Title: Tanskan prinssi Otto
Author: Ingemann, Bernhard Severin
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tanskan prinssi Otto" ***


TANSKAN PRINSSI OTTO

Kirj.

B. S. Ingemann


Suomentanut

Maija Halonen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1917.



Edellinen osa.



ENSIMÄINEN LUKU.


Oli tyyni kesäkuun ilta, kolme päivää jälkeen pyhän Knuut marttyyrin
ja kuninkaan suuren juhlan v. 1333. Holbekin kihlakunnan rajalla,
erään vesimyllyn kohdalla, yhtyi kaksi sivutietä Holbekista ja
Kallundborgista siihen leveään maantiehen, joka johti eteläiseen
Själlantiin. Tien risteyksessä oli ränsistynyt puinen ristiinnaulitun
kuva sekä sankarinkokoinen, kömpelösti hiekkakiveen hakattu, ja
kuihtuneilla ruiskukkaseppeleillä koristettu, kruunupäinen pyhän
Knuutin kuvapatsas. Lähiseudun maalaiskukkojen iltakellojen soidessa
polvistui täällä joukko kerjäläisiä ja köyhää työväkeä, päähineet ja
repaleiset hatut silmille vedettyinä. Monet huokasivat niin syvään,
että olisi luullut heidän tahtovan liikuttaa kivipyhimykset liikkeelle,
ja muutamien huulilta kajahteli rukous maan suojeluspyhimykselle niin
äänekkäänä ja kiihkoisana kuin olisivat he uskoneet hänen olevan kuuron
tai hyvinkin kaukana. "Pyhä Knuut kuningas! Rukoile meidän puolestamme
taivaan Herraa ja pyhää neitsyttä!" rukoili vanha, harvinaisen komea
talonpoika, jonka valkea tukka sileänä valahti laihtuneille poskille,
hänen painaessaan yhteenliitettyjä käsiään rintaansa vasten. "Elä anna
meidän joutua eksyksiin näiden monien ankarien herrojen joukossa!"
jatkoi hän. "Elä salli meidän eläimiksi ja pedoiksi raaistua näinä
onnettomina aikoina! Elä salli saksalaisen eroittaa sitä minkä Jumala
kaikkitietäväisyydessään on yhteenliittänyt!"

"Aikooko saksalainen eroittaa sinut vaimostasi, ukkoseni!" kysyi
hienonnäköinen nuori herrasmies, joka oli pysäyttänyt ratsunsa
pyhimyskuvan ääreen, osoittaakseen myöskin sille kunnioitustaan, ja
piteli hattua kädessään.

"Ei, minun vaimoni on ollut jo monta vuotta taivaallisen Isän
huomassa", -- vastasi vanha talonpoika nousten. "Jumalalle kiitos,
etteivät hänen silmänsä nähneet sitä mikä meidän nyt on nähtävä. Hän
oli tullut tänne Skånesta", jatkoi hän pyyhkäisten silmiään harmaan
sarkatakkinsa hihalla, "siellä on nyt naimisissa myöskin kaksi
minun poikaani; mutta Herra meitä armahtakoon! Senvuoksi ovatkin he
muuttuneet ruotsalaisiksi niinkuin muutkin skånelaiset. Minä en enää
ikinä tahdo nähdä heitä. Katso! Sitä surua minä tässä huokailin taivaan
Herralle ja pyhälle Knuutille; eikä se ole ainoa kurjuus, josta saamme
saksalaista kiittää."

"Se on totta, ukkoseni!" vastasi nuori herra kiihkeästi ja posket
hehkuen. "Mutta kun susi isäntänä rehentelee ja lampaat karkaavat
tiehensä, niin luulisinpa siihen silloin isännän syypääksi. Mutta totta
totisesti", lisäsi hän katkerasti, "se kansa, joka ei osaa itseään
suojella paremmin kuin lauma lampaita, ei ansaitse nykyistä herrautta
parempaa." Lausuessaan ääneen nämä sanat, hän vilkaisi ympärilleen
ikäänkuin nähdäkseen minkä vaikutuksen ne tekisivät läsnäoleviin.

"Auta meitä lyömään heidät kaikki kuoliaiksi!" rukoili voimakkaampi
ääni.

"Katso armollisesti maamme puoleen, pyhä Knuut! Paholainen vieköön
kreivit ja kuninkaan!" rukoili voimakas nuori mies kurjalla äänellä.
"Hän ei kuitenkaan koskaan ole ollut meille muuta kuin häpeäksi ja
onnettomuudeksi maalleen."

"Hiljaa, hiljaa, Pentti! Sinä rukoilet jumalattomasti", moitti vanha
talonpoika. "Tekisipä pyhä Knuut sinulle nyt ansiosi mukaan antamalla
sinulle korvapuustin kivinyrkillään, niin etpä taitaisi enää nousta
tuosta hartaudentoimituksestasi. Rukoile sinä pyhää Knuutia auttamaan
kuningas Aabrahamin helmaan ja hänen sukunsa tänne hallitsemaan, se
olisi toista -- se olisikin hurskas rukous, jota pyhä Knuut ei voi
kieltää meidän päiviemme tanskalaiselta mieheltä. -- Mutta jos tahdotte
säilyttää nahkanne eheänä, lapsukaiseni, niin lukekaapas Ave-Marianne
loppuun ennenkuin saksalaiset palaavat tuolta olutkapakasta ja sanovat
teille amenen piikkisian keihäillään!"

Tämän varoituksen kuultuaan he nousivat kaikki pyhimyskuvan edestä,
tekivät ristinmerkin ja poistuivat työkapineineen ääneti ja
huokaellen. Nuori matkamies jäi yksin paikalle antamaan hevoselleen
tukollisen ruohoja. Samassa ratsasti Holbekintietä leveälle maantielle
toinenkin matkamies, yllään tallimiehen puku; hän paljasti myöskin
päänsä ristiinnaulitun kuvan ja pyhimyspatsaan edessä, mutta loi
tutkivan katseen nuoreen herraan. He ratsastivat yhdessä eteenpäin
puhuttelematta toisiaan.

Ilta oli ihana. Läntisellä taivaalla oli vielä laskeneen auringon
punertava heijastus; niityillä leijaili hieno sinervä sumu, sammakot
kurnuttelivat lammikoissa ja soissa. Tie kaartelihe kellertävien
ruisvainioiden ja rehevien niittymaiden lomitse; läpi pyökkimetsien,
ja ohi kaislarantaisten lampien. Rauhallisen iltakellon viimeiset
äänet häipyivät hiljaiseen yöhön, lyöden kolme kertaa kolmen
rukouksen merkin pyhän kolminaisuuden kunniaksi. Sieltä täältä
ruispellosta kuului leivosen viserrystä pesästään. Heinäsuovat
tuoksuivat maantien vieressä, ja sumuiset niityt häämöittivät
etäältä kuin hopeaisina järvinä. Kylässä ajoi talonpoika, viimeistä
heinäkuormaansa latoon, ja heinävaunujen takalauta oli koristettu
pyhän neitsyen kuvalla. Joukottain heinämiehiä palasi viikatteineen
niityiltä. Yli tummanviheriöiden pyökkimetsien suhahtelivat kottaraiset
suurissa parvissa, laskeutuen puiden latvoihin tai lammenrannikoiden
kaislikkoihin, lakkaamatta viserrellen ja jaaritellen. Puoleksi
kiviaitauksen luona olevien piilipuiden peittämänä kohisi
vesimyllynpyörä laaksossa olevan sillan ja sulkulaitoksen luona.
Pohjolan kesäillan läpikuultava ilma loi omituisen salaperäisen
viehätyksensä rauhalliselle maisemalle, missä etenevän päivän kajastus
sulautui syttyvien tähtien valoon. Själlantilainen maisema oli yhtä
ystävällisen rauhallinen kuin meidän päivinämme; mutta maamiehen
kasvoilla ei väreillyt ilo eikä elämä. Hän palasi synkkänä ja
tyytymättömänä kotiinsa, tai asteli välinpitämättömänä vanhaa tapaansa
noudattaen maalaiskirkon iltamessuun, kun ei voinut rauhassa lukea
Ave-Mariaansa maantien varrella olevan pienen kivikappelin ääressä.
Oli toivottu kaunista ja rikasta syyssatoa; mutta monissa paikoin oli
vilja maahan poleksittu, ja ruispelloilla näki joukottain hevosia
laitumella; niiden korkeus ja lihavuus osoittivat, että ne eivät olleet
själlantilaista rotua, vaan vierasta ja parempaa. Kylistä ei kuulunut
ainoatakaan iloista ääntä. Useissa paikoin näyttivät talot olevan
autioina, tuskin kuuli koiran haukkuvan. Talonpoikaistalot näyttivät
rappeutuneilta ja köyhtyneiltä. Useissa paikoin näki porteissa
väkivaltaisen hyökkäyksen jälkiä. Talonpoikien riihet ja ladot olivat
niin kuin aina ennenkin lukoitta ja telkeittä. Vesimyllyn luona
olevasta olutkapakasta kaikui nyt kovaäänistä melua; sieltä kuului
rähisevien saksalaisten sotamiesten ääniä.

Molemmat matkamiehet lähenivät toisiaan ja tervehtivät. He eivät
näyttäneet tuntevan toisiaan, olivat vain sattumalta joutuneet
näin yhteen; mutta heidän tervehdyksestään huomasi kumpaisenkin
haluavan kernaasti tehdä lähempää tuttavuutta. Nuori herra, joka
oli puhellut talonpoikien kanssa, oli hinterä, yhdeksäntoista- tai
kahdenkymmenen-vuotias nuorukainen, yllään jonkinlainen aatelisen
hovipojan puku. Lyhyt, punainen nuttunsa ja pukinnahkaisten
puolisaappaittensa hopeakannukset osoittivat hänen olevan vielä vain
aseenkantajan. Punaisesta verasta tehty, korea ratsastuslakia peitti
vain puoleksi hänen vaaleakiharaisen päänsä. Hänellä oli lyhyt miekka
vyöllään, ja hän ratsasti mustalla, vallattomalla oriilla, jota hän
ohjaili erittäin taitavasti ja helposti. Toinen oli harmaahapsinen,
voimakasrakenteinen mies, yllään valjennut kelta- ja sinijuovikas
vallasperhe-palvelijan puku, joka oli kulunut ja paikkaeltu;
käsivarteen oli kiinnitetty kruunulla koristettu vaakuna. Hänen
suuret, vakavat kasvonsa olivat syvien ryppyjen uurtamat, ja hänen
huomattavasti uikonevista silmistään kuvasti jonkinlainen haaveileva
elämä, minkä huomaa ihmisellä, jonka ajatukset enemmän viihtyvät
menneessä tai tulevassa ajassa kuin nykyisessä. "Hm! Täällä on
sammakoita suossa", mutisi hän itsekseen ja siveli kädellään tuuheita
kulmakarvojaan. "Onko nuorella herralla lupakirja?" kysyi hän ääneen
ruotsiksi murtaen: "Kunpa tässä päästäisiin ehein nahoin ohitse."
Hän viittasi vesimyllyä kohti, missä joukko ratsumiehiä laulaen,
hohottaen ja hurjasti meluten hoiperteli ulos kapakan ovesta. He
kantoivat sylissään höyhentyynyjä, kinkkuja ja elävää siipikarjaa.
Hanhia ja kanoja riippui kirkuen hevoseen kupeilla, ja heti huomasi
heidän tulevan ankarasta veropanttauksesta tai ryöstömatkalta
maaseudulta. He näyttivät olevan humalassa, sillä he ohjailivat
ratsujaan niin huolimattomasti, että heidän irrallaan satulasta
riippuvat rautapiikkiset sotakeihäänsä satuttivat toisiaan ja hevoset
pelästyivät siitä; ratsumiehet nauroivat ja kiroilivat alasaksan
murteella; muutamat mölisivät ivalauluja tanskalaisista; toiset olivat
paljastaneet keihään pituiset miekkansa, joita he hurjasti hoilotellen
heiluttivat päänsä yli, tai huvittelivat he itseään katkaisemalla
kaulat huutavilta kanoilta ja hanhilta, joita heillä oli mukanaan.
Huomattuaan ratsastajat he sulkivat heti tien ja näyttivät aikovan
ratsastaa heidät kumoon; mutta aseenkantaja ja vanha palvelija antoivat
merkin toisilleen ja ratsastivat keskitietä aivan lähellä toisiaan.

"Pahus vie, ettekö siirry pois tieltä, lurjukset!" huusi ratsumiesten
johtaja alasaksan murteella paljastaen pitkän miekkansa. "Seis
paikalla! tai survomme teidät mäsäksi. Ketä te olette? Minne aiotte?"

"Me olemme väkeä, jotka aiomme eteenpäin, sen te kai näette!" vastasi
nuori aseenkantaja tulisesti ohjaillessaan orittaan vasemmalla
kädellään, oikean tapaillessa miekankahvaa. "Koska ette tiedä ketä me
olemme, niin voisitte säästellä kunnianimityksiänne!"

"Hahhaa! Tanskalainen kukonpoika! Ja uskaltaakin vielä kiekua?
Hän tahtoo tulla nypityksi!" sammalteli ratsumiesten johtaja
kankeakielisenä viitaten tovereilleen, jolloin nämä ympäröivät
matkamiehet ja ottaen käteensä vaaralliset tapparansa he jatkoivat yhä
pilkkalaulujaan ylimielisesti hohottaen.

"Jos ei teitä täällä olisi tusina kahta vastaan, niin ette taitaisi
huutaa typeriä häväistyslaulujanne meidän korviimme!" jatkoi
aseenkantaja ylpeästi, katseensa tarkasti mittaillessa puoleksi
humaltuneita miehiä. "Taidattekin uskotella olevanne herroja tässä
maassa, senvuoksi että teidän kreivinne kirjoittelee veroja porvareille
ja talonpojille. On kai Tanskassa vielä jonkinlainen laki ja oikeus;
maantienrauhaa ei liene kukaan teille pantannut."

"Mitä tuo tanskalainen penikka mukisee?" ärjäsi kookas holsteinilainen
ratsumies, joka näkyi olevan joukon johtaja. "Puhuuko hän Tanskan
laista ja oikeudesta? Tässä sinä näet sen kuningas-Valdemar-lain, jota
nykyään totellaan, senkin keltanokka!"

Näin sanoen hän heilautti julmaa miekkaansa. "Jos sinulla on lupakirja
meidän herraltamme kreiviltä, niin näytä se heti, muuten hirtämme sekä
sinut että tuon vanhan kyykäärmeen."

Aseenkantaja oli vetäissyt kätensä miekankahvalta, mutta hän hypitteli
yhä levotonta ratsuaan, katseensa mittaillessa uhkaavaa sotilaspiiriä,
ja hän piti tarkasti silmällä jokaista heidän liikettään ja ilmettään;
hän vaikeni ja näytti miettivän epätoivoista uhkayritystä.

"Minulla on lupakirja meille molemmille!" huusi nyt vanha palvelija
ja ojensi nopeasti esiin avonaisen, suurella vahasinetillä varustetun
kirjeen -- "jos osaatte lukea kirjoitusta niin katsokaa tänne! Me
olemme korkeasukuisen kuningatar Mereten palveluksessa ja kreivi Juhana
Vagrienin armollisen suojeluksen alaisia."

Aseenkantaja loi ihmettelevän katseen vanhukseen, joka oli ojentanut
lupakirjansa ratsumiehelle vilkuttaen samalla salaisesti saattajalleen.
Oluttuvan lampunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja aseenkantaja huomasi
salaisen viittauksen. Muuten oli piilipuiden varjossa tiellä niin
pimeää, että oli vaikea eroittaa mitään kirjoituksesta. Siihen näytti
myöskin vanhus luottavan.

"Helvettiin mokomatkin typerät harakanjalkanne! Minä en ole pappi enkä
yöpöllö", karjaisi ratsujoukon johtaja ja heitti kirjeen vanhukselle
vasten silmiä. -- "Tee selvä puolestanne kieltäsi käyttämällä! Ja puhu
niin että saan siitä selvän! Mistä kuningattaresta sinä puhut? Eihän
tässä maassa ole enää kuningasta eikä kuningatarta."

"Kyllä täällä vielä tavallaan on kuningas", vastasi vanhus
piilottaessaan rauhallisesti kirjeen, jonka hän oli näppärästi
vanginnut ilmasta. "Mutta siellä missä te ja teidän herranne
kuleksitte, ei huomaa paljoakaan laillisesta hallituksesta. Se
kuningatar, jota minä palvelen, on muutoin Tanskan kuninkaan sisar,
Ruotsin leskikuningatar Holbekin linnassa. Minä olen hänen halpa
tallirenkinsä ja elinorjansa."

"Pots krone sapperment! Silloin sinä olet ruotsalainen tai ainakin
kirottu skånelainen?" huusi kookas holsteinilainen heiluttaen pitkää
miekkaansa, "puhutpa laulamalla kuin nuo salmentakaiset korpinrähjät",
-- jatkoi hän yhä kiihtyen -- "helvettiin sinut joudutan, ja heti ilman
pappia ja ehtoollista, sen olen luvannut pyhälle neitsyelle autuaan
velivainajani ja sisarenpoikani sielun kautta niin pian kuin saisin
käsiini jonkun teidän joukostanne".

"Kunnia vanhurskaudelle ja pyhille lupauksille!" -- keskeytti vanhus
hänet kohteliaasti, omituinen rauhallisuus katseessa ja kasvonilmeissä.
"Mutta ennenkuin kiellän jumalani tai kunniakkaan isänmaani, annan
leikata kieleni poikki; mutta vaikka olisinkin vain uusruotsalainen tai
skånelainen" -- --

"Hei! Sepä vasta olikin hyvä saalis, toverit!" jatkoi kookas,
suuttumuksesta punoittava soturi kuuntelematta häntä sen enempää.
"Joutukaa miehet! Ottakaa suitset hirttoköydeksi. Niinkauan kuin on
kuivuneita piilipuita tienvieressä ei täällä ole puutetta verikoirien
hirsipuista. Herran huoneessa, aivan pyhän neitsyen nenän edessä, he
lahtasivat viime vuonna sadottain meidän ystäviämme ja sukulaisiamme
niinkuin lampaita ja vasikoita; emmekö me saisi tässä halvan oluttuvan
edustalla hirttää ominpäin yhtä näistä roistoista!"

Kun ratsumiehet johtajansa kehoituksen kuultuaan hurjasti huutaen
hyökkäsivät aseettoman aatelispalvelijan kimppuun, paljasti nuori
aseenkantaja miekkansa, ja ennenkuin tanakasti satulassa istuva
vanhus oli saatu tempaistuksi hevosen selästä, lennähti heilahtelevaa
pitkää miekkaa kannattava käsivarsi kauas tielle. Ratsujoukon johtaja
suistui karjuen hevosensa selästä, ja aseenkantajan lyhyt miekka
suhahteli harjaantuneen asetaitoisesti useiden muiden korvissa. Uhattu
skånelainen jätettiin ja raivostuneina käännyttiin nuoren yltiöpään
kimppuun, joka korskuvan ratsunsa selässä lenteli heidän joukossaan
kuin pyörretuuli ja tavattomalla asetaidollaan haavoitti jokaista, joka
tuli häntä liian lähelle. Puoleksi humaltuneet ratsumiehet kirosivat
kiukustuneina tavoitellessaan häntä sekä sotakeihäillä että miekoilla;
mutta taitavasti ratsuaan ohjaamalla hän osasi ketterästi välttää
jokaisen lyönnin ja jakeli yhä haavoja ja kuhmuja joka taholle.

"Noituutta! Saatanan vehkeilyä!" huusivat muutamat ratsumiehet aikoen
paeta; mutta toiset haukkuivat heitä, väittäen oluen vain heitä
pyörittävän.

"Hyvää tanskalaista olutta!" huusi nyt vanha palvelija -- "pyhän
Eerikin nimessä! Lisätäänpä ruotsalaista humalaa!" Hän riisti samassa
sotatapparan erään ratsumiehen kädestä ja alkoi kammottavalla voimalla
iskeä ympärilleen. Muutamat huusivat ja hoippuivat haavoitettuina
satuloistaan kadottamiensa myttyjen ja siipikarjan joukkoon. Toiset
kiroilivat ja huitoivat kuin soaistuina osaksi omia tovereitaan
vastaan, häpeä ja suuttumus oli taas saanut toiset melkein selviksi.
Mutta nyt tuli joukko talonpoikia viikatteineen ja kirveineen. "Se
oli oikein!" huusivat he. "Lyökää mäsäksi senkin kananvarkaat! Nyt
he saavat maksaa verotuksestaan, suurisuiset verenimijät. He ovat
jo kylliksi kauan nylkeneet ja kiduttaneet meitä!" Näin huutaen
hyökkäsivät själlantilaiset talonpojat hurjistuneina työaseet ojoina
ratsumiesten kimppuun. Läheisistä taloista riensi miehiä lisäksi, ja
ratsumiesten täytyi väistyä ojan yli niitylle. Mutta samassa kuului
etempää maantieltä torven toitotusta ja hevosen kavioiden töminää, ja
pelon lamauttamina pakenivat kaikki talonpojat. Aseenkantaja ja vanha
voimakas palvelija olivat saaneet hengähtää muutaman silmänräpäyksen:
he olivat yksin maantiellä kolmen kuolleen ratsumiehen ja hukutettujen
panttitavarakääröjen keskellä. Hajaantuneet sotilaat yhtyivät taas
hiukan etempänä niityllä, ja tuo paljoa lukuisampi avuksirientävä
ratsujoukko näkyi tulleen lähimmästä saksalaisesta verotuslinnasta.
"Jos osaatte ratsastaa yhtä hyvin kuin asettanne käyttää, nuori herra!"
sanoi vanhus, "niin on tie nyt vapaa. Tarvitaan voimakkaampi käsivarsi
puhdistamaan maa ja valtakunta petolintujen parvista."

Hetkeäkään miettimättä he kannustivat hevosiaan ja katosivat salaman
nopeudella pimeälle tielle. Viimeinkin he antoivat hevostensa hengähtää
ja ratsastivat hitaasti ylös erästä mäkeä. Silloin vasta he silmäsivät
taakseen. Näytti siltä ettei oltu viitsitty lähteä heitä takaa-ajamaan.
Mutta harmistuneina he näkivät liekkien leimahtavan korkealle taivaalle
siltä taholta, mistä he olivat tulleet: kostaakseen talonpoikien
osanoton tappeluun, olivat ratsumiehet sytyttäneet tuleen vesimyllyn
luona olevat köyhien talonpoikien talot.

"Mokomatkin murhapolttajat!" huudahti aseenkantaja suuttuneena. --
"Nuo olivat siis _lempeän_ kreivin väkeä. Hm! Meillä on Jyllannissa
_ankarampi_ herra; mutta ei ole toinen toistaan parempi. Björnholmista
lähdettyäni näen seitsemännen kerran punaisen kukon."

"Rendsborgilainen on pahin", huomautti vanhus. -- "Kreivi Juhanalla
on kuitenkin hiukan sydäntä jälellä, vaikka vain saksalaiset kutsuvat
häntä lempeäksi. Kun hänen miehensä näin mellastelevat täällä hänen
omilla alusmaillaan, taitaa hänen olla vaikea estää väkivaltaisuuksia
Falsterilla tai missä hän nykyisin lienee."

"Hm! Enoni oli kuitenkin oikeassa!" jatkoi aseenkantaja puoliääneen
omissa ajatuksissaan ja nyökäytti päätään välittämättä vanhuksesta.
"Tuo Rendsborgin kiviherra on varmasti noitunut minun herrani. Ne
ovat korppia kaikki. Ei ainoakaan kunnon tanskalainen voi sietää
sitä roistojoukkoa. Mutta paholainen vieköön läänitysherran, joka ei
paremmin suojele maata ja valtakuntaa!" Nuo viimeiset sanat hän lausui
ääneen ja melkein vahingossa katsellessaan katkeroituneena tulipaloa
ja läimäyttäen kiivaasti ratsupiiskallaan. Mutta hän vaikeni äkkiä
huomatessaan samassa vanhan ratsupalvelijan synkät kasvot, jotka
nouseva kuu kokonaan valaisi.

"Jos kaikki uskolliset tanskalaiset jättävät kuninkaansa hädän hetkenä,
niin eipä taida olot parantua tässä onnettomassa maassa," sanoi vanha
palvelija puoleksi katkeralla, puoleksi surumielisellä äänellä.

"Vai niin! Niinkö arvelet, vanhus!" vastasi aseenkantaja nopeasti ja
käänsi hevosensa. "Ratsastakaamme edelleen! Eipä hyödytä katsella
tulipaloa, jota ei kuitenkaan voi sammuttaa." Hän kannusti hurjan
kiihkeästi hevostaan, ja vanhus jaksoi vaivoin seurata häntä. "Onko
todellakin sinun mielestäsi meillä urhoollinen kuningas, oivallinen
hallitsija, jolle alamaisten tulisi olla uskollisia?" kysyi
aseenkantaja ivansekaisella äänellä, taltutettuaan ratsunsa taas
rauhallisemmin astumaan ja nähdessään vanhuksen ratsastavan äänetönnä
vieressään.

"Minä olen vain halpa palvelija, nuori herra, ja minun mielipiteeni
ovat monessa suhteessa hiukan vanhanaikaiset", vastasi ratsupalvelija.
"Mutta minun mielestäni jokaisen rehellisen palvelijan tulee olla
uskollisen oikealle isäntäväelleen kunnes suuri tilinteonpäivä koittaa,
ja tuomitkoon se herrauden, joka sen on meidän ylitsemme asettanut."

"Se usko on hyvä orjille ja ostetuille elukoille!" huudahti nuori
aatelispoika ylpeästi ja kiihkeästi. -- "Sinä et ole tanskalainen,
sen minä heti huomasin. Sinä et tiedä miltä tuntuu kun isänmaa on
paloiteltu, ja kuninkaana on maanpetturi, kurja mies, joka pakenee
maasta heti kun vaara on tarjona, ja joka panttaa alamaisensa ja
valtakuntansa yhdelle paholaiselle, antaakseen toisen lyödä ja
nöyryyttää itsensä."

"Meillä oli Ruotsissa hallitsija, joka oli yhtä kelvoton ja syntinen",
vastasi vanhus sävyisästi. "Hädässään minun maanmieheni kirosivat
hänet ja ajoivat hänet maanpakoon. Mutta minä pysyin vanhanaikaisessa
uskossani, koska minä en ollut orja enkä ostettu elukka: minä seurasin
syntistä herraani ja palvelin häntä Holbekissa hänen alennuksessaan
hänen kuolemaansa asti."

"Vai niin! Sinä tulit tänne karkoitetun kuningas Birgerin mukana?"
sanoi aseenkantaja luoden vanhukseen osanottavan katseen. "Oliko sille
herralle kuitenkin yksi palvelija uskollinen hänen kuolemaansa asti!
Sitä ei hän olisi ansainnut. Hän oli melkein vieläkin huonompi kuin
meidän kurja Kristofferimme. Hm! Enpä voi käsittää mitenkä rehellinen
mies viitsii palvella mokomiakin herroja."

"Uskollisuus- ja autuudenvala ovat omantunnon asioita, nuori, ylpeä
herrani!" mutisi vanhus katkerasti. "Jos ette sitä niin sanoakseni
sydämellänne ymmärrä, niin elkää enää milloinkaan sillä vaivatko
terävää päätänne!"

"Olenko loukannut sinua, vanhus!" kysyi aseenkantaja nyt sävyisästi.
"Ei se ollut tarkoitukseni. Lähinnä taivaan taattoa ja itseäni sekä
hyvää juutilaista hevostani, saan kyllä kiittää sinua nuoren henkeni
pelastuksesta tänä iltana."

"Ei, ylpeä poika! Jos se elon kipinä, joka minussa vielä on, olisi
minkään kiitoksen arvoinen, ja jos jompikumpi meistä sanoo kiitoksen
avunannosta, niin olkoon se minun asiani", -- mutisi vanhus -- "Mutta
ottakaamme kiitokset toisiltamme! Nuori herrani, eipä taida lopultakaan
riippua meistä itsestämme eikä saksalaisesta kuolemmeko hirsipuussa
tai teloituslavalla syntiemme tai hyvien töidemme tähden. Ratsastakaa
te vain nopeammin, elkää enää minusta välittäkö! Ei noin hienon ja
ylhäisen herran sovi lyöttäytyä halvan palvelijan seuraan. Matkan
varrella me voisimme kukaties helposti joutua riitaan siitä mikä on
oikean uskon ja rakkauden mukaista näinä epäuskon ja eripuraisuuden
aikoina."

"Ei! Pyhän Yrjänän ja Knuutin kautta! Me kulemme yhtä matkaa ja olemme
hyviä ystäviä, sinä vanha, uskollinen palvelija!" huudahti nuori
aatelismies tarttuen matkatoverinsa karkeaan käteen. "Yhtymisemme
sattui sopivaan aikaan, ja hyvä tuttavuutemme alkoi kädenkäänteessä.
Tiedämmehän nyt kumpikin mihin kykenemme, jos hätään joudumme. Kyllä
me toimeen tulemme. Sano nyt vain suoraan minulle, saanko todenteolla
kutsua sinua ystäväkseni! Etkö sinä todellakaan ole skånelainen,
niinkuin nuo saksalaiset juopporontit luulivat? Sinun puheellasi on
vain ruotsalainen sointu. Mutta soisinpa sinun kernaammin olevan aito
ruotsalaisen miehen."

"Haluaisitteko tekin ehkä hirttää ja nylkeä minut, jos minä olisin
skånelainen?" kysyi vanhus uhkamielisesti hymyillen.

"Enpä juuri, arvoisa vanhus!" vastasi aseenkantaja päästäen hänen
kätensä kuin olisi se polttanut. "Mutta sanoisinpa sinulle silloin
hyvästi, ja minua suututtaisi että luopioiden sukulaista sain kiittää
hengestäni. Ne jotka viime vuonna olivat tanskalaisia ja tänä vuonna
tahtovat olla ruotsalaisia -- ne, jotka vaihtavat isänmaata ja
kansallisuutta kuin talvihousuja -- ne eivät ole minun miehiäni,
katsos, vaikka me olisimme lihallisia sisaruksia alustapitäen ja vaikka
siten erotessa osa sydäntä menisikin mukana vanhojen sukulaisten
kesken."

"Elä tuomitse liian ankarasti, ylpeä herra! Tuskallinen epätoivo
eroitti heidät Tanskasta. Voihan sekin päivä vielä koittaa että he
lentävät takaisin syliinne."

"Jos se päivä kerran koittaa, otamme heidät avosylin vastaan. -- Mutta
pyhän Yrjänän ja pyhän Knuutin nimessä, nyt näyttää toveruutemme
horjuvan. Kuule vanhus!" jatkoi nuorukainen hehkuvin poskin, ja
pysäytettyään hevosensa hän tarttui vieraan hevosen suitsiin ja katseli
häntä uhkaavasti. "Jos sinulla on hyviä ystäviä ja sukulaisia Skånessa,
niin saat kyllä kuulla ennenkuin eroamme mitä minä ja minun enoni
ajattelemme tuosta viime vuotisesta kauniista teosta."

"No, no! Tyyntykää vain, ja elkää toki vaivaantuko hevostani
pitämällä!" murahti vanhus. "Jos haluatte omasta ja teidän enonne
puolesta haukkua skånelaisia niin minä voin pysähtyä tänne kernaasti
vaikka tunniksi, jos sillä voin palvella teitä. Puhukaa vain sydämenne
puhtaaksi! Enhän minä vastusta teitä sanallakaan."

"Heillä oli maankavaltaja kuninkaana niinkuin meillä täällä",
jatkoi aseenkantaja kiivaasti päästämättä ratsupalvelijan suitsia.
"Miksi he eivät peruuttaneet hänelle antamaansa uskollisuusvalaa --
se olisi ollut oikeimmin tehty. Täytyikö heidän senvuoksi luopua
kansallisuudestaan ja paloitella oma vanha emämaansa? Rohkeita ja
pelottomia he olivat kun löivät verikoirat kuoliaiksi itse pyhän
neitsyen alttarin edessä; sen kyllä pyhä neitsyt antaa heille anteeksi.
Jos me olisimme tarmokkaita ja yksimielisiä niin olisimme ottaneet
oppia heistä. Mutta juutilaiset, själlantilaiset, fynboelaiset,
laalantilaiset, falsterilaiset ja möeniläiset ja minkänimellisiä muut
lienemmekin, me jotka vielä kutsumme itseämme tanskalaisiksi, me
tahdomme mieluummin kuolla yhdessä kuin alistua ruotsalaisiksi tai
saksalaisiksi. -- Jos me seuraisimme sinun skånelaistesi kaunista
esimerkkiä ja heittäytyisimme ensimäisen, parhaan vieraan herran
syliin, saadaksemme rauhan ja hyvät päivät itsellemme -- niin eihän
silloin enää Tanskaa olisi olemassa. -- Kuolema ja kirous! Ennemmin
kiduttakoot minut kuoliaaksi, kuin näkisin isänmaani joutuvan niin
häväistyksi. Katsoppas, tuota skånelaista tekoa minä en voi ikinä
antaa anteeksi, ja jos haluat taistella kanssani tämän minun sydämeni
käsityksen mukaan, niin tule!" näin sanoen hän päästi vieraan suitset
ja tarttui miekkaansa, viitaten äsken anastettuun taistelunuijaan, joka
oli kiinnitetty vanhan sotilaan satulaan.

"Jos te olisitte puoleksikaan yhtä uskollinen kuninkaallenne kuin
olette onnettomalle isänmaallenne, niin minä kiittäisin teidän
rehellisyyttänne jopa kiivauttannekin, nuori, yltiöpäinen herrani,
vaikka haluaisittekin kostaa skånelaisten luopumisen minun vanhalle
kurttuiselle otsalleni", vastasi voimakas vanhus rauhallisesti,
hymyillen samalla puoleksi uhkamielisesti ja puoleksi hyväntahtoisesti,
eikä näyttänyt ollenkaan välittävän matkatoverinsa uhkailevasta
asennosta. -- "Skånelaisten viimevuotiset asiat eivät muuten koske
minuun vähääkään", lisäsi hän. "Minä olen, Jumalalle kiitos, syntynyt
Smålannissa, ja -- Pyhälle Eerikille kiitos! -- minä olen koko
sydämestäni ja sielustani uskollinen Ruotsin mies vieläkin, vaikka
olenkin lainsuojaton ja ajettu maanpakoon synnyinseudultani, ja saanen
tuskin enää milloinkaan astua jalallani ruotsalaiselle pohjalle."

"Olisit sanonut tuon heti minulle, kunnon mies! Nyt me olemme
todenteolla hyviä ystäviä!" alkoi aseenkantaja innokkaasti puhua ja
pudisti hänen kättään, jonka jälkeen he taas ratsastivat edelleen.
"Olisinpa todellakin narri, jos vihaisin ruotsalaista senvuoksi että
hän on ruotsalainen; mutta tanskalaista ruotsalaista minä en voi
sietää, ymmärräthän", jatkoi hän taas kiihkeänä. "Kehnon kuninkaan
puolesta elköön kunnon mies ryhtykö miekkaan, -- ennemmin käsi ja pää
mokomaltakin roistolta" -- hän vaikeni hetkeksi ja säpsähti vanhan
seuralaisensa terävää katsetta. "Minä en tarkoittanut sinua enkä sinun
kuningastasi vaan skånelaisia ja meidän omaa kehnoa kuningastamme",
jatkoi hän. "Jos sinä jouduit lainsuojattomaksi ja maanpakolaiseksi
tuon hurjan kuningas Birgerin vuoksi, niin olet saanut kalliisti
maksaa sokean kiintymyksesi isäntäväkeesi; lienee sekin jonkinlaista
rakkautta, mutta suoraan puhuen siinä voivat sekä kissa että koira olla
meillä oppimestareina. Mutta onhan se kunnioitettavaa sinun käsityksesi
mukaan", lisäsi hän säälivästi ja taputti vanhusta ystävällisesti
olkapäälle. -- "Tiedänpä ainakin, että et tullut meidän puolellemme
ruvetaksesi tanskalaiseksi senvuoksi ettei sinulla ollut kyllin hyvä
kotona."

"En totta totisesti!" vastasi vanhus hehkuvin katsein. -- "Kiitänpä
Jumalaa ja pyhää Eerikkiä siitä rakkaudesta, joka minulla kissan
ja koiran kanssa on samanlainen. Se, joka voi pettää isäntäväkensä
hädässä, pettää myöskin isänmaan. Elkää myöskään uskoko minun
tanskalaistuneen teidän tanskalaisesta leivästänne senvuoksi, että
minut on ajettu pois isänmaastani. Pahus vieköön, kaikkein vähinten
tahtoisin olla tanskalainen näinä aikoina."

"Kuolema ja kirous! Sinä olet kuitenkin oikeassa: me kaksi joudumme
helposti riitaan" huudahti aseenkantaja tulistuen; mutta hän voitti
kiivautensa, ja he ratsastivat taasen hetken ääneti rinnatusten. "Ei,
sieluni autuuden kautta me emme tahdo olla vihamiehiä." -- alkoi
hän taas hetken aikaa mietittyään ystävällisesti puhella ja kääntyi
uudelleen vaiteliaan seuralaisensa puoleen. "Jos sinä olet kunnollinen,
ruotsalaissyntyinen mies, niin, Jumalan nimessä, onhan päivänselvää,
että sinä tahdot olla yhtä vähän tanskalainen, kuin me tahdomme
olla ruotsalaisia tai saksalaisia; mutta sinä et saa pilkata meitä
senvuoksi, että me olemme onnettomia ja että kuninkaamme on herra, jota
ei rehellinen mies voi sietää."

"Sen onnettomuuden minä tunnen siksi hyvin, etten sitä rupea
pilkkaamaan", vastasi vanhus tukahuttaen huokauksen -- "mutta oli
helppo asia olla uskollinen ja rehellinen, nuori herrani, silloin, kun
ei mikään houkutellut meitä luopumaan velvollisuudestamme ja rikkomaan
valaamme."

"Pahus vieköön ukkoseni, jos minä olisin ollut niin typerä että
olisin vannonut uskollisuutta petturille ja veljenmurhaajalle, niin
telkeisimpä mokomankin heittiön oven, ennenkuin jättäisin isänmaani ja
rupeisin lainsuojattomana miehenä taluttamaan hänen hevosiansa. Olihan
tuo kuningas Birger hirviö: hän antoi omien veljiensä kuolla nälkään
Nyköpingin linnassa."

"Se voi olla totta, mutta se voi myöskin olla häpeällisin valhe",
vastasi vanhus. "Siellä missä hän nyt on, saanee hän itse vastata
asiastaan. Jos on totta mitä kerrotaan, että hän tiesi drotsi
Brunken heittäneen vankilatornin avaimet veteen, niin, voi armas,
kyllä hänen sielullaan on siksi kuuma kiirastulessa, että sietäisi
meidänkin rukoilla hänen puolestaan." Hän pysäytti hevostaan ja
pyyhkäisi silmiään kädellään. "Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle
anteeksi antakoon", jatkoi hän ääni liikutuksesta väristen --
"hänen eläessään minä en voinut rukoilla ainoallakaan sanalla hänen
sielunsa ja autuutensa puolesta; mutta kun hän Holbekin linnassa
itki itsensä kuoliaaksi poikansa kamalan kuoleman vuoksi, niin
totisesti, huomasinhan minä silloin hänen olevan ihminen niinkuin
me muutkin. Minä melkein nyt uskon heidän tuominneen väärin häntä
noiden helvetinavainten suhteen: olihan hän kuitenkin minun pienen
enkelikuninkaani isä, jonka kauniin kaulan minä näin katkaistavan."
Vanhus vaikeni, surulliset muistot näyttivät hyvin tuskallisesti
liikuttavan häntä, ja he ratsastivat edelleen täyttä ravia
Vordingborgiin vievää tietä, jatkamatta sen enempää keskustelua.



TOINEN LUKU.


Hevoset huohottivat väsyneinä, kun myöhään yöllä pysähdyttiin avonaisen
heinäladon eteen, missä himmeä sarvilyhty paloi. Kaksi ritaria sekä
muutamia asemiehiä ratsasti nopeasti ulos ladon toisesta portista
silloin kun molemmat uudet ratsastajat taluttivat hevosensa sisään
toisesta.

"Mies hoi, tuoppas puhtaita kauroja hevosillemme!" -- huusi
aseenkantaja taputellessaan komeata orittaan.

"Herra armahtakoon meitä kauroista!" -- mörähti kömpelö, likainen
talonpoika ja sylkäisi röyhkeästi antaessaan hevosille tukollisen
heiniä. "Ne muutamat kaurakuhilaat, mitkä saksalaisilta eilen jäivät
tänne, otti äsken meidän ankara herramme väkisin ja kovin sanoin
kuninkaan nimessä."

"Tuo sitten joutuin leipää!"

"Leipää hevosille? Kaikkia vielä. Kun tässä edes riittäisi palanen
omiin suihimme niin olisimme iloisia."

"No, anna sitten mitä sinulla on, vastahangan kiiski! Ketä olivat ne
kaksi herraa, jotka äsken ratsastivat täältä?"

"Ne vasta miehiä oli! Kuninkaan hyviä ystäviä, sen voi pehminnyt
selkänahkani todistaa", vastasi tallirenki. "Ne olivat vanha, ankara
marski ja Roeskilden piispan veli, Axelhuusin läänitysherra, -- mikä
sen roiston nimi nyt olikaan! Se samanen, joka viime vuonna antoi
saksalaisten ottaa kauppasataman ja näytti kuninkaalle pitkän nenän."

"Ritari Ingvar Hjorth? Vai niin! Hän oli aika nenäkäs viime vuonna
kuninkaalle; joko tuuli taas on kääntynyt ja hän on ruvennut marskin
puolelle? Eivätkö he ratsastaneet Vordingborgiin päin? He aikoivat
luultavasti Laalannin puolelle kuninkaan luo?"

"Taivas sen tietää minne he aikoivat, riitaisia ja happamia he olivat
ja kinailivat koko ajan. He näkyivät pelkäävän saksalaisten saavan
heidät käsiinsä ja estävän heidän salaisen matkansa. He haukkuivat
minua kuin koiraa, ja läänitysherra läimäytti minua selkään senvuoksi
että minä viattomuudessani panettelin kuningasta ennenkuin hoksasin,
etteivät he enää olleetkaan epäsovussa niinkuin viime vuosina. Eilen
sain siitä selkääni, että kirosin saksalaisia. Oi! Hirveässä ajassa me
nyt elämme, nuori herra! Ei tässä enää saa ei yö- eikä ruokarauhaa, ja
tarkkaan saa tunnustella sitä, jonka kanssa puheisiin joutuu. Päivät
päästään saamme kärsiä saksalaisten vainoa, ja öisin ahdistelevat meitä
kuninkaan väen karkulaiset. Ei paholainenkaan enää voi sanoa kuka tässä
maassa on oikea herra. Kyllä tästä pian loppu tulee", -- lisäsi hän
haukotellen --, "jos muuten on totta mitä marskin miehet puhuivat.
Joko meidän kuninkaamme joutuu siipirikoksi ja ehkä hengiltä pois,
ja koko maa joutuu saksalaisille, tai me yhdymme lyömään saksalaiset
yhdellä kertaa kuin hiiret ja rotat, aivan niinkuin teimme viime
vuonna. Minulle on yhdentekevää kääntykööt asiat miten tahansa, kunhan
vain voin pysytellä leikistä kaukana ja saan hiukan särvintä leipääni.
Kunhan vain pääsisimme rauhaan sotaväeltä ja saisimme veromme kantaa
yhdelle herralle, niin saisivat toki lyödä kuoliaaksi kenen vain
haluavat. Tällaista temmellystä ei paholainenkaan enää kestä."

"Senkin aasi!" huudahti aseenkantaja tulistuneena ja antoi
töllistelevälle tallirengille sellaisen sysäyksen, että hän kellahti
hevosen alle. "Teidänlaisillenne elukoille on samantekevää oletteko
saksalaisia tai tanskalaisia, tai onko roisto tai kunnon mies
isäntänne, kunhan vain saatte syödä ja nukkua rauhassa. Pahus vieköön
mokomatkin nahkasielut! Te ette ansaitsisi kauvempaa elää Jumalan
ihanassa maailmassa. Tuossa saat, unikeko!" jatkoi hän heittäen
ällistyneelle tallirengille äyrityisen ja hypähti samalla satulaansa --
"On jo aika jokaisen tanskalaisen valveutua; tehtävää on yllin kyllin!"
Sen sanottuaan hän kannusti orittaan ja ratsasti ulos ladosta.

"Suurisuinen kerskailija! Hänkin oli kuin riivattu", -- mutisi
tallirenki kömpiessään ylös likaisista oljista ja etsiessään
kuparirahaa heinänjätteistä. "Onpa huono kauppa ostaa lyöntejä
typerällä puheella", jatkoi hän hieroskellen selkäänsä "Riittämättömyys
ja selkäsauna ovat täällä nyt jokapäiväistä leipää, kun vain
suunsa aukaisee. Jos moitin saksalaista, teen hullusti; jos haukun
kuningasta, on sekin hullua. Mutta huomaanpa vieläkin hullummaksi,
jos manaan heidät kaikki helvettiin. Tässä kelvottomassa maailmassa
on pahus vie, paras tukkia suunsa. Sietäisi sentään antaa sen koiran
haukkua, jota nyletään. Kuules ukkoseni, oliko tuo sinun isäntäsi!"
jatkoi hän röyhkeällä äänellä kääntyen vanhan aatelispalvelijan
puoleen, jonka harmaat hapset ja kurttuiset kasvot peittivät hänen
sankarivoimansa. "Viivyppäs hiukkasen, kyllä saan sinusta sanat
heltiymään!" Hän sylkäisi kouriinsa aikoen ryhtyä käsiksi vanhukseen,
mutta huomasi pian hämmästyksekseen olevansa alakynnessä. Vanhus
heitti hänet kuin rukkasen kauvas ladonnurkkaan sanaakaan sanomatta,
ja nousi rauhallisesti ratsunsa selkään. Vasta ladosta ulos tultuaan
hän kannusti hevostaan ja koetti saavuttaa nuorta tulistunutta
matkatoveriaan. Oli kirkas kuutamo, ja hän huomasi pian aseenkantajan,
joka juuri kääntyi maantieltä Vordingborgiin vievälle oikotielle.
Vanhus seurasi häntä ja ratsasti kohteliaasti tervehtien kahden vieraan
ritarin ja heidän seurueensa ohi. Jokin este oli pidättänyt heitä ja
he jatkoivat nyt kiireisesti matkaansa isoa valtamaantietä pitkin.
Toinen heistä oli kookas, harmaahapsinen herra, jonka pitkänomaisilla,
laihoilla kasvoilla huomasi pari suurta sota-arpea; hän oli kuningas
Kristofferin marski ja sotapäällikkö, herra Pietari Vendelbo, joka
myöskin oli valtakunnan drotsi. Hänen seuralaisensa, ritari Ingvar
Hjorth, oli neljänkymmenen vaiheilla oleva voimakas, hartehikas mies;
vähänväliä hän itserakkaasti siveli tuuheita, kellertäviä viiksiänsä,
ellei hän asetellut kohdalleen hattuaan, joka oli liian ahdas hänen
leveälle päälleen. Molemmat olivat hyvin totisen näköisiä, ja ne
muutamat sanat, jotka he vaihtoivat näyttivät osoittavan etteivät he
olleet oikein yksimielisiä matkansa tarkoituksesta.

"Ratsastakaa edeltä, miehet! Tarkastakaa onko tie vapaa
maantierosvoista!" huusi hartehikas herra käskevällä äänellä viitaten
ankarana asemiehille. -- "Ei kai teillä liene mitään vastaansanomista?
Herra marski!"

Marski viittasi asemiehille myönteisesti ja he ratsastivat edelleen.
"Turhaa varovaisuutta, herra läänitysmies!" sanoi vanha herra. "Jos
tie meiltä suletaan, täytyy meidän kuitenkin murtautua läpi. Mutta te
olette oikeassa: meidän on paras kinastella ilman todistajia."

"Te olette kulettanut minut liukkaalle jäälle, herra marski!" sanoi
läänitysherra pysäyttäen hevosensa äkkinäisellä nykäyksellä. "Mitä
hyödyttää viedä hänet pois maasta, jos emme kuitenkaan voi saada
häntä takaisin tänne siihen arvoon ja valtaan, mikä hänellä nyt on
vain nimellisesti? Eihän hänellä enää ole pantattavaksi ei rahaa
eikä maata millä uudelleen hankkisi ulkolaista sotaväkeä. Jos täällä
kansa viimeinkin epätoivossaan nousisi kapinaan, niin tuskinpa he
enää huolisivat siitä miehestä hävittämään maata ja valtakuntaa.
Jos hän vielä hetkeksikin pääsisi täällä valtaan, niin kyllä hän,
Jumala paratkoon, kykenisi saamaan pääni paikoiltaan sen kepposen
vuoksi, jonka tein hänelle viime vuonna vasten tahtoani. Herra marski,
olenpa istunut siksi kauvan hänen neuvostossaan, että tunnen miehen
perinpohjin! Yhtä vähän hän tuntee kiitollisuutta kuin välittää
laista ja oikeudesta. Kyllä me tiesimme ketä saimme kiittää huonosta
onnestamme silloin kun minä hänen autuaan velivainajansa aikana
allekirjoitin rauhan Ruotsin kanssa. Petturi hän on ollut koko
elinikänsä. Jos olisimme seuranneet kuningas Menveedin viimeistä
neuvoa, niin ei veli milloinkaan olisi päässyt hallitukseen, eikä
maa ja kansa olisi nyt hävitetty ja pantattu kuin mikäkin tavara tai
karjalauma."

"Hän on kuitenkin vielä meidän lainmukainen kuninkaamme", -- sanoi
vanha sotapäällikkö syvään huoaten. "Onhan hän sukunsa päämies; pojilla
on sekä sydäntä että päätä. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme ja
pitäköön taivaallinen Isä ja pyhä Knuut huolen lopusta! Niinkauvan kuin
hänessä on elonkipinä, on toivomisen varaa."

"Minun mielestäni olisi otettava ajasta vaari!" väitti läänitysherra
viiksiään sivellen. "Vaikka hänen elämänsä teidän käsityksenne mukaan
olisi vielä kahtavertaa kallisarvoisempi, voidaan se helposti ostaa
liian kalliisti. Jättäkäämme mokoma varjokuningas satimeen ennemmin
kuin petämme maan viimeisen toivon: yleinen kapina kiusaajiamme vastaan
on lopultakin ainoa pelastuksemme; mutta jos he rupeavat liian aikaisin
epäilemään" -- --

"Armias Jumala! Rupeammeko me viivyttelemään siksi kunnes sekä kuningas
että prinssi Otto ovat vangitut tai murhatut?" keskeytti marski hänet
kiivaasti. "Kuningashuoneen mukana suistuu Tanskan valtaistuin. Minä
olen vakuutettu siitä, ritari Hjorth! Petturit tahtovat juurtajaksain
hävittää koko suvun; he tahtovat myödä maan ja kansan ylpeälle
Rendsborgilaiselle tai hänen kurjalle perilliselleen Slesvigissä. Kyllä
me tunnemme sekä hänet että kuningas Aabelin suvun."

"Mutta ovathan nuo kaikki vain arveluita ja epämääräisiä huhuja!"
väitteli varovainen ritari vastaan. "Jos minä vain tietäisin todellakin
vaaran uhkaavan heitä niin enpä milloinkaan arvelisi" --

"Jos te todellakin vakavasti tarkoitatte mitä sanotte, ritari Hjorth,
ja jos urhoollisena tanskalaisena nyt haluatte pelastaa oman kunnianne,
niin elkää enempää arvelko", keskeytti marski hänet kiivaasti.

"Sen minä vain sanon teille, herra marski: kyllä minun kunniani on
varmassa tallessa! Te loukkaatte minua!"

"Enpä juuri sitä. Mutta jokainen, joka näkee kreivi Juhanan lipun
liehuvan Axelhuusin tornista ja tietää ritari Ingvar Hjorthin avanneen
hänelle sekä kaupungin että linnan portit ilman ainoata miekaniskua, ei
kai katsone teitä kuninkaan ja isänmaan luotettavimmakai mieheksi."

"Siitä teostani teen tiliä vain veljelleni piispalle, mutta en
kuninkaalle enkä kansalle!" vastasi ritari ylpeästi. "Minä olin
piispanistuimen läänitysmies, mutta en valtion. Huomaanpa teidän,
herra marski, tuntevan asian vain puoleksi, ja luultavasti olette
sen kuullut kuninkaan viekkaasta suusta. Mutta minä en tahdo että
teidänlaisenne urhea mies ymmärtää minut väärin. Ellen halunnut
nähdä piispankaupunkia hävitettynä, olisinko voinut toisin toimia?
Eihän ollut ajattelemistakaan että olisi voitu kestää piiritystä; ja
hyökkäykseen oli väki liian vähälukuinen. Minä olisin kernaimmin suonut
kaupungin ja linnan joutuvan kuninkaan käsiin kuin kreivin. Katsokaa,
minä annoin kuninkaalle tuon viittauksen, mutta hän ei ottanut sitä
uskoakseen senvuoksi että kerran totta puhumalla olin loukannut häntä.
Kun hän viimeinkin tulla löntysti, tuli hän myöhään kuten aina. Lopun
te tiedätte. Hän sai tyytyä siihen että uhkasi minua mestauslavalla
ja harmitella mieltään sillä, että näki velipuolensa lipun liehuvan
porttitornista. Tällaisten olosuhteiden sattuessa ei voine kukaan
moittia minua siitä, että senjälkeen olen koettanut pysytellä hyvissä
väleissä lempeän kreivi Juhanan kanssa. Sitten kun suuri vapautuksen
hetki on käsissä ja itsevaltiaiden sielukellot soivat sekä täällä että
Skånessa, toivon minä voivani näyttää maamiehilleni mitä minulla on
mielessäni häntä ja ulkolaisia kohtaan."

"Minä uskon teidän olevan uskollisen isänmaalle, ritari Hjorth!"
vastasi marski. "Mutta minä en toivo Jumalalta apua salaiseen
kapinaan, enkä minä ikinä ojenna kättäni skånelaiseen verilöylyyn.
Vain julkisesti sotajoukon etunenässä tahdon kohdata maan vihollisen.
Jos meidän juutilaiset piispamme ja herrasmiehemme tahtovat paljastaa
miekkansa meidän laillisen kuningashuoneemme puolesta -- Jumalan
nimessä, -- silloin minä heti seison heidän keskellään ritari Buggen
luona Haldissa. Mutta ensiksi täytyy kuninkaan ja herttua Oton olla
varmassa turvapaikassa."

"Elkää olko turhan arka, herra marski. Täytyyhän voida vähän luottaa
korkeiden herrojen veljeyteen."

"Kreivi Juhanaan ei voi kukaan luottaa!" jatkoi marski -- "Jumala
auttakoon meitä veljeydestä! Ovathan he vain velipuolia. Silloin kun
on kysymyksessä hänen valtansa ja etunsa, on tuo sukulaisveri vettäkin
ohuempaa. Elkää miettikö enää silmänräpäystäkään kauvemmin, ritari
Hjorth! Antakaa nyt kreivin maksaa teille kauppasatama ja hankkikaa
hänen onnettomalle velipuolelleen vapaakirje. Laalantiin ei kuningas
voi jäädä kolmeksi päivää; jos aiomme hänet ja pojan pelastaa, täytyy
heidät saada pois sieltä. Ovathan he jo melkein vankeja; jokaista
heidän askeltaan vartioidaan. Ei ainoallakaan kuninkaalle uskollisella
miehellä ole vaikutusvaltaa kreivi Juhanaan. Te olette ainoa tänä
vaikeana hetkenä, joka voitte jotakin saada aikaan hänen luonaan."

Vanha marski oli tarttunut läänitysherran käteen ja puristi sitä
kiihkeästi, katseessa rukoileva ilme. Ritari Ingvar Hjorth puisti
arvelevasti päätään; se seikka näytti kuitenkin olevan hänelle
mieleinen, että marski luuli hänellä olevan jonkinlaisen vaikutusvallan
mahtavaan Kielin ja Vagrienin Juhana kreiviin, joka Nykjöpingin
linnasta panttiherrana hallitsi Själlandia ja sen ympärillä olevia
saaria. "No niin, herra marski! Saadaan nähdä voinko jotakin saada
aikaan!" sanoi Axelhuusin vara-läänitysherra, nyökäyttäen itserakkaasti
ylpeällä suojelija-ilmeellä, kohottaessaan paksua ylähuultaan ja
sivellessään viiksiään. "Minä en ole samaa mieltä teidän kanssanne
näiden jalosukuisten henkilöiden tärkeydestä maalle ja valtakunnalle;
mutta minä tahdon kuitenkin näyttää teille, että tuo näennäinen
suvaitsevaisuuteni panttiherraani kohtaan ei ole ollut typeryyttä
eikä ajattelemattomuutta. Huomatkoon kuningas nyt itse, ettei minun
tarkoitukseni ole ollut niinkään paha, vaikka hän on jotensakin vähän
näyttänyt luottavan neuvostonsa kunnollisimpiin miehiin." Hän läimäytti
suitsensa päillä ratsuaan, ja he ratsastivat täyttä neliä edelleen.

Aseenkantaja ja vanha ruotsalainen jatkoivat yhdessä matkaa
Vordingborgiin, antaen yöllä kulettaa itsensä Ourebyn lauttauspaikalle
Laalannissa, puoli peninkulmaa Saxkjöpingistä. He eivät vielä edes
tienneet toistensa nimiä mutta huolimatta heidän suuresta ikäerostaan,
säädystään ja eroavista mielipiteistään, ja vaikkeivät he olleet tuskin
puhuneet sanaakaan kiistelemättä, näyttivät he kuitenkin molemminpuolin
olevan omituisesti kiintyneet toisiinsa, Kun he nyt Laalannin
lauttauspaikalla taluttivat hevosensa maihin, kysyi vanhus heti
lauttamiehiltä tietä Saxkjöpinkiin. "Jos sinä aijot sitä tietä, niin
voimmehan ajaa yhtämatkaa!" virkkoi aseenkantaja. "Minulla on melkein
sama matka. Mutta me emme ole saaneet ruokaa eikä lepoa; olemmepa
totisesti niiden tarpeessa, ja hevosemme myöskin. Tule!" Vanhus seurasi
häntä. Heti kun oli saatu hevoset hoidetuiksi, mentiin lauttausmajan
vierastupaan. Paksu, kömpelö lauttausmies asetti ääneti ja melkein kuin
unissaan heidän eteensä pöydälle kauraleipää ja kotiolutta, heittäytyen
senjälkeen itse tuvan penkille pitkäkseen, missä hän pian kuorsasi
ääneen. Oli vähän yli keskiyön ja koko talonväki nukkui. "Nukkuva
navetta niinkuin koko tämä maa!" sanoi aseenkantaja puoliääneen
istuutuessaan pöydän vieressä olevalle penkille. Matkamiehet
vaimensivat ääneti ensi nälkänsä. Vanha ruotsalainen jäi nöyränä
seisomaan oven suuhun; mutta niin pian kuin aseenkantaja huomasi
tämän, haki hän hänet viereensä penkille ja kaasi hänelle tuoppiin
voimakasta olutta. "Sinä, ukkoseni, palvelet siis kuningas Birgerin
leskikuningatarta Holbekin linnassa!" jatkoi hän taas heidän kauan
sitten keskeytettyä keskusteluaan -- "ja sinä olet toimittamassa hänen
puolestaan kiireellistä asiaa."

Vanhus nyökäytti päällään, mutta vaikeni.

"Hän taitaa viettää siellä surullista elämää", jatkoi aseenkantaja
-- "eikä aivan syyttä: sanotaan hänen olleen osallisen kaikkiin
onnettomuuksiin sekä täällä että Ruotsissa."

"Mitä minun emäntä-parkani on rikkonut, koettaa hän nyt osaltaan
sovittaa!" vastasi vanhus. "Hän aikoo nyt päättää päivänsä hurskaana
nunnana Pyhän Pietarin luostarissa Nestvedissä, ja hän haluaa sopia
veljensä, teidän onnettoman kuninkaanne kanssa, ennenkuin jompikumpi
heistä jättää tämän maailman ja sen häilyvän onnen. Minä teen tämän
matkan hänen sielunsa rauhan tähden. Eikä se ole mikään salaisuus,
nuori herrani! Toivoisinpa jokaisen, joka matkustaa täällä öisin näinä
aikoina, matkustavan yhtä luvallisissa asioissa."

Aseenkantaja punastui ja rykäisi hämillään sekä tarttui nopeasti
haarikkaansa juoden siitä. "Sinä kai tarkoitat tuota ketunmetsästäjää,
joka oli lautalla mukanamme?" alkoi hän taas puhua -- "no niin, eipä
hän ollut juuri luotettavan näköinen; siinä sinä olit oikeassa -- olipa
hän hyvin salaperäinen kun kyselin hänen nimeään. Hän pilkkasi sinun
vaakunakilpesi valjennutta kruunua; mutta pohjaltaan hän oli oikeassa:
kun kultaus kärisee ja kruunu putoaa kurjuuteen niin hymyillään
kaikkialla, katsos, ja iloitaan siitä, että onnettomuuskin joskus voi
olla oikeudenmukainen."

Vanhus huokasi syvään ja vaikeni katkera ilme kasvoillaan.
Aseenkantajakin vaikeni, ja molemmat vaipuivat hyvin vakaviin
ajatuksiin. Katosta riippui öljylamppu, joka levitti niukan valonsa
vierastupaan. Uunin vieressä pankolla kuorsasi lauttausmies ääneen;
mutta vähän väliä hän raotti silmiään, ja vierasten puhuessa hän ei
kuorsannut.

"Jos te olisitte nähnyt, nuori herrani, minun herrasväkeni
kärsimykset," keskeytti vanha ruotsalainen nyt äänettömyyden
surumielisellä äänellä, "niin ettepä taitaisi niin kovasti tuomita
suurten ja mahtavien virheitä ja heikkouksia".

"Enpä ole vielä paljoakaan kokenut maailmaa", sanoi aseenkantaja,
kolahuttaen oluthaarikan pöytään ylpeän ja ja rohkean näköisenä,
"mutta siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, olen kyllä huomannut meidän
kaikkien onnettomuuksiemme johtuvan ylhäisistä ja mahtavista. Eipä
ole kummaa", lisäsi hän työntäisten hattunsa pöydältä, "etteivät
halvemmat sitten ole äyrityisenkään arvoisia. Teoissa lopultakin
suuruus osoittautuu", jatkoi hän kohottaen kiharaista päätään, "mutta
kun voima ja kunto puuttuvat ei maailmaan jää kuin typerää karjaa,
eikä tarvita muuta kuin voimakas häränajaja hätyyttämään tuo maailman
karja lahtarinpenkille. Sen on minun asemestarini Björnholmissa sanonut
minulle monen monituisen kerran, ja siinä hän oli oikeassa."

"Jos Björnholmin mahtava Stig Andersen on teidän herranne ja
asemestarinne", alkoi vanhus hämmästyneenä puhua ja rypisti korkeata
otsaansa, "niin silloin te ette tarvitse lupakirjaa liikkuessanne maan
vihollisten joukossa: hänen nimelleen annetaan nykyään enemmän arvoa
Saksassa kuin yksikään kunnon tanskalainen toivoisi. Varokaa omia
maalaisianne, nuori herra! ja eniten niitä, joita sanotte karjaksi.
Suoraan sanoen Själlannissa kutsutaan Stig Andersenia julkiseksi
maankavaltajaksi. Jos hän on ruvennut Rendsborgin kreivin marskiksi,
niin voinee hän nyt kutsua itseään marski Stig toiseksi, mutta
suurtakaan kiitosta ei hänen tarvinne toivoa itselleen rehellisyydestä
ja uskollisuudesta. Jos te olette täällä hänen asioillaan, niin
tuskinpa kulette kunnon retkillä."

"Vai niinkö arvelet vanhus!" mutisi aseenkantaja miettiväisesti
tuijottaen eteensä ja nojasi otsaansa käteen. "Hyvää on monenlaista.
On paljon hyvää Stig Andersenissa, jos on paljon pahaakin. Mutta en
minä toki sentään voisi uskoa kaiken kunnon ja vapaudentunnon hävinneen
maasta. Taidankin muuten viimeisen kerran toimittaa Stig Andersenin
asioita. Enoni Riisissä on melkein saattanut minut pelkäämään häntä.
Mutta kuitenkin", jatkoi hän poistaen käden otsaltaan, "hän on uljas ja
rohkea herra, eikä sitä voi kukaan kieltää -- hän on toiminut enemmän
meidän kurjan kuninkaamme hyväksi kuin mitä hän olisi ansainnut. Maan
parasta katsoessaan hän on kuninkaasta luopunut."

"Tai ehkäpä hänen mielestään on ollut viisainta kääntää purje tuulen
mukaan!", huomautti vanhus katkeran surumielisesti. "No niin,
sellainenhan on maailman meno. Samoin tekivät meidän suuret herramme
Ruotsissa, niin pian kuin onni käänsi minun isäntäväelleni selkänsä.
Mahtavilla on vain silloin ystäviä kun onni heitä seuraa. Kun vaunu
kaatuu, pujahtavat silmänpalvelijat tiehensä."

"Sinä vanhus, olet ruotsalainen mies, mutta säälit kuitenkin enemmän
meidän kurjan kuninkaamme onnettomuutta kuin useimmat ja parhaimmat
tanskalaiset", vastasi aseenkantaja luoden matkatoveriinsa tarkkaavan
katseen. "Siinä teet kyllä oikein; mutta elä toki suutu, se on
kuitenkin vain turhaan kulutettua armeliaisuutta! Elä luule minun
kuuluvan niihin tuuliviireihin, jotka lentävät joka tuulen mukaan,
vaikkakin palvelen Stig Andersenia, jonka sanotaan kääntäneen
kuninkaalle selkänsä. Katsoppas, Stig Andersen on seitsemän vuotta
ollut minulla isän sijaisena, ja hänen tyttärensä, pieni, soma Agneta
neiti -- No niin", keskeytti hän äkkiä ja rykäisi, "se nyt ei kuulu
tähän asiaan. Minun tietääkseni Björnholmin ritari Stig on näihin
asti mainittu yhdeksi maan parhaaksi mieheksi, ja oli onni ja kunnia
minun ikäiselleni pojalle oppia ritarillisia tapoja häneltä. Hän pysyi
uskollisena kuningas Kristofferille niin kauvan kuin oli kipinäkin
toivoa siitä, että kuningas muuttuisi ja rupeaisi siedettäväksi;
mutta vähän kiitosta hän siitä sai. Minä ratsastin hänen rinnallaan
Dannevirken taistelussa tuolla kirotulla Ilvesnummella. Siitä on nyt
kaksi vuotta, mutta minä en ikinä unohda sitä päivää. Minä näin Stig
herran taistelevan kuin karhun Rendsborgin kreiviä vastaan kuninkaan ja
kreivi Juhanan aatelisosaston etunenässä, ja minä voin ylvästelemättä
sanoa oppineeni silloin käyttämään miekkaani aika rohkeasti. Minun
isäntäni jätti viimeisenä taistelukentän silloin kun saksalaiset
palkkasoturit pettivät meidät. Prinssi Eerik haavoittui Dannevirkellä
ja kuoli pian senjälkeen. Prinssi Otto vangittiin, eivätkä tanskalaiset
kyenneet enempään vastarintaan. Minun isäntääni etupäässä saivat
kuningas ja prinssi Valdemar kiittää siitä että pääsivät pakenemaan.
Mutta palattuamme kotiin Björnholmiin tuolta retkeltä, sai Stig herra
aivan toiset ajatukset koko asiasta. Hän kutsui Rendsborgilaista
aikakautemme suurimmaksi mieheksi ja vastaanotti usein kirjeitä
häneltä. Siinä hän oli väärässä, ja senvuoksi palvelinkin minä häntä
siitä hetkestä asti vain tottumuksesta ja vanhasta rakkaudesta;
asioiden nykyisellä kannalla ollessa ei kunnon tanskalainen totisesti
tiedä mihin toimensa suunnata jos rakastaa kansaansa ja maatansa
enemmän kuin tätä kuningasta, joka on saattanut maansa autioksi
kuollakseen häpeällisesti kruunattuna kerjäläisenä." Hän vaikeni ja
lauttamies karsinanpenkillä kuorsasi taas ääneen.

"Nuori mies, jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä mitä minä olen
nähnyt maailmassa", alkoi vanhus taas puhua surunvoittoisella äänellä,
koettaessaan tukahuttaa kiihkeää mielenliikutustaan, "niin ette
taitaisi noin rohkeasti tuomita mahtavien häviötä ja onnettomuuksia,
ja kyllä varoisitte ottamasta osaa siihen. Se joka seisoo ylinnä,
putoaa korkeimmalta. Minä olen nähnyt parhaimpien ja suurimpien
jakavan rohkeimpien kohtalon. Olette kai kuullut puhuttavan Torkkeli
Knuutinpojasta, meidän suuresta, kuuluisasta valtiokansleristamme; hän
oli minun ensimäinen isäntäni, ja häntä minä voin lähinnä Jumalaa ja
Pyhää Eerikkiä kiittää siitä hyvästä, mikä minussa mahdollisesti voi
olla. Hän oli mahtavampi kuin yksikään Ruotsin kuninkaista. Hän oli
mies, jolle maailman viisaimmatkin miehet syvään kumarsivat. Salamonin
lailla hän hallitsi maata ja valtakuntaa, ja meidän kuninkaamme
oma veli oli hänen vävypoikansa. Luulisi hänen istuneen tukevasti
asemassaan. Niin totisesti voittoja ja kunniaa hän oli niittänyt
enemmän kuin kukaan; hänen ainoa virheensä oli ehkä hänen liian suuri
rohkeutensa: hän vaati kuninkailta ja ruhtinailta itselleen samaa
kunnioitusta kuin heidän vertaisilleen. Mutta hänen mahtavuutensa
oli hänen onnettomuutensa; ehkäpä hänen oikeudentuntonsa oli liian
ankara. Katsokaappas, hän tahtoi pitää kruunun kunniassa, ja auttaa
kuningasta pitämään kapinalliset herttuat kurissa; mutta kun nämä taas
sopivat veljensä kuninkaan kanssa, vieritettiin kaikki syy marskin
niskoille. Jumala suokoon kuningas Birgerille anteeksi sen synnin!
Se taisikin olla hänen kaikkein suurimpansa! Silloin juuri minä olin
astunut hänen palvelukseensa, näettekös, enkä voinut valaani rikkomatta
häntä jättää. Minun ensimäinen kova koettelemukseni oli sinä päivänä,
jolloin Torkkeli Knuutinpojan suuri pää vierähti mestauslavalle, ja
minun piti samana päivänä pidellä jalustinta kuninkaalle, antamatta
hänen horjahtaa hevoskavioiden ruhjottavaksi. Nuori mies, minä tiedän
mitä kiusaus on!" lisäsi hän painokkaasti. "Jumala varjelkoon teitä ja
jokaista rehellisen miehen lasta siitä! Mutta Torkkeli Knuutinpoika
oli ollut minulle enempi kuin Björnholmin Stig ritari on voinut olla
teille!" Hän vaikeni hetkeksi, tarkastaen nuoren matkatoverinsa
levotonta ilmettä terävin katsein. "Sen jalompaa verta ei Ruotsissa
ole minun elinaikanani vuodatettu", lisäsi hän syvään huoaten, "vaikka
korkea-arvoisempaa verta kyllä on vuotanut".

Nuori aseenkantaja sävähti hehkuvan punaiseksi. "Tuon suuren miehen
kuolemasta minä olen kyllä kuullut puhuttavan," huudahti hän nyt
kiihkeänä. "Se oli häpeä sille kuninkaalle, jota sinä palvelit.
Jos sinä olisit heittänyt hänet lokaan kurjimman konin kavioihin,
niin olisit tehnyt oikein. Ei ainoakaan kunnon mies vertaa Torkkeli
Knuutinpojan kuolemaa huonojen kuningasten surmaan; niin minäkin
ajattelen. Siellä missä kapalusten tyhjä suuruus määrää arvon, siellä
ei tosi suuruutta ja kuntoa kärsitä. Teidän suuri Torkkelinne teki vain
siinä tyhmästi, että hän kannatti kurjaa kruunua kunnes se musersi
hänet."

"Oi! Nuori herrani! Kaikki suuruus on katoavaista. Ja parempi on
uskaltaa henkensä hyvän kuin huonon asian vuoksi. Suokaa ylhäisten
pitää loistonsa, elkää koskaan uskoko vääryyden tuottavan mitään
hyvää! Mitenkäs kävi meidän ylpeiden herttuoittemme: heidän silmistään
välähtelivät ylhäisyys ja kuninkaallisuus; ei kukaan voittanut heitä
urhoollisuudessa ja ritarillisuudessa; kautta koko Ruotsin ylistettiin
heitä pilviin asti, ja rohkeasti he tavoittelivat kruunua. Mutta
mielellään he olisivat antaneet kaikki maailman kruunut yhdestä
homeisesta leivänpalasta, sillä he iskivät hampaansa toistensa
lihaan, ennenkuin heidät kannettiin hautaan Nyköpingin vankitornista.
Nähdessäni heidän ruumiinsa, nuori herrani, tunsin syvästi sääliväni
mahtavia ja suurisukuisia, olkoot he vaikka miten suuria syntisiä
ylhäisyydessään --"

"Kylläpä olet elämässäsi kamalia kokenut, vanhus", keskeytti hänet
aseenkantaja. "Sano minulle kuka olet? Miten olet ollut tilaisuudessa
näkemään niin paljon?"

"Minä olen syntynyt Pyhäinmiesten päivänä, nuori herra," vastasi
voimakas vanhus. "Jos pelkäätte kuolemaa, niin väistäkää minua, se on
näihin asti varjon lailla seurannut minua."

"Nuoren soturin täytyy tottua katsomaan kuolemaa pelkäämättä silmiin",
vastasi aseenkantaja. "Kuolemalla lienee toki siksi paljon tekemistä,
ettei se ehdi olla sinun seuralaisenasi. Mistä sait mokomankin
päähänpiston?"

"Kutsukaa sitä taikauskoksi, tai miksi tahdotte, herra", jatkoi vanhus,
"mutta omituista kuitenkin on, että minun niin usein täytyy nähdä
ruumiita ja väkivaltaisia kuolemantapauksia, enkä kuitenkaan itse ole
antanut aihetta siihen. Näyttää siltä kuin minut olisi määrätty olemaan
läsnä mitä suurimmissa onnettomuuksissa, voimatta kuitenkaan estää
ainoatakaan niistä."

Lauttamies, joka näytti nukkuneen takan viereisellä penkillä, nousi nyt
äkkiä ja poistui tuvasta. Hän ei palannut; alkoi olla jo aamupuoli, ja
talonväki näytti heräävän ja rupeavan liikkumaan. "Käynpä katsomassa
onko hevosilla vielä ruokaa", sanoi vanhus ja poistui ulos.

Aseenkantaja istui paikallaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ja nojasi
poskea käteensä. Hän otti pari kertaa esille sinetillä suljetun
kirjeen, jota kantoi povellaan, ja tarkasteli sitä miettiväisesti.
Muutaman kerran näytti hän jo aikovan murtaa sinetin, mutta
näytti taistelevan itsensä kanssa ja piiloitti sen taas tarkasti.
Aseenkantajan näin taistellessa yksin itsensä kanssa, pisti lauttamies
hänen huomaamattaan pari kertaa paksun päänsä seinässä olevasta
luukusta, vetäisten sen taas nopeasti takaisin. Lopultakin palasi
vanha tallirenki ja istuutui pöydän päähän. "Meidän täytyy viipyä
vielä vähän aikaa hevos-parkojen vuoksi", mutisi hän luoden tarkkaavan
katseen nuoren miehen levottomiin kasvoihin. "Eihän sen tarvitse pelätä
päivänvaloa, joka kulkee rehellisillä asioilla."

"Sehän on selvää, vanhus", tokaisi aseenkantaja nopeasti. "Rehellisyys
maan perii, ei se karta valoa eikä tulta. Sen minkä on luvannut ja
vannonut, täytyy myöskin uskollisesti ja rehellisesti pitää. Senvuoksi
kai sinäkin jäit kuningas Birgerin luo toimittamaan kaikki mitä hän
käski."

"Jumalan kiitos, ettei hän milloinkaan ole käskenyt minun tekemään
muuta kuin minkä hyvällä omallatunnolla olen voinut tehdä. Mihinkään
muuhun minä en olisikaan ryhtynyt, sillä meidän rakas taivaallinen
Isämme on kuitenkin kaikkina aikoina meidän ylin herramme."

"Oikein vanhus. Niin minäkin ajattelen, ja kun meidän taivaallinen
Herramme haluaa riistää onnen ja vallan näiltä mahtavilta roistoilta,
niin ei meidän pikkuihmisten silloin tarvitse kuvitella, että meidän
velvollisuutemme on estää sitä."

"Oi, nuori herrani, elkäämme sekoittako Jumalan tahtoa omaamme.
Monta kertaa voi mitättömänkin käsi olla tärkeänä välikappaleena
suurimman syntisen pelastamiseksi tai onnettomuudeksi, mutta silloin
onkin tarkasti kuunneltava jumal'ääntä sielussamme ja eroitettava se
omista turhista ja ylpeistä ajatuksistamme. -- Minäkin sydämessäni
tuomitsin kuningas Birgeriä", jatkoi hän hiljaa ja tuijotti himmeään
lampunvaloon. "Jos minä olisin pettänyt hänet ja estänyt hänen
pakonsa sinä yönä, joka olisi ollut helppo asia minulle, niin minä
istuisin vielä kunniapaikoilla isänmaassani, sen sijaan että nyt olen
lainsuojaton omaisteni joukossa. Mutta minä en sittenkään kadu sitä.
Hyvän omantunnon säilyttäminen on kuitenkin parempi kuin mikään muu.
Silloin kun Birger kuningas vielä kantoi kruunua ja valtikkaa vihasin
minä häntä kaikessa hänen komeudessaan; mutta sinä iltana, jona minä
suljin hänen silmänsä Holbekin linnassa ja hänellä tuskin oli vuodetta
missä voisi kuolla, silloin minä kiitin Jumalaani ja vapahtajaani
siitä etten ollut syyllinen hänen onnettomuuteensa. Olihan hän sen
hyvin ansainnut, niin ainakin sanottiin, ja uskonhan minä sen itsekin.
Mutta Brunke, tuo kavala drotsi, oli kuitenkin eniten syyllinen sekä
herttuoitten että meidän suuren valtakunnanhoitajamme kuolemaan. Senkin
miehen minä olen nähnyt teilattavan. Jos joskus joudutte matkoillanne
Brunkebergin seuduille, niin saatte kyllä kuulla hänen kirotun nimensä."
Vanhuksen silmät välähtelivät hurjasti hänen mainitessaan tämän nimen,
ja hänen suuri kätensä puristui nyrkkiin. Tämän alhaisen valtiomiehen
muisto ja ne onnettomuudet, jotka hänen huono hallituksensa oli
aikaansaanut Ruotsissa, näyttivät repivän auki kaikki vanhat haavat
hänen sielussaan. Hänen ulkonevissa silmissään oli taas tuo outo
uneksiva ilme, joka katseli taa päin menneisiin aikoihin. Tuo hurja,
kostonhimoinen salama, joka drotsi Brunken mestausta muistellessa
oli välähtänyt hänen katseessaan katosi pian, ja suuret tuijottavat
silmät täyttyivät kyynelillä. "Elämäni surulliset muistot kohdistuvat
nuoreen prinssi Magnukseen, kuningas Birgerin poikaan", alkoi hän taas
puhua hiljaisella äänellä, ja hän näytti tuntevan mielensä keventyvän,
voidessaan purkaa nuorelle matkatoverilleen asiat, jotka eniten
hänen sydäntään painostivat. "En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa
ja hauskempaa lasta. Hän oli jo ihailtu kuninkaana ennen kuin hän
tiesi mitä se merkitsi. Oi! Miten monasti olenkin kantanut häntä
käsivarsillani, tuota pientä Jumalan enkeliä, ja olen laulanut hänelle
siitä onnesta ja ihanuudesta, mihin hän oli syntynyt ja luotu. Näillä
hartioillani minä kannoin hänet Tanskaan -- oi! En milloinkaan ole
itkenyt katkerampia kyyneleitä kuin laskiessani hänet Eerik Menvedin
syliin, silloin kun minun maanmieheni raahasivat hänen isänsä ja
äitinsä ja sisarensa vankeuteen Nyköpingin linnaan."

Aseenkantaja tuijotti ihmetellen ja tarkkaavasti vanhaan,
vaatimattomaan mieheen, jonka hän nyt vasta huokasi olevan tunnetun ja
aivan erikoisen omituisen henkilön. Mutta hän pidättäytyi osoittamasta
hämmästystään ettei keskeyttäisi häntä.

"Niin hurskaana ja ihanana en ole nähnyt pientä Jesus-lastakaan missään
kirkossa", jatkoi kuningas Birgerin vanha palvelija värähtävin äänin.
"Oi, miten mielelläni olisin tahtonut nähdä tuon enkelikuninkaan
Ruotsin valtaistuimella, ennenkuin silmäni suljen. -- Minä olisin
silloin lausunut Simeonin lailla: 'Herra nyt sallit palvelijasi mennä
rauhaan.' Mutta taisinpa melkein pitää epäjumalana tätä ihmislasta,
olihan hän kuitenkin vain pieni maallinen kuningas, ja kaiken maallinen
ihanuus on katoavaista. Hänestä olisi varmaankin tullut toisenlainen
kuningas kuin hänen isänsä ja teidän nykyinen kuninkaanne. Mutta Jumala
tietää paremmin kuin me, eikä se ollut niin sallittu. Kun ensi kerran
taas on yhden toistatuhannen neitsyen päivä, kahdeskymmenesensimäinen
päivä lokakuuta, niin silloin on kulunut kolmetoista vuotta siitä
kun seisoin Pyhänhengensaarella Tukholmassa ja näin tuon ihanan pään
vierähtävän mestauslavalta. Herran rauha hänen viattomalle sielulleen
taivaanvaltakunnassa." Tässä vaikeni vanhus ja purskahti kiihkeään
itkuun, peittäen kasvonsa suurilla, kalkeilla käsillään.

"Jumalani! Oletko sinä se urhea smålantilainen, joka kantoi prinssi
Magnuksen Tanskaan?" huudahti aseenkantaja osanottavasti ja hypähti
seisomaan. "Sinäkö olet se uskollinen Arvi, josta kaikki ihmiset
puhuivat minun pienenä ollessani -- ja sinä elät täällä köyhänä,
halpana miehenä!"

"Köyhä mies minä kyllä olen", virkkoi ratsupalvelija ja poisti
kädet kyyneleisiltä silmiltään, "mutta siitä minä kiitän Jumalaa ja
Pyhää Eerikkiä. Minulla on ollut kylliksi surua tässä maailmassa
mahtavien onnettomuuksien näkemisestä. Arvi Smålantilaisen nimeä
ei tunne kukaan muu kuin meidän taivaallinen Isämme ja ne jotka
vielä muistavat pienen prinssi Magnus Birgerinpojan. Silloin kun
minä kannoin pienen kuninkaani Tanskaan mainittiin minun nimeni
ensimäisen ja viimeisen kerran maailmassa. Senjälkeen minä seurasin
isää tänne ja jouduin lainsuojattomaksi hänen kanssaan. Sillä aikaa
kuin minun pieni kuninkaani kasvoi suureksi uljaaksi maanpaossaan,
valahtivat minun hiukseni hopeanharmaiksi. Kun hän sankarina palasi
kotimaahansa, oli hän juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja silloin
se suuri onnettomuus kohtasi häntä. Oi! Minä jouduin siksi ajoissa
Pyhänhengensaarelle, että näin hänen kellertävien suortuviensa
loistavan auringossa kuin pyhimyskehän -- pyövelinkirveen alla."

Aseenkantaja katseli vanhaa Arvi Smålantilaista kunnioittavan
osanottavasti ja tarttui hänen käteensä. "Nyt ymmärrän miksi niin
syvästi säälit sortuneita mahtavuuksia", sanoi hän. "Enkä minä sinua
siitä soimaa. Mutta sinä, arvoisa vanhus, kuulut menneeseen aikaan,
minä tulevaan. Meidän tiemme eroavat täällä. On jo tarpeeksi valoisaa
ulkona. Minun täytyy joutua matkaan." Aseenkantaja heitti muutaman
äyrityisen pöydälle niukan aterian maksuksi. Hän pisti hatun päähänsä
aikoen poistua. Mutta ennenkuin hän ehti ovelle, ponnahti se auki ja
paksu lauttausmies astui kynnyksen yli talonväkensä ja parin venemiehen
etunenässä. "Elkää pahastuko, nuori herrani, että kysyn kuka olette",
lauttausmiehen leveästä rinnasta kajahti ääni onttona kuin tynnyristä.
"Mutta te ette pääse paikaltanne ennenkuin olette tehnyt meille
selvän siitä, että kuljette luvallisilla asioilla täällä Laalannissa.
Te näytätte rehellisen miehen pojalta, sen parempaa todistetta kuin
teidän kasvonne ei kunnon miehellä voi olla; mutta näihin aikoihin ei
ole takuuta koiran karvoihin katsomisesta. Puhellessanne tämän uljaan
ruotsalaisen kanssa olette te uhmaillen kerskannut uhkaavanne kuninkaan
henkeä, jos vain voitte. Jos te tulette Björnholmista Stig Antinpojan
luota tai ehkä itse Rendsborgin kreivin luota, niin ehkä kulette uusia
petoksia ja onnettomuuksia valmistamassa."

"Vai niin", huudahti aseenkantaja ihmetellen, käsi miekan kahvalla,
"eikö tässä maassa enää vapaasti saa jutella oluthaarikan ääressä
joutumatta omien kansalaisten urkittavaksi ja ilmiannettavaksi? Millä
oikeudella te täällä pidätätte matkustavaisia ja vaaditte minua tilille
sanoistani ja ajatuksistani?"

"Jonakin muuna aikana eivät teidänlaisen nuoren keikarin puheet ja
ajatukset olisi häirinneet minun aamu-untani", vastasi lauttausmies
tyynesti. "Kyllä me sen tiedämme, että mitä vanha lintu laulaa,
sitä poikanen visertää. Mutta senjälkeen kuin kuningas uskoi meidän
laalantilaisten suojeltavaksi henkensä, täytyy meidän pitää korvamme
ja siliämme avoimina. Elkää te olko siinä luulossa, ettei tässä haassa
ole muita kuin orjia ja elukoita, vaikka olisittekin kuullut petollisen
herranne Björnsholmissa sen satakertaa latelevan. Tässä näette minun
talonväkeni; ei ainoakaan heistä pettäisi minua tai puhuisi pahaa
minusta vieraille, vaikka minä olisinkin heille huonompi herra kuin
meidän kuninkaamme voinee olla meille kaikille. Senvuoksi me emme
myöskään salli nuoren keikarin rankaisematta soimata kuningasta; ehkä
hän vie salaviestejä maan vihollisilta jollekin roistolle tässä maassa,
joka voisi hyötyä siitä että syöksisi meidän onnettoman herramme
vieläkin suurempaan kurjuuteen!"

Lauttausmiehen viittauksesta hypähti äkisti kaksi venemiestä esiin,
tarttuen niin lujasti kiinni aseenkantajaan ettei hän voinut liikahtaa,
ja kolmas sitoi hänen käsivartensa ja jalkansa. Vanha ratsupalvelija
teki äkkinäisen liikkeen tullakseen hätyytetyn matkatoverinsa avuksi.
Mutta lauttausmies tarttui jättiläisvoimin häntä käsivarteen pidättäen
hänet. "Ole vain hiljaa, vanhus", kuiskasi hän, "minkä sinulle lupasin,
sen pidän. Tiedäthän itse parhaiten tuon kukonpojan ajatukset. Minä
tahdon näyttää hänelle, että vielä on miehiä valveilla Laalannissa,
vaikka hän pitäisikin meitä kaikkia unikekoina ja haukkuisi koko maata
navetaksi."

"Pidelkää varoen häntä, kunnon mies", kuiskasi vanha Arvi. "On kyllä
totta, että hän on väärillä poluilla. Mutta uskokaa minua, kyllä hän
vielä katuu kunhan saa aikaa ajatellakseen."

"Isäntä, tässä on salakirje", huusi nyt eräs venemiehistä, joka oli
repäissyt auki aseenkantajan takin ja ottanut esille salaisen kirjeen,
kirjeenkuljettajan maatessa sidottuna lattialla, hehkuvan punaisena
häpeästä ja suuttumuksesta ja purren vimmastuneena hammasta.

"Niin, kun nyt vain joku osaisi lukea kirjoitusta", sanoi lauttausmies
ja katseli päällekirjoitusta.

"Lauttausmies hoi, anna tänne minä luen sen", kuului voimakas ääni
ovelta, ja samassa astui sisään pitkä, laiha mies, yllään punainen
takki, metsästyslaukku sivulla, kaaripyssy kädessä ja vyössä suuri
hopeoitu metsästyspuukko. Arvi Smålantilainen tunsi heti ylhäisen
ketunmetsästäjän, joka oli seurannut heidän mukanaan Vordingborgista
lauttauspaikan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen koko
olentonsa oli käskevä ja vastenmielinen. Hän riisti kirjeen
lauttausmieheltä, ja katseltuaan tarkasti sinettiä ja päällekirjoitusta
hän näytti hämmästyvän, mutta tointui pian siitä. "Eikö muuta!"
huudahti hän naurahtaen teeskennellysti ja avasi sinetin. "Te olette
väärillä jälillä, lapset. Tässähän on vain vastaus minun naapurilleni,
Ellemosen Juhanalle, eräästä juutilaisesta härkäkaupasta."

"Kaikella kunnioituksella, herra Henneke", sanoi lauttausmies
epäluuloisen näköisenä, "mutta luulisipa melkein kirjeen olevan teille
itsellenne, koska sen niin halusta avaatte, näyttepä tuntevan jo
lukemattakin sen sisällön. Lukekaa se ääneen meille kaikille! Jos siinä
puhutaan vain härjistä, niin olemmepa silloin tehneet vääryyttä pojalle
tuossa, ja meidän on heti päästettävä hänet vapaaksi. Eikö kirja ole
Stig Antinpojalta Björnholmista?"

"Jos lienee", vastasi metsästäjä, katseessa terävä, levoton ilme
silmäillessään kirjettä. "Saatte itse kuulla jokikisen sanan tästä --
se ei ole mikään salaisuus. Minunkin piti saada pari mullikkaa siitä
karjasta. Aivan oikein, kirje on Stig Antinpojalta; mutta mitä se tähän
kuuluu? Eihän tässä siltä voi lopettaa kaikkea kaupantekoa juutilaisen
kanssa, vaikka yksi ja toinen olisikin saksalaisten puolella.
Kuulkaapas nyt! Tämä vasta on oikein aito härkäkauppakirje, jommoisen
vain juutilainen herrasmies voi kirjoittaa." Hän rykäisi ja luki
hitaasti ja änkyttäen: "Rehellinen, jalosukuinen herra Juhana Ellemose,
toivon teille terveyttä Jumalan ja Pyhän Knuutin kautta. -- Ne sata
lihavaa marskimaansonnia lähetetään Teille ja teidän ystävällenne niin
pian kuin tämä kauppa on lopullisesti päätetty teidän puoleltanne ja
te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt" -- tässä hän änkytti ja
vaikeni. "Tämä on kirotun epäselvästi kirjoitettu", mutisi hän.

"Minä olen tottunut lukemaan kirjoitusta. Sallikaa minun auttaa
teitä, herrani", virkkoi Arvi Smålantilainen lähestyen häntä viekkaan
näköisenä.

"Sitä ei tarvita. Nyt minä ymmärrän sen", jatkoi ketunmetsästäjä
nopeasti. "Tässä on herra Ellemosen valkoisesta hevosesta -- kuulkaa
vain!" ja hän jatkoi lukemistaan välinpitämättömällä äänellä: "ja te
sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt oriin ja nuoren varsan heidän
-- niin aivan oikein -- määräpaikkaansa. Vanha tanskalainen rotu",
jatkoi hän nyt huolimattomasti, "taitaa nyt olla huonossa hinnassa, ja
kreivi aikoo tuottaa holsteinilaisia tänne Jyllantiin; mutta hän on
huomannut teidän tarjouksenne edulliseksi eikä teidän tarvitse kärsiä
vahinkoa tässä kaupassa. Minun aseenkantajani Sven Tröst, joka tuo
teille tämän kirjeen, on aimo uskalikko, mutta muuten löyhkäpäinen
ja kokematon nulikka, jolle minä en salli uskottavaksi mitään
arkaluontoisempaa asiaa. Härät ja" -- hän pysähtyi taas luvussaan ja
Arvi lähestyi häntä --. "No, saatana, tahdotteko kuulla vielä lisää
tätä jaaritusta? -- Eihän siinä ole mitään." Mutta Arvi ei väistynyt
paikaltaan, tuijotti vain suurilla silmillään kirjeeseen. "Pois
tieltä, moukka!" huudahti ketunmetsästäjä ja jatkoi sitten nopeaan ja
välinpitämättömästi lukuaan. "Härjistä ja kreivin suosiosta voitte olla
varma, kunhan pian täytätte sen mistä tämän kaupan suhteen on sovittu.
Omakätisesti. Stig Antinpoika, marski."

"Hän tarkoittaa varmasti kaljupäistä kreiviä, eikä tästä kaupasta pääse
viisaskaan selville", sanoi lauttausmies arvelevan näköisenä. "Mutta
antakaapas minulle takaisin kirje, herra Henneke, niin minä vien sen
meidän papillemme. Ehkäpä hän sen selittää meille. Sillä jotakin piilee
tämän alla, siitä uskallan vaikka kaulani pantiksi."

"Oletteko mieletön? Mitä siinä voisi piillä?" huudahti ketunmetsästäjä
tulipunaisena ja kiihtyneenä. "Ei tästä kannata näin suurta melua
nostaa. Mutta, kunnon miehet, yhdessä suhteessa te kuitenkin olette
oikeassa", jatkoi hän hetkisen mietittyään ja viekkaasti hymyillen,
"Stig Antinpoika on vaarallinen mies, hänen kanssaan elköön kukaan
rehellinen juutilainen ruvetko kaupantekoon. Hänen sananviejälleen
voitte nyt tehdä mitä haluatte. Härkäkirje ei tuota kenellekään
onnettomuutta." Näin sanoen hän repi kirjeen tuhansiksi paloiksi ja
nauroi ivallisesti. "Kas niin", lisäsi hän, "näin on asiasta lyhyesti
selvitty. Jos haluatte niin voitte suoriutua yhtä helpolla tuosta
nulikasta, joka tuossa makaa. Paholainen vieköön sekä hänet että hänen
isäntänsä." Näin sanoen hän poistui viheltäen, ja lauttausmies katsoi
miettivästi hänen jälkeensä.

"Sano meille totuus, nuori mies, niin pääset vapaaksi. Kenelle oli
kirje?" kysyi hän sidotulta aseenkantajalta. "Tiedättekö lukiko herra
Henneke sen oikein? Sillä minä en ainakaan luota viekkaaseen Henneke
Brydeen."

"Se kirje, jonka te niin häpeällisesti ryöstitte minulta", vastasi
aseenkantaja katkeroittuneesti kohottaessaan päätään, "olisi minun
aivan oikein pitänyt viedä eräälle Juhana Ellemoselle, mahdollisesti
aika roistolle, jonka te varmasti tunnette paremmin kuin minä. Enhän
minä voinut tietää mitä kirje sisälsi muuten kuin avaamalla omin lupini
roistomaisesti toisen kirjeen, niinkuin tuo pitkä metsästäjä. Ettei
minun herrani ole uskonut minulle mitään tärkeitä asioita sen te kaikki
kuulitte ketunmetsästäjän lukemisesta. Hän haukkuu minua nulikaksi",
lisäsi hän katkerasti ja suuttuneena. "Eikö teillä ole niin paljoa
järkeä paksuissa kalloissanne ymmärtääksenne, ettei minun ole katsottu
ansainneen olla missään enemmässä tekemisessä hänen kauppojensa ja
kujeittensa kanssa, olkoon sitten kysymyksessä härät tai muut elukat."

"Sinä näytät totisesti haluavan aimo selkäsaunan, nuori mies," vastasi
paksu lauttausmies kylmästi. "Eipä taida meidän tarvita vaivata
itseämme sen vuoksi, kyllä sinä muuten sen halusi saat piankin
tyydytetyksi. Tuollaisten kukonpoikasten, jotka kiekuvat kaivonvintillä
ennenkuin saavat heltan ja kannukset, voi antaa vapaasti lentää
matkoihinsa ja kupsahtaa kaivoon kun niitä haluttaa, eikä siltä
tarvitse pelätä koko maailman molskahtavan jälestä. Lapset, päästäkää
hänet siteistä, ja antakaa hänen mennä matkoihinsa. Senkin hyttynen
voisi muuten kuvailla olevansa elefantti."

Lauttausväki irroitti nauraen aseenkantajan siteet. Mutta tuskin
hän oli päässyt notkeille jaloilleen ja tuntenut voivansa liikuttaa
jäseniään, niin jo helähti lyhyt aseenkantajanmiekka tupesta, ja
silloin täytyi paksun lauttausmiehen sekä hänen koko väkensä kiirehtien
juosta pakoon hänen terävää miekkaansa. Mutta kun ei heillä ollut
aseita ja he väistyivät häntä, niin hän astui rauhallisesti miekka
kädessä ulos ovesta, Arvi Smålantilaisen seuraamana. He nousivat
molemmat hevostensa selkään ja ratsastivat joutuisasti Saxköpingiin
johtavaa tietä. Vaihtamatta pitkään aikaan sanaakaan keskenään.

"Sinäkö, minut ilmiannoit, vanhus?" kysyi viimeinkin aseenkantaja
luoden toveriinsa terävän katseen.

"Se oli vähin minkä voin tehdä teidän sielunne autuuden puolesta,
nuori herrani", vastasi Arvi Smålantilainen, totisilla kasvoillaan
sydämellisen ilon ilme. "Rehellinen lauttausmies oli itse ruvennut
teitä epäilemään", jatkoi hän. "Mutta hän lupasi sitoa teidät
taitavasti, kärventämättä hiustakaan teidän päästänne."

"Kuolema ja kirous! Sepä oli aitoruotsalainen kuje, harmaahapsi!"

"Olisitte ennemmin sanonut rehellinen ruotsalainen oikaisu huonoissa
laskelmissa", vastasi Arvi tyynesti ja nyökäytti tyytyväisesti. "Teidät
täytyi saada erilleen siitä salaisuudesta, josta ette kuitenkaan
osannut vaieta; se painoi, Jumalalle kiitos, liian raskaasti teidän
nuorta omaatuntoanne. Hyvällä ei ollut mahdollista tulla toimeen teidän
kanssanne; minä olisin saanut saarnata teille aamunkoittoon asti,
ettekä te kuitenkaan olisi tulleet järkevämmäksi."

"Haa, jos olisi oikein, niin antaisin sinulle ansiosi mukaan, sinä
vanha petollinen kettu", mutisi Sven Tröst uhaten, mutta ei voinut
kuitenkaan muuta kuin mielihyvällä katsella vanhuksen ystävällisiä
kasvoja.

"Elkää nyt punnitko minun ansioitani", keskeytti Arvi hänet, "vaan
olkaa rehellinen itsellenne ja muille kunnon ihmisille. Te olette
velvollinen käyttämään nuorta elämäänne paremmin kuin olemaan
petturien puolisokeana kätyrinä. Kyllä te itsekin tiedätte, ettei
ollut kysymyksessä tavallinen härkien kaupittelu. Jos ei tuo pitkä
ketunmetsästäjä olisi tullut, niin me olisimme lukematta repineet rikki
kirjeen, ja se olisi ehkä ollut parasta. Minä en osaa, Jumalan kiitos,
kirjaintakaan, mutta minun täytyi olla olevinani kirjanoppinut, ettei
metsästäjä olisi tuon salaperäisen salakaupan ainoa todistaja. Hän oli
varmasti osallisena siinä asiassa. Jumala ties, seisoiko siinä edes
niinkuin hän luki; mutta jos ymmärsin oikein tuon härkäkaupan, voi
siitä vielä koitua paljonkin onnettomuutta, ellette te rehellisesti
auta minua sitä estämään."

"Sinä olet oikeassa, Arvi!" huudahti aseenkantaja, joka oli sävähtänyt
hehkuvan punaiseksi. "He ovat käyttäneet minua katalaa asiaa
toimittamaan. Minä luulin olleen kysymyksessä rehellisen ja avoimen
kapinan kurjaa kuningasta vastaan, ja pelastaakseni maani olisin minä
kernaasti ottanut siihen osaa; mutta salahyökkäystä ja salamurhaa
vastaan minä puolustaisin pahintakin vihollistani. Sinä olet arvannut
oikein; pitkä metsästäjä oli varmasti osallisena liitossa. Häntä
kutsuttiin äsken Henneke Brydeksi; sen nimiselle laalantilaisherralle
piti minun uskoa tuo kirottu kirje, ellen heti tapaisi Juhana Ellemosea
hänen kartanossaan Saxköpingin lähellä. Oliko tämä sattuma?" jatkoi hän
mietteissään. "Vai auttoiko korkeampi tahto minua toimittamaan asiani
ja sen paremmin kuin mitä nyt itse toivoisin, juuri sinä hetkenä,
jolloin kaikki näytti selvinneen. -- Nyt minä siis olen vapaa", lisäsi
hän iloisena ja tyytyväisenä. "Minun viimeinen toiselle ihmiselle
vannomani lupaus on täytetty. Minä en enää milloinkaan anna toisen
tahdon sitoa itseäni, vaikka se olisikin maailman mahtavimman herran."

"Aivan niin, poikani, siinä voit olla oikeassa", vastasi Arvi
vakavasti, "mutta yhtä herraa täytyy teidän kuitenkin palvella ja
totella muuten teistä tulee julkea ja hurja perkeleenpalvelija, josta
Jumala ja Pyhä Eerik teitä varjelkoon! -- Minä tarkoitan sitä Herraa,
jonka hallussa on kaikkien herrojen sielut ja autuus sekä täällä että
tuolla puolen haudan."

"Sinä olet rehellinen sielu, Arvi -- kas tässä minun käteni", huudahti
aseenkantaja liikutettuna. "Että olisin tekemättä joutavia ja typeriä
kujeita, sitä en voi luvata sinulle; mutta, pahoissa ja katalissa
juonissa en tahdo olla osallisena kuuluinpa sitten näinä aikoina mihin
puolueeseen tahansa -- siihen voit luottaa. Nyt minä aluksi seuraan
sinua Saxköpingiin. Minä tahdon kuitenkin nähdä tämän varjokuninkaan
ennenkuin hän siirtyy pois tästä maailmasta; ja -- jos voisin vapauttaa
hänet katalasta kuolemasta niin olisin iloinen."

"Varmasti uskon taivaassa nyt vallitsevan suuren ilon, nuori herra",
sanoi Arvi Smålantilainen liikutettuna ja kyyneleet kimmelsivät
hänen suurissa, taivasta kohti luoduissa silmissään, kun hän puristi
matkatoverinsa kättä niin kovasti että se natisi. "Totisesti", lisäsi
hän puristaen sitä vieläkin kovemmin. "Kun syntinen kääntyy voi siitä
syntyä iloa maanpäälläkin."

"Olkoon sillä sentään määränsä täällä maanpäällä, Arvi, elä purista
kättäni mäsäksi kivikourallasi", virkkoi Sven Tröst hyväntahtoisesti
nauraen, jonka jälkeen molemmat tyytyväisen mielialan vallitessa
ratsastivat edelleen.

He olivat aivan lähellä Saxköpingiä. Tämä pieni kaupunki näkyi
aamuauringon valossa järven eteläiseltä rannalta. Se oli enemmän kylän
kuin kaupungin näköinen, sillä useampien talojen kattoja peittivät
olkikatot ja niitä ympäröivät aidatut kaalimaat sekä peltoviljelykset.
Kirkko ja Kolmiyhteysseuran kokoushuone sekä parin rikkaan kauppiaan
talot olivat ainoat tiilikivikattoiset kivirakennukset paikalla.
Kaupunkia lähetessä näki Sven Tröst ratsastajan kiireesti rientävän
erästä sivutietä ja hän oli tuntevinaan pitkän ketunmetsästäjän.
Metsästäjä ruoski hevostaan ja katosi aaltoilevien vehnäpeltojen taakse.



KOLMAS LUKU.


Saxköping oli vaurastunut kuningas Kristofferin aikana, joka oli
antanut kaupungille vapauskirjeen, ja se oli ehkä ainoa seutu maassa,
missä hänellä vielä oli uskollisia ja hyväntahtoisia alamaisia,
huolimatta siitä että hän oli pantannut tämänkin kaupungin ynnä
niemimaan velipuolelleen, holsteinilaiselle kreivi Juhanalle.
Kreivillä oli myöskin viimeisenä viitenä vuotena ollut oikeus lyödä
rahaa Saxköpingissä, eikä kukaan uskaltanut hylätä kreivinrahaa niin
huonoa kuin se olikin. Vaikka kuningas Kristofferin voima ja valta
myöskin täällä oli vähäinen, oli hän kuitenkin nyt onnettomuudessaan
paennut tämän kaupungin hyvien asukasten turviin, joiden hän tiesi
olevan viimeisiä hylkäämään hänet hädän hetkenä. Mukanaan pieni
seurue ja vanhin poikansa, prinssi Otto, oli hän oleskellut täällä
muutamia päiviä rikkaan kauppias Pietari Vitfeltin vieraana, joka oli
luovuttanut suuren kivitalonsa ruhtinaallisille henkilöille, itse hän
oli perheineen muuttanut pienempään sivurakennukseen.

Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen ratsastivat hitaasti kaupungin
läpi varhaisena aamuhetkenä ihmetellen, että näin pieni ja mitätön
seutu nyt oli Tanskan kuninkaan asuinpaikka. He katselivat
tarkasti jokaista vähänkin huomattavampaa taloa, jonka he luulivat
mahdollisesti soveltuvan hovinpitoon. Viimeinkin he saapuivat
suuremman kivirakennuksen luo. Lyhtyä muistuttava kahdeksankulmainen
parvekerakennus työntäytyi kadulle, ja talon molemmat päädyt olivat
koristetut puusta leikatuilla pyhimyksenkuvilla. Yksi ovista johti
avonaiseen puotiin, missä oli kaupan rautatankoja ja tervatynnyreitä.
Toisen oven luona, joka oli suljettu, seisoi vartija keihäs olalla,
sekä kaupungin palvelija, jonka rintaa koristi kaupungin vaakuna:
suuret sakset; kädessä hänellä oli suuri naulavasara: he seisoivat
jäykkinä pyhäpuvuissaan, hyvin juhlallisen näköisinä ikäänkuin
ollen vartijoina. "Tässä se varmaan on", virkkoi Sven Tröst
säälivästi hymyillen ja kääntyi ivasana kielellä Arvi Smålantilaisen
puoleen, joka oli ottanut lakin päästään ja kumarsi kunnioittavasti
parvekerakennuksen ikkunaa kohti. Aseenkantajan silmä seurasi samaa
suuntaa ja huolimatta siitä vähäisestä kunnioituksesta, millä hän
katseli tätä kuningasasuntoa, vetäsi hän kuitenkin heti korean
hattunsa päästään huomatessaan pienten lyijyruutujen läpi kahdet
kasvot, jotka kummatkin omalla tavallaan pakoittivat hänet tuntemaan
omituista osanottoa. Toiset olivat vanhemman miehen kuolonkalpeat,
omantunnontuskien uurtamat kasvot, joiden katkeran synkkämielinen
ilme melkein läheni mielipuolisuutta, mutta piirteet olivat kauniit,
tukka musta ja tuuhea, samoin viikset. Toiset olivat melkein
tyttömäisen lempeät nuorukaisen kasvot, joita ympäröivät olkapäille
valahtaneet keltaiset kiharat. Hän näytti tarjoavan sairaalle herralle
virvoittavaa juomaa ja lausuvan hänelle muutamia lohduttavia sanoja;
hänen hienoilla, surunvoittoisilla ja uneksivilla kasvoillaan oli
niin liikuttava rakkauden ja hellyyden ilme, että aseenkantajan
täytyi tahtomattaankin pysyä hiljaa paikoillaan kadulla ja unohtua
katsomaan odottamatonta näkyä. Syvän tuskan valtaamana huudahti
Arvi Smålantilainen hiljaa: "Oi Magnus, minun Magnus lapseni! Aivan
tuon näköinen oli minun hyvä prinssi Magnukseni, kun hän lohdutti
epätoivoista isäänsä -- ja sellaisen enkelinpään saattoivat he mestata,
ne hirviöt!"

He ratsastivat hiljaa majataloon, eikä kumpikaan heistä epäillyt
että he nyt olivat nähneet onnettoman kuningas Kristofferin ja hänen
poikansa, seitsemäntoistavuotiaan prinssi Oton, vaikka vielä olikin
niin aikainen aamu että monessa paikassa ikkunaluukut olivat suljetut
ja vain köyhiä päivätyöläisiä kulki kaduilla. Loheden taistelun jälkeen
ei kuningas melkein koskaan nukkunut öisin. Hänen haavansa eivät
vielä olleet paranneet, mutta häntä vaivasi enemmän sielullinen kuin
ruumiillinen sairaus.

Pietari Vitfeltin taloon Saxköpingissä kuului pieni puutarha, josta
oli kaunis näköala merelle, ja paitsi hedelmäpuita oli siellä paljon
harvinaisia kukkia ja ulkolaisia kasveja, jotka yritteliäs kauppias
oli ymmärtänyt hankkia luostaripuutarhoista. Tämä puutarha olikin
tunnettu kaupungin kauneimmaksi, ja rehellisen Pietari Vitfeltin suurin
ilo oli itse askarrella ja hoitaa pientä maapalstaansa oman omituisen
makunsa ja mielikuvituksensa mukaan. Nuoralla vedetyille suorille
käytäville oli sirotettu pajankuonaa hänen omasta veitsihiomopajastaan.
Paja oli kaupungin vanhin ja siitä hän suurimmaksi osaksi sai kiittää
rikkauttaan. Siitä hän myöskin johti kaupungin nimen, joka kuitenkin
hänen mielestään, sopivammin olisi voinut olla nimeltään Knivköping
[Knivköping = Veitsikauppala] kuin Saxköping ja parempi olisi ollut
asettaa veitsi kuin sakset vaakunaan. Joka kerta kävellessään
vieraineen pajakuonan peittämiä käytäviä ja näytellessään heille
kuuluisaa puutarhaansa ei hän unohtanut selittää tätä käsitystään.
Hänen suurimpia ilojaan oli omin käsin leikellä vertauskuvallisia
kuvia muutamiin suuriin puksipuihin, joiden joka vuosi täytyi muuttaa
muotoa, aina hänen vaihtuvien mielijohteittensa mukaan. Niiden
täytyi aina jonkinlaisina hieroglyfeina osoittaa maailmalle ja hänen
kanssaihmisilleen mikä milloinkin oli hänen mielestään tärkeintä. Tänä
aamuna hän asteli hyvin aikaisin puutarhassaan, suuret puutarhasakset
kädessään leikellen sydämiä ja kruunuja taxuspuihin, sill'aikaa
kuin puotipoika, jonka ei tarvinnut seisoa niin aikaisin puodissa,
askarteli asettamalla kiviä ja kiiltäviä posliininpaloja kuningas
Kristofferin nimeksi kukkapenkkeihin. Kauppias itse oli vastoin
tapaansa pyhäpukimissa. Hän katseli tyytyväisenä sekä omaa että
puotilaisensa työtä. "Niin, niin! Järkeä sitä tarvitaan kaikessa",
sanoi hän itsekseen. "Aseta sakset kuninkaan nimen yläpuolelle, mies,
se merkitsee meidän hyvää kaupunkiamme, johon hän on turvautunut,
ja joka rehellisesti on suojeleva häntä. Sakset ovat oikeastaan
räätälinkyltti, ja veitsi olisi sopivampi kaupunginvaakuna. Mutta
Herra Jumala! Olemmehan me kaikki räätäleitä meidän Heraamme edessä.
Saksia minä puolustan, voivathan ne merkitä maata, ja valtakuntaa;
kun vain rivakat kädet tarttuvat niiden kahvaan niin ne aukeavat,
sulkeutuakseen taas. Silloin tanskalaiset sakset purevat, ja voi sitä,
joka pistää sormensa niiden väliin. Kas sen minä sanon kuninkaalle,
kun hän kysyy mitä sakset merkitsevät. Ne voivat myöskin antaa hänelle
viittauksen siihen, että olisi paras leikata pois ylpeät ja ylimieliset
vesat, nämä herrasmiehet ja omavaltaiset talonpoikaiskiduttajat, jotka
tahtovat olla herroina maassa ja ovat nenäkkäitä sekä kuninkaalle
että porvareille. Kas niin", jatkoi hän saatuaan sydämet ja kruunut
valmiiksi taxusaitaan. "Kukoistakoot ja kasvakoot Tanskanmaan sydämet
kuin ikuisesti viheriät puut paratiisissa. Se on pääasia. Latva
kohotkoon taivasta kohti, ja me iloitsemme sen valossa ja varjossa.
Kruunatut nimet, oi niin, ne ovat katoavaisia -- maallisia. Mutta minun
halvan kykyni mukaan ovat ne pidettävät kunniassa -- loistakoot ne
kukkasina kukkasmaissa eikä kukaan saa niitä poleksia -- muista se,
mies."

"Enkö nyt saa laittaa prinssi Oton nimeä, isäntä", kysyi puotilainen.
"Hänestä minä pidän, onhan hän oikeastaan meidän herttuamme, ja hänestä
kun tulee kuningas, niin hän vapauttaa meidät saksalaisista kunhan vain
meidän Herramme armossaan päästää meidät siitä toisesta."

"Oletko sinä hullu, mies! Puhutko sinäkin sellaisista asioista? Ole
sinä vaiti ja pidä huoli töistäsi, muuten minä opetan sinut pitämään
suusi kiinni. On helppo asia muuttaa C kirjain O:ksi, näetkös, mutta
sitä tekemään tarvitaan meitä väkevämmän sonni. Huomaa se visusti,
mies."

"Mutta Jumalan nimessä, isäntä", sanoi puotilainen hetken vaiettuaan,
jolla aikaa hän omin päin muutti yhden kruunatun C:n O:ksi, "jos
te näkisitte sen pitkän luettelon, mihin minun täytyy kirjoittaa
mitättömimmätkin menot, niin ette te taitaisi olla kovinkaan
hyvillänne".

"Pöllöpää! Siitä ei kannata puhua!" vastasi Pietari Vitfelt
suuttuneena. "Niin suuren kunnian arvoinen lienee hän kuitenkin
vielä. On selvää, että tulot ja menot ovat järjestyksen vuoksi
kirjoitettavat taululle, ja jos sinä kirjoitat puolenkaan äyrityisen
liikaa tai yli niin ajan minä sinut ulos portista. Ja vaikka kuningas
ja prinssi jäisivät minun luokseni niin kauaksi ettei minulla enää
olisi äyrityistäkään, ei heidän kuitenkaan tarvitse nähdä tyytymätöntä
ilmettä. Ymmärrätkö sen, mies?"

"Elkää suuttuko, isäntä, mutta minä ajattelin vain näin: jos hän olisi
kunnon kuningas, joka kunnioittaa lakia ja oikeutta ja puolustaa maata
ja valtakuntaa, silloin olisi asian laita toinen; silloin olisi hauska
ja hupaisa häntä juhlia, eikä meidän tarvitsisi antaa niin paljon
viskunoita katupojille eläköönhuutoja varten, aina kun he näkevät
hänet parvekeikkunassa. Mutta jos ihmisten puheet tästä kuningas
Kristofferista ovat tosia, niin on hän uhannut veljensä henkeä ja
tuottanut turmiota maalle ja kansalle, eikä hän koskaan ole tehnyt
muuta kuin häpeällisiä tekoja koko elämänsä ajan ja silloin minä
ajattelin --"

"Ei sinun tarvitse mitään ajatella, ymmärrätkös sen, ja mene
nyt matkoihisi puotiin", keskeytti Pietari Vitfelt ällistyneen
puotilaisen antamalla hänelle aimo korvapuustin. "Kas, tuossa on hänen
majesteettinsa pyhä persoona", lisäsi hän, oikaisten itsensä suoraksi
ja astui sitten kuninkaallista vierastaan vastaan, tehden äärimmäisen
syvän kumarruksen.

Prinssi Oton tukemana astui sairas kuningas Kristoffer hitaasti
ja horjuen puutarhaan. Musta samettibaretti oli painettu syvälle
itsevaltiaan otsalle, ja hänen vasen kätensä oli siteissä. Joka askel
näytti tuottavan hänelle tuskia; hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät,
ja hän tuijotti maahan, huomaamatta porvarin juhlallista tervehdystä,
mihin nuori prinssi ystävällisesti vastasi. "Meidän hyvä isäntämme on
täällä ja haluaa tervehtiä teitä, herra isä", sanoi prinssi. Kuningas
heitti sivulleen terävän katseen, astuen edelleen muuttamatta ainoata
ilmettä.

"Korkeastikuninkaallinen, armollinen majesteetti", alkoi nyt porvari,
uudistaen syvän tervehdyksensä. "Te osoitatte suuren kunnian sekä minun
pienelle puutarhalleni että halvalle talolleni. Teidän armollinen
käyntinne on varmasti kartuttava tämän minun omaisuuteni mitätöntä
arvoa sekä minulle että minun jälkeentulevaisilleni. Varmasti on syntiä
ylpeillä siitä että te alentuvassa hyvyydessänne ja armossanne olette
suvainnut kunnioittaa läsnäolollanne minua mitätöntä saxköpingiläistä
--"

"Säästä moiset puheesi narreille, jotka uskovat suunpieksämiseen",
keskeytti kuningas hänet ja kääntyi pois, katseessa katkera,
epäluuloinen ilme. "Oli aika, jolloin minä lempeästi kuuntelin
tuonlaisia alamaisuudenosoituksia, mutta en milloinkaan ollut kyllin
typerä uskoakseni niissä olleen ainoatakaan tosi-sanaa."

Hämmästynyt porvari sävähti hehkuvan punaiseksi; hän katseli
hämmentyneenä ympärilleen joka taholle, tietämättä minne kääntyisi.

"Elkää pahastuko isäni epäystävällisiä sanoja, kunnon Pietari
Vitfelt", sanoi prinssi hiljaa taputtaen porvaria olkapäälle,
kuninkaan istuutuessa puutarhapenkille, missä hän vaipui synkkiin
mietiskelyihinsä ja nojaten käsivartta polveensa painoi kumartuneen
päänsä laihaa kättä vasten. "Taas on hänellä ollut uneton yö", lisäsi
prinssi astuen pari askelta sivulle. "Onnettomuus on saanut hänet
unohtamaan, ettei Tanskan kuninkaalta milloinkaan puutu ystäviä
hädässä. Minä toivon raittiin ilman virkistävän hänen mielensä.
Näyttäkää meille kukkasenne sekä muut nähtävyytenne täällä."

"Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne", alkoi taas porvari
rohkaistuneena ja ojensi kuninkaalle harvinaisen ruusun. "Tämän
kuninkaallisen kukan ovat hurskaat luostariherrat tuoneet tänne
Ranskasta."

"Minä en siedä kukkia", vastasi kuningas katsomatta ylös "Antakaa ne
naisille ja hentomielisille nuorukaisille. Minä istutin nuoruudessani
puita; mutta ne kuolivat kaikki -- minun kädelläni ei ollut onnea."

"Uskokaa, herra kuningas, kaikki voi vielä Jumalan avulla kääntyä
hyväksi", jatkoi porvari sydämellisesti lohduttaen. "Teidän lapsistanne
saatte varmasti sekä te että Tanska vielä iloa."

"Vai niin! Minua koetetaan lohduttaa jälkeläisteni paremmalla onnella",
huudahti kuningas katkerasti nauraen. "Te tarkoitatte, että teillä
on ollut minusta vain surua ja onnettomuutta. Sanokaa vain suoraan!
Mieluummin te soisitte minun olevan kuolleen ja haudassa. Kun kuulette
minun ruumiskellojeni soivan niin silloin te taidatte sekä tanssia että
hyppiä täällä Tanskassa."

"Elkää toki noin puhuko, rakas isäni", sanoi Otto rukoilevalla äänellä
ja suuteli hänen vapisevaa kättään. "Tahtoohan tämä kunnon mies
meidän parastamme, eikä hän tahtoisi loukata teitä ei puheilla eikä
ajatuksilla."

"Ei, sen tietää armias Jumala!" sanoi porvari hämillään ja väänteli
käsiään, astuen taas lähemmäksi prinssin kanssa. "Kunpa vain
tietäisin millä voisin huvittaa teidän kuninkaallista isäänne,
armollinen prinssi. Miellyttääkö häntä viulun tai kitaransoitto,
tai lautapeli? Ne olen toimittanut illaksi. Tai olisiko hänellä
halua tulla katsomaan minun veitsitakomoani? Tai vienkö hänet meidän
pyhään Kolminaisuudenseuraamme. Minä annan kiltaveljille tänä iltana
tynnyrillisen hyvää olutta, että saavat juoda meidän armollisen
herrasväkemme terveydeksi. Me saxköpingiläiset olisimme kiittämättömiä
olentoja, jos milloinkaan voisimme unohtaa mitä meidän halpa
kaupunkimme on velkapää teidän herra isänne hallitukselle sen antamasta
armollisesta vapauskirjeestä. Sen vuoksi olemme me Saxköpingin asukkaat
myöskin luvanneet ja vannoneet kiltahuoneemme kynttilöiden valossa,
että vaikka koko maa luopuisi hänestä hänen onnettomuuden päivinään,
niin tahdomme me puolustaa hänen kuninkaallisia oikeuksiaan, niin
kauvan kuin pisarakin rehellistä verta vuotaa suonissamme."

"Sen me tiedämme sekä isäni että minä, rehti kunnon mies", sanoi
prinssi Otto liikutettuna ja puristi porvarin kättä. "Senvuoksi
olemmekin mieluummin tulleet asumaan tänne teidän luoksenne kuin
jonnekin kuninkaalliseen linnaan, missä minun setäni ja hänen
saksalaiset päällikkönsä vallitsevat. Kun minun onneton isäni vain
saisi olla rauhassa täällä siksi kunnes hän paranee, niin ei vielä
kaikki toivo olisi mennyttä. Me odotamme marskia tänne tänä iltana,
ja silloin päätetään jäämmekö tänne vai lähdemmekö maasta. Pitäkää
vain huoli siitä että kaikki on hiljaista, niinkuin ei kuningasta
olisikaan täällä. Hänen nykyiselle mielialalleen ovat kaikki kunnian-
ja suosionosoitukset vastenmielisiä, ne vain tuskallisesti muistuttavat
hänelle hänen parempien päiviensä mahtavuuden aikoja."

"Minä ymmärrän, herra prinssi", sanoi porvari, päätään nyökäyttäen.
"Hänen armonsa toivoo itseään kohdeltavan kuin tavallista kristittyä
ihmistä ilman juhlamenojen touhua. Siitä minä pidän, ja se on
minustakin mukavinta. -- Kuulkaa nyt rakas Kristoffer", alkoi hän,
kääntyen taas kuninkaan puoleen, puhuen sydämellisesti ja melkein
tutunomaisesti, ollenkaan huomaamatta prinssin huolestunutta ja
varoittavaa ilmettä. "Heittäkää nyt mielestänne kaikki oikuttelut ja
olkaa rohkealla ja iloisella mielellä. Ei tässä mitään voiteta allapäin
kulkien. Jos te tarvitsette rahaa, niin voittehan vielä pantata
Skanderborgin ja Årön, ja sitten on teillä vielä nuo pienet, hyvät
Fyenin saaret. Eiväthän ne enää ole kuningaskunnan veroisia, mutta
säästämällä tulette kyllä vielä niilläkin toimeen. Silloin kun minun
viimeinen laivani ajoi karille, olin minäkin vähällä menettää järkeni
ja tulla synkkämieliseksi. Mutta silloin tuli minun hyvä Ristoni,
meidän veitsiseppämme, ja moitti minua alakuloisuudestani sanoen, että
minä olin jumalaton mies kun en luottanut taivaalliseen isäämme ja
pyhään neitsyeeseen, ja sitten --"

"Vaiti, pölkkypää!" huudahti kuningas ja nousi katse leimuavana.
"Oletteko aivan mieletön? Luuletteko puhuvanne vertaisellenne? Vielä
minä olen Tanskan kuningas. Sitä elköön kukaan unohtako niin kauvan
kuin nämä silmät ovat avoinna."

"Jumala minua armahtakoon, kaikkein armollisin herra", änkytti Pietari
Vitfelt aivan kauhuissaan ja vetäytyi nöyrästi pois hyvin huolestuneen
ja nolostuneen näköisenä. "Jos minä olen loukannut teidän armoanne,
niin olen sen totta totisesti tehnyt hyvästä sydämestä. Minä luulin
teidän majesteettinne nyt niin kyllästyneen kaikkiin tyhjiin arvonimiin
ja koreuksiin, joista olitte saanut niin kylliksenne mahtavuutenne
päivinä --"

Kuninkaan kasvoilla vaihtui väri, ja niiden ilme muuttui äkkiä
niin katkeran tuskalliseksi, että pelästynyt porvari kävi aivan
sanattomaksi. Prinssin viittauksesta hän poistui nopeasti rehelliset
silmät kyynelissä, koetettuaan kuitenkin ensin hyvittää puuttuvan
alamaisuutensa melkein hullunkurisen syvällä kumarruksella.

"Tuollainen typerä lohduttelu vie minulta hengen", huudahti kuningas.
"Näillä poroporvareilla ei ole käsitystäkään siitä miltä tuntuu kantaa
purppuraa säretyin sydämin ja kuolla kurjana onnenonkijana, vaikka
kuninkaan nimellä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin minä näin päivän
valon. Tämän elämän kurjuuden vuoksi ei kannattaisi hengittää."

"Elä joudu epätoivoon, isäni", rukoili prinssi Otto hellästi. "Onni on
vaihteleva. Se voi vielä kääntyä teidänkin osaksenne, kun vain ette
joudu epätoivoon."

"Onni!" toisti kuningas katkerasti nauraen. "Uskotko sinä onneen
poikani? Usko ilmaan ja tuuleen, usko merenvaahtoon, usko omiin ja
muiden inhimillisiin hyveisiin, jos voit, usko kaikkiin vanhoihin
taruihin rakkaudesta ja ystävyydestä ja uskollisuudesta ja
rehellisyydestä Tanskassa. Mutta elä milloinkaan usko onneen! Onko
milloinkaan kukaan ollut onnellinen? Tuo harhakuvitelma, jota me
kutsumme onneksi ja iloksi, on petollisempi ja valheellisempi kuin usko
meidän omaan ihmisjärkeemme ja vapaaseen tahtoomme."

"Kun me kutsumme onnea, samoin kuin onnettomuuttakin, Jumalan
sallimukseksi, isäni, niin täytynee meidän toki uskoa siihen", vastasi
poika lempeällä ja lohduttavalla äänellä. "Mutta vaikka meidän parhaat
aikeemme epäonnistuisivatkin maailmassa, niin on meidän hyvä tahtomme
kuitenkin aina aarre, jota ei kukaan voi meiltä riistää ikuisiksi
ajoiksi."

"Ei niin!" keskeytti hänet kuningas katkerasti hymyillen. "Etkö sitten
usko minulla milloinkaan olleen hyvää tahtoa? Poikani, tarkoitatko
sinä, etten minä olisi koskaan ajatellut tehdä Tanskaa onnelliseksi!
Vähät meidän hyvästä tahdostamme! Sillä me voimme yhtä vähän kuin
pahallakaan. Se tulee ja menee tuulen lailla -- mutta se mikä tapahtuu,
se tapahtuu siitä huolimatta." Kuningas vaikeni eikä poika tiennyt mitä
vastaisi hänen sekavaan puheeseensa. Hän huokasi hiljaa, ja vetäsi
irti rikkaruohon, joka oli kietoutunut sen ruusupensaan ympäri, jonka
vieressä hän seisoi.

"Mikset anna rikkaruohon olla?" kysyi isä. "Mitä se voi sille, että
oli luotu rikkaruohoksi. Jos sillä olisi ollut oma tahto, niin se
olisi kyllä mieluummin ollut lilja tai ruusu; mutta muuttuiko se siltä
muuksi? Usko minua, poikani, ei ole sen parempi meidän ihmisten. Onhan
totta, että meillä on jonkinlainen tahto. Se voi tulla meissä lujaksi
ja voimakkaaksi ja tehdä melkein ihmeitä; mutta se ei ole Jumalasta,
ja se on meidän onnettomuutemme. -- Eläimet ovat onnellisia; millä ei
ole mitään valintaa. Enkelit ovat autuaita; mutta heillä ei ole muuta
tahtoa kuin heidän Herransa ja Jumalansa tahto. Mutta minun rippi-isäni
sanoi, että jos ikävöimme täydellisesti vapaata tahtoa oman mielemme
mukaan, niin se ei kuitenkaan ole meidän vaan perkeleen." Hän vaikeni
sekavasti nauraen. -- "Katsos, kuninkaaksi minä _tahdoin_ tulla",
jatkoi hän, "ja siksi minä tulin -- kaksi kertaa yhden sijaan. Se
maksoi paljon, poikani, liian paljon -- enemmän kuin minkä arvoisia
koko tämä kurja elämä ja ontto kruunu ovat. -- Viisi kertaa minut
ajettiin maanpakoon -- muistatko sinä, kun me sinun ja veljesi kanssa
kulimme kerjäten ympäri Saksaa? Mutta minä en menettänyt rohkeuttani.
-- Kuninkaaksi pääsin kuitenkin taas; kuninkaana he saavat antaa
minun myöskin kuolla. Mutta minkälainen kuningas minusta tulikaan?"
kuiskasi hän käheästi ikäänkuin itsekseen ja tuijotti maahan. "Minkä
hautakirjoituksen saanenkaan tanskalaisiltani? Miltä näyttää kruununi
sinä päivänä?" Hän piteli kättään otsallaan ja vaipui taas synkkiin
mietteisiin. Poika katsoi kauhuissaan onnetonta isäänsä ja liitti
yhteen kätensä kuin rukoillen hiljaisen rukouksen hänen sielunsa
puolesta.

Nyt avautui puutarhanportti, ja yksi kuninkaan palvelijoista ilmoitti
saapuneen kaksi vierasta, joilla oli kirjeitä ja viestejä kuninkaalle.

"He voivat tulla", sanoi kuningas hiukan levottomana kun prinssi
ilmoitti tämän hänelle. "Ilman aseita, luonnollisesti. Sinä jäät tänne."

Palvelija poistui, ja heti senjälkeen astui sisään Arvi Smålantilainen
sekä Sven Tröst, joka näytti olevan hyvin hämillään ja epävarmana.
Aseenkantaja antoi vanhan aatelispalvelijan ensin toimittaa asiansa, ja
itse hän katseli sill'aikaa tarkasti molempia ruhtinaallisia henkilöitä.

Vanhus jätti kuninkaalle sinetillä suljetun kirjeen ja polvistui
maahan. "Mahtavin herra kuningas", alkoi hän juhlallisesti. Mutta
Kristoffer vetäsi vihaisen näköisenä kirjeen hänen kädestään, ja vanhus
nousi vaieten sekä vetäytyi etemmäksi kunnioittavaan asentoon.

Kuningas repäisi auki kirjeen ja heitti siihen pikaisen silmäyksen.
"Sinun tädiltäsi Holbekista", sanoi hän Otolle. "Valitusvirsiä!
Liikuttavia puheita sisarussovusta, -- rakkaat jäähyväiset ennenkuin
jätämme tämän maailman. -- Tyhjiä! Nuo aavistukset, kuolemanpelon
ja hartaustunteen me tunnemme -- ne johtuvat hermojännityksestä ja
heikkoudesta -- sillä taudilla on vaiheensa kuin kuulla. Lue sinä
tämä valitusvirsi, ja säilytä se minun nimessäni niin liikuttavasti
kuin voit. Minä en siitä välitä. -- Hän aikoo luostariin katumusta
tekemään", jatkoi hän silmäillen taas kirjettä. "Hm, sano, että hän
tekee siinä viisaasti jos osaa pettää itsensä tuntemalla lohdutusta
siitä, että latelee rukouksia nunnien kera." Sen sanottuaan hän antoi
kirjeen pois ja vaipui taas entiseen mietiskelevään asentoonsa.

Prinssi katseli häntä tuskallisin katsein. "Ystävällinen sana teiltä
itseltänne, isä", alkoi hän väräjävin äänin. Mutta kuninkaan käden
ankarasti torjuva liike sai hänet heti vaikenemaan. Prinssi luki
nyt itse kirjeen, näyttäen syvästi liikutetulta. Hän lähestyi taas
kuningasta; mutta uudistettu viittaus ja ehkä myöskin vieraiden
läsnäolo esti hänet puhumasta.

"Vapauta minut noista kiusanhengistä!" mutisi kuningas. "Kuuntele mitä
heillä on sanottavaa. -- Minä haluan olla rauhassa."

Prinssi Otto säilytti kirjeen ja astui lempeän arvokkaasti Arvi
Smålantilaisen luo. "Tätini, kuningattaren, kirjeestä minä olen
nähnyt kuka olet, rehellinen palvelija", sanoi hän sydämellisen
hyväntahtoisesti laskien kätensä Arvin olkapäälle. "Niin kauan kuin
Mauno Birgerinpoikaa ja hänen sukuansa mainitaan täällä Pohjolassa, ei
ikinä unohdeta mitä sinä olet tehnyt tämän onnettoman kuningasperheen
puolesta. Kun sinun hurskas emäntäsi nyt luopuu maailmasta eikä voi
ottaa palvelijaa mukaansa luostarini, niin tule minun luokseni. Niin
kauan kuin omistan jotain maailmassa, ei sinultakaan mitään puutu."

"Kiitän nöyrimmästi, jalo herra", vastasi Arvi liikutettuna. "Mutta
sallikaa minun puhua suoraan", lisäsi hän pyyhkäisten silmään
herahtaneen kyyneleen. "Minä tahdon kiittäen ja kunnioittaen palvella
teitä, kunhan armollinen rouvani on antanut ensin minulle eron; mutta
se mikä tekee teidän tarjouksenne minulle niin erikoisen rakkaaksi, ei
ole sellainen kiintymys teidän korkeuttanne kohtaan, jota palvelijan
tulee osoittaa isännälleen; se ei syntyisi niin äkkiä, ja näenhän
minä teidät ensi kerran tänään. Mutta te olette niin ihmeellisesti
nuoren kuningas Mauno Birgerinpojan näköinen, hänen, joka oli minulle
rakkaampi kuin oma sieluni. Senjälkeen kuin he mestauslavalla
hakkasivat hänen kauniin päänsä Pyhänhengensaarella, en minä ole nähnyt
ainoatakaan ihmissilmää, jossa olisi ollut niin paljon hänen sieluaan
kuin teidän --"

"Hyvä on, kunnon vanhus", keskeytti prinssi hänet ystävällisesti. "Minä
olen sinun Maunosi jos voin, ja sinä tyydyt yhdennäköisyyteemme ja
hyvään tahtooni. Se on siis päätetty. Onko sinulla muuten suullisia
viestejä tädiltäni?"

"Ei ole muuta minun armolliselta kuningattareltani kuin mitä kirjeessä
seisoo. Mutta minulla itselläni, jalo herra, olisi pyyntö teidän
isällenne, jota en hänen ankaran silmäyksensä vuoksi uskaltanut
esiintuoda. Ehkä on sopimatonta näin halvan palvelijan sellaista
uskaltaa."

"Puhu vain! Mitä olisit pyytänyt isältäni?"

"Elkää suuttuko, armollinen herra, en tahtoisi loukata teitä tai
teidän herra isäänne, sillä voihan näyttää uskaliaalta ja liian
rohkealta minun uskoa että vieraan palvelijan rukouksella voisi olla
minkäänlaista vaikutusta hänen kuninkaalliseen korkeuteensa. Mutta
minun emäntäni, kuningattaren, sielu on suuren murheen painama; se
tarvitsee lohdutusta ja ennenkaikkea sydämellisiä rakkaudensanoja,
jotka hän voisi ottaa mukaansa erotessaan tästä maailmasta ja sen
katkerasta kylmyydestä. Elkää antako minun astua hänen silmiensä
eteen saamatta mukaani sellaista sanaa, vaikka vain yhtä! Ja -- elkää
suuttuko, armollinen herra! --" lisäsi hän hiljemmin. "Jos sitä sanaa
ei löydy sieltä mistä minä etsin sitä, teidän ankaran herra isänne
sielusta, niin ottakaa se omasta lempeästä sydämestänne. Mutta antakaa
kuninkaan sulkea se omakätisesti sinetillään. Minun onneton emäntäni on
katseleva sitä kuolinhetkenään, eikä hän silloin enää epäile ikuisen
rakkauden ja sovinnon --"

"Hyvä on, uskollinen vanhus, sen sanan saat viedä hänelle, sen lupaan
sinulle, eikä siitä myöskään tule puuttumaan oikeata sinettiä."
Prinssin viittauksesta Arvi väistyi ja Sven Tröst lähestyi. "Mikä
on sinun asiasi, nuori mies?" kysyi prinssi ja näytti mielihyvällä
katselevan aseenkantajan avomielisiä kasvoja.

"Jos sanon totuuden, herra prinssi", vastasi Sven Tröst vältellen,
"niin ei minulla oikeastaan ole tänne mitään asiaa, mutta matkalla
sain halun nähdä teidät ja teidän herra isänne. Siedättekö suoraa
puhetta, herra prinssi", jatkoi hän rohkeasti ja melkein ylimielisesti,
"niin tunnustanpa, että teidän isäänne nähden tein sen enemmän
uteliaisuudesta kuin kiintymyksestä. Ymmärrättehän te hyvinkin mitenkä
tuon vanhan kuningasrakkauden on käynyt, josta meitä tanskalaisia
kiitetään, senjälkeen kuin hän panttasi jopa melkein möi maan ja
valtakunnan saksalaiselle. Me juutilaiset emme ainakaan ole hyvillä
silmin katselleet hänen hallitustaan."

Prinssi astui hämmästyneenä askeleen taapäin. Hän tarkasti uskaliasta
juutilaista aseenkantajaa leimuavin kotkankatsein. Hänen hurskaan
lempeä katsantonsa, näytti äkkiä muuttuneen ja siinä ilmeni ylevyyttä
ja ylpeyttä, jota hänessä ei tätä ennen huomannut ja joka valtavalla
voimalla musersi nenäkkään nuorukaisen ylimielisyyden, saattaen hänet
hämilleen.

"Suokaa anteeksi, ylhäinen prinssi", jatkoi Sven Tröst kumartaen,
"jos minun puheeni on loukannut ja suututtanut teitä. Mutta saatte
mieluummin suuttua minulle kuin pitää minua teeskentelijänä ja kurjana
imartelijana. Te pitäisitte tietysti aivan hävyttömyyden huippuna,
jos minä olisin tullut tänne vain tyydyttääkseni uteliaisuuttani ja
sanoakseni loukkaavia sanoja teidän kuninkaallisesta herra isästänne,
jopa hänen läsnäollessaan, erittäinkin nyt kun ei hänellä ole
minkäänlaista valtaa. Mutta minun nähdäkseni on hän sulkenut silmänsä
sekä vihalle että rakkaudelle, -- enkä minä kuitenkaan tullut tänne
aivan ilman asiaa."

"Puhu, kummallinen ihminen", keskeytti hänet prinssi. "Millä voitte
puolustaa tunkeilevaisuuttanne ja kuulumatonta ylimielisyyttänne?"

"Suokaa minun puhua vapaasti, armollisin herra. Minä seison tässä
aseitta, enkä minä voi olla vaarallinen; minun henkeni onkin tänä
hetkenä teidän palvelijoittenne vallassa. Suoraan puhuakseni: minä
tanskalaisena vihaan koko sydämestäni teidän isäänne, ja olen tullut
tänne mukanani kirje eräältä hänen vihamieheltään, joka ennen oli
hänen ystävänsä. Minä luulin kirjeen sisältävän kehoituksen kapinaan
hänen varjohallitustaan vastaan sekä valtikan luovuttamista teille tai
teidän veljellenne, tai kelle tahansa, joka voisi vapauttaa meidät
saksalaisista, ja siihen olisin mielelläni antanut käteni. Mutta nyt
epäilen, että onkin kysymyksessä katala salahyökkäys tai ehkä teidän
kurjan herra isänne ja ehkä teidänkin salamurha, ja senvuoksi olen omin
päin tullut tänne teitä varoittamaan."

"Onko se mahdollista!" huudahti prinssi. "Niinkö pitkälle on menty."
Hän kääntyi levottomana katsomaan isäänsä, joka istui syviin ajatuksiin
vaipuneena siksi kaukana ettei kuullut heitä. "Mieletön poika", jatkoi
prinssi vetäytyen kauemmas hänestä, "mitä sanot! Salaliitto, siis --
meidän henkeämme uhataan. -- Ja sinä tiedät sen -- sinä olet itse ollut
petturien kirjeviestinä?"

"Niin, jos sen siksi arvelette, armollinen herra. Minä uskoin niinkuin
jo sanoin, että oli kysymyksessä kapina, enkä minä sitä kutsu
petokseksi silloin kun on kysymyksessä valansa ja lupauksensa rikkonut
herra. Mutta niin ei ollut tarkoitus; omituisen sattuman kautta minä
sain aavistuksen oikeasta petoksesta samassa silmänräpäyksessä jona
kirje joutui petturin käsiin --"

"Mainitse hänet! Kuka oli se katala?" kysyi prinssi äärimmilleen
jännityksessä.

"Sitä tahdon ensin miettiä", vastasi aseenkantaja. "Minä en ole täällä
syyttäjänä; minä vain otaksun, mutta en ole asiasta varma. Katalaa
suunnitelmaa minä en tunne. Roistojen nimet eivät ole meille niin
tärkeät ennenkuin heidät asetetaan vastaamaan todellakin suoritetuista
teoista. Minä vain kehoittaisin teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen.
Tässä linnoittamattomassa kaupungissa te ette ole varmassa turvassa,
vaikka voittekin luottaa porvareihin. Elkää luottako edes setäänne.
Avoin hyökkäys lienee tuskin kuitenkaan pelättävissä. Jos niin olisi
ollut, niin olisitte ehkä nähnyt minut etummaisena vihollisten
rivissä. Jos te nyt tämän tunnustukseni jälkeen tahdotte uskoa minun
sanaani, tarjoudun minä palvelijaksenne, niin kauan kuin tämä vaara on
pelättävissä. Minun nimeni on Sven Tröst, Galtien sukua. Minä tahtoisin
olla nimeni arvoinen."

"Sinun avomielisyytesi on takeena rehellisyydestäsi, eksynyt
ihmisparka", vastasi prinssi. "Jää edelleen tänne taloon, ja tule
luokseni kun annan kutsua sinua." Senjälkeen hän viittasi heitä
molempia poistumaan ja kääntyi itse kuninkaan puoleen, joka näytti
levottomalta ja suuttuneelta prinssin pitkään keskusteluun vieraiden
kanssa.

"Mitä he tahtoivat?" kysyi kuningas. "Vaivaavatko minua edelleenkin
palvelijat ja ylhäiset kerjäläiset, vaikka he hyvin tietävät ettei
minulla ole enää lihavia luita heittää koirille?"

"Eivät he olleet kerjäläisiä, herra isä", vastasi prinssi, koettaen
salata levottomuuttaan, "Nuori aatelinen aseenkantaja oli Juutinmaalta;
hän halusi yhtyä seurueeseemme, ilman minkäänlaisia itsekkäitä
vaatimuksia."

"En minä tarvitse enempiä vetelehtijöitä ympärilleni!" mutisi kuningas.
"Jos nämä itserakkaat herrat haluavat auttaa minua, niin tulkoot
tuhatlukuisina. Hanki minulle sotajoukko niin minä asetun kansani
etunenään ja kuolen kunnialla sen nimen puolesta jota kannan. Minä
rikon kaikki pakkosopimukset -- minä karkoitan panttiherrat maasta,
sanottakoon sitä oikeaksi tai vääräksi. Mutta minä en tarvitse
löyhkäpäitä avukseni ollakseni raukka omassa valtakunnassani. Jos
minun viholliseni haluavat hyökätä minun kimppuuni, ei kourallinen
heittiöitä kuitenkaan voi puolustaa majesteettia. -- Mutta mitä enää
tarvitaankaan. Jos maailma on yhtä kyllästynyt minuun kuin minä siihen,
niin olemme valmiit eroamaan. Murhatkoot vain minut milloin haluavat.
Näin kurjan elämän vuoksi ei tarvitse kättään kurottaa."

"Oi jospa hurskas äitini vielä eläisi!" huokasi prinssi. Hän koetti
turhaan ilahduttaa sairasta kuningasta, saaden vaivoin salatuksi
levottomuutensa Sven Tröstin varoittamasta salaliitosta, jolla hän
ei mitenkään tahtonut huolestuttaa isäänsä, joka huolimatta elämän
halveksumisestaan kuitenkin usein pelkäsi kuolemaa eikä missään enää
uskonut olevansa turvassa.

Luomatta ainoatakaan katsetta kauniiseen näköalaan tai rehellisen
Pietari Vitfeltin kukkasyllätyksiin, palasi kuningas yhtä synkkänä
kuin oli tullutkin takaisin parvekehuoneeseensa. Hän istuutui
koneellisesti ruokapöydän ääreen, mutta ei syönyt eikä juonut; hän
istui pelipöydän ääressä poikansa kanssa, mutta koskematta ainoaankaan
pelinappulaan eikä hän tahtonut nähdä muita kuin poikaansa. Päivällisen
jälkeen palvelija ilmoitti marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin
saapuneiksi. Kuninkaan kuullessa jälkimäisen nimen, havahti hän
synkistä mietelmistään ja huusi ankaralla äänellä: "Henkivartijat!
viekää se petturi torniin! Hänet tuomitaan uuden lain mukaan, maailman
sitoumuksista välittämättä! Huomenna hänen päänsä putoaa!"

Prinssi muistutti hänelle niin säälivästi kuin mahdollista, ettei
täällä ollut tornia eikä henkivartijoita, eikä hän nyt ollut
tilaisuudessa panemaan niin ankaraa tuomiota täytäntöön.

"Ja kumminkin kutsutte Te minua kuninkaaksi!" huudahti Kristoffer
katkerasti naurahtaen. "No niin, se nimitys onkin maksanut kylliksi
monta päätä", keskeytti hän itsensä käheällä äänellä. "Kallundborgin
juttu oli kuitenkin pahin." Hän vaipui taas syviin mietteisiin.

Marski astui nyt sisään, mutta ei voinut saada kuningasta taivutetuksi
näkemään Ingvar Hjorthia tai antamaan hänelle anteeksi, hänen täytyi
viipymättä lähteä talosta. Marskin kanssa pidettiin nyt vakava
neuvottelu, mikäli kuninkaan synkkä mieliala sen salli, ja prinssi
Otto ilmoitti sanaa vanhalle sotapäällikölle, mitä Sven Tröst oli
kertonut kavalasta liitosta kuninkaan henkeä vastaan. Sairaan herran
huomaamatta ympäröitiin talo vahdeilla ja neuvotteluja jatkettiin.
Marskilla oli mukanaan turvallisuus- ja suojeluskirje kuninkaan
velipuolelta, kreivi Juhanalta, missä kuningas Kristofferille ja
hänen seurueelleen vakuutettiin suurinta turvallisuutta, joko hän
sitten tahtoisi jäädä maahan tai jättää sen; ja kaikkia kreivin
linnanpäälliköitä ja sotaöverstejä käskettiin "osoittamaan hänen
rakkaalle veljelleen Tanskan kuninkaalle, kaikkea mahdollista
kunnioitusta ja apua, missä ikänä hän suvaitseisi oleskella". Tämän
tanskalaiselle kuninkaalle omassa maassaan nöyryyttävän suojeluskirjeen
oheen oli liitetty omakätinen kirjoitus kreivi Juhana lempeältä, jossa
hän kohteliaimmin kutsui kuningasta vieraakseen Nykjöpingin linnaan,
missä hänet vastaanotettaisiin kaikella loistolla ja kunnioituksella.
Ritari Ingvar Hjorth oli marskin pyynnöstä samana aamuna ollut kreivi
Juhanan luona kunniatervehdyksellä ja tuonut nämä kirjeet mukanaan. Hän
oli vakuuttanut marskille kreivin myötätunnon ja osanoton kuningasta
kohtaan hänen onnettoman asemansa takia olevan toden ja vilpittömän
sekä luuli kuninkaan aikovan toistaiseksi ottaa kutsun vastaan.
Tähän oli marskilla kuitenkin omat epäilyksensä. Hän epäili syyllä
kuninkaan ja prinssin oleskelun kreivi Juhanan luona helposti muuttuvan
kohteliaaksi vankeudeksi.

