Title: Valkoinen hevonen
Author: Reid, Mayne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkoinen hevonen" ***


VALKOINEN HEVONEN

Seikkailuja Meksikossa


Kirj.

KAPTEENI MAYNE REID


Suomentanut

Arvo Airio



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.



SISÄLLYS:

     I. Eräässä meksikolaisessa rajakylässä.
    II. Vakooja.
   III. Muonan hankinta.
    IV. Kummallinen kirje.
     V. Villihevosen pyydystäminen.
    VI. Eksyksissä aavikolla.
   VII. Ateria aavikolla. Kuokkavieras.
  VIII. Vanhoja tuttuja.
    IX. Kulovalkea.
     X. Sissijoukko ja sen lähettiläs.
    XI. Pelkoa ja toivoa.
   XII. Pakoon.
  XIII. Kalliolla.
   XIV. Ystäväkö vai vihollinen?
    XV. Kosinta hevosen seljästä.
   XVI. Erilaiset kohtaukset.
  XVII. Poismeno ja palaaminen.
 XVIII. Yöllä.
   XIX. Susia.
    XX. Villihevos-lauma.
   XXI. Eksyksissä.
  XXII. Sotajalalla.
 XXIII. Tietoja.
  XXIV. Intiaani.
   XXV. Komanhien leiri.
  XXVI. Vastavirtaa.
 XXVII. Perillä.
XXVIII. Neuvottelu.
  XXIX. Pako.
   XXX. Viimeinen takaa-ajo.



I.

Eräässä meksikolaisessa rajakylässä.


Olemme meksikolaisessa _pueblitassa_, Rio Bravo del Norte-virran
rannalla, eräässä pienessä kylässä. Kummallinen, vanhaan,
maurilais-italialaiseen tapaan rakennettu kirkko, jonka kupukatto on
kirjavaksi kiilloitettu, sekä raatihuone ja tuomarin asunto ovat ainoat
kivirakennukset tässä paikassa. Ne ympäröivät kylän jokseenkin avaraa
toria kolmelta puolelta, neljännellä on myymälöitä ja alhaisemman
kansankerroksen asuntoja. Nämä ovat isoista, polttamattomista tiilistä
rakennettuja, toiset kalkilla valkaistuja, toiset taas kirjaviksi
maalattuja, mutta useimmilla on luonnollinen, yksitoikkoinen,
likaisenruskea värinsä. Kaikissa on raskaat, vankilaa muistuttavat
portit sekä akkunat, joissa ei ole ruutuja eikä puitteita, vaan
pystysuorassa olevat rautatangot, jotka suojelevat murtovarkailta,
mutta eivät ilmalta eivätkä tuulelta.

Torin neljästä kulmasta aukeavat ahtaat kiveämättömät kadut, joiden
jatkona huonot tiet vievät ympäröivälle maaseudulle. Kauempana, kylän
ulkoreunalla, on huonotekoisia, kirjavan näköisiä asuinhuoneita;
rakennuksia, joissa on päätykatto ja jotka ovat tehdyt erään
jättiläisliljan, puumaisen _yucca_-kasvin halkaistuista rungoista,
joiden oksat ovat orsina ja joiden sitkeät, syiset lehdet kelpaavat
kattimiksi. Näissä _ranchistoissa_ asuvat köyhät _peonit_, kukistetun
rodun jälkeläiset.

Sekä kivi- että myöskin savirakennuksissa on tasaiset katot, jotka ovat
tiilillä ja sementillä vuoratut ja joita ympäröi joka taholta kaide.
Sellaisen tasaisen, meksikolaiselle rakennustaiteelle luonteenomaisen
katon nimi on _azotea_.

Kun aurinko on alhaalla ja ilta on viileä, on azotea mieluinen
olinpaikka, varsinkin jos sen omistaja suosii kukkasia; se muuttuu
silloin ilmassa olevaksi yrttitarhaksi, ja siinä rehoittaa se runsas
kasvullisuus, josta luonnonihana Meksiko syystä on niin ylistetty. Tämä
on oikea paikka sikarin, _pinolé_-juoman tahi jos mieluummin haluaa,
_catalan_ nauttimiseen. Savu liitelee pois, ja ulkoilma tekee juoman
paremman makuiseksi. Sitäpaitsi on tässä silmällekin huvitusta: saa
nauttia yksityishuoneen rauhaa, mutta voi samalla kertaa vapaasti
seurata, mitä kadulla tapahtuu. Tuo ohut kaide suojelee, peittäen
ohikulkevani silmäyksiltä; tässä voi katsella, tulematta itse nähdyksi.

Olen juuri sellaisessa, kylän tuomarin asunnossa olevassa azoteassa,
ja kun tämä on korkein koko kylässä, voin esteettä nähdä kaikki muut
rakennukset. Näen niiden kaikkien yli ympärillä olevien maisemien
pääpiirteet. Ihastuneena katselen niiden troopillista kasvullisuutta,
niiden tummaa, rehoittavaa vihannuutta, ja voinpa vielä toisistaan
erottaa cactus-, yucca- ja agavekasvitkin. Huomaan kylän aukean maan,
viljeltyjen ketojen muodostaman vyöhykkeen, jossa maissin silkiltä
kiiltävät tähkät huojuvat tuulessa, pistäen silmään tummempien pippuri-
ja papuistutusten lomasta. Tätä viljeltyä aukeamaa ympäröi metsä,
akasia-, sensitiva-, inga- ja robinipensaineen niin läheltä, että
voin erottaa siinä kasvavat, varrettomat sabapalmut ja bromeliakukat,
samalla kuin pitakasvin auringonpolttamat, vaaleanpunaiset lehdet
loistavat kaukaa kuin tulipilkut.

Metsän läheisyys saattaisi todistaa kylän asukasten laiskuutta;
kentiesi ei näin kuitenkaan ole. On muistaminen, että nämä ihmiset
eivät ole maanviljelijöitä vaan paimenia, ja että noilla aukeilla
paikoilla mainitussa tiheässä metsässä käyvät laitumella espanjalaiset
karjalaumat ja berberirotuiset, andalusialaiset hevosparvet. Seudun
vähäpätöinen viljelys ei todista ahkeruuden ja toimeliaisuuden
puutetta. Karjanhoito, eikä maanviljelys, on kylän asujanten
pää-elinkeino, ja maata viljellään ainoastaan sen verran, että se
antaa heille maissia _tortillaan_, punaista pippuria sen höysteeksi
sekä mustia papuja aterian jälkiruoaksi. Nämä kolme maantuotetta
ynnä laajoilla laitumilla käyvien puolivillien härkäin liha ovat
pää-ravintoaineet koko Meksikossa. Mitä juomiin tulee, saavat ylängön
asujamet lempijuomansa, samppanjan kilpailijan, jättiläisaloen
ytimestä, jotavastoin kuuman ilmanalan ranta-asukkaat virvoittelevat
itseänsä akrokomiapalmun mehulla.

Miksi asuvat paimenet ahdettuina kaupunkeihin ja kyliin?

Ammattinsa vuoksi luulisi heidän asuvan hajallaan. Sitäpaitsi luulisi
alituisesti kirkkaan taivaan, ihanan ilmanalan sekä vaihtelevien
maisemien houkuttelevan maalaiselämään; ja kuitenkin olen ratsastanut
tuntikausia, pitkät matkat miellyttäviä maisemia silmäini edessä,
kohtaamatta sitä, joka täydentää maisemakuvan: ihmisasuntoa.

Kaupunkeja on, ja pitkien välimatkojen päässä tilanomistajien suuria
_haciendoja_, jotka ovat ikäänkuin linnoitukset muurien ympäröimät;
mutta missä ovat _rachos_-rakennukset, alhaisemman väen asumukset?
Totta puhuen olen nähnyt niitäkin, mutta raunioina, ja tämäpä
selittääkin asian. Nyt muistan olevani rajalla, ja että Rio Bravon
rantamat ovat olleet useita vuosia, aina sen lähteistä suuhun asti,
vihollisen alueena, tuhannen viidensadan virstan pituisena sotarajana!
Monta veristä taistelua on ollut näiden amerikalaisen erämaan
beduinien, ratsastaja-intiaanein, ja kalpeakasvoisten espanjalaisten
jälkeläisten välillä. Tämä on syynä siihen, että ranchos-rakennukset
ovat raunioina ja että maatilat ovat ampumaluukuilla varustetut sekä
asujamet muurien suojissa.

Kun katselen länteenpäin, huomaan lähes peninkulman päässä välkkyvän
vedenpinnan: siellä on iso virta, joka kimaltelee auringon laskiessa.
Virta tekee tällä kohdalla polven; loivarinteisen kukkulan huippua,
lähellä virran polveketta, koristavat erään maatilan valkoiset
muurit. Vaikka ainoastansa yksikerroksinen, näyttää talo kuitenkin
avaruudestaan ja rakennustavastaan päättäen olevan komea asunto.
Samoinkuin kaikissa tämänlaatuisissa rakennuksissa on tässäkin tasainen
katto; mutta tuo reunuksilla varustettu kaide ja nuo pienet tornit
kulmissa sekä ison porttikäytävän päällä vähentävät sen ulkopiirteiden
yksitoikkoisuutta. Yksi isompi, kappelikirkon tapulintorni, näkyy
taampaa, sillä meksikolainen maatila on tavallisesti talonväen
jumalanpalvelusta varten varustettu pienellä _capellalla_. Miten
uskonnon laita muutoin lieneekin, ainakin on maassa runsaasti silmille
näkyvää kirkollisuutta. Akkunaruutujen kimalteleminen rautaristikkojen
takaa lieventää johonkin määrään sitä vankilankaltaista näköä,
joka muuten on luonteenomaista meksikolaisille maataloille.
Yksitoikkoisuutta lieventävät tässä vielä nuo vihreät lehtikasvit,
jotka kaiteen yli kohoavat. Kuuman ilmanalan kasveja näkyy muurin
takaa; epäilemättä on azoteassa kaunis puutarha, ja kentiesi näiden
kukkain keskellä myöskin joku kaunis olento! Minussa herää mieluisia
ajatuksia ja aavistuksia, ja ne synnyttävät halua nousta kukkulalle, ja
päästä tähän komeaan asumukseen.

Torven toitotus herättää minut näistä suloisista unelmista. Se on vain
merkki tallista, mutta se on karkoittanut nuo ihanat mietteeni, ja
silmäni kääntyvät pois tuosta kauniista herrastalosta sekä kiintyvät
kylän toriin, jolloin on edessä toisellainen kuva.

Torin keskellä on kaivo, joka suurine rattaineen, mahdottomine
nahkahihnoineen, ämpäreineen ja muurattuine vesialtaineen tarjoaa
itämaalaisen näyn. Silmäni eivät kuitenkaan viivy siinä kauan, vaan
kääntyvät seuraamaan edessäni olevaa näytelmää.

Hiipien hiljaisin askelin ja levottomin silmäyksin kävelee siellä
_poblano_, tiilirakennuksen asukas. Hänen avarat _calzoneronsa_
lompsavat nilkoissa, ja hänen käsivartensa sekä olkapäänsä ovat
peitetyt kirjavaan _sempéhen_; musta leveäreunainen hattunsa tummentaa
hänen muutenkin tummia kasvojansa. Hän karttaa torin keskustaa ja
kulkee pitkin huoneiden seinämiä; väliin vilkaisee hän kaivolle
puoleksi raivoisella, puoleksi pelkäävällä ilmeellä. Hän pääsee eräälle
portille, jonka joku sisäpuolella oleva hiljaa avaa. Hän pujahtaa äkkiä
sisään ikäänkuin iloisena siitä, että on päässyt pois näkyvistä, ja
hetken perästä huomaan hänen synkät kasvonsa akkunaristikon takaa.

Siellä täällä syrjäpaikoissa on pieniä joukkoja, joilla kaikilla on
samallainen puku, ja kaikki samoinkuin hänkin levottomia. He ovat
hiljaa ja juttelevat kuiskaten tahi matalasti supisten. Jotakin outoa
näkyy tapahtuneen.

Useimmat naiset ovat huoneissaan; ainoastaan muutamat köyhempään
luokkaan kuuluvat puhdasrotuiset intiaaninaiset istuvat torilla.
He ovat kaupustelijattaria, ja heidän tavaransa on levitetty
palmulehti-matolle, samalla kuin toinen samallainen, joka on pönkitetty
kepillä ylös, ikäänkuin sateenvarjo suojelee heitä ja heidän
tavaroitansa auringon paisteelta. Heidän villapukunsa, paljaat päänsä,
karheat, mustat, vaaleanpunaisilla villanauhoilla koristetut hiuksensa
tekevät heidät mustalaisen näköisiksi. He näyttävät yhtä huolettomilta
kuin mustalaisetkin; he nauravat, lavertelevat ja näyttelevät valkoisia
hampaitansa päiväkaudet sekä tarjoavat jokaiselle ohikulkevalle
hedelmiänsä ja vihanneksiansa, _pinolétansa, atolétansa ja agua
dulceansa_. Heidän sointuva äänensä tuntuu korviin mieluiselta.

Silloin tällöin tipsuttaa joku nuori tyttö kepeästi torin poikki
kaivolle päin, kantaen punaista kiviastiaa päälaellansa. Kentiesi
hän on joku _poblana_, kentiesi joku kylän kaunotar. Hän on puettu
lyhyeen, heleänkirjavaan hameeseen, jossa on kirjailtu, hihaton liivi,
ja pieniin silkkisyylinkiin; hänen päätänsä, rintaansa ja olkapäitänsä
peittää sininen _reboso_; käsivarret ja nilkat ovat paljaat. Nuo
nuoret tytöt näyttävät vähemmän levottomilta kuin miehet; he jopa
väliin hymyilevätkin ja vastaavat karkeanlaisiin pilapuheisiin, joita
joukko oudon näköisiä muukalaisia vieraalla kielellä heille lausuu.
Meksikolaiset naiset ovat yhtä rivakoita kuin ihanoitakin, ja heidän
kauneutensa on yleensä tunnustettu.

Mutta keitä nämä muukalaiset ovat? Että he eivät ole tämän seudun
asukkaita on selvää, ja yhtä selvää on, että heitä juuri asukkaat
pelkäävät. Tätä nykyä he ovatkin täällä herroja. Heidän lukumääränsä,
heidän ylpeä, välinpitämätön ynseytensä ja rohkea, korkeaääninen
puhelemisensa todistavat sen. Keitä he ovat?

Olen sanonut heitä oudonnäköisiksi; ja tämä sana on otettava sen
täydessä merkityksessä. Kummallisempaa joukkoa ei oltu vielä
nähty meksikolaisella torilla eikä muuallakaan. Siinä oli noin
kahdeksankymmentä miestä, ja, lukuunottamatta tuliluikkua kädessä,
puukkoa vyöllä ja revolveria kupeella, ei olisi voinut huomata
pienintäkään yhtäläisyyttä kenenkään näiden välillä. Siinä näkyi
supin-, kissan- ja oravannahkaisia lakkeja, kastor-, huopa-,
vahakangas-, villa- ja palmulustohattuja, kaikennäköisiä. Onpa siinä
joitakuita nykyaikaisia, korkeita silkkihattujakin, vaikka pahoin
litistettyinä. Siinä on muutamia jokseenkin kuluneita verkanuttuja,
pukuja harmaansinisestä karsinetti-, vaskipunaisesta neekeri- ja
taivaansinisestä puuvillakankaasta. Moniaat nutut ovat tehdyt
vihreäisestä, toiset sinisestä, ja vieläkin toiset punaisesta huovasta.
Siinä on parkitusta hirvennahasta tehtyjä, ripseillä varustettuja
metsästyspaitoja, reunusteet poimutettuja ja kaulukset alaspäin
taivutettuja, kirjavasti koristettuja helmillä ja kirjailuilla, kuten
Yhdysvaltain metsästäjien lempikuosi vaati, mutta oli siinä myöskin
toisia, todellista intiaanimallia, s.o. avonaisia, etupuolelta
ainoastaan kaulasta kiinni, roikkuen löysällään tahi kiristettyinä
uumilta vyöllä, samalla, jossa on puukko ja revolverikin. Siinä oli
villaröijyjä, sellaisia, joita merimiehet pitävät, ja muunlaisiakin
sinisestä puuvillakankaasta; tuossa oli louisianalaisen kreolin puku,
tuossa punaisenruskeasta nahasta tehty espanjalais-amerikalainen
_jaqueta_; onpa tuossa vielä meksikolaisen rancheron ruumista myöten
istuva, kirjaeltu nuttukin. Muutamilla on serapét olkapäillä ja
toisilla somemmannäköinen, viitankaltainen vaippa. Jos katsoo vieläkin
etäämmälle, huomaa sarka-, villa- ja karvakangas-vaatteita, väriltään
sinisiä, punaisia ja viheriäisiä. Siellä näkyy parkitsemattomasta
nahasta ja pukintaljoista tehtyjä sääryksiä, hevosennahkaisia,
reisiin asti ulottuvia saappaanvarsia, vieläkin rumatekoisempia
neekerisaappaita, värjäämättömästä vasikannahasta tehtyjä _broganeja_
ja erimuotoisia lapikkaita, jotka olivat useamman kuin yhden
intiaaniheimon kuosia.

Kaikkein jaloissa oli kantapäissä asekannus, vaikka tämä varustus oli
yhtä vaihteleva kuin pukukin. Toisten kannukset olivat hopeasta ja
teräksestä, toisten hopeoidut, toisista taasen oli hopea kulunut pois;
toiset olivat kiinnitetyt hihnoilla, toiset ruuvattu korkoihin; toiset
olivat keveitä, kun toiset taas painoivat monta naulaa; niiden pyörät
olivat neljä tuumaa läpimitaten sekä hampaat sellaiset, että ne voivat
lävistää hevosen kylkiluut; julmia aseita meksikolaisen ratsastajan
käytettäväksi!

Mutta näitä kannuksia, vaippoja ja serapéita eivät pidä meksikolaiset.
Niiden omistajat olivat muunrotuisia miehiä. Useimpia näistä rotevista,
voimakkaista ihmisistä oli Kentuckyn ja Tennesseen maissi tahi tattari
ja Ohion, Indianan sekä Illinoisin hedelmällisillä kedoilla kasvatettu
sianliha ravinnut. He olivat uutisasukkaita ja metsästäjiä Yhdysvaltain
länsipuolella olevista rajametsistä, maanviljelijöitä Alleghanyvuorien
laajoilta läntisiltä vierteiltä, venhemiehiä Mississippivirralta,
tienraivaajia Arkansasista ja Missourista, turkiseläimen pyydystäjiä
aavikoilta, kuorma-ajureita Kanadasta, nuoria maanomistajia
etelävaltioista, ranskalaisia kreoleja Louisianasta, seikkailunhaluisia
uutisasukkaita Teksasista sekä joku lystikäs keikailija "suuren lännen"
isommista kaupungeista. Vieläpä muistakin paikoista oli jäseniä tässä
kirjavassa joukossa. Tuossa näen teutonilaisetkin kasvonpiirteet,
saksalaisen vaalean tukan sekä vaaleankeltaiset viikset, verevän
englantilaisen, vakavan skottilaisen ja hänen vastakohtansa, tuon
meluavan irlantilaisen, molemmat yhtä urhoollisia. Näen tuon ovelan
ja vilkkaan ranskalaisen, täynnä naurua ja lavertelua, rohkean ja
luotettavan sveitsiläisen, viiksikkään synkän ja vaitonaisen Puolan
pakolaisen. Mikä tutkimusala tämä kummallinen miesten joukko olisi
kansatieteilijälle! Keitä he ovat?

Kolme kertaa olen tehnyt tämän kysymyksen. Vastaan siihen nyt: he ovat
"rangerseja", amerikalaisen sotajoukon sissejä.

Ja kuka minä olen? Olen heidän kapteeninsa, johtajansa.

Niin, minä olen tämän kummallisen joukon päällikkö, ja vaikka se
näyttääkin raa'alta sekä kirjavalta, rohkenen väittää, ettei missään
Europassa eikä Amerikassa, eipä koko maan piirissä, ole joukkoa, joka
voisi vetää tälle vertoja voimassa, rohkeudessa ja sotataidossa.
Useimmat sen jäsenistä ovat viettäneet puolen ihmisikää intiaanien
ja meksikolaisten rajakahakoiden mellakassa. Jotkut ovat olleet
herrasmiehiä, joille onni on ollut epäsuopea; jotkut harvat ovat
olleet yltiöpäitä sivistyneen elämän rajain sisäpuolella ja kentiesi
vieläkin harvemmat henkipattoja, -- huonoja ihmisiä uutisasutusta
perustettaessa, vaan ei niinkään kehnoja valloituksia tehdessä.

Niin metsittyneeltä kuin tämä joukko näyttääkin ensi silmäykseltä,
tunnen kuitenkin ylpeyttä, voidessani sanoa, että sitä elähyttää suuri
kunnianhimo, suurempi kuin keisarien valittuja henkivartiajoukkoja.
Monen raa'an muodon alla sykkii jalo, rehellinen ja ihmisystävällinen
sydän. Tässä joukossa on sydämiä, jotka sykkivät isänmaanrakkauden
vaikutuksesta; toisia johtaa vieläkin jalompi periaate: vapauden piirin
laajentamisen halu; toiset taasen, se on tosi, etsivät ainoastansa
kostoa. Nämä viimeksi mainitut ovat parhaastansa teksaslaisia, jotka
surevat jotakin meksikolaisten petollisuuden uhriksi joutunutta
ystävätä tahi veljeä.

Minulla ainoastaan koko joukosta ei ole mitään syytä siellä olooni;
jos minulla joku sellainen on, niin se on varsin vähäpätöinen, tuskin
niinkään jalo kuin kosto. Pelkkä sattuma, halu mielenkiihoitukseen ja
seikkailuihin, kentiesi myöskin hiukkanen vallan- ja kunnianhimoa, ovat
ainoat puolustukset, joita voin mainita sen selitykseksi, että olen
ollut osallisena tähän asiaan. Köyhää seikkailijaa kuten minuakin,
ystävittä, koditta, isänmaatta, sillä syntymämaani ei ole enää minkään
kansakunnan, ei isänmaanrakkaus voi elähdyttää.

       *       *       *       *       *

Mieheni ovat saaneet hevosensa liekaan kirkkopihan reunaan; toiset
ovat sidotut puihin, toiset akkunanristikkoihin. Samoinkuin heidän
omistajiansa on näitäkin kirjava joukko, erilaisia kooltaan, karvaltaan
ja rodultaan. Kentuckyn ja Tennesseen vankkoja tulisia orheja,
Lousianan virmoja varsoja, ponyja, berberialaisia tammoja sekä näiden
jälkeläisiä, mustangeja, jotka vielä pari viikkoa sitten juoksentelivat
kesyttöminä aavikoilla, kaikkia näitä oli tuossa joukossa. Muulejakin
siinä oli kahta eri rotua: Pohjois-Amerikan iso, laiha muuliaasi sekä
pienempi ja vilkkaampi kotimainen sivulaji. Oma musta juoksijani,
kauniine hopeankarvaisine kuonoineen, seisoi suihkukaivolla torin
keskellä. Silmäni kiintyivät vanhasta tottumuksesta mieltymyksellä sen
jäntevään ruhoon. Kuinka ylpeästi sen kaula kaareili ja miten vihaisen
näköisenä se kuopi maata etujaloillaan. Se tiesi minun sitä katselevan.

       *       *       *       *       *

Olimme olleet tuskin tuntiakaan kylässä ja siis siellä kokonansa
outoja; me olimme ensimäinen amerikalainen joukko, minkä sen asujamet
vielä olivat nähneet, vaikka sotaa oli alempana virran varrella
kestänyt muutamia kuukausia. Meidät oli lähetetty vakoilemaan ja
käsketty samoilemaan ympäristössä olevilla seuduilla niin pitkälle
kuin turvallisuus salli. Täällä olomme ei tarkoittanut niin paljon
meksikolaista vihollistamme, kuin meidän molempain yhteistä vihollista,
komanheja. Nämä intiaani-ismaelilaiset olivat kulkupuheitten mukaan
sotaretkellä, ja luvultaan kuin kokonainen sotajoukko. Heidän
kerrottiin hävittäneen maata ylempänä virran varrella, missä he voivat
menetellä mielensä mukaan, ja ryöstäneen aivan nykyään erään sielläpäin
olevan uutisasumuksen sekä tappaneen miehet ja vieneen mukaansa
naiset, lapset, karjan ja tavaran. Olimme tulleet tänne meksikolaisia
kukistamaan, mutta meidän oli heitä samalla kertaa sekä suojeleminen
että masentaminen.



II.

Vakooja.


Ajatellessani tämän sodan omituista laatua, häiritsi minun mietintöjäni
erään täyttä laukkaa juoksevan hevosen kavionkopse. Ääni tuli kylästä
päin. Menin kiireesti azotean toiseen laitaan, toivoen saavani nähdä
tuon nopean ratsastajan. Enpä ollutkaan erehtynyt, sillä muuria
lähestyessäni olivat tie ja ratsastaja aivan silmieni edessä.

Ajaja näytti aivan nuorelta mieheltä, pelkältä parrattomalta
ja viiksettömältä nuorukaiselta, jolla oli erinomaisen kauniit
kasvonpiirteet. Hänen hipiänsä oli tumma, milt'ei ruskea;
mutta kahdensadan askeleenkin matkalta huomasin hänen jalon
silmänvälähdyksensä ja heleän punan hänen poskillansa. Hänen
olkapäitänsä peitti vaaleanpunainen vaippa, joka runsaina poimuina
laskeutui hevosen lautasille, ja päässänsä oli hänellä kepeä,
kultanauhoilla ja pauloilla sekä puhtaasta kullasta tehdyillä tupsuilla
koristettu _sombrero_. Hänen hevosensa oli pieni, mutta kauniisti
kasvanut mustangi, täplikäs kuin jaguaari ja puhdasverinen kuin
andalusialainen.

Ratsastaja lähestyi ajaen laukkaa, pelkäämättä edessänsä olevaa
aluetta; sattumalta katsahti hän katolle, jossa minä seisoin.
Virkapukuni ja aseeni kimalteleminen herätti hänen huomiotansa.
Nopeasti kuin ajatus ja ikäänkuin vaistomaisesti liikahtaen pidätti hän
mustanginsa niin tarmokkaasti, että tämän häntä lakaisi maata. Samalla
hetkellä juoksi sille puolen kylää sijoitettu vahti piilostansa sekä
käski ratsastajaa pysähtymään. Tämä ei häntä totellut.

Uusi tempaus ohjaksista pani mustangin kääntymään, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä jatkoi eläin kannusten kiihoittamana laukkaansa.
Se ei palannut samaa suoraa tietä, vaan lensi pois edelliseen nähden
milt'ei kohtisuoraan suuntaan. Pyssyn luoti olisi lentänyt hänen
jälkeensä ja varsin luultavasti pysähdyttänyt joko hevosen tahi
ratsastajan, ellen hyvissä ajoin olisi huutanut vahdille olemaan
ampumatta. Eräs ajatus oli lentänyt mieleeni: tuo otus oli liian
jalo ja kaunis, tullaksensa luodin lävistämäksi; maksoipa sen
takaa-ajaminenkin vaivan.

Hevoseni seisoi vesialtaalla; se ei vielä ollut riisuttu. Se oli
tullut lämpöiseksi aamullisesta ratsastuksesta, jonka tähden olin
käskenyt tallirenkiäni kävelyttämään sitä edestakaisin noin tunnin
ajan, ennenkuin antoi sen juoda. En malttanut mennä alas katolta
johtavia portaita myöten, vaan hyppäsin kaiteelle ja siitä alas
torille. Tallirenki, joka oli arvannut aikeeni, toi vastaani hevosen
puolitiessä. Tempasin ohjakset ja hyppäsin satulaan. Muutamat
vikkelämmät miehet noudattivat minun esimerkkiäni, ja nelistäen
kylästä johtavaa katua, kuulin kavioiden kopseesta, että heitä oli
noin puolitusinaa perässäni. Siitä en pitänyt suuresti lukua, sillä
epäilemättä saavuttaisin yksinänikin tuon pojan, jota aijoimme ajaa
takaa. Sitäpaitsi tiesin nopeuden merkitsevän enemmän kuin voiman, ja
että jos tuo täplikäs hevonen olisi yhtä kestävä, kuin se nähtävästi
oli nopeakin, tulisimme me, sen ratsastaja ja minä, kahdenkesken
ratkaisemaan asian.

Hyppäykseni katolta sekä nousu satulaan ei ollut vienyt kahden
minuutinkaan aikaa ja toisten kahden minuutin kuluttua olin jo jättänyt
kylän taakseni sekä nelistin kentän poikki tuon punaisen ratsastajan
jälkeen. Tämä aikoi silminnähtävästi kiertää kylän sekä jatkaa meidän
läsnäolomme niin arvaamatta keskeyttämää matkaansa.

Takaa-ajo tapahtui _milpas_-kedon poikki. Hevoseni vaipui syvään
pehmeään maahan, samalla kuin tuo keveämpi mustangi hyppeli siinä
kuten jänis. Se eteni yhä enemmän ja aloinpa jo peljätä sen pääsevän
käsistäni, kun äkkiä huomasin sen tiellä erään kedon poikki kasvavan
_maqaeyer_-rivin. Näitä meksikolaisia agave-kasveja rehoitti runsaasti
kahdeksan, jopa kymmenen jalan korkuisina, siten, että niiden
mahdottoman suuret, käyrät lehdet tarttuivat toisiinsa ja muodostivat
niin luonnollisen aidan.

Tämä näytti ensi silmäyksellä ylitsepääsemättömältä sekä hevoselle
että ratsastajalle. Se pakotti meksikolaisen pysähtymään. Hän aikoi
juuri kääntää hevostansa, ratsastaakseen pitkin aitaa, kun huomasi
samalla minun ottaneen oikosuunnan, niin että pian olisin hänen
vastassansa. Temmaten äkkiä ohjaksista käänsi hän jälleen hevosensa,
painoi kannukset sen kupeisiin ja syöksyi agave-kasvien keskelle.
Silmänräpäyksessä oli sekä hevonen että ratsastaja kadonnut näkyvistä;
mutta nelistettyäni paikalle voin kuulla paksujen lehtien rapinan ja
kahinan mustangin kavioista. Tässä ei ollut laisinkaan miettimisen
aikaa. Joko oli minun pysyminen perässä tahi peräti luopuminen koko
takaa-ajosta. En silmänräpäystäkään miettinyt. Kunnianhimoni ja
kilpailu kiihoitti minua, ja pysähtymättä syöksimme agave-aitauksen
läpi.

Naarmuissa ja verisinä pääsimme läpi, ja nyt huomasin riemukseni,
että olin tullut tuota punaista ratsastajaa lähemmäksi: hänen eteensä
sattunut este oli vähentänyt meidän välimatkaamme, Mutta vielä oli yksi
milpas-kenttä ratsastettavana, ja tämä päästi hänet jälleen melkoisesti
edelle.

Kun olimme päässeet miltei kentän poikki, huomasin jotakin välkkyvää
edessämme: se oli vettä, siinä oli leveä kaivanto eli viemäri.
Samoinkuin agave-metsäkin oli kaivanto poikkipäin tiellämme.

-- Tämä hänet pysähdyttää, ajattelin; hänen täytyy poiketa oikealle
taikka vasemmalle ja silloin...

Mietteeni keskeytyivät. Sen sijaan että olisi kääntynyt
jommallekummalle puolelle, ohjasi meksikolainen hevosensa kaivantoa
kohti; syöksyen eteenpäin, kohosi tuo jalo eläin ikäänkuin siivilleen
ja hyppäsi kaivannon yli.

Minulla ei ollut aikaa tuon urhotyön ihmettelemiseen, vaan riensin
tekemään samoin ja, nelistäen eteenpäin, valmistauduin tuohon
hyppäykseen. Rohkea ratsuni ei tarvinnut ruoskaa eikä kannusta; se
oli nähnyt mustangin hyppäävän kaivannon yli ja tiesi mitä minä siltä
odotin. Yhdellä hyppäyksellä pääsi se kaivannon toiselle puolelle,
monta jalkaa sen laidasta; sitten, ikäänkuin lujasti päättäen tehdä
asiasta lopun, painoi se päänsä ja alotti mitä nopeimman juoksun.

Laaja nurmikenttä, _savanna_, oli nyt edessämme; takaa-ajo tuli
siis olemaan pelkkää kilpajuoksua. Olin jo varma, että saavuttaisin
mustangin ennenkuin se ehtisi kentän toiselle puolelle, mutta samassa
ilmestyi uusi este. Mahdoton sarvikarja- ja hevoslauma oli syömässä
kentällä. Pelästyneinä meidän hirveästä vauhdistamme, pudistelivat
elukat päätänsä sekä juoksivat säikähdyksissään joka haaralle,
tavallisimmin meidän tiellemme. Useammin kuin kerran täytyi minun
poiketa suunnastani. Mikä minua enin tässä kilparatsastuksessa
suututti, oli se, että mustangilla kentiesi oli tottumuksen etu
puolellansa; taasen lisääntyi matka meidän välillämme.

Vihdoin päästiin lauman läpi, mutta mielikarvaudekseni näin nyt,
että pääsisimme pian kentän poikki, jolloin metsän reuna olisi heti
vastassamme. Vähän ylempänä näin erään kukkulan, jonka huipulla olivat
nuo valkoiset muurit.

Se oli tuo jo äsken mainitsemani maatila; ratsastimme suoraan sitä
kohden.

Aloin tulla levottomaksi, miten kävisi. Jos ratsastaja pääsisi
metsän reunaan, olin miltei varma, että hän pääsisi käsistäni. Mutta
en uskaltanut laskea häntä karkuun. Mitähän mieheni sanoisivat.
Olin estänyt vahdin häntä ampumasta ja antanut vakoojan, kentiesi
mahtavankin henkilön, päästä pakoon. Hänen innokkaat ponnistuksensa
puoltivat sitä otaksumista, että hän oli tällaisilla asioilla. Hänet
täytyi saada kiinni.

Näiden mietteiden kehoittamana painoin kannukset syvempään kuin koskaan
ennen hevoseni kupeeseen. "Muro" näytti arvaavan ajatukseni ja nelisti,
minkä voi. Sen suurempi nopeus lyhensi pian välillä olevan matkan.
Kymmenen minuutin aika oli tarpeen. Ne kuluivat. Olin ampumamatkalla;
vedin revolverin kotelosta.

-- _Alto, o yo tiro!_ (Pysähdy tahi ammun!) huusin.

Ei mitään vastausta. Mustangi jatkoi juoksuansa.

-- Pysähdy! huusin taasen.

Ei vieläkään vastausta.

Eipä ollut kuutta askeltakaan minun ja tuon meksikolaisen ratsastajan
välillä. Koska ratsastin aivan hänen takanansa, olisin voinut
lävistää hänet takaapäin luodilla. Salainen vaisto ja osaksi myöskin
ihmettelemisen tunne esti minut. Sormeni oli liipasimella, mutta en
voinut ampua.

Hän ei saa päästä pakoon! Hän lähestyy metsänreunaa! Hän ei saa päästä
viidakkoon! Minun on pysäytettävä hevonen.

Etsin paikkaa, johon tähtäisin. Jos ampuisin lautasiin, voisi se
mahdollisesti päästä käsistäni. Mihinkähän tähtäisin?

Tässä silmänräpäyksessä eläin joko omasta vaistostaan tahi ratsastajan
polvien vaikutuksesta kääntyi ja nelisti pois toiseen suuntaan.
Tarkoitus oli meidän välimatkamme pidentäminen. Se onnistuikin; mutta
samalla se antoi minulle halutun ampumisen tilaisuuden, kun mustangin
kylki kääntyi minua kohti; laukaisin ja lähetin luodin eläimen arimpaan
paikkaan. Se hypähti ainoan ja viimeisen kerran ja syöksyi maahan.

Silmänräpäyksessä oli ratsastaja irtautunut ratsustansa ja seisoi
suorana sen vierellä. Peljäten hänen kentiesi vielä koettavan paeta
viidakkoon, ryntäsin esiin revolveri kädessäni ja tähtäsin hänen
päähänsä. Mutta hän ei koettanutkaan paeta eikä tehdä vastarintaa.
Päinvastoin hän seisoi käsivarret ristissä, välinpitämättömänä häneen
tähdätystä ampuma-aseesta, ja sanoi, katsoen minua suoraan silmiin,
mitä kylmimmällä äänellä: -- _No matame, amigo! Soy muger!_ (Älkää
minua tappako, ystäväni! Olen nainen!)

Tämä selitys minua tuskin hämmästytti; olinpa puoleksi siihen
valmistautunutkin. Hurjasti ratsastaessamme olin huomannut pari
seikkaa, jotka saivat minut epäilemään, että takaa-ajamani vakooja oli
nainen. Mustangin hypätessä kaivannon yli oli tuuli tarttunut hänen
vaippansa laajaan liepeeseen ja pitänyt sitä jonkun silmänräpäyksen
ilmassa liehumassa. Hänen samettinen liivinsä, levätinkaltainen
hameensa, vartalon muoto, kaikki näytti minusta liian omituiselta
miehiselle, vaikka kuinkakin nuorelle ratsastajalle. Hänen silkinhieno
ja vaaleanruskea tukkansa oli myöskin noista kiivaista liikkeistä
valunut alas ja riippui kahtena paksuna palmikkona hevosen lautaselle.
Sitäpaitsi oli minun onnistunut mustangin viimeisessä hyppäyksessä
nähdä ratsastajan kasvot läheltä syrjästä. Ei kenenkään miehen, ei
troijalaisen paimenen, ei Adoniksen eikä Endymionin kasvot olleet
niin ihanasti luodut kuin nämä. Varmaankin hän oli nainen. Tuo äsken
mainittu tunnustus lopetti minun arvailuni, mutta se ei, kuten sanottu,
herättänyt minun kummastustani.

Ääni ja tapa, jolla tuo tunnustus tehtiin, minua kuitenkin kummastutti.
Se ei ilmaissut pelkoa, vaan se lausuttiin yhtä kylmäverisesti kuin jos
kaikki olisi ollut leikkiä. Surullisena, vaan ei rukoilevana, kaikui
hänen äänensä, kun hän laskeutui maahan polvillensa ja painoi huulensa
mustangin kuonoon sekä lausui:

-- _Ay-de-mi! muerte! muerte!_ (Oi minua! Kuollut! Kuollut!)

-- Nainenko olette? kysyin, ollen hämmästyvinäni.

Kysymykseeni en saanut vastausta; hän ei edes katsahtanutkaan ylös.

-- Oi minua! Lola-parkani! lausui hän yhtä tyynesti, ikäänkuin tuo
kuollut mustangi olisi ollut hänen ajatustensa ainoana esineenä, ja
minä, tuo aseilla varustettu murhaaja, viidenkymmenen peninkulman
päässä.

-- Nainen! lausuin vielä kerran hämilläni, tuskin tietäen, mitä
sanoinkaan.

-- Niin, sennor! En mitään muuta... Mitä te tahdotte?

Näin sanoen hän nousi ja seisoi sitte edessäni, näyttämättä vähintäkään
pelkoa. Hänen vastauksensa oli niin odottamaton sekä ääneltä että
sisällöltä, etten voinut pidättää nauruani.

-- Teillä on hauskaa, sennor. Te olette saanut minut suuttumaan; olette
tappanut lemmikkini.

En unohda sitä silmäystä, joka näitä sanoja seurasi: siinä oli
yhtyneenä murhe, viha, ylenkatse ja ylpeys. Nauruni tukahtui heti;
tunsi itseni nöyryytetyksi tämän uljaan olennon edessä.

-- Sennorita, vastasin minä, -- kadun kovin mutta pahemminkin olisi
voinut käydä... revolverini olisi kentiesi voinut kohdistua teihin
itseenne, jos ei eräs epäluulo...

-- _Carrambo!_ huudahti hän, minut keskeyttäen, se ei olisi ollut
pahempaa! Minä pidin paljon tästä eläimestä... pidin kuin omasta
hengestäni... kuin isäni hengestä... Lola-parka!...

Ja samalla kiersi hän käsivartensa mustangin kaulalle ja painoi
jälleen huulensa sen sametin pehmeään kuonoon. Ummistaen sitte hiljaa
sen silmät, nousi hän jälleen seisoalleen, ollen siinä käsivarret
ristissä ja katsellen katkeran näköisenä tuota hengetöntä hevosta.
Tuskinpa tiesin, miten minun tuli käyttäytyä. Olin hämilläni. Olisinpa
antanut kuukauden palkkani, jos sillä olisin voinut herättää tuon
täplikkään mustangin henkiin; mutta koska tämä ei ollut mahdollista,
mietin jotakin keinoa sen omistajan hyvittämiseksi. Eräs ajatus johtui
mieleeni, joka lupasi päästää minut pulastani. Rikkaiden meksikolaisten
halu saada meidän isoja amerikkalaisia hevosiamme oli tunnettu koko
joukossamme. Nämä rikkaat, joilla oli halu loistaa ajelupaikoilla,
maksoivat niistä usein mahdottomia hintoja. Meillä oli monia
puhdasveristä hevosta, ja yhden niistä arvelin olevan tervetulleen
naisellekin, joka oli kadottanut lemmikkihevosensa. Esitin tarjoukseni
niin hienotunteisesti kuin suinkin voin.

-- Kuinka, sennor! huudahti hän, polkien jalkaansa, että kannuksensa
helisivät. -- Hevostako minulle? Katsokaa tuonne, jatkoi hän, osoittaen
kentälle -- katsokaa tuonne, sennor! Siellä on tuhansia hevosia; ne
ovat minun. Punnitkaa nyt tarjouksenne arvo. Puuttuuko minulta hevosia?

-- Mutta sennorita, änkytin puolustautuen -- nämä hevoset ovat
kotimaista rotua; se, jota minä tarjoaisin...

-- Oh! huudahti hän, keskeyttäen sanani ja osoittaen mustangia; -- en
olisi tahtonut vaihtaa tätä kaikkiinkaan teidän sotajoukossanne oleviin
hevosiin. Ei yksikään niistä ole sen vertainen.

Suorastaan minuun kohdistettu halveksuminen ei olisi aiheuttanut
puoleltani vastalausetta, mutta tämä loukkaus sen teki. Hän oli
herättänyt turhamielisyyteni, voisinpa milt'ei sanoa itserakkauteni.
Jokseenkin närkästyneenä vastasin:

-- Yksi kuitenkin on, sennorita.

Näin puhuessani vilkasin "Muroon". Hänen katseensa seurasi, ja muutaman
silmänräpäyksen seisoi hän vaiti. Tutkistelin hänen silmiänsä: ne
loistivat ihastuksesta, tähystellessään jalon ratsuni miellyttävästi
kaarevaa vartaloa. Se näyttikin tällä hetkellä uljaalta. Tuon ankaran
ratsastuksen kestäessä oli vaahtoa irtautunut sen huulilta ja räiskynyt
kaulalle sekä rinnalle, kauniiksi vastakohdaksi sen kiiltävänmustalle
karvalle. Sen kupeet paisuivat ja laskivat aaltomaisesti tasaisin
liikkein ja höyry tuprusi sen veripunaisista sieramista. Sen silmät
hehkuivat vielä ja sen kaula kaarehti uljaasti, ikäänkuin se itsekin
olisi tietänyt viime voitostansa ja siitä huomiosta, jota se nyt
herätti.

-- Te olette oikeassa, cavallero, lausui hän vihdoin ajatuksiinsa
vaipuneena, -- hevosenne on todellakin omani vertainen.

Samassa kaduin, että näin suoraan olin kiinnittänyt hänen huomionsa
hevoseeni. Entä jos hän pyytäisi _sitä?_ Olisin luvannut hänelle minkä
hevosen tahansa joukostani, mutta "Muroa" en olisi tahtonut antaa
koko hänen hevoslaumastansa. Mutta jos hän, luottaen lupaukseeni,
valitsisi sen? Asianhaarat tekivät kiellon vaikeaksi; ja kaikissa
tapauksissa olisi kieltäminen ollut minusta vastenmielistä. Aloin
tuntea, etten voisi kieltää häneltä mitään. Tämä uljas, kaunis nainen
kilpaili jo "Muron" kanssa mieltymyksestäni. Asemani oli arveluttava;
kaikeksi onneksi pelasti minut siitä eräs tapaus, joka antoi meidän
ajatuksillemme uuden suunnan; minun jäljessäni ratsastavat miehet
ehtivät tässä silmänräpäyksessä luoksemme.

Hän näytti levottomalta miesteni tulosta, mikä ei ollut ihmeteltävää
heidän kummallisen pukunsa ja villin olentonsa tähden. He katsoivat
kummastelevin silmäyksin tuohon kaatuneeseen mustangiin, sen komeaan,
veriseen loimeen, sen selästä laskeutuneeseen ratsastajaan ja hänen
omituiseen pukuunsa, höpisivät muutamia sanoja keskenänsä sekä
tottelivat poislähtökäskyäni. Olin taasen vankini kanssa kahden.

-- Teksaslaisiako? kysyi tämä, niin pian kuin miehet olivat
kuulumattomissa.

-- Muutamat... eivät kaikki.

-- Tekö olette heidän päällikkönsä... heidän _capitanonsa?_

-- Niin.

-- Ja nyt, herra kapteeni, olen kai teidän vankinne?

Tuo kysymys pani minut hämille, enkä siinä silmänräpäyksessä
tiennyt, mitä vastaisin. Kiihoitus häntä takaa-ajaessa sekä siinä
tehdyt omituiset huomiot, ja kentiesi ennen kaikkea vankini lumoava
kauneus, olivat saattaneet minut kokonansa unohtamaan takaa-ajamisen
tarkoituksen. Hänen kysymyksensä muistutti minulle, että minulla oli
arkaluontoinen velvollisuus täytettävänä. Oliko tämä nainen vakooja?
Sellainen otaksuma ei suinkaan ollut mahdoton. Kauniit naiset ovat
monta kertaa palvelleet isänmaatansa tällä tavalla. Mahdollisesti oli
hänellä joku tärkeä tiedonanto viholliselle, ja jos minä päästäisin
hänet pakoon, voisi siitä olla ikäviä seurauksia itsellenikin. Toiselta
puolen pelkäsin hänen epäsuosiotansa, jos veisin hänet vankina
luokseni. Tahdoin olla hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa. Tunsin
tuon salaperäisen voiman vaikutusta, joka voittaa kaiken miehuuden:
kauneuden voiman. Olin ollut ainoastansa kymmenen minuuttia tuon
ruskeaihoisen tytön seurassa, kun hän jo vallitsi sydäntäni, ikäänkuin
olisi koko ikänsä ollut sen haltiatar.

Hän huomasi epäilykseni ja kertasi kysymyksensä:

-- Olenko teidän vankinne?

-- Pelkään, sennorita, että päinvastoin minä olen teidän.

Tämän selityksen annoin osaksi välttääkseni suoraa vastausta, osaksi
ilmaistakseni sen kiihkon, joka jo oli sydämeni vallannut. Levottomana
odotin sanojeni vaikutusta. Hänen suuret, loistavat silmänsä kiintyivät
minuun hämmästyneinä; sitte näytti hän silmänräpäykseksi luopuvan
välinpitämättömyydestänsä ja katselevan minua tarkkaavaisesti. Luulin
hänen silmäyksestänsä voivani lukea tyytyväisyyttä vastaukseeni.

Kuitenkin oli hänen kauniiden huuliensa kaaressa ynseyttä ja
voitonylpeyttä ja hän vastasi jälleen tuolla ylpeällä tavallansa:

-- Kas niin cavallero; tämä on vain tyhjää kohteliaisuutta. Saanko minä
vapaasti mennä?

Minä horjuin velvollisuuteni ja liiallisen kohteliaisuuteni välillä;
tässä tarjoutui nyt keskitie.

-- Sennorita, lausuin, lähestyessäni häntä ja katsoen niin totisena
kuin voin hänen kauniisiin silmiinsä, -- jos vakuutatte minulle
kunniasanallanne, ettette ole vakooja, on teillä vapaus mennä, mihin
haluatte. Teidän sananne... enempää en pyydä.

Tämän ehdon esitin pikemmin rukouksen kuin käskyn tavalla. Teeskentelin
ankaruutta, mutta sen lienevät kasvoni tehneet tyhjäksi. Vankini
purskahti hillitsemättömään nauruun ja huudahti:

-- Minäkö vakooja... vakooja! Ha, ha, ha! Herra kapteeni, te laskette
leikkiä.

-- Toivon, sennorita, teidän rakastavan totuutta. Ette olekaan
vakooja... teillä ei siis ole minkäänlaisia tietoja meidän
vihollisillemme?

-- Ei mitään sinnepäinkään, hyvä kapteeni, vastasi hän, jatkaen heleätä
nauruansa.

-- Miksi koetitte siis paeta?

-- Oh, cavallero; ettekö olekaan teksaslaisia? Älkää loukkaantuko, kun
sanon teille, että teidän väkenne maine ei ole meidän meksikolaisten
keskuudessa aivan parhain.

-- Mutta teidän pakenemis-yrityksenne oli, lievimmin sanoen, hätäinen
ja ajattelematon; te panitte siten henkenne vaaraan!

-- Carrambo, niin! Sen huomaan, vastasi hän, heittäen tarkoittavan
silmäyksen mustangiin, samalla kuin katkera hymy ilkkui hänen
huulillansa; -- sen huomaan nyt, vaikk'en sitä silloin tehnyt. En
luullut koko teidän joukossanne olevan sellaista ratsastajaa, joka
voisi saada minut kiinni. Kaikeksi onnettomuudeksi oli siellä kuitenkin
yksi. Te olette minut yllättäneet; te yksin sen voittekin tehdä.

Näitä sanoja lausuessaan loi hän isot, ruskeat silmänsä jälleen
minuun, ei levottomina vaan tutkivina. Hän tarkasti minua päässäni
olevasta lakista saappaitteni koroissa oleviin kannuksiin saakka. Minä
katselin häntä vilkkaalla osanotolla; minusta näytti iva kadonneen
hänen katseestaan ja luulin huomaavani hellyyden säteen hänen
silmäyksessänsä. Olisinpa antanut vaikka koko maailman, jos olisin
tällä hetkellä voinut arvata hänen ajatuksensa.

Katseemme kohtasivat toisensa ja kääntyivät taasen pois, kumpaisenkin
ollessa hämillään, kuten ainakin minusta tuntui; sillä kun jälleen
häneen katsahdin, piti hän päätänsä kumarruksissa ja silmiänsä maahan
luotuina, ikäänkuin joku uusi ajatus olisi hänessä herännyt.

Muutaman silmänräpäyksen seisoimme kumpikin vaiti. Mahdollisesti
olisimme voineet pysyä kauankin siinä asemassa, ellen olisi muistanut
olevani hänelle epäkohtelias. Nainen oli vielä vankinani. En ollut
vielä antanut hänelle lupaa poistua, ja kiiruhdin nyt sen tekemään.

-- Lienette vakooja tahi ette, sennorita, en tule teitä kauemmin
estämään. Te olette vapaa.

-- Kiitoksia, cavallero! Ja nyt, kun olette käyttäytynyt näin
kauniisti, tulen rauhoittamaan teitä siihen vaaraan nähden, johon täten
antaudutte. Lukekaa!

Hän ojensi minulle kokoontaitetun paperin; ensi silmäyksellä tunsin
sen pääkomentajan antamaksi suojeluskirjeeksi, joka velvoitti kaikkia
kunnioittamaan sen omistajaa, Donna Isolina de Vargasta.

-- Näette kapteeni-hyvä, etten, kun oikein puhutaan, ollutkaan teidän
vankinne. Ha, ha, ha!

-- Mutta, sennorita, mikä saattoi teidät pakenemaan, vaikka teillä oli
tämä kirjekin?

-- Oh, sepä juuri minun pakenemiseni vaikuttikin.

-- Tuo kirjekö, sennorita? Selittäkää, minä pyydän.

-- Voinko luottaa teidän älykkäisyyteenne?

-- Minä vakuutan...

-- No, siis tietäkää, etten ollut varma, olitteko te amerikalaisia.
Kaikesta päättäen, mitä näin, olisitte yhtä hyvin voineet olla joku
minun kansalaisistani kokoonpantu sissijoukko. Miten olisi minun
käynyt, jos tämä ja jotkut muut paperit, joita minulla on mukanani,
olisivat joutuneet Canalen käsiin? Te näette kapteeni, että me
pelkäämme enemmän ystäviämme kuin vihollisiamme.

Nyt käsitin täydellisesti hänen pakenemisensa syyt.

-- Te puhutte varsin hyvästi espanjan kieltä, kapteeni, jatkoi hän; jos
te olisitte äidinkielellänne käskenyt minua pysähtymään, olisin tehnyt
sen heti ja kentiesi pelastanut lemmikkini. Ah!... Lola-parka!

Tätä sanoessaan joutui hän taas tunteensa valtaan ja laskien maahan
polvillensa, kietoi hän käsivartensa tuon jo kangistuneen ja kylmän
mustangin kaulaan. Hänen kasvonsa peittyivät tämän pitkään, sakeaan
harjaan, ja minä näin kyynelten kuin kastehelmien kimaltelevan sen
välkkyvissä jouhissa.

Hänen murheensa oli katkera, ja minä... minä, joka niin suuresti
rakastin rohkeata ratsuani, osasin pitää arvossa hänen tunteitansa.
Toivoen tuottavani hänelle vähänkin lohdutusta uudistin tarjoukseni.

-- Sennorita, sanoin, minulla on nopeita hevosia... muutamia
jalorotuisia...

-- Teillä ei ole ainoatakaan, jota minä pitäisin arvossa... paitsi
_yhtä_.

Vapisin nämä sanat kuultuani.

-- Se on tämä, lisäsi hän, osoittaen "Muroa".

Tuntui ikäänkuin olisin vajonnut maan alle. Hämmästykseni esti minua
hetkeen aikaan puhumasta. Hän huomasi epäilykseni, mutta oli vaiti,
odottaen vastaustani.

-- Sennorita, änkytin vihdoin -- tämä hevonen on suuri suosikkini...
vanha ja koeteltu ystävä. _Jos_ te todellakin haluatte... sen ottaa, on
se... on se teidän.

Pannen painoa tuolle jos-sanalle, vetosin turhaan hänen
jalomielisyyteensä.

-- Kiitoksia, vastasi hän aivan tyynesti; -- se tulee hyvin hoidetuksi.
Minkälainen se on suustaan?

Olin tukehtumaisillani mielikarvaudesta enkä voinut puhua sanaakaan.
Aloin häntä vihata.

-- Antakaa minun koetella sitä, jatkoi hän. - Ah! te käytätte
pakkokuolaimia... ne ovat hyvät, vaan eivät yhtä hyvät kuin meidän
"mamelukkimme". Olkaa hyvä ja antakaa minulle tuo lasso.

Hän osoitti tätä sanoessaan valkoisista hevosenkarvoista kauniisti
punottua lassoa, joka riippui vyyhdellä mustangin satulassa.

Irroitin koneellisesti tuon nuoran ja kiinnitin sen omaan satulaani,
sekä lyhensin jalustimien hihnoja parahultaisen pitkiksi.

-- Kas niin, kapteeni! huudahti hän, kaapaten ohjakset pieniin,
hansikoituihin käsiinsä, -- nyt minä katson, kelpaako se mihinkään.

Samassa hyppäsi hän satulaan, tuskin koskettaenkaan pienellä jalallaan
jalustinta. Hän oli heittänyt yltään viittansa, ja hänen vartalonsa
näkyi kaikessa kauniissa notkeudessaan. Silkkihame valui poimuina hänen
nilkkoihinsa, ja sen alta näkyi soma, punainen saapas ja kultainen
kannus. Heleänpunainen vyö oli hänen uumillansa, ja sen ripsuilla
koristetut päät riippuivat satulalle. Hänen ruumiinmukainen, nyörillä
kiinnipantu liivinsä salli hänen rintansa täytelyyden esiintyä
kauniisti, samalla kuin rinta nousi ja laski täydellisesti säännöllisin
hengenvedoin, sillä hän ei näyttänyt laisinkaan levottomalta eikä
heikkohermoiselta. Hänen isot, avonaiset silmänsä osoittivat
ainoastansa tyyneyttä ja rohkeutta.

Olin ihailusta ymmällä. Ajattelin amatsooneja: olivatkohan nekin yhtä
kauniita kuin tämä? Sellaisella sotajoukolla voisi valloittaa maailman.

Eräs villinnäköinen sonni oli uteliaisuudesta tahi jostakin muusta
syystä eronnut laumasta ja näkyi nyt yhä enemmän lähestyvän paikkaa,
jossa olimme. Juuri sitä tuo kaunis ratsastajatar toivoikin. Kannuksen
kosketuksesta hypähti hevonen eteenpäin ja laukkasi suoraan sonnia
kohden. Tämä kääntyi säikähtyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä
takaisin ja juoksi pois, mutta sen nopea takaa-ajaja pääsi pian
lassonheiton matkalle. Vyyhti kieppui ilmassa, lensi ja pysähtyi elukan
sarviin. Hevonen kiepautettiin nyt takaisin ja ohjattiin päinvastaiseen
suuntaan. Nuora tuli kireälle kiivaasta nykäyksestä, joka paiskasi
sonnin maahan, johon se jäi makaamaan huumautuneena ja näennäisesti
hengetönnä. Ennenkuin se vielä oli ennättänyt tointua, käänsi
ratsastajatar hevosensa, ratsasti kaatuneen elukan luokse, kumartui ja
irroitti lasson, kietoi nuoran vyyhdelle ja tuli nelistäen takaisin.

-- Erinomainen!... Oivallinen! huudahti hän, hypähtäen satulasta
ja ruveten katselemaan hevosta. -- Uljas!... Ah, Lola, Lola-parka;
pelkäänpä tulevani pian sinut unohtamaan.

Kääntyen minun puoleeni lisäsi hän:

-- Ja tämä hevonen on nyt minun?

-- Niin, sennorita, jos te niin tahdotte, vastasin hiukan alakuloisena,
sillä tuntuipa, ikäänkuin olisin ollut menettämäisilläni parhaan
ystäväni.

-- Mutta enpä tahdo, lausui hän päättävällä äänellä; sitte hän
purskahti nauramaan ja huudahti: -- Herra kapteeni, minä tiedän teidän
ajatuksenne. Ettekö luule minun voivan pitää arvossa sitä uhrausta,
jonka aijoitte tehdä? Pitäkää tuo rohkea ratsunne, kun osaatte sillä
niin hyvin ratsastaakin. Jos se olisi minun, ei kukaan ihminen saisi
minua siitä luopumaan.

-- On ainoastansa _yksi_, joka voi saada minut sen tekemään.

Tämän lausuttuani odotin levottomuudella hänen vastaustansa. En
odottanut sitä sanoin, vaan silmäyksin. Varmaankaan ei hänen otsansa
rypistynyt; luulinpa huomaavani voitonriemun ja tyytyväisyyden sekaisen
hymyilynkin. Se kesti vain lyhyen ajan, ja minun rohkeuteni vajosi
jälleen hänen heleästi nauraessansa.

-- Tämä _yksi_ on tietysti teidän sydänkäpysenne. No niin, jalo
kapteeni, jos olette yhtä uskollinen hänelle kuin rohkealle
hevosellenne, ei hänellä ole minkäänmoista syytä teidän
uskollisuuttanne epäillä. Mutta nyt minun täytyy teidät jättää. _Adios!_

-- Ettekö salli minun saattaa teitä kotiin?

-- Ei, kiitoksia, sennor! Minä olen täältä kotoisin. Tuossa on
minun isäni asunto, lausui hän, osoittaen haciendaa. -- Muistakaa,
herra kapteeni, että olette viholliseni; en voi vastaanottaa teidän
kohteliaisuuttanne; en voi myöskään tarjota teille vieraanvaraisuutta.
Ah, te ette meitä tunne, ette tunne Santa Anna-tyrannia, lausui hän,
heittäen epäluuloisen silmäyksen ympärillensä. Kentiesi ovat hänen
vakoojansa juuri nyt... Suuri Jumala! huudahti hän säpsähtäen, samalla
kuin hän huomasi erään miehen, joka lähestyi kukkulan juurelta. -- Pyhä
neitsyt! Se on Ijurra.

-- Orpanani vain; mutta, lisäsi hän ja hänen äänensä sai äkkiä
rukoilevan väreen: -- Jättäkää minut, sennor! Jumalan nimessä...
jättäkää minut! hyvästi, hyvästi!

Vaikka halusin nähdä Ijurraa hiukan lähempää, voitti minut kuitenkin
tuon naisen hätä, ja ilman muuta vastausta kuin lyhyt "adios", hyppäsin
satulaan ja ratsastin tieheni.

Päästyäni metsän reunaan voitti uteliaisuus ja kentiesi eräs toinenkin
tunne minun kohteliaisuuteni, ja ollen korjaavinani jalustinta käännyin
satulassa sekä vilkaisin taakseni.

Ijurra oli saapunut paikalle.

Näin pitkän, tummaverisen miehen, joka oli puettu meksikolaisen
tilanomistajan tavalliseen pukuun: mustaan nuttuun, sinisiin housuihin,
vyöllä punainen vyö ja päässä matala, leveäreunainen hattu. Hän näytti
olevan noin kolmikymmenvuotias; hänellä oli poskiparta sekä viikset,
ja oli hän jokseenkin kaunis mies. Minun tarkkaavaisuuteni esineenä ei
kuitenkaan tässä silmänräpäyksessä ollut hänen ikänsä eikä ulkonäkönsä.
Minä pidin vain silmällä hänen ryhtiänsä ja eleitänsä. Hän seisoi
orpanansa edessä tahi oikeammin yläpuolella, sillä tämä näytti olevan
hänen edessänsä pelkäävässä asennossa. Pitäen paperia kourassaan näin
hänen puhuessaan osoittavan siihen. Hänen kasvonsa olivat julman
näköiset ja tältäkin matkalta voin hänen äänestänsä kuulla, että hän
puhui vihaisesti.

Miksi tuo nainen häntä pelkäsi? Miksi hän suvaitsi tuota raakaa
nuhtelemista? Orpanalla oli varmaankin suuri valta tyttöön, koska hän
voi pakottaa tämän näin nöyränä kuuntelemaan hänen moitteitansa.

Nämä olivat minun mietteitäni. Ajattelin ratsastaa takasin.
Mahdollisesti olisinkin tehnyt sen, jos tuota kohtausta olisi kestänyt
kauemmin; mutta äkkiä näin hänen lähtevän nopein askelin haciendaan
päin.

Pyöräytin hevoseni ympäri, syöksyin metsän siimekseen ja pääsin
pian kylään vievälle tielle. Ajatukset kiintyneinä tuohon äsken
tapahtuneeseen kohtaukseen, ratsastin katsomattani ympärilleni ja
annoin hevoseni hakea tien.

Uneksimiseni keskeytti vahtimiehen huuto, joka muistutti minun tulleeni
kylätielle.



III.

Muonan hankinta.


Herätessäni seuraavana aamuna tuntui minusta ikäänkuin koko eilispäivän
seikkailu olisi ollut pelkkää unta vain. Kuitenkin muistutti minulle
eräs vastakkaisella seinällä riippuva esine tapahtuman todellisuudesta:
se oli satulani, jonka pistoolin huotran päällä oli vyyhdellä
valkoisista hevosenkarvoista punottu lasso.

Päästyäni oikein hereille muistelin seikkailun alusta loppuun. Koetin
tyynesti sitä ajatella. Koetin karkoittaa sen mielestäni ja vakavasti
palata velvollisuuksiini. Turha yritys! Kuta enemmän asiaa ajattelin,
sitä syvemmin pääsin ymmärtämään millä voimakkaalla tunteella sen
päähenkilöä ajattelin. Tunteella -- sano ennemmin kiihkolla, joka
yhdessä ainoassa tunnissa oli vallannut koko minun sydämeni.

Olin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha, ja älysin, mikä tunne se oli.
Ei tarvittu ketään lemmenjumalista sanomaan, että olin rakastunut,
rakastunut sormenpäihin asti.

Syödessäni vaatimatonta aamiaistani mietin tulevaisuutta suloisilla
toiveilla, vaikkei ilman levottomuuden tunnettakaan.

En ollut unohtanut tuota kylmäkiskoista eroamme -- ei mitään pyyntöä
tuttavuutemme uudistamiseen, ei mitään toivoa, ei mitään keinoa saada
koskaan enää nähdä tuota kaunista naista, ellei joku aavistamaton
sattuma minua auttaisi.

En ole taikauskoinen ja päätin siis, etten luottaisi pelkkään
sattumaan, vaan, jos mahdollista, koettaisin hiukan itse ohjata sen
kulkua.

Ennenkuin olin juonut kahvini, oli tusina tuumia syntynyt päässäni,
kaikki tarkoittaen yhtä ja samaa: tuttavuuteni uudistamista Isolina
de Vargasin kanssa. Jos minua ei auttaisi sattuma tahi vieläkin
paremmin sennorita itse, tiesin, ettemme enää koskaan tulisi toisiamme
kohtaamaan. Tällaisina aikoina ei ollut luultavaa, että hän paljonkaan
liikkuisi ulkona, ja parin päivän, kentiesi tunnin kuluttua voisin
mahdollisesti saada poislähtökäskyn, ainaiseksi kadotakseni tältä nyt
niin mielenkiintoiseksi käyneeltä seudulta.

