Title: Hannu Halle kaikkialla
Author: Zschokke, Heinrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hannu Halle kaikkialla" ***


HANNU HALLE KAIKKIALLE

Kirj.

HEINRICH ZSCHOKKE

Vapaasti Suomensi

Samuli S.



Porvoossa,
Werner Söderström,
1900.



I.

Hannu Halle.


Kuuluisan Hannu Hallen palajaminen ulkomaan yliopistosta isäinsä
kaupunkiin muodostaa, syystä kyllä, käännekohdan Lalenburgin tasavallan
ja, jos tahdotte, koko Europankin historiassa. Ainakin piti jokainen
Lalenburgin kansalainen pienen valtionsa ja kaupunkinsa asioita niin
tärkeinä, ett'ei ainoastaan lähimpäin, vaan kaukaisimpainkin kansain
piti ehdottomasti kiinnittää niihin huomionsa. Jokainen siellä oli myös
lujasti vakuutettu siitä, että jos Lalenburgin vanhoille rehellisille
elikkä patriseille tapahtuisi pieninkään loukkaus, silloin olisi
Europan valtakuntain pyhä tasapaino kerrassaan mennyttä kalua, ja koko
maailma, Uralista alkaen hamaan Tajoon asti, oli käypä haarniskaan ja
sotisopaan.

Asia on nimittäin se, ett'ei valtakunnan suuruus ja mahtavuus asu sen
laajuudessa, vaan kansalaisten ja lopultakin esivallan hengessä ja
voimassa. Kansat itsessään eivät ole kuin nollia vaan. Esivalta yksin
on se luku, joka asettuu tämän nollan eteen, ja silloin vasta se
nollakin jotain merkitsee.

Hannu Halle oli edesmenneen pormestarin, Pietari Hallen, poika. Pietari
herra oli ollut vuosisatansa etevimpiä valtiomiehiä. Hänen ylevä,
ihmis-ystävällinen henkensä ei ollut milloinkaan häirinnyt Europan
rauhaa. Tiedoissa oli hän kaikkia aikalaisiansa korkeammalla,
arvosteluissa erehtymätön. Minkä asian hän kerran ratkaisi, se oli ihan
kohdalleen osattu. Älykkäissä hoksauksissa ja sanasutkauksissa ei ollut
hänelle verran vetävätä. Ja kaikki tämä tapahtui siitä yksinkertaisesta
syystä, että hän oli maistratin esimies. Ei se, mitä hän todella oli
tehnyt, vaan kaikki se, mitä hän vielä olisi voinut tehdä, -- se se oli
aikakirjoihin tuleva ja paksut teokset täyttävä ja kohottava hänet,
elleihän juuri yli kaikkien niitten jalojen ruhtinaitten, kuin maa
päällään kantanut on, niin ainakin ihan heidän tasalleen. Kuolema
riisti suuren Pietari Hallen liian aikaisin Lalenburgilta, eikä muu
voinut lohduttaa valtakunnan oikeutettua, äänetöntä murhetta kuin hänen
jälkeläisensä, herra pormestarin Tobias Krachin etevä kunto ja hyvät
avut.

Nuori Hannu Halle oli käynyt opinnoilla ulkomailla, ollaksensa sitten
kyllin ansiollinen astumaan siihen patrisin arvoon, mikä hänelle kerran
tuleva oli. Kyllähän Lalenburgissakin oli hyvä koululaitos, mutta se
oli vain alhaisempia porvariluokkia ja köyhempiä patriseja varten.
Lalenburgin suuret miehet olivat nähkääs jo ammon aikoja sitten
käsittäneet sen, minkä muut valtioviisaat vasta myöhemmin ottivat
periaatteeksensa, sen nimittäin, että valistus ja tiedot ovat sitä
pahinta myrkkyä, mitä kansalle antaa voi. Kaikki se paha, mikä Europpaa
on kohdannut, on suureksi osaksi ollut seurauksena itsenäisestä
ajattelemisesta, ja jos tämä jo monarkioissakin saattaa olla niin
turmiollista, että sihteeri useinkin on viisaampi ministeriänsä, ja
että kapteeni tai luutnantti huomaa ylipäällikkönsä strateegiset ja
taktilliset synnit, jotenka siis ylimmäiset keikahtavat alimmaisiksi --
mitästä sitten vapaissa valtioissa!

Siitäpä syystä olivat Lalenburgin herrat jo aikaisin panneet käytäntöön
sellaisen ihanan asiain menon, että jokaiselle kansanluokalle
tipauteltiin viisauden lähteestä parahiksi sen verran kuin ruumiin
ravinnoksi ja hengen pitimiksi tarvittiin. Tämän vapaan tasavallan alle
kuului pari alamaista kylää, ja niissä oli hallitus esi-isiltä
perityllä isällisellä lemmellä säätänyt ja tiettäväksi tehnyt, että
talonpojat saavat perustaa koulun tai olla perustamatta ja maksaa
opettajalle palkkaa tai olla maksamatta. Ja maan-ukot ne terveellä
ihmisjärjellään käsittivät tietysti itsestäänkin sen ikuisesti pysyvän
totuuden, ett'ei talonpoika tieteitä tarvitse, osatakseen peltoa
kyntää. He kasvoivat ja lisääntyivät niin muodoin jumalanpelvossa ja
hurskaassa yksinkertaisuudessa yhtä hyvin kuin muutkin, ja paisuivat ja
lihosivat niin, että lysti oli heitä katsella. Ylipäänsä pöyhistelihe
Lalenburgin hallitus, ja täydellä syyllä, hyvinkin paljon kansansa
kukoistavan tilan johdosta. Kansa oli sen mielestä tuommoinen lauma,
joka oli sen hoidettavaksi ja lihotettavaksi uskottu. Mitä pulleampi
oli mies, sitä suurempi oli hänellä arvo kanssa. Sama oli laita
kaupungissakin. Ja niinpä läksi, aivan kuin itsestään, Lalenburgissa
kukoistamaan yksi noita ylistettäviä valtiojärjestyksiä, jotka ovat
tunnetut ainoastaan Kiinassa, Japanissa, Egyptissä ja muissa
kuuluisissa valtakunnissa itäisillä mailla. Talonpojan pojasta tuli
jälleen talonpoika, eikä hänestä ikipäivinä muuta voinut tullakaan;
käsityöläisen pojasta tuli käsityöläinen, papin pojasta pappi,
kauppamiehen pojasta kauppamies, raatiherran pojasta raatiherra. Ken
toisin ajatteli, se oli rajupää ja kansan villitsijä, joita välistä
myös metafysikoiksi ja jakobineiksi ja sen sellaisiksi sanotaan.

Tämän mielenrauhan säilyttämiseksi ja kaikenlaisten uusien hankkeitten
ehkäisemiseksi pantiin erittäin onnistuneita sensuurilaitoksia voimaan.
(Lalenburgin esimerkkiä seurasivat sitten muut valtakunnat vasta paljoa
myöhemmin.) Niin sanottujen rajupäitten kirjoitukset ja kirjat
kiellettiin asianmukaisella varovaisuudella. Sallittuja olivat
ainoastaan virsikirjat ja rukouskirjat kuin myös katkismukset.
Lalenburgin sanomalehdessä ei ollut kuin ulkomaan uutisia. Lalenburgin
kaupungista ja tasavallasta ei saanut muuhun maailmaan hiiskahtaakaan,
jott'ei joku tärkeä valtiosalaisuus tulisi ilmi. Silloin vaan kuin
raatiherroja oli valittava tahi kun jotain luvallista saattoi
kaupungista kehaista ilman vaaraa ja vahinkoa, silloin vaan toitautti
Lalenburgin Sanansaattaja torveensa, ja silloin lausuttiin ylistystä
sille, mikä kiitosta ansaitsi, muille valtakunnille yhdeksi esimerkiksi
ja runsaiksi aineen lisiksi tuleville historioitsijoille. Ja silloin
heräsi nuorissa patriseissa halu ja pyrintö saamaan myöskin jotain
ylistettävää aikaan.

Samallainen halu ja pyrintö hehkui Hannu Hallessakin. Mutta olipa jo
luontokin tuhlannut tälle armaalle nuorukaiselle ylenmäärin antimiaan.
Hän oli määrätty suurta toimittamaan maailmassa. Se oli ilmeistä se.
Etummaisimpana hänen eduistaan mainitsemme täydellä syyllä sen
harvinaisen ansion, että hän oli rikas ja monen rikkaan serkun ja tädin
perillinen vastaisuudessa. Tuo hiljainen tieto ihmisessä, että hän on
rikas ja on syntynyt muita hallitsemaan, se jo yksistään kohottaa hänet
yli jokapäiväisen joukon. Se tekee miehestä viisaan, oppineen,
älykkään, oikeamielisen, nerokkaan ja rakastettavan. Ulkomuodoltaankin
oli hän varsin miellyttävä, ja minne hän vaan tuli, huomasi jokainen,
että se mies se on luotu oman itsensä tähden. Hänen sanoissaan ja
ryhdissään ja liikkeissään asui tuo luontevuus ja vapaus, jota muissa,
alhaisemman sukuperän ihmisissä, sanottaisiin säädyttömyydeksi ja
röyhkeydeksi. Ylevällä avomielisyydellä osasi hän puhua kaikesta,
mitä ymmärsi ja mitä ei ymmärtänyt. Hän oli laajatietoinen
ilman viisasteluja, sillä hän oli saanut tietonsa romaaneista,
aikakauslehdistä ja oppineista sanomalehdistä, tarvitsematta lukea
pitkäveteisiä kirjoja ja imaisten niistä kumminkin sen parhaan mehun
itseensä. Niin sanottuun tietojen perinpohjaisuuteen ei hänellä sitä
paitsi ollut halua eikä vetämystä. Alinomaa hän puuhasi ja touhusi,
elohopeaa täynnä koko mies. Hän sekaantui kaikkeen, tahtoi tietää
kaikki, tahtoi sanoa kaikki, tehdä kaikki -- sanalla sanoen, hänellä
oli täysi mitta niitä ominaisuuksia, joita halvempisukuisessa
miehessä sanotaan näsäkkyydeksi, mutta jotka Lalenburgissa olivat
vaikutuksilleen varsin tehokkaita, ja nehän ne suuresta valtiomiehestä
tekevät universaali-neron.



II.

Kaikkialle.


Vilkkaan luontonsa elikkä hengen elävyytensä takia oli Hannu Halle
yliopistossa kokenut yhdenkin mieliharmin. Raa'oilta ihmisiltä lienee
välistä tullut vähän selkäänkin. Mutta maallisista kolttosista eivät
säikähdä muut kuin pienet sielut. Hannu Halle ei moisista masentunut.
Korkealla yli kohtalon myrskyjen ja ylevästi ylenkatsoen pakotusta
seljässänsä, kulki hän yhä eteenpäin kerran valitsemaansa uraa, joka
hänen kumppaniensa keskuudessa hankki hänelle tuon hieman hämärän ja
harvinaisen liikanimen Heiska, joka kumminkin hallitsijani
valta-istuimilla merkitsee ihan samaa kuin Suuri. Maailmassa nähkääs ei
ole mitään itsessään suurta eikä pientä, elleihän paikka ja aika ja
olot sitä sellaiseksi tee. Aleksander Suuri, niinkuin hänen
ruotsalainen apinansa Kaarlo XII, ja Kaarlo Suuri, yhtä hyvin kuin
hänen korsikalainen jäljittelijänsä, mitäs ne aikoinaan muuta olivat
kuin Hannu Halleja kaikkialle, ja -- suuri oli heidän roolinsa kansain
kärsimysten historiassa, mutta kukapa heitä siunaten muistelee!

Ja juuri tuo mielenlaadun vilkas perhon-omaisuus, tuo olla kaikkialla
eikä missään, olla kaikki kaikessa, se hänet huomattavaksi teki ei
ainoastaan hänen omassa maassaan, vaan muuallakin maailmassa. Hänen
kansalaisensa olivat sitä paitsi tottuneet ajattelemaan varsin hitaasti
ja ryhtymään toimiin ylen varovasti. Onni suosi häntä kaikkialla.
Olikos sitten ihmekään, että suurin osa Lalenburgin kansalaisia piti
häntä aivan erikoisena ilmauksena maailman ja ihmiskunnan historiassa!
Kaikki sattuman oikut luettiin hänen tarmonsa merkeiksi, ja niinpä myös
hänen monipuolisuutensa ansioksi pantiin tapauksia, joista hänellä
itsellään ei ollut aavistustakaan.

Heti kuin Hannu Halle oli palannut isäinsä kaupunkiin, huomasi jokainen
hänen edistyneen iässä ja ymmärryksessä ja ruumiin mitassa. Päätään
pitempi hän olikin melkein kaikkia kansalaisiansa, ja siitä syystä
ruvettiin häntä, erotukseksi muista Hallen suvun jäsenistä, sanomaan
lisänimellä suuri. Kuinka myöskin hengen ylevyys saattaisi saada moisen
lisänimen, se ei iskenyt lalenburgilaisten mieleenkään, sillä eihän
hengellä ole lihaa eikä luuta.

Muutaman vuoden perästä tapahtui, että kaupungin tasavallan korkea ja
ylimmäinen raati oli uudistettava elikkä paremmin sanoen täydennettävä,
ja silloin kohosi Hannu Halle, oikeutensa ja syntyperänsä nojalla,
niitten arvoon, joitten hallussa korkein valta oli, ja jotka olivat
valtakunnassa lainsäätäjiä, ja joitten joukosta oli tapana valita
ylimpäin kunniasijain täyttäjät.

Olla "isänmaan isiä", se tuntuu nuoresta, eteenpäin pyrkivästä miehestä
tietenkin varsin mieluisalta. Tätä korkeinta ylistysnimeä, jolla ennen
muinoin jalo Rooma kunnioitti parhaimpia hallitsijoitansa, ja jota
uudempina aikoina kansat ovat suurille miehillensä antaneet, tätä
ylistysnimeä käyttivät Lalenburgin herrat raatimiehet sekä
keskinäisissä juhlallisissa puhutteluissa että julkisissa
kuulutuksissa, yksin leipä- ja lihataksainkin alla. Vähän aikaa tämän
säätykorotuksen jälkeen sinkautti onni hänelle vielä tasavallan
valtionrakennusmestarinkin arvon.

Onni, sanon minä, sillä paitsi konsulin-arvoa, johon oikein suljettujen
ovien takana lipulla valittiin, jaeskeltiin kaikki muut virat
Lalenburgissa -- arvan kautta. Tämä olikin ihmeteltävän viisasta.
Ensinnäkin vältettiin sen kautta kaikki puolueet riitoineen,
vehkeineen, joihin tasavalloissa tavallisesti on syynä kansalaisten
kunnianhimo. Toiseksi sai nimitys täten jonkunlaisen pyhemmän muodon:
itse taivashan se arvassa oli merkinnyt sen kaikkein ansiollisimman.
Täten sattui kyllä välistä niinkin, että teurastajasta tuli tasavallan
koulujen ylitarkastaja, parturista postitirehtöri, ravintolan-isännästä
valtionrahastonhoitaja, mutta siitä oli seurauksena vain monipuolinen
henkinen kehitys, jota muulla tavoin on ylen vaikea saavuttaa. Siten
toteutui myös vanha, syvämietteinen sananlasku: kelle Jumala viran
antaa, sille hän ymmärrystäkin kantaa. Ja tämä sananlasku, kuten
tiedetään, on juuri Lalenburgista kotoisin.

Hannu Hallekaan ei niin muodoin ollut yhtään hämillään, tultuansa
valtionrakennusmestariksi, vaikk'ei hän iässään ollut rakentanut
humalariukujakaan pystyyn. Hänen valvontansa alle joutuivat nyt
pääkaupungin molemmat kaivot, tasavallan maantiet, joilla ilman
erityistä vaivannäköä saattoi mukavasti taittaa niskansa keskellä
päivää, ja kaikki valtion rakennukset, ensi sijassa raatihuone, koulu
ja ruiskuhuone, kuin myös kirkko pappiloineen. Nuoruutensa, rikkautensa
ja uusien kunniavirkojensa takia tuli Hannu Hallesta peräti tärkeä
persona valtakunnassa. Kaikki Lalenburgin mammat ja immet ajattelivat
häntä hiljaisella odotuksella, ja hänkin tietysti ajatteli samalla
muotoa heitä. Mutta Lalenburgin jumalattaria oli niin suuri paljous,
että oli varsin vaikea päättää, kenelle heistä omenan antaisi.

Hän lentää liihoitteli kukkasesta kukkaseen, tutkistellen. Kaikkialla
oli hänellä sydänkäpyjä ja kaikkialla hänen tähtensä sydänkipuja. Ei
ollut sitä neitsykäistä, joka ei olisi pitänyt aivan selvänä, että
tämän uuden Alkibiadeen sydän on juuri hänen omansa eikä kenenkään
muun.



III.

Hannu Halle.


Nähtyään hänen epäröimisensä, kokoontuivat vihdoin serkut ja tädit
yhteen, neuvoa pitämään valtionrakennusmestarin tulevasta puolisosta.
Punnittaviksi otettiin tärkeimmät vaatimukset avioliittoon kelpoisuutta
varten, kuin ovat: sukuperä ja varallisuus. Ja pitkällisen, visun
mietinnän, tutkistelemuksen ja monen väitteen ja vastaväitteen perästä
sai vihdoin serkkujen ja tätien yksimielisen kutsumuksen neitsykäinen
Rosina Piplian, kaupungin ja valtakunnan kamreerin ainoa tytär,
kaksitoista ajast'aikaa sitten kuolleen pormestarin tyttärentytär,
kaupungin arvokkaimpain ja rikkaimpain perheitten läheinen sukulainen
ja Lalenburgin nykyisistä kukoistavista kaunottarista rikkain
perillinen.

Hannu Halle teki kyllä moniaan muistutuksen tätä valittua henkilöä
kohtaan, mutta nuo muistutukset olivat jotenkin vähäpätöistä laatua.
Neitsykäinen oli tosin kymmentä vuotta vanhempi häntä, mutta oli
kumminkin pormestarin tyttärentytär. Hänellä oli tosin seljässään
tuommoinen muotopuolinen muhkura, mutta hänellä oli rahaa. Hän oli sitä
paitsi varttansa niin vähäinen, että hänen täytyi kurottaa kätensä
sangen korkealle, voidaksensa käsikynkässä kulkea Hannu Hallen kanssa
halki elämän laakson, mutta Hannuhan saattoi vallan hyvin kumartua
tahikka pitää polviansa koukussa ja siten lyhetä hieman.