Ilta oli jo käsissä, eikä kuningasta oltu vielä saatu tekemään
mitään päätöstä, vaikka lopuksi oli täytynyt antaa hänen ymmärtää,
että hänen henkeänsä uhkasi vaara. Lopulta hän keskeytti kaikki
marskin ehdoitukset valtakunnan ja itsensä pelastamiseksi. "Kaikki on
menetetty", huudahti hän, "minä tiedän sen. Valtakunta ja kunnia, voima
ja mahtavuus, omaisuus ja toivo! -- Ei ole muuta jälellä kuin elämä,
tuo viheliäinen alaston elämä, ja sen takia en ota ainoatakaan askelta.
Mitä auttavat neuvot ja järkevät ehdoitukset! Suurin viisaus on
kuitenkin tyhmyyttä onnen ollessa meille vastaisen, ja onnellinen härkä
voi tulla jumalana palveltavaksi maanpäällä; sehän on vanha juttu.
Minä olen väsynyt pakenemaan onnettomuutta. Jos maailmassa on olemassa
korkeampi järki, joka johtaa tapausten juoksun, no niin, jätettäköön
sitten hallitus sille, sillä muutenhan narrien tavoin turhaan vaivaamme
tyhmiä päitämme. Mutta jos taas hulluus meitä ja kaikkia hallitsee --
mitä hyötyä meillä silloin on viisaudestamme ja varovaisuudestamme?
Minä olen nyt valvonut ja miettinyt itseni melkein hulluksi kansani
ja valtakuntani tähden. Nyt tahdon nukkua ja antaa kansan huolehtia
itsestäni, jos se siihen kykenee." Sen jälkeen hän nousi ja poistui
makuuhuoneeseensa, lukiten oven jälkeensä.

"Paha kyllä on hän oikeassa", sanoi vanha marski huolestuneen näköisenä
vieden käden korkealle ryppyiselle otsalleen. "Kaikki on menetetty --
myöskin melkein ymmärrys. Mutta niin kauan kuin elämä vielä on jälellä,
en jätä toivoa", jatkoi hän päättäväisesti. "Tahdotteko seurata
neuvoani, nuori herra Otto?"

"Te olette meidän ainoa uskollinen ystävämme ja kokenut neuvonantaja
hädässä", vastasi prinssi. "Mikä on Teidän neuvonne?"

"Teihin ja veljeenne, jalo herra, on Tanskan kansan silmät nyt
kiinnitettyinä. Teidän velvollisuutenne isänmaata kohtaan, on säilyttää
henkenne parempia aikoja varten. Jyllannissa on puhjennut kapina.
Själlannissa ja muualla saarissa kytee tuhkan alla. Luultavasti on
tulossa verilöyly, samanlainen kuin Skånessa, mutta minä tiedän
että te ette siihen tahdo ottaa osaa. On huono tapa maksaa velkansa
saamamiehelleen murhalla --"

"Sellaista ajatusta, sen toivon Jumalan nimessä, ei ole koskaan
juolahtanut isäni mieleen", keskeytti hänet prinssi.

"Ei, vaan kansan mielessä se on uhkaavana", jatkoi marski. "Hätä ei
lakia lue. Kansaa sorretaan yli sen voimien. Pian ei ole puhetta
oikeudesta, vaan hätäpuolustuksesta. Jos se puhkeaa, on teidän
ja kuninkaan henki suuressa vaarassa. Ei kukaan saksalainen tule
epäilemään, että te ette olisi kapinaan osallisia. Te tulette tapaamaan
verivihollisia sekä heidän, että katkeroituneen rahvaan joukosta.
Teidän täytyy niin pian kuin mahdollista jättää maa. Te tiedätte
kapinaa valmistettavan. Minä panen kaikki järjestykseen matkaa varten;
tämän turvakirjeen avulla se vielä voi tapahtua oikeissa, ajoin.
Huomenna on kaikki valmiina. Teidän herra isänne _täytyy_ tahtoa. Hänen
turvallisuudestaan tänä yönä pidämme kyllä huolen."

"Yksi vanhoista ystävistä jäi kuitenkin meille uskolliseksi", sanoi
Otto tarttuen marskin käteen. "Jumala palkitkoon teidän jaloutenne.
Elämä ja onni ovat Jumalan kädessä."

He poistuivat tehdäkseen välttämättömimpiä valmistuksia matkaa
varten, mutta marskin neuvosta mahdollisimman hiljaa, ja osoittamatta
vähintäkään pelkoa.



NELJÄS LUKU.


Ei varmuus-, vaan kunniavahdeiksi oli rehellinen Pietari Vitfelt
marskin kehoituksesta kutsunut kaksitoista kansalaisistaan vahtimaan
taloa, joka tällä hetkellä oli pidettävä kuninkaankartanona. Nämä
miehet, joista suurin osa oli käsityöläisiä, kuuluivat kaikki
Pyhänkolminaisuudenliittoon, ollen sellaisina luotettavia miehiä, jotka
persoonallisista mielipiteistään huolimatta olivat velvottautuneet
puolustamaan laillista hallitsijaansa. Yllään juhlavaatteet ja
vanhanaikaisilla porvariaseilla varustettuina olivat nämä porvarit
istuutuneet Pietari Vitfeltin kauppaan, jossa hyvinvoipa isäntä oli
antanut asettaa kokonaisen tynnyrin olutta heidän eteensä tiskille.
Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat, jotka luvultaan eivät
olleet edes niin suuret kuin tavallisen ritarin saattue, olivat
Sven Tröstin ja Arvi Smålantilaisen kanssa saaneet paikkansa talon
sivurakennuksessa, missä heitä samoin kestittiin mitä parhaiten.

Molemmissa paikoissa vietettiin illalla hyvin iloista elämää. Olut
teki porvarit puheliaiksi. Kuninkaan läsnäolo talossa, sekä hänen
huolestuttava asemansa johti mieleen kaikki vanhat jutut hänestä
ja hänen hallituksestaan, ja koska ei ketään hänen väestään ollut
lähettyvillä, eivät porvarit epäilleet sanoa suoraan ajatuksiansa.

Pöydän päässä istui voimakas harmaapartainen mies, joka oli ollut
sotilaana kuningas Eerik Meenvedin aikana, ja kokenut monenlaista
aikoinaan. Hänellä oli useimmiten sananvuoro, ja hänen toverinsa
panivat suuren arvon hänen mielipiteillensä. Häntä vastapäätä istui
pieni hintelä kankuri, jolla oli kalpeat, sairaloiset kasvot ja pää
riipuksissa. Seppä oli juuri lopettanut hullunkurisen jutun nuoruutensa
ajoilta, ja alettiin laulaa iloisia lauluja ja juoda maljoja.

"Ei veljet", sanoi kankuri kimakalla äänellä, kasvoillaan hurskas ilme,
"jos aijomme laulaa ja juoda, niin muistakaamme hurskaina kiltaveljinä
ensiksi liiton sääntöjen mukaan hyviä pyhimyksiä juomalla neitsyt
Marian ja pyhän Kolminaisuuden maljan!"

"Loruja, täällä me emme ole yhdistystahossa", vastasi seppä. "Sinä et
koskaan voi juoda kylliksi pyhiä maljoja, kankuri Pekka, ja kumminkin
sinä ensimäiseksi makaat pöydän alla. Pidä sinä vain huoli siitä, ettet
taita meiltä kynttilää illaksi, niinkuin viimeksi yhdistystalolla, tai
likaa oksennuksillasi Pietari Vitfeltin puhdasta lattiaa."

"Sentähden olenkin kaikessa hurskaudessa maksanut sakkoni liiton
säästökassaan", huokasi kankuri. "Herra Jumala! Henki on valmis, mutta
miten lienee lihan laita, sen kai itse tiedätte", hän vaikeni nyt ja
turvautui pikariinsa.

"Juoda me tahdomme, mutta kohtuullisesti", sanoi taas seppä.
"Pikari toisessa ja sota-ase toisessa kädessä tahdomme osoittaa
järjestyksen vallitsevan vahtituvassa. Autuaan kuningas Meenvedin
aikana", jatkoi hän pöyhkeillen, "olin minä myöskin monta kertaa
vahtina kuningaskartanoissa. Niin, siinä oli herra, jolle ilolla
voi tehdä palveluksia. Tiedättekö, minä olin mukana hänen häissään
Helsingborgissa. Oli siellä komeutta ja iloa, uskokaa pois; sellaista
ihanuutta emme koskaan enää saa nähdä meidän päivinämme."

"Ne häät olivat kuitenkin hänen onnettomuutensa", huomautti kankuri.

"Mitä! onnettomuutensako? Hiisi vieköön!" jatkoi seppä. "Hänen
hääpäivänsä juuri oli onnellisin hänen elämässään; sen hän taisi
itsekin sanoa, ja sen minä myöskin uskon. Onko onnettomuus viettää
häitä kauniin prinsessan kanssa, jota sydämestään rakastaa, kun hän
vielä lisäksi oli hyvä Herran enkeli niinkuin kuningatar Ingeborg oli."

"Kankuri Pekka on kuitenkin oikeassa", sanoi kaupungin lihakauppias,
lihava punakkakasvoinen mies, joka oli istuutunut myymäläpöydälle
aivan oluttynnyrin viereen, josta, hän anteliaasti laski olutta sekä
itselleen että tovereilleen. "Joutuihan hän niiden häiden kautta
tuohon kirottuun ruotsalaiseen jupakkaan, saaden viheliäisen langon
vaalittavakseen. Se oli kallis lankous Tanskan maalle, niin olen usein
kuullut sanottavan; ja siksipä se myös loppuikin surkeasti."

"Niin", vastasi seppä, "kaikkihan kuitenkin kerran loppuu, ja kun
kunnon ihmiset kuolevat, on se aina tavallaan surkeata. Koska sinä
muuten olisit ollut samaa mieltä kankuri Pekan kanssa, naapuri? Muuten
hänestä on kaikki surkeata, olipa sitten kyseessä hautajaiset tai häät."

"Minä tahdon mielelläni uskoa, että häät olivat iloiset, ja morsian
kaunis", sanoi teurastaja, "mutta mitä se auttoi. Sinä varmaankin olet
nähnyt kuningatar Ingeborgin, Kristern seppä? Oliko hän todellakin niin
kaunis kuin sanotaan?"

"Olenko nähnyt hänet", sanoi vanha seppä pöyhkeillen. "Olenpa kylläkin.
Se, joka ei ole häntä nähnyt, ei ole nähnyt mitään näkemisen arvoista
maailmassa. Te olette varmaankin kuulleet laulun hänestä? Sitä
lauloivat nuorena ollessani sekä vanhat että nuoret, ja siitä olivat
sekä kuningas että porvarit yhtä mieltä, ettei meillä Tanskassa sitten
kuningatar Dagmarin aikojen jälkeen ollut nähty sellaista kuningatarta."

"Laula meille se laulu, Kristern seppä, jos se on hurskas ja kaunis",
sanoi kankuri Pekka. "Ehkä sillä voisin lyhentää aikaani kangaspuiden
ääressä istuessani."

"Minä en nyt tiedä muistanko sen aivan alusta loppuun", vastasi
seppä. "Mutta mistä eniten pidimme sen muistan kyllä hyvin,
nimittäin miten hän hääpäivänään rukoili kaikkien vankiparkojen ja
varsinkin Stig marskin kauniiden tyttärien puolesta, jotka olivat
vangittuina Vordingsborgissa. Kuningas oli ankara kaikkia niitä
kohtaan, jotka olivat sukua hänen isänsä murhaajalle, eikä siitä
häntä kukaan voinut moittia. Mutta kuitenkin säälitti meitä kaikkia
nuo viattomat tyttöparat, ja kovalle otti, ennenkuin kuningatar sai
heidät vapautetuiksi. Kuningas oli luvannut täyttää hänen ensimäisen
pyyntönsä, ja silloin hän heti pyysi, niinkuin laulussa sanotaan:

    "Ens pyyntööni nyt siis suostukaa
    se ilo minulle suokaa!
    vangit vapaiksi laskekaa,
    marskin tyttäret ilmoille tuokaa.

"Katsokaa! Sitä hän ei aristellut. Mutta mitä luulette kuninkaan
sanoneen?

    "Muutapa, rakkahan, pyytänet,
    on vangeilla raskas taakka.
    Ja marski Stigin tyttäret,
    ovat tornissa kuoloonsa saakka."

"No sepä hittoa! oliko kuninkaalla niin karkea puheenlaatu?" kysyi
teurastaja pöydän päästä. "Hänellä oli varmaan ruosteinen ääni sinä
päivänä, Kristern seppä."

"Ei mitään tyhmyyksiä, rakas naapurini", vastasi seppä tuimasti.
"Jokainen lintu laulaa nokkansa mukaisesti. Jos tahdotte kuulla lisää,
niin pitäkää suunne kiinni niin kauan kuin minä puhun. Tahdotteko
tietää, mitä kuningatar sanoi tästä vastauksesta? Hän oli, Jumala
minua auttakoon, vähällä matkustaa sinne mistä oli tullutkin, niin
paljon kuin hän pitikin kauniista kuninkaastamme. Herra yksin tietää
tarkoittiko hän sen tosissaan. Voi olla, että hän vain tahtoi
säikäyttää kuningasta; mutta kuuluu käyneen aivan niinkuin laulussa
sanotaan:

    "Se oli neitonen Ingeborg,
    näin haastavi murheissaan:
    'miehet, jotka mun maahan toi
    mua pois tulkoon saattamaan!'

"Ja nyt saatte kuulla kuinka kuninkaan lopulta täytyi myöntyä:

    "Ei niin, ei niin, neitsyt Ingeborg:
    'minä pyyntöä kuuntelen.
    Mitä anottekin, mitä pyydätte,
    minä täytän, rakkaani, sen.'

    "Ja sitten kuningas Tanskanmaan
    näin haasteli drotsilleen:
    'Heti vangit raudoista laskekaa,
    marskin tyttäret vapauteen!'

    "Se oli neitonen Ingeborg,
    hän ei maahan ois jäänytkään
    ellei vangit ois laskettu raudoistaan,
    marskin tyttäret elämään."

Se on myöskin totinen tosi, että sekä naiset että miehet ylistivät
siveätä Ingeborg neitsyttä, niinkuin laulussakin sanotaan, ja kiittivät
moninkertaisesti Jumalaa siitä, että hän oli tullut tähän maahan ja
minä voin todistaa todeksi sanat, joilla laulu loppuu:

    Luostarissa oli riemu suuri,
    nunnat veisasivat iloissaan.
    Riemu kuninkaankin kartanossa
    oli myöskin silloin valloillaan.
    Rukoilkaa
    puolesta heidän
    jotka kruunua tulevat kantamaan.

"Eivät kai nuo vangitut neitoset sentään niin pian voineet tulla
Helsingborgiin", huomautti teurastaja. "Ette suinkaan itse heitä
nähnyt, Kristern seppä?"

"En, naapuri, mutta varmaa on, että urhoollinen Åke Johnson seurasi
heitä maasta. Sanotaan hänen olleen mieltyneen toiseen heistä; mutta
hän tuli yksinään takaisin ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningasta.
Minä muistan hyvin sen päivän, jolloin hänet haudattiin. Se oli
kuusitoista vuotta sitten. Kuningas itse kulki juhlakulkueessa
lähinnä kirstua ja oli syvästi murheellinen. Hän oli kolme vuotta
sitten kadottanut rakkaan isäpuolensa, iloisen kreivi Gerhardin,
hänet, jota kutsuttiin sokeaksi; hän oli ollut hänelle rehellinen ja
uskollinen ystävä kaikkina aikoina. Kuninkaan toinen ystävä, drotsi
Pietari Hessel, oli kuollut kolme vuotta kuninkaan häiden jälkeen, ja
vuotta ennen oli hän kadottanut vanhan viisaan neuvonantajansa, John
Littlen. Niin, niin, hänellä oli tosiaankin paljon surua eläessään;
mutta paljon kunniaa ja ihanuutta hän myöskin sai osakseen, se on
varma. Minä olin hänen mukanaan suuressa kulkueessa Rostockissa.
Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta. Se oli hauskaa, uskokaa pois.
Siellä me olimme hänen kanssaan suurella huvittelupaikalla kaupungin
ulkopuolella, ja kaikki kävi loistavasti makeine viinineen, simoineen,
ritari-leikkeineen ja soittoineen. Siellä oli joka päivä koolla yli
kuusituhatta ihmistä ainoastaan nähdäkseen meitä, ja yli kaksikymmentä
vierasta ruhtinasta oli saapuvilla, jotka kaikki kumarsivat meidän
kuningastamme aivan kuin keisaria."

"Tuhat tulimmaista! näitkö sinä kaiken tuon komeuden, Kristern
seppä?" keskeytti teurastaja hänet hymyillen. "Sinä kai olit mukana
turnajaisissakin! Ei, totta tosiaan, sinähän ainoastaan taoit
kultanaulat kuninkaan hevosen kenkiin. Tämä ei ole ensimäinen kerta,
jolloin sinä sen meille syötät. Mutta kaikesta sinä et vielä ole
puhunut. Näitkö sinä myöskin, miten hän silloin käyttäytyi, kun
veljensä kuningasvainaja antoi hänelle ritarinlyönnin? Sehän tapahtui
juuri samoissa juhlissa. Eikö pitkä Kristoffer sillä kertaa näyttänyt
syntiseltä petturi raukalta, joka aijotaan mestata?"

"Hiljaa, ei hän oli jotensakin lempeä ja kohtelias", kuiskasi seppä
vilkuen ympärilleen. "Olihan hän sillä kertaa sopinut veljensä kanssa,
ja hän oli kalliilla valalla vannonut itsensä vapaaksi ja viattomaksi."

"Ohhoijaa", sanoi kankuri, tehden ristinmerkin. "Sen valan saa hän
varmasti vielä kalliisti maksaa tässä maailmassa, käyköön sitten
kiirastulessa miten hyvänsä. Sanotaan myöskin olevan totta, että hän on
ollut liitossa ruotsalaisten herttuoitten kanssa, onpa hän luovuttanut
meidän muonavarastojamme viholliselle ruotsalaisella sotaretkellä,
silloin kun hän ehdoin tahdoin antautui vangiksi."

"No niin, mitä kaikkia onkaan siitä miesparasta sanottu", keskeytti
teurastaja hurskaan kankurin ivallisesti hymyillessä. "Samana
vuonna, jona hän vietti komeat häänsä, kerrottiin hänen uhanneen
kuningas Meenvedin sekä kruunua että henkeä, epäiltiinpä hänen olleen
salaisessa yhteydessä lainsuojattomien kanssa. Mutta olihan kaikki
valhetta ja tyhjää puhetta; vannoihan hän itsensä siitä vapaaksi kuin
rehellinen mies. Sen vuoksi saikin hänen drotsinsa Anders Högberg
menettää henkensä. Hänen kävi vieläkin huonommin kuin Kallundborgin
linnanherran. Mutta toverit, mitä me tässä menneentalvisista lumista
väittelemme. Ja koska hän tuolla sisällä kuitenkin tuli kuninkaaksemme,
niin emme tahdo puhua kuin hyvää hänestä. Siihen velvoittaa meidät
vielä hyvä vapauskirjeemme, ja olemmehan me kokoontuneet tänne
osoittamaan hänelle kunnioitustamme sekä suojelemaan häntä." --

"Tietysti", yhtyi seppä kiivaasti puheeseen, "onhan meidän
velvollisuutemme suojella hänen henkeänsä, mutta oman kunniansa
suojelkoon hän itse parhaansa mukaan. Siltä, joka on palvellut hänen
autuasta veli-vainajatansa ei voi vaatia, että hän kantaisi kuningas
Kristofferia käsillänsä. Niin, kuningas Meenvedin laista kuningasta
me emme koskaan enää saa. Olihan hänelläkin virheensä. -- Mutta mitäs
niistä! Eipä hän kolikoita säästellyt ja komeutta hän rakasti; taisipa
hän välistä olla liiankin ankara. Mutta miehen lailla hän kohotti
maansa kunniaan, ja oikeutta rakastava hän oli kuin itse pyhä-Yrjänä ja
arkkienkeli Mikael, joka syöksi Lusiferin helvettiin."

"Maltappas hiukan toveri", keskeytti hänet teurastaja, "oliko hän
myöskin oikeudenmukainen kuningattarelleen -- hänelle jonka vuoksi te
piditte niin suurta ääntä? Eikö hän lopulta hylännyt hänet ja sulkenut
hänet luostariin? Häpeä sanoa, mutta niin eivät olisi pyhä Mikael eikä
pyhä Yrjänä kohdelleet vaimojansa."

"Ohhoh, akkojen loruja", alkoi seppä kiihkeästi, "tottakai siihen
jotakin syytä oli; mutta sitä hän kyllä katui ja koetti hyvittää ennen
kuolemaansa. Pahuksen kiivas hän oli, sitä ei kukaan voine kiertää --
mutta sellaisiahan me olemme kaikki, eikä se niin paha asia ole. Kyllä
hänellä olikin paljon päänvaivaa tuosta, joka on tuolla sisällä, ja
ruotsalaisten vehkeilyistä. Jumala kyllä tietää, että kuningattarella
oli hyvä sydän, mutta hän kuuluu olleen yhtä mieltä Ruotsissa olevien
kapinallisten veljiensä kanssa, ja välittäneen vähä tuosta pelkurista
-- hänestä, joka oikeudenmukaisesti oli kuningas -- siihen ei meidän
kuninkaamme koskaan voinut suostua. Sillä sitä, jolla oli oikeus
puolellaan, auttoi hän rehellisesti huolimatta siitä, oliko tämä
roisto tai Fenix-lintu; ja minun tietääkseni oli hän siinä oikeassa,
hän ajatteli kuninkaallisesti. Ja sitten seurasivat nuo kaikki hänen
lastensa onnettomuudet."

"Voi armias Jumala! minkä onneton kuningatar sille taisi?" huudahti
vakavan näköinen kirvesmies, joka tähän asti oli vaieten kuunnellut
toisten puhetta. "Olihan hän paljon säälittävämpi kuin tuo hullu
kuningas. Olisipa hän vain itse, auta armias, synnyttänyt lapset
maailmaan, niin hän olisi saanut tietää, miltä tuntuu --"

"Se olisi ollut liikaa vaadittua, mestari", vastasi kankuri, "siihen
ei olisi pyhinkään mies suostunut. Mutta minä olen usein kuullut
sanottavan lapsien onnettomuuden olleen Jumalan rangaistuksen kuninkaan
kovuudesta arkkipiispa Grandia kohtaan, sekä siitä, että hän nai
sukulaisensa ilman pyhän isän suostumusta --"

"Pappien loruja", keskeytti seppä hartaan kankurin. "Hän teki oikein
masentaessaan arkkipiispan. Ei kai se mies ollut niinkään pyhä, muuten
ei meidän herramme olisi antanut panna häntä viralta. --"

"Mutta mitenkä oikeastaan kävi kuningas Meenvedin lasten?" kysyi
teurastaja vilkaisten salaa ovelle, "eikö hän tuolla sisällä ollut
osaltaan syypää näihin onnettomuuksiin?"

"Ei, toveri, roistollekin voi tehdä vääryyttä", vastasi vakava
kirvesmies. "Syntyihän kuusi kuolleena maailmaan sen tietävät kaikki;
ja olettehan kuulleet puhuttavan kahdesta nuoremmasta, niistä kahdesta
kauniista kaksoisprinssistä, joiden puolesta rukoiltiin kaikissa
kirkoissa, ja joista odotettiin niin paljon. Toisen tappoi tauti; mutta
viimeinen ja ainoa putosi kuningattarelta vaunuista ja murskautui
hevosten jalkoihin, kun hän aikoi kohottaa lasta näyttääkseen sitä
kansalle. Oi, se mahtoi olla yhtä suuri onnettomuus maalle ja kansalle
kuin itse Ingeborg kuningattarelle --" Sen vuoksi antoi kuningas viedä
hänet luostariin, eikä tahtonut nähdä häntä.

"Aivan oikein mestari, niin minäkin olen kuullut", alkoi teurastaja
taas puhua. "Teidän täytyy kuitenkin myöntää, Kristern seppä, että
viisas kuningas Meenved lopulta tuli hiukan sekapäiseksi, ettekä te
voine sanoa hänen olleen oikean aviomiehen esikuvan --"

"Herra varjelkoon, te puhutte kuin hullu; joka ei tiedä parempaa olioon
vaiti, naapuri", huudahti vanha seppä kiivaasti lyöden nyrkillään
pöytään. "Hän piti kuitenkin enemmän vaimostaan kuin yksikään teistä,
lönkkähousut, pitää omasta tai toisen vaimosta, hän oli sitäpaitsi
uskollinen hänelle kuin kulta. Sen minä olen kuullut Roeskilden piispa
Olavin omalta palvelijalta, ja hän oli sen kuullut piispan omalta
famulukselta, ja famulus oli kuullut sen piispan omasta suusta, sillä
niin pian kuin piispa Olavi oli mennyt kuninkaan luokse ja puolustanut
kuningattaren viattomuutta, heittäytyi kuningas hänen kaulaansa
itkien kuin lapsi. Kuningas antoi heti tuoda hänet pois Pyhän Klaran
luostarista ja kantoi häntä siitä päivin käsillään, kunnes hän heitti
henkensä, siirtyen autuaiden majoihin. Kaikki se minkä kuningatar
ennusti hänelle kuolinhetkenään, katsellessaan kuin pyhä enkeli rakkaan
Jumalan taivaaseen, täyttyi aivan tarkalleen: kuningas ei voinut elää
häntä kauemmin; sen hän tiesi, ja kuningas kuolikin, ennenkuin vuosi
oli umpeen kulunut. Mitä vielä pyytäisitte? Nyt he lepäävät rauhassa
ja rakkaudessa vierekkäin Pyhän Benktin kirkossa Ringstedissä", lisäsi
väkevä seppä surumielisesti, "ja aina Ringstedissä käydessäni minä
poikkean kirkkoon katsomaan heidän hautojaan ja rukoilemaan heidän
sielujensa puolesta. Ei, miehet, elköön kukaan puhuko pahaa sanaa
kuningas Meenvedistä: sellaista kuningasta emme pitkiin aikoihin saa.
Vaikka kultaisitte hänet tuolla sisällä kiireestä kantapäähän, niin
minä en antaisi ainoata karvaa kuningas Meenvedin keltaisesta parrasta
tuon miehen vuoksi."

"Kuolema ja kirous, tuossahan hän seisoo!" mutisi paksu teurastaja
tuijottaen ovelle, ja hän oli vetää oluttynnyrin hypätessään alas
lattialle. Kaikki hypähtivät paikoiltaan ja katsahtivat pelästyneinä
kuninkaan huoneen ovelle. Se oli auki, ja pitkä kuolonkalpea mies
seisoi kynnyksellä, tuijottaen hurjasti eteensä; hänellä oli
kynttilä toisessa ja paljastettu miekka toisessa kädessä, näyttäen
unissakulkijalta tai aaveelta. Kynttilä, jota hän kantoi kädessään
valaisi räikeästi kamalasti vääntyneet kasvot. Kankuri ja useimmat
porvareista polvistuivat tehden ristinmerkin. Kun he tointuivat tästä
pelästyksestään, oli ovi suljettu, ja peloittava näky kadonnut.

"Tuhat tulimmaista! Hän kuuli varmasti mitä sanoitte, Kristern seppä",
sanoi teurastaja, joka näytti vähiten peljästyneeltä ja hymyili
ivallisesti tyhjentäessään pikarinsa. "Kyllä hän vielä huomenna kykenee
katkasuttamaan teidänkin kaulanne, ja kuka meille sitten kertoo
tarinoita Eerik Meenvedistä ja Rostokin turnajaisista?"

"Jos sen sallitte tapahtua, niin olette kehnoja kiltaveljiä", vastasi
seppä tyynesti. "Enhän minä sanonut sen enempää kuin minkä sanoisin
hänelle itselleen vasten kasvoja tai hän kysyisi minulta, olkoon hän
sitten lempeän tai happamen näköinen. Mutta hän on nyt saanut tuntea
töittensä seuraukset ja taitaapa antaa pääni olla rauhassa. Hänen
lienee kohta vaikea pitää omaansa kohdallaan."

"Eivät asiat sentään liene niin hullulla kannalla, toveri", sanoi
vakava kirvesmies. "Kuka uskaltaisi kohottaa kättään häntä vastaan?
Onhan hän kruunattu ja voideltu kuningas; jos hänen lankonsa ja keisari
auttavat häntä niin voi hän vielä kerran päästä valtaan."

"Toverit hoi, juokaamme nyt ja kallistakaamme tynnyreitä!" keskeytti
teurastaja sopimattoman puheenaineen. "Kuulkaa miten ne elämöivät
tuolla takakartanolla! Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat
siellä pitävät hauskaa, ja jos he uskaltavat, niin uskallamme kai
mekin. On pian keskiyö. Jos silmämme tahdomme pitää auki, niin
tarvitsemme juomaa ja laulua."

Nyt alettiin tyhjennellä haarikoita ahkerasti, ja laulella
hullunkurisia rekilauluja. Voimakas olut alkoi pian vaikuttaa, ja kun
keskiyön jälkeen ensimäinen tunti oli kulunut, nukkuivat melkein kaikki
Pyhänkolminaisuudenveljeskunnan kiltaveljet syvässä unessa pöydän alla,
sill'aikaa kuin vanha veitsiseppä Risto istui hiljaa mietteissään
sen päässä käsi posken alla. Useimmat kuninkaan palvelijoista olivat
ojentautuneet penkille ja nukkuneet. Ainoastaan Sven Tröst ja vanha
Arvi Smålantilainen istuivat valvoen juomapöydän ääressä.

"Kas tässä on kirje minun kuningattarelleni", sanoi Arvi. "Se
on suljettu kuninkaan omalla sinetillä. Se tuo lohdutusta minun
emäntä-paralleni. Heti aamun koittaessa minä lähden. Toivoisin jo
olevani kunnolla poissa täältä, nuori herrani. Asiat eivät ole oikealla
kannalla tässä talossa?"

"Oletko nähnyt näkyjä, vanhus?" kysyi aseenkantaja itsetietoisesti
hymyillen.

"Teidän ulkona käydessänne minä istuin tuolla ikkunan luona", jatkoi
vanhus hiljaa. "Kaikki täällä ympärilläni nukkuivat niinkuin nyt.
Minä ajattelin onnetonta kuningasta tuolla sisällä, ja katselin ylös
hiljaisiin tähtiin; silloin lensi tähti ja katosi. Samassa näin
kuninkaan kulkevan hitaasti tuolla toisella puolella olevan salin läpi.
Hänellä oli melkein palanut kynttilä toisessa kädessä ja suuri miekka
toisessa, hänen käyntinsä muistutti pahantekijää, joka ajattelee suurta
rikosta; mutta voisin vannoa, ettei se ollut elävä olento. Tiedämmehän
kuninkaan sulkeutuneen makuuhuoneeseensa. Marskin ja prinssin huoneet
ovat vieressä. Voitte olla varma siitä, että se oli hänen haamunsa --"

"Semmoiseen en usko, ennenkuin itse näen. Ehkä hän kulkee unissaan;
hänen synkät ajatuksensa ja muistonsa eivät varmaankaan suo hänelle
rauhaa. Juuri samanlaisena kuin sinä näit hänet, sanotaan hänen
hiipineen Kallundborgin linnassa sinä samana yönä, jona hänen vanha
linnanpäällikkönsä mestattiin, ja luultiin hänen väijyneen veljensä
henkeä. Huu, enpä saa hänen tämänpäiväistä ilmettään mielestäni! En ole
juuri arkalasta kotoisin, ukkoseni, mutta jos näkisin hänen kulkevan
unissaan, niin luulenpa varmasti, että juoksisin matkoihini."

"En minä pelästynyt", vastasi Arvi tehden hiljaa ristinmerkin, "mutta
näky oli kaamea. Samalla tapaa minä näin myöskin onnettoman kuningas
Birgerin, kolmena yönä ennenkuin hän kuoli Holbekissa, vaikka minä
samana hetkenä istuin hänen vuoteensa ääressä, hänen maatessaan
samettiverhojen takana."

"Elä saata minua hulluksi näkyinesi", keskeytti hänet aseenkantaja
ja nousi. "Antaa hänen kummitella, näyttäytyä vaikka pää kainalossa
jos haluaa -- mitä se minuun kuuluu? Toinen on asia jos paholainen
tahtoo ottaa hänet haltuunsa; mutta hänen kurjaa henkeänsä ei täällä
muuten uhkaa mikään vaara. Minä olen kokonaista kolme kertaa kulkenut
kaupungin ympäri ja siellä oli hiljaista kuin hautausmaalla. Tuskin
meidän olisi tarvinnut saattaa prinssiä levottomaksi. Saatpas nähdä,
että me olemme narrien tavoin turhia hälyytelleet."

"Suokoon Jumala niin olevan!" vastasi vanhus päätään puistellen. "Eipä
siltä, että hänellä tai maalla olisi suurempi onni odotettavissa hänen
eläessään; mutta on sentään hyvin kummallista nähdä jonkun ihmisen
haamun ikäänkuin irtautuvan hänestä itsestään etsiäkseen jotakin
entistä turmanajatusta tai omaa hautaansa, vaikka ihminen vielä elää ja
hengittää."

"Minä olen varma siitä että sinä petät itseäsi, vanhus", huudahti
Sven Tröst, ja tarttui tarmokkaasti haarikkaan, joka oli täynnä
Pietari Vitfeltin voimakasta olutta. "Jos sinun aavenäkysi ovat
muuta kuin taikauskoa ja haaveilua -- jos kuolema todellakin seuraa
sinua kintereillä -- no hyvä, silloin minä kunnon tanskalaisena
nuorukaisena tahdon juoda tuon kunnon ystävän maljan ja tahdonpa sanoa
hänet tervetulleeksi tähän taloon, siinä tapauksessa että hän tulee
rehellisenä miehenä eikä pidä roistoja ja salamurhaajia kätyreinään.
-- Minä kuulen hevosenkavioiden töminää kadulta. -- Hiljaa!" hän
vaikeni hetkeksi säpsähtäen. "Haa! Jos hän ratsastaisi tuonenratsullaan
kaupunkiin ja laskeutuisi sen selästä tämän oven edessä -- jos hän
seisoisi silmäini edessä tänä hetkenä", jatkoi tulistunut nuorukainen
hurjasti hehkuvin katsein. "Jos kuulisin hänen luunikamoidensa
kalahtelevan ja katsoisin hänen mustiin, syviin silmänonteloihinsa,
niin tyhjentäisinpä kuitenkin tämän pikarin hänen tervetuliaisikseen ja
kiittäisin häntä vanhan Tanskan nimessä käynnistä --"

Kun hän näin puhui ja heilautti ylpeän ylimielisesti pikaria, katsahti
hän ikkunasta vastapäätä olevaan kivirakennukseen, missä kuningas asui,
silloin hän samassa huudahti kauhusta ja laski pikarin kädestään. Hän
näki korkean liekin hulmahtavan katosta ja koko etuosan talosta olevan
ilmitulessa. Hirvittävä huuto kuului samassa kadulta ja kaikkialta
talosta aikoi kuulua liikettä ja ääniä. "Tulipalo, murhapoltto!"
huusivat Sven Tröst ja Arvi yhtaikaa, herättäen nukkuvat palvelijat.
"Pelastakaa kuninkaanne!" huusi Arvi jyrisevällä äänellä. "Prinssi
-- prinssi Otto!" huusi Sven Tröst ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki
syöksyivät hänen jälkeensä, ja kukin juoksi taholleen mitä suurimman
kauhun vallassa. Useimmat ajattelivat ensiksi pelastaa itsensä ja
tavaransa sekä laskivat irti hevoset tallista; mutta Arvi ja Sven Tröst
syöksyivät palavaan rakennukseen. Puodissa oleva porvarivartio kömpi
samassa hetkessä pelästyneenä ja unenpöpperössä esiin pöydän alta,
ja vanha voimakas seppä sai vaivoin vedetyksi heidät ulos palavasta
talosta, jonka liekit äkkiä ympäröivät joka puolelta. Pietari Vitfelt
itse seisoi melkein alastomana kadulla lapsi kummallakin käsivarrella
ja vaimonsa vieressään. Hän ojensi lapset äidille ja syöksyi taas
palavaan taloonsa. "Kuningas! Prinssi! Minun ylhäiset vieraani!" huusi
hän. "Oi, minua kurjaa miestä, miten uskallankaan näyttäytyä heidän
ylhäisyydelleen ja pelastaa heidät näin paitasillani." Hän kiirehti
kuninkaan ja prinssin huoneisiin. Etusali oli savua täynnä. Liekit
leimahtivat ulos kaikista makuuhuoneista, mutta ei ketään vieraista
näkynyt. Kuninkaan makuuhuoneen ovi oli aukimurrettu. Yksi ikkunoista
oli rikottuna lattialla ja arveltiin jonkun pelastaneen kuninkaan
tätä tietä. Huolestunut isäntä riistettiin väkivallalla ulos talosta
ennenkuin katto romahti alas.

Pelästys ja hämmästys olivat yleisiä. Pian olivat melkein kaikki pienen
kaupungin asukkaat rientäneet palopaikalle tungeskellen sen ympärillä.
Lopuksi löydettiin vanha marski Vendelbo paljaspäisenä puolipukeissa ja
pahasti palaneena kadulta, missä hän makasi tainnoksissa. "Missä hän
on? missä he ovat?" huusi hän käsiään vääntäen. "Hänet vietiin ikkunan
kautta -- ratsumiehet veivät hänet. Mutta ketä he olivat? Minne he
menivät?"

"Rauhoittukaa, herra marski, hän on pelastettu", kajahti nuorekas
ääni, ja Sven Tröst tunkeili ihmisjoukon läpi. "Ei ole ainoakaan hius
kärventynyt hänen päässään, mutta savu oli melkein tukehduttanut hänet.
Hän oli tainnoksissa, mutta kyllä hän pian siitä toipuu --"

"Kuka? Minun onneton kuninkaaniko?" kysyi marski.

"Ei, vaan prinssi Otto", vastasi Sven Tröst. "Minä olen vienyt hänet
tuonne viereiseen taloon. Vähät siitä missä kuningas on; ei hänestä ole
niin suurta väliä."

"Vihaatteko tekin minun onnetonta kuningastani?" kysyi marski katseessa
soimaava ilme ja hän väänteli taas laihoja käsiään. "Auta armias
Jumala! Kunhan vain eivät murhaajat olisi vieneet häntä pois. Viekää
minut prinssin luo! Jumala teille palkitkoon sen, että kuitenkin
tahdoitte pelastaa hänet. -- Missä hän on?"

"Täällä, jalo herra, seuratkaa minua!" sanoi Sven Tröst tarttuen vanhaa
sotapäällikköä kainaloon taluttaakseen hänet taloon. Samassa kuului
voimakas ääni: "Hevonen! Hevonen! Minä olen löytänyt jäljet." Ääni oli
vanhan Arvi Smålantilaisen.

"Kaksi hevosta", huusi marski tunnetulla sotapäällikönäänellään ja
tunsi taas olevansa entisissä voimissaan. Sill'aikaa kuin kiiruhdettiin
täyttämään hänen käskyään, kertoi Arvi, että kaksi metsästäjäksi
pukeutunutta mykkää herraa oli ratsastanut sieltä välissään kuningas
kolmannella hevosella, ja hän arveli voivansa löytää heidän jälkensä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat sekä Arvi että vanha marski
hevostensa selässä. Sven Tröst heitti vaipan vanhan sotapäällikön
hartioille ja asetti keikarimyssynsä hänen harmaille hiuksilleen.
"Onnea matkalle!" huusi hän. "Minä pidän huolen prinssistä. Hänen
tähtensä toivon takaa-ajonne onnistuvan." Sven Tröst kiirehti takaisin
vielä tainnoksissa olevan prinssi Oton luo, ja marski ratsasti Arvi
Smålantilaisen kera kaupungista Alholmiin vievää tietä, missä ovela
ruotsalainen koko ajan tarkkasi kolmen hevosen jäljet.



VIIDES LUKU.


Ålholmin linna, nykyinen Kristiansholm, sijaitsi kolme penikulmaa
Saxköpingistä, vastapäätä Nystadia, kauniissa pyökkimetsien ja
peltojen muodostamassa puoliympyrässä, josta oli ihana näköala
Nystadin poukamalle ja pienelle järvelle, jonka saarella linnan
nähtiin kohoavan jonkun matkan päässä. Se oli hyvin linnoitettu,
vahvojen muurien ja kaksinkertaisten vallihautojen ympäröimä. Linnan
muinaisgoottilaiset rakennukset muodostivat neliön, viiden kyynärän
paksuisine kivimuureineen, ja jokaisesta kulmasta kohosi korkea torni.
Se oli kuninkaallinen linna, mutta velkaantunut kuningas oli jättänyt
sen panttitiluksena velipuolelleen kreivi Juhanalle, joka sitäpaitsi
omisti Nystadin kaupungin, sen asukkaat kuuluivat tilaan samoinkuin
talonpojatkin. Linnoituksia pidettiin hyvässä kunnossa, ja ankara
saksalainen päällikkö piti komentoa linnassa.

Oli kulunut kolme tuntia yli puoliyön. Aamu alkoi sarastaa, ja
itäinen taivas komeili jo kauniissa aamuruskossaan, kun puhallettiin
metsästystorveen Ålholmin linnanportin ulkopuolella. Vartija portin
yläpuolella vastasi heti merkkiin torvellansa. Pian senjälkeen
laskettiin nostosilta; portti avautui, ja kaksi äänetöntä metsämiestä
hevosten selässä, naamarit kasvoillaan, ja pitkä sidottu herra
välissään, ratsasti sisään linnanportista.

"Missä minä olen?" kysyi vangittu kuningas, katsahtaen ympärilleen,
hurjan surullinen ilme katseessaan.

"Eikö tämä ole Ålholm, minun oma kuninkaallinen linnani?"

Molemmat naamioidut metsästäjät kumarsivat vaieten, auttoivat samalla
kuninkaan alas hevosen selästä ja veivät hänet pitkin kapeita
puurappuja linnansillalle parvekesalin eteiseen.

"Puhukaa ihmiset!" huudahti vanki suurimman jännityksen vallassa.
"Olenko velipuoleni käsissä? Onko myöskin lempeä Juhana petturi.
Hänenkö käskystään, te murhapolttajat, uskallatte pahoinpidellä Tanskan
kuningasta?" Ei mitään vastausta kuulunut.

Hän oli enemmän kuolleen kuin elävän näköinen. Käsivarsien side riippui
rikkirevittynä kaulassa ja oli veren tahrima. Hänen sielulliset
kärsimyksensä ja voimakas mielenliikutuksensa näyttivät avanneen
elämän kaikki sulut ja rikkirepineen sekä hänen ruumiinsa että
sielunsa. Hän horjahti ja vaipui tainnoksissa rappusille. Metsästäjät
nyökäyttivät vaieten toisilleen -- ja kantoivat hänet parvekesaliin,
jonka ovi oli auki. Kolkossa salissa oli hiljaista. Päivän sarastus
valaisi korkeita holveja ja monimutkaisia ovenkoristeita. Ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä, paitsi kahta vartijaa, jotka seisoivat täysissä
varustuksissa, kuin rautapatsaat oven pielissä ja sulkivat oven
sisäänastujien jälkeen. Kaikki näytti valmistetulta onnettoman vieraan
vastaanottamiseksi. Salin vasemmalla puolella oli joukko huoneita,
näiden läpi he kantoivat pyörtyneen kuninkaan kaikkein sisimpään
pyöreään tornikamariin, joka sai valonsa korkealta paksuissa muureissa
olevista ristikkoikkunoista. Täällä näkyi vuode sekä pöytä, jolla oli
viinikannu ynnä pikari. Sidottu vanki asetettiin vuoteelle ja nyt vasta
päästettiin auki hänen siteensä. Niin pian kuin hän aukaisi silmänsä
tarjosi lyhyempi metsästäjistä jonkunlaisella osanotolla hänelle
pikarin viiniä; mutta hän torjui sen inholla luotaan. "Juo ensin itse!"
mutisi kuningas. "Kredensa, petturi!"

Metsästäjä kääntyi selin, nosti naamariaan ja tyhjensi pikarin pohjaan
saakka. Senjälkeen asetti hän jälleen naamarin kasvoilleen ja täyttäen
pikarin uudelleen hän asetti sen ynnä pöydän ja viinikannun vuoteen
ääreen. Hän osoitti kuninkaan vertavuotavaa käsivartta, ilmoittaen
merkeillä, että hänelle lähetettäisiin apua. Senjälkeen kumarsivat
he molemmat sangen kohteliaasti, ja poistuivat sanaakaan sanomatta
vankilan ovesta, jonka he sulkivat rautakangella.

"Tornivankilassa -- elinkautisvankina, -- ja omassa linnassani",
mutisi kuningas. "Veljeni Juhanan vallassa -- hm, että minut täällä
murhattaisiin -- hiljaa ja kohteliaasti, kaikessa rauhassa. Haa,
kosto!" Hän riuhtaisi kiharan mustista hiuksistaan, heittäen sen
luotaan. "Ei", jatkoi hän hurjin katsein, "kuninkaanmurhaajaa ei
minusta kuitenkaan tullut. Hän kuoli valtaistuimellaan, kun luonnon
järjestys hänet kutsui -- siitä ajatuksesta ei koskaan koitunut
tekoa. Tahdolle ei kukaan voi mitään -- teko ainoastaan on jotakin.
Ajatus on harhakuva. Sanat ovat tyhjää ääntä. Hm, mitäpä muuta olisi
vala? Minä olen puhdas tämän petturin rinnalla --. Minä hullu, joka
luotin velipuoleen! Tiesinhän minkä arvoinen veljeys on. Nyt ymmärrän
minä hänet. Sentähden oli hän niin veljellinen -- haa! niinkuin
panttijuutalainen -- kunnes puolet valtakuntaa tuli omakseen. Siksi
liehakoitsi tuo lempeä ystävä neljätoista vuotta. Nyt voi hän repiä
rikki kerjäläisen -- jakaa saaliin serkkunsa kanssa -- niin juuri! --
minun ruumiillani ostaa rauhan kaljulta korpilta. Lempeä Juhana! minä
olin hutilus sinuun verraten -- Sinä olet minun mestarini. --"

Kuningas luuli olevansa yksinään. Mutta nyt astui äkkiä tornihuoneen
pylvään takaa esiin kookas ritari, kypäri ja panssari yllä ja
kypärinsilmikko alaslaskettuna. Kookas olento kulki hitain askelin
kuninkaan vuoteelle tuijottaen terävästi häneen silmäaukon kautta, ja
sanaakaan sanomatta. Kuningas huomasi hänet vasta sitten, kun äänetön
vieras jo seisoi aivan hänen edessään. Hän kohottautui äkkiä vuoteessa,
mutta aivan kuin salama olisi lyönyt vieraan tuijottavasta katseesta,
hän kauhusta huudahtaen kaatui taapäin mennen uudelleen tainnoksiin.
Kun hän taas aukaisi silmänsä, oli panssaroittu ritari kadonnut, ja
hän huomasi ihmeekseen haavansa sidotuiksi ja tunsi niiden tuskien
lieventyneen. Vanha ruma nainen istui nyt hänen vuoteensa ääressä ja
voiteli laastarilappua. "Kuka oli täällä?" kysyi kuningas. Mutta nainen
vaikeni aivan välinpitämättömän näköisenä. Hän jatkoi sairaanhoitajan
tehtäväänsä, ja keskeytti sen vain hetkeksi, ojentaakseen hänelle
pikarin. Kuningas joi ja tunsi voimistuvansa. "Kuka oli täällä,
nainen?" kysyi hän uudelleen käskevällä äänellä. "Oliko se elävä
ihminen? vai -- vai Kallundborgin vanhus?" mutisi hän epäröivällä,
tuskin kuuluvalla äänellä -- "vai kuollut kidutettu drotsi."

Nainen säilytti välinpitämättömän ilmeensä, aivan kuin hän olisi
ollut kuuromykkä. Kuningas laskeutui uudelleen vuoteelle ja näytti
muutamien syvien tuskallisten huokausten jälkeen vaipuneen levottomaan
väsymyshorrokseen.

Sillä välin oli linnanväki herännyt. Vahteja vaihdettiin muureilla,
ja saksalaiseen ritarin pukuun puettu paksu herra kulki valppaana
vallituksilla. Aurinko oli noussut. Linnanportin ulkopuolelle pysähtyi
kaksi vierasta hevosten selässä! Vartija muurilta lähestyi ankaraa
päällysmiestä. He puhelivat salaa keskenään ja päällikkö vavahti.
"Hm! Salakäytävän kautta?" mutisi hän. "Kreivin drotsi, arvelen minä?
-- Hyvä; hän kulkee vapaasti sisään ja ulos, se on selvää -- Ja nyt
jo pari vainukoiraa täällä? -- No hyvä, anna vahdin viedä heidät
ritarisaliin."

Vartija poistui. Päällysmies astui linnan saliin, mihin vanha marski
Vendelbo saatettiin, neljän asestetun sotilaan saattamana.

"Kuka te olette? Mitä te tahdotte minusta?" kysyi saksalainen
käskynhaltija ankaralla äänellä, välttäen levottomana vanhan
sotapäällikön tuikean katseen.

"Tanskan kuninkaan drotsi ja marski", vastasi Pietari Vendelbo
tyynen arvokkaasti, katsoen häntä lujasti silmiin. "Teidän herranne,
kreivi Juhanan, suojeluskirjan nojalla, vaadin minä, että herrani ja
kuninkaani loukkaamaton persoona heti paikalla saatetaan vapaalle
jalalle." Hän ojensi nyt kreivi Juhanan onnettomalle kuninkaalle
antaman suojeluskirjan, ja linnan isäntä tuijotti suuresti
hämmästyneenä kirjeeseen ja suureen sinettiin "Sitäpaitsi vaadin minä
herrani ja kuninkaani nimessä", jatkoi marski, "että te viivyttelemättä
luovutatte meille kahleissa ja raudoissa molemmat rohkeat majesteetin
rikkojat".

"Te näette hämmästykseni, herra marski", vastasi päällysmies
kohteliaalla äänellä, luettuaan ensin hitaasti kirjeen. "Minä en
ymmärrä sanaakaan siitä mitä puhutte. Tästä kirjeestä näen tosin, että
olen velvollinen osoittamaan teidän herrallenne ja kuninkaallenne
kaikkea kunnioitusta ja avunantoa, jos hänen armonsa suvaitsisi pyytää
täältä kyytiä tai muuta apua matkalleen. Mutta kun minulla ei ole ollut
kunniaa ja onnea nähdä hänen kuninkaallista armoaan, en ymmärrä mitä
tarkoitatte hänen vapauttamisellaan, ja yhtä vähän ketä majesteetin
rikkojia vaaditte luovutettaviksi."

"Verrattoman häpeällistä", mutisi marski tanskaksi polkaisten
lattiaan. Mutta hän huomasi samalla linnanpäällikön antavan vartijalle
merkitsevän viittauksen ja malttoi mielensä. "Sallikaa sitten, että
ilmoitan teille asian", sanoi hän saksaksi. "Minun kuninkaani on täällä
linnassa luultavasti jossain teidän vankitorneistanne. Tänä aamuna on
kaksi roistoa ja murhapolttajaa raastanut hänet tänne; heidän täytyy
myös olla täällä, olen seurannut petturien jälkiä portille asti.
Konnantyö on tehty. Ei maksa vaivaa salata sitä."

"Kuolema ja kirous, herra marski", huudahti linnanvouti astuen askeleen
taapäin, käsi pitkällä miekallaan. "Teidän kertomuksenne kuninkaan
ryöstämisestä, aivan kuin hän olisi ollut jokin ihana neito, tuntuu
minusta narrimaiselta ja mahdottomalta seikkailulta. Minun täytyy uskoa
teidän kulkevan unissanne, herra marski, sillä näin aikaisin aamulla,
ette kai ole saanut humalaa."

"Alhainen roisto!" huusi nyt vanha marski äärimmilleen tulistuneena
ja paljasti miekkansa "Päästä silmänräpäyksessä onneton kuninkaani
vapaaksi, taikka elävän Jumalan kautta --"

"Taikka mitä?" keskeytti hänet linnanvouti kylmällä ivanaurulla,
astuen taaksepäin paljastetuin miekoin, samalla kun hänen neljä vahvaa
sotilastaan hänen viittauksestaan heittäytyi vanhan kiivaan marskin
kimppuun vääntäen miekan hänen kädestään.

"Jos te olette ritari", huusi marski, "niin taistelette kanssani
ja annatte jumaluuden ratkaista välimme. Minä julistan teidät
pelkurimaiseksi konnaksi, jos kieltäydytte."

"Sellaiselle julistukselle saatan minä nauraa", vastasi päällysmies.
"Kunniani puolesta ei minun tarvitse koetella voimia vanhan voimattoman
mielipuolen kanssa."

"Toimitteko tässä omalla vastuullanne, vai herranne käskystä, kurja
roisto", huudahti suuttunut marski, luoden häneen halveksivan katseen,
sillävälin kun sotilaat sitoivat hänen vapisevat kätensä.

"Siitä en ole teille vastuunalainen", sanoi päällysmies
välinpitämättömästi pistäen pitkän miekkansa tuppeen. "Minä toimin
täällä sen arvon ja vallan nojalla, joka on minulle uskottu. Missään
ei minua ole määrätty kuuntelemaan vanhan miehen haukkumasanoja ja
tahdon vastata teoistani, herra marski ja drotsi, vaikkapa edustaisitte
kuningas Kristofferin koko neuvostoa ja lisäksi sotajoukkoa. Viekää
hänet torniin."

"Oman herranne ja ruhtinaanne nimessä, ihminen, kuulkaa minua!"
huudahti nyt marski nostaen sidottuja käsiään. "Jos ette voi, taikka
tahdo vapauttaa onnetonta herraani omalla vastuullanne, niin vaadin
vapaata poistumista täältä teidän herranne luo. Jos kreivi Juhanan
lempeys ei ole vääryyden ja julmuuden teeskennelty naamio, on hän
kuuleva minua. Jos hän on osallinen siihen, mitä on tapahtunut, niin
ei hän ole mikään ritari eikä kunnian mies. Jos kurja valtiollinen
suunnitelma on silmänräpäykseksi viekoitellut hänet olemaan osallinen
niin kunniattomaan tekoon, tarvitsee minun ainoastaan mainita hänen oma
korkea syntyperänsä, jotta hän halveksisi yritystä, joka ainaiseksi on
häpäisevä alkuunpanijansa."

"Pois! Hullujen huoneeseen tuo narri!" käski päällysmies kylmästi,
antaen sotureilleen viittauksen, jota raa'at sotilaat näyttivät
tahtovan täsmällisesti noudattaa.

"Inhimillisyyden nimessä!" huusi marski luoden katseen, jonka edessä
soturit väistyivät. "Te voitte murhata minut tässä yhdessä onnettoman
herrani kanssa, mutta viekää minut hänen vankilaansa. Antakaa minun
kuolla hänen kanssaan ja olla hänelle lohduttajana viimeisenä
hetkenään."

"Viekää pois hänet!" käski linnanpäällikkö jyrisevällä äänellä ja polki
lattiaan.

Soturit eivät vitkastelleet enempää, vaan tarttuivat sidottuun ukkoon
ja veivät hänet ovelle. Silloin avautui äkkiä sivuovi, joka tähän asti
oli ollut raollaan, ja pitkä ritarillinen olento astui esiin täysissä
varusteissa ja kypärinsilmikko suljettuna. Se oli sama olento, joka
äsken oli näyttäytynyt kuninkaalle. "Kreivi Juhana Wagrienin nimessä",
sanoi ritari käskevällä äänellä, "päästä tämän miehen siteet. Hänen
puheensa on tosi: Tanskan kuningas on todella täällä."

Linnanpäällikkö näytti erittäin hämmästyneeltä. Hän aukaisi suunsa kuin
aikoisi puhua, mutta vaikeni äkkiä ja kumarsi syvään panssaripukuiselle
ritarille, sillävälin kuin marski hänen viittauksestaan vapautettiin
siteistään.

"Te tunnette minut, linnanvouti, se riittää" jatkoi, tuntematon ritari,
"mikä täällä on tapahtunut tutkitaan mitä ankarimmin. Minä olen varma
siitä, että olette tietämätön siitä. Antakaa heti vangita etuvartija ja
yövahti. Itäisestä tornista löydätte vangitun kuninkaan. Hänet täytyy
heti vapauttaa ja vahvan vartioston saattamana viedä Nyköpingiin.
Se on kreivin järkähtämätön tahto. Hän inhoaa petosta, johon hänet
on tahdottu kietoa. Ei minulle, herra marski!" lisäsi hän kääntyen
Vendelbota kohti, "vaan kreiville olette kiitollisuuden velassa tästä
inhimillisestä teosta, jonka minä hänen nimessänsä täällä suoritan.
Minä en tahdo tulla tunnetuksi, enkä halua kuninkaanne kiitosta.
Mutta te saatte nähdä, että kreivi Juhana lempeä ei vääryydellä kanna
nimeään, ja että hän ei ole unohtanut ruhtinaallista ja ritarillista
syntyperäänsä." Näin sanoen hän poistui pikaisin askelin, ottamatta
vastaan marskin kiitoksia.

Linnanvahti katseli kauan äänetönnä ja ihmeissään hänen jälkeensä.
"Hm. Hm"! sanoi hän itsekseen. "Se on eri asia. Vai tuulee nyt siltä
suunnalta. --? Tämä tuntuu minusta aivan kummalliselta ivanäytökseltä",
sanoi hän ääneen. "Mutta minun täytyy kai uskoa ja tehdä, mitä herrani
kaikkein uskotuin ystävä ja oikea käsi käskee. Miehet, laittakaa
kuntoon kantotuoli! Kaksitoista ratsumiestä nouskoon hevosten selkään.
-- Suvaitsetteko seurata minua, herra marski? Jos tämä ei ole
mieletöntä unta herrani parhaasta ystävästä, tuosta aivan kuin saduissa
esiintyvästä ritarista, jota minun muutamien seikkojen vuoksi täytyy
totella, niin täytyy teidän antaa anteeksi erehdykseni ja epäilykseni
teidän terveen järkenne suhteen. Olen itse vähällä tulla hulluksi
kaikesta tästä." Senjälkeen hän meni marskin seurassa kuninkaan
vankihuoneeseen itäiseen torniin.

Sillävälin oli vanha Arvi Smålantilainen piiloutunut muutamien
pensaiden taakse Ålholmin linnankaivantojen ulkopuolella, odottamaan
marskin ilmoitusta viedäkseen sanoman prinssille siitä mitä täällä
tapahtui. Piilopaikastaan hän saattoi nähdä jokaisen, joka tuli tai
meni linnaan. Eikä ollut hän kauan odottanut täällä, kun jo kaksi
metsästäjää ajoi nelistäen linnasta, kadoten metsään järven rannalla.
Toisen tunsi hän lauttapaikan ketunmetsästäjäksi. Hänen teki hyvin
mieli seurata heidän jälestään; mutta tärkeämpi velvollisuus esti häntä
siitä. Puolituntia oli jo kulunut ja hän alkoi tulla levottomaksi
marskin puolesta, kun hän näki pitkän ritarin, kypärinsilmikko
suljettuna ratsastavan ohi, huomaamatta kuitenkaan mistä hän tuli.
Kiire, jolla hän ratsasti, tuntui vanhuksesta myös arveluttavalta;
mutta hän pysyttelihe hiljaa, jääden paikalleen. Usein katsahti hän
nousevaan aurinkoon arvatakseen ajan kulun; hän rukoili aamurukouksensa
ja muutamia _Aveja_, mutta ei vain marskilta saapunut mitään
ilmoitusta. Lopuksi tuntui hänestä sovittu aika kuluneen. Hän huokasi
syvään ajatellessaan jaloa marskia, jonka hän varmasti luuli joutuneen
vangiksi, ehkäpä murhatuksikin kuninkaansa kanssa. Arvi Smålantilainen
nousi nyt ratsunsa selkään ja hyräili surunvoittoisella äänellä,
vaipuneena vanhoihin synkkämielisiin muistoihinsa:

    Kera kuningattaren kuningas pakeni,
    Vieraille maille he poistui,
    Kaula Maunukselta katkaistiin,
    Näin kuninkaan pojan vei kuolo julma,
    Uskottomuus on monen surma.

Juuri kun hän aikoi kannustaa ratsuansa joutuakseen Saxköpingiin apua
hakemaan, avautui linnanportti ja hän luuli näkevänsä ruumissaaton.
Se oli sairas kuningas, jota hitaasti kannettiin kantotuolissa kahden
hevosen välissä, kahdentoista ratsumiehen ja vanhan marski Vendelbon
saattamana. Kun Arvi näki marskin, tuli hän hyvin iloiseksi ja ratsasti
hänen luokseen. Marski kuiskasi pari sanaa uskolliselle palvelijalle.
Arvi kumarsi syvään hänelle sekä suljetulle kantotuolille ja ratsasti
sitten nopeasti tietä myöten Saxköpingiin päin, viedäkseen prinssi
Otolle tiedon siitä minne hänen onnetonta isäänsä nyt vietiin.
Ålholmasta ei ollut Nyköpingiin paljon kahta peninkulmaa enempää, mutta
oli jo melkein puolipäivä, ennenkuin sairaan kuninkaan saattue joutui
Laalannin lauttapaikalle, Guldborgin salmen rannalla, missä kaikki oli
valmista ylimenoa varten. Vähä väliä oli heidän täytynyt pysähtyä,
sillä kantotuolin hiljainen liikuntakin aiheutti kuninkaalle ankaria
tuskia ja pelättiin, ett'ei hän voisi kestää tätä lyhyttä matkaa, jota
hän nyt itse näytti toivovan, vaikk'ei kukaan varmuudella tiennyt,
voitiinko sitä pitää pakollisena vai vapaaehtoisena.



KUUDES LUKU.


Nyköpingissä tiedettiin jo, että kuningasta odotettiin linnaan. Tämä
vanha goottilainen linna oli yksi Tanskan suurimpia ja kauneimpia.
Kuningas Meenvedin aikana oli se luovutettu hänen isäpuolelleen
Holsteinin kreivi Gerhardille, joka enimmäkseen täällä oleskeli
puolisonsa, kuningatar Agneksen seurassa. Heidän poikansa kreivi Juhana
lempeä, piti nyt hänelle pantiksi annettua linnaa aivan kuin omanaan
ja oli huomattavasti parannellut sen linnoituksia. Kaupunginasukkaat
ylistivät yksimielisesti kreivin lempeyttä ja huolenpitoa kaupungin
vaurastumisesta; mutta heidän isänmaallisuuttaan loukkasivat kuitenkin
saksalaiset soturit valleilla sekä pakollinen veronmaksu vieraalle
panttiherralle.

Jo edellisen päivän aamusta saakka oli kreivi Juhana ollut
poissa. Keskipäivällä sanottiin kreivin tulleen kotiin vesilinnun
metsästyksestä ja saaneen tärkeitä sanomia Laalannista. Hän antoi nyt
tehdä komeita valmistuksia linnassa, kuten sanottiin, vastaanottaakseen
suurella kunnioituksella velipuolensa kuninkaan vierailun, jonka
kreivin väki oli pelastanut suuresta vaarasta, vapauttaen hänet
muutamien hurjanrohkeiden kavaltajien käsistä. Moni tunsi tosin
myötätuntoa onnetonta, vainottua kuningasta kohtaan, jonka omassa
maassaan täytyi etsiä turvaa toisten luona. Tätä osanottoa seurasi
kuitenkin avoimesti lausuttu paheksuminen kelvottomasta hallitsijasta,
joka suurimmaksi osaksi oli syypää siihen kurjuuteen, mihin valtakunta
oli vajonnut "Mitä hän nyt täältä tahtoo?" sanoi eräs vanha porvari
joka seisoi molemmat kädet taskuissaan laivasillalla uteliaiden
keskuudessa katsellen suuren lautan lähestymistä virtaa pitkin. "Jos
hänellä olisi kunniantuntoa penninkään edestä kuolisi hän häpeästä
ja harmista, kun nuo ylpeät saksalaiset ovat kunnioittavinaan häntä
pyytämällä hänet tervetulleeksi omaan linnaansa kuin ylhäisen
kerjäläisen."

"Jos hän voisi kuolla häpeästä, olisi hän, piru minut vieköön,
kuollut jo aikoja sitten", mutisi eräs pikinuttu. "Hänen autuaan
veljensä aikana voimme me suomia saksalaisia Grönsundissa, ja oikein
tuhansittain; mutta niin kauan kuin tämä mies on seisonut peräsimessä,
on jo paljon, jos kapakassa voi kerrankaan antaa saksalaiselle selkään.
Mutta sitten se onkin hengen asia, ja kunniasta ei maksa puhuakaan."

"Hiljaa, suu tukkoon! Tuolla tulee kreivi linnasta kaikkine
hovimiehineen. Ei, mutta katsoppas kuinka he ovat koristaneet itsensä,
aivan kuin lempeä kreivi itse! Luuletko toveri, että hän tarkoittaa
jotakin kaikella tällä komeudella?"

"Niin, kyllä hän jotakin sillä tarkoittaa, siitä voitte olla varma",
vastasi toinen katsellen lautalle. "Hän tarkoittaa, että on hauska
laskea ulos rihmat ja kalasumppu, kun turska tahtoo kunnioittaa häntä
vierailullaan. Ja jos hän syökin tuhman turskan pidoissaan, se on
toinen asia, siihen täytyy raukan suostua. Toinen kohteliaisuus on
toisen arvoinen."

"Konnallekin voi tehdä vääryyttä, toveri", huomautti ensimäinen.
"Ovathan he kuitenkin velipuolia, ja veri, kuten tiedätte on aina
paksumpaa kuin --"

"Seis! Varokaa sanomasta minulle pahaa vedestä", keskeytti hänet
merimies kuivasti hymyillen, "eikä kernaasti suolaisesta. Sillä, paha
minut periköön, eikö suolaisessa Tanskan vedessä ole enemmän rehellistä
voimaa kuin kaikkien näiden hienojen hovimiesten veressä yhteensä.
Kreivi näyttäköön lempeältä kuin toukokuunkissa, minä en kuitenkaan
antaisi mädännyttä touvinpäätä hänen rehellisyydestään."

"Kuolema ja kirous, toveri", kuiskasi porvari katsahtaen ympärilleen.
"Hän on aivan takanamme ja on aivan kalpea kasvoiltaan. Kääntykäämme
ympäri ja paljastakaamme päämme."

"Lempo sen tehköön", murahti merimies poistuen taaksensa katsomatta,
sillävälin kun porvari kääntyi ja tervehti kreiviä ja hänen
hovimiehiään.

"Te tiedätte hyvin, hyvät nyköpingiläiseni, että teidän kuninkaanne
tulee tänne", sanoi kreivi lempeällä äänellä, hyvin alentuvasti
vastaten vanhan porvarin tervehdykseen, jota esimerkkiä osa
hoviseurueesta noudatti. "Toivon, että tahdotte vastaanottaa hänet
kaikella sillä kunnioituksella, joka hänelle kuuluu."

"Sitä ei ole puuttuva, herra kreivi", vastasi vanha porvari syvään
kumartaen. "Hän kantaa toki oikeudella kuninkaamme nimeä, ja vaikka
onni on hänelle vastainen, ei totisesti yksikään tanskalainen mies ole
unohtava hänen nimeänsä."

"Tuosta minä pidän, mies", vastasi kreivi ystävällisellä äänellä.
"Minun kuninkaallista veljeäni ilahduttaa huomatessaan, että vielä
rakastatte häntä ja vilpittömästi otatte osaa hänen menestykseensä.
Olette kai kuulleet, kuinka hänen vihamiehensä ovat polttaneet talon
hänen päänsä päältä ja raastaneet hänet vankeuteen."

"Se oli todella halpamainen teko, armollinen herra, kuka sitten
lieneekin ollut osallinen siihen. Eikö totisesti ollutkin Jumalan onni,
että teillä oli niin tarkka selko asiasta, armollinen herra, ja että
ennätitte hänelle avuksi ennenkuin he jo olivat tappaneet hänet. Kun
hän tulee tänne, on hänen henkensä varmassa turvassa, sen me tiedämme!"

"Niin, siihen voitte luottaa", vastasi kreivi totisesti ja melkein
vapisevalla äänellä, samalla kuin hänen kalpeutensa vaihtui hohtavaan
punaan. Hän vilkuili ympärilleen hypittäen hevostaan hietikolla.

"Voitte olla varma siitä, että nyt hänellä ainakin on rehelliset
aikeet, niin kauan kuin niitä kestää", kuiskasi porvari töykeälle
merimiehelle, joka taas lähestyi häntä, sitten kun kreivi oli
ratsastanut tiehensä. "Hän on kuitenkin luotettava ja kohtelias herra,
sitä ei voi kukaan kieltää, ja niin kauan kuin hän puhuu jollekin,
täytyy häntä sekä uskoa että kunnioittaa, niin vastenmielisesti kuin se
yleensä tehdäänkin. Jos hänellä onkin ollut sormi mukana viimeisessä
ketunjuonessa, kuten kuiskaillaan, niin häpee hän nyt ja katuu sitä,
voisinpa melkein vannoa sen. Sanonpa teille, että tunnustelin hieman
hänen valtimoaan." Näin sanottuaan nyökäytti vanhus päätään tyytyväisen
näköisenä.

"Uskokaa minua tai ei, mestari Ib", sanoi merimies, "mutta jos te
tahdotte tunnustella sen miehen valtimoa, täytyy teidän nousta varhain
ylös. Hampaita enempää, ette te, pahus vieköön, hänestä kuitenkaan näe;
mitä lempeämmin hän liehakoi, sitä vähemmin minä luotan häneen. Kerran
olen antanut sievän naisväenkoiran narrata itseäni, se oli keritty
kuten leijona ja opetettu heiluttamaan häntää ja tanssimaan, mutta se
puri minulta puolen sormea, kun minä taputin sitä. Siksi sidoinkin
sille kiven kaulaan ja annoin sen luistaa liukkaan ankeriaan seuraan."

"Katsokaa, katsokaa!" huudettiin nyt. "Tuolla nousevat he maihin
kuninkaan kanssa."

"Herra Jumalani! eikö hän osaa kävellä?" sanoi eräs vanha vaimo. "Vai
kunnianko vuoksi he kantavat häntä häkissä?"

"Niin senhän voi ymmärtää", sanoi kainalosauvoja käyttävä ryysyinen
kerjäläinen. "Tarkoitatteko, että kuningas kulkisi maata myöten kuin
joku meistä? Ei, silloin olisi hän varmaankin hullu. Olisinpa minä
kuningas, saisitte luvan kantaa myös minua ja aina hautaan saakka.
Hurraa! No miksi et huuda hurraata mukana? Ettekö ole saaneet kreiviltä
juomarahoja sitä varten? Tämäkös on uskollisuutta ja tanskalaista
rehellisyyttä?" Ja nyt huusi hän: "Hurraa ja eläköön kuningas!" kunnes
hän tuli käheäksi kuin korppi. Moni muu kerjäläinen ja raajarikko huusi
samaa, kun kuningas kannettiin linnaan, ja kreivi Juhana hovimiehineen
tervehti häntä kunnioittavasti kullatuista satuloistaan. Kuningas
katseli puoliavoimesta kantotuolista pahantekijän näköisenä, jota
viedään mestauspaikalle ja jolla on ainoastaan sen verran elämää
jäljellä, että hän tuntee syntitaakkansa ja kuolemankauhun.

"Herra Jumala! voiko kuningas olla tuon näköinen?" huokasi eräs
katselijoista tehden ristinmerkin. "Jos ei hänellä olisi kunniaa, enpä
tahtoisi vaihtaa hänen kanssaan."

"Mutta kunnia, muoriseni, sepä onkin enemmän arvoinen kuin ruoka ja
juoma, vaatteet ja kengät", sanoi kerjäläinen. "Me kerjäläiset emme
koskaan tiedä mitä se on. Kumartaisipa tuollainen ylhäinen kreivi ja
kaikki hänen ritarinsa yhdelle meistä, hatut kädessään, ja me sairaalan
asukkaat huutaisimme hurraata -- hyi hitto! eikö silloin sydän
hyppäisi köyhän kurjan kurkkuun. Luulisinpä tulevani hulluksi ilosta
ja ylpeydestä. Mutta siitäkään hän ei välittänyt. Eihän hän nyökännyt
kertaakaan eikä heittänyt meille edes kuparikolikkoa. Hän on kai jo
niin tottunut kunnianosoituksiin, että ne eivät enää vaikuta häneen."

"Niin kai mahtaa olla, tai sitten oli hänellä muuta ajateltavaa",
sanoi toinen. "Hän näytti pikemminkin siltä, joka ajattelee enemmän
viimeistä voitelua kuin tämän maailman ihanuutta ja kunniaa. Hyvä
Jumala! olemmehan kuitenkin kaikki ihmisiä. Kuulkaa mitä sanon, hänellä
ei ole monta päivää jäljellä; sen saatoin minä selvästi nähdä hänen
silmänvalkuaisistaan; nehän näyttivät melkein siltä kuin olisi niissä
ollut kuolonkaihi."

Kansanjoukko hajaantui nyt välinpitämättömänä, mutta urinassa kreivi
Juhana lempeä vastaanotti kuninkaan suurimmalla huomaavaisuudella
ja kohteliaisuudella. Loistavaan ateriaan, joka oli valmistettu, ei
sairas kuningas kuitenkaan voinut ottaa osaa. Hän vastasi velipuolensa
kohteliaisuuksia lyhyesti ja kylmästi, synkkä epäluulo katseessa ja
pyysi heti lääkärinapua. Kreivin lääkäri saapui, havaiten kuninkaan
avonaiset haavat vähemmän vaarallisiksi kuin hänen sisäisen kiihtyneen
mielentilansa ja antoi siitä herrallensa viittauksen. Kreivi saattoi
marskin kanssa heikon kuninkaan komeaan makuuhuoneeseen, missä Tanskan
valtakunnan leijonan ja sydämien koristama vaakuna oli asetettu suuren
kullatun vuoteen yläpuolelle.

"Vai niin, minun juhlavuoteeni!" mutisi Kristoffer nähdessään komean
vuoteen. "Oletteko jo huolehtinut osoittaaksenne minulle viimeisen
palveluksen, herra veljeni?"

"Tältä vuoteelta toivon pian näkeväni teidän nousevan reippaana ja
terveenä sekä ruumiillisesti että sielullisesti", vastasi kreivi
Juhana. "Heittäkää pois synkät ajatuksenne, ylhäinen sukulaiseni, ja
olkaa kuten vieraani täällä, yhtä levollinen ja tyytyväinen kuin --"

"Kuin omassa linnassani", keskeytti hänet Kristoffer katkerasti
nauraen. "No niin, onhan tämä linna tavallaan omani niinkuin kaikki
mitä te ja serkkunne omistatte valtakunnassani. Ha, ha, se on toki
jalomielinen panttiherra, joka lainaa velkaantuneelle veljelleen yhden
tämän omista vuoteista kuolinsijaksi. Minä otan sen myös huomiooni ja
kiitän."

Näin sanoen heittäytyi hän väsyneenä, vaatteet ja saappaat yllään
vuoteelle. "Kas niin, nyt voitte tilata ruumisarkkuni", jatkoi hän
hetken vaiettuaan. "Antakaa ostaa vahakynttilöitä ja mustaa verkaa
hautajaisiini. Tahdotteko saada pantin etumaksusta? No niin --
teillähän on minun korkeasti kuninkaallinen persoonani -- Haa, oikeinko
minä olen astunut juutalaisleiriin Nyköpingin linnassa? Tahdotteko sen
kirjallisesti. Kuulkaa drotsi, asettakaa panttikirje!"

"Teidän katkera mielenne loukkaa minua, herra veljeni", vastasi kreivi
Juhana lempeällä, säälivällä äänellä. "Jospa tietäisitte kuinka syvästi
se minua surettaa."

"Kirjoita drotsi", keskeytti hänet kuningas kalpeat kasvonsa
suonenvedontapaisesti väännyksissä, hän viittasi Pietari Vendelbolle,
joka huolestuneena pudisti päätään. "Kuuntele ja kirjoita sitten.
Kirjoita: Tanskan kuningas ottaa viimeisen lainan rakkaalta
velipuoleltansa, kreivi Juhana lempeältä: -- Kaupungin kerjäläisten
hurraa huudoista saapuessaan hänen vieraakseen -- talonvuokrasta
omassa linnassani -- ruuasta, juomasta ja vuoteesta kuollakseni
-- synninpäästöstä ja viimeisestä voitelusta -- vahakynttilöistä
ja yömessuista. Kaiken tämän edestä makaan minä tässä panttina ja
vakuutena viimeiseen hetkeeni saakka. Minä lupaan olla nousematta tästä
vuoteesta ennenkuin kaikki on maksettu viimeiseen penniin. Kirjoita
edelleen drotsi: Kun minä olen kuollut, saa jalo veljeni kuninkaallisen
ruumiini pantiksi, kunnes Tanskan kansa rakkaudesta ja kiitollisuudesta
lunastaa sen ja suo sille haudan. -- Kas niin, oletteko tyytyväinen
tähän panttikirjaan, herra veljeni? Ettekö pyydä jotakin panttia
lisäksi? Tahdotteko saada sieluni autuuden myöskin?" -- Rikkiraadeltu
sääli itseänsä kohtaan näytti hänen näin puhuessaan muuttavan
tukahduttavan hurjaa katkeruuden ja itsepilkkaamisen kalvavaksi
tuskaksi, ja hän kätki kasvonsa vuodevaatteisiinsa huudahduksella, joka
enemmän muistutti epätoivon naurua kuin itkua.

Vanha marski polvistui hänen vuoteensa ääreen itkien katkerasti.

"Onneton veljeni Kristoffer"! huudahti kreivi Juhana ankarasti
liikutettuna, tarttuen kuninkaan kylmään käteen. "Sinun onnettomuutesi
on suurempi kuin rikoksesi; sinä olen menettänyt enemmän kuin kaikki
maailman kruunut; sinä olet menettänyt uskon ihmisyyteen. Katso minuun
Kristoffer, etkö löydä ainoatakaan inhimillistä piirrettä minussa?
Tahdotko tehdä minusta paholaisen?"

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahti kuningas nousten
nopeasti pystyyn ja luoden häneen läpitunkevan katseen. "Olitko itse
murhapolttajien mukana, veli Juhana? Tahdoitko murhata minut salaa
ryövärilinnassasi? Tai tahdoitko haudata minut elävältä kaikessa
hiljaisuudessa. Oliko se ainoastaan aikomus, mutta olit liika pelkuri
toteuttaaksesi sen? Oletko tyhmässä tylsämielisyydessä katunut sitä,
näytelläksesi jalomielistä? Tahdotko mieluummin avoimesti murhata
minut täällä kiusallisella loistolla ja kohteliaisuudella ja imelällä
veljenrakkaudella. Haa, tietäisinpä vain, että olet se kurja petturi
ja teeskentelijä, jona sinua vielä tänä hetkenä pidän, silloin olisin
iloinen, minä tanssisin ja hyppisin itseni hengiltä, niin minä
katsoisin sinun lempeisiin teeskentelijän silmiisi ja nauraisin itseni
kuoliaaksi. Katso minuun veli Juhana! Missä sinä olit viime yönä? Ha,
ha, Kristoffer on pyhimys sinun rinnallasi -- sinä olet saatana."

Kreivi Juhana oli käynyt kalman kalpeaksi; hän horjahti ja vaipui
tajuttomana tuolille. Marski kiirehti kauhuissaan hänen avukseen; mutta
sairas kuningas puhkesi kauheaan nauruun. "Näetkös marski", huudahti
hän, "minä en kuitenkaan ollut huonoin, -- lempeä veljeni Juhana
on tehnyt minusta pyhimyksen. Kutsukaa tänne pappi, nyt on minulla
rohkeutta, nyt tahdon ripittää itseni."

Marskin huudoista riensi kreivin väkeä herransa avuksi, ja kreivin
äkillinen pahoinvointi, joka kuitenkin pian meni ohitse aikaansai
suuren levottomuuden linnassa. Kuninkaan sairaus sitävastoin
huonontui hirvittävässä määrässä. Hurjin katsein torjui hän kaiken
avun. Kreivin saksalaisen linnankappalaisen, joka oli heti saapunut
kuulemaan sairaan rippiä, ajoi hän pakoon leimuavin katsein, ikäänkuin
olisi tämä ollut kavaltaja. Ja kun prinssi Otto iltapäivällä saapui
Nyköpingin linnaan, huomasi hän isänsä tilan erittäin arveluttavaksi.
Kuninkaan mieli tuntui nyt rauhalliselta, mutta se oli jääkylmää,
kivettynyttä tyyneyttä. Hän makasi korkealla komealla juhlavuoteella
kuten kuollut avoimin liikkumattomin silmin. Hänen huulillansa
lepäsi välinpitämättömyyden ja lohdutuksen ja ystävällisen osanoton
halveksumisen hymy.

Vanha marski ja prinssi Otto valvoivat koko yön hänen vuoteensa
ääressä hiljaisen surun vallassa, vahakynttilöiden palaessa korkeissa
jalustoissa. Lääkärit kulkivat onnettomuutta ennustavin katsein ulos
ja sisään, ja eteisen täyttivät kuninkaan asemiehet ja palvelijat,
joiden joukossa myös Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen olivat.
Aamupuolella olivat lääkärit menettäneet kaiken toivon kuninkaan
henkiinjäämisestä. Suuri sairashuone oli täynnä kaupungin tanskalaisia
pappeja ja ulkomaalaisia luostariveljiä. Useimmat olivat vaeltavia
harmaaveljiä tai kerjääviä fransiskaanimunkkeja, jotka vasta
jälkeenpäin saivat luostarin Nyköpingissä, mutta nyt ainoastaan silloin
tällöin oleskelivat siellä hurskailla vaelluksillaan. He olivat,
vanha harmaaveli etunenässä, saapuneet kulkueessa linnaan, mukanaan
monstranssi ja pyhä öljyruukku, jakaakseen kuolevalle kirkon pyhiä
armonvälikappaleita, ja auttaakseen häntä rukouksilla ja sielumessuilla
viimeisessä taistelussa.

Kun kuningas näki nämä valmistukset, näyttivät jäätävä kylmyys ja
välinpitämättömyys katoavan katkeran kuolemankauhun edestä.

"Luuletko, munkki, että minä vielä voin tulla autuaaksi?" kuiskasi hän
vanhalle harmaaveljelle, joka lähestyi häntä monstranssia kantaen. "Vai
olenko löytävä ikuisen kuoleman, sieltä minne sinä johdatat minut? Eikö
ole tarpeeksi, että minut jo täällä on kiusattu kuoliaaksi? Tahdotteko
myöskin murhata sieluni hurskailla teeskentelyillänne?"

Isä kuiskasi kuolevalle kuninkaalle muutamia taivuttavia sanoja
parannuksesta ja kääntymisestä, ja että hänen tulisi huolehtia
kuolemattomasta sielustaan ja tunnustamalla syntinsä uskoa sen
yksistään autuaaksi tekevän kirkon käsiin. Kuningas nyökäytti päätään
ja isän viittauksesta poistuivat kaikki läsnäolijat huoneesta.

Kun palattiin, vastaanotti kuningas ehtoollisen ja viimeisen voitelun.
Hän näytti koko lailla, tyyntyneeltä. "Nyt riittää jo sitä lajia",
keskeytti kuningas virren, joka uudelleen viritettiin. "Kiitoksia,
munkki, viimeisestä lohdutuksesta tässä maailmassa, ja siitä mitä
lupasit minulle toisessa. Mutta ellet pidä sanaasi, ei sinun käy
hatuistakaan paremmin kiirastulessa kuin minun. Nyt pois!"

Vanha harmaaveli ja hänen veljeskunnan jäsenensä kumarsivat aran
näköisinä ja poistuivat.

"Kas niin", mutisi kuningas kääntäen katseensa vanhaan marskiin, joka
seisoi kädet ristissä hänen päänalusensa vieressä, "nyt olen pessyt
käteni kuten Pilatus; nyt olen puhdas ja sovittanut kaiken menneisen;
nyt voin kuolla yhtä autuaana kuin kuningas Valdemar suuri ja Valdemar
Seier ja kaikki korkeasti autuaat esi-isäni, joista on pidetty niin
paljon melua. Hurskas munkki oli oikeassa: kaikki mikä kuuluu tähän
maailmaan on kuitenkin tyhjää ja katoavaista, olkoonpa se sitten hyvää
tai pahaa. Oikea elämä alkaa vasta sitten kun on kuollut ja poissa. Hm.
munkki punnitsi syntini armonvaa'alla; ne olivat kepeät kuin kyyhkysen
untuvat. -- Kun oikein ajattelee, niin kirkko on kuitenkin ihana
laitos!" jatkoi hän väsyneellä äänellä. "Enhän sentään liene elänyt
paljoa huonommin kuin kaikki muutkaan. Yksi mies ei toki koskaan voine
hävittää koko kansaa, jos se vain johonkin kelpaa. Näyttäkää nyt, että
saatte asiat kuoltuani paremmalle tolalle. Kiitos vain, vanha narri,
sinä pidit minun puoltani viimeiseen saakka. Ja sinä poikani", tässä
kääntyi hän prinssi Oton puoleen, joka kyyneleet lempeissä sinisissä
silmissään seisoi kuolinvuoteen ääressä. "Katsele nyt isäsi esimerkkiä
ja tee parempi valinta, jos voit. Kruunu ja valtakunta ovat sinun, jos
kaikki käy oikein; sinä olet vanhin, sinä olet hurskain mieleltäsi
ja luulenpa, että sinulla on myöskin suurin rohkeus. Mutta veljesi
on viekkaampi, pane se mieleesi! Hän ei ollut tylsämielinen narri
kuten sinä; hän ei jäänyt kerjäläiskuninkaan luokse hädän ja tarpeen
hetkellä seuratakseen minua hautaan. Maailmassa kysytään viisautta ja
viekkautta. Rehellisyydellä ja hurskaudella voit mennä luostariin.
Täällä tarvitaan tiikerikissaa. Mitä tekee ritarillinen haaveilija
hurskaine kyyhkysensilmineen susien ja kettujen joukossa? Tee miten
tahdot eli mitä sinun täytyy, sillä tahtomme on heikko, mutta pidä
huoli siitä, että kerran voit kuolla levollisemmalla mielellä kuin
isäsi. Kiitos osanotostasi, mutta elä kiusaa minua enää sanoillasi.
Jos munkki on puhunut totta kuolen minä autuaana." Senjälkeen hän
kääntyi eikä puhunut enää sanaakaan. Poika kostutti hänen jääkylmää
kättänsä kuumilla kyynelillään ja polvistui hänen vuoteensa ääreen
hiljaa rukoillen hänen sielunsa puolesta. Kuolon hiljaisuus vallitsi
Nyköpingin linnassa ja kun soitettiin puolipäivämessulle oli kuningas
heittänyt henkensä.

Kun kreivi Juhana näki velipuolensa ruumiin, huuhtoi kyynelvirta
hänen kauniita kasvojaan, ja jokainen, joka näki hänet kuninkaan
kuolinvuoteen ääressä, ei kyllin voinut kiittää hänen osanottoansa
sukulaisen puolesta, joka kuitenkin oli pannut niin vähän arvoa
sille, mitä tämä oli hänen hyväksensä tehnyt, aina valtaistuimelle
nousemisesta hänen viimeiseen hetkeensä saakka. Jokainen epäedullinen
huhu kreivin mahdollisesta osallisuudesta Saxköpingin ja Ålholmin
kavallukseen vaikeni. Alhainen väijytys, joka eniten oli kiiruhtanut
kuninkaan kuolemaa, pantiin ainoastaan kahden laalantilaisen
herrasmiehen Henneke Pryden ja Jon Ellemosen syyksi, joita pidettiin
kreivi Gerhardin salaisina kätyreinä, mutta joita kreivi Juhana ei
kuitenkaan asettanut vastaamaan teoistaan.



SEITSEMÄS LUKU.


Yhdeksäntoista vuotta ennen kuolemaansa oli kuningas Kristoffer, eräänä
katumuksen masentavana hetkenä, jolloin hän taasen lyhyeksi aikaa oli
sopinut jalomielisen veljensä kanssa, antanut huomattavan lahjoituksen
Sorön luostarille, tullakseen sinne haudatuksi, ja että siellä
kerran laulettaisiin sielumessuja hänen sielunsa rauhan ja autuuden
puolesta. Sinne oli myöskin hänen tyttärensä Agnes v. 1312 haudattu,
luostarikirkkoon, ja samoin hänen kuningattarensa Eufemia kolme vuotta
sitten. Sinne oli hän myös vuosi sitten antanut viedä vanhimman
poikansa, silloin jo kuninkaaksi tunnustetun Eerikin, ruumiin.
Onnettoman Kristofferin ruumis vietiin myöskin sinne, sitten kun kreivi
Juhana kahdeksanatoista vuorokautena yötä ja päivää oli antanut lukea
sielumessuja hänen autuudekseen.

Myöhään illalla, toisena päivänä syyskuuta, lähestyi ruumissaatto
Soröta soihtuineen juhlallisella komeudella. Ruumispaarien edessä
talutettiin hevosta, jolla kuningas oli ratsastanut Loheden taistelussa
Dannevirken luona. Rahvas kutsui sitä pilkaten "terveeksi hevoseksi",
se oli myöskin haavoittunut ja ontui nyt viimeistä kertaa kuolleen
herransa kunniaksi. Kuninkaan tyhjää varustusta, joka kantoi
selviä todistuksia miekaniskuista, jotka osaksi olivat syynä hänen
kuolemaansa, kannettiin myös ritarillisen tavan mukaan arkun edellä,
samoinkuin suruharsolla verhottua vaakunakilpeä. Mustalla veralla
verhottua arkkua kantoivat talonpojat, ja sitä seurasi niinhyvin
maallisia herroja kuin rahvasta, paljon suuremmassa määrässä kuin
kansan yleisestä epäsuosiosta kuollutta kuningasta kohtaan olisi
voinut päättää. Mutta hänellä oli kerran kuitenkin ollut suuri puolue
kansan joukossa. Nyt kun hän oli kuollut, surkutteli häntä moni, ja
hyväluontoinen kansa näytti viimeisten surullisten tapahtumien vuoksi
antaneen anteeksi hänen huonon ja kelpaamattoman hallituksensa.
Nuori, surun painama prinssi Otto, joka yllään musta ritaripuku
ratsasti lähinnä ruumisarkkua, kreivi Juhanan sivulla, näytti
erityisesti vetävän yleisen huomion puoleensa. Missä ruumissaatto
kulki, siellä osoittivat kaikki nuorta kaunista prinssiä, jota,
huolimatta kansan vaalioikeudesta, pidettiin melkein valtaistuimen
oikeutettuna perillisenä. Hän kantoi jo Laalannin, Själlannin ja
Vironmaan herttuoiden nimeä, omistamatta kuitenkaan paljoa enempää
kuin hevosen, jolla ratsasti. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen
surullisella osanotolla. Lähinnä prinssiä ja kreivi Juhanaa ratsastivat
vanha marski Vendelbo ja ritari Ingvar Hjort ynnä melkoinen joukko
tanskalaisia ritareja sekä kreivi Juhanan saksalaiset hovimiehet.
Prinssin asemiesten joukossa, jotka melkein kaikki olivat herraspoikia
Laalannista, tepastutteli Sven Tröst iloisen näköisenä juutilaista
orittaan, suurella vaivalla pidättäen sitä hitaassa hautajaistahdissa.
Tosin hän ei muodollisesti ollut astunut prinssin palvelukseen,
mutta hän oli erikoisesti mieltynyt nuoreen kuninkaanpoikaan. Siksi
hän oli lupaa kysymättä liittynyt prinssin seurueeseen siitä yöstä
asti, jolloin hänellä oli ollut onni pelastaa prinssi palavasta
makuuhuoneesta. Isän kuoleman jälkeen ei prinssi ollut puhunut
sanaakaan Sven Tröstille. Kiitollisuutensa reipasta asemiestä kohtaan
ei kuitenkaan saanut häntä unohtamaan sitä ilmeistä vihaa kuollutta
kuningasta kohtaan, jota nuori mies oli osoittanut. Aseenkantajan
iloisten kasvojen näkeminen kuninkaan ruumissaatossa oli prinssistä
erittäin vastenmielistä, ne loukkasivat hänen lapsenrakkauttaan; mutta
hän ymmärsi, että olisi ollut epäkiitollista ajaa hänet pois.

Arvi Smålantilainen ei ollut tällä kertaa Sven Tröstin seuralaisena.
Samana hetkenä, kun kuningas kuoli, oli vanha ruotsalainen noussut
hevosensa selkään ja kiiruhtanut Holbekin linnaan, viedäkseen
leskikuningatar Märtalle veljen viimeisen lohdutuksen, minkä hän toivoi
kirjeen kuninkaallisine sinetteineen sisältävän.

Oli jo melkein yö kun ruumissaatto saapui Soröhön. Niin monta kaupungin
ja seudun asukasta kuin suureen luostarikirkkoon sisältyi, oli sinne
jo kauan ennen kokoontunut, ollakseen läsnä surujuhlassa; mutta
paljon suurempi joukko kaikensäätyisiä ihmisiä täytti luostarimetsän
läpi johtavan tien, mistä surusaatto nyt hiljaa lähestyi. Hiljainen
suru oli huomattavissa useimpien kasvoilla, vaikkakin kaikki kansan
lausunnot osoittivat, että suru koski enemmän maata ja valtakuntaa
kuin haudattavaa kuningasta. Kyyneleitä näkyi ainoastaan prinssi Oton
ja vanhan marskin silmissä. Kreivi Juhana näytti tosin silloin tällöin
ankarasti liikutetulta; mutta kun joku piti häntä silmällä, nähtiin
hänen noudattavan tyyntä arvokkuutta, jota hänen kannattajansa pitivät
niin suuressa arvossa. Luostarinmetsään johtavan metsästysportin
ääressä olivat surusaaton ratsastavat jäsenet laskeutuneet hevosten
selästä, jalan seuratakseen kuninkaallista ruumista. Kuu oli jo
laskeutunut, ja soihdut loimusivat hiljaa tyynessä kesäyössä korkean,
tummanvihreän pyökkimetsän lomassa. Sven Tröst oli uskonut hevosensa
eräälle prinssin tallirengille. Hänen mielialansa oli aivan toinen
kuin useimpien muiden, sillä hän piti tätä hautausta Tanskanmaan
salaisena ilojuhlana. Hänestä tuntui, kuin surupuvut juhlallisessa
soihtuvalossa, joka sekaantui tähtien tuikkeeseen pyökin lehvien
välissä, olisivat ainoastaan surullinen ja tarumainen valepuku, jonka
alla piiloutui uusi kukoistava elämä, onnellisemman ajan toiveineen.
Prinssi Otto oli hänen aavistamansa kultaisen ajan sankari; hän,
vanhin toivorikas kuninkaanpoika, luuli asemies, nousisi nyt isänsä
haudalta vapauttamaan kansansa vieraasta ikeestä ja kohottaisi
uudelleen vajonneen valtaistuimen. Hänen lippujensa alla uneksi rohkea
asemies voitoista, onnesta ja kuolemattomasta kunniasta. Ja taistelun
päätyttyä näki hän koko Tanskan valtakunnan voitto- ja ilojuhlan, missä
taas soihdunvalo ja tähtienloiste kohtaisivat pyökinlehvien välissä,
mutta surupuvut olisivat vaihdetut loistaviin juhlapukuihin, jolloin
kaikki tanskalaiset heittäytyisivät toistensa syliin kuin löydetyt
sisarukset ja hän itse heittäytyisi kauniin Agneta-neidon syliin, joka
oli kirjaillut tunturikyyhkyt hänen päähineeseensä, ja vyön hänen
kapeille vyötäröillensä. Mutta tyttö kasvoi nyt luostarikoulussa
rikasta ja ylhäistä sulhasta varten, maan vihollisten joukosta, isän
seuratessa ylpeätä rendsborgilaiskreiviä ja odottaessa maan pelastusta
ulkomaalaiselta. "Uutta rohkeutta, Sven Tröst!" kuiskasi aseenkantaja
itselleen. "Esbern Snårekin uskalsi kosia kuninkaantytärtä."

Näiden ajatusten kiitäessä nuoren isänmaallisen haaveilijan mielessä,
oltiin juuri kuljettu niinkutsutun Esbern Snåren myllypadon
ohi, silloin oli hän vähällä virittää iloisen taistelulaulun
Esbernin kosimamatkasta Valdemarin sisaren luo, jota hän usein
lauloi ollessaan iloisimmalla päällään. Mutta samassa hän kuuli
voimakkaiden, syvien bassoäänien laulaman ruumisvirren tunkeutuvan
suuresta metsätemppelistä. Ne olivat Sorön luostarin hurskaat
cisternciensimunkit, jotka apottinsa johdolla tulivat kuninkaallista
ruumista vastaan, ja nyt tervehtivät sitä syvillä, hurskailla
virrensävelillä. Elämänhaluinen nuorukainen joutui äkkiä syvän
surumielisyyden valtaan. Hän risti kätensä aivan tahtomattaan ja
ajatteli kuollutta kuningasta sekä maan ja valtakunnan onnea ja
kukoistusta, mitä hänkin ehkä oli uneksinut nuoruudessaan, ennenkuin
tuli kunnianhimoiseksi ja turmeltuneeksi, ja kuinka nyt hukkaan
menneen kuninkaallisen elämän petetty toivo ikäänkuin sulautui kumeaan
hautajaislauluun ja luostarikirkon kellojen hautajaissoittoon, joka
pian kaikui seudun kaikista hautajaiskirkoista. Salainen itsemoite
sekaantui nuorukaisen surumielisiin mietteisiin kaiken inhimillisen
korkeuden katoavaisuudesta. "Hm, minähän ratsastin kuitenkin viestiä
tuoden hänen jälkeensä", kuiskasi hän itsekseen. "Vanha Arvi oli
oikeassa -- Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset."

Kulkue oli jo joutunut luostarikirkolle, ja kuninkaan ruumis kannettiin
keskimmäistä käytävää myöten kirkkaasti valaistulle pääalttarille,
missä pysähdyttiin luostariuijien vahakynttilöineen asettuessa ruumiin
ympärille, laulaen matalalla äänellä "Misere Dominen", kuolleen
kuninkaan sielulle. Apotti lausui vapisevalla äänellä tavanmukaisen
kirkollisen hautajaisluvun, heittäen kolme lapiollista multaa
arkunkannelle. Senjälkeen vaikeni hän hetkeksi. Kun hän lopuksi taasen
korotti äänensä, ei hän lausunut sanaakaan kuolleen kiitokseksi; mutta
hän rukoili sydämellisesti ja totisesti hänen sielunsa rauhan puolesta,
kehoittaen surevaa kuninkaanpoikaa rukouksella ja voimakkailla teoilla
täyttämään suurten Valdemarien jälkeläiseen kohdistuneen isänmaan
hiljaisen toivon. Hän viittasi Absalonin ja Esbern Snåren hautoihin,
muistuttaen prinssiä ja kansaa ajasta, jolloin jalo ruhtinas ja hänen
uskolliset rohkeat miehensä yhdistivät paloitetun Tanskan maan,
ja Jumalan avulla pelastivat kansan ja valtakunnan perikadosta.
Senjälkeen sulettiin ruumisarkku ja asetettiin se paikalleen alttarin
taakse, kuningatar Eufemian ja hänen lapsensa hautojen viereen. Kun
nyt prinssi Otto näki isänsä ruumisarkun äitinsä ja pikku sisarensa
arkkujen välissä, vastapäätä huonossa huudossa olleen veljensä hautaa,
paisuivat hiljaiset kyyneleet hänen silmissään virroiksi. Mutta apotin
sanat olivat täyttäneet hänen sielunsa korkeilla kuninkaallisilla
ajatuksilla, ja katsahtaessaan alas huomasi hän seisovansa suuren
piispa Absalonin hautakivellä. Kunnioittavasti astui hän takaisin,
nosti silmänsä vanhempiensa hautojen yläpuolella olevaan Kristuksen
kuvaan, painaen yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten liikuttaen
huuliansa. Sven Tröst, joka oli tunkeutunut kansanjoukon läpi kirkkoon,
seisoi tänä hetkenä, lähellä prinssiä alttarikorokkeen takana. Hän ei
saattanut nähdä prinssin kasvoja, eikä harrasta katsetta; mutta hänestä
tuntui, kuin olisi enkeli kuiskannut Absalonin haudan yli: "Rauha ja
armo kuolleille! Minä lupaan sinulle, Herra, vapauttavani Tanskan maan,
tai kuolen ristin alla kunniasi puolesta!"

Että nämä sanat eivät tulleet sankarin haudalta, kuten tuntui, vaan
nuoren kuninkaanpojan huulilta, siitä oli Sven Tröst vakuutettu; ja
kun kulkue lähti kirkosta lupasi hän sydämessään Jumalalle ja Pyhälle
Neitsyelle, ettei hylkäisi prinssi Ottoa, ennenkuin hänen hurskas
toiveensa Absalonin haudalla oli täytetty.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin prinssi seuraavana aamuna oli matkustanut Sorön luostarista,
palatakseen uusien määräystensä mukaan Saxköpingiin, ilmoitti palvelija
aseenkantajan, joka oli pelastanut hänen henkensä murhapolttoyönä,
haluavan puhutella häntä.

"Se on minulle vastenmielistä", vastasi prinssi, "en näe häntä
mielelläni; erittäinkin täällä, missä vielä luulen näkeväni kulkueen
isäni haudalla. Tiedän, että sielumessu tuolla on ilolaulu nuoren
miehen korvissa -- mutta, kiittämättömäksi ei hän saa kutsua minua.
Anna hänen tulla."

Marski meni hakemaan Sven Tröstiä. Prinssi seisoi apotin suurimmassa
huoneessa, niinkutsutussa uudessa piispantuvassa, jonka sanottiin
olevan samalla paikalla, missä vanha piispantupa oli sijainnut ennen
luostarin paloa ja missä piispa Absalon oli kuollut. Lieden yläpuolella
riippui suuren piispan ja sotapäällikön muotokuva luonnollista
kokoa. Aseenkantaja jäi muutamiksi hetkiksi seisomaan kynnykselle
ja oli jo pari kertaa tervehtinyt prinssiä, ilman että tämä oli
kääntynyt häntä kohti. Lopuksi yskähti hän hieman kärsimättömästi
uudistaen tervehdyksensä. Prinssi kääntyi nyt katsoen häneen
vakavasti ja nyökäyttäen päätään. "Vai niin, oletko sinä täällä",
sanoi hän astuen askeleen lähemmäksi, alakuloisilla kasvoillaan
ystävällisyyden ja pidätetyn harmin sekainen ilme. "Minä olen sinulle
kiitollisuudenvelassa", hän sanoi. "Tiedän sen, mutta kuinka suuri
velkani on, sitä ei tiedä vielä kukaan meistä. Nuori mies, olet
pelastanut henkeni, mutta minkä arvoinen se on, sen saa aika osoittaa.
-- Katso tätä miestä!" hän viittasi piispa Absalonin kuvaa. "Olisipa
minulla tuollainen mies rinnallani, voisin kai tehdä jotakin Tanskan
hyväksi ja sinä ehkä olisit pelastanut tärkeän elämän."

"Minä toivon niin; olen siitä iloinen ja ylpeä, jalo herra prinssi",
vastasi Sven Tröst. "Mutta minä en tullut tänne muistuttaakseni teitä
siitä. Elkää luulko, että olen seurannut jälkiänne kuin velkoja
saadakseni maksun velasta, josta mainitsitte. Minä olisin temmannut
teidät tulesta, vaikka olisitte ollut veriviholliseni ja halvin
palvelijani -- en olisi tahtonut antaa itse kuninkaankaan palaa
elävänä."

"Vai niin! Eipä olisi voinut odottaa niin paljon sinulta, mielesi ei
ollut kovinkaan ystävällinen häntä kohtaan", keskeytti hänet prinssi,
hienoilla haaveellisilla kasvoillaan katkeruuden ilme. "Elävältä
poltetuksi et olisi kuitenkaan tahtonut tuomita häntä? Viemällä hänen
verivihollisiltaan sanan kavaltajille, olet kai itse hankkinut kipinän
paloon, mistä pelastit minut, mutta joka oli syynä onnettoman isäni
kuolemaan."

"Luulenpa itsekin samaa, herra prinssi, ja melkein kadun sitä nyt,
kuitenkin eniten teidän itsenne ja sen vihan vuoksi, jota kannatte
sydämessänne minua kohtaan. Mutta minä olin sokea ase toisten käsissä,
ja pahan, mihin tietämättäni olen ehkä syyllinen, tahdon sovittaa;
siksi tulin minä tänne. Tahdon tehdä teille tarjouksen, herra prinssi.
Käskekää käsivarttani ja hevostani, kunnes olette voittanut Tanskan
kruunun. Sitten voitte, jos tahdotte, tuomita minut kuolemaan,
sanoista, jotka lausuin teidän isästänne ja viestistä, jonka vein hänen
vihollisilleen."

Prinssi hätkähti ja katseli ihmetellen aseenkantajan avomielisiä
kasvoja "Näkisit siis mielelläsi minut Tanskan valtaistuimella. No
niin, sitä varten olen syntynyt ja kasvatettu. En yhtäkään käsivartta
ja hevosta tahdo halveksia, kunnes sortajamme tunnustavat minun ja
kansan oikeuden. Sinä olet aseenkantajani Sven Tröst; mutta tästälähin
näet minut ainoastaan silloin kun annan kutsua sinua."

"En tahdo palvella teitä rahan ja leivän edestä, herra prinssi, vaan
omasta halustani ja kunnian vuoksi", vastasi nuorukainen ylpeästi ja
rohkeasti. "Jos kasvoni eivät teitä miellytä, täytyy minun alistua
siihen. Mutta jos teillä on joku tehtävä minulle, niin sanokaa.
Mieluimmin haluaisin että se olisi jotakin rohkeutta vaativaa, jotakin,
joka voisi olla maalle ja teille hyödyksi."

"Hyvä, koska tahdot palvella minua kunnian vuoksi, tahdon kuitenkin
maksaa hieman palkastasi edeltäpäin", sanoa prinssi katsoen häneen
lipeän päättävästi. "Jos pidät herttua Oton luottamusta kunniana, niin
anna heti satuloida hevosesi. Muutamien laalantilaisten ratsumiesteni
kanssa saatat sinä minun uskolliset lähettilääni veljeni ja lankona
Brandenburgin markkreivin luo. Rovasti Gerlack ja kaniikki Gottfried
odottavat refektoriumissa määräyksiäni. Heidän onnellisesta matkastaan
riippuu minun ja Tanskan toivo. Tämän uskon minä nyt sinun huostaasi,
ynnä molempien kunnianarvoisten henkilöiden hengen ja turvallisuuden.
Te saatte suojeluskirjeen kreivi Juhanalta; mutta jos joudutte kreivi
Gerhardin käsiin, voi se teille maksaa henkenne ja minulle kaiken avun
toivon."

"On enemmän kysymyksessä kuin te ja me, herra prinssi", vastasi Sven
Tröst. "On kysymyksessä Tanskanmaa, kuten huomaan. Saatte nähdä minun
ymmärtävän antaa arvoa luottamukselle ja kunnialle, jota osoitatte
minulle. Onko teillä muuta käskettävää?"

"Ei!" vastasi prinssi rypistäen otsaansa, kun sielumessu taas
kaikui luostarieteisen läpi kirkosta. "Mene marskin luo, hän antaa
sinulle lähempiä määräyksiä -- matkusta Jumalan nimeen!" lisäsi hän
lempeämmin, "ja palaa onnellisesti hyvän sanoman kera". Näin sanoen
viittasi prinssi häntä poistumaan. Sven Tröst lähestyi kuitenkin
ensin avomielisen osanottavasti, sanoakseen nuorelle ruhtinaalle
pari ystävällistä sanaa jäähyväisiksi ja ehkäpä saadakseen itsekin
sydämellisemmän hyvästijätön. Prinssi vastasi hänen kylläkin
tuttavalliseen lähentelemiseensä astumalla askelen taapäin ja uudisti
vaieten, vaikkakin tyynesti ja lempeästi viittauksen.

Sven Tröst ei viivytellyt enempää. Hän näki jälleen prinssin
kasvoilla arvokkuuden ja majesteetin, jonka hän oli havainnut Pietari
Vitfeltin puutarhassa, sinä aamuna, jolloin hän oli lausunut nuo
rohkeat sanat hänen isästään. "Näitä sanoja ei hän kuitenkaan koskaan
unohda", ajatteli hän itsekseen poistuessaan ja kunnioittavasti
tervehtiessään. Ennenkuin sielumessu kuolleen kuninkaan kunniaksi
oli luettu loppuun Sorön luostarikirkossa, istui Sven Tröst ratsunsa
selässä mukanaan kuusi reipasta laalantilaista panssariin puettua
ratsumiestä, ynnä kaksi hengellistä herraa välissään. He ratsastivat
reippaasti luostariportista ulos, tervehtivät prinssiä, joka seisoi
apotin seurassa avatun ikkunan ääressä, viitaten heille vakavasti
jäähyväisiksi.

       *       *       *       *       *

Oli lämmin päivä. Yöllä kohosi raju ukkosmyrsky; Langelannin ja
Fennernin välillä ajautui eräs laiva kohti Holsteinin rannikkoa.
Sven Tröst ja molemmat hengelliset herrat seisoivat kannella. Jos ei
tahdottu hukkua aavalle merelle, täytyi täältä etsiä maata, huolimatta
marskin ankarista kielloista. Ennen aamun valkenemista ajoi alus maalle
Kolbergin nummen lähellä. Suurilla ponnistuksilla pelastuivat kuitenkin
ihmiset ja hevoset. Rajuilma oli ohi. Aurinko nousi Kolbergin nummen
takaa. Alus oli jo uponnut; mutta Sven Tröst ja hänen seurueensa olivat
vahingoittumattomina nummella.

"Erittäin huonoja ja arveluttavia enteitä, kunnioitettava herra
præpositus", sanoi Riben kaniikki, nousten läpimärkänä hevosen selkään.
"Suokoon Jumala, että loppu ei olisi alun kaltainen!"

Rovasti vaikeni sangen arvelevan näköisenä, antaen auttaa itsensä
konkarinsa selkään meriveden vuotaessa vaatteistaan.

"Olkaa rohkealla mielellä, kunnioitettavat herrat", sanoi Sven Tröst,
pudistaen veden itsestään kuin villisorsa. "Nyt meillä on kova maa
hevostemme jalkojen alla, ja ainoastaan saksalaisten läpi on meidän
murtauduttava. Se on aina kuitenkin parempi kuin taistella vasten merta
ja myrskyä ja itse Herramme mahtavia enkeleitä -- olin vähällä sanoa --
pyhä Neitsyt antakoon minulle anteeksi, jos se oli synti."

"Olisipa Kaikkivaltias vastassamme, niin matkamme olisi totisesti
turha, nuori mies", sanoi rovasti vakavan arvokkaasti. "Ne eivät
ole pilkan asioita. Lähinnä Jumalaa ja pyhää neitsyttä kiitän minä
pelastuksestani sinun kevytmielistä reippauttasi, nuori hurjimus.
Jollet olisi heittänyt nöyryyttä syrjään, ja vetänyt minua maalle
niistä muutamista hiuksista, joita en ole uhrannut pyhälle säädylleni,
en voisi nyt kehoittaa sinua tulevaisuudessa suurempaan kunnioitukseen
Herran palvelijoita ja heidän esimiestään kohtaan."

"Olisitteko tahtonut, että olisin antanut teidän hukkua,
kunnioituksesta kultaisia niskahiuksianne kohtaan, hurskas herra?"
kysyi Sven Tröst pidätetyn ivallisesti.

"Eipä niinkään, poikani; mutta ennenkuin uskalsit tuota häväisevää
temppua, olisi sinun pitänyt pyytää anteeksi suojeluspyhältäni."

"Sen rukouksen kestäessä olisitte te kunnianarvoisa isä, hukkunut kuin
jauhosäkki. Teillä mahtaa olla kummallinen suojeluspyhimys, jos hänellä
on jotakin sitä vastaan, että autan häntä henkenne vaalimisessa,
erittäinkin, jollei hän halua hankkia itselleen vaivaa."

"Voi, meidän turmeltuneen nuorisomme hurskaus näyttää nykyään
hurjalta!" huokasi rovasti latinaksi oppineelle virkatoverilleen.
"Herra kanonikus, jos voisitte pelastaa tämän nuoren miehen sielun,
olisi se minulle mieluista. Minulla on nyt muuta ajateltavaa, ehkä
vilustun tämän aamukylvyn jälkeen."

Ratsastettiin hyvää vauhtia nummen yli että jouduttaisiin niin
pian kuin mahdollista holstenilaisten estämättä Mecklenburgin
rajalle. Haaksirikkoiset merimiehet Korsöristä etsivät ensimäisen
kalastajakylän, mutisten arvelevasti, ett'ei ollut hyvä olla pappeja
mukana myrskyssä, jolleivät he olleet niin hurskaita, että voivat pitää
kurissa rajuilman. Matkustajat eivät olleet kaukana Lübeckin alueen
rajalta, kun he eräänä iltana näkivät suuren joukon holsteinilaisia
ratsumiehiä ratsastavan rajaa kohti Segebergin tietä myöten.

"Katsokaa", huudahti Sven Tröst. "Varmaankin he ovat ritari Hartvigin
väkeä."

"Gerhardin verisiä kätyrejä!" huudahti kaniikki pelästyen.

"Pojan murhaaja!" mutisi pastori tehden ristinmerkin. "Hänen väkensä ei
varmasti armahda Jumalan, eikä prinssin palvelijoita."

"Ne ovat jo katkaisseet tiemme rajalle", huomautti aseenkantaja. Kaikki
pysähtyivät pelästyneinä ja neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä.
"Minä tahdon neljän reippaan palvelijan kanssa viedä heidät harhaan,
sillä välin kun te muut kuljette rajan yli", sanoi hän. Ei ollut pitkiä
aikoja arvelemiseen ja annettiin hänen ratsastaa neljän miehen kera
edeltäpäin. Molemmat toiset jäivät rovastin luokse, ja ribeläinen
kaniikki ratsasti tiedustelemaan, mutta tuli pian aivan hengästyneenä
takaisin. "Kiiruhtakaa täältä herra rovasti", huusi hän. "Tie on vapaa,
mutta nuorta uskalikkoa -- häntä kai emme koskaan enää näe. -- Herramme
palkitkoon häntä hulluudestaan. Vahinko, ettemme voineet valmistaa
häntä paremmin kuolemaan. Hän sopii totisesti paremmin tähän hurjaan
maailmaan kuin mihinkään muuhun."

Rovasti seurasi nyt ribeläistä kaniikkia, saapuen pian onnellisesti
rajan yli. He jatkoivat matkaansa yöhön saakka Lübeckiläisen alueen
halki. Usein he pysähtyivät katsomaan taakseen, mutta Sven Tröstiä
ja hänen neljää seuralaistaan eivät he nähneet. Hiljaisena keskiyönä
alkoivat molemmat hengelliset herrat laulaa hurskasta latinalaista
pyhiinvaelluslaulua, joka sisälsi rukouksia niiden puolesta, jotka
kuolivat matkalla, tai jotka äkkinäinen ja väkivaltainen kuolema
tempasi syntiensä keskeltä. Mutta, ennenkuin Sven Tröstin ja hänen
seuralaistensa sielumessu oli loppuun laulettu, kuului heidän
takaansa kavion kapsetta ja iloista laulua. He olivat iloisesti
yllätettyjä, nähdessään aseenkantajan palaava laalantilaisineen,
jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat elossa ja hyvällä tuulella.
Laalantilaiset kertoivat heti, kuinka he olivat heittäneet kuperkeikkaa
holsteinilaisten kanssa lähellä Segebergin järveä ja väliin
miekkailleet, väliin ratsastaneet kilpaa heidän kanssaan, kunnes
ratsumiehet lihavine marskimaanhevosineen olivat väsyneet leikkiin.
Sven Tröstin asetakki oli sotanuijan repimä, ja kirjailtu kyyhkyläinen
hänen koreassa hatussaan riippui repaleisena hänen kasvoillaan. "Se,
joka teki tämän, sai maksaa sen kalliisti", sanoi hän, "se lurjus
tuskin avaa enää silmiänsä tässä maailmassa, ja jos edelleen saisin
määrätä hänen kohtaloaan, en päästäisi häntä kiirastulesta ennenkuin
hattu olisi jälleen ehjä."

"Onpa onni, maanmies, ettei sinusta tule piispaa tai paavia", sanoi
kaniikki. "Sinusta tulisi aivan liian ankara herra eläville ja
kuolleille. Onko oikein lyödä ihminen kuoliaaksi ja sitten vielä
lisäksi toivoa hänen sielulleen rauhattomuutta ja ainoastaan repaleisen
hatun vuoksi."

"Maatkoon hän sitten mielellään rauhassa", vastasi asemies. "Mutta
hurskas herra, ette tiedä, minkä arvoinen se hattu on. Ette varmaankaan
tahtoisi lukea sielumessua viholliselle, joka repii rikki pyhän
neitsyeen kuvalla ja merkillä koristetun temppelilipun."

"Ethän vain tahtone verrata halpaa maallista vaatekappaletta pyhään
palladioon?" sanoi rovasti. "Sinä olet nuori, rakastunut narri
ja harjoitat epäjumalanpalvelusta sydämmessäsi maallisilla ja
omatekoisilla muistoilla lihan maailmasta."

"Tämän epäjumalanpalveluksen antaa kyllä Herramme minulle anteeksi. En
vaihtaisi tätä hattua kaikkien 11,000 neitsyen pyhiin jäännöksiin",
jatkoi asemies rohkeasti, "Neidosta, joka sen ompeli, tulee ehkä
kerran pyhimys -- jonka kuitenkin Jumala estäköön olin vähällä sanoa.
Ennenkuin taas näen hänet, täytyy ihmeitä tapahtua Tanskan maassa",
lisäsi hän puoliääneen. "Mutta ellei meillä kaikilla olisi toivoa,
näyttäisivät asiat pahoilta."

Matkan tarkoituksesta ei nuori asemies tiennyt muuta, kuin mitä
oli saattanut arvata prinssin vakavista lausunnoista. Molemmat
hengelliset herrat vaikenivat salaperäisesti kaikista tärkeistä
asioista, keskustellen usein latinaksi. Rovasti Gerlack oli erittäinkin
suljettu; hänen arvokas ilmeensä ilmoitti itseensätyytyväisen varmuuden
tehtävänsä tärkeydestä ja omasta kelvollisuudestaan viisaudella
suorittamaan valtiomiehen tehtävän. Hän näytti joskus katselevan nuorta
asemiestä jonkunlaisella epäluulolla. Ribeläinen kaniikki Gottfried
oli nuorempi mies, jolla oli vilkkaampi ja avomielisempi luonne;
hän puheli mielellään nuorten maamiestensä kanssa heidän rakkaasta
"Cimberlandista", noudattaen vastenmielisesti umpimielisyyttä, mihin
rovastin valtiomiehen katse ja varovainen käytös näyttivät velvoittavan
häntä.

Kaikki toivoivat nyt hartaasti lepoa, ja rovasti mainitsi siitä, aivan
tarpeettomasti, latinaksi virkaveljelleen.

"Kunnianarvoiset herrat, koska te olette niin vahvoja latinassa,
voisitte te auttaa minua selvittämään pari latinalaista ja lisäksi
vääristeltyä sanaa", sanoi asemies puoleksi leikillisen, puoleksi
vakavan näköisenä. -- "Mitä merkitsee Dei gratia?"

"Jumalan armosta", vastasi rovasti. "Niin paljon latinaa ymmärtää kai
yksinkertaisinkin maallikko."

"Ja Domicel Dan?" kysyi asemies edelleen. "Se on kai tohtorilatinaa.
Merkitseekö se Tanskan maan herraa? Vaiko ainoastaan sitä, joka odottaa
tulevansa siksi?"

"Prinssi Oton sinetti!" huudahti rovasti säikähtyneenä kopeloiden
kädellään takkinsa taskua. "Mitä ihmettä tämä Merkitsee. Nuori mies,
missä olet lukenut tämän kirjoitukin? Ja missä, on itse sinetti.
Minulla ei ole sitä -- Jumala auttakoon meitä. Ilman sitä on matkamme
turha."

"Valtioviisas herrani, kun teillä on niin tärkeä kalleus mukananne
matkalla", vastasi asemies, "ei teidän olisi pitänyt pudistaa sitä
meriveden mukana Kolbergin nummelle. Jos tahdotte rehellisesti sanoa
minulle, mitä latinalainen kirjoitus merkitsee ja mitä sinetillä
tehdään, niin luulenpa kyllä että löydämme vielä aarteen."

"Jos sinulla on prinssin salainen sinetti, niin taivaan tähden tuo se
esiin!" sanoi rovasti pysähtyen ja ojentaen kätensä. "Anna se tänne!
niin saat tyhmät kysymyksesi anteeksi. Poikani, sinä ymmärrät yhtä
vähän valtioviisautta kuin latinaa. Jos prinssi jo olisi kutsunut
itseänsä Tanskanmaan herraksi: ja kuninkaaksi Jumalan armosta, olisin
minä puolustanut sitä; mutta domicellus merkitsee ainoastaan junkkeria
eli prinssiä, joka hän todellisuudessa on. Miksi hän ei vielä ole
tullut ulkonaisesti muuttuvassa maailmassa, sitä hän on jo Jumalan
armosta korkean syntyperänsä kautta, ja siksi kai pitäisi hänen kutsua
itseänsä, kun on kysymyksessä hänen ja valtakunnan paras. Missä on
sinulla sinetti?"

"Tässä, korkeasti oppinut herra", vastasi asemies ojentaen rovastille
pyöreän metallisinetin. "Katsokaas, en olisi mielelläni tahtonut sen
merkitsevän herraa, sillä jos hän olisi ilman laillista vaalia ja
nimittämistä kutsunut itseänsä maan herraksi, olisin pitänyt häntä
narrina ja lörpöttelijänä ja hävennyt suuria ajatuksia, joita minulla
hänestä on. Sanokaa nyt minulle myös mihin sinettiä käytetään. Hän ei
toki koskaan antane sinetillään vahvistaa muuta kuin --"

"Anna sinä hänen ja meidän pitää siitä huolen!" keskeytti hänet
rovasti ylpeän näköisenä piilottaen sinetin povelleen. "Mitä sinä
kokematon nuorukainen ymmärtäisit valtioasioista. Juutilaisissa
ritarilinnoissa opitaan liian aikaisin ajattelemaan kuninkaanvalaa ja
olemaan kuninkaiden ja ruhtinaiden holhoojina." Molemmat vaikenivat
nyt tyytymättömän näköisinä ja etsittiin yöpymispaikka, jatkaakseen
seuraavana päivänä tärkeää matkaa.



KAHDEKSAS LUKU.


Lähellä Brandenburgin rajaa Uckerin virran ja järven, rannalla,
sijaitsi Prentzlovin kaupunki, monine vihreine puutarhoineen sekä
markkreivillinen linna, joka torneineen kuvastui järveen. Eräänä
elokuun viimeisenä päivänä ratsasti puiston läpi, lähellä Prentzlovin
linnaa, suuri ruhtinaallinen metsästysseurue, johon prinssi Oton
lanko, markkreivi Ludvig, otti osaa, yhdessä vieraansa saksalaisen
ritarikunnan suurmestarin kanssa, ynnä joukko herroja ja ritareja
keisarin hovista. Markkreivin ja saksalaisen suurmestarin välissä
ratsasti nuori tanskalainen prinssi Valdemar, pyöritellen hevostaan
naurun ja iloisen pilan kaikuessa. Sven Tröst oli myös ruhtinaallisten
asemiesten seurassa. Hän oli oleskellut jo muutamia viikkoja linnassa,
näkemättä vielä prinssiä lähempää, tai ilman että tämä olisi
huomannut hänet. Hän ei kuitenkaan nähnyt ensi kertaa tätä prinssi
Oton nuorempaa veljeä. Kaksi vuotta aikaisemmin oli hän nähnyt hänen
pakenevan Loheden taistelusta Dannevirkessä haavoittuneen isänsä
kanssa, sillävälin kuin toinen veli joutui vangiksi ja toinen makasi
kuolettavasti haavoitettuna. Prinssi oli silloin puolikasvuinen
poika ja pakeni kasvoillaan melkein samanlainen kevytmielinen ilme,
joka hänellä nytkin oli ratsastaessaan metsästykseen, yllään uusi
komeileva surupuku. Kahtena viimeisenä vuotena hän oli huomattavasti
kehittynyt, mutta näytti täällä lankonsa hovissa mitä suruttomimmassa
iloisuudessa kuluttavan nuoruutensa, ilman ainoatakaan vakavaa
ajatusta. Prinssi harrasti vain jokapäiväisiä huvituksia, vähääkään
välittämättä huomispäivästä. Se että isän kuolema ei syvemmälle
vaikuttanut hänen sydämeensä ja, että hän niin vähä näytti ajattelevan
Tanskan sekaista ja surkeaa tilaa, olivat herättäneet Sven Tröstissä
niin ratkaisevan ylenkatseen nuorta prinssiä kohtaan, että hän ei
edes kertaakaan koettanut herättää hänen huomiotaan, tai hankkia
tilaisuutta sanoakseen hänelle pari sanaa veljensä sankarillisista ja
vakavista aikeista. Tällä metsästysretkellä tuli hän usein prinssin
läheisyyteen ja oli hänellä oiva tilaisuus tarkastaa hänen olentoaan
ja käytöstään. "Ei, mutta katsoppas kuinka kohtelias!" kuiskasi Sven
Tröst eräälle laalantilaisista ratsumiehistä, jonka kanssa hän oli
tullut tuttavalliseksi matkalla. "Hän tulee riivatuksi kuin isänsä,
paitsi juromaisuudessa. Katsos vain, eikö hän jo samalla lailla vilkuta
viekkaasti vasenta silmäänsä. Ei, kylläpä pidän prinssi Ottoa paljon
parempana. Hänen avomielisestä vakavasta katseestaan voi heti nähdä
mitä hän tarkoittaa, olkoonpa hän sitten paha tai hyvä. Voit luottaa
siihen, että hänellä on kymmenen kertaa parempi sydän, vaikka tämä
prinssi onkin hieman viekkaampi."

"Meidän nuori herttuamme on sekä hurskas että ymmärtäväinen", vastasi
laalantilainen, "ja hänellä on sydän oikealla paikalla, siitä voin
panna kaulani pantiksi. Hän kuuluu eniten muistuttavan autuasta
kuningatarta, joka oli niin kaunis. Mutta tulkoonpa hän keneen tahansa,
niin tahdomme me laalantilaiset nyt uskaltaa hänen puolestaan henkemme
ja veremme viimeiseen saakka. Niin kauan kuin Jumala suo prinssi Otolle
ikää, emme ketään muuta kuningasta tahdo maahan."

"Sen sanon minäkin", sanoi Sven Tröst. "Mutta mitä apua voi hän
luulla saavansa täältä? Mitähän nämä keisarin herrat mahtavat haluta?
Ja hurskas suurmestari -- hän hiipii täällä ympäriinsä kuin kissa
kuiskutellen kaikille korkeille herroille korvaan. Nuorelle prinssille
näyttää hänellä olevan paljo uskottavaa. Prinssin pitäisi varoa
itseään heidän tempuiltaan. Pelkäänpä, että he antautuvat liika paljon
tekemisiin lankonsa ja keisarin kanssa, luottaen liian vähän maan omiin
uskollisiin miehiin."

"Sen ymmärtänee kai prinssimme paremmin kuin kukaan meistä", vastasi
laalantilainen ratsumies sydämellisellä luottamuksella. "Mutta olisinpa
iloinen, jos pian taas olisimme kotona nuoren herttuamme luona. Ylpeitä
saksalaisia palvelijoita ymmärrän ainoastaan puoleksi; niin paljon olen
kuitenkin ymmärtänyt: he luulevat meidän tulleen tänne ostamaan Tanskan
maalle ja kansalle saksalaista rohkeutta ja miehuutta, kuten tapahtui
kuningas Kristofferin aikana. Uskokaa pois, se on harmittanut minua
sydänjuuria myöten."

"Niinpä juuri", puhkesi Sven Tröst innokkaasti puhumaan. "Saatpa nähdä,
että se on laulun loppu. Olisinpa ajatellut sitä, ennenkuin ratsastin
Soröhön, sekä mennyt toista tietä ja heittänyt kaikki junkkarit ja
Kristofferinpojat paholaisen valtaan."

Nyt kuului metsästyshuutoja ja Sven Tröst unohti metsästysintonsa
vuoksi siksi päiväksi isänmaalliset huolensa.

Kun illalla palattiin puiston läpi, oli prinssi Valdemarin hevonen
jollain tavoin vahingoittunut, jonka vuoksi prinssi ratsasti hitaasti
metsästysseuran jäljessä säästääkseen kaunista eläintä. Hän tuli
senvuoksi ratsastaneeksi lähellä Sven Tröstiä, joka laalantilaisten
palvelijoiden seurassa kulki metsästyssaaliin mukana. Prinssi kuuli
heidän puhuvan tanskaa ja tuli tarkkaavaksi. "Vai niin, herra veljeni
lähetystö!" sanoi hän tanskaksi kääntyen Sven Tröstin puoleen. "Teille
on nyt tullut kiire siellä kotona. Koska näitte veljeni viimeksi?"

"Kolme viikkoa sitten Sorössä, herra junkkari", vastasi Sven Tröst.
"Näin hänet suuren piispa Absalonin kuvan vieressä ja vakavissa
ajatuksissa Tanskan maan pelastamiseksi. Se tapahtui pari päivää isänne
hautajaisten ja viimeisen hetken jälkeen."

Prinssin iloinen katsanto hävisi äkkiä; hän rypisti otsaansa tarkastaen
aseenkantajaa terävällä katseella. "Sinä et tule käyttäytymisen
koulusta, etkä keisarin hovista huomaan minä", sanoi hän hillityllä
kiivaudella. "Jollei se olisi koulu, jonka itse aion läpikäydä,
olisin helposti voinut antaa sinulle juutilaisen härkäkauppiaan
vastauksen tällä älyttömällä piiskalla." Hän läimäytti samalla
metsästysruoskallaan. "Isäni viimeisestä hetkestä en sinulta kysynyt;
kuten kyllä huomaat koetan parhaani unohtaakseni sen. Enkö näytä
happaman näköiseltä, maamies?" jatkoi hän iloisella äänellä. "Minä en
pidä hyödyttömästä surusta, ymmärrätkö; ja jos minä ajattelisin kaikkia
onnettomuuksia, joita siellä kotona tapahtuu, niin saisin harmaita
hiuksia ennen partaa. Mikä on nimesi? Olen nähnyt sinut ennen. Missä se
tapahtui?"

"En tiedä, pidättekö kohteliaana, että muistutan teitä siitä, herra
junkkari", vastasi aseenkantaja, katkerasti hymyillen. "Pyhän Antin
päivänä on siitä kaksi vuotta kun minulla oli kunnia --"

"-- nähdä minun lapsenselkäni, tarkoitat kai, ja se tapahtui
toisenlaisella metsästysretkellä kuin tällä", keskeytti hänet prinssi
kevyen leikillisellä äänellä. "Se oli ensimäinen suuri pojankujeeni;
se on totta: kun pojat tahtovat leikkiä sankaria käy hullusti. Et kai
tahtone, että häpeäisin sitä, ett'en antanut ottaa itseäni vangiksi
tai lyödä itseäni kuoliaaksi, kuten vanhemmat veljeni? -- Sen tempun
voin kyllä tehdä aikanani heidän esimerkkinsä mukaan. Sinä olit se
reipas aseenkantaja, joka seurasi Stig Antinpojan lippua", jatkoi hän.
"Muistan kyllä sinut. Sano terveisiä herrallesi. Siitä päivästä ehkä
vielä kerran kiitän häntä."

"Ritari Stig Björholmasta ei ole enää herrani, jalosukuinen junkkari.
Senjälkeen, kun hän muutti väriä ja rupesi Rendsborgin kreiville
marskiksi, olen ratsastanut vain yhdellä hänen asiallaan -- ja se oli
viimeinen."

"Se on totta, hän on muuttanut puoluetta. Katsokoon itse, mitenkä hän
sitä tekoa puolustaa", sanoi prinssi vakavana. "Siitä voi kyllä tulla
pulmallinen seikka hänelle, jos vain lehti kääntyy. Mutta te siellä
kotona teette hänelle väärin. Viisas mies, kuten Stig Antinpoika,
tietää aina mitä tekee. Hän osaa kyllä vastata puolestaan, kun aika
joutuu."

"Onpa tosiaan aika jokaisen tanskalaisen osoittaa kuka hän on ja
vastata nimestään", huudahti aseenkantaja innoissaan. "Jollette nyt
seuraa meitä, herra junkkari, auttamaan rohkeata veljeänne pelastamaan
maata ja valtakuntaa?" -- --

"Kenen luulet minun olevan?" kysyi prinssi nauraen. "Luuletko minun
olevan satujättiläisen, jolla on puoli miljoonaa käsivartta? Ei, jos
veljeni tahtoo tehdä ihmetöitä, anna sinä hänen koettaa onneansa ja
pitää yksin kunnia. Onhan hän vanhin ja viisain, ja hänethän tahdotte
siellä kotona kuninkaaksi. Minä tahdon nähdä hieman maailmaa ja oppia
jotakin. Sota ja valtiotaito ovat myöskin asioita, joita täytyy oppia;
mutta kaikki vaatii aikansa, ja huomenna on myöskin päivä. Aikanani
voin kyllä tehdä itseni narriksi ja mitellä voimiani suuren kreivi
Gerhardin kanssa --"

"Kutsutteko tekin häntä suureksi, herra prinssi? Luulin hänen olevan
sitä ainoastaan saksalaisen suussa."

"Ellei hän ole sitä juutilaistesi suussa, on hän sen pian näyttävä
teille", vastasi prinssi nauraen. "Mutta mikä oli kuuluisa nimesi?
Enhän saanut kuulla sitä."

"Mitä kiitokseen tulee, niin uskallan olla eri mieltä urotöistä ja
odottaa toistaiseksi. Muuten on nimeni Sven Tröst."

"Vai niin, nimi kuuluu kyllä hyvältä, mutta se on kai vain
haukkumanimi, joka on annettu sinulle pilalla, teidän kohteliaan
tapanne mukaan siellä kotona."

"Niin antoi isäni hyvässä toivossa kastaa minut", vastasi aseenkantaja
närkästyneenä. "Kuitenkin Herra tietäköön, että minulla on ainoastaan
vähän lohdutusta vielä. Kun kerron maanmiehilleni, kuinka kevyeltä
kannalta otatte maan suuren hädän ja kurjuuden, eivät he myös varmasti
odota suurta lohdutusta teiltä, jalosyntyinen junkkeri."

"Taaskin juutilaista kohteliaisuutta", vastasi prinssi ylpeästi
hymyillen. "Tahdot varmaankin saada minut unohtamaan kuka olen,
kurittaakseni sinua hienon kasvatuksen puutteesta. Olet kai oppinut
ratsastamaan. Näytä minulle nyt taitoasi. Ratsasta neliä jahtikeihääni
kantaman ulkopuolelle -- ja ole huomenna takaisin siellä, mistä olet
tullutkin. Tietääkseni olette te valmiit täällä. Kun kerran uudelleen
tapaamme, saamme nähdä, kuka parhaiten vastaa nimestään." Näin
sanoen nyökäytti prinssi hänelle kokolailla lempeästi jäähyväisiksi.
Sven Tröst tervehti häntä salaisella suuttumuksella karauttaen
nuolennopeudella hänen ohitsensa puiston läpi.

"Kuka on antanut teille tuon juutilaisen härkämullikan johtajaksi?"
kysyi prinssi kääntyen laalantilaisen palvelijan puoleen, joka ratsasti
lähinnä häntä, sama jonka kanssa Sven Tröstillä oli tapana jutella.

"Oma herttuamme, teidän herra veljenne, ylpeä junkkari", vastasi
laalantilainen. "Ja se täytyy meidän myöntää, ett'ei hän olisi voinut
antaa meille reippaampaa johtajaa, niin nuori kun hän onkin. Hän ei
ole koskaan neuvoton ja pelkää yhtä vähän tapella kuin lausua julki
ajatuksensa."

"Sepä vasta on Sven Tröst, jolla on sekä nokka että kynnet", sanoi
prinssi pilkallisesti hymyillen. "Mutta lohdutuksella, jota tarvitsette
siellä kotona, täytyy olla pää nokkana ja jotain muuta kynsinä kuin
lyhyt miekka."

"Meidän oikea toivorikas lohdutuksemme ei ole ilman päätä, herra
junkkeri", vastasi laalantilainen "eikä häneltä Jumalan avulla tule
puuttumaan myöskään aseita ja avustusta, sillä lähinnä Herraamme ja
pyhää Knuutia, on teidän jalo herra veljenne kaikkien tanskalaisten
toivo ja lohdutus."

"Oletpa nopsa mies. Mikä on nimesi?"

"Knuut Låle, jalosukuinen herra; ja toivon ettei hyvä pyhimyskaimani
ota kättänsä pois minusta eikä maastani ja kansastani, koska hän
kuitenkin on lähinnä peräsintä Herramme luona."

"Sinäpä olet vahva uskossa, maanmies; siinä olet oikeassa", sanoi
prinssi hymyillen samalla pilkallisella tavalla. "Jos kaikki olette
sitä uskoa, ei maalla ja valtakunnalla ole mitään hätää. Pyhä Knuut
oikealla sivullaan on veljeni kyllä selviytyvä kaljusta kreivistä,
kuten häntä kutsutte."

"Ah, jospa se olisi pyhän Knuutin ja Herramme tahto, nuori herra!"
huudahti laalantilainen. "Silloin olisi yhdentekevää, vaikka te ette
olisikaan samaa mieltä."

"Ei, mutta katsoppas vain!" huudahti prinssi vakavana, katsoen
tarkasti Knuut Lålea. "Luuletko ymmärtäväsi, koska tarkoitan totta
tai ei? Luuletko, että pidän pilanani pyhää Knuutia? Pidätkö minua
kerettiläisenä?"

"Ei, Jumala varjelkoon, nuori herra; mutta tuskinpa uskotte pyhään
Knuuttiin yhtä vahvasti kuin minä. Muutoin ette ajattelisi matkustaa
keisarin kartanoon sensijaan että tulisitte kanssamme kotiin auttamaan
rehellistä veljeänne hallitukseen."

"Mutta mitäs sanot maanmies, jos juuri pyhältä Knuutilta olisin saanut
toisen tehtävän, kuin mitä sinä ja nokkaviisas Sven Tröst minulta
vaaditte? Voitko tietää, ettei maan suurella suojeluspyhällä ole
jotain muuta suunnitelmaa minuun nähden, jota sinä tai ne kaikki muut
narrit eivät voi uneksiakaan? Katso minua!" jatkoi prinssi ylpeällä
katsannolla. "Etkö voi nähdä pyhän Knuutin sinettiä ja nimimerkkiä
otsallani? Ne ovat taivaalliset kirjeet, joita nykyään kirjoitetaan
sitä tietä, ymmärrätkö?" Näin sanoen kannusti hän hevostaan ratsastaen
edelleen, antautumatta enempää laalantilaisten kanssa keskusteluun.

Aikaisin seuraavana aamuna jätti junkkeri Oton lähetystö Brandenburgin
hovin Prentlovissa kulkeakseen lähimmästä satamasta laivalla
Saxköpingiin. Laalantilaiset palvelijat kuuntelivat osanotolla Sven
Tröstiä, joka nyt antoi suuttumuksensa purkautua. Etenkin prinssi
Valdemarin jahtipiiskasta lausuman uhkauksen vuoksi. "Hm, tyranni
pistää heissä kuitenkin kaikissa esiin", mutisi hän. "Sellaiset herrat
tuovat aina pöyhkeyden mukanaan kuvitellussa sankaripaidassa. Oikea
jalosukuinen junkkeri näpäyttää kohta maamummoa nenälle ja tavoittaa
aurinkoa ja kuuta kehdossaan."

"Mitä on tapahtunut, maanmies?" kysyi kaniikki. "Eikö linnassa ole
osoitettu sinulle tarpeeksi kunnioitusta?"

"En puhu itsestäni, vaan lapsellisesta ja ylpeästä junkkeristamme
täällä. Mutta minä olen väärässä; olin narri kun antauduin puheisiin
hänen kanssaan. Mitä muuta olisi voinut odottaakaan puusta, joka
kantoi meille tämän hedelmän, hänestä tuli Tanskan vapauden ja kunnian
häpeäpaalu."

"Eikö prinssi ole vastannut toiveitasi, poikani?" kysyi rovasti
Gerlack pilkallisella äänellä. "Se on ikävä hänelle, mutta onni hänen
ruhtinaalliselle herra veljelleen. Ehkäpä et nyt tahdo ottaa kättäsi
vanhimmalta kuninkaanpojaltamme, vaikka hän uskaltaisikin omata toisen
mielipiteen valtioasioissa kuin sinä."

"Olen todella ansainnut ivanne, kunnianarvoisa isä", vastasi Sven
Tröst katkeruudella. "Voitte kernaasti pitää sitä naurettavana, että
minä kahdenkymmenen vanhana välitän muustakin kuin hevosista ja
koirista, ja ennenkuin olen saanut harmaita hiuksia kurjuudessamme,
uskallan ajatella ja puhua asioista, joihin maan kunnianarvoisimmat
harmaapäät eivät löydä vastausta. Mutta teidän tulee ajatella, että
Ebbe Galt Norserista oli isoisäni, ja että hänen rohkea poikansa,
ritari Niilo Brattinborgilainen, on enoni. Olen nähnyt voimakkaan
mestari Jaakko Ribeläisen ja piispa Sven Arhuusilaisen raudassa ja
panssarissa ritareiden joukossa Haldissa, ja olen myös itse kerran
ollut Dannevirken luona, missä saatiin otsat verisiksi Tanskan kunnian
ja vapauden puolesta."

"Siitä urotyöstä ei sinun pitäisi koskaan puhua, poikani", keskeytti
hänet rovasti. "Dannevirken viime urhot eivät seiso palmunoksat
käsissään meidän aikakirjoissamme."

"Silloin ovat aikakirjojemme kirjoittajat ammentaneet viisaat tietonsa
uuninnurkasta, mutta eivät koskaan itse nähneet asioiden tapahtumaa",
vastasi Sven Tröst kiivaasti. "Jos ainoastaan tulos määrää kunnian ja
jälkimaailman tuomion, niin on teillä oikein, oppinut herra; mutta jos
kunnon mies voi kuolla kunnialla, ei teidän pidä halveksia niitä, jotka
viimeksi kaatuivat Dannevirken luona."

"Niiden joukossa et sinä ollut", sanoi rovasti. "Enkä myöskään puhu
niistä, jotka kaatuivat, vaan niistä, jotka pötkivät pakoon."

"Minä en, kautta Jumalani, juossut pakoon", vastasi aseenkantaja
erittäin katkeroituneena, lyöden vaistomaisesti miekkaansa. "Mutta minä
seurasin asemestariani, kun hän määräsi, eikä ollut muuta tekemistä.
Saksalaiset pakenivat ja pettivät meidät; ja jos nyt sieltä on luvattu
suojelussotajoukko, niin voimme kyllä taas saada häpeää ja pilkkaa
osaksemme oman tyhmyytemme ja vieraiden roistojen uskottomuuden takia."

Rovasti vaikeni purren huulensa yhteen. "Elä puhu niin kiivaalla ja
ylpeällä äänellä, nuori kansalaiseni", sanoi kaniikki, "eläkä koskaan
unohda kenelle puhut. Minun kunnianarvoisa herra veljeni ja præpositus
ei ole vastuunalainen siitä mihin hän korkean herransa nimessä on
voinut ryhtyä. Eläkä ole kohtuuton urhoollisia saksalaisia ystäviämme
kohtaan. Heidän rohkeutensa ja miehuullisuutensa on kuuluisa koko
maailmassa; juuri he muinoin voittivat ylpeät roomalaiset legionat,
vapauttaen Germanian ja Skandinavian roomalaisesta rautavaltikasta."

"Saksalaisten urhoollisuutta kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta,
niin kauan kuin he pysyvät kotonaan. Mutta heidän ostetuilla
lahtarijoukoillaan elköön kukaan ajatelko Tanskan pelastusta; se on
samaa kuin ostaa häpeää ja onnettomuutta kansan ytimellä ja verellä,
etenkin kun senvuoksi täytyy pantata saaria ja maita ja myödä
uskollisia alamaisia kuin eläimiä."

"Kuka on pakoittanut ruhtinaitamme hakemaan vierasta apua, jollei
itsepäinen ritaristomme, joka tahtoo olla sekä kuninkaan että kansan
herrana?" puhkesi rovasti innokkaasti puhumaan. "Jos Haldin ja
Björnsholmin ritarit ovat oppineet sellaista puhetta, tyhmänrohkea
ihminen, niin pyydä heitä nyt varomaan itseään ja varo myös itse
itseäsi! Sillä sen lupaan sinulle, että jokaisen sanan, jonka sinä
tästälähtien sanot minulle sillä äänellä, olen saattava tulevan
maanherramme kuuluviin, että hän saisi tietää minkälaista ihmistä hän
on kunnioittanut luottamuksellaan ja armollaan."

"Ilmoittakaa vain hänelle, ei ainoastaan, mitä tästälähin sanon, vaan
joka sana, jonka jo tähän asti olen puhunut", vastasi aseenkantaja
ylpeästi. "Olen mielelläni toistava sen hänen läsnäollessaan, ja jos
hän sen vuoksi uskaltaa taittaa hiuskarvankaan päästäni, kieltäydyn
minä uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta ja julistan hänet halpamaiseksi
sieluksi, joka ei voi kuulla totuutta."

"Mutta sellainen puhe voi maksaa pääsi majesteetinrikkojana, nuori
uskalikko, tiedätkö sen?" kysyi rovasti.

"Ei vielä", vastasi aseenkantaja uhmaavasti. "Sen, joka tuomitsee minua
majesteettirikoksesta, täytyy itse olla majesteetti, ja myöskin silloin
on laki meitä molempia varten. Teidän junkkerillanne ei ole oikeutta
myöten vielä sanaakaan sanottavaa Tanskassa, ja jos hän haluaa ilman
lakia ja oikeutta uhata elämääni, olisi hän laiton väkivallantekijä,
jota vastaan minulla on aseet puolustaakseni itseäni. Sen voitte
myöskin kernaasti kertoa prinssille, jos teitä haluttaa."

Rovasti vaikeni kalveten.

"Hiljaa, hiljaa nuori kansalaiseni! Sinä teet itsesi onnettomaksi",
kuiskasi kaniikki. "Minä annan sinulle neuvon, elä tule mukanamme
Saxköpingiin, sillä sinulle ei käy hyvin."

"Olkaa vain levollinen!" vastasi aseenkantaja puoliääneen. "Luulenpa
tuntevani junkkerin paremmin. En ole sanonut muuta, kuin mistä tahdon
vastata kuningas Valdemarin lain mukaan tai -- jos mieluummin niin
halutaan -- miekalla ja tapparalla jokaista ritaria ja asemiestä
vastaan, joka tahdotaan lähettää vastaani."

Tämän vakavan väittelyn jälkeen ei rovasti puhunut enää sanaakaan Sven
Tröstille koko matkalla; mutta saattoi nähdä hänen närkästyneestä
katseestaan, että hän aikoi pitää sanansa, eikä salata prinssiltä
mitään, joka voisi saattaa rohkean asemiehen epäedulliseen valoon.



YHDEKSÄS LUKU.


