs
lappalainen, Uula Tölkki, keksinyt 1640-luvulla. Mommat ottivat
kuparikentän hoitoonsa 1655 ja tuottivat, päästyään Köngäsen isänniksi,
Lapin erämaasta sekä kuparia että rautaa. Saivatpa veljekset 1674
vielä kuninkaallisen lupakirjan Svappavaaran kuparista "uloslyödä
mynttiplootuja ja ne päälle leimata Kuninkaallisen Majesteetin
stämppelillä". Momniat kaivoivat kuparivuortaan ja lyöttivät Köngäsen
pajassa tuhansittain plootuja, jotka levisivät ympäri valtakunnan, ja
"se oli sitä isonploovun aikaa, kun Köngäsen pruukissa oli ominaiset
rahat." Nämä Lapinkorvessa taotut "Köngäsen ploodut" ovat miltei jo
kaikki kadonneet, lyödyt kahvipannuiksi, kattiloiksi sekä muiksi
kuparitavaroiksi, taikka piiloitetut aarnihan töihin; vain pari plootua
sanotaan olevan Tukholmassa, ja Helsingin yliopiston kokoelmissa on
pari 1903 Iistä löydettyä kappaletta. "Ja pruuki itte maksaisi vaikka
mitä, jos saisi yhenkää kappalhen niistä, mitä on omassa pajassa
lyöty."

Uutterat rahasepät sekä Lapinkorven raatajat korotti kuningas
"korkeamphan sääthyn", ja veljekset ottivat nimekseen Rhenstierna,
käyttäen sitten plooduissaankin merkkiä AIR. "Simpel-aatelia" heistä
kyllä vain lähti, vaikka sitten jälkeläiset olivatkin "korkeissa
viroissa".

Momma-veljesten aikana hävitti suuri Keksin tulva Köngäsenkin
seutuja. Runo kertoo, että

    "Pajalassa pahoin teki,
    Nijtyn otti, karin jätti,
    Kaatoi karin nijtyn päälle,
    Puodin Mommalta pudisti."

Ja taas Torniossa, missä ruukinpatruunalla oli kauppapuoti
ranta-aittoineen, tulva

    "Momman Aittaa ahdisti:
    Onko raudast' rakettu,
    Taikka vaskest' valettu?"

Svappavaaran 80-prosenttinen kuparivarasto ei kumminkaan ollut
loppumaton. Parikymmentä vuotta tuotti se rohkeasti, jopa toisina
vuosina 600 ja 800:kin kippuntaa kattiloiden ja plooturahojen
takomisainetta. Mutta sitten rupesivat kuparivuoren kätköt vähitellen
ehtymään, ja samassa määrässä väheni plootujenkin lyöminen, kunnes se
1700-luvun alussa lienee kokonaan loppunut.

Ei päässyt Köngäsen tehdaskaan oikein vauhtiinsa. Lapinkorven
raudantarve ei ollut suuren suuri, ja maailman markkinoille oli kovin
pitkät matkat sekä hankalat tiettömät taipaleet, niin että tehtaan
tuotteiden kuljetus tuli varsin kalliiksi. Tuskinpa Mommatkaan
hyötyivät erämaassa rehkimisestään paljon muuta kuin aatelisen nimensä.
Mommain kuoleman jälkeen joutui Köngäsen ruukki 1697 Svappavaaroineen
"Wästerbottens-Bergslags-Societet" nimiselle yhtiölle, joka jatkoi
raudanvalmistusta ja sai oikeuden lyödä plootujakin. Mutta näinä
aikoina sai Köngäs kokea kovimmat kohtalonsa. Tuli kaikki mullistava
Suuri Pohjan sota, ja Isonvihan ryssä nousi Lappiin asti, osuen
turmaretkillään Tornionjoen taaksekin. Köngäsen ruukin vihavenäläinen
ryösti puhtaaksi ja sitten poltti aivan sileäksi 1717. Asukkaat ja
työmiehet pakenivat metsiin, vain muuan mies jäi ruukin maita
hoitelemaan.

Sitten siirtyi Köngäsen tehdas yhtiöltä toiselle, eikä kenelläkään
"lyönyt tulot sisälle", kunnes taas 1730--40-luvulla saksalaissyntyinen
Abraham Steinholtz otti yksin koko tehtaan hoitoonsa. Uusi isäntä
heitti Svappavaaran köyhtyneen kuparivuoren omiin oloihinsa,
ruveten valmistamaan vain rautaa. Mutta ei tämän toisenkaan Abrahamin
tulot oikein hyvästi lyöneet sisälle, koska hänen kuoltuaan 1780
perikunta heti myi koko hoidon "puulaakille", joka taas vuorostaan
sen paikalla kaupitteli "yhdelle herralle Värmlannista", nimeltä
Olof Ekström. Huonosti veteli värmlantilaistakin: erämaan tehdas vei
äijän vararikkoon 1821. Mutta ukon poika, Jonas Ekström, -- Vestolan
herran, Nils Ekströmin veli, -- uskalsi sittenkin taas yksinään ottaa
haltuunsa tehtaan kaikkine hoitoineen ja ruveta vuorostaan yrittämään.
Jonas lyötti rautaa ruukissa ja pani niityt tuottamaan heinää, pellot
ohraa ja perunoita, mutta hän kuoli jo 1833, ja leski luovutti ruukin
viljelyksineen taas "puulaakille".

Tuli silloin toistamiseen "yksi herra Värmlannista", Karl Sohlberg,
joka ensin rupesi vain "puulaakin puukhollariksi", mutta rohkeni
viimein 1855 ottaa omiin nimiinsä koko ruukin, vanhan korpitehtaan,
joka parisataa vuotta oli kulkenut miehestä mieheen, tuottaen monesti
vain tappioita ja pettymyksiä, mutta "lyöden" ainoastaan harvoin
"tulot sisälle".

Ja näin tuli taas Värmlannin miehestä Köngäsen ruukin patruuna, jopa
viimeinen, jonka aikana Lapin erämaiden vanhan tehtaan isovasara
jymäytti viimeiset iskunsa. Tämän "Vanhan-patruunan" aika on vielä
tuoreessa muistissa, samoin kuin koko Köngäsen ruukin viimeiset
vuosikymmenet töineen, oloineen ja toimineen. Elää ruukin seuduilla
vielä muutamia vanhoja seppiä, jotka ovat "Vanhan-patruunan" aikana
sulatelleet rautaa sekä heilutelleet vasaraa ruukin pajoissa.

Junosuvannon malmikentässä oli jo vanhastaan Köngäsen ruukin parhaat
rautakaivokset, samoin myöskin Svappavaarassa, josta kuparin loputtua
ruvettiin louhimaan rautaa. Murrettiin malmia myöskin Kiirunasta ja
Jällivaarastakin. Pitkin talvea vedätettiin hevosilla ja poroilla
malmia kaukaisista kaivospaikoista halki kiveliöiden Junosuvannon
masuuniin sekä sitten pari penikulmaa alemmaksi, Palokorvaan,
johon rakennettiin uusi sulattimo Torniokosken rannalle. Kolme,
neljä viikkoa joka kesä sulatettiin masuunissa malmia takkiraudaksi,
ja taas talven kuluessa hevosilla ja poroilla ajettiin kaltit alas
Köngäsen tehtaalle. Monesti myös laskettiin kaltteja veneissä pitkin
Tornionjokea.

Jo aikaisin, "ennen Joonaa" -- Ekströmiä --, löydettiin rautamalmia
Suomenkin puolelta, Kolarista, Juvakaisen "rautavuoresta", Niesajoen
latvoilta. Sinne ruukki rakennutti pirtit ja makasiinit ja lähetti
miehiä louhimaan vuorta. Suuri jyske ja pauke kuului sitten alituisesti
Juvakaisen sydänmailta, kun siellä miehet möykkäsivät. Mutta
lappalaisten vanha palkimaseutu ei oikein suvainnut rautamiesten
metelöimistä, varsinkin kun he vielä pitivät huonoa elämää, joivat ja
kiroilivat. Erämaa nosti vanhat haltiansa möykkääjiä säikyttelemään.
Niinpä kerrankin ilmestyi malminkaivajille suuren hongan pituinen
karjuva äijä säikäyttäen miehet niin että he laukkasivat pakoon,
huutaen: "Se on itte perkele, koska se niin karjuu!" Kolarinsaaren
ukon, Sokean-Heikin, otti äijä kiinni ja painoi jänkään. Mutta kun
Heikki hätäyksissään rupesi lukemaan raamatunsanoja ja muisti:
"Polvensa kaikki taivuttakhot taivhassa ja maan päällä, koska Jeesuksen
nimeä mainithan", hävisi metsäläinen ja laski Heikin vapaaksi.

Kesät, talvet nostettiin Juvakaisesta malmia ja vedätettiin väylän
rantaan Niesajoen suulle, jossa oli malmin lastauspaikka. Suuriin
veneisiin, joita veistettiin Jokijalassa, Erkinrannassa, työnnettiin
rautakiveä kuormittain ja laskettiin Köngäsenkosken rantaan.
Vuosikausittain jyskättiin Juvakaisessa ja myllerrettiin vuorta, niin
että siellä vieläkin ovat entiset jäljet näkyvissä. Suuria kuoppia ja
malmikasoja on kaikkialla, ja koko seutu vielä nytkin haisee raudalle,
kun sattuu olemaan lämmin ja sateinen kesäpäivä.

Elämää ja liikettä tuotti metsiin sysien polttaminenkin. Alkuaikojaan
ruukki hankki Värmlannista ja Taalainmaasta parhaat sysimiehensä, jotka
ruukin avaroissa metsissä myötäänsä korventelivat sysimiiluja. Mutta
ruukki tarvitsi tavattomat määrät sysiä sulattimoihinsa, suurpajaansa
ja moniin pikkupajoihinsa, ja pian oppivat paikkakuntalaisetkin
polttamaan miilua sekä tuomaan tehtaalle sysiä. Varsinkin Kolarin
metsäkansa ahersi alituisesti miilujensa savussa, vedellen valtavia
haikuja suuresta piipustaan ja kehuskellen:

"Sysimies tekee sitä, mitä sysihautakin."

Melkein joka talossa sysihauta haikusi, ja vanhojen miilujen sijoja
nähdään vieläkin kaikkialla Kolarin metsissä. Sysimiehiä sanottiin
"kolareiksi", ja sitä lyytä ruvettiin kolarien kotiseutua ja sitten
koko pitäjääkin sanomaan Kolariksi. "Tiikaripalkalla" ukot sysiä
korventelivat, ja puolitoista lestiä laskettiin aina tiikariin. Oli
kyllä myöhemminkin aina joku oppinut etelän sysimestari ruukin omia
metsiä hiiltämässä. Sellainen mestari oli Taalainmaan mies, Johan Palm,
joka Vanhan-patruunan aikana johti sydenpolttamista.

Oli ankara työ Köngäsen "pajatehtaalla", ennenkuin sulattimoista
tuotu karkea kaltti oli muokattu valmiiksi takoraudaksi. Kolmi-,
nelikertaan piti kaltit vielä sulattaa ja moukaroida, ja vasta sitten
rupesi malmivuoren rauta tottelemaan sepän vasaraa. Hirveällä,
nelikymmenleiviskäisellä moukarilla, "isollahamaralla", jonka
vartenakin oli kuusikyynäräinen hirsi, jymäyteltiin kalttia. Kosken
voima kohotteli moukaria iskuihinsa, ja "valtaseppänä" hääri Vikströmin
ukko, apumiehinään kolme muuta seppää. Suurta kalttilimppua
leivottaessa käytiin kiinni neljin miehin, kun Vikströmin ukko komensi:
"Nyt, miehet, lujasti kiinni!" Valtavalla alasimella käänneltiin
kalttia neljillä suurpihdeillä, ja väkivasara ensin verkalleen paineli
ja litisteli sitä, sitten jyskäytteli täydellä voimallaan, sen mukaan
kuin sulkulaitosta hoitava tampulapoika valtasepän komentoa kuullen
laski enemmän taikka vähemmän voimaa moukaria käyttävään vesipyörään.
Kuusi-, seitsemäntoista leiviskää sulatettiin samalla vuorolla tehtaan
suuressa ahjossa ja samaa menoa taottiin kankiraudaksi. Se oli
tulenpalavaa tappelua, jossa mustat miehet koskenvoiman ja tulenväen
avulla käyttivät isäntävaltaansa, muokaten ja rääkäten ikivanhaa
vuorelaista, niin että se todellakin oli "rauta raukka, koito kuona",
ja siitä "pahat haltiat pajanahjoon jäivät". Ahjo hehkui helvettinä,
rautaharkko sähisi niin kuumana, että ripposi, ja moukarin iskuista
räiskähteli kiukkuisia tulisirpaleita ympäri seiniä. Mutta nokiset
sepät liikkuivat puukengissä, mustuneet pellavapaidat päällään, edessä
nahkainen esiliina ja päässä leveäreunainen karstainen hattu.

Tehtaan pienemmässä vasarassa, "pikkuhamarassa" eli "kniphamarassa",
oli päämiehenä "Hosmarki", seppä Forsmark. Pikkuhamarakaan ei silti,
vaikka niin sanottiin, ollut suinkaan mikään pikkuvasara, sillä sekin
painoi kokonaista kymmenen leiviskää ja takoi vedenvoimalla niinkuin
päävasarakin. Pikkuvasaralla lyötettiin rautakangesta rekirautaa,
pyöreää ja nelitahkoista "saikaraa", sekä muuta pienempää raudanlaatua.

Oli tehtaassa vielä kolmaskin vedenkäyttämä vasara, "naulahamara",
joka, painaen kaksi leiviskää, oli myöskin Väkevän-Matin moukareita.
Sillä taotettiin "piikareita", isoja rautanauloja, ja "siinä piti olla
tahti päässä ja luonnossa", kun naulahamaralla moikotettiin piikareita.
Kaksine apulaisineen naulamestari siinä työssä hääri: toinen apulainen
kuumensi vain saikaraa, seppä itse hoiti vasaraa taottaen nauloja,
ja toinen apulainen takeli naulojen kannat. Sillä tavalla tahtia
noudattaen saattoi kolme miestä päivässä päästää kolmituumaisia
piikareita 2500-3000 kappaletta.

Suurpajan lisäksi oli tehtaassa useita "käsipajoja", joissa monet
sepät kalkuttelivat kaikenlaista tarpeellista rautatavaraa, jota
lähetettiin maakuntaan ja markkinoille. Taottiin kaikenlaisia
työkaluja, kirvestä, kuokkaa, lapiota, viikatetta, sirppiä,
rautakankea, vielä lehmänperäimiä, hevosenkenkiä ja -kenkänauloja,
venenauloja, vieläpä ketun-, ahman- ja karhunrautoja, lukkoja,
saranoita ja mitä ikinä rautakalua maailmassa tarvitaan. Varsinkin
pimeän talvisydämen aikana, kahta puolta joulua, jolloin tehdas pantiin
puoleksitoista kuukaudeksi seisomaan, joutivat kaikki rautiot,
valtasepistä alkaen kalkutelemaan käsipajoissa. Joka sepällä oli oma
ammattinsa. Toiset takoivat työkaluja, toiset nakuttelivat nauloja, ja
Forsmarkin ukko oli varsin taitava rakentelemaan kaikenlaisia
metsäeläinten pyydysrautoja.

Kokonaisemmat olivat silloin päivät kuin nykyisten tehtaiden
vajavaiset rupeamat: rynnistettiin aikamiehen työvuoroja eikä tyydytty
hetkellisiin poikasten ponnisteluihin. Jopa silloiset miehet
yhdessä auringonkierrossa ennättivät melkein sen, mihin nykyiset
raatajat menettävät kaksi päivännousua ja -laskua. Mutta silloin
paukutettiinkin aamuviidestä iltayhdeksään asti, pitäen välillä vain
8-1/2 9 "frukostin", 12-1 "murkinan" sekä 5-6 "aftonin".

Kovinkaan suuri ei ollut ruukin seppien palkka: kruunu kesäiseltä
päivältä, taikka kruunu ja tolppa, parhaimmilla pankkokruunu. Lisäksi
oli heillä maksuton asunto sekä kahden lehmän heinämaa, ja leipäaineita
he saivat ostaa patruunalta kohtuhinnoilla samoin kuin viinaakin.
Mutta talvipäivinä ahkerat rautiot ansaitsivat käsipajoissa kolme,
neljäkin kruunua. Sillä silloin sepät saivat takoa "kippuntapalkalla".
Annettiin kippunta rautaa ja määrättiin maksu sen mukaan, minkälaisia
tavaroita oli siitä taottava. Piikareita vain taottiin kappalepaikalla,
mutta tehtaan naulavasaraa käytettäessä laskettiin niidenkin takominen
"leiviskärätingillä". "Akorttityö" ei kyllä tahtonut tulla niin
kunnollista kuin tavallinen tehtaan työ.

Siten häärivät rautakourat, kuka pajatehtaassa, ken käsipajassa, kukin
ammattinsa mukaan. Mutta kun oli toimitettava "isokeitos", kokoontui
koko seppien sääty saman työn ääreen. Vanhaksi käyneen suurmoukarin
sijaan oli valmistettava uusi, kahdesta parinkymmenen leiviskän
möhkäleestä hitsattava kokoon mahtava valtavasara, ja sitä työtä
sanottiin isoksikeitokseksi. Se olikin kamalan vaarallista, tulikuumaa
työtä sekä niin tarkkaa, että vaati joka sepän pihteineen ja taiteineen
keittomestariksi ynnä keittomestarin apulaiseksi. Tämän tiesi kyllä
patruunakin, ja siksi hän aina isoakeitosta alettaessa lupasi kannun
viinaa joka miehelle, jos keitos onnistuu hyvin. Tavallisesti se hyvin
onnistuikin, ja sepät saivat "isonkeitoksen kannunsa" sekä vapaan
iltapäivän. Silloin oli rautoilla hauska ilta, kun he kokoontuivat
yhteen "praataamhan" ja juomaan isonkeitoksen onnistumista. Aamupuoleen
siinä riitti muistelemista jännittävästä suurtyöstä, jopa lopulta
jouduttiin tinkaamaan "raamatun nytheistäkin". Ja välillä aina
otettiin ryypyt isonkeitoksen muistoksi.

Seppiä ja sepänapulaisia työskenteli pajatehtaassa 7-8 miestä,
lisäksi vielä käsipajoissa muutamia rautioita. Sepät olivat melkein
järjestään ruotsalaisia. Kuultiin rautioiden joukossa sellaisia
nimiä kuin Hammerstedt, Lindmark ja Forsmark, Björnström, Karlström,
Gäddström ja Vikström, Strålberg, Hjärtberg ja Hedlund, Stålnacke,
Mört ja Fors, Löfgren, Rundgren ja Kruutta-Antti. Vain joku
suomalainen, niinkuin Juunas Liminka, oli päässyt livahtamaan suureen
ruotsalaisjoukkoon. Sanottiinpa muutaman sepän olleen "Itävallan sukua"
ja toisen taas "valuuneja". Useimmat rautiot olivat vanhojen
rautamaiden, Värmlannin ja Taalainmaan miehiä taikka ainakin niiden
lähtöä. Monet olivat raudantuttuja jo useammassa polvessa. Niinpä
Vikström-ukon isä ja isänisä olivat olleet rautioina, jopa valtaseppinä
Melstenin ruukissa Råneåssa, Luulajan seuduilla, ja Forsmarkin suku
taas oli kalkutellut Uumajassa Robertforsin tehtaassa. Mutta
Lapinkorpeen, suomalaiseen -- ja lappalaiseen -- ympäristöön
jouduttuaan oppivat eteläntulijat solkkaamaan suomenkieltä, ja seuraava
polvi jo puhui täyttä jokilaakson murretta. Näiden jälkeläisistä monet
eivät enää osanneetkaan entisten taalalaisseppien kieltä. Useiden
edesmenneitten ruukinseppien jälkipahnaa elää vielä kahtapuolta
rajaväylää, toiset entisessä isiennimessä, toisilla taas suvun ja
kielen mukaan nimikin muuttuneena. Niinpä Suomen puolellakin tavataan
Stålnackeja, Mörtejä, Strålbergia, ja Pajalan tummaihoisten
Karlströmien sekä Vittikoiden sanotaan olevan "valuunien ja Itävallan"
seppien jälkisatoa. Samoin myös joutuivat suomalaisvyöryn alle
ruotsalaiset kaivosmiehet, jotka tunkeutuivat suomalaismetsien
malmikenttiin rautaa kaivamaan. Niin esim. mainitaan Junosuvannon
Masugnbyssä 1770 olleen 32 ruotsalaisnimistä perhettä, mutta
parikymmentä vuotta takaperin siellä haudattiin "viimeinen
ruotsalainen". Samoihin aikoihin oli Svappavaarassa 13 ruotsalaista ja
vain yksi suomalainen, mutta nyt tuskin on Svappavaarassa enää yhtään
ruotsia puhuvaa.

Alituinen pauke ja kalkuttelu ruukin pajoissa nosti aikojen kuluessa
pajoja sekä seppiä ympäristöseutuihinkin ja saattoi erämaassa
vasaran paukkumaan muuallakin kuin Köngäsessä. Useita yksityisiä
seppiä, jotka takoivat vain omiksi ansioikseen, asettui ruukin
tienoille. Sellaisia, jopa oikein valtaseppiä, oli Anders Drygge,
samoin Olof Hjärtström, sitten vielä monia muita pikku rautioita ja
poropeukaloita. Myöskin väylän itärannalle, Kolarin sysimiesten
parveen, kohosi monia raudantakojia. Varsinkin Kolarinsaaren sepät
olivat taitavia ja kuuluisia kautta kiveliöiden. Siellä paukkui paja
miltei joka talossa, parhaiten Rautiolla, Kurussa ja Simulla sekä
Kaaskossa Jokijalan puolessa. Monessa talossa oli takomistaito polvesta
polveen kulkenutta "esi-isäin oppia", niin kuin Rautiossakin, jossa 70
vuotta takaperin 90-vuotisena kuollut Uollo-äijä oli isänsä Nikun
oppipoikia; Uollon pojasta sekä pojanpojista kasvoi taas rautamiehiä.
Uollo olikin paikkakuntansa parhain rautio, osaten takoa, paitsi
kaikenlaisia työaseita, myöskin pyydysrautoja, lukkoja sekä
lehmänkelloja, vieläpä hyviä piilukkoisia pyssyjäkin. Kahdet
silmälasit, toisina "tuliklasit", oli äijällä nokallaan, kun hän hääri
pajassa, mutta sittenkin tuli ukko niin kuin moni muukin suur-seppä
alituisesta ahjoon tiiraamisesta vanhana umpisokeaksi. Pajansa tuotteet
myivät rautiot paikkakuntalaisille, ja etäältäkin tultiin noutamaan
Kolarinsaaren rautakalua. Lappalaisetkin tarvitsivat yhtä ja toista
sepäntakomaa maksaen ostonsa hopearikseillä, "jotka tekivät neljä
kruunua". Paljon kulkikin ennen saareen hopeaa "takomisen kautta".
Raution talo oli entisaikaan hyvin rikas samoinkuin Kurukin, jonka äijä
myös oli "kauhea takomhan".

Köngäsestä noutivat sepät rautansa ja kuluttivat sitä monet sadat
leiviskät, vaikkeivät pitäneetkään sitä kaikkein parhaimpana
raudanlaatuna. Raa'aksi, karkeaksi ja hauraaksi rautiot tahtoivat sitä
moitiskella. Mutta Köngäsen rautaa oli aina saatavissa, eikä sitä
tarvinnut pitkiä matkoja vedätellä.

Paljon kysyi Köngäsen rautaa oma erämaakin, mutta enin osa täytyi
sentään kuljettaa kaukaisempaan maailmaan. Tornion satamakaupunkiin
vedätettiin sitä talvella hevosilla sekä pororaidoilla, ja kesällä
taas laskettiin venelastittain. Kuljetettiin rautaa ja rautakalua
myöskin tunturien ylitse Ruijaan, ja silloin oli lappalainen poroineen
rauta-ahkioita ajamassa. Suurilla Lapinmaiden markkinoilla, joita
Köngäsessä 1796:sta alkaen ruvettiin pitämään joka talvi joulun
edellä, sai rautakin ja rautatavara ostajansa, ja monet rautakuormat
lähtivät jutamaan joka ilmansuunnalle. Hyvin "löivät tulot sisälle"
Köngäsen ruukissa Ranskan--Saksan sotavuonna 1870. Silloin kallistui
koko maailman rauta, eikä sitä tahtonut aina saada rahallakaan. Mutta
Köngäsessä suurmoukari moikotteli minkä ennätti, sepät häärivät
kahdessa vuorossa, ja ruukki sai raudoittaa koko Suomenmaata.

Koko ruukkia ja sen toimintaa valvoi Vanha-patruuna, Värmlannin
rautatehtaiden kasvatti. Apulaisina hänellä oli kaksi velimiestä,
Antti ja "Erkki-maisteri". Antti kyllä ei tehnyt juuri muuta kuin
pilkkoi puita talon tarpeiksi ja makaili pirtissä hoidellen kipeää
jalkaansa, jonka kantapäässä oli vettä. Pirtissä kävivät seppien
poikaset toisinaan ärsyttämässä puunpilkkojaa, haukuskellen häntä
"Treepollaksi", ja silloin Antti äkäisenä "plätkä" kourassa lennätti
poikaset ulos. Erkki-maisteri, iso mies niinkuin patruunakin, toimi
tehtaan kirjanpitäjänä, ja sanottiin häntä myös "Erkki-puukhollariksi".
Vanha-patruuna oli ahkera, kaikkeen ennättävä mies. Aamulla
aikaisin hän jo oli liikkeellä kulkien tehtaan toimintaa
tarkastelemassa. Mutta vanhat, vuosikausia vasara kourassa seisoneet
sepät olivat "niin valtavia miehiä", ettei ukko uskaltanut heitä
paljoakaan komennella eikä neuvoa, vaikka joskus olisi ollut syytäkin.
"Hyvä mies työkansalle" patruuna kyllä oli, vaikkei kaikkein korkeimpia
palkkoja maksanutkaan. Talvisaikaankin "pruukilaisilla" oli aina
ansiotyötä, sen sijaan kuin muut paikkakuntalaiset saivat työttöminä
nähdä nälkää. Sanotaanpa ruukin makasiinissa olleen monia suuria
"oomia", joista tarvitsevaisille mitattiin hyvää viinaa, ja riksin
vain maksoi "halstoopi". Sai viinaa kyllä ostaa Pellon Lindgreniltäkin
ja Muonionalustan Forsströmiltä, mutta heidän tavaransa oli vetistä
eikä sillä ollut "jumalan-siunausta", niinkuin Köngäsen viinalla, joka
tuotiin "suorhan prännäristä" ja myytiin lieventämättä, niin äkäisenä
kuin se oli pannuntorvesta tippunut. Niinpä olikin ruukin viinalla aina
paras menekki, varsinkin Köngäsen markkinoilla, vaikka sinne monet
porvaritkin kuljettivat suuria sadan kannun oomeja.

Jo vanhastaan oli Köngäsen tehtaan seudulla oma kirkkonsa toista
kilometriä ylempänä ruukkia, Tornionjoen ja Kirkkojoen välisellä
komealla törmällä, vastapäätä markkinakumpua. Momma-veljesten
mainitaan jo 1669 kustantaneen saarnamiehen huolehtimaan Köngäsen
tehtaan ja kaivosmiesten sielunhoidosta. Vanhan-patruunan aikana
oli Pajalassa -- tehtaan ympäristölle muodostui suuri Pajalan
seurakunta, jonka kirkoksi sitten tuli Köngäsen kirkko -- pappina
Laestadius vuodesta 1849 kuolemaansa asti. Lapin suuri herätysmies
saarnasi kiivaasti myöskin kauheaa juoppoutta vastaan ja haukkui
ankarasti juomareita ja viinaporvareita, nimitellen heitä "pirunpaskan"
syöjiksi ja kauppamiehiksi. Köngäsen saarnatuolista hän monet kerrat
pauhasi ruukista ja ruukinpatruunasta, "siitä kalanpyytäjästä,
joka asuu kiehuvan kosken alaisessa korvassa ja saa paljon kaloja".
Kirkko oli tupaten täynnä, ja siellä Vanha-patruunakin joka pyhä
omalla paikallaan istui vakavana kuunnellen saarnatuolista tulevaa
pauhua. Sitten äijä ajoi kotiinsa -- ja makasiinin oomeista mitattiin
edelleenkin väärentämätöntä tavaraa, jolla oli "jumalansiunaus
matkassaan".

Mutta kun Laestadius 1861 kuoli ja Pajalaan tuli uusi pappi, sanoi
patruuna:

-- Ennen kirkossa haukuttiin kansaa joka pyhä, ja silti se oli aina
täynnä, mutta nyt siellä kaikkia kiitethän, ja sittenkin kirkko seisoo
tyhjänä.

Kansanopetuksestakin oli tehtaalla huolehdittu, samalla kuin
saarnaajankin toimesta, jo Mommain ajoista alkaen. Patruuna Sohlbergin
"hallitessa" korpivaltakuntaa rupesi Erkki-puukhollari tehtaan lasten
koulumestariksi. Ei viitsinyt iso mies istua alituisesti pitämässä
järjestyksessä tehtaan tilikirjojen loppumattomia numeroita, vaan
katsoi helpommaksi järjestyksen pitämisen ruukin "poikakläppien"
keskuudessa. Laittoi mies itselleen vanhanpojan mökin tehtaan
maalle jokitörmälle, hankki pari lehmää, joita itse hoiti ja
lypsi, ja päivätöinään opetti poikia lukemaan. Nähtiin kyllä, että
Erkki-puukhollari oli "maisterin-virkainen" mies, sillä koulussaan hän
vallattomat ja laiskat kläpit sukkelaan komensi eteensä, kokosi pojan
sormet kouraansa ja sitten "pärheellä knapsi sormienpäihin".
Kun ei koulumestarilla ollut kläppejä leivottavana, leipoi hän
vehnärinkilöitä, joilla tehtaan seppäväki hyvin halusta herkutteli.
Hihansa kääräisi mestari vain kyynäspäitten taakse, "sylkäisi piihoon
ja rupes rullaamhan krinkilöitä". Joskus "pohjanpalkhet" yrittivät
salaa kähveltää ukon rinkilöitä, mutta maisteri piti virastaan vaaria,
juoksi pojan kiinni ja kiristi: "Poika, maksa minu krinkla!" Ottipa
mökin maisteri kerran Forsmarkin Kallen kasvattipojakseen, luvaten
hänestä kouluuttaa korkean herran. Hyvillä mielin juosta kipaisi
herranalku kasvatti-isänsä mökkiin, istui siellä ikävissään pari pitkää
päivää syöden rinkeleitä, niin että alkoi yököttää. Mutta sitten poika
karkasi kotiinsa ja meni pajaan saikaraa lämmittämään, kun isä
naulahamarassa takoi piikareita. Eikä tullut pojasta korkeaa herraa,
tuli vain kunnon seppä niinkuin oli isäkin.

Rautatehtaan möykätessä pidettiin huolta maanmuokkauksestakin ja
karjanhoidosta. Joen etelärannalla oli ruukilla pelto- ja niittykenttä,
ei kyllä varsin laaja, mutta sitä paremmin hoidettu. Ohraa
ja perunoita viljeltiin paljon sekä hiukan ruistakin. Jo Jonas
Ekströmin aikana mainitaan tehtaan pelloista saadun kolmen tynnyrin
ruiskylvöstä 48 tynnyriä sekä kymmenestä ohratynnyristä 60-70 tynnyriä.
Perunoita, joiden viljelys viime vuosisadan alussa levisi näille
maillekin, korjasi Jonas 20:n tynnyrin siemennyksestä 400 tynnyriä.
Timoteitä ja apilaakin Ekström viljeli jokitörmänsä heinämaissa. Hyvin
hoiti patruuna Sohlbergkin edeltäjiensä muokkaamia maita, hankkipa
vielä toisenkin tilan Palokorvan luota Piipiösaaresta. Neljä hevosta ja
25 lehmää voitiin Köngäsen tehtaan maalla elättää, ja hevosten ohella
kynnettiin maata parilla nautasonnillakin.

Mutta sitten tuli vanhasta rautaruukista loppu. Kesäkuun 1 päivää
vasten yöllä 1879 käväisivät jotkut tervamiehet tehtaan sahassa
piippuineen kähräilemässä, varistellen tulta, joka kohta teki tuhonsa,
hävitti sahan sekä koko tehdasrakennuksen.

Siten meni Lapinkorven yli parisatavuotinen rautatehdas tulena
taivaalle. Tulella se oli Lapin erämaiden rautaa rääkännyt, ja tuli
otti lopulta sen itsensäkin.

Ei ruvettu enää rakentamaan uutta tehdasta Köngäsenkosken alaiseen
korvaan. Kaukaisen korven ohitse oli aika jo ennättänyt. Melstenin
ruukki oli jo aikoja sitten vallannut Kiirunan ja Jällivaaran
malmikentät, ja sitten saatiin uudenaikaiset tavattomat rautatehtaat
Jällivaaraan; vedettiinpä sieltä rautaratakin tunturien ylitse
maailmanmeren rannalle.

Silloin täytyi Lapinkorven kiehuvan kosken jäädä unohdettuna käyttämään
vain vähäpätöistä sahaa ja jauhomyllyä.

Siellä nyt korpien keskellä kohisee ja kuohuu suuri erämaan koski
miltei vain omia aikojaan ja vanhoissa muistoissaan. Palavan korvan
vierellä, entisen "pajatehtaan" paikalla, käydä kalkuttelee vanha
mylly, vierellään matala harmaa "käsipaja", missä entiset rautiot ovat
alasinta helkytelleet. Ylempänä rannalla on rivi punaisia pikkutaloja,
joukossa ikivanhakin, viisiovinen, viiden perheen asuinrakennus.
Siinä ennenvanhaiset valtasepät ovat pitäneet majaansa, juoneet
isonkeitoksen kannujakin, tingaten "raamatun nytheistä". On rannalla
vielä vanha valtamakasiinikin, mistä tarpeen tullen suurista oomeista
mitattiin halstuopittain väärentämätöntä "jumalanviljaakin". Mutta
kaikkein komeimpana kohoaa rantatörmällä Olof Ekströmin 1804 rakentama
valkea kaksikerroksinen rakennus, ruukinpatruunan asunto, kaunis,
aikansa tyylinen herraskartano taitekattoineen, pienine yläikkunoineen,
pylväseteisineen, ympärillään puistot ja varjoiset lehtikujat, vieläpä
pitkät koivuistutukset viljapeltojen pengermillä. Siinä eli ennen
Jonas Ekström, siinä Vanha-patruunakin vaikutti, nähden lopulta
vanhan tehtaansa muuttuvan poroksi. Sai ukko täällä kokea toisenkin
kovan iskun: "pruukin frouva" lähti ainoaa tytärtään viemään etelään
oppia saamaan, sekä samalla hankkimaan "huonheijen ja vaatteijen
mallia ja kaiken maailman malleja". Mutta molemmat jäivät sille
matkalle: kuolivat koleraan Luulajassa. Täällä Köngäsen valkeassa
talossa Vanha-patruuna kuoli 1894, ja nyt elää siinä viimeisenä
ruukinpatruunana ukon poika, kohta 80-vuotias, pitkä komea herra,
Karl Sohlberg, kasvattipoikineen ja pojanpoikineen, hoidellen ruukin
vanhaa viljavaa maata, käyttäen sahaa ja myllyä, pyytäen lohta ja
myyden metsää.

Kohta kolmisatavuotias on Köngäsen viljelysseutu. Monet vaiheet
se on pitkällä korpivaelluksellaan kokenut, monet ihmiskohtalot
liittyvät sen historiaan aina Arendt Grapen ja Momma-veljesten ajoista
alkaen, ruukin monilukuisten patruunain, saarnamiesten, Värmlannin
ja Taalainmaan seppien ja sysimiesten, suomalaisten rautioiden,
rahtimiesten ja kyläseppien, jopa lappaiaistenkin, jotka kaikki
tavalla taikka toisella tulivat erämaan tehtaan kanssa tekemisiin.
Näiden kaikkien osallisuutta, työtä ja raatamista on tarvittu tätä
Grapen aloittamaa korpiraiviota pidettäessä sulilla sekä edelleen
kehitettäessä. Näiden kaikkien yhteistoimintaa on kysytty, ennenkuin
erämaan kosken äärelle nousi tämä vanhojen muistojen ja viljelysten
ympäröimä kartano, joka on kuin Lapinkorven Ekeby.



Kolarin markkinat


Halveksituilla Lapin peskiukoilla oli rikkautta ja tavaraa, joka
kelpasi ylpeälle etelällekin. Siksipä jo aikaisin ruvettiin Lapin
erämaissa pitämään markkinoita, joille etelän kauppamiehet suurin
joukoin riensivät vaihettamaan omia tuomisiaan kotakansan tavaroihin.
Mutta rannattomassa jänkien ja tunturien maassa, jossa metsien kansa
harhaili hajallaan, täytyi joka perukalla pitää omat markkinansa,
vieläpä talviseen aikaan, jolloin tiettömissä erämaissa pääsi parhaiten
tavarakuormineen liikkumaan. Markkinoille saapui koko seudun kotaväki.
Saapui näihin tilaisuuksiin kauppasaksain kintereillä myöskin
kruununvouti perimään veroja, tulipa tuomarikin lukemaan lakia
lappalaisille ja selvittelemään heidän riitajuttujaan.

Markkinapaikkoina olivat tavallisesti Lapin kirkkoseudut, ja
kauppakenttä oli kirkon lähimailla, jopa toisinaan aivan kirkon
ja hautausmaan vieressä. Sillä kirkko pappeineen oli Lapissakin
alueensa keskeisimpänä paikkana. Siitä usein vieläkin lappalainen
sanoo kirkonkyläänsä "markkinaksi". Sellaisena markkinakenttänä oli
Suomen-Lapissa entisaikaan jokainen kirkkomäki; Inarin, Sodankylän,
Kittilän, Kuolajärven, Kuusamon -- nämä kaikki luettiin ennen
Kemin-Lappiin -- sekä Utsjoen ja Enontekiön ja myöhemmin myöskin
Kolarin, jotka olivat Tornion-Lappia. Pidettiin markkinoita myöskin
Sodankylän pohjoisosan lappalaisalueella, Sompiossa, ja kansan
muistelukset mainitsevat markkinapaikkana Kittilän takamaiden
Kyläjärven. Kaikki nämä markkinakentät olivat vanhastaan etupäässä
torniolaisten kauppapaikkoja, ja Ruotsinvallan aikana kuului
heille lisäksi vielä Köngäs, Jukkasjärvi, Koutokeino ja Aviovaara.
Saapui Lapin markkinoille kyllä etäisemmänkin etelän kauppamiehiä
lapintavaroita havittelemaan, mutta siitä Tornion saksat eivät
ensinkään olleet hyvillään. Monesti torniolaiset äkämystyivät
ja valittivat, että Oulun porvarit ja Kemin seutulaiset, vieläpä
vienankarjalaisetkin tuppautuvat heidän vanhoille kauppamailleen.
Mutta kun Lapin markkinat myöhemmin julistettiin "friimarkkinoiksi",
sai niille rientää kuka tahansa tekemään kauppoja ja pettämään
lappalaisia. Ahkerasti tunturin asukasta markkinoilla petettiinkin, ja
vielä helpommin sai viinalle ahneen lapinäijän kanssa tehdyksi "hyvät
kaupat", kun ensiksi juotti hänet humalaan. Siksipä monet etelän
kauppasaksat piilottivat tavarakuormiinsa viinaottinkeja, joista
saattoi tarjota kaupanalkajaisiksi virkistävät ryypyt, vieläpä myydäkin
hyvillä voitoilla. Viinan vienti Lappiin oli kyllä kielletty, mutta
kukapa kiellon rikkomisesta rupesi valittamaan. Hyvillään vain olivat
kaikki, kun saivat viinaa, lappalaiset kaikkein enimmin. Jopa
lapinäijät monta kertaa pyysivät viinakieltoa kumottavaksi ja
valittivat, ettei heillä ole muutakaan virkistävää juotavaa, vettä vain
pitää latkia pakkasellakin ja tulla kipeäksi, kun taas viina on kovin
lämmittävää ja terveellistä ankarassa pakkasessa. Eikä markkinoistakaan
olisi viinatta tullut kunnollisia lapinmarkkinoita. Sen tiesivät kyllä
niin hyvin ostajat kuin myöjätkin. Ottinkien, ankkojen ja oomien
pakkasen panematon vilja vasta sai kylmän kangistamat peskimiehet
virkeiksi ja pani tavaran vaihdon oikeaan vauhtiin. Ja viinanhimo veti
erämaan asukasta markkinakentälle yhtä paljon kuin etelänmiestä
voitonhimo.

Aikojen kuluessa kuitenkin, kulkuneuvojen parantuessa sekä
olojen muuttuessa ja järjestyessä menettivät Lapin monilukuiset
erämaamarkkinat merkityksensä. Lapin parhain rikkaus, metsänriista
ja turkikset, rupesi vähenemään, niin ettei kauppamiesten
suurten joukkojen enää kannattanut lähteä ajelemaan monia kymmeniä
penikulmia kylmiä ja tuiskuisia taipaleita. Niinpä rupesivat
monet kaupankäyntitilaisuudet lopulta muuttumaan pelkiksi
viinamarkkinoiksi. Viime vuosisadan alkupuolella tulivatkin jo useat
markkinat lakkautetuiksi, vain muutamiin kaukaseutuihin, kuten Inariin
ja Enontekiön vanhalle markkinakummulle Lätäsenolla, jutivat Tornion
ja Kemin talonisännät viinakuormineen juottamaan lappalaisia. Mutta
viimein saivat nämäkin markkinat loppunsa.

Mutta Kolarissa pysyivät markkinamenot vanhassa lappalaisessa
mallissaan vielä viime vuosisadan loppupuoliskolle. Tänne oli Tornion
kauppamiehillä vain 18-19 penikulman jokivarsimatka tasaisine
taipaleineen, ja lappalaiset saivat lasketella tunturiseuduistaan
pitkin myötäleitä alamaita kohden. Sitten kauppakentällä tapasi Etelä
ja Pohjainen toisensa, ja isienaikainen markkinahumu alkoi.

Vanhaan lapintapaan oli Kolarin markkinapaikka kirkon luona, jopa
aivan sen vieressä. Kirkon pohjoispuolella, hautausmaan aidan
sivulla, oli tasainen kenttä, jota ylipuolen miehet lappalaisten mukaan
sanoivat "siljoksi". Iso nelikulmainen siljo oli joka puolelta
ympäröity kauppiaiden ja tavarantarjoojien myymälöillä ja
myyntipaikoilla, ja jokaisella kaupparyhmällä oli oma vakituinen
alueensa. Etelästä tulleet Tornion miehet olivat vallanneet eteläisen
sivun, kirkonvierustan, sekä länsipuolen, "Toornion plassin", idästä
saapuneilla karjalaisilla "laukkuryssiliä" oli hallussaan itäpuolen
"Ryssäin plassi", ja pohjoisesta jutaneet lappalaiset saivat tyytyä
omaan pohjoispuoleensa, "Lapin plassiin", männikön reunassa.
Torniolaisilla oli "plassissaan" omat pienet "markkinatupansa"
pirtteineen ja kamareineen. Kamarissa asusti kauppias markkina-aikana,
ja pirtti isoine piisimuureineen, "tiskeineen" ja tavarahyllyineen oli
samalla "puojina", josta tavaraa myytiin. Monella kauppamiehellä oli
lisäksi varastomakasiini markkinatuvan takana, niin että siljon
laidalle muodostui kaksinkertainen rakennusten rivi. Omat markkinatuvat
ja makasiinit oli jollakulla Karjalan miehelläkin, mutta lapinäijät
tekivät kauppansa vain paljaan taivaan alla ahkioistaan, samoin
kuin muukin maaseutujen markkinarahvas, joka otti haltuunsa koko
markkinasiljon.

Markkinakenttä monine vanhoine pikkupirtteineen muodosti oman ykinäisen
piirinsä Kolarinsaaren eteläpäässä. Neljänneksen pituinen männikkö
eristi sen saaren taloista, ja eteläpuolelle Jokijalkaan mentäessä
piti kulkea väylän ylitse. Mutta mökkiryhmän seuranpitäjänä seisoi
1819 rakennettu kirkko kellotapuleineen ja pienine hautausmaineen,
jossa oman kirkon aikainen vanha Kolari vietti lepoaan. Vaatimaton,
matala lapintemppeli vielä matalampine kellotapuleineen sopi hyvin
ympäristöönsä ja seisoi kuin iso ukkovaari muorikäpsineen lukuisan
pikkuperheen kaitsijana.

Joulun edellä kokoontui kauppaväki Kolarin markkinasiljolle tekemään
jouluostoksensa ja -myyntinsä, hankkimaan joulurahansa ja viinansa.
Markkinat vietettiin jo niin aikaisin, jouhik. 10-14 p:n tienoissa,
että pitkämatkaisetkin ennättivät jouluksi kotiinsa -- elleivät
ostoksineen ja viinoineen väsyneet taipaleelle.

Ensimmäisinä tulivat torniolaiset ja samassa matkassa muutamia
Haaparannan kauppamiehiäkin. Monine kuormineen he tulla rymistivät,
jono jonon jäljessä; alamaiden asukkaitakin oli mukana rahtikuormia
vedättämässä saaden maksua markan penikulmalta. Saksat itse suurissa
supsiiniturkeissaan taikka mahtavissa majavannahoissa ajelivat
etukynnessä. Kontionnahka vain komeasti heilahteli reenperässä, ja
suuri aisatiuku pauhasi ylpeästi. Siinä nähtiin Goveniusta, Bergmania,
Taucheria ja Rechardtia, Hallstrandia ja Herkepaeusta, "Terkustia"
ja "Kallan-Kustoa". Oli joukossa rihkama- ja nisukuormineen "Teinin
frouvakin", vankka nainen, sekä "Nylanterin Piata", kyytimiehenä vanha
merimies, joka oli käynyt "Jierusalemissa asti". "Anelli-härjärikin"
ajeli tavaroineen ja Tornion apteekkari rohtopulloineen, vieläpä
juti joukon jatkona ontuva "Ooperi-kraatarikin" viinalasteineen.
Markkinapirttien avaintenhoitajat, paikkakunnan talolliset, olivat jo
etukäteen puhdistaneet pirtit ja laittaneet piisiin valmiiksi suuren
roihun, niin että matkamiehet saivat kylmästä tultuaan astua lämpöisiin
asuntoihinsa ja tuloryypyt otettuaan "lyyvä heti kaupan pysthyn" sekä
ruveta odottamaan Pohjanperän markkinarahvasta.

Joutuivatpa myöskin Karjalan kauppurit, "Venäjän saksat", omalle
"plassilleen". Toiset tulivat Tornion tietä reppu selässä, toiset
taas ajoivat poikkimaisin Kuusamon, Sallan, Kemijärven ja Rovaniemen
kautta järvikyliä myöten suurine hurstikuomuisine resloineen, tuoden
kuormissaan Venäjän vaatetta ja tupakkaa, pellavaa ja hamppua sekä
kaikenlaista Viipurin ja Pietarin "kräämätavaraa", prenikoista alkaen.
Nähtiin Karjalan miesten joukossa Larisia, Haurisia, Pällisiä,
Rempsusia ja Painajaisia. Tuli joukossa myös muutamia Savon ukkoja
pitkissä, nilkkoihin asti ylettyvissä sarkakauhtanoissa. Heidänkin
kuormissaan oli pellavaa ja hamppua sekä monet kääröt Savon tupakkaa.

Suurina joukkoina saapuivat Lapin ja Peräpohjan lantalaiset, aina
Hettaa, Sodankylää, Kemijärveä ja Rovanientä myöten, puhumattakaan
lähiseutulaisista, jotka tien täydeltä päästelivät sekä hevosilla
että poroilla. Ylimaiden markkinamiehet ajella junnasivat verkalleen
pitkiä taipaleitaan. Tyynellä pakkaskireällä kuului jo neljänneksen
päähän vitsan kitinä ilmoittaen, että metsämaiden miehet olivat
liikkeellä. Vitsasta väännetyt ruomat ja vitsaiset savirikot
kitisivät ja kitkuttivat pakkasessa: "Kitkat, kitkat, täällä tulhan."
Kengittämättömillä hevosilla ylimaan ukot useinkin vanhaan tapaansa
liikkuivat pehmeillä metsäteillään. Mutta joskus sattui markkina-aikana
tulemaan suvi, joka sulatti tietkin jääkaljamalle. Silloin täytyi
ukkojen mennä Kolarin seppiin hevostaan kengittämään. Sellainen
tavaton markkinasuvi sattui talvella 1861, kuoraisten aukeilta
mailta kaiken lumen ja muuttaen tiet jääkaljamaksi. Pasmajärven
Vilkku on markkinapäivinä merkinnyt tämän tapauksen muistiin Kolarin
kirkonseinään, jossa se on vieläkin nähtävänä.

Mutta vasta lappalaiset antoivat markkinoille entisen lapintunnun.
"Lapinmaa hylläsi tien täyveltä", myötäänsä juti raito raidon perässä
sekä pohjoisesta että idästä ja lännestä. Pohjoisesta työntyivät
Muonion, Enontekiön, Koutokeinon ja Kaaressuvannon tunturilaiset,
idästä taas Inarin, Sodankylän ja Kittilän kotakansa sekä lännestä,
rajan takaa, Ruotsin-Lapin eteläisiä erämaita jutavat poromiehet.
Monet lappalaiset saapuivat koko kotakuntineen, naiset ja lapsetkin
mukanaan, kitisevät komsiokäärötkin eukkojen ahkioiden kokkapuolessa.
Suomen ja Norjan lappalaiset heiluivat nelikolkkalakeissaan, mutta
Ruotsin tunturikotolaisten päässä piipotti tupsupäinen pirrilakki, ja
Koutokeinon naiset koreilivat kirjavissa koparalakeissa. Nuotioiden
ja roitovalkeain ääreen tunturikansa vain asettui markkinakentän
läheisyyteen, viettäen siinä yönsäkin paljaan pakkastaivaan alla,
mutta "kuntalappalaiset", kolarilaisten pororaitiot, menivät
isäntiensä taloihin yötä viettämään. Jotkut suuret pororikkaat olivat
Tornion kauppiaiden kanssa niin hyviä väärtejä, että saivat käpertyä
yösijalleen heidän pirttiinsä ovinurkkaan.

Koko Kolarinsaari ja Jokijalka, vielä väylän takaiset talotkin oli
markkinapäivinä täytetty kaikenmaailman kansalla. Lantalaiset olivat
asettuneet majailemaan taloihin, samoin kuin nekin kauppamiehet,
joilla ei ollut markkinatupaa. Joka talo oli vieraita täynnä sekä
talon pihamaa hevosia ja rekiä, pororaitoja ja ahkioita, ja saaren
männiköissä kuppelehti kaikkialla jäkälää kaivavia poroja. Koko
paikkakunta oli joutunut markkinavyöryn valtaan.

Mutta kovimmin kuohui elämä markkinasiljolla. Lyhyt ja harmaa oli
kyllä sydäntalven lapinpäivä. Aurinko ei enää jaksanut nousta yli
matalan metsänrannan, heikko kajastus vain valoisimpana puolenpäivän
aikana viivähti eteläisellä taivaanliepeellä. Mutta hämärää puhdetta
ja pimeää yötä kyllä riitti ja niillä jatkettiin lyhyttä päivää. Jo
aamupimeissä rupesivat markkinapirtit puskemaan paksua savupatsasta
pakkaseen, ja rohisten ja kulkusia kalkutellen ajoi tavarakuormia
siljoa kohden. Lapinäijätkin rupesivat nouseskelemaan lumikiepeistään
ja ahkioitten alta, missä peskeihinsä ja nahkoihinsa kääriytyneinä
olivat nukkuneet. Aamun hämärtäessä oli kauppa jo täydessä menossa, ja
sitä mukaa kuin päivä kului kohosi kentän elämäkin.

Suuri siljo oli täynnä tavarakuormia, myyjiä ja ostajia. Ylimaan
miehillä oli kuormissaan kotipuolen tavaraa: voita, metsälintuja sekä
turkiksia. Lappalaisten erämaat vallannut lantalainen oli miltei
kokonaan ottanut hoitoonsa Lapinkorven riistarikkaudenkin ja oli
nyt ensimiehenä sen vähäistä loppusatoa kaupittelemassa. Ei ollut
lannanmiehellä kyllä enää tarjottavana kalliita majavanhoitoja ja
turkiksia, sillä majavansuvun oli isäukko jo tuhonnut, mutta oli
hänellä oravan, kärpän, ketun, näädän, saukon, suden ja ahman nahkoja,
peuran ja karhuntaljojakin. Oli ylimaalaisilla myöskin poronlihaa
sekä porontaljoja ja koipinahkoja, jotka niinikään olivat vanhanlapin
vasituista kauppatavaraa.

Vanhalappi oli vaipunut hautaan rikkaine riistoineen. Jälkipolvi
asusti nyt vain kentän pohjoislaidalla, haisevassa "Lapin plussissa",
jota ylpeät lannanmiehet hiukan halveksien katselivat. Oli heilläkin
kyllä porokarjansa tuotteita, juustoista, maitotshalmaksista ja
punasvatsoista alkaen, poronkieliin, paisteihin ja taljoihin sekä
koipikenkiin, kallokkaihin, siepakkoihin ja peskeihin asti. Oli vielä
komeita lapinvöitä ja pauloja, sarvilusikoita ja poronvaljaita, paksuja
ruijanraanuja ja roukoja, metsänriistaa ja turkiksiakin. Mutta kaikkein
enimmin oli lappalaisten ahkioissa ja porokelkoissa Ruijanmeren
kalaa. Sitä varsinkin Koutokeinon ja Hetan lappalaiset vedättivät
siljolle, niin että koko lapinleiri tuoksui merelliselle. Jopa
ukkojen tavara oli väliin niin kesäytynyttä, että se antoi koko
markkinapaikalle oman ilmanalansa. Tuoretta jäätynyttä turskaa oli
lapinahkioissa, samoin meriahventa ja merisilliä sekä kuivattua saitaa.
Olipa monella lapinukolla kuuluja Ruijan paltaitakin, merkillisiä
muotopuolia kalajättiläisiä, joiden silmät olivat vääntyneet samalle
puolelle päätä ja suu mennyt vitaan. Muutamat paltaat olivat niin
suuria, että painoivat kahdeksan ja kymmenenkin leiviskää ja täyttivät
yksinään koko ahkion. Ei ollut kallista lapinukkojen kala: lihavaa
rasvaista pallastakin sai heiltä kolmella markalla leiviskän, ja
iso saitapari maksoi tolpan.

Kaikkein suurinta mekastusta pitivät markkinapaikalla hevosmiehet.
Tornion ja Kemin puolen sekä Rovaniemen isännät tulivat aina
vanhaan tapaansa kaupittelemaan hyviä hevosiaan ylimaan miehille ja
väyläntakaisille. Sadalla markalla sai jo auttavan ajokkaan, mutta
oikein hyvästä hevosesta vaati torniolainen 400-600 markkaa. Oli siinä
äijillä ääntä, kun hevoskaupoista kinasteltiin, ja vielä enemmän, jos
jouduttiin hevosen vaihtamisesta tinkaamaan. Siinä olivatkin monet
ylimaan miehet yhtä hyviä mestareita kuin alamaalaisetkin. Osasivat
he viilata vanhan konin kuluneet hampaat tasaisiksi, kurikoida
pikku patin toiseenkin jalkaan, jos toisessa sattui sellainen
olemaan, sekä monia muitakin hyviä hevosmiesten temppuja, joilla voi
pettää tyhmempänsä. Monta kertaa saattoi omistaja vaihtaa hevosta,
ja monella omistajalla saattoi sama hevonen olla samanakin päivänä,
monet harjakaiset juotiin ja monet kaupat tehtiin niin lujat, että "ei
peruuteta, vaikka länget kaulassa kuolis!"

Poromiehet taas häärivät omien ajoikkaittensa kanssa, niitä myöden ja
vaihtaen ja juoden harjakaisia. Kolmella, neljälläkymmenellä jo sai
parhaan ajohärän.

Nähtiin markkinakentällä, paitsi lapinleirin monikirjaisia vöitä,
jalkineita ja peskejä, myöskin lantalaisten käsiteollisuutta.
Kaakamonkylän vaskenvalurit olivat saapuneet myymään koko Peräpohjassa
ja Lapissa tunnettuja tiukujaan, kulkusiaan ja kellojaan. Vaskikulkusia
ja tiukuja kaupitteli myöskin kolarilainen Mellan Vilkko, joka
niinikään oli oppinut valurinammatin. Kolarin suksisepät tarjoilivat
sivakoitaan, joita muutamat olivat tuoneet siljolle tusinamäärin.
Lappalaiset niitä enimmin ostivat ja maksoivat ostoksensa
ruijankalalla. Olivat kolarilaiset myöskin rakennelleet työrekiä ja
tukkirekiä ja myivät niitä muoniolaisille markka-kymmenestä ja parista
kymmenestä.

Rahassa, markoissa ja kruunuissa, laskettiin tavarain hinnat ja
tavallisesti rahassa maksettiinkin, mutta voitiin myöskin vaihtaa
tavara tavaraan, määräten vain, mitä hintaa milläkin kalulla pidettiin.
Lopulta kumminkin, vaikka rahaakin olisi liikuteltu, tulivat
tavarat vaihdetuiksi alamaalaisten ja Pohjanperän miesten kesken.
Torniolaisten jauhot, suolat, raudat, tupakat, kahvit, sokerit,
vaatetavara ja kaikenkaltainen rihkama joutui matkaamaan ylimaita
kohden, samoin kuin karjalaistenkin kaupantavara. Vastineiksi olivat
Karjalan kauppurit käärineet haltuunsa parhaimmat turkikset sekä
suurimman osan metsänriistaa. Tornion saksat taas enimmäkseen lyöneet
kokoon kruunuja ja markkoja, mutta myöskin turkiksia ja metsälintuja
sekä ruijanpallasta, turskaa ja saitaa.

Enimmät rahat kuitenkin käärivät viinaporvarit, vaikka he eivät
saattaneetkaan myydä tavaraansa markkinatuvista niinkuin muut
kauppamiehet. Ooperi-kraatarillakin oli riihiladoissa olkiläjät täynnä
viinaottinkeja, ja siellä hän alituisesti salakähmää kulkea nilkutti
täyttämässä ostajien pulloja. Ooperin kanssa kilpaili viinakaupassa
torniolainen "Pärki", ja "Anelli-härjäriltäkin" sai kyllä viinaa,
kun tosi tarve tuli, samoin kuin monelta muultakin torniolaiselta,
mutta "Teinin frouva" myi vain nisua, räätileipää ja ruistumppua.
Ruosteojan Pekkakin yritti ruveta viinaporvariksi, mutta toimi niin
tökerösti, että menetti kruununmiehille koko kuormansa. Niin ei kyllä
käynyt ovelalle Ooperille, vaikka kraatari jonkun ottingin joskus
sattui menettämäänkin. Monet kerrat äijä kävi Kolarin markkinoilla,
kunnes lopulta herätykseen tultuaan lopetti riihilatokauppansa ja
lahjoitti Kolarin kirkolle suurliikkeensä muistoksi rahasumman.

Hyvät kaupat teki Tornion apteekkarikin, jonka tupa oli länsipuolella
kenttää niinkuin Rechardtin sekä Hallstrandin ja "Härkkipeuksen".
"Kolinkki" ja "hommatroppi" olivat yhtä haluttua ryyppyainetta kuin
Ooperinkin riihilato-troppi, koska ne hyvän makunsa lisäksi antoivat
miehelle oikean markkinahajunkin. Kotiväelle sekä naapureillekin
oli ostettava monet lääkkeet: "kanfärttitroppia" ja "lautatroppia"
yskä- ja rintatauteihin, "sydämenvahvistusta" sydänkipuihin sekä
"riikapalsamia" vanhalle muorille silmänvoiteeksi, ettei näkö
huikenisi, ja lopuksi "triivasträkiä" eli "pirunpaskaa" äijävaarille,
joka sitä poltteli tupakkapiipussaan, kun taudit ja muut pahansuovat
liikkuivat maatjalassa.

Ooperin viina ja apteekkarin hommatroppi pitivät vireessä oikeata
markkinamenoa. Pakkasen kangistaman paksun veren ne sulattivat
ja lämmittivät, tehden kohmettuneet jäsenetkin notkeiksi. Mitä
ahkerammin kansa kävi apteekissa, ja mitä useammin kraatari nilkutti
riihiladolleen, sitä sukkelammin markkinakenttä liikahteli ja
sitä kovemmalla äänellä se teki kauppojansa ja ilmoitti mielialaansa.
Lopuksi oli koko siljo suurena melukenttänä, josta kuului vain
huutoa, laulua, kovia kirouksia, ja "juokalheita makasi kuin
liekoja pitkin mettiä". Ympärillä, pitkin saaren tietä, väylää ja
väylänrantoja, kirkkoa kiertäen, ajeli edestakaisin joukko joukon
jäljessä sekä ylimaalaista että alamaalaista, kuka hevosella, ken
porolla täydessä markkinailossa. Monesti joutuivat markkinamiehet
toraan jopa tappeluunkin, joskus välähtelivät pohjalaiset puukotkin.
Eriseutulaiset varsinkin olivat kärkkäitä toisiansa hämmästelemään, ja
silloin annettiin kuulla, mistä toinen oli kotoisin. Niinpä Kittilän
miehiltä kysäistiin, vieläkö heidän kirkonkellonsa soivat: "Kaloleipä
-- loppui sekin!" Muoniolaiset saivat kuulla, kuinka heillä soitetaan:
"Koljoontunhet mathet -- koljoontunhet mathet!" sekä hettalaiset:
"Liskis, liskis, lihapata!" Tervolan kirkonkellojen tiedettiin
kehoittelevan: "Tuo kuppia, saat lohensuolivelliä"! ja Rovaniemen
ylpeät höökärit soittivat valitellen: "Olkileipää -- kesken
sekin loppuu!" Kolarilaisilta taas tiedusteltiin, minkätähden he
tapuliröttelössään soittavat: "Kopsis, kopsis, konjakkipullo!" Mutta
kun satuttiin riitaan Turtolan ja Pellon miesten kanssa, lyötiin heidät
vanhalla pilkkarunolla, joka paljasti heidän pahnansa. He kun olivat
vain

    "Kaartisen kaaroja,
    Jarhoisten jaaroja,
    Pellon puuropalkheita,
    Turtolan tuppivariksia,
    Paamajärven rökhäitä."

Sitten vielä lisättiin; "Puuro kyllä kulkee hyvästi ruumhin läpi, mutta
Paamajärven rökhäitä kun syö, niin ne ei pääse sisästä uloskaan."
Karunkilaisetkin saivat taas kuulla vanhan liikanimensä, "Karungin
varkhat", sekä sen selityksen: "Joka Karungin ohitse ominensa on
päässyt, on hyvin kulkenut." Ylitorniolaista ärsytti kolarilainen
kysymällä: "Yhäkö teillä riihtä tapethan? Eikö sitä jo ole saatu pois
hengiltä? Meillä riihtä vain puihaan." Muistipa Kolarin ukko vielä
tiedustella: "Vieläkö teijän Jaukkurissa olhan niin riitaisia, että
joka riihimies pui omassa loukoshan?" Ruotsin puolen miehet saivat
kuulla olevansa "Killingin valtakuntalaisia", ja väyläntakaisen
Aapuankylän ukolle voitiin sanoa: "On viis tolppaa kuin aapualaisen
kruunus!" Saattoipa joku vielä lisätä: "Peilaa jälestäpäin kuin
aapualaiset." Mutta voi Aapuan ukko jo tästä suuttuakin, vetäistä
toista vasten suuta ja sanoa: "Peilaavat ne välistä eestäpäinkin".

Miltei häiritsemättä sai markkinakansa juoda ja temmeltää. Järjestyksen
valvojana kävi markkinoilla kyllä Alkkulan nimismies, mukanaan
Leukumaan Kaapreli taikka Heikan Kusto "neljäskuntana". Kaksin he eivät
mahtaneet mitään mellastavalle siljolle, tekivät vain "pislaakeja"
karjalaisten repuille, naakivat Ooperia ja takavarikoivat Ruosteojan
Pekan viinakuorman.

Mutta lapinmiehet pysyivät erillään lantalaisten sanasodasta ja
tappeluksista. He ajelivat vain poroillaan, juoden ja joikastaen ja
ollen hyvillään, kun taas kerrankin saivat virkistyksekseen juoda
muutakin kuin pelkkää vettä. Niin olivat tunturiäijät suopuneet
markkinaelämäänsä ja ilonpitoonsa, että yökaudetkin rehkivät
roitovalkiainsa ääressä saarnaten omalla kotakielellään, särpäen
lämmittävää lannanviinaa sekä joiaten ihanasta tunturimaastaan, sen
suurista poro- ja susilaumoista. Vasta aamupuolella, kun otava osoitti
idänpuolta, kellahtivat peskiukot nuotionsa viereen.

Vain kolme päivää oli allakka antanut Kolarin markkinoita varten,
mutta kun kerran päästiin hyvään alkuun, vietettiin niitä koko viikko
yhteen menoon. Torniolaisilla kyllä riitti tavaraa, apteekkarilla
hommatroppia ja Ooperin olkiläjästä löytyi yhä uusia pulloja. Kraatari
tuotti lisää Torniosta, jos entinen rupesi loppumaan.

Samoihin aikoihin pidettiin markkinoita Köngäsessäkin, Ruotsin
puolella. Sinne Kolarin markkinamiehetkin toisinaan lähtivät ajamaan,
pitkin väylää vain lennättäen, tehden sielläkin kauppoja, täyttäen
pullonsa ruotsinviinalla ja taas iloisella tuulella ajaen takaisin.
Samalla tavalla Köngäsenkin markkinakummun kansa kävi vieraissa Kolarin
siljolla. Helppo olikin entisaikaan vaikka kuinkakin ahkerasti
seuloa edestakaisin rajan kahta puolta, "kun oli tullivapaus, eikä
orjuutta vähääkään". Huoleti sai kuljettaa tavaraa niin puolin kuin
toisinkin. Karjalan kauppamiehetkin pistäysivät Köngäsen markkinamäellä
turkisvarastoansa lisäämässä.

Mutta rupesivat tavarat viimeinkin torniolaisilta loppumaan,
polkuhinnoilla myivät kauppiaat viimeiset "räättinsä", löivät pirttinsä
lukkoon, kääriytyivät turkkeihinsa ja lähtivät ajamaan alamaita kohden.
Loppunut oli jo ylimaalaistenkin tavara, jopa oli vähissä rahakin,
tyhjinä olivat Ooperinkin ostomiesten taskut. Moni oli tullutkin
markkinoille vartavasten tekemään kauppoja vain kraatarin kanssa.

Paljoa rikkaampina palasivat Tornion kauppiaat ja Karjalan miehet
Lapin markkinasiljolta kuin olivat sinne mennessään. Hyvän heiton he
taaskin olivat vetäneet Pohjanperän apajilta, lisäten osaansa Lapin
ja Peräpohjan rikkauksilla. Suurimman apajan oli vetänyt ontuva
Ooperi-äijä, vaikka olikin markkinatupanaan käyttänyt vain riihilatoa.
Tyytyväisenä ukko ajeli kotiinsa. Tyytyväisinä Karjalan kauppuritkin
kalliine turkiskuormineen painuivat kaukaiseen Vienaansa, missä
suuret Sungun markkinat odottivat Lapinkin turkiksia.

Ja tyytyväisiä olivat ylimaalaisetkin saatuaan yksitoikkoisen
aherruksensa keskellä taas viettää repäisevän viikon, joka oli miltei
kohta ovella kolkuttavaa joulujuhlaa jalompi. Olihan saatu varatuksi
yhtä ja toista lannanmaan hyvyyttä toki sitäkin varten, jopa
oman kirkon vierustalta, tarvitsematta jutaa Tornioon asti. Olivat ne
torniolaiset miehiä, kun toivat tavaran kotiporteille!

Hyvillään ajeli lappalainenkin öisiä erämaitaan kohden. Tunturien
äijä-paha oli markkinasiljon yhteisessä saalistamisessa jäänyt
kaikkein vähimmälle osalle. Äijän tavara oli halvasta hinnasta
siirtynyt lannanmiesten suuriin resloihin, ja hänellä itsellään oli
vain pienissä ahkioissaan ja kepeissä porokelkoissaan muutamia
jauhosäkkejä, voikääröjä ja suolapusseja sekä yhtä ja toista rihkamaa.
Enin osa saaliista oli mennyt lantalaisen viinaan ja troppeihin jo
markkinoilla hummastessa, ja viinaa oli pitänyt vielä varata monet
pullot lämmitykseksi ankaraa kotimatkaa varten. Mutta ei lapinukko
matkaansa surrut, eikä saaliinsa vähyyttä. Jumalanviljaahan viinakin
oli, virkistävää ja tarpeellista kovassa pakkasen maassa. Iloisina ja
joiaten ajelivat lappalaiset lumisia korpiaan, peskin povessa
mölkkerehti ihanasti klunkahdellen tinasta valettu kahdeksakulmainen
viinapullo, ja tuon tuostakin pysähtyivät ukot ottamaan yhteiset
pakkasryypyt. Isot äijät heittivät sen "hopeatuplarista", mutta pienet
poromiehet näppäsivät vain pikkuisesta puunaapusta.

-- Tintti kuusa miehen osaan, piti lapinmikoilla olla viinaa
matkaryypyiksi.

Loppunsa ovat saaneet jo Kolarinkin markkinat, joilla etelän porvarit
markkinatuvissaan tarjosivat tavaraa ylimaalaisille. Ruvettiin
Rovaniemellä 1881:stä lähtien pitämään yhteisiä suurmarkkinoita, joille
riensi lanta ja lappi. Silloin jäi syrjäinen pieni Kolari unohduksiin
ja juti muiden mukana Rovaniemelle.

Vähitellen hävisivät kauppiasten vanhat markkinatuvat siljon laidalta
joutuen heinäladoiksi ja aitoiksi sekä polttopuiksi. Muuan pirtti on
vielä Pohjasenvaarassa halkolatona, ja vanha "Kuvenjuksen" tupanen on
kirkon luona väylän rannalla köyhän eukon mökkinä. Sileänä nurmikkona
on vielä entinen siljo maantien ja hautausmaan välissä, onpa osa
mekastuksien kenttää joutunut jo hautausmaan aitauksen sisäpuolelle
vainajien lepokentäksi.



Savon matkat


Peräpohjalaiset olivat liikkuvaa kansaa. He kolusivat kaikki Lapin
ja Pohjanperän kiveliöt, kierrellen Ruijanmeren kalarannat, Ivalon
kilpakentät ja Lapin monet markkinat, joutuivatpa useasti matkalle
eteläisempiinkin seutuihin. Viisikymmen- ja satapenikulmaisetkaan
taipaleet eivät entisen Kainuun kansan jälkeläiselle paljoa merkinneet.
Monet saattoivat kesällä tehdä kalastusretken Ruijaan ja sitten taas
talvella lähteä sinne markkinamatkalle, Jäämeren rannan Alattioon.
Vanhojen Pohjanperän kävijöiden, pirkkalaisten, henki oli jäänyt heidän
entisille liikuntamailleen, ja heidän rauhatonta seikkailijavertansa
kiersi ehkä monenkin kainuulaisen suonissa.

Jo vanhoista ajoista olivat Tornion seutujen miehet tottuneet tekemään
kaupparetkiä Etelä-Suomeen ja Savoon. Varsinkin Tornion jokilaakson
miehet kummaltakin puolen rajaväylää aina Muoniota myöten olivat
mielistyneet näihin matkoihin. Samoin myöskin Kemijoen alajuoksun
asukkaat Rovaniemelle saakka, jopa jotkut Ounasjoenkin miehet. Samoja
taipaleita olivat ennen isätkin ja isänisät ajaneet, ulotuttaen
retkensä aina eteläosaan maata, Hämeeseen ja Savoon, jopa Karjalaankin,
joskus Viipuriin asti. Lapintavaroita, poronlihaa ja porontaljoja
oli ukoilla menokuormassaan, ja palatessaan he toivat sijaan
etelän tavaroita: Hämeen pellavaa, Savon ja Karjalan hamppua ja
hurstia, saippuaa sekä Venäjän tupakkaa, lisäksi vielä lannanmaan
viinaakin. Sellainen etelänkävijä oli ollut noin kolmekymmentä
vuotta takaperin yhdeksännelläkymmenellään kuollut Anuntin Pekka
Ylitornion Kainuunkylässä, samoin Ojan vaari Ylitornion Nuotiorannalla.
Rovaniemeläisiä Hämeen ja Savon vanhoja matkamiehiä oli rikas Halvarin
ukko ja Kesk'-Korvan isäntä, kittiläläisiä taas Kaukosen Ylijussan
Paulus, Pekka Jääskö ja Hakalan isäntä, jotka olivat semmoista
liikkuvaa kauppasukua. Muoniolaisia Savon kävijöitä oli entinen Efraim
Puranen, Ylimuonion mahtiäijä sekä Töyrän ja Rantakokon ukot. Monet
kerrat nämä miehet olivat eläessään matkanneet halki Hämeen ja Savon,
käyden Kuopiot ja Kajaanitkin, ja tuoneet tullessaan kuormittain
tavaraa. Anuntin Pekan kauppamaita Hämeessä oli ollut "Koskenkirkon
seurakunta", Lammi, Hollola ja Hollolan Lahti, sekä tutuin käymätalo
Etolankylän Rekola Koskenkirkolla.

Samoilla asioilla taas sitten pojatkin samoja maita matkailivat. Niinpä
ajelivat Karungin Korpikylän ukot, Ojanperän ja Kaapin isännät sekä
Ylinivan ukko joka talvi etelässä, ja Rovaniemen rikas Yliruokasen
Pekkakin kävi muutamia kertoja. Viimeisiä Savon kiertäjiä on vielä
elävä, 84-vuotias Anuntin Pekka-vaari, edellämainitun etelänkävijän
poika Kainuunkylästä, sekä joku vuosi sitten kuollut Pekka Heikkilä
Karungin Kukkolasta,

Lappi ja Perä-Pohjola tarvitsivat paljon yhtä ja toista tavaraa,
jota ei oma paikkakunta tuottanut, ei ainakaan kylliksi, vaan oli
sitä hankittava parempiosaisilta seuduilta. Tällaista tavaraa etelän
matkamiehet kävivät noutamassa.

