Title: Saaren seikkailija
Author: Elenius, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saaren seikkailija" ***


SAAREN SEIKKAILIJA

Romaani


Kirj.

EMIL ELENIUS



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.



SISÄLTÖ:

   I. Yö Uustalossa.
  II. Tullimies haluaa liittolaista.
 III. Jumala antaa saarelaisille viljaa.
  IV. Matsedän Jyri.
   V. Lumipyryssä.
  VI. Santra.
 VII. Esivalta ja salakuljetus.
VIII. Euppe.
  IX. Laivaosakkeet.
   X. Onnen pojalla käy korkeita vieraita.



I luku.

YÖ UUSTALOSSA.


Korttipeli ja ryypiskely on Uustalossa jatkunut pitkin aamuyötä, jo
viisi tuntia, kello kahdestatoista asti ja nyt lähenee kello jo viittä
aamulla.

Kolme merimiestä ja talon isäntä istuvat ison pyöreän pöydän ääressä
Uustalon isossa kammarissa.

Pöydällä palaa kolme kynttilää.

Siinä on myös iso, vaalean ruskea ruusi Riian palssamia ja pari
isoa putelia hyvää Saksan viinaa, vasta Memelistä tuotua, ja kolme
ryyppylasia.

Miehet pelaavat korttia, ryypiskelevät ja puhuvat kovaäänisesti.

Talo on mantereella, erään sokkeloisen merenlahden pohjukassa. Lahden
edessä on laaja saaristo. Lahti itse muistuttaa enemmän järveä
kaislistoineen, pilliheinikköineen, kiiskeineen ja salakoineen, sillä
varsinaisesta saaristomerestä eroittaa sen kapea ja matala salmi,
jonka yli helposti voi kivellä heittää. Salmi on matala ja kivinen.
Vain jaalat ja kuutot ja sitä pienemmät alukset voivat uida siitä
läpi täysin kuormattuina -- kuutotkin vain nousumeren aikana. Lahden
rannalla, lähellä Uusitaloa on laivaveistämö, jossa on rakennettu
muutamia prikejä ja kuunareita, mutta ne on uitettava lahdesta ulos
tyhjinä tai korkeintaan pohjakivikuormassa.

Salmen suuta on vaikea mereltä tullessa löytää pimeällä, eivätkä
siihen muut öisin pyrikään kuin Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän
Jere, juuri ne samat miehet, jotka Uustalon isännän luona pitävät
iloa, viettävät hauskaa yötä kolmiviikkoisen merimatkan jälkeen
syysmyrskyissä, sateissa ja lumipyryissä. Silloin näyttää tulta
Uustalon isäntä salmen länsirannalla olevalla matalalla kalliolla. Jos
tulijat ovat oikeita, näyttävät he aluksestaan merkkitulta, kaksi tai
kolme leimausta peräkkäin kerran minuutissa, tai tulta, joka kerran
minuutissa peittyy -- aina kutakin retkeä varten erikseen tehdyn
sopimuksen mukaan. Tätä sopimusta ei tunne kukaan muu kuin "Uustalon
pappa", niinkuin mainitut saarelaiset Uustalon isäntää kutsuvat,
ja tietysti myös nuo saarelaiset, Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja
Sepän Jere. Jos tulijat ovat vääriä ja vilpillisiä, kuten esimerkiksi
tullimiehiä ja näyttävät väärää tulta tai eivät osaa näyttää mitään
tulta, sammuttaa Uustalon Pappa oman tulensa ja virittää hetken perästä
uuden tulen paljo lännempänä, tai ei viritä ensinkään, riippuen siitä
tunteeko hän pimeältä mereltä häämöittävän aluksen tullijaalaksi vai
rauhalliseksi saaristolaiseksi tai rannikkolaiseksi. Tullimiehille,
koska he ovat ruunun miehiä, ei Uustalon Pappa voi olla tulta
näyttämättä, mutta juuri sen verran lännemmäksi, että tullijaala iskee
keulapuunsa mainittuun kallioon, joka on jyrkkä ja jonka luo jaala
ui kuivaan maahan, vaikka olisi täydessä kuormassa. Mainittu salmi
on nimittäin pimeässä aivan näkymätön, koska lahti tekee levetessään
jyrkän mutkan länteenpäin heti kun on salmesta päästy sisään. Mereltä
katsoja näkee siis vain pelkkää metsää, eikä edes taivasta vasten
nouse ainoatakaan korkeampaa puuta tai mäkeä, jonka mukaan voisi
paikan suunnilleenkaan arvioida. Salmen länsirannalla oleva kalliokin
on niin matala, ettei siitä ole yhtään apua. Molemmin puolin salmea
ja sen takana kasvava metsä on paljon korkeampaa, kuin tuo kallio, ja
metsän raja taivasta vasten on aivan suora. Päivälläkään, kirkkaalla
auringon paisteella, ei salmensuuta näe matkan päähän, sillä kallio
salmen länsirannalla punertaa aivan samanlaisena ja yhtä korkeana
kuin kivikko pitkin rantaa länteen ja itään. Ranta on täynnä suuria,
parin sylenkin korkuisia ja pienempiä, punertavia kiviä ja niitä on
vedessäkin, joka on kauas matalaa. Jotkut kivistä pistävät päänsä ylös
vedestä vielä kaukana rannasta. Lahteen sisään pääsy on siis sangen
vaikeaa päivällä, mutta vielä vaikeampaa yöllä ja etelämyrskyillä taas
jokainen mielellään tahtoisi päästä tuon salmen takana olevaan tyyneen
ja ihanaan satamaan. Tämä on Eskon Mikolle, Hinterikin Juusolle ja
Sepän Jerelle ei ainoastaan mieluista, vaan aivan välttämätöntä, sillä
milloin he mereltä salmea lähestyvät, eivät he sitä lähesty hätäsatamaa
etsiäkseen, vaan jättääkseen ennen aamua viina-ankkurinsa uustalon
Papan hoitoon. Lahden rannalla, lähellä salmen suuta, länteenpäin,
synkän metsän takana, on savipohjaisia soita. Niihin kaivetaan puolen
sylen syvyisiä, saveen asti ulottuvia kuoppia ja viina-ankkurit
peitetään turpeilla kauniisti niihin kuoppiin ja kaivetaan esille vasta
talvella, rekikelin alettua, ja viedään vähittäismyyjille sisämaahan.

Milloin mereltä tulija näyttää oikeita merkkitulia, sytyttää Uustalon
Pappa niin sanotut sihtitulet. Hänellä on mukanaan sitä varten kaksi
tuulta sietävää lyhtyä, jotka hän asettaa salmen takana olevalle
metsärannalle ja ohjaa niillä aluksen salmesta sisään, kunhan alus
vain asettaa kulkusuuntansa siten, että lyhtyjen tulet näkyvät
tarkasti päällekkäin. Jos taas asiat ovat niin hullusti, että salmen
sisäpuolella on vilppi, se on, että siellä makaa ankkurissa tullijaala
vaanimassa, asettaa Uustalon Pappa lyhtynsä rinnakkain salmen
länsirannalle, eikä liikuta niitä, tai jos tullijaala on liian lähellä
tai jos on pelkoa siitä, että lähistöllä, metsän suojassa hiiviskelee
vilpillisiä olentoja, sammuttaa Uustalon Pappa molemmat lyhtynsä,
hiipii äänettömästi jollaansa ja soutaa tiehensä. Silloin alkaa
tulijoille ikävä ja vaikea luoviminen takaisin merelle ja uusi yritys
tehdään vasta seuraavana iltapimeänä tai valitaan kokonaan toinen
maihinnousupaikka Haminan tai Koiviston puolella. Uustalon Papan maat
ja salmet ja talo on nimittäin Loviisan tullimiesten vaikutuspiirissä.

Jaala oli ankkurissa lahdella, lähellä Uustalon rantaa.

Kaikki purjeet olivat käärityt.

Tullin ilmaantumisesta lahdelle ei ollut mitään lukua, sillä aluksessa
ei ollut tällä kertaa kieltotavaraa pisaraakaan.

Joskus sattui niin, että tulli nousi jaalaan sittenkin tarkastukselle.
Ei löytänyt muuta kuin viinan hajua. Jaalan koko sisus haisi viinalle.
Tullimiehet nuuskivat sieraimiaan ja sanovat Eskon Mikolle, joka on
ilmoitettu laivan omistajaksi ja kuljettajaksi -- vaikka hän onkin
vain jonkinjoutava niin kutsuttu linnakippari, mies, joka tarvittaessa
menee talvikuukausiksi istumaan ja vettäleipää syömään isäntänsä ja
päämiehensä puolesta -- että: "Täällä haisee joka paikka viinalle", ja
nuuskivat ja nuuskivat että sieraimet sihisevät. Nuuskii ilmaa myös
Mikko, joka on tullimiesten kanssa laskeutunut alas ruomaan: "No ihme
ja kumma! Ei ainakaan minun sieraimiini ota muuta hajua, kuin minkä
täällä tervalle ja silakansuolavedelle haisee!" -- "Haisee haisee!
Viinalle haisee joka paikka!" -- "Jaa, sille en minä mahda mitään,
jos herrojen sieraimissa viinalle haisee. Herrat ovat luultavasti
ahkerasti ryypänneet ja oma henki vain se taitaa haista. En minä mitään
viinan hajua tunne. Mutta minähän en olekaan kunnon ryyppyä saanut kun
Matiksen Hemman häissä! -- Ja tässähän tämä on jaala! Etsikää etsikää!"

Ja tullimiehet soutavat tiehensä.

Niin. Usein kävi sillä tavalla.

Nyt ei ollut ainakaan ankkuroimiseen saakka tullijaalaa näkynyt ei
kuulunut missään, eikä Uustalon Pappakaan sanonut nähneensä niitä
viikkokauteen niillä vesillä. "Paha merkki", sanoi siihen Hinterikin
Juuso. "Sitä pikemmin nyt voivat tähän ilmaantua." Eivät ne kuitenkaan
ilmaantuneet koko ajalla. Rauhassa saatiin iltayöstä purkaa jaala
tyhjäksi ja korjata tavara talteen. Työ kävi nopeaan, sillä kaikki
kolme jaalamiestä ja Uustalon Pappa poikineen panivat parastaan.
Jaala ankkuroitiin Uustalon rantaan, purjeet käärittiin, kajuutasta
otettiin pari tuopin vetävää viinaputelia ja palssamiruusi, kajuutan
ovi kierrettiin lukkoon, loikittiin jollaan ja soudettiin maalle,
Uustaloon, jossa ensin syötiin vahva ateria ja sitten alettiin kemut,
jotka ovat nyt jatkuneet, kuten sanottu, kello viiden korville asti.

Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä, on Hinterikin Juuson mieliala
korkeimmillaan. Uustalon Pappa jo torkkuu ja Eskon Mikko, linnakippari,
mukalaivuri, kiroilee tylsänä ja Sepän Jere hankkii riitaa Hinterikin
Juuson kanssa hokemalla lakkaamatta: "Minä voitin sinut korttipelissä
ja sinä jäit minulle sata markkaa velkaa."

Juuso luovii yli lattian takalle, jossa päretikulla penkoo hiillosta,
jonka emäntä maata lähteissään illalla peitti tuhalla, ja kuulee kuin
pilvistä ja hyvin kaukaa:

-- Kuule Hinterikin Juuso! Sinä olet hävinnyt pelissä! Kuule Hinterikin
Juuso! Sinä olet minulle sata markkaa velkaa. Kuuletko sinä vai et!?
Näithän sinäkin Uustalon Pappa, että se hävisi ja jäi minulle sata
markkaa velkaa?

-- Näin, näin.

-- Se ei meinaa maksaa minulle! Se on kelmi mies, vaikka on rikas!

-- Kyllä se maksaa. Maksaahan se. Odota nyt, että se saa ensin
piippuunsa tulen.

-- Minä hakkaan sen tuhannen ruumeneksi, jos ei se maksa. Luulek'sä,
etten minä jaksa, hä!

Jere ravistelee Uustalon Pappaa, jonka vieressä hän on istunut koko
ajan, mutta on nyt tuppautunut yhä lähemmäksi, että muka Pappa paremmin
hänen huutonsa kuulisi.

-- Luulek'sä etten minä jaksa -- hä!?

-- Jaksat, jaksat, vaan anna miesraiska olla hakkaamatta! Hyvä mies
se on Hinterikin Juuso. Kyllä,se maksaa kunhan ennättää saada tulen
piippuunsa.

Hinterikin Juuso on löytänyt hehkuvan hiilen, jonka on nostanut
hyppysissään piippunsa suulle, tupakan päälle ja imee parhaillaan ja
saa tupakan palamaan, horjahtelee ja rääpästelee milloin vasemmalle
jalalle, milloin oikealle, milloin eteenpäin milloin taapäin. Sitten
viskaa hän hiilen takkaan ja kääntyy toisiin päin ja alkaa hoiperrellen
palata. Keskilattialla hän pysähtyy ja kysyy Uustalon Papalta:

-- Kuules Pappa! Minä kysyn sinulta yhtä asiaa.

-- No -- kysy vaan.

-- Sinä olet ollut aina hyvä mies minua kohtaan...

-- Entä sitte?

-- Ja olet ollut minulle kuin oma veli, parempi kuin oma isä. Kuule
mitä minä sanon sinulle!

-- No?

-- Minä luotan sinuun enemmän kuin tähän piippuuni ja kun sinusta
aika jättää, niin sitte en minä yhtään tiedä, kuka minua auttaa
tullisyökäreistä.

-- Onhan minulla kaksi poikaa...

-- Kaksi poikaa?! --

-- Niin. --

-- Ne ei ole mitään, sanon minä! Kuulek'sä nyt, mitä minä kysyn
sinulta, Uustalon Pappa?

-- Kuulen kuulen. Sitähän minä tässä odotankin, että mitä sinä kysyt.

Hinterikin Juuso hoipertelee, koettaen hoitaa tasapainoaan käsillään
-- vasemmassa kiikkuu savuava piippu -- ja tulee aivan ukon eteen ja
supattelee kovaäänisesti ukon korvaan.

-- Mitäs tämä Sepän Jere sinulle sanoi taannoin?

-- Että hänellä on sata markkaa saamista sinulta.

-- Sanoikos se mitään muuta?

-- Sanoi, että sinä hävisit korttipelissä ja jäit sata markkaa Jerelle
velkaa.

-- Sanoikos se, että minä olen hänelle sata markkaa velkaa?

-- Sanoi.

Hinterikin Juuso peräytyi pari askelta, kolmekin, koetti pyörähtää
ympäri kantapäällään, niinkuin hänellä tapana oli, ja onnistuikin ja
hihkaisi:

-- Sata markkaa velkaa tai saamista! Sata markkaa velkaa tai saamista!
Se ei meinaa meikäläisen kukkarossa yhtään mitään. Poltti tämän nyt
satamarkkasen tupakassa tai haistoi nuuskassa, se ei meinaa minun
kukkarossani mitään! Eikä Uustalon Papankaan kukkarossa! Toista se
olisi sinun kukkarossasi, Sepän Jere! Sinä olet köyhä mies!

Hinterikin Juuso pani piipun hampaisiinsa, kävi pöydän ääreen istumaan,
kaivoi liivinsä povitaskusta kukkaronsa, josta otti esille setelitukon,
jonka levitti pöydälle, löysi satamarkkasen ja viskasi sen Sepän Jeren
eteen ja sanoi:

-- Tämä yksi satamarkkanen ei tunnu minun kukkarossani yhtään mitään,
oli se tuloa tai menoa! Siin' on! Kääri se nyt kauniisti ja vie
nannallesi! -- Mutta tiedätkö sinä, Sepän Jere, minkä tähden minä
hävisin korttipelissä?

-- Kun olet huonompi pelaaja...

-- Niin niin. Niin sinä luulet ja niin luuli Eskon Mikko ja niin
taitaa luulla Uustalon Pappakin, mutta minä itse luulen, että asia ei
ole sillä tavalla kuin luullaan. Minä surin sinun köyhyyttäsi, Sepän
Jere, ja olen aina surrut ja annoin sinun tahallani voittaa itseni,
etten tarvitsisi rahaa sinulle lahjoittaa, sillä lahja on kuin almu ja
tekee mielen alakuloiseksi. Toista se on, kun itse rahansa ansaitsee,
kaupalla, työllä, taikka korttipelillä! Niinhän! Hi hi hi!

Hinterikin Juusoa sanottiin välistä väkäleuaksi ja toisinaan
jäkkäniskaksi. "Sellain jäkkäniska! Just kun Hinterikin Juuso!",
sanoivat vaimot Juuson kotisaarella pojistaan joskus, ylpeillen ja
kuvitellen, että niistä tulee Hinterikin Juuson kaltaisia onnellisia
merenkulkijoita, onnen poikia, rahan tuojia. Eikä Hinterikin Juuson
leuka muulloin niin vahvalta näyttänytkään kuin nyt, julistaessaan
Sepän Jerelle tuon musertavan sukkeluutensa.

Eikä Hinterikin Juuso ollut mikään huono mies ruumiiltaankaan. Hän oli
päin vastoin voimakas, norja ja sukkela, vikkelä kuin kissa. Kovin
teki mieli Sepän Jeren viskata satamarkkainen takaisin, mutta pelkäsi,
humalissaankin, että siitä tulee tappelu ja hän saa selkäänsä.

-- Mutta eiköhän käydä maata, yksi niinkuin toinenkin, sanoi viimein
isäntä. -- Tästä taitaa tulla aamu käsiin ja työt eteen. Työt minulle
ja matka teille.

Vasta nyt havaitsivat miehet, että aika oli kulunut jo kello viiteen
aamulla, että oli jo heräämisen aika tavallisina päivinä. Siitä
huolimatta kävivät miehet maata, sillä he olivat sangen väsyneitä.

Oli jo aamiaisen aika, kello kahdeksan, kun Hinterikin Juuso
tovereineen heräsi, tai oikeastaan herätettiin. Isäntä tuli nimittäin
tuvan puolelta isoon kammariin, jossa yöllä oli ryypitty ja korttia
pelattu ja jossa saarelaiset nukkuivat, heitä herättämään ja sanoi:

-- No miehet! Käypääpäs tupaan vähän haukkaamaan leipää.

Miehet ottivat ruokaryypyt, jotka olivat samalla kohmeloryypytkin ja
alkoivat syödä emännän keittämää hyvää ohrajauhopuuroa voisilmän ja
vastalypsetyn maidon kanssa.

Syödessä sanoi isäntä:

-- Lahdelle näyttää yön aikana ilmaantuneen toinenkin alus.

-- Niin pakana on kuin onkin, sanoi Hinterikin Juuso, vilkaistuaan ulos
ikkunasta, joka olikin siinä hänen vasemmalla puolellaan. Eikä tämä
kukaan muu ole kuin Loviisan tullijaala. Tunteehan tämän nyt, vaikkei
olisi silmiä päässä. Maltas, maltas Petterssonni! Kyllä minä sinut
vielä opetan!

Syödessä juteltiin vielä yhtä ja toista. Muun muassa sanoi niille
maamiehille Hinterikin Juuso: "Jokaisella ihmisellä on omat
vastuksensa, niinkuin teilläkin maamiehillä hallat ja muut ja meillä
saarelaisilla tullimiehet. Jokaisen kannettavaksi on Herra pannut oman
ristinsä!" -- Siitä oltiin yksimielisiä, vieläpä isäntä lisäsi, että
ovat ne ristinä tullimiehet muutamille maamiehillekin, sillä: "Ei ole
sanottu, etteivätkö tullimiehet mene ennenaikojaan penkomaan suota
pahalta paikalta ja sitte olisi piru merrassa! Enemmän pahaa tuottaisi
kuin halla halmeessa! Mutta toivotaan nyt, että niin ei ole sallittu
tapahtuvan!"

Syötyä juotiin vielä kahvit, jota maustettiin viinalla ja tupakoitiin
ja juteltiin hetken ja sitte saarelaiset läksivät rantaan, lykkäsivät
jollansa mereen ja sousivat jaalalleen.



II luku.

TULLIMIES HALUAA LIITTOLAISTA.


Tullijaala oli ankkuroinut aivan Hinterikin Juuson jaalan viereen.

Jaalan nimi oli "VESA", sillä Juuson isä, rakentaessaan sen, toivoi
"Vesan" kasvavan puuksi, se on, enentävän hänen varallisuuttaan,
kunnes hän voi hankkia suuria laivoja. Ensin oli "Vesalla" purjehtinut
isä itse, mutta huomattuaan pojallaan olevan paremman onnen, oli hän
jättänyt aluksen kokonaan poikansa Juuson huostaan.

Ja se oli viisaasti tehty se!

Juuson vanhempi veli Anterus, Hinterikin Anterus, oli isän poika ja
hän Juuso oli äidin poika. Isä oli nimittäin oikeastaan suosinut
Anterusta, mutta kun hän nyt oli ulkomerillä -- mennyt jo alaikäisenä,
saanut avustusta kotoa ja käynyt merikoulua ja purjehti nyt kaukaisilla
vesillä purjelaivan päämiehenä -- osoitti isä suosiotaan Juusolle,
kun tämän suuret kyvyt olivat tulleet näkyviin niillä retkillä, joita
Juuso oli tehnyt isänsä kanssa, ja joilla aina voitettiin, jos tehtiin
Juuson ohjeiden mukaan ja menetettiin, jos tehtiin Juuson ohjeita
vastaan. Isää tämä ensin harmitti ja suututti, mutta sitten hän antoi
meriasioissa kokonaan vallan Juusolle ja jäi itse kotimieheksi,
puolustaen itseään ja kotiinjäämistään vanhuudellaan -- ja se olikin
pätevä syy! -- ja leinisillä säärillään. Kylä ihmetteli sitä, että alus
annettiin kokonaan Juuson huostaan, kun hän muka niin paljon juo, mutta
ukko Hinterikki itse rantakäräjillä, kun joku siitä ystävällisesti ja
suoraan huomautti, sanoi "Kyllä Juuso viinaa paljon juo, mutta vielä
enemmän se taloon rahaa tuo."

       *       *       *       *       *

Hinterikin Juuso tovereineen nousi jaalaan.

Viereisen tullijaalan kajuutan savutorosta tuprusi tervassavu. Siellä
myös lietänee aamiaisella.

"Vesassa" alettiin päästää purjeita auki kääreistään. Juuri silloin
nousi kolme miestä tullijaalan kajuutasta, päällysmies ja kaksi
tullivartijaa.

Tullijaalan perällä oli jolla. Sen veti yksi tullivartijoista jaalan
kupeelle. Päällysmies, ja tullivartijat astuivat siihen ja sousivat
"Vesan" kupeelle, jossa pysähtyivät. Molemmat tullivartijat nousivat
jollassa seisomaan ja pitelivät kiinni "Vesan" laidoista. Päällysmies
istui jollan perällä ja tupakoi -- poltti sikaria. Hän katseli ylös
jaalaan ja kun jaalamiehet ilmaantuivat partaalle, kysyi:

-- Mikä on tämän jaalan nimi?

-- No ek'sä itse osaa lukea? Siinähän tuo on nimilauta nokkasi edessä
jaalan peräkasassa ja toinen peräpeilissä! Lue, jos osaat! sanoi
irvistäen Hinterikin Juuso.

-- Ja kuka on tämän jaalan kippari?

-- Tämähän se on Eskon Mikko meidän saarelta.

-- Kuka siellä teistä on sitte Eskon Mikko?

-- Minähän se olen ollut.

-- No mikset sinä sitte heti sano?

-- Hetihän minä sanoin kun kysyttiin.

-- Älä pidä leukojasi liian leveinä, mies hoi! Mitä sinulla on siellä
jaalassasi?

-- Jaa että mitä on?

-- Niin. Mitä sinulla on siellä?

-- Pohjalla kiviä ja vähän vettä.

-- En minä sitä tarkoita, vaan kontrapanttia.

-- Se taas on salatavaraa! Sopii tulla etsimään!

-- Mistä sinä tulet?

-- Tultiin kotoa.

-- Entä sitä ennen.

-- Virosta.

-- Mitä varten nyt täällä?

-- Tultiin heinänostoon, mutta pyytävät niin korkeaa hintaa, ettei
kaupoista tullut mitään.

-- Mihinkä nyt menet?

-- Kotiin.

-- Vai niin. Ja sitte?

-- Jumala hänen tietää! Voi olla, että vedetään jaala maalle talveksi.

-- Minä tulen pitämään tarkastusta sinun jaalassasi. Sinä et nosta
purjeita etkä ankkuria sillä aikaa. Ymmärrätkö sinä?

-- No mikäs tuota selvää asiaa on ymmärtäessä.

-- Sinä pilkkaat virkamiestä, mutta katso itseäsi, irvistelijä! Minä
ammun kinttusi poikki, jos et pidä siistimpää suuta! Pane se mieleesi!

Tullimiehet nousivat jaalan, sitoivat jollansa pestin kiinni
keulavanttiin ja tarkastus alkoi.

Se alkoi aivan tavallisella tavalla: Tullimiehet laskeutuivat ruomaan
ja alkoivat vetää vahvasti ilmaa sieraimiinsa ja päällysmies ärjäisi
viinan ja syysmyrskyjen tärvelemällä käheällä kurkullaan:

-- Täällä -- täällä haisee viinalle!

-- Vielä mitä! Silakan suolavedelle ja tervalle siellä haisee, eikä
viinalle.

-- Minun nenässäni haisee viinalle!

-- Jaa no -- se onkin taas eri asia, millekä herra tullipäällysmiehen
nenässä haisee ja mille ruomassa haisee!

-- Minä en kysynyt sinulta mitään, sinä tervakourainen mies!
Tullivartijat! Tehkää tehtävänne! Tarkastakaa joka loukko ja joka
merimiesarkku ja joka kaappi ja koijat, ottakaa auki karneeri ja
kajuutan permanto, penkokaa pohjapainokivet ja ketjukasat ja purjeet ja
kaikki ja vetäkää köysinuotta ympäri jaalan!

Kun tarkastus oli näin perinpohjainen, vei se aikaa aina puoleen
päivään asti. Enimmän vaivaa toi tullivartijoille niin sanotun
köysinuotan veto jaalan ympäristöllä ja alla.

Oli nimittäin joskus sattunut, että isojen kivipainojen avulla
painettiin lähelle pohjaa viina- tai viini-astioita, piiloon sinne, ja
siltä varalta oli tullimiehillä nykyään niin sanottu köysinuotta, joka
pikemminkin oli naara kuin nuotta. Sitä soutelivat tullivartijat hiki
hatussa jaalan lähivesissä löytämättä mitään. Viimein antoi päällysmies
vartioilleen käskyn lopettaa. Koko ajan oli hän itse seisonut tai
kävellyt jaalan kannella ja polttanut sikarin toisensa jälkeen,
sytyttäen uuden sikarin entisen pätkällä.

Tullivartijain palattua sanoi päällysmies Hinterikin Juusolle:

-- Sinä Joosef Henrikinpoika, tule sinä tänne kajuuttaan. Minä tahdon
puhua sinun kanssasi pari sanaa ja tarkastaa paperit.

Tarkastus oli tavallaan loppunut. Se oli käynyt kuin nuottien mukaan
-- ihan loppuun asti. "Paperien tarkastus" jaalan kajuutassa oli
sikäli omituinen, ettei sitä tehty heti ja ettei sitä varten kutsuttu
kajuuttaan Kuuton päämieheksi ilmoitettua Eskon Mikkoa, vaan Hinterikin
Juuso.

Heti kajuuttaan tultua, ymmärtäen mitä "paperien tarkastus" merkitsi,
otti Juuso kaapistaan esille kaksi ryyppylasia, konjakkipullon ja
hienoimpia sikareja, mitä tällä puolen maailmaa saatavilla oli ja
tarkastus alkoi.

Ensin otettiin konjakkiryypyt ja pantiin tupakaksi ja juteltiin syksyn
omituisista ilmoista -- pelkkiä länsimyrskyjä, sumuja ja sateita.