Koska seutu tietysti oli sotalakien alainen, ja minä todellisuudessa
sen käskijä, voisi kentiesi luulla, että minulla olisi ollut helppo
päästä mihin tahansa; mutta niin ei ollut. Olkoon pelkän sotamiehen
suhde valloitetun maan alempaan väestöön minkälainen hyvänsä,
upseerin asema on kuitenkin kokonansa toisellainen. Jos hän on kunnon
mies, täytyy hänen noudattaa jonkinlaista hienotunteisuutta, kun on
kysymyksessä askeleenkaan ottaminen lähemmin tutustuaksensa, ja hänen
kunniantuntonsa kieltää häneltä kaikenmoiset vapaammat vaatimukset.
Valtansa ja asemansa väärin käyttäminen olisi suorastansa konnuus,
johon ei yksikään kunnon mies voisi tehdä itseänsä vikapääksi.
Useimmiten vihaa voitettu voittajaansa, ja paitsi tätä tunnetta on
toinenkin este upseerin osanotolle seuraelämään. Olot eivät aina tule
pysymään tällaisina: vihollinen tulee siirtymään pois, ja silloin
on peljättävä alhaisemman kansan isänmaanrakkautta. Meksikolainen
tilanomistaja ei ole koskaan tuntenut itseänsä turvallisemmaksi
kuin amerikalaisen sotajoukon suojeluksessa; monet heistä olivat
ystävällisiä mielialaltaan, mutta tulevaisuudessa oli roskaväen
meteleitä odotettavissa, ja se pakotti heitä teeskenneltyyn ynseyteen.
Epoletteja ei saanut näkyä näiden vierashuoneen akkunoista.

Tällaisissa oloissa oli minun asemani kylläkin tukala. Tuijotin tuon
kauniin maatilan ulkomuuriin, kunnes sydäntäni alkoi kirveliä, mutta
mitenpä hankkisin itselleni pääsyn niiden sisäpuolelle?

Hyvinkin tusina tuumia oli lentänyt päähäni ja tullut hylätyksi,
kun silmäni vihdoin sattuivat tuohon pieneen, valkoiseen, satulaan
sidottuun nuoraan. Lasson huomasin pelastajakseni. Tämä sama kapine oli
vietävä jälleen omistajallensa. Itse veisin sen hänelle. Niin pitkälle
ohjaisin itse asiain menoa; sitte luottaisin sallimukseen.

Harkitsin asiaa tarkoin sikaria polttaessani, nousin azotealle, pientä
hankettani yhäkin juurtajaksain miettimään.

Olin tuskin päässyt katolle, ennenkuin eräs ratsastaja nelisti torille.
Hän näkyi kyselevän päällikköä, sillä yksi miehistäni osoitti minua,
jolloin ratsastaja pysähtyi tuomarin asumuksen eteen ja ilmoitti
tuovansa käskykirjaa pääkenraalilta, näyttäen samalla kokoontaitettua
paperia. Pyysin häntä ojentamaan sen minulle sapelinsa kärjellä; tämän
tehtyään sanoi hän jäähyväiset, teki täyskäännöksen ja nelisti pois
samaa tietä kuin oli tullutkin.

Minä avasin kirjeen ja luin:

    "Valloitusarmeijan pääkortteerissa heinäkuussa 1846.

    Teidän on riittävä osasto mukananne meneminen asemapaikkanne
    läheisyydessä olevaan don Ramos de Vargasin haciendaan. Sieltä
    te löydätte viisituhatta nautaa, jotka teidän on ajattaminen
    amerikalaisen armeijan leiriin ja jättäminen sotaylikomisariolle.
    Tarpeellisia ajajia on paikalla, ja osa joukostanne olkoon
    vartiaväkenä. Myötäseuraava kirje ilmoittaa teille tehtävänne
    laadun."

Kirje oli pääadjutantin allekirjoittama.

-- Varmaankin kaitselmus, ajattelin itsekseni kirjeen luettuani, meidän
kohtaloamme ohjaa. Juuri kun tässä vaivaan päätäni, keksiäkseni keinoa,
millä päästä don Ramosin kotiin, tarjoutuu tässä sellainen itsestänsä.

En enää ajatellut lassoa. Velvollisuuden suojelevassa ja kaunistavassa
verhossa tulisin minä rohkeasti ratsastamaan haciendaan ja astumaan
sisään sen portista tervetulleen vieraan luottavaisella katsannolla.
Tervetulleenko? Niin kyllä! Hyvä kauppa tuolle don Ramosille.
Tietysti tapaisin minä hänet itsensä, juttelisin hänen kanssansa
kanariaviini-lasin ääressä, ja minua kutsuttaisiin tulemaan toistekin.
Karjan kokoaminen veisi aikaa ainakin pari tuntia; sen toimen jättäisin
luutnantilleni, itse olin lujasti päättänyt istua sisällä. Don Ramosin
täytyisi mennä ulos väkensä luo. Olisihan minun yksinäni jättäminen
epäkohteliasta. Hän tulisi esittelemään minut tyttärellensä...
meidät jätettäisiin kahdenkesken ja silloin... Haa Ijurra! Hänetpä
olinkin unohtanut. Olisikohan hänkin siellä? Tämän miehen muisto
lankesi ikäänkuin varjo niille valoisille kuville, joita olin
mielikuvituksessani haaveillut.

Pääkortteerista tullut käsky vaati sen nopeata täyttämistä. Viipymättä
käskin noin viidenkymmenen miehen varustautua lähtöön.

Minun piti juuri ruveta tavallista huolellisemmin pukeutumaan, kun
johtui mieleeni, että olisi parasta lukea tuo käskykirjeessä mainittu
kirjelippukin. Avasin sen ja luin:

    "Ne viisituhatta nautaa ovat kauppakirjan mukaan valmiina teidän
    varaltanne, mutta en voi ruveta toimittamaan niiden lähettämistä.
    Ne ovat otettavat minulta siten, että se näyttää väkivallalta;
    eipä vähäinen epäkohteliaisuuskaan teidän asiamiehenne puolelta
    olisi vahingoksi. Paimeneni ovat teidän palvelukseksenne,
    mutta minä en voi heitä käskeä tähän. Teidän on heidät siihen
    pakottaminen.

                                         Ramos de Vargas."

Tämä kirjoitus oli osoitettu amerikkalaiselle yli-sotakomisariolle.
Sen tarkoitus oli minusta täydellisesti selvä, ja vaikka se
antoikin minulle edullisen käsityksen don Ramosin taloudellisesta
kekseliäisyydestä, ei se millään lailla ollut mikään tervetullut
paperi. Se teki kokonansa mitättömäksi sen kauniin ohjelman, jonka
olin suunnitellut. Sen mukaan tuli minun saapua maatilalle vaativana
ja ynseänä, jyskyttää porttia, uhata vapisevaa portinvartiaa, potkia
renkejä ja vaatia isännältä viisituhatta nautaa -- kaikki kelpo
ryövärin lailla. Kuinka nololta tulisin Isolinan silmissä näyttämään!
Hiukka miettiminen vakuutti minulle kuitenkin, että hänkin tiesi tuon
salaisuuden, ja sitäpaitsi tulisin minä esiintymään niin suopeasti kuin
asianhaarat suinkin sallisivat. Jos hän ei ollut suljettu ikäänkuin
luostariin, saisin ainakin vilaukselta hänet nähdä. Siis ratsuni
selkään!

Torvi antoi merkin; viisikymmentä miestä ynnä luutnantti Wheatley
hyppäsi satulaan ja ratsasti seuraavassa silmänräpäyksessä
kahdenkertaisena rivinä torille, minä itse eturivissä.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olimme haciendan pääportilla, johon
pysähdyimme. Tuo iso, raskas portti, samoinkuin akkunaluukutkin, olivat
suljetut ja teljetyt. Ulkopuolella ei ollut elävätä olentoa nähtävissä.
Olin antanut luutnantilleni käskyt, miten hänen tulisi menetellä, ja
hän osasi tähän tarpeeseen riittävästi espanjankieltä.

Hän hyppäsi satulasta, meni portille ja alkoi jyskyttää sitä pistoolin
perällä.

-- Ambre la puerta! (Avatkaa portti!) huusi hän.

Ei mitään vastausta.

-- _La puerta... la puerta!_ toisti hän lujemmalla äänellä.

Ei vieläkään vastausta.

-- _Ambre la puerta!_ ärjyi luutnantti uudelleen, jyskyttäen porttia
pistoolin perällä.

Jyskytyksen lakattua kuului sisäpuolelta heikko:

-- _Quien es?_ (Kuka siellä?)

-- _Ambre! Ambre!_ huusi Wheatley.

-- Heti, sennor, vastasi ääni hiukan väristen.

Vitjojen helinää ja telkien siirtämistä alkoi nyt kuulua, ja kesti sitä
hyvinkin pari minuuttia, joiden kuluttua isot pääportit aukenivat;
näkyviin tuli tummaverinen, nahkoihin puettu portinvahti, kivitetty
holvikäytävä ja osa pihaa.

Tuskin oli portti auennut, ennenkuin luutnantti Wheatley hyökkäsi
vapisevan portinvahdin kimppuun, tarttui hänen kaulukseensa, antoi
hänelle korvapuustin ja käski häntä kovalla äänellä hakemaan isäntäänsä.

-- Sennor, änkytti portinvahti -- is... is... isäntä on sanonut...
ettei hän tahdo... tahdo ottaa vastaan ketään.

-- Ei tahdo? kertoi Wheatley; mene sanomaan hänelle, että hänen täytyy.

-- Niin, ystäväni, lausuin hänelle rauhoittavalla äänellä, sillä
pelkäsin hänen säikähtäneen niin, ettei hän voisi toimittaa asiaansa.
-- Mene sanomaan isännällesi, että eräällä amerikalaisella upseerilla
on hänelle asiaa, ja että hänen täytyy heti saada häntä puhutella.

Mies meni, saatuaan vielä muutamia kehoituksia Wheatleyn anteliaasta
kädestä, tietysti jättäen portin auki.

Minä en varronnut hänen palajamistansa. Piha näytti miellyttävältä,
ja käskettyäni luutnanttina jäädä ulkopuolelle miehineen, ratsastin
porttikäytävästä sisään.

Piha oli espanjalainen, lisänä jonkinlainen amerikalainen vivahdus.
Keskellä oli suihkukaivo, muurattuine kivialtaineen; pomeranssipuiden
kultaiset hedelmät ja valkoiset, vahan kaltaiset kukat tuoksuttivat
lemua ilmaan, joka jäähtyneenä suihkuveden alituisesta haihtumisesta
tuntui raittiilta ja hyvänhajuiselta.

Kahden puolen pihaa oli verannat, joiden kattoa patsaat kannattivat.
Näiden välillä olevat verhot olivat kuitenkin tarkasti suljetut, joten
koko niiden takana oleva kalteri oli piilossa, ja sama oli tietysti
asunnon kaikkien akkunainkin laita, jotka olivat verannoille päin.
Tähystelevät silmäni eivät huomanneet ainoitakaan ihmiskasvoja.
Takapuolella avarassa karjatarhassa voin huomata joukon paimenia,
ruskeissa nahkavaatteissa, sääret paljaina ja töppöset jalassa, sekä
loistavapukuisia palvelijoita, kuin myöskin joukon naisia ja nuoria
tyttöjä kirjavissa hameissa ja huiveissa.

Pihaan tultuani vain vilkaisin karjatarhaan; katseeni oli kiintynyt
tutkimaan tuota suljettua verantaa, ja kun en täällä onnistunut
etsimisessäni, käännyin azoteaan, toivoen siellä näkeväni ajatuksieni
esineen. Rakennus oli, kuten jo mainitsin, ainoastaan yksikerroksinen,
ja satulastani saatoin nähdä melkein koko azotean. Yltäkyllin oli
siellä kaunistuksia, vaan ei etsimääni neitosta. Taasen liukui katseeni
akkunaverhoja pitkin, tarkasti tähystellen sisään niistä vähistäkin
raoista, joita niihin huolimattomuudesta oli jäänyt, taasen tarkasti se
kattoa ja luikui kaiteen yli; tähystelyni jäi yhä vain turhaksi.

Sillä välin olivat palvelijat tulleet paikalle takaportista ja
seisoivat nyt aivan hämmästyneinä, tuijottaen odottamatonta vierasta.

Kotvasen kuluttua kuului kalterista askeleita, ja heti sen jälkeen
saapui sanantuoja, joka ilmoitti isännän olevan tulossa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin eräs verho syrjään, ja
muuan vanha herra astui verannalle. Hän oli kookas mies, ja vaikka
hänen vartalonsa vanhuuden vuoksi näytti hiukan köyryiseltä, oli
hänen astuntansa vakava, ja koko hänen olentonsa näytti tavattoman
voimakkaalta sekä päättäväiseltä. Hänen suuria, säkenöiviä silmiänsä
varjostivat tuuheat kulmakarvat, joilla vielä oli musta värinsä,
vaikka hiukset olivat lumivalkeat. Hän oli puettu nankininuttuun ja
samasta kankaasta tehtyihin housuihin. Hänellä ei ollut liiviä eikä
kaulaliinaa. Mitä hienoimmasta liinakankaasta tehty paita verhosi hänen
rintaansa, ja vyötäisille oli kiedottu tummansininen vyö. Päässään
oli hänellä ruohosta tehty hattu, ja sormiensa välissä piti hän vielä
savuavaa sikaria.

Ylimalkaan näytti don Ramon, sillä hän se oli, teeskennellystä
äreydestänsä huolimatta, miellyttävältä sekä älykkäältä, ja mielelläni
olisin alottanut hänen kanssansa ystävällisen juttelun hänen itsensä
takia. Koska tämä nyt ei tällä kertaa voinut tulla kysymykseenkään,
ratsastin hänen luoksensa ja kysyin:

-- Oletteko don Ramon de Vargas?

-- Olen, sennor, kuului vastaus kiukkuisella, hämmästyneellä äänellä.

-- Olen upseeri amerikalaisessa sotajoukossa, lausuin kovalla äänellä
ja tietysti espanjan kielellä palvelijoiden sekä paimenien vuoksi.
-- Minut on lähetetty hankkimaan sotajoukolle naudanlihaa. Tässä on
minulla käsky pääkenraalilta...

-- Minulla ei ole karjaa myytäväksi, keskeytti don Ramon kiukkuisella
äänellä. -- En tahdo olla amerikalaisen sotajoukon kanssa missään
tekemisissä.

-- Siinä tapauksessa, herra, vastasin minä -- täytyy minun ottaa
karjanne teidän suostumuksettanne. Te tulette saamaan siitä maksun,
mutta minun täytyy se ottaa; tässä kohden ovat minulle annetut käskyt
selvät. Sitä paitsi täytyy teidän paimenienne ajaa karja amerikalaiseen
leiriin.

Tätä lausuessani viittasin Wheatleylle, joka nyt ratsasti pihaan
miehinensä: koko joukko alkoi, kulkien takaportin kautta, ajaa koolle
säikähtyneitä paimenia ja pakottaa näitä työhönsä.

-- Panen vastalauseen tämän ryöväämisen johdosta! huudahti don Ramon.
-- Se on häpeällistä... se on sivistyneiden kansojen sotalakeja
vastaan. Minä tulen valittamaan siitä hallitukselle... teidän
hallituksellenne. Minun pitää saada korvausta.

-- Te tulette saamaan maksun, don Ramon, sanoin minä, koettaen
näennäisesti häntä tyynnyttää.

-- Maksun, _carambo_... maksun ryöväreiltä.

-- Hiljaa, vanha herra-hyvä! lausuin jokseenkin vakavasti. Wheatley,
joka oli ollut kylläksi lähellä, kuullakseen nuo viimeksi mainitut
herjaussanat ja joka ei ollut saanut tietoa salaisuudesta, ärjäisi:
Pitäkää kielenne kurissa, muuten voitte menettää arvokkaampaakin kuin
karjanne. Muistakaa, kenelle te puhutte.

-- Teksaslaisia rosvoja! kähisi don Ramon, Pannen niin suuren painon
tuolle viimeiselle sanalle, että se varmaankin olisi saanut Wheatleyn
revolverin hänen vyöltänsä, ellen samalla olisi kuiskannut hänelle
muutamaa sanaa.

-- Lempo vieköön sen vanhan veijarin! mumisi hän minulle vastaukseksi;
luulin hänen puhuvan tosissansa! Kuulkaa vanha veitikka, jatkoi hän,
kääntyen don Ramoniin -- olkaa huoleti dollareistanne. Sam-setä on
aulis kauppias ja kunnon maksaja. Toivoisin teidän elukkanne olevan
omiani, ja että _hän_ olisi luvannut minulle niistä maksun. Ottakaa
siis tämä asia hiukan tyynemmältä kannalta ja älkää olko noin aulis
käyttämään tuota rosvo-sanaa; vapaana syntyneet teksaslaiset eivät ole
tottuneet sellaiseen puheeseen.

Don Ramon keskeytti tässä yht'äkkiä hänen puheensa sulkemalla
närkästyneenä akkunaverhon sekä poistumalla näkyvistämme.

Koko tämän kohtauksen kestäessä oli minun kovin vaikea hillitä
ilmettäni; meksikolainen taisteli nähtävästi samallaista pulmaa
vastaan, ja pari kertaa luulinkin joko hänen tahi itseni joutuvan
näyttelemisessämme häpeään. Minulle olisi varmaankin käynyt niin,
jolleivät sydämeni ja silmäni isompaa osaa ajasta olisi olleet
toisella taholla. Mitä don Ramoniin tulee, pelasi hän uhkapeliä:
pienimmänkin epäluulon herääminen siitä, että hän vilpisteli, olisi
tullut hänelle kovin kalliiksi. Useimmat läsnäolevista olivat hänen
palkollisiansa sekä alustalaisiansa, mutta eivät kaikki. Siellä oli
vapaita tilanomistajia, joista jotkut olivat tästä kylästä; muutamat
heistä äänestivät vaaleissa ja nimittivät itseänsä kansalaisiksi. Don
Ramonilla oli siis suuri syy näytellä hyvin osansa ja niin tuo vanha
herra tekikin.

Vetäen verhon akkunan eteen kuulin hänen puoleksi kuiskaavan: --
Hyvästi, herra kapteeni!

Nämä sanat olivat täynnä suloisia lupauksia, ja tunsin itseni
jokseenkin tyytyväiseksi noustessani satulaan ja antaessani käskyn
hänen karjansa ryöväämiseen.

Wheatley ratsasti nyt väen luokse, joka jo oli mennyt karjatarhaan.
Joukko ajajia pakotettiin kiireesti tulemaan avuksi, ja näiden seurassa
lähdettiin sitten tuolle suurelle, kukkulan juurella olevalle kentälle,
jossa suurin osa don Ramonin karjaa oli laitumella. Täten jäin minä
yksinäni, lukuunottamatta tusinaa linttakenkäistä neekeriakkaa, jotka
olivat keräytyneet pihan nurkkaan, mistä katselivat minua uteliaina ja
arkoina.

Verannan akkunaverhot olivat yhä huolellisesti suljettuina.

Liian ylpeä... kenties välinpitämätön, ajattelin itsekseni.

Tuo viimeinen otaksuminen ei ollut laisinkaan mieluinen minun
itserakkaudelleni. Nyt, kun nuo muut olivat poissa, olisi don Ramon
hyvin voinut kutsua minut sisään. Vaan ei... voisivathan nämä mustat
naiset kieliä. Se ei käynyt siis laatuun. Voinpa yhtä hyvin jättää
kaikki toiveet siihen nähden. Ratsastanenko pois, yhtymään väkeeni?

Kääntäessäni hevostani, huomasin suihkukaivon. Sen vesi muistutti
minulle, että olin janoinen, sillä tänään oli lämmin heinäkuun päivä.
Altaan reunalla oli vesiastia. Laskeutumatta alas satulastani sain
käsiini astian, jonka tyhjensin, täytettyäni sen ensin tuolla kylmällä,
kimaltelevalla nesteellä. Se oli erinomaisen hyvää, ei kuitenkaan
kanariaviiniä.

Luoden vielä kerran silmäyksen verannalle, käännyin suuttuneena pois,
joudutin hevostani ja ratsastin nyreänä takaportista.

Ehdittyäni rakennusten taakse oli minulla vapaa näköala tuolle
isolle, jo tuntemalleni kentälle, ja pidättäen hevostani jäin
katselemaan vilkasta näytelmää, joka siellä tapahtui: puolivillejä
sonneja, jotka raivoisina syöksyivät edestakaisin, paimenia, jotka
ratsastivat keveäjalkaisilla mustangeilla, vyöt liehuen sekä lassot
vyyhdellä; palvelijoita, jotka kömpelösti auttoivat noita etevämpiä
ja tottuneempia paimenia; toiset veivät pois suuria laumoja, jotka
jo olivat kokoon ajetut ja talttuneet; kaikki tämä tapahtui sonnien
raivoisasti mölistessä, iloisten sotilaiden huudellessa ja nauraessa
sekä palvelijain ja paimenten vieläkin kimakammin kiljuessa.

Sill'aikaa kun aivan hajamielisenä seurasin tätä, johtui mieleeni,
etten ollut tarpeeksi tarkkaan tutkinut maatilan etupuolta. Sinne
tullessamme olivat akkunaluukut suljetut, mutta ne olivat sisäänpäin
avattavat, ja meidän tulomme jälkeen oli kentiesi joku niistä pantu
raollensa. Tuntien nuo meksikolaiset kodit, tiesin etupuolella olevien
akkunain olevan parhaimpien huoneiden puolella, joissa asukkaat tänä
aikana oleskelivat.

-- Pöllöpää, ajattelin, -- miten voinkaan niin kauan viipyä pihassa?
Jos olisin mennyt talon etupuolelle, olisin kentiesi... vieläkään se ei
ole myöhäistä... on mahdollista...

Tämän uuden toivon pakottamana ratsastin takaisin pihalle ja sieltä
ison portin kautta tielle päin.

Juuri kun olin kääntymäisilläni akkunoita tutkimaan, kuulin
kapteeni-sanaa lausuttavan äänellä, joka soinnahti kuin hopeakellosta.

Katsahdin akkunoihin. Ääni ei tullut sieltä; ne olivat yhtä tiiviisti
suljetut kuin ennenkin. Mistä?...

Ennenkuin ennätin suurin tätä kysyäkään, kerrattiin kapteeni-sanaa
hiukan kovemmalla äänellä, ja minä huomasin nyt sen kuuluvan katolta.
En voinut nähdä ketään, kun samassa eräs käsivarsi, joka olisi voinut
kuulua lemmenjumalattarelle, ojentui eräästä kaiteessa olevasta
aukosta. Tuossa Pienessä kädessä, jonka sormissa säkenöiden kimalteli
jalokiviä, oli joku valkoinen esine, jota en voinut erottaa, ennenkuin
se heitettiin nurmelle, jolloin näin sen olevan pienen kirjelipun.

Laskeusin ratsultani, otin kirjelipun ja hypäten jälleen satulaan
vilkaisin ylöspäin. Olin tahallani vienyt hevoseni ulommaksi seinästä
voidakseni paremmin nähdä. Enpä ollutkaan erehtynyt: Se oli Isolina.

Hänen suloiset kasvonsa näkyivät kaiteessa olevasta ahtaasta aukosta.
Nuo suuret, ruskeat silmät katselivat minua puoleksi vakavalla,
puoleksi ivallisella silmäyksellä, jonka jo ennenkin olin huomannut ja
joka minussa herätti sekä iloa että tuskaa.

Juuri kun olin häntä puhuttelemaisillani, näin hänen ilmeensä
äkkiä muuttuvan; hän heitti nopean silmäyksen taaksensa, ikäänkuin
jonkun lähestyminen olisi häntä häirinnyt; hento sormi painui
silmänräpäykseksi hänen huulillensa, ja sitten katosi hän kaiteen
taakse.

Ymmärsin tuon merkin ja olin vaiti.

Muutaman silmänräpäyksen epäröin, pitikö minun poistua vai ei. Hän oli
nähtävästi mennyt pois katon reunanteelta, vaikka oli katolla vieläkin.
Joku oli häntä lähestynyt; voin kuulla puhetta, ja hänen oman äänensä
keskeyttävän erään miehen karkeampia sanoja. Kenties oli puhuja hänen
isänsä, kenties myöskin tuo toinen sukulainen, -- vähemmän miellyttävä
ajatus.

Palasin varjoisaan ja autioon porttikäytävään saadakseni siellä
kenenkään huomaamatta lukea tuon pienen kirjelipun. Vaikka se oli
lyijykynällä ja mitä suurimmassa kiireessä kirjoitettu, ei siitä ollut
vaikea saada selkoa. Sydämeni sykki rajusti lukiessani:

/#
    "Kapteeni! Minä tiedän teidän suovan anteeksi meidän huonon
    vieraanvaraisuutemme. Astiallinen kylmää vettä!... Muistakaa,
    mitä teille eilen sanoin: me pelkäämme ystäviämme enemmän
    kuin vihollisiamme, ja tätä nykyä on meidän kodissamme eräs
    vieras, jota isäni pelkää enemmän kuin teitä ja teidän hirveitä
    sissejänne. En ole teille suutuksissani lemmikkini takia, mutta
    tehän olette vieneet minun lassonikin! Ah, kapteeni, miksi viette
    minulta kaikki! -- Hyvästi!

    Isolina".
#/

"Me pelkäämme ystäviämme enemmän kuin vihollisiamme". Olin kylläksi
päässyt asiain perille, käsittääkseni noiden sanojen tarkoituksen. Ne
ilmaisivat suorastaan don Ramonin olevan amerikalaisten pyrintöjen
ystävän. Syytä tähän en tietänyt, enkä siitä sillä hetkellä pitänyt
väliäkään; kirjeen loppuhan se minun ajatuksiani piti jännityksessä:
heidän kodissaan oli eräs vieras, jota isäntä pelkäsi. Kukahan tämä
vieras voi olla? Kukapa muu kuin Ijurra?

Mutta Ijurra oli hänen orpanansa, sen oli Isolina sanonut. Miksi
häntä siis pelätä? Olikohan tuossa talossa joku toinenkin vieras?
Kentiesi; mutta sittenkin palasi ajatukseni alati Ijurraan, miksi -- en
oikeastansa tiedä.

Tuo kohtaus, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, siis ensimäinen
ja ainoa kerta, jolloin olin tuota miestä nähnytkään, hänen vihainen
puheensa ja asentonsa seisoessaan Isolinan edessä, tämän silminnähtävä
pelko, kaikki tuo sai minut lopulta siihen päätökseen, että Ijurra oli
vihollinen, jota don Ramon ja Isolina pelkäsivät! Suokoon Jumala, ettei
tyttö samalla häntä rakastaisi!

Sellainen oli äänetön huudahdukseni, ruvetessani miettimään kirjelipun
viimeistä lausetta. Tässäkin oli minusta hämäryyttä: selitinkö sen
oikein, saamme vast'edes nähdä. Kentiesi minun kaipuuni liian paljon
ohjasi ajatuksiani, mutta riemu sydämessä luin loppulauseen ja
ratsastin ulos porttikäytävästä.

Ajoin vitkallisesti ja aluksi ainoastaan muutaman askeleen, kun jo
pidätin hevoseni. Vaikka olinkin vakuutettu siitä, että oli turhaa
kauvemmin viipyä ja myöskin siitä, etten ainakaan tänä päivänä
saisi puhutella Isolinaa, en voinut kuitenkaan vastustaa haluani
viipyä vielä hetkisen sen paikan läheisyydessä, missä hänet viimeksi
olin nähnyt. Kentiesi hän jälleen näyttäytyisi, vaikkapa vain
silmänräpäykseksikin... viittaamaan minulle vain jäähyväisensä...

Siis pysähtyessäni ja käännyttyäni ympäri näin kaiteen raosta kasvot;
mutta hyvä Jumala, mikä erotus hänen suloisten kasvojensa ja niiden
välillä, jotka nyt näin! Ei sen vuoksi, että nämä kasvot olisivat
olleet rumat tahi vialliset; niiden mielestäni inhottava ilme johtui
paljon enemmän niiden siveellisestä sisällöstä kuin ruumiillisesta
näöstä. Toisissa olosuhteissa en kentiesi olisi arvostellut näitä
kasvoja yhtä ankarasti. Yhteinen kansa ei sitä varmaankaan tehnyt; on
niitäkin, jotka voisivat pitää Ijurraa kauniina, sillä hän se oli, joka
kaiteelta katseli.

Katseemme kohtasivat toisensa, ja tämä ensimäinen silmäys ratkaisi
meidän välimme: vihollisuus koko elämäksi. Ei sanaakaan päässyt meidän
huuliltamme, ja kuitenkin sanoi kumpaisenkin silmäys toisillensa mitä
selvimmällä kielellä: Minä olen vihollisesi. Jos olisimme sen vannoneet
hirveillä valoilla, loukkaamisen purevalla kiihkolla, ei kumpikaan
meistä olisi sitä syvemmin eikä katkerammin tuntenut.

Ijurran kasvoista näin enemmänkin: hän tiesi salaisuuteni! Hänen
silmäinsä säihky sen minulle sanoi. Hän tiesi, miksi täällä viivyin.
Tuo hänen ivallinen hymynsä sen todisti. Hän tiesi minun koettaneen
päästä Isolinan puheille, mutta luottaen omaan asemaansa ei siitä
paljon välittänyt, vaan ainoastansa ilkkui sille. Kaiken tämän käsitin
siitä ivallisesta hymystä, johon hän kasvonsa väänsi.

Näin tähystellen toisiamme, jolloin kumpikaan ei väistänyt katsettaan,
kävi tämä ivahymy yhä rasittavammaksi. Aijoin juuri päästää
suuttumukseni kuuluviin, kun samassa kavioiden kopse sai katseeni
kääntymään päinvastaiseen suuntaan. Muuan ratsastaja tuli kukkulaa
ylöspäin: se oli luutnantti Wheatley.

-- Kapteeni Warfield! lausui hän, ehdittyänsä perille, -- karja on nyt
koossa; joko lähdetään?

Silmäsin katolle. Ijurraa ei enää ollut siellä. Jonkun kolmannen
henkilön tulo oli varmaankin saanut hänet luopumaan tuosta ynseästä
asemastaan ja vetäytymään pois. Koska huomasin kaikki yritykset
saada Isoliinaa puhutella turhiksi, vastasin luutnantin kysymykseen
myöntämällä. Hetken päästä olimme joukkomme etunenässä, ja tuo suuri
karjalauma menossa amerikalaisten leiriin.



IV.

Kummallinen kirje.


Liike ja toimet matkalla leiristä ja sinne takaisin sekä haasteleminen
iloisien toverien kanssa oli tähän saakka pidättänyt etäällä joukon
ajatuksia, jotka palatessani seuraavana päivänä kylään, nyt vaativat
tarkkaavaisuuttani koko voimallansa. Ne koskivat seuraavaa asiaa:
Missä suhteessa ovat Isolina ja Ijurra toisiinsa? Onko heidän
välillään läheisempää sidettä kuin heimolaisuuden? Ovatko he kentiesi
kihloissa... naimisissa?

Ijurran ivallinen, voitonriemuinen hymyily kohdatessamme maatilalla,
hänen näennäinen vaikutusvaltansa tuohon muutoin niin itsenäiseen
ja taipumattomaan Isolinaan näytti vastaavan tähän myöntäväisesti.
Kirjelippu sisältöineen, tytön silmäys ja hänen sanansa tuntuivat
minusta puhuvan toisellaista, lupaavampaa kieltä; mutta mitä enemmän
niitä ajattelin, sitä heikommalta näytti minusta se perustus, jolle
koko tuulentupani rakensin. Varmaankin oli se samoinkuin moni muukin
tuomittu raukenemaan.

Olin mennyt katolle, voidakseni häiritsemättä antautua surullisiin
mietteisiini. Vähän väliä katsahdin tuohon loitolla olevaan maatilaan,
joka ei kuitenkaan ollut niin etäällä, ettei ihmistä olisi voinut
erottaa sen katolta, jos siellä joku olisi ollut. Vaan ketään ei
näkynyt.

Päivällisen aikana ilmoitti vahtikersantti erään meksikolaisen haluavan
päästä puheilleni. Käskin tuoda miehen luokseni, ja pian sen jälkeen
seisoi muuan paimen edessäni, Hän antoi minulle kirjelipun.

Siinä ei ollut minkäänmoista osoitekirjoitusta, enkä minä sitä
malttanut etsiäkään. Sormeni vapisivat sinettiä avatessani. Samassa
kun silmäni näkivät kirjoituksen ja tunsivat käsialan, sykki sydämeni
niin rajusti, että se miltei salpasi hengitykseni. Käännyin syrjään
salatakseni liikutustani ja menin azotean kaukaisimpaan päähän
kirjettäni lukemaan. Käskin miehen mennä alas vartomaan vastausta, ja
nyt, päästyäni hänen läsnäolostansa, luin seuraavaa:

    "Heinäkuussa 1846.

    Kapteeni! Minulla oli lemmikkihevonen. Miten paljon tästä
    elukasta pidin, voitte ymmärtää te, jolla on samanlainen tunne
    tuota jaloa 'Muroa' kohtaan. Kovan onnen hetkellä te riistitte
    minulta lemmikkini, mutta tarjouduitte antamaan minulle
    korvauksen ryöväämällä itsenne, sillä minä kyllä tiedän 'Muron'
    olevan teistä kalleimman maailmassa. Jos minä olisin teidän
    sydämenne valittu, tuskinpa todella sietäisinkään siihen määrään
    jaettua rakkautta! No niin, kapteeni-hyvä, minä osaan pitää
    arvossa sitä jalomielistä uhrausta, jonka te aijoitte tehdä;
    minä en ota sitä vastaan; mutta minä tiedän teidän mielellänne
    tahtovan maksaa velkanne. Se on teidän vallassanne. Kuulkaa!

    On olemassa eräs hevonen, joka on näillä seuduilla tullut
    kuuluisaksi 'aavikon valkoisen juoksijan' nimellä. Se on tietysti
    villi hevonen, lumivalkea karvaltansa, kaunis vartaloltansa
    ja nopea kuin pääskynen. Mutta miksi kuvaan teille aavikon
    valkoista juoksijaa? Olettehan teksaslainen, ja ette ole siis
    voinut olla siitä kuulematta. No niin, kapteeni-hyvä, minä olen
    kauan palavasti halunnut omistaa -- tämän hevosen. Olen luvannut
    palkinnoita meidän metsämiehillemme ja omille paimenillemme,
    sillä se näyttäytyy väliin meidän laitumillamme, mutta kaikki on
    ollut turhaa. Ei yksikään näistä voi sitä saada kiinni, vaikka he
    usein ovat nähneet sen sekä ajaneet sitä takaa. Toiset sanovat
    mahdottomaksi sitä ottaa kiinni, ja että se on niin nopea,
    että se silmänräpäyksessä voi laukata tahi oikeammin pujahtaa
    näkyvistä vieläpä avonaisella aavikollakin! On niitäkin, jotka
    sanovat sitä aaveeksi, peikoksi! Varmaankaan ei niin komea eläin
    kuitenkaan voi olla paholainen!

    Mutta asiaan! Jotkut heikkouskoiset henkilöt luulevat aavikoiden
    valkean juoksijan olevan pelkkää tarua, ja väittävät kiven
    kovaan, ettei sitä ole olemassakaan. Carrambo! Minä tiedän sen
    olevan ja, -- mikä on tärkeämpää minun nykyisiin tarkoituksiini
    nähden -- se on tahi oli vielä noin pari tuntia sitten tuskin
    kymmenen peninkulman päässä siitä paikasta, missä tätä kirjoitan.
    Muuan meidän paimenistamme on nähnyt sen erään kauniin
    virran partaalla, jossa tiedän sen mielellänsä oleskelevan.
    Minulle tunnetuista syistä ei tuo paimen sitä ahdistanut eikä
    säikähdyttänyt, vaan riensi niin pian kuin suinkin tuomaan
    minulle tietoa asiasta.

    Ja nyt kapteeni-hyvä! On ainoastansa yksi henkilö, joka voi ottaa
    kiinni tuon mainion hevosen, ja se olette juuri te itse. Ah, te
    olette kahlehtinut jotakin, mikä kerran oli yhtä taipumaton ja
    vapaa kuin sekin. Niin, te voitte sen tehdä -- te ja 'Muro'!

    Hankkikaa minulle aavikon valkoinen juoksija! Sitten lakkaan
    kaipaamasta Lola-parkaani. Minä tulen antamaan anteeksi murheen,
    jonka minulle olette saattaneet. Annan teille kaikki anteeksi.
    Hankkikaa minulle tuo valkoinen hevonen -- valkoinen hevonen!

                                               Isolina."

Luettuani tämän kummallisen kirjeen kävi hiljainen riemun väristys läpi
koko ruumiini. En miettinyt sen kummallista sisältöä, joka niin selvään
kuvasi sen kirjoittajan luonnetta; sen tarkoitus oli kyllin selvä.

Olin todellakin kuullut puhuttavan aavikon valkoisesta juoksijasta;
kukapa metsämies, kauppias tahi matkustaja ei olisi kuullut siitä
kerrottavan!

Kuinka monta hauskaa kertomusta ja taikauskoista tarinaa olin
kuullutkaan siitä leirivalkean ääressä, joissa kaikissa oli
pääosa tuolla valkoisella hevosella! Miltei vuosisadan oli se
ollut aavikkokertomusten sisältönä, vertauskohtana lentävälle
hollantilaiselle. Samoinkuin tämä taikalaiva, oli valkohepokin joka
paikassa läsnä, tänään Plattenin hietakentillä, huomenna Teksasin
laajoilla aroilla, noin tuhat peninkulmaa etelämpänä.

Oli kyllä luultavaa, että oli olemassa valkoinen, erittäin nopea
ja uljaasti kasvanut ori, ja että niitä oli parikymmentä, kentiesi
satakin, noissa lukemattomissa, metsittyneissä hevoslaumoissa,
jotka noilla isoilla laitumilla samoilivat. Olinhan itsekin nähnyt
ja koettanut vangita useampaa kuin yhtä, jota voisi sanoa uljaaksi
elukaksi ja jota ei mikään tavallinen hevonen saavuttaisi; mutta
sillä, joka oli tunnettu aavikkojen valkoisen juoksijan nimellä, oli
omituinen tuntomerkki, joka sen erotti kaikista muista -- _sillä oli
mustat korvat_, ainoastansa korvat, mutta nämä sysimustat kuni ebenpuu.
Sen muu ruumis, harja sekä häntä olivat valkoiset kuin äsken satanut
lumi. Tätä omituista ja salaperäistä eläintä kirje tarkoitti; tätä
mustakorvaista juoksijaa minut käskettiin ottamaan kiinni. Kirjeen
sisältö oli aivan selvä.

Ainoastansa yksi siinä oleva lause pani minut ymmälle: "Te olette
kahlehtinut jotakin, mikä kerta oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin
sekin". Mitä? kysäsin itseltäni. Tuskin rohkenin uskoa vastausta,
joka ikäänkuin riemuitseva kaiku kuului sydämestäni. Tietysti oli
kirjeessä lisäkirjoituskin, mutta se koski ainoastansa "asioita". Se
antoi tarkempia tietoja, milloin, miten ja missä tuo valkoinen hevonen
oli nähty, sekä ilmaisi, että kirjeen tuoja, tuo paimen, joka sen oli
nähnyt, tulisi minulle tien neuvojaksi.

Enpä kauan enää aprikoinut tätä kummallista pyyntöä. Sen täyttäminen
lupasi minulle sellaisen aseman, että silmänräpäys tätä ennen olin
pitänyt sen saavuttamista mahdottomana. Päätin heti ryhtyä yritykseen.

-- Niin, lemmitty Isolina! Jos mies ja hevonen sen voivat tehdä, olet,
ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, aavikkojen valkoisen juoksijan
omistaja.



V.

Villihevosen pyydystäminen.


Puoli tuntia myöhemmin ratsastin, paimen tienneuvojana, kaikessa
hiljaisuudessa kylästä. Tusina miehiä, useimmat vanhoja metsästäjiä,
ratsasti perässäni, ja mentyämme virran yli eräältä miltei kylää
vastapäätä olevalta matalalta kohdalta painuimme toisella puolella
olevaan metsikköön.

Oppaamme oli sanonut, että tuo valkoinen hevonen oli, kun se viimeksi
nähtiin, suuressa tammalaumassa, ja tähän seikkaan perustuivat
menestymiseni toiveet. Sillä varsin luultavaa oli, ettei se siitä
erkanisi, ja vaikka lauma olisi poistunutkin siltä paikalta, tekisi sen
paljous helpoksi löytää jäljet. Ja kun ne kerran olin löytänyt, luotin
hevoseni nopeuteen ja omaan lassonkäyttämistaitooni.

Seutu, jota kuljimme, oli alussa taajaa viidakkoa, mutta vähitellen
alkoi maa tulla toisen näköiseksi. Pensaat harvenivat ja alkoi ilmestyä
aukkoja, jotka kävivät yhä laajemmiksi. Olimme ratsastaneet lähes
kymmenen peninkulmaa yhtämittaa, jolloin meidän oppaamme löysi lauman
jäljet, ja vähän tämän jälkeen pääsimme todella koko lauman näkyviin.

Näin pitkälle olimme menestyneet toivomme mukaan, mutta pääsy villin
hevoslauman näkyville ja sen nopeimman juoksijan kiinniottaminen ovat
kaksi aivan eri asiaa. Tämän seikan sanoi minulle levottomasti sykkivä
sydämeni ja nopeaan tykkivä valtimoni. Vaikeaksi tulisi kuvata niitä
levottoman epäilyksen ja iloisen toivon sekaisia tunteita, jotka
ailahtelivat mielessäni tuijottaessani kaukaa tuohon arkaan laumaan,
joka ei vielä ollut meidän läsnäoloamme huomannut.

Aavikko, jossa lauma söi, oli toistakymmentä peninkulmaa laaja ja
matalan viidakon ympäröimä. Lauma oli miltei aavikon keskellä. Muutamat
hevoset söivät tyynesti, samalla kuin toiset kirjailivat milloin
kavahtaen pystyyn ikäänkuin tapellen, milloin nelistäen pois hurjaa
laukkaa tuuheat hännät ja harjat liehuen.

Niitä oli kaikenkarvaisia. Oli punaisia, harmaita ja valkoisia hevosia,
viimeksi mainittuja enimmin. Oli raudikkoja ja papurikkoja, joilla oli
valkoinen häntä ja harja, oli hiirenkarvaisia ja useita laukkejakin,
sillä kirjavat mustangit eivät ole harvinaisia; ja kaikilla näillä
oli tietysti tuuhea häntä sekä harja, koska ratsastajan rumentavat
keritsimet eivät koskaan olleet leikanneet näitä liehuvia koristuksia.

Mutta missä oli tämän uljaan lauman johtaja? Missä oli tuo valkoinen
juoksija?

Tämä oli kaikista tärkein asia ja kysymys, joka kieppui meidän kaikkein
kielellä. Valkoisia hevosia siinä oli laumassa kosolta, mutta tarvitsi
vain vilkaista huomataksensa, että tuota aavikoiden juoksijaa siinä ei
ollut.

Katselimme toisiamme pettyneinä. Toverinikin tunsivat nolostuvansa,
mutta paljon katkerampi tunne valtasi minut, tuijottaessani tuohon
johtajattomaan laumaan. Vaikka olisin vanginnut ja vienyt muassani koko
parven, ei tämä lahja kuitenkaan olisi tuottanut minulle Isolinalta
hymyilyäkään. Juoksijaa ei ollut niiden joukossa!

Kentiesi se oli jossakin lähellä, vai oliko se luopunut laumasta ja
mennyt pois tuon avaran aavikon poikki uusia tuttavuuksia hakemaan?

Paimen, joka täydellisesti tunsi villihevosen tavat, ei luullut
sen olevan kaukana. Kentiesi se nytkin makasi viidakon varjossa,
tahi kentiesi se oli jossakin lähellä olevassa metsäaukossa. Siinä
tapauksessa, näin vakuutti oppaamme, löytäisimme sen pian.

Mutta millä tavalla? Pelkästään säikyttämällä tammoja, joiden
varoitushirnunta kuuluisi etäälle.

Keino näytti kylläkin helpolta; mutta näytti viisaammalta kiertää lauma
ennenkuin sitä säikytimme, sillä muuten voisi se laukata tiehensä,
ennenkuin yksikään meistä pääsisi tarpeeksi lähelle.

Viipymättä ryhdyimme lauman piirittämiseen; metsästä oli apua
liikkeidemme salaamisessa, ja puolen tunnin kuluttua olimme hajautuneet
koko aavikon ympäri. Lauma yhä vain söi ja kirmaili, tietämättä että
metsästysketju kiertyi sen ympärille; muuten olisi se jo aikoja sitten
rynnännyt pois.

Itse ratsastin aavikon vastaiselle laidalle voidakseni varmuudella
tietää milloin piiri oli suljettu. Olin yksinäni, jätettyäni toverini
metsän laitaan. Minulla oli metsästäjän torvi mukanani, ja aijoin
parilla toitotuksella säikyttää laumaa. Olin asettunut erääseen
akasiapensastoon ja olin juuri viemäisilläni torven huulilleni, kun
takaani Kuuluva kimakka kirkuna sai minut äkkiä kääntymään ympäri.
Silmänräpäyksen olin epätietoinen, mikä ääni oli, mutta kun se kuului
toistamiseen, tunsin sen. Se oli aavikko-oriin hirnunta.

Lähelläni oli viidakossa aukko, eräänlainen raitti, joka johti toiseen
aavikkoon. Täältä kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta.

Niin nopeaan kuin viidakko salli riensin eteenpäin, mutta päästyäni
aukealle huikaisi laskeva aurinko niin silmiäni, etten voinut tarpeeksi
selvään erottaa esineitä. Varjostin silmiäni kädelläni ja huomasin
nyt uljaan hevosen, joka nelistäen ryntäsi lauman luokse johtavalle
polulle. Näin aavikoiden valkoisen juoksijan edessäni. Mahdotonta
oli erehtyä tästä uljaasta eläimestä: tuo lumivalkoinen vartalo, nuo
sysimustat korvat, sinertävä kuono, punaiset, avonaiset sieramet,
leveät, pyöreät lautaset, somasti kasvaneet, väkevät raajat, kaikki
ilmaisi verratonta juoksijaa.

Ikäänkuin nuoli lensi se minun ohitseni suoraan laumaa kohden. Tammat
vastasivat sen ensimäiseen hirnahdukseen kimakalla iukunalla ja
heittäen päänsä pystöön, lähtivät kaikki silmänräpäyksessä liikkeelle.
Muutaman sekunnin kuluttua ne jälleen kaikki seisahtuivat asettuen
hyvin harjautuneen ratsujoukon tarkkuudella riveihin ja kääntyen
johtajaansa, joka nyt tuli laukaten paikalle.

Piilottelemisesta ja viekkaudesta ei enää ollut mitään apua: takaa-ajo
oli alkanut. Nopeuden ja lasson oli nyt ratkaiseminen, ja sitä
jouduttaakseni kannustin "Muroani" sekä ryntäsin esiin kentälle.

Oriin hirnunta oli antanut tovereilleni tiedon asemasta, ja he
nelistivät nyt milt'ei yht'aikaa ulos metsästä laumaa kohden,
päästellen korkeaäänisiä huutoja.

En ennättänyt nähdä muuta kuin tuon valkoisen juoksijan, ja sen mukaan
sovitin menettelyni. Kun se oli tullut milt'ei lauman kohdalle,
pysähtyi se rajusta juoksustansa, nousi kaksi kertaa takajaloilleen
ikäänkuin tutkiaksensa asemaa, antoi taasen kuulua tuollaisen kimakan
hirnunnan ja syöksyi sitten pois suorinta tietä aavikon laitaan. Leveä
polku vei täältä metsään.

Lauma nelisti sen jälessä, alussa vielä pysyen rivissä; mutta
vähitellen rivi murtui siten, että nopeimmat hevoset pääsivät toisten
edelle, ja pian oli koko lauma levinnyt aavikolle. Takaa-ajaminen oli
jo täydessä vauhdissa.

Kelpo hevoseni antoi pian näytteen oivallisista ominaisuuksistansa.
Minä ratsastin toisen toverini ohi toisensa jälkeen, ja kun olimme
päässeet polun päähän ja tulleet toiselle aavikolle, olin jo
jälkijoukon tammojen seassa. Muutamat niistä olivat kauniita elukoita,
ja joskus toiste olisin kentiesi tuntenut kiusausta heittää lassoni
jonkun kaulaan, mutta nyt oli ainoa ajatukseni, miten saada ne pois
tieltäni, koska ne estivät kulkuani. Ennenkuin vielä olimme ehtineet
toisen aavikon poikki, olin jo ennättänyt etummaiseen riviin, ja kun
tammat saivat nähdä minut edellänsä, ryntäsivät ne epäjärjestyksessä
pois oikeaan ja vasempaan. Kaikki olivat nyt minun takanani, kaikki,
paitsi tuo valkoinen juoksija, joka yksin ylläpiti kilpajuoksua,
kiljaisten aina väliin kimakan hirnuntansa ikäänkuin minua
pilkataksensa ja houkutellaksensa minua eteenpäin. Se oli vielä pitkän
matkan edellä eikä nähtävästi pitänyt mitään kiirettä.

Hevonen, jolla ratsastin, ei tarvinnut kannustamista eikä
ohjaamista; se näki edessänsä takaa-ajettavan ja aavisti ratsastajan
tahdon. Tunsin sen nousevan allani kuin meren aallon. Sen kaviot
sattuivat nurmikkoon tärähtelemättä. Joka uudella hyppäyksellä se
kohosi joustavan kimmoisesti, samalla kuin sen kupeet paisuivat
voimantunnosta. Ennenkuin olimme tulleet tuon toisen aavikon poikki,
oli se jo päässyt tuota valkoista juoksijaa melkoista lähemmäksi. Mutta
mielikarvaudekseni näin nyt ajettavani ryntäävän suorastaan viidakkoon
päin.

Huomasin erään polun ja ratsastin juoksijan perään. Korvani saivat
olla tienneuvojana, sillä oksat risahtelivat villin hevosen rynnätessä
eteenpäin. Väliin huomasin sen valkoisen ruumiin vilahtavan viheriöiden
lehvien välistä.

Peläten menettäväni sen näkyvistäni, ratsastin mistään huolimatta
kiivaasti milloin halkaisten viidakkoa, milloin seuraten sen
kiemurtelevia polkuja. En välittänyt okaisista mimosa-kasveista;
hevoseni ei niistä myöskään piitannut; mutta isoja akasiantapaisia
puita oli taajassa tiellämme, ja niiden vaakasuorat oksat minua
haittasivat. Usein täytyi minun laskeutua aivan vatsalleni satulaan,
päästäkseni niiden alatse. Kaikki tämä edisti takaa-ajettua ja viivytti
ajajaa.

Halusin avonaiselle aavikolle, ja helpotuksekseni se jo näkyikin, ei
vielä kuitenkaan aivan avonaisena, sillä siellä täällä oli vielä n.s.
"keitaita". Niiden lävitse luikui tuo valkoinen juoksija pois; se oli
jätättänyt minua viidakon poikki ratsastaessani, ja oli nyt hyvän
matkan päässä. Mutta se suuntasi juoksunsa tuota avonaista kenttää
kohti, joka todisti, että sillä oli tapana etsiä pelastustaan nopeasta
juoksustaan. Kentiesi olisi sen, minun ollessa takaa-ajajana, ollut
turvallisempaa olla metsikössä; tämänpä sai kuitenkin pian nähdä.

Kymmenen minuutin kuluttua olimme jo päässeet metsäsaarien ohi, ja nyt
oli laaja, ääretön aavikko edessämme, silmänkannon matkaa avarampana.

Eteenpäin ryntäämme tuolla tasaisella nurmisella kentällä, eteenpäin,
kunnes puita ei enää näe muuta kuin tuon viheriän ruohomeren ja sinisen
taivaankannen, eteenpäin tämän mahdottoman piirin keskitse, jota
taivaanranta rajoitti.

Mieheni, jotka olivat eksyneet metsikön sokkeloihin, ovat aikoja
sitten kadonneet näkyvistä; mustangit ovat kääntyneet takaisin;
koko tällä aavalla kentällä näkyy ainoastansa kaksi esinettä: tuon
pakenevan juoksijan lumivalkea vartalo ja sen perässä kiitävä musta
ratsastaja. Tämä on pitkä, hurja ratsastus, hirveä koetus oivalliselle
"Murolleni." Kymmenen engl. penikulmaa olemme jo painaneet aavikkoa,
jopa enemmänkin, ja kuitenkaan en ole vielä käyttänyt ruoskaa enkä
kannuksia. Tuo rohkea eläin ei tarvitse mitään sellaista kiihoitusta,
sillä sitäkin huvittaa takaa-ajaminen -- silläkin on kunnianhimonsa,
halu voittaa kilpailijansa. Minun vaikuttimeni ovat toisellaiset:
minä ajattelen ainoastansa erään naisen hymyilyä; mutta sellaiset
vaikuttimet ovat ennenkin johtaneet joko kruunun menettämiseen tahi
maailman valloittamiseen. Eteenpäin, "Muro", eteenpäin! Sinun täytyy se
saavuttaa tahi kuolla!

Nyt ei ole enää mitään estettä. Täällä se ei voi meiltä kätkeytyä.
Aavikko lyhyine nurmipeittoinensa on sileä ja tasainen kuni uinuva
meri. Ei ainoakaan esine kaihdi näköalaa. Täällä se ei voi päästä
mihinkään piiloon. Vielä on meillä päivää tunnin aika. Ennen pimeää
täytyy sen olla meidän vankinamme. Eteenpäin, "Muro", eteenpäin!

Eteenpäin me lennämme. Aavikon juoksija ei kiljahda enää ivallista
hirnuntaansa; se on menettänyt luottamuksensa nopeuteensa; se juoksee
pelon valtaamana. Se ei ole ollut koskaan piin kovin ahdistettuna. Se
juoksee vaiti kuin takaa-ajajansakin. Ei mitään ääntä kuulu, paitsi
noiden nopeain kavioiden kopsetta -- merkillinen äänettömyys, joka
todistaa takaa-ajon kiivautta. Väliämme on vähemmän kuin kaksisataa
askelta. Minä tunnen voittoni varmaksi. "Muron" koskettaminen
kannuksella tulee nyt saattamaan juoksijan lassonheiton päähän; onpa
aika tehdä loppu tästä hurjasta ratsastamisesta. Nyt, "Muro", viimeinen
ponnistus, ja sitten pääset puhaltamaan!

Tutkin lassoani; se on vyyhdellä satulassani ja on toisesta päästä
lujasti kiinni sen puusisuksessa renkaalla ja sinkilällä. Onko permi
selvä ja valmis? On. Nuora on tasaisesti vyyhdellä? On; kaikki on kuten
pitääkin.

Nostan vyyhden ja panen sen löyhälle vasemmalle käsivarrelleni. Sitte
selvitän silmukan, jota pidän oikeassa kädessäni. Nyt olen valmis...
hyvä Jumala! Missä on hevonen?

Ärjäsin kauhistuneena ja sitten melkein jähmetyin hämmästyksestä.
Lassoa järjestäessäni olin kääntänyt hetkeksi katseeni pois
aavikko-hevosesta; kun jälleen siihen katsahdin, oli se _kadonnut_.

Koneellisesti pidätin hevoseni niin ankaralla tempauksella, että se
peräytyi nilkoillensa. Hevonen näytti pelästyneeltä. Mitähän tämä
merkinnee? Missä on villi hevonen?

Käännyin kääntymistäni, tutkin aavikkoa kaikilta tahoilta, vaikka yksi
ainoakin silmäys olisi riittänyt. Kenttä oli, kuten sanottu, tasainen
kuin pöytä; taivaanranta rajoitti näköalan; näkyvissä ei ollut kalliota
eikä puuta, pensasta eikä ruohoa, eipä pitkää nurmeakaan. Kenttää
peitti n.s. "puhveliruoho", joka on lyhyttä täysin kehkeytyneenäkin, ja
oli nyt vain noin kolme tuumaa maan kamarasta. Käärmekään olisi tuskin
löytänyt sen alta suojaa, saatikka hevonen!... Laupias Jumala! Missä
oli aavikoiden juoksija?

Selittämätön pelon tunne valtasi minut; vapisin ja tunsin hevoseni
värisevän. Minä, samoinkuin "Murokin", olin, seurauksena tuosta
ankarasta ratsastamisesta, hiessä ja vaahdossa; ja kuitenkin tunki
kylmä hiki huokosistani, ja minä vapisin ahdistuksesta.

Olinpa ollut monessa vaarassa, mutta ne olivat olleet noita tavallisia
seikkailuja virroilla ja aroilla, ja niihin minä olin tottunut.
Olin kamppaillut niissä enemmän tahi vähemmän rohkeana, mutta en
ikänä ollut tuntenut sellaista kauhun sekaista pelkoa, kuin tässä
silmänräpäyksessä, jolloin pysäytin hevoseni aavikolla. En ole
koskaan ollut taikauskoinen, mutta tällä hetkellä en voinut häätää
uskoa yliluonnollisiin asioihin. Tässä ei ollut mitään luonnollista,
en ainakaan voinut keksiä mitään sellaista, joka olisi selittänyt
hevosen salaperäisen katoamisen. Olin usein pilkallisesti hymyillyt
herkkäuskoiselle merimiehelle ja hänen taikalaivallensa; olin nyt
saanut nähdä yhtä harvinaisen, vaan kuitenkin todellisen ilmiön --
taikahevosenko? Niin, toisinhan ei voinut olla, hevonen oli aave.
Uskoni yliluonnollisiin kesti varsin lyhyen ajan, sillä silmäni
sattuivat aivan verekseen kavion jälkeen, joka oli suoraan edessäni
nurmikossa. Tiesin sen olevan tuon valkoisen hevosen jälkiä, ja se pani
minut miettimään. Jos hevonen olisi ollut aave, ei se olisi voinut
jättää jälkiäkään. En ollut milloinkaan kuullut puhuttavan henkien
jättämistä jäljistä.

Miettimiseni loppui päätökseen seurata jälkiä niin pitkältä, kuin niitä
oli, tietysti sille kohdalle, missä hevonen oli joko noussut ilmaan
tahi muuten haihtunut näkymättömiin. Ratsastin siis eteenpäin. Olin jo
ratsastanut lähes kaksisataa askelta, kun hevoseni äkkiä seisahtui.
Katsahdin eteeni keksiäkseni syyn sen pysähtymiseen ja nyt katosi äsken
syntynyt taikauskoni.

Noin kolmenkymmenen askeleen päässä kulki musta juova aavikon poikki.
Se näytti olevan kaitainen maanhalkeama, mutta tultuani lähemmäksi,
huomasin sen kuitenkin jokseenkin leveäksi repeämäksi. Se oli miltei
yhtä leveä alhaalta kuin ylhäältäkin, ja sen pohjalla oli kiviä. Sen
seinät olivat täydellisesti pystysuorat ja eri maakerrokset aina
nurmenkamaraan asti tasaiset ja säännölliset, joten repeämää ei voinut
enää huomata muutaman askeleen päästä. Länteenpäin se sitävastoin tuli
syvemmäksi ja leveämmäksi. Sillä kohdalla, jossa minä olin, oli sen
pohja lähes kaksikymmentä jalkaa aavikon pintaa syvemmällä.

Tietysti ei tuon valkoisen hevosen katoaminen ollut enää mikään
salaisuus. Se oli tehnyt hirveän hypyn, lähes kaksikymmentä jalkaa
suoraan alas. Pengottu nurmi aukon reunalla sekä sijaltaan siirtyneet
kivet sen pohjalla sen todistivat. Se oli mennyt vasemmalle, pitkin
aukeamaa. Kallioilla näkyi merkkejä sen kavioista. Itse se jo oli
kadonnut. Aukeama teki tässä lähellä polven; hevonen oli jo sen
toisella puolella ja poissa näkyvistä.

Selväähän oli, että se oli päässyt pakenemaan; sen takaa-ajamisesta ei
olisi ollut mitään hyötyä, ja niin heitin kaikki ajatukset vainoamisen
jatkamisesta tällä kerralla.



VI.

Eksyksissä aavikolla.


Aloin nyt mietiskellä asemaa, johon olin joutunut. Se ei todellakaan
ollut ensinkään miellyttävä. Olin vähintään kolmenkymmenen engl.
peninkulman päässä kylästä, enkä tietänyt, millä suunnalla se olikaan.
Aurinko oli laskemaisillansa, ja ilmansuunnat oli minulla siis
tiedossa; mutta minulla ei ollut aavistustakaan, olimmeko ratsastaneet
itään vai länteen, jätettyämme uutisasumukset. Voisinhan ratsastaa
takaisin omia jälkiäni -- mutta se oli kylläkin epävarmaa. Takaa-ajo
ei ollut tapahtunut suoraan suuntaan. Sitävastoin olin, kiitäessämme
eteenpäin, monessa kohden huomannut nurmessa paljon hevosen jälkiä;
mustangilaumoja oli käynyt näillä paikoin laitumella.

Yksi asia oli selvä: paluu-yrityksen tekeminen ennen huomisaamua olisi
turhaa. Aurinko ei enää tulisi olemaan ylhäällä puoltakaan tuntia ja
yöllä ei voisi jälkiä nähdä. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa, kuin
jääminen siihen, missä olin, kunnes uusi päivä koittaisi.

Mutta miten voisin jäädä tähän? Minulla oli nälkä ja mikä oli vieläkin
pahempi, olin menehtyä janoon. Ei veden pisarata ollut lähettyvillä; en
ollut sitä nähnyt ollenkaan ratsastaessani viimeisiä penikulmia. Tuo
pitkä, kiivas matka oli tehnyt minut sangen janoiseksi, ja hevosparkani
oli samallaisessa pulassa. Tieto siitä, että vettä ei ollut missään
saatavana, enensi tuskaa ja teki sen vielä suuremmaksi.

Tutkin aukeaman pohjaa ja seurasin sitä silmilläni niin etäälle kuin
voin; se oli yhtä vedetön kuin aavikkokin, vaikka selvään näkyi, että
siinä ennen aikaan oli ollut vettä. Hetken mietittyäni näytti minusta,
että kentiesi voisin, jos menisin pitkin aukeamaa, sittenkin vettä
löytää. Ratsastin siis eteenpäin, ohjaten hevostani aukon reunitse. Se
tuli yhä syvemmäksi, mitä pitemmälle pääsin, kunnes se noin peninkulman
päässä lähtöpaikaltani oli täydet viisikymmentä jalkaa syvä.

Aurinko oli laskenut; hämärä uhkasi tulla lyhyeksi. En uskaltanut
kulkea aavikolla pimeässä. Voisinhan sattua ratsastamaan aukon jyrkälle
reunalle; sitäpaitsi ei tämä ollutkaan ainoa: näin muitakin pienempiä
uria. Ne haarautuivat suorakulmaisesi ja olivat vähemmän tahi enemmän
syviä ja jyrkkiä.

Yö saapui äkkiä aavikolle. En uskaltanut ratsastaa paljoa kauemmaksi
näiden vaarallisten rotkojen keskellä. Minun oli pysähtyminen vettä
löytämättä, ja täytyminen viettää pitkät hetket virkistyksettä.
Sellaisen yön odottaminen oli kauheata.

Ratsastin vielä vitkallisesti eteenpäin, ohjaten hevostani
koneentapaisesti, kun silmäni sattuivat johonkin välkkyvään, joka
saattoi minut ilosta hypähtämään. Se oli vettä. Huomasin sen olevan
lännessä päin, samalla suunnalla, johon ratsastin. Se näkyi olevan
pieni lammikko, ja oli se aavikolla eikä tuossa rotkossa, josta tähän
asti olin vettä etsinyt. Sen rannoilla, ei ollut metsää eikä kaislistoa
ja veden pinta näytti olevan aavikon tasalla.

Ratsastin sitä kohti iloisen odotuksen jännittämänä. Oliko se
kangastus? Kentiesi -- mutta ei; edessäni ei ollut tuota läpikuultavaa
ilmakerrosta, joka väikkyy kangastuksien yllä. Sen rannat olivat
jyrkästi aavikon nurmikamaran rajoittamat, ja auringon viimeiset,
loistavat säteet välkkyivät sen pinnalla. Se oli oikeata vettä.

Tästä täysin vakuutettuna ratsastin eteenpäin rivakammalla vauhdilla.
Olin ehtinyt päästä noin kahdensadan askeleen matkalle siitä paikasta,
kun hevoseni äkkiä säpsähti: rotko ammotti taasen edessäni.

Mielikarvaudekseni huomasin nyt aukon tehneen jyrkän polvekkeen, ja
lammin olevan sen toisella puolen.

Ei ollut pimeässä mitään ylipääsemisen toivoa. Repeämä oli tässä
syvempi kuin missään muualla ylempänä, niin syvä, että voin ainoastansa
hämärästi nähdä sen pohjalla olevat kivilohkareet. Kentiesi voisin
päivän tullessa löytää ylimenopaikan, mutta ainoastansa vähän
lohdutusta sain tästä epätietoisesta otaksumisesta.

Nyt oli tullut täydellisesti pimeä, eikä minulla ollut muuta keinoa
kuin olla yötä siinä, missä olin.

Hyppäsin satulasta, talutin hevoseni kappaleen matkaa kauemmaksi
rotkosta aavikolle, riisuin satulan ja ohjakset sekä panin sen liekaan
päässen lasson täydelle pituudelleen.

Kääriydyttyäni meksikolaiseen huopaani, joka kaikeksi onneksi oli
mukanani, pistin pääni mukavasti satulaan ja rupesin odottamaan unta.