Kuopion jo vanhastaan kuulut suuret talvimarkkinat, joille koko
kauppaa käyvä Suomi ja rajantakainen Karjala sekä pietarilainen
riensi, vetivät Peräpohjan miestäkin. Tammikuun pakkasilla, 12-14
päivän tietämöissä pidettiin markkinat, niin että jo joulupyhäin
päättyessä piti pitkämatkaisten Pohjan miesten lähteä taipaleelle.
Raudoitettu matka-arkku työnnettiin täyteen leipää, rieskaa, voita ja
lihaa, ja povessa pullotti omatekoinen vasikannahkalompakko. Entiset
etelänkävijät olivat lähteneet matkaan omilla hevosillaan vieden
kaupantavaraa mukanaan, mutta jälkipolven miehet ajoivat useinkin vain
komeasti kievarikyydillä, istuen kaksissa lammasnahkaturkeissa,
päässä korkeapohjainen saukonnahkainen samettiperälakki, jaloissa
pieksusaappaiden päälle vedetyt kallokkaat. Markan vain maksoi silloin
penikulma, ja kievarista kievariin halki- ja poikkimaisin kävi kulku.
Ajettiin pitkin rantatietä Tornion ja Oulun kautta Liminkaan, josta
"Haarain-sillan" luota lähdettiin työntymään Savon sydänmaita kohden.
Temmeksen, Rantsilan, Pulkkilan ja Piippolan kautta päästettiin
Pyhännälle, sieltä Savon puolelle Nissilään ja edelleen Paju- ja
Savo-järville, Pöljään, Kasurilaan ja Toivalaan, josta viimein pitkin
järvenselkiä oiustettiin Kuopioon. Viitisenkymmentä penikulmaa tuli
ylitorniolaisille taivalta, viisikymmentä markkaa kului kukkarosta, ja
viisi, kuusi vuorokautta vierähti aikaa.

Tuttuja olivat matkamiehille kaikki maantienvarren "kevarit",
monikertaan käytyjä ja puheltuja. Tiesivät ukot kyllä jo etukäteen,
minkälaista kohtelua missäkin talossa saadaan, minkälaisella hevosella
lähdetään ajamaan ja millainen pojanrehvana vääntäytyy kuskipukille.
Entiseen aikaan olivatkin kievarit usein kymmeniä vuosia samassa
talossa, jopa jotkut olivat kuin itseoikeutettuja matkustavaisten
majoittajia ja kyytimiehiä.

Kymmeniä Peräpohjan miehiä saapui silloin Kuopion markkinoille
kauppoja tekemään. Saman puolen miehet asustelivat aina samassa
kaupunkikortteerissa -- kainuunkyläläiset majailivat tavallisesti
Kaivopuiston pohjoispuolella "isvosikka" Pekkarisella, "möljän"
kohdalla, lähellä "hevosplassia".

Perille päästyä piti "härkäpoikain", ensikertaisten Savon kävijäin,
tarjota vanhoille markkinatovereilleen "härkäisiä": hyvät kahvit ja
viinaryypyt joka miehelle.

Tarpeellista olikin, että "hevosplassi" oli lähimailla. Sillä
torniolaisten tärkeimpänä asiana oli hyvien hevosien ostaminen. Monet
isännät hankkivat kolme, neljäkin ajokasta rekineen, kaikkineen, saaden
toisinaan maksaa kolmin, neljin sadoin vankasta savolaisesta taikka
karjalaisesta kuormankiskojasta. Kymmeniä hevosia karttui asuntotalon
pihamaalle, joskus komeita kiljuvia oriitakin joukossa.

Sitten ostettiin muuta tavaraa hevoskuormat täyteen. Tärkeimpiä
ostoksia oli "Sauvon hursti", paksu karkea vaate, jota "sauvalaiset"
kutoivat hamppulangoista. Pieksämäkeläiset kaupanmiehet, Putkonen ja
Purasen Asarias, olivat torniolaisia varten ajaneet sitä kauppatorille
suuret kasat, ja heidän varastojensa ympärillä sitten Pohjan miehet
koko joukolla häärivät. Kyynärä maksoi 40 penniä, ja tuhansin kyynärin
sai pieksämäkeläinen mitata hurstiaan samalle ostajalle. Anuntin
Pekkakin kerran mittautti hurstia 4000 kyynärää, saaden siitä pari,
kolme pitkänmatkan kuormaa. Sillä tuhatkyynäräinen hurstilatomus
painoi 40 leiviskää. -- Pellavavaatettakin, Savon "palttinaa", saatiin
joukkoon joku määrä.

Hamput ja pellavat olivat myös hyvin haluttua tavaraa, sillä
Peräpohjassa ei pellavaa viljelty, eikä hamppuakaan kuin siellä täällä
nimeksi. Niitä kyllä Vienan miehet ja savolaiset toivat toisinaan
Tornioon sekä Alkkulan ja Kolarinkin markkinoille, mutta heidän
tuomisensa eivät riittäneet kaikille, vaan Peräpohjan miesten täytyi
itse hankkia lisää. Kuopion torille tuotiin hamppua koko Savosta,
Karjalasta ja Venäjältäkin, hämäläisten pitäessä huolta pellavasta.
Toivat Hämeen miehet kyllä hamppuakin, längelmäkeläinen Vialan Jussikin
nähtiin joka markkinoilla suurine hamppukuormineen. Jussin vihreitä
"Längelmäen hamppuja" Anuntin Pekka kerran latoi rekeensä 30 leiviskää,
maksaen kymmenen markkaa leiviskästä.

Tarpeellisia ostoksia olivat tupakatkin. Venäjänlehtiä saatiin
ryssiltä, ja maalaismiehet myivät omanpellon kasvuja, "sauvonlehtiä",
joita myös sanottiin "pitkiksilehiksi" ja "risulehiksi". Viiden naulan
ja leiviskänkin kimppuihin olivat savolaiset sitoneet tupakkansa,
ja leivisköittäin latoivat Pohjan miehet niitä kuormiinsa. Monet taas
täyttivät hurstipakkojen jättämän tilan taliostoksilla.

Paljon kysyttyjä olivat vielä Savon villat. Leiviskämäärin Tornion
miehet tukkivat niitäkin säkkeihinsä ja maksoivat 24-40 markkaa
leiviskästä.

Ahkerina saivat miehet hääriä koko markkina-ajan, tinkien, mitaten
ja maksaen, ennenkuin kaikki kuormat oli saatu täysiksi. Piti
milloin hypätä hevosplassille kauppoja tekemään, milloin kaapaista
kauppatorille hampun ja hurstin hintoja tinkimään, välissä taas
savolaisäijän kanssa kinastella tupakkaleivisköistä. Ei aina ennätetty
kunnollisesti istahtaa edes eväsarkun ääressä, lipeäkielisiltä
torimuijilta vain kiireessä ryypättiin kahvikuppi, johon taskupullosta
lisättiin lämmikettä taikka ostettiin ryssiltä purtavaksi "sirapin
kanssa tehtyjä nisuja". Suurta kiusaa tuotti, varsinkin härkäpojalle
savolaisten outo puheenlaatu. Sillä jos Savon miehet eivät tahallaan
viisastelleet, he kuitenkin niin merkillisesti "kiäntivät ja viäntivät"
kielensä ja leukansa, ettei siitä selvää ja suoraa torniolaista
päästelevä pohjalainen tahtonut äkikseltä ymmärtää mitään. Ja kun
lisäksi Savossa monet "parseelitkin" sanottiin eri nimillä -- kiulu
oli Savossa "kappo", ämpäri "sanko", navetta "läävä" -- tuli asia
yhä sotkuisemmaksi. Eivätkä "täyvet sauvalaisetkaan" taas puolestaan
tahtoneet ymmärtää Pohjan miestä. "Mittee työ tolkuitatta?" saattoi
savolainen hevosmies tokaista torniolaiselle ostajalle, ja silloin
molemmat jäivät sanattomina töllöttämään. Vaikka Tornion mies mieli
kyllä kivahtaa:

-- Itte sie tolkutat! Mutta mie en tolkuta enkä talkuta, vaan puhun
suorhan niinkun pruukathan.

Viimein saivat Tornion miehet kääntää kuormansa kotia kohden ja lähteä
painumaan päin pohjoisia maita. Pitkät hevosraidot toinen toisensa
jälkeen jutivat kaupungista Kallaveden jäälle ja sitten edelleen kohti
sydänmaita. Monella isännällä oli hoidettavinaan kolme, neljäkin suurta
tavarakuormaa, kun talvisia teitä hiljalleen ajaa kihnuteltiin.

Nyt ei matka edistynytkään niin nopeasti kuin pohjoisesta alas
tultaessa; vain viisi, kuusi penikulmaa ajettiin päivänmittaan, ja
sitten taas pysähdyttiin yösydämeksi levähtämään johonkuhun tuttuun
taloon. Oli pitkin matkanvartta vakituisia "syöttötaloja",
tienkävijäin jo vanhastaan valitsemia, sopivia pysähdys- ja
hengähtämispaikkoja, joihin jokainen matkamies suisti hevosensa.
Sellaisen talon kyllä ensikertalainenkin tunsi: sen kartanolle veti
kahta puolta leveä kovaksi tallattu tanner, ja pihamaa oli kokonaan
heinärikkojen vallassa sekä kaivonympäristö vahvassa jääiljanteessa.
Ja melkein aina seisoi talon pihamaalla valjaista riisuttuja,
loimiselkäisiä hevosia kuormansa ääressä apetta rouskuttelemassa. Talon
portaat ja porstua olivat suvi-ilmoilla aina märkinä ja pakkasella
paksussa lumessa, pirtti oli täynnä tupakansavua ja penkinvieruslattia
oli reunustettu lukemattomilla tupakkasyljillä. Työttömiä miehiä istui
taikka loikoi pirtinpenkillä, taikka istui niitä pöydän ääressä
matkaviinoja maistellen. Sellaisen talon pihalle voi kyllä ohjata
kuormansa, vaikkapa keskellä yötäkin, saattoi astua lukitsemattomista
ovista pirttiin ja olla kuin kotonaan. Parhaana liikeaikana oli
syöttötalojen pirtinlattia öisin laskettu täyteen vieri vieressä
loikovaa matkalaista. Eikä tällaisessa kaiken maailman matkamiesten
talossa juuri koskaan ollut rauhaa, vaan elettiin siinä kaiket päivät,
jopa yötkin alituisessa tulossa ja menossa. Kun toiset tienkävijät
nälkäisinä aukoivat eväsarkkujaan ruvetakseen suurustamaan, niin
toiset jo kylläisinä röyhtäillen työntelivät eväitään arkkuun ja
pyyhkivät voista puukonterää lapikkaiden nahkavarsiin; kun toiset
matkalaiset karauttivat kuormineen portista maantielle, niin jo
vastaiselta puolelta toisia tulla tomautti pihaan.

Olisipa luullut talonväen tuskastuvan tällaiseen alituiseen
rauhattomaan matkamiesmenoon. Mutta tyytyväisenä talo vain kaikki
kärsi, kohdellen matkamiehiä miltei kuin vieraissa kävijöitä, melkeinpä
sukulaisina pitäen niitä, jotka olivat useamman kerran käyneet talossa
levähtämässä. Monessa talossa tuotiin matkamiesten yösijoiksi olkia
lattialle, annettiinpa vielä raanujakin peitteiksi. Ja vähällä maksulla
sai talosta ostaa, mitä matkalainen vain tarvitsi: ruokaa ja kahvia
sekä hevoselle heiniä. Pyhännän isossa Leiviskässäkin, joka oli enimmin
käytettyjä syöttötaloja, paksu emäntä istuskeli pöydän päässä ja heti
tiedusteli: "Mittee vierahille kuuluu?" Ja kun matkamiehet kysyivät
emännältä mitä tahansa syötävää ostaakseen, vastasi paksu eukko: "Soa
kaiketi!" Olihan "Sauvonmaassa" ruokaa, "sielhän se leipäperä oli."

Mutta komean ja siistin Tornionlaakson miehelle oli merkillisimpiä
Savon kummia, kun hevonenkin vietiin pirttiin. Sellaisenkin
kohteliaisuuden maantien matkalainen sai toisinaan savolaistalossa
osakseen. Niin tehtiin Lassilan majatalossa. Kun matkamiehet ajoivat
pihaan ja riisuivat hevosensa syömään, saapui siihen isäntä sanoen:

-- Viijään hevoset pirttiin!

-- Mitä te puhutte? hevosmiehet kummastelivat.

Mutta talon pirtin ovinurkassa oli suuri vesiamme ynnä aperuuhi, ja
siinä saivat miehet viiden pennin maksusta juottaa hevosensa sekä
ruuhesta apattaa, omilla eväillään kyllä. Kerran taas Heikkilän Pekka
ajoi iltahiljaisella Iisalmen Korolaan pihan ollessa jo aivan täynnä
matkamiesten rekiä ja hevosia:

-- Eipä taija tähän talhon enää sopia, kun on niin paljon jo muita
reisumiehiä, Pekka arveli. Mutta portailla seisova isäntä huusi:

-- Tuokee hevonen pirttiin!

Tämä oli vanhankansan hyvää vieraanvaraisuutta ja tavallista
matkamiehen kohtelua, jota entisaikaan osoitettiin kaikille muille
maantien matkaajille paitsi mustalaisille. Sydänmaan asukas ymmärsi,
että "eihän tien päällä kulkija voi kotia mukanaan kuljettaa", ja
siksi se antoi auliisti kotinsa "tien päällä" kävijän käytettäväksi.
Vanhankansan toivomuksena olikin: "Anna, Jumala, vieras ja vierhan
vara!" Matkamies taas puolestaan toi vaihtelua erämaan yksitoikkoiseen
elämään sekä saatteli viestejä muusta maailmasta. Maantien taivaltajat
olivatkin tavallaan entisajan "aviisuja". Tuotti matkamiesten käynti
talolle vähän aineellistakin hyötyä. Viisiä pennejä keräytyi emännän
taskuun kahvikupeista, kymmenpennisiä ja 25-pennisiä piimä- ja
maitokanruista sekä viilipytyistä leipineen ja voineen. Isäntä taas
sai kukkaronsa helisemään heinäleivisköillään ja apeannoksillaan, ja
kaupungista palaavilta matkamiehiltä hän tavallisesti sai myös hyvät
"kaupungintuliaisryypyt". Kuparilantteja ja pikkuhopeoita rahat kyllä
vain olivat, mutta entiseen aikaan ne olivat sydänmaiden hopeaa ja
kultaa. Ja talvenmittaan kokoontui niitä talon kaappiin hyvät kasat.

Rauhassa ja huoletta saatiin silloin tehdä taivalta, milloin
istuskellen kuormalla, milloin taas kuorman perässä astua karskutellen
sekä omiksi lämpimikseen että kuorman kevennykseksi. Purasen
Efraim-ukkokin tallusteli kuorman jäljessä Kuopiosta saakka, niin että
vasta Turtolan Piippolan törmässä väylälle laskettaessa hyppäsi
kannoille. Pakkasen ahdistellessa otettiin lämmitysryypyt, ja kun
päästiin aavojen Liminganniittyjen ylitse, Kempeleen ylipäähän,
nakattiin hyvät ryypyt. Väliin yötä myötenkin ajaa kihnutettiin pitkät
sydänmaan selkoset, eikä nähty sen kummempaa. Tavarakuormat jätettiin
vartioimatta yökaudeksi pihamaalle, eikä niitä juuri koskaan vieras
käynyt kopeloimaan. Puukko oli matkamiehen ainoa ase, ja sitäkin
tarvittiin vain eväsvoin ja eväslihan leikkaamiseen sekä rikkoutuneiden
valjaiden korjaamiseen. Päivättömästä pohjoisesta tulleiden miesten
tavarat olivat sitäpaitsi vielä eri suojeluksessa. Sillä mikäpä sen
tiesi, millaisilla noitakeinoilla Lapin äijät olivat varanneet
kuormansa varkailta ja kosketuksilta. Olihan monesti kuultu, kuinka
heidän tavaroitaan kopeloimaan käynyt varas oli tarttunut kiinni reen
viereen, niin ettei ollut päässyt liikahtamaankaan, ennenkuin vasta
aamulla, kun kuorman omistaja oli tullut ja antanut varkaalle sellaisen
vastasuullisen, että oli veri purskahtanut. Hevoskaupoissakin varasivat
savolaiset Tornion äijiä. Myydessään heille ajokkaansa päästivät Savon
ukot heti hevosen häntäsolmun auki, eivätkä koskaan, rahastakaan,
luovuttaneet ostajalle hevosenlointa, ei vanhaa resuakaan.

Mutta silloin, kun suurrosvo Perttunen parhaillaan liikuskeli Oulun ja
Raahen tienoilla ja niiden takaisilla sydänmailla, matkamiehiä
toisinaan kammotti. Savonkävijätkin liittyivät silloin suuriin
joukkoihin ja varoivat joutumasta pimeän aikana pitkille talottomille
taipaleille. Varasivatpa jotkut turkkinsa taskuun panostetun
pistooliräikän. Pelkoa herätti myöskin toinen suurrosvo, Iso-Karppinen,
joka vankilasta karkuun päässeenä piileskeli takamaiden metsissä.
Karppisen kyllä pian koppasi kiinni temmekseläinen ruotusotamies
Runtikka, väkevä mies hänkin, köysitti saaliinsa ja toi Ouluun.
Mutta Perttunen oli pitkät ajat koko Oulun seudun kauhuna.

Nelisen viikkoa kesti Savonretki. Tammikuun lopulla taikka helmikuun
alkupäivinä ajaa karskautettiin kotipihalle ylt'yleensä huurteessa niin
miehet kuin kuormat ja hevosetkin. Kotona olikin kaukamatkalaisia
jo useana päivänä odotettu. Kirkkaita lasipalloja saivat lapset
tuliaisiksi, ja emäntä hyötyi huivin, kahvikuppeja taikka muuta
kaupungin koreutta. Naapuritkin saapuivat saamaan "alatuliaisia" sekä
kuulemaan "alasanomia."

Sitten alkoi etelän tavarain levittäminen Pohjanperille. Kuopiosta
ostettu tali oli jo paluumatkalla myyty Tornioon nahkuri Åströmille
sekä osa villoista Tornion kauppiaille, mutta pellavat, hamput ja
hurstit, tupakat ja voi vedätettiin kotiin. Koko paikkakunta kävi
heti noutamassa Savon tavaraa. Emännät ostivat villoja, hamppua ja
pellavaa sekä hiukan hurstiakin. Hampuista kehrättiin verkkolankoja,
pellavaisista valmistettiin paitakankaita ja hurstista ommeltiin
säkkejä sekä suuria louteita, joita levitettiin pelloille lyhteitten
alle, kun viljaa pantiin haasioihin. Isännät taas tulivat
tupakantuskissaan. He ostivat jonkun verran venäjänlehtiäkin, mutta
varsinkin halpaa risulehteä ukot kantoivat kimpuittain kotiinsa,
kuivasivat orsilla ja kirveellä hakkasivat kuusipölkyn koperossa
hienoksi piipputupakaksi. Sitten

    "Sauvonmaan hakkua,
    isonpiipun pakkua,
    sitä sopi ällöttää."

Mutta voi ja enin osa Savon hurstia joutuivat vielä jatkamaan pitkää
matkaansa. Muoniolaiset kauppiaat, Joensuun Freetrikki poikineen,
Reginan Aaprami, Sieppijärven Filppa sekä muutkin ruijankävijät
tiesivät kyllä, milloin savonkävijät koteutuvat. He tulivat
pororaitoineen ja ostivat kaiken etelästä tuodun voin ja hurstin. Voin
olivat torniolaiset valmiiksi pakanneet kymmenen leiviskän astioihin,
suippopäisiin, leveäpohjaisiin "lapintynnyreihin", -- etelästä he
toivat voin vaatteella peitetyissä pärekoreissa,-- ja 13-14 markkaa
sai muoniolainen maksaa leiviskästä. Voikauppias oli itse siitä
maksanut 10-12 markkaa sekä tynnyrien tekijälle "markka-puolitoista"
kappaleelta. Pieksämäkeläisestä hurstista pudistettiin Muonion mieheltä
50-52 penniä kyynärästä. Sitten pyöräytti ruijankävijä voitynnyrin
aina poroahkioon taikka nuoritti siihen 250 kyynärää hurstia ja
lähti jutamaan Lappiinsa, juti yli tunturien Ruijaan, Alattion
kevätmarkkinoille. Muonioon olivat jo Enontekiön ja Koutokeinon
lappalaiset saapuneet vastaan, ja he taas sälyttivät kauppiaiden ympäri
maakuntaa kokoamat tavarat raitoonsa ja vetivät ne rahtikuormina
Jäämeren rannalle. Täällä Suomen emäntien voi joutui vuorostaan 15-16
markan hinnasta Alattion kauppiaille Jäämeren laivoihin lastattavaksi
ja vietäväksi yhä kaukaisemmille maailman markkinoille. Putkosen ja
Purasen Asariaan hurstin ostivat tuntureita kiertävät porolappalaiset
kesäkotiensa louteiksi, katevaatteiksi.

Kemijokivarren Savon tuomisia taas kävivät persomassa Kittilän ja
Sodankylän kauppasaksat. Kittilän kauppurien "pääsankareita" olivat
Hanhi-Matti ja Kari-Sammu, Sodankylässä taas Saukosken Kaapreli.
Nämä suurpomot usein ostivat Savon voit ja hurstit ja ajattivat ne
Alattioon taikka Vesisaareen. Pikkumiehetkin, Kosken Jussa ja Törmäsen
Mikko Kittilästä, Aution Akseli Sodankylästä, jopa Kraatari-Mattikin
Sallasta, yrittelivät myöskin valvoa etujaan ja ennättivät joskus
suurkauppiasten edelle. Ruijaan hekin vedättivät ostoksiansa.

Mutta Savon hevoset myytiin melkein järjestään Ruotsiin ja saatiin
voittoa noin 50-100 markkaa ajokkaasta. Varsinkin Saksan--Ranskan sodan
aikoina 1870 oli hevosten menekki tavaton. Ruotsalaiset ostivat niitä
niin paljon kuin Tornion miehet vain ennättivät hankkia, maksoivat
hyvät rahat ja saivat itse vielä paremmat saksalaisilta. Silloin
Tornionlaaksolaiset sitä ahkerammin tekivät retkiä etelään, toivat
hevosta jos muutakin tavaraa ja saattelivat heti joen yli Ruotsiin.
Vapaasti saikin silloin viedä rajan ylitse mitä maalaistavaraa
tahansa ja pitää voitot hyvinään. "Voittoja" saivat savonkävijätkin.
Ei Kuopion markkinamatkakaan tullut kovin kalliiksi, n. 125-150 markkaa
kaikkineen. Ja siihen oli laskettu menomatkan majatalokyyti, olo
Kuopiossa sekä paluumatkalla kolmen, neljän hevosen ruokkiminen, ynnä
omat syömiset ja juomiset. Voittoa, taikka oikeammin kuljetuspalkkaa,
saatiin kolmesta, neljästä hevosesta yhteensä pari-, kolmesataa
markkaa, hurstikaupoista kolme-, neljäsataa, voista parisataa sekä
villoista, hampuista -- hampuista saatiin "pari markkaa leiviskältä
myynnin ja oston väliä" -- ja tupakoista muutama satanen. Siis koko
kaupparetken tuloksena tuhatkunta ja toistakin tuhatta markkaa, joka
siihen aikaan oli jo hyvä raha.

Monet kerrat kävivät Peräpohjan kauppasaksat myöskin Iisalmen
ja Kajaanin markkinoilla. Ja samoilla asioilla; hevosia ostettiin ja
niille kuormat täyteen maalaistavaraa. Läheisemmillä Oulun ja
"Praahean" markkinakentillä nähtiin niinikään aina Pohjanperän ylpeitä
miehiä, ja "hevosplassi" oli täälläkin heidän tärkein liikkumisalansa.

Joskus lähti Peräpohjan ukko hevosineen kiertelemään Savon
maaseutujakin, tehden ostoksia milloin missäkin. Niinpä Anuntin
Pekka aina silloin tällöin ajeli maakyliä myöten jopa Nurmekseen
asti, poiketen paikkakunnan kauppasaksojen luona sekä pappiloissa ja
muissa isoissa paikoissa. Varsinkin pappilat olivat syksytalvesta
hyvin runsaasti voilla ja villoilla siunattuja -- seurakuntalaiset kun
olivat niitä vuoden pitkään ahkerasti kantaneet paimenilleen. Nurmeksen
papin, Pfalerin, rouvan kanssa Pekka kävi kerran tekemässä 30 leiviskän
viljakaupan ja sitten palatessaan, monien pikku ostosten lisäksi, sai
Kiuruvedeltä kauppias "Kärströmiltä" saaliikseen 24 leiviskää. Iisalmen
Paloisten hovin kuulun suurrikkaan "Näälmannin" vakinaisena
villanostajana Pekka oli pitkät ajat, käyden jokavuotisilla
"virkamatkoillaan" perimässä sieltä villaosansa. Paloisten herralta
Pekka saikin hyviä puhtaita villoja, sillä talon lampaat pestiin aina
ennen keritsemistä. Neljäkolmatta markkaa ne maksoivat leiviskä, mutta
Pohjanpuolessa sai niistä pari markkaa naulasta, jopa Ruotsin Kainuussa
ja Luulajassa puolitoista kruunua. Voita karttui samoilla matkoilla
Pekka-ukon kuormiin toisinaan satakin leiviskää, lisäksi vielä joku
määrä hamppua, hurstia ja Savon tupakkaa.

Monet etelänretket ehti peräpohjalainen tehdä talvenmittaan, monet
pyryt ja pakkaset kokea matkoillaan sekä viettää ikävän yönsä toisessa
jos toisessakin syöttö- ja majatalossa, väliin synkällä selkosellakin
talvista tietä ajaa ratuuttaen. Ikäviä talottomia taipaleita
kitkutellessaan ja pakkasen käsissä palellessaan ukot tekivät monet
päätökset, etteivät enää kertaakaan lähde maailmankiertolaisiksi,
ei mistään rahasta. Mutta kun päästiin kotiin ja saatiin tuomiset
hyvästi kaupatuiksi, unohtuivat matkan ikävyydet. Ja kun sitten
taas tuli lähdön aika, veti vanha veri ukon uudestaan maantielle.
Kolmisenkymmentä kertaa on Anuntin Pekkakin ajellut Savon seutuja,
ostanut Savon miehiltä monet kymmenet hyvät hevoset, vedättänyt
kotiseutunsa ja Lapin tarpeiksi satoja leivisköitä voita, villoja,
hamppua ja tupakkaa sekä toimittanut monia tuhansia kyynäriä Savon
hurstia tunturilappalaisten kotaverhoiksi.

Näin siis Peräpohjan liikkuvat kaupanmiehet, toimittaessaan
kotipuolensa tavaroita maailmalle ja hankkiessaan muualta niitä
tavaroita, joita kotimaakunnasta puuttui, olivat aikoinaan varsin
tärkeitä tekijöitä kotiseutunsa ja koko Lapin elämässä.



Ruijanrannan kalaretket


Ruija oli entisten peräpohjalaisten ja Lapin asukasten tärkeä ansiomaa.
Siellä, mahtavien lumiläikkäisten Ruijantunturien takana, oli hyinen
Jäämeri, Pohjolan kala-aitta, miesten syöjä summa seutu.

Vielä miespolvi takaperin, nykyisten vanhojen nuoruuden aikoina, oli
Ruijankäynti vanhassa vauhdissaan. Silloin melkein koko miespuolinen
Lappi ja Peräpohjola aina Oulun seutuja myöten oli liikkeellä Jäämerta
kohden. Kymmenluvuin, satamäärin oli kalamiestä matkalla. Suurimmat
joukot lähtivät retkelle Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä, mutta
paljon meni myöskin Kemijärveltä, Rovaniemeltä, Kuolajärveltä ja
Kuusamosta sekä Tornion ja Kemin tienoilta; useita oli antautunut
taipaleelle Oulunkin seuduilta, Haukiputaalta, Iistä ja Kiimingistä, ja
olipa joukkoon eksynyt joku Suupohjan poikakin.

Ruijanmeren suunnattomat kalansaaliit houkuttelivat miestä matkaan,
vetipä sinne isiltä peritty verikin, ja satoja vuosia käydyt
kulkusuunnat ohjasivat matkaa. Sillä pohjanperäläisten kansain-
vaellus oli aina käynyt kohti Jäämerta; pitkin jokivarsia oli noustu
järviseudulta toiselle, taivallettu poikki selkosten ja kiivetty yli
tunturienkin. Ruijanmerellä oli jo ennenkin, vanhoina aikoina, saatu
vapaasti kalastella, ja sinne nytkin, vaikka Suomi olikin sieltä
suljettuna, vanhaan tapaan vaellettiin. Huvikseen ei suinkaan lähdetty
tälle vaivalloiselle taipaleelle, vaan huono toimeentulo kotoisella
konnulla, monet peräkkäiset "nöyrät vuodet" -- 1860-luvun seitseminä
katovuosina kaikkein ahkerimmin Ruijassa käytiinkin -- sekä huonot
kotoiset ansiomahdollisuudet, pakottivat miehiä yhä edelleenkin
tekemään pitkän, tunturientakaisen taivalluksen. Niinpä kirjoittaa
Kittilän Vene-Aapo maalisk. 4 p:nä 1866: "Jo nyt menee Ihmisiä Ruijaan
sanomaton palious mennä talvena meni io palion mutta nyt niitä vasta
mennee oikein Ja sieltä ameriikkaan lappavat Sen tekee nöyrät aiat
täälä".

Kevättalvella, jo Matinpäivän aikoina, piti lähteä matkalle, sillä
kevätpuoli oli Ruijanmerellä parasta pyyntiaikaa. Sivakoilla miehet
tavallisesti mennä siukoivat, vain eväsreppu selässä keikkumassa. Mutta
ajettiin myös poroilla, ja muutamat menivät koko perheineen, vaimo
ja lapsetkin mukana. He olivat käyneet Jäämerellä jo useat kerrat ja
suopuneet sinne, niin että viimein veivät perheensäkin matkassaan.
Vene-Aapokin mainitsee maaliskuussa 1877, että "menneelä viikola
Lähti Entinen ylitalon Juhan Erik Ruiian Koko väkineen ja myi tuon
Uopion Saa nähdä Kuinka sielä päriää äijä parka huono oli tääläki".

Pitkä oli Ruijanrannan matka, ankara ja vaivalloinen. Kymmenin
penikulmin -- Tornion seuduilta esim. tulee tuulentietä Vesisaareen
500-600 km, Kittilästä 300-400 km -- täytyi taivaltaa äärettömiä
asumattomia erämaita ja korpia, autioita tuntureita, rannattomia
vuomia ja suuria järvenselkiä. Vaikka olikin kevättalvi, voi pakkanen
toisinaan ahdistella ankarasti, ja väliin taas yllätti matkamiehet
hirveä lumipurku, joka saattoi kiveliönkulkijan eksyneenä haudata
kinoksiin, niin että vasta aikojen päästä löydettiin tunturista hänen
alaston luurankonsa. Mutta eteenpäin piti vain yrittää: pieni kotipelto
oli pettänyt, ja Ruijan rannaton kalapelto lupasi hyviä ansioita.

Suomen kalamiesten matka suuntautui enimmäkseen Varanginvuonolle,
vain harvat jatkoivat matkaansa idemmäksi Ryssänrannalle eli
Muurmanille, ja vain muutamat ohjasivat kulkunsa Länsi-Ruijaan,
Alattion seuduille ja Hammerfestiin. Ryssänrannalle painuivat
etupäässä itäpuolen, Kuolajärven ja Kuusamon miehet, sekä Länsi-Ruijaan
jotkut Muonion ja Enontekiön retkeilijät.

Kittilän ja Torniolaakson miesten matka Ruijaan kävi tavallisesti
vanhaa Inarin "valtatietä" Seurujärven, Pokan ja Ivalo-Matin kautta
Inarin kirkolle, josta mentiin halki Inarijärven Tshuolisvuonoon ja
edelleen Näätämön kautta Varanginvuonolle. Rovaniemen, Kemijärven
ja Sodankylän kalamiesten taival taas suuntautui sen puolen vanhoja
kulkuteitä, Luirojoen varsia Sompion-Lapin halki, Lokan, Rieston ja
Mutenian kautta yli tunturien Törmäseen, Ivalojoelle, ja sieltä
joko Inarin halki Tshuolisvuonoon ja Näätämöön taikka Patsjokea alas
Jäämerelle.

Oli silloin parhaana pyyntiaikana, joka alkoi Marianpäivän tienoissa,
Ruijassa ja Ryssänrannalla kalamiestä ja kansaa kaikenlaatuista,
ja monet eri kielet siellä kaikuivat kuin parhaassa Paapelissa.
Sillä paitsi suomalaisia keräytyi Jäämeren kalastamoille vielä
vienankarjalaisia, Suomen ja Norjan sekä Venäjän lappalaisia, kolttia,
lisäksi ryssiä, ruotsalaisia ja norjalaisia. Jäämeren loppumattomat
kalaparvet houkuttelivat vähäksi aikaa pohjoisten rantaseutujen koko
kalastajaväestön luoksensa. Ja jäätymätön Jäämeri keikkui ja vilisi
ihan täynnään kaikenlaisia kalanpyytäjäin aluksia, "hämpöörejä",
"otrinkeja" ja pieniä soutuveneitä.

Jäämeren vakinaiset asukkaat, norjalaiset ja ryssät, taikka
paikkakunnalle asettuneet suomalaiset ja karjalaiset, olivat
kalanpyynnin isäntinä ja työnantajina. Heillä oli veneet sekä "nuskat",
ja etelästä tulleet erämaiden matkamiehet saivat ruveta heidän
palkkalaisikseen taikka osamiehikseen. Sillä kalanpyynnin kutsumattomat
kuokkavieraat eivät saaneet laittaa omia veneitä ja pyytöjä. Mutta
heidän työvoimansa oli kyllä yhtä mieluinen ja tervetullut lisä
rantamaiden asukkaille kuin kuokkavieraan raha häätalolle. Jotkut
etelän tulijoista ryhtyivät kalastajaisännän palvelukseen sovitusta
maksusta, 75-100 kruunusta, koko pyyntikaudeksi, mutta useimmat
rupesivat osamiehiksi, sillä se oli monestikin paljoa tuottavampaa ja
vapaampaa pyytöhommaa kuin renkinä raataminen. Veneen ja pyydysten
omistajalle meni kyllä osa saaliista, sillä "vene ja nuskat oli
niinkuin yksi mies", mutta jäljelle jääneen osan saivat veneen
ohjaaja, "höösmanni", ja pari, kolme venemiestä, "kipparia", jakaa
keskenään. Niinpä saitaa nuotalla pyydettäessä tuli joka miehelle
kuudestoistaosa saaliista. Sillä pyyntiin tarvittiin neljä venekuntaa,
kolme miestä joka veneessä, ja siten saaliinjaossa neljä venettä
neuvoineen vaati neljän miehen osan. Muussa pyynnissä taas,
rihmapyydössä ja juksaamisessa, kun vain yhdellä veneellä kolme miestä
oli työskentelemässä, ottivat neuvot neljännen osan, joten siinäkin
vene nuskoineen laskettiin mieheksi.

Ahkerasti kun osamiehet kävivät pyydössä ja pohjaton meri antoi
hyvän saaliin, pääsivät he toisinaan hyvinkin runsaille palkoille.
Höösmanni sai vielä lisäksi kalaisännältä vapaan asunnon sekä "friin
polttamisen ja syöttämisen", maksoipa isäntä hänen puolestaan
kalastusveronkin. Jokaisen kuokkavieraan piti nimittäin
kalastusoikeudestaan -- ikivanhoilla pyyntivesillään -- suorittaa
kulloinkin määrätty vero, parikin peesiä kalastuskaudelta. Toimekkaat
ja reippaat Suomen miehet tottuivat monesti piankin merielämään,
niin että pääsivät otringin ohjaajaksi, vetelemään höösmannin
parempia palkkoja. Niinpä Kittilän Kelontekemän liukas mies, Johan
Aapraham Koskamakin, pari kesää kipparina kokeiltuaan, korotettiin jo
kolmantena höösmanniksi, ja herrana hän sitten monet kesät komenteli
kalanpyyntivenettä Ruijanmerellä. "Jans-Päkiksi" ruijalaiset häntä
nimittivät, ja se merkitsee ruijankieletlä samaa kuin Johan Aapraham
Koskama suomenpuheessa. Ruijankieli on näet aivan toisenlaista kuin
selvä suomi. Se haisee niin paljon ruotsille, että se käy melkein
yhteen ruotsin kanssa, vaikkei aivan samanlaista olekaan. Höösmannina
komenteli Ruotinmaan Iiskokin Jolma-ukon otrinkia, Turtolan miehen,
Puskan Jussan, ja Revolahen Junnun ollessa kippareina. Johna oli
Pellosta tullut Vesisaaren suomalainen kalamies, joka omisti hämpöörin,
otringin ja kolme soutuvenettä.

Naiset taas, kalamiesten emännät, sekä muut mukana tulleet,
häärivät miesten ruoanlaittajina ja hankkivat sivutoiminaan ansiota
kalakoukkujen syöttäjinä. Muutamat kalastajaeukot olivat niin
toimekkaita, että laittoivat oikein oman ruokalan, jossa kokonaiset
kalastajajoukot voivat käydä suurustamassa.

Turska sukulaisineen oli Ruijanmeren parhaana vedenviljana, ja sitä
kaikkein enimmin pyydettiin. Se oli meripellon ruis, ja näiden summien
seutujen "leipä, liha ja kala". Maaliskuun lopulla ja huhtikuussa
ilmestyi kevätturska, "lotaturska", suunnattomina parvina Ruijaan ja
Ryssänrannalle. Turskan tulosta toivat jo etukäteen tietoa vielä
tavattomammat lotaparvet, pienet villakuoreet, jotka kovalla porinalla,
taivaan täyttävien, kirkuvien lokkiparvien seuraamina pakkautuivat
matalikoille ja rantaseutuihin. Lotaa ahdistelivat turskatkin
ja ajelivat edellään, ja maalta käsin syöksyi sen kimppuun kolmas
vainolainen: kalamiehet tulivat nuottineen, kiskoen sitä venelastittain
rantaan, pyysivätpä sitä lipoillakin, "hooveilla", veneestä käsin
ammentaen, ja sitä saatiin vaikka kuinka paljon. Lotaa käytettiin
sitten turskan pyynnissä "syöttäkalana" samoin kuin toistakin pientä
kalaa, "syöttäsilliä".

Kevätturskaa pyydettiin pitkällä, yli parivirstaisella rihmalla,
"liinalla", jossa oli koukkuja tuhatmäärin ja joka koukussa syöttinä
pikku lota. Rihma oli laskettu "pookeihin", sata syltä aina pookassa ja
koukku joka sylellä. Kahdet pookat, viisitoista kummassakin ryhmässä,
tarvitsi jokainen venekunta: toiset olivat meressä pyytämässä,
toiset pyytöhuoneessa syötettävinä. Kalamiehet eivät itse ehtineet
syöttää, vaan sen työn tekivät akat ja lapset taikka varta vasten
palkatut piiat, saaden maksua viisi, kuusi peesiä koko pookaryhmältä.
Sitten tuhatsurmainen liina laskettiin miehissä turskien valtakuntaan
matalikoille ja merenkareille. Maamerkillä heitetty "tupuli" risteineen
jäi vain veden pinnalla kelluen osoittamaan pyytöpaikkaa. Aamulla
laskettiin rihmat, illalla käytiin nostamassa, ja hyvin sattuessa
saatiin satainen saalis, monesti tuhatmääräinenkin. Mutta kokosivat
tuhantiset koukut paljon muutakin vedenviljaa, nostaen milloin
"mathenmallista" hyysää, milloin isoa punalihaista ruijanahventa.
Monesti kohosi koukussa komea pallaskin, miehen mittainen Jäämeren
kampela, joka joskus saattoi painaa kolme, neljäkin viekoa, ja oli
niin makealihainen, että merestä ei nostettu sen parempaa keittokalaa.
Suolakalanakin vain lohi ja muikku menivät sen edelle. Saatiin
kaikenlaista muutakin merenkummaa. Väliin puuttui väkäkoukkuihin
tainarikin, suuri ja vihainen, piikkiselkäinen elukka, jolla oli pää
ja torahampaat kuin koiralla, jopa hiukan kuonoakin, mutta muu ruumis
kuin mateella ja nahka korea kuin käärmeellä. Vaikka tainari oli niin
vihollisennäköinen, oli se silti hyvin "rasvallinen" kala, mutta ei
kuitenkaan kelvannut syötäväksi muille kuin ryssille ja lappalaisille.
Ryssät niitä ostivat kymmenestä äyristä kappaleen, nylkivät ja söivät
suurena herkkuna. Nousi aalloista joskus kolonnäköinen merikissa,
hiukan paltaanmallinen, kissapäinen, partaturpainen kalakummitus,
jonka selkäkin oli niin kova, että "krapisi kun veittellä krappas". Se
oli niin ruma, ettei sitä syönyt ryssäkään. Toisinaan taas tarttui
kiinni hyljekin, kohoten mustasta syvyydestä kuin karvaturkkinen
lapinäijä, niin että pyytömiehet monesti ihan säikähtivät, luullen
itse Vetehisen olevan pelissä, ennenkuin vasta huomasivat: "Se onkin
vain liha eikä kala." Mutta kun joskus holkeri hotaisi väkäraudan ja
vääntäytyi meren syvyyksistä esiin, niin silloin ei tullut liha
eikä kala, vaan oli itse meripeto pelissä. Holkeri oli kamalan suuri
Jäämeren hai, jonka pieni jälkeläinen turskia ajellessaan tarttui
kalamiehen koukkuun. Tämä laiska merenvönkäle nousi ylös tönkkänä
kuin miehen mittainen tukki, pyörien ja kapaloiden ympärilleen
kymmeniä syliä liinaa. Jos isompi peto sattui koukkuun, vei se liinat
tekemättömiin, niin ettei löytynyt edes tupuliakaan. Mutta oikein
isäpeto oli hirveä kymmenmetrinenkin pirulainen, joka saattoi
leveihin leukoihinsa hotaista vedenvaraan joutuneen venemiehenkin.
Holkeria pyydettiin erikseenkin jo helmikuussa Holkeripankilla, joka
oli Varanginvuonon suusta suoraan itään. Suurilla koukuilla sitä
juksattiin, mutta hirviöstä otettiin vain iso rasvainen maksa, josta
keitettiin öljyä.

Kevätturskaa pyydettiin, paitsi monikoukkuisilla liinoilla, myöskin
"hansnöörillä juksaamalia". Siinä oli vain yksi koukku raskaine
painoineen, lota taikka vain kalannahkaa syöttinä. Veneestä käsin
laskettiin koukku turskaparveen ja heti saatiin vetäistä kala ylös.
Muutamassa tunnissa juksasivat miehet venelastin. Honningsvookissa
kolme Juukean miestä kerran juksasi niin paljon kaloja, että vene
upposi ja miehet hukkuivat.

Kevätturskan jälkeen, touko- ja kesäkuulla, tuli rannikoille sen
sukulainen, komea saita. Sekin tuli tavattomissa parvissa ajellen
lotaa, ja toisinaan se "ui aivan veen pinnassa, silloin kuin hän uipi
veen pinnassa". Silloin se suurella pyrinällä ajeli "kriiliä", joka
liikkui pitkin pintavesiä. Kriiliä, jotka ovat samoja olioita kuin
järvien "möyriäiset", oli isompia ja pienempiä, isommat olivat melkein
kuin russakoita, pienemmät taas kuin mannaryynejä. Kriiliä ahmi saita
itsensä täyteen, niin että maha oli pöhöllään kuin ison kalan
nielleellä hauella. Mutta kriili pelkäsi päiväpaistetta, tullen
pinnalle vain auringon ollessa alhaalla taikka taivaan täydessä
pilvessä. Ja saita seurasi syötäväänsä. Siksi saitaa voitiinkin pyytää
ainoastaan täysipilvisenä päivänä taikka auringon ollessa pohjoisen
puolessa. Saitaa kalastettiin nelikulmaisella nuotalla, joka oli
"neliskanttinen kuin villahuivi". Nuotta laskettiin veneistä
matalikolle, kiskottiin ylös ja saatiin satoja, tuhansiakin.
Isossa-Krunnissa kerran nostettiin kuusituhatta yhdellä vetäisyllä.

Monesti nähtiin mahtavan valaankin meressä myllertelevän, komeita
vesisuihkuja pärskytellen. Siihen aikaan olikin Ruijanmeressä
"valhaija paljon ja jos minkälaisia", sellaisiakin suuria hirviöitä
kuin trollivalas, joka oli "ainaski kolmeakymmentä syltää pitkä".
Eikä ollut mitätön saitavalaskaan, vaikka se olikin trollia pienempi,
ja oli "niinkun naarahampi valas", kun taas trolli oli "koirahampi".
Myllerteli aavoilla ulapoilla kolmaskin valas, pohjattomien syvyyksien
suunnaton hirviö, joka oli niin vanha, että suuri kivikari oli
kasvanut hartioihin. Tällainen kummitus saattoi joskus kohoutua veden
pinnalle kellettelemään ja silloin voi sattua, että kalastajat
erehtyivät luulemaan valaan selkää merenkariksi. Lapinäijätkin kerran
nousivat oudolle karille, tekivät siihen tulen ja keittivät kaloja.
Mutta kun äijät kaatoivat kuuman kalanliemen maahan, tuli heille kiire
lähtö, sillä kari rupesikin äkkiä painumaan syvyyteen.

Monta kertaa joutuivat turskanpyytäjät Jäämeren jättiläisten
lähimaille, ja niitä oli toisinaan niin paljon, että kalamiesten piti
auskarilla veneenlaitoja paukutellen pelotella niitä etemmäksi. Sillä
jos ne "veneen kautta" olisivat sattuneet nousemaan ylös, olisi
pieni alus lennähtänyt nurin kuin lastu. Eikä vähäpätöisen turskan
pyytäjistä ollut Jäämeren suuren jättiläisen ahdistelijoiksi.
Mutta siinä toimessa hääri vanha paksu, pitkäpartainen "Höijenin"
ukko, jolla Vesisaaressa, saaren länsipäässä, Kaakinnokassa, oli
"suuri valastehas ja prännäri, jossa teki rasuaa valaskaloista".
"Valaskapteenilla" olikin pyytöönsä "kahenkymmenen vuuen patentti,
ettei muut saanhet pyytää". Monesti sattuivat turskamiehet lähimaille,
kun Höijenin ukko isoine tamppeineen hääri valaan kimpussa. Laivan
kokassa oli kanuuna sekä "tamppu", niinkuin oikein iso amme, ja sen
ympärille oli syötetty paksu "trossi", jonka päässä riippui kanuunaan
työnnettävä kuula. Toisinaan saatiin nähdä, kun merenkummitus veti
äijän tamppia perässään, niin että viheriäinen vaahto vain pärskyi
ja laiva "sukalteli", eikä auttanut sekään, että laivan "propälli"
pörräsi vastahankaan. "Mutta kun Höijen pärhäytti kanuunalla
valtiaaseen torpeeton, niinkuin sokkeritopin, niin kyllä vauhti
loppui." Sitten raahattiin saalis prännärin luo Kaakinnokkaan,
missä miehet "sapeleilla" ratkoivat rasvapinnan pitkiksi palkeiksi ja
"pelistukeilla" kiskoivat ylös. Myötäänsä häärittiin ukon teurastamolla
suurien raatojen kimpussa, kelattiin kuuta irti ja keitettiin
rasvaksi.

Mutta turskanpyytäjät eivät oikein pitäneet Höijenin äijän hommista.
Paitsi että hänen siivoton Kaakinnokkansa levitti koko kaupunkiin
kamalaa haisua ja pilasi rantaveden, teki ukko suurta hävitystä
Jäämeren valaslaumassa. Kalamiehet taas puolestaan pitivät valaita
turskanpyynnin parhaina apulaisina. Valaat ja turskat elivät samoilla
eväillä, lotakalalla, ja valaat, meren suursyömärit, ahdistelivat
ja ajelivat pikkuruikkuista lotaparkaa ympäri ulapoita, niin että
se viimein hätäpäissään pakeni rantapuolien matalikoille, joihin ei
isomahainen vihollisrumilas saattanut uida. Mutta turskat, toiset
lotakalojen surmat, seurasivat samassa matkassa, tullen matalikoille
asti, syöden lotaa ja joutuen lopulta itsekin pyytömiesten syövään
suuhun.

Oli suuren rauhattoman meren mustissa salaperäisissä syvyyksissä
monia muitakin kummia. Siellä asui itse Vetehinenkin, hoidellen
tuhatlukuista vedenkarjaa ja kohoten kalamiesten kauhuksi joskus
vedenpinnallekin, milloin minkäkin muotoisena. Toisinaan taas
nähtiin merentyttärienkin häilähtelevän pyyntikareilla, ja väliin ne
öisin ihanina neitosina ilmestyivät ranta-aittoihin houkuttelemaan
unenpöpperöisiä kalastajanuorukaisia sulhasikseen. Merentyttärillä näet
on aina tavaton mieliteko saada maanpäällisiä eläjiä miehekseen. Joskus
nosti lapintietäjä aalloista merenväkeä avukseen, ja kun toinen tietäjä
turvautui kirkkomaan väkeen, tuli eri väkien kesken tavaton yöllinen
tappelu, niin että aamulla aidatkin olivat kumossa.

Joskus saatiin nähdä ihmeellinen "kalavalkea": suuri komea tuli, joka
merellä aivan itsekseen liikkui, lentäen pitkin myrskyistä ulappaa kuin
mahtava ilta-auringossa hehkuva liinapurje. Jos kalavalkean nähtiin
kiitävän ulospäin merelle, itää kohden, ennusti se huonoa pyyntikesää,
mutta jos tulipurje liikkui mereltä maalle käsin, vuonoja kohden,
oltiin iloisia ja odotettiin hyviä kalansaaliita.

Mutta kaikkein kamalimpia näkyjä olivat "meriraukat". Suurien myrskyjen
ja surkeiden merionnettomuuksien edellä nouseskelivat meriraukat,
mereen hukkuneiden vainajien haamut, ylös ja valkeina kummituksina
vyötäröitä myöten keikkuen aaltojen harjalla näyttäytyivät
onnettomille merenkulkijoille. Kamalasti silloin kalamiehet aina
säikähtivät, käänsivät katseensa pois, eivätkä uskaltaneet sanaakaan
lausua toisilleen. Jos joku tietämätön ihmetteli näkemäänsä,
suhahtivat toiset: "Piä suus kiinni! Mitä näet merellä, älä muistele!"
Ja mitä kiireimmin ruvettiin heti "haalaamaan" rantaan. Parasta
olikin, sillä tuota pikaa, jopa aivan tynkkään tyveneen, laukesikin
rossotuuii ja hirmumyrsky, joka tuhosi joukoittain venekuntia.

Sillä vainajat kävivät kutsumassa tovereita synkkään vedenlaiseen
asuinmajaansa.

Olikin myrskyä, kun Ruijan meri oikein rupesi meuruamaan. Valtavina
vuorina vyöryivät raskaat aallot kalliorantoja vasten, pärskähdellen
pilviin asti, kiskoen laivat ja veneet ankkureistaan ja paiskellen
palasiksi. Kalamiesten pyydykset merellä menivät myrskyn matkassa, ja
monesti katosivat kokonaiset venekunnat ikuisille teilleen, otringit
keikahtelivat nurin ja hämpööritkin hävisivät kaikkine hoitoineen.

Mutta pimeän syksyn ja talven yössä näyttäytyi myrskyssä myllertävä
Ruijanmeri maakamaran asukkaille mahtavina, pohjoisella avaruudella
liehuvina "taivaanvalkioina" ja "ruijantulina". Sillä niin
voimallisesti leiskahtelivat jäisen meren suolaiset aallot, että ne
auringonpaisteessa kuvastelehtivat taivaalle asti. Suolainen vesi on
näet "semmoinen että se ottaa tuulessa niinkuin valkiankuvaa".

Itä-Ruijaan asettuneiden Suomen kalamiesten pääpaikkoina olivat
Vesisaari ja Vuoreija. Täältä sitten kulkeuduttiin pyyntiasemille
pitkin rantaseutuja: Anninjoelle, Navarinniemelle, Kyyppiin,
Ekreansaarille ja Kallijoelle, Kalkkikeilaan sekä Sisä- ja
Ulko-Kiiperiin. Nämä kaikki olivat Vesisaaren ja Vuoreijan välisellä
rannikolla, paitsi Anninjoki, joka oli Vesisaaresta länteen lähes parin
penikulman päässä. Enin osa miehien ajasta kului kalastushommiin:
pyyntineuvojen kunnossapitoon, kalan pyytämiseen, perkaamiseen,
kuivaamiseen ja kaupitteluun. Turskia ja saitoja kuivattiin
kapakalaksi: puhdistettuina ja pyrstöön asti halkaistuina ripustettiin
"kalaparit" "jälleihin" ja "rovepuihin" kevätahavan kuivattavaksi.
Turskasta tehtiin myös "kalliokalaa". Kalat leikattiin vain auki ja
puhdistettiin sekä suolattuina ladottiin kuin halot suuriin pinoihin,
ja kun olivat kylliksi suolaantuneet, huuhdottiin ne merivedellä ja
levitettiin kallion rinteelle kuivamaan.

Oli kalamiehellä sentään joskus joutoaikojakin, pyhäisin ja huonojen
säiden sattuessa. Silloin useinkin vietettiin hurjaa elämää, istuttiin
vanhoissa merikarhujen kapakoissa, "Juhan-Taalin" ja "Lassin puojissa"
ja muissa, ryypiskellen Ruijan viinaa ja väkevää rommia, taikka käytiin
herkuttelemassa kalamiesten ruokaloissa. Siellä saatiinkin oikeita
kalamaailman syötäviä: kalaa ja taas kalaa, lisäksi "fiskipolleja" ja
paistettua kalanmaksaa sekä turskamakkaraa, joka oli tehty ryyneistä ja
turskan maksasta. Leipänä oli pehmeä paksu Ruijan "tumppu." Mutta kun
kala alkoi yökkäyttää, vedettiin vaihteeksi lihavelliä.

Pyhäpäivinä remuttiin kaupungin kaduilla ja yöntietämöissä pantiin
toimeen tanssit. Hartviikin suuri sali, kuussylinen pirtti, oli
Vesisaaren kalamiesten tanssitupana. Siellä "merikravut" toisinaan
hikipäissään jyskäsivät. Pelimanneja oli kolmittainkin: muuan soitteli
viulua -- Iistä kulkeutunut Alatalon Pekka oli Ruijan ja Ryssänrannan
parhaita viulumiehiä --, toinen "ploosasi" pilliä, ja kolmas
retuutti haitaria, niin että koko pirtti oli musiikkia täynnä. Ja
miehet sekä naiset, ketä vain kalanpyytäjää ja merimiestä oli maissa,
tanssia jyskyttivät läpi valoisan kesäyön. Jotkut sentään pysyivät
syrjässä koko remusta, arvellen vain:

-- Saa sitä maanselkää tanssata, kun kothin lähethän, ettei haluta
joutavia hyppiä.

Joskus riesaantuivat tanssimiehet tappelemaankin ja silloin suomalaiset
välähtelevine puukkoineen olivat hyvin pelättyjä vastustajia. Pian he
kotimaiseen tapaansa tyhjensivät koko tanssituvan ja ajoivat
toiskieliset merihöyryjä haistelemaan. Kovin pahasta menosta saattoi
kyllä joutua Ruijan poliisien käsiin, jopa aina "Tronjaamin" vankilaan.
"Se kun on yks kaupunki heillä se Tronjaami." Parhaana pyytöaikana tuli
"musikki ulkomailta" Vesisaaren kalakansaa huvittamaan. Eikä se
muulloin saattanut tullakaan, sillä "laki oli semmoinen, ettei muulloin
saanut pelata eikä kerätä rahaa". Kaksitoista pelimiestä kuului
"musikkiin", ja kaduilla kauppapuotien edessä he soittelivat. Toiset
puhalsivat käyriin torviin, niin että katu räikkyi, ja "yksi takoi
tahin jälkhen kahelia hiilalla astian pohjahan". Ja hyvillä mielin koko
Vesisaari kokoontui kuulemaan komeaa "ulkomaan musikkia".

Kesäkuun alkupuoliskolla loppui kevätkalastus Ruijanrannalla.
Turskat ja saidat, jotka lotaparvia seuraten tekivät matkaa pitkin
pohjoisia rantaseutuja itää kohden, olivat silloin jo suorittaneet
vieraskäyntinsä sekä kalliin rantaveronsa ja ehtineet ohitse, jolloin
Ruijanmeri jäi tavalliseen kalarikkauteensa.

Siitä nekin tuhantiset maakansan joukot, jotka merenväen liikehtimisen
johdosta olivat keräytyneet Jäämeren äärille, lähtivät taas
palailemaan kotiseuduilleen. Päivän mukana pohjoiseen Ruijanrannoille
saapunut kevättalvinen kansanvaellus kääntyi taas päivänpalauksen
kanssa takaisin, suunnaten kulkunsa auringon maita kohden.

Kotia kohden lähtivät Suomenkin kalamiehet painumaan. Jalkapatikassa
nyt taivallettiin Lapin erämaat ja veneellä soudettiin järvet. Iso
Inarikin laskettiin lapinmiesten purjeveneissä, nousten Inarin vanhan
pappilan rantaan, josta jalkaisin astuttiin tunturien, jokien ja
jänkien poikki. Viikkokausia vierähti nytkin matkalla, mutta ankarat
kiveliöiden kulkijat joutuivat kotipirtilleen, ainakin Kittilän
sydänmaille, kuudessa, seitsemässä päivässä.

Heinänteon ajaksi viimeistään koetettiin ennättää kotiin, mutta
muutamat joutuivat Ruijan tuliaisilleen jo juhannukseksi.

Sitten pitkänjuoksijat pääsivät taas monesta aikaa kotoiseen
savusaunaan karistelemaan epälukuisia lapinsyöpäläisiä. Niitä olikin
ruijankävijöillä toisinaan paljoa runsaammin kuin muita säästöjä.
Sillä Ruijanranta oli syöpäläisistä yhtä kylläinen kuin Jäämeri
kaloista. Kun Suomen miehet niiden takia joskus tuskittelivat, sanoivat
ruijalaiset:

-- Mitä tuota tyhjää? Täällä on pappikin täissä!

Kovin vähiin supistuivat ruijan kävijäin kolmi-, nelikuukautiset
saaliit. Monet olivat Ruijan huvipaikoissa hummanneet vaivalla ja
tuskalla hankitut tulonsa, niin että melkein tyhin pussein saivat
lähteä tallustamaan pitkää kotitaivalta. Toisinaan kyllä sattui
huono pyytökesäkin, jolloin kaikki saannit menivät syönteihin. Niin
onnettomasti tapahtui, jos turska ei pitänytkään vanhaa liittoaan
rannassakäynnistään, vaan kulki kaukaisia selkiä ylpeästi ohitse,
painuen Ryssänrannalle. Joskus taas ei saatu syöttikalaa tarpeeksi.
Suunnattomat lokkiparvet ja muut lentävät rosvot hävittivät, hakkasivat
ja pelottelivat lotaa, niin etteivät kalamiehet ennättäneet saada
täyttä osaansa. Huonona kalakesänä oli kalalla kyllä paremmat hinnat,
mutta kun meri antoi yltäkylläisesti, menivät hinnat alas, niin
etteivät runsaatkaan saaliit tavattomia rahoja tuottaneet.

Säästäväiset ja kotiväkeään muistavat ruijankävijät olivat
kohtalaisinakin kesinä saaneet sentään kokoon muutaman satamarkkasen
taikka kruunusatasen. Ei se kyllä paljoa ollut, mutta entisinä
huonoina aikoina sentään koko omaisuus köyhän miehen kukkarossa. Sillä
vähävaraista väkeä Ruijanrannan retkeläiset olivat. Seuraavana keväänä
tehtiin taas sama pitkä kalamatka. Monet vanhat Peräpohjan ja Lapin
ukot ovat parhaina päivinään käväisseet Ruijanrannan kymmenet kerrat.
He tuntevat kyllä sekä Ruijan pitkän tien että Jäämeren pahimmatkin
myrskyt.

Mutta jotkut rohkeat peräpohjalaiset eivät kerran Jäämerelle päästyään
malttaneetkaan pysähtyä vain sen rantavesiltä turskia juksaamaan, vaan
painuivat suoraan jäiselle ulapalle, mennen Huippuvuorille pyydystämään
mursuja, hylkeitä ja jääkarhuja. Niinpä vanha Mattilan Heikkikin
Muoniosta kävi 1870 vaiheilla kahdet kerrat "Pitspärkeillä", ensikerran
Alattion suomalaisen, Matti Nikan, ohjaamassa laivassa ja toistamiseen
hammerfestiläisen, Mansikan Heikin "jatkassa". Pitspärkien matka olikin
eri menoa kuin Ruijan rantavesien porkkaileminen. Vuoreijan kautta
mentiin Valkeallemerelle ja sitten "Suntista läpi Kariskehaavhen".
Käytiin "Noa-Selmallakin" maissa ja nähtiin siellä "samojeetaria",
jotka söivät poronlihaa raakana, "verhen vain kastoit". Mutta
kristitty kirkko oli heilläkin ja pappikin kävi heidän luonaan.
Noa-Selmalta lähdettiin taas merelle ja kymmeniä penikulmia
mutkiteltiin jäiden lävitse, häätyen väliin viikoksikin makaamaan
samassa paikassa. Sitten kun viimein päästiin maihin, pistettiin
"harppomalla" joukoittain rumia mursuja ja suuria hylkeitä ja ammuttiin
joku jääkarhukin. Vasta syksypuolella palattiin takaisin hyvä saalis
mukana. Saaliista meni kolmasosa laivan ja pyyntöneuvojen omistajalle,
"Juhan Pärkärille", ja lopun saivat miehet jakaa keskenään. --
Tällaisten suurien merimatkojen tekijällä piti jo olla ihossaan
oikean merimiehen merkitkin: "tyssillä" lähtemättömästi käsiselkään
maalattu ankkuri ja sydän sekä nimikirjaimet ja syntymäaika, vieläpä
joku muukin kuva, vaikkapa mursu. Sillä jos sattui laivassa meren
selällä kuolemaan, niin lykättiin ruumis, ellei mitään merkkejä ollut,
parin, kolmen päivän kuluttua mereen, mutta "jolla on merkit käsissä,
se tuohaan maihin".

Meren musta syvyys oli ruijankävijästä niin kolkko, ettei hän olisi
halunnut kuoltuaankaan sinne joutua. Karun maakamaran köyhänä
raatajana hän tahtoi saada samassa kamarassa viimeisen leponsakin,
koettaen kaukaisiltakin retkiltä aina palata kotiinsa. Mutta kaikki
kalamiehet eivät Ruijan retkeltään enää kotiutuneet. Monet hukkuivat
Jäämeren myrskyihin, joutuen pelkäämiinsä mustiin syvyyksiin,
kammottujen meriraukkojen ikuisiksi tovereiksi. Toiset taas hyvästyivät
Ruijanrannan elämään, niin että hylkäsivät kotiseutunsa ja jäivät
eliniäkseen Ruijaan Jäämeren kalamiehiksi; muutamat tapasivat
matkoillaan erämaassa mieluisen paikan, johon asettuivat ruveten
rakentamaan uudistaloa.

Näin on saanut alkunsa Jäämeren rannikon sekä Patsjoen ja Tuuleman
suomalainen asutus. Se on melkein järjestään Peräpohjan
pahnaa. Peräpohjalaiset ruijankävijät jatkoivat isiensä aloittamaa
kansainvaellusta Jäämerelle aina viime vuosisadan loppukymmenille asti.

Mutta olojen muuttuessa Ruijan retket vähitellen loppuivat. Kovin
pitkät ja vaivalloiset matkat ja sentään verrattain vähäiset
ansiot sekä lisäksi kaikenlaiset hankaluudet norjalaisten puolelta
vaikuttivat, ettei Jäämerellä käynti ollut kovin houkuttelevaa. Ei
varsinkaan enää sitten, kun kotipellotkin taas rupesivat antamaan
parempaa satoa, ja kotipuolessa ansiomahdollisuudet alkoivat parantua.
Tulivat tukkityöt ja metsänhakkuut Perä-Pohjolaankin, ja silloin
rupesivat miehet omilla kotikulmilla saamaan sellaisia ansioita,
ettei enää tarvinnut, eikä kannattanutkaan, lähteä epävakaiselle
Ruijanmerelle.



Ivalon kulta-ajasta


"Mitä Lapinmaassa on muuta kuin sääskiä ja susia", antaa Topelius
Maamme-kirjassaan pohjalaisen panetella. Köyhänä ja kurjana maana onkin
"leivätöntä Lappia" aina pidetty, ja vain harvat ovat halunneet sinne
lähteä muuten kuin suurimmasta pakosta.

Sitä suurempi olikin yllätys, kun kerran yht'äkkiä levisi tieto, että
tässä köyhässä "susien ja sääskien" maassa oli löydetty -- _kultaa_,
oikeata puhdasta keltaista metallia, joka maailmassa on monta kertaa
ajanut liikkeelle kokonaiset kansalaumat.

Oli tosin jo aikaisemmin, 1830-luvulla, kulkenut viesti, että Kemin
ukko olisi löytänyt kultakimpaleen Kemijoen suulta, mutta kun ukko
ei löydöissään päässyt enää sen pitemmälle, unohtui koko asia. Ja
sitten kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1867, saatiin kuulla, että
muuan norjalainen oli keksinyt kultaa perimmästä Lapista, Tenojoen
varrelta. Silloin matkusti suomalainenkin miesjoukko etsimään
kaukaisen Lapin kulta-aarteita, löytäenkin niitä Ivalojoen rannoilta,
synkästä erämaasta, viisi, kuusi penikulmaa jokisuulta ylöskäsin. Mutta
ei tämäkään löytö sen enempää vaikuttanut. Lappi pysyi vain köyhänä
Lappina.

Mutta kuulipa sattumalta Ivalon kullasta muuan raahelainen merimies,
Epu Björkman, joka oli kiertänyt kaiken maailman kaivellen Ameriikan,
Austraalian ja Uuden-Seelannin kultakenttiä. Austraaliaan asti oli
Epu jo kuullut huhuja Lapin kullasta ja sitten kotimaahan palatessaan
Englannissa lukenut taas uutisen sanomalehdistä sekä heti rientänyt
kipakyytiä kotiin. Raahessa varusti Björkman heti teltat ja kaikki
kullankaivajan vehkeet, sai matkatovereikseen toisen raahelaisen
merimiehen, Lepistön, ja oululaisen Ervastin, jotka myös olivat
kierrelleet maailmaa kultaa kaivellen; sitten lähdettiin kolmissa
miehin 1869 reput selässä Lapin erämaihin onneansa koettelemaan.
Muutaman kesäisen kuukauden rehkivät miehet Ivalon tunturimaassa,
ja syksypuoleen he palasivat takaisin saaliinaan pikku pussillinen
kallista metallisirua, arvoltaan noin 6000 markkaa, mikä oli tavaton
summa siihen aikaan yhden kesän ansioiksi. Lepistö ja Ervasti veivät
saaliinsa Helsinkiin, myivät sen valtiolle ja "saivat nimensä
Maamme-kirjaan", mutta Björkmanin Epu teetti kullastaan kellonperät
pikku ankkureineen, kullankaivokuokkineen ja lapioineen, eikä saanut
nimeänsä kirjoihin, vaikka olikin retken ensimiehiä; raahelaisilta hän
sai vain "Kulta-Björkmannin" nimen.

Raahelaisten löytöretki tuli tunnetuksi, ja silloin alkoi Lapin maine
nousta.

-- Lapissa on kultaa! kaikui pian yli koko maan, ja hidas suomenkansa
nousi ja lähti kultapolulle, hyökäten taas kerrankin miehissä Lappiin,
jossa ennen muinoin sen esi-isät olivat monet kerrat kierrelleet
sotapoluilla, ryöstellen vähäväkisen, metsissä piileskelevän kansan
aarteita. Nyt piti tyhjennettämän maan aarteet.

Heti seuraavana keväänä, 1870, riensi miestä virtanaan kohti pohjoisia
tunturiseutuja, ja "se oli kullanhumu niin kova, että sinne mentiin jo
keväällä lumen aikana", muisteli muuankin Kittilän ukko, ja Kittilän
Vene-Aapon paksusta päiväkirjasta löydämme useita muistiinpanoja
Ivalon ensimmäisestä kultakesästä. Huhtikuun 3 p:nä ukko on pistänyt
paperille: "Merkillisin. Kulta Kiihko ijvaloon on ollu kovasa touhusa
kaikila", ja 15 p:nä: "Iivalon Kulta uoreen menee kalua ia miehiä
täältäki kautta yhä, näkyy sinne menevän yksityisiäki", sekä 24 p:nä:
"Meiän kyläsä on miehiä oottavat kesää täälä Se on kova puuha ihmisilä
kullan kaivoon menee kovasta kaukaa."

Kittilän kautta etupäässä suuntautuikin matka ylöskäsin. Ajettiin
miehissä viimeisillä kevätkeleillä hevosilla ja poroilla niin pitkälle
kuin päästiin ja sitten kun keli loppui, hankittiin vene ja lähdettiin
jokia vastavirtaan puskemaan. Niin kova oli veneiden kysyntä, että
Vene-Aapon ja muiden Kittilän veneseppien purret oli pian hyvillä
hinnoilla ostettu samoin kuin yksityistenkin liikenevät soutuneuvot.
Monesti täytyi miesten ryhtyä itse veneen veistoon. Niinpä tekaisivat
esim. oululaisen "Rikkaan-Kaupin" miehet, Päkkilä, Korhonen ja Kuivalan
Jussi, Kittilän kirkolla kaksilaidan ja lähtivät sitä sauvomaan.

Venematka olikin ankarin. Kymmenin penikulmin saatiin sauvoa ja
soutaa koskia vastavirtaan, ja yhä kiukkuisemmiksi kävivät joet,
mitä ylemmäksi päästiin pohjoiseen. Ensin puskettiin Ounasjokea
yläpuolelle Könkäänkylän ja Tepaston, sitten noustiin Tepastojokea
Puljun ohitse Vietkaojaan, jota myöten mutkiteltiin aina
latvapuroihin Korsatunturin tienoille, Vietkavaaran nenään. Täällä
täytyi kultamiesten muotkia veneensä kolme virstaa Vietkavaaran laitaa
Kosapuroon. Mutta silloin oli jo mentykin yli maanselän vedenjakajan
ja saatiin ruveta laskettelemaan lapintunturien takaista myötävirtaa.
Painuttiin pieneen Korsajärveen ja edelleen Korsaojaa Ivaloon, sitten
Ivaloa alas kierrellen sen tuhannet mutkat ja käänteet, koluten sen
sadat kosket ja keikkuen vihaista vauhtia ohi epälukuisten vaarojen
ja tunturien, kunnes viimein pitkän Porttikosken jyrkistä kuiluista
selviydyttyä oltiin kultarannalla, Pietarlauttaoaive-tunturin
eteläpuolella. Satakunta kilometriä oli saatu lasketella pystyä
Ivaloa, monesti kovimmissa koskissa ja könkäissä vetäen venettä maata
myöten ja kanniskellen tavaroita, jopa joskus pahoissa äkkinäisissä
putouksissa joutuen vesivaraankin. Eikä oltu erämaassa tavattu
ihmisasukasta sen jälkeen, kun oli lähdetty Tepastojoen Puljusta. Ja
Kittilän kirkolta lähtien oli taivallettu yli 200 kilometriä.

Raahelaisten yllättävien löytöjen johdosta jo valtiokin käänsi
huomionsa Ivalon kultamaahan. Se määräsi, ettei hallituksen luvatta
kukaan saisi sieltä kaivella kultaa, vaatien vielä, että osa löydöstä
oli annettava valtiolle. Hallituksen etuja sekä järjestystä valvomaan
lähetettiin Ivalon erämaahan kokonainen virkakunta: tuomari, nimismies,
insinöörejä ja poliiseja, ja heidän asunnokseen rakennettiin
jokirannalle kuuluisa Kultala. Hallituksen puuhista Ivalolla sekä
"herrojen" matkasta sinne saamme taas Vene-Aapolta kuulla. Huhtikuun
3 p:nä 1870 hän merkitsee: "Mutta kruunu itte sinne laittaa värkkiä
ia huoneita ehtimisen. Se on kovin korkialle otettu (Uusi Kalifornia)
nimeltäkin io", ja toukokuun 5 p:nä "Kultauoreen menee yhä Herroja,
ei piätä keli Riittokaan" sekä kesäkuun 3 p:nä "Kulta poliisia ia muita
isoia Herroia menee Ivaloon Kosomalta."

"Poliisit ja muut isot herrat" saivat erämaassa asustella valtion
rakennuttamassa talossa, joen pohjoisella törmällä, mutta itse
kullankaivajien täytyi tulla toimeen miten parhaiten osasivat.
Toiset pystyttivät suojikseen telttoja ja rankisia, toiset
rötistivät havukotuksia ja turvemajoja, muutamat salvoivat yhteisen
hirsikömmänänkin. Hiljainen jylhä erämaan laakso muuttui yht'äkkiä
hökkelien ja telttojen kaupungiksi, jota törmällä kohoava komea päämaja
hallitsi. Ja kaupungin asukkaille lupasi vuolaana virtaava tunturijoki
koskemattomine kivikkorantoineen hyvän toimeentulon.

Oli täällä erämaan kaupungissa parhaana aikana ääntä ja elämää. Jo
heti ensi kesänä tulvahti Ivalolle neljättäsataa rikkaudenkokelasta.
Siinä joukossa oli kansaa kaikenlaista, herroja ja muita,
ympäri laajaa maata, aina Etelä-Suomea, Savoa ja Karjalaa myöten. Oli
muuan "everistikin", pitkä mies, niin että polvet ulottuivat pöydän
reunaan asti, mutta hänet sitten tappoi karhu, kun mies lähti
yksinään kontiota kaatamaan. Sanomat Lapin ihmeellisestä
"Kultavuoresta" olivat sukkelaan kulkeneet yli maan, jopa lentäneet
rajan ulkopuolellekin, niin että joukossa nähtiin jo muutamia ryssiäkin
ja muita ulkomaalaisia. Vene-Aaponkin muistikirjasta luemme toukokuun
26 p:ltä 1870: "Ivalon Kultauoreen menee nyt yhä vene ioukkoja Ryssiä
pietarista ia Etempääki, ia Saksalainenki on sinne menosa ia mahoton
palious Suomalaisia. Saa nähtä mitä Sielä alkaa Kuulua."

Ensi toimena perille saavuttua oli maa-alueen, työskentelykentän,
valtaaminen ja paaluttaminen. Työpalstoja oli maanmittari P.W.
Aurén mittaamassa, ja niistä piti suorittaa valtiolle veroa n. 60
penniä ristisyleltä. Useasti kaivajat rupesivat samaan "puulaakiin",
vallaten alueen ja alkaen siinä yhteisin voimin ahertaa, mutta toiset
möyrivät tilkullaan aivan yksinään pitäen saantinsa omina hyvinään.
Oli muutamia semmoisiakin suurpomoja, jotka myllerryttivät työmaataan
palkkaväellä, maksaen raatajille kolme, neljä markkaa päivältä.
Työmiehiä olikin kyllä tarjolla, sillä kulta veti erämaahan
kaikenlaisia varattomia kulkureita ja lentomiehiä, jotka eivät itse
pystyneet tekemään valtauksia.