-- Ei suinkaan sinulla mihinkään kiire ole?, sanoi kerran muun asian
väliin Juuso.

-- Mihinkäpä minulla, ellei itselläsi! Minulle on sama, missä aika
kuluu ja paras siellä missä se hyvin kuluu. Sinulla tässä pikemminkin
kiire lienee.

-- Mitäs minulla. -- Vielä tässä päivänvaloa riittää muutama tunti,
että pääsee tästä lahdesta ja maista ulos mereen. Siellä taas on sama,
oli yö tai päivä. -- Kun sinulla kerran ei ole kiire, niin pannaan
kamiinaan tuli ja laitetaan vähän lämmintä. Kylmä siellä ulkona olikin
seisoa.

-- Kylmä on ilma jo. Vilun se tahtoo tehdä. Päällysmies hieroi
kämmeniään, osaksi siitä syystä, että niitä vielä paleli, mutta vielä
enemmän siitä syystä, että näki Juuson rupeavan laittamaan tulta
kamiinaan ja panevan vesikattilan tulelle.

-- Mihinkäs sinä panit ne viina-ankkurit, jotka toit eilen illalla
tällä jaalalla?

-- Jaa että mihinkäkö panin?

-- Niin.

Päällysmies karisti tuhkaa sikaristaan kamiinaan. Juuso hommaili
tulensa kanssa. Lisäsi tervaksia kattilan alle ja vastasi harvakseen:

-- No kaikkea sitä pälkähtää sinunkin päähäsi kysyä!

-- Sano pois vain. Kyllä minä tiedän, että sinulla on tähän tullessasi
ollut tavallista parempi viinakuorma jaalasi vatsassa. Siellä on niin
jumalattoman kova viinan lemu vieläkin. Sano pois vain. Saat luottaa
minuun kuin kompassiisi. Minä en sinun tavaroihisi koske, oli ne mitä
hyvänsä! Minä vain haluaisin tietää, mitä keinoja salakuljettajat
nykyään viljelevät. -- Voitaisiin tehdä liitto. Minä en antaisi sinua
oikeuden käsiin ja sinä antaisit minulle jonkun palkkion vaitiolostani
ja sokeudestani. -- Kyllä minä sinuun luotan.

-- Paljoko sinä sitte tahtoisit?

-- Voitaisiinhan siitä sitte sopia, kun nyt ensin sovittaisiin tästä
pääasiasta.

-- Mistä helvetin pääasiasta?

-- Siitä, rupeatko sinä liittoon vai et.

-- En. Liittoon tullimiehen kanssa! Mieluumminkin sitte pirun kanssa!

-- Minä luotan sinuun...

-- Mutta minä en luota sinuun!

-- Kyllä sinä saat minuun luottaa kuin itseesi! Älä yhtään pelkää!

-- Ei puhuta siitä asiasta mitään.

-- Sinulle olisi siitä paljon etua. Minä vakuutan kunniasanallani, että
en ainakaan minä nostaisi kannetta sinua vastaan...

-- Mutta kielisit muille -- toisille tullimiehille asiat ja pesisit
itse kätesi. Ja enhän minä itse ole istumaan mennyt tähänkään asti.
Tiedäthän sinä, että tämän jaalan omistaja ja kippari on Eskon Mikko.
Hööö! Vai niin tuhmaksi sinä minua luulit! Ei! -- Halvemmaksi minulle
tulee se, että ollaan niinkuin ennenkin.

-- Minulla on pieni palkka ja iso perhe...

-- Jaa -- se asia ei liikuta minua. Tuolla kannella on Eskon Mikko.
Hänellä on äiti ja sairas sisar. Siellä on Sepän Jere, jonka isä on
puujalka, tullimiesten ampuma raajarikko, joka ei kykene kalastamaan
eikä purjehtimaan. Voi voi mitenkä paljon on maailmassa niitä, joilla
on pieni palkka ja iso perhe!

-- Sinulla on vallattoman hyvää konjakkia...

-- Ota vaan itse lisään, jos maistuu! Minulla on tässä vähän vielä
kiireitä tämän keittämisen kanssa.

Tullimies laittoi itselleen ryypyn ja toisenkin ja sitten olikin jo
Juusolla kiehuvaa vettä kattilassa ja hän kaatoi sitä laseihin. Juotiin
monta lasillista kuumaa teetä, johon sulatettiin paljon sokeria ja
kaadettiin konjakkia mausteeksi.

Kun paperien selvitys päättyi, oli tullipäällysmies nostamalla
autettava jollaansa, jossa hän retkahti perälle istumaan osaksi
nojaten jollan peräpeiliin, osaksi partaaseen. Oikea kyynärpää riippui
jollanpartaan ulkopuolella, vedessä. Molemmat tullivartijat olivat
päämiehelleen niin suuttuneita, etteivät kohentaneet häntä paremmin
istumaan, eivät edes nostaneet hänen kyynärpäätään ylös vedestä. He
olivat sinisiä vilusta, eivätkä olleet saaneet ainoatakaan ryyppyä.
Hoitakoon itse itsensä ja jos kyynärpäätä palelee, niin nostakoon
sen ylös vedestä. Tullipäällysmiehen pää riippui rinnalla ja hän
mongersi yhtenään epäselviä ja vihaisia lauseita joista muutamista sai
selvänkin: "Hinterikin Juuso on saatanan ylpeä mies -- ei rupea minun
kanssani puulaakiin... Minä hirtätän sen Loviisan torilla niinkuin
kapisen koiran!... Ylpeä kuin riivattu!... Minä ammun koivet poikki
siltä, kun ensi kerran tavataan viinajaalan kannella... Ammun -- --
ammun -- Antakaa pistooli tänne! Missä minun pistoolini on?! -- --
Kuka tuolta jaalasta töllistelee!? -- -- Oletko sinä Hinterikin Juuso
-- hä!? Minä hirtän sinut oman laivasi mastoon vielä tänä syksynä!
-- -- Kuuletko sinä!... Hei tullivartijat! -- Mihin te soudatte!
Mennään Hinterikin Juuson jaalaan tekemään takavarikko! Otetaan siltä
pois kaikki konjakkiputelit!"

Päällikkönsä komennuksesta huolimatta sousivat tullimiehet omaan
jaalaansa ja nostivat humaltuneen päämiehensä yli jaalan partaan. Siinä
oli kuitenkin käydä hullusti. Miehet horjahtivat ja jolla oli mennä
nurin. Lopulta saivat he kuitenkin päällikkönsä jaalan kannelle ja
veivät hänet kajuuttaan, johon itsekin jäivät.

Sillä välin oli "Vesan" ankkurikela alkanut kilkattaa. Ketjun tultua
lyhyeksi nostettiin ylös peräpurje ja vokka avattiin. Lyyveri oli
myös valmiina nousemaan. Kaksi miestä oli ankkurikelassa, Juuso itse
peräsimessä. Lyyveri vedettiin ylös ja sopivan tuulen vihurin tultua
vedettiin lyyverin ylihangan puoleinen jalusnuora kiini. Tuuli täytti
lyyverin, joka alkoi painaa keulaa vasemmalle. Sillä hetkellä Mikko ja
Jere neljällä viidellä nopealla ankkurikelan kankien painalluksella
nostivat ankkurin irti pohjasta ja riensivät, Mikko taakivokan valliin
ja Jere lyyverin jalusnuoriin. Tuuli painoi jo peräpurjeeseen ja
vokkaan. Lyyveri laskettiin irti yläpuolelta, missä se tähän asti
painoi vastaan, alapuolelle, jossa Jere ketteränä veti jalusnuoran
kiinni ja samalla veti Mikko ylös taakivokan. Jere tuli häntä auttamaan
vallin kiristämisessä ja kiinnittämisessä. Taakivokan kouti vedettiin
myös kiinni ja lakkasi se paukkumasta. Jaala purjehti lahdesta ulospäin
vastahankaista tuulta, joka kuitenkin vei hyvin. Tunnin perästä
oltiin meren aavoilla ulapoilla harvan ja voimakkaan länsiummikkaan
keinuttelemana. Vetämään oli avattu myös molemmat huippupurjeet. Täysin
purjein mennä pauhahteli jaala viluisen syystuulen humistessa sen
purjeissa.

-- Länsituuli taitaa loppua ennen aamua, sanoi Juuso jättäessään
Mikolle peränpidon. -- Aurinko laskee niin umeaan taivaaseen ja tuuli
vetää aina vain vastapäivää. Ennen aamua se taitaa olla jo idässä --
kaakossa ainakin. Saa nähdä ennätetäänkö edes kotiin luovimatta. Nytkin
jo pyrkii lyyveri lyömään tyhjää, eikä anna enään ohjata kuin piirun
verran päälle suunnan ja jaala ojettuu ainakin sen verran näin keveässä
pohjakuormassa.

Mikko oli samaa mieltä taivaan merkeistä ja lisäsi omana arvelunaan,
että loppumatkalla se taitaa antaa luoviakin.

Turkit päällä, karvalakki päässä, paksut villakintaat ja rukkaset
kädessä istui Mikko helmarin ääreen. Hän oli kuuluisa taitavasta
peränpidostaan, mutta ei vetänyt vertoja Juusolle itselleen.

Hinterikin Juuso itse laskeutui alas kajuuttaan, riisui päältään turkin
ja jaloistaan raskaat merisaappaat ja oikaisi itsensä koijaan peitteen
alle ja nukkui heti.

Sepän Jere sahaili kannella tervashalon lyhyiksi pätkiksi jotka pilkkoi
veistöpölkyn päällä pieniksi ja vei kajuuttaan, jossa laittoi tulen
kamiinaan ja alkoi keittää rokkaa.

Kullakin oli oma työnsä, eikä muuta kuulunut kuin Juuson kuorsaus,
aallon mäjähdykset jaalan leveään keulaan ja ylälaitaan, veden ja
ilmakuplien kurahtelu laitojen alla, vaahdon sihinä ja kohina alalaidan
puolella, saumojen narahtelu jaalan vääntäytyessä aallon pohjasta
pitkään liikkuvaan ylämäkeen ja kiertäytyessä taas laineen harjalta
vinosti alamäkeen, kahvelin ja pirkkelin jurnutus mastoja vasten ja
tuulen hyminä purjeissa ja köysissä.



III luku.

JUMALA ANTAA SAARELAISILLE VILJAA.


I.

"Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", sanoi Hinterikin Juuso
aamulla kello kolmen tienoissa, kun jälleen tuli tyyni ja niin tuumasi
Eskon Mikko ja Sepän Jere myös. Molemmat he kertasivat puoliääneen,
mitä Juuso juuri oli lausunut. -- "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa.
Niin se ajaa."

Muuta ei sinä yönä oltu juteltukaan.

Pari tuntia oli luovittu etelätuulta. Juuso itse oli pitänyt silloin
perää. Käännösten aikana oli Juuso aina sanonut: "Käännyttäsköhän
taas", jolloinka Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat kompuroineet pimeää
kantta pitkin sanaa päästämättä paikoilleen, Mikko vokan jalustimeen
ja Sepän Jere keulaan, hoitamaan keulapurjeiden jalusnuoria käännöksen
aikana.

Ennen käännöstä antoi Juuso aluksensa hiukan aleta, jolloin sen vauhti
lisääntyi, joka taas oli tarpeellista ja välttämätöntä kääntyessä,
etenkin nyt, kun kävi vastaan voimakas ummikas.

Juuso itse istui kajuutan katolla jalat riippuen kannella ja piteli
kiinni helmarista, ja ohjasi ja tarkkasi hetkeä, milloin aluksella
on sopivan suuri vauhti ja milloin on sopiva aaltojen väli aluksen
kääntyä. Silloin hän taitavalla liikkeellä, ensin vähitellen ja
sitten rohkeammin, lykkäsi helmarin itsestään poispäin, jollain
alus voimakkaassa kaaressa alkoi kääntyä ja kohota kallistuneesta
luovima-asennostaan pystyyn. Silloin kuului läiskettä ja pauketta.
Purjeet paloivat ja rievinauhat ja nuorat rapisivat ja rapsahtelivat
vahvaa purjekangasta vasten, joka hulmusi tuulessa. Vokka oli vihainen
pirkkelilleen, jolle se antoi läiskyvän korvapuustin toisensa jälkeen.
Ensin vaikeni isopurje perällä. Se oli saanut tuulen uudelta puolelta,
täyttyi, pingoittui, vaikeni ja alkoi lykätä alusta ylös tuuleen.
Sillä välin olivat keulapurjeet saaneet myös tuulen uudelta suunnalta,
mutta jäivät vastaan, painamaan keulaa alas, kääntämään alusta.
Vokka oli paukkunut ja palanut koko ajan, mutta heti isonpurjeen
täytyttyä tuulesta, vei Eskon Mikko vokan jalusnuoran alapuolelle,
jossa hän Sepän Jeren avulla veti sen kireälle ja kiinnitti sen omaan
linkkoonsa kannessa. Sitten he molemmin miehin menivät keulaan, Jere
yläpuolelle päästämään harusvokan ja lyyverin jalustimet auki ja
Mikko vetämään ne kiinni alapuolelle. Yhteisvoimin he tiukkasivat
nekin kiinni. Alus kulki jälleen uutta suuntaa oikealle kupeelleen
kallistuneena ja laistojen tulet, jotka äsken näkyivät oikealta,
näkyivät nyt vasemmalta. Käännösten aikanakaan ei puhuttu enempää.
Joskus jörähti Juuso: "Anna mennä!" tai "pane kiinni!", mutta eihän
sekään mitään juttelua ollut. Vasta nyt, Juuson lauseesta: "Syksyinen
yö ajaa yhdeksällä hevosella", kehittyi keskustelu, nimittäin tuo jo
mainittu, jossa Eskon Mikko vastasi: "Niin, yhdeksällä hevosella se
ajaa syksyinen yö. Niinhän ne sanoivat ennen vanhat, edesmenneet." Ja
sanoilla: "Niin se ajaa, niin se ajaa", otti keskusteluun osaa Sepän
Jere myös.

Tuuli oli nimittäin yön kuluessa käynyt kaikissa ilmansuunnissa ja
välillä tyyntynyt. Nyt, noin puoli tuntia sitten oli alkanut puhaltaa
etelästä, siis vastaan. Lännestä kävi myös voimakas ummikas, sillä
eilen ja sen edellisinä päivinä, lähes viikon ajan, oli puhaltanut
voimakas länsituuli. Käännöksen jälkeen pauhahteli ummikas alihangan
puolelta vastaan.

Tuulen pyöriminen sinne tänne oli ollut kiusallista -- paitsi milloin
se puhalsi mukatuulena -- ja vaikka nuo kolme miestä "Vesan" kannella
eivät olleetkaan mitään maamiehiä, oli heidän mielensä apea ja
pitempää keskustelua ei syntynyt, ennenkuin aamuhämärissä, jolloinka
oltiin jo maan, nimittäin kotisaaren lähellä -- sen korkeat vuoret
siinsivät tummina yhä vaalenevaa taivasta vasten -- kun tuuli kääntyi
länteen ja saatiin lopettaa luoviminen. Onneksi oltiin silloin tuulen
kääntyessä niin paljo sen päällä, että voitiin jalustimia höllentäen
suunnata "Vesa" suoraan kotia kohti. Onnen kauppaa se ei kuitenkaan
ollut tällä kertaa Eskon Mikon mielestä, eikä Sepän Jeren myös,
sillä he muistivat kyllä, kuinka Juuso viimeisen luovin alkaessa oli
sanonut: "Käännetääns pojat ja pyritään nyt helkkarin kyytiä niin
ylös länteen kuin ennätetään, sillä tämä tuuli menee kohta sinne,
jos vanhat merkit paikkansa pitävät!" -- "Mistäs sä sen tiedät?" oli
kysynyt Eskon Mikko ja Juuso oli vastannut: "No ek'sä itsekin näe ja
huomaa, että laine lännestä alkaa käydä yhä virkeämmin. Siellä se
jossain kauempana jo puhaltaa lännestä ja saattepas nähdä, niin pian
se on länsituuli täälläkin." Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat Juuson
tovereita ja tiesivät, että osa lienee onnessakin Juuson menestykseen
merimatkoilla, mutta suurin osa viisaudessa ja valppaudessa, jolla
hän otti kaikki pienimmätkin seikat huomioon ja osasi niitä käyttää
hyväkseen. Muu saarikansa luki kaikki Juuson hyvän onnen syyksi ja
siksi häntä hoettiin, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, "onnen
pojaksi." -- Matsedän Jyrin Anna-Liisa, tuo vanha, jumalisuudestaan
kuuluisa vaimo, jolla oli jotain vanhaa kaunaa ja kateutta koko
hinterikkiläisten sukukuntaa kohtaan, paapatti eräänä talvipäivänä
naapurin emännille, jotka olivat puolitusinaisena joukkona kokoontuneet
verkkoineen ja verkkoharkkeineen Anna-Liisan luo verkkojaan parsimaan,
juttelemaan ja kahvia juomaan: "Hinterikin Juuso! Hö! Tuo juoppolalli!
Sitä ei mikään muu merellä onnesta, kuin itse paholainen, joka sen
ystävä on ja merehiset ja muut pahat henget, jotka sitä auttavat ja
hoivaavat niinkuin oma omaansa ainakin!" Eskon Mikko ja Sepän Jere
myös, jotka aina olivat Juuson matkatovereina, palkattuina matruuseina
tosin, mutta tovereina siitä huolimatta, tiesivät, että onnella ja
sattumalla ja vielä vähemmän pirulla ja veden väellä oli hyvin vähän
osaa Juuson onneen merimatkoilla, jos oli osaa ensinkään. Tämäkin,
että oltiin tuulen päällä lännen alkaessa puhaltaa, oli kyllä pieni
tapaus, mutta kyllin suuri näyttämään, mikä osuus pirulla tai muilla
sen maan miehillä on viisaan ihmisen teoissa. Päivän valjetessa oli
tullut näkyviin toinenkin jaala, huonompikulkuinen kuin "Vesa", joka
näytti pyrkivän samaan satamaan. Tuolla se nyt kyykkäili kaukana
idän alla, jota nouseva aurinko kultaili, vähän purjeita vain näkyi
tumman, miltei mustan meren takaa, eikä aika ajoin, jaalan vajotessa
suurempien laineiden väliin, niitäkään. Se jäi kauas tuulen alle ja
sai loppumatkan luovia ja pääsi satamaan neljä tuntia myöhemmin kuin
"Vesa", ei siksi, että sen päämiehellä olisi ollut huonompi onni,
vaan siksi, että siinä oli tuhmempi päämies. Se oli selvää Eskon
Mikosta ja Sepän Jerestä myös ja siitä asiastapa sukeutuikin vilkas
keskustelu "Vesan" kannella, sen kaataessa navakkaa länsituulta kohti
kotisatamaa, niin että sen runko ihan innosta vapisi kun se vuoroin
kiipesi viheltävin köysin jyrkkään ylämäkeen ja pauhaten läksi siitä
viilettämään pitkää loivaa alamäkeä. Keskustelussa ei kyllä mainittu
suoranaisella sanalla itse asiaa, koska Hinterikin Juuso, "onnen
poika", "Vesan" päämies, itse istui siinä varsaansa ohjaamassa ja itse
otti osaa keskusteluun, mutta ymmärsi sen Eskon Mikko sekä Sepän Jere,
mistä on kysymys. Ei Hinterikin Juuso ollut tuhmia mukaansa ottanut!

Mikko: Sinne se jäi idän alle tuo meidän yöllinen kilpailijamme.

Jere: Sinne se jäi. Taisi olla miehillä vilu yöllä, koska jäivät sinne
lähemmä päivän nousua lämmittelemään.

Juuso: Ei ne lämmittelemään jääneet!

Jere: No mitäs ne sinne olisivat jääneet. Kippari tietysti tuumasi,
miehilleen, että "Kuulkasta pojat! (Se oli matkimista ja pilkkapuhetta,
sillä Matsedän Jyri, Juuson tuleva appi, jonka jaalaksi kilpailija
tunnettiin, alkoi aina, varsinkin päissään, puheensa sillä tavalla.)
Eiköhän jäädä tänne vähän lämmittelemään, koska päivä nousee niin
kirkkaana?" --

Juuso: Ol' nyt! Ek'sä hölmö ymmärrä, että ne jäivät sinne siitä
syystä, kun se Matsedän Jyri on niin saita mies. Sen käsissä venyy
pennikin syltä pitkäksi ja nyt se koettaa venyttää päivää -- pelkässä
saituudessaan -- muutamia tunteja pitemmäksi sanoen: "Kuulkasta pojat!
Minkä likempää päivännousua päivän alottaa, sen pitempi on päivä!"

"Vesan" kannella jyrisi voimakas "Hööö!"-nauru kilvan suuren
kertalaineen kanssa, joka mennä meurusi juuri sillä hetkellä "Vesan"
peräntakaa, suuri kuin kallio ja voimakas kuin sata sonnia ja olisi
kyennyt silmänräpäyksessä musertamaan sirpaleiksi koko "Vesan",
jos olisi sattunut yli pääsemään, mutta sehän ei ollutkaan mitään
sattuman tai onnenkauppaa sekään, että se meni ohi perän takaa, vaan
seurauksena Juuson taitavasta ohjauksesta. Toinen, vähemmän taitava
olisi peljästynyt ja kääntänyt aluksensa päin tuulta jo hyvissä ajoin
ja jäänyt odottamaan, milloin kaatuva kertalaine ennättää mennä ohi
keulan editse. Toisinaan oli Juusonkin pakko tehdä niin, mutta tällä
kertaa hän oli laskenut, että jouduttamalla "Vesan" vauhtia ennättää
sen tieltä alitsekin ja säästää kokonaan sen ajan, mikä menee aluksen
päinkääntämiseen, aallon ohimenon odottamiseen ja vauhdin ja suunnan
saamiseen jälleen ennalleen. Juuso oli laskenut, että jos niin tekee,
menettää vähintään yhden minuutin jokaista kertalainetta väistäessään
ja että kuudenkymmen laineen perästä on tunti menetetty. Niin
naljailtiin "Vesan" kannella naapurin huonosta onnesta sinä aamuna ja
monissa muissa tiloissa.

Sepän Jere istui Juuson kanssa kajuutan katolla, sen etureunalla --
Juuso siitä syystä, että hän itse piti perää ja peränpitäjän paikkahan
jaaloissa oli siinä ja Jere siitä syystä, ettei hänellä nyt ollut
mitään muuta tehtävää.

Molemmat tupakoivat.

Jerellä oli lyhytvartinen puinen piippu ja Juusolla valkea liitupiippu,
jonka Mikko oli alhaalla kajuutassa täyttänyt ja sytyttänyt ja
ojentanut valmiina isännälleen.

Mikolla oli "Vesassa" kokin virka yhdistettynä matruusin virkaan ja
kajuutassa hän parhaillaan puuhaili aamuteen keittohommissa, samalla
vedellen makeita savuja omasta piipustaan -- ylpeydestään, sillä
se oli vanha hopeahelainen kannellinen perintöpiippu. Väliin pisti
Mikko päänsä kajuutan luukusta ulos ottaakseen osaa keskusteluun ja
silmäilläkseen, missä ollaan ja missä naapuri, nimittäin Matsedän Jyrin
jaala on ja mitä se milloinkin tekee. Se oli äskettäin kääntänyt ja
puski nyt luodetta kohti ja näkyi vinosti perän takaa tuulen alla.
"Vesa" sen sijaan meni kuuden solmun nopeudella kohti omaa saarta,
jonka loistojen tulet sammuivat samalla, kun aurinko nousi. Joka hetki
tuli saari lähemmäksi ja sen piirteet selvenivät selvenemistään. Erotti
jo metsää ja kalliota ja valkeiksi kalkitut rakennukset ja loistotornin
Pohjoiskorkealla. Saari kohosi kohoamistaan merestä ja laineiden
harjulle noustessa näkyivät jo Pohjoisrivin loisto ja rakennukset,
vaikka taas laineiden väliin laskeutuessa ne ja välistä koko saarikin
jäi keulan kautta ohi vyöryvien aaltojen taa.


II.

"Vesan" kannella vallitsi hilpeä mieliala.

Kaikki kolme miestä olivat nuoria: Juuso itse täytti vasta tulevassa
joulukuussa, siis muutaman viikon perästä kaksikymmentä, Jere oli
kolmenkolmatta ja Mikko, kokkipoika, täytti vasta viime nimipäivänään
yksikolmatta. Juuso, päämies, oli jaalan siis iältään nuorin, vaikka
ymmärrykseltään ja kokemuksiltaan vanhin.

Mikäli saari läheni, sikäli puheliaisuuskin lisääntyi jaalassa. Hyvää
tuulta lisäsi myös kuuma, väkevä tee, jota Mikko kaatoi mustasta
kattilasta mukeihin ja ojensi kajuutan luukusta mukin ja sokeripalan
Juusolle ja Sepän Jerelle niinikään ja sitten nousi itsekin, oma
mukinsa kädessään, kajuutan luukulle, johon jäikin, kajuutan portailla
seisten, juomaan omaa teetään ja juttelemaan toisten kanssa.

Pojat olivat olleet neljä viikkoa matkalla.

Nyt oli lokakuun viimeisen päivän kolea aamu kahdeksantoista sataa ja
kolme seitsemättä.