Saxköping näytti nyt aivan sotaiselta. Prinssi Otto oleskeli
Pyhänhengenveljien suuressa kokoushuoneessa, joka oli mitä komeimmin
varustettu hänen hovinpitoaan varten. Tämä pieni rauhallinen kaupunki
näytti nyt muuttuneen linnoitukseksi ja koko seutu leiriksi. Jokainen
tilanomistaja ja vapaa talonpoika Laalannista, joka ei tahtonut itseään
pidettävän petturina ja osallisena kuolleen kuninkaan yölliseen
pahoinpitelyyn, oli varustanut itsensä ja väkensä, muodostaakseen
henkivartion nuorelle prinssille, joka puolestaan oli uskonut itsensä
laalantilaisten uskollisuuden varaan. Prinssin luottamus heihin
häpeällisen päällekarkauksenkin jälkeen oli herättänyt yleistä
ihastusta saariasukkaiden keskuudessa, ja he kilpailivat suurimmalla
innolla vartijoidakseen hänen henkeään ja turvallisuuttaan. Hän oli
muutamien päivien perästä nähnyt ympärillään pienen sotajoukon, jonka
voima päivittäin kasvoi ja jonka muodostivat pelkät vapaaehtoiset.
He olivat itse pitäneet huolen tarpeistansa ja koko varustuksestaan,
aseista hevosiin saakka. He olivat vannoneet prinssille uskollisuutta,
ja marski sekä prinssi itse harjoittivat heitä joka päivä aseiden
käytössä ja kaikenlaisissa sotatempuissa. Saksalaiset varusväet
Ålholmissa ja muissa kreivi Juhanan omistamissa herraskartanoissa
varustautuivat huolellisesti levottomia saarelaisia vastaan, eivätkä
uskaltautuneet vahvojen linnojensa ulkopuolelle.

Iltapäivällä auringon laskiessa nousi Sven Tröst matkaseurueineen
maihin Örebyssä ja ratsasti Saxköpingin kaupungin ulkopuolella olevan
suuren leirin läpi. Rovasti nyökkäsi voitoniloisen näköisenä nähdessään
monien aseiden loistavan ilta-auringon valossa.

"Seuraa neuvoani, maanmieheni", kuiskasi kaniikki Sven Tröstin korvaan,
"ja käänny pois tästä. Kiiruhda enosi tai ritari Buggen luo Haldiin.
Täällä ei koskaan käy sinulle hyvin, ellet heti lankea maahan ja
ajoissa rukoile armoa."

"Silloin olisin pelkuri aasi", vastasi aseenkantaja.

"Tulet katumaan sitä huomenna", sanoi kaniikki hiljaa. "Minä tunnen
korkeasti kunnioitettavan esimieheni ja hän saa suuria aikaan
armollisen herrasväkemme luona."

"Jollei prinssi ole parempi mies, ja jollei hän itse osaa eroittaa
oikeaa väärästä, niin on hyvä, että saadaan tietää se, ennenkuin on
myöhäistä. Mitä minulle tahdotaan tehdä? Minä olen vapaa ja oma
herrani."

"Sen tulet itse näkemään, nuori itsepäinen mies", kuiskasi kaniikki
huolestuneen näköisenä "Olen pahoillani puolestasi, koska olet
maanmieheni, ja rehellisen enosi vuoksi, ja senvuoksi, että autoit
meitä niin ketterästi sekä maalla että merellä. Mutta sinä lennät,
Jumal'auta, kuin hyttynen tulta kohti. -- Ah niin, nuoruus ja viisaus
eivät seuraa toisiaan."

He tulivat nyt kaupunkiin ja pysähtyivät suuren veljeskunnantalon
pihalle, missä hengelliset herrat pian laskettiin salaiseen
keskusteluun prinssin kanssa.

Sven Tröst istui illalla juomapöydän ääressä aseenkantajien huoneessa,
kertoen kovaäänisesti nuorille sotilaille, mitä hän luuli prinssillä
olevan mielessä ja miten tyhmää oli hakea apua vierailta. Samassa astui
sisään kamaripalvelija ja käski häntä prinssin nimessä heti seuraamaan
itseään.

"Minne?" kysyi Sven Tröst. "Sen tahdon kuitenkin ensin tietää."

"Prinssin ja hänen neuvostonsa luo, tänne veljestön saliin."

"Vai niin, onko hänellä neuvosto? Sittenpä tahdon nähdä, mihin se
kelpaa", mutisi Sven Tröst seuraten kamaripalvelijaa. Hän ei kuitenkaan
astunut ilman salaista levottomuutta kynnyksen yli korkeaan saliin.
Täällä hän näki prinssin, ympärillään joukko ritareita ja herroja,
joiden joukossa hän tunsi marskin ja ritari Ingvar Hjortin ynnä
molemmat hengelliset herrat. Rovasti Gerlackin voitonriemuisa ilme
ei ennustanut hyvää. Niin kaniikki kuin vanha marskikin näyttivät
huolestuneen osanottavaisesti katsovan nuorta uskalikkoa. Levottomat
katseet, jotka he kiinnittivät prinssiin, ilmoittivat, että täällä
oli varmaan tapahtunut jotakin, mistä he eivät odottaneet hyviä
seurauksia. Prinssin vakalla kasvoilla lepäsi pidätetyn harmin ilme.
Aseenkantajan astuessa sisään, kääntyi nuori ruhtinas häntä kohti,
tarkastaen häntä tutkivalla katseella, mutta vaikeni muutaman hetken
ja sanoi sitten tyynesti ja varmasti: "Olen kutsunut sinut tänne,
vapaaehtoinen aseenkantajani, kiittääkseni sinua uskollisten miesteni
läsnäollessa osoittamastasi reippaudesta ja innosta, kun muutama
viikko sitten pelastit minut elävänä palamasta, ja nyt viimeksi
saattaessasi lähetystöäni yhtä vaarallisella kuin tärkeällä matkalla.
Pidätän itselleni oikeuden, kerran vielä osoittaa sinulle täyden
tunnustukseni. Vastaanota nyt siitä todistukseksi tämä kunniamiekka,
jota minä itse olen tähän saakka kantanut! Herran palvelija on
kerran antanut sen minulle isänmaan vapauttamiseksi ja oikeutetun
kuningashuoneen puolustukseksi." Näin sanoen ojensi hän hämmästyneelle
aseenkantajalle oman komean kullatulla kahvalla varustetun miekkansa.
Sven Tröst näytti ankarasti liikutetulta ja näytti aikovan puhjeta
hehkuviin kiitollisuuden sanoihin. "Mutta", keskeytti hänet prinssi
vakavana ja melkein tylysti, "tästä hetkestä saakka täytyy meidän
erota. Ennen keskiyötä jätät sinä Saxköpingin ja leirini. Minä en tahdo
pitää palveluksessani ketään, en edes parastakaan, joka on epäillyt
oikeamielisyyttäni ja hyvää tahtoani ja osoittanut olevansa kiukkuinen
ja vihamielinen onnetonta isääni kohtaan."

Sven Tröst seisoi hetkisen aivan kuin ukkosen iskemänä pitäen prinssin
kunnialahjaa kädessään, ja hänen miehekkäiden jäähyväissanojensa
kaikuessa vielä hänen korvissaan ja sydämessään. Hän oli punastunut ja
kalvennut melkein samana hetkenä. Kaikkein ristiriitaisimmat tunteet
näyttivät taistelevan hänen sydämessään; miekka putosi hänen kädestään,
ja hän teki liikkeen kuin aikoisi hän sysätä sen syrjään jalallaan.
Mutta silloin hän näki vanhan marski Vendelbon kyynelsilmin katsovan
häntä puoleksi ystävällisellä, puoleksi moittivalla katseella ja hän
nosti nopeasti miekan lattialta painaen sen kultaisen kahvan huulilleen
ja juoksi sitten ulos ovesta kyyneltulvan virratessa pitkin poskia.
Katsomatta oikealle tai vasemmalle kulki hän kuin unissakävijä talliin,
missä hän löysi hevosensa jo satuloituna. Sillä oli aivan uusi satula
loistavin hopeaheloin. Vanha Arvi Smålantilainen ojensi sen hänelle.

"Sinä täällä", huudahti Sven Tröst tointuen. "Mitä tämä merkitsee?
Missä on oma satulani?"

"Vanha riippuu tuolla naulassa", vastasi Arvi. "Mutta armollinen
herrani on käskenyt minun jättää teille tämän ynnä rahakukkaron, joka
riippuu tuossa matkarahoineen. Te olette kyllä nuoren ruhtinaamme
suuressa armossa ja suosiossa, huomaan minä, ja se ilahduttaa minua."

"Niin, sanoppas muuta, ukkoseni", vastasi Sven Tröst heittäen
rahakukkaron, joka riippui satulannupissa, tallin lattialle. "Hänen
suosiotansa en ole kosiskellut, mutta se on kuitenkin hämmästyttänyt
minua ja tehnyt minut melkein narriksi. Olin vähällä ratsastaa
täältä itkien, mukanani prinssin kunniamiekka ja täysi palkka. No
niin, tämä miekka on seuraava minua hautaan; mutta palkkaa ja rahoja
en ota vastaan." Senjälkeen hän talutti itse hevosensa tallista.
-- "Hyvästi vanha Arvi", jatkoi hän hieman liikutettuna ja ojensi
vanhukselle kätensä asettaessaan jalkansa kannukselle. "Sinun rouvasi
on kai mennyt luostariin, koska näen sinut täällä. Mutta, jos tuot
mukanasi ainoastaan kuolemaa ja onnettomuutta, näkisin sinut kuitenkin
mieluummin kaljun kreivin linnassa kuin prinssi Oton luona."

"Minun rippi-isäni on sanonut sen olleen vanhan höperön mieleni
ennakkoluuloa ja taikauskoa", vastasi vanhus, "ja tahdon uskoa
häntä. Hyvän Maunu Birgerinpojan kuvan täytyy seurata minua hautaan,
katsokaas, ja jollen voi pitää surua ja onnettomuutta loitolla hänen
kynnykseltään kuten kyllä voi tapahtua, niin ei siltä vanhanaikainen
uskollisuus ja rakkaus ole sammuneet. Mutta mitä te aijotte, nuori
herra? Miksi ylenkatsotte jalon herramme armon ja ruhtinaallisen
lahjan."

"Kaikki herrasarmo on minulle vastenmielistä", vastasi aseenkantaja.
"Hankkikoon prinssi meille maahan vapauden ja rauhan, jos voi. Armoa
voi hän itse tarvita; sen voi jokainen vapaa sielu vastaanottaa
vain Herraltamme. Mutta minun mitättömästä palveluksestani annettu
helisevä maksu ei tule kuormittamaan hevostani. Sinun ei tarvitse
sanoa sitä hänelle juuri niillä sanoilla; hän on tarkoittanut hyvää,
enkä minä tahdo loukata häntä. Sano, että kiitän häntä nöyrästi, tai
mitä vain haluat. Sinä jäät siis hänen luoksensa, -- hyvä! Vartioi
nyt uskollisesti ja rakkaudella hänen henkeään kuin olisi hän hurskas
mestattu kuninkaanpoikasi. Kuka tietää, pääseekö hän vähemmällä?
Minulle hän on osoittanut kunnian ajamalla ovesta ulos. En saa nyt
uhrata henkeäni ja vertani hänen puolestaan, tai taistella kruunun ja
maan kunniaksi hänen hurskaiden, kauniiden silmiensä alla; sen minä
olin kuitenkin luvannut pyhälle Neitsyelle sydämessäni. Hyvästi! Jumala
olkoon kanssamme." Sven Tröst kannusti nyt hevostaan ratsastaen ulos
Veljeskunnantalosta Saxköpingissä, sekä suuntasi kulkunsa kaupungin
itäisestä portista Guldborgin salmelle päin.

       *       *       *       *       *

Missä vain Saxköpingin hovista karkoitettu aseenkantaja kulki, ei
hän kuullut puhuttavan muusta kuin prinssi Otosta, ja mitä maan ja
kansan luultiin voivan odottaa häneltä ja hänen varustuksistaan
Laalannissa. Själlannissa luultiin jo varmuudella tiedettävän prinssin
tehneen salaisen liiton lankonsa Brandenburgin markkreivin ja Saksan
keisarin kanssa, jolloin hän ilman säätyjen tietoa ja suostumusta,
siis kerrassaan laittomasti ja kelvottomasti, olisi luovuttanut
kruunun oikeuden Vironmaahan langollensa, osaksi sisaren puuttuvista
myötäjäisistä, osaksi avunlupauksesta Saksasta kreivi Gerhardia
vastaan. Muutamat luulivat senlisäksi tietävänsä hänen antaneen
langolleen salaisen toivon siitä, että Tanskan kruunu kerran, hänen
ja veljensä kuoltua voisi siirtyä markkreivillisen huoneen haltuun.
Tämä tuntui kuitenkin liian mahdottomalta, eikä kukaan tahtonut
uskoa siihen. Jyllannissa arveltiin sitävastoin prinssin olevan
neuvotteluissa sekä kreivi Gerhardin että kreivi Juhanan kanssa,
joiden molempien kesken hän aikoi jakaa valtakunnan. Missä vain
näihin liikkeellä oleviin huhuihin uskottiin katosi toivo, joka oli
kohdistunut prinssi Ottoon. Hänen nuoremmalta veljeltään odotettiin
vielä vähemmän; hänen kevytmielisyytensä ja välinpitämättömyytensä
olivat tunnetut. Tämä lainvastainen liitto oli muka solmittu hänen
suostumuksellaan, sanottiin, ja usein kuultiin lausuttavan, että olisi
paljon parempi olla ilman kuningasta, kuin valita uusi Kristoffer hänen
pojistaan, jotka jo edeltäpäin möivät kruunun oikeudet voittaakseen sen
vieraalla asevoimalla.

Mistä nämä huhut salaisesta liitosta olivat peräisin, ei Sven Tröst
osannut selittää, vaikka hän itse olikin auttanut niiden leviämistä
varomattomasti lausumalla arvelunsa suunnitelmista ja liitoista, joista
oli saanut aavistuksen. Itsellään ei hänellä ollut kuitenkaan niin
huonoja ajatuksia prinssi Otosta, ja hän ryhtyi nyt usein puolustamaan
häntä kovaa ja kohtuutonta panettelua vastaan.

Niitä nuoren prinssin ylevyyden, jalouden ja hyvyyden piirteitä, jotka
hän itse oli oppinut näkemään, ei hän voinut unohtaa eikä tuomita
väärin, ja kuninkaanpoika, jonka miekkaa hän kantoi, oli yhä hänen
nuoruudenunelmiensa sankari, joka toisi onnellisemman tulevaisuuden
Tanskalle.

Kahtena viime kuukautena nuori urotöitä janoova aseenkantaja oli
joutunut aivan kuin tapausten pyörteistä poistemmatuksi ja siirretyksi
elämään ja maailmaan, joka osaksi oli ollut hänelle vieras. Tästä
osanotosta julkiseen elämään ja maailman suuriin tapahtumiin, joista
hän lapsuudessaan oli uneksinut enonsa kotona, kun puhe oli johtunut
Tanskan kronikkoihin ja muinaisajan suuriin urotöihin, tästä yksityisen
ihmisen elämän virran vuotamisesta suureen kansanelämän valtamereen,
-- tästä hiljaisen, rajoitetun toveripiirin laajentumisesta kansan
yhdistyneiden tai vastakkaisten voimien temmellyspaikaksi, -- oli hän
kaksi vuotta sitten saanut elävän kuvan ottaessaan osaa sotaretkeen ja
taisteluun, joka huolimatta onnettomasta lopustaan, oli hänen elämänsä
suurin ja huomattavin tapaus. Mutta hän oli nyt nähnyt kansan hädän
ja tarpeen, hän oli seisonut kurjan kuninkaan kuolinvuoteen ja haudan
ääressä, ja hän oli saanut käsityksen elämän vakavuudesta, joka hänen
yksinäisellä matkallaan yhä enemmän ja enemmän valtasi hänen mielensä,
saattaen hänet arvostelemaan ja muistelemaan omaa elämäänsä ja oloansa.

"Lörpöttelijä, hourupää"! huudahti hän muutamia kertoja ääneensä.
"Oikein!" -- Nämä Stig Antinpojan sanat hänen kaksimielisessä,
salaperäisessä kirjeessään kaikuivat alituisesti hänen korvissaan, ei
kuitenkaan Stig Antinpojan, vaan ketunmetsästäjän sorahtelevalla ja
pilkallisella äänellä. Hänessä oli syntynyt sanomaton viha tätä ihmistä
kohtaan, jota yleensä pidettiin Saxköpingin salaliiton päämiehenä, ja
veri nousi Sven Tröstille päähän, kuin nuorelle härälle, joka kerta
kun se näkee punaisen mekon. "Hän on oikeassa, hänet täytyy hirttää",
jatkoi hän. "Lörpöttelijä, hourupäinen minä olen, sietämätön narri,
jota ei kukaan voi kärsiä. Tuomitsen ja puhun kaikkea, vaikken vielä
ymmärrä mitään. Toisenlaiseksi täytyy muuttua tämän maan, se on totinen
tosi, mutta itse täytyy meidän muuttua ja minun myöskin. Mitä auttaa,
että kartanoissamme huudamme itsemme käheiksi kuninkaita ja ruhtinaita
vastaan, kun itse olemme raukkoja. Mitä auttaisi vaikka prinssit
olisivat enkeleitä, kun jokainen käsi ja sormi maassa tahtoo olla oma
herransa ja päänsä?"

Tuollaisten mielenpurkausten kestäessä hän ratsasti hitaasti eräänä
kauniina syyskuunpäivänä Limvuonon lähellä olevan nummen yli,
lähestyen Stig Antinpojan lujaa linnaa Björnholmia. Siellä hän oli
viettänyt seitsemän nuoruutensa surutonta vuotta ja sinne veti häntä
nyt sydämensä voimakkaasti takaisin. Hän ei enempää tahtonut palvella
Stig Antinpoikaa -- se oli päätetty; mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa
sen hänelle itse ja tahtoi ehkä tavata kerran vielä hänen kauniin
keskenkasvuisen tyttärensä. Että käynti enemmän koski tytärtä kuin
isää, joka sillävälin oli otettu kotiin luostarikoulusta, sen tunsi
hän salaisesti mielessään; sillä hän otti usein matkalla hatun
päästään katsoakseen revittyä tunturikyyhkyä, joka oli taitamattomasti
kokoonparsittu, näyttäen hänestä huonolta enteeltä. Mitä lähemmäksi
hän tuli Björnholmia, sitä hitaammin hän ratsasti ja sitä vakavammaksi
tulivat hänen ajatuksensa. Hänestä tuntui, kuin olisi jalon prinssi
Oton miekka, joka kalisi hänen sivullaan, soimannut häntä siitä, että
hän palasi takaisin kavaltajan, kreivi Gerhardin marskin ja ystävän
luo, ikäänkuin tuomaan terveisiä ja vastauksen murhapolttajina, joille
hän oli vienyt salaisen kirjeen. Kun hän istui näissä ajatuksissa
ja taas oli ottanut hatun käteensä, antaakseen tunturikyyhkyjen ja
rakkaiden lapsuusmuistojen hajoittaa epäilyksensä, näki hän kahden
ratsumiehen tulevan vastaansa tietä myöten Björnholmista. Aurinko laski
tulipunaisena heidän takanaan ruskean nummen ja Limvuonon taakse.
Heidän kasvonsa olivat varjossa, mutta toinen näytti olevan pitkä
mies, yllään ruskeanpunainen nuttu. "Ketunmetsästäjä", huudahti Sven
Tröst varjostaen kädellään auringonloistetta vastaan. "Aivan oikein!
se pitkä roisto! ja hän tulee Björnholmista! Hän on nyt siellä saanut
palkan ja kiitoksen konnantyöstään." Hetkeäkään epäilemättä paljasti
hän ensikerran tositeolla prinssin miekan, iloiten saadessaan vihkiä
sen tuon roiston verellä, jota se näytti janoavan. "Vetäkää miekkanne
tupesta Henneke Bryde!" huusi hän kovalla äänellä. "Puolusta henkeäsi
kurja murhapolttaja! Prinssi Oton miekka tahtoo juoda nyt kurjaa
sydänvertasi."

"Ohoh, Stig Antinpojan kirjeenkantaja!" huudahti pitkä punatakki
nauraen herjaavasti ja paljasti välinpitämättömästi miekkansa asettuen
puolustusasentoon. "Oletko kääntänyt takkisi uuden hovituulen mukaan,
lörpöttelijä, ja saanut junkkerin miekan ylvästelläksesi. Seis narri,
ja seuraa meitä takaisin Björnholmiin. Voit todistaa, että olet tuonut
meille kirjeen ja sanoman kaupoistamme kreivin kanssa; nyt he jättävät
meidät, nuo suuret roistot, ja lähettävät hakemaan hornasta kiitosta
ja palkintoa. Jos tahdot olla todistajamme, niin tahdomme jakaa
kanssasi palkinnon ja kunnian." Pitkä ketunmetsästäjä ei saanut aikaa
enempiin ehdotuksiin. Prinssin kultainen miekka reippaan aseenkantajan
kädessä suhisi jo hänen korvissaan antaen hänelle iskun kasvoihin.
"Kuolema ja helvetti", huusi hän hypähtäen satulassaan. "Paholaisen
vehkeitä, Jonni, noiduttu ase. Pistä hänet kuoliaaksi, pelkuri Jonni!
Onko tämä toveruutta." Hänen onnistui iskeä Sven Tröstiin haava,
mutta sai itse vaarallisemman ja putosi satulastaan. Mutta melkein
samassa silmänräpäyksessä tunsi Sven Tröst petollisesti hyökättävän
päällensä takaapäin ja hän tunsi tuskallisen piston selässään. "Kurja
roisto, miekkailetko kuten salamurhaaja?" huusi hän kääntyen toista
metsästyspukuista herraa kohti. Mutta hänen silmissään musteni ja hän
kaatui tajuttomana satulastaan korkeaan kanervikkoon, lyöden päänsä
mukulakiveen.

Kun Sven Tröst taasen aukaisi silmänsä, ei hän enää maannut
kanervakankaalla, vaan suuressa sängyssä, missä hän ei voinut
liikahtaakaan tiukkien siteidensä vuoksi. Hän tunsi päänsä raskaaksi
kuin kivi, ja kaikki tuntui pyörivän hänen silmissään. Paikka tuntui
hänestä tutulta. Hän oli Björnholmissa. Mahtava linnanherra Stig
Antinpoika itse seisoi keskellä holvattua huonetta, jakaen käskyjään
väelleen. Vastapäätä aseenkantajan vuodetta oli toinen, missä makasi
sairas surkeasti valittaen; äänestä ja hurjista kirouksista luuli
Sven Tröst voivansa tuntea vihatun vastustajansa, ketunmetsästäjän.
Korkea linnanherra kääntyi viekas hymy soikeilla kasvoillaan Sven
Tröstin vuodetta kohti, astumatta kuitenkaan askeltakaan häntä
lähemmäksi. "Luulenpa, ettet kuole tällä kertaa mieletön", sanoi hän.
"Rikkaruoho ei menehdy niin helposti; mutta hänelle tuolla olet sinä
antanut kuolinhaavan ja se oli oikein. Hän oli roisto ja tyhmä koira,
sitäpaitsi hän teki konnantyön. Viimeisessä olit hänen kaltaisensa."
Sen jälkeen poistui hän sairashuoneesta, mistä hän heti oli ajanut pois
osanottavan talonväen. Ainoastaan lääketaitoinen pappi, joka oli linnan
kotikappalainen, jäi jälelle. Hän kulki hiipivillä kissanaskelilla
vuoteelta toiselle kehoittaen sairaita kääntymykseen ja lahjoituksiin
kirkolle, ennenkuin armon aika oli kulunut.

Kun Sven Tröst avasi silmänsä, luuli hän huomanneensa läsnäolevien
joukossa hienon naisellisen olennon, jonka hän oli nähnyt ainoastaan
selkäpuolelta, ja hän toivoi sydämessään, että se olisi ollut kaunis
Agneta neito, joka kaksi vuotta sitten oli lähetetty hänen tähtensä
luostarikouluun. Kauan makasi hän puolinukuksissa mutisten epäselviä
sanoja luullusta näöstään, samalla kuin kaikki hänen muistonsa ja
toiveensa varjokuvien tavoin kulkivat hänen sisäisen silmänsä ohi.
Näitä hänen haaveitaan keskeyttivät haavoitetun metsästäjän kiroukset
ja uhkaukset ja alituisesti toistetut sanat: "Palkkani! antakaa minun
palkkani!"

"Tulkaa tajuihinne, Herra Henneke! Katukaa kehnouttanne ja rikostanne!"
sanoi hengellinen. "Elkää koskaan pyytäkö palkkaa ja kiitosta
pahanteoistanne tässä tai tulevassa elämässä! Kuulittehan, ettei se
koskaan ole ollut hurskaan herrani tarkoitus. Mutta teidän elämänne on
pian lopussa, herra Henneke. Ette elä enää tätä yötä. Ehkä voisin vielä
pelastaa teidän sielunne --"

"Sinä et pelasta kenenkään sielua, munkki. Olet kirjoittanut
itsesi valheen esimiehen valtaan", huusi ketunmetsästäjä. "Tunnen
korpinkyntesi yhtähyvin kuin kavalien herrojesi tarkoituksen. Palkkani,
palkkani, te saatanat! tai" -- hän vaikeni uhaten ja hampaitaan
kiristäen.

"Nuori mies, elkää piitatko siitä hurjasta, paatuneesta syntisestä!"
sanoi pappi välinpitämättömällä äänellä Sven Tröstille. "Hänen
hengenvetonsa ovat lasketut, ja hän puhuu kuin riivattu hullu, jolla
vielä on käytettävänä kokonainen elämä epäkristilliseen kostoon ja
pahoihin töihin."

Stig Antinpojan viekkaan kotikappalaisen ja kirjurin näkeminen oli
Sven Tröstille yhtä vastenmielistä kuin haavoittuneen murhapolttajan
läsnäolo, ja hän makasi koko yön tuskallisimmassa tilassa, voimatta
sulkea silmiään. Sillä hän ei kuullut muuta kuin metsästäjän
raivoisasti huutavan palkkaansa ja munkin kylmät kehoitukset
parannukseen. Ennen aamunkoittoa vallitsi hiljaisuus sairashuoneessa.
Lamppu paloi himmeästi hänen edessään pöydällä rukouskirjan ja
muutamien sidetarpeiden välillä. Puolikuollut ketunmetsästäjä näytti
olevan väsynyt ja lähellä kuolemaa. Sven Tröst makasi hiljaa silmät
auki ja liikkumatta, pitäen tarkasti silmällä kaikkea. Nyt hän
näki kauhukseen verisen miehen nousevan puoleksi ylös sängyssään
ja ojentavan pitkän käsivartensa lamppua kohti. "Uutta valoa,
pelkuri Jonni! Nyt nukkuvat kuningas ja prinssi, nyt ajamme ketun
ulos savulla. Nahasta saamme linnoja sekä linnoituksia -- nyt
sytytän oljet ja lastut." Sen jälkeen hän ojensi lampun suuriin
sängynuutimiin, jotka silmänräpäyksessä leimahtivat korkeaan liekkiin.
Raivoisasti huutaen syöksyi hän itse palavasta vuoteestaan pudoten
kuolleena lattialle, tulen levitessä koko huoneeseen. Sven Tröst ei
voinut liikahtaakaan paikaltaan; mutta hän kokosi kaikki voimansa
läpitunkevaan huutoon, että tuli oli irti. Pappi heräsi, juosten
pelästyneenä ulos sairashuoneesta. Sven Tröst näki ainoastaan savua ja
liekkejä ympärillään, turhaan ponnistellen noustakseen ylös. "Palkkani,
palkkani!" kuuli hän vielä metsästäjän korahtelevalla äänellä huutavan
vieressään ja kaatui itse puolitukehtuneena vuoteelleen. Pian hän
tunsi kahden voimakkaan käden tarttuvan itseensä ja hänet kannettiin
ulos raittiiseen ilmaan missä tunsi kahden pienen ja lämpöisen käden
koskettavan päätänsä. Kun hän taas oli lepäävässä asennossa luuli hän
tajuttomassa tilassaan tuntevansa hurmaavan kosketuksen otsassaan,
aivan kuin näkymättömän enkelin hengityksen. Tämän havainnon jälkeen
katosivat kaikki levottomat ajatukset ja kauhunkuvat hänen sielustaan.

"Agneta!" kuiskasi hän, "pikku rakas suojelusenkeli! Oletko vienyt
minut paratiisin ihanuuteen?" Hän ei voinut heikkoudessaan avata
silmiään, ja tajunta sekä ymmärrys näyttivät olevan kokonaan poissa.
Mutta hän uneksi koko ajan paratiisin autuuksista, sillävälin kun
tulet sammutettiin linnassa. Aamun koittaessa haudattiin Henneke
Bryden palanut ruumis Björnholmin linnankappelin hautausmaahan, ilman
kellonsoittoa ja hautajais-menoja.



KYMMENES LUKU.


Sven Tröstin mielenhäiriö kesti kauan; luultiin sen aiheutuneen hänen
päähänsä saamastaan kolauksesta. Haavoittuneen aseenkantajan uni
onnellisuudesta, jota hän kuvitteli mielessään salaisimpien toiveidensa
mukaisesti, muodostui hänelle nyt kokonaiseksi maailmaksi, missä
Agneta neidon kuva sekaantui tuhansiin ihmeellisiin seikkailuihin ja
mitä rohkeimpiin jalon ja sankaritöistä rikkaan elämän suunnitelmiin
isänmaan pelastukseksi ja kunniaksi. Tätä unitilaa jatkui hyvin kauan,
sillävälin kun koko todellinen maailma tuskineen ja suruineen oli
kadonnut hänen uinuvalta sieluelämältään.

Kun hän ensikertaa täysissä tajuissaan astui ulos kuumasta
sairashuoneesta hengittäen raitista ilmaa, oli hän uneksinut kokonaisen
talven ja kesän. Oli taas syksy, ja lehdet olivat kellastuneet
harvoissa lehtipuissa Björnholmin lehdossa, aivan samoin kuin silloin
kun hän viimeksi katseli Limvuonoa ja vanhaa linnaa kohti. Mutta se
oli nyt autio ja tyhjä. Mahtava linnanherra oli poissa Ainoastaan
linnanvouti muutamien miesten kanssa oli jälellä linnaa vartijoimassa,
ynnä linnankappalainen parin vanhan palkollisen kera. Pitkän unensa
kestäessä oli Sven Tröst kuitenkin muutamia kertoja luullut kuulevansa
Stig Antinpojan äänen, mutta vielä useimmin luullut saaneensa
salaisia käyntejä suojelusenkeliltään, joka hellästi hengitti hänen
otsalleen. Silloin tällöin hän oli luullut kuulevansa ihania säveliä,
osaksi tutuista lapsuutensa aikuisista kansanlauluista ja aina
Agnetan kiehtovan äänen laulamina. Agneta oli nyt ensimäinen, jota
hän kysyi, mutta sanottiin hänen olevan vielä luostarikoulussa. Hän
kysyi prinssi Ottoa ja mihin tämä oli ryhtynyt maan pelastamiseksi.
Vastattiin olkapäiden kohotuksella ja pyydettiin, ettei hän välittäisi
siitä; kaikki oli entisellään ja odotettiin yhtä vähän pelastusta
prinssi Otolta kuin keltä muultakaan. Nyt vasta hän sai tietää kuinka
kauan hän oli ollut sairaana, ja kuulemansa mukaan tuntui hänestä
kuin koko Tanskanmaa olisi maannut hänen kerallaan haavoittuneena
ja kuolonhorroksissa. Pian hän kuitenkin tunsi itsensä täysin
parantuneeksi. Terveyden puna palasi hänen poskilleen ja selvyys
hänen ajatuksiinsa ja mielikuviinsa; hän saattoi pyöritellä hevostaan
reippaasti ja vilkkaasti kuin ennenkin. Siksipä olikin hän nyt innokas
jättämään aution Björnholmin etsiäkseen sukulaisia ja ystäviä, jotka
eivät vielä olisi menettäneet vapauden toivoa ja isänmaan vapautuksen
suunnitelmia.

Juuri kun hän, aikaisin eräänä aamuna näissä aikeissa, seisoi tallissa
yllään matkapuku, ja oli jo satuloinut ja sitonut tavaransa hevosen
selkään, astui pitkä Stig Antinpoika kypärissä ja haarniskassa tallin
ovelle. Mahtava linnanherra oli palannut kotiin yöllä ja aikoi samana
aamuna taas jättää linnan. "Mihinkä niin aikaisin, Sven Tröst?" sanoi
hän ankaralla äänellä, näyttäen pitkät kapeat kasvonpa kypärin alta.
"Oletko nyt jälleen saanut ymmärryksen ja voimasi tehdäksesi uudelleen
hullutuksia?"

"Ah, oletteko vihdoinkin täällä, herra!" huudahti aseenkantaja
kiiruhtaen häntä kohti, mutta väistyi hänen ankaraa katsettaan. "Te
olette vihainen minulle, mutta taidattepa vihastua yhä enemmän, kun
sanon teille, mitä kauan olen ollut estetty lausumalta."

"Se on mahdollista. Mitä se on?"

"Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, ankara herra Stig, minua
kohtaan osoittamastanne huolenpidosta", jatkoi Sven Tröst, "ynnä
kaikesta mitä olette opettanut minulle jalossa asetaidossa ja kaikissa
ritarillisissa kyvyissä. Mutta kun minä jouduin onnettomuuteen tuolla
puiston luona, olin matkalla Björnholmiin ainoastaan kiittääkseni teitä
kaikesta hyvästä ja antaakseni teidän tietää, etten kauempaa tahdo
palvella teitä aseenkantajananne."

"Mitä, poika!" huudahti linnanherra jäykästi, polkien jalkaansa. "Mutta
se on totta", jatkoi hän lempeämmin, "poika sinä et enää ole. Voin
lyödä sinut ritariksi minä hetkenä tahansa, mutta sen täytyy sinun
ansaita muulla kuin haaveilla ja isänmaallisilla tuhmuuksilla. Mitä
haaveita nämä nyt taas ovat? Miksi et tahdo palvella minua enempää?
Onko enosi tehnyt sinut hulluksi. Tai unikuningas junkkeri? Juuri nyt
kun tarvitsen sinua, tahdot sinä pettää minut, mieletön!"

"Oletteko te vielä kreivi Gerhardin marski", vastasi Sven Tröst, "ja
sanokaa mitä tahansa herra, Rendsborgin kreivi on ja pysyy tyrannina ja
verivihollisena. Niin kauan kuin sydämessäni on pisarakaan tanskalaista
verta, en kavalla isänmaatani, vaikka siten voisinkin tulla yhtä
mahtavaksi kuin te itse."

"Tyhmää puhetta, mies. Mitä sinä ymmärrät maan ja valtakunnan
menestyksestä. Jätä se minun asiakseni. Minua voit seurata varmasti;
olen aina tietänyt mitä teen."

"Minä tiedän nyt myös, mitä olen tekevä tästä lähtien, ankara
herra marski. Minä en tahdo enää sokeasti totella ketään herraa,
olkoon hän vaikka keisari. Viimeistä asiaa, jonka ratsastin teidän
palveluksessanne kadun koko elämän ikäni. Se ei ollut jaloa eikä
ritarillista, sen olette itse tunnustanut kieltämällä sen ja käskemällä
kavaltajat hakemaan hornasta palkintonsa."

"Kuolema ja onnettomuus! se tehtiin kreivin toimesta. Siinä asiassa
minä olin ainoastaan hänen marskinsa. Mitä koskee se minua ihmisenä ja
vapaana miehenä?"

"Tahdon sanoa teille suoraan mihin aijon ryhtyä herra", vastasi Sven
Tröst. "Minä liityn nyt rehelliseen enooni tai ritari Buggeen Haldista,
taikka jokaiseen, joka osaa ja tahtoo tehdä jotakin vapauttaakseen maan
saksalaisista."

"Mene sisään ja pane maata Sven Tröst, sinä olet järjiltäsi. Mitä
sinä uneksit, mieletön? Luuletko, että minä olisin hyljännyt kurjan
Kristofferin ja hänen poikansa, jos olisi ollut odotettavissa jotakin
toivoa maan pelastukseksi heidän puoleltaan?"

"Luulen kyllä teidän tarkoittavan maan ja kansan parasta, ankara herra;
mutta kuitenkaan en voi olla teidän mieltänne asiassa, joka koskee
saksalaista hallitusta. Jos uudelleen puhkeaa riita Rendsborgilaisen
kanssa, on käteni taas häntä vastassa, vaikkei kävisikään paremmin
kuin viimeksi, jolloin oma reipas käsivartenne oli häntä vastassa.
Tapahtukoon Herran tahto, kunhan minun vain ei tarvitse elää sitä
onnettomuuden päivää, että saan nähdä vanhan herrani ja asemestarini
antavan reippaan käsivartensa ja viisaan päänsä valtakunnan vihollisen
palvelukseen."

"Marssi heti paikalla tiehesi, tyhmeliini, eläkä koskaan enää tule
silmieni eteen!" huudahti roteva ritari ankarasti kiivastuen. "Minulla
oli paremmat ajatukset viisaudestasi, Sven Tröst. Olet tarpeeksi
kauan ollut hullu haavojen ja kuhmujen vuoksi; siihen kyllä on ollut
neuvoja, sen on aika ja laastarit voineet parantaa. Mutta nyt huomaan
sinun olevan tyhmän narrin kuten enosi tyhjänpuhuja Haldissa, joka
uhmaa Jumalan rangaistuksella ja luulee voivansa tehdä ihmeitä. Jos
tahdotte vapauttaa maan saksalaisista, kuten kerskaatte, niin toivon
ne ensin paholaisen huomaan, jotka nyt junkkeri Oton kanssa ja hänen
yksinkertaisten laalantilaistensa kanssa ovat saattaneet kreivin
haarniskaani syöksemällä koko maan onnettomuuteen."

"Mitä minä kuulen!" huudahti Sven Tröst hämmästyneenä. "Onko jalo
prinssi Otto tullut tänne sotajoukon kanssa?"

"Pyh, poikien kujeita!" mutisi ritari. "Jos kreivi tahtoo tehdä heille
sen kunnian, että marssii heitä vastaan, puhalletaan se sotajoukko pois
kuin akanat ja silput. Mutta se on kirvelevä teitä kaikkia. Mieti vielä
asiaa, Sven Tröst. Jos seuraat omaa uhmailevaa mieltäsi, on kaikki
onnesi tässä maailmassa mennyttä. Olin odottanut sinusta jotakin, mutta
nyt olet varmalla tiellä hirsipuuhun."

"Jumalan nimessä, ankara herra, omantuntoni aijon kuitenkin vapauttaa.
Vielä kerran sydämelliset kiitokset kaikesta hyvästä, ritari Stig.
Sanokaa myös jalolle tyttärellenne, että minä en koskaan elämässäni voi
unohtaa --"

"Pois se! Unohda mielelläsi uskollisuutesi ja kiitollisuutesi minua
kohtaan, mutta unohda ennenkaikkea kaikki rakastuneet lastenhaaveet,
eläkä koskaan kuvittele mielessäsi Agnetan ajattelevan sinua tai
kysyvän petollista Sven Tröstiä, kun sinä riiput korpinruokana
Rendsborgin hirsipuussa." Näin sanoen kääntyi ritari, poistuen
kiivain askelin linnaa kohti. Aseenkantaja katseli surullisena hänen
jälkeensä, taluttaessaan hevostaan tallista. Hän katseli vielä kerran
vanhaa rakasta Björnholmia tarkkaan, ikäänkuin hän olisi sanonut
hyvästit sille ikipäiviksi, jonka jälkeen hän hitaasti ratsasti
portista ja puiston läpi. Hänestä tuntui kuin jokainen pensas ja puu
olisi vaatinut häneltä surulliset jäähyväiset. Vihdoinkin vapautti
hän itsensä näistä surumielisistä mietteistä ratsastaen reippaasti
puiston uloskäytävää kohti, tullakseen Viborgiin vievälle tielle.
Mutta samassa suhahti nuoli aivan hänen korvansa ohi; hän näki joukon
kuljeskelevia mustalaisia leiriytyneinä erääseen kuoppaan, mistä
pitkä tummaihoinen mies hyppäsi ylös teräsjousi olkapäillään ja
kiiltävä metsästyspuukko kädessään. Sven Tröst tarttui miekkaansa,
ratsasti esiin auringonpaisteeseen viidakon ulkopuolella, mutta antoi
hämmästyneenä miekkansa vaipua, huutaen: "Volle! Musta Sven, tahdotko
murhata minut?"

Hurja, musta ihminen heittäytyi polvilleen hevosen eteen, kädet
ristissä rinnallaan ja näytti olevan valmis sekä itkemään että
nauramaan. "Gondulin hengille olkoon kiitos, että ammuin kuin raukka,
rakas nuori herra", sanoi hän liikutettuna. "Tahdotteko hakata korvani
minulta tämän kepposen vuoksi; kiiruhtakaa sitten, mutta leppykää toki
taas! Minä luulin teitä tuoksi ketunroikaleeksi. Tahdoin antaa hänelle
pienen kiitoksen viimeisestä itseltäni ja teidän rehelliseltä herra
enoltanne."

"Raivoatko sinä, Volle? -- Nouse ylös ihminen! Olisitko tahtonut
murhata Stig Antinpojan ja enoni käskystä? Koska on Niilo
Brattinborgilainen lähettänyt salamurhaajia vihollisiaan vastaan?"

"Se oli ainoastaan oma hyvä mielijohteeni, nuori herra", vastasi musta
mies nousten ylös. "Minut lähetettiin tänne kaikessa hiljaisuudessa
tiedustelemaan teitä. Sanottiin teidän makaavan sairaana täällä ja
että olitte menettänyt järkenne ja tajunne, mutta että ritari Stig
oli Rendsborgissa. Silloin tapasin nämä vanhat hyvät ystävät ja sain
tietää, että vanhaa kettua odotettiin tänä kauniina aamuhetkenä ja
sitten --"

"Silloin meni piru sinuun tänä kauniina aamuhetkenä, Volle, puuhevosen
ja koiranruoskan vuoksi Björnholmissa. Olkoon jo tarpeeksi tästä
kurjasta kostonlaukauksesta. Mutta jos taitat hiuskarvankaan vanhan
herrani päästä, niin maksaa se kaulasi, sen minä lupaan. Jos sinulla on
hevonen niin seuraa minua."

"Heti, nuori herra. Kaulaani te ette muuten omista, vain korvani
annoin teidän valtaanne. Nyt jäähyväiset vanhalle seuralleni ja
sitten olen valmis." Sen sanottuaan kiiruhti musta mies hyppäyksellä
mustalaisjoukon luo, ja Sven Tröst ratsasti kappaleen matkaa edelle
maantietä myöten.

Niin kutsuttu "Musta Sven" oli yleisesti tunnettu Jyllannissa
taitavaksi salametsästäjäksi ja seikkailevaksi uskalikoksi. Hän
kuului alkujaan kuljeskeleviin mustalaisiin, joiden kanssa hän ei
kuitenkaan ollut kestävässä toveruudessa, ollen usein herraskartanojen
palveluksessa metsästäjänä. Kahtena viime vuonna oli hänellä ollut
sellainen toimi Sven Tröstin enon luona Brattinborgissa lähellä
Viborgia, missä hän oli kunnostautunut uskollisuudella. Björnholmissa
hän oli kolme vuotta sitten istunut vangittuna salametsästyksestä,
mutta Sven Tröstin välityksellä hän oli päässyt vapaaksi ankarasta
rangaistuksesta ja julmasta kohtelusta. Nyt hän tuli ratsastaen
satulatta pienellä hevosella, jonka hän näytti varastaneen laitumelta.

"Kuinka eno jaksaa?" kysyi Sven Tröst. "Hän on kai marssinut prinssin
avuksi?"

"Hän kyllä sen jättää tekemättä, nuori herra. Isäntä on saanut
sappitaudin käräjäjutun takia tuon kavalan koiran kanssa, jolle minä
tahdoin kostaa tänään hänen puolestaan."

"Mitä, sairasko suuttumuksesta vanhan oikeusriidan vuoksi? Hänen
pitäisi silloin mieluummin antaa harminsa purkautua ja antaa hyvän
miekkansa olla tuomarina."

"Sitä sanon minäkin, nuori herra; siinä olisi ollut järkeä. Mutta
sellaisissa asioissa on isäntämme, meidän kesken sanoen, narri.
Mieluummin hän olisi menettänyt tiluksensa kuin voittanut jalankaan
verran maata väkivallalla ja vääryydellä, sanoo hän. Eikö sellainen
ole tyhmää puhetta? Tietäähän hän kuitenkin, yhtähyvin kuin me, että
ei enää ole muuta oikeutta maassa, kuin minkä jokainen kunnon mies
voi ottaa kädellään ja miekallaan. Se on aivan hullu, joka meidän
aikoinamme tahtoo jättää asiansa vihamiehensä käsiin, mutta sen teki
isäntä kuvitellen vielä olevansa viisas ja luulotellen kreivin häpeävän
tuomita hyvän ystävänsä hyväksi. Kaikkia vielä! Kalju verikoirahan
olisi myöskin ollut hullu, jos hän olisi tuominnut toisin ja
vastustanut mahtavaa ystäväänsä marskia."

"Niin, sinä juuri olet oikea mies tietämään, mikä on oikein, Volle! Vai
niin, että Stig Antinpoika on pitänyt koko tilan?"

"No entä sitten? Senhän olisi kuka hyvänsä, lukuunottamatta
herkkäuskoista enoanne, voinut vannoa edeltäpäin. Minä ratsastin
hänen kanssaan Viborgin käräjille, kun kaljun kreivin piti tuomita
heidän välillään. En koskaan unohda sitä päivää, nuori herrani. En
minä ole pelkuri, sen te kyllä tiedätte; mutta kun pöyhkeä kreivi oli
sanonut mikä oikeus oli, ja Stig Antinpoika piti tilan nyökäyttäen
sikamaisen kavalasti, silloin kääntyi katseeni isäntääni, ja Gondulin
henget piesköön minua! Hän oli niin kalpea kasvoiltaan kuin Viborgin
kirkonseinä ja katsoi kreiviin sellaisilla silmillä, kuin isoäitini
kertoi Sulla Kullan katsoneen Norjan noitiin, silloin kun ne muuttuivat
kiviksi."

"Lörpötystä, mieletön Volle, sen teki pyhä Olavi, mutta ei koskaan
taikauskoinen noita, josta puhut", keskeytti hänet Sven Tröst. "No mitä
sanoi sitten eno kreiville?"

"Ei yhtä sanaa, nuori herra. Hän nousi hevosen selkään synkkänä kuin
maa ja ratsasti käräjiltä. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin uskalsin
avata suuni. Mutta kun vihdoinkin sain tietää mitä hän mietti, mitäpä
luulette sen olleen? Kauniista tiluksesta, jonka he olivat häneltä
ottaneet, ei hän virkkanut sanaakaan, eikä edes, että aikoisi lyödä
Stig Antinpoikaa otsaan. Ei: Tanska, onneton Tanska, oli kaikki, mitä
hän sanoi. Eikö se ollut tyhmää puhetta? Mitä koski se Tanskaa, että ne
roistot olivat vetäneet isäntää nenästä?"

"Etkö voi ymmärtää sitä, Volle? Siksi pidän minä enosta. Tiluksia on
hänellä vielä kylliksi, ja mitä välittää hän palasesta maata? Mutta,
että maassa ei enää ole oikeutta, se on suurempi onnettomuus; se voi
kyllä saattaa rehellisen miehen päähän harmaita hiuksia."

"Niin, se on paha kyllä", vastasi Musta Sven. "Mutta ei olisi ollut
niin väliä oikeudesta, kunhan ne vain eivät olisi vieneet tilusta.
Mutta mikä minusta tuntui kaikkein kummallisimmalta oli, että hän
sanoi mieluummin ratsastavansa kerjäläisenä käräjiltä, kunhan
kukaan rehellinen mies vain ei luulisi; että hän nyt olisi kreivin
verivihollinen ainoastaan oman asiansa vuoksi. Eikö sekin ollut aivan
hullua puhetta, nuori herra? Kun minä vihaan jotakin roistoa, niin
onhan luonnollista, että vihaan häntä itseni vuoksi ja siksi että
hän on käyttäytynyt huonosti minua kohtaan. Kukapa tahtoisi vihata
vihollistaan toisten vuoksi? Mutta sellaisia ovat isännän kummalliset
haaveet, ja minä luulen hänen suuttuneen siitä niin, että on saanut
itseensä sappitaudin."

"Se on rehellisen enoni tapaista!" huudahti Sven Tröst iloisena, "mutta
sano minulle, missä on prinssi Otto ja mitä hän aikoo?"

"Niin, sitä ei kukaan tiedä niin varmasti. Sanotaan hänen tulleen tänne
puolen, ja kaikki kansa on liikkeessä, mutta juostaan edestakaisin,
eikä ole järjestystä asioissa. Luullaan hänen aikovan marssia Viborgiin
antaakseen valita itsensä hallitsijaksi. Mutta jos hän on viisas,
odottaa hän vielä. Näettekö kuinka paljon kansaa vaeltaa Viborgin
tietä?"

"Kiiruhtakaamme heidän jälkeensä ja saattakaamme järjestykseen
asiat", sanoi Sven Tröst, ja he ratsastivat nyt reippaasti suuren
talonpoikaisjoukon jälestä, joka jalan ja hevosin, asein ja ilman,
vaelsi yhdessä kaikista kylistä Viborgiin, kovaäänisesti jutellen ja
iloisesti mainiten prinssi Ottoa, josta nyt tulisi kuningas ja joka
vapauttaisi maan saksalaisista.



YHDESTOISTA LUKU.


Prinssi Otto lähestyi todellakin Viborgia Pohjois-Jyllannin
itärannikolta, pienen sotajoukon etupäässä, jonka pääasiassa
muodostivat laalantilaiset ja saksalaiset palkkajoukot. Hän odotti
syystäkin, että huhu hänen tulostansa pian saattaisi uskolliset
juutilaiset liikkeelle, ja että muutamien päivien kuluttua oli
kokoonnuttu hänen lippujensa alle. Joukko juutilaisia oli myöskin,
innon, ja hartauden elähdyttäminä, jo liittynyt häneen. Ilo hänen
tulostaan ja sotaisista puuhistaan oli sitä suurempi kun jo kaksi
kuukautta oli tiedetty, että kreivi Juhana lempeän välityksellä oli
tehty sopimus prinssin ja vihatun kreivi Gerhardin välillä. Että
tämä sopimus prinssi Oton puolelta oli tehty ainoastaan ajan ja
voimien voittamiseksi, nähtiin nyt selvästi, ja iloittiin siitä,
että hän oli ollut yhtä valtioviisas, kuin hän nyt osoitti olevansa
rohkea ja päättäväinen. Mutta jokaisen, joka tunsi Holsteinilaisen
kreivin viekkauden, asevoiman ja kuuluisan sotataidon, täytyi pitää
huimapäisenä ja melkein epätoivoisena yrityksenä vastarintaan
ryhtymisen. Useimmat vapaaehtoiset olivat viikatteilla ja raskailla
puukengillä varustettua maalaisväkeä; toiset ratsastivat varustettuna
varstoilla ja heinähangoilla. Laalantilaiset olivat parhaiten
varustettuja, ja heillä oli hyvät hevoset. He pysyttelivät lähinnä
prinssiä ja pitivät itseään hänen henkivartijoinaan. Saksalaiset
palkkasoturit näyttivät suurine viiksineen eniten sotaisilta, kantaen
jonkunlaista univormua, ja olivat mielellään yhdessä, näyttäen
halveksivan huonosti varustettuja tanskalaisia sotatovereitaan.
Muuten he kulkivat ja ratsastivat tavallisissa joukkoryhmissä, ilman
minkäänlaista määrättyä järjestystä. Jokainen liittyi ystäviinsä ja
tuttaviinsa, tai lähimpiin maanmiehiinsä. Juutilaiset liittyivät
juutilaisiin ja ne harvat själlantilaiset, jotka olivat mukana,
muodostivat oman joukkonsa. Sotajoukko oli usein hajalla, sillä
jokainen kulki eteenpäin, tai levähti mielensä mukaan. Mutta kulkuetta
seurasi torvenpuhaltajia, jotka silloin tällöin kokosivat hajaantuneet
joukot, kun päälliköt katsoivat sen tarpeelliseksi, mikä aina kuitenkin
viivytti marssia.

Noudatettiin kuitenkin alituisesti varovaisuutta ja annettiin
suljetun ratsujoukon kulkea edeltä, että voitaisiin kohdata jokainen
odottamaton hyökkäys. Ei oltu myöskään laiminlyöty, tavallisen
sotatavan mukaan, lähettää ratsastavia vakoojia tarkastamaan seutua
ja antamaan ilmoituksen niin pian kuin vihollinen huomattiin. Kun
sotaväki yöllä lepäsi kylissä, asetettiin jonkunlaisia etuvartijoita
eli niinkutsuttuja pidättäjiä, jotka olivat varustetut torvilla ja
seisoivat siksi lähellä toisiaan, että saattoivat kuulla toistensa
huudot ja voivat siten pian ilmoittaa leiriin vihollisen lähestymisen.
Muonittamisesta ei ollut ollenkaan pidetty huolta. Oli luotettu
siihen, mikä nyt todella tapahtuikin, että missä sotajoukko vaeltaisi,
perheenisät tulisivat avoimin käsin maan vapauttajia vastaan. Kaikki
laarit ja varastohuoneet seisoivat avoinna, ja missä juutilaisessa
talossa vain oli leipä tai heinätukko, annettiin se pois halukkaasti ja
ilolla.

Sotajoukossa vallitsi hyvä henki, ja marssittiin yhä reippaammin
Viborgia kohti, iloisesti laulaen ja toivorikkaasti iloiten odotetusta
vapautuksesta. Prinssi Oton suunnitelma oli niin pian kuin mahdollista
vallata Viborg, missä saksalainen päällysmies vallitsi vanhaa
Borrevoldin linnoitusta ja oltiin vakuutetut siitä, että jokainen
viborgilainen ilolla ottaisi osaa linnan valtaamiseen. Kaikki perustui
siihen, että tuli ylläpitää ja käyttää hyväkseen hetken onnellista
mielialaa ja alkaa sotaretki reippaalla ja onnellisella yrityksellä,
ennenkuin Borrevoldin saksalainen päällysmies oli ennättänyt saada apua.

Oli seitsemäs päivä lokakuuta; mutta ilma oli vielä kirkas ja kaunis
kuin syyskuussa. Oltiin lähdetty liikkeelle ennen aamunkoittoa ja
kuljettu maantielle Randersin ja Viborgin välillä. Ennen keskipäivää
toivottiin jouduttavan Jyllannin pääkaupunkiin. Asemansa vuoksi
keskellä maata, katsottiin Viborgia oikeudella Pohjois-Jyllannin
sydämeksi ja paikaksi, mistä maan yhdistyneiden voimien tulisi virrata,
jos suurten vapautussuunnitelmien mieli onnistua. Prinssi Otto ratsasti
marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin välissä laalantilaisten
ratsumiestensä kanssa sotajoukkonsa etupäässä. Kaikki hänen ritarinsa,
jotka enimmäkseen olivat hyvinvoipia maatilanomistajia Laalannista ja
Själlannista, ynnä joukko juutilaisia herrasmiehiä, ratsastivat lähinnä
hänen ympärillään. Kreivi Juhana Lempeätä itseään ei näkynyt prinssin
sivulla; mutta sopimuksen mukaan, jonka nojalla Morsland oli luovutettu
ja pantattu kreiville, seurasi prinssiä tälle retkelle viisikymmentä
hänen ratsumiestään ja osa hänen ritarejaan. Prinssin seurueessa
nähtiin sitäpaitsi rovasti Gerlack, uusi kansleri Ige ja ritari Boetius
Falke, joita kolmea pidettiin viisaina ja varovaisina neuvonantajina.
Prinssi puheli ystävällisesti kaikkien kanssa, ritarista halvimpaan
talonpoikaan, ja hänen lempeistä sinisistä silmistään säteili elävä
toivo ja melkein haaveellinen innostus, joka täytti jokaisen, joka
hänet näki, luottamuksella ja varmuudella. Vielä ei oltu nähty
vihollista, mutta huhuiltiin mahtavan kreivi Gerhardin jo jättäneen
Rendsborgin sulkeakseen tien Viborgiin, se huhu oli aamulla levinnyt
sotajoukkoon ja kiirehtänyt marssia. Talonpoikaisjoukolla, joka nyt
Sven Tröstin johdolla kulki Viborgia kohti pohjoisesta, oli vielä pitkä
taival jälellä, eikä se voinut toivoa tulevansa Viborgiin ennen iltaa.

"Ennenkuin aurinko laskee täytyy Borrevoldin olla käsissämme", sanoi
prinssi vanhalle marskille. "Antaa sitten renhdsborgilaisen tulla
huomenna."

Marski nyökäytti päätään, loi katseen takanaan kulkevaan jalkaväkeen ja
nousevaan aurinkoon. Se oli jo korkealla itä-taivaalla. Oli ainoastaan
pari peninkulmaa Viborgiin. Kaupunki ynnä sen kaksikymmentä kirkkoa ja
luostaria kohosi ja auringonloisteessa riemuitsevan sotajoukon silmien
edessä. Nyt saapui pari tiedustelijaa ankarasti nelistäen tuoden
prinssille sanoman, että vihollisen sotajoukko marssi Tapdrupia kohti
ja että holsteinilaisia ratsumiehiä näkyi Tapnummella.

"Jumalan nimessä, silloin täytyy meidän murtautua läpitse. Marski,
antakaa koota sotajoukko. Jos Viborgin miehet eivät nyt näe meitä
voitonherroina -- niin eivät he näe minua koskaan."

Luikkujen ja torvien raikuessa, ja marskin kootessa sotajoukkoa, tuli
uusia tiedustelijoita kertoen vihollisen ratsuväen olevan lukuisan,
ja että kreivi Gerhard itse johti sitä. Mutta he eivät näyttäneet
erittäin kiirehtivän; joukko vihollisen ratsumiehiä näytti asettuneen
asemiin rotkotielle Tapnummen luo, näyttäen haluavan siellä kohdata
tanskalaisen armeijan ja odottaa omaa jalkaväkeään.

"Ymmärrättekö hänen suunnitelmansa, marski?" sanoi prinssi. "Jos me
viivyttelemme, hyökkää hän päällemme nummella koko voimallaan. Jos
väistämme taistelua ja vetäydymme vasemmalle, voisimme ehkä mennä
Haldiin ritari Buggen luo ja odottaa uskollisia ystäviämme. Mutta
minusta meidän pitää rynnätä eteenpäin ja ryhtyä taisteluun. Meillä
on tuuli ja aurinko selkäpuolellamme; rotkotiellä voimme kohdata
vihollisen yhtä suurella voimalla ja suojata sivustat tienojilla."

"Oikein, herra prinssi", vastasi marski. "Jos voisimme välttää
taistelua ja miehittää Haldin, olisi se varovaisinta ja ehkä viisainta.
Jos ryntäämme eteenpäin ja hyökkäämme heti, olisi se rohkeata, mutta
uhkapeliä. Tie Haldiin lienee myöskin katkaistu. Tässä on valittava
joko taistelu tai pikainen perääntyminen. Mieliala on hyvä. Teidän
ensimäisestä urotyöstänne on kansan luottamus ja ehkäpä sodan tulos
riippuva. Herramme määrää kaiken. Minä en kiellä mitään."

"Taivaan tähden, armollinen herra prinssi", sanoi rovasti Gerlack
erittäin levottomana. "Elkää antako liian suuren innon viedä teitä
harhaan niin tärkeässä asiassa. Pelastakaa sotajoukko peräytymällä tai
etsikää vahva asema ja odottakaa Herran hetkeä. Huomenna voi piispa
Sven olla luonanne ratsujoukkonsa kanssa; joka päivä saapuu uusia
sotilaita tuhansittain; jos mestari Jaakko saa edes kaksi päivää aikaa,
voi hän hyökätä vihollisen selkään Riben tietä myöten. On kysymyksessä
vain voittaa aikaa."

Kansleri ja ritari Falke neuvoivat samaa. Prinssi Otto pysähtyi vähäksi
aikaa vakavasti miettimään, marskin järjestäessä kokoontuvat joukot.
Prinssin katse oli kohotettu hajanaisten pilvien peittämää taivasta
kohti. Tuntui, kuin hänen hiljainen ihastunut katseensa tahtoisi tunkea
läpi ikuisen kohtalon arvoituksellisen hunnun ja lukea jumaluuden
tahdon päänsä yläpuolella kiitävistä pilvistä. "Se on päätetty!"
huudahti hän korkealla äänellä kohottaen kätensä. "Tämä päivä on
näyttävä Tanskanmaalle ja minulle, olenko minä määrätty isänmaan
pelastajaksi ja kantamaan suurten Valdemarien kruunua. Eteenpäin,
maanmiehet, Tapnummea kohti! Minä olen luvannut viedä teidät vihollista
vastaan pysähtymättä; tämän lupauksen tahdon täyttää. Jos Kaikkivoipa
tahtoo suoda meille onnen ja voiton, on joka hetki hänellä yhtä hyvä.
Hänellä on valta tänään ja ikuisesti. -- Eteenpäin!"

Tähän puheeseen vastasivat sekä laalantilaiset että juutilaiset
ilohuudolla. Käsky lensi kulovalkean tavoin viimeisiin riveihin
saakka, ja rynnättiin reippaasti parhaassa järjestyksessä. Prinssi
itse ratsasti aatelisjoukossa, kaikkien ritareidensa ja uskollisten
laalantilaistensa ympäröimänä, joista voimakkain, lipunkantajana,
kantoi tutun Dannebrogin ristin koristamaa päälippua. Lähinnä
heitä tulivat kaikki ne soturit, jotka olivat asestetut kirveillä,
miekoilla ja keihäillä, tai niiden puutteessa viikatteilla ja
heinähangoilla, pieni joukko jousi- ja linkomiehiä seurasi sotajoukon
pääosaa, saksalaiset ratsumiehet ratsastivat osaksi sivuilla, osaksi
varamiehinä, valmiina suojaamaan sivustoja. Tässä järjestyksessä
saavutettiin vakoojien mainitsema pitkä rotkotie, joka kahden
vesiperäisen niityn välissä johti Tapnummelle. Aurinko ei ollut vielä
saavuttanut korkeinta asemaansa, kun vihollisen keveästi asestetut
ratsumiehet tulivat näkyviin. He olivat miehittäneet solan ja näyttivät
odottavan hyökkäystä. Heidän lukumääränsä oli jo huomattava, ja
kaukana nummella nähtiin suuria välkkyviä peitsijoukkoja liikehtivän
eteenpäin. Prinssi Otto hätkähti nähdessään tämän uhkaavan ylivoiman.
Rovasti Gerlack pysytteli kuolonkalpeana hänen rinnallaan ja rukoili
häntä kaikkien pyhimysten nimessä vetäytymään takaisin, eikä
antautumaan täällä taisteluun. Mutta prinssi heitti häneen ankaran
katseen. "Puhukaa mieluummin innostavia ja jumalisia sanoja sotureille
tänä tärkeänä hetkenä. Mutta elkää lannistako arkamaisuudellanne
luottamustamme Kaikkivoivan armoon!" Näin sanoen hän kääntyi pois
hengellisestä neuvonantajastaan, antaen marskille määräyksen asettaa
sotajoukko kiilan muotoiseen taistelurintamaan. "Virittäkää nyt pyhä
paternoster, sielunpaimenemme!" käski hän hengellistä herraa, ja
rovasti alkoi vapisevalla äänellä hurskaan laulun, jonka sotahuuto
kuitenkin pian vaimensi. "Eteenpäin Tanskan miehet. Alas tyrannit!"
huusi moni. "Paholainen murskatkoon kaljupäisen kreivin!" oli
juutilaisten sotahuuto. Prinssi Oton ja vanhan marskin johtamina
hyökkäsi aatelisjoukko rotkotielle saakka. Jalkaväki seurasi perässä
tihein joukoin, ja saksalainen ratsuväki, joka sotajoukon sivustoina
liittyisi jalkaväkeen, ja mahdollisuuden mukaan ahdistaisi vihollisen
sivustoja, ratsasti niittyjä myöten molemmilla puolin ja katosi
syviin ojiin; mutta heidän oli vaikea tunkeutua eteenpäin alavan ja
vesiperäisen maaperän vuoksi. Suureksi ihmeekseen näkivät prinssi ja
marski vihollisen kiireemmiten peräytyvän. He luulivat tunteneensa
itse mahtavan kreivi Gerhardin molempien sotaisten poikiensa seurassa,
ja nyt nähtiin ensikerran tuon voitonvarman sotaherran väistyvän.
Tämä näky kiihoitti sotajoukon innostusta, ja kaikki ponnistelivat
saavuttaakseen ja hajoittaakseen pakenevat joukot.

Kun ojat loppuivat ja joukko nummiteitä yhtyi tiehen, tuli se
vähitellen leveämmäksi. Tässä avautui Tapnummi heidän eteensä.
Nyt vasta ymmärsivät he kreivin liikkeet. Hänen jalkaväkensä oli
miehittänyt keskellä nummea suuren kanervia kasvavan kukkulan ja
asettunut puoliympyrän muotoon, jonka taakse hän ratsuväen kanssa
peräytyi, ottaen mukaansa huomattavan apujoukon peitsi- ja linkomiehiä,
joille hän peräytymisellään oli antanut aikaa yhtyä itseensä. Hän antoi
jalkaväen miehittää kukkulan, vetäytyen itse ratsuväen kanssa yhä
kauemmas taapäin, aikoen yhtyä Tapdrupista tulevaan joukkoon.

"Antakaa heti murtaa puoliympyrä", huusi prinssi, ja marski kiiruhti
antamaan käskyn murtautua vihollisen vahvan aseman läpi.

"Eteenpäin maanmiehet!" huusi prinssi korkealla äänellä. "Jollen tänään
voita, Jumalan ja pyhän Knuutin avulla, ette te koskaan näe minun
kantavan Tanskanmaan kruunua!"

Rovasti Gerlack tahtoi vielä pidättää kuningasta levottomalla
vastaväitteellä ja kehoittaa häntä rauhalliseen sovitteluun kreivin
kanssa. Mutta prinssi torjui hänet vakavanmoittivalla katseella.
"Tahtoisitteko te minut häväistyksi koko maailman edessä?" sanoi hän.
"Jos teillä on luottamusta oikeamieliseen Jumalaan, niin näyttäkää se
nyt. Jääkää mielellään taistelurintaman ulkopuolelle, mutta rukoilkaa
rehellisesti puolestamme meidän taistellessamme."

Rovasti ei viivytellyt pidättämään hevostaan. Sotajoukko hyökkäsi uuden
sotahuudon kaikuessa ja taistelu alkoi. Niin pian kuin heitto-aseet
molemmilta puolin oli ammuttu, tunkeutui prinssi Otto ritareineen
raivokkaan kiivaasti vihollisen riveihin murtautuakseen yhä levenevien
ja taajenevien joukkojen läpi. Mutta oli vaikea taistellen nousta
kukkulalle, jotavastoin vihollisen keihäs- ja linkomiehillä oli
suuri etu korkeammasta asemastaan heittäessään lukemattoman joukon
keihäitä ja kiviä rohkeita hyökkääjiä vastaan, joiden sitäpaitsi oli
vaikeata ylläpitää mutkikasta taistelurintamaa. Taistelu oli sitkeä
ja verinen, ja paljon kaatui väkeä kummaltakin puolelta. Prinssin
saksalaiset palkkasoturit istuivat vielä kaikessa rauhassa hetteiköllä
rotkotien vieressä; sensijaan että olisivat kiertäneet vihollisen
ja hyökänneet hänen selkäänsä, pitivät he itseään varaväkenä.
Heidän tuli taistella maanmiehiänsä vastaan ja siksi olivat he
hieman hitaita. Siitä huolimatta näytti onni suosivan prinssiä ja
tanskalaista sotajoukkoa. Kreivi Gerhard oli muodostanut ritareistaan
ja ratsuväestään kukkulan taakse toisen rintaman, jonka vieläkin peitti
keihäs-, linko- ja jousimiesten melkein läpitunkematon ympyrä. Sillä
aikaa kuin nämä puolustivat vahvaa asemaa, saisivat ne joukot, jotka
vielä olivat matkalla, aikaa yhdistyä häneen. "Eteenpäin, eteenpäin!"
huusi senvuoksi Otto huomatessaan kreivin aikeen. Hyökkäys tuli
vastustamattomaksi, ja prinssin ynnä vanhan marskin onnistui valloittaa
kukkula ja murtaa vihollisen rintama, mikä tapahtui hirveässä
verilöylyssä. Tanskalaiset etenivät kohottaen, iloisen voitonhuudon.
"Eläköön prinssi Otto! Paholainen murskatkoon kaljun kreivin!" sitten
kajahti taasen sotahuuto ja valmistauduttiin hajoittamaan vihollisen
ratsuväkeä. Mutta nyt osoitti kokenut Gerhard tavallista etevämmyyttään
sotataidossa. Mahtavan sotaherran komentosauvan viittauksesta avautui
tiheään sulkeutunut ratsujoukko molemmille puolille ja suuri määrä
jalkaväkeä ryntäsi esiin, nopeasti leviten nummelle, kunnes se oli
piirittänyt tanskalaisen armeijan.

Kun prinssi ja vanha marski näkivät tämän arvaamattoman käänteen,
kalpenivat he molemmat, luoden toisiinsa tuskaisan katseen. "Hän oli
meitä viisaampi", sanoi marski, "hän tunsi kyllä ne, joiden piti
suojella meidän sivustojamme. Taistelu on menetetty, herra prinssi."

"Ei vielä", huusi Otto, "Jumala sen estäköön. Antakaa joukkojen
vetäytyä yhteen ympyrän muotoon."

Tämä taistelujärjestyksen muutos keskeytti hyökkääjien etenemisen.
Mutta kun prinssi nyt tässä oli asettunut uuteen taisteluasemaan,
joutui harjaantumaton maalaisväki epäjärjestykseen, ja tunkeiltiin
kokoon ilman suunnitelmaa ja järjestystä. Prinssi ja marski koettivat
turhaan palauttaa järjestystä, tuloksetta, kaikki voiton toive oli
kadotettu. Ympäröityä kokoontyönnettyä sotajoukkoa ahdistettiin nyt
joka puolelta. Tanskalaiset puolustautuivat paraansa mukaan kestäen
pitkän ja verisen taistelun ylivoimaista vihollista vastaan. He
kaatuivat joukottain. Aatelisjoukko, joka ympäröi prinssi Ottoa,
harveni yhä enemmän. Juutilaiset ja laalantilaiset miekkailivat
epätoivoisesti, innokkaasti tunkien eteenpäin suojelemaan prinssiä.
Ei kukaan tahtonut luopua aseistaan ja antautua niin kauan kuin vielä
nähtiin miekkojen välähtävän junkkeri Oton ja vanhan marskin käsissä.
Nyt vaipui marski haavoittuneena hevosen selästä. Ingvar Hjortia ei
enää näkynyt, melkein jokainen ritari oli haavoittunut -- mutta vielä
taistelivat tanskalaiset. Veri virtasi prinssi Oton kalpeita poskia
myöten; hän oli vasemmalla kädellään temmannut valtakunnan lipun
kuolevalta lipunkantajalta ja heilutti sitä nyt päänsä päällä, antaen
verisen miekkansa pudota. "Antakaa verilöylyn lakata, kreivi Gerhard",
huusi hän kovalla äänellä, "ja tulkaa kanssani kaksintaisteluun
elämästä ja kuolemasta Tanskanmaan vapauden puolesta!" Mutta samassa
putosi lippu hänen haavoittuneesta kädestään. Hän loi epätoivoisen
katseen taivasta kohti ja kaatui taapäin satulastaan. Samassa hetkessä
hänet ympäröitiin ja otettiin vangiksi, ja nyt putosivat miekat
väsyneiden soturien käsistä.

Kova ääni kuului riemuitsevien voittajien keskuudesta huutavan:
"Hakatkaa ne kaikki maahan -- elkää säästäkö talonpoikaisjoukkoa!
Sitokaa jokainen ritari, joka haluaa elää!" Tämän käskyn antaja oli
pitkä, rautapanssariin puettu ritari, jonka kypäränsilmikko oli
suljettu, ja jonka kaulassa riippui kultavitjoista madonnan kuva.
Siitä tunsi jokainen saksalainen soturi mahtavan Rendsborgin kreivi
Gerhardin. Hänen käskynsä täytettiin silmänräpäyksessä. Taistelu
muuttui nyt hurjaksi murhaamiseksi. Aurinko laski verisen nummen taa
ennenkuin verilöyly ja epätoivoinen kuolonkamppailu oli loppunut
Melkein jokainen laalantilainen ja juutilainen kaatui ase kädessään, ja
ratsumiehet saavuttivat ja hakkasivat maahan useimmat niistä harvoista,
jotka etsivät pelastusta pakenemalla. Prinssi Oton saksalaiset
palkkasoturit antautuivat armoille ja pääsivät hengissä koska olivat
maanmiehiä.

Sillävälin kun kreivi Gerhardin hurjat soturit murhasivat ja ryöstivät
taistelukentällä, ja hän itse ritareineen kulki Viborgiin, lähetettiin
kreivin määräyksestä ratsujoukko vangitun ja pahasti haavoittuneen
prinssi Oton seurassa Slesvigiin. Prinssi riippui melkein tiedotonna
sidottuna säkkisatulaan, kahden raa'an vahvan ratsumiehen välissä,
jotka molemmat pitivät häntä kädellään juuri sen verran pystyssä, ettei
hän voinut taittaa selkäänsä, ja välittämättä sen enempää hänestä, he
kiiruhtivat eteenpäin kovasti nelistäen erään kreivin kamaripalvelijan
johtamina.

       *       *       *       *       *

Oli jo yö Sven Tröstin ja Mustan Svenin saapuessa onnettomalle
taistelupaikalle. Huhu menetetystä taistelusta oli hajoittanut koko
talonpoikaisarmeijan. Uusikuu ja säteilevät tähdet levittivät niukkaa
valoa suurelle tallatulle kanervakankaalle, missä lojui tuhansittain
ryöstettyjä ruumiita kuolleiden hevosten ja rikkinäisten aseiden seassa.

"Onnettomuudenpäivä Tanskalle!" huudahti Sven hyvin lannistuneena.
"Haa, kun me nukumme tapahtuu meille aina onnettomuus; se on meidän
vanha kohtalomme. Miksi emme saapuneet puolta päivää aikaisemmin
rohkeiden talonpoikien kanssa? Miksi piti eno Niilon juuri nyt maata
sairaana Brattinborgissa?"

"Ei hän, emmekä mekään olisi voineet tehdä ihmeitä, nuori herra",
vastasi Musta Sven. "Saksalainenhan oli kymmenen kertaa voimakkaampi.
Hyvä prinssi mahtanee varmaankin olla huimapää kuten tekin, kun tahtoi
mitellä miekkojaan vanhan kokeneen mestariketun kanssa, ennenkuin oli
saanut oppia taitoa häneltä."

He tulivat kukkulalle, jonka tanskalaiset taistelun alussa olivat
valloittaneet saksalaisilta. Täällä nähtiin joukko vihollisen ruumiita
ja vaikka hirveä näky herätti pakostakin sääliä, puhkesi Sven Tröst
kuitenkin ilohuutoon. "Katso, Volle!" huusi hän. "Tässä ovat prinssi
ja meidän miehemme hakanneet maahan sadoittain saksalaisia!" Mutta nyt
he tulivat paikalle, jossa viimeinen verinen ottelu oli tapahtunut.
Tosin näkivät he täällä paljon saksalaisten ruumiita, mutta myös
suuria kasoja onnettomia tanskalaisia talonpoikia, veren ympäröiminä
ja pudonneiden puukenkiensä ja rikkinäisten maanviljelyskalujensa
keskessä. Täällä makasivat uskolliset laalantilaiset kuoliaaksi
pistettyinä kaatuneiden hevostensa välissä, joista vielä muutamat
liikkuivat. Se oli kaamea näky. Aseenkantajan kehoituksesta veti Musta
Sven pitkän metsästyspuukkonsa ja antoi puolikuolleille hevosille
armon iskun. Kuolonhiljaisuus vallitsi suurella taistelutantereella.
Aseenkantaja ja hänen seuralaisensa ratsastivat hitaasti ja vaieten
toiselta ruumiskasalta toiselle, kuulematta muuta ääntä kuin oman
raskaan hengityksensä ja hevostensa jalkojen loiskinan soisella
ja verisellä niityllä. Toisinaan he luulivat kuitenkin kuulevansa
hiljaista voihkinaa, kuin makaisi joku kuoleman kielissä. Siellä
ja täällä liikahti vielä joku käsivarsi tai jalka; mutta kun he
kiiruhtivat auttamaan onnetonta oli kaikki jo ohi. Musta Sven mutisi,
että yhtähyvin pitäisi antaa armonisku puolikuolleille ihmisille
kuin heidän hevosilleen. Mutta aseenkantaja varoitti hurjaa ampujaa
moittivin katsein ja tämä pisti verisen puukkonsa tuppeen. Oli tuskin
luultavaa että haavoittuneiden joukossa oli enää yhtään elävää
olentoa, siihen määrin olivat useimmat silvotut. Aseenkantaja sanoi
sentähden: "Kumpahan rauhalliset viborgilaiset antaisivat heille
kristillisen hautauksen, niin ei Herramme varmaankaan kiellä heiltä
autuasta ylösnousemista. Minä olen", jatkoi hän, "nähnyt tänä yönä
enemmän kurjuutta, kuin voin unohtaa koko elämäni kuluessa. Prinssi ei
ole täällä, muuten olisimme kai nähneet hänen ruumiinsa uskollisten
laalantilaistensa seassa. Hänet he ovat kyllä raastaneet mukaansa
elävänä tai kuolleena. Mutta mitä näen, eikö tuolla ruumiiden seassa
makaa ritari, jolla on valtakunnan lippu?"

"Onko täällä vielä elävää ihmistä?" kuului syvä, heikko ääni
kuiskaavan. Se oli vanha uskollinen sotamarski Vendelbo.

"Hän elää!" huudahti aseenkantaja hypäten hevosensa selästä.

"Pelastakaa prinssi, pelastakaa prinssi, maanmies!" pyysi vanha
sotaherra. "Segebergiin -- Segebergin torniin", kuului tyrannin sana.
Näin sanoen kaatui haavoittunut marski verilätäkköön ruumiiden sekaan,
jättämättä kuitenkaan kädestään valtakunnanlippua ja hänet vietiin
syvästi surkutellen pois taistelupaikalta tielle, joka johti Tapdrupin
kylään.



KAHDESTOISTA LUKU.


Vanha uskollinen marski oli kuullut oikein. Segeberg oli määrätty
prinssi Oton vankilaksi.

Vanha, vahva Segebergin linna sijaitsi kuin kotkanpesä kalkkivuoren
huipulla Traven ja Segebergin sisäjärven välissä, kohoten ylpeästi
luostarin ja kaupungin yli. Linna oli yhdeksäntoista vuotta sitten
kuulunut kreivi Adolf VI:lle, joka oli kunniata loukkaavasti solvaissut
vanhaa ylpeätä ritari Hartvig Reventlovia. Siitä syystä ritari
Hartvig itse kreivi Gerhardin avulla hyökkäsi yöllä hänen päällensä
ja tappoi hänet linnassaan. Sitten oli kreivi Gerhard ymmärtänyt
viekkaasti omistaa linnan ja tiluksen sekä tehnyt ritari Hartvigin
linnanpäällikökseen Segebergiin.

Synkkä ritari Hartvig oli, hyökätessään linnan entisen omistajan
kimppuun, samassa tilaisuudessa työntänyt miekan oman poikansa
rintaan, huolehtien omituisella tavalla hänen kunniastaan. Poika oli
nimittäin aseenkantajana murhatun kreivin palveluksessa, ja isä tahtoi
ennemmin tappaa hänet kuin antaa nuoren miehen joutua epäiltäväksi
osallisuudesta murhaan ja että hän olisi kavaltanut herransa isänsä
kostolle. Suoritettuaan tämän kaksinkertaisen ilkityön, jota hän itse
kuitenkin piti välttämättömänä uhrina kunnialleen, vanha ritari oli
synkässä raskasmielisyydessä erottautunut kaikesta inhimillisestä
seurasta. Huolimatta kalvavista omantunnontuskista, joita hänen
täytyi tuntea, kun hänellä jokapäivä oli kostonsa ja poikansa murhan
tapahtumapaikka silmiensä edessä, tunsi hän kuitenkin, ikäänkuin
näkymätön Nemesis olisi vanginnut hänet tähän paikkaan, missä hän yötä
päivää kulki kuin kummitus näyttäytyen harvoin kenellekään ihmiselle.
Murhattu kreivi Adolf oli häväissyt hänen tyttärensä ja sitten antanut
mestata erään hänen veljistään, kun tämä oli uskaltanut moittia hänen
konnamaisuuttaan. Kreivi oli sitten lähettänyt verisen pään maljassa
veljelle. Ritari Hartvig istui juuri hevosen selässä saadessaan tämän
kauhean lahjan. Muutamia veripisaroita putosi hänen kädelleen, jotka
hän imi kuin raivokas, ja hän vannoi veljensä veren kautta koston,
jonka hän vasta muutamia vuosia myöhemmin saattoi suorittaa. Tässä
teossa tuntui hän katuvan sitä, että oli murhannut kreivin alastomana
ja suojattomana vuoteessaan; mutta pojan murha oli aivan murtanut hänet.

Toinenkin onneton ihminen asui Segebergin linnassa. Se oli kreivi
Gerhardin ylpeä ja rohkea sisar rouva Elisabet, joka veljensä ja oman
valtioviisauden uhrina, oli ollut naimisissa kuningas Kristofferin
vanhimman pojan, prinssi Eerikin kanssa; prinssi Eerik kantoi jo
kuninkaan nimeä, minkä vuoksi Elisabetilla myös oli varma toivo kerran
todella tulla Tanskan kuningattareksi. Mutta rauhan rikkoutuessa
kreivi Gerhardin ja Kristofferin välillä kolme vuotta sitten, hänen
halpamainen puolisonsa oli mitä kehnoimmalla tavalla hyljännyt hänet,
saaden pian senjälkeen kuolinhaavansa taistelussa hänen veljeään
vastaan Krapper-nummella.

Rouva Elisabet istui yksinään Segebergin linnan naisten salissa
viidentenä iltana Tapnummen taistelun jälkeen, josta ei vielä mitään
ilmoitusta ollut saapunut linnaan. Hän saattoi hiljaisena iltana
kuulla ritari Hartvigin tavallisuutensa mukaan astelevan oudon kumein
askelin autiossa ritarisalissa. Ylpeänä ja tyynenä istui Elisabet käsi
laihalla poskellaan ja katseli Elben pohjoispuolella olevan niemimaan
ja kaikkien Tanskan saarten pergamentista valmistettua karttaa, jonka
hänen veljensä kappalainen Rendsborgissa oli piirtänyt. Hänen katseensa
oli kääntynyt Pohjoisjyllantiin ja hän mittasi kultaneulalla Segebergin
ja Viborgin välimatkan. "Neljä kertaa kymmenen tunnin matka", sanoi
hän. "Eikö ratsumies saattaisi ratsastaa sitä viidessä päivässä?
Oletko hyljännyt hänet, pyhä neitsyt? Minähän ripustin ihmeitätekevän
kuvan hänen kaulaansa ja aina annoit sinä hänelle sen mukana onnen
ja voiton." Hän nousi pöydän äärestä mennen huoneen nurkkaan, missä
hän polvistui rukous jakkaralle ja luki Ave Marian sinne pystytetyn
madonnankuvan ääressä. "Anna suurelle veljelleni mitä minulta kielsit,
mahtava taivaankuningatar!" pyysi hän. "Anna minun unohtaa alennukseni
ajatellessani hänen korkeuttaan ja valtaansa! Anna kostaa hyljätyn
Tanskanmaan puolesta kaikille tanskalaisille ja kurjan Kristofferin
jälkeläisille! Amen!" Senjälkeen hän nousi seisomaan ja kulki ylpein,
miehekkäin askelin, kädet ristissä rinnalla edestakaisin lattialla.
Nyt kuuli hän taas ritarisalista Hartvigin säännöllisten askelten
kumean äänen. Hän pysähtyi pitäen kättänsä otsallaan. "Kosto", jatkoi
hän matalalla äänellä, "kostoa pyysi myöskin hän tuolla sisällä -- hän
sai tuntea sen perinpohjin -- mutta koska saa hän levon? -- Ainoastaan
sillä tavallako, te mahtavat siellä ylhäällä, täytätte meidän ylpeät
rukouksemme?" Hän vaikeni vaipuen takaisin nojatuoliin pöydän ääreen,
missä paloi kaksi vahakynttilää raskaissa hopeajalustoissa. Hän nojasi
taas pään käteensä ja tuijotti levitettyyn karttaan. Valo lankesi nyt
hänen kasvoilleen, jotka huolimatta kalpeudesta ja syvästi loukatun
ylpeyden eittämättömistä jäljistä, olivat säilyttäneet jonkunlaisen
nuorekkaan kauneuden, sekä ylhäisen ja hiljaisen voiman ilmeen,
näyttäen enemmän miehekkäältä kuin naiselliselta. Tiukasti suljettu suu
ja hieman ulkoneva leuka ilmoittivat halveksumista, joka kohtasi koko
sitä kansaa, jonka onnetonta isänmaata hän katseli kartalla. Nyt kääri
hän piirustuksen kokoon ja otti sen käteensä kuin sotaherransauvan.
"Kierrä se kokoon kuin minä tämän kankaan, suuri Gerhard!" huudahti
hän. "Se, joka tällä lailla kierittelee taivaita, antoi tämän kansan
ja maan sinun käsiisi. Kurita sitä rautavaltikalla! Hävitä tämä kiero
suku maan päältä! Silloin olen minä saanut -- oi, silloin olen saanut
kostaa!"

Elisabet rouvan purkaessa puoliääneen näitä ylpeitä ja hurjia
ajatuksia, kuuli hän ritarisalista, josta hän juuri oli kuullut
onnettoman ritari Hartvigin askeleet, muutamia syviä valittavia
torvensäveliä. Vanha pojanmurhaaja tahtoi näillä sävelillä lieventää
rajatonta suruaan, ja hän osasikin mestarillisesti soitella tätä
yksinkertaista soittokonetta. Kun öisin kulki kalkkivuoren ohi,
jolla synkkä linna sijaitsi, tai purjehti pitkin Trave virtaa
linnan korkeiden muurien alla, missä kaikki elämä ja ilo olivat
pannaanjulistetut, kuului usein autiosta salista nämät syvät
valittavat sävelet. Tuntui kuin linnassa asuisi kirottu henki, joka
oli karkoitettu autuaitten asunnoilta, mutta joka oli tuonut sieltä
mukanaan soittokoneen, minkä kautta itse toivottomuuden ja epätoivon
kaikkein vihlovimmat tuskansäveleet voivat sulautua soinnukkaasti
sulavaan surumielisyyteen, sekä rauhan ja sovinnon kaipaukseen, jonka
täytyi löytää syvintä vastakaikua jokaisessa syntisessä, katuvassa
ihmissielussa. Nämä sävelet eivät tehneet kuitenkaan sellaista
vaikutusta kreivi Gerhardin ylpeään sisareen. -- "Ikuinen valittaja
ja onnettomuuden ennustaja!" huudahti hän suuttuneena ja nousi ylös.
"Kuinka kauan kiusataan minua sinun mielettömällä katumuksellasi?
Se mies on kurja, joka puolen elämästään on ollut raukkamaisen
omantuntonsa orjana."

Rouva Elisabetin naistensali sijaitsi parvekekerroksessa ja oli
likellä linnan suurta ritarisalia, josta sen eroitti laudoitettu
seinä. Kun hän nyt suuttumuksensa vallassa lausui nämä sanat, näki
hän kauhukseen seinän liikahtavan. Tähän asti tuntematon salaovi
avautui laudoituksessa ja kuolonkalpea, kuihtunut olento seisoi
hänen edessään yllään pyhiinvaeltajan puku. Hänellä oli pitkä harmaa
parta, paljaat jalat, ja kädessään metsästystorvi. Se oli onneton
ritari Hartvig, joka muulloin ei koskaan näyttäytynyt, sillä hän
jakoi joka päivä käskynsä linnan komentajana lukittujen ovien takaa,
samoinkuin hän vapaaehtoisessa vankeudessaan vastaan otti tarpeensa
ja kaikki häntä koskevat tiedot huoneessa. Paitsi linnanvoutia ei
kukaan päässyt hänen huoneisiinsa. Elisabeth oli asunut kolme vuotta
linnassa, mutta näki hänet kuitenkin nyt ensikertaa. Hänen vartalonsa
oli pitkä ja kookas, ja kasvonsa olivat ilmehikkäät ja ylpeät, ja
syvälle painuneissa haukansilmissä paloi omituinen liekki; mutta hän
näytti sankarihaamulta. Koko hänen olennossaan oli jotakin pelottavan
kummitusmaista, joka sai rohkean naisen salaisesti vapisemaan.
Hurskaasta pyhiinvaeltajan puvusta huolimatta oli hänen kivettyneessä
ulkomuodossaan havaittavissa taipumattoman kovuuden ja ankaruuden ilme,
joka herätti kauhua. Suorana ja liikkumattomana seisoi hän ovessa
heittäen ylhäiseen naiseen synkän ja säkenöivän katseen.

"Jumalani, mitä te tahdotte täältä?" huudahti Elisabet rouva
epävarmalla äänellä. -- "Oletteko ritari Hartvig? Taikka --" hän
vaikeni väistyen taapäin hurjan, peloittavan katseen kauhistamana.

"Taikka hänen kadotettu varjonsa, tahdoitte kai sanoa, rouva Elisabet",
tarttui nyt pyhiinvaeltaja syvällä soinnuttomalla äänellä puheeseen.
"Oikein, minä se olen, vaikka vielä hengitän ja elän, kuten he sitä
nimittävät. Oikean ritari Hartvigin hautasivat he yhdeksäntoista vuotta
sitten nuoren kauniin poikansa kanssa tuonne linnan kappeliin." Hän
vaikeni ja näytti syvästi liikutetulta. "Ymmärtäkää minua oikein,
ylhäinen rouva", lisäsi hän surullisella äänellä. "Nuorukainen vei
sieluni ja lisäksi rauhani mukanaan hautaansa; mutta kunnian annoin
hänelle mukaan ja onhan kunnia enemmän arvoinen kuin elämä -- se on
itsestään selvää." Hän kohotti näin sanoen päätään ja suoristautui
ylpeästi ja voimakkaasti. "Elkää luulko, että minä olen hullu tai
pelkuri raukka", jatkoi hän ääntään korottaen ja samassa astui hän
kynnyksen yli melkein uhkaavan näköisenä. "Minä en ollut kenenkään orja
paitsi kunnian -- millekään toiselle epäjumalalle en ole uhrannut --
mutta sille olen uhrannut poikani veren." Viimeisiä sanoja lausuessaan
piti hän kättä ryppyisellä otsallaan ja päästi kauhistuttavan äänen,
melkein kuin villipeto. Mutta samassa asetti hän metsästystorven
suulleen, vapauttaen senkautta tuskansa ihmeellisimpiin säveliin,
jotka nurjimmasta raivosta muuttuivat syvimpään suruun sulautuen
messu-koraaliksi, ja pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen sisään
painuneiden poskiensa uurteita.

"Säästäkää minua läsnäololtanne ja kummalliselta yösoitoltanne", sanoi
Elisabet rouva ja astui häntä ylpeästi askeleen lähemmäksi. "Te saatte
pian eronne täältä; huomaan, että on jo aika. Missä kreivi Gerhardin
sisar on, siellä ei hullun miehen tarvitse vartijoida linnaa."

"Tahtooko nyt tiikeri, jonka minä kasvatin, yksinään hallita
veritilusta?" mutisi synkkä pyhiinvaeltaja.

"Jatkakaa kernaasti pyhiinvaelluksianne, ritari Hartvig", sanoi
Elisabet rouva tyynen kylmästi. "Tehkää kernaasti katumusmatkoja
omassa huoneessanne, mutta antakaa minun olla rauhassa sairaloisilta
uniltanne."

"Se ei ole mikään uni, Elisabet rouva", kuiskasi pyhiinvaeltaja astuen
taapäin ja viitaten hurjistuneen näköisenä. "Tulkaa niin saatte itse
nähdä! -- Täällä makuuhuoneessa on lattia musta; mutta se on hyvä --
siitä minä iloitsen -- siellä vuoti hirviön musta veri -- hänen, joka
myrkytti valkoisen kyyhkyn ja antoi veljenveren valahtaa kielelleni --
Huu siinä oli tulta -- siksi tapoin hänet alastomana vuoteessaan --
mutta sisällä ritarisalissa, siellä on pahemman näköistä -- tahra on
siellä punainen; siellä kaatui onneton poikani kunniansa puolesta --
näettekö tämän käteni -- se on vähän pienempi kuin toinen -- se kuihtuu
luulen minä. Minä olen kuitenkin tehnyt kolme Jerusalemin matkaa
paljain jaloin tämän veritahran vuoksi -- mutta tahra on jäljellä ja
yhtä punaisena kuin ennenkin." Hän huokasi tuskallisesti, meni pois ja
sulki salaoven jälkeensä.

Elisabet rouva soitti ja käski heti palvelijoitaan pönkittämään
kiusallisen salaoven, josta kukaan ei ollut tietänyt mitään. Hän jätti
hämärän naistenhuoneen ja poistui makuuhuoneeseensa.

Kun hän tornivartijan huudoista lopulta kuuli, että oli keskiyö,
niin hän nousi mennäkseen levolle, mutta nyt puhallettiin vastoin
tavallisuutta torveen linnanportin ulkopuolella. Se avautui ja joukko
ratsastajia soihtuineen ratsasti linnanpihalle. Elisabet rouva meni
ikkunan ääreen ja näki soihdunvalossa, miten kalpea nuorukainen
nostettiin säkkisatulasta ja vietiin sidottuna vankitorniin. "Prinssi
Otto!" puhkesi hän ilohuutoon. "Riemuvoitto! Sinä olet voittanut,
mahtava veljeni! Sinä lähetät minulle parhaan todistuksen kostostasi ja
onnestamme." Heti senjälkeen astui sisään hänen kamarineitonsa kysyen
haluaisiko armollinen rouva vastaanottaa viestin herra veljeltään.
Kreivin kamaripalvelija toi tärkeitä uutisia ja erittäin ylhäisen
sotavangin.

"Tiedän sen", vastasi Elisabet rouva ylpeästi ja tyynesti. "Antakaa
kamaripalvelijan tulla naistenhuoneeseen. Linnanvoudin täytyy kutsua
miehet linnantupaan. Näytän nyt teille kaikille, kuka tästä lähtien
hallitsee Segebergissä." Näin sanoen hän aukaisi seinäkaapin, ottaen
sieltä avoimen kirjeen, josta riippui sinetti punaisessa nauhassa.
Niin pian kuin hämmästynyt neito oli toimittanut hallitsijattarensa
käskyn, meni Elisabet rouva kirje kädessään naistenhuoneeseen. Täällä
seisoi herra yllään kallisarvoinen sopulinnahalla reunustettu viitta
ja kädessään töyhdöllä koristettu hattu. Hän oli kreivi Gerhardin
uskottu kamaripalvelija, Hans Wittinghof. Hänen tervehdyksensä ja
olemuksensa ilmaisivat heti kohteliaan maailmanmiehen, joka oli
tottunut hovielämään ja hienoihin tapoihin; mutta hänen lasimaisten
silmiensä väsynyt ilme ja veltot kasvonpiirteensä todistivat samalla
turmeltunutta nuoruutta ja aistillisten nautintojen liiallisuutta.
Hänen röyhkeän rohkea katseensa ja alituinen liehakoitsemisensa
tekivät hänen kohteliaan lähentelemisensä epämiellyttäväksi, etenkin
nuorille kainoille naisille. Häntä pidettiin viekkaana ja terävänä
hovimiehenä. Kreivi Gerhard käytti häntä usein lähettiläänä vieraissa
hoveissa ottamaan selvän sekä ystävistä että vihamiehistä. Mahtavan
kreivin suosikkina oli hänellä toivo tulla huomattavien maatilojen
omistajaksi Jyllannissa ja päästä rikkaan Stig Antinpojan vävypojaksi,
kun vielä liian nuori Agneta neiti jättäisi muutaman vuoden kuluttua
luostarikoulun.

Vaikka Wittinghofin olento ei erittäin näyttänyt Elisabet rouvaa
miellyttävän, vastaanotti hän hänet kuitenkin erinomaisella
kunnioituksella, mutta samalla kuitenkin kasvoillaan ylpeä hallitsijan
ilme ja ilmeisesti koettaen olla enemmän mahtavan veljensä
suunnitelmien ja valtioviisaiden hankkeiden perillä kuin kukaan muu.

"Minä tiedän", keskeytti hän niin pian kuin oli kuullut tärkeimmän
kertomuksen Tapnummen taistelusta. "Veljeni on tavallisuuden mukaan
voimalla suorittanut hyvin tekemänsä suunnitelman, jonka minä tunnen.
Prinssi on meidän vallassamme, ja sotaretki on lopussa. Riippuu
nyt voittajasta kuka on kantava Tanskan kruunua. Nimi ei merkitse
paljoa. Hänellä on valta; se riittää hänelle. Slesvigin yhdistäminen
kreivikuntaan on nyt hänen sydämellään; sen mielisuunnitelmansa hyväksi
uhraa hän ehkä liikaa -- mutta elkäämme sitä tuomitko. Onko teillä
minulle erityinen prinssiä koskeva määräys."

"Niin tärkeätä valtiollista vankia ei herrani pidä missään niin hyvin
vartijoituna, kuin siellä missä hänen rohkea ja valtioviisas rouva
sisarensa itse on saapuvilla", vastasi herra Wittinghof mielistelevällä
äänellä ja kumartaen. "Mielenvikaiseen ritari Hartvigiin hän ei luota,
vaan pyytää teidän armoanne ottamaan teille uskotun vallan täällä
linnassa, ottaen kuitenkin huomioon kaiken mahdollisen sääliväisyyden
sairasta päällysmiestä kohtaan hänen vanhojen palveluksiensa ja kansan
arvostelun vuoksi. Minun miellyttäväksi velvollisuudekseni on tullut",
jatkoi hän syvään kumartaen "alipäällikkönä totella armollisimman
kuningattareni määräyksiä".

"Kaikki on edeltäpäin sovittu, kuten tästä näette", näin sanoen hän
näytti tuomaansa asiakirjaa, jonka kreivi Gerhard kuukausi sitten
oli varustanut sinetillä. "Tämä astukoon nyt tänä hetkenä voimaan.
Pyydän teitä heti, niin kohteliaasti kuin mahdollista, ilmoittamaan
ritari Hartvigille tästä veljeni määräyksestä. En tahdo enää useimmin
nähdä tuota vanhaa kummallista herraa. Mieluimmin näkisin hänen
jättävän linnan ennen auringon nousua -- tietysti ei karkoitettuna
ja epäsuosiossa eroitettuna, vaan ystävänä, jota ei enempää tahdota
vaivata."

"Minä ymmärrän, armollinen rouva", vastasi Wittinghof viekkaasti
hymyillen ja vastaanotti asiakirjan. "Mutta eikö olisi sääliväisempää
siirtää armollisen tahtonne ilmoitus siksi kunnes päivä koittaa?
Sairas herra tarvinnee lepoa. Hän on mielenhäiriössään käskenyt meitä
kohtelemaan prinssiä ruhtinaallisena vieraana. Mutta minä olen antanut
viedä sotavangin yleiseen vankitorniin, koska se on varmin."

"Olisitte ensin kysynyt siitä minulta, herra Wittinghof. Minä hyväksyn
kuitenkin varovaisuutenne. Te vastaatte omalla vapaudellanne siitä,
että jokainen paon ajatuskin käy mahdottomaksi. Ritari Hartvigille
voitte heti ilmoittaa kaikki. Hän ei kuitenkaan koskaan nuku öisin
katumusharjoitustensa ja levottomien haaveidensa tähden. Tahdon itse
nähdä ja puhua tärkeän vangin kanssa. Antakaa tuoda prinssi tänne
vartion saattamana."

Kamaripalvelija kumarsi ja poistui. Elisabet rouva soitti ja antoi
määräyksen, että sali valaistaisiin kirkkaasti. Senjälkeen hän kulki
voitonylpeä ilme kasvoillaan pitkin askelin edestakaisin, vähä väliä
katsellen ovelle, josta hän odotti nöyryytetyn kuninkaanpojan tulevan
sisään.

Vihdoin avautui ovi ja haavoittunut prinssi Otto seisoi kalpeana ja
väsyneenä hänen edessään, paksut rautakahleet käsissä ja jaloissa.
Linnanvouti, vanginvartija ynnä kaksi tornivahtia saattoivat häntä.
Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun ritari Hartvig
myöskin astui sisään Wittinghofin seurassa, joka turhaan koetti häntä
pidätellä. Vanha herra oli vielä pyhiinvaeltajan puvussaan; hän piti
metsästystorvea toisessa ja pitkää vaellussauvaa toisessa kädessään.
"Onneton prinssi!" huudahti hän kovalla äänellä, "teidät on raastettu
ryöväriluolaan. Tulkaa niin minä näytän teille veren -- sekä mustan
että punasen -- Ja katsokaa tänne, se on tullut tämän pään päälle --
ja se on tehnyt minun hiukseni valkoiseksi kuin kalkki." Nyt otti
hän pyhiinvaeltajahatun päästään, ja lumivalkoiset hiukset liehuivat
kurjasti hänen päänsä ympärillä.

"Viekää mielipuoli ihminen pois täältä!" käski Elisabet rouva. Väki
katsahti hämillään vanhaan herraansa ja toisiinsa, mutta kukaan ei
liikahtanut.

"Veri on ainoastaan vaalentanut minun pääni", jatkoi ritari, "mutta
se on kärventänyt mahtavammasta päästä joka ainoan karvan. -- Minä
menen nyt Roomaan ja pyhälle haudalle, siellä tahdon katua syntiäni.
Parempi olisi ollut teille, prinssi Otto, että olisitte joutunut tämän
murhaajan käsiin, kuin tuon taipumattoman naisen valtaan, sillä hän on
voittanut raukkamaisen omantuntonsa."

Elisabet uudisti nyt kiivaasti käskynsä, että piti viedä ulos
hurjistunut mies. Mutta kukaan ei totellut ja Wittinghof kohautti
olkapäitään.

"Minä olen kelpaamaton ja hullu sanotte te nyt", jatkoi ritari.
"Minä autoin kuitenkin suurivaltaiset kunniaan ja valtaan. Minua ei
tarvita nyt enempää murhaamaan Segebergissä -- sen osaatte itse --
siksi heitetään minut nyt ovesta ulos. Mutta sitä ei tarvitse tehdä.
Aukaiskaa vain portti, linnanvouti. On kaikkialla parempi kuin näiden
muurien sisäpuolella. Ainoastaan sana vielä", lisäsi hän kääntyen nyt
prinssin puoleen. "Varokaa itseänne, herra junkkeri. Elkää koskaan
menkö metsästämään kohteliaan kamaripalvelijan kanssa. Teille voisi
helposti tapahtua onnettomuus. Elkää syökö ja juoko mitään, ennenkuin
he ovat maistelleet. Segeberg on murhaajien luola -- sitä ei kukaan
tiedä paremmin kuin minä." Näin sanoen nyökäytti hän harmaata päätään
prinssille ja poistui salista.

"Seuratkaa häntä! Ajakaa hänet heti linnasta!" käski Elisabet rouva.
"Te näette kaikki, että hän on mielipuoli, Hänen valtansa on lopussa.
Tästä hetkestä saakka tottelette te ainoastaan minun määräyksiäni."

Vanha linnanvouti kumarsi tuskallinen ilme kasvoillaan. "Hyvästi,
rouva Elisabet", sanoi hän vapisevalla äänelläsi "minä seuraan
onnetonta isäntääni pyhälle haudalle, tai omallemme, jos Jumala tahtoo.
Segebergissä ette näe minua enää koskaan."

Hän meni, ja Elisabet rouva katseli suuttuneena, vaikkakin melkein
hämillään hänen jälkeensä. Senjälkeen kääntyi hän tyynesti prinssin
puoleen, johonka ritari Hartvigin sanat ja käytös näyttivät tehneen
syvän vaikutuksen. "Tanskan prinssi Otto", sanoi kreivi Gerhardin
sisar, "te ette ole missään murhaajan luolassa, kuten mielipuoli
uneksija tahtoi uskotella teille, vaan oikeudenmukaisessa ja
kunnollisessa vankeudessa. Riisukaa hänen kahleensa", käski hän
vanginvartijaa, "moista turhaa ankaruutta minä en ole määrännyt.
Niin kauan kuin herra lankoni ei aio paeta, kohdellaan häntä
ruhtinaallisesti", sanoi hän käskevällä äänellä Wittinghofille, joka
kumarsi kohteliaasti ja vaikeni.

Riisuttiin prinssin kahleet. Hän loi epäröivän katseen linnan
hallitsijattareen, jonka kanssa hän ennen usein oli ystävällisesti
keskustellut, tämän ollessa hänen veljensä puoliso. Hän näytti nyt
surullisella osanotolla huomaavan hänen kadottaneen kauneutensa, ja
synkkä viha rumensi hänen ennen niin kauniit kasvonsa. "Kiitän teitä
tästä lempeydestä, jos se tulee teidän sydämestänne, veljeni onneton
kuningatar", sanoi prinssi. "Mutta vaikka vihaisittekin minua Eerik
veljeni tähden, tahdon minä antaa sen teille anteeksi, sillä totisesti
tehtiin teille kovaa vääryyttä."

"Onnetontako?" toisti Elisabet rouva kylmästi ja ylpeästi. "Ei, prinssi
Otto, voitte kutsua minua loukatuksi kuningattareksi, kauheasti
loukatuksi; mutta onnea, jonka olisin jakanut roiston kanssa, on kreivi
Gerhardin sisar jo kauan halveksinut. Kutsukaa itseänne kurjaksi
prinssi, mutta säästäkää minua voimattoman vangin sääliltä."

"Armahtavan Jumalan kautta", huudahti Otto, "te olette onnettomampi
kuin minä. Onnettomuus, jonka olette kärsinyt, on katkeroittanut
sielunne ja muuttanut teidät. Mutta eikö ole kauheasti kostettu teidän
puolestanne?"

"Te näette kai nyt itse oikeudenmukaisen koston, joka kohtaa teidän
uskotonta sukuanne, prinssi Otto?" kysyi hän ilkkuvalla äänellä.

"Suurta taivaallista oikeutta, joka on meidän kaikkien yläpuolellamme,
en voi vielä tänäkään hetkenä epäillä", vastasi prinssi, "mutta
kylläkin vahvemman oikeuden oikeamielisyyttä täällä maailmassa. Mutta,
sehän kestää vain jonkun aikaa."

"Ettekö siis näe Jumalan tuomiota vahvemman oikeudessa, kuningas
Kristofferin poika, ja kohtalossa joka kohtaa uskottomia?" kysyi
Elisabet. "Te olette kulkenut heidän latujaan, prinssi Otto. Te
tahdotte jakaa heidän kohtalonsa. Tuskin kaksi kuukautta sitten te
teitte sovinnon veljeni kanssa ja nyt tahdotte kantaa sotakilpeä häntä
vastaan. Tanskalaiset kutsuvat teitä kuitenkin kuningas Kristofferin
jaloksi pojaksi. Teidän täytyy antaa meille anteeksi, jos me emme voi
kutsua teitä siksi."

"En ole koskaan pyytänyt, että minua pidettäisiin parempana kuin mitä
olen", vastasi prinssi tyynesti. "Sopimus, jonka minä rikoin, ei
ollut sellainen, joka päätetään sydämessä ja vahvistetaan taivaassa.
Ei ketään petetty, sillä viisas veljenne tiesi yhtähyvin kuin
minäkin, että se oli ainoastaan aselepo, kunnes saatoimme kohdata
toisemme teroitetut miekat käsissämme. Hänen miekkansa oli terävin ja
onnellisin, sen minä tunnen täydellisesti; mutta ei hän siksi saanut
suurempaa oikeutta olla Tanskan hävittäjä."

"Ne, jotka isänne panttasi ja möi meille, saavat nyt oikeuden
mukaisesti raataa voittajan hyväksi", vastasi rouva Elisabet ankarasti.
"Mutta en kutsunut teitä kuitenkaan tänne kiistelemään siitä, minkä
miekka on ratkaissut. Tahdon vain sanoa teille, prinssi Otto, että
teidän kohtelunne täällä tulee riippumaan kokonaan teistä itsestänne.
Jokainen yritys, joka tehdään teidän vapauttamiseksi tästä vankeudesta,
on suuressa määrin lisäävä sen ankaruutta. Ne kahleet, jotka minä nyt
kunnioituksesta syntyperäänne kohtaan olen teiltä riisunut, voitte
ainoastaan te itse ja ystävänne pakoittaa minut jälleen panemaan
päällenne."

"Minun kohtaloni on samassa kädessä kuin teidän voitokkaan veljenne
onni", vastasi prinssi arvokkuudella ja tyyneydellä. "Mitä täällä
annetaan taakakseni, sen saatte nähdä minun kantavan, kuten
kuninkaanpojan tulee, olkoon, vaikka halvimmat kahleet."

"Kylmä, eloton tanskalainen!" huudahti Elisabet suuttuneena ja polki
jalkaansa. "Viekää hänet ritarivankilaan, Wittinghof. Asettakaa
vartija ovelle. Te olette minulle vastuunalainen hänen hoidostaan ja
kunnollisesta kohtelustaan. Minä vihaan teitä, prinssi Otto, ja koko
sukuanne!" lisäsi hän kiivaasti ja kääntyi taas prinssin puoleen, joka
oli vähällä kaatua väsymyksestä ja veren vuodosta. "Mutta minä olen
ruhtinaallista syntyperää kuten tekin ja halveksin jokaista alhaista
kostoa, vaikkapa verivihollistanikin kohtaan." Senjälkeen hän poistui
salista, ja Wittinghof vei pois prinssin, jota vartijoiden täytyi
tukea, ettei hän kaatuisi maahan.



KOLMASTOISTA LUKU.


Kolmantena iltana prinssi Oton vangitsemisen jälkeen hiipivät Sven
Tröst ja Musta Sven jalkaisin Segebergin järven rannalla sijaitsevan
puiston läpi. He olivat molemmat puetut holsteinilaisiksi talonpojiksi
ja oli heitä melkein mahdoton tuntea. He tiesivät vangitun prinssin
olevan linnassa. He olivat myös saaneet tietää, ettei häntä säilytetty
yleisessä vankitornissa, vaan niinkutsutussa ritarivankilassa,
jota kyllä pidettiin kunniallisempana ja mukavampana kuin pimeätä
vankitornia, mutta jonka asema muuratussa rakennuksessa, joka pisti
esiin kalkkitunturista Travevirtaan ja oli vahvojen vallitusten
ympäröimänä, näytti tekevän jokaisen lähestymisen mahdottomaksi.
Tämä vankila oli sopiva ylhäisten ja tärkeiden valtiollisten vankien
olopaikaksi, ja Elisabetin sääliväisyys vangittua prinssiä kohtaan
osoitti yhtäpaljon viisautta ja varovaisuutta kuin vangin arvokkuuden
ja korkean syntyperän kunnioitusta.

Musta Sven tunsi tarkoin seudun ja linnan. Lapsuudessaan hän oli
palvellut Segebergissä ja hoitanut kreivi Adolfin metsästyskoiria.
Hän oli ollut linnassa sinä yönä, jona kreivi murhattiin, ja hänellä
oli paljon kerrottavaa tästä tapauksesta. Huolimatta siitä, että
hän oli ollut vain ankaran kreivi Adolfin halveksittu koirarenki,
joka usein kohteli häntä ankarasti, oli kreivin murha kuitenkin
tehnyt häviämättömän vaikutuksen raakaan ihmiseen. Hänet oli muun
palvelusväen kanssa ajettu linnasta. Niinhyvin hän kuin koko hänen
valtava heimonsa oli senjälkeen kärsinyt kovaa vainoa sekä Holsteinissa
että Jyllannissa, ja hän kantoi sammumatonta vihaa sekä ritari
Hartvigia että kreivi Gerhardia kohtaan, joka oli antanut mestata hänen
isoäitinsä kuuluisana murhapolttajana ja noitana.

Sven Tröst ja hänen tientunteva oppaansa olivat jo muutamina öinä joka
suunnalta vakoilleet linnaa ja huomanneet sen olevan lujan ja hyvin
vartioidun. Jokainen yllättämisen ajatus, vaikkapa huomattavallakin
asevoimalla, olisi ollut hulluutta. He tulivat nyt puoleksi
lannistuneina kalastajatuvasta järven rannalla, jossa Mustalla Svenillä
oli vanha tuttavuus koiranrenki ajoiltaan. Täällä piileskelivät he
päivisin, ja öisin jatkoivat he yrityksiään hankkia pääsyä linnaan ja
jos mahdollista tilaisuutta viekkaudella vapauttaa tärkeä vanki.

"Se on turhaa, nuori herra. Salakäytävä on kiinni muurattu, taikka
sitten ovat minun silmäni noidutut", sanoi Musta Sven. "Minä olin
hullu, kun antauduin tähän seikkailuun. Jos he saavat meidät kiinni,
hirtetään meidät, tai heitetään tuonne koirantorniin. Se ei ole paljon
hauskempi pyövelinhautaa. Minä tunnen sen paikan."

"Uutta rohkeutta, Volle! Me kyllä keksimme neuvon", sanoi Sven Tröst.
"Ennenkuin prinssin haavat ovat paranneet ei hän kuitenkaan voi seurata
meitä, ja siinä tapauksessa he kyllä ovat häntä kohtaan siivoja tuolla
ylhäällä."

"Siivoja!" mutisi musta ampuja viheltäen. "Kun minä kuulen suurten
metsämiesten parantelevan metsäsikaa, jonka he ovat saaneet raudoista,
tiedän minä sen olevan aina siksi, että sitten voisivat tappaa sen
huvinsa vuoksi."

"Hyi Volle, elä ajattele niin pahaa kaikista ihmisistä. He varovat
kyllä tappamasta häntä, kuinka huonoja muuten lienevätkin; sillä onhan
hän sekä markkreivi että keisarin lankomies."

"Kuollut sukulainen ei vaadi mitään perintöä", mutisi Volle. "Kun
villisika on saatu kiinni, ei paljoakaan kysytä hänen lankoussuhteitaan
metsässä."

"Kreivi on liika viisas ostaakseen kruunun elämällään, Volle, ja tuskin
hän uskaltaa holhokkinsa puolesta enempää, kuin Holsteini on arvoinen."

"Me voimme ampua lintuja lennosta, nuori herra, mutta suurten herrojen
ajatukset lentävät meille liian korkealla, vaikka ne ovatkin kaikki
saippuakuplia gondulin hengille. Kalju kreivi tietää kyllä, millä
hän peittää kaljun päälakensa. Hänen sisarensa tuolla ylhäällä on
samasta hapatuksesta; mieluimmin kuin hänen kanssaan, tahdon olla
kymmenen miehen kanssa tekemisissä. Nythän hän on saanut viekkaan
kamaripalvelijan kätyrikseen. Se kettu on melkein, yhtä kiero kuin
herransa."

"Niin saisinpa minä käsiini sen roiston!" huudahti aseenkantaja
kiivaasti. "Hans Wittinghofin kanssa on minulla omasta puolestani pieni
lasku suoritettavana."

"Vai niin", naurahteli Volle. "Tahtoisitte kai mielellänne hankkia Stig
Antinpojalle kauniimman vävypojan?"

"Ennenkuin se kettu tulee Agnetaa niin lähelle, että hänen ruton
saastuttama hengityksensä saattaa koskettaa häneen, työnnän minä
miekkani hänen ruumiinsa läpi, tapahtukoon se vaikka Herran alttarin
edessä, sen olen luvannut ja vannonut."

"Se on oikein, siitä minä pidän. Te olette minun väkeäni", sanoi Volle
iloisesti. "Jos teitä ei nyt hirtetä prinssin vuoksi, voitte toivoa
sen tapahtuvan tulevaisuudessa. Mutta mitä se merkitsee? Jos minä olen
uskaltanut sata kertaa elämäni metsän otuksen vuoksi, voinette kai te
uskaltaa sen kerran kauniin tytön tähden. Mutta eihän sillä asialla ole
kiirettä. Onhan hän vielä lapsi, ja te voitte kernaasti vielä antaa
hienon partanne kasvaa puolen tusinaa vuotta, että saisitte pusketuksi
sarvet päästänne ja olisitte kyllin talttunut joutuaksenne naisten
tohvelin alle."

"Pois tieltä hullu! Tuolta tulee joku" -- keskeytti Sven Tröst
hänet, ja he juoksivat syrjään, piiloutuen järven rantapensaikkoon.
Hengellinen herra lähestyi hitaasti ratsastaen tietä myöten. Kuu
valaisi hänen laihan vartalonsa, hän piteli rukousnauhaa kädessään ja
mutisi itsekseen.

"Kuolema ja kirous! Kreivin kappalainen Rendsborgista!" kuiskasi
Musta Sven. "Minä tunnen hänet siitä pitäen kun istuin tuolla
isoäitini kanssa. Hän on hurskas herra sen voitte uskoa; missä hänet
näkee, siellä on kuolema ja onnettomuus kulkemassa. Hän ei usko edes
noitiin ja mustiin paholaisiin, mutta sai kuitenkin isoäiti raukkani
poltetuksi, syystä että hän oli hieman velho, kuten te sanotte, ja
sen hän tunnusti rehellisesti. Hänen piti valmistaa minut kuolemaan
Rendsborgin hirsimäellä; mutta hän teki sen niin huonosti, että
minun täytyi juosta pois päästäkseni matkustamasta hänen kuumaan
helvettiinsä. Saattepa nähdä, että hänellä on prinssin salainen
kuolemantuomio taskussaan. Minä olen luvannut tehdä hänelle pienet
kepposet isoäitini vuoksi. Odottakaa vähän!" Senjälkeen otti Musta Sven
esille laskiaisleikeissä käytettävän naamarin, joka esitti sarvipäistä
pirua. Sitten kun hän oli asettanut sen päähänsä, juoksi hän esiin
kuun valaisemalle tielle ja syöksyi kauheasti mylvien hengellistä
herraa kohti. Hevonen pillastui. "Tunnetko minut?" mylvi Musta Sven.
"Minä olen kauan odottanut sinua ja herraasi. Minä annan joka yö
lämmittää suurta pikipataa teitä varten, mutta miksi ette tule. Onko
hänellä useampia ruhtinaita ja kreivejä lahdattavana? Onko sinulla
vielä pyhimysverta pestävä hänestä. Noita, jonka sinä viimeksi lähetit
minulle, pääsi hyvin pälkähästä; hän lensi valkoisena kyyhkysenä
padasta. Mutta minä tarvitsen kaksi mustaa korppia sijaan. Joko
hän on lopussa?" -- puhkesi Volle ihmeissään puhumaan ja ravisteli
kappalaista, joka makasi mykkänä ja suljetuin silmin kuin olisi
ollut kuollut. "Hän lienee kai vahvempi hullussa uskossaan, kuin
tuntui hänen saarnatessaan teilin alla." "Apua! Apua! Murhaajia!"
huusi nyt kappalainen kimakalla äänellä ja avasi silmänsä. Kuultiin
kavion kapsetta metsästä, eikä Musta Sven pitänyt enää viisaana jäädä
tielle. Hän tyytyi senvuoksi työntämään isoäitinsä tuomarin niin
kovasti kalkkikalliota vastaan, että hengellinen herra taittoi pari
kylkiluuta. Senjälkeen juoksi metsämies nopeasti pensasten läpi ja
antoi Sven Tröstille viittauksen seurata itseään. Hän tunsi niin hyvin
kaikki oikotiet ja salaiset polut kalkki vuoren ja Segebergin järven
ympärillä, että hän silmänräpäyksen kuluttua oli turvassa. "Minun
vanha pakopaikkani", sanoi hän ja heilutti iloisesti hattuaan, "täällä
olen kerran vetänyt heitä nenästä kokonaisen viikon". He seisoivat
pensaita kasvavan kalkkikivivuoren huipulla, luolien ja vaarallisten
rotkojen välissä melkein sen tien yläpuolella, missä kappalainen makasi
valittaen ja mistä he tulematta huomatuiksi saattoivat nähdä mitä
tapahtui alhaalla, vaaratta tulla takaa-ajetuksi huonosti kuljettavilla
salateillä, jotka, veivät tähän turvapaikkaan. Huutavaa kappalaista
ympäröi metsästysseurue, joiden seurassa oli kamaripalvelija
Wittinghof. Saattoi nähdä, miten he antoivat kantaa hengellisen miehen
kalkkivuorta ylös linnaa kohti ja että osa metsästäjiä hajaantui eri
suunnille.

"Kirotun tyhmä teko, Volle!" sanoi Sven Tröst suuttuneena. "Sinä
olet nyt turmellut koko asiamme liika aikaisella kostonhalullasi.
He etsivät nyt koko metsän. Jokainen koetus pelastaa prinssiä käy
mahdottomaksi. Kirottua! Olisimmepa edes saaneet käsiimme sen kirotun
kamaripalvelijan."

"Vai niin, hyveellinen nuori herrani. Teistä ei teko olisi ollut
niinkään tyhmä, jos vain olisimme nutistaneet teidän omaa rakkaan
kilpakosijanne. Me emme voi moittia toisiamme mistään, Sven Tröst.
Hyvän prinssin vuoksi ei kumpikaan meistä unohda omia pikku riitojaan;
se olisikin liiaksi vaadittua kahdelta heikolta ihmislapselta. Jos
tahdotte seurata neuvoani, saamme kyllä kamaripalvelijan käsiimme.
Mahdollisesti saamme myös prinssin vapaaksi."

"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka se olisi nyt mahdollista, kun sinä
olet antanut meidät ilmi kuin raivo härkä."

"Antakaa minun pitää huoli siitä asiasta, nuori herra. Jos vain
tahdotte pysyä tässä huomisiltaan, niin saatte kuulla minusta ja ehkä
junkkerista myös. Katsokaas, minun koiranvartija-aikoinani oli olemassa
kaksi ketunreikää linnaan; luulen ettei toinen niistä ole tukittu,
sitä ei koskaan ole kukaan kreivi Adolfin vihamiehistä tuntenut. Nyt
kun seisoin tässä paikassa, muistui se vasta mieleeni. Jos tämä tie on
vielä jäljellä, kuten minä luulen, tahdon minä pian näyttää teille,
mihin musta Sven kelpaa!"

"Minä tahdon seurata mukana", huudahti Sven Tröst hypähtäen ilosta.

"Mutta minä en tahdo teitä mukaani", vastasi metsästäjä matkien hänen
hyppäystään. "Tällä kertaa tahdon määrätä itse. Jollen minä palaa, niin
voitte te hommata minulle sielumessun ja pitää huolen siitä, että itse
pääsette täältä elävänä. Pysykää nyt hiljaa kuin rotta ja nakertakaa
juuston kantaa, joka on teidän taskussanne. Paljon kärsivällisyyttä,
Sven Tröst!" Näin sanoen juoksi hän alas jyrkkää kalkkivuoren rinnettä,
ja aseenkantaja näki hänen hiipivän pensaiden välitse järven rannalla
ja katoavan varjoon.

Kärsimätön aseenkantaja ei voinut mukautua jäämään toimettomaksi
kokonaiseksi vuorokaudeksi tälle autiolle paikalle. Muutamia
silmänräpäyksiä mietittyään asiaa juoksi hänkin alas vuorta ja seurasi
salaista polkua, jota myöten hän oli nähnyt mustan Svenin katoavan.

Väkivaltainen hyökkäys puistossa kreivin kappalaisen kimppuun,
joka tuli Segebergiin herransa tärkeällä asialla, oli herättänyt
suurta huomiota linnassa, ja herra Wittinghof oli Elisabet rouvan
kehoituksesta muutamien metsämiesten kera tutkinut koko kalkkivuoren
ja kaikki salaiset polut linnan ympärillä, sillävälin kun Elisabet
rouva itse hoiti hengellistä herraa ja otti selville hänen tulonsa
tarkoituksen. Keskusteltuaan salaisesti sairaan kappalaisen kanssa,
antoi hän heti kutsua vanhimman torninvartijan luokseen. Tämä oli hänen
veljensä parhaiten maksettuja palvelijoita ja ainoa kreivi Adolfin
väestä, joka oli jäänyt linnaan uuden herran palvelukseen.

"Sinun täytyy tuntea maanalainen salakäytävä täällä linnassa", sanoi
Elisabet rouva päättävästi, katsoen tutkivasti vanhaan palvelijaan,
joka seisoi hänen edessään viekkaine ja ryppyisine kasvoineen ja
vastenmielinen, kiero katse ilkeissä silmissään.

"Mikä salakäytävä, armollinen rouva?" kysyi tornin vartija. "Se, jonka
kautta ritari Hartvig ankaran herra veljenne kanssa ryömi sisään sinä
yönä, jolloin autuas kreivi tapettiin, on aikoja sitten jo täytetty."

"Eikö täällä sitten ole mitään muuta?" kysyi Elisabet ankaran
näköisenä. "Katso minua silmiin, mies! Sano totuus, muuten menetät
henkesi. Jos aiot pettää meidät, kuten entisen isäntäväkesi, niin
erehdyt. Sinä olet puhunut salakäytävästä ritarivankilaan; se täytyy
sinun heti näyttää meille, ja se on tänä yönä täytettävä ja kiinni
muurattava."

"Vai niin, sitäkö te tarkoitatte, armollinen rouva", vastasi
torninvartija näyttäen miettivältä. "Niin se on toinen asia; sitä olen
minäkin ajatellut näinä päivinä, vaikka en ole nähnytkään sitä moneen
herran vuoteen. Jumala tietää, onko sitä enää edes olemassa. Mutta te
olette oikeassa, armollinen rouva, jos jollain on vihiä siitä asiasta
niin kelläs muulla kuin minulla, koska olen vanhin talossa. Nyt voi
kyllä maksaa vaivan etsiä se käsiin, sillä kun me olemme saaneet
tanskalaisen kuninkaanpojan vangiksemme, mahtaa kai löytyä sellaisia,
jotka antaisivat kaukaloittain kultaa ja hopeaa, löytääkseen ulos ja
sisään sellaiseen myyränreikään. Mutta minä pelkään, häpeä sanoa, että
sitä ei löydetä, armollinen rouva."

"Sitä minä en pelkää", vastasi Elisabet rouva ja veti kellonnuorasta,
joka vei linnantupaan. "Jollet sinä ennen puoliyötä ole näyttänyt
talonmiehille tätä salakäytävää, et sinä näe auringonnousua aamulla;
siitä voit olla yhtä varma kuin koko vuoden palkasta, jos käytävä tulee
tukituksi."

Nyt astui uusi linnanvouti sisään. Hän sai määräyksen heti seurata
torninvartija Kunzia, mukana lyhdyt, kuokat, ja muurausvehkeet. Vartija
sanoi: "Minä luulen nyt varmasti muistavani paikan, armollinen rouva.
Ettehän te toki Jumalan nimessä luule, että --"

"Hyvä!" keskeytti Elisabet hänet. "Ilmoittakaa heti mitä löydetään,
linnanvouti." Hän antoi tälle uskotulle palvelijalleen merkitsevän
viittauksen ja lisäsi pari salaista sanaa, jonka jälkeen he lähtivät.

"Mitä minä lupasin, sen hän on saava", puhui Elisabet rouva itsekseen
ja meni rukoushuoneeseensa. "Mutta aurinkoa ja kuuta ei hän enää
koskaan näe."



NELJÄSTOISTA LUKU.


Sillä aikaa kuin linnassa koetettiin tehdä mahdottomaksi jokainen
vangitun prinssin pakoyritys ja mitä suurimmalla tarkkuudella etsittiin
seikkailevia uskalikkoja, jotka jo ajattelivat hänen vapauttamistaan,
näytti prinssi itse olevan tyynin linnan asukkaista. Toisten
läsnäollessa ei noussut huokausta eikä valitusta hänen huulilleen;
mutta hänen kasvoillaan oli arvokkuuden ja marttyriuden ilme, joka
kummastutti yksin häntä vartijoivia raakoja sotilaitakin ja herätti
ehdotonta kunnioitusta. Hän toivoi mieluimmin saada olla yksinään ja
tässä suhteessa useimmin suostuttiin siihen. Haava hänen päässään, joka
saattoi hänet tainnuksiin taistelupaikalla, oli vähemmän vaarallinen
kuin alussa luultiin, eikä mikään hänen muista haavoistaan ollut
kuolettava, vaikkakin pitkä matka oli pahentanut niitä. Hän tunsi
voimistuneensa muutamien päivien levon ja hoidon jälkeen ja istui
nyt yksinään vankilassaan liinakääre ohimoillaan ja oikea käsivarsi
siteessä. Vahvistava lääkejuoma oli hänen edessään pöydällä, jolla
paloi kaksi kynttilää. Niiden välissä oli avattu pergamenttikäärö,
jolle oli kirjoitettu raamatunlauseita ja jumalisia mietelmiä. Hurskas
Segebergin luostarin kaniikki, joka oli linnan lääkäri, oli hiljattain
antanut hänelle tämän lohduttavan lukemisen.

"Oliko tämä vastaus minun suureen kysymykseeni?" sanoi hän miettivästi
tuijottaen siroon käsikirjoitukseen lukematta sitä. "Se oli
masentavaa." Hän kohotti suuret siniset silmänsä kirjeestä tähtien
valoa kohti, joka kimalteli häntä vastaan Travelaaksoon ja kalkkivuoren
jyrkimpiin rinteisiin päin olevista ristikoilla varustetuista
ikkunoista. Yksinäisessä vankihuoneessa oli hiljaista. Hän luuli
kuulevansa Travevirran yksitoikkoisen pauhinan syvältä valkeiden
kalkkikivihuippujen ja mustien rotkojen alta, joiden yläpuolella hänen
vankilansa riippui kuin pääskysen pesä. Vankilan lukitun oven takaa
saattoi hän kuulla vartijan askeleet.

"Jumala palkitkoon heille!" rukoili hän kädet ristissä. "Jumala
antakoon ilon paratiisissa kaikille niille uskollisille sieluille,
jotka syyttä kukistuivat minun tähteni! -- Kansa parkani", huokasi hän.
"Keneen kohdistuu nyt teidän toivonne?" Hänen silmänsä sattuivat taas
käsikirjoitukseen ja hän luki paikan, joka juuri oli avoinna hänen
edessään. "Elä luota ruhtinaihin", luettiin siinä, "he ovat ihmisiä, he
eivät voi mitään auttaa. Moni etsii ruhtinaan kasvoja." --

"Ah niin", huudahti hän, "tässähän se onkin" -- "mutta jokainen tuomio
tulee Herralta." Hän vaipui syviin mietteisiin ja istui kauan silmät
jäykästi kiinnitettyinä kirjoitukseen. Hän käänsi muutamia lehtiä ja
luki: "Ruhtinailla täytyy olla ruhtinaalliset ajatukset ja heidän tulee
pysyä niissä."

"Hm, onko ruhtinaallista luopua pelastuksen toivosta ja oikeutetusta
kostosta. Eikö jokaisessa vankilassa ole uloskäytävä ja jokaisella
yöllä loppunsa?" -- Hän heitti ympärilleen ylpeän ja levottoman
katseen; mutta heikko puna peitti hänen kalpeat poskensa, kun hän
uudelleen katsahti jumalisen lääkärin käsikirjoitukseen ja luki
hurskaat sanat: "Elä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita paha
hyvällä." Samassa kuuli hän äänen kuiskaavan aivan vieressään: "Uutta
rohkeutta, herra prinssi! Jos tahdotte olla vapaa, jos tahdotte kostaa,
niin seuratkaa minua!"

Prinssi Otto kääntyi hämmästyneenä sitä vankilan paikkaa kohti,
mistä odottamaton ääni kuului. Hän näki lattiassa olevan luukun
avattavan, josta likaiset mustanruskeat kasvot pistäytyivät esiin.
Se oli Musta Sven, hänen raa'an hurjat kasvonpiirteensä saattoivat
himmeässä valaistuksessa herättää vangin kiihoittuneessa ja sairaloisen
jännitetyssä mielikuvituksessa demonin tai pimeästä henkimaailmasta
olevan kiusaajan kuvan.

"Mene pois, ikuinen valehtelija!" sanoi prinssi tehden ristinmerkin.
"Vapaus, johon tahdot minut johtaa, on ikuinen orjuus. Minä halveksin
kostoa, jonka sinä tarjoat minulle syvyydestä."

"Jos minä olen noita ja paholainen, niin olen minä kuitenkin parhaita
tässä linnassa", vastasi Sven nauraen. "Elkää olko uneksija, herra
junkkeri, elkääkä arvelko enempää! Jollette te seuraa nyt minua, niin
voitte saada harmaita hiuksia päähänne, ennenkuin joku muu narri
uskaltaa panna henkensä alttiiksi pelastaakseen teidät."

"Kuka sinä olet?" kysyi prinssi ja malttoi mielensä. "Etkö sinä
tuonut minulle viime vuonna terveisiä rehelliseltä ritari Niilo
Brattingborgilaiselta?"

"Oikein herra prinssi. Jos isäntäni olisi ollut terve kahdeksan päivää
sitten, niin olisi hän itse ollut mukanamme Tapnummella. Jos tahdotte
nyt seurata minua hänen luokseen ja ritari Buggen luo Haldiin, niin
olette pian seisova miesjoukon etunenässä, jotka uskaltavat taistella
itse noitia vastaan, vaikka he olisivat Blåkullasta, ja te saatte
yhdellä tai toisella keinolla kostetuksi kaljupäiselle." Hänen näin
puhuessaan saivat hänen kasvonsa sellaisen viekkauden ja hurjuuden
ilmeen, joka melkein pelästytti prinssiä.

"Mitä sinä tarkoitat ihminen?" kysyi prinssi ylpeästi ja nousi ylös.
"Puhutko sinä ryöväreistä ja murhaajista? Luuletko sinä Tanskan prinssi
Oton haluavan ketun lailla ryömiä maan alle konnantyöllä voittaakseen
oikeutensa ja Tanskanmaan kunnian? Sinä et tule niiden rehellisten
miesten luota, joiden nimet mainitsit. Jos Tanskan kansa ja jalo
ritaristo vielä luottaa minuun ja minun onneeni, vapauttavat he kyllä
minut rehellisesti ja julkisesti sopimuksilla tai asevoimalla. Mutta
kukaan ei voi vaatia, että minä ottaisin askeleen, joka halventaisi
minua."

"Suokaa anteeksi armollinen herra", vastasi musta Sven silmät suurina,
ja samalla taivuttaen päätään nöyrästi ja hämillään, nousematta
ylemmäksi salakäytävästä. "Mitä minä sanoin isännästäni ja ritari
Buggesta oli ainoastaan omia ajatuksiani. Minusta olisi rehellinen asia
auttaa teidät vapauteen ja hallitukseen, tapahtukoon miten tahansa.
Ritari Kaljupää ja kreivi Hartvig eivät varmasti arvelleet, kun he
tappoivat vanhan herrani täällä Segebergissä; jos nyt tehtäisiin
heille samoin olisi se vain hyvin ansaittu palkka. Mutta se on totta,
te olette kuninkaanpoika ja siksi täytyy teidän ajatella hieman
jalommin kuin meidän pikkuväen. Minä ja Sven Tröst olemme kuitenkin
käyttäytyneet kuin kaksi hullua. Emme koskaan uneksineetkaan, että
mieluimmin istuisitte elinikänne vankilassa, kuin haluaisitte tulla
autetuksi täältä pienellä kädenojennuksella niinkuin joku muukin vanki
raukka. Elkää pahastuko, korkea herra; meillä oli hyvä ja rehellinen
tarkoitus, ja jos pääsemme täältä elävinä, saamme kiittää onneamme."

"Kiitos hyvästä tahdostanne ja siitä, mitä olette uskaltaneet minun
tähteni", sanoi prinssi osanottavalla lempeydellä lähestyen häntä.
"Sven Tröst on siis myöskin täällä. Sano hänelle terveisiä. Toisen
kerran hän uskaltaa henkensä minun puolestani. Mutta -- teidän tienne
ei ole minun tieni. Pois, kiiruhda! Tänne tulee joku. Pelasta itsesi
nuori mies; minun tähteni ei kukaan enää saa uhrata elämäänsä. Pois!
Jumala teitä johtakoon!"

Vankilan oven ulkopuolella kalistettiin rautaketjua, ja musta Sven veti
pian päänsä luukusta. Prinssi löi itse luukun kiinni ja meni tyynenä
vankilanovelle. Se avautui, ja sotamies astui sisään, mutta kääntyi
heti takaisin tervehtien mykästi, niin pian kuin hän näki että prinssi
oli ylhäällä ja pukeutuneena. Prinssin suureksi kummastukseksi tuli
rouva Elisabet itse aivan odottamatta hänen luokseen parin asestetun
herran saattamana. "Anteeksi, jos me häiritsemme teidän lepoanne,
junkkeri Otto", sanoi ylhäinen rouva kylmän kohteliaasti. "Minun täytyy
itse nähdä mitä täällä tapahtuu. Vartija on ilmoittanut minulle, että
täällä on joku puhellut teidän kanssanne."

"Vai niin", vastasi prinssi hitaasti. "Vartija on täyttänyt
velvollisuutensa, jos todella on kuultu sellaista."

"Täällä on tapahtunut väkivallantyö", jatkoi Elisabet rouva. "Ollaan
muutamien maankiertäjien jäljillä, jotka etsivät pääsyä teidän
luoksenne."

"Nämä ovat ilmoituksia, rouva Elisabet, jotka tuntuvat minusta enemmän
koskevan teitä itseänne ja minun vartijoitani kuin minua. Jos minä
voisin alentua arvottomiin suhteisiin, niin tuskinpa minä olisin niin
yksinkertainen, että itse ilmoittaisin sen teille."

"Mutta jos minä teiltä ruhtinaana ja kunnian miehenä vaadin tämän
tiedon ja pyydän teitä sanomaan minulle, oletteko puhunut jonkun kanssa
tänä iltana --"

"Niin en luule sittenkään olevani velvollinen vastaamaan teille siihen,
rouva Elisabet."

"Te unohdatte kenellä täällä on valta", sanoi linnanrouva melkein
peloittavalla katseella. "On olemassa keinoja --"

"Vaikka minä olisinkin niin onneton, että minun täytyisi epäillä teidän
inhimillisyyttänne, niin on teidän kunnianne ja ylpeytenne oleva
minulle takeena siitä, ettette tahdo pakoittaa minua tunnustamaan
kuin halvinta rikoksentekijää", sanoi prinssi aivan tyynesti. "Mutta
olkoonpa sitten kysymyksessä ystävä tai vihollinen, minä en koskaan
tahdo rikkoa, mitä kunnia tekee laikseni."

"Minä tiedän kyllä", sanoi rouva Elisabet pilkallisesti hymyillen,
"että teidän salaisuutenne eivät ole syvällä. Herrat suvaitkaa tutkia
seinä ja lattia." Näin sanoen hän antoi herroille, jotka seurasivat
häntä viittauksen, jonka jälkeen he ottivat kynttilät pöydältä ja
näyttivät aikovan alkaa tutkimuksen.

"Odottakaa hetkisen", sanoi prinssi, "minulla on teille ehdoitus,
armollinen rouva. Teille on ainoastaan tärkeätä tietää, että minä
olen varmassa säilössä. Jos tahdotte luvata minulle, että kaikki
etsiminen lakkautetaan, että ei vainota ja rangaista onnettomia,
minulle uskollisia, jotka ehkä jo ovat koettaneet lähestyä minua
tai tulevaisuudessa vankeuteni aikana voisivat koettaa sitä? Jos
te tahdotte jalomielisesti luvata minulle sellaista sääliväisyyttä
niitä kohtaan, jotka ajattelemattomasti ovat uskaltaneet elämänsä
ja vapautensa minun puolestani, niin vapautan minä ruhtinaallisella
kunniasanallani teidät kaikesta levottomuudesta ja pelosta minun täällä
oloni aikana. Sanokaa kyllä!" lisäsi hän liikutettuna. "Myöntykää
inhimillisyyden nimessä, ja te voitte tästä hetkestä antaa kaikkien
vankilaani johtavien ovien olla avoinna. Minä en silloin astu jalallani
tämän kynnyksen yli, ennenkuin minun uskollinen kansani ase kädessä,
tai lankoni ja keisari ovat vapauttaneet minut."

Elisabet näytti hämmästyneeltä ja hän mietti muutaman silmänräpäyksen.
"Ei", huudahti hän kiivaasti ja päättävästi. "Segebergin muurit ja
minun varovaisuuteni voinevat vetää vertoja luotettavaisuudessa teidän
kunniasanallenne, kuningas Kristofferin poika, ja petollisen Erik
kuninkaan veli. Minä en luota enää kenenkään teidän sukuunne kuuluvan
kunniasanaan. Alkakaa etsiminen, herrani."

Katkera harmin ilme näyttäytyi prinssin kasvoilla. Hän horjahti ja
piti kiinni tuolista, mutta hän kokosi voimansa ja hillitsi vihan ja
loukatun ylpeyden purkauksen, joka väikkyi hänen huulillaan ja antoi
hänen kirkkaalle katseelleen kiihkoisan ilmeen. "Jumala suokoon teille
anteeksi nämä sanat, rouva Elisabet!" sanoi hän hillityllä äänellä ja
käänsi katseensa ylpeästä rouvasta hiljaista tähtiloistetta kohti, joka
aivan kuin lohduttaen tuikehti häntä vastaan vankilan ikkunan kautta.

Luukku lattiassa oli niin taidokkaasti laadittu ja niin kivilattian
kaltainen, että oli mahdotonta keksiä sitä, kun se oli suljettuna.
Sitäpaitsi voitiin se avata ainoastaan salakäytävästä ja sen
tarkoituksena näytti olleen salaa viedä vankeja, linnoitukseen, ilman
että nämä saattoivat pelastua samaa tietä.

Kun etsiminen oli päättynyt aivan tuloksetta, polkaisi Elisabet
kiivaasti lattiaa. "Hyvä!" sanoi hän kylmästi, "koska te ette tahdo
auttaa meitä, prinssi Otto, täytyy teidän suostua heti muuttamaan
olopaikkaa. Saatte kiittää ainoastaan omaa itsepäisyyttänne siitä,
ettette tulevaisuudessa saa osaksenne niin hyvää kohtelua, kuin minä
olisin toivonut osoittaa teille. Herrani, viekää prinssi vartijoituna
pimeään torniin!"

Kuullessaan nämä sanat tuntui prinssi Otto heräävän kauniista unesta.
Hän oli hetkeksi melkein unohtanut vankilansa, ja hänen katkera
loukkaamisensa oli sulautunut ikuisen rauhan, äänettömän korkeuden,
rakkauden ja tyyneyden ylevään tunteeseen, joka tähtitaivaalta säteili
häntä kohtaan.

"Kun minä olen kuollut, rouva Elisabet", sanoi hän hiljaa ja lempeällä
äänellä, "olette te katuva, jos te nyt riistätte minulta tämän vähäisen
näköalan Jumalan taivaaseen. Suokaa minulle toki aukeama muurissa,
josta voin nähdä pari tähteä ja auringonsäteen, veljeni vääryyttä
kärsinyt kuningatar. Te tunnette itse onnettomuuden mahdin ja vääryyden
katkeran vaikutuksen mieleen. Te olette itse syntynyt korkeuteen
ja valoon, ja te ette voi kieltää minulta yössäni korkean taivaan
pilkahdusta."

Elisabetin ankara päätös tuntui horjuvan, kun hän kuuli nämä sanat;
tuskallinen liikutus oli havaittavissa hänen synkässä, ylpeässä
katseessaan, ja hienot lihakset hänen laihan suunsa ympärillä
värähtelivät. Viha ja sääli näyttivät taistelevan hänen sielussaan.
Mutta samassa hän heitti katseen prinssin kasvoihin, jotka muistuttivat
kaukaisesti mutta ilmeisesti hänen vanhempaa veljeään. Hän seisoi
juuri nyt varjossa, ja hän näki ainoastaan yleisen samannäköisyyden
pääpiirteissä, mutta ei sitä jaloa ja lempeätä ilmettä, joka aivan
kuin kirkasti prinssi Oton kasvot. "Kuningas Erikin veli", huudahti
hän. "Tahdotteko te lumota minut liikuttavilla puheilla tähdistä ja
taivaasta. Viekää hänet torniin!" Näin sanoen hän poistui nopeasti
ikäänkuin tahtoen paeta vankinsa näkyvistä. Prinssi Otto heitti
vielä tuskallisen katseen vankilaristikkoon ja seurasi syvästi
huoahtaen ritaria ja vartijaa ulos ritarivankilasta ankarampaan
säilytyshuoneeseen.

Kun prinssiä vietiin linnanpihan yli niinkutsuttuun mustaan torniin,
vallitsi alhaalla suuri melu. Kamaripalvelija Wittinghof tuli muutamien
metsämiesten ja soihdunkantajien seuraamana linnanportista sisään,
tuoden mukanaan sidotun vangin, joka oli puettu hosteinilaisen
talonpojan pukuun. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja prinssi
tunsi Sven Tröstin. Kun vangittu asemies näki prinssin, huusi hän
korkealla äänellä: "Herramme auttakoon teitä ja Tanskan maata, jalo
prinssi; minä en voi enempää."

"Jumala palkitkoon sinulle, onneton!" huudahti prinssi "Tässä ei voi
ihmismahti auttaa. Mutta Kaikkivaltias voi pelastaa Tanskan ilman
meitäkin."

Prinssin jalo vartalo katosi hiljaa ja äänettömästi pimeään torniin.
Mutta Sven Tröst huusi vielä kovasti, kun häntä raastettiin alas syvään
tornikellariin: "Tämän ketuntempun saatte te vielä maksaa minulle,
Hans Wittinghof. Meidän kahden täytyy tavata toisemme ja ennen teidän
hääpäiväänne, vaikka minun sitävarten täytyisi nousta haudastani."

Hieno kamaripalvelija, joka kättään nostamatta oli kierolla tavalla
antanut metsästäjien vangita hänet, vastasi ivanaurulla vangin
uhkauksiin ja kiirehti nyt linnanportaita ylös, suomatta raivostuneelle
kilpakosijalleen ainoatakaan katsetta.

       *       *       *       *       *

Miesjoukosta, joka pian senjälkeen astui linnantupaan, kantaen lyhtyjä,
kuokkia ja muurausvehkeitä, kuului pelokasta mutinaa.

"Tahdotteko uskoa minua toisen kerran", kuiskasi eräs vanha mies.
"Missä on tapahtunut sellaisia asioita, kuin täällä Segebergissä,
siellä ei koskaan ole asiat oikealla tolalla. Missä paholainen on
kerran saanut asuinpaikan, sieltä on vaikea saada häntä pois."

"Tyhmyyksiä", sanoi toinen. "Mitä te näitte salakäytävässä on hyvin
saattanut olla eläin tai valepukuinen veijari. Mutta kuka hän
lieneekään ollut, sinne hän nyt jää tuomiopäivään saakka. Me olemme
varmasti ja hyvin muuranneet kiinni uloskäytävän, sen minä tiedän."

"Mutta sillä veijarilla voi olla sata muuta uloskäytävää", vastasi
vanha talonmies. "Minä tiedän kyllä mitä näin ja jollei minulla olisi
ollut, Jumalalle siitä kiitos ja kunnia, hieman parempi omatunto
kuin Kunz Torninvartijalla, olisin minä ehkä myös kaatunut kuolleena
paikalleni."

"Se oli tavallaan hänen onnensa, vanha lurjus!" kuiskasi eräs
vanginvartijan apulaisista. "Jos hän olisi päässyt elävänä sieltä,
olisin minä heittänyt hänet sammakkohautaan. Se olisi ollut oikein
hänelle; mutta herramme on ollut hänelle ehkä armollisempi kuin
rouvamme."

Linnanvouti tuli nyt myöskin tupaan, mukanaan muuta väkeä, joka kantoi
vanhan Kunz Torninvartijan ruumista. Hän oli nähnyt petetyn herransa
haamun salakäytävässä, tai jotain vielä pahempaa, -- niin luultiin.