Pian olikin koko kultaranta Porttikosken seuduilta, kahta puolta
jokea, lähes parin penikulman pituudelta vallattu, ollen työmaita
sekä "puulaakeja" molemmilla rannoilla kymmenittäin toinen toisensa
vieressä. Oli siellä Ivalon kultavuoren esikoisellakin, Ervastilla, oma
työmaansa parhaalla paikalla, Kultalan päärakennuksen lähimailla,
ja niillä main myöskin raahelaiset, "Pyörkmanni" ja "Pyörklunti",
jotka asuivat hirsituvassa, raatoivat jopa 30-40 miehen voimalla.
Kolmisenkymmentä raatajaa oli silläkin suuryhtiöllä, johon olivat
liittyneet torniolaiset, kapteeni "Aspekreini", värjärimestari
"Niskanteri" ja seppä "Nuuplokki" sekä Kittilän kauppamiehet
Hanhi-Matti ja Kari-Sammu. Suuri "liikanto" oli rovaniemeläisellä
Ruikka-ukollakin, joka niinikään herrasteli hirsipirtissä, sekä
Pietarin ryssillä "Putkohvilla" ja "Niinikohvilla", jotka ihan
ensimmäisinä ennättivät saaliinjaolle Lapinkorpeen. Kerrotaanpa, että
Putkohvi olisi jo Ervastin ja Lepistön matkassa tullut Ameriikasta
Ivalolle ensi löytöjä tekemään. Helsingin herralla, Karlingillakin, oli
miesjoukko apunaan, mutta Oulun Juusela työskenteli vain viidellä,
kuudella miehellä, ja toinen oululainen, Rikas-Kauppi, raivasi rantaa
yhdessä Korhosen ja Kuivas-Jussin kanssa, Päkkilän ja parin muun miehen
ollessa palkkalaisina. Työskentelipä muuan "sauvalainenkin" koko
suurella "liikannolla", saaden paljon kultaa, mutta juoden kaikki. Ja
lopuksi varastivat omat työmiehet savolaisen koko saaliin ja karkasivat
Ruotsiin.

Kullan etsimistyöt Ivalon ensi vuonna näyttävät päässeen alkuun jo
kesäkuun 10 p:nä. Sillä sen päivän nimiin on Vene-Aapo taas kirjannut:
"Kullan kaivanto Ivalossa on alkanu tänäpäivänä Ensi kerran.
Sinne on väkiä rientänyt suurila kustannuksila ia kuluila keli Riitosa
ia veneilä vaikka kuinka palion olis menny sati päästiin. Mutta mitä
nyt tullee siaan saa nähdä; tämä kesä sen näyttää".

Kävipä Pohjolan kivimäesssä koko tikutus ja nakutus ja pauke, kun
kaikki työmaat olivat täydessä toimessaan. Oli kuin jokilaaksossa
olisi ollut kellomestarin suurtyöpaja, missä jokainen konevärkki
tikutti omalla tavallaan ja omassa tahdissaan, antaen väliin
kovempiakin paukauksia kuin tuntimääriä ilmoittaen. Lapin erämaiden
ikivanha aarnihauta tahdottiin nyt miesvoimin saattaa päivänvaloon.
Toiset kuokkivat pehmeää maata pois, toiset hakkasivat rautaisilla
"tikoilla" pikku kiviä irti kalliopohjasta, taikka vääntelivät
rautakangilla isompia lohkareita syrjään, taikka ruudilla pamauttelivat
kallioita kappaleiksi. Tunturipuroista ja rantajängistä johdettiin
työkentän yli pitkiä puurännejä, joita myöten vesi alituisesti virtasi.
Niihin lapioitiin irti kiskottu soramaa veden huuhdottavaksi. Kolisten
juoksivat rännissä nyrkkikivetkin ja sora meni että vilisi, mutta
raskaat kultahituset painuivat pohjaan ja vierivät ylemmän irtopohjan
reikien lävitse alla olevalle "rihvelöidylle" umpipohjalle. Vesi,
joka aikojen vieriessä oli kullan ottanut hoitoonsa -- mistä lieneekään
sen sitten saanut -- ja kätkenyt maahan Ivalon rannoille, sai
taas olla apuna aarrettansa saatettaessa päivän valoon. Täälläkin
piti, ennenkuin aarteenhaltija antoi omansa kaivajalle, tapahtua
kansantarujen tavalla: olla "oma käsi ottamassa, oma kynsi kaivamassa".

Pari, kolme kertaa viikossa toimitettiin "rännien peseminen". Pohjaan
laskeutunut kullansekainen sora huuhdottiin isossa rautamaljassa,
"vaskoolissa", huljutellen, niin että maljaan jäi vain pelkkä
kultasanta. Poliisi taikka päällysmies oli tavallisesti pesuhommissa
saapuvilla, ettei kallista kultaa olisi saatu salatuksi. Sillä
valtiolle piti kaikesta kullasta luovuttaa kymmenykset. Alkuaikoina oli
myös tapana joka ilta perinpohjin tarkastaa työmiehet, etteivät he vain
piilottaisi ja varastaisi kultaa. Mutta tällainen nuuskimistyö
huomattiin pian mahdottomaksi, vaikka joskus sattuikin, että saatiin
mies kiinni kullan salaamisyrityksestä.

Mutta niillä työmailla, joille ei voitu johtaa vesiränniä, huuhdottiin
kultaa "rokarilla", kehdonmuotoisella kaukalolla, jota myös sanottiin
"lulluksi". Kaukalon sisässä olevaan seulaan lyötiin maasoraa
ja vettä, ja sitten heilutettiin, niin että kulta ja hieno sora
valuivat kaukalon kahdelle kaltevalle pienareunaiselle pohjapöydälle.
Siitä koottiin kultasora ja puhdistettiin vaskoolissa.

Joskus tekivät miehet hyökkäyksen itse jokeenkin. Hiekkasäkeillä he
patosivat matalikolle pyöreän aitauksen, muutamia syliä läpimitaten,
pumppusivat sen kuiviin ja sitten pohjasorasta rokarilla soudattaen ja
vaskoolilla huuhtoen erottivat kultahiukkaset.

Ahkerasti häärittiin työssä: aherrettiin aamukuudesta iltayhdeksään,
pitämällä välillä 8:sta 9:ään aamiaistunti ja 3:sta 4:ään
päivällishetki. Itse vain miehet yhteisillä tulilla puuhasivat ruokansa
ja kahvinsa, saaden itse ostaa ruokatarpeensakin. Elintarpeita
vedätettiin työnteettäjäin toimesta sekä alhaalta Suomesta käsin että
Norjasta Inarin kautta. Ryssän jauhomatot maksoivat siihen aikaan
Norjan Reisivuonossa 15 kruunua, ja kuljetus Patsjokea, Inarijärveä
ja Ivaloa ylös tuli maksamaan yhdeksän markkaa matolta. Muutakin
syötävää, leipää, suolaa, voita, lihaa ja läskiä, kahvia, sokeria ja
tupakkaa, toimitettiin kiveliön työmaalle. Yhtäpäätä olivat venemiehet
joella, milloin kiskomassa ylöskäsin, milloin taas laskettelemassa
alas.

Mutta lehmällistä ei erämaassa saatu. Kerran sentään Kultalan herrat
ja työnantajat kustansivat neljä miestä neljän markan päiväpalkalla
noutamaan Kyrön kylästä, viiden penikulman päästä, venelastin piimää,
mutta se piimä tuli niin kalliiksi, etteivät herrat enää toista kertaa
sitä halunneet. Joskus taas saatiin herkutella vasta lypsetyllä
maidollakin. Sattui niin sopivasti, että Kittilän miehet ja eukot,
kuljettaessaan karjaansa Ruijaan myytäväksi, vaelsivat sarvijoukkonsa
kanssa ohitse, levähtäen ja syöttäen karjaansa Kultalan tienoilla.
Eukot lypsivät elukoitaan, myyden maitoa erämaan miehille, ja kohta
höyrysivät maitopuurokattilat nuotiolla, ja kahvia juotiin kotoiseen
tapaan.

Pyhäpäivät vietettiin erämaassa jouten, käyden "kylässä" tarinoimassa
ja kuulustelemassa toisten saaliita. Kuljeskeltiin myös ympäristöissä
haeskellen uusia kultavarastoja, ja satuttiinkin joskus puhtaasta
kalliosta löytämään puhtaita kultahitusia.

Muuten lepopäivät olivat kuin luodut suuren hummauksen päiviksi.
Silloin ankaran aherrusviikon jälkeen, jo lauantai-illasta ruveten,
korpimajojen asukkaat oikein miesvoimalla viettivät maailmallista
menoa, juoden, rähisten ja pelaten korttia. Sillä juomatavaraa
tuotiin metsän työmaalle monissa miehin ja monelta suunnalta, eikä se
kovin kallistakaan ollut kaukaisen kultamaan kurssiin nähden: hyvää
konjakkia sai seitsemällä markalla "halstoopin" pullon, paras viina
maksoi viisi markkaa ja huonompaa sai kolmellakin. "Selpäri", jolla oli
oikein "kruunun lupa ja maksoi veroakin liikannostaan", pani parastaan,
ettei kuivasta erämaasta olisi juotava loppunut. Niinkuin Mooses
Egyptin korvessa hankki kalliosta kansallensa virvoittavaa vettä, niin
Selpärikin Ivalon korvessa etsi viinaa vaikka kiven kolosta, kun
kansa oli oikein janoissaan. Väliin kyllä ukon varastoista rupesi vilja
puuttumaan, mutta silloin Selpäri jatkoi sitä vedellä, nostipa vielä
hintaakin. Ja silti tavara meni kaupaksi, ellei sattunut työmaalle
tulemaan muita viinasaksoja. Niitäkin sinne monesti ilmestyi.
Mikkolan Heikki tuli Ivalon suulta sauvoen venettä, joka oli täynnä
Norjan viinoja, viidentoista kannun "ankkoja", ja kiskoi 7-8 markkaa
pullosta, vaatien vielä "kuoren takaisin". Myöskin oululainen pakari
Pieteliini huolehti, että korvenraatajat saivat pitkät pyhäpäivänsä
viettää ilossa.

"Ilossa" sen kyllä kullankaivajat viettivätkin. Miltei jokaisessa
majassa juotiin, ja joka pensaan juurella pelattiin korttia taikka
muuten rehkittiin, ja lepopäivän iltana lepäili väsyneitä raatajia
pitkin jokirantaa toisten ryömiessä nelinkontin majalleen. Lopulta
meni hummaus niin ylettömäksi, että viinankuljetus Ivalolle kokonaan
kiellettiin. Vaikka saatiin sitä sittenkin, salasaksat kyllä tiesivät,
mistä tie kulki kultamaahan.

Ensi vuonna ei Ivalolla ollut ensinkään naisväkeä, vaan omin päinsä
miehet saivat kesäkautensa siellä remuta. Mutta sitten seuraavat
kesät jo toivat toistakin sukupuolta ilahduttamaan autiota korpea.
Poliisi "Neeteri" tuli emäntineen, ja emäntä rupesi leipojaksi,
niin että työmiehetkin saivat häneltä ostaa valmiin hyvän leivän.
"Oorningismanni", poliisien päällysmies, toi palvelijansa,
"Ison-Annin", mukanaan, ja Anni olikin nimensä arvoinen:
vankka väkevä nainen, suuri kuin heinäsuova. Osasi hän pitää
"oorningismanninsakin" kovassa kurissa. Torailun sattuessa piika
tarttui joskus isäntäänsä niskaan ja perähankuraan, roikaisten hänet
portailta kentälle. Miesten kanssa Anni monesti joutui otteluun
könistellen heitä ja heitellen kuin kallokkaita. Joskus naisjättiläinen
seisattui selin seinää vasten, luvaten mennä sille miehelle, joka saa
hänet siitä kellistetyksi. Sadat känsäkouraiset kivenvääntäjät
kohauttivat housujaan, sylkäisivät kouriinsa, rynnistivät ja
retuuttivat toinen toisensa perästä, mutta kukaan ei kyennyt vahvaa
naista voittamaan. Mutta oli toinen nainen, jota ei tarvinnut paljon
retuuttaa, ja tämä oli "mainittava Rastin Ralla-Kaisa", Björklundin
emännöitsijä, nimensä kaltainen olio hänkin. Kaisa ei pitänyt
päivistänsä lukua, vietti vain hurjaa elämää, juoden ja rallattaen
miesten kanssa, mennen viimein ryssän matkassa Pietariin ja jääden
sinne.

Posti kulki kultamaahan Kittilän kautta kerran viikossa. Pokan Pekka
kantoi lähetykset Ivalojoen "postitupaan", johon sittemmin, 1877,
muutti asumaan tunnettu Ivalo-Matti, ja täältä taas Kultalan poliisi
kävi noutamassa postin työmaalle.

Syksyyn saakka Ivalolla työskenneltiin. Syyskuun alussa, jolloin
ilmat jo olivat muuttuneet kovin kylmiksi, yöt pimeiksi ja kolkoiksi,
ja talvikin alkoi ilmoitella tulostaan, lopetettiin työt. Saalis
oli saatu, mikä saatu. Toiset olivat hyvinkin hyötyneet, toiset taas
aivan pahoin pettyneet, mutta tuskin kukaan oli käsittänyt niin suurta
rikkautta kuin oli lähtenyt etsimään. Monet suurin toivein erämaan
"Kultavuoreen" saapuneet olivat heittäneet sikseen vaivalloisen
työn, joka antoi ainoastaan mitättömän pieniä kultahitusia, ja
tyytymättöminä palanneet takaisin. Jo heinäkuun 3 p:nä 1870 on
Vene-Aapo pistänyt päiväkirjaansa: "Ivalon Kulta uoresta on tulin io
palio ihmisiä takasin. Ei kuulu hyvää".

Eikä Ivalossa suinkaan lohkomalla vuoleksittu kultaa, niinkuin moni oli
luullut, pieninä hitusina vain, kuin "viilan jauhoina", saatiin sitä
kovalla työllä ja vaivalla kokoon. Vain sattumalta joskus tavattiin
"luthenkokoinen" palanen, ja joskus semmoinen kullanmuru, joka painoi
neljä luotia. Lapin aarnihaudan haltia oli saita antimiensa jaossa;
ei tehnyt se ketään, ei ahkerinta, sitkeintäkään raatajaa miljoonien
omistajaksi, vaan enimmänkin suositun täytyi tyytyä vain tuhansiin.
Parhaita saamamiehiä oli raahelainen Björklund, Ralla-Kaisan isäntä,
joka kesällä 1872 pani kolmessa kuukaudessa kokoon kymmenen naulaa
kaksitoista luotia. Ukko oli sattunut valtaamaan hyvän kultamaan, ja
siinä hän sitten hosui ankarasti, lyöden vahvasti soraa ränneihinsä
ja saaden kultaa, mutta jättäen sitä jälkeensäkin. Toiset sitten
perästäpäin, kun Björklund oli paikan heittänyt, penkoivat samoja
sorakasoja, saaden hyvinkin vaivansa palkituiksi.

Sitten kun lehtimetsät tunturien ja vaarojen rinteillä jo loistelivat
keltaisina, ja hillojen lehdet jängillä olivat mustuneet, lähtivät
Ivalon suurkylän asukkaat matkalle etelää kohden. Samoja seutuja kuin
keväälläkin kävi taas kulku, mutta monet taivalsivat nyt suoraan
Vaulokankaiden poikki Rovaseen, Kitiselle, laskien Kitisen jokea
alas Sodankylään. Autioksi jäi Ivalon kesäinen työmaa, autioiksi
Kultalan komeat rakennukset sekä monilukuiset majat ja mökit. Vain pari
poliisia jäi päämajaan vartiomiehiksi, yksinäisinä erakkoina viettämään
Lapin talvea. Niinkuin metsäkyöpelit he saivat pitkän pimeän ajan
kaksin asustaa kolkossa erämaassa. Niin kammottavaa oli talven ikävä
yksinäisyys, että etelän miehet olivat tulla päästä vialle, kuten
kerran kävikin muutamalle haapaveteläiselle poliisimiehelle, joka vielä
toiseksi talveksi uskalsi jäädä Kultalaa vartioimaan. Sillä kahta
talvea ei etelän asukas Lapin yksinäisyydessä kestänyt. Viimein
jätettiinkin Kultalan vartioiminen inarilaisten toimeksi.

Mutta kun kevät koitti, ja kesä rupesi lähestymään, palasivat Ivalon
asukkaat taas yhtä satalukuisina kuin ennenkin. Paljon ensi kävijöitä
oli kyllä jäänyt pois, mutta niiden tilalle oli astunut uusia
onnenetsijöitä, niin että työt kultamaassa olivat kohta entisessä
vauhdissaan.

Siten jatkui Lapin kiveliöiden kesäinen elämä vuodesta vuoteen.
Toiset saivat siellä pian kyllikseen ja noituen heittivät ikuiset
jäähyväiset mokomalle köyhälle erämaalle, mutta aina oli uusiakin
tulokkaita. Kaikkein suurin määrä kullanetsijöitä oli Ivalolla
1873, jolloin heidän lukunsa nousi lähes viiteensataan. Mutta tämä
olikin Kultalan kultakauden huippukohta. Yhä useammat Ivalon kävijät
saivat palata tyhjinä takaisin, sillä pian tultiin huomaamaan, että
kannattava kultamaa rajoittui jotenkin pienelle alueelle. Lapin
"Kultavuoren" maine alkoi laskeutua, ja sen mukana painui
kultakuumekin. Vene-Aapokaan ei enää "Aikojen Muistoissaan" siitä puhu
sen jälkeen kun 1871 maaliskuun 25 p:nä merkitsee: "Ivalon kulta
Vuoreen ei nyt ole vielä menny täältä kautta ketään", ja 2.4.71:
"Kullan kaivo kaluia menee." Kullanetsijäin luku saatiin jo 1870-luvun
lopulla laskea vain kymmenissä, ja ahkerimmat raatajat, Ervasti ja
Björklund, "kuuluttivat" 1877 työmaansa autioksi, heittäen sen valtion
haltuun. Tulvahti kyllä vielä kerran 1880-luvulla, jonkun onnellisen
löydön johdosta, Ivalolle kolmisensataa kultamiestä, mutta
tyytymättöminä he sieltä taaskin palasivat.

Eikä tämän jälkeen Ivalon kultamaa ole enää jaksanut saada aikaan
suurjoukkojen liikehtimistä. Porttikosken kultaranta jäi vain
yksityisten "vaskarien" haltuun. Kymmenlukuisin on näitä jälkisadon
korjaajia aina silloin tällöin siellä vielä ollut, enimmäkseen
Inarin Kyrön miehiä ja muita lähiseutulaisia sekä joitakuita vanhoja
kulta-ajan ukkoja, jotka ovat niin mielistyneet hiljaiseen
erämaaelämäänsä ja työhönsä, etteivät ole raskineet sitä heittää,
vaikkei se varsin runsaasti olisi heitä kullalla palkinnutkaan. Niinpä
Kajaanin seutujen ukko, Yrjö Heikkinen, kävi kultakentällään
uskollisesti joka kesä parikymmentä vuotta, aina kuolemaansa asti.

Niin päättyi -- ainakin toistaiseksi -- tarina Lapin "Kultavuoresta".
Köyhäksi Lappi lopultakin siinä asiassa jäi. Ei ollutkaan Lapin
aarnihaudan haltian hallussa pohjattomia aarteita. Kaiken kaikkiaan
nousi Ivalon rannalta vuoteen 1910 huuhdotun kullan määrä n. 460
kg:aan, ja raha-arvo lähes puoleentoista miljoonaan markkaan. Ensi
vuoden osalle tulee tästä määrästä kokonaista 55 kg.

Autiona ja ränsistyneenä kohoaa Kultalan päämaja vieläkin
Porttikosken rannalla, ja lahoneina, maahan rysähtäneinä, kyhjöttävät
kullanetsijäin hirsihökkelit jokivarrella. Surullisina muistoina ne
kertovat kävijälle entisistä "kultaisista" päivistä, jolloin autio
erämaa eli ja kiihkeänä ahersi, ei niinkään nälän ja puutteen
pakottamana kuin suurien rikkauksien toivossa.

Mutta oli Ivalon kulta-ajalla sittenkin, vaikka se tuottikin monelle
kovan pettymyksen ja vain joillekuille antoi työstään kohtuullisen
korvauksen, tärkeä tehtävänsä Lapin ja Peräpohjan asutushistoriassa.
Etelän miehet tutustuivat Ivalon matkallaan pohjoisimpaan Suomeen,
monet siihen mielistyivät, pysähtyivät retkellään ja rakensivat
johonkin erämaan sopukkaan oman uudistalon.

Kultakauden vilkas elämä ja liike toi myös uusia ansiotilaisuuksia ja
elämisen mahdollisuuksia köyhän perukan kansalle.



Poronsarviliima


Suurena rytönä keikkui sarvimetsä Lapin sata- ja tuhatlukuisten
porotokkien päälaella. Se oli lappalaisten aina saatavissa olevaa
lusikka- ja tarvisryteikköä. Sen "metsän" käyristä lapinukko koversi
lusikkansa, sen niveristä ja koukeroista hän kaversi suuret ja
pienet puukonpäänsä ja puukkotuppensa sekä laukkunsa käyrät, näversi
monet napit, renkaat ja kierukat ajokkaansa valjaisiin, teki juurien
kaivamiskuokat, kotanaulat ja koukut sekä monet muut pienet
tarvisesineet. Koko porolauma, tunturien elo, lankesi nahasta, lihasta
ja verestä alkaen sorkkarasvaan ja ytimiin asti kotaväen tarpeiksi,
mutta sarvimetsissä oli vähäisen kulutuksen takia aina liikatuotantoa,
joka joutui tavallisesti maahan maan hyviksi.

Mutta sarvimetsien mailla kehittyi jo aikaisin muuan kotiteollisuuden
ala, joka käytti hyväkseen porojen suuriin sarvihäkkyröihinsä keräämää
ainesta. Poronsarvista keitetty liima antoi aikoinaan useille karujen
kiveliöiden asukkaille hyvinkin runsaat sivutulot.

Poronsarviliiman valmistus lienee Lapissa ja Peräpohjassa saanut
alkunsa Lapin taloustirehtöörin, Anders Hellantin, toimesta. Tämä,
aikansa huomatuin Lapin ja Peräpohjan tutkija ja tuntija, mitä
monipuolisin henkilö, tiedemiehestä tuulimyllyn omistajaan ja
liikemieheen asti, perusti 1743 liimatehtaan Tornioon, laivaten sitten
liimaansa sekä muitakin lapintavaroita Tukholmaan. Harrastaen
kaikenlaista taloudellista edistystä ja hyvinvointia, hän kehoitteli
ja opasti Peräpohjan ja Lapin asukkaitakin keittämään liimaa
poronsarvista, jotka muuten enimmäkseen joutuivat metsiin sekä talojen
takapihoille ja kotakenttien vierille tarpeettomina röykkiöinä
märkänemään. Metsiä kiertelevistä lappalaisista ei kyllä ollut
liimankokeiksi, heille oli kylliksi, kun vain saivat kiehutella
rasvaisia lihakeittoja vatsansa tarpeiksi. Mutta monet lantalaiset
ottivat opikseen, hankkivat suuren "muurin", rupesivat keittämään
sarvia ja saivat liimaa ja toivat sitä torniolaiselle mestarilleen.
Hellantin jälkeen mainitaan kuitenkin liimankeiton vähentyneen, jopa
sen vienninkin Torniosta loppuneen. Mutta liiman keittämistaito, kerran
alkuun päästyään, ei liene sentään oppimestarin kuolemankaan jälkeen
päässyt sydänmailta kokonaan unohtumaan, koska vielä viime vuosisadan
loppupuolella monessa syrjäisessä kylässä, ainakin Kittilässä,
Muoniossa ja Enontekiöllä, sitä jopa varsin suuressa mitassa
toimitettiin. Muoniossa vielä joku vuosikymmen takaperin keitettiin
kauppaliimaakin, ja peltovuomalainen vieläkin silloin tällöin porauttaa
kotitarpeikseen kotikeittoisen sarviliiman.

Kittilän, Muonion ja Enontekiön syrjäkyliin, Lapin kaukaisiin
tunturiseutuihin, suurten poromiesten lähimaille, missä poronsarvia
oli parhaiten saatavissa, oli viimeaikaisin liimankeitto keskittynyt.
Kittilän ahkerimmat keittomiehet asuivat Ounasjoen ylisillä varsilla.
Tepastolla ja Kyrönkylässä sekä Puljulla, Tepastojoen varrella.
Tepastolla hääri liimankokkina Koskenniskan Jussa ja Kyrössä Auton
isäntä. Valmistettiin liimaa myöskin Lismajoen varrella Hanhimaassa,
varakkaassa Hanhi-Matin talossa sekä Luukisella Juho-äijän talossa ja
kirkolla Juhan-Sammu Kariniemessä, vieläpä Kaukosen Kiviniemessäkin.
Muonion liimakyliä oli kaukainen Kätkäsuvanto, ja kylän uutterin
Uimamestari Aidantaustan Jooseppi sekä Ruotsin rannalla asuva
Naalisvaaran Pekka. Enontekiöllä keitettiin liimaa enimmin Peltovuoman
isossa kylässä Ounasjoen syrjähaaran latvoilla. Pelto-Erkki, Eiran
Pekka ja Sammun Petteri olivat parhaimpia mestareita. Vuontisjärvellä
hääri liimankeittäjänä Vuontis-Jaakko ja Hetassa Pekkalan ukko.

Liiman keittämiseen saattoivat ryhtyä vain varakkaat. Sillä
tuottavaan keittoon tarvittiin tavaton, paljon maksava muuripata
sekä röykkiöittäin sarvia, jotka -- paitsi mitä oma tokka tuotti
-- oli hankittava ostamalla. Suurin osa sarvia saatiin tunturien
porolaumoista. Monin raidoin vedättivät lappalaiset niitä talven
mittaan liimankeittotaloihin, niin että niiden kartanolla oli joka
kevät tavattomat rutokasat. Ostettiin sarvia myöskin paikkakunnan
lantalaisilta, ja toisinaan kiertelivät liimankeittäjät ympäri
naapuripitäjiäkin ostellen sarvia. Pelto-Erkkikin juti sarvikauppoja
tehden Kaukosessa asti, maksaen markan, parikin leiviskästä.

Liimankeitto oli kevätkesän töitä. Jo lumenlähdön aikoina, juhannuksen
alla, kun ilmat eivät enää olleet kovin kaaloja, rupesivat liimaukot
toimiinsa. Isoissa taloissa, niinkuin Kätkäsuvannon Aidantaustassakin,
oli vartavastinen liimakota, jossa keittomestari sai parhaansa
mukaan hääriä. Se oli hirsistä rakennettu, pihanperäinen pöksä,
suurine muuriröttelöineen ja parin, kolmen tynnyrin vetoisine
suurkattiloineen. Kodan edessä piti olla vielä toinenkin huone, joku
lato taikka varta vasten rakennettu suoja, jossa toimitettiin liiman
jäähdyttäminen.

Sarvet ruhjottiin kirveellä pieniksi palasiksi, lyötiin niitä suuri
röykkiö pataan ja vettä pata täyteen. Suurkattilaan saatettiin
työntää kerralla parikymmentäkin leiviskää sarvia. Nahkapeittoiset
naamasarvetkin kelpasivat joukkoon, mutta padan pohjaa ja laitoja
vasten saattoi panna vain paljaita kelosarvia, sillä karvaiset
naamasarvet olisivat keitettäessä palaneet pohjaan ja pilanneet koko
keitoksen.

Sitten ruvettiin keittoa kiehuttamaan, yhtä päätä työntäen uutta
puuta padan alle, niin että tuli oli aina hiljakseen hehkumassa, ja
kattila alituisessa kiehumisvireessä. Piti vain varoa, ettei työntänyt
palavaa puuta padan pohjaan kiinni, sillä se olisi polttanut keiton
pohjaan, jopa särkenyt helposti padankin. Mikäli vesi höyrytessään
hupeni, sikäli lisättiin aina uutta sijaan, niin että pata aina pysyi
täysinäisenä. Lämmin vesiastia oli sitä varten muurin vieressä,
taikka oli liimapadassa kellumassa pikkukattila, josta saatettiin
ottaa lisävettä liimapataan. Kolmekin vuorokautta kesti ensimmäisen
liimakattilan keittäminen, ja saman tulen piti yhtä mittaa yötä päivää
hehkua padan alla, niin ettei kiehuminen hetkeksikään heittynyt.
Välillä vain silloin tällöin liimakauhalla otettiin liimavettä astiaan
ja tutkittiin, milloin keitto on tarpeeksi vahvaa.

Sitä mukaa kuin liimavesi valmistui, siivittiin se rautapohjaisella
sihdillä taikka harvalla säkkivaatteella saaviin, kannettiin
jäähdytyslatoon ja kaadettiin pitkiin kaaroihin hyytymään. Kaaroja --
tepastolainen ja hettalainen sanoi niitä liimalautteiksi -- tarvittiin
isossa keittimössä kymmenkunta, parikin, kolmi-, nelikyynäräistä,
parin korttelin levyistä, yhdestä puusta koverrettua matalaa
kaukaloa. Päivässä taikka yökaudessa hyytyi liima, niin että se
voitiin leikata pitkällä ohuella luuveitsellä laidoista irti sekä
viileskellä poikittain kämmenen levyisiin palasiin. Näistä taas
viileskeltiin luuveitsellä taikka rautaisella leikkovittaimella,
joka oli käyrä kaksivartinen ase kuin astian sisusvuolin, pitkittäin
ohuita sormenpaksuisia viiluja, valmiita liimalevyjä. Ne ladottiin
liimapookeille vieri viereen kuivamaan. Liimapookat olivat isoja
-- 3 x 1,30 m -- puukehyksiä, joihin oli singutettu vanhoja
nuottaverkkoja, ja niitäkin tarvitsi iso keittomies pari-,
kolmekymmentä.

Kuivuvaa liimaa ei saanut aurinko nähdä, sillä se olisi sen helposti
sulattanut, ja huoneessa olisi liima taas hapannut ja homehtunut.
Tarvittiinkin sitä varten eri suoja, patsaille rakennettu matala
katos, liimankuivausluova, joka seisoi tavallisesti reunapuolessa,
erillään muista huoneista. Katoksen kalveeseen, tuulen henkeen ja
päivän näkemättömiin, asetettiin liimapookat vierekkäin ja päällekkäin
monien orsien varaan, niin etteivät koskeneet toisiinsa. Ei saanut
liima myöskään paleltua; parhaiten se menestyi kaalonlaisessa viiden,
kuuden asteen kevätlämpöisessä. Viikonpäivät kun siinä sai levätä
verkollaan, oli se valmista työnnettäväksi säkkeihin.

Heti kun suurkattilasta oli saatu poruutetuksi kaikki liima-aineet,
alettiin samoilla tulilla keittää uutta. Padanpohjaan jäänyt
sarvensohjo, joka oli mainiota maanhöystöä, ammennettiin pois ja
vietiin pellolle, ja uusi sarviröykkiö pantiin pataan. Ja taas alkoi
parin vuorokauden keittäminen. Kymmenen, parikymmentäkin pataa voitiin
näin paahtaa yhteen menoon, yötä päivää häärien saman tulen ääressä.
Sitä mukaa kuin kaukalot tyhjenivät, saatiin niihin uutta liimavettä
hyytymään, ja kuivausluovan verkoille leikeltiin heti uusia levyjä, kun
entiset oli ahdettu säkkeihin. Joskus oli liimaukko saanut kartanolleen
niin suuren sarviröykkiön, että juhannuksen edellä kotaan sytytetty
"ikuinen tuli" voitiin sammuttaa vasta Jaakonpäivän aikana.

Mutta silloin olikin liimankeittäjän kattilassa korvennettu valtava,
kolmen, neljänsadan leiviskän sarvirytö, ammennettu siitä satoja
kaaroja liimahyytelöä ja luovan verkkokehyksiltä korjattu kolmattasataa
leiviskää kuivaa liimaa, vieläpä kannettu pellolle kokonainen tunkio
sarvensohjoa. Vuosikauden olivat Lapin sadat, tuhannetkin porot saaneet
koota sarviinsa samaa varastoa, jonka lannanukko nyt muutamassa
viikossa oli muuttanut liimaksi ja pellonhöystöksi.

Tornion kauppiaille joutui Lapin miesten keittämä liima. Monet
keittomestarit veivät itse liimansa venekyydissä Tornioon ja saivat
10-15 markkaa leiviskästä. Niinpä Aidantaustan Jooseppi aina itse
kuljetti sarvikeittonsa saaliit alas, samoin Koskenniskan Jussa
Tepastolta kävi liimansoudussa kolmet, neljät kerrat kesässä. Isolla
kolmilaitaisella, varpehditulla veneellä laski ukko, vieden viisi-,
kuusikymmentäkin leiviskää kerralla alas, ja tuoden tullessaan säkin
suoloja sekä kolme, neljä 18 leiviskän jauhomattoa. Nordberg Torniossa
ja Liljebäck Haaparannalla olivat tavalliset liimanostajat.

Mutta enimmäkseen kumminkin myytiin liima vain suoraan kotirannasta.
Alamaiden kauppasaksat, entisten Lapinkorven erämiesten jälkeläiset,
torniolaiset ja kemiläiset, tiesivät kyllä, milloin ylimaalaisten
liimakattilat on keitetty. He tulivat parhaaseen aikaan, tekivät
kaupat, maksoivat 8-12:kin markkaa leiviskästä. Mutta kittiläläiset
lapintavarain suuret kaupanmiehet, Kari-Sammu, Hanhi-Matti ja Hannula,
ennättivät toisinaan ylämaiden liima-apajille ennen alamaan miehiä,
työnsivät rahat keittäjän kouraan, lennättivät säkit veneeseensä ja
painuivat tiehensä, jättäen jälkeen tulevaisille vain tyhjät pookat.

Monia liimalasteja alamaiden miehet useasti Lapista saivatkin, kun
kävivät tyhjentämässä jokaisen keittäjäukon varastot. Omin neuvoin
ja voimin eivät he voineet niitä soutaa alaskaan, vaan täytyi
palkata saattomiehet apulaisiksi. Niinpä kerran oli muuan lapinakka
"kemiläisiä" liimasaksoja saattamassa, saaden miltei henkimenoikseen
kiskoa raskasta kuormaa. Ylpeät kemiläiset vain istuivat veneessä
syöden eväitänsä, antamatta mitään nälkäiselle soutajalle, viinaakin
ryyppivät, mutta eivät antaneet akalle edes kielen kostukkeeksi.
Loukkaantunut lapinakka rupesi silloin kostoa manaten katkerana
joikaamaan:

    "Lappalaisakka lantalaisraatoa
    Levijärvellä soutaa.
    Kemiläisakka pilkaten soutaa,
    eikä mitään anna.
    Itse vain syöpi,
    eikä minulle anna,
    leipää syöpi, voita syöpi,
    eikä minulle anna,
    viinaa ryyppää,
    eikä minulle anna.
    Jeesuksen luoma,
    katso minä vaivun,
    musta härkä,
    itse minä vaivun!"

Niinpä kävikin sitten ylpeiden kemiläisten, että heidän veneensä kaatui
Levikoskessa ja hukkui koko liimalasteineen.



Juurakkoterva


Tervanpoltto on ollut aikoinaan Peräpohjan ja Lapinkin metsäseutujen
tärkeimpiä elinkeinoja. Jo satoja vuosia takaperin alkoivat
lantalaisten tervahaudat höyrytä Peräpohjan erämaissa ja Lapinkorven
summien metsien tumma vilja virrata eteläisiin seutuihin. Jo
1600-luvun alkupuolella perustetusta Torniosta tuli pohjoisten
kiveliöiden tervakaupunki, joka veti puoleensa metsienviljan, kaupungin
tervaporvarien toimittaessa sen sitten edelleen kaukaiseen maailmaan.
Sadoin, tuhansin tynnyrein vieri ylimaiden tervaa joka kesä Tornioon
laajasta Pohjanperästä: koko Tornion- ja Kemijokien suunnattomilta
alueilta.

Mutta Peräpohjankaan suuret petäjämetsät eivät kestäneet iänkaiken
lannanmiehen tappavaa terästä ja tuhoisaa tulta, varsinkin kun
kruunukin tuli osienjakoon, ottaen itselleen parhaat aarniometsät.
Monet kiveliöiden tervakourat saivat viimein pestä kätensä ja ruveta
etsimään toisia tulolähteitä, kun metsältä loppui antaminen. Mutta
useat menivät sittenkin metsään ja rupesivat itsepintaisesti kaivamaan
ja myllertämään niitä epälukuisia, valtavia tervaskantoja, joiden
rungon isät aikoinaan olivat korjanneet, sekä kokoilemaan kiveliöiden
tuhatmääräisiä, maassa makaavia ja pystyssä seisovia keloja, joidenka
ohitse entiset äijät olivat halveksien astelleet. Silloin kun Kajaanin
kulmien tervaukot vielä täyttä päätä vetelivät koloraudallaan
kokonaisia petäjämetsiä paljaiksi, silloin Tornion takamaiden
tervanpolttaja jo kyykkäili kiveliöissään myyrästäen kuin kontio
kantojenperiä.

Pian oli Peräpohjan ukko omat metsänsä möyrinyt. Kruunun suurissa
kiveliöissä oli kyllä keloa ja kantoa, mutta sinne ei saanut mennä
myllertämään, ellei ollut metsäherran lupakirjaa taskussa. Senkin
sai kun kävi "hosmestaria" puhuttelemassa. Kolarin tervaukot saivat
noutaa luvan aina Ylitorniolta asti. Niinpä sieppijärveläiset, Kankaan
liskokin ja Koskenniemen Erkki, ajoivat Alkkulaan Kingelinin luo ja
saivat lapun, jossa sanottiin:

    "Täten annetaan pyynnöstä talokas Isak Kankaalle ja talonpoika
    Erik Koskenniemelle lupa sisällä olevana talvena kruununmetsästä
    Pitkäkoskenrovasta, Liikamaasta ja Käkivaarasta käyttää kantoja,
    juuria ja kuolleita puita tervanpolttoon ottaen huomioon ne
    velvollisuudet, joista v.t. metsäherra korkeammasta määräyksestä
    kuulutuksella 2 p:ltä marrask. v. 1861 on määrännyt.
    Yli-Tornio 9 p. maalisk. 1862.

                                            Ernst Kingelin
                                           v.t. metsäherra."

Karun Kolarin asukkaat olivatkin varsin ahkeria kantojen vääntäjiä.
Kun tunturiseutujen lantalaiset tekivät jälkeä porojen sarvimetsässä,
keittäen liimaa, häärivät kolarilaiset yhtä ahkerasti kantojen
kimpussa, puristaen niistä tervaa. Kun liimankokit kasasivat valtavia
sarvirytöjä kartanolleen, kokosivat tervanpolttajat keittopaikalleen
vielä suurempia kantoröykkiöitä. Jo vanhastaan olivat kolarilaiset
möykänneet metsissä Köngäsen ruukin sysikolareina, ja sitten heistä
tuli yhtä uutteria juurakkohautojen "tervakolareita". Myyrtivät kantoja
tervaksi kyllä myöskin Muonion, Kittilän ja Turtolankin miehet, mutta
pääkolarit olivat kuitenkin "Jokijalan" vähäväkisessä pitäjässä.
Kolari ei olisi ollut nimensä arvoinen, ellei siellä olisi ollut
tervakolareita joka kylässä, ja juurakkohauta höyrynnyt jokaisella
kankaalla. Naapuripitäjienkin miehet kun tahtoivat rakentaa ja polttaa
tervahaudan, saivat tavallisesti noutaa mestarin Kolarista.

Syksypuoleen, kun kesätöistä oli päästy, mentiin metsiin, "kruunun
erakkoihin", nostamaan juurakoita ja hakkaamaan keloja sekä
tuulenkaatoa. Juurakoita kaivettiin kuokalla ja väännettiin vivuilla
ylös, sitten "raajottiin" pienemmiksi ja kerättiin kasoihin, samoin
kelot katkottiin rangoiksi. Kolmisen viikkoa sai kolme miestä myyrästää
kangasta saadakseen kokoon sadan kuorman haudan. Ellei ennestään
käytettyä tervahautaa ollut lähimailla, piti syksyllä jo sulanaikana
hankkia hautapaikkakin. Luotiin jonnekin jokitörmään haudanpohja,
laitettiin siihen tervaruuhi valmiiksi ja "napa", silmä, ruuhenreiän
ympärillä muurattiin savella. Syystalvella vedätettiin raajotut
puut haudalle ja samalla toimitettiin niiden "silppuaminenkin",
pilkkominen pieniksi hautapuiksi. Tätä työtä saattoi suuren haudan
laittajalla kestää yli talvenselän, sillä sitkeät kantojurrikat olivat
hitaita silputa; samoin myöskin monet suuret kymmenkertaan ympäriinsä
punoutuneet kelot ja itsepintaiset oksakenkulat panivat miehen
hikoilemaan. Tehtiin neljän-, viidenkymmenen, jopa sadankin tynnyrin
tervakuoppia, ja joka tynnyrille laskettiin pari kuormaa tervaksia.
Äkäsjoen Rautusuvannolla poltettiin kerran yli sadan tynnyrin hauta, ja
siihen tarvittiin jo kokonainen ryteikkö silputtua keloa ja juurakkoa.

Tervahaudalla työskennellessään asustivat miehet matalassa,
tievankylkeen kaivetussa, turvekattoisessa metsäkodassa, johon ahtaasta
oviaukosta "sukallettiin" kuin kellariin. Töiden loputtua jätettiin
kota sellaisenaan paikoilleen kyhjöttämään, sillä "asetus on semmoinen,
ettei methän tehtyä kotaa saa hävittää... jos joku kulkija sattuu
tarvittemhan, niin pääsee sisälle". Siksi metsissä kaikkialla näkee
vieläkin vanhoja kotia.

Talven kuluessa tehtiin tynnyrit valmiiksi kesää odottamaan. Omin
miehin niitä askaroitiin, taikka teetettiin jollakin joutavalla
mökinukolla. Kaaskon Iisakki oli Kaukosessa renkinä ollessaan niin
joutuisa käyttelemään nikkarihoitoja, että päivässä päästi käsistään
tusinan tervatynnyreitä, kun aineet oli valmiiksi veistettyinä
vieressä.

Kesän tullessa laitettiin hauta polttokuntoon. Haudanpohja peitettiin
kuusenkoskuksilla. Keskuksille ladottiin ensin keloista särjettyjä,
pitkiä suoria säleitä, jottei koskuslatomus rikkoutuisi, sitten
niiden varaan vasta ruvettiin työntämään juurakkosäröksiä. Keskelle
hautaa, navasta suoraan ylös, pystytettiin oksalatvainen pitkä
männynkarhakka, joka sitten hautaa poltettaessa seisoi "tikkana", mihin
ei tuli saanut koskea. Koko talonväki oli tervaksia latomassa, jopa
useasti kutsuttiin naapureistakin nuorta väkeä, _pojanpalkeita_ ja
tyttäriäkin apulaisiksi. Lopuksi koko latomus turvehdittiin, peitettiin
turvemättäillä suureksi pyöreäksi metsän hautakummuksi. Laki varsinkin
lyötiin turpeilla hyvin tiukkaan, ettei tuli pääsisi sieltä käsin
uhkaamaan napaa. Maanrajaan, ympäri haudan, jätettiin turvehtimatta
vain toista korttelia leveä reunus, jalka, josta tervakset voitiin
sytyttää. Ja siten oli syntynyt metsäkankaalle keko,

    "hongasta hoiskutettu
    männystä mäiskytetty,
    mullasta veenpitävä tehty."

Tuli sitten tyven ilta juhannuksen edellä. Silloin mentiin sytyttämään
hauta, ja taas, jos oli iso hauta hoidettavana, riensi paikalle koko
kylän nuori väki; "kaffekuukarikin" lähti mukaan. Hauta piti saada
sytytetyksi yhtaikaa joka taholta, ja kun valkea oli päässyt vauhtiin,
tukittiin jalka turpeilla, jättämällä vain joku reikä, josta kytevä
hauta saattoi huokua ja vetää henkeä sisäänsä. Ja "kun laelle saathin
tuli menemhän, niin silloin ryyppy ryypättiin".

Haudan sytyttämistä ohjaamassa sekä sitten koko polttamistoimen
mestarina oli vanha tottunut hautakolari, joka tiesi kyllä, miten
turpeiden suojaan peitottua juurakkokytöstä oli hoidettava. Alituisesti
oli tulta pidettävä silmällä ja varsinkin kovilla ilmoilla katsottava,
ettei tuulenpuoli päässyt palamaan hopummasti kuin alainenkaan puoli.
Eikä saanut laskea tulta karhakkatikkaan, josta se olisi helposti
varissut napaan ja polttanut koko keitoksen. Ukonilmoilla oli
haudanpoltto hyvin vaarallista. Jos ukkonen sattui päälle, saattoi
se helposti tuiskahtaa alas, työntyä hautaan ja repäistä oman tiensä
ulos, mistä tahansa. Ja silloin lähti tervakin puskemaan samaa tietä.
Ei joutanut hautakolari paljoa lepäilemään, joskus vain hyvillä
ilmoilla saattoi hiukan kyynähtää metsäkodan makuulavalla sillä aikaa
kuin apulaismies hoiteli hautaa. Mutta jos oli tyhmä apulaismies, ei
siihen voinut paljoakaan luottaa: saattoi hyvinkin päästää pilalle koko
hoidon, saattoi hätäpäissään vaikka hosaista multaa uhkaavan paikan
tukkeiksi. Ja jos multaa karisi hautaan, niin se paloi tervan kanssa
"rauvanpaskaksi". Mutta ankaran työn mukainen oli kolarin palkkakin:
kymmenen markkaa, jopa kruunu-kymmenenkin, otti hän päivältä, kuten
ainakin jalot mestarimiehet, masiinikraatarit ja muut samanarvoiset
taiturit.

Hautakolareita oli ennen, parhaana tervanpolttoaikana, joka kylässä,
ja silloin kun polttokausi oli käsissä, saivat ukot raataa, minkä
miehestä lähti. Kun yhden haudan saivat eräksi, niin jo oli toinen
odottamassa. Sellaisia entisiä tervaukkoja oli Halingon Heikki ja
Lapinniemen Olli, sekä hänen poikansa Juho. Elää Kolarissa vieläkin
muutamia tervansavussa harmaantuneita äijiä, jotka ovat kymmeniä
kesiä eläneet tervanhengessä, polttaneet satoja hautoja ja täyttäneet
tuhansia tynnyreitä. Näitä vanhankansan kolareita on Erkki Lantto,
Halingon äijän poika Kolarinsaarella, pieni ja tumma, mutta sitkas
äijä, joka on tervan kanssa häärinyt kolmekymmentä kesää, polttaen joka
kesä neljä, viisi, kuusikin keitosta, jopa joskus kymmenenkin, käyden
väliin käryyttämässä Ruotsinkin puolella, Kihlangissa. Ei ole Erkki
kyllä saanut tummuuttaan tervankeittämisestä, vaan se on synnyntäväriä:
Halingon äijä oli lappalaiseukon lapsia. Yhtä jalo hautakolari on
aikoinaan ollut Lapinniemen Juhokin, isänsä, Olli-äijän, täysiverinen
jälkeläinen, 80-vuotias Vaattojärven ukko. Jo poikasesta asti on Jussa
häärinyt juurakkotervan höyryssä ja neljäkymmentä kesää hoitanut
hautakolarin vaikeaa virkaa, ansaiten vielä arvokkaamman virkanimen:
"Tervamaisteriksi" nimitti häntä Tornion tervaporvari, Govenius, ja
Tervamaisterina häntä kotiseutukin kunnioittaa.

Neljä vuorokautta kesti ison haudan polttaminen, kun sattui hyvä
ja tasainen ilma. Mutta tuulisäällä hauta palaa kohahti kolmessa
vuorokaudessa, antaen vielä lisäksi epäkypsän ja paksun tervan. Hyvällä
ilmalla taas ehti terva kypsyä kylliksi, työntyen ulos notkeana kuin
öljy. Ruuhesta laskettiin terva "ränniin" ja siitä juoksutettiin
"tratin" lävitse tynnyriin toisensa jälkeen sen mukaan kuin sitä
turpeiden alla tulen tuskissa kytevät juurakot hikoilivat. Mutta terva
ei tullut haudasta aivan puhtaana, vaan paljon tervavettäkin ajautui
samassa matkassa. Kun tynnyrit olivat seisoneet jonkun aikaa, painui
raskaampi tervavesi pohjalle. Silloin piti tynnyrit "kusettaa" eli
"fräkätä". Alauurteessa olevasta tapista laskettiin tervavesi pois,
ja tynnyrit päästivät väliin "mustan kusen", väliin taas "ruskean".
Musta oli paksua tervansekaista nestettä, joka oli saanut mukaansa
haudannokea. Jotkut keittivät sen uudelleen tervaksi. Mutta ruskea,
joka oli kirkasta, juurakkojen vesisilosta syntynyttä ainetta,
laskettiin maahan.

Paljon sai tervaukko tehdä työtä, ennenkuin juurakoiden voima oli
tynnyreissä matkavalmiina, mutta paljon oli hänellä vaivaa vielä
sittenkin, ennenkuin tynnyrit olivat Tornion tervakaupungissa.
Kajaanin takainen hautakontio kuljetti tervansa pitkissä kuuluissa
tervaveneissään, joilla tulla soljutteli kaukaisista sydänmaan
kylistäänkin väljemmille vesille ja aina alas Ouluun, tuoden 25-27
tynnyriä kerrallaan. Mutta Tornion takamaiden tervakolareilla oli omat
tapansa. Oli heilläkin omalaatuiset pitkät jokiveneet, mutta he pitivät
niitä mitättöminä purtiloina suuren tervalastin kuljetukseen pitkällä
väylämatkalla. Tornion takainen tahtoi viedä kerralla koko saaliinsa
eikä saatella sitä muutamin tynnyrein. Kaukaisista kiveliöistäkään hän
ei ruvennut tervojaan veneillä soutelemaan, vaan työnsi tynnyrinsä
suoraan jokeen, antaen virran niitä matkassaan viedä kellutella.
Äkäsjoen latvoiltakin hän uitteli tynnyreitään neljä, viisi penikulmaa
jokea pitkin väylän varteen. Oli sekin kyllä hankalaa hommaa, sillä
monet kerrat sai tervojen uittaja koskissa ja matalissa paikoissa
kahlata jokeen vierittelemään tynnyreitä eteenpäin. Mutta alas tultiin
ja saatiin koko panos samalla kerralla pääväylälle. Isoissa syrjäjoissa
laitettiin tervatynnyrit "tarhaan" eli "pyrhääseen". Haudan koko saalis
ympäröitiin puomilla samaksi "laveriksi", ja sitä sitten veneellä
soutaen vedätettiin myötävirtaan alas pääjoelle.

Väylää myöten laskettiin tervat lautalla. Rakennettiin hongista tavaton
lautta, johon kerrallaan lyötiin kaikki tynnyrit, mitä haudasta oli
saatu, toisinaan toistasataakin. Mutta pyöreät tynnyrit piti laittaa
lujasti kiinni, etteivät ne kovissa koskissa vyörähtelisi matkaansa.
Asetettiin lautalle pitkät vahvat riuvut, "runkkakasket", joiden varaan
ladottiin tynnyrit pääksytysten pitkään riviin kyljelleen, ja sitten
pantiin päälle toiset, hoikkaiset "koijukasket", joihin joka tynnyri
kiinnitettiin kahdella vitsalla. Tällaisia vitsastettuja tynnyririviä
saatiin lautta täyteen. Joessa piti olla hyvä "lauttavesi", ennenkuin
suuri ja raskas terva-alus saattoi kulkea. Tavallinen "tervavesi" sai
olla pari kyynärää yli kesäisen määrän. Kaukosen rannassa oli entisillä
ukoilla merkkinä iso, komea "Tervakivi". Kun se rupesi näkymään tulvan
alta, oli "tervalauttavesi makkeimmilhan, ja silloin lauttain kanssa
lähettiin".

Entiseen aikaan kuljetettiin lauttaa soutuveneellä vedättäen. Iso,
kolmilaitainen, varpehdittu vene kiinnitettiin vahvalla, kolmisäisellä
juuritauolla lauttaan, kaksi soutumiestä rupesi kiskomaan venettä
eteenpäin, Ja kolmas oli perässä ohjaamassa ja tauosta hoitamassa
lautan kulkua. Kosketkin laskettiin samaa kyytiä, annettiin vain
lautan työntyä edellä ja veneen painua jäljessä. Lautantauossa piti
vain olla semmoinen ukko, joka osasi "luusia" kosken. Hän komensi
soutajia oikealle väylälle ja tauosta ohjasi lauttaa väylän kuruun.
Mutta sitten opittiin "hankalasku". Ruvettiin soutamaan airoilla itse
lauttaa. Lautan kummallekin sivulle vitsastettiin vahvat hongat, ja
neljä kuusen juurakkokantoa pystytettiin lautalle ja kiinnitettiin
honkiin, kanto jokaiseen nurkkapuoleen. Kantoihin väännettiin vahvat
hankavitsat, joihin työnnettiin pitkät airot, Ja niin neljällä airolla
monissa miehin kiskottiin suvannot ja mentiin kohisten kosket
alas. Hyvällä vedellä ja tasaisilla säillä laskettiin viikkokaudessa
Kolarista Tornion rantaan ja saatiin ruveta tekemään tervankauppoja.
"Kujenus" ja "Nuurperi" olivat tuttuja porvareita, joille kolarilaiset
useimmin tervansa kaupittelivat. Tulivat kyllä toisetkin porvarit,
Utterströmit, Liljebäckit, Boströmit jo satamaan kauppoja tekemään.
"Västekreenin" äijäkin tuli houkuttelemaan: "Tule meille, tule meille!"
vei kotiinsakin ja tarjosi ja juotti siellä viinaa kuin vettä. Halvassa
hinnassa pitivät Tornion tervaporvarit ylimaan ukkojen tavaraa, samoin
kuin oululaisetkin Kajaanin nälkämaiden tervoja. Kolme-, neljätoista
markkaa he maksoivat tynnyristä, jopa joskus vain kahdeksankin. Kerran
oli kyllä tervakin hinnassa: maksettiin 12 ruplaa tynnyristä. Se
tapahtui heti jälkeen suuren sotavuoden, jolloin "Enklanti ja Franska
kävit Venäjän päälle Sevastoopolissa". Väleen se siitä kyllä taas
aleni, niin että 1860-luvun alkupuolella oli jo alle viiden ruplan.

Mutta omasta tavarastaan ja kräämästään Tornion porvari osasi kyllä
ottaa maksua, kun tervaukko rupesi sitä ostelemaan. Jauhomattokin
maksoi joskus 50 markkaa. Ja moni tervamies oli jo talvella nälissään
"tervain päälle" tehnyt velkaa ja syönyt suuren kolon kesäiseen
tervahautaansa.

Paitsi tervojaan myivät ylimaan ukot koko lauttansakin
kaskineen, airoineen ja kaikkine hoitoineen torniolaisille taikka
haaparantalaisille. Sitten he veneellä soutaen palasivat takaisin,
kiskoen veneen täyteistä kuormaa, "kesäleipää": jauhoja ja ryyniä sekä
kahvia, sokeria ja tupakkaa.

Ankara heinänteko oli silloin jo edessä, ja sitä varten tarvittiin
hyviä eväitä.



Kolarin kalkki


Jo vanhastaan on Kolarin kalkki ollut tunnettua
Tornion--Muonionlaaksossa Hetasta ja Kaaressuvannosta alkaen aina
jokisuuta myöten. Kolarin kalkkimaista on koko jokilaakso jo
miesmuistin ajan saanut kalkkitarpeensa. Silloin kun toiset
kolarilaiset myllersivät kankaita juurakkotervan takia, möykkäsivät
toiset kallioissa, murtaen kalkkikiveä. Kun köyhän kiveliön vähäväkiset
raatajat eivät saaneet karuista pelloistaan tarpeellista elatusta,
rupesivat he kaivamaan jokapäiväistä leipäänsä kovasta kalliosta.

Kolarin kalkkivarastot ovat pitäjän luoteisessa kolkassa. Ruotsin
puolelta, Huukista, jossa on useita jo vanhastaan käytettyjä
kalkkikenttiä, ulottuvat kalkkipitoiset kalliot Suomen puolelle,
Äkäsjoen suun, Mannajärven ja Muonionjoen väliselle alueelle, työntyen
poikki Äkäsjoenkin Juvakaisenmaata kohden, jossa kalkkimaat muuttuvat
rautamalmikentiksi. Parhaat nykyään tunnetut kalkkikalliot ovat
Äkäsjoen suun ja Mannajärven välissä. Siellä on rajaväylän rannalla
seudun suurin kalkkikenttä. Kukkutieva, sekä Mannajärven etelärannalla
iso Aittamaan kalkkikangas, jonka poikki kulkee Kolarin--Muonion
maantie, ja samoin isohko Porokodanmaa Aittamaan eteläpuolella.
Samoilla mailla on vielä Annanivankangas ja Mukankangas. Äkäsjoen
länsirannalla, pari kilometriä jokisuulta, on Peilikoskenmaan pieni
kuukumasuoninen kalkkialue, ja vähän ylempänä, joen itärannalla,
Naalatieva, joka on kokonaan kalkkikivestä rakennettu. Monissa
kentissä on kalkkikivi niin saatavilla, ettei tarvitse muuta kuin
kuoraista vain sammal päältä pois ja ruveta ottamaan. Ja kalkki tulee
valkeaa kuin liitu kaikista muista kentistä paitsi Aittamaasta, jossa
se on harmajaa. Saattaisi kyllä löytyä kalkkia vielä monista muistakin
vaaroista ja maista, jos niitä vain lähtisi "vakoilemhan".

Kaikkein aikaisimmin sanotaan kalkkia poltetun Ruotsin rannan
Huukissa, jossa se onkin oikein "ikivanhaa hommaa". Omia kenttiään
Huukin äijät kalvoivat ja polttivat, kuljettaen kaikkia alamaihin.
Veivätpä huukilaiset pelkkää, peittämätöntä kalkkikiveäkin Alkkulan
ja Hietaniemen ukoille, jotka tarvitsivat sitä tiilihautoihinsa.
Entisaikaan rakennettiin tiilihauta maakuoppaan, ja tiilihaudan
polttouunien terä eli tulikerros ladottiin raa'asta kalkkikivestä, joka
sitten hautaa poltettaessa, yhdessä tiilien kanssa, paloi saviruukkiin
kelpaavaksi kalkiksi.

Suomen puolen kauimmin käytettyjä kalkkimaita on Kukkutieva. Siinäkin
on jo "satoja vuosia" aherrettu. Tievan männiköissä nähdään vielä
paljon vanhoja hautoja, pikkuisia pesiä niinkuin pirtinuunia taikka
lehmänhinkaloita. Niitä vanhan vanhat äijät ovat entisaikaan kalkkia
polttaessaan kunnioittaneet. Huukilaisetkin kävivät Kukkutievaa
kaivamassa, sillä ennen ei ollut minkäänlaista rajaerotusta, eikä
tarvinnut maksaa veroa kalkkikivestä, vaan sai sitä ottaa, mistä vain
sattui löytämään. Entisaikaan olivatkin kaikki, väyläntakaisetkin,
aivan niinkuin saman talon väkeä.

Syksypuolella, "kun alkoi maata routimhan", asteli kalkkimies Pohjolan
kivimäkeen, rautakanki, kivihakko ja kuusi-, seitsenkiloinen moukari,
"nuusa", matkassaan, ja rupesi louhimaan kalliota. Helposti työ alussa
kävikin, sillä kallion pinta ei ollut varsin kiinteätä. Oli paljon
irtonaisiakin kivilohkareita, ettei tarvinnut muuta kuin särkeä
vain ja lyödä kasaan. Mutta syvemmällä kävi kallio kiinteämmäksi,
antaen miehelle ankaramman työn. Rautakangella hän sai porata ja
vääntää vuorta, kivihakolla kiskoa irti lohkareita ja moukarilla
ruhjoa niitä pienemmiksi, yhä avartaen kuoppaansa sekä sivuille että
alaskäsin. Mutta kovin syvälle ei kalkkimies alkuperäisillä aseillaan
saattanut päästä kovassa kalliossa. Laajetessaan kävi kuoppa aina vain
sileämmäksi, tullen viimein niin kovaksi ja tiiviiksi, ettei miehen
kivihakko enää pystynytkään, eikä rautakanki saanut palastakaan irti.
Silloin täytyi se työmaa heittää ja etsiä uusi paikka. Niinpä ovatkin
entisten ukkojen kalkkilouhokset kankailla tikattuja ja nakutettuja
pyöreiksi ja sileiksi kuin padan pohja. Mutta sitten oppivat jo
seuraavat ukot käyttämään apumiehenään "tynämiittiä". Kun heidän
louhoksensa rupesi tulemaan sille mallille, ettei enää tavallisilla
neuvoilla tahtonut lähteä irti, porasivat he kallioon pienen reiän,
pistivät siihen panoksen ja pamauttivat, ja sitten kyllä kivi taas
alkoi irtautua. Siten ovatkin kalkinkaivajat päässeet puskeutumaan
yhä syvemmälle kallioon. Kukkutievassakin on kaivauduttu neljä, viisi
metriä alaskäsin ja saatu pohjemmalta yhä parempaa kiveä.

Syksyllä kun maa oli kylmettynyt, rakennettiin kalkkikivistä hauta,
jossa kalkin polttaminen toimitettiin. Hauta laitettiin veden äärelle,
järven taikka joen rannalle. Suuri onkalo, 3-4 metriäkin leveä ja
syvä ja kolmatta korkea peräseinältään, koverrettiin pystyn törmän
rinteeseen, niin että kova kallio tuli sen kolmelle puolelle, perään
ja sivuille, sillä "se piti niin olla, muuten ei kuumuus vastannut".
Vanhat kalkkimestarit ennen valvasivat hautaan vain kaksi valkeapesää
-- heidän uuninsa kun olivat kovin pikkuisia -- mutta sitten
jälkipolven polttomestarit rupesivat kasaamaan niin suuria kivilinnoja
kuin vähäväkisen mökkiläisen asuinpirtti, laittaen varustukseensa
kolme, neljäkin isoa tulikirnua. Haudan alaosa sekä tulipesien terät
ladottiin ja valvattiin suurista pintakivistä, jotka saattoivat
hajoamatta kestää ankaraakin paahtamista. Teräkiville lyötiin muuta
kalkkikiveä, joka kaikki moukaroitiin pienemmiksi, nyrkinkokoisiksi
mukuloiksi. Sillä kivet paloivat sitä paremmaksi kalkiksi, mitä
hienommiksi ne jaksettiin iskeä. Lopuksi ladottiin tiiviisti koko
haudan peitoksi leveitä laakamaisia kiviä, että ne hyvin vastaisivat
tulipesistä työntyvää kuumuutta.

Silloin oli hauta valmis poltettavaksi. Polttopuut oli vain vielä
vedätettävä haudan ääreen, ja tämä työ toimitettiin lumen tultua.
Tarvittiinkin valtava kasa, viisin-, kuusinkymmenin kuormin, kuivaa
rankaa ja keloa. Koivu oli huonoa kalkkiuunin puuta, se kun paloi
pienellä liekillä, eikä jaksanut polttaa edes omaa haikuaankaan,
vaan heitti nokensa kiukaaseen mustuttaen kalkinkin. Mutta kuusi ja
varsinkin kuiva honka olivat kelvollisia. Ne paloivat isolla liekillä,
polttaen savunsakin, niin että kalkki jäi puhtaaksi.

Vasta talvenselän kovimmilla ja kuivimmilla pakkasilla tapahtui
kalkkihaudan polttaminen. Joulukuu, tammikuu taikka helmikuu olivat
parasta polttoaikaa, mutta maaliskuulla, varsinkin loppupuolella,
rupesivat säät jo niin kevätkosteiksi, etteivät kalkkiukkojen työt enää
menestyneet.

Kolme, neljä, jopa viisikin vuorokautta piti kalkkihautaa yhtä päätä
polttaa. Isoa nelipesäistä pätsiä ei saattanut yksi mies pitää
paahteessa, vaan oli sen lämmittämisessä työtä kahdellekin. Sillä puuta
piti toisensa perästä työntää uuniin, niin että tuli aina vain kiihtyi
ja kiihtyi ja kiuas kiertyi punaiseksi kuin ahjosta vedetty rauta.
Vihertävä liekki kuin viinavalkea kohosi korkealle haudanlaesta, ja
väkevä tulikiven katku nousi pätsistä. Uuneissa kävi niin kova veto
kuin olisi palkeilla puhallettu, ja kuumuus oli niin ankara, että se
haihdutti ja "söi" kovimmankin sateen pisarat, jos sattui tulemaan
rajuilma. Viisi vuorokauttakin kun lakkaamatta korvennettiin neljää
onkaloa yhtaikaa, meni siinä koko rytö keloa ja pahin pakkanenkin
pakeni pätsin lähimailta.

Polttamisen jälkeen jätettiin hauta jäähtymään, peitettiin vain
lautakatolla, ettei sade pilaisi. Sillä nyt ei kivi enää kärsinyt
kosteutta. Sitten oli vielä jäljellä kalkkimiehen kamalin toimi: haudan
purkaminen ja kalkin "juoksettaminen". Se oli pölyistä ja polttavaa
työtä, johon ryhtyessä piti pukeutua huonoihin vaaterökäleisiin.
Valkeina mylläreinä saivat miehet siinä hääriä, purkaen haudasta kasan
toisensa jälkeen ja juoksettaen sen heti valmiiksi kalkiksi. Kylmää
vettä ukot vain kanniskelivat järvestä ja pirskottelivat kivikasalleen,
joka kohta alkoi äkäisenä sihistä ja höyrytä kuin kuuma saunan kiuas,
sitä vaille, ettei tulta ottanut. Vanha vuorelainen siinä purki
viimeisiä vihojaan. Tuhansia vuosia rauhassa levännyttä kallionväkeä
oli ensin tulen tuskissa kiusattu ja lopuksi saatettu kosketuksiin
vedenväen kanssa. Mutta kaikkea väkeä eivät ukot tahtoneet riistää
vuorelaiseltaan, siksi vain ärsyttivät, että saivat sen muuttamaan
haahmonsa, hajoamaan kiinteästä kivestä valkeaksi jauhoksi. Jos
ukot olisivat ylimääräisesti viljelleet vettä, olisi kalliontuote
menettänyt kaiken voimansa. Niin väkevänä huokui kalkki, että "poltti
henkireijäkki, jos pöly pääsi sieraimhin".

Juoksetettuna oli kalkki valmista tavaraa. Se kannettiin lähellä
olevaan latoon odottamaan kauppa-aikaansa. Paljon karttuikin tavaraa
isosta haudasta. Kymmenkunta, parikymmentä kuutiometriä käsittävästä,
hyvin menestyneestä kivilatomuksesta saatiin kolmesataakin isoa säkkiä,
eli 400 hehtolitraa.

Kesän tultua, kun väylä aukeni, lähdettiin kalkkia kaupittelemaan.
Kalkkisäkkejä lyötiin lautalle ja laskettiin alamaita kohden,
myyskennellen tavaraa kahta puolta pitkin väylän rantoja. Karvarit,
muurarit ja peltomiehetkin saivat siten kotirannasta ostaa
kalkkitarpeensa. Pellon suurkylään jo jäi kymmeniä säkkejä, samoin
Turtolaan, Juoksenkiin, Matarenkiin ja Alkkulaan, ja kun Karunkiin
asti ennätettiin, loppui jo tavarakin. Eikä ollut Kolarin kalkki ennen
kallista. Alamaissa myytiin sitä neljälläkin markalla säkillinen,
ja kotipaikalla saatiin säkillisestä 2:80-3 markkaa. Kalkkimaan
paikkakuntalaiset käyttivätkin kenttiensä tavaraa tiilienteossakin. He
löivät tiili-iskokseensa puhdasta kalkkia sekä kalkkihautojen pohjalta
puoliksi palanutta kalkkisoraa, valaen niin vahvoja tiiliä, että ne
polttamatta kelpasivat uunin ulko-osiin, palomuureihin ja katolla
oleviin savupiippuihin. Silloin kun Tengeliönjokeen Ylitorniolla
rakennettiin massatehdasta, oli Kolarin "kalkkipatruunilla" hyvät ajat
ja kiireiset päivät. He polttivat valtavia hautoja ja lauttasivat
kalkkia tuhansin säkein tehtaan muuraustöihin.

Enimmäkseen vähävaraista väkeä, pienien talojen omistajia ja
torppareita ovat Kolarin kalkkipatruunit olleet, entiset niinkuin
nykyisetkin. Entisajan ahkerimpia kalkkimiehiä olivat Mukan Heikki ja
Jussa, jotka häärivät Kukkutievassa jo 60-70 vuotta takaperin, sekä
Tuomaan Feetta, joka on jo 40-50 vuotta ollut kuolleena. Samoihin
aikoihin Pärskin Iisko ja Kosteen Matti polttelivat kalkkia Huukissa,
Ruotsin puolella.

Nykyisten kalkinpolttajain suurmestareita ovat Mannajärven isäntä
ja Lietorovan Pekka, jotka ovat vuosikymmeniä moukaroineet kalliota
ja satoja öitä valvoneet kalkkihaudan paahteessa. Lietorovan
kahdeksattakymmenettään käyvä ukko on kyllä jo aikoja heittänyt
kalkkihommansa, mutta Mannajärven kalkkipatruuni raataa vieläkin
vanhassa toimessaan monen nuoremman rinnalla.

Paljon vaivaa ja työtä vaati kalkin valmistus. Monet kymmenet päivät
jopa lopulta yötkin sai siinä työssä raataa. Mutta kun entisajan
ansiomahdollisuudet olivat verrattain vähäisiä, täytyi tehdä sitä,
mistä vain vähänkin lähti. Niinpä saatiin kalkinpoltollakin
tarpeellinen leivän ja vaatteenapu.



Sieppijärveläisten Karhuntappo


Siitä on jo viisikymmentä vuotta, hiukan ylikin, Kolarin Sieppijärven
kuulusta karhuntaposta. Se oli monipäiväinen ottelu, johon miehiäkin
komennettiin niinkuin sotaan, ja toisia, kuten sodasta ainakin,
kannettiin haavoitettuina kotiin.

Se tapahtui syksyllä, pari viikkoa ennen pyhäinmiesten päivää, jolloin
jängät jo olivat jäässä, mutta ei vielä ollut luntakaan muuta kuin
juuri siksi, että vuomilla ihmisen jälki vuottui. Pari Sieppijärven
miestä, Aapon Olli ja Erkon Jussa, lähti muuanna syyspäivänä hakkaamaan
kuusenkarhakoita tervatynnyrin vanteiksi -- Kolarissa kun siihen
aikaan vielä täyttä päätä poltettiin juurakkotervaa. Tulivat miehet
Kuurusenvaaran laitaan, Lappean talon takalistoille, kolme neljännestä
Sieppijärveltä väylälle käsin, ja siellä kuusikossa kupsehtiessaan he
sattumalta keksivätkin karhunpesän. Korvenkiertäjä oli asettunut
talviteloilleen kuusen alle muurahaismättääseen, ja kun miehet
lähestyivät paikkaa, kuulivat he kuusenperän raskaasti huoahtelevan,
arvaten heti siellä kontion nukkuvan.

Mutta karhakanetsijät pelästyivät löydöstään niin, että suoraa
päätä kirves kainalossa lähtivät laukkomaan kylään ja läähättäen
ilmoittamaan:

-- Karhun... kontion pesän löysimme!

Se oli mieluinen uutinen Sieppijärven miehille. Siellähän nyt on
se Lappean Lassin karhu, joka viisi vuotta on asustellut ja joskus
tehnyt tuhotöitäänkin Lappean takalistoilla. Heti varustautui kolme
miestä, Satan Sainio, Filpan Jussa ja Kankaan Iisko karhakanetsijäin
opastamina käymään kuusenperässä nukkujan kimppuun. Ei maltettu edes
odottaa seuraavaan aamuun, vaikka syksyinen päivä jo oli iltapuoleen
kääntymässä. Ei muuta kuin mennään ja kuoraistaan kontiolta kesi pois.

Ja lähdettiin.

Asianmukaiset olivat miehillä aseetkin, niinkuin ainakin sen ajan
karhuntappajilla. Erkon Jussan olalla oli oravapyssy, Kankaan Iiskon
kainalossa isompireikäinen piilukkoräikkä; Filpan Jussa ja Aapon Olli
kantoivat kourassaan länsää, karhukeihästä, ja Satan Sainiolla taas oli
kirves ja kanki. Pelottavathan olivat jo aseetkin, mutta mies se on
tappelussa ensi sijassa ja sitten vasta varustukset.

Pesä löydettiin ja pidettiin sotaneuvottelu: Satan Salmo pelottomin
poika, menee ensin ja lukitsee kangella pesänsuun, sitten toiset
rynnistävät, ampuvat ja sohivat metsän äijän kuoliaaksi suoraan
pesäänsä.

Ja Salmo Satta lähti painelemaan kanki kourassa kohti kuusenperää.

Mutta muurahaismättään asukas oli myös tehnyt sotasuunnitelmansa.
Oli äijä arvatenkin aamulla kuullut karhakkamiesten kapsehtimisen
ja nyt taas illalla uudet askelten karskahtelut, pysähtymisen ynnä
hiljaisen haastelun, ja siitä heti hoksannut, että nyt on kylän
miehillä kamalat aikomukset. Niinpä se toimittikin heille yllätyksen.
Ennenkuin kankimies ennätti pesällekään, ryöpsähti muurahaismätäs, ja
sen karvainen ukko hyökkäsi karjuen suoraa päätä kanki-Salmon kimppuun.
Pamahti kyllä Kankaan Iiskon piilukko, mutta kuula, sattumatta hengen
paikalle, meni vain kupeesta lävitse. Karjahtaen pyörähti karhu
ruudinsavua kohden, ja ampuja lähti pakoon. Mutta kun Satan Salmo
mojautti kangella karhua hartioihin, kiepsahti se taas ympäri, kiljaisi
ja paiskasi Sainion tantereeseen, heittäysi päälle ja pureskeli sääreen
surkeat haavat. Siihen joutui jo Aapon Ollikin keihäineen sorkkimaan,
ollen hätäpäissään vähällä keihästää miehen, mutta kun kontio huomasi
Ollin, heitti se Sainion ja kaapaisi Ollia kohden. Ukko heitti länsänsä
ja paukaisi pakoon, mutta kontio tavoitti hänet, iski kenttään ja kävi
taas hammastamaan. Onnekseen oli Ollilla eväslaukku selässä, ja siihen
peto purki vihansa, pureskellen ukon eväsleivät, luukontit ja voirasiat
palasiksi. Mutta mieheen ei karhu koskenut, koska hän täyttä kurkkua
parkui:

-- Älä, jumalanvilja, päälle tule! Koira se on, joka puree!

Karhu oli miehen sanalle kuuliainen, rutistellen vain hänen reppuansa.
Silloin taas jo ennätti apuun Satan Sainio lenkaten vaivaisella
koivellaan, siepaten maasta Ollin keihään ja sohaisten kontiota
selkään. Äkäinen pyörähdys vain, karmiva karjaisu, ja karhu oli
toistamiseen Sainion kimpussa. Ukko tarttui hädissään petoa päähän,
mutta se heitti hänet nurin ja narskautti käden poikki. Sainio vielä
toisella käsipuolellaan yritti karhua keihästää, mutta raivostunut
peto piteli häntä vielä pahemmin, havartaen ohimoon ja pureskellen
päänahkaan useita aukkoja. Kontion surmaretkestä näytti tulevankin
miehen surmaretki. Mutta joutui viimein apuun Erkon Jussa, joka tähän
saakka oli piileskellyt puun katveessa, tuli piihana vireessä, mutta
oli niin pois järjestyksestä, ettei ymmärtänyt pyssyään laukaista,
vaikka sohikoi sen piipulla karhun suutakin. Lopuksi mies sentään
hoksasi hotaista karhua pyssynperällä ja ärjäistä:

-- Älä, mettänelävä, miestä revi!