Matkalle olivat pojat lähteneet lokakuun neljännen päivän iltana
kauniin itätuulen puhaltaessa ja kuun paistaessa kiitävien pilvien
raoista. Koko alkumatkan oli tuuli puhaltanut navakkana, mutta
tasaisena ja jaalan vauhti pysynyt kuutena solmuna ja ilma kirkkaana,
mutta seuraavana yönä, yhdenkolmatta tunnin purjehduksen perästä,
muuttui tuuli äkkiä myrskyksi, pillamukseksi ja jo iltahämärissä
idän saarteelta nousseet pilvet toivat lumipyryn, niin sakean,
etteivät mitkään loistot näkyneet. Kaikki muut purjeet oli täytynyt
kääriä, paitsi vokka, joka jätettiin vetämään. Siitä huolimatta ei
aluksen vauhti ollut vähentynyt ja se heittelehti hurjassa aallokossa
rajusti ja alkoi ajettua Suomenlahden suulta, jossa jo oltiin, kohti
länttä, kun olisi pitänyt pyrkiä eteläänpäin. Vauhdin vähentämiseksi
käärittiin vokkakin kokonaan ja vedettiin harusvokka päälle, joka
veti vain sen verran, että alus totteli peräsintä ja se ohjattiin
päin tuulta ja annettiin maata vastahangassa, eli piissä. Se ajautui
kuitenkin hyvää kyytiä länteen päin. Aamuun päästessä ei oltu saatu
selvää missä ollaan. Luoti osoitti koko ajan kuitenkin syvää vettä.
Seuraavana yönä oli myrsky kiihtynyt ja muuttunut koilliseksi. Kun
oltiin varmoja siitä, että Viron läntisestä saaristosta ei enää ole
haittaa, oli jaala jälleen käännetty myötäiseen, jolloinka se pelkän
harusvokan, joka jaaloissa oli peräti pieni, vetämänä sai kolmen
solmun vauhdin. Seuraavana iltayönä, kello kymmenen tienoissa, oli
lumipyry puoleksi tunniksi lakannut ja silloin oli saatu seisova
punainen tuli näkyviin. Avattiin hiukan vokkaakin vetämään. Vauhti
muuttui kuudeksi solmuksi ja puolentoista tunnin perästä, kello puoli
kaksitoista yöllä tuli luoteesta vilkkuva valkea tuli näkyviin.
Selvä on! Ollaan Voionmaan eteläpuolella! Otetaan pohjaan reivattu
isopurjekin päälle ja luovitaan varovasti, vähän väliä luotia mereen
viskaamalla, pohjoista kohti, lähemmä rannikkoa, joka jo häämöittää
yön läpi. Saavutettua kolmen sylen laineeton vesi heitettiin molemmat
ankkurit ja niiden ketjut ajettiin päätään myöden mereen, purjeet
käärittiin, syötiin ja käytiin maata. -- Aamuun mennessä oli myrsky
muuttunut pohjoiseksi. Sitä menoa kesti neljä päivää. Joka ilta olivat
pojat soutaneet maihin lähellä olevaan Hoborgin kalastajakylään,
jonka korkean loistotornin vilkkuva valkea valo heidät oli hyvään
hätäsatamaan opastanut, ja panivat toimeen tanssit. Juuso oli tapansa
mukaan kustantanut joka ilta soittajat ja tanssittanut joka ilta
Hoborgin ruotsalaisia kalastajatyttöjä. Juusolla oli ollut maihin
mennessä aina konjakkiputeli mukanaan ja siitä hän oli illan kuluessa
maistellut ja tarjoillut muillekin ja varsinkin itse myöhemmin illalla
ollut tuntuvasti humalassa. Silloin hän, niinkuin hänen tapansa oli,
oli pyörähtänyt kantapäällään, lyönyt kämmeniään yhteen ja kiljaissut:
"Häärvaarit! Tulkaa tappelemaan jos uskallatte!" -- Hän nimittäin
kutsui ruotsalaisia aina "häärvaareiksi", kohtasi hän niitä sitten
Suomen tai Viron saaristossa tai muualla. Koskaan ei hän niitä sanonut
ruotsalaisiksi. -- Joskus hänen toverinsa kysyivät, miksi hän niitä
kutsuu häärvaareiksi, mutta saivat vastaukseksi: "Mitäs sä hölmö sitä
kysyt! Sehän pitää ymmärtää ilmankin!" -- Neljäntenä iltana oli tappelu
syntyäkin Hoborgin kauneimmasta tytöstä, mutta saivat Eskon Mikko ja
Sepän Jere Juuson viime hetkellä jollaan ja sillä soudettua jaalaan
makaamaan ja selviämään. Eskon Mikko ja Sepän Jere eivät saaneet
koskaan maissa ryypätä itseään humalaan. Niin oli Juuso säätänyt ja
häntä oli toteltava ja huonosti sinä iltana olisi luultavasti käynyt
heille jokaiselle, jos he kaikki olisivat olleet yhtä humalassa. Sinä
yönä tyyntyi tuuli kokonaan. Aamulla läikkyi heidän edessään koko
Valtiasmeri rasvatyynenä. Illalla myöhään alkoi puhaltaa lämmin, mutta
navakka länsituuli. Silloin pojat avasivat kaikki purjeensa, mitä ikinä
heillä oli, nostivat ankkurinsa, suuntasivat jaalansa kaakkoon, kohti
Memeliä, matkan varsinaista päämäärää. Tuuli oli hyvältä puolelta ja
sopi kaikkiin purjeisiin yhtä voimakkaasti ja vauhti oli paras, mitä
jaalalla koskaan voi olla. Koko matkan osoitti loki yhdeksän solmun
vauhtia. Hoborgin edustalta lähdettiin kello kymmenen illalla. Kello
yksitoista seuraavana aamuna kohosi näkyviin Saksan rannikko: Ensin
Memelin pohjoispuolella oleva mäki, Hollanninmyssy ja Memelin kirkkojen
tornit. Kello kaksitoista päivällä laskettiin täyttä myötäistä Memelin
Kattiin, kapeaan salmeen, joka johtaa matalaan Curische haffiin, ja
jossa laine loppui täydellisesti. Jaala mennä kohisti laineetonta
vettä, joka oli tuulen vihureista mustana. Purjeita vähennettiin
ja ohjattiin ensin kaakkoon ja sitten koilliseen, jokeen, jonka
suun kahden puolen kaupunki on rakennettu. Kello yksi lepäsi "Vesa"
Memelin möljässä lähellä joen yli johtavaa ensimmäistä siltaa, joen
kaakkoisrannalla. Vielä samana päivänä sai "Vesa" sisäänsä kaksitoista
aamia viinaa, jotka nyt oli saatu Uustalon papan varmaan hoitoon.


III.

Pojat ovat vilkkaalla tuulella. Pitkän, vaivaloisen ja vaarallisen
retken jälkeen tuntuu kotisaaren ja kodin lähestyminen sykähdyttävän
jokaisen mieltä ja ryyppien teetään juttelevat pojat hypellen asiasta
toiseen.

Juuso: Olivat ne Voionmaan tytöt koko eläviä!

Jere: Oli ne! Mutta oman saaren tytöt ovat vielä parempia!

Juuso: Matsedän Jyri taas kääntää tuolla.

Mikko: On se tämä "Vesa" koko lintu menijäksi.

Juuso: Hyvä se on ja muuttuu tällaisilla reisuilla kuin omahiseksi.
Olisi hänellekin annettava osansa ryypyistä. Niin se lentää nytkin
kotiin päin, että parta viuhkaa.

Jere: Illalla on luultavasti tanssit. Eihän nyt kukaan pääse verkoille.
Tuulta lisää vain yhä!

Juttelujensa aikana olivat pojat ennättäneet jo maan varjoon,
laineettomaan veteen.

Juuso ja Jere seisoivat keulakannella kädet taskuihin työnnettyinä ja
tähystelevät.

Mikko pitää perää.

Juuso: Mutta täältähän purjehtii haapio toisensa perään meitä vastaan.
Toisenkylän haapioita. Kaikki täydessä kuormassa, minkä suinkin
sietävät. Mikko hoi! Ohjaapas vähän ylemmä, noita haapioita kohti,
mennään katsomaan mitä niillä on.

Lähelle päästyä nähtiin, että haapiot ovat täynnä, minkä kantavat,
säkkejä.

-- Mitä teillä on säkeissä? huusi Juuso eräälle ja sai vastaukseksi:

-- Mitä se sinuun kuuluu! Enhän minäkään kysy, mitä sinulla on jaalassa!

-- Kitas kiinni! huusi Juuso vastaan, mutta kun molemmilla aluksilla
oli hyvä vauhti viheltävissä maanalusvihureissa, olivat alukset
jo silloin kaukana toisistaan, eikä haapion perämies kuullut
kohteliaisuutta.

Haapioita tuli toinen toisensa perästä.

Pian selveni myös mistä ne tulivat.

Niemen takaa tuli näkyviin Ruokolahden kylä, poikien kotikylä, ja
siellä, Koiran kallion takaa, siis Juuson kotitalon edestä tuli
näkyviin ison purjelaivan mastot.

-- Siellä on laivarikko! huudahtivat pojat melkein yhteen ääneen.

Neljännestunnin perästä oli "Vesakin" paikalla. Se ankkuroi aivan
laivan perään taa. Laiva oli ajanut kovalla itätuulella sumussa
pieneen kallioiden väliseen lahdenpoukamaan Juuson kotirantaan, miltei
valkamaan ja niin lähelle kuivaa maata, että sen keulapuomista voi
miltei kuivalle maalle hypätä. Kun ranta oli jyrkkä, oli laivan perä
vajonnut veden alle, mutta keula oli korkealla. Meri huuhtoi sen kantta
keulamastoa myöten.

Senkös ympärillä oli häärinää!

Siinä oli kaikki Ruokolahden kylän haapiot ja kirkonkylän haapioita
lisäksi. Viimemainitut olivat paljo epäedullisemmassa asemassa, sillä
heillä oli kuuden kilometrin soutu kotiinsa ja taas sieltä takaisin,
mutta Ruoholahden kyläläisillä oli omat valkamansa lahden poukamissa
laivasta etelään ja pohjoiseen, etäisimmillä viiden minuutin soutu.
Juuson kotiväellä oli kaikkein mukavinta: muutama syli laivan keulasta
omaan rantaan. Siellä häärivätkin Juuson isä, vanha Heikin Hinterikki
ja hänen vaimonsa Hinterikin Anna-Sovia ja palvelustyttö Santra.
Juusolla ja hänen tovereillaan ei ollut aikaa edes purjeita kääriä
"Vesassa". -- Ankkuri mereen ja kymmenkunta syltä kettiä perään
ja purjeet alas ja sitten suurella läiskäyksellä jolla veteen ja
jollaan loikkivat peräkkäin Juuso, Eskon Mikko ja Sepän Jere myös ja
lieruttivat laivan kupeelle ja sanaa sanomatta hajaantuivat joukkoon,
kukin oman väkensä avuksi. Ei siinä ollut aikaa sanoa hyvää päivää,
ei terveisiä Memelistä, ei kysellä mitään, eikä liioin heiltä kukaan
mitään kysynyt -- heidän tuloaan tuskin huomattiin. Sanaa sanomatta
tarttui Juuso isänsä kädessä olevan haavin varteen ja alkoi nostaa
veden alta, laivan ruomasta, isostaluukusta, viljaa, ruista. Isäukko
säpsähti hiukan ja mulautti pahasti silmiään ja yritti kirota, mutta
kun tunsi ryöstäjän omaksi mieheksi, muutti ilmettään ja sanoi,
käännellen mälliä suussaan: "No aja sinä sitten nuoremmaksesi! Jo tässä
väsyttääkin, kun tätä menoa on jo jatkunut kolmatta vuorokautta. Minä
pitelen säkin suuta, että mamma saa mennä maalle. Mene tuolla jollalla.
Kyllä me nyt tullaan toimeen ilman sinuakin."

Juuso nosti viljaa. Sitä tuntui olevan laivan ruomassa vielä kosolti.
Haavissa oli pitkä varsi, sen alapäässä vahva rautarengas ja siinä
harvasta kankaasta tehty pussi. Ahnaammilla näkyi olevan haavipussina
kokonainen puolentynnyrin säkki. Se toi kyllä paljo kerrallaan, mutta
sillä haaviaminen oli hankalaa ja hidasta ja väsyttävää.

Vanha Hinterikki itse piti säkin suuta, kun Juuso haavisi. Säkki
toisensa perään täyttyi ja ne viskattiin haapioon, jota Santra hoiteli
laivankupeella, jossa hän oli joka silmänräpäys loukata sormensa, sillä
tungos oli suuri eikä kellään ollut aikaa katsoa toistaan.

Ja siinäkös oli huutoa ja mähinää, kolinaa, läiskettä, riitaa ja
tappeluakin.

Tyhjiä haapioita tuli maalta ja kirkonkylästä. Niitä seisoi vuoroaan
odottamassa uloimpana, laivan kupeella olevien takana ja ne
tungeskelivat ja koettivat päästä lähelle, ennenkuin täysinäiset edes
pääsivät lähtemäänkään. Airon lapoja taittui paukkeella ja räiskeellä
ja sen perästä sinkoili kokonaisina sadekuuroina sadatuksia ja
kiroiluja.

Enimmän huusivat kirkonkyläläiset.

He syyttivät, että heille tehdään vääryyttä.

-- Tässä olisi saatava sellainen järjestys, että vuoro kun vuoro kylien
mukaan, eikä niinkuin nyt, että laivan kupeella on kymmenkuntakin
Ruokolahden kyläläistä ja vain pari meikäläistä. Se ei ole oikein!

-- Se ei ole oikein, se ei ole oikein! huusivat yhtä kurkkua kaikki
kirkonkyläläiset.

-- Tämähän on silkkaa merenryövärin työtä tämä tällainen. Juur
justihins merenryövärin työtä! huusi kirkonkylän kylänvanhin.

-- Se on oikein! Merenryövärin työtä tämä on eikä mitään muuta!
huusivat siihen toiset.

-- Tehkää valitus maaherralle! huusivat Ruokolahden kyläläiset ja sitä
seurasi sellainen ivanaurun ryöppy, että kaikki muu hukkui siihen kuin
maalle vyöryvään suureen kertalaineeseen.

Kuului äkkiä sen seasta laivan kannelta kova veden pauhaus ja valittava
ähkäisy.

Vanha Moosan Juttaparka putosi haavineen isosta luukusta ruomaan, jossa
oli upota.

Eräs kirkonkyläläinen hänet sinne tyrkkäsi, sillä Moosan Juttahan se
juuri olikin huutanut että "Tehkää valitus maaherralle!" joka sana,
ja sitä seurannut ivanauru, oli karvas nieltävä kirkonkyläläiselle.
Tyrkkääjä lisäksi osoitti haavillaan Juttaa ja huusi: "Katsokaas tuota,
joka on niin ahnas, ettei enää malta haavita viljaa ihmisiksi, vaan
menee sulin kourin sitä kokoamaan ja syömään raakana ja märkänä!"
mutta silloin tarttui kahden Ruokolahden kyläläisen nuoren merimiehen
-- ja toinen niistä oli Hinterikin Juuso itse -- kädet tyrkkääjään
ja sinkosivat sen suuressa lentokaaressa ulos laivasta ja putosi hän
haapioiden väliin mereen. Pudotessaan hän repäisi erään haapion tulliin
housunsa takapuolen halki ja sai pahan kuhmun otsaansa.

Huudettiin sieltä ja täältä:

-- Eikö täällä ole yhtään ruunun miestä, tullisyökäriä, tai muuta?
mutta siihen kysymykseen ei vastausta tullut.

Olihan toki tullimies Ruokolahden kylässä, niinkuin muissakin kylissä,
mutta hän makasi tukkihumalassa Hinterikin kammarissa.

Siellä hänellä oli vakinainen asumus. Hinterikki oli vuokrannut yhden
monista kammareistaan tullimiehelle, vanhalle yksinäiselle rapajuopolle
merimiehelle, asunnoksi ja heti kun laiva oli käynyt kiinni ja
tavaran ja kuorman pelastus alkoi, toimitti Hinterikki tullimiehelle
ryypättävää, ensin parempaa, nimittäin rommia, ja sitten kun hän oli
humaltunut, huonompaa, nimittäin tavallista viinaa. Koko ajan kun
laivassa pelastustyö jatkui, asusti tullimies kammarissaan ryyppäämässä,
syömässä ja makaamassa. Laivan miehistö oli otettu erääseen toiseen
taloon saman hoidon alaiseksi ja vietiin jo eilen jaalalla lähimpään
kaupunkiin, Haminaan, tekemään meriselitystä.

       *       *       *       *       *

Kun äskeinen kirkonkyläläinen oli päässyt ylös haapioiden välistä,
sieppasi hän lähimmästä haapiosta joutilaan airon ja -- airon tyvi
koholla -- juoksi haapion partaalta partaalle hyppien äskeiselle
tapahtumapaikalle ja yritti iskeä Juusoa takaapäin päähän, mutta
onneksi hän, kuultuaan airon tyven suhinan ilmassa, ennätti väistää ja
airo sattui luukun karveliin ja tärähti lyöjän käsistä pois.

Näin jatkui pelastustyö pienien tappelunjähinäin, riitojen ja
kiroilujen ja pilkkapuheiden ja haukkumisten säestämänä pitkin sitä
päivää ja lyhtyjen valossa vielä osan yötäkin, kunnes laiva oli tyhjä.

Laivan arvokkaimman irtaimiston, ketjut, ankkurit, purjeet, köydet,
lokit, kajuutoista ovet, lukot, sarannot, kaapit, sohvat, peilit,
kartat, kompassit, astiat, pöydät, tuolit ja muun korjasivat
Ruokolahden kylän miehet saraimiinsa ja aittoihinsa rantaoikeuteensa
nojaten ja parhain osa siitä joutui Hinterikin huostaan, sillä olihan
laiva hänen rannassaan.

Rantaan, Hinterikin saraimen seinustalle koottiin sellainen huonompi
tavara, joka ei oikein tahtonut kenellekään kelvata, tullille
ilmoitettavaksi.

Seuraavana aamuna, päivän jo valjettua, menikin Hinterikki
herättelemään tullimiestä ja pyysi tarkastamaan tavaraa, joka on
pelastettu meren ahnaasta kidasta ja ilmoitetaan nyt tullille.

-- Nous ylös, nous ylös ja tule tekemään takavarikko. Siellä olisi nyt
saraimen seinustalla mikä suurella vaivalla ja hiellä ja hengen uhalla
saatiin maalle. Paljo sitä ei ole, eikä niin hyvääkään, mutta muun
vei kaiken meri, haasteli Hinterikki rauhallisena ja nyki tullimiestä
olkapäästä.

Tullimies avasi lopulta silmänsä, nousi vuoteensa laidalle istumaan ja
kysyi huonolla kielellään:

-- No -- Heikin Hinterikki! Mikä olla hätänä?

-- Että tule tekemään takavarikko. Siellä olisi rannassa nyt se tavara
mikä saatiin pelastetuksi laivarikosta.

-- Mikä laivarikko?! Ei minä ymmärtä mikä laivarikko nyt on. Kaunis
ilma! Kaunis ilma on nyt. Ei mikä laivarikko, ei mikä laivarikko.

-- On on! Se mikä tuli tuohon omaan rantaan! Eksä muista?

-- Jaa nyt minä muista. Se on kuunar "Messina", mut ei minä nyt tulla
laivarikko. Minä olla kipuna. Mut antahan sinä minu yks hyvä romryyppy!
Minä usko, mitä sinä vanha Hinterikki sano. Korja sinä tavara sinu
saraime ja minä teke takavarikko yks toinen kerta. Nyt minä ei tulla --
minä olla kipuna. No antahan sinä ryyppy, vai ei?

Rommiryypyn hän sai ja lisäksi uuden nimen: Kipuna Syökäri, jolla
nimellä hän tunnettiin koko loppuelämänsä, lähes kaksikymmentä vuotta,
sekä sillä saarella että koko Suomenlahdella.


IV.

Laivasta nostettu vilja vietiin saunoihin ja levitettiin niiden
parville kuivamaan. Tätä tarkoitusta varten lämmitettiin yötä päivää
kunnes kaikki vilja oli kuivattu -- eri taloissa eri kauan, riippuen
monista seikoista, mutta etupäässä siitä, mitenkä paljo viljaa
kuhunkin taloon ennätettiin saada ja tämä taas riippui siitä, montako
miestä sattui talossa olemaan kotona ja minkälaisia miehet olivat.
Viimemainittu seikka merkitsi enemmän kuin miesten luku. Se nähtiin
parhaiten Heikkilästä. Juuson kotiin tultua he veivät maihin useamman
säkin ruista kuin monet talot, joista oli työssä kolme, neljä paraassa
iässä olevaa miestä. -- Vanha Hinterikki auttoi rannassa säkin aina
poikansa selkään ja tämä kantoi sen keveästi saunaan, heitti sen kuin
höyhentyynyn parvelle, avasi säkin suun ja hajoitti viljan kuivamaan.
Kerralla sopi sinne vain pieni osa. Suurin osa täytyi levittää
permannoille, tupaan ja kammareihin. Kapeat käytävät vain jätettiin
välille. Puolikuiva vilja vietiin lopullisesti kuivamaan saunan
parvelle, kun kuiva vilja sieltä oli korjattu vilja-aitan hinkaloihin.

Santra oli saanut huolekseen saunan lämmittämisen ja kuivamassa olevan
viljan hämmentämisen.

Viljaa tuotiin laivasta maihin viimeistä iltaa.

Paljosta valvomisesta, työstä ja rasituksesta -- ehkä vilustumisestakin
-- oli Juuson äiti niin väsynyt ja luultavasti sairaskin, että hänen
oli mentävä vuoteeseen jo päivänvalkealla. Kaikki sisäaskareetkin
jäivät Santran huoleksi.

Illalla myöhään, kun Juuso toi viimeistä ruissäkkiä saunaan, kyykki
Santra palavissaan ja punakkana saunan kiukaan edessä kohentelemassa
tulta ja lisäämässä puita.

Juuson sisään tullessa he tuskin huomasivat toisiaan: tyttö ei ollut
tietävinäänkään Juuson tulosta ja menosta säkkeineen ohi ja Juuso yhtä
vähän oli huomaavinaan tyttöä: Marssi vain nopein askelin ohi aina
keskilattialle asti jossa nousi jakkaralle ja siitä penkille, josta
yletti heittää seljästään ruissäkin saunanparvelle, joka jysähti ja
rusahti ottaessaan vastaan märän ja raskaan taakan.

Juuso ei heti ryhtynyt kuitenkaan avaamaan säkkiä ja levittämään
rukiita kuivamaan, vaan kääntyi parveen päin, nojasi sen reunaan ja
alkoi katsella tyttöä ja hitaasti ladata piippuaan.

Hän katseli Santraa.

Santra oli työntänyt punaraitaisen liinansa alas niskaan.

Hänen vaaleat, pellavaiset hiuksensa olivat paljaina ja ne olivat
Juusosta merkillisen kauniit, varsinkin korvallisilla riippuvat
kiharat, jotka välkkyivät kiukaassa palavan tulen valossa. Kasvoista
näkyi vain vasen poski, jossa oleva hymykuoppa hiukan liikahteli, mistä
Juuso päätteli, että tyttöä pyrkii naurattamaan ja se Juusoa hiukan
harmitti, jopa lopulta suututtikin.

Juuson teki mieli sanoa jotain viisasta, mutta ei nyt johtunut mitään
asiaa mieleen. Lopulta hän keksi sopivan sanottavan:

-- Tämä oli viimeinen säkki tästä laivarikosta.

-- Minä kuulin sen jo.

-- Kuulit! -- venytteli Juuso matkien. -- Keneltä sinä sen kuulit?

-- Kävi tässä vain eräs nuorimies äsken ja sanoi minulle, että: "Nyt
menen hakemaan viimeistä säkkiä ylös rannasta." -- No, enkös tiennyt!
Ilmankos minua sanotaan viisaaksi! Hahahahah!

Santran naurun jälkeen seurasi hiljaisuus.

-- Tuo minulle piippuun tulta, Santra! sanoi Juuso.

-- Tule itse ottamaan.

-- Sinä olet ylpeä. -- Tule nyt. Täällä on niin lämmin ja mukava ja tuo
vilja lemuaa kuivaessaan kuin hunaja.

-- Minulla on lämmin muutenkin ja viljan lemusta olen saanut
tarpeekseni sitä pöyhötellessäni ja saan luultavasti vielä ainakin
viikon niellä sen katkua. Hyi olkoon!

-- No tuo nyt minulle kuitenkin tulta.

Santra otti tulta päretikkuun ja vei sen Juusolle.

-- Nouse tänne minun viereeni seisomaan.

-- Hullukos sinä olet vai humalassa.

-- En kumpaakaan.

-- No jompaa kumpaa, kun tuollaista puhut!

-- No käydään sitten istumaan tähän penkille ja juttelemaan.

Juuso laskeutui istumaan.

-- Minulla olisi paljon sanottavaa sinulle. Käy tähän istumaan.

-- Kyllä minä kuulen seisaaltanikin. -- No no -- älä nyt noin julmasti
katsele, kyllä minä voin istuakin. Sano nyt sitten asiasi. Minä
kuuntelen. -- No, eihän sinulla ole mitään sanottavaa.

-- Etkö sinäkin ole näinä päivinä ajatellut, että meillä on nyt paljo
viljaa. -- Ja on entistäkin viljaa vielä. -- Ja on paljo rahaa. --
Kaikkea on yllinkyllin -- Ja minä toin sinulle Memelistä silkkihuivin...

-- Silkkihuivin!

-- Niin.

-- Voi voi! Sitä sinun ei olisi pitänyt tuoda!

Juuso istui ääneti ja tupakoi.

Santra hiipi pois penkiltä ja pois koko saunasta.

Juuso jäi sinä yönä hoitamaan rukiiden kuivattamista. Hän vaivasi
paljon ajatuksiaan sillä, miksi Santra ei tahtonut ottaa vastaan hänen
lahjaansa. Pitkän matkan rasituksista, ryypiskelystä ja viimeisien
päivän ankarasta työstä olivat hänen aivonsa väsyksissä, eikä hän
viitsinyt, eikä halunnutkaan koko asiaa sen enempää ajatella. Päin
vastoin valahti hänen olentonsa läpi hyvän mielen tunne siitä, että
Santra, jonka kanssa hän ei ollut aikaisemminkaan mitään puhunut, läksi
ääneti pois saunasta, eikä ollut hänelle vihainen. Ei sanonut pahaa
sanaa! Santran arvo Juuson silmissä kohosi paljon tämän kohtauksen
jälkeen.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja isä ja poika neuvottelivat aamiaista
syödessään viljan käyttämisestä, koska kaikkea ei ennättäisi
kuivata yhdessä saunassa. Päätökseksi tuli, että mitä ei ennätetä
kuivata, keitetään viinaksi ja niin tehtiinkin. Talossa oli vaskiset
viinapannut, joita säilytettiin niin sanotussa pannuhuoneessa. Vielä
vuosikymmeniä senkin jälkeen, kun jo pannut olivat pois käytännöstä ja
hävitetyt taotut keittoastioiksi, kutsuttiin sitä aittaa pannuhuoneeksi
ja kutsutaan vielä tänäkin päivänä.

Sinä sunnuntai aamuna täytti ilo ja tyytyväisyys kaikkien mielet saaren
molemmissa kylissä. Siellä iloittiin kuin saaliin jaossa iloitaan.

Sunnuntaiaamuina oli Juuson isällä tapana lukea Raamattua. Sinä aamuna
hän luki:

"Sentähden ylistin minä iloa, ettei ihmisellä ole parempata auringon
alla, kuin syödä ja juoda ja olla iloinen. Ja sen hän saa työstänsä
kaikkena elinaikanansa, jonka Jumala hänelle auringon alla antaa," ja
paljon muita samanlaisia lukuja ja sitten hän otti pienen ryypyn ja
läksi rantaan.

Sunnuntaiaamu oli kirkas ja tyyni, vaikka vähän kolea.

Sieltä ja täältä kuului puun pilkkomista saunojen lämmittämistä varten,
tai pinosta kaatuvien puiden kolinaa.

Saunoista nousi savut sakeina ylös kuulaaseen ilmaan.

Siellä ja täällä kanneltiin kujilla viljasäkkejä, kuivattua viljaa
aittoihin.

Työssä häärittiin kuin arkena.

Aamiaisen jälkeen, siis yhdeksännellä tunnilla, kerääntyi rantaan
tavalliselle käräjäpaikalle isäntämiehiä piiput hampaissa ja
liivisillään keskustelemaan päivän tapahtumista.

Tuli niinikään puhetta siinä tuosta viime viikon suuresta
viljansaaliista. Yleisenä mielipiteenä oli se, että viljantulo oli
Jumalan erikoinen armolahja saarikansalle tämänlaisena huonona
kalavuonna ja että olisi mentävä kirkonkylään ja pyydettävä pappia jo
tänä pyhänä pitämään kirkossa erikoinen kiitosrukous siitä, että Hän
kaikessa viisaudessaan ja armossaan antoi viljalaivan ajaa maalle ja
säilyä ehjänä niin kauan että vilja ennätettiin korjata hylystä pois.

Tämän lisäyksen esitti Heikin Hinterikki, Juuson isävanhus,
jota kunnioitettiin saaren kuninkaana, ja jonka sunnuntaisia,
punertavia, hiukan lihavia vanhuksen kasvoja ympäröi valkea poski- ja
leuanalusparta ja korvallisilla valkea tukka ja se lisäys oli viisas,
sen huomasivat kyllä tuhmemmatkin, kun kova itäpohjamyrsky muutaman
päivän perästä teki laivasta leivin- ja kahvipuita ja viskeli sirpaleet
maalle. Silloin kuultiin sanottavan:

-- Sinne se olisi viljakin mennyt meren hyväksi, jos tämä myrsky olisi
tullut aikaisemmin.



IV luku.

MATSEDÄN JYRI.


Hän oli samanikäinen kuin Heikin Hinterikki, Juuson isä, siis siinä
seitsemänkymmen korvissa.

Jyri jäi miltei osattomaksi ruissaaliista, sillä hänen ennättäessään
paikalle, oli laiva jo miltei tyhjä. Jyrillä oli pari poikaa, mutta ne
olivat olleet hänen kanssaan purjehtimassa ja kotona oli vain Jyrin
vaimo Anna-Liisa ja tytär Euppe.