Koska nyt kaikki asiat ja asianhaarat niin ilmeisesti puhuivat armaan
Rosinan eduksi, alotettiin varsinaiset keskustelut hänen vanhempainsa
kanssa. Hannu Halle oli hyvillään siitä, että muut puuhasivat hänen
puolestaan. Keskustelujen tulos oli mitä suotuisin. Ja niin tuli se
päivä, jolloin Hannu Hallen oli omassa personassaan astuminen herra
kamreerin ja rouva kamreerskan eteen, juhlallisesti pyytämään heidän
tytärtänsä aviopuolisokseen. Tähän tärkeään tapaukseen, jota, maan
tavan mukaan, oli säilytetty niin visusti salassa, että sen tiesi koko
kaupunki, piti etevimmät sukulaiset puolelta ja toiselta läsnäolijoiksi
kutsuttaman ja loistavat illalliset toimeenpantaman.

Sanottuna päivänä malttoi Hannu Halle tuskin odottaa iltaa ja
juhlan salaisuudelle tarpeellista pimeyttä. Serkkujen ja tätien
paljous riemuitsi jo ennakolta, ajatellessaan ei ainoastaan
kihlajaiskekkereitä, vaan sitä hämmästystä, mikä huomenna oli tuleva
koko kaupungin yli: salaisuus leviää kuin kulovalkea kaikkialle, ja
sitten sitä onnittelujen tulvaa, sitä onnittelujen tulvaa!
Valtionrakennusmestari oli jo aamusta pitäen pukeutunut juhlapukuun, ja
sanomattomasti harmitti häntä se, että näissä tamineissa sitä pitää
olla hamaan iltapimeään asti. Ja turhamaisuudessaan ajatteli hän useita
suosituitaan, joiden edessä hän niin kernaasti olisi tässä asussaan
tepastellut tuommoisena todellisena Lalenburgilaisena lemmenjumalana.

Saadakseen edes jonkun verran ihmettelyä osakseen, läksi hän ulos.



IV.

Kaikkialle.


Ensimmäisen visittinsä hän teki kaupungin pastorille, joka puolisoineen
oli aina kohdellut häntä kristillisellä rakkaudella. Heillä oli soma
tytär, hurskas ja kaino Susanna, vaaleaverinen immyt, joka kyllä olisi
ollut ansiollinen valtionrakennusmestarin rouvaksi. Hannu Halle oli
aina pitänyt hyvää silmää vaaleaverisiin impyeihin ylipäänsä ja
vaaleaveriseen Susannaan erittäin. Hannu Haliessa oli muutoin sama vika
kuin kaikissa suurissa miehissä, että häntä aina miellytti enimmiten se
kaunotar, joka istui lähinnä häntä.

Oli iltapäivä. Aika kului rattoisasti huvittavissa keskusteluissa
naapurien talous-asioista ja perheellisistä seikoista. Tuotiin kahvia.
Tarjotin kuppeineen, kannuineen asetettiin mustaksi kiillotetulle
pyöreälle pöydälle, joka oli koristeltu suurilla kultaisilla
japanilaisilla maisemilla, ja joka seisoi yhdellä pilarimaiseksi
leikatulla jalalla. Tämän pöydän ympärille asettuivat nyt pastori ja
pastorinna vastatusten ja samoin Hannu Halle ja hempeä Susanna
vastatusten. Susanna tarjosi ensimmäiseksi Hannu Hallelle tuota
höyryävää arabialaista juomaa. Rakennusmestarin mielestä ei Susanna
vielä koskaan ollut näyttänyt niin somalta kuin tänään. Siihen
ajatukseen vaikutti kukaties osaltaan sekin seikka, että pikkuinen
Rosina oli muutaman tunnin perästä vangitseva hänen vapautensa
ainaiseksi. Hän vertaili hiljaisuudessa tuota ihanaa naapuriansa siihen
aarrearkkuseen, joka odotteli häntä tänä iltana, ja tuo Susannan
kullankeltainen tukka, joka niin vienosti vireili hänen otsallaan, --
sen rinnalla oli kamreerin mamselin kullat ja kalleudet pelkkää pötyä.
Ja Susannan siniset, hurskaat silmät, pikkuruinen, punainen suu ja
lumivalkoinen kaula saattoivat kokonaan unohduksiin Rosinan
kunnioitettavan ja ylhäisen perheen ja suvun suuren. Kun hän sitten
vielä noin vilaukselta näki pöydän alla Susannan pienen jalan ja
ajatteli samassa Rosinan leveänpuoleista jalkaterää, silloin leimahti
hänen sydämmensä ilmituleen. Hän unohti valitun morsiamensa eikä voinut
ajatella muuta onnen maata maailmassa kuin sitä, johon hän voisi viedä
siveän Susannan kanssansa. Hänen tuli niin haikea olla, kun nuo kauniit
silmät kainosti vain katselivat alas kahvikupin pohjaa kohti. Ei Hannun
uudet violanväriset västitkään voineet saada puoleensa immen huomiota.
Hän olisi mielellään ilmaissutkin, mitä hänen sydämmessään liikkui,
mutta eihän se oikein sopinut tuossa muitten kuullen. Silloin sattui
hänen jalkansa koskettamaan pöydän alla Susannan pienoista jalkaa, ja
tätä pienoista jalkaa hän painoi kuin painoikin pikkuruisen ja
lempeästi, osoittaakseen syvää myötätuntoisuuttaan.

Kova onni oli kumminkin laittanut niin, että Susanna oli vähäistä ennen
vetäissyt oman jalkansa pois ja pastorinna sattunut panemaan omansa sen
sijalle. Ja kova onni oli tehnyt senkin, että vanhan rouvan varpaissa
oli koko joukko häijyjä, helliä käsniä. Ja tästä nyt oli seurauksena
se, että valtionrakennusmestarin hellä painallus ulospusersi mammalta
hirmuisen parkauksen. Eikä siinä kyllä, mutta samalla kuin hän
epätoivoisilla ponnistuksilla koetti pelastaa hellän jalkansa tuosta
odottamattomasta painosta, samalla yhtyi yksijalkainen japanilainen
pöytäkin osalliseksi hänen ponnistuksiinsa ja heilahti kaikkine
kantamuksineen kallelleen. Mutta kosk'ei kukaan ollut eikä tahtonutkaan
olla niin epäkohtelias, että olisi ottanut omakseen kaikki kahvit ja
kermat ja sokerit ja sämpylät, sysäili kukin pöytää luotaan, niin että
se mennä pyöri kuin väkkärä ympärinsä ja antoi aarteistaan jokaiselle
oman osan.

Kaikki hätkähtivät ja hämmästyivät, sillä mointa kohtalon kepposta ei
ollut kukaan osannut aavistaakaan. Pastorin mustia housuja ja
rakennusmestarin violanvärisiä västejä pitkin kulki leveänpuoleinen
vaalea juova, kuin hyväkin linnunrata tummalla taivaalla, ja pastorinna
tyttärineen ne niiata naksauttelivat ja anteeksi pyytelivät tällaista
tapausta, joka heidän siroille, valkoisille esiliinoilleen oli
laittanut ruskeita, aaveen-omaisia kuvioita. Hannu Halle huomasi
tilansa ennen pitkää käyvän yhä nolommaksi ja syyllisyytensä yhä
ilmeisemmäksi, jahka ensimmäisen säikäyksen jälkeen ruvetaan tutkimaan
kaiken tämän pahan syytä ja alkujuurta.

Syyttäen myöhäistä aikaa, otti hän jäähyväiset ja läksi. Taivas oli
raskaissa pilvissä, sateenmakuinen, ja oli sekin osaltaan lisännyt
illan pimeyttä. Halle toivoi kumminkin saavansa kamreerin kekkereissä
korvausta äsköisestä seikkailusta hengellisessä talossa. Sen vuoksi hän
kiirehti kotiansa muuttamaan violanvärisiä västejänsä toisiin, kuiviin.

Tämän tehtyänsä astui Hannu Halle akkunaan katsomaan, olisiko sateen
takia erityisiin varokeinoihin ryhtyminen. Mutta äkkiä unohtui häneltä
sateet sekä sateenvarjot, sillä veden asemasta huomasi hän -- tulta, ei
maallista, vaan taivaallista, joka ei sentään tullut suorastaan
taivaasta, vaan erään ihanan naapurin, Katarina nimisen immen, mustista
silmistä.

Tämä naapuri ei ollut kukaan muu kuin kaupungin komendantin, majori
Knollin tytär, joka omaksi erityiseksi komendantikseen ei halunnut
ketään maailmassa niin hartaasti kuin valtionrakennusmestaria. Luulipa
Katarina jo pääsneensäkin hänen valtaansa elikkä toisin sanoen
saaneensa hänet valtoihinsa, sillä Hannu Halle ei rakastanut ketään
niin paljon kuin juuri Katarinaa, nimittäin silloin kuin oli hänen
läheisyydessään. Ja usein hän olikin Katarinan läheisyydessä, vaikk'ei
herra komendantti itse suinkaan ollut hänen ystävänsä eikä suosijansa.
Asia oli nimittäin se, että nämä molemmat korkeat valtionvirkamiehet
olivat eräissä pidoissa riitaantuneet siitä, kummallako etusija ja
suurempi arvo oli oleva. Komendantti, joka oli sotaherra, väitti jo
yksistään tuon tuuhean höyhentöyhtönsä nojalla olevansa korkeampi
henkilö kuin konsanaan Hannu Halle. Mutta Hannu Halle sanoi, että koska
valtionrakennusmestarin tehtävänä on uusien rakennuksien pystyttäminen,
mutta sotasankarin ammattina on vaan senkaltaisten hävittäminen, niin
on valtionrakennusmestari paljoa tärkeämpi ja korkeampi. Vaikka nyt
viimeksi mainittu ei ollut vielä mitään rakentanut eikä komendanttikaan
koskaan komentanut sotajoukkoja valloituksiin eikä hävityksiinkään,
niin oli tuota kinaa kestänyt jo vuosikausia, eivätkä olleet
Lalenburgin raatimiehet ja kansalaiset vielä osanneet sitä kohdalleen
ratkaista.

Suloinen Katarina, se samainen, jonka silmissä sellainen tuli leimusi,
ei ollut ensinkään samaa mieltä kuin isä. Aamuin ja illoin loi hän tuon
tuostakin katseensa kadun yli Hannu Hallen akkunoihin. Katu ei ollut
kuin kolmen askeleen levyinen, juuri niin leveä, että kahden ystävän
sopi sopotella keskenänsä, kenenkään kadulla kulkevan heitä kuulematta.

Siinä sitä sitten oli toivoteltu hyvää huomenta ja hyvää iltaa puolin
ja toisin, ja siinä puheltu paljon kaunista, ja siinä oli Hannu senkin
seitsemän kertaa pahoitellut, ett'ei katu ollut vielä yhtä askelta
kapoisempi, jotta hänen olisi sopinut ojentaa kätensä Katarina neidelle
kadun yli. Ja valtionrakennusmestariksi tultuaan oli hän muutaman
kerran luvannut ja vannonut laittavansa vielä heidän akkunainsa välille
sellaisen sillan, ett'ei Lalenburgissa eikä läheisissä valtakunnissa
oltu mointa nähty. Tuo uhkaus oli tosin kaikenlaisista syistä pysynyt
pelkkänä uhkauksena, vaikk'ei Katarinalla oikeastaan olisi ollut mitään
sitä vastaan.

Nyt iski tuo sillanrakennus taas äkkiä hänen mieleensä, nähtyään
Katarinan ja hänen silmiensä tulen. Katarinakin viittasi sinnepäin,
ett'ei heitä tällä haavaa ole kotona muita kuin hän ja mamma, joka,
niinkuin kaikki mammat Lalenburgissa, olivat Hannu Hallen suosijoita.
Tilaisuus oli mainio: nyt oli sopiva tilaisuus komendantin linnan
valloittamiseen. Odottamatta sen parempia lupia, ryhtyi Hannu Halle
työhön ja toimeen, varsinkin kun sattui sovelias lautakin olemaan
käsillä. Kaunotarta tosin hirvitti kauheasti tuo vaarallinen ilmaretki,
mutta rakennusmestari tahtoi nyt kerrankin rakentaa mestarillisesti ja
ryhtyi toimeen. Sitä paitsi oli hän kaikenlaisista romaaneista lukenut
ja näytelmissä nähnyt, kuinka sanomattomasti miehuus ja uhkarohkeat
teot hurmaavat naisia. Ylistäen Lalenburgin erinomaisen viisasta
rakennustapaa, asetti hän laudan akkunain välille ja läksi, suurinta
varovaisuutta tietysti noudattaen, nelinkontin kömpimään taivaan ja
maan väliä. Kukaan ei voinut häntä huomata, sillä ulkona oli pilkkosen
pimeä.

Lienee ollut etuja siitä, että oli niin pilkkosen pimeä, mutta oli
siitä haittojakin. Katarina rukka, edistääkseen rakennusmestarin
ilmapurjehdusta, rupesi vetämään lautaa puoleensa, hoksaamatta liikaa
liiaksi. Oltermanni Pretzel taas, ammatiltaan savenvalaja, ei hoksannut
raju-ilmaa päänsä päällä. Hän näet sattui juuri samaan aikaan kulkemaan
kadulla, astua rynkyttäen kuormansa sivulla, joka oli täynnä
saviastioita, läheisen kaupungin markkinoille aivotuita.

Maailmassa sattuu välistä niin monta vastoinkäymistä yhtä haavaa, että
ihmisparalta on kaikki elämänhalu tiessään, ja niin kävi nytkin. Silta
menetti tukipaikkansa Hannu Hallen ikkunassa. Lauta luiskahti ja
liuskahti, ja vaikka neitsykäinen Katarina mammansa kanssa molemmin
käsin pitivät laudasta kiinni ja vetivät sitä akkunaansa, niin ei
rakennusmestaria rakennuksen mukana tullutkaan.

Hannu Halle oli joutunut alas ja muksahtanut suoraa päätä keskelle
Pretzelin patain paljoutta. Tämä tapahtui kumminkin niin onnellisesti
tai onnettomasti, että hän tosin ehjänä jäi kuormalle istumaan, mutta
padat olivat muuttaneet olomuotonsa: pelkkää sirua nyt ja sirpaletta
kaikki. Ja tämä taas oli tapahtunut sellaisella räiskeellä ja
paukkinalla, että oltermanni Pretzel, joka, mitään pahaa aavistamatta,
oli rauhallisesti astuskellut hevosensa rinnalla, nyt luuli -- elleihän
juuri taivaan romahtaneen alas, niin ainakin talon kukistuneen
perustuksiansa myöten. Hepo hätkähti sekin, otti valtavan loikkauksen
ja nelisti raatihuoneen torille. Isäntä samoin.

Torilla sai oltermanni hevosensa vauhdin hillityksi ja tahtoi ensi
työkseen nähdä, mikäli kiireessä ja pimeässä yleensä nähdä voi, minkä
verran kuormassa enää olisi ehyttä kalua. Silloin huomasi hän
kummakseen jonkun ihmis-olennon hyppäävän rattailta maahan ja kuuli
samassa, kuinka muutama tusina vateja ja muita ruukkuja sanomattomalla
jyrinällä seurasi perässä. Tämä oli ilmeisesti uhkarohkea ryöstöyritys
tahikka sitten kostoa huutava ilkityö. Pretzel ei menettänyt mielensä
malttia, vaan läksi kiiruimman kaupassa karkurin perään, joka tietysti
ei ollut kukaan muu kuin valtionrakennusmestari. Mutta -- Hannu Halle
osasi varsin vikkelästi pujahtaa tiehensä, välttääkseen tarpeettomia
kohtauksia, ja kova onni asetti taas niin, että oltermanni Pretzel
saikin kauluksesta kiinni kunnioitettavan yli-oltermannin,
suutarimestari Ahl'in, joka juuri oli tullut ulos raatikellarista.
Vanha oltermanni hyökkäsi jalon yli-oltermannin kimppuun niin
hirvittävällä vimmalla ja rutisti häntä niin kamalasti, ett'ei toinen
päässyt liikahtamaankaan. Ja samalla parkui Pretzel semmoisella
äänellä, että se kaikui kauvas kaupungin tulliporttien ja muurien
toiselle puolelle: Auttakaa! Rosvoja, varkaita, murrrrhaa!

Onnettomalla yli-oltermannilla oli vielä paljoa enemmän syytä turvautua
tainkaltaisiin ulospurkauksiin, ja niin hän turvautuikin. Julkeampaa
maanrauhan rikkomista ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut. Tietäen
viattomuutensa ja kuoleman uhka silmäinsä edessä, huutaa hoilotti hän
kilpaa vimmatun vihollisensa kanssa, joka oli vähällä ruhjoa häneltä
kylkiluut rikki: Varkaita, rosvoja, murrrrhaa!

Sellaista huutoa ei oltu Lalenburgissa kuultu ainakaan sataan vuoteen,
ja se levitti pelkoa ja kauhistusta kaikkialle. Jokainen telkesi
visusti ovensa ja ikkunaluukkunsa, siinä varmassa luulossa, että
kokonainen rosvojoukko oli liikkeellä tahi että Lalenburgissa, muitten
maitten muotiin, oli syttynyt kapina ja vallankumous. Ja ken kadulla
vaelsi, hän kääntyi ympäri, jott'ei joutuisi murhamiesten
muserrettavaksi. Vartijat tulliporteilla, enimmäkseen vanhoja, luuvalon
runtelemia äijiä, jotka korkeasti luvalliselta maistratilta saivat
armoleivän, tarttuivat vavisten pertuskoihinsa ja lymysivät
vahtitupaan, skantsasivat itsensä miten parhaiten osasivat ja vannoivat
kuolevansa yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, jos heidän päälleen
rynnätään. Komendantti Knoll sattui paraillaan olemaan kotimatkalla.
Hän kuuli tuon molemmanpuolisen parun ja uskoi todellakin murhaajia
olevan liikkeellä. Kiiruimman kaupassa nykäisi hän höyhentöyhdön
kypäristään, jott'ei murhamiehistä kenkään hoksaisi hänessä sotaherraa,
ja pakeni raatikellariin, sydän kulkussa.

Kun ei taistelijoille kukaan rientänyt avuksi, lakkasivat he
neljännestunnin perästä kiljumasta, sillä äänetkin oli herroilta
käyneet jotensakin käheiksi. Tällä välin olivat he ennättäneet monella
muotoa koetella voimiansa. Olivat he jo yhdenkin kerran vierineet
maassa rinnatusten ja yhdenkin kerran uudistaneet ottelunsa,
kumpaisenkaan vielä saamatta ratkaisevaa voittoa. Vähitellen he
kyllästyivät tähän toivottomaan tappeluun, mutta ei kumpikaan tahtonut
päästää toistaan pakosalle. Kumpikin retuutti toistaan, samallaisessa
aikomuksessa, lähintä taloa kohti, jossa asui muuan teurastaja,
kumpaisenkin orpana. Pitkällisten pyyntöjen ja keskustelujen perästä
pääsivät he viimeinkin sisään. Tuotiin kynttilä. Mutta tuskin olivat
suutari ja savenvalaja tunteneet toisensa, niin -- tappelemaan taas.
Heillä näet oli vanhaa närää ammattikunnasta pitäen, ja kumpikin oli
vakuutettu siitä, että toinen oli pelkästä kostonhimosta tahtonut tehdä
kiusaa hänelle.