Kauan sain tätä nautintoa kaivata. Kääntelehdin kovalla vuoteellani
ja tuijottelin kuuta, joka hetkiseksi näyttäytyi pilvien välistä. Sen
valossa välkkyi tuo pieni järvi kuin hopea. Voi miten tuo välkkyvä
vesi pilkkasi minua! Saatoin käsittää Tantaluksen tuskat. Hetken
perästä lieveni janon tunne kuitenkin vähemmän polttavaksi. Kentiesi
kostea yöilma vaimensi sitä, mutta luultavampaa on, että väsymys ja
kärsimyksen pitkällisyys heikonsi sen vaikutusta. Mikä nyt syynä
lienee ollutkin, mutta kärsin vähemmän ja tunsin, miten uni sai minut
vähitellen valtaansa.

Nukuin, mutta uneni oli raskas ja täynnä levottomia näkyjä, joissa
mielikuvittelu ja todellisuus kummallisesti sekaantui, kunnes vihdoin
tuo jälkimäinen herätti minut rankkasateella. Muissa olosuhteissa tämä
kentiesi olisi ollut vähemmin tervetullutta, mutta nyt minä tervehdin
sitä ilon huudahduksella. Ukkonen jyrisi miltei lakkaamatta, salama
säihkyi vähän väliä, ja voin kuulla rotkon pohjasta veden kohinaa.

Janon sammuttaminen oli ensimäinen ajatukseni, ja siinä tarkoituksessa
pidin suuni seljällään, juoden itse taivahan lähteistä. Vaikka
pisarat putosivat taajaan ja raskaasti, oli tämä juomistapa kuitenkin
vitkallinen, ja mieleeni juolahti parempi keino. Huopani oli
vedenpitävä, ja levitettyäni sen painoin sen kuopalle aavikkoon. Viiden
minuutin kuluttua olin unohtanut, mitä jano olikaan.

"Muro" joi samasta "saavista", ja rupesi sitten jälleen syömään.

Huovan alapuoli oli vielä kuiva, samoinkuin sekin kohta maata, jota se
oli peittänyt. Tähän heittäydyin pitkäkseni, vedin huovan peitteekseni,
ja hetken kuunneltuani ukkosen kolkkoa jyrinää vaivuin syvään ja
vahvistavaan uneen.

Herättyäni oli aurinko ehtinyt korkealle. Nälkä oli nyt ensimäinen
tunteeni. En ollut syönyt mitään sitten edellisen aamun ja silloinkin
vain hiukkasen leipää ja suklaatia.

Nousin ja tähystelin kaikkiin suuntiin: en voinut huomata mitään
esinettä, en elävätä enkä kuollutta; hevoseni oli eläinmaailman ainoa
edustaja.

Menin rotkon reunalle ja katsoin sen pohjaan. Se oli kauhea repeämä,
sata jalkaa syvä ja milt'ei yhtä leveä. Sen seinämät olivat kuitenkin
tässä loivemmat. Lohkareet olivat vierineet sen syrjiltä pohjalle ja
muodostaneet siten kaltevan sillan, jota myöten ihminen kentiesi voi
jalkaisin päästä sen pohjalle ja kiivetä toiselle puolelle; hevoselle
se oli mahdotonta. Reunamat olivat kuoppaisia, ja rosoiset kalliot
pistivät reunoista rotkoon, jossa kasvoi kaktuskasveja, karhunmarjoja
ja pieniä vaivais-setripuita.

Olin yöllä kuullut virran vierivän sen pohjalla. Siinä oli kai muinoin
juossut mahdoton vedenpaljous, mutta nyt ei siitä olisi saanut
pikarillistakaan. Tuo pieni tilkka, joka vielä oli jälellä, joko upposi
hiekkaan tahi haihtui uudestaan pilviin lämpimän ilman mukana.

Olin ottanut mukaani pyssyn toivossa nähdä joku metsänotus; mutta
käytyäni hyvän matkaa repeämän reunalla pidin ruoan etsimisen turhana
ja palasin.

Hevoseni satuloiminen oli vain hetken työ; kun se oli tehty, aloin
täydellä todella miettiä, mihin menisin. Tietysti kylään takaisin.
Hyvä; mutta oli vielä eräs kysymys, johon oli paljon vaikeampi vastata:
miten löytäisin sinne? Eilispäivänä tehty suunnitelmani -- omien
jälkieni seuraaminen -- ei enää kelvannut. Sade oli hävittänyt jälkeni!
En ollut ennakolta ajatellut tätä, ja nyt, kun se tuli mieleeni,
herätti se uuden pelon tunteen. Huomasin joutuneeni eksyksiin.

Pelkoni voi joistakuista näyttää kummalliselta. Voihan arvella, ettei
minun olisi tarvinnut muuta kuin lähteä rohkeasti matkalle, ja että
ratsastamalla suoraan suuntaan ennemmin tahi myöhemmin täytyisi tulla
johonkin. Kyllä, mutta sangen helposti voisi sattua, että juuri tämä
"johonkin" ei olisikaan minun lähtöpaikkani. Kymmenen peninkulman
ratsastaminen suoraan on vaikeampaa kuin luuleekaan. Taitavimmatkin
ratsastajat ovat siinä koetuksessa eksyneet. Voi kulua päiväkausia
hakiessa tietä viidenkymmenen peninkulman laajuisesta aavikosta, ja
nuo päivät voivat tuottaa nälkäkuoleman. Nälkä ja jano kiihtyvät pian
samoinkuin ahdistuskin ja sitä pikemmin, kun puuttuu keinoja sekä
edellisen tyydyttämiseen että jälkimäisen sammuttamiseen. Sitä paitsi
on jo yksinäisyydessäkin jotakin hämille saattavaa, joka on suuressa
määrin kiusallista ja josta vain tottuneet aavikolla kulkijat ovat
päässeet. Aistit menettävät puolen voimaansa, tarmo heikkenee, ja
päätökset tulevat horjuviksi sekä häilyviksi. Epäilee joka askeleella,
onko oikealla suunnalla, ja on joka silmänräpäys valmiina poikkeamaan
toisaalle. Yksinänsä eksyksissä oleminen on kauheata.

Tämän tunsin kylläkin katkerasti. Olin ennenkin ollut noilla isoilla
aavikoilla, mutta ensi kerta sattui minulle se onnettomuus, että
eksyin, ja levottomuuteni oli paljoa suurempi, koska minua vaivasi
nälkä.

Kuitenkin huomasin pian, että paikoillani oleminen olisi ollut turhaa.
Tiesin voivani ratsastaa kumminkin pari tuntia samaan suuntaan.
Aurinko oli korkeimmallaan, ja se tulisi ohjaamaan minua puolipäivään
saakka...Sitten oli minun pysähtyminen ja viipyminen joku hetki, sillä
tällä eteläisellä leveysasteella ja juuri tähän vuoden aikaan on
aurinko puolenpäivän kohdalla niin korkealla, ettei tottunutkaan voi
erottaa pohjoista etelästä.

Laskin, että ennen puoltapäivää voisin ennättää metsään, vaikkei
se suinkaan minun turvallisuuttani varmistaisi. Aavikkokaan ei ole
eksyttävämpi kuin akasialehto. Siinä voi kuljeskella päiväkaudet
tulematta kahtakaan kymmentä peninkulmaa lähtöpaikasta, ja usein ovat
ne yhtä tyhjät riistasta kuin erämaakin.



VII.

Ateria aavikolla. Kuokkavieras.


Katsellessani aavikolle kiintyi huomioni muutamiin esineihin. Ne
olivat eläimiä, mutta mitä, sitä en voinut päättää. On aikoja, jolloin
on aivan turhaa koettaa aavikolla määritellä esineiden muotoa ja
suuruutta: susikin näyttää silloin hevosen kokoiselta, ja aavikon
reunassa istuvaa korppia voisi pitää puhvelihärkänä. Ainoastansa
metsästäjän tottunut silmä voi saattaa nuo isonnetut esineet ja niiden
hullunkurisen muodon oikeaan suhteeseensa.

Nuo näkemäni esineet olivat hyvinkin kahden peninkulman päässä; nekin
olivat tulossa järvelle päin ja tietysti repeämän tuolla puolen.
Siellä oli useampia olentoja, luinpa viisikin, jotka aaveentapaisesti
liikkuivat taivaanrannalla.

Lopuksi sain selville, että putaman reunalla oli viisi kaunista
eläintä, luultavasti antilooppeja. Ne tulivat niin lähelle, että niiden
soreat ruumiit kuvastuivat putaman pintaan.

Nähdessäni ne kiihtyi nälkäni, ja ensi ajatukseni oli, miten pääsisin
niitä lähestymään. Uteliaisuus oli tuonut ne purolle; ne olivat pitkän
matkan päästä huomanneet minut ja hevoseni sekä laukanneet meitä
tarkemmin katselemaan; mutta ne näyttivät vielä aroilta, eikä niillä
silminnähtävästi ollut laisinkaan halua tulla meitä vielä lähemmäksi.

Miten pääsisin ampumamatkalle? Jos vain voisin houkutella ne aukeaman
toiselle reunalle, olisin varma asiastani. Panin hevoseni liekaan ja
ryhdyin toteuttamaan sotajuontani.

Kiivettyäni rotkon reunalle, ollakseni kaikissa tapauksissa
antilooppeja niin lähellä kuin suinkin, otin kauniiksi värjätyn
huopani ja kiinnitin sen pyssyni rassiin. Sitten laskin polvilleni,
pitäen huopaa siten, että se miltei koko leveydeltään riippui maassa
ja täydellisesti minut kaihti. Tietysti tein kaiken tämän niin hiljaa
ja varovasti kuin suinkin. Tiesin, ettei ainoastaan suurukseni, vaan
kentiesi henkenikin riippuisi yritykseni menestymisestä.

Eipä viipynyt kauan, kun ilokseni huomasin, että pyydykseni luultavasti
pian tulisi näyttäytymään tehokkaaksi. Vaikka arin kaikista eläimistä,
on antiloopilla eräs pitkälle kehkeytynyt ominaisuus: uteliaisuus.
Jonkun uuden esineen nähdessään voittaa tämä tunne sen arkuuden, ja se
lähestyy esinettä hämmästyneen näköisenä.

Niin kävi tässäkin. Nähtyään tuon kirjavan nelikulman, tulivat nuo
viisi antilooppia juosten kiertämällä järven rantaa, pysähtyivät,
tuijottivat hetken tuohon esineeseen ja syöksyivät sitte taasen
etäämmälle. Pian ne kuitenkin palasivat, tällä kertaa silminnähtävästi
suuremmalla luottamuksella ja vilkkaammalla uteliaisuudella. Saatoin
kuulla niiden äkilliset nuuskimiset, kun ne kurottivat suipon kuononsa
sojoon ja nuuskivat ilmaa. Kaikeksi onneksi puhalsi tuuli suoraan
antiloopeista minuun päin; muuten ne olisivat saaneet minusta vainua
sekä huomanneet petokseni.

Joukossa oli koiras ja neljä naarasta, joista edellinen oli helppo
tuntea koostaan ja haarukan tapaisista sarvistaan, jotka naaraalta
puuttuvat. Se näkyi johtavan noita toisia, jotka seisoivat rivissä sen
takana, seuraten ja matkien sen liikkeitä. Toisen kerran lähestyessään
tulivat ne noin sadan askeleen päähän. Pyssyni kantoi näin pitkälle, ja
valmistausin ampumaan. Johtaja oli lähinnä, ja sen tietysti valitsin
uhrikseni; tähtäsin ja laukaisin.

Savun haihduttua näin ilokseni kauriin makaavan maassa kuolleena.
Ihmeekseni ei yksikään noista muista ollut pamahduksesta säikähtänyt,
vaan kaikki seisoivat paikallaan, tuijottaen kuolleeseen johtajaansa
silminnähtävästi kovin hämillänsä.

Aijoin panna pyssyyni uuden panoksen, kun varomattomasti nousinkin
seisomaan. Tämä teki sen vaikutuksen, jota ei pyssyn pamahdus eikä
toverin kuolema saanut aikaan: nuo säikähtyneet eläimet kääntyivät sekä
riensivät nuolen nopeudella pois. Vähemmässä kuin kahdessa minuutissa
ne olivat kadonneet näkyvistä.

Nyt tuli kysymys, miten pääsisin rotkon yli; aloin tutkia sitä
löytääkseni jonkun ylimeno-paikan.

Onneksi löysinkin sellaisen. Kallio oli tässä kummaltakin puolelta
särkynyt ja murtunut, joten seinämiä saattoi kiivetä.

Vielä kerran tarkastettuani, että hevoseni oli lujasti kiinni,
laskin pyssyni sille paikalle, jossa olin maannut, ja lähdin, ottaen
ainoastaan veitsen mukaani. Pyssy olisi vain estänyt minua kiivetessäni.

Onnistuin pääsemään halkeaman pohjaan ja rupesin nousemaan vastaista,
jyrkempää seinää. Apunani olivat louhikossa kasvavien setripuiden
oksat. Vähän hämmästyen huomasin, että tietä oli ennen käytetty,
joko sitten ihmiset tahi eläimet. Rinteellä olevassa maassa oli
kuin jalkojen jälkiä, ja kallio oli muutamin paikoin riimuinen
sekä pilkullinen. Nämä merkit saattoivat minut ainoastaan hetkeksi
arvelemaan, sillä olin liiaksi nälkäinen ajatellakseni muuta kuin
syötävää.

Vihdoinkin saavuin kallion reunalle, ja kiivettyäni ylös aavikolle olin
pian kuolleen antiloopin vieressä.

Varmaan luullaan, että seuraava toimeni oli polttoaineiden etsiminen,
tehdäkseni tulen ja valmistaakseni aamiaisen. Ei suinkaan. Nautin
aamiaiseni valmistamatta -- raakana.

Siten tyydytettyäni antiloopin kielellä ja parilla lihaviipaleella
nälän ensi vaatimukset, tulin herkkusuisemmaksi ja arvelin, että
paistaminen parantaisi makua. Sitä varten aijoin juuri ruveta keräämään
setrin oksia, kun samassa huomasin jotakin, joka poisti kaiken ruoan
halun mielestäni ja saattoi minut kauhusta värisemään.

Se, joka minussa herätti tuommoisen kauhun, oli muuan eläin -- kaikkein
peljätyin kaikista aavikoiden asujamista: harmaa karhu.

Kun ensiksi huomasin pedon, nousi se ylös rotkosta, aivan samasta
paikasta, mistä minä itse. Sen jäljet olin siis nähnyt kiivetessäni.
Kun se oli päässyt aavikolle, pysähtyi se ja nousi päristellen
takajaloillensa. Jonkun silmänräpäyksen oli se pystössä asemassansa,
hieroi päätään ja huitoi ikäänkuin apina suurilla etukäpälillänsä.
Se oli todellakin ison apinan näköinen, kuin mikä keltaisenpunainen
orang-utangi.

Jos olisin istunut hevosen seljässä, en olisi vihollistani juuri paljon
pelännyt. Harmaa karhu on liian hidas saavuttaaksensa hevosta; mutta
minä olin jalkaisin, ja eläin olisi saanut minut helposti kiinni, niin
nopeana juoksijana kuin itseäni pidinkin.

Olisi ollut jokseenkin ajattelematonta otaksua, ettei karhu kävisi
kimppuuni. Tiesinhän, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tekee
harmaa karhu hyökkäyksen, ja ettei yksikään Amerikan eläin rohkene
mennä taistelemaan sitä vastaan; enpä ole aivan varma siitäkään,
voittaisiko leijonakaan tätä julmaa petoa. Ihminenkin karttaa sitä
ellei istu hyvän hevosen selässä, ja jos maa ei ole avonainen ja
tasainen, jättää varova metsästäjä aina laajan tilan tuolle "vanhalle
Efraimille".

Jos sillä olisi leijonan tahi tiikerin nopeus, olisi harmaa karhu mitä
kauhein vastustaja. Kaikeksi onneksi se ei ole mikään puuhun kiipeäjä,
eikä se rakasta metsääkään. Tunsin hyvin nämä seikat, ja voihan siis
arvata tunteeni, kun olin sen parissa paljaalla puuttomalla kentällä,
yksin, jalkaisin, miltei aseetonna.

Kuinka kaduinkaan, ett'en ollut ottanut pyssyä mukaani. Sen hakeminen
oli nyt mahdotonta, sillä karhu oli minun ja rotkon välillä. Sellainen
yritys olisi ollut suoraan pedon syliin syöksemistä. Huomasin, että
tässä ei ollut mitään muuta keinoa kuin hirveä taistelu -- taistelu
puukolla.

Epätoivo, joka hetkeksi oli hervaissut voimani, jännitti ne jälleen,
ja kääntyen hirveätä vihollista vastaan olin valmis sitä kohtaamaan.
Se ei myöskään antanut kauan itseänsä varrota. Lakattuaan minua
tirkistelemästä laskeusi se nelin kontin, päästi hirveän mörinän ja
syöksyi päälleni, kita auki.

Olin päättänyt varrota sen hyökkäystä, mutta kun se tuli lähemmäksi,
ja minä näin sen suuren, laihan ruumiin, sen pitkät koukkuiset kynnet,
isot, välkkyvät hampaat ja säkenöivät silmät, muuttui päätökseni; uusi
ajatus oli äkkiä juolahtanut mieleeni; minä käännyin ja pakenin.

Ajatukseni oli, että ottaisin vastaan viholliseni vedessä... syvässä
vedessä. Siitä olisi minulle etua. Kentiesi ottelu silloin kävisi
tasaisemmaksi, kentiesi voisin sukeltamalla päästä pakoon, ja jos en
voisi sitäkään, ei asiani tulisi entistä huonommaksikaan.

Riensin putamalle. Sinne päästyäni syöksyin hetkeäkään epäilemättä
veteen: se ulottui polviin saakka. Kahlasin putaman keskelle: se tuli
syvemmäksi, kuta kauemmaksi pääsin; pian nousi vesi vyötäisiin saakka.
Vilkaisin levottomana taakseni; karhu seisoi rannalla. Ilokseni ja
hämmästyksekseni huomasin sen pysähtyneen ja näyttävän haluttomalta
tulemaan perässäni. Sanoin hämmästyksekseni, sillä tiesin, ettei harmaa
karhu vettä pelkää; olin nähnyt monen sen heimolaisen uivan syvien
järvien ja väkeväin virtain poikki. Mikä siis esti tätä tulemasta
perässäni? Sitä en voinut arvata, enkä sitä tässä silmänräpäyksessä
koettanutkaan tehdä; ajattelin vain, miten pääsisin ulommaksi ja
kahlasin eteenpäin, kunnes tulin putaman keskelle ja seisoin kaulaani
myöten vedessä. Uimatta en enää voinut päästä pitemmälle, ja pysähdyin
siis. Pidin silmällä vainoojani pienimpiäkin liikkeitä. Se oli jälleen
noussut takajaloillensa ja seisoi tässä asennossa minua katsellen,
vaikkei se silminnähtävästi aikonut veteen.

Hetken minua katseltuansa, laskeusi se taasen neljälle jalalle ja alkoi
juosta pitkin putaman rantaa, ikäänkuin etsien soveliasta paikkaa,
mistä mennä veteen.

Väliämme ei ollut kahtakaan sataa askelta. Se olisi helposti voinut
minut saavuttaa, jos olisi tahtonut, mutta jostakin syystä se näkyi
olevan haluton. Väliin se teki yrityksen aavikolle, mutta palasi yhä
minua katselemaan, ikäänkuin lujasti päättäen, ettei päästäisi minua
näkyvistä. Toivoin sen menevän putaman toiselle puolelle, että pääsisin
aukeaman yli, mutta se pysyi vain samalla puolella mihin ensiksi oli
ilmestynyt, ikäänkuin olisi arvannut aikomukseni.

En tietänyt, kauvanko tätä piiritystä tulisi kestämään, mutta koska
hyvin tunsin harmaan karhun leppymättömän luonteen, ei minulla ollut
pikaisen pelastuksen toivoa. Jo oli, mikäli voin päättää, kulunut
tunti, ja vielä oli asema sama. Aloin joutua epätoivoon. Värisin
vilusta. Putama lienee ollut lähde, niin kylmää vettä siinä oli.
Värisin, mutta pysyin paikallani. Muuta en uskaltanut. En rohjennut
edes läikyttää vettäkään, jotten ärsyttäisi hirveätä vihollistani ja
yllyttäisi sitä karkaamaan kimppuuni.

Vihdoinkin minun malttini tuli palkituksi. Karhu oli lopuksikin
huomannut kuolleen antiloopin. Ilokseni huomasin karhun raahaavan
eläintä rotkoon päin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut
kallion taakse.

Uin nyt muutaman sylen, kahlasin sitten hiljaa eteenpäin ja olin
jälleen hiekkaisella rannalla. Väristen ja vaatteet märkänä seisoin
siinä, epätietoisena, mitä tehdä. En voinut jättää hevostani enkä
pyssyäni. Lähtö jalkaisin aavikolle olisi taas ollut samaa kuin meno
airoitta vesille. Ja vaikka olisin voinut olla vakuutettu, että
hevosettanikin pelastuisin, en olisi jättänyt ratsuani. Siksi oli
"Muro" minulle liian rakas. Olisinpa ennen antanut henkeni, ennenkuin
eronnut tuosta jalosta eläimestä. Mutta mitenkähän sen luokse pääsisin?
Karhu oli ottanut haltuunsa ainoan tien, jota viidakkoon pääsi.

Arvelin etsiä toista ylimenopaikkaa tahi kokonaan kiertää onkalon.
Sehän kentiesi olisi parhain keino! Olin juuri lähdössä, kun taas
kauhukseni näin tuon hirveän karhun, tällä kertaa kuitenkin sillä
taholla, missä "Muro" oli.

Kun sen näin, kiipesi se juuri onkalosta, verkalleen laahustaen
lohkareiden yli.

Käsitin hyvin, että se aikoi käydä hevoseni kimppuun. Tämä oli jo
huomannut karhun tulon ja näkyi täydellisesti ymmärtävän vaaransa.
Olin sitonut sen noin neljänsadan askeleen päähän rotkosta, noin
kuudenkymmenen jalan pituiseen lassoon. Karhun huomattuaan se oli jo
juossut köytensä kireälle, korskuen ja potkien.

Seisahduin kauhuissani odottamaan, mitä tapahtuisi. Minulla ei ollut
pienintäkään toivoa voida auttaa hevostani vähintäkään, en ainakaan
tässä silmänräpäyksessä huomannut siihen minkäänmoista mahdollisuutta.

Karhu meni suoraan hevosta kohti, ja sydämeni sykki haljetakseen tuota
nähdessäni. Sill'aikaa juoksi hevonen köydessänsä ympäri piirissä,
jonka säteenä köysi oli. Sen voimakkaista tempauksista tiesin, ettei
ollut vähintäkään toivoa köyden katkeamisesta, ja muistin, kuinka
syvään olin lyönyt seipään maahan. Tätä nyt kaduin. Olisin maksanut
vaikka mitä, jos olisin voinut katkaista köyden!

Hevonen pysytteli loitolla karhusta laukkaamalla ympäri, samalla kun
karhu koetti päästä sen kimppuun mennen piirin halki tahi juoksemalla
pienemmässä piirissä. Koko kohtaus oli ikäänkuin sirkus-näytelmä, jossa
"Muro" oli juoksija ja karhu johtaja.

Pari kertaa tarttui kireällä oleva köysi karhun jalkoihin ja heitti
sen kumoon, laahattuaan sitä ensin muassaan. Tämä näkyi lisäävän
pedon raivoa, sillä päästyään jälleen jaloillensa ahdisti se hevosta
kaksinkertaisella kiivaudella. Tuo omituinen kohtaus olisi ollut
minusta hauska, ellen olisi ollut niin kovin levoton sen päättymisestä.

Kohtausta jatkui muutama minuutti, näyttelijöiden keskinäisen aseman
sanottavasti muuttumatta. Aloinpa jo toivoa karhun kuitenkin lopulta
joutuvan häviölle ja, huomatessaan hevosen olevan nopeamman, luopuvan
yrityksestään, varsinkin kun "Muro" oli antanut sille muutamia potkuja,
jotka olisivat masentaneet jokaisen muun päällehyökkääjän; mutta karhu
tuli tästä vain raivoisemmaksi ja kostonhimoisemmaksi.

Tällöin muuttui asema toisenlaiseksi. Köysi oli jälleen tarttunut
karhuun, mutta sen sijaan, että se olisi koettanut sitä väistää,
tarrasi se siihen kynsin, hampain. Luulinpa sen ensin aikovan purra
köyden poikki ja juuri tätä toivoinkin, kun hämmästyksekseni näin sen
rupeavan lappamaan köyttä ja täten vähitellen mutta varmaan lähestyvän
uhriansa. Hevonen korskui kauhistuksesta.

En kestänyt kauempaa. Muistin pyssyni jääneen repeämän lähelle,
kappaleen matkaa hevosesta; muistin myös antiloopin ammuttuani
ladanneeni sen huolellisesti. Juoksin rotkolle sekä syöksyin alas sen
reunaa, kiipesin ylös sen vastakkaiselta reunalta, sain pyssyni ja
riensin taistelupaikalle.

Vielä oli aikaa: karhu ei ollut vielä saavuttanut uhriansa, mutta se
oli siitä tuskin kuudenkaan jalan päässä.

Lähestyin kymmenen jalan päähän ja ammuin. Kuin leikattuna katkesi
lasso samalla, ja hevonen laukkasi hirnuen aavikolle.

Kuten sittemmin huomasin, olin tosin osannut karhuun, mutta en
mihinkään arempaan kohtaan, eikä luotini vaikuttanut siihen enempää
kuin jos se olisi sattunut heinäsäkkiin. Epätoivo oli antanut hevoselle
voimaa köyden katkaisemiseen. Nyt tuli minun vuoroni, sillä heti kun
karhu huomasi hevosen päässeen karkuun, syöksyi se höristen kimppuuni.

Minun ei auttanut muu kuin antautua taisteluun. Ei ollut aikaa ladata
pyssyä uudestansa. Iskin petoa pyssyn perällä, jonka tehtyäni heitin
pyssyn pois ja tartuin hiukan soveliaampaan aseeseen, puukkoon.
Hyökkäsin iskeäkseni sen terävällä, notkealla terällä -- se oli
bovie-puukko -- ja peräytyäkseni, kun seuraavassa silmänräpäyksessä
tunsin olevani kiinni. Terävät kynnet repivät lihaani; yksi kämmen
tarttui lanteeseeni, toinen painui olkapäähäni, samalla kuin valkoiset
hampaat välkkyivät silmieni edessä. Mutta se käsi, jossa pidin
puukkoani, oli vapaa, sillä tästä olin painisille ryhtyessämme pitänyt
huolta, ja epätoivon kaikella voimalla työnsin tuon terävän aseen
ahdistajani kylkiluiden väliin. Annoin piston toisensa perään ja
jokaisen tähtäsin karhun sydämeen.

Me kierimme maassa. Punainen hurme peitti meidät molemmat. Näin sitä
valuvan pedon huulilta ja iloitsin, huomatessani puukkoni tavanneen sen
arimpia paikkoja. Epätoivo ja itsesäilytysvaistoni oli tehnyt minut
hurjaksi, mielettömäksi. Taasen tunsin nuo kauheat kynnet ja raatelevat
hampaat -- taasen sukelsi puukkoni petoon vartta myöten.

Hyvä Jumala! Kuinka monta henkeä sillä onkaan! Eikö se milloinkaan
näänny tuon punaisen teräksen pistoista? Aavikko on hurmeinen verestä,
ja me vyörymme siinä. Minuun koskee kipeästi... Minä pyörryn.



VIII.

Vanhoja tuttuja.


Luulinpa olevani toisessa maailmassa taistelemassa jonkun hornanhengen
kanssa. Ei, näkemäni olennot kuuluvat maan päälle. Olin vielä elossa.

Haavani kirvelevät. Joku sitoo niitä. Hänen kätensä on kova, mutta
hänen ystävällinen silmäyksensä ilmaisee minulle, että hänellä on hyvä
sydän. Kuka hän on? Mistä hän on tullut? Olen yhä vielä tuolla isolla
aavikolla, sen näen selvästi. Missä on kauhea ahdistajani? Nyt muistan
hirmuisen ottelumme, kaiken, mitä on tapahtunut, mutta... luulin
kuolleeni hänen käpäliinsä. Varmaan olenkin kuollut. Mutta ei; niin se
ei voi olla. Minä olen vielä hengissä!

Näen sinisen taivaan, ympärilläni vihreän aavikon. Vieressäni on
ihmisolentoja, ja tuolla etäämpänä on hevosiakin.

Keiden käsiin olen joutunut? Keitä he lienevätkin, ovat he kuitenkin
ystäviä; he kai ovat pelastaneet minut tuon pedon syleilystä? Mutta
miten? Eihän silloin ketään näkynyt. Miten olivat he joutuneet avuksi
niin hyvään aikaan? Mieleni teki kysyä, mutta en jaksanut.

Miehet seisoivat yhä kumartuneina puoleeni. Silmäni siirtyvät toisesta
toiseen; muutamia hämäriä muistoja herää mielessäni. Nämä kasvot...

Nyt näen ne vain himmeästi... nyt en näe niitä laisinkaan.

Pyörryin uudelleen ja tulin taas tunnottomaksi.

Virottuani jälleen tunsin itseni voimakkaammaksi ja kykenevämmäksi
käsittämään, mitä minun lähelläni tapahtui. Näin auringon olevan
laskemaisillansa; pariin puuhun kiinnitetty puhvelinvuota varjosti
makuupaikkaani. Huopani oli allani, ja pääni lepäsi satulalla, jonka
päälle oli levitetty toinen puhvelinvuota. Lähellä paloi valkea, jonka
ääressä oli kaksi miestä.

Nuorempi seisoi nojaten pyssyynsä ja katsellen valkeaan. Hän näytti
turkiselävien pyydystäjältä, oli kurpposissansa täysin kuusi jalkaa
pitkä, ja hänen ruumiinrakennuksensa ilmaisi voimaa sekä saksalaista
sukuperää. Hänen käsivartensa olivat pitkät ja voimakkaat, ja hänen
kätensä, jotka pitelivät pyssyä, suuret, laihat ja jäntevät. Poskensa
olivat leveät ja peitti niitä osaksi tuuhea poskiparta, joka yhtyi
leuan alla, samalla kuin yhtä tummanruskea parta reunusti hänen
huuliansa. Silmänsä olivat harmaat tahi sinisenharmaat, pienet,
somannäköiset ja vakaakatseiset. Hiuksensa olivat vaaleanruskeat ja
hipiänsä, joka ennen oli silminnähtävästi ollut valkoinen, oli nyt
milt'ei yhtä tumma kuin mestitsin. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät,
kentiesi muinoin kauniitkin. Ne näyttivät rohkeilta, mutta suopeilta,
ja ilmaisivat sävyisää sekä jalomielistä luonnetta.

Miehen pukuna olivat nuo hänen ammattilaisillansa tavalliset vaatteet:
parkitusta hirvennahasta valmistettu metsäpaita, reisiin asti ulottuvat
ja sivusaumasta ripsillä kaunistetut säärykset; kurpposet, jotka olivat
oikeata intiaanienmallia, pohjat puhvelinnahasta. Metsäpaita oli
vyötetty uumilta, mutta oli rinnuksesta avonainen, joten hänen kaulansa
ja osa rintaa jäivät paljaiksi. Hänen rintaansa peitti kuitenkin
jostakin hienommasta aineesta -- nuoren antiloopin tahi metsäkauriin
nahasta -- tehty aluspaita. Lyhyt, metsäpaitaan kuuluva kaulus kääntyi
somasti hänen olkapäillensä ja oli reunustettu leveällä, samasta
nahasta leikatulla reunuksella. Päässä oli hänellä supinnahkainen
lakki, jota edestä koristi osa mainitun elävän päänahkaa, samalla kuin
sen häntä ikäänkuin töyhtönä laskeusi hänen vasemmalle olallensa.
Aseena oli hänellä puukko ja pistooli vyöllä sekä pitkä tuliluikku
kädessä.

Hänen toverinsa oli kokonaan toisennäköinen ja erilainen kuin hän
sekä muutkin ihmiset. Hän istui valkean toisella puolen, kasvot
puolittain minuun käännettyinä, ja pää vajonneena pitkien, laihojen
reisien väliin. Hän oli enemmän lianväriseen pukinnahkaan puetun
kannon kuin ihmisolennon näköinen, ja jos hänen käsivartensa eivät
olisi liikkuneet, olisi häntä voinut siksi luullakin. Mutta sekä hänen
käsivartensa että suunsa olivat liikkeessä.

Hänen pukunsa, jos sitä siksi saa nimittää, oli yhtä yksinkertainen
kuin huonosti pidetty. Se oli lianruskea, rypistynyt, paikattu ja
rasvalla tahrittu vaate, joka muinoin oli ollut metsäpaita, mutta nyt
näytti enemmän ylhäältä ja alhaalta auki leikatulta nahkasäkiltä, jonka
laitaan hihat olivat ommellut. Siinä oli ollut kauluskin, mutta se oli
kaiketi käytetty paikoiksi ja muiksi, koska siitä oli nyt enää tuskin
merkkiäkään jäljellä. Hänen sääryksensä ja kurpposensa olivat täysin
edellisen mukaiset, ja näkyivät olleen samasta nahasta. Ne eivät enää
ulottuneet toisiinsa, vaan jättivät osan nilkasta paljaaksi ja tämäkin
oli likaisen ruskea samoinkuin pukinnahkakin. Ei mitään aluspaitaa,
liiviä tahi muuta vaatekappaletta ollut huomattavissa, paitsi ahdasta
kissannahka-lakkia, joka joskus oli ollut karvainen, vaan oli nyt
aivan kulunut ja rasvainen, soveltuen hyvin hänen muuhun pukuunsa.
Hänen kätensä, kaulansa ja kasvonsa olivat saaneet noesta ja savesta
homeisen vasken värin. Koko mies näytti vaatteineen päivineen ikäänkuin
savustetulta.

Hänen kasvonsa ilmaisivat noin kuudenkymmenen vuoden vanhaa miestä.
Niiden juonteet olivat jyrkät, hiukan kotkan kaltaiset, ja hänen pienet
silmänsä olivat tummat, vilkkaat ja läpitunkevat. Hänen hiuksensa
olivat tummat ja lyhyeksi leikatut.

Katsellessani miestä näin hänessä vielä lisäksi jotakin kummallista,
hänen omituista pukuansa lukuunottamatta. Hänen päänsä oli
eriskummallinen -- siitä puuttui jotakin. Mitä? Korvat!

Korvaton ihminen näyttää hirveältä. Se panee ajattelemaan jotakin
kauheaa tapahtumaa, jotakin hirveää koston työtä. Se panee ajattelemaan
rikosta ja saatua rangaistusta. Mahdollisesti olisin minäkin tuntenut
tällaista, jos en sattumalta olisi tietänyt, miten hän oli tullut
korvansa menettäneeksi. Minä muistin tuon edessäni istuvan miehen!

Vuosikausia tätä ennen olin nähnyt saman miehen jokseenkin
samallaisissa oloissa. Silloinkin oli hän istunut valkean ääressä
paistamassa ja syömässä. Hän oli silloinkin samannäköinen: sama
rasvaan tahrittu kissannahka-lakki, samat vajanaiset säärykset, sama
ruskea pukinnahka peittämässä laihaa ruumista. Kentiesi hän ei ollut
riisunut paitaansa eikä sääryksiänsä sitte kun hänet viimeksi näin.
Ne eivät kuitenkaan näyttäneet sen likaisemmilta, ja mahdotontahan se
olisi ollutkin. Joka kerta oli nähnyt niiden pitäjän, ei voinut ikinä
häntä unohtaa. Minä tunsin hänet heti -- hän oli Reuben Rawlings eli
"vanha Rube", joksi häntä yleiseen nimitettiin, eräs mainittavimpia
turkiseläinten pyydystäjiä. Tuo nuorempi mies oli Bill Garey, toinen
kuuluisa mies saman ammatin alalta, vanha Ruben asioimistoveri ja
alituinen seurustelija.

Sydämeni riemuitsi, nähdessäni nämä vanhat tuttavani. En ollut tietänyt
olevani ystävien parissa.

Juuri kun olin heitä puhuttelemaisillani, kiintyi silmäni hevoslaumaan,
ja se, mitä siellä näin, saattoi minut nousemaan.

Siellä oli Ruben vanha, puolisokea, pystyluinen, pitkäkorvainen
mustangitamma. Sen laihan, harmaanruskean, jouhettoman hännän ja
aasiin vivahtavan haamun minä vallan hyvin muistin. Siellä oli myöskin
Gareyn iso, vankka hevonen ja oma juoksijani "Muro" lie'assa toisten
parissa. Se oli minulle iloinen ja odottamaton seikka, koska olin ollut
levoton sen takaisinsaamisesta. Mutta "Muron" näkeminen ei tässä minua
hämmästyttänyt, vaan eräs toinen, hyvintunnettu eläin. -- Erehdyinköhän
minä? Olikohan se vain kangastusta? Valehtelivatkohan taasen silmäni
tahi mielikuvitelmani? Ei! Se oli todellisuutta. Siellä se oli -- tuo
aavikoiden valkoinen juoksija!

Hämmästys sekä se voimainponnistus, jonka olin tehnyt istumaan
noustessani, herpaisivat minua, ja menin jälleen tainnoksiin. Se oli
vain silmänräpäyksen kestävä pyörtymys, ja kun pian jälleen toinnuin,
sanoin, ojentaen käteni:

-- Rube! Garey!

-- Ahaa, joko toinnutte, nuori herra. Se on oikein; mutta
malttakaahan... maatkaa aloillanne hiukan... älkää olko levoton; te
voimistutte pian.

-- Ottakaa tästä kulahdus, sanoi toinen jörösti ja ystävällisesti,
ojentaen pienen taskumatin, jonka vein huulilleni.

Siinä oli el Pason paloviinaa, ja tuon väkevän, mutta hyvän juoman
pikainen vaikutus oli, että hermoni vahvistuivat ja minä rupesin
kykenemään puheisille.

-- Huomaan teidän vielä meidät muistavan, kapteeni, sanoi Garey,
nähtävästi iloissaan.

-- Totta kai, vanha toveri... kai minä teidät tunnen.

-- Emme mekään ole teitä unohtaneet... olemme teistä usein puhelleet.
Olemme usein mietiskelleet, mitä teistä on mahtanut tulla. Kuulimme,
näette, teidän jälleen palanneen uutisasumuksille ja saaneen hiukan
rahaa, jopa oli täytynyt vaihtaa nimikin niitä saadaksenne...

-- Vähät nimestä! keskeytti Rube. -- Vaihtaisin omani millä hetkellä
hyvänsä tupakkahiutaleeseenkin.

-- Ei, kapteeni, jatkoi nuorempi turkiseläinten pyydystäjä, huolimatta
Ruben keskeyttämisestä, -- ei kumpikaan meistä ole teitä unohtanut.

-- Niin, emmepä olekaan! lisäsi Rube painokkaasti, -- teitäkö
unohtanut... unohtanut sitä nuorta miestä, joka luuli vanhaa Rubea
harmaaksi karhuksi! Hi! hi! hi!... Ho! ho! ho! ho! Bill vasta nauroi,
kun kerroin hänelle tuon luolassa tapahtuneen seikkailun! Bill-poikani!
Enpä ole eläissäni nähnyt sinun niin nauravan. Vanhaa Rubea harmaaksi
karhuksi! Hi! hi! hi!... Ho! ho! ho!

Ja nyt purskahti tuo vanha turkiseläinten pyydystäjä miltei minuutin
kestävään nauruun, jonka jälkeen hän jatkoi:

-- Sepä oli kummallinen pelastus... eikö niin, nuori herra? Te
pelastitte vanhan nahkani sillä kertaa, enkä minä aijo sitä unohtaa;
ei, hirttäkää minut, jos sen teen.

-- Te olette maksaneet velkanne; te olette pelastaneet minut karhun
kynsistä.

-- Kentiesi yhdestä karhusta, mutta siitä toisesta te itse autoitte
itsenne. Kova ottelu teillä kuitenkin lienee ollut, ennenkuin se
kanalja hellitti?

-- Kuinka! Oliko täällä kaksi karhua?

-- Katsokaapas tuonne! Onhan siinä pari, vai kuinka? vastasi
turkiseläinten pyydystäjä, osoittaen tulta kohti.

Kellettihän siinä kaksi kuollutta karhua maassa,, kumpikin nylettynä ja
osaksi lihattuna.

-- Taistelin vain yhtä vastaan.

-- Olipa siinä kylläksi kerrakseen ja vielä vähän liikaakin, arvelen.
Eipä moni liikuta huuliansa oteltuaan harmaan karhun kanssa. Oh!
Kylläpä teillä lienee ollut tappelemista, masentaessanne pedon?

-- Tapoinko minä sen siis?

-- Sen totta tosiaankin teitte. Billin ja minun tullessa ottelupaikalle
oli karhu kuollut kuin suolattu silli. Luulimme, ettei teidänkään
laitanne ollut paljoa paremmin. Makasitte siinä karhua syleillen
ikäänkuin kaikessa ystävyydessä olisitte nukkuneet, kuten lapset
metsässä; puuttui vain, ett'ette olleet lehvillä peitetyt. Mutta teidän
hurmeenne peitti sen sijaan aavikkoa monta jalkaa ympäriinsä. Teissä ei
ollut niinkään paljon punaista, että se olisi riittänyt iilimadonkaan
suurukseksi.

-- Entä se toinen karhu?

-- Se tuli rotkosta jälkeenpäin. Bill oli mennyt etsimään tuota
valkoista hevosta, ja minä istuin teidän vieressänne, kun näin sen
kanaljan pistäytyvän esiin. Tiesin sen olevan naaraan, joka tuli
katsomaan, missä vanha Efraim viipyy. Otin siis pyssyni ja ammuin petoa
silmään, jolloin sen tallustelemisesta tuli loppu.

-- Kuulkaas, nuori herra! En ole mikään lääkäri, enempää kuin Rubekaan,
mutta tunnen tarpeeksi haavoja tietääkseni, että teidän on makaaminen
hiljaa ja lörpöttelemättä. Onpa teitä kynsitty peijakkaan pahasti, sen
teille sanon; mutta tässä ei ole laisinkaan vaaraa, paitsi ettei teillä
ole yhtään verta ruumiissanne, joten teidän on vartoaminen, kunnes sitä
taasen karttuu. Ottakaa vielä kulahdus pullostani. Kas niin, tule,
Rube; jättäkäämme hänet rauhaan. Käykäämme ottamaan palanen karhunlihaa
eineeksemme.

Tämän sanottuaan meni tuo nahkoihin puettu mies pois, seuraten
vanhempaa toveriansa.

Vaikka olisi ollut vielä paljonkin, mistä hartaasti olisin halunnut
saada selkoa, tiesin turhaksi kysellä Rube-vanhukselta enemmän, ja
päätin siis tyytyä pakkoon ja olla vaiti.

Pian vaivuin uneen ja nukuin tällä kertaa kauan sekä sikeään. Olipa
miltei puoliyö, kun heräsin. Ilma oli tullut kylmäksi, mutta huomasin,
ettei minua oltu unohdettu: huopani oli kiedottu kunnollisesti
ympärilleni, ja se ynnä lisäpeitteeksi pantu puhvelin talja oli
maatessani täysin suojellut minua kylmältä.

Herätessäni tunsin itseni melkoisesti terveemmäksi ja
voimistuneemmaksi. Katselin missä toverini olivat. Tuli ei enää
palanut; varmaankin oli se sammutettu tahallansa, ettei sen valo
pilkkopimeässä herättäisi kenenkään kuljeskelevan intiaanin huomiota.
Yö oli selkeä, vaikka ei ollut kuutamoa; sen sijaan oli taivas täynnä
loistavia tähtiä, ja näiden valossa vihdoin huomasin nuo molemmat
turkiseläinten pyydystäjät. Garey makasi, ja hänen toverinsa oli
valveillaan, leiriä vartioimassa. Hän oli liikkumaton kuin patsas,
mutta tuo pieni kipene, joka ikäänkuin kiiltomato loisti hänen
piipustansa, ilmaisi hänen olevan hereillä. Olisin toivonut asian
olevan toisin. Minä halusin selitystä, ja minusta olisi ollut parempi,
jos olisin saanut puhella Gareyn kanssa; mutta en malttanut odottaa ja
käännyin sentähden Ruben puoleen, kysyen matalalla äänellä:

-- Miten saitte minusta tietoa?

-- Seurasimme jälkiänne.

-- Ah, te seurasitte minua siis uutisasumukselta asti?

-- Ei, ei niin kaukaa. Bill ja minä olimme asettuneet viidakkoon, kun
näimme teidän laskettavan tuon valkoisen hevosen perässä, ikäänkuin
kaikki hornan henget olisivat teitä ajaneet. Tunsin teidät heti,
ja niin teki Billkin. "Bill", sanoin minä; "tuo on se nuori mies,
joka luuli minua harmaaksi karhuksi tuolla vuoristossa", ja tätä
muistaessani rupesin nauramaan, että vanhoja kylkiluitani pakotti. "Hän
se on, eikä kukaan muu", vastasi Bill, ja samassa me kohtasimme erään
meksikolaisen, joka oli ollut teidän oppaananne, ympäristössä teitä
etsimässä. Hän kertoi meille jutun eräästä tytöstä, joka oli lähettänyt
teidät pyydystämään tuota valkoista hevosta; se oli joku sennora, jolla
oli kiusallisen pitkä nimi. "Lempo vieköön naisväen!" sanoin minä
Billille. "Enkö tehnyt niin, Bill?"

Tähän hauskaan kysymykseen Bill, ollen unen horroksissa, örisi
myöntävästi.

-- No niin, jatkoi Rube, -- kun huomasin hameväkeäkin olevan asiassa
käsinä, sanoin: "Bill", sanoin minä, "tuo nuori mies ei tule
pysähtymään, ennenkuin saa kiinni hevosen, tahi hevonen pääsee pakoon".
Tiesin teillä olevan hyvän hevosen, mutta tiesin teidän myöskin
vainoavan nopeinta eläintä koko näillä aavikoilla, ja sentähden sanoin
Billille: "Bill", sanoin minä, "tuosta tulee pitkä nelistäminen",
ja sitten sanoi Bill: "Se on varmaa se". Noh, niin, Billille ja
minulle lensi päähän se ajatus, että te eksyisitte, sillä me näimme
valkoisen hevosen suuntaavan kulkunsa aavikolle. Se ei ole isoin
aavikko maailmassa, mutta se on pahin eksyttämään. Nuo kurjat, jotka
teitä seurasivat, olivat jo kääntyneet takaisin, jonkatähden Bill
ja minä otimme kiinni konimme, ja heti kun olimme ne satuloineet,
ajoimme teidän jäljessänne. Päästyämme aavikolle emme nähneet teistä
merkkiäkään, paitsi teidän jälkiänne. Näitä me seurasimme; mutta yö
tuli paljoa ennen kuin olimme ehtineet tänne puoliväliinkään, ja
meidän täytyi pysähtyä auringon nousuun saakka. Aamulla olivat jäljet
miltei kadonneet, ja veipä melkoisen ajan, ennenkuin pääsimme repeämän
lähelle. "Kas tuosta", sanoi Bill, "on hevonen hypännyt alas, ja
tässä ovat nuoren herran jäljet pitkin jyrkkäystä." Juuri kun olimme
tulemaisillamme teidän jäljessänne, saimme nähdä hevosenne hyvän matkan
päässä aavikolla, satulatta ja ohjaksitta. Ratsastimme suoraan sitä
kohti ja päästyämme lähemmäksi näimme jotain maassa, aivan hevosen
turvan alla. Siinä olitte te itse ja tuo harmaa karhu, kellertäen
yhdessä kuin makaava reppurotta-pari. Teidän hevosenne kiljui kuin
villikissa, ja alussa luulimme, Bill ja minä, teidän menneen kaiken
maailman tietä. Mutta tarkemmin tutkittuamme huomasimme teidän olevan
vain tainnoksissa, mutta karhun aivan kuolleen. Tietysti koetimme teitä
paikkailla, saadaksemme teidät jälleen voimiinne.

-- Mutta hevonen? Tuo valkoinen hevonen?

-- Bill vangitsi sen tuolla rotkossa. Se loppuu hiukan kauvempana
isoihin kallioihin. Sen me tiesimme, sillä emme ole täällä ensi
kertaa, ja Bill seurasi hevosen jälkiä sekä löysi sen eräältä kallion
kielekkeeltä, jolle se oli kiivennyt, kiertääkseen virtaa; siitä hän
sen lassolla vangitsi ja toi mukanansa tänne. Siinä on nyt koko juttu.

-- Ja tuo hevonen, lisäsi Garey nousten, -- se on teidän, herra
kapteeni. Jos te ette olisi ahdistanut sitä aukeamaan, en olisi voinut
sitä niin helposti vangitakaan. Se on teidän omanne, jos tahdotte ottaa
sen.

-- Kiitoksia, kiitoksia, ei ainoastansa lahjasta, vaan hengestänikin!
Avuttanne en ikänä olisi hengissä päässyt tältä paikalta. Kiitoksia,
vanhat toverini, kiitoksia!

Vielä kysyttyäni sain tietää noiden molempain pyydystäjäin olevan
matkalla sotatantereelle. Raakuus, jota he olivat saaneet kokea erään
meksikolaisen rajavartiajoukon puolelta, oli tehnyt heistä Meksikon
leppymättömiä vihollisia, ja Rube selitti, ettei hän tyytyisi ennen,
kuin olisi "nutistanut parikymmentä noita keltanahkaisia ilkiöitä".
Sodan syttyminen oli antanut näille tuon toivotun tilaisuuden, ja he
tulivat nyt kaukaiselta aavikolta ottamaan osaa sotaretkeen.

-- Aikomuksenne on siis liittyä sotajoukkoon? kysyin minä.

-- Minulla siihen kyllä olisi halua, vastasi Bill, -- mutta Rube ei
tahdo kuulla siitä puhuttavankaan.

-- E... en! lausui tämä pontevasti; -- ei laisinkaan siihen suuntaan.
Aion tapella ominpäin. Näettekö kapteeni, olen koko ikäni ollut
vapaa mies, enkä osaa sotamiehen temppuja. Voisin erehtyä tahi tulla
tyytymättömäksi johonkin määräykseen, ja sentähden tahdon mieluummin
tapella omalla tavallani. Ei -- jatkoi hän, -- minä en sido itseäni
mihinkään. Voisinhan kyllästyä, jolloin karkaisin tipotieheni.

-- Mutta, väitin minä, -- sotapalvelukseen sitoutumalla saisitte palkan
ja ruo'an...

-- Lempo huolikoon palkasta tahi ruo'asta! huudahti tue vanha
turkiseläinten pyydystäjä, lyöden pyssynperän kiivaasti maahan. --
Lempo huolikoon palkasta ja ruo'asta! Kapteeni, minä tappelen ominpäin!

Tämän lausui hän niin voimallisella ja päättävällä tavalla, etten enää
tyrkytellyt hänelle neuvojani.

-- Kuulkaapa, kapteeni! jatkoi vanha metsästäjä jälleen lempeämmällä
äänellä. -- Vaikk'en tahdokaan tulla teidän joukkoonne, pyytäisin
teiltä kuitenkin sitä suosion osoitusta, että sallitte Billin ja minun
olla luonanne ja seurata teitä, mihin tekin menette. Meidän ei tarvitse
palvella ruo'asta; me saamme sitä kylläksi, niinkauan kuin Meksikossa
on vähänkään metsänriistaa, ja voimmehan me sitte syödä meksikolaisia.
Mitäs sanot, vanha poika?

Garey, joka tiesi tämän olevan Ruben mielipilaa, myönsi nauraen, vaikka
lisäten, että ennenkuin hän sen tekisi, pitäisi hädän olla kovin suuri.

-- Sama se, jatkoi Rube, -- me emme tule näkemään nälkää. Siis,
kapteeni, jos te sallitte meidän seurata näillä ehdoilla, saatte
pari tuliluikkua joukkoonne, jotka eivät ammu harhaan... olkaa siitä
vakuutettu.

-- Riittää! Saatte tulla ja mennä mielenne mukaan. Seuranne on minulle
suureksi hauskuudeksi, sitomatta teitä mihinkään.

-- Hurraa! Sepä juuri soveltuu meille! Kas niin, Bill! Annapas meille
kulahdus taskumatistasi. Onnea ja menestystä Yhdysvalloille! Eläkööt
teksaslaiset.



IX.

Kulovalkea.


Parantumiseni kävi nopeaan. Haavani, vaikka olivatkin syvät, eivät
olleet vaaralliset ja paranivat pian pita-kasvin mehun vaikutuksesta.
Niin sivistymättömiä kuin lääkärini olivatkin, en olisi tässä taudissa
voinut joutua parempiin käsiin. Molemmat olivat seikkailijaelämässänsä
perinpohjin harjaantuneet haavain lääkintään. Varsinkin osasi vanha
Rube aavikon lyhyen rohtokirjan kuin vettä valaen.

Kolmen päivän kuluttua olin kylliksi voimissani noustakseni hevosen
selkään, ja, sanoen jäähyväiset leiripaikallemme, lähdimme kaikki kolme
matkalle, ottaen mukaamme uljaan vankimme. Se oli vielä kesytön kuin
hirvi, ja metsästäjät kuljettivat sitä välissänsä, sidottuna lassolla
kumpaisenkin satulaan.

Me emme palanneet vanhoja jälkiämme; toverini tiesivät toisen,
lyhyemmän tien, jota kulkien tulisimme pikemmin löytämään vettä, mikä
onkin pääasia aavikolla matkustettaessa. Kuljimme enemmän länteen päin,
päästäksemme Rio Grandevirralle kappaleen matkaa kylän yläpuolella.

Päästyämme onnellisesti isolta aavikolta ja kuljettuamme vaihtelevan
metsämaan läpi, tulimme päivällisen aikaan toiselle, jokseenkin
laajalle aavikolle. Se oli sellainen, jota metsästäjät nimittävät
"yrtti-aavikoksi", jossa rehoittavat kukkivat yrtit, kuten päivännouto,
katinnauris, iso ruusu ja muut pitkät, yksivuotiaat kasvit, taajassa ja
kietoutuneina villiherneen ja muiden köynnöskasvien lonkeroihin. Nyt ei
näkynyt ainoatakaan kukkaa; ne olivat kaikki kukoistaneet, vaalenneet
ja kuihtuneet, kentiesi ihmissilmän näkemättä, ja vain paahtavan
auringon polttamat, kuivuneet varret olivat jäljellä. Ne kahisivat
ja taittuivat pienimmästäkin koskettamisesta, samalla kuin niiden
siemenkopit levittivät sisältöänsä ikäänkuin sadetta kuohkeaan maahan.

Sen sijaan, että olisimme ratsastaneet aavikon poikki, kuljimme pitkin
sen laitaa ja saavuimme vähän ajan kuluttua erään virran rannalle.

Olimme kulkeneet ainoastaan lyhyen matkan; mutta toverini, jotka
pelkäsivät pitemmän ratsastamisen tuottavan minulle kuumetta, vaativat,
että jäisimme tähän yöksi.

Virta juoksi ruohoisen laakson läpi; teimme leirimme ison _locus_-puun
siimekseen, riisuimme hevoset ja panimme ne liekaan. Olimme jo
sammuttaneet janomme, mutta vaikka olimme jokseenkin nälissämme, ei
kuivattu karhun liha tahtonut meistä oikein maistua. Joki näytti
meistä hyvin kalaiselta. Gareylla oli sekä onkia että siimoja ja
minä esittelin, että rupeisimme onkimaan. Nuori metsästäjä oli pian
hankkinut syötit, ja niin heitimme veteen siimamme ja istuuduimme
rannalle nykimistä odottamaan.

Kalastaminen ei ollut Ruben mieleen, ja katseltuansa meitä hetkisen
välinpitämättömästi, hän lausui:

-- Rutto teidän kaloihinne! Haluan mieluummin palasen tuoretta
hirvenlihaa, kuin kaikkia Teksaksen kaloja. Lähdenpä katsomaan, enkö
saisi minkäänmoista otusta; seutu näyttää anteliaalta, mitä hirviin
tulee.

Näin sanoen heitti vanha metsästäjä pyssyn olallensa ja poistui pitkin
virran vartta.

Garey ja minä jatkoimme onkimista, vaikka huonolla menestyksellä.

Meidän oli onnistunut saada pari kissankalaa, jotka eivät ole juuri
maukkaimpia, kun kuului Ruben pyssyn pamaus; se kuului aavikolta, ja me
kiiruhdimme ottamaan selkoa, miten ampuminen oli onnistunut.

Rube oli aivan oikein aavikolla, hyvän matkaa leiristä. Hänen päätänsä
ja olkapäitänsä tuskin näkyi korkeiden päivänkukkien seasta. Siitä,
että hän väliin kumartui, voimme huomata hänen nylkevän jotakin
tappamaansa riistaa. Itse eläin oli välillä olevien kasvien peitossa.

-- Hän on saanut kauriin, arvelen, lausui Garey. -- Puhveleita ei
ole viime vuosina kuljeskellut näin kaukana etelässä, vaikka olenkin
ampunut niitä joitakuita ylempänä Rio Grandevirran varrella.

Pitemmittä keskusteluitta menimme jälleen purolle, kalastustamme
jatkamaan. Olimme varmat siitä, että Rube, jos hän olisi tarvinnut
meidän apuamme, olisi antanut meille merkin. Hän kai pian palaisi
leiriin saaliinensa.

Olimme juuri huomanneet virrassa olevan runsaasti hopeakaloja, ja
mielemme teki pyydystää niitä muutamia päivälliseksi, sillä tiesimme
niiden olevan oivallisia ja paljon maukkaampia kuin nuo halveksitut
kissankalat.

Vaihdettuamme syötin asetakistani reväistyihin kultanauhanpalasiin,
onnistui meidän saada niitä muutamia, ja onnittelimme toisiamme
herkullisen aterian johdosta; mutta samassapa keskeytti keskustelumme
rätisevä ääni, joka sai meidät kääntymään aavikolle päin.

Edessämme oleva näky sai meidät molemmat yhtaikaa hyökkäämään ylös.
Hevosemme pillastuivat ja hirnuivat pelosta. Syy oli heti selvillä.
Tuuli oli kuljettanut muutamia kipinöitä kuivaan ruohoon. Aavikko oli
jo tulessa.

Vaikka säikähdimme ensin kulon nähdessämme, ei meillä omasta
puolestamme ollut mitään peljättävää. Laakson pohjalla, jossa olimme,
kasvoi lyhyttä puhveliheinää; ei ollut luultavaa, että se syttyisi,
ja jospa niin tapahtuisikin, voisimme helposti päästä pakoon. Suurta
vaaraa ei ole palavalla aavikolla, jonka ruoho on harvassa ja lyhyttä.
Voipi hyökätä liekkien läpi ilman muuta haittaa kuin että tulee
hiukkasen kärvennetyksi tahi tuntee vähän hankaluutta savusta; mutta
aivan toinen on asia sellaisella aavikolla, jossa on sankka ja rehevä
kasvullisuus. Emme siis pelänneet omasta puolestamme mutta sitä enemmän
seuralaisemme; hänen tilansa kauhistutti meitä.

Oliko hän vielä siellä, missä viimeksi hänet näimme. Siinä tapauksessa
oli vaara todellakin hirveä, pelastus lähes mahdoton. Olimme nähneet
hänet melkein tuhannen askeleen päässä ruohostossa ja vieläpä
jalkaisin. Hulluutta olisi koettaa pyrkiä pakoon aavikon vastaiselle
puolelle -- sinne oli kolme engl. penikulmaa. Vaikkapa hän olisi
ollut ratsainkin, olisivat liekit saavuttaneet hänet. Hänen ainoana
pelastuksen toivonansa olisi ollut palaaminen leiriin, mutta nyt hän
oli liekkien takana; ellei hän ollut lähtenyt paikalta ennenkuin
tuli syttyi, oli hänen pelastustiensä tälle suunnalle aivan selvästi
katkaistu. Ruoho oli rutikuivaa ja tuulen ajamat liekit syöksivät tuon
tuostakin punaisia tulikieliänsä, niellen kuivat varret, käärmeen
tavoin kiemurrellen niiden ympärillä ja melkein silmänräpäyksessä ne
kuluttaen.

Kamalain aavistusten vallassa riensimme aavikkoa kohti. Tulen ensin
huomatessamme oli se levinnyt ainoastansa muutaman askeleen kummallekin
puolen puuta, jonka luona leirimme oli. Kun emme nyt olleet aivan sen
kohdalla, sillä olimme kulkeneet vähän matkaa puroa alaspäin, emme
juosseet leiriin, vaan lähimmälle ylängölle, nähdäksemme toverimme.
Päästyämme sinne, noin kahdensadan askeleen päähän leiristä, huomasimme
hämmästykseksemme, että tuli jo läheni sitä paikkaa missä seisoimme.
Ehdimme vain vilkaista aavikolle, kun tuli rätisten ja riehuen vyöryi
aivan edessämme ja liekkiseinällään sulki näköalan. Mutta tämä silmäys
oli näyttänyt meille kaikki, täyttänyt sydämemme surulla ja huolella.

Hän oli vielä samalla paikalla, jossa viimeksi näimme hänet eikä
näyttänyt koettaneenkaan päästä pakoon. Kentiesi oli hänet estänyt sitä
tekemästä varmuus sellaisen kokeen turhuudesta. Tieto, että hän yhtä
hyvin voisi kuolla siihen, missä oli, kuin pakoon pyrkiessä joutua
liekkien nieltäväksi, oli kiinnittänyt hänet paikalle, epäröivänä ja
aristelevana!

Eikö ollut mitään toivoa? Eikö mitään voitu tehdä hänen
pelastamiseksensa? Eikö hän itse voinut mitään? Eikö hän voinut polttaa
maata ympäriltänsä, ennenkuin tuli ehti sinne? Sellainen keino on usein
onnistunut, mutta ei milloinkaan tämänlaatuisella maalla. Kasvullisuus
oli liian rehevää ja korkeaa, Garey sanoi sen mahdottomaksi.

Ei ollut siis mitään toivoa? Metsästäjävanhus oli auttamattomissa.

Siellä täällä leimahtivat matalat liekit, heittäytyivät eteenpäin,
ahnaina tarttuen uhriinsa.

Jo saavutti hänet niiden kuuma hengitys ja seuraavassa hetkessä täytyi
hänen menehtyä!

Jonkunlaisen huumauksen vallassa seisoimme, Garey ja minä, katsellen
liekkien etenemistä. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan: tuskan tunteet
riistivät puhelahjan. Molempien sydän tykytti kuuluvasti. Katsahdin
toveriini: hän katsoi koko ajan samalle suunnalle, ikäänkuin tahtoen
tunkeutua tulimeren läpi, joka vyöryi yhä kauemmaksi meistä ja
lähemmäksi tuota kamalaa paikkaa. Se oli kauhean kuoleman tuskan
katse. Yksi ainoa kyynel oli häneltä päässyt ja se vyöryi karkeata,
pronssinkarvaista, sellaiseen kosteuteen tottumatonta poskea alas.
Leveä rintansa aaltoili lyhyin, nopein, suonenvedon tapaisin henkäyksin.

Kaiken aikaa kuunteli hän lakkaamatta vanhan toverinsa, uskotun
ystävänsä kuolinhuudahdusta.

Kauan ei epävarmuus kestänyt, vaikk'ei minkään ihmisäänen kajahdus
ilmaissutkaan ratkaisevaa hetkeä. Jospa hän olisi huutanutkin, emme
olisi sitä kuulleet. Sen olisi tukahuttanut liekkien rätinä ja onttojen
varsien paukkina, kun niihin suljetut höyryt tulen vapauttamina
pamahtelivat ikäänkuin kiväärin laukaukset. Jo olivat liekit ehtineet
sen paikan ohi, jossa hänet viimeksi näimme, polttaen maan mustaksi.
Vaikka savu esti näkemästä kentälle, tiesimme pahimman olevan ohi;
onneton uhri oli menehtynyt ja meillä oli vain tehtävänä hänen
luittensa etsiminen hehkuvasta tuhkasta.

Tähän asti oli Garey seisonut vaiti ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Nyt kun kaikki oli ohi ja hän varmaan tiesi toverinsa kuolleen,
hervahtivat äkkiä hänen jännittyneet lihaksensa, käsivarret valahtivat
veltoiksi, kyynel toisensa perästä vierähti poskelle, pää vaipui alas,
ja käheällä äänellä huudahti hän:

-- Oi, Jumala! Hän on kuollut! Olemme nähneet viimeisen kerran vanhan
Rube-raukan.

En vastannut mitään. Mitä olisin voinutkaan sanoa? Ei minulla ollut
mitään lohduttavaa sanottavana. Surin yhtä katkerasti kuin hänkin;
vaitioloni oli ainoastaan yhtymistä hänen surulliseen puheeseensa.

Hetken kuluttua lisäsi hän, vieläkin värisevällä äänellä:

-- Kas niin, toveri! Ei hyödytä itkeä kuin nainen.

Hän pyyhkäsi pois pari kyyneltä, ikäänkuin olisi niitä hävennyt ja
jatkoi:

-- Kaikki on mennyttä. Etsikäämme hänen luunsa... jos niistä enää on
yhtään jäljellä... ja haudatkaamme ne kristillisesti.

Otimme kiinni hevosemme, hyppäsimme satulaan ja ratsastimme aavikolle.