Euppe ei ollut hänellä nimenä kirkonkirjoissa. Siellä komeili Eupfemia.
Äiti nimitti häntä pienenä Miiaksi, mutta isä, tuo lystikäs mies,
nimitti häntä Eupeksi ja niin häntä on nyt kutsuttu jo monta vuotta,
toistakymmentä vuotta, kolmivuotiaasta saakka.

Euppe on tullut äitiinsä, joka ei vähällä naura ja jos nauraa, niin
nauraa pilkallisesti -- paitsi joskus, hyvin harvoin, Eupen kanssa
kotona oikeaa ilonauruakin.

Ruissaaliista osattomaksi jääminen Jyriä harmitti kovasti.

Sunnuntaiaamuna hän siitä valitteli vaimolleen ja saneli: "Ei näet
tiedä, milloin pitäisi jäädä kotiin, milloin olisi oltava seilaamassa."
Sitä sanoessaan hän istui vuoteensa reunalla.

Puheensa päälle hän haukotteli.

Se haukottelu olikin erikoista laatua Jyrillä.

Hän aloitti sen työntämällä harvapartaista leukaansa eteenpäin ja
avasi sitten suunsa ammolleen, siristi kiinni silmänsä, veti henkeä
sisään kohisten, antoi leukapieltensä napsua ja ratista, kumarsi
uloshengityksen lopussa päätään ja ravisteli sitä kahdenpuolen ja
irvisti nenällään kuin koira, huokasi sitten kimakalla äänellä:
"Hohhoija", löi kämmenet polviinsa, nousi ylös, otti piippunsa, täytti
sen tupakalla ja asteli sitten lieden luo, josta otti hiilen ja sytytti
tupakan ja viskasi hiilen takaisin tuhkaan.

Näin teki hän aina haukotellessaan ja se tapahtui kotioloissa usein,
sunnuntaisin noin kerran tunnissa.

Hän ei haukotellut koskaan muulla tavalla.

Pään ravistelun ja lyhyen huokaisun oli hän nuoruudessaan oppinut
ensimäiseltä hyljekoiraltaan, joka myöskään ei osannut (tai ei
tahtonut) haukotella muulla tavalla.

Tästä seikasta kerran, Kundaan kalamarkkinoilla Virossa, eräänä syksynä
Kaera Jaanin kortsissa, jaalojen vaihdettua kuormansa silakoista
ruissäkkeihin, perunoihin, kaaleihin, lanttuihin, lihaan ja voihin
ja hyvän tuulen täyttäessä kaikkien mielet, paksussa tupakan savussa
ja viinan hajussa ja kortsineiukesten liehuessa pöydästä pöytään
ja säkkipillin soidessa, joku huomauttikin -- Jyri nimittäin oli
humaltuneena maailman leppein ja rauhallisin mies ja voi hänelle
silloin sanoa mitä hyvänsä. Jyri itse väitti ettei siinä selityksessä,
että hän koiraltaan olisi oppinut ravistelemaan päätään ja kimakasti
huokaisemaan haukotellessaan, ollut perää nimeksikään, ei totta
sitehiksikään, silkkaa valhetta ja vihapuhetta koko juttu, Raannin
Hantsun kateudesta lähtenyttä.

Haukotellessaan huokasi Jyri "Hohhoijaa" iloisesti ja kimakasti, jos
hän oli hyvällä tuulella -- siis ajatellessaan kaikkea maallista ja
ajallista hyvyyttä, jota hänellä oli yltä kyllin, ainakin yhtä paljon
kuin Heikin Hinterikilläkin, ja vaikka jäikin osattomaksi viimeisestä
laivarikosta, oli hänellä syytä olla iloinen ja haukotella ja huokailla
iloisesti. Pahalla tuulella ollessaan Jyri haukotteli kyllä samalla
tavalla kuin muulloinkin, paitsi että huoatessaan sanoi: "Äh!"

Jyri seisoi jo lieden ääressä ja etsi liedestä, tuhan alta, hehkuvaa
hiiltä piippunsa sytykkeeksi ja haukotteli sitä tehdessään vielä kerran.

-- Etkö sinä Jumalan luoma voisi opetella muulla tavalla
haukottelemaan! pajatti Jyrin vaimo, Anna-Liisa, -- tai olisit kokonaan
haukottelematta! Johan tuolle nauraa koko kylä ja saa tässä muut hävetä
suut silmät täyteen!

-- Haukotteliko Raannin Hantsu paremmin? kysyi Jyri ja nauraa hörähti,
mutta ei viitsinyt suuttuakaan, sillä silloin olisi hänen näin
sunnuntaisin pitänyt suuttua kerran tunnissa, mutta aivan äänetikään
hän ei tahtonut olla, ei tahtonut jättää Anna-Liisaa vastausta vaille,
ettei tämä jäisi siihen uskoon, että hän alkaa muuttaa tapojaan
ja haukotella toisella tavalla, siis osoittaa ilmeisiä heikkouden
merkkejä. Lisäksi tämä kysymys oli sangen laajakantoinen, yli koko
Jyrin ja Anna-Liisan elämäkerran ulottuva, sillä Raannin Hantsu oli
se mies, jota Anna-Liisa silloin tarkoitti, kun hän pahalla päällä
ollessaan alkoi puhua onnettomuudestaan, että oli joutunut yhteen
sellaisen nahjuksen ja haukottelijan kanssa kuin Jyri, eikä sellaisen,
joka ei ainakaan ravistele päätään haukotellessaan kuin koira ja
huokaise "Hohhoija!"

Raannin Hantsu oli lähtenyt merille heti sen jälkeen kun oli saanut
Anna-Liisalta rukkaset ja nämä taas Hantsulle eivät kenenkään muun
vuoksi olleet tulleet, kuin Jyrin tähden. Vuosikymmenien kuluessa
olivat meriltä palanneet tuoneet hänestä tietoja, olivat tavanneet
hänet milloin milläkin puolella maapalloa ja milloin linjan tällä ja
milloin tuolla puolen. Viimeisen vuosikymmenen kuluessa ei hänestä oltu
kuultu mitään, josta pääteltiin, että häntä ei enää ole olemassa.

-- Raannin Hantsu -- veteli miehensä sanoja matkien Anna-Liisa. -- Aina
sinulla on hampaiden välissä Raannin Hantsu ja Raannin Hantsu, niinkuin
ei vanhalla miehellä olisi muuta puhetta! Aina vetelee vanhoja asioita
ja ottaa nokkaansa, kun vähänkään uskaltaa mainita miehen iänikuisesta
haukotuksesta. Eihän tässä Raannin Hantsusta ollut puhetta, vaan siitä,
että etkö sinä Jumalan luoma osaa haukotella millään muulla tavalla!
Sinullehan nauravat jo kaikki! Kuulin tässä vasta pari päivää sitten
rannassa pienten poikien osoittelevan yhtä koiraa ja sanovan: "Katsos,
kun tuo Heku haukottelee ihan kuin Matsedän Jyri!" -- Siitä tässä oli
puhe eikä mistään Raannin Hantsusta! -- Mokomakin! -- Anna kuolleiden
olla rauhassa!

-- Olkoot minun puolestani, sanoi Jyri ja läksi piippu hampaissa ja
kädet housuntaskussa rantaan ja liittyi toisiin miehiin.

Illalla tapasi hän kujalla Hinterikin Juuson. Molemmat tulivat yhteen
kujan risteyksessä, jossa yhtyivät tiet rannasta. Molemmat olivat
olleet jaaloissaan käärimässä päivällä kuivumaan levitettyjä purjeita
ja olivat nyt menossa kumpikin kotiinsa. Puheen aloitti Jyri:

-- No hyvää iltapäivää Juuso!

-- Jumal'antakoon.

-- Mitäs sille eiliselle kilpaseilurille nyt kuuluu?

-- Mitäpäs tässä. Väsyttää vain se eilinen rukiin perjaus ja yön
valvominen saunassa rukiiden kuivattamisessa. Nukuttaa -- täytyy tässä
mennä kotiin maata, että jaksaa taas aamuyöstä lähteä matkalle.

-- Matkalle.

-- Niin niin. Matkalle, matkalle. Kun ihminen on kerran luotu vesillä
liikkumaan, niin ei auta muuta kuin matkalle vain aina matkan perästä.
Se rupeaa puhaltamaan ennen päivän koittoa idästä ja silloin on hyvä
olla kaikki rievut tuulessa ja keula kohti länsilounatta. Täytyy käydä
aikaiseen maata, että jaksaa nousta varhain ylös.

-- Sinun iälläsi ei puhuta mitään makaamisesta! Piru vie! Kun minä olin
sinun ikäisesi, niin ei silloin puhuttu mitään makaamisesta. Ei tietty,
onko mitään sellaista olemassakaan kuin joskus talvella! Tul' pois
meille, niin otetaan pieni tuikku hyvässä sovussa sen eilisen tapauksen
kunniaksi. Vaikka sinä olet nuori mies, olet sinä kova seilaamaan ja
voitit minut eilen kuin paholainen. Minä sanoin eilen meidän pojille
suoraan, että: "Teistä ei tule sellaista merimiestä kummastakaan!".
-- Eikä niistä tulekaan! Se on tosi se, vaikka itse sanon ja niin isä
kuin olenkin. -- Tul' pois vain! Minä en kanna vihaa sinua vastaan,
vaikka sinua kaikessa onnestaakin paremmin kuin minua ja muita. Toisiin
suuttuisin paikalla, mutta en sinuun! Minä suutun aina sellaisiin,
jotka ovat vain hivenen parempia kuin minä itse, mutta en sellaiseen
joka on niin paljon parempi, että minä en yletä sen kantapäihinkään.
No! Älä ole ylpeä, vaan tule mukaan. Ryypyt minä annan miehelle,
joka minut on voittanut merellä! Sinulla on myötätuulta huomenna ja
ylihuomen ja saat maata jaalassasi kuinka paljon haluat!

Päivän kuluessa oli Jyri ottanut jo useita ryyppyjä:

Matiksen Martin kanssa jollakaupan harjakaisiksi.

Ison Villen kanssa ilman parempaa asiaa, vain siitä syystä että Iso
Villekin oli jäänyt osattomaksi ruislaivasta, kun oli kolme viikkoa
maannut sairaana, eikä vieläkään pystynyt kovempaan työhön -- rannassa
kävi jo kuitenkin kuuntelemassa mitä maailmalle kuuluu.

Reinon Jussin kanssa siitä syystä että olivat langoksia, eivätkä olleet
pitkään aikaan tavanneet toisiaan.

Ja nyt halusi hän ottaa ryypyn Hinterikin Juosepin kanssa, joka oli
ajanut hänen edelleen eilen merellä.

Se olikin pätevin ryypyn syy sinä päivänä, sillä ei sitä kuka hyvänsä
Matsedän Jyriä merellä voittanutkaan.

-- No, mitäs katselet! Minulla olisi vähän muutakin sanottavaa ja eihän
tässä kujalla voi jutella ja kylmähän tässä tulee, seisoessa.

-- No jos sinulla asiaa on, niin mennään sitten.

-- On on! Asiaa on! Ja paljon onkin!

-- No mennään sitten.

Matsedän Jyri vei Juosepin kotiinsa, joka olikin siinä kivenheiton
päässä. Se oli pitkä keltaiseksi maalattu talo, suurin saarella niin
huoneiden luvun kuin korkeudenkin puolesta. Alkuaan siinä oli iso
nelisylinen tupa eikä mitään muuta. Useat saarelaiset saivat vieläkin
asua senlaisessa talossa, jossa oli vain tupa -- ja asuvat tänäkin
päivänä. Jo Jyrin isä, Matsetä-vainaja, rakensi tuvan jatkoksi
porstuan ja porstuan kammarin. Myöhemmällä iällään ennätti Matsetä
muuttaa porstuakammarin keittiöksi ja rakentaa kaksi kammaria lisää.
Sitten se oli yhtä suuri kuin pappila ja pysyi tässä kunnia-asemassa
vuosikymmenen, kunnes pappilaa laajennettiin, jolloinka Jyri rakensi
yhden kammarin ja niin sanotun uuden tuvan entisen jatkoksi. Näin ei
pappila päässyt edelle Matsetälää, eikä tule koskaan pääsemäänkään
-- toivoi ja uskoi Jyri -- Mistä köyhä saariseurakunta saisi varoja
kilpailuun hänen kanssaan! Sitäpaitsi oli Jyri kuin perinnäinen
ruhtinas kirkkoneuvostossa jäsenenä ja piti huolta neuvostossa ja
kirkonkokouksissa, ettei seurakuntaa ja sen pieniä rakennuskassoja
rasiteta yli voimain.

Jyri vei vieraansa keittiön viereiseen, eli niinsanottuun
mammankammariin. Sen kalustona oli laivarikoista saatuja tuoleja eri
mallisia, tiikkiä, tammea ja mahonkia -- koivuinen, kotitekoinen,
kiilloitettu, salalokeroilla varustettu kaappi, iso vuode -- emännän
ja isännän -- yksi leposohva -- kuulunut ennen johonkin laivaan,
isännän muistin mukaan olisi laivan nimi ollut "Jempo" tai jotain
sinne päin. Leposohva oli kiilloitettua mahonkia. Sen jalat olivat
runsaskoristeiset, sorvatut, käsinojat ja selkämys somisteltu
leikkauksilla. Siinä oli teräspontimet ja punainen plyysipäällys.
Siinä oli mukava istua ja oli se samalla Eupen vuode. Tämän leposohvan
yläpuolella, seinällä, riippui iso hiottu mahonkikehyksinen peili.
Kaapin yläpuolella riippui jostain laivasta löydetty iso kuva:
Väritetty kivipainos, joka esitti jotain englantilaista amiraalia.
Kirjoitus sen alla oli himmentynyt epäselväksi, mutta muisteli Jyri
kuulleensa lapsena isältään, että se esitti sitä englantilaista
amiraalia, joka löi espanjalaiset suuressa meritaistelussa. Jyri
ylpeili sillä, että hän oli "just sen näköinen", niinkuin Jyrin oli
tapana sanoa kun oli hiukan päissään. Kun hän oli ryyppinyt niin
paljon, ettei eroittanut kahta neljästä, eikä patarouvaa ruuturouvasta,
hihkaisi hän: "Sanotaan että minä olisin tuon seinälle hirtetyn
enkelismannin näköinen! Piru vie! Kuka teistä uskaltaa siliä tavalla
sanoa! Noin rumaa miestä ei maailmassa ole ollutkaan, eikä tule
olemaan! Kaitanaamainenkin -- no joutava -- kuin Vävy-Eeron ruuna!"
Totuus lienee ollut keskivaiheilla, nimittäin ettei Jyri ollut niin
ruma, mutta ei paljoa kauniimpikaan. -- Leposohvasta vasemmalle oli ovi
josta mentiin viereiseen kammariin. Oven yläosaan, silmänkorkeudelle,
oli sijoitettu iso neliskulmainen paksu, himmeä lasi, johon oli
maalattu punaisia ruusuja, jotka näyttivät kauniilta, kun päivä
paistoi oven takana olevaan kammariin ja kuulsi sen lasin ja niiden
ruusujen läpi. Lasi ruusuineen kuului "Batavia"-nimiseen kolmimastoon,
joka tuhoutui Jyrin lapsena ollessa ja josta Jyrin isä, Matsetä, oli
tuonut sen kotiin ja sijoittanut sen tuohon oveen. Laivassa se oli
ollut päämiehen hytin ovessa. Päämiehen silmät olivat sattuneet aina
herättyä noihin ruusuihin. Nyt niihin aamuin sattuivat Jyrin silmät
-- hänen vaimonsa Anna-Liisa ja tyttärensä Euppe eli Eupfemia, eivät
välittäneet kukista, ei kuvissa eikä luonnossa. Sen jälkeen hän katseli
tuota amiraalinkuvaa. Sitä katsoessa ei tarvinnutkaan kääntää päätään:
Loikoili vain vuoteessaan ja katseli pitkin nenäänsä, niin heti seisoi
amiraali siinä edessä. Sitä katseli mielellään myös Anna-Liisa, milloin
hänellä aamuin siihen oli aikaa. Amiraaleja hän sekä Euppe katselivat
mielellään sekä kuvissa että luonnossa. Ah kuinka mielellään! Ja niiden
puutteessa vaikkapa tavallisia laivan pää- ja perämiehiä, niinkuin
nytkin viikolla, kun ruislaivan miehet tulivat maihin ja sen päämies
ja molemmat perämiehet majoittuivat Matsetälään. Anna-Liisa oli jo
vanha, kymmenen vuotta nuorempi miestään, siis kuusissakymmenissä,
mutta sangen mielellään hän katseli amiraaleja tai niiden puutteessa
huonompia, kuten perämiehiä ja muita, tai ainakin nautti siitä, että
huomasi Miijan -- eli Eupen -- niitä osaavan katsella ja että nekin
osasivat katsella Miijaa. Oh mikä onni, että niistä saisi yhden
vävypojakseen. Mutta eihän siihen ollut mitään mahdollisuutta, kun ei
ymmärtänyt sanaakaan niiden puheesta. -- Ovesta oikealle oli nurkassa
uuni -- kaakeliuuni, ensimäinen kaakeliuuni koko saaressa, pappilakin
siihen luettuna -- siitä oikealle ovi keittiöön, siitä oikealle,
läntisellä seinustalla, yllämainittu vuode, siitä oikealle, niinikään
läntisellä seinustalla, kammarin ainoa ikkuna, josta iltapäivisin
paistoi aurinko. Siitä oikealle, pohjoisella seinustalla, heti nurkasta
alkaen kaappi, jonka yläpuolella, siis vastapäätä vuodetta, komeili tuo
amiraalin kuva. Siitä oikealle ovi, josta mentiin seuraavaan kammariin
ja uuteen tupaan.

Ikkunan edessä oli vähäkankaalla päällystetty pöytä ja sillä
öljylamppu. Vähäkangas oli pohjaväriltään keltainen ja ruudukas ja
joka ruudussa oli kuva: Hollantilainen kanava ja siinä hevosen vetämä
purjealus ja rannalla poika ja tyttö puukengissä ja tuulimyllyjä.

Kaapin päällä oli kirjoja: Nahkakantinen ruskeaksi käynyt vaskihakainen
raamattu, postilla, "Huutavan ääni", "Kultala, Hyödyllinen ja Huvittava
Historia Yhteiselle Kansalle" ja pari kolme muuta.

Isäntä itse, Jyri, luki raamattua ja "Kultalaa". Raamatun lehtien
välistä riippui muutamia purjelangan päitä. Niillä oli merkitty ne
kohdat, joita Jyri mieluimmin luki -- oikeastaan ei hän muita paikkoja
koskaan lukenutkaan -- nimittäin monta hyvää lukua Jesus Sirachin
Kirjasta (kuten: "Jos vaimo saattaa miehen rikkaxi, niin ei siitä
seuraa muuta, kuin riita, tora ylenkaze ja suuri pilkka".) ja "Historia
Susannasta" jonka hän luki aina uudestaan ja uudestaan alusta loppuun.

"Oli yxi mies Babelisa Jojakim nimeldä.

"Jolla oli emändä, ja sen nimi oli Susanna, Helkian tytär, joka oli
sangen ihana ja jumalinen."

Lukiessaan muisti Jyri, että hänelläkin on emäntä, joka on kyllä
jumalinen, mutta ei ihana.

Monta kortsineitosta Kundaassa, Rakveressa ja monessa muussa Viron
satamassa ja kaupungissa ja merimieskapakoissa Memelissä, Riiassa ja
muualla oli monta tyttöä ollut sangen ihania nähdä, mutta kuinka lienee
ollut jumalisuuden laita. Oikeaa Susannaa ei Jyri pitkän elämänsä
aikana ollut tavannut kuin raamatussaan.

"Ja hänen miehensä Jojakim oli sangen rikas, ja hänellä oli kaunis
yrttitarha hänen huoneensa tykönä."

Jyri muisti, että hän oli rikas kuin Jojakim, mutta ettei hänen
huoneensa tykönä ollut mitään yrttitarhaa. Olihan vain soraa ja hiekkaa
ja kiviä, hiukan nurmea ja voikukkia ja korkea kallio talon takana.
Vuosikymmenien, ehkä vuosisatojenkin kuluessa oli pihan eräälle
kulmalle kerääntynyt multaakin ja siinä kasvoi vanha omenapuu, joka
seisoi aittarivien ja asuinrakennuksen suojaamassa kulmauksessa.

Nyt vanhoilla päivillään Jyri joskus uneksi, että hänellä olisi
huoneensa mantereella, tyynen, suojaisen meren lahden rannalla,
paksumultaisessa maassa, johon voisi yrttitarhan istuttaa.

"Kultalaa" luki myös Jyri usein. Heti kirjan saatuaan oli hän
innostunut kirjan seitsemänteentoista lukuun, jossa puhutaan "Ukon
tulesta Pappilassa" ja siinä varsinkin sanoihin:

"Menkäät ja pankaat kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen
rautapiikki. Liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee
alas maahan johonkuhun märkään paikkaan. Niin on ukontulelle tie
valmistettu."

Kun Jyri oli myöskin seppä, oli hän heti tuon luettuaan mennyt
pajaansa ja valmistanut puolenkyynärän pituisen teräspiikin, jonka
asetti majansa katolle ja siitä alas maahan, kosteaan paikkaan, kynän
paksuisen rautalangan. Tästä hommastaan hän joutui naurun alaiseksi
ja siihen aikaan oli Anna-Liisa häntä siitä haukuskellut enemmän
kuin haukottelemisesta. Sinä kesänä tulikin Jyrin hartaasti odottama
tavallista ankarampi ukonilma, joka poltti Jyrin niityltä heinäladon,
heinineen päivineen. Kun kokemus oli osoittanut ettei ainakaan
siinä saaressa koskaan ukonilma ollut polttanut asuinrakennuksia,
mutta heinälatoja useinkin, ihmetteli Jyri huomaamattomuuttaan ja
rakennettuaan seuraavana kevättalvena uuden heinäladon, vei hän
teräspiikin asuinrakennuksen katolta lankoineen heinäladon katolle.
Syyskesällä, öiden käytyä pimeämmiksi, olivat muutamat koirankuriset
nuorukaiset vetäneet rautalangan alas ja vieneet sen ties minne, mutta
piikki jäi yhä edelleen seisomaan ladon katolle, malkoon kiinnitettynä,
ja seisoi siinä monet vuodet ja vuosikymmenet.

Postillaa ja "Huutavan ääntä" luki talon emäntä, Anna-Liisa.

Nuoret lukivat "Lasten parasta tavaraa" ja "Biblian historiaa", joita,
samoin kuin virsikirjoja säilytettiin tuvan, nimittäin vanhan tuvan,
nurkkakaapissa.

Kamarin kaapin päällä oli vielä korkea lasikupu, tuotu ulkomailta ja
sen alla säilytettiin moniväristä välkkyvistä silkkilangoista hienoon
vaskilankakehykseen taidokkaasti kudottua kukkavihkoa. Siinä näkyi
vihreitä lehtiä, valkeita, sinisiä, orjaaninvärisiä ja ruusunpunaisia
kukkia ja kirjavia perhosia.

Oi kuinka se oli kaunis Anna-Liisan ja Eupenkin mielestä! Monena
pyhäaamuna seisoivat äiti ja tytär sen ääressä. Kuiskaillen lausuivat
he vuosi vuodelta siitä samoja ihastuksen ilmaisujaan ja kääntelivät
sitä varovaisesti. Kohtaus loppui tavallisesti siten, että Anna-Liisa
näppäsi kammallaan Euppea hyppysille ja sähähti: "Annatkos olla sen
paikoillaan -- hä! Etkö sinä osaa kauempaa sitä katsella, hä!?" --
"Enhän minä nyt tuota syö!" kiljahti silloin aina Euppe, sysäsi
lasikuvun ihanine katettavineen kauemmaksi kaapin päälle, kääntyi äkkiä
ja heilautti vihaisesti hameensa takahelmoja ja siirtyi ison peilin
ääreen kampaamaan hiuksiaan. Tämä uudistui aina joka pyhäaamu kesät
talvet ja jos tämä toimitus lasikuvun ääressä syystä tai toisesta jäi
tekemättä, olivat äiti ja tytär huonolla tuulella koko seuraavan viikon.

Kamarin seiniä peittivät sinikirjaiset oikeat seinäpaperit. Kaapin
yläpuolella, amiraalinkuvan vieressä, seinällä käydä raksutteli
kuusikulmainen laivakello, jonka Jyri aina pyhäaamuin veti.

Kaikissa kamarien ja uudentuvan ovissa oli haaksirikkoutuneiden
laivojen ovista saadut pronssiset lukot, joissa oli valkeat
posliininupit ripoina. Saranat olivat myös kaikki vaskea, entisiä
kajuuttojen ovien sarannoita.

Jyrki toi Juosepin sisään uudentuvan kautta. Kammariin tultua toimitti
Jyri Juosepin istumaan pöydän ääreen, ikkunaa vastapäätä. Itse hän meni
keittiön ovelle jonka avasi ja huusi sinne:

-- Hoi piikaväki! Ohoi! Eikös täällä nyt ole ketään kotona!

Keittiöstä tupaan johtava ovi avautui ja vanha Anna-Liisa sieltä kysyi:

-- Mitäs sinä sitten olet vajaa? Täyshän sinä olet jo muutenkin.

-- Ehkä se on raahannut sinne taas jonkun vieraan, jonka kanssa rupeaa
juomaan, kuului Euppe huutavan kauempaa tuvasta.

-- Laittakaas vähän sajua tänne, pyyteli Jyri, Täällä on Hinterikin
Juoseppi, joka minun edelleni seilasi eilen. No -- joutuun, joutuun!
Pitäkääpäs kiirettä!

Sitten hän vetäytyi jälleen ovelta pois, pani sen kiinni, käveli
kaapille, josta otti esille rommipullon ja pari ryyppylasia.

Molemmat kilistivät äänettömästä päästä ja ottivat vielä toisetkin
ryypyt. Sitten sanoi Jyrki puoliääneen:

-- Anna-Liisa ei tykkää, että minä otan ryyppyjä, kun ei ole talossa
hautajaiset, eikä ristiäiset, eikä häät eikä mitkään muutkaan, mutta
minun mielestäni on nyt sellainen päivä, että ryypyn passaa ottaa
ja kaksikin -- nimittäin sen kunniaksi, että sinä, vaikka olet
nuorempi minun nuorempaa poikaani ja vain viitisen vuotta vanhempi
minun nuorinta lastani Euppea eli niinkuin pappi sanoo Euphemiaa ja
niinkuin mamma sanoo Miiaa ja niinkuin minä itse sanon -- Euppea --
kuuletko sinä? -- hyvä, hyvä -- että vaikka sinä olet vain viittä
vuotta vanhempi minun nuorinta lastani, olet sinä hiton varma mies
merellä. Kun sinä eilen käänsit, naurahti minun jaalani kannella
molemmat poikani sekä minä ja sanottiin me: "Kas kas Juoseppia, kun ei
käykään kotona välillä, vaan kääntää suoraan päätä kohti Memeliä!" --
Mutta sitten kun tuuli kääntyi länteen ja sinä sieltä tuulen päältä
menemään höllin jalusnuorin kohti kotia, sanoin minä: "Kuulkasta pojat!
Meille taisi käydä hullusti!" -- Ja hullustihan meille kävi -- paljon
hullummin kuin silloin tiedettiinkään: Jäätiin kokonaan osattomiksi
laivarikosta. Mistä sinä arvasitkin, että tuuli kääntyy myötäpäivää?
Minä uskoin koko ajan, että se vetää vastapäivää aina itään asti ja
koettelin pysyä niin idässä kuin suinkin.

Puheensa aikana oli Jyrki saanut pullon korkin kiinni ja ryyppylasit ja
pullon jälleen kaappiin.

Sitten pysähtyi hän hetkiseksi kaapin eteen, otti Trafalgarin sankarin
asennon, oikaisi oikean käsivartensa ja naputti oikean käden etusormen
rystysellä amiraalinkuvan lasiin ja sanoi Juosepille:

-- Mitäs sanot Juoseppi? Enkö minä ole tämän amiraalin näköinen?