Peto pelästyi, jätti Sainiot ja muut ja lähti pakoon.

Kyllikseen olivat miehetkin saaneet karhuleikistä. Vaivainen Satan
Sainio, kovimman leikin kokenut, kyllä koetti yllyttää heitä vieläkin
käymään kontion kimppuun, "jotta se söis niistä yhenkääu, kun olivat
niin pelkureita", mutta eipä enää kukaan uskaltanut mennä itseään
revittämään. Hyvä kun pääsivät pedosta!

Pimeäkin oli jo tullut, ja kylään oli pitkä matka, eikä voitu ruveta
raadeltua Salmoa sinne yötä myöten raahaamaan. Täytyi jäädä yöksi
Kuurusenvaaran laitaan, samoille maille taistelukumppanin kanssa.
Lyötiin honka maahan, tehtiin rakotuli, "laiskanpojan valkia", ja
ruvettiin siinä tulen loimessa hakovuoteella ukkoa hoitelemaan. Verta
oli miehen naudakas täynnä, sääri surkeasti revitty, käsi runneltu,
naama ja koko pää verissä. Pestiin ukon haavat, pantiin päälle pihkaa
ja koivuntuohta ja sääri sidottiin vaatteista revityillä raasuilla.

Mutta äkäinen Sainio ei tahtonut jättää kontiota kostamatta. Lähetti
hän kylään pari miestä hakemaan apuväkeä, oikeita miehiä, jotka
pystyvät karhun kanssa tappelemaan, eivätkä heti ala jänistää.

Seuraavana aamuna lähtikin kylästä uusi, viisimiehinen joukko: Pääkön
Salkko, Tuomaan Heikki ja Kurun Heikki, Koskenniemen Jaako ja Hietasen
Pekka. Keihäät ja kirveet olivat nytkin vain miesten aseina. Mutta
sellainen oli ukkojen sopimus, ettei kukaan saa lähteä käpälämäkeen,
vaan kaikkien on käytävä kimppuun kuin yksi mies.

-- Niinkuin yksi mies... ja kova! sai Kuurusenvaarakin kuulla.

Helposti kontio taas tavattiinkin. Se oli pysähtynyt miltei miesten
yönuotion näkyville, jängän reunaan, haavojaan hoitelemaan hänkin,
kodistaan karkoitettu metsän ukkopaha. Kuurusenojalla äijä peseskeli
verta vuotavia vammojansa, sillä vesi on metsäläisen paras lääke;
siihen se haavoja saatuaan heti turvautuu.

Säikähti karhu parka pahasti, kun metsästä yhtäkkiä taas keihäsmiehet
ja kirveskourat perä perää ilmestyivät, ja, arvellen joutuvansa
alakynteen, lähti heti jänkää laukkomaan. Mutta Pääkön Salkko, joka
keihäineen painatteli etunenässä, karjaisi:

-- Älä mene, jumalanvilja! Tule miehen päälle!

Eikä toista kutsua tarvittu. Karhu käännähti takaisin ja ryntäsi
karjuen miehiä kohden. Mutta Salkko, vankka ja peloton etumies, odotti
keihäs tanassa, ja kun peto kavahtaen kahdelle jalalle ryntäsi mies
miestä vastaan, työnsi hän länsänsä sen rintaan. Se sattui onteen,
lavan ja kyljen väliin.

-- Nyt miehet, pistämhän ja lyömhän! hän huusi katsahtaen taakseen.

Mutta kaikki olivat karanneet metsään, vain lomohousuinen Kurun Heikki
kirves kourassa katsella killisteli puun varjosta.

-- Tule ja anna sen metsäläiselle kirvestä kalloon! karjui Salkko
Heikille.

Arastellen löntysti Kurun ukko lähemmäksi häristellen kirveellään.

-- Lyö päähän, lyö päähän, lyö jumalanviljaa päähän! keihäsmies karjui.

Heikki kohotti taas kirveensä. Ukon huulet vain pelosta poimusivat ja
roikkuvat housut lepattivat, kun hän olan takaa vetäisi kirveellään ja
hotaisi -- Salkon länsän varren poikki.

-- Sinä, perkele, tappelet kontion puolesta! noitui Pääkön ukko.

Sillä peto pääsi taas irti. Ja niin kiittämätön se oli, että oikopäätä
hyökkäsi pelastajansa kimppuun, nujertaen hänet jänkään. Hätä siinä
Kurun äijälle tuli, kun kontio reuhtoi päällä ja repi reisiä.
Partakarvoista pidätteli Heikki karhua ja parkui:

-- Voi, voi, se neuvot syö, se neuvot syö!

Kolosti olisi saattanut ukon käydäkin, elleivät toiset, pakoon
juosseetkin, olisi ennättäneet siihen sorkkimaan ja sohikoimaan.
Heitti kontio Kurun Heikin ja kiepsahti Tuomaan Heikin kimppuun,
joka lähimpänä uhkaili kirveellään, ja paiskasi hänet maahan iskien
hampaansa miehen jalkaan. Yritti nyt Hietas-Pekka keihästää, mutta
karhu kavahti ylös, jolloin ukko hätäyksissään pyörähti pakoon,
kompastui ja rojahti pitkälleen. Kontio kävi päälle reuhtoen miehen
päällyksetöntä turkinselkämystä, niin että "kova kropu vain kävi".
Mutta päänsä Pekka sai pusketuksi jänkään, niin ettei karhu voinut sitä
kaluta. Eikä ukolle tullut sen pahempaa, sillä toiset jo taas joutuivat
petoa ahdistamaan.

Silloin kontio katsoi jälleen parhaaksi laukata pakoon ja heittää
tappelukentän kylänmiesten haltuun.

Niin oli mennyt toinenkin päivä, tullut ilta, ja metsän äijä pitänyt
nahkansa. Väsyksissä, revittyinä ja toisiansa syytellen seisoivat
miehet tappotantereella, ja noloina he astelivat rakovalkealle, jossa
vielä loikoili eilispäivän uhri, Satan Sainio, pää tuohella paikattuna,
käsi ja sääri sidottuna.

Huonoiksi ja pelkureiksi haukkui Salmo miehiä, kun eivät koko
joukollakaan saaneet yhtä karhua nutistetuksi.

-- Mitä siitä tulee, kun toiset tappelevat kontion puolesta! manaili
Pääkön Salkko. Kurun Heikkikin tulee ja sivaltaa länsäni varren
poikki...

Eikä ollut karhuntappajilla muuta neuvoa kuin lähteä surulliselle
kotimatkalle. Pahimmin raadeltua Satan Salmoa kantoivat terveet
miehet paareilla, jotka oli metsässä tehdä rötistetty, Hietas-Pekan
"virkaturkin" selkämys roikkui repaleina, ja Aapon Olli noitui resuttua
eväsreppuansa ja rikottua voirasiaa.

Mutta perässä rimppaili Tuomaan Heikki kipeällä koivellaan, ja
viimeisenä vaivaisena laahusti sauvojen varassa Kurun ukko housut
polvissa roikkelehtaen, ja voivotellen joka askeleella. Mutta
toisekseen ukko taas kehuskelikin:

-- Jos ei mulla olis ollut housut niin alhaalla, niin kolosti olis
käynyt... Jos mulla olis ollut housut niinkuin muillakin miehillä, niin
kolosti olis ukolle käynyt...

Äijän raksittomat housut kun myötäänsä roikkua lököttivät polvissa,
ollen aina varisemassa.

Mutta Sieppijärven ukot olivat silti sisukkaita miehiä: Kuurusenvaaran
kiukkuinen kontio oli uhallakin nutistettava ja näytettävä, että mies,
Sieppijärvenkin mies, on sittenkin metsän mahtavin. Päätettiin tehdä
vieläkin hyökkäys Kuurusenvaaran karvaisen äijän kimppuun. Uusia miehiä
nostettiin aseisiin, ja entisistä saivat lähteä ne, jotka vain
uskalsivat.

Niin tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä, syksyinen tappelupäivä.
Ja taaskin, jo aamuvarhaisesta, olivat sieppijärveläiset sotajalalla
Kuurusenvaaraa kohden, jopa vielä entistä suuremmalla voimalla.
Vereksinä miehinä oli astunut joukkoon Palovaaran Jussa ja Kurun
Mooses. Karhun raatelemat vain olivat jääneet kotiin haavojaan
hoitelemaan. Keihäät taaskin keikkuivat miesten olkapäillä, kirveet
välkkyivät kainalossa, ja Erkon Jussan olalla heilahteli suuri
heinähanko. Ei riittänyt kylässä keihästä joka miehelle, eikä Jussa
luottanut piilukkoiseen oravaräikkään niinkään paljoa kuin terävään
heinähankoonsa.

Onnenrengas silmässäs olkhon! noituivat miehet kateensilmää vastaan,
kun peräkkäin painattelivat karskahtelevaa roustaletta yli Kiimakankaan
ja Pruukinvankan, yli suurten Heinä- ja Levävuomien. Ja Karhakkamaan
toratantereelle tultiin kolmas kerta.

Samoilla paikoilla, missä eilenkin oli oteltu, tavattiin Kuurusen
kiistakumppani taaskin: vähävoipaisena ja haavoissaan ei ukko ollut
viitsinyt vanhalta majapaikaltaan paeta sen etemmäksi.

Arvasi korvenasukas, että nyt tässä tulee viimeinen ja ankarin
yhteenotto; verta itsekin vuotaen oli se yöllä tyhjentänyt pohjaan
haltian tuoman verimaljan ja siten valmistunut kovaan kohtaloonsa. Ei
ruvennut karhu enää pyrkimään pakoonkaan, vaan rehtinä metsän miehenä
suoraa päätä karisti kylän miesten kimppuun, tahtoen suorittaa tappelun
kerralla.

Eikä se pitkäksi tullutkaan.

Kurun Mooses joutui heti kamppailuun, saaden kontion keihääseensä.
Mutta niin väkevästi väsynytkin metsänmies reuhtoi, että Mooses vääntyi
polvilleen, ollen joutua jo vastustajansa hampaisiin. Tuli silloin
Palovaaran Jussa avuksi ja sohaisten länsänsä karhun hartioihin painoi
sen alas sanoen Moosekselle:

--- Nouse ylös vain, kyllä nyt pysyy!

Mooses pääsi jaloilleen, käyden uudestaan kimppuun, ja Erkon Jussakin
joutui hankoineen pistämään sekä sitten muutkin miehet.

Ja siihen sortui kolmipäiväisen, kovan tappelun perästä Kuurusenvaaran
äkäinen kuusenperän ukko. Pyssy ja keihäs, kirves ja heinähanko kylän
äijien käytteleminä olivat lopultakin voittaneet yksinäisen metsän
äijän.

Kaatunut karhu siirrettiin kohta toiseen paikkaan, sillä
kuolinsijallaan ei metsänviljaa koskaan ruvettu edes nylkemään. Olisi
näet hyvinkin saattanut tulla paikalle kuka tahansa, vieras henkilö ja
päästä saaliin osamieheksi. Mutta jos kontio oli ehditty siirtää pois
kuolinpaikastaan, ei kellään sivullisella ollut siihen osuutta.

Mahtavina palasivat nyt karhumiehet kylään, jossa jo oikein pelolla
odotettiin, ketä sieltä taaskin kannettaisiin paareilla, taikka kuka
sieltä rimppaisi jalkavaivaisena. Hyvillä mielin pantiin hevonen
aisoihin ja noudettiin kaatunut kontio kylään sekä kannettiin laulaen
Pääkön pirttiin.

Sitten pidettiin Pääköllä peijaiset, "karhun kraviaiset". Kankaan
Iisko, Pääkön Salkko ja Vaattojärven Tuomas kuoraisivat Pääkön
pirtissä karhulta taljan. Koko kylän miesväki kokoontui peijaistaloon,
mutta vaimojen suku pysyi loitolla miesten hommista. Heti kun karhu
kannettiin pirttiin, naiset tapansa mukaan pakenivat ulos, sanoen,
etteivät he saata sietää metsällisen hajuakaan, kun se tulee niin
räykeälle.

Miehet saivat siis vain omin päinsä, akkaväen avuitta, hääriä
peijaispirtissään. Saalis paloiteltiin ja lihoja saatiin 18 leiviskää.
Lihava otus olikin. Selkäpinnastakin vetäistiin läskiä kaksi vahvaa
leveää kuupalkkua, jotka olivat niin pitkiäkin, että ulottuivat
aikamiehen olkapäiltä lattiaan.

Ja pataan pantiin heti parasta, mitä metsänviljasta saatiin, Karhunpää
sekä rasvaista selkäpintaa lyötiin suuri kattila täyteen, ja miehissä
sitten sitä pirtin piisissä keitettiin. Jo etukäteen maisteltiin keiton
pinnalta makeata karhunrasvaa, vaikka se olikin niin uutta ja räykeää,
että heti tuli voimalla takaisin.

Isoissa, kahden kannun vetoisissa pahkamaljakoissa kannettiin
karhukeitto pöydälle, ja sitten istui miestä ympärille senkuin mahtui.
Karjan viljaa ei otettu ollenkaan, haukattiin vain leipää ja
syötiin mustaa metsällisen lihaa kastettuna räykeään keittorasvaan.
Ryypättiin aina väliin viinaakin, jota Filpan Salkko ja Kulluvaaran
äijä olivat peijaisiin hankkineet, ja taas syötiin niin paljon kuin
suinkin aikamiehen mahaan mahtui.

Sitten rupesi peijaisväki tanssimaan. Rallitanssia, ukkopari aina
vastakkain, karhumiehet vain pyörivät ympäri pirtinlattiaa tömpäten,
niin että lattiaparret paukkuivat. Jopa muutamat äijät innostuivat
laulamaankin. Kuurusenvaaran voitetusta vaarista he lauloivat:

    "Jo nyt mettän
    jalo kuningas tapettiin,
    ja heitti se miehiä repimästä!"

Mutta räykeä rasva petti monen miehen. Kesken parasta rallittamista se
ajoi ukon ulos ja työntyi koskena kurkusta takaisin.

Lopuksi pantiin paljaaksi kaluttu karhunkallo vanhan tavan mukaan
pirtin peräseinään. Pääkön peijaispirtti sai kunnian kiinnittää
peräseinäänsä Kuurusenvaaran äkäisen kontion kallon. -- Talteen pantiin
myöskin karhun kurkkutorvi sekä sappi.

Mutta Satan Sainio ja Kurun Heikki eivät saattaneet ottaa osaa ankaran
kiistakumppaninsa remuisiin kraviaisiin, vaan heidän täytyi loikoa
kotona haavojaan hoidellen. Mutta kannettiin heillekin viinaa ja
rasvaista karhukeittoa, että kovimpia kohlujakin kokeneet miehet saivat
metsän maistiaisia.

Kauan saivatkin ukot sairastella, varsinkin Satan Sainio, joka
puujalalla ja kainalosauvoissa sai kopsutella koko talven. Ruotsin
puolen maatohtorit, jalkansa palelluttanut, kontaten kulkeva Lahden
äijä sekä Kirkkomäen mamma, hoitelivat ukkojen haavoja. Flintan Maijaa,
"mahotonta tohtoria", myöskin käytettiin apua antamassa. Vasta keväällä
Satan ukko kykeni omin jaloin liikkumaan.

Sitten oli vielä jäljellä Kuurusenvaaran kontion perinnönjako. Vain
kolme miestä, pesän löytäjät, Aapon Olli ja Erkon Jussa sekä kovimpia
kokenut, peloton Satan Sainio, julistettiin perillisiksi. Taljan,
tapporahat ja lihat saivat he kolmisin jakaa keskenään. Taljasta
saatiin 80 markkaa, tapporahoja maksettiin 25 markkaa ja lihoja
kaupiteltiin sekä Tornioon että Haaparantaan ja Pajalaan, Köngäsen
ruukin herroille.

Kuolleet ovat jo kaikki muut Kuurusenvaaran karhutappelun sankarit,
paitsi urosten ensimmäinen, Satan Sainio, joka 80-vuotisena
"Käki-Salkkona" vielä elää korkealla Käkivaaralla Sieppijärven
itärannalla.



Heikin äijä


Kokonaista kolme päivää saivat Sieppijärven ukot monissa miehin
kamppailla saman karhun kanssa, ennenkuin pääsivät sen perinnön
jaoille.

On näillä vanhoilla kontioiden valtamailla suoritettu monet korven
tappelut sekä ennen että jälkeen Sieppijärven merkillisen metsäkahakan.
Suurissa kiveliöissä on aina asustanut monia metsäläisiä, mutta
on asustanut myöskin monia metsäläisten surmia, mahtavia ukkoja,
jotka ovat riisuneet turkin kymmeniltä kontioilta. Kohvin Lassikin,
lapinäijä, joka kierteli Turtolan takamaita lähes satakunta vuotta
takaperin, oli kolmen-, neljänkymmenen kontion surma, ja Kolarin
Äkäslompolon Jussa-vaari oli kymmenen karhun kaataja, samoin
Raanujärven Sirkankylän Niemen äijä ja Sirkan Pekka.

Monet entiset ukot selviytyivät kyllä yksinäänkin metsäläisestä. Kohvin
Lassi pisti useasti kontionsa keihäällään taikka iski kirveellä, yksin
vain metsässä häärien. Yksinään suoriutui karhusta Hilpan Anttikin,
joka satasen vuotta sitten eli Sieppijärvellä. Oli ukko kirkkomatkalla
Köngäseen, astellen niinkuin ainakin kirves kainalossa, ja kohtasi
kontion Kuurusenvaaran metsäpolulla. Kirkkomies karjaisi karhulle:
"Tule pois, jumalanvilja!" Ukon sanaa totellen täytyi karhun tulla,
ja karjuen se laukkasikin. Hilppa kamautti kirveellä kontiota otsaan,
mutta kaatuessaan se repäisi tappajansa takin rintapuolen halki. Sitä
vain ukko sitten päivitteli:

-- Ei ollut koko pahasta muuta vahinkoa, mutta kun repi hyvän
kirkkotakkini.

Ei ollut miestä huonompi Unarin Luusuan Airis-äijäkään, joka
uskalsi ryhtyä karhun kanssa heittämään sylipainiakin. Meni äijä
kahden toverinsa kanssa kontion makuukselle, kieltäen kumppaneitaan
käyttämästä aseita ennenkuin metsäläinen on maassa. Ukko astui
aseettomana pesäaukolle karjaisten:

-- Nouseppas, äijä, ikämiehen kanssa painimaan!

Karhu kuopsahti ylös, ja ankara rinnusteleminen alkoi. Kun karhu aikoi
purra, häpäisi äijä:

-- Koira se hamphansa näyttää!

Kun karhu yritti kynsiä, pilkkasi äijä:

-- Kissa se kyntensä näyttää!

Ja totisesti heitti Airis-äijä kontion kenttään, jolloin toverit
keihäineen vasta tulivat apuun.

Tällaisia vanhankansan karhu-ukkoja oli Heikin äijäkin, viimeisten
vuosikymmenien merkkimies.

Heikin Juho oli koko seutukunnan kuulu karhupekka, mainio metsänkävijä
sekä lisäksi tavaton voiman mies. Rattosjärvellä, Rovaniemen ja
Turtolan välisellä suurella kairalla, oli ukko syntynyt Heikin talossa
1827, elellen sitten myöhemmin Taka-Heikki nimisessä talossa. Kolarin
Sieppijärveltä, sisukkaiden Kuurusenvaaran karhuntappajain suurkylästä,
oli ukon suku lähtöisin. Sieltä oli tullut aikoinaan Juhon isä, Rovan
Mikko, Rattosjärvelle.

Hyvin muistavat vielä Alkkulan, Turtolan ja Rovaniemen takamaalaiset
Heikin äijän, neljättä kyynärää pitkän, vankan ukonrumilaan, joka
useinkin iltakaudet, karvakenkäistä koipeansa heilutellen ja suurta
pahkapiippuansa poltellen, istuskeli pirtin peräpenkillä muistelemassa
seikkailujaan, ja sitten vasta, kun talonväki rupesi makuutiloja
laittelemaan, astui ulos lähtien jykevillä sivakoillaan yötä myöten
painamaan kotisaloja kohden.

Paljon kuullaan näillä takamailla muisteluksia äijästä sekä hänen
karhuretkistään, eränkäynnistään ja tavattomista voimannäytteistään.

Heikin äijä olikin vielä niitä harvoja vanhan polven tervasjuurakoita,
joita vain entisaika saattoi synnyttää ja erämaan ankara elämä
kasvattaa. Ukon suuressa ruhossa piili miltei metsähiiden voima.
Kiveliöiden karhujen joukossa hän oli kasvanut ja noussut itsekin
samanlaiseksi metsäkarhuksi, niin että kyllä kykeni kamppailemaan
kaltaistensa kanssa.

Monet kymmenet kerrat saikin äijä koetella paremmuuttaan kontion
kanssa, milloin sivakka jalassa laukattoen sitä keväthangilla, milloin
taas käyden kornailemaan petoa pesästään. Sattuikin siinä kaksi kovaa
vastakkain, kun Heikin äijä ja korven äijä ottivat yhteen ja tapella
rytyyttivät henkensä puolesta. Siinä oli miehen mieli ja miltei
yhdeksän miehen voima puolella jos toisellakin, kömpelöitä karhuja
olivat kumpaisetkin päältä nähden, mutta vihapäissä pyörähdellessään
itse paholaisia. Minkä pirttikarhulta puuttui rytökarhun teräviä
hampaita ja kynsikkäitä kouria, ne hän korvasi suurella keihäällään ja
leveäteräisellä kirveellään.

Keihäs ja kirves olivatkin ukon tavalliset työkalut, kun hän hiihteli
karhuretkillään. Kirves oli vyöhön pistettynä, ja keihäs, sevikosta
hartioille kiinnitettynä, laahasi jäljessä. Keihäs varsinkin oli oikein
aikamiehen ase: kolmi-, nelikorttelinen terä paria tuumaa paksussa
koivuisessa varressa, jonka teräpuoli oli täynnä karhun hampaiden ja
kynsien jälkiä.

Monesti täytyi keihäskarhunkin tapella koko ruhonsa voimalla, jopa
joskus semmoisessakin tilanteessa, että oli surma silmien edessä,
tuho takana. Niinpä sattui kerrankin, kun ukko kornasi kontiota
Pahtalavian pahtapesästä koetuksille, että karhu rynkäsi kuin
paholainen oikopäätä vasten ryntäitä, karjuen ja karkeilla kourillaan
huitoen. Ukko porautti keihään karvaiseen rintaan, mutta kiireessä
se ei sattunutkaan pahimpaan paikkaan. Kiljuva peto painoi päälle
pakottaen keihäsmiehen peräytymään kalliopahdalle. Siinä joutui äijä
tukalaan asemaan: peto rynnisti kimppuun, ja takana oli hirveä kuilu,
niin ettei voinut enää askeltakaan peräytyä. Mutta viimein sai
ukko tuetuksi keihäänsä ponnen kalliopohjaa vasten, ja sitten koko
hengestään ponnistaen onnistui kiertämään keihästään, niin että itse
vihollinen rojahti surman kuiluun.

Tätä tappelua äijä sitten monesti muistelikin sanoen, että jo se oli
kolo paikka, olipa vähällä ettei hänkin samassa rytäkässä rytkähtänyt
alas. Samalla ukko kielteli nuorempia karhumiehiä menemästä koskaan
yksinään kontionpesää kaivelemaan. Siinä saattaa joutua monta
kertaa sellaiseen paikkaan, että tarvitsee toisen apua. Eikä huonon
miehen pidä mennä koko korpileikkiin, sillä karhu ei ole lasten
leikkikumppani. Kontio kun pesästään pöyrähtää, niin siitä on leikki
kaukana. Se karjaiseekin, niin että kangas kumahtaa, ja silloin
heikkoveriset helposti menevät sekaisin. Tuima on ärsytetyn karhun
"liikanto", ja mitä isompi karhu, sitä sukkelammat sen liikkeet ja
sitä hirveämpi sen ääni. Mutta ääreen pitää keihäsmiehen sittenkin
mennä. Ei karhua saata sillä lailla pistää, että kurotellen pitää
kiinni keihäänvarren päästä, vaan tyvestä on pidettävä, vieläpä miehen
kourilla. Ja rintaan on survaistava. Sillä ei karhulla ole silmiä
rinnassa, mutta päässä on silmät, ja irti sillä on pää, niin että kyllä
se sen osaa varjella. Eikä saa rintaankaan kovin ylös pistää, sillä
karhun sydän on niin matalalla ja lapa pitkällä, ettei outo arvaakaan.

Kun Heikin Juho meni karhunpesälle toisten miesten kanssa, asettui hän
aina keihäineen pesän suulle odottamaan, toisten lähtiessä pelottamaan
petoa ulos. Tiesivät sen toisetkin, että kesti keihäs äijän kourissa,
eikä siinä turhia hätäilty, tuli ryteiköstä minkälainen ryökäle
tahansa. Ei koskaan peto päässyt karkuun, jos vain äijä länsineen oli
paikoillaan.

Toisille karhunpesän ronkaajille monesti kyllä sattui niin tökerösti,
että päästivät pedon karkaamaan. Sitä äijä ei voinut sietää,
semmoisille mokomille karhuntappajille hän oikein vihan tiestä
saarnasi. Olivat kerran ukon omat pojat metsällisen pesällä menetelleet
niin taitamattomasti, että koko pesue, emo ja kaksi poikaa, pääsi
pakoon. Sitä kun äijä halveksi ja päivitteli:

-- Menevät karhunpesälle kuin kylhän... Se pitää ymmärtää, että töihin
siellä alethan, tappelu siellä tulee... Ei karhunpesälle kylhän mennä!

Pyysi Heikin Juho karhuja myöskin raudoilla ja loukuilla. Usein ukko
hiihteli pitkin selkosia, selässään raskaat karhunraudat, jotka olivat
"niin suuret, että ne kyllä kerittimistä erotti". Erotti tyhmempikin.
Sillä hirveitä hammasleukaisia, vankkaperäisiä hoitoja olivat ukon
karhunraudat. Muut saivat niitä kaksissa miehin kangilla kingotella
auki, mutta äijä vain paljain kourin väänsi ne vireeseen ja asetti
lukot paikoilleen. Mahdottoman jykeviä olivat ukon loukutkin,
joita hän rakenteli haaskoille, kun ei rautoja riittänyt. Konttajärven
seuduilla, Miehuallisenkankaalla, oli ukolla viimeksi suuri loukkunsa
karhun tappaman hevosen raadolla. Siihen loukkuun ei kyllä kontio
erehtynyt menemään.

Mutta menipä sen sijaan rautoihin, jotka äijä vielä vanhoilla
päivillään viritti lehmän raadolle. Menetti kontio kerran ukon lehmän,
jopa aivan lähelle taloa, Rattosjärven rantaan Tervahaudanjängälle.
Siitä äijä kimmastui ja vei raadolle suurimmat rautansa. Lehmäntappaja
tuli haaskalle, tallusteli pahaa aavistamatta, ja rautahampaat
säväyttivät kiinni karvaiseen koipeen. Hirmuisen elämän kontio nosti,
karjuen niinkuin jängällä olisi ollut kaikki seutukunnan petoeläimet,
reuhtoen ja myllertäen rautoineen, niin että jänkään tuli suuri kuoppa.
Sen pohjassa reuhasi karjuva peto, kun äijä metakan kuultuaan riensi
pyssy kädessä paikalle ja teki lopun hurjasta temmellyksestä.

Muitakin metsän eläimiä Heikin äijä oli ahkera pyydystämään ja
hyvä saamaan. Ukon virkapiiri ulottui aina Ounasjoen maille, ja
virkaretkellään hän viritteli kymmeniä rautoja sekä satoja loukkuja
pitkin kiveliöitä, saaden kaikenlaista metsänviljaa, saukkoa, näätää,
kettua ja ahmaa, lintua ja jänistäkin niin paljon, että toi kotiin
joskus kahdetkin kantamukset. Ahmaa pyysi ukko "omasorttisella"
loukulla, jota sanoi kahaksi. Siinä oli kaksi hirsiseinää ja niiden
väliin sopiva, kivillä kuormitettu hirsikansi, joka oli laitettu
kirppahoitojen varaan niin näpsästi, että se heikostakin kosketuksesta
jysähti alas. Tällaisella ahmansurmalla ukko sai Kotavaarasta kerran
miehenkin. Heikkilän Mikko meni pöljyyksissään sitä kokemaan, kömpien
nelinkontin sisään, paneskellen: "Näin se ahmakin menee... näin se
ahmakin menee loukhun..." Ja niin meni Mikkokin. Sillä mies ei
malttanutkaan olla, "hiukan vain", koskettamatta syöttää, jolloin kaha
laukesi painaen Mikon ruttuun. Sinne olisi mies jäänyt, ellei toveri
olisi tullut kantta kohottamaan.

Saukkojen saamamies oli ukko niin jalo, että sitä toisetkin
ihmettelivät.

-- Minkätähen sie aina niin hyvin saukkoja saat? he usein ukolta
utelivat.

-- Pitää olla oikiat saukkosilmät pyytömiehellä, ukko vain naurahteli,
selittämättä sen tarkemmin taitoansa.

Sellaiset "saukkosilmät" ukolla olikin, että hän tarkoin tiesi saukon
elämänjuoksun, kalamatkat ja rantaretket. Kiehispyydössä laittoi äijä
raudat naavoilla peitettyinä saukon rauniolle rantakuusen alle taikka
johonkin hetepaikkaan, mistä saukko pudottautui jokeen. Ei tarvittu
siinä mitään viristikkuja eikä polkimia, seitsemän virikelankaa oli
vain laitettuina, niin ettei elukka päässyt rantain ylitse niitä
laukaisematta. Syöttäpyydössä ukko taas viritti mustaksi tervatut
rautansa kalasyötteineen virtaan kivenkosteeseen, niin että pimeästä
pohjasta vain syöttäkala välkähteli. Kun saukko rannalta tulvasi
ottamaan, se joutuikin rautoihin ja hukkui. "Polttosaukko", joka
oli kerran pelastunut syöttäraudoista, ei kyllä enää toista kertaa
käynyt yrittämään kivenkosteessa välkkyvää kalaa. Kiehisrautoihin
sattunut saukko syöksyi, jos vain pääsi, rautoineen jokeen, hukkuen
sinne, ja pyytömies sai ruveta etsimään saalistaan joenpohjasta. Heikin
äijänkin pyytö joutui kerran syvään Kienajapoukamaan. Mutta ukko otti
tavattoman karhakan, ripusti nuoralla sen latvaan kirveen koukuksi, ja
tällaisella "täyen miehen hoiolla" hän onki saaliinsa ylös.

Piilossa äijä aina kuljetti saaliinsa kotiin salakättä kanniskellen
laajan takkireuhkansa liepeen alla.

-- Niitä on niin paljon, jotka karehtii mettämiehen pyytöä, selitteli
hän tuttavilleen.

Pitkässä harmaassa sarkatakissaan Heikin äijä kuljeskeli kesät talvet.
Talvisin hän käytti tavallisesti koninkoivista kuraistuja karvakenkiä.
jotka olivat niin tavattomat, että niiden jälkiäkin jo tavallinen
ihminen pelkäsi. Aikamieskin saattoi ne kyllä vetäistä kenkiensä
päälle. Ja kengänkärkeen oli ukko piloillaan asettanut hevosen
vuohistupsun törröttämään.

Semmoisena harmaana, karvatassuisena metsän kummituksena äijä
myötäänsä hiihteli talvisia sydänmaita, lykellen suurilla painavilla
koivusivakoillaan, joiden pohjia oli kesäkauden päiväpaisteessa
paahtanut tervalla ja voidellut ahvenen sisälmysrasvalla.

Ukolla oli oma "hiihtomallinsa". Hän ei liikkunut hiihtämällä, vaan
"huilaten", eikä hän myöskään jaloillaan paljoa vilkuttanut, vaan sitä
enemmän reuhtoi käsillään, painautellen kahdella vahvalla sauvalla
vuoron perään. Polvensa äijä vain väänsi lynkään, kun pani oikein
menoksi, tavoittaen toisella sauvalla jo uutta otetta, toisen ollessa
vielä työntämässä. Kylän teillä sivakoidessa ukko vain hiljalleen
lykkeli, mutta päästyään metsän reunaan pani äijä voiman käymään.
Juho olikin tavaton sivakkamies, eipä tarvinnut toisen ukon kyllä
kilpaillen mennä hänen kantojaan kopistelemaan. Kerran olivat Palon
Iisko ja Jaukkuri lähdössä porolla Ruuhijärvelle, ja sinne Heikin
ukkokin sanoi aikovansa, kunhan ensin käy kotona tupakoimassa.
Miehet menivät pistämään poron ahkion eteen, tolvauttaen sitten
hyvää kyytiä penikulman matkan Ruuhijärven kylään. "Niinhän ovat
kuin Heikin Juhon sivakat", tuumivat miehet nähdessään talon pirtin
seinällä suuret leveät sukset. Ja pirtissähän itse äijä istuikin
naureskellen ja jalkaansa keikutellen. Hän oli kotiin päästyään kohta
hypännyt sivakoille ja alkanut lykellä tavallista vikkelämmin, saaden
poromiesten ja itsensä välille heti hyvän raon, jota ei juokseva
porokaan kyennyt vetämään kiinni.

Pyytöretkillä liikkuessaan ukko laahasi sevikossa perässään suurta
suksimiehen ahkiota, veturia, jossa oli eväät, keihäät, kirveet ja
monet pyyntiraudat sekä saaliskin, mitä metsä oli antanut. Pyssyä ei
äijä monesti käyttänyt. Yksinään ukko tavallisesti samoili saloja
viipyen kiveliöissä väliin viikkomääriä yhteen menoon, nukkuen yönsä
rakovalkean ääressä suuren kuusen juurella taikka hakomajassa.
Eväittäkin ukko monesti kierteli kiveliöitä koko päiväkauden, viipyipä
joskus kotisyönnillään kolmekin päivää erämaissa, eikä sittenkään
kotiin palattua "niin erityinen ruuantarve ollut".

Hitaalta iso äijä näytti, kun hän pirtin penkillä istuskeli
harvakseen haastellen kaskujaan, taikka loikoili penkillä.
Kotonakin hän useimmat yönsä makaili vain paljaalla penkillä; suurta
sarkatakkiaankaan riisumatta, semmoisenaan, ukko heittäysi pitkäkseen
pannen kätensä pään alle korokkeeksi. Mutta kun äijä siitä kuopsahti
ylös, oli hän kuin tulenkipinä. Ei ollut kuin pyörähdys vain, kun hän
oli matkavalmiina. Varsinkin eräretkelle lähtiessään ukko kiepsahteli
ketteränä, mutta vielä ketterämpänä, jos oli karhu kysymyksessä.
Silloin äijä tavallista sukkelammin sonnusti itsensä, otti ison
länsänsä ja paineli selkoselle.

Silloin kun ei saattanut eräretkillä kierrellä kiveliöitä, hääri
Heikin äijä kotona toimitellen talonsa töitä, tehden jälkeä kuin
jättiläinen. Kolme tynnyrin viljasäkkiä saattoi hän kääräistä suureen
vaatelouteeseen, vääntää tarakan häränselkäänsä ja kantaa riihestä
aittaan. Ja kun ukko heikolla hevosellaan ajoi heinäkuormaa kotiin,
eikä kuorma kotikujan kinoksista ottanut kulkeakseen, riisui hän
hevosen valjaista ja itse tarttuen aisoihin kiskaisi kuorman pihalle.
Taikka sattui ukon poro matkalla uupumaan, niin että heittäysi
pitkäkseen; silloin isäntä iski vetohihnaan kiskoen kotiin sekä poron
että ahkion.

-- Onhan siinä vejikkeen jatkona porokin, ukko vain kotiväelle
selitteli, kun se ihmetteli, miksi isäntä poroakin laahasi perässään.

Naapurikylästä, Ruuhijärveltä, kantoi vaari kerran hartioillaan suuren
sonnivasikan, sillä keinoin kun oli muka joutuisampi kulkea kuin
sotkettaa sonnia suossa, ja "eikähän se ollut mikään sonni, olihan
vain toisvuotinen sonnivasikka".

Aikamiehiä olivat ukon pojatkin, neljä vahvaa raatajaa. Oli Taka-Heikin
talossa silloin voimaa, kun äijä poikineen oli ryskämässä. Saattoivat
miehet pitkien ulkujen varassa kerralla kantaa pellolta riihen luo
kokonaisen viljakykäänkin, niin että se täytti koko riihen.

Ei tarvinnut siihen taloon miesjoukollakaan mennä ilkeilemään silloin
kun ukko poikineen oli kotosalla, sillä sieltä saattoi koko joukko
helposti saada punaisen lähdön.

Eipä silti, että Heikin Juho olisi ollut töykeä ja pahasisuinen
talonhaltija. Päinvastoin ukko oli hiljainen ja hyvänlaatuinen
jörrikkä, joka ei juuri koskaan menettänyt mielenmalttiaan, hyvin
harvoin suutahtikaan. Sai ukkoa karhota ja näykkiä kauan aikaa,
ennenkuin hän viitsi edes hiukan kivahtaakaan. Mieluummin hän otti
toisen suuttumisen ja ärhentelemisen vain leikin kannalta, tehden
siitä pientä koirankuria. Niinpä kerran naapurin mies tuiskahteli
kiukkuisena hänen ääressään. Äijä istuskeli vain penkillä, hymähdellen
ja kehoitellen naapuria olemaan ihmisiksi, mutta kun tämä ei ymmärtänyt
totella, tarttui hän viimein leveällä karhunkämmenellään miestä niskaan
ja työnsi hänet sievästi penkin alle jurahtaen: "Menehän tuonne
sitten!" Itse istui ukko penkille, pannen jalkansa penkin eteen,
niin ettei toinen päässyt sieltä pois, ja alkoi laulella: "Erämaata,
erämaata läpi kulkeissan".

Toisesti taas, kun äijä pottukori kainalossa asteli perunakuopalta,
tuli Vaatto-Heikka, pieni pahansisuinen mies, hänelle ilkeilemään, ja
huolimatta ukon monista kielloista, ylpeili vain, yrittäen jo tarrautua
kiinnikin. Silloin korin kantaja koppasi miehen kainaloonsa, kantoi
kotiinsa ja asetti penkille istumaan, puhellen:

-- Istutaan nyt tuossa, poikaseni, niin kauan kuin panen pottukorin
pois... Tapelhan sitten.

Mutta Heikka oli jo saanut kyllikseen, eikä enää halunnut "tapella".

-- Puristi, konna, niin kovasti, ettei henki kulkenut kummastakaan
päästä, muisteli Vaatto-Heikka sitten toisille noloa seikkailuaan.

Tappelemista ja aseella lyömistä ukko piti aivan tarpeettomana ja
mielettömänä. Niinpä hän muuattakin miestä, joka vihapäissään uhkasi
häntä aisalla, tarttui käsivarteen, puhellen:

-- Älä, älä, pahaseni, lyö! Ei mies kestä miehen lyöntiä... mutta
puristelhan vain... Ja ukko itse puristeli, niin ettei toisen tehnyt
enää mieli tarttua aisaan.

Kiroilemiselle oli Heikin äijä kovin vihainen. Vieraille kiroilijoille
ei hän kyllä ruvennut opettamaan ihmistapoja, arvellen vain:

"Vieras menee sivutte tapoineen, eikä se siitä parane." Mutta
naapureilleen ukko monet kerrat koveni. Leppä-äijänkin, joka aina
"saatanoita" lasketteli, ukko otti kouriinsa puristellakseen, paiskaten
lopuksi hänet lumihankeen. Vihaisena kömpi sisukas äijä hangesta
pois, manaten. "Etpä, sakna-vie, uskaltanut tappaa!" Mutta sen kerran
perästähän kyllä varoi Heikin Juhon kuullen noitumasta.

Pirtissään äijä ei suvainnut kenenkään lasketelevan kirosanoja.
Peura-Mikko houkuteli kerran Kieriän Aapoa, jotta mennään Juhon
pirttiin kiroilemaan, se kun äijää kovin harmittaa. Menivätkin ja
Aapo alkoi puhuessaan tavallista miehekkäämmin päästellä pahanhengen
nimityksiä. Äijä istui parhaillaan syömässä, kuunteli vähän aikaa ja
huomautti: "Ei meijän pirtissä saa kirota!" Siitä Aapo vain yltyi.
Silloin ukko pyörähti pöydästä, havarsi miestä niskasta, vei portaille
ja paiskasi hänet puolipihaan, sanoen:

-- Saat kyllä tulla pirttiin takaisin, mutta älä kirvaa!

Heikin äijä oli harras kristitty. Usein hän kävi seuroissa,
laestadiolaisten hartauskokouksissa, ja ahkerasti hän luki "isoa
kirjaa", raamattua, sekä Lutherin postillaa, niin että osasi lasketella
niitä ulkoa pitkät kappaleet. Mutta silti oli ukossa hyvin paljon
leikillisyyttä, jopa pientä "konnaakin" ja koiransilmää. Äijä saattoi
istua seuroissa hartaana sanankuulijana, tapansa mukaan heilutellen
jalkaansa. Mutta huomatessaan, että eukkoja huvitti hänen karvakenkänsä
suuri kärkitöppö, hän istui sitä vakavampana ja sitä ahkerammin
keikutteli karvatossuansa.

Lukukinkereillä ukko äityi joskus papille laskettelemaan raamattua.
Kerran Rattosjärvellä rovasti vaati häntä lukemaan, mutta äijä penkillä
istuen vain esteli:

-- En mie saata nyt lukea, olen niin syvissä ajatuksissa.

-- Mitkästä ne sitten niin syvät ajatukset ovat? pappi naurahteii.

-- Ovathan ne vain! Enkä mie juuri enää näekään lukea. Mutta saanko
lukea raamatusta jonkun paikan ulkoa?

Sai ukko luvan ja luki:

-- Hän paiskaa sonnan teijän kasvoillenne, teijän juhlapäiväänne
sonnan, niin että se iäksi tarttuu.

Papeista oli äijällä omat mielipiteensä. Niinpä hän kerran, nähdessään
papin ajavan kyydillä, arveli:

-- Siinähän on halpa kyyti! Lutheerus sanoo, ettei kaikki papit maksa
palanutta penninkiä. Kuinkahan vähän sitten yksi pappi maksaakaan?

Rattosjärven Taka-Heikissä oli ukolla iso, porstuaton pirtti, missä hän
vanhoilla päivillään asui. Asuntoaan äijä tapasi kehahdella:

-- On pirtissäni kokoa, mutta suuhuone mulla vasta suuri on!

Oikein hyvillään oli ukko, kun joku tuttava poikkesi häntä katsomaan.
Ketteränä hän käpsähti puhuttelemaan.

-- Kuule sie, rakas veli! hän haasteli, ja sitten kyseli:

-- Miten sie, väärti rukka, nyt olet taas jaksanut?

Oikean erämiehen veri virtasi ukossa koko elämäniän. Vielä vanhana
miehenäkin hän virkamatkoillaan kierteli kiveliöitä, viritellen
pyydyksiä metsäneläville, jopa yli 80-ikäisenäkin käydä köppelehti
lähimetsissä vanhaa virkaansa hoidellen. Ketterästi harmaan äijän suuri
karvatossu vieläkin liikahteli: saattoipa ukko poikamaisesti juosta
käpsäyttää vastamäkeäkin.

-- Olen lapsuuvesta asti harjoitellut, niin etten pahassa paikassa
viipyisi kauan, äijä sitten naurahdellen selitteli juoksutemppuaan.

Joutoaikoinaan ukko veisteli aikansa kuluksi puulapioita ja auskareita
sekä suksisauvoja, myöskennellen niitä naapureilleen. Ei häntä kyllä
siihen mikään puute pakottanut, sillä ukon koti oli toimeentuleva ja
pojat, kovia metsämiehiä ja karhuntuttuja hekin, pitivät hyvän huolen
vanhasta harmaasta kotikarhustaankin.

Kun sitten ikäloppuna vaari tuli sokeaksi eikä enää saattanut lähteä
rakkaita erämaitaan kiertelemään, täytyi satoja selkosia samoilleen
erämiehen totutella sauva kädessä haparoimaan pieniä kotipihasia.
Kopeloi äijä sentään joskus lähimpiin naapureihin, istahtaen penkille
vanhaan tapaansa tarinoimaan.

Ja suuri pahkapiippu päästeli vieläkin hiljaisia haikuja, jopa
karvatöppöinen jalkakin yritteli verkalleen keikutella.

Pari, kolme vuotta ukko eli sokeana ja kuoli 85-vuotiaana
kevättalvella 1912.



Kalapirtillä


Kalapirtti on vain matala, harmaa hirsihökkeli, jonka jo saattaa tavata
Lapinkorven syrjäisimmilläkin metsäjärvillä. Vaikka se onkin vain
suuren asumattoman erämaan pimeä savuinen pirtti, niin se kaikessa
vähäpätöisyydessäänkin jo kertoo, että kaukaisimmatkin kiveliöt koluava
ihminen on jo tämänkin korven ottanut pysyväisesti valtaansa. Erämaan
yksinäinen esikoispirtti saattaa olla alkuna kokonaiselle korpikylälle.

Ensimmäisen otteen erämies teki jo silloin, kun jokea myöten
sauvoen ja soutaen saapui suurelle metsäjärvelle koirineen ja
kalanpyytövehkeineen. Koiralleen oli kalamies jo kotoa lähtiessään
puhellut;

    "Peili, Peili, koiraseni,
    mitäs sinulle on ruuaksi annettu?
    Luut lihoista, päät kaloista,
    palanhet kuoret leipäsistä.
    Annapa pääsemme järvikenthän,
    kyllä sä siellä palaskin parannat!"

Järven päiväpaisteiselta rannalta, jossa oli tuuhea kuusi, erämies
valitsi asentopaikan. Hän keräili kuivia oksia ja rungonkappaleita
nuotiopuiksi, veisti tervaskannosta kolme kiehistä ja sytytti niillä
nuotionsa sanellen;

    "Anna maata, maanhaltia,
    pyhä Pelthen isä,
    pellettä levätykseni,
    aijakseni,
    ijäkseni en pyyväkkää!"

Erämiehen ensimmäinen savu kertoi heti kiveliön kansalle: metsänväelle,
vedenväelle, metsän nelijalkaiselle joukolle ja kaksin siivin
siukoville, että uusi eläjä oli ilmestynyt heidän valtakuntaansa.
Järvenrannan kansa sen ensinnä näki ja kuuli, ja kohta tiesi sen koko
kiveliö, epäillen ja peloissaan katsoen uutta tulokasta. Mutta vesi oli
viljaa täynnä, ja erämies viipyi asentokuusella, savunsa ääressä, monta
päivänkiertoa. Kuuli kiveliö, kuinka ukko järvelle lähtiessään pyyteli:

    "Anna päivän paistaa,
    että kala pysyy
    liikkehellä järvessä!
    Anna, kalajumala,
    kaloja tälle vuorokauvelle!"

Verkoilla ukko pyyteli kaloja ja rannalla niitä korventeli ja söi,
antaen koirallekin osansa. Mutta kalanruodot ja jätteet kalamies
kanniskeli järveen, antaen vedelle takaisin sen, mikä siitä oli
tullutkin. Erämies tahtoi siten pysyä hyvässä sovussa vedenväen kanssa.

Järveltä pois lähtiessään ukko jätti haltiansa nuotiosijalleen pitämään
vartiota, astui veneeseen ja sanoi soutamaan ruvetessaan:

    "Susi matkan leikakhon,
    karhu kuorman kantakhon!"

Tuli erämies sitten seuraavinakin kesinä kalajärvelle, laittoi jo
havumajankin asentokuusensa alle ja nosti järvestä myötäänsä kalaa,
korventaen sitä nuotiotulessaan ja syöden, sekä kuivaten vartailla ja
suolaten astioihin, joita säilytti tuohien ja kivien alla kaalossa,
hetteisessä rantakorvessa, kuusenjuurella. Astiat ja kuivat kalat latoi
ukko sitten veneeseensä ja souti taas tiehensä.

Sitten erämaa sai nähdä uudet kummat. Kalamies tuli taas ja kävi
äkäisesti metsän kimppuun, iskien suurella välkkyvällä kynnellään puuta
maahan, raastaen kaatamansa kappaleiksi ja kieritellen kuusensa luokse.
Suurena silmänä koko kiveliö katsoi, kun kalanpyytäjä puupölkyistä
paukaten kokosi rantakentälle itselleen uuden kummallisennäköisen
jättiläispesän, siirsi siihen pelottavan savunsa, niin että se majan
seinäreijistä ja suuresta suuaukosta ihan reikäin täydeltä tulvahteli.
Pesäänsä ukko vei neuvonsa, kanniskeli vielä koivunlehdeksiä ja
heiniäkin, ja sitten meni sinne lepäämään. Arvasi nyt metsäkuntakin
kalamiehen, koska se rakensi tuollaisen vankan pesän, lopullisesti
ottaneen valtaansa koko järven ja kiveliön. Monta, monta päivänkiertoa
kalamies viipyikin järvellä. Vasta silloin kun pohjoisen pimeät voimat
rupesivat pitämään päivää yhä kauemmin vallassaan, jättäen vain
pyöreämuotoisen Rahkoäijän ja pienet taivaannastat antamaan heikkoa
valoa, kalamies taas lähti pois, tullakseen seuraavana kesänä
uudelleen.

Joka kesä, silloin kun vedenkansa vilkkaimmin parveili vanhoilla
kisapaikoillaan, päiväpaisteisilla karikoilla ja rytirannoilla, sama
erämies sitten saapuikin pesälleen pitkiksi ajoiksi. Ja aina, kun
kalamies pois lähtiessään heitti asuntonsa autioksi, jäi sinne elämään
hänen haltiansa, joka isäntänsä, rantakentän ensimmäisen tulentekijän,
näköisenä piileskeli metsäpesässä, pitäen siitä hyvää huolta. Kukaan ei
saanut hänen luvattaan sinne astua levähtämään. Milloin vain joku lupaa
kysymättä tuli taitamattomasti ja heittäysi lavalle loikomaan, tuotti
asennon haltia hänelle hyvin rauhattoman yön, jopa saattoi ylpeilevän
vieraan karkoittaa kesken uniaan poiskin. Mutta siivon metsänkävijän,
joka pirttiin astuessaan ymmärsi tervehtiä ja pyytää lupaa:

    "Tähän mie nyt asetun,
    jos saan rauhallista leposijaa",

antoi haltia rauhassa viettää yönsä.

Suuret eivät kyllä olleet haltian hoitoon uskotut metsäpesän aarteet.
Mustat seinät vain, maapermanto ja nokinen katto, leveä, matala,
heinillä ja lehdeksillä peitetty makuulava peräseinän vieressä,
sivuseinässä pieni ikkuna ja sen edessä pöytälauta. Mutta ovinurkassa
oli musta kiuas, joka antoi savuisen lämpimän, ja seinänrakoon oli
pistetty kalamiehen karkea puulusikka, joku verkonkäpy ja luupora.
Siinä oli haltian huomaan uskottu erämaan pirtin koko omaisuus, ei
kuitenkaan niin mitätön kuin miltä näytti. Sillä sammallettujen
seinien ja turpeilla peitetyn katon suojaama, lämmittävä kiuas oli
asujaimettomassa kiveliössä useasti paljoa enemmän arvoinen kuin
suurikin tavaranpaljous. Monelle metsienkiertäjälle pirtinhaltia antoi
syksyn kylmillä sadesäillä kotoisen lämmön ja hyvän unen, kun hän vain
vaelsi oikeassa erämaan hengessä. Omistajan puolesta ovi kyllä oli,
kaikille avoinna, kunhan kulkijaimet vain haltian kanssa sopivat.

Tällaisia pieniä järvenrannan pirttejä rakentelivat Lapinkorpeen jo
etelästä nousseet erämiehetkin. Viljavien kalavesien rannoille kohosi
niitä pitkin kiveliöitä aina Ounas- ja Pallastunturien ylpeille
maille asti. Kullakin kylällä, jopa joskus talollakin oli kaukaisessa
erämaassa oma kalavetensä ja pikku pirttinsä, johon riennettiin
kesämajoille parhaaksi pyyntikaudeksi. Niinpä Karungin ja Ylitornion
kalamiehet kulkivat joka kesä suurella Jierisjärvellä Keimiötunturin
juurella. Järven saarilla ja niemillä oli heillä useita kalapirttejä,
sekä pikku aittoja, joissa säilyttivät saaliinsa ja pyytöneuvonsa.
Samoin taas Lapin kiveliöiden muilla metsäjärvillä oli toisilla
etelänmiehillä kalakenttänsä ja saunansa. Näitä entisten kalaukkojen
eräpirttejä on vieläkin joku pystyssä, ja heidän vanhoja kala-aittojaan
nähdään monessa metsäjärven kylässä talojen tavara-aittoina.

Samaan vanhaan tapaan sitten Lapinkorpeen asettuneet lantalaisetkin
saivat kalapirttinsä erämaajärville. Etelän erämiesten kalavedet
joutuivat joko suosiokaupalla taikka väkivalloin anastettuina
paikkakuntalaisille, jotka taas vuorostaan jakoivat ne kyliä ja
taloja myöten. Niinpä kalainen Molkojärvi Sodankylän rajoilla
sekä sen läheiset vedet, Saarijärvi, Kinisjärvet, Pelttojärvet ja
Mustalampi, olivat jo entiseen aikaan Kittilän Alakylän vanhojen
ukkojen parhaita pyytövesiä. Saarijärvellä vieläkin kyhjöttävät Mokon
ja Jääskön äijien vanhat kala-aitat. Suuri Kelon tekemä taas oli,
paitsi järven ranta-asukkaiden, myöskin Kaukosen miesten ja Kittilän
kirkonkyläläisten yhteisiä viljavesiä. Lisäksi oli kirkonkylän taloilla
vielä omat erikoisjärvensä. Pieni Särkijärvi Hangasojan tienoilla oli
Marjalan ja Sattasen nimikko, Salmen talon hallussa oli Pyhätunturin
takainen Kukasjärvi, ja Välitalolla oli Kuusajoen alajuoksulla oleva
Kuusajärvi. Vanhan Ollilan kalavesiä oli Loukisenjoen keskijuoksulla
Sotkajärvi kaltioineen, Angelmajärvi, Kuivasalmenjärvi sekä
syrjempänä Sinermä-, Riiko- ja Kortejärvet. Riikojärvessä myöskin
Pietula ja Välitalo kävivät seurapyynnissä, ja Aakenusjärvessä,
Aakenustunturin takana, Anttila ja Salmi vetivät Aakenuksen äijän
kanssa osanuottaa. Ounasjoki taas lohennousuineen ja siikoineen oli
koko jokivarren talokkaiden suurena kalaväylänä.

Tornion- ja Muonion jokilaaksolla oli samoin mahtavana lohi- ja
siikavetenä valtava rajaväylä, jossa jokaisella manttaalimiehellä
oli oma osuutensa. Metsäjärvet niinikään oli jaettu kansaa myöten.
Niinpä esim. Turtolan kirkonkylä entiseen aikaan pyysi nykyisin jo
heinämaaksi laskettua Paamajärveä, saaden kaikenlaista kalaa, jopa
iäkkäitäkin niin runsaasti, että Paamajärven pyytäjiä ruvettiin
pilkaten sanomaan "Turtolan rökhäiksi". Mutta ikivanhalla kestikievarin
pitäjällä, Laurilla, oli ihan "hallituksen antama" yksinoikeus
pyydystää Paamajärveen laskevasta Siikajoesta siikaa, jota talo
tarvitsi matkustavaisille herroille. Syksyisin kutuaikoina Lauri sai
kalapadoistaan siikaa tynnyrittään, niin että sitä riitti sekä herrojen
pöydälle että omaankin kaaraan, jopa myytäväksikin.

Muonion yhteisenä kalavetenä oli Jierisjärvi, josta väylän
rantakylätkin Ylimuoniota myöten kävivät kalansa nostamassa. Tämä
monien tunturien joka puolelta saartama suurjärvi, johon jo entisinä
aikoina aina Tornion tienoilta vaellettiin kalanpyyntiin, olikin
muoniolaisille niin tärkeä kalakaukalo, että ukot pitivät sitä jopa
seurakunnan hoitoon kuuluvana, keskustellen ja päätellen järven
kalanpyynnistä kirkonkokouksissaan. Niinpä jo 1826, lokak. 15 p:nä
kirkonkokouksen pöytäkirjaan ukot ovat punoneet ankarat säännökset
ja pykälät, kuka saa ja kuka ei saa kalastaa Jierisessä, joka on
"kaikkein paras kunnan alueella olevista kalavesistä". Älysivät
silloisetkin äijät jo taitamattoman kalanpyydön vahingollisuuden,
"jonkatähden seurakunta yksimielisesti päätti, ettei kukaan, oli se
kuka hyvänsä, saa käyttää tiheämpää verkkoa kuin 7 kertaa korttelissa,
muuten menettää pyydyksensä ja saa maksaa sakkoa köyhäinkassaan 3-16
riikintaalaria". Päätettiinpä vielä, ettei "kenelläkään maanomistajalla
ole oikeutta kellekään muulle vuokrata osaansa tähän kalaveteen,
vaan on hänen joko itse taikka palkkaamansa, hänen pöydässään
syövän väen siellä kalastettava". Ja sitten lopuksi "älköön kukaan
irtolainen, mäkitupalainen taikka huonemies uskaltako mihinkään aikaan
vuodesta kalastaa siellä saamatta seurakunnalta siihen lupaa; jos
joku rikkoo tätä vastaan, saa hän maksaa sakkoa 10 Rd. ja kadottaa
kalanpyytöneuvonsa." Tämän kalapöytäkirjansa päätti kirkonkokous:
"Että tätä säädöstä seurattaisiin, niin pyytävät kunnan miehet, että
tämä tuomioistuimen edessä lähemmin tutkittaisiin ja sitten Keisarin
korkeiden viranomaisten kautta armossa vahvistettaisiin ja vuosittain
huhti- ja toukokuussa saarnatuolista julkiluettaisiin." Jierisjärven
itäpäähän ei Muonion miehillä kyllä ollut sananvaltaa, sillä se kuului
Kittilän alueelle, ja siellä kävivät pyydössä Kittilän Sirkankylän
miehet.

Enontekiössä kalastelivat lantalaiset oman pitäjän rajoissa joka
järvessä, johon vain saattoivat heittää nuottansa ja verkkonsa.
Samoin lappalaisetkin, vaikka heillä kyllä vanhastaan oli ollut omat
kalasaivonsakin, joista vain niiden omistajat saivat pyytää.

Läheisillä järvillä, kotoa käsin kalasteltaessa, jolloin vain
käymäseltään viivyttiin nuottaretkellä iltakausi aamupuoleen yötä,
ei tavallisesti kalapirttiä tarvittu. Pyytömiehet levähtivät vain
kalanuotion ääressä vanhan rantakentän ikuisen asentokuusen alla, jossa
jo entisetkin kalaukot polvi polvelta samoin olivat apajain välissä
nuotiolla viivähtäneet.

Saattoi jollakin kalakentällä olla hirsistä kyhätty, neliseinäinen
avokattoinen majakin, räppänäkota, taikka pyöreä, tuohipeittoinen
pirrikota, jonka keskipermannolla voi polttaa nuotiota. Niissä
vanhat kalavaarit, joilla ei ollut enää muuta virkaa kuin pyytää
vedenviljaa ja kutoa verkkoa, väliin oleilivat viikkokausia yhteen
menoon, milloin nukkuen nuotion ääressä, milloin käyden verkkoja
laskemassa ja kokemassa. Työnnettiin järvestä joskus ikä-äijän
pyydykseen marraskin, mahdottoman suuri hauki taikka muu tavaton kala.
Siitä äijä arvasi, että viimeistä kesäänsä hän nyt viettää vanhalla
kalakentällään. Niinkuin sitten tapahtuikin. Seuraavana kesänä oli
vaarin kalakenttä autiona, vaari itse autuaiden kalakentillä. Särästön
Pekkakin Kaukosessa sai neli-leiviskäisen lohen martaakseen, ja kuoli
jo syksyn saapuessa. Kaikissa kalakentissä ei kyllä joka vaari tullut
toimeen. Saattoi järvikentässä olla niin ankara haltia, ettei kalamies
osannutkaan noudattaa hänen mieltään. Voi helposti käydä, niinkuin
kävi Lakkapään äijälle Ylitornion Ehonjärvellä. Ukon parhaillaan unia
vedellessä tuli haltia ärjäisemään:

-- Jos et sie, lorvi, ala lähteä siitä pois, niin mie viskaan koivista
järvhen!

Vaari-parka köpperöi kiireesti pois, eikä siitä hänelle sen pahempaa
seurannut kuin että muutkin sitten rupesivat häntä haukkumaan
"Lorvi-äijäksi".

Ehonjärvellä kyllä olikin hyvin häijyksi tunnettu haltia, "Ehonjärven
Priita-Stiina", joka toisinaan piti tavatonta pauketta ja jyrinää
kotipaikallaan, ja eukon järvessä olivat kalatkin hyvin mustanpuhuvia.

Joka kentällä ja asentokuusella oli oma nimensä. Niitä oli
Yrjänänkuusia, Luusuankuusia, Äijänkenttiä, Matti-äijän valkamoita,
Koinukuusikoita ja Peruniemiä. Ikivanhat, isien käyttämät lepokuuset
olivat niin pyhitettyjä, ettei niitä saanut ruveta väkivalloin
sortamaan. Kelontekemäjoellakin oli muuan asentokuusi, jonka hyvin
roskainen nimi suututti Kujalan muoria, niin että hän hakkasi kuusen
maahan. Mutta muori tuomittiin käräjissä laittamaan samalle paikalle
kota, jossa kotikuusensa menettäneet miehet voivat asennoida. Eikä
muori muutenkaan saavuttanut tarkoitustaan, sillä hänen rakentamaansa
kotaa ruvettiin haukkumaan entisellä roskanimellä.

Pienillä kiveliöjärvillä, joihin sopi ainoastaan muutamia osamiehiä,
kyhjötti useinkin vain yksinäinen kota taikka yhteispirtti, jossa
koko järven pyytökunta saattoi asustella. Tällaisella pikku järvellä
kalamiehet monesti yhtyivät seurapyytöön vetämään osanuottaa. Niinpä
kiskoivat Salmen ja Anttilan miehet Aakenus-ukon kanssa osanuottaa
Aakenusjärvellä. Aakenus-äijällä oli puoli nuottaa sekä vene, toisilla
yhdessä toinen puoli ja vene, ja työhön pani Aakenus kaksi miestä,
toiset miehen kumpainenkin. Juhannuksesta Jaakon tienoille osamiehet
asustivat Aakenusjärven kalapirtillä vetäen siikaa, ahventa ja haukea
"heinäkalaksi". Joka pyynnin saalis jaettiin sitten osuuden mukaan:
Aakenus-äijälle kaksi kalaa, Anttilalle ja Salmelle kala kummallekin.
Jos jakoperäksi sattui jäämään vielä joku ylimääräinen kala, ennusti se
hyvää apajaa vastakin.

Isoille metsäjärville mahtui kalastustoimiin suurikin joukkokunta,
ja järven rantakentillä oli kyllä tilaa useammallekin kalapirtille.
Jierisjärven Keimiöniemellä on vieläkin kokonainen kalapirttien
kaupunki, toistakymmentä pikku mökkiä kala-aittoineen pitkässä rivissä
pitkin niemen länsirantaa. Vanhalle alamaan miesten pohjustamalle
rannalle on tämä nykyinen pirttikylä noussut; niemellä nähdään
vielä entisten pirttien sijoja Pissilän-, Maunun-, Pajalan- ja
Kaulinkentillä. Ja samoilla pohjilla asustavat nyt Muonion kalamiehet.

Jo kesäkuun lopulla, ennen heinänteon alkua, soutavat muoniolaiset
suurjärvelleen muutamaksi viikoksi pyytämään heinäkalaa sellaisilta
matalikoilta, joissa "nuotta liinaa". Matalikot on maamerkkien mukaan
jaettu eri "lääneihin", ja kullakin pyytömiehellä on "oma lääninsä",
jossa saa nuottineen hääriä. Kuka pyytää Hurulan läänillä, kuka Salmen,
Koskaman, Saaren läänillä, ken taas Keimiöniemen läänillä. Kesäpyynnin
parhain kala on siika, ja sitä saadaan sekä isoa että pientä:
"sapakkaa", joka on vain "puoli siikaa" ja vasta kolme, neljä vuotta
uituaan tulee täydeksi siiaksi, "vattaviiloa", isohkoa vanhaa siikaa
ja vielä isompaa "selkäviiloa" sekä kaikkein suurinta siianrutimoa,
"ruotokiskoa". Nousee joukossa kyllä ahventa ja haukeakin sekä muuta
huonompaa "risukalaa", mutta särkeä ei ole koko Jierisessä.

Mutta vasta syksyllä on Jierisjärven varsinainen pyytöaika. Elokuun
lopulla, Perttulin aikana, "kun repo lyöpi koipensa koijuun", kun
koivunlehti alkaa käydä ruskeaksi, lähtee Muonio kymmenin miehin
Keimiöniemen pirttikyläänsä ja viipyy siellä viisin, kuusin viikoin,
Mikkeliin saakka, jopa jotkut ahkerimmat pyytömiehet niin hiljaiseen,
että vesien jäädyttyä saavat jalkaisin astella takaisin. Kaksi
täyttä miestä, "tankomiehet", kummallakin puolikasvuinen poikanen
--- joskus tyttökin -- "puittioina", on joka pyytökunnassa sekä
nuottaveneet tarpeineen ja eväineen. Osa eväistä, kuivat leivät ja
suolat, kalansuolaamistakin varten, on tavallisesti jo talven aikana
hevospelillä ajettu kalakentän aittoihin.

Syyspyynnissä ei noudateta kesäistä matalikkojen "lääninjakoa",
vaan syksyiset pyyntipaikat, "arpa-apajat", jaetaan nuottamiehille
arpomalla. Parhaat kalapaikat ovat aivan kalakenttien edustalla,
kuusi suurta "pääapajaa": Karinkuru, Kanto, Kivi, Lakka, Alakuru ja
Ylikuru, joiden lasketaan ulottuvan selälle noin 120 syltä rannasta
käsin ja ovat oikeita "valtahautoja", viisi, kuusikin syltä syviä, jopa
Ylikuruun liittyvä Honganhauta yhdeksää. Pääapajien ohella on vielä
kymmenkunta vähävaraisempaa "syrjäapajaa": Ulkulahti, Hietaperä, Ala-
ja Yli-Soukka, Karistenranta, Ylinen- ja Alanen-Rasa, Kuusi, Koivu ja
Puutto.

Heti kalakentälle päästyä toimitetaan apajien arvonta. Joka
pyytömiehellä on oma puupalikkansa, "kilkulansa", mikä on merkitty
omistajan nimellä. Muuan kalamiehistä pistelee piilossa kilkulat
kintaisiin, yhden kuhunkin, ja toinen ottaa kintaat, heittelee ne
yksitellen lattialle osamiesten eteen, nimitellen apajat "järjestyksen
jälkhin, myötäpäivhän auringon jälkhin", toisen toisensa perästä: Tässä
on Karinkuru... Kanto... Kivi j.n.e., ja kenen kilkula on millekin
apajalle nimitetyssä kintaassa, hän saa sen ensi-illakseen. Jos
pyytäjiä on enemmän kuin pääapajia, arvotaan syrjäapajia lisäksi, mutta
jos pyytömiehiä sattuu sama määrä -- taikka vähemmän -- kuin pääapajia,
jaetaan "syrjät" yhdessä valtahautojen kanssa.

Vain yhden illan saa kukin vetää samaa apajaa; toisena päivänä
vaihtuvat haudat, niin että ensi apajan, Karinkurun, vetäjä saa
osakseen Kannon, Kannon kalamies Kiven j.n.e. viimeisen apajan
porkkailijan päästessä kokemaan Karinkurua. Samalla tavalla taas
seuraavinakin iltoina kalamiehet järjestyksessä kiertävät apajalta
apajalle, niin ettei kukaan tule jäämään huonommalle osalle. Sillä
toinen apaja on "enempää kuin puolta parempi kuin toinen. Toisesta
tulee monta puolikkoa, toisesta ei kun nelikko". Kanto on kaikkein
kalaisin valtahauta, hyvä on myöskin Karinkuru, samoin Ylikuru, mutta
muut eivät ole niin viljavia.

Pyyntiaikana sattuu monesti tulemaan pirttiniemelle lisää kalamiehiä,
ja siiloin on toimitettava uusi arpominen sekä alettava kiertokulku
uudelleen. Hyvässä sovinnossa kaikki tapahtuu, sillä "sovinto on laki".
Joka sen rikkoo ja menee luvatta toisen apajalle hänen vuorollaan
vetämään, saa korvata tekemänsä vahingon maksamalla vuoronomistajalle
sen kalamäärän, minkä on hänen haudastaan hyötynyt. Parasta onkin
aina pysyä sovinnossa, sillä monta kertaa on nähty, että "viha viepi
viljan maasta, kateus kalatkin ve'estä." Kerran rupesivat muutamat
kalamiehet riitelemään ikivanhoista pyyntivesistä, eikä koko aikana
saatu niistä apajista kalaa edes niin paljoa, että olisi voitu keittää.
Muista apajista kyllä saatiin, jopa oikein venelastittain. Mutta kun
riita loppui, niin ihan varsin ruvettiin saamaan kaloja riidellyistä
apajistakin.

Joka ilta, "kun päivä alkaa kahelle karvalle" -- Perttulin aikana se
tapahtuu 6-7 aikana -- mennään nuotalle ja tavallisesti ehditään saman
illan nimiin vetäistä pari apajaa. "Silliä" ja siikaa saadaan enimmin,
ja joskus tulee nelikkomäärin "rökhäitäkin", jotka kyllä vain heitetään
Keimiöniemen isännän suljutynnyreihin pellonhöystöksi. Pyhäiltanakin
toisinaan, kun on hyvä ilma, mennään vesille, vaikka "ei pyhä kyllä
ole niinkuin jyvä, että se keskipaikalta olisi paksumpi, vaan se on
yhtä paksu kummastakin päästä". Mutta lauantai-iltana varotaan
vetämästä yli puolenyön. Silloin saattaa hyvinkin käydä, niinkuin
Antin Juhanille ja Ranta-Matille, jotka Jierisjärvellä Keimiötunturin
alla kiskoivat nuottaa sivu pyhäisen puoliyön. Ei tullut pyydykseen
kuin yksi hauki, ja silläkin oli vain yksi silmä otsassa. Miehet
vatkasivat hauen takaisin järveen sanoen: "Et tule toista kertaa!"
Sitten heittivät toisen apajan: ei tullut yhtään muuta kalaa kuin
yksi hauki ja silläkin vain yksi silmä otsassa. "Et tule enää kolmatta
kertaa!" manasivat miehet, viskasivat kalan järveen, soutivat yli
selän Tulkinsaaren luo ja heittivät siellä kolmannen apajan. Kun apaja
nostettiin, niin ei tullut yhtään muuta kalaa kuin yksi hauki ja sillä
vain yksi silmä otsassa. Järveen vatkasivat miehet kamalan kalan ja
soutivat kiireesti kenttäänsä.

Valtahautojen ja syrjäapajien ulkopuolella, järvenselän matalikoilla,
on verkkomiesten alue. Siellä he saavat pyydystellä, mutta
nuottamiesten vesille ei heidän ole lupa tulla, eivätkä
nuottamiehetkään "asetuksen jälkhen" saa mennä 120 syltä etemmäksi
rannasta. Verkkomiehet pyytävät silliä "kohteilla", jotka ovat niin
"läikkiä" verkkoja, että on kaksitoistakin "kalvonta korttelia".
Sapakkaa saadaan "jataverkoilla", joissa on viisi kalvonta korttelissa,
sekä isompaa siikaa "väljäköillä", jotka ovat niin harvoja, että on
vain kolme kalvonta korttelissa.

Silloin kun on hyvät ilmat, saa kalapirtin asukas olla yhtämittaa
toimessa: vuoroin järvellä kalaa nostamassa, vuoroin taas sitä
puhdistamassa, pesemässä ja suolaamassa, ja "kalat on kuin hopea
astiassa". Hyvän saaliin aikana pyytömiehen täytyy monta kertaa
"samoilla silmillä mennä toisia kaloja pyytämhän", kun ei ole joutanut
nukkumaan edes silmän täyttä, ja hyvin usein käy kalankorjaajalle niin,
että nukahtaa työnsä ääreen ja kala putoaa kädestä. Mutta tuulisäillä
ja huonon saaliin sattuessa "saa nukkua enemmän kuin jaksaa". Silloin
on kyllä aikaa käydä naapuripirteissäkin, jopa iltakaudet istuskella
muisteluksia haastellen piisissä roihuavan honkatulen ääressä.

Pyhisin kokoontuu kalakansa Keimiöniemen isoon pirttiin "rukouksia"
pitämään. Virsiä veisaten vietetään pyhäinen hetki, ja talon vanha
isäntä, Keimiö-Antti, lukee postillasta päivän saarnan.

Monin kymmenin puolikoin ja nelikoin suolataan silliä ja siikaa
kala-aittoihin talven särpimiksi, jopa myytäväksikin. Aina Kolaria
myöten noudetaan Jierisjärven kalaa, ja pyyntiaikana käyvät jo Kittilän
kauppasaksat Keimiön kentällä suolakalan ostossa. Kittilän puolinen
osa Jierisjärveä ei olekaan syyskalan pyyntiin sovelias, sillä se on
hyvin matalaa ja haudatonta. Eivätkä Kittilän miehet saa tulla rajan
yli muoniolaisten kalavesille, omilla matalikoillaan vain kesäisin
pyytelevät mitä saavat.

Kala on kalamiehen parhain syötävä pyytöretkellä. Järvi ruokkii
saamamiehensä tavallisesti sen mukaan kuin hän tekee työtäkin.
Illalla kalalta tultua keitetään lappalaiseen tapaan parhaista ja
isomuksista kaloista tauro, tuores kalakeitto, joka syödään vahvaksi
maatameno-ateriaksi, ennenkuin kellahdetaan pitkälleen pirtin lavalle.
Väliin taas vaihteeksi saadaan suolakalaa sekä tulen loisteessa
lapintapaan vartaassa paistettua rasvaista siikaa.

Kylläännyttyään tauroon ja paistettuun kalaan persoutuu kalapirtin
ukko laittamaan herkullisia "sillikakkoja". Perattuja tuoreita
sillejä survoo kalamies kaukalossa "puutöötillä" hienoksi, sekoittaa
sotkuunsa jauhoja sekä hiukan suolaakin, tehden paksun taikinan, josta
leipoo pienehköjä ohuita kakkuja. Sitten leipoja keittää teoksensa
kiehuvassa vedessä ja voilla voideltuina ne syö, ja "niin ovat makeita
kuin hunajakakko". Samalla tavalla survoo pirtin asukas kalanmätiä,
sotkee jauhoja ja keittää "mätikakkoa", Toisinaan taas panee kalamies
mätiä semmoisenaan pataan ja keittää "mätipuuroa" eli "laamenpuuroa",
johon pannaan jauhoja "kahmalomitta miestä kohen". Paksu puuro syödään
voisilmän kanssa, ja "se on luja nälkää vasten".