Hevoset tupruuttivat hehkuvaa ja suitsuvaa tuhkaa, ja kuumat, tuliset
hiilet saivat ne hyppäämään pystyyn. Savu vaivasi silmiämme ja esti
meitä näkemästä, pyrkiessämme paikalle, missä viimeksi olimme nähneet
metsästäjän ja josta meidän tulisi löytää hänen jäännöksensä.

Paikkaa lähestyessämme huomasimme maassa mustan kasan, joka näytti
paljoa isommalta ihmisruumista, ja päästyämme lähemmäksi näimme että se
oli kuollut puhveli, luultavasti otus, jonka metsästäjä oli ampunut.
Eläin oli samassa asennossa, mihin se oli kaatunutkin, rinnallansa,
sääret sojossa ja kyttyrä ylöspäin. Tuo onneton mies oli sen jo milt'ei
kokonaan nylkenyt, sillä nahka, joka oli viilletty selkärangasta auki,
oli irrallaan selästä ja kupeilta, ja riippui, lihapuoli ulospäin,
maassa, peittäen ruumiin ala-osan. Koko nahka oli palannut sysimustaksi.

Mutta missä olivat metsästäjän jäännökset? Niitä ei näkynyt missään.
Savu oli jo haihtunut, joten voimme tutkia maanpintaa monta sataa
askelta ympäriltämme. Pienemmänkin esineen olisi voinut nyt huomata,
mutta mitään ei näkynyt. Aivan puhvelin vieressä oli tosin jotakin,
mutta huomasimme ne puhvelin sisälmyksiksi, jotka olivat mustat ja
puoleksi kärventyneet.

Missä olivat Ruben luut? Olisikohan hän poistunut paikalta ja kuollut
muualla?

Ei; luultavaa ei ollut, että hän oli poistunut. Viimeksi hänet
nähdessämme ei hän suinkaan ollut pakenemisen aikeissa, ja hän olisi
tuskin ehtinyt sataakaan askelta, ennenkuin liekit olisivat hänet
nielleet.

Miten oli siis tämä seikka selitettävä? Olivatkohan hänen luunsa
kokonaan palaneet, muuttuneet tuhkaksi?

Hetkisen istuimme ääneti satulassa outojen tunteiden vallassa. Voimme
nyt selvään nähdä yli tuon mustan kentän, mutta ei näkynyt mitään, joka
olisi ollut ihmisruumiin jäännösten näköistä.

-- Ei, lausui Garey, pitkään huoaten. -- Vanha Rube-parka! Tuo kirottu
tuli on polttanut hänet tuhkaksi, luut ja kaikki. Hänestä ei ole
jälellä piipunkopallistakaan.

Suokaa anteeksi! vastasi muuan ääni, joka pani meidät molemmat
säpsähtämään, ikäänkuin Ruben henki olisi meitä puhutellut. --
Kurkistetaanpas ulos! jatkoi ääni, ikäänkuin se olisi tullut maasta
meidän jalkojemme alta. -- Rube-vanhuksesta on vielä kylliksi jälellä
täyttämään tämän puhvelin vatsan, niin että on suorastaan ahdastakin!
Uh! Olenpa milt'ei tukehtumaisillani! Tänne kämmenesi, Bill, ja vedä
minut ulos tästä loukusta.

Ihmeeksemme nosti näkymätön käsi puhvelin riippuvaa nahkaa ja sen alta
sukelsi ilmoille korvattoman metsästäjän tuttu naama.

Tilanteessa oli jotakin niin hassua, että Garey ja minä purskahdimme
kiihkeään nauruun. Nuori metsästäjä makasi selällään satulassaan,
antaakseen keuhkonsa vapaasti toimia, ja hänen korkeaääniset
naurunpuuskansa panivat hevosemme hyppimään, ikäänkuin ne olisivat
odottaneet intiaanien hyökkäystä.

Alussa huomasin Ruben hymyilevän; mutta se loppui pian, kun nauruamme
kesti liian kauan.

-- Älähän naura liiaksi! huudahti hän. -- Kas niin, Bill-poikani!
Otapas ja auta minua, muuten täytyy minun itse kaivautua täältä ulos.
Tämä kirottu aukko ei ole nyt yhtä suuri kuin sisään hiipiessäni. Tule
tänne, poikani, joudu jo! Olenpa puoleksi paistunut.

Garey hyppäsi hevosen selästä, kävi käsiksi toveriinsa ja veti hänet
kummallisesta piilopaikastansa. Mutta tuo kunnon metsästäjä oli niin
erinomaisen naurettava seistessään siinä punaisena, höyryävänä ja
rasvaisena, että Garey ja minä rupesimme uudelleen nauraa hohottamaan.

Kun Rube oli päässyt epämukavasta asennostaan? ei hän piitannut meidän
naurustamme vähääkään, vaan veti esiin pitkän tuliluikkunsa, jonka hän
oli piilottanut tuon riippuvan nahan alle, katsoi, oliko siihen tullut
mitään vikaa ja asetti sen varovasti härän sarville, jonka tehtyään
hän alkoi tyynesti nylkeä puhvelia, ikäänkuin sitä ei mikään olisi
keskeyttänytkään.

Sillävälin olimme Garey ja minä nauraneet äänemme sorruksiin, ja olimme
uteliaat kuulemaan Ruben seikkailujen yksityiskohtia; hetkisen hän oli
olevinaan suutuksissaan siitä, että näin olimme toivottaneet hänet
tervetulleeksi jälleen elämään. Mutta kun Garey ojensi toverilleen
taskumattinsa, jossa oli vielä hiukan paloviinaa, oli ukko pian
leppynyt ja suvaitsi nyt kertoa meille tarkemmin kummallisesta
pelastuksestansa.

-- Te olette molemmat jokseenkin lapsellisia, alkoi hän, -- kun voitte
luulla, että minä, joka lähes neljäkymmentä vuotta olen tapellut
näillä aavikoilla harmaitten karhujen ja intiaanein kanssa, antaisin
tuollaisen nuotion surmakseni koitua. Kentiesi se oli kylläkin
luonnollista tälle nuorelle herralle, koska hän kerran luuli minua
harmaaksi karhuksikin. Hi, hi, hi!... ho, ho, ho! Sanon sen olleen
luonnollista hänelle, mutta sinun, Bill, olisi pitänyt tuntea minut
paremmin. -- Näettekö, jatkoi hän, ottaen vielä pisaran taskumatista,
-- kun huomasin ruohon palavan, älysin, ettei maksanut vaivaa koettaa
paeta. Jos olisin huomannut vaaran ajoissa, olisin kenties juossut
tulen edellä ja mahdollisesti ennättänyt pakoon. Mutta minulla oli
kiire tämän ruhjaleen nylkemisessä, enkä nähnyt kumarruksissani mitään,
ennenkuin rätinä minua varoitti, ja silloin ei ollut enää pakoon
pääsemisestä rahtuistakaan toivoa. En tahdo sanoa, etten peljännyt,
sillä pelkäsinhän minä ja vielä aikalailla. Luulinpa erään tovin
olevani mennyttä miestä. Juuri silloin sattuivat silmäni puhveliin.
Olin nylkenyt eläimen puoleksi, kuten näette, ja juolahti mieleeni,
että voisin tavalla tai toisella hiipiä sen alle ja vetää nahkan
peitokseni. Koetin sitä keinoa ensin, mutta en päässyt mielestäni
tarpeeksi peittoon, jolloin siis sen keinon hylkäsin. Sitten keksin
paremman tuuman. Enpä viivytellyt leikatessani pois palaa puhvelin
rinnasta ja ottaessani ulos sisälmyksiä, enkä myöskään kuhnustellut
tunkeutuessani jalat edelläpäin lävestä sisään. Ei minulla myös olisi
ollut aikaakaan nuhjustelemiseen, sillä juuri kun olin saanut pääni
puoliväliin sisään, tuli valkea loimuten ympärilleni ja kärvensi miltei
korvani. Hi, hi, hi! Ho, ho, ho!

Garey ja minä yhdyimme nauruun.

-- Uh, jatkoi vanha metsästäjä naurettuaan kylläksensä, -- kyllä se oli
rytinää. Tuli karjui ja kiljui, ulvoi ja suhisi, ja ruohot paukkuivat
kuin miljoonat pyssyt! Luultavasti olisi savu minut tukehuttanut, ellen
olisi onnistunut vetämään nahkaa peitokseni -- olin tukehtumaisillani,
ennenkuin sain kiinni siitä pahuuksesta. Ja sitten makasin siksi,
kunnes kuulin teidän puhuvan tupakkapiipusta, jolloin huomasin kaiken
jo olevan ohi. Uh!

Näin huudahtaen päätti Rube kertomuksensa ja ryhtyi taasen puoleksi
kärventyneen puhvelin nylkemiseen. Garey ja minä rupesimme häntä
auttamaan, ja leikattuamme irti kyttyrän kohdalla olevat kylkipaikat ja
muut herkkupalat, palasimme leiriin. Syöden paistettuja hopeakaloja,
paistettua härän rintaa, kieltä ja ydintä, ei meillä ollut laisinkaan
syytä moittia aavikkojen anteliaisuutta.



X.

Sissijoukko ja sen lähettiläs.


Syötyämme aamiaiseksi mainiolla ruokahalulla puhvelinlihaa ja
huuhdottuamme sen menemään raittiilla vedellä, nousimme ratsuillemme
ja suuntasimme matkamme erästä kukkulaa kohti, joka hätimiten näkyi
aavikon takaa.

Toverini tunsivat hyvin tämän rajamerkin. Se oli suoraan meidän
edessämme. Meidän tuli kulkea sen juuritse, jonka jälkeen olisi vielä
kymmenen peninkulman matka päämääräämme.

Kukkula oli äärettömän suuren laatikon näköinen. Sen laidat näyttivät
etäältä aivan pystysuorilta, ja päältäpäin se oli yhtä vaakasuora,
kuin se kenttä, jossa se ali. Lähemmäksi päästyämme huomasimme siitä
tummasta juovasta, joka ikäänkuin rintavarustuksena kulki pitkin
kukkulan harjaa, siellä kasvavan metsää.

Omituisinta oli kalliossa sen säännöllinen muoto; se oli kaikilta
tahoilta noin viisikymmentä jalkaa korkea. Ei kukaan ollut milloinkaan
sille noussut, niin ainakin vakuuttivat toverini, jotka seudun hyvin
tunsivat.

Olimme lähestyneet sitä noin peninkulman päähän; puhelumme oli
lakannut, ainakin mitä minuun tulee, sillä mietiskelin tuota kalliota,
ja tutkin sen piirteitä. Äkkiä herätti minut unelmistani Garey
seuraavalla vakavalla tiedonannolla:

-- Intiaaneja!

-- Intiaaneja... Missä?

Kysymykseni ei tarvinnut vastausta. Gareyn katsetta seuratessani
huomasin ratsastajarivit, jotka juuri ryntäsivät kentälle kallion takaa.

Toverini olivat hillinneet hevosensa ja pysähtyneet. Noudatin heidän
esimerkkiänsä, ja niin istuimme kaikki kolme hiljaa satulassa,
katsellen noita äkkiä ilmestyneitä ratsastajia. Tusina oli heitä jo
ennättänyt näkyviin ja ratsastivat he nyt meitä kohti.

Olimme vielä lähes peninkulman päässä heistä, ja tältä matkalta on
vaikeata, jopa mahdotontakin erottaa valkoista intiaanista. Näiden
puku ei usein ole paljonkaan erilainen, ja päivettyminen sekä pöly
tekevät, että heistä helposti erehtyy. Vaikka Garey oli sanonut heitä
intiaaneiksi, joka olikin otaksuttavalta näissä oloissa, oli se
kuitenkin vain arvelua.

-- Jos he ovat komanheja, ovat he sotaretkellä, ja heillä on paha
mielessä.

Tämä sotaisa heimo, joka asui koko läntisessä Teksasissa ja samoili
ympäri erämaata alkaen Rio Grandesta etelässä Arkansas-virtaan
pohjoisessa, on vanhimmista ajoista asti ollut teksaslaisen
uutisasukkaan vihollinen, ja seikkaperäinen kertomus niiden
ryöstöretkistä täyttäisi parikymmentä kirjaa. Mutta retkistään ne eivät
ole ehjällä nahalla päässeet. Kostoa ei ole laiminlyöty, ja rajalla
asuvien maanviljelijöiden tuliluikut eivät ole olleet tehottomia.

Meksikossa he kohtasivat veltompia kodin ja lieden puolustajia, ja
viime vuosisadan edellisellä puoliskolla oli komanheilla vuosittain
tapana tehdä sota- ja ryöstöretkiä tämän onnettoman maan luoteisiin
seutuihin. Ryövääminen oli tullut heidän pääelinkeinoksensa, sillä
tavallisesti palasivat rosvojoukot kotiinsa mukanansa isoja hevos-
sekä muulilaumoja, sarvikarjaa ja vangiksi otettuja naisia. Jos nuo
lähestyvät ratsastajat siis todellakin olivat komanheja, oli Rube
oikeassa: meidän täytyi tapella.

Varmoina tästä emme menettäneet vähääkään aikaa, vaan laskeusimme
nopeasti satulasta ja odotimme hevostemme suojassa joukon lähestymistä.
Tämä liike vei vain pari silmänräpäystä; ratsastajat olivat vielä
etäällä. He ratsastivat rivissä kaksittain. Tämä menettely meitä
kummastutti, sillä sellainen ei ollut intiaanein tapa: komanhit eivät
milloinkaan kulje kahdessa rivissä. Ratsastajat eivät voineet olla
intiaaneja; mutta keitä he sitten olivat?

Äkillinen toivo lennähti mieleeni. Voisivatkohan he olla minun väkeäni,
miehiäni, jotka olivat lähteneet minua etsimään? Pitkät keihäät
ja liehuvat liput haihduttivat kuitenkin pian tämän luulon: koko
amerikalaisessa armeijassa ei ollut yhtään keihästä. He eivät voineet
olla uutisasukkaita.

-- Uh! huudahti Rube, tarkkaan heitä katseltuaan. -- Jos he olisivat
intiaaneja, ei heillä olisi partaa eikä olkihattuja. Ei, lisäsi hän
lujemmalla äänellä -- he ovat keltanahkaisia meksikolaisia!

Kaikki kolme olimme yht'aikaa tulleet samaan vakuutukseen. Ratsastajat
olivat meksikolaisia.

Tämä tieto ei tuottanut suurtakaan lohdutusta, eikä aiheuttanut
minkäänmoisia muutoksia meidän puolustuspuuhiimme. Meksikolaiset
olivat, kuten hyvin tiesimme, meidän verivihollisiamme.

Lähestyvä joukko oli sillävälin jatkanut ratsastamistaan suoraan meitä
kohti ja oli nyt milt'ei suorassa linjassa meidän ja kallion välillä.
Mutta päästyään noin tuhannen askeleen päähän teki se jyrkän käännöksen
vasempaan, ikäänkuin aikoisi käydä kimppuumme takaapäin.

Tämä liike saattoi meidät tietysti joukon kylkeen, ja me voimme nyt
selvästi erottaa ratsastajain puvut ja aseet. Milt'ei kaikilla oli
leveäreunaiset hatut, nuttu, vyöhine ja säärykset. Paitsi keihäitä,
lassoja ja tuliluikkuja voimme myöskin huomata sapeleja ja puukkoja, --
meksikolaisen uutisasukkaan tavallinen ase. Heidän pukunsa samoinkuin
jonkinlainen säännöttömyys heidän liikkeissänsä ei sallinut pitää
heitä vakinaisena väkenä. He olivat varmaankin sissejä tahi suorastaan
rosvoja.

Ratsastettuansa milt'ei puoliympyrän ja pysyen yhä saman matkan päässä,
kääntyi joukko äkkiä meihin päin ja pysähtyi.

Tähän asti olimme olleet epätietoisia näiden kiertävien liikkeiden
tarkoituksesta. Nyt selveni kaikki: he olivat pysähtyneet meidän ja
auringon välille! Tämä osoitti, ettemme olleet tekemisissä tavallisen
vihollisen kanssa. Tältä taholta hyökkäämällä tulisi sillä olemaan
suurta etua, sillä meille kävisi tähtääminen vaikeaksi, kun aurinko,
joka oli alhaalla taivaanrannalla, paistoi meitä suoraan silmiin.

Toverini olivat nureissaan taitavasti tehdystä kepposesta, vaikk'emme,
jos olisimme aavistaneetkin tuon liikkeen tarkoituksen, olisi voineet
sitä estää.

Meille jäi kuitenkin sangen vähän miettimisen aikaa; näimme
ratsastajien liikkeistä, että he valmistausivat hyökkäykseen. Me
tiesimme, ettei meillä ollut muuta keinoa kuin tapella, tahi antautua
vangiksi, vaikk'ei yksikään meistä ajatellut tuota viimeksimainittua.
Omasta puolestani olisin yhtä mielelläni ampunut luodin otsaani.
Virkapukuni oli ilmaissut minut vihollisilleni, ja tiesin että jos
joutuisin vangiksi, minut hirtettäisiin, tai hirttopuun puutteessa
ammuttaisiin. Tovereillani oli myös syytä uskoa, että heitä odottaisi
sama mutkaton menettely; kumpikaan heistä ei ajatellutkaan antautua
vapaaehtoisesti.

Vaikka vihollisia olikin enemmän, tiesimme, ettei taistelu tulisi
kovinkaan epätasaiseksi. Jokainen meidän tulitikuistamme osui varmaan
mieheensä, ja ennenkuin vihollinen pääsisi pistoolin kantomatkalle,
olisi noista kahdestatoista hyökkääjästä jäljellä ainoastaan yhdeksän.
Näidenkin varalta olimme hyvin varustetut. Gareyllä ja minulla oli
kummallakin kuusipiippuinen revolveri, ja Rubella oli niitä kaksi.

-- Seitsemäntoista laukausta ja sitten puukkomme hätävarana! huudahti
Rube riemuiten, tehtyämme tämän pikaisen laskun ampumavaroistamme.

Vihollinen ei vielä näyttänyt mitään lähestymisen aikeita. Huudoistansa
huolimatta näkyivät ratsastajat epäilevän hyökätä meidän kimppuumme.
Väliaika ei jäänyt käyttämättä: me muodostimme nelikulmion.

Kentiesi tälle naurettaneen; mutta niin teimme. Hevosiamme oli neljä,
villihevonen lukuunotettuna. Garey, joka ratsasti kuin intiaani, oli
kesyttänyt sen äskeisessä leiripaikassamme, ja nyt se oli aivan nöyrä
ja alamainen.

Nuo neljä eläintä sidottiin lujasti pää päähän, lautanen lautaseen,
joten kukin niistä oli nelikulman yhtenä sivuna. Tämän sisässä me
olemme itse, joten ainoastansa päämme ja jalkamme näkyivät ulospäin.

Tuskin oli kaikki järjestyksessä, ennenkuin käsky: "eteenpäin" kuului.
Torvea toitotettiin hurjasti ja käheä ääni huusi:

-- Käykää kimppuun! Silmänräpäyksessä oli ratsujoukko liikkeessä.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin heidän rivinsä taittui siten, että
parhaimmalla hevosella varustetut ja rohkeimmat ryntäsivät toisten
edelle.

-- Noita kolmea ensimäistä! huudahti Rube jyrkällä äänellä -- noita
kolmea ensimäistä! Se heidät pysähdyttää, ellen erehdy. Kas niin,
pojat! Silmät auki! Kieli keskelle suuta!

Äkkiä muuttuivat Ruben kehoitukset hämmästyksen huudahduksiksi, joita
seurasi pitkäveteinen vihellys. Lähin ratsastajista oli pysähtynyt,
ennenkuin hän vielä oli ehtinyt pyssyn kantomatkallekaan, ja toiset
noudattivat mielellään hänen esimerkkiänsä. Oli selvää, ettei tämä
kaikki ollut heille mieluista nyt, kun olivat kylläksi lähellä näkemään
heitä kohti tähdättyjen tuliluikkujemme mustat ontot reijät.

-- Kurjat pelkurit! huusi Rube nauraen ivallisesti. -- Halloo! jatkoi
hän vieläkin kovemmalla äänellä ja kääntyen sisseihin päin: -- Mitä te
täältä tahdotte? Miksi ette ryntää päällemme?

En tiedä ymmärsivätkö he Ruben kysymyksen, mutta siihen vastattiin:

-- _Amigos! Somos amigos!_ (Me olemme ystäviä!) huudahti yksi
ratsastajista, nähtävästi joukon päällikkö.

-- Ystäviä! huudahti vanha turkiseläinten pyydystäjä, joka osasi
kylliksi espanjan kieltä ymmärtääksensä amigos-sanan merkityksen.
Kauniita ystäviä todellakin! Uh! Luuletteko meitä sillä tavoin
pettävänne? Pysykää vain etäällä, tahi ijankaikkisen maanjäristyksen
nimessä minä kellistän ensimäisen, joka tulee pyssynkanto-matkalle.

Päällikkö näkyi nyt matalalla äänellä puhelevan erään ratsastajan
kanssa, joka kentiesi oli hänen luutnanttinsa. He näyttivät
keskustelevan jostakin uudesta hankkeesta. Hetken perästä puhutteli
päällikkö meitä jälleen, kuten ennenkin, espanjan kielellä.

-- Me olemme ystäviä! hän lausui; -- me emme aio mitään pahaa.
Todistaakseni sen käsken miesteni peräytyä, samalla kuin luutnanttini
tulee tapaamaan teitä puolueettomalle alueelle. Teillä ei varmaankaan
voi olla mitään sitä vastaan?

-- Ja mitä tämä hyödyttää? kysyi Garey, joka puhui sujuvasti
espanjankieltä. -- Meillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne.
Mitä kaikki tämä merkitsee?

-- Minulla on teille hiukka sanomista, vastasi meksikolainen -- ja
teille, herra, varsinkin. Mutta en soisi toisten sitä kuulevan.

Tämä odottamaton puhe hämmästytti meitä kaikkia. Mitähän tuo mies
Gareysta tahtoi? Tämä ei häntä tuntenut eikä ollut koskaan ennen, kuten
hän sanoi, nähnyt "tuota neekeriä." Kentiesi Garey kuitenkin erehtyi;
aurinko paistoi hänen silmiinsä, ja meksikolaisen syvään otsalle
painettu hattu teki hänet kentiesi tuntemattomaksi.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme, että Garey suostuu esitykseen.
Siinä ei ollut mitään vaaraa. Voisihan Garey helposti palata, ennenkuin
he ennättäisivät tehdä hyökkäystä hänen kimppuunsa, ja Rube sekä minä
suojelisimme häntä pyssyillämme.

Keskusteluihin päätettiin siis ryhtyä, ja ehdot määrättiin meidän
puoleltamme tarpeellisella varovaisuudella. Ratsastajain, paitsi
päällikköä ja hänen luutnanttiansa, piti peräytyä tuhannen askeleen
päähän. Päällikön piti pysähtyä siihen, missä hän oli, ja puolitiessä
hänen ja meidän välillämme piti Gareyn ja luutnantin kohdata toisensa,
molemmat jalkaisin sekä aseettomina.

Päällikkönsä käskystä sissijoukko poistui. Luutnantti hyppäsi hevosen
selästä, laski aseensa maahan ja lähestyi tuota sovittua paikkaa, jossa
Garey, samoin aseetonna, häntä jo odotti.

Keskustelu alkoi. Se ei tullut pitkäksi. Neuvottelu, jota meksikolainen
pääasiallisesti näkyi hoitavan, pidettiin matalalla äänellä. Rube ja
minä näimme hänen usein osoittavan meitä, ikäänkuin olisimme olleet
hänen puheensa esineinä. Äkkiä keskeytti hänen puheensa Garey, joka
kääntyi ympäri ja huusi englannin kielellä:

-- Halloo, Rube! Mitähän luulet tuon konnan tahtovan?

-- Mistäpä minä sen tietäisin? vastasi Rube. -- Mitä hän tahtoo?

-- Hän, vastasi Garey suuttumuksesta värisevällä äänellä, -- hän
tahtoo, että me jättäisimme heidän käsiinsä kapteenin, ja sanoo, että
siinä tapauksessa sinä ja minä saisimme vapaasti mennä.

Nuoren metsästäjän nauraessa kuulin Ruben heikosti viheltävän.

-- Onko asia niin? -- jupisi hän, jonka jälkeen hän huusi: -- No, mitä
olet vastannut hänelle, Bill?

-- En vielä mitään, vastasi tämä rivakkaasti, mutta -- puukkoako
tapailet, lurjus!

Näin Gareyn käsivarren nousevan, tuo mahdoton nyrkki puristuksissa,
ja putoavan kuten rautamoukarin meksikolaisen naamaan; lyönnistä
hermottomana kaatui mies maahan.

Tämä odottamaton keskustelujen päättyminen sai meksikolaiset
ratsastajat päästämään äreän huudahduksen ja odottamatta käskyä
ryntäsivät he päällikkönsä luokse sekä laukaisivat pyssynsä, kuitenkaan
osumatta meihin.

Luutnantti pääsi taas pian jaloillensa, mutta tasapaino hänen
sielussansa ei ollut yhtä helposti saavutettu. Viha voitti hänen
viisautensa, sillä muuten olisi hän niin pian kuin suinkin palannut
hevosensa ja toveriensa luokse. Sen sijaan kääntyi hän suoraan meihin
päin, nosti käsivartensa ilmaan ja pudisti nyrkkiänsä uhkaavalla
tavalla, jota liikettä seurasi röyhkeä sanatulva. Hänen sanoistansa
erotimme ainoastansa lopun, tuon katkeran ja loukkaavan carajo-sanan,
joka raivoisesti sähähti hänen huuliensa välistä.

Tämä kirous oli hänen viimeinen sanansa; hänen pian sammuva
henkensä oli tuskin saanut sen hänen huuliltansa, ennenkuin kuulin
pyssyn paukahduksen aivan korvani juuresta. Näin tomun pölähtävän
meksikolaisen kirjaillusta vyöstä, aivan sydämen kohdalta: näin hänen
äkkiä vievän kätensä sille kohdalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä
kaatuvan suin päin maahan, johon jäi liikkumatta makaamaan.

-- Tuossa on sinulle carajostasi! huusi ääni vierestäni; -- sinun ei
tarvitse enää rukoilla minun edestäni, konna... ei, se ei käy päinsä!

Puhuja oli tietysti Rube. Hänen pyssynsä piipusta tuli savua, ja hän
panosti asettansa uudestaan.

-- Ihoo... ihoo... jatkoi hän, kohottaen julman sotahuutonsa; -- tuo
vähentää heidän lukuansa, luulen. Onkohan toista tällaista kivääriä!
Uh! Olipa se pitkä matka vanhalle aseelle... ja auringon kimallus
silmissäni sitä paitsi! Tuo neekeri ärsytti minua, muuten en olisi
uskaltanut. Pidelkää hevosianne, pojat, jatkoi hän vakavammalla
äänellä; -- älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut... henkenne
kaupalla, älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut... henkenne
kaupalla, älkää!

-- Kaikki valmiina, Rube! huudahti Garey, joka äkkiä oli ryöminyt
hevosensa vatsan alitse nelikulmioon ja jälleen tarttunut kivääriinsä.
-- Kaikki valmiina, vanha veikko! Älä pelkää! Me odotamme.

Rube sai riittävästi aikaa uudestaan lataamiseen, ja meidän kolme
tuliluikkuamme pistäysi vielä kerran esiin Gareyn hevosen selän poikki.
Tämä loma-aika meitä hämmästytti: olimme odottaneet sissijoukon
päällekarkausta kuin tuuliaista. Heidän toverinsa kuoleman olisi
pitänyt antaa heille siihen tarpeeksi rohkeutta, niin ajattelimme,
mutta erehdyimme: heidän vihansa ilmautui ainoastansa hirmuisena
ulvontana, kiivaina eleinä ja huudahduksina. Muutamilla oli kuitenkin
nähtävästi halua hyökkäyksen tekemiseen, mutta heiltä puuttui
järjestystä; he tarvitsivat johtajaa, ja se, jolle tämä kunnia kuului,
näkyi olevan enemmän varovainen kuin urhoollinen.

Sillä väliajalla, joka nyt seurasi, mietin sissipäällikön vaatimusta,
että minut luovutettaisiin heidän käsiinsä. Miksi juuri minut? Olimme
kaikki yhtä vaarallisia vihollisia, kaikki kolme amerikalaisia tahi
teksaslaisia. Senköhän vuoksi, että minä olin arvoasteelta ylempi kuin
toverini? Mutta kuinka he voivat tuntea minut? Heidän on täytynyt
tietää se jo ennen; he olivat kentiesi tulleetkin juuri minua etsimään!

Äkkiä juolahti ajatus mieleeni -- epäluulo, joka oli miltei varmuuden
veroinen.

Jos ei aurinko olisi sokaissut silmiäni, olisin jo aikaisemmin saanut
selityksen.

Vedin lakinlippuni alemmas, varjostin silmiäni ja tarkastin päällikköä.
Hänen keskustellessaan Gareyn kanssa oli hänen äänensäkin jo herättänyt
minussa himmeän muiston. Epäluuloni vaikutuksesta katselin yhä
suuremmalla tarkkuudella tuon miehen kasvoja. Ne olivat minuun päin
käännetyt, ja huolimatta häikäisevistä auringonsäteistä ja hänen
syvään painetusta hatustaan tunsin Rafael Ijurran tummat kasvot.
Silmänräpäyksessä käsitin asian. Hänpä se tahtoikin minua valtaansa.

Tästä ei enää ollut epäilemistäkään. Epäluuloni oli muuttunut
varmuudeksi; mutta sydämeni kiivas sykintä toi mieleeni toisen, tuhatta
vertaa kiusallisemman epäluulon, olikohan...

Tukahdutin tunteeni. Liikettä näkyi sissijoukossa, toiminnan hetki oli
tullut.



XI.

Pelkoa ja toivoa.


Vaikka vihollisemme taas lähtivätkin liikkeelle, emme enää odottaneet
mitään suurenmoista päällehyökkäystä; sopiva aika sen tekemiseen oli
mennyt.

-- Pelkurit, konnat! jupisi Rube -- heillä ei ole rohkeutta karata
kimppuun. Kuka on koskaan kuullut puhuttavan rehellisestä taistelusta
meksikolaisen kanssa? Huomaan heillä olevan joitakin juonia tekeillä,
jatkoi hän vakavammalla äänellä. -- Mitä luulet, Bill, heidän hankkivan?

-- Luulen, vanha veikko, vastasi Garey, joka hetkisen oli terävästi
tarkastellut joukon liikkeitä, -- luulen heidän aikovan nelistäen
kiertää meitä ja koettavan ampua meitä intiaanein tavalla.

-- Olet oikeassa, myönsi Rube, -- niin se on. Saat päänahkani, ellei
asia ole niin. Katsos! Tuolla he menevät!

Ruben lausuessa viimeisiä sanojansa näimme ratsastajan eroavan
pääjoukosta ja nelistävän aavikolle. Olisi voinut luulla hänen
aikovan ratsastaa tiehensä, mutta se ei ollut hänen tarkoituksensa.
Hevosen tehtyä viisi tahi kuusi hyppäystä, antoi hän sen juosta
kaaressa, silminnähtävästi meitä kiertääksensä. Hänen ehdittyään noin
kaksikymmentä jalkaa, seurasi toinen ratsastaja perässä; sitten kolmas
ja niin edespäin, kunnes viisi ratsua nelisti meidän ympärillämme
kaaressa. Muut kuusi jäivät paikallensa.

Huomasimme noiden viiden jättäneen pois keihäänsä ja ottaneen mukaansa
ainoastaan tuliluikkunsa. Tämä ei meitä kummastuttanut; arvasimme
vihollistemme tarkoituksen. He aikoivat tehdä vanhan aavikkotempun,
turvautua intiaanein vanhaan sotavehkeeseen, jonka me kaikki kolme
tunsimme.

Silmänräpäyksessä olimme muuttaneet keskinäisen asentomme. Emme enää
olleet rintamassa yhtäänne päin, vaan seisoimme seljittäin, kukin
vartioiden kolmannestansa tuosta yhteisestä kaaresta. Näin seisoimme,
tuliluikku kädessä, odottaen mitä tuleman piti.

Nuo viisi ratsastajaa olivat pari kertaa nelistäneet ympäritsemme
laajassa kaaressa, ja lähenivät nyt meitä kulkien kiertolinjassa.
Päästyään pyssynkanto-matkalle, laukaisi kukin aseensa, peräysi sitten
takaisin pääjoukkoon, vaihtoi tyhjäksi ammutun pyssynsä ladattuun ja
nelisti uudelleen esille.

Kuulimme heidän umpimähkään tähdättyjen luotiensa vinkuvan korkealla
päämme päällä. Yksi, joka oli paremmin tähdätty, sattui kuitenkin Ruben
tamman reiteen ja sai hevosen ankarasti hirnumaan sekä potkimaan.
Vahinko oli itsessään vähäpätöinen, mutta se osoitti mitä meillä oli
odotettavana; mitä suurimmalla levottomuudella näimme ratsastajain
taasen alkavan kiertokulkunsa.

Kentiesi joku ihmettelee, miksi emme vastanneet heidän ampumiseensa.
Kantoivathan meidän pyssymme yhtä kauas kuin heidänkin. Miksi emme
niitä käyttäneet, ratsastajien ollessa pyssynkantomatkalla? Tämä
toimettomuus voi näyttää kummalliselta, mutta se on helppo selittää.

Nuo viisi, jotka ympärillämme karkuuttivat, olivat maailman parhaita
ratsastajia ja epäilemättä joukon etevimpiä. Ei Arabiassa eikä Parisin
ja Lontoon parhaimmillakaan kilpa-radoilla olisi voinut tavata heitä
etevämpiä, tuskinpa heidän vertaisiansakaan, sillä nämä miehet
suorastaan elävät satulassa. Niinpian kuin joku heistä lähestyi
tuota vaarallista ympyrää, jota meidän tuliluikkumme puolustivat,
katosi hän hevosensa taakse. Silmänräpäyksen sattuivat jonkun kasvot
näkymään, peittyäksensä seuraavassa hetkessä tuliluikusta lähteneeseen
savupilveen. Saattoipa nähdä kiväärin piipun välkkyvän hevosen rinnan
alta samalla kuin tulivirta syöksyi pyssystä ja osoitti ratsastajan
tähdänneen ratsunsa kaulan alatse, sen ollessa täydessä laukassa.

Niin hyviä ampujia kuin minä ja toverini olimmekin, ei näiden
liikkeiden aikana ollut yhtään silmänräpäystä, jolloin olisimme saaneet
sattumaan kehenkään noista viidestä ratsastajasta. Linnun ampuminen
lennosta olisi ollut helpompaa. Heidän hevosensa olisimme kentiesi
voineet ampua, mutta tämä ei olisi vastannut sitä vaaraa, joka olisi
syntynyt, jos yksikin kivääri olisi ollut lataamatta. Emme uskaltaneet
tuhlata ainoatakaan luotia hevosiin. Tiesimme, että vihollisemme juuri
halusi meidän ampuvan kiväärimme tyhjiksi, vaikkapa joka laukaus
olisi sattunutkin hevoseen. Vielä tiesimme, että niin pian kuin he
olisivat tämän tarkoituksensa saavuttaneet, nuo toiset kuusi, jotka
jo olivat lähestyneet niin pitkälle kuin heidän turvallisuutensa
salli, ryntäisivät meidän kimppuumme edestäpäin, laukaisisivat
pyssynsä ja käyttäisivät sitten menestyksellä lassoansa, asetta, joka
kantaa pitemmälle kuin pistooli ja jota nuo miehet käyttävät paljon
suuremmalla varmuudella kuin kivääriä tahi revolveria. Tämän kaiken
tiesimme, ja siksi laiminlöimme ampumisen, niin kiusallista kuin tämä
Pakollinen toimettomuus olikin.

Jälleen tulivat nuo viisi ratsastajaa nelistäen ja laukaisivat taasen
kiväärinsä, mutta tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Luoti sattui
Gareyn olkapäähän, jotta palanen hänen metsästysmekostaan irtautui ja
verta purskahti näkyviin, samalla kuin toinen luoti vinkuen meni vanhan
Ruben poskitse, tehden repeämän hänen kissannahkalakkiinsa.

-- Hurraa! huusi vanha metsästäjä, painaen kädellänsä sille kohdalle,
mistä luoti oli häntä raapaissut. -- Tuopa piti koko läheltä! Eipä
paljoa puuttunut, ettei se vienyt minulta toista korvaani. Hi, hi,
hi!... Ho, ho, ho!

Hän huomasi samassa Gareyn olkapäästä vuotavan veren, ja hänen ilmeensä
muuttui äkkiä hänen lausuessaan:

-- Taivaan nimessä! Oletko haavoitettu, Bill? Sano, poika!

-- Ei se mitään, vastasi Garey rivakasti -- ei mitään, paljas naarmu
vain.

-- Onko se varma?

-- Aivan.

-- Elävän villikissan nimessä! huudahti Rube totisella äänellä, -- emme
voi olla tässä kauempaa. Mitä meidän on tekeminen, Bill? Mietippäs
poika!

Samassa juolahti päähäni muuan ajatus.

-- Miksi emme mene tuon kallion juurelle? Siellä he eivät voi meitä
kiertää. Selkä vuoreen päin ja hevoset edessämme voimme olla huoleti
tuosta roistojoukosta. Voimme rynnätä sinne helposti.

-- Päänahkani uhalla, kapteeni on oikeassa! -- lausui Rube. Se neuvo
sattui juuri naulankantaan!

-- Sattui, sattui se! vakuutti Garey -- kantaanhan se sattui! Älkäämme
menettäkö hetkeäkään! He tulevat taas tuossa tuokiossa. Kas tuolla!

Tämä sananvaihto oli kestänyt ainoastaan muutaman sekunnin, ja
ennenkuin ratsastajat, jotka olivat menneet hakemaan uusia kiväärejä,
olivat ennättäneet kolmannen kerran palata, olimme me tehneet
päätöksemme, irroittaneet hevosemme ja olimme valmiit nousemaan
satulaan.

Meidän valmistuksemme tehtiin niin hiljaa, että vihollinen
silminnähtävästi ei aavistanut mitään pahaa, vaan jätti meille tien
kalliolle aivan auki. Seuraavana minuuttina olisivat nuo viisi
ratsastajaa meidät kuitenkin kiertäneet, joka tietysti olisi tehnyt
asemamme toisellaiseksi.

-- Joudu, Rube, huudahti Garey, -- jouduhan, mies, jotta pääsemme
matkaan.

-- Rauhoitu, Bill, vastasi Rube, joka järjesteli Gareyn hevosen
ohjaksia. -- Meillä on hyvää aikaa, eivät ne vielä tule. -- Kas niin,
vanha piika, jatkoi hän kääntyen tammaan päin -- me jätämme sinut
kappaleen matkaa jälkeenpäin, mutta luulenpa vielä saavani sinut nähdä.
He eivät sinua syö, älä sitä pelkää, vanha piika! No niin, Bill, nyt
olen valmis.

Aika oli jo täpärällä, sillä ratsastajat laukkaavat esille, meitä
jälleen kiertämään.

Silmänräpäyksessä hyppäsimme kaikki kolme satulaan, painoimme
kannuksemme hevostemme kupeisiin ja syöksyimme suoraan kalliota
kohti. Silmätessämme taakse näimme koko sissijoukon täydellä
vauhdilla ajavan meitä takaa, samalla kuin heidän kirkunansa kaikui
korvissamme. Iloksemme huomasimme päässeemme heidän edellensä, sillä
meidän äkkinäinen lähtömme oli heitä hämmästyttänyt ja pannut heidät
silmänräpäykseksi epäröimään. Emme laisinkaan pelänneet, ettemme ehtisi
kallion luokse, ennenkuin he saisivat meidät kiinni.

Ratsastimme, kuten sanottu, suoraan kalliota kohti, joka mahdottomana
seinänä kohosi tasaiselta kentältä. Näytti siltä kuin aikoisimme
ratsastaa suoraan kallion sisään!

Hämmästyksen ja sitten voitonriemun huutoja kuului sekaantuvan
kavionkopseeseen.

-- Mihin he menevät?... Vaya! Aikovatko he ratsastaa ylös kalliolle...
Carrambo! Hyvä! He rientävät satimeen! kuului vuorotellen.

He olivat meidän ensiksi lähtiessä liikkeelle pelänneet että meillä
olisi nopeat hevoset ja että me koettaisimme pelastua pakenemalla;
mutta nyt kun he huomasivat, ettei tämä ollut aikomuksemme, päästivät
he riemuhuutoja, ja lähestyessämme kalliota näimme heidän taas
hajautuvan meidät saartaaksensa. Juuri tätä me olimme aavistaneet ja
toivoneetkin.

Nelistimme kallion juurelle, ennenkuin pysähdyimme, laskeusimme äkkiä
satulasta, asettausimme selkä kalliota vastaan, nykäisimme hevoset
eteemme, ja, pitäen ohjakset hampaittemme välissä, olimme taasen
valmiit ampumaan.

Tämä teki nopean vaikutuksen. Takaa-ajajamme pysähtyivät kuin yksi
mies, ja muutamat, jotka olivat etummaisina sekä arvelivat tulleensa
liian lähelle, kääntyivät ympäri ja nelistivät takaisin.

Uusi asemamme oli meille suuresti edullinen. Voimme nyt kaikki kolme
asettua rintamaan, mistä vain vihollinen uhkasi. Ei ollut enää mitään
vaaraa meidän saartamisestamme. Sissijoukon voitonhuudot muuttuivatkin
pian pettymystä ilmaiseviksi kirouksiksi. Äkkiä heidän äänensä taas
kuitenkin muuttui, ja riemuhuutoja kaikui uudelleen.

Pian saimme tietää syyn tuohon muutokseen. Levottomina huomasimme,
että neljättäkymmentä uutta ratsastajaa ilmestyi kallion takaa, yhtyen
entiseen joukkoon.

Huolimatta tästä lisäyksestä, ei sissijoukon rohkeus kuitenkaan näkynyt
vähenevän, sillä he eivät yrittäneet mitään päällekarkausta.

Heti noiden uusien liittolaisten tultua, kulki joukko meidän ohitsemme
kaksinkertaisessa rivissä Ja hajaantui eteemme puoliympyrään. Tämä
liike oli pian tehty, ja ratsastajat olivat nyt parittain heidän
vastassamme; kolme, Ijurra ja kaksi muuta, olivat juuri meitä
vastapäätä.

Vihollisen hankkeet olivat selvät: he eivät aikoneet suoranaista
päällekarkausta; he tiesivät, ettemme voineet päästä heiltä pakoon, ja
olivat päättäneet piirittää meitä vaikkapa siksi, kunnes nälkä ja jano
pakottaisi meidät antautumaan. Heidän laskuillansa oli onnistumisen
mahdollisuus. Vaikka heillä olikin vähän rohkeutta, oli heillä sitä
enemmän oveluutta. Rube tuli sangen huonolle tuulelle nähdessään
sissijoukon meidät piirittävän sekä näytti katuvan, että olimme
tulleetkaan kallion luokse.

-- Tässä me nyt olemme, huudahti hän suuttuneena. -- Mitenkähän
pääsemme täältä pois? Päänahkani uhalla, Bill, eikö olisi ollut
parempi, että olisimme tapelleet heitä vastaan aavikolla, ennenkuin
olemme nälästä heikontuneet? Uh! Annappa minulle hiukkanen tupakkata,
Bill! Kentiesi se tekee minut vähemmän nälkäiseksi. Uh! tunnenpa
vatsani yhtä tyhjäksi kuin vanha tammaluuskani... Mutta katsokaapas
sitä tyttöä!

Kohtaus, jonka nyt näimme, saattoi meidät molemmat huolimatta meidän
alakuloisuudestamme, purskahtamaan heleään nauruun. Sankari tässä
näytelmässä oli Ruben vanha tammaluuska. Meidän oli äsken täytynyt
jättää se oman onnensa nojaan ja tietysti luulimme sen tulevan joko
ammutuksi tahi otetuksi kiinni, mutta niin ei näyttänyt kuitenkaan
käyvän. Päättäen, ettei niinkään helposti herrastansa erkanisi, oli
se nelistänyt meidän perässämme. Koska se kuitenkin oli hidas, oli se
pian jäänyt meistä jälelle, ja hetkisen oli se sissijoukon keskellä,
kenenkään kuitenkaan viitsimättä sitä vangita, se kun oli niin kurjan
näköinen.

Vihdoin joutui se koko joukon jälkeen, mutta eipä tämäkään näkynyt
muuttavan sen alkuperäistä aikomusta, ja samassa silmänräpäyksessä,
kun Rube meille huudahti, mursi se juuri itsellensä tien vihollisen
rivien läpi isäntänsä luokse. Siitä päättäen, miten se juostessaan piti
turpaansa, näytti se tuntevan hänet hajusta!

Eräs sisseistä, joka näki sen laukkaavan ohitsensa, ratsasti sen
jälkeen vangitaksensa sen ja kentiesi anastaaksensa Ruben vanhan
satulan, johon oli kiinnitetty muutamia ansoja eläintenpyyntiä varten.

Hevonen, satula, kaikkityyni tuskin maksoivat lassonheittoa, ja
samaa näkyi mieskin arvelevan sillä sen sijaan, että olisi käyttänyt
lassoansa, ratsasti hän esiin tarttuaksensa elukan suitsiin.

Tämä ei näkynyt kuitenkaan olevan aivan helppo tehtävä. Miehen
kumartuessa eteenpäin tarttuaksensa ohjaksiin, päästi vanha koni
kimakan hirnunnan, heitti häneen päin takapuoltansa, iskien kavioilla
suoraan meksikolaista rintaan.

Tuon pahan "kumahduksen" me kuulimme kaikki; mies horjui satulassa sekä
putosi maahan, nähtävästi pahoin loukkaantuneena ja aivan varmaan pari
kylkiluuta poikki.

Hevosen hirnuntaan vastasi sen ihastunut isäntä kimeällä naurulla,
ja vasta kun tamma oli nelistänyt hänen luoksensa, lakkasi kalliokin
kaikumasta hänen ylellisistä riemuhuudoistansa.

-- Kas niin... kas niin! Siinäkö olet, vanha piika! huudahti hän,
kun elukka pysähtyi hänen eteensä. -- Annoitpa sinä hänelle koko
paukauksen... sen teit. Hopp, vanha kimo! Terve tultuasi jälleen! Ja
minun satulanikin! Hurraa! Eikö tuo elukka ole kaunis! Sen arvo on
painonsa majavannahkoja. Niin, sen se on, vanha kuhnustelija. Tätä
tietä... kas niin...

Näin sanoen talutti metsästäjä elukan lähemmäksi kalliota ja teki sen
ruumiista itsellensä toisen linnoituksen.

Meidän riemumme ei tullut pitkäaikaiseksi; sen keskeytti muuan esine,
jonka näkeminen sai meidät uudelleen pelkäämään.

Tämä esine oli iso tuliluikku, jonka eräs noista viimeksi tulleista
ratsastajista oli tuonut muassansa. Se näkyi olevan pitkä kivääri
eli norsupyssy, jollaista Etelä-Afrikan metsästäjät käyttävät. Ja
olipahan lajiaan mikä ase hyvänsä, huomasimme pian suruksemme sen
heittävän pari lyijyunssia miltei kahta vertaa pitemmän matkan päähän
kuin yksikään meidän pyssyistämme ja riittävällä tarkkuudella, joten
luultavasti meidän hevosemme, vieläpä kentiesi me itse olisimme ennen
auringonlaskua samaksi ammuttuina.

Olimme ilmeisessä vaarassa. Ensimäisen laukauksen ampuivat he käden
varalta; tämä oli kentiesi meille onneksi, mutta ei meitä pitemmältä
auttanut, sillä me näimme nyt Ijurran pistävän kaksi keihästä vinoon
maahan, joten ne muodostivat ristin soveliaan korkealla ja siten niin
varman nojan, kuin ampuja vain voi haluta.

Niin pian kuin kivääri jälleen tuli ladatuksi, asetti Ijurra sen
risteykseen ja tähtäsi. Olin vakuutettu hänen tarkoittavan minua tahi
hevostani. Jo tuon pitkän mustan pyssyn suunta sen minulle ilmaisi, ja
sitä varmisti se, että Ijurra oli ampuja.

Omasta puolestani en mitään pelännyt, olin tarpeeksi suojassa; mutta
pelkäsin virkun ratsuni puolesta, joka minua suojasi.

Odotin vapisevin sydämin. Näin sytytysruudin leimahtavan sekä punaisen
kielekkeen tunkeutuvan ulos pyssynsuusta ja samalla tunsin raskaan
luodin iskun, kun se sattui hevoseeni.

Puun pirstoja lenteli kasvoilleni: ne olivat satulan sirpaleita.
Luoti oli mennyt satulanpuun läpi, mutta jalo juoksijani oli
vahingoittumaton. Luoti oli kuitenkin sattunut liian likelle, että
olisimme voineet olla iloissamme, niin kauan kuin toisia samanlaisia
tervehdyksiä oli odotettavissa.

Äkkiä huomioni poistui Ijurrasta ja hänen kivääristänsä, sillä tuo
vanha turkiseläinten pyydystäjä oli huomannut jotakin.

Hän oli minun oikealla puolellani, ja näin hänen osoittavan pitkin
kallion juurta jotakin sielläpäin olevaa esinettä, vaikk'en voinut
nähdä mitä se oli, koska hänen hevosensa seisoivat tiellä; mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen rientävän pitkin kallion
seinää, samalla huutaen Gareylle ja minulle seuraamaan.

En hukannut aikaa vähääkään, pannessani hevostani liikkeelle, ja Garey
riensi yhtä nopeaan perässä omallansa. Emme olleet ehtineet monta
askelta, ennenkuin käsitimme toverimme käytöksen.

Tuskin kahtakymmentä jalkaa siitä paikasta, johon ensiksi olimme
pysähtyneet, oli iso kallionlohkare. Se oli vuoresta irtautunut
möhkäle, joka nyt oli useamman jalan päässä sen juuresta; sen koko ja
asema oli sellainen, että sen takana oli hyvää tilaa sekä ihmisten että
eläinten suojaksi: siellä oli tilaa meille kaikille.

Me kummastelimme, ettemme olleet sitä ennen huomanneet, mutta tätä ei
ollut ihmetteleminen, sillä lohkare oli aivan kallion karvainen eikä
sitä voinut tästä lyhemmältäkään matkalta aivan selvästi erottaa. Sitä
paitsi oli huomiomme ollut siitä asti kun tähän pysähdyimme kokonaan
toisaalla.

Emme pysähtyneet kauaksi ihmettelemään, vaan jouduttaen hevosiamme,
riensimme viipymättä ja ilohuudoin lohkareen taakse.

Pettymyksen ja raivon kirkuna kuului sissijoukon rivistä. He huomasivat
heti, ettei heillä enää olisi mitään hyötyä pitkästä pyssystään.

Turvallisempaa pakopaikkaa ei olisi voinut löytyä koko aavikolta. Se
oli pieni linnoitus, jossa me voimme vastustaa kahta vertaa lukuisampaa
vihollista. Äkillinen katoamisemme oli synnyttänyt uutta häiriötä.

Heidän huudoistansa me voimme ymmärtää toisten mietiskelevän asiaa
kummastellen, kentiesi oudomminkin tuntein. Heidän paikaltansa
mahtoikin todella näyttää, ikäänkuin olisimme kadonneet vuoreen, sillä
lohkaretta ei voinut aavikolta erottaa sen takana olevasta kallion
seinästä; muutoinhan olisimme mekin huomanneet sen kallion luokse
ratsastaessamme.

Jos meidän vihollisemme tiesivät tästä yksinäisestä lohkareesta,
oli ihmeellistä, että he jättivät tien näin varmaan pakopaikkaan
avonaiseksi; ja kummallistahan olisi ollut, ellei yksikään heistä olisi
siitä tietänyt, varsinkin kun kallio oli eräs seudun merkillisyyksiä.
Kentiesi voisi tämän kuitenkin selittää siten, että seutu oli komanhien
mieluinen leiripaikka, ja että käynti siellä siis useina vuosina
oli ollut vaarallista. Kentiesi ei yksikään niistä urhoista, joita
oli edessämme, ollut vuosikausiin uskaltanut liikkua niin pitkälle
aavikolla.



XII.

Pakoon.


Jos vihollisemme olivat peljästyneet meidän äkillisestä ja omituisesta
katoamisestamme, haihtui pian kaikki salaperäisyys. Päämme sekä
pyssyjemme mustat piiput, jotka näkyivät valkoisen kallion yli, olivat
pian karkoittaneet heistä kaiken ajatuksen jostakin yliluonnollisesta.
Olimme asettautuneet hyökkäystä odottamaan, vaikk'emme sitä enää paljoa
peljänneet.

Pari silmää riitti pitämään vaaria piirittäjäin liikkeistä. Garey
otti tämän velvollisuudeksensa, jättäen Rubelle ja minulle tehtäväksi
miettiä jotakin pakosuunnitelmaa.

Ettei meidän kimppuumme nyt hyökättäisi, oli varmaa. Meillä oli siis
kaksi keinoa, joko pysyä siellä, missä olimme, kunnes jano pakottaisi
meidät antautumaan, tahi myöskin hyökätä heidän päällensä ja rohkealla
ryntäyksellä murtaa heidän rivinsä.

Edellisessä tapauksessa tiesimme janon kohta pakottavan meidät
antautumaan. Nälkää emme peljänneet, niin kauan kuin meillä oli
hevosemme, mutta janon sammuttamiseksi ei meillä ollut mitään keinoa.
Taskumattimme olivat olleet tyhjät jo ennen piiritystä ja olimme
oikeastaan olleet menossa eräälle vuoren läheisyydessä olevalle
lähteelle, kun vihollinen ensiksi tuli näkyviin. Meillä oli jo silloin
jano, ja nyt oli kahakan kiukku ja äsken herännyt ärtymys kiihoittanut
tätä tunnetta äärimmilleen. Jano pelotti meitä enemmän kuin vihollinen.

Tuo jälkimäinen keino oli uhkarohkea, ja nyt enemmän kuin ennen, koska
vihollistemme luku oli lisääntynyt. Tien raivaaminen näiden rivien
läpi ei merkinnyt enempää eikä vähempää kuin antautumista taisteluun
koko joukon kanssa, ja kaduimme, ettemme olleet sitä tehneet silloin,
kun vihollisia oli vain yksitoista. Hiukka ajatteleminen sanoi
meille kuitenkin, että asemamme oli tullut paremmaksi. Voimme tehdä
pakoyrityksen pimeässä. Yö jonkun verran meitä auttaisi. Jos meidän
onnistuisi rohkealla ryntäyksellä murtaa vihollisen rivi, voisimme
päästä pakoon yön ystävällisessä suojassa siinä sekamelskassa, joka
kahakassa syntyisi!

Tällä aikeella oli onnistumisen mahdollisuus. Rohkein keino oli
selvästi viisainkin, jota voimme käyttää. Se näytti kuitenkin
epätoivoiselta. Yksi tahi pari meistä voisi kaatua, mutta ainakin joku
meistä pääsisi pakoon, ja olihan sekin parempi kuin epäröidä ja tulla
ammutuksi, kentiesi rääsyksikin.

Meillä oli ainoastansa heikkoja avunsaannin toiveita. Tiesin soturieni
minua etsivän; mutta he etsivät minua toiselta suunnalta, siltä, josta
olin lähtenyt ja joka oli monta penikulmaa syrjään tästä kalliosta. Ja
jos he todella olisivat tulleet tätä puolta ajatelleeksi, olisivat he
jo käyneet täällä ja palanneet pois. Avun toivo siltä taholta ei siis
ollut mikään luotettava.

Mitä minuun tulee, oli minulla tässä silmänräpäyksessä paljon
tuskallisempia ajatuksia kuin ne, joita asemamme herätti. Olen jo
maininnut, että heti kun tunsin sissien päällikön, minussa heräsi
vastenmielinen epäluulo. Sittemmin ei minulla ollut aikaa sitä
mietiskellä; itsesäilyttämis-vaisto oli kokonaan vallannut ajatukseni.
Nyt palasi tuo kauhea epäluulo täydellä voimallaan.

Mikä oli johtanut Ijurraa minun jäljilleni? Olisikohan se ollut
hänen orpanansa, Isolina? Oi, katkera ajatus! Olikohan villihevosen
takaa-ajaminen ansa, aijottu erottamaan minut väestäni ja siten
saattamaan minut helpoksi saaliiksi sisseille? Kentiesi oli miesteni
kimppuun rynnännyt iso vihollisjoukko ja ottanut ne vangiksi! Minä en
menettäisi ainoastaan henkeäni, vaan vieläpä kunniani!

Miksi toivoisi hän minun perikatoani? Varmaankaan ei rakkaudesta
maahansa ja vihasta vihollisiinsa. Kaikesta päättääkseni, mitä hänestä
olin huomannut, ei hänen mielessänsä ollut sellaista ajatustakaan, vaan
pikemmin päinvastainen, todellinen isänmaanrakkaus. Voisinkohan minä
yksin olla hänen vihansa esineenä? Olisinkohan sanonut tahi tehnyt
jotakin, joka olisi herättänyt hänen vihaansa ja aiheuttanut niin
julman koston? Mitään tällaista en tiennyt tapahtuneen. Ei, hän ei
ollut minua Ijurralle pettänyt! Tämä oli Isolinattakin helposti voinut
saada paimenilta tiedon villihevosen takaa-ajamisesta. Hänellä oli
ollut kylläksi aikaa joukkonsa kokoamiseen ja minun takaa-ajamiseen.
Että hän väijyi henkeäni, siitä olin vakuutettu, sillä aavistin hänen
tietäneen minun rakkaudestani Isolinaan, ja tämä sekä se seikka, että
olin hänen maansa vihollinen, riitti herättämään hänen leppymätöntä
vihaansa. Luin uudestaan Isolinan kirjeen, tarkoin punniten jokaisen
sanan. Kummallinen kirje! Mutta kuinka luonnollinen sen kirjoittajalle!
Näistä riveistä en voinut löytää rahtustakaan petosta. Ei, Isolina oli
syytön!

Näitä miettiessäni seisoin selin kallion lohkareeseen, kasvoni
käännettyinä kallioseinään. Suoraan edessäni oli vuoressa ylhäältä alas
ulottuva halkeama. Se oli kapea, silminnähtävästi veden kulutuksen
muodostama uurros, luultavasti ylängölle keräytyvän sadeveden viemäri.

Vaikka kallio sen kumpaisellakin puolella oli täydellisesti pystysuora,
johtui mieleeni, että kukkulalle voisi päästä tältä kohdalta. Tähän
asti ei minulla ollut ollut ajatustakaan sinne päin, sillä siitä
päättäen, mitä toverini olivat kertoneet, olin ollut täydellisesti
vakuutettu, ettei vuoren kukkulalle voinut päästä.

Tutkiessani nyt tarkemmin kallion seinää, varmistuin uskossani, että
taitava kiipeäjä suuretta vaikeudetta voisi saada tukea askelillensa
ja että pienet, suikertelevat seetripensaat, jotka siellä täällä
riippuivat kallion halkeamista, helpottaisivat suuresti kiipeämistä.

En viivytellyt huomioni ilmaisemista tovereilleni. Molemmat näkyivät
olevan siitä iloissansa, ja selittivät tarkastettuaan uomaa, ettei
yritys olisi mahdoton. Mutta mitä oli meillä tuolla ylhäällä tekemistä?
Emme pääsisi pakoon sitä tietä. Ei ollut mitään toivoa voida
laskeutua alas toiselta puolen. Vähäistä ennen oli Ijurra ynnä eräs
toinen ratsastaja mennyt kukkulan taakse, nähtävästi sitä tutkimaan,
voidakseen hyökätä meidän kimppuumme takaapäin. Mutta he olivat
palanneet, ja heidän eleensä ilmoitti heidän erehtyneen.

Tosin olisimme me kukkulalla täydellisesti turvassa sissien
hyökkäyksiltä, vaan ei janolta, ja tätä vihollista me nyt enin
pelkäsimme. Vettä ei ylhäällä voinut olla. Sitäpaitsi olivat hevosemme
täällä alhaalla, yksi liikaa syötäväksi, kun tarvis tulisi, ja toiset
auttamaan meitä pakoyrityksessämme. Jos kiipeisimme vuoren kukkulalle,
piti meidän jättää hevoset. Ei, kiipeäminen tuonne ylös ei olisi
meille miksikään hyödyksi; päinvastoin me siten joutuisimme vieläkin
suurempaan ahdinkoon.

Tämä oli se masentava loppupäätös, johon Garey ja minä yht'aikaa
tulimme. Rube ei ollut vielä lausunut mielipidettänsä. Hän seisoi
puoleksi pyssynsä nojassa, jonka perä oli painettu maahan; hänen
kätensä piteli pyssyä suun läheltä ja hänen katseensa tähtäsi
lakkaamatta sen piippuun. Tämä asema oli hänelle erikoinen, milloin
hän tahtoi selvittää jotakin pulmallista asiaa. Garey ja minä tiesimme
vanhan miehen tavat ja soimme hänen olla rauhassa.

Useamman minuutin pysyi Rube miettivässä asennossaan virkkamatta
sanaakaan tahi vähintäkään liikahtamatta. Lopulta pääsi häneltä
hiljainen, mutta iloinen vihellys, samalla kuin hän oikaisi vartalonsa
suoraksi.

-- Mitä sanot! Mitä nyt, vanha veikko? kysyi Garey, joka tajusi merkin
ja tiesi, että vihellys ilmaisi jotakin keksintöä.

-- Pitkäkö sinun lassosi on? kysyi Rube.

-- Kuusikymmentä jalkaa... runsaasti mitattuna, vastasi Garey.

-- Entä teidän, kapteeni?

-- Jokseenkin yhtä pitkä... kentiesi muutamaa jalkaa pitempi.

-- Hyvä! lausui vanha metsästäjä tyytyväisenä.

-- Me petämme sittenkin nuo neekerit... sen me teemme.

-- Hurraa sinulle, vanha veikko! Oletko keksinyt jonkun keinon; eikö
niin? kysyi Garey.

-- Olen maar keksinytkin.

-- Anna siis kuulua, toveri, sanoi Garey, huomattuaan Ruben jälleen
vaipuneen äänettömyyteensä -- tässä ei ole paljon aikaa miettimisiin...

-- Aikaa on runsaasti, Bill! Älä ole niin hirveän maltiton. Panen
vanhan luuskani kapteenin mustaa vastaan, että me ennen auringon nousua
pääsemme pulasta. Lempo mitä melua he tulevat pitämään, huomatessaan
loukun tyhjäksi! Hi, hi, hi!... Ho, ho, ho!

Ja tuo vanha syntisäkki jatkoi nauruaan hyvän aikaa yhtä tyynesti ja
iloisesti, kuin jos ei vihollista olisi ollutkaan lähimmän tuhannen
penikulman alalla. Garey oli menehtyä maltittomuudesta, mutta me
tiesimme turhaksi vaivaksi toverimme kiiruhtamisen.

Kun hän vihdoinkin oli lakannut nauramasta, tuli hän totisemmaksi ja
näkyi uudestaan pohtivan jotakin suunnitelmaa. Hän puhui itsekseen:

-- Billin kuusikymmentä jalkaa, höpisi hän, -- ja kapteenin
kuusikymmentä on satakaksikymmentä; ja minun... viisikymmentä
jalkaani on kaikkiansa sataseitsemänkymmentä, jaha, määrältänsä
sataseitsemänkymmentä. Siitä menee kuitenkin osa solmuihin, mutta onhan
meillä ohjakset jatkoksi. Uh! Köyttä on liiaksikin, ja sitä jääkin
vielä sen verran, että voi hirttää puolikymmentä noita keltanaamoja,
jos heitä vain joskus saan käsiini. Ja tahdonpa nähdä, enkö heitä saa.
Uh!

Tämän laskutoimituksen aikana oli Rube, sensijaan että olisi
tirkistellyt pyssyn piippuun, katsellut vuoriseinää ylhäältä ja
alhaalta. Ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, aavistimme me, Garey
ja minä, hänen aikomuksensa, mutta emme huolineet sanoa mitään, sillä
tuon vanhan metsästäjän ehättäminen olisi ollut anteeksiantamatonta
loukkaamista.

-- Kas niin, pojat! sanoi hän vihdoin, -- näin me tämän asian
järjestämme: Ensiksi kiipeämme tuonne ylös, niin pian kuin tulee
riittävän pimeä, jotta pysymme salassa. Toiseksi otamme lassot mukaamme
tuonne ylös. Kolmanneksi sidomme ne yhteen, ja jos ne eivät riitä,
jatkamme niitä parilla ohjaksella. Neljänneksi sidomme köyden pään
tuolla ylhäällä puun ympärille ja laskeudumme sitten kallion toiselle
puolelle, ymmärrättekö? Viidenneksi, kun kerran olemme aavikolla,
menemme suoraan uutisasumuksille. Kuudenneksi ja viimeiseksi keräämme
sieltä joukon kapteenin sotureja, palaamme suoraan tänne ja annamme
neekereille sellaisen löylyn, etteivät ole ennen mokomassa olleet.
Noh?...

Tämä "noh" merkitsi samaa kuin: mitä pidätte ehdotuksestani? Sekä Garey
että minä olimme Sen jo itseksemme hyväksyneet, ja ilmaisimme heti
kiihkeän myöntymyksemme.

Pikaisen pelastuksen toivo antoi meille uusia voimia, ja ryhdyimme
viipymättä panemaan toimeen tuumiamme. Sidoimme yhteen lassomme; nuo
neljä hevosta sidottiin päästänsä ohjaksilla toisiinsa sekä siten, että
seisoivat kallion lohkareen takana. Sitten vartosimme levottomina yön
tuloa.