-- En näe oikein.

Jyrki nosti lampun kaapin päälle.

-- Jokohan alat nähdä!

Juoseppi nyökytteli päätään.

-- Sen näköinen minä voin olla, mutta en mitään muuta. Minusta ei olisi
tullut amiraalia. Mutta toista on sinun, Juoseppi! Sinusta olisi tullut
amiraali. Jos sinä olisit joutunut amiraalinkouluun, niin sinusta se
vasta oikea pääamiraali olisi tullutkin ja sinä olisit lyönyt sekä
espanjalaiset, että mahomettiläiset!

Samalla aukeni keittiön ovi selkoselälleen ja sisään purjehti Euppe
isoine teetarjottimineen.

Jyrki kiirehti toimittamaan lamppua pöydälle.

Euppe kaarsi ohi Juosepin kuin ei olisi häntä nähnytkään ja asetti
tarjottimen pöydälle.

-- Siin' on! Lisää ei maksa toivoakaan -- se tässä koko yötä passaamaan!

Sitten hän pyörähti selin Juoseppiin, huiskautti vihaisesti hameensa
takahelmoja, käveli kiukkuisena yli lattian, paukautti keittiön
oven jälestään kiinni ja katosi. -- "Kukahan onneton tuonkin saa
emännäkseen, ristikseen ja vaivakseen", ajatteli Juoseppi.

Sillä aikaa oli Jyri äänettömänä laitellut teepöydän järjestykseen,
kaatanut teen ja istunut pöydän ääreen.

Siinä istuessaan hän kyllä yletti avata kaapin oven ja ottaa esille
konjakkiputelin.

-- Pane runsaasti sokeria sekaan, sanoi hän Juosepille.

Lasit oli hän jättänyt noin kolmatta osaa vaille ja ne täytettiin nyt
konjakilla.

-- No - terveeks!

-- Terveeks vain!

-- Näitkö sinä jo tuon kuvan?

-- Olenhan minä nähnyt sen ennenkin. Johan se on siinä riippunut yli
minun muistiaikani. Lapsena jo sitä katselin teillä käydessäni. Komea
herra.

-- Komea herra! He he! Just minun näköiseni!

-- Ei minusta.

-- Sinusta -- ethän sinä ymmärrä kuvien päälle mitään, etkä minkään
muunkaan päälle. Et edes seilauksen ja kaupanteon!

-- Ja mitäs se näkö meinaa, kun ei kuitenkaan sitä ole, mitä luulee
olevansa.

-- Vai ei se meinaa mitään. Soo soo!

-- No mitäs se meinaa?

-- Se meinaa sitä, että ryypätään, eikä väitellä joutavista.

-- Sitä minäkin.

-- Kuulehan?

-- No?

-- Paljoko sinä maksoit viinasta Meemelissa viime kerralla?

-- Aamistako vai kannusta?

-- Kummasta hyvänsä.

-- Sitähän ei ole tapana sanoa. Paljonko sinä itse maksoit?

-- Minä pelkään maksaneeni enemmän kuin sinä. No, kun et sano, niin et
sano. Se on sitten selvä sitä myöten.

-- Ja se on sitten sitä, että sinulla ei muuta asiaa ollutkaan ja minä
saan lähteä kotiin.

-- Miten itse ymmärrät. Ja mene hyvän onnen kanssa Memeliin ja sieltä
takaisin. Memeliin on pitkä matka ja nyt on jo myöhäinen syksy.
Ymmärräthän sinä mitä minä tarkoitan. -- Minä en lähde enään mihinkään.

-- Kyllä minun on vielä mentävä.

-- Minä en kiellä enkä käske. Jos hyvin käy, käärit sinä kokoon paljo
rahaa. Jos huonosti, menetät henkesi, sekä oman henkesi että toisten.
-- Minun sääriäni kolottaa. -- Siitä tulee kova ja pitkä myrsky.
Parasta olisi ensin muutama päivä katsoa. Minä olen vanha mies ja paljo
kokenut.

Juoseppi meni ensin rantaan, Koirankalliolle, katselemaan tuulta.

Meri oli pimeä ja taivas tähdessä.

Kuu ei ollut vielä noussut, mutta koillisessa, meren saarteella, näkyi
jo sen kellertävä ruskoitus.

Tuuli puhalsi koleana ja virkeänä kaakosta.

Aalto kohahteli vihaisena rantaan.

Jaala keinui ankkurissaan tuolla haaksirikkoutuneen luona.

Kaakosta näytti kohoavan tummia pilviä. Yksityisiä hattaroita lenti jo
yli taivaan siellä ja täällä.

Meri näytti viime tuntien aikana paljo paenneen. Kaikki merkit
ennustivat kovan itätuulen tuloa.

Aamua ei kannattanut enää odottaa, sillä siihen mennessä voi tulla niin
kova vastaranta, että jaala on vaarassa ajautua maalle.

Juoseppi päätti lähteä matkalle heti.



V luku.

LUMIPYRYSSÄ.


I.

Koirankalliolla seisoessa oli Juuson silmät ennättäneet täydellisesti
tottua pimeään. Ensi töikseen hän päätti lähteä herättelemään
apulaisiaan.

Sunnuntai-iltoina, milloin ilma oli sellainen kuin nyt, ettei päässyt
verkoille, saaren molemmissa kylissä tanssittiin aamuyöhön asti,
ja arki-iltoinakin, joka ilta, milloin vain ei verkoille päässyt.
Nyt ei tanssittu, kun miltei joka talossa kuivattiin viljaa. Nyt
pidettiin muuta iloa. Nuoret kulkivat saunalta saunalle pitämässä
iloa ja juomassa kahvia, jota tytöt keittivät ja kestitsivät poikia.
Pojat olivat ostaneet päivällä kaupasta vesirinkeleitä ja hauska oli.
Monella pojalla oli myös taskussaan viinaputeli, josta kaatelivat
kahvikuppeihinsa ja laittoivat puolikupposia. Muutamissa saunoissa
poltettiin lekkoa. Sitä joivat tytötkin. Koko viljankuivaus oli
muuttunut talkoiksi. Kuljettiin saunalta saunalle auttamassa toisia.
Muutamia hoilaavia pareja tuli Juusoa vastaan heti kun hän pääsi
kalliolta kylän kujalle. -- "Kukas siinä tulee? Hei Juuso! Se on
Hinterikin Juuso! Se ei välitä tytöistä! Se on ylpeä!" -- Joku nykäisi
ohimennessään Juusoa takin hihasta.

Juuso todellakaan ei ollut välittänyt tytöistä. Varhaisesta lapsuudesta
oli hän purjehtinut merellä, eikä välittänyt muusta kuin jaaloista,
laivoista ja hyvistä rahanansioista. Toinen, joka ei tytöistä mitään
tiennyt, oli Juuson apulainen Eskon Mikko. Hänet löysi Juuso kotoaan
makaamasta. Hän oli käynyt levolle jo illan hämärässä, koska tiesi
pitkän matkan olevan edessä ennen päivän nousua. Juusolla oli koko
työ saada hänet hereille. Lopulta hän vääntäytyi istumaan vuoteensa
reunalle, haukotteli ja hieroi silmiään ja otti sitten tulen
rasvalamppuun.

-- No Juuso, mikäs on hätänä?

-- Ei mitään hätää. Tulin vain sanomaan, että nyt lähdetään.

-- Jaaha. Lähdetään vain. Siellä taitaa ruveta tuulemaan.

-- Niin rupeaa, ja kun on vastaranta, täytyy päästä lähtemään, ennenkun
ennättää nousta kova laine.

-- Niin on. Lähdetään vain. Minulla on kaikki valmiina. Panen vain
päälleni ja tulen rantaan heti.

Juuson toinen apulainen, Sepän Jere, välitti tytöistä, ja paljon
välittikin ja häntä ei Juuso siis löytänyt kotoaan. Kotiväki ei edes
tiennyt, missä hän on. -- "Eiköhän tuo liene siellä, missä muutkin
nuoret. Se nyt pysyisi kotona!" toimitti vuoteestaan Jeren vanha äiti.
Juuso ei viitsinyt ruveta vanhuksilta lähemmin tiedustelemaan, mistä
talosta päin Jereä olisi mentävä etsimään. Jeren kotona ei viljaa
kuivattu, koska sitä heillä ei ollut. Jere oli talon ainoa pyyntiin
pystyvä mies -- rampa isä teki vain sepän töitä ja Jere taas itse oli
ollut Juuson kanssa purjehtimassa ja ennätti kyllä laivarikkoon sen
minkä Juusokin, mutta oli ollut auttamassa setäänsä. Ääneti päätteli
Juuso, että jos Jere nytkin olisi setäänsä auttamassa, tietäisi sen
kotiväki, mutta että kun kotiväki ei tiedä, missä Jere on, on hän
jossain muualla, siellä missä on tyttöjä. Tyttöjä taas oli monessa
talossa ja kenen kanssa Jere nykyään seurusteli, sitäpä ei Juuso
tiennytkään.

Juuso oli niissä asioissa tuhma, niinkuin sanottiin.

Juusoa hiukan harmitti, mutta enempää kyselemättä hän poistui pimeästä
talosta.

Jere oli hyvä laulumies ja kujalle jouduttuaan koetti Juuso korvillaan
tarkata, mistä päin Jeren laulu alkaisi kuulua.

Ennenkuin lähtisi kylää enemmän kiertämään, otti Juuso suunnan kotiansa
kohti, toimittaakseen siellä ensin Santran kantamaan eväät ja muut
matkatavarat rantaan. Sen perästä vasta aikoi hän ruveta etsimään
Jereä. -- "Kun tuo joutava vain ei olisi juonut itseään siaksi",
päivitteli itsekseen Juuso. -- "Se vielä puuttuisi! No -- oli humalassa
tai selvänä, jaalaan minä hänet vien!"

Ollessaan noin sadan askeleen päässä kotoaan, kuulikin Juuso Jeren
hoilauksen.

Se kuului Juuson kotisaunasta.

Humaltuneena oli Jerellä tapana laulaa omia sepittämiään lauluja.

Hän oli mestari sepittämään varsinkin pilkkalauluja, milloin Kenkä-Apin
jaalasta:

    "Joka tuhkanauloilla tehtiin",

milloin naapurikyläläisistä yleisesti, milloin lukkarista, milloin
vallesmannista, milloin tullisyökäreistä, siitä Kipuna-Syökäristä
erittäinkin, ja väliin itsestään. Tällä kertaa hoilasi Jere Santralle:

    Älä sinä Santrani sitä sure,
    vaikka minä meriä seilaan!

Jeren laulu ei miellyttänyt Juusoa.

Siihen asti oli Juusosta kylläkin ollut yhdentekevää, kenen kanssa Jere
seurusteli ja kenelle hän lauloi, mutta nyt ei.

Samoin oli hänelle ollut tähän asti yhdentekevää mitenkä Santra
huvittelee, kunhan kotona tekee tehtävänsä, mutta nyt ei.

Juuso oli sinä iltana monta kertaa ajatellut Santraa -- hänen oli
vaikea ajatella muuta.

Matsedän Jyrin luona istuessaan oli hän vain pintapuolisesti kuunnellut
vanhan Jyrin juttuja ja kaiken aikaa ajatellut Santraa, jonka oli
kohdannut viimeistä viljasäkkiä saunaan tuodessaan ensi kertaa
eläessään, niinkuin hänestä tuntui, ja ensi kertaa eläessään nähnyt
tytön yleensä. Kun Matsedän Jyri haastoi amiraaleista ja muista, katsoi
Juuso kyllä vanhaa Jyriä koko ajan silmiin ja jotain vastailikin
Jyrille, mutta koko ajan oli ajatellut, mitä hän oli sanonut saunassa
Santralle ja mitä Santra hänelle ja kun Euppe oli tuonut teetarjottimen
pöytään ja vihaisesti heilauttanut hameitaan kiepsahtaessaan ympäri
ylpeänä takaisin keittiöön lähtiessään, oli Juuso paikalla verrannut
Euppea Santraan ja surkutellut itsekseen: "Kukahan onneton tuonkin saa
ristikseen!" -- tarkoittaen ristillä Euppea.

Juuson saappaat iskivät vihaisena rasahtelevaan kujan soraan hänen
ajatellessaan: "Tästä lähin älköön kukaan laulako Santralle ja
naurattako Santraa ja kaikkein vähimmin Sepän Jere, tuo tuollainen,
kuin mikäkin lentokala!"

Askel askeleelta lujeni hänessä ajatus: "Kuules poika, sinä Sepän Jere,
meistä taitaa tulla vihamiehiä!"

Saunassa oli kolme tyttöä, nimittäin Santra ja pari muuta ja kaksi
poikaa, Sepän Jere ja Suuren Hantsun Juhani.

Juuson sisään astuessa hihkaisi Jere:

-- Siinä paha, missä mainitaan! Tässä juuri sanottiin, että olisi Juuso
kotona, niin olisi täydet parit. -- Kenen saunassa sinä poika olet
ollut? Santra tässä on itkenyt sinua koko illan, eikä keitä kahvia,
vaikka pyydetään!

-- Oho! Enpäs ole itkenyt! Erehdyit kerrankin!

Juuson muoto oli synkkä ja vihaisella äänellä hän puhutteli Jereä:

-- Hyvä oli että sinut löysin näin pian.

-- Minuakos sinä sitte etsit?

-- Sinua, sinua.

-- No?

-- Sinä olet humalassa.

-- Mitäs se sinulle kuuluu?!

-- Kuuluu hiukan.

-- No ei hiukan hiukkaakaan!

-- Mene kotiisi ja laita itsesi lähtökuntoon -- ja heti. Eskon Mikko
tulee rantaan, ellei jo ole tullutkin.

-- No mikäs hätä siellä rannassa on? Onko jaala ajautunut maalle?

-- Jaalalla ei ole hätää, mutta meillä on hätä joutua matkalle,
ennenkuin laine ennättää kasvaa. Nyt on hyvä tuuli lähteä.

-- Anna olla. Lähdetään vasta aamulla, niinkuin oli puhe.
Sunnuntai-ilta ja muuta...

-- Nyt ei odoteta aamua. Kuulithan! Aamulla ollaan matkojen päässä.

-- En minä lähde. Ota joku muu -- vaikka tämä Juhani.

-- Minä otan mukaani sinut. Älä puhu turhaa.

-- Eskon Mikko ja minä, me vain kelvataan Hinterikin Juuson jaalan
kannelle! Ei koko saaressa ole sellaisia poikia muita kuin Eskon Mikko,
Hinterikin Juuso ja Sepän Jere!

-- Älä hoilaa! Mene laittamaan itseäsi kuntoon ja pian rantaan --
niinkuin olisit jo!

-- Mennään mennään! kertaili Jere ovessa ja vielä ulkonakin matki hän
mennessään: "Ja pian rannassa -- niinkuin oisit jo!"

Suuren Hantsun Juhani ja vieraat tytöt menivät myös pois, miltei heti
Sepän Jeren jälessä.

Juuso alkoi myös kävellä pihan yli tupaan päin ja Santra hänen
jälessään.

-- On varmaankin eväät laitettu kuntoon, sanoi Juuso taakseen
kääntymättä ja kävellen kädet housun taskuihin työnnettyinä.

-- On on. Eväät ja vaatteet ja kaikki on katsottu ja laitettu kuntoon,
vastasi Santra. -- Ei muuta kun vie rantaan.

Santra meni tupaan, jossa kaikki Juuson matkatavarat olivat: Maihin
rasvattaviksi tuodut merisaappaat, mustaksi öljytetty merimiessäkki,
jossa oli vaatteita ja sukkia, säkki, jossa oli turkit ja nahkapeite
-- syksy oli jo myöhä ja oli odotettavissa pakkasia --, säkki, jossa
oli leipää, silakkapytty, voipytty ja pytty, jossa oli läskiä ja pussi,
jossa oli herneitä ja toinen, jossa oli ryynejä. Santra sytytti lyhtyyn
tulen ja alkoi kantaa tavaroita rantaan.

Juuso itse meni kammariin, jossa hänen isänsä ja äitinsä nukkuivat ja
jossa oli kaappi, jossa muun muassa rahoja säilytettiin.

Juuso hiipi hiljaa kaapille, avasi varovaisesti sen yläosan ja otti
esille kukkaron, jossa oli isän jo päivällä lukemat rahat tavarain
ostoa varten Memelistä: Syksyn viimeinen ja kallein jaalankuorma
oli haettavana, kymmenen aamia viinaa, kymmenkunta laatikkoa
konjakkiputeleita ja muita parempia juomia ja lisäksi silkkiä. Paras ja
kallein kuorma jätettiin aina syksyn viimeisimmäksi, koska tullimiehet
myrskyjen ja lumipyryjen aljettua mieluummin pysyvät lämpöisissä
kamareissaan maissa, tai jaaloineen satamissa, kuin risteilevät merellä
henkensä kaupalla.

Saahan sen palkkansa helpommallakin!

Kun kaikki oli jo päivällä puhuttu ja laitettu kuntoon, ei Juuso
olisi tahtonut herättää enää isäänsä, vielä vähemmin äitiänsä, joka
ei ottanut osaa koskaan mihinkään neuvotteluun. Ei hän ollut puhelias
muutenkaan. Kului päiviä Juuson kotonakin ollessa, ettei hän vaihtanut
sanaakaan äitinsä kanssa. Äiti ei vihannut poikaansa -- päin vastoin
hän häntä rakasti, mutta hän oli muuten niin vaitelias, oli sellainen
luonnoltaan, oli ollut sellainen koko ikänsä: Harvapuheinen ja
hiljainen. Ääneti vain aamusta iltaan kulki askareillaan, ensimäisenä
aamulla ja viimeisenä illalla.

Kynttilän valossa Juuso hommaili ja luuli heidän nukkuvan sikeässä
unessa, kun ukko itse alkoikin sanella:

-- Jokos sinä nyt lähdet, Juuso?

-- Jo. Tuuli on kaakossa ja meri pakenee. Taitaa tulla kova itätuuli.
Täytyy joutua sitä pakoon, ennenkuin laine ennättää kasvaa.

-- Meri näytti olevan paennut, kun minäkin kävin illalla rannassa.
Parastahan se on, että lähdet. Olette aamulla jo matkojen päässä ja
joudutte hyvissä ajoin Meemeliin tällä tuulella -- varsinkin jos se
vetää tuulen itään ja koilliseen, ehkä pohjoiseenkin.

-- Sinne se vetää ja sitten tulee lounat- ja länsituulia, joilla on
hyvä tulla kotiinpäin.

-- Mene nyt hyvällä onnella ja pidä Jumala silmäis edessä ja katso asun
ja nuorien ja purjeiden ja muun kalun perään, ettet mitään seilaa rikki.

-- Ole huoleta!

-- Minäkin tulen tästä rantaan katsomaan ja ehkä minusta on apuakin.

-- Makaa sinä vain. Kyllä me päästään muutenkin!

-- Noo -- ennättäähän tässä nyt vielä maatakin.


II.

Juuso, saatuaan rahakukkaron liivinsä povitaskuun, kiiruhti tupaan.

Siellä oli Santrakin. Hän oli ennättänyt kantaa rantaan jo kaikki
ruokatavarat. Vaatesäkit ja saappaat olivat vielä tuvassa.

Juuso otti kainaloihinsa molemmat säkit ja Santra sai toiseen käteensä
saappaat ja toiseen lyhdyn ja alkoi, lyhdyllä tietä valaisten, kävellä
Juuson edellä.

Sepän Jere ja Eskon Mikko eivät vielä olleet rannassa.

Santran näyttäessä lyhtyä käänsi Juuso jollan teloilla
keula-mereen-päin ja veti sen niin alas, että isoimmat kertalaineet
kuohuivat jollan keulaan asti telojen alla. Sitten alkoi hän järjestää
tavaroita jollaan. Pian oli se tehty, mutta ei vielä kuulunut toisia.

-- Missähän nuo viipyvät, sanoi Juuso.

-- Ei tiedä! -- Kuulehan Juuso!

-- No?

-- Älä lähde nyt merelle.

-- Miksi niin?

-- Kun kaikki sanovat, että siitä tulee kova ilma ja sinä voit seilata
hukkaan.

-- Jeren puolestako sinä pelkäät. Hahhahh!

-- Älä naura! -- Minä pelkään sinun puolestasi! -- Minä en tahtoisi
että sinä nyt hukkuisit.

-- Nyt?!

-- Niin. Nyt, nyt. -- Jää maalle. Ennätäthän sinä perästäkin ja onhan
sinulla ja isälläsi rahaa ja viljaa ja vaatetta ja lämpöä ja muuta
hyvyyttä ilmankin niin paljon, että riittäisi jo se entinenkin, eikä
tarvitsisi henkeään panna alttiiksi, hakeakseen aina vaan lisään
rikkautta. Tarvitseehan ihminen muutakin kuin rikkautta!

Juuso istui jollan piitalla ja Santra seisoi lyhty kädessä nojaten
keulaan. He katselivat toisiaan.

-- Pidätkö sinä niin paljon minusta huolta?

-- Pidän.

-- Etkä tahtoisi, että minä nyt lähtisin.

-- En. Minä en tahtoisi, että sinulle tapahtuu mitään onnettomuutta.

-- Sinä olet ainoa, joka pidät minusta huolta. Kukaan muu ei ole
minulle tänä iltana niin sanonut: Ei isä, eikä äiti -- eikä kukaan.

-- Siitähän näet, etteivät muut pidä sinusta lukua!

-- Onko se niin!

-- On se. Isäsi ja äitisi tahtovat vain rikastua, eivätkä välitä
sinusta itsestäsi, tai luottavat sinun hyvään onneesi.

-- Kuulehan Santra!

-- No?

-- Minä narrasin sinua siellä saunassa silloin kun toin sitä viimeistä
ruissäkkiä.

-- Narrasit!?

-- Niin. En minä ole tuonut sinulle mitään silkkihuivia!

-- Et tuonut?! -- Voi! Sehän on hauskaa! Minä kun jo niin pelkäsin,
että sinä olet tuonut.

-- Miksi sinä sitä niin pelkäsit. Odotatko sinä muilta?

-- Keltä minä odottaisin!

-- No -- keltä hyvänsä. Arvaa itse.

-- En keltään minä odottanut, en sinulta enkä muilta.

-- Miksi sinä sitä niin pelkäät sitten, että minä toisin?

-- Enhän minä sitä olisi voinut kuitenkaan käyttää. Johan siitä
olisivat nauraneet ja pilkanneet minua kaikki. Minusta on nyt niin
hyvä, kun tiedän ettet sinä tuonutkaan.

-- Mutta tällä kerralla minä tuon.

-- Niin, no -- jos tahdot minulle pahaa mieltä niin tuo ja jos tuot
niin ihan julkisesti minä sen annan takaisin ja sehän on samaa kuin
rukkaset -- ettäs tiedät, jos et ennestään tiedä.

-- Rukkaset!?

-- Niin niin. Oikeat silkkirukkaset!

-- Mutta eihän minun kosia tarvitsisi --

-- Silkkihuivin antaminen on kosimista ja jo siitä puhuminen on
kosimista. Silkkihuivilla kaikki on kihlattu, maailman alusta niin
tähän asti ja tästä eteenpäin niin maailman loppuun asti.

-- Sinä olet ollut meillä niin kauan, eikä me ole koskaan haasteltu
tällä tavalla!

Juuso nousi ylös piitalta ja meni Santran eteen, jota otti käsistä
kiinni. Santra sanoi:

-- Sitä minäkin ihmettelen. Jää nyt maalle. Älä mene merelle.

-- Nyt en totisesti haluaisi mennä, mutta minun täytyy. -- Minä olen
ajatellut sinua koko päivän --

-- Koko päivän!

-- Niin.

-- Mitä tuo nyt on -- yksi päivä!

-- Minä ajattelen nyt muinakin päivinä -- aina.

-- Ajattele vain, mutta älä ajattele silkkihuivia ja muita hullutuksia.
Se on kerralla sanottu!

Santra ravisti Juuson käsiä ja jatkoi:

-- Mene vain merelle, kun et halua totella minua ja mene minun
onnellani -- tai uppoa meren pohjaan!

Sitten hän riistäytyi kokonaan irti ja juoksi lyhtyineen sisään Juuson
ennättämättä enää sanoa hänelle mitään.

Vähän ajan perästä tulla kompuroi rantaan lyhty kädessä vanha
Hinterikki itsekin katsomaan poikansa lähtöä ja olemaan apuna, minkä
voi.

Myös Eskon Mikko ja Sepän Jere tulivat miltei Hinterikin kintereillä.

Mikko ja Jere viskasivat tavaransa jollaan.

Vanhaa Hinterikkiä käteltiin jäähyväisiksi. Sitten odotettiin sopivaa
laineiden väliaikaa ja kun se tuli, lykkäsivät nuoret miehet jollan
luisumaan alas teloilta, hyppäsivät ketterästi itse samalla jollaan
ja keinuivat jo monen sylen päässä aalloilla ja alkoivat soutaa kohti
jaalaa.

Kuu nousi juuri silloin koillisesta ja peittyi vähän ajan perästä
pilviin.

Jaalan ankkurikela alkoi kilkattaa ja purje toisensa perästä avautui ja
jaala käänsi keulansa etelään, kiertääkseen ensin maan eteläkärjen ja
ottaakseen sitten suunnan etelälounatta kohti.


III.

Eskon Mikko, joka oli levännein, istui helmarissa. Hänellä oli turkit
päällä ja karvalakki päässä, sillä yö oli kolea.

Juuso ja Sepän-Jere valmistautuivat makuulle. Kajuutan pöydällä paloi
rasvalamppu. Kamiinassa paloi tuli kajuutan lämmittämiseksi.

-- Kylmää on jo tuuli, sanoi Juuso vetäessään saapasta jalastaan.

-- Johan tuo on se aikakin, sanoi Jere.

-- Kyllä siitä tulee vielä lämmintäkin. Maltahan kun tuuli menee
lounaaseen.

Sepän Jerelle johtui mieleen saaren lämpöiset saunat, jotka hänen
oli niin äkkiä ja parhaalla hetkellä täytynyt hyljätä ja niitä
muistellessaan hän hymyili omalla tavallaan, joka muistutti enemmän
irvistystä -- hampaat, varsinkin ylähampaat näkyivät ensimmäisiin
poskihampaisiin asti ja huulet painuivat kiinni ikeniin. Samalla hän
nauraa sihisti hampaittensa välistä pahaa naurua, joka oli tarkoitettu
Juusolle.

-- Käy maata, äläkä naura tuolla tavalla, tai saat tästä saappaasta
korvillesi!, ärähti Juuso hänelle.

-- Minä taas meinaan, kuulehan Juuso, minä meinaan että meillä olisi
vähän haastettavaa.

-- Sitten kun selviät. Nyt ei mitään.

-- Sinä et taida tietääkään mikä mies minä olen!

-- Höö!

-- Mitä höö!? Sanopas minulle vielä kerran sillä tavalla!

-- Älä huuda!

Hän vääntäytyi kuitenkin koijaansa vasemmalle puolelle ja kääriytyi
peitteeseen niin hyvin kuin voi ja se voiminen oli humalaiselle
miehelle niin ja näin, sillä jaala heilui rajusti, kahden puolen ja
nousi väliin ikäänkuin jyrkkään ylämäkeen, jolloinka jaalan runko
narisi ja köydet viheltivät ja meri pauhasi kahden puolen ja heittäytyi
jälleen rajusti vieläkin jyrkempään alamäkeen, sillä jaala purjehti
täysin purjein kovaa sivumyötäistä. Hän torisi vielä peitteensä sisällä
epäselvää puhetta, josta eroitti selvänä muutamia kiljahduksia --
"Minä olenkin sellainen mies!", "Hinterikin Juuso luulee olevansa
parempi kuin onkaan, vaikka on sika, eikä parempi kuin kapinen koira!",
"Tulehan tänne, niin heitän sinut yli partaan kuin tunkion!" ja muuta,
mutta vähitellen puhe hiljeni ja lopulta muuttui kuorsaukseksi.
Juuso nukkui miltei heti koijaansa ojentauduttuaan, nimittäin siihen
tapaan kuin merimies nukkuu: on sikeässä unessa ja samalla kaiken
aikaa kuulee, mitenkä alus purjehtii. Näkipä hän untakin, sen unen,
joka hänelle tuli silloin tällöin, kerran vuodessa tai harvemmin,
mutta aina samalla tavalla. Uni oli alkupuoleltaan miellyttävä, mutta
loppupuolella muuttui epämiellyttäväksi. Heti unen alkaessa oli Juuso
unissaan selvillä, että "Ahaa, nyt se tulee taas!":

Hän oli olevinaan kotonaan.