Kalapirtillä oleskelun viimeisenä iltatyönä on tuliaisten laittaminen
kotiväelle. Kalamiehellä pitää olla pyytönsä mukaiset tuomisetkin.
Ukot valitsevat saaliistaan kaikkein isoimpia tuoreita siikoja,
yhden jokaiselle talon eläjälle, leikkaavat niihin viiluja, valavat
suolavedellä ja sitten paistavat vartaassa, niin että rasva tiukkuu.
Tällaisia tuliaisia kotonaolijat jo odottavatkin, varsinkin lapset
juoksevat jo vastaan kysymään: "Oletko paistia paistanut?" Leivättä
vain kalamiesten "paistia" pistellään ensimmäisiksi maistiaisiksi.
Ja sitten rupeaa emäntä heti laitelemaan sillikakkua sekä keittämään
isoista siioista tauroa kalapirtillä olon päättäjäisateriaksi.



Leipävilja


Ohra on Peräpohjan ja Lapin tärkein oman pellon vilja, josta saadaan
jokapäiväinen leipä, ja touonpano on peltomiehen varsinainen
kylvönteko. Etelän laajat ruispellot ovat pohjoisissa vaara-
ja tunturimaissa supistuneet kovin pieniksi, ja pienenevät yhä
pohjoisempana. Entiseen aikaan ei Peräpohjan pieniä peltoja paljon
haaskattu rukiille. Karungissa mainitaan vain jonkun isännän
heinäkuussa vähäisen heittäneen ruista ja sen sitten seuraavana
kesänä korjanneen; Ylitornion Kainuunkylässä joku kylvi syyspuoleen
"juurheista". Kolarissa "Käräjä-Kreeta rupesi ensin ruista
viljelemhän" sekä sitten muuan Vaattojärven ukko kokeili rukiilla, ja
Sieppijärvellä Kurun äijä hoiteli kaksivuotista ruista saaden aina
siemenet uuteen kylvöönsä. Kittilän kirkolla Putaan talossa on jo
ennen nykyisten ukkojen muistantaa annettu alaa rukiillekin, ja siitä
talosta ovat naapuritkin aina saaneet hyvän siemenen, jopa sitä on
joskus kuljetettu eteläänkin. Kaukosessa on jo vanhastaan ruista vähän
viljelty, onpa joskus kokeiltu Kyrössäkin ja nähty, että "se kasvaa
niinkuin leipäkin". Tepastolompolossa ei ruista ole koskaan
yritettykään. Muoniossa Liikavainion ukko n. 60 v. takaperin kylvi
ruista kielonmaan, mutta "sen tahtoi lanimastraasut syyä kaikki". Eikä
ukko enää toista kertaa kylvänyt. Mutta vähitellen on ruis saanut
juurensijaa Peräpohjassakin ja, pikku tilkkuina kyllä, ruvennut
ohrapeltojen liepeillä nousemaan yhä korkeammalle pohjoiseen. Viimeiset
ruistilkkuset nähdään Ounasjoen varrella Sikkolassa, Kittilän Könkään
yläpuolella, ja Muonionlaakson pohjoisin ruispelto-kokeilu on
tehty Enontekiön Palojoensuussa. Onpa Jierisjärven korkeassa
tunturimaassakin Rauhalan isäntä yritellyt kasvattaa ruista, sekä
Hetassa Ounasjärven rannalla muuan ukko parina kesänä kylvänyt viitisen
kiloa, ja siemenet on tullut, jopa vähän leivänapuakin.

Mutta ohra "se on aina ollut täällä päävilja". Ja on vieläkin.
Ohrapeltoja muokataan vielä Tepastojoen varrella Tepastolompolossa
ja Puljussa sekä ylhäällä Ounasjoen mailla Peltovuomassa,
Vuontis-järvellä ja Hetassa, missä kuusikaan ei enää menesty.
Muonionjoen päällä on takavuosina kylvetty jokapäiväistä leipää vielä
Kuttaisessa, Kaaressuvannossa, jopa Maunussakin, mutta ylempänä ei
leipä enää ota kasvaakseen. Ei myöskään Pokan Pekan kuivissa pelloissa
Kitisen latvoilla enää nähdä leipäviljaa, ja surullisen pienet
ovat ohratilkut Loma-Tuokonkin karussa rantakentässä Porkosen
tunturierämaassa.

Pienet ovat kyllä aina olleet ylimaiden leipäviljapellotkin.
Varakkaan kolarilaisen Simun Tuomaan perunkirjoituskirjassa v:lta
1804 mainitaan talossa olevan siemenohria kuusi tynnyriä, sama
määrä myöskin Sieppijärven Kankaan perinnönjaossa 1869. Kaukosen
suurimmat talot kylvivät 7-8 tynnyriä, ja Ylitornion Nuotiorannan
Yliantin isännän muistiinmerkinnöissä vv. 1868-71 näemme talon
vuotuisen ohrasadon olleen 65-90 tynnyriä (ruissato 7-8 tynnyriä).
Pienet ovat nykyisetkin laitimmaiset leipäkentät. Tepastolompolon
isoimmat "suurviljelijät" siementävät maansa kuudella, seitsemällä
ohrapuolikolla, Peltovuoman parhaat peltomiehet kylvävät viisi, kuusi
puolikkoa, ja Isonkyrön rukiisten leipämiesten jälkeläiset tunturien
Kyrössä, Kittilässä, ovat tyytyväisiä peitettyään pikku peltoonsa
yhden ohratynnyrin, jopa vain kolme, neljä kieloakin. Eikä pohjoinen
tunturimaa palkitse raatajaansa suurilla sadoilla. Tepastolompolon
parhaissa taloissa saadaan parhaina vuosina 40 puolikkoa eli 6-7
jyvää, ja Peltovuomassa on tavallinen tulo viisin-, kuusinkertainen.
Mutta joskus on täytynyt tyytyä vain kahden riihen annokseen, pariin
köykäiseen kahupuolikkoon. Pakkanen ottaa osansa, taikka kesäinen
kuivuus pilaa köyhän maan viljankasvun.

Suuri huoli on karun maan muokkaajalla kotoisesta leivästään. Jo
etukäteen hän koettaa ottaa selkoa kesän laadusta ja vuodentulosta.
Niinpä Kittilän entiset ukot jo syksyllä tarkastelivat "maanruskaa",
ennustaen siitä seuraavan kesän menoa. Jos maanruska, kellastuneiden
lehtien, ruohojen ja marjanvarsien väri, oli kaunis ja tasainen,
tuli seuraavana kesänä hyvä vuosi, mutta jos se oli harmahtava ja
rumannäköinen, seurasi huono leiväntulo. Samoin myöskin, jos syksyllä
mättäiden kuopat jäivät kuiviksi, saivat lapset seuraavana vuonna
itkeä leipää.

Pitkän talven varrellakin seurattiin aina talven kulkua ja otettiin
siitä kesänmerkkiä, sillä "ilma nouattaa puolen vuuen päästä samaa
ilmaa". Talvipäivän seisauksen, "pesäpäiväin", aika, jolloin päivä
juuri joulun alla "menee pesän perhän", vastasi kesäpäivän seisausta,
ja "millaiset pesäpäivät, sellaiset juhanneksen aikaiset ilopäivät."
Jos pesäpäivinä ilmat olivat umeat, niin ei keskikesällä ollut paljon
poutaa. Sitten seurasivat synkät sydänkuut -- vanhankansan
"annakattomana aikana" oli kuukausilla omat nimensä: sydänkuut,
vaahtokuu, mahlakuu, kesäkuu, haravakuu, mätäkuu, sirppikuu, joutsikuu,
routakuu, kalakuu --, jolloin otettiin merkkiä Paavalista. Jos silloin
tuiskutti tien tukkoon, tuli nöyrä vuosi, jos peitti puolen tietä,
saatiin puoli vuotta, mutta jos tie pysyi puhtaana, annettiin hyvä
vuosi. Talvenselän isot kinokset kyllä ennustivat täysinäisiä
jyvälaareja, ja keväiset hevoshanget tiesivät, että tulee virheetön
vuosi. Vanhan Marian kattolumet olivatkin Erkkinä vielä maassa aidan
tasoilla. Tärkeänä kesänmerkkinä olivat myöskin talvella vaarojen
rinteillä liikkuvat "keijavaiset", sellaiset tiheät "höyrykeijut",
jotka vaaran laidalla ilmassa heijasivat, "niinkuin olisi taivas ollut
irti". Kuuden kuukauden kuluttua "keijavaispäivästä" oli kesällä ankara
pakkanen, sitä kovempi mitä enemmän keijavaiset liikkuivat ja
hyppäsivät vaaran rinteellä.

Huomioon otettavia olivat vielä vanhat merkkipäivät. Suvipäivien ja
niiden välisten öiden jälkiseuraukset kyllä tiedettiin. Jos silloin
kylmäsi, niin ei tahtonut tulla kesää ollenkaan, mutta jos merkkiöirä
suvesi, keikahti niin suotuisa kesä, että olisi pitänyt olla kaikki
kankaatkin kylvössä. Markuksen yön jos pani pakkaseksi, riitti kylmää
verkonlautasiin asti, ja kun kylmäsi Yrjön päivää vasten, kesti kaaloa
kevätilmaa niin kauan kuin oli riekon kokoinen lumiläikkä metsässä.
Helluntain paisteet olivat "koko kesän paisthet", eikä silloin enää
paistetta kesäksi riittänytkään. Erkki taas sisälsi sen, että mitä sinä
päivänä oli enimmin, sitä kesässä vähimmin. Jos siis Erkkinä oli lämmin
poutapäivä, seurasi kylmä sateinen kesä.

Jotkut vanhat kalamiehet osasivat keväällä hauenmaksasta ennustaa
kesänlaatua. Raavaan keväthauen maksa sisältää näet koko kesän juoksun.
Maksan lävitse kulkee tumma verisuoni, jolla on suuri merkitys, Jos se
jossakin kohdassa tulee pinnalle tummana ja laajana, niin kesäkin on
samoina aikoina sateinen, mutta jos suoni on syvällä sekä maksa lihava
ja kaunisvärinen, niin on kesäkin samoilta osilta lämmin ja kuiva.
Hyvää vuodentuloa tiesivät myöskin lihavat komeat kevätkalat.

"Mettäkunnastakin", metsänelävistä, otettiin vuodenmerkkiä. Kun riekko
vaihtoi varhain valkeansa ruskeaan, tuli kesäkin varhain, ja kun
peipponen rupesi "sylkemään": "yyvit, yyvit!" saatiin kylmiä ilmoja.
Käki kukkui

    "Leipää lehthen, hallaa hankhen,
    kovaa vuotta koivunurphan."

Mutta jos metson "persesulista" loppuu valkea väri, seuraa maailmankin
loppu, jolloin ei enää tarvitse huolehtia kynnöstä eikä kylvöstä.

Muutamille vanhankansan ukoille ilmoitti itse maanhaltia vuodentulon.
Niin Liikavainion Kallallekin Muoniossa ilmestyi yöllä Olostunturin
metsämajaan hyvännäköinen, harmaa luppopartainen äijä tervehtien ja
sanoen: "Jop' on hauska yösija!" Sitten äijä haasteli vuodentulosta,
että "tulon hyvä vuojentulo nyt". Tulikin niin hyvä vuosi, ettei
miesmuistiin oltu sellaista saatu.

Jos kaikki talven ja keväänmerkit kertoivat hyviä sanomia kesästä, niin
silloin jo

    "Huhtikuussa humahti,
    toukokuussa tomahti,
    kesäkuussa keikahti,
    heinäkuussa heilahti,
    elokuuss' oli elävät päivät."

Silloin päästiin jo toukokuussa pellolle kylvöntekoon.

Keväinen kylvönpäivä muuten noudatti metsänkylvöä, sillä
"mettänkylvöllä ja pellonkylvöllä on yhteyttä". Metsäkin nimittäin
toimittaa kylvönsä, jopa kaksi ja kolmekin kertaa jo kevättalven
kuluessa, aina samaan aikaan kuukauden perästä. Kun sattuu lauha ilma,
ja "huue putoaa puusta", rupeaa metsä kylvöntekoon, varistaen helpeisiä
siemeniään ja havuneulasia keväthangille. Kuusi käy kylvön etupäässä,
ja mänty seuraa vähän myöhemmin perässä. Ensimmäisestä metsänkylvöstä
on aina kymmenen viikkoa pellonkylvöön. Toisinaan sattuu metsänkylvö
jo maaliskuun alkupäivinä, ja silloin pellon kylvökin joutuu hyvin
aikaisin toukokuulla, mutta toisinaan metsän kylvönteko myöhästyy,
ja silloin myöhästyy peltomiehenkin touonpano. Ovatpa vanhat panneet
merkille, että kylvöillä on vielä enemmänkin "yhteyttä". Jos metsä
kylvää siemenensä tiheään, silloin peltomiehenkin pitää heittää jyvänsä
avonaisin kourin, mutta jos metsä heittelee hangelle harvat siemenet,
saa pellonkin siementää harvaan. "Harvapa oli mettänkylvö, nyt saa
pellotkin kylvää harvhan", sanoi Tepastonkin ukko tarkastellessaan
metsän harvaa siemennystä.

Entisaikaan ajettiin lanta pellolle jo talvella. Sitä myöten kuin
navetasta "sontalimppuja" -- lehmänlanta luotiin "loorista" ikkunan
kautta ulos ja "leivottiin" tunkiolla pyöreiksi, kolmea korttelia
leveiksi, kolmea, neljää tuumaa paksuiksi "limpuiksi" -- karttui
tunkioon, vedätettiin ne kuormakasoihin pitkin peltoa. Laskiaisena,
jolloin ei saanut kirvestä liikuttaa, ettei eläimiin tulisi
jalkavikoja, ajoivat miehet vain sontaa pellolle. Pitipä silloin,
jos tahtoi viljamailleen menestystä, viedä pellolle jokaisen
elävän lantaa, mitä talossa oli, kissasta alkaen talonväkeen asti.
Keväällä sitten, kun maa oli sulanut, levitettiin lanta ja pelto
"veltattiin" puisella "veltalla", jossa oli rautainen "nokka" ja
"kaltto". Syyskyntöä ei toimitettu, kevätkyntö eli velttaus vain.
Miehet velttasivat -- joillakuilla oli valkea paita päällä, --
ja naiset lapioilla korjailivat vikapaikkoja, kirren vierustoita
ja pellonreunoja, jotkut vanhat äijät käyttivät vielä sahraakin,
jolla rovaniemeläinen vieläkin möyrii maansa. Niinpä Äijälän
Sakukin Turtolassa kynti sahralla, ja ruumiin käsi oli vielä sahran
lempiraudassa, ettei peltoon olisi tullut rikkaruohoa.

Uudispeltoa tehtäessä ei ennen käytetty kuokkaa. Lapiolla vain
"leikattiin" maa, käännettiin nurin "vaolle" ja pieksettiin palasiksi.
Kannot väännettiin ylös kangilla. Eikä ojia ennen kaivettu, vaan koko
törmä sai olla samana peltona. Ja samaan peltoon aina joka vuosi
heitettiin leipävilja, eikä maa juuri koskaan joutanut olemaan mahona.

Maata, kaikkein elättäjää ja "äitiä" pidettiin pyhänä. Viljaa varten,
sekä muuten tarpeen tullen, voitiin sitä kyllä kyntää ja kaivaa, mutta
tarpeetta ei sitä saanut pidellä pahoin. Niinpä Kittilän ukko kielsi
lapsiaan, kun ne pieksivät kepillä maata:

-- Ei saa äitin rintoja pieksää!

Ja muoniolais-emäntä varoitti, kun lapset suotta kaivelivat maata:

-- Ei saa maan äitiä niin pahoin raajia!

Heti velttauksen jälkeen oli pelto siemennettävä, sillä "se laskee
henkensä pelto, jos ei heti mennyt kylvämhän", oli Kolarin ukko
tutkinut. Kynnökseen vain siemen heitettiin ja puisella oksapiikkisellä
jäsenkarhilla peitettiin peltoon. Hevoseton hettalainen vedätti
oksikkaista männyn rungoista kyhättyä karhia porolla --- ja tekee
samoin vieläkin.

Paikoin oli tapana riihittää toukosiemenet vasta keväällä. Kittilän
Kaukosessa ahdettiin syksyllä viimeinen riihi täyteen ja kuivattiin,
ja vasta keväällä ennen touonpanoa puitiin "kevätriihi". Siten saatiin
peltoon aivan riihikuiva hyvä siemen. Vanhoissa hyvissä taloissa
säästettiin aina siemen omasta pellosta, niin ettei niistä vilja
koskaan kadonnut. Kolarin Marrasjärvelläkin pysyi sama "isäin siemen"
talossa miespolvia. Jos joskus sattui tulemaan välipää, hankittiin
uutta ohransiementä "ylhäältä päin" Norjasta, "Ruijan alaa", joka oli
kaikkein joutuisinta, vaikka se tekikin lyhyen tähän, eikä siis antanut
oikein hyvää satoa. Rukiin siemen, etelän vilja, piti taas hankkia
alhaalta, ei kuitenkaan Kemiä etelämpää.

Touonteon aloittaminen, ensimmäinen "kylvöpäivä", jolloin ensimmäinen
kynnös siemennettiin, oli tärkeä päivä. Silloin tarjottiin talonväelle
aamiaiseksi parempaa ruokaa kuin tavallisina työpäivinä, jopa
oikein "juhlaruuat". Parhain syötävä oli "kylvöjuusto", jonka
emäntä jo talvella oli vartavasten varannut aitan siemenviljalaariin,
useammankin, jos talossa oli paljon väkeä. Niistä kukin sai osansa.
Oli pöydässä vielä lihaa, "kampsukeittoa" ja "plättyjä", jopa
isoissa taloissa viinatkin sekä ryyppykupit puhtaasta hopeasta.
Muoniolaistalossa syötiin kylvöpäivän aamiaiseksi verestä haukikeittoa,
vartavasten hankittua. "Nyt keitethän verestä kalaa, nyt alethan peltoa
tekemään", sanottiin. Ja Karungissa sai talonväki silloin "fiiliä".

Koko Peräpohjassa oli entisaikaan viljan kylväminen aivan yleisesti
naisten työnä. Talon emäntä, vanha emäntä, taikka talon muori sen
toimitti, sillä "se oli kohta niinkuin emäntä-ihmisten virka". Kun
miehet olivat saaneet pellon muokatuksi, tuli emännän vuoro astua
vakkoineen kynnökselle. Kylvötyötään piti kolarilais-emäntä "niin
tähellisenä", että sairaanakin meni pellolle siementä heittämään,
isännän vain astellessa vieressä kantaen kylvövakkaa. Milloin talossa
ei ollut kylvöön kykenevää naista, pyydettiin naapurista. Kolarin
Sieppijärvellä oli Kaisa-Kreeta Joona vanha tottunut "kylväjämuori".
Hän kävi toisissakin taloissa kylvämässä, palaten aina isojen
tuliaisten kanssa. Samoin Karungin Kukkolan Kourilehdon Matilla-muori
entiseen aikaan, n. 80 vuotta takaperin, kävi kylvämässä koko
törmän pellot. Kylän kylväjämuoreja olivat myöskin Tervahaudan vanha
emäntä, joka Karungin Korpikylän viimeisenä kylvömuorina vuosikymmen
takaperin kuoli satavuotiaana, sekä Mettävainion Kaisa Ylitorniolla
ja Vähän-Erkkiiän Pekan-Anna Kaakamossa. Samanlaisia taitavia
kyiväjämuoreja oli ylhäällä Muoniossakin sekä Kittilässä Ounasjoella.
Kallon erämaakylässä hoiti kylväjänvirkaa vanha Klaavun ämmi, jonka,
piti huolehtia koko kylän pelloista. Vielä nytkin näkee jonkun vanhan
emännän kylvövakkoineen astelevan tuoksuvalla toukopellolla.
Rovaniemelläkin Tapion Mantereen emäntä mainitsi, että "meän elämässä
olen ollut mie aina kylvämässä", Kittilän Kaukosessa siementää Sakrilan
ämmi omat peltonsa, ja Sieppijärvellä useat emännät astelevat äitiensä
jälkiä.

Entisillä kylväjä-emännillä oli vartavastinen kylvöpuku. Niin oli
ennen vanhalla Tanon emännällä Kolarin Äkäslompolossa samoin kuin
hänen äidilläänkin valkea "kampriisipaita", pitkähihainen, alle
polven ylettyvä, "niinkuin on herroilla nukkumapaita", jonka hän aina
pisti päällensä, kun astui vakkoineen pellolle. Ja valkean huivin
eukko sitoi päähänsä. Muulloin ei paitaa käytetty, vaan "piettiin se
tilalla toishen vuothen, panttiin leiphon aitanorthen". Samoin monella
muullakin emännällä. Toiset taas käyttivät tavallista valkeaa paitaa.
Tiina-Kaisa Jaako Kolarissa veti ylleen miehensä puhtaan paidan,
jotkut pistivät vain vyölleen valkean esiliinan ja sitaisivat päähänsä
valkearantuisen huivin. Valkeaa ja puhdasta vain piti olla, "ettei
sihtiä ottanut", oli se sitten vaikka hurstipaita, kuten Ylitornion
Kainuunkylän kylvömuorilla. Sillä jota valkeampana ja puhtaampana
kylväjä oli, sitä valkeampaa tuli vilja sekä sitten leipäkin.

Oli hauskaa nähdä, kun keväisillä päiväpaisteisilla toukopelloilla
emännät ja vanhat muoritkin liikkuivat valkeissa verhoissa. Kun touot
tehtiin samalla viikolla yht'aikaa kaikissa taloissa, niin "se oli
kylhäisessä kylässä kaunis nähä, kun emännät oli pellolla valkeassa
paijassa. Ei ne ennen kolosti pruukanhet kylvää. Mutta nyt ne ovat
niin mustat mököt, kun kylvävät." Juurista punottu taikka haapalevystä
taivutettu, kielon vetoinen ymmyrkäinen kylvövakka oli sangasta
jokaisen "kylvömiehen" kädenmutkassa riippumassa. Naisille se oli
kyllä raskasta työtä, "kun piti iso vakka käsivarrella kaalata peltoa
päiväkauen".

Hartaina astelivat valkeat kylväjät toukopellollaan. Toiset tunsivat,
että "niin se on, niin juuri kun mitä henkeä antais, kun tulee
vakka käthen". Muutamat, niinkuin Muonion Liikavainion vanha emäntä,
sanoivat ensimmäistä kourallista heittäessään: "Jeesus siunakhon!"
taikka Karungin Kukkolan muori: "Jeesus siunahkon, että minun kylvöni
menestyisi" Turtolan Matinlompolon vanha "äitimuori" taas pyöräytti
vääntönäverillä peltoon reiän, pannen siihen ensimmäiset siemenet sekä
lukien Kaivo-Ollilta oppimansa hiirenloitsun, jonka oli "latinalla"
kirjoittanut raamatun laitaan. Turtolan Orajärven emäntä heitti
"vastahavon taakseen alta käen" kolme ensi kourallista pitkin pyörtänön
laitaa ja pellonrajaa sanoen: "Linnuille... hiirille... jäniksille!"
Sillä "osa se annethin niillekin, ja tytykhön itte kukin osaansa".
Rovaniemen Lohinivan kylväjä viskasi taakseen katsomatta kourallisensa
vasemman olan ylitse pyörtänölle sanoen:

    "Siellä on teän osa,
    älkää koskeko pelthon!"

Viljan sato riippui paljon siitä, miten kylväminen toimitettiin. Vanhat
näet tiesivät:

    "Joka piopuolella kylvää,
    se piopuolella leikkaa."

Siementä piti vatkata täysin kourin, sillä vanhoille oli sanottu:

    "Kun täysin kourin viskaa,
    niin silloin saapi
    täysin kourin ottaa lyhettäki."

Mutta vaikka olisi täysin kourin kylvänytkin, eivät kaikkien touot
sittenkään menestyneet samalla tavalla. Toisilla oli näet "käenala"
paljon parempi ja siunaavampi kuin toisilla, sillä "käenalassa on niin
suuri merkitys".

Touonpanon loputtua pidettiin talossa puolipäiväinen lepohetki, ja
paikoin syötiin silloin vasta tehty kylvöjuusto. Emäntä jakoi siitä
palan jokaiselle, ja kahvia juoden sitä haukattiin. Paikoin syötiin
"selvä puuro" illalliseksi.

Sitten sai toukopelto jäädä pitkän kesäpäivän kasvatettavaksi. Ja
Taivaan Herra antoi aurinkonsa paistaa ynnä pilvensä sataa sekä hyville
että pahoille. Poutakesinä tahtoi viljaa vaivata kuivuus, ja vanhoihin
viljelyksiin tunkeutui "peltotauti", kiusallinen itsepintainen
rikkaruoho -- saapunut etelästä Tornionjoen kautta jo Ounasjoelle
ja Kierinkiinkin --, joka otti isäntävallan pellossa rehottaen niin
leveästi, ettei leipä noussutkaan. Useasti kulki ukkonen mailla, ja
oikein kovasta ukoniilestä satoi peltoihin turilaita, isoja mustia
"nelisnurkkaisia matoja, jokka kulki huonosti keikkaamalla, vaikka
oli vattanalus täynnä jalkoja niinkuin nisiä". Vanhat tietomiehet
"kierrättivät" ukonilmaa, ajaen sen käymään syrjäpuolitse. Uimaniemen
Karuliina-muorikin hyppi lattialla syljeskellen ja manaten ukkosta:

    "Mene vuorhin ja vaarhoin jylmäämhän!
    Kehtaakkin tulla tänne
    syntisten paskain päälle jylmäämhän!
    Mene vuorhin ja vaarhoin,
    siellä on tilaa jylmätä!"

Silloin kyllä, kun ukkonen liikkui mailla, vilja valmistui nopeammin.

Ahkerasti tarkasteli peltomies kesällä taivaanmerkkejä. Mielissään hän
oli, jos päivänpalauksen aikana vaarat alkoivat kauniisti sinertää,
sillä hän tiesi silloin odottaa lämmintä kesää. Mutta jos vaarat
sinertivät jo ennen päivänpalausta, oli kylmä kesä tulossa. Taivaan
pilvistä maanukko näki vastaisten tuulien laadun ja suunnan. Ohuet
hattarapilvet muodostuivat usein "tuulenkouriksi" ja "-kynsiksi".
Silloin tuulet parhaillaan "riitelivät" taivaalla, ja sen puolen tuuli
sai ylivallan, mihin käsin kourat viittasivat. Mutta kun pilvien
punaiset kruunupäät keikahtivat idän puoleen perähankuroilleen,
seurasi siitä pitkällisiä sateita. Anuntin vanha Pekka Kainuunkylässä
oli pannut merkille, että kun suvituuli ajoi höyryjä pohjoiseen, niin
kahdeksan vuorokauden perästä vesi nousi joessa. Tunturimaissa näet
höyryt roiskahtivat sateena alas, tullen sitten tulvana jokea myöten
takaisin. Monet muutkin luonnonmerkit olivat vanhalle pellonomistajalle
tuttuja, luonnonkirjaansa hän luki monesti paremmin kuin painettua
sanaa. Almanakka oli sentään usealle tuttu kirja. Siitä seurattiin
"planeettain" liikkeitä, jotka aina merkitsivät ilmojen laatua.
Niinpä "jos Jupiteeri meni liki aurinkoa, niin tuli kylmä silloin",
samoin myöskin, "jos Merkkurius oli alimiten tai ylimiten yhessä
auringon kanssa, tahtoi olla pohjatuuli ja kylmä ilma". Monta kertaa
kyllä saatiin suuttuen viskata pois koko kirja ja todeta, että "Oulun
jumala valehtelee".

Vaikka viljapelto olikin varattu taivaanlintujakin vastaan,
pystytettiin pellonvartijaksi monesti "variksenpöläkkeitä".
Vaaterökäleistä seipäisiin laitettuina kummituksina ne seisoivat kuin
pelottavat noitaämmät keskellä leipämaata kädet levällään heilutellen
raasujaan.

Syyspuoleen, kun aurinko ei enää jaksanut valvoa viljankasvua yli
öiden, pääsi hallakin hirvittelemään. Toisinaan sentään tuli jo
kesällä, kun vilja parhaillaan kääri tuppea ja kohta aikoi näyttää
hiustaan, "tuppihalla" ja turmeli syntyvän tähän, niin että se
sellaisenaan kuivui kuoreensa ja menetti kasvunsa. Syksy oli kuitenkin
pelottavampi. Mutta jos elokuu ensikerran taivaalle ilmestyessään heti
romotti komeana ja täyteläisenä, ei ollut pelkoa hallasta, niinkuin
silloin, jos se ensiksi näyttäytyi vain "puolirajasta". Piti kyllä
muistaa, ettei maininnut kuuta oikealla nimellään. Kittilän
Priita-Stiina Kinisjärvikin aina varoitti lapsia haukkumasta kuuta niin
kauan kuin pellot olivat leikkaamatta, käskien sanomaan vain
"Rahkaksi". Silloin ei halla niinkään ahdistellut viljaa. Samoin kielsi
eukko nimittelemästä tähtiä tähdiksi, "kakaroiksi" kehoitti vain
sanomaan. Vasta leikkuun loputtua sai sanoa tähdiksi ja kuuksi, sitten
ei enää ollut vaaraa. Jaakolle, joka etelässä monesti liikkui kylmänä
miehenä, ei pohjoisessa päivä vielä antanut valtaa, mutta Lauri oli
jo tunturimaissakin pelottava äijä, sillä varsin usein se päästi
pakkasen maille. Mutta jos hänkin meni siivosti ohitse ja vei vielä
Klaarankin hyvästi mukanaan, oli hyvin kuljettu. Vanhakansa tiesikin:

    "Klaaran kun säästyy,
    kyllä sitten pelto säästyy."

Silloin leipävilja oli saanut rauhassa kasvaa ja tulla "kolmelle
karvalle", jolloin se oli valmista leikattavaksi, ja "siitä tuli elo
kuin nisu". Valmistuessaan pääsi vilja ensin "vesimaitojyvälle",
jolloin sisus jo oli kuoren pituinen, vaikka niin pehmeä, että
puristettaessa ruiskahti ulos; sitten se tuli "kovalle maitojyvälle",
niin ettei sisus puristettaessa enää puikahtanutkaan ulos. Ja viimein
pääsi vilja "verhinsä", saaden punaisia rautuja jyväänsä ja ollen
valmis sirpille. Jos vielä siitäkin elo sai seisoa pellossa, tuli se
"kälvinheksi" ja niin kypsäksi, ettei enää pakkanenkaan voinut sille
mitään. Yhdeksässä viikossa sanovat vanhat ohran toisinaan joutuvan
valmiiksi, muistelevatpa muutamat muoniolaiset, että leipä olisi joskus
ennättänyt seitsemässäkin viikossa laarista laariin.

Keskellä Lapin ja Peräpohjan pitkällistä heinäntekoa jouduttiin
leikkuupellolle. Toisien heiluessa vielä viikatteilleen heinän
kimpussa, toiset jo alkoivat keikkua sirppi kädessä viljasaralla.

    "Päivän jälkhen Perttulin
    ei kukaan peltoansa piä,"

oli Kittilän Kyrön ukonkin tietona. Silloin täytyi myöhäisimmänkin jo
viedä sirppi pellolle, niin että sai

    "Kiukurainen, kaukurainen
    joka pellon paskantaa."

Vanhat ketterät muorit ja kotiemännät sekä lapset ensiksi joutuivat
leikkuupellolle, kun muu väki oli heinätöissä, mutta sitten
kiireen tullessa siirtyivät sirppiin sekä miehet että naiset. Toiset
kyökyttivät edellä leikaten viljaa lyhteiden osiin, vanhat ukot
käpsehtivät perässä niitä sitoen. Voitiin myös iltapäivällä toimittaa
yhteinen sitomistyö. Lyhteiden siteinä käytti ylitorniolainen
ruisolkia, jotka olivat olleet joulupirtin lattialla. Sitomat
asetettiin aluksi, 4-9 lyhdettä, kuhilaisiin -- "kolmosille",
"nelosille", "kuutosille" tai "kaheksisille" -- sekä sitten, kun olivat
niissä kuivuneet, koottiin pyöreille kykäille sekä pitkäkäisiin
aumoihin. Sitten myöhemmin on opittu laittelemaan lyhteet pystyille
vartaille taikka haasioihin, korkeisiin, moniorsisiin "rakennuksiin",
joita varsinkin Tornion Muonion laaksossa näkee kaikkialla riihien
luona aina Hettaan asti. Lyhteitä aumaan taikka haasioon pannessaan
turtoialainen siunasi:

    "Jeesus siunakhon!
    Hiukka hiiren hamphasen
    ja somero suolenmukhan!"

Leikkuutyönkin aloitti vanhakansa siunaten. Vanha kolarilaismuori
sanoi ensi kouralliseen tarttuessaan:

    "Jeesus siunakhon!
    Vihhaa olkia, äläkä minun käsiäni!"

Kieringissä vanha isäntä itse aloitti leikkuun sanoen:

    "Jeesus siunaa työtäni!"

Ja "se oli niinkuin juhlatilaisuus; kaikki oottivat niin kauvan, sitten
vasta kumarruit, kun isäntä oli ensin ottanut". Kaukosessa Sakrilan
vanha muori aloitti leikkuun, eikä kukaan saanut tarttua työhönsä,
ennenkuin muori oli saanut kokoon muutaman lyhteen. Ensimmäisenä
leikkuupäivänä lämmitettiin illaksi sauna, palattiin pellolta vähän
varemmin kuin muina päivinä ja käytiin kylpemässä ja sitten illalla
pistäydyttiin naapurien töitä katselemassa.

Siunaten alettu työ menestyi hyvin eikä sirppikään koskenut käteen.
Jos kalvonen leikatessa tuli kipeäksi, hiveltyi, sidottiin siihen
poronjalasta otettu luunuppinen suoni taikka villalankainen
hivellysrihma. Kipeytynyttä selkää ja sivuja taas painelivat taitavat
hierojamuorit. Mutta molkojärveläisen ja kierinkiläisen sivut eivät
tulleet ensinkään kipeiksi, koska he kolme ensiksi katkaisemaansa
kortta pistivät vyöhönsä, hameen taikka housujen kauluksen alle. Joskus
leikkaajat yrittivät kiertää toistaan "saareen", "nälkäsaareen".
Kaukoselainen huusi silloin:

    "Marru on saaressa,
    tule auttamhan!"

Leikkuun loppuessa koetettiin myös pitää vara, ettei olisi jouduttu
viimeisiä korsia katkaisemaan. Viimeisen korren leikkaaja sai
päivitellä: "Kun minun piti kaikki leikata... Onko ihme, jos minun
selkäni on kipeä?" Toiset taas ennustivat, että viimeisen viljan ottaja
jää vielä toisenakin vuonna leikkaamaan. "Sie leikkaat vielä ensi
vuonnakin!" sanottiin hänelle, Vieläpä leikkuun lopettaja sai
seuraavana kesänä leikkuun aloittaa.

Sirppiä ei koko leikkuuaikana saanut tuoda pirttiin, sillä silloin
olisi tullut halla, ja "pakkanen syönyt pellot". Asetettiin sirppi
vain, jos kartanoon tuotiin, johonkin reikään aitan, tallin taikka
navetannurkassa. Eikä saanut pellolla koskaan antaa sirppiä toiselle
kädestä käteen, vaan piti viskata se maahan, josta toinen sai sen
ottaa. Jotkut teettivät sepällä sirppinsä ponteen pikku renkaan,
"sammakonpöläkhen", joka leikatessa helisi ja pelotti pois sammakot
leikkuumiestä säikäyttämästä.

Leikkuun loputtua "sirpit panthin pathan", kuten sanottiin,
tarkoittaen, että keitettiin "sirppipuuro" ja "piethin pienet
peihaiset". Muoniolaisemäntä keitti sirppipuuron ensi riihen
uudisviljasta ja kutsui sitä syömään nekin, jotka olivat palkkaväkenä
olleet leikkaamassa, "ja ittellisvaimot pi'it sen hyvänä". Sanottiinpa
hänellekin, joka oli viimeisen korren katkaissut: "Pitää vain
sirppipuurolle tulla, kun leikkasit viimeisen pellon!" Mutta jos joku
leikkuuaikana oli sirpillä haavoittanut sormensa, hän "menetti
sirppipuuronsa". Kalaa ja perunoita oli myös sirppipuuron kanssa
pöydässä, Kolarissa lisäksi viiliäkin, ja Kaukosessa tasattiin
"sirppijuusto", ja "se oli leikon loppu".

Kittilässä vietiin sirpit talveksi aittaan. Siitä saatiin arvoituskin;

    "Kesät viuhkaa, vauhkaa,
    talvet aitanlaarissa makaa!"

Monesti jo leikkuuajan lopulla ankarat jumalanilmat ja pohjoistuulet
häiritsivät sirppimiestä. Toisinaan nousi pohjoisesta taikka idästä
pilviäppöjä, paksuja harmaita heuvaleita, jotka kuuron toisensa
jälkeen ropsivat vettä taikka roiskivat lumiräntää leikkaajain selkään.

    "Äppöjä sataa,
    pakkanen tulee,
    leikata pitää,
    olla Jumalan kanssa kilpasilla,"

sanelivat leikkuumiehet. Jotkut sitoivat porontaljan selkäänsä,
etteivät hartiat olisi kastuneet.

Monesti olivat karun maan muokkaajien leiväkset niin lopussa, että
täytyi jo ennakolta kovalla kiireellä ehättää eloa riiheen ja puida
"nälkäriihi". Käsikivillä ensi hätiin pyöräytettiin viljat ja
keitettiin nälkäisille vatsoille uutispuuro.

Sitten pitkin syksyä toimitettiin tavallinen riihitseminen. Varstoilla
puitiin eli tapettiin viljat, joita oli lattialle ladottu "krateihin",
"ristakoilla" eli "ränsillä" seulottiin oljet pois ja sitten jyväkasa,
"nisä" eli "riiho", viskattiin "piolla", niin että "seinhäisjyvät"
erosivat "raihaisjyvistä" ja ruumenista. Lopuksi pohdettiin
käsipohtimella pöly pois ja seulalla seulottiin "virnhet" erilleen.

Riihiaikana kävivät mökinmuijat, "riihimorsiamet", ainakin Kittilässä,
isoisten luona riiheltä riihelle, tehden tulen riihen luo, keittäen
kahvit ja tarjoten sitä juuston kanssa mustille riihimiehille.
Palkkioksi riihenomistaja antoi eukkojen pussiin jyviä.

Viimeisestä riihestä heitettiin paikoin viimeinen lyhde, parikin,
puimatta. Latvoja vain rusattiin seinään, niin että enimmät jyvät
karisivat pois, sitten nostettiin lyhteet takaisin orsille, lyhde
kumpaankin peräloukkoon. Karunkilainen sanoi niitä "hiirenlyhteiksi",
tarkoitetuiksi hiirille ruoaksi, "ettei hiiret sitten aittoihin
tule", ylitorniolainen ja Turtolan mies taas tahtoi, että "hiirikin
saa joulumurkinan". Sanottiin myös, että lyhteet heitettiin
"pääsiäisämmiksi"; toinen lyhde oli "pääsiäisämmä", toinen
"pääsiäisäijä". Lyhteet saivat olla nurkissaan seuraavaan vuoteen,
kunnes riihi oli puhdistettava uutta puintia varten. Siellä "ne olivat
niinkuin oottamassa toista viljaa, ettei pääse katkeamhan, jotta anna
sitä hyvää on seuraavhan vuothen."

Sitten viimeisestä riihestä päästyä tuli "työloppu", ja saatiin
"varttapuuro", eli "puintipuuro", käsikivillä jauhetusta viljasta
keitetty puuro. Turtolassa annettiin riihimiehille juustoakin.

Riihestä korjattiin jyvät aitanlaareihin pitämään talonväkeä
talvikautena leivässä. Siunaten ja varaten ne sinne pantiin. Turtolan
ukko varisteli hiukan viljaa aitanparren alle hiirille, sanoen:

    "Tämä on teän osa,
    ja teän pitää tytyä siihen!"

Tepastolompolon vanha emäntä manasi:

    "Hiukka hiiren hampahaseen,
    kaima kakertajan kurkhun!
    Kala nielläkses, toinen kottistaakses!
    Jos kosket, niin kohta kuolet!"

Riihityön päättyessä olivat maanraatajan kaikki kesätyöt ja toimet
päättyneet. "Maanäiti" oli palkinnut raatajalapsensa: heinät olivat
suovissa, sauroissa ja ladoissa, nauriit ja perunat kuopassa sekä
viljat aitanlaareissa. Oli taas päästy siihen aikaan vuodesta, jolloin
joutuivat

    "Nauriit kuophan,
    mies sauhaan,
    ja poro karhakhan."

Ja pellonmuokkaaja sai taas ruveta ennustelemaan syksyn ilmoista
seuraavan kesän laatua.



Härkinmylly


Härkinmylly on vaatimaton erämaan jauhomestari, joka ei milloinkaan
pyri isoisten valtaväylien varrelle, missä kuohuvat kosket kohisuttavat
komeita maailmankansan laitteita. Tuntien pienuutensa ja heikon
voimansa se harmaassa vaatimattomuudessaan tyytyy vain vähäväkisen
metsäpuron matalaan putoukseen, liittoutuen sen kanssa yhteistoimintaan
pikku peltoja muokkailevan kiveliön kansan hyödyksi. Maan eteläosissa
on vuosisatoja kalkutellut härkinmylly kohta jauhanut viimeiset
viljansa, taikka ainakin siirtynyt omille sydänmailleen. Mutta
pohjoisessa Lapinkorvessa vanha jauhajavaari vieläkin uskollisesti
toimittaa virkaansa. Takoen entistä verkkaista tahtiaan, koettaa se
pysytellä uudenaikaisten etelänhoitojen, rastasmyllyjen ja turpiinien
rinnalla, jotka jo paikoin täälläkin ylpeästi meluten pilkkaavat vanhaa
pientä korpimyllyä.

Nähdään täällä vielä myllyjen ikivanhat edeltäjät, käsikivetkin,
jotka ennen olivat miltei joka talossa, jossakin ulkorakennuksen
nurkassa taikka keskeneräisessä "voimaamattomassa kehärakennuksessa",
jopa joskus pitkän pirtinpöydän alapäässä. Entisaikaan kotoinen
"kinnasmylly" sai olla metsäpuron myllyn ahkerana apulaisena.

Vanhaa jauhajaa ei vaivattu joka tarpeeseen, vaan annettiin pienet
ja kiireelliset jauhatukset toisten vanhojen toimeksi. Käsikivien
myllärinä näet oli tavallisesti talon vaari yhdessä muorinsa kanssa.

Toinen kiersi kivenpuusta, navasta, samalla syöttäen myllyään, ja
toinen sivulla seisoen kyökytti sauvakossa, joka oli kiinnitetty
napaan. Näin "suuruksen voimalla" -- siitä sanottiin käsikiviä myös
"suurusmyllyksi" -- monesti pyöräytettiin puurokset, jopa useasti
leipäjauhotkin.

Päiväkauden saivat vanhat myllärit käyttää kinnasmyllyään, ennenkuin
tuli eloa yhteenkään ison väen leipomukseen. Kevättalvi, jolloin
puromylly piti lepoaan, oli ahkerinta pirttimyllyn käyttöaikaa, ja
silloin vaarit ja muorit saivat vuoronperään kyökyttää sekä navassa
että sauvakossa.

Kinnasmylly on yksinkertainen laitos, vain lavalle laskettu pieni
kivipari, jonka käyttövoima lähtee samasta suuruksesta, mikä
jauhoina varisee kivien ikenistä. Eikä paljoa monimutkaisempi ole
härkinnyllyhoitokaan, jota käyttää maailman vanhin: väkevä vesi. Vanhan
aitan näköinen pikku hökkeli, kolme, neljä metriä seiniltään, paria,
kolmea korkea, on istutettu metsäpuron myötäleeseen, peräpuoli
työnnettynä purosta johdetun juovan päälle, ovi käännettynä vasten
törmää. Myllyn perässä, lattiaa korkeammalla, on kivilava noin
metrisine kivineen, ja kivien yläpuolella jyvätuutti, tori,
juoksutusruuhineen ja sauvakkoineen. Kivilavan alla, missä vesi
solisee, seisoo myllyn vahva voimamies, 12-, 18-, 30:kin siipinen
tukki, härkin, naparaudallaan pysytellen veden rajassa makaavan
sammakkopenkin "perserauvan" reiässä. Härkkimen yläpäästä käy väkirauta
ylös alakiven pussin lävitse päällyskiven siiliin, pannen kiven
kieppumaan, kun putousruuhta myöten syöksyvä vesi pääsee puskemaan
härkkimen siipiin. Syrjittäin asetetut siivet ovat hiukan kaltot, niin
että "kun ruuhesta puhaltaa niihin vesi, niin se menee niinkuin
loovhan, että on pakko lähteä pyörimhän". On myllyssä vielä
nostotolppa, joka on kiinnitetty sammakkopenkin toiseen päähän, niin
että sitä kohottamalla nousee koko hoito: sammakkopenkki, härkin ja
yläkivi.

Väkevien purojen jyrkissä myötäleissä saa myllyn ruuhen eli kynän
joskus johtaa purosta suoraan myllynhärkkimeen, tarvitsematta sen
enempiä laitteita. Mutta vähäväkisissä vedenjuoksuissa täytyy rakentaa
hirsistä ja turpeista tokeita, patoja eli tammia pitkine ruuhineen ja
tampuloineen. Padon taakse "karkotaan" myllyn jauhatusvesi, joka sitten
tampulalautaa kohottamalla lasketaan virkatoimeensa.

Näin yksinkertainen laitos on metsäpuron mylly, vesimyllyjen esikoinen.
Toisinaan se kyhjöttää ypö yksinään kiveliössä, jopa aivan synkässä
metsäkurussa, jonkun järveen laskevan erämaanjoen suupuolessa.
Kohisten ja vaahdoten hyppii puro rinnettä alas, käväisee myllyäkin
jyristämässä, rientäen taas samaa ryöppyä alaspäin. Eikä syksyn
pimeässä yössä mustassa kurussa kuulu muuta kuin puron kohina ja myllyn
kalkatus. Mutta usein on myllyn erämaatoverina törmällä pieni pirtti,
jossa jauhattaja saattaa levähtää, silloin kun mylly on työntouhussa.
Myllypirttinä on joskus mäenrinteeseen peräseinittäin työnnetty matala
hökkeli, jonka etuosa ja katto pahaisine savupiippuineen vain kohoaa
maan pinnalle, joskus pieni hirsikota keskellä permantoa olevine
tulisijoineen, toisinaan taas tavallinen metsäpirtti makuulavoineen,
ikkunoineen ja ovinurkkapiiseineen.

Monesti liittyivät kylän ukot yhteistyöhön rakentaen yhteisen
härkinmyllyn. Niinpä oli Kolarin Venejärven kyläläisillä Venejoen
Kuusankoskessa yhteismylly, joka jauhoi läpi kesänkin. Kolme taloa,
Niva, Heikki ja Alatalo, nosti myllyn ikivanhalle myllypaikalle,
sitten siihen liittyi osamiehiksi Vaattovaara, Kylmämaa, Rautio ja
Liikamaa, ja kun Alatalo jakautui pojille, saivat hekin myllyosansa,
niin että lopulta oli härkkimen ympärillä kahdeksan osakasta.
Yhteisesti pidettiin mylly kunnossa. Keväällä kun tulva oli pudonnut ja
villivedet painuneet tiehensä, saavuttiin miehissä, mies joka osalta,
pariksi, kolmeksi päiväksi korjaustöihin: patoa parantelemaan, ruuhta
paikkaamaan, siipiä uudistamaan sekä kiviä teroittamaan, niin että
mylly saattoi tervein voimin aloittaa uuden työkautensa. Ja kun entiset
kivet kuluivat kelvottomiksi, hankittiin miesvoimin uudet. Kittilän
Kaukosesta saatiin parhaita kiviä, pehmeitä "hiinisyisiä myllytahkoja",
niin että äijät saattoivat killata:

-- Kyllä nyt taas jauhoja lähtee, kun on Kaukosen kivet!

Hyviksi sanottuja kiviä saatiin myöskin Turtolasta, Matinlompolon
Pallistajasta sekä Ylitornion Tengeliönperältä, Pakisvaarasta.

Vuoron perään oli joka osakkaalla käyttöpäivänsä. "Nihkeimpänä"
aikana, kun juuri oli saatu uutinen, annettiin osamiehelle vain parin
päivän jauhatus, ja kahtia jaetulle talolle päivä kummallekin, mutta
"löyhimpänä" aikana sai myllyä jyrryttää viikonkin. Käyttövuorot
jaettiin arpomalla. Otettiin yhtämonta tulitikkua kuin oli osakastakin,
ja tikuista mikä jätettiin "materiksi", mikä katkaistiin lyhyemmäksi,
mikä taas päästään poltettiin, määräten kullekin järjestyslukunsa.
Joku otti tikut kouraansa, asettaen niiden päät piiputtamaan
peukalohangastaan. Siitä sai jokainen ottaa tikkunsa, ja kenelle sattui
ykköseksi merkitty, hän voitti ensi vuoron. Halutuin oli kuitenkin
sellainen käyttövuoro, johon sisältyi pyhäpäiväkin, sillä pyhää ei
päivälaskuissa otettu lukuun, mutta vuoronomistaja sai, jos halusi,
kietkuttaa myllyä silloinkin.

Samoihin aikoihin, kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Kuusankoskeen
saatiin kylänmylly, pari Venejärven ukkoa, Nikunmaan Niku ja
Juhan-Erkki Vettainen, lapinäijien jälkeläinen, rakensivat oman
yhteismyllynsä pienen Kutujoen suuhun, Venejärven yläpäähän. Hekin
hankkivat kivet Kaukosesta, ostivat Kaukosen Matti-vainaalta
tekemättömät kivet, maksaen ruplan kappaleesta, itse takoen ne sitten
valmiiksi. Hyvän myllyn äijät saivatkin, ja käyttivät sitä aina viikon
vuorollaan. Korjattuna ja uudistettuna jauhattaa se leipäviljaa
vieläkin, jopa koko kylällekin, kun kolme, neljä vuotta takaperin suuri
kevättulva hävitti Kuusankosken vanhan yhteismyllyn. Markka-parin
tynnyristä maksavat osattomat jauhatuspalkkaa, kun saavat siinä itse
käyttää viljansa.

Samanlaisia yhteismyllyjä oli monessa muussakin metsäjoessa. Niesajoen
suussa Kolarissa kävi yhteen aikaan neljä osamyllyä. "Suumyllyä"
käyttivät Juurakkovaaralaiset, "Jokijalan myllyä" Jokijalan miehet,
"Saaren myllyn" omistivat Kolarinsaaren Simu, Rautio, Lantto ja
Tiensuu, ja "Ylinen mylly" oli Luttusen ja Ristimellan yhteishoitoja.
Kittilän Sirkan, Könkään ja Hossan taloilla, Erkkilällä, Niemelällä,
Korvalla ja Hossalla oli ennen yhteinen härkinmylly Myllyjoessa.

Mutta yhteismyllyt eivät tahtoneet koskaan pysyä oikein hyvässä
kunnossa, vaikka joka vuosi miehissä niitä kohennettiinkin.
Yhteismyllyssä oli "jokainen oma myllärinsä", ja kaikenlaiset tökeröt
toljakkeet, jotka eivät osanneet laitosta hoitaa, kävivät sitä
kietkuttamassa, niin että mylly lopulta "linkutti ja hiekkui" ja kivet
kitkuttivat tylsinä, jopa joskus "perserauvat loppuivat ja härkin
jauhoi sammakkopenkin päällä". Eikä yhteismyllyssä saanut jauhattaa,
milloin olisi parhaiten tarvinnut, vaan piti aina odottaa omaa
vuoroansa, mennä jo illalla myllypirttiin vartomaan ollakseen heti
valmiina, kun määrätunnilla, aamuyhdeksältä, vuoro vaihtui. Niinpä
monet ukot rakensivatkin oman pikku hierimensä, jota saivat mielin
määrin kietkuttaa. Sillä "se on eullinen, kun on ittellä mylly... Sie
saat siinä itte jauhattaa eläimillekin rehuviljaa, virnhet ja kaikki".

Täten yksinäiset korpimyllyt saivat tovereikseen toisiakin
samanlaisia harmaita kolkuttajia. Läheiseen, hyvää myötämäkeä
laskevaan puroon saattoi koko kylä nostaa myllyjänsä, itse kukin oman
härkkimensä sopivaan nikaraan pitkin joen vartta. Niinpä nähdään
Kittilän Alakylän tienoilla, Pahtajoen suussa, neljä lähekkäistä
Alakylän miesten myllyä. Kolarin Vaattojärveen laskevassa, synkässä
Kenttäojassa kalkuttaa neljä vanhaa "maailmanaikaista" Vaattojärven
kyläläisten jauhajaa. Ylitorniolla oli vielä vuosikymmen takaperin
Mustastajärvestä Luomajokeen laskevassa, jyrkässä Myllyojassa
Kainuunkylän ukoilla toistakymmentä metsänaapperoa, joka talolla oma
hoitonsa: Kannalan, Maijasen, Lovikan, Mustanjärven, Olkkurin,
Kuurusen, Anuntin, Tynin, Ajon, Vittikon ja Kiviniemen myllyt, niin
lähekkäin toisiaan, että vain "syltäkymmenen oli pisin väli". Ja
Ylitornion Nuotiorannan Liekkaanoja eli Annanoja, joka Reväsjärvestä
tullen laskee kylän lävitse komean, "viittäkymmentä metriä" korkean
myötämäen metsänlaidasta Tornionjokeen, oli kuin vartavasten ohjattu
kylänäijien vesi kivien käyttäjäksi. Puolen kilometrin matkalla oli
ojassa entisaikoina kokonaista 18 nuotiorantalaisten ja Alkkulan
ukkojen myllyä: Jurvan, Karkeisen, Tiiperin, Metsävainion, Hirstiön,
Tonuksen, Pietarin, Yrjänheikin, Ylivainion, Ala-Antin, Yli-Antin,
Kais-Hannun, Pappilan, Tolpin, Haavikon, Laurin, Ojan ja Pirjetan.
Myllyjen alapuolella oli vielä nuotiorantalaisilla pieni "veivillä
käypä, yksiteräinen raamisaha". Monet myllyt olivat niin lähellä
toisiaan, ettei vesi ehtinyt edellisen ryöpyistä asettua, kun sen jo
täytyi koota voimansa ja syöksyä toisen ruuhen puristuksiin. Vieläkin
saa sama Annanoja käyttää kahtatoista härkinhoitoa sekä Jolman ukon
pärehöylää.

Mainiota myllyojaansa parantelivat nuotiorantalaiset ja Alkkulan
miehet jo toista sataa vuotta takaperin: menivät ja kuopaisivat
Reväsjärvestä siihen lähes puolta kilometriä pitkän "kaivoksen", saaden
siten puroonsa voimaa ja kukin itselleen hyvän myllypaikan. Aikoja
myöhemmin, sarkajaon jälkeen, aikoivat Armassaaren kylän miehet tehdä
saman tempun, menivät yöllä ja kalvoivat Reväsjärvestä ojan omalle
puolelleen, saadakseen hekin vettä neljään, viiteen myllyynsä, jotka
olivat Koskiojassa, etelään Reväsjärvestä. Mutta nuotiorantalaiset
pääsivät hätään, ja kaivoksella syntyi tuima temmellys, jossa kanget ja
ojankaivuaseet heiluivat tappeluaseina. Oikeudessa sitten tuomittiin
armassaarelaisten kaivos tukittavaksi, ja sanotaan sitä vieläkin
"Varkhanojaksi".

Syksyllä, lyhyen kesälevon jälkeen, kun riihestä ruvettiin saamaan
oman pellon eloa, alkoi härkinmyllyjen ahkerin työkausi. Silloin
kävi myllypurolla, missä useampia härkkimiä oli kieppumassa, yöt,
päivät, alituinen kohina, jyrinä ja kalkatus. Toiset ukot tulivat
jyväsäkkeineen, toiset olivat jauhoineen lähdössä, ja kolmansille
myllyt parhaillaan jauhoivat.

Entisajan äijät kuljettivat eloaan myllyssä puuastioissa, pyöreissä
"myllytynnyreissä", jotka olivat "ankanmallisia, kupukat keskeltä" sekä
niin isoja, että vetivät pari tynnyriä. Pohjat vain lyötiin kiinni,
pari tynnyriä työnnettiin reslaan ja lähdettiin ajaa kolauttamaan
myllylle.

Yökaudetkin pidettiin myllyä työntouhussa. Tavallisesti jouduttiinkin
myllyyn iltapäivällä, ja sitten annettiin kivien jyrytä yhteen mittaan,
kunnes oli jauhatettu koko kuorma. Puurojauhot sai mylly ensi töikseen
hieraista käyttäjälleen. Piimää, voita, leipää ja suolakalaa oli
myllymiehellä eväänä, ja heti, kun oli saanut tarpeeksi jauhoja,
hän keitti myllypirtissä "myllypuuron", tarjoten sitä toisillekin
myllyttäjille. Hupaisesti kului jauhattajain aika myllypirtissä,
silloin kun siellä sattui olemaan koolla useampia käyttäjiä. Varsinkin
pimeinä yökausina, kun päre palaa rätisti piisin pielessä ja ulkoa
kuului myllynsauvakkojen kalkutus ja kolkutus, vanhat äijät äityivät
saarnaamaan toinen toistaan kolompia muisteluksia lapinäijistä ja
lentonoidista, lihatontista, manhonväestä ja äpäristä, köyryistä,
riettaista ja metsäperkeleistä. Äijien saarnaa kuullessa nuorempia
jo rupesi vistottamaan, niin etteivät yksin uskaltaneet edes ulkona
pistäytyä, sati sitten mennä myllyä hoitamaan. Päresoitto kädessä
siellä kiireesti kaksissa miehin käväistiin.

Mutta monet ikäukot, myllyn ja metsän ja kaikkien haltiain tutut,
saattoivat kyllä yksinäänkin yökausittain oleskella vanhalla myllyllään
ja törmän pirtissä, eikä pimeä korpi heitä pelottanut. Puuroa vain ukot
keittivät pirtin piisissä, pistelivät sitä piimän ja voisilmän kanssa,
hikoilivat "lavittalla" ja aina väliin kävivät myllyä hoitamassa.
Tuttua ja rakasta soittoa oli vanhalle myllynkäyttäjälle jauhavan
kiven jyrinä, johon sauvakko kalkuttaen takoi tahtia. Jo äänestä äijä
heti kuuli, milloin kivi oli laskettu tarpeeksi "iholle", niin että se
antoi parhaat jauhonsa, niin hienot, että ne kouraan puristettuina
"jäivät limpuksi, eivätkä hajonhet kuin hietakakko". Sellaisia olivat
vain huonon myllyn ja taitamattoman myllärin tuottamat jauhot, joista
kaiken lisäksi "elonmakukin" oli hävinnyt. Lämpöisessä myllypirtissä
kuivasi ukko jyvät ennenkuin kaatoi ne myllyntuuttiin. Ja kunnossa hän
piti kivetkin. Tasateräisillä kivenhakuilla hän nakutteli tylsyneet
kivet "unellensa", jolloin ne taas hyvästi tarttuivat viljaan. Hartaana
ukko kaapi jauhokoukulla myllyn jauhaman leipäviljan "lautomelta"
kokoon, sipaisi linnunsiivellä loputkin, ja leveällä lastalla ajoi
säkkiin, jonka suun oli oksahaarukalla pingottanut avoimeksi.

Myllynhaltian kanssa ikä-äijät olivat hyviä tuttavuksia. Kolarin ukko
suostutteli haltiaa, pyydellen:

    "Mene kiville kiekkumhan,
    että mie hiiniä jauhoja saan!
    Sulle kivi, mulle jauhot,
    sulle kova, mulle pehmeä."

Siitä myllytonttu oli mielissään, kiekkui kivillä, jopa joskus
kiekkuessaan laski lauluksikin. Kuusan Anttikin oli kerran kuullut
Tepsan myllyssä, Kittilän Kuolajoella, kun haltia lauleli:

    "Lipluta, lelliltä, lellu,
    lipluta, leikitä, lellu!"

Huoletta voivat ukot heittäytyä pirttiin nukkumaan, sillä haltia kyllä
tuli ilmoittamaan, milloin myllystä rupesi jauhaminen loppumaan.
Kurtakkokosken vanhassa myllyssä tuli Kittilän Alakylän Klaavun äijälle
vanha pikkuturkkinen vaari sanomaan:

-- Nouse sie, äijä! Mylly pääsee!

Äijä nousi, kaatoi tuuttiin lisää, pannen jälleen nukkumaan. Vähän ajan
päästä taas pikkuturkki-vaari tyrkkäsi kylkeen, nykäisipä jalastakin
ja sanoi:

-- Äijä ylös!

Ja mylly oli taaskin sillä rajalla, että oli pudottanut viimeisetkin
jyvänsä kivensilmään.

Kuusankosken vanhassa yhteismyllyssä oli haltioina kaksi tytärtä. Ne
kerran tulivat Tuomas-äijää herättämään, puhellen keskenään.

-- Pitäis herättää tuo äijä, kun mylly pääsee, toinen sanoi.

-- En uskalla, se kirvaa, toinen arveli.

Herättivät kumminkin, ja äijä kirosi, jolloin tyttäret pelästyen
katosivat.

Mutta uskottomia myllymiehiä ei haltia viitsinyt herätellä, muuten vain
joskus ilmoitti olemassaolostaan. Niin myllykotaan ilmestyi Muotkan
Antille kerran vanha ämmä ilkaillen ja kysyen:

-- Onko täällä kosoittamista?

-- Tuossa on kosoittamista! Antti vastasi, vatkaten tulikekäleellä.

Vanhoilla ukoilla oli tapana myllypirtillä ollessaan aikansa kuluksi
kiskoa päreitä. Monille äijille oli "myllyreisu oikein pärhen
kiskontareisu". Myllypuron rantakankaalta vain hakattiin silkosyinen
petäjä, vietiin kappaleita pirttiin sulamaan, ja sitten pitkin iltaa,
yötä ja aamua kiskottiin pärettä. Pari, kolme kupoa piti vuorokaudessa
tulla kasaan. Ne olivat sitten hyviä myllypirtin tuomisia talon
emäntäväelle. Mutta joku määrä kuivia päreitä piti heittää myllypirtin
orsille, että "seuraavallekin tulijalle oli aluksi". Jotkut ukot
kutoivat päreistään ruumen-, olki- ja akanakoreja, muutamat väänsivät
vitsoista "lehmänperhäisiä", ja pyytöhenkiset miehet kävivät yöllä
tuohustamassa.

Hyvin täytti virkansa hyvästi laitettu härkinmylly tottuneen
myllyttäjän hoidossa. Riihikuivaa taikka myllypirtissä kuivattua viljaa
mylly jauhoi kolme, neljä tynnyriä vuorokaudessa. Pirjetän mylly
Annanojassa päästi uudekselta kahdeksankin tynnyriä päivän ja yön
tietämissä, vaikka nyt jo vanhana tyytyykin kolmeen. Myllyssä kyllä
olikin ennen 8-kortteliset kivet.

Mutta kiveliön harmaa jauhaja oli hyvin herkkä ja oikullinen
metsäläinen, joka pian oppi tuntemaan hoitajansa. Toisten käsissä se
hyvälläkin vedellä kävi vetkoon, kitisi ja linkutti, antaen vain vähän
jauhoja, nekin karkeita kuin hiekka. Mutta toisten hoidossa härkin
taas pyöri kuin väkkärä tuulessa, kivet soivat eri äänellä, sauvakko
kalkutti iloisesti tuutin laidassa, ja mylly antoi hyviä jauhoja miltei
puolta enemmän kuin huonolle käyttäjälleen.

Leipäviljansa härkinmyllyn käyttäjä jauhatti aina kuorinen, sillä
suurella vaivalla raadettujen pohjoisten peltojen vähäisiä leiväksiä
ei kannattanut vielä kuorimalla vähennellä. Kun vain elot käytettiin
muuten hyviksi, lähti niistä kyllä kunnollinen jokapäiväinen leipä,
jopa hyvä pyhäpäivien rieskakin. Ryyneiksikään ei härkinmyllyssä
koskaan yritetty kuoria leipäviljaa. Mutta joskus turtolalainen
rupesi tuhlaamaan ja teki ryynejä -- kirnussa. Pani tavalliseen
voikirnuun paksun varapohjan sekä asetti pohjan alle vielä kolmannen
pohjakappaleen, kaasi kirnuun ohria ja survoi ja sysi niitä rautakangen
rengaspäällä, niin että pölisi. Pohtaen, puhaltaen ja siivellä
sipoen hän sitten ajoi akanat pois viljasta, saaden hyviä pyhäpäivän
puuroaineksia. Itselliseukot, Kruutin Kreeta ja Maija-Leena, olivat
entisaikaan Turtolan Kirkonkylän emäntien ryynimylläreitä. Parin,
kolmen kapan pusseja he saivat taloista survoakseen, kun uutinen oli
saatu, taikka suuret pyhäpäivät, kinkerit taikka häät olivat tulossa.

Saivat härkinmyllyt monesti jauhaa leiväksi muutakin kuin puhdasta
jumalanviljaa. Sattui tulemaan nöyrä vuosi, niin että pelto antoi
raatajalleen enimmäkseen vain olkia ja akanoita. Silloin survottiin
petkeleillä olkia isoissa ruuhissa "kalhoiksi", pantiin vähän
jyväkahuja joukkoon ja jauhatettiin myllyssä. Masentunein mielin
silloin ukko käytteli myllyään ja söi karkean myllypuuronsa. Ei vanha
myllykään tuntunut pääsevän oikeaan vauhtiinsa eikä ääneensä: voimakas
kivien jyrinäkin oli muuttunut väsyneeksi kahisemiseksi.

Sivullisetkin myllyttömät saivat isännän luvalla, sovitusta maksusta
-- kappa tynnyristä -- käyttää härkinmyllyssä viljansa, ja jokainen
koetti parhaan taitonsa mukaan itse olla myllärinä. Joskus isännät
ottivat vakituisen ukon yhteismyllyänsä käyttämään.

Sellaisia entisajan mylläreitä oli Kittilässä Sirkan, Könkään ja Hossan
miesten yhteismyllyssä vanha Mylläri-Aapo. Vanhoja myllynkäyttäjiä
on myöskin Nuotiorannan Mylly-Pekka, lähes 80-vuotias Pekka Strålberg,
joka on viisikymmentä vuotta hoitanut Annanojan härkkimiä, useampaakin
yhtaikaa, pappilankin myllyä kolmen rovastin aikana, saaden palkkaa
virastaan puoli kappaa tynnyriltä joka härkintä kohden.

Talveen saakka, joskus lähelle joulua, myllyt ahkerasti kietkuttivat,
kunne puro kokonaan jäätyi, ja härkimenkin niin hyyti ja jääti, ettei
se enää jaksanut pyöriä. Vain jotkut väkevät purot pysyivat sulina yli
talven ja käyttivät myllyään. Talvi olikin härkinmyllyn levon aikaa.
Silloin se metsäkurussaan kyhjötti kuin kontio paksun lumen peitossa,
härkinhoitokin kokonaan vahvan jääkerroksen sisässä. Muorit ja vaarit
saivat taas ruveta vanhaa kinnasmyllyänsä pyörittämään, jos talon
syksyllä käytetyt jauhot rupesivat loppumaan.

Mutta kun tuli kevät, hanget sulivat ja metsäpuro ryskäytti
jääpeitteensä pois ja keväisin voimin alkoi hurjana temmeltää
myötäleessään, heräsi härkinmyllykin, yhtyen virran keväiseen menoon.
Väkkäränä alkoi härkin kieppua, niin että kivet ihan mieletönnä
ulvoivat ja sauvakko takoi kuin vimmattu täysin voimin. Vanha
haltiaäijäkin nousi piilostaan ja kivillä kiekkuen alkoi iloisesti
laulella. Myllyttäjä-äijätkin olivat kuin nuortuneet. Ketterästi he
kepsuttelivat myllyllä edestakaisin, keveästi keikahteli jyväpussi,
ja kiven ikenistä lämpimiltään saaduista jauhoista keitetty,
voisilmäinen myllypuuro maistui entistään makeammalta.



Kesäkentällä


Pitkän pimeän talvikautensa saa navettakunta kytkyt kaulassa seisoa yöt
päivät seinän ja "loorin" välissä, jauhaen eteen työnnettyjä eväitään,
hauteita, olkia ja jänkäheinää -- entisaikaan apatettiin karjaa
myöskin ihmislannasta keitetyllä hauteella --, antaen hoitajalleen
korvaukseksi maitoa sekä kymmenin kuormin "sontalimppuja" pitkin
hankien peittämää peltokenttää, vieläpä ison limppukasan navetan
taaksekin.

Mutta suven tullen saa sarvikansa jättää talvisen asuntonsa koko
kesäkaudeksi ja muuttaa kesämajoilleen. Miltei joka talon karjakunnalla
on oma kesänavettansa peltojen takana, kiveliön veräjillä. Se
on matala neliömäiselle pohjalle rakennettu hirsimaja, jonka laajan
kartiokaton huipusta kohoaa puinen ilmatorvi. Sisustus on hyvin
yksinkertainen, niinkuin ainakin vaatimattomien eläjien kesäasunnossa.
Alustana on useinkin vain maapermanto, päällyksenä ilmatorveen päättyvä
vesikatto, parret sivuseinien vieressä ja ainoana ikkunana peräseinän
sontaluukku. Mutta navetan luota alkaa heti metsien, lehtojen,
vaarojen ja jänkien valtakunta, jossa kesäasukkaat saavat mielinmäärin
kuljeskella etsien ruokapaikkoja, kalistella kellojaan, ammua ja möyriä
ja pitää muuta kesäniloa, kunhan vain illan tullen muistavat keikutella
kesämajan veräjille vartomaan hoitajiansa. Sinne saapuvatkin emännät
lypsinastioineen ja tuomisineen, kytkevät metsänkävijät navettaan,
jossa toimitetaan lypsäminen ja iltajuottelu. Pimeässä asunnossaan saa
karja rauhallisen yölevon, syöpäläinenkään ei siellä kovin kiusaa, kun
vielä ilmatorvikin laittaa vetoa. Aamulla taas käyvät naiset karjan
lypsämässä ja laskemassa laitumelle.

Karjan kesämajoilla asuessa saa talvinavetta olla vapaana tuulettumassa
seuraavaa talvikautta varten. Mutta rajaväylän varrella, Ylitorniolla,
Turtolassa ja Kolarissa, on monen talon tapana, kun lehmät on saatu
kesämajoille, itse muuttaa kesäasunnolle -- lehmien talvisuojaan.
Navetta vain pestään ja siistitään, jopa paikoin parsien väliseinät
ja aperuuhet korjataan pois, seinät ja katto valkaistaan kalkilla,
ikkunoihin asetetaan verhot, pöytä raheineen tuodaan seinän viereen
ja ruoka keitetään navetan muuriin laitetussa hellahoidossa taikka
piisissä. Viileässä, pieni-ikkunaisessa karjanasunnossa onkin
helteisenä kesäpäivänä paljon raittiimpi oleskella kuin avarassa
kuumassa pirtissä, johon aurinko paahtaa isojen ikkunain täydeltä.
Yöksi siirrytään levähtämään aittoihin ja luhteihin.

Tällainen on Peräpohjan karjan kesänvietto aina Kolarin ja Kittilän
maita myöten.

Mutta toisinaan ei karjan kesämajaa ole nostettukaan kiveliön portille
metsän ja viljelyksen rajamerkiksi, vaan on se rakennettu itse
kiveliöön, keskelle karjan käyntimaita, parin, kolmenkin neljänneksen
päähän ihmisten asuinsijoilta. Varsinkin Ylitorniolla on monilla
taloilla kesäkenttänsä eli karjakenttänsä viljelyksiä ja peltoja
rajoittavien metsäisten vaarojen itäisillä, korkeilla takamailla,
ja samoin muutamilla Karungin ja Turtolankin taloilla. Tavallisesti
ovat saman kylän talot rakentaneet metsänavettansakin yksille maille
lähekkäin toisiansa, joskus samalle kentälle naapureiksi, niin että
kiveliöön on syntynyt samanlainen pikkuinen metsäkylä navettoineen,
pirtteineen ja maitoaittoineen kuin Pohjanlahden rantaruotsalaisilla
on takamaillaan. Tällainen, Alkkulan kymmenkunnan talon karjakylä
on Reväsvaaran takaisessa kiveliössä. Kaulirannan Vanhaisella,
Antinmaalla, Kokkolalla ja Tuomaalla on yhteinen pieni kesäkenttänsä
Suolamaan kankaalla Ison-Himovaaran takalistolla. Kainuunkylän
muutamilla taloilla on sellainen Luomajoen rannalla. Paloisten taloilla
oli ennen monet kesäkenttänsä Kiimavaarassa, ja Sakarinlaessa oli
kiviniemeläisten karjakenttä.

Toukokuun lopulla kesä ennättää nousta jo Peräpohjaankin, avaten
navetan ovet karjalle ja valmistaen laitumet ja metsämaat ottamaan
vastaan jokakesäisiä vieraitaan.

Entisillä emännillä oli suuri huoli silloin, kun karja oli ensi
kerran päästettävä navetasta kesälaitumilleen, sillä navettakunta oli
talvikauden saanut olla emännän ja kartanonhaltian hyvissä hoidoissa,
mutta nyt se oli laskettava kiveliöön metsäkunnan armoille. Ja koko
metsähän sekä metsäkansa oli tavallisesti vihamielinen kyläkansalle ja
kaikelle, mikä kylään kuului. Siksi emännän piti monin tavoin varata
karjansakin metsää ja sen tuhoa vastaan. Jo laskiaisena hän varoi
antamasta väelleen karjanviljaa, etteivät kesällä syöpäläiset söisi
lehmiä, ja navetan hän sulki jo päivänäöllä, että metsäkin kesällä
laskisi karjan aina aikaisin iltalypsylle. Ja laskiaisvellistä emäntä
leipoi "kakon", jota keitti vellipadassa, kuivasi sen "muurinhalsilla",
sitten vei talteen aittaan siemenvilja-astiaan, jossa lehmänkellokin
oli talvikorjuussa. Pääsiäisaamuna emäntä sitoi kellon lehmän kaulaan,
mursi puolet laskiaiskakosta, hakkasi puukolla sen murusiksi, pani
sekaan jyviä sekä kolme hypeellistä tuhkaa kolmelta kotiliedeltä,
sitten pivostaan syötti joka lehmälle, sanoen:

    "Tule aikaisin kotia,
    tähän taltion ja kartanhon!"

Erkinpäivän tienoissa laskettiin karja navetasta, ja silloin tehtiin
viimeiset, kaikkein tärkeimmät varaukset. Maanantaina ei kyllä saanut
karjan laskua toimittaa, koska se "ei ollut kuin koiran tappopäivä"
ja "fanginpäivä", vieläpä "ennen vanhaan Ruottissa hirttopäivä".
Karjaa laskettaessa piti joskus talon isännänkin olla toimessa, mutta
metsän tavat tunteva vanha emäntä oli päätietäjänä -- ellei emäntäkään
kyennyt, täytyi kutsua joku taitava tietäjämuori apulaiseksi.
Virsikirja ja tulisoitto kädessä kiersi emäntä navetan veisaten:

    "Armon liiton enkel,
    Herra! hyvill' hengill',
    Vartioillas meit' varjele,
    Torju päältäm perkele."