       *       *       *       *       *

Keskiyön aikaan oli kaikki hiljaista Segebergin linnassa. Ainoastaan
parvekesalissa vastapäätä mustaa tornia paloi vielä kynttilä.
Täällä istui Elisabet rouva yksinään makuuhuoneessaan. Hänelle oli
ilmoitettu paholaisen haamusta, jonka taikauskoiset talonmiehet
luulivat nähneensä keksiessään vaarallisen salakäytävän ja Kunz
Torninvartijan äkillisestä kuolemasta tämän näyn jälkeen. Että tämä
kirottu kummittelu oli yhteydessä salaisen vierailun kanssa, jonka Oton
sanottiin vastaanottaneen tornikamarissa, siitä oli hän vakuutettu ja
oli ryhdytty toimenpiteisiin tyhmänrohkean vieraan vastaanottamiseksi,
niin pian kuin hän näyttäytyisi. Rouva Elisabet näytti olevan
levottomuuden ja jännityksen vallassa, jonka tämän illan tapahtumat
olivat herättäneet hänen sielussaan. Taistelu hänen sisimmässään
ei ollut vielä lopussa. Vangitun prinssi Oton marttyyrikatse
tähtiloistetta kohti, jonka hän niin julmasti oli ryöstänyt prinssiltä,
oli tunkeutunut syvemmälle hänen sieluunsa, kuin hän näytti tahtovan
myöntää itselleen. Tyydytetty kostonhalu näytti antavan hänelle aivan
liian vähän iloa, ja hän näytti tänä hetkenä paljon onnettomammalta
kuin koskaan ennen. Makuuhuoneessa riippui seinällä häntä vastapäätä
suuri metallipeili, ja nähdessään siinä oman kuvansa hän kauhistui.
"Jos kosto ei tee onnellisemmaksi -- niin kauniimmaksi se ei ainakaan
tee", sanoi hän ja nousi ripustamaan purppuraviittansa peilin yli,
kasvoillaan salaisen itsensähalveksumisen ilme. Kuu paistoi hänen
ikkunansa vastapäätä olevaan mustaan torniin. Nojaten kyynärpäätään
leveään ikkunapieleen hän tuijotti kauan vankitorniin päin. Sen
muodosti yksi ainoa pyöreä muuri, jossa ei ollut muuta aukkoa kuin
raskas, lukittu rautaovi. Kun hän tahtomattaan vavisten kääntyi pois
ikkunasta, koska hänestä tuntui, kuin vankitorni missä ikuinen yö
vallitsi, horjuisi ja uhkaisi musertuen syöksyä hänen ylitsensä,
sattui hänen katseensa vastapäätä ikkunaa olevalle seinälle, mihin
oli maalattu vanha ritari luonnollisessa koossa ja hän huudahti
pelokkaasti. Hänestä tuntui kuin maalattu ritari olisi katsonut häneen
elävällä ankaralla katseella. Häntä pyörrytti, mutta hän hillitsi
itsensä ja otti kynttilän pöydältä, vuoteensa vierestä, sekä tutki nyt
sen avulla tarkemmin kuvan kasvoja. Nyt vasta hän huomasi, että kuvan
silmät olivat ontot ja aivan kuin pois leikatut ja hän havaitsi samalla
madonsyömällä puutaululla puoleksi kuluneen, seuraava sisältöisen
kirjoituksen: "_Adolphus VI, Comes et Eques, Dom. Arcis Segeberg Anno
Domini MCCC_."

"Murhattu kreivi Adolf!" huudahti hän ja antoi kynttilän pudota.
Nyt hän seisoi pimeässä ja luuli kuulevansa kummallista kähinää
ympärillään, aivan kuin joku olisi liikkunut muurin sisässä onton
laudoituksen takana. Samassa kuuluikin kaukaa toiselta puolen Travea,
hiljaisen yön halki, syviä surumielisiä metsästystorvensäveliä,
samanlaisia joita onnettomalla ritari Hartvigilla ennen oli tapana
puhaltaa, kun hän öisin teki pyhiinvaellusmatkoja veritahrojen yli
onnetonta poikaansa hakemaan. "Valoa, Valoa!" huusi hän ja tarttui
kellonnuoraan, samalla kuin hän melkein tajuttomana tupertui maahan.
Kun neidot tulivat valoa tuoden löysivät he ankaran Elisabetin
kuumeisessa tilassa. "Jääkää luokseni!" käski hän. "Pimeä on hirveätä
-- enemmän valoa! -- Peittäkää tuon kummituksen silmät! -- Peittäkää
ne!" Hän osoitti murhatun kreivin kuvaa. -- "Mitä osaa on minulla hänen
kuolemaansa? -- Se on minun veljeni asia -- hän teki mitä tahtoi --
viekää pois, tuo kamala kuva -- Mitä voikaan kuvitella synkässä yössä,
kun on kuumetta veressä? -- Muuri täytyy tutkia -- se on ontto ja kiero
kuin koko maailma -- se kätkee salaisia murhaajia -- niin! Segeberg on
murhaajaluola. Enemmän valoa. Huomenna saa hän tuolla ylhäällä myös
valoa. -- Hän saa nähdä sekä auringon että tähtiä. -- Minä tahdon uskoa
hänen kunniasanaansa. Kuningas Eerikin kuningattaren puolesta täytyy
kostaa. -- Minä olen suuren Gertin sisar, mutta epäinhimillinen minä en
ole -- Enemmän valoa!"

Elisabet rouvan huoneessa oli nyt valoisaa kuin juhlatilaisuudessa.
Vähitellen katosi kuitenkin outo valaistus ja hiljaisuus vallitsi.
Hämärä Segebergin linna, gootilaisine torneineen ja muureineen
korkealla kalkkivuorella loisti kuitenkin kauniina merelle päin,
heittäen koleana lokakuun yönä varjonsa Trave virtaan. Virta pauhasi
yksitoikkoisesti. Puistossa suhisi syksytuuli lakastuneiden lehtien
välissä. Aaveentapainen ritari Hartvig ei enää kulkenut ritarisalissa
puhallellen torveensa, mutta toiselta puolen Travea kantoi tuuli
kaukaisia metsätorven säveliä linnaa kohti, joka sulki sisäänsä Tanskan
onnettoman prinssin, ja nuoren, rohkean seikkailijan.



Jälkimäinen osa.



ENSIMÄINEN LUKU.


    "Kreivi kokosi joukkonsa suuren,
    marssi Slesvigin rajalle päin.
    Ei nähty ole ennen moista,
    niin mahtavaa joukkoa toista."

Se sotajoukko, josta vanha tanskalainen kansanlaulu näin lauloi, marssi
eräänä kauniina maaliskuun aamuna 1340, liehuvin lipuin ja meluavin
soitoin, Slesvigin katuja pitkin, ja kaupungin asukkaat katselivat
sitä mitä suurimmalla tarkkuudella. Suosiohuudot kaikuivat usein
eniten suosittujen sotilaiden, etupäässä päälliköiden, kunniaksi,
joiden joukossa oli kuulu Rendsburgin kreivi, ratsastaen joukkojensa
etunenässä sisarenpoikansa, Slesvigin herttua Valdemarin, rinnalla.
Herttua oli suuren seurueen saattamana tullut sotajoukkoa vastaan
Holsteinin rajalle; mutta kerrottiin hänen matkalla riitautuneen enonsa
kanssa. Osa sotajoukosta oli holsteinilaista väkeä, ja Gottorpin luona
odottivat slesvigiläiset ratsumiehet herttuansa käskyä yhtyäkseen
sotajoukkoihin. Päävoiman muodostivat palkkasoturit Westfalin ja
Rheinin seudulta, jotka, heidän kuuluisan päällikkönsä tunnetun
lausunnon johdosta, itse anastaisivat palkkansa ryöstämällä Tanskassa
tai, jos he kaatuivat, vapauttaisivat päällikön heidän palkkaansa
maksamasta. Nämä hurjuudestaan ja julmuudestaan kuuluisat sotilasryhmät
tunnettiin heidän kepeistä aseistaan ja lyhkösistä asetakeistaan
sekä heidän pitkistä viiksistään ja monista arvistaan. Kansa kutsui
heitä kreivin uljaaksi joukoksi. Ne neljätuhatta ratsumiestä, jotka
Holsteinin kreivin henkivartiona seurasivat voitonvarmaa päällikköä,
häikäisivät komeilla varustuksillaan ja ylpeän sotilaallisella
ryhdillään katsojia. Heidän joukossaan oli myöskin monta ritaria ja
ylhäissukuista herraa. Ratsuväen ja jalkamiesten jälestä seurasivat
kuormastot, joissa kuletettiin piirityskoneet, vankien kahleet ja muut
sotatarpeet.

Sotajoukko kulki tuomiokirkon ja vanhan kuningaskartanon ohitse,
jota nyt kutsuttiin Mustaksiluostariksi. Senjälkeen kun kuningas
Aabel, sovittaakseen kuningas- ja veljenmurhansa, oli luovuttanut sen
hurskaille augustinolaismunkeille, ei siinä enää asunut ruhtinaita.
Luostariportin edessä seisoi nyt luostarin esimies munkkien etunenässä,
tervehtien sotajoukkoa ja sen päälliköitä samalla latinalaisella
kirkkovirrellä, jota kreivi Gerhard oli laulanut Gottorpin taistelussa,
ja jonka ihmeellisen voiman hurskaat veljet senvuoksi arvelivat
aiheuttaneen tämän voiton.

Kreivi ratsasti komealla, punaisella sotaratsulla, jota seurasi kolme
suurta, harmaata koiraa. Hänen kasvonsa olivat melkein kokonaan kypärän
peitossa, joka oli painettu syvälle alas otsalle, salaten siten
hänen harvat hiuksensa, jonka vuoksi hänen vihamiehensä olivatkin
antaneet hänelle haukkumanimen "kaljupää". Kun joukkojen uteliaisuus
kuitenkin alkoi vaivata häntä, laski hän alas kypäränsilmikkonsa,
ja hänen terävän katseensa tehdessä tarkkoja havainnoita kaikesta
ympärillään, näytti hän haluavan tehdä omien kasvojensa piirteet
luoksepääsemättömiksi. Tuo sotilaallinen rautanaamari esti
slesvigiläiset oikein näkemästä sitä sankaria, jota he niin suuresti
ihailivat; mutta jokainen tunsi hänen ylpeän, tyynen ryhtinsä,
voimakkaan, leveäharteisen sankarivartalon, sekä kuulun Mariakuvan
Itzehosta, joka oli pelastanut hänen henkensä Gottorpin taistelussa, ja
jota hän senjälkeen taisteluissa aina kantoi kultaketjuissa kaulassaan.
Heti kun mustanluostarin veljet näkivät hänet, heiluttivat he Pyhän
neitsyen kuvalla kirjailtua kirkkolippua ja lauloivat kovalla äänellä:

    "Nos, hac die Tibi gregatos,
    Serva, Virgo, in lucem mundi."

    ["Sinun kunniaksesi kokoonnumme tänään,
    Varjele meitä, oi pyhä neitsyt, maailman valkeus."]

"Aivan oikein, hurskaat herrat!" kaikui kreivin ääni kumeasti
kypäränristikon takaa. "Pyhä neitsyt on kanssamme. Jokaisen
tanskalaisen kapinoitsijan täytyy paeta tai kaatua."

Luostarin esimies kumarsi syvään, ja vastaukseksi kreivin armolliseen
tervehdykseen hän teki siunauksenmerkin virrenlaulun yhä jatkuessa.

"Minun vanha voitonlauluni!" kuiskasi kreivi nuorelle Slesvigin
herttualle, joka levottoman näköisenä ratsasti hänen vieressään,
kääntäen hevosensa pois esi-isiensä synkästä linnasta ja laulavista
munkeista.

"Mustastaluostarista minä en odota minkäänlaista siunausta", vastasi
herttua alakuloisesti.

"Lastenloruja!" mutisi kreivi itsekseen ja hypitteli ratsuaan. Hän
ratsasti aivan nuoren herttuan viereen ja asetti panssaroidun kätensä
hänen satulansa laiteelle. Munkkien laulaessa ja hevoskavioiden
tömistessä kumartui hän, niinkuin näytti, tuttavallisesti entisen
holhottinsa puoleen ja sanoi hillityllä äänellä: "Tervehdä kansaa,
Valdemar! Muista nimeäsi! Elä anna kenenkään huomata horjuvaisuuttasi!"

Herttua kohotti, vaikkakin teennäisen vilkkaasti, hiukan kumarassa
olevaa päätään, ja katseli ympärilleen vastatakseen kansan
tervehdyksiin ja hyvähuutoihin, jotka kuitenkin näyttivät olevan
enemmän tarkoitetut hänen kuuluisalle enolleen, joka jo pitemmän
aikaa oli ollut heidän ruhtinaansa ja jonka he taas pian toivoivat
saavansa hallitsijakseen. Kansan kesken oli levinnyt senlainen huhu,
että herttua käydessään edellisessä kuussa Lübeckissä, olisi siellä
ollessaan tehnyt salaisen sopimuksen enonsa kanssa ja luovuttanut
Slesvigin hänelle, josta taas hänet kreivin avulla saatettaisiin
oikeuksiinsa Tanskan kuninkaana.

Nuori herttua Valdemar oli sen samannimisen hienon ja viekkaan
herttuan pojanpoika, joka salaisesti oli ollut päämiehenä Stig-marskin
liitossa kuningas Eerik silmänräpyttäjää vastaan, sekä myöhemmin Eerik
Menvedin alaikäisyyden aikana valtionhoitajana ollessaan turhaan
oli pyrkinyt anastamaan Tanskan kruunua. Sitä mitä vanhempi herttua
Valdemar alituiseen uneksi ja mihin hän pyrki, mutta jota hän ei
milloinkaan saavuttanut, sen oli hänen pojanpoikansa Rensburgin kreivin
avulla saavuttanut jo kahdentoista ikäisenä lyhyeksi ajaksi. Kun
Kristoffer toinen syöstiin valtaistuimelta, olivat Tanskan epäröivät
ja riitaiset säädyt todellakin valinneet nuoren slesvigiläisen
herttuan kuninkaakseen, vaikkei häntä oltu voideltu eikä kruunattu.
Kansan vanha viha hänen enonsa, kuningas Aabelin sukua kohtaan, sekä
tyytymättömyys ankaraan, holsteinilaiseen holhoukseen oli kuitenkin
voimakkaampi kuin ylönkatse kelvotonta kuningas Kristofferia kohtaan.
Eivät myöskään kreivi Gerhardin saamat voitot taisteluissa tuon
heikon kuninkaan kanssa olleet voineet säilyttää kreivin holhotille
tuota tyhjää kuningasnimeä, jonka hän oli maksanut herttuakunnallaan.
Kymmenen vuotta sitten, viidentoista vuotiaana, oli nuori herttua ollut
pakotettu luopumaan kuninkaanarvostaan palautumalla entiseen asemaansa.

Sittenkun kuningas Kristoffer oli ikäänkuin ottanut takaisin saamansa
kuninkaannimen mukaansa hautaan, oli Tanskan valtaistuin nyt seitsemän
vuotta ollut vapaana. Prinssi Oton tappiot Tap-nummella sekä hänen
onneton vankeutensa olivat kokonaan lamauttaneet kansan mielialan.
Vangittu prinssi oli viety Segebergistä Rendsburgiin, missä hänet
vielä pidettiin ankarassa vankeudessa. Valtakunta oli jaettu ja
vieraiden panttiherrojen vallassa. Kansan sorrettu tila sekä huhut
puheenaolevasta vaihdosta olivat vihdoinkin saaneet tanskalaiset
ryhtymään hurjiin, melkein epätoivoisen voimakkaisiin ponnistuksiin.
Kansa löi kuoliaaksi muukalaiset veronkantajat missä vain taisi,
ja Jyllannissa ritarit anastivat kreivin linnat toisen toisensa
jälkeen. Yleisen laittomuuden vallitessa, joka hajoitti Tanskan kansan
voimat, ei ollut kuitenkaan minkäänlaista järjestettyä suunnitelmaa
kapinassa. Ei ollut enää ainoatakaan päällikköä tai ruhtinasta, johon
kansa luottamuksella olisi voinut liittyä. Prinssi Oton suhteen oli
kaikki toivo menetetty. Kaikki neuvottelut hänen vapauttamisestaan
vankeudesta olivat, huolimatta hänen lankonsa markkreivin, ja keisarin
välityksestä, tänä kuutena vuotena olleet turhat, ja hänen nuorempi
veljensä oleskeli pakolaisena keisarin hovissa. Slesvigin herttua,
joka nyt oli täysi-ikäinen ja täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta,
toivoi senvuoksi kuuluisan enonsa avulla helposti voivansa voittaa
takaisin kruunun, jonka hän lapsena oli menettänyt. Saavuttaakseen
tämän päämäärän hän oli taas luvannut pois herttuakuntansa; mutta
hän alkoi epäröidä miettiessään miten uskallettua oli tämä kaikkea
kansallisoikeutta vastaan sotiva vaihto; ei edes tuo mahtava
sotajoukko, jonka hän nyt näki edessään varustautuneena tätä
suunnitelmaa toteuttamaan, voinut poistaa hänen epäilyksiään.

Vaikkei kreivi Gerhard enää ollutkaan herttuan laillinen holhooja, oli
hänellä kuitenkin vielä suuri vaikutusvalta nuoren herran mieleen,
ja hän ohjasi etevämmyydellään melkein jokaista hänen askeltaan.
Tämä riippuvaisuuden tunne saattoi hänet jonkinlaiseen nöyryyttävään
asemaan; hän oli kuitenkin siksi voimaton, ettei voinut kokonaan
riistäytyä irti niistä siteistä, jotka jo varhaisimmasta lapsuudesta
olivat kahlehtineet hänet, ja senvuoksi valtasi herttuan usein
jonkunlainen tahdoton uhka mahtavaa sukulaistaan kohtaan, vaikkakin
hän hyvin käsitti miten tarpeelliset sekä kreivin ystävyys että valta
sekä sotapäällikkötaito olivat hänelle. Herttuan itsenäisyyden puute
ilmeni selvästi hänen ulkonäössään ja epäröivissä kasvonilmeissään. Se
arka katse, jolla hän nyt tervehti slesvigiläisiä alamaisiaan, jotka
hän taas aikoi lahjoittaa pois kuningaskunnasta, ilmaisivat heikkoa,
levotonta sielua, joka oli ryhtynyt suurempaan yritykseen kuin minkä
itse tunsi voivansa toteuttaa, mutta mihin hän kuitenkin tunsi olevansa
pakoitettu olosuhteiden painostamana, sekä voimakkaiden sisäisten
syiden vaikutuksesta. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja jalopiirteiset;
mutta väsähtäneet, vaaleansiniset silmät, ja ohuet keltaiset viikset,
samoinkuin kasvojen pehmeä vaihteleva väri eivät suinkaan tehneet
häntä sankarin näköiseksi. Hartioillaan ruhtinaallinen purppuraviitta,
hatussa liehuva töyhtö, satulapeitteessä Slesvigin siniset leijonat,
tällä loistolla ja komeudella hänen olisi pitänyt häikäistä vieressään
kulkevan yksinkertaisen sotapäällikön rinnalla, ja kuitenkaan hän ei
voinut olla huomaamatta, kaikkien katseitten olevan suunnatut uljaaseen
kreiviin, joka oli puettuna rautaan kiireestä kantapäähän. Häntä kansa
ihaili voittamattomana sankarina ja Pohjolan suurimpana valtiomiehenä.

"Kas, kas!" sanoi eräs slesvigiläinen porvari jotensakin ääneen
toiselle. "Tuossa on mahtava Rendsburgin kreivi. Tuhat tulimmaista!
Sepä vasta mies on! Mutta Jumala auttakoon meitä tuosta hänen
holhokkinahjuksestaan. Hän ei tule täysi-ikäiseksi vaikka eläisi sadan
vuoden vanhaksi."

"Pyhän Andreaksen nimessä, te olette oikeassa!" vastasi toinen. "Jos
saisimme vaihtaa tämän poikalapsen suureen rendsburgilaiseen ja vielä
kaupanpäälliseksi saisimme Holsteinin, niin tekisimmepä hyvän kaupan.
Silloin voisimme antaa Valdemarimme ja kaikki Tanskan kuninkaat
paholaisen hoivaan."

"Jos poika on lapsenkruunusta myönyt meidät nahkoinemme päivinemme,
niin olisipa paras viheltää hänet kaupungista", huomautti ensimäinen.

Nuoren herttuan kiukustunut katse sai porvarit hetkeksi vaikenemaan,
sillä se ilmaisi hänen kuulleen osan heidän puheestaan. Hän vaikeni
huulta purren ja väri vaihtui hänen poskillaan.

"Ei, mutta katsokaapas meidän kaunista, nuorta herraamme!" sanoi jokin
irvihammas väkijoukosta. "Hän on aivan hienon neitosen näköinen, joka
on valmis pyörtymään tanssista."

"Taitaapa siitä tulla hänelle liiankin kuuma tanssi", huomautti toinen.

"Pahus vieköön", murahti kolmas. "Hän jää rauhassa tänne kotiin häitä
viettämään."

"Siinä hän tekee viisaasti", jatkoi ensimäinen. "Voihan hänen enonsa
sitten asettaa hänet kunniapaikalle Tanskassa, kun tanssi on loppunut.
Se mies kyllä pitää hänet lujasti kuninkaan istuimella, vaikka se
alkaisikin horjahdella."

"Ketä ovat nuo ylhäiset herrat, jotka ratsastavat Alvesstorpen ja
ritari Gotschakin edessä?" kysyi eräs renki alasaksan murteella
sysästen naapuriinsa, joka näytti olevan holsteinilainen hevoskauppias.

"Etkö sinä tunne Rendsburgin herroja?" vastasi toinen. "Tuo
viheriäpukuinen on ritari Hals, se samanen, joka viime vuonna osti
meidän ruskean oriimme. Raudikon selässä istuva sinipukuinen on kreivin
kamaripalvelija; hän juuri saa omakseen Jyllannin kauneimman ja
rikkaimman neitosen. Jumala häntä varjelkoon siitä miehestä! Konkarin
selässä istuu kappalainen, jolta paholainen taittoi kylkiluun. He
seuraavat aina meidän kreiviämme yhtä uskollisesti kuin hänen kolme
harmaata koiraansa."

"Entä tuo kalpea ritari, joka tuijottaa niin oudosti eteensä -- tuo
jolla on musta haarniska?"

"Se on vanha Hartvig Reventlo. Hänen ansiostaan on kreivi, se mikä hän
nyt on. Ilman häntä olisi kreivi kerjäläismunkki tai olisi kuollut
nälkään riihenylisille koirineen, sen olet toki kuullut. -- Hm! Eipä
ole ihme että vanha herra on noin kalpea", alkoi taas hevoskauppias.
"Hän on hiljattain tehnyt vaivaloisen pyhiinvaellusmatkan paljasjaloin.
Mutta siitä saakka kun hän löi kreiviä ja nuorta aseenkantajaa
Segebergissä, ei hän ole ollut aivan selväpäinen."

"Jeesus Maria? Hänkö löi kuoliaaksi oman poikansa", kuiskasi toinen.
"Ei suinkaan hän milloinkaan ole ollut oikein selväpäinen?" Pitkään
aikaan ei mies tahtonut saada katsettaan pois mustapukuisesta
ritarista, jonka kauheat rikokset ja syvä katumus olivat hänelle
hyvinkin tuttuja. Toisten komeasti puettujen ritarien näky poisti
kuitenkin sen vaikutuksen, minkä Hartvigin synkkä olento oli tehnyt.
"Kas, tuolla tulee ritari Krummendink", huudahti hän. "Ja kas, ritari
Lembek ja Struven Rangov ovat myöskin mukana."

Tarkkaavat katselijat, jotka kaikki tunsivat Rendsburgin kreivin
ja herttuan merkittävimmät ritarit ja vasallit, mainitsivat monta
kuuluisaa nimeä, jotka kuitenkin myöhemmin ovat joutuneet unohduksiin.

Ensimäiset joukko-osastot astuivat jo Pitkänkadun sillan yli korkeata
torniporttia kohti, silloin kuin toinen ja kolmas osasto eivät vielä
olleet ehtineet tuomiokirkolle ja vanhalle kuninkaan kartanolle Täällä
seisoi vielä luostarin esimies munkkiensa ympäröimänä tervehtien
ylimyksiä ja antaen sotajoukolle siunauksen retkelle. Kreivi Gerhardin
molemmat pojat, kreivi Henrik ja Klaus, johtivat joukon kahta viimeistä
osastoa. He olivat molemmat nuoria sotaisia herroja, uljaan ja rohkean
näköisiä; mutta voimakas kreivi Henrik, jota myöhemmin kutsuttiin
Rauta-Henrikiksi, veti etupäässä yleisen huomion puoleensa. Hän
ratsasti pikimustalla ratsulla ja oli samaten kuin isänsä rautapukeissa
kiireestä kantapäähän; mutta hänen kypäränsilmikkonsa oli auki, ja
hänen ruskettuneet, voimakkaat kasvonsa ilmaisivat nuorekasta rohkeutta
ja leimuavaa sotaintoa. Hän oli vieläkin pitempi ja kookkaampi kuin
isänsä. Useimpia miellytti hänen ankaran rohkea ilmeensä; mutta
katsoen siihen että häneltä vielä puuttui rohkeat urotyöt, oli hänen
ylpeytensä jonkinlaista kerskailuhalua ja isänsä käytöksen turhamaista
jäljittelyä, mikä ei jäänyt kansanjoukolta huomaamatta. Latinalainen
kirkkovirsi, jota hän kuunteli sitä ymmärtämättä, kaikui hänen
korvissaan liian vakavalta ja surulliselta. "Me emme ole lähteneet
ruumista saattamaan, vaan voittoja ja kunniaa niittämään", sanoi hän
ääneen ylimielisesti sille ritarille, joka ratsasti häntä lähinnä, ja
käski torvensoittajiensa vaimentamaan munkkien laulun. "Hurskaat herrat
saisivat kernaimmin laulaa meille muutamia iloisia juomalauluja",
lisäsi hän suuttuneena. "Mutta ne he säästävät refektorioonsa ja
salaisiin hartausharjoituksiinsa."

Luostarin esimies viittasi heti munkkeja vaikenemaan. "Te voitte joutua
ruumissaattueeseen ennenkuin aavistattekaan, korkea herra", sanoi
loukkaantunut esimies kuuluvalla äänellä. "Mutta elämän ja kuoleman
Herran tahdosta riippuu miten usein te saatte kuulla isänne kuulun
voittolaulun."

Kreivi Henrik tuli äkkiä totiseksi nämä sanat kuultuaan, ja
levottomasta kansanjoukosta alkoi kuulua tyytymätöntä mutinaa. Mutta
ylinnä kaikuivat käyrätorvien äänet, ja jälkijoukko kulki ilman
luostarin vanhimman siunausta Mustanluostarin ohitse.

           *       *       *       *       *

Tie Slesvigistä Pohjois-Jyllantiin kulkee Hevosvuoren ja Gottorpin
linnan ohi. Oli kaunista katsella tuon pitkän, loistavan sotilasrivin
astuvan ulos torniportista ja täyttävän kiemurtelevan tien. Ilma oli
leuto, mutta yöllä oli jäätynyt. Puut ja pensaat tienvarsilla loistivat
kuuraisina kuin timantit auringonpaisteessa, ja iloiset leivoset
ennustivat kevään tuloa. Kreivi Gerhard oli herttuan kera ratsastanut
hiukan muun seurueen edeltä.

"Katsoppas, Valdemar, tuossa minä räjähytin kuningas Kristofferin
vaunut viisitoista vuotta sitten", sanoi kreivi, ylpeän
itsetietoisesti. "Sinä päivänä minä puhdistin sinulle tien
kuningasvihkiäisiisi Viborgin keräjille. Luuletko sinä minun nyt liian
vanhaksi asettamaan teräshansikkaalla kruunua päähäsi?"

"Ei kukaan epäile teidän voimaanne ja onneanne, uljas enoni", vastasi
herttua hehkuvin poskin häneen katsomatta. "Mutta minä en ole enää
kahdentoistavuotias poika, jonka holhoojansa nostaa valtaistuimelle.
Minä sanon teille jo edeltäkäsin, kreivi Gerhard", jatkoi hän kiivaasti
ja kiihoittuneen käskevästi. "Vaikka ostaisinkin epävarman kruunun
herttuakunnallani, niin ei minulla kuitenkaan ole halua tulla enää
toista kertaa varjokuninkaaksi."

"Aivan oikein, se on minunkin mieleeni!" sanoi kreivi kuitenkin
säpsähäen ja loi entiseen holhokkiinsa tutkivan katseen. Hän oli
työntäissyt auki kypäränsilmikon, ja hänen ankarilla, terävillä
kasvoillaan ei voinut huomata minkäänlaista liikutusta, kaikki
hänen tarmonsa ja sielunvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt syviin
silmänkoloihin, josta viisas läpitunkeva valtijaskatse näytti
ylenkatseella silmäilevän koko maailmaa, ja samalla siinä ilmeni
terävä viekkauden piirre, mihin yhdistyi varma ylevymmyyden tunne.
"Sano minulle suoraan, sisarenpoikani", jatkoi hän välinpitämättömällä
äänellä, "mitä olet ruvennut epäröimään? Minun täytyy nauraa sinulle
vastustaessasi meidän kulkuamme maasi kautta, vaikka asia oli jo
ennakolta sovittu. Ne ovat tuulihatun päähänpistoja, jotka eivät
ole minkään arvoisia. Minä suon sinulle anteeksi epäluottamuksesi
aikeisiini. Sinunlaiselta nuorukaiselta minä en vaadi syvempää
ihmistuntemusta. Katsoppas, laajakantoinen valtioviisas ajatus on
minulle enemmän arvoinen kuin kruunu. Holstein ja Slesvig ovat
yhdistettävät; siihen uhraan elämäni; mutta -- ennenkuin sinä
olet kruunattu Tanskassa, en minä vaadi jalanvertaa maata sinun
herttuakunnastasi. Sinusta itsestäsi muuten riippuu haluatko tulla
mukaan tai ei."

"Minä _en_ tule mukaan", vastasi herttua varmasti. "Tanskassa ei nähdä
minua ensi kertaa vihollisjoukon etunenässä. Eno, koko teidän aikeenne
tuntuu minusta, uskaliaalta ja epävarmalta. Jos minut nostetaan teidän
keihäillänne valtaistuimelle, niin en minä koskaan voita Tanskan kansan
sydäntä."

"Kansan sydäntä!" toisti kreivi ja hymyili katkerasti, kasvonilmeensä
muuttumatta vähääkään. "Hullutuksia, Valdemar! Toivoisit kai
neidonkäsien kantavan itsesi valtaistuimelle? -- Jos haluat hallita,
niin et saa toivoa mitään muuta. Jos tahdot saavuttaa päämaalisi, et
saa milloinkaan epäillä siihen tarvittavien keinojen välttämättömyyttä."

"Entä keisari, saksalaiset ruhtinaat", intti herttua melkein
levottomana.

"Antaa heidän neuvotella, minä toimin sillä aikaa, niin saamme nähdä
kuka pikemmin tekee päätöksen."

"Eivätkö teistä siis kansan tahto ja rakkaus ole minkään arvoisia?"

"Sotajoukkoni etunenässä minä olen heidän tahtonsa. Kosiskele sinä
kapinallisten rakkautta, kunhan minä ensin olen opettanut heidät
tottelemaan. -- Tiedän kyllä, että hääilot ovat pääsi samentaneet",
jatkoi kreivi välinpitämättömästi. "Kunnes se kuume on ohi, en odota
sinulta mitään. Mutta eikö prinsessankaan syleily sinulle riitä?
Täytyykö kokonaisen kansan heittäytyä kaulaasi senvuoksi, että sinä
minun avullani hyväntahtoisesti haluat pidellä valtikkaa heidän
ylitsensä?"

"Elkää ivailko, herra eno! Olemmehan jo nähneet mikä seuraa vihan ja
väkivallan töitä. Te olette tehnyt miekasta valtikan; mutta juuri tätä
rautavaltikkaa vastaan tanskalaiset kapinoivat."

"Senvuoksi heidät rangaistaankin skorpioninhampailla", tiuskasi kreivi
katse hurjana. "Tahdotko sinä opettaa minua tätä kansaa tuntemaan. Minä
tunsin sen jo ennenkuin sinä synnyit. Heidät voi vain pakottamalla saada
kunnioittamaan sitä valtaa, jota he vihaavat. He eivät ole lammaslauman
kaltaisia, joita voidaan hallita paimensauvalla. He ovat susia; heidät
on teräksellä kesytettävä. Sitten kun minä olen taittanut heiltä
hampaat, voit sinä heitä taputella."

"Te aijotte kovakouraisesti tarttua asiaan, herra eno! Mutta oletteko
ajatellut --"

"Minä olen ajatellut mitä Tanskan kuningasten olisi pitänyt ajatella
jo satavuotta sitten. Jäykkäniskaiset tanskalaiset ovat nujerrettavat.
Koko heidän rappiolle joutunut aatelistonsa on juurta jaksain
hävitettävä, heidän ryövärilinnansa ovat maan tasalle tasoitettavat.
Ennenkuin taas astun jalallani yli Eiderin tahdon nähdä hirsipuussa
viimeisenkin kapinapäällikön Jyllannissa, olkoon hän sitten piispa
tai ritari. Sen olen luvannut ja vannonut. Näetkö kuormavankkurit
tuolla etempänä? Ne ovat täynnä kahleita ja rautoja roskaväkeä varten.
Punaiset ajajat ovat oikeuden palvelijoita; heillä on mukanaan kirveet
ja nuorat jäykkäniskaisille." Nuo sanat lausuessaan säkenöivät hänen
tummat silmänsä; mutta ei ainoakaan piirre hänen oudosti jääkylmillä
kasvoillaan värähdellyt. Hän kohotti vain pitkää leukaansa katkeran
ylpeästi ja ylenkatseellisesti, mutta vaikeni huulet tiukasti
yhteenpuristettuna, ja rautapeitteinen käsi miekankahvalla.

Herttua loi häneen aran ja levottoman katseen. He ratsastivat molemmat
vaieten edelleen, pysähtyen vasta niinkutsutun Paalumetsän luona, missä
sotapäällikkö aikoi järjestää joukkonsa.

Pensaikossa tien vieressä, suuren suon varrella, minne kuningas Aabelin
ruumis luulotellun kummittelun vuoksi oli upotettu, ja missä suuri
musta paalu vielä näytti hänen kuuluisan hautauspaikkansa, istui
kannolla pari henkilöä, näöltään metsästäjiä, jousipyssyt kädessä ja
katselivat jännitetyn tarkkaavasti lähenevää sotajoukkoa. Ne olivat
Sven Tröst ja Musta Sven. Molemmat olivat laihtuneet ja näyttivät
saaneen kärsiä paljonkin kurjuutta. Vasta kaksi kuukautta sitten
olivat he, uskomattoman suurin ponnistuksin, kaivautuneet Segebergin
vankitornin alla olevan kalkkivuoren läpi, tehtyään kuuden vuoden ajan
joka yö salaa tätä työtä, ja siten he olivat kalliisti saaneet maksaa
uskaliaan yrityksensä vapauttaa vangittu prinssi Otto. Mutta tuskin he
olivat palanneet Pohjois-Jyllantiin ja ehtineet koota uusia voimia,
niin he jo kiihkeällä innolla ottivat osaa kapinaan. Nyt he olivat
uskaltautuneet vaaralliselle tiedusteluretkelle melkein Slesvigin
portille asti. Sven Tröst oli kasvattanut itselleen pitkät, sotaisat
viikset, ja hänen vilkkaille uskalikonkasvoilleen oli ilmestynyt
miehekäs piirre, joka sopi hänelle oivallisesti. Hänen silmänsä
liekehtivät niinkuin ennenkin ylimielistä rohkeutta ja halua potkia
tutkainta vastaan; kuitenkin hän näytti oppineen paremmin hillitsemään
itseään, vaikka hän tapansa mukaan enemmin seurasi seikkailuhaluista
mieltään ja hetkellisiä mielen johteitaan kuin jotakin varmaa
määrättyä elämänsuunnitelmaa. Musta Sven oli kamalan ja pitkäaikaisen
vankeutensa kuluessa tullut vielä entistäänkin hurjemmaksi. Silloin
tällöin hänellä oli jonkinlaisia mielenvikaisuuden kohtauksia, jolloin
hän itse luuli olevansa noita ja kuvitteli oppineensa noitatemppunsa
isoäiti-vainaalta, joka taas oli saanut viisautensa kuuluisalta
norjalaiselta noidalta Sulla Sukilta. Koko vankeudessa olo-aikansa hän
oli antanut mustan tukkansa ja partansa kasvaa, ja hän oli vannonut
ettei ajaisi partaansa eikä pesisi kasvojansa ennenkuin oli kostanut
vanhan herransa, itsensä ja isoäitinsä puolesta. Hän oli kamalan
näköinen repaleisessa metsästäjäpuvussaan, mustat kasvot likaisina
ja parta takkuisena, ja hän väitti itse ylpeästi voivansa erikoisten
olosuhteiden vallitessa vain itseänsä näyttämällä pelottaa vihollisensa
kuoliaaksi. Hän istui nyt nuolipyssy kädessään tuijottaen hurjin
katsein lähestyvää suurta sotajoukkoa, mutisten hiljaa Sulla Sukin ja
isoäitinsä loihturunoja. "Minä sinkautan itsestäni Gondulin henget",
kuiskasi hän puhaltaen. "Yksi purkoon teitä selkään! Toinen rintaan!
Kolmas tarttukoon teihin koko maailman kiukku- ja vihakourilla!"
Senjälkeen hän sylkäisi kolme kertaa sotajoukkoihin päin. "Kas tuolla
tulee kreivi Kaljupää poikakuninkaansa kera, jonka hän tahtoo meille
pakottaa", huusi hän ja hypähti ylös. "Jos saisimme hänet näkyviimme
ja ampuisimme nuolen hänen kalloonsa, niin säästyisipä monen hyvän
juutilaisen omaisuus ja henki."

"Hyi, Volle, ei mitään salamurhaa!" sanoi Sven Tröst ankaralla ja
uhkaavalla äänellä. "Sitä ei salli meidän taivaallinen Isämme eikä
Niilo-enokaan siihen suostu."

"Mutta Kaljupää ei kysynyt lupaa taivaan Herralta eikä Niilo-enolta,
auttaessaan ritari Hartvigia Segebergissä, ja kuka on nyt luvannut
hänen ryöstää ja tappaa Jyllannissa?" mutisi Musta Sven. "Teidän
hienojen ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä on niin nurinkurinen.
Rakas, nuori herani, minkävuoksi luulette minun teidän kanssanne
kaivaneen kuin myyrän koko tuon pitkän ajan, ellen olisi etsinyt
vapauttani voidakseni ulospäästyäni sydämen pohjasta lyödä kuoliaaksi
viholliseni? Kas, tuolla ratsastaa ritari Hartvig", jatkoi hän viitaten
tielle. "Häntä minä melkein säälin -- hänen elämänsä on hiuskarvan
varassa; sen voi melkein puhaltamalla sammuttaa. Hänellä on mato
sydämessä; se jäytää sen viimeistä juurta, välittämättä hänen pitkästä
katumusmatkastaan. Mutta tuo katala koira hänen vieressään, hänet minä
tahdon nähdä sinisenä ja verisenä ennenkuin tulen iloiseksi."

"Elä koske sormillasi pyssyyn, Volle, ja pidä silmäsi auki!" keskeytti
aseenkantaja hänet laskien kätensä hänen nuolipyssylleen. "Miten
suurilukuisen luulet heidän olevan?"

"Heitä tulvehtii sieltä kuin Hornan linnanportti olisi aukaistu",
mutisi Volle, "eikä siitä milloinkaan tule loppua. Heitä on
ainakin kolmekymmentätuhatta roistoa, hevosväki ja jousimiehet
yhteenlaskettuina; mutta olkoot heitä vaikka satatuhatta, niin heitä
ei kuitenkaan palaa kuin puolet elävinä takaisin, siitä minä uskallan
vaikka kaulani. -- Kuulkaa, nuori herra, johtuipa oiva tuuma mieleeni,
ja siitä olen varma, ettei se ole syntiä. Minä juoksen tielle ja
haukun kaljupää kreivin pataluhaksi omassa ja kaikkien rehellisten
juutilaisten nimessä."

"No, olipa sekin hyvä tuuma", vastasi aseenkantaja hymyillen.
"Voit saada siitä sen ilon, että hän hirttää sinut tähän paikkaan
sotajoukkojaan tarkastaessaan. Hän ei kauvan mieti, sen sinä tiedät, ja
pyöveleitä hänellä on mukanaan tusinoittain."

"Hm, ei minua tässä maailmassa ainakaan hirtetä, sen luki minun
isoäitini kädestäni. Sitokoot ja heittäkööt minut vain uudelleen
koiranruokansa, jos haluavat. Minä irroitan yltäni heidän kahleensa ja
renkaansa kuin villalapaset, eikä täällä ole edes kalkkivuoren läpi
murtauduttava. Minä olen murtautunut jo useammasta tornista, kuin
kreivi omistaa linnoja koko Jyllannissa ja Fyenillä."

"Mutta mitä hyötyä on ritari Niilolle ja meille tanskalaisille siitä,
että sinä häpäiset kreiviä ja joudut taas hänen valtaansa?"

"Ehkä vähän enemmän kuin luulette, nuori herrani. Jos he panevat
minut tänne Gottorpiin tänä päivänä, niin minä livahdan sieltä ulos
huomenna, eikä sen enempää. Mutta jos minut raahataan sotajoukon mukana
että saataisiin nähdä josko olen ennustanut oikein, ja jos he antavat
hirttää minut valheestani -- niin voin murtautua ulos tarvittaessa
auttamaan hyviä ystäviä. Hyvä toveri vihollisten leirissä on usein
parempi kuin sata uhkarohkeaa meidän omassamme."

"No niin, ainakin siinä olisi jonkinlaista järkeä. Mutta jos tuo
päähänpistosi vie sinut hirsipuuhun, niin taidatpa katua kujeesi, hurja
Volle."

"Anna minun pitää siitä huoli, nuori herra. Nyt saatte nähdä miten minä
härnään heitä ja pakoitan heidät antamaan minulle vapaan matkan. Olkaa
varuillanne." Tämän sanottuaan hän hyppäsi alas Paalumetsän pensaikosta
ja oli parilla hyppäyksellä keskellä maantietä, missä hän asettui kädet
puuskassa aivan kreivin ja herttuan hevosten eteen.

"Mitä tuo ilkeä mies tahtoo?" kysyi herttua säpsähtäen.

"Minä tahdon vain näyttää sinulle kuuluisan esi-isäsi hautapaikan, hyvä
herttua", huusi Musta Sven. "Katso, tuolla se on loassa. Ennen hän saa
rauhan lätäkössään, kuin juutilaiset alistuvat tottelemaan kuningas
Aabelin sukua."

Herttua Valdemar valahti kuolemankalpeaksi nämä sanat kuullessaan ja
tarttui miekkaansa. Nyt vasta huomasi kreivi likaisen miehen, joka
kookkaana kuin jättiläinen seisoi tiellä näyttäen aikovan sulkea sen
häneltä ja koko hänen sotajoukoltaan.

"Mistä hullujenhuoneesta on tuo mies karannut?" sanoi kreivi
välinpitämättömästi ja viittasi kamaripalvelijaansa toimittamaan hänet
sidotuksi. Kreivi ei senjälkeen hänestä sen enempää välittänyt, vaan
jatkoi lippujensa laskemista ja käskyjen jakelemista päälliköille.

"Tuo mies on Segebergin kummitus, herra kreivi", sanoi kamaripalvelija
kiihkeänä. "Hän juuri aikoi vapauttaa prinssin vankeudesta ja oli
vähällä peloittaa kuoliaaksi teidän rohkean sisarenne."

"Hei, sinä mahtava lahtari", huusi nyt Musta Sven, antaessaan
vastustelematta sitoa itsensä. "Lasketko sinä karjasi ennenkuin viet
sen lahtauspenkille? Taidat ne helpommin laskea silloin kun sieltä
poisjuoksevat."

"Tukkikaa tuon kirotun suu!" käski kamaripalvelija. Mutta vanki jatkoi
yhä kovaäänisemmin rohkeasti puhua kreivi Aadolfin salamurhasta
Segebergissä sekä kreivi Gerhardin osallisuudesta tähän konnantyöhön.

"Kapula, kapula miehen suuhun!" keskeytti kamaripalvelija hänet. Mutta
ei ollut minkäänlaista kapulaa saatavissa, ja Sven alkoi taas puhua.
"Kas, kas!" huusi hän viitaten ritari Hartvigiin. "Kaljupään vanha
kätyri on loppunsa lähellä; hänen kätensä on kuihtunut; se leikkasi
poikki elämänlankansa." Ritari Hartvig putosi siinä samassa tiedotonna
satulastaan, ja hänen aseenkantajansa kantoivat hänet nopeasti
talonpoikaistupaan, jossa kaikilla tavallisilla keinoilla koetettiin
herättää häntä henkiin. Tiedettiin hänen olevan sairaaloisen ja usein
kaatumataudin kouristaman; senvuoksi ei tätä sen enemmin ihmetelty.
Mutta kaikki, jotka olivat kuulleet vangin sanat ihmettelivät hänen
erikoista rohkeuttaan. Kreivi itse ei ollut kuulevinaan mitään, eikä
antanut häiritä päälliköntoimiansa. Musta Sven oli jo kahleissa,
mutta ei näkynyt siitä välittävän, nauroi vain ääneen. "Katsokaa vain
että kahleet kestävät", mutisi hän, "muutoin minä juoksen Haldin
ritarien luokse kertomaan miten monta roistoa on joukossanne". "Hän on
kapinallisten urkkija, herra kreivi!" ilmoitti Hans Vittinghof. "Meidän
ei kai tarvitse laahata häntä mukanamme? Hän tunnustaa sen itse."

"No hirttäkää hänet sitten!" vastasi kreivi välinpitämättömästi,
kääntämättä katsettaan sotajoukostaan tai antamatta häiritä itseään
laskelmissaan.

"Minä tunnen tuon hullun maankuljeksijan", sanoi ritari Ove Hals,
pidellen viheriää vaippaansa aurinkoa vasten. "Hän ei ole aviosta
syntynyt eikä kastettu."

"Siis minulla ei ole mitään tekemistä hänen sielunsa autuuden kanssa",
sanoi kreivin vino kappalainen, konkarin selässä istuva musta herra
"Voitte hirttää hänet ilman muuta."

Wittinghofin viittauksesta oli kaksi punaisista ajajista hypähtänyt
alas kärryiltä. Hyvin sukkelasti olivat nämät pyövelit kiinnittäneet
nuoran erääseen puuhun maantien vieressä, joka näytti heistä
erikoisesti sopivalta hirsipuuksi. Kun kappalainen uudelleen
vakuutti, ettei tämä syntinen, joka itse kerran oli hätyyttänyt hänen
pyhää persoonaansa, kuulunut senlaisiin rikoksentekijöihin, joiden
sielun autuudesta tarvitsisi huolehtia, niin juoksivat pyövelit
esiin ja tarttuivat saaliiseensa. Nyökäyttäessään kappalaiselle ja
Wittinghoffille hymyili Musta Sven ivallisesti ja loi merkitsevän
katseen ritari Ove Halsiin. "Ajatelkaa vain omia sielujanne, jos teillä
on sellaista. Te kolme jalosukuista lahtarirenkiä!" huusi hän kovalla
äänellä. "Niin paljon minä kuitenkin olen oppinut isoäidiltäni, että
voin sanoa teille miten kauan saatte ilmaa ahmia. Kun tarkasti katson
soikeita kasvojanne, niin sanonpa ettei yksikään teistä kolmesta näe
metsän vihertävän tänä vuonna. Kun se puu viheriöitsee, jonka te olette
aikoneet minun hirsipuukseni, mätänevät teidän kuivettuneet ruumiinne
ruskean kanervikon alla."

Nämä onnettomuutta uhkaavat sanat kuultuaan kävi kreivi Gerhard äkkiä
tarkkaavaiseksi. Hän ratsasti aivan vangin viereen, jonka kaulaan jo
nuoraa kiinnitettiin. "Odottakaa hiukan!" sanoi hän pyöveleille ja
silmäili Mustaa Sveniä terävin katsein. "Häntä ei hirtetä ennenkuin
metsä on vihreä; mutta tuo puu ei milloinkaan viheriöitse. Miehet,
hakatkaa se maahan."

Niinpian kun Musta Sven huomasi vapautuneensa nuorasta ja kuuli
hakattavan sitä puuta, johon hänet piti hirtettämän, hymyili hän
riemuitsevan näköisenä ja mutisi: "Hohoh, silloin kun juutilaiset
korpit illastavat teidän ruumiillanne työntää se kuitenkin vielä
vesoja."

Kreivi ei kuullut näitä sanoja, mutta kappalaisen ja kamaripalvelijan
kalpeilla kasvoilla oli huolestunut ilme. "Jos olet minun uskollisille
miehilleni ennustanut sellaisen äkkikuoleman, niin et kai luvanne
minulle paljoakaan parempaa kohtaloa?" kysyi hän näennäisen
välinpitämättömästi, mutta katsellen tarkkaavasti ennustajaa.

"Muistakaa kelloja, tiedätte mitä tarkoitan, ja mitä isoäitini lupasi
teille roviollaan!" huusi uhmaileva mies kostosta säihkyvin silmin.
"Minä lupaan teille juuri yhtä monta päivää murhataksenne, kuin ritari
Hartvigilla on hengenvetoja jälellä ja teillä itsellänne on hiuksia
päälaellanne, jalosukuinen herra. Voittehan aina olla varma siitä, että
_teidän_ hiuskarvanne ovat lasketut."

Tuo kulunut pilapuhe kreivin tunnetusta kaljupäisyydestä sai yhden
ja toisen salaa hymyilemään, mutta Mustalle Svenille antoi väkevä
ritari Ove Hals siitä aimo miekan iskun selkään, toisten silmäillessä
levottomina herraansa. Kreivi itse rähähti kamalaan ivanauruun.
"Joutuun järjestykseen!" käski hän. "Sitokaa tuo typerä maankiertäjä
pyövelikärryihin kiinni. -- Kappalainen, pitäkää huoli Hartvigistä, --
me tunnemme hänen heikkoutensa."

"Kuulkaa, nyt hän kutsuu poikaansa ja vetää viimeisen henkäyksensä",
huusi Musta Sven pyövelien raahatessa häntä kärryjen luo. Ennenkuin
vielä oltiin järjestäydytty jatkamaan matkaa, hyökkäsi yksi ritari
Hartvigin aseenkantajista talonpoikaistuvasta ilmoittamaan kreiville
ritarin vetäneen viimeisen henkäyksen. Kreivi Gerhard kohotti käden
kasvoilleen peittääkseen valtavan mielenliikutuksen. "Eteenpäin!" huusi
hän kovalla äänellä ja sulki nopeasti kypäränsilmikkonsa. "Kuolkoon se,
jolla ei ole voimia minua seurata."

Ennenkuin sotajoukko ehti Gottorpin linnaan, nelisti nopea ratsumies
irtohevonen jälessään kuningas Aabelin haudan viereisestä pensaikosta
ulos ja katosi eräälle sivutielle.

"Taaskin uhkarohkea urkkija, herra kreivi!" huudahti kamaripalvelija.
"Lähetänkö häntä takaa-ajamaan?"

Kreivi ei kuunnellut häntä. Hän katseli mietteissään talonpoikaistaloon
päin, mistä kannettiin ritari Hartvigin ruumista, ja pyövelinkärryjä,
missä Musta Sven riemuiten nauroi kahleissaan. "Ensimäinen
viheriä lehti metsässä on hänen kuolemantuomionsa", mutisi synkeä
sotapäällikkö. "Vaikka hän yhdellä sanallaan puhalsikin tuon
haaveilijan hengen sammuksiin, niin ei kuitenkaan kukaan minun kulkuani
pysäytä. Niitä kelloja minä tahdon kuunnella ilveilijän puheista
välittämättä."

Kamaripalvelija uudisti kysymyksensä oliko pakolaista ajettava takaa,
viitaten tomupilveen, joka kaukana peitti hänet.

"Ei!" vastasi kreivi. "Olkoon hän kuolon enkeli, joka minun tuloani
ilmoittaa. Se pelko, joka antoi hänelle siivet, seuratkoon hänen
kintereillään."

Kun kreivi ja Slesvigin herttua nyt lähestyivät Gottorpin linnaa,
näkivät he avoimesta linnanportista joukon komeasti satuloituja
hevosia, muukalaisia palvelijoita, puvuissa vaakunamerkit.

"He ovat siellä", huudahti nuori herttua sydämellisen iloisena. "Minun
lankoni herttua on jo saapunut sisarensa kanssa. En voi seurata teitä
edemmäksi, kreivi Gerhard. Ettekö halua itse tulla heitä tervehtimään?"

"Moisen ritarikohteliaisuuden vuoksi en voi pysäyttää kokonaista
sotajoukkoa", vastasi kreivi kylmästi. -- "Anteeksi, herttua.
Sillaikaa kun sinä, Valdemar, vietät häitäsi, raivaan minä tien
valtaistuimellesi", lisäsi hän hiljempaa. "Elä unohda lupaamiasi
ratsumiehiä ja meidän sopimustamme. Kuukauden kuluttua kohtaamme
Viborgissa sinun juhlassasi. Sinä saat pian kuulla uutisia minusta."

"Voitollista onnea!" sanoi herttua ääneen teeskennellyn ylhäisesti ja
heilutti hattuaan. "Minä olen jättänyt menestymiseni teidän rohkeisiin
käsiinne, kreivi. Te olette minun marskini ja sotapäällikköni
kaikkialla missä minun kuningasoikeuteni tunnustetaan." Näin sanoen
hän hypitteli uljasta ratsuaan, ja tervehdittyään vielä kerran kreiviä
ja hänen ritareitaan hän ratsasti seurueineen Gottorpin linnanporttia
kohti, ollenkaan huomaamatta niitä mielipahan ilmauksia, joita yksi ja
toinen Holsteinin kreivin sotilaista, lausui.



TOINEN LUKU.


Sillävälin kun sotajoukko kulki Gottorpin linnan ohi, kiirehti nuori
herttua iloisena linnaansa, ja hän tunsi nyt vasta itsensä vapaaksi
ruhtinaaksi ja omaksi herrakseen jätettyänsä ankaran enonsa, jonka
holhouksen alaisuudesta hän kansan nähdessä oli turhaan koettanut
ilmeillä ja eleillä näyttää vapautuneensa. Linnan etusalissa
tervehti häntä kunnioittavasti joukko vieraita herroja sekä hänen
omat kamaripalvelijansa, jotka avasivat hänelle oven parvekesaliin,
missä hänen sisarensa, prinsessa Helvig ja hänen nuori, iloinen
lankonsa, Saksen-Lauenburgin herttua Erik, tulivat häntä vastaan hänen
morsiamensa seurassa, jonka kanssa hän edustajansa kautta oli mennyt
naimisiin, ennenkuin tämä oli matkustanut kotoaan. He olivat saapuneet
päivää aikaisemmin, kuin heitä oli odotettu ja että tällä yllätyksellä
oli tärkeä syynsä, sen antoi saksilainen herttua heti ymmärtää
sanoessaan, että hän oli kiirehtinyt antaakseen rakkaalle herra
langolleen hartaan kehoituksen onnelliseen ja rauhalliseen elämään,
niinkauan kuin levottomat ajat vielä sen sallivat.

Saksen-Lauenburgin prinsessa Regitsa, jonka herttua Valdemar otti nyt
vastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja teeskentelemättömällä
hellyydellä puolisonaan ja Slesvigin herttuattarena, oli nuori,
erinomaisen kaunis nainen, jolla oli lempeä ja vaatimaton olento.
Niin pian kun juhlalliset menot vihkiäisten vahvistamiseksi olivat
päättyneet, oli herttua Eerikillä salainen keskustelu lankonsa kanssa,
jolla aikaa hänen sisarensa kävi prinsessan seurassa katsomassa linnaa.

Prinsessa Helvigin jäykkä ja ylpeä luonne oli monessa kohden nuoren
herttuattaren luonteen vastakohta. Helvigillä oli kasvojenpiirteissään
paljon yhtäläisyyttä veljensä kanssa, mutta hänen syvistä
tummansinisistä silmistään loisti tulta ja elämää, ja hänen jotenkin
terävässä katseessaan oli järkähtämättömyyttä ja voimaa, joka kokonaan
puuttui hänen veljeltään. Häntä ei pidetty minään kaunottarena, mutta
hän piti vallassaan ja kiehtoi kenen vain halusi vastustamattomalla
tunteen ilmeellä, jonka hän kuitenkin äkkiä osasi peittää oudon
tylyllä ylpeydellä. Jotenkin mitättömän vartalonsa vaikutusta osasi
hän kohottaa suoralla ryhdillä. Kallisarvoisilla sormuksilla ja
rannerenkailla johti hän huomion kauniiseen ihoonsa ja kaunismuotoisiin
käsiinsä. Hänen pitkillä hiuspalmikoillaan, joiden loistavan ruskea
väri ilmaisi tarkkaa hoitoa ja kaunistavien voiteiden runsasta käyttöä,
kantoi hän useimmin kallisarvoista hiuskoristetta. Mutta niinhyvin
hänen jotenkin jäykässä puvussaan, kuin koko hänen olennossaan oli
erehtymättömästi samaa vallan ja loiston himoa, jota oli havaittavissa
koko Abelin ruhtinassuvussa. Hänen komeassa huoneessaan, missä
herttuatar Regitsa nyt ihaili hänen kalleuksiaan ja arvoesineitään,
oli muiden koristeiden joukossa jalokivillä runsaasti koristettu
kuningatardiademi, jonka yli hän kuitenkin nopeasti heitti hunnun,
kuten näytti, piilottaakseen sen teeskentelemättömältä kälyltään.

"Minä olen tullut tänne levottomaan aikaan, jalo prinsessa", sanoi
Regitsa. "Tiedän että enonne on suuri mies, mutta liian ankara;
tuskinpa hän kulkee säälien Tanskassa. Suoraan sanoen olen minä
iloinen, että herra veljenne ei enää ole hänen holhouksensa alaisena
ja että hänellä ei enää ole niin vaarallista ja kapinanhaluista kansaa
hallittavanaan kuin pohjoistanskalaiset."

"Mitä", huudahti Helvig kummastuneena ja katsoi kälyänsä terävästi.
"Ettekö te siis toivo enoni asevoimien ja veljeni korotuksen avulla
tulevanne Tanskan kuningattareksi?"

"En, sen tietävät Jumala ja pyhä Neitsyt", vastasi Regitsa. "Mitä
onnea ja iloa on sellaisesta pakoitetusta arvosta. Sitäpaitsi entisen
kuninkaan pojilla on oikeudenmukaiset vaatimukset ja onhan kansalla
itsellään vaalioikeus."

"Ainoastaan vanhentunut tapa, eikä mikään laki, jalo sukulaiseni",
sanoi Helvig. "Serkku Oton vaatimukset ovat lopussa, ja veli on
varmasti liika viisas tahtoakseen mahdottomia. Ajatteleehan hän vain
metsästystä ja iloisia seikkailuja keisarin hovissa."

"Eipä aina, prinsessa. Onhan hän jo ottanut osaa yhteen sotaretkeen. --"

"Niin, että joutuisi vangiksi ja että saatiin maksaa hänestä lunnaat",
keskeytti Helvig hänet halveksivasti hymyillen. "Serkku Valdemarilla on
isänsä ja veljensä sotaonni, hän ymmärtää vain hieman paremmin auttaa
itseään kynällään ja päällään."

"Niillä voidaankin usein saada enemmän aikaan kuin sotajoukoilla ja
kaikilla noilla väkivaltaisilla keinoilla, jotka ovat häpeäpilkkuna
kristikunnalle", vastasi herttuatar. "Minulle on sanottu, että prinssi
Valdemar ei olisi teidän epäsuosiossanne", jatkoi hän katsoen Helvigiin
tutkivasti, "ja on myöskin rakennettu suunnitelmia sille perustalle,
jotka te hyvin tunnette. Kuten huomaan, on hän kadottanut teidän
suosionne. Hän pitää itseään Tanskan vallan perijänä ja on keisarin
suuressa suosiossa. Minun veljeni on hänen hartain ystävänsä. Minä olen
nähnyt hänet. Hänen iloinen rohkeutensa on hyvin viehättävä ja hänellä
on hyvä menestys ruhtinaallisten naisten seurassa keisarin hovissa."

"Vai niin", sanoi Helvig säpsähtäen. "Saatanee kai siis pian taas
kuulla valtioviisaista vihkiäisistä. Hänen uskollisuuttaan ja
rehellisyyttään ei vain juuri kehuta. Mutta te olette oikeassa. Minulla
on kerran ollut paremmat ajatukset hänestä. Minua kohtaan on hän aina
ollut kohtelias ja huomaavainen; hän lähetti minulle viime vuonna tämän
käärmesormuksen kuningatar Berengarian perintönä."

"Ai ai!" sanoi nuori herttuatar veitikkamaisen näköisenä. "Sitä
lahjaa te pidätte ainakin kunniassa, prinsessa. Jopa te kannatte
sitä pyhimmässä sormessa, jossa minä vasta nyt uskallan kantaa
vihkimäsormustani."

Ohimenevä puna peitti Helvigin posket, ja hän seisoi vaiti. Sormuksen
hän muutti äkkiä toiseen sormeen ja meni ikkunan luo, mistä hän
miellyttävällä lempeydellä ja melkein polttavalla katseella tervehti
kamaripalvelijaansa, nuorta, kaunista ritari Folgvardia, joka
hypitteli metsästysratsuaan linnanpihalla. "Minä kannan harvoin tätä
sormusta", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. "Se on kömpelö
ja mauton, kuten kaikki sellaiset vanhanaikaiset koristukset eikä
turmiollinen käärmeenmuoto minua sitäpaitsi miellytä. Muistona suuresta
esi-isästäni Valdemar Seieristä ja hänen ylpeästä väärin tuomitusta
kuningattarestaan, on sillä kuitenkin arvonsa minulle."

Keskustelu katkesi, sillä nuoret naiset kuulivat veljiensä äänet oven
ulkopuolella.

"Veljeni ei varmaankaan voi kauempaa olla poissa kauniin puolisonsa
luota", sanoi Helvig. "Hän etsii kyllä koko linnan löytääkseen meidät".
Hän aukaisi samassa oven ja pyysi herttuoita astumaan sisään. Regitsan
veli oli erityisen tyytyväinen, mutta herttua Valdemarin otsa oli
rypyssä, jota hän turhaan koetti salata. Salaisen keskustelun jälkeen
lankonsa kanssa oli hän antanut määräyksen, joka suuresti kummastutti
hänen tavallisia neuvonantajiaan. Hänen marskinsa, joka oli valmiina
seuraamaan kreivi Gerhardia slesvigiläisten ratsumiesten kanssa, oli,
ilman mitään ilmoitettua syytä, saanut käskyn olla lähtemättä ja antaa
ratsumiesten palata kotiin.

Herttua Eerikin katsellessa sisarensa kanssa kaunista näköalaa
Gottorpin linnasta, otti herttua Valdemar sisartaan Helvigiä kädestä ja
sanoi kuiskaavalla äänellä: "Minä olen ottanut tärkeän askeleen, sisar.
Meidän enomme on petturi. Hän tahtoo olla itsevaltias, sekä Tanskassa
että täällä. Minä en tahdo olla osallisena hänen pyövelinretkeensä.
Mikä on tapahtuva, se saa riippua ajasta ja onnesta. Minä menetän
ehkä kruunun; mutta loistava onni voi tulla sinun osaksesi. Kaikki on
pidettävä salassa. Siitä enemmän salahuoneessa. Nyt vallitkoon täällä
vain hääjuhla ja iloisuus."

Prinsessa Helvig oli kalvennut. Ylpeä salainen ilo näytti loistavan
hänen tummista, tulisista silmistään. Samalla näytti hän kuitenkin
pelästyneeltä ja hän katseli pelokkaasti kuningatar Beringarian
kultaista käärmesormusta sormessaan.

Sillävälin, kun kreivi Gerhard mahtavan sotajoukkonsa kanssa lähestyi
Pohjois-Jyllannin rajaa, näytti Slesvigin herttua, jonka nimessä
Tanskaa uhattiin alistumisella ja orjuudella, unohtaneen kaikki
valtiolliset asiat ja kunnianhimoiset suunnitelmat, viettääkseen mitä
loistavimmalla tavalla häitään Gottorpin linnassa Saksen-Lauenburgin
prinsessan kanssa.

           *       *       *       *       *

Sven Tröst, joka kuningas Abelin haudalta oli ottanut selville kreivi
Gerhardin asevoimat, jatkoi paluumatkaansa huimaavaa vauhtia kreivin
reippaan sotajoukon edellä ja saavutti Pohjois-Jyllannin rajan paljon
ennen vihollista.

Lähestyessään Koldingin jokea ja pitkää paalusiltaa, joka kehnoine
lankkuineen yhdisti Pohjois-Jyllannin Slesvigiin, huomasi hän
hämmästyksekseen ja ilokseen sillan olevan juutilaisten ratsumiesten
miehittämä, jotka parhaillaan pystyttivät leiriä joen molemmille
rannoille. Mutta hänen ilonsa vaihtui pelästykseen, nähdessään
kuka oli ratsumiesten johtaja. Päällikön teltan edustalla, sillan
Slesvigin puoleisessa päässä, pidätteli ritari hevostaan ja näytti
ohjaavan työtä. Se oli kreivi Gerhardin marski, mahtava Stig
Antinpoika Björnholmasta, joka tällä tavoin tahtoi varata herralleen
ylimenopaikan, jossa hyvää tietä myöten voitiin kuljettaa heitto- ja
piirityskoneita.

"Petturi!" huudahti Sven Tröst pysähtyen -- "Minun enoni oli siis
sittenkin oikeassa." Hieman epäröityään painoi hän hattunsa syvemmälle
otsalleen ja ratsasti tasaista ravia teeskennellyn välinpitämättömän
näköisenä siltaa kohti, toivoen, ettei häntä tunnettaisi ja että
esteettä pääsisi yli. Mutta siinä hän pettyi. Vaikkei Stig Antinpoika
ollutkaan nähnyt häntä hänen pitkän vankeutensa jälkeen, tunsi hän
kuitenkin jo matkan päästä entisen asemiehensä hevosesta, jonka itse
oli antanut hänelle, ja Sven Tröst ei saavuttanut edes siltaa, kun jo
marskin viittauksesta neljä ratsumiestä ympäröi hänet vaatien hänet
antamaan pois aseensa.

"Odottakaa vähän, maanmiehet", sanoi hän ratsumiehille ja hyppäsi
alas hevosensa selästä, "sitten minä tahdon puhua herranne kanssa,
mutta ensin pari sanaa teille", lisäsi hän matalalla äänellä ja iskien
tuttavallisesti silmää. "Tiedättekö, mitä teidän herrallanne on
mielessä teitä vastaan? Hän tahtoo pettää teidät ja koko maan. Huomenna
tulee Kaljukreivi sotajoukkoineen; silloin täytyy teidän auttaa
saksalaista joen yli ja muuten mennä hänen puolelleen tai -- teidät
hirtetään."

Juutilaisten ratsumiesten silmät suurenivat ja he katselivat
hämmästyneinä toisiaan. "Se on toinen asia", mutisivat he. "Ei isäntä
ole sanonut sen olevan tarkoituksena."

"Mutta sen puolesta uskallan minä kaulani", jatkoi Sven Tröst
innokkaasti. "Jos te olette uskollisia juutilaisia, niin te murratte
sillan Stig Antinpojan nenän edessä. Minä olen hänen kanssaan
juttusilla sillävälin, kun te irrotatte lautoja.

"Antakaa minulle ainoastaan pieni merkki, kun olette valmiit. Minä vien
teidät Haldiin ja hankin teille hyvän paikan Bruggen luona. Jos te
olette kunnon tanskalaisia, niin te ette epäröi hetkeäkään."

Ratsumiehet jäivät melkein sanattomiksi hämmästyksestä. He antoivat
rohkean asemiehen pitää miekkansa, ja sillävälin kun yksi heistä vei
hänet marskin luo, pysähtyen jonkun matkan päähän hevosia pitelemään,
syntyi salainen keskustelu kolmen muun välillä, jotka pian ratsastivat
muiden toveriensa luo kertoakseen mitä olivat kuulleet ja saadakseen
tietää heidän ajatuksensa siitä.

Mahtava Stig Antinpoika, täysissä sotavarustuksissa, pidätteli
sotaratsuaan joen rannalla. Hänen soikeat, laihat kasvonsa antoivat
tarkan kuvan hänen viekkaasta ja levottomasta, mutta kuitenkin
voimakkaasta sielustaan, ja hän näytti tahtovan rakentaa omansa ja
maansa onnen viisaasti laskemalla tapahtumien kulun ja käyttämällä
viekkaasti hyväkseen onnen ja asianhaarojen voimaa. Suhteillaan
Holsteinin kreiveihin oli hän saanut omakseen huomattavia kruunun
tiluksia, ottamatta silti osaa vihollisuuksiin maata vastaan.
Kapinan aikana hän oli tähän saakka pysynyt hiljaa linnoitetuissa
kartanoissaan, ja moni toivoi vielä, että hän oli ainoastaan tekeytynyt
hirmuhallitsijalle uskolliseksi, saadakseen hänet rauhalliseksi ja
lopuksi pettääkseen hänet; tai ehkäpä huojentaakseen kansan sortoa
vaikutuksellaan, jos kapina päättyisi onnettomasti. Kun nyt kreivi
Gerhard uhkasi Jyllantia niin mahtavalla sotajoukolla, ei Stig
Antinpoika peitellyt ihailevansa kreivin suuria ominaisuuksia. Hän
selitti Jyllannin kapinan voimattomaksi uhmaksi vastustamatonta
kohtaloa vastaan ja hän oli äskettäin herättänyt suurta suuttumusta
Haldin ritarien keskuudessa sanoessaan, että jokainen viisas Tanskan
mies näinä aikoina voi parhaiten hyödyttää isänmaataan tukiessaan
kreivin suuria suunnitelmia ja jouduttamalla kuningasvaalia, jolla
oli niin valtioviisas ja mahtava suojelija. Kun hän asettui leiriin
Pohjois-Jyllannin rajalle, oli hänellä ehkä mahdollinen sovinto
mielessä; mutta että hän yhtä vähän aikoi repiä siltaa kuin puolustaa
sitä vihollista vastaan, oli silminnähtävää. Siinä silmänräpäyksenä,
kun hän nyt näki ja tunsi entisen asemiehensä, jonka hän itse oli
kasvattanut ja jota hän oli rakastanut melkein kuin omaa poikaa, mutta
jonka hän nyt tiesi olevan vihollistensa palveluksessa, tunsi hän
mieliharminsa kasvavan salaisten omantunnon tuskien vuoksi. Sven Tröst
lähestyi häntä avomielisellä rohkeudella, ja tuntui siltä kuin hänen
entinen isäntänsä olisi saattanut lukea hänen silmistään, sen mitä
kreivi Gerhardin tanskalainen marski turhaan koetti salata itseltään,
seisoessaan petturina sillan ääressä isänmaan ystävien ja vihollisten
välissä.

"Hoho, Sven Tröst!" sanoi marski otsaansa rypistäen. "Täälläkö me siis
tavattiin. Mitä hyviä uutisia Slesvigistä?"

"Jos te odotatte hyviä uutisia siltä kulmalta herra marski", vastasi
Sven Tröst katkerasti, "niin elkää ainakaan odottako niitä minun
suustani. Tuorein uutinen ei ole hyvä eikä myöskään Slesvigistä: yksi
Tanskan viisaimpia ja suurimpia miehiä on nyt pystyttänyt leirinsä
Koldingin sillan ääreen, auttaakseen vihollista rajan yli."

"Kuka on sanonut sinulle, mitä minä ajattelen, hulttio?" keskeytti
hänet marski kiivaasti, vaikkakin lempeämmällä äänellä. "Jos sinä pidät
minua viisaana miehenä, pitäisi sinun tietää, että minä tahdon yhtä
paljon maan parasta kuin sinä ja narrit Haldissa. Sano suoraan: missä
sinä olet ollut?"

"Vihollisen läheisyydessä, kuten näette, herra, mutta, ikävä kyllä,
teidän hyvien ystävienne parissa. Minä olisin mieluimmin tavannut
pahimman vihamieheni tässä paikassa, kuin sen henkilön, jolle minä olen
kiitollisuuden ja kunnioituksen velassa."

"Ikuinen hullu!" huudahti marski. "Kutka ovat tällä hetkellä Tanskan
ystäviä tai vihollisia, tiedät sinä yhtä vähän kuin ne narrit, joiden
puolesta sinä olet tiedustelumatkalla."

"Sen kai tiennee jokainen, joka vielä on tanskalainen sydämessään, että
eivät ole ne meidän parhaita ystäviämme, jotka tahtovat tehdä meidät
saksalaisten orjiksi."

"Palttua tanskalaisuudelle ja vapausloruille! Siitä minä en maksa
äyriäkään. Te tahdotte itse olla herroja, se on koko tarkoitus. Mutta
meidän ritaristomme haluaa lain ja oikeuden vapautta. Haa, sokeita
ja hulluja olette te kaikki. Ettekö te siis näe kenellä on oikeus
ja valta antaa teloittaa teidät kapinallisina pettureina, kaikesta
tanskalaisuudestanne huolimatta? -- Näitkö sinä kreivin sotajoukkoa?
Kuinka suuri se oli? Tuleeko herttua mukaan. Tunnusta kaikki mitä sinä
tiedät, tai kautta pyhän Andreaan käy sinulle huonosti."

"Jos te tahdotte tietää mitä minä tiedän, niin sanokaa ensin minulle,
mitä te itse tiedätte, herra", vastasi aseenkantaja uhmaavasti.
"Missä panttilinnassa säilytetään Agnete Stigintytärtä tyrannin
suosikille? Minä olen hautaluolassani Segebergin tornin alla luvannut
hänelle vapauden ja Hans Wittinghofille kuoleman." Sven Tröst oli
kääntynyt niin, että marskia paistoi aurinko silmiin, kun hän kääntyi
aseenkantajaan päin. Juutilaiset ratsumiehet kokoontuivat nyt
sillalle. Toiset hakkasivat ja takoivat, ja toiset asettuivat heidän
eteensä ja olivat pystyttävinään telttapaaluja. "Mutta antakaa minun
vain ratsastaa, ankara herra", jatkoi Sven Tröst iloisella äänellä
huomatessaan, että hänen sanansa ratsumiehille olivat vaikuttaneet. "On
pian kerrottu, mitä minä tiedän. Kreivistä ja hänen pyövelijoukostaan
ei kukaan Slesvigissä tiennyt enempää, kuin minä nyt; se on silkkaa
totta. Mutta minä voitan ritari Frostilta vedon, jos minä hankin
hänelle hevosen Slesvigin markkinoilta kolmen vuorokauden kuluessa."

"Vetoko?" huudahti marski katsoen häntä tarkasti. "Ajatteletteko te
vain sellaisia poikamaisuuksia Haldissa? Tahdotko sokaista minun
silmäni. Varo itseäsi Sven Tröst. Minä en anna leikitellä itseni
kanssa. -- Minä olen kerran odottanut paljoa sinusta", jatkoi hän
luoden häneen tutkivan katseen ja lempeällä äänellä, joka ei vastannut
hänen uhkaavaa asentoaan. "Sinun reippaudestasi ja viisaudestasi
olen minä kyllä nähnyt näytteitä. Nyt sinä olet koettanut miltä
tuntuu potkia tutkainta vastaan. Jos sinä taas tahdot astua minun
palvelukseeni, niin on kaikki unohdettu ja anteeksi annettu. Minä
lupaan sinulle ritarilyönnin vuoden perästä ja vielä lisäksi kartanon
ja linnan. Niin, jotakin vielä enemmänkin, Sven Tröst", jatkoi hän
melkein kuiskaten viekkaan näköisenä, "jos sinä tahdot vannoa tässä
heti, käsi minun miekkani kahvalla, että sinä tahdot palvella minua
uskollisesti ja salaisesti vihamiesteni joukossa, ja ainoastaan annat
minulle ajoissa vihjauksen, kun heillä on jotain tärkeää minua ja
ystäviäni vastaan tekeillä -- niin -- eivät enää sinun rohkeimmatkaan
lapsen houreesi ole hulluutta ja sulaa mahdottomuutta."

Sven Tröstin kasvot olivat muuttuneet tulipunaisiksi; hän näytti kuin
pilvistä pudonneelta ja tuijotti marskiin, kuin tunkisivat hänen
silmänsä ulos päästä. Tuntui siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat
yht'äkkiä pysähtyneet ja niinkuin hänen elämänsä ja autuutensa
riippuisi yhdestä sanasta.

"Vanno heti, ja onnesi on taattu!" jatkoi marski ja ojensi suuren
ristinmuotoisen miekankahvansa häntä kohti. Sven Tröst kohotti kättään,
mutta ei sanaakaan tullut hänen huulilleen. Juuri silloin päästivät
juutilaiset ratsumiehet hurjan huudon ja samalla ratsastivat he
suurimmalla kiireellä sillan yli ja muutamat alkoivat repiä lankkuja.
Sven Tröst löi marskin miekan sivulle. Salaman nopeudella hän juoksi
hevosensa luo, ja Stig Antinpojan ihmetellen katsoessa väkensä
liikkeitä, vieläkään niiden merkitystä ymmärtämättä, ratsasti Sven
Tröst viimeisten ratsumiesten kanssa Koldingin sillan yli, jonka
irroitetut lankut jo syöksyivät jokeen ja joutuivat virran vietäviksi.
Hirmuisen suuttumuksen vallassa oli marski heittänyt tikarinsa
pakolaisen jälkeen, mutta hänen oma sotaratsunsa, äkillisen melun
pelästyttämänä, hypähti arkana sivulle nousten takajaloilleen. Tikari
oli lentänyt suhisten asemiehen korvan ohi, taittamatta hiustakaan
hänen päästään ja ennenkuin marski saavutti revityn sillan, näki hän
koko ratsujoukon hyljänneen itsensä. Toiselle joen rannalle päästyään
kohottivat he ilmoille raikuvan ilohuudun ja ratsastivat pois rohkeaa
aseenkantajaa seuraten.

"Vai niin!" mutisi Stig Antinpoika hammasta purren. "No niin, voihan
näinkin olla hyvin. Haa, siitä asemiehestä on minulla kunniaa. Lopussa
kiitos seisoo." Hän läimäytti miekallaan ratsuaan ja ratsasti yksin
Slesvigiin johtavaa tietä.



KOLMAS LUKU.


Pitkällä korkealla niemellä Haldinjärvessä, noin peninkulman verran
Viborgista lounaaseen ja vastapäätä vanhan Haldin raunioita, sijaitsi
samanniminen linna, jonka ritari Bugge oli antanut rakentaa. Täällä oli
Pohjois-Jyllannin kapinanjohtajien kokouspaikka. Linnanherra, ritari
Niilo Bugge, oli lähinnä Stig Antinpoikaa Björnholmista, maan rikkain
ja mahtavin ritari. Hän omisti huomattavia kartanoita ja tiluksia
Pohjois-Jyllannissa, mutta hän oli vahvimmin linnoittanut Haldin, jossa
hän ylläpiti komeaa melkein ruhtinaallista hovia. Toiset kutsuivat
häntä urhoolliseksi, toiset taas suurisuiseksi ritari Haldiksi, ja
hän oli vanhan marski Vendelbon vävypoika. Moni nuori ritari kilpaili
hänen tyttäristään ja otti osaa hänen rohkeisiin yrityksiinsä. Hänen
vaikutuksensa yläluokkaan oli suuri, mutta hän ei ollut mikään
kansan mies. Hänen tuhlaileva ylellisyytensä ja ylpeä luonteensa
eivät miellyttäneet vakavaa Juutilaista talonpoikaa, ja rahvas
halusi mieluimmin taistella yksinään hajanaisin joukoin saksalaisia
veronkantajia vastaan kuin liittyä ritari Buggeen ja hänen ystäviinsä.
Ylimysmielisenä ylpeydessään oli Haldin linnanherra usein lausunut
sanoja, jotka eivät olleet saattaneet häntä vähäisimpien suosioon, ja
hänen uhkauksiinsa yhteistä vihollista vastaan ei paljoakaan luotettu.
Ritari Pål Globin, veljesten Eskil ja Antti Frostin ja monen ystävänsä
kanssa hän oli Viborgin käräjillä julkisesti uskaltanut uhata itseään
mahtavaa kreivi Gerhardia. Hän oli sillä kuitenkin suututtanut kreivin
siinä määrin, että tämä päätti tukahduttaa kapinan, ennen kuin siitä
oli ennättänyt tulla muuta kuin sekasortoinen kamppailu. Mutta että
ritari Bugge ei ainoastaan ollut suurisuinen, sen hän oli osoittanut.
Kolmensadan juutilaisen ratsumiehen kera oli hän jo vallannut toisen
kreivin panttitiluksista toisensa jälkeen, kooten alituisesti uusia
ritareita lippujensa alle.

Huhu suuresta sotajoukosta, joka marssi maata kohti, ei ollut vielä
saapunut Haldiin. Linnan parvekesalista tuikkivat valot eräänä iltana
iloisesti järvelle. Laulua ja pikarinkilinää kuului korkeista saleista,
sekä lukuisan soturijoukon seasta linnan tuvasta. Iloittiin yleisesti
ja meluavasti uuden voiton johdosta, jonka ritari Bugge oli saavuttanut
käskynhaltia Niilo Lembekistä, jonka linnan hän oli valloittanut ja
sytyttänyt palamaan. Käskynhaltia itse oli kyllä päässyt pakenemaan;
mutta moni hänen ystävistään ja sukulaisistaan oli joutunut vangiksi.
Vankien joukossa oli nuori, erittäin kaunis nainen, joka ei ollut
saksalainen, ja joka näytti olevan tyytyväinen miellyttävään
vankeuteensa Haldissa ja ystävälliseen kohteluun, jota hän oli saanut
osakseen Ingeborg rouvalta ja hänen vilkkailta tyttäriltään. Mutta
hän ei millään ehdolla tahtonut ilmaista nimeään, huolimatta nuorten
ritarien kaikista ponnistuksista. Yleisen pilan ja naurun vallitessa
istui hän iltapöydän ääressä ritari salissa kuin ylhäinen vieras
Ingeborg-rouvan ja vanhan marski Vendelbon välissä, osaten kohteliaalla
tavalla torjua jokaisen liika lähentelevän kysymyksen. Huolimatta hänen
leikkipuheistaan ja teeskennellystä iloisuudestaan, huomasi kuitenkin
usein hänen suurissa tummansinisissä silmissään syvän, pidätetyn
surumielisyyden ja joskus pelokkaan levottomuuden.

Ritari Buggen lukuisien ja meluavien ystävien joukossa istui hiljainen
ja vakava ritari, jolla oli suora ruskea, jakaukselle kammattu tukka.
Hän ei ottanut osaa keskusteluun, vaan tuijotti ikäänkuin uneksien
eteensä, katse ankaran miettivänä, josta ilmeni tavaton voima ja
tahdonlujuus. Se oli Sven Tröstin eno, ritari Niilo, Ebbe Galtin poika,
Brattinborgin ja Norrerisin herra. Hän istui arvokkaan Aarhuusin
piispa Svenin vieressä, joka hiljattain oli saapunut Haldiin tärkeän
isänmaallisen asian tähden, ja hiljaisella miettivällä ritarilla oli
samana päivänä ollut salainen keskustelu hänen kanssaan, jolloin oli
tapahtunut väittely, joka näytti saattaneen molemmat huonolle tuulelle.
Luultiin myös, että piispa oli kieltänyt vakavalta herralta sakramentin.

Voitonylpeä ritari Bugge tarttui nyt hopeamaljakkoon ja ehdotti
tavanmukaisen maljan: "Eläköön jokainen vapauden uskollinen ystävä!
Kuolema ja kirous kohdatkoon tyrannit ja hänen ystävänsä!"

"Kuolema ja kirous heidät kohdatkoon!" huudahti tähän asti vaiennut
ritari ja nousi ylös. "Minä juon tämän pikarin sen asian puolesta
niinkuin sillä olisi sama voima ja vaikutus sieluuni kuin kaikkein
pyhimmällä juomalla." Sen sanottuaan hän siunasi pikarinsa
ristinmerkillä ja tyhjensi sen pohjaan saakka. Kaikki katsoivat
ihmeissään häneen; mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä, vaan istuutui
jälleen ääneti paikalleen samaan asentoon kuin ennenkin.

"Ajatelkaa mitä minä olen sanonut teille ja muistakaa omaa
kuolematonta sieluanne!" kuiskasi piispa hänelle korvaan kehoittavalla
äänellä. "Elkää antako kurjien ja jumalattomien ajatusten voittaa
oikeudentuntoanne ja jumalanpelkoanne!"

"Te ette ymmärtänyt minua kunnianarvoisa herra; täällä ei kukaan
ymmärrä minua", vastasi ritari hiljaa ja vaikeni.

"Kuinka täytyy minun selittää teidän kummallinen intonne tänä iltana,
herra ystäväni ja naapurini?" sanoi ylpeä linnanherra jonkun verran
ylimielisesti, vaikkakin kohteliaalla äänellä. "Te olette ainoa minun
rohkeista ystävistäni, joka on kieltänyt minulta apunsa tänä aikana. Te
ette ole vielä nostanut kättäkään tyrannejamme ja kiusaajiamme vastaan,
vaikka me jo olemme valloittaneet joukon linnoja. Te ette näytä suovan
viholliselle paljoa parempaa, kuin mekään; mutta te tyydytte ainoastaan
juomaan jonkunlaisella juhlallisuudella hänen häviönsä puolesta. Jos te
tahtoisitte, ritari Niilo, voisitte te kuitenkin minä hetkenä tahansa
asettaa avuksemme sata teräspukuista ratsumiestä."

"Minun hetkeni ei ole vielä tullut", vastasi ritari Niilo
Brattinborgilainen ja nousi. "Minä olen saapunut tänään tänne
sanoakseni teille ja ystävillenne pari vakavaa, sanaa, ritari
Bugge, ja sekä teidän että Tanskanmaan ystävänä. Te ette pystytä
Tanskan valtaistuinta vaikka hajoittaisitte kaikki kuninkaalliset
läänityslinnat. On vielä liika aikaista viettää voitonjuhlia
linnoissamme, niinkauan kuin talonpojat ja porvarit turhaan raastavat
kahleitaan. Meidän ritaristomme hukkaa vain voimia ja verta
hyödyttömiin pikkutappeluihin. Vaikka te voittaisitte sata sellaista
voittoa kuin tänä päivänä, ei Tanska ole sittenkään pelastettu."

"Jos te puhutte pilkallisesti meidän pikkutappeluistamme, ritari
Niilo", sanoi Bugge ylpeällä, suuttuneella äänellä, "niin olette
varmasti tullut tänne korvaamaan viisailla neuvoilla sen, minkä te
annatte puuttua teoissa ja uskollisessa avussa. Sanokaa suoraan: mitä
suurta olette te suunnitellut hiljaisuudessa Brattinborgissa maan ja
valtakunnan pelastamiseksi, sillä välin kun minä ja nuoret ystäväni
olemme kysyneet neuvoa ainoastaan teräviltä miekoiltamme ja kurittaneet
vihollista, missä ikinä vaan olemme hänet tavanneet?"

"Jos maa on pelastettava omalla voimallaan, eikä ainoastaan onnen
kaupalla tai yksityisen miehen toiminnalla, täytyy meidän voida asettaa
avoimella kentällä vihollista vastaan kunnollinen sotajoukko", vastasi
vakava ritari. "Emme saa halveksia yhtäkään asekuntoista miestä, ei
porvaria eikä talonpoikaa, tai työntää heitä luotamme ylpeästi luottaen
ritarimiekkoihimme. Kansa itse on maan ydin, ritari Bugge, mutta joukko
omavaltaisia ritareja ja herroja eivät ole koko kansa."

"Nämä puheet me kyllä tunnemme", vastasi ritari Bugge tulistuen. "Te
tahdotte näyttää kansanystävältä, talonpoikien puolustajalta, sen minä
olen jo kauan huomannut. Te, kuten minun vanha rakas appiukkoni tuolla,
tahdotte vielä kannattaa kurjaa kuningashuonetta; mutta molemmat ovat
vain pötyä. Jokaisen vapaasyntyisen Tanskan ritarin täytyy sydämessään
halveksia tuota tyhmää, epävakaata joukkoa, joka tänään tahtoo yhtä
ja huomina jo toista? Kerätkääpä raa'asta ja sivistymättömästä
talonpoikaisväestä sadantuhannen miehen sotajoukko ja viekää heidät
viikatteineen ja puukenkineen ja puolivilline hevosineen, ilman
kuria ja järjestystä, säännöllistä sotajoukkoa vastaan, ja te saatte
nähdä mihinkä ne kelpaavat. Jolleivät he juokse kotiin puuropadan
ääreen, kun he näkevät tapeltavan terävillä miekoilla, niin antavat
he kuitenkin teurastaa itsensä raavaiden tavoin ymmärtämättä enempää
sotataidosta kuin härkä tai hullu koira. Niinhän kävi Tapnummenkin
taistelussa ja niin on edelleenkin käyvä vapaaehtoisille tolvanoille,
joita te kutsutte maan sydämeksi, vaikka heillä olisikin etunenässään
yksi armollisista junkkareista, jotka kutsuvat itseään meidän vapaan
vaalivaltakuntamme perijäksi."

Vanha marski Vendelbo oli vävypoikansa kiivaan ja häikäilemättömän
puheen kestäessä huomaamatta noussut pöydästä ja jättänyt ritarisalin.
Ingeborg rouva vilkutti levottomana silmää miehelleen.

"Se on huono lintu, joka likaa oman pesänsä", sanoi nyt ritari Niilo ja
koroitti äänensä suuttuneena. "Jos te halveksitte halvintakaan Tanskan
miestä, joka vapaaehtoisesti menee kuolemaan isänmaansa puolesta, niin
halveksitte te mitä maassa on parasta ja jalointa enkä voi enää kutsua
teitä itseni ja Tanskanmaan ystäväksi, vaikka pitäisinkin arvossa
teidän voimaanne ja rohkeuttanne."

"Te olette minun vieraani ja vanha ystäväni, ritari Niilo", vastasi
Bugge herra, koettaen hillitä vihaansa ja ylpeyttään. "Minusta tuntuu
ikävältä, että meidän tänä iltana täytyy erota vihaisina, mehän olemme
jo monta vuotta tunteneet ja pitäneet arvossa toisiamme. Jos minulla
ehkä on liika vähäiset ajatukset teidän kömpelöistä ja kankeista
puukenkämiehistänne ja meidän kelvottomista junkkareistamme, niin
kunnioitatte tekin liika vähän vapaata, jaloa Tanskan aatelistoa, johon
te kuitenkin itsekin kuulutte. Elkäämme näin tärkeänä aikana hajoittako
voimiamme mielettömien riitojen ja ennakkoluulojen vuoksi. Kootkaa te
sotajoukko talonpojistanne, koska heillä on enemmän luottamusta teihin
kuin minuun; minä kokoan kaikki ritarit ja asemiehet, jotka tahtovat
seurata minun lippuani."

"Minä pelkään, että se on liika myöhäistä", sanoi ritari Niilo.
"Vihollinen voi hyökätä rajan yli tänään tai huomenna, mutta
talonpoikaisjoukkoa ei koota ja harjoiteta vähemmässä kuin kuukaudessa.
Minä olisin jo aikoja sitten tehnyt sen, johon te nyt minua kehoitatte,
ritari Bugge, jollette te itse olisi tehnyt sitä mahdottomaksi,
herättämällä ylpeydellänne ja ajattelemattomalla käytöksellänne
kansan vihan jokaista Tanskan ritaria kohtaan maassa ja saattanut
kansan miestä epäilemään meitä kaikkia. He melkein pitävät teitä
rohkeana onnenonkijana, joka itse tavoittelee kruunua. Koko meidän
ritaristoamme pitävät he pikkutyranneina, jotka ainoastaan tahtovat
astua saksalaisten sijalle kiusaamaan ja ryöstämään kansaa. Nyt he
ovat lisäksi nähneet, että joukossamme on kavaltajia. Petollinen Stig
Antinpoikahan on mennyt vihollista vastaan kavaltaakseen meidät ja koko
maamme."

Ritari Buggen kasvot olivat muuttuneet punaisiksi, kun hän kuuli
puhuttavan kunnianhimoisista toiveista, joita rahvas luuli hänellä
olevan. Hän tahtoi vastata; mutta miesten kiivaan keskustelun keskeytti
levoton hyörinä läsnäolevien naisten puolella. Vieras tyttö, joka ei
tahtonut mainita nimeään, oli, kuullessaan vakavan ritarin viimeiset
sanat, kalvennut ja mennyt tainnoksiin. Kun Ingeborg rouva tuli
tyttärineen hänen avuksensa ja tämän sekasorron vallitessa oli noustu
pöydästä, puhallettiin ritaritornissa torveen. Miesten mielenkiinto
suuntautui siten pois kauniista tuntemattomasta sekä osanottavasta
ryhmästä, joka ympäröi häntä. Ritari Buggelle ilmoitettiin että
joukko ratsumiehiä pyrki päästä linnaan. Niinpian kun kuultiin,
että ne olivat juutilaisia, sotureita, jotka tahtoivat astua
linnanherran palvelukseen, avattiin heti portti, ja Sven Tröst ratsasti
linnanpihalle Stig Antinpojan karkurien kanssa. Pian seisoi rohkea
asemies keskellä ritarisalia ja kertoi ritari Buggelle ja enolleen mitä
hän tiesi vihollisen etenemisestä ja määrästä, sekä kreivin ja herttuan
luulluista kireistä väleistä, ja mitä oli tapahtunut Paalumetsässä ja
Koldingin sillalla.

Tieto vihollisen lähestymisestä ja suuruudesta oli pelästyttänyt
kaikkia ritareita, ja heidän joukostaan kuului levotonta puheen sorinaa
siitä mitä näin uhkaavassa vaarassa pitäisi päättää.

"Ylös, kaikki minun ystäväni! Pukeutukaa panssariin ja haarniskaan",
huusi ritari Bugge. "Nyt ei ole aikaa epäröimiseen. Meidän täytyy
kohdata vihollinen miekka kädessä -- hänen täytyy ostaa sydänverellään
jokainen askeleensa Pohjois-Jyllannin maalla."

"Rohkeasti ja helposti puhuttu, herra Bugge", sanoi ritari Niilo synkän
levollisesti. "Jos te voitte kourallisella ritareja ja kolmella sadalla
ratsumiehellä pidättää sotajoukon, jossa on yhtä monta tuhatta miestä,
niin osaatte varmasti sotataidon kuin noitamestari. Yksi käsi voi tosin
saada enemmän aikaan kuin tuhat, mutta sellaisen käden täytyy tulla
taivaasta tai" -- Hän vaikeni äkkiä ja näytti itsekin kauhistuvan mitä
oli aikonut sanoa -- "Jos te tahdotte seurata minun neuvoani", jatkoi
hän kooten ajatuksensa, "niin pysytte te aloillanne täällä Haldissa,
kunnes saamme tietää minne päin vihollinen kääntyy. Olisi hulluutta
koettaa pysähdyttää yhtynyttä soturitulvaa. Jos vihollinen hajoittaa
voimansa, niin saamme nähdä mitä me voimme tehdä. Minä ratsastan
yöllä Brattingborgiin. Huomenna on siellä sata rautapukuista ratsua
taisteluun varustettuna. Seuraa minua sisarenpoika. Missä sinä olet?"

Huolimatta mielenkiinnostaan tärkeään asiaan, josta keskusteltiin,
oli Sven Tröstin huomio kuitenkin äkkiä kääntynyt aivan toisaalle,
joka kokonaan valtasi hänen mielensä ja sydämensä. Hän oli polvillaan
tuntemattoman kaunottaren edessä, joka aukaisi kauniit silmänsä ja
katsoi häneen. "Agneta! rakkahin Agneta! Sinäkö olet?" huudahti hän.
"Neiti Agneta!" jatkoi hän ujommin, "ettekö enää tunne Sven Tröstiä,
teidän leikkitoverianne Björnholmasta? Katsokaa, minulla on vielä
hattu uskollisine tunturikyyhkysineen ja vyö joka on kirjailtu teidän
nimellänne. Minä olen ajatellut teitä kuutena pitkänä vuonna eikä
minulla ole ollut muuta aurinkoa kuin muisto teidän taivaallisista
silmistänne. Te olette vaiti, te ette tunne minua -- ettekö te olekkaan
Agneta? Ettekö te olekkaan Stig Antinpojan pikku tytär, josta nyt on
tullut niin iso ja kaunis, ja äärettömän rakastettava."

Nuori tyttö tuijotti häneen aivan kuin sanattomana ankaran sisäisen
mielenliikutuksen johdosta. Hänen hienot, läpikuultavat poskensa olivat
useampia kertoja kalvenneet ja punastuneet, eikä hän vielä ollut
liikkunut eikä päästänyt ääntäkään huuliltaan. Ingeborg rouva ja hänen
tyttärensä katsoivat ihmeissään häntä ja polvistuvaa asemiestä. Tämä
kohtaus oli saanut muutamat nuoret ritarit hetkeksi unohtamaan tärkeät
asiat, joita pohdittiin.

"Petturi Stig Antinpojan kaunis tytär!" kuiskasivat he puoliääneen
keskenään.

Sven Tröst yhä vain toisti nimeä, joka oli hänelle rakkain kaikista ja
muistutti häntä Björnholmista ja kaikista lapsuuden muistoista.

"Ei, ei!" huudahti tyttö äkkiä aivan epätoivoissaan ja peitti
molemmilla käsillä silmänsä. "Minä en ole -- minä en ole petturin
lapsi. Pelastakaa minut tuon mielipuolen ihmisen käsistä!" Näin sanoen
hypähti hän ylös ja heittäytyi itkien Ingeborg rouvan syliin, joka
tyttärineen vei hänet pois ritarisalista ja nuorten uteliaiden ritarien
piiristä.

Sven Tröst oli vielä polvillaan samassa asennossa, ristiin pannut kädet
otsallaan ja pää syvälle painuneena.

"Mitä tämä on? Oletko mieletön, Sven Tröst?" kaikui syvä ääni hänen
korvissaan ja hän tunsi enonsa voimakkaan käden olkapäällään. "Mitä
sinä uneksit? Unohda se petturi suku! Vieras neitohan ei tuntenut
sinua."

"Hän ei tuntenut minua eikä itseäänkään", sanoi Sven Tröst
hämmentyneenä ja nousi ylös horjuen. "Te olette oikeassa, minä
varmaankin uneksin tai olen hullu", jatkoi hän päätään pudistaen.
"Ei ole mitään totuutta -- rakkaus on unta tai hullutusta. Viha on
ainoastaan totta ja katoamatonta. Lähdemmekö pian vihollista vastaan,
eno? Minun täytyy saada jotakin todellista ajateltavaa."

"Sen sinä saat", vastasi ritari Niilo. "Kiiruhda edeltäpäin
Brattingborgiin ja lähetä heti vakoojat liikkeelle. Neuvo heille
tie. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista saada tieto vihollisen
liikkeistä."

"Hyvä, eno, ratsastaa minä vielä osaan, vaikka itse olen ilman toivoa
ja ilman innostusta. Kukaan ei ole tuova teille nopeampaa sanaa kuin
minä itse." Tämän sanottuaan oli Sven Tröst jo oven ulkopuolella ja
pian kiisi hän hurjasti korskuvalla orhilla pois Haldin linnasta pitkin
kumisevaa nostosiltaa, joka kahdentoista kyynärän levyisen vallihaudan
yli yhdisti niemellä sijaitsevan linnan mannermaahan. Puoli tuntia
myöhemmin ratsasti ritari Niilo samaa tietä lukuisten asemiesten
saattamana. Hurskas piispa Sven ratsasti hiljaa ja ajatuksissaan hänen
rinnallaan.

           *       *       *       *       *

Hyvinvarustettu Brattingborgin linna, joka sittemmin kutsuttiin
Kleitrupin kartanoksi, sijaitsi Kleitrupin järven rannalla noin
kolme ja puoli peninkulmaa pohjoiseen Haldista. Linna ei ollut tosin
yhtä suuri ja komea kuin Haldin, mutta järvi oli luonnollisena
puolustusvälineenä, ja linna oli varustettu vahvoilla valleilla,
muureilla ja torneilla. Oli jo puoliyö, kun ritari Niilo hengellisen
vieraansa seurassa ratsasti Brattinborgin linnanportista sisään.
Sven Tröst oli saapunut tuntia aikaisemmin ja saattanut koko
talon liikkeeseen. Linnan varusväki ja aseenkantajat odottivat
asestettuina sotaratsuillaan kärsimättöminä herransa määräystä. Joukko
tiedustelijoita ja ratsastajia oli seurannut Sven Tröstiä ottamaan
selvää ja heti tuomaan sana vihollisen liikkeistä ja etenemisestä.
Viittauksella ja parilla sanalla lopetti totinen linnanherra kaiken
turhan melun ja kiireen. Hän käski vartijoida linnaa tavallisella
tavalla ja antoi useimpien sotilaiden mennä levolle. Tuntui kuin hänen
läsnäolonsa olisi poistanut kaikkien levottomuuden ja vaaran ajatukset.
Hän meni nyt ylös parvekesaliin hengellisen herran seurassa, joka
siunasi kädellään vastaukseksi linnanrouvan hiljaiseen tervehdykseen.
Hänen käyttäytymisensä oli harvinaisen tyyntä. Hänen miehensä vakuutti
nyt todeksi sen, minkä hän jo oli kuullut miehensä kiihtyneeltä
sisarenpojalta, että tänä yönä ei tarvinnut vielä mitään pelätä. Hän
oli, tänä iltana kuten tavallisesti, vienyt pienet lapset levolle ja
laulanut heidät nukuksiin; osoittamatta pienintäkään levottomuutta
hän näytti rajattomalla luottamuksella tarkastavan vakavan miehensä
ulkomuotoa ja kasvonilmeitä. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen
hän katsoi mieheensä tiukasti ja ponnistaen kaikki sielunvoimansa,
sillä hän toivoi voivansa lukea hänen silmistään asioiden tilan.
Mutta sen jälkeen hän oli ainoastaan vierasvarainen, huolellinen
talonemäntä, joka toimitti itse pesuveden ja tavanmukaisen iltajuoman
ynnä kaiken muun, joka näihin aikoihin kuului kunnioitetun vieraan
vastaanottamiseen. Yllään kunniallinen arkipuku, avainkimppu sivullaan
ja pieni myssy hiuksillaan, oli suurikasvuinen Jutta-rouva melkein
neitseellisen näköinen. Kaikessa mihin hän ryhtyi oli lempeää tyyneyttä
ja varmuutta, joka heti teki hyvän vaikutuksen vieraaseen. Hän huomasi
nyt herroilla olevan tärkeitä asioita puhuttavana, jonka vuoksi hän
toivotti heille rauhallista lepoa, kasvoillaan sama tyyni ilme kuin
onnellisimman ja parhaimman rauhan vallitessa. Ritari Niilo pyysi
vieraaltaan anteeksi, että hän jätti hänet hetkeksi ja seurasi vaimoaan
lasten makuuhuoneeseen, missä hän suuteli korisängyissään nukkuvia
pienokaisia. Kun hän palasi takaisin, valaisi hänen vakavia kasvojaan
hiljainen, lempeä ilo, jonka sijalle kuitenkin pian palasi ankara,
melkein synkkä totisuus.

"Te olette onnellinen perheenisä, jalo ritari", sanoi piispa tarttuen
hänen käteensä, kun he olivat yksinään suuressa, heikosti valaistussa
vierastuvassa ja olivat istuutuneet juomapöydän ääreen.

"Siitä kiitän minä Jumalaa ja pyhimyksiäni joka aamu ja ilta, hurskas
herra", vastasi ritari. "Mutta kaikki sellainen onni ja siunaus on
katoavaista. Se aika on kai pian tuleva, jolloin kukaan rehellinen
ritari Tanskassa ei uskalla ajatella vaimoa ja lapsia taikka onnea
omistaa kotia ja kontua tässä maailmassa. Mutta tapahtukoon niin",
sanoi hän nojaten korkeaa otsaansa kättänsä vastaan, ja hänen suuret
ilmehikkäät silmänsä tuijottivat liuskakivilattiaan. "Sortukoon
mielellään kaikki ja hautautukoon maahan, kunhan vain tietäisimme, että
Tanskanmaa säilyy ja että onnellisempi sukupolvi nousisi kukoistamaan
linnojemme ja poljettujen hautojemme soraläjistä."

"Siihen tahdomme me Jumalan avulla uskoa ja siitä saamme itse kerran
iloita autuaiden joukossa", vastasi piispa. Hän istui korkeassa
nojatuolissa nojaten kyynärpäillään kirjailtuun pöytäliinaan, jolle
talonemäntä ali asettanut kaksi kirkasta pikaria ja hopeakannun kahden
vanhanaikuisiin kynttilänjalkoihin pistetyn vahakynttilän väliin. Valo
lankesi nyt voimakkaasti hengellisen herran kasvoille. Hän ei ollut
sotaisan näköinen, vaikka hänellä oli viikset ja partaa, ja vaikka hän
vastoin aikansa piispojen ja kirkkoruhtinaiden tapaa oli seurannut
piispojen Absalonin ja Antero Sunenpojan esimerkkiä tarttumalla
maallisiin aseisiin isänmaan ja kuninkaan puolesta. Hän oli pitkä,
mutta laiha ja hentovartaloinen. Opinnot ja syvämietteiset yövalvonnat
lampun ääressä, ynnä vaikea sisäinen kamppailu maailmaa ja sen
viettelyksiä vastaan, mutta vielä enemmän hänen palava intonsa lain ja
evankeliumin hengellisenä julistajana näyttivät muovailleen pääpiirteet
hänen ankarassa melkein profeettaa muistuttavassa ulkomuodossaan.
Enemmän kuin puolen vuosisadan ajatukset ja vastukset olivat jättäneet
syviä jälkiä hänen sisäänpainuneille poskilleen ja korkealle
ryppyiselle otsalleen, jonka eroitti tonsuurista ainoastaan kapea
reunus harmaita hiuksia. "Minä olen toivonut saada puhua pari sanaa
kahden kesken teidän kanssanne tärkeästä ja erittäin vakavasta asiasta,
jonka te olette uskonut minulle", jatkoi hän rippi-isän tuttavallisella
ja kehoittavalla äänellä. "Minä kunnioitan teidän suruanne isänmaan
puolesta; minä olen vakuutettu siitä, että etupäässä juuri tämä suru,
eikä mikään alhainen kostonhimo, tai henkilökohtaisista loukkauksista
johtunut viha, on saanut mieleenne tämän epätoivoisen ja syntisen
ajatuksen. Tämä mato on liian kauan järsinyt teidän sielunrauhaanne
ja hävittänyt rauhan ja totisen luottamuksenne Jumalaan teidän
sydämessänne. Mutta muistakaa, jalo ritari: mikä ei ole Jumalan
tahto, se tulee maailmasta tai paholaisesta. Siitä, mikä on pahaa, ei
voi koskaan syntyä kestävästi hyvää. Vääryydellä ei auteta Jumalan
valtakuntaa tai jonkun kansan tai ihmisen totista onnea, ei tässä eikä
tulevassakaan elämässä."

"Minä tiedän kaikki mitä te voitte ja tahdotte sanoa minun aikomustani
vastaan, kunnianarvoisa herra", keskeytti hänet ritari nousten ylös.
"Minä olen ajatellut sitä useimpina öinä kuin minulla on enää päiviä
elettävänä. Tuomitkaa sitä tai ei, minä en voi muuta, vaikka minut
karkoitettaisiin pahantekijänä Tanskasta, sitten kun maa on pelastettu
ja muut iloitsevat."

"Jalo, uskollinen, mutta hyvin sokaistu mies, onko teidän itsenne
mielestä siis sellainen aikomus kristillinen ja ritarillinen?" sanoi
piispa ja katseli häntä surumielisen moittivalla katseella. "Eikö
teidän sielussanne siis ole Jumalan ääntä, joka tuomitsee sellaisen
ajatuksen jumalattomaksi ja kristitylle ritarille sopimattomaksi."

"Ei, kautta oikeudenmukaisen Jumalan, ei", vastasi ritari kohottaen
kättään kuin aikoisi hän vannoa. "Niin kuin minä olen ajatellut sitä,
niin tahdon minä puolustaa sitä kaikkien kristikunnan jalosyntyisten
ritarien edessä ja korkeimman oikeuden edessä, joka on meidän kaikkien
yläpuolellamme. Minä en enää epäröi; mitä minä tahdon on oikein ja
puolustettavissa. Olkoon seuraus täällä ja tulevassa elämässä mikä
tahansa. Mutta -- tulevaisuuden määrää Kaikkiarmahtava; mutta, vaikka
koko maailman suuret herrat tahtoisivat tuhota minut, ja vaikka te
itse hurskas ja kunnianarvoisa herra, jota minä Jumalan ja pyhän
sanan palvelijoista enimmin kunnioitan maan päällä -- te, jonka
lempeä tuomio ja suostumus tässä asiassa olisi minulle rakkaampi kuin
pyhän isän -- niin, vaikka hylkäisitte minut ja työntäisitte minut
kirottujen joukkoon, niin täytyisi minun sittenkin tahtoa mitä tällä
hetkellä ajattelen, ja minkä minä kaikkivoivan Jumalan avulla myös olen
täyttävä."

"Armollinen Jumala valaiskoon sielunne, jalo ritari, ennenkuin
te sokeudessanne syöksette itsenne ajalliseen ja ehkäpä ikuiseen
kadotukseen." Näin sanoen nousi piispa kiivaasti ja astui melkein
uhkaavan näköisenä hänen eteensä. "Pakene hänen sielustansa, petollinen
viettelijä!" jatkoi hän ikäänkuin manaten ja luoden innostuksen
katseen ritarin tulisiin silmiin. "Pakene hänen sielustaan, ikuinen
valehtelija, joka koristat rikoksen totuuden ja oikeuden kauniilla
verholla." -- Näin sanoen hän teki ristinmerkin hämmästyneen ritarin
edessä ja risti kätensä hiljaiseen rukoukseen sekä kohotti laihat
pyhimyskasvonsa, kyyneleet hurskaissa silmissään.

Ritari vaikeni, kunnes piispa oli lopettanut hiljaisen, palavan
rukouksensa ja taas seisoi tyynenä hänen edessään, aivan kuin olisi hän
tahtonut lukea ritarin kasvoista jumalallisen manauksensa vaikutuksen.

"Hurskas herra, jos minua olisi paha henki riivannut, kuten te
luulette", sanoi nyt ritari Niilo lempeästi ja tyynesti, "niin olisi
se varmasti jo paennut puhtautta ja rakkautta, joka säteilee teidän
kasvoistanne ja teidän ylevästä katseestanne, sekä sitä rukousta,
jonka te autuuteni puolesta lähetitte kaikkien vangittujen sielujen
Vapahtajalle. Kiitos jalosta hellyydestä sieluani kohtaan; mutta
olkaa levollinen, hurskas herra. Minä olen nyt saavuttanut rauhan; ei
epäilystä eikä levottomuutta ole enää sielussani."

"Olkoon armollinen Jumala kiitetty! Oletteko siis jättänyt epätoivoisen
ja moitittavan aikeenne?"

"En, kaikkein rakkahin jumalanmies, en", vastasi ritari sydämellisesti,
mutta kiivaasti. "Sitä minä en jätä vaikka te voisitte kutsua tänne
ympärilleni kaikki taivaan anteeksi antavat enkelit -- minä en voi --."

"Kuulkaa sitten viimeinen sanani, paatunut!" huudahti nyt piispa
hurskaan vihan vallassa ja astui askeleen taapäin. "Minä puhdistan
tomun jaloistani ja jätän tämän linnan, ennenkuin se sortuu
jumalattoman yli, joka ei tahdo tietää mikä kuuluu hänen sielunsa
pelastukseen --"

"Te ette tiedä vielä kaikkea, herra piispa", keskeytti hänet ritari.
"Te ette tiedä --"

"Minä tiedän tarpeeksi", jatkoi piispa. "Se mitä tiedän painaa täällä
kuin polttava lyijy." Näin sanoessaan hän vei kätensä laihalle
rinnalleen ja jatkoi lisääntyvällä innolla. "Onneton tuuma, jonka te
olette uskonut minulle, ja jota te ette Jumalan ja minun hartaista
rukouksista huolimatta ole tahtonut hyljätä -- sen olemassa-olo
on piilotettu rintaani -- kirkon ja salaripin järkähtämättömällä
sinetillä. Mutta tietäkää", lisäsi hän kohottaen papillisella
juhlallisuudella kättään, "jos te annatte sen toteutua, niin on minun
ja kirkon käsi nouseva yhdessä maallisen oikeuden tuomarikäden kanssa
teitä vastaan, niin totta kuin --"

"Uhkaukset eivät peloita minua", keskeytti hänet ritari tyynenä.
"Jollette tahdo ymmärtää minua väärin, niin kuulkaa, miten minä aion
menetellä."

"Kuinka synti tehtäneekään, syntiä se sittenkin on; millä tavalla
tahtonettekin uhmata Jumalan käskyjä, on se sittenkin moitittavaa",
sanoi piispa kiivaasti. "Minä en tahdo enää luottamustanne. Ainoastaan
missä voin olla sielunhoitaja, siellä tahdon olla rippi-isänä. Minä
jätän tämän kurjuuden ja laittomuuden maan, missä asioissa, sen te
tiedätte itse. Laki ja oikeus ovat kerran Jumalan avulla palaavat
tänne minun mukanani. Mutta teidän tieltänne ja teidän talostanne
käännyn minä pois surullisena ja pettyneenä. Jumala parantakoon
mielenne, ritari Niilo", lisäsi hän surullisena ja samalla tarttui hän
matkahattuunsa ja heitti viitan kulmikkaille hartioilleen. "Pakanain
joukossa voisitte te loistaa teoillanne, jotka vaativat rautaista
mieltä, ja voittavat kuolematonta kunniaa kuten Brutus ja Scævola.
Mutta se, joka oli hyvettä ja suuruutta rohkeiden pakanoiden kesken,
on synti Jumalan ja ikuisen totuuden valtakunnassa. Ajatelkaa sitä
niinkauan kun teillä vielä on aikaa ja muistakaa minun sanani, kun ette
enää minua näe!" näin sanoen hän kääntyi pois, aikoen mennä.

"Elkää jättäkö minua sillä tavalla hurskas herra", sanoi ritari
sydämellisesti ja tarttui hänen käteensä. "Minä en tahdo raskauttaa
teidän aivan liian arkaa ja harrasta mieltänne sillä minkä itsekin,
Jumalan kiitos, jaksan kantaa. Mutta te saatte itse nähdä ja myöntää,
että minä tahdon menetellä suorasti ja ritarillisesti."

"Ehkä, jos olisitte pakanallinen ritari, mutta ei koskaan ritarina,
joka kantaa pyhää ristiä miekassaan, jollette te luovu teosta, jonka
paljas ajatteleminenkin on jumalatonta", jatkoi innokas piispa.
"Kaunistelkaa sitä kuten tahdotte. Sokaiskaa maailman silmät, jos te
voitte. Ehkäpä tanskalaiset pakanat kerran senvuoksi tahtovat pystyttää
kunniapatsaita teille, jos turmatyönne onnistuu ja loistaa kuten
muinaisajan sankarien urotyöt, ja mielettömät ihmiset luulevat, että
Jumala ei voisi pelastaa Tanskaa ilman sokaistun ihmisen tihutyötä.
Mutta tietäkää se --"

"Minä tiedän mitä minä tahdon ja mitä minä uskallan, mutta te ette
tiedä, mitä te sokeassa pyhässä innostuksessanne tuomitsette, herra
piispa", sanoi ritari voimakkaalla äänellä ja iski miekkansa lattiaan.
"Minun sydämessäni on ikuinen laki, joka vapauttaa minut, tuomariääni
on sielussani, joka antaa suostumuksensa minun tekooni ja sen ihmisen
minun valtaani vaikka kuolemaan saakka." Hän nojasi pitkää miekkaansa
vasten ja tuijotti vakavana ja synkkänä lattiaan.

"Se ääni tulee helvetin syvyyksistä, eikä oikeudenmukaisesta
taivaasta", huusi piispa melkein pelottavalla äänellä. "Niinkauan
kun Jumalan sormi ei ole pyyhkinyt viidettä käskyä ikuisista
lakitauluistaan, ei kukaan lainjulistaja ole sanova niin ja amen
siihen, mikä teillä on mielessä, eikä yksikään evankeliumin opettaja
tule siunaamaan sitä tietä, mitä te aiotte seurata." Näin sanoen hän
kääntyi kiivaasti ja astui nopein askelin ovea kohti.

"Kiroatteko minua hyvästiksi, piispa Sven?" kysyi ritari hillityllä
äänellä ja ojensi kätensä ikäänkuin pidättääkseen suuttunutta vierasta,
ja hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut kivilattiaan.

"Varokaa te kirousta!" vastasi piispa ja kääntyi vielä kerran
uhkaavasti häntä kohti. "Varokaa häntä, joka alusta saakka oli murhaaja
eikä pysynyt totuudessa." Näin sanoen teki hän ristinmerkin ja jätti
salin.

Ritari Niilo jäi seisomaan keskelle lattiaa nojaten pitkään miekkaansa
ja tuijotti kauan oveen, josta se mies oli juuri kadonnut, jonka
oikeamielisyyttä ja jumalanpelkoa kohtaan hän tunsi melkein pojan
kunnioitusta. Hän heittäytyi vakavana ja synkkänä suureen nojatuoliin,
missä piispa äsken oli istunut. Vierasvaraisesti täytetty pikari oli
vielä koskemattomana pöydällä, ja pian kuuli ritari Niilo intomielisen
piispan ratsastavan palvelijoineen ulos linnanpihasta, jättäen
Brattingborgin.



NELJÄS LUKU.


Kun aurinko aamulla paistoi Kleitrupin järvelle ja parvekesalin
ikkunasta Brattingborgiin, istui ritari Niilo vielä vierastuvassa
käsi leuan alla ja piispan koskematon pikari edessään. Hänen
hiljainen vaimonsa astui nyt sisään lapsi rinnoillaan ja taluttaen
toista kädellään, mutta hän ei huomannut heitä. Jutta-rouvan häntä
osanottavasti puhutellessa, osui hänen harhaileva katseensa vaimoon
ja lapsiin ja hän nousi ylös. "Jumala siunatkoon sinua, rakkahin
ystävä!" huudahti hän syvästi hengähtäen, kuin olisi raskas kivi
vierähtänyt hänen sydämeltään, ja hänen kasvonsa loistivat lempeinä
ja ystävällisinä aamuauringossa. "Sinä tuot minuun jälleen elämän ja
voiman yhdessä Jumalan rakkaan auringon kanssa." Hän tarttui vaimonsa
käteen ja katseli mieltymyksellä hänen kirkkaita, tyyniä kasvojaan.
"Sen jälkeen, kun meidän hurskas vieraamme suuttuneena käänsi minulle
selkänsä ja pudisti tomut jaloistaan kynnykselläni, olen minä ollut
perin outojen tunteiden vallassa. Minusta tuntui, kuin olisi hän
ottanut siunauksen talostani ja ryöstänyt minulta kaiken elinvoimani.
Minä luulin olevani toinen Holger Tanskalainen, joka on tuomittu tänne
istumaan ja ajattelemaan Tanskanmaan pelastusta, kunnes partani on
kasvanut pöydän läpi ja vuosisadat vyöryneet pääni yli. Nyt, kun minä
näen sinut ja siunatut pienokaiset, on kaikki jälleen hyvin. Mutta vie
lapset pois, minulla on jotakin sanottavaa sinulle kahdenkesken." Hän
suuteli pienokaisia ja heidän äitiään, jonka jälkeen tämä meni hiljaa
heidän kanssaan ulos ja palasi takaisin kalpeana, mutta tyynenä.

"Sinähän tiedät, että minä en ole alhainen ja jumalaton ihminen?"
jatkoi ritari Niilo tarttuen hellästi hänen käteensä. "Katso minua
suoraan silmiini ja sieluuni ja sano, tiedätkö sinä varmasti, etten
minä ole tahtonut noudattaa paholaisen vaan jumalan tahtoa tässä
maailmassa, jos vain minulle suodaan tilaisuutta ryhtyä johonkin
tärkeään sorretun isänmaamme puolesta?"

"Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki maailman piispat, olkootpa he
vaikka kuinka viisaita tai hurskaita", vastasi uljas talon rouva
luottavaisella tyyneydellä. "Vaikkapa arkkienkeli astuisi alas
taivaasta ja tahtoisi horjuttaa uskoni salaisimpienkin ajatustesi
oikeudenmukaisuudesta, niin ajaisin hänet pois valehtelijana ja
petturina."

"Mutta, jospa minä ajattelisin tekoa, joka ei olisi suurten ja
ylhäisten mieleen ja jota meidän hurskainkaan sielunpaimenemme ei
hyväksyisi, tekoa jota minä itse pitäisin oikeutettuna, ja joka ehkä
voisi pelastaa maan ja valtakunnan, mutta joka voisi syöstä minut
itseni perikatoon ja tehdä minusta lainsuojattoman ja ahdistetun
miehen --"

"Tahdoitko sinä kysyä minulta sen oikeudenmukaisuutta", kysyi kalpea
rouva selvyys ja kirkkaus äänessä, joka ilmaisi syvintä levollisuutta
ja vakaumusta.

"Niin, sitä minä tahdoin", vastasi hän hetken epäröityään ja katsoen
häneen tarkasti. "Luulen, että se oli unta, mutta minä näin sinut
viime yönä kummallisessa horrostilassani. Minä näin sinun seisovan
edessäni sellaisessa loistossa ja ihanuudessa, joka ympäröi totuuden
ikuisia todistajia Jumalan valtaistuimen edessä ja minusta tuntui
kuin olisi sinut lähetetty luokseni, jotta minä puhtailta, hurskailta
huuliltasi saisin kuulla parhaimman ja suurimman ajatukseni todeksi
vahvistettavan. Sinä olet minun hyvä enkelini -- sano minulle, luuletko
sinä, että se, jota minä ajattelen, on vanhurskaan Jumalan tahto?"

"Varmasti minä uskon sen!" vastasi Jutta rouva varmalla ja kovalla
äänellä. "Niin totta kuin minä iloitsen siitä, että minua kerran
nimitetään Tanskanmaan suurimman ritarin puolisoksi."

"Hyvä vaimoni, silloin minä en epäile. Jumala sinua varjelkoon!"

Näin sanoen totinen linnanherra jätti nopeasti vaimonsa. Kun Jutta
nyt oli jäänyt yksin ilmestyi suuria kyyneleitä hänen poskilleen.
Pian sen jälkeen hän meni parvekesalin eteiseen ja sanoi lempeästi
hyvästit miehelleen, joka lukuisten asemiesten seurassa ratsasti
Haldiin. Ennenkuin aurinko oli laskenut palasi hän takaisin vielä
suuremman asestetun joukon mukana. Illalla hän istui kotona vaimoansa
vastapäätä. Lapset oli viety nukkumaan ja kaikki oli hiljaista
linnassa. Kuului ainoastaan torninvartijan laulu ja vahtisotilaiden
huudot vartijota vaihdettaessa. Ei mitään muutosta saattanut huomata
talon tavallisissa tavoissa ja järjestyksessä. Lamppu paloi pöydällä
rukin ja aikakirjan vieressä. Linnanherran sotavarustus ja pitkä
miekka seisoivat kiillotettuina ja puhdistettuina nurkassa tiimalasin
vieressä. Kuu paistoi sisään pienten ruutujen läpi ja saattoi kuulla
veden yksitoikkoisen loiskinan rantavallia vastaan. Ritari ja hänen
rouvansa istuivat hiljaisina heikosti valaistussa huoneessa, kumpikin
omissa ajatuksissaan, eivätkä he näyttäneet haluavan häiritä toistensa
mietteitä. Äkkiä törähdytti vartija porttitornissa torveensa ja
kuultiin tavanmukaiset merkit linnanportin avautuessa asemiehelle
tai tiedustelijalle. Pian sen jälkeen astui Sven Tröst sisään. Hänen
ulkonäkönsä ja ilmeensä ilmaisivat ankarimpia ponnistuksia ja hillittyä
intohimoista sieluntuskaa.

"Vihollinen on hajoittanut voimansa", sanoi hän. "Kreivi itse etenee
Randersiin reippaine ratsumiehineen. Lähes neljätuhatta miestä seuraa
häntä."

"Randersiinko", tarttui ritari Niilo puheeseen ilosta huudahtaen ja
nousten pystyyn. "Onko hän unohtanut? Hm, vai niin!" lisäsi hän. "Jos
hän tahtoo olla meidän kohtalomme herra, niin täytyy kai hänen osoittaa
meille, että hän saattaa uhmata omaansa. Hyvä! Koska saatan minä olla
Randersissa?"

"Ennenkuin aurinko nousee, herra eno. Missä hän kulkee, siellä palavat
kylät hänen takanaan. Minä näin kaikkialla vain hävitystä ja ryöstöä."

"Ja missä on muu pyövelijoukko?"

"Se ryöstää ja polttaa Koldingin ja Riiben välillä. Jos se jatkaa sillä
lailla kolme päivää, niin on puolet maata autiona. Ettekö siis tiedä
mitään pelastusta?"

"Kyllä, Jumalan avulla yhden. Mutta mene nyt levolle sisarenpoikani,
sen sinä tarvitset. Huomenna saatan minä sanoa sinulle ehkä enemmän."

Sven Tröst katsoi vakavaa enoansa tutkivasti, ja hänen silmistään
loisti hurja, kuluttava tuli. "Ainoastaan sana, ennenkuin eroamme
tänä iltana, jalo eno. Jos te voitte käyttää minun vähäistä henkeäni
yritykseenne, niin säästäkää omanne. Teillä on vaimo ja lapset ja
onnellinen elämä kadotettavana. Minulla ei ole mitään voitettavaa eikä
kadotettavaa tässä maailmassa."

"Hm, nuori ystäväni", vastasi ritari Niilo, luoden häneen ankaran
tarkkaavaisen katseen, "oletko sinä sellainen mies? Sellaisesta
epätoivoisesta sankarillisuudesta minä en paljoakaan välitä. Kiitos
muuten tarjouksestasi, poikani! Mutta mene nyt ja pane maata. Eläkä
koskaan kuvittele mielessäsi, että saa suuriakaan aikaan elämällä, jota
ei enää itse kunnioita."

Sen sanottuaan hän kääntyi pois, mutta Sven Tröst tarttui melkein
suonenvedontapaisella kiivaudella hänen käteensä. "Niilo eno,
halveksitteko te minua kiivaan mieleni ja sen hullutuksen vuoksi, jonka
te kyllä olette huomannut?" kysyi hän melkein tukahtuneella äänellä.

"Jos sinä annat arvoa minun kunnioitukselleni", vastasi hänen totinen
sukulaisensa ankarasti, mutta tyynesti, "niin näytä minulle, että
sinussa on voimakkaampi elämä, jota ei vaihteleva lapsen mieli saata
puhaltaa sammuksiin, ja että sinä et ole kurja myyrän sielu, joka on
onneton oman maahanpoljetun tunturikyyhkyn tähden, sillä aikaa kun koko
maa on menehtymäisillään."

Sven Tröst oli nämä sanat kuullessaan hetken aikaa aivan kuin murtunut;
mutta nöyryyttävä tunne katkeroitti häntä ja herätti koko hänen
ylpeytensä. "En edes teiltäkään, eno Niilo, minä tahdo kärsiä sellaista
ylimielisyyttä." huudahti hän kiivaasti. "Te olette ollut minun
epäjumalani lapsuudestani saakka, ja minä olen vieläkin kyllin mieletön
antaakseni kovan sanan teidän huuliltanne raadella mieltäni. Mutta ei
teidän tarvitse hyljätä minua senvuoksi, että minä olen onneton ja että
minulla on halu uskaltaa elämäni epätoivoisen yrityksen puolesta. Sehän
teillä on itsellännekin. Jos on halveksittavaa olla toivoton täällä
maailmassa, niin Jumalan nimessä halveksikaa minua, jos te voitte ja
tahdotte; mutta kukaan keisari tai ritari ei ole nöyryyttävä minua.
Sen tiedän, että minulla ei ole myyrän sielua; sillä teidän sisarenne,
ritari Ebben ylpeä tytär, synnytti Sven Tröstin maailmaan. Hyvää yötä."
Näin sanoen hän poistui nopeasti ja astui niin kovasti kivilattialla,
että parvekesalissa kaikui.

"Sepä auttoi: nyt nousi Galtien veri liikkeelle", sanoi ritari Niilo.
"Se saattoi olla tarpeen." Hän vajosi jälleen syviin ajatuksiin.

Tiedot, jotka Sven Tröst oli tuonut enollensa, herättivät hänen
sielussaan eriskummallisen, melkein taikauskoisen toivon. "Randersiin",
toisti hän muutamia kertoja, "aivan niin! Randersin kirkonkelloilla
on minusta aina ollut ihana kaiku." Senjälkeen sanoi hän hyvää yötä
vaimolleen ja ojensi hänelle kätensä. Tämä oli tarkkaavasti seurannut
miehensä sanoja ja ilmeitä, tavallisuuden mukaan järjestäessään
huonetta ennen levolle menoa. Hän katsoi nyt mieheensä kirkkailla,
tyynillä silmillään. "Hetki lähestyy", sanoi hän ääneen painokkaasti.
"Jumalan nimessä! Se ei ole mitään uutta minulle. Sinä olet sanonut sen
minulle jo vuosi sitten unessa."

Ritari Niilo katsoi häneen ihmeissään. Hän painoi vaieten, mutta
kiivaasti vaimonsa kättä sydäntään vasten ja poistui salakammioonsa.

           *       *       *       *       *

Keskiyön aikaan näki vartiosotilas Brattingborgin linnantornista
kookkaan vaaleapukuisen olennon astuvan ulos linnankellarista ja pitkin
aavemaisin askelin astuvan pihan yli. Hän luuli sitä yliluonnolliseksi
olennoksi ja teki ristinmerkin, samalla lukien isämeidän ja antoi
olennon kulkea ohitsensa. Se kulki pitkin parvekesalin siltaa ja katosi
siihen rakennuksen osaan, missä linnanherran salakammio sijaitsi ja
mistä yksinäinen valo loisti järvelle. Puoli tuntia senjälkeen tuli
sama olento takaisin ja kulki aivan vartijan ohi, joka ei uskaltanut
liikkua paikaltaan eikä hätyyttää. Sotamies näki nyt kauhukseen
mustat kauhistuttavat kasvot, joita peitti äärettömän pitkä parta.
Salaperäinen vieras asetti sormen suulleen ja katosi tornihuoneeseen.
Aamulla ilmoitti pelästynyt vartija herralleen, mitä hän oli nähnyt.

"Minä tiedän sen", vastasi ritari, "sinä olet vartijoinut kuin akka! Se
oli hyvä ystävä, mutta sinä olet ansainnut kolmen päivän torniarestin."
Vartija katsoi ihmetellen herraansa ja aikoi mennä rangaistustaan
suorittamaan.

"Minä tiedän, että sinä et muuten pelkää ketään ihmistä", lisäsi
linnanherra lempeämmin. "Mutta se, joka tästälähin tahtoo seurata
minua, ei saa pelätä paholaista. Sinua on vedetty nenästä. Mene pois
nukkumaan. Jääköön se asia siihen."

Kun aurinko oli noussut, syntyi äkkiä melua Brattingborgissa. Suuri
joukko holsteinilaisia ratsumiehiä pysähtyi portin eteen ja heidän
johtajansa pyysi päästä sisään täysin turvassa. Hän toi mukanaan
sinetillä varustetun kirjeen, johon hän vaati pikaista vastausta.
Ritari Niilo seisoi yksin salakammiossa kirje kädessään. Hän oli
antanut käskeä linnankappalaisen lukemista auttamaan. Hän katseli
suurta sinettiä, johon oli kuvattu suljettu kypärä ja kaksi sarvea,
joista kohosi seitsemäntoista lippua. Kirjoituksesta Sig. Gerhardi
Comitis Holsatise ac lausas, näki hän, että se oli kreivi Gerhardin.
Ennenkuin kappalainen saapui, oli kreivi itse kuitenkin ottanut siitä
selon. Sitä ei oltu kirjoitettu kuten tavallisia ruhtinaskirjeitä
latinaksi, vaan saksaksi, ja se oli kirjoitettu taitavan kreivin
omalla käsialalla. "Gerhardilta, Holstein-Rendsburgin kreiviltä,
pohjois-Jyllannin herralta ritari Niilolle Ebbe Galtin pojalle
Brattingborgissa. Tervehdys Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä" -- niin
alkoi se. Hän kutsui ritari Niiloa uskolliseksi alamaiseksi, joka
ei ollut ottanut osaa kapinaan, jota hän nyt oli tullut ankarasti
rankaisemaan. Sen hän tiesi, että he eivät olleet persoonallisia
ystäviä -- kirjoitti hän edelleen -- mutta hän piti ritari Niiloa
kunnian miehenä, joka saattoi unhoittaa kiusallisen vääryyden ja
pikkumaisen käräjänkäynnin isänmaansa parhaan vuoksi. Kreivi pyysi
häntä siksi saapumaan varman turvakirjan suojassa luoksensa leiriin
Randersiin, jos mahdollista sovittamaan oikeudenmukaisen panttiherran
ja kirottujen kapinallisten välejä, siinämäärin kun hän vielä saattoi
neuvotella syyllisten kanssa. Kirje oli kirjoitettu mahtavalla
käskijäsävyllä ja kreivi kutsui siinä monta kertaa Tanskaa omaksi
valtakunnakseen.

Ritari Niilo rytisti kirjeen vihoissaan ja heitti sen lattialle. "Hänen
valtakuntansako?" jatkoi hän nyrkkiään puiden. "Se häpeämätön. Tahtooko
hän nyt kutsua itseään kuninkaaksemme? Tällä hetkellä hän on, sitä
pahempi, väkivallan tekijän oikeudella Jyllannin herra. Mutta ompa
olemassa kaikkien herrojen Herra."

Kappalainen oli seisonut hetken aikaa odottamassa linnan herran käskyä.
"Katso tässä, hurskas isä!" sanoi nyt ritari Niilo ottaen kirjeen ylös.
"Minä olen itse ottanut siitä selvän. Mutta anna minun kerta vielä
kuulla suuria sanoja; ne ovat suuremmoisia."

Kappalainen luki kirjeen, ja ritari Niilo polkaisi lattiaa joka kerta,
kun ylimieliset sanat toistettiin, jotka niin suuressa määrin olivat
häntä suututtaneet.

"Ette suinkaan usko hänen turvakirjaansa, jalo herra?" kysyi
kappalainen. "Se on varmaankin petollinen ansa, jotta hän saisi teidät
käsiinsä."

"Hän ei saa luulla minua pelkuriksi", sanoi ritari Niilo ylpeästi.
"Hm, mielellään tahtoisin minä nähdä hänet kuitenkin tänään ja vielä
kaikkien nähden. Hänen turvakirjansa ei olisi koskaan saattanut tulla
sopivampaan aikaan, vaikka hän ei pitäisikään lupaustaan. Minä en
matkusta turvattomana."

Linnanherran käskystä satuloitiin hänen hevosensa, ja hänen
tavanmukainen saattueensa odotteli pian asestettuna linnan pihalla.
Sven Tröst tuli nyt tuoden hänen haarniskansa. Aseenkantaja tervehti ja
puki panssarin hänen päälleen sanaakaan sanomatta.

"Oletko vihainen vielä eilisestä, huimapää?" kysyi eno häneltä
ystävällisesti, tarkkaavasti katsahtaen sisarenpoikansa totisia kasvoja.

"Saanko minä seurata teitä tänään verivihollistenne luo?" kysyi
aseenkantaja. "Vai pidättekö minua sopivana ainoastaan naisten hommiin,
teidän varustustanne kiinnittämään. Se on ehkä viimeinen kerta."

"Sinä jäät tänne linnaa vartioimaan, jos tahdot palvella minua
kauemmin. Minulla on kylliksi palvelijoita mukanani tämän päivän
vieraskäyntiä varten. Jollen minä ole huomenna ennen auringon laskua
kotona, tahdon sinulle uskoa sen miehuudentyön, jota minä seitsemänä
vuonna olen ajatellut. Ymmärrätkö minua? Se on minun paras perintöni."

"Hyvä, Niilo eno, minä ymmärrän teidät", vastasi aseenkantaja ylpeästi,
"mutta te ette ymmärrä minua. Tahdotteko siirtää ankaran tuomionne
toistaiseksi, vaikka ette hyväksyisikään minun menettelyäni?"

"Se kai minun täytynee tehdä, koska sinä niin tahdot, huimapää. Et
sinä minua kuitenkaan petä, miten vihainen lienetkään -- mutta elä tee
tyhmyyksiä, Sven Tröst!"

Nyt avautui naistuvan ovi, ja vakava talonrouva seisoi ovessa pienine
lapsineen.

"Jumala siunatkoon teitä", huudahti ritari Niilo mennen avosylin heitä
vastaan. Mutta hän antoi käsiensä vaipua alas ja viittasi vaimoansa
lempeästi poistumaan. "Jos Jumala tahtoo, näen minä teidät pian. Mutta
ei mitään hyvästijättöjä nyt. Tänään on tuskin elämä kysymyksessä --
mutta kunnia!"

Hänen vaimonsa oli kalpea, mutta hän nyökäytti ystävällisesti
päätään ja poistui hiljaa lasten kanssa lukiten oven perässään.
Vähän sen jälkeen ratsasti ritari Niilo kolmenkymmenen palvelijan
seurassa vieraan johtajan sivulla, jonka kolme kertaa lukuisampi
ratsujoukko ympäröi ritarin ja hänen seurueensa, aivan kuin he
olisivat olleet vankeja. Saattojoukko ei vienyt heitä Randersin
kaupunkiin, vaan Randersin vuonon pohjoispuolelle, minne oli pystytetty
useimpia telttoja ja missä kreivi Gerhard sinä päivänä harjoitteli
ratsujoukkoaan.

"Vai niin", mutisi ritari Niilo. "Täälläkö me siis tapaamme toisemme
tänään? Hänen hetkensä ei ole vielä tullut, -- ja toivonpa, ettei
minunkaan hetkeni vielä ole lyönyt."

Niinpian kun kreivi näki Brattingborgin totisen ritarin saapuvan,
ratsasti hän vastaan. Huomattava keskustelu, joka heidän välillään
sukeusi ja sitä seuraava teko, ovat usein kaikuneet kansanlauluna
tanskalaisten miesten ja naisten huulilta. Ritari Niilo
Brattingborgilaista kutsuttiin kansanlaulussa aina Niilo Ebbeseniksi
Norrerista, ja mahtavaa Rendsburgin kreivi Gerhardia nimitti
tanskalainen rahvas aina kreivi Geertiksi, tai pilkkanimellä "kaljupää
kreiviksi". Heidän tärkeässä kohtauksessaan ei puuttunut innokkaita
todistajia Randersin tarkkaavaisten asukasten joukosta, jotka olivat
saapuneet katsomaan sotajoukon katsastusta.

    Nils-herra ja kreivi käteltyään
    he sitten keskusteli

sanotaan kansanlaulussa --

    vaan tuskin laski he leikkiäkään,
    hymy tuskin huulilla oli.

Huolimatta heidän personallisesta vihollisuudestaan, näytti kreivi
kuitenkin alussa olevan sovinnollisella mielellä; hän toivotti ritarin
tervetulleeksi ja kohteli häntä kuten maan vaikutusvaltaisinta miestä,
joka ei vielä ollut ottanut osaa kapinaan ja jonka saattoi luulla
haluavan mahtavan valtiaan sopua ja ystävyyttä. Kreivi kyseli kansan
toiveita ja mielenlaatua. Sangen alentuvasti hän tiedusteli Ebbesenin
sukulaisten ja vaimon vointia, sekä kysyi tältä vihdoin tahtoisiko hän
nyt sotia hänen puolellaan, vai halusiko hän rauhaa.

Ritari Niilo ei laskeutunut hevosensa selästä ja vastasi tyynesti,
mutta hillityn kiivaasti: "Herra, mieliala Pohjois-Jyllannissa
on sellainen, että jokainen mies on rohkealla mielellä. Kiitos
armollisesta tiedustelusta, ystävieni ja sukulaisteni voinnista",
lisäsi hän kylmän kohteliaalla äänellä, mutta kaksimielinen ilme
kasvoillaan. "He seisovat teidän armonne palveluksessa miekka kädessä,
minä hetkenä te vain itse haluatte."

"Te olette kummallinen mies, ritari Niilo, ja hurskas sen lisäksi",
vastasi kreivi samalla äänellä. "Voisi sanoa, että missä ette voi
tavata vihollista oikealla tiellä, siellä te ratsastatte kaukaa ympäri.
Mutta kuinka monta miestä voitte asettaa palvelukseeni?"

"Niiden lukua minä en niin tarkkaan tiedä, herra kreivi. Mutta he ovat
kaikki uskollisia juutilaisia ja he seuraavat minua aina halukkaasti,
kun minä vien heidät -- heidän vihollistaan vastaan. Ainoastaan
kolmekymmentä on minulla tänään mukanani; mutta eivät he, enkä minäkään
katso lukumäärään."

"Niin harvoihin minä en joka päivä tyydykään", huomautti kreivi
tuimasti katsoen. "Eilenhän olitte ritari Buggen luona mukananne sata
panssaroitua ratsumiestä?"

"Se asemies tai ritari, joka kertoi tuon teille, on valehdellut. Yli
puolta sataa ei niitä ollut, siitä voin minä vastata vakoilijallenne
hyvällä miekallani, jos häntä haluttaa."

"Elkäämme puhuko siitä", keskeytti hänet kreivi kylmästi. "Tahdotteko
nyt ratsastaa hyvän ystävänne herra Buggen luo Haldiin ja kysyä,
tahtooko hän pysyä uskollisuudenvalassaan?"

"Kyllä, herra kreivi, kunhan ensin tunnemme teidän mielipiteenne
täydellisesti."

"Herra Buggen mielipiteen te kai kuitenkin tunnette?" kysyi kreivi
katsoen häneen ivallisesti. "Se suuripuheinen narri ja hänen ystävänsä
ovat aikoja sitten rikkoneet välinsä minun kanssani -- sen te tiesitte
kai jo ennen eilistä päivää? Yhden heistä näen minä etumaisena teidän
joukossanne. Minä näen useampia asemiehiä teidän joukossanne, jotka
ovat ilman lupaa karanneet minun palveluksestani. Jos te nyt aiotte
seurata Bugge herran neuvoa, niin saattepa täydellisesti oppia
tuntemaan, mikä on minun mielipiteeni ja kuinka teille kaikille on
käyvä."

"Herra Bugge hoitaa itsensä", vastasi ritari Niilo peittelemätön harmi
katseessaan ja ilmeissään, "mutta asemiehistäni vastaan minä. Ne
juutilaiset, joilta te olette kieltänyt eron, ovat ottaneet sen itse.
Vanha tapa Tanskassa on, että vapaa tanskalainen asemies, joka ei tahdo
palvella enempää, ottaa eron minä hetkenä vain haluaa. Ei kukaan ole
sidottu toiseen, lukuunottamatta aviosäätyä ja munkkia."

"Mutta meillä on toinen tapa", vastasi kreivi ratsastaen ylpeänä
lähemmäksi, kuitenkaan muuttamatta ilmettäkään kivikylmillä
kasvoillaan. "Sen palvelijan, joka pettää herransa, me hirtämme,
emmekä kauan etsikään hirsipuuta. Minä olen nyt tarpeeksi kuullut
teidän mieltänne, ritari Niilo. Nyt täytyy teidän kursailematta kuulla
minun mielipiteeni. Jollette te kolmen vuorokauden kuluessa pakene
Tanskasta, annan minä hirttää teidät kapinoitsijana." Hän vaikeni ja
katsoi hirvittävää muutosta, joka tapahtui hänen verivihollisensa
päättäväisissä piirteissä. "Olette tulleet tänne tänään turvakirjan
nojalla", jatkoi hän ja vetäytyi askeleen taapäin; "kaikessa
turvallisuudessa voitte siis ratsastaa täältä. Mutta jollen minä olisi
antanut ruhtinaallista sanaani, saisitte totisesti tietää muuta."

"Jos te tahdotte rikkoa sananne, niin se on oma asianne", vastasi
ritari Niilo käsi miekankahvallaan, ja hänen katseensa olisi saattanut
pelästyttää kaikkein rohkeimmankin. "Mutta te tulette katumaan
sitä. Härkiä te voitte hirtättää korpeille ja kotkille, mutta ette
vapaasyntyistä tanskalaista ritaria", jatkoi hän. "Ennenkuin minä
karkaan Tanskasta ja jätän vaimoni ja lapseni, vääntelette te
rautakätenne veriin, siksi että kreivi Gerhardin silmät koskaan näkivät
Niilo Ebbesenin."

"Ratsastakaa nyt vain pois! ritari Niilo", huudahti kreivi korkealla
äänellä, ja hänen viittauksestaan ympäröivät kaikki henkivartijat
hänet. "Minä en tahdo sanaakaan enää kuulla suuripuheisesta suustanne.
Jos tahdotte elävänä päästä täältä, niin kiiruhtakaa, muuten annan minä
pyövelin musertaa teidän selkärankanne, niin totta kuin minulla on
siihen oikeus ja valta."

"Ei kukaan ole nähnyt minua niin pelkurina, että minä vapisisin
väkivallan tekijän pyöveleitä", vastasi ritari Niilo katsoen tyynesti
kreiviä ja hänen uhkaavaa vartiojoukkoansa. "Minä olen yhtä vähän
teidän alamaisenne, kuin Tanska on teidän valtakuntanne. Kuulkaa nyt
sana hyvästiksi, kreivi Gerhard. Katsokaa, että varotte itseänne, sillä
tästä hetkestä saakka on elämä ja kuolema kysymyksessä, missä vaan
tapaamme toisemme, vaikkapa Herran alttarin edessä."

"Hyvä!" sanoi kreivi ja nyökkäsi. "Siksi kunnes aurinko laskee
huomenna, saatte te olla turvassa ja rauhassa, niinkuin minä olen
luvannut, mutta ei hetkeäkään enempää. Koska sitten kohtaamme, jää
minun asiakseni; mutta te ette tule siitä iloitsemaan. Tervehtikää
ystäviänne ja sukulaisianne! Minä tulen pian vieraaksenne
Brattingborgiin ja Haldiin. Ja hirsipuusta voitte olla yhtä varma, kuin
Tanskanmaa on kreivi Geertin valtakunta."

Siihen loppui tämä keskustelu, jota rohkean ritarin palvelijat ja useat
tanskalaiset ihmetellen kuuntelivat keskellä vihollisen leiriä, ja jota
sitten melkein samoilla sanoilla toistettiin kansanlaulussa. Ritari
Niilolle oli tärkeintä mahtavan vihollisensa kohtaamisessa tilaisuus
julkisesti haastaa kreivi taisteluun, vapauttaakseen itsensä omissa
ja aikalaistensa silmissä syytökseltä, että oli tahrannut kunniansa,
sillä hän tahtoi rehellisenä, kristillisenä ritarina esiintyä omaa
ja isänmaansa kuolinvihollista vastaan, tulematta aikalaisiltaan
ja jälkimaailmalta leimatuksi salamurhaajaksi, vaikkakin aikomansa
hyökkäyksen täytyisi tapahtua yllätyksenä. Ollakseen varma, että kaikki
läsnäolijat ymmärtäisivät hänen tarkoituksensa, uudisti hän vielä
kerran ennenkuin jätti vihollisen leirin kovalla äänellä tuon hänelle
niin tärkeän haasteen, minkävuoksi kansanlaulussa myös lauletaan:

    Pois ratsasti herra Nils Ebbesen,
    ylös kättään ojentaen:
    Geert-kreivi! Te kaiken muistatte,
    mun jälleen palattuain.

Että Niilo Ebbesen piti sanansa, sen tietävät kaikki tanskalaiset.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä ei tuo suuri päätös enää ollut salaisuus
Brattingborgissa. Linnanherra oli tullut kotiin yöllä; hän oli
antanut päivän sarastaessa koota kaikki aseenkantajat ja sotilaansa.
Niiden lukumäärä oli ainoastaan kuusikymmentäkuusi, lukuunottamatta
Sven Tröstiä, joka oli ainoa, jonka käytökseen ritari Niilo ei ollut
tyytyväinen. Kun hän oli ilmaissut heille rohkean aikeensa vielä samana
yönä yllättää kreivi Randersissa, keskellä hänen henkivartijoitaan ja
ratsujoukkoaan, pyysi hän pientä joukkoa kestitsemään itseään parhaansa
mukaan. "Kun ensi yö on ohitse, täytyy Tanskalle koittaa kirkas päivä",
huudahti hän varmalla äänellä. "Päivä ei nouse, ennenkuin aurinko
valaisee monia ruumiita, ja ehkä omiammekin; mutta tärkeä viesti
leviää yli maan, vaikka emme itse saisikaan kuulla sitä. Se palvelija,
joka tahtoo olla herrallensa uskollinen", jatkoi hän juhlallisesti ja
tarttui raamattuun, "vannokoon korkeimman Jumalan ja sielunsa autuuden
kautta, että hän ei tahdo paeta eikä väistyä."