Hän kulki huoneesta huoneeseen, jotka kaikki olivat tuttuja ja joissa
oli paljon ihmisiä viettämässä jotain juhlaa, häitäkö, hautajaisia,
vai ristiäisiä, se ei koskaan selvennyt. Ihmisiä oli paljon, ja
huoneet täynnä tupakansavua ja pöydillä pulloja ja ryyppylaseja ja
kaikki ryyppäsivät ja kaikki puhuivat yhteen ääneen ja nauroivat ja
itkivät, niin naiset kuin miehetkin ja lapset ja alaikäiset myös.
Viulun soittaja nousi seisomaan ja soitti, mutta kukaan ei tanssinut
eikä kukaan kuunnellut soittajaa, joka soitti ja itki ja väliin nauroi.
Juuso itse kulki ääneti läpi väkijoukkojen ja läpi huoneiden ja joutui
aina ja joka kerta tyhjään huoneeseen, johon ei kuulunut mitään ja
jossa oli peräseinällä iso kaappi. Siihen huoneeseen tullessaan Juuso
aina pysähtyi keskelle lattiaa ihmettelemään, että "Se on merkillistä,
etten minä tätä huonetta koskaan löydä valveilla ollessani!". Hänestä
unessakin tuntui nimittäin siltä, että hän aina herättyään menee
etsimään sitä huonetta, eikä koskaan löydä ja nytkin hän päätti heti
herättyään ottaa selvän missä se huone on ja siltä varalta painaa
visusti mieleensä, minkä ovien kautta siihen huoneeseen tullaan ja
ettei taas kävisi niin hullusti, kuin edellisellä kerralla, hän
varovasti raottaa ovea, josta juuri oli tullut, ottaa tupesta puukon ja
leikkaa oven pihtipieleen merkkinsä: "J. Hp. H." joka luetaan: "Juuso
Hinterikinpoika Heikkilä" ja heti häntä naurattaa sydämen pohjasta
keksintö, jonka hän juuri sillä kertaa on tekevinään -- keksintökin
uusiintuu kirjaimelleen aina ja joka kerta samalla tavalla: Hän päättää
vetää Unetarta nenästä, eikä käytä kirkonkirjojen mukaista merkkiään
vaan leikkaakin: "J. Op. H." joka luetaan: "Juoseppi Onnenpoika
Heikkilä" ja leikatessaan hän nauraa hihittää ihan sydämen pohjasta
Unettarelle, joka tulee ainakin tällä kertaa narratuksi. On nimittäin
peräti tärkeää, että hän löytäisi huoneen valveilla, ollessaan, sillä
kaappi on täynnä pelkkiä kahdenkymmenen markan kultarahoja, joka
laatikko ja lokero kukkurallaan, niin täpö täyteen ahdettu koottuja
kultapyörylöitä, että sen kupeet, ovet, pohja ja päällyskin ovat
vuosien kuluessa painuneet pullolleen ja sen huoneen permannossa,
aivan keskellä huonetta, on luukku, jonka alla on kellari, täynnä
viini-, samppanja- ja konjakkipulloja ihan loppumattomiin. Saatuaan
merkkinsä kuntoon oven pihtipieleen ja juuri sillä hetkellä, kun hän on
pistämäisillään puukkonsa takaisin tuppeen alkaa unen epämiellyttävä
osa:

Hän oli seisovinaan jaalan keulakannella. Meri on musta ja yö pimeä ja
tuuli kova. Isopurje on kokonaan kääritty. Päällä on ainoastaan vokka,
harusvokka ja lyyveri. Yksi hänen apulaisistaan istuu perää pitämässä
ja hän itse seisoo keulassa tähystämässä loistoa, jonka piti tulla
näkyviin, mutta ei tullutkaan. Hän oli kuin yhtenä silmänä, mutta näki
vain pimeyttä. Hän epäili peränpitäjän torkkuvan ja ohjaavan väärin
ja siitä syystä hän vilkaisi perälle päin ja kysyi: "Mitä kohti se
menee?" -- "Länsi-itään", vastasi perämies, jonka partaisia kasvoja
kompassilamppu valaisi. -- "Eihän sen nimistä tuulta olekaan!", sanoi
Juuso ja alkoi tuntea värisemistä, joko vilusta tai kuumasta. Hetken
tähysteltyään keulaan päin hän toistamiseen vilkaisi perälle ja näki
nyt noin sylen korkuisen lieskan nousevan kajuutan torosta. Hän ensin
säpsähti ja aikoi huutaa perämiehelle, että: "Hei mies! Tuli on irti!",
mutta viittasikin kädellään veltosti -- kuin jotain vähäpätöistä
halveksien -- ja hymähti itsekseen: "Nokivalkea -- kyllähän sammuu
niinkuin on syttynytkin", ja jatkoi tähystämistään. Kun hän tähystyksen
lomassa kolmannen kerran vilkaisi hätäisesti perälle, ei siellä
näkynyt enään kompassilampun valossa istuvaa perämiestä, eikä lieska
noussut enää taivaalle kajuutan torosta, vaan laiska, karpalonpunainen
raskas savu, joka ei viitsinyt nousta ylöspäin, tai leijailla tuulen
mukana, kuin muut savut, vaan tuprahteli ja tupsahteli toron suusta ja
valui yli toron reunojen alas päin. Kiireesti juoksi Juuso perälle ja
havaitsi, ettei se mitään oikeaa savua ollutkaan, niinkuin hän jo oli
epäillytkin, vaan oli se karpalonpunaista sakeaa verta, jota virtasi
toron täydeltä ja valui yli toron reunojen alas kajuutan katolle ja
siitä kannelle ja kannelta lotisi se alas mereen, joka oli verestä
punaisena jaalan peräntakaa ja vanavesi muodosti karpalonpunaisen
hohtavan juovan aina meren saarteelle, johon se päättyi. -- Jaala
tuntui kulkevan ohjaamattomana pakoon punaista vanavettään kuin hullu
hevonen varjoaan. Juuso laskeutui alas kajuuttaan, jossa kompassia
valaiseva lamppu paloi ritisten, mutta ei siellä ainoatakaan ihmistä
ollut, ei niin ristin sielua. Kajuutassa oli lämmin, mutta kamiinassa,
johon Juuson silmät iskeytyivät jo portaissa alas laskeutuessaan ei
palanut tuli. Kamiinan liesirenkaiden ja toron raoista vuoti ja tuprusi
jotain karpalonpunaista niinkuin savua toisinaan, kun kamiinaan tehdään
tulta ja veto on huono jostain syystä. Juuso havaitsi heti, että tuo
karpalonpunainen on samaa verta, mitä vuotaa torosta ulos kajuutan
katolle, jaalan kannelle ja mereen, mutta ei saanut selville, mistä
sitä tulee, sillä vilkaistuaan kamiinan luukusta, havaitsi hän, että se
oli typö tyhjä ja kylmä. Silloin tunsi Juuso kammon valtaavan mielensä
ja hän olisi suonut, että jaalassa olisi ollut toisiakin ihmisiä.
Hän ajatteli, että ehkä ne toiset kuitenkin olivat kannella, vaikkei
hän sitä äsken huomannut ja kiireesti hän riensi jälleen kajuutan
portaille, mutta kun hän sai päänsä ylös luukusta, näki hän, että jaala
purjehtii veden alla, ohjaamattomana, hurjaa vauhtia, hiukan kallellaan
ja keula vähän alempana. Päällä olivat samat purjeet, mitkä ennenkin.
Hän katseli ympärilleen.

Taivasta ei näkynyt.

Aaltoja ei näkynyt.

Merivesi kuulsi harmaanviheriänä kaikkialla ja siinä ui kilpaa jaalan
kanssa erilaisia kaloja: haileja loppumattomiin, simppuja, merihärkiä,
turskia, lohia, siikoja ja kampeloita, jotka uivat lappeellaan ja
vilkuttelivat molempia silmiään veitikkamaisesti Juusolle, samoin
räpyttelivät ja vilkuttelivat silmiään kaikki muut kalat ja hylkeet ja
pyöriäiset, joita suurin parvin pyllyili siinä mukana.

Yhtäkkiä kumahti läpi meren ja läpi maailman huuto kuin sadan pasuunan
voimalla:

-- Hoo! Johan sieltä Hinterikin Juusokin tulee!! Missä sinä olet
viipynyt näin kauan?!, ja samassa huomaakin Juuso olevansa jaaloineen
meren pohjassa, savensekaisella ruskean viheriällä hiekalla ja näkee
ympärillään uponneita laivoja, joiden kansilta muinaismaailman
merisankarit häntä toivottavat tervetulleeksi.

Tällä kohtaa Juuso aina herää puolivalveilleen ja käsittää uneksi vain
tuon epämiellyttävän jälkiosan ja on hyvillään että se olikin vain
unta. Mutta unen miellyttävä alkuosa ei tunnu unelta, vaan kaukaa
kangastelevalta muistolta, että hänen kotonaan todellakin olisi
tuntematon huone aarteineen ja että hän joskus olisi yrittänyt sitä
etsiä.

Tälläkin kertaa Juuso on puolihereillä ollen noussut koijansa laidalle
istumaan, ottanut tupakkavehkeensä esille, täyttää nyt piippuaan ja
on tyytyväinen siitä, että Mikko istuu perää pitämässä ja että Jaala
purjehtii oikeaa suuntaa ja että Ruuskerin tuli alkaa jäädä yhä enemmän
peräntaa ja että isoimpien laineiden harjalle noustessa alkaa näkyä jo
Vailuodon tuli ja että kaikki on oikein ja niinkuin pitääkin, eikä hän
purjehdi missään meren pohjassa, eikä kajuutan torosta tuprua verta,
vaan että kaikki tuo oli vain pahaa unta, samaa, joka hänet on niin
usein peljästyttänyt hereille.

Juuso tunki tupakkaa piippuunsa ja ihmetteli samalla, mistä hänen
päähänsä pälkähti taas tuo vanha hämärä muisto kotitalossa olevasta
kammarista, jota hän ei ole vielä löytänyt. "Mistäs tuon piti taas
juolahtaakin mieleeni?! Täytyypäs ottaa kerrankin selvä siitä
huoneesta, kun pääsee tästä kotiin," tuumi Juuso, mutta kun hän oli
vetänyt pari savua, heräsi hän täydellisesti ja kävi muistissaan
läpi koko kotinsa, ulkoseiniä myöten ja läpi joka huoneen ja komeron
ja havaitsi harmikseen, ettei hänen kotonaan vai olla ainoaakaan
tuntematonta huonetta ja että kaikki oli vain unta.

Tämä unisarja seurasi häntä läpi elämän. Hän ei muistanut milloin hän
sen näki ensi kerran -- luultavasti jo lapsena tai hyvin nuorena.

Usein vielä vanhanakin miehenä hän oli siinä määrässä sen vallassa,
että puolivalveille herättyään oli varma tuon aarrehuoneen
löytämisestä, vieläpä joskus lähti unissaan sitä etsimään, kävelemään
huoneesta huoneeseen, jolloinka lapset heräsivät ja nuorempi tytär
kysyi peloissaan: "Kuka meillä kävelee yöllä?", johon Euppe vastasi:
"Kukas se nyt muu olisi, kuin tuo papan tohros, joka unissaan kävelee."
-- "Mitäs isä unissaan kävelee?" -- "Kukas sen tietää. Nuku sinä vain
rauhassa!"

Vasta palattuaan vuoteensa reunalle ja vedettyään muutaman tupakan
suuhun, heräsi Juuso täydellisesti, ja harmitteli, että tuo aarrekammio
taitaakin olla sekin vain unta. -- "Harmi ties!" -- huokasi hän silloin
aina itsekseen.

Niin tapahtui joka kerta.

Juuso pisti päänsä kajuutan luukusta ja kysyi Mikolta:

-- No -- missäs ollaan?

-- Missäs tässä nyt vielä oltaisiin. Ruuskeri näkyy hyvin.

-- No mutta johan Vailuodonkin pitäisi olla näkyvissä.

-- Millä helkutin ajalla?!

-- Jaalahan kulkee hyvää kyytiä.

-- Vaikka kulkisi vieläkin parempaa, mutta mikä on mahdoton se on
mahdoton. Vastahan tuota juuri alas menit, sen että makaamaan pääsit.

-- Minä olen tainnut nähdä unta.

-- No se on taas sinun asiasi. Taidatte olla humalassa molemmat, niin
sinä kuin Jerekin.

Juuso ei välittänyt ryhtyä Mikon kanssa väittelemään humalaisuudestaan,
vaikka tiesikin itsensä selväksi.

Jo heti luukulle noustuaan hän oli silmäillyt ylös purjeisiin ja tehnyt
huomiota tuulen suhteen.

-- Taitaa lisätä tuulta, sanoi hän.

-- Tuulta lisää, tuulta lisää, vastasi Mikko.

-- Se taitaa vetää itäänpäin.

-- Niin tekee.

-- Taitaa olla jo itäkaakossa?

-- Piirun verran yli siitäkin. Kohta se on täydessä idässä. Puomi
täytyisi saada toiselle puolelle. Pyrkii menemään yli omin valloin, kun
alus laineessa kiirailee.

-- Missä on Ruuskerin tuli.

-- Tuossahan se näkyy vokan alitse.

-- Jaaha. Tilaa on kyllä. Anna mennä vain lähemmä tulta niin pysyy
puomi asemillaan.

Purjehdittiin nimittäin täyttä myötäistä ja purjeet olivat kahden
puolen, vokka vasemmalla ja isopurje oikealla. Keulapurjeet eivät
saaneet tuulta mistään ja löivät tyhjää kaiken aikaa, heilahtaen
milloin vasemmalle, milloin oikealle kolistellen jolusnuoralokkejaan.

Mikko otti uuden suunnan ohjaten siten, että Ruuskerin tuli näkyi
miltei keulasta, ohi keulamaston, vasemmalta puolelta.

-- No niin, ei hän tässä mitään hätää ole, ja jos tuuli kääntyy ennen
Ruuskeria enemmänkin, niin anna mennä eteläpuolelta tulta. Onhan siellä
vettä ja tuulta meille kyllä.

-- Viskoi jo tässä äsken muutamia lumihiutaleita. Minä luulen, että
siitä tulee pian lumipyry ja sitten meille taitaa tulla tässä vielä
huono yö. Siltä varalta olisi pysyttävä keskellä merta, eikä painuttava
liian lähelle Viron rantaa, varsinkin jos lumipyry tuo mukanaan
koillismyrskyn, niinkuin minä luulen.

-- No se on taas sen ajan murhe. Anna painaa vain!

-- Sen ajan murhehan se on, vaan minä olen sitä mieltä, että meidän
olisi otettava isopurje kokonaan pois ja mentävä hiljemmin ja
katseltava, mitä tulee. Saahan tuota päivän valjettua jälleen lisätä
purjetta, jos niiksi näkee.

-- Antaa olla purjeet kaikki työssä. Sitä vartenhan ne purjeet ovatkin:
antamassa kyytiä alukselle. Sitä parempi, minkä pikemmin matka
joutuu. Eihän me ole tultu tänne tuulien kääntymisiä ja lumipyryjä
odottelemaan, vaan matkaa tekemään.

-- Olkoon se nyt sinun mielipiteesi sellainen kuin on, mutta ainakin
meidän pitäisi rievata isopurje, ottaa sisään rievi tai kaksi.

-- Anna painaa vain täydellä.

-- Niinhän sinä sanot siihen asti kun rojahtaa koko perämasto alas.

-- Ei Heikkilän jaaloissa ole koskaan mastot rojahdelleet.

-- Ja jos rojahtaisi, niin ei ne muissa kuin Heikkilän jaalassa
rojahtaisi. Muut katsovat, minkä kalu kestää ja vähentävät purjeita
ajoissa.

-- Mastoissa ja muissa purjepuissa ei ole missään mätää. Vantit ovat
vahvat. Keväällä pantiin kaikki juoksevat köydet uudet. Purjeet ovat
kaikki vasta toista kesää. Pitäisihän niiden kestää!

-- Annetaan olla niinkuin tahdot. Minä vain sanoin, mitä kaikki muut
tekisivät: Ottaisivat isonpurjeen pohjareiviin, tai kokonaan pois.
Useimmat ottaisivat kokonaan pois. -- Annas tupakkaa!

Juuso toi tupakkakukkaronsa Mikolle, joka oli jo kaivanut piippunsa
esille ja rupesi sitä täyttämään, hoitaen helmaria sillä aikaa
kainalossaan. Täytettyään piippunsa, antoi hän kukkaron takaisin ja
sanoi: "Suurkiitos!" ja sytytti piippunsa ja virkkoi sitten:

-- Saamarin kylmä yö!

-- Eipähän tämä enään mikään heinäkuun yö ole.

-- Ei ole.

-- Vilu tässä tulee. Täytyy mennä jälleen koijaan.

-- Mene vain, kyllä täällä toimeen tullaan.


IV.

Täsmälleen kello puoli yksitoista oli lähdetty. Kello yksitoista oli
sivuutettu Lounatrivi, joka ei vielä ollut kaukana. Vauhti on sen
jälkeen parantunut parantumistaan.

"Vesa" ei ollutkaan mikään huono kulkija. Päinvastoin se oli saaren
paras ja Juuson kokemusten mukaan paras koko Suomenlahdella, sillä
hän ei ollut tavannut vielä alusta, joka olisi "Vesan" jättänyt.
Se oli rakennettu miltei pelkästään nopeutta silmällä pitäen. Sen
kantavuus oli sen ajan mittojen mukaan seitsemän lästiä. Se voi
kuljettaa kantamuksenaan kaksituhatta yhdeksänsataa tiiltä, tai sata
kuusikymmentä tynnyriä rukiita. Niitä tavaroita siinä kuitenkin hyvin
harvoin kuljetettiin. Keskikesinä, valoisten öiden aikana, se joskus
sai silakkakantamuksen Viroon, ja tiilikantamuksen Virosta, Loksalta,
Suomeen, tai myös ruiskantamuksen Virosta Suomeen.

Tällä kertaa sillä oli vain pohjapainokivet, seitsemän jollankantamusta
kiviä, jotka olivat tiiviisti ladotut pohjalle. Se oli hiukan liian
kevyt pohjapaino kovassa aallokossa luoviessa, mutta näin myötäisessä
eduksi. Viinaa ei juuri otettu koskaan koko jaalankantamusta, sillä
silloinhan se olisi ollut peräti kömpelö luovimaan ja hätätilassa olisi
täytynyt vierittää monta kallista astiaa viinaa yli partaan meren
iloksi. Niin usein olikin täytynyt tehdä, mutta Hinterikin Juuson ei
koskaan -- eikä hänen isänsäkään.

Viinaa otettiin vain puoli kantamusta. Silloin oli jaala parhaassa
luovimiskunnossa myrskyllä ja sehän oli pääasia, että suoriutui
ahdistajistaan vastatuulessa ja ennätti tehdä useamman matkan.

"Vesaa" pidettiin Juuson itsensä näköisenä, vaikka jaala olikin hänen
isänsä rakentama.

Oltiin nimittäin huomaavinaan, että molemmilla, niin Juusolla kuin
"Vesallakin" olisi ollut samanlainen, tai ainakin samannäköinen nenä.
Oli kummallista, kuinka ihmisten silmissä kaksi niin erinäköistä nenää
voivat näyttää samannäköisiltä! "Vesan" nenähän taipui sisäänpäin ja
Juuson oli suora. -- Silmien sanottiin näillä veljeksillä, kuten heitä
väliin pilkalla mainittiin, olleen samaa maata: molemmilla rautaa.
Molemmat nämä katselivat myrskyävää merta ja pahintakin kaatuvaa
kertalainetta yhtä kylmänä ja rauhallisena. Monet jaalat, saatuaan
vihaisen kertalaineen silmilleen, tulivat pitkäksi aikaa sokaistuiksi,
jäivät miltei paikoilleen ja räpyttelivät onnettomina siipiään ja
vasta vähitellen, suolaisen veden tippuessa silmistä, niin jaalan kuin
jaalamiehenkin, selvenivät ja alkoivat hitaasti kääntää kuvettaan
mereen ja ottaa jälleen tuulta purjeisiinsa.

Toista oli "Vesan".

Sen silmät olivat aniharvoin liian lähellä merenpintaa.

Se katseli ylväänä korkealta kuin merenvaltiatar ainakin, valikoi
uhrinsa nopeaan, syöksyi hurjaa vauhtia sen kimppuun vinkuvin köysin
ja humisevin siivin, leikkasi sen poikki harjalta kuin partaveitsellä
ja kiisi jo tuolla kaukana laaksossa, aaltojen välillä, uuteen
hyökkäykseen yhtä päättävänä ja häikäilemättömänä. Ilmankos uskottiin,
että Juuso jaaloineen oli Vetehisten suosiossa, vaikka lieneekin ollut
päin vastoin, että Vetehiset etsivät Juuson ja hänen jaalansa suosiota.

Kajuuttaan alas tultuaan istui Juuso koijansa reunalle tupakoimaan ja
miettimään.

Mikko oli esittänyt purjeiden vähentämistä.

Juuso mietiskeli, että se oli oikea esitys. Tuuli alkaa olla liian
kova täysille purjeille, sen myönsi Juuso, vaikka olikin ollut toista
mieltä Mikon kanssa, sillä Juuso ei kärsinyt sitä, että hänelle
annettiin neuvoja purjehtimisessa ja että sen tekivät omat miehet.
Hänen olisi tehnyt mieli antaa korvalle Mikkoa puheistaan, vaikka itse
olikin noussut äsken kajuutan portaille, paitsi unensa hätyyttämänä,
tarkastamaan tuulta, koska oli huomannut aluksen vapisevan ja värisevän
liiasta kulusta.

Mikko tuntui olevan sitä mieltä, ajatteli Juuso, että tästä vielä
saadaan oikea myrsky ja huono yö.

Voi olla niin.

Mutta voi se olla muutenkin.

Jos kaikki pelvot otettaisiin lukuun, ei koskaan lähdettäisi mihinkään.

Kajuutan katossa, sitä varten kiinnitetyn kahden nauhan varassa,
oli merikarttoja rullille käärittyinä. Niistä otti Juuso esille
Suomenlahden kartan jota tutki ja suunnitteli, mitä tekisi, jos myrsky
alkaisi.

Jos lumipyry tulisi, olisi hyvä päästä johonkin hätäsatamaan.

Lähin sopivalta näyttävä saari tuntui olevan Mohni. Siellä on loisto ja
sumukello ja hyvä varjo miltei kaikille tuulille.

Jos taas lumipyry alkaisi aivan lähituntien aikana olisi parasta luovia
takaisin oman saaren varjoon, tai pienennettävä purjeet ja jäätävä
mereen makaamaan piissä.

Juuso levitti kartan pöydälle, veti saappaat jalkaansa, turkkitakin
päälleen ja karvalakin päähänsä ja nousi jälleen kannelle.

-- No?, kysyi Mikko.

-- Miltä täällä ilma näyttää. Hyvältä vain? Vai mitä? Tuuli puhaltaa
niinkuin pitääkin.

-- Tuuli puhaltaa, tuuli puhaltaa.

-- Minä tässä olen tuuminut, että jos otettaisiin isopurje kuitenkin
pohjarieviin.

-- Se on sinun asiasi. Tee kuinka haluat. Kyllä tämä vielä menisi
näinkin.

-- Rievataan vain isopurje. Saahan sen auki jälleen, milloin haluttaa.

-- Niin -- saahan sen. Rievataan vain. Keveämpi on seilata.

-- Jere! Nousehan ylös!, huusi Juuso alas.

Jere ei kuullut, eikä huudosta herännyt. Juuson täytyi mennä alas ja
sai hän riuhtoa Jereä kauan, ennenkuin hän heräsi ja sammalsi: "No --
mikäs on hätänä?!"

-- Ei mitään -- tule ylös niin pienennetään purjeita.

-- Tullaan tullaan. Taitaa olla tormi.

-- No ei mitään pahempaa. Nouse vikkelään ylös!

Kun Juuso käytti sanaa "vikkelään", merkitsi se, että on tosi
kysymyksessä. Kukaan ei vähennä purjeita liian aikaiseen, Juuso
kaikkein vähimmin.

Pian olivat kaikki kolme miestä kannella.

Jere tirkkasi puomin, höllitteli isonpurjeen piikki- ja juurivalleja,
Juuso itse veteli reivinnuorasta renkaan toisensa perään kiinni
puomiin, Mikko hoiti edelleen ohjausta ja veti kiinni isonjalusnuoran,
että puomi tuli aluksen kohdalle ja Jere ja Juuso voivat solmeta reivin
toisensa perään, aina pohjareiviin asti. Työ pimeässä ja ankarassa
aallokossa oli hankalan puoleista, mutta suoriuduttiin siitä muutamassa
minuutissa. Jalusnuora höllennettiin ja isonpurjeen annettiin mennä
jälleen oikealle, entiselle puolelleen, ja alus kulki sen perästä
entistä tasaisemmin, mutta miltei entistä vauhtia.

-- Lämmin tuli, sanoi Juuso käsiään hieroen. -- Kylläpäs osasi lykätä
äkkiä aikamoisen vihurin! Peloitti jo, että purje repeää.

-- No -- olisi se vielä mennyt jonkun aikaa niinkin, mörähti Mikko,
sylkäisi yli laidan ja istui entiselle ohjauspaikalleen. -- Äkkiä se
lisäsi tuulta tosiaankin.

-- Tämä oli vain pieni varoitus, jutteli harvakseen Jere ja pani myös
tupakaksi, mutta ei ollut saada tulta piippuunsa.

-- Varoitus! -- Mitä sinä sillä meinaat?, kysyi Juuso.

-- Sitä vain, että tämä itätuuli on kaiken aikaa katsellut ja odotellut
ja ihmetellyt, että "Tuossa laivassapas on saita kippari, kun ei anna
miehilleen purjeryyppyjä, purjeisiin päästyä!", ja että "Annas olla
-- pitäisi miestä vähäisen muistuttaa ja ravistaa tyttöajatuksistaan
hereille." He he he!

-- Tyttöajatuksista! Suus kiinni, tai joudut yli partaan!

-- Tyttöajatuksista tai muista -- itsehän ajatuksesi tiedät. Tottahan
sinä nyt sen verran leikkiä ymmärrät, ettet tuosta minua yli partaan
lykkää! Meri ja tuuli vaatii pitämään muistissa kaikki lain pykälät ja
yksi tärkeä pykälä on se purjeryyppy, joka on saamatta vielä.

-- Saathan tuon nyt vähemmälläkin melulla. Humalassa olit alukseen
tullessasi ja menit heti maata purjeisiin päästyä.

Juuso haki kaapistaan rommipullon ja tarjosi sen ensin Mikolle.

-- Perämies ensin.

Mikko ryyppäsi pullon suusta pari hyvää siemausta, ja pyyhki suutaan.

-- Tattis! Hyvää se tekeekin näin kylmällä. -- Liikaa hätäilyä
tämä rievaus oli! Ei tämä ole kuin ohimenevä kuuro. Alkaa jo tuuli
helpottaa, jutteli Mikko ja sillä aikaa ryyppäsi Jere ja Juuso itse,
joka pani pullon korkin kiinni ja vei pullon jälleen kaappiin. Hän
oli äsken aikonut ottaa viinapullon, mutta uhallakin -- kun häntä
saituudesta syytettiin -- otti hän rommipullon ja olisi ottanut
vieläkin parempaa jos olisi sattunut olemaan.