Sillä välin oli Hannu Halle kauhistuksen vallassa pötkinyt ulos
kaupungista, luullen särjettyjen patain olevan aivan hänen
kintereillään. Hän unohti Rosinat ja rusinat ja muut kihlajaiskemujen
herkut ja Katarinat ikkunoissa ja kaikki tyhjän laudan luomat
hämmästykset. Hän samoili maita mantereita kotvasen aikaa, mutta kun
vihdoinkin luuli turvallisesti pääsevänsä puikahtamaan kotiansa ja
kääntyi kaupunkiin päin, oli kaupunginportti jo lukittu. Tämä rauhoitti
häntä sanomattomasti, sillä nyt ei ollut vihollisen vainoamista enää
peljättävänä. Hän vietti yönsä eräässä ulkoravintolassa, jossa sanoi
myöhästyneensä kävelyretkellään.



V.

Hannu Halle.


Seuraavana aamuna palasi hän hyvissä ajoin kaupunkiin, pamppailevalla
sydämmellä kumminkin. Saattoihan näet ylpeä kamreeri Piphan selittää
hänen poissaolonsa kihlajaisista pahoin puolin, ja samoin oli
mahdollista, että Pretzel oli jonkun sattuman kautta saanut tietää
hänet syylliseksi patain hävitykseen. Hän oli vakuutettu kumminkin
suoriutuvansa tästä pulmasta entisellä rohkeudellaan.

Lalenburg nukkui vielä rauhan unta, mutta talonsa ovella tapasi Hannu
Halle kolme sanansaattajaa läheisestä kylästä. He olivat odotelleet
häntä useampia tunteja. Ensimmäinen ilmoitti kiireisesti, että
läheisessä kylässä oli tulipalo, johon häneltä pyydettiin ruiskuja,
hänellä kun oli ruiskuhuoneen avain. Toinen julisti, että kolme taloa
oli jo porona, mutta että lähikylistä oli saatu avuksi useampia
ruiskuja. Kolmas teki tiedoksi, että tulipalo oli puoli tuntia sitten
saatu onnellisesti sammutetuksi.

Hannu Halle tarttui syvämietteisenä leukaansa, loi tuiman katseen
talonpoikiin, jotka lakki kourassa seisoivat hänen edessään, ja puhui
kuin seuraa:

"Tomppelit! Jos koko kylä olisi palanut, niin teidän olisi ollut syy.
Teidän olisi pitänyt tulla tänne hyvissä ajoin, ennenkuin tulipalo
alkoi; silloin olisin minä hyvissä ajoin ehtinyt teidän avuksenne.
Siinä tapauksessa en olisi lähtenyt maalle kävelemään enkä niin muodoin
ollut yötäkään maalla. Koska tulipalo nyt kumminkin on sammutettu, niin
mitäpäs siitä enempää! Olkaa toisen kerran hoksaavampia, jotta
ennättäisin tarkastaa ja koetella ruiskuja. Lähtekäät nyt kotianne ja
sanokaa esimiehillenne minun terveiseni."

Tuskin oli hän päästänyt sanansaattajat menemään ja syönyt aamiaista,
niin jo saapui hänen luokseen muuan orpana, joka oli ollut eilisissä
kihlauskekkereissä. Hän tuli kamreerin nimessä ilmoittamaan, että
valtionrakennusmestarin poisjääminen kekkereistä oli syvästi loukannut
herra kamreeria, jonka vuoksi hän, kamreeri, kohteliaimmin tiettäväksi
tekee: kihlauksesta, häistä ja sukulaisuudesta ei tule kuuna päivänä
yhtään mitään; valtionrakennusmestari älköön myös enää vaivatko
itseänsä pyytämään herttaisen Rosinan kättä ja kavahtakoon samoin tästä
puolin astumasta jalkaansakaan syvästi loukatun kamreerin alon
kynnyksen yli, ellei tahdo olla syynä siihen, että hän varsin
epämiellyttävällä tavalla lentää ikkunasta pellolle.

Rosinan menettäminen ei Hannun sydämmeen kovinkaan syvää haavaa
iskenyt. Eikä se ikkunastakaan lentämisen uhkaus kovin valtavasti
häneen vaikuttanut, sillä olihan hänen ensimmäinen yrityksensä siinä
suhteessa onnistunut verraten hyvin. Kamreerin epäsuosio sitä vastoin
oli hänelle varsin vastenmielistä. Tällä miehellä oli nimittäin suuri
vaikutus kaupungin ja valtakunnan raadissa ja täydellä syyllä, sillä
kaiken henkisen köyhyytensä ohella oli hän paikkakunnan rikkaimpia
miehiä.

Orpana viittaili kumminkin varsin ymmärrettävällä tavalla,
ett'ei herra Piphan sentään olisi niin kovin pahakseen ottanut
valtionrakennusmestarin leväperäisyyttä, jollei kaupunginkirjuri
Mucker, kiero mies, olisi jumalattomilla huomautuksillaan yllyttänyt
hänen vihaansa. Herra Mucker näkyi nimittäin itsekin pitävän hyvää
silmää Rosinaan ja hänen aarteihinsa. Sitä paitsi ei Mucker suinkaan
ollut Hannu Hallen parhaimpia ystäviä. Ja siihen oli syynä se, että kun
Mucker, nykyistä virkaansa hakiessaan, oli juuri lähtemäisillään
korkea-arvoisten maistratin herrain luokse kumarrusmatkalle, oli Hannu
sanonut tahtovansa pyyhkäistä Muckerin kasvoilta muutaman mustepilkun,
mutta sen sijaan noennutkin ne aivan armottomasti. Ja Mucker oli mies,
joka ei voinut tuollaista poikamaista kujetta unohtaa, ei ikipitkinä
päivinä. Ei hän sanoja turhaan tuhlannut, mutta sitä enemmän oli
hänellä hampaan kolossa. Puhuessaan ei hänellä ollut tapana katsoa
ketään silmiin; hän myhäili vain mehevästi, kun puhua olisi pitänyt.
Oli hän myös hieman ylpeä pulskasta vartalostaan ja kehaisi usein
koreata käsialaansa, jonka kaltaista ei muka ollut yhdelläkään
kirjailijalla koko Europassa.

Hannu Halle sai vielä samana päivänä kuulla, mitä kaikkea hänen eilinen
hyökkäyksensä Pretzelin patavarastoon oli aikaan saanut. Saipa hän
kuulla senkin, että Mucker pitää juuri häntä eikä ketään muuta kaiken
tuon melun ja pauhinan syynä. Mucker oli nimittäin, saatuaan
tapauksesta tiedon, heti kohta omassa personassaan lähtenyt
asiapaikalle tutkimaan ja tarkastamaan. Ensimmäiset padan palaset oli
hän löytänyt valtionrakennusmestarin talon kohdalla ja niitten joukossa
myös perlamuttinapin, juuri sellaisen kuin Hannu Halle käytti. Nämä
seikat ja hänen poissa-olonsa kihlajaisista olivat Muckerin mieiestä
merkillisessä yhteydessä keskenään. Huhuttiinpa jo sellaistakin, että
Mucker aikoo nostaa raadin edessä varsinaisen kanteen Hannu Hailea
vastaan ei ainoastaan yleisen maanrauhan häiritsemisestä, vaan myöskin
ruiskujen lähettämisen viivyttämisestä. Mutta valtionrakennusmestari,
mies rohkea ja pelvoton, antoi palttua kaikille näille uhkauksille. Ja
vaikka kaupunginkirjurin puolelle kallistuivatkin ensinnä kamreeri
Piphan, toiseksi oltermanni Pretzel, joka vaati runsasta vahingon
korvausta, sitten koko pappilan väki, joka oli rummuttanut tuon kovan
onnen kahvijutun ympäri kaupunkia, ja sitten vielä monet muut, niin
luotti Hannu Halle onneensa kuin Caesar ja kaunopuheliaisuuteensa kuin
Ciceroni. Ja sillä välin pani hän itsekin kiireimmiten kuteille
salaliiton, elleihän juuri itse Muckeria, niin ainakin Muckerin pitkää
perukkipalmikkoa vastaan, jota mies kehui pisimmäksi koko kaupungissa
ja jonka puolesta hän oli kovin ylpeä, vaikka Lalenburgissa oli jo
ammoisista ajoista vallinnut sellainen tapa, että kaupunginkirjurin
niin kuin pormestarinkin oli velvollisuus virassa ja ammatissa pitää
vain tavallista suortuvaperukkia. Tuo palmikko oli jo kauvan aikaa
ollut monen rehellisen kansalaisen silmätikkuna, ja muutamat isänmaan
parasta harrastavaiset teurastajat olivat jo kerran vannoneetkin
hakkaavansa sen poikki, nimittäin sen palmikon.

Huhu tästä salaliitosta levisi kulovalkeana yli koko kaupungin, sillä
kaikki, mitä Lalenburgissa, jopa tasavallan salaisessa raadin
neuvottelussakin tapahtui, levisi joka kerta kaikkein suurimpana
salaisuutena ensin suusta korvaan ja sitten korvasta suuhun, kunnes
kaikki tiesivät koko asian, niin mies- kuin naisväkikin. Tämä kaikki
oli vallan mukavaa, ja siten säästyi kansalaisilta paljo rahaa, kun ei
näet tarvinnut tilailla sanomalehtiä.

Kumpikin puolue varustelihe nyt ja värväili innokkaasti liittolaisia
tuleville valtiopäiville. Senkaltaisia ei pidetty kuin kerran viikossa.
Ja kun hallituksen jäsenet, istunnon jälkeen, olivat hajaantuneet kukin
kotiansa, silloin hallitsi Lalenburg, tasavalloista paras, itse
itseänsä, muitta mutkitta, sillä toinen pormestari myöskenteli viikon
varrella kahvia ja mauksia, toinen valmisteli nauhoja, kamreeri hoiti
viinianniskelua, yksi raatiherroista laittoi makkaroita, toinen paistoi
sämpylöitä j.n.e. Jokainen oli omassa itsessään vakuutettu siitä, että
tämä tällainen menettely se edistää valtakunnan aineellista
vaurastumista paljoa varmemmin kuin kaikki nuo moninaiset protokollat
ja suplikit kanslioissa ja raastuvissa.



VI.

Kaikkialle.


Jo valkeni se suuri päivä, jolloin valtakunnan turmiollinen tila oli
otettava keskustelun alaiseksi, ja olivathan viime viikon tapaukset
tosiaankin olleet sitä laatua, ett'ei Lalenburgissa moisia ennen oltu
kuultu eikä nähty. Hannu Halle puolestaan ei ollut sillä välin istunut
ristissä käsin hänkään. Hän oli tehnyt visittinsä kaikkien kaupungin
kaunotarten luona ja vakuuttanut kunniasanallaan, että hän oli juuri
heidän alttarilleen uhrannut kamreerin Rosinan. Ja kiitolliset
kaunottaret saivat ensin mammansa ja mammat aviomiehensä ja nämä taas
ystävänsä raadissa asettumaan sotakannalle tuota kaupunginkirjurin
kerrassaan sopimatonta palmikkoa vastaan. Jokainen odotteli pelvolla ja
vavistuksella, mitä nyt tuleva oli. Tuskin oli raatihuoneen kello
kutsumuksensa kumauttanut, niin jo olivat kaikki lalenburgilaiset ja
lalenburgittaret hengessänsä raastuvassa, nimittäin ne, jotka eivät
virkansa ja ammattinsa nojalla päässeet sisään. Suuri osa
käsityöläisistä jätti työhuoneensa, sepiltä jäi ahjot kylmilleen,
mylläreiltä myllyt kolisemaan omin päinsä, kankurit antoivat palttua
kangaspuilleen; -- kaikki riensivät raatihuoneen torille odottamaan
sitä silmänräpäystä, jolloin viisaat raatiherrat, avaroissa viitoissaan
ja miekat sivullansa, astuvat alas raastuvan korkeita portaita ja
lähimmille tuttavilleen ilmoittavat, mihin tuloksiin istunnossa on
tultu.

Raati oli kokoontunut miehissä. Ensi alussa katselivat kaikki vuoroin
toista, vuoroin toista puolueenjohtajaa, varsinkin kaupunginkirjuria,
jonka edessä pöydällä oli pari savipadan palasta ja perlamuttinappi.

Ensin ratkaistiin muutamat juoksevat asiat, mutta sitten pyysi kuin
pyysikin Mucker puheenvuoroa ja aloitti syytöspuheensa.

-- Mistä pitää minun saada sanoja, -- lausui hän, -- kyllin
voimakkaita, edespitääkseni kaiken sen turmion ja pahennuksen kuin yksi
meidän kansalaisistamme on tasavallan ylitse tuoda tahtonut kuin myös
tuonut? Hamasta siitä asti kuin Rooma ja Lalenburg perustetuiksi tulit,
on ihmisiä ylenpalttisesti elänyt, mutta ei yhdeltäkään ihmiseltä ole
vielä niin lyhykäisen ajan sisässä ja niin äärettömällä alalla
matkaansaatettu niin paljo hävityksen kauhistusta kuin Hannu Haileita.
Jaa, minä olen uloslausunut hänen nimensä, o isänmaan isät, sillä jo
piskuiset pojatkin kaduilla ja kujilla tietävät, että juuri hän on
kaiken pahan alkujuuri tässä tasavallassa. Eli kuinkasta? Onko sitä
huonetta, jolla ei olisi syytä hänen päällensä kantaa? Missä ikinä
salaisuudet ilmisaatettiin, siellä Hannu Halle sen teki. Ketä ikinä on
paneteltu tai kenen hyvää nimeä solvattu, on Hannu Halle siihen hänen
myötävaikutuksensa lainannut. Missä ikinä aviopuolisot riitelit, siellä
Halle heidän keskellensä kylvi eripuraisuuden siemenen. Missä ikinä
joku aivoitus tyhjäksi raukesi, siellä Hannu Hallen tomppelimaisuus sen
matkaansaattoi. Ja missä ikinä yksi kihlaus purjetuksi tuli, siellä
Hannu Halle hänensä oli väliin asettanut. Sanalla sanoden: hän on yksi
turmion lapsi, pistää nenänsä joka paikkaan, tahtoo kaikki tietää ja
kaikki tehdä ja kaikki parantaa, ja sen kautta syntyy yli koko
valtakunnan ainoastaan hävitystä ja sekamelskaa.

Tämän esipuheen jälkeen, joka vielä valaistiin moninaisilla
esimerkeillä kaupungin salaisuutten historiasta, ryhtyi syyttäjä
puhumaan viimeisistä tapauksista, tulipalosta, särjetyistä
saviastioista, oltermannin ja yli-oltermannin jättiläiskamppauksesta,
suunnattomasta säikäyksestä koko kaupungissa ja sen vahingollisista
seurauksista heikkoihin ja niihin kuin tautivuoteellansa silloin
makasit. Hän puhui niin liikuttavasti, että oltermanni Pretzel rupesi
itkemään, padan palasia katsellessaan; hän puhui niin innokkaasti, että
kamreeri Piphan lensi tulipunaiseksi, ja yli-oltermanni Ahl puristeli
nyrkkejänsä, niin että sormet naksahtelivat. Näyttipä itse Hannu
Hallenkin järkähtämätön hengen ylevyys ja mielen rauha hetkeksi
horjahtaneen.

Pian hän kumminkin rohkaisi mielensä ja puolusti itseänsä erinomaisen
arvokkaasti ja selvästi. Hän todisti, ett'ei nuo savenpalaset ja nappi,
joka kyllä saattaa kirvota kenen takista tahansa, vielä todista yhtään
mitään. Yhtä hyvinhän voisi väittää, että se oli kaupunginkirjuri
Mucker, joka muutama viikko sitten pitkällä palmikollaan löi kumoon
porttitornin, sillä jokainen näki hänen kulkevan tornin ohitse kolme
minuttia sitä ennen kuin torni vanhuuttaan romahti maahan. Mitä taas
tulipaloon tulee, niin ei se suinkaan ollut hänen syynsä, että
pääkaupungin ruiskut myöhästyivät tai jäivät kokonaan lähettämättä,
koskapa hän sai tapahtumasta tiedon vasta sitten kuin se jo oli
tapahtunut. Ja sitä paitsi -- mitäs tolkkua ruiskujen lähettämisestä
olisi ollutkaan? Tuli olisi silti leimunnut yhtä kirkkaana, sillä
ruiskuthan ja muut sammutusvärkit, niinkuin jokainen tietää, ovat niin
kerrassaan piloilla, ett'ei ne vettä pidä eikä anna.

Mutta kaupunginkirjuri Mucker puhui taas häntä vastaan ja todisti, että
Hannu Halle se sittenkin on kaiken pahan syy. Ja hän päätti näillä
sanoilla:

-- Ja niin pitkälle, o isänmaan isät, on nyt vihdoin jouduttu, ett'ei
minun enempää tarvitse puhuakaan, tullakseni teiltä uskotuksi, että
viimeinen verinen sota Turkinmaaila ja hirveä musta surma Puolanmaassa
ja kauhea maanjäristys Kalabriassa ja se kauhea myrsky, jolta Espanjan
hopealaivasto meren syvyyteen vajotetuksi tuli, että kaikkia näitä
myllerryksiä ei kukaan muu ole voinut matkaan saattaa kuin ainoastaan
Hannu Halle. Hamasta siitä asti, kuin hän tuli meidän muuriemme
sisäpuolelle, on hämmennys ja eripuraisuus ja riita ja pauhina ollut
meidän jokapäiväisenä ravintonamme. Vielä seisoo Lalenburgin kaupunki,
mutta me, o isänmaan isät, me saamme vielä nähdä, kuinka tämä ikivanha
ja ihana maailman kuulu kaupunki vielä kukistuu meidän silmiemme
edessä, ellei Hannu Halle tule meiltä pois ajetuksi ylitse kaikkien
valtamerien. Mihinkäs hän ei olisi mahdollinen? Eikö hän ole meidän
päämme päälle tuonut jo yltäkyllin eripuraisuutta ja kammoa? Vieläkö
pitäisi meidän odottaman kansalaissotia, murhia ja tulipaloja?
Pitäisikö meidän vielä näkemän, kuinka tämä suuriarvoinen raatihuone
kukistuu maan tasalle ja meidän asuntomme tuhvaksi poltetaan?

Ja nyt kuvasi Mucker hävityksen kauhistusta niin elävästi, että
kuulijoilta, jopa itse jalolta Hannu Haileltakin hivukset nousivat
päässä pystyyn, ja jokainen oli varma siitä, että nyt, nyt justiin
uudistuu Lalenburgissa Jerusalemin hävitys.

Hätä ja säikäys, pelko ja epätoivo ja kosto kuvastuivat kaikkien
silmissä. Muutamat istuivat lyyhistyneinä, puolitainnoksissa. Toiset
hengittivät valtavasti, sieramet levällään, ja loivat murhaavia
katseita valtionrakennusmestariin. Toiset yrittivät hädissään
rientämään koteihinsa, pelastaakseen rakkaitaan, mutta polvet
vapisivat, jalat eivät totelleet. Toisten teki mieli pyytää
puheenvuoroa ja vaatia Hannu Hallea tuomittavaksi kuolemaan, mutta
ylenpalttinen suuttumus tukautti heiltä äänen, ja kurkut ne korahtivat
vaan varsin kummallisesti.