Koko sotilasjoukossa ei ollut ainoatakaan joka hetkeäkään olisi
epäillyt seurata herraansa. He tekivät kaikki hänen pyytämänsä valan
ja vannoivat seuraavansa häntä kuolemaan. Mutta kun tuli Sven Tröstin
vuoro, peräytyi hän askeleen ja sanoi ylpeästi: "Minä tahdon matkalla
ajatella, kuinka pitkälle minä haluan seurata teitä matkalla, herra
eno. Minä en aio pettää teitä; mutta minä en vanno enää palvelevani
ketään herraa maailmassa, olkoon hän sitten enkeli tai paholainen.
Jollette te tahdo luottaa minuun ilman valaa, niin olkaa uskomatta,
mutta minä en seuraa askeltakaan pitemmälle, kuin minua itseäni
haluttaa."

Ritari Niilo katsoi närkästyneenä ja ihmetellen sisarenpoikaansa.
"Hyvä, sinulla on vapautesi!" hän sanoi hillityllä äänellä. "Seuraa
minua niin kauan kuin haluat, tai jää kotiin!" Ritari tarttui kiivaasti
hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään kummastuneiden ja suuttuneiden
asepalvelijoiden luota, jotka kaikki pitivät häntä petturina.
"Tahdotko sinä Stig Antinpojan ja hänen kauniin tyttärensä vuoksi
pettää minut ja isänmaasi?" kuiskasi hän. "Vastaa minulle! Minä uskon
sinua vielä. Jollen minä tuntisi Galtien verta sydämessäni, istuisit
sinä Brattingborgin linnassa sillävälin, kun minä pelastan maan ja
valtakunnan."

"Sitä te katuisitte ehkä huomenna, herra eno", vastasi Sven Tröst.
"Sillävälin, kun te pelastatte maata ja valtakuntaa, tahdon minä
ajatella pientä kyyhkysen poikaa."

Ritari Niilo katseli häntä silmät suurina ja pudisti päätään. "Sinä
olet valinnut onnettoman hetken järkesi kadottamiseen", mutisi hän ja
käänsi aseenkantajalle selkänsä, "Elkää välittäkö sisarenpojastani!"
hän sanoi sotureilleen. "Hän on saanut hullutuksia päähänsä, mutta
kyllä kai hän antaa niiden haihtua, ennenkuin saavumme Randersiin."
Kun muutama tunti senjälkeen lähdettiin Brattingborgista, seurasi
Sven Tröst jonkun matkan päässä valantehnyttä joukkoa, joka kaiutteli
koko päivän iloisia lauluja, mutta vaikeni hämärän koittaessa, kun he
lähestyivät Randersia, vakava herransa etummaisena.

Oli jo keskiyö, kun saavuttiin lehtoon erään herraskartanon luona
Hornbekin pitäjässä lähellä Randersia. Täällä antoi ritari Niilo
väkensä kaikessa hiljaisuudessa astua ratsujensa selästä ja sitoa
hevosensa puihin. Senjälkeen kävelivät he hiljaa jalkaisin peltojen
välitse Randersin länsipuolitse Noran sillan yli, joka sijaitsee
neljännespeninkulman päässä Randelborgin vanhasta sillasta. Kreivi
oli miehittänyt tämän linnan ratsujoukollaan, ja jokainen sola näytti
luoksepääsemättömältä. Kuitenkin oli ritari varma asiastaan. Hänen
uskolliset valantehneet miehensä seurasivat häntä sokeasti luottaen
hänen viisauteensa ja onneensa. Kenenkään ei nyt ollut lupa puhua
ääneen; mutta he kuiskailivat keskenään. He luulivat, että ellei
heidän herrallaan ollut ystäviä ja auttajia linnassa, oli pyhä Knuut
varmaankin antanut hänelle tämän rohkean teon ajatuksen, sillä he
tiesivät hänen aina kantavan rinnallaan Tanskan suojeluspyhimyksen
kuvaa. Heidän keskuuteensa oli myöskin levinnyt huhu, että hän oli
liitossa korkeampien voimien kanssa, ja he pitivät sentähden aivan
kohtuullisena, että pyhä Knuut tahtoisi auttaa heidän yritystään.

Saavuttuaan sillan luo kääntyi ritari Niilo sotilaidensa puoleen ja
puhutteli heitä. He olivat siellä kaikki kuusikymmentäkuusi ynnä Sven
Tröst, joka seisoi lähinnä siltaa. Jokainen sotilas oli varustettu
miekalla ja keihäällä. Neljä heistä oli käskystä tuonut mukanaan suuret
hälyytysrummut, joiden käyttö näin salaisessa hyökkäyksessä näytti
heistä käsittämättömältä.

"Se asemies, joka ei enää tahdo seurata enempää, voi nyt ottaa eronsa",
sanoi ritari Niilo tiukasti katsoen sisarenpoikaansa, ja Sven Tröst,
jota hän vielä tuskin saattoi epäillä, astui nyt hänen hämmästyksekseen
esiin todella vastaanottaakseen tarjouksen. "Tänne saakka tahdoin
minä seurata teitä, mutta en myöskään askeltakaan edemmäksi", sanoi
aseenkantaja päättävästi. "Urotyöstänne, jota te ette tahtonut uskoa
sisarenpojallenne ennemmin kuin halvimmalle asemiehellenne, en minä nyt
myöskään tahdo jakaa kunniaa teidän ja teidän sokeiden apulaistenne
kanssa. Yksi käsi enemmän tai vähemmän ei kai merkitse mitään Tanskan
pelastukseksi", lisäsi hän, "jos tämä yöllinen matka muuten saattaa
tuottaa pelastuksen tai on tanskalaiselle ritaristolle kunniaksi".

Hämmästyneen ritari Niilon silmät olivat tunkeutua ulos hänen päästään,
kun hän kuuli nämät sanat omalta sisarenpojaltaan. Miekka lensi hänen
tupestaan, ja hän oli vähällä halkaista nuoren miehen otsan. Mutta
silloin huomasi hän Sven Tröstin kasvoilla ilmeen, joka teki hänet
aseettomaksi. "Pakene, kurja!" hän huudahti. "Kätke kaikelta maailmalta
ne kasvot, jotka kierosti muistuttavat Ebbe Galtia ja minun ylpeätä
sisartani! Elä koskaan enää tule silmieni eteen. Minä tahdon tänä yönä
pestä omalla verelläni sen häpeätahran, jolla sinä olet merkinnyt
Galtien rohkean suvun. Onko minun työni tänä yönä ritariston ja Tanskan
kunnian arvoinen, sitä et sinä ole tuomitseva, vaan vuosisatojen
tanskalaiset miehet. Seuratkaa minua nyt, minun uskolliseni. Antaa
petturin pitää kehno elämänsä hävetäkseen."

Näin sanoen ja luoden suuttuneen katseen sisarenpoikaansa, Ebbesen
meni sillan yli ja kaikki seurasivat mukana, paitsi Sven Tröst,
joka kädet ristissä jäi jälelle. Mutta tuskin olivat he kadonneet,
ennenkuin hän otti viittansa alta kirveen, sorkkaraudan ja hohtimet,
jonka jälkeen hän heti alkoi vääntää irti sillan lankkuja ja irroittaa
nauloja. Tämä oli vaivaloista työtä. Hiki nousi hänen otsalleen ja
nahka irtautui hänen käsistään, mutta hän työskenteli keskeytymättä,
kunnes viimeinenkin lankku oli irroitettu. Senjälkeen hän lepäsi
hetkisen ja tutki vielä kerran kaikki lankut; ja kun hän nyt huomasi ne
irtonaisiksi, niin että; ne silmänräpäyksessä saattoi työntää syrjään,
nyökkäsi hän tyytyväisenä ja katsahti tarkkaavaisesti linnaan ja
kaupunkiin. Kaikki oli vielä hiljaista. Sitten hän tarttui prinssi Oton
kultaiseen miekkaan ja kiiruhti salaman nopeudella linnaa kohti, samaa
tietä, jota myöten enonsa oli johtanut pientä valantehnyttä joukkoa.
Kun hän oli saapunut parinsadan askeleen päähän linnasta ja lähestyi
kaupungin läntistä porttia, kuuli hän hämmästyksekseen hätäkellon
soivan linnan tornissa ja rumpujen pärisevän joka taholla. Huutoja
ja aseiden kalinaa kuului nyt joka haaralta, ja korkea tulipatsas
näytti kohoavan Randersborgin parvekerakennuksesta. Asemelske tuli yhä
lähemmäksi ja Sven Tröst pysähtyi hetkeksi, ja vetäytyi sitten sillan
luo. Ollessaan noin sadan askeleen päässä sillasta hän näki enonsa
pienen sotilasjoukkonsa kanssa peräytyvän taistellen, yhä kasvavan
vihollisjoukon seuraamana, joka suurimman epäjärjestyksen ja sekasorron
vallitessa liikehti edes takaisin. Vihollinen ajoi takaa ainoastaan
hitaasti, peläten suuremman sotajoukon voivan olla väijyksissä, ja että
tuo pieni joukko sotilaita ainoastaan aikoi vietellä heitä ansaan.
Kuitenkin kehittyi tappelu joka hetki kiivaammaksi ja Niilo Ebbesenin
tila yhä vaarallisemmaksi. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan,
vaan kaatoi omalla kädellään ritari Ove Halsin. "Se olin minä", huusi
hän kaikuvalla äänellä. "Niilo Ebbesen Norrerista, joka tappoi ylpeän
kreivi Gerhardin." Hän pysähtyi uudelleen kaatuvan ritarin viereen,
kun uusi joukko vihollisia hyökkäsi häntä kohti. "Kuulkaa", huusi hän,
"nyt soivat Randersin kellot tyrannin sielulle, kuten aikoja sitten on
ennustettu. Niilo Ebbesen antoi soittaa hätäkelloja -- koko maailma on
tietävä, että minä olen pitänyt sanani ja teistä kaikista huolimatta
kostanut Tanskan vapauden puolesta."

"Takaisin, rohkea eno", huusi nyt Sven Tröst, joka paljastettu miekka
kädessään kiiruhti maanmiestensä ohi. "Sillan yli ja te olette
pelastetut. Saattepa nähdä, että minä olin teille uskollinen --.
Peräytykää!"

Ebbesenin hämmästys oli suuri, mutta hän seurasi kuitenkin
sisarenpoikansa viittausta. Hän kaatoi taas huomattavan vihollisten
ritarin ja vetäytyi mukanaan suurin osa väkeään sillan yli. Musta Sven
tuli viimeiseksi ja murtautui vihollisjoukkojen läpi kuten villieläin
levittäen kauhua taikauskoiseen joukkoon, jotka luulivat häntä
irtipäässeeksi paholaiseksi. Hän heitti keihään kärjellään vihollisten
joukkoon verisen, papinkalottiin puetun pään, ja pysähtyi Sven Tröstin
viereen juuri kun tämä työnsi miekkansa vihollisten päällikön läpi,
joka oli kreivin kamariherra Hans Wittinghof ja jonka Sven Tröst
tunsi vasta hänen maatessa verissään. "Sillalle Volle!" huusi hän
nyt vihollisen ylivoimaisten joukkojen rynnätessä siltaa valtaamaan.
"Auta minua heittämään alas lankkuja, ne ovat irtonaisia!" Parilla
hyppäyksellä olivat he sillalla. Silmänräpäyksessä olivat lankut
heitetyt virtaan ja Niilo Ebbesen rohkean joukkonsa kanssa pelastettu.

Petetyt viholliset päästivät raivon huudon, kun he kolmen tuhannen
miehen vahvuisina, äkkiä huomasivat olevansa estetyt ajamasta
takaa vähäpätöistä soturijoukkoa, jonka he ylivoimallaan olisivat
täydellisesti tuhonneet. Niilo Ebbesen ja hänen uskolliset palvelijansa
saapuivat pian lehtoon ja nousivat ratsujensa selkään. Ennenkuin
aurinko valaisi Randersin kaupunkia ja palavaa linnaa, jossa kreivi
Geert makasi lyötynä, pysähtyi Ebbesen kukkulalle ja katseli taakseen
vihollisen neuvottomia liikkeitä. Täällä odottivat heitä musta ampuja
ja Sven Tröst, jotka Brattingborgin palvelijat nyt ottivat vastaan
kaikuvilla hurraa-huudoilla.

Kun ritari Niilo nyt näki jälleen sisarenpoikansa, hyppäsi hän
hevosensa selästä ja sulki hänet voimakkaaseen syliinsä. "Minä olen
tehnyt sinulle suurta vääryyttä, huimapää", sanoi hän liikutettuna.
"Mutta kautta korkeimman Jumalan, minä tahdon tällä hetkellä sovittaa
sen jälleen. Sitä minä en tiedä, mikä minun palkakseni on tuleva
Tanskassa; mutta sinä olet varmasti ansainnut ritarilyönnin Niilo
Ebbesenin kädestä ja aivan tässä paikassa. Ilman sinua me emme olisi
nähneet sen auringon nousevan, joka Jumalan avulla ennustaa Tanskan
vapautusta."

Nyt nousi aurinko Randersin vuonon takaa heittäen säteitään kaupungin
ja linnasta kohoavan savupatsaan yli. Sven Tröst oli hypännyt hevosensa
selästä heittäytyäkseen rakkaan enonsa syliin. Hän polvistui nyt
kukkulalle, komea näköala silmiensä edessä, ja vastaanotti äärettömän
iloisena ritarilyönnin kädestä, jota hän aina oli kunnioittanut
kaikkein enemmän.

"Teidän on kunnia lähinnä Jumalaa ja pyhää Knuutia, Niilo eno", sanoi
vasta ritariksi lyöty nousten ylös. "Antakaa anteeksi minulle rohkeat
sanani viime yönä. Nyt minä näen, että se on suurin uroteko, minkä
kukaan tanskalainen mies on tehnyt, mutta minä tulin silloin vasta
vakuutetuksi siitä, kun minä kuulin hälyytysrummun ja tiesin, että
te annoitte rummuttaa rehellisen sotatavan mukaan. Sanokaa minulle
ainoastaan", lisäsi hän käheällä äänellä ja heittäytyi uudelleen
satulaan, "kaatuiko kreivi Geert miekka kädessä? Annoitteko te hänelle
aikaa ritarilliseen puolustautumiseen."

"Ei, hän kaatui kuten rikoksentekijä mestauspaikalla", vastasi ritari
Niilo kolkosti. "Mutta siitä minä vastaan viimeisellä tuomiolla. Se,
joka on myynyt Tanskan valtakunnan ja uhannut kaikkia tanskalaisia
ritareita hirsipuulla, ei ansainnut parempaa kuolemaa."

Sven Tröstillä näytti hetken aikaa olevan aivan paha olla. "Kyllä minä
olisin toivonut kernaimmin sen tapahtuneen toisin, rakas eno", hän
sanoi matalalla äänellä, "mutta te ymmärrätte kyllä paremmin sellaiset
asiat. Te olette toimittanut Jumalan tuomion kansamme ja Herramme
nimessä, kuoli tyranni miten tahansa. Tanska on siitä velkaa teille
kunniankruunun --"

"Eteenpäin!" keskeytti hänet Ebbesen katsoen taaksensa raunioiksi
suistuvaan Randelsborgiin, mistä joukko vihollisia hurjasti kostoa
huutaen kantoi kreivin ruumista. "Ainoastaan ensimäinen taistelu on
suoritettu; mutta sen täytyy herättää koko kansa. Ennenkuin vihollinen
on ajettu maasta, ei kukaan Tanskassa saa ajatella voiton seppelettä."

Senjälkeen lähdettiin kovaa ravia paluumatkalle Brattingborgiin.
Kaikkialla, minne huhu kreivin kuolemasta oli ennättänyt, vallitsi ilo
ja hämmästys, ja mistä ritari Ebbesen kulki ohitse, siellä ei köyhä
talonpoika tiennyt, mitenkä olisi ritarille kunnioitustaan osoittanut.
Ennenkuin he saapuivat Brattingborgiin, tuli ritari Niilolle ja hänen
palvelijoilleen nälkä, ja juuri tällä matkalla poiketessaan köyhän
vaimon luo, hän sai vastaanottaa liikuttavan todistuksen rahvaan ilosta
ja kiitollisuudesta, josta niin kauniisti ja yksinkertaisesti lauletaan
kansanlaulussa:

    Kaks kaakkua eukolla oli vain,
    sai toisen ritari Nils Ebbesen,
    hän, joka kreivin kaljupään
    löi tasaksi tantereen.



VIIDES LUKU.


Paluumatkalla Brattingborgiin oli Musta Sven aivan hilpeällä tuulella.
"Näittekö te nyt, minun ihka uusi herra ritarini", sanoi hän Sven
Tröstille, "että minä en ollutkaan mikään tyhmä koira, joka annoin
raastaa itseni Randelsborgiin hirtettäväksi, kun metsä muuttuu
vihreäksi. Vielä se ei ole vihreä, mutta kaljupää kreivi ynnä Ove
Hals makaavat nenä pystyssä. Ja musta kappalainen, hänet minä otin
omalletunnolleni, vaikkei hänellä ollutkaan aseita ja puolustajia.
Minun täytyi teurastaa hänet kuten nautaeläimen; se raukka ei ollut
paremman kuoleman arvoinen. Siitä teosta ei minulle kyllä anneta
ritarilyöntiä. Paljon paremmin me emme kohdelleet kreivi Kaljupäätä,
mutta sanokaa sitä ritarilliseksi tai lahtarilliseksi, niin hän
sai kuitenkin isoäitini ennustaman lopun, eikä sitä vastaan, joka
luetaan kohtalojen kirjassa, koko maailman ritaristolla ole sanaakaan
sanottavaa."

Sven Tröst soimasi hänen hurjuuttaan ja julmuuttaan jolla hän oli
kostanut vihamiehilleen, mutta enemmän itsensä ja isoäitinsä, kuin
isänmaan vapauden ja pelastuksen vuoksi.

"Teidän pitäisi vaieta eikä puhua niin suurisuisesti, nuori herra",
Musta Sven vastasi. "Ettekö te itse iskenyt Hans Wittinghofia otsaan,
ja olitte senvuoksi vähällä unohtaa sillan? Tuskinpa te teitte
sitä Herramme tai isänmaamme takia, vaan kauniin Agnetan tähden
Björnholmasta."

"Minä voin korkeimman Jumalan nimessä vakuuttaa, että minä en tuntenut
häntä ennenkuin hän oli kaatunut", sanoi Sven Tröst innokkaasti. "Mutta
vielä vähemmin minä olisin säästänyt häntä, jos olisin tuntenut hänet.
Silloin olisi kyllä voinut tapahtua, että minä olisin unohtanut sillan
ja teidät kaikki sanoakseni viimeisen sanani Hans Wittinghofille --"

"Hoho, katsokaas vain!" Musta Sven keskeytti hänet nauraen, "siinä
kohdassa kyllä olemme kaikki toistemme kaltaisia. Luuletteko te, että
viisas enonne olisi pannut henkeänsä alttiiksi niin toivottomaan
yritykseen, jollei kalju kreivi olisi tuominnut Stig Antinpojan asiaa
oikeaksi Viborgin käräjillä. Silloin hän päätti kreivin kuoleman, sen
minä näin hänen silmänvalkuaisistaan. Antakaa te sille vain niin kaunis
väri kuin haluatte, niin se oli kuitenkin itse asiassa tarkoitus."

"Ei, kautta elävän Jumalan, ei, sinä teet hänelle vääryyttä", Sven
Tröst huudahti vilkkaasti. "Sinähän olet itse kertonut minulle, että
hän tuli suuttumuksesta kipeäksi ajatellessaan, että luultaisiin
hänellä olevan näin alhaisia vaikutteita."

"Viis alhaisuudesta. Sen synnin tahdon minä syödä särpimen kanssa. Minä
näin kyllä, miten iloiseksi hän tuli, kun minä viime yönä tulin hänen
luokseen Brattingborgiin ja lupasin auttaa häntä varmasti kostamaan
kreiville."

Sven Tröstin vastaväitteet eivät auttaneet. Musta Sven piti kiinni
mielipiteestään eikä tahtonut uskoa kellään ihmisellä olevan enemmän
jalomielisyyttä ja itsensä kieltäytymistä kuin hänellä itsellään.
Ritari Niilo ei itse kuullut näitä eri mielipiteitä Niilo Ebbesenin
urotyön totisista vaikuttimista. Hän ratsasti vaiteliaana ja vakavana
ratsujoukkonsa etunenässä ajatellen mitä vastaisuudessa voisi tehdä
isänmaan pelastamiseksi. Kun he olivat saapuneet Brattingborgiin piti
hän hyvää huolta linnan vartioimisesta ja sulkeutui vaimonsa kanssa
salakammioon.

       *       *       *       *       *

Illalla pidettiin hauskaa Brattingborgin linnantuvassa. Musta Sven
istui juomapöydän päässä ja johti puhetta. Sven Tröst oli myös läsnä
kuullakseen miten kaikki oli tapahtunut. Siitä, mitä Musta Sven
itse oli nähnyt ja mihin hän oli ollut osallisena Randelsborgin
yllätyksessä, tuli nyt täällä juomapöydän ääressä alku kansanlauluun,
joka sitten muitten silminnäkijäin lisäämänä ja muuttelemana, kaikui
yli maan.

Itsestään hän kertoi myös, mitä kansanlaulu ei myöskään unohtanut
kertoessaan Ebbesenin keskustelusta Geertin kanssa, joka hädässään
tahtoi säästää henkensä ja antautua vangiksi:

    Ja tummapintainen Musta Sven
    huus silloin kiivastuin:
    puhe pitkä pois, nyt miekat vain
    saa puhua purevin suin.

"Te teitte meille kuitenkin parhaan palveluksen, nuori herra ritari",
sanoi Musta Sven lopuksi kääntyen Sven Tröstin puoleen, joka seisoi
hämmästyksen ja kauhun valtaamana, raa'an miehen kertoessa kreivin
kuolemasta ja suoranaisesta mestauksesta sängynlaidalla. "Jollette te
olisi ollut meitä kaikkia viekkaampi, niin ei kukaan meistä istuisi nyt
täällä."

"Minä sepitin eilen pilkkalaulun teistä, nuori herra", sanoi eräs
Niilo Ebbesenin sotamiehistä, "ja sitä kuiskailimme salassa matkalla
Randersiin, kun te ratsastitte meidän perässämme. Sanat, jotka
isäntämme oli lausunut meille, tuntuivat meistä laulamisen arvoisilta,
nähkääs, ja sitten sopi mainiosti, että te samalla saisitte pienen
piikin, koska me kaikki luulimme teitä roistoksi, nuori herra. Jumala
antakoon meille sen synnin anteeksi. Nyt minä kadun sitä."

"Laulakaa pilkkalaulunne minulle", Sven Tröst sanoi. "Minä olen saanut
tänään tarpeeksi kunniaa osakseni, voidakseni hyvin kuulla, mitä te
minusta ajattelitte."

"No, koska te ette suutu, nuori herra ritari, niin johtui se siitä
katsokaas mitä me olimme nähneet ja kuulleet:

    "Vast' aamun koitto tietoja
    se uusia meille tuo:
    kukin, ken on mies ja uskollinen,
    hän jääköön herransa luo!

    Niin yhtenä miesnä me nousten taas
    valan vannoimme vakaina,
    paits' siskonpoika Nils-herran,
    hän pois halusi paeta."

"Hitto vieköön! Eihän se ollut minun tarkoitukseni, te narrit!" Sven
Tröst huudahti suuttuneena. "Teidän ei koskaan pitäisi laulaa lauluja
urotöistä, eikä varsinkaan silloin kun ne ovat puoleksi suoritettu.
Minun mielestäni siinä letkauksessa ei ollut paljoakaan järkeä."

"Saatoin kyllä uskoa, että te suuttuisitte, rakas herra", sanoi
hyväsydäminen asemies. "Senhän piti olla vain silkkaa totta; mutta
Jumalan kiitos, että siitä tuli valetta. Minä lyön nyt sangen
mielelläni suulleni ja nielasen tyhmät sanani, olkoonpa ne sitten
raakoja tai keitettyjä."

"Antakaa te laulun olla sellaisena, joksi olette sen tehnyt, mutta
kuulkaa mitä minä olen sepittänyt tänään", Musta Sven sanoi. "Se on
paras laulu, jonka minä koskaan olen tehnyt, ja kaikki Tanskan tytöt
tulevat laulamaan sitä jälkeeni. Pitäkää varanne miehet, niin te voitte
oppia sen myös ja täyttäkää ruukut! Eläköön Randersin sillan ritari!"

Pian kaikui linnantuvassa hurraa huudot Sven Tröstille, eikä väsytty
toistamaan mitä Musta Sven lauloi hänen kunniakseen:

    Nils-herra Randersin sillan luo
    tuli taistelun tuoksinahan.
    Hän pienen Sven Tröstin sieltä löys,
    eron saaneen palvelijan.

    Yli Randersin sillan Nils-herra käy
    väki Holsteinin vainoo häntä
    Nils-herran kanssa on pieni Sven Tröst,
    tien noilta hän pystyyn kääntää.

    Hän kiitoksen saakoon, kun uskollinen
    niin oli hän enolleen:
    repi sillan vainoojan eestä,
    sen jokeen heittäen hajalleen.

"Antakaa minun kiittämiseni pysyä kohtuuden rajoissa, hyvä väki",
Sven Tröst sanoi hieman hämillään. "Se minkä minä pelastin tänään oli
ainoastaan muurahaispesä siihen verrattuna, mitä etkä te ja eno Niilo
olette pelastaneet, niin totta kuin paraskin Tanskan ritari ja, hänen
palvelijansa ovat vain pieni osa kansasta ja valtakunnasta -- Haa,
lopuksi välittää jokainen tanskalainen enemmän omasta kuin kaiken
pelastuksesta, ja siinä onkin maan turmio ja onnettomuus", hän lisäsi
kiivaasti, kun puolijuopuneet sotilaat jatkoivat hänen hurraamistaan
ja uudestaan lauloivat laulun sillasta. "Jos te pidätte enempää melua
mitättömästä sillasta, toivoisin minä, että te ette koskaan olisi
elävänä tulleet sen yli. Täällä on muuta ajateltavaa kuin oma ja
ystävienne nahka."

Näin sanoen hän poistui linnantuvasta, jonka jälkeen liioiteltu ilo
hänen urotyönsä johdosta loppui.

Sven Tröst oli jättänyt kuuman linnantuvan oudossa mielentilassa ja
tähtikirkkaana yönä mennyt parvekkeelle. Oli ilta "Judica" sunnuntain
jälkeen, 1 päivä maaliskuuta, joka kreivi Geertin kuolinpäivänä on
tullut niin huomattavaksi Tanskan aikakauskirjoissa. Ei yksikään
Brattingborgin sotamiehistä ollut koko päivänä ajatellut Avea tai
messua, eivätkä kreivin surmaajat olleet vielä pesseet verta aseistaan
ja vaatteistaan. Niilo Ebbesenin hämmästyttävä teko ja mahtavan kreivi
Geerhardin kuolema olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoren ritarin
mieleen; mutta hän oli saanut sellaisen käsityksen tyrannintaposta,
joka kesken hänen ylpeää iloaan saattoi hänet murheelliseksi. Kuinka
tärkeä tämä teko olikaan Tanskan vapaudelle ja onnelle, ei se nyt
kuitenkaan tuntunut hänestä, Mustan Svenin raa'an ja kostonhimoisen
kertomuksen jälkeen, niin jalolta eikä niin ritarilliselta kuin hänen
vanhan enonsa ylevämielisyyden ihailu vaati. Mahtavan Geertin kuoleman
kuva, kuten alhaisen rikoksellisen mestaus, oli hänelle vastenmielinen.
Se viha, jota hän ennen oli kantanut Tanskan sortajaa kohtaan,
näytti melkein kadonneen ja jättäneen muiston kaatuneen vihollisen
kuuluisuudesta sankarina ja sotaherrana. "Nyt on siis maailmassa yksi
huomattava mies vähemmän", sanoi hän itsekseen. "Mutta onko Tanska
silti pelastettu?" Hän kohotti katseensa tuikkivia tähtiä kohti. "Miksi
minä en ymmärrä, mitä tuonne ylös on kirjoitettu Jumalan sormella?"
jatkoi hän. "Mitä on lopuksi tapahtuva? Kuinka käy suuren Geertin
tappajalle. Hm, minun onneni pieni vihollinen on myöskin kaatunut",
jatkoi hän melkein tyytymättömästi ja katkerasti. "Tyrannin kätyri ei
nyt koskaan voi viettää häitään Agnetan kanssa. -- Mutta -- eihän hän
tunne enää Sven Tröstiä, vaikka minä olenkin Randersin sillan ritari
ja olen jokseenkin ansiotta saanut palkinnon viime yön sankarilta."
Ritarinimi oli kunnia, jota Sven Tröst oli monena vuonna tavoitellut.
Nyt, kun tämä onni oli saavutettu, tuntui se hänestä lapselliselta
ja vähän ansaitulta. Liioiteltu suosionhuuto linnantuvassa kaikui
hänen korvissaan melkein herjaukselta, koska hänellä oli pienin osa
yöllisessä sankariretkessä.

Nyt kuuli hän linnanherran salakamarista parvekesaliin johtavan oven
avautuvan. Hän meni senvuoksi saliin, missä tapasi ritari Niilon, joka
kynttilä kädessään aikoi mennä makuukamariinsa.

"Aijotteko te nukkua tänä yönä, rakas eno?" Sven Tröst kysyi katsoen
ihmetellen Ebbesenin tyyntä ja toivorikasta ilmettä, jossa kuitenkin
huomasi jälkeä voimakkaasta, mutta nyt jo lakanneesta kiihtymyksestä.

"Miksi ei, sisarenpoika?" vastasi ritari Niilo pysähtyen. "Minä aion
nyt nukkua tyynesti ensi kertaa kuuteen vuoteen. Tästä päivästä alkaen
koittaa uusi päivä Tanskalle. Mutta sitä varten tarvitaan yhtä paljon
lepoa kuin toimintaa." Hän asetti kynttilän pöydälle ja istuutui
suureen nojatuoliin. "Onko sinulla vielä epäilyksiä tekoni johdosta
Sven Tröst?" hän lisäsi. "Minä luulin kuitenkin, että sinä olisit
saanut paremmat ajatukset minusta ja retkestäni kuullessasi rummun ja
hälyytyskellon äänen Randersissa."

"Eno Niilo, te olette antanut minulle ritarilyönnin tänään", Sven
Tröst sanoi tarttuen hänen käteensä. "Lahjoittakaa minulle nyt myös se
kunnioitus ja luottamus, jonka te tähän asti olette minulta evännyt.
Sanokaa minulle vain yksi asia, ja minä tahdon olla teidän ritarinne ja
uskollinen seuralaisenne kuolinhetkeeni saakka. Tuhositteko te ylpeän
kreivi Geertin vain Tanskanmaan vapauden puolesta?"

"Sitä tahdon toivoa poikaseni", Ebbesen vastasi ja pyyhkäisi
kädellään korkeata otsaansa. "Jos minä olisin epäillyt sitä viime
yönä, niin eläisi vielä suurin tyranni maailmassa. Mutta kuka tuntee
sielunsa salaisimmat ajatukset? Kuka voi nähdä jokaisen hiukkasen
ajatussyvyyksien kuilun pohjalta? Kuka uskaltaa sanoa parhaasta
teostaan, että se oli puhdas Jumalan silmissä?"

"Jumala siunatkoon teitä, jalo eno", huudahti Sven Tröst kiihkeästi ja
painoi hänen kätensä huulilleen. "Minä olen kunnioittava teitä niin
kauan kuin minä elän, enkä koskaan ole kysyvä teidän ajatuksianne.
Sillä nyt minä tiedän, että ne ovat niin puhtaat kuin kukaan enkeli
voi vaatia syntiseltä ihmiseltä. Mutta sanokaa minulle myöskin nyt,
mihin te nyt tästä hetkestä lähtien aijotte ryhtyä isänmaan ja itsenne
pelastamiseksi."

"Ensin vihollinen pois maasta ja lainmukainen kuningas Tanskan
valtaistuimelle!" sanoi Niilo Ebbesen avomielisesti ja nousi ylös.
"Sitten voimme me ehkä ajatella rauhaa maan vapauttajille ja ystäville
hädässä. Nyt täytyy kaikkien rohkeiden miesten pysyä yhdessä, ja koko
kansan auttaa meitä innolla ja rohkeudella. Huhu kreivin kuolemasta
on lentävä edellämme kuin kauhistuksen viesti, ja kuolleen tyrannin
sotajoukko on hajoava kuin mehiläisparvi ilman kuningatarta."

"Hyvä, rakas eno. Mutta kuka johtaa sitten kansaa ja valtakuntaa? Onko
joku ajatellut kuningasvaalia?"

"Minä tahdon uskoa sinulle jotakin, joka vielä on salaisuus. Piispa
Sven on matkustanut Brandenburgiin mukanaan valitsemiskirje junkkari
Valdemarille. Maan huomattavimmat miehet ovat allekirjoittaneet sen;
minun nimeni on ensimäisenä sen alla. Mutta ritari Buggella ja hänen
ystävillään on muita aikomuksia."

"Ja Otto -- jalo prinssi Otto -- täytyykö hänen sitten istua
unohdettuna ja syrjäytettynä vankilassaan", huudahti Sven Tröst
tuskallisen innokkaasti. "Kuinka te saatoitte auttaa sellaista vaalia,
eno?"

"Se on surettanut minua yhtä syvästi kuin sinuakin, mutta se on
ehdottomasti -- ainoa mahdollisuus. Prinssi Oton vankeus on tehnyt
hänen vaalinsa mahdottomaksi, ja vaikka me voisimmekin vapauttaa
hänet asevoimalla, niin hän on jo kadottanut kansan luottamuksen.
Veljellä on enimmät äänet puolellaan; hänessä on meidän toivomme. Oton
täytyy luopua vaatimuksistaan ja koko maan tavoin odottaa vapauttaan
veljeltään. Se ei ole syrjäyttämistä. Kansan tahto on tässä laki.
Tanska on toistaiseksi vielä vapaa vaalivaltakunta."

Sven Tröst seisoi syvästi murheellisena nämä sanat kuullessaan, ja
hän katseli haikeasti prinssi Oton kultaista miekkaa, jota hän piti
kädessään. "Siis oli sekin ainoastaan kaunis pettävä uni, niinkuin
kaikki muukin kaunis ja ihana", hän sanoi syvästi huoahtaen. "Minä
näin hänet suuren Absalonin haudalla sinä iltana, kun hänen isänsä
haudattiin Soröhön. Minä olin kuitenkin sinä hetkenä täysin vakuutettu
siitä, että hän oli kerran tuova uudelleen onnen ja siunauksen
Tanskaan."

"Kuusi vuotta sitten hän oli minun ja koko Tanskanmaan toivo", Ebbesen
vastasi surullisena, "mutta Tapnummen verilöyly on sammuttanut sen
toivon. Hän tuo onnettomuutta mukanaan ja valtiomieshän hän ei ole:
mutta sitä pitäisi veljen olla. Hänen valtioviisaudestaan koituu kai
minun onnettomuuteni", Ebbesen lisäsi ottaen kynttilän pöydältä.
"Mutta -- me emme nyt tahdo ajatella muuta kuin Tanskan onnea. Jumalan
nimessä, antaa Valdemarin neuvotella piispan ja ruhtinaiden kanssa,
kuten hän tahtoo ja on pakoitettu. Minä olen raivannut hänelle tien
valtaistuimelle, vaikka se kulkisikin Brattingborgin raunioiden yli, ja
mikä on vieläkin pahempi: minun täytyy toivottaa hänelle onnea matkalle
vanhan Tanskan takia."

Ritari Niilo puristi sisarenpoikansa kättä ja meni varmoin tyynin
askelin makuuhuoneeseensa.

Sven Tröst katsoi kauan enonsa jälkeen ja kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. "Hän ja Otto", sanoi hän, "kaksi ylevintä sielua, jotka
minä olen tuntenut tanskalaisten miesten joukossa -- täytyykö heidän
molempien kärsiä kylmän valtioviisauden takia. -- Ja hän, tuo
ylimielinen nuori herra, joka uhkasi minua metsästyspiiskalla -- hän
meidän kuninkaamme -- hänkö on se suuri valtiomies, jota on lähetetty
hakemaan. Jumala auttakoon meitä, he ovat sokeita! Mitä tekee Tanska
päällä ilman sydäntä. Ei hänellä ole edes rohkeutta, sen puolesta minä
uskallan vaikka henkeni."

Hän antoi suuttumuksensa purkautua ja puheli niin kovalla äänellä
itsekseen, että kaikui salissa: "Haa, pyyhkikäämme kaikki leijonat ja
sydämet Tanskan vaakunasta ja asettakaamme sijaan pieniä käärmeenpäitä.
Silloin voi siitä tulla sen pakanavaakunan kaltainen, joka sai sielut
ja sydämet kivettymään. Mutta elämää se ei koskaan saata antaa -- ei
koskaan!"

Kun Sven Tröst innoissaan huusi nämä sanat, seisoi Musta Sven hänen
edessään pimeässä parvekesalissa. Hän ei ollut vielä pessyt likaisia
kasvojaan, eikä kammannut suunnatonta partaansa, ja hänen vaatteensa
olivat vielä veressä viime yön jälkeen.

"Ai, ai, nuori herra ritari", huudahti hurja mies iloisesti naurahtaen.
"Hutiloitteko te minun ja autuaan isoäitini ammattia tahtomalla
esiintyä ennustajana? Antakaa sen olla. Sen asian minä ymmärrän
paremmin. Niin totta kuin minä ennustin kaljun kreivin ja hänen
kätyriensä varman kuoleman, niin totta minä voin luvata teille, että
me saamme paremmat ajat maahan, kuinka teille ja enollenne käyneekin.
Niin paljon minä voin lukea niistä tähdistä, jotka ovat korkeimmillaan
näinä öinä, että aika on koittanut jonkun suuren alkamiseen, sillä
nyt Gondulin ensimäisen henki [aurinko] vaeltaa Vaa'an ja Härän
välillä. Niin paljo minä tiedän, että emme ole tänä vuorokautena turhia
temmeltäneet, vaikka nyt onkin kaikkien narrien päivä."

"Minä en paljoa maksa sinun ennustuksistasi, hullu Volle", sanoi Sven
Tröst, joka oli melkein peräytynyt kauhean olennon edessä. "On helppo
ennustaa niiden ihmisten kuolemaa, joita itse auttaa tappamaan. Mutta
minkä näköinen sinä olet, mene pois ja pese veri itsestäsi eläkä näytä
itseäsi, sinä olet kuin peto. Nythän sinä olet kostanut täydellisesti
vanhan herrasi ja isoäitisi. Kuinka kauan sinä aiot käydä tässä
jätkänä? Sinähän näytät aivan ilmi elävältä saatanalta."

"Jos te pelkäätte verta ja muuta likaa, joka on tarttunut meihin tässä
maailmassa, nuori herra ritari, niin kelpaatte te hitto vie yhtä vähän
tulevaan aikaan kuin siihen, missä me nyt elämme. Niin puhtaaksi ja
nuolluksi kuin te tahdotte jokaisen ritarin ja palvelijan, ja lisäksi
sielua ja ruumista myöten, niin hienoksi ei onneksi kukaan saa itseään
näinä rauhattomina aikoina. Jos minä voin teitä sillä huvittaa,
voitte te nähdä minut pestynä huomenna, vaikka minä kuitenkin jään
Mustaksi Sveniksi kuolemaani saakka. Tiedättekö te muuten uutisia
Haldista? Vangittu neito, te tiedätte kyllä, meidän pikku Agnetamme
Björnholmasta, on lentänyt pois villihanhien kanssa eilen."

"Mitä! Paennutko -- Jumalani, minne?" Sven Tröst huudahti kiivaasti.

"Niin minne, sen hän on unohtanut meille ilmoittaa. Mutta minä nuuskin
kyllä hänet selville", jatkoi Volle hurjasti hymyillen. "Kun te nyt jo
kaksi kertaa olette pelastanut minun henkeni, on se aivan kohtuullista,
että minä tilaisuuden sattuessa autan teidät iloiseen elämään jälleen
-- ja millä minä saatan suututtaa Stig Antinpoikaa, sen minä teen
oikein mielelläni."

"Säästä palvelusintosi Volle", keskeytti nuori ritari hänet kääntyen
häneen selin. "Anna hänen lentää minne hän haluaa, eläkä koskaan
uskalla astua velhon kasvoinesi hänen silmiensä eteen."

"No no, eipä hän niiden näkemisestä kuole, kun minä vien hänet sen
ritarin syliin, jonka luona koko hänen mielensä on."

"Mitä, oletko sinä hullu, Volle? -- Kuka ritari?"

"Niin, hän kuuluu olevan mieltynyt johonkin, joka tuli hulluksi
rakkaudesta häneen. Ehkäpä lintu onkin lentänyt Haldista, antaakseen
vastaleivotun Randersin sillan ritarin vangita itsensä, ja tämähän on
velkaa hänelle sulhasen sensijaan, jonka otti häneltä kuluneena yönä."

"Mene tiehesi, Volle", vastasi Sven Tröst syvään huoahtaen. "Siltoja
minä osaan repiä ja iskeä roistoja otsaan; mutta sitä lintua, josta
sinä puhut, minä en koskaan pyydystä. Pikku Agneeta Björnholmasta
oli uni; hänen sielussaan ei ole enää muistoa minusta, ja minulla on
jäljellä vain kuva hänestä ilman elämää ja rakkautta."

"Ah, tyhjää, rakkaudessa on aina vähän valetta, sen te hyvin tiedätte,
ja hän pitää teistä pikemminkin liian paljon kuin liian vähän",
mutisi Musta Sven. Mutta nuori ritari käänsi hänelle selkänsä ja meni
toivonsäde levottomassa katseessaan makuuhuoneeseensa ritariparvelle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna Sven Tröst seurasi enoansa Haldiin mukanaan suurin
osa linnan miehistöä. Hän oli hajamielinen ja vastasi kaikkiin
kysymyksiin väärin. Musta Sven oli nyt pessyt ja siistinyt itsensä; hän
seurasi joukkoa leikkiä laskien ja iloisesti laulaen.

"Mitä sinä mietit rakas uskollinen sisarenpoikani?" kysyi Niilo Ebbesen
ystävällisellä äänellä laskien kätensä nuoren ritarin olkapäälle.
"Tanskanmaan kohtaloako vai minun ja prinssi Oton tulevaisuuttako sinä
niin syvämietteisesti mietit?"

Sven Tröst punastui, mutta Musta Sven hymyili salassa ja kohautti
olkapäitään.

"Jumala suojelkoon Tanskaa ja teitä myös, rakkahin eno!" huudahti
hämillään oleva haaveksija ja riuhtautui irti mielikuvista, jotka
näyttivät pitävän häntä vallassaan. "Mutta vaikka minä en tänä hetkenä
ajatellut isänmaan enkä teidän ja jalon prinssi Oton palvelemista,
luulen minä ettei minulla ole parempaa asiaa maailmassa, jonka puolesta
minä uhraisin elämäni ja ajatukseni. Senmukaan, mitä minä olen kuullut,
olette te jo antanut jalat saksalaisten alle."

Minne vain tultiin, siellä kulki huhu vihollisen peräytymisestä. Tieto
kreivin kuolemasta oli hajoittanut koko hänen suuren, saksalaisista
palkkajoukoista muodostetun, sotajoukkonsa. Haldissa vallitsi ilo
ja riemu. Ritari Bugge ja hänen kolmesataa ratsumiestä odottivat
linnanpihalla puettuna panssariin ja haarniskaan heti lähteäkseen
ajamaan takaa pakenevaa vihollista. Niilo Ebbesen yhdisti nyt joukkonsa
herra Buggen väkeen, ja tämä ynnä Haldin ritarit vastaanottivat hänet
monilla kunnianosoituksilla.

"Nyt ei voi kukaan sanoa teidän istuneen toimettomana, sillä aikaa kun
me muut tappelimme, jalo ystävä ja naapuri!" huusi isoääninen ritari
Bugge pudistaen hänen kättään. "Siitä yhdestä urotyöstä minä tahtoisin
antaa kaikki voittoni ja puolet niistä, mitä minä vielä aion voittaa.
Jos te tahdotte johtaa minun sotamiehiäni, niin minä astun syrjään. Te
olette osoittanut olevanne maan viekkain ja samalla rohkein ritari."

"Kiitos teidän edullisista ajatuksistanne minusta, ritari Bugge,
vaikka minä mieluummin tahtoisin olla rehellinen kuin viekas",
vastasi Ebbesen. "Olkaa te päällikkö, se sopii parhaiten, koska te
itse kustannatte melkein kaiken väen. Suokaa minulle ainoastaan sana
neuvotellessanne tämän retken johdosta. Minun mielestäni pitäisi meidän
soittaa hälyytyskelloja koko maassa täältä Riibeen saakka, että kansa
pääsisi jaloilleen, ja jokainen juutilainen, jolla on terve käsivarsi,
voisi auttaa meitä ajamaan saksalaista portille."

"Kuten tahdotte! Tällä kertaa täytyy Ebbesenin käskeä", vastasi
herra Bugge. "Vaikka minä luotankin enemmän meihin ritareihin ja
asekuntoiseen väkeemme kuin kaikkeen siihen roskaväkeen, jonka te
annatte soittaa kokoon kirkonkelloilla." Ritari Buggen käskystä
ratsasti heti joukko asemiehiä edeltäpäin käskemään kansaa Viborgin
ja Slesvigin välillä maata puolustamaan. Ritari Bugge ja Niilo
Ebbesen lähtivät itse samana hetkenä Haldista yhä kasvavan sotajoukon
etunenässä. Kylästä kylään soivat kellot heidän edellään, ja kansa
virtasi suurella riemulla yhtyäkseen pieneen valikoituun ratsujoukkoon,
jonka etupäässä he näkivät maan vapauttajan. "Katsokaa, tuolla hän
ratsastaa miehineen! Hän se tappoi kaljupää-kreivin", kuului suusta
suuhun. Ebbesenin nimi tunnuksenaan seurasivat talonpojat joukkoa
suurissa laumoissa, ratsastaen ja jalkaisin, varustettuina kirveillä
ja viikatteilla. Ritari Bugge vaikeni, mutta rypisti otsaansa
tälle puuhalle ja katsoi halveksivasti epäsäännöllistä ja huonosti
varustettua kansanjoukkoa.

Matkalla Riibeen yhtyi heihin huomattava ja hyvinvarustettu ratsujoukko
paksu hengellinen herra etupäässään, maisteri Jaakko Split, vahva
Jaakko mestari, joksi kansa häntä yleisesti kutsui. Hän istui korkean
sotaorhin selässä, rintahaarniska mustan pappiskaapun päällä, ja
sotaherran arvokkuus suurilla, lihavilla kasvoillaan. Vaikka hän oli
korkeaa aatelissukua, ei hänessä ollut vähääkään sen ajan yläluokan
ylpeyttä, vaan käyttäytyi hän koruttomasti ja suorasti kuin talonpoika.
Häntä kunnioitettiin suuresti kuten piispa Sveniä oppinsa vuoksi, jonka
hän maisterinarvonsa kanssa oli hankkinut ulkomaan yliopistoissa.
Piispana suojeli hän voimalla ja mahtavuudella alaisiaan hengellisiä
maallisten mahtavien vierailuja ja sortoa vastaan. Hän oli ollut
Holsteinin kreivejä vastaan tehdyn liiton päämies, johon liittoon
piispa Sven oli myös ottanut osaa kuningas Kristofferin aikana.
Muutaman tuhannen miehen etupäässä hän oli etenkin Haderslevin
taistelussa niittänyt paljon kunniaa. Kun ritari Bugge ja Niilo Ebbesen
näkivät tämän miehen huomattavan ratsujoukon tulevan heidän avukseen,
tervehtivät he häntä nöyrästi ja ystävällisesti. Piispan sivulla
ratsasti neljä vahvaa sotilasta, jotka tarkkasivat jokaista hänen
viittaustaan; ne olivat hänen ystäviään ja sukulaisiaan, jotka aina
seurasivat häntä asemiehinä, ja joista eräs pituudesta ja voimassa oli
hyvin hänen näköisensä, ja se olikin hänen voimakas veljensä Hans Split.

"Kiitos ja kunnia Randersin urotyöstä, rohkea ritari Niilo
Brattingborgilainen", sanoi piispa ja ojensi Niilo Ebbesenille kätensä.
"Te olette antanut kelpo tuomiopäivälyönnin Tanskanmaan ja Meidän
Herramme nimessä, vaikka minä en uskallakaan sanoa, että se oli aivan
sen _Ethican_ mukainen, jota me kuuntelimme korkeakoulussa. Mutta
se teko puolustaa itseänsä. Minkä kiitoksen te saanettekin siitä
maan suurilta ja mahtavilta, niin ajattelen minä kuitenkin, että me
hankimme teille anteeksi annon P. Knuutilta ja Meidän Herraltamme, joka
parhaiten tunsi hätämme ja teidän ajatuksenne."

"Se on myöskin minun toivoni, herra piispa", vastasi Ebbesen, "vaikka
teidän hurskas virkaveljenne, piispa Sven ankarasti tuomitsi minun
aikomustani ja uhkasi minua kovasti, jos minä toteuttaisin sen."

"Siinä hän on käyttäytynyt hurskaana ja innokkaana Jumalan miehenä",
vastasi piispa. "Niin minäkin olisin tehnyt, jos minä olisin ollut
hänen sijassaan. Mutta nyt kun työ on tehty, on se toinen asia.
Nyt minä sanon: Jumalalle siitä kiitos, minkä hän antoi tapahtua
meidän pelastukseksemme. Ja nyt tahdon minä auttaa teitä vapaasti
ja julkisesti keskellä valoisaa päivää sen puolesta, minkä te oman
henkenne uhalla alotitte pilvisenä yönä. Kiitos myöskin teille ritari
Bugge", jatkoi hän kääntyen Haldin ylpeän linnanherran puoleen, joka
näytti odottaneen, että piispa olisi tervehtinyt ja puhutellut häntä
ensimäiseksi. "Te olette ensimäiseksi haastanut tyrannin sotaan
ja alkanut avonaisen taistelun. Jos se on tapahtunut hurskaassa
ja jumalisessa tarkoituksessa, kansan ja kruunun nimessä, eikä
vapaasyntyisen säätymme omapäisyydestä, kuten minä tahdon toivoa,
niin ansaitsette te todella kaikkien uskollisten tanskalaisten
kiitoksen. -- Täällä on jokseenkin puhdasta kaikkialla", jatkoi hän
odottamatta ritarin vastausta. "Minä olen myöskin parhaani mukaan
auttanut vihollista ovelle ja lähettänyt yhden ja toisen päätä pahkaa
kiirastuleen. Mutta se on rehellinen asia, jota hyvästi saattaa
puolustaa tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana. Jos te aiotte
kuten minä, niin lähdemme kaikki Veileen ja Koldingiin ja osoitamme
viholliselle talvitien, missä hänet vain tapaamme."

Suostuttiin piispan ehdotukseen ja ajettiin vihollista takaa hänen
osoittamaansa suuntaan.

Joukko Holsteinilaisia ratsumiehiä oli varustautunut kirkkomaalle
päivämatkan päähän Koldingista, jottei heitä yöllä yllätettäisi,
sillävälin kun he lepäsivät aukimurretussa kirkossa. Aamun sarastaessa
huomattiin tämä varustus ja rynnättiin sitä vastaan. Ihmeekseen nähtiin
muutamien tanskalaisten sotamiesten jättävän varustuksen ja tulevan
juutilaisten maanmiestensä puolelle antautuakseen armoille. Mutta
katkeruus näitä luopioita kohtaan oli melkein suurempi kuin vihollista
itseänsä vastaan. "Maanmiehet pettureita", huudahtivat Niilo Ebbesen ja
ritari Bugge hätkähtäen. Buggen määräyksestä luopiot heti sidottiin, ja
hän uhkasi ääneensä antaa hirttää heidät, niinpian kuin varustus oli
valloitettu.

"Jos te tahdotte hirttää maanmiehenne, niin käykää ensiksi käsiksi
isäntäämme. Hän on sitonut meidät valalla", sanoi eräs luopioista, ja
Sven Tröst luuli tuntevansa hänet erääksi Stig Antinpojan ampujaksi
Björnholmasta. Hän kertoi heti enolleen tämän huomion, ja Niilo Ebbesen
kalpeni. Aamun sarastus valaisi kiivasta taistelua, joka Ebbesenin
innon vuoksi tuli ratkaisevaksi. Pieni holsteinilainen joukko puolusti
itseään epätoivoisesti, mutta koko kirkkomaa oli saarrettu, ja pian
seisoivat Ebbesen ritari Buggen ja sotaisen piispan kanssa ynnä
Sven Tröst ja pari sataa sotamiestä kirkonmuurin edustalla. Aseet
putosivat voitetuilta käsistä, ja juutilaiset odottivat tavanmukaista
ankaraa käskyä: "Hakatkaa maahan ne!" Mutta nyt astui pitkä mies
esiin kirkon asehuoneesta, ja hänet tunnettiin Stig Antinpojaksi
Björnholmasta. "Odottakaa maanmiehet!" huusi hän kovalla äänellä. "Jos
te tahdotte menetellä rehellisesti Tanskaa kohtaan, niin te annatte
minun ja väkeni poistua täältä vapaana. Minä en ole kantanut aseita
isänmaatani vastaan, vaan minä olen ainoastaan odottanut taistelun
päätöstä, joka tapauksessa ollakseni hyödyksi sekä juutilaisille,
että holsteinilaisille. Jos suuri kreivi Geert olisi voittanut,
olisi minun sanani lieventänyt kansan kohtaloa. Nyt on minun toivoni
olla rauhanvälittäjänä kaatuneen kreivin poikien ja syrjäytetyn
kuningassukumme välillä. -- Minä näen vihamieheni Niilo Ebbesenin
teidän joukossanne", jatkoi hän. "Jos isänmaa on hänelle rakkaampi kuin
oma kostonsa, on hän ensimäiseksi selittävä minut syyttömäksi."

"Ei, Stig Antinpoika", vastasi Ebbesen hillityn suuttuneesti,
"syyttömäksi minä en tahdo teitä sanoa. Te olette ja pysytte tyrannin
ystävänä, johon kukaan ei saata luottaa. Mutta jos minun sanani mitään
tässä merkitsevät, niin saatte te mennä täältä ja puolustaa itseänne
Tanskan kansan ja hallituksen edessä, kun aika on tullut. Täyttäkää
tämä pyyntöni, ritari Bugge. Jos Stig Antinpoika olisi minun ystäväni
tai veljeni, sensijaan, että hän on minun vihamieheni, häpeäisin minä
rukoilla hänen henkensä puolesta."

"Ritari Antinpoika, tämän miehen pyynnöstä voitte te vapaasti lähteä
täältä", huusi Bugge päällikön ylpeällä mahtiponnella. "Tällä retkellä
minä annan Ebbesenin määrätä, koska hän tappoi teidän herra tyranninne.
Mutta varokaa itseänne, kun me taas kohtaamme, herra Stig. Vaikka te
saisitte ketuntempuillanne kaikki maailman ruhtinaat ystäviksenne, minä
jään kuitenkin kuolemaani saakka teidän vihamieheksenne, niin totta
kuin minä vihaan kaikkia tyranneja ja heidän kätyreitään."

Sanaakaan vastaamatta nousi Stig Antinpoika hevosen selkään ja ratsasti
ylpeän ja viekkaan näköisenä sotilaidensa etupäässä valloitetusta
varustuksesta. Päällikön määräyksestä antoivat juutilaiset hänelle
tilaa; mutta kaikki mutisivat kovaa ritarin sääliväisyydestä petturia
kohtaan, joka oli hänen omaa säätyänsä, ja moni toisti vanhan
sananlaskun: "Suuret roistot saavat mennä, mutta pienet hirtetään."
Armoa, jota oli osoitettu Stig Antinpojalle, ei myöskään kielletty
hänen juutilaisilta asemiehiltään. Ebbesenin pyynnöstä irroitettiin
heti vankien siteet ja he saivat mennä minne halusivat.

Stig Antinpojan ja hänen seurueensa kadotessa Slesvigiin johtavalle
tielle jatkettiin hajanaisten sotilasjoukkojen takaa ajamista aina
Koldingiin asti. Sinne mennessä saavutettiin monta joukkoa, jotka
olivat pakomatkallaan ruvenneet ryöstämään. Mutta se osa kreivin
sotajoukkoa, joka Geertin molempien poikien johdolla vei kaatuneen
sotaherran ruumista maasta, pääsi onnellisesti pakoon.



KUUDES LUKU.


Ei mikään ollut näinä päivinä tavallisempaa Slesvigissä ja Holsteinissa
kuin pakenevat "Grunzhovit" tai keveästi asestetut westfalilaiset
ja reiniläiset palkkasoturit, jotka olivat olleet kreivi Geertin
palveluksessa, ja jotka nyt suurempina tai pienempinä joukkoina
vaelsivat näiden seutujen kautta ja todensivat huhut kreivin kuolemasta
ja hänen sotajoukkojensa hajaannuksesta. Eräässä majatalossa Eiderin
Holsteinin puoleisella rannalla, jossa tiet Rendsburgista, Izehoesta
ja Segebergistä yhtyivät, istui kuudentoista miehen joukko sellaisia
palkkasotureita juomapöydän ääressä tuvassa, joka samalla kertaa
oli kyökkinä, tallina ja asuinhuoneena. Heidän hevosensa söivät
apetta samassa suuressa tuvassa yhdessä kotieläinten kanssa, ja savu
löysi tiensä ulos avonaisesta parresta ja katosta. Lieden loimu ja
öljylamppu pöydällä valaisivat suurta ihmisten ja eläinten seuraa.
Monet kirkkaat kupariastiat todistivat omistajan rikkautta, ja
nautaeläinten edessä taipuivat heinäparret rehujen painosta. Paksu
kapakanisäntä kaatoi ahkerasti vieraille ja kuunteli osaanottavasti
ja uteliaasti keskustelua. He olivat irroittaneet keihäänpituiset
miekkansa ja asettaneet sotanuijansa juomapöydälle oluthaarikkojen
väliin ja ojensivat itsensä penkeille, veltosti lepäillen suurten
nyyttiensä päällä, jotka sisälsivät Juutilaisista herraskartanoista
ja osaksi kirkoista ja luostareista varastettua tavaraa. Eräs heistä
oli ottanut esiin kullatun alttarikalkin, josta hän röyhkeästi ja
ylimielisen voitonylpeästi joi oluttaan ja samalla kovaäänisesti johti
puhetta. Se oli westfalilainen veteraani, jolla oli äärettömän pitkä
parta, joka pitkinä palmikkoina riippui hänen rintahaarniskalleen; hän
näytti siltä, kuin saattaisi hän olla koko joukon isä, ja hänen hurjat
kulkurinkasvonsa olivat niin täynnä arpia ja raamuja ettei niihin
enempää olisi sopinut.

"Nyt me olemme peloittaneet senkin kansan", murisi westfalilainen
käheällä äänellä ja asetti tyhjennetyn alttarikalkin pöydälle niin että
helisi. "Ne ovat kuitenkin halpaa kerjäläisjoukkoa nämä tanskalaiset ja
ahneita he ovat kuin sudet. Minä en koskaan enää anna värvätä itseäni
näitä verikoiria vastaan. Jos minä en toisinaan olisi kuunnellut messua
ja ottanut palkkaamme Jumalan lahjana hurskailta papeilta, olisimme
me Herra paratkoon, tulleet maasta veijareina ja heittiöinä. Lihavan
saaliin, jonka kreivi lupasi meille rantamaasta, saatamme me helposti
laskea."

"Jollemme olisi ottaneet omin lupimme palveluksesta eroa, niin
olisi täällä ehkä ollut lisää kalastettavaa," huomautti eräs pitkä
kierosilmäinen mies, jonka asetakin poimuista pisti esiin hopearisti.
"Sanotaanhan, että nuoret kreivit heti tahtovat värvätä uuden
sotajoukon tanskalaisia vastaan."

"Viis niistä kukonpojista", veteraani mutisi. "Mistäpä he saisivat
palkan? Jollei vanha sotakukko kerran voinut haalia kokoon meidän
palkkaamme tanskalaisilta lantakasoilta, vaan sai mennä hautaan meidän
velallisenamme, mitä voisivat pojat saada aikaan. Narri se on, joka
tästä lähtien aikoo palvella sanoista ja tyhjistä lupauksista. Ei,
palkka ensin, toverit -- taskussa tai kaulassa -- ja sitten tapellaan
sen puolesta kuin kunnon miehet, kas siinä on meininkiä. Mitä muuten
saisi elämästään, kun herrainpalveluksessa pääsee helvettiin?
Isomahtiset herrat lupaavat aina kultaa ja vihreitä metsiä, kun he
tarvitsevat meitä. Mutta ennenkuin he maksavat sotanuijat, joilla
täytyy voittaa maita ja valtakuntia heille, voi heidän mahtinsa ja
suuruutensa aivan äkkiä olla lopussa, ja mitä muuta jää meille vapaille
sotamiehille silloin kuin naarmuja ja pitkä nenä? Suuri kreivi oli
helvetillinen mies, se on totta, eikä ollut koskaan hyvä nyhtää hiuksia
hänen päästään, mutta kuinka korkealla hän päätään kantoikin, se oli
kuitenkin liika löyhällä Randersissa."

"Se ei ole koskaan voinut tapahtua oikealla tavalla, toverit",
huomautti eräs reiniläinen palkkasoturi, joka oli koristanut
aselakkinsa turbaanin tapaiseksi punaisella alttariliinasta reväistyllä
samettipalasella. "Koska on ennen kuultu, että niin suuri ja
mahtava sotaherra on tapettu keskellä leiriään, niin monen tuhannen
sotamiehen keskellä, ja sen teki yksi ainoa ritari apunaan kourallinen
uskalikkoja. Siinä oli noituutta mukana, sen puolesta uskallan minä
vaikka kaulani. -- Muistatteko te sitä mustaa pitkää miestä, joka
ennusti meille kaikille kuolemaa ja onnettomuutta. Paalumetsässä? Hän,
jonka kreivi tahtoi hirtättää, kun metsä muuttuisi vihreäksi. Sanotaan
hänen noituneen vihollisen sekä sisään että ulos Randersista. Mutta
sinä kai sen parhaiten tietänet Joachim Westfalilainen. Sinullahan oli
yövartiovuoro kreivin makuuhuoneen edessä."

"Aivan oikein, toveri, siitähän minun täytyy olla selvillä," veteraani
vastasi pöyhistellen. "Noituutta siellä oli aivan varmasti. Mutta mitäs
minä välitän yhdestä noitaparvesta! Sen mustan noitamestarin tuhosin
minä itse ja vielä kaupanpäälle puoli tusinaa heittiöitä samalla
kertaa. Vaikka hän auttoikin vihollisen sisään pirunvehkeillään ei hän
ole, musta itse minut periköön, auttanut itseään eikä ketään muutakaan
ulos, sillä minä halkaisin hänen otsansa kolmeen palaseen ja työnsin
miekkani hänen ruumiinsa läpi jo samassa hetkessä."

"Sepä oli hitonmoinen lyönti, Joachim Westfalilainen", huomautti
reiniläinen. "Sinä otat aina suun hyvästi täyteen. Mutta minne joutui
se reipas uskalikko, joka jäi viimeiseksi ja repi sillan aivan nenämme
edestä?"

"Minnekö hän joutui?" mutisi Westfalilainen. "Niin sitä saat sinä kysyä
Randersin lohilta. Sillä minä viskasin heittokeihääni hänen vatsansa
läpi, niin että se meni kokonaan selästä puhki, samassa hetkessä kun
hän aikoi juosta tiehensä -- ja viimeisen lankun mukana hän syöksyi
hurjana mereen."

"Sepä oli helkkaria, toveri!" huudahti reiniläinen. "Saatoitko sinä
nähdä keihään tunkeutuvan hänen selästään ulos, vaikka oli yö? Sinä
sait sen kuitenkin takaisin, minä näen. -- Mutta putosiko hän mereen?
Minä luulin vain, että silta johti ainoastaan pienen joen yli."

"Piru vieköön! Tanskalaisillahan ei ole mitään jokia, kuten muilla
kristityillä kansoilla, mutta vuoria ja järviä on heillä kyllä, niillä
koirilla. Mutta sinähän et tiedä paljoakaan siitä; sinähän et tullut
pitkälle rajan yli."

Heidän näin puhuessaan oli pari uutta vierasta tullut tupaan
hevosineen. He olivat puetut kuten holsteinilaiset ratsumiehet; ne
olivat Sven Tröst ja Musta Sven. He huomasivat sitten vasta, mitä
seuraa täällä oli, kun he jo olivat tuvassa, eivätkä enää voineet
peräytyä ilmaisematta itseään. He istuutuivat vaieten toisen pöydän
viereen oluthaarikan ääreen, antautumatta keskusteluun palkkasoturien
kanssa.

"Minnekähän meidän kreivimme aikovat viedä meidän herramme ruumiin?"
kysyi nyt kapakoitsija. "Ettekö te ole nähnyt kulkuetta matkalla, hyvä
väki?"

"Me kuljimme sen ohi Flensburgin ja Slesvigin välillä" vastasi
reiniläinen. "Ne aikovat varmasti Izehoeen. Mutta nyt kai he eivät pidä
kiirettä, kun ovat saaneet hänet onnellisesti Pohjois-Jyllannista."

"Sanotteko sitä onnelliseksi", mutisi kapakan isäntä luoden heihin
synkän katseen. "Te tiedätte vähän, miltä tuntuu kadottaa sellainen
herra. Mutta sen saa tanskalainen maksaa, jos minä tunnen suuren
kreivimme pojat oikein. Nyt ei tanskalainen prinssi koskaan pääse
elävänä Rendsburgista."

Sven Tröst huokaisi tahtomattaan ja nousi puoleksi penkiltään. Mutta
Musta Sven nipisti häntä käsivarteen, jonka jälkeen hän vaieten
istuutui jälleen paikalleen. "Kaksi noista miehistä oli mukana
murhaamassa vanhaa herraani Segebergissä", Volle kuiskasi. "Antakaa
vain minun huolehtia olostamme täällä."

"Ai, ai, pari uutta sotatoveria!" sanoi suurisuinen westfalilainen,
joka nyt vasta huomasi vieraat. "Jos minä näen oikein, niin olivat ne
myöskin aprillinarrina Randersissa. Hei miehet! Ettekö te nähneet,
kuinka minä halkaisin sen mustan paholaisen otsan ja pistin kuoliaaksi
sen kirotun koiran, hänet, joka repi sillan."

"Aivan varmasti", vastasi Musta Sven murteellisella saksan kielellä ja
ääntäen kauheasti. "Se on varma ja tosiasia kaikilla tavoin; sen voimme
minä ja toverini todistaa. Mutta kuulitteko te mitä musta mestarinoita
lupasi teille asetettuaan päänsä jälleen yhteen kuten nuuskarasian?
Hän tahtoi lentää teidän jälkeenne kaikkien Gondulin henkien kanssa ja
tukkia kaikkien lörpöttelijöiden ja suurpelkurien suun."

Palkkasoturit hämmästyivät ja muutamat tekivät ristinmerkin.

"Mistä sinä olet toveri?" kysyi westfalilainen tarttuen sotanuijaansa.

"Niin arvaappas, isä pieni", vastasi Musta Sven kääntäen nurin
silmänsä. "Että minä olen ollut mukana Randersissa, saatatte kai
kuulla, koska minä olen niin hyvin teidän urotöidenne perillä. Se
asemies, jonka te pistitte kuoliaaksi sillan luona, osasi myöskin
noitua. Hän ratsasti maihin lohen selässä, mutta hän veti ensin teidän
heittokeihäänne selästään, koska hän oli syönyt aamiaista samana aamuna
ja tahtoi kaivaa hampaitaan."

"Nythän sinä ilmiannat meidät hurjilla puheillasi, Volle", kuiskasi
Sven Tröst.

Palkkasoturit katselivat ihmetellen toisiaan ja rohkeata
pilkkakirvestä, jonka tummat kasvot olivat puoleksi kypärän peitossa.
Sillävälin kun kuusitoista sotilasta juomapöydän ääressä alkoi
levottomasti jutella, asettui holsteinilainen kapakoitsija heidän ja
kahden uuden vieraan välille katsellen heitä tarkasti. Musta Sven
vilkutti hänelle salaa silmäänsä ja nyökäytti tuttavallisesti päätään.
"Ne ovat aivan oikein samoja, maanmies", kuiskasi hän hyvällä alasaksan
murteella. "Jos te annatte miesten päästä elävänä täältä niin te olette
huono holsteinilainen. He olivat kaikki kuusitoista mukana salaliitossa
kreiviä vastaan Randersissa."

Paksu holsteinilainen nyökkäsi ja antoi kahdelle valekansalaiselle
merkitsevän viittauksen. Hetken kuluttua olivat he kaikki kolme ulkona
tuvasta ja nyt alkoi kiivas sanasota ratsumiesten kesken juomapöydän
ääressä. Muutamat arvelivat, että vieras oli juutilainen eikä kukaan
muu kuin musta noita itse; mutta muutamat vannoivat, että sen täytyi
olla itse saatanan ilmielävänä, joka nyt tuli ottamaan heidät, koska
he olivat ryöstäneet kirkkoja ja pettäneet suuren kreivin hänen
vihollisilleen. Jaakko Westfalilainen ei pitänyt tästä puheesta;
hän pisti äkkiä kalkin taskuunsa ja otti hyvän vahvistusryypyn
tinakannusta. Mies, jolla oli hopearisti ja hän, jolla oli alttarivaate
hatussa, näyttivät aivan pelokkailta ja nousivat levottomina ylös.

"Jos te luulette, että täällä on piru merrassa, toverit, niin
lähtekäämme täältä heti matkaan", sanoi westfalilainen jotenkin
hiljaisesti. "Paksuun isäntään ei voi luottaa. Nämä holsteinilaiset
katsovat kierosti meihin, kun me emme ole paremmin osanneet vartijoida
heidän epäjumalaansa. Jos täällä jotakin tapahtuu, täytyy meidän
rehellisesti pysyä yhdessä. Se oli kyllä totta, mitä minä sanoin teille
siitä mustasta. Jos minä näin oikein, niin oli se juuri hän, joka istui
täällä. Jollen minä ole halkaissut ennen hänen otsaansa, niin voi se
tapahtua vieläkin. Mutta meidän pitää varoa sitä miestä. -- Kaikki
miehet ratsuille!"

Ratsumiehet hoipertelivat juomapöydän äärestä ja etsivät hevosiaan.
Jokainen oli tarttunut nyyttiinsä ja aseisiinsa, ja he lähestyivät nyt
lukittua tuvanovea. Mutta kaikki katselivat levottomina toisiinsa,
eikä kellään ollut halua ensimäiseksi viedä ulos hevostaan.
Vihdoinkin astui westfalilainen esiin ja potkaisi ensimäiseksi oven
auki; hän tahtoi itse vetäytyä takaisin, mutta kärsimättömät toverit
työnsivät hänet ovesta ulos. Tiellä ulkopuolella oli pilkkosen
pimeää; kuului tukahdutettu huuto, eikä kukaan uskaltanut seurata
hänen jälestään. Mutta nyt syöksyi kapakanisäntä ja Musta Sven, ynnä
joukko holsteinilaisia talonpoikaisrenkejä, kirveillä ja miekoilla
varustettuina sisään, ja tuvassa syntyi hirveä murhaaminen.

"Tule Volle!" huusi Sven Tröst tanskaksi ja talutti hevosensa ulos
tuvasta. "Tässä asiassa minä en tahdo tahrata miekkaani. Sinä olet
hurja verenhimoinen saatana."

"Antakaa te minun ja Gondulin henkien pitää huolta tästä asiasta, nuori
herra", vastasi musta Sven ja jatkoi kauhistuneiden palkkasotureiden
päiden halkomista, jotka hänessä luulivat näkevänsä todellisen
paholaisen. Takan tuli ja heikko öljylamppu valaisivat kamalaa, veristä
meteliä. Kapakan isäntä ja hänen väkensä iskivät hurjasti epätoivoisia
sotamiehiä, jotka puolijuopuneessa tilassaan ja taikauskoisessa
pelästyksessään puolustivat itseään koko lailla kehnosti. Ratsumies,
jolla oli alttarivaate ja kypärä, makasi jo pää ruhjottuna lattialla
useimpien haavoittuneiden ja kuolleiden joukossa, ja irtipäässeet
hevoset juoksivat ruumiiden yli. Nautaeläimet pelästyivät ja riuhtoivat
itsensä irti; talon sisäosista kuului naisten ja lasten huutoa. Pitkä
ratsumies, jolla oli ryöstetty hopearisti, oli hädässään turvautunut
tähän pyhänjäännökseen ja ryöminyt juomapöydän alle, missä hän makasi
polvillaan risti painettuna huuliaan vastaan, ja hänen kiero katseensa
harhaili hurjana joka suunnalle. Mutta Musta Sven veti hänet hiuksista
esiin ja suorastaan mestasi hänet kyökinkynnyksellä hurjasti nauraen.
Sillävälin kun isäntä ja hänen väkensä ajoi takaa heitä ulkopuolella,
kiiruhti Musta Sven hevosensa luo ja talutti sen ulos. Kun hän meni
uunin ohi, tarttui hän kekäleeseen ja heitti sen heinäparvelle. "Lietso
nyt isoäiti! Lietsokaa Gondulin lentävät henget!" mutisi hän ja
ratsasti tuvasta Sven Tröstin jälkeen, jonka hän pian saavutti pimeällä
tiellä, jonne vielä pitkän aikaa kuului huutoja ja murhameteliä
kapakasta.

"Kas niin! Tällä kertaa auttoivat voimakkaat vanhat" sanoi Musta Sven
iloisesti ja pyyhki veren miekastaan tyytyväisesti nyökättyään katsoen
jälkeensä taloon, joka jo oli täydessä liekissä. "Niin pitää käydä
heille kaikille."

"Volle, sinä olet raivoava villipeto," huudahti Sven Tröst ankarasti
kiivastuneena. "Mitä sinä tarkoitit tällä hyödyttömällä verilöylyillä?
Ja -- mitä minä näen -- talo liekkien vallassa! -- Onko sekin sinun
työtäsi murhapolttaja?"

"No entä sitten, rakas herra? Sehän on aivan paikallaan. Mitä
parempaa tarkoitusta on sillä teurastamisella ja polttamisella,
jota suuret kutsuvat sodaksi ja taisteluksi. Missä minä vain tapaan
viholliseni, lyön minä heidät kuoliaaksi siinä paikassa, jos voin,
ja teen heille täydestä sydämestäni niin paljon pahaa kuin saatan.
Sehän on luonnollista; viattomat eläimetkin tekevät samalla lailla. Ja
se tuntuu minusta paljon jalommalta ja paremmalta kuin tappaa rahan
edestä ihmisiä taiteen sääntöjen mukaan tai palkata vieraita roistoja
voittamaan kruunuja ja herrasoikeuksia ja sitten kiusata kansaa
kuolemaan saakka veroilla ja maksuilla. Jos on väärin tappaa tusina
heittiöitä kapakassa, niin on varmasti vielä enemmän väärin tappaa
tuhansia kunnon miehiä taistelukentällä ja polttaa kyliä tyhjän vuoksi.
Mutta sitä sanotaan suureksi ja ruhtinaalliseksi, ja ei yksikään
kristitty ritari häpeä ottaa osaa siihen. Ei ollut aivan hyödytöntä,
että minä hankin valoa kapakkaan", hän jatkoi. "Sillä jollen minä
olisi antanut heille muuta ajattelemista, olisimme molemmat tulleet
hirtetyksi ja kuka silloin olisi huolehtinut junkkarista Rendsburgissa.
Vanhan laskun sain minä myös maksetuksi samalla kertaa."

"Onko tämä Rendsburgin tie?" kysyi Sven Tröst nopeasti, "Näytä minulle
tie ja jätä minut sitten. Me kaksi emme sovi enempää yhteen."

"Mitä maailman nurkkaa kohti me ratsastamme, sen minä saatan sitten
vasta sanoa kun tähdet tulevat esiin", vastasi Volle katsoen
ympärilleen. "Te ette saa olla vihanen minulle, rakas herra", lisäsi
hän pyytävällä, ystävällisellä äänellä. "Jos te ajatte minut luotanne,
niin ratsastan minä takaisin palopaikalle ja annan heidän seivästää
minut, tai heittää minut liekkeihin. Minä olen nyt kerran kiintynyt
teihin Björnholmin ajoilta ja niiltä ajoilta saakka kun me jaoimme
vaikeudet Segebergissä. Te olette kaksi kertaa pelastanut minun henkeni
kuten kunnon mies, ja minä olen päättänyt uskollisesti palvella teitä
kuolinpäivääni saakka, vaikka te joka päivä tahtoisittekin potkaista
pois minut kuin syyhyisen koiran."

"Sinä olet kummallinen, Volle", vastasi Sven Tröst. "Sinä vihaat ja
rakastat yhtä kummallisesti. Mikä on hyvää tai pahaa sen sinä tuomitset
omalla tavallasi, ja monta kertaa tuntuu kuin menisi paholainen
sinuun. Sano minulle totisesti: onko sinut kastettu kristillisesti,
Björnholmissa oli monta, joka epäili sitä?"

"Kuka voisi muistaa sitä niin tarkalleen, nuori herra. Joka tapauksessa
ei se ole tarttunut minuun, koska minä olen tullut niin mustaksi.
Lapsuudestani en minä tiedä muuta, kuin mitä isoäitini on kertonut,
ennen kun hänet poltettiin, ja mitä muistan koiranrengin ajoiltani
Segebergissä. Mutta elkää antako sen huolestuttaa itseänne. Minä tahdon
tyytyä siihen lapsenälyyn. Sille ainoalle papille, joka on kysynyt
minun uskoani, olen minä halvan kykyni mukaan antanut vastaukseni, ja
se oli -- kreivin kappalainen. Enpä paljoakaan piittaa siitä, mitä te
kutsutte kirkoksi ja papistoksi; sen minä tahdon mielelläni myöntää
teille; sillä te ette kuitenkaan tahdo ilmiantaa minua kristillisessä
rakkaudessa, taikka miksi kutsui kappalainen huolenpitoa sielustani, ja
antaa polttaa minut sentakia."

"Mutta eikö sinulla siis suorastaan ole minkäänlaista uskoa tai jotakin
mihinkä sinä sielusi ja autuutesi puolesta turvautuisit?" kysyi Sven
Tröst osanottavalla äänellä.

"Varmasti minulla on", sanoi Volle. "Minä uskon maahan ja tähtiin,
tuleen, veteen ja teräkseen -- lisäksi vielä kultaan ja hopeaan sekä
Gondulin suuriin henkiin, jotka ohjaavat ilmaa, tulta ja merta. Minä
uskon myöskin siihen mitä minun isoäitini on opettanut Sulla Sukin
mahtavista sanoista; niissä on suurempi voima kuin kaikessa mitä teidän
pappinne ja piispanne saarnaavat. Sen lisäksi uskon minä itseeni
ja kunnon nyrkkeihini", lisäsi hän, "ja siihen mikä eniten johtuu
mieleeni, kun minä ajattelen isoäitini silmiä taikka katselen vanhoja
tähtiä. Mutta antakaa kaiken taas olla hyvin, rakas herra. Hyveistäni
ei teidän koskaan tarvitse huolehtia. Ystävilleni minä teen mitä hyvää
vaan voin ja vihollisilleni mitä pahaa vaan voin; se on rehellistä
ja luonnollista ja samoin teette te toisetkin kun tosi tulee eteen.
Minä otan ravintoni, mistä sen löydän, kuten taivaan linnut. Mihinkä
minä tunnen halua ja kaipausta, sitä ei kukaan voi kuvitella minulle
synniksi ja vääryydeksi; minä en koskaan voi paremmin kuin silloin
kun minä täydestä sydämestäni olen saanut käyttää vapauttani, vaikka
minua sentähden hyväiltäisiin tai tahdottaisiin hirttää. Mitä sieluuni
ja autuuteeni tulee saatatte te olla tyyni, miten sitten lieneekin
sen pesemisen laita, josta te kysyitte. Onhan maailmassa elänyt ja
kuollut monta tuhatta ihmistä ennenkuin vihkivettä ja kastemaljakkoa
oli olemassakaan; ja pahemmin kuin heille ei kai Mustalle Svenillekään
voi käydä, olkoon hän sitten pesty tai ei. Minä olen tappanut monta
roistoa, jotka oli kastettu ja jotka kantoivat pyhimyksenkuvia ja
ristiä rinnallaan, ja minä olen sitä mieltä, että minä tulen yhtä
autuaaksi kuin kreivin kappalainen, kalju kreivi itse, ja useimmat
suuret ruhtinaat ja ritarit meidän aikanamme. Minä olen sitäpaitsi
tyytyväinen ja tottunut halpaan osaani, nuori herra. Minä en pyydä
niin paljon autuutta kuin te hieno ja ylhäinen väki. Jos minulla vain
on raitista ilmaa ja vapauteni ynnä palanen kuivaa leipää taskussani,
en minä paljoakaan välitä kaikista elämän kruunuista, joita te niin
tavoittelette. Minä pyydän yhtä vähän laulaa kilpaa enkeleidenne kanssa
kuin teidän jälkeläisenne palvelevat minua keitettyjen ja paistettujen
pyhimystenne joukossa."

"Mikä hurja pakanuus asuukaan sinun sielussasi, Volle parka", huudahti
Sven Tröst sydämellisesti huolestuneena. "Ei kai ole minun vallassani
pelastaa ja valistaa sinun raakaa eksynyttä sieluasi, mutta me emme
aluksi eroa. Henget, joita sinä aina huudat, ovat varmasti jotakin
paholaisjoukkoa", jatkoi hän. "Niitä et sinä koskaan saa rukoilla minun
avukseni, vaikka sillä voisit pelastaa henkenikin -- se sinun täytyy
luvata minulle."

"Se on vaikea lupaus, herra. Teidän täytyy ensin antaa minulle aikaa
ajattelemiseen. Olisi aivan sama asia, jos minä pyytäisin teiltä,
että te ette koskaan rukoilisi kaikkein pyhintä neitsyttä ja hänen
perhettään tai lankoaan, johonka minä kyllä tiedän teidän olevan
jokseenkin innokkaan."

"Vaikene pakana! Elä herjaa uskottomalla puheellasi sitä, mistä sinulla
ei ole aavistustakaan."

"Siinä nyt näette rakas herra, kuinka kohtuuton te olette. Minä
en saa edes puhua kohteliaasti jumalista tai hengistä, joita te
rukoilette, ja te luulette saavanne kutsua minun näkymättömiä ystäviäni
paholaisjoukoksi. Ei, pitäkäämme molemmat uskomme rauhassa, nuori
herra, niin kerran kyllä näyttäytyy, kummalla on paremmat auttajat
täällä maailmassa."

Sven Tröst katsoi melkein pelokkaasti mustaa seuralaistaan, joka tänä
hetkenä oli huomannut muutamia tuikkivia tähtiä ja taas mutisi Sulla
Sukin salaperäisiä manauksia, väliin katsoen tähtiä, väliin tien
varrella kasvavia pensaita. "Anna hänen maata ilman lepoa haudassa, vie
hänet pahojen henkien kynsiin!" mutisi hän ja sylkäisi. --

"Täältä tulee ruumissaattue huomenna, herra", huusi hän äänekkäästi ja
voitonriemuisen iloisesti. "Sitä komeutta kannattaa katsella. Me olemme
Izehoen tiellä."

"Vai niin! mutta se ei vie Rendsburgiin", vastasi Sven Tröst.

"Kreivien vankitorniin me kyllä löydämme ajoissa tien, herra, mutta
myöhään ehkä pääsemme pois sieltä. Koska meidän kuitenkin täytyy
vaeltaa vihollisen maassa ja saattaa kaulamme vaaranalaiseksi
vakoilijaseikkailuissa, niin tarkatkaamme sitten kuinka nuoret sudet
ulvovat ja kuinka vanha nyt vaikenee ikuisiksi ajoiksi."

"Hm, sinä saatat olla oikeassa!" vastasi Sven Tröst. "Sen kulkueen
tahdon minä nähdä; siitä tulee kyllä iloisempi surusaatto Tanskalle,
kuin se, jonka minä näin Soröössä." Nyt ratsastettiin reipasta ravia.
Musta Sven lauloi sotilaslaulua alasaksan murteella, samassa jotenkin
hyvin matkien sotamiehiä, joilta hän oli riistänyt heidän aseensa,
vaatteensa ja elämänsä.

       *       *       *       *       *

Kun seuraavana päivänä soitettiin jumalanpalvelukseen Izehoessa, ei
kellonsoitto koskaan tahtonut näyttävän loppua, ja se levisi kirkosta
kirkkoon yli koko Holsteinin. Ne olivat ruumiskellot, jotka soivat
mahtavalle kreivi Gerhardille. Sven Tröst ja Musta Sven olivat jo
odottaneet muutamia tuntia tienristeyksessä kaupungin ulkopuolella
lukuisan kansanjoukon keskessä, joka odotti nähdä jotakin, josta kukaan
ei iloinnut täällä, lukuunottamatta kahta valepukuista tanskalaista.
Sven Tröst oli kuitenkin vakava, ja melkein surullisessa mielentilassa.
Osanotto, jonka hän näki kaikkien kasvoilla ja ylistys, jonka hän kuuli
holsteinilaisten lausuvan kaatuneesta herrastaan, vähensivät hänen
iloaan tanskalaisena, siitä mitä hän henkensä uhalla tahtoi nähdä.
Mustan Svenin, raa'an kerskuvilla kasvonpiirteillä oli sitävastoin
jo saavutetusta kostosta jotenkin huomattava. Hän painoi varovasti
holsteinilaisen kypäriinsä syvälle otsalleen ja mustaihoisille
kasvoilleen, jotta hän ei joutuisi ilmi lukemattomien vihollisten
joukossa, jotka usein puhkesivat hurjiin uhkauksiin ja kirouksiin
kaikkia tanskalaisia kohtaan.

Paksun tomupilven läpi Rensburgiin johtavalla tiellä kimalteli nyt
auringonpaisteessa eteenpäin kulkeva peitsimetsä, ja pian nähtiin
huomattava sotilasjoukko, joka Geertin pojat etunenässään vei
kaatuneen kreivin ruumista Izehoeen. Nuorten kreivien kasvoilla
saattoi huomata syvimmän surun ja hirvittävimmän suuttumuksen. Kreivi
Klaus näytti eniten liikutetulta ja kyyneleet nousivat lakkaamatta
hänen silmiinsä. Ylpeä kreivi Henrik oli kyllä kalpea, mutta hänen
synkillä, voimakkailla nuorukaiskasvoillaan oli jääkylmä tyyneys.
Hänen terävissä haukansilmissään ei näkynyt kyyneleitä, mutta joka
kerta, kun hän katsoi taakseen kirstua, jossa hänen isänsä ruumis
lepäsi ja jota kuljetettiin suuressa avonaisessa kuormavaunussa
hänen suuren henkivartionsa ympäröimänä, leimahti hänen silmissään
synkän kauhistuttava koston salama, ja hänen kalpeutensa vaihtui
hehkuvaksi punaksi. Ennenkuin kulkue saapui Izehoen kaupunginportin
luo, kohtasi sen suuri surujoukko Segebergin tiellä. Vanhojen
holsteinilaisten ritarien joukossa, jotka ikänsä vuoksi eivät olleet
ottaneet osaa sotaretkeen, nähtiin kaksi pitkää mustapukuista naista
hevosten selässä. Toinen oli iäkäs nainen, jolla oli soikeat kasvot
ja levottomasti harhaileva katse, joista suru ja katkera suuttumus
näyttivät pilkistävän esiin alituisten, melkein suonenvedontapaisten
silmänvilkutusten ohella ja samalla hän nosti ylpeästi päätään,
noudattaen muuten surevan kuningattaren majesteettia ja arvokkuutta.
Tämä oli kuolleen kreivi Geertin puoliso, Sofia, syntyään Verlen
ruhtinatar ja murhatun Tanskan kuninkaan Eerikin tyttären tytär, jota
hänen luultiin erittäin suuressa määrässä muistuttavan olentonsa ja
kasvojenpiirteidensä puolesta. Toinen surevista naisista oli kreivi
Geertin sisar, ylpeä Elisabet rouva Segebergistä, jota vielä usein
kutsuttiin kuningattareksi, mutta jonka rohkeus ja ylpeys näyttivät
melkein lamaantuneilta siitä kovasta, odottamattomasta iskusta, jonka
veljen kuolema oli hänelle antanut. Ruumissaattue ja sotajoukko
pysähtyivät kreivien noustessa hevosten selästä vastaanottamaan äitiään
ja tätiään voimakkaalla surun ja katkeran tuskan purkauksella, joka
nyt pusersi esiin kyyneleet raudankovan kreivi Henrikinkin silmiin.
Suudeltuaan äitinsä ja tätinsä kättä, vei hän vaieten heidän hevosensa
kuormavaunun luo, jolle hän itse nousi. Hän antoi aukaista ruumisarkun
kannen.

"Onko teillä voimaa ja rohkeutta, korkeasti ruhtinaallinen äitini --
onko teillä vielä tavalliset sielunvoimanne, korkea tätini?" huusi
hän lujalla ja voimakkaalla äänellä, "niin katsokaa tänne, kuinka
tanskalainen salamurhaaja on runnellut teidän puolisonne ja veljenne,
minun kuuluisan herra isäni, pohjolan suurimman sotasankarin ja
voitonherran. Katsokaa tänne, mitä maailmalla on jäljellä suuresta
Holsteinin kreivi Gerhardista. Mutta elävän Jumalan ja mahtavan
taivaan kuningattaren kautta, joka on itse kuvansa avulla tuonut
hänelle voittoja ja kuolematonta kunniaa!" tässä otti hän kuuluisan
Maariankuvan Izehoesta suurine kultaketjuineen ruumiskirstusta ja
ripusti sen juhlallisesti kaulaansa -- "niin totta kuin tämä meidän
sukumme kalleus, meidän ikuisen suuruutemme ja voittojemme pantti, on
nyt tullut minun isänperinnökseni -- ei mahtavan henki ole hävinnyt,
se elää hänen veressään ja jälkeläisessään. Kuulkaa minua, jalot
sukulaiset ja ystävät", jatkoi hän vielä voimakkaammalla äänellä,
"kuulkaa minua rehelliset holsteinilaiset, te urhoolliset ritarit
ja vapaasukuiset miehet, mitä minä Holsteinin kreivi Henrik tässä
lupaan Jumalan ja koko maailman nähden. Minun sielussani ei saa olla
muuta kuin koston oikeutettu ajatus, siksi kunnes minä olen työntänyt
suuren isäni miekan hänen murhaajansa rintaan ja Tanskan kansalle
ovat tuhannet murskatut päät kostaneet sen veren, joka tässä huutaa
taivasta." Näin sanoen hän otti isänsä suuren lyömämiekan kirstun
kannelta ja asetti omansa sijalle. "Minä lupaan sinulle isäni henki,
verisen uhrin, joka on suitsuava taivaaseen asti", huudahti hän jälleen
kauhealla äänellä, "niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa minua
auttakoon. Tämän päälle tahdon minä ottaa pyhän sakramentin." Hän
oli asettanut vasemman kätensä kuolleen isänsä rinnalle ja oikealla
käänsi hän isänsä miekan kärjen taivasta kohti ja samalla suuteli hän
ristinmuotoista kahvaa polvistuen kuormavaunuille kirstun ääreen. Nyt
syntyi muutamiksi silmänräpäyksiksi kuolemanhiljaisuus tuhatlukuisassa
ihmisjoukossa, joka seisoi hänen ympärillään, jonka jälkeen hän vaieten
nousi ylös. Hänen viittauksestaan sulettiin ruumisarkku, ja hän nousi
uudelleen ratsunsa selkään. Surevat naiset peittivät kasvonsa pitkiin
suruharsoihin ja itkivät. Kreivitär Sofia oli vähällä pyörtyä, ja häntä
täytyi tukea jonkun aikaa; hän ei kuitenkaan ollut nähnyt ruumista,
mutta Elisabet rouva oli sitävastoin kauan ja tarkkaan katsonut
veljensä veristä ruumista, joka makasi kirstussa kuin pahantekijä,
jolta on katkaistu kaula. Surusaatto kulki nyt hiljaa ja juhlallisesti
eteenpäin, ja lukuisa joukko luostari veljiä ja kuorolaulajia
virittivät latinalaisen ruumisvirren. He olivat Holsteinin kaikkien
pappien kanssa tulleet ruumista vastaan Izehoeen ja asettuivat nyt
vahakynttilät käsissään ja Pyhän neitsyen kirkkolippu välissään
surusaattueen etupäähän.

Suuri joukko rahvasta seurasi myöskin saattuetta, suruaan ja
kaipaustaan ilmaisten. Mutta Sven Tröst jäi yksinään seuralaisensa
kanssa tienristeykseen.

Hän istui vakavissa mietteissä hiljaisena hevosensa selässä, niin kauan
kuin virren säveleet ja kellonsoitto kuuluivat kansan hälinään ja
valituksiin sekaantuneina.

"Pois", huudahti hän kääntäen hevosensa. "Ei ollut jaloa katsella
heidän valitustaan. Minä melkein iloitsin siitä, mutta se oli alhaista
iloa."

"Katso, nyt joutuu se konna kuitenkin hautaan kuin suuri mies", sanoi
Musta Sven pistäen salaa kielensä ulos ruumissaatolle. "Kokonainen
kansa suree sitä petoa, aivan kuin hän olisi ollut heidän epäjumalansa.
Jos minulla tänään olisi valta, niinkuin minulla on tahto", jatkoi
hän hurjan näköisenä, "niin varastaisin minä sen kaljun koiran hänen
ruumiskirstustaan ja heittäisin hänet rakkariluolaan", jatkoi hän
mutisemistaan kostonhimoisen näköisenä.

"Hyi Volle! Joko sinua taas pahat ajatuksesi riivaavat!" keskeytti
hänet Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. "Anna meidän
urhoollisen vihollisemme rauhassa astua alas hautaansa; hän ei tee enää
pahaa maailmassa. Laupias Jumala olkoon hänelle ja kaikille syntisille
armollinen tuomari!"

"Gondulin henget raadelkoot hänen sielunsa!" mutisi Musta Sven,
kuitenkin niin hiljaa, että Sven Tröst ei kuullut sitä. "Te
olette oikeassa, nuori herra", jatkoi hän ääneensä. "Eipä hänen
hautajaisissaan ollut mitään erityisen hauskaa. Olkootpa suuret herrat
ja ruhtinaat kuinka suuria roistoja tahansa, tulevat he kuitenkin
kunnialla ja komeudella haudatuiksi. Sellaisia hautajaisia ei teidän
rehellinen enonne saa koskaan eläessään -- tai kuoltuaan, pitikin minun
sanoa -- ja hän on kuitenkin miehekkäästi pelastanut sen kansan ja
valtakunnan, jonka tämä ihmissusi tahtoi nielaista."

"Ilman komeuttakin voivat kuolleet olla. Jumala antakoon heille sitä,
joka on parempaa! Kun minä kerran jaan sielutiluksia kuolleiden rauhan
parannukseksi ja rukoilemiseksi", jatkoi Sven Tröst vakavasti ja
katsahti vielä kerran taakseen suurta surusaattoa, "niin tahdon minä
myöskin ajatella sinun sieluasi, Volle; mutta ensiksi kuitenkin meidän
suurta Niilo Ebbeseniämme ja myöskin kuollutta kreivi Geertiä. Niitä
kahta nimeä ei kuitenkaan koskaan unohdeta, niinkauan kuin Tanska ja
Holsteini ovat olemassa", näin sanoen kannusti hän ratsuaan ja ratsasti
eteenpäin tietämättä itsekään minne, kuolinkellojen yhä valtavammin
soidessa, ja hän ajatteli levottomuudella raudankovaa kreivi Henrikiä
ja kohotettua verikostajan miekkaa ruumisvaunussa.



SEITSEMÄS LUKU.


Myöskin Rendsburgissa julistivat kirkonkellot maan yleistä surua
Holsteinin kuuluisimman ruhtinaan kuoleman johdosta. Kaikkein
lujimmassa linnan vankitornissa istui täällä Tanskan prinssi Otto
synkässä, holvatussa huoneessa muuriin kiinninaulatun pöydän ääressä,
jolle lankesi ainoastaan muutamia valonsäteitä ristikon läpi muurin
syvennyksessä. Vastapäätä häntä seisoi iäkäs herra, jolla oli
saksalaisen veljeskunnan risti mustalla takillaan ja hartioilla valkea
viitta, jossa oli sama veljeskunnan merkki. Hän oli veljeskunnan
suurmestari, veli Henrik Thurseneläinen, ensimäinen vieras, joka
seitsemään vuoteen oli päässyt prinssin luokse. Takan ääressä
oli polvillaan vanha, harmaapartainen palvelija, joka puhalteli
hiilustaan lämmittääkseen kosteata tornihuonetta. Se oli vanha Arvi
Smålantilainen, joka oli etsinyt herransa ja saanut luvan jakaa hänen
vankeutensa pitääkseen huolta hänen persoonallisesta palvelemisestaan.

Prinssin kasvot olivat kalpeat, mutta lempeät ja tyynet. Pöydällä oli
suljettu evankeliumi mustissa samettikansissa, ja joka oli merkitty
saksalaisen veljeskunnan sinetillä, sekä avattu käsikirjoitus, joka
sisälsi hengellisen ritarikunnan sääntöjä ja muutamia historiallisia
kertomuksia veljeskunnan urotöistä pakanallisissa maissa, ynnä
innostuneita kuvauksia sen ansioista ja ylevistä suunnitelmista.
Prinssi piti käsivarttaan avatulla käsikirjoituksella ja kuunteli
hyväntahtoisen tarkkaavasti suurmestarin puhetta. Tämä oli pitkä herra,
jossa kirkonmiehen hengelliseen arvokkuuteen oli yhtynyt ritarin
kohteliaisuus ja hienon hovimiehen valtioviisas varovaisuus. "Minusta
on hauskaa, korkeasyntyinen herra", sanoi hän kohteliaasti kumartaen,
"huomata teidät niin suosiolliseksi meidän pyhää veljestöämme ja
sen suuria suunnitelmia kohtaan, jotka te nyt tästä minun halvasta
kirjoituksestani tarpeeksi tunnette".

"Istukaa, kunnioitettava isä ja herra", keskeytti hänet prinssi. "Minä
en jaksa itse seisoa. Raittiin ilman puute alkaa riistää minulta
nuoruudenvoimani".

"Sallikaa minun jäädä seisomaan kuten sopii minun ruhtinaallisen
herrani läsnäollessa", vastasi suurmestari kunnioittavasti. "Jumala
suokoon, että minä aikaisemmin olisin päässyt teidän armoanne
tapaamaan. Tiedoillani teidän kristillisestä mielialastanne ja
hurskaasta alistuvaisuudestanne, jota minä teidän ajatustavassanne
kunnioitan, olisin minä ehkä voinut auttaa keisaria ja teidän
sukulaisianne teidän vapautenne saavuttamiseksi. Minun pieni
vaikutukseni olisi kai saattanut hankkia voimakkaan sanan pyhältä
isältä ja se olisi tuskin ollut ilman vaikutusta. Huolimatta
taipumattomuudestaan maallisissa asioissa, oli teidän mahtava
vihollisenne kuitenkin aina yhtä kuuliainen kirkon poika, kuin hän
oli harras taivaallisen armon ja kirkkauden kuningattaren palvelija.
Kuulkaa, nyt soivat kuolinkellot hänen sielulleen, jalosukuinen
herra. Jos te vielä kannatte kaunaa häntä kohtaan, senvuoksi että hän
oli niin kova teille, niin varmasti nämä säveleet muuttavat vihanne
hurskaiksi rukouksiksi hänen sielunsa puolesta. Ainoastaan sellaisessa
anteeksi antavassa mielialassa te voitte täysin tunnustaa meidän
itsensä kieltävän seuramme hengen, joka itse ei vaadi maailman mahtia,
rikkautta ja ihanuutta, vaan, jolla on ainoastaan Jumalan valtakunta ja
harhaanjohdettujen ihmisten autuus päämääränään."

"Herramme ja tuomarimme olkoon lempeämpi kuollutta vihollistani
vastaan, kuin Geert oli Tanskaa ja minua kohtaan", sanoi prinssi
huoahtaen ja risti kätensä. "Hänen kauhea loppunsa on järkyttänyt
minua", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "mutta hänen nopea kuolemansa on
osoittanut, että Hän, joka ikuisesti hallitsee kansakuntien kohtaloja,
ei tarvitse ruhtinaiden ja suurten herrojen apua täyttääkseen
vanhurskaat tuomionsa. Näettekö, kunnioitettava isä, tämä Jumalan
tuomio, joka niin selvästi tuli ilmi mahtavan tyrannin kuolemassa,
sillä aikaa kun minä istuin voimattomana hänen vankitornissaan, on
antanut suurinta tukea kauan minussa eläneelle ajatukselle, jota
teidän ilmoituksenne ja hurskas intonne myöskin vahvistavat. Maailma
ei tarvitse minua, sen minä olen nähnyt. Jos Tanskan kansa, kuten
te sanotte, nyt tahtoo antaa kruunun nuoremmalle veljelleni, ja jos
hänellä on voimaa ja kutsumusta kantaa sitä Jumalalle ja maailmalle
kunniaksi -- niin kuulun minä Jumalan nimessä teille."

Prinssin näin puhuessa kohosi Arvi Smålantilainen levottoman näköisenä
takan vierestä, kasvoillaan surullisen pyytävä ilme, ja hän väänteli
suuria käsiään ja pudisteli päätään. Mutta prinssi ei huomannut
häntä. Suurmestari huomasi kuitenkin vanhuksen omituiset liikkeet ja
asettui hänen ja prinssi Oton väliin. "Lausukaa lupaus, jalosukuinen
herra", sanoi hän nopeasti. "Tuossa on evankeliumi. Elkää antako
jumalisen aikeenne raueta. Vahvistakaa se isänmaanne menestyksen ja
sielunrauhanne tähden valalla, joka tosin minuun ja veljeskuntaani
nähden on turha. Miten sanomattoman rakasta meille olisikin kerran
voida syleillä niin jaloa ruhtinasta vapaana veljestön jäsenenä ja
taistelutoverina Jumalan ja totuuden valtakunnan puolesta."

Prinssi kavahti ylös innolla ja kiivaudella, joka todisti vangin
rasittuneita ja kiihtyneitä hermoja. Hän nosti päätään ja kohotti
hurskaan katseensa vankilan kattoon, vanhan Arvin turhaan uudistaessa
varoittavat ja levottomat ilmeensä. "Kaikkitietävä Jumala on minun
todistajani", sanoi Otto käsi rinnallaan, "että se, mitä minä tänä
hetkenä päätän, ei tapahdu minkään ajallisen edun toivossa, ei edes
vapauteni toivossa, vaan Jumalan ja ikuisen autuuden tähden Tanskanmaan
ja rakkaan veljeni onneksi. Minä lupaan ja lausun teille siis, arvoisa
isä ja herra, että minä tahdon, vaatimatta mitään ajallisia tiluksia
ja hallitusalueita, kerran astua teidän pyhään veljeskuntaanne
taistelemaan teidän kanssanne ristin alla Jumalan kunnian puolesta, jos
minä vain saan elää ja taas hengittää Jumalan raitista ilmaa näiden
vankilanmuurien ulkopuolella. Ottakaa vastaan tämä minun vapaaehtoinen
lupaukseni. Minä säilytän sen teidän käsiinne ja sieluunne, sormeni
pyhän evankeliumin päällä. Minä olen teidän ja veljeskunnan palvelija,
koska näen Tanskanmaan onnellisesti vapautetuksi ilman minuakin".

"Amen! Niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa teitä auttakoon!"
lisäsi suurmestari juhlallisella äänellä ja hänen silmänsä loistivat
ilosta, kun hän asetti lujasti kätensä prinssin kädelle raamatun
päälle. "Minä vastaanotan teidän peruuttamattoman lupauksenne
kaikkivoivan Jumalan ja pyhän veljeskuntamme nimessä. Kas niin,
nyt vasta voin minä istua teidän kanssanne kuin tuleva veli ja
palvelustoveri ristin ja minulle uskotun lipun alla", jatkoi hän
tuttavallisella äänellä ja istuutui. "Nyt minä tahdon myöskin selittää
teille sen, jota olette pitänyt melkein ihmetyönä, nimittäin kuinka
minulle oli mahdollista päästä teidän luoksenne tänne, ja kuinka minä
tässä halvassa kirjoituksessani ja todenmukaisessa todistuksessani
pyhästä veljeskunnastamme saatoin antaa teille viittauksen korkeammalta
lähettiläältä, jota te näytitte odottavan. Ilman ajattelua ja tietoa
ovat kaikki mielijohteemme haaveilua, herrani ja veljeni; myöskin
kaikkein pyhin ja korkein ilmestyy meille ainoastaan luonnollisissa
olosuhteissa. Teidän hurskas mielenlaatunne on kauan ollut minulle
tuttu, ja se minkä te nyt niin olette päättänyt, on kauan ollut
keisarin ja teidän sukulaistenne hartain toivo."

"Mitä?" kysyi prinssi hätkähtäen. "Ettekö te olekaan tullut tänne
omasta halustanne, Hengen hurskaan mielijohteen takia, josta te niin
ylevämielisesti puhuitte, vaan keisarin, tai jopa lankoni ja veljeni
maallisena lähettiläänä?"

"Vaikka ei aivan suoraan, niin ainakin epäsuorasti, tuleva herra ja
veljeni ja ystäväni", vastasi suurmestari hieman hämillään ja hän
näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon. "Kaikkein hurskaimmat ja
jumalisimmatkin aikomukset", jatkoi hän ja rykäisi, "ovat määrätyssä
suhteessa maailmaan ja usein riippuvaiset ulkonaisen elämän
tapauksista. Meidän pyhän veljeskuntamme velvollisuus on myöskin
yhdistää maailmallinen viisaus hurskauteen, eikä unohtaa sitä, mikä
edistää kansojen ja valtakuntien ajallista etua, vaikka meillä
pääasiallisesti onkin niiden ikuinen pelastus ja autuus päämääränämme.
Elkää siis ymmärtäkö minua väärin, jalo herra, kun minä avomielisesti
tunnustan, että maalliset sivutarkoitukset ovat osaksi aiheuttaneet
tämän käyntini. Mutta on kysymyksessä niinhyvin teidän omanne kuin
muiden ajallinen etu. Teidän ylevään ajatustapaanne ovat sukulaisenne
ja ystävänne aina perustaneet rakkaan isänmaanne pelastuksen ja teidän
oman vapautuksenne tästä vankilasta. Sentähden annettiin minulle
tavallaan tehtäväksi vakuuttaa, ystävänne ja vihollisenne teidän
itsensäkieltävästä mielialastanne, mitä tulee arvoituksentapaiseen
vallanperimysoikeuteen, josta teidän luopumisenne on korkeiden
herrojen neuvostossa tullut rauhanneuvottelujen ehdoksi. Ilman niin
valtioviisasta tarkoitusta ei ankara kreivi Gerhard olisi koskaan
suostunut minun jumaliseen aikeeseeni tavata teitä täällä. Mutta
kiihtynyt mieliala, johonka hänen poikansa ovat hänen kuolemansa
johdosta joutuneet, tekee nyt tyhjäksi kaikki edellisten neuvottelujen
hedelmät ja ehkä vielä lisää teidän tilanne tukaluutta, jollen minä voi
väistää vaaraa ilmoittamalla teidän hurskaan lupauksenne."

"Minun vapauteni ehkä elämänikin on syntisten ihmisten vallassa",
huudahti prinssi erittäin kiihtyneenä ja nousi ylös kiivaasti, "sen
minä tiedän; mutta minä en luullut ystäviäni ja vihollisiani niin
julkeiksi, että he tahtoisivat hallita sieluani ja vapaata tahtoani.
Sen mukaan, mitä minä nyt kuulen, herra suurmestari, on teidän
hurskaalla käynnillänne ollut valtioviisas tarkoitus, jonka te tähän
saakka olette epärehellisesti minulta salannut. Se oli siis keisarin ja
minun lankoni, niin jopa rakkaan veljenikin toivo, että te ottaisitte
minusta selvän ja houkuttelisitte minulta sen luopumisen lupauksen,
jolla vapaasta tahdostani tehdyllä uhrauksella minä aioin hämmästyttää
heitä ja jota minä pidin sieluni puhtaimpana ajatuksena, enkä suinkaan
uhkausten pelosta ja vierasten vaikutteiden tai ystävien ja vihollisten
valtioviisauden johdosta tehtynä päätöksenä."

"Teidän tyytymättömyytenne surettaa minua, prinssini", vastasi
suurmestari, joka myöskin oli noussut seisomaan. "Se osoittaa minulle
teidän sielussanne heikkoudenvarjon, josta minä luulin teidät vapaaksi.
Totinen itsensä kieltäytyminen ei vaadi mitään maailmalta, ei edes
itsenäisen olemassaolon kunniaa. Etten minä ennemmin ole maininnut
yhteyttä minun ja teidän ystävienne toivomuksen ja sen välillä mitä
te itse hiljaisessa, jumalisessa mielessänne olette päättänyt ja
jonka te nyt olette pyhällä lupauksella vahvistanut, se ei ole, kuten
te luulette, tapahtunut vilpistä, vaan juuri nöyryydestä teidän
kristillistä ja siveellistä vapauttanne kohtaan ja kunnioituksesta
meidän pyhään asiaamme, joka on kaikkien maallisten tarkoitusperien
yläpuolella. Jumalan kirkon ja pyhän veljeskuntamme asioiden tähden
täytyy jokaisen maallisen tarkoituksen väistyä; siis nyt vasta, kun
minä olen vastaanottanut teidän hurskaan, peruuttamattoman lupauksenne,
voin minä kertoa sen yhtäpitäväisyyden viisaan valtiotaidon ja
teidän ystävienne ja sukulaistenne suunnitelmien kanssa, jotta te
itse julkisen asiakirjan avulla voisitte tehdä päätöksenne hedelmää
kantavaksi."

"Te olette kuullut minun lupaukseni", vastasi prinssi kylmästi.
"Käyttäkää sitä sillä lailla, kuin luulette voivanne vastata siitä
Jumalalle ja omalletunnollenne; mutta elkää odottako minulta
askeltakaan teidän suunnitelmienne hyväksi. Minä en lupaudu ihmisille
enkä paholaisille. Siitä heikkoudesta, jonka te luulette keksineenne
minun sielussani, olen minä ylpeä. Minä olisin totisesti kurja vanki,
jos minä voisin tuntea itseni henkisesti sidotuksi, tuntematta
surkuttelua ja halveksumista niitä keinoja kohtaan, joilla minut on
tahdottu kietoa. Sanokaa minulle kuitenkin, ennenkuin te jätätte
minut", lisäsi hän katkeran surumielisesti, "eikö teillä ole minulle
yhtään ystävällistä sanaa niiltä ystäviltä ja sukulaisilta, jotka
antoivat teille tehtäväksi vaikuttaa minun mieleeni ja vapaaseen
tahtooni? Minä en ole nyt seitsemään pitkään vuoteen kuullut sanaakaan
veljeltäsi ja langoltani. Että minun rakas sisareni, markkreivitär, on
kuollut suruun isäni ja minun onnettomuuden johdosta, on ainoa tieto,
joka minulle on annettu."

"Minulla on rakkaimmat terveiset teidän langoltanne markkreiviltä
ynnä teidän korkeasti ruhtinaalliselta herra veljeltänne", vastasi
suurmestari kohteliaasti kumartaen. "Kaikki, mitä voidaan tehdä
vapautenne puolesta, on oleva heille erittäin tärkeätä, ja minä voisin
antaa teille parhaita toiveita siinä suhteessa, jos te ette ainoastaan
sallisi minun ilmoittaa sekä vihollisillenne, että ystävillenne,
mitä te niin hurskaasti olette päättänyt ja luvannut, vaan myöskin
saattaisitte antaa siitä epäluuloiselle ja varovaiselle maailmalle
näkyväisen todistuksen. Teidän tarvitsee ainoastaan allekirjoittaa ja
sinetillä varustaa nämä sanat." Näin sanoen otti hän esiin kirjoitetun
pergamenttilehden.

"Ei koskaan!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti. "Minä en vaadi
mitään salattavan, en edes heikkouttanikaan, josta te minua moititte.
Päätöstäni minä en kadu; se tuli minun sieluni sisimmästä ja on
seitsemänä vuonna ollut minun paras ajatukseni. Te ette ole sitä
herättänyt, ainoastaan pukenut sen sanoihin ja muotoon itseni ja
Jumalan edessä. Se, mikä minua suututtaa, on sen saastan ajatteleminen,
joka tahraa kaiken inhimillisen, niin että minun parhaimman ja
puhtaimman aikeeni piti tulla maailmaan teidän valtioviisautenne
likaisten salakäytävien kautta. Se ajatus on minulle tuskallinen, että
oma lihallinen veljeni, jolle minä vapaaehtoisesti olisin uhrannut
jokaisen maallisen mahdin ja arvon ajatuksen, on tehnyt tämän uhrin,
veljesrakkautensa ja mahdollisen vapautumiseni ehdoksi, samalla itse
tahtoen nousta valtaistuimelle, johon minulla olisi suurempi oikeus."

"Nuo sanat, jotka te nyt lausutte, eivät ole koskaan tulleet minun
huuliltani, ylhäinen herra", vastasi suurmestari hämillään. "Niin
ei myöskään lueta asiakirjassa, joka on minun mukanani. Te olette
tehnyt väärän johtopäätöksen minun sanoistani. Niinpaljon kuin minä
tunnen teidän korkeasti ruhtinaallisen veljenne ajatustapaa, tuntee
hän hellintä veljesrakkautta teitä kohtaan, vaikka hän onkin liian
valtioviisas ollakseen näkemättä, että teidän muodollisen luopumisenne
täytyy olla niinhyvin teidän oman vapautenne kuin hänen turvallisen
valtaistuimelle nousunsa ehto."

"Hyvä!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti katseessaan ylpeän päättävä
ilme. "Te olette kuullut minun sanani ja ehdonalaisen lupaukseni. Mutta
ennemmin haluan minä kuolla tähän vankilaan, kuin koskaan antaisin
ainoatakaan kirjoitettua sanaa siitä, mitä minä näiden muurien sisällä
olen luvannut Jumalalle ja itselleni. Antakaa heidän murhata minut
tänne, jos tahtovat ja uskaltavat. Tanskan prinssi Otto ei koskaan
alennu neuvottelemaan itsekkäiden ystävien tahi vihollisten kanssa
omasta vapaudestaan, elämästään tai kunniastaan. Sanokaa se heille,
jotka ovat lähettäneet teidät!"

Näin sanoen käänsi hän suurmestarille selkänsä ja soitti kelloa.
Vankilan ovi avattiin ulkoapäin ja vartija astui sisään. Saksalaisen
ritarikunnan suurmestari piilotti nopeasti esilleotetun asiakirjan ynnä
raamatun valkean viittansa alle ja jätti vangitun prinssin kumartaen
äänettömästi ja kunnioittavasti, jonka jälkeen vankilan ovi jälleen
sulettiin hänen jälkeensä.

"Arvi, vanha Arvi!" huudahti prinssi syvästi järkytettynä ja heittäytyi
vanhan palvelijan syliin. "Nyt sinä olet ainoaa ihmissielu maailmassa,
johon minä voin luottaa. Tästä hetkestä lähtien täytyy sinun olla minun
viimeinen ystäväni ja veljeni, näiden vankilanmuurien ulkopuolella ei
minulla ole ketään -- ei ketään. Se mies, joka nyt lähti minun luotani,
vastaanotti ainoastaan minun kieltäytymiseni kruunusta ja kaikesta
maallisesta onnesta; mutta jollei minulla olisi sinua silmieni edessä,
olisi hän vienyt mukanaan minun uskoni kaikkeen rehellisyyteen ja
rakkauteen maailmassa."

"Ah, jalo nuori herra!" huokasi vanhus suudellen hänen kättään.
"Miksi en minä uskaltanut puhua kovaa ja varoittaa teitä? Miksi te
ette huomannut minun sieluntuskaani ja sydämeni nöyrää pyyntöä, kun
te annoitte houkutella itseltänne tuon surkuteltavan lupauksen?
Sellainen veljeskunnanritari ei saa edes mennä naimisiin ja lisätä
ihmissukua. Sanokaa nyt minulle vaan yksi asia herra", jatkoi hän ja
rypisti leveätä otsaansa, "aiotteko te pitää tämän lupauksen kun kerran
pääsette vapaaksi? Ettekö tahdo antaa pyhän isän vapauttaa itseänne
siitä ja tehdä sitä tehottomaksi?"

"Kuinka sinä saatat kysyä niin, Arvi?" kysyi prinssi ja otti askeleen
taapäin. "Luuletko sinä, että maan päällä ei ole yhtä ainoata
ruhtinasta, joka pysyisi uskossaan ja lupauksessaan ja pitäisi sitä
valaa, pyhänä, jonka hän vannoi sydämessään".

"Suokaa anteeksi minun epäilykseni, herra prinssi", huudahti Arvi
ankarasti liikutettuna ja syleili hänen polviaan. "Minä olen monta
kertaa nähnyt suuret hädässä ja onnettomuudessa; mutta, lukuunottamatta
teitä ja pientä kuningastani Maunu Birgerinpoikaa, en minä ole ketään
heistä nähnyt niin hurskaana ja suurena onnettomuudessaan. Hän rukoili
vihollistensa puolesta, kun heidän piti hakata hänen kaunis päänsä
Pyhänhengen saarella."

"Minä en uskalla luvata, että sinä saat nähdä minut niin hurskaana,
Arvi," vastasi prinssi. "Sillä minulle on usein ollut vaikeata
tukahduttaa mielessäni katkeruus vihollisiani kohtaan, ja tänään olen
minä ollut vähällä vihata ja halveksia ystäviäni."

"Kuuteen vuoteen en minä ole kuullut teidän lausuvan, kovaa ja
kohtuutonta sanaa vihollisistanne, ja nyt olette te kadottanut uskonne
ystävienne ja sukulaistenne uskollisuuteen ja rakkauteen ja kuitenkin
--"

"Kuitenkaan en minä tahdo rikkoa valaani", keskeytti prinssi hänet
hymyillen. "Pidätkö sinä sitä niin suurena ja ihailtavana? -- Ehkä minä
teen kuitenkin veljelleni vääryyttä", jatkoi hän tyynemmin. "Minähän en
lukenut sitä onnettomuutta tuovaa asiakirjaa. Hän tietää kyllä, miten
suuresti minä olen rakastanut häntä ja Tanskaa. Saattoiko veli Valdemar
pelätä, että minä tultuani vapaaksi koskaan voisin herättää sisällisen
sodan, ja taistella oman äitini pojan kanssa verisestä kruunusta."

"Sellainen ei ole uutta meidän aikanamme, herra prinssi", sanoi
vanha Arvi syvästi huoahtaen. "Ruhtinasten veljesrakkaus on monta
kertaa julmuutta, sen minä olen nähnyt. Mutta mitä veljenne teistä
mahtaneekaan ajatella, niin uskokaa te vain hyvää hänestä niin kauan
kuin te voitte, jalo herra. Hänhän on itsekin vielä maanpakolainen
ja avuton. Hänen vikansa ei varmastikaan saata olla, että te olette
istunut täällä niin kauan, ja nyt kai täytyy hänen noudattaa mahtavien
neuvoa, jotka tahtovat auttaa häntä valtaistuimelle. Katsokaa, nyt
ratsastavat vieraat täältä", jatkoi hän katsellen vankilanristikon
läpi. "Tuolla on kaksi ylhäistä herraa saksalaisen suurmestarin
seurana. Jos minä näen oikein, niin on toinen teidän setänne, lempeä
kreivi Juhana."

"Hänen lempeytensä on siis myöskin mukana neuvostossa pohtimassa
minun kohtaloani", sanoi prinssi syvään huoahtaen. "Minun isäni
kertoi hänestä aivan eriskummallisia juttuja kuolinvuoteellaan."
Prinssi heittäytyi syvissä mietteissä sängylleen; mutta Arvi jäi
seisomaan ristikon ääreen ikkunan syvennyksessä ja katseli kauan mitä
linnanpihalla tapahtui.



KAHDEKSAS LUKU.


Kreivi Geertin kuolinkellot olivat vaienneet. Tuli ilta ja aamu, ja
jälleen ilta. Vanha, uskollinen Arvi tuijotti taas hänen herransa
nukkuessa ristikon läpi prinssi Oton vankitornissa. Oli pimeä. Täysikuu
oli paksujen sadepilvien peitossa ja ukko ei täydellisesti saattanut
erottaa kaikkia esineitä. Mutta hän huomasi levottomana äänekästä
hevosten ja sotaväen melua pihalla ja nyt eroitti hän valtavan,
käskevän äänen: "Me emme ota ketään vangiksi. Henki hengestä! Tuhansien
veri vuotakoon suuren kreivi Gerhardin tähden! Hänen murhaajainsa
täytyy astua mestauslavalle!"

Monien sotaisten äänien hurja suostumushuuto keskeytti ankaran
sotapäällikön puheen, ja niiden soihtujen valossa, jotka nyt
sytytettiin, näki Arvi pitkän, mustaan ja loistavaan varustukseen
puetun ritarin nousevan hevosen selkään. Vakava linnanvouti itse
piteli jalustinta. "Vartioi minun kalleimman verikostoni panttia,
linnanvouti!" kaikui taas hänen korviinsa rautapukuisen sotilaan
metallinsointuinen ääni. "Jollei sitä siihen mennessä ole lunastettu,
kun täysi kuu jälleen paistaa tälle tornille, niin sinä tiedät kenenkä
päät sen tulee valaista."

Arvi näki säkenöivässä soihdunvalossa synkän linnanvoudin nyökkäävän
ja viittaavan linnan korkeinta vallitöyrästä kohti, jolle oli
pystytetty korkeaan, mustaan paaluun kiinnitetty pyörä. Ritari nyökkäsi
myöntävästi, ja linnanvouti peräytyi, hänen korskuvan sotaoriinsa
tieltä. Päällikkö ja hänen sotilasjoukkonsa ratsastivat nopeasti
linnanportin kautta ulos, ja jälleen oli pimeää ja hiljaista kuin
haudassa. Mutta nyt ilmestyi täysikuu raskaiden huhtikuunpilvien
lomasta. Arvi katsoi taaksensa onnetonta herraansa, joka vielä nukkui
tyynesti. Kuunvalo lankesi torniin ja valaisi vangin kalpeat kasvot, ja
hän hymyili lempeästi unissaan. Arvi polvistui hänen sänkynsä viereen
kädet ristissä ja huokasi tukahtuneella äänellä: "Armollinen Jumala,
kuukauden päästä --. Ei, sen Kaikkivaltias estäköön! Eihän tämä ole
Pyhänhengensaari. -- Sellaista näkyä en minä tahdo nähdä toista kertaa
--"

"Kiinnittäkää risti minun rinnalleni, arvoisa isä", kuiskasi nyt Otto
hiljaisella äänellä unissaan. "Katsokaa kuinka kauniisti kuu valaa
loistettaan haudoille! Tanskan valtaistuin on kuitenkin vielä pystyssä
-- parempi sukupolvi kukoistaa sen ympärillä -- Menkäämme taisteluun
Jumalan valtakunnan puolesta!"

"Anna hänen hurskaiden uniensa toteutua, Herra minun Jumalani!" rukoili
Arvi. "Anna minun seurata häntä ristin alla sinun istuimesi juureen!"
Senjälkeen nojasi hän harmaan päänsä vuodetta vastaan ja nukahti hiljaa
kivilattialle, herransa jalkojen juureen. Mitä Arvi Smålantilainen
oli nähnyt ja kuullut illalla ristikon läpi prinssin vankitornissa,
säilytti hän synkkänä salaisuutena sielussaan. Aamulla ei hän ollut
aivan varma siitä, oliko hän kuullut oikein, ehkä verinen pää jota ensi
täysikuun täytyisi valaista, olikin vain hänen oman mielikuvituksensa
tuote, joihin synkkien ja veristen muinaismuistojen kanssa usein
sekaantui hänen raskasmielisiä tulevaisuuden näkyjään.

Pian levisi kuitenkin huhu yli Tanskanmaan Holsteinin kreivi Henrikin
kostoretkestä hänen isänsä murhaajia ja kaikkia tanskalaisia vastaan.
Mitään suurta sotajoukkoa eivät nuoret kreivit saattaneet heti haalia
kokoon; siihen luotettiin Tanskassa. Tätä sotaista yritystä pidettiin
ainoastaan kreivi Henrikin synkän mielialan hurjana ja tavattomana
purkauksena. Ja sotaa kreivi Geertin poikia vastaan pidettiin
enemmänkin pienenä henkilökohtaisena kostoretkenä, joita siihen aikaan
niin usein tapahtui yksityisten linnanherrojen ja ritarien välillä,
kuin maalle ja valtakunnalle vaarallisena ja merkittävänä yrityksenä.
Jyllannissa kerrottiin hautajaisten jälkeen Izehoessa, että kreivi
Juhana oli heti noussut maihin Själlannissa mukanaan kourallinen
hurjia holsteinilaisia. Mutta itse Holsteinissa kerrottiin ylvästellen
suuresta voitosta, jonka katkeroitunut verikostaja olisi saavuttanut
Marienburgin luona, mutta josta kellään ei ollut lähempää tietoa, ja
missä kolmesataa holsteinilaista olisi hakannut maahan yli kaksituhatta
tanskalaista. Ei kukaan tiennyt mitä pitäisi luulla näistä huhuista,
jotka joka päivä kasvoivat ja vaihtuivat. Muutamana päivänä puhuttiin
myös koko Holsteinissa, että kreivi Henrik oli vanginnut itse Niilo
Ebbesenin ja antanut elävänä kiduttaa ja teilata hänet. Mutta nämä
huhut kumottiin pian, ja olivat ainoastaan vallitsevan katkeruuden ja
kostonhimon ilmauksia, jotka tunteet kaikki holsteinilaiset jakoivat
Geertin poikien kanssa. Se oli kuitenkin varmaa, että juutilaisten ja
holsteinilaisten välillä oli tapahtunut verisiä taisteluja ja että
kreivi Henrik jo oli osoittanut sitä kestävyyttä ja järkähtämätöntä
rohkeutta, jotka hankkivat hänelle lisänimen "raudankova". Ensimäisinä
neljänä viikkona kreivi Geertin kuoleman jälkeen ja koko ajan
pääsiäisen ja helluntain välillä, maiden ja metsien vihertäessä ja
kevään levittäessä ihanuuttaan Tanskaan ja Holsteiniin, vallitsi synkkä
ja vihamielinen mieliala molempien kansojen välillä. Väliin puhuttiin
uudesta kauheasta sodasta, jossa keisari ja monet saksalaiset ruhtinaat
tahtoivat auttaa Tanskan prinssiä Valdemaria ja hänen maamiehiään
Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttua Valdemaria vastaan, joka
nyt jälleen alkoi vaatia Tanskan kruunua; väliin kerrottiin taas,
että rauha oli solmittu kreivi Juhana lempeän, Stig Antinpojan ja
piispa Svenin välityksellä ja että Spandaussa oli tehty sopimus, joka
toukokuun kuluessa vahvistettaisiin tärkeässä ruhtinaskokouksessa
Lübeckissä. Vihdoin kuultiin ihmetellen, että sovinto todella
oli solmittu Lübeckissä sotivien herrojen ja ruhtinaiden välillä
sunnuntaina ennen helatorstaita, ja että tämä sopimus oli yhtä
kunniakas Tanskalle, kuin Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttuoita
tyydyttävä.

Kaiken tämän kestäessä istui prinssi Otto vielä vankilana Rendsburgin
linnassa. Täysikuu paistoi jälleen hänen vankitorniinsa, ja vanha
Arvi vapisi nuoren ruhtinaansa hengen puolesta. Mutta kaikki jäi
entiselleen. Ei nähty vihollisia eikä ystäviä. Ankara linnanvouti piti
tornin ja linnan vahvasti vartioituna. Prinssi ja hänen palvelijansa
vastaanottivat ruokavaransa tavalliseen aikaan seinässä olevasta
luukusta, ja pyhäpäivinä he voivat kuulla tornikamariin kuorolaulun
linnankappelista.

Eräänä aamuna prinssi havahtui surullisesti huoaten. Kevätaurinko
paistoi ystävällisesti hänen vankilaansa, ja kappelin kello soi
juhlallisesti. "Eikö tänään ole helatuorstai, Arvi?" kysyi hän. "Minä
uneksin olevani vapaa ja kirkossa, ja pienten kuoripoikien laulu
Kristuksen taivaaseen astumisesta kaikui niin ihanalta. Suotaneeko
minulle vielä sitä iloa, että saisin polvistua kristillisessä kirkossa.
-- Kuuletko, nyt soitetaan aamujumalanpalvelukseen!"

"Varmasti on pyhäpäivä", vastasi Arvi hajamielisesti katsellessaan
ulos ikkunasta. "Mutta kas, nyt tänne tulee vieraita, herra prinssi.
Musta, rautapukuinen herra ratsastaa sisään linnanportista. Taitaapa
olla itse Rauta-Henrik, niinkuin ne häntä kutsuvat. Teidän setänne on
myöskin siellä ja monta ylhäistä herraa. Jumala suokoon heidän tuovan
kilvessään hyviä sanomia."

"Sitä minä en odota. Kuitenkin, tapahtukoon Jumalan kaikkivaltias
tahto!"

Prinssi nousi ja päätti tyynesti pukeutumisensa.

"Reipas Tröst on mukana", jatkoi Arvi. "Mutta hän on miettivän
näköinen. Hänellä ei ole enää teidän kullattua miekkaanne, ja hän
ratsastaa sidottuna kahden ratsumiehen välissä."

"Siis vangittu", sanoi prinssi osanottavasti. "Ehkä taas minun tähteni.
Jos hän on Ebbesenin sukulainen, niin ei hänen matkansa Rendsburgiin
ole hänelle onneksi."

"Jumala ja Pyhä Eerik häntä suojelkoot! Hän oli seitsemän vuotta sitten
itsepäinen houkkio, mutta pohjaltaan hän on puhtainta kultaa --. Hän
tahtoi teille sovittaa sen, minkä rikkoi onnetonta isäänne kohtaan.
Kas, nyt hän nostaa päätään kuin olisi suuri Torkkeli Knuutin poika
lyönyt hänet ritariksi. Oi, armias Jumala", huokasi hän. "Ei koko
maailmasta enää löydy marski Torkkelin ritarimiekan veroista? Ja sen
meidän pyövelimme taittoivat mestauslavalla."

"Ovatko ajatuksesi taas verisessä menneisyydessä, vanha, uskollinen
ystäväni?" sanoi Otto. "Sinä elät vain menneissä ja tulevissa asioissa.
Mitä arvelet tämän päivän tuovan mukanansa meille?"

"Sen saamme pian nähdä, herra prinssi. Minä kuulen tornin oven tuolla
alhaalla avattavan. Joka kerran kun sen ruosteiset rautasaranat
narisevat, muistan minä sitä sunnuntaiaamua, jolloin meidän
herttuoidemme nälkätornin ovi Nyköpingissä avattiin. Näiden vanhojen
vankitornien ovisaranat olisivat voideltavat --"

Tornin rappusista kuului askeleita, ja vähän aikaa senjälkeen
avattiin prinssin vankilan ovi. Sisään astui hänen isänsä velipuoli,
kreivi Juhana lempeä, seurassaan Stig Antinpoika Björnholmista. Stig
Antinpoika käänsi terävät kasvonsa ovessa viitaten vartijaa sulkemaan
oven heidän jälestään. Mutta se avattiin taas puoleksi. "Minä pyydän
teitä, rakas herra, vanhan rakkautenne kautta", kuiskasi ääni
ulkopuolelta, ja jalka esti oven sulkeutumasta, "sallikaa minun tulla
vain hetkeksi sisään nähdäkseni hänet. Vain senvuoksi minä luotin
teidän jalomielisyyteenne, antamalla henkeni teidän ja vasta leivotun
kuninkaanne käsiin."

"Hurja uskalikko! Sekö oli tarkoituksesi?" mutisi Stig Antinpoika.
"Kiitä sitten pyhimyksiä, jos minä sinut saan elävänä täältä pois.
Kyllä sinä sillä vielä joudut kreivi Henrikin vankitorniin. Tule siis,
houkkio, niin saat kuulla tuomiosi", lisäsi hän uhkaavasti, vaikka
lempeämmällä äänellä. "Mutta vaikene kuin muuri, muuten olet kuoleman
oma."

"Jumala teitä siunatkoon, herra Stig", kuiskasi Sven Tröst, ja
astuttuaan kokonaan ovesta hän asettui hiljaa ja ääneti seisomaan
kynnyksen eteen, ja tervehti sitten sydämellisellä osanotolla prinssiä
ja nyökäytti ystävällisesti Arvi Smålantilaiselle.

Prinssi oli tyynen arvokkaasti puoleksi väistänyt kohteliaan setänsä
syleilyä, tarkaten samalla omituista sananvaihtoa vankilanovella,
josta hän oli odottanut kreivi Henrikin itsensä astuvan sisään. Kun
hän nyt huomasi tulijan vain Sven Tröstiksi, joka tunkeutui sisään
ainoastaan saadakseen olla uteliaana katseliana, levisi hänen kalpeille
kasvoilleen suuttumuksenpuna. Mutta nuoren ritarin osanottava katse ja
arka tervehdys poistivat silmänräpäyksessä kaiken vastenmielisyyden
tunteen. Prinssi Otto vastasi lempeästi hänen tervehdykseensä, mutta
Stig Antinpoikaa hän tervehti vain kylmästi ja muodollisen kohteliaasti.

Tulvivin kohteliaisuussanoin vakuutti lempeä kreivi Juhana "rakkaalle
ruhtinaalliselle veljenpojalleen", osanottoaan hänen surulliseen
tilaansa, selittäen hänen vapauttamisensa jo monta vuotta olleen
hänen ystäviensä ja sukulaistensa sydämellisimpänä toiveena ja
vakavimpana pyrkimyksenä. Lopultakin hän esitti pääasian jättämällä
prinssille yhdellätoista sinetillä varustetun asiakirjan, jonka hän
pyysi hänen lukemaan läpi. "Minä uskoin teille olevan mieluisampaa
vastaanottaa tämä tärkeä asiakirja ystävältä ja sukulaiselta kuin
kreivi Henrikiltä", sanoi hän. "Senvuoksi olen yksin ottanut
osakseni sen mikä muuten kuuluu kreivi Henrikin ja hänen veljensä
velvollisuuksiin. Samaten kuin minä äskettäin onnistuin ritari
Stigin ja piispa Svenin välityksenä saamaan aikaan sovinnon teidän
herra veljenne ja holsteinilaisten kreivien välillä, niin toivon
minä välitykselläni täällä myöskin olevan hyvät ja siunaukselliset
seuraukset. Te näette tässä sen sopimuksen, jolla teidän veljellenne
on luovutettu Tanskan valtaistuin ja jonka kautta kaikki vihollisuudet
sekä Holstein-Rendsburgin että herttuallisen Slesvigsuvun välillä ovat
loppuneet. Niitä ehtoja siinä, jotka koskevat teidän oikeuksianne
Tanskan vanhimpana prinssinä sekä myöskin teidän persoonallista
vapauttanne, toivoakseni te ette epäröi täyttämästä, varsinkin koska
teidän hurskas lupauksenne astua pyhään saksalaiseen veljeskuntaan,
veljeskunnan arvoisan suurmestarin kertomuksen mukaan, jo sisältää
kaiken mitä tässä vaaditaan."

Prinssi otti asiakirjan käteensä, mutta katsomatta siihen. Tieto
sovinnosta ja hänen veljensä onnesta teki syvän vaikka sekavan
vaikutuksen häneen. Kaikkien muiden katseet, paitsi vanhan Arvin,
olivat suunnatut häneen. Ukko oli asettunut uunin vieressä olevaan
nurkkaan, missä hän vain näytti askartelevan taloustoimissaan,
vaikka hän kuitenkin tarkkaavasti kuunteli jokaista sanaa ja aina
väliin hiljaa sopertaen liitti yhteen kätensä. Stig Antinpoika
katseli prinssiä viekkaan tutkivasti. Lempeä kreivi Juhana hymyili
ystävällisesti totuttuun tapaansa. Hän odotti nyt vaieten prinssin
vastausta.

"Minä kiitän teitä, herra setäni, teidän minulle vakuuttamastanne
osanotosta, mutta jota minulla näinä seitsemänä vuotena ei ole
ollut onni tuntea", sanoi prinssi hiljaisella äänellä, mutta hänen
huultensa väreilyssä ilmeni kuitenkin katkeruuden tunne. "Minä
kiitän teitä myöskin siitä säälivästä hyväntahtoisuudesta, jota
olette osoittanut minulle, vapauttaessanne minut mieltäjärkyttävästä
neuvottelusta minun julkisten ja julmien vihollisieni kanssa. Tuo
tieto jonka toitte minulle veljeni korottamisesta on tehnyt tämän
päivän minulle ilopäiväksi, myöskin maailmallisessa merkityksessä,
vaikkakaan se ei ole suonut minulle vapautta, jonka minä uskoin olevan
ehdottoman seurauksen hänen onnestaan. Pyydän teidän antamaan lukea
minulle sovintoasiakirjat. Tähän asti on suurimpana ilonani ollut
lukea lohdutuksen sanoja; mutta himmeä vankilanvalo on himmentänyt
muutenkin heikon näköni. Minun käsitykseni mukaan", jatkoi hän, "ei
tämä asiakirja kuitenkaan voine sisältää mitään, joka vaatisi minun
vahvistustani, koska se jo ilman minua on laadittu ja sinetillä
varustettu".

Kreivi Juhana vastaanotti kohteliaasti asiakirjan ja ojensi sen Stig
Antinpojalle, joka tästä joutui hyvin hämilleen. "Minä luen huonosti,
jalosukuinen hera kreivi", sanoi hän vältellen. "Niin, suoraan sanoen
tuskin ollenkaan. Mutta tuossa seisoo minun entinen aseenkantajani,
nuori ritari Tröst; hänen minä olen antanut sellaistakin opetella Ei
hänellä ole täällä muuta tekemistä. Sallitteko te hänen lukea sen?
Juuri senvuoksi annoin hänen tulla sisään."

Kreivi Juhanan myöntyvästä ilmeestä ja Stig Antinpojan viittauksesta
astui Sven Tröst esiin ja vastaanotti asiakirjan. Hän loi kuitenkin
ensin prinssiin kunnioittavan kysyvän katseen, ja hänen viittauksestaan
alkoi hän yhä enemmän ihmetellen ja värähtelevin äänin lukea:

"Ensiksikin", seisoi siinä, "täytyy prinssi Oton, herra Valdemarin
veljen, päästä vankeudesta vapaaksi, kun tämä sovintokirjelmä
on vahvistettu, ja jätetty Lübeckiin markkreiville tai kuningas
Valdemarille. Kuitenkin on kreivi Henrikin ja hänen veljensä Klaun,
tai kreivi Juhanan, sitä ennen saatava häneltä vakuus siitä, että hän
luopuu kaikista vaatimuksista Tanskaan. Siinä valtakunnassa ei ole enää
muita hallitseva Jumalan armosta kuin kuningas Valdemar."

Tässä Sven Tröst keskeytti prinssin viittauksesta. Veri oli väistynyt
prinssi Oton poskilta; hän piteli kiinni pöydästä ja horjahti.
"Ymmärsinkö oikein nämät sanat", sanoi hän tuskallisen katkerasti,
tuntien asemansa ja ihmisarvonsa syvästi loukatun. "Siis ei se, vapaus,
mikä minulle täällä luvataan, ole paljoakaan parempi kuin uusi ja
vieläkin masentavampi vankeus. Onko vapautta, että minut annetaan
kuin mikäkin elukka tai tavara toisten ihmisten valtaan? Ja tämä
minun personani uusi hirmuvaltias on minun oma lankoni tai minun oma
veljeni? Suuri Jumala! Ovatko minun viholliseni minut myöneet. Minä en
olekaan vapautettu, vaan minun oma sukuni on minut ostanut. Oletteko te
mielettömiä vai minäkö olen hullu? Antakaa minun itse katsoa mitä siinä
seisoo!"

Sven Tröst jätti prinssille asiakirjan. Otto tuijotti äsken luettuihin
sanoihin; mutta hänen silmissään musteni, eikä hän voinut eroittaa
yhtään sanaa.

"Te erehdytte suuresti, jalo veljenpoikani", vastasi kreivi Juhana
nopeasti. "Kuinka te voitte noin väärinymmärtää nämä sanat ja uskoa
teidän ylevän lankonne ja veljenne käyttäytyvän niin alhaisesti ja
arvottomasti? Teidän luovuttamisenne heille tuossa asiakirjassa on
ehkä vain vähemmän sopiva, huonosti valittu ilmaisumuoto osoittamaan
teidän vapautustanne vihollisen kädestä, teidän ystävienne suojelemana
ja saattamana. Mitä hyödyttäisi antaa teidän vaihtaa yhtä vankeutta
toiseen?"

"Jumala suokoon minulle anteeksi jos tuomitsin teidät väärin!"
vastasi prinssi, joka nyt itse kuitenkin oli lukenut nuo sanat. "Minä
uhraisin mielelläni jälellä olevan hukkaankulutetun nuoruuteni, jos
tietäisin tänä hetkenä erehtyneeni. Mutta onhan tarkoitus selvä --
minä olen heidän mielestään vaarallinen kilpailija valtaistuimesta --
kohtelevathan he jo tässä minua kuin heidän omaa vankiaan, häärätessään
mitä minun pitää luvata heille ennenkuin tämä epäilyttävä vapaus
minulle suodaan."

"Myönnän kyllä tuon kuulostavan loukkaavalta, jalo veljenpoikani",
jatkoi lempeä kreivi. "Mutta se on vain muotoasia, joka katsottiin
välttämättömäksi. Teidän herra veljenne pelkäsi itsekin näiden
ehtojen loukkaavan teitä sekä saattavan teidät epäilemään hänen
veljellistä luottamushan ja rakkauttaan; mutta hänen voimassaan ei
ollut toimia toisin. Minä olen, kuten näette, itse sinetillä sulkenut
sopimuskirjelmän, ja jos minulle olisi ollut mahdollista --"

"Lue nyt edelleen", kehoitti prinssi taas tyyntyneenä ja ojensi
asiakirjan Sven Tröstille.

"Edelleen", luki Sven Tröst, "antakoon Slesvigin herttua Valdemar
Tanskan prinssi Valdemarille sisarensa, prinsessa Helvigin, puolisoksi,
ja myötäjäiset olkoot kaksikymmentäneljätuhatta markkaa sulaa hopeaa --"

"Täällä ei siis kaupitella vain minua ja minun oikeuttani ruhtinaana ja
ihmisenä", huudahti prinssi Otto katkerasti, "vaan myöskin turvattoman
naisen onnea ja pyhää sakramenttia".

"Tämän sopimuksen kautta yhdistyy molempien ruhtinaallisten henkilöiden
vapaa kiintymys valtioiden ja valtakunnan onneen", vakuutti kreivi
Juhana. "Mikä aiheuttaa teidän, minun muuten niin jalosti ja oikein
ajattelevan sukulaiseni, katsomaan tätä askelta joukkojen tavallisella,
epäluuloisella katseella, joka näkee vain itsekkäitä ja pikkumaisia
tarkoituksia meidän säätyistemme henkilöiden jokaisessa liitossa."

"Te olette oikeassa, herra setä! Tämä on heidän molempien asia", sanoi
prinssi. "Niin valtioviisaan rakkauden en usko suovan paljoakaan onnea!
Suokoon Jumala että minä tässäkin olen erehtynyt. Kuulkaamme edelleen!"

Sittenkun Sven Tröst oli lukenut, että myötäjäiset osaksi olivat
käytettävät Jyllannin ja Fyenin lunastamiseksi vieraiden panttiherrojen
käsistä, ja mitenkä Valdemar sekä Holsteinin kreivit sitoutuivat
molemminpuolin auttamaan sotaväellään, tuli hän erääseen kohtaan
sopimuksessa, joka teki sellaisen vaikutuksen häneen itseensäkin, että
hän valahti kalmankalpeaksi lukiessaan: Myöskään ei prinssi Valdemar
saa puolustaa niitä, jotka murhasivat kreivi Geertin, vaan tulee hänen
olla heidän vihollisensa ja kaikkien niiden, jotka tahtovat heitä
puolustaa --

Sven Tröst päästi nyt asiakirjan kädestään: "Niilo eno hyljätty ja
petetty!" huudahti hän. "Vanhurskas Jumala! Siinäkö suurten herrojen
kiitollisuus! Senkö palkan saa mies, joka pelasti Tanskan vapauden ja
kruunun!"

"Vaiti, houkkio!" kuiskasi ritari Stig hänen korvaansa ja tarttui
kovasti hänen käsivarteensa. "Jos kreivi Henrik saa kuulla kuka sinä
olet, niin sinut hirtetään huomenna sen mustalaisvarkaan kanssa." Hän
kumartui nostamaan asiakirjan. "Suokaa minunkin sanoa vielä pari sanaa,
herra prinssi", sanoi hän kovaa ja mahtavasti. "Sallikaa minun mainita
teille niiden miesten nimet, jotka ovat sineteillään vahvistaneet
tämän sopimuksen, niin ehkä te pidätätte vääränä epäsuosiollisen
tuomionne siitä mitä ette hyväksy. Paitsi teidän jalosukuista herra
veljeänne, meidän laillisesti valittua kuningastamme, ja teidän
lankoanne Brandenburgin markkreivi Ludvigia, sekä teidän arvoisaa
herra setäänne, joka on täällä läsnä, sekä Saksin herttua Albertia ja
Schwarzburgin kreivi Güntheriä, on Aarhuusin hurskas ja kunnioitettu
piispa Sven pannut sen alle sinettinsä, eikä varmaankaan koko Tanskassa
ole ainoatakaan ritaria tai pappia, joka epäilisi sen hurskautta ja
oikeutta, minkä alle tämä rehellinen Jumalan mies on voinut panna
nimensä ja sinettinsä."

"Vaikka yksi pyhistä pääenkeleistä olisi sinetillä varustanut tämän
sopimuksen," huudahti prinssi varmalla ja lujalla äänellä, "niin
tahdon minä Jumalan kasvojen edessä todistaa sen vääräksi, ja minä
häpeän sitä veljeni ja Tanskan puolesta. Mitä viimeiseen pykälään
tuleen, niin on se kurja ja häpeällinen petos tanskalaista henkeä,
uskollisuutta ja isänmaallisuutta vastaan. Minä en kirjoita sen alle.
Mitä te epäilyttävällä ja epäjalolla tavalla vaaditte minulta, sen
minä olen jo kauan tätä ennen päättänyt ja luvannut kaikkitietävän
Jumalan edessä Tanskan ja harhaanjohdetun veljeni onneksi. Mutta se on
vapaaehtoisesti annettu lupaus ja vapaa omantunnon asia -- minä en anna
pakoittaa itseäni mihinkään. Minä tahdon uskoa veljeni tarkoituksen
olleen paremman kuin miltä näyttää, ehkä hän myöskin vasten tahtoaan
on myöntynyt sydämettömien neuvonantajiensa valtioviisauteen. Mutta
minun päätökseni on tehty: vain vapaana miehenä tahdon päättää mitä
tahdon uhrata. Jos ei viimeistä kamalaa pykälää sovintokirjassa
poisteta -- jos ei rehellistä Niilo Ebbeseniä julisteta vapaaksi ja
turvatuksi Tanskan alamaiseksi sen kruunun suojeluksen alaisena,
jonka hän rohkealla teollaan maalleen säilytti -- en myöskään minä
luovu oikeudestani sanoa sanottavaani siitä, mikä on laillista ja
oikeudenmukaista Tanskassa -- vaikken enää milloinkaan saisikaan nähdä
päivänvaloa ja jättää näitä vankilanmuureja."

Näin sanoen hän kumarsi hämmästyneelle kreivi Juhanalle ja Stig
Antinpojalle eikä tahtonut enää kuulla sanaakaan enempää.

Kreivi Juhana alkoi pari kertaa selitellä prinssille asian tärkeyttä,
ja mitenkä hän, olematta miksikään hyödyksi Niilo Ebbenpojalle ja hänen
puoluelaisilleen, tekisi itsensä onnettomaksi, ja mitenkä sellainen
tehoton uhka saattaisi hänelle koitua elinkautisvankeudeksi. Mutta
prinssi keskeytti hänet joka kerta totisen kieltävällä viittauksella,
sekä varmassa katseessaan että kasvojen ilmeessä tyyni ylevyys, joka
melkein hämmensi hänet.