-- Seuraava ryyppy otetaan keskiviikkona Memelissä, sanoi hän jälleen
kannelle noustuaan.

-- Jokos meinaat olla keskiviikkona Memelissä? kysyi Mikko.

-- No jos tätä tuulta riittää ja pysyy tältä suunnalta -- tai vielä
parempi, jos kääntyy koilliseen, niinkuin on luultavaa -- saadaan
ylihuomenillalla myöhään Memelin tuli näkyviin ja ankkuroidaan
puolen yön tienoissa Memelkattiin, kuin aika pojat. Keskiviikkona
otetaan tavara jaalaan sisään ja illalla otetaan ryypyt Memelissä ja
lauantaiksi saunaan kotiin. Niin olen minä sen asian reknannut.

-- Niin no -- jos tuulien veivi olisi sinun käsissäsi, niin miks' ei se
niinkin menisi, uskon minä, vastaili varovaisesti Mikko. Miksei sitä
sitten ennätettäisi kotiin vaikka lauantaiksikin.

-- Tunnetaanhan nämä Memelin matkat. On se tämäkin jaala toisenkin
kerran tätä väliä juossut. Osaisi jo yksin sinne mennä. Ei muuta
kuin Lounatpäästä kääntäisi keulan länsilounatta kohti ja sanoisi
sille, että "Alapas laputtaa Memeliä kohti!" ja ihme olisi, ellei
sitä kolmen päivän perästä löydettäisi Memelkatista. Siellä tuttavat
miehet täyttäisivät jaalan hyvällä, kääntäisivät keulan kotiinpäin ja
sanoisivat: "Mars kotiisi lauantaisaunaan!" ja niin tapahtuisi. Olisi
se mukavaa!

-- Olisihan se -- puuttui puheeseen Jere, nauraa rähähdellen
ivallisesti. Hän seisoi kajuutan luukusta tulevassa valossa, jossa
Juuson oli hyvä tarkata hänen ilkeää nauruaan ja pahaa hymyään. --
Sinä istuisit vain kotonasi ja silloin tällöin vääntäisit kellon
mukaan tuuliveivilläsi sopivaa tuulta jaalalle ja muun ajan vahtisit
Santraa silmiin ja harjoittaisit aikamoista peliä hänen kanssaan. --
So so! Pidä kätesi kauempana. En minä pure! -- Santra on hyvä tyttö ja
ihananmuotoinen. Köyhä, mutta se ei ole vika. -- Vanhemmat köyhtyneet
-- sehän ei ole Santran syy. -- Tänään rikas, huomena köyhä, kenelle
mitäkin on sallittu.

-- Monettakohan kertaa tänä yönä sinä Sepän Jere alat puhua Santrasta?

-- Minä puhun tästä alkaen hyvin usein sinulle Santrasta, koska tiedän
sen sinua miellyttävän. Tänä iltana ovat avautuneet silmäni näkemään,
että sinä olet ruvennut ahdistelemaan Santraa. En minä saunassa niin
humalassa ollut, etten olisi mitään nähnyt -- älä luulekaan -- ja
ranta-aittojen takana illalla ennen lähtöä minä salaa tarkastelin
mitenkä sinä rannassa, jollan luona, häärit Santran ympärillä ja
odottelin, milloinka sinä lasket sen tytön rauhaan. Rykäisin vähän ja
Santra taisi sen kuulla, koska otti lyhdyn ja läksi juoksemaan ylös.
Niin, niin! Kyllä täällä tiedetään! Ja enemmänkin tiedettäisiin!

-- Mitäs tämä sinuun kuuluu!

-- Ei kuulukaan mitään! Eihän Santra ole meillä palvelijana, vaan
teillä. Sinuunhan tämä kuuluu. Sinuun totta vie kuuluukin! Kerrankos se
on tapahtunut, että isäntä, tai isännän poika, on nainut piikansa!

-- Lopeta jo, vähämielinen!

-- Matruusi tekee mitenkä päämies käskee. -- Mutta sen minä vielä
sanon ja sen saat pitää tästä eteenpäin mielessäsi, vaikka en siitä
uudestaan sinulle muistuttaisikaan, että Santran asioissa on muillakin
sanottavaa, eikä vain sinulla!

-- Santran asioissa?!

-- Nii'in! Santran asioissa! Hyvä, että kuulit oikean sanan!

-- Missä helvetin Santran asioissa?!, -- huusi Juuso ja katseli Jereä
vihaisena ylös ja alas, pitkin hänen koko pituuttaan.

-- Jos sinä olet niin helkkarin tuhma mies, ettet itse loppua ymmärrä,
niin sille en minä mahda mitään. Toisen ihmisen tuhmuudelle ei toinen
ihminen mahda mitään!

-- Taitaisi olla viisainta, että veisin sinut takaisin kotiin --
valvomaan etujasi, nauroi Juuso.

-- Ennätän minä valvoa niitä sittenkin, kun palataan Memelistä kotiin.

-- Sinä näytät heiluvan enemmän, kuin mitä aallot ja jaala selvää
miestä kannella heiluttavat -- tuskin pysyt tolpillasi. Taitaa olla
parasta, että menet maata koijaasi, että kykenet pitämään vahtia Mikon
jälkeen.

-- Tehdään vain mitenkä kapteeni käskee, mutta pidetään oma päämme myös.

Mikolla oli ajatus, jota hän oli hautonut jo kauan, mutta ei mielestään
ollut vielä saanut sopivaa tilaisuutta sen julkilausumiseen. Milloin
näytti Juuso olevan pahalla päällä, milloin mitäkin ja nyt taas oli
ollut esteenä tuo joutava väittely Juuson ja Jeren välillä. Hetki ei
nytkään tuntunut sopivalta, mutta koska parempaa hetkeä tuskin tulee
ja tunnin perästä jo paraskin hetki on liian myöhäinen, päätti hän
nyt lausua, kautta rantain, ettei menettäisi kunniaansa, ajatuksensa
Juusolle, Jeren kuullessa, ennenkuin Jere ennättää makuulle. Mikko
nimittäin toivoi Jerestä voimakasta tukea sille, mitä hän aikoo
esittää. Tuntui siltä, ettei asiaa voi ottaa puheeksi Juuson kanssa
kahden. Jere oli jo portaissa, kun Mikko, Jereen päin kääntyneenä ja
ikäänkuin Jerelle haastellen alkoi puhua, vedettyään ensin piipustaan
kolme hätäistä ja ahnasta tupakan savua, jolla aikaa hänen suunsa
maiskahteli äänellä, joka voitti meren pauhun ja vinkumisen ja huminan
takilassa:

-- O-o-o-olis sillä miehellä ko-kohtalaisen märkä reisu, joka nyt
lähtisi luovimaan tällä tuulella takaisin kotiinsa.

-- No olis se piru vie kohtalaisen märkä, sanon minäkin, kuului Jeren
ääni kajuutasta, -- enkä siihen työhön hevillä suostuisi, paitsi jos
vietäisiin kajuutalla kotiin. Sitten kyllä! Ohhoijaa! Täällä näin
loikoisin herroiksi koijassani ja pyytäisin ilmoittamaan, milloin
jolla on jaalan kupeella, soudattaisin itseni maihin ja köntisin omaan
mökkiini ja sanoisin Santralle näin ikään: "Santra hoi! Tule vetämään
saappaat jalastani!" -- He he! On se tämä elämä mukavaa!!

Juuso otti piipun pois suustaan, katsoi tiukasti Mikkoon ja sanoi:

-- Sinä tarkoitat siis sitä, että meidän olisi mentävä takaisin!

-- No en nyt ihan sitä. Sanoin vain että -- jos menisi -- niin märkä
matka siitä tulisi. -- Mutta -- tuota noin -- että jos senkin tekisi,
niin ei tästä tarvitsisi pitkältä purjehtia koilliseen päin, ja miltei
sinne se veisi, jos keulan ylös tuuleen kääntäisi, kun maa alkaisi
värjöttää ja loppumatka menisi aivan kuivin käsin. Alussa se vähän
kastelisi, noin puolen tunnin ajan.

-- Mitä hyötyä meille siitä olisi?...

-- Hyötyä! Aina sinä puhut siitä hyödystä.

-- No mistäs sitten! Hyötyä kai ajattelee jokainen, joka jotain tekee!
Vai lähtisitkö sinä luovimaan hyödyttömästi? Ja leikinvuoksikos sinä
teet kaiken, mitä teet?!

-- Mitä hyötyä siitä olisi, selviäisi kyllä aikanaan.

-- Jos tuuli äkkiä kääntyisi vastaan, niin paikalla mekin
käännyttäisiin ja mentäisiin kotiin odottamaan sopivampaa tuulta ja sen
hyödyn minäkin ymmärtäisin, mikä siitä olisi. Mutta jättää käyttämättä
hyvä myötätuuli! Sen tuottamaa hyötyä en totisesti ymmärrä! Niin kauan
kuin tuuli puhaltaa samaan suuntaan, mihin mekin mennään, seurataan
me tuulen mukana. Jos tuulta lisää, vähennetään purjeita ja ajetaan
lopulta vaikka mastisillaan, mutta takaisin ei käännytä! "Joka tuulen
makaa, se tyynen seilaa." Tiedäthän sen!

-- Tiedän tiedän. Miksei tuota nyt tietäisi.

-- No -- mitäs haastat sitten. Minäkin hiukan ajattelin, että
mentäisiin Mohninsaareen tuulenpitoon, mutta sitten johtui heti
mieleeni, että johan ne nauraisivat Mohninsaaren virolaiset koko lopun
elämänsä ja vielä kolmanteen ja neljänteen polveen asti saarelaisille,
jotka tulivat myötätuulen pitoon heidän satamaansa. Myötätuulen
pitoon! Ajatteles! Pilkkalauluja tekisivät meistä ja joutuisimme
kaikennäköisten mätäleukaisten mohnilaiseukkojen sananlaskuissa
ivattaviksi aikojen loppuun asti! Mikä hätä meillä on! Kiitä, että on
myötätuuli!

-- Kyllähän se sellaista on, että Mohnissa meille naurettaisiin ja
kotona vielä pahemmin.

-- Siitähän näet, että meillä ei ole muuta neuvoa, kuin pysyä meressä,
tuli mitä tuli. Kovahan tämä on ilma ja hukassa oltaisiin, jos mikään
paikka aluksessa tai takilassa perään antaisi, mutta toivotaan että
kestää ja katsotaan perään, ettei pääse mitään repimään. Tekisi mieli
ottaa isopurje kokonaan pois, mutta antaahan nyt olla vielä vähän
aikaa. Ehkä tuo kestää. -- Sen parempi minkä nopeammin pääsemme
eteenpäin. Jos Jumala antaa lumipyryn tulla vasta ensi yönä, niin on
hyvä. -- Silloin me pojat ollaan jo matkojen päässä. Jos tämä vauhti
pysyy meillä, saamme huomenillalla yön hämärtyessä Osmussaaren tulen
näkyviimme ja voimme kääntää keulan Hiiunmaan ja Saarenmaan Suursalmen
kautta kohti Riianlahtea. Suursalmessa on paljo hyviä ankkuripaikkoja,
joissa voimme pitää lumipyryä, jos niikseen on.

-- Niin on, niin on.

-- Ja kun sinne pääsemme, ei siellä hätäsatamaan jääminen ole meille
miksikään häpeäksi -- kunniaksi päin vastoin.

-- Niin on, niin on.

-- Ja kääntyi sitten tuuli pohjoiseen tai länteen, niin sieltä aina
voimme jatkaa matkaamme eteenpäin. Täällä meillä ei saa olla kuin yksi
mieli: päästä myrskyn alta pakoon niin vikkelään kuin suinkin. Virta
käy länteen ja sekin auttaa paljo. Luulen että meillä nyt on ainakin
seitsemän solmun vauhti, vaikka isopurje onkin pohjarievissä. Teki
mieleni pitää se päällä täytenä vieläkin. Olisimme kai voittaneet ennen
Suursalmeen pääsyä pari tuntia, tai kolmekin. Ja tiedäthän sinä, että
usein asia riippuu muutamista minuuteista.

-- Niin se riippuu. Miten kävi yks'kerta Eeron Jussille...

-- Ja siitä syystä sinä istu siinä ja pidä perää ja anna kaataa vain!
Sinulle sattuivat nyt nämä koiranvahdit menomatkalla, mutta jonkunhan
nekin on pidettävä.

-- Noo! Meneehän tämä. Eihän tässä ensikertaa istuta, helmarissa.

-- Kello neljä sitten herätät Jeren vahtiin, jos minä en satu olemaan
valveilla. Minua et tarvitse herättää, jos ei mitään erinäistä satu,
niinkuin nurin purjehtimista, tai muuta sellaista. Jos lumipimeä
sattuisi piankin tulemaan ja loistot lakkaavat näkymästä, niin herätä
sitten minutkin ja pane tarkoin merkille, mistä tuulesta mikäkin loisto
näkyi sillä hetkellä, kun pimeä tuli ja paljonko silloin oli kello.

-- Hyvä on, hyvä on. Mene vain alas, kyllä täällä toimeen tullaan. Jos
tupakkaa vielä annat, niin hyvä on.

-- Tässä on pussi. Polta minkä haluat. Onko sinulla tulineuvoja?

-- On on! Tattis vain!

Juuso laskeutui alas kajuuttaan, istui koijansa laidalle, pöydän ääreen
ja poltti piippuaan. Vasen kyynäspää nojasi pöydänreunaan ja hän
hoiteli piippuaan saman käden sormilla.

Hän poltti piippuaan ja mietiskeli, eikä uni tuntunut maittavan.

Hän ajatteli apulaistensa erilaista luonnetta, oli ajatellut sitä usein
ennenkin.

Jereä hän tunsi tästä yöstä vihaavansa.

Sekä Juuso että Jere olivat molemmat pikavihaisia -- tämä nyt noussut
viha tuntui, ainakin Juusosta, sovittamattomalta.

Juuson näköpiiriin oli purjehtinut Santra kauniine silmineen,
pellavaisine hiuksineen ja notkeine vartaloineen ja laulavine
nauruineen.

Hän ei tiennyt, ei voinut edes kuvitella, kuinka kauan Santra oli ollut
Jeren näköpiirissä, mutta levoton mies oli, sen tunsi Juuso.

Tuo raa'asti naurava Jere!

Santra on pelastettava sinun kynsistäsi!

Juuso ei ollut ennen huomannut Jeressä niin paljon huonoja
ominaisuuksia kuin nyt.

Sinä Mikko olet hyvä mies!

Et sekaannu toisten asioihin ja taivut mihin hyvänsä!

Mikä toikaan päähäsi typerän ajatuksen palata takaisin.

Jeren sanatko.

Pelkäsit ehkä, että Jere nostaa tappelun ja ajaa minut mereen!

Turha pelko!

Ennen minä ajan Jeren mereen, kuin Jere minut!

Ja niin hänelle saisi käydäkin!

Saisi yön pimeydessä puomi tai aalto pyyhkäistä hänet kannelta, niin ei
olisi hänen menoonsa kukaan syypää.

Toista maata on tuo Mikko, jatkoi Juuso mietteitään.

Hän ei sekaannu toisen asioihin ja taipuu kaikkeen ja on peränpitäjä
sellainen, ettei monta hänen vertaistaan.

Jos minä sanoisin Mikolle -- jos minun milloin tarvitsisi niin hullusti
hänelle sanoa: "Pysy erillään Santrasta!", niin Mikko tottelisi
paikalla.

Mikkokaan ei oikeastaan ole arka, mutta mistä lienee saanut päähänsä
halun lähteä takaisin kotiin, sitä minä en käsitä. Jättää hyvä
myötätuuli käyttämättä ja mennä oman saaren alle ankkuriin -- tuulen
pitoon!

Juuso ei tiennyt -- ja mistä hän sen olisi voinut tietää -- että Mikko
oli nähnyt ennen lähtöä unen, joka ennusti lumipyryn tuloa. Mikolla
oli sellainen lumipyryä ennustava uni ja se ei pettänyt koskaan. Jo
lapsesta saakka oli hänelle näytetty lumipyryn tulo hylkeillä. Minkä
enemmän Mikko näki hylkeitä unissaan, sitä ankarampi ja kestävämpi
lumipyry tuli seuraavana päivänä, tai viimeistään kolmen päivän
perästä. Jos hän näki sen unen aamulla herätessään alkoi lumipyry heti
samana aamuna, ellei jo ollut alkanut ennen hänen heräämistään. Jos hän
näki unensa tuntia tai paria ennen heräämistä, tai vielä aikaisemmin,
alkoi pyrykin seuraavan päivän illalla, seuraavana yönä, tai vasta
päivän parin perästä.

Illalla, ennen lähtöä, oli Mikko nähnyt unta suunnattomista
hyljeparvista, mutta herättyään ei hänellä ollutkaan tietoa siitä,
oliko hän nähnyt unensa jo illalla, heti nukuttuaan, vai juuri silloin,
kun häntä lähtöön herättämässä käytiin, vai jolloinkin sillä välillä.
Mikko ei voinut siis sanoa, alkaako lumipyry nyt jo koiranvahdin
aikana, vai aamulla, vai huomenna, vai huomenillalla, vai vielä
myöhemmin, mutta että se alkaa, siitä oli Mikko, unennäkijä, selvillä
ja tästä kaikesta ei Juusolla ollut tietoa, ja hän ihmetteli.

Joka tapauksessa tuntui Juusosta, että Mikko, tuo hiljainen nahjus,
oli hänen oikea ystävänsä, mutta tuo rajupäinen Sepän Jere, joka
pyrkii kilpailemaan hänen kanssaan kaikessa ja on olevinaan viisaampi
kaikessa, ei tule olemaan hänen oikea ystävänsä.

Vihamies pikemminkin!

Juuson piippu oli loppuun palanut.

Kajuutan katossa riippuva lamppu, joka himmeästi valaisi kajuuttaa,
heilui kovasti.

Välistä kuului ankaroita mäjähdyksiä, kun joku isompi aalto löi jaalaa
perän takaa.

Kaiken aikaa tuntui kajuutassa istuenkin jaalan kiivas kulku: Sen nopea
luisuminen yli veden tuntui laidoissa, joiden alla kuului keulasta
perälle kulkevien ilmakuplien kurahtelua.

Laivan runko ja kajuutta narahteli silloin tällöin, noustessa aallolle
ja laskeutuessa siltä.

Takilasta kuului alituinen, vuoroin vaimeneva, vuoroin koveneva,
vihellys ja humina.

Joskus kohahti vettä yli kannen. Sen huomasi hyvin, miten se huljui
kannella ja lotisi jälleen alas mereen. Jere näyttää makaavan sikeässä
unessa. Se on terveellistä pojalle, sillä ei ole enään pitkää aikaa
hänen vahtinsa alkuun.

Juuso riisui saappaat jalastaan, veti taskukellonsa ja asetti sen
kajuutan seinälle, siinä naksuttavan kahdeksankulmaisen seinäkellon
viereen, naulaan riippumaan ja heittäytyi koijaansa ja nukkui.


V.

Paksussa villakintaassa ei ollut niinkään helppo hoitaa piippua kuin
luulisi, mutta kävi se laatuun Mikolta jotenkuten. Ei häneltä piippu
kannelle ole pudonnut vielä kertaakaan, mutta äsken kyllä yritti.

Pitkät ajat sai piippu hoitaa itse asiansa, sillä oikein isojen
laineiden ja pahojen vihurien aikana tarvitsi Mikko molemmat kätensä
peränpitoon.

Lujille se otti toisinaan sittenkin.

Välillä oli rauhallisempaa, kertalaineiden ohi mentyä ja silloin oli
aikaa siepata piippu vasempaan käteen ja sylkäistä yli jaalanpartaan.

Ruuskerin vilkkuva tuli paistoi jo suoraan sivulta, etelästä. Vaikkei
ollut kaukana, jäi se toisinaan vesivuorten taa. Toisinaan taas,
jaalan noustessa korkealle aallolle näkyi tuli ja oli silmä pimeätä
taivasta vasten eroittavinaan itse tornin ja luodon, jota vastaan meren
vaahtoavat hyrskyt näyttivät sinkoilevan. Ainakin korva oli selvästi
eroittavinaan aaltojen pauhinan sen kivikkorannoille.

Kello oli silloin puoli yksi.

Kello yksi alkoi kohota saarteen takaa lounaasta näkyviin Vailuodon
vakaasilmäinen seisova tuli.

Sillä hetkellä muutti Mikko suunnan yhden piirun lännestä
länsilounaaseen ja alkoi pitää sitä.

Niin kuluivat yön hetket hiljaisesti ja rauhallisesti.

Voimakkaan merenkäynnin ja kovan tuulen vuoksi oli peränpidosta niin
paljon työtä, että siinä pysyi lämpöisenä.

Yö ei tuntunut enään ensinkään niin kylmältä, kuin alussa.

Jos Mikolta nyt olisi joku tullut kysymään, miltä yö tuntuu, olisi hän
tunnustanut, että on lämmin ja herttainen yö.

Vähän vaille kaksi näkyi Vailuodon tuli suoraan etelästä.

Mikko tiesi leikkaavansa Vailuodon loiston valopiiriä sen
pohjoisreunalta.

Vähän yli kello kolme heräsi Juuso ja rupesi laittamaan tulta kamiinaan.

Hän tahtoi keittää teen valmiiksi vahdinvaihtoon kello neljään, että
uusi vahti saa kuumaa vatsaansa ennenkuin lähtee kannelle ja vanha
vahti maata käydessään.

Juuso koetti hommailla hiljaa, ettei herättäisi Jereä ennen aikojaan.

Kello oli jo puoli neljä, kun tee oli valmis.

Juuso ryypiskeli sitä itse ensin pari mukillista, pani sitten
tupakaksi, veti saappaat jalkaansa, puki ylleen turkkitakkinsa ja pani
karvalakin päähänsä ja avasi luukun auki, kohottautui siihen, portailla
seisoen, katselemaan tuulta ja taivasta ja purjeita.

Kello oli silloin vähän vaille neljä.

Pimeää oli kuin ennenkin.

Tuuli puhalsi kuten ennenkin ja jaala teki matkaa oikeaan suuntaan.

-- No -- mitäs kuuluu perämiehelle?

-- Mitäpäs tässä. Hyvinhän tässä on menty. Ruuskeri on saatu hyvälle
puolelle. Hävisi jo tunti takaperin näkyvistä tuonne itään, Mohnin
tulikin on vilkutellut silmäänsä tuolla etelälounaassa jo hyvän aikaa.
-- Tästä ei taitaisi olla Mohniin kuin parin tunnin seilaus.

-- No, pari tuntia. Ehkä joku minuutti ylikin.

-- Niin varmaankin.

Juuso herätti Jeren, joka pukeutui vahtiin menoa varten ja rupesi
juomaan kuumaa teetä. Sitten hän nousi kannelle ja vapautti Mikon
vahdista. Mikko nousi seisoalleen, hakkasi käsiä harteisiinsa ja sanoi:
"Kyllä se uni nyt maistuu!" ja laskeutui alas kajuuttaan, heitti
rukkaset käsistään, lakin päästään ja turkit päältään ja ryhtyi juomaan
teetä.

Juuso laskeutui myös alas, koeteltuaan ensin pumppua ja havaittuaan,
että jaalassa ei ole vettä, ja istui Mikon kanssa teetä juomaan.

Oikeanpuolinen yläkoija oli Mikon ja sinne hän ryömi, heti teen
juotuaan ja nukkui heti.

Juuso lisäsi vielä puita kamiinaan ja kävi sitten itsekin maata omaan
koijaansa, vasemman puoleiseen alakoijaan.

Jere istui perää pitämässä, haukotteli parikin kertaa ja rupesi sitten
haastelemaan jaalalle:

No "Vesa"-poika! Mitäs torkut!

Ravaappas nyt toista kyytiä.

Täällä on toinen mies helmarissa!

Älä helkutissa kaavi ja pengo joka kuoppaa meressä!

Onhan sinulla siivet ja osaathan sinä lentää!

Lennä!

Noin!

So so! Äläpäs potki ja riuhdo sillä tavalla.

Ei se kelpaa!

Aallon harjalta toiselle -- lentäen vain ja kevyesti!

Sillä tavalla!

Ja näetkös kuinka Mohni vilkuttaa ainoaa silmäänsä?

Katsele vain -- rautasilmälläsi sitä, vaikket voikaan vilkuttaa vastaan!

Isäntäsikin niin mielellään katselee, kuinka Santra vilkuttaa silmiään!

Se on paha se.

Sinun isäntäsi on sama kuin Santran isäntä ja minun isäntäni.

Se on paha se!

Niin ei pitäisi olla!

Tehkäämme liitto häntä vastaan.

Hutaise sinä leveällä kämmenelläsi hänet kannelta mereen -- yön
pimeydessä, sumussa ja sateessa ja lumipyryssä, jolloinka ei näe merta
ulkopuolelta laivan partaan, jolloinka on niin sankka pimeys, että
näkee merivettä vain sen, minkä sitä huljuu kannella kompassilampun
valossa.

Huu -- ei se taitaisi lyödä leiville -- se peli!

Hei!

Hauko vain vettä kitasi täydeltä, mutta älä niele sitä vatsaasi, sillä
silloin olisimme tuhon omia niin sinä rautasilmä lentäjä kuin kukin
meistä muista!

Tulia nousee ja laskee!

Tämäpä on menoa!

Yö synkkä kumajaa ja humajaa ja Tuulettaret viheltävät!

Tulia nousee edestä ja laskee takana.

Nousevat lännestä ja laskevat itään -- toisin kuin taivaan tulet.

Sinun isäntäsi tahtoo tietää, kun kannelle tulee, milloin mikäkin tuli
etelästä paistoi!

Hiis hänestä!

Antaa tulien tulla ja mennä!

Niinkuin tuo Mohnikin, joka vähitellen alkaa paistaa etelästä kuin
puolipäivä ja kohta painua kaakon alle ja sammuu aaltoihin.

Tulet nousevat ja syttyvät aalloista ja laskevat ja sammuvat aaltoihin.

Mutta maltashan!!

Maltashan poika!

Annahan ajan kulua, tunnin mennä ja tunnin tulla, niin nousee aalloista
kirkas Osmussaari.

Yövartija Suomenlahden ja Suursalmen välillä.

Osmussaaren silmäniskuja saat sitten seurata vasemmalla rautasilmälläsi
kauan, kun suuressa kaaressa sitä pohjoisen ja lännen kautta kierrämme
ja otamme suunnan etelään.

Jere istui ohjauspaikallaan, vihelteli polkkia ja marsseja ja koputteli
jaalan kanteen saappaankannoillaan tahtia.

Häntä riemastutti tämänlainen kulku.

Toisinaan vihellys taittui, kun hänen äkkiä täytyi kumartua,
väistääkseen suurimpia hyökyjä, jotka huuhtoivat jaalaa perältä
keulaan ja suuret vesikarpalot rapisivat silloin kuuroina hänen
öljyvaatteilleen ja kajuutan seiniin ja kattoon.

Kello seitsemän pisti päätään ulos kajuutan luukusta Juuso.

-- Tuulta on lisännyt?

-- Tuulta lisännyt ja lainetta myös. Pöllyttää vettä yli melkein
lakkaamatta. Tämä on jo melkein pillamus.

-- Missä on Mohni?

-- Mohni! Mitäs sinä nyt höpiset! Mohni jäi näkymättömiin jo ennen
kuutta.

-- No tuo on sitten Kokskerin tuli tuolla lounaassa?

-- Eiköhän tuo se liene.

-- Taitaisi olla parasta ottaa isopurje kokonaan pois?