Äkkiä lensivät salin ovet selko seljälleen ja raatihuoneen vahtimestari
astui sisään, kädessään kirje, suunnattomalla sinetillä lukittu. Hän
jätti sen pormestarin käsiin, ilmoittaen, että hänen korkeutensa
Luchsensteinin ruhtinaan kuriiri oli sen vast'ikään tuonut. Kaikki
hörkistivät korviansa. Pormestari pani silmälasit nenälleen, otti
majesteetillisen ryhdin ja kuiskasi oikealleen ja vasemmalleen:
"Valtiollista, äärettömän tärkeätä!"

Sanomaton uteliaisuus valtasi lalenburgilaiset. Kaikkien silmät olivat
kiinnitetyt mahtaviin sinettiin. Jerusalemin hävitys oli kerrassaan
unohdettu.

Tuskin oli hallitseva pormestari murtanut sinetin, niin jo siirtyivät
lähimmäiset isänmaan isät tätä tasavallan esimiestä niin lähelle kuin
suinkin pääsivät. Muut liukuilivat penkeiltänsä yhä likemmäs hekin,
jott'ei pormestarin pienin hiiskauskaan, ei hengenvetokaan menisi
heiltä hukkaan. Täten sulloutuivat herrat niin taajaan joukkoon, että
melkein joutuivat toistensa syliin. Koko sali tyhjeni ihmisistä,
ainoastaan pieni tila mestarin ympärillä oli täynnä päitä.

Ja hiljaa oli kuin haudassa. Lalenburg oli tosin vilkkaassa
liikeyhteydessä läheisen valtion, Luchsensteinin ruhtinaskunnan kanssa,
mutta ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut, että ruhtinas olisi
suorastaan kirjoittanut tasavallan raadille. Pormestarin oli siis täysi
syy luulla, että kirje sisälsi jotain äärettömän tärkeätä valtiollista.

Hän alkoi lukea, mutta kunnioittavalla, hiljaisella äänellä, niinkuin
kirjeen ruhtinaallinen alkuperä vaatikin. Tämä vaikutti sen, ett'eivät
takimmaiset saaneet selvää ensimmäisistä sanoista ja huusivat sen
vuoksi: "lukekaa kovaa!" Tämä taas häiritsi etummaisia, ja he vaativat
hiljaisuutta. Nyt eivät perimmäiset kuulleet yhtään mitään ja vaativat
lukemaan kovemmin. Toiset tahtoivat aloitettavaksi ihan alusta.
Etummaiset puolestaan käskivät muita vaikenemaan. Huudot kasvoivat
kasvamistaan, kunnes vihdoin jokainen tuskastui tuohon yleiseen nieluun
ja rupesi kohdastansa rauhan rakentajaksi ja melun hillitsijäksi, ja
koska nyt jokainen tahtoi saada oman äänensä kuulumaan yli kaikkien
muitten, syntyi hirmuinen kiljunta. Kun perimmäiset lopulta huomasivat,
että edessä-olijoilla oli sittenkin kaikki edut puolellaan, ryntäsivät
he eteenpäin. Salaman nopeudella oli Hannu Halle heilahtanut ihan
pormestarin nenän eteen. Kaupunginkirjuri nosti kamalan melun ja huusi,
että Hannu Halle oli tyrkännyt hänet syrjään. Hän huusi henkensä
edestä, mutta siitä ei apua. Hannu Hallen tavalla laittautuivat muutkin
perimmäiset edelle. Ja nyt alkoi verraton työntö ja nyvintä ja
ryntäily, ja kesken kaikkea kiroiltiin ja pyydettiin ja rukoiltiin
hiljaisuutta.

Pormestari parka oli helisemässä, sillä hänhän se oli koko mylläkän
keskipisteenä, jota kohti kaikki liikkui kaikkialta. Silloin teki hän
suuren päätöksen: hän päätti vaientaa myrskyn oman personansa
arvokkaisuudella. Majesteetillisella suuttumuksella nousi hän pystyyn
ja, ulottuaksensa koko joukon yläpuolelle, kiipesi tuolille. Jo avasi
hän suunsa, päästääkseen vihansa jyrisevän äänen kuuluville, mutta
silloin tuli tunkeilevasta joukosta sangen vähän kunnioitusta tunteva
sysäys ja kaasi pormestarin konsulaarisen valta-istuimen kumoon, ja
samassa kaatui pormestari ruhtinaallisine kirjeineen keskelle
tappelevaa joukkoa, niinkuin kaatuu tammi kitukasvuiseen pensastoon.
Hänen puuderoittu ja pomadalla runsaasti rasvattu perukkinsa pyyhkäisi
mennessään yli-tullinhoitajan kasvoja ja oli vähällä viedä mieheltä
silmäin valon. Tästä vimmastui yli-tullinhoitaja ja sieppasi perukin
käteensä ja rupesi sitä käyttämään ei ainoastaan puolustus- vaan
hyökkäys-aseenansakin. Tämä näky oli valtava vaikutuksilleen: siitä
otettiin kopioita heti paikalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei
ainoakaan perukki enää istunut siinä, missä sen istua piti. Jo siinä
yksikin perukki heilahteli yli ihmisten päitten, kuni vihan ankara
vitsa heilahteli ja hutki. Pölypilvet asuivat ylhäällä korkeudessa, ja
letkauksen saaneitten inu ja ulina alhaalla syvyydessä.

Keskellä tätä yleistä hämmennystä purkaantui tuo suuri, kauan
valmisteltu salaliitto Muckerin palmikkoa vastaan täyteen työhön ja
toimeen. Yksi raatiherroista, ammatiltaan räätäli, veti sakset
taskustaan ja läksi ajamaan takaa kaupunginkirjuria, joka jymäkässä
juosta puikahteli kuin mikä pitkähäntäinen rotta. Yks kaks oli palmikko
niskaa myöten irti. Mucker parka ei tiennyt koko jutusta mitään,
ennenkuin sai palmikollaan näpsäyksen nenäänsä. Muuan toinen oli näet
siepannut räätäliltä tuon voitonmerkin ja ruvennut käyttämään sitä
ratsuraippanaan, se kun oli, hyväkäs, puolitoista kyynärää pitkä.

Kaupunginkirjuri huomasi nyt palmikkonsa joutuneen toisen omaksi,
tapasi niskaansa ja sai varman vakuutuksen, että tuo kallis kapine oli
todella tiessään. Mutta silloin hän parkasi, nosti kätensä ja
kyynelöivät silmänsä kohti korkeutta ja huusi taivaan kostoa
pahantekijän ylitse. Ei hän olisi varmaankaan pannut asiata niin
pahaksensa, jos häneltä palmikon asemasta olisi nyäisty itse pää. Hänen
ulvontansa oli niin ylenluonnollista, että korkea raati lakkasi äkkiä
tappelemasta, unohti kaikki närät ja vihat ja kerääntyi ääneti poloisen
ympärille. Mutta kun siinä huomattiin, ett'ei mieheltä ollut käsi katki
eikä jalka poikki, myhähti jokainen varsin tyytyväisenä, luovutti
valloittamansa perukin asianomaiselle ja palasi sijallensa.

Pormestari puisteli päätään, peräti nureillaan äsköisestä mylläkästä,
ja hänen pörröinen perukkinsa muistutti silloin sangen paljon
medusanpäätä. Tuollaiset innokkaat keskustelut eivät Lalenburgissa
muutoin olleet mitään ensi kerran ilmiöitä; siksipä eivät ne nytkään
sen suurempaa sydämmen surua tuottaneet. Ne olivat vaan kansalaisten
avomielisyyttä ja tasavaltaista teeskentelemättömyyttä. Jokainen
korjasi asuansa niin hyvin kuin osasi ja piteli hyppysillään niitä
kohtia tamineissaan, joihin pahimpia rakoja ja repeämiä oli
ilmaantunut. Kaupunginkirjuri asetti pöydälle palmikko vainajansa,
savipalasten ja napin viereen, ja kuivaeli kyyneleitään kirjavaan
nenäliinaan.

Hartaudella odotettiin jälleen ruhtinaan kirjeen lukemista. Mutta tämä
oli yleisessä touhussa ja tuiverruksessa mennyt moneksi palaseksi.
Paperiliuskat kerättiin yhteen ja asetettiin suurella kunnioituksella
pormestarin eteen. Kaikki muu jätettiin hänen älynsä ja viisautensa
huostaan.

Tämäpä oli ylen vaikeata. Paperipalasia koeteltiin sommitella yhteen
jos mitenkin päin, mutta turhaan. Muutamista yksityisistä sanoista sai
selvän, mutta ehjää ei tullut mitään. Nyt oli pormestari sanomattomassa
pulassa ja pälkäässä. Kolmasti kysyi hän valistuneelta raadilta, mitä
hänen korkeutensa Luchsensteinin ruhtinaan kirjoitukseen vastattaman
piti, ja kolmasti puisteli valistunut raati päätänsä. Vihdoin nousi
Hannu Halle puhumaan ja ehdotti ilmoitettavaksi hänen korkeudellensa,
että sittenkuin korkeasti sen samaisen kirjoitus on onnellisesti
perille saapunut ja hukkaan joutunut, niin anoo jalo ja viisas
maistraatti, että hänen korkeutensa suvaitsisi kirjoittaa vielä kerran.

Yksimielisesti hyväksyttiin tämä kerrassaan älykäs neuvo.

Mutta sillä välin oli Mucker istunut paperipalasten ääressä,
sommitellen niitä yhteen jos miten tavoin. Vihdoin hän luki kuuluviin
seuraavat kokoomansa sanat:

"Kiinniottaa... Hannu Halle... koira... tuhannen guldenia... hinta...
päästä..."

Kaikki jälleen kuuntelemaan ja kummastelemaan.

-- Kas niin, -- puhui Mucker, -- tässä näkee selvästi, että Hannu Halle
on taaskin ollut vehkeilyn päällä ja hänensä niin tyhmästi käyttänyt,
että koko Lalenburg saattaa turmion alle joutua. Tämä edesvastuu
siitäkin, että hän itse ruhtinaalta koiraksi kutsutaan ja meiltä
kiinniotettaa vaaditaan. On myös hänen päästänsä tuhannen guldenin
hinta ulospantu. Epäilemättä on Hannu Halle jälleen kutsumatta,
käskemättä itsensä sekoittanut asioihin, joihin ei hänen mitäkään
tullut. Mutta suurten herrain kanssa ei ole marjaan menemistä. Minä
ehdotan sen vuoksi, että syytetty pantaisiin vankeuteen ja siellä
pidettäisiin hamaan siihen asti kuin hänen korkeutensa sen toisen
kirjeen tykömme on lähettänyt, ja että ruhtinaalle tietä annettaisiin,
että luvallinen ja viisas raati on valmis kaikenkaltaiseen korvaukseen
kuin myös että Hannu Halle jo on asianmukaisesti kiinni pantu.

Kaupunginkirjurin esitys hyväksyttiin yksimielisesti, vaikka Hannu
Halle pani kiivaita vastalauseita ja vakuutti, ett'ei hänellä iki
päivinä ole ollut Luchsensteinin ruhtinaan kanssa vähintäkään
tekemistä. Kaupungin vartijat saivat käskyn tulla sisään, ja he
saapuivatkin kohta pertuskoineen päivineen. Komendantti pöyhäytti
höyhentöyhtöänsä, asettui vartijajoukon etunenään, ja niin vietiin
Hannu Halle, suunnattoman väenpaljouden seuratessa, suoraa päätä
valtionvankilaan.



VII.

Hannu Halle.


Se sanoma, että valtionrakennusmestari oli vangittu ja Luchsensteinin
ruhtinas oli suunnattomasti suuttunut ja sanonut häntä, aatelkaas,
koiraksi, -- se sanoma herätti tavatonta huomiota Lalenburgissa. Mitä
lieneekään Hannu Halle tehnyt tepposia? -- Se kysymys tuotti päänvaivaa
kaikille yhteisesti ja jokaiselle erittäin. Ja niin suuri oli hämmästys
ja häiriö, ett'ei kukaan edes huomannut tuon puolentoista kyynärän
pituisen palmikon poissa-oloa kaupunginkirjurin päästä. Puheen-aineeksi
oli tullut Hannu Halle kaikkialle, eikä kukaan epäillytkään hänen pian
tapahtuvaa mestaustansa. Muutamat arvelivat, että häneltä lyödään pää
poikki; toiset luulivat, että mies hirtetään, mutta jotkut sanoivat,
että kyllä hän ainakin roviolla poltetaan. Monet olivat oikein
pahoillaan siitä, ett'ei tämä juhlallinen toimitus voi tapahtua
Lalenburgissa, vaan on täytäntöön pantava ruhtinaskunnan
pääkaupungissa. Toiset sitä vastoin olivat tästä mielissään, siinä kun
heillä oli niin hyvä syy käväistä taas kerran tuossa pääkaupungissa.
Monet tekivät jo sopimuksia yhteisestä matkasta, sillä ainahan sitä
helpommalla pääsee, kun panee kyytirahat puolekkain. Kaikki ajopelit ja
hevoset, mitä kaupungissa vaan oli, tilattiin heti samana päivänä jo
ennakolta. Räätälit olivat nääntymäisillään uusien tilauksien
ylenpalttisuuden alle.

Mutta näihin iloisiin valmistuksiin ja puuhiin sekaantui pian
kristillistä sääliväisyyttä. Olihan se sentään hirveätä, kun ajatteli
tuon raukan istuvan pimeässä vankihuoneessa, kuolemaansa odotellen!
Hannu Halle, jonka jokainen tunsi, ja jolla jok'ainoassa talossa oli
ollut jotain tekemistä; -- Hannu Halle, jota kaikki mammat olivat
moittineet ja vävykseen toivoneet; -- Hannu Halle, johon kaikki tytöt
olivat katsoneet karsaasti kaukaa ja lämpimästi läheltä; -- Hannu
Halle, pöydässä iloinen juomaveikko, raadissa oiva puhuja, tätien ja
serkkujen kahvikekkereissä kimein kielikello, kirkossa hartain
sanankuulija; -- Hannu Halle, kaikki kaikessa, -- hän istui
vankeudessa!

Haikea sääliväisyys valtasi ensin tyttäret, sitten mammat ja sitten
aviomiehet. Tuskin oli hämärä laskenut maahan, niin läksi moni kaino
neitonen, joka tavallisesti oli karttanut Hannu Hallen katseita ja
nuoren miehen nimeäkin kuullessaan punastunut, läksi itkusilmin
hiljakseen hiipimään vankihuoneelle, pistääksensä mies paralle vielä
viimeisen virvoituksen ja vahvistuksen. Kuka toi makkaroita, kuka
sokerileipiä, kuka piirakaisia ja ken mitäkin. -- Hyväinen aika! --
huudahtivat ämmät ja palvelustytöt ja katupojat, tuota nähdessään; --
johan ne sille vievät hirren herkkuja! -- Ja nyt ei viemisillä enää
ollut loppuakaan. Hirren herkuiksi oli Lalenburgissa tapana sanoa
kuolemaan tuomittujen pahantekijäin viimeisiä aterioita. Mestauksen
edellisinä päivinä kannettiin näet heille kaikkea, mitä vaan halusivat
ja mitä eivät halunneet. Valtionvankilan akkuna oli kadun tasalla ja
varustettu rautaristikolla. Ristikkoon oli tehty erityinen aukko, josta
ruoat pistettiin sisään, sillä vankihuoneen ovea ei saanut avata ilman
korkean esivallan nimenomaista lupaa. Tämän aukon edessä tungeskeli nyt
väkeä hamaan puoliyöhön asti. Ja aukosta vaelsi vankilaan leipää ja
leivoksia jos mitä laatua, makkaroita, paistettuja hanhia, kukkoja,
ankkoja, kyyhkysiä, hentusia, piirakaisia, omenoita, päärynöitä, viini-
ja olutpulloja, liköörikaramelleja, päänpiristys-vesiä j.n.e., j.n.e.
Kauppiaat lähettivät mies-raukalle suoloja, pippuria, juustoa, voita,
nuuskaa ja piipputupakkaa. Ihme vaan, ett'ei valtionrakennusmestari
tukehtunut siellä tuohon tavaran paljouteen. Ei yksikään noista
ihmis-ystävällisistä lahjoittajista saanut kumminkaan nähdä hänen
kasvojansa; eikä hän sanaakaan vastannut heidän suloisiin
lohdutuksiinsa. Jokainen ymmärsi asian oikean laidan: tuska ja häpeä
oli pakottanut hänet lymyämään pimeimpään nurkkaan.

Mutta hellyys ei ollut tällä kertaa paikallaan, eikä
valtionrakennusmestarikaan ollut paikallaan. Näin oli nimittäin asia.
Kun komendantti puolenpäivän aikaan oli saattanut Hannu Hallen
vankikoppiin, huomattiin, että valtionvankila kyllä oli erinomaisessa
kunnossa, mutta peräti rappiolla. Ovea ei osannut lukita eikä teljetä,
koskapa puu oli lahonnut ja lukot ja teljet ruostuneita. Tähän ei
kuitenkaan ollut syynä kaupungin ja tasavallan viisaan raadin
huolimattomuus, vaan muuan oikeusjuttu, jota jo neljäkymmentä
ajast'aikaa oli käyty kaupungin ja maalaiskunnan, nimittäin
Lalenburgiin kuuluvain kahden kylän, välillä seuraavan seikan
ratkaisemiseksi: "ovatko vankihuoneet ylöspidettävät kaupungilta, jolla
on oikeus vangiksi ottaa, vai maalaiskunnalta, jonka väestön
velvollisuus on itseänsä vangitettaa?" (Miesmuistiin ei näet ollut
sattunut sellaista, että kaupunkilainen olisi joutunut vankeuteen).
Tätä prosessia oli tasavallan suuri raati tutkinut jo neljäkymmentä
ajast'aikaa, mutta yhä se vielä oli ratkaisematta. Joka vuosi oli
kaupungin esimiehillä ja maalaiskunnan esimiehillä tapana kokoontua
suuriin sopiaiskemuihin, joissa riitapuolten oli määrä ratkaista juttu
sovinnossa. Mutta esimiehille maistuivat viinit ja paistit kovin
hyvälle, ja sen vuoksi ei sopimisesta koskaan tullut mitään, sillä
siinä tapauksessahan näistä hauskoista kemuistakin olisi tullut
kerrassaan loppu, ja koska niitä sitä paitsi pidettiin sen riitapuolen
kulungilla, jonka "vast'edes havaittaisiin väärässä olleen", ei
kumpikaan tietysti tahtonut väärässä olla.