"No niin, rakas ystäväni ja sukulaiseni", sanoi lopultakin lempeä
kreivi Juhana, yhä hymyillen tavallista hymyään. "Jos te siis
tahdotte joutua oman hienostuneen kunniantuntonne ja harvinaisen
jalomielisyyshaaveilunne marttyyriksi, jotka eivät sovellu tämän
maailman vaatimuksiin eikä siihen viisauteen, jota meidän aikamme
meiltä kaikilta vaatii, -- niin jätän minä teidät sillä toivomuksella,
että te ette liian tuskallisesti tarvitsisi tuntea sen vapauden ja
onnen kaipausta, jonka te itse olette luotanne työntänyt. Kunpa ne
ylevät unelmat, joissa te näytätte elävän, voisivat korvata teille
sen maailman ilon, jonka ylenkatsominen näyttää teille tuottavan
tyydytyksen".

"Miettikää tarkasti, herra prinssi", sanoi Stig Antinpoika. "Minä en
kehoittaisi teitä eikä ketään muutakaan Niilo Ebbenpojan ystävistä
viipymään tuntiakaan kauvempaa kreivi Henrikin vallassa. Hän on
vannonut kuoleman ja kadotuksen jokaiselle, joka puolustaa hänen isänsä
murhaajia. Huomenna hän antaa hirttää yhden Ebbenpojan kätyreistä --
ehkä kaksikin". Hän loi katseensa Sven Tröstiin.

"Pelastakaa tämä nuori mies, jos voitte, herra setä", pyysi prinssi
kääntyen kreivi Juhanaan, ja luoden osanottavan katseen Sven Tröstiin.
"Teidän ei tarvitse huolehtia vaikka henkeni olisi kysymyksessä.
Kertokaa veljelleni mitä olen sanonut. Tanskan ja hänen oman autuutensa
vuoksi, pyytäkää ettei hän pettäisi isänmaansa ylevämielistä
vapauttajaa. Minä toistan viimeisen kerran epäämättömän päätökseni:
minä en allekirjoita muodollista luopumista oikeudestani Tanskan
valtakuntaan enkä siihen valtikkaan, jonka minun nuorempi veljeni
on minulta anastanut, ennenkuin se suojelevana ojentautuu Tanskan
parhaimman ritarin yli. -- Jumalan haltuun."

Stig Antinpoika aukaisi vankilanoven ja huusi vartijaa, jonka jälkeen
hän ja kreivi Juhana kylmästi tervehtivät prinssiä ja poistuivat
tornihuoneesta.

Sven Tröst oli seisonut kauan kuin kuvapatsas ja katsellut sitä
hiljaista ylevyyttä ja itsensäkieltämystä, joka ilmeni Oton kirkkaassa
katseessa. Ihailun ja palavan rakkauden valtaamana hän polvistui hänen
jalkoihinsa ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Kiitos! Kiitos! Vaikka
se olisikin hyödytöntä, jalo ylevämielinen herra!" huudahti hän.
"Te pelastatte kuitenkin vankeudessanne Tanskan ja kuningashuoneen
kunnian. Vaikka uskollinen Niilo Ebbenpoika nyt tulisikin onnettomaksi,
samoinkuin te itse ja Tanskan suurimmat ja parhaimmat miehet, niin ei
kuitenkaan kukaan voi sanoa uskollisuuden ja kiitollisuuden kuolleen
tanskalaisista sydämistä."

Stig Antinpoika kutsui ulkopuolelta ankaralla äänellä Sven Tröstiä,
ja tämä kiirehti sieltä, saatuaan ensin ystävällisen kädenpuristuksen
prinssi Otolta ja ystävällisen päännyökäyksen vanhalta Arvilta, joka
seisoi hiljaa uuninnurkassa, mutta kasvot säteillen ylpeyttä ja iloa
rakkaan herransa vankilateosta, vaikka huolet sen seurauksista olivat
väistäneet jokaisen veripisaran hänen kurttuisilta poskiltaan.

       *       *       *       *       *

"Nyt hänellä on tilaisuus päästä marttyyriksi ja saada aikaa uneksimaan
neljän seinän sisällä", sanoi kreivi Juhana säälivällä äänellä, kun
hän jälestäpäin seisoi Stig Antinpojan kanssa Rendsburgin linnan
parvekesalissa, jonne he odottivat kreivi Henrikkiä.

"Se on ikävä uutinen hänen veljelleen", sanoi Stig Antinpoika
miettiväisenä. "Sillä hän tahtoo vastenmielisesti näyttäytyä niin
ankaralta kuin välttämättömyys ja maan rauha vaativat."

"Te olette kuitenkin taidolla heittänyt arpanappulanne ja päässyt
helpolla asiasta, ritari Stig", huomautti kreivi Juhana, ja katseli
ovelaa, valtiomiestä viekkaasti hymyillen. "Te olitte suuren kreivi
Gerhardin ystävä ja olette pian uuden kuningas Valdemarin oikea käsi."

"Se on raukka, joka ei ui pinnalla ja pelasta mitä voi tässä
haaksirikossa!" kuiskasi ritari Stig itserakkaan näköisenä. "Mutta
tekin sen taidon ymmärrätte, herra kreivi. Te olette säilyttänyt vanhan
panttikirjeen, mihin olette ripustanut Femernin varmana sinettinä. Se
ei korvaa kuitenkaan teidän ansiotanne kruunuista ja valtakunnasta",
lisäsi hän mielistellen. "Niiden, jotka katsovat karsaasti meidän
välittäjätointamme, pitäisi ajatella, että oikeastaan juuri te olette
pelastanut Tanskan, eikä Ebbesen tai Bugge yhtä vähän kuin kukaan muu
noista moukista."

"Minä olen parhaan mukaan tukenut valtaistuinta", huomautti lempeä
kreivi. "Minun toivoakseni ei minun veljenpojillani yhtä vähän kuin
minun velipuolellani pitäisi olla minkäänlaista todellista syytä
moittia minua. Minä olisin onnellinen jos Otto vielä voitaisiin
pelastaa. Hänen haaveellisuutensa tuottaa hänelle kyllä ihailijoita.
Ehkä kuitenkin olisi viisainta, jos Niilo Ebbenpoika voitaisiin
pelastaa. Viisas hallitus ei milloinkaan ylenkatso kansan suosikkeja ja
typeriä ennakkoluuloja."

"Herra kreivi, olkoon lempeydelläkin määränsä. Jos ei Rauta-Henrik saa
tätä otusta väsyksiin asti ajettavakseen, niin millä luulette meidän
muuten saavan hänet kesytetyksi?" kuiskasi Stig Antinpoika ja katseli
ovelle. "Puolustakoon Niilo Ebbenpoika omin päin, mitä hän omin päin
uhkarohkeasti alkoi. Se ruhtinas, joka haluaa istua turvallisesti
valtaistuimella, ei ala juhlaa julistamalla ruhtinasmurhaajalle rauhaa."

"Sama oli myöskin piispa Svenin mielipide, vaikka hän sydämestään sääli
tuota uhkarohkeaa. Te ette taida sitä kovinkaan surra. Teillä on vanhaa
kaunaa tuota raakaa Bruutusta kohtaan."

"Sitä en tahdo kieltää. Mutta ei senvuoksi, vaan koska se minun täyden
vakaumukseni mukaan on maalle hyödyllisintä, niin äänestän minä hänen
häviötään --"

"Kas tuolla", huudahti kreivi Juhana katsoen alas linnanpihalle,
"tuolla kulkee Ebbesenin sisarenpoika kreivi Henrikin ohi eikä edes
tervehdi häntä. Oletteko miettinyt mitä uskallatte suojellessanne
täällä tuota ihmistä? Huomasitteko miten terävän katseen kreivi loi
sekä teihin että häneen, join hän tunsi hänen mustan seuralaisensa ja
antoi vangita hänet yhtenä murhaajista?"

"Jos hänet hirtetään, on se hänen asiansa; sen hän on jo kauan
ansainnut, senkin heittiö", murisi Stig Antinpoika, luoden nopean
katseen ikkunasta pihalle. "Mitä sillä narrilla on täällä tekemistä?
Katsokaamme kuitenkin, voimmeko hänet pelastaa."

He poistuivat molemmat nopeasti parvekesalista.

Keskellä linnanpihaa seisoi synkkä kreivi Henrik käsi isänsä miekalla
ja kuuluisa madonnankuva riippuen mustalla rintahaarniskalla. Hän
jakoi käskyjä linnanvoudille ja hänen väelleen. Hänen sotaratsunsa
odotti satuloituna linnanportilla, ja joukko rautapukuisia ratsumiehiä
odotteli vaieten ja vakavina tallin edessä. Sven Tröst astui kuin
uneksien pihan poikki, hän näytti aivan vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
Mutta kreivi Henrikin katse osui häneen ankaran epäluuloisena. Nyt
astui kreivi Juhana hänen luokseen ja koetti vetää kreivin huomion
puoleensa puhumalla hänelle vangitusta prinssistä. Hän kuvasi prinssin
kieltäytymisen vapautus-ehtojen täyttämisestä mitä kauniimmassa
valossa, jonkinlaisena haaveellisena mielijohteena, joka pian
voitettaisiin. Kreivi Henrik kuunteli häntä mitään vastaamatta, hänen
katseensa oli yhä kiintynyt Sven Tröstiin.

"Minun kuninkaani nimessä", huusi nyt Stig Antinpoika kovalla ja
ankaralla äänellä miehilleen, viitaten Sven Tröstiin. "Sitokaa minun
karannut aseenkantajani tuolla! Vartioikaa häntä tarkasti! Hän oli
osallinen salaliitossa kuningas Kristofferia vastaan. Senvuoksi
joutukoon hän meidän kuninkaamme tuomittavaksi. Nyt kai aikonee hän
etsiä täältä suojaa."

Ritari Stigin miehet täyttivät herransa käskyn, ja Sven Tröst katseli
ihmetellen Stig Antinpoikaa, mutta huomasi hänen tarkoituksensa ja
antoi tyynesti sitoa itsensä.

"Anteeksi ankaruus, jota olen pakoitettu käyttämään teidän linnassanne
minun kuninkaani vihollista kohtaan, herra kreivi", sanoi Stig
Antinpoika kääntyen kohteliaasti kreivi Henrikin puoleen. "Samaa
takaa-ajo-oikeutta, jonka Lübeckin liitto on suonut teille teidän
isänne kataliin murhaajiin nähden, olisi minun kuninkaani sallittava
käyttää niitä kohtaan, jotka ovat pettäneet ja ahdistaneet hänen
onnetonta isäänsä."

"Hm! Ettekö itse olleet yksi heistä?" mutisi kreivi Henrik säpsähtäen.
"Eiköhän teidän aseenkantajanne silloin toiminut teidän käskystänne.
-- Mutta olettehan te valtiomies, herra marski. Tietänette kai mitä
teette. Teidän tuomio-oikeutenne ei kuulu minuun. Ei ainoakaan petturi
löydä turvaa minun luonani." Kreivi Henrikin epäluulo Sven Tröstiä
kohtaan näytti häipyneen, eikä hän sen enempää välittänyt hänestä,
"Hirttäkää se musta koira tuonne ikkunan alle, ennenkuin huomisaamun
messuun soitetaan!" ärjäsi hän linnanvoudille, noustessaan ratsunsa
selkään. "Ei hän tarvitse pappia eikä sakramenttia."

Kreivi Juhana ja Stig Antinpoika nousivat nyt ratsujensa selkään
jättäen Rendsburgin seurueineen, jonka joukossa myöskin Sven Tröst
oli. Heti kaupungin ulkopuolella erosi kreivi Henrik ja hänen synkkä
sotilasjoukkonsa vaieten ja salaperäisesti heistä, eikä kukaan tiennyt
minne he menivät. "Hänellä on varmasti uusi kostontuuma mielessä",
kuiskasi kreivi Juhana. "Ja me saamme nähdä, että hän rikkoo liiton
niin pian kun se on hänelle eduksi."

"Niin kauan kuin Niilo Ebbenpoika on kostamatta, hänellä tuskin on
tärkeämpiä asioita mielessä," vastasi ritari Stig. "Meidän pitää
itse voida pitää hänet aisoissa ennenkuin hän on lopettanut sen
verikoirametsästyksen, mihin annoimme hänelle apua." Stig Antinpojan
viittauksesta irroitettiin Sven Tröst kahleistaan, ja hän seurasi
molempia Slesvigiin, Gottorpin linnaan.

Seuraavana aamuna, ennenkuin vielä soitettiin messuun Rendsburgissa,
kuuli vanha Arvi Smålantilainen, prinssin vielä nukkuessa, omituista
liikettä vankilan rautaristikon takaa. Hän kuuli myöskin ankaran
linnanvoudin äänen: "Hinatkaa ylemmäs, senkin elukka, olkoon vaikka
itse paholainen!" senjälkeen kuului melua ja miesten raakaa naurun
rähmää. Arvi arveli hirttämisen olevan tekeillä eikä halunnut katsoa
ulos ikkunasta. Kamalaa naurua jatkui yhä linnanvoudin uudistaessa
käskyänsä. "Elkää puhelko, miehet! Meidän armollista herraamme on
toteltava täsmällisesti, ja hän on oikeassa; musta peto ei ole papin
eikä ehtoollisen tarpeessa."

"Se puree!" huusivat jotkut. -- "Joutukaa!" huusivat toiset.
"Paholainen se on -- noitaukko. Sen me kyllä tiedämme -- se on hänen
vanhoja keinojaan --. Vetäkää!"

Arvid oli nyt kuulevinaan kamalan äänen, niin kuin hirtetty ihminen
korisisi ja potkisi torninseinään. Lopultakin hän katsoi ulos ja näki
ikkunan alla riippuvan suuren koiran. Se oli kreivi Gerhardin vanha
koira, joka oli löydetty Mustan Svenin kaularaudasta koiravankilasta
viekkaan uskalikon asemasta, jota ei löydetty mistään koko linnasta.
Sensijaan oli kreivi Henrikin paras hevonen kadonnut, eikä kukaan ollut
lähtenyt uskaliasta karkuria takaa-ajamaan. Karkeasti sadatellen ja
taikauskoisen pelon valtaamana pani linnanvouti täytäntöön ankaran
linnanherran hirttämiskäskyn.



YHDEKSÄS LUKU.


Helluntaiviikolla vietettiin suuria juhlallisuuksia Als-saarella.
Slesvigin herttua Valdemar vietti nuoren vaimonsa kera kevätkuukaudet
Sönderborgin linnassa; mutta näinä päivinä oli hänen sisarensa Helvig
juhlien kuningatar.

Täällä oli vastaanotettu se tärkeä vieras, johon koko Pohjoismaiden
huomio oli kiinnitetty, ja joka nyt tulisi muuttamaan asioiden kulun
Tanskassa. Prinssi Oton nuorempi veli, prinssi Valdemar, jota nyt jo
yleisesti kutsuttiin Tanskan kuninkaaksi, oli saapunut Sönderborgiin
28:tena päivänä toukokuuta, mukanaan komea, seurue tanskalaisia,
baijerilaisia, schwabilaisia ja brandenburgilaisia ritareita. Samana
päivänä julkaistiin hänen ja prinsessa Helvigin kihlaus, ja kesäkuun 4
päivänä olivat jo heidän häänsä.

Jokainen, joka oli nähnyt Tanskan nuoren kuninkaan, oli täynnä
ihastusta, eikä voinut kyllin ihailla hänen komeaa ulkomuotoaan ja
hänen kohteliasta, ritarillista käytöstään. Prinsessa oli myöskin
hyvin miellyttävä, niin ainakin vakuuttivat linnan toimeliaat
neitoset. Hänen veljensä herttua oli hyvin lempeä ja armollinen.
Jalomielisesti alistuen hän aikoi nyt luopua vaatimuksistaan Tanskaan
-- kertoivat hovimiehet. Tämä oli valtioviisas suunnitelma, jota
hän jo kauan oli valmistellut: hänen sisarensa tullessa korotetuksi
Tanskan kuningattareksi loppuisivat nyt kaikki riitaisuudet molempien
ruhtinashuoneiden välillä kunniakkaimmalla tavalla slesvigiläiselle
ruhtinashuoneelle, joka kuningas Aabelin kautta polveutui Valdemar
Seieristä voiden vaatia sekin osallisuutta kruunun loistosta.

Niiden lukemattomien uteliaiden ihmisten joukossa, jotka tuona kesäkuun
4:tenä päivänä täyttivät Sönderborgin linnan pihan eivätkä puhuneet
mistään muusta kuin linnassa vierailevista suurista herroista, nähtiin
outo, nuori ritari, joka ei yhtynyt muihin, ei vallasväkeen eikä
toisien ritarien seuraan, vaan astui ääneti katsellen juhlallisuuksia,
kasvoilla katkeran synkkämielinen ilme. Ritari oli nuori Sven
Tröst, joka nyt oli saanut takaisin kultaisen miekkansa. Häntä ei
enää kohdeltu vankina, mutta kuitenkin hän näytti alakuloisena
ja välinpitämättömänä katselevan häntä ympäröivää komeutta ja
juhlahälinää. Ritari Stig oli sopivassa tilaisuudessa luvannut esittää
hänet kuninkaalle, sekä, jos suinkin mahdollista, hankkia hänelle
vapautuskirjeen, koska hän ei henkilökohtaisesti ollut ottanut osaa
kreivi Gerhardin murhaan, vaikka tiedettiin hänen olleen mukana enonsa
yöllisellä retkellä Randersiin. Tällaisesta suosionosoituksesta ei Sven
Tröst itse ollut virkkanut sanaakaan entiselle asemestarilleen, joka
nyt oli niin mahtava mies; mutta hän oli vastaanottanut tämän suotuisan
tarjouksen vain saadakseen tilaisuuden puhua kuninkaalle toisesta,
hänen mielestään paljoa tärkeämmästä asiasta. Heidän ratsastaessaan
Rendsorgista Sönderborgiin oli Stig Antinpoika koko matkan torunut
entistä aseenkantajaansa, aivan niinkuin hänen tapansa oli ollut
Björnsholmissa. Hän oli haukkunut häntä hulluksi seikkailijaritariksi,
joka ei kelvannut mihinkään, ja joka ei saanut maailmassa mitään muuta
aikaan kuin keksi typeriä koirankuria. Kuitenkaan hän ei kokonaan
voinut salata ystävällisempiä tunteitaan häntä kohtaan, sillä hän
lupasi huolehtia hänen kohtalostaan, lisäämällä uhkailevasti, ettei se
tulisi paljoakaan huonommaksi siitä, minkä hän kyllä tiesi ansainneensa
Koldingin sillalla. Koko matkan Sven Tröst oli ollut niin syventynyt
omiin ajatuksiinsa, että hän oli hyvin vähän huomannut mitä hänen
ympärillään puhuttiin. Näin hän nytkin asteli kuin synkkämielinen
uneksija, kenenkään hänestä välittämättä, eikä hän myöskään vielä ollut
saanut tilaisuutta lähestyä kuningasta, jota hän alakuloisuudessaan
yhtäpaljon näkyi välttävän kuin etsivän. Stig Antinpoika itse oli
aina kuninkaan läheisyydessä, ja hänellä oli niin paljon tärkeitä
valtiollisia asioita mielessä, että Sönderborgiin saavuttua hän näytti
kokonaan unohtaneen entisen aseenkantajansa, joka ei milloinkaan ollut
tuntenut itseään niin mitättömäksi ja hylätyksi kuin täällä. Hän seisoi
nyt linnanpihalla paikalla, jonka ohi hääsaattue kappelista palatessa
kulkisi. Ihmisjoukon liikehtiessä ja huutaessa: "Kas! Kas! Tuolla he
ovat!" huomasi hän vasta mitä tapahtui.

Hääsaattue astui parvekesillalle, ja hän näki nyt aivan selvästi
nuoren kuningas Valdemarin. Tämä ei ollut enää sama puolikasvuinen,
naurusuinen herra, joka Prenzlowin metsässä oli uhannut häntä
ratsupiiskalla. Viimevuosina oli prinssi Valdemar kehittynyt kookkaaksi
ja rotevaksi. Kaikki hänen liikkeensä, ja koko hänen vapaa, ryhdikäs
olentonsa osoittivat hänen käyneen kohteliaisuuden ja ritarillisuuden
koulua hienossa, säteilevässä keisarihovissa. Hänen iloisilla
kasvoillaan ja vilkkaasti tähystävässä katseessaan oli nyt samalla
maailmanmiehen varmuus ja etevämmyyden tunne, joka kuitenkin Sven
Tröstin mielestä oli kylmästi laskevaa, melkein julmaa itsekkäisyyttä.
Nuoren ruhtinaan harvinaisen hienoista kasvonpiirteistä välähti
selvästi esiin useita isän piirteistä, vaikkakin paljoa kauniimpina
ja täydellisemmin kehittyneinä muotoina. Kaikkialla ympärillään Sven
Tröst kuuli ylistettävän sulhasen uljasta, viisasta ja majesteetillista
ulkomuotoa; mutta sydämensä sisimmässä hän vihasi tätä ylisteltyä
päivän sankaria ajatellessaan, että tämä voi antaa ylevämielisen
veljensä jäädä istumaan Rendsborgin vankitorniin sillävälin kun hän
itse antoi kutsua itsensä Tanskan kuninkaaksi, astuen nyt täällä
sulhasena hääsaatossa, kaikkien ihailemana onnellisena ruhtinaana. Sven
Tröst seisoi paljastetuin päin riemuitsevan kansanjoukon keskellä;
mutta hän ei voinut alistua kumartumaan eikä yhtyä tervehdyshuutoihin
ruhtinaalle, joka tänä hetkenä näytti hänestä niin vähän veljelliseltä
ja sydämettömältä. Kuningas katsoi terävästi synkkään, nuoreen ritariin
ja näytti tuntevan hänet; hän hymyili kohteliaasti ja pakoitti
uhmailevan katselijan tervehtimään. Mutta Sven Tröst sävähti hehkuvan
punaiseksi suuttumuksesta sekä itseensä, että siihen voimaan, jolla tuo
vihattu nuorukaismajesteetti vastoin hänen tahtoaan vaikutti häneen.

Prinsessa Helvigin oli Sven Tröst vain kerran sivumennen nähnyt
Gottorpin linnanpihalla. Nyt hän kulki aivan Sven Tröstin ohitse ja
osoittautui paljoa kauniimmaksi, kuin mitä hän oli kuvaillut hänen
olevan. Korkea, kimalteleva otsakoriste, ja hänen suora, hiukan
jäykkä ryhtinsä, olivat omiaan antamaan hänelle ulkonaisesti sen,
mitä tavallisesti kuningattarelta vaaditaan. Siihen majesteettiuden
tuntoon, josta hän näytti olevan liiankin itsetietoinen, oli kuitenkin
yhdistynyt huomaavaisuus toisia kohtaan, joka poisti hänen kasvoiltaan
sen tavallisen itsekkäisyyden ja ylpeyden ilmeen. Hän ei oikeastaan
kiinnittänyt katsettaan kauvempaa keneenkään erityiseen katselijaan,
mutta se oli suunnattu sen useampaan, ja hänen vastatessaan kansan
tervehdyksiin, luuli melkein jokainen saaneensa vastatervehdyksen.
Jos häneltä puuttuikin säännöllinen kauneus, niin korvasi sen hänen
häikäisevän komea ulkoasunsa, mutta sitäkin enemmän hänen tyytyväiset
kasvonilmeensä, jotka vilkastuivat varsinkin hänen vaihtaessaan
kohteliaita sanoja kuninkaallisen ylkänsä kanssa. Silloin hän aina
somasti taivuttaen liikutti jalokivisormusten koristamaa kättään,
joiden joukossa kömpelö vanhanaikainen käärmesormus herätti huomiota.
Mutta kun nuori, komea ritari Folgvard Lovmandson näyttäytyi hänen
läheisyydessään, huomattiin hänen ylpeässä katseessaan salatun
levottomuuden ilme; ja muutamat kuiskailivat ritari Folgvardin olleen
hänen salaisen, mutta nyt hylätyn lemmittynsä.

Muista ruhtinaallisista henkilöistä herätti Sven Tröstin erikoista
huomiota kaunis, vilkas herttuatar Regitza ja hänen puolisonsa,
naisellinen, mutta siro Sleswigin herttua Valdemar, jonka koko
olennossa ja käytöksessä ilmeni itsenäisen varmuuden puute, huolimatta
siitä ettei hänellä enää ollut vieressään peloittavaa enoansa, eikä
pelättävissä ankaran Geertin holhousta.

Sven Tröst tunsi katkeraa pettymystä nähdessään Aarhuusin
kunnianarvoisen piispa Svenin hääsaattueen hengellisten herrojen
joukossa. Kaikki tanskalaiset olivat aina ylistäneet hänen hurskauttaan
ja oikeamielisyyttään, itse Niilo Ebbesen kunnioitti häntä eniten
kaikista maansa papeista, vaikka hän olikin sinetillä vahvistanut sen
sopimuksen, joka pidätti prinssi Oton vankeudessa ja julisti Ebbesenin
lainsuojattomaksi, jättämällä hänet alttiiksi vihamiestensä kostolle.
Nyt, kun piispa astui Sven Tröstin ohi, ja hänen hurskaasti kohotettu
katseensa osui ritarin levottomiin kasvoihin, näytti piispa lukevan
nuoren miehen kasvoista hänen ajatuksensa. Hän tunsi Niilo Ebbesenin
sisarenpojan ja laski vasemman kätensä rinnalleen syvään huoaten,
oikealla hän viittasi siunauksenmerkin, joka kuitenkin enemmän näytti
merkitsevältä varoitukselta.

Sven Tröst säpsähti ja käänsi katseensa piispasta ritareihin ja
kuninkaan tärkeimpiin miehiin. Kuningas Kristofferin entinen marski ja
drotsi, vanha, rehellinen Pietari Vendelbo, nyökkäsi ystävällisesti
hänelle. Marskin arvokkaan juhlailmeen alla hän oli lukevinaan salattua
huolestuneisuutta. Rehentelevä Stig Antinpoika asteli sitävastoin
riemuitsevan näköisenä ylhäisimpien maallisten herrojen joukossa,
jotka melkein kaikki olivat muukalaisia. Katsellessaan isänmaallisella
suuttumuksella näitä herroja, kuuli hän mainittavan huomattavana ja
tärkeänä miehenä uuden marskin, ritari Fredrik Loken, sekä tähän
asti tuntemattomat ritarit, herra Reimer Skarpenbergin ja Jens
Plessen. Mutta kukaan ei näyttänyt yhtä suuressa määrin nauttivan
nuoren kuninkaan suosiota ja luottamusta kuin eräs ritari Henning
Podebusch Rügenistä, nuori, kaunis mutta kevytmielisen näköinen
herra, jonka arvailtiin tulevan drotsiksi. Hän oli kuninkaan tuttava
keisarinhovista, josta oli saapunut hänen häihinsä, seuratakseen häitä
Tanskaan, mukanaan koko perheensä, johon muuten kuuluikin vain hänen
äitinsä ja sisarensa, pieni, soma Tove-neito. Tämä vieras neito oli
ihanin kuningattaren morsiusneidoista, ja iloinen sulhanen loi häneen
useinkin hyvin rakastuneen katseen.

"Jumala meitä varjelkoon uudesta hoviväestä!" mutisi Sven Tröst
kääntäen hääjoukolle selkänsä, viitsimättä enää katsella ylellistä
komeutta, jota kuuli kansan ympärillään kantelevan. Sensijaan,
että olisi yhtynyt nuorempien ritarien joukkoon, mihin hänellä oli
vapaa pääsy niinhyvin kirkolliseen vihkimisjuhlaan kuin kaikkiin
muihin päivän juhlallisuuksiin, hän haki ratsunsa ja nelisti ulos
linnanportista, hengittääkseen vapaasti puistossa ja saadakseen
ajatuksilleen toisen suunnan.

Oli jo ilta hänen sieltä palatessaan. Vanha linna oli komeasti
valaistu, ja hän kuuli korkeista saleista tanssinsäveleitä ja
juhlahumua. Hän astui yläkerran suureen ritarisaliin tanssia katsomaan.
Nuori kuningas tanssi morsiamensa kera, ja kaikkien katseet olivat
kiintyneet ruhtinaallisen morsiusparin hillityn siroihin liikkeisiin,
mutta melkein vieläkin enemmän toiseen pariin, joka samaan aikaan
liikkui kiilloitetulla lattialla ja usein vaihtoi katseita morsiusparin
kanssa tanssiessaan sen ympäri; tämä pari oli rügeniläinen ritari
Podebusch ja hänen sisarensa, pieni, soma morsiusneito Tove. Kun
nämä molemmat kauniit rügeniläiset sisarukset ikäänkuin taikapiiriin
kiehtoivat kuninkaan ja usein vetivät hänen huomionsa morsiamesta,
seisoi ritari Folgvard Lovmandson nojautuneena seinäpilariin ja katseli
nuorta, nyt jo laiminlyötyä kuningatarta polttavin katsein.

Sven Tröst seurasi katkerasti hymyillen tanssivien parien
kasvojenilmeitä ja liikkeitä. Samassa hän tunsi käden laskeutuvan
olkapäälleen. "Olkaa puolentunnin kuluttua puutarhaparvekkeella!" kuuli
hän korvassaan Stig Antinpojan äänen. "Ehkä hetki on teille suotuisa.
Mutta mikä, pahus vie, teitä vaivaa?" lisäsi hän hämmästyneenä.
"Seisottehan kuin unissanne. Teettekö korkean herrasväkemme
naurettavaksi? Vaikka olisittekin saaneet jonkin päähänpiston, hyvä
herra ritarini, niin elkää toki käyttäytykö niin hullusti, että teidät
suljetaan telkien taakse!" Tämän sanottuaan Stig Antinpoika kääntyi
hänestä sanoakseen kohteliaisuuden kuninkaan suosikille, ritari
Podebuschille, joka nyt astui tanssivien joukosta sisarensa kanssa.

Molemmat hovimiehet puhelivat salaa keskenään ja Sven Tröst luuli
kuulevansa heidän keskustellessaan mainitsevan Agnetan nimeä. Hänestä
tuntui kuin pyörisi koko maailma hänen ympärillään, ja joukko
aavistuksia välähti hänen sieluunsa, joita hän ei voinut selittää
itselleen. Hän tunkeili lukemattomien häävieraiden joukossa ja katseli
nyt vasta tarkkaavasti nuoria neitosia. Mutta hän ei huomannut
ainoatakaan tuttua tai ketään, joka olisi huomannut häntä monien
ylhäisten ja komeammin puettujen ritarien joukosta.

Puoli tuntia myöhemmin hän seisoi puistonparvekkeella hattu kädessään,
antaen kesäillan viileyden jäähdyttää polttavaa päätänsä. Siellä täällä
linnanpuistossa paloi vihertävien lehtipuiden lomissa tulisoihtuja, ja
leveillä käytävillä käyskenteli komeita ritareita. Aivan ritarisalin
vastapäätä, keskimäisen puistokäytävän päästä, klmaltelivat lehtien
lomitse Valdemarin ja prinsessa Helvigin nimikirjaimet, kruunut
yläpuolella, taitehikkaan lyhtyseppelen ympäröimänä. Siellä liikuskeli
myöskin useita hienopukuisia naisia. Silmänräpäykseksi Sven Tröst
unohti melkein kaiken muun ja hän näytti heissä kaikissa näkevän
kauniin Agneta-neidon; mutta hän karkoitti nämä unelmat mielestään
katkerasti nauraen. Ritarisalista kaikuivat tanssin- ja laulunsävelet.
Heikosti valaistussa puistosalissa, jonka parvekkeella hän seisoi,
oli komea juomapöytä katettu ruhtinaallisille herroille. Sven Tröst
seisoi kauan aikaa täällä odotellen; mutta ei kuulunut ketään. Hän
koetti koota ajatuksiaan ja valmistautua tärkeään keskusteluun, jota
hän odotti kuninkaan kanssa. "Jos hänellä on vähänkään sydäntä,
niin hän kuuntelee minua!" sanoi hän itsekseen. "Kunpa voisin ilman
katkeruutta sanoa hänelle totuuden! Ehkä hänet on vain johdettu
harhaan. -- Mistä minä saan maailmanviisauden ja järkevyyden? --
Teeskennellä minä en voi. Hänen liukas, petollinen olentonsa saattaa
minut raivoamaan. Leikin ja soiton ohella tehdään täällä salakauppoja
toisten sydämillä ja sieluilla. Ei keneenkään heistä voi luottaa --
ja Agneta -- Agnetasta oli myöskin puhe." Allapäin ollen levottomassa
jännityksessään, hän ei koko päivänä ollut muistanut ravintoa, ja häntä
vaivasi polttava jano. Synkässä kiihoittuneessa mielentilassaan hän
astui puistosaliin ja heittäytyi juomapöydän ääressä olevaan tuoliin.
Hän täytti ja tyhjensi edessään olevan pikarin. Asettaessaan sen
välinpitämättömästi takaisin pöydälle, näki hän siinä mitalin, jota
hän katseli tarkkaavasti. Hän huomasi siinä saman vaakunamerkin, jonka
hän oli nähnyt yhdessä sen sopimuskirjeen sineteistä, jonka hän oli
lukenut prinssi Otolle vankilassa; se riippui siellä prinssi Valdemarin
nimen alla. Yhdelle puolen oli kuvattu kolme leijonaa eli leopardia
ja kahdella torvella koristettu kypärä; mutta toisella puolen, jossa
olisi pitänyt olla valtakunnan vaakuna, ei ollutkaan mitään. "Haa,
aivan oikein!" mutisi Sven Tröst. "Sydämet puuttuvat --. Valtakunta ei
ole vielä hänen." Senjälkeen hän työnsi pikarin kiivaasti luotansa,
niinkuin se olisi polttanut häntä, ja nousi ylös. Samassa hän kuuli
iloista naurua ja näki nuoren kuningas Valdemarin seisovan keskellä
salia Stig Antinpojan kanssa.

"Kas, kas, minun kohtelias herra ritarini!" sanoi kuningas vähän
murtaen saksaksi ja hymyili. "Elkää hämmästykö! Jääkää istumaan
minä pyydän! Te olette erinomaisen näköinen istuessanne minun
sulhaspaikallani. No, no!" lisäsi hän, nähdessään nuoren ritarin
sävähtäneen hehkuvan punaiseksi -- "ei ole mitään onnettomuutta
tapahtunut. Te ette tahdo olla viimeisenä tänä iltana juomassa teidän
kuninkaanne maljaa. Te tahdotte kai heti näyttää minulle hyvällä
leveällä tanskalla, että rehellisesti tahdotte minulle hyvää, ettekä
häpeä tyhjentää pikaria kanssani".

"Se ei ollut minun tarkoitukseni, teidän armonne!" vastasi Sven Tröst
vakavana, Stig Antinpojan rykiessä ja koettaessa löytää älykästä
puolustusta suosikkinsa sopimattomalle käytökselle; mutta hän ei
keksinyt mitään. "Armollinen herrani, se ei suinkaan ollut tämän nuoren
miehen tarkoitus!" sai hän soperrellen sanotuksi. Kuningas nauroi yhä
äänekkäämmin.

"Eikö hänen tarkoituksensa ollut suoda minulle hyvää?" kysyi hän
ivallisesti.

"Minulla on vakava rukous teille, ylhäinen herra!" alkoi nyt Sven Tröst
täydellisesti tointuneena, koettaen hillitä itseään, ettei ilmaisisi
sitä katkeruutta, joka taas kuohahti hänen mielessään nähdessään
kuninkaan ivallisen ilmeen. "Tämä päivä, on teille ilonpävä; sellaisen
sen tulisi olla jokaiselle tanskalaiselle, joka teissä odottaa
rakastetun, laillisen kuninkaansa. Minä en rukoile omasta puolestani:
tämä on Tanskan ensimäinen vaatimus sydämeltänne ja tanskalaiselta
mieleltänne: -- Vapaus teidän veljellenne! Oikeutta Ebbesenille,
Herra"! -- -- --

Kuningas katsoi hämmästyneenä rohkeaan ritariin, ja Stig Antinpoika
iski levottomana silmää Sven Tröstille; mutta hän jatkoi uhkamielisesti
yhä innokkaammin: "Jumala suokoon anteeksi niille, joiden neuvoja te
olette seurannut, sulkiessanne sinetillänne Lübeckin sopimuksen, herra
prinssi! Jos te minun kanssani olisitte nähnyt teidän hurskaan veljenne
vankilassa ja Niilo Ebbesenin kasvot yönä Geertin murhan jälkeen --
niin te ette koskaan haluaisi kantaa Tanskan kruunua ennenkuin ne kaksi
miestä, jotka kohottivat miekan Tanskan vapauden puolesta, seisovat
vapaina ja kunniapaikalla teidän sivullanne".

"Taidatte ihmetellä minun kärsivällisyyttäni, ritari Stig!" sanoi
nyt Valdemar kääntyen välinpitämättömästi seuralaisensa puoleen.
"Minua ilahduttaa kuitenkin kuulla miten pitkälle meidän juutilaiset
ritarimme ovat kehittyneet mielenkiintoisessa puhetaidossa. He voivat
saattaa minut tukalaan asemaan ikävillä Danehoven valtiopäivillä,
ellen saa heitä opetetuksi ajattelemaan ennenkuin puhuvat. Ettekö
usko minun hyvinkin hyvästi tietävän kaikki ne kauniit asiat, jotka
teillä on minulle sanottavana tästä ikävästä jutusta, ritari Toivo
ja Lohdutus -- tai mikä teidän nimenne olikaan", -- jatkoi hän ja
kääntyi taas Sven Tröstiin. -- "Jos minun veljeni ja tämä Ebbesen
ovat viisaita, niin he tekevät niinkuin minä ja tyytyvät hurskaina
kristittyinä välttämättömyyden pakkoon. Kyllä aika neuvot keksii. Ei
voi yhtaikaa kuunnella messua ja ampua jäniksiä. Nyt ei sanaakaan
enää siitä asiasta! Teidän tarkoituksenne on ollut hyvä, ja minä
suon teille anteeksi sopimattoman sekaantumisenne minun asioihini.
Minä uskoin teidän pyytävän jotain suosionosoitusta itsellenne
viisaasti käyttämällä hyväksenne teidän kuninkaanne hyvää tuulta hänen
hääpäivänään, sensijaan että nyt pilasitte sen".

"Ei, herra prinssi!" -- vastasi Sven Tröst, voimatta enää kauemmin
salata suuttumustaan. "Me luotamme totuuteen ja oikeuteen, emmekä
jonkun herran hyvään tuuleen. Jos teidän sydämenne on suljettu teidän
ylevämieliselle veljellenne ja Tanskan suurimmalle ritarille, niin
on minulla yhtä vähän odotettavaa Valdemar Kristofferinpojalta kuin
Tanskan kansallakaan; mutta vielä te ette ole minun ettekä Tanskan
kuningas".

"Hoh, hoh, -- minun kohtelias herra ritarini. Sekö oli teidän
tarkoituksenne?" sanoi Valdemar ja astui säpsähtäen askeleen taapäin.
"Te olette oikeassa!" jatkoi hän iloisella äänellä, "puuttuu vielä
hiukan juhlimista. Te olette nähnyt että minun vaakunamerkissäni on
tyhjä paikka. Mutta vielä koittaa päivä tämänkin jälkeen".

"Niin varmasti! Suuri päivä, herra junkkari!" sanoi Sven Tröst
painokkaasti viitaten tähtitaivaalle. "Se on tänä iltana myöskin
veljenne lohdutus Rendsborgin linnantornissa ja Niilo Ebbesenin
Brattingborgin muurien takana".

"Kuolema ja kirous!" huudahti Valdemar suuttuneena ja polki jalkaa --.
"Tämäkö on se katuva ritari, josta te tahdoitte mennä takuuseen, ritari
Stig? Hän näyttää ennemmin tulleen solvaisemaan minua hääpäivänäni kuin
rukoilemasi suojaa ja armoa typerien tekojensa vuoksi". --

"Hän taitaa olla päästään vialla, teidän armonne!" -- änkytti Stig
Antinpoika hämillään ja uhkasi salaa Sven Tröstiä -- "totta totisesti,
poika on tainnut juoda itsensä humalaan teidän kuninkaallisesta
pikaristanne". --

"Hahaa!" nauroi Valdemar. "Te haluaisitte pelastaa hänen kunniansa. No
hyvä, olkoon menneeksi." Sen sanottuaan hän kääntyi välinpitämättömänä
ja aikoi poistua.

"Oletteko te ollut niin kauan keisarin talossa, herra prinssi", alkoi
Sven Tröst taas puhua, "että olette unohtanut tanskalaisten miesten
uskaltavan puhua vapaasti ja rohkeasti olematta siltä juovuspäissä tai
hulluja? Minä pyydän yhtävähän teidän suojelustanne kuin milloinkaan
aijon kerjätä teidän armoanne."

"Olkaa varuillanne! Tuo sana voi tulla teille kalliiksi!" sanoi
Valdemar ja kääntyi nopeasti häntä kohti. "Te olette kapinallinen ja
Ebbesenin kätyri. Minä muistan teidät Prenzlovista. Nyt on se aika
käsissä, jota minä odotin. Nyt on laittomuuksien ja omavaltaisuuksien
aika Tanskassa pian lopussa."

"Tarkoitatte rehellisyyttä ja oikeutta, herra prinssi!" vastasi
katkeroitunut ritari uhmaillen. "Niin paljon on vielä tanskalaisessa
ritaristossa jälellä uskollisuutta ja rohkeutta että me uskallamme
katsoa vääryydentekijää silmiin ja pelotta lausua julki hänen
vääryytensä."

"Hävytön! Kuka sinut löi ritariksi!" kysyi Valdemar kiivastuneena, käsi
miekan kahvalla.

"Se mies, joka pelasti Tanskan silloin kun te tanssitte keisarin
hovissa, mutta jonka te olette hyljännyt ja pettänyt", vastasi Sven
Tröst katkerasti. "Tahdotteko tietää, kuka antoi minulle tämän miekan?"
lisäsi hän lyöden reippaasti kätensä miekan kahvaan --. "Se ruhtinas,
joka oli lähinnä ja arvokkain valtaistuimelle nousemaan, -- hän, joka
miehekkäästi kohotti käsivartensa Tanskan vihollista vastaan, silloin
kun te petollisessa keisarihovissa opettelitte pelaamaan schakkia ja
leikkimään sekä sydämillä että uskollisuuslupauksilla."

"Nyt minä näen, herra Stig, että ollaan aivan oikeassa, kun väitetään
hillittömyyden ja yltiöpäisyyden menneen yli rajojen Tanskassa!" sanoi
Valdemar ja kääntyi rohkeasta ritarista katseessa uhkaava, melkein
peloittava ilme. "Jos minun veljelläni on tällaisia liittolaisia,
niin ei hänen hurskauteensa ole paljoakaan luottamista. -- Jos kreivi
Gerhardin murhaaja löi teidät ritariksi", lisäsi hän kääntyen taas
Sven Tröstiin -- "niin pysykää vain hänen luonaan ja jakakaa hänen
kohtalonsa! Tästä hetkestä te olette lainsuojaton minun hallittavallani
alueella! Te arvelette kai kaikkien maailman ruhtinasten pelkäävän
juutilaista ritaristoa sukulaisenne tyhmänrohkan teon vuoksi. Mutta
antaa ajan kulua, vielä eivät ole kaikki päivät loppuun kuluneet!"

Tämän sanottuaan kuningas poistui nopeasti puistosalista Stig
Antinpojan kanssa. Sven Tröst jäi yksin seisomaan, käsi miekan
kahvalla ja mitä kamalimmassa jännityksessä. "Lainsuojaton, missä
hän hallitsee!" toisti hän --, "siis myöskin täällä? -- Haa, mitä
muuta odotinkaan? Totuuden sai hän kuitenkin kuulla. -- Mutta nyt
pois täältä! -- Jos Tanskassa on jälellä kipinäkään uskollisuutta
ja rehellisyyttä, niin ei ainakaan tätä prinssiä juhlita Viborgin
käräjillä!" Hän astui nopein askelin puistosalista, poistuakseen
silmänräpäyksessä Sönderborgista; mutta muissa saleissa oli niin suuri
häävieraiden tungos, että hänen täytyi pysäyttää kiirehtämisensä.
Päästäkseen ulos täytyi hänen kulkea ritarisalin läpi, missä nuori
kuningas jo seisoi iloisesti puhellen morsiamensa, kanssa, naisten
ja muutamien vieraiden ritarien ympäröimänä. Sven Tröst aikoi
astua heidän ohitseen; mutta kuningas oli nähnyt hänet ja astui
omituisesti hymyillen hänen tielleen. "Suokaa minun esittää teidät
tulevalle kuningattarellenne, uljas, rohkea ritari Tröst!" sanoi hän
ivallisesti hymyillen ja vei hänet prinsessan luo. "Tässä näette oikein
valionuorukaisen meidän nuoresta juutilaisesta ritaristamme, jalo
prinsessa!" jatkoi hän kaksimielisen pilkallisesti, "Tämä nuori mies
on jo ehtinyt antaa minulle hämmästyttävän näytteen siitä suuruudesta
ja jalosta avomielisyydestä, joka on niin ominainen meidän tuleville
alamaisillemme. Hän on ensiluokkainen vapauden ja jalomielisyyden
ritari".

Sven Tröst näytti hetken aikaa olevan hämillään eikä prinsessa
tiennyt, mitenkä hän ymmärtäisi tämän esittelyn. Hän vastasi ritarin
äänettömään tervehdykseen tavallisella hymyllään, jonka kukin voi
selittää mielensä mukaan. Mutta nyt oli Sven Tröst tointunut; hän
osoittautui äkkiä yhtä vapaaksi ja kohtelijaaksi kuin iloinen
kuningas ja hienot hovimiehet, peittäessään sydämensä katkeruuden sen
onnellisuuden ivallisella ylistämisellä, jonka onnellisena todistajana
hän täällä sai olla, ja joka nyt kuningas Valdemarin ja kuningatar
Helvigin häistä levittäisi yli koko Tanskan "uskollista veljesrakkautta
ja suurimpien isänmaallisten tekojen oikeamielistä ja rehellistä
tunnustusta." Tuntui siltä kuin koston henki olisi asettanut hänen
kielelleen nuo sanat, jotka sisälsivät mitä räikeimmän vastakohdan
siihen, mitä hän näki tässä hääjuhlassa, ja minkä hän tiesi kuninkaan
itsensä tuntevan kalliisti ostetussa onnessaan. Hänen ei ollut vaikea
säilyttää jonkinlaista huolettomuutta äänessään ja kohteliaisuutta
ylistävässä ivassa, joka petti sivulliset. Naiset ja hienot hoviherrat
näyttivät vastaanottavan kaiken tavanmukaisena hyvänä hovitapana; mutta
prinsessa punastui, ja jokainen pisto Sven Tröstin kohteliaisuuksissa
sattui tuntuvasti nuoreen kuninkaaseen, vaikka hän koettikin hymyillä
välinpitämättömästi. Hän keskeytti äkkiä sopimattoman keskustelun
teeskennellyn leikillisesti, ja ojensi morsiamellensa käsivartensa,
viedäkseen hänet tanssiin. Naisten ja hovimiesten ihaileva joukko
seurasi kuninkaallista morsiusparia; mutta Sven Tröst jatkoi,
näennäisesti tyynenä, kulkuaan ritarisalin läpi.

"Riivatun houkkio!" kuiskasi Stig Antinpoika ohikulkiessaan hänen
korvaansa. "Korjaa nyt oma kylvösi! -- Minä en enää voi pelastaa sinua."

Sven Tröst ei välittänyt siitä. Hän oli huomannut onnittelupuheensa
uskalletun ivan saaneen kuninkaan kalpenemaan, ja hän tunsi salaisen
ilon siitä, että ehkä hän sillä oli saanut Nemesiksen heräämään hänen
sielussaan. Nyt hän taas näki Valdemarin mitä iloisimman näköisenä
tanssittavan ylpeää prinsessaa, vaikka sulhasen huomio usein kuitenkin
näytti kiintyneen somaan rügeniläiseen morsiusneitoon, ja ritari
Folgvard Lovmandsonin polttava katse taas salaa seurasi morsianta.
Sven Tröst poistui ritarisalista hymyillen katkerasti. Hän ei tiennyt
itse minnepäin kulkisi, ja Stig Antinpojan varoitus kaikui nyt vasta
selvästi hänen sielussaan nähdessään joukon asestettuja sotilaita
edessään, ja häneltä kysyttiin korskealla äänellä minne hän aikoi.

"Ulos -- vapauteen!" huudahti hän ja näki nyt vasta seisovansa
sisemmällä linnanpihalla raudoitetun oven edessä, joka johti linnan
vankilarakennuksiin.

Vartija katseli epäluuloisesti outoa ritaria ja huomautti hänelle,
että hän vielä oli vapaudessa, mutta matkalla vankitorniin. Sven Tröst
kääntyi nopeasti ja eteni pimeälle takapihalle, etsien senkautta pääsyä
suurelle linnanpihalle ja talleihin, välttäen joutumasta vihaamaansa
linnaan. Hän löysi lopultakin uloskäytävän ja seisoi nyt uloimmalla
linnanpihalla naisparvekkeen edustalla. Pysähdyttyään sinne hetkeksi
miettimään kuuli hän ihanan naisäänen laulavan:

    "Niin synkän tahdon nyt asunnon,
    ett tulikin siellä on valoton."

Se oli laulu kuningas Valdemar Suuresta ja hänen onnettomasta
sisarestaan, joka kuoli tanssiessaan ankaran veljensä kanssa. Tuo
laulu oli saanut hänet usein itkemään pikku Agnetan kanssa lapsuutensa
aikoina Björnsholmissa ja nyt hänestä tuntui kuin Agnetan suloinen
ääni olisi laulanut. "Agnete huudahti!" hän. "Agneta neito, oletteko
siellä?" Ikkuna narahti hänen päänsä yläpuolella naisparvekkeella, ja
hän näki linnanpihan soihtujen valossa saman lumoavan olennon, jonka
hän viimeksi oli nähnyt Haldissa, mutta joka silloin ei tahtonut tuntea
häntä eikä antanut kutsua itseään Stig Antinpojan tyttäreksi.

"Pakene! Pakene! Sven Tröst!" kuiskasi hänelle rakas tuttu ääni. -- "Te
olette suuressa vaarassa."

"Agneta neito!" toisti hän. "Tekö täällä? Ja te tunnette minut ja
tahdotte pelastaa minut näiden irvistävien susien joukosta?"

"Paetkaa! Joutukaa!" jatkoi ystävällinen ääni hätääntyneenä. -- "Teidät
heitetään torniin. -- Minä olen kuullut isän antavan ankaran käskyn
portinvahdille."

"Teidän isänne? Tahdotteko kuitenkin olla hänen tyttärensä? -- nyt, kun
hän taas on itsevaltiaan kätyri --"

"Minulla ei ole isää eikä ainoaakaan ystävää maailmassa". -- lausui
taas lempeä neitonen ikkunasta -- "mutta elkää välittäkö minusta! --
Taivaan nimessä! Paetkaa!" --

"Minä en liikahda paikaltani, maksakoon sitten vaikka henkeni,
ennenkuin sanotte minulle rakastatteko minua vielä niinkuin meidän
lapsuudessamme -- tai olenko minä mielettömästi uneksinut teistä kaiken
ikäni."

"Oi, elkää milloinkaan ajatelko minua, herra ritari!" kaikui nyt neidon
ääni hiukan vieraammin, mutta ikäänkuin värähdellen. -- "Minun täytyy
mennä naimisiin ritari Podebuschin kanssa tai mennä luostariin."

"Kuninkaan suosikin, mokoman Eugenin parittajan vaimoksi!" huudahti
Sven Tröst kauhistuneena --. "Tahdotteko itse?"

"En ikinä! Senvuoksi minut on teljetty tänne. -- Minä tahdon kuolla
luostarissa!"

"Sanokaa edes minulle -- rakastatteko minua, ihana, siunattu Agneta! --
ja niin totta kuin elän ei teistä tule herra Podebuschin vaimoa, ettekä
kuole luostarissa!"

"Paetkaa, paetkaa! -- Joku tulee!" kuiskasi hän väräjävin äänin. Ikkuna
suljettiin nopeasti, ja kauniit kasvot olivat kadonneet. Sven Tröst jäi
seisomaan ja tuijottamaan suljettuun ikkunaan. Hän luuli kuulevansa sen
takaa Stig Antinpojan äänen. Mutta nyt kuului sotilasjoukon astuntaa
ja aseiden helinää läheltä. Hän huokasi syvään ja poistui epävarmalta
paikalta. Hän hiipi pitkin linnanmuurin pimeintä varjoa tallia kohti.
Täältä hän löysi hevosensa ja vei sen ulos takaovesta, jonka hän sulki
jälkeensä. Hevonen oli vielä satuloitu hänen edellisen ratsastuksensa
jälkeen. Ensi kerran hän näin oli jättänyt hevosensa hoitamatta. Hän
hypähti heti satulaan ja ratsasti ulos avoinna olevasta takaportista.
Tuskin hän oli ehtinyt sataa askelta linnasta, niin hän huomasi
ratsujoukon, joka kiirehti yleisestä linnanportista, näyttäen ajavan
jotakin takaa. Hän käytti hyväkseen ennätystään ja katosi kuin nuoli
yön pimeyteen.



KYMMENES LUKU.


Sönderborgin hääjuhlat eivät olleet vielä loppuun vietetyt. Piispa Sven
oli aikaisin vetäytynyt pois maailmallisesta hälinästä lukukammioonsa,
syrjäiseen puutarhahuoneeseen, missä asuttiin vain kesäisin, linnan
ollessa täynnä vieraita. Hänen edessään pöydällä oli lamppu ja joukko
kirjoituksia, mistä huomasi hänen aikovan viettää lopun juhlayöstä
tärkeän ja vakavan työn ääressä. Tämä hänen työnsä keskeytettiin,
kun nuori ritari astui sisään hänen luokseen, katse sekavana, ja
kauneilla, mutta hyvin kalpeilla kasvoilla melkein epätoivoisen
intohimoinen ilme. Se oli ritari Folgvard Lovmandson, drotsi Lovmandin
eli Lainsäätäjän ainoa poika, niinkuin hänen isävainajaansa, drotsi
Pietari Hesseliä, usein kutsuttiin. Nuori ritari oli koko päivän
ollut mitä jännittävimmässä mielentilassa, joka ei ollut jäänyt
ankaralta piispalta huomaamatta. Myöskin hengellinen herra oli kuullut
huhuiltavan ritari Folgvardin luulotellusta rakkaussuhteesta prinsessa
Helvigiin, ja itse puolestaan hän uskoi tulleensa vakuutetuksi siitä,
ettei nuoren ritarin puolesta kohonnut savu, vaan ilmi tuli siitä
palosta. Piispa oli ollut ritari Folgvardin rippi-isä ja opettaja.
Hän oli nuoruudessaan ollut hänen isävainajansa hyvä ystävä ja oli
siitä asti aina pitänyt isällistä huolta pojasta. Ennen poistumistaan
hääsalista hän oli viitannut hajamielisen ritarin luokseen, ja
pyytänyt hänen saapumaan tänne tällä hetkellä. Nyt seisoi kiihoittunut
nuorukainen piispan edessä, mutta sanaakaan sanomatta. Piispa ojensi
hänelle kätensä, ja hän painoi sen kiihkeästi huuliaan vasten.

"Minä en ole nähnyt sinua tuskin ollenkaan täällä näinä päivinä, rakas
poikani!" sanoi piispa. "Sinä olet nyt jo yli vuoden mellastellut
täällä vaarallisilla ja liukkailla holvikäytävillä antamatta
minkäänlaisia kuulumisia itsestäsi. Et kai liene laiminlyönyt lukujasi?
Etkö voisi kertoa minulle harjoituksistasi jalossa _Ethicassa_ tai
_Logicassa_? Sellaiset harjoittelut rauhoittavat ja jalostuttavat
mieltä ja säilyttävät sen tämän katoavaisen maailman eksytyksiltä ja
kiusauksilta."

"Oi, en, minä olen runoillut vain yhden laulun, hurskas isä!" --
vastasi nuorukainen, "mutta sitä ei ymmärrä kukaan muu koko maailmassa
kuin vain minä."

"Silloin, poikani, ei siinä liene tervettä logicaa eikä järkeä."

"Mahdollista, etteivät sitä muut ymmärrä", -- vastasi nuori ritari
kohottaen kaunista päätään. "Mutta sen minä teidän, että siihen minä
olen sulkenut sieluni elämän ja ajatukset, ja kun minä viimeisenä
tuomiopäivänä nousen haudastani tekemään Kaikkitietävälle tiliä
kaikista salatuista synneistäni ja kaikista tuskistani ja toiveistani
tässä ihmeellisessä maailmassa, niin ei minulla ole muuta ääntä kuin
tämä minun lauluni, joka nyt yötä päivää kaikuu sielussani, mutta jota
ei yksikään ihminen maailmassa voi eikä saa ymmärtää."

Piispa pudisti päätään. "Se mikä meissä on puhdasta ja selvää, ei
kammoa valoa eikä ole arvoituksellista lähimmäisillemme!" sanoi
hän miettivästi. -- "Minä pelkään sinun pettävän itseäsi, poikani,
tekemällä itse pimeyden sielussasi epäjumalaksesi. Annappas kuulla,
mitä tarkoitat sillä, että niin suuri viisaus tarvitaan sen
ymmärtämiseen!"

"Eikö jokaisen ihmisen sielu ole hänelle itselleen arvoitus, hurskas
isä. Mitenkä voisi muutamilla sanoilla tyhjentää kuolemattoman sielunsa
äärettömät rikkaudet. Jos minulla olisi soittimeni mukanani, niin
voisin ehkä teille viitata mitä tarkoitan, ihmiskielellä ei siihen ole
riittävästi sanoja. Mutta -- jos tyydytte säveliin, jotka minulla ovat
rinnassani, ja kuuntelette enemmän säveleitä kuin köyhiä sanoja, niin
tahdon mielelläni laskea salarippini teidän sieluunne!"

Piispa nyökäytti myöntävästi, ja nuorukainen alkoi hiljaisella äänellä
ihmeellisen salaperäisen rakkauslaulun, joka vielä kaksisataa vuotta
senjälkeen on ollut kaikkien salaisesti ja onnettomasti rakastaneiden
lempilaulu. Tämän uuden laulun ovat kuudennentoistavuosisadan naiset
kirjoittaneet muistiin. Hänen surumielinen äänensä sai vähitellen yhä
enemmän eloa, ja hämärimmät sanat muuttuivat mitä ihanimmiksi säveliksi
hänen huulillaan, hänen silmiensä väliin täyttyessä kyynelillä,
väliin hehkuen intohimoista voimaa ja epätoivoista rohkeutta, joka
uhmaa tuskaa ja kuolemaa. Hänen sielunsa oli kuin kuoleva kotka, joka
kärventynein siivin kiitää kohti aurinkoa, joka sen polttaa.

Aluksi katseli piispa osanottavan surumielisesti häneen, kun nuori
ritari väräjävin äänin puoleksi kuiskasi, puoleksi lauloi:

    "Jätä sieluni korkehin kaipauksesi
    Suo unhoon pyyteesi mennä!
    Jätä hedelmä, niit'et saa omakses,
    Päin pilviä turhaan äl' lennä!

    Miks kannat sä puuta roviohon,
    joll' itsesi polttaa voisit!
    Kun kerran se oikein syttynyt on,
    sit'et sammuta, kuten soisit.

    Oi poloista! Kurjaa toivoa, oi!
    Vähän mieles sai lohtua maistaa!
    Vähän aurinko armahti, lämpöä soi,
    vähän jaksoi ylitse paistaa!"

Mutta nyt muuttui hänen äänensä varmemmaksi; hänen katseestaan uhkui
hurjan uskalias toivo, ja hän jatkoi vilkkaammin:

    "Miks' sanoit sa mahdottomaksi sen,
    mitä sentään todeks' voi saada?
    Luja mieli mahti on totinen,
    sit'ei mahdottomuudet kaada.

    Ylös päivään päin miten oksassaan
    kesähedelmä kohoaakin,
    -- kun Jumala suo, se aikanaan
    alas putoo kuin putoaakin.

    Ja haukka kuink' ylhäällä lentelee,
    pedot alla kuink' ärjyneekin.
    He peljätä saa: pian kahleihin
    erämies ne vangitseekin

    Et nää, miten suuri mun voimani on,
    sen salaan mä, sisään suljen;
    en yksin ole missään, en turvaton,
    kera varman saaton ma kuljen.

    Mitä vankilan vaivoista, pakosta sen!
    Kevyt kantaa on mieluinen taakka.
    Ilolaulu on loppuna itkujen,
    yö kestää vain aamuhun saakka!"

"Vaikene, kurja! Nuo ovat hullun mielettömiä ajatuksia!" keskeytti
piispa hänet huolestuneena. "Tuota ilolaulua, jonka uneksit seuraavan
itkuasi, minä kammoan -- sitä iloista päivää, joka häämöittää sinulle
synnin ja eksytyksen yöstä, minä kauhistun, sinun tulevaisuuttasi
ajatellessani."

Mutta nuori ihminen ei kuullut hänen sanojaan; hän jatkoi yhä
innokkaammin ja kovemmalla äänellä:

    "Miks' kortta en kantaisi rovioon
    mi polttain voi vapaaksi päästää!
    Sen aamunkaste parantakoon
    tuli auringon mit' ei säästä!

    Miks elämän tuskaa mä pelkäisiu,
    mi elossa pitävi mua?
    Lyhyt vankeus, tuskaton kuolokin
    voi eloksi vaihettua!"

"Vaikene, vaikene! Minä tiedän kaikki, onneton!" huudahti nyt piispa ja
tarttui hänen käteensä. -- "Sinun laulusi samoinkuin silmäsi peittävät
vain huonosti sen minkä jokainen näkee sinun sydämessäsi tapahtuvan?
Jos autuutesi on sinulle rakas, nuori ystäväni, niin sammuta se tuli,
joka sinua salaisesti kalvaa! Jos nuori elämäsi on sinulle pyhä, niin
poistu Tanskan hovista. Elä ikänä enää tapaa tuota ylhäistä naista,
tiedät, ketä tarkoitan!"

"Elämäni vuoksi minä en pakene!" vastasi Folgvard kiivaasti, "minä
en ole tehnyt mitään rikosta. -- Niinkuin nyt teille, ilmaiskoon
lauluni ja katseeni koko maailmalle korkeimman iloni ja tuskani: mutta
minun kieleni ei vielä ole maininnut siitä sanaakaan ainoallekaan
ihmissielulle!"

"Eikö hänellekään?" kysyi piispa.

"Ei, elävän Jumalan nimessä, hurskas isä! Miten olisin sen uskaltanut?
Enhän ole milloinkaan ollut hänen kanssaan kahden kesken."

"Hyvä on, rakas poikani!" sanoi piispa rauhoittavasti. "Silloin on
onnettomuus, Jumalan kiitos, pienempi, kuin minä uskoinkaan. Mutta
-- sinun täytyy poistua täältä! Ei vain sinun henkesi -- vaan sinun
sielusi on vaarassa."

"Mitä on elämä minulle ilman häntä!" jatkoi intohimoinen nuorukainen.
-- "Sieluni autuuden vuoksi on minun turha paeta: vain hänen
läheisyydessään, hänen lumoavan katseensa loisteessa, tunnen olevani
autuas."

"Epäjumalan palvelusta, poikani! Kamalaa pakanallista sokaisua! --
Silmienpyyteitä, lihanhalua." -- --

"Elkää tehkö syntiä, hurskas isä!" keskeytti nuori ritari hänet
ylpeän kiivaasti. "Silloin on myöskin syntiä ja jumalatonta, kun te
polvistutte pyhälle neitsyelle ja rukoilette puhdasta autuuden äitiä."
-- --

"Näitä nuorten sydänten Casuistikoja [Tiede, joka tutkii arkoja
omantunnonasioita] ei voi välttää", jatkoi piispa. "Minä tunnen nuo
mielettömyydet; mutta minä tiedän myöskin neuvot niille. Jos sinun
tunteesi on niin hurskas ja puhdas, kuin sinä uskot, niin osoita se
minulle! Ellet sinä rakasta ainoastaan itseäsi ja omia mielitekojasi
vaan sitä sielua, jota näyt jumaloivan, niin et kai tahtone tehdä omaa
epäjumalaasi onnettomaksi?"

"Armias Jumala! Mitä tarkoitatte, kunnianarvoisa isä?"

"Oletko sinä niin soaistu, ettet näe mihin sellainen intohimo
johtaa? Niin vähänkö sinä tunnet maailman ylhäisiä ja mahtavia?
Luuletko sinä, ettei mustasukkaisuus, epäluuloisuus ja loukattu
ylpeys saa oikeamielisyyden maljakkoa horjahtamaan tasapainostaan
parhaimmassakin kädessä, jonka haltuun kansa ja valtakunta on uskonut
kohtalonsa. Toivoisitko sinä elää päivänä, jolloin kuulisit riidan ja
erimielisyyden vallitsevan tanskalaisessa kuningashuoneessa -- ja sinun
tähtesi? Tahdotko sinä, saadaksesi kylliksesi katsella kaunista kuvaa,
joka kuitenkin täyttää sinun sielusi levottomuudella ja epätoivolla
-- tai, mikä on pahempi, synnillisellä ja jumalattomalla halulla --
tahdotko sinä sellaisen kurjan, itsekkään, sairaloisen mieliteon vuoksi
rikkoa ehkä muuten tyydyttävän perhe-elämän, etkä vain itse uskaltaa
elämää ja kunniaa, vaan ehkä saattaa häpeään ja hengenvaaraan sen
henkilön, jonka puolesta sinä haaveilevalla ilolla voisit kuolla?"

"Suuri Jumala!" huudahti Folgvard valahtaen kuolonkalpeaksi. "Mitenkä
voitte ajatella sellaista mahdolliseksi? Kuinka hän olisi voinut
ylpeässä sokaistuksessaan antautua sellaiselle hirviölle?"

"Elä tuomitse väärin sitä ruhtinasta, jonka haltuun Tanska tahtoo uskoa
onnensa, mutta jonka sinä nyt olet vähällä pettää! -- Jos hän tulisi
kovaksi ja julmaksi vihassaan, niin olisihan se inhimillistä." --

"Te olette oikeassa!" alkoi Folgvard puhua. "Minä olisin Tanskan
kurjin ritari, enkä suuren drotsi Pietarin poika, jos saattaisin hänet
sellaiseen onnettomuuteen. Te olette peloittanut minua, hurskas isä!
Minä lähden täältä heti. Minä tahdon vain kerran vielä nähdä hänen
ihanat silmänsä näiden kirkkaiden hääkynttilöiden valossa -- ja sitten
-- hyvästi tämän maailman elämä ja ilot! -- Hyvää yötä!" Hän aikoi
syöksyä pois, mutta piispa tarttui hellästi hänen käsivarteensa.

"Ota mukaasi hartain siunaukseni, ystäväni Pietari Hesselin poika!"
sanoi piispa Sven iloisesti ja nousi, laskettuaan kätensä Folgvardin
polttavalle päälle. "Nyt minä näen, ettei sinua kalva mikään alhainen,
epäjalo intohimo, vaan onneton erehdys. Ole miehekäs, poikani! Opi
oikein käyttämään sitä elämää, jota nyt ylönkatsot. Käytä se isänmaasi
ja sen Herran palvelukseen, joka sen sinulle antoi! Kristitty ritari ei
vain tunteellisesti uneksi -- hän myös toimii!" --

"Oikein, herra piispa, niin minäkin tahdon", huudahti Folgvard ylpeästi
ja innokkaasti -- "vaikka tämä kuningas, jonka olette tuonut tänne,
tulisikin minun vihollisekseni. Tositoimintaa on nyt vain Ebbesenin
lipun alla, vaikka hän onkin tuomittu mahtavien päätöksestä, teidänkin
--"

"Varo astumasta sille tielle, poikani!" huudahti piispa ja peräytyi
säpsähtäen. -- "Elä anna petollisen loiston itseäsi häikäistä! Elä
myöskään tuomitse sitä, mikä sinulle vielä on hämärää minun ja
kuninkaan menettelyssä Ebbesenin suhteen! Minulla olisi sinulle tehtävä
laillisen kuninkaamme palveluksessa; minä voisin osoittaa sinulle
kunniakkaan tien onneen ja menestykseen". -- --

"Hurskas isä!" keskeytti Folgvard valtioviisaan piispan, katsoen häneen
terävästi ja tarttuen häntä käteen. -- "Te olette näyttänyt minulle
sen kuilun, jonka vieressä seisoin, ja johon minä olin vähällä syöstä
sen sielun, jota rakastan; mutta -- anteeksi epäilykseni! -- ettekö
itse seiso täällä liukuvalla pinnalla. Johdatteko oikeamielisesti tätä
peloittavaa kuningasta?"

"Jumalan avulla, poikani!" vastasi piispa vakavasti, kätensä
yhteenliittäen. "Tämän onnettoman ajan petollisuus tarvitsee neuvoja,
joita ei jokainen hurskas ja rehellinen sydän heti voi hyväksyä; mutta
-- armonvalon ja pyhän hengen avulla meidän nuori viisas kuninkaamme
tulee toimimaan oikein senkin silmien edessä, jolta ei mikään ole
salattu. Cras nobis respondebit pietitia nostra -- koittaa vielä päivä
tämänkin jälkeen, ja se on ilmituova tekojemme oikeamielisyyden." --

"Totta totisesti, herra piispa. Saarnaatteko te minun
nuoruudenihanteitani tälle nuorelle ihmiselle!" kuului nyt kuninkaan
iloinen ääni avonaisesta ovesta, ja sekä piispa että nuori ritari
Folgvard peräytyivät säpsähtäen. "Mitä täällä oikeastaan on tekeillä?"
jatkoi kuningas. "Mistä salaperäisistä asioissa te täällä keskustelette
tämän ujon herran kanssa, joka koko päivän on seurannut osanottavilla
katseilla minua ja morsiantani, silti meitä onnittelematta?"

"Sallikaa minun esittää teille kuuluisan miehen poika, herra kuningas!"
alkoi piispa nopeasti puhua, nyt kuitenkin aivan rauhoittuneena.
"Teidän autuaan setänne ystävä drotsi Pietari Hessel, oli tämän nuoren
miehen isä, ja minä toivon ritari Folgvardin seuraavan jalon isänsä
jälkiä. Toivon että hänestä ajankuluessa tulee teille yhtä uskollinen
mies kuin minun Herrassa autuaasti nukkunut ystäväni oli ennen kuningas
Meenvedille ja Tanskan kuningashuoneelle."

"Vai niin! Senkö drotsi Hesselin poika, joka nuoruudessaan oli
kuningatar Agneksen ritarillinen ihailija?" sanoi kuningas
kaksimielisesti hymyillen "No niin, olihan hän muuten rohkea mies.
Minua ilahduttaa, jos hänen poikansa seuraa hänen kiitettäviä jälkiään."

"Minä olen määrännyt hänelle tehtävän, johon hän tarvitsee teidän
armollisen suostumuksenne", jatkoi piispa luoden alas katseensa. "Minä
arvelen että hän voisi osoittaa intonsa ja kykynsä teidän tulevana
uskollisena palvelijananne, antamalla aatelille ja kansalle viittauksen
teidän itsensäkieltävästä lempeydestänne, jota olette osoittanut
hallitukseen astuessanne -- vaikuttaakseen siten heidän päätökseensä ja
valmistaakseen heitä antamaan teille yksimielisen kuuliaisuuslupauksen
Viborgin käräjillä."

"Vai niin!" keskeytti kuningas hänet säpsähtäen. "Siihen olisi
kuitenkin vanhempi ja kokeneempi valtiomies ollut soveliaampi. Tämä
nuori mies osaa vaieta, ja se voi olla hyvä aikanaan; mutta osaako hän
myöskin puhua sanomatta liikaa, se on ominaisuus, jota minä en voi
kehua vielä tuntevani hänessä. Kuitenkin -- koska jo olette vihkinyt
hänet tähän asiaan, herra piispa, saa hän matkustaa heti. Teillä on
suostumukseni, ritari Folgvard! Mutta katsokaa, ettette väärinkäsitä
tai väärinkäytä sitä!"

Ritari Folgvard katsahti hämmästyneenä sekä kuninkaaseen että piispaan,
joka salaa iski hänelle silmää.

"Minun olisi helpompi suorittaa tämä tehtävä teidän mieliksenne, jos
teidän armonne suvaitsisi itse ilmaista minulle teidän tahtonne!" alkoi
hän nyt puhua, koettaessaan vaivoin salata epätietoisuuttaan siitä,
mistä puhuttiin, sekä äärimmilleen jännittyneen mielentilansa. -- "Se
maailmankokemus ja ymmärrys, jonka luulette minulta puuttuvan, ylhäinen
herra, tekee minulle tämän tehtävän hyvin arveluttavaksi." --

"Sen itse parhaiten tiedätte! Minulla ei nyt ole aikaa sellaiseen!"
keskeytti kuningas hänet terävästi. "Seuratkaa tämän arvoisan herran
määräyksiä! Te saatte hänen kanssaan vastata siitä. -- Jumalan
haltuun!" Sen sanottuaan hän kääntyi ritari Folgvardista, joka
hätäisesti kumartaen, kasvot punottavina syöksyi ulos ovesta.

"Mikä teidän nuorta ystäväänne vaivasi?" -- kysyi kuningas jäätyään
kahden piispan kanssa, "Hän on jo toinen tanskalainen ritari, joka
minulle tänä iltana esitetään. Jos heidän mukaansa teen jälellä
olevista johtopäätöksen, niin taitaa Tanskan nuori ritaristo potea
kuumetta tai aivotulehdusta."

"Ainakin sopii se tällä kertaa ritari Folgvardiin, herra kuningas!"
vastasi piispa. "Hänen nuori verensä on todellakin kuumeisen levotonta,
enkä minä tiedä sille mitään parempaa neuvoa kuin kiireellistä
toimintaa, ja erityisesti sellaisia tehtäviä, jotka vaativat
järkevyyttä ja viisautta. Saatte nähdä ettei valintani ole huono. Tämä
nuori mies ei tule saattamaan luottamustani häpeään."

"Sen tulee aika osoittamaan!" vastasi kuningas epävarmoin katsein. --
"Nyt toisiin asioihin. Minä olen väsynyt tämän päivän teeskentelyyn.
Minua halutti puhua teidän kanssanne pari sanaa kahden kesken. Minä
olen nyt tehnyt sen uhrauksen, jonka valtioviisaus ja Tanskan onni
vaativat. Se oli minun oma suunnitelmani samoin kuin teidän. Minä en
tahdo valittaa. Minä olen nyt sidottu puolisoon, joka ojensi minulle
kätensä vain tullakseen kutsutuksi Tanskan kuningattareksi. Sen minä
tiesin. Ehkä hän kuitenkin kätkee sydämeensä toisen nuorukaisen kuvan.
Sitä minä en tiennyt. Mutta, olkoon menneeksi! Ehkäpä minulla olisi
omasta sydämestänikin yhtä ja toista ripitettävää. -- Kuitenkin, se on
kaikki tyhjää narripeliä. Te, hengen miehet, ette kuitenkaan ymmärrä
sydänsuruja. Kaikki sujuu nyt vielä hyvin, kuten sanoin. Minun veljeni
itsepäisyys painaa kuitenkin mieltäni. Se huoli on tehnyt minulle
näiden päivien onnennaamarin hiukan tukalaksi kantaa. Te tiedätte,
että minun aikomukseni oli vapauttaa heti hänet kreivin vankeudesta,
ilman minkäänlaisia ehtoja. Mutta nyt minä huomaan hänellä olevan
puoluelaisia, ja ne ovat uskaliaita, vaarallisia haaveilijoita."

Kuningas kertoi nyt piispalle keskustelunsa Sven Tröstin kanssa, ja
miten hän oli nähnyt tarpeenvaatimaksi käskeä vangitsemaan uhmailevan
ritarin, ettei tämä pääsisi levittämään vihamielistä mielialaansa
kansaan ja yllyttämään Oton liittolaisia vastustamaan hänen kuninkaaksi
julistamistaan Viborgissa.

"Tämä surettaa minua!" vastasi piispa miettivästi. "Tämänlainen
ankaruus lienee kuitenkin välttämätön joksikin aikaa. Teidän
herra veljenne vapautus on näissä olosuhteissa jätettävä siksi,
kunnes kuninkaaksi julistaminen on ohitse, ja teidän tärkeä
valtaistuimellenousunne vahvistettu. Nyt meidän on kaikkien uhrattava
valtakunnan ja maan hyväksi se, minkä välttämättömyys vaatii -- ja
herra kuningas! Teidän uhrinne ei ole vähin; kuitenkin -- Jumalan
avulla se on koituva sekä teidän että Tanskan onneksi!"

"Sen aika myöskin opettaa!" keskeytti kuningas hänen puheensa. --
"Kaikessa tapauksessa, teidän ei ainakaan koskaan tarvitse kuulla minun
valittavan. -- Te kehoitatte siis minua siihen?" jatkoi hän. "Te ette
pidä minua sydämettömänä veljenä, kun nyt annan Oton jäädä sinne, missä
hän on, kunnes minä vaaratta maalle ja valtakunnalle voin vapauttaa
hänet ja antaa luopumisen riippua hänestä itsestään?"

"Herra kuningas, minun käsittääkseni se on surullinen välttämättömyys!"
vastasi piispa tuskallisesti huoaten. -- "Te ette toimi täällä
omassa asiassanne, ettekä voi sydämessänne seurata omaa haluanne ja
veljentunnettanne. Nyt on kysymyksessä valtaistuimen turvallisuus ja
Tanskan onni sekä nykyisille että tuleville sukupolville, tahrattakoon
täällä yksityisen parhaat ja kauneimmat toiveet isänmaan ja yhteisen
hyväksi."

"Hyvä! Olkoon niin. Nyt ei siitä enempiä epäilyksiä!" sanoi kuningas
kiivaasti. "Oletteko laatinut armahduskirjeen?"

"Tässä se on, armollisin kuningas! Se on kunniaksi sekä teidän
sydämellenne että viisaudellenne. Sillä te voitatte heti koko
kansan sydämen. Minä olen teidän suostumuksellanne itse ulottanut
teidän ylevämielisen anteeksiantonne niihin, jotka nyt pelkäävät
entisten laittomuuden aikojen ja teidän onnetonta isäänne vastaan
tekemiensä rikkomusten seurauksia. Tässä kohden te olette viisaampi ja
varovaisempi kuin teidän autuas setävainajanne, muuten niin ylistetty
kuningas Meenved, ja -- totisesti! Ihanampi on anteeksi antaa kuin
rangaista ja kostaa!"

"Hyvä on!" vastasi kuningas päätään nyökäyttäen -- "minkä voin
kynänvedolla voittaa, siihen en tarvitse verenvuodatusta." Hän luki
nopeasti sen asiakirjan, jonka piispa ojensi hänelle. "Hyvä on!
Armahdusjulistus ulottuu kaikille -- paitsi Ebbesenille ja hänen
ystävilleen. He ovat ja pysyvät minun vihollisinani. Sen olette itse
sinetillä vahvistanut. Elleivät Geertin pojat häntä surmaa, on häntä
ahdistettava. Mutta -- sillä ei ole kiirettä!"

"On kuitenkin surullista, herra kuningas!" alkoi piispa taas
huolestuneen näköisenä puhua, "ja se painaa raskaasti mieltäni, että
meidän onnettomana aikanamme suurimmistakin yrityksistä puuttuu
se puhtaus ja selvyys, joka voi poistaa jumalaapelkäävän sielusta
kaikki epäilykset ja vahvistaa kansojen onnen korkeimman totuuden ja
vanhurskauden sinetillä. Minä voin Jumalan edessä kutsua synnittömäksi
yhtävähän Ebbesenin tärkeää tekoa kuin sitä valtioviisasta suunnitelmaa
Tanskan pelastukseksi, johon minun itseni on teidän kanssanne täytynyt
suostua ja se vahvistaa. Meidän syntisen aikamme kirous on siinä että
se heittää varjonsa kaikkeen, niin ettei yksikään sielu, joka tahtoo
ottaa osaa aikansa tapahtumiin, voi pysyä puhtaana sen tartunnasta."

"Muuttakaa aika, hurskas herra piispa!" sanoi kuningas kärsimättömän
reippaasti. "Muuttakaa maa taivaaksi, jos voitte! Tehkää sitten meidät
pyhimyksiksi, jotka aikojen kirjassa seisovat pyhimyskehän ympäröimänä,
palmunoksat kädessä niinkuin pyhät marttyyrit kuvaraamatussanne! Jos
tahdotte edelleen seurata minua mutkikkaalla tielläni, hurskas herra,
niin elkää milloinkaan kiusatko minua epäilyksillänne siitä, mikä
kerran on tapahtunut tai päätetty! Esittäkää niin paljon kuin vain
haluatte vastaväitteitä sitä vastaan, mitä minä en vielä ole päättänyt!
Mutta ei sanaakaan sitä vastaan, joka jo on päätetty, -- kuinka muutoin
voin saada nämä sekavat asiat selvitetyiksi?"

"Suokaa minun kuitenkin lausua eräs toivomus, herra kuningas!" jatkoi
piispa. "Se koskee teidän omaa onneanne, eikä se minun tietääkseni ole
mitenkään esteenä teidän entisille päätöksillenne -- --"

"Mitä se on? Puhukaa suoraan, herra piispa, mutta lyhyesti, sillä minua
kaivataan. Ritari Podebusch odottaa minua ulkona katselemaan ihanaa
jumalatar-kulkuetta."

"Oi! Varokaa petollisia jumalia ja jumalattaria, armollinen herra!"
huudahti piispa kiihkeästi, "varsinkin näitä Rügenin sisaruksia! Minä
aijoin juuri pyytää teidän lähettämään heidät pois eikä viedä heitä
Tanskaan mukananne." --

"Minkävuoksi, Herra piispa?" kysyi Valdemar punastuen. "Mitä teillä on
näitä kauniita, hauskoja ihmisiä vastaan?"

"Yksinkertaisen kansan ajatukset noituudesta ja loihtimisesta lienevät
vain taikauskoa ja pakanuuden jätteitä" -- jatkoi piispa, "mutta jos
uskoisin ihmisillä olevan tällaisen yliluonnollisen ja helvetillisen
noituusvoiman, niin luulisinpa silloin tämän rügeniläisen herran ja
hänen lumoavan sisarensa omaavan sen. Uskokaa minua, herra kuningas. He
laskevat ansoja teidän nuorelle sydämellenne; he eivät tuo onnea eikä
siunausta mukanaan Tanskalle."

"Jättäkää se minun yksityisasiakseni, hyvä piispani", keskeytti
piispa Valdemar hänet nopeasti ja nauroi. "Jos joskus tuntisin
noiden pelkäämienne noitatemppujen vaivaavan sieluani, niin ehkä
silloin käännyn teidän puoleenne rippituolissa. Mutta minä en jaksa
selvitellä tätä sekavata vyyhtiä enkä koota levottomia tanskalaisia
päitä yhden hatun alle, ellei minulla ole hauskaa seuraa, ja ainakin
jotakin kaunista katseltavaa." Tämän jälkeen kuningas poistui
nopeasti yksinäisestä huvihuoneesta, ja piispa kuuli, miten hänet
linnanpuistossa vastaanotettiin juhlalaululla, josta erottautui
kuuluvasti harvinaisen kaunis, hopeansointuinen ja tenhoava naisääni,
vaikuttaen omituisen lumoavasti sieluun ja mieleen.

Myöskin piispaan nämä sävelet vaikuttivat voimakkaasti. Hän kuunteli
kauan levottomalla mielenkiinnolla ja jännitetyn tarkkaavasti tätä
lumoavaa sirenilaulua, joka vähitellen häipyi edetessään, sulautuen
lopulta yksinäisen satakielen rakkauslauluun hiljaisessa kesäyössä,
yöhuuhkajan linnantornista samaan aikaan huutaessa soinnuttomalla ja
surullisella äänellään.

Oli myöhä. Tulet sammutettiin linnanpuistossa, ja vähitellen vaikenivat
soitonsävelet, ja taukosi hälinä linnasta. Piispa Sven jäi istumaan
syviin ajatuksiin lamppunsa, ääreen, eikä hänellä näyttänyt olevan
halua työhön eikä lepoon. Hän liitti usein kätensä yhteen ja rukoili
ikäänkuin epäillen ja taistellen itsensä kanssa, ja syvä huokaus
tunkeutui hänen huolestuneesta sydämestään mainitessaan vuoroon
kuninkaan, Ebbesenin ja prinssi Oton nimeä. Myöskin Sven Tröstistä,
jonka hän luuli istuvan vankina linnassa, ja ritari Folgvardin
onnettomuudesta hän oli hyvin levoton. Päivä alkoi jo valeta,
kun hän sammutti lamppunsa ja läksi makuuhuoneeseensa, joka oli
ulommaisen linnanhaudan ja maantien puolella. Hän aukaisi ikkunan
voidakseen hengittää raikasta aamuilmaa, ennenkuin pani maata.
Ritari Folgvard ratsasti nyt hitaasti pois Sönderborgista, mutta
ei silmäillyt huvihuoneenikkunaan, missä piispa seisoi vilkuttaen
hänelle jäähyväistervehdystä. Nuoren ritarin kasvot olivat käännetyt
päivänsarastusta kohti, ja hän lauloi nyt hiljaa:

    "Tules' kirkkahin päivä, sen päälle suo
    jo se sytä, ken syttyä halaa!
    Kuin lumen sa sulata toivo tuo.
    mi syliisi aina palaa.

    Mutt' ihmisistä ei kukaan, ei
    voi vangita sydäntäsi:
    paits' ehkä yksi -- ken tahtosi vei,
    muill' on kovin voimaton käsi."

"Jumala meitä varjelkoon rakastuneiden logicasta!" huokasi piispa ja
puisti päätään. "Taivaan isä suojelkoon hänen järkeään ja vapahtakoon
hänen erehtyneen sielunsa!" Näin sydämestään huoaten piispa sulki
ikkunan ja meni levolle, ritari Folgvardin ratsastaessa uneksien tietä
edelleen lempilauluaan laulellen.

Ennenkuin hän vielä oli lopettanut tämän laulunsa, joka kylliksi
osoitti häntä kalvavan tuskan, saavutti hänet kaksi nuorta ritaria,
jotka samoinkuin hänkin tulivat Sönderborgista ja matkustivat
Jyllantiin. Toinen oli Stig Antinpojan poika, huikentelevainen
ritari Offe Stiginpoika, josta isä olisi toivonut hienoa, viisasta
valtiomiestä, vaikka se ei oikein tahtonut hänelle onnistua. Sekä tämä
iloinen herra, että hänen eroittamaton ystävänsä ja juomatoverinsa
Pietari Antinpoika kuuluivat niihin itsevaltaisiin ylimyksiin, jotka
tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana olivat lyöttäytyneet
Niilo Buggen seuraan Haldissa, sillä he olivat erityisesti mieltyneet
siellä vallitsevaan vapaaseen elintapaan, missä miekka oli lakina ja
oma tahto valtakunnan oikeuden sijassa. Stig Antinpojan vaatimuksesta
olivat kuitenkin nämä molemmat vapaudenritarit saapuneet tarjoamaan
nuorelle kuninkaalle palvelustaan. Ollessaan häävieraina Sönderborgissa
oli heille osoitettu ovelaa huomiota, ja olivat he niin ihastuneet
prinssi Valdemarin reippaaseen, iloiseen olentoon, että he nyt
hänen innokkaimpina puoluelaisinaan lähtivät valmistamaan hänen
kuninkaaksihuudattamistaan, sekä levittämään hänen kiitostaan
levottomien ystäviensä keskeen. He luulivat jo olevansa vihittyjä
uuden hallituksen suunnitelmiin erään heille uskotun tehtävän kautta,
ja heillä oli tärkeitä terveisiä sekä puolinaisia lupauksia ritari
Buggelle Haldissa ynnä monelle muulle tunnetulle ritarille Jyllannissa
sekä mahtavalta Stig Antinpojalta, että osaksi kuninkaalta itseltään.
Vielä osaksi hääviinien humalassa ja heihin osoitetun kunnian
huumaamina, pyörittelivät he hevosiaan vallattoman iloisesti, ja
rakastuneen Folgvardin uneksiessa salaisesta rakkaudestaan, lauloi
Offe Stiginpoika iloisesti ja vallattomasti hänen takanaan tunnettua
ivalaulua ritarillisuudesta ja romantisesta sankarihengestä:

    "Ramund se asteli, teikaroi,
    Läks' räätälin parhaan luokse.
    'Tee puku, räätäli hieno, mulle,
    Ja hieno, kaunis, jos sopii sulle?'

    'Miks en?' tuo vastasi räätäli vain
    Ja mieli nyt hyvä oli Ramundin näin."

Hänen matkatoverinsa nauroi täyttä kurkkua ja yhtyi lauluun. Nyt
huusivat molemmat elostelijat raa'alla äänellä:

    "Kolmekymmentä housuihin kyynärää.
    Viisitoista housujenvyöhön!
    Lujaks' ikuiseks' tee vaatteus tää,
    Jos pystynet ompelutyöhön".

    "Kovin ahdan on mulle puvuksi tuo", sanoi Ramund.
    "En liikkumaan mahdu", näin jutteli nuori Ramund.
    Meren suolaisen äärtä nyt astuvi Ramund.

"Tuhannet neitsyet minua syleilkööt!" huudahti ritari Stiginpoika,
ja laulu vaikeni. "Eikö ratsastakin tuolla meidän rakkaudesta sokea
ritarimme Folgvard? Hei, Folger pelimanni!" jatkoi hän leikkiä
laskien ja löi häntä olkapäälle. "Lehahdatteko te sokean satakielen
lailla häätalosta ja laulatte Miserereä, sillaikaa kun kaikkien
isänmaanystävien aivoissa messutaan Gloriaa?"

"Taidatte nähdä auringon kaksinkertaisena taivaalla, minun herrani",
vastasi Folgvard luodessaan katseen molempien humalaisten herrojen
punoittaviin kasvoihin ja himmeisiin katseisiin.

"Entä sitten, Folgvard? Kolminkertaisena, jos tahdotte?" vastasi
Stiginpoika hattuaan heilautellen. "Nyt ei ole aikaa huokailla kuulle
petollisten neitosten vuoksi. Nyt on nuori kuningas Atterdagilainen
taas tuonut valoisan päivän ja kesän vihreyden Tanskaan."

"Suokoon Jumala hänen tuoneen myöskin ilon ja rakkauden tullessaan",
huokasi Folgvard, "ennenkaikkea tanskalaisen rehellisyyden ja
uskollisuuden".

"Rist'varjele, mitä tarkoitatte?" alkoi herra Stiginpoika taas puhua
veitikkamaisen näköisenä. "Voiko kukaan tuoda mukanaan enemmän iloa ja
ritarillista rakkautta kuin reipas, iloinen sulhanen, joka on oppinut
taidon keisarillisessa hovissa? Pysyykö hän uskollisena sulhasena,
ei muuten kuulu teihin eikä meihin. Mutta sen uskollisuuden, jonka
hän on luvannut meille, maan aatelisille herroille, sen opettaa
Tanskan ritaristo hänen pitämään, samoinkuin hänen vakuutuksensa ja
kädenlyöntinsä."

"Silloin on meidän ensiksi paras oppia pitämään kiinni ankeriasta
pyrstöstä", mutisi Folgvard. "Varokaa taittamasta itsellenne
laskiaisvitsaa! Kyllä me ritarit olemme ensimäisiä, joita hän kurittaa.
Kuitenkin, siitä emme puhu ennenkuin näiden päivien humala on kokonaan
jäähtynyt teidän polttavilta otsiltanne."

"Hoh, mitä kerettiläisjuttuja nuo ovat, Folgvard!" huudahti pyöreä,
punakka Pietari Antinpoika. "Eikö edes meidän valtioviisas piispamme
ole voinut kääntää teitä? Onko tuo huokaustenne käsittämätön
kauneusloiste tehnyt teidät umpisokeaksi? Antakaa sen Fenixlinnun
lentää, ja vangitkaa itsellenne toinen. Niin minä olen tehnyt monta
kertaa, eikä siitä ole minulle ollut haittaa. Pitäkää nyt vaari
päästänne ja sydämestänne, ja auttakaa meitä pitämään iloa uudelle
Salomon kuninkaallemme!"

"Totta totisesti, te vasta tuuliviirejä olette", sanoi Folgvard.
"Kuukausi siteen tahdoitte te murtaa auki prinssi Oton vankilanovet ja
viedä hänet Viborgin käräjille kuninkaaksi huudettavaksi. Mutta nyt te
puhallatte torveen hänen ovelan veljensä hyväksi. Se herra ymmärtää
onkia kruunuja ihmissydämillä."

"Muuta mielesi, harhaan johdettu nuori mies!" vastasi herra Stiginpoika
naurettavalla saarnaäänellä. "Me olemme kaikki olleet syntisiä
ja väärillä teillä. Mutta nyt minä ja minun hyvä ystäväni olemme
muuttuneet järkeviksi miehiksi, jotka kykenemme valtiollisiin toimiin,
ja vielä kerran voimme istua kuningas Valdemarin viisaassa neuvostossa
niinkuin piispa Sven ja minun hyvin mahtava herra isäni. Tulkaa tekin
järkiinne, ritari Folgvard. Ei kannata potkia tutkainta vastaan,
eivätkä happamet kasvot tee maailmaa hiuksenvertaakaan paremmiksi.
Iloinen kuningas saa nyt tulta ja eloa meihin kaikkiin. Jos se
Herran enkeli, jonka vuoksi te huokailette, istuu herrojen linnassa
tai luostarissa, niin sanokaa minulle suoraan, ja me autamme teitä
vapauttamaan hänet uljaiden ritarien lailla. Ehkäpä meidän iloinen
kuninkaamme itsekin sanoo amenensa mokomaan hauskaan juoneen."

Ritari Folgvard sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta pyylevä Pietari
Antinpoika purskahti äänekkääseen nauruun. "Ei, toveri, siihen ei
kuningas Valdemar ikinä anna suostumustaan, sen varmuudeksi saatte
pyytää noiden tuhannen neitosenne syleilemään teidät kuoliaaksi. Missä
teidän silmänne ovat olleet, Offe Stiginpoika? Ettekö te kauniilta
morsiusneidoilta ole nähnyt sitä minkä jokainen raitis mies puolella
silmällä voi nähdä ritari Folgvardista? Minä en ikinä kehoittaisi
rakastunutta ystävääni astumaan jalallaan siihen herraslinnaan, missä
hänen sydämensä valittu kuningatar tulee vallitsemaan; ellei hän tahdo
saattaa päätänsä vaaraan, -- Vakavasti puhuen, ystäväni Folgvard",
lisäsi hän, "katsokaa, ettette tule liian lähelle sitä aurinkoa, josta
jo olette liiankin ääneen ja hellästi laulanut! Se polttaa, Jumala
paratkoon, teidät poroksi. Meidän nuorella herrallamme on haukansilmät
eikä hän välitä muista kruunuista kuin näkyvistä."

"Hohoh!" huudahti Stiginpoika silmät suurina.

"Sen auringon läheisyydestä, josta minua varoitatte, poistun minä
nyt", vastasi Folgvard säihkyvin katsein. "Samoin haukasta, joka
pian hakkaa teiltä sokeat silmät päästänne. Tehkää, jos voitte,
Valdemarin kruunausmatka riemukuluksi. Mutta minä menen nyt auttamaan
maan uskollisia ystäviä voittamaan omin päin sen voiton, jota ennen
ei Tanskassa huudeta 'victoria' huutoja." Tämän sanottuaan ritari
Folgvard kannusti ratsuaan ja ratsasti nelistäen heidän näkyvistään.
Molemmat iloiset veljekset nauroivat, mutta säälittelivät typerää
kuningatarrakastajaa, joka ei paremmin osannut salata pettyneitä
toiveitaan tai etsiä oikeaa tietä kunniaan ja onneen, jonka he nyt itse
varmasti luulivat löytäneensä.



YHDESTOISTA LUKU.


Helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli koko Tanskan
huomio kiintynyt Valdemarin suunniteltuun kruunaukseen ja siihen
valtioviisaaseen naimiskauppaan, jolla hän oli varmentanut kruunun
itselleen. Jokainen, joka luuli omaavana arvostelukykyä valtiollisissa
asioissa, toivoi maalle ja valtakunnalle koittavan onnellisia aikoja
sellaisen ruhtinaan hallitessa, joka näytti voivan uhrata oman
sydämensä tunteet valtioviisauden ja valtakunnan parhaaksi. Prinssi
Oton ystävät olivat kadottaneet kaiken toivonsa; heidän puolueensa oli
myöskin liian heikko voidakseen olla vaikuttavana. Se Niilo Ebbesenin
urhean teon suuri ihailu, joka kuukausi sitten oli ollut yleinen niin
ylhäisten kuin alhaisten joukossa, laimeni nyt huomattavasti, ja tämän
kansan urhoon huomion täytyi väistyä tärkeämmältä näyttävien asioiden
tieltä. Kansan kesken oli Ebbesenin nimi vielä kuitenkin rakastetumpi
kuin kenenkään muun ruhtinaan. Se ritari, jonka käsi kaatoi kaljun
kreivin, oli talonpojan mielestä maan merkittävin mies, ja niinpian
kun kuultiin ruhtinaiden ja ylhäisten jättäneen hänet yksin, Geertin
poikien uhatessa häntä kostonsodalla, virtasi suurin joukoin
juutilaista talonpoikaisjoukkoa Brattingborgiin uhraamaan verensä ja
henkensä Geertin murhaajan ja Tanskan vapauttajan puolustukseksi. Mutta
ei ainoakaan ylempisäätyisistä yhtynyt häntä puolustamaan. Geertin
murhaa sanottiin urhotyöksi ja uskaliaaksi aikeeksi, josta olisi maalle
hyötyä; mutta nuoren kuninkaan puoluelaisten mielestä oli edullisinta
maalle ja valtakunnalle, että tämä teko ja sen seuraukset katsottaisiin
juutilaisen herrasmiehen ja Holstein-Rendsburgin kreivien väliseksi
yksityiseksi riidaksi. Heidän mielestään tämä oli asia, jonka tuli
kulkea omaa kulkuaan, ja jonka puolesta ei voinut saattaa kruunun eikä
maan parasta vaaranalaiseksi.

Vaikka Lübeckin sopimuksen mukaan olikin tavallaan rauha maassa,
nähtiin kuitenkin usein saksalaisia sotilasjoukkoja kulkevan
edestakaisin Juutilaisten linnojen väliä, jotka osaksi olivat
panttiherrojen käsissä, ja pian olikin taas Ebbesenin nimi kaikkien
huulilla, kun kuultiin huhuiltavan hänen ominpäin taistelussa
voittaneen Geertin pojat.

Juhannuspäivänä 24 päivänä kesäkuuta oli suuri kansanjoukko kokoontunut
Viborgiin ja sen ympäristöön, kaikkialla vallitsi mitä iloisin ja
rauhallisin mieliala. Kuningas Valdemar oli vastaanottanut säätyjen
vahvistuksen Viborgin linnassa. Hän oli ilman vähintäkään vastaväitettä
iloisesti hymyillen sinetillään vahvistanut lupauksensa ja luvannut
säätyjen valtuutetuille kaiken minkä he vaativat. Ritari Bugge Haldista
ynnä huomatuimmat juutilaiset ritarit ja papit olivat läsnä. He olivat
kaikki vastaanottaneet mielisteleviä osoitteita uuden kuninkaan
armollisuudesta sekä olivat ihastuneet hänen nerokkaihin lausuntoihinsa
ja miellyttävään kohteliaisuuteensa. Hän oli samana päivänä julistanut
lempeän armahdusjulistuksensa, ja suuri kruunausjuhla loppui
juhlallisella Te Deumilla Viborgin tuomiokirkossa.

Kruunausjuhlallisuuksissa kuului kuitenkin etempänä seisovien
talonpoikien joukosta usein tyytymättömiä ääniä, jotka olivat huutaneet
prinssi Oton nimeä ja vaatineet häntä kuninkaaksi. Mutta suosiohuudot
Valdemarille vaimensivat nämä äänet. Sieltä täältä talonpoikien
joukosta oli myöskin kuultu huudettavan Ebbesenin nimeä, vaikkei
kuitenkaan kukaan selvästi ilmaissut, mitä sillä tarkoitettiin. Kun
nyt kuningas, piispa Svenin ja Stig Antinpojan välissä ja lukuisien
tanskalaisten ja saksalaisten ritarien seuraamana, astui tuomiokirkosta
nousten sen ulkopuolella ratsunsa selkään lähteäkseen heti tervehtimään
kansaansa ympäri maan, tervehtivät lukuisat kansanjoukot häntä meluavin
suosiohuudoin. Kuningas vastasi näihin tervehdyshuutoihin miellyttävän
lempeästi, ja kaikkia näytti hurmaavan nuoren kauniin kuninkaan reipas
olento. Mutta etäällä, kaupunginportin ulkopuolella, missä ei enää
ollut tunkeilevia kansanjoukkoja, seisoi joukko vakavia talonpoikia,
jotka enimmäkseen olivat asestettuja ja kahtavertaa lukuisampia
kuin koko kuninkaan seurue. He ottivat myöskin lakit päästään
kuninkaan ratsastaessa heidän ohitseen; mutta he eivät kajahuttaneet
tervehdyshuutoja. He huusivat kaikki sitävastoin yhdellä äänellä:
"Vapautta prinssi Otolle! Kuninkaallinen suoja Ebbesenille!"

Kuningas säpsähti, mutta tointui silmänräpäyksessä. Hän viittasi
ystävällisesti talonpojille. Muutamat lähinnä seisovista heiluttivat
silloin ilmassa hattujaan ja huusivat: "Eläköön kuningas!" mihin
pian useimmat yhtyivät. Näiden tyytymättömien joukossa, jotka nyt
tyynesti hajaantuivat, nähtiin kaksi ritaria täysissä varustuksissa,
kypäränsilmikko avoinna. Ne olivat Sven Tröst ja ritari Folgvard
Lagmanson. Kumpikaan heistä ei jäänyt kuninkaalta huomaamatta. Hän loi
heihin terävän katseen ja pakoitti heidät omalla vastustamattomalla
tavallaan hiljaiseen ja kylmään tervehdykseen. He olivat molemmat
ratsain muutamien nuorukaisten seuraamina; mutta tuskin oli kuningas
seurueineen ratsastanut heidän ohitseen, niin olivat nämä uskaliaat
ritarit melkein yksin tiellä ja ratsastivat pois vastakkaiseen suuntaan.

       *       *       *       *       *

Brattingborgissa sitävastoin vallitsi vakava mieliala. Voitettuaan
useissa taisteluissa nuoret holsteinilaiset kreivit, oli Ebbesen
palannut hyvin varustettuun linnaansa, mihin hän nyt oli ollut kolme
viikkoa suljettuna raivoavan kreivi Henrikin piirittämänä. Piiritetyt
olivat tehneet taajoja hyökkäyksiä, ja monta veristä ottelua oli
taisteltu linnan ulkopuolella. Mutta näissä taisteluissa oli Ebbesen
menettänyt paljon väkeä, ja hänen pieni, uskollinen joukkonsa oli
supistunut niin vähäksi, että hänen täytyi tyytyä vain linnan
puolustamiseen ja katkeroituneen vihollisen alituisten hyökkäysten
torjumiseen. Kreivi Henrik oli kaikissa hyökkäyksissään osoittanut mitä
hurjinta rohkeutta, mutta hänen nuorekas kiivautensa oli tehnyt vain
taistelun hurjemmaksi, voimatta silti sotataidossa ja maltillisuudessa
vetää vertoja tyynelle Ebbesenille. Geertin ylpeä poika kuohui
suuttumuksesta, kärsittyään niin monta huomattavaa tappiota. Hänen
veljensä Klaus oli nyt tullut hänen avukseen, mukanaan pari sataa
miestä sekä useita piirityskoneita, joita Henrik hillittömässä
kiihkossaan tähän asti oli ylenkatsonut. Linnaa piiritettiin nyt
sotataidon sääntöjen mukaan, ja Brattingborgia uhkasi tuhoisa hävitys.
Sillaikaa Sven Tröst ja Folgvard ratsastivat tyytymättöminä Viborgin
kruunausjuhlilta, missä vain uuden kuninkaan paljas näkeminen näytti
saaneen kansan unohtamaan kaiken muun.

Eräänä iltana, kun Ebbesen syvään huoaten astui alas piiritetyn
linnansa valleilta ja vakavissa mietteissä astui salakammioonsa,
huomasi hän kaksi avointa kirjettä pöydällään. Toinen oli jäljennös
siitä kirjeestä, jossa piispa Sven oli tarjonnut Tanskan kruunua
prinssi Valdemarille, ja missä Ebbesenin nimi oli ensimäisenä
uskollisten tanskalaisten joukossa. Toinen oli Spandaussa ja Lübeckissä
tehtyjen sopimusten jäljennös, missä kuningas oli sitoutunut olemaan
kaikkien niitten vihollinen, jotka, olivat ottaneet osaa Geertin
murhaan. Tämän viimeisen asiapaperin ynnä intohimoisen uhkakirjeen
oli kreivi Henrik lähettänyt hänelle. "Hm!" mutisi Ebbesen katkerasti
hymyillen ja kääri kokoon nämä huomattavat kirjeet. "Tämä todiste
meidän aikakautemme hengestä on säilytettävä jälkimaailmalle. Tämä
aarre kaivetaan kerran Brattingborgin raunioista." Hän piiloitti
paperin erään suuren pilarin sala-aukkoon. Nyt hän kuuli vaimonsa
laulavan lapsille tavallisella, tyynellä tavallaan, ja hänen
järkkymätön uskonsa oikeuden ja hyvän asian voittoon antoi hänelle
takaisin sen mielenrauhan; jonka hän hetkeksi oli kadottanut. Kun hän
nyt kääntyi, näki hän oven linnan maanalaiseen käytävään olevan auki,
ja hänen edessään hämärässä huoneessa seisoi pitkä naisolento, jonka
likaisen päähineen alta näkyivät hurjasti säkenöivät silmät ja musta,
tuuhea parta.

"Gondulin henget tahtovat pelastaa teidät, herra!" kuului Mustan Svenin
ääni, ja valepukuisen metsästäjän hypähtäessä ilosta lehahtivat hameet
hänelle korviin asti.

"Hm, hullu Volle!" huudahti totinen linnanherra hämmästyneenä ja astui
askeleen taapäin. "Väisty minusta pakanallisine henkinesi! Minä uskon
heihin yhtä vähän kuin ilmaan ja tuuleen -- ja ihmisapuun."

"Silloin te olette minuakin taikauskoisempi", keskeytti Volle hänet.
"Kuka muu voisikaan ihmisiä auttaa kuin elämän voimakkaat henget
lihassa ja veressä sekä mahtava teräs?"

"Jumalan ovat henki ja voima", sanoi Ebbesen, "mutta minä en luota
siihen kansaan, jonka Vanhurskauden henki on hylännyt. Jos Tanskan
kansa, sen piispat ja kuningas, sekä kaikki maailman mahtavat ovat
hylänneet minut lainsuojattomana pahantekijänä, silloin tahdon
jättäytyä Jumalan käsiin ja kuolla. Huomenna minä tahdon miekka kädessä
kaatua linnani viimeiselle kivelle vapaana kristittynä ritarina. Mutta
sinun henkiesi ja paholaistesi pelastuksesta minä en välitä."

"Eikö silloinkaan, ankara herra, jos he tulevat rehellisinä,
tanskalaisina miehinä teidän oman reippaan sisarenpoikanne johdolla?"

"Se on toinen asia, Volle. Elä vain käytä omituista puhetapaasi. Sillä
sinä saat minun epäilemään rehellisintäkin apuasi. Mitä aikomuksia on
minun rehellisellä Sven Tröstilläni?"

"Hän on ritari Folgvardin kanssa koonnut joukon uljaita poikia, jotka
haluavat mennä kuolemaan teidän puolestanne, he ovat täältä puolen
peninkulman päässä metsässä. Jos te keskiyöllä uskallatte tehdä
hyökkäyksen, niin he ryntäävät vihollisen kimppuun selkäpuolelta ja
antavat teille hyvän juutilaisen avustuksen."

"Hyvä! Se on rehellinen asia", huudahti Ebbesen. "Jos voit saada heille
sanan takaisin, niin kiitä heitä siitä. Keskiyön aikana kreivi Henrik
vastaanottaa vieraskäynnin, jota hän vähiten odottaa. Huomenna olisi
Brattingborg muutoin ollut raunioina."

"Tällä kertaa pidätte vielä sekä te että Brattingborg puolianne, rakas
herra", sanoi Volle ja nyökäytti merkitsevästi. "Jos olen lukenut
oikein isoäitini kirjasta, ei kukaan voi voittaa Geertin surmaajaa
muuta kuin se, joka heiluttaa kaljupään miekkaa -- ja katsokaa, herra,
se on nyt teidän, samoinkuin noitakojeet, joilla hän aina noitui voiton
meidän käsistämme." Näin puheltuaan valepukuinen Sven otti sotamiekan,
jonka hän oli piiloittanut hameisiinsa, sekä Izehoen neitsyt Marian
kuvan, joka oli Holstein-rendsburgilaisten kreivien voitonpalladiumi
[palladiumi: merkki], ne oli kreivi Henrik isänsä hautauspäivänä
ottanut kuolleen rinnalta ja ripustanut omalle rinnalleen.

"Mikä tämä on?" huudahti Ebbesen ihmeissään. "Geertin miekka ja
kuuluisa aarre! Mistä olet saanut tämän saaliin, Volle?"

"Rauta-Henrikin leiristä -- hänen omasta teltastaan, herra, sillaikaa
kun hän itse makasi paria sylen päässä teltastaan ja nukkui. Katsokaa,
herra, nyt ovat nämä asiat teidän vallassanne. Minä toivon, ettette
halveksu niitä, vaan koetatte tarkasti vartijoida niitä, varsinkin
koska nyt tiedätte, että teillä niiden ohella on kallis elämänne omissa
käsissänne. Vain senvuoksi minä näin tämän vaivan, ja olin saada sen
kalliisti maksaa. Olisinpa mielelläni tuonut mukaani myöskin kreivi
Henrikin kiharaisen pään; se oli aivan otettavissani. Mutta silloin hän
nousi unissaan vuoteessaan ja katsoi minuun silmillä, joita minä en
halua nähdä toiste kertaa, sillä ne tuijottivat niin elävästi minuun,
aivankuin kaljupää kreivin, kun hänen päänsä oli meidän jaloissamme ja
tuijotti meihin kuutamossa."

"Hyi, Volle! Sinä olet pyövelisielu ja hävytön ryöstäjä. Luuletko sinä
minun haluavan olla sinun varastettujen tavaroittesi säilyttäjän?"

"Tehkää miten haluatte, herra. On teidän yksityisasianne, jos tahdotte
elää tai kuolla", vastasi Volle kiukkuisesti. "Mutta minä luulin
kuitenkin ansainneeni tästä uhkateosteni ennemmin kiitosta kuin
paljasta haukkumista."

"Sinä olet oikeassa -- tarkoituksesi on ollut hyvä, Volle", vastasi
Ebbesen ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet oman henkesi uhalla
tahtonut pelastaa minut, vaikkakin sinä teit sen typerästä taikauskosta
ja tavalla, jota minä ylönkatson. Mutta sen minä sanon sinulle", lisäsi
hän ankaran vakavasti, "jos sinä olisit salaa murhannut minun rohkean
veriviholliseni hänen nukkuessaan ja kantanut minulle hänen ylpeän
päänsä niinkuin ajattelit, niin, totisen Jumalan nimessä, minä olisin
antanut viedä sinun mustan pääsi vihollisen leiriin ynnä varastetun
tavarasi."

"Hm! Sen minä kyllä aavistin, ankara herra", vastasi Volle. "Sillä
minä pelästyin nähdessäni kreivi Henrikin pään ja jäykät silmät, niin
etten kuoleman uhallakaan olisi ottanut niitä mukaani. Senvuoksi minä
jätinkin sen paikalleen ja hiivin pois, otettuani mukaani mitä anastin,
ennenkuin hän taas tointui ja tuli eläväksi. Sillä niissä silmissä,
jotka hän avasi tuijottaessaan minuun, ei ollut jälkeäkään tämän
maailman elämästä ja järjestä, mutta sitä enemmän kuolleista. Hänen
sotamiehensä minä olin nukuttanut Sulla Sukin voimakkailla sanoilla, ja
minua halutti kovasti tehdä heidät kaikki päättömiksi ennen aamiaista.
Mutta niinkuin jo sanoin, minua oli alkanut hiukan pelottaa, ja minä
aavistin kyllä etteivät toimeni olleet aivan teidän ritarillisen
keittokirjanne mukaisia, vaikka pohjaltaan se olisi ollut yhtä puhdas
ja rehellinen teko kuin meidän reipas, yöllinen käyntimme Randersissa
--"

"Saatana!" huudahti Ebbesen kiivaasti. "Tahdotko saastuttaa minun
ritarikunniani minun omassa sielussani, senvuoksi että sinä olit
tienneuvoja sinä suurena yönä? -- Mutta kuule, Volle", lisäsi hän
tyynemmin, "sinä et ole mikään paholainen tai noitamestari. Mutta
sinä olet pakanasielu; sinä et tunne elävää Jumalaa, etkä sitä mitä
kristityt ritarit kutsuvat kunniaksi. Palaa heti sitä tietä, jota olet
tullutkin. Kiitä minun uskollisia maanmiehiäni. Keskiyön aikana saavat
viholliset ja ystävät kuulla Ebbesenin rumpujen soivan, ennenkuin
tapaamme."

"Oikein, ankara herra", vastasi Volle kohauttaen veitikkamaisesti
hymyillen olkapäitään. "En minä oikein ymmärrä teidän hyveitänne
ja avujanne, ja se minun täytyy tunnustaa, ettei minunlaisten
yksinkertaisten ihmisten päähän ikinä pälkähtäisi rummuttaa puolestaan,
silloin kun aikoo hämmästyttää vihollista. Mutta se on nyt kerran
teidän tapanne, ja olettehan te osoittanut sen käyvän päinsä.
Hengestänne ja onnestanne te saatte itse vastata. Mutta uskokaa minua,
herra, saalis, jonka minä olen hankkinut teille, voi tuottaa teille
elämän ja kuoleman, aivan niinkuin haluatte. Kaikella kunnialla se
on teidän. Kaatuneen ritaria aseet kuuluvat aina voitonsaajalle.
Heti kun kuulemme teidän kuuluisat rummutuksenne, joihin perustatte
hyveenne ja kunnianne, niin saatte te meidän käyräsauvoistamme ja
kirveeniskuistamme kuulla Gondulin henkien olevan valmiina apuun." Sen
sanottuaan musta Sven juoksi salakäytävään ja katosi.

Ebbesen seisoi kauan ääneti ja mietteissään, kreivi Geertin suuri
miekka ja madonnankuva kädessään. Hän kohotti tuon kuuluisan
sotapäällikön miekan, jota vielä hiljan koko Tanska oli vapissut. "Hm!"
sanoi hän itsekseen. "Mitä tekemistä on valloittajan rautavaltikalla
sen kädessä, joka taistelee vapauden puolesta?" Hän heitti Geertin
miekan pöydälle ja asetti Mariankuvan sen päälle. Sanottuaan pari
sanaa linnanvoudille poistui hän vaimonsa luo lastenkamariin. Jos
joku olisi nähnyt Ebbesenin täällä, pari tuntia ennen uutta, veristä
yötaistelua, joka häntä odotti, niin hän olisi luullut hänen linnaansa
rauhan hiljaiseksi asunnoksi, sillaikaa kun Brattingborgin sotilaat
teroittivat tylsistyneitä miekkojansa, ja linnanherran käskystä tehtiin
mitä vakavimpia valmistuksia vaarallista öistä retkeä varten.

       *       *       *       *       *

Kreivi Henrikin leirissä Brattingborgin muurien ulkopuolella oli nyt
aivan hiljaista. Kaikki oli valmiina ratkaisevaan rynnäkköön, joka
alettaisiin aamun sarastaessa. Piirityskoneita johtavat uupuneet
sotilaat lepäsivät nyt sikeässä unessa, saadakseen voimia siihen
taisteluun, joka tekisi seuraavan päivän merkkipäiväksi. Kreivi
Henrik oli itse paneutunut maata telttaansa; mutta hänen levoton
mielensä esti hänen saamasta unesta kiinni. Hänen verikostomiekkansa
ja ruhtinassukunsa palladiumin rohkea ryöstö, joka oli tehty viime
yönä, oli koko päivän täyttänyt hänen mielensä suuttumuksella ja
levottomuudella. Hän makasi nyt telttavuoteellaan, avoimin silmin
hiljaisessa kesäyössä, palavasti ikävöiden aamua ja koston hetkeä.
Vahtituli paloi teltan ulkopuolella, ja kaksi vartiosotilasta kuiskaili
huolestuneesti kirotusta noituudesta, joka viime yönä oli noitunut
uneen heidän toverinsa ja vienyt heidät onnettomuuteen.

"Se oli paholainen itse", kuiskasi toinen. "Ilman saatanan apua
eivät tanskalaiset ikinä olisi voineet saada valtaansa meidän suurta
kreiviämme."

"Siitä ei ole epäilystäkään", vastasi hänen toverinsa. "Tietäähän
jokainen Ebbesenin lupautuneen paholaiselle. Onhan moni nähnyt hänet
ilmielävänä hänen vieressään. Niinkauvan kuin tuota sopimusta kestää,
emme saa hänestä selvää. Meillä ei ole muuta odotettavaa kuin verisiä
otsia joka kerralla."

"Mutta, jos sopimus loppuisi huomenna", huomautti ensimäinen. "Ja,
koska hän nyt kerran on satimessa, niin eipä hän taida päästä siitä
edes paholaisen voimalla."

"Saatpas nähdä, niin lyhyemmälle korrelle tässä vielä jäädään",
kuiskasi toinen. "Kaakottakoot meidän nuoret kreivimme miten uljaasti
tahansa, niin saavat he kuitenkin syödä monta mitallista suolaa,
ennenkuin he tulevat yhtä viisaiksi ja voimakkaiksi kuin heidän isänsä
oli. Ja nyt on meidän pyhän neitsyen kuvamme Izehoesta paholaisen
hallussa, ja ilman sitä ei meidän vanha Geertimme saanut ainoatakaan
voittoa tanskalaisista. Olisipa hänellä vain ollut kuva mukanaan tuona
kirottuna huhtikuun yönä Randersissa, niin ei tuo juutilainen saatana
olisi saanut ainoatakaan hiusta kärvennetyksi hänen päästään."

"No niin, mitäpä siitä, ei ainakaan hänen päässään olisi ollut paljon
kärventämistä", sanoi ensimäinen sotilas puoleksi ivaten. "Mutta
elkäämme puhuko liian ääneen, toveri. Jos Rauta-Henrik kuulee meidän
puheemme, voi hän pian antaa meidänkin päämme tirkistellä tähtiin
noiden viimeöisten unikekojen kanssa."

Kreivi Henrik oli kuullut muutaman sanan vartijoiden keskustelusta
teltan ulkopuolella ja oli hypähtänyt katkeroituneena ylös vuoteeltaan.
Hän näytti olevan aikeessa antaa ajattelemattoman käskyn, mutta tyyntyi
ja antoi polttavan päänsä vaipua takaisin telttavuoteelle. "Hm, raudan,
jota ei kukaan taivuta, täytyy olla kylmän", mutisi hän keskiyön aikaan
hän vaipui uneen. Mutta tuskin hän oli ehtinyt sulkea terävät silmänsä,
kun jo etäinen rummunpärinä ja vartijain huudot herättivät hänet:
"Vihollinen, herra kreivi, vihollinen! -- Randersin rummut!"

Kreivi Henrik hypähti täysissä varustuksissa vuoteeltaan ja kiirehti
ulos päällikönteltastaan. Katkeroituneena hän komensi sotilaansa
aseisiin, rummunpärinän ja etuvartijoiden huutojen alati kasvaessa.
Ennenkuin tiedettiin, missä vihollinen oli, ja ennenkuin kreivi Henrik
ja hänen veljensä olivat ehtineet koota uniset sotilaansa, nähtiin
järvenrannalla olevat piirityskoneet ilmitulessa, ja niitä vartioiva
miehistö, pakeni pelon lamauttamana leiriin. Kreivi Henrik heittäytyi
sotaratsunsa selkään ja oli juuri jakanut tärkeitä käskyjä leirin
puolustamiseksi, kun samassa pakeneva etuvartija hänen suureksi
hämmästyksekseen toi hänelle hänen isänsä pitkän miekan sekä kuuluisan
madonnankuvan.

"Ritari Ebbeseniltä, herra kreivi!" sanoi vapiseva sotilas. "Minä
jouduin ensimäisenä hänen käsiinsä järven rannalla. Mutta hän päästi
minut vapaaksi ja käski minun viemään nämä teille. Hän käski minun
sanomaan teille ottavansa tänään teräshansikalla teidän valveilla
ollessanne sen, minkä hänen palvelijansa otti varastamalla teiltä
teidän nukkuessanne. Mutta paetkaa, herra, paetkaa! Täällä on
paholaisella sormensa pelissä. Täällä on vihollisia sekä edessä että
takana ja jokapuolella! -- Kuulkaa, kuulkaa!"

Kreivi Henrik oli ripustanut kultakäädyn kaulaansa ja miekan vyölleen
sanaakaan sanomatta, hänen silmäillessään kotkankatseellaan pimeää
leiriä, minne vihollisen rummut ja torvet kuuluivat jokapuolelta
aseiden helistessä ja eläköön huutojen kaikuessa. Nyt hänen
kostoasäihkyvät silmänsä osuivat sotilaaseen, joka oli tuonut hänelle
kalliit aarteet, ja joka nyt uhkaavasta vaarasta huolimatta näytti
odottavan palkintoa. "Se, joka ensimäisenä pakenee ja antautuu vangiksi
minun leirissäni, on kuoleman oma!" huusi nyt raudankova Henrik, ja
hän paljasti huotrasta isänsä taistelumiekan. "Sinä pelkuri, oletko
pelästyksessäsi unohtanut tämän minun käskyni?" Näin sanoen hän
halkaisi pelästyneen pakolaisen otsan ja ratsasti eteenpäin hänen
ruumiinsa yli. "Asettukaa kaareen, miehet!" käski hän ankarasti ja
korotti malminkirkkaan äänensä. "Se joka minun luvattani väistää
askeleenkaan, kuolkoon heti paikalla."

"Kaaririntamaan!" kaikui päälliköltä päällikölle. Mutta ennenkuin
komennettu rintama oli ehditty muodostella, murtautui vihollinen
sisään molemmilta puolin pelästyneiden sotilasjoukkojen kimppuun, ja
heidän ympärillään oli leiri tulessa. Kreivi Henrik itse ja hänen
veljensä olivat muutamassa silmänräpäyksessä niin omien sotilaidensa
saartamina, etteivät he pillastuneine ratsuineen päässeet eteen eikä
taaksepäin. He koettivat turhaan huutaen ja uhaten saada meluavia
joukkoja järjestymään, jotka tunkeutuivat epäjärjestyneinä toisiaan
vasten, estäen toisiaan puolustautumasta. Pikainen peräytyminen
oli ainoa pelastus. Mutta he olivat jo ehtineet kärsiä suuren
tappion, ennenkuin kreivi Klaus sai taivutetuksi hurjistuneen
veljensä pelastamaan itsensä ja sotajoukkonsa antamalla hänelle
niin tuskallisen käskyn: "Takaisin!" Viimeinkin kuultiin nämä sanat
kreivi Henrikin vaahtoavilta huulilta; mutta palaaminen oli nyt
melkein mahdoton. Ebbesen tunkeutui järvenpuolelta päättäväisesti ja
voimakkaasti suljetussa taistelurintamassa, sillaikaa kun Sven Tröst
ja ritari Folgvard juutilaisine talonpoikaisjoukkoineen piirittivät
palavan leirin, levittäen kauhua ja kuolemaa taapäintungettuihin
sotilasjoukkoihin. Oli melkein aamu, kun viimeinkin nuorten kreivien ja
heidän aatelisten seuralaistensa onnistui pelastautua lyöttäytymällä
heikoimman talonpoikaisjoukon läpi, ja nyt seurasi heidän joukkonsa
jäännös herrojansa.

Auringon noustessa Brattingborgjärven takaa, kohtasivat Ebbesen ja
Sven Tröst voitettujen leiripaikalla ja syleilivät iloisina toisiansa.
Ei näkynyt enää ainoaakaan elävää vihollista, ja Brattingborg oli
pelastettu. Myöskin ritari Folgvard ojensi Ebbesenille kätensä,
ja toivottaessaan onnea loisti hänen kalpeilta, synkkämielisiltä
kasvoiltaan hiljainen ilo. Mutta Musta Sven juoksi iloisesti palavien
telttojen välissä ryöstäen rikkaitten holsteinilaisten ritarien
ruumiita ja lauloi hurjaa kiitoslaulua Gondulin hengille.

"Sammuttakaa tuli! Huolehtikaa haavoitetuista!" käski Ebbesen. "Saalis
otetaan talteen ja jaetaan. Puolet on sotaväen, puolet maan herran."

"Kuninkaanko?" huudahti Sven Tröst. "Mitä ajattelette, eno? Onhan hän
sovussa meidän vihollistemme kanssa, mutta uhkaa teitä perikadolla!"

"Siitä huolimatta hän on kuitenkin meidän hallitsijamme", vastasi
Ebbesen. "Vain kruunun ja Tanskan nimessä olen tarttunut miekkaan."

Heti kun tärkeimmät tehtävät oli suoritettu, ja joukko ratsumiehiä
oli lähetetty pakenevan vihollisen jälkeen, ratsasti Ebbesen miehestä
mieheen talonpoikaisjoukkojen! rintamalla, ja ojensi kaikille
sotamiehille kätensä kiitokseksi heidän uljuudestaan ja rakkaudestaan.
Minne hän vain tuli, heilutettiin hattuja ja myssyjä ilmassa
kovaäänisesti eläköötä huutaen.

"Kuule, isä Ebbesen", huusi reipas talonpoikaisrenki, joka ratsasti
esiin ikäänkuin koko joukon puheenjohtajana, "me kulemme nyt koko
kesän teidän mukananne, minne te vain tahdotte meidät viedä. Niinkauan
kuin on yksikään vihollinen maassa, emme me tottele ketään muuta kuin
teitä, vaikka meidät kaikki hirtettäisiinkin senvuoksi. Sen me olemme
kaikki luvanneet ja vannoneet yhtenä miehenä pyhän Knuutin ja kaikkien
pyhimysten kautta."

Tätä puhetta seurasi vapaaehtoisen talonpoikaisjoukon äänekäs ja
yksimielinen suostumushuuto.

"Kiitos, lapset, kiitos maan ja kruunun nimessä!" vastasi Ebbesen.
"Minä vien teidät rehellisesti Tanskaan vihollisia vastaan, niinkauvan
kuin Jumala suo minulle siihen voimia ja terveyttä, minkä kiitoksen
sitten siitä saanemmekin."

Nyt pidettiin runsaskätisesti huolta sotilasten ravitsemisesta,
ja Brattingborgin linnaan päästettiin niin monta, kuin sinne vain
mahtui. Muut leiriytyivät niihin vihollisten telttoihin, jotka olivat
pelastuneet, ja koko päivän kaikui ilmassa laulua ja ilohuutoja.

Sven Tröstiltä ja ritari Folgvardilta sai Ebbesen nyt
kuulla kaiken mitä he tiesivät uudesta kuninkaasta ja hänen
luonteenominaisuuksistaan. Sven Tröstin kertomus oli vähiten
toivorikas, ja Ebbesen tuli aivan alakuloiseksi. "Uljaat, rehelliset
ystäväni", sanoi hän kuitenkin tyynesti. "Jumalan ja pyhän Knuutin
nimessä tahdomme me kuitenkin tehdä minkä voimme maan vapauttamiseksi
ja Tanskan valtaistuimen turvaamiseksi, välittämättä siitä mitä
ruhtinaat ja ylhäiset herrat voisivat kutsua oikeaksi tai vääräksi.
Minä en ole milloinkaan ymmärtänyt hienoa valtioviisautta; mutta minä
tiedän olevan rehellistä uhrata henkensä ja verensä isänmaan puolesta,
ja siitä minä puolustaudun Jumalan ja Tanskan kansan edessä nyt ja
ijankaikkisesti. Ne, jotka kantavat aseita maan vihollisia vastaan,
ovat varmasti sen poikia, nauttikoot sitten lainsuojaa ja hallitsijansa
suosiota tai ei."

Tämä päivä oli Brattingborgin linnassa rauhan päivä, ja siellä
vietettiin voitonjuhla, jossa Ebbesen oli niin iloinen ja tyytyväinen,
ettei kukaan ollut nähnyt häntä sellaisena sitten Geertin kukistumisen.
Hänen lempeä, hiljainen vaimonsa täytti hänelle ja hänen ystävilleen
juhlapikarin, ja vapautetun Brattingborgin ympäriltä kaikuivat
juutilaisten talonpoikien riemu- ja eläköönhuudot Ebbesenille heidän
ja Tanskan parhaana ystävänä ja isänä. Sven Tröst unohti sinä päivänä
raskaan sydänsurunsa, ja ilon kipinä kimmelsi myöskin ritari Folgvardin
tummissa, tulisissa silmissä. Tämä oli Brattingborgin ihanimpia ja
onnellisimpia päiviä.



KAHDESTOISTA LUKU.


Sillaikaa kun kuningas piispa Svenin ja ritariensa kanssa kulki koko
Jyllannin läpi Ålborgiin asti ja sieltä aina Själlantiin, missä hän
Roeskildessä vastaanotti kuningastervehdyksen själlantilaisilta
ja muilta Tanskan saarelaisilta, jatkoi Niilo Ebbesen urhean
talonpoikaisjoukkonsa etunenässä omin päin taistelua holsteinilaisia
herroja vastaan Jyllannissa. Uuden hallituksen silmissä hän oli
kapinallinen, koska hän hankki itselleen enemmän kansan suosiota, kuin
yhdelläkään yksityisellä miehellä Tanskassa milloinkaan oli ollut. Sekä
Brattingborgissa että Norrerisissä vallitsi koko kesän ja vielä myöhään
talvellakin sotaisa elämä ja mitä suurin toimeliaisuus. Joka kerran kun
vihatut maansortajat uskalsivat näyttäytyä kiristääkseen väkivallalla
veroja kansalta, tehtiin alituiseen näistä molemmista Ebbesenin
linnoista retkiä muukalaisia sotilasjoukkoja vastaan vielä pantatuissa
kruununlinnoissa. Näitä taisteluja käytiin katkeruudella ja vimmalla,
jotka alituiseen tekivät ne yhä verisemmiksi. Sven Tröstiä terästi
tulinen into, mutta häneltä puuttui enonsa viisaus. Ritari Folgvard
ikävöi kärsimättömästi vaarallisia seikkailuja ja yrityksiä; hän näytti
olevan alituisessa kuumeessa, ja näytti usein hurjan kiivaasti etsivän
kuolemaa. Mutta Ebbesen ratsasti useimmiten hänen rinnallaan ja pelasti
monta kertaa hänen henkensä. Kreivi Henrikiä ei näkynyt ollenkaan. Hän
oli vetäytynyt takaisin Rendsburgiin, mutta varustautui siellä nyt
tarmokkaasti. Ja tällä kertaa kerrottiin hänen uhkaavan ei ainoastaan
Ebbeseniä, vaan itse kuningasta ja koko Tanskaa, ja prinssi Ottoa
vartijoitiin sillä aikaa niin ankarasti kuin olisi hän ollut tuomittu
elinkautisvankeuteen.

Haldissa oli sotilaallinen elämä lakannut kuninkaan kruunauksen
jälkeen. Ritari Bugge ja enimmät hänen ylimysystävistään olivat
astuneet kuninkaan palvelukseen ja pysyttäytyneet hiljaa. Mutta he
olivat tyytymättömiä kaikkiin yrityksiin, ja heidän pidoissaan ja
metsästysretkillään puhuttiin usein ääneen ja rohkeasti kuningasta
ja hänen neuvostoaan vastaan, jotavastoin kiitettiin sitä aikaa,
jolloin valtaistuin oli avoin, ja vapaa, ja uskalias ritari voi
vaaratta toimia ominpäin. Nyt sitävastoin katsottiin viisaimmaksi
pysyttäytyä erillään Ebbesenistä, lainsuojattomasta miehestä, joka
lisäksi häpäisi aateliskilpensä olemalla talonpoikien päällikkönä.
Silloin kun Ebbesen harmaapukuisine talonpoikaisjoukkoineen lähti
sotaretkelle, varustautuivat Haldin ritarit usein suurella komeudella
metsästysretkelle. Suurisuinen ritari Bugge kohautti olkapäitään
talonpoikaissankarille, joksi hän kutsui Ebbeseniä, ja hymyili
ylimielisesti köyhälle puukenkäjoukolle, joka seurasi häntä, laulaen
kansanlaulua Randersin retkestä ja kaljun kreivin kuolemasta.

Talvipakkanen oli lopultakin pakottanut Ebbesenin antamaan miekkansa
levätä, ja hän oli vetäytynyt varustettuun linnaansa, Brattingborgiin.
Talonpoikaisjoukko oli hajaantunut, mutta kokoontuisi taas keväällä
ollen valmiina taisteluun heti kun verilippu nähtäisiin liehuvan
Ebbesenin linnasta.

Sillä aikaa elettiin Brattingborgin muurien sisällä kuin parhaana
sota-aikana. Nostosilta oli aina ylhäällä, ja vartijat seisoivat
yötä päivää muureilla. Joukko tiedustelijaratsumiehiä oli alituiseen
liikkeellä. Musta Sven oli viekas ja toimelias vakoilija, eikä
tapahtunut mitään tärkeää maassa, josta ei heti olisi saatu tietoja
Brattingborgiin.

Yhdellä viimeisistä sotaretkistä olivat Sven Tröst ja ritari
Folgvard tulleet haavoitetuiksi, mutta olivat pian parantuneet jalon
talonrouvan huolellisessa hoidossa. Jouluiltana istuivat molemmat
nuoret ritarit naistuvassa lääkitsijättärensä luona. Folgvard oli
istuutunut takan ääreen harppuineen, ja tuijottaessaan tuleen hän
lauloi osanottavalle emännälleen salaperäisen rakkauslaulunsa, jonka
hän lauloi niin tunteellisesti, ettei yksikään nainen voinut kuunnella
sitä kyyneltymättä. Hänen tummat silmänsä säihkyivät hänen laulaessaan;
mutta ei milloinkaan hänen huultensa yli tullut sanaakaan hänen
laulunsa ja salaisen rakkautensa esineestä.

Sven Tröst luki Folgvardin katseesta sen kärsimyksen, joka häntä
kalvoi, ja syvästi liikutettuna hän puristi ritarin kättä. Hän oli tänä
iltana itse samanlaisessa mielentilassa. Musta Sven oli paria tuntia
aikaisemmin tuonut Brattingborgiin monenlaisia uutisia. Björnsholmin
Stig Antinpoika oli kohonnut niin korkealle kuninkaan suosioon, että
hänet oli nimitetty kuninkaalliseksi maaherraksi Virossa, ja häntä
odotettiin joulun ja uudenvuoden välillä Björnsholmiin, mukanaan
suuri joukko vieraita ylimyksiä. Silloin tuotaisiin sinne myöskin
hänen tyttärensä Saarenluostarista, minne hän oli ollut suljettu
noviisina kolme kuukautta. Kuninkaan ja hänen mahtavan isänsä tahdosta
ei Agneta-neito saisi haudata kauneuttaan ja nuoruuttaan luostariin,
vaan naitettaisiin hänet Podebuschille Rügenistä, jolle hänen kyllä
yleisesti tiedettiin antaneen rukkaset, mutta jonka rakastettavaa
ja miellyttävää olentoa hän ei nyt enää muka voinut vastustaa.
Uudenvuodeniltana vietettäisiin heidän häänsä Björnsholmissa. Tämä
yleisesti tunnettu huhu oli saattanut Sven Tröstin sellaiseen
mielialaan, että jokainen sana ritari Folgvardin rakkauslaulussa oli
ilmaisu hänen omasta tuskastaan ja epätoivostaan. Mutta samassa laulu
elähytti hänen rohkeuttaan ja hänen sielunsa salaista toivoa siitä,
että ihana Agneta ehkä kuitenkin rakasti lapsuudenystäväänsä, vaikkei
hän sitä koskaan ollut ilmaissut, vielä vähemmin antanut hänelle
minkäänlaista toivoa tai lupausta. "Niin totisesti!" huudahti hän
hypähtäen paikaltaan.

    "Ylös päiväänpäin, kuink' oksassaan --"

"Mitenkä se olikaan taas, Folgvard? -- Oi, laula se säe uudelleen!"

Ritari Folgvard nousi ylös ja alkoi taas katse hurjasti loistaen ja
takkatulen valojen leikkiessä hänen kalpeilla poskillaan:

    "Ylös päiväänpäin kuink' oksassaan
    kesähedelmä kohoaakin,
    -- kun Jumala suo, se aikanaan
    alas putoo kuin putoaakin."

"Aivan niin!" huudahti Sven Tröst. "Se putoaa, -- sen täytyy pudota --
muuten on koko elämä katalaa, inhottavaa valhetta --"

    "Ja haukka kuin ylhäällä istuukin, --"

Eikö ollut niin, uljas Folgvard?

    "Pedot kuinka ärjyneekin,"

jatkoi Folgvard katseella, joka melkein peloitti tarkkaavaa
talonemäntää --

    "he peljätä saa: pian kahleihin
    erämies ne vangitseekin."

"Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, hyvät nuoret herrani", keskeytti
Jutta rouva tuntehikkaan laulajan. "Elkää antako noin hurjien ajatusten
asua sielussanne. Voitte pian laulaa itsenne kuumetautiseksi.
Seisottehan siinä molemmat sennäköisinä, kuin haluaisitte vetää hyvän
Jumalan tähdet alas taivaalta."

"Aivan oikein, jalo rouva, juuri sen tahdonkin", jatkoi Sven Tröst.
"Minä tahdon riistää taivaan kauneimman tähden rinnalleni, välittämättä
koko maailman ylimyksistä ja kuninkaista. Nyt minä ymmärrän teidän
laulunne Folgvard:

    "Et nää miten suuri mun voimani on,
    sen salaan ma, sisääni suljen:
    en yksin ole missään, en turvaton."

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi Ebbesen tyytyväisesti hymyillen,
astuessaan naistupaan ja taluttaen molempia pieniä poikiaan kädestä.
Tomen ratsasti hänen keihäällään, toinen leikki sokkosta isän suuri
kypärä päässä. "Harjoitatteko te täällä laskiaisnäytelmää iloiseksi
jouluksi, nuoret ystäväni?"

Ritari Folgvard vaikeni hämillään ja istuutui taas takan ääreen,
missä Ebbesenin molemmat reippaat pojat pian istuivat ratsastamassa
hänen polvillaan, mihin he näyttivät olevan tottuneet. Mutta Sven
Tröst tarttui kiihkeästi enonsa käteen. "Ei, rakas enoni, en minä nyt
ajattele laskiaisleikkejä enkä jouluiloja", alkoi hän kiivaasti. "Minä
en kestä tätä hiljaisuutta. Lainaatteko minulle mustan Svenin ja puolen
tusinaa ratsumiehiä muutamiksi päiviksi?"

"Mitä sinä aijot, sisarenpoikani?" kysyi Ebbesen vakavasti. "Et kai
aikone kuokkavieraaksi Björnsholmin hääjuhliin?"

"Niistä häistä ei tule mitään", keskeytti Sven Tröst hänet kiivaasti,
"tai minä en näe uudenvuoden auringon nousevan".

"Mutta on vielä kahdeksan päivää uuteen vuoteen," vastasi Ebbesen
tyynesti, "ja sillä aikaa voi paljon tapahtua. Kuitenkin muista, nuori
ystäväni, ettei niistä häistä riipu maan ja valtakunnan onni, ja tässä
maassa on nyt puute rehellisistä ja uskollisista sydämistä. Istu,
Sven Tröst; onhan nyt iloinen jouluilta", lisäsi hän ystävällisellä
äänellä ja istuutui isännänpaikalle takan ääreen. "Senvuoksi sukulaiset
ja ystävät pysyvät yhdessä ja tyhjentävät joulupikarin rauhassa ja
sovinnossa. Kuka tietää, istummeko enää toista jouluiltaa yhdessä!"

Vakava, puoleksi surunvoittoinen ääni, millä Ebbesen lausui nämä
viimeiset sanat, teki omituisen vaikutuksen tulistuneeseen, nuoreen
ritariin. "Te olette oikeassa, rakas enoni", sanoi hän hiljaa, "olisipa
suuri synti, jos minä häiritsisin joulurauhanne. Jos joku mies
Tanskassa on tänä vuonna ansainnut iloisen jouluillan, niin olette te.
-- Mutta sanokaa minulle, rakkahin enoni", jatkoi hän taas lämpimästi,
"olisitteko te epäröinyt rynnäköllä valtaamasta Björnsholmin tai
murtamasta Saarenluostarin portit, jos teidän lemmittynne olisi istunut
siellä vangittuna ja avuttomana pakoitettuna menemään naimisiin roiston
kanssa?"

"Siihen ei kukaan olisi voinut pakoittaa minun armasta vaimoani,
vaikkei hän olisikaan antanut minulle lupaustaan", vastasi
Ebbesen luoden hellän katseen tyyneen vaimoonsa. "Mutta oletko
tarkkaan punninnut asian, Svea Tröst? Kuka on sanonut sinulle,
että häät vietetään pakosta? Onko sinulla takeita siitä, että
olet Stig Antinpojan tyttärelle enemmän arvoinen kuin tuo kaunis,
vieras hovimies, joka nyt petturin kera kilpailee onnesta ja
kuningassuosiosta?"

"Siitä minulla on varmuus omassa sielussani, eno. Joko ei ole olemassa
totuutta eikä rakkautta, tai täytyy Agnetan salaa rakastaa minua,
niinkuin minäkin olen rakastanut häntä siitä asti, kun hän oli aivan
pieni."

"Mutta eihän hän ollut tuntevinaan sinua silloin kun hän Haldissa
kielsi petollisen isänsä? Siitä minä muuten pidin hänessä, ellei hän
olisi sivuuttanut totuutta ja kääntänyt viittaansa tuulen mukana."

"Jumala yksin tietää, miten sen asian laita oli", huokasi Sven Tröst.
"Mutta hän ei ole milloinkaan valehdellut -- siitä uskallan vaikka
mennä kuolemaan."

"Ole sitten rauhallinen! Sittenhän voit luottaa tyttöön", lisäsi
Ebbesen iloisesti. "Jos vain olet varma asiastasi, niin pääset siitä
pälkähästä yhtä hyvin kuin reipas herra Anfind Ruotsissa."

"Jumala teitä siunatkoon siitä sanasta!" huudahti Sven Tröst
innokkaasti. "Ei pelkää Ebbesenin sisarenpoikakaan; ryhtyä siihen,
mihin ruotsalainen ritari uskalsi, olkoon Agneta vaikka prinsessa, ja
Stig Antinpoika yhtä voimakas kuin oli petollinen kuningas Birger --"

"Mieti kuitenkin sitä asiaa tarkasti, sisarenpoikani", keskeytti
Ebbesen hänet vakavasti. "Minä en pidä aina suurena ja tärkeänä sitä
asiaa, mihin rehellinen ritari ei uskaltaisi päätään; mutta siltä ei
ole suurta ja jaloa kaikki minkä puolesta nuori tunteellinen ritari
haluaa uhrata henkensä. Sinä, Sven Tröst, olet monta kertaa saattanut
kiharaisen pääsi vaaraan, vain saadaksesi sanoa mahtaville rohkean
ja uhmailevan sanan silloin, kun vaiteliaisuus olisi ollut sekä
järkevämpää että hyödyllisempää. Meidän laittomina aikoinamme on
henkemme hiuksen varassa, ja suurin oikeus on usein suurin vääryys.
Mutta niin häälyväinen kuin kielemme oikeuden vaakakupissa nykyään
onkin, tulee kuitenkin vielä aika, jolloin jokainen tekomme, jokainen
sydän ja pää punnitaan oikein. Elkäämme unohtako sitä, poikani, ja
elkäämme heittäkö palloa sydämillä ja päällämme vain oman huvimme ja
onnemme vuoksi, josta ei kukaan iloitse silloin, kun meidän silmämme
ovat suljetut."

Sven Tröst sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta vaikeni ja vaipui syviin
ajatuksiin. Hänen katseensa osui prinssi Oton kullattuiin miekkaan,
joka nyt sai toimetonna lojua uuninloukossa, sillaikaa kun koko Tanska
näytti unohtaneen vangitun kuninkaanpojan. Mutta nyt hypähti ritari
Folgvard ylös paikaltaan takan äärestä, pidellen Ebbesenin poikia
kädestä. "Sitä aikaa, josta te puhutte, isä Ebbesen, en minä odota
nähdä", huudahti hän leimuavin katsein. "Mutta niinkauan kuin Ebbesenin
suku ja nimi elää Tanskassa, ei täältä, jos Jumala ja Pyhä Knuut sen
sallivat, ole milloinkaan puuttuva sitä miekkaa, joka voisi olla
kielenä oikeuden vaakakupissa." Hän päästi irti pienet pojat, jotka
jatkoivat leikkiään välittämättä suuren leikkitoverinsa kiihkeästä
puheesta. "Olkoot päämme täällä vaikka kuinka vaarassa", jatkoi
Folgvard, "sydäntä heidän kuitenkin täytyy seurata, iloitkoot siitä
jälkeentulevaiset tai ei".

"Rakas, kunnon Folgvard", sanoi Ebbesen ja nousi laskien kätensä
intohimoisen ritarin olkapäälle. "Näinä taistelujen ja vaarojen aikana
olette te tullut meidän kaikkien rakkaaksi ystäväksi; mutta teidän
sielussanne palaa tuli, joka teidän täytyy tukehduttaa, muutoin te
menehdytte. Me tiedämme kaikki, mistä te laulatte ja uneksitte, vaikka
itse luulette sen olevan salaisuuden," lisäsi hän hiljempaa. "Mutta
uskokaa minua, se on itsennepettämistä ja myöskin sydämenne pettämistä.
Se unelma voi maksaa päänne ja kerran riistää Tanskalta yhden sen
jaloimmista sydämistä."

"Me tunnemme sen kaikki, rakas Folgvard", kuiskasi osanottava
linnanrouva ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. "Ehkä minä olen
tehnyt teidän kärsimyksenne vaikeammaksi kuunnellessani kaunista
lauluanne; mutta minä ajattelin, että te tarvitsitte avata sydämenne
jollekin, ehkä tuskanne saisi siitä lievennystä. Nyt emme enää koskaan
puhu siitä. Mieluimmin minä otan osaa neuvotteluihin teidän ja Sven
Tröstin kanssa Rendsburgin retkestä, ja toivosta saada paremman
kuninkaan Tanskaan, kun vain unohdatte omat surunne prinssi Oton
vapauttamiseksi."

"Mitä ihmeessä te ajattelette?" huudahti Ebbesen ihmeissään ja
säpsähti. "Sellaisia tuulentupiako te olette rakentaneet täällä
naistuvassa? Ja tässäkö mielettömyydessä sinä olet vahvistanut näitä
ajattelemattomia nuoria miehiä, minun vaimoni?"

"Eihän se olisi mahdottomampi kuin Randersin retki", vastasi
Ebbesenin vaimo, "varsinkin silloin, jos Tanskan vapauttaja
seisoisi sen eturivissä. Mitä meitä nyt auttaa Geertin tappio? Se
sydämetön itsevaltias, jolle sinä raivasit tien valtaistuimelle,
jättää sekä sinut että prinssi Oton surman suuhun. Elä anna meidän
naissuunnitelmiemme tehdä; sinua levottomaksi", jatkoi hän lempeästi
ja tyynesti. "Lähinnä Jumalaa tiedät itse parhaiten mitä on tehtävä.
Olkaamme tänä iltana kaikki iloisia ja reippaita."