Tulisikohan edes pimeä?

Rube, joka kerskasi voivansa ennustaa ilmoja yhtä hyvin kuin joku
merimieskin, vakuutti yöstä tulevan niin mustan kuin puhvelihärän vatsa
palaneella aavikolla.

Ennustus toteutui. Yö tuli synkkänä ja myrskyisenä. Lyijynharmaa
pilvipeitto, joka varjosti taivaan, hajosi mustiksi, paksuiksi
hattaroiksi, jotka kiitivät pois. Myrsky oli nousemaisillansa, ja jo
voi kuulla isojen, raskaiden pisaroiden ropsahtelevan satuloihimme.
Kaikki tämä ennusti hyvää, kun samassa salama valaisi koko taivaslaen
ja levitti aavikolle loiston ikäänkuin tuhansista soihduista. Tämä
ei ollut noita kalvakoita, sinisiä salamoita, joita pohjoisissa
ilmanaloissa näkee, vaan huikaiseva leimaus, joka näytti lävistävän
koko avaruuden ja kilpailevan päivän kanssa kirkkaudesta.

Sen äkkinäinen ja odottamaton välähdys teki meidät levottomiksi.

-- Päänahkani uhalla, eikö tuo nyt pilaa kaikkea! Se valaisee pahemmin
kuin kaunis kuutamo!

-- Tulevatkohan salamat olemaan lyhyitä vai pitkiä? kysyi Garey,
tarkoittaen niitä kahta eri muotoa, joina sähköaine näissä seuduin
purkautuu.

Ensinmainitussa tapauksessa seuraavat lyhyet salamat taajaan toisiansa,
ja näitä taas ankaria, säännöttömiä jyrähdyksiä sekä rankkoja,
katkonaisia sateenkuuroja. Viimeksimainitussa taasen täyttyy koko
avaruus liehuvilla, kauan kestävillä leimuilla, joita seuraa pitkät
väliajat synkkää pimeyttä. Tätä salamaa seuraa aniharvoin jyrähdys,
mutta väliin sadetta.

-- Lyhyitä! kertasi Rube vastaukseksi toverinsa kysymykseen; -- ei...
niin huonosti ei asia ole. Eihän nyt yhtään jyrähtele, tiedän mä. Kas
niin, meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajoilla.

Tuskin oli hän puhunut loppuun, ennenkuin taivaalla leimahti
taas, ja aavikko tuli valaistuksi kuten teatteri jonkun näytelmän
loistokohtauksessa. Voimme nähdä sissijoukon hevosineen rivissä kentän
poikki; voimme erottaa heidän aseensa, pukunsa, jopa napitkin heidän
nutuistansa.

Salama teki heidän kasvonsa kalmankalpeiksi, julman, aavemaisen
näköisiksi.

-- Kaikki valmiiksi! jupisi Rube, nähdessään piirittäjien pysyvän
paikallansa. Meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajalla; mutta
ensin on meidän näytettävä, että vielä olemme täällä.

Pistimme näkyviin päämme ja kiväärimme kallionlohkareen yli ja odotimme
tässä asennossa uutta salamaa.

Se tuli kirkkaana kuten ennenkin: vihollinen ei voinut olla meitä
huomaamatta. Kun näin olimme tehneet piirittäjämme varmoiksi, odotimme
nyt levottomasti seuraavaa salamaa.

Sen sammuminen oli merkkinä, että kiipeäminen sai alkaa.



XIII.

Kalliolla.


Olimme päättäneet, että Gareyn tuli kiivetä ylös ensiksi, ja hän
seisoi jo valmiina, lasson toinen pää sidottuna vyötäisillensä, köyden
riippuessa hänen takanansa.

Vihdoin tuli pimeä uudestansa.

Niin pian kuin tämä silmänräpäys tuli, alkoi nuori metsästäjä
kiipeämisensä.

Oi, jospa pimeyttä kestäisi kauan!

Sydämemme sykki levottomasti, ainakin omani. Rube piti sissejä
silmällä, kohottautuen heidän nähtäväksensä. Katselin kallion seinämää,
mutta tuossa synkässä pimeydessä tähystelin turhaan toveriamme.
Kuuntelin, miten kiipeäminen onnistuisi; voinpa kuullakin hiljaista
kapuamista, joka silmänräpäys yhä korkeammalta; onneksi oli Gareylla
kurpposet jalassa, joten kopse oli liian heikko kuuluaksensa vihollisen
korviin.

Oi jospa pimeyttä kestäisi kauan!

Kentiesi ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, -- minusta ne tuntuivat
kaksinkertaisilta, -- ennenkuin salama jälleen välähti.

Samassa silmäsin pystysuoralle kallionseinälle. Oi, Jumala! Garey oli
tuskin puolivälissä! Hän seisoi eräällä kielekkeellä, ruumis kiinni
kalliossa ja kädet vaakasuoraan levitettyinä -- vuoreen ristiinnaulitun
miehen kuvana.

Niin kauan kuin salama leimusi, pysyi hän tässä asennossa,
liikkumattomana kuin kallio itse.

Katselin säikähtyneenä sisseihin. En kuullut mitään ääntä, en nähnyt
liikettä. He eivät olleet häntä huomanneet.

Taasen pitkä väliaika pimeyttä, ja sitte jälleen salamaa. Tutkin
kallion uurrosta. Siinä ei näkynyt yhtään ihmisolentoa. Näin vain
mustan juovan, joka ikäänkuin rakona leikkasi vuoren ylhäältä alas: se
oli Gareyn köysi. Hän oli päässyt kukkulalle.

Nyt oli minun vuoroni, sillä Rube tahtoi välttämättömästi jäädä
vartioimaan; kivääri seljässä olin valmiina. Tuon sähköisen loiston
viimeisessä hämyssä tartuin lassoon ja hinasin itseäni ylöspäin. Köyden
avulla, jonka tiesin olevan lujasti kiinni tuolla ylhäällä, kiipesin
rivakasti ja ennen ensi salamaa olin jo Gareyn luona.

Piiloutuneina kallion reunalla kasvavien pensaiden taakse odotimme
Rubea, ja pian ilmaisivat tempomiset köydessä, joka oli erääseen
puuhun kiinnitettynä, toverimme alkavan matkansa. Pian tämän jälkeen
nousi korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laiha, musta vartalo
kallionreunasta, ja hengästyneenä horjui hän luoksemme pensaisiin.

Odotimme uutta salamaa. Sissit olivat yhä paikallansa selvästi
tietämättöminä hankkeistamme. Ruben kissannahka-lakki, joka oli
asetettu kallionlohkareelle, piti heitä siinä luulossa että olimme
vielä paikallamme.

Sill'aikaa oli Rube ennättänyt hengähtää ja vedettyämme köyden ylös,
hiivimme vastaiselle reunalle etsimään alaspääsy-paikkaa.

Pian löysimme mitä etsimme, nimittäin erään puun läheltä kallionreunaa;
tämän ympärille kiedoimme nyt köyden lujasti kiinni.

Vielä oli kuitenkin paljon tehtävää, ennenkuin alas laskeutumisemme voi
alkaa. Kallio oli tässä sataa jalkaa korkeampi, ja laskeutuminen näin
korkealta köydellä voi olla uhkayritys jopa jollekin "pikihousulle",
saati sitten meille. Tämän vaikeuden helpottamiseksi leikkelivät Rube
ja Garey palikoita, jotka sidottiin köyteen soveliaille välimatkoille,
ja pian olivat tikapuut valmiina.

Ensi toimenamme oli tutkia, oliko köytemme riittävän pitkä. Sidoimme
kiven sen irtonaiseen päähän, joka sitten sai pudota pitkin kallion
kuvetta.

Kuulimme kumean kopsahduksen aavikon nurmelta. Köysi ulottui siis
maahan. Se vedettiin jälleen ylös, kivi otettiin pois, ja silmu pantiin
Ruben kainaloihin. Hänet, ollen meistä kevein, oli määrätty tekemään
ensimäinen yritys, sillä köyden kestävyys, jota oli tarvittu ylöspäin
kiivetessä aivan vähän, oli vielä epätietoinen. Jos Rube pääsisi
onnellisesti maahan, piti hänen sitten koetella köyttä sitomalla siihen
iso kivi oman painonsa lisäksi; näiden yhteinen paino ainakin tulisi
yhtä suureksi kuin Gareyn, joka oli meistä raskain.

Kun kaikki oli valmiina, luikui vanha metsästäjä äänetönnä syvyyteen,
samalla kuin Garey ja minä päästimme köyttä verkalleen, jottei
toverimme löisi liian ankarasti kalliota vastaan.

Täten oli köydestä juossut jo enemmän kuin kolme neljännestä ja me
onnittelimme juuri toisiamme, että yritys olisi pian onnellisesti
ohi, kun säikähdykseksemme köyden jännitys herpousi niin äkkiä, että
molemmat kupsahdimme seljällemme. Samassa silmänräpäyksessä kuulimme
alhaalta kimakan parahduksen.

Syöksyimme pystöön ja aloimme lappaa köyttä; Se oli kevyt kuin lanka.

Keskeytimme lappamisen ja katselimme toisiamme, ei kuitenkaan selitystä
saadaksemme. Kumpikaan meistä ei sellaista tarvinnut; kumpikaan ei
lausunut sanaakaan. Asia oli selvä: köysi oli katkennut, ja toverimme
oli pudonnut maahan.

Saman tunteen valtaamina laskeusimme polvillemme, ryömimme kallion
reunalle ja katselimme alas. Emme voineet nähdä mitään meitä vastaan
ammottavassa mustassa alhossa. Meidän piti odottaa ensi salamaa.

Kuuntelimme kuitenkin jännityksellä.

Ei ihmisääntä! Ei, valitettavasti! Tuskankin huudahdus olisi ollut
meille tervetullut, todistamaan toverimme vielä olevan elossa. Vaan ei,
hän oli vaiti... kuollut... kentiesi musertunut.

Ennenkuin pimeä oli hälvennyt, kuulimme puhetta suoraan kohdaltamme;
mutta ääniä oli kaksi, eikä kumpikaan Ruben.

Salaman jälleen iskiessä näimme kaksi sissiä ratsain alhaalla
aavikolla, aivan kallion lähellä. Heidät me näimme selvään, mutta emme
sitä, mitä olimme odottaneet, toverimme runneltua ruumista.

Olisimme erottaneet kissankin kokoisen esineen. Rubea, joko hän oli
elävä tahi kuollut, ei siellä varmaankaan ollut.

Olivatkohan nuo kaksi ratsastajaa hänet surmanneet? Tähän he itse
antoivat vastauksen.

-- Carrambo! huudahti toinen heistä maltittomasti; -- te kait
erehdyitte. Kuulitte vuorikissan äänen?

-- Olen varma, että se oli ihmisääni.

-- Sitten se kai tuli joltakin tuolla kallion takana olevalta konnalta.
Täällä ei ole ketään. Tule! Palatkaamme kallion toiselle puolelle...
eteenpäin!

Kavionkopse ilmaisi meille heidän ratsastavan pois, täyttääkseen
Ijurran käskyä, sillä viimeinen puhuja ei ollut kukaan muu kuin hän.

Olipa lohdullista tietää, ettei toverimme vielä ollut joutunut heidän
kynsiinsä. Kuinka pahasti hän oli vahingoittunut, siitä ei meillä ollut
aavistustakaan. Hämmästyneinä hänen putoamisestansa olimme kiireesti
vetäneet köyden ylös, ja nyt voimme vain arviolta tietää, korkealtako
hän oli pudonnut.

Nähdessämme hänen olevan poissa, rupesimme toivomaan, ettei hän ollut
saanut ainakaan aivan suurta vammaa.

Mutta mihinkä hän oli joutunut? Olikohan hän ryöminyt pois ja siis
vielä kallion lähellä? Siinä tapauksessa voisivat sissit hänet vielä
huomata. Piilopaikkaa ei ollut lähettyvillä missään.

Garey ja minä olimme levottomia, miten kävisi sitä enemmän kun olimme
kuulleet hänen huutonsa ja häntä etsineet. Päätimme heti mennä vuoren
toiselle reunalle, pitämään silmällä noita kahta ratsastajaa.

Heidän äänensä johtamina laskeusimme jälleen polvillemme kallion
kaukaisimpaan nurkkaan. He olivat pysähtyneet tutkiaksensa maata ja
vartosivat vain salamaa.

-- Voimme ampua heidät, kuiskasi Garey.

Epäilin antaa tähän suostumustani; olin ruvennut toivomaan varmempaa
pelastusta.

Tässä silmänräpäyksessä salama jälleen leimahti; miehet eivät olleet
viittäkymmentä askelta pyssynpiipuistamme; olisimme voineet tähdätä
tarkkaan ja, kovasti ahdistettuina kuin olimme, olin antamaisillani
perään toverini maltittomuudelle. Olimme jo puoleksi tähdänneet, kun
samassa huomasimme erään esineen, joka saattoi kiväärimme jälleen
vaipumaan -- se esine oli Ruben ruumis.

Hän makasi litteänä maassa, kädet ja jalat ojennettuina täyteen
pituuteensa ja kasvot syvällä nurmessa. Siitä korkeudesta, josta me
häntä katselimme, oli hän kuivamaan levitetyn, nuoren puhvelin nahan
näköinen.

Tämä rauhoitti meitä vähän, mitä toverimme kohtaloon tuli. Niin ei
mikään kuollut voinut maata. Asento oli selvään tarkoitettu, ja syy
siihen oli myös selvä. Ruumis oli tuskin viidensadan askeleen päässä
kentällä, mutta vaikka täydellisesti näkyvissä meidän paikaltamme,
oli hän varmaankin näkymätön noille alhaalla oleville ratsastajille,
sillä niin pian kuin pimeni, kuulimme heidän suureksi helpotukseksemme
ratsastavan takaisin kukkulan etupuolelle.

Onnellista oli hänelle ja hänen toverillensa, etteivät huomanneet tätä
suullaan kellettävää olentoa, onnellista Rubelle -- ja meille kaikille.

Garey ja minä makasimme hiljaa, odottaen uutta salamaa.

Kun se tuli, ei tuo ruskea puhvelin nahka enää ollut näkyvissä.
Kaukana, milt'ei peninkulman päässä, luulimme näkevämme saman olennon
kellellään, kuten ennenkin, mutta aavikon ruohon varjo teki näyn jo
epäselväksi.

Yhdestä asiasta me kuitenkin olimme varmat: meidän toverimme oli
päässyt pakoon. Ensi kerta sissijoukon tavattuamme hengitin vapaammasti
ja tunsin itseni vakuutetuksi pelastumisestamme. Toverillani oli sama
luottamus, eikä tarvitse sanoakaan, että palasimme kukkulan poikki
iloisemmalla sydämellä sekä keveämmillä askeleilla.

Tietysti emme enää ajatelleetkaan alaslaskeutumista. Sillä köydellä,
joka enää oli jäljellä, olisi se ollut mahdotonta. Palasimme jälleen
vuoren etupuolelle, pitämään sissejä silmällä, ja jos mahdollista,
estämään heitä lähestymästä hevosiamme, jos he sattumalta huomaisivat
meidän jättäneen varustuksemme kallionlohkareen takana.



XIV

Ystäväkö vai vihollinen?


Oli sivu puolen yön. Salamat, jotka vähitellen olivat ruvenneet
leimahtamaan yhä pitempien väliaikojen kuluttua, lakkasivat nyt
kokonansa. Niiden oikullista, huumaavaa valoa oli seurannut miedompi
ja vakavampi, sillä kuu oli noussut idän taivaalle. Se oli jo
alakuuta, mutta niin kirkasta oli sen valo, että olisi voinut nähdä
jonkun esineen kaukana aavikolla, jonka hopeankarvainen pinta ulottui
joka haaralla sivu näköpiirin. Paksut, synkät pilvet peittivät tuon
tuostakin kuun, jolloin aavikko katosi synkkään pimeyteen. Tähän asti
olimme, Garey ja minä, seisoneet sen aukon lähellä, jota myöten olimme
ylöskin kiivenneet. Meillä oli kuu takanamme, sillä sissit olivat
kukkulan länsipuolella. Tämän varjo ulottui kauaksi kentälle, ja aivan
sen jyrkän reunan edustalla näkyi vartioiden taaja rivi. Kyyristyneinä
matalien pensaiden suojaan olimme heiltä näkymättömissä, mutta voimme
samalla pitää täydellisesti silmällä koko joukkoa, jossa tupakoitiin,
juteltiin, meluttiin ja laulettiin.

Katseltuamme heitä hiljaisuudessa hetkisen, erkani Garey minusta
kävelläksensä kertaansa kukkulan ympäri ja tarkastaaksensa vastakkaista
eli itäistä puolta. Tällä suunnalla oli uutisasutus ja sieltä
luultavasti apukin tulisi.

Toverini ei ollut poissa minuuttiakaan kauemmin, kun kentältä näkyvä
musta esine herätti huomiotani. Minusta se näytti mieheltä, vaikka
olikin pitkällään ja maahan litistyneenä, aivan kuin Rube paetessansa.

Samassa peitti pilvi kuun, ja musta esine katosi. Kun kuu jälleen
loisti, ei esine enää ollut sillä paikalla, missä sen ensiksi olin
huomannut; mutta nyt huomasinkin sen lähempänä ratsastajia ja samassa
asennossa kuin ennenkin. Se oli nyt kahtasataa askelta lähempänä
meksikolaisten riviä, mutta taaja ruohopensas näkyi peittävän sen
sisseiltä; yksikään näistä ei näyttänyt mitään merkkiä siitä, että
olisivat sen huomanneet.

Olin varma, että se oli mies, ja vieläpä päälliseksi alaston, sillä hän
kiilsi kuun valossa, niinkuin ainoastaan alaston mies voi kiiltää.

Tähän asti olin luullut, tahi oikeammin peljännyt sen olevan Ruben.
Sanoin peljännyt, sillä en laisinkaan olisi suonut Ruben palaavan tällä
tavoin. Varmaankaan hän ei palaisi yksinänsä, ja miksi hän esiintyisi
vakoojana, koska jo täydellisesti tunsi vihollisen aseman?

Olin ymmällä enkä hetkeen aikaan tietänyt, mitä minun piti ajatella.
Mutta ruumiin alastomuus rauhoitti minua. Se ei voinut olla Rube. Tämä
ei milloinkaan riisunut pukinnahkapukuansa, ja sitäpaitsi ei Rube olisi
kuuvalossa näin välkkynyt. Ei, tuo salaperäinen hiipijä ei ollut hän.

Tuli uusi pilvi, heittäen uusia varjoja, ja niinkauan kuin nämä
kestivät, en nähnyt tuota ryömivää olentoa.

Kuun jälleen kumottaessa huomasin hänen jättäneen piilopaikkansa. Häntä
ei näkynyt lähistölläkään, mutta kauemmaksi silmättyäni huomasin erään
miehen, joka eteenpäin kumarruksissaan nopein askelin hiipi pois.

Seurasin häntä kunnes hän katosi kauas, ikäänkuin haihtuen pois
kuunvalossa.

Näin tuijottaessani tuon etäisen kentän yli sinne päin, mihin mies oli
kadonnut, säpsähdin nähdessäni äkkiä joukon olentoja hämärässä aavikon
reunalla.

-- Se oli sittenkin Rube, ajattelin -- ja tuolla on uutisasukkaita.

Jännitin katsettani äärimmäiseen asti. Epäilemättä ne olivat
ratsuväkeä, mutta sen sijaan, että olisivat pysyneet taajassa koolla,
seurasi toinen toistansa yksinkertaisessa rivissä, kunnes pitkä jono
ikäänkuin renkaat jättiläisketjussa kuvastui taivasta kohden.

Minun mieheni eivät koskaan paitsi ahtaissa solissa tahi metsäpoluilla
ratsastaneet tuolla tavalla. Niitä nämä eivät voineet olla.

Mutta samassa silmänräpäyksessä juolahti mieleeni uusi ajatus. Useammin
kuin kerran olin nähnyt samallaisen näyn ja useammin kuin kerran sitä
pelolla katsellut. Tämä taaja ratsujoukko oli vanha tuttu: siinä oli
intiaanisotureja puoliyön-retkellänsä -- sotajalalla!

Vakoojan liikkeet olivat nyt selvillä: hän oli intiaani-nuuskija.
Joukko, johon hän kuului, lähestyi kukkulaa, kentiesi aikoen leiriytyä
sinne. Hänet oli lähetetty edeltäpäin seutua tarkastelemaan.

Minkä vaikutuksen hänen tuomansa tiedot tekisivät, sitä en voinut
arvata. Voin nähdä ratsastajain pysähtyneen, kentiesi vakoojaa
odottamaan. He olivat liian kaukana, jotta meksikolaiset olisivat
heidät nähneet; silmänräpäys tämän jälkeen katosivat he minunkin
silmistäni pimeisiin varjoihin peittyvälle aavikolle.

Viipyipä milt'ei neljännestunti, ennenkuin pilvi oli mennyt, ja silloin
näin ihmeekseni hevosjoukon -- ei ratsastajia -- aavikolla, tuskin
tuhatta askelta kalliosta! Yhdelläkään niistä ei ollut ratsastajaa, ja
kaikesta päättäen se oli villihevoslauma, joka pimeässä oli nelistänyt
paikalle ja seisoi nyt hiljaa sekä liikkumatonna.

Tutkin aavikon ulkolaitaa, mutta tuo sumumainen ratsastajarivi oli
kadonnut. He olivat kai ratsastaneet pois.

Olin menemäisilläni toverini luokse katsomaan mitä oli tapahtunut,
kun seisomaan noustessani huomasin hänet vieressäni. Hän oli kulkenut
ympäri koko vuorenkukkulan näkemättä mitään, ja oli palannut katsomaan,
vieläkö sissit pysyivät alallansa.

-- Mitä! huudahti hän lauman nähdessään. -- Mitäs nuo ovat? Sangen
merkillistä, etteivät neekerit heitä huomaa! Taivaan ni...

Sanat tukahtuivat siihen kauheaan ulvontaan, joka äkkiä kuului
meksikolaisten rivistä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi koko
joukko hyppäävän satulaan ja lähtevän liikkeelle. Tietysti otaksuimme
heidän huomanneen villihevoslauman, ja että tämä oli syynä heidän
äkilliseen meluunsa. Mutta suuripa oli kummastuksemme huomattuamme,
että itse olimme sen aikaan saaneet; sillä sen sijaan, että olisivat
kääntyneet kentälle päin, ratsastivat sissit lähemmäksi kalliota ja
laukaisivat hirmuisesti kirkuen pyssynsä meitä kohden.

Alussa emme voineet käsittää, miten ne olivat meidät huomanneet; mutta
yksi ainoa silmäys selitti kaiken... kuu oli noussut korkeammalle ja
vuoren heittämä varjo oli vähitellen tullut lyhemmäksi. Tähystäessämme
hevoslaumaa olimme, varomattomasti kyllä, jääneet seisoallemme, ja
meidän jättiläismäiset varjomme olivat kuvastuneet kentälle, aivan
vihollistemme silmäin eteen. Heidän tarvitsi vain katsahtaa ylös,
nähdäksensä, missä olimme.

Silmänräpäyksessä heittäysimme polvillemme pensaisiin ja tartuimme
pyssyihimme.

Hämmästys meidän odottamattomasta näkemisestämme näkyi saattaneen
vihollisemme unohtamaan tavallisen varovaisuutensa, ja moniaat heistä
ratsastivat aivan rohkeasti pyssynkantomatkalle. Pimeässä varjossa emme
voineet heitä erottaa, mutta yhdellä heistä sattui kovaksi onnekseen
olemaan valkoinen hevonen, ja tämä opasti metsästäjän silmää.

Näin hänen silmäävän pitkin pyssynsä piippua sekä kuulin aika
pamahduksen. Luulinpa alhaalta kuulevani tukahdutettua valitusta, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi tuo valkoinen hevonen nelistävän
kuunvalossa, mutta ratsastajaa ei sen selässä enää ollut.

Uusi pilvi liiti nyt kuun eteen, ja kenttä peittyi taasen silmistämme.
Garey latasi juuri pyssyänsä, kun pimeästä kuuluva kirkuminen hänet
keskeytti ja pani hänet kuuntelemaan. Huuto uudistui, ja sitä
kerrattiin sitten tuolla hurjalla äänellä, joka voi lähteä ainoastaan
villin kurkusta. -- Komanhi-intiaanein sotahuuto! lausui Garey, --
komanhein sotahuuto! Taivaan nimessä! Hurraa!

Intiaanit ovat heidän kimpussansa!

Huudon ohessa voimme kuulla hevosten nopeata juoksua; maa tuntui
tärisevän noiden raskaiden, yhä enemmän lähestyvien kavioiden alla.
Villit aikoivat karata sissien päälle!

Kuu pistäysi esiin. Ei ollut enää epäilemistäkään. Villihevosten
seljässä oli ratsastajia, kullakin vyötäisiin saakka alaston intiaani.
Heidän hirveän näköiset maalatut ruumiinsa kiilsivät kuunvalossa.

Sill'aikaa olivat kaikki meksikolaiset nousseet ratsuillensa ja tehneet
rintaman tuota odottamatonta vihollista vastaan, mutta epäröimistä
näkyi selvään heidän rivissänsä. He eivät ikinä kestäisi hyökkäystä, ei
ikinä. Niin sanoi Garey, ja hän oli oikeassa.

Villit olivat tulleet noin sadan askeleen päähän meksikolaisten
rivistä, kun he äkkiä pysähtyivät. Mutta vain silmänräpäykseksi,
juuri parahiksi saadakseen nähdä vihollisen aseman ja lähettääksensä
heidän keskellensä nuolisateen. Sitten he hyökkäsivät eteenpäin,
antaen kuulua kauhean sotahuutonsa sekä heiluttaen pitkiä keihäitänsä.
Sissit laukaisivat pitkät pyssynsä, mutta eivät ajatelleetkaan niiden
uudestansa lataamista.

Useimmat heistä heittivät ammuttuaan aseensa pois, ja nyt alkoi
peräytyminen. Koko joukko käänsi viholliselle selkänsä, kannusti
hevosiansa ja lennätti sitten pitkin vuoren juurta hurjassa paossa.

Intiaanit tulivat yhtä nopeaan jäljessä, ulvoen kauheasti. He
raivostuivat yhä enemmän, huomattuaan vihaamansa vihollisen kentiesi
pian pääsevän heidän käsistänsä.

Samassa silmänräpäyksessä kun näimme mihin suuntaan takaa-ajo alkaisi,
hyökkäsimme Gareyn kanssa vuoren vastakkaiselle puolelle. Sen reunalle
ehdittyämme näimme kuinka molemmat sotajoukot laukkasivat pitkin vuoren
juurta. Kumpainenkin joukko ratsasti hajanaisissa ryhmissä, ja tuskin
oli kahtasataa askelta viimeisten takaa-ajettujen ja ensimäisten
takaa-ajajien välillä. Viimeksimainitut päästivät vielä sotahuutonsa,
mutta ensiksimainitut ratsastivat vaiti henkeä pidättäen ja mykkinä
pelosta.

Äkkiä nousi sissijoukosta huuto -- lyhyt, äkillinen, epätoivoinen: se
oli jonkun uuden hämmästyksen ilmaus; samassa näkyikin koko joukko
pysähtyvän.

Vastakkaiselta suunnalta, tuskin kolmensadan askeleen päästä,
näkyi ratsastajajoukko nelistävän. Amerikkalaisten hevosten raskas
kavionkopse kuului jytisevän aavikolla, mutta vieläkin tutummalta
tuntui tuo voimakas "hurraa", jota eivät intiaanit eivätkä
meksikolaiset käytä.

-- Huraa!... sotureja! kiljahti Garey, uudistaen huudon kovimmalla
äänellänsä.

Hämmästyneinä tämän uuden vihollisen ilmestymisestä olivat sissit
silmänräpäykseksi pysähtyneet, epäilemättä luullen tulijoita uudeksi
intiaanijoukoksi. Heidän pysähdyksensä oli lyhyt; Pimeyden suojassa
tekivät he käännöksen, pyssyt heilahtivat ja äkkiä käännähtäen
vasemmalle laukkasivat he avonaiselle kentälle. Kun intiaanit näkivät
tämän, kääntyivät he viistoon katkaistaksensa heiltä tien; mutta
soturit, jotka jo olivat läsnä, olivat samaan aikaan tehneet samoin,
joten villit ja amerikalaiset ryntäsivät nyt tylsässä kulmassa
toisiansa vastaan.

Garey ja minä emme nähneet enää mitään, sillä kuu peittyi äkkiä pilven
taakse; mutta me kuulimme noiden kahden joukon yhteentörmäyksen,
kuulimme villien sotahuudon sekaantuvan soturien kostonkirouksiin,
kuulimme pyssyjen sekä revolverien nopeata pauketta, sapeliniskuja
keihäsvarsiin, katkeavan teräksen helinää, hevosten hirnuntaa,
voittajain riemuhuutoja ja voitettujen tukahdutettua, tuskallista
valitusta.

Vapisevin sydämin ja kiihoittunein hermoin seisoimme kalliolla,
kuunnellen noita kauheita, paljon merkitseviä ääniä. Kauan ne eivät
kestäneet. Tuima taistelu oli pian ohi. Kuu kun pilkisti esiin, oli
ottelu loppunut. Sekä ihmisiä että hevosia makasi kentällä.

Kaukana etelässä näkyi musta joukko katoavan aavikon laitaan: ne
olivat nuo sissipelkurit. Länteen laukkasi ratsastajia yksittäin
tahi hajanaisina joukkoina, mutta se voitonhuuto, joka kuului
taistelukentältä, ilmoitti, kutka siellä nyt olivat herroina. Soturit
olivat voittaneet.

-- Missä olet, Bill? huusi eräs meille kummallekin hyvin tuttu ääni
vuoren juurelta.

-- Täällä, vastasi Garey.

-- Olemme antaneet intiaaneille selkään, luulen, jatkoi Rube, -- mutta
kova onni oli, että keltanahat pääsivät pakoon. Uh!

Garey ja minä olimme pian kentällä, ja hetimiten sen jälkeen,
haudattuamme pari kaatunutta toveria, jätimme paikan, jossa kolmea
meistä oli uhannut varma kuolema; iloisella mielellä lähdimme
uutisasumusta kohti.

Wheatley ratsasti rinnallani. Häneltä sain tiellä tietää Ruben,
kuten olimme aavistaneetkin, ehjin nahoin saapuneen kylään, ja että
kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli kertomuksensa lopettanut,
viisikymmentä uutisasukasta oli matkalla kalliolle päin.

Rube oli johtanut heitä tavallisella taidollansa. Samoinkuin intiaanit
olivat hekin ratsastaneet eteenpäin pimeillä väliajoilla; ja koska he
tulivat vastakkaiselta taholta, olivat he pitäneet kukkulan itsensä ja
vihollisen välillä, toivoen täten pääsevänsä salaa sissein kimppuun.

He olivat jo lähestyneet miltei hyökkäysmatkalle, kun villien sotahuuto
kajahti ja pakenevat sissit tulivat heitä vastaan. Muu, mikä oli
tapahtunut, ei kaivannut selitystä, sillä sen kaiken olimme Garey ja
minä omin silmimme nähneet.

-- Mitäs minusta sanotaan? kysyin Wheatleyn vaijettua.

-- Teistäkö, kapteeni? Oh, ei mitään. Mitä luulette teistä voitavan
sanoa?

-- Varmaankin on puhuttu minun poissaolostani?

-- Ah, siitäkö! Ei, ei sanaakaan, ainakaan ei pääkortteerissa, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei teitä ole kadonneeksi ilmoitettu.
Hollingworth ja minä luulimme tehneemme teille palveluksen salaamalla
asian... ainakin kunnes saisimme varmuuden teidän kuolemastanne. Emme
olleet menettäneet kaikkea toivoamme. Se paimen, joka oli teillä
oppaana, tiesi kertoa kahden metsästäjän kulkeneen perässänne. Hänen
selityksistään tunsin vanhan Ruben ja olin vakuutettu, että jos teistä
olisi mitään jälellä, olisi hänessä miestä se löytämään.

-- Kiitos, ystäväni, te olette menetelleet viisaasti ja säästäneet
minulta monet nöyryytykset. Eikö mitään muita uutisia? kysyin hetken
vaijettuani.

-- Ei, vastasi hän. -- Ei mitään tärkeätä.

Muutaman minuutin ratsastimme vaiti eteenpäin. Kaksikinkymmentä kertaa
oli eräs kysymys huulillani, mutta pidätin sen, toivoen Wheatleyllä
olevan vielä jotakin kerrottavaa -- jotakin hauskempaa, kuin mitä hän
tähän saakka oli kertonut. Mutta hän oli kiusaksenikin vaiti.

Aikoen "ammentaa" häneltä tietoja, heittäydyin välinpitämättömän
näköiseksi ja kysyin:

-- Eikö teillä ole käynyt ketään? Eikö ketään leiristä?

-- Ei elävätä sielua, vastasi hän, ja vaipui jälleen mietiskelyihinsä.

-- Eikö kukaan ole minua kysynyt? tutkasin, päättäen suoraan ryhtyä
asiaan.

-- Ei, kuului masentava vastaus. Mutta malttakaahan... ahaa...
tosiaankin, lisäsi hän oikaisten sanojansa ja puhuen omituisella
äänellä. Teitä on todellakin kysytty.

-- Kuka? kysyin vitkallisella, välinpitämättömällä äänellä.

-- Sitä en oikeastaan osaa sanoa, vastasi luutnantti, selvästi
leikillisellä äänellä; -- mutta näyttää, ikäänkuin joku olisi ollut
hirveästi levoton vuoksenne. Muuan meksikolainen poika on siellä
juossut edestakaisin ainakin miljoonan kertaa. Selvästi on joku pojan
sinne lähettänyt, mutta hän on vaitelias veitikka... hän ei tahdo
ilmaista, kuka hänet lähettää tahi mitä hän tahtoo; hän vain kysyy,
oletteko jo palanneet ja näyttää hirveän alakuloiselta saadessaan
kieltävän vastauksen. Olen huomannut hänen tulevan maatilalle vievää
tietä.

Viimeiset sanat lausui hän erityisellä äänenpainolla.

-- Olisimme ottaneet kiinni sen pikku veitikan vakoojana, jatkoi
Wheatley, äänessään tyyntä ivaa, -- ellemme olisi luulleet häntä jonkun
teidän ystävänne lähettämäksi.

Luutnantti lopetti puheensa vieläkin suuremmalla äänenpainolla, ja
kuunvalossa voin huomata hymyn hänen huulillansa. Useammin kuin kerran
olin pistellyt luutnanttia hänen ihastuksestaan Conchitaan, tuomarin
tyttäreen; nyt hän kosti.

En ollut suuttumatuulella; toverini olisi voinut tällä hetkellä
kohdella minua kuinka vapaasti tahansa; hänen kertomuksensa oli
helähdellyt ihanana soittona korvissani, ja minä ratsastin eteenpäin
ylpeänä tiedostani, etten ollut unohdettu. Isolina oli uskollinen.

Pian tämän jälkeen kiintyivät silmäni loistavaan esineeseen: tuohon
pienen rukoushuoneen kullattuun viiriin; sen alla kiilsivät maatilan
muurit, välkkyen kuun kumottavassa valossa. Sydämeni sykki omituisista
tunteista katsellessani tuota tunnettua asuntoa ja muistellessani
helmeä, jonka tämä jalokivilipas sisälsi.

Nukkuiko hän? Uneksiko hän? Mitä?... Kenestä? Aamun himmeä, sinervä
valo oli ilmestynyt idän rannalle, kun ratsastimme kylään. En tuntenut
enää nälkää enkä janoa. Jotkut sotureista olivat ottaneet mukaansa
hyvin varustetut matkalaukut ja taskumatit, sekä auliisti tarjonneet
niiden sisällön käytettäväkseni.

Päästyäni siitä pitkällisestä jännityksestä, jonka haavat, pelkoja
valvominen olivat aiheuttaneet, tunsin itseni äärettömän väsyneeksi;
tuskin olin riisuutunut ja heittäytynyt nahalla päällystetylle
sohvalle, kun jo nukuin.



XV.

Kosinta hevosen seljästä.


Muutaman tunnin lepo tuotti toivotun vaikutuksen ja virvoitti sekä
ruumiin- että sielunvoimani. Heräsin terveenä ja toivorikkaana.
Kokonainen maailma suloisia toiveita oli mielessäni.

Pukeusin jokseenkin huolellisesti, mutta en pitänyt yhtä suurta lukua
suuruksestani, sytytin sikaarini ja menin lempipaikkaani katokselle.

Aavikkojen valkoinen juoksija oli torilla ihmisjoukon keskellä,
uljaasti nostellen kaulaansa, ikäänkuin tietäen minkä ihmettelyn
herätti. Uutisasukkaita, joutolaisia ja torimummoja seisoi sen vieressä
ja tuijotti siihen silmät selällään.

-- Uljas lahja! ajattelin. -- Kelpaisipa vaikka ruhtinattarelle.

Aikomukseni oli, että itse antaisin hevosen Isolinalle, -- ja tämä
oli syynä, miksi olin niin huolellisesti pukeutunut. Tarkemmin
mietittyäni hylkäsin kuitenkin päätöksen. Tähän minut taas pakottivat
monet arvelut, joiden joukossa myöskin pelko, että käyntini maatilalla
mahdollisesti voisi matkaansaattaa rettelöitä Isolinan perheelle.
Isänmaallinen tunne kiihtyi päivä päivältä. Lahjankin vastaanottaminen
oli vaarallista; ja vaikk'ei tuo hevonen oikeastansa lahja ollutkaan,
ainoastansa korvaus siitä lemmikistä, jonka olin kaatanut, ei minun
silti pitäisi esiintyä lahjoittajana.

Näiden mietteiden tuloksena oli, että käskin mustan tallirenkini viedä
uljaan vangin maatilalle. Katolta näin lähettilään menevän mäkeä ylös,
taluttaen tuota uljasta juoksijaa valkoisesta lassosta; hän meni sisään
maatilan isosta portista. Heti tämän jälkeen tuli hän jälleen ulos,
mutta hevosetta. Lahja oli otettu vastaan. Niin pitkälle oli kaikki
hyvin.

Laskin sekunnit, kunnes portaista kuului raskaita askeleita, ja
kiiluvat, mustat kasvot pilkistivät katolle.

Hänellä ei ollut kirjettä, ei tervehdystä paitsi "mil gracias",
("tuhannet kiitokset"). Minä tunsin pistävän pettymyksen tuskaa.
Olinpa odottanut juhlallisempaa suurkiitosta, kuin tuo tyhjä
kohteliaisuuslause.

Palvelijani näytti tyytyväisemmältä. Kultaraha kiilsi hänen mustassa
kädessänsä. Kelpo juomaraha!

-- Keltä tuon olet saanut? kysyin.

-- Kultaa, massa katteini, sen sain eräältä tytöltä, kauniimmalta
kvarteronitytöltä, mitä koskaan olen nähnyt.

Epäilemättä oli Isolina itse sen antanut!

Olisinpa musertanut tuon konnan paksun pääkallon, ellei runsas lahja
olisi ollut todistuksena siitä suuresta mielihyvästä, jolla lahjani oli
otettu vastaan. Tämäkin vähäpätöinen seikka lisäsi toiveitani saada
kokea vielä suuremmassa määrässä vastaanottajan kiitollisuutta.

Näissä toiveissa jatkoin yksinäistä astuskelemistani katoksella.
Kylässä oli sinä päivänä juhla. Kellot olivat jo alkaneet soida, ja
muita riemuääniä sattui korviini. Kylän nuoret tytöt esiintyivät
kaikista kirjavimmissa puvuissansa, intiaaninaiset värjätyissä hameissa
sekä punaiset nauhat punottuina mustaan tukkaansa; palmumajojen
asujamet tulvailivat torille ja ihmisjonoja muodostui kirkon luo;
soittajat näppäilivät kitaroitansa, ja ilotulitus-telineitä oli
asetettu kadunkulmiin. Maalatuilla naamareilla varustetut miehet
kantoivat olkapäillänsä helyillä koristettuja pyhimysten kuvia; siellä
oli Pilatus, sotamiehet sekä Vapahtaja -- outo ja luonnoton näytelmä,
ja kuitenkin näytelmä, jota joka viikko sai nähdä meksikolaisessa
kylässä ja jota ainoastansa hiukan vaihdellen on esitetty joka viikko
kolmen vuosisadan aikana.

Minulla ei ollut halua katsella tuon häpeällisen taikauskoisuuden
vastenmielistä loistoa. Kyllästyneenä sen katselemiseen ja noihin
riemunääniin tuskastuneena käskin tuomaan hevoseni, Mennäkseni
ratsastamaan sekä etsiäkseni viihtymystä mielelleni hiljaisesta
viidakosta. Ratsuani odotellessani näin jotakin, joka pani sydämeni
nopeammin sykkimään: näin don Ramos de Vargasin maatilan ja jotakin
muuta...

Näin ratsastajan tulevan sen portista ja nopealla vauhdilla ajavan
mäkeä alas. Hevosen lumivalkea karva ja ratsastajan heleänpunainen
levätti, jotka jyrkästi pistivät silmiin ympärillä olevan maiseman
vihannuudesta, ei voinut jäädä huomaamatta siltäkään matkalta. En
epäröinyt. Se oli valkoinen juoksija, -- ja ratsastaja -- tunsinhan
tuon levätin siitä asti, kun silmäni ensi kerran huomasi sen ihanan
omistajattaren -- ratsastaja oli Isolina.

Hän ratsasti maatilasta virtaan ulottuvaa rinnettä, ja pian peittivät
platanipuiden tuuheat lehvät loistavan ilmiön. Huomasin hänen
silmänräpäykseksi pysähtyvän metsän laitaan, ja minusta näytti,
että hän katseli kylään päin; tie, jonka hän valitsi, vei kuitenkin
päinvastaiseen suuntaan. En tahtonut malttaa odottaa hevostani.
Päätökseni oli seurata tuota valkoista hevosta ja sen punaista
ratsastajaa.

Satulaan päästyäni ratsastin nopeasti torilta ja tultuani aukealle
kentälle annoin hevoseni nelistää. Tieni vei pitkin virtaa ylöspäin;
maa oli tasaista; seudulla kasvoi taajassa gummi- ja puuvillapuita,
löyhästi kiertäen tuota ihmeellistä tillandsiapuuta, jonka
hopeanhohtoiset lehväkimput, ulottuen oksalta oksalle, sulkevat pois
auringon ja muodostavat puiden juurille illan hämäryyttä.

Eräällä näistä syrjäpoluista kohtasin tahi ratsastin jonkun ohi;
näin sen olevan erään meksikolaisen pojan, mutta tuo hämärä valo ja
nopeus, jolla ratsastin, estivät minua huomaamasta enempää. Poika huusi
minulle, mutta hevoseni kavionkopse tukahdutti hänen äänensä. Otaksuin
tämän olevan jonkinlaista poikamaista ilveilemistä ja ratsastin
eteenpäin, pitämättä lukua hänen huudoistansa. Vasta, kun olin tullut
kauas näkemä- ja kuulomatkalta, pälkähti mieleeni, että tunsin tuon
äänen ja pojan. Muistin erään juoksupojan, joka palveli maatilalla
ja jonka monta kertaa olin nähnyt kylässä. Muistin myöskin Wheatleyn
ivan ja olisin palannut puhutellakseni tuota nuorukaista, ellen olisi
jo jättänyt häntä niin kauas jälkeeni. Silmänräpäyksen mietittyäni
kannustin jälleen hevostani.

Pian pääsin sen kukkulan juurelle, jolla maatila oli, ja poikettuani
tässä isolta tieltä, noudatin erästä sivutietä, joka kulki alas pitkin
kukkuloita. Muutama harppaus vei minut siihen paikkaan, jossa viimeksi
olin nähnyt takaa-ajettavani. Valkoisen hevosen jäljet johtivat minua
nyt, ja niitä noudattaen ratsastin metsään.

Kappaleen matkaa johtivat jäljet tallattua polkua, kunnes ne äkkiä
siitä poikkesivat ja veivät metsikköön, jossa ei ollut polun
näköistäkään. Ratsastin eteenpäin, mutta jota syvemmälle tulin,
sitä taajemmaksi tuli metsä ja sitä vaikeammaksi ratsastaminen.
Kummastuksella tämän huomasin. Miksi oli hän valinnut tämmöisen tien?
Olikohan hän todellakin Isolina? Valkoinen hevonen ja punainen levätti
eivät laisinkaan ole harvinaisia Meksikossa.

Laskeusin satulastani ja tutkin tarkasti jälkiä. Ne olivat aavikoiden
juoksijan, eikä sillä ratsastajakaan voinut olla muu kuin Isolina.

Enempää empimättä, vaikka yhä kummastellen, seurasin jälkiä. Hetken
kiemurtelivat ne paksun metsän läpi, tuolla kiertäen jotakin paksua
puunrunkoa, täällä kiemurrellen milloin vasempaan milloin oikeaan,
väistääksensä läpipääsemättömiä, bambu-kasvien, viiniköynnöksien ja
pensaskasvien muodostamia tiheikköjä. Vähitellen kääntyi tie ylöspäin.
Metsä harveni mitä pitemmälle tulin, ja siellä täällä oli avonaisia
paikkoja; puut tulivat yhä hienommiksi ja lehdikko ohuemmaksi sekä
valoisammaksi. Olinpa jo milt'ei ehtinyt kummun huipulle; jäljet olivat
aivan tuoreet; oksat, joita hevosen kyljet olivat kosketelleet, eivät
vielä olleet lakanneet väräjämästä; ratsastaja ei kai ollut kaukana.
Luulinpa kuulevani kavionkopsetta.

Ääneti kiirehdin hevostani odottaen joka silmänräpäys näkeväni
vilahduksenkaan tuosta punaisesta levätistä tahi valkoisesta hevosesta.
Vielä muutama askel, ja molemmat olivat loistavina edessäni,
sensitiva-kasvien kiiltävien lehtien joukossa. Enpä ollut erehtynyt:
Isolinahan se oli.

Hän oli pysähtynyt kukkulan huipulle, missä metsä loppui. Tässä oli
jokseenkin aukea paikka, jota joka haaralta kukkasia kasvavat metsät
ympäröivät. Kukkulalta oli vapaa näköala ympärillä oleville seutuville,
samalla kuin tuo viehättävä paikka itse oli täydellisesti rauhassa sekä
syrjässä.

Tälle paikalle hän oli pysähtynyt ja istui nyt vaiti satulassa
ikäänkuin iloiten lintujen liverryksestä, mehiläisten hyrinästä ja
kukkien tuoksusta.

Minäkin olin pysähdyttänyt hevoseni ja epäröin muutaman
silmänräpäyksen, ratsastaisinko esille, vai kääntyisinkö takasin.
Häpeän tunne heräsi minussa, ja luulenpa, että olisin kääntänyt
hevoseni ja hiljalleen hiipinyt tieheni, ellen samassa olisi nähnyt
kauniin ratsastajattaren ottavan povestansa jotakin, joka välkkyi
auringossa. Se oli kello, ja hän näkyi vartovan. Näin hänen levottomana
katselevan noiden matalien, sillä puolen aavikkoa olevien puiden
latvojen ylitse.

Niin vähäpätöisiltä kuin nämä seikat näyttänevätkin, tuottivat ne
minulle ankaran tuskan tunteen. Oli ikäänkuin olisi terävä rauta
lävistänyt sydämeni. Olinpa ratsastanut onnettomuuteeni -- olin tullut
olemaan läsnä kohtauksessa hänen ja jonkun toisen välillä! Ainoastaan
täten selitin itselleni, miksi hän ratsasti yksinään näillä koleisilla,
raivaamattomilla poluilla sekä miksi hän kuunteli ja katseli niin
levottomana. Tietysti kuunteli hän rakastajansa askelia.

Ohjakset putosivat kädestäni. Istuin epäröiden, tuskinpa hengitinkään,
sydämeni tuntui kylmältä ja masentuneelta, linnut pilkkasivat minua,
papukaijat kirkuivat hänen nimeänsä ja kakadulinnut huusivat käheällä
äänellä: Ijurra.

Tämän nimen ajatteleminen antoi minulle voimaa, samoinkuin veren
näkeminen jännittää tiikerin jäntereitä. Jälleen tarttui käteni
ohjaksiin, jalkani asettui jalustimissa, ja sydän sekä käsivarsi paisui
täydessä voimassaan.

Minua eivät pidättäneet mitkään epäröimiset. Ei, tuo ihminen oli velkaa
minulle korvausta, vieläpä hengenkin. Hän oli vainonnut minun henkeäni,
mutta nyt voisi hänen henkensä olla alttiina minun kostolleni. Tällä
paikalla, tuon sulottaren läsnäollessa, täytyy hänen kuolla tahi minun
itseni kaatua. Molemmat emme tulisi elävänä tästä paikasta lähtemään.

Ajatukseni kiihoittivat luultavasti hevostani, sillä samassa
silmänräpäyksessä se kohotti päätänsä ja hirnahti rajusti. Vastaus
tuli ikäänkuin kaikuna tuolta aukealta paikalta, sillä seuraavassa
silmänräpäyksessä huudahti eräs ääni: -- Halloo! Kuka siellä?
Piilotteleminen oli enää mahdotonta. Huomasin että minut oli nähty,
ja kannustaen hevostani ratsastin esiin ja pysähdyin Isolinan eteen.
Hänen silmänsä välähtivät, kunhan loi ne minun. Tunsin nolostuvani
tästä; käytökseni ei ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt. Ajattelin
jotakin anteeksipyyntöä epäkohteliaalle tunkeilevaisuudelleni.
Syyttäisinköhän sattumaa? Hän ei minua uskoisi; aika ja paikka
puhuivat sellaista otaksumista vastaan. Ei, ei mitään teeskentelyä:
minä tunnustan rohkeasti totuuden. Mustasukkaisuus oli tehnyt minut
seurauksista välinpitämättömäksi.

-- Hyvää päivää, cavallero! sanoi hän, keskeyttäen minun kiireelliset
mietiskelyni. -- Missä teidän oppaanne on? Miten olette löytäneet tämän
paikan?

-- Varsin helposti, sennorita; seurasin teidän hevosenne jälkiä.

-- Mutta niin pian... minä en teitä odottanut...

-- Ei, te odotitte toista.

-- Niin kyllä. Luulin Cyprion tulevan ennen teitä...

-- Cyprion!

-- Niin, Cyprion.

-- Sennorita, jos tämä on teidän orpananne toinen nimi, niin saan
sanoa, että olisi viisainta häneltä, ettei hän lainkaan tulisi.

-- Orpanani... Viisainta, ettei tulisi! Pyhä kolminaisuus, kapteeni! En
käsitä teitä.

-- Siinä tapauksessa, sennorita de Vargas, Puhun selvemmin. Jos Rafael
Ijurra tulee tänne, niin joko hän tahi minä jää tälle paikalle. Hän on
väijynyt henkeäni, ja minä olen vannonut surmaavani hänet milloin ja
missä hänet vain tapaankin.

-- Suokoon Jumala, että voisitte pitää valanne!

-- Teidän orpananne?

-- Orpanani... Rafael Ijurra... minun... perheeni katkerin vihollinen.

-- Ja häntäkö olette täällä varronneet?

-- Häntäkö? Ha, ha, haa! En! Niin vähän pelkuri kuin olenkin, en
tahtoisi olla täällä kahdenkesken Rafael Ijurran kanssa.

-- Sennorita, te hämmästytätte minua! Tehkää hyvin ja selittäkää...

-- Per dios! Urhoollinen kapteeni, teidänhän tulee selittää minulle.
Minä pyysin tätä kohtausta kiittääkseni teitä oivallisesta lahjasta. Te
tulette vihaisin silmin ja katkerat sanat kielellänne.

-- Te pyysitte tätä kohtausta?... Ja sen sanotte te, sennorita?

-- Niin kyllä. Syistä, jotka jo tiedätte, en uskaltanut kutsua
teitä kotiimme ja olen sentähden valinnut tämän kauniin paikan
vastaanottohuoneekseni. Miltä se teistä näyttää?

-- Teidän seurassanne, sennorita, näyttäisi minusta rumakin paikka
paratiisilta.

-- Älkää imarrelko, pyydän. Olkaamme täydellisesti avosydämisiä
toisillemme.

-- Kaikesta sydämestäni myönnyn ehdotukseenne. Avosydämisyyttä juuri
toivon, sillä, totta puhuakseni, olen tullut tänne juuri sitä varten.

-- Avosydämisyyttä?

-- Aivan niin; mutta koska puhutte avosydämisyyden puolesta, haluaisin
ensin tehdä teille kysymyksen.

-- Hyvä kapteeni! Sanokaa pois! Vastaan teille aivan vilpittömästi.

-- Noh, sennorita, sittenpä tahdon teiltä ensiksi kysyä, kuka on tuo
Cyprio, jota odotatte?

-- Cyprioko! Ha, ha haa! Kukapa Cyprio olisi muu kuin minun
palvelijani, hän joka toi teille minulta sanan. Mutta tuossapa hän
itsekin on. Halloo, Cyprio! Sinä saat palata kotiin. Carrambo,
kapteeni! Sekä hän että te olette olleet kovin joutuisia. En odottanut
teitä vielä puoleen tuntiin, mutta te soturit olette pian satulassa.
Sitä parempi, sillä rupeaa tulemaan myöhä, ja minulla on teille koko
joukko sanomista.

Ajatukseni selkenivät. Cyprionhan olin kohdannut metsän siimeksessä;
pojalla oli asiaa minulle, ja sentähden hän minua huusi. Minua
odotettiin tänne, minun takiani katsottiin kelloa ja oltiin
huolestuneena.

Nuo katkerat hetket olivat ohi, ja sydämeni paisui jälleen ylpeistä,
iloisista tunteista.

Vielä hän ei tietänyt minun tulleen kutsumatta. Cyprio läksi pois
mitään vastaamatta. Hetkisen aijoin pyytää anteeksi epäkohteliasta
käytöstäni, mutta tämä ajatus sai poistua sen tärkeän päätöksen
tieltä, jonka olin tehnyt. Siihen pakotti minua kiihko, joka oli minut
kokonansa vallannut; ja sitä paitsi, kuka tietäisi, milloin niin sopiva
tilaisuus tulisi!

Ajoin hänen viereensä ja kumartuen hänen puoleensa katsoin hänen
kirkkaisiin, kysyviin silmiinsä ja kuiskasin:

-- Minä lemmin sinua!

Huuleni vapisivat, mutta ääni ilmaisi sanojeni tulleen sydämestä.

Tuo hänen tavallinen hymynsä oli kadonnut hänen huuliltansa. Hieno
punastus tuli heleämmäksi ja nousi yhä enemmän hänen poskillensa:
mustat silmäripsit vajosivat ja peittivät puoleksi niiden alla
välkkyvät silmäterät; nuo iloiset tytön kasvot saivat äkkiä naisen
vakavan ilmeen.

Syntyi pitkä äänettömyys; minusta se tuntui ijankaikkisuudelta.

-- Sennor, sanoi hän vihdoin, ja ensi kerran kuulin hänen äänensä
väräjävän, -- sennor, te lupasitte olla avosydäminen; se te olettekin
olleet. Oletteko myös totuutta rakastava?

-- Olen puhunut sydämeni pohjasta.

Nuo pitkät silmäripsit nousivat, ja lempeä valo heijasti hänen
kirkkaista silmistänsä; hetken se paloi vakavasti, valaen lievitystä
sydämeeni.

Äkkiä ilmestyi hänen huulillensa hymy, jossa näin, tahi luulin
näkeväni, välinpitämättömyyden iloisen huolettomuuden. Minulle tämä oli
uusi tuskan hetki. Hän jatkoi:

-- Ja nyt, kapteeni, mitä tahdotte minun tekevän?

Hämmästyin, enkä vastannut mitään.

-- Tahdotte sanomaan, että teitä lemmin?

-- En, sennorita, pelkään liian paljon vastaustanne.

-- Te, urhoollinen kapteeni, joka rohkeasti menette pariakymmentä
vihollista vastaan, ette rohkene kysyä naiselta, rakastaako hän teitä!

Surullinen hymy oli ainoa vastaukseni tähän katkeraan ivaan.

-- Ah, kapteeni, hän jatkoi, -- sitä en voi uskoa. Tämän peljätyn
kysymyksen olette usein ennenkin tehneet... usein, pelkäänpä liiankin
usein.

Katselin häntä kummastellen. Hänen äänessään oli hieman katkeruutta.
Tuo iloinen hymy oli kadonnut; hänen silmäluomensa olivat vaipuneet ja
hän silmäili maahan.

Oliko tämä todellisuutta vai pelkkää luuloa? Kentiesi jonkun
odottamattoman pilan alku? Joku uusi ivan purkaus?

-- Sennora, sanoin; olkoon tuo edellytys totta tahi ei, mitäpä te siitä?

Hän vastasi minulle kummallisella hymyllä. Minusta siinä näytti olevan
surumielisyyttä.

-- Entistä emme voi muuttaa, sanoi hän, keskeyttäen ajatukseni, emme!
Mutta nykyisyys... sanokaa uudestaan... sanokaa minulle uudestaan että
lemmitte minua.

-- Lemmin!... Niin, sennorita.

-- Ja minulla on teidän sydämenne... koko sydämenne?

-- En milloinkaan... voi toista rakastaa.

-- Kiitos, kiitos!

-- Eikö muuta kuin kiitos, Isolina? Hetkisen oli hän vaiti, silmät pois
käännettyinä; hän näytti taistelevan kiivaiden tunteiden kanssa.

-- Enemmän kuin sen, vastasi hän viimein -- kiitollisuuteni! Vielä
kolme seikkaa... jos ne riittävät näyttämään kiitollisuuttani.

-- Mainitse ne!

-- Miksi väärä kainous sitoisi kieleni! Lupasinhan olla avosydäminen.
Minäkin tulin tänne tunnustukselle. Kuule! Kolme seikkaa, olen sanonut.
Katsokaa ympärillenne... pohjoiseen, etelään, itään, länteen... maa,
jonka näette, on minun, olkoon se teidän, jos tahdotte.

-- Isolina!

-- Tämänkin minä voin antaa, hän sanoi, pistäen esille pienen
kätösensä, jota minä puristin kuumeentapaisella maltittomuudella.

-- Lisää! Lisää! Kolmas?

-- Kolmatta en tarkemmin mietittyäni voikaan antaa teille, sillä se on
jo teidän.

-- Ja se on...?

-- Sydämeni.



XVI.

Erilaiset kohtaukset.


Me erosimme mäen kukkulalla. Olisi ollut varomatonta näyttää että
olimme olleet yhdessä, ja siksi menimme eri haaroille, Isolina ensiksi.

Olimme hyvästelleet näillä suloisilla, paljon lupaavilla sanoilla:
"huomiseen vain!" Huomenna jälleen tavattaisiin. Huomenna ja taasen
seuraavana huomenna tulisimme tähän kauniiseen paikkaan, kertoisimme
tunteistamme, uudistaisimme suloiset uskollisuudenvalamme.

Valitettavasti ei tämä jokapäiväinen autuus tullut pitkälliseksi. Tuli
eron hetki. Meidän täytyi erota, ei tuolla kauniilla lupauksella:
"huomenna", "tänä iltana", vaan pitkiksi viikoiksi, kuukausiksi,
kentiesi vuosiksi... epämääräiseksi ajaksi... kunnes sota oli loppunut.
Oi, julma sota! Ei ikinä ollut miekkani tuntunut minusta niin raskaalta!

Syntyi riita lemmen ja velvollisuuden välillä. Ei, ei velvollisuuden:
olisinhan voinut pistää miekkani tuppeen kenellekään vääryyttä
tekemättä. Minä olin, kuten jo olen maininnut, pelkkä seikkailija.
Sillä maalla, jonka edestä sodin, ei ollut mitään oikeuksia minuun.
Syy, miksi en lippuani jättänyt, oli tykkänänsä toinen. Minä, köyhä
seikkailija, en voinut enkä tahtonut pyytää tämän runsaslahjaisen tytön
kättä, muuten kuin tasa-arvoisena. Rikkaudessa en luultavasti koskaan
vetäisi hänelle vertoja, mutta maine on rikkauden vertainen, ja kunnian
voi asettaa kauneuden rinnalle. Kentiesi joskus palajaisin arvolla sekä
maineella koristettuna, ja silloin... Mutta kaikista näistä toiveista
huolimatta oli ero kuitenkin katkera. Raskaalta tuntui vastustaa niitä
kuumia silmäyksiä, jotka rukoilivat minua jäämään, kauhealta lausua
viimeiset jäähyvästit.

Lupasimme toisillemme ikuista uskollisuutta samalla kukkulalla,
joka oli ollut meidän ensimäisten valojemme todistajana. Olimme
antaneet samat lupaukset sadat kerrat ennenkin, mutta emme koskaan
niin surullisella mielellä kuin nyt, nyyhkien ja itkien. Kun tuo
valkoisiin puettu olento katosi näkyvistä lehdon peittoon, tuntui
minusta ikäänkuin aurinko olisi äkkiä pimennyt. Mutta en viipynyt
enää kauemmin, vaikka mieli olisi tehnyt unelmoida tuntikausia tällä
pyhällä paikalla. Velvollisuus, tämä ankara herra, kutsui minua pois.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja seuraavan päivän hämärässä piti
minun olla joukkoineni matkalla. Olin juuri palaamaisillani ja aijoin
tavallisen varovaisuuteni mukaan ratsastaa kukkulalta päinvastaiseen
suuntaan kuin Isolina, kun minulla samassa rupesi tekemään mieli saada
vielä kerran nähdä lemmittyäni. Nyt olisi hänen jo pitänyt ennättää
kotiinsa. Aijoin ratsastaa aivan maatilan läheltä; kentiesi saisin
nähdä hänet katoksella, nähdä silmäyksen... käden viittauksen...
kentiesi kuulla tuulen tuovan tuon suloisen rukouksen: Jumala
kanssasi!... jotakin sellaista odotin.

Hevoseni näkyi aavistavan ajatukseni; tuskin odottaen ohjaustani läksi
se liikkeelle samaa polkua, jota Isolina oli mennyt.

En ollut ehtinyt viittäsataa askelta, kun kuulin ääniä taajasta
metsästä suoraan edestäni, selvästi sangen läheltä. Rajalla vietetyt
monet vuodet olivat minussa herättäneet vaistomaista varovaisuutta, ja
miltei koneellisesti pysähdytin hevoseni sekä kuuntelin.

Eräs nainen puhui, ja minä tunsin heti hänen äänensä. Ei ollut muita
kuin yksi, jonka ääni voi soida noin heleästi. Mutta kenen kanssa
hän puhui? Kenen oli hän sattunut kohtaamaan tällä paikalla, metsän
keskellä? Hän vaikeni. Jännitettynä minä kuuntelin vastausta. Se
tulikin. Hyvä Jumala! Se oli Rafael Ijurran ääni.

Selittämätön tunne valtasi minut; se ei ollut mustasukkaisuutta,
sillä siksi minä olin kylläksi luottava, mutta kuitenkin, häpeän
sitä tunnustaa, tunsin jotakin sen laatuista. Niinkö pian... näiden
kalliiden valojen, näiden kyynelten ja tulisten suudelmain jälkeen...
oi, häpeä!

Laskeusin satulasta ja lähestyin puhuvia hiipien ja äänettömin askelin
kuin jaguari. Hyvin opetettu hevoseni seisoi itsestään paikallansa,
missä olin astunut satulasta; ei ollut pelkoa, että sen kavionkopse
olisi minua ilmaissut.

Askel askeleelta lähestyin, erottaen käsilläni varovasti puiden oksat.
Erään palmun lehdet minua kaihtivat; ne kasvoivat pystysuorassa
ikäänkuin isot viuhkat, eikä tarkinkaan silmä olisi voinut huomata
rauhanhäiritsijän tuloa niiden muodostaman suojuksen takaa. Muutaman
silmänräpäyksen kuluttua seisoin erään pienen aukean laidassa ja näin
lehtien välitse morsiameni ja hänen orpanansa.

Isolina istui vielä satulassa. Ijurra oli jalkaisin ja seisoi hänen
jalustimensa vieressä, nojaten toisella kädellänsä satulaan ja pitäen
ohjaksia toisella.

Tähän saakka oli sydämeni sykkinyt ankarasti; mutta Ijurran asento,
hänen liikutusta osoittava, vihainen silmäyksensä ynnä ne sanat, jotka
korviini tunkivat, vaikuttivat heti muutoksen tunteissani.

-- Te siis hylkäätte minut? kysyi Ijurra.

-- Niinkuin ennenkin, Rafael; teidän käytöksenne ei ole antanut minulle
syytä mielipiteeni muuttamiseen.

-- Minun käytökselläni ei ole mitään yhteyttä tämän asian kanssa;
teillä on muita syitä. Isolina, älkää luulko minua tyhmäksi. Minä
tiedän salaisuutenne: te rakastatte tuota kapteenia.

-- Ja jos sen teen, on se oma asiani. Niin, enpä aijo sitä laisinkaan
salata. Minä rakastan häntä... sen teen... niin teen.

Ijurran silmät kiilsivät ilkeästi; hänen huulensa vaalenivat sekä
puristuivat yhteen, ja hän näkyi ponnistelevan saadakseen vihansa
hillityksi.

-- Ja te menette hänen kanssansa naimisiin? kysyi hän käheästi.

-- Niin teen.