Komendantti oli heti paikalla terävällä älyllään ja silmällään
huomannut nuo pienet vajanaisuudet vankihuoneen ovessa. Siitäpä syystä
hän ei pannutkaan ovea lukkoon, vaan naulitsi sen kiinni ja varmemmaksi
vakuudeksi käski kaupunginkirjurin siinä paikassa lukitsemaan sen
sinetillä. Sitä paitsi asetettiin oven eteen vartija pertuska kädessä.
Vanki teki heti kohta vartijalle oven takaa sen vakavan kysymyksen,
kuinka hänen, vankina ollessaan, oli meneteltävä eräissä tapauksissa,
jotka ovat välttämättömiä tässä elämässä. Vartija hoksasi kysymyksen
erittäin tärkeäksi, ja koska komendantti ja kaupunginkirjuri vast'ikään
olivat lähteneet tiehensä, juoksi hän kysymään heiltä tässä asiassa
käskyä ja määräystä. Sillä välin tarkasteli valtionrakennusmestari ovea
ja huomasi, että saranat sillä kohtaa, missä ei ollut sinettiä eikä
nauloja, istuivat kovin höllässä ja helposti läksivät irti lahonneista
pielistä. Pieni sysäys vaan hänen puoleltaan, niin ovenpuolisko erkani
puoliskostaan, valtionrakennusmestari astui koreasti ulos, painoi oven
takaisin paikoilleen ja saranat sijoilleen ja läksi takaportin kautta
kotiansa, ennenkuin kukaan oli häntä huomannut.

Uskollinen vartija palasi pian senjälkeen ja toi komendantilta
tällaisen armottoman vastauksen: "vanki auttakoon häntänsä
tainkaltaisissa tapauksissa niinkuin parhaiten taitaa". Samalla lausui
vartija syvimmän surunsa ja vilpittömän osan-ottonsa vanki parkaa
kohtaan, ja kertoi ja neuvoi ja lohdutteli häntä neljänneksen tuntia.
Mutta kun valtionrakennusmestari ei vastannut sanaakaan pertuskamiehen
moniin helliin sanoihin, niin vaikeni viimeksi mainittu vihdoin hänkin;
kävelihän vaan edestakaisin oven edustalla, tarkastellen silloin
tällöin nauloja ja sinettiä.



VIII.

Kaikkialle.


Valtionrakennusmestarin matka vankihuoneesta asuntoonsa oli oikea
mestariteos. Vankilan takapihasta mennä puikahti hän avaran liiterin
kautta, josta ovi vei myös suoraa päätä läheiselle poikkikadulle. Tässä
liiterissä elätettiin esivallan sikoja, jotka nyt ihastuivat vallan
erinomaisesti, päästyään ulos kaupunkia katselemaan. Sieltä juoksi
pakolainen läheiseen leipurintaloon, joka ennen vanhaan oli ollut
yhtenä kadun toisella laidalla olevan talon kanssa. Hannu Halle tiesi
kyllä, että talojen jaon jälkeen oli katua vastaan kyllä rakennettu
muuri, mutta tiesi myös, että muurin yläosaan oli jätetty vähäinen
aukko kulkuyhdistystä varten. Yks kaks oli Halle juossut portaita ylös
ja tullut aukolle, jonka leipuri oli sullonut jauhosäkkejä täyteen.
Mutta ei mikään ollut Hannulle helpompaa kuin sysätä säkit alas, ja
tuskin oli kuudes säkki pakahtunut katua vastaan, niin oli
valtionrakennusmestari jo loikannut kadun poikki komendantin taloon,
josta toinen portti antoi toiselle kadulle, juuri sille, missä kova
onni oli kohdannut Pretzelin patoja. Taas vastuksia. Sanotun portin
kohdalle oli komendantti rakennuttanut hanhikoppelin, jossa hänellä oli
näitä siveitä ja säveitä lintuja kolmisenkymmentä, hän kun kävi
laveata hanhi- ja höyhenkauppaa. Onneksi ei ollut koppeli kovin
lujatekoista laatua. Ohut lautaseinä antoi perää kaikille tahoille, ja
valtionrakennusmestari oli jo kauniisti kotonansa, ennenkuin hanhet
kaakatuksillaan ja räpytyksillään ennättivät julkilausua ilonsa siitä,
että saivat ehdoltansa nauttia suloista vapautta.

Tän-aamuiset suuret tapaukset olivat kyllä kokonaan vetäneet ihmisten
mielet puoleensa, niin että tuskin muuta osattiin ajatellakaan kuin
jalon Hannu Hallen vangitsemista ja ruhtinaan kuriiria ja
raatihuoneessa rikki revittyä valtiollista asiakirjaa, mutta eihän
voinut sittenkään jäädä kokonaan huomaamatta se merkillinen seikka,
että arvoisan raadin siat, näkyvä L reidessään, olivat hajaantuneet
ympäri kaupungin, eikä sekään, että toisella kadulla oli ilma aivan
sakeanaan jauhopölystä, eikä sekään, että komendantin hanhiparvet
kaakattaen lentelivät yli kupujen ja kattoin. Mistä nämä
ihmeelliset seikat yht'aikaa eri haaroilta? Sitä ei voinut ymmärtää
yksikään. Muutamat politikan miehet arvelivat, että vangitun
valtionrakennusmestarin liittolaiset aikovat panna toimeen yleisen
kapinan. Kaupunginkirjuri Mucker se yksinään viittaili sinne päin, että
ellei hän itse olisi omin käsin sinetillä lukinnut ja naulannut Hannu
Hailea lujasti vankikomeroon, niin saattaisi hän taaskin luulla juuri
häntä kaiken tuon pahan aikaansaajaksi, koska siat ja jauhosäkit ja
hanhet olivat yleisön sekaan syösseet.

Enimmin piti ihmisten mieliä kumminkin vireillä se suuri isänmaan
kysymys, varsinkin odotettu juhlallinen mestaus. Kaikki muut asiat
jäivät syrjäseikoiksi. Ja ylimmilleen nousi jännitys, kun jo seuraavana
aamuna Luchsensteinin ruhtinaan kuriiri kiiti täyttä laukkaa
kaupunkiin, uusi kirjelmä mukanaan. Raatikello samassa soimaan. Vaipat
hartioillaan ja miekat vyöllään kiiruhtivat pormestarit ja raatiherrat
ylimääräiseen istuntoon. Syvämietteisyys ja vakavuus asui heidän
kasvoillansa. Kansaa riensi laumottain raatihuoneen torille, ja
kaksinkertaiseksi kasvoi uteliaitten joukko, kun Luchsensteinin
ruhtinaan vaunutkin saapuivat, tietysti vankia noutamaan.

Istunto alkoi. Pormestari asetti silmälasit nenälleen;, mursi suuren
ruhtinaallisen sinetin ja rupesi lukemaan kuuluvalla äänellä:

"Me Nikodemus, Luchsensteinin ruhtinas, Krähenburgin kreivi y.m., y.m.
viisaille pormestareille ja raadille Lalenburgin kaupungissa ja
republikassa meidän armollisen tervehdyksemme ynnä hyvän suosiomme
kanssa. Sittenkuin se kirjoitus kuin meiltä teidän tykönne oli
lähetetty, on, sen pahempi, kadotetuxi tullut, jonka sisälläpito oli
kuin seuraa: 'Koska yxi teidän uskollisia kansalaisianne, joka Hannu
Hallexi kutsutaan, on yhdelle meidän hovijäägäreistämme ilmoittanut,
että jokainen koira voisi häneltä ylöskasvatetuxi tulla kuin myös
puhumaan opetettaa, ja me tämän suurella mielihyvällä olemme kuulla
saaneet, niin tahdomme me hänen sanastansa kiinni ottaa, ynnä että ei
mikään hinta tule meiltä liian kalliina pidetyxi, jos hän meidän
henkikoirallemme, nimeltä Fidele, inhimillisen puhelahjan tykösaattaa
taitaa, joka sille, yllämainitulle koirallemme, kyllä vaikeata olla
mahtaa, vaikka se tosin täydellisesti saxankieltä ymmärtää ja vähän
myös franskaa ja italiankieltä, kumminkin niin, ett'ei se vielä itse
niitä puhua taida, jonka tähden me usein mainitun Hannu Hallen tahdomme
nimittää meidän hofrodixemme ja ulosmäärätä hänelle tuhannen guldenia
hänen ensimmäisexi ylöspanoxensa ja vielä edespitäin, että hän
myöhemmin voi päästä meidän printziemme ylöskasvattajaxi, niin kohta
kuin he senkaltaisen sopivan iän saavuttaneet ovat, niin kehoitamme
teitä tätä meidän hofrodiamme viipymättä meidän tykömme lähettämään,
niinkuin meidän armollinen tahtomme on".

Ilmeinen ällistys valtasi nyt hyvin-arvoisan raadin. Ei ainoatakaan
löytynyt, kaupunginkirjurista ja ensimmäisestä raatiherrasta ruveten
hamaan vahtimestariin salin ovella, jonka suu ei olisi pysynyt auki
vielä kaksi minuttia sen perästä kuin ei enää mitään ollut kuultavana.
Itse hallitsevalta pormestariltakin, sittenkuin hän oli laskenut
kirjeen eteensä ja silmälasit sen päälle, jäi suu kotvaseksi auki ja
silmät tuijottamaan ylös tyhjään avaruuteen.

Muutamat rupesivat sitten ihmettelemään, että mitenkä se hänen
korkeutensa koira jo on oppinut ymmärtämään kolmea kieltä; toisia
kummastutti Hannu Hallen tähän saakka niin salassa pysynyt taito
opettaa elukoita puhumaan ihmisen tavalla; ja vielä toiset
tutkistelivat kunnioituksella niitä korkeita arvoja ja virkoja, joihin
valtionrakennusmestari vielä oli kohoava, hän, josta vast'ikään oli
luultu kaikkea muuta kuin sellaista; ja vielä toiset pelkäsivät ja
vapisivat tuon suuren miehen kostoa, hänen, joka hirsipuun nenästä oli
kohonnut valta-istuimen juureen: nythän oli Lalenburgin kaupunki ja
tasavalta kokonaan hänen mielivallassansa. Hämmästyksen hiljaisuus
muuttui äkkiä ankaraksi huudoksi, jossa jokainen tahtoi ennen muita
saada puheenvuoron, lausuaksensa pöytäkirjaan, että hän oli eilispäivän
istunnossa pannut ankaran protestin valtionrakennusmestarin
vangitsemista vastaan. Noloin kaikista oli kaupunginkirjuri Mucker.
Sillä välin kuin muut koettivat ylenpalttisesti ylistellä Hannu Hallen
erinomaisia avuja ja kuntoa, nimitellen häntä hänen isäinsä kaupungin
ylpeydeksi ja kauniimmaksi koristukseksi; sillä välin kuin muut
laskivat ja luettelivat, mitä kaikkea hyvää, niin ruoan kuin juomankin
puolta, he edellisenä iltana olivat ristikon-aukon lävitse hänelle
pistäneet, sillä välin pureskeli Mucker häpeissään sulkaansa, miettien,
miten päästä sovintoon verivihollisensa kanssa.

Ja sitten ehdotti Mucker, että raadin valitsema lähetyskunta kävisi
noutamassa ruhtinaallisen hovineuvoksen pois vankihuoneesta ja toisi
hänet juhlasaatossa raatihuoneesen. Täällä oli hänelle edeskannettava
julkinen anteeksi-pyyntö eilisen väärinkäsityksen tähden ja hän
asetettava kunniasijalle hallitsevan pormestarin oikealle kädelle kuin
myös ruhtinaan kirjoitus hänelle luettava. Senjälkeen oli hän,
kaupunginkirjuri, yhtä halukas kuin velvollinenkin anomaan omasta
puolestaan anteeksi ja sulkeumaan isäinsä kaupungin korkean kansalaisen
suosioon, niin ett'ei Hannu Halle vielä tulisi sotalaumain kanssa
Lalenburgia vastaan, niinkuin muinaiseen aikaan Coriolano Roomaa
vastaan kerran tullut oli.

Ehdotus hyväksyttiin suostumus- ja eläköönhuudoilla.



IX.

Hannu Halle.


Hannu Halle tunsi kansalaisensa liiankin hyvin ja istui sen vuoksi
kaikessa rauhassa kotonaan, vanhan emännöitsijänsä vaalimana. Hannu oli
varma siitä, että asiat kääntyvät parin päivän perästä parhain päin, ja
ett'ei hivuskarvaankaan hänen päässään kosketa, vaikkapa huomaisivatkin
hänen karanneen ja saisivat tietää haen olinpaikkansa. Olihan hänellä
sitä paitsi hyvä omatunto, sillä Luchsensteinin ruhtinaalta ei hän
ollut kärpästäkään kuolijaksi lyönyt.

Emännöitsijältään, joka tuon tuostakin pistäysi ulkona tiedustelemassa
kaupungin-uutisia ja ottamassa selvää raadin tekemisistä ja
jättämisistä, sai hän kuulla kummia: hänet oli nimitetty ruhtinaan
hovineuvokseksi; hänen oli määränsä opettaa ruhtinaan henkikoiralle
saksan kielioppia; raadin lähetyskunta oli käynyt hänen luonaan
kunniaterveisillä vankihuoneessa; koko kaupunki oli kauheasti
hämmästynyt ei ainoastaan siitä, että hän oli vankihuoneesta poistunut,
vaan myös siitä käsittämättömästä tavasta, jolla se oli tapahtunut,
koskapa muurit ja ristikot ja naulat ja oikeuden sinetit oli tarkoin
tutkittu ja kaikki huomattu olevan mitä parhaimmassa kunnossa. Kaikkea
tätä kuullessaan oli Hannu Halle melkein pahoillaan siitä, että oli
karannutkaan. Saadaksensa taas kaikki asiat hyvälle tolalle, pukeutui
hän juhlatamineisin, sytytti piippunsa ja asettui avonaiseen akkunaan.
Siinä poltteli hän varsin rauhallisena, ystävällisesti nyökäytellen
päätään ohi kulkeville. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa: jokainen
pysähtyi ja jäi hämmästyneenä töllistelemään ylös. Kulovalkeana levisi
tieto kaikkialle, että kadonnut hovineuvos istuu kaikessa rauhassa
akkunassaan ja vetelee savuja piipustansa. Ja mitä kummemmalta tuo
kuului, sitä kiihkeämmin tahtoi jokainen kiiruhtaa asiapaikalle tuota
kummaa näkemään. Kaupungin arvokkaimmat jäsenet riensivät lähellä
asuvain ystäväinsä luokse, ja akkunat olivat täynnään uteliaita päitä.
Muurarit, nokikolarit, kirvesmiehet ja julkeat katupojat kiipesivät
vastapäätä olevain talojen katoille, nähdäkseen uutta hovineuvosta,
joka yhtä uteliaana ja iloisena katseli kansan paljoutta kuin tämäkin
häntä.

Sanomattoman työläästi pujottelihe arvoisa raati tölIistelijäin
välitse Hannu Hallen asunnolle. Hannu otti lähetystön vastaan
korkean-ystävällisellä suosiollisuudella. Nyt oli pormestari asettunut
lähetyskunnan etunenään ja aloitti tervehdyspuheensa seuraavilla
sanoilla: "Korkea- ja jalosukuinen herra ruhtinaallinen hovineuvos!
Meidän isäimme kaupungissa on sen pahempi todeksi havaittu, että ei
kenkään ole profetta omassa maassansa." Tämän tekstin ympärille kutoi
nyt pormestari pitkän onnittelupuheen, joka päättyi mairitteleviin
sanoihin ja anteeksi-pyyntöihin viisaan raadin eilisestä vähemmin
visusti punnitusta päätöksestä. Senjälkeen ojennettiin hänelle
ruhtinaan kirjoitus. Kaikki raatiherrat vuodattivat ilon kyyneleitä.

Hovineuvos vastasi puolestaan onnistuneella vastapuheella, jota kesti,
kunnes väkijoukko kadulla oli ennättänyt hälvetä ja lähetyskunta oli
kokonaan lakannut vuodattamasta ilon kyyneleitä.

Silloin astui sisään ruhtinaan kuski, ilmoittaen hänen korkeutensa
käskeneen, että "hovineuvoksen on jo tänä iltana saapuminen
ruhtinaskunnan pääkaupunkiin ja itsensä audiensiin löydyttäminen."

Nyt tuli kiire käteen. Hannu Halle pani riemuissaan matkalaukkunsa
kuntoon ja istui jo hetken perästä ruhtinaan lähettämissä ajopeleissä.
Suunnaton väkijoukko oli kerääntynyt katsomaan hänen lähtöänsä.
Jokainen otti syvällä kunnioituksella hatun tai lakin päästään, kun
pölyiset matkavaunut ja kuski kultakalunoissaan tulivat näkyviin.

Lalenburgilaiset olivat kyllä äärettömän ylpeitä tasavaltalaisesta
riippumattomuudestaan ja vapaudestaan, ja viheliäisinkin heistä oli
vapaana kansalaisena ainakin kuninkaan veroinen mielestänsä, mutta
orjamaista arvonantoa tunsi sittenkin jokainen kaikkea sellaista
kohtaan, mikä ruhtinaallista oli.

Hannu Hallen piti vielä samana iltana astua hänen korkeutensa eteen.

Nikodemus ruhtinas oli kelpo herra. Jos olisi hänellä ollut vaan
keisarikunta hallussaan, niin olisi hän ollut yksi maailman suurimpia
hallitsijoita. Nyt hänellä oli vain pieni ruhtinaskunta ja paljo
velkoja. Hänen jaloimpia huvituksiansa oli tietysti metsästys, ja siksi
oli hänen hovissansa enemmän koiria kuin ihmisiä. Seuraelämä ei häntä
miellyttänyt.

-- Kuules nyt! -- lausui ruhtinas vasta leivotulle hovineuvokselleen,
joka alamaisimmassa alamaisuudessa suuteli hänen nuttunsa lievettä. --
Sinäkös se olet, joka osaat opettaa koiria puhumaan? Kas tässä Fidele.
Vahinko, ett'ei elukka rukka osaa suullisesti sanottaviansa sanoa,
mutta, kunniani kautta, se ymmärtää jok'ikisen sanan, minkä minä sille
puhun.

Sitten antoi ruhtinas koiralleen kaikenlaisia käskyjä saksan-,
franskan- ja italiankielellä, ja koira teki kaikki tehtävänsä
ihmeellisen säntillisesti.

-- No, mitäs sanot nyt? -- kysyi ruhtinas ilosta loistavin silmin.

-- Niinkuin teidän korkeutenne suvaitsee, -- vastasi lalenburgilainen.

-- Luuletko saavasi Fidelen puhumaan?

-- Jos vaan saamme tarpeeksi aikaa.