Kytkyen "perhäinen" asetettiin navetan kynnyksen sisäpuolelle ja
rautakanki ulkopuolelle -- Ylitornion Ala-Antissa oli talon ukko itse
niitä laittelemassa -- sekä palava taulakappale rautakangen viereen.
Rautakankea asetettaessa sanottiin:

    "Olkhon niin kova maa jalkaisi alla,
    niinkuin on se, jonka yli menet!"

Sitten joka lehmälle annettiin laskiaiskakkoa, tervattiin niiden
suuhoito ja karja laskettiin ulos. Muurahaispesää vain vatkattiin
lapiolla jälkeen pitkin navetan lattiaa, sanoen:

    "Niin monta kuin tuossa on muurahaista,
    olkhon kesällä karjalla kothinajajaa!"

Keskellä pihamaata oli heinä-ämpäri, jonka pohjalle oli kätketty kaikki
talon avaimet. Kun lehmät kokoontuivat nuuskimaan ämpäriä, kiersi
emäntä, kantaen käsissään hehkuvia "koijukekäleitä", kolme kertaa
koko karjan, asetti sitten kekäleet ristiin kujan laitaan ja lähti
astumaan lehmäin edellä metsäveräjälle, eikä kukaan saanut ajaa karjaa.
Laskiessaan lehmiä veräjästä emäntä saneli:

    "Mettän Ukko, mettän Akka,
    mettän kultainen kuningas,
    ota oksa pihlajainen
    sujuta suvikuntainen,
    sio koiraa kaksi kiinni
    kultaisilla viljoilla,
    läpi luun, läpi laan,
    läpi kahen leukaluun,
    ettei mettän kuningas
    koske minun eläimiini."

Mutta Marjosaaren Keisun muori luki jo navetan edessä metsän manauksen:

    "Mettän muori, mettän Vaari,
    mettän kultainen kuningas,
    älä roiski roimahäntiä,
    äläkä paritta paskasääriä!
    Kätke kyntes karvoihisi,
    hamphat ikenhisi!
    Maa yhteinen, ruoka erittäin!"

Ylitornion Vittikolla itse talon vanha vaari toimitti karjanlaskun,
meni metsäveräjälle ja siellä, karjan lähdettyä kiveliötä kiertämään,
lankesi polvilleen maahan ja kumarrellen metsään päin teki metsänvaarin
kanssa salaisia liittoja, joita ei kukaan saanut olla kuulemassa.

Sitten kun karja näin varattuna oli omin päin muutaman päivän käynyt
kotimetsää, voitiin se jo viedä kaukametsäänkin kesäkentän laitumille.
Kaulirantalaiset menivät Suolamaan metsäkentälle tavallisesti kesäkuun
ensi päivänä, jolloin kesä jo rupesi olemaan parhaassa alussaan ja
kiveliökin saattoi tarjota karjakannalle vapaan elatuksen.

Karjanhoitajina seurasi metsämaahan useinkin talon vanha emäntä,
jopa toisinaan isäntäkin liittyi emännän matkaan, taikka talon miniä
perheineen, taikka palkattiin joku mökin eukko sinne "kenttävaimoksi".
Niinpä olivat Suolamaan metsäkylän asukkaina muuanna kesänä Kohkolan
vanhat, emäntä ja isäntä, Antinmaan vanhat, Mäen Alpiina lapsineen
Tuomaan talosta sekä Toolasen Kaija, joka jo toistakymmentä kesää
oli ollut Vanhaisen kenttävaimona hoitamassa parikymmenlukuista
karjaa. Parissa pienessä karjapirtissä kenttäläiset asuivat, toisessa
Antinmaalaiset ja Mäen Alpiina, toisessa Kohkolan vanhat ja Toolasen
Kaija, ja neljän talon puolisatainen karja vietti yönsä kolmessa isossa
navetassa: Vanhaisella ja Kokkolalla oli kummallakin oma navettansa,
Antinmaalla ja Tuomaalla yhteinen.

Hyvin yksinkertainen on kiveliön karjapirtti, eikä suinkaan niin
kansallisen kodikkaaksi laitettu kuin rantaruotsalaisten hauskat
"fäbodat". Pieni piisi vain ovinurkassa, pöytä ikkunan edessä,
pari vanhaa sänkyä nurkkapuolissaan, seinällä joku hyllylauta
virsikirjoineen ja Laestadiuksen postilloineen sekä kahvimyllyineen ja
-kuppeineen, piisin otsalla kahvipoltin, piisissä musta kahvipannu ja
keittokattila, lattialla joku jakkara, rikkinäinen tuoli ja piisin
vieressä puukasa. Ikkunoissa on puoliverhot, ja seinät päällystetyt
joskus sanomalehtipaperilla. Pirtin edessä on pieni porstua talon
tavaroineen, ja sen perässä pikku koppero kirnua ja maitoastioita
varten. -- Pihan takana ovat kentän maitoaitat ja kellarit, joka
talolla omansa, sivulla leveät matalat navettahoidot, ja aittain takana
kentällä isot karjamuurit sekä savuavat tulisijat, joiden vieressä
vasikat, nuorukaiset ja muut joutilaat iltakausina seisoskelevat räkkää
paossa. Syrjimpänä metsän reunassa kyhjöttää pieni nokiotsainen sauna,
jota ilman ei kesäkentänkään asukas voi kiveliössään tulla toimeen.

Neljänneksen, parin päässä käy karja kiveliössä, ja illalla, kuuden,
seitsemän tienoissa se palaa kotikentälleen. Mutta milloin karja ei
rupea ajalleen saapumaan, käyvät kenttäukot apulaispoikineen sitä
kiirehtimässä. Illalla on kentällä koko elämä ja monenlainen mekastus,
kun monikymmenlukuinen karja saapuu ammuen, möyrien ja kellojaan
kalkatellen. Siinä on monennimistä maitomuoria: Haluna, Helmiä, Ihana,
Kastina, Omena, Viikuna, Huhtikki, Mustikki, Maatikki, Mielikki,
Lumikki, Lemmikki, Lystikki, Siistikki, Kaunikki, Kyllikki, Tiistikki,
Tuorikki. Mansikka, Liinapää, Punakorva, Mustakorva, Palmu, Puhuu,
Seiju, Säily, Ilo, Lykky, Lahja, Perjo, Kirjo, Hertta, Vappu, Santeri,
Tähti, Onnentähti, Kukka, Elämänkukka, Onnenkukka, Hillankukka,
Ruusunkukka, Alleruusu, Finneruusu, Kultaruusu, Kultakaula, Kultavilja,
Kultasilmä, Kruunu, Hertinna, Kreivinna, Minerva, Äpyli ja Rakkaus.
Navettaan kytketään karja lypsettäväksi, annetaan eteen juomaa ja
tuoresta kauraa, jota varta vasten on kentän viereen pikku peltoon
kylvetty karjan ilta- ja aamuannoksiksi, "palkaksi, että lehmät
paremmin tulisit mettästä".

Mutta "laiska puulaaki", nuoret vasikat ja varhain poikivat lehmät,
jotka ovat niin "röntynhet", etteivät jaksa muun karjan mukana
kuljeskella kiveliöissä ja rämpiä jänkiä, oleskelevat vain läheisillä
ahoilla ja kenttävainioilla pirttiväen huolehdittavina. Kun sitten
lehmä sattuu poikimaan, pitää emännän siunata se kiertäen päresoitolla
kolme kertaa ristiluitten, häntäluun ja kupeitten kautta lukien
"Herran-siunauksen" ja "Isä-meidän" ja tehdä karrella risti
peräpuoleen, vetäistä joka tuumesta kolme kertaa maahan maahiaisen ja
muiden osa ja sanoa:

    "Siin' on maahiaiselle,
    siin' on kathensilmhän,
    siin' on onnenrenkhaseen!"

Sitten pitää lypsää korvan täysi vasikalle ensi annokseksi, vasta sen
jälkeen ottaa oma osansa. Kolmannella juotolla emäntä antaa vasikalle
nimen ja kopauttaa juomakupilla otsaan sanoen:

    "Siin' on sulle nimi!"

Kenttäemännän pitää osata hoitaa lehmien pienet sairaudetkin, joita
aina silloin tällöin sattuu, milloin metsän tuottamina, milloin
pahansuovien ihmisten lähettäminä. Jos kulo ajetuttaa lehmän tuumet,
niin että niistä vain tulee "kuria", etsitään vanhan lasturantteen
pohjalta maan rajasta kolme tikkua joka tuumelle, lypsetään niihin
maitoa ja peitetään tikut takaisin samaan paikkaan, paistetaan tuumia
vielä vanhalla messingillä, tervalla ja voilla ja sidotaan lehmän
kaulaan oikein paikatut, vanhat "prakut". Verta lypsävän lehmän maitoa
pitää viedä salaa saunan kiukaaseen, ja kun lehmä pudottaa märepalansa,
tehdään heinistä, sammalista ja lehmän vasemman lavan karvoista
märepallukka, työnnetään se elukan poskeen ja sanotaan:

    "Syö, paarna, tuota,
    niin kauan kuin löyät oman palasi!"

Mutta kun metsä ottaa lehmän haltuunsa ja peittää, niin ettei sitä
kukaan löydä, vaikka elukka saattaa olla ihan lähelläkin vain petäjää
kiertämässä, täytyy turvautua tietomiehen apuun.

Hupaisesti kuluu kesäinen aika metsäkentällä. Ukkonenkaan ei sattunut
panemaan lehmiä keväällä talvinavettaan, eikä ensimmäinen kesän
vesisade tullut etelätuulella, jolloin maito olisi mennyt etelään, ja
siten on saatu hyvä lypsykesä. Karja antaa maitoa, ja emännät kirnuavat
voita kerran toisensa perästä -- ennen hapatettiin maito "fiiliksi"
ja kirnuttiin siitä voita, mutta jo pari vuosikymmentä on osattu käyttää
"meijeriä", separaattoria. Kotolaiset käyvät pari kertaa viikossa
noutamassa voita ja piimää, tuoden samalla metsän asukkaille kotoisia
eväitä sekä kahvia ja tupakkaa.

Joutoaikojen välitöinä tekevät kenttäläiset kymmenittäin luutia,
vispilöitä ja vastoja, suorivat lehtiä ja taittelevat niitä suuriin
suoviin, käyvät marja-aikoina läheisiltä jängiltä ja vuomilta
poimimassa hilloja kotiinkin vietäviksi, vieläpä hoitelevat kentän
pieniä perunapeltoja, joista jo heinäkuun lopulla saavat mieluista
ruoanlisää. Pyhäpäivä on metsäkentällä suuri levon ja rauhan päivä. Ei
kuulu edes kaukaista kirkonkellojen kumahtelua, karja vain soittaa
huomenkelloa ja härkä vetäisee aamuvirren, varikset pitävät saarnaansa,
punakalottinen palokärki vastaa kankaalta lukkarina luikaten, ja
metsän lukemattomat lintuset laulavat kiitosvirsiä sekä tuhannet
hyönteiset surisevat ja pörisevät seurakuntana. Hiljainen tuuli humisee
kankaan punoittavassa männikössä ja kiitää yli pyhäisessä autereessa
värisevän kiveliön, ja kaiken yllä kaartuu korkea sininen taivas.
Metsäpirtin kansakin, toimitettuaan aamuaskareensa, istuu asunnossaan
viettäen sunnuntailepoa. Vanhat isännät ja emännät veisaavat virsiä,
ja joku lukee postillasta päivän saarnan, jota toiset ristissä käsin
kuuntelevat. Hiljainen hartaus täyttää kiveliön pirtin, ja koko
ympäristö yhtyy täydestä sydämestään saarnan loppuhuokaisuun:

"Vaella niin vakaisesti elämän tiellä, ettei Kristuksen nimi tulisi
sinun tähtes pilkatuksi pakanain seassa. Ja koska sinä viimein tulet
siihen templiin, kussa sinä saat iankaikkisesti rukoilla ja palvella
Jumalata, niin seiso alimmaisessa siassa, siihen asti, että se suuri
Herra, joka sinua kutsunut on ihmeelliseen valkeuteen, sanoo
sinulle: ystäväni, astu ylemmäksi, niin tapahtuu sinulle kunnia
taivaanvaltakunnassa. Amen."

Kirkkaina pyhäpäivinä tulee toisinaan kyläläisiä vieraisiin
metsäläisten pikku pirteille, ja pirtti tarjoo vierailleen, mitä
pirtillä on: kahvia, voita, leipää ja viiliä.

Ja tyyninä kesäiltoina kajahtelee heleästi yli kiveliöiden, kun
Antinmaan ämmi kentän lähivaaralta karjaansa kutsuen huijauttelee:

    "Tprui, tprui, tprui, tpruui!
    Tulkaa pois, paarnat, tulkaa,
    tulkaa pois, kultaisen, tulkaa!"

Syksypuoleen asti viipyy pikkupirtin asukas karjakuntineen
kesäkentällään. Kylä tekee heinänsä, leikkaa leipäviljansa, syö
karjakentässä tehdyt sirppijuustonsa ja tuo uudisleipää
metsäpirtillekin, ja karjakansa yhä asustaa metsänväen armoilla. Mutta
kun yö rupeaa tulemaan kovin pitkäksi ja pimeäksi ja metsäkin alkaa
vieroksua kylänväkeä, käyden yhä kitsaammaksi ja tylymmäksi, palataan
kaikkine hoitoineen kotoisiin turviin. Syyskuun ensimmäinen päivä,
armottoman syksyn alku, on Suolamaan kansan vanha muuttopäivä. Silloin
heitetään pienet pirtit ja koko metsäkenttä kiveliön hoiviin, tavarat
ahdetaan rattaille ja karja ajetaan Ison-Himovaaran suurta metsäistä
myötälettä alas jokilaaksoon ja kotikartanoon, tutuille kotipihasille.

Kotivainioilla ja lähiniityillä saa karja sitten kuljeskella syksyiset
päivänsä ja yökautensa oleskella talvinavetan vanhassa tutussa
hinkalossa jauhaen märepalaansa sekä muistellen metsäkentän kirkkaita
kesäpäiviä.



Painajainen


Tämän rienaajan tuntee kyllä, ainakin nimeltään, koko Suomen
vanhakansa, tämän salakähmäisen yökyöpelin, joka pelehtii kristikansan
navetoissa ja talleissa, jopa toisinaan kehtaa käydä kristityn
ihmisenkin kimppuun. Jo muinaisista ajoista on painajainen tunnettu,
ja yhtä kauan on Suomen kansa hyökkäillyt sen kimppuun entisten isien
hengessä ja opeissa, milloin puukoin ja pyssyin, milloin taas ankaran
sanan avulla, jopa lopuksi ristillä ja jumalansanallakin.

Kaukaiseen Lapinkorpeenkin on painajainen osannut. Samana kammottuna
kyöpelinä esiintyy se täälläkin ja samaa ikuista taistelua polvi
polvelta on käyty sitä vastaan. Ja täällä, suurien kiveliöiden ja
pitkän talviyön maassa, öinen rienaaja on "vasittu olija vieläkin".

Vanha kiveliön asukas tietää kyllä, mitä lähtöä on tämä arka olio,
jonka pitää vain pimeydessä, kaiken ristirahvaan nukkuessa, olla
liikkeellä. Painajaisen pahna on monenlainen.

Useasti ovat painajaiset kastamattomien, metsään vatkattujen,
salattujen ja murhattujen lasten sieluja, "äpäriä", jotka toisinaan
kiveliöissäkin pimeinä öinä nälkäänsä ja alastomuuttaan valittaen
kamalasti rääkkyvät ja uikuttavat. On joskus kuultu öisestä metsästä
surkeaa huutoa:

    "Isä kenkää, äiti sukkaa,
    hako jalkaan pistää!"

Tällaisten hylättyjen kiveliön raukkojen sielut tulevat toisinaan
painajaisina kyläpaikkoihin etsimään pyhän kasteen saaneelta kansalta
lepoa ja apua. Samoin myöskin kesken saatujen, metsään taikka muualle
siunaamattomaan maahan heitettyjen lasten heikkojen turvattomien
sieluraukkojen täytyy liikkua painajaisinakin. Monet vanhat ihmiset
ovat joutuneet lapsipainajaisen kiusattavaksi. Niinpä Mattilan
Karuliinaakin Muoniossa tuli kerran painamaan pieni "oikein
traasuinen poika-sikiö", joka katosi vasta sitten, kun Karuliina sai
sanotuksi:

    "Jesus siunakhon minua,
    ja pahat pois matkoihinsa!"

Kittilän Sirkan eukkoa niinikään rasitti pikkuinen sikiö, jonka eukko
otti kiinni, kysyen: "Mikä sie olet?" Ja se oli siunaamaton, pois
heitetty lapsi, jonka osana oli "lentää ja tehä pahaa ihmisille".

Monesti myöskin uskottomana kuolleen ihmisen "rauhaton sielu eli
henki" paneutuu painajaiseksi, tulee kyliin ja laskeutuu navettaan
lehmän selkään lepäämään taikka menee talliin hevosella ratsastamaan,
uskaltaapa pirttiinkin ahdistamaan nukkujaa. Monta kertaa onkin nähty,
kun on pimeässä menty navettaan, "ihmisen mallisen" kyöpelin keikkuvan
lehmän selässä. Rauhattomalla, vaivatulla sielulla "on somempi
siinä viettää aikaansa kuin aina olla liikkeellä, ja siinäkin ottaa
synneissään helpponsa". Kittilässäkin muuan "isäntä-raukka" kävi aina
öisin hevosellaan ratsastamassa, niin että elukka oli aamulla valkeassa
vaahdossa. Kerran meni renki yöllä talliin ja näki isännän kahdareisin
istuvan hevosen selässä. Renki karjaisi:

-- Sinäkö, perkele, tääll' olet, vaikka olet kuollut?

Isäntä-raukka lähti laukkomaan kirkkomaata kohden ja renki perässä
manaten:

-- Kyllä mie sinut, kun sie, rietas, kuollut olet...

Isäntä katosi arkkuunsa, mutta renki avasi arkun ja roivasi ruumiin
suulleen, pistipä vielä suuren puukon sen lävitse. Eikä mies enää
tullut kiusaamaan hevosta.

Eläväkin ihminen saattaa tulla painajaiseksi. Varsinkin "vaimonpuoli,
kun se ajattelee miehen päälle, että hänen pitäis tuo saaha, tulee
painamhan yöllä". Mutta kun mies panee peitteekseen naisen hameen
taikka vyöliinan, ei painajaisnainen rohkene tulla kiusaamaan. Muonion
Kutunivan isäntää, kun hän nukkui yksinään, painajainen aina vaivasi,
mutta kun hän makasi emäntänsä selän takana, ei rienaaja uskaltanut
yrittääkään. Saattaa myöskin mies tulla naista ahdistamaan. Vanha
Posti-Iisko köppänäkin Kolarissa tuli kerran kiusaamaan Koivuniemen
muoria, niin että "oli niinkuin liekissä koko huone", eikä muori voinut
edes isoa varvastaankaan liikuttaa, sati sitten antaa ääntä, että olisi
saanut painajaisen pakenemaan.

Maahiaisen tyttäretkin rupeavat joskus miehen painajaiseksi.
Tepastollakin muuatta miestä kiusasi öisin naisenhaamu, joka tuli
pirttiin seinän lävitse poranreiästä. Viimein mies vuoli tapin, ja kun
painajainen taas tuli, iski mies tapin seinään. Silloin ilmestyi
tyttöihminen sängyn viereen seisomaan. Mies otti tyttären piiaksensa,
jopa lopulta emännäkseen ja sai hänen kanssaan neljä lasta. Mutta
kerran mies vetäisi tapin seinästä, sanoen:

-- Tuosta reiästä sie olet tullut.

-- Olisit antanut nytkin sen olla liikuttamatta! eukko karjaisi ja
katosi reiän kautta ikiteilleen.

Mutta miltei useimmin esiintyy painajaisena "kaikkein kelvottomus
Riethan enkeleistä", jonka joku pahanelkinen ihminen on ottanut
apulaisekseen. Kateus ja pahansuopaisuus, viha ja kostonhimo saattavat
ihmisen turvautumaan Riettaaseen. Omia aikojaan ei kelvoton Rietaskaan
kehtaa puuttua painajaisen öisiin töihin, eikä hänellä yksinään ole
siihen voimaakaan, mutta kristityn ihmisen yhtiömiehenä hän kyllä voi
ja mielellään rupeaa rienaamaan sekä menee, minne vain lähetetään.
Riettaan osamiehenä ei kyllä ole turvallista olla. Siinä virassa
saattaa helposti käydä niinkuin eräälle Kieringin emännälle pannessaan
painajaisen naapuritalon navettaan. Molko-äijä antoi rienaajalle kyydin
takaisin, ja silloin Rietas painoi lähettäjänsä, joka juuri oli navetan
muuripataa pesemässä, päälleen kattilaan, niin ettei hän muiden avutta
päässyt sieltä ylös.

Yö on pelottavan painajaisen paras toiminta-aika. Silloin vain
saattavat äpärien ja muiden vainajien sielut olla liikkeellä, ja
ainoastaan pimeyden turvissa uskaltaa kateuden ja kostonhimon nostama,
arka yökyöpeli salakähmäisesti hiipiä retkillään. Mutta valon
ilmestyessä täytyy vainajien paeta, ja Rietaskin silloin säikähtää
sekä suurena pelkurina menee kiireesti piiloon. Valon kadottua rientää
rienaaja kuitenkin heti uudelleen työhönsä.

Navetassa painajainen kaikkein ahkerimmin häärii, ja lehmällä
ratsastaminen on sen mieluisinta työtä. Jostakin lävestä, useinkin
"perhäisenreiästä", se pääsee pälkähtämään sisään, ja toisinaan sillä
on navetassa vakituinen partensa, jossa se aina kiusaa, muutti siihen
minkä lehmän hyvänsä. Pahasti pitelee painajainen elukkaa. Se on aina
palavissaan, märkänä ja vaahdossa, sekä semmoisessa vaivassa, että
oikein saaloo, toisinaan taas höyryää ja "haisee nakulle", lopulta
käyden keltaiseksi karvaltaan ja menettäen maitonsa, joskus alkaen
lypsää vertakin. Samoin rienaa painajainen hevostakin, pitäen sitä
myötäänsä märkänä ja höyryssä.

Vaikka painajainen vain kähmiikin pimeässä, on se monta kertaa
yllätetty, ja saatu nähdä, minkälainen kuvatus se on. Ja kyllä se
onkin vaikka minkänäköinen. Kittilän Kiistalan eukko näki painajaisen
niinkuin tulitikun tulena kiiluvan lehmän lapain päällä, ja Tepaston
muori keksi sen tähtenä pyörivän elukan sarventain yläpuolella.
Tepsan Junnu sattui huomaamaan, kuinka "monihärinen tähti liikkui ja
kulki värväämällä lehmää vasten ja asettui lehmän selkhän". Mutta
Kurtin Eeva Kieringissä yllätti rienaajan, joka oli "kuin juusto ja
hyrräsi ja paloi navetankatossa kuin viinavalkea", ja Kelontekemän
Jans-Päkkiä ahdistava painajainen oli niinkuin kirnunmäntä, reiäkäs
valkea reuhkana, joka nousi ja nousi ja viimein työntyi läpi seinän.
Turtolan Pellossa heilui painajainen hevosen selässä valkeana
"traasuna", ja Rovaniemen Lohinivassa se häiläsi lehmän päällä niinkuin
valkea nenäliina. Kieringissä oli painajaisen nähty miehenkokoisena
moskataikkona ratsastavan lehmällä, Enontekiön Ylikyrössä taas isona
heinähankona. Monesti esiintyy painajainen myös jonkun eläimen
muodossa. Mikkolan Alperttiakin Kittilän Kyrössä kiusasi rienaaja,
joka riepsahti kuin riekonkokoinen valkea haamu, ja Muonion
Kutunivassa yllätti Möykkysen Juljus kiusaajan, mikä lintuna katosi
seinän reikään, ja kun Juljus paiskasi puukolla perään, jäi reikään
märkä pilkka. On nähty painajainen koiran ja ketunkin haamussa.
Kittilän Korvan emännälle tuli lapsivuoteessa maatessaan vasikanpää
rinnoille rötköttämään, ja kun emäntä kävi siihen kiinni, jäivät
hänen kainaloonsa ihmisen jalat. Vaaran Aapon Kimppuun Tepastolla
kävi nukkuessa jänis, piiloutuen lopuksi saappaaseen lattialla. Aappo
pääsi lopulta niin tolkulle että sieppasi saappaansa, alkaen mäikyttää
sitä seinään ja hyppiä sen päällä. Kun äijä viimein uskalsi kurkistaa
kenkäänsä, oli jänis sieltä hävinnyt.

Painajainen on tavattoman itsepintainen ja häpeämätön. Se ei vähällä
heitä rienaamistaan, vaan palaa toimeensa yhä uudelleen, vaikka
se joskus yllätettäisiinkin, ellei sille osata näyttää kovempaa
mahtia. Taitoa ja voimakeinoja sekä kovia sanoja tarvitaan rienaajan
pelottamiseen, niin ettei se enää uskalla kertoa jälkiänsä. On
joitakuita niin kovaluontoisia ukkoja, että pelottavat painajaisen vain
omalla mahdillaan. Kittilän Kaukosen Tuomaankaan ei tarvitse tehdä
muuta kuin mennä navettaan ja "luonnon kiivahuella" astella käsiään
viuhtoen perästä oveen, ja heti pitää painajaisen ikipäiviksi paeta
siitä huoneesta. Eikä Turtolan ukoltakaan uskottoman vainajan haamu
vaatinut enempää: kerran kun sai halolla päähänsä, niin siitä uskoi,
eikä enää toista tullut ottamaan.

Tuli on jo vanhastaan ollut kaiken pahan poistaja, ja sitä ruma
yökyöpelikin pelkää. Ei tullut se enää Kurtin Eevan pirttipöksään, kun
muori ajoi sen ulos, potkaisten oven auki ja lennättäen piakalla kuumaa
tuhkaa perään sekä kiroten:

    "Älä kerro jälkiäs,
    piru rukka, minun pesääni!"

Sieppijärven muori taas pisteli tulitikkuja navetan hinkaloon sekä
seinänrakoihin. Unarin emäntä kylvetti lehmää poltetulla vastalla,
ja Kolhon Hanna Turtolassa kiersi ja poltteli lehmää päresoitolla.
Pyssyn tulta ja pamausta rietas myös kammoo. Turtolan Pellossakin,
kun painajainen ratsasti hevosella, pamautettiin pyssyllä läpi
tallin, jolloin kiusaaja lensi valkeana raasuna navettaan. Pyssymies
painoi perässä ja paukautti navetan lävitse, ja silloin rietas
uskoi ja hävisi. Ylitorniolainen karkoitti painajaisen ampuen kaksi
kertaa sontaikkunoista ristiin navetan lävitse, Kieringin ukko ampui
itse painajaista, niin että jäi punainen pilkku seinään, sillä "on
pirussakin niin paljon verta".

Puukko on painajaisesta kolo ase, "siitä se on kaikkein arin", samoin
kuin kirveestäkin. Pekkalan ukko Yli-Kyrössä vatkasi painajaista
puukolla, niin että se tarttui oveen, jolloin ukko vielä terästi:

    "Heilu, sen oma,
    siinä huomenaamhun saakka!"

Kyrön Heikki iski puukon seinään sänkynsä yläpuolelle, "sillä se saapi
vaimojen ajatukset päältä pois, eikä painajainen uskalla tulla, pelkää,
että puukko putoaa päälle". Samasta syystä Karungin eukko löi puukon
lehmän kohdalle navetan seinään. Mutta kun Kaukosen ukko pani tuppivyön
hevosen kaulaan, ei painajainen sitä säikähtänyt, ratsasti vain kuin
ennenkin ja pudotti tyhjän vehkeen pois. Kinis-Riikka Kittilän
Molkojärvellä karkoitti rienaajan Vierelän navetasta, paukauttaen
kirveellä hinkalon laitaan, kiroten ja noituen:

    "Pirun nakku,
    konit minun vastapoikinhen lehmäni!"

Monia muitakin vanhankansan päteviksi koettelemia keinoja on jo
vanhoista ajoista käytetty. Ukonsärkemää puuta on Vanhakehno aina
kammonut, ja sitä painajainenkin pelkää. Turtolan Matinlompolon
muori pyyhki painajaisen rienaamaa lehmää ukonsärkemällä puulla,
jauhoipa puuta vielä lehmän parteenkin, ja "sillä se vain lähti...
pölkäsi se sitä". Vielä parempi oli, jos teki, niinkuin Kittilän
kyröläinen ja Enontekiön palojoensuulainen, ukonsärkemästä puusta
ristin, ripustaen sen lehmän kohdalle navetan kattoon "heilaamhan";
ja kun Molkojärven sekä Kelontekemän ukko laittoi kolme ristiä, vielä
puukolla piirtäen jokaiseen, IESUS RISTUS, niin rietas ihan kauhtuen
pakeni koko kartanosta. Kelontekemäläinen laittoi lehmälle kytkyen ja
peräisen tuomesta, ja Tepsan Junnu piirsi tuomella kolme piirtoa lehmän
kumpaankin lapaan, sillä "tuomessa on se mahala, joka ajaa painajaisen
pois". Turtolassa ja Kolarissa saatiin painajainen pelotetuksi
ripustamalla navetan kattoon, "sen kautta, missä eläin on", harakan
taikka variksen raato. Karunkilainen kiinnitti lehmän yläpuolelle
vanhan puntarin, ja rovaniemeläinen päreistä tehdyn "viiskloppisen".
Hyvä oli myöskin vanha almanakka navetan katossa, vielä parempi vanha
virsikirjanlehti, jossa oli kolme kertaa mainittu Kristuksen nimi.
Kekseliäs Palon emäntä Kinisjärvellä vei peilin lehmän kohdalle navetan
seinään, sanoen:

    "Häpiä, nakku, kun näet haamusti,
    ettet minun lehmääni tule!"

Ja tämä oli jo liikaa häpeämättömälle riettaallekin: äijä jätti
mieluummin Palon muorin navetan kuin kärsi nähdä rumaa naamaansa ja
itseään lehmän selässä. Mutta Hattulan emäntä Kittilässä tervasi lehmän
lapaharjan sanoen:

    "Istut kyllä, nakku, tervaan,
    ettet lehmää paina!"

Tervaa Kurtin Eevakin vetäisi lehmän hartioihin, sitten itse räntsähti
kahdareisin selkään ja karjaisi:

    "Kehtaakko minun sijalleni,
    sen kalkoroperä, istua!"

Parhaita keinoja painajaisen karkoittamiseksi on laittaa sille
toimintapaikka muualla. Pitää vain ottaa heinätukko painajaisen
kiusaaman elukan etujalkain alta ja pyyhkiä siihen lehmän selästä
rienaajan jättämää vaahtoa, ja sitten heittää tukko kolmen tien
haaraan, sanoen:

    "Mene painamhan
    muille maille kiviä ja kantoja!"

Taikka jos tahtoi saattaa sen lähtöpaikkaansa, piti vain sanoa:

    "Mene lähimphin sukulaishis!"

Monet pistivät heinätukon salaa jonkun matkamiehen rekeen, karistan
alaisille puolille, ja silloin rienaaja meni kulkijan matkassa toisille
seuduille. Kallojärven ukko pisti kerran painajaistukon Kätkä-Mikon
rekeen, ja rietas oli niin äkäinen, että jo tiellä rupesi Mikon hevosta
rasittamaan. Kelontekemän ukko heitti heinätukon naapurin tallin
ylisille sanoen:

    "Siell' on lavat, jokk'ei lotise!"

Tepastololainen vei tukkonsa salaa toisen talon navettaan, manaten:

    "Mene nyt, piru,
    sinne lehmiä painamhan,
    älä minun lehmääni paina!"

Painajaisen saattamisesta toisen navettaan oli kyllä vaara, että sai
rienaajan takaisin, jolloin se oli entistään pahempi. Mutta ahkerasti
silti vain ennen yökyöpeliä lennätettiin navetasta -- ja tallista --
toiseen. Siksi pitikin navetta jo etukäteen varata rietasta vastaan.
Usean muorin navetankatossa oli alituisesti riippumassa painajaisristi
sekä virsikirjan lehtiä, ukonrikkoman puun säröksiä, taikka puukko
iskettynä seinään. Palon muorilla oli aina pieni peili lehmän edessä,
ja Pellon eukko upotti hinkalon laitaan eläväähopeaa. Ei uskaltanut
painajainen tulla navettaan silloinkaan, kun lehmällä taikka vain
vasikalla oli rautakello kaulassa. Mutta kun jo navettaa rakennettaessa
oli pantu hopearaha harjavuolen ja päätyhirren väliin, niin ei öinen
rietas päässyt siihen navettaan rienaamaan.

Mutta kaikkein paras oli sekä painajaista että muutakin pahaa vastaan,
kun teki niinkuin Sieppijärven vanha äitimuori, joka aina iltaisin
piirsi ristin lehmään ja navetanoveen, siunaten elukkansa:

    "Herra siunakhon minun lehmäni,
    ettei paha henki painajainen
    paina minun lehmääni!"



Rovan Nikun järvenlasku


Vuontisjärvellä, suurien jänkien ja lukemattomien tievojen ja tunturien
ympäröimässä erämaakylässä, Enontekiön pohjoisilla laidoilla, eleli
entisaikaan Rovan Niku, Niilo Uollonpoika Keskitalo, kylän toiseksi
vanhimman ja isoimman talon isäntä. Korkean rovan laidassa, ylempänä
kaikkia muita kylän talonpahasia, oli ukon asunto, harmaa matala
pirttirakennus navettoineen, talleineen ja aittoineen.

Uollon Niku oli uuttera mies, oikea "toimen äijä". Aina hän
oli puuhassa, milloin kalastellen seutukunnan lukemattomissa
tunturijärvissä aina Norjan-Lappia myöten, talvellakin nuottaa kiskoen,
milloin häärien maatöissä ja jänkäniityillä. Ohraakin ukko
viljeli, kylväen useita tynnyreitä vähäisiin peltoihinsa tievojen
päivärinteille. Keittelipä ukko joskus viinaakin viljastaan, myyden
sitä sekä lappalaisille että lantalaisille. Heitteli ukko itsekin
ryyppyjä ja sitten joikaili:

    "Laa laa laa laa,
    tääll' on. Rovan Niku, äijä-poika,
    laa laa laa laa,
    tääll' on Uollon Niku, äijä-poika!"

Mutta kaikkein enimmin Rovan Niku oli karjamies ja niittyjen raivaaja.
Komeaa karjaa oli Nikun navetassa toistakymmentä päätä ja tallissa
oli toisinaan kaksikin hevosta. Näinkin suuri syömäkunta tarvitsi jo
paljon heiniä sekä laajoja Lapin jänkäniittyjä ja jokirantaraivioita.
Olikin niitä talolle aikoinaan vallattu pitkin sydänmaita, jopa aina
Kuortustunturin takaa, Pöyrisjoen kahta puolta, Kuortuslompolosta
alkaen penikulmaa pitkältä ylöskäsin, aina Suvannon seuduille
asti, parin penikulman päähän Vuontisjärvestä. Toisia jokivarsia,
järvirantoja ja jänkiä oli kylän tienoilla.

Muuan sellainen lähiniitty oli Kurkkiojänkä muutaman neljänneksen
päässä kylästä, Vuontisjärven eteläpuolella. Mutta Nikun mielestä
suuri jänkä tuotti heinää huononpuoleisesti, ei kaikiste oikein
niittovaivoja maksanut. Toimelias ukko tahtoi panna sen paremmin
kasvattamaan karjankontua. Tuumi, tuumi kauan aikaa, jo viimein keksi
keinon: päästää niitylle hiukan vettä, vaikkapa laskee koko jängän
joksikin aikaa tulvan valtaan. Ukko tarkasteli seutuja, mittaili
maita, tutki tievoja, ja koko asia näytti varsin helpolta. Jängän
pohjoispuolella, pikkutievan takana, oli pieni lompolo ja taas
vähän matkan päässä, korkean Kurkkiorovan toisella puolen, suuri
Vuontisjärvi, jonka vesi oli monta syltä ylempänä niittyjänkää ja
lompolon pintaa. Mitäpä muuta kuin kaivaa pieni kanava Kurkkiorovan
poikki ja päästää Vuontisesta vähän vettä lompoloon ja siitä taas
juoksuttaa jängälle.

Niku ryhtyikin työhön. Hän etsi heikoimman kohdan korkeassa
rantatievassa, juuri Kurkkiorovan nokassa, tuskin puoli neljännestä
Vuontisjärven luusuasta itään, iskien siihen kuokkansa, ja helposti
rupesikin löyhään hiekkasärkkään syntymään koloa. Tieva oli kymmenien
sylien levyinen, mutta itsepintainen ukko ahersi hikipäissään vuoden
toisensa perästä, kuitenkin vain silloin, kun ei ollut muita hommia.
Aina joutoaikoinaan kanavamestari asteli kuokkineen, lapioineen ja
kirveineen työmaalleen ja kuoperteli tievan etelärinteestä aloitettua
aukkoansa yhä lähemmäksi Vuontisjärveä.

Kyläläiset naureskelivat Rovan ukon rehkimiselle. -- On siinä tievaa
äijälle ja vielä äijän penikoillekin, he saarnailivat. Joutaa siinä
yksi ukko vaikka koko ikänsä kyökyttää, eikä sittenkään heru vettä,
niin että yhdet housut kastelisi, sati suuren jängän.

Mutta Uollon Niku, äijäpoika, vain tuherteli tievallaan.

Tuli sitten kevät 1861, ja Vuontisjärven vesi nousi tavallista
korkeammalle.

Nyt katsoi kaivajaukko parhaaksi kiiruhtaa työtänsä, rytkäyttää ojan
kerrassaan läpi tievan, iskeä vähän Vuontisjärven suonta ja laskea sen
ylimääräisiä vesiä jängälleen. Kovalla touhulla hän renkinsä, Joosepin
Mikon, kanssa myllersi, kuokki ja lapioi ennättääkseen ennen tulvan
laskeutumista puhkaista jäljellä olevan kannaksen.

Oli muuan kirkas kevätpäivä, aurinko valvoi ja paahtoi jo yöt, päivät
kaukaista Lappia, lämmittäen ja sulattaen kylmän maan routaista
kamaraa. Jäät kelluivat vielä järven selällä, mutta rantavesi jo
läikehti vapaana, miltei tievojen tasalla. Lukemattomat jänkälinnut,
sirriäiset, suokulaiset, kurmitsat, viklat, kuovit, kaihdit, ja
taivaanjaarat pitivät jo äänekkäitä kevätkisojaan vetisillä vuolailla,
ja sulissa rantavesissä uiskentelivat ylpeät tohtajat sekä monet muut
vesilinnut. Kalamiehetkin taas hyvillä mielin soutelivat läikkyviä
kevätvesiä laskien verkkojansa rantapuolille.

Ja Rovan Niku renkeineen rehki ja selkä köykyssä höyrysi kanavallaan.
Varhaisesta aamusta asti olivat miehet ihan katketakseen möyrineet
hiekassa.

Vain muutamia syliä oli enää murrettava: silloin tulisi jängälle
vettä...

Ja silloin sitä tulikin!

Luonto itse ryhtyi avustamaan ahkeraa tievanmöyrijää. Puhkesi kirren
alta pikkuruinen vesisuoni, alkaen vain pikkulillin paksuisena
hiljalleen iloisena juosta lirittää ukon valmiiseen uomaan.

-- Ohoh, johan se alkaa helpottaa! ukko hyvillään hymähti ja katseli
myhäillen veden iloista pulppuamista.

-- Höyräytethänpäs ja syyvhän tässä puuro ja katsothan, vieläkö
tarvithan kuokkaa ja lapiota, ukko tyytyväisenä puheli rengilleen,
käpsähti tievalle, kokoili risuja, teki tulen kanavansa reunalle ja
rupesi keittämään puuroa. Miehet olivatkin jo nälissään, kun pitkän
rupeaman olivat yhteen menoon puskeneet.

Mutta se puuro jäi Uollon Nikolta ja Joosepin Mikolta syömättä.

Vaatimattoman vesisuonen takana oli valtava vedenväki. Iloisena
lirittävä pikkulilli kasvoi yht'äkkiä leikkien hyppeleväksi puroksi,
ja puro paisui samaa vauhtia vieriväksi virraksi, joka jo ahmien
jyrsi ja raastoi Kurkkiorovan pehmeää hiekkaa, rientäen kohisten
pitkin Niku-ukon aukaisemaa uomaa, Se oli kuin kansanrunojen merestä
noussut peukaloinen, joka samassa hetkessä muuttui mahtavaksi
jättiläiseksi.

Puuronkeittäjä unohti keittokattilansa. Ukko alkoi jo aavistaa, että
taisi tässä jänkä ruveta kohta saamaan liikoja vesiä... Olisi ojamies
jo mielellään tukkinutkin virranjuoksun, mutta siihen ei ihmisen
mahdilla ollut enää sanansijaa. Apumieheksi käynyt luonto ei välittänyt
enää ukon suunnitelmista, se seurasi vain omia mielitekojansa.

Vierivä virta kasvoi, kiihtyi ja raastoi itselleen yhä enemmän tilaa,
murtaen hiekkatievasta kappaleen toisensa jälkeen ja vieden sen
pauhaten matkassaan. Sinne vierähtivät rantakappaleen mukana Nikun
kuokat, kirveet ja lapiot, mutta puurokattilansa ukko ennätti siepata,
kun Joosepin Mikon kanssa laukkasi etemmäksi tievalle katsomaan veden
huimaa menoa.

Ja virta vain kiihtyi, paisuen pauhaavaksi koskeksi. Oli kuin
vihastunut Vetehinen olisi ruvennut Vuontisjärvessä mieletönnä
möyryämään ja raivoten ajanut tuhantista hurjaa karjaansa Kurkkiotievan
ahtaaseen aukkoon.

Kohisten, jyristen, pauhaten ja paukkuen puskeutui yhä valtavampi
vedenpaljous uomaan, ryöstäen lopuksi kangasta ihan lohkomalla.
Rytisten murtuivat pensaat ja puut virran matkaan, humahtaen
heilahtivat isot aihkitkin juurineen kuiluun ja keikkuen paiskelehtivat
mukana. Kurkkiorovan suuret kivetkin molskahtelivat samaan joukkoon.
Järven jäätkin lähtivät liikkeelle, ahtautuen suurina teleinä
aukolle, lensivät siinä paukkuen palasiksi ja paiskautuivat rannalle
taikka kiisivät jymisten koskea alas, villeinä survoen toisiaan ja
rytkäytellen virrassa ajelehtivia puita murskaksi.

Kurkkiorovaan oli yhtäkkiä syntynyt vanhankansan kaamea Turjankoski.

    "Johon puut päin putoovat,
    kuuset latvoin lankeavat,
    tyvin syösten suuret hongat,
    latvoin lakkapäät petäjät."

Koko Kurkkiorovan kangas voihki ja jymisi. Oli kuin valtava Herran
voima olisi vapisuttanut koko kiveliötä.

Mutta rovan harjulla seisoi renkeineen pelästynyt ojankaivaja
puurokattila kourassa, kauhuissaan katsellen kuokkansa kamalaa jälkeä.
Ja säikähtyneet jänkä- ja metsälinnut lentelivät peloissaan kirkuen.
"Paa lukku, paa lukku!" tohtaja huuteli, ja kaihti kehoitteli: "Tee
rippis, tee rippis!" Pahasuinen riekko kiroili lievällä: "Peuk, peuk,
peuk, päk-päk-päk, peur-perrr-kele!" Mutta taivaanjaara vain kiekkuili
kaiken yläpuolella naureskellen: "Myhy-hy-hy-hyy!"

Tievan vierinen lompolo sai muutamassa hetkessä ottaa vastaan niin
suuren vieraan veden paljouden, ettei voinut sitä sisällyttää
äyräittensä väliin. Se täyttyi, häkeltyi ja työnsi tulvan samaa vauhtia
edelleen. Jängänpuoleinen rantatieva murtui, mennen suurine petäjineen,
kaikkineen rytisten matkassa, niinkuin Kurkkiorovan nokkakin, ja
hiekkainen tulva jäineen, puineen ja pensaineen rynnisti eteenpäin
ryöpsähtäen Rovan Nikun niittyjängälle.

Jängälle tuli valtava vedenpaisumus.

Mutta tulva työntyi yhä eteenpäin, etsien tiensä ja syöksyen pieneen
Markkajokeen, täyttäen sen ja virraten pauhulla Ounasjoen suureen
väylään.

Kova jyminä ja pauhu kuului Vuontisjärven kyläänkin. Kyläläiset
kuuntelivat kummissaan, arvellen sitä kaukaiseksi ukkosenjymyksi.
Mutta kun jyminä ja pauke yhä kesti, tullen aina vain vahvemmaksi,
he jo olivat aivan peloissaan. Kun sitten vielä, kirkkaana tyynenä
kevätpäivänä, järvi alkoi liikkua ja möyrehtiä kuin ankarassa
myrskyssä, ja vesi rupesi nopeasti pakenemaan rannoilta, maakin jytisi,
ja seinät sekä ikkunat tärisivät, lattiaparretkin longahtelivat ja
Vuontis-Jaakon talossa, järven törällä, vasta muurattu pirtinuuni,
kylän ensimmäinen ulossavuava uunihoito, rysähti lattialle, silloin
kansa jo kauhistui, luullen Herran tuomiopäivän olevan tulossa. Huutaen
juoksi koko kylä kentälle, itkien ja parkuen tunnustelivat ihmiset
toisilleen poronvarkauksiaan sekä muita syntejään ja taivaaseen nousi
yhteinen armonhuuto. Ei kenenkään mieleenkään johtunut Rovan Nikun
niityn kasteluhommat, eikä kukaan osannut ajatellakaan, että yksin
Niku-ukko, toimen mieskään, kykenisi saamaan aikaan tällaista hirveää
maailmanlopun merkkiä.

Vuontisjärven suuri meno kuului vielä kauemmaksikin. Hetassakin,
Enontekiön kirkonkylässä, lähes parin penikulman päässä, kuunneltiin
sitä oikein peloissaan, kummastellen, mitä merkillistä siellä
metsäkylässä nyt tuollaisella jytinällä hommataan. Muutamat rohkeimmat
uskalsivat lähteä ottamaan asiasta selvää, mutta monet arvelivat
kauhuissaan, että Herra on tullut tuomiolle Vuontisjärven kautta.

Mutta valloilleen laskettu, levostaan häiritty Vetehinen teki
tehtävänsä ja voimalla ajoi lävitse uuden mielijohteensa. Se hylkäsi
ikivanhan, vaivalloisen väylänsä, mikä Vuontisjärven lounaiskolkasta
oli monien pahikkojen ja ahtaiden, jyrkkien kurkkioiden kautta,
kallioseinien lävitse johtanut Ounasjokeen, ja valtasi itselleen uuden,
helpomman kulkutien Niku-ukon viitottamaa suuntaa poikki Kurkkiorovan,
halki lompolon ja Kurkkiojängän Markkajokeen sekä sen kanssa yhdessä
Ounasjokeen, neljänneksen alemmaksi entistä laskupaikkaansa.
Hiekkaiseen rovaan ja jängän rantatievoihin sai vahva virta helposti
ajetuksi valtavan väylänsä.

Suuri Vuontisjärvi, joka yläpuolisine lompoloineen oli ennen hyvinkin
viiden, kuuden kilometrin pituinen sekä kolmen, neljän levyinen,
laskeutui vain paria, kolmea kilometriä pitkäksi, tuskin kilometriä
leveäksi lammikoksi, jossa vaivoin haltiakaan enää viihtyi. Lompolo
järven yläpäässä tykkänään katosi. Järven rantapuolet paljastuivat
kilometrittäni hiekka- ja mutarapakoiksi, ja rapakoille jäivät
kalamiesten vasta lasketut verkot kuivilleen, jalkaisin nostettaviksi.
Kaloja oli kyllä verkoissa, mutta vielä enemmän, ihan valkeanaan, niitä
paiskelehti järven jättämissä rapakkokuopissa. Paljain käsin niitä
koottiin, minkä saatiin, sekä järvikuivalta että alapuolisten jänkien
lätäköistä, mihin vesihyöky oli ne työntänyt. Hetan rättärikin ammensi
eräästä kuopasta siikaa ja muuta kalaa kahdeksan puolikkoa.

Se olikin merkillinen kalansaalis. Uollon Niku, äijäpoika, oli tehnyt
melkein kuin entinen Lapin suurnoita, joka joi järven kuiviin,
lähettäen pyytäjät paljain käsin kokoilemaan kaloja konttiinsa. Mutta
tämä olikin vuontisjärveläisten viimeinen suuri kalansaalis. Ennen
oli Vuontisjärvestä vedetty kaloja viidellä nuotalla ja saatu joskus
kymmenenkin puolikkoa kerralla, komeita lihavia siikojakin, leveitä
louskanoita, jotka olivat niin tauroja, että "yhenkin kun keitti, niin
auskari tuli rasvaa". Mutta siihen suuret saaliit loppuivat. Vetehinen
vei parhaat kalatkin mennessään.

Kovin olivat kyläläiset, kun pääsivät maailmanlopun pelostaan,
vihoissaan Rovan Nikulle, joka oli turmellut heidän suuren kauniin
järvensä ja kalavetensä ja riistänyt läheiset kotirannat.
Vuontis-Jaakon talokin, joka oli ollut ihan veden äärellä, jäi kauas
järvestä niin korkealle mellalle, että taloon piti kaivaa
"seittemäntoista syltä syvä kaivo, eikä sittenkään vesi tullut". Kylän
entiset vetevät rantaniityt Pöyrisjoella "kuivit ja jäit kuin
taivhalle". Monet kerrat Rovan ukko parka sai kuulla haukkumisia ja
pistosanoja nolosta niityn kastelemisyrityksestään. Syyttivätpä jotkut
ukkoa vielä siitäkin,että hän oli kaivaustyössään käyttänyt
eläväähopeaa. Kerrottiin Nikun noutaneen tätä ainetta Muoniovaaran
porvarilta, panneen sitä koiran pääluuhun, jonka oli kuopannut
järvenrantaan Kurkkiorovan laitaan. Sitten oli nähty ukon vetävän
jäljessään vanhaa tontin nukkarautaa poikki Kurkkiorovan ja
rantatievojen, jolloin koirankalle elävinehopeoineen oli maata möyrien
pyörinyt perässä kyntäen vedelle väylän. Muuten ei Niku olisi saanut
vedelle semmoista menoa. Samalla tavallahan kaksi lapinäijää aikoinaan
oli kaivanut koko Ounasjoen, astuen jäljekkäin tuntureista alamaahan
päin, toinen edellä vetäen nukkarautaa, toinen perässä poron
leukaluulla karhoten; ja näin oli ajettu valtava vesiväylä halki
erämaitten.

Harmitti harkitsematon tekonsa Nikua itseäänkin. Meni järvi, meni vielä
jänkäniittykin. Sillä rovasta ja rantatievoista raastamansa hiekan,
puut ja kannot hajoitti vesi pitkin Nikun niittyjä.

Oman kylän vihat ja pistopuheet eivät olleet ainoat, jotka Niku sai
niskaansa, vaan hän sai vihollisekseen koko jokivarren aina Kemiin
asti. Tievoista ja jängistä kiskomansa hiekan ja turvetöryn tulva
näet työnsi matkassaan jokisuulle saakka, niin että koko jokivesi oli
sakeana vellinä, jopa yläjuoksulla niin paksuna, ettei aaltoa syntynyt.
Lohet olivat juuri nousemassa maavesiin, mutta kun saivat joessa
semmoisen mutasotkun vastaansa, niin "hulluina kääntyivät takaisin ja
palasivat merhen". Kolmeen kesään ei merikala uskaltanut yrittääkään
Ounasjokeen. Säikäytti savisotku jokivarren asukkaatkin, niinkuin
luemme Vene-Aapon aikakirjasta. Kesäkuun 12 p:nä on ukko merkinnyt:
"tänä Aamuna muuttu Vesi Joesa Saviseksi Ku Velli emme tiedä mistä
se tullee mutta peliättävä on miten käynee kaloilekki." Vielä 16 p:nä
"aina on vesi yhtä savisena Se on imettä mistä se piisaa." Sitten
jo 23:ntena "vesi on selvenemässä oikein nyt ia karit kirkaita", ja
Aapokin tietää syyn: "se oli Uontis Järven Velli Vesi Rovan nikun
kaivos."

Tästä suuttuivat jokivarren kalamiehet Vuontisjärven laskijalle,
jopa niin että kerran Kittilän markkinoilla tahtoivat hänet, "hullun
järvenkaivajan", tappaa. Ukkoparan täytyi peloissaan piileskellä ja
kiireesti lähteä ajamaan tunturiensa turviin. Kotonaankin ukko vielä
pitkät ajat piileskeli peläten, että lannanmaan miehet tulevat hänet
tappamaan.

Kantelivatpa jokivarren asukkaat Rovan Nikun tihutyöstä Oulun
maaherrallekin, mutta maaherra ei puuttunut Lapin miesten laskuhommiin.
Ja sittenhän jokikin jo taas sai kirkkaan vetensä, ja kala rupesi
jälleen nousemaan maavesiin. Mutta vielä vuosikausienkin perästä
alapuolen asukkaat aina pilkaten kyselivät Hetan miehiltä:

-- Vieläkö siellä Lapissa nyt aiotaan suuria järviä laskea?

Suurimman vahingon järvenlaskusta sai kuitenkin Vuontisjärven
kylä. Kyläläiset menettivät hyvän kalavetensä, monet niityt järven
yläpuolella pilautuivat, tulipa vielä "suuri köyhyys ja kauhea nälkä
koko kylhän", kun pakkanen pääsi maille ja vei leipäviljan. Sillä suuri
järvi oli "rantojaan hautonut niin ettei pakkasta tullut koskaan eikä
nöyrää vuotta". Vuontis-Jaakollakin, kylän vanhimmalla ja rikkaimmalla
talolla, oli kymmenen ohratynnyrin leipämaa, joka tuotti viljaa, niin
että sitä puitiin kahdessa riihessä ja säilytettiin viidessä aitassa,
jotka kaikki olivat täynnä kaikenlaista rikkautta. Ja talossa elettiin
niin mahtavasti, että poroahkioilla vedätettiin hopeariksejäkin,
joita säilytettiin monissa metsäkätköissä. Mutta järvenlaskun jälkeen
köyhtyivät Vuontis-Jaakonkin pellot, ja niiden mukana meni viimein koko
talon rikkauskin. Jonkunlaiseksi korvaukseksi menetyksistään sai kylä
jopa neljänneksittäin uusia heinämaita. Entinen järvenpohja nimittäin
rupesi pian työntämään vahvaa luhtaa rantapuoliin sekä pilli- ja
mantoheinää kuivemmille maille.

Parhaat heinämaat muodostuivat järven länsi- ja pohjoisrannoille,
ja joutuivat ne vuontisjärveläisten omiksi. Rovan Nikukin sai
menettämänsä Kurkkiojängän sijaan kappaleen järviniittyä.
Hettalaisetkin hyötyivät järvenlaskusta, sillä heidän pienet niittynsä
Vuontisjärven entisen laskuväylän rannalla sekä Joentekiäisissä, missä
Vanha joki yhtyy Ounasjokeen, paljon laajenivat, ja kun kevättulva
vieläkin joka vuosi niitä kostuttaa, on tämä entinen jokivarsi
hettalaisten rehevimpiä heinämaita. Mutta lapinmies ei ole oikea
maamies, eikä niittymieskään. Vuontisjärven entinen pohja oli alussa
puhdasta, puutonta ja lakeaa heinämaata, jossa vuontisjärveläisen
viikate pääsi vapaasti heilahtelemaan. Mutta vähitellen rupesi niitty
omin valtoinsa, lapinmiehen vastaan sanomatta, työntämään puuta ja
pensasta, ahdistaen viikatetta yhä rannemmalle, ja nyt ovat vain enää
kapeat rantapuolet heinämiehen hallussa.

Järven itäsivulla ulottuu entinen pohja leveänä, enimmäkseen
hiekkaisena aukeana kenttänä aina vanhaan rantatörmään, joka jyrkkinä
tievoina ja melloina kohoaa useita metrejä korkealle. Tievojen
harjuilla ja takana ovat kylän vähävaraiset talot ja pikku
mökkipahaset.

Vuontisjärven entinen laskuväylä, Vanhajoki, on nyt melkein kuivanut,
vain siellä täällä on joitakuita vesilätäköitä, ja ennen mahtavassa
Kurkkiossa tirisee pikku puronen jylhien pystyjen kallioiden
välisessä louhikossa. Pitkän matkan kulkee joen vanhaa pohjaa Hetasta
Vuontisjärveen ja Peltovuomaan vievä kylätie.

Mutta sitä mahtavampana virtaa uusi, Rovan Nikun "tortin nukkaraudalla
ja koiran pääkallolla" uurtama väylä. Kurkkiotievassa, missä Niku-ukko
aikoinaan sai katsella jättiläistemmellystä on jyrkkien hiekkatöyrien
välissä komea koski. Kylätien kohdalla, missä silta vie yli joen, on
virran leveys puolisensataa metriä, ja aukko minkä vesi on uurtanut
tievaan, on satakunta metriä leveä. Tästä vaeltavat laajan perukan
viljavat vedet aina suurta Pöyrisjärveä myöten.

Ja tämän on saanut aikaan Rovan Niku, äijäpoika, toimen mies.



Kassan Salkko


Ylitornion ja Turtolan välisillä sydänmailla, Raanujärven perukoilla,
Pessalompolon Vuonorovassa eli vuosisatain vaihteessa vanha Kassan
Salkko, paikkakuntansa parhain tietäjäukko.

"Horsi", Fors, oli ukon oikea pohjanimi, vaikka häntä kylän kesken
sanottiin "Kassaksi", koska hän nuorena ollessaan oli palvellut renkinä
Kassankorvassa, Ruotsin puolella väylää, Pajalasta vähän matkaa
alaspäin. Rajan takaa oli äijä lähtöisinkin, Matarengistä, mutta muutti
sitten myöhemmin Suomen puolelle joutuen lopulta pienen talon isännäksi
Pessalompolon Pessanpäähän, josta oli nainut Vuonorovan tyttären.
Toimitteli Salkko maalarinammattiakin, ja maalariksi piti häntä
mainitakin sekä vielä mieluummin mestariksi, ellei sanonut "Korsiksi".
Mutta siitä oli äijä äkäinen, jos puhutteli häntä Kassaksi. Jolangin
ukollekin, joka kerran tuli kysymään veljelleen apua "Kassalta", Salkko
tiuskasi vihaisena:

-- Ookko sie nähnyt Jolangissa miestä, joll' on lakki saaphaina ja
saaphat lakkina?

Ja niin väkevänä kohdistui Salkon viha Jolangin mieheen, että hänen
veljensä tuli pian nöyräpäiseksi. Itse avunetsijään ja nimittelijään se
ei voinut pystyä, kun hän oli vahvempiverinen veljeänsä.

Ruotsin puolen tietäjäpahnaa lienee Salkko ollut jo alkuaankin ja
sitten matkansa varrella saanut lisäoppia pohjanpuolen viisailta.

Niinpä hän tullessaan rengiksi Kassankorvaan joutui aivan oikeaan
paikkaan. Talon isäntä oli mahtava tietomies, vaikka renki ei sitä
alussa äkännytkään. Mutta sattuipa kerran karhu tulemaan taion karjaan,
ja elukat rupesivat pitämään metsässä hirveätä meteliä. Renki juoksi
hätäyksissään lennättämään isännälle, että karhu on karjassa. Mutta
isäntä sanoi vain rauhallisesti:

-- Mitä sie minun karjastani tahot? Anna olla!

Eikä metsästäkään sen enempää kuulunut: illalla tuli koko karja
terveenä kotiin. Renki riensi heti kummissaan isännältä kysymään:

-- Mitä sie tahot, kun neuvot minuakin?

-- Olet tulevankin vuuen renkinä, maksan rahapalkankin, isäntä vain
sanoi.

Salmo oli renkinä, ja isäntä johdatti hänelle monet muutkin tietonsa
ja taitonsa, eikä ainoastaan sitä, miten karja varjellaan karhulta. Ja
täällä tuli Salkosta sekä "Kassan" Salkko että tietomies, jolla oli
valta metsän ja maan elävien, tautien ja kaikkien "poikkipuolisten",
sekä näkyväisten että näkymättömien, ylitse.

"Pakanallisista" toimistaan huolimatta oli ukko uskovainen kristitty,
joka osasi hyvin lukea, jopa raamattukin, "iso kirja", oli hänellä
hyvin selvillä. Niinpä Salkko saattoikin sanoa saarnamiehille, kun he
kerran tulivat häntä ahdistelemaan noituudesta:

-- Noo, pruukaanhan mie parannella ja lukia raamatunsanoja.

Raamatunsanoja Salkko paljon käyttikin ja "poikkipuoleisissaan" monesti
vetosi pyhään kirjaan, ottaen sieltä voimallisimmat, asiaan sopivat
manauksensa. Raamatun mahtavat lauseet tietäjän suulla jämäyteltyinä
olivat monta kertaa paljon tehoisammat kuin monet muut vanhoilta opitut
mahtisanat. Niinpä ukko koskemaa ja vammaa pyörryttäessään otti
"ainhet" ukkosen särkemästä puusta taikka ukonkivestä, jauhoi niitä
kahviin, antoi sairaalle ja sanoi:

    "Tämä paisuma parantukhon,
    niinkuin Peeharoanin paisumat paranit
    Mooseksen rukouksen voimalla!"

Kaksi osaa juotti Salkko sairaalle, mutta kolmannen vatkasi ulos,
kirkolle käsin, sanoen:

    "Mene tuulissa, joista olet tullutkin!"

Sillä koskemat ja vammat liikkuivat ilmassa ja paikalle sattuessa
"pystyivät" ihmiseen. Vammaa, joka saattoi kasvaa kuukausimääriä, ei
kyllä saattanut pyörryttää muuta kuin alakuulla, mutta koskemaan voi
vaikuttaa milloin tahansa, ennenkuin se oli päässyt kolmen vuorokauden
sivuitse.

Käärmeen pistännän Salkko paransi manaamalla kahviin:

    "Sinä tulisilta käärmeiltä purtu ihminen,
    parane niinkuin Israelin lapset paranit korvessa,
    kun he katsoit sen Moosekselta yletyn
    vaskikäärmhen kautta,
    ja he paranit!
    Ja parane sinä samoin!"

Kolmeen kertaan ukko lausui nämä sanat pyörittäen sormellaan kahvia
sekä madon puremaa paikkaa, antoi sitten kaksi osaa kahvista sairaalle
ja kolmannen viskasi ulos.

Vuotavan verenkin "Horsi"-ukko seisotti raamatun voimalla. Toiset
tietomiehet kun manailivat:

    "Seiso, veri lihassas,
    niinkuin sen sielu helvetissä,
    joka eholla taholla väärän valan tekee!"

niin Kassan tietäjä vain äyskäisi:

    "Seiso, veri, lihassas,
    niinkuin vesi seisoi Joortanin virrassa
    Mooseksen rukoussanojen voimasta,
    josta Israelin lapset menit yli Joortanin!"

Painajaisenkin Salkko ajoi ulos raamatulla. Ukko kutsuttiin
avuksi eräälle painajaisen kiusaamalle ihmiselle. Salkko meni
painajaispirttiin tehden perässään ristin oveen, ettei kiusaaja pääsisi
sitä tietä ulos. Sitten hän sieppasi äkkiä tulen ja näki ikäänkuin
ihmisen haamun häilähtävän turkin takana seinässä. Salkko kaivoi
naskalilla pienen reiän akkunan nurkkaan ja karjaisi:

    "Mene pois, saatana,
    sillä kirjoitettu on:
    Herraa sinun Jumalaasi
    pitää sinun kumartaman
    ja häntä ainoata palveleman!"

Ja painajainen pakeni eikä enää tullut.

Kaatumavikaisia, jotka tulevat "pölästyksen kautta", Salkko-äijä
paransi saunassa pesemällä. Pyhäyönä kahdentoista ja kolmen välillä,
jolloin juuri kirkonovet olivat auki ja kirkonväki homeisin naamoin
istui kirkonpenkeissä pitämässä kirkonmenoa, kuunnellen pappi-vainajaa,
joka saarnasi, niin että home naamasta tippui, vei ukko potilaansa
saunanlämpöisiin ja siellä hänet pesi ja kylvetteli, että sairas oikein
hikoontui. Pesuveden Salkko oli noutanut karipohja-lähteestä, johon
oli jättänyt hopearahan maksuksi. Pestessään ukko luki Isä-meidän ja
Herran-siunauksen ja sanoi:

    "Tämä ihminen puhistukhon
    niinkuin meidän Herramme Kristus
    puhistethin vanhan ryövärin huonhessa!"

Sitten sai sairas viinaryypyn, johon oli sekoitettu ukkosen särkemästä
puusta otettuja karppuja. Pesuveden vei tietäjä kolmen tien haaraan,
viskasi sen kirkolle käsin sanoen:

    "Menkää tuulhin,
    joista olette tulhekkin!"

Raamattuun vedoten Salkko saattoi nostaa itse perkeleenkin
apumiehekseen varasta taikka muuta pahantekijää tienaamaan. Tekipä
Tievan Mikko kerran sellaisen tyhmyyden, että niityllä joi varkain
viilipiimän Kassan äijän leilistä, eikä tunnustanut eikä anonut
anteeksi syntiänsä, vaikka miehissä tutkittiin. Silloin Salkko sanoi:
"Vielä se mies makustelee toistekin fiilipiimää!" Ja salassa ukko
pyörähti vasemmalla kantapäällään kolme kertaa ympärinsä noituen:

    "Se sama perkele
    joka sinun pani varastamhan,
    vaivakhon sinua niinkuin niitä
    pirultariivatuita
    Katareenin kaupungin eustalla!"

Ja sen jälkeen tuli Tievan Mikkoon sellainen tauti, että hän aina
"makusteli" suutansa niinkuin olisi jotakin syönyt, jopa meni toisinaan
aivan hengettömäksikin, ja viimein hän kuukahti kalapadolta koskeen ja
hukkui.

Näin kolosti ei sentään käynyt Kentän Aarolle, joka sai rienaajan
kimppuunsa varastettuaan metson Salkon oppipojan, Matinlompolon Pekan,
satimesta. Aaron kättä rupesi paikalla pakottamaan, mutta hän meni heti
Kassalta pyytämään apua. Salkko paransikin käden, mutta kielsi:

-- Älä sie mene enää siltä mieheltä varastamhan!

Kassan äijä tiesi kamalammankin keinon "perkeleen" nostamiseksi. Piti
vain mennä talvihautaan avaamaan arkku, painaa neulalla ruumiin rintaan
päällekkäin tupakanlehti, kampriisipalanen ja puhdas paperilappu, ja
sitten ottaa pikku pussiinsa puulastalla vainajan kasvoista hometta --
käsin jos olisi koskenut, olisi paha tarttunut ottajaan -- ja sanoa:

    Mie pyyvän pahantekijätä vaivaamhan!

Pussi piti viedä riihen pohjoisnurkan alle ja sieltä pois lähtiessä
raapaista kolme tulitikkua, ettei "perkele" päässyt tulemaan perässä.
Kun sitten tarvitsi aineitaan viljellä, piti panna niitä pulloon,
kaataa viinaa päälle ja sitä viinaa antaa vihamiehelleen, niin heti
rupesi "perkele" vaivaamaan häntä.

Salkko saattoi kyllä vanhankansan sanoillakin manata tauteja sekä muita
pahoja, tulenvihoja, maata, kasvannaisia, pistoksia, juoksuvammoja,
hammastautia, matoja, vaaksiaisia, luteita, ukkosta. Aineita ja
välikappaleita hän aina tarvitsi sanojensa vahvistamiseksi. Tulenvihoja
hän paineli raudalla, maata pyörrytti maalla, juoksuvammoja valeli
vedellä, kasvannaisia siveli lepännesteellä sekä tuulenpesällä, joka
oli otettu nilanaikana. Vaaksiaisen hän häpäisi paljastamalla sen
synnyn sekä uhaten tylsyttää sen terävän nokan "korren piiksiluulla",
ja luteet hän karkoitti pois työntämällä yhdeksän "punarokkista" perä
edellä pulloon, vieden pullon kolmen tien haaraan ja manaten:

    "Perkele teät viekhön niin kauas,
    että yheksäs kirkonkello lakkaa kuulumasta!"

Mutta karkoittaakseen rupitautia, kamalaa rokkoa, joka oli samoin kuin
rutto ja punatautikin porton sikiöitä, ukko taas tarvitsi raamattuakin
muiden manaustensa rinnalla. Hänet kutsuttiin kerran Meltosjärvelle
ajamaan rupitautia pois pojasta. Salkko meni ja ja ärjäisi pirttiin
tullessaan:

    "Tännekö sie, huora, tulit?"

Sitten ukko kiersi haravanäverillä seinäoksasta jauhopurua ja antaen
niitä sekä "karmeliittiä" kahvissa sairaalle, sanoi:

    "Tämä sairas parantukhon samalla tavalla
    kuin se pakana Naima parani Joortanin virrassa
    profeetta Elisan voimalla!"

Ja rupitaudin täytyi erkaantua pojasta, mutta ukon huomaamatta se
pääsi pujahtamaan arkkuun vaatekääröön. Siellä sen ei kuitenkaan
ollut hyvä olla, koska itse tuli yöllä ukolle sanomaan, missä hän
piileskelee, ilmoittipa nimensäkin, joka oli Maria Seremon, ja sitten
pyysi, että mestari Horsi veisi hänet toiselle puolelle järveä,
Honkurin uunin taakse. Salkko meni ottamaan vaatekäärön aikoen hukuttaa
sen Honkurinnivaan, mutta järvellä nousikin suuri tuulispuuska, joka
repäisi käärön ukon käsistä ja lennätti sen puolen penikulman päähän
Pakisjärvelle.

Heti seuraavana päivänä tultiin Salkkoa noutamaan Pakisjärvelle
parantamaan rupitautia. Salkko meni vihapäissään ja pauhasi siellä:

-- Vai tänne sie, huora, taas olet tullut!

Ja taas ukko ajoi rupitaudin pois manaten lopuksi:

    "Mene nyt niin kauas,
    etten minä enää kuule!"

Eikä rumaa rupitautia sen koommin kuulunut.

Isännän valta oli Salkolla metsän eläviin, karhuunkin. Hän osasi,
niinkuin vanha mestarinsakin, Kassankorvan äijä, lumota kontion, niin
ettei se koskenut karjaan. Pääsiäisaamuna varhain hän meni navettaan ja
pyyhki karhun sydämellä ja "munhaiskuulla" jokaisen lehmän selän päästä
häntään asti, sanoen:

    "Älä sie, jumalanvilja,
    omaa ruumistas vihaa!"

Samalla tavalla Salkko varasi lehmät laitumelle laskettaessa. Eikä
kontio koskenut ukon karjaan.

Kerran asusti Pessalompolon takamailla oikein pahantekijä karhu, joka
tappoi paljon elukoita, osuen lopulta Salkonkin karjaan, jolloin heti
alkoi aidan takaa kuulua möly. Akka hätäysi, mutta ukko sanoi vain:

-- Pane sie kahvi kiehumhan! En mie lähe rautasuolla peon kanssa
tappelemhan.

Akan täytyi keittää kahvi, ja vasta sen juotuaan lähti Salkko
astelemaan metsään. Siellä karhu parhaillaan tapella möyrysi suuren
härän kanssa. Ukko istui mättäälle, pisti piippuunsa ja rupesi sauhuja
vedellen katselemaan komeaa rytäkkää. Eikä karhu häntä huomannut,
sillä tapellessaan eläimien kanssa ovat sen silmät aina ummessa.
Viimein Salkko meni lähelle ja puhalsi piipunsavua kontion nokkaan.
Säikähtyneenä kavahti karhu takajaloilleen, karjahti ja katsahti
kiukkuisesti ukkoon, joka äyskäisi:

-- Mitä sie minun elävitteni kanssa västäät? Mene keinoosti!

Ja karhu lähti nolona laukkaamaan metsään.

Matinlompolossa asuva Alatalon Mikkeli-äijäkin tahtoi varjella
karjaansa karhulta ja teki Kassan ukon kanssa "akortin", että kun
viiden vuoden aikana hänen lehmänsä tulevat aina ajallaan kotiin eikä
kontio niihin koske, antaa hän Salkolle tiineen "nuorukaisen". Eikä
kontio koskenut Mikkelin karjaan, vaan joka ilta saapuivat lehmät
määrätunnilla kotiin. Karjan edellä asteli aina näkymätön olento
emännän haamussa, avaten veräjän ja laskien lehmät tarhaan.

Mutta määräajan kuluttua tuli Mikkeli-äijään omarakkaus, eikä hän
täyttänytkään lupaustansa. Silloin heti karhu kävi hänen karjassaan,
tappaen aivan aidan takana tuntuvan nuorukaisen ja syöden siltä tuumet.

Jälkeenpäin Salkko sitten vain tiedusteli Matinlompolon mieheltä, oliko
siellä kylillä nähty outoa vierasta, jonka hän täältä kolmen penikulman
päästä oli pannut sinne tulemaan Miekojärven, Kaaraneksen ja Suukosken
kautta.

Tulenkin isäntä oli Kassan Salkko. Kerran polttavana kesäpäivänä syttyi
Vuonorovassa metsäpalo. Liekit jo lehottivat männynlatvoihin saakka ja
suurella hälinällä kiirehti koko kylä kuokkineen ja lapioineen sitä
sammuttamaan.

-- Mihin teillä nyt sellainen hoppu on? Salkko vain pihaltaan huuteli
kylänväelle.

-- Näethän sie! Vuonorova palaa! Sie palat tänne ittekki! toiset
hädissään päivittelivät.

Lähti Salkkokin muiden perässä painelemaan palopaikalle, sanoen siellä
miehille:

-- Ei tartte siinä reuhtoa! Mie sammutan sen!

-- Sie rietasko sen sammutat? kirosi sammutustyötä johtava
metsänhoitaja.

Mutta Salkko lähti astelemaan ympäri paloa, ja ukon askeliin tyrehtyi
koko tuli, polttaen vain askelten välimaihin kanervikkoon kuin
sahanhampaita. Tässäkin ukko käytti omia keinojaan. Pulloon oli hän
ottanut maasta ukonpilveä, sinistä lahopuuta sekä juhannusyön
kastetta, ja siitä pullosta voiteli hän kenkänsä pohjat, ennenkuin
lähti kiertämään paloa, astellessaan lisäksi tiputteli vielä pullosta
silloin tällöin maahan joitakuita noppia.

Ei Kassan ukosta vesikään "huolinut". Kerran hän lähti astumaan
yksiöistä jäätä myöten Pessalompolon ylitse Honkurin puolelle ja
putosi sulaan. Kylän ihmiset sen nähdessään kovassa hädässä laukkoivat
rannalle ja kiirehtivät köysineen ja muine neuvoineen auttamaan. Mutta
äijä vain huusi heille:

-- Ei täällä härkää ole! Oottakaahan, kunhan panen piiphun!