Senjälkeen rouva Jutta poistui seurasta valmistamaan juhla-ateriaa.
Lapset seurasivat häntä, uteliaina odotellen pieniä joululahjojaan,
joilla heitä yllätettäisiin. Mutta Ebbesen katseli hämmästyneenä hänen
jälkeensä samoinkuin nuoriin ritareihin, jotka puoleksi hämillään
näyttivät välttävän hänen ankaraa katsettaan. "Hm! Ompa minulla nyt
vaikeampi tehtävä kuin milloinkaan ennen", sanoi hän raskasmielisesti
hymyillen ja puisti päätään. "Huomaanpa nuorison ja naissydämen täällä
liittoutuneen keskenään. On ehkä helpompi voittaa pahin vihollisensa
kuin saada hyvät ystävät järkiinsä. Minä pidän prinssi Otosta yhtä
paljon kuin te; mutta hänen ja hänen oikeuksiensa puolesta ei yksikään
tanskalainen mies paljasta miekkaansa pettämättä kruunua ja isänmaata.
Huomatkaa tämä, minun nuoret ystäväni: siitä mielettömyydestä minä
en halua kuulla sanaakaan. Siitä kai ei liene suurtakaan vaaraa
pelättävissä, niinkauan kuin teillä on omat rautanne tulessa. Sinun
sydänsurusi, rakas veljenpoikani, on kyllä autettavissa, niinkauan kun
sinulla on toivoa, ja tyttö on vapaa. Mutta, rakas Folgvard", jatkoi
hän totisena ja puristi tulisen ritarin kättä. "Teille ei ole muuta
neuvoa olemassa kuin jättää nuo hurjat ajatukset, jotka vain johtavat
onnettomuuteen, mutta eivät milloinkaan tässä elämässä tuota rauhaa
eikä iloa kenellekään ihmiselle. Tulkaa nyt, minun rakkaat nuoret
ystäväni, ja juokaamme yhdessä pikari Tanskan onneksi ja menestykseksi.
Nähkäämme ensin maa ja valtakunta pelastettuina ennenkuin alamme
huolehtia itsestämme ja omasta onnestamme tässä lyhyessä elämässä.
Hän, joka tänä siunattuna yönä syntyi matalassa majassa maailmaa
pelastamaan, hän ei ajatellut onnellista eikä pitkää elämää itselleen
tässä katoavaisessa maailmassa."

Senjälkeen Ebbesen astui tyynenä ja lempeänä käsivarret molempien
rakkaiden ystävien olkapäillä parvekesaliin, joka perheenäidin toimesta
jo kimmelsi kynttilöiden valossa. Juhlapöytä oli katettu keskelle
lattiaa, ja lapset juoksentelivat riemusta huutaen takan vieressä
olevan pienen pöydän ääressä, jonka peiton äiti nyt poisti, paljastaen
sinne asettamansa joululahjat.

"Katsokaa, katsokaa!" huudahti vanhempi pojista saadessaan pienen,
kullatun miekan. "Tämän minä otan mukaani ja ratsastan Randersiin
lyömään kuoliaaksi kaljupään kreivin."

"Ja kuulkaa!" huudahti nuorin rummuttaen lapsenrumpua. "Tällä minä
herätän kaikki hänen miehensä, niin että he kuulevat meidän olevan
rehellisiä ritareita, jotka emme pelkää heitä."

"Kuka on teille opettanut tuon leikin?" kysyi Ebbesen taputtaen poikia
poskelle.

Se ilo ja ylpeys, joka loisti isän katseesta, katosi kuitenkin äkkiä,
kun vanhempi pojista laski miekan kädestään ja otti pöydältä pienen
kirveen. -- "Ja tällä me lyömme hänen päänsä poikki", sanoi poika,
"niin että se vierähtää lattialle ja sanoo: pomelum! Silloin Gondulin
henget iloitsevat ja auttavat meidät voittoihin joka päivä: Sen leikin
me olemme oppineet mustalta Vollelta, isä. Niinhän tekin teitte
Randersissa, isä!"

"Leikkikää toista leikkiä, lapset!" sanoi Ebbesen syvästi liikutettuna
ja kalpeni. Poissa oli hänen iloisuutensa ja leikillisyytensä. Kaikki
istuutuivat ääneti ja alakuloisina pöytään. Pian osasi kuitenkin viisas
emäntä hälventää lasten leikkien ja puheiden ikävän vaikutuksen, ja
pian senjälkeen ilmoitti vartijatorvi portilta saapuneen vieraita,
jotka halusivat päästä sisään. Eräs sotilas ilmoitti Riiben piispan
Jakob Spliten saapuneeksi, ja Ebbesen nousi vastaanottamaan
kunnianarvoisaa vierastaan.

"Jumalan rauhaa ja onnellista joulua myöskin Brattingborgiin, ritari
Niilo!" kaikui ovelta mestari Jaakopin voimakas ääni. "Minä en
voinut kulkea linnanne ohitse poikkeamatta teitä tervehtimään. No,
minä iloitsen koko sydämestäni", jatkoi hän ja katseli tyytyväisenä
ympärilleen, "että näen teidän istuvan täällä kaikessa rauhassa mustien
muurienne sisällä, antamatta onnettomuuden lannistaa mieltänne. Siitä
minä pidän. Tu non cede malis, sed contra andentior ito! Siinä oli hyvä
Virgilio oikeassa, niin pakana kuin olikin."

"Vielä olemme, Jumalan kiitos, hyvään juutilaiseen tapaan pitäneet
onnettomuuden aisoissa, herra piispa," sanoi Ebbesen. "Minä olisin
pahoillani, jos te pitäisitte minua onnettomana miehenä, niinkauan kuin
meidän Herramme ja, pyhä Knuut, kuten toivon, sekä rehellinen Tanskan
kansa, eivät vielä ole ottaneet kättään pois minusta."

"Sen sanon minäkin", vastasi piispa. "Lienee kyllä hyvä omata
kuningas ja tämän maailman herrat ystävikseen, mutta turvallisempaa
on luottaa taivaalliseen Herraamme ja pyhään Knuutiin sekä puhtaaseen
omaantuntoomme, jos se johonkin kelpaa. Ei suinkaan kansankaan ääni
aina ole Jumalan ääni -- niinkuin pakanallisesti soaistu maailma
väittää -- mutta jotakin perää siinäkin lienee, ja sitä miestä, jonka
ystävä on rehellinen ja jumalaapelkäävä kansa, ei taivaan Herra hylkää,
vaikkei hän olisikaan tämän maailman jumalien ja vartijoiden suosiossa."

"Istukaa pöytäämme, hurskas herra, ja siunatkaa vaatimaton
iltaruokamme", sanoi Ebbesen iloisesti vieden piispan kunniasijalle
pöydän päähän. "Juuri kun taivaan Isä teidät lähetti tänne, olin
teidänlaisen hurskaan ja rehellisen vieraan tarpeessa ja kaipasin
lohduttavan Jumalan sanaa joulupöytäämme."

"Sen te saatte, isä Ebbesen", vastasi piispa ja otti tonsuurikalotin
sankaripäästään. Kädet yhteenliitettyinä hän luki nyt latinalaisen
pöytärukouksen, jonka hän kuitenkin lopetti tanskalaisella
siunauksella. Sitten hän otti puurolusikan suureen käteensä ja piti
vahvasti puoliansa.

"Voitteko uskoa, herra piispa, että meidän maassamme on vielä
pakanoita", sanoi Ebbesen, sittenkun hänen miehekäs ystävänsä oli
tyhjentänyt puoli vadillista puuroa ja tarttui nyt edessään olevaan
isoon hopeaiseen olutpikariin. "Minulla on itselläni pakana täällä
talossa miesteni joukossa. Hän luulottelee olevansa noita, ja nyt
minä huomaan hänen puhuvan minun pojilleni noitakeinoistaan ja
pakanallisista hengistään."

"Tuo ei Luojan nimessä ole leikin asia, ystävä rakas", huudahti piispa
innokkaasti ja laski nopeasti pikarin kädestään. "Anna se mies minun
käsiini. Minä käännän hänet yhdessä kädenkäänteessä, niin että hänen
kylkiluunsa natajavat."

"Mitä, hurskas herra?" kysyi Ebbesen säpsähtäen. "Ette suinkaan te
sentään ai jo käyttää kouraantuntuvia keinoja?"

"Ne ovat joskus kaikkein voimakkaimmat, isä," vastasi piispa puiden
suurta nyrkkiään. "Oikea paatunut pakana ei anna milloinkaan muuta
kuin sellaisen rehellisen Jumalanmiehen kääntää itseään, joka on häntä
ylivoimaisempi sekä henkisesti että ruumiillisesti. Siellä, missä
sanan tulee olla voimana, täytyy käden olla valmiina sitä auttamaan.
Jumalanpelko on painolla päntättävä koviin ja heikkouskoisiin
sieluihin. Sellainen on nyt kerta kaikkiaan minun tapani, isä, ja
senkautta minä olen vetänyt monta eksynyttä sielua leveältä tieltä ja
ajanut heidät sille kapealle taivaanportille johtavalle."

"Sen kait te ymmärtänette parhaiten, herra piispa", sanoi Ebbesen
ystävällisesti hymyillen. "Luulenpa ettei mustaan Sveniin pystyisikään
minkään muunlainen käännyttäminen. Minä lähetän hänet teidän luoksenne.
-- Sallikaa minun nyt kysyä, hurskas herra, tuletteko te Själlannista
ja meidän nuoren kuninkaamme luota? Uhkaako hän todenteolla minun
henkeäni? Sanooko hän vielä, että huomenna on taas päivä, ja antaa ajan
mennä menoaan?"

"Minä olen käynyt hänen luonaan toivottamassa hänelle siunauksellista
hallitusta, ja katsomassa mitä me Jumalan avulla voimme hänestä
odottaa. Te ette tietysti voi odottaa muuta, kuin mitä hän on luvannut
ja vahvistanut sekä Jumalan että maan ja valtakunnan edessä. Muuten
saatte olla varuillanne, isä! Jos hän kerran saapuu Brattingsborgiin,
niin hän ei totisesti jätä täällä kiveä kiven päälle. Voitte muuten
olla varma siitä, että hänen päätöksensä ovat yhtä hurskaita ja
kristillisiä kuin järkeviä, niinkauan kuin minun hurskas ja viisas
virkaveljeni piispa Sven istuu hänen neuvostossaan."

"Kerran on minunkin mielestäni sädekehä ympäröinyt piispa Sveniä",
vastasi Ebbesen hiljaa. "Hän tuomitsi minun tekoni ja uhkasi minua
pyhällä pannansäteellä; mutta hän, seisoi puhtaana kuin pyhimys
sieluni silmissä, vaikka minä en voinut seurata hänen hurskasta
tietään. Mutta kun hän sinetillään vahvisti Lübeckin sopimuskirjan,
jonka johdosta prinssi Otto vielä on vankilassa, silloin haihtui minun
unelmani vaivaisen ihmisen pyhyydestä. Tiedättekö te, että se rauha
ja turvallisuus, joka kiellettiin Ebbeseniltä, joutui piispa Svenin
osaksi, vaikka hän olikin sekä Geertin että hänen poikiensa vihollinen,
ja että tämä oli yksi sopimuksen pääkohtia? Katsokaa, sitä minä
kutsun oman nahkansa suojelemiseksi ja lähimäisensä tuomitsemiseksi.
Taistelittehan tekin yhtä uljaasti Haderslevissä, ja olitte kreivin
vihollinen samoin kuin Sven; mutta teidän rauhaanne ei kukaan
ajatellut. Minä en enää ikinä voi ihailla sellaista rauhanvälittäjää,
vaikka hän istuisi pyhän Pietarin istuimella tai seisoisi pyhien
patriarkkojen joukossa Jumalan valtaistuimen edessä."

"Minä en usko teidän laskettelevan valheita, ritari Niilo, mutta
minä toivoisin niin olevan, ellei se olisi syntiä", sanoi mestari
Jaakko sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Minä en tunne sopimuskirjan
kaikkia kohtia; mutta piispa Svenin täytyy vastata siitä, minkä hän on
sinetillään vahvistanut. Oikeastaan tahdon minä puolustaa häntä hänen
puolestaan", jatkoi hän innokkaammin.

"Elkää milloinkaan vaivatko itseänne sillä, rehellinen herra",
keskeytti hänet Ebbesen. "Te ette kuitenkaan milloinkaan voi saada
minua ihailemaan häntä. Olkoon hän miten hurskas, viisas ja rohkea
Jumalan mies hyvänsä, niin hovi-ilmaa hän ei kuitenkaan siedä. Oman
onnensa ja maallisen asemansa vuoksi hän sinetillään vahvistaa kaiken,
mitä suuret ja mahtavat pyytävät."

"Jumalan nimessä! Siinä te tuomitsette hänet väärin", huusi voimakas
mestari Jaakko ja löi pöytään niin, että kannut ja pikarit hypähtivät.
"Piispa Svenin ajatukset ovat puhtaat, hänen puheensa totuuden
sanoja, ja hänen tekonsa rehellisiä; minä uskon niihin yhtä varmasti
kuin pyhiin uskonkappaleihin, ja jos te tai joku muu toivotte vielä
lisätodisteita siitä, niin minä olen mies antamaan siitä todisteen joko
jalan tai ratsain, keihäällä ja miekalla tai sotanuijalla -- minusta on
yhdentekevä miten."

"Suokaa anteeksi, jos olen loukannut teitä, hurskas, kunnon vieraani",
vastasi Ebbesen lempeästi ja tyynesti. "Minä uskon ennemmin teidän
sanaanne kuin vaatisin vielä tarjoamanne lisätodisteen, vaikka
se onkin käsitettävä maallikolle ja ritarille. -- Nyt vasta minä
ymmärrän mitenkä te käännytätte paatuneita pakanoita", lisäsi hän
ystävällisesti hymyillen ja tarttui piispan voimakkaaseen käteen. "Sitä
lujaa järkkymätöntä uskoa, jota tämä teidän voimakas kätenne on niin
valmis meihin juurruttamaan, ja jonka puolesta te itse olette valmis
minä hetkenä hyvänsä uhraamaan henkenne ja verenne, ei voi epäillä
olematta paatunut pakana, olkoon sitten kysymys jumalallisista tai
maallisista asioista. Tästä lähtien minä en enää tuomitse niin kovasti
ja rakkaudettomasti teidän valtioviisasta virkatoverianne -- sen lupaan
teille. Jos minä en aina voi yhdistää valtiomiestä ihmiseen ja uutteraa
jumalanmiestä piispa Sveniin, niin minä eroitan ne. Oletteko siihen
tyytyväinen?"

"Enempää minä en pyydä, isä", vastasi mestari Jaakko sydämellisesti ja
puisti hänen kättään. "Sillä tapaa, minun hyvä ystäväni, Sven kuitenkin
aina pysyy rehellisenä Jumalan miehenä, sehän oli tarkoituksenne --
_quod erat demonstrandmum_." Sen sanottuaan hän tyhjensi olutpikarin
ja oli taas tyyni ja ystävällinen. "Mitä kuninkaaseen tulee, uljas
ritari Niilo", alkoi hän taas puhua, "niin tahdonpa vain senverran
sanoa teille, että hän on viisas herra, joka ajattelee kansan ja maan
parasta, vaikka hän kutsuukin teitä puoluejohtajaksi, jonka vihollisena
hänen täytyy olla valansa ja velvollisuutensa pakosta".

"Sen kaiken minä ymmärrän", sanoi Ebbesen tyynesti. "Jumala suokoon
hänelle anteeksi tuon valansa ja velvollisuutensa. Mutta mitä
tehdään jalon prinssi Oton hyväksi ja valtakunnan turvallisuuden
puolustamiseksi?"

"Kaikenlaista, isä, mutta ei kovinkaan paljon, ja kaikki hitaasti.
Nervus rerum, etupäässä on puute tuosta kirotusta mammonasta.
Panttiherrojen kanssa neuvoteltaessa täytyy, vähitellen koettaa haalia
kokoon sotajoukko sanojen ponneksi. Se on välttämätöntä."

"Minkä minä olen kuullut aijotaan taas puolustaa maata vierailla
palkkasotureilla, sensijaan että varustettaisiin; maan omat miehet
aseilla ja luotettaisiin heihin. -- Onko se teidän mielestänne viisasta
ja kiitettävää?"

"Siihen ovat syypäät teidän linnaritarinne, teidän herrat
kanssaveljenne. -- Kuningas uskoo teihin vain puoleksi, ja te tiedätte
itse --. Mutta siinä en kuitenkaan tahdo olla tuomarina. Kaikkea ei voi
korjata yhdellä kertaa, eikä Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä.
Meidän nuoren kuninkaamme viisas tunnuslause ei kuulosta hyvälle
itsevaltiaiden herrojen ja kärsimättömän nuorison korvissa. He kutsuvat
häntä leikillä Atterdagiksi, mutta siitä nimestä voi vielä Jumalan
avulla tulla hänen kunnianimensä, kun meidän yömme on kulunut, ja päivä
sekä oikea Valdemar-aika taas koittaa Tanskalle."

"Mutta, rakas herra piispa", yhtyi nyt Sven Tröst puhumaan, "te ette
ole sanonut mitä on tehty prinssi Oton hyväksi. Kuninkaan petollisuutta
veljeään kohtaan ette te yhtävähän kuin piispa Sven voi puolustaa,
vaikka hän itse olikin neuvostossa tämän asian ollessa esillä!"

"Mitä minä en tiedä tai mistä en uskalla lausua tuomiotani, nuori
herrani", vastasi mestari Jaakko suuttuneen näköisenä, "siitä ei teidän
pitäisi uskaltaa puhua niin rohkeasti." "Ihmisten sydämet ovat Jumalan
kädessä; hän voi tehdä ne niin koviksi kuin kivi ja niin pehmeiksi
kuin vaha, aina tahtonsa mukaan ja sen mukaan, mikä on hyödyllistä
maalle ja valtakunnalle. Niin kohtelias voisitte kuitenkin olla, että
jättäisitte kyselemättä sen, mitä ei kukaan tiedä, muuta kuin se,
joka koettelee sydämet ja munaskut. Minä tunnen teidät kyllä, meidän
urhea kuumaverinen siltaritarimme", lisäsi hän lempeämmin ja katseli
häntä tarkkaavasti, "ja minä tiedän teidän ansainneen ritarilyönnin
siitä voimakkaasta kädestä, joka sen teille antoi. Mutta minä tahdon
vain sanoa teille ystävällisenä ja tarpeellisena viittauksena:
myöskin teidät tuntee kuningas. Hän tietää teidän seisoneen niiden
kapinallisten talonpoikien etunenässä, jotka tahtoivat estää hänen
kuninkaaksi julistamistaan Viborgin käräjillä."

"Se oli rehellinen asia eikä mikään kapina, herra piispa", vastusti
Sven Tröst avomielisesti. "Olivathan kaikkien äänet vapaita käräjillä,
ja se, joka joutui tappiolle ja ratsasti ääneti pois kruunauksesta
nostamatta sormeaankaan uutta herraa vastaan, voi mielellään katsoa
häntä tiukasti silmiin sekä vaatia häneltä oikeutta, tarvitsematta
siltä pelätä tulevansa tunnetuksi."

"Oikein ja rehellisesti, poikani!" sanoi mestari Jaakko päätään
nyökäyttäen. "Siinä minä myönnän teidän olevan oikeassa, sanokoot
kuningas ja hyvä piispa Sven mitä hyvänsä. Mutta, nuori ystäväni, te
vaaditte oikeutta paljastettu miekka kädessä, ja se oli paha asia. Sen
minä vain sanon teille, että teidän nimenne on yhtä ylhäällä mustalla
taululla kuin liian rohkean enonnekin, joka istuu tuossa; ja mitä
teidän ajalliseen onneenne tulee, niin näyttää se synkältä teille
kuin drotsi Hesselin pojalle, joka varmasti oli retkellä mukananne.
Kuitenkin Luojalla lykyn avaimet, ylähällä onnen ohjat, mutta
uskollisen ja rehellisen sydämen ohjaa kunnon mies itse."

"Ritari Folgvard, drotsi Pietari Hesselin poika, istuu tuossa aivan
teidän edessänne, arvoisa herra", sanoi Ebbesen nopeasti. "Missä
maineesta minä ja minun ystäväni lienemmekään hovissa, tahdon minä
kuitenkin esittää hänet teille ei ainoastaan yhtenä minun parhaista
ystävistäni, vaan yhtenä maan uskaliaimmista puolustajista tänä
laittomuudenaikana."

"Sallikaa minun siis kiittää teitä kansan ja maan puolesta, herra
Folgvard", sanoi mestari Jaakko ystävällisesti ja ojensi hiljaiselle
ritarille kätensä pöydän ylitse. "Se hovisuosio, jota vaille olette
jäänyt, on sellaista, jota ilman hyvinkin tulee toimeen, ja joka täällä
Brattingborgissa onkin melkein ylellisyystavaraa. Etten minä anna
suurempaa arvoa sellaiselle loistolle, kuin mikä sopii kristilliselle
piispalle ja rehelliselle tanskalaiselle, sen luulen nyt osoittavani
teille, kun vietän joulua ritari Niilon luona Brattingborgissa.
Pidättekö minut vieraananne pari päivää, isä?" jatkoi hän kääntyen
Ebbesenin puoleen. "Minulla on paljon puhumista teidän kanssanne.
Nykyisissä oloissanne tarvitsette tekin kuulla rauhallista Jumalan
sanaa ja kunnollisen joulumessun, ettehän siltä tarvitse saada
viimeistä voitelua, jota ilman toivon teidän vielä jonkun aikaa saavan
olla."

"Siitä minä ja vaimoni olemme teille sydämestämme kiitollisia, hurskas
herra", sanoi Ebbesen iloisesti ja puisti hänen kättään. "Kun te
astuitte minun kynnykseni yli, tuntui minusta jouluilo täydellisesti
saapuneen tänne."

Huolehtiva perheenäiti, joka sillävälin oli täyttänyt juhlapikarin
viinillä, kääntyi nyt ystävällisesti piispan puoleen ja antoi
keskustelulle lempeän ja miellyttävän käänteen. Ei puhuttu enää
vakavista valtiollisista asioista, ja kohta vietettiin Brattingborgissa
jouluiltaa mitä suurimmassa rauhassa ja ilman vähintäkään huolta
tulevaisuudesta, vaikka miekka riippuikin uhkaavana, kuin hiuskarvasta,
linnanherran ja hänen ystäviensä pään yläpuolella. Lapset leikkivät
iloiten uusilla leikkikaluillaan vanhempien nauraessa ja laskiessa
leikkiä pöydän ympärillä. Myöskin Sven Tröst oli tullut iloiseksi
piispan ystävällisestä puhuttelusta; hän loi katseen hiekkakelloon,
ja hänen uskaliaasta katseestaan kuvastui päättäväisyyden ja lujan
toivon ilme, jota pari pikarillista viiniä vielä elähytti. Juotiin
innostuksella isänmaan tulevaisuuden ja onnen malja, jonka jälkeen
piispa nousi huudahtaen: "Eläköön meidän nuori kuningas Valdemarimme!
Jumala suokoon hänelle suurien Valdemarien onnen ja voiton!"

Ebbesenin ystävät katsahtivat ihmetellen toisiinsa, jääden
istumaan; mutta Ebbesen itse nousi ylös ja kohotti pikarinsa:
"Valdemar Kristofferin poika on kutsunut minua ja minun ystäviäni
vihollisikseen", sanoi hän vakuuttavasti, ja hänen vakavat kasvonsa
kirkastuivat. "Kuitenkin, niin varmasti kuin tämä käsi on ojentanut
hänelle sen valtikan, jolla hän uhkaa minua, tunnustan minä hänet maan
lailliseksi kuninkaaksi. Jos hän kutsuu minut tuomioistuimensa eteen,
niin minä saavun sinne, vaikka henkeni olisi kysymyksessä. Eläköön
Tanskan kuningas!"

"Kelpo mies!" mutisi piispa itsekseen. "Eläköön myöskin hänen
kuningattarensa!" jatkoi hän ääneen, ja hänen äänensä vapisi
liikutuksesta, jonka hän koetti salata. "Tulkoon jalosta kuningatar
Helvigistä meille ja Tanskalle sovittava Dagmar!" Nämä sanat kuultuaan
ritari Folgvard nousi paikaltaan hehkuvin poskin ja kohotettuaan
pikarinsa hän tyhjensi sen pohjaan asti, jonka jälkeen hän taas
leimuavin katsein istuutui paikalleen.

Kun oli noustu pöydästä, puisti piispa lämmöllä Ebbesenin kättä ja
myhähteli iloisesti liikutettuna. Sven Tröst vei nyt enonsa syrjään.
"Lupaatteko minulle Vollen ja kymmenen miestä?" kuiskasi hän. "Minun
korkein onneni on kysymyksessä. -- Ei suinkaan teillä ole mitään sitä
vastaan, että tuon teille jouluvieraan lisää?"

"Niin monta kuin haluat", vastasi Ebbesen. "Mene Jumalan nimeen, ja
ota mukaasi ketä haluat! Mutta mitä aikonetkin, niin elä menetä liikaa
verta -- ja vielä vähemmin sielunrauhaasi ja kunniaasi!"

"Jos uhraan jonkun elämän, niin uhrannen kai omani, ja se on rehellinen
teko." Tämän sanottuaan Sven Tröst poistui ovesta, eikä häntä nähty
enää sinä iltana muualla kuin keittiössä, missä hän palvelijattarien
ihmeeksi keitteli mustan Svenin kanssa. He sanoivat keittävänsä
lääkkeitä sairaalle. Musta Sven mutisi salaperäisesti täyttäessään
pienen pullon yrteistä keitetyllä mehulla. Mutta samassa kuului
linnantuvasta piispan voimakas ääni, ja Sven Tröst kiirehti talliin
satuloimaan hevostaan.

       *       *       *       *       *

Kun maatapanon aikaan kaikki oli hiljaista Brattingborgissa, ratsasti
Sven Tröst Mustan Svenin ja kymmenen ratsumiehen seurassa, ilman
hälinää ja kaikkien huomaamatta ulos linnanportista. He ratsastivat
Bleitrupin kautta Sundstrupiin, missä he keskiyön aikaan antoivat
kulettaa itsensä yhden Limvuonon pohjukan yli, jonka jälkeen he
jatkoivat matkaansa. Vastoin tavallisuutta oli Musta Sven hiljainen ja
nyrpeä. Sven Tröst oli puhutellut häntä pari kertaa saamatta tuskin
vastausta. Lopuksi hän suuttui ja kysyi kiivaasti: "Mikä sinua vaivaa,
Volle? Oletko tullut mykäksi Brattingborgissa? Vai etkö haluakaan
auttaa minua onneen, nyt kun eniten sinua tarvitsen?"

"Oi, rakas nuori herrani", vastasi Volle, huoaten puoleksi suuttuneena,
puoleksi allapäin. "Jos väkevä mestari Jaakko olisi mukiloinut ja
kääntänyt teitä niinkuin minua illallisen jälkeen, niin olisittepa
tainnut tekin jäädä tuppisuuksi joksikin aikaa. Sen minä aina sanon,
että kyllä se piispa osaa kansalle puhua. Oli niissä sanoissa sekä
nokkaa että kynsiä ja hän pudisteli minua niin kovasti sekä sanoillaan
että nyrkeillään, etten minä ikinä taida sitä unhoittaa."

"Vai niin!" sanoi Sven Tröst, ja hänen täytyi vakavasta mielialastaan
huolimatta hymyillä. "Se oli kyllä sinulle tarpeen, Volle! Mutta sinä
lasket taas leikkiä? Ottiko hän todellakin sankarivoimansa avuksi?"

"Hyvä herra, ei minulla enää ole halua leikinlaskuun", mutisi Musta
Sven ja nykäisi suuttuneena suitsia. "Ei se ollut narripeliä, uskokaa
kun sanon. -- Naurakaa vain, mutta saisittepa itse maistaa, miltä
tuntuu tulla noin vain käännetyksi."

"Jos olet tullut käännetyksi, niin tuskinpa juuri parempaan päin.
Enpä havaitse sinussa vielä suurtakaan hurskautta, mutta toivoisinpa
sinun kuitenkin olevan oikeassa. Ei kukaan muu kuin mestari Jaakko voi
sinusta puristaa pois pakanuutta ja Gondulin henkiä."

"Synti olisi sanoa, ettei hän tehnyt parastaan", mutisi Volle. "Minä
seisoin hänen edessään mykkänä ja jäykkänä kuin muuri, enkä aikonut
välittää hiuksenvertaa hänen kristillisyydestään, mutta kun hän otti
nyrkkinsä avuksi, olin minä vähällä livistää tapani mukaan. Mutta enpä
ole ennen tuntenut moista miestä -- yhdellä kertaa hän taivutti minut
maahan, niin että hän oli vähällä musertaa kaikki minun luuni, ja
sitten hän puisteli minua pyhässä innossaan niin, että kaikki jäseneni
tutisivat. Tuo kamala piispa vannotti minut matamaan ristin juurelle,
muuten hän puristaisi sielun ulos minun ruumisparastani ja lähettäisi
minut suoraapäätä helvettiin -- ja niin minun täytyi kirota Gondulin
henget ja kaikki pakanallisuus sana sanalta, niinkuin väkevä mestari
Jaakko sen vaati."

"Mutta milloinka tämä kaikki ehti tapahtua, Volle? Ethän sinä ollut
piispan luona linnantuvassa pitempää aikaa, kuin minkä minä tarvitsin
hevoseni satuloimiseen."

"Enempää aikaa ei hän tarvinnutkaan minun käännyttämiseeni ja
kastamiseeni", murisi Volle. "Nopeaan se kävi, ja oli kai hurskaaksi
opetukseksi kaikille linnan rengeille. Mutta hätätyö on hätikön työ",
lisäsi hän puoliääneen. "Tahdon ensin itse nähdä, miten hyvin se
tehtiin, ennenkuin uskon."

"Mutta eikö sinua todellakaan tätä ennen ole kastettu kristityksi,
Volle?" kysyi Sven Tröst. "Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle
niin uskovasi."

"Sillä kertaa, herra, valehtelin kuin pakana. Koska nyt olen tullut
kristityksi, tahdon sanoa teille totuuden Minun suvustani ei ole
ketään kannettu kastettavaksi, emmekä me ole koskaan uskoneet muihin
jumaliin eikä pyhimyksiin kuin Gondulin suuriin henkiin, jotka minä
nyt häpeällisesti olen kironnut ja tehnyt vihollisikseni. Nyt minä
tahdon nähdä, mitä teidän rouvanne ja pyhimyksenne voivat, ja onko
tuollaisella hienolla neidolla piispan kehumaa voimaa. Jos ei hän nyt
auta minua kunnialla maailman läpi, niin saanen auttaa itseäni, ja
se on kyllä laulun loppu. Taitaapa tuo pyhä neitsyt itse paremminkin
olla miesavun tarpeessa, vielä nyt rupeaisi, minun laistani roistoa
suojaansa ottamaan. Siihen minä olen myöskin liian musta, enkä minä
milloinkaan ole ollut naissuvun suosiossa."

"Kyllä minä yhä selvemmin huomaan, Volle, ettei piispa sinua ole
kääntänyt, vaikka hän kuinka olisi ruumistasi mukiloinut", sanoi Sven
Tröst. "Mutta osottaudu nyt teossa hyväksi kristityksi ja urki, miltä
luostarissa näyttää, huomispäivä ratkaisee minun kohtaloni."

"Varmasti teillä on hurskas tehtävä mielessänne, nuori herrani",
mutisi Volle olkapäitään kohauttaen. "Jos väkevä Jaakko mestari
saa teidät käsiinsä, niin kyllä hän sen teille opettaa. Kuitenkin
itsepähän siitäkin vastannette. Isoäitini yrteistä minä kyllä vastaan.
Tuossa ne saatte." Sitten hän mutisi jotakin itsekseen ja ojensi Sven
Tröstille pienen, viheriän pullon. "Jos minä en vain olisi sitonut
Gondulin henkiä niin olisi kyllä kaikki onnistunut. Rukoilkaa nyt
te pyhää neitsyttä avuksemme. Minä olen vielä hiukan outo hänen
palveluksessaan." Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan ja ratsasti
edeltä.



KOLMASTOISTA LUKU.


Saarenluostari, nykyinen Otholmin herraskartano, sijaitsi oikeastaan
Limvuonossa olevalla pienellä saarella jota kutsuttiin Saarenmaaksi,
mutta joka nyt on patolaitoksilla ja suluilla yhdistetty mantereeseen.
Se oli siihen aikaan rikas ja huomattava benediktinolainen
nunnaluostari, ollen kruunun erikoisen suojeluksen alainen. Sitä
johti vanha, ankara abbedissa, jolla oli mahtava priori Andreas Petri
avustajanaan. Priori kävi vain silloin tällöin hurskasten sisarten
luona heidän rippi-isänään. Mutta kun Geertin laittomina aikoina
hillitön sotaväki oli ryöstänyt ja osaksi polttanut luostarin,
vartioi sitä nyt kruunun kustannuksella luostarivartio, joka asui
vuonon rannalla olevissa kalastajataloissa, missä se samalla palveli
kalastajana ja huolehti luostarin rikkaista ankeriaskirstuista.

Jouluaamuna nähtiin Musta Sven Limvuonon juhlapukuisten asukasten
joukossa, jotka monissa veneissä olivat saapuneet Saarenmaahan
kuulemaan priori Andreaan aamusaarnaa luostarikirkossa, jota nunnat,
näkymättöminä seurakunnalle, kuuntelivat lehteriltään, ja jonka he
tekivät juhlalliseksi ihanalla laulullaan. Heti kun messu oli loppunut,
poistui Musta Sven kirkosta ja rupesi puheisiin luostarivahdin kanssa,
jonka jälkeen hän taas purjehti saarelta muun kirkkoväen mukana.

Luostarikirkon päivämessuun kokoontui taas kuten tavallista seudun
ylhäinen vallasväki, ja kun iltamessun kellot soivat, souti Sven Tröst
Saarenmaalle, astuen maihin komeimmassa ritaripuvussaan kahdeksan
miestä mukanaan, sillaikaa kun Musta Sven ja kaksi miestä jäivät
venheeseen. Luostarivartio, joka kahdentoista miehen vahvuisena
seisoi kirkonportailla, teki nöyrästi tietä ylhäiselle herralle ja
hänen seurueelleen. Asehuoneessa asetti Sven Tröst salaa pienen
viheriän pullon suulleen ja tyhjensi sen äkkiä yhteen vetoon. Sven
Tröstin saapuessa kirkkoon kuuluivat nunnien kauniit äänet suletulta
lehteriltä. Kauneimman niistä hän tunsi Agneta neidon ihanaksi
ääneksi, sellaisena kun se vielä kaikui hänen sielussaan ihanilta
jouluajoilta Björnsholmissa, kun Agnetan kirkas lapsenääni lauloi
kappelissa vapahtajan syntymästä, ja Sven itse yhtyi puhtaisiin
lastenääniin ja luuli näkevänsä taivaan avoinna, josta Jumalan enkelit
toivat ilosanoman paimenille. Muisto noista hurskaista, viattomista
lapsuusajanmuistelmista tunkeutui noiden sävelten ohella moittivan
surumielisinä hänen sisimpäänsä ja syy, miksi hän nyt polvistui
kristillisessä kirkossa pyhänä joulujuhlana, tuntui tänä hetkenä niin
jumalattomalta, että häntä puistatti, ja hän luuli olevansa pahojen
henkien riivaama. Hurskasta laulua jatkui, mutta ne olivat nyt kuoleman
ja kadotuksen varoitusääniä hänen ahdistetulle sielulleen. Hän kalpeni
kalpenemistaan. Kirkko alkoi häälyä hänen hämärtyvässä katseessaan,
ja hänestä tuntui kuin alttaritaulu ja sen pyhät kuvat olisivat
liikahtaneet. Hän oli mielestään julkea merivelho, joka aikoi ryöstää
viattoman Agnetan, ja oli muuttunut kristitystä ritarista pedoksi.
Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, hän hypähti ylös ja aikoi syöksyä
ulos kirkosta. Mutta se oli liian myöhäistä. Se unijuoma, jonka hän
petollisen suunnitelmansa toteuttamiseksi oli tyhjentänyt, tullakseen
valekuolleena kannetuksi luostariin, ei vaikuttanut, hänen ollessaan
näin kiihtyneessä mielentilassa, kyllin nukuttavasti, vaan kalvoi häntä
kuin kuolettavin myrkky. "Minä kuolen!" huusi hän ja pyörtyi. "Kutsukaa
priori! Minä tahdon ripittää itseni ja tunnustaa suuren syntini." Mutta
hänen miehensä, jotka tunsivat hänen suunnitelmansa, luulivat hänen
vain teeskentelevän, ja nauroivat salaa nahkaviittoihinsa, tullen
näennäisesti levottoman näköisinä herransa avuksi. Vieraan ritarin
huudahdus ja arveluttava tila herätti suurta huomiota luostarikirkossa.
Laulu lehteriltä taukosi, ja nunnat tirkistivät uteliaina ristikon
läpi. Heidän joukostaan kuului tukahutettu huudahdus, sekä abbedissan
ankara ääni, joka kehoitti heitä poistumaan huoneisiinsa. Priori astui
alas alttarilta kirkonkäytävälle vieraan ritarin luo, joka todellakin
näytti kuolevalta.

"Minä sain palkkani", änkytti Sven Tröst yhä heikommalla äänellä,
liittäen kätensä yhteen rinnalle ja vaipuen polvilleen priorin
syliin. "Se on vanhurskaan Jumalan tuomio -- minun oma julkeuteni
ja jumalattomuuteni ovat syynä kuolemaani. -- Kuulkaa, kuulkaa! --
Enkeli kutsuu minua kuolemaan ja tuomiolle. Minä annan kaiken tavarani
Saarenluostarille -- tänne haluan tulla haudatuksi. Rukoilkaa minun
sieluni puolesta!" Näin katkonaisesti huudahtaen hän vaipui kuin
kuolleena priorin jalkoihin, ja nyt vasta alkoivat hänen miehensä
pitää hänen tilaansa arveluttavana ja epäillä, ettei se ollutkaan
teeskentelyä. He rakastivat kaikki häntä sydämellisesti, ja heidän
osanottava surunsa oli nyt todellinen ja luonnollinen.

Nuoressa kalpeassa ritarissa ei ollut elon merkkiäkään. Hän makasi
äkkiä kuin ruumis pitkällään kirkonlattialla, ja kaikki yritykset
herättää häntä eloon olivat turhat. Priori otti selvän hänen nimestään
ja säädystään, ja kuultuaan hänen olevan varakkaan ja suurten
tiluksien omistajan, otti hän juhlallisesti vieraat sotilaat sekä
kaikki läsnäolevat vainajan viimeisten sanojen todistajiksi, joiden
mukaan hänet haudattaisiin tänne, minne oli kuollutkin, ja hänen
omaisuutensa lankeaisi luostarille. Priorin käskystä kannettiin
ruumispaarit asehuoneesta ja niille asetettiin kuollut ritari keskelle
kirkonkäytävää. Hengellinen herra lupasi pitää huolen lakanoista,
vahakynttilöistä, sielumessusta. Kun ei kukaan enää epäillyt nuoren
kauniin herran todellakin heittäneen henkensä, käski priori kaikkien
poistumaan luostarikirkosta. Sen jälkeen hän antoi sulkea kirkonovet ja
poistui lopuksi itse autiossa kirkosta luostarikäytävän kautta, jonka
hän itse lukitsi jälkeensä.

Tämä harvinainen tapahtuma oli herättänyt sellaisen hämmennyksen
nuorten osanottavien nunnien mielessä, että ankara abbedissa sai
vaivoin rauhan ja järjestyksen palautetuksi heidän joukossaan. Kaikki
tahtoivat nähdä nuoren ritarin ruumiin ja sytyttää vahakynttilät hänen
ruumispaariensa ympärillä. He olivat hyvin uteliaita tiedustelemaan
kuka hän oli, ja mistä suuresta synnistä ja jumalattomuudesta hän oli
syyttänyt itseään kuolemanhetkenään. Kun priori tuntia myöhemmin astui
refektorioon, mihin kaikki olivat kokoontuneet, kiusasivat hurskaat
nunnat häntä tuhansilla kysymyksillä, joihin hän lopulta totisen
ankarasti kieltäytyi vastaamasta. Sensijaan hän keskusteli abbedissan
kanssa siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että tuo
huomattavan suuri lahja saataisiin luostarin omaksi, sekä miten tässä
harvinaisessa tapauksessa olisi meneteltävä.

Vihityt nunnat istuivat pöydässä yllään mustat nunnakuntapukunsa ja
kunnialliset mustat liinapäähineet päässä, kuunnellen uteliaina priorin
ja abbedissan keskustelua. Heidän joukossaan nähtiin noviisi, yllään
valkoinen maallikkopuku; hän oli harvinaisen kaunis, mutta kuoleman
kalpea, istuen kuin marmorikuva pöydän ääressä, tummansinisissä
silmissä pidätetty kyynelvirta. Se oli Agneta neito Björnsholmista,
josta kahdeksan päivän kuluttua tulisi ritari Podebuschin morsian, ja
joka nyt oli nähnyt ja tuntenut onnettoman lapsuudenystävänsä kuolevana
luostarinkirkossa. Hän ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään
puhuttiin, ennenkuin vihityt nunnat olivat poistuneet refektoriosta,
ja abbedissan ankaran käskevä ääni kaikui terävänä hänen korvissaan:
"Agneta neito, tuokaa ruumislakanat meidän kuolleelle vieraallemme!
Ehkäpä saatte enemmän halua täyttää velvollisuutenne ja totella isänne
tahtoa, kun näette kuoleman silmienne edessä. Minä olen kyllästynyt
teidän oikkuihinne ja itsepäisyyteenne. Ettehän te kuitenkaan Jumalan
vuoksi vihaa pyhää aviosäätyä, vaan ainoastaan senvuoksi, että olette
itsepäinen maailman lapsi. Teille on hyödyllistä ottaa mukaanne
täältä vakava memento mori, kun nyt pian vaihdatte tämän hurskauden
ja viattomuuden olinsijan turhamaiseen maailmaan. Te saatte sytyttää
kynttilät kuolleen ritarin paarien ääressä."

"Kuolemaa en pelkää, hurskas abbedissa", vastasi Agneta ja nousi
nopeasti, kasvoilla tuskaisen ilon ilme, kauan pidätetyn kyynelvirran
huuhtoessa hänen kalpeita poskiaan. "Jos riippuisi minusta, tahtoisin
itse tulla haudatuksi Saarenluostarin hautausmaalle ja yhtä pian kuin
tuo vieras ritari."

"Sitä et tarkoita tosissasi, lapsi", vastasi abbedissa. "Sinun
kyyneleesi eivät petä minua. Minä tunnen kyllä nuorison vaihtelevan
mielen: nuoret tytöt tahtovat kuolla heti, jos he eivät saa sitä
sulhasta, jonka he mieluummin haluaisivat; mutta kuitenkin he
mieluummin koristavat itsensä morsiuskruunulla kuin kuolonseppeleellä
tai mustalla päähineellä. Isäsi kertomusten mukaan sinä olet
lapsuudessasi puoleksi leikkinyt morsianta nuoren, hurjapäisen
aseenkantajan kanssa, jonka nimeä hän ei edes halunnut mainita.
Mutta hän on pyytänyt minun sanomaan sinulle, että tuo yltiöpää,
joka nuo oikut istutti päähäsi, on nyt lainsuojaton, ja voi tulla
kuolemaantuomituksi puoluekiihkoilijana ja kapinanyllyttäjänä. Jos sinä
tottelet kuninkaan ja isäsi tahtoa, vain silloin voi ehkä tuon nuoren
miehen kohtalo tulla lempeämmäksi."

"Ei hänen kohtalonsa ole maallisten kuninkaiden käsissä", sanoi Agneta
varmasti. "Eikä minun tahtoani yksikään ihminen taivuta. Jos tahdotaan
käyttää väkivaltaa, saa minut laahata kuolleena morsiustuoliin. Minä
en ikinä mene naimisiin. Minä tahdon mieluummin kuolla luostarissa,
mieluummin täällä, jos se sallitaan. Olkaa niin ankara kuin
haluatte, hurskas rouva -- Sallikaa minun tehdä kaikki mahdolliset
katumusharjoitukset -- Sallikaa minun paastota ja kulkea paljasjaloin
pakkasessa ja lumessa -- Suokaa minun valvoa ruumiiden ääressä. --
Mutta elkää karkoittako minua näiden pyhien muurien sisältä! Koko
äidinperintöni minä annan luostarille -- suokaa minulle vain hauta
täällä!"

"Ihmeellinen itsepäisyys, isä priori, hyvin omituinen hurskaus!" sanoi
abbedissa hiljaa hengelliselle neuvonantajalleen vieden hänet syrjään.
"Noin varmasti hän ei vielä tähän asti ole ilmaissut haluaan jäädä
tänne. Luostarin paras vaatii meidän nyt tukemaan hänen hurskasta
pyyntöään ja riistämään hänen sielunsa maailman turhuudesta, minne
maailman mahtavat tahtovat hänet vetää. Haluaisitteko te puhua tämän
hurskaan nunnan puolesta kuninkaalle ja hänen sukulaisilleen sekä
selittää heille, että he tappavat ihmisen tai riistävät taivaalta
sielun, jos he asettuvat hänen hurskasta toivomustaan vastaan?"

"Se on minun velvollisuuteni sekä sorrettua viattomuutta että teitä
kohtaan, rouva abbedissa, ynnä tätä pyhää laitosta kohtaan", kuiskasi
priori viekkaasti hymyillen. "Minä matkustan heti toimittamaan
kaksinkertaista asiaa Saarenluostarin hyväksi. Pitäkää sillaikaa
huoli vieraan ritarin hautaamisesta sopimuksen mukaan. Tiedämme hänen
olevan rohkean ritari Ebbesenin sukulaisen, ja kruunu voisi pian
ottaa haltuunsa hänen tiluksensa. Nyt minä toivon voivani pelastaa ne
jumalallisiin tarkoituksiin ja meidän hoidettaviksemme. Rauha olkoon
teille!"

Senjälkeen priori poistui refektoriosta, ja abbedissa kääntyi nyt
ystävällisen osanottavasti onnettoman Agnetan puoleen, joka seisoi
syventyneenä rajattomaan suruunsa ja katseli uunin yläpuolella olevaa
pyhän Benedikton kuvaa, koko maailman mustetessa hänen silmissään.

"Ole turvassa, hurskas lapseni", sanoi abbedissa taputtaen häntä
poskelle kuivalla kädellään. "Minä huomaan meidän pyhän sisaruskuntamme
suojeluspyhän ihmeellisesti vetäneen sinun mielesi ja sydämesi
puoleensa. Hänen esirukouksillaan taivaallisilta voimilta ja arvoisan
priorin välityksellä tämän maailman herroilta, toivon minä että me
onnistumme pitämään sinut täällä luonamme ja pelastamaan sinut siitä
maallisesta ja lihallisesta liitosta, joka on sinun jumaliselle
mielellesi niin vihattava. Sinua ei kohdella ankarasti. Minä vapautan
sinut myöskin tämänöisestä ruumiin vartioimisesta. Kun oikein
ajattelen, ei se edes ole soveliasta meidän pyhän sisaruskuntamme
tulevalle jäsenelle. Kuolleella, nuorella ritarillakin voi olla
jonkinlainen petollinen kauneus, joka voi olla vaarallinen nuorelle,
kokemattomalle sydämelle. Minä annan luostarivartion valvoa ruumiin
luona."

"Ei, ei, rouva abbedissa!" huudahti Agneta kiihkeästi "Minä tahdon
nähdä kuolleen, -- minä tahdon sytyttää kynttilät hänen paariensa
ympärillä, minä tahdon valvoa hänen ruumiinsa ääressä. Kuoleman, vain
kuoleman haluan nähdä silmieni edessä", lisäsi hän miettivästi. "Jos
minä jään teidän luoksenne, ette te saa kieltää minulta tätä minun
ainoaa toivoani."

"Se enentää vain synkkämielisyyttäsi, rakas lapseni, ja voi olla
terveydellesi vahingollista. Yö ei ole ihmisen ystävä, enkä minä
todenteolla antaisi suurimman syntisenkään kylmänä jouluyönä valvoa
ruumiin ääressä autiossa kirkossa. Minä tahdoin tällä uhkauksella
vain taivuttaa sinut tottelemaan maallisia esimiehiäsi. Mutta nyt
kun sinä niin hartaasti olen heittäytynyt pyhän Benedikton ja meidän
vapahtajamme syliin, ei sinulla enää ole lihallisia esimiehiä tässä
maailmassa. Sinun tottelemattomuutesi kuningasta ja sinun isääsi
vastaan on hurskas sekä hyvin kiitettävä kuuliaisuus tulevaiselle
taivaalliselle sulhasellesi, jonka vuoksi minä en voi siitä määrätä
sinulle minkäänlaista rangaistusta tai katumusharjoitusta."

"Mutta minä pyydän tätä valvomisyötä armonosoituksena, jalo rouva
abbedissa -- armeliaisuutena onnetonta kohtaan, jolla ei maailmassa ole
mitään muuta toivoa kuin hauta eikä rakkaampaa kuvaa, mihin silmänsä
kiinnittää, kuin kuollut."

"No niin, minä suostun sinun itsepäiseen pyyntöösi", sanoi abbedissa
myöntyen. "Saat nähdä, etten minä voi kieltää sinulta mitään toivetta,
en edes mahdottomintakaan, kun sinä vain pysyt uskollisena hurskaassa
päätöksessäsi ja jäät sisareksi meidän hiljaiseen lohdunmajaamme. Mene
Jumalan nimeen -- levitä vahalakana ruumiin yli -- ja sytytä kynttilät
vieraan ruumispaarien ympärille, mutta tule sitten takaisin ja mene
levolle! Anna vain kuoleman näkemisen ja kaiken maallisen voiman
katoavaisuuden vahvistaa sinun jumalallista päätöstäsi." Senjälkeen
abbedissa otti häntä kädestä, ja he poistuivat molemmat refektoriosta.

Se myrkynkaltainen juoma, joka oli saattanut Sven Tröstin tähän
tilaan, missä hän nyt oli, ei ollut mikään tavallinen unijuoma, vaan
hyvin vaarallinen, kaikkia elinvoimia jäytävä uuvutusaine, joka
kiihkeän mielenliikutuksen yhteydessä helposti voi tuottaa kuoleman.
Tavallisissa olosuhteissa sen vaikutus oli kuitenkin yhtä lyhyt kuin
voimakas. Tunti senjälkeen, kun priori oli jättänyt ritari Tröstin
kuolleena suljettuun kirkkoon, alkoi veri valekuolleen sydämessä taas
sykkiä. Hänen silmänsä aukenivat, ja hän tuijotti autioon kirkkoon,
jonka kuu heikosti valaisi, mutta hän ei vielä voinut liikahtaa
paareilla. Hän oli jäykkä ja kankea kylmästä, ja vain vähitellen hän
tuli hämärään tietoisuuteen siitä, missä oli, ja mitä oli tapahtunut.
Vielä hän makasi liikkumattomana ruumispaareilla ja tuijotti pimeään
luostarikirkkoon. Entisyys ja nykyisyys häämöitti epäselvinä utukuvina
hänen sielunsa silmissä. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kuollut,
mutta niinkuin hänen sielunsa olisi ollut vielä sidottu kuolleeseen
ruumiiseen eikä voinut jättää sitä, ennenkuin hän saisi tietää, oliko
ihana Agneta rakastanut häntä tässä maailmassa ja yhdistettäisiinkö
heidät henkien maailmassa. Hänen maatessaan tässä puolinaisessa
tajuttomuuden tilassa, häälyen elämän ja kuoleman välissä, kuuli hän
ääneen nyyhkyttämistä ja tunsi kuuman kyynelvirran kostuttavan kylmiä
kasvojaan. "Minun tähteni sinä olet kuollut, ijäisesti rakastettu!"
kaikui Agnetan valittava ääni hänen korvassaan. "Sinä rakkahin
ystäväni, tulit minua vapauttamaan! Etkä kuitenkaan, tietänyt miten
suuresti sinua rakastin. -- Oi, julmasti kielsin sinun viimeiseen
pyyntöösi vastaamasta -- sitä ainoaa sanaa, joka olisi voinut antaa
sinulle lohdullisen toivon meidän erotessamme! Nyt vasta minä uskallan
sen sanoa, mutta nyt sinä et sitä kuule, rakas Sven Tröst! Ei ole
koko maailmassa minulla ketään sinua rakkaampaa -- sinun minä olen
enkä kenenkään muun tässä maailmassa -- sinä olit minun ajatukseni ja
unelmani siitä asti, kuin minä olin pieni. Oi, rakkahin, kallis Sven
Tröst! Nyt tahdon kihlautua sinulle ruumispaarillasi. Salli minun
sieluni lentää sinun kanssasi autuaitten paratiisiin."

Huokausten ja kyynelten keskeyttäessä hänen kiihkeitä
lemmenpurkauksiaan hän tarttui ritarin kylmään käteen ja asetti
sormuksen hänen sormeensa. Silloin tunsi Sven Tröst autuaimman tunteen
virtaavan jähmettyneisiin jäseniinsä. Hän oli kuullut jokaisen
sanan. Veri palasi hänen poskilleen ja sielu hänen jäykistyneeseen
katseeseensa. Hän nousi puoleksi istumaan paareille ja levitti
käsivartensa hämmästynyttä tyttöä kohti, joka silmänräpäykseksi väistyi
kauhistuneena taapäin. Ruumislakana putosi hänen käsistään, ja hän oli
vähällä mennä tainnoksiin. Kuun ja vahakynttilöiden kaksinkertaisessa
valossa, jotka hän oli sytyttänyt hänen ruumispaariensa ympärille,
näytti hänestä siltä, kuin kuollut olisi kohonnut kirkastuneessa
loistossa hänen edessään, mutta kuitenkin sen henkimaailman
käsittämättömän kauhun ympäröimänä, joka, ilmestyin vaikka rakkaimman
olennon muodossa, vaikuttaa valtavasti heikkoon ihmisluontoon.

"Elä pelkää, Agneta, minä elän!" huudahti Sven Tröst ja nousi kokonaan.
"Sinun rakkautesi on antanut minulle takaisin elämäni, ja nyt sinä olet
minun morsiameni Jumalan kasvojen edessä. Oi, tämän autuaan hetken
vuoksi voisin kuolla vielä tuhannen kertaa! Nyt minä tiedän, mitä aina
toivoin -- Agneta rakastaa minua -- totuus ja rakkaus ovat olemassa --.
Vain senvuoksi minä tulin tänne -- vain senvuoksi tahdoin läpikäydä
kuolonkamppailun tässä kirkossa."

"Sinä elät! Suuri Jumala, onko se mahdollista?" huudahti Agneta
hurmaantuneena ja heittäytyi hänen syliinsä. Pian hän tiesi kaikki,
ja onnelliset rakastuneet unohtivat hetkeksi kaiken muun paitsi
molemminpuolisen rakkautensa ja onnensa.

Hautakynttilöiden valossa seisoivat molemmat rakastuneet käsitysten
ja kuiskailivat tuttavallisesti elämästään ja onnestaan. Nyt
tunnusti myöskin Sven Tröst pelastetun syntisen avomielisyydellä,
mikä häntä pyhän iltamessun aikana oli painanut suurena syntinä ja
jumalattomuutena. Hänen suunnitelmanaan ei ollut ainoastaan saada
varmuus Agnetan rakkaudesta, saatuaan nähdä minkä vaikutuksen hänen
luuloteltu kuolemansa tekisi häneen, vaan kaikessa tapauksessa,
joskin väkivaltaisesti viedä hänet pois luostarista ja pelastaa hänet
joutumasta vihatun kilpakosijan omaksi. Sven Tröst ei nyt tarvinnut
käyttää kovinkaan suurta puhuttelutaitoa, saadakseen Agnetan suostumaan
hänen suunnitelmiinsa, jonka toteuttamisessa hän oli vähällä menettää
henkensä. Agneta oli jo mielestänsä hänen kihlattunsa ja oli varmasti
päättänyt jakaa hänen kohtalonsa. Sven Tröst kuuli nyt vasta Agnetalta
todellakin olevansa lainsuojattomaksi julistettu, ja kuninkaan uhkaavan
häntä kuolemalla. Mutta tämä vaaran uhka yhdisti heitä vieläkin
sydämellisemmin. Hän sammutti ruumispaarien ympäriltä vahakynttilät ja
tunsi itsensä täydellisesti toipuneeksi. Hän kietoi vaippansa rakkaan
morsiamensa ympäri, joka neuvoi hänelle oven, mistä voivat paeta,
minkä hän innossaan oli unohtanut ajatella. Sakariston ovesta molemmat
rakastavaiset astuivat kirkkomaalle, ja vartion huomaamatta he pääsivät
Limvuonon autiolle rannalle, missä musta Sven, varmana unijuomansa
vaarattomuudesta, odotti heitä veneiden luona Ebbesenin sotilaiden kera.

Ennenkuin luostarissa huomattiin, mitä oli tapahtunut, istuivat Sven
Tröst ja Agneta hevosten selässä toisella puolen Limvuonoa, ja ennen
toisen joulupäivän aamua olivat onnelliset rakastuneet turvassa
Brattingborgissa.

Ebbesen vastaanotti heidät isällisellä lempeydellä, ja hänen vaimonsa
sulki kauniin Agnetan hellästi syliinsä. Mutta voimakas mestari Jaakko
piti ankaran nuhdesaarnan rohkealle nuorelle ritarille. "Jumalan
nimessä, tämä ei pääty hyvästi", sanoi hän lopuksi ähkien. "Se on
hurjinta uhkarohkeutta. Mutta jos te olette toiminut oman päänne
mukaan, nuori ystäväni, niin saatte myöskin pitää hyvänänne seuraukset.
Tarkemmin ajateltuna", jatkoi hän lempeämmin, "olivat asiamme jo sillä
kannalla, ettette olisi voinut niitä pahemmiksikaan tehdä. Nyt, kun
onnettomuus on tapahtunut, en minä tiedä muuta keinoa, isä Ebbesen,
kuin liittää näiden molempien eksyneiden nuorten kädet yhteen, ja
pyytää heille taivaallisen isän suojelusta siellä, missä ihmiset
eivät voi auttaa. Jakakoot he nyt sen onnettomuuden, jonka Jumala on
säätänyt. Kun näen, miten rakkaita he ovat toisilleen, niin uskonpa
heille koettavan hyviäkin päiviä tässä maailmassa: minä tahdon omalla
edesvastuullani lukea heille kirkon siunauksen ja julistaa heidät
aviopariksi."

Sven Tröst painoi rohkean ja rehellisen piispan käden huulilleen,
ja kun mestari Jaakko illalla matkusti Brattingborgista, saattoivat
Sven Tröst ja hänen vihitty vaimonsa hänet mitä sydämellisimmästi
hyvästellen nostosillalle. Linnanväki tanssi linnantuvassa, ja
riemullinen hääilo kaikui Brattingborgin mustien muurien sisäpuolelta.
Sillaikaa luostarin abbedissa lähetti pikaviestin kuninkaalle ja
voimakkaalle Stig Antinpojalle kuolleen ritarin katoamisesta ritari
Podebuschin morsiamen kera, sekä siitä uhkarohkeasta teosta, joka oli
tehty Saarenluostarissa, huolimatta kruunun mahtavasta suojeluksesta.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Uusi onnellinen perhe-elämä kukoisti näinä kylminä talvikuukausina
Brattingborgin jäätyneiden vallihautojen ja lumenpeittämien muurien
takana, rajuilman yhä kasvaessa Ebbesenin ja hänen ystäviensä
pään yläpuolella. Tiedettiin kuninkaan kiivaasti suuttuneen. Hän
oli 22 päivänä helmikuuta Roskildesta antanut julkaista avoimen
kirjeen, missä hän käski ankarasti rangaista kaikkia luostareja ja
hengenmiehiä kohtaan suunnattuja laittomia tekoja. Sen huomattavan
suuren sotajoukon, jonka hän oli koonnut, sanottiin määrätyn
rynnäköllä valloittamaan kaikki ne valtakunnan ritarilinnat, jotka
omavaltaiset puoluepäälliköt pitivät asestettuina, tai joihin
kruunulla vähimmälläkin syyllä oli omistusoikeus. Näiden joukossa
mainittiin mahtava Hald; mutta Ebbesenin molemmat linnat, Brattingborg
ja Norreris, sanottiin olevan ensimäisinä alasrepimislistalla.
Huolestuttavia, joskin vastakkaisia huhuja kuului myöskin kreivi
Geertin poikien varustuksista. Kevät tuli; ei vielä näkynyt vihollisia
Brattingborgin edustalla. Ebbesen varustautui uudelle kesäretkelle
Pohjois-Jyllannin muukalaisia itsevaltiaita vastaan, ja Sven
Tröst luovutti hänelle vapaaehtoisesti koko isänperintönsä köyhän
talonpoikaisväestön varustamiseksi. Eno ei vastustanut näitä hänen
uhrauksiaan, joilla hänen sisarenpoikansa innokkaasti maan parasta
ajatellen, riisti itseltään sen riippumattomuuden ja itsenäisyyden,
joka hänelle nyt tulevana perheen isänä olisi ollut tarpeen enemmän
kuin koskaan. Ihana Agneta istui jo naistuvassa rouva Jutan luona
ommellen lapsenmyssyjä ja ristiäispukua pienelle perilliselle, jolla
hän syksyllä toivoi voivansa ilahduttaa rakasta miestään. Eräänä aamuna
astui Ebbesen iloisen ja tyynen näköisenä nuoren onnellisen parin
luokse linnan siipirakennuksen eristettyyn vieraskertaan, joka oli
heidän pienen taloutensa hallussa.

"Minä onnittelen sinua, rakas sisarenpoikani, sinä olet nyt
Brattingborgin kartanon herra, sen niittyjen, metsien, metsästyksen
ja kalastuksen yksinoikeutettu omistaja", sanoi ritari Ebbesen
ystävällisesti hymyillen, jättäen nuoren ritarin käteen sinetillä
suletun asiakirjan. "Se on sinulle laillisesti annettu Viborgin
käräjillä", jatkoi hän. "Ei se ole mikään lahja, vaan ainoastaan
korvaus siitä mitä sinä olet pannut minun yrityksiini. Kaikki on
lopullisesti päätetty ja järjestyksessä. Minä olen nyt sinun vieraasi
Brattingborgissa siksi kunnes itse voin muuttaa Norreriisiin."

"Jumalani, mitä ajattelette, rakkahin enoni!" huudahti Sven Tröst kovin
hämmästyneenä. "Olettehan te itse uhrannut paljon enemmän. Jos olette
unohtanut itsenne, niin ajatelkaa toki vaimoanne ja poikianne."

"Heillä on vielä Norreriisin linna ja kylliksi omaisuutta, jos vain
kuningas ja hänen neuvostonsa suovat heille rauhan ja maanlain
suojeluksen minun kuolemani jälkeen. Ei heidän kuitenkaan tarvitse
elää väärinanastetusta tavarasta. Sinä olet, sitä ajattelematta,
ostanut ja maksanut tämän linnan, jonka laillinen omistaja sinä nyt
olet. Se oli välttämätöntä sinun vapautesi ja itsenäisyytesi, sekä
vaimosi turvallisuuden vuoksi", lisäsi Ebbesen ystävällisesti, luoden
surumielisen katseen hämmästyneeseen Agnetaan. "Sinä et ollut enää
linnan omistaja, ja minä en voinut, linnanherrana, kauemmin suojella
teitä täällä. Jos kuningas, lain mukaan, vaatisi linnanporttien
avaamista, niin täytyisi minun oman vakaumukseni mukaan totella
empimättä. Meillä ovat eroavat mielipiteet meidän oikeasta suhteestamme
kuninkaaseen ja laillisuuteen; mutta nyt sinä olet oma herrasi, Sven
Tröst. -- Sinä olet itsenäinen ritari. Sinä olet myöskin naimisissa
ja, jos Jumala suo, ennen kun vuosi umpeen kuluu isä. Sinun ajallinen
onnesi tai onnettomuutesi on nyt lähinnä Jumalan tahtoa osaksi
sinun omissa käsissäsi. Jokaisen meistä täytyy voida toimia aivan
itsenäisesti omantuntonsa mukaan."

Eivät mitkään vastaväittelyt auttaneet. Asia oli päätetty; ja Ebbesen
poistui hämmästyneiden vastanaineiden luota, tahtomatta vastaanottaa
kiitosta teostaan. Mutta siitä päivästä alkaen täytyi Sven Tröstin ja
Agneta rouvan ottaa hoitoonsa linnan sekä ulkonaiset että sisäiset
asiat. Ebbesen ja hänen perheensä muuttivat aluksi vieraskerrokseen,
ja heistä oli sydämellisen hauskaa olla nuoren isäntäväen rakkaina ja
kunnioitettuina vieraina.

Ritari Folgvard ei ollut voinut viihtyä Brattingsborgin hiljaisessa
kodikkaassa talvielämässä, mihin hän oli luonut niin paljon
runollisuutta harpunsoitollaan ja ihanalla äänellään, Agnetan ja
Jutta-rouvan laulaessa rakkaita, vanhoja kansanlauluja heidän
tuttavallisesti istuessaan takkavalkean ääressä. Nuorikkojen onni
kyllä ilahdutti häntä, mutta enensi samassa sitä tulista intohimoa,
joka salaisesti kalvoi häntä. Hän kierteli ympäri maata Ebbesenin
vakoilijoiden ja Mustan Svenin kera, voidakseen antaa ystävilleen
Brattingborgissa varmat tiedot kaikesta, mikä koski heitä ja isänmaan
tärkeimpiä asioita.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana huhtikuun loppupuolella istui Sven Tröst kodikkaasti
perheensä piirissä Brattingsborgin parvekesalissa nuoren vaimonsa
vieressä. Nuorella linnanherralla oli ollut rasittava päivä ja Ebbesen
oli väsynyt sotilaittensa harjoittamisesta.

"Pane muistiin sanani, arvoisa herra isäntäni", sanoi Ebbesen
iloisesti. "Kuningas jättää meidät rauhaan tänä kesänä. Hänellä on
muutakin tekemistä kuin ahdistaa niitä, jotka rehellisesti tahtovat
auttaa häntä maan vihollisia vastustamaan. Hänelle täytyy olla
tärkeämpi asia yhdistää valtakunta kuin yhtyä rankaisemaan kahta
itsepäistä ritaria, jotka kuitenkin pohjaltaan tahtovat maan ja
valtakunnan parasta."

"Kyllä hän minun mielestäni pitää hyvinkin huonosti huolta Tanskasta,
eno", vastasi Sven Tröst. "Jos hän nyt on myönyt Ruotsille oikeuden
Skåneen ja heittänyt koko Fyenin saaren Geertin poikien ammottavaan
kitaan, niin kulkeehan hän kurjan isänsä jälkiä mitä surkuteltavimmassa
määrin. Minä en voi käsittää, mitenkä te voitte odottaa mitään suurta
Tanskalle tuollaiselta kauppias- ja kynäsankarikuninkaalta. Ei, kyllä
prinssi Otosta olisi tullut toisenlainen hallitsija."

"Anna sen unelman jäädä, hyvä ystäväni; se voi maksaa sinulle pääsi",
sanoi Ebbesen vakavasti. "Me emme tahdo olla sokeita Atterdagin
valolle, vaikka se polttaisi meitä. Valdemarin toiminnassa vallitsee
järkevyys, joka ihmetyttää minua. Hän uhraa vain silmänräpäykseksi
ja näön vuoksi sen mitä ei vielä voida lunastaa tai ottaa voimalla,
sillaikaa hän kokoaa kruunulle sen, mikä milloinkin on tärkeintä.
Katsokaa vain mitenkä hän sai hengelliset herrat jättämään Köpenhaminan
hänelle! Opettakoot nyt Jumalan avulla Axelhuusista Absalonin ja suuren
Valdemarin henki häntä kokoamaan sekä sydämen että järjen."

"Elkää vain puhuko hänen sydämestään, rakas eno", vastasi Sven
Tröst katkerasti. "Jos hän pitää Köpenhaminan ja Axelhuusin niin
hän tekee vääryyttä ja petosta, eikä sitä milloinkaan voi kutsua
oikeaksi, olkoon se vaikka kuinka viisasta. Senjälkeen kun minä luin
heidän lübeckiläisen kauppakirjansa teistä ja Otosta, ei minulla
ole ollut mitään luottamusta siihen minkä Valdemar ja piispa Sven
ovat sinetillään vahvistaneet. Hovi-ilma lienee vaarallinen ja
valtaistuimenloisto häikäisevä sekä maallisille että hengellisille
herroille."

"Tuomitkoon Jumala heidän sydämensä", sanoi Ebbesen tyynen vakavasti.
"Se minkä nuo valtioviisaat herrat sinetillään vahvistivat, oli
kuitenkin maan parhaaksi; mutta totta on, että se oli kovaa meille ja
prinssi Otolle."

Tämän vakavan keskustelun, jota Agneta rouva ja Ebbesenin vaimo
hiljaisella huolella kuuntelivat, keskeytti nyt vartijan torvi
porttitornista. Sen iloinen sointu ilmaisi talon ystävän saapuneen.
Tulija oli ritari Folgvard. Hän astui kohta senjälkeen parvekesaliin
kiivaudella, joka ilmaisi hänen tuovan joitakin tärkeitä uutisia.
"Prinssi Otto on vapautettu", huudahti hän. "Hän on matkustanut setänsä
luo Kieliin -- Minä olen itse nähnyt hänet."

"Jumalan kiitos! Sepä oli kerrankin hyvä uutinen", sanoi Ebbesen ja
puisti hänen kättään. "Tervetuloa, kunnon Folgvard!"

Sven Tröst tuli niin iloiseksi tästä uutisesta, että hän syleili
Folgvardia ja kaikkia läsnäolevia sekä juoksi ympäri lattiaa kuin
juopunut. "Meidän rakas Ottomme vapaa", huudahti hän. "Ja silti
luopumatta vaatimuksistaan kruunuun. Huomatkaa, ystävät! Nyt hän tulee
hallitukseen, ja me saamme lopultakin kuninkaan, jota kannattaa auttaa
valtaan ja oikeuksiinsa."

"Oletko mieletön?" keskeytti hänet Ebbesen. "Etkö sinä tunne jaloa
prinssi Ottoa? Hän kunnioittaa valtakunnan lakia ja kansan tahtoa sekä
vapaudessa että vankilassa. Se tanskalainen, joka ajattelee toisin, on
maankavaltaja."

Sven Tröst kalpeni nämä sanat kuullessaan, mutta vaikeni. Ikäänkuin
muistuttaakseen itselleen, että rakas, ankara eno nyt oli hänen
vieraansa, istuutui hän isännän paikalleen. Agneta puristi
huolestuneena ja hellästi hänen kättään; eikä sanaakaan kuulunut hänen
huuliltaan, ennenkuin kuohahtava suuttumus oli asettunut.

"Kerro, kerro, rakas Folgvard!" sanoi Ebbesenin vaimo
kiihkeästi, koettaen viisaasti poistaa huomion tästä vaarallisesta
erimielisyydestä, missä hänen ankaralla miehellään oli vastassa
molemmat nuoret ritarit ja hänen oma sydämensä.

"Minä olin viime viikolla Plönissä", sanoi Folgvard, "ja minä näin
siellä kreivi Juhana lempeän tyttären ja Verien kreivin suuren
hääsaattueen. Jos minä en olisi tietänyt teidän istuvan täällä kotona,
Agneta rouva, niin olisinpa luullut erehtyneeni teistä ja toisesta
kaunottaresta." Sven Tröst sävähti taas punaiseksi tämän huomautuksen
kuullessaan, mihin ei Agneta eivätkä muut kiinnittäneet sen enempää
huomiota. "Minä näin Geertin molemmat pojat hääsaattueessa", jatkoi
Folgvard. "He käyttävät vielä syvää surupukua isänsä kuoleman jälkeen.
Kreivi Henrik näytti siltä kuin hän olisi vannoutunut pimeyden
hengille. Mutta hänen katseessaan oli ylevyys, jota minun täytyi
kunnioittaa. Teillä on verivihollinen, isä Ebbesen, jota voisin
kadehtia teiltä. Sillä haukalla on kotkan katse -- kun hän pakenee
teidän voimakasta käsivarttanne, tähystää hän kuin ukkospilveen,
riistääkseen salaman jymisyttäjän kädestä ja sinkauttaakseen sen
vihollistaan kohti. Olkaa varuillanne, rakas, rohkea Ebbesen. Se
miekka, jonka te niin jalomielisesti palautitte isänkostajalle,
ei varmastikaan lepää, ennenkuin se on juonut sen jaloimman veren
minkä Tanska omistaa." Folgvard vaikeni, ja kaikkien katseet olivat
osanottavina kohdistuneet Ebbeseniin. Mutta hän nyökäytti tyynesti
hymyillen: "Te olette hiukan runollinen, rakas Folgvard ystäväni --
teillä on taipumuksia pakanallisiin vertailemisiin ja liioitteluihin.
Kuitenkin, tuokoon kotkanpoika salamansa! Minä olen odottanut häntä
kauan. Minä olen kaatanut vanhan kuningaskotkan, tiedänhän hyvin
mitä minulla on odotettavissa nuorilta. Te olette oikeassa; hän on
verivihollinen, jota kannattaa katsoa silmiin. Mutta antaa nyt linnun
lentää! -- Missä näitte prinssi Oton? Miten hänet vapautettiin?"

"Minä näin hänet Rendsburgin ja Kielin välisellä tiellä, kolme
päivää häitten jälkeen Plönissä", jatkoi Folgvard. "Väitetään hänen
lempeän enonsa toimittaneen hänet vapautetuksi hääjuhliksi, ja ilman
minkäänlaisia ehtoja."

"Miltä hän näytti?" kysyi Sven Tröst hypähtäen paikaltaan. "Ei suinkaan
hän poistunut vankeudestaan lannistetun haukan tavoin, jota on opetettu
alistumaan, vaan niinkuin yksi niistä kuninkaallisista leijonista, jota
Tanska nyt kaipaa sydänkilvessään."

"Ei kumpaiseltakaan, ystävä", vastasi Folgvard. "Hän näytti minun
silmissäni martyyrilta, jota kuletetaan vankilasta roviolle,
leijaillakseen taivaaseen tulisiivillä. Hän näytti katselevan maailman
ihanuutta ja kurjuutta katseella, joka tunki ijäisyyden halki. Hänen
kasvoillaan oli tyyneyden ja kirkkauden ilme, ikäänkuin kaikki maailman
kruunut lentäisivät hänen ohitsensa hevoskavioiden nostattamassa
tomussa, ja ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän maailman suuruuden ja
kurjuuden mittapuun korkeammassa maailmassa kuin tässä, johon aurinko
paistaa kulkiessaan avaruuden halki."

"Katsoppas Sven Tröst", sanoi Ebbesen hymyillen. "Sellaiseksi minäkin
ajattelin hänet, sen mukaan mitä olin kuullut hänen hurskaasta
mielenlaadustaan, vaikken minä voinut sanoa sitä yhtä kaunopuheisesti
kuin Folgvard. Hänen laisensa uneksiva sankari voisi ehkä valloittaa
pyhän haudan pakanoilta, mutta hän ei milloinkaan voisi pystyttää
luhistunutta valtaistuinta meidän tasaisen litteälle maallemme."

"Se, joka voi suurimman, voinee kai myöskin pienemmän", vastasi
Sven Tröst. "Elkäämme kuitenkaan enää milloinkaan väitelkö siitä,
rakas eno", jatkoi hän sydämellisesti. "Sellainen kuuluu tavallaan
uskonasioihin, ja niissä seurannee kai lopullisesti kukin omaa päätään
tai sydäntään. Teidän päänne uskoo Valdemariin, mutta minun sydämeni
Ottoon. Sietäkäämme näissä asioissa toistemme mahdollisia erhetyksiä,
mutta kaikessa muussa olkaamme yksimielisiä kuin isä ja poika."

"Usko Jumalan nimessä mitä tahdot, mutta jätä se vain uskomiseen,
rehellinen, kunnon ystäväni", vastasi Ebbesen puistaen hänen kättään
"Sinun tarkoituksesi on uskollinen ja rehellinen, mutta sinä olet
vaarallisella sivutiellä."

Ei puhuttu enää sen enempää näistä asioista. Kun Folgvard oli kertonut
mitä tiesi, otti hän harppunsa, ja vietettiin vielä kerran ilta yhdessä
Brattingsborgissa tuttavallisesti ja ystävällisesti seurustellen.
Kuitenkin sekaantui hiljainen alakuloisuus seurusteluiloon; sillä
seuraavana aamuna, niin kuin jo aikaisemmin oli päätetty ja siihen
valmistettu, muuttaisi Ebbesen vanhaan sukulinnaansa Norreriisiin
Aarhuusin läheisyyteen.

Aikaisin aamulla oli suuri matkajoukkue liikkeessä, jotensakin
suuren sotilasjoukon saattamana. Sven Tröst ja hänen nuori vaimonsa
seurasivat mukana. Heidän oli vaikea erota rakkaista ystävistä, ja he
aikoivat viivähtää pari kaunista toukokuun päivää Ebbesenin vanhassa
metsälinnassa. Folgvard otti vartijoidakseen sillaikaa Brattingsborgia.
Kesätaistelujen suunnitelmien mukaan johtaisi Ebbesen itse
Norreriisista vapautustaistelua Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin
ympärillä, sillaikaa kun Sven Tröst ja hänen nuoret ystävänsä
Brattingsborgista ahdistelisivat vihollista Viborgin seuduilla, ollen
vakoojiensa kautta alituisessa yhteydessä talonpoikaisjoukkojen ja
sotapäällikkönsä kanssa Norreriisissä.

Ebbesen omisti kaksi tämän nimistä kartanoa. Toinen oli linnoittamaton
Halejärven rannalla Viborgin seuduilla, puolen peninkulman päässä
Brattingsborgista eli Kleitrupin talosta, josta hän oli tehnyt tunnetun
retkensä Randersiin. Mutta hänen vanha, linnoitettu sukulinnansa
Norreriis, joka Ebbesen-nimen yhteydessä on tullut kuolemattomaksi,
oli Aarhuusin ja Randersin välillä, ja on vielä näihin päiviin
asti säilynyt kansan muistossa, vaikka tuskin enää on jälellä
mitään linnanvallituksista ja siitä mäestä, millä linna oli. Vanhaa
kunnioitettavaa tammea, joka siellä on seisonut viisisataa vuotta,
pitää kiitollinen kansa vieläkin kunniassa, sillä se on aina rakastanut
tätä kansallissankaria, niinkuin schweiziläiset Telliänsä, nähden
hänessä Tanskan unohtumattoman vapauttajan itsevaltiaan ikeestä.

Ebbesenin sukulinnassa ei oltu nähty tätä kansan ystävää Geertin
kukistamisesta asti, eikä siitä asti kun hänen nimensä oli tullut
Tanskan kuuluisimmaksi. Hänen matkansa Norreriisiin olikin senvuoksi
riemukulkua, ja hänet vastaanotettiin synnyinseudullaan sillä
innostuksella ja lämmöllä, joka vakuutti hänelle, että hänen
kiitollisen kansansa rakkaus oli hänelle turvallisempi puolustaja kuin
parhaiten varustettu linna. Norreriis oli vain pieni herraskartano
eikä läheskään niin lujasti linnoitettu kuin Brattingsborg. Suurin osa
kartanon rakennuksista oli linnoitusten ulkopuolella. Muurit eivät
olleet korkeat, linnanhauta jotenkin kapea, ja muurit rappeutuneet,
mutta vanha torni oli mahtava. Niinkuin Brattingsborgilla ja Haldilla,
ei tällä linnalla ollut sisäjärven luonnollista suojaa, vaan ympäröivät
sitä pohjoisesta ja lännestä hedelmälliset maat sekä ihana pyökkimetsä,
joka ulottui puolikaaressa etelää ja itää kohti. Linna sijaitsi
ihanalla paikalla, ja Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin teiden
yhtyessä siellä vallitsi vilkas liikenne sen ympäristöllä. Vallien
kaakkoisella kulmalla kasvoi se ihmeellinen tammi, jonka Ebbesenin isä,
ritari Ebbe Galt oli sinne istuttanut poikansa syntymisen päivänä,
ja joka vielä meidän päivinämme seisoo terveenä ja vihreänä vanhan
linnanmäen jätteillä. Tämä puu oli kasvanut korkeaksi ja tuuheaksi ja
oli nyt niinkuin herransakin lähes neljänkymmenenvuotias. Sen alla
oli Ebbesen lapsena leikkinyt sotilasta; sen varjossa hän oli istunut
monta onnellista kesäiltaa nuoren vaimonsa kanssa heidän avioliittonsa
ensimäisinä viitenä vuotena, ennenkuin vielä Geertiä vastaan suunnattu
suuri sotaretkensä oli uurtanut vaot hänen korkeaan otsaansa. Kun
hän nyt vaimonsa rinnalla, nuorempi poikansa edessään satulassa,
ratsasti linnanpihalle, vanhemman ratsastaessa edellä omalla pienellä
hevosellaan, osui Ebbesenin katse ensiksi tammeen. Sen lehdet eivät
vielä olleet puhjenneet, mutta hänen ystävänsä ja talonväkensä olivat
juhlallisesti koristaneet sen tuoreilla pyökkipuunseppeleillä. Pieni
linnanpiha kaikui riemuhuudoista, sinne olivat kokoontuneet Ebbesenin
lukuisat ystävät, jotka kuultuaan huhut hänen saapumisestaan seudulle,
olivat rientänet Norreriisiin häntä vastaanottamaan.

Kaiken tämän humun ja ilon valitessa huomasi Sven Tröst monien
vierasten joukossa hyvin vastenmieliset kasvot, jotka näyttivät hänestä
tutuilta, vaikkei hän voinut muistaa missä ne oli nähnyt sitä ennen.
Henkilö katosi suureen ihmisjoukkoon, jota virtaili linnanpihalta
sisään ja ulos. Myöhemmin illalla hän muisti miehen Juhana Ellemoseksi,
samaksi laalantilaiseksi petturiksi, joka oli ollut viemässä kuningas
Kristofferia Saxköpingistä ja sitten niin petollisesti auttanut
Henneke Brydeä nummella. Hän tiesi tämän pahantekijän olevan liitossa
Stig Antinpojan kanssa. Kuninkaan armahduskirjeen nojalla oli tämä
kuuluisa Ellemose nyt suojattu kaikilta ahdistamiltaan, ja väitettiinpä
ritari Stigin sekä uuden hallituksen käyttävän häntä nyt urkkijanaan.
Tuskin oli tämä hänelle selvinnyt, kun hän äkillistä tuskaa tuntien
kaipasi rakasta nuorta vaimoaan, jonka hän oli jättänyt vihreälle
nurmikolle linnan edustalle, missä hän Ebbesenin lasten kera ilokseen
katseli talonpoikien tanssia sekä seudun nuorten miesten ja neitosten
kulkuetta, jotka juhlallisesti laulaen ja viheriät toukokuunlehvät
käsissä ratsastivat "Kevään kuningatarta", yhdistäen tämän maalaisen
kansanjuhlan Ebbesenin kotiintulon ilojuhlaan. Sven Tröst juoksi kuin
raivostunut tanssivien keskellä, mutta ei löytänyt mistään Agneetaa.
Viimeinkin hän löysi Ebbesenin pojat aivan Rissmetsän laidasta, ja he
kertoivat hänelle, mitään onnettomuutta aavistamatta, herttaisen Agneta
rouvan nyt myöskin ratsastavan "kevään kuningattarena". Hän oli ollut
seppeleillä koristettu ja istunut kauniisti kirjaillun hevosen selässä
komean herran rinnalla, suuren, kevätkuningatar joukkueen saattamana,
ja he olivat ratsastaneet hänen kanssaan metsään. Lapset taputtelivat
iloisesti käsiään muistellessaan kaikkea näkemäänsä ihanuutta; mutta
Sven Tröst joutui epätoivon valtaan. Hän kiirehti takaisin linnaan ja
heittäytyi ratsunsa selkään, jonka jälkeen hänet nähtiin ratsastavan
kuin mielettömän metsään, eikä kukaan voinut ymmärtää mitä se merkitsi.
Illalla juhlapöydässä kaivattiin Agnetaa ja Sven Tröstiä, ja heitä
etsittiin turhaan kaikkialta.

Nuori rouva uskoi todellakin täyttävänsä hyvien talonpoikien toiveen
kun hän heidän ja Ebbesenin ystävien kera otti osaa ilojuhlaan astuen
keväänkuningattarena mukavaksi laadittuun satulaan ja antaessaan
juhlakulussa viedä itsensä linnan pihalta, tietämättä mihin. Vasta
huomattuaan olevansa syvällä metsässä, ja kevätjuhlalaulujen
vaiettua hänen ympärillään, ja kun hämärän tullen ratsastettiin yhä
joutuummin pitkin epätasaisia, melkein raivaamattomia teitä, katsoi
hän levottomana ympärillään olevia outoja ihmisiä kysyi eikö jo
käännyttäisi linnaan. Komea herra, joka oli nostanut hänet satulaan,
vakuutti heidän nyt pian olevan siellä Oli vain ratsastettu sivuteitä
ihanasta kesästä nauttien; kansanjuhlan tapoihin kuului kaunotarten
kiusotteleminen, ja sai senvuoksi tyytyä siihen, mikä tämmöisessä
tapauksessa kuului tapoihin.

Viimeinkin he pääsivät ulos metsästä ja olivat nyt maantiellä.

"Kiirehtikäämme, hyvä väki, ettei kaivattaisi liian kauan meidän
kaunista kevätkuningatartamme", sanoi vieras herra, ja joutuun mentiin
eteenpäin tasaista maantietä, jonka Agneta uskoi johtavan Norreriisiin.
He olivat näin ratsastaneet jo yli tunnin, eikä vielä näkynyt linnaa.
Lopultakin Agneta huomasi heidän olevan meren rannalla, ja pian he
ratsastivat pienemmän merikaupungin läpi. Hän oli Aarhuusissa, ja hänen
tuskansa kohosi ylimmilleen. Hän huusi äkkiä kovaa apua ja aikoi hypätä
hevosen selästä, mutta samassa silmänräpäyksessä hän tunsi kahden
voimakkaan käsivarren tarttuvan kiinni häneen, ja sidottiin huivi hänen
suulleen. Melkein tajuttomana vietiin hänet edelleen, ja toinnuttuaan
hän huomasi olevansa laivan kannella, jossa yöllä täysin purjein kiiti
aaltoja. Hän koetti liittää kätensä yhteen pelastusta rukoillakseen,
mutta ne olivat sidotut, ja onneton vaipui vaikeroiden laivankannelle,
luoden epätoivoisen katseen ylös kirkkaalle tähtitaivaalle. Laiva
ohjattiin Samsön alitse, ison Beltin kautta ja saapui seuraavana iltana
Vordingborgin satamaan. Täällä sulettiin vangittu rouva kaikessa
hiljaisuudessa niinkutsuttuun Neitsyttorniin, missä Stig marskin
tyttäret olivat istuneet vangittuina kuningas Eerik Meenvedin aikoina.

       *       *       *       *       *

Vordingborgin linnassa oli näinä kevätpäivinä hyvin vilkasta. Kuningas
Valdemar oli äskettäin vastaanottanut tämän linnan, joka oli ollut
pantattu hänen sedälleen, ja hän oli valinnut sen oleskelupaikakseen.
Hän lunasti nyt vähitellen sekä rahalla ja lupauksilla, että
uhkauksilla monta pantattua linnaa ja lääniä, kooten sen ohella
ympärilleen sotajoukon saksalaisista palkkasotureista, voidakseen
myöskin miekalla antaa painoa neuvotteluilleen. Aarhuusin piispa
Sven sekä Stig Antinpoika olivat hänen tärkeimpiä neuvonantajiaan,
samoinkuin marski, ritari Loken, ja rügeniläinen ritari Podebusch,
josta oli tullut Vordingborgin lähellä olevan pienen Gurren päällikkö,
missä hän oleskeli äitinsä ja kauniin sisarensa kera.

Samana iltana, jona Agneta rouva vietiin neitsyttorniin, oli uusi
joukko-osasto saksalaisia palkkasotureita saapunut kaupunkiin, ja
porvarit näkivät suuttumuksella ja mielipahalla näiden kuninkaan
sotamiesten saavan palkkansa maksuksi kirkollisia kalleuksia, jotka
kuningas suuressa rahapulassaan oli antanut tuoda maan kirkoista.
Nyt nähtiin näiden vieraiden palkkasoturien, niinkuin ennen Geertin
ryövärijoukkojen, raa'asti ja hurjasti elostellen juovan olutta
pyhistä ehtoollispikareista ja häväisten niitä laulamalla häpeällisiä
ja jumalattomia lauluja. Tämä häväistys oli synnyttänyt melkein
kapinallisen mellakan kaupungissa, ja piispa Sven astui kiihtyneenä
siitä kuninkaan luo hänen salakammioonsa, sillaikaa kun Stig Antinpoika
ja ritari Podebusch keskustelivat salaa parvekesalissa.

"Pyhä into on vallannut tuon hurskaan jumalanmiehen", vakuutti Stig
Antinpoika olkapäitään kohautellen. "Hän kiivastuu ja menee yli
rajojen, saattepa nähdä; mutta siitä ei ole vahinkoa. Emme me tarvitse
tuota pyhää miestä neuvostoomme. Nyt ei ole aikaa saivarrella pikku
asioissa. Aikoipa hän panna vastalauseensa myöskin minun isänoikeuksien
käyttööni; mutta minä en anna itseäni käskeä. Nyt hän on täällä,
Podebusch!"

"Kuka? Kaunis karkuriko? Onko se mahdollista?"

"Hän istuu neitsyttornissa, Ellemose piti sanansa. Mutta kuten arvasin,
ei siitä ollut teille paljoakaan apua. Hän on viettänyt häitä neljä
kuukautta sitten, ja -- suoraan puhuen, jos teidän tulinen rakkautenne
ei siitäkään kylmene, niin saamme odottaa vielä. Te olette auttanut
minut valtakunnan hoitajaksi, ja minä tahdon mielelläni pitää
lupaukseni. Onko avioliitto purettavissa, sitä en kuitenkaan tiedä.
Kaikessa tapauksessa, ennen vuoden loppua hän on leski. Minun on sääli
miestä, senkin paholaista; mutta hän on tehnyt meille aika kepposet.
Hän joutuu pian satimeen. Hänen uhmaileva päänsä on vaarassa."

"Tyttärenne minä tahdon omakseni, maksakoon mitä hyvänsä, ja
millä keinoin tahansa," kuiskasi Podebusch kiihkeästi. "Hänen
laistaan kaunotarta ei ole koko maailmassa. Mutta te lupaatte
niin epämääräisesti. Sanokaa minulle kuitenkin yksi asia, herra
valtakunnanhoitaja! Te olette antanut minun ymmärtää, että voisi
olla epäilyksen alaista onko teillä laillista oikeutta isänä täyttää
lupaustanne. Kenellä siihen olisi suurempi oikeus kuin teillä?"

"Sen minä uskon teille, kun aika on käsissä -- mutta hiljaa!"

Salainen keskustelu tuli nyt keskeytetyksi, kun piispa Sven hehkuvin
poskin astui kuninkaan salakammiosta ja astui etusalin läpi mitä
kiivaimman mielenliikutuksen vallassa. "Minä pudistan tomun jaloistani
tällä häväistyllä kynnyksellä", huudahti piispa, kääntyen ovella
molempien kuninkaan maallisten neuvonantajien puoleen, jotka painoivat
päänsä yhteen ja hymyilivät.

"Minä jätän jumalanpilkkaajien ja jumalattomien neuvoston", jatkoi
piispa, "ennenkuin koston hetki on käsissä, ja meidän häväistyt
Herranhuoneemme luhistuvat syntisten päiden yli. Ne ovat teidän
neuvojanne ja ehdoituksianne, herra valtakunnanhoitaja, ja teidän,
vieras herrani. Muistakaa minun sanani: te saatte korjata minkä
kylvitte. Ne jotka häpäisevät pyhyyden -- ja jotka myivät sieluja",
kuiskasi hän Podebuschille, "ne saavat ostaa kirouksen".

"Mikä suuri onnettomuus on nyt sitten täällä tapahtunut, herra piispa?"
keskeytti Stig Antinpoika kiivaan hengenmiehen, Podebuschin katsellessa
ulos ikkunasta ja koettaessa peittää salaista levottomuutta.
"Eikö Herran ehtoollinen ole yhtä pyhä, jos se jaetaan tina- tai
hopea-astioista? Voisiko kirkon rikkauksia käyttää pyhempään
tarkoitukseen kuin kansan ja valtakunnan pelastamiseen perikadosta sekä
majesteetin valtaistuimen vahvistamiseen?"

"Saattepa nähdä mikä on moisen jumalattomuuden seurauksena", sanoi
piispa. "Saatte nähdä, minkä voiton saavutatte näillä muukalaisilla
jumalanpilkkaajilla, joiden veren te ostatte kirotulla kirkonryöstöllä.
Te saatte nähdä, mihin se elämä johtaa, jolla te saastutatte tämän
kuningashuoneen. Kuoleman ja kirouksen, ruton ja hävityksen täytyy
tuollaisen hallituksen saattaa maalleen ja valtakunnalleen. Siitä
myrkynsiemenestä, joka täällä nyt kylvetään, kasvaa myrkyllisiä
hedelmiä. Minä pesen käteni. Minä en tahdo olla siinä osallisena."

"Teidän, herra piispa, on jo liian myöhäistä pestä kätenne puhtaiksi,"
sanoi Stig Antinpoika ärsyttävästi. "Itse te olette opettanut meille
sen hyvin järkevän säännön, jota me olemme seuranneet. Meidän hyvä
kristillinen, tarkoitusperämme antakoon meille anteeksi sen mistä meitä
voidaan moittia tärkeiden keinojen valinnassa. Se, joka tahtoo toimia
voimakkaasti ja pontevasti, ei voine kokonaan pelastua tämän aikakauden
huonoudesta ja tartunnasta. Sen olette jo useammin kuin yhden kerran
sanonut ja sitä valitellut. Se on teidän -- samoin kun se oli Ebbesenin
ja koko kansan -- lohdutus hädässä: vika on aikakauden eikä meidän. Jos
se hallitus, jonka te itse olette perustanut ja vahvistanut, johtaa
maan surkuteltavaan perikatoon, niin ei onnettomuus teitäkään sivuuta,
jos se on oikeudenmukainen."

"Stig Antinpoika, te sanotte totuuden", alkoi piispa taas puhua,
kunnianarvoisilla kasvoillaan syvän tuskan ilme. "Minä en uskalla
kohottaa päätäni vanhurskaan tuomioistuinta kohti ja sanoa: Elä anna
kätesi koskettaa minua; minulla ei ole osaa hävityksessä. Nyt minä näen
selvästi mihin tuo onneton ajatus johtaa, jolla suurinkin teko meidän
joukossamme on saastuttanut kansan. Minä olen tuominnut sen Ebbesenin
teossa, silloin kun taitoin sauvani hänen päänsä ylitse, mutta se on
hädän hetkenä saastuttanut minutkin. Ei edes korkein, pyhin avustus
voi muuttaa pahaa hyväksi eikä saastaista pyhäksi. Minä kiroon nyt
tuon ajatuksen, minä karkoitan sen omasta sielustani; se oli perkeleen
ajatus, joka ei milloinkaan voi synnyttää muuta kuin onnettomuutta,
eikä kantaa muuta kuin kirouksen hedelmiä."

Tämän sanottuaan piispa poistui huoneesta. Molemmat hovimiehet
katsoivat toisiinsa ja kohottivat säälivästi olkapäitään. Mutta
Podebusch näytti kuitenkin olevan alakuloinen ja levoton. Nyt avautui
kuninkaan salakammion ovi, ja hallitsija astui sisään. "Olette kai
tekin osaltanne saaneet kuulla saarnan", sanoi hän hiukan moittivalla
äänellä, "mutta sen te olettekin rehellisesti ansainneet. Mitä hyötyä
olikaan teidän raha-asiasuunnitelmistanne? Ei edes niin paljoa, että
minä kuukaudeksi voisin sulkea näiden ahmarien suut."

"Armollisin herra", sanoi Stig Antinpoika syvään kumartaen. "Teidän
mielestänne se oli kuitenkin hyvä suupala, jonka tuli oli sitä
runsaampi, mitä enemmän pyhyyttä ja siunausta oli niiden mukana."

"Kaikkea voi käyttää, sen ymmärrän", vastasi kuningas, "mutta
järkevästi. Miksi ette antaneet sulattaa tai halaista kappaleiksi näitä
pikareita ja astioita? Tiedättehän te, että maailmaa on petettävä.
Minä voin pyhän Knuutin pyhällä kaulaimilla pudotella päärynöitä,
kun vain sen viisaasti piiloitan keppiini; mutta jos avoimesti astun
saappaallani palaselle hänen paitaansa, niin voi tyhmä joukko kivittää
minut Nyt kuitenkin voi tapahtua, että kaupungissa syntyy kapina teidän
varomattomuutenne vuoksi. Menkää Stig Antinpoika ja lunastakaa heti tuo
pyhä romu. Sanokaa, että se annetaan kirkoille kullattuna takaisin --
että koko asia oli mitä ikävin erehdys. Antakaa sitten heti sulattaa ne
-- niin on se vaara ohi."

"Kunpa meillä vain olisi puhdasta rahaa millä lunastaa ne!" mutisi Stig
Antinpoika miettivästi olkapäitään kohauttaen. "Niinkuin käskette,
armollisin herra; se on yksinkertaisin asia maailmassa", sanoi hän
nopeasti, kun kuningas veitikkamaisesti hymyillen mainitsi yhden
niistä kruunun tiluksista, jota Stig Antinpoika vielä laittomasti piti
hallussaan Geertin ajoista asti. "Sana teidän suustanne on kylliksi
herra kuningas. Jos minun neuvoni kelpaavat, täytyy niiden kuitenkin
aina kulkea teidän päänne kautta." Senjälkeen hän kumarsi ja poistui.

"Terävä mies, Podebusch", sanoi kuningas katsoen hymyillen hänen
jälkeensä. "Kun hän vain saa kuulla oikean sanan, niin ei mikään
ole hänelle mahdotonta. No, rakas Podebusch, onko meidän ankara
rippi-isämme karkoittanut sinun hyvän tuulesi? Hänen pyhä vihansa
sattui oikeaan aikaan. Minä olen kyllästynyt hänen ainaiseen
epäröimiseensä ja neuvoihinsa. Kyllä me tulemme toimeen ilman häntä.
Antaa hänen saarnata Aarhuusin hurskaille sieluille näiden syntisten
aikojen surkeudesta. Kyllä me voimme huolehtia sieluistamme ilman
häntä. Miten voi teidän ihana sisarenne? Me näemme hänet niin harvoin.
Pelkääkö hän saattavansa kuningattaren mustasukkaiseksi?"

"Teidän juutilainen profeettanne on saattanut minut levottomaksi,
armollisin herra", vastasi muukalainen ritari. "Hän on sanonut minulle
rippituolissa sanoja, jotka ovat saaneet hiukset nousemaan päässäni,
vaikka minä en ole uskonut hänelle sanaakaan siitä mitä te tiedätte.
Jos hän on viisas ja ennustustaitoinen mies, niin näyttää tulevaisuus
synkältä. Silloin minä toivoisin, etten milloinkaan olisi tullut teidän
kanssanne Tanskaan, ja että te ette milloinkaan olisi nähnyt minun
sisarparkaani."

"Miten narrimaista on puheenne viisaista miehistä ja profeetoista",
keskeytti kuningas hänet nauraen. "Te Rügenin asukkaat olette kaikki
taikauskoa täynnä. Kuka meidän typeränä aikanamme uskoo viisaisiin
miehiin, kun jokaista vapaampaa ajatusta pidetään kerettiläisenä ja
jumalattomana? Ei, minun rakas ystäväni", jatkoi Valdemar vakavana,
"osoita minulle edes yksi oppinut mies, joka ei olisi pähkähullu.
Osoita minulle joku nykyajan profeetoista, joka omin päin voi tunkeutua
ajatusten kuilun syvyyksiin ja sukeltautua sieltä taas elävänä kuin
Joonas valaskalan vatsasta, syvyyden aarteet sielussaan, -- silloin
minä tahdon kuulla mitä hän sanoo ja ehkä uskoa hänen sanoihinsa.
Mutta nämät pyhät intoilijat, kaiken tuhat vuotta sitten sanotun
ja ajatellun märehtijät, jyriskööt ja mellastelkoot miten paljon
haluavat kirkkoisineen ja vanhoine hapatuksineen -- minä annan
sen hanhenkaakatuksena kulkea yhdestä korvasta sisään ja toisesta
ulos. Tietysti -- minä liitän yhteen käteni ja vaikenen kuin kirkon
tottelevainen poika, kunnes narri on poistunut. Nyt olkaamme iloisia,
Podebusch! Huomenna menemme metsästysretkelle, ja silloin minä käyn
luonanne Gurressa. Heti kun sotaväki on koolla, lähdemme koettamaan
onneamme miekka kädessä."

Senjälkeen kuningas poistui huoneesta tavallisesti niin iloisen
seuratoverinsa luota, joka kuitenkin tänä iltana oli harvinaisen
hiljainen ja vakava.

Seuraavana aamuna kuningas ratsasti iloisesti metsästämään
Vordingborgin kaupungin läpi, mukanaan ritari Podebusch, Stig
Antinpoika ja hänen lukuisat, iloiset ritarinsa. Kaikki levottomuus
ja tyytymättömyys kaupungista oli kadonnut. Piispa Sven oli kyllä
kiihtyneenä ja vihaisena poistunut hovista palatakseen Aarhuusiin,
eikä hänen lausuntonsa kuninkaan maallisista neuvonantajista olleet
juuri lievimpiä. Mutta Stig Antinpojan kautta olivat asukkaat taas
saaneet mitä parhaat ajatukset heidän nuoren kuninkaansa hurskaudesta,
ja samalla hän oli vahvistanut sotarahastoa kaupungin rikkaimmilta
miehiltä hankitulla lainalla, joilla kirkonaarteet lunastettiin
häpäisevistä sotilaskäsistä ja säilytettiin varovaisempaan käyttöön.
Hän hymyili riemuitsevasti tälle petolliselle keksinnölle. Kuningas
nyökäytti hänelle nauraen. Ritari Podebusch heitti hellän katseen:
neitsyttorniin, missä hän luuli nähneensä vilahdukselta kauniin
Agneta rouvan ristikkojen takana, ja illalla hän vastaani otti
metsästysseurueen pienellä Gurrella, missä hänen sisarensa elävöitti
vapaan, kevytmielisen seurustelun iloisella mielellään ja hurmaavilla
lauluillaan.



VIIDESTOISTA LUKU.


Sven Tröst oli sillaikaa hurjalla innolla seurannut ryöstetyn vaimonsa
jälkiä ja oli ennen iltaa Vordingborgissa. Kun metsästysseurue torvien
soidessa ja iloisesti leikkiä laskien palasi linnaan, seisoi Sven
Tröst mitä suurimman levottomuuden vallassa neitsyttornin edustalla,
ja piiloutui erään pilarin taakse, Agnetan laulaessa surullista laulua
Stig-marskin tyttäristä, joista hän vankilassaan löysi niin monta
muistoa. Ilmaistessaan näin suruaan hän oli kuulevinaan ulkopuolelta
jonkun mainitsevan nimeään. Mutta hän oli aamupäivällä nähnyt ritari
Podebuschin julkeasti luovan katseita hänen ristikkoikkunaansa; hän
ei senvuoksi uskaltautunut enää sinne. Nyt kuului linnanpihalta
metsästystorvia ja hevoskavioiden kapsetta, ja hän piilottautui
vankilansa etäisimpään soppeen. Tuskin oli kotiinpalanneen
metsästysseurueen hälinä tauonnut, niin hän kuuli taas nimeään
mainittavan äänellä, jonka hän luuli tuntevansa; mutta samassa kuului
aseiden helinää tornin ulkopuolelta hiljaisena kevätiltana. Tuskallisen
aavistuksen valtaamana hän juoksi ristikolle, ja näki sotilasjoukon
vievän haavoitettua ritaria, niin kutsuttuun vesitorniin, joka oli
vastapäätä hänen vankilaansa. "Suuri Jumala, se oli hän!" huudahti
Agneta ja vaipui vaikeroiden kovalle vankilanlattialle.

Kun hänen vankilanovensa avattiin ja taasen sulettiin makasi hän
vielä polvillaan, pää muuria vasten ja kädet itkettyneillä silmillä.
Epätoivossaan Agneta ei huomannut, että joku oli saapuvilla, ennenkuin
kynttilän valo pisti hänen silmiinsä, ja hän kuuli naisäänen, puoleksi
käskevällä, puoleksi säälivällä äänellä sanovan: "Nouse ylös, kurja!
Kuka sinä olet?"

Agneta nousi ja poisti kädet kauneilta, itkettyneiltä silmiltä,
pyyhkäisten pitkän, märän tukan otsaltaan. Vielä surussaankin ja
raskaudessaan hän oli niin häikäisevän kaunis seisoessaan vieraan
naisen edessä, joka kuitenkin katseli häntä hunnun takaa, että tämä
hämmästyneenä astui askeleen taapäin huudahtaen: "Haa, miten kaunis!
-- Ja nyt jo uskottomuuden uhri", lisäsi hän hiljemmin ja polkaisi
kovaa lattiaan. "Kuka sinä olet, petetty olento?" jatkoi vieras
ylpeällä ja käskevällä äänellä. "Tunnetko sinä itse huonoutesi ja
alhaisen tilasi häpeällisyyden? Elä salaa mitään -- minä tiedän kaikki.
Tämä salaperäinen vankeus tarkoittaa aivan toista rikosta kuin mitä
tahdotaan olettaa -- täällä ei salata vain sinun, vaan myös erään
korkeamman henkilön häpeää. Puhu kurja! Sinä näet, että minulla on
tarkat tiedot."

"Kuka lienettekin, joka näin minua puhuttelette, niin olette
saanut väärät tiedot", vastasi Agneta, ja tunne hänen loukatusta
kunniastaan ja arvostaan antoi hänelle rohkeutta. "Minä en tiedä mistä
rikoksesta ja häpeästä te puhutte. Minä olen vihitty vaimo. Minut on
väkivaltaisesti ja petoksella eroitettu minun miehestäni ja viety tähän
vankilaan, missä tarkoituksessa, sitä en tiedä. Mutta onneton minä
olen. Täytyykö vielä lisäksi ensimäisen elävän olennon, joka puhuttelee
minua täällä, loukata minua alhaisella epäluulolla."

"Onko puheenne totta?" kysyi vieras kiihkeästi ja heitti hunnun
syrjään. "Elkää uskaltako pettää Tanskan kuningatarta!"

Nuori Helvig kuningatar seisoi hänen edessään; mutta Agneta tuskin
tunsi hänet. Loukattu ylpeys ja kalvava mustasukkaisuus, ehkä lisäksi
salaiset kärsimykset, olivat nuoren kuningattaren poskilta riistäneet
sen punan, joka hänen hääpäivänään viime kesänä monen silmissä oli
tehnyt hänet niin kauniiksi. Nyt oli hänen terävissä piirteissään
katkeruuden ja intohimon ilme, joka teki hänet kymmentä vuotta
vanhemman näköiseksi.

"Minun kuningattareni!" huudahti Agneta hämmästyneenä. "Onko se
mahdollista? Tuleeko kuningatar Helvig minun luokseni vankilaan?
Silloin olkoon itse panettelija kiitetty, jonka väärä ilmianto toi
teidät tänne! Te ette anna heidän riistää onnetonta vaimoa mieheltään
-- te hankitte minulle oikeuden ja vapauden -- te puolustatte
jalomielisesti minua ritari Podebuschia vastaan ja myöskin sitä
sydämetöntä miestä vastaan; joka kutsuu itseään minun isäkseni. Te
pyydätte mahtavan puolisonne vapauttamaan minun rakkaan Sven Tröstini.
Oi, kunpa he vain eivät olisi murhanneet häntä! Meidän takaa-ajajamme
ovat hyökänneet hänen päälleen täällä minun vankilani ulkopuolella --
he ovat raastaneet hänet tuohon vastapäätä olevaan torniin. Auttakaa
minua, armollisin kuningatar!" Hän purskahti taas itkuun ja vaipui
kuningattaren jalkoihin.

"Sven Tröst, sanot sinä, Ebbesenin uhkarohkea sisarenpoika? -- Sinäkö
hänen vaimonsa? Siis se kunniallinen noviisi, joka tahtoi kuolla
luostarissa ja karkasi tämän seikkailijaritarin kanssa?"

"Niin, jalo kuningatar, minun tähteni hän meni kuolemaan! Minä olin
noviisi, joka piti naitettaman ilettävälle Podebuschille, mutta
meninkin kihloihin kuolleen lapsuuden ystäväni kanssa ja minä seurasin
häntä iloisena ja onnellisena elämään, jäädäkseni ainiaaksi hänen
luokseen. Jos te nyt ette tahdo pelastaa meitä, on meidän onnemme
mennyttä."

"Oikein, nyt minä tunnen sinut", sanoi kuningatar luoden häneen terävän
katseen. "Näinhän teidät _häissäni_ viime vuonna Sönderborgissa."
Näytti siltä kuin kuningatar olisi saanut piston rintaansa nuo sanat
sanoessaan. "Te ette ollut morsiusneitojen joukossa. Teidät unohdettiin
samoinkuin minut tuon kevytmielisen rügeniläisen vuoksi. Mutta hänen
veljensä, tuo kauneuden kohtelias tuntija, ei ole siitä päivin puhunut
muusta kuin teidän kauneudestanne. Hm, rouva Agneta, teidät toi siis
tänne ritari Podebusch ja teidän oma herra isänne?" jatkoi kuningatar
katseessa epäröivä, epäluuloinen ilme. "Ja te ette ole vielä nähnyt
ketään täällä? Ei ketään? Olenko minä ensimäinen, jonka kanssa te
puhutte tässä vankilassa?"

"Olette varmasti, jalo kuningatar. Minä en ole puhunut sanaakaan
vaiteliaan vanginvartijattareni kanssa, enkä minä ole tavannut ketään
muuta. Oi, armollisin kuningatar! Te katsotte minuun niin terävästi ja
kylmästi. -- Olenko minä vieläkin teidän silmissänne tuo ylenkatsottu
olento, jonka te luulitte löytävänne täältä? Voisitteko te uskoa, että
se ylevä henkilö, jonka te epäilitte minun --"

"Vaietkaa siitä mitä minä voin uskoa ja ajatella? muuten olette
onneton", keskeytti kuningatar hänet uhkaavin katsein. "Nouskaa! --
Ehkä minä kuitenkin erehdyin, rouva Agneta", lisäsi hän vapisevin
äänin. "En minäkään ole onnellinen -- ehkä olen teitä onnettomampi.
On olosuhteita, jolloin ei voi uskoa ketään ihmistä. Teidän
salainen vankeutenne näytti hyvin epäilyttävältä, ja petoksella ja
uskottomuudella on täällä tyyssijansa. Minä en vieläkään tiedä mitä
uskoa. Kuitenkin, teistä en usko mitään pahaa. Mutta minä en tiedä mitä
voin tehdä teidän ja uhkarohkean miehenne hyväksi. Hän on kapinallinen
-- hän on rikkonut kruunua vastaan -- ja", lisäsi hän katkerasti,
"teidän isällänne ja tällä Podebuschilla on täällä enemmän sanomista
kuin Tanskan kuningattarella".

Agneta oli noussut ylös. Hän painoi kuningattaren kylmän käden
huulilleen. "Ettehän te enää epäile minua, jalo kuningatar? Tiedättehän
te itse mitä onnettomuus on -- te ette tahdo sulkea sydäntänne
onnettomilta -- te tahdotte pelastaa minun uskollisen Sven Tröstini ja
minut ahdistajiemme käsistä --"

"Vaietkaa siitä mitä tiedätte. Uskokaa minulle kaikki mikä täällä
tapahtuu, niin minä tahdon katsoa mitä voin tehdä. Joka ilta näihin
aikoihin voitte odottaa minua tänne. -- Mutta siitä elköön kukaan
tietäkö -- olkaa vaiti kuin hauta -- muuten on henkenne vaarassa."

Tämän sanottuaan kuningatar poistui vankilasta. Kamarineitsyt astui
sisään ja otti pois kynttilän. Vankilanovi lukittiin taas, ja
Agneta seisoi yksinään pimeässä. Hän polvistui ja vaipui hartaaseen
rukoukseen. Noustessaan hän tunsi itsensä tyynemmäksi, vaikka
kuningattaren viimeiset sanat vielä kaikuivat kylminä ja vihlovina
hänen korvissaan. Vähäinen toivon kipinä antoi hänelle rohkeutta
ja voimia. Oli jo myöhäinen. Kaikkialla linnassa oli hiljaista.
Hän lähestyi ristikkoikkunaa ja katseli vastapäätä olevaan pimeään
Vesitorniin, minne hän oli nähnyt sotilaiden vievän hänen uskollisen,
rakkaan Sven Tröstinsä. Linnanpihalla oli autiota ja hiljaista; mutta
äkkiä hän oli kuulevinaan matalaäänistä, surumielistä laulua, se
kuului ikäänkuin syvältä maanalaisesta holvista, ei kuitenkaan kovin
etäältä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se oli laulu Axel Thordsenista ja
kauniista Walborgista, jota hän niin usein oli laulanut lapsuutensa
onnellisina aikoina Sven Tröstin kanssa Björnsholmissa. Hän tunsi
äänen; se kuului Vesitornin syvästä kellarista. Hänen vangittu miehensä
koetti tällä rakkaalla lapsuusajan laululla ilmoittaa hänelle elävänsä
ja onnettomuudessaankin ajattelevansa vain häntä. Hän lauloi Axelin
jäähyväissanat Walborgille, silloin kun hän taistelussa kuninkaansa
puolesta oli kuolettavasti haavoittunut:

    "Sulo Walpurin Herramme hoivatkoon!
    Tuhat hälle hyvää yötä!
    Hänet taivaan talossa tapaava oon,
    ja meill' autuus siellä on myötä!"

"Oi, Jumala auttakoon minua!" huokaili Agneta käsiään väännellen.
"Hän laulaa kuin kuoleva. Armias Jumala, elä eroita meitä! Anna minun
kuolla hänen kanssaan." Laulu Vesitornissa vaikeni. "Oi, nyt hän jo
ehkä kuolee", huudahti hän vaikeroiden, "enkä minä saa olla hänen
luonaan sanomassa hänelle miten suuresti häntä rakastan! Kuitenkin, jos
hänen äänensä kuuluu minulle, niin täytynee minunkin lauluni kuulua
sinne. Onhan minun lauluni ennenkin herättänyt hänet eloon." Hän
lauloi nyt ääneen ja surumielisesti, kyynelten puoleksi tukahuttamalla
äänellä, ne kauniit sanat, jotka Walborg laulussa lausuu, ja jotka
niin usein olivat saaneet tuon nuoren parin itkemään heidän viattomina
lapsuudenpäivinään Björnsholmissa:

    -- -- Tuhat vuottakin täällä jos elää saan,
    En unhoita teitä koskaan.

    Yläluhdissa istun ja lakkia vain
    mä kullalla kirjailen.
    Kuin tuntur-kyyhky mä murhettain
    iät päivät tuudittelen.

    Ei vihreäll' oksalla levätä suo
    se koskaan hennon jalan;
    ei vettä se koskaan selvänä juo,
    jaloin sekoittaa se sen salaa.

Hän vaikeni ja jäi kuuntelemaan, "Hän elää -- hän elää vielä!" sanoi
hän iloisesti. "Hän ei voi kuolla, jos hän kuulee Agnetan äänen."

Sven Tröst lauloi nyt todellakin pimeästä kellarista voimakkaammalla
äänellä, ja surun sekä ilon sekaisella tunteella siitä, että oli
kuitenkin keksinyt keinon millä vaihtaa ajatuksia, vaikka he
olivat eroitetut. Hän lauloi viimeisen tunnetun säkeistön samasta
rakkauslaulusta, jonka niin moni rakastava hänen aikansa jälkeen on
toistanut:

    "Hänt, armahda, Herra, ken eroittaa
    kaks' sydäntä rakastavaa,
    kenen vuoks' ei onneaan he saa,
    sinä, Herra, silmänsä avaa."

Hän oli tuskin laulanut säkeistön loppuun, kun Agneta jo syöksyi
pelästyneenä pois ristikkoikkunasta kuullessaan läheltä oudon miesäänen
laulavan:

    "Miks' yksin nyt lintunen valittaa?
    Jos muutun mä kärpäseksi
    läpi avaimenreiästä lennän ja saan
    polon kyyhkyisen iloiseksi."

"Ihanin Agneta! Minun toivottu morsiameni! Eikö teillä ole korvaa
nöyrälle ihailijallenne'?" kuului Podebuschin ääni kiihkeänä
vankilanoven avaimenreijästä. "Minä en voi päästä teitä lähemmäksi
voidakseni vakuuttaa teille tulista rakkauttani; mutta teidän
uskottomuutenne ja pieni kevytmielinen seikkailunne ovat vuodattaneet
öljyä minun puhtaaseen sulhotuleeni. Nyt minä tiedän, että te ette
ole kylmä kivineitsyt. Tuo helläsydäminen noviisi, joka osasi
juosta luostarista kuolleen ritarin kanssa, voinee kyllä armahtaa
minunkinlaistani elämänhaluista rakastajaa. Ja sen minä vakuutan
teille, että minun elämäni on paljon varmempi ja jää pitemmäksi kuin
tuon syntisparan, joka teidät vietteli."

"Minä inhoon teitä, minä ylenkatson teitä, herra Podebusch", vastasi
Agneta rohkeudella ja varmuudella, joka muuten oli vierasta hänen
luonteelleen. "Jos vielä joskus uskaltaisitte tulla minua askeltakaan
lähemmäksi, niin olen minä oman elämäni herra ja ehkä teidänkin."
Vaikka vankilan ovi eroitti hänet tuosta vihatusta rakastajasta, oli
hän kuitenkin vaistomaisesti asestanut itsensä sillä todellisuudessa
heikolla neulalla, joka piteli koossa hänen letitetyt kiharansa.

"Kuolema ja kirous! Hyveet ovat vielä lujassa tässä maassa. Mutta
siihen kyllä keinot keksitään", mutisi neitsyt Toven veli ja juoksi
ilkeästi nauraen alas tornin rappusia.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana vallitsi äänekäs ilo Vordingborgin linnassa.
Eteläisen Själlannin talonpojat ratsastivat nyt myöskin "Kevät-juhlaa",
ja iloinen kuningas oli antanut avata linnanportit juhlapukuisille
talonpoikaisjoukoille, jotka lippuineen kulkivat läpi kaupungin
laulellen vanhoja kansanomaisia kevätlauluja, sekä tanssivat
viulunsoiton mukaan talojen pihoilla. Kuningas itse ritareilleen otti
osaa tähän kansanjuhlaan. Myöskin kuningatar ja hänen hovinaisensa
ottivat osaa juhlaan. Lopuksi tanssittiin sekä parvekehuoneissa että
linnanpihalla. Viimeksi mainitulla paikalla oli hyvinkin vapaata
ja vilkasta hyörinää etenkin senjälkeen kun oli jaettu virvokkeita
vieraille, ja kuningas itse nuorine ritareineen oli palannut
juomapöydästä. Sekä Agneta että Sven Tröst voivat vankilastaan
nähdä tanssijat linnanpihalla, mutta ulkoneva torninpilari esti
heitä näkemästä toisiaan. Kuningatar oli hyvin komeasti puettu
kullalla kirjailtuun silkkiin, ja hänet nähtiin tanssivan kuninkaan
kanssa linnanpihalla loimuavien soihtujen valossa. Huolimatta hänen
jäykkyydestään liekehti synkkä tuli hänen katseestaan, ja hänen
liikkeissään oli hurjuutta, joka teki hänet peloittavan raivottaren
näköiseksi; lisäksi olivat hänen lettinsä auenneet, niin että pitkä,
musta tukka liehui hajallaan hänen laihojen, hehkuvien poskiensa
ympärillä.

Niinpian kuin kuningatar oli poistunut tanssista, juoksi herra
Podebusch esiin vieressään pieni, hyvin kaunis ja melkein yhtä
komeasti puettu neitonen, joka oli koristettu seppeleillä ja valittu
kevätkuningattareksi tai, niinkuin talonpoikaisrengit täällä nimittivät
"vappukuningattareksi". Hän riistäytyi irti saattajastaan, niiasi
syvään kuninkaalle ja heilautti seppeltään, jonka jälkeen kaikki
talonpoikaistytöt heittivät seppeleensä kuninkaan päälle ja valitsivat
hänet vappukuninkaaksi. Hän tervehti iloisesti tyttöjä ja kiitti tästä
kunniasta. Senjälkeen hän ojensi kätensä kauniille vappukuningattarelle
ja alkoi hänen kanssaan vilkkaan tanssin seppelöityjen lehmusten
alla. Kuningatar seisoi parvekesillalla; hän katsahti olkainsa yli
ja kalpeni. Juhlan pieni, kaunis kuningatar, joka hänen jälkeensä
oli tullut kuninkaan tanssitoveriksi, oli Podebuschin sisar, neitsyt
Tove Gurresta, ja hän vastaanotti niinkuin jo kuiskailtiin, kuninkaan
luokseen hänen metsästysretkillään. Hänet oli vappukuningattarena
koristeltu kirjavilla nauhoilla ja silkkihuiveilla, joiden hän
tulisesti tanssiessaan antoi huolimattomasti leijailla ympärillään,
kunnes ne putosivat linnanpihalle muodostaen silkkipeitteen hänen
kepeäin jalkainsa alle. Hänen kierrellessään kevytmielisissä, mutta
kauniissa kaarroksissa, ikäänkuin taikapiirissä nuoren, kohteliaan
kuninkaan ympärillä, koskettivat hänen varpaankärkensä tuskin maata.
Kun hän lopuksi veitikkamaisesti ja tuttavallisesti hymyillen jätti
kuninkaallisen tanssitoverinsa, astui kuningatar parvekesillalta
hehkuvin poskin häntä vastaan.

"Kuulkaapas, hieno neiti Tove", sanoi kuningatar leikillisellä äänellä,
koettaen salata suuttumustaan, "ei teidän sentään pitäisi heittää
silkkiä jalkoihinne. Vain kuningattaret hovissa astuvat silkillä."

"Mutta olenhan minäkin tänä iltana kuningatar, teidän armonne",
vastasi neiti Tove ja kohotti ylpeästi päätään, jäljitellen rohkeasti
kuningattaren ylpeää ja jotenkin jäykkää ryhtiä. "Minuakin haluttaa
tuntea sen kunnian ihanuutta, ja kuka tietää mikä minusta vielä voi
tulla?"

"Kuninkaan rakastajatar voi sinusta tulla, hävytön, mutta ei koskaan
kunniallista kuningatarta", kuiskasi kuningatar ylpeän ja kiihkeän
suuttumuksen valtaamana ja kääntyi ylenkatseellisesti pienestä,
kevytmielisestä neidosta, joka taas nauraen ja ilakoiden kiirehti
tanssiin missä hän näytti lumoavan kaikki herrat kiehtovilla
liikkeillään.

Sitten seisoi kuningas hänen kanssaan parvekesillan alla, ja he
kuiskuttelivat tuttavallisesti keskenään. "Minä toivoisin hänen istuvan
Blockvuorella muiden noitien parissa", kuiskasi kuningas, "silloin
saisit kantaa hänen kruununsa kunnialla, pikku Tove".

"Vaiti, herra kuningas, se on vaarallista leikinlaskua", kuiskasi
ihana Tove. "Te ette tiedä kuka voi seisoa meidän yläpuolellamme
parvekesillalla kuuntelemassa."

"Kuunnelkoon kuka hyvänsä", vastasi kuningas ylpeästi. "Niin minä
kuitenkin uskon käyvän sillä sinä olet kuolleenakin kauniimpi kuin tuo
jäykkä, hapan kuningatar kaikessa kultakomeilussaan."

He kuulivat äkkiä liikettä parvekkeelta päänsä päältä; mutta he
eivät nähneet että hovineidot veivät sieltä pois melkein pyörtyneen
kuningattaren.

"Katso tässä, pikku Tove", jatkoi kuningas sitoen kultakäädyn kauniin
vappukuningattaren kaulaan. "Kuningatar ei ole milloinkaan kantanut
kauniimpaa koristetta. Mutta nyt minä olen taas kietonut sinut
kahleillani, sinä hurmanhengetär. Nyt sinä et pääse vankeudestasi
ennenkuin ostat itsesi vapaaksi."

"Jos ei vain lunnasraha ole liian suuri", kuiskasi pieni viehkeä
lumoojatar veitikkamaisesti hymyillen, "niin lienee minulla varaa
siihen. Mutta toisen kerran, täällä se on aivan mahdotonta." Hän käänsi
nopeasti kauniin päänsä katsoakseen oliko ketään lähellä; sitten hän
antoi ryöstää suudelman ja tahtoi irtautua hänen syleilystään.

"Ei, viivy vielä hetken, veitikka!" sanoi kuningas pitäen kiinni
hänestä. "Sano minulle nyt kun olemme kahdenkesken: mikä noituus oli
siinä lahjassa, jonka sinä annoit minulle viimeksi? Siitä asti kuin
kannan tuota kiharaa sydämelläni, en saa sinua ajatuksistani, en yöllä
enkä päivällä. Minä olen vähällä unohtaa sekä kansan että valtakunnan
sen mielettömyyden vuoksi."

"Antakaa, taivaan, nimessä se minulle takaisin!" sanoi Tove
veitikkamaisesti. "Olisipa suuri synti, jos minun lahjani saisi aikaan
niin suuren onnettomuuden, ja pikku Tove tekisi kuningas Valdemarin
huonoksi maanisäksi --"

"Se on totta", sanoi kuningas äkkiä vakavana. "Tämä hulluus menee liian
pitkälle. Nyt on muuta ajateltavaa. Tässä lapsi, ota se takaisin. Se on
kuitenkin väärin Helvigiä kohtaan; se oli leikkiä, mitä äsken sanoin
sinulle. Me emme saa tavata toisiamme niin usein kuin ennen --"

"Se oli oikein, se oli järkevästi, ankara herra", kuiskasi Tove
lumoavasti hymyillen. "Mitäpä tekisivätkään neidon hiukset miehekkäällä
sydämellänne? Näyttäkää nyt minulle, että huomenna ratsastatte
kauniisti Gurren ohitse. Nyt ette enää koskaan tapaa kotona muita kuin
vanhan äitini".

"Pikku velho veitikka", huudahti kuningas ja tahtoi jälleen syleillä
häntä. Mutta nyt kiisi neito pois kuin vapautettu lintu hänen käsistään
ja heittäytyi veljensä kanssa tanssivien joukkoon. Lukuisista
katselijoista, jotka laulaen ja leikkiä laskien tarkastelivat tanssia
linnanpihalla tahi kokoontuivat juomapöydän ympärille suurten lehmusten
alle, ei kukaan kuitenkaan näyttänyt huomanneen kuninkaan salaista
keskustelua kauniin vappukuningattaren kanssa. Mutta kuningattaren
uskotuin kamarineitsyt oli pysähtynyt parvekekatokseen, ja ennenkuin
kuningas jälleen näyttäytyi, oli hän kiiruhtanut pahoinvoivan
hallitsijattarensa luo.

Henkilö, joka parhaiten oli saattanut nähdä tuon aivan liian hellän
kohtauksen parvekkeen alla, oli Agneta. Hän seisoi samana hetkenä
vankilansa ristikkoikkunan ääressä, aivan vastapäätä parvekkeen alaista
puolihämärää paikkaa; mutta hän ajatteli vangittua Sven Tröstiään
ja pani vain vähän huomiota siihen, mitä linnanpihalla tapahtui.
Hän katseli surullisena tanssia ja toivoi vain juhlan linnassa
pian loppuvan, voidakseen jälleen hiljaisena kesäyönä viattomissa
kansanlauluissa kuiskailla salaisia rakkauden sanoja vangitun ritarinsa
kanssa. Mutta tuskin oli melu tauonnut linnanpihalla, ennenkuin häntä
toiveissaan häirittiin. Hänen vankilansa ovi aukeni, ja kuningatar
Helvig tuli hänen luokseen.

Kuningatar ei ollut yksin tällä kertaa. Hänen uskotuin kamarineitsyensä
oli hänen mukanaan, tämä pani kynttilän pöydälle ja asettui oven
pieleen. Kuningatar heitti heti hunnun silmiltään. Hän oli kalpea ja
näytti olevan kiihkeässä mielentilassa.

"Teidän on täytynyt nähdä, Agneta rouva, mitä hän on vain kuullut",
sanoi kuningatar neitsyttä osoittaen. "Olkaa suora minua kohtaan ja
tunnustakaa kaikki, niin minä olen miettivä teidän pelastustanne ja
onneanne. Mutta jos salaatte minulta sen, mitä teidän välttämättä
pitäisi voida todistaa, ette koskaan pääse näiden muurien sisältä."

"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, armollinen kuningatar", vastasi
Agneta kauhistuen. "Minä olen nähnyt talonpoikien tanssivan ja pitävän
vappujuhlaa täällä linnanpihalla. Näin myös, että siellä väliin oli
ylhäisiä herroja ja naisia; mutta en tuntenut ainoatakaan, paitsi tuota
vihattua herra Podebuschia, ja hänen tähtensä en oikein uskaltanut
katsoa ympärillenikään."

"Ettekö nähnyt hänen kaunista sisartaan?" kuningatar kysyi läpitunkevin
katsein.

"Kyllä, se on totta, hänethän juuri oli puettu vappukuningattareksi!
Ah, niin minäkin olin koristettu pari päivää sitten. En saattanut
nähdä tuota viatonta leikkiä kauhistumatta. Minusta tuntui, kuin
kätkettäisiin tässä maassa jokaiseen leikkiin ja iloon petosta ja
uskottomuutta. Pieni seppelöity tanssijatar kauniine muukalaisille
kasvoineen tuntui minusta myöskin uhrilta, joka oli koristettu vain
kurjuuteen saatettavaksi."

"Siinä olette oikeassa, Agneta rouva", kuningatar sanoi kylmästi
ja katkerasti. "Mutta viaton uhrilammas hän ei ole. Hän on viekas
noita-akka. Hän kuolee noitana. Sanokaa suoraan: mitä pirullisia
vehkeitä näitte hänellä olevan parvekkeen alla?"

"Minä näin hänen tanssivan linnantorilla iloisena ja viattomana,
armollinen kuningatar. Mutta muuta en ole huomannut."

"Te valehtelette, te petätte minua!" huudahti kuningatar kiihkeästi.
"Kaikki te olette samanlaisia. Te olette kaikki liittoutuneet
minun rauhaani ja kunniaani vastaan. Mutta odottakaa -- minä olen
opettava näille ylhäisille rouville ja neideille, mitä maksaa Tanskan
kuningattaren kiusaaminen. Tietäkää, että kuningas Abelin veri kiehuu
minun suonissani -- Helvig kuningatar ei pelkää naisten valituksia".
Hänen kasvoilleen tuli tällöin uhkaava ja tiikerimäinen ilme, ja hän
jätti Agnetan luoden häneen jäätävän katseen.

Kuningatar neitsyeineen oli kadonnut, kynttilä viety pois, vankilan ovi
suljettu. Agnetasta tuntui siltä, kuin olisi hän vilkaissut sieluun,
joka tunsi olevansa sukua pimeyden hengille ja ylpeänä iloitsi tästä
kauheasta perinnöstä. Vangittu, onneton ritarin rouva tuli tietoihinsa
ja rauhoittui vasta sitten, kun linnanpihalla taas oli hiljaista, ja
hän jälleen oli kuullut rakkaan Sven Tröstinsä laulun tämän vankilasta.
Hän vastasi siihen kuten edellisenäkin yönä, ja nuo kaksi rakastavaista
osasivat sopivasti valikoimalla yleisesti tunnettuja kansanlauluja
monin tavoin lempeästi vakuuttaa toisilleen rakkauttaan ja ainoata
ylläpitävää toivoaan jälleenyhtymisestä. Sven Tröst ymmärsi myös
ilmoittaa huolestuneelle vaimolleen, ettei hän ollut vaarallisesti
haavoitettu; ja ettei tuleva äiti heittäytyisi epätoivoon, vaan
tyynesti ja toivehikkaasti katsoi tulevaisuuteen, sitä osoitti Agneta
puolestaan lauluissa, mitkä nyt joka yö kaikuivat Neitsyttornin ja
Vesitornin välillä, ja mitkä kuuli vain vahtitornin vartija, joka usein
vahtitornillaan yhtyi noihin hänelle niin tuttuihin sankarilauluihin.

Samalla kun uskottomuus ja mustasukkaisuus, turhamaisuus ja ylpeys,
kunnianhimo ja itsekkäisyys hallitsivat niin monia sydämiä tuossa
suuressa meluavassa kuninkaanlinnassa, ei hiljaiselta rakkaudelta
ja uskollisuudeltakaan puuttunut ilmaisumuotoa, vaan se sai lohtua
ja toivoa lauluista, jotka vuosisatojen aikana ovat osoittaneet,
ettei tanskalaisen sydän koskaan kokonaan kadota toivoa, ei edes
vaikeimpinakaan aikoina. Huomattava on myöskin, että suuri osa
kauneimpia kansanlaulujamme on juuri näiltä ajoilta, jolloin puute
vielä oli niin suuri ja toiveet kansan ja valtakunnan yhdistämisestä
niin epävarmat.



KUUDESTOISTA LUKU.


Kolmeen ensimäiseen päivään, Vordingborgissa vietetyn vappujuhlan
jälkeen, ei kuningas, vastoin tapaa, mennyt metsästämään. Hän
työskenteli ahkerasti salakammiossa valtioviisaitten neuvonantajiensa
kanssa, ja alituiset viestit kulkivat Kallundborgiin ja sieltä
takaisin. Kuningas oli vaatinut tätä linnaa kruunulle tulevana
ruotsalaisen Erik herttuan kuoltua; mutta se oli vielä Ruotsin
herttuattaren Ingeborgin hallussa, ja tämä antoi päällikkönsä puolustaa
sitä, koska se kuului hänen suosikkinsa, kuuluisan Knut Possen lääniin.

Näiden tärkeitten valtiokeskustelujen aikana ei kukaan näyttänyt
huolehtivan onnettomista erotetuista puolisoista, jotka istuivat
linnan vankitornissa, Stig Antinpoika ei tahtonut nähdä karannutta
tytärtään, kuten hän nimitti häntä, ja Sven Tröstin, kapinoitsijan
kuulustelua ja tuomiota ei näytty myöskään kiirehdittävän. Neljännen
päivän aamuna oli linnassa paljon liikettä. Kuningas ratsasti
palkattujen saksalaisten jousimiestensä etunenässä, marskeineen ja
kaikkine ritareineen, täysissä varustuksissa ulos kaupungista, mukanaan
piirityskoneet, teltat ja muut sotatarpeet. Yleisesti huhuiltiin
Kallundborgin olevan kysymyksessä. Agneta oli nähnyt Podebuschin
ja Stig Antinpojan marssivien soturien joukossa, ja hän tunsi
sydämensä keveämmäksi, vaikka hän kuitenkin oli levoton ajatellessaan
kuningattaren kiivautta ja kiihkeitä uhkauksia. Iltapuolella hän näki
vieraan ritarin ratsastavan linnanpihaan ja tunsi ihmeekseen Folgvard
Lagmanssonin, jonka hän tiesi olevan kuninkaan epäsuosiossa, koska
hän oli Otto prinssin puoluelaisia ja Ebbesenin ystävä, Agneta näki
miten hänet otettiin vastaan linnassa, ja muisti nyt, vaikka melkein
kauhistuksella, sen, mitä hän ei koskaan ollut uskonut, mutta mistä
niin monet puhuivat, että tämä salassa rakasti kuningatarta ja oli
ollut hänen suosikkinsa aina hänen hääpäiväänsä saakka.

Ritari Folgvard ei ollut tullut pitemmälle kuin linnan yleiseen
etusaliin, missä hän mitä kiihkeimmässä mielentilassa joutui
keskusteluun vanhan jäykän hovimiehen kanssa, joka kuningattaren
hovimestarina oli seurannut hänen mukanaan Sönderborgista ja nyt piti
hänen hoviaan Vordingborgissa.

"Vahinko ettette tullut yhtätoista ja puolta tuntia aikaisemmin", sanoi
hovimestari ja kohautti olkapäitään. "Ei, yksitoista ja kolmeneljäsosaa
tuntia ennemmin teidän olisi pitänyt olla täällä", jatkoi hän ja katsoi
tiimalasiin, "silloin olisitte tavannut hänen armonsa kuninkaan täällä
vielä ja olisitte voinut hänelle itselleen esittää tärkeän asianne.
Vaikka, oikein ajatellen, teidän olisi pitänyt olla täällä täysi
kaksitoista tuntia aikaisemmin. Minä en nyt tosiaankaan tiedä, mitä
minä tässä tukalassa asiassa uskallan tehdä tahi sallia -- tai -- --"
Vanha herra näytti äärimmilleen hämmentyneeltä.

"Ei ole kolmatta mahdollisuutta", sanoi Folgvard kärsimättömänä.
"Teillä on vain yksi asia tehtävänä, ja se on että viipymättä
ilmoitatte minut kuningattarelle. Juuri hänen kanssaan minä tahdon
puhua. Kuningas Valdemarin poissaolo ei vaikuta mitään asiaan."

"Ah, sinä rauhan Jumala! ei vaikuta mitään asiaan?" sanoi hovimestari
kauhistuneena ja katsoi arasti ympärilleen. "Te puhutte aivan
julkeasti, herra Folgvard -- On onni että olemme kahden. Asiahan
koskee, kuten sanotte, niitä kahta omituista valtiovankia, joista
kukaan täällä ei tiedä mitään", jatkoi hän kuiskaten. "Heihin nähden
täällä ei ole käskyvaltaa kellään paitsi kuninkaalla itsellään ja
mahtavalla linnanpäälliköllä; ja juuri mitä näihin vankeihin tulee ovat
sekä linnanpäällikkö että herra Podebusch velvoittaneet minua mitä
suurimpaan varovaisuuteen -- ja sitäpaitsi --"

"Teillä ei voi olla mitään edesvastuuta", keskeytti hänet, Folgvard.
"Kuinka pitkälle kuningattaren valta tässä voidaan ulottaa kuninkaan
poissa ollessa, täytyy hänen itsensä parhaiten tietää, samoinkuin
tahtooko hän ottaa minut vastaan. Minä pyydän teitä vain ilmoittamaan
hänelle nimen ja pyyntöni päästä hänen puheilleen."

"Tuntiin ja viiteen minuuttiin on se aivan mahdotonta", vastasi
hovimestari ja katsoi jälleen tiimalasiin. "Hänen armonsa on ollut
huononvointinen. Juuri tähän aikaan hän on viimeisten yhdeksän
päivän kuluessa suvainnut mennä kylpyhuoneeseensa. Sitäpaitsi on
muuan vieras naishenkilö hänen luonaan ja hänellä itsellään on ollut
armo erikoisesti määrätä minulle, etten minä tänään saa laskea ketään
ihmistä tahi elävää olentoa naissaliin, ennenkuin soi rukoukseen ja hän
ehkä armollisimmin käskee pitämään jumalanpalvelusta kappelissa."

Kärsimättömän ritari Folgvardin täytyi rauhoittua. Hän kulki äänetönnä
edestakaisin etusalissa; mutta hänen rauhattomat kasvonilmeensä
paljastivat salaisen taistelun hänen sisimmässään.

"Oikein ajateltuna, herra Folgvard", sanoi jälleen vanha hovimestari,
"niin sallikaa minun vanhana tuttuna ja ystävänä -- (vaikka minä
pyydän teitä täällä, erikoisista syistä, olemaan mainitsematta tätä
ystävyyttä) -- sallikaa minun kaikessa varovaisuudessa, tahtoisin
sanoa, ollakseni suora -- kahdenkesken puhuen -- etenkin kun se
koskee teidän omaa parastanne -- Oikein ajateltuna -- arvelen
minä -- eikö olisi sekä viisaampaa että varmempaa, jos te ensin
hakisitte käsiinne meidän mahtavan herramme, nuoren kuninkaan
itsensä, ja vakuuttautuisitte hänen armonsa korkeasta armosta omaan
kunnioitettavaan persoonaanne nähden, ennenkuin ryhdytte rukoilemaan
toisten edestä? Ettehän te voine olla tietämätön niistä monista
kummallisista huhuista, jotka ovat levinneet ja koskettelevat teidän
entistä, varmasti aivan puhdasta ja moitteetonta suhdettanne meidän
kaikkien korkean hallitsijattaremme persoonaan sekä teidän salaista
osanottoanne määrättyihin vaarallisiin valtioasioihin. Mutta hiljaa!
se on vaarallinen asia, jota ei saa mainita eikä ajatella hovissa.
Ja sellaisten olosuhteitten vallitessa te uskallatte tulla tänne --
juuri kuninkaan poissaollessa! Vakuutan, että koko ruumiini vapisee
ajatellessani mitä tullaan uskomaan ja päättelemään tästä teidän
täälläolostanne, ja mitä juoruilijat tulevat kuiskaamaan kuninkaan
korvaan, niin minun kuin teidänkin käytöksestä, jos minä sallin teidän
puhua silmänräpäyksenkään kuningattaren kanssa."

"Mitä koko maailman alhaiset ja heikot sielut arvelevat minusta,
ei huoleta minua", vastasi Folgvard ylpeästi. "Mitä minun sieluni
sisimpään kätkeytyy, siitä olen velvollinen tekemään tiliä vain
Kaikkitietävälle. Mutta siitä, mitä olen elämässäni tähän päivään
saakka tehnyt, voin, Jumalan kiitos, vastata jokaisen oikeudentuntoisen
ja laillisen tuomioistuimen edessä koko maailmassa. En ole tullut tänne
ryömiäkseni valtaistuinten edessä ja pyytääkseni mahtavien suosiota.
Etsin vain totuudelle ja oikeudelle aulista sydäntä; mutta etsin sitä
vain sieltä, mistä tiedän sen löytyvän."

"Hiljaa, hiljaa! Elkää puhuko niin äänekkäästi, ja muistakaa missä
olette!" kuiskasi hovimestari ja kuivasi tuskanhien otsaltaan,
tipsutellen ympäri kuin neuloilla ja näpähytellen pitkillä sormillaan.
"Elkää Jumalan tähden tehkö kapinaa täällä linnassa! Jos te vihdoinkin
tahdotte heittäytyä onnettomuuteen, niin saanhan Jumalan nimessä
ilmoittaa teidät, kun aika tulee. Te olette omassa vallassanne, herra
ritari, mutta minä en tunne teitä. En ole nähnyt teitä koskaan ennen.
Se täytyy minun vakuuttaa teille. Te rehentelette niin rohkeasti,
herra Folgvard, aivankuin täällä ei olisi minkäänlaista vaaraa, ja
aivankuin olisitte te herra täällä linnassa. Mutta tahdon kuitenkin
antaa teille hyvän neuvon vanhan tuttavuuden nimessä -- (kuitenkin
pyydän teitä olemaan puhumatta siitä kenellekään) -- vain sen kautta
olen itse saanut elää harmaapäiseksi: Jos tahtoo päästä sisään
mahtavien korkeista ovista ja olla samalla varma vapaasta ulospääsystä
eheänahkaisena niin saa noudattaa hanhen nöyrää tapaa ja kumartaa päätä
varovaisesti, olkoon katto miten korkealla tahansa; sillä kynnys on
väliin vähän liukas ja niljakka, saan kunnian sanoa teille."

"Siitä viisaudesta ei hanhelle ole paljokaan hyötyä Martinmessun
aikoina", sanoi Folgvard ja nauroi katkerasti. "Minä en halua
hanhen onnea hovissa; mutta sen tiedän, että missä Helvig rouva on
hallitsijattarena, merkitsee joutsen enemmän kuin hanhi ja kotka
enemmän kuin luikerteleva tarhakäärme."

"Sallikaa minun vain muistuttaa teitä siitä, ettemme nimitä
kuningatarta vain ilman muuta rouvaksi", huomautti tuskastunut
hovimestari ja silmäsi rauhattomasti kaikkiin oviin.

Folgvard vaikeni ja kääntyi hänestä. Hän huomasi säihkyvin silmin
vanhan harpun, joka riippui lieden luona. Se oli sama, jolla hän
niin usein oli soittanut prinsessa Helvigille ja hänen neitsyeilleen
Sönderborgin naissalissa; mutta nyt se oli unohdettu ja epävireessä.
Hän viritti sen tottuneella kädellä, ja pian kuultiin nuo kauniit
ja sydämeenkäyvät säveleet, joilla hän naissalissa taisi tenhota ja
ihastuttaa kaikki naissielut, ja joissa hän oli löytänyt salaisille
tunteilleen kielen, josta mikään maallinen tuomari ei voinut häntä
tuomita, mutta joka tunki syvemmälle sieluun ja sydämeen kuin
hehkuvimmat sanat.

"Tahdon hankkia tiedon siitä, eikö ole loukkaavaa hyviä hovitapoja
vastaan soittaa niin liikuttavasti hovissa", mumisi hovimestari
ja selaili kirjaa, jonka hän oli ottanut esiin, ja joka sisälsi
kuningattaren hovinpidon säännöt.

Salakammiossa, kolmannessa siitä lukien, istui sillävälin kuningatar
Helvig kullatussa nojatuolissa ompelupöytänsä ääressä. Hänen edessään
seisoi hänen vihattu kilpailijattarensa, pieni rügeniläinen Tove
neitsyt. Heti kuninkaan lähdettyä oli tämä kahden aseenkantajan
kautta saanut käskyn silmänräpäyksessä seurata heitä kuningattaren
luo. Hän oli kuitenkin viipynyt muutamia tunteja ja käyttänyt pitkän
ajan pukeutumiseensa. Mutta sentähden hän olikin saanut seistä kuin
neuloilla kolminkertaisesti niin monta tuntia ulommaisessa naissalissa.
Pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen oli hänet vasta nyt päästetty
tähän kuningattaren sisimpään parvekekammioon, joka salakäytävällä oli
yhdistetty varsinaiseen niin sanottuun naissaliin eli linnarakennuksen
alempaan sivustaan, jossa naispalvelijakunta oleskeli, ja jossa
leipomo, oluenpanohuone sekä kuningattaren kylpyhuone sijaitsivat.

Helvig kuningatar oli muutamia päiviä ollut todella sairas. Hän ei
ollut nähnyt kuningasta eikä ollut ottanut osaa hovin tavallisiin
seurusteluiltoihin yöllisen kevätjuhlan jälkeen, jolloin hänen tanssin
aikana linnanpihassa luultiin vilustuneen. Täällä hän nyt istui
valkeaan kylpypukuun puettuna ilman mitään koristuksia. Hänen pitkät
palmikkonsa olivat huolimattomasti sidotut. Mutta kuitenkin oli jotain
tarkoin harkittua tässä puolittain huolimattomassa vaatetuksessa, missä
hän näytti paljon paremmalta kuin jäykässä kultakankaisessa puvussa,
missä hän tavallisesti esiintyi. Hänen himmeä, hehkuva katseensa
ja kuumeiset poskensa ilmaisivat unettomuutta ja salaista kalvavaa
levottomuutta; mutta jääkylmin katsein hän tarkasteli arasti sisään
astuvaa Tove neitsyttä.

Tuo pieni kaunis tyttönen niiasi syvään ja oli aivan hätääntyneen
näköinen. Veitikkamainen ja uhmaava ilme oli kadonnut. Hän oli
kuten tavallisesti puettuna turhamaisen komeasti ja kauniit muodot
kevytmielisesti paljastettuina. Yllään vihreäsilkkinen avonainen
sindaliröijy ja lyhyt hame seisoi hän pikkuisissa kultasolkisissa
puolikengissään kuin tanssiin koristettuna. Mutta pelko oli
karkoittanut ruusut hänen poskiltaan sekä veitikkamaisen hymyn,
eikä hän tänään ollut läheskään niin viehättävä kuin vappujuhlan
iltana. Kuningatar tarkasteli häntä kauvan vaijeten terävällä
palavalla katseellaan ja näytti mittaavan hänen kasvuaan ja vertaavan
hänen kauneuttaan omaansa heittämällä nopean syrjäkatseen suureen
metallipeiliin kamiinin yläpuolella.

"Mitä käskette, kuningatar, koska olette kutsunut minut?" kysyi vihdoin
Tove pelokkaalla äänellä. "Pelkään teidän armonne suuttuneen minuun."

"Siinä tapauksessa tiedätte kai itse syyn, Tove neito", vastasi
kuningatar pakoitetun rauhallisesti. "Mitä kuiskailitte te salaa
iltamyöhällä parvekkeella minun kuninkaallisen herra puolisoni kanssa?"

"Sen te olisitte kernaasti voinut kuulla", vastasi Tove sävähtäen
tulipunaiseksi, "jos muuten olisi sopinut teidän armollenne kuunnella.
Puhuimme siitä ritarista, joka on kosinut minua -- hänen suhteensa
kysyin neuvoa teidän herraltanne."