-- Sitä ei pidä teiltä puuttuman. Alkakaa vaan ensin saksasta. Franska
otetaan sitten myöhemmin, kun Fidele on äidinkielessä ensin tehnyt
tarpeeksi progrés. Sinä saat asua täällä linnassani. Hovimestari
osoittaa sinulle huoneesi. Koeta nyt ensin attacher Fidele puoleesi,
että se avec plaisir pysyy sinun seurassasi. Jos hyvin asiasi toimitat,
ei pidä puuttuman sinulta runsas récompense. Aika ajoin olen
tiedusteleva, kuinka ne käy, ne teidän leçons. Ja nyt saat mennä
huoneesesi. Käske kyökistä runsaasti makkaroita; niillä voitat Fidelen
sydämmen puoleesi.

Hovineuvos ymmärsi, että hänet oli passitettu ulos, ja alkoi lähetä
ovea takaperin, sillä eihän hänen sopinut kääntää ruhtinaalle
selkäänsä. Mutta arvaamatta puikahti Fidele hänen jalkojensa väliin, ja
uusi hovineuvos lensi selko seljälleen maahan. Hovineuvos älähti
pahasti, koira ärähti vielä pahemmin. Mutta ruhtinaan oli sanomattoman
hauskaa.

-- Tehän alatte jo tutustua toisiinne.

Tuhansilla anteeksi-pyynnöillä kiiruhti Hannu Halle salista ulos.



X.

Kaikkialle.


Hovikeittiön avulla oli Hannu Halle neljässä viikossa saanut
puolellensa henkikoiran suosion ja täyden luottamuksen. Siitä pitäin
rupesi ruhtinas yhä useammin tiedustelemaan, miten opetus alkaa
onnistua. Hovineuvos huomautti tähän, että tarvitseehan ihmislapsikin
neljä, vieläpä viisi vuotta, oppiaksensa puhumaan selvästi. Tuskinhan
lapsi ensimmäisenä ikävuotenaan oppii kuin moniaita tavuja. Nikodemus
piti tuota varsin järkevänä ja hillitsi kärsimättömyytensä.

Elämä hovissa oli Hannu Hallelle kovin mieleistä. Väliin tuntui hänestä
vaan ilkeältä, kun ei koira vielä ollut oppinut ainoatakaan sanaa,
vaikka opettaja oli sitä jankuttanut sille senkin tuhannen kertaa.

Onneksi johtui Hannulle mieleen mitä temppuja muuan hänen kumppaninsa
yliopistossa oli tehnyt koirallaan. Hän näet puristi välistä koiransa
kuonoa ja nipisti elukkaansa toisella kädellään, kunnes koira rupesi
murisemaan. Kun isäntä nyt sopivaan aikaan hieman hellitti
puristamista, syntyi murisevan koiran kulkussa jotenkin selvä ääni
ma-ma. Hannukin koetteli tätä keinoa, ja onnistui odottamattoman hyvin.

Puolen vuoden perästä kysäisi ruhtinas taas erään kerran jotenkin
tuikeasti, eikö Fidelen edistymisestä vieläkään mitään kuulu. Silloin
kehui Hannu Halle kasvattiansa aivan tavattomasti ja tarjoutui antamaan
näytteen sen ensimmäisestä lapsellisesta soperruksesta.

Ruhtinas keräsi kaikki uskottunsa ympärilleen, ja heidän keskelleen
asettui Hannu Halle kasvattinsa kera. Ensi aluksi selitti Hannu Halle
pitkässä puheessa, täynnä mitä hienoimpia pedagogillisia huomautuksia,
että hän on opetuksessaan noudattanut itse luonnon antamia selviä
viittauksia. Kaikki teeskentely ja turhia tavoittelu vaikuttaa
turmiollisesti tuleviin sukupolviin saakka. Se on juuri hutiloiminen
ensimmäisessä opetuksessa, joka on ollut suurten valtakuntain kukistus
ja kaiken pahan alkujuuri, mitä maailmassa ollut lienee. Hän aikoi
piakkoin toimittaa painosta aapiskirjan aivan uuden metodinsa mukaan ja
omistaa sen ruhtinaalle Nikodemukselle, tieteiden ja taiteiden
suojelijalle ja maecenaatille.

Sen jälkeen ryhtyi hän näyttämään todistuksia uudesta metodistaan. Hän
otti koiran hyväillen syliinsä, puristi sen kuonoa ja nipisti sitä
takaapäin, ja -- kas! Koira päästi paksulla bassoäänellä: "Ma-ma!"

Läsnä-olijat purskahtivat kovaan nauruun, josta ei tahtonut loppuakaan
tulla. Se oli suostumuksen ja tunnustuksen ja hämmästyksen ilmausta.
Hovineuvoksen oppinut vakavuus ja Fidelen syvä basso loivat tähän
pedagogilliseen toimitukseen jotain peräti juhlallista. Yltyneenä
läsnä-olijain hilpeydestä, pani hovineuvos koiransa uudistamaan tuon
hauskan tempun useampia kertoja perättäin, kunnes seuran nauru muuttui
pelkäksi kirkunaksi, ja ruhtinas jo lopulti pyysi, että Fidele lakkaisi
kaikkien pyhimysten nimessä.

Hänen korkeutensa oli niin ihastunut, että korkeasti se sama suvaitsi
likistää koiraansa rintaansa vastaan. Ilonsa huumauksessa oli hän
vähällä syleillä hovineuvostansakin. Tämä otti hovin onnittelut vastaan
kainolla mielihyvällä. Ruhtinas syötti henkikoiralleen sokerileivoksia
ja kehoitti sitä olemaan edelleenkin ahkera ja tarkkaavainen.

Hovineuvokselleen lahjoitti ruhtinas kultaisen nuuskarasian, jonka
kannella koreili maan-isän oma kuva. Hannu Halle oli kiitollisuudesta
pakahtumaisillaan ja huudahti: "O, teidän korkeutenne; minä takaan että
Fidele on ennen pitkää sanova teille: pa-pa!"

-- Ja silloin pitää sinun saaman palkankorotusta, -- lausui ruhtinas ja
armollisimmalla myhäilyllä päästi hänet menemään.

Tuo "pa-pa" lausuminen otti sentään viipyäkseen. Muutaman viikon
kuluttua tiedusteli ruhtinas jälleen asianlaitaa, mutta silloin
ilmoitti hovineuvos, että Fidele oli tilapäisesti sairastunut, ja että
sitä piti kaikin mokomin suojella vähimmältäkin mielenliikutukselta.
Tämä oli ruhtinaan mielestä taas varsin järkevää, ja niin pitennettiin
oppiaikaa jälleen.

Hannu Halle olisi näin ollen saanut edelleen rauhassa elellä, jos hän
olisi rauhallisesta elämästä suuriakaan välittänyt. Mutta hän oli
pääkaupungissa jo tutustunut kaikkialla ja oli tavalla tai toisella
kietounut lukemattomiin pieniin sekä suuriin asioihin. Mukana hän oli
kaikkialla ja puheli rohkeasti ja julkeasti tai kainosti ja
hiljaisesti, miten milloinkin mieleen johtui ja asia vaati. Hän se
tiesi kaikki tyyni, ratkaisi kaikki tyyni, toimitti kaikki tyyni.
Ruhtinas rupesi päivä päivältä pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa,
ja samoin tekivät tietysti myös pääkaupunkilaiset ja hoviin
kuuluvatkin. Lemmikki olikin hänen yleinen nimensä.

Säännöllisesti neljän viikon perästä saapui Lalenburgista raadin
lähetyskunta tiedustelemaan jalon kansalaisen vointia. Sen kapean
kadun, jonka varrella Hannu Hallen kotitalo sijaitsi, oli raati hänen
kunniakseen nimittänyt Hallen kaduksi, ja kosk'ei ollut saatavana hänen
muotokuvaansa, ei öljyssä eikä marmorissa, oli raati ripustanut hänen
siluettinsa eli varjokuvansa suuren istuntosalinsa seinälle.

Ruhtinaan salaiset kabinettineuvoksetkin kääntyivät Hannu Hallen
puoleen, vaikuttaakseen milloin missäkin asiassa hänen korkeuteensa.
Tämä kävi tarpeelliseksi vallankin silloin kuin Nikodemus, voidakseen
edelleen elää isoisesti, aikoi määrätä taas uuden veron otettavaksi.
Salaiset neuvokset olivat kokonaan tuota veroa vastaan, sillä kansa
huokaili ennestäänkin kaikenlaisten maksujen ja rasitusten alla. He
kääntyivät Hannu Hallen puoleen ja pyysivät, ahdingossa olevan kansan
nimessä, että hän koettaisi saada ruhtinasta luopumaan tuosta aikeesta.

-- Se on pian autettu, hyvät herrat, -- sanoi Hannu Halle tavallisella
varmuudellaan ja läksi ruhtinaan luo.

-- Mutta kuulithan sinä, -- sanoi hänelle Nikodemus; -- minun pitää
saada rahoja. Hanki minulle rahoja, niin ei tarvitse uusia veroja
ottaa.

-- Se on pian autettu! -- virkkoi hovineuvos. -- Kuinka paljon teidän
korkeutenne tahtoo?

-- Mitä enemmän, sitä parempi.

-- Mainiota! Teidän korkeutenne ei huoli muuta kuin aloittaa vaan pieni
nauhakauppa, ja rahaa tulee ihan satamalla.

-- Nauhakauppa? Kuules! Sin'et olekaan Hannu Halle, vaan Hannu Hassu.
Olenko minä mikä rättisaksa?

-- Teidän korkeutenne! Suvaitkaa vain myödä puoli kyynärää nauhaa
sataan kultarahaan, teidän omaan kuuluisaan nimeenne lyötyyn sataan
Nikodemusdor'iin, niin --

-- Kuka ne maksaa?

-- Jos teidän korkeutenne suvaitsee armossa perustaa uuden
ritarikunnan, esimerkiksi jahtipyhimyksen kunniaksi, tuollaisen Pyhän
Nimrodin ritarikunnan; jos jokainen Nimrodin ritari saa oikeuden kantaa
napinlävessään viheriäistä nauhaa, johon on kiinnitetty kaksi
kultaista, metsätorven ympäröimää pyssyä; jos sitten jokainen, joka
maksaa sata Nikodemusdor'ia, pääsee ritariksi, ja jokainen, joka
suorittaa tuhannen Nikodemusdor'ia, saa sen suuren ritarimerkin; jos
sitten vielä pannaan toimeen kaikenlaisia juhlallisuuksia, ja minä
tiedän vielä ylioppilas-ajoiltani, mitä sellaiset vaikuttavat; ja jos
sitten -- -- --

-- Kuules nyt! -- keskeytti ruhtinas hänet äkkiä. -- Etpä olekaan Hassu
Hannu sinä. Me tahdomme asiata miettiä. Teetä sillä välin nauhaa
tehtaassa ja pane kultasepät valmistamaan ristejä. Minä teen sinut
Nimrodin ritarikunnan kansleriksi.

Ei olisi ikinä mikään vero tuottanut ruhtinaan kassoihin niin runsaasti
rahoja kuin tämä nauhakauppa, joksi sitä hovineuvos vähän kömpelösti
sanoi. Tuskin olivat näet ruhtinas ja hänen velipuolensa, Krähenburgin
kreivi, ja Hannu Halle, ritarikunnan kansleri, esiintyneet Nimrodin
nauha rinnallaan; tuskin oli saatu tietää, että sillä ja sillä maksulla
ken hyvänsä korotettaisiin Nimrodin ritariksi, niin syntyi ritarikunnan
kansliassa kauhistuttava tungos. Jokainen toi Nikodemusdor'insa, ken
puolesta, ken kahdesta kyynärästä nauhaa, ja kukapa se juuri kernaasti
olisi tahtonut pysyä alemmalla pykälällä kuin toinenkaan. Kotvasen
kuluttua oli yksin partureillakin viheriäinen nauha napinlävessä.

Tästä nousi suuri napina aatelistossa ja maan mahtavissa. Kuinkasta
saattaisivat he olla samassa arvossa ja rangissa kenen kanssa hyvänsä?
He panivat kernaasti maansa ja mantunsa pantiksi, saadakseen vaan sen
pitemmän nauhan. Ja niin oli koko maa täpö täynnään viheräisiä nauhoja
ja kauniita velkoja.

Ruhtinas Nikodemus oli riemuissaan, mutta hänen uskolliset
neuvon-antajansa kirosivat uuden ritarikunnankanslerin kekseliäisyyttä.



XI.

Hannu Halle.


Hannu Hallella oli, sivu mennen sanoen, aivan yhtä paljo ja yhtä vähä
omaatuntoa kuin pitää ollakin suurella valtiomiehellä, joka kernaammin
luopuu kokonaisesta maakunnasta kuin oikustansa, ja joka on mainion
hyvällä tuulella, vaikka kansalta hyvinkin mieltä kääntää.

Eräänä päivänä otti muuan ruhtinaan uskollisia neuvoksia Hannu Hallen
kanssa puheeksi Nimrod-vimman turmiolliset seuraukset.

-- Niin totta kuin minun nimeni on Hannu Halle, -- vastasi toinen, --
ei niin hyvää, ett'ei pahaa, eikä niin pahaa, ett'ei hyvää. Mutta jos
valtiomiehen pitäisi tehdä loppu kaikista valituksista maassa, ja jos
lääkärin pitäisi parantaa jok'ainoa sairaansa, niin kukapa silloin
valtiomieheksi tai lääkäriksi rupeaisikaan? Olkaa rauhassa, rakas
ystävä! Maailma nähkääs on niin merkillisen viisaasti luotu, että
meikäläinen saa siinä hutiloida koko lailla, ennenkuin siitä sentään
hutilontyötä tulee.

Tämä suuri periaate ei näy toteutuneenkaan missään niin loistavasti
kuin Luchsensteinissä. Siellä näet oli monen sadan vuoden kuluessa
pantu käytäntöön kaikkia mahdollisia ja mahdottomia valtio-oppeja, eikä
maa silti ollut tullut autioksi ja tyhjäksi. Jokainen uusi ministeri ja
uusi ruhtinas kumosi edellisen järjestyksen ja sääsi sijaan uuden. Yksi
rakensi luostareita, toinen teki niistä kasarmeja; yksi perusti
valtiolle tehtaita, toinen möi tehtaan väestön, niinkuin muutakin
valtion-omaisuutta, ja lakkautti tehtaat j.n.e. Mutta kas ihmiset ne
yhä vaan kasvoivat ja lisääntyivät ja elättivät henkensä nyt niinkuin
ennenkin, kun vaan kerran oikein perin pohjin olivat oivaltaneet sen
suuren totuuden, että heidät oli luotu herrainsa huviksi ja omaksi
ilokseen, ja että tänään piti marssia vasempaan, huomenna oikeaan,
tänään eteenpäin, huomenna takaperin, aina sitä myöten, mikä järjestys
milloinkin oli voimassa. Eikä mitkään Nimrodin ritarikunnan tuottamat
haitat voineet vähentää sitä kunnioitusta ja rohkeutta ja ihmettelyä,
jota kansleri, tuon kansansa jumaloiman ruhtinaan oikea käsi,
kaikkialla sai osakseen.

Kadehtijoita ei häneltä suinkaan puuttunut, mutta niistä hän ei
välittänyt vähääkään. Hän istui herransa armossa niin lujasti, ett'ei
hän arvoansa silloinkaan kadottanut, kun geniaalinen Fidele jonkun ajan
perästä otti ja kuoli. Epäilemättä oli elukka parka joutunut salaliiton
ja hovivehkeitten uhriksi. Henkilääkäri oli näet huomannut henkikoiran
ruumiissa ilmeisiä myrkyn oireita, ja nyt toimitettiin hänen
korkeutensa korviin tällainen huhu: varmaankin oli kansleri itse
saattanut sen päiviltä pois, jott'ei hänen enää tarvitsisi opettaa sitä
puhumaan taikka olisi lopultakin pakotettu tunnustamaan olevansa pelkkä
kerskailija, joka ei mointa konstia koskaan ollut osannutkaan. Mutta
Hannu Halle oli kasvattinsa kuolemata itkenyt niin vilpittömästi, ja
hovi taas oli osoittanut niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä,
ett'ei Nikodemus kallistanut noille huhuille korvaansakaan.

Linnanpuistoon, surupoppelien ja kypressien alle pystytettiin sitten
verrattomalle Fidelelle marmorinen obeliski, jonka veistäjäksi oli
kutsuttu yksi Italian parhaimpia mestareita.

Ei saata juuri sitäkään sanoa, että Hannulla olisi ollut ystäviä
hovissa; -- kelläpä hovissa ja suuressa maailmassa ystäviä lienee? Ja
ken voisi sen tai tämän yksityisen ystävänä ollakaan, jos on, Hannu
Hallen lailla, koko maailman oma? Mutta ilman ystäviäkin oli Hannu
Hallen hyvä olla. Hän oli jokaisen luottamusmies. Ei ainoastaan
ruhtinas, vaan tämän velipuolikin, Krähenburgin kreivi, sanoi häntä
kaikeksi kaikessaan. Jokainen myhäili hänelle, hän jokaiselle.
Myhäilivät hänelle myös kauniit Luchsensteinin immetkin. Ja miellyttävä
mies hän oli kerrassaan. Ei hän milloinkaan mistään närkästynyt. Hänen
korkein ilonsa oli tehdä muita iloisiksi.



XII.

Kaikkialle.


Ruhtinaan luottamus uuteen kansleriinsa kasvoi kasvamistaan, ja niinpä
nimitti hän Hannu Hallen jäseneksi siihen lähetystöön, jonka tuli
noutaa Mäuseheimin prinsessa, ruhtinaan kihlattu morsian,
Luchsensteiniin.

Muut lähetyskunnan jäsenet olivat enimmäkseen ikivanhoja herroja, ja
senvuoksi vastaan-otti prinsessa erittäin suosiollisesti Hannu Hallen.
Pelkkä nuoruus on useinkin onnen tien suoruus. Prinsessa ei sentään
kovin runsaasti armojansa tuhlaillut, sillä hän oli hyvin oikullinen,
niinkuin kauniitten prinsessain sopii ollakin. Hänellä kun tavallisesti
oli joka päivän osalle aina uusi oikku, sillä eihän se yksi ja sama
oikku enää ajan pitkään oikkua olekaan, niin oli hänen ympäristönsä
kovin vaikea hoksata, mikä se milloinkin oli voimassa. Prinsessa oli
kovin ärtyisä ja, niinkuin nykyjään sanotaan, hermostunut. Senvuoksi
rakasti hän kaikkea, mikä hellää ja hentoa oli, ja kenties siitä syystä
eritotenkin kissojaan. Näitä oli hänen lähellään aina mitä koreimpia ja
armaimpia, kaikenkokoisia ja kaikenkarvaisia. Jokaisen hovidaamin tuli
hoitaa pari kolme tuollaista suloista eläintä.

Koska nyt ruhtinas suosi yhtä suurella lemmellä koiria kuin prinsessa
kissoja, ja kissain ja koirain keskinäinen väli on luonut tuon tunnetun
sananlaskunkin, niin julkesivat jotkut sen johdosta aavistella, ett'ei
tekeillä oleva avioliitto ole vast'edes oleva kaikkein onnellisimpia
auringon alla. Siitä huolimatta sepiteltiin korkeain vihkiäisten
johdosta varsin mairittelevia runoja, pidettiin kauniita puheita,
maalailtiin suuria tauluja, täynnä esikuvia ja tunnusmerkkejä, ja
kaikissa niissä ennusteltiin kultaista aikakautta, jolloin voima ja
sulo, viisaus ja kauneus toisiinsa liittyvät. Sanalla sanoen: silloin
tehtiin, mitä maailmassa aina tehdään.