Ja totisesti, äijä pisti piippuunsa ja pani savuksi, kömpi sitten
jäälle ja lähti astumaan. Ukko oli varannut itsensä vettä vastaan,
niin ettei se uskaltanut häntä "kukittaa", vaikka hän olisi joutunut
millaiseen vesivaraan. Syksyllä ensi kerran jäälle mennessään hän oli
piirtänyt kolme ristiä eteensä ja pannut vettä päänsä päälle sanoen:

    "Vesi, jos sie viet minun henkeni,
    niin ole vastaava tuomiopäivänä
    minun sieluni eestä!"

Samalla tavalla Salkko varasi itsensä keväällä, kun meni ensimmäisen
kerran sulille vesille. Sitten ei kesävesikään hukuttanut.

Salkko saattoi lumota pyssynkin, niin ettei sen kuula pystynyt häneen.
Silloin "kun ryssä lähti Franskan avuksi" ja otti miehiä sotaan, olivat
kaikki kovin peloissaan, mutta Salkko-ukko tyynnytteli heitä.

-- Ei tartte pelätä! Kyllä luojilla on sivullakin sijaa.

Ja sitten Kassa kertoi, kuinka hän ennen sotaväessä ollessaan näytti
kerran koko joukolle kummat. Oltiin ampumassa tauluun, ja kapteeni
sanoi:

-- Kuka ottaa ja viepi minun lakkini tuonne taulhun, johon kakstoista
miestä ampuu niin paljon kuin ennättää? Hän saapi kunniamerkin.

Miehet olivat ihan kauhuissaan.

Mutta silloin Salkko lähti ja vei lakin tauluun, vaikka kaksitoista
miestä ampua paukutti niin paljon kuin ikinä ennätti. Eikä tullut
mieheen hiuksen hukkaa. Kaikki ihmettelivät, ja kapteenikin kysyi,
millä voimalla Salkko sen teki. Mutta Salkko ei sanonut hänelle
taitojansa, eikä ilmoittanut, että hän pyssynpanoksia saadessaan
oli ottanut alimmaisesta panoksesta luodin hampaittensa väliin sekä
viskannut ruudin olkansa ylitse taakseen sanoen:

    "Se sama Jumala, joka varjeli
    ne kolme miestä tulisessa pätsissä
    kuningas Nepukkanetsarin käsistä,
    sama Jumala varjelkoon myös minut
    kaikista vihollisteni nuolista!"

Salkko tunsi, niinkuin ainakin suuri tietäjä, kaikkien "ainheijen"
sisällyksen ja luonnon sekä niiden voiman ja vaikutuksen. Hän oli
tutkinut, että maassa on "semmoinen näkymätön osa", joka saattaa
tarttua ihmiseen tuottaen sairautta. Oli hän myöskin huomannut, että
toinen maa on paljon myrkyllisempää ja pahempaa tarttumaan kuin toinen;
varsinkin muutamat jängät ampuvat kuin nuolia ihmisiin ja eläimiin.
Samoin myöskin vedessä on oma tarttuva osansa, "vaikka ei siinä ole
mithän näköä", ja toinen vesi saattaa olla toista myrkyllisempää.
Niinikään ilmakin on toisin vuoroin paha ja raskas sekä hyvin kärkäs
antamaan tauteja. Ukkonenkin siinä liikkuu milloin heikompana milloin
tylympänä. Ukkosen ankaruus kyllä riippuu siitä, monennellako tähdellä
se kulloinkin kulkee. Ensimmäisellä tähdellä kulkiessaan ääntelee
ukkonen hyvin laimeasti, mutta viidennen tähden merkeissä on se jo
kerrassaan karkeaääninen. Myöskin puut ovat hyvin erilaatuisia.
Toisista tarttuu hyvin helposti puunvihat, mutta toisista taas ei
tartu mitään pahaa. Eikä kaikki rautakaan ole yhtä karkeaa. Joku rauta
saattaa olla niin karkeaa ja myrkyllistä, että siitä heti jää vihat,
kun sillä vähän lonkkaa, mutta toinen ei anna raudanvihoja, vaikka
tekee pahankin haavan. Niin on myös ihmisiäkin monenlaisia. Toinen on
heppäisempi kestämään pahaa, mutta toinen on kivempi. Kivaveriseen
eivät pahat pysty, mutta heikkoveriseen tarttuvat helposti kaikki
poikkipuoliset.

Kaikenlaisista maan kasveista ja puista otti Salkko-ukko voima-aineita,
niinkuin ukonsärkemän puun sälöä, tuulenpesää, ukonpilveä,
"merenlöyttyä", ukonkiveä ja monia muita väkeviä välikappaleita. Niitä
hänellä oli aina mukana taskussa taikka pikku pussissa, ja niitä hän
useasti tarvitsi sanansa vahvistukseksi.

Vanhaksi ukoksi asti pystyi Salkko tietäjän toimiin. Vielä
ikämiehenäkin oli ukko niin luonnokas, että yksinään pani kenkään
pahankurisen hevosen, jota ei monissa miehinkään saatu hallituksi.

-- Mikäs se semmoinen hevonen on, jota ei kenkään saaha? Salkko vain
ihmetteli, vetäisten kolme solmua marhamintaan sekä pyyhkäisten
kämmenellään hevosen lautasia. Värähteli elukka vain, mutta ei
jalkaansa liikuttanut, kun ukko napsi nauloja kavioon.

Mutta sitten lopulla ikäänsä Salkko tuli sokeaksi eikä enää kyennyt
tietäjöimään. Ei ollut hänestä enää maalariksikaan, vaikka parhaina
päivinään oli ollutkin "kauhean hyvä ruusaamhan", eikä talonsakaan
hoitajaksi. Hän myi talonsa ja muutti asumaan pikku mökkiin, elellen
siinä varattomana eläkevaarina viisi, kuusi vuotta.

    "Hiiri kuolkhon,
    ja harakka sairastakhon!"

tapasi Salkko sanoa potilailleen, ja samat sanat näyttivät kohdistuvan
häneen itseensäkin, sillä ukko, joka oli syntynyt 1819, kuoli vasta
toistakymmentä vuotta takaperin lähes 90:n ikäisenä.



Entisiä pappeja


Lapin ja Peräpohjan laajoissa erämaapitäjissä, joissa enin osa
seurakuntaa asusti hajallaan kiveliöissä, oli sielunpaimen kaikkein
tärkein henkilö. Niinkuin kiveliöiden kansa poropalkisessaan raitioi
tuhantisia tokkiaan, kooten ne toisinaan kaukaisistakin tunturimaista
porokaarteillensa pykällyksiin, niin seurakuntain sielunpaimenetkin,
kukin omassa "paliskunnassaan", raitioivat hajallista laumaansa.
Niinkuin poropaimenet merkitsivät pykällyspuihin lovilla ja piirroilla
tokkansa pääluvun, niin sielunpaimenetkin pitivät "pykällystä"
laumastaan, merkiten monenlaisilla koukeroilla suuriin kirjoihinsa
oman palkisensa pääluvun, kokosivat tuon tuostakin erämaihin hajonneen
kansansa omille "kaarteilleen", jopa toisinaan itsekin matkustivat
kiveliöön laumansa luokse.

Sielunpaimen oli syrjäisen erämaaseurakunnan kaikki kaikessa. Kansa
piti häntä "raitionaan" sekä hengellisissä että monesti maallisissakin
asioissa. Siksipä useat, varsinkin muita erikoisemmat seurakunnan
paimenet, jäivät vuosikymmeniä, jopa jotkut satojakin vuosia, elämään
kansan muisteluksissa. Vielä yli parinsadan vuoden kuluttua juttelee
tunturimaan asukas muisteluksia "Herr'-Vuolevista", Olaus Sirmasta,
joka Enontekiön ensimmäisenä vakinaisena pappina eli 1600--1700-lukujen
vaiheilla, samoin toimeliaasta "Herr'-Erkistä", Erik Grapesta, joka
sata vuotta myöhemmin vaikutti samassa pitäjässä. Muistellaan ylimäissä
vielä "Vikelius"-pappiakin, joka Ison vihan aikoina pakolaisena
piileskeli Muonion ja Hetan sydänmailla, asustaen Ruotsin puolellakin
Naangijärvellä, "Vikeliuksen kentällä" kalamiesten puittiona.
Pakoretkellään oli pappi kirjoittanut erääseen saurapieleen:

    "Nyt suurus suustani puonnut,
    hyvä leipä leuoiltani.
    Söisin kyllä, joisin kyllä,
    täytyy olla tällänsäkki."

Muistetaan myös kertoa Ylitornion entisestä papista "Viiklunnista",
joka toistasataa vuotta takaperin on haudattu kirkonkuoriin parren
alle. Wiklund oli niin voimallinen pauhaamaan, että sanankuulijatkin
saivat saarnainnon ja mennen tainnoksiin alkoivat myös pauhata.
Siitä kuningas aikoi erottaa papin virastaan, kutsuen hänet
Tukholmaan tutkittavaksi. Wiklund meni, ja kuningas käski hänet heti
saarnatuoliin, lähettäen hänelle sinne paperin, jossa piti olla muka
saarnanteksti. Pappi otti paperin, käänteli sitä sanoen:

-- Tyhjä on tämä puoli, ja tyhjä on tämäkin puoli... ja tyhjästä loi
Jumala taivaan ja maan.

Mutta sitten kun pappi alkoi saarnata, niin siitä syntyi sellainen
pauhaaminen, että kuninkaan täytyi lopulta hänet keskeyttää. Kuningas
tarjosi papille parempaa paikkaa etelässä, mutta hän ei huolinut, vaan
palasi jälleen omaan seurakuntaansa. Sama pappi sanoi sitten kerran
Ylitornion kirkossa saarnatessaan:

-- Niin tosi kuin minun sanani on, niin totta ei minun ruumiini pidä
lahooman!

Eikä lahonut papin ruumis. Kirkon lattiaa korjattaessa avattiin
hänen arkkunsa, ja siinä lepäsi voimakas pauhaaja aivan entisellään,
"hiuslakki" päässä, paita päällä, housut ja sukat jaloissa. Paita vain
oli selkäpuolelta lahonut.

Kaukaisissa ylitnaiden pitäjissä viettivät erämaan kansan paimenet
kovin yksinäistä elämää, ollen melkein tykkänään erotettuina muusta
maailmasta. Kesäisin päästiin heidän valtakuntaansa vain veneillä
sauvoen kymmenin penikulmin vastavirtaa, ja talvi painoi heidät
paksujen hankien taakse. Niinpä monesti kävikin, että Lapinkorpi
otti koviin kouriinsa etelästä tulleen jumalansanan julistajan, pitäen
omanaan, minkä oli saanut, ja painaen hänet viimein kalmatievaansa.
Eikä ainoastaan pappia yksinään, vaan toisinaan hänen koko sukunsa.
Vähävaraisina, niukasti palkattuina, erämaan yksinäisyyden taamomina,
eivät monetkaan eliniäkseen Lappiin sortuneet sielunpaimenet jaksaneet
toimittaa lapsiaan opinteille, vaan perilliset joutuivat pesän
hajottua jatkamaan papin pahnaa seutukunnan lantalaisina, jopa joskus
lappalaisinakin. Varsinkin tyttäret opinteiden osattomina monesti
jäivät vertaistaan vaille ja painuivat ylimaiden lantalaissukuihin.
Niinpä tuli Koutokeinon Tornensis papista -- kuoli 1705 -- Tornensis
niminen lappalaissuku, joka vieläkin jutaa Norjan-Lapin ja Enontekiön
tunturimaita. Samoin koko joukko lantalaisia pohjoisissa rajaväylän
pitäjissä juontaa lähtönsä vanhan Grape papin pahnasta.

Perimmäiseen Lappiin, Hetan tunturiseutuun, maatui miltei koko
sukuineen Cajanuskin, joka oli Enontekiön kappalaisena 1858-66. Vanha
pappi sai sijansa Palojoensuun kalmatievassa, ja viime vuosisadan
lopulla kuollut vanha leski-rukka, joka oli oikein "tuomiorovastin
tyär", haudattiin Hetan kirkkokumpuun. Papin ainoa elossa oleva
poika painui lantalaisemäntineen jo nuorena Ameriikkaan, nuorin
tytär, Ida, palasi etelään, mutta vanhemmat tyttäret jäivät Lappiin
lantalaisemänniksi. Hilman vangitsi rättäri Juhan-Petteri Välitalo,
joka sitten muutti poliisiksi Iittoon, korkealle Könkämäenon latvoille,
ja "Ruusaan, joka oli oikein kaunis, valkiaverinen ja pyöreäposkinen",
tarttui toinen veli, Joeli Välitalo, pienen talopahasen isäntä
Vuontisjärveltä. Vuontisjärven Välitalossa asui papinleski vanhuutensa
päivät. Täällä kaunis Ruusakin kuoli "lehmän alle, kun oli lypsämässä".

Satakunta vuotta takaperin eli Muoniossa Mathias Kolström, joutuen
hänkin, samoin kuin useat jälkeläisistäänkin Lapinmaan multiin.
Kolström oli itsekin lapinsyntyjä. Kolarilaisen mestaritakojan, Uollo
Raution, veli, Juho Rautio muutti Tornioon sepäksi ja pani siellä
poikansa "papinkoulhun". Tornion alkeiskoulussa kävi poika 1770-80
luvuilla, ja muistaen kolarien kotiseutua otti nimekseen Kolström,
kävipä "tutänttinä" ollessaan usein entisessä kotikylässäänkin,
asustaen Raution vanhan kartanon perätuvassa. Lappiin palasi lapinsynty
papiksi päästyään, tullen 1788 Muonion ensimmäiseksi saarnaajaksi sekä
1812 Muonion ja siihen yhdistetyn Enontekiön kirkkoherraksi. Kahden
suuren seurakunnan vähälukuista metsäkansaa paimensi papin koulun
käynyt sepänpoika kuolemaansa asti, joka tapahtui 1829.

Kolström oli "hyvä saarnamies". Hän sai pauhata milloin Lätäsenon
Markkinakummun -- sitten Palojoensuun -- kirkossa, milloin taas Muonion
pienessä kirkkotuvassa, joka seudun ensimmäisenä saarnahuoneena
seisoi Uollontörmällä, Jierisjoen pohjoispuolella, joutuen sitten jo
saarnaamaan Muonion uudessakin, 1817 valmistuneessa temppelissä.

Pyhäpäivinä pauhasi pappi kansallensa, mutta muina viikonpäivinä
hän keitätti sille viinaa. Pappilassa oli vakituinen viinakota, jossa
toinen kirkonmies, unilukkari ja papin renki, Jierisjärven Iisakki,
hääri keittomestarina. Tihuntijyvistä laski unilukkari viinaa, myyden
sitä sekä lappalaisille että lantalaisille, vain kodasta käsin
puolentynnyrin astiasta kauhalla mitaten. Pappi itsekin joi ahkerasti
ja myi. Oli hänellä joskus kinkerimatkoillakin viinakauppa matkassa,
ja varsinkin lappalaiset olivat siitä hyvillään. Kun pelottava
yhteenotto papin ja Sanan kanssa oli suoritettu, saatiin unilukkarin
keitoksista hyvät virkistyshetket, ja porontaljoilla pirtissä maaten
pappi vain naureskeli, kun lappalaiset päissään oikein rähisivät.
Keitettiin pappilassa viinaa talollistenkin viljasta. Leiviskän kun vei
leipäviljaa unilukkarille, sai sen viinakannuna takaisin.

Papinrouvan, Brita-Lisa Valbomin, sanotaan olleen "Ruottin
Arjepluukasta", ja perhettä oli pappilassa neljä poikaa, kolme tytärtä
sekä papin rouvan sisar, Beata-Caisa, jolla oli yksinäinen poika, Erik.
Vanhin poika, "Pelle", kävi hiukan koulua ja toimi sitten Muoniossa
"ymppääjänä". Mutta kerran hän meni hautausmaalle kuolleitten luiden
kanssa pelehtimään saaden kalmanväen kimppuunsa, niin että "tuli
hulluksi ja kuoli pirhuihin". Toinen poika, "Kalla", ei käynyt mitään
koulua, kulki vain kylillä ja soitteli häissä, laski viimein alas
Kemiin ja kuoli siellä. Mutta Mathias Adolfista tuli pappi, joka isänsä
jälkeen oli jonkun aikaa Muonion paimenena, muuttaen sitten Karunkiin
ja sieltä Tervolaan, jossa kuoli 1864. Pappi tuli Emanuelistakin,
"Mannesta". Jo kouluaikanaan, ollen vain "tutäntti ja maisteri", meni
hän joskus "papan sijasta pauhaamhan". Pari, kolme kertaa katsahtaen
avattuun raamattuun, rukatti hän kirkkoon ja paukutti sitten niin
voimallisesti, että sanat kuuluivat kylään saakka. Ylitorniolla
oli Manne ensin apulaispappina, sitten Enontekiön "koulupappina"
(1834-49), kulkien Ruijassakin saarnaamassa. Hetasta muutti koulupappi
kappalaiseksi Utajärvelle, jossa hänen, lapinmiehen, oli "niin ikävä
että kuoli" 1852.

Pappilan tyttäret saivat ottajansa omalta kotiseudultaan. Vanhimuksen,
Kaisan, vei nimismies Kock, nuorimuksen, Luisun, korjasi Norjasta
tullut kauppias, Knobblock, "mainion hyvä mies, joka rakensi
ensimmäisen talon Muoniovaarhan", Ruotsin puolelle väylää, mutta
muutti sittemmin Tornioon sepäksi. Keskimmäinen tytär, Heta, joutui
Hietasen Iisakille, joka oli vanhan sotamiehen, Johan Örnin, poika,
saman Örnin, jonka kimppuun Kolström pappi kerran vihoissaan hyökkäsi,
sanoen: "Nyt mies Jumalalla freistathan!" Hietas-Iisakki omisti papin
tyttären mukana hänen papillisen sukunimensäkin, ja samoin teki taas
Iisakin vävykin, Juho Anttila, pelastaen siten vanhoista Köngäsen
ruukin sysikolareista johtuneen sukunimen unohtumasta. Ja sitä lyytä on
Kolströmejä Muoniossa vieläkin.

Vanha Kolström pappi ei suinkaan ollut ainoa viinaa viljelevä
sielunpaimen. Silloiseen aikaan oli niitä Lapinkorvessa muitakin
samanlaisia, pahempiakin. Niinkuin Esaias Castrénkin, "Essa", joka
Kolströmien jälkeen oli jonkun aikaa Muoniossa sijaispappina. Kun
"Essa" saarnatuolissa kumartui rukoilemaan, ja seurakunta painoi päänsä
penkkiin, kyykähti pappi alas, jolloin sormien välitse vilkuileva
seurakunta näki pullonpohjan heilahtavan saarnatuolin laidan ylitse.
Turtolan Frosteruskaan (1826-47) ei ryyppäämiseltään tahtonut aina
joutua ajallaan kirkkoonkaan. Lukkari Jurva pani jo virret taululle ja
rupesi odottaessaan veisaamaan, parkuen vihoissaan niin ankarasti, että
huuto kuului "puolivälhin Turtolaa ja Pelloa". Lukkari oli sitä enemmän
vihoissaan, koska hän tiesi, että

    "Lukkaria pitää Jumalan luua,
    mutta pappeja saapi pieksämällä."

Viinaa viljeli "Krankkakin", joka neljä, viisi vuotta oli Turtolassa
Frosteruksen sijaisena. Hän ryyppi ahkerasti tullen yhä punaisemmaksi
ja saaden nimekseen "Punainen Krankka". Ja Mellin, ollessaan pari
vuotta (1857-59) Turtolaa kaitsemassa, kävi tuon tuostakin kontti
selässä Matarengistä asti viinaa noutamassa.

Mutta ei tarvitse kovin "lastata" näitä entisiä erämaiden
paimenparkoja. Siellä he muun maailman unohtamina joutuivat juromaan
yhtämittaisessa yksinäisyydessä, miltei ainaisessa arkipäivässä ja
taas talven tappavassa pimeydessä. Eikä entisaikaan painettu pappia,
vaikka hän jonkun ryypyn ottikin. Samanlaisia sielunpaimenia oli
ennen kyllä lannanmaassakin. Ja laumansa parasta koettivat nämäkin
kiveliöiden raitiot harrastaa. Mellinkin saarnasi kirkossa kuin paras
pappi ja "haukkui juopot, varkhat ja kaikki", sekä messusi, "niin
ett' oikein kirkon katto kohoili". Kranck taas piti pappilassaan
koulua, opettaen Turtolan poikia lukemaan, kirjoittamaan ja lukua
laskemaan. Ja pyrkiessään Frosteruksen jälkeen Turtolan papiksi Kranck
vaalisaarnassaan voimallisesti julisti:

-- En ole tullut suurella viisaudella enkä korkealla opilla, mutta
hengen ja voiman korotuksella.

Tästä huolimatta ei hän kyllä saanut kuin kaksi ääntä.

Nousi Lapin erämaan paimeniksi joskus oikeita toimenmiehiäkin, jotka
jaksoivat pysyä virkeinä elämän yksitoikkoisuudessakin. Sellainen
oli C.F. Pfaler, joka ensin Turtolassa ja Ylitorniolla vaikutettuaan
kohosi väylää ylemmäksi, Muonioon, viihtyen täällä neljätoista vuotta
(1854-68).

Pfaler oli rovasti ja "se mies sieti rovastin nimen". Kirkossa hän
messusi, niin että se solkena kuului kylän taloihin, kun kirkko "oli
lentävänä reikänä, akkunat rikki ja ihmiset istuit pöykkyri päällä
kirkossa". Tätä pöykkyripeskien kansaa pappi ankarasti järkäytteli
saarnoissaan. Varsinkin ahdisteli hän viinakauppiaita, juomareita,
vieläpä liiallisesti koreilevia naisiakin. Kun vaimoväki pitkissä,
lattiaa laahaavissa silkkinauhoissaan koreili kirkossa, saattoi rovasti
huutaa:

-- Niihin nauhoihin ensinnä helvetin tuli tarttuu!

Ja kun Vestolan herra Turtolassa töllisteli vain kirkonkattoon, sovitti
pappi saarnaansa:

-- Muutamat saarnan aikana laskevat nauloja kirkonkatosta...

Kovilla piti rovasti nuorta väkeäkin rippikoulussa. "Nykyisten pappien
rippikoulu on kuin kirppasilla oloa" Pfalerin kouluun verraten.
Kesäisin rovasti piti kylän nuorille pyhäkoulua. Helluntaista lähtien
kävivät lapset joka pyhä iltapäivällä pappilan pirtissä, ja rovasti
luetti heillä päivän evankeliumin, kysellen ja selitellen luettua
tekstiä. Ottipa pappi joskus poikia tukastakin ja "kolhautti päätä
seinhän", kun he salaa kurkistelivat kirjaansa.

Rovastin rouva oli "niinkuin yksi mainio talonpojan emäntä". Hän teki
itse vaatteet koko väelleen, ja rouvansa ompelemassa puvussa kävi
rovasti kirkossakin. Ja pappilan työmiehen, Muusan Heikin, kehnoa
joukkoa papinrouva elätti, vielä paikaten lasten kurjat vaatteet,
jopa kengätkin. Hyvin "talonpoikaista ja alhaista" oli pappilan nuori
väkikin; kolme "pröökynää" ja viisi "tutänttiä". Vaikka pojat olivatkin
"tutänttiä", häärivät he kesällä kotona ollessaan aina työssä. Useasti
lähti koko pappilan perhe vierailemaan kylän taloihin. Varsinkin kun
pidettiin kinkereitä lähikylissä, oli rovastin koko väki parhaina
vieraina. Ja silloin "koko kinkeriväki syrjää myöten oli päivällisellä
syömässä maitovelliä, voita, leipää ja kalaa".

Koko perheineen muutti rovasti Pfaler sitten tunturien maasta
Nurmekseen, jossa kuoli 1879. Ei jäänyt hänen sukuaan Lappiin, muuten
vain hyvä muisto.

Mutta nousi Lapinkorpeen joskus toisenkinlaisia toimenmiehiä, jotka
viihtyivät kyllä yksinäisyydessäänkin, joutumatta silti juopottelevien
joukkoon.

Tuohikontti selässä tallusteli Kolariin kesällä 1862 pitkä, laiha,
kaitakasvoinen nuori mies, jonka vaalea tukkakin roikkelehti
takinkauluksen peittona. Jaakon majataloon mies astui, heilauttaen
konttinsa portaille ja painuen pirtin penkille istumaan.

-- Mistäs tämä mies on? emäntä kysyi.

-- Tulin vain tänne papiksi! vieras vastasi.

Mies oli "Pärki-vainaa", Johan Immanuel Bergh, joka sitten oli
vähäväkisen Kolarin sielunpaimenena kahdeksan vuotta.

Yhtä vaatimaton kuin uusi paimen oli kontti selässä Kolariin
tullessaan, oli hän sitten aina edelleenkin. Virkansa hän hoiti
tunnollisesti, rippikouluakin piti aamusta iltaan, kahdeksan tuntia
joka päivä, ja olikin oppilaille ankara mies, niin että "toisellainen
oli silloin lukutaito, vaikkei ollut kouluja". "Kristittyjen",
lestadiolaisten seuroissa, jotka näihin aikoihin jo rupesivat olemaan
parhaassa vauhdissaan, ei Bergh käynyt, mutta ei hän koskaan heistä
lausunut moitteen sanaakaan eikä kieltänyt laumaansa seuroihin
menemästä. Yksikseen mies vain vanhassa pappilassaan asui kolmen
rengin ja kolmen piian kanssa, viettäen hyvin vaatimatonta elämää.
Ei tarvinnut hänelle monia ruokia laitella. "Pilkkumhin vain panthin
maitoa ja puukauha vierhen, ja pappi otti itte kaapista voita ja leipää
ja siinä kaapin vieressä pureskeli." Monesti ryyppi pappi samasta
suuresta pahkamaljasta väen kanssa. Vain silloin kun sattui vieraita
tulemaan, pantiin lautaset pöydälle ja keitettiin siikaa ja syötiin
"niinkuin herskapissa ainaskin". Mutta vieraiden lähdettyä korjattiin
lautaset ja ruuat kaappiin, ja siikojen jäännökset pisteli pappi
kylmiltään. Kahviakin pappi keitätti pappilassa kävijöille. Palvelija
vain toi kahvin sisään ja isäntä itse kantoi tarjottimella sen
vieraalleen. Harvoin kävi pappilassa vieraita, paitsi mitä pitäjäläiset
pistäysivät asioillansa. Eikä pappikaan puolestaan ollut ahkera
kylää juoksemaan, hyvällä "Liinikollaan" vain silloin tällöin ajeli
asioillaan. Kuusi kertaa vuodessa Bergh kävi Muoniossa saarnaamassa,
leikkauttaen samalla matkalla pitkän tukkansakin.

-- Jo taas on Pärkin pää Muoniossa keritty! huomasivat heti
kolarilaisetkin, kun pappi palasi saarnamatkaltaan.

Kotonaan asteli Bergh aina vanhassa lyhyessä viheriäpäällyksisessä
naisen turkissa, joka oli halvasta hinnasta lyöty hänelle Jaakon
mamma-vainajan huutokaupassa, ja päässä oli tavallisesti "iso
lakkikopra, semmoinen törilö".

Kerran yritti "Pärki-pastorin" vieraaksi eräs ummikko ruotsalaisneiti,
"pitkäraatoinen tuomarinpassaaja" Köngäsestä. Nimismiehen kanssa
ajoi naapurimaan tytär majataloon, kutsuttaen sinne pastorinkin
ja tarjoten hänelle hyvät illalliset. Aamulla lähti ummikko
vastavuorolle pappilaan, mutta pappi makasi vain nukkumakamarissaan
eikä ollut koko tyttärestä tietääkseenkään. Ja nimismies sai kyyditä
tuomarinpassaajansa saman tien takaisin Köngäseen.

Vihainen olikin pappi naisväelle ja halveksi koko heidän sukuansa,
vaikkei hän rauhan miehenä tahtonut suinkaan olla kellenkään
epäystävällinen.

Mutta lehmistä pappi piti, ja "Lehmä-papiksi" häntä Kolarikin nimitti,
sillä "ei Pärkillä ollut muuta epäjumalaa kuin lehmät".

Niitä olikin pappilan kahdessa navetassa kokonainen karja,
kolmekymmentäviisi lypsävää. Kolme piikaa, sadan markan vuosipalkalla,
mikä olikin hyvä raha siihen aikaan, oli karjaa ja pappilan
taloutta hoitamassa. Sammun Matilla oli emäntäpiikana Koivumaan Eeva
ja Sammun Mykkä-Maija apulaisinaan. Tavaton työ oli palvelijoilla
suuren karjan hoitamisessa ja ruokossa. Ihmislantaa käytettiin
siihen aikaan rehun lisänä vielä pappilassakin. Luisteita kerättiin
tallista ja navetasta ja pantiin suureen, viiden tynnyrin vetoiseen
navettakattilaan sekä lyötiin lantaa joukkoon. Sitten keitettiin, ja
"puuta paloi pa'an alla niinkuin haminassa, ja sonta kuohui päällä
niinkuin vilttihattu". Joka päivä pappi itsekin kävi navetassa
karjaansa katsomassa. Heittäen viheriäpäällyksisen turkkinsa pöntön
laidalle hän siirtyi lehmältä toiselle silitellen ja puhutellen
jokaista nimeltään ja tiedustellen palvelijoilta elukan vointia.
Siivosti piti palvelijain kohdella karjaa; pahankuristakaan lehmää,
joka lypsettäessä yritti potkia, ei saanut pieksää.

-- Ei, ei saa sitä piiskata, se on vanha elävä! pappi heti kielteli.

Mykkä-Maija oli talon voinhoitajana -- lisäksi hän taitavana ompelijana
neuloi papille "paijat ja krajit ja liperit leuan alle". Maija sai
kirnuta kaksi kertaa joka päivä; toinen kirnu oli jo uunin kupeen
"halsissa" lämpenemässä, kun Maija toista huisutti. Karkeat suolat
survoi eukko puntarin perällä hienoiksi voisuoloiksi, ja monet tynnyrit
keräytyi voita Maijan varastoon. Sieppijärven Hilppa kävi tuon
tuostakin ostamassa voin, toimittaen sen sitten Ruijan markkinoille.
Kirnupiimä syötettiin takaisin lehmille, ja muun piimän, mikä ei mennyt
omaan väkeen, antoi pappi ilmaiseksi köyhille. Jos joku halusi piimää
ostaa, sai sitä kymmenellä pennillä kannun, ja kirnupiimä maksoi
seitsemän penniä.

Paikkakunnan tapaan ruokki pappi väkensä. Arkipäivisin elettiin
enimmäkseen piimällä, leivällä ja suolakalalla, mutta pyhäaamuisin
syötiin viiliä ja voita. Kesällä teetti pastori heinää puolella
voinaulalla viikkoa ja miestä kohden. Mutta kerran kun väki oli
Pohjasenvuomalla heinänteossa, loppui voi kesken. Silloin Teuran Aapo
vuoli puupalikan "räknäten" ja kirjoittaen puukolla siihen "latinaksi",
että 8 LUOTIA TULI VOITA VAIN HENKELE, ja pani palikan tyhjään
voirasiaan, joka lähetettiin pappilaan. Siitä pappi suuttui, niin että
aikoi ajaa koko väen pois, mutta pian hän leppyi, ja käski antaa voita
kylliksi.

Saadakseen suurelle karjalleen tarpeeksi kontua, vuokrasi Bergh
pappilansa maiden lisäksi vielä Pellikan talon, osti Ristimellan talon
väylän varrelta sekä Kivijärven Erkiltä hänen kuivaamansa Kivijärven
niityn ja Kuusiniemen uudistalon ja vielä Teurajärven Jussalta
Teurajärven metsätalon. Kivijärven niityille rakennutti Bergh latoja,
Teurajärveen uuden pirtin ja Kuusiniemeen kokonaisen talonkartanon
navettoineen, kaikkineen. Tänne Teurajärven kulmille, penikulman päähän
kirkolta, hyville laitumille vietiin pappilan karja koko kesäksi; vain
viisi lehmää heitettiin kotihoitoihin.

Paljon sai köyhän Kolarin vaatimaton, mutta toimekas pappi tuloja
karjastaan ja maistaan. Monet kerrat kävi Sieppijärven Filppa
noutamassa voikuormansa, ja pelloista saatiin ohria niin paljon, että
syksyisin oli parikymmentä riihtä puitavana. Seurakuntalaisilta sai
pastori palkkaa ohrakielon sekä pari naulaa voita joka talosta. --
Kolarilaisten piti lisäksi "ruokkia rovasti Alkkulhan", ja siihen meni
m.m. naula voita joka lehmästä, ja voi piti olla puhdasta kesävoita,
sillä Alkkulan Heikel rovasti varoitti kerran kolarilaisia:

-- Älkää te sekoittako talvivoita kesävoihin! Ei minun vahingokseni,
mutta teidän sielujenne vahingoksi.

Hyvin viihtyi ja vaurastui Bergh Lapissa hoitaen suurta lehmäkarjaansa
sekä vähälukuista poropaimenien, sysi- ja tervakolarien metsäkuntaa.
Eivät saattaneet seurakuntalaiset sanoa paimenestaan pahaa, eivätkä
"kristitytkään" voineet häntä moittia muusta kuin, ettei hänellä ollut
"Pyhää Henkeä".

Kahdeksan vuotta tämä yksinäinen mies kaitsi Kolaria. Kova "päätauti"
häntä viime vuosinaan usein vaivasi, eikä se heittänyt, vaikka Kankaan
muori kävi silloin tällöin kuppaamassa.

Sitten 1870 myi Bergh koko lehmikarjansa huutokaupalla ja muutti
kappalaiseksi Pudasjärvelle, jossa jo seuraavana vuonna kuoli.

Hyvin muistaa vielä vanha Kolari "Pärki-pappinsa", vaatimattoman
miehen, joka "oli hyvin kousi mies eikä mikää herra... eikä kantanut
löönääkään monelta".

Ja tämä on parhaita tunnustuksia, mitä lapinukko saattaa
virkamiehestään antaa. Mutta vielä parempi olisi, jos hän voisi tähän
lisätä:

-- Ja sitten hänellä vielä oli Pyhä Henki.



Vanhoja koulumestareita


Tavaton työmaa oli punakantisessa aapeluksessa Lapinkorven kansallakin.
Raskaan nuottaveneen soutaminen, riihenpuinti ja porometsässä
hiihtäminen oli monelle kiveliön kasvatille kymmentä kertaa helpompaa
kuin aapiskoukeroiden oppiminen. Sitkeimpienkin tervasjuurakoiden
särkeminen tapahtui paljon keveämmin kuin tyhmännäköisen aapiskukon
munittaminen. Juurakoista selviytyi otsan hiellä sekä höyryävillä
hartioilla, mutta kukkoa ei aina saanut munimaan hiellä eikä
tuskallakaan. Satojen poromerkkien pykälien, pistelten ja
linnunvarpaiden tunteminen oli monin verroin helpompaa kuin aapisen
parinkymmenen koukeron muistaminen; villin porolauman kokoaminen
heittämällä suopungin laukkaavan härän sarviin taikka tolvaavan nulpon
takakoparaan kävi kuin kirpanlyönti mutta koota sanoja aapeluksen
mustista sarvipäistä oli monelle niin tylsää työtä, että kirjan
näkeminenkin jo kammotti. Mutta pelottava pappi juroi kirkolla kuin
painajainen, pitäen kamalia lukukinkereitään joka vuosi, ja sitten
vielä oli kiusana hirveä rippikoulu, jota ilman ei saanut edes seurata
Jumalan käskyä: "Lisääntykööt ja täyttäkäät maa!" Sillä "sitä varten
se rippikoulu käyvhänkin, jotta jouvuthan Jumalan käskyjä täyttämhän".
Niinpä piti kiveliön kansankin oppia täyttämään Jumalan käskyjä
oikeassa järjestyksessä, ja metsien pirteissä tapahtuivat aapisen
ääressä samat paukkaamiset, joita jo satoja vuosia oli toimitettu
sadoissa, tuhansissa kodeissa.

Kotihan oli vanhankansan ensimmäinen ja ainoa koulu, jossa muun taidon
ja tiedon ohella annettiin aapistaitokin. Siellähän vanhaan tapaan

    "Isä ennen iitä neuvoi,
    äätä äitini opetti."

Kuuden, seitsemän, kahdeksan vuotisena työnnettiin aapinen "sikiön"
kouraan. Isä ja äiti taikka talon vanha ämmi olivat mestareina,
monesti myös vanhemmat veljet ja sisaret. Vitsa oli usein uhkaamassa
halutonta ja raskasoppista vekaraa, toisinaan taas kukon munima
"sokkeripala" taikka vehnäpalanen houkuttelemassa. Monta kertaa saivat
vanhemmat päivitellä työläälle lukumiehelle: "Pakana sinusta tulee, kun
et sie koskaan lue... Et vielä tuntis iitäkää, vaikka keppi käessä
vasthan tulis." Saattoi sellainen vastahakoinen "pakananalku" viimein
etsiä kirjansa jostakin uuninsopperosta ja ruveta tunnustelemaan: "Mikä
se sitten on tuo pöyryäpää-puustain tuolla kirjan rämmeen laijalla?"
-- "Koo se on koo! Se on niinkuin Salmen ämmin piippu", piti silloin
opastajan osata neuvoa. Joskus oli lukumiehellä päiväksi "läksy
kirjasta ja verkosta": piti niin ja niin monta kalvoskertaa kutoa
verkkoa sekä oppia kirjasta ulkoa määrätty kappale. Mutta monta kertaa
siinä tukkahamara heilahti, ennenkuin aapinenkaan oli nuoressa päässä,
mitä sitten vielä kun piti päntätä "pitkä kirja", jossa kaiken muun
kamalan lisäksi oli "peesalmit ja athaanaasius". Vanhempien lasten
paukatessa aapista ja katkismusta useasti nuoremmat jo oppivat monet
luvut ulkoa, vaikkeivät "iitä tuntenhet". Ja niin polvi polvelta jatkui
kirjanoppineisuus Lapinkorvessakin.

Mutta syrjäisillä seuduilla ja kaukaisilla perukoilla, joista vain
kerran, pari vuodessa jouduttiin kirkollakaan käymään, tahtoi
aapistyöskentely jäädä aivan sivuansioksi. I:n saattoi isä juuri osata
ja äiti ä:n tuntea, mutta miten niistä sitten saatiin koko puhdasta
jumalansanaa, joka sentään oli "kuin tikkatienä taivhashen", se kävi
jo monelle ylivoimaiseksi. Jotkut saattoivat kyllä "lukia mäykyttää
Uutta Testamenttiakin, mutta jos pari sanaa lukivat oikein, niin jo
kolmas meni väärin". Toiset taas "lukivat kuin tuohta reppiin, eivätkä
ollenkaan ottanhet prikuista vaaria".

Ylivoimaiseksi kävi sellainen seurakuntalainen monesti
sielunpaimenellekin. Tuli nuori pari pyrkimään kristilliseen
avioliittoon, eikä edes aapinen ollut päässä. Niinpä tapahtui
Kolarissakin entisaikaan, että Juustovaaran perukalta mies ja nainen
tulivat pappilaan kuulutuksille, mutta miesparka ei saanut kirjasta
irti sanaakaan.

-- Mikset sinä ole häntä opettanut? pappi torui morsianta.

-- Mikä mie olen vanhaa miestä koulaamhan, kosk'ei kirkkoherrakaan
ole saanut sitä oppimhan, morsian sanoi.

-- Mutta minä en anna kuulutusta! kirkkoherra uhkasi.

-- Me naimme sitten ilman? Kymmenen pelikuorman päästä jos me toisen
kerran Juustovaarasta tulemme tänne, niin meitä on silloin jo kymmenen
pyytämässä kuulutusta.

Eikä paljon oppineempi ollut Teurajärven Mikkokaan, kun hän Rauhalan
Kaisan kanssa astui papin eteen anomaan naimalupaa.

-- Mistä sinä olet? pappi kysyi.

-- Teurajärvestä!

-- Mistä Teurajärvestä?

-- Teurajärven läänistä, josta paljon rökhäitä saahaan. Viisi meitä
on veljestä. Juhani on vanhin, mutta mie olen paras, mulla on
tamppikangashousukki. Ja mie olen Mikko!

-- Entäs tämä morsian?

-- Mie olen Kittilästä sen ison kehrurin tyär, joka Nuurperi-vainaalle
kehräsi puoli leiviskää aivinoita... ja Kallosta Klaaviin äijä, joka
myötäänsä tupakkaa puree, pitäis olla minun isäni. Mie oon Kaisa
Rauhalasta... Eikö se pastori minua tunnekkaa?

-- Osaatteko te lukea?

-- Jo vain!

Mikon piti lukea vanhasta virsikirjasta: "Kristus valo valkeuden..."
Mutta kirjaimet eivät pysyneet paikoillaan niin paljon, että Mikko
olisi saanut ne oikein kiinni. Niinpä hän lukikin:

-- Kivi... kivi... kirstus... valo...

Tuli Kaisankin vuoro. Hän sai koettaa ulkolukutaitoaan
synnintunnustuksessa. Ja Kaisa yritti:

-- Minä vaivainen sinä syntinen minä vaivainen sinä syntinen minä
vaivainen sinä syntinen... En muista enempää, pappi rakas, vaikka
tapettaishin...

-- Ei tule mitään naimisesta! Ette osaa panna lapsia kirjalle, täytyi
papin sanoa.

Pois saivat teurajärveläiset lähteä, morsian päivitellen, kun meni
turhaan puhemiehelle uudet sukat, ja sulhanen surkeillen, kun tuli
juotetuksi hänelle kortteli hyvää rommia, ja vielä tärvääntyi hyvä
luokopäivä. Sillä naimisiin he sittenkin menivät niinkuin
juustovaaralaisetkin, ja papin täytyi lopulta panna heidät
kuulutuksiin.

Tällaisten huonolukuisten vanhempain lapsista ei sitten suinkaan
sukeutunut suuria kirjanoppineita. Sai sen pappi monet kerrat nähdä
kinkereilläkin. Saattoi siellä astua kirjan ääreen sellaisiakin
lukumiehiä kuin Ylitornion Kaulirannan poika, joka kauan aikaa turhaan
yriteltyään viimein kivahti papille:

-- Pi... pi... piru vie, siinä on sinullekin räknäämistä! Kihisee kuin
kusiaispesä!

Vähiin tahtoi monesti jäädä lasten lukutaidon huolehtiminen
rintamaillakin ja kyläisissä kylissä. Leivän takia piti raataa yhtä
päätä aamusta iltaan, eikä lukemisesta lähtenyt mitään leivänapua.
Eikä liioin aapisen sen seitsemiä koukeroita jokaisen pojan-palkeen
ja tyttö-hattaran päähän saanut helposti ajetuksi. Mutta pappi painoi
päälle ja piti kovilla, kun kinkeripäivänä jouduttiin pöydän ääreen
tiliä tekemään. Muutamat papit olivat hyvinkin ankaroita. Castrén
pastorikin Ylitorniolla "tasaisen illan kokonhan piti kinkeripäätöstä
ja palavaa pyyhki", pauhaten:

-- Jumala vaatii meidän kämmenpohjista teidän sielunne!

Ankarasti pauhasi Holmströnikin, jopa toisinaan työnteli taitamattomia
vekaroita pöydän alle. Ja entisaikaiset papit olivat kaikkein
huonoimpia lukumiehiä pistäneet jalkapuuhunkin. Kirkonporstuassa
kaikkien katsottavana olivat kirjantuntemattomat saaneet istua
kyköttää, ja kirkkomiesten oli vielä pitänyt ohitse astuessaan
sylkäistä. Sillä tavoin oli Roju-Ellinkin metsiä kiertävälle
"rotokunnalle" kerran opetettu aapistaidon tärkeyttä. Toisia
metsäjurrikoita taas oli käytetty rippikoulussa vuosikausittain,
niinkuin kolarilaista Taapa-Oskariakin, joka oli saanut junnata
kymmenen vuotta, ennenkuin oli päässyt aikaihmisten kirjoihin.

Mutta oli kylässä aina joku joutava ukko taikka muori, joka oli niin
kirjantaitava, että saattoi opastaa muitakin lukutaidon vaikealla
alkutaipaleella. Heidän luokseen vanhemmat lähettivät lapsiansa
oppimaan, silloin kun eivät itse joutaneet niiden kanssa paukkaamaan
taikka kun lapset olivat niin visapäisiä, ettei kotoisin voimin saatu
heihin aapista istutetuksi. Pieni maksu, ruokatavaraa, vaatetta sekä
joitakuita lantteja annettiin opetuksen korvaukseksi.

Ja nämä vanhat ukot sekä eukot olivat entiskansan kirjanoppineita
opettajia ja koulumestareita. Heidän pikku mökkinsä olivat jonkunlaisia
"vapaita opistoja", joiden oppiaineena oli aapisto, tavaus ja
suora-luku sekä oppikirjoina punakantinen aapinen ja pitkä katkismus.

Sellaisia opetusmestareita oli Kaukalon vaari Turtolan Juoksengissa.
Äijän mökki kykötti kuin vuoripeikon asunto yksinäisellä rantakalliolla
Kattilakosken Kaukalonkorvassa, Tornionjoen törmällä. Se oli kolo
paikka kaikille lähiseutujen kovapäisille pojille. Sillä Kaukalon
kirjallinen ukko oli yksitotinen suuri äijänrutimo, oikea visapäisten
kehvelien koulumestari, jonka pelottavaa naamaa ei leikki liikuttanut.
Kovapäisimmät lukumiehet aina lähetettiinkin Kaukalon mökille saamaan
älyä, ja opinhaluisia -- taikka oikeammin opinhaluttomia -- saapui
joskus väylän takaakin, Ruotsin puolelta. Eväspussi selässä pojat
sinne aamulla astuivat, paukkasivat vaarin kanssa päiväkauden ja taas
illalla palasivat kotiin tyhjine pusseineen, mutta pää täynnä aapista.
Oli äijällä omat tapansa saada haluttomimmatkin vekarat totisella
aikomuksella tarttumaan kirjaansa. Niin saattoi hän saavia tehdessään
ärjäistä vieressään istuvalle lukumiehelle:

-- Tämän saavinpohjan paukautan päähäs halki, jos et opi!

Niskan Petteri ja Kommeksen Olli olivat kerran vaarin luona
opiskelemassa, vaikka he mieluummin vain "tyyräilivät" sivakoilla
Jokitörmästä alas kuin hikoilivat mökissä aapisen ääressä. Mutta loppui
pojilta tyyräilyhalu, kun äijä äkäpäissään haki heidät pirttiin,
jyräytti ison pölkyn lattialle, sieppasi suuren kirveen, jota rupesi
kiukkuisesti hiomaan. Sitten kohotti äijä kirveensä, ärjäisten:

-- Nyt sikiöt! Toinen pittää täsä tehtämän: luettaman taikka kuoltaman!

Lukuhalun pojat sillä kertaa saivat ja lukumiehiä heistä tuli, sillä
kirves ja pölkky olivat sitten aina lattialla uhkaamassa.

Helpotuksen huokauksen monet pojat päästivät, kun Kaukalon kamala äijä
viimein kuoli. Mutta eivät lie silti Kaukalonkorvan mökistä päässeet.
Sinne jäi yksinään elämään ukon ainoa tytär, Kaukalon Akaatta, ruveten
isänsä sijaan kovapäisten koulumestariksi. Akaatta, pitkäleukainen
eukko, jonka pitkä nenäkin nolpotti suun päällä, oli melkein yhtä
pelottava kuin vanha äijäkin. Vanhana piikana hän asui mökissään pitäen
siellä "rukuuksia" arki-iltoinakin. Polvillaan kyköttivät rukoilijat
lattialla, ja Akaatta luki ulkomuististaan rukousta ääneensä, häärien
samalla kahvin keitossa taikka kolistellen uunin takaa puita piisiin.
Ankarana opasti Akaattakin pieniä lukijoita, ja tyttäriäkin lähetettiin
hänen luokseen. Niin pelkäsivät lapset vieläkin Kaukaloa, ettei
toisinaan tarvinnut muuta kuin muistuttaa siitä, kun jo laiskatkin
saivat erinomaisen lukuhalun.

Kaukalon kouluajan jälkeen oli Turtolan Juoksengissa koulumestarina
Puskan Kaisa, vanha leskimuori, joka asui pienessä pirtissään Myllymäen
maalla, Ratasjärvellä. Kaisa oli pikkuinen mummu, mutta terhakka ja
pysty kuin tikku, hyvänluontoinen ja ahkera jumalansanan viljelijä,
jopa "oikein kristitty ihminen oli Kaija-riepu". Mummu kulki joskus
taloissakin lapsia panemassa kirjalle, mutta kotipirtissään hän
alituisesti harjoitti lukemisentaitoa, ja opetuslapset astuivat
hänen luokseen kirkolta asti, aapiset ja katkismukset mukanaan.
Kaisa ei kyllä antanut lapsille kammoa, sillä "hän ei huutanut eikä
räyhännyt, vaan oli aina siivo ja taijolla opetti". Lapset menivät
mielellään hänen kouluunsa, ja "pojankläpitkin häntä rakastit".
Jälkeenpäinkin Kaisan oppilaat aina Ameriikasta asti monesti muistivat
raha-avustuksilla ja muilla lahjoilla vanhaa opastajaansa. Kymmenet
vuodet Kaisa omasta halustaan ohjaili nuorten lukutaitoa, saaden
palkakseen vain vanhempain vapaaehtoisia antimia. Kerran sentään mummu
sai odottamattaan "etelästä" sata markkaa. Muori oli koko seudun
rakastama. Ei kukaan mennyt hänen pirttiinsä käymään viemättä muorille
tuomisia, lapsetkin sinne monesti juoksivat pikku lahjoineen. Lopun
ikäänsä eli Kaisa kunnan hoidokkina Tervahaudan talossa, ja kun hän
pari, kolme vuotta takaperin kuoli "satakymmenellään", saatettiin
hänet hautaan kahdellakymmenellä hevosella. Sattuipa vanhalle
lastenopettaja-mummulle niin sopivasti, että joutui haudassa lepäämään
kahden lapsenarkun väliin.

Karungin vanhoja opettajia oli Juho Viita, jo kuutisenkymmentä vuotta
takaperin kuollut köyhä äijä, joka kulki taloissakin totuttamassa
pientä väkeä aapiseen ja katkismukseen. Ukko ei kyllä "Kristuksesta
tiennyt mithän", mutta oli silti niin kirjanoppinut, että saattoi
huonompiansa opettaa.

Ylitornion Kainuunkylän kirjalle-panijana oli entiseen aikaan
Eeva-Priita, pikku mökin eukko hänkin. Tarkka opettaja oli
Eeva-muorikin. Lukumiesten piti istua tuolilla siivosti "kuin nunna
ploosterissa", ei saanut edes jalkojaan heilutella, ettei muisti
menisi. Helposti muori silloin ropsi vitsalla sääriin, määräten lukijan
istumaan "lapintoolissa" eli jalat tuolin alle vedettyinä. Tunnollista
työtä eukko teki, vielä jälkeenpäinkin hän aina kinkerien edellä kulki
kuulustelemassa opetuslastensa lukutaitoa. Kinkereillä muori sitten
tarkkaan kuunteli, miten hänen valvattinsa osasivat, ollen hyvin
iloinen, kun pappi kiitteli heidän lukutaitoansa.

Turtolan Järvikylillä sekä Kolarin puolellakin vaikutti vanhan
polven nuoruuden aikoina Ruuhi-Joopi, jota sanottiin myöskin
"Ruuhi-piispaksi". Sillä Joopi, vaikka olikin lyhyehkö tummaverinen
ukonkäppyrä, oli kirjantaitava ja kristitty mies, selvä puhumaan, jopa
"aivan profeetallinen mies kansapuheissaan". Ruuhijärvellä eli ukko
talonisäntänä, mutta sitten vanhana miehenä hän rupesi opettamaan kylän
lapsia. Joopi kulkea kapsutti saarnamiesten matkassa, pysähtyen milloin
mihinkin kylään panemaan lapsia kirjalle aapisesta alkaen. Vanhempien
neuvoja Joopi ei opetuksessaan suvainnut, sanoen vain, että "sikiöt ei
opi, jos vanhemmat sekaupi". Iltaisin ukko kokosi ympärilleen aikuista
väkeäkin, tutkistellen sen kanssa "raamatun nytheitä" sekä pitäen
rukoukset. Vanhana Joopi tuli päästä vialle ja sai hyvin surullisen
lopun. Lähti ukko kerran astelemaan Ruuhijärveltä Vuoskulompoloon,
mutta eksyikin metsään ja paleltui kuoliaaksi.

Kolarin nuoren väen lukutaitoa hoiti myöskin Kassan Tiina-Kaisa,
toimien Sieppijärven taloissa. Tiina-Kaisa oli kirjallista lähtöä,
oikeinpa papillista pohjasukua, kotoisin Kolarin Jokijalasta,
Lapinniemen Erkin talosta, johon Tiina-Kaisan, Frosteruksen jälkipahnaa
oleva äidinäiti oli naitu Haaparannalta. Siksi Tiina-Kaisa oli aivan
omiaan kirjanopettajaksi, ja hänellä olikin sellainen taito, että
"vaikka olis sikiöt kuinka huonot olhet, niin kirjalle pani".

Muonion ja Enontekiön aapistelua hoiti ennen vanhaan "Koulu-Heikki",
Heikki Syväjärvi, joka oli kotoisin Kittilän Kallonkylästä. Heikki
ei kyllä ollut edellisten kaltainen vapaaehtoinen opettaja, joka
sai toimestaan palkkaa, minkä vanhemmat suvaitsivat antaa, vaan hän
oli oikein virkamies, varsinaista palkkaa nauttiva koulumestari,
Lapin katekeetta, joka virkansa puolesta paukutti kahdessa laajassa
seurakunnassa. Kesänpuolet ukko muurauslastoineen asteli taloja
myöten rakennellen uuneja, saaden parikymmentä kopekkaa päivältä sekä
ruoan ja kahvin, ja talvenpuolet taas kierteli kyliä pitkin opettaen
viikon, pari kussakin pysähdyspaikassaan. Vanhankansan koulumiehiä
oli Heikkikin, iso turpea vanhapoika, joka opetti, niinkuin oli
häntä itseäkin opetettu. "Talkka-koulua" oli ukon koulunpito. Siellä
kirjaa taitamattomat vekarat "pitkää tavia klonkkasivat, ja tikulla
piethin tavia". Koulumestari oli kyllä hyvä kirjamies, vaikkei osannut
nimeäänkään kirjoittaa. Oppilaitaan hän ohjasi "puustaimia" tuntemaan
selitellen:

-- Oo on niinkuin ovi, koo on kuin pesäkoukku, ärrä on avaimen näköinen
ja ii on kuin vittasavirikko, mutta tee on niinkuin tikka, joka seisoo
järvellä ja on risti päässä. Tuo on ee, jolla on reikä päässä, ja tuo
on ällä, ja se on niinkuin halko... Se on uu, joka on päältä auki, ja
ännä, joka on alta auki, ja ämmäkin on alta auki, mutta se on leveä ja
siinä on kolme kriipua.

Ja sitten vängättiin pitkää tavia: -- Ii sano ii, ässä ää sää, ii-sää!

Jopa joskus yritettiin:

-- Ämmä... ämmä... sano ämmä...

Mutta silloin mestari tarttui ohjiin sanoen:

- Ei ämmä mithän sano, ämmä on vain ämmä! Ää sanoo ja ii sanoo ja aa
sanoo, ja oo ja mikin sanoo, kun net on yksin, mutta ämmä ei sano
koskaan mithän.

Heikki oli "urhoollinen ja hyvä mies ja mahoton vireä ja saura
opettamhan". Kynttilän valossakin hän pimeällä piti koulua ja lasten
piti "kristillisesti istua tolkuttamassa". Eikä ukko ollut mikään
ankara koulumestari. Haturasta hän joskus pudisti, taikka nipisti
nenästä tai korvasta, joskus taas "knipillään" ampaisi otsaan
taitamatonta ja tottelematonta vekaraa, ja se kyllä koski kipeästi, kun
iso mies isolla kynnellään nipsautti. Oli ukon seinällä kyllä vitsakin
varoittamassa sikiöitä kovin ylpeilemästä. "Se on siellä Mooses!" ukko
muistutti oppilaita osoittaen vitsaa. Joskus sentään sattui, että
täytyi vitsa päästää virkaansa. "Nyt täytyy käyttää Moosesta!" sanoi
ukko ottaen vitsan seinältä. Mutta jos pahantekijä rupesi rukoilemaan
armonpuolta, saaden ukon lepytetyksi, pani Heikki vitsan pois puhellen:
"Mooses saapi sitten olla tuolla ja vahata tyhjään."

Koulussaan Heikki opetti "puhasta jumalansanaa eikä mithän muuta".
Aapinen, katkismus ja Uusi Testamentti olivat "talkkakoulun"
oppikirjoja. Niitä luettiin ukon johdolla, ja niistä saatiin
kotiläksyjä ulkoa opittaviksi, koulun loppuessakin mestari vielä antoi
läksyt, jotka piti osata silloin kun hän taas uudelleen tuli kylään
paukkaamaan. Illoin, aamuin ukko piti rukoukset, joita talonväkikin
tuli kuulemaan. "Kovenna se kuin kova on, ja pehmitä se kuin pehmiä
on", Heikki useinkin rukoili. Virsiäkin rukouksissa veisattiin,
vaikkei koulumestari ollutkaan mikään veisuumestari. Hänellä "ei ollut
nuottia enempää kuin härkäsonnilla tuolla äijän takana". Samalla
nuotilla veti hän kaikki virret, niin "Sun haltuus rakas isäni" kuin
"Koko-maailmankin".

Joutui Heikki kerran rippikoulussakin opettamaan. Rovasti Pfaler
jätti hänet muutamiksi tunneiksi kouluunsa "komentamamieheksi".
Mutta isot pojanmollit ja aikuiset tyttäret eivät osanneet vanhalle
"Koulu-Heikilleen" antaa sellaista arvoa kuin hänen uusi asemansa olisi
vaatinut, vaan kovin ylpeilivät ja tekivät koiruutta. Ei auttanut
sekään, että Heikillä oli päällään pitkä musta "virkatakkinsa".
Pystyttivätpä muutamat pojanvintiöt äimän ukon tuoliin ja sitten vain
rähähtivät nauramaan, kun koulumestari pitkää takkiaan kohottaen
istahti alas ja samassa parkaisten hypähti ylös. Rangaistiin kyllä
ylpeileviä koulunkävijöitä, koulumestari itse sai heitä rovastin nähden
"pieksää havolla", mutta tuli ukko huomaamaan, ettei hänestä ole papin
paikalle. Keksi ukko syynkin. "Pitäis minullakin olla joku lekku leuan
alla, niin paremmin tottelisit", hän päivitteli.

Mutta Heikillä ei ollut mitään lekkua leuan alla, eikä hän siis
kyennyt rippikoulun komentamamieheksi. Hänellä oli vain pitkä kulunut
takkinsa, jonka virka-arvoon kuului talkkakoulun komentaminen, aapisten
paukkaaminen ja pitkän tavin klonkkaaminen. Sen takin virkatoimiin
Heikki kyllä kykeni, ja sen virkaa hän uskollisesti hoitikin
kuolemaansa asti tarvitsematta lekkuakaan leukansa alle. Vähäisiä
alkutaitoja vain olivat hänen opetuksensa, mutta sittenkin oli hänet
pantu "paljon päälle": antamaan kristinopin alkutietoa Perä-Lapin
kahden laajan seurakunnan nousevalle polvelle, "eikä paremmalla halulla
voi opettaa ihmisten lapsia, kuin Koulu-Heikki opetti".



Muisteluksia kristillisyyden alkuajoista


"Muutamat sanovat, että evankeliumi on tullut Lapista, toiset sanovat,
että se on tullut Kittilästä, kolmannet sanovat, että se on tullut
Gellivaarasta, ja neljännet sanovat, että se on tullut Suomesta, mutta
me Jumalan lapset sanomme, että se on tullut taivaasta."

Näillä sanoilla aloittaa koko Pohjan puolessa tunnettu ylitorniolainen
saarnamies, vanha "Raution Junnu", Juhani Rautio, "Ilmoituksensa
Esikoisten Seurakunnasta", jossa hän kertoo, kuinka Jumala
itse saarnasi Eedenissä ensimmäisen evankeliumin, saaden aikaan
seurakuntain esikoisen, Aatami, Eeva ja Aapeli sen jäseninä, ja kuinka
evankeliumi sitten levisi yli maailman, kunnes se viimein suuren
herätysmiehen, Lars Levi Laestadiuksen, kautta pääsi valaisemaan
pimeitä Pohjan periäkin.

Olihan Lapinkorvessa jo ennen Laestadiustakin satoja vuosia
saarnattu jumalansanaa, sorrettu maahan lappalaisten metsäjumalia ja
rakennettu temppeleitä taivaan Herralle, jopa opetettu kansa itsekin
lukemaan Sanaa. Varsinkin lantalaisten keskuudessa oli siellä täällä
kristillisyyden harrastustakin. Monessa talossa oli tapana joka
pyhäilta viettää hartaushetki saarnanluvulla ja virrenveisuulla,
muutamissa perheissä pidettiin iltarukouksetkin. Niinpä Orajärven
talossa Turtolassa "elatusfaariska" Jussa joka ilta luki rukouksen
virsikirjasta ja veisasi virren, ja Kittilän Könkäänkylän Jokelan vanha
Mikko-isäntä oli niin harras, että piti joka vuosi "kymmenen pyhää
liiempää", pyhittäen m.m. neljä päivää sekä joulua että pääsiäistä
ja helluntaita, "mille vain oli neljä evankeliumia". Ahkerasti ukko
viljeli Sanaa lukien raamattua ja Wegeliuksen postillaa ja joka pyhä
piti hartaushetken sekä lauantai-iltaisin polvirukoukset koko väkensä
kanssa. Ja niin uskottiin, että "ihminen tulee autuaaksi, kun hän vain
lukee Sanaa, käy kirkossa ja nauttii välikappaleita".

Mutta tällaiset hartauden harjoittajat olivat vain "kirkkojumalisia
ja oman vanhurskauden päälle luottavia" sekä kadotuksen lapsia. Yhtä
kelvottomia olivat lappalaisetkin, jotka eivät edes lukeneet, joivat ja
joikasivat vain riettaan opettamia rallatuksia, varastivat ja tappoivat
toistensa poroja, minkä ennättivät, vieläpä salassa palvelivat
riettaita epäjumaliaan ja harjoittivat noituutta. Niinpä sanookin
Raution Junnu saarnassaan: "Kansat Pohian Maalla olit kuolleen uskon ja
oman vanhurskauden pimeydessä. Kaikki katumattomat huorat ja varkaat,
juomarit, viinaporvarit, korttimiehet, pelarit, tanssimiehet, koreat,
ahneet, toiselle väärintekijät, sapatinrikkojat ja väärät todistajat
olivat leipossa ja valoit kuolleen uskon liivaa ja oman vanhurskauden
töiden oppia."

Oli kyllä jo kerran heräyksen kirkas välähdys pilkahtanut pohjoiseen
pimeyteen. Jo puolitoista sataa vuotta takaperin Ylitornion papit,
I. Grape (k. 1783) ja N. Wiklund (k. 1785), pitivät niin väkeviä
parannussaarnoja, että sanankuulijat menivät kirkossa tainnoksiin
ja sitten ulos kannettuina alkoivat itsekin voimallisesti saarnata.
Kansassa tapahtui paljon heräyksiä, ja "jumalanlapsia kutsuttiin
maailman joukolta silloin lukijaisiksi". Näitä samoja lukijaisia oli
sittemmin m.m. kuulu "Lapin-Mariakin, heräyksen tilassa sielulleen
rauhaa hakeva" lapintyttö, joka sitten, rauhan ja elävän uskon jo
saavuttaneena, tapasi 1844 Åselessa Laestadiuksen ja "johdatti hänet,
joka jo oli herännyt mies, evankeliumilla uskomaan syntinsä anteeksi",
saaden hänessäkin täydellisen heräyksen sekä elävän uskon, niin että
Lapin suuri herättäjä sai kokea silloin "valon välähdyksen ja taivaan
ilon esimakua".

Siitä lähtien vasta alkoi pimeässä Lapinkorvessa varsinainen
herätystyö. Kirkkojumalisuuden ja isäntäkristillisyyden, kuolleen
uskon ja omanvanhurskauden sekä noituuden, epäjumalain palveluksen
ja kaikkien pahennusten mustaan korpeen ilmestyi Laestadius mahtavana
huutavan äänenä, ruveten vaikuttamaan "lainsaarnalla niinkuin
Johannes Kastaja Juutean korvessa, ja ihmiset heräsit synnin unesta ja
tunnustit syntiänsä niinkuin Johannekselle Juutean korvessa. Ja sitten
johdatti Laestadius taivaasta annetulla evankeliumilla heränneitä
ihmisiä uuden syntymisen kautta Esikoisten seurakuntaan uskomaan
syntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen veressä. Ja alkoi leviämään
Jumalan valtakunta, vaikka saatanan joukko eriseuraisten ja Jumalan
kieltäjien kanssa seisoi vastassa."

Näin kuvailee vanha sananjulistaja, Raution Junnu, evankeliumin valon
suurta aamunkoittoa, joka sitten paisui valtavaksi uskonnolliseksi
keräykseksi vyöryen yli koko Lapin ja Pohjois-Suomen. Eikä tämä ole
vielä kovin kaukaisten aikojen asia. Pohjoisten seutujen vanhimmat
eläjät vielä hyvin muistavat sen ajan, jolloin "kristillisyys" voitti
ensimmäiset tunnustajansa Suomen puoleisissa kylissä.

Ruotsin-Lapin Kaaressuvannossa, korkealla Muonionjoen yläjuoksulla,
oli Laestadius sielunpaimenena, silloin kun hän aloitti voimakkaat
herätyssaarnansa, saaden pian ympärilleen pienen "mettätokan", joka
kuitenkin nopeasti kasvoi, "vaikka saatanan joukko seisoikin vastassa".
Sanankuulijat kyllä alussa kauhistuivat hirveitä lakisaarnoja,
joissa "koko seurakunta upotettiin korvia myöten turmioon, niin että
vain sormenpäät näkyivät". Mutta pian ylpeimpienkin tekohurskaiden
oman vanhurskauden rakennus romahti, ja he joutuivat suureen synnin
hätään. Saatiinpa jo pian nähdä ensimmäiset "armonmerkitkin": tapahtui
joulukuun alkupäivinä 1845, että muuan lapineukko, tullen armoitetuksi
hyppäsi ilosta korkealle ja tunsi taivaallista riemua. Kohta tämän
jälkeen Herran Henki kävi kuin humaus yli koko seurakunnan, joka joutui
valtavaan hurmiotilaan, "liikutuksiin", jolloin väkevät valitukset
ja ilohuudot voittivat mahtavan saarnankin pauhun. Hartaimpia
uskonmiehiä rupesi Laestadius sitten lähettämään apostelemaan
ympäri maakuntaa herättämään erämaiden kansaa synninunesta. Niinpä
lapinlasten koulumestari, Kuttaisessa syntynyt "Koulu-Jussa", Juhani
Raattamaa, "valaistu mies", josta sitten tuli opettajansa voimakkain
uskonjulistaja, lähetettiin Jukkasjärven Lainiolle, toinen veli,
Pietari Raattamaa, Täräntöön, Erkki-Antti Juhonpieti Pajalasta
Tornion ja Muonionlaaksoon, sekä Naimakan Matti, Kelottijärven Jussa
ja "Parka-Heikki", Heikki Parkajoki, Muonionalustan Muoslompolosta,
Kittilän suureen erämaahan. Nämä Lapinkorven uuden herätyksen
ensimmäiset apostolit kulkivat paikasta toiseen kooten seutukunnan
lapset opetettavakseen, "muuten kun ei ollut lupa Sanaa julistaa", ja
"kouluihin" saapuivat aikuisetkin ihmiset kuulemaan opetusta, joka
tavallisesti muodostui ankaraksi herätyssaarnaksi. Lähetysmiehillä oli
alussa mukanaan Laestadiuksen kirjoittamia "saarna-karttoja", joita he
kansalle lukivat, innostuen pian itsekin omasta puolestaan puhumaan.
"Kouluiksi" sanottiin alkuaikoina tällaisia tilaisuuksia, vasta
myöhemmin ruvettiin niitä nimittämään seuroiksi.

Pian vierähtivät viestit tunturientakaisesta uudesta uskosta ympäri
erämaita herättäen kaikkialla kovaa pelkoa. Varsinkin Koutokeinon
kamalan mellakan (1852) jälkeen kuunteli kansa kauhtuen sanomia
lapinuskosta, joka "villitautina" oli tuntureista lähtenyt
painumaan alamaita kohden. "Ihmiset kun olit niin laillisia, etteivät
käsittänhet evankeliumia, niin siitä semmoista villitystä tuli kuin
Koutokeinossakin" sekä sitten pelkoa ja epäilystä oikeasta uskosta.
Luultiin, että "villiuskon" ja "kovan uskon" saarnamiehistä "tarttuu
villi ja koirantauti, vesikauhu eli muu sellainen vika". Mielettömänä
"taikauksena" puhuttiin siitäkin, että "ihmiset antaa toisilleen
syntiä anteeksi". Sananjulistajia pelättiin kuin pororuttoa eikä
kaikiste uskallettu antaa heille edes yömajaa. Enontekiön Vuontisjärven
Keskitalon Marja-Stiina vatkoi vettä ja tuhkaa saarnamiesten silmille,
ettei heistä tarttuisi koirantauti, ja Vuontis-Jaakon Priita "laittoi
ne rahalla pois ja pesi pirttinsä". Mutta Peltovuoman Eiran Sammu-äijä
raahasi Ies-Pietin tovereineen tukasta pihalle, kun he ensi kerran
tulivat villioppeineen hänen pirttiinsä, ja Ylitornion suruttomat
heittelivät Erkki-Anttia kylmettyneillä hevosenkikaroilla.

"Mutta heräys kulki väkevällä voimalla, sillä Laestadiuksella ja hänen
lähetysmiehillään oli väkevä henki."

Jo kristillisyyden varhaisimpina aikoina saapui uskon sanoma Muonioon,
joka oli rajan tällä puolen, Kaaressuvannon läheisenä naapurina.
Autiomen 80-vuotias Kalla-ukko sanoi olleensa vielä avuton lapsi,
kun Raattamaa ensi kerran ilmestyi Ylimuoniota herättämään,
pitäen "lapinlasten kouluaan" Ylitalossa ja Lantolla. Aikuisetkin
menivät kuulemaan, tulivat tunnossaan lyödyiksi ja pian seurasi
muutamia heräyksiä. Kävi Muoniossa sitten Erkki-Antti Juhonpietikin
lähetysmatkoillaan pitäen "koulujaan" Tapanilla, jossa jo oli usko
omistettu.

Erkki-Antti ja Raattamaa olivat Kolarinkin ensimmäisiä herätysmiehiä.
Väylän takana käytiin heitä kuulemassa ja päästiin uskon omistamiseen.
Alkuaikojen "pääkristityitä" Kolarin Jokijalan seutuvilla olivat
Siuko-Pekka ja Putaan Eeva-Maija, Sieppijärven suurkylässä taas
Kankaan Tiina-Kaisa ja Iivarin vanha lisakki-isäntä emäntineen.

Turtolan suuressa Pellonkylässä tapahtui ensimmäinen heräys jo
1849. Pellon Välimaassa asui vuokralaisena muuan "kraatari" Iisakki
Juuso, nuori naimaton mies, hyvä lukija, mutta "perin korea ja
ylevämielinen, kulkien puettuna kuin riikinkukko ja ollen nuoren
väen eelläkävijänä kaikessa suruttomuuessa". Työn puutteessa lähti
kraatari kerran Pajalaan etsimään elatusta, sattuen siellä käymään
kirkkoonkin juuri silloin, kun Laestadius piti voimakkaan
vaalisaarnansa "kalanpyytämisestä", josta muuan suruton kirkosta
tullessaan pilkaten sanoi: "Aikanen pappi kun saarnasi mä'änneistä
kalapuolikoista!" toisen taasen arvellessa: "Jos tuo mies hyväksi
rupeaa, niin sen parempaa miestä ei ole Köngäsen pöntössä ollut, jos
pahaksi, niin ei tee mithän!" Mutta Iisakki sai saarnasta omantunnon
loukkauksen, niin että kesällä palatessaan Peltoon takaisin hämmästytti
koko kylän: koreasti puettu hilpeä ja iloinen suruttomuuden harjoittaja
oli muuttunut hiljaiseksi, vähäpuheiseksi mieheksi, joka kävi
puettunakin kuin kerjäläinen ja oleskeli enimmäkseen yksinään.
Talvella joulun tienoissa Juuso taas lähti Pajalaan, mennen kuulemaan
Raattamaata, joka piti lapinlasten koulua Kangoksessa, pitäjän
pohjoisnurkilla, ja siellä hän sai valkeuden. Kevät-Marian tienoissa
Juuso taas palasi Peltoon, ilmoittaen pitävänsä iltarukoukset
Mäki-Jolman pirtissä. Kyläläiset ihmettelivät, mitkä rukoukset ne ovat,
joita arkina pidetään, mutta menivät sentään kuulemaan "kraatarin
rukuuksia". Mutta kraatari saarnasi ankaraa lakia, näyttäen raamatun
perustuksella suruttoman elämän kauheuden ja riettauden, niin että
kuulijoista tuntui "kuin olisi ilmiliekki leimunnut". Muutamat
saivat jo piston tuntoonsa ja tulivat heräykseen, niinkuin nuoret
Antti ja Maria Jolma ja Jaukkurin Maria sekä vanhemmista ihmisistä
Välimaan emäntä ja Tupa-Maria, pienen mökin eukko Mäki-Jolman maalta.
Iisakki jatkoi iltarukouksiaan talvella talojen pirteissä, kesällä
kylän kirkkotuvassa, ja sanankuulijoita oli aina huone täynnä sillä
seurauksella, että pian tapahtui kylässä suuret heräykset.

Näihin aikoikin Laestadiuksen lähetysmies, Erkki-Antti, "koko Tornion
jokivarren kansan herättäjä", jo liikkui Ruotsin puolella koulujaan
pitäen -- 1851 meni hän ensi kerran saarnamatkoillaan alaskäsin
Tornionlaaksoa. Väylänmukassa, Pellon pohjoispään kohdalla joen
takana, oli Erkki-Antilla vuokrattuna huone, jossa hän talvella puhui
paikkakuntalaisille. Sinne pellolaisetkin ajoivat eväät mukanaan,
viipyen matkallaan koko päiväkauden. Kesällä taas syyspuoleen
Erkki-Antin "koulut" olivat Näittenkankaan kylässä, Pellon Nivanpään
kohdalla, ja sinne taas koko joukolla soudettiin. Ja "silloin oli
semmoiset ajat, että tuota korkeat pienet lapsetkin saarnasit yli
kansan ja imheellisillä sanoilla raamatusta profeteerasit. Ja toteutui
raamatun sana: 'Lasten ja imeväisten suusta olet sinä kiitoksen
valmistanut'." Moni vanhus on sen omin silmin nähnyt ja omin korvin
kuullut.