-- Kaikkien pyhimysten nimessä! Se ei tule koskaan tapahtumaan.

-- Ja kukapa sen estäisi?

-- Minä.

-- Ha, ha, haa! Te olette raivostunut, Rafael Ijurra.

-- Carrai! huudahti Ijurra rajusti, ikäänkuin olisi hän
menettämäisillään malttinsa. -- Kuulkaa minua, Isolina de Vargas!
Minulla on teille jotakin sanomista, joka ei liene teille niin
mieluista.

-- Te ette voikaan sanoa mitään mieluista; mutta minä kuulen teitä
silti.

Näin miehen kädessä muutamia kokoonkäärittyjä papereita, jotka hän oli
kaivanut nuttunsa alta. Hän aukaisi ne, jatkaen:

-- Tämä on amerikalaisen ylipäällikön antama lupakirja donna Isolina de
Vargasille. Kentiesi olette tämän ennenkin nähneet? Ja tässä on kirje
don Ramos de Vargasilta amerikalaisen sotajoukon pääkomisariolle, joka
kirje on suljettu samaan koteloon kuin eräs toinenkin saman virkamiehen
teidän rosvolemmikillenne lähettämä... onpa tämä oivallinen kavallus!

-- Hyvä on, herra! Jatkakaa!

-- Eipä kovinkaan hyvä teille, sennorita. Unohdattepa Santa Annan
nyt olevan tämän tasavallan päällikkönä. Luuletteko hänen jättävän
tuollaisen petollisen kirjevaihdon rankaisematta! Carrambo! Jos vain
näyttäisin näitä hänen ylhäisyydellensä, saisin heti käskyn vangita
sekä teidät että isänne. Niin, teidän omaisuutenne otettaisiin
takavarikkoon... se tulisi minun omakseni... minun!

Hän vaikeni ikäänkuin odottaaksensa vastausta.

Isolina oli vaiti. Hänen kasvoistansa en voinut nähdä enkä huomata
Ijurran sanain tekemää vaikutusta. Luulin uhkauksen säikyttäneen häntä.
Ijurra jatkoi:

-- Nyt, sennorita, huomaatte paremmin, missä suhteessa olemme
toisiimme. Myöntykää rupeamaan vaimokseni, niin hävitän heti nämä
paperit.

-- En ikinä! kuului luja vastaus.

-- En ikinä! kertasi Ijurra. Peljätkää siis seurauksia. Hankin käskyn
teidän vangitsemiseksenne, ja niin pian kun nämä amerikalaiset rosvot
ovat maasta karkoitetut, tulee tilus minun omakseni.

-- Ha, ha, haa! kuului ivallinen vastaus. Te erehdytte, Rafael Ijurra!
Ettepä olekaan niin älykäs, kuin luulette! Te unohdatte, että isäni
tilus on teksaslaisella puolella Rio Grandevirtaa, ja ennenkuin nuo
amerikalaisrosvot, joiksi heitä nimitätte, karkoitetaan, tulevat
he määräämään tämän virran rajaksi. Kuka ottaa silloin tiluksen
takavarikkoon? Ette te, eikä teidän pelkurimainen herranne.

Tämä vastaus kiihoitti Ijurran kiukkua, sillä hän tajusi näiden sanain
totuuden. Hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi, ja hän näytti
menettäneen kaiken hillitsemiskykynsä.

-- Silloinkaan, huudahti hän rajusti, silloinkaan ette ikinä tule tätä
omaisuutta perimään. Kuulkaa, Isolina de Vargas, kuulkaapa toinenkin
salaisuus! Tiedättekö, sennorita, että te ette ole don Ramonin
laillinen tytär!

Näin tuon uljaan tytön säpsähtävän ikäänkuin nuolen satuttamana.

-- Minulla on todistuksia, jatkoi Ijurra; -- ja jos Yhdysvallat
voittaisivatkin, ei heidän lakinsa kuitenkaan tee teitä lailliseksi
perijäksi. Te ette ole Vargasin maatilan perillinen!

Vieläkään ei Isolina vastannut sanaakaan. Hän istui vaiti ja
liikkumattomana, mutta hänen olkainsa noususta ja laskusta voin nähdä
hänen mielensä rajun myrskyn. Hänen kiusaajansa jatkoi:

-- Nyt, sennorita, huomannette, kuinka omaa voittoani pyytämättä
tarjosin teille avioliittoa... teille, viheliäisen intiaaninaisen
tyttärelle... margaritalle!

Häväistys oli mennyt yli rajojen. Isolinan paisuva povi ei voinut enää
vaieta. Loukkaus oli sietämätön.

-- Kurja konna! huudahti hän mitä ankarimman tuskan äänellä. -- Pois
näkyvistäni!

-- Ei vielä, vastasi Ijurra, tarttuen yhä lujemmin ohjaksiin. -- Onpa
minulla teille vieläkin sanomista...

-- Konna! Päästä ohjakset!

-- Sitä ennen on teidän luvattava...vannottava...

-- Vielä kerran! Päästä tahi ammun. Juuri kun olin ryntäämäisilläni
viidakosta ja rientämäisilläni hätään, näin hänen oikean kätensä
koholla ja siinä jotakin kiiltävää. Se oli pistooli. Se oli tähdätty
Ijurraan. Luultavasti tunsi tämä hyvin pistoolin pitäjän luonteen,
sillä uhkauksella oli pikainen vaikutus. Tuo pelkuri konna päästi
ohjakset irti, ja kiukkuisen sekä pelkäävän näköisenä peräytyi hän
askeleen. Samalta hetkellä kun tuo valkoinen juoksija tunsi olevansa
irti, hypähti se kannuksien kiihoittamana eteenpäin, ja vilahduksessa
olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet palmujen varjoon.

Tulin liian myöhään näyttelemään kuljeksivan ritarin osaa. "Kaunotar"
ei enää tarvinnut apuani. Hän ei minua enää nähnyt eikä kuullut, ja
tultuani paikalle oli Ijurra yksinänsä.

Hän seisoi selkä minuun ja kasvot sinne päin, mihin Isolina oli
ratsastanut. Pettymyksen sekä raivon kirkuna pääsi häneltä, ilkeän
koston uhkauksen ohella. Hänen oma äänensä esti häntä minua kuulemasta,
eikä hän minua huomannut, kun pysähdyin tuskin kolme jalkaa hänen
taaksensa.

Olisin voinut hänet lävistää, ennenkuin hän olisi ennättänyt ruveta
vastarintaan; mutta niin kurja ja kehno kuin hän olikin, oli minusta
semmoisen työn tekeminen vastenmielistä. Löin siis häntä olkapäähän,
lausuen hänen nimensä.

Säpsähtäen ikäänkuin luodin lävistämänä kääntyi hän minua vastaan.
Hänen poskillansa olevaa kiukun punaa seurasi äkkiä kalman kalpeus, ja
hänen silmänsä rupesivat omituisesti tuijottamaan, ikäänkuin vaaran
lähestyessä. Hänen huulensa värisivät. Näin hänen pelkäävän ja tunsin,
että hän oli vallassani.

-- Te olette Rafael Ijurra? toistin, kun hän ei vastannut ensi
kysymykseeni.

-- Olen, sennor, vastasi hän epäillen; -- mitä tahdotte?

-- Teillä on muutamia asiakirjoja. Osa niistä kuuluu minulle. Saanko
vaivata teitä jättämään ne minulle.

Hänellä oli näet paperit vielä kädessään.

-- Oletteko kapteeni Warfield? kysyi hän hetken vaiti oltuaan, samalla
ollen tarkastavinaan päällekirjoitusta minulle osoitetussa komisarion
kirjeessä.

Näin hänen sormiensa vapisevan.

-- Niin, minä olen kapteeni Warfield... teidän pitäisi minut jo
tunteman.

Ottamatta huomioonsa viittausta, vastasi hän:

-- Aivan oikein... tässä on kirje teidän osoitteellanne. Löysin sen
tieltä. Olkaa niin hyvä, sennor.

Näin sanoen ojensi hän minulle komisarion käskyn, mutta piti vielä
toiset asiakirjat.

-- Sen sisällä oli toinen kirjoitus. Se näkyy olevan kädessänne.
Jatkakaa suopeuttanne, antamalla sekin minulle.

-- Niin, eräs Ramos de Vargasin allekirjoittama kirje. Oliko se siellä?

-- Oli, ja tietysti se seuraa kirjettä.

-- Tietysti; tässä sennor.

-- Teillä on vielä toinenkin asiakirja huostassanne... amerikalaisen
päällikön eräälle naiselle antama passi. Se ei ole teidän, sennor
Ijurra. Olkaa hyvä, ja antakaa se minulle. Haluan jättää sen
omistajattarelle takaisin.

Se oli katkerin pala, minkä tähän asti olin hänelle tarjonnut. Hän loi
nopean silmäyksen ensin oikealle, sitten vasemmalle, ikäänkuin olisi
tahtonut paeta. Hän olisi halusta sen tehnytkin, mutta vartioin häntä
valppaasti, käteni valmiina.

-- Tässä on todellakin eräs passi, sanoi hän väkinäisesti naurahtaen.
-- Se on aivan mitätön paperi minulle, ja on teidän käytettävänänne,
herra kapteeni; ja ojentaessaan paperia minulle nauroi hän vieläkin
epäonnistuneemmin kuin äsken.

Käärien kokoon nämä kalliit asiakirjat pistin kaikki kolme
povitaskuuni, asetuin sitten miekkailuasentoon ja huusin
vastustajalleni vetämään miekkansa ja puolustautumaan.

Olin nähnyt, että sapeli näkyi olevan hänen ainoa aseensa. En voinut
huomata mitään pistoolia. Itselläni oli ainoastaan heikko pistomiekka,
paljoa huonompi ja pienempi ase kuin vastustajallani, mutta ase, jota
käteni oli käyttänyt ja jonka täydellisesti tunsin.

Kummastuksekseni epäröi hän. -- Teidän täytyy taistella! huusin
kiukkuisesta. -- Teidän tahi minun täytyy kuolla. Jollette puolustaudu,
pistän miekan lävitsenne. Pelkuri roisto! Tahdotteko, että tapan
teidät, teidän vetämättä säiläänne huotrasta! -- Eipä uhkauksenikaan
kiihoittanut häntä. En ole milloinkaan nähnyt niin kurjaa pelkuria.
Hänen vaaleat huulensa vapisivat, hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti,
ikäänkuin etsien tilaisuutta pakoon päästäksensä. Jos hänellä olisi
ollut mahdollisuutta paeta, olen varma, että hän ratkaisevana hetkenä
olisi kääntänyt selkänsä ja juossut tiehensä.

Äkkiä näytti hän hämmästyksekseni saavan rohkeutta, ja tarttuen
sapelinsa hankkilukseen, tempasi hän päättävän miehen koko voimalla
säilän huotrasta, niin että se helähti. Hänen haluttomuutensa
taisteluun tuntui kadonneen. Olinko erehtynyt miehestä vai epätoivoko
varusti hänen kätensä sellaisella voimalla! Hänen pelkuri ilmeensä oli
kadonnut; hänen silmistänsä leimusi raivo ja kostonhimo, hän kiristeli
hampaitansa ja raivokas carajo sähähti hänen huuliltansa. Säilämme
kohtasivat toisensa, säkenet leimahtivat toisiinsa sattuvista teristä,
ja taistelu alkoi.

Minulle oli onneksi, että välttääkseni vastustajani ensi iskua käännyin
puoleksi; onneksi, että sen tein heti, muutoin en olisi milloinkaan
päässyt hengissä tältä paikalta.

Kääntäessäni nimittäin kasvojani toiselle suunnalle, näin kaksi miestä
tulevan miekka kädessä juosten meitä kohti. Huomasin heti, että he
olivat sissejä. He olivat aivan lähellä, mutta Ijurran oli täytynyt
nähdä heidät jo aikoja ennen. Tässä oli selitys hänen muuttuneeseen
käytökseensä. Heidän lähestymisensä oli antanut hänelle rohkeutta,
sillä hän laski, minkä ajan he tarvitsisivat ehtiäksensä paikalle ja
hyökätäksensä päälleni takaapäin.

-- Halloo! huusi hän, nähtyään, että olin heidät huomannut. -- Halloo,
Zorro... Jafél Tappakaa yankee, pistäkää hänet kuoliaaksi!

Nyt huomasin olevani vakavassa vaarassa. Kolme säilää yhtä vastaan on
liian epätasainen taistelu, ja ehkäpä olisin peräytynyt, jos olisin
luullut sellaisen kokeen menestyvän, mutta vastatulleet sulkivat tien
hevoseni luo, joten ei ollut toivoakaan päästä pakoon. Tiesin aivan
hyvin, että nämä miehet juoksevat nopeasti kuin intiaanit, sillä
usein olimme koetelleet heidän kykyänsä tässä suhteessa. Minut olisi
saavutettu ja lyöty maahan, selkä viholliseen päin.

Minulla ei ollut miettimisaikaa. Tuskin ennätin hypätä pari askelta
taaksepäin, jotta kaikki kolme olisivat edessäni, kun miekkani jo
kilahteli heidän säiläänsä, torjuen heidän iskujansa.

Muuta en voi tästä epätasaisesta taistelusta kertoa. Se oli
selittämätöntä iskujen ja pistojen sekasotkua, jonka kuluessa sekä sain
että annoin haavoja. Verta vuoti vaatteilleni ja kasvoilleni.

Tunsin väsyväni ja tulevani joka hetki yhä heikommaksi ja
voimattomammaksi.

Näin toisen miehistä, punasukkaisen jättiläisen, edessäni, käsi
korkealla ilmassa. Hänen säilänsä oli jo juonut vertani, ja sen kärki
oli siitä punainen. Hän aikoi hyökätä päälleni antaakseen viimeisen
päättävän iskun. Olisin ollut kykenemätön sitä torjumaan, sillä olin
juuri käyttänyt viimeiset voimani ehkäistäkseni yhden Ijurran iskuista.
Toivottomuuteni puristi minulta epätoivon huudahduksen.

Sekö saattoi säilän putoamaan vastustajani edestä ja nostetun käden
hervottomana vaipumaan? Huudahdukseniko synnytti tuon hämmingin, joka
äkkiä näkyi vihollisten kasvoilla? Olisin uskonut niin, ellen olisi
kuullut kimeätä pamausta takaanipäin ja nähnyt punatukan kättä luodin
runtelemana.

Tuntui ikäänkuin olisin herännyt kamalasta unesta. Hetken olin
taistellut epätoivoisesti kolmen miehen kanssa silmä silmää vasten,
ja sitten olin nähnyt heidän kääntävän selkänsä ja juoksevan henkensä
edestä pakoon. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä katosivat he
pensaistoon. Käännyin vastaiselle suunnalle. Avonaisen paikan poikki
tuli mies juosten, pyssy kädessä. En tarvinnut pitkää aikaa tunteakseni
Elijah Zuackenbossin pitkät kädet ja väärät, epäsuhtaiset sääret.

Niistä monista kummallisista luonteista siinä kirjavassa joukossa,
joka oli minun johdettavanani, oli Elijah Zuackenboss merkillisimpiä.
Hän oli ollut ennen koulumestarina jossakin Pensylvaniassa, ja hänellä
olikin jonkun verran tietoja, mutta se mikä varsinkin herätti toisten
huomiota, oli hänen kiihkonsa kasvitieteellisiin tutkimuksiin.
Enpä ikänäni ole nähnyt innokkaampaa kasvien tutkijaa. Mitkään
vaivat eivät siinä häntä pidättäneet. Vaikka hän olisi ollut kuinka
väsyksissä sotaharjoituksien tahi muiden toimien jälkeen, meni hän
heti joutilaaksi päästyänsä etsimään harvinaisia kasveja; usein hän
silloin kulkeutui kauaksi leiristä ja joutui väliin sangen vaarallisiin
seikkailuihin.

Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että minun oli pelastuksestani
kiittäminen Elijahin rakkautta kasvitieteeseen. Mahdottoman iso,
pallomainen kaktuskasvi, piikkinen kuin siili, kellui hänen pyssynsä
liipasimesta, samalla kuin lehtiä ja oksia, hedelmiä ja kukkasia,
kokonainen varasto ihmeellisiä ja tuntemattomia kasveja näkyi
jokaisesta hänen taskustansa tahi napinlävestänsä.

Hän oli tutkinut kasveja metsässä ja tultuansa sattumalta taistelumme
kuulomatkalle, oli pujotellut pensaiden läpi juuri paraaseen aikaan
torjuaksensa minusta aijotun iskun.

-- Kiitoksia, Zuackenboss! Kiitoksia, urhoollinen ystävä! Tulitte
hyvään aikaan; olette pelastanut minut.

-- Mutta huononpa laukauksen laskin, kapteeni. Minun olisi pitänyt
murskata tuon punatukkaisen kanaljan pääkallo, tahi antaa hänelle luoti
vatsaan, mutta nyt pääsi hän hyvällä kaupalla... Miten on laitanne,
kapteeni, oletteko haavoitettu?

-- Olen, vaan en luullakseni vaarallisesti. Tunnen olevani hiukan
väsynyt verenvuodon takia. Hevoseni... sen löydätte tuolta... puiden
takaa... Menkää, Zuackenboss; tuokaa tänne hevoseni... hevoseni.

Muutamaksi minuutiksi menin tainnoksiin. Jälleen toinnuttuani huomasin
hevoseni seisovan vieressäni. Kasvientutkija sitoi haavojani omasta
paidastansa revityillä kaistaleilla. Hänellä oli ainoastansa yksi kenkä
jalassaan; toinen oli hänen vieressään täynnä vettä, josta hän jo oli
kaatanut osan minun kurkkuuni; lopulla alkoi hän nyt hautoa ohimoitani
sekä pestä verta kasvoistani.

Kun tämä oli tehty, tunsin virkistyväni; kiivettyäni satulaan ohjattiin
suunta kylään, kumppanini taluttaessa hevostani.

Tie, jota kuljimme, johti varsin läheltä maatilaa, mutta yö oli
tullut, ja pimeys esti kenenkään meitä näkemästä. Tätä toivoin, vaikka
olinkin alkujaan lähtenyt kohtaamispaikaltamme kokonaan toisenlaisilla
toiveilla ja mieliteoilla. Syvä, punainen uurto otsassani, rikkirevitty
sekä verinen virkanuttuni, kaiken sen vuoksi pelkäsin tulla nähdyksi,
jottei minun surkea tilani suotta herättäisi säikähdystä. Pääsimmekin
maatilan ohi kohtaamatta ketään kukkulalla tahi suurella maantiellä, ja
puoli tuntia myöhemmin olin turvassa tuomarin huoneessa.



XVII.

Poismeno ja palaaminen.


Varhain seuraavana aamuna antoi sotatorvemme kuulua raikkaan
äänensä. Se herätti soturini heidän unestansa sekä kiihoitti
heidän hevosiansa, ja vähän sen jälkeen alkoivat mieheni kokoontua
torille sekä valmistautua lähtemään. Minulla oli kova taistelu
kestettävänä, ja epäröimisen tunne vaivasi minua. Syynä tähän oli
ajatus tulevaisuudestani. Tiesin morsiameni olevan minulle uskollisen
kuolemaan asti. Mikään tällainen epäilys ei minua huolestuttanut,
mutta sitä enemmän ajatus hänen persoonallisesta turvallisuudestansa.
Hänen orpanansa, joka oli lausunut niin katkeria uhkauksia sekä
käyttäytynyt niin raa'asti, tuskin karttaisi mitään keinoja, jotka
hänen hankkeitansa edistäisivät. Tosin olin riistänyt häneltä tärkeän
aseen ottamalla häneltä pois nuo vaaralliset paperit, mutta ajan tapa
ei ollut pysyä laillisuuden hienoissa rajoissa, varsinkaan silloin kun
mustasukkaisuus ja intohimot olivat toiminnan vaikuttimina. Ijurra oli
jonkunlainen päällikkö, joka johti erästä ei niin paljon isänmaallista
kuin ryöväämiseen taipuvaa sissijoukkoa, ja vaikeata oli sanoa, mitä
hänenlaisensa peto ei uskaltaisi tehdä. Meidän poissa ollessamme tulisi
tuo konna olemaan kokonansa seudun hallitsijana. Rankaisematta voisi
hän tehdä minkä pahan työn tahansa, koska hän oli saanut valtansa
tuolta kehnolta diktaattorilta, jota hän oli oppinut matkimaan ja joka
hyväksyi jokaisen konnantyön, minkä vain hänen omat seuralaisensa
tekivät.

Minua karmi tätä ajatellessani. Koko yön olin ajatellut samaa,
sitä vaaraa, joka minun morsiantani uhkasi, koko yön olin tehnyt
suunnitelmia sen torjumiseksi, mutta onnistumatta keksiä yhtään
järjellistä ehdotusta.

Mitä tuli minun tehdä? Luopuako virastani ja jäädä tänne; mutta sepä
olisi mitä mielettömintä. En olisi voinut suojella itseänikään, vielä
vähemmin toisia. Kun sotamiehet olisivat poissa, ei henkeni olisi
hetkeäkään turvattuna.

Ainoa tarjolla oleva keino oli Isolinan, tahi mahdollisesti hänen
isänsä tapaaminen uudestaan ja pyyntö, että he heti lähtisivät tältä
vaaralliselta seudulta. Voisivathan he matkustaa Sant Audoria de
Bejariin, jossa he, kaukana sodan jaloista, olisivat turvassa, kunnes
sota loppuisi.

Vasta viime silmänräpäyksessä johtui tämä onnellinen ajatus mieleeni,
ja minä nuhtelin itseäni, etten ennen ollut tullut ajatelleeksi tätä.
Suurimpana vaikeutena olisi don Ramonin vastustus. Minä tiesin hänen
saaneen selkoa siitä ystävyydestä, joka vallitsi hänen tyttärensä
ja minun välillä, ja myöskin ettei hän ollut sitä millään tavalla
estellyt; mutta miten saisin hänet vakuutetuksi näin äkillisen
poislähdön tarpeellisuudesta? Miten saisin hänet vakuutetuksi
pelkäämästäni vaarasta sekä miltä taholta se oli odotettavissa?

Aikakin oli epäsuotuisa. Meidän tuli olla matkalla auringon noustessa,
niin kuuluivat meille annetut käskyt, ja päivä koitti jo. Tämä ei
kuitenkaan minua pahoin huolestuttanut, sillä helpostihan saavuttaisin
joukkoni, mutta arkaluontoinen asia oli herättää tähän aikaan päivästä
herrasmiehen perhe, vaikkapa vain tarkoituksella varoittaa sen jäseniä.
Sitäpaitsi ajattelin, että jos neuvoni näyttäytyisi tarpeettomaksi,
minun varhainen siellä käyntini, joka ei voisi huomaamatta tapahtua,
voisi kentiesi juuri aiheuttaa sen vaaran, jota pelkäsin. Kaikeksi
onneksi oli eräs keskitie: vaikka en voisikaan suullisesti puhutella
maatilan asujamia, voisin sen tehdä kirjeellisesti.

Suurimmassa kiireessä, jota pelkoni vieläkin lisäsi, kirjoitin siis
tuon varoittavan kirjoituksen.

Luotettavaksi sananviejäksi sain erään yhdysvaltalaisia suosivan
miehen, joka lupasi, niin pian kuin perhe oli noussut, viedä kirjeen
määräpaikkaansa.

Keventyneemmällä mielellä annoin lähtökäskyn.

Kauan ei tätä mielialaa kuitenkaan kestänyt; vaikka kuinka olisin
taistellut, en voinut kumminkaan poistaa tunnoltani taakkaa, ja vaikka
kuinka olisin miettinyt, en osannut selittää sen syytä. Kerran tahi
pari, kun huolestumiseni tuntui mitä raskaimmalta, annoin hevoseni
pysähtyä, päättäen nelistää takaisin; mutta sitten ratsastin taas
epäröiden eteenpäin. Joku varovaisuudentunne esti sitäpaitsi minua
kääntymästä takaisin; torilta lähteissämme olimme etäältä kuulleet
herjaussanoja sekä huutoja: Mueran los tejanos! Töin tuskin voin
pidättää väkeäni heille kostamasta.

Tiellä näimme jälkiä. Meitä ammuttiin eräältä kukkulalta; mutta kun
lähetin sinne miehiäni, ei sieltä tavattu ketään. Hevosen jälkiä
huomattiin, ja kerran nähtiin ratsujoukon nelistävän pois pitkin
eteläistä vierua. Se oli varmaankin Ijurran joukkoa, mutta me luulimme
Canalen todellakin olevan läheisyydessä, ja koska ottelu hänen hyvin
järjestettyä joukkoaan vastaan oli kokonaan toista kuin kahakka Ijurran
kanssa, kuljimme varovasti. Kuitenkin jatkoimme matkaamme, näkemättä
vilahdustakaan tuosta kuuluisasta sissijoukosta.

Kaupunkiin päästyämme huomasimme ihmeeksemme, ettei sinne majoitettu
sotajoukon osasto vielä ollut marssinut pois. Heidän olisi pitänyt
lähteä samana aamuna kuin mekin, mutta pääkortteerista oli saapunut
vastakäsky, joka lykkäsi lähdön muutamaa päivää tuonnemmaksi.

Tämä oli hyvä uutinen; heti sen kuultuani aloin hautoa epämääräisiä
aikeita. Toivoin, että meidät lähetettäisiin takaisin maakylään, mutta
valitettavasti ei näin käynyt; meidän oli jääminen tähän osastoon.

Koska jokainen asuttava rakennus oli sotamiesten hallussa, osoitettiin
meille leiripaikka kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella, erään
kauniin virran rannalla; pantuamme hevoset liekaan sekä pystytettyämme
telttamme, aloimme kotiutua.

Kauan en viipynyt leirissä. Niin pian kuin tarpeelliset toimet
olivat tehdyt, menin jälleen kaupunkiin. Täällä sain tietää, ettemme
varmaankaan vielä viikkoon tulisi täältä lähtemään. Rauhoittuneena ja
virkistyneenä keskusteluista entisien toverieni kanssa, palasin leiriin
toivorikkaammalla mielellä.

Mutta jäätyäni jälleen yksikseni, tunsin tuskallisten aavistuksieni
palaavan uudella voimalla. Maaten huovallani annoin mielikuvitukselleni
vapaan vallan.

Olin tehnyt erään suunnitelman, ja sen toimeenpanemisen harkinta
lievitti johonkin määrään tähän asti tuntemaani alakuloisuutta.

Suunnitelmani oli ratsastaa kolmenkymmenen parhaan mieheni kanssa
samaa tietä takaisin, jota olimme tulleetkin, ja piiloutua maatilan
läheisyyteen; itse menisin kartanoon puhumaan niiden neuvojen puolesta,
jotka olin kirjeeseen uskonut. Jos huomaisin niitä jo noudatetun, sitä
parempi; silloin rauhoittuisin ja palaisin tyytyväisenä jälleen; mutta
minä olin milt'ei varma, että don Ramos oli ne hyljännyt. Kaikissa
tapauksissa olin päättänyt ottaa selkoa asiasta ja tyydyttää haluni
saada vielä kerran tavata lemmittyäni.

Olin jo sanonut asiasta miehilleni sekä määrännyt lähtö-ajan;
lähtisimme vuorokauden pimeimmällä hetkellä voidaksemme pysyä salassa.

Syy, miksi en tahtonut lähteä varemmin, oli seuraava: en uskaltanut
ottaa koko joukkoani mukaani, saamatta lupaa pääkortteerista, ja
sitä en voinut pyytää, sillä en millään ehdolla tahtonut, että tämä
retki tulisi muiden tietoon. Olin siis pakotettu tyytymään pienempään
joukkoon, mutta silloin oli varovaisuus paikallansa. Jos kulkisimme
maantietä, ennenkuin väenliike oli lakannut, voisi kentiesi joku nopea
lähetti edeltäpäin viedä sanan meidän lähestymisestämme ja saattaa
meidät onnettomuuteen.

Aikomukseni kuitenkin oli lähteä niin pian kuin tulisi pimeä, jotten
lähtemällä vielä myöhemmin säikähdyttäisi maatilan asujamia öisellä
käynnilläni. Puolentoista tunnin yhtämittainen ratsastaminen veisi
minut sen portille.

       *       *       *       *       *

Hämärän hetki oli tuskin mennyt, kun nousimme ratsuillemme ja kaikessa
hiljaisuudessa ratsastimme leiriä ympäröivään metsään. Seurattuamme
kappaleen matkaa ahdasta polkua tulimme isolle tielle, joka johti
maatilalle. Rube ja Garey olivat vakoojina. He olivat laskeutuneet
ratsuiltansa ja kulkivat nyt jalkaisin. Täten he voivat paremmin
välttää ilmituloa, samalla kuin mikään ei estänyt heitä itseä
huomaamasta mahdollisesti läsnäolevaa vihollista.

Täydellisesti luottaen niihin miehiin, jotka olivat lähetetyt
edeltäpäin, ratsastimme eteenpäin, sovitellen kulkumme siten, ett'emme
tulisi perille ennen heitä. Väliin huomasimme heistä vilahduksen erään
pitkän, suoran tien toisessa päässä, jossa he olivat pensaston peitossa
tahi kyykistyneinä jonkun suojan taakse tutkimaan edessänsä olevaa
tietä. Vihollista ei kuitenkaan näkynyt. Jo olimme sillä kohdalla,
missä maantie haarautui: oikealle kädelle kylään, vasemmalle suoraan
maatilalle. Kuljimme viimeksimainittua. Vielä penikulma, niin olisimme
paikalla; neljännesosa tästä matkasta, niin saisimme sen muurit
näkyviimme. Eteenpäin!

Mitä tämä valo merkitsi? Nouseeko aurinko lännestä? Onko metsä tulessa?
Mistä tulee tämä keltainen kimallus, jonka puunrungot puoleksi
hämärtävät. Onko se kuu?

Maatila on tulessa!

-- Ei... se on mahdotonta. Kivirakennus, jossa on tuskin puuta
uunivalkeaksikaan! Se on mahdotonta.

Ei olekaan. Me nelistämme esiin metsästä, maatila on edessämme ja sen
valkoiset muurit loistavat tulen keltaisessa valossa. Mutta rakennus
on paikallansa. Ankara nuotio palaa portin edustalla; se se levittää
loisteensa metsään.

Pysäytämme hevosemme sekä tuijotamme ihmetellen tuohon ilmiöön.
Näemme aimo rovion, johon on otettu poltinaineksia talon kuivasta
lehväsvarastosta -- mahdoton tulimeri, joka vaimentaa valjun kuutamon.
Voimme nähdä maatilan rakennukset yhtä selvään kuin päivänvalossakin.

Miksi tämä rätisevistä akasiakimpuista rakennettu polttouhri?

Nuotion ympärillä näkyy joukko olentoja. Siellä on miehiä, naisia,
koiria ja satuloituja hevosia. Isoja hopeakaloja paistetaan hiilillä,
ja jo valmiiksi paistettuja niellään ahmimalla. Ovatko nuo villejä
loimuavan nuotion ympärillä?

Ei, voimme aivan selvään erottaa heidän kasvonsa, miesten valkean ihon
ja mustan parran sekä naisten puuvillavaatteet; voimme nähdä sombreroja
sekä serapeita, villalevättejä ja alushousuja, vyöhineitä, sapeleja;
voimme kuulla heidän äänensä, kun he kirkuvat, rääkyvät ja laulavat;
näemme heidän rohkeat eleensä heidän tanssiessaan fandango-tanssiaan.
Ei, nämä eivät ole intiaaneja; se on sissijoukon leirivalkea.

Ah, jospa olisin kuunnellut järjen ääntä ja antanut miesteni piirittää
nuo konnat! Mutta vereni kiehui, ja minä pelkäsin tuhlata ainoatakaan
silmänräpäystä, etten tulisi liian myöhään, sillä aavistin pahinta.

Annettiin hyökkäyskäsky, ja ikäänkuin kahleistansa päässeet koirat
ryntäsimme esiin, kohottaen sotahuutomme.

Tämä oli hullun yritys. Vihollisemme tunsi täydellisesti tuon
käheän teksaslaisen "hurraa"-huudon. Se oli suotta huudettu heidän
säikähdyttämiseksensä. He eivät koskaan olisi meitä varronneet.

Huuto varoitti heitä ja saattoi heidät hajoamaan kuin akanat.
Maatilalle vievä, jyrkkä tie oli hevosillemme liian vaivaloinen,
ja ennenkuin pääsimme kukkulalle, oli sissien pääjoukko jo noussut
ratsuillensa ja paennut kiireesti pois näkyvistä. Kuusi joutui elävänä
käsiimme, mutta tavallisuuden mukaan oli tuon ovelan päällikön
onnistunut paeta.

Takaa-ajon yrittäminen olisi ollut mielettömyyttä; he pakenivat
kukkulan takana oleviin synkkiin metsiin, ja minunkin mielessäni oli
kokonaan toista. Ratsastin pihaan. Tätä valaisi nuotiosta tuleva leimu.
Siellä vallitsi hävityksen kauhistus. Kalliita huonekaluja, rikottuja
tahi kumoonheitettyjä, oli sikinsokin verannalla ja kivikerrassa.
Huusin Isolinan ja don Ramonin nimeä -- vain kaiku vastasi huutooni.

Hyppäsin hevosen seljästä, hyökkäsin verannalle yhä huutaen ja yhä
saamatta vastausta.

Riensin huoneesta huoneeseen, katolle, kaikkialle, jopa rukoushuoneen
sisimpäänkin. Kuun säteet loistivat alttarille, mutta ketään ihmistä ei
siellä ollut. Koko huone oli tyhjä; palkolliset, jopa keittiöväetkin
olivat kadonneet. Hevoseni ja minä olimme ainoat elävät olennot näiden
muurien sisällä, sillä seuralaiseni olivat vankinensa pysähtyneet
ulkopuolelle.

Toivon pilkahdus lensi sydämeeni. Kentiesi he olivat totelleet neuvoani
ja lähteneet pois ennen rosvojoukon tuloa? Jospa taivas soisi sen niin
olevan!

Ah, tämä toivo petti pian. Kääntyessäni pois, palatakseni pihalle ja
koettaakseni vangeilta saada tietoa perheen kohtalosta, sattuivat
silmäni erääseen muurin varjossa hiipivään henkilöön. Ilon huudahdus
pääsi minulta tuntiessani Cyprio-pojan, joka samassa astui esiin
piilostansa.

-- Cyprio! huusin minä.

-- Niin, sennor, vastasi hän ja lähestyi paikkaa, jossa olin.

-- Sano minulle, Cyprio, missä he ovat... missä?

-- Carrai, sennor! Nuo pahat miehet ovat vieneet emäntäni pois, en
tiedä mihin.

-- Sennoranko, sennoran?

-- Oi, herra, tämä on hirmuista!

-- Sano minulle kaikki pian! Pian, Cyprio!

-- Sennor, tänne tuli miehiä, joilla oli musta naamari kasvoilla ja
jotka murtautuivat huoneisiin sekä veivät isännän pois; sitten he
laahasivat donna Isolinan pihalle. Toiset menivät talliin ja toivat
sieltä sen valkoisen hevosen... sen, joka tuotiin aavikolta tänne. Sen
selkään he sitoivat donna Isolinan. Neitsy Maria, mikä näky!

-- Sitten?

-- Sitten he veivät hevosen virran poikki sen toisella puolella
olevalle kedolle. Kaikki menivät katsomaan tuota "pilaa", joksi he sitä
sanoivat... Taivas, mikä pila! Minä en mennyt, sillä he löivät minua ja
uhkasivat tappaa minut, mutta minä näin kaikki kukkulalta, jossa olin
piiloutunut pensastoon. Oi, pyhä Maria!

-- Sitten?

-- Sitten ne pistivät raketteja hevosen kupeeseen ja sytyttivät ne,
nykäisivät ohjaksista, ja hevonen läksi laukkaamaan, raketit perässänsä
sekä donna Isolina sidottuna pitkäkseen sen selkään... sennoritaparka!
Voin nähdä hevosen, kunnes se oli kaukana, kaukana aavikolla, Jumala
minua varjelkoon! Sennorita on hukassa!

-- Vettä! Rube! Garey! Ystävät... vettä! Vettä! Koetin päästä kaivolle,
mutta hoippueltuani pyörryksissä pari askelta tunsin voimaini pettävän
ja kaaduin hervotonna maahan.



XVIII.

Yöllä.


Olin ainoastansa pyörtynyt. Hermoni ja ruumiini olivat vielä heikot
eilispäivän ottelussa kärsimästäni verenvuodosta. En voinut kestää tuon
kauhean uutisen vaikutusta.

Tuntooni tultuani huomasin olevani suihkukaivon lähellä, aitauksen
reunaan nojautuneena. Rube, Garey y.m. seisoivat ympärilläni. Märistä
vaatteistani käsitin, että minua oli valeltu, ja joku oli juuri
kaatamassa väkevää viinaa kurkkuuni.

Ensimäinen ajatukseni toinnuttuani oli kosto, ja ankara halu päästä
ajamaan takaa tuota Ijurra-saatanaa yötä päivää, vaikka tämä
vainoaminen veisikin minut vihollisen maan sydämeen. Tämä oli kuitenkin
vain silmänräpäyksen tunne; kosto oli tällä kertaa jätettävä. Minun
piti lähteä aivan toiselle haaralle kuin tuo pakeneva sissijoukko --
valkoisen hevosen jälkeen.

Valitsin kuusi parhainta jälkientuntijaa seuralaisikseni ja käskin
luutnantti Wheatleytä, joka oli minua seurannut, palaamaan muiden
kanssa leiriin. Mitä vähemmän miehiä oli poissa, sitä vähemmän meitä
kaivattaisiin, ja niitä, jotka olin valinnut, pidin tarkoitukseeni
riittävinä. Onnistui hankkeemme tahi ei, piti meidän kuitenkin pian
palata. Sitten olisi kyllä aikaa keksiä keinoja tämän hirveän näytelmän
johtajan sekä päänäyttelijöiden vangitsemiseksi.

Hevosen hankkiminen Cypriolle ja satulaan nouseminen oli
silmänräpäyksen työ. Seuraavassa hetkessä me ratsastimme kukkulalta,
syöksyimme virtaan, nelistimme läheisen metsän läpi ja pääsimme sitten
aukealle aavikolle.

Cyprion johdolla löysimme pian paikan, jonka tuo julma näytelmä oli
saastuttanut. Maa oli monen hevoskavion tallaama; ruudin mustaamia
paperipalasia, katkenneita rakettikeppejä ja puoleksi palaneita
sytytyskoteloja oli huiskin haiskin nurmella -- tuon pirullisen
näytelmän tuliset jäännökset! Me emme tässä pysähtyneet. Oppaamme ja
kuunvalon avulla löysimme helposti valkoisen hevosen jäljet, ja niitä
seuraten olimme pian kaukana aavikolla.

Enemmän kuin penikulman ratsastimme nelistämällä. Silmänräpäykset
olivat kalliit! Luottaen meksikolaiseen poikaan me tuskin tutkimmekaan
jälkiä, vaan ratsastimme suoraan sille paikalle, jossa valkoinen
hevonen viimeksi oli nähty. Cyprion sanat eivät pettäneetkään. Hän oli
pannut merkille erään viidakon, jonka laitaa hevonen oli laukannut.
Pitemmältä ei poika ollut sitä nähnyt, ja koska hänestä ei nyt enää
ollut mitään hyötyä, lähetettiin hänet kotiin.

Viidakon toisella puolen löysimme jäljet, jotka Rube ja minä helposti
tunsimme. Hevosen tehdessä tuonoin kauhean hyppäyksensä tasangon
rotkon kallioiselle pohjalle oli näet oikeasta etukaviosta irtaantunut
kappale, joka jätti pienen loven kavion miltei täysiympyräiseen jälkeen.

Niitä seuraten kuljimme eteenpäin, nyt kumminkin vitkallisemmin ja
varovammin. Äsken oli satanut, ja pehmeässä nurmikossa voimme nähdä
jäljet satulasta laskeutumatta.

Väliin tuli kuivempaa maata, johon kaviot olivat jättäneet tuskin
mitään merkkiä. Tällaisilla paikoilla hyppäsi joku meistä satulasta
ja kävi oppaana edellä. Rube ja Garey tekivät tavallisesti tämän
palveluksen, ja he kulkivat niin nopeaan, että hevosemme harvoin
tarvitsivat kulkea käyden. Ruumis puoleksi kumarassa ja silmät terävinä
riensivät he eteenpäin ikäänkuin otusta vainuavat koirat; mutta
turkiseläinten pyydystäjät eivät pitäneet mitään melua, niinkuin ne.
Ei yksikään meistä virkkanut sanaakaan. Minulla ei ollut halua puhua
-- ahdistukseni oli liian suuri. Jätin jälkien etsimisen tovereilleni
ja annoin hevoseni kulkea heidän perässänsä. Ohjasten annoin olla
höllällä, ja pääni painui; tuskinpa huomasinkaan, mitä ympärilläni
tapahtui. Sydämeni oli milt'ei muserrettu.

Emme olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin joku tuli luokseni ja
lausui hiljaa muutaman lohdutuksen sanan. Tunsin nuoren metsästäjän
ystävällisen äänen.

-- Älkää peljätkö, hän lausui; älkää peljätkö! Rube ja minä tulemme
heidät löytämään, ennenkuin minkäänmoista vahinkoa on tapahtunut.
En luule tuon valkoisen hevosen nelistävän pitkälle, kun se tuntee
jonkun olevan selässänsä. Raketit sen laukkaamaan panivat. Kun ne ovat
palaneet, pysähtyy hevonenkin ja silloin...

-- Ja silloin? kysyin koneellisesti.

-- Silloin saamme sen kiinni, teidän hevosenne saavuttaa sen muutamalla
laukalla.

Aloin jo toivoa. Se sammui kuitenkin jo seuraavassa silmänräpäyksessä.

-- Jos kuu vain pysyy ylhäällä, jatkoi Garey epäilystä ilmaisevalla
äänellä.

-- Kuu, niin, keskeytti häntä eräs ääni; -- sehän on katoamaisillansa.

Rube lausui tämän vastenmielisen ennustuksen harmistuneella mutta
varmalla äänellä.

Kaikkein silmät kääntyivät ylöspäin. Kuu liiteli pyöreänä ja valkoisena
pilvettömällä taivaalla ja oli miltei korkeimmillaan. Kuinka se sitten
voisi "kadota"? Mitähän Rube tällä tarkoitti. Kysyin sitä häneltä.

-- Katsokaa tuonne! vastasi hän. -- Näettekö tuota mustaa juovaa?

-- Tuota mustaa juovaa pitkin taivaanrantaa... niin, sen me kyllä
näemme.

-- Hyvä, jatkoi Rube -- siellä ei ole metsää... ei kapulatakaan...
eikä myöskään maassa mitään töyrästä: sentähden se on pilvi, ja olenpa
nähnyt sellaisen ennenkin. Odottakaapa hiukan. Uh! Määrältänsä kymmenen
minuutin kuluttua peittää tuo musta pilvi kuun sekä tekee kauniin
sinisen taivaan yhtä mustaksi kuin neekerin... se on varma, se.

Eipä viipynyt kauan, ennenkuin vanhan pyydystäjän ennustus kävi toteen.
Paksuja pilviä nousi taivaalle, ja niiden mustat seinät peittivät kuun.

Me emme voineet kauemmin seurata jälkiä. Maatakaan ei näkynyt,
vielä vähemmän kavion jälkiä, jotka meitä opastivat, ja pysähdyimme
siis neuvottelemaan, mitä olisi parhain tehdä. Neuvottelua ei
kestänyt kauan. Jos taivas yhä jäisi pilveen, täytyisi meidän lykätä
takaa-ajaminen huomiseen tahi seurata jälkiä soihdun valossa.

Tietysti päätimme tehdä tuon viimeksimainitun. Oli vielä keski-yö,
ja monta tuntia tulisi kulumaan ennenkuin päivä valkenisi. En voinut
elää näitä pitkiä tunteja toimetonna; vaikka meidän kulkumme kävisi
vitkallisestikin, menisimme kuitenkin eteenpäin.

-- Soihtu! Soihtu!

Mistäpä sellainen saataisiin? Meillä ei ollut mukanamme mitään, josta
sen voisi tehdä, eikä metsääkään ollut lähistössä. Olimme alastoman
avonaisen aavikon keskellä. Rubenkaan kekseliäisyys ei voinut luoda
soihtua tyhjästä.

-- Kuulkaahan, kapteeni! lausui Le Blanc, vanha kanadalainen
kuorma-ajuri, -- kuulkaahan. Miksi en voisi ratsastaa takaisin
hankkimaan soihtuja kylästä?

Niin, miksi ei? Olimme vasta muutaman peninkulman päässä kylästä.
Kanadalaisen esitys oli hyvä.

-- Tiedän erään paikan, jatkoi hän, -- jossa on oivallisia
kynttilöitä... vahakynttilöitä, käsivarren paksuisia... kirkkoon
piilotettuja.

-- Kirkkoonko?

-- Niin, onhan se kauhea synti, tietysti, mutta minkä sille voi?
Sallikaa nyt, kapteeni... Zuackenboss ja minä hankimme kyllä
kynttilöitä.

En ollut sillä päällä, että olisin pitänyt lukua tuosta pyhyyden
ryöväämisestä, ja toverini olivat vieläkin vähemmän arkatuntoisia.
Hanke päätettiin panna täytäntöön, ja Le Blanc sekä Zuackenboss
lähtivät viipymättä meidän omia jälkiämme takaisin kylään.

Me muut panimme hevosemme liekaan ja laskeuduimme nurmelle pitkäksemme,
odottamaan heidän takaisintuloansa.

Harvoin on kaksi tuntia tuntunut minusta niin pitkältä kuin nyt
kulumassa olleet, ennenkuin taasen kuulimme kavionkopseen.

Vihdoinkin kuului tuo odotettu ääni, ja pian sen jälkeen olivat
molemmat miehet luonamme. Le Blancin kädessä voimme nähdä kolme
valkoista esinettä, jotka pituudeltaan ja paksuudeltaan olivat kelpo
kangin näköisiä.

-- Kapteeni, kapteeni! huudahti kanadalainen, -- tässä on
kynttilöitä!...

Miehet toivat uutisia kylästä. Täälläkin olivat sissit tehneet paljon
väkivaltaa niille, joita pitivät yhdysvaltalaisten ystävinä. Useita
henkilöitä oli mitä julmimmalla tavalla rääkätty sekä silvottu. Miesten
saapuessa sinne oli rangaistus kuitenkin jo kohdannut pahantekijöitä;
sen olivat toimeenpanneet meidän leirissä olevat toverimme, jotka
olivat saaneet tiedon tapahtumasta pakolaisjoukoilta. Kirkon ympärillä
olevissa puissa riippui sinä iltana hirmuisia hedelmiä.

Tuskin malttaen kuulla kertomusta, sytytimme kynttilät ja lähdimme
jälleen liikkeelle.

Valo oli erinomainen, ja me voimme seurata jälkiä täydellisesti yhtä
nopeaan kuin kuutamollakin.

Niin pimeä kuin yö olikin, huomasimme pian suuntamme johtavan erääseen
meille hyvin tuttuun paikkaan -- tuon aavikolla olevan kallion luokse!
Heikosti toivoen, että hevonen olisi pysähtynyt sinne, kiiruhdimme
kulkuamme.

Tunnin kuljettuamme huomasimme nuo valkoiset kalliot. Kiiltävä
katinkulta-kivi heijasti kynttilöistämme lähtevää valoa ikäänkuin
hohtokivillä koristettu seinä. Lähestyimme varovasti, yhä noudattaen
jälkiä, samalla kuin tarkkaan katselimme eteemme toivoen saada nähdä
etsimämme esineen. Mutta ei kallion luona eikä sitä verhoavassa
pimeydessäkään ollut elävätä olentoa nähtävissä, vaikka hevonen
aivan selvään oli siinä pysähtynyt tahi ainakin lakannut hurjasta
nelistämisestänsä. Se oli lähestynyt vuorta vitkalleen, kuten jäljistä
näkyi; mutta miten ja mihin oli se sieltä mennyt? Sen jälkiä ei enää
näkynyt. Se oli kulkenut liuskakivi-kerroksen yli, joka peitti monta
syltä ympäriinsä vuoren juurella olevan kentän; mutta sen laidassa ei
voinut nähdä ainoatakaan jälkeä.

Usean kerran ratsastimme kukkulan ympäri edestakaisin,
liuskakivikerroksen poikki ja pitkin sen ulommaista laitaa, mutta yhä
jälkeä näkemättä. Mihinkähän oli hevonen voinut joutua?

Kentiesi olisimme löytäneet jäljet paremmalla valolla; mutta kuten asia
nyt oli, etsimme pitkän aikaa ilman vähintäkään menestystä. Kentiesi
olisimme ne nytkin löytäneet, ellei olisi sattunut muuatta tapausta,
joka ei ainoastansa keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan säikähdytti
meidät jälleen ja teki miltei kokonaan tyhjäksi kaikki meidän toiveemme.

Keskeytys ei tullut odottamatta. Isot silloin tällöin putoavat
vesipisarat olivat jo ennustaneet tuollaista aavikolla sattuvaa
sateenkuuroa, jolloin vesi syöksyy kuin kaataen. Tiesimme rajuilman
olevan tulossa, ja nyt, jälkiä etsiessämme, nousi se kaikessa
tuimuudessansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat kynttilämme
sammuneet ja turha etsimisemme ehkäisty.

Menimme kallion suojaan ja seisoimme siinä vaiti kylki kyljessä.
Luonnonvoimatkin näkyivät olevan minua vastaan. Sydämeni katkeruudessa
niitäkin sadattelin.



XIX.

Susia.


Hevoset kärsivät kylmästä sateesta, kaikki väsyneinä ja nälkäisinä.
Aamullinen lämmössä ja pölyssä kulkeminen sekä yön pitkä, ankara
nelistäminen oli vienyt niiden voimat, ja ne seisoivat siinä nyt pää
nuokkuvana ja korvat luimussa puolinukuksissa ja liikkumattomina.

Miehetkin olivat väsyksissä, ja ainoastansa pari heistä pysyi vielä
jaloillansa, ohjakset kädessä, ulkonevan kallion suojassa; toiset
olivat vaipuneet maahan, selkä kalliota vastaan, ja nukkuneet.

Minun varalleni ei ollut unta eikä lepoa; enpä etsinyt edes
myrskyltäkään suojaa, vaan annoin rankkasateen iskeä suoraan
hartioihini. Se oli pohjatuulen tuomaa, kylmää sadetta, mutta nyt
ei olisi hyinen pohjatuuli eikä polttava sirokko tehnyt minuun
minkäänlaista tuskan vaikutusta. Ruumiillisille tuskille olin tunnoton.
Olisinpa lausunut ne tervetulleiksikin sieluntuskiani haihduttamaan;
mutta tämä kylmä sateenkuuro ei tuonut minulle mitään lohdutusta, vaan
lisäsi päinvastoin levottomuuttani. Sade ei ollut keskeyttänyt meidän
etsimistämme, vaan se tulisi myöskin, jos sitä vain vielä muutama
tuntikin kestäisi, kokonansa hävittämään jäljet.

Synkkiin ajatuksiin vaipuneena en pitänyt lukua, mitä minun
ympärilläni tapahtui ja epämääräiseksi ajaksi jäin tähän äänettömään
tunnottomuuteen. Yht'äkkiä minä kuitenkin heräsin horroksistani. Jotkut
äänet, jotka sattuivat korviini, sanoivat minulle, että ainakin kaksi
tovereistani oli vielä kestänyt väsymyksen ja epätoivon. Kaksi heistä
jutteli keskenänsä, ja tunsin puhujat helposti molemmiksi metsästäjiksi.

-- Luulenpa sinun olevan oikeassa, Rube, sanoi Garey toverillensa
hillityllä äänellä. -- Hevosen on täytynyt mennä sinne juomaan, ja
silloin löydämme sen varmasti. Maa järven ympärillä on nevaista, jos
oikein muistan; voimmehan pitää kynttilää hatun alla.

-- Noh, niin, vastasi Rube matalalla, pitkäveteisellä äänellä; -- ja
ellen erehdy, emme kohta tarvitse emme hattua emmekä kynttilää. Katso
tuonne! sanoi hän, osoittaen erästä pilvenrakoa. -- Uskallanpa panna
vetoa, ettei tämä sadekuuro enää kestä kauan. Uh! Saamme nähdä kuun
jälleen neljännestunnin kuluttua...

-- Sitä parempi; mutta emmekö tee parhaiten, jos ensin etsimme jäljet?
Aika on kallista, Rube...

-- Tietysti, tietysti; tuohan tänne kynttilä ja hattu, niin lähdemme.

Leveäreunaisella hatulla, jonka olivat saaneet lainaksi eräältä
toverilta, ja yhdellä isolla kynttilällä varustettuina lähtivät nuo
molemmat miehet heti tämän jälkeen menemään, lausumatta sanaakaan
enempää. He eivät sytyttäneet kynttilää, ja käytyänsä viisi, kuusi
askelta, katosivat he pimeään ja rankkasateeseen.

Varroten heidän palajamistansa katselin tuota kirkasta paikkaa
taivaalla, jota Rube oli osoittanut, ja sydämeni riemuitsi huomatessani
sen tulevan joka silmänräpäys suuremmaksi.

Väliin katselin järvenpuoliselle aavikolle ja kuuntelin, saadakseni
kuulla jotakin -- joko pyydystäjäin ääntä tahi heidän palaavien
hevosiensa kavionkopsetta. En voinut kuitenkaan kuulla mitään.

Aloin tulla maltittomaksi, kun samassa äkkiä huomasin valon
leimahduksen kaukaa aavikolta. Se sammui heti, mutta samalla paikalla
näkyi silmänräpäys jälestäpäin pieni, mutta vakava liekki, joka
ikäänkuin yksinäinen tähti loisti sateen sinertävässä usvassa. Muutaman
silmänräpäyksen se pysyi paikallansa, mutta alkoi sitten liikkua,
milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, milloin ympyrässä, milloin sikin
sokin moniin suuntiin, yhä pysyen lähellä maanpintaa. Hetken perästä
pysähtyi valo taasen, ja kuului kimakka huuto: tunsimme kaikki Ruben
äänen.

Taasen alkoi valo liikkua, mutta nyt se kulki nopeammin eteenpäin
suoraan suuntaan aavikon yli.

Minä seurasin sitä tarkoin. Se eteni yhä kauemmaksi, ja seuralaiseni,
jotka olivat heränneet pyydystäjäin lähtiessä, arvelivat näiden jälleen
päässeen jäljille.

Tämän vahvisti itse Garey, jonka pitkä vartalo lähestyi usvan läpi.

-- Rube on löytänyt jäljet, kapteeni, sanoi hän tyynellä äänellä; --
hevonen on kulkenut pitkin kallion juurta ja mennyt sitten erästä
kuivaa harjannetta myöten, ja koska se tänne päästyään oli ruvennut
kulkemaan käyden, ei kivikkoon jäänyt selviä jälkiä, mutta tuon järven
luona, jossa maa on pehmeämpää, olemme jälleen ne löytäneet. Rube
on lähtenyt niitä seuraamaan. Hän katoaa pian näkyvistämme, ellemme
kiirehdi hänen peräänsä.

Sanaakaan sanomatta hyppäsimme satulaan ja ratsastimme tuota tuikkivaa
tähteä kohden, joka viittaili meille aavikon toiselta puolen.

Pian saavutimme Ruben ja huomasimme hänen käyvän eteenpäin rajuilmasta
huolimatta hyvin nopeasti, suojaten kynttilää leveäreunaisella hatulla.

Kuten pyydystäjät olivat arvanneetkin, oli hevonen pysähtynyt järven
rannalle juomaan; mutta heti sen jälkeen oli se taasen lähtenyt hurjaa
laukkaa.

Miksi se oli ruvennut nelistämään?

Kysyin sitä Gareyltä. Huomasin hänen tietävän syyn, vaikk'ei hän
tahtonut sitä ilmaista.

Vihdoin ja huomattavan vastahakoisesti hän vastasi:

-- Hevosen jälkien joukossa on sudenkin jälkiä.

Metsästäjät olivat nähneet niiden jäljet liejussa järven rannalla.
Niitä oli kokonainen lauma.

Sudet käyvät harvoin täysikasvaneen, voimallisen aavikkohevosen
kimppuun, mutta niiden vaisto oli niille sanonut, ettei tuon valkoisen
hevosen laita ollut oikein, ja niin ne olivat lähteneet ajamaan
sitä takaa, toivoen sen väsyttävänsä. Varsin luultavaa oli, että ne
tulisivat yrityksessä onnistumaan, koska hevosella oli kuorma. Ennemmin
tahi myöhemmin ne sen saavuttaisivat. Ne hyökkäisivät sen kupeisiin,
iskisivät kiinni sen väsyneihin raajoihin -- ja häneen, tuohon
turvattomaan uhriin sen seljässä! Sekä hevonen että ratsastajatar
temmattaisiin maahan... molemmat tulisivat rikkirevityiksi...

Ajatus kauhistutti minua.

Sillävälin oli, kuten Rube oli ennustanut, taivas kirkastunut, ja
yön kuningatar valaisi taasen polkuamme. Kynttilät sammutettiin, ja
kuunvalossa seurasimme jälkiä mitä suurimmalla nopeudella.

Tässä oli villihevonen nelistänyt ja tehnyt sitä vielä monta
peninkulmaa eteenkinpäin, juosten yhä nopeinta vauhtiansa. Perässä
ja aivan sen kintereillä olivat olleet myöskin nuo verenhimoiset,
väsymättömät sudet.

Tässä oli hevonen liukastunut märällä nurmella, ja iso susi tehnyt
huonosti onnistuneen hyppäyksen sen kimppuun; niin ainakin selitti
Garey joitakuita mättäässä olevia merkkejä, ja epäilemättä hän oli
oikeassa.

Veden kohinaa kuului ja pian näimme veden sileän pinnan, joka loisti
kuun valossa. Suoraan tänne johtivat jäljet.

Se oli muuan virta; läheisyydessä oli koski, joka viime sateitten
paisuttamana pauhasi valkeana vaahtona. Kuunvalossa se oli lumivyöryn
näköinen.

Riensimme rantaan, vastapäätä kosken kuohuja. Jäljet johtivat meidät
tälle paikalle, juuri tuon kuohuvan veden reunalle. Virtaan päin oli
kavion jälkiä, vaan ei sieltä poispäin. Hevonen oli syössyt virtaan!

Olikohan sen onnistunut päästä yli? Se oli ensimäinen ajatuksemme.
Näyttipä se uskomattomalta, milt'ei mahdottomalta. Varmaankin oli virta
liian syvä. Vaikka kallioita näkyikin sieltä täältä, olivat ne vain
lohkareiden huippuja, joiden välissä vesi virtasi syvänä ja raivoisana.
Olikohan hevonen kadottanut jalansijansa? Olikohan sen täytynyt uida?
Siinä tapauksessa oli virta varmaankin vienyt sen muassansa... sen oli
kai täytynyt vajota kaulaansa myöten... sen turvaton seljässä olija...

Loppu oli kaikille selvä. Ei kaikille. Tuossa lausui vanhin ja viisain
meistä lohdutuksen sanan, joka kohensi vaipunutta rohkeuttani.

-- Oh, hevonen ei ole uinut rahtuistakaan... ei, sitä se ei ole
tehnyt. Näettekö, minkä väristä vesi on?... Se on ruskeaa kuin puhveli
syksyllä. Ennen sateenkuuroa ei virran uomassa ollut puoleksikaan
sen vertaa vettä. Silloin olisi hevonen voinut mennä virran yli kuin
tanssien, ja silloin se sen tekikin.

-- Se siis kahlasi virran yli ennen sadetta?

-- Varmaan, luottakaa siihen. Katsokaapa jälkiä. Ne ovat syntyneet,
ennenkuin oli pudonnut pisaratakaan. Jos ei niin olisi ollut, olisivat
ne painuneet nurmikkoon paljoa syvempään. Uh! Hevonen on mennyt yli,
kastelematta kupeiltansa karvaakaan. Mitä siis uppoamiseen tulee, ette
tarvitse olla siitä peloissanne, kapteeni! Tyttö on vielä hyvässä
säilössä.

-- Entä sudet? Ovatko nekin menneet virran yli?

-- Ei yksikään... eihän toki! Niillä lurjuksilla on enempi järkeä.
Ne tiesivät, ett'ei heidän koipensa riittäisi, ja että virta olisi
vienyt heitä mukanansa peninkulman, ennenkuin olisivat ennättäneet uida
puoliväliin. Sudet jäivät luullakseni tälle puolelle. Kas tässä...
tässä on niiden jäljet. Mikä paholaisjoukko! Rannalla on tepasteltu
kuin lammaskarsinassa.

Kyykistyimme tutkimaan maata. Aivan oikein, se oli suden jälkiä täynnä.
Suuri lauma oli keräytynyt tälle paikalle, ja koska niiden jäljet
veivät joka haaralle, oli selvää, ett'eivät ne olleet jatkaneet matkaa,
vaan virran estämänä luopuneet takaa-ajamisestansa ja hajaantuneet.

Suokoon Jumala, ettei tämä ollut pelkkää arvelua!

Keveämmällä sydämellä hyppäsin jälleen satulaan. Toverini tekivät
samoin, ja tutkien virtaa ratsastimme sitä pitkin etsiäksemme
ylimenopaikkaa.

Sellaista ei kuitenkaan löytynyt.

Ei ollut aikaa etsiä enempää, ainakaan ei minun maltittomuuteni
sallinut pitempää viivytystä. Eipä ollut ensikertaa, kun hevoseni
ja minä menimme virran poikki, matalikkoa etsimättä; useimmat
seuralaisistani olivat myöskin tottuneet rajumpaankin ylimenoon.

Koskien alapuolella virtasi vesi tyynenä, vaikka rantojen välimatka
tässä oli suurempi. Kuunvalossa näin vastakkaisen rannan olevan loivan.
Siitä pääsisi hevonen helposti ylös.

Enpä epäillyt kauempaa; ohjasin "Muron" rantaan, painoin kannukset sen
kupeisiin ja syöksyin virtaan. Loiskis... loiskis... loiskis! kuului
takaani, kunnes viimeinen seuralaisistani oli päässyt veteen, ja me
kaikki äänettöminä olimme tulleet virran poikki.

Joudutin hevostani ja pian saavuimme koskelle, jossa toivoin löytäväni
jäljet.

Ilokseni näkyi kavion jälkiä vastapäätä sitä paikkaa, jossa hevonen
oli hypännyt virtaan. Rube oli oikeassa: hevonen oli päässyt hengissä
virran yli ja oli päässyt susistakin; näiden jälkiä ei enää näkynyt.

Taivaan kiitos! Ainakin näistä vaaroista oli hän pelastunut!



XX.

Villihevos-lauma.


Iloani valkoisen hevosen ja sen seljässä olijan pelastuksesta enensi
vielä se, että huomasimme juoksijan rantaan päästyänsä hiljentäneen
vauhtiansa. Kentiesi oli se päästyään julmista vainoojistaan jo vähän
matkan päässä pysähtynytkin. Sen väsyneet raajat lienevät kehoittaneet
lepoon, ja silloin...

Mutta äskensyntynyt iloni sammui äkkiä. Olimme ehtineet ainoastansa
muutaman sata askelta virrasta, kun meitä jo kohtasi este, joka teki
miltei lopun koko etsimisestämme.

Tämä este oli tammimetsä, ei jättiläistammia, vaan päinvastoin
vaivaistammia (quercus nana). Niin pitkältä kuin silmä kantoi, kasvoi
tätä merkillistä metsää, jossa ei yksikään puu ollut kolmeakymmentä
tuumaa korkeampi. Ne eivät kuitenkaan olleet pensaita, vaan kullakin
oli oma runkonsa, täynnä oksia, liuskaisia lehtiä ja ruskeita
terhokimppuja.

-- Uh! huudahti Rube maltittomalla äänellä, -- tässä tulee raskas
työ. Saamme kaikki laskeutua satulasta ja hiukan keventää hevostemme
kuormaa: tässä täytyy ihan ryömiä.

Ja niin tapahtuikin. Pitkät, väittävät hetket me seurasimme jälkiä,
pääsemättä eteenpäin nopeammin kuin jos olisimme ryömineet nelinkontin.
Hevosen jäljet olivat kyllä selvät, ja päivän valolla olisimme voineet
niitä seurata; mutta nuo pienet tammet kasvoivat taajassa sekä
säännöllisesti, ikäänkuin olisivat olleet ihmiskäden istuttamia, ja
niiden sakeiden lehvien välistä kuun valo tuskin pääsi tunkeutumaan.
Niiden oksat miltei koskivat toisiinsa, joten koko maa oli synkän
varjon peittämä, mikä teki kavion jäljen tuntemisen sangen vaikeaksi.
Siellä ja täällä voi katkennut oksa, joukko varisseita lehtiä,
joiden alapuoli loisti sinisenä kuun valossa, auttaa meitä nopeammin
eteenpäin; mutta koska hevonen oli astunut tällä kohdalla hiljaa, oli
näitä merkkejä harvassa ja kaukana toisistansa.

Jäljet veivät metsän halki, ja ennenkuin vielä olimme ennättäneet
sen toiseen laitaan, sekaantui jo kuun säteihin aamuruskon
purppuraloistetta. Vähän matkaa tästä alkoi metsäkin harventua; nuo
pienet vaivaistammet olivat milloin harvassa, milloin ryhmittäin tahi
pieninä lehtoina, kunnes taasen alkoi aavikon nurmikko.