Mäusenheimin prinsessan suosio kansleria kohtaan kohotti jalon Hannu
Hallen entistä arvokkaampaan asemaan. Kaikki, mitä vaan hän suvaitsi
sanoa tai kirjoittaa, oli kuin marmoriin muovattua tai vaskeen
valettua. Kuulijat ja kuulijoilta kuulijat, lukevaiset ja lukemattomat
imaisivat tuon kaiken itseensä ja omistivat omakseen ja jakoivat
muillekin siitä, vieläpä sanomalehdissäkin julkaisivat. Hannu Hallella
kun oli verraton lahja puhua tavattoman selvästi ja laveasti, niin oli
se lopultikin Hannu Halle itse tai hänen sanansa, joka johti yleistä
mielipidettä. Pääkaupungissa luettiin ihastuksella hänen kuvaustaan
tulevan nuoren ruhtinattaren suloudesta ja siitä, kuinka hellästi hän
rakastaa kissojansa. Sen johdosta sulki kansleri pääkaupunkilaisten
suosiolliseen huomioon sen seikan, että, korkeiden nuorikoiden tullessa
pääkaupunkiin, olisi nähtävänä ei ainoastaan ilotulituksia, vaan
kauniita kissojakin. Kas sitä ei tarvinnut kahta kertaa sanoa. Jokainen
tahtoi nyt saada niitä kaikkein kauniimpia eksemplaareja kissain
maailmasta, ihan valkoisia ja ihan mustia ja tiikerinkarvaisia ja
harmaita ja valkoisen, mustan ja harmaan kirjavia ja ruskeita: siten
näet pääsisi jo ajoissa nuoren ruhtinattaren suosioon. Kissoja
tilattiin läheltä ja kaukaa, ja kissain hinnat kohosivat suunnattomasti
kaikissa Luchsensteinin ääreisissä maakunnissa.



XIII.

Hannu Halle.


Ruhtinaspari vihittiin läheisessä rajalinnassa, ja sieltä saatettiin
he pääkaupunkiin. Tulojuhlallisuudet olivat äärettömän komeita.
Kunniaportteja oli niin tuhkatiheässä, että kadut jäivät melkein päivän
valoa vaille. Jokaiseen kaareen oli maalattu mitä somimpia kissain
kuvia, silmän-iloksi nuorelle ruhtinattarelle. Muutamat kunniaportit
oli varsin aistikkaasti laitettu yksinomaan kissoista, nimittäin
kaikkein kauniimmista täytetyistä kissasista, jotka näyttivät ajavan
toisiansa takaa. Kaikista akkunoista kurotettiin näkyville kissoja,
jotka kumminkin käyttivät itseänsä jotenkin sopimattomasti, sylkivät ja
naukuivat, kaiketi peljäten putoavansa kadulle, -- tietysti turhaa
pelkoa. Tämä naukuminen tarttui pian muihinkin kissoihin ja kävi
lopulti niin kovaksi, että pienet lapset säikähtivät ja rupesivat
kirkumaan hekin. Ruhtinaalliset jänis-, lintu-, susi- ja pikakoirat,
jotka juoksivat juhlavaunujen edellä, ja kaikki porvarillisetkin
koirat, jotka, isäntiensä esimerkkiä seuraten, olivat kerääntyneet
kaduille, katselivat hämmästyneinä tätä verivihollistensa ylenpalttista
paljoutta ja kävivät kovin levottomiksi. Muutamat hyökkäsivät haukkuen
oikealle ja vasemmalle, toiset hyppivät talon seiniä vastaan, ulvoen
vimmatusti, ja toiset muutoin vaan leukojaan louskuttivat muille
seuraksi ja kannatukseksi.

Tuossa koirain ja kissain kovaäänisessä keskustelussa oli perin vaikea
kuulla omaa inhimillistä ääntään, ja vielä vaikeampi oli saada selvää
naapurin puheesta. Muutamat katsojista tahtoivat saada aikaan
asianmukaista, kunnioittavaa hiljaisuutta ja rupesivat sen vuoksi
huutamaan: "koirat pois!" Toiset taas pauhasivat: "kissat tieheen!" Ja
tästä syntyi sellainen hirveä erillaisten äänten hämmennys, että
hevoset olivat pillastua. Ruhtinaalliset vaunut täytyi pysäyttää
suurimman kunniaportin kohdalle, jonne kaupungin maistratti oli
miehissä tullut korkeata paria vastaan, ja jossa kunnallispormestarin
piti lausua koko maan ilo ja ihastus erityisessä, hänen itsensä
sepittämässä puheessa. Pormestari asettuikin jo vaunujen viereen ja
aloitti suuren puheensa. Mutta huuto ja haukunta ja nau'unta ja melu
hänen ympärillään oli niin suunnaton, että hän piankin huomasi
tarvitsevansa kaiken inhimillisen ponnistusvoimansa, saadakseen
juhlapuheensa kaikki loistokohdat, nuo kukkaset ja sinitaivaat ja
taivaan enkelit, ehjinä esiintymään. Kaikeksi onneksi oli hän
lujarakenteinen mies, jolta ei suinkaan puuttunut ääntä, hän kun jo
kaksikymmentä ajast'aikaa oli raadissa ääntä pitänyt. Hänen äänensä
kuuluikin yli kaiken melun ja pauhinan, vaikka mies menikin siinä ihan
mustanpuhuvaksi. Heikkohermoinen ruhtinatar säikähti ja sulki molemmin
käsin korvansa. Nikodemus huusi ja pauhasi vihoissaan oikealle ja
vasemmalle vaunuistansa. Kenenkään sanoja ei kukaan kuullut, mutta
kansa luuli, että ruhtinas tahtoo lausua syvän kiitollisuutensa
rakkaitten alamaistensa uskollisuuden osoituksista, ja silloin
kajahtivat raikkaat huudot: "Eläköön! Kauan eläköön!" Ja suunnaton oli
sinä hetkenä räyhy ja kirkuna kunniaportilla. (Sanomalehdet ja
aikakauskirjat niiltä päiviltä kertovatkin, kuinka ääretön oli kansan
riemu, kuinka sydämmellistä ruhtinaan kiitollisuus ja kuinka vilpitöntä
jalon ruhtinattaren liikutus.) Mitä tuohon liikutukseen tulee, kävi
ruhtinatar lopulti todellakin ihan toivottomaksi ja purskahti
kiukuissaan itkemään. Puhetta tai paremmin huutoa pitävä pormestari
puolestaan luuli noita armaita kyyneleitä oman tärisyttävän puheensa
hedelmiksi ja siksi kääntyi hän nimenomaan ruhtinattaren puoleen ja
läksi vertailemaan häntä peräperää kaikkiin Olympon jumalattariin eikä
lopettanut ennenkuin viimeinenkin lause hänen puheestansa oli
onnellisesti nähnyt päivänvalon.

Nyt läksivät ruhtinaalliset vaunut täyttä vauhtia kiitämään linnaan.
Kaikkien, liiatenkin heikkohermoisen ruhtinattaren korvat soivat vielä
kaksi tuntia sen jälkeen. Niin helläksi oli korkea morsian käynyt
korviltaan, ett'ei kukaan saanut puhutella häntä muutoin kuin hiljaa
sopottamalla. Hänen suurin surunsa oli se, että hänen täytyi vielä
samana iltana olla läsnä ruhtinaallisen hovikapellan soittajaisissa.
Säästääkseen niin paljon kuin mahdollista nuorta aviopuolisoaan, oli
Nikodemus kieltänyt kapellimestarin käyttämästä puhaltimia; yksin
huilutkin piti pantaman pois. Tästä ei ruhtinatar suurtakaan lohdutusta
saanut, ja hän lausui kahden kesken kanslerille, että kosk'ei nyt
soittajaisia voinut kokonaan peruuttaa, hän olisi hyvin kiitollinen,
jos kansleri saisi taivutetuksi kapellan soittamaan niin hiljaa, että
sitä tuskin kuulisi.

Hannu Halle oli heti valmis lupaamaan, mutta kapellimestari vastusti
ankarasti tuollaista loppumatonta pianissimoa. Taideniekat ovat
itsepäisiä, tietäähän sen. Hän lupasi kyllä virityttää soittajillaan
kaikki instrumentit valmiiksi jo ennen ruhtinaallisen parin
ilmestymistä, säästääkseen korkeasti samaisten korvia virityksen
ilkeiltä epäsoinnuilta. Hän lupasi edelleen valita sellaiset kappaleet,
joissa olisi niin vähän räminää kuin suinkin, mutta sitä vastoin ei hän
millään ehdolla suostunut jättämään pois erästä äänekkään-puolista
ouverture brillantea, jonka hän itse oli säveltänyt ja josta hän
muutoinkin oli pyyhkäissyt trompetit, vaskirummut, fagotit, klarinetit
ja muut puhaltimet. Tämä kapellimestarin itsepintaisuus pani tuon
palveluksille aina niin alttiin kanslerin kovaan pulaan. Hän toivoi
kuitenkin keksivänsä jonkun välikeinon, ja sen hän keksikin.
Laimentaakseen tuota räikeätä, hermostuttavaa viulujen vikinää, hiipi
hän salaa orkesteriin, ennenkuin musikantit ja hovi oli saapunut
saliin, ja siveli saippualla kaikki jo ennalta valmiiksi viritettyjen
jouhisoittimien käyrät.

Kapellan taiteilijat asettuivat paikoilleen. Hovi saapui, loistava
joukko. Kapellimestari kohotti puikkonsa ja hänen ensimmäisestä
viittauksestaan piti ouverture brillante'n sulavain sulosointujen
herahtaa esille.

Kaikki käyrät elähtivät viuluillaan uskollisesti, mutta ääntä ei
kuulunut. Hiljaa oli kuin haudassa. Kapellimestari heitti hirmuisen
silmäyksen musikantteihinsa, kohotti kätensä ja viittasi jälleen,
oikein ruumistaan nytkäyttäen. Käyrät kävivät, viulut heilahtivat ja
musikantit huojahtivat, mutta yhtä turha oli toinen yritys kuin
ensimmäinenkin. Ruhtinaallinen kuulijakunta luuli äkkiä tulleensa
umpikuuroksi. Kapellimestari rupesi jo epäilemään, että hänen
alamaisensa ovat kateudesta ruvenneet niskoittelemaan. Harmissaan
ärähti hän, ääntään hilliten: "Mutta eikös sieltä nyt lähde?" Hän
kääntyi tarkastamaan viuluniekkoja, kohotti kätensä ja heilautti
puikkoaan kolmannen kerran, ja taiteilijat ne tempasivat hämmästyneinä
ja säikähtäneinä hekin kolmannen kerran, mutta aina turhaan. Nyt
huomasi kapellimestari viulujen voimattomuuden. Koko hovi purskahti
nauramaan, mutta ruhtinas, joka oli ollut kovin ylpeä kapellastaan ja
tahtonut osoittaa puolisolleen sen erinomaista etevyyttä, käski musikit
ja musikantit hiiteen ja läksi ruhtinattaren ja koko hovin kanssa pois
salista.

Kauan ei tietystikään voinut pysyä salassa, miksikä ouverture brillante
oli kolmasti tehnyt kuperkeikan. Hannu Halle oli itse kielinyt koko
jutun. Heikkohermoisesta ruhtinattaresta olisi hän kenties saanut
hyvänkin puolustajan, mutta tämäpä sai samassa kuulla, että juuri Hannu
Halle oli saanut aikaan kaikki nuo kissoitetut juhla- ja riemuportit ja
yleensäkin oli ollut syypää koko noihin hirmuisiin naukujaisiin, joita
ruhtinatar ei sanonut milloinkaan voivansa unohtaa.

Näin oli ritarikunnan kanslerin kukistuminen välttämätöntä. Kerran,
ärtyneellä mielellä ollessaan, käski ruhtinatar Hannu Hallen pysymään
hovista kaukana. Ruhtinas tahtoi lepyttää puolisoansa ja ajoi Halle
paran ihan maasta pois.

Jobinsanomat tulivat tuiskuna Hannu Hallen kuuluviin. Hän raapaisi
korvallistaan ja huokasi: "O, maailman kiittämättömyyttä!" pani
matkalaukkunsa järjestykseen, kietoi ympärilleen hyvien avujensa
levätin ja vaelsi takaisin Lalenburgiin.



XIV.

Kaikkialle.


Suuri mies on kukistuessaankin suuri. Hänen kaatuessaan vavahtavat
valtakunnat. Aleksander Suuren kuoltua oli hänen suunnaton
valtakuntansa, Tonavan ja Niilin suilta hamaan Indus ja
Ganges virtoihin saakka, hukkua verivirtoihin. Kaarlo Suuren
maailmanvaltakunta kukistui pohjiaan myöten, perustajansa lähdettyä. Ja
niin kävi Hannu Hallenkin kaatumisen jälkeen, että Luchsensteinin
valtakunnasta ei enää jäänyt kiveä kiven päälle, sillä suuri sota, jota
Englannin ja Franskan välillä käytiin maalla ja merellä, oli
seurauksena kanslerin palajamisesta isäinsä maahan. Tämä on helposti
todistettavissa sen-aikuisten hovien salaisista historioista ja muista
asiakirjoista, mutta tämän asian täydellinen esittäminen tässä kävisi
liian pitkäksi.

Tuskin oli näet kansleri lähtenyt pääkaupungista, niin jo saapui sinne
franskalainen ylimääräinen kuriiri, joka tiedusteli Hannu Hailea,
jättääkseen hänelle erään paketin. Tämä herätti heti suurta huomiota,
koska Saksan valtakunnan ja Franskan väli siihen aikaan oli
kireimmillään. Ruhtinas Nikodemus sai raportin tuon ylimääräisen
kuriirin tulosta, ja samalla kertoivat karkoitetun Hannu Hallen
vihamiehet, että kansleri on kaiketikin kavaltavassa tarkoituksessa
ollut kirjevaihdossa Franskan hallituksen kanssa. Nikodemus piti tätä
varsin luultavana ja käski vangita ylimääräisen kuriirin. Tämä oli jo
lähtenyt matkoihinsa, mutta saatiin onneksi kiinni ja tuotiin takaisin.
Kuriiri myönsi tuntevansa Hannu Hallen, mutta ilmoitti samassa, ett'ei
paketissa ollut muuta kuin perukki aivan viimeistä kuosia. Kuriiri oli
sen Hannu Hallen pyynnöstä ostanut jostain suuresta pääkaupungista ja
nyt jo lähettänyt sen hänelle.

Tuota ei ottanut kukaan uskoakseen, ja niin lähetettiin Lalenburgin
maistratille kirjoitus, jossa maistrattia pyydetään ottamaan talteen
Hannu Hallen nimelle tullut paketti ja panettamaan kansleri
toistaiseksi lukkojen taakse, koska paketin kautta päästäisiin erään
suuren salaliiton jäljille, joka par'aikaa oli tekeillä pyhää Rooman
valtakuntaa vastaan. Lalenburgin maistratti noudatti tätä määräystä
kaikella innolla, ja paketti otettiin takavarikkoon. Maistratti ei
kumminkaan voinut pidättää uteliaisuuttaan, vaan avasi tuon suuren
rasian, nähdäkseen omin silmin sen hirmuisen salaliiton ainekset ja
juuret, mutta majesteetillinen allongeperukki pani heidät kerrassaan
ymmälle: mitenkä ihmeen tavalla mahtoi tämä pörröinen turvelo uhata
tuhoa ja turmiota pyhälle Rooman valtakunnalle? Ja sitäkös kesti
miettiä!

Kiinniotettu kuriiri piti Luchsensteinissa kauheata melua
vangitsemisensa tähden, mutta siitä ei välitetty: hänen tuli odottaa,
kunnes asiassa oli ihan selville päästy. Häneltä ei löydetty muuta
kuin eräs toinenkin paketti, joka sisälsi komeita sopulin- ja
kärpännahkaisia turkiksia, ynnä kirje hänen majesteettinsa Franskan
kuninkaan vaatevaraston ylimmäiselle hoitajalle. Nämä kalliit nahat oli
kuningas itse tilannut lemmitylleen uudenvuoden lahjaksi, ne kun siihen
aikaan olivat juuri tulleet muotiin Parisissa. Tähän saakka oli
ainoastaan Englannin lähettilään puoliso yksinään saanut koko hovin
nähden keikailla kauniissa kärpännahoissa.

Uusi vuosi tuli, mutta kuriiri jäi tulematta. Turhaan panetti kuningas
vaatevarastonsa ylimmäisen hoitajan Bastille'iin ja koetti lepyttää
lemmittyänsä. Tämä itki harmin ja murheen kyyneleitä, kun ei hän
uudenvuoden päivänä voinut esiintyä yhtä komeasti kuin tuo ylpeä
Britannian tytär, ja oli kauhean vihoissaan kuninkaalle. Epätoivoisena
lupasi kuningas karkoittaa korkean englannittaren pois koko Franskasta.
Neuvoskunta oli muutoinkin jo kauan aikaa ollut kahden vaiheilla,
olisiko, eräitten maan-anastusta koskevain asiain tähden, julistaa sota
vai vieläkö malttaa. Nyt ratkaisi kuningas epäröimiset ja lausui: sota!
Englannin lähettilään täytyi heti kohta lähteä Parisista ja viedä
mukanaan puolisonsa, ja tämän täytyi tietysti viedä mukanansa kalliit
kärpännahat.

Nyt alkoi veri virtana vuotaa. Valtakunta toisensa perästä
takertui sotaan, ja moni kukistui siinä kokonaan, muitten muassa
Luchsensteinkin. Ja siihen oli syynä se, että kun kuriiri vihdoinkin,
vaikka liian myöhään, oli palannut Parisiin ja selittänyt viipymisensä
syyt, oli Franskan kuningas vannonut pyhkäisevänsä pois Luchsensteinin
ruhtinaskunnan nimen koko maan piirin päältä. Ja valansa hän täyttikin.

Kaikkiin noihin kyyneleihin ja sotiin ja verilöylyihin ja valtakuntain
häviöihin ei sittenkään ollut syynä muu kuin suuren Hannu Hallen
kukistuminen. Jos hän olisi pysynyt ruhtinaan suosiossa, olisi hän
hyvin yksinkertaisella tavalla voinut selittää koko perukkijutun, ja
sitten ei olisi ruvettu epäilemään hänen isänmaan rakkauttaan eikä
parjaamaan häntä itseänsä: kaikki olisi kääntynyt parhain päin.

Mutta kaikki nämä surulliset asiat tapahtuivat muutamia aikoja
myöhemmin. Palatkaamme Hannu Halleen.