Ihmeelliset ihanat ajat olivat kyllä pellolaisilla niinkuin muillakin
uskovaisilla siihen aikaan. Suuri herättäjä asui itse Pajalassa --
Laestadius oli Pajalan rovastina 1849:stä kuolemaansa asti 1861 -- ja
pauhasi Köngäsen kirkossa, johon usein joukolla ajettiin taikka
soudettiin kuulemaan hänen väkeviä saarnojansa. Niissä olikin niin
jumalallinen voima, että koko temppeli tuli liikutuksiin, jopa
surutonkin sielu tunsi sen voiman tunkeutuvan itseensä. Ensin saarnasi
Laestadius suruttomille, jotka eivät sietäneet jumalanlasten
liikutuksia, ja sitten hän puhui omilleen. Saarnamiehellä oli
erinomainen, komea ääni ja hän puhui harvakseen. Kun hän pauhasi
suruttomille, tapahtui se niin rajusti, että saarnaaja toisinaan oikein
karjui. Hän veisautti virttä: "Ah suruton koskas synnistä lakkaat", ja
veisasi itsekin, alkaen matalalla äänellä, joka helähti kuin kanteleen
soitto, mutta kun tultiin nousupaikkaan: "Ah! herää! herää, aika on jo
tull'", kajahti ääni kuin kirkonkello. Mutta kun Laestadius rupesi
saarnaamaan kristityilleen, jotka kirkonporstuassa ja ulkona olivat
odottaneet vuoroaan, oli hänen puheensa niin ihanaa ja hellää, että jo
sivullinenkin kuuli, kenelle hän puhui. Rovasti saarnasi, "niin
laupiaasti, että syän sulasi ihmisiltä". Vain silloin kun sattui
liikutuksia, hän koroitti äänensä aina sen mukaan kuin liikutukset
yltyivät. Vaikka satojakin ihmisiä kirkossa huusi ja voihki ja iloitsi
sekä hyppi penkeillä ja lattialla, niin että permanto tärisi, kuului
sittenkin saarnaajan puhe. Ääni lensi pauhaajain ylitse kohoten
kattoholviin ja painuen seiniä myöten alas, niin että jokainen sen
selvästi kuuli. "Kartasta" Laestadius aina saarnasi, mutta "kun se
loppui, niin sitten vasta paras tuli... ihmiset tulit liikutukshin ja
tanssasit aivan." Saarnaaja "itte ei tullut liikutukshin, kun hän oli
järkevä mies".

Hyvin muistavat vielä Pellon vanhat rakkaan herättäjänsä, monet ovat
saaneet kuulla hänen äänensä, jotkut väylän takana ennen asuneet ovat
ihanimmassa nuoruudessaan olleet hänen rippilapsiaan. Niitä on vielä
Jolman 80-vuotias Tiina-Kaisa, joka 14-15:n ikäisenä kävi Pajalassa
rippikoulunsa. Pappilan pirtissä piti rovasti koulua, jossa pojat ja
tytöt yhtaikaa olivat oppimassa. Kyselyssään hän tuli seisomaan eteen
ja vastatessa piti aina katsoa häntä silmiin sekä sanoa mielipiteensä,
"vaikka se mikä olis ollut". Ellei osannut sanoa mitään, kysyi rovasti:
"Joko sinuun on mennyt mykkä perkele?" Niinpä rovasti kysyi kerran
Tiina-Kaisalta: "Mikä sinulla on rakkainta maailmassa?" Tiina-Kaisa
vastasi: "Raha!" --"Eikö muuta?" rovasti kysyi. "Pakkaa ne pojatkin",
Tiina-Kaisan täytyi tunnustaa, jolloin rovasti naurahti: "Mäkitalon
pojat vissiin?" Mutta Tiina-Kaisa sanoi: "On nekin komioita, vaan
on niitä muuallakin!" Useasti tapasi Laestadius kysyä: "Mikä kiusaus
sinulla on ensin ollut, kun tänään heräsit?" Joskus innostui rovasti
puhumaan kukista ja eläimistäkin. Niinpä hän kerran "teki selvää
jäneksestä, miten se elää", jolloin oppilailta pääsi nauru, "ja mujahti
se ittekin". Raamattua luettiin, ja sitä piti osata, kun rovasti
kyseli. Polvirukoukset pidettiin koulussa aamuin, illoin. Juhannuksena
ripille laskettaessa sitten rovasti sanoi: "Nyt olen minä parhaani
teille selittänyt, Uuden ja Vanhan puolen. Nämä seinätkin voivat sen
tuomiopäivänä todistaa".

Suomen puolelle ei Laestadius tullut saarnaamaan. Kerran hän
palatessaan etelästä käväisi Turtolan pappilassa, jossa silloin asui
pastori A.J. Nyman (1848-57), heräämätön mies, vaikka niin Sanalla
valaistu, että antoi kristityille rauhan. Pappilassa keskusteli
Laestadius talonväen ja paikkakunnan isäntien kanssa, mutta ei ruvennut
seuroja pitämään.

Näiltä ajoilta on alkuisin Turtolan kirkonkylän esikoisuskovaisen,
kolme vuotta takaperin lähes 92:n ikäisenä kuolleen kirkonisännän,
Heikki Laurin, heräys. Turtolan kirkolla oli kyllä jo 1840-luvun
alkupuolella uskoa harrastavia eukkoja, Kyrön Sofia, Uksuan Sofia
ja Ollin Priita, jotka "jumalansanan lukemisen kautta olit tulhet
vakuutukshen". Mutta oikean armon ja uskon omistamiseen tuli Uksuan
Sofia vasta sitten, kun hän kerran omin silmin sai nähdä Jeesuksen
haavoissaan, sekä Kyrön Sofia erään ankaran ukonilman säikäyttämänä.
Kun sitten Erkki-Antti todisti Kyrön Sofialle synnit anteeksi, niin
hän "iloissaan lauleli kuin lintu". Alkupään kristittyjä oli myöskin
Matin vanha muori, Leena-Stiina, joka hartaan uskonsa ja suoran
luonnonlaatunsa takia oli kaikkein ensimmäisiä ihmisiä uskovaisten
joukossa. Leena-Stiina oli toimekas muori, joka aina hääri ahkerana
kotitöissä, hakkasi puitakin, joskus panna rytisti aitaakin. Mutta kun
tuli seurat, vaikka Pajalassa asti, lähti muori nyytti kainalossa sinne
astumaan "ajaen Matin muorin Lankilla", niinkuin paikkakuntalaiset
leikillään sanoivat. Oli muorilla aina tarpeen tullen viisas ja sattuva
sana. "Jopa teit oman vanhurskauven turkhin ison reijän!" sanoi hän
sille, joka toisia syytteli. "Muistakaa risut polttaa!" neuvoi hän
niitä, jotka syntiään tunnustamatta jättivät parannuksensa kesken.
Mutta päivitteli muori kerran sairastuessaan: "Nyt minulle tulee
kuolema, eikä taivhashen ole piikin reikää." Vanhana muorina lähti
Leena-Stiina Ameriikkaan "tutkimhan lastensa kristillisyyttä", ja sinne
hän kuoli.

Jo aikaisin pääsivät muutamat ylitorniolaiset uskon osallisuuteen.
Erkki-Antti kulki täälläkin väylän takana "kouluaan" pitäen, ja
sinne Suomen puolelaisetkin menivät uteliaina kuulemaan. Siellä sai
heräyksensä jo 19:n ikäisenä nuotiorantalainen Heikki Antti, joka pari
vuotta takaperin kuoli 90:n täyttäneenä. Toista vuotta täytyi Heikin
yksinään tunnustaa uskoa, mutta sitten hän sai kanssaveljikseen Iisakki
Huhtasaaren ja Pietari Torikan, ja pian tapahtui heräys Päkkilässä,
jossa emäntä, piika ja kaksi poikaa uskalsivat omistaa uskon. Nämä
paikkakunnan "ensimmäiset matkamiehet" toimittivat sitten ensimmäiset
seuranpidot Ylitorniolla 1852:n vaiheilla. Torikan Pietari kävi yöllä
noutamassa Erkki-Antin väylän takaa, ja Torikan pihapirtin pienessä
peräkamarissa sitten lukon takana yön aikana kaikessa salaisuudessa
kristittyjen piskuinen joukko kuunteli Erkki-Antin puhetta ja piti
keskustelemuksiaan. Ennen päivänkoittoa Torikka taas kyyditsi
saarnamiehen omalle puolelleen.

Näin levisi, etupäässä Erkki-Antin vaikutuksesta, elävä kristillisyys
Tornionlaaksossa jokisuuta kohden aina Karunkiin ja Alatorniolle.
Seitsemisenkymmentä vuotta sitten ruvettiin jo Karungissakin
tunnustamaan uskoa.

Jo 1840-luvun lopulla saapuivat ensimmäiset saarnamiehet, Naimakan
Matti ja Kelottijärven Jussa, Kittilään, tullen Könkään Jokelaankin
tunnettua raamatunmiestä herättämään. He eivät kuitenkaan saaneet ukkoa
vielä omistamaan uskoa, vaikka hän sallikin miesten saarnata
pirtissään, jopa tunnusti, etteivät he väärin puhuneet. Mutta sitten
tuli Parka-Heikki järkyttävine saarnoineen, sanoen Jokelan Mikolle
suoraan, ettei hänellä ollut uutta syntymistä, ja vielä piipulla pöytää
naputellen päällisteli:

-- Kyllä se niin on, Jokela, että kun minä olen kulkenut tätä
seurakuntaa ympäri, niin ne on aina kysynhet, mitä Jokela tykkää tästä
heräyksestä. Ja niin se on, että koko Kittilän seurakunta makaa sinun
päälläs!

Silloin Jokelan Mikon "oman vanhurskauven rakennus kaatui", ja hän
syntinsä tunnustaen omisti uskon, ja pian seurasi muitakin hänen
mukanaan, kun Parka-Heikki kierteli Kittilää.

Samoihin aikoihin olivat "isot heräykset" Kittilän kirkollakin,
jossa "Jumala sai sijansa ensin Välitalossa". Erkki-isäntä, naimaton
keski-iän mies, joka "oli ollut vaivatussa tilassa jo kauan", tuli
kirkonkylän heränneitten esikoiseksi, sitten seurasivat toiset veljet,
Juhani ja Olli sekä Pietulan Erkki ja Maria ynnä Salmen Maija-Leena.
Kaukosen kylässä sanotaan seuroja pidetyn Kiviniemessä, ja
ensimmäisiä uskovaisia olleen Kiviniemen Aapon, Juhan-Erkki Suutarin,
Hyötylän Heikin sekä Kaukosen ukon poikineen. Kittilän Alakylässäkin
Parka-Heikki kävi lyömässä kansan omaatuntoa. Suuri heräys nuortenkin
keskuudessa tapahtui täällä eräiden lihallisessa suruttomuudessa
pidettyjen tapanintanssien jälkeen. Oli kova jumalanilma ja lumipurku,
mutta kylän kansa vain tanssi ja rallatti, ja Vähänkarin Aapo,
vanhanpuoleinen mies, veteli viulua. Kun tuuli oikein jyskäsi,
ilvehtivät tanssijat:

-- Jyskäämme mekin, kun Jumalakin jyskää!

Mutta silloin repäisi ja jyskäytti myrsky nurkkia, niin että koko huone
jymähti. Siitä tanssijatkin pelästyivät, että "Jumala näyttää vielä
jotakin pahempaa", tulivat tunnoissaan lyödyiksi ja rupesivat pian
sen jälkeen tunnustamaan uskoa. Vene-Aapon päiväkirjassa näemmekin
merkinnän v:lta 1862: "Alku uudesta Eli talvela Rupesi kaikki Ala
Kyläläiset yksimielisesti uskon hariotukseen. Herra Itse vahvistakoon
heitä uskosaan." Ja tammik. 6 p:nä 1864 on ukko taas merkinnyt:
"Uskovaiset kasvaavat herran pelvosa Edes aina."

Kittilästä käsin levisi usko Sodankylän Kierinkiinkin. Kittilän
kirkonkylän suurissa keräyksissä joutuivat vaivanalaiseen tilaan
myöskin kierinkiläiset, Jooseppi ja Matleena Martin, tullen kylänsä
ensimmäisiksi uskovaisiksi. Parka-Heikkikin sekä muut saarnamiehet
kävivät sitten Kieringissä, ja 1860-luvulla tapahtui kylässä suuria
keräyksiä. Mikkolan vanhukset, Pekkalan ukko, Raution Olli ja Julio
Plantin omistivat ensimmäisinä syntien anteeksi antamuksen ja saivat
uuden syntymisen armon.

Ensimmäisten lähetysmiesten rinnalle nousi pian muitakin
sananjulistajia, jotka kiersivät ympäri pohjoisia erämaita, aina
Jäämerta myöten, puhuen "Jumalan armosta katuvaisille syntisille"
ja saaden uskovaisten alkuaan pienoisen joukon kasvamaan yhä
suuremmaksi. Sananjulistajat olivat järjestään Pohjanperän miehiä,
monet jo Suomenkin kiveliöissä kasvaneita. Niitä oli sodankyläläinen
Heikki Syväjärvi, joka kuoli Muhoksella 1909, niitä oli Kittilän
Alakylän harras saarnamies Olli Puljula, joka kulki etelässäkin
saarnamatkoillaan, sekä vielä kuulut Hanhivaaran veljekset, Jokelan
Mikon pojat, Fredrik Paksuniemi ja vielä elävä, 90-vuotias Pietari
Hanhivaara, "Hanhi-Pieti", jotka kymmeniä vuosia ovat vaeltaneet sekä
pohjoisessa että etelässä -- käyneet aina Pietarissa asti -- saarnaten
evankeliumia, milloin peskipukuiselle tunturikansalle, milloin
orsia myöten ahdetulle lantalaispirtille, milloin täpötäytiselle
kaupungin seuratalolle. Varhain nousi lantalaissaarnamiesten
avuksi lapinukkojakin, niinkuin Antin Pieti, joka oli Kaaressuvannon
lappalaisia, Nutti-sukua, ja Ies-Pieti, pienoinen kaaressuvantolainen
Vasaran äijä, oikein harras uskovainen ja niin innokas saarnaaja, että
puhuessaan unhotti koko ympäristönsä. Kittilän markkinoijiakin Pieti
kerran yltyi pauhaamaan, huomaamatta vähääkään, että koirat sillä aikaa
tyhjensivät hänen poronliha-ahkionsa. "Na, ne on vain koettelemuksen
merkkejä!" arveli ukko katsellessaan ahkiotaan, jossa vain luut olivat
jäljellä. Ei osannut pieni lapinäijä oikein selvää suomea. Lapiksi
murtautuivat hänen sanansa, ja lappia tuli usein sanatokkaan, niin
etteivät kuulijat aina kaikkea ymmärtäneet. Veisuukin vääntyi lapin
sanontatapaan; niinpä saattoi Pieti laulaa:

    "Jolla raitis ruumis on,
    Terveus kans' hiva,
    Mielell', kielell' kiittäköön
    Herraa armiast', pihaa."

Mutta selväjärkinen raamatun mies Pieti oli, jopa niin että "ruhtoi
pastori Laitisenkin Enontekiöllä ja saatti hänet uskhon."

Alkuaikoina ei väyläntakaisia saarnamiehiä suvaittu Suomen puolella.
Parka-Heikkikin lähetettiin vangittuna Kittilästä Ouluun, josta hänet
passitettiin Haaparannalle. Sitten kyllä myöhemmin saivat saarnaajat
vapaasti levittää oppiansa. Useissa kylissä oli varakkaita, hartaita
uskovaisia taloja, joihin saarnamiehet ohjasivat matkansa, viivähtäen
siellä väliin viikkokaudenkin, jolloin koko kylän väellä vietettiin
seuroja ja kuultiin saarna toisensa jälkeen. Sellaisia "kristittyjen
majataloja" oli Tapani Ylimuoniossa, Lantto Kolarissa, Iivari
Sieppijärvellä, Puranen Pellossa, Lauri Turtolan kirkolla sekä Ala-
ja Yli-Antti Ylitornion Nuotiorannalla, Välitalo Kittilän kirkolla,
Kiviniemi Kaukosessa ja Puljula Alakylässä. Enontekiön Peltovuomassa
tuli kristittyjen seurapaikaksi Eiran Sammu-äijän talo, vaikka äijä
ensi kerralla antoikin Ies-Pietille ankaran lähdön.

Mutta sitten Sammu tuli uskoon, ollen sen jälkeen aina avosylisimpiä
saarnamiesten vastaanottajia.

Kristillisyyden alkuaikoina, kun eivät Ruotsin sananjulistajat saaneet
saarnoineen astua tälle puolen, rakensivat Ruotsin lappalaiset oman
"koulupirttinsä" autiolle Ruosterannalle, vastapäätä Ylimuonion
suurta kylää. Omin lupinsa vain lapinukot kaatoivat kuninkaan komeaa
petäjäoutaa, lennättivät poroillaan puita kokoon ja rupesivat
rakentamaan saarnapirttiä. Asiasta tuli kyllä oikeusjuttu
sakotuksineen, mutta teko meni lapinäijien taitamattomuuden nimiin,
joten huone saatiin rakentaa valmiiksi. Siitä tulikin erinomainen
seurapirtti metsien kansalle. Se oli iso, yli nelisylinen,
kolmi-ikkunainen huone, pienine kamarihökkeleineen, jossa oli
piisitakka, pöytä ja muutamia jakkaroita saarnamiehiä varten. Pitkät
lankut oli pirtissä sanankuulijain istuinsijoina sekä pöytä tuoleineen
puhujan paikkana. Tänne sitten monet vuodet kokoonnuttiin kuulemaan
armonsanaa; varsinkin juhannus, keskikesän valoisa viikko, oli
Ruosterannan suurten seurojen aika. Täällä Raattamaa, Erkki-Antti ja
Parka-Heikki kävivät pauhaamassa, ja joskus tuli itse Laestadiuskin
puhumaan, ja silloin juti kansaa pirtille joka suunnalta, kahta puolta
väylää niin paljon, ettei kaikki mahtunut seinien sisällekään.
Toisinaan oli Laestadiuksen mukana Pajalan lukkarikin, Nivan Heikki,
jolla oli erinomaiset äänen lahjat, niin että hänen mahtava veisuunsa
kaikui yli satalukuisen laulavan lauman. Mutta jos sattui joukossa
olemaan täräntöläinen Vinsan Kreeta, päästeli hän virttä niin
väkevästi, että voitti itse lukkarinkin. -- Tämä Ruosterannan vanha
seurapirtti on nykyään Ylimuonion Lanton talossa asuinpirttinä.

Samat armonmerkit, jotka jo 1845 Laestadiuksen saarnatessa ensi
kerran esiintyivät, jatkuivat sitten aina edelleenkin uskovaisten
kokouksissa. Kun "Herran Henki todisti sanankuulijoille saarnaajan
suun kautta syntien anteeksi saamisen armosta", meni se heidän
sydämeensä täyttäen sen ilolla ja riemulla, niin että kuulijat tunsivat
tulleensa armoitetuiksi ja "sen merkkinä oli se, että he tulivat
liikutukshin ja hyppivät". Siitä myöskin tulivat sydämet iloisiksi, kun
sanankuulijat "pääsivät yhthen syämhen, että ovat oikialla tiellä".
Varsinkin naiset olivat herkkiä saamaan liikutuksia. Angelin Eeva
Peltovuomassa hyppeli niin, että menehtyi, ja Pajalassa muuan vanha
leskieukko ratkesi niin kovaan riemuun että kuoli. Muutamat herkät
vaimot rupesivat liikutustilassaan puhumaan kielilläkin, ja "se oli
niin soma kieli, ettei sitä tietomiehetkään ymmärtänhet." Mutta kun
saarnamies oikein järkäytteli tuntoja, saattoivat vanhat vakaat
ukotkin järähtää, hypähtää ylös ja ilontunnossa kähmiä toisiaan, jopa
joskus ryöpsähtää istuinpenkillekin, niin että se rätkähtäen katkesi.
Tällaista menoa eivät suruttomat voineet käsittää, vaan tämä oli heille
loukkauksena, "heillä kun oli ittellä niin hirveät raaot sisällä, että
ne pitivät ittensä mahottomana sellaishen armontunthon". Sentähden
uskottomat saattoivat pilkata uskovaisia ja sanoa, että heidän
jumalanpalveluksensa on kovin koloa ja ryöppeätä. Niinpä kerrankin,
kun uskon alkuaikoina Kolarin Lantolla pidettiin seuroja, pirtin
ollessa tupaten täynnä, poikasia vielä orsillakin istumassa, suruttomat
oviloukossa vain nauroivat, kun Nikkarin Priita, "jonka pää oli kuin
hautakurikka", suuri piippu suussa hyppi lattialla, sekä Ranta-Maija
ja Halingon Maria käsiään heilutellen tanssivat, huutaen
oviloukkolaisille:

    "Te ruumenet ja roskat,
    pakanat ja paskat!
    Minä taivhan kultalaattialla tanssaan!"

Mutta saarnamies, eukkojen mielentilan ymmärtäen, koroitti vain ääntään
ja sanoi:

-- Jumalan kunniaksi hypäkkää!

Joskus tulivat uskovaiset naiset liikutuksiin kuunnellessaan
"uskottomankin papin" saarnaa. Niinpä Jolangin Kaisa Rovaniemen
kirkossa ja Leppäniemen Priita-Stiina Ylitorniolla hurmiotilassaan
häiritsivät papin saarnaa. Eukot joutuivat oikeudessa vastaamaan
"seurakunnan pahentamisesta", ja "Priita-Stiina viethin Oulun linhan".
Enontekiön kirkosta rättäri vei riemuitsevan lapinmuorin ulos, mutta
muori ojensi kätensä sanoen: "Tässä on minun laihat käteni! Pane sie
vain kiinni, jos sinulla on suurempi oikeus kuin Jumalalla, joka minua
hallitsee!"

Oppi-isänsä Laestadiuksen voimakasta, väkeväsanaista saarnatapaa
tavoittelivat ensiajan sananjulistajatkin. "Tähänkin pirttiin on
kuollehen uskon liiva valunut Äkäsjokea myöten!" julisti Erkki-Antti
kerran Kolarissa saarnatessaan. Erkki-Antti olikin hyvin ankara
sanoissaan ja "paha nimittelemhän ja haukkumhan niitä, jotka eivät
tunnustanhet uskoa". He olivat "riettahan ja synnin orjia, pirun
palvelijoita, kuollehen uskon palvelijoita ja huorapukkeja". Yhtä
väkeväsanainen oli Parka-Heikkikin, hänenkin suustaan saivat suruttomat
suoraan kuulla, mitä he olivat. Raattamaa ei käyttäyt niin kovia
sanoja eikä nimitellyt, vaikka hän pauhasikin väkevästi ja "opin
eksytysten tuulia ratkoi jumalansanalla". Ei myöskään Antin-Pieti
haukkunut pahoin, enempää kuin Ies-Pietikään, joka "salakielisenä
miehenä saarnasi raamatusta". Mutta sananjulistajilla oli kaikessa
karkeudessaan ja haukkumisessaan hyvä tarkoitus. Sillä "ensin piti
hajoitettaman, kukistettaman ja revittämän, sitten istutettaman ja
rakennettaman".

Koutokeinolaista villitystä ja väkipakolla käännyttämistä
esiintyi alkuaikoina kyllä alamaissakin. Uskoon tulleet tahtoivat
ensi-innoissaan "tehä jumalanlapsiksi kaikki suruttomat", ja kun eivät
sanat eivätkä tuomitsemiset kylliksi vaikuttaneet, täytyi käyttää
voimakkaampia välikappaleita. Niinpä Angelin Pirkko ja Eeva Kittilän
Puljussa polttivat Könkään Israelin parran ja todistivat:
"Näin helvetin tulikin polttaa kun menet kaotukshen!" Turtolan
Matinlompolossa uskovaiset kärventelivät suruttomia päresoitoilla,
huutaen: "Maista kotitalos leipää!" Ottivatpa muutamat uskovaiset
jonkun pakanan kiinnikin ja upottivat vähäksi aikaa kaivoon, kun eivät
päresoitollaan saaneet häntä parannuksen tekoon. Parkajoessa, Ruotsin
puolella Vara-Jussan Kallaa myös tuikittiin tulisoitolla ja sitten
suljettiin kellariin oppimaan synnintuntoa. Turtolan Rattosjärvellä
tarttuivat uskonsisaret pieneen Leppä-äijään, rutistaen hänet kaulasta
reenjalaksen alle, mutta kiva äijä siinäkin vain kätisi: "No, sakna
vie, kun mie tästä aisan saan, niin kyllä mie teille näytän!" Kova
kiista uskovaisten ja Erkki-Antin kanssa tuli Myllytuvan äijälle
Jarhoisissa. Äijä, raamatun mies, väitti, että Jumalaa voi kyllä
rukoilla yksinäänkin hengessä ja totuudessa ja saada anteeksi semmoiset
syntinsä, joita ei ole tehnyt kanssaveljiään vastaan. Mutta kristityt,
ollen toista mieltä, nutistivat äijän lattiaan ja panivat piipunöljyä
suuhun, sanoen: "Pitää antaa lohikäärmhelle myrkkyä!" Kun äijä ei
sittenkään luopunut uskostaan, ajettiin hänet ulos.

Ihanana kuvastuu vanhojen muisteluksissa vieläkin se aika, jolloin
elävä kristillisyys vietti ensimmäisiä vuosiaan Pohjan erämaissa.
Monesta tuntui silloin kuin pitkän pimeän talven perästä olisi päästy
keväiseen kirkkauteen. "Uskovaiset elit erilhän maailmasta, ja
suruttomat elit erilhän, ja kristillisyys oli silloin arvossa eikä
välitetty muusta." Kokoonnuttiin yhteisiin seuroihin, joissa kaikki
olivat veljiä ja sisaria. Sinne saapuivat saarnamiehet, joita talossa
mielihyvin hoidettiin ja taas kyydittiin toiseen seurapaikkaan.
Seuratalon vieraanvaraisuudessa elivät pitkämatkaiset sanankuulijatkin,
joiden luokse taas vuorostaan satuttiin joutumaan vieraiksi toisella
kerralla. Saarna kuultiin toisensa jälkeen, ja saarnan loputtua
useasti seurasi "tiskuteeraus". Jos uskovaisilla oli eri käsityksiä
raamatusta, niin niistä keskusteltiin, "tiskuteerathin", että
päästäisiin yksimielisyyteen, "ja niitä oli miehiä ja naisia, että
tuntui, niinkuin ne olis kaikki kirjat läpi lukenhet." Kristillisyys
olikin silloin paljon hartaampaa ja raamatullisempaa kuin nyt, raamatun
sanaa seurattiin silloin enemmän ja käytettiin omassa keskuudessa
raamatunmukaista kuria.

Niinpä eivät kristityt saaneet ruveta keskenään käräjöimään, vaan piti
antaa riita-asia omasta piiristä valittujen miesten ratkaistavaksi ja
tyytyä heidän tekemäänsä päätökseen. "Joka ei sitä totellut, suljettiin
pois seurakunnasta." Vähiin jäikin käräjöiminen: Kittilässäkin siihen
aikaan kerran "meni käräjät läpi yhtenä päivänä". "Juoppoudesta
ja kortinpeluusta ja syntimenosta oli ankara rangaistus." Jos ei
uskovainen, muistutuksista huolimatta, tahtonut niistä parantua, joutui
hän suruttomain joukkoon. Muutamat pitivät "rapamahan palveluksena"
kahvinjuontiakin sekä herkkuruokien syömistä, heittäen senkin synnin
pois.

Ei saanut totinen kristitty myöskään "koreilla" vaatteillaan.
"Mustankengän-saappaat" ja "littosverkavaatteet" olivat synnillisiä.
Itse Laestadiuskin kävi vain sarkavaatteissa ja lapikkaat taikka
kallokkaat jalassa, poltellen suurta pitkävartista piippua.
Korvarenkaatkin olivat pahat, samoin "tällineula". Tällineulan
käyttäjää saattoi toinen kristitty moittia: "Senkö kanssa
vaihetit Vapahtajan? Halphanpa myit! Juutas myi Vapahtajan 30:llä
hopeapenningillä, mutta siepä taijat myyä vielä halvemphan."
Synnillistä koreutta oli sekin, että käytti hevosellaan kulkusia taikka
aisatiukua.

Lastenkin kristillisyydestä koetettiin huolehtia. Aikaisin totutettiin
lapsia kirjalle, ja seuroissa heidän piti vanhempain mukana istua
kuulemassa saarnaa sekä olla saapuvilla jokapyhäisissä hartaushetkissä,
joita pidettiin milloin missäkin kylän talossa virsiä veisaten ja
kuunnellen päivän evankeliumin lukemista taikka saarnaa Lutherin
postillasta. Jo nuorena piti lapsen oppia tunnustamaan itsensä
uskovaiseksi, häntä saatettiin kurittaakin, "kun ei tunnustanut, onko
herännyt".

Näin levisi evankeliumin valo ja elävä usko "Pohian Maallekin". Lapin
tuntureilta koottu pieni "mettätokka" kasvoi muutamassa vuosikymmenessä
valtavaksi laumaksi, ottaen haltuunsa kolmen valtakunnan Lapin sekä
pohjoiset kiveliöt miltei kaikkine lappalaisineen ja lantalaisineen,
jopa lopulta kooten joukkoonsa jäseniä eteläisestä lannanmaastakin.

Jo vuosikymmeniä sitten ovat päättyneet esikoisseurakunnan ensimmäisten
raitioiden etsintäretket erämaihin eksyneiden luokse. Hautaan he
ovat jo vaipuneet samoin kuin heidän herättämänsä vanhanpolven
esikoisseurakunta. Kalmatievaan kallistumassa ovat jo nekin harvat,
jotka jo varhaisessa nuoruudessaan saivat heräyksensä ensimmäisten
lähetysmiesten kouluissa. Uusi polvi, jonka jo pienestä pitäen täytyi
oppia tunnustamaan uskoa, on noussut sijaan. "Jumalan rauhalla"
opetettiin sitä tervehtimään uskonveljiään ja -sisariaan.

Ja "Jumalan rauha" kaikuu Lapinkorvessa vieläkin.



Vanhankansan siunauksia ja rukouksia


Satoja vuosia seisonut kirkko on pannut Lapin ja Peräpohjan kansan
kirjalle -- vaikkakin se alussa kyllä tapahtui "pitkää tavia
klonkkaamalla" -- sekä saattanut sen jumalansanan ja Jumalan
tuntemiseen, ja Lapin suuri herätysmies nosti erämaihin elävän uskon
ja kristillisyyden harrastuksen. Mutta vuosisatojen takainen isien
uskomus ja perimätieto on sittenkin jäänyt piilemään kiveliöiden
kansan syvimmässä sielussa, josta se hyvin usein, asian sattuessa,
nousee esiin. Monesti vieläkin ylimaiden kansa, jopa harras uskon
tunnustajakin, toimii toisinaan tietämättään, "kahden herran
palvelijana". Painettu, kirjoissa opittu ja saarnamiehiltä saatu
jumalansana neuvoo tekemään niin ja niin sekä painamaton, vanhoilta
kuultu isien sana puolestaan vaatii sillä ja sillä tavalla. Ja
kumpaisiakin pitää kuulla. Sillä jumalansana on sentään niin korkea ja
pyhä että sen edessä erämaankin polvien pitää taipua ja lisäksi on sen
seuraaminen tulevaisen elämän ehto. Mutta isien sana ja oppi on myöskin
pyhä ja ankara, niin että sen noudattamisesta taikka laiminlyömisestä
riippuu ajallisen elämän menestys ja poikkipuoleiset, vaikka siitä
ei olekaan taikaa taivaan tielle. Tämän on vanhakansa, jonka veressä
kirjoihin painamaton oppi on vielä säilynyt, monta kertaa tullut
kokemaan.

Tällainen isien uskon ja kristillisyyden seuraaminen esiintyy monissa
vanhankansan siunauksissa ja rukouksissakin, milloin missäkin
tilaisuudessa. Niinpä saattoi vanha harras erämies asettuessaan
yönuotiolle pyytää sijaa maanhaltialta:

    "Tähän mie nyt asetun.
    Saanko rauhallista yösijaa?"

Ja hakattuaan nuotiopuun hän puheli sille:

    "Puu puhas, Jumalan luoma,
    älä piuku, äläkä pauku,
    lehä kuin leppä,
    hoha kuin honka,
    ole suloinen tultuani,
    niinkuin myös lähettyäni!"

Sen jälkeen ukko iski ja sytytti tulen sanoen:

    "Jeesus siunakhon valkiaistani!"

Ja makuulle mennessään metsänkävijä pyyteli:

    "Maahiainen, maanalainen,
    maata pyyän maatakseni,
    ajakseni, en iäkseni,
    Jeesuksen nimen kautta!
    Herra siunakhon maata,
    ja maahiaisen vuuetta!"

Kun erämies näin uskoi itsensä taivaanherran ja maanherran haltuun, sai
hän nukkua rauhassa. Eivät häntä häirinneet kiveliöiden lukemattomat
öiset kummitukset. Erämaiden entisten kiertolaisten, vanhojen
lapinäijien hengetkin, jotka toisinaan pororaitoineen helisten ja
paukkuen laskettelivat halki korpien, ohjasivat silloin kulkunsa
ohitse.

Mutta jos ylpeillen heittäytyi levolle erämaan öiseen syliin, saattoi
käydä niinkuin Turtolan Lankojärvellä Saaren Salkko-äijälle, joka kyllä
tiesi, mutta oli niin ylpeä, ettei välittänyt, vaan aikoi väkisin
viettää yönsä Repovaaran kiveliössä. Yöllä ajoi maanisäntä kovalla
remulla nuotiolle ja oli äijän tappaa.

Vanhaan niittysaunaan yöpyessään kulkija siunasi jumalansanalla
saunanhaltian ja itsensä sekä sanoi:

    "Niittytupani haltia, mettänkuningas,
    anna minun tässä levätä!
    Sinä niittytupani haltia,
    en minä sinulle mithän vahinkoa tehe."

Jumalansanalla ja isiensanalla pystytettiin kotikin, tämänilmainen
aherruspaikka ja leposija. Heti kun uuni, kotoisen lämmön antaja, oli
saatu valmiiksi, sytytettiin siihen tuli. Kolmella kiehisellä piti
ensimmäinen tuli virittää, sanoen:

    "Anna maata, maan haltia,
    pyhä Pelthen isä,
    pellettä levätäkseni,
    iäkseni ja ajakseni!
    Jeesus siunakhon valkiaisen!"

Silloin sai hyvän ja levollisen kotosijan, jossa unikin oli aina
rauhallinen sekä haltia suopeamielinen.

Mutta hyvä koti oli edelleenkin oikein hoidettava, että siinä hyvä
haltia voisi viihtyä ja asunto pysyisi rauhallisena. Niinpä kotituli
oli aina siunattava. Harras Sieppijärven muori sanoi joka kerta
virittäessään valkean:

    "Jeesu siunakhon valkiaistani
    ja niitä kipeniä,
    jokk' on katolle menhet,
    ettei minun huonhelleni
    mitään vahinkoa tulis!"

Ja Ylitornion Kuivakankaan vanha emäntä siunasi tulensa:

    "Jeesus siunakhon!
    Pysy pesässä, äläkä mene ulos
    sopimattomalla tavalla!"

Ovesta saattoivat kaikenlaiset pahat astua huoneeseen rikkomaan kodin
rauhaa. Sentähden oli se joka ilta sulettava siunaten.

Kuivakankaan emäntä veti kädellään oveen ristin ja sanoi:

    "Jeesus siunakhon minun oveni!"

Sieppijärven muori jättäessään kotinsa yksin sanoi ovea sulkiessaan:

    "Herra siunakhon minua
    ja minun oveani!"

Ja taas kotiin palattuaan, ovea avatessaan muori siunasi:

    "Jeesus siunakhon minua
    ja minun huonettani!"

Akkunoistakin voivat ainakin kateensilmät katsahtaa huoneeseen ja
tuottaa jotakin onnettomuutta. Mutta paha ei päässyt niistäkään
tulemaan, jos iltaisin ne siunasi:

    "Herra siunakhon minua
    ja minun klasiani,
    ettei mithän paha
    minun klashini ilmesty!"

Näin teki aina Sieppijärven "äitimuori" ja samoin Turtolan Pellon vanha
emäntäkin. Mutta vielä nukkumaan mentäessä oli siunattava makuusijakin.
Kuivakankaan ja Pellon muorit vetivät ristin vuoteeseen sanoen:

    "Jeesus siunakhon minun vuotheni,
    ettei pääse paholaiset
    eikä pahansuovat!"

Ja nukkumaan ruvetessaan Karungin Kukkolan vanha Kreeta-Kaisa rukoili:

    "Jeesus tule illalla
    maata panettamhan,
    aamusilla ylös herättämhän!
    Jeesus seiso seinillä,
    ole oven vartijana,
    ettei vahingon enkelit
    milthän kantilta sisälle pääsis!"

Vieläpä eukko muisti:

    "Pyhä Henki pyssyni,
    Maria miekkani,
    pyhä risti rinnalleni,
    pyhä risti pääni päälle,
    katheita kaataan,
    vastuksia voittaan!
    Pyhimmäisiä ristin,
    amen nukkumhan,
    levolle laskemhan.
    Ota tykös taivhashen,
    sillä sinun on valtakunta,
    voima ja kunnia iankaikkisesti!"

Lapsetkin siunasi emäntä yön lepoon. Sieppijärven äiti kiersi
vasemmalla nimettömällään vuoteen ja veti siihen ristin, sanoen:

    "Herra siunakhon sinua
    ja sinun vuojettasi!
    Riisu kengät ja vaatteesi
    ja mene niin alasti sänkhyn,
    tiijä, saat autuuven hamhen,
    koska taivhan kunnialla puetethan!"

Näin siunatussa huoneessa sai jokainen rauhallisen ja hyvän yön sekä
levollisen unen. Mutta jos siunaukset jäivät tekemättä, voitiin rauha
helposti rikkoa. Pellonkylän Tornakan muorikin kerran unohti siunata
ovensa, ja heti yöllä tuli käärme killistelemään porstuan oven raosta.
Se oli suutarin akka, jolla oli niin suuri viha, että hän saattoi
kirota ja tulla käärmeen haamussa kristittyä naapuriaan pelottelemaan.
Tornakan muorin täytyi lähteä keskellä yötä sotimaan vihollista
vastaan. Oven raosta hän sitä sylkäisi vihaisesti manaten: "Mene
keinoosti!" Ja vielä seuraavana päivänä muori vakuutti asentopaikkansa
käärmettä vastaan kiertäen rautakangella koko mökkivainionsa. Sillä
käärme, vaikka sen haamussa olisi ihmisen vihakin, ei pääse raatelemaan
raudan, eikä raudanjäljenkään ylitse.

Vain pahansuopa naapuri kyllä näin käärmeenä yritti yöllä luikerrella
huoneeseen, mutta oikea kristitty tavallisesti kulki päivällä ja
toivotti pirttiin tullessaan:

    "Jeesus tänne!"

Tämä kelpasi talonväellekin, joka hyvillään vastasi:

    "Jeesus hyvä!"

Samoin kuin tuli oli vesikin siunattava. Järvelle aikoessaan lausui
Muonion vanha Liikavainion ukko:

    "Jeesus siunakhon!
    Susi matkan leikakhon,
    karhu kuorman kantakhon!"

Ei koskaan saanut kerskuen lähteä vesille eikä siellä ilkkuen
vihellellä, jos tahtoi välttyä onnettomuuksilta. Olivat näet kerrankin
Muonion miehet koskea laskiessaan kerskuneet:

    "Jos ei mennä päällisin puolin,
    niin menhän alaisin puolin!"

Ja "alaisin puolin" olivat menneetkin: vene oli kaatunut ja kaikki
miehet hukkuneet.

Maatakin oli kohdeltava pyhänä, eikä suinkaan "mithän ilvettä piettävä
sen kanssa". Siunaten aloitti kylväjä peltonsa siementämisen,
samoin leikkuumieskin viljankorsien katkaisemisen. Kun "maa", maan
tuottama paha rohdunnainen, tarttui ihoon, paineli kolarilainen
"maanpyörryttäjä" sitä maalla sanoen:

    "Maa kulta, älä vihaa lastas,
    ennenkö tulee sinun valtakunthas!"

Muoniolainen sanoi:

    "Maa, Jeesuksen luoma äiti,
    älä turmele lastas,
    ennenkö omakses saat!"

Ja Kieringin Eeva Kortti pyyteli:

    "Maa kulta, se on meijän äitimme,
    älä vihaa lastas!
    Maasta met olemme.
    Jeesus Ristus viimeisenä päivänä
    meijät ylös nostakhon!"

Ukkonen oli pelottava Herran voima, joka nousi jängästä ja taas iski
alas pehmeään maahan. Sen lähestyessä vanhakansa kehoitteli:

    "Ruottista kun tulet,
    sinä paksun piimän särpäjä,
    koska perseesi niin ropisee,
    vie vetes Venäjälle,
    Karjalalle kuljettele,
    siellä vettä enämpi tarvithan,
    jossa lapset kahthen kerthan kastethan!"

Mutta kun ukkonen kävi lähelle ja rupesi kovin ankarasti jylmäämään ja
leimauttelemaan nuoliansa, piirrettiin risti joka seinään ja
siunattiin:

    "O, Jeesus rakas,
    siunaa ja varjele meitä siipeis alle!"

Silloin ei Herran voima satuttanut ihmistä. Mutta mustalle koiralle
sekä teräaseelle se oli kova ja äkäinen. Siksi koira ukkosen paukatessa
aina juoksikin piiloon, mutta ihminen, jolla oli järki, ei saanut
Jumalan käden alta piiloutua puun alle eikä huoneeseenkaan. Jos meni
sateelta suojaan puun alle, piti piirtää puuhun risti.

Siunaten hoiteli emäntä navettaansa ja navettakuntaakin. Kuivakankaan
muori risti joka ilta navetanoven sanoen:

    "Jeesus siunakhon navetan ja lehmärukat!
    Maatkaa levossa ja rauhassa!"

Karjan laskeminen keväällä toimitettiin siunaten ja joskus virttäkin
veisaten. Puljun ämmi Kittilän Tepastojoella teki monet vanhat
temput, käyttäen eläväähopeaa, turpeita, rautakankea ja lopuksi antoi
lehmänkellosta suoloja joka elukalle sanoen:

    "Seuraa kelloa,
    niinkuin Neitsyt Maria on Jeesusta seurannut!"

Kademielisen katsannon poisti muoniolaisemäntä karjastaan sanoen:

    "Jeesus siunakhon!
    Noki noijan sieraimhin,
    karsta kathen silmhän!"

"Vanhassa maailmassa tämä oli niin tarkka asia, sillä kathensilmä
voipi viijä onnen karjasta." Kateiden ja "kaikkien pirujen, joita
lentää niinkuin sääskiä ilmassa", vaikutuksesta tapahtui paljon pahaa
karjallekin. Yksinpä lehmän potkiminenkin lypsettäessä oli jonkun
kademielen aiheuttama. Siksi pitikin sanoa lypsäessään:

    "Jeesus siunaa lehmäkultasta!"

Vieläpä laulaa:

    "Leku, leku, lehmäni,
    kultani, lahjani,
    maitoa antaa touhottelee,
    touhosiansa kuunteleepi,
    vanhoiksi lehmiksi seisoskelee."

Mutta jos lypsäjä räiski ja kiroili, vei "para" osansa lehmän antamasta
maidosta. Lehmän "lettyminenkin", joka oli samanlainen kuin "kohtaus"
ihmisellä, sai alkunsa pahoista. Kurtin Eeva, "jolla oli julma
luonnonlaatu", kiersi lettyneen lehmän kolme kertaa puukolla, sanoen:

    "Minä kiellän kolmella vierhalla miehellä:
    Isällä, Pojalla ja pyhällä Hengellä!"

Kateiden toimesta tuli "kortto" emännän kirnuunkin, niin ettei siinä
tahtonut voita syntyä. Ylimuoniossakin oli emännän kirnu niin kovissa
kortoissa, ettei tullut voille, vaikka kolme vuorokautta tehtiin työtä,
välillä kirnu pestiinkin ja käytettiin tunkiolla korvasta pystyssä.
Mutta selkeni kirnuus, kun Mattilan Karoliina tipautti siihen neljä
suolakirppua, sanoen joka kirpulle:

    "Kortto pois
    ja Jumalan siunaus ruoaksi!"

Siunaten vei vanhakansa viljansa aittaan, samalla kieltäen hiiriä
pilaamasta leivänaineksia, siunaten valmisti leipänsä ja siunaten sen
nauttikin. Ruoalle ruvettaessa siunattiin ja ruoalta päästyä kädet
ristiin asetettuina sanottiin:

    "Jeesus ole kiitetty
    ruoan ja ravinnon eestä!
    Jeesus antakhon vastakin
    ruokaa ja ravintoa!"

Pieni lapsukainenkin otettiin jumalansanoilla tämän maailman
matkamieheksi. Kurulan muori Kittilässä mennessään "pirttivaimoksi"
tervehti aina:

    "Jeesus tänne,
    Neitsyt Maria kolmanneksi!"

Lapsen synnyttyä sanoi kolarilainen "runsukummi."

    "Jeesus siunakhon sinua, äiti,
    joka olet lapsen synnyttänyt,
    ja sinua, lapsi,
    joka olet tähän maailmhan syntynyt!"

Kun pienokainen rupesi ensimmäisiä hammaskipujaan tuskittelemaan,
annettiin hänen suuhunsa vettä, sanoen:

    "Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!"

Jumalan varjelukseen heitti matkamieskin kotinsa lähtiessään
taipaleelle, ja silloin sai huonekunta olla rauhassa sekä matka
voi hyvin onnistua. Varsinkin jos ei sattunut akka ensimmäiseksi
tulemaan vastaan, eivätkä "pistiäiset" lennelleet yli tien, vaan sai
nähdä pehmeäliikkeisiä kuukkeleita tien varrella, puiden oksilla
tirahtelemassa.

Jumalansanat ja siunaukset piti olla aina matkallakin varattuina, sillä
monesti sattui taipaleella asioita, jolloin ne olivat tarpeellisia.
Voi yhtäkkiä tulla vaikkapa ruumissaatto vastaan, ja vainajan matkassa
aina vaelsi manhonväkeä, ruumiinhaltioita, jopa pahojen kuolijain
mukana vielä kaikenlaisia pahoja kyöpeleitä, joita ainoastaan
erikoiset "näkijät" saattoivat huomata. Manhonväki tarttui helposti
heikkoveriseen ihmiseen, varsinkin jos sattui säikähtämään. Mutta
rauhassa sai kulkea ohitse, kun sanoi:

    "Jeesus siunakhon minua!
    Hyvät tulijat tulkhon,
    pahat tielle vaipukhon!"



SANA- JA ASIASELITYKSIÄ.


kiveliö = asumaton suuri erämaa.

muistelus, lap. muihtalus = kertomus, tarina.

muistella, lap. muihtalet = kertoa asioita, tarinoita, tapahtumia.

seurapyytöön = yhteisvoimin ajamaan saalista yhtyivät useasti entiset
erämiehet.

parttio = suuri joukko, esim, poroparttio.

"väyläksi" nimittää peräpohjalainen ja lapinmies isoja jokiaan, joita
myöten entisaikaan kaikki kesäinen liikenne tapahtui.

kaltio, lap. kaltu = lähde, hete.

muotkia = vetää vene maata myöten järvestä toiseen t. kovan kosken
ohitse.

niva, lap. njavve = kova virtapaikka joessa.

kuru = notkelma, rotko. Tunturimaissa useasti hyvin jyrkkäseinäinen.

raito, lap. raido = useampia poroja ahkioineen, taikka ilmankin,
valjastettu ja sonnustettu peräkkäin.

jutaa, lap. johtet = kulkea, olla matkalla.

palas, lap. palkes = polku.

vuoma, murteellisesti "uoma", lap. vuobmi = suuri puuton suo.

jänkä, myös jänkkä, lap. jiegge = räme, suo, mutta ei niin suuri kuin
vuoma.

sa'anpankko = satakruununen. Pankkokruunu 1:50 kr.

"pahki mettäsä" = raivaamattomassa metsässä.

tattarainen = mustalainen.

kiveliökaira, kaira = jokien tai jokihaarojen välinen alue.

houvi = vouti, kruununvouti.

porohärkä = ajoporo.

sivakka, lap. savek = suksi.

yöpuu = suuren hongan rungosta tehty rakovalkea, jonka vieressä yökausi
vietetään. Myös vain "honka".

Kulkukero, kero = pyöreäpäinen tunturilaki.

"Rikinä" -- Regina, Muonion kirkonkylän vanhimpia taloja, ollut jo
vanhastaan käräjäin pitopaikkana.

keino, lap. käino = tie.

aapa, lap. aahpe = suuri puuton suo, samoin kuin vuomakin.

lurikkapäinen = nuppipäinen.

pirrikota = (pyöreä) keilakota.

Kuolemanlaki, laki = paljas tasainen vaaran huippu, isompi kuin kero.
Myös tunturissa on laki.

Kirkkojyrhämä, jyrhämä = syvä ja leveä suvantopaikka kosken
alapuolella.

tievahamara = pienehkö tieva. Tieva, lap. tievva = hiekkakumpu t. -
mäki.

Possukoppa = Bosekop.

hamppuloude, loude, lap. loaudda = tunturilappalaisen kodan katevaate.
Peräpohjan ja Lapin lantalaiset sanovat louteiksi myös isoja
vaatekaistaleita, joita käytetään esim, kuormanpeittoina, maassa
eloja riiheen pantaessa, aumatessa, y.m.s.

lannanvoita = lannanmaan voita. Lannanmaa = maata viljelevän kansan
asuma-alue. Lantalainen, lap. laddelas = talossa asuva, maanviljelijä,
myös: yleensä suomalainen.

leiviskä, vanha mitta, 20 naulaa = 8,5 kg.

Seurujärvellä asui ennen Jakolan Mikko, joka sitten muutti Patsjoelle,
Höyhenjärvelle.

takkaposti = kantoposti.

nilja = linja, metsään hakattu raja-aukko.

piittä = poikki pirtin, sivuseinästä toiseen ulottuva, laenalainen
sidehirsi.

lakeinen = savupirtin savuaukko, räppänä.

pirttirehto, rehto = rakennuksen kehä.

mellamooli = puolipäiväateria, väliateria, ruots. mellanmäl.

pohjoisen napatähti = pohjantähti.

iltaveiki, lap. vaike = iltapuhde.

kalakenttä = kalamiehen asentopaikka kalajärven rannalla.

nokko = heinäkasa niityllä.

hopseeri = hoppavalssi?

Pastori Johan Nordberg oli Kittilässä 1828-70. Kuoli Kittilässä.

Taulaa tehtäessä känsän pehmeä sisus kuivattiin, keitettiin lipeässä,
taas kuivattiin, sitten hierottiin käsin sekä puuvasaralla "piiskathin"
(Kittilä). -- Metsänuotiota sytytettäessä puhallettiin taulasta tuli
kuivaan luppotukkoon, jota sitten heilutettiin, niin että se syttyi
ilmi liekkiin.

naudakas = lehmänkoivista tehty karvakenkä, joka paidalla taikka vain
nuoralla kiinnitettiin nilkkaan.

peltokarkea = pelloksi raivattu maa. Niittykarkea = heinää kasvamaan
heitetty pelto.

sylkeä naurista = nauriin kylväjä pani siemenet suuhunsa ja
puhaltamalla hajoitti ne peltoon.

lypsykaarre = aitaus, jossa ennen porojen lypsäminen toimitettiin.

kesäkenttä = porolappalaisen kesäinen oleskelupaikka.

kanttisyli = neliösyli.

römppäviikko = palvelijain vapaaviikko.

halstuoppi = puoli tuoppia (ruots. halfstop).

Pääkön Jussan vanhin tytär, Sofia, synt. 25.12.1844.

hiinisti = fiinisti. Kittilässä ja Tomion-Muonionlaaksossakin esiintyy
f:n (v:n) sijassa h.

nuoruaiseksi = kaksivartiseksi.

prostina = pumpuliloiminen villakuteinen vaate.

hoikemus = hoikin. Peräpohjan ja Lapin asukas käyttää useasti
laatusanojen superlatiivia lappalaiseen tapaan: hoikemus, suurimus,
nuorimus j.n.e.

höökäri = rikas, varakas.

puupirri = puukeila, kehämäinen puuastia.

kangas = sarka.

kallokas -- poron päänahasta, kälionahasta tehty karvakenkä.

jauhopuola = sianpuola (Arctostaphylos uva ursi).

kelta = lieko (Lycopodium).

pihkalehti = keskenkasvuinen tahmea lehti.

Nils Ekström, taloustirehtöri, oli Turtolassa nimismiehenä, omisti
Vestolan talon ja rakensi 2-raamisen vesisahan talonsa lähelle
Paamajoen kurkkioon, laittoipa viinapolttimonkin, jossa valmisti viinaa
perunoista. Muutti myöhemmin Tornioon.

lattiaparret = lattiapuut.

nutukkaat = poronnahkakengät.

koipisaappaat = pitkävartiset poronkoipikengät.

jalo = etevä, mainio. Hyvin tavall. Peräpohjan ja lantalais-Lapin sana.

tolppa = 1/4 kr. 1.25 äyriä.

räkkä = sääsket, paarmat ja muut lentävät kesän syöpäläiset.

ukoniili = ukkoskuuro.

pesäpäivät = talvipäivän seisahduksen aika.

huve = huude, lumi puiden oksilla.

riimottua = tulla kuuraan.

juotku = jakso.

takkala = lumi niin kosteaa t. kuivaa, että tarttuu suksienpohjiin.

lauttavesi = vesi niin korkealla, että lautta voi kulkea.

kuukumankirjainen kivi = valkeankirjava kivi. Kuukumankivi = valkoinen
kivi.

"Lehti häpäisee havon" = lehti on isompi havuneulasta.

Jos käki kukkuu ennen Erkkiä, ei se ennusta hyvää kesää.

haaraoraalla = oraassa näkyy jo kaksi lehteä.

kääriä toppeja = viljankorren lehdet alkavat kääriytyä tupeksi
kehittyvää tähkää suojaamaan.

"peltoja liinahuttaa" = kellastuttaa.

kuostepohjoinen, kuoste = höyrypilveä pohjoisella taivaalla, ennustaa
poutailmaa.

"sirppihallaa" saadaan, kun vilja leikataan tuleentumattomana.

sihki = iso tuuhea petäjä.

tulikko-orava = vielä kesäkarvassa oleva orava.

rihma = vanha oravannahkain kauppamitta (muualla: kiihtelys), 40 kpl.

Sinetän saha Rovaniemellä Ounasjoen varrella, Sinettäjoen suussa.

romiaiset = kuuliaiset.

rupuli = isorokko.

Alkkula = Ylitornio, jota kirkonkylänsä mukaan jokivarrella sanotaan
vain Alkkulaksi. Samoin sanotaan Kolaria useinkin Jokijalaksi sekä
Enontekiötä Hetaksi.

uskovaiset = laestadiolaiset.

kolmilaita = vene, jonka kummassakin laidassa on 3 lautaa;
kaksilaidassa 2.

kananjatko = veneen emäpuun käyrä jatko perässä ja keulassa.

säestin = ensimmäinen kaari veneen perässä ja keulassa: peräsiestin,
keulasiestin.

myötäle = myötämaa.

koste = tyyni suvantopaikka koskessa kiven, saaren, niemen suojassa.

Tuneldin maantieteessä v:lta 1762 mainitaan Köngäsen tehdas perustetun
1643.

Joris Deng oli hollantilainen, juoppoutensa takia virkansa menettänyt
mies, joka lopulta joutui Köngäsen ruukin pehtoriksi.

Lappalaisia asusti ruukin alueilla, ainakin myöhemmin, esim, sukuja
Suikki, Sieppi, Sevä, Marakatt, Gunnar, Poove.

Sieppijärven niittyjen valtauksesta ks. "Lapin muisteluksia"

Nautapuodin talo on vielä Tornionjoen itärannalla, nyk. autiona,
omistaa muuan ruotsalainen.

Grapen jälkeläisiä oli m.m. Enontekiön Erik Grape, ks. "Lapin
muisteluksia" j.s. Talonpoikaistunutta jälkipahnaa oli esim.
Ylimuoniossa 1800-luvun alkupuolella seppä Peter Grape. Heikan
muori-vainaja Ylitornion Kainuunkylässä oli tavannut kehuskella: "Olen
Anter Krapin sukua Lyypäkin kaupungista."

AIR = Abraham ja Jakob Rhenstierna.

kippunta, vanha mitta = 170 kg.

Steinholtz perusti Lapinkorpeen toisenkin rautatehtaan, Svansteinin
ruukin Turtolaan, Ruotsin puolelle väylää. Tämäkin tehdas otti malmia
Suomen puolelta, Turtolan ja Ylitornion sydänmailta, ja kerrotaan
Kaaraneskosken tienoilla olleen malmin sulatusuuninkin. Vanha
"malmitie", jonka pohjaa vieläkin näkyy Kirvesvaaran tienoilla, vei
malmikentälle. Svansteininkin ruukki on jo hävinnyt.

tampulapoika = tampulaa, vesiruuhen sulkulautaa, hoitava poika.

lehmänperäin = ketju, entisaikaan väännetty vitsa, jolla kytkyt
kiinnitetään seinään.

"raamatun nytheitä" = r:n ongelmia, pulmapaikkoja, joista väittelijät
saattavat olla eri mieltä.

Jonas Ekströmin maanviljelyksestä ks. J.W. Zetterstedt, "Resa genom
Sveriges och Norriges Lappmarker 1821"

Jällivaaran rautatie, Luulaja--Ofoten rata, aloitettiin 1884, valmistui
1903.

naulastooli = pieni reikäpäinen alasin, jossa lyödään naulojen kannat.

ryyppynaappu, lap. nahppe = pieni pahkasta koverrettu puukuppi,
varsi toisinaan silattu koristellulla luulevyllä. Käytettiin ennen
viinaryypyn ottamiseen.

Aviovaara, Norjan-Lapissa, Tenojoesta 3-4 penik. länteen.

Yksityiset markkinat poistettiin 1788, jolloin kaikki markkinat tulivat
vapaiksi.

Lapinukkojen viinapyynnöstä ks. G.A. Andersson, "Tietoja Sodankylän ja
Kittilän vaiheista".

ottinki = pitkäkäs, pyöreä, leilinkaltainen astia.

ankka = pieni tynnyri, "keskeltä kupukka" (ehkä ankkuri, joka oli 15
kannua).

siljo, lap. sialjo. Lappalaisilla tasainen kenttä esim, kodan luona.

komsiokäärö = komsiolapsi. Komsiossa, lap. kiedkam, puusta
koverretussa, nahalla päällystetyssä, kuomuniekka kotelossa hoitelevat
lapinäidit pikku lapsiaan.

pirrilakki = suippoperäinen lakki, nähdään esim, luvun loppukuvassa,
joka on jäljennös Ruotsin lappalaisen tupen koristepiirroksesta.

väärti = kestiystävä.

lumikieppi = lumikuoppa, onkalo.

majavanhoito = majavanhavukset.

maitotshalmas = poron vatsalaukku, oik. kuninkaankypäri, joka on
täytetty juoksutetulla, kuivatulla poronmaidoila.

punasvatsa = verivatsa, poron mahalaukkuun koottu, jäädytetty veri.
Porohärän verivatsa maksoi pankkokruunun, vaatimen kruunun.

koipikengät = poron koipinahasta tehdyt karvakengät.

siepakat = poronkoivista tehdyt kengät.

ruijanraanu = Ruijan lappalaisten kutoma paksu villaraanu.

rouvot, lap. rouhko = nahkavällyt.

kesäytynyt = hapannut (kalasta).

meriahven, saita, pallas, ks. lukua Ruijanrannan kalaretket.

saitapari = kahtia pyrstöön asti halaistu saita.

ruistumppu = paksu ruisleipä.

kolinkki = koliikki.

hommatroppi -- hoffmannintipat.

lautatroppi = lautaanum?

kaloleipä = olkileipä.

koljoontua = kesäytyä, hapata (kaloista). Niinkuin muuallakin Suomessa,
hämmästelevät Peräpohjan ja Lapinkin asukkaat naapuripitäjiensä
todellisia taikka oletettuja erikoisuuksia: kittiläläiset syövät
kaloleipää, muoniolaiset kesäytyneitä mateita, hettalaiset keittävät
poronlihaa, tervolalaiset lohensuolivelliä, rovaniemeläiset elävät
olkileivällä, kolarilaiset juovat paljon konjakkia j.n.e.

kaara = kalakaukalo.

jaara = pässi.

rökäs = kiiski.

naakia, lap. njahkat = hiipiä väijyen jonkun perässä t. jonkun luokse.

roitovalkea = iso nuotio.

Sungussa, Äänisjärven rannalla, pidettiin entisaikaan suuret
metsänriistan markkinat.

"Tintti kuusa..." Kittilän ukon ryyppymääritelmä.

Muistona entisestä hampun viljelemisestä on vielä esim. Kittilässä,
Kirkonkylän tienoilla, muutamia "Hamppukaltioita", joissa ennen on
hamppuja liotettu, ja Ylimuoniossa on Lanton maalla pelto, jota
sanotaan vieläkin "Hamppupelloksi". Mutta sitten kun perunanviljelys
tuli, "hamppumaat panthin pottumaiksi ja hampunviljelys lakkasi".

A.V. Ervastin mukaan ("Suomalaiset Jäämeren rannalla") oli Jäämerellä
v. 1878 suomalaisia kalamiehiä seuraavat määrät: Kittilästä ja
Sodankylästä yht. 250-300 henkeä, Inarista 150, Utsjoelta 50,
Kemijärveltä 56, Kemistä 30, Yli- ja Alatorniolta 65, Rovaniemeltä 25,
Kuolajärveltä 13, Kolarista 4, Oulun kihlakunnasta (enin osa
Kuusamosta) 190. Pohjois-Suomesta yht. siis 800-900 henkeä.

V. 1865 oli Anderssonin mukaan suomalaisia kalamiehiä Ruijassa 1570.

hämpööri, norj. fembörding = isohko yksimastoinen kalastaja-alus.

otrinki = yksimastoinen avonainen purjevene, jolla kalastajat kävivät
pyynnissä.

nuskat = kalanpyytöneuvot.

peesi = ent. norjal. raha, 5:60 mk.

ruijankieli = norja.

lota, norj. lodde = villakuore (Mallotus villosus).

tupuli = koho.

hyysä, norj. hyse = turskansukuinen kala (Gadus aeglefinus).

ruijanahven = Jäämeren ahven (Sebastes norvegicus).

pallas = Jäämeren kampela (Hippoglossus vulgaris).

viekö = ent. norjal. mitta, 2 vanh. leiviskää.

tainari, norj. stenbit = Anarrhichas lupus.

Merikissa lienee sama kala kuin tainari, vaikka kalaukot väittävät sitä
eri kalaksi.

holkeri = Jäämeren hai (Laemargus borealis).

Holkeripankki, pankki = matalikko.

saita = turskansukuinen kala (Gadus virens).

kriili = meren pikku äyriäinen.

"Höijenin ukko" = Svend Foyn, kuuluisa norjal. valaanpyytäjä, aloitti
valaiden suurpyynnin 1860-luvulla.

tamppi, norj. dampskib = höyrylaiva.

kuu = rasva.

Kalastuspaikkojen norjalaiset nimet: Anninjoki = Jakobselven,
Navarinniemi = Naversodden, Kyyppi = Kiby, Ekreia = Ekkerö, Kallijoki =
Skallelven, Kalkkikeila = Kvalnes?, Kiiperi -- Kiberg.

hiila = viila, tarkoittaa tässä rumpukalikkaa.

jatka = 1- t. 2-mastoinen purjelaiva.

Noa-Selma = Novaja-Semlja.

rankinen = liinavaatteesta (t. harsosta) laitettu teltankaltainen
sääskiensuoja, aivan tavallinen ja tarpeellinen Lapissa ja
Peräpohjassa. Ripustetaan monesti huoneeseenkin sängyn yläpuolelle
nukkujaa sääskiltä suojaamaan.

Kittilän asukkaat veivät entisaikaan toisinaan myyntilehmiä Ruijaan.
Kerrankin Rastinkylän miehet emäntineen kuljettivat 17-lukuisen
lehmikarjan ja sonnin Vesisaareen, myyden ne siellä huutokaupalla.

Hellantin liimatehtaasta ja liimankeiton harrastuksesta ks. H.J.
Boström, "Anders Hellant".

tunturien elo = porokarja. Lappal. nimittää karjaansa eloksi, "äällo".

tokka, lap. tohkke = iso porolauma.

kaalo, lap. kaallo -- kylmä kevät- t. kesäilma.

naamasarvi, naama, lap. naameh. Poronsarvia peittää kesällä kasvuaikana
karvainen nahka. Syksyllä ja talvella karisee nahka pois, poro hankaa
sarviaan puuta vasten jouduttaakseen puhdistumista. Paljaat sarvet ovat
kelosarvia.

singuttaa = pingoittaa.

luova, lap. luövve = lava.

erakko = erämaa.

kuusenkoskus -- kuusenkuori.

"Hongasta huiskutettu..." arvoitus Kittilästä.

juuritauko = juuriköysi.

vuottaa, lap. vuöhttut = näkyä jälki.

"Älä, jumalanvilja, päälle tule!" Karhun lumoussanat, samoin kuin
alempana sekä seuraavalla siv. oleva. Mutta lause: "Koira se on,
joka puree!" on karhun häpäisemistä. "Tule miehen päälle!" ovat
yllytyssanoja.

katve = katve, varjo.

kolosti = kolkosti, surkeasti, hullusti.

roustale -- routainen maa.

kuupalkku = rasvakaistale.

rallitanssi = tanssi, jota toimitetaan vain laulun, "rallittamisen",
mukaan.

karhun kurkkutorvea ja sappea käytettiin lääkkeiksi sekä taikomisiin.

sevikko = vetonuora.

pahtapesä, pahta, lap. pahte = jyrkkä kallioseinä.

virkapiiri = pyyntialue. Virkapiirin kiertäminen pyydyksiä kokien oli
"virkaretkellä" käymistä.

rannio = eläimien tallaama polku.

rytiranta = kaislaranta.

"7 kertaa korttelissa" = 7 silmää k:ssa.

kalasaivo, saivo, lap. saivva = kirkasvetinen syvä tunturijärvi.

nuotta liinaa = ulottuu pohjaan.

silli -- muikku.

suljutynnyri = kalantotkutynnyri.

tärkki -- tiheä.

"Annakattoman ajan" kuukausien nimet eräältä Kittilän ukolta.

sahra = aatra.

jäsenkarhi = oksikkaista puukappaleista tehty nivelikäs karhi.

kampsukeitto = veritaikinasta tehdyistä kakuista valmistettu keitto.

leippoon = kokoon.

alimiten, ylimiten = almanakan "planeetta"-merkintöjen "alim.", "ylim."

"Kiukurainen, kaukurainen...", arvoitus Kittilästä.

kottistaa, lap. goddet = tappaa, teurastaa.

"Mies sauhaan, poro karhakhan." = mies hiihtämään, poro karhakkaan
hankaamaan sarviaan puhtaiksi.

lihatontta = kiveliöissä asuva, ihmisiä syövä tarinain jättiläinen.

manhonväki = mannunväki, manalaiset.

köyry = köyri, paholainen.

metsäperkele = metsänhaltia, paholainen.

vistottaa = pelottaa, kammottaa.

kirvata -- kirota.

loori = seinästä toiseen ulottuva matala syvennys navetan lattiassa,
lehmän takana.

"Armon liiton enkel..." vanha virsik.

nuorukainen = nuori poikimaton lehmä.

lasturante = lastukasa puiden pilkkomispaikalla.

kuri = tuumista tuleva piimänsekainen maito.

prakut = housut.

paarna, lap. paarne = poika, ruots. barn = lapsi.

"Vaella niin vakaisesti..." Laestadiuksen Kirkko-Postilla, Luulaja
1876.

peräisenreikä = navetan seinässä reikä, jonka lävitse lehmän
kytkyenperäinen on pistetty.

saaloa = huohottaa, vapista; porosta: läähättää.

nakku = naaras.

sarvenat = ristiluut.

moskataikko = puukoura, jolla lehmille keitettyä haudetta, "moskaa",
ammennetaan muuripadasta.

piakka = pitkävartinen leipälapio, jolla leipiä käytetään uunissa.

konia = raiskata.

viiskloppinen = viisikulmio.

katista -- ketarain päähän sovitettu reenpohjan sivupuu.

rova, lap. rovve =- harvametsäinen t. paljas kivikkoinen korkea maa.

lompolo, lap. luöbbal = pieni järvi, lampi, useinkin jokilaajentuma.

luusua = järven laskukohta, joenniska.

kaihti, lap. skaihti = tunturiräiskä.

taivaanjaara = taivaanvuohi.

tohtaja, lap. tohti = kuikka.

Lintujen laulun äänimukailut Enontekiön Hukka-Salkolta.

pahikko = pahtainen maa.

kurkkio = jyrkkä, ahdas, louhikkoinen vesiputous.

Markkajoki on Suomen yleiskartassa (v:lta 1916) merkitty laskevaksi
Pöyrisjokeen yläpuolella Vuontisjärveä, vaikka joki ennen Rovan Nikon
järvenlaskua virtasi itsenäisenä vetenä Vuontisjärven itäpuolitse
Ounasjokeen.

tauro = kalan rasvaisuus ja makeus.

tortti = rukki.

luhta = saraheinä.

pilliheinä = nurmikkolaji (Poa).

mantoheinä = useammat maanpinnassa kasvavat heinälajit, esim. siniheinä
(Molinia) ja jotkut saralajit.

mella, lap. mielle = hiekkaknmpu, tavall. vesien rannoilla.

nöyräpäinen = heikkopäinen.

ukonkivi = ukontaltta.

vaaksiainen = ampiainen.

piiksiluu = linnun rintaluu.

munhaiskuu = munuaisrasva.

rautasuulla = aamulla ennenkun on mitään nauttinut.

ukonpilvi = ukonilman jälkeen maasta löydettyä "pilveä", sammakonkudun
kaltaista hyytelöä.

ukkonen eri tähdellä = mikä "planeetta" on merkitty almanakkaan sille
päivälle, jolloin ukkonen kuuluu.

heppäisempi = heikompi.

kivaverinen, kiva = kova, vahva, tiukka.

merenlöytty = hylkeenrasva, meren ajama.

ruusata = maalata kukka- y.m. koristeita. Vanhat Tornionlaakson
maalarit ovat olleet tavattoman taitavia "ruusaamaan", se nähdään
kyllä vieläkin talojen vanhoista huonekaluista.

raitioida = paimentaa poroja; rautio, lap. raihte = poropaimen.

poropalkinen = poronhoitoalue, myös: paliskunta.

porokaarre = suuri aitaus, jossa porojen erottaminen, merkitseminen ja
lukeminen, "pykällys", toimitetaan.

pykällyspuu = nelikulmainen puupalikka, johon entisaikaan porojen
omistajat ja raitiot merkitsivät porojen lukumäärän.

Olaus Sirmasta ja Erik Grapesta ks. "Lapin muisteluksia": Vanhan
lapinkirkon tarina.

"Vikelius" = Johannes Wegelius, synt. 1693, kuoli Oulun kirkkoherrana
1764, oli Ison vihan aikana Lapissa pakoretkellä.

Wiklundista ks. myös siv. 277. Tarina tyhjästä paperista saarnaamisesta
sekä lahoomattomasta ruumiista tavataan myös muuallakin.

hiuslakki = kalotti.

taamoa = murjoa, masentaa.

"tuomiorovastin tyär" = Maksanmaan kappalaisen Henrik Damstenin vanhin
tytär.

ymppääjä = rokottaja.

rukattaa, lap. ruohttat = kiirehtiä.

koulupappi = pappi, joka hoiti samalla katekeetan virkaa.

lastata = moittia, painaa.

juroa = olla paikallaan liikkumatta, jurottaa.

lentävänä reikänä = reikiä niin että linnut läpi lentävät.

pyökkyri = karkeakarvainen poron nahkaturkki l. peski.

kirppasilla, kirpanlyönti =- poikasten leikki, jossa puupalikkaa,
kirppaa, lyömällä lennätetään.

syrjää myöten = kaikki sekä köyhät että rikkaat.

luisteet = karjan ja hevosen syömättä heittämät rehunjäännökset.

halsi = uunin kupeeseen heitetty vartavastinen kolo, missä kirnua
voitiin lämmittää. Nähdään vieläkin vanhoissa uuneissa.

kousi = kohtelias, vaatimaton, järjestyksen mies.

löönä = palkka.

poromerkki = poron korviin leikattu omistajan merkki.

suopunki, lap. suohppan = parikymmentä m pitkä silmukkanuora, jolla
poro heitetään kiinni.

tolvata, lap. tolvastet = juosta kovasti (porosta).

nulppo, lap. nulhppo = sarveton poro.

takakopara = takasorkka.

tamppikangas = vanutettu sarka.

rotokunta = sukukunta.

Kaukalon vaari, Henrik Johan Kaukalo, oli synt. 1768 ja kuoli 1855.

tyyrätä = laskea mäkeä.

Puskan Kaisan "etelästä" saama satamarkkanen tuli Tammik. 14 p:n
rahastosta.

satakymmenellä = yli 90:n.

sama, lap. saure = ripeä, kestävä.

Heikki Syväjärvi oli synt. 1805, kuoli 1883.

Vanhojen virsikirjojen evankeliumikirjassa oli neljä sekä joulu-
että pääsiäis- ja helluntaipäivää ja jokaisella oma epistolansa ja
evankeliuminsa.

Äsele, Ruotstn-Lapissa.

"Ihmiset kun olit niin laillisia..." = laissa kiinni.

Iisakki Juuso kävi myöhemmällä iällään Ameriikassa ja toimi sielläkin
saarnaajana, palasi jälleen takaisin ja muutti Alatorniolle, jossa
kuoli yli 10 v. takaperin.

"Ah suruton, koskas..." vanha virsik.

Olli Puljula kuoli 1911, Fredrik Paksuniemi 1921, Antin-Pieti 1898,
leski Pieti viime vuosisadan lopulla.

Laitinen oli Enontekiön kappalaisena 1881-1897.

petäjäouta, outa, lap. vuövte = metsä.

"lohikäärmhelle myrkkyä"; tavall. käärmekin kuolee saatuaan suuhunsa
piipunöljyä.

mustankengän-saappaat = korkokengät.

tällineula = rintaneula.

Juhani Raattamaa kuoli 1899, Pietari Raattamaa 1888, Erkki-Antti
Juhonpieti 1900, Heikki Parkajoki 1895.

"Jumalan rauha" ja "Jumalan terve" on uskontunnustajain tavallinen
tervehdyssana Lapissa ja Peräpohjassa.

kiehinen = puukolla vuolaista t. kirveellä veistetty sytykelastu, tav.
tervaksinen.

para = tav. linnunmuodossa oleva haltia, joka naapurien maitohuoneista
salaa kantoi emäntänsä varastoihin voita ja kermaa. Paran emäntä itse
"synnytti" riihessä t. saunassa määräaikoina (9:nä torstai-, perjantai-
t. sunnuntaiyönä) pohtimessa pohtien lankakerää, rukin käsivartta,
maitokauhaa y.m. laulaen paran synnytyssanoja. "Ja para kantoi
yheksästä kirkonläänistä yhtenä yönä kaikki parhaammat kermat ja voit."

kortto = pilaus, paha silmäys.

pirttivaimo = lapsenpäästäjä, Kolarissa: runsukummi.

pistiäinen = joku pieni harmaa mustaposkinen lintu.

kuukkeli = kuusanka (Perisoreus infaustus).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.