"Jaha, minun herraltani?" toisti jälleen kuningatar tukahutetulla
katkeruudella. "Ja sinun uskottusi? Ja minkä neuvon antoi minun herrani
silloin sinulle? Väitetään hänen pyytäneen sinua odottamaan kunnes
saisit kuningatarkruunun keltaisille hiuksillesi. Tule, tahdon nähdä
miten se koru sinua vaatettaa!" Näin sanoen nousi kuningatar kiivaasti
ja otti pöydältä kruununmuotoisen kultaisen otsakoristeen, joka kuului
hänen jokapäiväiseen vaatetukseensa. "Tule!" toisti hän käskevästi
viitaten, otti otsakoristeen ja painoi sen niin kovasti säikähtyneen
tytön päähän, että häneen koski ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Voi, miten surkea kuningatar!" puhkesi Helvig sanomaan katkerasti
nauraen. "Käänny ympäri -- peilaile itseäsi, sinä turhamainen hölmö, ja
katso ihanuutta, josta tahdot myydä sielusi!"

Tove oli jäänyt seisomaan katse alasluotuna, ja kyyneleet vuosivat
hänen poskiaan pitkin. Mutta Helvig tarttui häntä käsivarresta ja
heilautti ympäri peiliä kohti. Tuskastaan ja levottomuudestaan
huolimatta ei Tove voinut olla heittämättä uteliasta ja itsetyytyväistä
katsetta kauniiseen peilikuvaansa. "Ah niin!" huudahti hän tahtomattaan
ja hän näytti silmänräpäykseksi unohtaneen koko hirmuisen asemansa,
"se sopii oikein hyvin! Mutta sehän ei ole oikea -- se jota kannetaan
kruunajaisissa."

"Sitä sinä varmaan tahtoisit kantaa minun sijassani, häpeämätön!"
kuului vastaus halveksivalla äänellä kuningattaren sinipunaisilta
huulilta samalla kun hän tempaisi korun neidon hiuksilta ja heitti
sen lattialle. "Ei, siitä ei koskaan tule mitään, sen voin sinulle
vakuuttaa. Mutta vaatteita ja koruja on sinulla yllin kyllin
senjälkeen, kun neitsyytesi ja autuutesi ei ole merkinnyt sinulle
enempää kuin uusi kaulanauha."

"Kyllä, varmastikin paljon enemmän, teidän armonne", vastasi Tove
rohkeammin ja näytti saavan uskallusta arvokkuuden puutteesta, joka
osoittautui kuningattaren kiihkeässä esiintymisessä. "Tosin olen herkkä
koreilemaan ja komeilemaan, mutta sen voin vakuuttaa teille, etten
koskaan tahtoisi kantaa kruunua ja ojentaa kättäni kuninkaalle, jollei
sydän kokonaan seuraisi mukana. Minulle olisi neitsyyteni ja sydämeni
autuus liian rakas voidakseni myydä itseni sellaisesta kultakorusta
vain tullakseni kutsutuksi kuningattareksi -- vaikkapa koko maailman."

Pureva syytös, joka piili näissä sanoissa, sattui kiusatun Helvigin
sydämeen kuin tikarin pisto. Hän vääntelihe tuolillaan ja piti kättään
kalpealla otsalla. "Sinusta on ehkä jalompaa ja kauniimpaa omistaa
kuninkaan sydän ilman kruunuakin ja kunniattomasti maailman silmissä?"
kysyi hän tuskallisin katsein, jossa katkera kyynel näytti piilevän,
antaen samalla käden vaipua syliinsä ja ylpeän pään painua rinnalle.

"Se on omantunnonkysymys, teidän armonne", vastasi Tove hymyillen
vahingoniloisesti ja veikeästi ja näytti silmänräpäyksen ajan
tuntevan asemansa paremmuuden. "Vastauksen siihen tahdon pidättää
rippi-isälleni."

"Halveksitava! Se on kylläkin varmaa", mutisi kuningatar itsekseen
ja nousi jälleen ylpeänä ja teennäisen rauhallisena. "Emme enää
tahdo puhua tuosta turhanpäiväisestä puhelusta parvekkeen alla, Tove
neitsyt", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. "Jos minun iloinen
herra puolisoni on laskenut leikkiä kanssasi ja pitänyt sinua kauniina,
saan minä tyytyä siihen. Hyvin soma sinä todellakin olet, myöskin
jos laskee pois pienet taidekeinot koristelussa ja vaatetuksessa,
millä miesten silmät niin helposti petetään. Minua haluttaisi nähdä
sinut yksinkertaisessa, siveässä vaipassa, kuten tämä on." Hän
osoitti tällöin valkeata, pitkähihaista kylpyvaippaa, joka riippui
tuolilla ja näytti melkein nunnankaavulta, samallainen kuin se, joka
kuningattarella itsellään oli.

"Jos teidän armonne käskee, niin luulen varmaan sen sopivan minulle",
vastasi Tove salaisen voitokkaasti hymyillen, vakuutettuna esiintyvänsä
siinä enemmän edukseen kuin hänen ruhtinaallinen kilpailijattarensa,
joka kuitenkin näytti epäilevän tätä.

"No niin", vastasi Helvig kääntyen pois omituisesti nyökäten. "Sinä
olet minun kylvettäjättäreni tänään."

"Se sopii erinomaisesti", sanoi Tove melkein ylpeästi heittäessään
vaipan ylleen ja voimatta vastustaa kiusausta näyttää kuningattarelle,
ettei hänen kauneutensa suinkaan johtunut vain vaatteista. "Mutta te
ette saa vihastua", lisäsi hän ja niiasi, samalla kiireesti järjestäen
vaipan poimuja, "vaikka minä tässä nunnankaavussakin pysyn samana
maailman lapsena mikä olen -- Herra Jumala! sen olen perinyt äidiltäni
ja äidinäidiltäni, emmekä me kaikki voi olla pyhimyksiä."

Helvig ei kuunnellut häntä; hän istui poispäin kääntyneenä, hehkuva
poski käteen nojautuneena, syvissä ajatuksissa, ja hänen rintansa
aaltoili levottomasti hänen tarkastaessaan salakäytävän ovea.
Kääntyessään kuningatar näki Tove neidon rohkeasti koristeleivan
peilin edessä, itsetyytyväisesti hymyillen. Väljä kylpyvaippa ulottui
korkealle kaulaan, ja vihreä vyö, jonka hän kiinnitti vyötäisille,
veti sen tiukasti kiinni ruumiiseen. Mutta runsaat poimut lankesivat
sulavasti hänen kauniille vartalolleen, ja tuo pikkuinen soma olento
oli melkein vielä entistään kauniimpi. Kun Tove nyt kääntyi pois
peilin edestä, pitkät irroitetut silkkikiharat riippuen rinnalle
ja olkapäille, näytti hän teeskennellyltä katumukseen valmiilta
Magdaleenalta, joka vielä ei ollut luopunut maailmasta sen turhamaisine
huveineen, vaan ainoastaan veitikkamaisesti leikki pyhimystä
hurmatakseen itseään tahi muita.

"Todellakin", puhkesi Helvig puhumaan, "nunnan puku sopii hyvin
sinulle, pikku Tove! Mutta istuudu, lapsi; tästä puuttuu muuan tärkeä
seikka." Hän painoi imarrellun neidon hiljaa tuoliin ja järjesteli
hänen runsaita hiuksiaan. Mutta samassa kuuli Tove kauhistuksella
viiltävän äänen ja näki epätoivoisesti kirkaisten koko kauniin
pitkän tukkansa poikkileikattuna kuningattaren kädessä. "Kas niin!"
sanoi Helvig ja heitti nauraen kauniit hiussuortuvat sekä sakset
ompelupöydälle, "se ei kuulunut nunnankaapuun -- Peilaa nyt itseäsi,
pikku Tove!"

Rumennettu kaunotar vilkaisi peiliin, mutta vaipui takaisin tuoliin
peittäen silmät kädellään ja itkien katkerasti.

"Elä ole mieletön lapsi", sanoi Helvig. "Sehän oli vain leikkiä.
Muutaman kuukauden kuluttuahan sinulla jälleen on pitkä kaunis tukka,
ja eihän täällä nyt ole ketään kelle koristeleida, niin kauan kun
nuoret herramme ovat sotatantereella."

"Te olette oikeassa, kuningatar Helvig!" huudahti Tove hurjan koston
leimutessa hänen katseestaan ja hypähti ylös. "Se on tuleva kahta
vertaa kauniimmaksi, sen lupaan teille -- se on tuleva vielä niin
keltaiseksi, että Helvig kuningatar saa harmaat hiukset katsoessaan
niihin."

"Jaha, arveletko niin?" sanoi Helvig ja kiristi hampaitaan. "No niin,
sen tahdomme nähdä! -- Kuitenkin, ole järkevä, turhamainen lapsi",
jatkoi hän jääkylmästi. "Koska nyt olet kylpyyn puettu, saat seurata
minua kylpyyn tänään."

Tove katsoi kauhulla kuningattareen. "Ettehän vain tahtone hukuttaa
minua kylvyssä?" hän kysyi valahtaen kuolonkalpeaksi. "Te vihaatte
minua, Helvig kuningatar, näen sen kyllä -- enkä tosin ole ansainnut,
että huolehtisitte minun kauneudestani ja omin käsin pukisitte minut.
-- Mutta jos haudotte mielessänne pahempaa minua vastaan, niin
muistakaa, että kaikki olemme syntisiä Jumalan edessä, ja että tämän
jälkeen tulee vielä päivä, kuten teidän jalo herranne, kuningas,
sanoo. Hän ei varmaan koskaan anna teille anteeksi, kuullessaan teidän
kohdelleen pahoin sitä, josta hän pitää, sillaikaa kun täällä ei ollut
ketään, joka olisi voinut suojella hänen pikku Toveaan."

"Sinua hän siis rakastaa, ja minua kohtaan hän on tuleva ankaraksi
herraksi?" kysyi Helvig katkeran kylmästi. "Mutta sinä uneksit,
mieletön lapsi! Sinä syytät itseäsi turhassa vihassasi. Mutta minä en
usko sinua, vaikkakin tunnustaisit minulle pahimman. Voitko todella
kuvitella mielessäsi, että voisit olla jonkun kuninkaan mieltymyksen
ja kuningattaren vihan esine? Ei, siihen sinä olet liian mitätön. --
Tule, seuraa minua kylpyyn nyt. Et enää koskaan ole syyttävä kuningatar
Helvigiä." Sitten hän otti pelokasta kaunotarta kädestä ja meni
hänen kanssaan pois salakäytävän kautta. Tove seurasi kuningatarta
horjuvin askelin eikä tiennyt, mitä hänen piti uskoa tästä äkillisestä
armonosoituksesta.

Pian senjälkeen kuningatar palasi kiireisin askelin ja hehkuvan kuumana
yksinään takaisin salakammioonsa. Hän viskasi avaimen pöydälle ja
vaipui nojatuoliinsa. "Hikoilkoon nyt ulos kuningatar-haaveensa!"
mumisi hän. "Kuolla hän ei voi, ja tämän pikkuisen kuolemantuskan
esimaun hän oli hyvin ansainnut -- Siellä oli lämmintä", jatkoi hän ja
nousi läähättäen, "melkein liian kuumaa -- mutta niin hänellä pitää
ollakin, tuolla noidalla! Mutta mitä on lämmin kylpyhuone rovion
rinnalla? -- Oi, mitä kuulen?" huudahti hän nyt hämmästyneenä ja
kuunteli Folgvardin harpunsoittoa! -- "Suuri Jumala -- hän täällä? Ja
millaiselta minä näytän!" Hän juoksi peilin luo ja sieltä vesikannulle
valellakseen polttavia kasvojaan. Hän aikoi soittaa neitsyettään,
mutta malttoi mielensä ja järjesti itse tukkansa ja pukunsa. Ulommasta
huoneesta kuuluivat mitä ihanimmat sävelet, sillaikaa kun hän kiireesti
pukeutui jäykkään, välkkyilevään pukuunsa ja pukeutumisestaan
innoissaan ja huolissaan näytti unohtaneen kaiken muun.

Folgvard istui vielä soitin kädessään parvekesalissa. Hovimestari kulki
tuskaantuneena edes takaisin ja pudisteli päätään. Suuren naissalin
ovi avattiin nyt ja kuningatar astui sisään. Kaikki hänen neitsyensä
ja naisensa, jopa palvelijattaretkin, olivat kuulleet Folgvardin
harpunsoiton ja seisoivat kuunnellen etusalin ovella. Folgvard huomasi
kuningattaren ja hypähti ylös.

"Jatkakaa, jatkakaa!" sanoi Helvig kiihkeässä mielenliikutuksessa. "Se
voi olla täällä tarpeen -- niin hyvin ette ymmärtänyt tuota taitoa
Sönderborgissa, ritari Folgvard. Teidän soittonne on saanut tunteen,
tulen, kuten uskollisesta ja lämpimästä sydämestä -- sellainen on
harvinaista meidän päivinämme. Jatkakaa!"

"Sallikaa minun ensin, armollisin kuningatar, sanoa teille syy
rohkeaan tulooni tänne, tietäessäni olevani kuninkaallisen puolisonne
epäsuosiossa. Teidän sydämeenne ja ylevään mieleenne vedoten rukoilen
teitä, jalointa kaikista naisista!" näin sanoen hän polvistui
kuningattaren eteen ja painoi hänen kätensä polttaville huulilleen.
"Minä en nouse kadehdittavalta paikaltani jalkojenne juuresta",
jatkoi hän, "ennenkuin vapautatte uskollisen ystäväni, ritari Sven
Tröstin Brattingsborgista, ja hänen onnettoman puolisonsa, joiden
tiedän istuvan, vaikka eroitettuina, linnan vankitorneissa. Elämäni ja
kunniani kautta tahdon vastata siitä, etteivät he ole syypäät mihinkään
rikokseen, jonka tähden heidät olisi oikeudenmukaisesti voitu vangita
tai maanlakien mukaan tuomita."

"Tuollaiseen lailliseen tekoon ei minulla oikeastaan tosin ole
oikeutta", vastasi kuningatar, "mutta tahdon ottaa sen itselleni. Minun
vastuullani hovimestari, antakaa heti avata vangitun ritarin ja hänen
puolisonsa vankila. Tunnin kuluttua heidän on oltava kuninkaallisen
laivan kannella ja ulkona satamasta."

Hovimestari ällistyi. Hän näytti äärimmilleen hämmästyneeltä ja aikoi
sanoa jotakin vastaan; mutta kuningattaren ankaran katseen edessä
kumarsi hän syvään ja poistui silmäiltyään ensin tarkoin tiimalasiin.

Folgvard hypähti ylös, äärettömän iloisena. Hän huomasi tällä hetkellä
olevansa yksin kuningattaren kanssa, vaikka naissalin ovi oli
puoliavoinna ja kuului naisäänien uteliasta kuiskailua. Mutta Folgvard
näki ja kuuli vain kuningatar Helvigin, joka seisoi hänen edessään
hehkuvin poskin, kasvoilla miltei hurja ilon ilme, väristen kuitenkin
melkein tahtomattaan. "Jalo, ylevä sielu!" huudahti Folgvard ja painoi
kuningattaren käden sydämelleen. Tuli leimusi hänen katseestaan ja
vastustamattoman voiman ajamana kohotti hän kätensä uhkarohkeaan ja
uskaliaaseen syleilyyn.

"Oletteko aivan hurja?" kuiskasi kuningatar ja peräytyi askeleen.
-- "Toivoakseni minun korkea puolisoni ei paheksune tätä minun
armahdustani", jatkoi hän ääneen ylevään sävyyn, Folgvardin kumartuessa
hehkuvin poskin. "Kuulemani mukaan eivät ystävänne ole vangitut
kuninkaallisesta käskystä, vaan yksityisten vihamiesten kostonhalusta."

"Minä jään tänne vapautettujen ystävieni viattomuuden pantiksi", sanoi
Folgvard. "Mikä tuomio ja rangaistus laillisesti voitanee heille
langettaa, sen tahdon mielelläni kärsiä heidän puolestaan."

"Hyvä, te jäätte tänne, ritari Folgvard, panttivangiksi ja ystävienne
puolustajaksi", puhkesi kuningatar puhumaan kiihkeästi ja innoissaan.
"Myös minua suojelette. Nimitän teidät ritarikseni ja drotsikseni!"
Hän antoi hovinaisilleen merkin astua sisään. "Teidän tulee minun
kädestäni ottaa vastaan pantti siitä näiden rouvien ja jalosukuisten
naisten läsnäollessa." Näin sanoen hän veti hansikkaan kädestään niin
kiivaasti, että se repeytyi, ja sisäänastuvien naisten ympäröimänä hän
ojensi ritari Folgvardille rikkirevityn hansikkaan.

Kohtelias ritari notkisti heti taitavasti polveaan ja otti tässä
asennossa vastaan kuningattaren kunnioitettavan pantin painaen samalla
hänen kädelleen kunnioittavan suudelman, joka kuitenkin kesti hieman
kauemmin kuin hovitapa salli.

"Olette yllättänyt meidät kaikki tuntehikkaalla harpunsoitollanne,
ritari Folgvard", sanoi kuningatar kiireesti, antaen hänelle samalla
salaisen viittauksen nousta. "Nyt odotamme saavamme kuulla laulun,
johon olette valmistanut meidät niin viehättävillä sävelillä. --
Laulakaa, laulakaa!" jatkoi hän nopeasti yhä levottomammin. "Minun
täytyy kuulla laulua -- Vordingborgissa pitää nyt olla iloa ja riemua."

"Ainoan laulun, minkä osaan laulaa antaumuksella ja elävyydellä, saatte
kuulla, armollisin kuningatar", vastasi Folgvard ja hypähti ihastuneena
ylös soitin kädessään. "Jokaisella ajatuksella, joka sävelinä voi
tulvia sielustani on vain yksi päämäärä maailmassa." Hän tarttui nyt
kieliin ja lauloi intohimoisen hurmautuneella äänellä:

    Yks' kaipuu sieluni säilytä ain'!
    Älä pyyteistäs ylväintä hukkaa!
    Sun on hedelmät kaikki, jos polje et pois
    jalon aatoksen, kunnian kukkaa.

    Ja jos korteni kannankin rovioon
    mill' itse, mä kerran palan,
    mieli uljaan kotkan on aurinkoon,
    yli maailman ahtaan alan.

Hän lauloi vielä muutamia säkeitä, joissa oli hämäriä viittauksia
hänen salaiseen rakkauteensa ja mitä palavinta rakastetun ylevän ja
puhtaan sielun ihailua. Mutta hänen laulaessaan kalpeni kuningatar
kalpenemistaan. Kaikkien huomion ollessa kiintyneenä Folgvardin
lauluun ja lumoavaan soittoon, jota kaikki kuuntelivat, kuului äkkiä
toiselta puolen linnanpihaa etäisiä tukahutettuja valitusääniä ja
hätähuutoja, aivankuin lapsen surkeaa voivotusta. Tämä vaikerrus
sekaantui eriskummaisesti ja häiritsevästi suloisiin lemmensäveliin
ja kuningattaren ylevyyden ja sielunpuhtauden ylistelyyn. Oli
kuin olisi hän itse helvetintuskia kokien kuullut kuolevan sielun
soimaavan häntä. Jumalan tuomioistuimen edessä, syntisen rakkauden
kaiuttaessa valhelaulujaan hänen kunniakseen. "Pelastakaa hänet!
hän tukehtuu!" kirkaisi kuningatar äkkiä käheällä äänellä ja kaatui
kouristuskohtaukseen.

Kukaan ei ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi. Kauhistuneena
kiirehdittiin kuningattaren avuksi. Mutta nyt kuului äänekästä
melua ja monia vaikeroivia ääniä linnanpihalta. Juostiin alas
parvekesillalta ja nähtiin vieraan ritarin syöksyvän ulos eräästä
linnan keittiörakennuksen ovesta palvelusväen meluavaan joukkoon,
valkopukuinen naisolento sylissään. Äsken vapautettu Sven Tröst oli
tässä silmänräpäyksessä särkenyt kuningattaren kylpyhuoneen oven ja
kantoi onnettoman Tove neitsyen linnanpihalle. Hän ei enää kuitenkaan
valitellut; hän näytti kuolleelta. Verta virtasi hänen nenästään ja
suustaan, ja koko näky oli mitä surullisin.

Tuota onnetonta ympäröivien myötätuntoisten ihmisten joukossa oli
myöskin Agneta, joka tätä surkeutta nähdessään oli unohtanut oman
onnensa. Hän makasi itkien, pitäen kädestä Sven Tröstiä, onnettoman
tytön vieressä, joka oli asetettu kaivon äärelle, missä mitä kiireimmin
valeltiin häntä kylmällä vedellä. Kaikki luulivat häntä kuolleeksi ja
kuiskailtiin kauhulla ja katkeruudella julmasta kuningattaresta, jonka
väitettiin tarkoituksella sulkeneen Tove neitsyen kylpyhuoneeseen ja
itse antaneen lisätä kuumuutta.

Agneta ensimäiseksi luuli huomaavansa jonkun elonmerkin kauniissa
pahoinpidellyssä tytössä, ja nyt tuli sinne myös ritari Folgvard
lääkäritaitoisen linnanpapin kanssa. Tove neitsyt, jota oli miltei
mahdoton tuntea, kannettiin linnaan, jotta saataisiin koettaa
kaikki lääkäritaidon keinot hänen pelastuksekseen. Kauemmaksi kuin
parvekesaliin ritari Tröst ja Agneta eivät voineet häntä seurata.
Vanha hovimestari, joka oli ollut tämän surkean kohtauksen ainoa
välinpitämätön katselija, kumarsi jäykästi ja nöyrästi ritari Tröstille
ja hänen rouvalleen ja pyysi heitä kuningattaren nimessä jättämään
linnan ja astumaan laivaan, joka veisi heidät, minne he käskisivät.
Mutta tunti oli melkein loppuun kulunut, vakuutti hän, ja hänen
virkavelvollisuutensa oli nähdä heidät laivalla määrätyn tunnin
kuluessa.

Sven Tröst ja Agneta vilkaisivat vielä kerran säälivästi rikoksen
onnettomaan uhriin, rikoksen, josta he kuitenkaan eivät varmuudella
vielä uskaltaneet syyttää korkeata henkilöä, jota siitä syytettiin.
Käsi kädessä jättivät nuo jälleen yhdistetyt puolisot Vordingborgin
linnan, jäykän, säntillisen hovimestarin saattamina, joka katseli
Tove neitsyen onnettomuutta kuten asiaa, joka ei ensinkään koskenut
häntä, vaan ainoastaan linnanvoutia, koska se oli tapahtunut linnan
sivurakennuksissa.

Noustuaan laivaan satamassa näkivät Sven Tröst ja hänen puolisonsa
jälleen Folgvardin, joka oli kiiruhtanut heidän jälessään sanoakseen
heille hyvästi.

"Kiitos, uskollinen ystävä", sanoi Sven Tröst ja pudisti hänen kättään.
"Teitähän meidän on kiittäminen vapaudestamme. Huolehtikaa tuosta
onnettomasta ja tulkaa pian jälestä. Paetkaa!" kuiskasi hän hänen
korvaansa. "Taivaan tähden paetkaa kuningatarta ja tätä kauhistuttavaa
hovia!"

Folgvard seisoi kuin kivettyneenä hirvittävästä ajatuksesta, jota
hän kuitenkaan ystävänsä puheesta ja yleisestä huhusta huolimatta
ei saattanut käsittää todeksi. "Jumala siunatkoon teitä, rakkaat
ystävät; hyvästi!" hän sanoi liikutuksesta väräjävin äänin "Tervehtikää
Ebbeseniä -- auttakaa häntä viimeiseen saakka, älkääkä hyljätkö prinssi
Oton asiaa! Minä jään tänne. Tämä on onnettomuuden linna -- mutta
uskokaa minua, tiedän sen -- uskallan elämäni siitä -- hän -- hän on
syytön."

Agneta puristi sydämellisen osanottavasti sokaistun ritarin kättä ja
astui laivaan. Sven Tröst kietoi kätensä rakkaan Agnetansa vyötärölle,
ja alus purjehti pois vieden heidät mukanaan lempeänä kevätiltana,
jolloin iltakellot kaikuivat maalaiskirkoista, ja Vordingborgin kylässä
soitettiin rauhallisesti iltarukoukseen.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Kolme kuukautta tämän onnettomuuspäivän jälkeen Vordingborgissa istui
ritari Folgvard eräänä koleana syyspäivänä soittokoneineen linnan
parvekesalissa. Kuninkaan linnassa ja autiolla linnanpihalla oli
hiljaista, kaikki olivat menneet levolle. Vain porttivahdin kuultiin
silloin tällöin puhaltavan torvellaan joitakin sankarilauluja. Folgvard
katsahti ylös säteileviin tähtiin ja antoi iltatuulen suhista soittimen
kielissä, lyöden itse silloin tällöin jonkun soinnun hälventääkseen
omia synkkiä aavistuksiaan. Mutta turhaan hän koetti karkoittaa
kalvavia epäilyksiään ja raskaita ajatuksia, jotka tuon merkillisen
päivän jälkeen olivat ahdistaneet häntä. Vain tunnin päivässä hän
näytti onnelliselta, silloin kun hän iltarukouksen jälkeen auringon
laskiessa sai astua suureen naissaliin huvittamaan kuningatar Helvigiä
ja hänen hovinaisiaan laululla. Kuningatar istui mielellään silloin
avonaisella parvekkeella, josta aukeni silmien eteen kaunis näköala
merelle ja Tanskan saarille. Kun Folgvard silloin näki nuo hänen
mielestään niin kauniit silmät ja tuon vartalon, joka huolimatta
siitä, että se jo ilmeisesti oli kukoistuskautensa sivuuttanut,
syntyi ihmeellinen loisto hänen silmiinsä, hänestä tuntui kuin olisi
korkeampi ja kauniimpi maailma kehittynyt hänen sielussaan, ja hän
hurmautui autuaista mielikuvista ja sävelistä, jotka aivankuin
huuhtoivat pois kaiken likaisuuden ja tartunnan syntisestä maailmasta
ja nostattivat uuden taivaan ja uuden maan ajatusten syvyydestä ja
ikuisen elämän lähteestä hänen sisimmässään. Hän piti velvollisuutenaan
välttää jokaista kohtaamista kuningattaren kanssa, mikä olisi voinut
antaa juorupuheille vähintäkään aihetta ja vahingoittaa vielä lisää
kuningattaren mainetta. Hän tuntui aivan pelkäävän, että joskus joku
sana tämän omasta suusta särkisi hänen kauniin unelmansa kuningattaren
sielun ylevyydestä ja puhtaudesta, joihin hän haaveilevassa
rakkaudenhuumeessaan oli pannut koko elämänsä.

Sekä linnassa että kaupungissa oli päivä ollut rauhaton. Huhu kertoi
suuresta tappiosta, jonka kuningas muka oli kärsinyt Kallundborgissa
siten että kreivi Henrik, joka oli tullut linnan ruotsalaiselle
päällikölle avuksi, oli hyökännyt hänen leiriinsä ja lyönyt hänet.
Kukaan ei tiennyt mitä uskoa tästä. Kansa kasautui ryhmiin ja puhui
kaikkialla tappiosta, vasta illalla alettiin rauhoittua toivoen
huhun olevan väärän. Mutta nyt kuuli Folgvard äkkiä kovaa melua
linnanpihalta. Portti avattiin melkoisen suurelle soturijoukolle,
joka oli puettu ritarillisiin varustuksiin. Siinä oli kuningas itse
kaikkine hovimiehineen ja vähäinen määrä saksalaisia palkkasotureita.
Sotajoukko oli todella lyöty ja hajoitettu. Kallundborgin piiritys
oli lakkautettu, ja Valdemar oli kadottanut kaksi tuhatta miestä.
Hänen paluunsa Vordingborgiin ei ollut erikoisen imartelevaa tämän
hänen ensimäisen ja epäonnistuneen sotaretkensä jälkeen. Hän tuli
sentähden edeltäkäsin ilmoittamatta ja myöhään kaupunkiin kiiruhtaen
linnaan kaikessa hiljaisuudessa, odottamatta tai toivomatta mitään
tuliaistervehdystä kaupungin tyytymättömiltä asukkailta.

Menetetty taistelu ei kuitenkaan ollut vähentänyt kuninkaan rohkeutta
eikä mitenkään erikoisesti vaikuttanut hänen iloiseen mieleensä;
ainakin näytti hän tyytyväiseltä eikä antanut kenenkään huomata
epämieluista tunnettaan palatessaan nyt lyötynä pakolaisena takaisin
linnansa pihalle.

"Meidän juutilainen profeettamme oli oikeassa sillä kertaa", mutisi
hän välinpitämättömällä äänellä Stig Antinpojalle, viskautuessaan
alas hevosensa selästä linnanpihalla. "Nuo ostetut sielut toivat
kirouksen mukanaan -- ne eivät olleet ainoankaan kalkin arvoisia --
olisimme voineet säästää tämän lainan Herraltamme. Piispa oli oikeassa.
Heitimme helmiä sioille ja autuuksia koirille. -- Vahinko ei kuitenkaan
ollut suuri", lisäni hän ja nauroi, lähestyessään parvekesiltaa.
"Tuo tyhmä sota maksaa enemmän kuin voidaan, ostaa maita ja linnoja.
Kreivi teki minulle paremman palveluksen kuin hän aavistikaan: kolmen
kuukauden palkalla vapaudumme me nyt saksalaisista velkojistamme aina
kiirastuleen saakka. -- Ah, minun pikku Toveni!" huudahti hän äkkiä
synkän totisesti, hänen katseensa sattuessa siihen hämärään paikkaan
parvekekatoksen alla, missä hän viimeksi vappujuhlassa oli nähnyt
ja syleillyt kaunista Rügenitärtä. "Täällä on tapahtunut suurempi
onnettomuus kuin kaikille noille ostetuille sankareille yhteensä."

Podebusch oli nyt myös laskeutunut hevosensa selästä ja astui ääneti
ja synkkänä parvekesiltaa kuninkaan jälessä. Ritari Folgvard oli
vetäytynyt parvekekatoksesta lyhdyillä valaistuun etusaliin, jossa hän
kuningattaren hovimiesten kanssa tahtoi ottaa vastaan kuninkaan ja
todistaa sekä oman että ystäviensä syyttömyyden. Nyt oli tullut tuo
tärkeä hetki, jota hän kolme kuukautta oli odottanut; mutta kuningas
ei näyttänyt olevan nyt erikoisen myöntyvällä ja lempeällä tuulella.
Vanha hovimestari vapisi kovin hämillään esittäessään hänelle ritari
Folgvardin kuningattaren uutena drotsina, joka oli täällä samalla
panttivankina Brattingsborgin Sven Tröstin ja hänen puolisonsa
puolesta, jotka hänen armonsa oli vapauttanut.

Pitämättä Folgvardia edes katseen arvoisena kuningas kysyi ankaralla,
melkeinpä peloittavalla äänellä: "Missä on Tove neitsyt, herra
Podebuschin sisar? Täällähän on piru riehunut sillaikaa kun minä olen
ollut poissa. Minulle on sanottu, että hänet on keitetty tai paistettu.
Elääkö hän? Vastaa minulle ihminen?"

"Tavallaan, teidän korkeasti kuninkaallinen, suurivaltaisin armonne!"
änkytti hovimestari väräjävin äänin. "Hänen elämästään on toivoa,
sanoo linnanpappi. Mutta voi kestää kauvan, ennenkuin hän jälleen
täydellisesti saa entisen ulkonäkönsä. Muuten onnettomuus on tapahtunut
linnan sivurakennuksessa ja kuuluu linnan voudin --"

"Voi niitä katalia ihmisiä, joilla on osansa tässä rikoksessa!"
keskeytti kuningas hänet kauheassa vihassa ja polki lattiaan,
tarttuen samalla miekkansa kahvaan. "He eivät vältä oikeuden mukaista
rangaistusta niin varmasti kuin minä olen Tanskan kuningas. Minä tiedän
teidän olleen täällä tuona onnettomuuspäivänä, Folgvard Lagmanson!"
jatkoi hän kiivaasti ja kääntyi vaikenevaan synkkään ritariin.
"Minä tiedän että te olette johtanut kuningattaren puuttumaan minun
tuomio-oikeuteeni -- minä tiedän teistä enemmän kuin tämän. Teidän
kohtelias palveluksenne on nyt lopussa. Te matkustatte tällä hetkellä
Nyborgiin valtiovankina. Siellä odotatte tuomiotanne."

Folgvard laski miekkansa kuninkaan jalkojen juureen ja kumarsi. "En
pelkää laillista ja oikeudenmukaista tuomiota, kuningas Valdemar",
sanoi hän rauhallisesti. "Mutta varokaa vuodattamasta viatonta
verta, älkää unohtako, mitä te olette velkaa maanlaille ja Tanskan
ritaristolle!"

"Minä en unohda mitä olen velkaa teille. Ylimielisen tanskalaisen
ritariston olen kyllä opettava", vastasi kuningas suuttuneena. "Te
voitte olla yhtä varma mestauslavasta kuin minä olen varma siitä, että
te olette tyhmänylpeä petturi ja syypää majesteettirikokseen."

"Ellei laki tuomitse drotsi Pietari Hesselin poikaa, ei teidän väärä
tuomionne voi taittaa hiustakaan hänen päästään", sanoi Folgvard
rohkean ylpeästi. "Tanskan kansa ei ole valinnut teitä hallitsijakseen
palauttaakseen taas Geertin aikuisen laittoman verihallituksen. Herra,
muistakaa Tanskan viimeisen itsevaltiaan kuolemaa ja mihin tanskalainen
rohkeus ja ritarillinen miehuus pystyvät! Kuningassuvulla on vanhempi
ja jalompi haara -- eikä Ebbesenin poikia milloinkaan tule puuttumaan
Tanskasta."

"Hahaa!" huudahti kuningas ääneen nauraa hohottaen. "Nyt te säästätte
meiltä kaikki turhat oikeusrettelöt, ritari Folgvard! Ei mikään laki
voi paremmin tuomita teiltä tuota päätä, jota niin korkealle kohotatte
kuin teidän omat julkeat, kapinalliset sananne."

"Sekä sanoistani että töistäni minä vastaan vapaana tanskalaisena
miehenä", jatkoi Folgvard pelottomasti. "Kukaan ei voi estää
minua mainitsemasta sitä minkä joka mies tietää, mutta jonka te
ylimielisyydessänne näytte unohtavan, kuningas Valdemar, sillä
mahtavalla voitonnimellänne te ette ole tuoneet vielä meille ei
suuruutta eikä kunniaa."

"Pankaa hänet kahleisiin!" käski Valdemar, äärimmilleen suuttuneena.
"Viekää hänet Nyborgiin vankitorniin! Kolmen päivän kuluttua on tuo
kukko lakannut kiekumasta."

"Pankaa orjat kahleisiin!" huusi Folgvard. "Heittäkää laintuomitsemat
pahantekijät vankiloihinne! Mutta jos te olette ritari ja kunnian mies,
kuningas Valdemar, niin elkää häväiskö itseänne ja Tanskan ritaristoa.
Jos ette tahdo tahrata Tanskan kruunua, niin muistakaa lupaustanne ja
kädenlyöntiänne."

"Minun tahtoni on voimakkaampi kädenlyöntiäni", vastasi kuningas
ylpeästi hymyillen. "Kuitenkin -- säätynne mukaisesti pääsette täältä
Nyborgiin, oikukas herra Folgvard pelimanni. Minä en unohda teidän
olleen kuningattaren drotsin ja ritarin. Minä tiedän teidän oleskelleen
naistuvassa, kauniiden neitosten ja rouvien ilona."

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon viimeisenä hetkenäni", sanoi
Folgvard juhlallisesti ja kohotti oikean kätensä kuin pyhimpään valaan,
"minä en tullut sinne missään alhaisessa tarkoituksessa! Sen voin
kuolemallani vannoa todeksi."

Kuningas loi häneen läpitunkevan katseen, joka lopuksi osui ritarin
rintaan, mistä näkyi palanen kuningattaren rikkirevittyä hansikasta.
"Vai niin", mutisi Valdemar katkerasti nauraen ja poistui huoneesta.

Vähän senjälkeen nähtiin ritari Folgvard Lagmanson kahleitta ja
vapaana, mutta lukuisan ratsumiesvartion ympäröimänä, ratsastavan
ulos Vordingborgin linnanportista, monen osanottavan katseen
seuraamana. Linnassa valitettiin hänen onnettomuuttaan, varsinkin
naistuvassa, sillä linnan naisväki piti paljon nuoresta, rohkeasta
ritari Folgvardista. Kuningatar oli sairastunut, kerrottiin, ja hänen
huoneissaan näyttiin levottomasti liikuttavan kynttilöiden valossa.

Keskiyön aikaan käveli kuningas kiivain askelin edestakaisin
salakammiossaan. Ritari Podebusch seisoi palavin poskin kiihtyneenä
hänen työpöytänsä ääressä ja piteli asiakirjaa kädessään. Kuningas
seisattui pari kertaa ja polkaisi lattiaan. "Mikä surkea näky!"
huudahti hän. "Ne pedot! Kohdella turvatonta naista tuolla lailla vain
senvuoksi ettei hänellä ole kivisydäntä, vaan voi rakastaa ruhtinaassa
muutakin kuin hänen arvoaan ja asemaansa! -- Ja kuitenkaan he eivät
ole hituistakaan parempia, senkin tekopyhät hyveiden esikuvat! Haa,
Podebusch, minä tunsin morsiushansikkaani! Juuri sinä hetkenä, jolloin
olin uskoa hänen petolliseen valaansa ja aijoin vapauttaa hänet,
huomasin hansikkaan pistävän esiin hänen takkinsa rintamuksesta."

"Tunsitteko enää minun onnetonta sisartani, herra?" kysyi Podebusch.
"Hänellä ei ole ollut onnea Tanskassa. Jos hän jäisikin eloon, niin
hän on menettänyt kauniin ulkomuotonsa, ja luonnollisesti myöskin
teidän ystävällisen osanottonne, armollisin kuninkaani!" Hän huokasi
syvään, katseessa puoleksi surumielinen, puoleksi viekkaan tutkiva
ilme, kuninkaan astellessa yhä kiivaammin edestakaisin. "Me sisarukset
jätimme onnettomana hetkenä metsiemme yksinäisyyden ja onnellisen
Rügenimme seurataksemme kohteliasta kuningas Valdemaria Tanskaan."

"Mikä minä olen mielestäsi, Podebusch?" kysyi kuningas seisahtuen hänen
eteensä, ja hänen katseestaan välähti hetkellinen surumielisyyden
tunne. "Arveletko Valdemarin katsovan aina vain ulkonaiseen
kuoreen? Etkö luule minun panevan mitään arvoa todellisiin luonteen
ominaisuuksiin, lempeyteen ja miellyttävään olemukseen? Ehkä minä olen
vaihtelevainen ja kevytmielinen, mutta marmorisydäntä ei minulla ole;
enkä minä myöskään ole kiittämätön tuuliviiri. Jos hän vain paranee ja
saa jälleen entisen eloisuutensa, ei hän milloinkaan ole ruma minun
silmissäni. Hän on nyt minulle tuhatkertaa rakkaampi kuin ennen. Nyt on
minun sydämeni jakamattomasti hänen. Minä en milloinkaan unohda miten
hän ja sinä olette kärsineet minun tähteni, tuossa käteni." Hän puristi
pikaisesti Podebuschin kättä ja jatkoi kiivasta käyntiään.

"Kiitos hyvistä aikeistanne, suurvaltaisin herra!" jatkoi Podebusch
alakuloisesti. "Mutta tuskinpa edes teidän mahtava suojeluksenne voi
tehdä minua ja minun sisarparkaani onnellisiksi. Asia on nyt yleisesti
tunnettu, ja meidän niin kutsuttu kunniamme tahrattu. Yleisö on ankara
siveellisyystuomari -- suuri maailma varsinkin -- mitä enemmän hyveitä
sitä enemmän kunniaa. Tällä hetkellä on sääli meidän puolellamme ja
hyvänsuopaisuudesta tällä kertaa saamme olla rauhassa. Mutta jos
teidän osanottonne kautta onni kääntyy meille suotuisaksi, niin alkaa
kateellisuus versoa ja myrkylliset kielet vapaasti toimia. Yötä
päivää he toitottavat teidän korviinne miten vieraat suosikit ovat
tuottaneet onnettomuutta maalle ja valtakunnalle. Te ette saa lepoa ei
makuuhuoneessanne eikä rippituolissa, ei neuvostossa eikä salakammiossa
ennenkuin suostutte hyveellisten kirkujoiden vaatimuksiin ja ajatte
meidät maasta. Jättäkää meidät kokonaan oman onnemme nojaan, herra
kuningas!"

"Ei, ei!" huudahti kuningas kärsimättömästi ja polkaisi jalkaa.
"Te jäätte minun luokseni. Te olette minun uskollisimmat ystäväni
kuolinpäivääni saakka -- huolimatta ihmisten puheista -- huolimatta
maallisista ja hengellisistä korvaankuiskuttajista! Tästä lähtien sinä
olet minun drotsini, Podebusch, ensimäinen mies neuvostossani. Ei
kestä kiittää! Sinä olet sopiva siihen virkaan! Sinä saat sinetillä
varustetun valtakirjani virkaasi; heidät pakoitetaan kunnioittamaan
sinua. Nyt ei enää sanaakaan siitä asiasta. Onko Folgvardin tuomio
valmis?"

Uusi drotsi polvistui, ja ilo loisti hänen ovelasta katseestaan, ja
hän painoi kuninkaan käden huulilleen. "Tässä, armollisin herrani ja
kuninkaani", sanoi hän nyt kiireisesti ja ojensi noustuaan kuninkaalle
kirjoitetun pergamenttilehden. "Mutta ettekö halua siirtää sen
vahvistamista huomiseen? Eipä siltä, että tässä tarvitsisi epäröidä;
mutta se voisi häiritä yöuntanne. Sanotaan olevan epäterveellistä
maatapannessa vahvistaa kuolemantuomioita, enkä minä mitenkään tahdo
kiirehtiä tekoa, joka voisi näyttää harkitsemattomalta, sekä olisi
ristiriidassa teidän antamienne vakuutusten ja lupausten kanssa."

"Hm, yörauhaa -- vakuutuksia!" toisti kuningas otsa rypyssä. "Parhaiten
nukkuu työnsä tehtyä. Olethan laittanut sinettivahan järjestykseen.
Ei mitään arveluita! Jos hän olisikin vain nöyrän rakastuneen narrin
tavoin laulanut lauluja naistavassa; mutta onhan hän Ebbesenin
uskaliaimpia ystäviä, kuuluen Oton kapinalliseen puolueeseen. Hän
menettää päänsä, huolimatta Tanskan uhmailevasta ritaristosta ja
maailman kaikista sopimuksista."

"Entä kuningatar, teidän armonne! Hän varmasti rukoilee ritarinsa ja
neuvonantajansa puolesta", sanoi Podebusch viekkaan näköisenä. Hän oli
nopeasti tarttunut kuninkaan sinettiin ja leikki nyt sillä. "Hän on
varmasti pian täällä, ja panee maan ja taivaan liikkeelle pelastaakseen
kauniin suosikkinsa elämän."

"Silloin hän saa kiitoksen Tovesta, ja silloin sinä jo olet matkalla
Nyborgiin, mukanasi Folgvardin kuolemantuomio", vastasi kuningas
kiivaasti ja riisti sinetin Podebuschin kädestä. "Kas niin!" jatkoi
hän ja painoi sinetin valmiiseen vahaan. "Pois nyt! Tuomio pannaan
viipymättä täytäntöön."

"Kun te käskette, herra kuningas, täytyy minun totella", sanoi
Podebusch nöyrällä äänellä ja pisti talteen sinetöidyn valtakirjan.
"Puolen tunnin kuluttua te kuulette minun nopeimman ratsuni kavioiden
kapseen linnanpihalta." Sen sanottuaan hän kumarsi syvään ja poistui.

Kuningas astui edestakaisin salakammiossaan ja seisoi pari kertaa
hiljaa, käsi otsalla, ikäänkuin levottomiin ajatuksiin vaipuneena.
"Podebusch!" huudahti hän hiljaa astuen päättäväisesti ovelle, mistä
uusi drotsi äsken oli kadonnut. Mutta samassa aukeni kuningattaren
huoneen sala-ovi. Helvig seisoi ovella kalman kalpeana, lepattava,
kynttilä kädessä. Kuningas oli kääntynyt häneen päin; mutta
ehdottomasti vavahtaen hän peräytyi askeleen. Hän ei ollut milloinkaan
nähnyt naista näin suurissa sieluntuskissa. Hänen kasvonsa ja jäsenensä
näkyivät olevan kivettyneet tuskasta ja kärsimyksistä. Hän koetti
liikahtaa, mutta jäi seisomaan; hän koetti puhua, mutta ei voinut.
Lopulta putosi kynttilä hänen kädestään; hänen, kätensä liittyivät
yhteen; hän taivutti puoleksi polviaan, ikäänkuin aikoen polvistua.
"Armoa!" änkytti hän. "Ei, oikeutta, julma kuningas!" huudahti hän
kovemmalla äänellä astuen ylpeästi kynnyksen yli. "Hän ei ole missään
rikkonut lakia -- hän oli minun suojelukseni alainen -- hän on Tanskan
puhtain ja jaloin ritari" --

Kuninkaan kasvot sävähtivät suuttumuksesta punaisiksi, mutta hänen
silmissään oli katkera kylmyys. "Puhutteko te siitä jalosta ritarista,
joka lauloi lumouslauluja kuningatar Helvigille, sillaikaa kun Tove
neitsyt paistui saunassa?"

"Elävän Jumalan nimessä, hän on syytön!" vastasi Helvig, ja veri palasi
taas hänen poskilleen. "Minä olin syyllinen koko onnettomuuteen. Minä
unohdin, missä tuo kurja olento oli, kunnes --"

"Kunnes te uskoitte hänen tukehtuneen ja paistuneen", keskeytti
kuningas hänet. "Kunnes kivetkin heltyivät hänen tuskistaan, ja vangit
mursivat auki hänen paistinuuninsa."

"Oi, elkää enää puhuko tästä onnettomuudesta! Se oli melkein viedä
minut hautaan", sanoi Helvig, kohottaen kätensä polttavalle otsalleen
"Kuitenkin, hän elää vielä", jatkoi hän ja kohotti taas ylpeästi
päänsä. "Hän voi vielä tulla kauniiksi ollakseen taas kuningas
Valdemarin rakastajattarena, mutta hänen oikea kuningattarensa saa
sillaikaa kuolla suuttumuksesta ja häpeästä. Niin, minä myönnän sen:
minä vihasin häntä -- minä alennuin nöyryyttämään häntä -- minä tahdoin
peloittaa häntä, -- mutta hänen kuolemaansa minä en tahtonut. Jos hän
tuli rangaistuksi kovemmin kuin minä toivoin, niin oli se vanhurskaan
Jumalan, tuomio."

"Ei, vanhurskaan Jumalan tuomio tulee vasta nyt", huudahti Valdemar
katseessa hirvittävä ilme -- "se kohtaa ensiksi teidän puhdasta
ystäväänne".

"Tahdotteko te murhata hänet!" huusi kuningatar ja horjahti. "Haa! Te
olette siis yhtä julma ja vääryyttä rakastava kuningas kuin olette
petollinen ja uskoton puoliso. Minä odotan teidän vapauttavan hänet
niin totta kuin toivotte armahdusta syntiselle elämällenne viimeisenä
hetken anne."

"Kolme kuukautta sitten minä tuskin olin niin hyveellinen kuin te,
rouva Helvig", vastasi kuningas, kylmästi ivaten, "sen kyllä myönnän
-- mutta eipä loista pyhimyskehä teidänkään päänne ympärillä. Pyhä
rippi-isänpuhe ei teitä erityisesti kaunista. Taivaallisen Isämme
edessä ei taida olla niinkään suuri synti syleillä salaa kaunista
synnintekijätärtä kuin paistaa hänet elävältä, varsinkin jos ei itse
ole paljoakaan parempi. Jos te omin päin olette minun linnassani
sytyttänyt rovion Tove neidolle niinkuin noita-akalle, niin saa nyt
pyöveli laillisen tuomion mukaan viedä kuningatar Helvigin rakastajan
mestauslavalle."

Kuningatar huudahti ja vaipui tuolille. "Ei!" huudahti hän ja kooten
ylpeän itsetietoisesti kaikki voimansa hän taas nousi ja piteli
kiinni tuolinselkämyksestä. "Te ette saa hänen kuolemantuomiollaan
minua maahan masennetuksi, ei edes sillä häpeän sanalla, jonka
vain teidän oma syyllinen omatuntonne voi keksiä. Minä rakastan
nyt Folgvard Lagmansonia vapaasti -- koko sydämestäni, minä olen
rakastanut häntä ennenkuin sen itsekään tiesin -- mutta me emme ole
keskenämme vaihtaneet sanaakaan, jota ei koko maailma olisi voinut
kuulla -- sen voin valalla vahvistaa." Hän loi kuninkaaseen ylpeän
halveksivan katseen. "Minä poistun nyt heti teidän luotanne ja teidän
kuningaslinnastanne", lisäsi hän päättävästi. "Minä matkustan takaisin
Sönderborgiin. Minä en tahdo enää ikinä nähdä Folgvardin ja minun
kunniani murhaajaa --"

"Aivan niin, rouva Helvig! Teillä on vapautenne, kunnes sauna-asia on
tutkittu lopullisesti," vastasi Valdemar jääkylmästi. "Matkustakaa
Nyborgin kautta, niin saatte ehkä vielä kerran nähdä puhtaan,
uskollisen ritarinne. Jos hän ei kuole teidän tähtenne, niin hän kuolee
kruunun vuoksi, minun ja Tanskan vihollisena. Kuitenkin", lisäsi hän,
hetken vaiettuaan ja kuullessaan ratsun nelistävän linnanpihan yli,
"Jos te tapaatte hänet elävänä huomenna, niin minä tahdon antaa teille
vallan ja valtuuden minun nimessäni vapauttaa hänet mestauslavalta.
Vain puhtaan naisensa huulilta hän vastaanottakoon elämän. Mutta elkää
siinä tapauksessa viipykö liian kauan. Sillä hevosella, jonka kavioiden
kapseen te äsken kuulitte, vei minun drotsini ja Toven veli, äsken
Nyborgiin teidän rakastajanne kuolemantuomion."

"Sinä julma. Vai tällä lailla armahdat sinä syyttömän!" huudahti
kuningatar silmissään katse, missä äkkinäisen ilon kipinä ja mitä
tuskallisin levottomuus yhtyivät melkein mielettömäksi jännitykseksi.
Hän juoksi nuolen nopeudella kuninkaan salakammiosta, ja pian
senjälkeen näki portinvartija sairaan kuningattaren yhden ainoan
hovinaisen ja vanhan hovimestarinsa seurassa, kuolonkalpeana ajavan
Vordingborgin linnanportista, kepeimmissä vaunuissaan varahevoset
mukana vaihtamista varten ja sellaisella kiireellä kuin olisi elämä
kysymyksessä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Seuraavana iltapäivänä, kun messu oli laulettu Nyborgin kirkossa ja
kansa tulvi ulos kirkosta, risteili eräs alus ankarassa pohjatuulessa
aivan sataman edustalla. Kannella seisoi Helvig kuningatar hovinaisensa
ja vanhan hovimestarinsa rinnalla. Hän seisoi kuin kuvapatsas katsellen
Nyborgin linnantornia ja suurta kansanvilinää, jonka saattoi eroittaa
kaupungissa. Yöllä hän oli kaksi kertaa matkustanut herra Podebuschin
ohi, mutta tämä oli nopeammalla veneellä tullut tuntia aikaisemmin
Baltin yli. Kuningatar oli pitkän aikaa risteillyt vastatuulessa
Knuutinsaaren kohdalla. Merimiehet mutisivat tyytymättöminä huonoon
tuuleen ja tuumivat sopimattoman lastin olevan siihen syynä. Väärä
huhu, mikä kuningattaresta oli levinnyt neitsyt Toven jutun jälkeen,
oli tehnyt hänet yleisesti vihatuksi. Huhu kertoi, että Tove oli
kannettu kuolleena saunasta sillä aikaa kun kuningatar kuunteli
rakastajansa laulua parvekesalissa. Kansanlaulu tästä tapahtumasta oli
jo levinnyt kansan keskuuteen. Kun nyt kuningatar yhä yltyvän tuskan
valtaamana huomasi tavattoman kansanpaljouden Nyborgissa, nähden aina
välillä aluksen lähestyvän laivasiltaa, mutta heti taas etenevän
siitä, alkoi peräsimen ääressä istuva merimies hyräillä kansanlaulua
Tove-neitsyestä, jota kuningatar ei kuitenkaan huomannut hirvittävässä
tuskassaan.

    "Tuoll' linnan pihalla tanssitaan,
    kera kuningatar Hm -- hm on, hapset hajallaan."

hyräili perämies, mutta katsoi kuitenkin liian rohkeaksi mainita
kuningatarta nimeltä, kuten laulussa laulettiin. Heti kun laivamiehet
huomasivat mistä oli kysymys, alkoivat hekin laulaa:

    "vaan Valdemar kuningas hän kumpaakin lupaa."

Ja nyt jatkoi perämies kovalla äänellä:

    "Ensin kuningatar tanssi, ja Tove sitten,
    senjälkeen sarja pitkä impein ylpehitten."

Perämies oli laulanut kauan, mutta kuningatar ei ajatellut muuta kuin
mitä tapahtui Nyborgissa. Suuri kansanpaljous virtasi ulos kaupungista
kuin kansanjuhlaan; mutta kukkulalla lähellä rantaa, oli hän kauhukseen
näkevinään hirvittävät valmistukset mestausta varten. Hän kohotti
hurjasti tuijottavat silmänsä taivasta kohti. Mutta nyt hän kuuli
mitä perämies lauloi. Yhteenliitetyt kädet vaipuivat alas ja hänen
katseensa suuntautui märkää syvyyttä kohti hänen jalkojensa juuressa.
Alus ajelehti yhä kauemmaksi rannasta, ja perämies lauloi taas ääneen,
luoden halveksivan katseen ylhäiseen matkustajaan:

    "Kuningatar Hm-hm hän saunan kuumennuttaa.
    Hän ensin käskee neitsyen kylpyä ottaa.

    Pyys neitsyt heitä ovea avaamaan,
    kuningatar tulta käski lisätä vaan.

    Ulos kuultiin se kyllä teitä pitkin
    kun saunassa yksin Toveparka itki."

"Vanhurskas taivas!" vaikeroi Helvig horjahtaen reilinkiä vasten. "Tämä
synti on asettanut kuilun hänen puhtaan sielunsa ja minun sieluni
välille. Mutta täytyykö hänen senvuoksi kuolla silmieni edessä!"

    "Ja kuningatar kuuli yli linnanpihan sen
    miten Tove paran kuolo peri hirmuinen."

jatkoi säälimätön perämies. Mutta tämä valhe kansanlaulussa antoi
epätoivoiselle kuningattarelle hetkeksi rohkeutta ja aivan kuin pienen
toivon kipinän. "Ei, ei hän elää, se raukka", huudahti hän ääneensä.

"Tuomitkaa vain minua -- Folgvard on syytön -- hän ei saa kuolla
kuningatar Helvigin syntien tähden! Toimittakaa minut maihin, te
tanskalaiset miehet. Jaloimman ritarin henki on kysymyksessä. Armeliaan
Jumalan nimessä toimittakaa minut maihin. Minä annan teille kaikki mitä
omistan".

"Kiirehtikää, kiirehtikää, hyvät merimiehet ja olkaa laulamatta
sellaista rivoa laulua tällaisena hetkenä" huusi vanha hovimestari
pyyhkien tuskanhien otsaltaan kuullessaan solvaisevan laulun, jonka
tarkoituksen hän nyt vasta ymmärsi: "Ettekö te kuule mitä meidän
armollisin kuningattaremme käskee. Hän tahtoo heti astua maihin --"

"Se riippuu Herramme tahdosta eikä vain kuningattaren toiveesta",
murisi merimies. "Me teemme parhaamme, herra hovimies, mutta tuuli ja
virrat eivät vielä ole oppineet hovitapoja."

"Nuo säädyttömät ihmiset!" sammalti hovimestari. "Ehkä teidän armonne
suvaitsee tosin kyllä sopimattoman hätähuudon? Ehkä teidän armollinen
käskynne voi vielä joutua uskollisten alamaisten korviin."

"Huuda! huuda! niin että se kuuluu aina taivaaseen saakka ja herättää
ikuisen oikeuden!" keskeytti Helvig hänet. "Folgvardin kuolintuomio ei
saa täyttyä -- käske heitä odottamaan kuninkaan nimessä -- vanhurskaan
Jumalan nimessä! Hän on syytön."

Vanha hovimestari huusi nyt voimiensa takaa maata kohti: "Armahdus,
armahdus kuninkaan, kuningattaren ja Herramme nimessä!" mutta hänen
heikko äänensä ei kuulunut vinkuvassa tuulessa, eikä kukaan välittänyt
pienestä aluksesta, joka risteili rannikon lähellä. Kaikkien silmät
olivat suunnatut vain teloituspaikkaan.

"Voi, voi! tuolla hän seisoo!" kaikui kuningattaren tuskallinen huuto
tuntiessaan Folgvardin, kun tämä seisoi kukkulan laella hengelliseen
pukuun puetun henkilön rinnalla, joka näytti puhuvan hänelle ja antavan
hänelle pyhän ehtoollisen. Kolme punaisiinpuettua pyöveliä vieritti
nyt mäen päälle kauhean mestauskoneen, jota vielä joskus käytettiin
pahimmille rikoksentekijöille.

"Piikkitynnyri!" mutisi perämies. "Mies parka! Odottakaa koirat!
Odottakaa paholaisen ja kuningattaren nimessä!" huusi hän syvällä
merimiesäänellään asettaen kätensä huutotorven tapaiseksi. Helvig
repi mielettömän lailla valkoisen päähineensä hiuksiltaan ja antoi
sen liehua laivan kannelta ja itse hän toisti läpitunkevalla äänellä
armahdushuudon. Mutta yksityisen äänen oli mahdotonta kuulua, myrskyn
ja aaltojen voimakkaassa pauhussa, vaikka he olivatkin niin lähellä
rantaa ja mestauspaikkaa, että he saattoivat eroittaa jokaisen esineen,
jopa luulivat voivansa eroittaa säälivän ilmeen useiden kasvoillakin.

Teloitusmäellä kohotti ritari käsivartensa taivasta kohti ja
näytti puhuvan kansalle. Esine, jota hän piti kädessään, välkkyili
auringonvalossa -- ja nyt kuului hämmästyksen huuto lukuisasta
kansanjoukosta. Kukkulan juurella syntyi kova tungos ja hälinä.
Pyövelit koettivat tarttua saaliiseensa. Mutta kuolemaantuomitun
ritarin kohotettu käsi iskeytyi voimakkaasti hänen omaan rintaansa; hän
oli pistänyt tikarin syvälle sydämeensä. Kookas ritariolento kaatui
äkkiä hengellisen miehen syliin, ja äänekäs osanoton huuto kaikui
lainehtivasta ihmisvilinästä.

"Rohkea mies!" mutisi perämies. "Piikkitynnöriin hän ei halunnut. Se ei
myöskään olisi ollut kuolema kauniille jalosukuiselle herralle, joka
oli uskaltanut ottaa kuningattaren syliinsä."

Kuningatar Helvig makasi nyt melkein tajuttomana kannella, ja
hänen huolestunut hovinaisensa sekä vanha hovimestari koettivat
kaikilla tavoin saada häntä virkoomaan. Mutta äkkiä törmäsi alus
niin voimakkaasti rantalaituria vasten, että useimmat merimiehistä
kadottivat tasapainonsa ja hovimestari kaatui kannelle.

Kesti kotvan aikaa, ennenkuin kuningatar oli saanut niin paljon voimia,
että hän saattoi jättää laivan. Nojaten hovinaisensa käsivarteen hän
kulki horjuvin askelin pitkin Nyborgin katua, hovimestarin jäädessä
vielä laivaan pitämään huolta vaunuista ja hevosista sekä pelastamaan
kuningattaren poislentänyttä päähinettä. Helvig kulki vaieten ja
kalpeana kuin unissakävijä aution kaupungin läpi, missä tuskin näkyi
ainoatakaan ihmistä. Mutta kun hän lähestyi itäistä kaupunginporttia
virtasi portista sisään suuri joukko ihmisiä hurjasti huutaen ja
meluten. Vetäydyttiin levottoman joukon edestä, joka nyt kuitenkin
itsekin väistyi suuren ruumissaattoa muistuttavan juhlakulkueen
tieltä. Sen muodosti joukko Folgvardin ja Sven Tröstin ystäviä,
nuoria ritareita, jotka kaikkien suostumuksella olivat karkoittaneet
teloituspaikalta sekä vartijat että kaupunginpalvelijat. He olisivat
väkivaltaisesti riistäneet Folgvardin pyövelien käsistä, ellei hän
samassa silmänräpäyksessä olisi surmannut itseään. Nämä rohkeat,
nuoret ritarit olivat anastaneet hänen ruumiinsa. He tahtoivat näin
julkisesti osoittaa kunnioitustaan drotsi Hesselin jalolle pojalle,
ilmaisten tälle pitävänsä hänen kuolemantuomiotaan vääränä, sekä
kantoivat osanottavina kunnioitetun ystävänsä ruumiin mestauspaikalta.
Katkeroituneina he mutisivat rohkeita moittivia sanoja "uudesta
verihallituksesta". Tyytymättömät mainitsivat kuninkaan nimen
uhkauksin, mutta prinssi Oton nimen riemuhuudoin.

Jalo Folgvard ritari makasi paareilla kädet ristissä rinnalla.
Hänen rohkeilla kalpeilla kasvoillaan oli pyhän innostuksen kaunis
ilme. Hänen viimeiset sanansa olivat olleet: Rakkaus ja vapaus!
Hän oli juhlallisesti valalla vakuuttanut kuningatar Helvigin
ja oman viattomuutensa ja lopuksi hän oli kehoittanut kansaa ja
uskollisia ystäviään tarttumaan aseisiin isänmaan vapauden ja Tanskan
ritariston kunnian puolesta Ebbesenin lippujen alla, jalo prinssi
Otto johtajanaan. Kullattu tikari, jolla hän oli vapauttanut itsensä
häpeällisestä kuolemasta, oli vielä kuin kiinnikasvaneena hänen
sydämessään ja siihen oli kiinnitetty verinen rikkirevitty palanen
naisen hansikkaasta.

Kuningattaren viittauksesta pysähtyi ruumissaattue kadulle. Hänet oli
jo tunnettu. Huhu hänen tulostaan oli kulovalkean tavoin levinnyt
kaupunkiin ja katseltiin kummeksien kalpeata, outoa naista, jota
kaikki kuiskaten kutsuivat kuningattareksi ja joka oli tullut tänne
pelastamaan rakastettuaan kuolemasta. Horjuvin askelin lähestyi hän
ritarin ruumista ja vaipui surun murtamana maahan paarien viereen. Hän
oli kaunis sanattomassa tuskassaan kumartaessaan päätään Folgvardin
veristä rintaa kohti. Nähdessään nyt morsiushansikkaansa hänen
lävistetyn sydämensä kohdalla, tulvahti kyynelvirta hänen poskilleen,
ja hänen päänsä painui yhä syvemmälle ritarin rintaa vasten. Ei
kukaan saattanut nähdä tätä surullista kohtausta unohtamatta hetkeksi
kaikki vihamieliset huhut kuningatar Helvigistä ja tuntematta
vilpitöntä sääliä onnetonta kohtaan, joka nyt näytti unohtaneen kaiken
säätyeroituksen ja ihmisten tuomion pelon. Voimakkaasti ja arvokkaasti
kohottautui hänkin jälleen paarien äärestä ja antoi saattueelle merkin
kulkea eteenpäin ja itse hän jatkoi horjuvin askelin ja osanottavan
hovinaisensa käsivarteen nojaten kävelyään kaupunginportin läpi,
josta hovimestari, ollen aivan suunniltaan tämän kaikkia hovitapoja
vastaan sotivan katukohtauksen johdosta, nopeasti nouti valtiattarensa
matkavaunuilla ja piilotti hänet uteliaan kansanjoukon katseilta.

Folgvard Lagmansonin kohtalo sekä Helvig kuningattaren äänetön suru
hänen paariensa ääressä olivat tehneet syvän vaikutuksen kaikkiin,
jotka olivat olleet sen todistajina. Kun kuningatar lopultakin pitkien
neuvottelujen jälkeen oli päättänyt palata kuninkaan luo, ja epäsopu
heidän välillään näytti tasaantuneen, kävi hän seuraavana syksynä
Sönderborgista palatessaan Folgvardin haudalla Nyborgissa, tehden
siellä lahjoituksia kirkolle ritarin sielun puolesta. Kuningattaren
syvää surua ja sitä kunnioitusta, jota hän osoitti rakastetulleen
tämän ruumispaarien ääressä sekä hänen haudallaan kuvaa kansanlaulu
seuraavissa säkeissä:

    "Nuori ritari konsaan kunniaa
    ei suurempata saa:
    hänen paareinsa ääreen polvensa
    itse kuningatar notkistaa.

    Tuo Tanskan kuningatar Helvig
    hänen istuvi haudalleen,
    tuhat-markoin keltaista kultaa hän
    hänen jakavi muistolleen.

    Tuo Tanskan kuningatar Helvig
    pois ratsasti orhillaan,
    pois ratsasti hän -- vaan murhe
    on hällä saattonaan."

Tämä kansanlaulu Folgvardin kunniaksi oli sitten vuosisatoja suosittu
laulu Tanskassa. Se osanotto, millä kuningatar Helvigiä tässä laulussa
mainitaan, todistaa hänen surunsa Folgvardin kuolemasta sekä hänen
moitteettoman suhteensa tähän hänen ritarilliseen suosikkiinsa jossain
määrin sovittaneen kansan mielessä onnettoman kuningattaren rikoksen
ja saaden sen unohtamaan hänen julmuutensa kuuluisaa Tove Podebuschia
kohtaan.

Koleana syysiltana lokakuun loppupuolella, oltuaan vuoden
Sönderborgissa, lähestyi kuningatar Helvig ääneti ja surumielisenä
Vordingborgia, ympärillään taaja joukko herroja ja naisia, joiden
ruhtinaallisen loiston tuli korvata tästä juhlakulkueesta puuttuvan
ilon ja rakkauden. Kuningas joka hovimiehineen ja ritareineen oli
astunut häntä vastaan linnan ulkopuolelle seisoi huolimattomasti
nojaten puiston aitaan kuningattaren seurueineen lähetessä.
Drotsi Podebusoh sekä vieras marski seisoivat häntä lähinnä, ja
he jatkoivat iloista keskusteluaan, kunnes kuningatar seurueineen
oli linnan edustalla. Nyt avasi Podebusch puistoaitauksen portin,
jääden kohteliaasti seisomaan hattu kädessään kuninkaan lähestyessä
kuningattaren hevosta ja auttaessa häntä satulasta. He tervehtivät
toisiaan ääneti ja kylmästi ja astuivat muutaman askeleen eteenpäin,
kumpaisenkaan tahtomatta keskeyttää hiljaisuutta. Toven komeasti puetun
veljen näkeminen näytti koskevan kuningattareen, ja hän astui ylpeästi
hänen ohitseen tervehtimättä häntä.

"Tervetuloa, kuningatar Helvig", sanoi vihdoinkin kuningas katkeran
ivallisesti mitä välinpitämättömimmällä äänellä, nöyrien hovimiesten
vetäytyessä hiukan syrjään. "Ovatko silmänne tulleet vetisiksi kovasta
tuulesta? Tai onko teillä taas ollut liikuttava kohtaus Nyborgissa?"

"Minä olen nähnyt ritari Folgvardin haudan ja olen huolehtinut hänen
sielustaan", vastasi kuningatar. "Luettaneeko sekin minulle viaksi?"

"Tunteellinen nainen lienee oikeutettu tekemään sen uskollisen
rakastajansa muistoksi", sanoi kuningas katkerasti. "Olihan hän minun
edeltäjäni teidän suosiossanne ja teidän onnellinen ihailijanne."

Helvig kalpeni ja vaikeni, ja kuningas kääntyi leikkiä laskien
Podebuschin puoleen, joka ei ollut kuulevinaan jälleen yhdistyneiden
puolisojen lyhyttä sananvaihtoa.

Sitten vasta kun oli tultu linnaan, ja kuningattaren jäykät
vastaanotto-juhlallisuudet olivat ohitse, lähestyi kuningas taas häntä
ja heillä oli lyhyt kahdenkeskinen keskustelu.

"Eikö edes Folgvardin veri ole hälventänyt teidän alhaisia ajatuksianne
meidän suhteestamme ja minun kunniastani?" kysyi Helvig tuskallisen
moittivasti. "En ikinä olisi jälleen astunut jalallani teidän
valtakuntaanne, jos olisin odottanut sellaisen vastaanoton."

"Elkäämme alottako siitä mihin viimeksi lopetimme," vastasi Valdemar.
"Olkoot ajatukset tullivapaita, Helvig, olkoot ne sitten yleviä
tai alhaisia -- kaikessa tapauksessa -- me voimme minun mielestäni
olla kuitatut keskenämme, vaikka Folgvard olisikin ollut enkeli.
Kuolihan hän oman ylpeän kätensä kautta, tahtomatta edes odottaa
meidän armahdustamme. Hänen tähtensä kansa nyt laulaa teistä.
Huolimatta kuulusta saunajupakasta voitte te vielä tulla katulaulujen
liikuttavaksi sankarittareksi. Te olette tänä vuonna ajatellut enemmän
Folgvard Lagmansonia kuin minä Tove neitiä. Sen osoittaa kunnianarvoisa
ulkomuotonne. Minä käytän myöskin vapauttani, mutta päästäkää minut
kuulemasta hänen nimeään."

"Sanokaa minulle vain yksi asia, ankara herra puolisoni", sanoi
Helvig syvästi loukkaantuneena, "silloin olen tuomiopäivään saakka
puhumatta siitä minkä vuoksi vuodessa olen vanhentunut, niinkuin hyvin
kohteliaasti huomautitte. -- Sanokaa: kuoliko Folgvard sillä tavoin
vain Helvigin tahrien?"

"Parantaisiko se asiaa -- muuten, vastatkoon siihen laki ja minun
drotsini. Se on valtioasia, sillä en tahdo vaivata muuta kuin
neuvostoani. Ajat ovat tarpeeksi vakavat, Helvig kuningatar. Elkäämme
tehkö niitä vaikeimmiksi kuin mitä tarpeellista on. Monta huimaa
päätä täytyy vielä pudota, ennenkuin Valdemarien vanha valtaistuin
on turvattu. Mutta neuvoston, leirin sekä mestauspaikan ulkopuolella
täytyy täällä olla iloista elämää. Jollemme voi olla iloisia, niin
olkaamme ainakin viisaita ja elkäämme ainakaan kiusatko toisiamme
kuoliaaksi ikävällä surulla. Tavatkaamme ainoastaan silloin, kun
voimme katsoa toisiimme -- ystävällisesti." Näin sanoen jätti kuningas
vaikenevan, syvästi loukatun kuningattaren, joka astui jälleen
vanhoihin, synkkiin huoneisiinsa Vordingborgin linnassa vaipuneena
hiljaiseen, kyyneleettömään suruunsa.

    Ei itkenyt hän, ei hymyillyt,
    niin vaikea häll' oli vaiva.

laulettiin hänestä kansanlaulussa, ja Helvigin suru Folgvardin kuoleman
johdosta oli niin suuri että kun hän ensi kertaa näki kuninkaan
rakastajansa kuoleman jälkeen, hänet seuraavana aamuna löydettiin
melkein elottomassa tilassa vuoteessaan ja häntä pidettiin muutamia
tuntia todella kuolleena. Huhusta, että hän olisi kuollut suruun
ritarillisen rakastajansa kuoleman johdosta, ovat myötätuntoiset kansan
laulut muodostaneet romantillis-traagillisen lopun kuningatar Helvigin
ja drotsi Pietari Hesselin pojan väliselle onnettomalle rakkausjutulle.
Hänen elämänsä ja vähemmän onnellinen avioliittonsa tulivat sittemmin,
kuten tunnettua, tärkeiksi Tanskalle ja koko pohjois-maille. Mutta
Folgvardin kohtalo lyhensi epäilemättä hänen päiviään, eikä Helvig
koskaan saattanut unohtaa purjehdusta Nyborgiin ja uskollisen ritarin
näkemistä ruumispaareilla.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Ritari Folgvardin kuoleman ja hautauksen aikana lausutut kapinalliset
sanat olivat kuninkaalle tuttuja. Vaaranalaisten henkilöiden joukkoon,
jotka saattoivat odottaa samanlaista kohtaloa kuin Folgvard, laskettiin
etupäässä hänen huimapäiset kantajansa. He kuuluivat tyytymättömään
juutilaiseen aatelistoon, joille kuninkaan omavaltainen sekaantuminen
ritariston oikeuksiin, jokaisessa sopimuksen rikkomisessa, oli
laillinen syy kapinaan.

Senjälkeen, kun Sven Tröst nuoren vaimonsa kanssa oli päässyt
Vordingborgin vankitornista ja palannut Brattingborgiin, oli hänen luja
linnansa usein tyytymättömien kokouspaikkana. Agneta oli lahjoittanut
rakastetulle miehelleen pojan; mutta hänen rakkautensa ja isänonnensa
eivät voineet estää häntä innokkaasti ottamasta osaa tyytymättömien
suunnitelmiin. Huhujen saavuttua kuninkaan tappiosta Kallundborgin
luona, ja tämän linnan piirityksen rauettua tyhjiin oli kärsimätön
nuoriso menettänyt kaiken toivonsa maan vapautumisesta Valdemarin
avulla, huolimatta siitä, että kuningas pian senjälkeen valtioviisailla
neuvotteluilla sai takaisin Kallundborgin ja yhtä hyvällä onnella otti
takaisin useita muita linnoja ja kruunun alueita. Folgvardin kuolema
mestauspaikalla oli saattanut Sven Tröstin täyteen raivoon ja suuressa
määrin lisännyt nuorten aatelismiesten vihaa uutta hallitusta vastaan.
He liittyivät Haldin herra Buggeen ja hänen omapäisiin ystäviinsä. He
eivät oikeastaan olleet itsekään selvillä siitä mitä he tahtoivat,
mutta Sven Tröstillä ja niillä, jotka tarkoittivat isänmaansa parasta,
oli prinssi Otto mielessä, eivätkä he olleet vielä jättäneet toivoa
nähdä tämä jalo prinssi Tanskan valtaistuimella. Mutta Otto pysyi aivan
tyynenä enonsa linnassa Kielissä, eikä vastaanottanut minkäänlaisia
lähettiläitä tai ehdotuksia tyytymättömiltä, vaikka hänen ja veljensä
välit näyttivät olevan kireät, eikä hän vieläkään näyttänyt haluavan
kirjoittaa muodollista luopumiskirjaa.

Viisas Ebbesen vaikutti kuitenkin hyödyllisimmin isänmaan hyväksi.
Valtavalla vaikutuksellaan hillitsi hän kuohunnan levottomissa mielissä
ja sydämissä sekä päämääränsä herkeämättä silmiensä edessä koetti hän
koota sankaritöitä haluavan nuorison lippujensa alle valtion ja kansan
puolustukseksi maan vieraita tyranneja vastaan, joita hallitus ei vielä
kyllin voimakkaasti saattanut vastustaa.

Eräänä myrskyisenä aamuna seisoi Sven Tröst täysissä varustuksissa
Brattingborgin linnanpihalla ystäviensä ja pienen valitun sotilasjoukon
keskessä, joka oli valmis lähtemään sotaiselle retkelle. Sven Tröst oli
sanonut hyvästi vaimolle ja lapselle ja aikoi juuri nousta satulaan,
kun odottamatta saapui rohkea piispa Jaakko Split, joka jälleen oli
matkalla Riibeen ja oli poikennut Brattingborgiin tärkeälle salaiselle
asialle. Piispa vavahti nähdessään sotaiset valmistukset ja pyysi saada
puhutella nuorta linnan herraa kahden kesken.

"Varokaa itseänne liika reipas ystäväni," sanoi mestari Jaakko, kun
he seisoivat kahden salakamarissa. "Varokaa tuomarinmiekkaa voidellun
kädessä ja taipukaa Kaikkivaltiaan tahtoon! Minä olen saapunut tänne
tänään varoittaakseni teitä viimeisen kerran. Jollette te tahdo langeta
sen jalkoihin, joka kuitenkin kantaa miekkaa ja valtikkaa oikeudella,
ei teille käy hituistakaan paremmin kuin teidän erehtyneelle
ystävällenne Nyborgin hirsimäellä."

"Siitä pitäköön Herramme huolen", vastasi Sven Tröst tyynesti. "Minä
en koskaan ole saattanut seurata muuta päätä ja sydäntä kuin omaani ja
niillä aion minä tulla toimeen kuolemaani saakka. Minä tahdon ennemmin
kuolla hirsipuunmäellä ritari Folgvardin lailla enkä juhlavuoteessa
kuten kuningas Valdemarin isä."

"Te olette ja jäätte yhtä itsepäiseksi, hyvä ystäväni, kuinka ankarasti
teitä rangaistaneekin", sanoi mestari Jaakko päätään pudistaen. "Eikä
teiltä ole kuitenkaan puuttunut Herran kuria ja ojennusta. Me olemme
itsevaltiuden paaduttamia, niin ettei se pysty paljoakaan meihin
juutilaisiin. Ettekö te siis näe sen olevan Kaikkivaltiaan tahdon,
että meidän tulee kumartaa kankeat niskamme kuningas Valdemarin edessä
ja vastaanottaa Tanskan pelastus hänen kädestään, huolimatta siitä
miellyttääkö tämä vitsaus meitä vai ei. Meidän täytyy myöntää hänen
olevan kunnollisen herran. Hän saattaa pidellä porvareita rautakäsin,
sen hän on näyttänyt Korsörin ja Pedersborgin luona; ja onhan hän nyt
hurjan metsästäjän tavoin yllättänyt frisiläiset. Hän on saattanut
kapinoitsijat pelkäämään; hän kantaa täydellä oikeudella Tanskan
leijonaa kilvessään ja sinetissään."

"Ne eivät ole jaloja leijonia, vaan petollisia leopardeja" vastasi Sven
Tröst kiivaasti. "Kuinka te voitte puolustaa sellaista kuningasta,
joka hylkäsi meidän suuren Ebbesenimme ja petti jalon veljensä? Eikö
jokainen tehokas keino ole hänelle yhtä jalo? Eikö hän joka päivä
tallaa jalkoihinsa vakuutuksiaan ja sitoumuksiaan. Mitä saattavat
Tanskan ritarit odottaa itsevaltiaalta, joka tuomitsi Folgvardin
piikkitynnöriin? -- Ja kuinka kohtelee hän omaisiansa. Eikö Otto istu
Kielin linnassa jonkunlaisena valtionvankina? Eikö onneton kuningatar
huokaile nyt Sjöborgin linnan tornissa senvuoksi että hän itki
Folgvardin ruumiin ääressä, sillävälin kun kuningas itse seurustelee
rügeniläisen noidan kanssa?"

"Synneistään hän tahtoo vapautua pyhällä haudalla", sanoi piispa
kohauttaen olkapäitään. "Sanotaanhan hänen käyneen kuningattaren
luona ja sopineen hänen kanssaan. Hän ei anna edes Toven ja tämän
veljen johtaa itseään tärkeissä asioissa. Hän tietää itse mitä hän
tahtoo. Mutta hänen hurskauttaan minä en tahdo taata, ja milloin
hän ei itse ole ollut kelvollinen, saa hän siitä vastata Jumalalle.
Minä en puolusta hänen rehellisyyttään ja uskollisuuttaan, vaan
hänen oikeuttaan kruunuun laillisen vaalin perusteella, ynnä hänen
viisauttaan ja kykeneväisyyttään yhdistämään ja koossapitämään kansaa
ja valtakuntaa. Sitä tarkoitusta varten ei pyhä Knuut ole voinut
lähettää meille sopivampaa auttajaa hädässä."

"Niin kyllä", vastasi Sven Tröst katkerasti, "hän ymmärtää sangen hyvin
tehdä kauppaa sieluilla, sen saattavat myydyt virolaiset todistaa. Hän
möi prinssi Oton perinnön ja herttuakunnan. Mutta mitä se merkitsee
asiassa? Saksalainen ritaristo maksaa käteisellä ja valtakunnan
takaisinostamiseen tarvitaan rahaa!"

"Kovaa, kovaa se on, rehellinen ystäväni. Ne ovat verirahoja", huokasi
mestari Jaakko. "On todellakin raskasta, että Tanskan onni on ostettava
sellaisilla rahoilla. Minä en pidä sellaisesta kaupittelemisesta vaikka
piispa Sven onkin kannattanut sitä. Sanotaan sen tapahtuvan Oton
suostumuksella, ynnä hänen ja kuninkaan sielujen autuuden puolesta,
sekä hänen esi-isiensä ja jälkeläistensä syntien anteeksisaamiseksi,
jos he nyt tulevat osallisiksi saksalaisen veljeskunnan toimista. Se
kaikuu kyllä hurskaalta, mutta Jumala varjelkoon meitä valtioviisaalta
hurskaudelta! Mutta ei ole meidän asiamme epäillä keinoja, joita
Herramme sallii. Se käy yli meidän ymmärryksemme, poikani. Jos pyhä
ja vanhurskas Jumala tahtoo vetää meidät tulesta leopardin kynnellä,
täytyy meidän kiittää häntä senvuoksi eikä mukista, vaikka tämä kynsi
raapaisisikin pienen palan meidän omapäisestä otsastamme. Ajat ovat
huonot, nuori ystäväni. Minä en maksaisi paljoa edes puolestakaan siitä
sukupolvesta, joka nykyään elää; mutta jos jälelle jääneiden suonissa
virtaa rehellistä ja kristillistä tanskalaista verta koittaa vielä
paremmat ajat meidän jälkeläisillemme."

Sven Tröstin mieltä kiinnitti tänä hetkenä elävä taulu, jota
aamuaurinko valaisi ja jonka hän saattoi nähdä pienestä naishuoneeseen
päin olevasta ikkunasta. Ne olivat Agnetan kauniit kasvot. Hän
oli polvistunut rukoustuolin ääreen pienen poikansa viereen ja
opetti lasta ristimään käsiään vapahtajan kuvaa kohti. Huolimatta
tämän-aamuisesta surumielisestä hyvästijättö-tunnelmasta, antoivat
hänen äidinrakkautensa ja avio-onnensa hänelle lumoavan kauneuden.
Hän näytti tänä hetkenä haltioituneimman maalarin kuvaamalta pyhältä
Neitsyeltä, joka opettaa Jeesuslasta rukoilemaan ja samalla aavistus
tämän tulevista kärsimyksistä kuvastuu hänen silmissään.

"Ei mutta katsokaapas, hurskas isä piispa", kuiskasi Sven Tröst.
"Kauniimmalle alttaritaululle ette voisi koskaan toivoa laulavanne
ylistystä Riiben tuomiokirkossa."

"Jumala varjelkoon teitä ja teidän rakkaitanne!" vastasi piispa
matalalla äänellä ja katseessaan huolestunut ilme. "Suokoon Jumala,
ettei tämä ihana äidinkuva pian muuttuisi surevaksi leskeksi, jolla
on isätön lapsi! Minä tiedän mitä te ja ystävänne aiotte", jatkoi hän
tarttuen Sven Tröstin käteen. "Mutta luopukaa siitä, rakas poikani! Se
on väärin ja mieletöntä. Nöyrtykää kuninkaan edessä ja vannokaa hänelle
uskollisuutta. Jos hän saa tietää mitä puhutaan, tulee hän ylitsenne
kuin rajuilma ja muuttaa Brattingborgin soraläjäksi. Te voitte itse
joutua teilille ja pyörälle. Ajatelkaa vaimoanne ja lastanne jollette
te tahdo ajatella Herraamme ja onnettomuutta, jonka te voitte tuottaa
maalle ja valtakunnalle sellaisella hulluudella."

"Kuka on sanonut teille, mitä minä ja uskolliset ystäväni ajattelemme,
herra piispa?" kysyi Sven Tröst ihmeissään. "Joukossamme ei ole
pettureita, sen minä tiedän."

"Stig Antinpoika on palannut Virosta. Hänen huikenteleva poikansa on
teidän ystävänne ja uskottunne."

"Vai niin, nyt tiedän minä petturin!" huudahti Sven Tröst harmissaan
ja löi otsaansa. "Minä hullu, joka uskoin poikaan, vaikka minä tunsin
isän!"

"Te ette tunne isää oikein", jatkoi piispa ottaen esille sinetillä
suljetun kirjeen. "Hän tahtoo pelastaa sekä teidät, että poikanne,
jos se on mahdollista. Tämän salaisen kirjeen teille on hän uskonut
minulle. Minä en tiedä mitä se sisältää, mutta se saattaa pelastaa
teidän henkenne, jos te vain itse tahdotte. Ne olivat hänen sanansa
minulle kolme päivää sitten."

Sven Tröst avasi kirjeen. Se oli vihatun Björnholmin kappalaisen
käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen kalveten.

"Jos siinä on asioita, jotka te saatatte uskoa minulle ja jos minä voin
auttaa tai antaa hyvän neuvon, niin puhukaa suunne puhtaaksi," sanoi
mestari Jaakko asettaen kätensä hänen olkapäälleen.

"Se on salaisuus, jota minä mieluimmin en olisi tahtonut saada
selville. Ainoastaan teille voin minä sen uskoa, lukekaa!" Piispa luki
lyhyen kirjeen ja vavahti. Se sisälsi myös asiakirjan, jonka hän vielä
luki ja loi sitten erittäin huolestuneen katseen nuoreen totiseen
ritariin ja kysyi melkein vapisevalla äänellä häneltä. "Mitä te aiotte
tehdä. Mitä te ajattelette tästä?"

"Olkoon Agneta kuka tahansa", vastasi Sven Tröst, "minä rakastan häntä
siitä huolimatta yhtä paljon. Hän on yhtä jalo ja puhdas, saakoon hän
kiittää elämästään kerjäläistä tai ruhtinasta, mutta jos maailman
silmissä hänen syntyperänsä heittää varjon hänen ylitsensä, niin ei
maailma eikä hän saa sitä tietää. Sekä hän että minä tiesimme, että
Stig Antinpoika ei ollut hänen isänsä. Hän luuli olevansa köyhä isätön
lapsi Stig Antinpojan suvusta, jota ovela hovimies viekkaista syistä
piti omanaan. Ennemmin kuin hän nöyryyttää itsensä kuninkaan edessä,
hänen lempeän enonsa äpärälapsena -- ennemmin saa hän nähdä minun
kuolevan. Tuossa on sen häväistyksen todistus, joka olisi pelastanut
minut hirsipuusta." Näin sanoen hän heitti merkillisen asiakirjeen
loimuavaan takkatuleen.

"Oikein, rakas poikani! Sitä minä melkein odotinkin sinulta", sanoi
vahva mestari Jaakko iloisena ja puristi hänen kättään. "Kunnia
on liika kallis hinta elämästä. Mutta -- Herramme johtaa kaikki
parhaaksemme. Teidän prinssinne asia on vielä vain tuulentupa --
ja ritari Buggen neuvostossa ette te varmaankaan istu ylhäisten
maankavaltajien joukossa."

"Ei, suurisuinen Haldin ritari saattaa vielä varmasti meidät
perikatoon. Hän haluaa ystävineen vain muuttaa oman tahtonsa laiksi
sekä oman etunsa muiden ohjeeksi."

"Mutta minnekä te itse luulette sen oikeuden johtavan, jonka tukena nuo
keihäänne ovat?"

"Ebbesenin luo -- Skanderborgia vapauttamaan -- kansan ja valtakunnan
nimessä, herra piispa, sitä ette te varmaankaan kutsu ylhäiseksi
maankavallukseksi. --"

"En, poikani! Se on rehellinen asia, ja sen aion minä näyttää sekä
Ebbesenille että sinulle", vastasi vahva mestari Jaakko reippaan ja
iloisen näköisenä nyökäten samalla päätään ja lyöden miekkaansa, jota
hän kantoi matkaavittansa alla. "Minäkin tarvitsen vähän liikuntoa.
Kautta Jumalan, te saatte vielä kuulla minusta. Sitä joka seuraa
Ebbeseniä, tahdon minä puolustaa Herramme edessä, sanokoon sitten
kuningas ja koko maailman valtioviisaus siitä mitä tahansa. Jumala ja
pyhä Knuut olkoon teidän kanssanne!"

Tämän jälkeen jätti sotainen piispa nopeasti Brattingborgin, ja Sven
Tröst lähti rauhallisesti ystävineen ja sotilailleen linnasta, Agneta
rouvan seisoessa parvekesalin eteisessä lapsensa käsivarrellaan
huiskuttaen päähineellään heille hyvästiksi.

       *       *       *       *       *

Oli kolmas syksy mahtavan kreivi Geerhardin kuolemasta. Kahtena talvena
ja kolmena kesänä oli Ebbesen kestänyt taistelussa hänen poikiaan
vastaan. Joka vuosi hän oli lähtenyt retkelle pienen vapaaehtoisen
talonpoikaisjoukon kanssa, joka liikuttavalla rakkaudella oli
kiinnittänyt kohtalonsa häneen, tahtomatta tunnustaa suurempaa herraa
maassa kuin sen, joka tappoi Kaljupää-kreivin. Tässä kansalaissodassa
oli Ebbesen vapauttanut osan Pohjois-Jyllantia aina Skanderborgiin
saakka, mutta ei kuningas Valdemarin vaan "kansan ja valtakunnan
nimessä", mikä oli lainsuojattoman ritarin ja hänen ystäviensä
tunnussana.

Juutilaisen talonpoikaisjoukon ja niiden nuorten ja reippaiden ritarien
avulla, jotka olivat liittyneet häneen, pelasti Ebbesen siis Tanskan
itsenäisyyden ja vapauden omin neuvoin, sillävälin kun kuningas
Valdemar ja hänen neuvostonsa viisaasti sulkivat silmänsä tältä
hyödylliseltä omavaltaisuudelta ja itse toimivat enemmän kynällä kuin
miekalla kootakseen hajonnutta valtakuntaa.

Pyhäinmiesten päivänä, tämän vuoden (1342) ensimäisenä
kylmänä marraskuun aamuna, pitivät Ebbesen ja hänen ystävänsä
jumalanpalveluksen paljaan taivaan alla linnoitetussa leirissään,
holsteinilaisten miehittämän Skanderborgin linnan edustalla, jota he
muutamia viikkoja olivat piirittäneet. Mieliala piirittäjien joukossa
oli kuohuksissa. Myös tänä kesänä oli Ebbesen lisännyt sotapäällikön
mainettaan ja sitä luottamusta, jota juutilaiset tunsivat häntä
kohtaan. Erittäinkin oli hänen 2 päivänä toukokuuta Skjernån luona
Ringköpingin seuduilla saavuttamansa voitto ollut tärkeä, koska hän
sen avulla oli estänyt Geertin pojat miehittämästä Lundenäsin, joka
kuten Skanderborgkin oli kruunun tärkeimpiä läänityslinnoja. Kreivi
Henrik oli vastustaja, joka ei peräytynyt askeltakaan, ostamatta
sitä verellä, ja jokainen voitto, jonka Ebbesen oli saavuttanut oli
maksanut hänelle monen uskollisen juutilaisen elämän. Katkeruus
vierasta sortajaa vastaan oli pitkäaikaisen, verisen taistelun aikana
saavuttanut huippunsa. Saksalainen varusväki Skanderborgissa oli
vahva. Kreivi Henrik ei itse ollut siellä, mutta häntä odotettiin joka
hetki tulevan linnanpäällikön avuksi. Ebbesenin joukko ei sitävastoin
ollut suuri, mutta taisteluhalu ja innostus näyttivät korvaavan sen,
mikä puuttui sotataidossa ja säännöllisessä asestuksessa. Seuraavana
päivänä oli määrätty tehtäväksi väkirynnäkkö Skanderborgia vastaan,
ja piirittäjien jumalanpalveluksessa ilmeni peloittava vakavuus. Koko
sotajoukko oli nauttinut sakramentin, ja suuri osa sotilaista oli
sitä vastaanottaessaan salaa vannonut iskevänsä kuoliaaksi jokaisen
vihollisen. Tämä vaitelias lupaus ei koskenut ainoastaan Skanderborgin
saksalaista varusväkeä vaan kaikkia saksalaisia Skanderborgin seuduilla
ja koko maassa.

Ebbesen itse ei kuitenkaan tiennyt mitään tästä hänen nuorten
sotilaidensa päätöksestä. Hän seisoi ulkomuodoltaan levollisena, mutta
päivän paahtamilla kasvoillaan tavaton puna, Sven Tröstin sivulla,
lähinnä kentälle pystytettyä turve-alttaria ja piti tavallisen
ritaritavan mukaan kätensä ristittynä ylöspäin käännetyn miekkansa
kahvalla, sillä aikaa kun evankeliumia luettiin vihreältä alttarilta ja
sotilaiden syvän amenen kaikuessa Skanderborgin järvelle. Pappi, joka
toimitti tämän harvinaisen jumalanpalveluksen, oli innokas Aarhuusin
piispa Sven. Hän oli samana aamuna saapunut leiriin ja hänellä oli
ollut pitkä ja totinen keskustelu Ebbesenin kanssa, jota hän kiivaalla
tavallaan oli kehoittanut sopimaan kuninkaan ja Jumalansa kanssa. Hän
oli kiittänyt sitä ylpeyttä ja uskollisuutta, jolla lainsuojaton ritari
ja hyljätty alamainen niin väsymättä jatkoi taistelua maan vapauden ja
kruunun oikeuksien puolesta: mutta hän ei kuitenkaan ollut peruuttanut
aikaisempaa ankaraa tuomiotaan Ebbesenin itsevaltiasmurhan johdosta.
Olipa hän kieltänyt Ebbeseniltä kirkon synninpäästönkin, siksi kunnes
hän nöyrtyisi ja katuvaisena tunnustaisi tämän loistavan urotyönsä
rikokseksi. Ebbesen oli kuunnellut häntä ylpeästi hymyillen, ja he
olivat vaiti seuranneet toisiaan jumalanpalvelukseen, missä piispa itse
oli ottanut kenttäpapin tehtävät toimekseen.

Piispa Sven oli innokkaasti saarnannut katumusta ja parannusta. Hän oli
jakanut koko sotajoukolle sakramentin, aavistamatta veristä päätöstä,
jonka nuoret sotilaat mutisivat vastaanottaessaan kalkin hänen
kädestään aivan kuin lupauksensa pyhäksi vahvistukseksi. Ebbesen oli
ainoa, jonka ohi piispa oli mennyt jakaessaan sakramenttia. Joukkonsa
etupäässä oli Ebbesen sakramentin jakamisen aikana polvistunut
tilapäisen alttarin eteen; mutta piispa ei ollut häntä näkevinään.

Jumalanpalvelus oli lopussa. Ebbesen astui piispan seurassa
päälliköntelttaansa. Tumma pilvi lepäsi rohkean sotapäällikön
kasvoilla, ja levottomuus ja suuttumus vallitsivat hänen sielussaan.

"Jo toisen kerran te kiellätte minulta kaikkein pyhimmän, herra
piispa", sanoi hän hiljaisella, mutta kiihtyneellä äänellä.

"Ja minä polvistuin kuitenkin nöyränä ja hartaana. Nils Ebbesen ei
odottanut olevansa arvottomampi saamaan pyhää armolahjaa kuin halvin
palvelija hänen leirissään. Miksi te olette tehnyt tämän?" jatkoi hän
äänessään syvä nöyrtymyksen ja tuskan sointu. "Kunpa minun sotilaani
vain eivät pitäisi minua jumalattomana ja paatuneena syntisenä ja
kadottaisi kaikkea luottamusta Jumalan apuun minun lippuni alla, ja
sitä me tällä hetkellä eniten tarvitsemme."

"Sille, joka ei voi katua suurinta syntiään", vastasi piispa, "en minä
koskaan voi pyhän virkani nojalla jakaa pyhää armon lahjaa, en edes in
articulo mortis -- en edes kuolinhetkenäkään."

"Se on kovaa", sanoi Ebbesen synkästi. "Se on melkein julmaa
herra piispa. Kuka sanoo teille sitten, että minun sotilaani ovat
tunnustaneet teille ja katuneet sen, jota te kutsutte rikokseksi, ennen
kuin te jaoitte heille heidän syntiensä armollisen anteeksi annon ja
kaikkein pyhimmän sakramentin?"

"Mitä kukaan ei saata sanoa minulle, sen tietää Kaikkivaltias", vastasi
piispa ankaran vakavasti. "Ja Kaikkivaltiaan käsi ei jätä rankaisematta
sitä syntiä, jota ei ole kaduttu. Se, joka arvottomana on omistanut
pyhän armolahjan, on omistanut kuoleman ja kirouksen."

Nyt kuultiin meluavaa riemua leiristä ja Sven Tröst astui nopeasti
telttaan. "Tiedättekö mitä, isä Ebbesen?" huusi hän iloisena. "Nyt
saavat he selkäänsä. Jos emme nyt saa saksalaista kiipeliin niin sitten
ei koskaan."

"Jumalan avulla sen kyllä vielä teemme, sisarenpoikani", vastasi
Ebbesen. "Mutta päivä ja hetki ovat Herran kädessä Mitä on tapahtunut?"

"Te tulitte hyvään aikaan piispa Sven", jatkoi innokas ritari. "Nyt
te olette kuitenkin tehnyt meille jotakin hyvää kaiken sen pahan
jälkeen, mitä te olette tehnyt meille suurten neuvostossa. Te olette
tehnyt meille hyvän palveluksen, jota te tuskin ajattelitte. Teidän
siunauksenne on saanut koko leirin innostumaan. Nyt ei yksikään
saksalainen pääse elävänä Skandenborgista huomenna, niin totta kuin
jokainen meistä tahtoo pitää lupauksensa Herrallemme ja pyhälle
Knuutille, joiden kunniaksi te jaoitte meille sakramentin ynnä kaikkien
pyhimysten siunauksen."

"Armollinen Jumala, mitä tämä merkitsee?" huudahti piispa erittäin
kiihtyneenä, ja Sven Tröst kertoi nyt hänelle ja Ebbesenille mitä hän
itse ja hänen nuoret ystävänsä olivat salaa luvanneet Jumalalle ja
pyhälle Knuutille jumalanpalveluksen aikana nauttiessaan pyhän kalkin,
ja kuinka tänä hetkenä koko sotajoukko oli innokkaasti luvannut ja
vannonut saman asian.

Piispa kalpeni, mutta Ebbesenin kasvoille nousi puna.

"No hyvä, vanhurskaan Jumalan nimessä", sanoi sotapäällikkö ja
nyökäytti peloittavan tyynesti ja päättäväisesti, "jos se kerran on
kansan peruuttamaton tahto, on se myöskin minun tahtoni, niin totta
kuin minä toivon tulevani autuaaksi ilman synninpäästöä ja sakramenttia
piispa Svenin kädestä. Se on ja jää kuitenkin meidän lopulliseksi
pelastukseksemme -- meidän tai tyrannien täytyy kuolla -- -- me emme
enää aio pelätä verenvuodatusta -- tämä on hävityssotaa."

"Kauheita ihmisiä!" huusi piispa. "Oletteko te kristityitä? Onko se
sitä hellyyttä ja vihollisten armahtamista, jonka pitäisi eroittaa
ritarillisen sankarin kurjista pakanoista ja barbaareista. Se ei ole
enää urhoollisuutta -- se on julmuutta. Se ei ole jaloa isänmaan
rakkautta, vaan halpaa kostonhalua ja verenhimoa. Jos te nyt olette
väärinkäyttäneet kaikkein pyhintä niin syntiseen ja jumalattomaan
tarkoitukseen, niin varmasti siunaus, jonka minä tänään teille annoin,
on koituva teille --"

"Vaietkaa, oman autuutenne vuoksi, herra piispa!" keskeytti Ebbesen
kiukustuneen prelatin ja tarttui kiivaasti hänen käteensä. "Minä en
itse tiennyt, mitä minun maanmieheni innostuksessaan olivat päättäneet
ja niin juhlallisesti vahvistaneet! Minä olisin estänyt sen, jos minä
olisin siitä tiennyt mutta nyt kun se on tapahtunut, ei sitä enää voi
muuttaa. On pitkälti Roomaan, mutta lyhyt aika huomen aamuun. Minun
velvollisuuteni sotapäällikkönä on nyt käyttää hyväksi tätä mielialaa
ja sotaista henkeä, tehdäkseni lopun tästä sodasta, joka jo kyllin
kauan on kalvanut maan ydintä."

"Epäkristillistä ja jumalatonta valaa ei kenenkään jumalaa pelkäävän
ihmisen tarvitse pitää, eikä kenenkään rehellisen ihmisen käyttää
hyväkseen, vaikka hän sillä saattaisikin pelastaa kaikki maailman
ihmiset kahleista ja siteistä", jatkoi innokas piispa.

"Ruumiin vapauden vuoksi ei teidän pidä myydä sielun kallista rauhaa ja
autuutta tai tehdä itseänne koston orjiksi. Myös pahimpia vihollisiamme
tulee meidän kohdella inhimillisesti. On tarpeeksi onnetonta, että me
emme ole päässeet pitemmälle kristillisyydessä: meidän evankeliumin
ja suuren rakkauden julistajien, täytyy suvaita sotia ja veren
vuodatusta Jumalan vanhurskauden tähden, ja myöskin piispat tarttuvat
aseisiin pyhän asian puolesta, sen olen minä itsekin tehnyt tänä
vaikeana aikana. Mutta minä kiroaisin oman sieluni -- minä pyytäisin
Herran lyömään piispallisen kieleni halvauksella, jollen minä nyt
tässä koroittasi ääntäni kiroamaan teidän kauheata ja epäkristillistä
aikomustanne."

"Nämä sanat sattuvat teihin itseenne, piispa Sven", tarttui nyt Ebbesen
voimallisella äänellä puheeseen, purkaen pitkäaikaisen mutta kauan
pidätetyn suuttumuksensa. "Oliko teidän kristillinen rakkautenne
suurempi kuin minun sinä hetkenä jolloin te vahvistaessanne Lübeckin
sopimuksen taitoitte sauvanne tämän lainsuojattoman pään yli ja siten
hankitte itsellenne rauhan?"

Nämä sanat Ebbesenin suusta saivat piispan kauhistumaan. Hän
seisoi hetken kuin murtuneena ja nöyryytettynä lainsuojattoman
isänmaanpelastajan edessä. "Jos minä olen tehnyt syntiä teitä ja
isänmaata kohtaan mahtavien neuvostossa", sanoi hän matalalla äänellä.
"Jos minä kerran olen antanut viettelijän johtaa itseni harhaan, sen
joka sanoo pahan olevan hyvää, kun se tapahtuu hyvän tähden, niin olen
minä myös Jumalan edessä tämän ajan spitalin saastuttama senvuoksi,
että minä tahdoin tarttua saastaan syntisillä käsillä poistaakseni sen.
Jumala on minun tuomarini -- minä nöyrryn hänen rankaisevan kätensä
edessä, kun se minut kohtaa. Mutta", jatkoi hän kohottaen päätänsä
ja ääntänsä, "senvuoksi, että minä itse olen tehnyt syntiä ei minun
tarvitse ylistää sitä. Minä en voi vaeltaa verenhimoisten leirin kautta
ja sanoa: teidän intonne on kristillinen ja oikea -- iskekää voitetut
maahan! Minä en saata sanoa kuulioilleni tänään: teidän jumalanpelkonne
oli totinen ja autuaaksitekevä; te olette rehellisesti vastaan ottaneet
anteeksiannon pantin -- olkaa vain säälimättömiä ja vihatkaa jokaista
vihollistanne kuolemaan saakka!"

"Mitä te sitten tahdotte hurskas mies?" vastasi Ebbesen harmissaan ja
löi kärsimättömänä miekkansa maahan. "Pitääkö meidän antaa tyrannien
sortaa itseämme ja armahtaa heitä? Pitääkö meidän antaa murhata
itsemme ja kuitenkin säästää heidän henkensä. Mitä tahtovat he
täältä, nämä kutsumattomat kiusaajat? Antaa heidän paeta, jolleivät
he tahdo tulla haudatuiksi tänne. On väärää hurskautta antaa nylkeä
itseänsä tekemättä vastarintaa. Se on kehno kansa, joka ei tahdo
tuhota sortajiaan. Itsepuolustus ei ole mitään säälimättömyyttä eikä
taistelu verivihollistaan vastaan ole verenhimoista julmuutta. Me emme
vihaa, heidän sielujansa senvuoksi, että me lyömme kuoliaaksi heidän
ruumiinsa. Antaa heidän tulla niin autuaiksi, kuin voivat toisessa
mailmassa -- täällä me toivomme heille rauhaa ja hautaamme heidät
siunattuun maahan. Enempää he eivät voi pyytää. Me emme myöskään pyydä
heiltä hituistakaan enempää. Henki hengestä -- se on sekä rehellistä
että ritarillista! Rukoilkaa te niiden sielujen puolesta, jotka
jättävät huomen aamuna Skanderborgin, herra piispa, olkootpa he sitten
saksalaisia tai tanskalaisia, mutta jättäkää tänä hetkenä minun leirini
ja elkää sopimattomassa hurskausinnossanne uskaltako sanallakaan
horjuttaa minun väkeni rohkeutta ja taistelunhalua."

"Ajatteko te pois Herran palvelijan leiristänne kuin spitalitautisen,
sen vuoksi että hän lausuu totuuden ja Jumalan tahdon, missä te
mieluummin kuulisitte valhetta ja paholaisen puheita?" huudahti jälleen
loukkaantunut piispa leimuavin katsein. "Hyvä, minä lähden täältä,
ja te ette enää koskaan näe minua tässä maailmassa. Minä en tiedä,
kumpi meistä ensin joutuu Jumalan tuomioistuimen eteen", jatkoi hän
katseessaan outo tuli. "Mutta sen minä tiedän, teidän hetkenne ei
saata olla kaukana, ruhtinaanmurhaaja ja verituomari. Se, joka ei
tahdo vastaanottaa Herran kuritusta, temmataan pois synteineen ilman
parannusta ja anteeksiantoa. Veri, jota syyttömästi vuodatetaan,
on huutava teitä vastaan taivaassa, harhaanviety mies. Te olette
sekaantunut Kaikkivaltiaan tuomio-oikeuteen ja vääntänyt koston miekan
tuomioenkelin kädestä! Verinen hanke, jonka te nyt hyväksytte, on
polttavana verivirtana vuotava teidän sielunne ylitse. Tämä pyhyyden
saastutus, johon minun piispallinen käteni on saatettu osalliseksi,
seisoessani täällä ikuisen anteeksiannon sanansaattajana -- tämä synti
pyhää henkeä vastaan, ei ole tuottava teille onnea, siunausta, eikä
voittoa. Minä menen. Mutta sen minkä minä olen sanonut teille Herran
Zebaotin nimessä, tahdon minä julistaa teidän leirissänne sen Mahtavan
äänellä, joka lähetti minut näiden kastetukien pakanoiden joukkoon,
vaikka te senvuoksi tahtoisitte kivittää minut, kuten ne totuuden
julistajat, jotka häväistyksen kautta saivat marttyyrikruunun."

Näin sanoen jätti suuttunut piispa sotapäällikönteltan. Ebbesen jäi
seisomaan synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kädet ristissä ja maahan
tuijottaen. Sven Tröst katsoi ihmetellen häntä ja odotti ankaraa
määräystä. Mutta Ebbesen nosti kasvonsa auringon valoon omituinen
tyyneys päättäväisessä katseessaan. "Seuraa häntä!" sanoi Ebbesen.
"Saata hänet leiristä. Hän saa mennä rauhassa täältä sen suuren Herran
lähettiläänä, jota hän ei ymmärrä, mutta jonka tahtoa hänen täytyy
sokeana välikappaleena täyttää. Julistakoon tämä piispa vapaasti meille
kuolemaa ja onnettomuutta? Elämä ja voitto ovat Vanhurskaan kädessä."

Sven Tröst loi enoonsa ylpeän ja rakkautta uhkuvan katseen ja poistui
nopeasti piispan jälkeen. Virkaintoinen piispa piti sanansa; hän
ratsasti pian sen jälkeen pienen seurueensa saattamana leirin läpi
kuin onnettomuutta ennustava profeetta ja piti jylisevän puheen
ihmetteleville sotamiehille, jotka eivät voineet käsittää, mitä syntiä
siinä oli, että tahtoi tappaa saksalaisia, kun kerran oli sodassa
heidän kanssaan.

"Elkää välittäkö siitä, rehelliset maanmiehet", sanoi Sven Tröst
niin pian kun piispa oli ennättänyt ulos leiristä. "Aarhuusin piispa
on hurskas mies, se on totta; mutta Herramme neuvostossa ei hän
vielä kuitenkaan istu. Pysykäämme nyt vain uskollisena rehelliselle
lupauksellemme ja näyttäkäämme huomenna piispalle ja koko maailmalle
mihinkä me juutilaiset kelpaamme."

"Hän on oikeassa. Tuossa puheessa on perää", mutisivat juutilaiset,
mutta näyttivät kuitenkin vielä epäröivän piispan sanojen johdosta.

Nyt astui Ebbesen päällikönteltasta, katseessaan ja ulkomuodossaan
hiljainen juhlallinen vakavuus ja kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen
kuulemaan mitä hänellä olisi sanottavaa.

"Maanmiehet", sanoi hän kovalla ja ankaralla äänellä. "Sen mitä
olette luvanneet Jumalalle ja Pyhälle Knuutille pyhää ehtoollista
nauttiessanne, tulee teidän pitää, jos teille on sielunne autuus
rakas, vaikka koko maailman piispat teidät tuomitseisivat. Ennen kun
aurinko huomenna nousee, täytyy Skanderborgin olla meidän vallassamme
ja joko me tai meidän vihollisemme juurrutetut maasta. Huomenna on
vainajien päivä; sinä päivänä muistavat kaikki kristityt kuolleita.
Ehkä tanskalaiset miehet ja naiset sadan vuoden kuluttua tuona päivänä
muistavat meidän kuolemaamme ja rukoilevat meidän sielujemme puolesta
Tanskan ollessa vapaana, eikä vihollisten hallitsija enää uskalla
pystyttää lippuaan tähän torniin tai juottaa hevosiaan Skanderborgin
järvessä. Elämä ja kuolema, onni ja voitto ovat Kaikkivaltiaan kädessä.
Mutta jos me voitamme tai sorrumme ja vuotakoon täällä meidän tai
vihollisen veri, niin Tanskan vapaudenpuu on kasvava tästä verestä
ja kunnian kaunis puu on kasvava sen rinnalla. Te olette luvanneet
huomenna voittaa tai kaatua, ketään säästämättä -- saman minäkin
lupaan teille kaikkivaltiaan Jumalan edessä; mutta se on tapahtuva
rehellisesti ja avoimesti, niinkuin tanskalaiselle miehelle sopii.
Anna torvensoittajien lähestyä linnanporttia, uljas sisarenpoikani.
Ilmoita linnan päällikölle ja sen varusväelle että me vaadimme heidät
taisteluun elämästä ja kuolemasta, ja sano että huomenna on meidän tai
heidän viimeinen päivä."

Sotajoukko vastasi päällikkönsä puheeseen meluavin myöntymyshuudoin,
ja Sven Tröst ratsasti heti airueena linnan edustalle julistamaan sen
päällikölle ja väelle suuren ja vakavan taisteluvaatimuksen. Senjälkeen
Ebbesen järjesti kaikki linnan valloittamiseksi.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Illemmalla vallitsi juhlallinen hiljaisuus leirissä. Jokainen sotilas
näytti valmistautuvan kuolemaan, vaikkei heidän toivonsa onnesta ja
voitosta vielä ollutkaan sammunut. Kylmänä marraskuun yönä paloivat
vartiotulet kirkkaina telttojen välissä, heitellen hohteen sinne tänne
Skanderborgin järvelle, linnan korkeine tornineen seisoessa synkkänä ja
levitellen suurta varjoaan yli järven salaperäisessä uudenkuun valossa.

Keskiyön aikaan asteli Sven Tröst hiljaa halki leirin ja tarkasti
vartijat. Hän tähysteli usein luoteisen tähtitaivaan kuvioita, jotka
kaukana etäisyydessä kulkivat Brattingborgin ja hänen rakkaan Agnetansa
yli. Hän uneksi olevansa hetkisen kotona, hiljaisessa, tutussa
lepohuoneessa, jossa Agneta ehkä levottomana uinaili ensisyntyneensä
kehdon ääressä, nähden unta miehestään. Hän oli näkevinään Riisin
metsän reunan häämöittävän mustana taivaanrantana pohjoispuolella
Skanderborgin järveä ja hän ajatteli mitä tietoja Ebbesenin ja hänen
vaimonsa saisivat ennen seuraavaa keskiyötä. "Suuri Jumala, säästä
hänen henkensä Tanskalle ja meille kaikille!" rukoili hän liittäen
kätensä ristiin, kun hänen katseensa sattui sotapäällikön telttaan,
missä paloi yksinäinen kynttilä, ja jonka ulkopuolella vahti käveli
kuin varjo.

Ebbesen oli täydessä tamineissaan heittäytynyt telttavuoteelleen.
Hän tahtoi muutaman tunnin unella vahvistaa itseään seuraavan
päivän tärkeisiin tehtäviin. Mutta hyökkäyssuunnitelma piti häntä
valveilla. Kohtaus innokkaan piispan kanssa oli myös jättänyt hänen
mieleensä levottomuuden, jota hän ei voinut poistaa, ja hän liitti
kätensä muutaman kerran kiihkeästi yhteen, luoden tuskallisen katseen
tähtivaloa kohti, joka loisti hänen luokseen sarkateltan aukosta.
Hän jätti kynttilän palamaan, maaten hiljaa avosilmin, ikäänkuin
haluten lukea omansa ja Tanskanmaan kohtalon salaperäisistä tähdistä
päänsä päällä. Aamun sarastaessa hän oli vielä valveilla ja näki
pitkän, tumman hahmon punaisessa kauhtanassa hiipivän vahtisotilaan
ohi ja astuvan sisään telttaan. Tumma vieras muistutti yhtä niistä
pyöveleistä, jotka kreivi Geert oli vienyt muassaan Jyllantiin; mutta
tämä nakkasi lakin päästään ja Ebbesen tunsi rohkeimman vakoilijansa.

"Gondulin henget auttakoon teitä, herra -- pyhä Neitsyt piti sanomani",
huusi musta Sven ja heitti kauhtanan yltään. "Kreivi Rauta-Henrik tulee
Skanderborgin avuksi kuudensadan ratsumiehen kanssa -- he voivat olla
täällä ennen auringon nousua -- ja kaikki saksalaiset koko seudulla
ovat liikkeessä."

Ebbesen oli rynnännyt ylös vuoteeltaan. "Hyvä", sanoi hän, "Geertin
poika on löytävä minut valveilla. Oletko varma asiastasi, Volle? Oletko
itse nähnyt hänet? Eikö hänen mahtinsa ole suurempi?"

"Sata konnaa enemmän tai vähemmän ei voi merkitä paljoa tällaisena
teurastusaikana, herra. Jos heitä ei ole enemmän kuin kuusisataa,
vähemmän heitä ei ole, mikäli minulla on silmät päässäni. Näin
heidän levähtävän Horsenin portilla. He olivat tuossa tuokiossa
tulleet Fyenistä. Rauta-Henrik oli näöltään kuin olisi hän nielaissut
själlantilaiset ja aikoisi nyt tehdä juutilaisistakin lopun. Varokaa
itseänne häneltä, herra! Hän kantaa noidan kuvaa rinnallaan -- noitaa
Itzehoesta, tiedättehän -- ja hänellä on isänsä pitkä pamppu sivullaan.
Muistatte kyllä, mitä siitä verenkosto-veitsestä on ennustettu. Jos te
olisitte pitänyt sen silloin kun sen teille annoin, olisitte nyt ollut
varma --"

"Pidä suusi kiinni! En välitä taikauskoisista ja pakanallisista
puheistasi, Volle!" keskeytti hänet Ebbesen ja tarttui nopeasti
kypärään ja miekkaan. "Olet muuten vikkelä mies", lisäsi hän ja laski
kätensä hänen olalleen, "sinä olet ollut minulle uskollinen palvelija.
Jos kaadun tänään, on sotaorhini oleva sinun. Aseisiin joka mies",
huusi hän nyt mahtavalla ylipäällikön äänellä ja astui paljastetuin
miekoin teltasta.

Pian oli koko leiri liikkeellä, ja kun aurinko nousi, välkkyivät
huononlaisesti varustetun talonpoikaisjoukon kolmetuhatta miekkaa ja
sotakirvestä auringonvalossa, joukon, jonka etunenässä Ebbesen ja
Sven Tröst rinnatusten pikamarssissa matkasivat Skanderborgin muureja
kohti. Ennenkuin he kuitenkaan olivat ehtineet ulkovarustuksien luo ja
panneet ryntäyskoneet liikkeelle, laskettiin nostosilta vallihaudan
yli. Piiritetyn linnan portti avautui ja koko linnan varusväki
hyökkäsi rynnäkköön, korkea päällikkönsä etunenässä. Ebbesen hätkähti
tästä odottamattomasta näystä. Miehistö oli paljoa suurempi kuin oli
aavistettu. Hyvin varustettu sotajoukko ryntäsi ulos Skanderborgin
linnanportista, ja heidän torventoitottajansa soitti kreivi Geertin
kuuluisaa voittovirttä. Aikeessa oleva, vakava kuolonkamppailu
mikä paraillaan jatkui, näkyi olevan viholliselle tuttu niinkuin
tanskalaisillekin ja he panivat näytteille asevoiman, joka avonaisella
kentällä veti vertoja piirittäjille.

"Nunnavuorelle!" komensi nyt Ebbesen ja muutti silmänräpäyksessä
suunnitelmansa. Hän osoitti miekallaan melkoista kukkulaa, joka
vanhoista ajoista kantoi sitä nimeä, mutta, jota Geertin väkivaltaisena
hallitusaikana oli käytetty kapinoitsijain mestauspaikkana ja kutsuttu
Voivuoreksi. Se kohosi punaruskeille kanervakankaineen korkealle yli
metsän, siitä oli tenhoava näköala ja se hallitsi koko paikkakunnan.
Kahakassa avonaisella kentällä tarjosi kukkula edullisimman aseman.

Vastoin tapaa ei päällikön käskyä heti noudatettu joko ei oltu
ymmärtävinään hänen tarkoitustansa, taikka ehkä paikkaa pidettiin liian
turmiota tietävänä.

"Nunnavuorelle!" uudisti Ebbesen käskynsä ankaralla äänellä.
"Verivuorelle! Sieltä huutaa monen uskollisen kansalaisen veri
taivaaseen, sieltä tulee meidän tänään suorittaa Jumalan sallimuksena
kuolema tuomittujen ylitse!"

Nyt hänet ymmärrettiin ja käskyänsä noudatettiin riemuhuudoilla
ja hurjalla ilolla. Jonkunlainen hämmennys oli kai syntynyt
talonpoikaisjoukossa äkillisesti muutetusta liikkeestä ja uuden
taisteluasennon muodostamisesta. Mutta heidän onnistui kuitenkin saada
edullinen asema, ja he miehittivät Nunnavuoren ennenkuin Skanderborgin
lukuisa varustusväki oli ennättänyt järjestää itsensä hyökkäyskuntoon.

"Tästä tulee lämmin vainajien päivä, kunnolliset kansalaiset", sanoi
Ebbesen ja ratsasti rintaman -- tiheän kuin muurin -- etunenässä
kukkulanpartaalla. "Aloittakaamme se hiljaisella rukouksella niiden
sielujen puolesta, jotka tänään lähtevät manalaan ja varmasti toivoen
vapaudenhengen pelastavan Tanskanmaan tyranneista ja orjuudesta, niin
kauvan kuin täällä vielä on eläviä sieluja jäljellä." Senjälkeen
hän astui alas ratsailta ja polvistui kukkulalle lyhyeen hiljaiseen
rukoukseen. Koko sotajoukko seurasi hänen esimerkkiään ja hetkisen oli
niin hiljaista että tuskin hengähdystä kuului. "Jumala ja Pyhä Knuut on
ikuisesti oleva meidän ja Tanskan kanssa," puhkesi nyt Ebbesen puhumaan
rohkaisevalla äänellä ja heilautti itsensä hevosen selkään. "Se kansa,
joka tahtoo itsevaltiaansa hävittää ja kuolla vapautensa edestä, on
voittamaton. Elkää antako eksyttää tai järkyttää itseänne", jatkoi
hän heittäen varman katseen taistelupaikan yli, "vaikka näkisittekin
hetken päästä mustan Rauta Henrikin tulevan vastaanne Horsenin tietä
kaikkien niiden kanssa, joille olette luvanneet kuolemaa ja tappiota.
Tiedän, että hän on tuleva kuin rajuilma hajoittaakseen meidät. Mutta
seisokaa vain vankkana kuin muuri, kunnes voimme yhtyä rinta rintaa ja
miekka miekkaa vasten. Olemme jakaneet päivän ja tuulen vihollistemme
kesken; voimamme on melkein sama. Kuitenkin, jos vihollinen olisi
kaksinkerroin voimakkaampi, ei hän tule näkemään kenenkään juutilaisen
selkää, ja lähinnä Jumalan apua ei hän tule kukistamaan meitä eikä
Tanskan valtakuntaa. Muistakaa lupauksenne, rohkeat kansalaiset, ja
Tanskanmaa ei ole meitä unohtava niinkauvan kuin Nunnavuori seisoo.
Tässä saamme joko me tai vihollisemme pureksia ruohoa." Senjälkeen hän
nosti kätensä. Kolmetuhatäänisen eläköön huudon kaikuessa pärähyttivät
Ebbesenin rummut Verivuorelta. Torvet törähtivat yht'aikaa molemmissa
sotajoukoissa. Sotahuuto kajahti ennen kuulumattomalla katkeruudella ja
merkillinen Nunnavuoren tappelu alkoi, jota ei vielä tanskalaiset eikä
holsteinilaiset viisisataavuotta jälkeenpäin ole unohtaneet.

Tämä oli yksi kaikkein verisimpiä taisteluita Tanskan vapauden puolesta.

Tuskinpa kohtasivat toisensa heittokeihäät ja linkokivet, jotka pilvenä
taivaalla sinkoilivat, iskien alas sotajoukkojen kilpiin, ennenkuin
kreivi Rauta-Henrik mustassa varustuksessaan hurjan ratsuparvensa
etunenässä karautti täyttä laukkaa Horsenin tieltä Skanderborgin
hyökkäysväen avuksi, halki välkkyvien peitsien ja tomupilvien.
Kansalaisensa ottivat hänet riemuhuudoin vastaan. Sotahuuto kuului
taasen; taistelevat joukot iskivät yhteen ukkosen ryskeellä -- ja nyt
muodostui verilöyly julmaksi molemmin puolin. Kukaan ei peräytynyt
rahtustakaan. Kukaan ei ottanut eikä antanut armoa. Aurinko kohosi
korkealle; tuli keskipäivä, eikä kukaan vielä voinut nähdä kummalle
puolelle voitto kallistuisi. Ebbesen ja hänen vannoitettu joukkonsa
puolusti tukevaa asemaansa ja heitti vihollisen monta kertaa takaisin,
alin-omaa ottaen uudestaan edullisen asemansa, vaikka se taistelun
ankaruudessa usein näytti menetetyltä. Nunnavuori oli peitetty
ruumiilla; mutta yhtä monta vihollista makasi kukkulan juurella.
Taistelua jatkettiin väsymättömällä innolla, ja aurinko teki jo
laskuaan, ennenkuin kreivi Henrik ja Ebbesen olivat päässeet toisiaan
niin lähelle, että heidän vimmastuneet katseensa ja miekkansa olisivat
voineet yhtyä, sillä mieskohtaista ottelua tärkeitten päällikköjen
välillä koittivat sekä saksalaiset että tanskalaiset soturit estää.

Kesken kuuminta tappelua, kun tanskalaisia kovimmin ahdistettiin,
kuului riemuhuuto juutilaisten joukosta: "Katsokaa! katsokaa! vahva
Jaakko Mestari! -- Eläköön! Skanderborg on valloitettu!"

Ebbesen käänsi kasvonsa linnaan päin; Tanskan valtionlippu liehui
torninharjalta, ja sotaisa piispa Riibestä pidätteli suuren sotaorhinsa
selässä nostosillalla, voitetun linnan luona hän näkyi järjestävän
sotajoukkonsa voidakseen ottaa osaa teurastukseen. Kreivi Henrik oli
kuitenkin huomannut tämän vastoinkäymisen; hän oli jättänyt linnan
oman onnensa nojaan, mutta katkaissut piispalta tien linnasta ja
siten piirittänyt sekä linnan että Nunnavuoren, niin että piispa sai
tyytyä voittoonsa, voimatta tulla Ebbesenin avuksi tai katkaista
paluumatkaa kreivi Henrikiltä. Geertin urhein poika ei ajatellut
muuta kuin saavuttaa isänsä surmaaja. Hän taisteli verrattomalla
urhoollisuudella, ja nyt hän näytti ansainneen Rauta-Henrik-nimen,
jolla häntä sekä viholliset että ystävät kunnioittivat hänen voittonsa
jälkeen Kallundborgin luona, jolloin hän taisteli kuningas Valdemaria
vastaan. Miekan iskut eivät näyttäneet osuvan häneen; hän istui
mustissa varustuksissaan kuin rautaan valettu korkealla panssariin
puetulla sotaorhillaan; jokainen vihollinen, joka koitti häntä lähestyä
oli kuoleman oma. "Tehkää tilaa, te mielettömät!" huusi hän Sven
Tröst'ille, ja niille nuorille kuolemaan vihityille ritareille, jotka
vielä eroittivat hänet hänen verikostonsa päämäärästä.

"Ettekö tunne tätä miekkaa? Suuren Geertin henki asuu sen kärjessä --
se ei lepää ennenkuin se on maistanut isäntänsä murhaajan sydänverta --
tilaa!" Oli kuin miekkaa tosiaankin olisi ohjannut voittamaton mahti;
jokaiselta iskulta virtasi veri. Mutta musta rautamies istui itse
järkähtämättömänä ja kuin kiinnikasvaneena satulaan. Kypärän silmikko
alaslaskettuna ja suuri madonnakuva rinnallaan oli hän ihmeteltävästi
mahtavan isänsä näköinen. Se, joka oli nähnyt tuon kunnioitetun
sotaherran Gottorpin ja Dannevirken otteluissa eli Tophedenissä,
eikä tietänyt hänen kuolleen ja haudatun, olisi luullut hänen siinä
itse taasen heilauttavan suurta miekkaansa, jonka kärkeen hän tahtoi
ripustaa Tanskan kruunun.

Sven Tröst ja ne nuoret ritarit, jotka olivat ottaneet sakramentin
verisellä valallaan, pysyttäytyivät taajasti yhdessä, luoden ruumiista
vallin Ebbesenin ja hurjan Henrikin välille. Vihdoinkin oli koko
vihitty joukko kaatunut, paitsi Sven Tröst, joka vielä uupunein käsin
ryntäsi kreivi Henrikkiä vastaan. Mutta saatuaan iskun kypäräänsä
Geertin raskaasta miekasta, keikahti hänkin satulasta ruumisläjään, ja
kreivi Henrikin hevonen juoksi korskuen yli hänen ja verisen vallin.

Tästä lähtien ei Sven Tröst tietänyt mitä ympärillään tapahtui, sillä
hän makasi melkein tiedotonna.

Miekan isku oli ikäänkuin lyönyt hänet hervottomaksi. Tuntematta
kipua mistään melkoisemmasta haavasta, oli hän kuitenkin samassa
tilassa kuin maatessaan Björnsholmissa koko vuoden voimattomana ja
melkein mielenhäiriössä. Hän tunsi ainoastaan kummallisen kosketuksen
kypäräkuhmusta, joka oli painunut ohimoon, mutta hänen oli mahdoton
nostaa kättänsä ja vapautua painavasta rautapäähineestä. Hän
makasi melkein haudattuna suureen ruumisläjään. Aseitten kalske ja
sodan melske kohisi vimmatusti hänen korvissaan, kuolemankirkunain
ja voittohuutojen seassa; mitään yksinäistä ääntä ei hän voinut
eroittaa. Kuitenkin hän oli kauhistuneena kuulevinaan Ebbesenin
nimen riemuhuudoin kaikuvan vihollisten ja valituksin tanskalaisten
talonpoikaisjoukosta. Mutta hetken päästä luuli hän kuulevansa
tuhatäänisen huudon: "Vahva Jaakko Mestari! Voitto -- kostoa
Ebbesenille!" Nämä sanat sielussaan hän vaipui melkein tiedottomaan
tilaan, jonka hän niin hyvin tunsi tainnostilastaan Björnsholmista.
Kiusallinen aivojen jännitys muuttui kuolemankaltaiseksi rauhaksi, ja
hän olisi voinut nähdä koko maailman menehtyvän ympärillään voimatta
hituistakaan liikahtaa. Hänestä tuntui kuin kohiseva Länsimeri kuohuisi
hänen ylitsensä aseitten kalskeessa, mutta alituisesti hiljenevällä
kohinalla, siksi kunnes se viimein muuttui haudanhiljaisuudeksi hänen
ympärillään, ja hänellä ei enään ollut tietoa mistään.

Kuinka kauvan hän tässä horrostilassa oli maannut ei hän tiennyt,
mutta ensimäinen mitä hän kuuli saatuaan takaisin tajuntansa, oli
juhlallisen vigilian tai rukousvirren surullinen ääni, jota kaikille
sieluille laulettiin. Hän avasi silmänsä. Oli yö. Avara tähtitaivas
kaareutui upeana hänen ylitsensä; mutta hän makasi vielä samalla
paikalla ruumisläjässä. Taistelu oli lopetettu. Ei näkynyt ystäviä ei
vihollisia, mutta Nunnavuori oli ruumiiden ja katkenneiden aseiden
peittämä. Siellä täällä voihki vielä joku kuolevainen. Hänen vieressään
nousi ruumiitten keskeltä ristiinliittyneet kädet ja puoleksi luettu
"Isä meidän" keskeytyi kuolon huokaukseen. Se oli yksi hänen ja
Ebbesenin hyvistä ystävistä nuori ritari Frost, joka oli ollut mukana
matkalla Randersiin. Sven Tröst olisi tahtonut puhua ja sanoa hänelle
jäähyväiset, mutta ei voinut; hän koetti nostaa päätään, mutta se
oli raskas kuin kivi, ja kaikki hänen jäsenensä olivat puutuneet.
Nyt hän taas kuuli hartaan vigilian äänet. Ne olivat tulleet häntä
lähemmäksi, ja hän huomasi hengellisen kulkueen, joka harvinaisen
hiljaisessa marraskuun yössä, tulisoihtuja ja Corpus-domini verhoa
kantaen kulki hitaasti yli tappotantereen. Kookas mies piispan
puvussa kulki helakan-punaisen katoksen alla monstranssi yhteen
liitetyissä käsissään, virittäen syvällä äänellä vigilian kuolleille
sieluille. Piispa oli vahva Jaakko Mestari. Joskus pysähtyi kulkue
jonkun kuolevaisen luo, jolle piispa sanoi lohduttavia sanoja ja
virkisti häntä vihityllä rippileivällä. Senjälkeen hän kulki eteenpäin
jättäen kuolevaisen soturijoukolle ja muutamille hengellisille,
jotka seurasivat piispaa ja hänen kuoropoikiaan lääkkeitä ja paareja
kantaen. Vihdoin tuli kulkue lähelle sitä paikkaa, missä Sven Tröst
makasi; mutta se meni ohitse häntä huomaamatta, sillä hän makasi alas
painuneena ruumiitten joukossa voimatta puhua saatikka liikuttaa
itseään.

"Rehellinen herra piispa, auttakaa minua, ja minä en milloinkaan
enää usko Gondulin henkiin", rukoili heikko, vaikeroiva ääni hänen
jalkojensa juuressa. Se oli Musta Sven, joka oli pahoin haavoittunut
ja suurella vaivalla oli kaivautunut esiin ruumiitten keskeltä. Kulkue
pysähtyi ja piispa lähestyi monstransi kädessä.

"Ei, ei, hurskas herra!" rukoili haavoittunut kuolevaisella äänellä.
"Elkää välittäkö minun poloisesta sielustani. Mutta katsokaa, tuossa
makaa rakas, nuori herrani, Sven Tröst, jos voitte kutsua hänen
sielunsa takaisin, saatte mielellään antaa omani mennä."

"Sinäkö siellä olet?" sanoi Jaakko Mestari ja nyökäytti osanottavasti
päätään. "Pakanassakin voi löytyä rehellisyyttä. Pidä hänestä hyvää
huolta, veli Thoger! Hänen sielunsa ei ole yhtä musta kuin kasvonsa."

Sillä aikaa kuin hengellinen lääkäri otti huostaansa Vollen, joka jo
kuitenkin oli heittänyt henkensä, katseli piispa ruumiista ja valaisi
heidän kasvojaan soihdulla. "Herra minun Jumalani, täältäkö minun piti
löytää reipas Sven Tröstini!" sanoi hän. "Ah, nyt hän on vaijennut,
niin äänekäs kuin ennen olikin. Mutta enhän tunne ketään näistä ja
heidän sielunsa ovat jo kaikki edesmenneitä."

Sven Tröst kuuli piispan äänen, mutta kaikista ponnistuksista
huolimatta hän ei voinut puhua eikä liikahtaakaan.

"Oi, täältä on kai minun myöskin haettava kunnon Ebbesenimme ruumista",
jatkoi piispa liikutettuna. "Hän on kaatunut, senhän tiedämme,
valitettavasti, ja tätä päivää tullaan kauvan Tanskanmaalla muistamaan.
Mutta voiton sai hän kuitenkin kuolemassaan: kunnia ja ottelupaikka
jäivät hänelle. Hakekaa joka taholta, ystäväni. Jos kerran Ebbesenin
sisarenpoika makaa ruumiitten joukossa, ei Ebbesen itse voi olla
kaukana täältä, sillä emme antaneet heille aikaa vetää häntä muassaan
pakomatkalle rääkätäkseen häntä kuolemassaan."

"Emme löydä häntä, herra piispa", sanoi eräs piispan palvelijoista.
"Mutta kuulkaahan, mikä se oli?"

"Ebbesen! Voitto!" kuului ääni kuolevaisten joukosta. Se oli Sven
Tröst, joka ajatellessaan isällisen enonsa viimeistä urotyötä, oli
saanut tarpeeksi voimia huutaakseen nämät sanat, jonka jälkeen hän
vaipui takaisin mykkään ja tiedottomaan tilaansa.

"Sven Tröst!" huusi piispa keksien hänet. Musta Sven oli vielä
kuollessaan kietonut käsivartensa rakkaan herransa polven ympärille,
mutta samalla painanut hänet syvemmälle ruumiitten joukkoon.

"Auttakaa, auttakaa häntä hurskaat veljet! Jos näen oikein, on hänessä
elon merkkejä", jatkoi vahva piispa nostaen hänet yhdellä kädellä
pappien käsivarsille.

"Katsokaa, katsokaa, herra piispa", huusi eräs kuoropoika "Eikö tämä
ole ritari Ebbesenin kypärä kotkansiipineen, joka tässä makaa?"

"Herra minun Jumalani! niin, tämä on hänen kypäräkoristeensa, hänen,
joka oli jaloin kotkasielu Tanskan ritareista!" sanoi piispa jättäen
Sven Tröstin. "Ehkä hän itse, makaa tuolla hevosen alla."

Vedettiin esille kookas ritari, täysissä sotavarustuksissa, mutta
ilman kypärää; pitkä, verinen tukka liimaantuneena kasvoihin. Piispa
polvistui ruumiin ääreen ja siveli veriset hiukset sen kasvoilta -- se
oli Ebbesen. Hänen haarniskansa oli lävistetty ja hänen korkea otsansa
särkyneen kypärän haavoittama. Mutta miekka oli vielä kuin kiinni
kasvaneena hänen kouristetussa kädessään. Jalkojen kohdalla makasi
isompi, mutta taitettu miekka; se oli Geertin kuuluisa tyrannikalpa.
Sen katkennut kärki, joka oli antanut Ebbesenille kuoliniskun oli
jäänyt hänen päähänsä kiinni. Ei mitään elonmerkkejä näkynyt. Näytti
siltä kuin vihollinen olisi poistunut suurella kiireellä, koska ei edes
näyttänyt olleen aikaa anastaa hänen aseitaan tai kultakapselia, missä
säilyi pyhäin jäännös ja jota hän kantoi rinnallaan.

Vahva Jaakko-Mestari itki. Hän kumartui urhon ruumiin ylitse hiljaa
rukoillen. Kuoropojat ja hengelliset veljet olivat myös syvästi
liikutettuja. He asettuivat tulisoihtuineen ruumiin ääreen ja
virittivät Nunnavuoren juurella, hiljaisen, kirkkaan tähtitaivaan
alla, juhlallisen vigilian hänen sielulleen. Hartaitten, pyhien
äänien kaikuessa valaisivat tulisoihdut Ebbesenin rohkeat, kalpeat
kasvot, joilta piispa hellivällä huolella oli pyyhkäissyt veren. Vielä
kuolemassakin, kuvastivat hänen piirteensä jaloutta ja urhoollisuutta:
kuitenkin oli hänen kasvoillaan jokin harmin ja levottomuuden ilme,
ikäänkuin hän olisi viimeisellä hetkellään hautonut salaista epäilyä,
jota tässä elämässä ei voitu ratkaista, tai tuntenut kaipuuta, jota
ei täällä voitu täyttää. Mutta nyt näytti siltä, kuin olisivat hänen
kasvonsa syvän vigiliamessun kaikuessa, muuttuneet kauniimmiksi ja
lempeämmiksi; jokainen epäilyn ja tuskan ilme katosi ja piispa huomasi
ihmettelyllä tämän muutoksen. "Hän elää!" sanoi hän. -- "Oi, ei!" lisäsi
hän samassa, syvällä huokauksella. Mutta näytti kuitenkin siltä kuin
olisi kajastus sielun valosta heijastunut jaloille kasvoille.

"Rauha olkoon kanssasi, uskollinen Ebbesen! se rauha, joka käy yli
kaiken ymmärryksen!" sanoi piispa innoitetulla äänellä, kohottaen
monstranssin kirkkaasti valaistuja urhon kasvoja kohti. "Jos koskaan
olet epäillyt Jumalan armeliaisuutta, niin mene nyt pois hänen ikuisen
rakkautensa rauhassa ja elä epäröi enään. Uskallan pyhän, virkani
kautta vielä kuolemassa julistaa sinun syntisi anteeksi annetuiksi
pyhän kolmiyhteyden nimessä." Näin puhuen hän otti esille vihityn
rippileivän monstranssista pannen sen kuolevaisen puoleksi avoimeen
suuhun. Ja nyt näytti piispasta kuin katoava elämän hohde, joka vielä
viipyi urhon kasvoilla, olisi saanut kirkastetun ilmeen ja hänen
huulensa sulkeutuivat autuaalla hymyllä.

"Hän on kuollut kuin pyhimys -- kuin marttyyri Tanskan vapauden
puolesta", sanoi piispa Jaakko, "ja jos ei pyhä isä tahdo häntä
julistaa pyhäksi, niin tulee Tanskan kansa sen tekemään, se tulee
olemaan kunnioitettava pyhimyskehä. Nostakaa hänet varovasti, rakkaat
ystävät! Viekäämme rukouksin, lauluin ja sillä kunnialla, mikä
hänelle tulee, hänen ruumiinsa linnan kappeliin! Hän tulee saamaan
rehellisemmät maahanpanijaiset kuin yksikään kuningas."

Piispan käsky pantiin heti täytäntöön, ja tähtikirkkaana yönä loittoni
Ebbesenin ruumissaattue verkalleen Nunnavuorelta, tulisoihtujen
valaistessa ja hartaan yömessun kaikuessa. Sillä aikaa pitivät muut
hengelliset ja piispan lukuisat palvelijat huolta niistä, jotka
mahdollisesti vielä olivat elossa taistelukentällä, olivatpa he sitten
ystäviä tai vihollisia.

Laskettiin kaksituhattakaksisataa kaatunutta tanskalaista, ei
palkattuja tai lainpakoittamia sotilaita, vaan isänmaan vapauden
vapaaehtoisia uhreja. Muutamien nuorten ritarien johtamana oli
talonpoikaisjoukko seurannut hajaantunutta ja pakenevaa vihollista.
Kaatuneitten holsteinilaisten ja saksalaisten palkkasoturien luku oli
suuri; mutta heidät haudattiin heidän lukuaan laskematta Verivuoren
juurelle, jota senjälkeen nimitettiin ainoastaan Nunnavuoreksi. Sen
juurella olevaa laaksoa kutsuttiin Voitonlaaksoksi.

Huhu Nunnavuoren taistelusta ja liittoutuneiden voitosta levisi yli
koko Tanskan herättäen ihmettelyä ja ylpeyttä.

Ei vain Brattingsborgissa ja Norreriisissä vallinnut suru:
Ebbesenin kuolinsanoma täytti jokaisen uskollisen tanskalaisen
sydämen haikeudella ja lisäsi kansan kaihoa rauhan ja rakkauden
palauttamiseksi, jonka edestä Ebbesen oli elänyt ja kunnialla kuollut.

       *       *       *       *       *

Oli lempeä toukokuun aamu, kahdeksan vuotta Nunnavuorentaistelusta
Skanderborgin luona. Ebbesenin tammen alla Norreriisin valleilla,
siellä missä totinen sotapäällikkö niin usein oli istunut Tanskan
vapautusta ajatellen, nähtiin nyt vähemmin hartehikkaan, mutta
voimakasrakenteisen ritarin täysissä varustuksissa, kasvot olivat
rohkeat joskin hiukan uhkamieliset, suuntaavan tarkkaavana katseensa
lakeuksille. Ritari oli Sven Tröst. Ebbesenin tammi ei ollut vielä
puhjennut, mutta sen ympäri oli kierretty pyökinlehväseppeleitä ja
linnanvalleilta poimittuja kukkasia, joilla Agneta rouva ja Ebbesenin
leski sekä heidän lapsensa olivat sen koristaneet. Linnan ulkopuolella
välkkyili kokonainen keihäsmetsä monien satojen sotilaiden keskellä.
Joukko sotakoneita oli pystytetty linnanvallihautojen viereen.
Norreriis oli piiritetty. Nunnavuoren taistelun jälkeen olivat
vapaaehtoiset talonpoikaisjoukot jatkaneet muukalaisten sotajoukkojen
ahdistamista, jatkaen Sven Tröstin ja hänen urhean enonsa alkamaa
hyökkäyssotaa. Kuningas ei ollut sekaantunut siihen, vaan oli seurannut
tyynesti viisasta, suunnitelmaansa yhdistää jälleen valtakunta ja
saattaa itsevaltaiset alamaiset tottelemaan. Sven Tröstin puolustaessa
Norreriisia hän oli anastanut Brattingsborgin. Hald oli poltettu
tuhaksi. Ylimysmielinen ritari Bugge ja kaikki hänen kapinalliset
aatelismiehensä olivat saaneet ankaran tuomarin yhä mahtavammassa
kuningas Valdemarissa. Myöskin Ebbesenin sukulaisia ja ystäviä sekä
prinssi Oton puoluelaisia vainottiin ankarasti. Heillä oli paljon
puoluelaisia kansan joukossa, ja Sven Tröst oli päättänyt viimeiseen
asti puolustaa sekä Ebbesenin isienlinnaa ja perhettä että itseään,
vaimoaan ja lapsiaan. Yleinen maanvaiva oli ehkäissyt kuitenkin
kaikki yritykset. Mustasurma, joka oli kulkenut kautta koko Europan,
oli kahtena viimeisenä vuotena raivonnut myöskin Tanskassa, ja hätä
oli ollut suuri maassa. Rutto ei ollut vielä päässyt Norreriisin
muurien sisälle, vaikka piirittäjät sen ympärillä jo olivat joutuneet
lukuisasti sen uhriksi. Linnassa ei oltu pitkään aikaan kuultu uutisia
muualta Tanskasta. Sven Tröst katseli levottomana kuninkaallisten
sotilaiden puuhia ja heitti alakuloisen katseen lakeuksille.
Kevätauringon lempeiden säteiden valaisemana lähestyi ritarisaattue,
lipussa kullattu risti ja pyhän neitsyen kuva. Mustiin puettujen
ritarien etunenässä ratsasti solakka mustapukuinen hengellinen
ritari, pitkä viitta hennoilla hartioilla. Viitan vasemmalla
sivulla nähtiin Saksan ritarikunnan hopeainen risti. Se oli prinssi
Otto, joka Tanskan kuninkaan nimessä tuli peruuttamaan Norreriisin
piirityksen sekä julistamaan ritari Sven Tröstille Brattingsborgista
ja Ebbesenin jalolle suvulle rauhan ja turvallisuuden Tanskan kruunun
suojaamana. Vain tällä ehdolla prinssi Otto oli vapaasta tahdosta
ja ilomielin allekirjoittanut sen luopumiskirjelmän, johon häntä ei
vankeus eikä uhkaukset voineet pakoittaa. Hän oli nyt muodollisesti
luopunut kaikista oikeuksistaan Tanskan kruunuun, ja oli nyt
matkalla ulkomaille, kauan suunnitellulle ritariretkelle uskottomia
vastaan ristin pyhän lipun alla. Hänen miestensä joukossa ratsasti
harmaahapsinen sotilas, ratsastusviitassaan halpa risti. Se oli vanha
uskollinen Arvi Smålantilainen, joka tahtoi seurata herraansa tälle
pyhälle retkelle.

Hiljainen ruhtinaallinen hengenritari toi samalla Ebbesenin
isienlinnaan sen ilahduttavan tiedon, että rutto oli loppunut
ja vihollinen kokonaan karkoitettu Tanskasta. Ebbesenin,
Nunnavuoren-sankarien, henki, joka oli elähyttänyt själlantilaiset ja
kaikki tanskalaiset, oli viimeinkin saanut kuninkaan yhdistämään oman
kansansa voimat. Suuri vapautustyö oli siis loppuunsuoritettu. Tanskan
valtakunta oli jälleen yhdistetty, ja skånelaiset heittäytyivät iloiten
leppyneiden maamiestensä syliin. Ilo oli suuri Norreriisissa. Sven
Tröst syleili jalon ristiritarin polvia ja vei hänet linnaan missä
Agneta-rouva ja Ebbesenin leski sekä heidän lapsensa vastaanottivat
hänet lohdutuksen ja siunauksen enkelinä. Erityisen syvästi näytti
ylhäistä vierasta liikuttavan Ebbesenin totisten poikien ja heidän
hiljaisen äitinsä näkeminen, joka esiintoi hänelle liikuttavan
juhlallisen kiitoksen Ebbesenin ja kaikkien niiden tanskalaisten
nimessä, joiden toivo hän oli ollut hädässä, ja jotka aina tulisivat
säilyttämään hänen nimensä rakkaassa muistossa.

Tanskan prinssi Otto katoaa tästä hetkestä kauniina ohikiitävänä kuvana
tämän valtakunnan historiasta. Tuntematonta on mikä osa hänellä oli
hengellisen veljeskunnan toiminnassa tai maailman tapahtumissa.

Se, jota kaikki tanskalaiset olivat huokailleet, ja josta Sven Tröst
oli uneksinut hiljaisena syysyönä seuratessaan onnettoman kuningas
Kristofferin ruumista soihtujen loimutessa ja tähtien loistaessa Sorön
metsän läpi, se oli nyt mennyt täytäntöön, joskin toisella tavalla kuin
uskalias nuori sydän oli toivonut, mutta Tanskalle paljon onnellisemmin
kuin järkevinkään tanskalainen siihen aikaan olisi voinut odottaa.

Piispa Sven oli kuollut ruttoon, samoin monta rehellistä tanskalaista.
Mutta paljon pahaa oli aika vienyt mukanaan: monta hillitöntä
hurjapäätä oli saanut surmansa tai poistunut maasta seikkailijoiden
hurjissa parvissa. Ilma oli Tanskassa puhdistunut sitten onnettomien
Kristofferin aikojen. Pohjolaan oli koittanut onnellisempi aika, joka
seuraavien polvien aikaa loisti häikäisevän kirkkaana, heijastaen
valonsa kolminkertaiselle kruunulle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tanskan prinssi Otto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.