XV.

Hannu Halle.


Hannu Halle ohjasi kulkunsa Lalenburgiin, niinkuin jo mainittiin.
Tuhatkielinen huhu oli ennättänyt sinne jo hänen edellään ja tuonut
tiedon hänen lankeemuksestansa.

Samana hetkenä otatti viisas raati istuntosalin seinältä pois hänen
siluettinsa ja teki samalla sen lujan päätöksen, ett'ei yhdellekään
kuolevaiselle pidä hänen eläissänsä Lalenburgin raadilta arvonimeä
"suuri" annettaman ei myöskään muistopatsaita pystytettämän, niinkuin
on: obeliskeja, rintakuvia, varjokuvia, pyramiideja ynnä muita
senkaltaisia. Samana hetkenä tuli myös äkkiä selville, ett'ei
Lalenburgissa kukaan milloinkaan ollut Hannu Hallen edessä liehakoinut
eikä häntä mairitellut. Nyt ei enää ollut siinäkään perää, että raati
olisi käyttänyt lähetyskuntia hänen luonaan. Nyt vannoi ja vakuutti
jokainen, ett'ei hän milloinkaan ole ollut ystävällisissä väleissä
Hannu Hallen kanssa. Nyt sepusteltiin ivallisia kirjoituksia ja
pilkkarunoja entisestä suuresta miehestä, joka äkkiä oli kutistunut
niin pieneksi, että monikin rupesi epäilemään, tokko sen nimistä miestä
milloinkaan on ollutkaan.

Isäinsä kaupunkiin palatessaan, täytyi Hannu Hallenkin ihmetellä
kansalaistensa huonoa muistia: häntä katseltiin töllisteltiin kuin
muukalaista muilta mailta, eikä ollut kukaan hänestä tietävinänsäkään.
Tästä ei hän kumminkaan kovin pahasti säikähtänyt, huomattuaan
säilyneensä sentään vähän paremmin Lalenburgin impien muistissa. Hän
sanoi moniaan kauniin sanan jokaiselle heistä ja lupasi jokaisesta
tehdä pormestarinnan, heti kuin hänet oli pormestariksi valittu.
Sellaisia seikkoja ei tytöt hevillä unohda.

Pormestariudestaan tuli hän maininneeksi siitä syystä, että entinen
kunnallis-pormestari oli moniahta päivä sitten taittanut niskansa,
pudottuansa erääsen syvään kuoppaan, jonka ympärille maistratti oli
jättänyt panematta uuden aidan entisen lahonneen sijaan. Panematta se
taas oli jäänyt, koskapa pormestari vainaja itse oli panemista kiven
kovaan vastustanut osittain siitä syystä, että senkaltaiset laitokset
maksavat niin paljon, ja osittain siihen nähden, ett'ei miesmuistiin
vielä ketään ollut useinmainittuun kuoppaan langennut.

Pormestarinvaali olisi epäilemättä toimitettukin heti paikalla,
ellei väliin olisi tullut Luchsensteinin pyyntöä kanslerin
vangitsemisesta ja valtionkavallukseen osallisen perukin
takaisin-lähettämisestä. Varmemmaksi vakuudeksi pantiin Hannu Halle
rukka käsi- ja jalkarautoihin ja asetettiin pertuskan kantajoita viisi
kahdeksattakymmentä luvultansa vartioitsemaan häntä hänen omassa
talossaan, kaksin ja kolmin jok'ainoan aukon kohdalle, niinkuin ovien
ja akkunain eteen; yksin kellariluukuillekin asetettiin vartijoita.
Tämä kaikki oli kaupunginkirjuri Muckerin toimia. Hän pani koko
kunnioitettavan porvariston päät niin pyörälle, että ymmärrys meni ihan
suunniltaan.

Sillä välin oli Nikodemus ruhtinas saanut tuon kovan onnen perukin ja
huomasi silloin entisen kanslerinsa olevan aivan viattoman. Hänen vanha
mielisuosionsa Hannu Hailea kohtaan heräsi jälleen, ja niinpä hän
lähetti tuon mahtavan, runsaskutrisen päähineen takaisin ja samalla
ystävällisen kirjoituksen, jossa hän kehoittaa Hannu Hailea, kaiken
vahingon ja mielipahan korvaukseksi, pyytämään ruhtinaalta jotain
erityistä armonosoitusta.

Tuskin oli tieto tästä levinnyt Lalenburgissa, niin nousi jälleen
hirmuinen hälinä, sillä nyt pelkäsi jokainen Hannu Hallen vaativan
hirtettäväksi jok'ikisen, joka oli häntä niin ankarasti kohdellut.
Pertuskamiehet, viisi kahdeksattakymmentä luvultansa, juoksivat
pertuskoineen päivineen heti kohta tiehensä. Sen sijaan syöksivät Hannu
Hallen asunnolle kaikki Lalenburgin sepät ja valurit ja muut viilarit
vasaroineen, hohtimineen ja sorkkarautoineen, ollaksensa ensimmäisinä
vangin päästämisessä kahleista. Viisikolmatta neitsyttä julisti nyt
kaikkein kuullen olevansa ruhtinaan suosikin kihlatuita morsiamia.
Raadista tuli lähetyskuntia pyytämään anteeksi äskeistä ikävätä,
väärin-ymmärryksestä syntynyttä menettelyä. Vasta tehty luja päätös
suurista miehistä kumottiin samassa, ja Hallen siluetti ripustettiin
jälleen istuntosalin seinälle. Sulkeutuakseen taas suuren miehen
suosioon, ehdotti kaupunginkirjuri Mucker julkisessa raadin istunnossa,
että Hannu Halle valittaisiin kaupungin pormestariksi, ja tässä asiassa
kannatti häntä kaikella innolla ja ponnella komendantti Knoll.

Hannu Halle tunsi kansalaisensa ja ryhtyi sitä mukaa toimiin.



XVI.

Kaikkialle.


Hänen ensimmäisenä toimenpiteenänsä oli suuri Nimrodin ritarikunnan
merkki, jonka hän kiinnitti rintaansa heti kuin raatihuoneen kello
alkoi kumahdella, kutsuen kansalaisia pormestarinvaaliin. Hän tiesi,
että nauha napinlävessä vaikuttaa yhtä valtavasti tasavalloissa kuin
keisarikunnissakin, ja mies, jolla on moinen merkki rinnassaan, ei
saata Lalenburgissa istua muualla kuin ylimmällä istuimella, sillä
muutoin olisi Luchsensteinin ruhtinasta syvästi loukattu.

Hannu Hallen toisena toimenpiteenä oli kauhean suuri, satasuortuvainen
allongeperukki, joka päälaelta lähtien valui aaltoina alas hänen
niskaansa ja rinnallensa ja teki sen, että puolet hänen kookasta
vartaloansa oli yhtenä päänä.

Vakavin, määränperäisin askelin astui hän asunnostaan raatihuoneelle
päin. Ja missä hän kulki, siellä akkunat aukenivat, puhelevat suut
vaikenivat ja hatut ja lakit päistä kirposivat. Niin erinomainen oli
yleinen kunnioitus, ett'ei yksikään raatiherroista uskaltanut astua
hänen rinnalleen, vaan kaikki pysyttelivät syvässä nöyryydessä puoli
askelta taampana. Ja sitten osoitettiin Nimrodin nauhalle, perukille ja
hänelle itselleen istuntosalissa etevin kunniasija, ja tämä tapahtui
niin monilla menoilla ja metkuilla, kumarruksilla ja jalanraapauksilla,
että takimmaiset potkaisivat kolme tuolia kumoon ja astuivat kahta
raatiherraa kipeille varpaankäsnille. Tämä seikka se vaan lisäsi
yleistä liikutusta, varsinkin viimeksimainituissa raatiherroissa.

Senjälkeen pyysi virkaa toimittava pormestari, että Hannu Halle ensiksi
lausuisi mielipiteensä siitä tärkeästä kunnallispormestarin vaalista,
joka nyt pian tapahtuva oli.

Hannu Hallen kasvot elähtivät ensinnäkin jos mihinkin viisiin, sitten
teki hän syvän kumarruksen kaikille läsnä-oleville ja sanoi joutuneensa
ankaraan ahdistukseen, kun hänen nyt ensiksi piti tässä loistavassa
seurassa puhuman. Häneltähän oikeastaan puuttuu siihen kykyä,
kaunopuheliaisuutta ja kokemusta; hän olisi onnellisempi, jos saisi
olla ääneti ja kuunnella ja kuulemaansa opikseen ottaa. Jokaisella
muulla on enemmän edellytyksiä asian arvolle sopivaan esiintymiseen,
jonka vuoksi hänen täytyy kieltäytyä kunniasta olla ensimmäinen puhuja.

Nyt virtasi kaikkialta yhä suurempia ylistyssanoja hänelle: hänellähän
oli kaikki kuin vaatia voi, eikä hänessä ollut mitään muuta
puutteellista kuin kenties oman kainoutensa ylenpalttisuus. Ja
seitsemän eri kertaa he pakottivat häntä puhumaan, sittenkuin hän kuusi
eri kertaa oli pyytämällä pyytänyt "siitä kunniasta päästettää." Vasta
nyt pääsi jalon Hannu Hallen ketterä kieli vauhtiinsa. Neljänneksen
tuntia luetteli hän arvoisain läsnäolijain virka- ja arvo- ja
ylistysnimiä; toinen neljännes kului hänen huonon puhelahjansa
valittamiseen. Sitten puhui hän lavealti edesmenneen pormestarin
hyvistä avuista ja sitten niistä ominaisuuksista, joita tasavallan
ensimmäiseltä maistratin jäseneltä ei pitäisi puuttuman. Ja näin hän
jatkoi:

-- "Hallita, -- se on suuri taito. Mutta siinä se taito juuri on,
ett'ei mitään turmele, mikä olemassa on, sillä senkaltaisena tämä
maailma pysyy, milliseksi se kerran on luotu, eikä kenkään voi sitä
paremmaksi tehdä. Kello käy itseksensä, kun se kerran on vedetty;
älköön kenkään sillen sen rattaisin ruvetko. Kun maanmies on peltonsa
kylvänyt, niin nousee kyllä oras itsestänsä; älä siinä enää kaivele
äläkä pengo. Uutuuden himo kukisti muinaiset valtakunnat, ja joka aina
eteenpäin juoksee, tottahan siltä tie viimeinkin loppuu. Mutta ken ei
tahdo, että tie kesken loppuisi, se itsensä hillitköön ja sijallansa
seisokoon. Niin tekivät muistossa siunatut esi-isämme, Lalenburgin
miehet, ja niin pitää meidän myös tekemän."

"Kaikesta siitä höröntöröstä kuin meidän nykyiset valtioviisaamme ja
metafyysikkomme edestuovat, ei ole apua eikä etua. Seisovatko
valta-istuimet siltä lujemmassa? Ei, vaan ne horjuvat sitä hullummin.
Pysykäät paremmin siinä kuin vanha on. Uusi järjestys on nuorta viinaa,
joka vielä tahtoo käydä ja rikkoo leilit. Vanha järjestys on vanhaa
viinaa, joka on voimallista, suloinen maistaa ja kaunis katsella. Siis
se, kuin vanhassa järjestyksessä tyhmintä on, on parempaa kuin
uudenhaluisten kaikki viisaus. Me ihmiset pysymme ihmisinä emmekä
millään muotoa muuksi muutu, joka myös eläimistäkin kyllä nähdään.
Ihmisiä kuolee siellä, missä lääkäreitä ja suuria apteekkeja löytyy,
yhtä hyvin kuin sielläkin, missä ei ole lääkäreitä eikä apteekareita.
Päinvastoin kuolee ensiksi mainituissa paikoissa vielä enemmän, koska
lääkärit ja apteekarit rahan tähden koettavat paikata ja parsia
inhimillistä luonnollista järjestystä. Kavahtakaat teitänne oppineista!
Ne kuin hengellisesti köyhiä ovat, näkevät yksinkertaisuudessaan
selvemmin kuin ne, jotka viisaudelta soaistut ovat."

"Näin ajattelivat meidän esi-isämme. Kreikka ja Rooma eivät enää
sijaansa tunne, mutta Lalenburg seisoo vielä tänäkin päivänä.
Valtakuntain käy, niinkuin yksityistenkin. Viisaat lapset kuolevat
nuorina. Suuri valtiomies antaa asiain mennä menojaan. Kaikki kyllä
aikanansa asettuu ja käy ladulleen. Luontoa älköön kenkään yrittäkö
ennättää. Luonto ei siedä hyppäyksiä. Mikä ei tapahdu tänään, se
tapahtuu huomenna. Kun omena on kypsynyt, putoaa se kyllä puusta, eikä
ensinkään ole tarpeellista teidän sinne ylös kiivetä. Senvuoksi on
meillä ollut käytännössä yksi kaikkein parhaimmista valtiotaidon
periaatteista, se nimittäin, että suuret asiat annetaan tutkittaa
komiteoilta, jotka lähettävät asiakirjat keskuudessansa kiertämään,
jotta ne puolittain unohdetuiksi tulisivat. Ja puolittain unohdetut
asiat tulevat jälleen uusiksi, ja uuteen ryhdytään jälleen suurella
innolla, liiatenkin, koska tämä uusi on jo vanha tuttu. Ei juoksu
nopeutta lisää. Se, kuin vähimmin tekee, on varmaankin enimmin tehnyt.
Älkäät vaan hallitko ylenpalttisesti. Kelle Jumala hyvää tehdä tahtoo,
sen hän hänelle unissa antaa."

"Hallitsijain pääavuja on se, että hän saa alamaiset kunnioittamaan
lakeja, niitä kaikkein kehnoimpiakin. Jos tahdotte, että kansa teidän
tekojanne arvossa pitäisi, niin tehkäät teitänne kansalta ensin arvossa
pidetyiksi. Sen tähden on ulkonainen mahti ja loisto ja prameus
tarpeellista kuninkaille, keisareille, ruhtinaille ja muille
valtiomiehille. Yksi ainoa vakava käden liikunta on tasavalloissa
tärkeämpi kuin viisaus, ja yksi hyvä perukki on rahvaasta enämpi kuin
hyvä maine. Ja sen tähden on hamasta muinaisuudesta asti ollut
Lalenburgissa periaatteena: konsulit ja valtionsihteerit pitäkööt
perukkia, sillä vaatteistansa ihminen tutaan."

"Tehokkain taikakeino vapaissa valtioissa on salaisuus tahi
salaperäisyys. Sen kautta hankit itsellesi suuren merkityksen,
virallesi arvon ja valtakunnalle kunnioitusta. Viisaalla valtiomiehellä
pitää pää alati oleman täynnä salaisuuksia tahi ainakin siltä
näyttämän, aivan niinkuin ei sammiokaan vielä kokoon luuhistu, vaikka
se tyhjennetäänkin. Eikä sekään ole vaarallista, vaikka uskoisi kaiken
salaisuutensa toiselle, kunhan vaan näyttää siltä, että paras salaisuus
on sittenkin jäänyt sanomatta. Ja sentähden pysyy Lalenburg yhä lujana,
sillä kaikki me olemme siinä taidossa mestareita."

"Raatihuoneessa sallittakoon kyllä puhua ja kertoa valtiollisista
salaisuuksista, mutta niitten painattaminen älköön sallittua olko.
Jumala on kyllä luonut ihmisen suun, mutta ei ole luonut painomasinaa.
Ei mikään ole meidän arvollemme sen turmiollisempaa kuin tuo onneton
kapine, joka kaiken sen, kuin me olemme ja teemme, ja kaiken sen, kuin
emme ole ja emme tee, tuopi näkyviin maailmalta nähtää. Viisaat
ruhtinaat ovat paljon vaivaa nähneet sensuuriasetusten tähden, mutta me
teemme vielä viisaammin: me emme salli meidän tasavallassamme painattaa
yhtään kirjaa emmekä sanomalehteä, paitsi rukous- ja virsikirjoja
taikka onnentoivotus-runoja häitä ja muita tilaisuuksia varten.
Valitettavasti on kyllä totta tämä: mitä ankarammin me ahdistamme tuota
jumalatonta publisiteetiä, sitä kauheampaa on tuo villitys ulkomailla;
ja mitä vähemmin me päästämme meistämme painon kautta julkisuuteen,
meidän kainoutemme tähden, sitä enemmän kirjoittelevat muukalaiset
meistä. Mutta mitä me emme saata estää, sen sallimme me tapahtua. Sitä
vastoin näytämme me herroille kynäniekoille pitkää nenää: me emme lue
sitä, kuin he kirjoittavat, ja niin me säilytämme meidän arvomme. Sillä
mitä en tiedä enkä nää, siitä ei minulta mene pyörälle pää."

Tähän suuntaan puhui Hannu Halle vielä kauan aikaa. Kuulijat osasivat
kaiken tuon jo ulkoa. He haukottelivat niin, että silmät olivat
pyöreinä päässä, mutta heti kuin tuli heidän vuoronsa puhua, ratkesivat
he taas ylistämään tätä suurta miestä, joka ensiksi oli puhunut,
kiittivät hänen syviä tietojansa ja liittivät kainosti sitten: hän oli
puhunut ikäänkuin heidän oman sielunsa syvyydestä ja ennättänyt
ulospuhua kaiken sen kuin he olivat aikoneet edestuoda.



XVII.

Hannu Halle.


Ja sinä samana päivänä valittiin Hannu Halle tasavallan konsuliksi.
Kyynelsilmin rukoili hän raatia peruuttamaan tämän vaalin ja ottamaan
jonkun ansiollisemman, mutta siitä ei kukaan välittänyt, sillä jokainen
tiesi näitten kyynelten ja tuon nöyrän vastustamisen kuuluvan vain
valitun tavanmukaiseen menettelyyn.

Nyt vasta aloitti elämänsä loistokauden suuri Hannu Halle elikkä,
niinkuin häntä hänen aikalaisensa mieluummin nimittivät: Hannu Halle
kaikkialle. Ja syystäkin, sillä hän oli koko Lalenburgin sielu ja
keskus: kaikkialla hän oli; kaikkialla hän joutui muille vastuksiksi;
kaikkialla hän kätköön sulki ja saattoi julki, tietämättänsä,
tahtomattansa. Missä rakastettiin, siellä oli Hannu Halle; missä
riideltiin, siellä oli Hannu Halle; missä mitäkin meni nurin, siellä
oli Hannu Halle; missä salaisuus tuli koko maailman tiedoksi, siellä
oli Hannu Halle ensimmäinen sanansaattaja.

Vaalin jälkeisenä päivänä kutsuttiin hänet vieraaksi viiteenkolmatta
taloon viidenkolmatta morsiamensa luokse, ja -- -- --

Mutta nyt rupeaa historioitsijaa jo hirvittämään.

Hän otti ollakseen tämän sankarin Plutarkona, mutta suunnattomalta
tuntuu yritys.

Sallikoon lukija Plutarkon vähän hengähtää. Sitä tarmokkaammin on hän
jatkava toiste.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hannu Halle kaikkialla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.