Jälkien etsijäin vaivat olivat nyt lopussa. Auringon tervetulleessa
valossa voi jäljet helposti tuntea, ja nopealla vauhdilla ratsastimme
nyt aavikon poikki. Valkoinen hevonen oli samoin tässä jouduttanut
juoksuansa. Päästyänsä pois vaivaismetsästä, oli se kulkenut kappaleen
matkaa käyden, mutta ruvennut äkkiä kuten jäljet osoittivat, jälleen
huimasti laukkaamaan.

Mikähän siihen oli syynä? Emme voineet sitä käsittää. Aavikkomiehetkin
olivat hämillänsä.

Samalla kuului kuitenkin edellämme ratsastavien pyydystäjäin huutoja.
Molemmat olivat pysähtyneet ja osoittivat maahan. Ei lausuttu
sanaakaan, eikä se ollut tarpeenkaan. Maasta luimme selvästi uuden
kiireen syyn. Suoraan edessämme oli nurmikamara monien jalkain
tallaama. Ei neljä, vaan neljä sataa jälkeä oli poljettu maahan, kaikki
yhtä tuoreita kuin nekin, joita me seurasimme, ja jotka katosivat
niiden sekaan.

Villihevoslauma.

Sillä paikalla, josta ensin niiden jäljet tapasimme, olivat ne
olleet täydessä juoksussa; juoksijan jäljet lähestyivät sekä vihdoin
sekaantumatkin niiden jälkiin terävässä kulmassa.

-- Noh, niin, sanoi Rube pitkäveteisellä äänellä, -- huomaan,
miten asia on. Ne ovat säikähtäneet hevosta sen kummallisen taakan
vuoksi ja lähteneet laukkaamaan. Kas! Tuossa ovat sen jäljet muiden
jälkien päällä; se on juossut niiden perässä. Tuossa -- jatkoi ukko,
ehdittyämme hiukan eteenpäin -- on se saavuttanut niistä muutamia.
Katsokaas vaan! Ne kanaljat ovat hajautuneet oikeaan ja vasempaan!
Tässä ne taasen ovat laukanneet yhdessä, toiset sen edellä ja toiset
jäljessä. Uh! Luulenpa niiden nyt sen tuntevan, eikä enää sitä
pelkäävän. Katsokaa! Tuossa se on ollut lauman keskellä!

Vaistomaisesti vilkasin ympärilleni siinä luulossa, että hevoset
olisivat näkyvissä, mutta ei; vanha metsästäjä ratsasti eteenpäin
kumarassa ja silmät maahan luotuina. Kaikki mitä hän oli sanonut, oli
hän lukenut aavikon kamarasta; minä en niitä ymmärtänyt, mutta hänestä
ne olivat selvemmät kuin kirjan lehdet. Tiesin hänen sanansa olevan
totta, ja tämä vakuutus täytti mieleni synkillä ajatuksilla. Huomasin
heti, mikä uusi vaara morsiantani uhkasi; se oli outo, kummallinen ja
kauhea!

Olin näkevinäni hänet hirnuvien villihevosten, noiden tulisilmäisten
orhien keskellä, joiden punaiset sieramet höyryävät; olin näkevinäni
näiden, kentiesi vihastuneina tuohon valkoiseen juoksijaan sekä
karsastellen sen lähestymistä, sokeassa raivossa hyökkäävän sen
kimppuun, kita auki ja näyttäen keltaisia, välkkyviä hampaitansa,
hypäten pystyyn sen ympärillä ja sen päälle sekä potkien sitä
kauheilla, murhaavilla kavioillansa... Se oli hirveä ajatus.

Ratsastin pitkin erästä harjannetta, kunnes sen kukkulalta jo näin
mielikuvitelmani kuvauksen miltei toteutuvan.

Oliko se unta? Mielikuvitelmako silmiäni vielä petteli? Ei, tuolla
oli villihevoslauma, tuolla orhit hyppimässä pystyyn ja hirnumassa
ja tuolla valkoinen hevonen niiden keskellä... sekin pystyssä
takajaloillansa... ja sen seljässä...

-- Oi, Jumala! armahda... pelasta hänet... pelasta hänet!

Hätäinen rukous pusertui huuliltani, nähdessäni tuon kauhean näytelmän.

En kuullut mitään enkä tiedustellut toverieni neuvoa, vaan painoin
kannukset hevoseni kylkiin ja nelistin harjannetta alas laumaan päin.

En noudattanut mitään määrättyä suunnitelmaa enkä koettanut laisinkaan
pysyä piilossa. Aika ei sallinut sitä eikä tätä. Toimin silmänräpäyksen
vaikutuksesta, ja minulla oli vain yksi ainoa ajatus, nimittäin syöstä
esille, hajoittaa hevoslauma ja, jos se ei ollut jo myöhäistä, pelastaa
morsiameni niiden potkivista kavioista sekä julmilta, välkkyviltä
hampailta.

Jos juoksija olisi ollut yksin, olisin kentiesi ajatellut sen
kiinniottamista, mutta niin kuten asia nyt oli, ei sellainen voinut
tulla kysymykseenkään. Tässä oli pidettävä kiirettä. Lauma oli vielä
kaukana. Raitis tuuli puhalsi meitä vastaan. Olimme harjanteen
puolivälissä, eivätkä villit hevoset meitä vielä kuulleet eivätkä
nähneet, eikä niillä ollut meistä vainuakaan.

Huusin kaikin voimin. Tahdoin säikähdyttää niitä ja pelottaa ne
pakenemaan. Seuralaiseni kiljuivat kovin, mutta äänemme ei kantanut
tuohon kirmailevaan laumaan.

Oli parempi keino: tempasin revolverin kotelosta ja ammuin useita
laukauksia.

Ensimäinenkin olisi riittänyt. Sen pamaus kuului vastatuuleenkin, ja
säikähtyneinä lakkasivat mustangit heti kirmailemasta. Toiset juoksivat
tiehensä, toiset tulivat kierrellen ympärillemme, hurjasti korskuen
ja heittäen päätänsä pystyyn. Pari niistä nelisti milt'ei pyssyjemme
kantomatkalle, kääntyen sitten, kimakasti hirnuen, takaisin, sekä
lähtien nopeasti pakoon. Juoksija ratsastajineen jäi yksin jäljelle
sinne, missä sen ensiksi olimme nähneetkin.

Hetken seisoi se siinä ikäänkuin hämillänsä toveriensa äkillisestä
hajautumisesta, sillä kaiketi sekin oli laukauksen kuullut, vaikka ei
kuitenkaan liikahtanut paikaltansa. Aloin jo toivoa, että se odottaisi
meidän tuloamme ja antaisi tyynesti ottaa itsensä kiinni, mutta tästä
erehdyksestä minä piankin selvisin. Olin siitä vielä etäällä, kun näin
sen karkaavan pystyyn, pyörähtävän ympäri takajaloillansa ja sitten
rivakasti lähtevän pakoon. Sen kimakka hirnuminen, jonka tuuli toi
meidän korviimme, kuului minusta ikäänkuin leppymättömän vihollisen
ivalta. Se näytti olevan ivan ja koston ilmausta: ivaa turhasta
takaa-ajamisestani ja kostoa, koska olin kerran tehnyt sen vangikseni.

Tottelin ainoastansa vaistoa, jota sellaisessa silmänräpäyksessä
voi tuntea, ja nelistin perässä niin nopeaan, kuin hevoseni pääsi.
En viivähtänyt neuvottelemaan toverienikaan kanssa. Olin jo ehtinyt
pitkälle heidän edellänsä, enkä tarvinnut heidän kokemustansa itseäni
opastamaan. Tieni oli minulla selvä: ainoastansa nopeudella oli hevonen
kiinnisaatavissa ja sen kallis taakka kuolemasta pelastettavissa... jos
hän vielä olisi hengissä.

Oi, kauhea ajatus! Oi, hirmuinen epäilys!

Eipä ollut aikaa turhille tuskille; tukahdutin aavistukseni ja käytin
kaiken voimani takaa-ajamiseen. Puhuttelin rohkeata ratsuani, mainitsin
sitä nimeltä. Kiihoitin sitä käsilläni ja polvillani ja ainoastansa
silloin tällein käytin julmaa terästä sen kylkiin.

Huomasin sen väsyvän pian: se oli ollut eilispäivänä liian kauan
satuloituna, ja kostea, sateinen yö oli myös sitä väsyttänyt. Se oli
ponnistellut yli voimainsa, ja tunsin sen nelistävän yhä heikommilla
harppauksilla. Aavikkohevonen oli saanut levätä enemmän.

Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta: hänen henkensä,
niin, kentiesi omanikin. Enpä huolisi elää enää hänen kuoltuansa. Hänet
täytyi pelastaa. Kannusta oli armahtamatta käytettävä: juoksija oli
saavutettava, vaikka "Muroni" kaatuisikin.

Aavikko, jota ratsastimme, oli harjanteista, ikäänkuin aaltoileva
meri. Me nelistimme harjanteiden poikki, joita oli taajassa toinen
toisensa rinnalla. Kentiesi näytti niitä meidän nopean kulkumme vuoksi
olevan taajemmassa, kuin miten todella olikaan. Ylös ja alas mäkeä
kävi kilparatsastuksemme nopeasti, kovaksi koetukseksi satulavöille ja
hevosraukalleni. Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta.

Muisto edellisestä takaa-ajostani kummitteli vielä aivoissani:
en katsonut oikeaan enkä vasempaan, vaan suoraan eteeni, suoraan
takaa-ajon esineeseen ja välillämme olevaan matkaan. Viimeksi
mainittua tutkin alituisesti, milloin rohkealla toivolla, milloin
taasen epäilyksellä. Se näkyi vaihtelevan maan laadun mukaan. Toisella
hetkellä, kun mentiin alaspäin, olin takaa-ajettavaani lähempänä,
mutta toisella esti taas jyrkkä nousu hevostani ja pitensi välimatkaa.
Riemuiten ratsastin tuon aaltoilevan aavikon viimeisen harjanteen
poikki ja näin taas tasaisen kentän edessäni. Ilolla huomasin nopeasti
pääseväni juoksijan jäljessä tällä tasaisella aavikolla.

Ja pian pääsin niin lähelle, että tuskin kolmeasataa askelta oli
välillämme. Olimme niin lähellä toisiamme, että voin huomata
hänen vartalonsa... hänen oikoiset jäsenensä... hänen liehuvan
ja rikkirevityn hameensa... hänen pitkät mustat hiuksensa, jotka
hulmusivat hajallaan. Hänen kalpeat poskensakin voin nähdä silloin
kun hevonen heitti päätänsä taaksepäin ja antoi kuulua hirmuisen,
pilkkaavan hirnumisensa.

Olin jo kuulon kantomatkalla. Huusin niin paljon kuin voin. Mainitsin
hänen nimensä, ja kuuntelin kovasti sykkivällä sydämellä hänen
vastaustansa.

Minusta näytti, ikäänkuin hän olisi kohottanut päätänsä ja ikäänkuin
hän olisi minut ymmärtänyt sekä tahtonut minulle vastata. En voinut
tosin kuulla mitään, mutta kavionkopse luultavasti oli tukahduttanut
hänen heikot huutonsa.

Taasen huusin korkealla äänellä ja taasen mainitsin hänen nimeänsä.

Varmaankin kuulin vastauksen! Varmaankin nosti hän päätänsä hevosen
kaulasta! Niin se oli... en voinut erehtyä.

-- Taivaan kiitos, hän elää!

Tuskin olin lausunut tämän kiitoksen, kun tunsin hevoseni vaipuvan
altani ikäänkuin maan alle. Syöksyin satulasta suin päin maahan.
Hevoseni oli astunut murmelieläimen kuoppaan, ja tämä harha-askel
heitti sen kiivaasti maahan.

Minua ei kaatuminen huumannut eikä hämmästyttänyt; heti olin jälleen
jaloillani sekä satulassa.

Mutta kun taas rupesin kannustamaan ratsua raviin, oli tuo valkoinen
hevonen näkymättömissä.



XXI.

Eksyksissä.


Olin suutuksissani, epätoivoissani, mutta en hämmästyneenä. Tällä
kertaa ei hevosen katoaminen ollut ollenkaan salaperäistä; lähellä
oleva viidakko teki seikan luonnolliseksi. Vaikk'en enää valkoista
ratsua nähnytkään, oli se vielä kuuluvissa. Sen kavionkopse kumisi
kovalla kentällä, joku varissut oksa ritisi, taipuneet oksat kahisivat,
kaikki tämä tuli korviini ja johdatti minua. Malttamatta noudattaa
jälkiä, laukkuutin viidakkoon juuri sitä kohti, mistä kuulin äänen. En
pysähtynyt hakemaan polkua, vaan ratsastin suoraan sitä kohti, mistä
jytinä kuului.

Joko mennen kaulaan asti ulottuvien pensaiden läpi, tahi hypäten niiden
yli, raivasi rohkea ratsuni itsellensä tietä; mutta emmepä olleet
pitkälle päässeet, ennenkuin huomasin menetteleväni ajattelemattomasta:
minun olisi ollut pysyminen jäljillä.

Ei kuulunut enää yhtään ääntä, minkä mukaan olisin ohjannut kulkuani.
Oman hevoseni noissa ritisevissä akasia-pensaissa aikaansaama ääni
tukahdutti kaikki muut kuulokalvoon tulleet havainnot. Ainoastansa
milloin pysäytin hevoseni, voin jälleen kuulla valkoisen oriin tunkevan
viidakon läpi, mutta nyt kuului ääni heikosti sekä etäältä.

Taasen kannustin hevostani sokeasti, mutta enpä ollut ehtinyt sataakaan
askelta, ennenkuin tuo onneton epävarmuus taasen pakotti minut
pysähtymään.

Tällä kertaa en kuullut mitään, enpä oksien risahdustakaan. Hevonen oli
joko pysähtynyt, tahi mikä oli luultavampaa, oli päässyt niin pitkältä
edelle, etten enää voinut kuulla sen kavion kopsetta.

Puoleksi suuttuneena itseeni ja liian kiihoittuneena tyynesti asemaani
miettiäkseni, haavoitin hevoseni kupeita ja laukkasin kuin hullu
viidakon läpi.

Ratsastin kauan, ennenkuin pidätin hevostani jälleen epätoivoisesti
kuunnellakseni, kuuluisiko mitään takaa-ajettavastani.

Ei ääntäkään. Äänettömyys, kuolon hiljaisuus vallitsi ympärilläni
olevassa metsässä; ei lintuakaan liikkunut puun oksalla. Tunsin
itseäni kohtaan inhoa ja syytin itseäni varomattomuudesta. Olisinhan
mielettömättä kiivaudettani vieläkin voinut olla hevosen jäljillä ja
kentiesi nähnytkin pakenijan. Olisin voinut varmasti noudattaa sen
jälkiä. Nyt se oli poissa, tietämättäni, mihin se oli joutunut...
Kadotettu... sen jäljetkin olivat kadotetut... kaikki oli hukassa.

Löytääkseni uudelleen sen jäljet ratsastin umpimähkään moniin suuntiin
viidakon läpi milloin minnekin, vaan aina turhaan. En voinut huomata
kavion jälkiä enkä taitettuja oksiakaan. Lähin ajatukseni oli palata
avonaiselle aavikolle ja alkaa jälkien etsintä siltä kohdalta, jossa
hevonen oli mennyt viidakkoon. Tämä oli selvästi viisain, jopa parhain
keino.

Käänsin hevoseni aavikolle -- tahi oikeammin siihen suuntaan, missä sen
luulin olevan; sillä tästäkin olin tullut epävarmaksi.

Vasta kun olin ratsastanut puoli tuntia aukeiden paikkojen ja
pensastojen läpi... vasta kun olin ratsastanut milt'ei kaksi sen vertaa
vastakkaiseen suuntaan, milloin oikeaan, milloin vasempaan, pysäytin
läähättävän heponi, annoin ohjasten pudota sen kaulalle ja istuin
kumarassa satulassa, siinä varmassa luulossa, että olin hukassa.

Vihdoin tempauduin irti siitä horrostilasta, joka minut oli vallannut,
ja pakotin jälleen hevostani pensaiden läpi. Minulla oli hämärä
käsitys, että päästäkseni jälleen aavikolle, oli minun ratsastettava
itäänpäin. Mutta miten saada selkoa idästä ja lännestä? Viidakossa
oli kaikki yhdennäköistä, ja sama oli taivaankin laita. Ei näkynyt
aurinkoakaan, joka olisi voinut minulle ilmansuunnat näyttää.

En osannut miettiä parempaa menettelytapaa kuin antautua hevoseni
johdettavaksi. Useammasti kuin kerran olen eksyttyäni taajassa metsässä
tahi aavikolla luottanut sen vaistoon; monta kertaa on se päästänyt
minut pulasta. Laskin ohjakset ja annoin sen mennä menojansa.

Olin huutanut niin paljon kuin kurkusta pääsi, toivoen voivani herättää
toverieni huomiota, mutta minkäänlainen vastaus ei keskeyttänyt
äänettömyyttä ympärilläni. Vielä voin kuitenkin toivoa niiden minua
kuulevan. Tiesin, etteivät toverini poikkeaisi suunnastansa, ja vaikka
olisikin kulunut aikaa siitä kun tulin viidakkoon, tulisivat he
varmaankin perässäni.

Sentähden huutelin yhä uudelleen ja ammuskelin revolverillani; mutta
eivät laukaukset eivätkä huudot auttaneet. Luultavasti he olivat vielä
liian kaukana kuullaksensa pamahdusta.

Taasen ammuin usean laukauksen, mutta, kuten ennenkin, kaiku oli ainoa
vastaajani. Ehk'eivät he olleetkaan minua seuranneet? Kentiesi he
olivat jatkaneet hevosen jälkien seuraamista, ja se oli vienyt heidät
kauaksi pois pamauksen kuuluvilta! Tahi ehk'eivät he olleet vielä
ehtineet viidakkoonkaan?

Näitä pohtiessani herätti äkkiä huomiotani lintujen kirkuna kappaleen
matkaa minusta. Tunsin närhin pahan äänen, johon sekaantui punaisen
kardinaalilinnun mongerrusta.

Äänestä voin huomata lintujen olevan suutuksissa jonkin vihollisen
läsnäolosta. Kentiesi ne puolustivat pesäänsä mustalta käärmeeltä tahi
kalkkarokäärmeeltä.

Tahi voisikohan siellä olla valkoinen hevonen, samoin kuin minäkin
harhailemassa vielä viidakossa?

Olin laskeutunut läähättävän hevoseni selästä antaakseni sen levätä,
mutta nyt minä jälleen hyppäsin satulaan voidakseni paremmin nähdä;
lintujen kirkumisen opastamana tulin paikalle pian.

Vähän matkan päässä näin sekä närhiä että kardinaalilintuja, selvästi
rauhattomina jonkin maassa heidän allansa olevan esineen johdosta.
Samalla kertaa kuulin ihmeellisiä ääniä, jotka voittivat lintujen
kirkunan, mutta en osannut selittää niiden syytä. Rohkeuteni lannistui,
sillä ymmärsin nyt, ettei kysymyksessä voinut olla toverini eikä
valkoinen hevonenkaan.

Päästyäni lähelle sain nähdä omituisen kohtauksen, taistelun punaisen
kuguarin ja javalijoukon välillä.

Nuo raivoisat pienet karjut olivat saartamaisillaan kuguarin, joka
hurjasti taisteli niiden keskellä. Monta niistä makasi maassa
tainnuksissa tahi kuolleena, pedon voimallisten käpälien tappamina;
mutta toiset, jotka eivät laisinkaan olleet tästä säikähtäneet, olivat
täydellisesti saartaneet vihollisensa, syöksivät sitä vastaan kita
avoinna, ja haavoittivat sitä terävillä, kiiltävillä torahampaillansa.
Kohtaus herätti metsästäjävaistoni: silmänräpäyksessä olin ottanut
pyssyn olaltani ja vienyt sen silmälleni. Enpä epäillyt, mihin
tähtäisin: laukasin, lähetin luodin kuguarin pään läpi ja kaasin pedon
sen ahdistajain keskelle.

Eipä ollut kulunut kolmea sekuntiakaan, ennenkuin sain katua, että olin
valinnut pedon uhrikseni. Minun olisi pitänyt jättää kuguari rauhaan ja
olla kokonansa ampumatta tahi tähdätä sitten sen piikkisian kaltaisiin
vihollisiin; sillä tuskin se oli tullut taisteluun kykenemättömäksi,
ennenkuin sen kiusanhenget rupesivat käymään minun kimppuuni ja
saarsivat minut sekä hevoseni samalla hirveällä raivolla, jota äsken
olivat kuguariakin vastaan näyttäneet.

Minulla ei ollut mitään keinoa noiden kiittämättömien eläinten
torjumiseksi. Ne eivät antaneet minulle aikaa ladata pyssyäni
uudestaan, vaan tekivät hyökkäyksensä niin äkkiä että kumpikin
revolverini olivat pian tyhjät. Hevoseni, joka säikähti tuota äkillistä
hyökkäystä, temmelsi korskuen ja potkien tantereella; mutta mihin se
kääntyikin, aina oli sen kintereillä parikymmentä noita raivoisia
eläimiä, jotka hyppivät sen kupeille ja viilsivät sen kylkiä kauheilla
torahampaillansa. Onneksi voin pysyä satulassa; jos olisin pudonnut
siitä tällä hetkellä, olisi minut varmaankin revitty kappaleiksi.

Ei ollut mitään muuta pelastuksen keinoa, kuin paeta, ja kannustaen
hevostani annoin sille höllät ohjat. Mutta tämän taajan pensaston läpi
saattoivat javaalit juosta yhtä nopeaan kuin hevosenikin, niin että
päästyäni noin sata askelta huomasin koko lauman yhä olevan perässäni,
käyden yhtä rajusti kuin ennenkin hevoseni kimppuun.

Seikkailu olisi voinut loppua sangen pahasti. Mutta siinä
silmänräpäyksessä kuulin ääniä ja näin ratsastajia tunkeutuvan metsän
läpi. Ne olivat Zuackenboss, de Blanc ja muut soturit.

Heidän revolverinsa olivat pian saaneet javalilauman harvenemaan,
jolloin jälelle jääneet kirkuen pakenivat pensastoon.



XXII.

Sotajalalla.


Metsästäjä-ystäväni eivät olleet pelastajieni joukossa. Missähän he
olivat?

Tähän kysymykseen saatu vastaus todisti, minkä jo olin arvannutkin:
Rube ja Garey olivat seuranneet juoksijan jälkiä ja jättäneet minun
etsimiseni sotamiehille.

Kaiketi he olivat jo kaukana; enemmän kuin tunti oli kulunut siitä kun
toverini olivat heistä eronneet. Polkuni, joka kulki sikin sokin, oli
tuottanut tovereilleni monta ikävää viivytystä.

Mutta he eivät olleet ratsastaneet päättömästi kuten minä, vaan
toivoivat löytävänsä tien takaisin. Koska oli mahdotonta tietää, mihin
suuntaan Rube ja Garey olivat menneet, palasimme aavikolle, ja sinne
päästyämme tunkeusimme viivyttelemättä jälleen viidakkoon, mutta tällä
kertaa noiden kummankin pyydystäjän jäljille.

Jäljillä pysyminen ei ollut laisinkaan vaikeata, sillä metsästäjät
olivat viittoneet meille tien. Useimmissa tapauksissa antoivat kolmen
hevosen jäljet kylläksi selvää johtoa; mutta olipa sellaisiakin
alueita, joissa maa oli kivistä, ja tuossa kuivassa, auringon
polttamassa nurmikossa ei kengässäkään oleva jalka jättänyt
minkäänlaista jälkeä. Näillä paikoin oli taitettu, nuokkuva akasiapuun
oksa, jonkun aloen koukistunut varsi, tahi jonkun kaktuskasvin
haljenneet lehdet, selviä, eksyttämättömiä merkkejä, ja niiden johdolla
me ratsastimme eteenpäin rivakasti.

Koska me tietysti kuljimme nopeammin kuin Rubelle ja Gareylle oli
mahdollista, toivoin jännityksellä, että saavuttaisimme heidät pian.
Varmaankin olisi heillä tiedossa jotakin uutta, koska olivat olleet
meidän edellämme niin kauvan. Varmaankin olivat he nyt saaneet
juoksijan näkyviinsä... kentiesi kiinnikin? Oi, iloinen odotus!

Vai saisikohan heiltä tiedon, että hevonen riensi eteenpäin, --...
että se oli uinut jonkun kuohuvan virran poikki tahi syössyt johonkin
rotkoon, johonkin pimeään kuiluun.

Vaikka kiirehdinkin oppaitteni jäljessä, oli kuitenkin sellaisiakin
silmänräpäyksiä, jolloin pelkäsin heidän kertomisiansa.

Olimme jo kulkeneet useita peninkulmia pensaston läpi, ja kaikki
osoitti, että se loppuisi pian. Aivan varmaan eivät nuo molemmat
jälkien etsijät voineet olla meistä kaukana; huutelimme aikaväliin
lujasti ratsastaessamme eteenpäin.

-- Halloo! kuului vihdoin nuorempi pyydystäjä vastaavan karkealla
äänellään.

Me riensimme ääntä kohden, ja huomasimme pian molemmat metsästäjät,
mutta -- ainoastansa heidät.

He olivat pysähtyneet pienelle, avonaiselle paikalle aavikon laitaan.
Mikähän oli voinut keskeyttää heidän takaa-ajonsa? Tutkin levottomana
heidän kasvojansa. Luulin niissä näkeväni synkkää epätoivoa. Mitähän
olikaan tapahtunut?

Vastaus oli yhtä lyhyt kuin tärkeäkin:

Intiaaneja oli ajamassa takaa valkoista hevosta!

Kysymykseeni, miten he sen olivat huomanneet, sain tietää, että he,
päästyänsä viidakosta kappaleen matkaa avonaiselle kentälle olivat
tavanneet intiaanein hevosten jälkiä, kuten puhvelinnahalla peitettyjen
kavioiden merkit selvään osoittivat. Jäljet ilmaisivat ratsastajien
luvun noin neljäksikymmeneksi, ja koska ne seurasivat valkoista
hevosta, olivat pyydystäjät tehneet sellaisen johtopäätöksen, että
intiaanit olivat sen huomanneet ja ajoivat nyt sitä takaa. Niin pian
kuin jälkien etsijät olivat tulleet tästä vakuutetuiksi, olivat he
kääntyneet takaisin, antamaan meille tietoa tuosta tärkeästä uutisesta
ja meidän kanssamme neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.

Lyhyen neuvottelun jälkeen tulimme siihen päätökseen, että viipymättä
seuraisimme intiaaneja, vaarinottaen kaiken sen varovaisuuden, jota
asianhaarat vaativat.

Me läksimme siis jälleen ratsastamaan pyydystäjien johdolla. Pian
olimme tuolla avonaisella kentällä ja sillä paikalla, jossa Rube ja
Garey olivat huomanneet intiaanein hevosten jäljet. Ratsastettuamme
vieläkin tuhannen askelta, yhtyivät jäljet, jotka tähän asti olivat
olleet hajallaan, samaan suuntaan, ikäänkuin intiaanit olisivat
ratsastaneet järjestettynä joukkona, useampi mies rinnakkain.

Kun pyydystäjät olivat seuranneet näitä uusia jälkiä noin sata askelta,
pidättivät he verkalleen hevosensa, laskeutuivat satulasta ja alkoivat
tarkkaan tutkia jälkiä. Me muut pysähdyimme kappaleen matkaa heidän
taaksensa ja katselimme heidän menettelyänsä, heitä häiritsemättä.

Hetken perästä hypähti Rube pystyyn ja lausui:

-- Älä vaivaa enää itseäsi, Bill! Niinhän se on kuin luulinkin; ne ovat
saaneet sen kiinni, niin totta kuin elän!

Ei se ollut tuo varma ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, joka sai minut
uskomaan niiden totuuden. Olisinpa ilman niitäkin ollut tästä asiasta
vakuutettu, sillä en ollut itsekään aivan kokematon siinä taidossa,
jossa toverini pyydystäjät olivat mestareja. Olinhan huomannut hevosten
jälkien äkkiä rupeavan yhtymään; olin huomannut myöskin elukoiden
yhdyttyänsä jatkaneen matkaansa käyden. Minun tarvitsi ainoastansa
nähdä juoksijan kavion jälki muiden joukossa, tietääkseni, ettei se
enää juossut vapaana... että se oli vangittu. Tämän olivat jälkien
etsijätkin huomanneet, ja tästä ymmärsimme että intiaanit olivat sen
vanginneet.

Tämä herätti minussa joukon uusia ajatuksia, joihin sekaantui mitä
ristiriitaisimpia tunteita.

Ensimäinen oli ilon tunne. Juoksija oli otettu kiinni, ja sen olivat
ihmisolennot tehneet. Intiaanit olivat ihmisiä, ja heillä oli
inhimillinen sydän. Vaikkapa Isolinan kasvot muistuttaisivatkin heitä
kelta-ihoisista, heidän vihollisistansa, oli hän kuitenkin nainen ja
suuressa ahdingossa. Mitä syytä voisi heillä, asiain näin ollessa, olla
vihollisuuksiin häntä kohtaan?

Tähän suuntaan kävivät ensimäiset mietteeni, mutta pian saivat ne
toisellaisen suunnan. En voinut olla ajattelematta näiden villien
luonnetta, joiden käsiin hän oli joutunut. Varmaankin olivat he jotakin
komanhi- tahi lipanijoukkoa, jotka usein tekivät ryöstöretkiä tähän
seutuun. Tunsin varsin hyvin näiden puna-ihoisten miesten luonteen:
muistot niistä monista seikkailuista, joita olin kokenut heidän
tähtensä, ne monet kertomukset, joita heistä olin kuullut, valaisivat
minulle kylliksi aavikkojen valtiaitten hillitöntä kevytmielisyyttä.

Enpä viivytellyt kauan, vaan taas riensimme eteenpäin. Meidän
kiireeseemme oli toinenkin syy: me kärsimme ääretöntä janoa ja
suorastansa himoitsimme vettä. Tämä ruumiillinen kärsimys pakotti meitä
ratsastamaan eteenpäin, niin pian kuin väsyneet hevosemme suinkin
jaksoivat. Vihdoinkin huomasimme puuvillapensaston erään aavikkovirran
reunalla.

Sekä miehet että hevoset päästivät ilon ääniä, nähdessänsä tuon
välkkyvän virran. Miehet nelistivät rannalle, laskeusivat satulasta
ja syöksyivät vaaraansa muistamatta veteen. Toiset hörppivät tuota
kristallikukasta nestettä kourillaan; toiset, ahnaammat, kastoivat
kasvonsa virtaan ja joivat hevosen tavoin.

Huomasin pyydystäjäin olevan muita huolellisempia. Ennen juomaan
menemistänsä katsoivat he kumpikin vaistomaisen varovaisesti pitkin
rantoja ja metsään päin.

Aivan lähellä sitä paikkaa, mihin olin pysähtynyt, huomasin
kahlauspaikan, johon monet eläimet olivat tallanneet täydellisen polun.
Ruben silmät olivat kiintyneet siihen, ja minä näin niiden kiiluvan
oudosta liikutuksesta.

-- Niinpä oli kun ajattelinkin! huudahti hän; -- nämä ovat niiden
jälkiä... sotapolku, taivaan nimessä!

Kentiesi lukija ihmettelee, mitä pyydystäjä tarkoitti sotapolulla.
Intiaanein alueelta johtaa meksikolaisten puolelle joukko isoja
polkuja, jotka ovat satojen peninkulmain pituisia. Ne kulkevat pitkin
virtojen rantoja tahi risteilevät äärettömiä erämaita, joissa vettä
tapaa ainoastansa pitkien välimatkain päässä. Ne ovat muulien, hevosien
ja sotavankien polkemia. Siellä täällä on niillä valkoisenaan luita
-- miesten, naisten ja eläinten, jotka ovat tiellä menehtyneet.
Kummallisia polkuja! Mitä ne ovat ja ketkä niitä ovat tehneet? Keitä
kulkee näillä teillä, jotka johtavat tuon aution, karsaan erämaan läpi?

Intiaaneja. Ne ovat komanhien ja lipanein teitä, jotka heidän soturinsa
ovat polkeneet "meksikolaisten kuussa", joksi nämä rosvot pilallansa
sanovat sitä vuoden aikaa, jolloin puhvelit siirtyvät pohjoiseen, ja
jolloin heidän säännölliset retkensä Meksikoon alkavat.

Tällaista polkua katseli metsästäjä nyt, huudahtaen samassa:

-- Sotapolku, taivaan nimessä!

Tuskinpa maltoin sammuttaa janoani, vaan vein hevoseni virran poikki
ja aloin tutkia vastakkaisella rannalla olevia jälkiä. Uskolliset
metsästäjät olivat rinnallani: eipä ollut pelkoa niiden jäämisestä.
Se oli todellakin sotapolku. Siinä ei ollut koiran eikä laahaavan
telttaseipäänkään jälkeä. Jos siinä olisi ollut leiriä muuttava,
rauhallinen intiaanijoukko, olisivat nämä tuntomerkit olleet näkyvissä.
Sitäpaitsi olisi siinä ollut intiaaninaisten -- squawien -- jälkiä,
sillä komanhi-tyrannin orjavaimon täytyy jalkaisin kulkea aavikon
poikki, kantaen taakkoja kuin hevostenkin, jotka hänen kantapäillänsä
seuraavat.

Mutta vaikk'ei yhtään intiaaninaisen jälkeä näkynyt, näkyi kuitenkin
kymmenittäin naisten jälkiä selvästi rannan liejuun painettuina.
Nämä pienet jäljet, jotka tuskin olivat korttelia pitempiä ja saveen
painuneita, eivät voineet olla intiaaninaisen. Niissä ei ollut tuota
leveätä kantapäiden ja sisäänpäin kääntyneiden varpaiden väliä. Ei,
nämä pienet jalat olivat sen kansan naisten, joilla on kaikkein
kauniimmat ja pienimmät jalat, Meksikon naisten.

-- Vankeja! huudahdimme, niin pian kuin ne huomasimme.

-- Ah, ihmisparkoja! lausui Rube surkutellen; ne kirotut neekerit
ovat pakottaneet heidät käymään, vaikka heillä on ollut yllin
kyllin joutilaita hevosiakin. Minun tulee sääli noita tyttöparkoja!
Minkälaiseen seuraan he ovat joutuneetkaan! Uh!

Rube ei huomannut, miten raskailta hänen sanansa tuntuivat sydämelleni.

Siinä näkyi useamman kuin sadan hevosen jäljet ja yhtä monen muulin.
Muutamat kumpaisistakin olivat olleet rautakengässä, mutta tästä
kaikesta tiesimme niiden olleen saalista, ja että intiaanit niillä
ratsastivat tahi niitä ohjasivat.

Selvästi olivat intiaanit nyt paluumatkalla. Niillä oli saaliskuormat,
ja ne ajoivat edellänsä tahi pakottivat kulkemaan perässänsä joukon
vankeja, hevosia ja aaseja, naisia, jopa lapsiakin, sillä me näimme
siellä lastenkin jälkiä.

Eräs vanha, kulunut kurpponen, jonka löysimme ja jossa oli kantapäähän
kiinnitetty nahkatupsu, osoitti sitäpaitsi, että sen omistaja oli
komanhein heimoa.

Hevoset, joita olimme aavikon poikki seuranneet, olivat sen joukkion,
joka oli vanginnut juoksijan. Kahlauspaikassa he olivat yhtyneet
pääjoukkoon, johon olivat tuoneet saaliinsa ja vankinsa. Tästä alkaen
olivat he kulkeneet yhdessä.

Nämä tiedot saimme sotapolusta, ja täynnä kalvavata levottomuutta
lemmittyni kohtalosta nousin viipymättä jälleen hevoseni selkään sekä
ratsastin miesteni seuraamana jälkiä eteenpäin.



XXIII.

Tietoja.


Jälkienetsijäin tarkkuutta ei enää tarvittu. Sotapolkua voi nyt
seurata yhtä helposti kuin maantietä: sokeakin olisi voinut pysyä niin
oivallisesti tallatulla tiellä.

Nopeutemme riippui hevostemme kestäväisyydestä. Mutta voi, niiden
voimat oli milt'ei tyhjennetty. Kaksi päivää ja yhden yön olivat
ne olleet satuloittuina, ja ainoastansa muutaman tunnin olivat ne
saaneet itseänsä virvoittaa ruoalla ja levolla: ne eivät voineet enää
kauan kestää. Toinen toisensa perästä alkoi hiljentää vauhtia, kunnes
useimmat jäivät horjuvin askelin pitkiä matkoja jäljelle. Luontoa
vastaan taisteleminen oli mahdotonta. Miehet olivat yhä halukkaita
seuraamaan, vaikka olivatkin hirveästi väsyksissä, mutta heidän
hevosensa olivat kokonaan mahdottomia: ei ruoska eikä kannuksetkaan
voineet niitä pakottaa eteenpäin. Ainoastaan oma, verraton ratsuni
olisi voinut matkaa jatkaa. Yksinäni olisin voinut ratsastaa eteenpäin,
mutta se olisi ollut mieletöntä. Mitäpä minä yksinäni olisin aikaan
saanut?

Sitäpaitsi läheni yö nopeasti. Hämärä oli jo käsissä, ja tämä sekä
pienen virran näkeminen sai minut tekemään ratkaisevan päätöksen.
Vastenmielisesti laskeusin satulasta, jätin hevoseni syömään ja istuin
maahan.

Toverini tavottivat minut, panivat vaiti hevosensa liekaan ja
sijoittuivat ympärilleni. Toinen toisensa perään oikaisihen nurmelle,
ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki nukkuneet.

Minä yksin en voinut nukkua. Kuumeentapainen ahdistus oli vallannut
mieleni; hirveät ajatukset karkoittivat minulta unen. Vaikka silmiäni
kirveli pitkästä valvomisesta, en voinut kuitenkaan saada unta enkä
lepoa. Nousin ja aloin kuljeksia ympäri, huolimatta missä olin;
astuskelin nukkuvien toverieni yli, kävelin hevosten joukossa sekä
kiertelin edestakasin virran rannalla.

Jälleen menin virran rannalle, otin vettä kourallani, ja join ja
valelin useamman kerran ohimottani. Tuo viileä neste virvoitti sekä
tuntui lieventävän hermojani ja mieltäni.

Hetken kuluttua tunsin itseni tyynemmäksi, lähdin rannalle ja aloin
katsella tuota kirkasta virtaa, joka levisi keltaisella hiekalla ja
paisui kiiltävällä kissankullalla peitettyjen äyräittensä yli. Vesi
oli täydellisesti läpikuultavaa, ja vaikk'ei aurinko enää paistanut,
voin virran pohjalla nähdä pieniä hopeakaloja. Kuinka niiden viattomia
puikahduksia, niiden puhdasta ja vapaata elämää kadehdinkaan!

Katselin niitä kauan, kunnes silmäni tuntuivat tulevan raskaiksi,
ja tunsin, että kaikesta huolimatta kuitenkin voisin nukkua. Virran
lorina lisäsi uupumusta, kun samassa satuin katsomaan ympärilleni:
silmäni kiintyivät erääseen esineeseen, joka taasen karkoitti unen
kauaksi silmistäni, ja pian olin yhtä hereilläni kuin ennenkin. Aivan
lähelläni kasvoi iso meksikolainen aloe. Huomasin yhden sen isoista
lehdistä olevan taivutetun alaspäin sekä rikotun, niin että sen latva
oli reväisty pois. Tämä ei kuitenkaan olisi huomiotani kiinnittänyt,
sillä olivathan intianit olleet meidän edellämme samalla paikalla
ja monta hävityksen jälkeä oli ympärilläni. Mutta lehdessä oli
jotakin kirjoitusta! Tartuin kysymyksessä olevaan lehteen, vedin sitä
lähemmäksi, jotta voisin sen levyä tarkastella, sekä luin:

    "Komanhein vankina... sotilasjoukko, joka on ottanut paljon
    vankeja... vaimoja ja lapsia... voi, meitä raukkoja! Kuolemasta
    pelastettu, mutta, ah, minä pelkään..."

Kirjoitus loppui aivan äkkiä. Siinä ei ollut kirjoittajan nimeä,
mutta sitä ei siinä tarvittukaan. Enpä laisinkaan epäillyt, kuka tuon
kirjoittaja oli. Niin vaillinainen kuin se huonojen kirjoituskalujen
vuoksi olikin -- kirjaimet lehtilevyyn olivat piirretyt katkaistun
lehden oalla -- tunsin kuitenkin helposti käsialan. Se oli Isolina de
Vargasin.

Hän oli siis vielä hengissä. Hän tiesi minun häntä seuraavan. Hän oli
nähnyt minut, kun nelistin hänen perässänsä. Hänenpä huutonsa kuulin,
kun tuo hevonen ryntäsi viidakkoon. Hän oli minut tuntenut ja huusi
minulle vastaukseksi. Hän tiesi minun yhä edelleenkin häntä seuraavan,
ja minua varten oli tuo kirjoituskin. Suloinen, kekseliäs tyttö!

Vielä kerran luin nuo tervetulleet sanat; mutta sydämeni tuli
raskaaksi niitä miettiessäni. "Kuolemasta pelastettu; mutta, ah, minä
pelkään...". Oi, mitä hän pelkäsi? Kuolematakin hirveämpää... kauheata
kohtaloa... liiankin hirveätä sitä ajatellakaan? Pieninkin unen
ajatus oli mennyt ja väsymyskin katosi. Minua halutti nousta satulaan
ja rientää eteenpäin, halveksien lepoa ja unta. Välinpitämättömänä
vaarasta olisin halunnut häntä seurata; mutta mitäpä minä yksinäni
saisin aikaan... niin; ja mitä minä toverienkaan seurassa voisin tehdä?

Sitäpä en ollut ajatellutkaan; tähän saakka en ollut vielä tehnyt
itselleni tätä kysymystä, ja välttämätöntä oli miettiä siihen
vastausta. Entä jos me yllättäisimme rosvojoukon? Saalista kuljettaen
ja vangit vastuksina kun sillä oli, se saattaisi onnistua. Entä sitten?
Mitä sitten tapahtuisi?

Meitä oli yhdeksän ja ajoimme takaa aseellista joukkoa, jossa oli
vähintäänkin sata miestä! Sata rohkeata heimonsa valitsemaa soturia
ylvästeli viime päivien menestyksestä sekä kostonhimoisina muinaisista
kohtauksista! Jos meidät voitettaisiin, ei meillä olisi heiltä mitään
laupeutta odotettavissa. Ja mitenkä muuten se voisi käydäkään? Yhdeksän
sataa vastaan! Mitenkä voisimmekaan päästä voitolle?

Tähän asti en ollut, kuten sanottu, ajatellut asian lopputulosta; minua
ajoi yksi ainoa vietti eteenpäin: ajatus yllättää juoksija ja pelastaa
morsiameni vaarallisesta tilastansa. Viimeisinä tunteina oli hänen
tilansa tullut toisellaiseksi; hän oli tällä lyhyellä ajalla päässyt
yhdestä vaarasta toiseen joutuaksensa!

Ensin tunsin iloa; mutta tämä tunne oli lyhytikäinen, sillä nyt näin
hänen viime asemassansa suuremman vaaran kuin missä hän sitä ennen
oli ollut. Hän oli pelastettu kuolemasta, tullaksensa kentiesi jonkun
intiaanin vaimoksi!

Pitkiltä, äärettömän pitkiltä tuntuivat minusta yön viime hetket, mutta
vähitellen näkyi aamusarastuksen ensimäinen oire taivaanrannalla. Äkkiä
paistettuani ja yhtä äkkiä syötyäni kalkkuna-linnun, joka oli ammuttu
eilispäivänä, nousimme jälleen satulaan ja jatkoimme matkaamme.

Olimme ratsastaneet parin tunnin vaiheille, kun tulimme paikalle,
jossa intiaanit olivat pitäneet yöleiriänsä. Tätä me lähestyimme
verkalleen ja hiljaa, ja tarpeen se olikin. Jos yksikään edellämme
kulkeva villi pääsisi meidät näkemään, olisi se samaa kuin jos koko
joukko olisi meidät nähnyt. Jos meidät huomattaisiin sotapolulla, ei
henkemme juuri olisi paljon arvoinen. Muutamat meistä tosin voisivat
päästä pakoon; mutta vaikkapa me kaikkikin pääsisimme hengissä, olisi
pelastushankkeemme sitten aivan turha.

Lähenimme siis leiriä mitä suurimmalla varovaisuudella. Sen leimuavista
tulista lähtevä sauhu ilmaisi paikan ja varoitti meitä jo kaukaa.

Huomasimme sen aivan autioksi. Nälkäinen susi sekä kojootti olivat
paikan ainoat asujamet, riidellen erään hevosen nahkan ja luiden
omistamisesta, jotka olivat intiaanien aamiaisen tähteitä. Omituisten
tunteitten valtaamana ratsastin leirin läpi. Olipa siinä muitakin kuin
villien jälkiä: heidän saaliskuormainsa sekä sivistyneiden ihmisten
jälkiä. Siellä oli särjettyjen porsliniastioiden sirpaleita sekä
soittokoneiden palasia, kirjoista revittyjen lehtien liuskaleita,
silkki- ja samettipuvun repaleita, pieni silkkitohveli, tuo
meksikolaisten naisten tavallinen jalkine, kuluneen, savisen kurpposen
vieressä, jotka sattuvasti kuvasivat metsäläisen ja sivistyneen ihmisen
elämää.

Eipä ollut pitkää aikaa tutkistella tätä kummallista sekasotkua. Etsin
jotakin jälkeä hänestä, morsiamestani. Missähän hän lienee yönsä
viettänyt? Missä?

-- Kapteeni! En ole kovinkaan oppinut, mutta tahdonpa panna
majavannahka-tukun tupakkakääryä vastaan, että tämä paperi on aijottu
teille eikä kellekään muulle. Siihen on jotakin kirjoitettu... se on
selvää, ja varsin kummallista mustettakin siinä on. Muinoin osasin
lukea kirjoitusta ja painettuakin kuin vettä valaen, sillä Dack
Breekin lähellä asui muuan englantilainen, Joka siellä piti koulua,
ja äitimummoni antoi minun lukea koko Uuden testamentin. Muistanpa
kun luin tuosta paholaisen neekeristä, jolla oli kukkaro... Judas sen
konnan nimi oli, jos oikein muistan... Olisinpa minä saanut hänet
kynsiini, niin olisin heti musertanut hänen pääkallonsa. Uh! Sen takaan!

Koska Ruben kiukku tuota konnaa kohtaan oli noussut ylimmillensä, teki
tämä lopun hänen pitemmistä puheistansa.

En ollut kuullut enää sen loppuakaan. Se esine, jota Rube piteli
sormiensa välissä, oli minusta paljoa hauskempi kuin kertomus hänen
lapsuutensa päivistä tahi Judaksen petoksesta. Se oli paperi,
suorastaan kokoontaitettu kirje, osoitteella "Warfieldille". Rube oli
löytänyt sen nurmelta, missä se oli erään katkaistun ruovon hangassa.
Eipä ihmekään, että vanha metsästäjä oli kiinnittänyt huomionsa
musteeseen: eihän voinut erehtyä tuosta väristä, sillä kirjoitus oli
tehty verellä! Avasin äkkiä kirjeen, ja luin: "Henrik! Vielä ei minulle
ole mitään pahaa tapahtunut, mutta minä pelkään surkeata kohtaloa --
valkoisen vankiparan kohtaloa näiden hirveiden miesten joukossa! Viime
yönä jo sitä pelkäsin, mutta pyhä neitsyt suojeli minua. Oi, -- ennen
surmaan itseni omalla kädelläni. Omituinen sattumus on tähän saakka
pelastanut minut tästä kauheasta häväistyksestä. Ei, se ei ole mikään
sattumus, vaan taivaan väliintulo. Asia on näet sellainen, että kaksi
väittää minua omaksensa, toinen on päällikön poika ja toinen eräs
meksikolainen petturi, nimeltä Hissoo Royo. Molemmat ottivat osaa
hevosen vangitsemiseen ja vaativat siis minua omaisuudeksensa. Riita ei
ole vielä ratkaistu, ja sentähden on minua vielä tähän asti säästetty.
Mutta tänä iltana neuvoskunta kokoontuu... Minä koetan paeta. Ne ovat
jättäneet käteni vapaiksi, mutta jalkani ovat kovasti köytetyt. Olen
koettanut irroittaa siteitäni, mutta turhaan. Jospa minulla vain olisi
veitsi! Tiedän, mihin niitä on piilotettu. Kentiesi onnistun saamaan
jonkun semmoisen, mutta se on viimeinen keinoni.

"Älä pelkää mitään, Henrik, sydämeni haltija. Minä osaan kuolla, jos
tarvitaan...

"He tulevat viemään minua pois. Hyvästi... hyvästi!"

Sellainen oli tämän kirjeen sisällys, kirjoitettu erään messukirjan
tyhjälle lehdelle. Sen toisella puolella oli nimilehti ja siinä
Meksikon itkevän suojeluspyhimyksen, Doloreksen kuva. Ei olisi voinut
paremmin sattua.

Pistin tuon punaisen kirjoituksen nuttuni alle ja riensin sanaakaan
sanomatta seuralaisineni jälleen jäljille.



XXIV.

Intiaani.


Olisimme helposti voineet yllättää villit ennen yön tuloa, koska ne,
kuten Rube selitti, olivat ainoastansa parin tunnin matkan edellämme,
ja varmaankin tavallisuuden mukaan pitäisivät monta tuntia kestävän
päivällisloman. Mutta suunnitelma, jonka olin tehnyt morsiameni
pelastukseksi, vaati pimeyttä, ja me sovellutimme siis kulkumme sen
mukaan, etteivät intiaanit saisi nähdä meitä ennen pimeän tuloa.

Joukkio oli aivan oikein pysähtynyt päivällisen aikana ja sijoittunut
leiriin. Mekin annoimme hevosiemme puhaltaa samassa paikassa,
virkistimme itseämme ruoalla ja juomalla sekä läksimme sitten
uudestansa takaa-ajoa jatkamaan.

Olimme kulkeneet noin penikulman, kun oppaamme, Rube ja Garey, jotka
tavallisuuden mukaan olivat lähteneet edeltäpäin tiedustelemaan,
näkyivät lyykistyvän, noustuansa eräälle aavikolla olevalle
harjanteelle, pensaiden taakse.

Pysähdytimme hevosemme, saadaksemme tietää heidän tutkimuksiensa
tuloksen. Heidän asentonsa ja se silminnähtävä jännitys, millä he
aavikkoa katselivat, saattoi luulemaan heidän huomanneen jotakin
tavallista oudompaa.

Niin olikin. Tuskin olimme pysähtyneet, ennenkuin he äkkiä jättivät
piilopaikkansa ja juoksivat mäkeä alas, samalla kertaa viittoen meille,
että meidän tulisi piilottautua.

Onneksi oli metsä lähellä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme
kaikki ratsastaneet sinne, vieden mukanamme pyydystäjäin hevoset.

Metsästäjät ennättivät metsään melkein samalla kuin mekin.

-- Mitä siellä oli? kysyivät useat yhdestä suusta.

-- Intiaani tutkimassa jälkiä takaisin päin, vastasi läähöttävä
metsästäjä.

-- Intiaaneja... montako? kysyi yksi miehistäni.

-- Intiaaneja? Kuka niin sanoi? Mehän puhumme vain intiaanista, vastasi
Rube jyrkällä äänellä. -- Vaiti laverruksinenne! Nyt ei ole aikaa
lörpöttelemiseen. Laita permesi reilaan, Bill. Kas niin, te tolvanat!
Alas kiväärit... tässä ei kelpaa ampuminen... se kutsuisi tänne heti
koko lauman. Heitä sinä, Bill, permesi tuon punanahan kaulaan ja
salli kapteenin olla siinä avullisena... hän tietää miten siinä on
meneteltävä, ja jos hän pääsisi teidän kumpaisenkin käsistä, ei hän
pääse minun. Kuulkaa minua, miehet! Ei yksikään saa ampua: jos se
pitäisi tehdä, riittää luullakseni minun luotini. Henkenne kaupalla,
älkää ampuko ennen, kun näette minun ampuneen väärään... Yksikin
laukaus kuuluisi kymmenen peninkulman matkalle. Onko lassosi valmis,
Bill? Ja te kapteeni, oletteko valmis? Hyvä! Kieli keskelle suuta ja
vangitkaa tuo punanahka kuin kaniini. Kas, tuossapa hän tuleekin juuri
ansaan.

Samalla hetkellä näin erään villin pään ja olkapäiden pistäyvän
näkyviin harjanteelta. Vielä pari sekuntia ja hänen ruumiinsa ja sitten
reitensä sekä säärensä ilmestyivät esiin. Intiaani ratsasti isolla,
harmaahkolla mustangilla.

Hän oli yksin, kuten vakoilijamme oli sanonutkin. Mikähän oli voinut
opastaa hänet jäljille? Olikohan hän vakoilemassa? Ei, hän ratsasti
aivan huoletonna ja välinpitämättömänä. Vakooja olisi menetellyt aivan
toisin. Mitähän tämä etsi?

-- Hän tulee hakemaan kilpeänsä, lausui kuorma-ajuri Le Blanc.

-- Kilpeänsä! Mitä kilpeänsä?

-- Ah, ettekö häntä nähneet? Minä näin hänet omin silmin; hän oli
piilossa nurmikossa ja hänellä oli iso, puhvelinnahasta tehty kilpi,
joka oli koristettu tuoreilla ja verisillä päänahoilla.

Niin, sangen luultavasti oli mies oikeassa; intiaani oli unohtanut
kilpensä ja oli nyt sitä etsimässä. Miten hyvänsä, nyt ei ollut aikaa
pitempiin puheisiin eikä arveluihin; tuo punaihoinen ratsastaja oli
tullut harjun juurelle; kymmenen sekunnin kuluttua olisi hän joko
vangittu tahi ammuttu.

Garey ja minä asetuimme molemmille puolille tietä, kumpaisellakin
lasso valmiina kädessä. Rube lyykistyi Gareyn taakse, pyssy kädessä,
ja sotilaat olivat myöskin valmiina, jos sekä lassot että pyssy eivät
tekisi tehtäväänsä.

Lehvien välitse katselimme ratsastajaa, kun hän lähestyi.

Hän oli kaunis mies, epäilemättä heimonsa parhaimpia sotureja. Hänen
kasvojansa ei voinut erottaa tuon inhottavan maalin vuoksi, mutta hänen
vartalonsa oli roteva, rintansa leveä sekä korkea ja hänen säärensä
suhteelliset sekä hyvin kasvaneet varpaisiin asti. Hevosen selässä hän
istui kuin kentauri.

Minulla ei ollut aikaa pitempiin tarkasteluihin. Hän ratsasti suoraan
meitä kohti.

Kannustin hevoseni lähtemään, annoin lassoni heilua pääni päällä ja
linkosin sen häntä kohti. Näin sen kietoutuvan hänen olkapäittensä
ympärille ja putoavan hänen uumillensa.

Nelistin vastaiseen suuntaan: tunsin äkkinäisen tempauksen, ja
jännitetty köysi ilmaisi, että uhrini oli kiinni.

Vilkaisin taakseni, jolloin näin Gareyn lasson intiaanin mustangin
kaulassa, lujasti pitäen sitä kiinni; sekä hevonen että ratsastaja
olivat meidän!

Villi ei kuitenkaan antautunut vastarinnatta sillä se on intiaanilla
vaistona, samoinkuin villieläimelläkin. Hän laskeusi hevosensa selästä,
veti puukkonsa ja katkaisi yhdellä viilloksella, nahkaremelin, joka
piteli häntä kiinni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi kadonnut pensastoon, mutta
ennenkuin hän oli ennättänyt liikkua paikaltakaan, oli puoli tusinaa
vahvoja käsivarsia hänen ympärillänsä. Huolimatta vastarinnasta
ja niistä vaarallisista iskuista, joita hän jakeli pitkällä
espanjalaisella puukollansa, sidottiin hänet.

Toverini aikoivat pitää hänen kanssansa lyhyen messun.

Useampi kuin yksi oli paljastanut miekkansa paikalla hänet
lävistääksensä, ja sen he olisivat tehneetkin, ellen minä olisi mennyt
väliin. Hänen verensä vuodattaminen oli minusta vastenmielistä, ja
säästin siis hänen henkensä.

Jottei hän kuitenkaan tuottaisi meille enempää vaivaa, sidoimme hänet
puuhun niin lujasti, ettei hän voinut siitä irti päästä.

Aikomuksemme oli jättää hänet tähän ja päästää hänet irti palatessamme.

Olimme jo menossa, kun mieleeni äkkiä juolahti sukkela ajatus. Kuten
jo mainitsin, olin tehnyt suunnitelman morsiameni pelastukseksi, ja
nyt johtui mieleeni, että tuo intiaani voisi olla avullisena sen
toteuttamisessa.

Suunnitelmani oli yksinkertainen. Aijoin yön aikana tunkeutua
intiaanileiriin, tietysti salaa, sekä pimeän suojassa etsiä, jos
mahdollista, Isolinan, ja sitten luottaa sattumukseen.

Kun kerta olisin leirissä ja Isolinan läheisyydessä, voisin
mahdollisesti äkillisellä toiminnalla suorittaa kaiken tämän: menestys
ei ollut mahdotonta.

Suurimpia vaikeuksia, joita yrityksessä oli, oli leiriin pääseminen.
Kunhan ensiksi pääsisin leirivalkeain ja telttarivein sisäpuolelle,
olisin suhteellisesti paremmassa turvassa. Kokemuksesta tiesin
sen, sillä enpä ollut ensi kertaa käynyt intiaanein leirissä.
Mutta ennenkuin ennättäisin niin pitkälle, täytyisi minun päästä
vartijaketjun lävitse, sitten hevosvartioiden ohi ja lopuksi hevosten
ohi.

Kentiesi minulle nauretaan, kun vakuutan tuon viimeksimainitun
seikan olleen minulle yhtä suurena pelon syynä kuin kummankin noista
molemmista toisista. Intiaanihevonen ei ole mikään halveksittava vahti.
Se on yhtä vihamielinen valkoihoista kohtaan kuin sen isäntäkin, ja
osaksi pelosta, osaksi myöskin todellisesta vastenmielisyydestä ei se
salli valkoisen miehen itseänsä lähestyvän.

Vahtimies voi olla huolimaton, hän voi nukkua toimessansa, mutta
hevonen ei milloinkaan. Valkoisen ihmisen haju tahi hiipivän olennon
näkeminen panevat sen korskumaan ja hirnumaan, niin että koko leiri on
parissa minuutissa jalkeilla.

Jos intiaanileirissä olisi ollut koiria, olisi huomatuksi tulemisen
vaara ollut vieläkin suurempi. Mitä parahinkaan valhepuku ei
sellaisessa tapauksessa olisi minua paljon auttanut, sillä nämä viisaat
eläimet voivat silmänräpäyksessä erottaa valko-ihoisen punanahkaisesta.
Kaikeksi onneksi jättävät kuitenkin intiaanit sotaretkelle lähtiessään
koiransa sekä naisensa kotiin. Olipa minulla syytä olla kiitollinen
tästä heidän tavastansa.

Tietysti oli aikomukseni pukeutua valhepukuun; muulla tavoin
menetteleminen olisi ollut mielettömyyttä. Pimeimmässäkin yössä olisi
virkapukuni ilmaissut minut, ja Isolinaa etsiessäni olisi minun
välttämättä täytynyt tulla lähelle leirivalkeita.

Sentähden oli aikomukseni matkia intiaanein pukua, mutta miten tämä
voisi tapahtua, oli tähän asti ollut suurin huoleni. Erämaissa ei ole
pukumyymälöitä.

Ensimäisessä mielenjännityksessä, joka seurasi villin kiinnisaamisesta,
olin ajatellut muuta, ja vasta kun olimme lähteneet liikkeelle, johtui
mieleeni, että hän voisi toimittaa mitä me tarvitsisimme, hän, eikä
kukaan muu.

Käännyin takaisin häntä tarkastamaan. Laskeusin hevosen selästä ja
tutkin häntä kiireestä kantapäähän. Mielihyvällä katselin hänen
pukinnahka-sääryksiänsä, helmillä koristettuja kurpposiansa, hänen
riippuvaa, javalin torahampaista tehtyä kaularengastansa, hänen
punaiseksimaalattuja kotkanhöyheniänsä ja oivallista, jaguarin nahasta
tehtyä vaippaa, joka runsain poimuin riippui hänen harteillansa; kaikki
tämä oli minulle sangen mieluista.

Pian riippui vaippa minun olallani; riisuin saappaani ja pistin sääreni
ihmisten päänahoilla reunustettuihin sääryksiin, reiteni nahkatuppiin
ja jalkani komanhin jalkineisiin, jotka sopivat niihin hyvin.

Vielä oli kuitenkin paljon tekemättä, ennenkuin minusta tuli intiaani.
Komanhit riisuvat sotajalalla ollessansa pois tavallisen paidan ja
käyvät alastomina vyötäisiä myöten. Mitenkähän minä menettelisin,
jäljitelläkseni tuota vaskenruskeata ihoa, pronssinkarvaisia käsivarsia
ja olkapäitä, tuota kirjavata rintaa ja punaisia, mustaksi sekä
valkeiksi maalattuja kasvoja?

-- Uh! huudahti Rube, ojentaen minulle intiaanin pussin, joka oli
tehty höyhenillä ja helmillä kauniiksi koristetusta sudennahkasta. Uh!
luulenpa täältä saavamme aineksia... tässä ne ovat...

Rube oli pistänyt kouransa pussiin ja vielä puhuessansa veti hän
sen voitonriemulla takasin. Hänen kädessänsä oli muutamia pieniä
nahkakääröjä, jotka, päättäen niiden väriin tahratusta pinnasta,
selvästi sisälsivät joitakuita väriaineksia; seassa näkyi olevan pieni,
loistava esine: peili!

Ei kukaan meistä kuitenkaan kummastellut näiden pikkukapineiden
löytämistä. Harvoin on intiaani rauhan aikanakaan, eikä milloinkaan
sodan aikana liikkeellä, kuljettamatta värejään ja kuvastintansa
mukanaan.

Metsästysveitsen terän edestä katosivat viikseni silmänräpäyksessä.
Hiukka rasvaa hankittiin, värit sekoitettiin, ja minut maalattiin hänen
kaltaiseksensa. Rube oli maalarina, pehmoinen pukinnahka-palanen oli
siveltimenä, ja Gareyn leveä kämmen oli maaliastiana.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmista, ja tuo nuori
intiaani ja minä olimme täydellisesti toistemme kaltaiset. Juova
juovalta, täplä täplältä oli vanha pyydystäjä kopioinut tämän hirmuisen
merkkikirjoituksen, aina rinnassa olevaan punaiseen käteen ja otsassa
olevaan ristiin asti. Näön hirmuisuudessa oli jäljennös täydellisesti
alkuperäisen kuvan vertainen. Vielä puuttui yksi seikka, tärkeä muutos:
minulta puuttuivat nuo pitkät, mustat, kiemuraiset palmikot, jotka
intiaanin päälakea koristivat. Puute oli pian autettu. Taasen sai
metsästysveitsi tehdä palvelusta; Garey oli tukan leikkaajana, riistäen
intiaanin päälaelta kiemuraiset koristukset.

Villi vääntelehti, kun leikkaava terä välkkyi hänen otsaansa
kierrellen; hän luuli varmaankin että häneltä otetaan päänahka jo
elävänä. Tilapäinen tekotukka oli pian valmiina ja pantiin minun
tukalleni. Onneksi oli sekin musta ja soveltui yhteen.

Luulinpa huomanneeni intiaanin hymyilevän, nähdessään, miten minä
käytin hänen oivallisia suortuviansa. Se oli kuitenkin katkeraa
hymyilyä, eikä sanaakaan tai huudahdusta päässyt hänen huuliltansa.

Höyhenlakki pantiin nyt päähäni. Onneksi oli intianilla sellainen,
sillä yleensä käytetään tätä komeata päähinettä harvoin sotaretkillä;
sanoin onneksi, sillä se edisti suuresti petostamme. Tämä päässäni
olisin voinut käydä selvällä päivälläkin, kenenkään tekotukkaa
huomaamatta.



XXV.

Komanhien leiri.


Varovammin kuin milloinkaan kuljimme sotapolkua, oppaidemme ensin
perinpohjaisesti tutkittua seudun. Meillä oli hyvää aikaa. Intiaanein
tuoreet jäljet ilmaisivat heidän olevan ainoastansa vähän matkaa
edellämme: voimme odottaa näkevämme heidät joka silmänräpäys.

Tarkoituksemme oli päästä intiaanileirin lähelle heti yön tullessa,
mahdollisesti jo hämärässä, jotta voisimme tutkia seudun, ennenkuin
pimeys peittäisi sen näkyvistämme.

Aurinko oli jo laskemaisillansa; sen reuna oli jo lännen kaukaisen
taivaanrannan peitossa. Hetki tuntui minusta levottomalta. Oppaamme
olivat olleet hetken poissa, palaamatta tuomaan tietoja, ja me muut
olimme pysähtyneet viidakkoon, heitä vartoamaan. Edessämme oli korkea
kukkula, ja tämän poikki kulki sotapolku. Olimme nähneet oppaidemme
menevän metsään, joka sen harjalla kasvoi, ja pidimme silmällä sitä
kohtaa, jossa he olivat näkyvistämme kadonneet.

Äkkiä ilmestyi Garey metsän laitaan. Hän viittasi meille jatkamaan
matkaamme. Ratsastimme kukkulalle ja siellä olevaan metsään. Hetken
kuluttua poikkesimme polulta ja aloimme oppaamme johdolla kulkea toista
suuntaa tuon korkean kukkulan poikki. Sen vastakkaisella puolella
oli metsää ainoastansa vähäisen matkaa. Lähellä metsän laitaa me
pysähdyimme, laskeusimme ratsuiltamme ja sidoimme ne puihin.

Nyt ryömimme nelinkontin metsän äärimmäiseen laitaan ja kurkistelimme
lehvien välistä edessämme olevalle kentälle. Huomasimme savupatsaita
sekä tulirovioita ja niiden keskellä teltan; sen ympärillä huomasimme
epäselviä olentoja: miehiä, jotka liikkuivat kentällä, sekä hevosia,
turpa nurmessa. Komanhien leiri oli edessämme!

Meidän asemamme oli erinomainen. Kukkula, jolle olimme kiivenneet, oli
ainoa monen peninkulman alalla. Sen joka puolella oli ääretön tasanko,
jossa oli siellä täällä muutamia suurempia tahi pienempiä puuryhmiä ja
yksinäisiä puita. Tällä aavikolla noin tuhat askelta kukkulan juurelta,
erään virran rannalla, joka kiemurteli maiseman läpi, oli leiri.

Otaksuessamme teltan olevan leirin keskipisteessä, oli tämä erään
pienen lehdon reunassa sekä virtaa vastapäätä. Teltasta alaspäin virran
rannalle oli aavikko hieman kalteva ikäänkuin linnojen rintavarustukset.

Tuo tasainen nurmikko lehdon ja virran välillä oli leiripaikkana.
Näkyi epäselvästi sotureja, toiset seisoen toimettomina tahi kävellen,
toiset maaten nurmella ja toiset taasen kumarruksissa rovioihin päin,
ikäänkuin illallisaterian valmistuspuuhissa.

Kumpaisellakin puolella leiriä olivat hevoset. Ne olivat hajallaan,
sillä ne oli pantu laitumelle liekaan, ja kullekin niin avara ala, kuin
lasson pituus salli. Leiriä ympäröi siis puolipiiri, jonka asemana oli
virta. Virran toiselle puolelle leiri ei ulottunut.

Ensi silmäyksellä huomasin, kuinka hyvin leirin paikka oli valittu,
ei niin paljon puolustukseen nähden, kuin äkkinäisen päällekarkauksen
estämiseksi. Sen erinomainen soveliaisuus oli siinä, että tuo pieni,
leirin takana oleva lehto oli ainoa metsäseutu tuhannen askeleen
piirissä. Ympäristössä, vieläpä virran toisellakin puolella, oli aivan
tasainen aavikko: siellä ei ollut pensaita eikä kallioita, jotka
voisivat vihollisen lähestymistä peittää.

Pitemmältä leiriä katsellessani vaipui rohkeuteni. Ainoastansa pimeän,
hyvin pimeän yön peitossa voisi siihen päästä. Ja silmäys taivaalle
näytti minulle, ettei siihen nähden ollut mitään toivomista. Taivas
oli liiaksikin selkeä; aurinko oli laskeutunut länteen, mutta idästä
nousi täysikuu pyöreänä ja punaisena, melkeinpä auringon veroisena.
Taitavinkaan vakooja ei varmaankaan olisi voinut lähestyä leiriä
sellaisissa olosuhteissa.

Sama ajatus lienee tässä silmänräpäyksessä vallannut toverinikin, sillä
näin kaikkein kasvoilla pettymyksen mielikarvautta, kun he synkkänä ja
vaitonaisina olivat polvillansa minun vierelläni. Ei kukaan lausunut
sanaakaan; he eivät olleet puhuneet siitä saakka, kun tälle paikalle
tulimme. Aikomukseni oli ollut viedä hevoseni niin lähelle leiripaikkaa
kuin suinkin, jättää se johonkin suojaan niin lähelle, että sen
ennättäisi juosten saavuttaa ja, morsiameni sylissäni, nousta sen
satulaan sekä nelistää toverieni luokse. Nämä, niin olin suunnitellut,
asettuisivat väijyksiin niin lähelle leiriä kuin suinkin. Mutta tämä
suunnitelma täytyi kokonansa hyljätä leiripaikan omituisen luonteen
vuoksi. Olin odottanut leirin läheisyydessä olevan puita, viidakkoja
tahi jylhää maata, jonka suojassa voisimme lähestyä. Mutta tässä ei
ollut sitä eikä tätä.

Empimättä oli minun siis hyljättävä ensimäinen suunnitelmani ja
keksittävä joku toinen; mutta millainen? Puolittain epätoivoisena
katsahdin ympärilleni; näin silloin Ruben, ja toivon kipinä syttyi
jälleen. Hän ei ollut vielä lausunut mitään. Ehkäpä hän tiesi jonkun
keinon?

Vanha metsästäjä seisoi erillään meistä toisista pyssynsä varassa,
jonka perä nojasi erääseen kantoon, ja suu omistajan nenään, samalla
kuin hän puristi molemmin käsin ylhäältä pyssynpiippua, peukalot
kummallakin puolen äsken mainittua kasvojen osaa.

Eipä ollut ensi kertaa, kun näin hänet tällaisessa asennossa. Tiesin
sen olevan hänen tapansa, milloin joku tavattoman vaikea kysymys
vaati koko hänen älyvoimansa. Hyvinkin kymmenen minuuttia kului hänen
virkkamatta sanaakaan.

-- Tiedättekö mitään keinoa, Rube? sanoin vihdoinkin. -- Te tiedätte
miten maltiton...

-- Älkää olko maltiton, kapteeni. Se ei auta laisinkaan. Te tulette
tarvitsemaan malttia, vieläpä paljonkin, ennenkuin voitte lämmitellä
jalkojanne noiden valkeiden ääressä; mutta te voitte sinne päästä
ja hyvissä ajoinkin, jos noudatatte vanhan Ruben neuvoja ja pidätte
silmänne auki, ettekä puhu joutavia. Noh, myönnyttekö noudattamaan
minun ohjeitani?

-- Lupaan kokonansa toimia teidän neuvojenne mukaan.

-- Se oli järkevästi lausuttu... erinomaisen järkevästi. Noh, näettekö,
jatkoi hän, oltuansa hieman vaiti -- näettekö kentiesi jotakin rantaa?

Yksikään meistä ei vastannut tähän kysymykseen. Aloimme käsittää Ruben
tarkoitusta, ja meidän silmämme sekä ajatuksemme kiintyivät äkkiä
virran rantaan, sillä tietysti hänen sanansa tarkoittivat sitä.

-- Noh, ettekö näe jotakin rantaa, mitä? Se ei tosin ole yhtä korkea
kuin Missourin tai Snake Riverin kallioäyräät... eihän sitä kukaan
ole väittänytkään; mutta vaikk'ei se niin korkea olisikaan, tulee se,
luullakseni, joka silmänräpäys yhä korkeammaksi?

-- Tuleeko korkeammaksi?

-- Tulee kyllä, eli, mikä on samaa, vesi laskeutuu yhä matalammalle.
Se vajoaa nopeasti tuuma tuumalta; tunnin kuluttua tulee leirin
edessä oleva ranta olemaan runsaasti viisitoista tuumaa vedenpintaa
korkeammalla... se on tosi, se.

-- Ja te luulette minun voivan päästä leiriin, hiipimällä sinne rannan
suojassa?

-- Totta kait! Mikäs teitä siitä voisi estää?... Se käy kuin tanssi.

-- Entä hevonen?... Miten minä saan sen mukaani?

-- Samaa tietä, jota itsekin menette. Virran uoma on kylliksi syvä
piilottamaan vaikka maailman suurimman hevosen. Virta on nyt täysi
viimeöisestä sateesta, mutta siitä ei tarvitse välittää... voihan
hevonen kahlata tahi uida, ja ranta tulee peittämään sen intiaaneilta.
Voittehan jättää sen virtaan.

-- Veteenkö?

-- Tietysti... teidän hevosenne pysähtyy sinne, ja jos se ei sitä
tee, voitte sitoa sen rantaan. Ette voi viedä sitä niin likelle,
kuin haluatte, älkääkä menkö liian pitkälle tuulen puolelle, sillä
silloin tulevat nuo mustangit sen vainuamaan, ja silloin olette sekä
hevosenne että te hukassa. Noin parisataa askelta on parhaiksi. Jos
teidän onnistuu pelastaa tyttö, voitte luullakseni helposti juostakin
tuon matkan; juoskaa suoraan hevosta kohti ja, päästyänne satulaan,
ratsastakaa suoraan metsään päin, jossa olemme lymyssä; ja saammepa
sitte nähdä, eivätkö punanahkaiset saa lämpöisiä tervehdyksiä
pyssyistämme.

Suunnitelma näytti todellakin sangen mahdolliselta. Veden vajoaminen
oli seikka, jota en ollut tullut ajatelleeksi, vaikka Rube sen oli
huomannut. Hän muisti tuon viimeöisen ankaran sateen ja näki sen
vaikuttaman vedennousun tuossa pienessä virrassa, ja että vesi oli
ruvennut nopeasti laskemaan, kuten on aavikkovirtojen laita.

En viivytellyt päätöstä tehdessäni.



XXVI.

Vastavirtaa.


Varustukseni olivat pian valmiina, ja niin pian kuin vesi oli tarpeeksi
laskeutunut, nousin satulaan. Toverini keräytyivät ympärilleni
jäähyväisiä sanomaan, ja toinen toisensa perästä puristi kättäni,
toivottaen onnea.

Sillä kohdalla, missä virta kosketteli kukkuloita, oli pensaita; nämä
jatkuivat kukkulalle ja yhtyivät kukkulan harjalla olevaan metsään.
Näiden suojassa astuimme rantaan.

Siitä polvekkeesta, jossa olimme, juoksi virta miltei suoraan
intiaanileirin luokse. Pitkin rantaa ei pensaita enää ollut. Vielä
askel leiriä kohti, ja olisimme paljastaneet itsemme intiaanein
nähtäviksi.

Tällä kohdalla oli minun siis meneminen veteen. Metsästäjät olivat
antaneet minulle viimeiset neuvonsa; he olivat kumpikin tarttuneet
käteeni, puristaen sitä tarkoituksella, joka lupasi enemmän kuin sanat.

-- Älkää olko peloissanne, kapteeni, lausui nuorempi heistä. -- Rube ja
minä emme ole kaukana. Kun saamme kuulla revolverinne äänen, ryntäämme
teitä kohti ja kohtaamme teidät puolimatkassa. Jos joku onnettomuus
sattuisi, lopetti Garey painokkaasti -- voitte luottaa siihen, että sen
verisesti kostamme.

-- No, niin! jatkoi Rube -- sen me teemme. Vaan älkää olko peloissanne!
Pitäkää silmänne auki sekä kätenne vakavana, eikä teille tule mitään
sellaista hätää, ettette siitä suoriutuisi. Kunhan vain pääsette leirin
ulkopuolelle, voitte luottaa meihin. Ratsastakaa suoraan metsää kohti
ja nelistäkää, ikäänkuin hevosella olisi tuli hännässä.

En enää kuunnellut enempää. Olin jo laskeutunut satulasta, ja taluttaen
Muroa perässäni, menin rantaan ja virtaan. Hyvin opetettu hevoseni
seurasi empimättä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olimme kumpainenkin
virrassa.

Vesi oli juuri niin syvää kuin odotinkin, ja ranta kohosi puolitoista
jalkaa pystysuoraan sen pinnasta, mikä korkeus riittikin piilottamaan
sekä minut suorana seisoessani että hevoseni.

Jos uoma oli yhtä syvä leiriin asti, tulisi hanke varsin helpoksi.

Koska intiaanilakissani olevat kirjavat höyhenet pistäysivät näkyviin
reunan yli, otin päähineen päästäni ja pidin sitä kädessäni. Samoin
panin vaippani olalleni, pitääkseni sen kuivana.

Näin aloin matkani. Se ei käynyt laisinkaan nopeasti. Vesi oli milloin
syvempää, milloin matalampaa, mutta enimmästi se ulottui lantioihin
saakka, ja oli myöskin tarpeeksi syvää, tuottaaksensa minulle sekä
ajanhukkaa että vaivaa. Virta kävi sitäpaitsi minua vastaan ja, vaikka
se ei ollutkaan kovin voimakas, esti se kuitenkin melkoisesti.

Väliin pysähdyin levähtämään, sillä ponnisteleminen kahlatessani
väsytti ja hengästytti. Näin oli varsinkin silloin, kun täytyi käydä
kumarassa, jottei näkyisi rantaäyräiden yli; levähdinkin aina niillä
kohdin, missä uoma oli syvin, jotta voin seisoa suorana.

Koko ajan halutti kurkistaa reunan yli, silmäilläkseni leiriä. Mieleni
teki saada selkoa sen etäisyydestä ja asemasta, mutta en uskaltanut
kuitenkaan nostaa päätäni ranta-äyräitä korkeammalle: nurmikko, joka
niitä peitti, oli tasainen kuin niitetty, eikä maassakaan ollut
pienintäkään töyrästä. Jos olisin kohottanut vaikkapa kättänikin,
olisivat he voineet nähdä sen tuossa kirkkaassa, kumottavassa
kuutamossa.

Olin tullut, en tiedä kuinka pitkälle, mutta minusta tuntui ikäänkuin
olisin ollut leirin lähellä. Pitkin matkaa pysyttelin aivan vasemman
rannan puolella, joka, kuten Rube oli ennustanut, nyt oli runsaasti
viisitoista tuumaa vedenpintaa korkeammalla. Tämä oli onnellinen
seikka, ja toinen yhtä onnellinen oli se, että kuu ei vielä ollut
kovin korkealla, joten ranta siis loi leveän, synkän varjon, joka
ulottui miltei virran puoliväliin. Tässä varjossa minä liikuin, ja sen
ystävällinen synkkyys peitti sekä minut että hevoseni.

Minusta tuntui kuten sanoin, että luullakseni olin leirin lähellä,
ja mieleni teki sitä tutkimaan, mutta edellämainituista syistä en
sitä uskaltanut tehdä. Yhtä paljon pelkäsin mennä etemmäksi, sillä
tämä voisi olla vieläkin vaarallisempaa. Olin ottanut tuulen suunnan
huomiooni: se puhalsi virrasta leiriin päin, ja jos veisin hevoseni
mustangein kohdalle, nämä varmaankin sen vainuaisivat sekä rupeaisivat
kiivaasti korskumaan.

Joitakuita silmänräpäyksiä seisoin siinä aivan neuvotonna, epäröiden,
jättäisinkö tähän hevoseni, vai taluttaisinko sitä vielä kappaleen
matkaa eteenpäin. Samassa näin ranta-äyrään yli jotakin, joka antoi
minulle kaikki tarpeelliset tiedot: rannalle liekaan pantujen hevosten
selät. Sen lautanen oli virtaan päin, ja sen pää oli nuokuksissa: se
söi.

Tämä näky minua ilahdutti. Mustangi oli runsaasti kaksisataa askelta
minusta, ja tiesin sen olevan leirin äärimmäisellä laidalla. Juuri
tähän halusin jättää hevoseni.

Silmänräpäyksessä olin pannut sen liekaan, ja kuiskaten jäähyväiset
erosin siitä sekä jatkoin yksinäni matkaani vastavirtaa.

Nyt liikuin keveämmin ja varmemmin, mutta varovammin. Olin liian
lähellä, pitääkseni vähintäkään ääntä; ainoa molskaus olisi minut
ilmaissut.

Aikomukseni oli pysyä virrassa, kunnes olisin päässyt sen paikan
ohitse, jossa hevoset olivat lieassa; täten pääsisin välttämään
hevosvartiaketjun ja mikä oli yhtä tärkeätä, itse hevosrivinkin.
Kunhan vain kerta pääsisin tämän piirin sisäpuolelle, ettei kukaan
minua huomaisi, niin erinomainen valhepukuni pettäisi sekä neli- että
kaksijalkaisten vartiain silmät.

En aikonut kuitenkaan mennä liian pitkälle heidän piirinsä
sisäpuolelle; siten tulisin miltei leirin keskikohdalle ja liian
lähelle intiaanein joutilaita joukkoja.

Olin huomannut leveän vyöhykkeen intiaanein leiripaikan ja sen alan
välillä, jossa heidän hevosensa olivat.

Tätä välisarkaa eivät leirin laiskurit juuri kulkeneet, ja jostakin
kohdasta sen laidasta tahdoin päästä leiriin.

Onnistuin paremmin kuin luulinkaan. Pysyen aivan ranta-äyrään vieressä
pääsin mustangien ohi; kuljin aivan niiden kuonon alatse, sillä voinpa
kuulla niiden pureskelevan ruohoa aivan pääni päällä; mutta niin hiljaa
hiivin eteenpäin, ettei mikään ilmaissut läsnäoloani.

Muutaman minuutin kuluttua olin heistä jo kaukana.

Nostin päätäni vitkaan ja verkalleen, kunnes silmäni olivat
ranta-äyrästä korkeammalla.

Ei ollut ketään läheisyydessä; voin nähdä tummaveriset, valkeiden
ympärille sijoittuneet intiaanit, noin sadan askeleen päässä. He
hyppivät, puhuivat ja nauroivat, mutta ei yksikään korva ollut
jännityksessä, eikä yksikään silmä suunnattu minua kohti. Ei ketään
ollut lähistössä.

Polvillani ryömin nurmikon yli, ja hiljaa noustuani seisoin
intiaanileirin laidassa, ollen kaikesta ulkoasustani päättäen yhtä
täydellinen villi kuin kuka hyvänsä leirissä olevista!



XXVII.

Perillä.


Muutaman silmänräpäyksen seisoin kuin kuvapatsas; en liikuttanut kättä
enkä jalkaa, etteivät liikkeeni herättäisi hevosten vartiain eikä
muidenkaan intiaanein huomiota.

Näin monta roviota, ja kaikkein näiden ympärille oli kerääntynyt
intiaaneja, toiset kumarassa, toiset seisoen. Yö oli tarpeeksi viileä,
saadakseen heidät pysymään kylliksi lähellä leimuavia rovioita, ja
tästä syystä ainoastansa joku heistä oli liikkeessä, -- minulle
onnellinen sattuma.

Loin tutkivia silmäyksiä joka haaralle; silmäilin noita eri rovioiden
vieressä olevia ryhmiä; näin joukon naisia, joiden tiesin olevan
vankeja; mutta Isolinaa en nähnyt.

Teltassa... teltassa! Hän oli varmaankin teltassa!

Teltta oli, kuten jo mainittiin, erään pienen metsikön laidassa, ja
sen edustalla leimusi aimo valkea. Selvästi oli tässä heimon toiminnan
keskus. Jos mitä tärkeätä tehtäisiin, tapahtuisi se täällä. Teltassa
tahi sen läheisyydessä täytyi Isolinankin olla, ja sieltä minä häntä
päätinkin etsiä.

Samassa kajahti kimakka ääni leirissä, ja syntyi yleistä liikettä. En
voinut kuulla, mitä mies sanoi, mutta hänen äänensä omituinen kaiku
ilmaisi hänen lausuneen jonkun varoituksen tahi kutsumuksen. Jotakin
tärkeätä oli tekeillä.

Intiaanit alkoivat nyt kiertää tuon teltan edessä olevan leimuavan
valkean ympäri ikäänkuin jossakin juhlallisessa tanssissa. Toisia näkyi
rientävän saapuville leirin etäisimmistä kohdista, ikäänkuin katsomaan
valkean ympärillä olijoiden liikkeitä tahi itse liittymään heidän
joukkoonsa.

En viivytellyt kauan heitä katselemalla; heidän huomionsa oli täten
kiinnitetty muuhun, ja tämä antoi minulle oivallisen tilaisuuden päästä
huomaamatta metsään, jonka suojassa voisin läheltä nähdä, mitä tulossa
oli. Sinne nyt pitemmittä mutkitta meninkin.

Astuin vitkallisesti sekä teeskennellyllä, huolettomalla
välinpitämättömyydellä. Myöskin matkin komanhien kävelyä; se ei ole
tuota vapaata, rohkeata ryhtiä eikä komeata, matkimatonta astuntaa,
joka on erikoista chippeway- ja shavans-, huroni- ja inoquoisheimoille,
vaan englantilaisen kilparatsastajan epätasaista, laahustavaa kulkua;
siten todellakin komanhi-intiaani liikkuu jalkaisin.

Kaiketikin esitin osani hyvin. Muuan hevosvahdista tuleva villi, joka
aikoi tuon suuren nuotion luokse, meni aivan ohitseni ja tervehti minua
nimeltä.

-- Vakono! hän huudahti.

-- Que cosa (Mitä nyt?) vastasin espanjan kielellä, matkien niin hyvin
kuin voin intiaanein ääntä ja puhetapaa.

Tämä oli uhkarohkeata, mutta olin joutunut pulaan, enkä voinut
kernaasti olla vaiti.

Miestä näkyi hiukan kummastuttavan, että häntä puhuteltiin
meksikolaisten kielellä; kuitenkin hän vastasi:

-- Sinä kuulet kutsun, Vakono? Miksi et tule? Neuvoskunta kokoontuu.
Hissoo Royo on jo siellä.

Ymmärsin, mitä hän puhui, enemmän intiaanin eleistä kuin hänen
sanoistansa, ja sanat "kutsumus", "neuvoskunta" ja nimi Hissoo-Royo
auttoivat minua häntä käsittämään. Sattumalta tunsin nuo kaksi
edellistä komanhilaista sanaa, ja Isolinan kirjeestä tiesin, että
Hissoo-Royo (espanjalainen susi) oli meksikolaisen luopion intiaaninimi.

Mutta vaikka käsitinkin, mitä sanottiin, en kuitenkaan ollut valmis
vastaamaan. En uskaltanut vastata espanjan kielellä, sillä en tiennyt,
kuinka hyvin Vakono taisi andalusialaista murretta.

Tunsin olevani kokonansa hämilläni, ja tuo tunkeileva villi, joka
varmaankin oli joku Vakonon ystävä, näkyi päättäneen pitää minulle
seuraa. Mitenkähän hänestä pääsisin?

Onnellinen ajatus tuli pelastuksekseni. Näyttäen erinomaisen
arvokkaalta, ikäänkuin en tahtoisi tulla häirityksi mietteissäni,
kohotin käteni ja viittasin tuolle miehelle jäähyväiset, kääntäen
samalla kertaa pois pääni ja astuen vitkaan tieheni.

Intiaani totteli viittaustani ja poistui, vaikka silminnähtävän
vastahakoisesti. Vilkaisten olkapääni yli voin nähdä hänen menevän
hitain askelin, epäilemättä hiukan hämillään Vakono-ystävänsä
kummallisesta käytöksestä.

En katsonut enää taakseni, ennenkuin olin päässyt puiden varjoon.
Silloin käännyin ympäri: ystäväni oli jatkanut matkaansa; näin hänen
juuri astuvan niiden joukkoon, jotka hääräsivät tuon suuren nuotion
ääressä.

Varjon peitossa voin nyt pysähtyä miettimään. Tuo pieni seikkailu, joka
oli minua hieman peljättänyt, oli samalla antanut minulle muutamia
hyödyllisiä tietoja: ensiksikin olin saanut tietää nimeni, toiseksi,
että neuvosto tulisi koolle ja kolmanneksi, että tuolla luopiolla,
Hissoo-Royolla, oli neuvoston kanssa jotakin tekemistä.

Nämä seikat sekä se, mitä jo tiesin, tekivät aseman täydellisesti
selväksi. Tämä neuvoston kokous ei voinut olla muuta kuin se
tuomioistuin, jonka tulisi tuomita luopion ja tuon nimeltänsä vielä
minulle tuntemattoman päällikön välillä, sama tuomioistuin, jonka
tulisi ratkaista, kenen omaksi minun morsiameni oli tuleva. Se ei ollut
vielä kokoontunut. Olin siis tullut leiriin hyvissä ajoin.

Mitään pahaa ei Isolinalle ollut vielä tapahtunut; mutta missä hän oli?
Uudesta paikastani voin nähdä leirin vielä paremmin, sen nuotiot ja
asukkaat. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. -- Teltassa siis... hän
on aivan varmaan siellä... tahi...

Uusi ajatus johtui mieleeni: kentiesi häntä pidettiin erillään muista
vangeista... metsässä piilossa, kunnes tuomio on julistettu?

Minä päätin etsiä läpi koko metsän. Jos voisin löytää hänet sieltä,
tulisi hankkeeni helpommaksi kuin olin luullutkaan. Vaikkapa villit
häntä vartioitsivatkin, tulisin kuitenkin hänet pelastamaan näiden
vallasta. Kuuden miehen henki, kentiesi kahta vertaa useammankin, oli
vyöni alla. Aseeton ylivoima ei voisi mitään revolverini murhaavia
luoteja vastaan, ja sitäpaitsi huomasin useampien villien heittäneen
pois aseensa, luottaen leiripaikan turvallisuuteen. Hiivin lehtoon ja
aloin etsiskellä vankia.

Kuljin metsän polut toisen toisensa perään, hiipien niin nopeaan kuin
tie salli; tutkin jokaisen syrjäpolunkin ja avonaisen paikan; etsin
joka paikasta aina metsän äärimmäisiin rajoihin saakka. Näin useita
onnettomia vangituita naisia, mutta en häntä, jota etsin.

Siis teltassa... hän on varmaan siellä!

Seisoin pian sen vieressä olevien puiden takana. Hajoitin lehvät
käsilläni ja kurkistin varovasti. Enpä tarvinnut kauan etsiä, Isolina
oli edessäni.

Niin, tuossa oli morsiameni, näkö- ja kuulomatkalla, vieläpä milt'ei
käsivarren pituuden päässä; en kuitenkaan uskaltanut häntä koskettaa
enkä puhutella, tuskinpa häneen edes katsoakaan.

Villien tuli ei enää leimunnut; puut olivat palaneet kekäleiksi ja
antoivat heikomman, punertavamman sekä omituisemman valon. Mutta rovion
mahdoton suuruus teki sen tarpeeksi kirkkaaksi valaisemaan leiriä sen
laitoihin saakka.

Villit istuivat kumarassa, piirissä rovion ympärillä.

Istujia oli noin kahdenkymmenen vaiheille, heimonsa omituisessa
puvussa: sääryksissä ja vyötäisiin ulottuvissa housuissa, yläruumis
paljaana. Kaikki olivat runsaasti liidulla, keltamullalla ja
sinoberivärillä maalatut. Epäilemättä näin tässä "neuvoston".

Muut intiaanit seisoivat pari askelta piirin takapuolella pienemmissä
ryhmissä, jutellen matalalla äänellä. Muutamat astuskelivat etäämmällä
valkeasta.

Nuotiota ympäröivien rivissä oli noin kymmenen, kahdentoista jalan
levyinen aukko. Se oli suoraan teltan edustalla ja valkean kohdalla,
sillä maa vietti tässä hiukan virtaan päin.

Tällä paikalla, teltan ja nuotion välillä, hiukan neuvoston
piirin ulkopuolella, oli vanki. Hän istui tahi oikeimmin makasi
sudennahkaisella levätillä. Hänen kätensä olivat vapaat, mutta jalkansa
olivat sidotut. Selkä oli käännetty telttaan ja kasvonsa neuvostoon
päin. Niitä en voinut nähdä.

Nyt tuotiin iso rauhanpiippu ja sytytettiin nuotiosta; se kiersi piirin
ympäri, mennen suusta suuhun, ja kukin intiaani imi siitä yhden sauhun.
Piipun lakattua kiertämästä syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen
julistaja kimakalla äänellä ilmoitti neuvoskunnan alkavan istuntonsa.

Sitten huusi kuuluttuja Hissoo-Royon nimeä. Kolme kertaa huuto
uudistettiin, joka kerta edellistä korkeammalla äänellä.

Mies olisi voinut säästää keuhkojansa; hän, jota kutsuttiin, oli
saapuvilla ja valmis vastaamaan.

Ennenkuin kaiku vielä oli tauonnut, vastasi luopio, astuen esiin
avonaiselle paikalle, piirin sisäpuolelle; pysähtyen ja oikaisten
vartalonsa täyteen mittaansa, laski hän kätensä ristiin ja seisoi siinä
odottaen, mitä tulisi. Hirveitä olivat nuo villit soturit, hornan
hengiltä he näyttivät värjättyine kasvoineen, mutta sittekään ei kukaan
heistä näyttänyt niin julmalta kuin tuo valkoinen mies. Hänen naamansa,
joka jo osoitti luontoperäistä julmuutta, oli sotamaalaus tehnyt yhäkin
hirveämmän näköiseksi. Hänen otsallensa oli maalattu ruumiin pääkallo
sekä sen alle ristiin kaksi sääriluuta, ja hänen rinnassansa oli
verisen päänahan kuva.



XXVIII.

Neuvottelu.


Vallitsi hetken hiljaisuus, tuollainen näyttämöllä tavallinen väliaika,
jota kesti runsaasti minuutin.

Se keskeytyi siten, että eräs neuvoston jäsenistä nousi ja kädellänsä
viitaten kehoitti Hissoo Royoa puhumaan.

Luopio alkoi:

Punaiset soturit! Veljet! Se mitä minulla on neuvostolle sanomista,
ei vaadi pitkiä puheita. Vaadin itselleni tuon meksikolaisen tytön,
joka on minun vankini ja siis minun omaisuuttani. Kuka vastustaa minun
vaatimuksiani? Myöskin tahdon tuon valkoisen hevosen rehellisesti
ottamanani saaliina.

Puhuja vaikeni, ikäänkuin odottaisi lisää käskyjä neuvoskunnalta.

-- Hissoo-Royo on ilmoittanut vaativansa meksikolaisen tytön sekä
valkoisen juoksijan omaksensa. Hän ei ole sanonut, mihin syihin hän
vaatimuksensa perustaa. Ilmoittakoon hän syynsä neuvoston läsnä ollessa.

Tämän lausui sama intiaani, joka ensiksi oli kehoittanut luopiota
puhumaan ja joka näkyi keskustelua johtavan.

-- Veljet, jatkoi Hissoo-Royo, noudattaen kehoitusta. -- Minun
vaatimukseni on kohtuullinen... siitä saatte itse päättää; tunnen
teidän rehelliset sydämenne. Määräähän teidän oma lakinne, että sillä,
joka on ottanut jonkun vangiksi, on oikeus hänet pitääkin ja menetellä
hänen kanssaan mielensä mukaan. Tämä on teidän heimonne laki, samoin
kuin minunkin, sillä teidän heimonne on minun heimoni.

Hyväksymisen sorina keskeytti puheen hetkeksi.

-- Veljet! alkoi puhuja taasen -- minun ihoni on valkoinen, mutta minun
sydämeni on samanvärinen kuin teidänkin. Te olette suoneet minulle sen
kunnian, että olette ottaneet minut kansaanne. Te kunnioititte minua
tekemällä minut ensiksi soturiksi ja sitten sotapäälliköksi. Olenko
milloinkaan antanut teille syytä katua, mitä olette minulle tehneet?
Olenko milloinkaan teidän luottamustanne pettänyt?

Hurjat hyväksymishuudot ilmaisivat kieltävää vastausta.

-- Sentähden minä luotan teidän oikeuden- ja totuudentuntoonne, enkä
pelkää laisinkaan ihoni värin sokaisevan teidän silmiänne, sillä te
kaikki tunnette, mikä sydämeni on.

Uusia hyväksymishuutoja seurasi tätä viekasta kaunopuheliaisuutta.

-- Veljet! Kuunnelkaa nyt asiatani, kun vaadin tuon tytön ja hevosen.
Ei tarvitse sanoa, missä ne olivat, tahi kuinka ne sain; näittehän omin
silmin niiden vangitsemisen. On epäilty sitä, kuka tytön toimitti,
sillä monta ratsastajaa oli osallisena takaa-ajossa. Minä väitän,
että tässä ei ole epäilemisen aihetta. Minun lassoni oli ensiksi
hevosen kaulassa... pakotti sen ensiksi pysähtymään. Hevosen ottaminen
oli samaa kuin tytön ottaminen. Se oli minun työni; molemmat olivat
minun ottamiani. Minä vaadin molemmat omakseni. Joka vastustaa minun
vaatimuksiani, astukoon esille!

Lausuttuaan röyhkeällä äänellä tämän uhkauksen, pani puhuja uudestaan
kätensä ristiin ja jäi seisomaan vaiti ja liikkumattomana. Seurasi
jälleen äänettömyys, jonka taasen keskeytti tuon vanhan soturin antama
merkki. Merkki tarkoitti julistajaa, joka taasen huudahti:

-- Vakono!

Nimi pani minut säpsähtämään ikäänkuin olisi nuoli minut tavannut.
Olihan se oma nimeni, minähän olin Vakono!

-- Vakono! Vakono! kuului uudestaan. Nyt valkeni minulle asia. Vakono
oli Hissoo-Royon kilpailija!

Enpä voi kuvata sitä omituista tunnetta, joka valtasi minut tästä
tiedon saatuani.

Asemani oli todellakin vaarallinen. Päästin lehvät jälleen kasvoilleni;
en rohjennut luottaa voimiini, uskaltaakseni kurkistella lehvien
välistä. Hetkisen olin hiljaa, kuunnellen korvat porhossa. Oli tullut
jännittävä hiljaisuus, kukaan ei näkynyt liikkuvan eikä puhuvan.

-- Vakono! Vakono! Vakono! kuului julistajan ääni.

Taasen oli hetken äänettömyys. Kuulin hämmästyksen ja tyytymättömyyden
huudahduksen, kun selvisi, ettei tuo intiaani tulisikaan asiaansa
puolustamaan.

Minä yksin tunsin hänen poissaolonsa syyn, minä yksin tiesin, että
todellinen Vakono ei voinut, ja että hänen matkijansa ei tahtonut
tulla näkyviin. Vaikka olinkin olevinani tuo julma intiaanipäällikkö,
en ollut kuitenkaan varustautunut tällaista murhenäytelmän kohtausta
varten. Katselijat varrotkoot!

Kun taasen olin siirtänyt oksat syrjään, huomasin leirissä oltavan
hämillään. Neuvoston jäsenet pysyivät paikoillansa ja olivat
vankkumattoman tyyniä, mutta taampana olevat nuoremmat soturit
ilmaisivat tyytymättömyyttään sekä kulkivat edestakaisin tuolla
levottomalla tavalla, joka samalla ilmaisee hämille joutumista ja
pettyneitä toiveita.

Tällä jännittävällä hetkellä astui eräs intiaani teltasta. Hän oli
näöltään kunnianarvoisa mies, tosin kuitenkin enemmän ikänsä kuin
todellista kunnioitusta herättävän ryhtinsä tähden. Hänen poskensa
olivat ijän rypistämät ja hiuksensa olivat valkeat kuin valkaistu
pellava, mikä on intiaaneilla jokseenkin harvinaista.

Mies näytti mahtavalta, käskijältä. Vakono oli päämiehen poika...
päämies oli siis vanha mies. Ehkä ukko oli hänen isänsä.

Tuo harmaahapsinen vanhus astui piiriin ja viittasi kaikkia olemaan
vaiti.

Käskyä toteltiin heti. Melu vaikeni, ja kaikki jäivät liikkumatta
kuuntelemaan.

-- Veljet! alkoi päällikkö, -- se tuo vanha intiaani todellakin oli, --
lapseni ja veljeni neuvoskunnassa! Minä vetoan teihin tuomareina tässä
asiassa. Olen teidän päällikkönne, mutta en ano hänelle minkäänmoista
suosion osoitusta; pyydän ainoastaan sitä oikeutta sekä kohtuutta,
jota osoitettaisiin halvimmallekin meidän heimossamme; tätä ainoastaan
vaadin Vakono-pojalleni. Veljet, kuulkaa minua! Poikani ei ole
leirissä; hän läksi sotapolulle eikä ole vielä palannut sieltä. Syytä
siihen en tiedä. Sydämeni epäilee... vaan ei pelkää. Vakono on kunnon
soturi ja voi hoitaa itsensä. Hän ei tule viipymään kauvan, vaan palaa
varmaankin pian. Siitä syystä pyydän teitä lykkäämään tuomionne!

Tyytymättömyyden murinaa kuului. Saattoi huomata yleisen mielipiteen
olevan Hissoo-Royon puolella.

Luopio kääntyi vielä kerran neuvoston puoleen lausuen:

-- Komanhi-soturit, tämähän olisi pelkkää narripeliä! Kaksi kertaa
on aurinko jo laskenut, ja asia on yhä vielä ratkaisematta! Minä
pyydän vain oikeutta. Teidän lakienne mukaan ei ratkaisua käy kauemmin
viivytteleminen. Vankien täytyy tulla jonkun omiksi. Minä vaadin
niitä itselleni, ja olen valmis todistamaan omistusoikeuteni heihin.
Vakonolla ei ole ainoatakaan kohtuullista syytä, miksi hän ei ole
täällä oikeuttaan puolustamassa? Hänellä ei ole muuta todistusta,
paitsi omaa sanaansa, ja hän häpeää tulla eteenne todistuksitta; siinä
syy, miksi hän viipyy!

-- Vakono ei ole poissa, huudahti muuan ääni katselijoiden joukosta; --
hän on leirissä!

Tämä ilmoitus herätti suurta huomiota, ja näin vanhan päällikön
samoinkuin kaikkien muidenkin hämmästyvän.

-- Kuka sanoo Vakonon olevan leirissä? kysyi hän lujalla äänellä.

Eräs intiaani astui esiin neuvoston ympärillä seisovasta joukosta. Hän
oli sama mies, jonka äsken olin kohdannut.

-- Vakono on leirissä, kertoi hän, pysähtyen piirin edustalle. Näin
nuoren päällikön ja puhuin hänen kanssansa.

-- Milloin?

-- Aivan äsken.

-- Missä?

Mies osoitti paikkaa, jossa sattumalta olimme toisemme kohdanneet.

-- Tuolla hän oli; -- hän meni metsikköön... sitten en häntä enää
nähnyt.

Tämä tieto silminnähtävästi lisäsi hämmästystä. He eivät voineet
käsittää, miksi ei Vakono tullut oikeuksiansa puolustamaan, jos hän
kerran oli saapuvilla. Olikohan hän heittänyt koko asian?

Vakonon isä näytti yhtä ällistyneeltä kuin kaikki muutkin; hän ei
koettanutkaan selittää poikansa poissaoloa, sillä hän ei voinut sitä
tehdä. Hän seisoi ääneti, ja selvää oli, ettei hän tietänyt, mitä hänen
oli luuleminen tahi ajatteleminen.

Useat neuvoivat nyt, että poissa olevaa lähdettäisiin etsimään. He
esittivät, että lähetettäisiin sananviejiä leirin kaikkiin osiin ja
että koko metsä etsittäisiin.

Vereni hyytyi kuullessani tämän ehdotuksen. Tiesin, että jos koko metsä
etsittäisiin, tulisin välttämättömästi ilmi. Minut lävistettäisiin
paikalla, kentiesi rääkättäisiinkin palkaksi siitä kohtelusta, jota tuo
todellinen Vakono oli saanut kokea. Pelkoni oli arimmillaan, kun se
taasen äkkiä hävisi muutamasta "espanjalaisen suden" lausumasta sanasta.

-- Mitäpä Vakonon etsiminen hyödyttäisi? lausui hän. -- Vakono tuntee
oman nimensä, sitä on huudettu kylliksi korkealla äänellä. Vakonolla
on korvat... varmaankin hän voi kuulla, jos hän on leirissä. Huutakaa
häntä vielä kerran, jos niin haluatte?

Tämä esitys näytti otolliselta. Se hyväksyttiin, ja vielä kerran huusi
julistaja nuorta päällikköä nimeltä. Hänen äänensä voi kuulua kauaksi
leirin ulkopuolellekin.

Lykkäystä myönnettiin, jonka kestäessä syvin äänettömyys vallitsi, ja
jokainen kuunteli korvat hörössä.

Ei vastausta, mikään Vakono ei noudattanut kutsumusta.

-- Noh! lausui luopio voitonriemulla. -- Enkö sitä sanonut? Soturit!
Minä pyydän teidän tuomiotanne.

Tähän ei kuulunut mitään suoranaista vastausta. Pitkällinen
vaitiolo syntyi, jonka kestäessä ei kukaan neuvoston piirissä eikä
katselijoistakaan puhunut.

Vihdoin nousi neuvoston vanhin seisomaan, sytytti jälleen rauhanpiipun,
veti siitä sauhun ja tarjosi sen sitten hänen vasemmalla puolellansa
istuvalle. Tämä jätti sen samalla tavoin hänen viereisellensä, ja niin
kulki se mies mieheltä, kunnes oli kiertänyt rovion ja palannut tuolle
vanhalle soturille, joka sitä ensiksi oli polttanut.

Tämä pani nyt piipun pois ja esitti kysymyksen sääntöjen mukaan, mutta
niin hiljaisella äänellä, että läsnäseisojat eivät hänen sanojansa
kuulleet. Äänestys tapahtui vuoroon ja samaten matalalla äänellä.
Ainoastaan tuomio julistettiin korkealla äänellä.

Ratkaisu oli hiukan odottamaton. Neuvosto oli antanut mahtavan
kohtuullisuuden tunteen sekä ystävällisen sovittelun johtaa itseänsä,
tyydyttääkseen kumpaakin riitaveljeä.

Hevonen tuomittiin Vakonolle, mutta tyttö julistettiin "espanjalaisen
suden" omaisuudeksi.



XXIX.

Pako.


Tämä ratkaisu näytti miellyttävän kaikkia. Luopion ivallinen nauru
näytti, miten mielissään hän oli. Mitä muuta hän olisi voinut ollakaan?
Tuo harmaahapsinen päämieskin näytti tyytyväiseltä.

Kentiesi piti tuo vanha hevoshuijari hevosta parempana kuin tyttöä?
Jos Vakono olisi ollut saapuvilla, epäilen suuresti, olisiko hän yhtä
tyynesti suostunut tähän ratkaisuun.

Niin, luopio oli tyytyväinen; hän ei voinut salata iloansa, ja
voitonriemuisen näköisenä hän lähestyi paikkaa, jossa vanki istui.

Heti tuomion kuultuaan nousivat istujat seisomaan. Neuvoston kokous oli
lopussa. Sen jäsenet hajaantuivat muiden seuraan, ei enää juhlallisina
tuomareina, vaan jutellen, nauraen, kirkuen ja huitoen yhtä hilpeästi
sekä iloisesti kuin ranskalainen varasjoukko. Ei kukaan välittänyt sen
enempää luopiosta eikä hänen valkoisesta naisestansa; heidät jätettiin
omaansa -- ja minun huostaani.

Tästä silmänräpäyksestä alkaen kiintyi huomioni ja ajatukseni
ainoastansa heihin; ketään muita en nähnyt enkä muuta ajatellutkaan,
pidin vain silmällä "sutta" ja hänen uhriansa.

Tuo vanha päällikkö oli mennyt telttaansa. Isolina oli jäänyt
yksinänsä, mutta vain silmänräpäykseksi.

Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin hyökännyt esiin. Sormeni soluivat
koneentapaisesti puukkooni; mutta nyt ei ollut aikaa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä seisoi Hissoo-Royo hänen vieressänsä.

-- Noh! alkoi hän ilkkuvalla äänellä. -- Noh, Isolina de Vargas!
Oletteko kuulleet? Te olette minun sieluinenne sekä ruumiinenne.

-- Sen olen kuullut, oli nöyrä vastaus.

-- Ja varmaankin olette tyytyväinen, eikö niin? Niinhän teidän pitäisi
olla. Olen valkoihoinen kuten te itsekin... olen pelastanut teidät
punanahkaisen intiaanin syleilystä. Varmaankin olette tyytyväinen
tuomioon?

-- Niin, minä olen tyytyväinen, vastasi hän samalla nöyrällä äänellä.

-- Se on valhe! huudahti tuo raaka mies; -- te vilpistelette minulle,
ihana sennorita. Eilen te puhuitte ivallisia sanoja... haluaisitteko
minua vielä ivata?

-- Minulla ei ole mitään halua teitä ivata, olenhan vankinne.

-- Carrambo! Puhutte totta. Mutta tulkaa, jatkoi luopio, viitaten häntä
seuraamaan. -- Tulkaa, ihana sennorita. Tämä paikka on liian julkinen.
Muualla tahdon kanssanne jutella. Tiedänpä, missä on kauniita,
avonaisia paikkoja ja lehtimajoja, suloisia piilopaikkoja metsän
helmassa. Sinne, lemmittyni, menkäämme.

Huolimatta hänen inhottavasta tarkoituksestaan ehdotus minua kuitenkin
miellytti! Se pidätti käteni sekä jalkani, jotka kummatkin olivat
valmiit toimimaan. Nuo metsän helmassa olevat piilopaikat lupasivat
minullekin parempaa tilaisuutta.

-- Kuinka voisin tulla kanssanne? kysyi hän tyynesti, samalla osoittaen
sidottuja nilkkojansa.

-- Se on pieni asia, lausui mies ja veti puukon tupesta. Carrai, sitäpä
en tullut ajatelleeksikaan, mutta pian...

Hän keskeytti puheensa ja jäi epäröivään asemaan. Sitten hän pisti
puukkonsa jälleen tuppeen sekä huudahti:

-- Pyhän neitsyen nimessä! Enhän voi teihin luottaa. Te olette
liiaksikin vapaa, ihana margarita. Voisittehan yrittää karata. Onhan
parempiakin keinoja. Kas niin, nouskaa seisomaan... vielä suorempaan...
kas noin. Nyt me menemme... menemme metsään.

Viimeisiä sanoja lausuessansa kumartui konna tuon puoleksi makaavan
tytön puoleen, kiersi kätensä hänen vyötäisillensä ja nosti hänet
kohollensa, kunnes tämän rinta painui hänen rintaansa.

Minä näin sen enkä pistänyt häntä kuoliaaksi; minä näin sen ja pysyin
tyynenä; tuskinpa voin sanoa syytä siihen, sillä maltti ei ole juuri
minun luonteeni mukaista. Hermoni olivat edellisten hetkien hirveästä
jännityksestä karaistuneet kuin teräs. Kentiesi juuri tämä sekä tuo
milt'ei varma odotus, että metsässä saisin paremman tilaisuuden, sen
vaikutti?

Luopion nostettua tuon vastarintaa tekemättömän vangin käsivarrellensa,
alkoi hän kantaa häntä pois. Hän tuskin kantoikaan, sillä Isolinan
paljaat ja sidotut jalat laahasivat nurmikkoa.

Hän meni telttansa ohi metsään päin. En enää odottanut hänestä enempää
kuulevani enkä näkeväni.

Nopein mutta kuulumattomin askelin riensin samalle kohdalle, johon tuo
konnakin ohjasi suuntansa.

Ennätin sinne ensiksi ja kumartuen puiden siimekseen vartosin puukko
kourassa. Luopion taakka oli häntä viivyttänyt; hän oli pysähtynyt
puolitiehen levähtämään ja oli nyt tuskin kymmenen askelta metsän
laidasta, tyttö yhä sylissänsä.

Olin epätietoinen ryntäisinkö esiin ja antaisinko hänelle iskun. Tämä
tilaisuus näytti yhtä hyvältä kuin joku muukin.

Olin juuri päättämäisilläni ryhtyä toimeen, kun näin samalla
Hissoo-Royon jälleen nostavan taakkansa ja lähestyvän. Hän tuli suoraan
sitä kohti, missä seisoin. Ratkaiseva hetki oli tullut!

Se oli lähempänä kuin luulinkaan. Mies oli tullut tuskin kolmea askelta
levähdyspaikastaan, ennenkuin näin hänen kompastuvan ja kaatuvan maahan
vetäen vankinsa perässään!

Lankeaminen näytti satunnaiselta. Olisin sen sellaisena pitänyt, ellei
tuo hurja huuto, joka siitä seurasi, olisi sanonut toista. Joku muu
kuin tavallinen kompastuminen aiheutti sen.

Heidän välillänsä syntyi lyhyt taistelu. Toinen heistä hypähti
kiivaasti takaisin: näin hänen olevan Isolinan! Hänen kourassansa oli
jotakin, joka kuun valossa loisti veripunaiselta.

Hän kumartui silmänräpäykseksi: puukon pureva terä katkaisi hänen
jalkojansa kahlehtivat remelit, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän
syöksi täyteen pakoon leiripaikan tasaisen nurmikon poikki!

Empimättä hyökkäsin ulos metsästä ja juoksin hänen peräänsä.

Juoksin luopion ohitse, joka oli noussut puoleksi seisomaan ja
näytti hiukan haavoitetulta. Hämmästys yhtä paljon kuin muukin näkyi
naulinneen hänet siihen paikkaan. Hän kirkui ja kiroili, huutaen apua
sekä uhaten kostoa.

Olisin voinut hänet tappaa ja olin puolittain siihen halukaskin, mutta
minulla ei ollut aikaa pysähtyä. Ajattelin ainoastansa pakolaisen
saavuttamista ja hänen pakonsa edistämistä.

Hälyytys oli tehty, leiri oli liikkeessä, ja ainakin viisikymmentä
villiä alkoi juosta karkurin perään.

Juostessamme huomasin erään hevosen, valkoisen hevosen. Se oli tuo
juoksija, ja sitä talutti muuan mies lassosta. Se oli äsken tuotu
oikeuden istuntopaikkaan, ja nyt sitä talutettiin pois mustangein
joukkoon.

Hevonen ja mies olivat suoraan meidän kohdallamme, kun juoksimme
pakenevan jäljessä. Isolina meni heitä kohti. Aavistin hänen
aikomuksensa.

Muutaman sekunnin kuluttua oli hän hevosen luona ja oli tarttunut
köyteen.

Intiaani teki vastarintaa ja koetti temmata sitä häneltä; punainen
veitsenterä välkkyi intiaanin silmäin edessä, ja hän väistyi. Hän piti
vielä kiinni köydestä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se oli
katkaistu, ja nuolen nopeudella hyppäsi tuo urhoollinen nainen hevosen
selkään ja nelisti tiehensä.

Intiaani kuului vahteihin ja oli siis aseilla varustettu: hänellä oli
sekä jousi että viini. Ennenkuin hevonen oli ennättänyt ampumamatkalta,
oli hän jännittänyt jousensa ja lennättänyt siitä nuolen.

Kuulin sen suhinan ja luulin nuolen sattuneen; mutta juoksija jatkoi
juoksuansa!

Kentän poikki juostessani olin saanut keihään käteeni. Ennenkuin
intiaani ennätti panna uutta nuolta jouseensa, olin hänet jo lävistänyt.

Vedin keihään hänen ruumiistansa ja riensin eteenpäin.

Pian olin mustangein keskellä. Moni niistä oli jo säikähtänyt ja
nelisti edestakaisin. Vahdit olivat peloissansa, mutta eivät vielä
tietäneet mitään melun syystä. Juoksija pääsi ratsastajattarineen
vahingotta heidän riviensä läpi. Minä seurasin jalkaisin niin kiireesti
kuin voin. Ainakin viisikymmentä villiä oli kintereilläni, ja voin
kuulla heidän huutonsa, kun he kutsuivat Vakonoa, mutta minä olin
kaukana kaikkien edellä. Hevosvahdit huusivat Vakonoa rynnätessäni
heidän ohitsensa.

Niin pian kun olin päässyt hevoslauman läpi, huomasin jälleen
juoksijan, mutta nyt se oli jokseenkin etäällä. Ilokseni meni se
oikeaan suuntaan, suorastansa kukkulaa kohti. Mieheni tulisivat sen
näkemään ja sulkemaan siltä tien. Juoksin pitkin virran rantaa niin
nopeasti kuin jaksoin. Pääsin paikalle, johon olin jättänyt hevoseni.
Mutta ajatelkaa hämmästystäni, huomatessani sen olevan poissa! Jalo
ratsuni oli poissa, ja sen sijassa intiaanin täplikäs mustangi!
Katselin virtaa ylös ja alas: "Muroa" ei ollut näkyvissä! Olin
hämilläni, kummastunut, raivoissani. Kuka oli sen voinut tehdä? Kuka?
Toverini! Rube kai, mutta minkätähden? Tulisessa kiireessäni en voinut
keksiä minkäänmoista syytä tuohon outoon menettelyyn.

Ei ollut aikaa miettimisiin. Vedin hevosen vedestä ja hyppäsin sen
selkään.

Päästyäni tasaiselle kentälle, näin kokonaisen parven ratsumiehiä
tulevan leiristä. Ne olivat takaa-ajavia villejä; yksi heistä oli
kaukana toisten edellä ja ennenkuin ennätin kääntää hevoseni pakoon,
oli hän jo aivan lähelläni. Kuutamossa tunsin hänet helposti: hän oli
Hissoo-Royo, luopio.

-- Orja! huusi hän komanhein kielellä hirmuisella äänellä, -- sinäpä
tämän oletkin pannut toimeen. Nainen! Pelkuri! Tuo valkoihoinen vanki
on minun... minun Vakono! Ja sinä...

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettansa. Minulla oli vielä kädessäni
tuon komanhilaisen keihäs: kuuden kuukauden palvelus eräässä
keihäsrykmentissä oli minulle nyt suureksi hyödyksi, mustangi
käyttäytyi erinomaiseni ja vei minut täyttä vauhtia vihollistani
vastaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat luopio sekä hänen hevosensa
erotetut: edellinen makasi pitkänänsä nurmikolla keihään lävistämänä,
samalla kuin jälkimäinen ratsastajatta nelisti pois.

Nyt näin villilauman lähestyvän, huomasin pian tulevani saarretuksi.

Eräs sukkela ajatus tuli avukseni. Koko ajan oli minua pidetty
Vakonona. Leirissä olevat intiaanit olivat huutaneet: Vakono;
hevosvahdit huusivat heidän ohitsensa ratsastaessani: Vakono; takaa
ajajani nimittivät minua lähestyessään Vakonoksi, ja luopio oli
kaatunut sama nimi huulillansa. Tuo täplikäs hevonen, jaguarinnahkainen
vaippa, höyheninen päänkoristukseni, punaiset käteni ja valkoinen
risti, kaikki teki minut Vakonon näköiseksi.

Pysähdytin mustangin suoraan takaa-ajajieni kohdalle. Nostin
käsivarteni ja pudistin sitä heille uhkaavasti, samalla kertaa
korkealla äänellä huutaen:

-- Minä olen Vakono! Kuolema sille, joka minua ajaa takaa!

Puhuin; komanhein kieltä. En ollut varma, olivatko sanat ja niiden
ääntäminen oikeat, mutta ilokseni huomasin heidän minua ymmärtävän.
Kentiesi eleeni auttoivat villejä minua käsittämään.

Mikä lieneekin syynä ollut, mutta takaa-ajajat eivät ratsastaneet
etemmäksi, vaan pysähdyttivät hevosensa sekä jäivät paikalleen.

En jäänyt sen pitemmältä keskustelemaan, vaan käänsin äkkiä hevoseni ja
nelistin heidän luotansa niin nopeasti kuin mustangin jaloista pääsi.



XXX.

Viimeinen takaa-ajo.


Kukkulaa kohti kääntyessäni huomasin juoksijan, joka ei vielä ollut
kovin kaukana. Sen valkoisen vartalon, joka loisti kuutamossa, olisi
voinut nähdä paljon pitemmältäkin matkalta. Luulin sen jo ennättäneen
paljoa kauemmaksi.

Se juoksi vielä minun ja kukkulan välillä, pysyen joen rannalla.

Pakotin intiaanihevosen täyteen vauhtiinsa. Puukkoni kärkeä käytin sekä
ruoskana että kannuksena. Keihäs ei enää ollut vastuksinani; sehän oli
Hissoo-Royon ruumiissa.

Pidin silmällä juoksijaa; se lähestyi nopeaan tuota polveketta, josta
olin lähtenyt, ja tulisi pian katoamaan näkyvistäni pensaiden taakse,
jotka kasvoivat kukkulan juurella.

Äkkiä näin sen poikkeavan vasemmalle tuon aukean kentän poikki.
Hämmästyen luulin sen ratsastajattaren aikovan etsiä suojaa viidakosta.

Malttamatta ajatella tähän selitystä ohjasin mustangini oikotietä
ja annoin sen laukata. Toivoin pääseväni siten valkoista juoksijaa
lähemmäksi, mutta olin kovin tyytymätön tuon intiaanihevosen hitaaseen
juoksuun, jota ei voinut verrata "Muroni" tuliseen laukkaamiseen.
Missähän se nyt olikaan?

Valkoinen juoksija oli pian ehtinyt kukkulan ohi ja meni jo toisella
puolen olevalla kentällä. Huomasin, etten päässyt yhtään sitä
lähemmäksi; päinvastoin se joka silmänräpäys lisäsi välimatkaamme.
Missä oli "Muroa"? Miksi se oli viety pois?

Tässä silmänräpäyksessä huomasin ratsastajan haahmon, joka ohjasi
kulkunsa pitkin kukkulan juurta, ikäänkuin minua kohdataksensa. Hän
ratsasti tuimaa vauhtia viidakon läpi, joka kukkulaa ympäröi. Voin
kuulla pensaiden kahisevan hänen hevosensa kupeisiin; hän riensi,
minkä voi, samalla kun hän koetti pysyä piilossa kentällä olevilta
intiaaneilta.

Minä tunsin hevoseni ja sen selässä tuon korvattoman turkiseläinten
pyydystäjän laihan, kuivettuneen vartalon!

Seuraavassa silmänräpäyksessä tapasimme toisemme sillä kohdalla, missä
viidakko loppui. Sanaakaan vaihtamatta heittäysimme kumpikin hevosemme
seljästä, vaihetimme hevosia ja kiipesimme jälleen satulaan. Jumalan
kiitos, "Muro" oli jälleen allani.

-- Kas niin, kapteeni, huudahti vanha metsästäjä kun hänestä erosin,
-- nelistäkää nyt ja ottakaa hänet kiinni! Me seuraamme teidän
jäljessänne. Kaikki on selvillä. Rientäkää!

En tarvinnut Ruben kehoituksia; hänen puheensa ei vielä ollut loppunut,
ennenkuin painoin kannukset hevoseni kupeisiin ja lensin eteenpäin
tuulen nopeudella.

Nyt vasta tajusin, miksi hevosia oli vaihdettu; se oli tuon ovelan
äijän viekkautta. Jos olisin leirin luona noussut oman ratsuni
selkään, olisivat intiaanit varmaankin ruvenneet epäilemään ja
jatkaneet takaa-ajoansa; täplikäs mustangihan teki minulle koko asian
lopullisesti mahdolliseksi!

Nyt oli allani hevonen, johon voin luottaa, ja uudella innolla ryhdyin
takaa-ajamiseen. Kolmannen kerran sai valkoinen juoksija koettaa
nopeuttansa, kolmannen kerran tulisivat nämä jalot eläimet keskenänsä
kilpailemaan. Tulisikohan kilpailu ankaraksi ja kauankin kestäväksi?
Jäisiköhän "Muro" taasen jälelle? Sellaiset olivat ajatukseni,
nelistäessäni eteenpäin.'

Aavikkohevonen oli kaukana edellä. Viivytykseni vuoksi olin jäänyt
siitä kauas jälelle, miltei penikulman. Ilman tuota ystävällistä
kuutamoa olisin kadottanut sen kokonansa näkyvistäni; mutta kenttä oli
aukea, ja kirkkaassa valossa johti minua tuo lumivalkea hevonen kuin
tähti.

En ollut kauankaan nelistänyt, ennenkuin huomasin nopeasti pääseväni
valkoista juoksijaa lähemmäksi. Varmaankaan se ei juossut täydellä
nopeudellansa. Varmaankin se liikkui tavallista hitaammin.

Ah! Jospa sen ratsastajatar vain olisi tietänyt, kuka hänen jälessänsä
tuli! Jospa hän vain olisi minua kuullut!

Olisin huutanut, mutta välillämme oli vielä liian pitkä matka. Hän ei
olisi voinut minua edes kuullakaan, vielä vähemmän tuntea ääntäni.

Nelistin eteenpäin. Pääsin häntä yhä lähemmäksi. Varmaankin häntä yhä
lähestyin. Vai pettivätkö silmäni kuutamossa?

Minusta hänen hevosensa juoksi kömpelösti, hitaasti sekä raskaasti,
ja näkyi että se ponnisteli tuossa kilpajuoksussa. Minusta näytti...
ei, minä olin siitä varma! Epäilemättä se ei juossut täydellä
nopeudellansa! Mitähän se merkitsi? Olikohan se väsymyksestä
heikontunut?

Yhä lähemmäksi pääsin, kunnes väliämme tuskin oli kolmea sataa askelta.
Nyt voisi huutoni mahdollisesti kuulua; ääneni...

Huusin kovasti, huusin morsiameni nimeä sekä samalla omaanikin; mutta
mitään vastausta ei tullut, ei mitään tuntemisen merkkiä, joka olisi
voinut minua lohduttaa. Meidän välillämme oleva kenttä oli edullinen
juoksijalle, ja minä aijoin panna hevoseni mitä nopeimpaan lentoon, kun
samassa kummastuksekseni näin valkoisen juoksijan horjuvan sekä äkkiä
kaatuvan maahan. En pysäyttänyt vauhtiani, ja muutamassa sekunnissa
olin paikalla sekä pysähdyin hevosen ja ratsastajattaan viereen, jotka
molemmat vielä olivat maassa.

Hyppäsin satulasta juuri kun Isolina irrotti itsensä ja nousi. Pitäen
oikeassa kädessään tuota veristä puukkoa, seisoi hän suorana edessäni.

-- Villi! Älä lähesty minua! huudahti hän komanhein kielellä, ja hänen
ryhtinsä ilmaisi hänen rohkeuttansa.

-- Isolina! Minä en ole... minä olen...

-- Henrik!

Sanakaan ei keskeyttänyt suloista syleilyämme; ei ääntäkään kuulunut,
paitsi sydämemme tykytystä.

       *       *       *       *       *

Äänetönnä seisoin kentällä, morsiameni rinnoillani. "Muro" oli
vierelläni, uljaasti nostaen kaulaansa ja pureksien vaahtoisia
teräskuolaimiaan. Edessämme makasi aavikkohevonen, nuolen kärki
sydämessä ja sen höyhenillä koristettu varsi ulkona kyljestä. Sen
silmät olivat liikkumattomat ja lasimaiset; veri juoksi vielä sen
laajenneista sieramista, mutta sen kauniit raajat olivat värähtämättä
kuin kuolleen ainakin.

Ratsastajia näkyi lähestyvän. Emme koettaneet paeta: minä tunsin ne
tovereikseni.

He pysäyttivät hevosensa ja istuivat vaiti satulassansa.

Me vilkasimme aavikolle; siellä ei näkynyt mitään takaa-ajon hankkeita;
mutta siitä huolimatta emme viipyneet. Emmehän tietäneet, kuinka pian
intiaanit voisivat tulla perässämme. Hissoo-Royon ystävät voisivat
mahdollisesti tulla Vakonon jäljessä!

Heitimme jäähyväissilmäyksen tuohon jaloon eläimeen, joka oli
hengetönnä jalkaimme juuressa, käytimme kannuksiamme ja ratsastimme
pois niin nopeaan kuin voimme.

Päivä jo sarasti, kun pysähdyimme lepäämään, ja aavikko oli jo jäänyt
taaksemme. Me löysimme suojaa eräässä kauniissa akasialehdossa ja
pehmeän nurmikon maataksemme. Väsyneet toverini olivat pian nukkuneet.

Minä en nukkunut, vaan valvoin morsiameni uinaillessa. Hänen kaunis
päänsä nojasi poveeni, ja hänen rusottavat poskensa lepäsivät
jaguarinnahka-vaipalla. Olin liian onnellinen, voidakseni nukkua.

Tämä oli viimeinen yömme aavikolla. Ennen seuraavaa auringon laskua
olimme menneet Rio Granden yli ja saapuneet sotajoukkomme leiriin.
Amerikalaisen sotajoukon leveäin, mahtavain siipien suojassa voi
morsiameni levätä rauhallisena.

       *       *       *       *       *

Komanheista emme koskaan enää mitään kuulleet. Ainoastaan yhden
elämäkertaa kerrottiin jälkeenpäin. Kauhea kertomus! Onneton Vakono!
Hirmuinen loppu tuli hänen osaksensa!

Usein kerrotaan leirivalkean ääressä tarinaa eräästä intiaanisoturista,
jonka luuranko löydettiin syleilemässä erästä puunrunkoa. Vakono oli
saanut surkean kuoleman.

Aikomuksemme ei ollut tuottaa hänelle sellaista kohtaloa; mutta kiire
meidän paetessamme ei ollut sallinut hänen irtipäästämistänsä. Vaikka
hän kentiesi olisi kuoleman ansainnutkin, emme kuitenkaan olleet
aikoneet hänelle näin kauheata kostoa.

       *       *       *       *       *

Oikeus vaati Ijurran kuolemata, ja tämä vaatimus toteutuikin.

Leiriin tultuani sain tietää rangaistuksen jo häntä kohdanneen. Ijurra
oli joutunut ahdinkoon ja tullut pakotetuksi taistelemaan, jolloin
useammat hänen joukostansa olivat kaatuneet.

Samassa tilaisuudessa oli Isolinan isäkin, jonka sissijoukko oli
vienyt muassansa, tullut vapautetuksi, ja hän saapui juuri parahiksi
toivottamaan ihanaa tytärtänsä sekä tulevaa vävyänsä tervetulleeksi
heidän ennenaikaiselta "kuherrusmatkaltansa" aavikolta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkoinen hevonen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.