-- Tee kuinka haluat. Omasipahan ovat purjeet. Seilaa ne säpäleiksi,
tai korjaa pois ajoissa. Mitenkä itse tahdot. Jos tämä olisi minun
alukseni, niin sitten minä tietäisin, mitä tekisin isollepurjeelle,
mutta nyt minä en tiedä mitään.

-- Antaa olla, niinkuin nyt on vielä vähän aikaa. Kohtahan tästä rupeaa
päivä valkenemaan -- sittenpähän nähdään mitä tehdään. Tuolla itäisen
saarteen päällä taitaa jo tuntua vähän päivänharmaata. Kun päivä on
noussut, niin sittenhän se nähdään, mitä se tekee: Lisääkö tuulta vai
vähentää. Jos tuuli jää entiselleen, niin purjeet saavat myös jäädä
niin, niinkuin nyt ovat. Näkyvät nuo kestävän ja liika vauhti ei tee
meille pahaa.

-- Niinkuin jo sanoin: Tee mitenkä itse haluat.

Juuson pää painui jälleen alas kajuuttaan ja siellä hän rupesi tekemään
tulta ja keittämään aamiaista. Se olisi oikeastaan ollut Mikon tehtävä,
mutta kun tällä oli ollut tavallista pitempi ja vaikeampi vahti, ei
hän tahtonut hänen untaan keskeyttää. Hän itse oli nukkunut jo kahden
vahdin aikana ja käsitti velvollisuudekseen toimia kokkina.

Hän keitti perunoita. Isohko pata oli niitä täynnä. Perunoitten
päälle hän levitti kerroksen silakoita sillä hetkellä, jolloinka
kiehuminen oli parhaimmillaan ja perunat jo puoli kypsiä. Siinä
perunain päällä kiehuivat silakat kypsiksi ja niiden suolavesi levisi
perunain keittoveteen ja antoi niille hyvän sivumaun. Vielä paistoi
hän pannullisen sianläskiä. Senkin valmistuttua asetti hän tulelle
teekattilan.

Teen tulelle saatuaan kävi Juuso syömään. Söi vahvasti perunoita,
joita kastoi sulaan sianrasvaan ja silakoita, joita uitettiin myös
rasvassa -- ah, kuinka hyvältä ne maistuivat! -- käristynyttä läskiä
ja leipää. Teetä joi hän päälle ja puki sitten ylleen lyhyen turkkinsa
ja öljyvaatteet, jalkoihinsa hyvät merisaappaat ja päähänsä vahvalla
villavuorilla varustetun lämpöisen öljyhatun, sydvestin.

Ennen kannelle menoaan hän herätti Mikon, "Nous' syömään Mikko!",
pani tupakkaa piippuun, sytytti sen ja otti käsiinsä villakintaat ja
rukkaset ja nousi kannelle vapauttamaan Jeren aamuvahdistaan.

Kello oli silloin kahdeksan.

Päivä oli jo valjennut.

Harmaat myrskypilvet ajoivat taivaalla samaan suuntaan kuin jaalakin
merellä.

Meri itse myllersi mustanharmaana ja vihertävänä, valtavine valkeine
aaltovyöryineen, joista tuuli tuiskuna lennätti vaahtoa ilmaan.

Tuuli oli kääntynyt pitkin aamua ja puhalsi nyt itäkoillisesta. Sillä
näytti olevan halu kääntyä yhä vain vastapäivää.

Entistä suuntaa pitäen pyrki isopuomi heittämään omin valloin yli
oikealta vasemmalle. Kun suuntaa ei voinut enää muuttaa lounaisemmaksi,
oli isopurje otettava kokonaan pois tai laskettava yli perän vasemmalle.

Juuso päätti laskea puomin menemään yli ja kutsui kannelle sitä varten
avukseen Jeren. Jere nousi kesken syöntinsä kannelle.

-- Täytyy laskea menemään isopurje toiselle puolelle.

-- Lasketaan vain.

Jere höllitti piikkivallia. Kalvelin nokka laskeutui alaspäin ja purje
painui isolle pussille.

Juuso itse veti nopein liikkein sisään jalusnuoraa ja isopuomi
läheni lähenemistään, aina keskijaalan kohdalle, josta se lykättiin
yli käsivoimilla ja samalla retkahti isolla läiskäyksellä isopurje
kalveleinen yli, jalusnuoran lokki lensi kytkinraudassaan perällä
paukahtaen toiselle puolelle ja samalla päästeli Juuso oikealla
kädellään jalusnuoraa menemään. Jere veti jälleen piikkivallilla
kahvelin nokan ylös, purje kiristyi sileäksi pinnaksi ja kaikki oli
taas kunnossa, ja Jere laskeutui alas syömään ja juomaan teetä ja sen
perästä, vähän aikaa juteltuaan ja tupakoituaan kävivät he molemmat,
sekä Jere että Mikko maata.

Päivälliseksi syötiin hernerokkaa, jossa oli isoja sianlihakimpaleita
ja joka pantiin kiehumaan heti aamiaisen jälkeen.

Päivällinen syötiin kello kaksi iltapäivällä ja silloin oli jo
kulumassa Mikon iltapäivävahti. Sillä aikaa, kuin Mikko söi, piti perää
Juuso.

Juuson juuri tullessa ylös ja silmäillessä ympärilleen, nousi tuulen
päältä, itäkoillisesta, tavallista mustempi taivas.

Mikko ei ollut sitä huomannut, koska hänellä ei ollut juuri aikaa
silmäillä perälle päin.

-- Jokohan antaa lunta tuo pilvi. Minä pelkään vähän sitä.

Mikko kääntyi myös katselemaan taivasta tuulen päällä.

-- Nyt tässä on nopeasti päätettävä, mitä tehdään, sanoi Juuso. -- Tuon
pilven mukana tulee tuulta, usko pois Mikko.

-- Ja lunta. Vettä ei se näin kylmällä ilmalla anna.

-- Sen pahempi. Paltiski olisi paras ankkuripaikka ja hätäsatama
meille. Muuta ei voida nyt tehdä ja sinne on päästävä mitä pikimmin.
Sinne on tästä puolentoista tunnin matka, ja kun sinne päästään, sitten
saa tuulla ja tuiskuta miten paljon hyvänsä.

Pilvi tuulen päällä likeni kummallisen nopeaan.

Se ei merkinnyt hyvää.

Tottunein ja kokenein silmin he huomasivat, että sitä ei voi ottaa
vastaan kuin mastosillaan.

Jerekin kutsuttiin kannelle kesken syöntinsä ja nopea purjeiden korjaus
alkoi.

Ensin otettiin pois isopurje ja käärittiin.

Sitten lyyveri.

Sitten vokka joka jiikattiin ja käärittiin.

Päälle jätettiin pieni ja vahva harusvokka, sillä sen poistaminen tässä
hirvittävässä merenkäynnissä olisi ollut arveluttavaa: Alus ei sen
perästä olisi ensinkään totellut peräsintä, se olisi kääntynyt syrjin
aallokkoa ja koko aluksen tuho olisi ollut minuutin parin kysymys.
Harusvokka kuljetti alusta niin paljon, että sitä voitiin ohjata ja
käännettiin keula kohti etelää, jossa suunnassa lähin hätäsatama, johon
oli päätetty pyrkiä, oli. Aluksella oli kuitenkin huono vauhti, lokaus
osoitti sen kulkevan eteenpäin vain kolmen solmun vauhdilla ja sen
mukaan saavuttaisiin hätäsatamaan vasta viiden tunnin perästä, siis
seitsemän tienoissa illalla, jolloinka jo on pimeä. Miehet tiesivät
myös, että virta ja aluksen sortuminen vie heitä länteen ainakin kolmen
solmun nopeudella. Etelään ohjaamalla ei siis vastaan tule Paltiski,
vaan asumaton ja satamaton matala rannikko, johon ei voi ankkuroida.

Juuso kävi alhaalla kajuutassa tutkimassa merikarttaa, ja laski, että
jos voitaisiin ohjata kaakkoa kohti, saavuttaisiin oikeaan paikkaan.
Harusvokan varassa taas ei voitu alusta saada nousemaan niin ylös.
Hädin tuskin se kykeni nousemaan etelään, joskus, vihurien aikana,
painui keula aina etelälounaaseen asti. Olisi välttämättä saatava auki
vokka ja isopurje vaikka kolmikulmaisena ennenkuin voitaisiin alus
saada nousemaan tuuleen ja ohjata kaakkoon. Sitä taas ei uskallettu
tehdä, ennenkuin nähdään, kuinka paljon tuulta tuo tuo lähestyvä kuuro
antaa ja se saatiinkin pian tietää.

Tuskin olivat he ennättäneet pariakymmentä kertaa vetää henkeään, kun
hirmumyrsky, joka pilveä ajoi, sieppasi heidät kynsiinsä sellaisella
voimalla, että pieni harusvokkakin tuntui liialta purjemäärältä, eikä
alusta voitu sen jälkeen ohjata edes etelään, vaan täytyi heittäytyä
kokonaan tuulen armoille ja mennä sinne, minne se halusi heitä viedä
ja se määräsi heidän suunnakseen länsilounaan, siis ulos Valtiasmeren
ulapoita kohti. Vaikka heillä oli tyhjät mastot ja köydet ja vaivainen
harusvokka keulassa, vei myrsky heitä mukanaan neljän solmun vauhdilla
eteenpäin.

Juuso itse jäi vahtiin, ja toiset laskeutuivat alas kajuuttaan
jatkamaan syöntiään.

Hetken perästä peittyi kaikki tiheään lumipyryyn. Näköala supistui
jaalan kanteen ja läheisimpiin aaltoihin. Näin jatkui iltahämärään
asti, jolla aikaa miesten mielessä kyti toivo ainakin pyryn
lakkaamisesta, että edes loistojen tulet näkyisi.

Syötyään oli Mikko noussut ylös jatkamaan vahtivuoroaan, mutta
pysytteli Juuso itsekin kannella melkein koko ajan lausuen joskus: "Ei
tämä pyry voi olla pitkäikäinen. Tämähän on vasta ensimmäinen pyry tänä
syksynä. Ei se voi kestää kuin tunnin pari. Illan pimetessä se voi
lakata. Tuuli voi kääntyä pohjoiseen ja selvittää ilman ja sittenhän
saadaan loistot näkyviin ja päästään selville, missä ollaan." --
"Niin, ei tämä pyry voi kestää kauan", vastasi aina Mikko. Kumpikaan
eivät uskoneet toisiaan, eivätkä itseään. Puhuivathan vain itseään
rauhoittaakseen. Neljältä alkoi Jeren vahti, mutta Juuso ja Mikko
senkin jälkeen pistäytyivät vähän väliä kannella -- Juuso tuskin
malttoi alas mennäkään.

Ennen iltapimeää avattiin varovaisesti kansiluukkua ja otettiin jaalan
ruomasta ylös tavallista runsaammin polttopuita kajuuttaan. Kylmä
lisääntyi ja tulta alettiin pitää kamiinassa useammin kuin ennen.

Iltavahdin aikana muuttui ilma niin kylmäksi, että kannelle räiskynyt
vesi alkoi jäätyä. Kaikki köydet jäätyivät, samoin purjeet, sillä vettä
ja lunta ajoi niiden päälle. Myös kasvoi kasvamistaan jääkerros aluksen
ulkolaitoihin, vesirajan yläpuolelle.

Tämä oli pahin asia, sillä korkea jaala ei kestä suurta ylipainoa, vaan
kaatuu.

Jo ennen puolta yötä helpoitti tuuli, mutta lumipyry tiheni sitäkin
sakeammaksi.

Koiranvahdin aikana, kello kolmen tienoissa aamulla, arvostelivat
miehet sovussa ja ystävyydessä voitavan ottaa jo vokka auki, että
voitaisiin ryhtyä pyrkimään ylös tuuleen, mutta vokka ja alaosa
keulamastoa oli paksun jään sisässä.

Samoin oli jäätynyt kiinni isopurje. Varsinkin isonpuomin uloimpaan
päähän oli kasvanut paksu jäämöhkäle, jonka peljättiin taittavan puomin
poikki ja repivän purjeen.

Kannella liikkuminen oli vaikeaa ja vaarallista.

Juuso ja Jere olivat leppyneet toisiinsa.

Kun Jere meni keulakannelle yrittääkseen avata vokkaa auki, pelkäsi
Juuso joka hetki, että Jere liukastuu ja kaatuu ja joutuu yli partaan.

Juuso oli kieltänyt Jereä lähtemästä keulaan, mutta hän läksi
kuitenkin. "Helvettiinhän me muuten mennään, ellei saada purjeita
auki!", oli Jere sanonut ja lähtenyt.

Juuso itse meni Jerelle avuksi, mutta kahden miehen voimillakaan,
heidän ei onnistunut avata vokkaa. Se oli jäätynyt täydellisesti kiinni.

Kaikki oli jäässä: Köydet, purjeet, mastot, kansi ja kansiluukut.

Lähtiessään keulamaston luota paluumatkalle, valikoivat Juuso ja Jere
sellaisen hetken, jolloinka jaala kiipesi ylöspäin aallon harjalle,
jolloinka keula oli korkealla ja perä alhaalla. Silloin he miltei
luisumalla luisuivat kajuutan turviin. Juusoa miltei värisytti
se retki. -- Toistamiseen en sinne ainakaan pimeällä lähde, enkä
käske toisia, sanoi hän. Niin meni tiistai ja sen jälkeinen yö.
Keskiviikkoaamuna, päivän sarastaessa, jolloinka heidän olisi pitänyt
olla Memelissä jatkui lumipyry yhtä tiheänä kuin ennenkin ja koillinen
raivosi entisellä voimallaan.

Kaikki kolme miestä istuivat kajuutassa.

Helmari oli köytetty kiinni ja aluksen annettiin mennä omia menojaan.

Jää oli kasvanut kasvamistaan ja muistutti jaala tällä hetkellä
jäälauttaa, jossa on pari mastoa.

Nurinmenoa ei enää tarvittu peljätä sillä aluksen kupeisiin oli
kasvanut leveät ja paksut jäälevyt, jotka estivät alusta varsin pahasti
kallistelemasta aallokossakaan. Oli nykyään yhdentekevää, kulkiko
alus keula, perä, vai kuve edeltäpäin. Harusvokka, keskiviikko aamun
hämärissä katsellessa, oli enään ylöspäin suippeneva jääpatsas --
vain sen ylin osa koetti vielä parhaansa mukaan oleilla purjeenakin:
läpätti ja paukkui aluksen kääntyessä päin tuulta ja täyttyi taas
tuulesta vähitellen, vakavana ja tärkeänä, unohtamatta viimeiseen asti
velvollisuuttaan. Muu osa harusvokkaa pysyi paikallaan ja jäykkänä,
puhalsi tuuli sieltä tai täältä. Milloin alus kääntyi päin tuulta ja
sai ryöpyn yli nokkansa, sai siitä osansa myös harusvokka ja jäätyi
aina yhä paksummaksi.

Miesten mielen täytti turvallisuuden tunne huomattuaan aluksensa vahvat
jäävarusteet.

Vahdissa oleva istui valveilla ja katsoi silloin tällöin luukusta ulos
ja piti kajuutan lämpimänä ja tupakoi. Vapaana olevat miehet makasivat
turvallisina lämpöisissä koijissaan, kylläisinä vahvasta ruoasta ja
teestä.

Jerellä oli aamuvahti.

Hänen oli kello kuudeksi keitettävä aamutee ja kello kahdeksaksi
aamiainen.

Keskiviikkoaamu oli siis valjennut.

Miehet olivat kokoontuneet pöydän ympärille aamiaiselle ja syntyi
heidän keskensä seuraava keskustelu:

Mikko: Tämä taitaa sitten oikeastaan olla keskiviikkoaamu.

Juuso: Eiköhän tämä se liene. Kolmas aamu siitä kun kotoa lähdettiin.

Jere: Ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä.

Mikko: Nämä ovat kurjia päiviä, eikä näistä taida loppua tullakaan.

Jere: Kyllä näistä loppu tulee ja sitten on koko maailmasta loppu. --
Ja Jumala sanoi: Hajaantukoot vedet jälleen niin, ettei kuivaa näy ja
yhtykööt vedet maan päällä niihin, jotka taivaassa ja maan alla ovat,
ja tapahtui niin ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä. -- Nyt on se
päivä tullut.

Keskiviikon kuluessa kääntyi tuuli pohjoiseen, lumipyry lakkasi ja
taivas alkoi selvetä. Pohjatuuli puhalsi navakkana vielä torstain
ja perjantain, aina lauantaiaamuun. Silloin tyyntyi ja ilma alkoi
lämmetä. Lauantai-iltana alkoi puhaltaa leuto ja hiljainen lounattuuli.
Silloin ryhtyivät miehet toden teolla vapauttamaan purjeitaan jäistä.
Se kävikin nyt verrattain helposti. Sulava jää irtaantui isoina
kimpaleina märistä purjeista ja köysistä. Tunnin kuluessa oli pimennyt
täydellisesti, mutta silloin olivat kaikki purjeetkin tuulessa.
Kirveillä ja kangilla oli saatu rungon ulko-osistakin jää irtautumaan
ja alus oli valmis tekemään matkaa.

Ei tiedetty missä ollaan, eikä siis myöskään, mihin suuntaan olisi
lähdettävä.

Meressä kävi vielä harva ja voimakas ummikas pohjoisesta.

Jerellä oli vahtivuoro, mutta kaikki kolme miestä viipyivät kannella ja
tähystelivät joka suuntaan.

Suunta otettiin itään. Vaikka ei tiedettykään, mikä maanpaikka vastaan
sieltä tulisi, niin oltiin joka tapauksessa varmoja, että sieltä päin
on etsittävä kiinnekohta.

Juuso luuli, ja niin luulivat hänen toverinsakin, että he lienevät
jossain Voionmaan ja Memelin välipaikoilla.

He odottivat tuulen yön kuluessa virkistyvän ja toivoivat ennen aamua
saavansa näkyviin joko Memelin tai Libaun loiston.

Juuso itse seisoi kajuutan katolla ja tähysteli sieltä joka suuntaan.

Hän oli tarkkasilmäisin mies siinä jaalassa ja koko saaressakin.

Jännittäessään silmiään luulee pimeässä yössä usein näkevänsä tulen
sielläkin, missä sitä ei ole, etenkin jos silmät ovat väsyneet.

Niinpä Mikko ilmoitti näkevänsä tulen keulasta oikealla, mutta kun
toiset siellä eivät mitään nähneet, julistettiin huomio mitättömäksi.

Sekä Jere että Mikko tähystelivät vain keulaan päin.

Ilma oli mitä suotuisin tähystykselle: Sumua ei ollut nimeksikään ja
taivas aivan kirkas.

Taivas oli tähdessä ja näkyivät tähdet saarteelle asti kirkkaina.
Usein idänsaarteella nouseva tähti toi turhaa iloa jaalan miehistölle.
"Tuli!" huudahtivat he kerrankin miltei yhteen ääneen, kunnes tuli
irtaantui meren saarteelta ja kohosi toisten tähtien parveen taivaalle.

Yö oli kaunis ja lämmin.

Täyskuu nousi itäkoillisesta, kultaili läikkyviä ummikkaita, joiden
pinnalla väreili jo uusi lounattuulen nostama virkeä aallokko.

Jaala kulki yhä nopeammin.

Ketään muuta purjehtijaa ei näkynyt missään koko laajalla meren selällä.

-- Mutta jos tuo ei ole loiston tuli, niin sitten ei mikään, sanoi
lopulta Juuso ja viittasi piipullaan suoraan etelään.

-- Mikäs helkkarin tuli siellä voisi olla!?, sanoi Jere. -- Korkeintaan
laivan tuli.

-- No tunnenhan minä nyt toki mitkä ovat laivojen tulia ja mitkä
loistojen. Katsokaa itse. Odottakaa, milloin jaala kohoaa ummikkaalle
ja tarkatkaa silloin kaarien suuntaan.

Sekä Jere että Mikkokin nousivat kajuutan katolle seisomaan ja
tähystelemään etelään. Helmaria hoiteli Jere sillä aikaa jaloillaan.

-- No! Nyt se taas näkyy! Vai eikö teidän silmänne sitä tapaa? Kyllä
minä näen aivan selvästi. Pannaanpas suunta vähäksi aikaa sinne päin.
Täytyyhän meidän ottaa selvä mikä se on.

Jaala käännettiin niin ylös tuuleen, kuin minkä se ikinä nousi,
jalusnuorat vedettiin kiinni ja jaala otti suunnaksi eteläkaakon, siis
koko joukon vasemmalle Juuson löytämästä tulesta, joita toiset eivät
vieläkään saaneet silmiinsä.

Jaalan vauhti oli silloin viisi solmua.

Tunnin purjehduksen perästä tuli näkyi aivan selvästi jokaisen silmään,
mutta nyt lännestä.

Se oli seisova valkea tuli.

Samaan aikaan tuli näkyviin keulan edestä, aivan suoraan keulan edestä
vilkkuloisto. Maa oli lähellä. Se oli varma.

-- Mikähän paikka tämä on?, tuumi Juuso.

-- Entä jos nämä ovat Voionmaan tulia, tuumi Jere.

-- Voionmaan tulia ne eivät voi olla. Siitä minä olen varma. Tunnenhan
minä nyt Voionmaan tulet. Eihän Voionmaa pohjoisesta katsoen ole niin
leveä maa, että sen tulet voisivat olla noin kaukana toisistaan.
Eikä Voionmaan pohjoispäässä, tai paremmin sanoen sen Hietasaaressa
ensinkään ole tämänlaisia tulia. Näistä on toinen seisova, toinen
vilkkuva. Siitä minä olen varma, että me olemme Saksan rannikolla,
mutta missä kohti, sitä minä en ymmärrä paraikaa. Täällä päin ei ole
tullut liikuttua.

Juuso ja Mikko laskeutuivat kajuuttaan tutkimaan asiaa kartalta.

Avattiin kajuutan pöydälle Valtiasmeren eteläosan kartta.

Siitä pian selvisi, että seisova tuli on Rixföftin loiston ja vilkkuva
tuli kuuluu Helan loistolle, joka on Heisternestin niemen kärjessä,
ulkopuolella Danzigia.

Juuso raapi korvallistaan tämän huomattuaan.

-- Lähellä oli, ettei ajettu maalle myrskyn aikana ja se olisi ollut
viimeinen retki sekä jaalalle että miehille. Neljä tuntia jos olisi se
myrsky jatkunut niin sitte olisi ollut loppu käsissä ihan armotta.

Kannelle huusi Juuso:

-- Kuulehan Jere! Mehän ollaan lähellä Danzigia!

-- Lähellä Danzigia! Älä helkkarissa!

Juuso ja Mikko nousivat kannelle. Juuso sanoi:

-- Niin niin. Meillä on aivan oikea kurssi! Nuo tulet johtavat
Danzigiin.

-- Tarkoitatko sinä, että Memeliin meno jää sikseen.

-- Niin se näyttää olevan sallittu. Samahan tuo on missä minä teen
ostokseni ja sittenhän näemme tuonkin paikan.

-- Samahan tuo on minullekin mihin sinä menet, mutta saakurin lähellä
tässä taisi olla hengen meno.

-- Sitä minäkin jo sanoin Mikolle tuolla kajuutassa. Ja nyt otetaan
hyvät ryypyt! Tämänlaista ei tapahdu joka pojalle edes kerran
eläessään!! Ryypyt tämä totisesti ansaitsee!

Ja Juuso haki kajuutasta rommipullon, joka kiersi miehestä mieheen,
tekipä vielä toisenkin kierron ja vasta sitten löi kämmenellään Juuso
korkin kiinni.

-- Kotiväellä ei taida olla aavistustakaan, missä "Vesa" tällä hetkellä
purjehtii!, sanoi hän.

Ilta kului hauskasti jutellen.

Ei ollutkaan lähes viikon ajalla "Vesassa" kuultu montakaan sanaa.

Nyt tuli puhetta virtanaan. Juteltiin kaiken maailman asioista ja
lopulta kotisaaren tytöistä. Niistä puhuminen tuntuikin ihanimmalta.

Santrasta ei vain maininnut koko iltana kukaan yhtä sanaa.

Puhuessaan esimerkiksi Eupesta, ajatteli Juuso koko ajan Santraa ja
Jerekin puhui mielellään kenestä muusta tytöstä hyvänsä kuin Santrasta.

Mikko sensijaan ei puhunut kenestäkään. Mikko ei välittänyt tytöistä.
Häntä torkutti, ja näyttääkseen kuuntelevansa toisten puhetta,
hän toisinaan törähti ihmettelevällä äänellä: "Jaa! Vai niin!" ja
nauroi kun toisetkin nauroivat. Vahvan illallisen ja teen jälkeen
vääntäytyikin Mikko koijaansa ja sanoi: "Maata minä menen, seilatkaa
sitten Memeliin tai Danzigiin ja mihin hyvänsä, kunhan ei vain pohjaan
seilata ja kunhan ei tule ainakaan tällä matkalla sellaista lumipyryä
ja pillamusta kuin mikä oli. -- Herättäkää minut kun koiranvahti alkaa!
-- Haastakaa te tytöistä siellä kannella, kyllä minä vielä kuuntelen,
kun jätätte luukun auki."

Mitään ei hän kuitenkaan enää kuunnellut, sillä kuorsaus tuli miltei
hänen viimeisten sanojensa mukana ja herätettiin hänet vasta täsmälleen
kello 12 yöllä, Danzigin satamassa, möljässä, johon aivan hiljaa ja
ääneti oltiin saavuttu ja ennätetty jo purjeetkin kääriä.

Juuso huuti kajuutan luukusta alas Mikolle:

-- Hei Mikko! Koiranvahti alkaa! Nousepas kannelle!

Mikko kapsahti äkkiä ylös mutta huomattuaan voimakkaiden valojen
paistavan kajuutan luukusta, arvasi oltavan jo perillä.

Hetkistä myöhemmin kuorsasivat kaikki kolme miestä koijissaan, eivätkä
he niin makeita unia olleet saaneetkaan jo viikkokauteen.

Seuraavana päivänä Juuso osti kymmenen aamia väkiviinaa, yhteensä
neljäkymmentä laatikkoa konjakkia, samppanjaa, likööriä ja erilaisia
saksalaisia viinejä ja suuren joukon silkkitavaraa: naisten myssyjä ja
huiveja.

Hän sai kaiken halvemmalla täältä Danzigista kuin Memelistä. Onneton
matka oli muuttunut hänen elämänsä onnellisimmaksi.

Hänellä oli aina loppujen lopuksi Onni mukanaan. Ilmankos häntä joskus
mainittiinkin lisänimellä "Onnen poika".

Jere ja Mikko risteilivät myös kaupunkia koko päivän ja ostelivat
tuomisia kotiin: erilaisia posliinikoruja ja värikkäitä silkkejä.



VI luku.

SANTRA.


On tyyni kesäinen sunnuntaiaamu.

Tuvassa istuu Juuson äiti ja kampaa peilin ääressä hiuksiaan.

Hänellä on kädessään iso puukko.

Sillä on hän jo monien vuosikymmenien ajat avannut jakauksen päähänsä.

Sitä sanotaan "mammanpuukoksi" ja siihen ei saa kukaan muu koskea.

Sitä säilytetään seinänraossa lähellä itäistä ikkunan pieltä, samalla
puolella missä riippui peilikin.

Kerran poikasena Juuso oli ottanut mammanpuukon vuollakseen
kaarnalaivaa.

Mutta siitäkös tuli melu ja etsiminen.

Koko talo oli mennä nurin ja kuuli puoli kylää sen, että Heikkilässä
etsitään mammanpuukkoa. Lopulta löydettiin Juuso rannimmaisessa
Koirankallion pykälässä sillä vuoleskelemassa.

Mamma itse hänet sieltä löysi ja oli miltei itkuun asti liikutettu:

-- No täälläkös sinä Juuso istut ja kun äiti on etsinyt sinua joka
paikasta. Arvasinhan minä, ettei sitä puukkoa kukaan muu vienyt kuin
sinä. Anna pois paikalla se puukko -- leikkaat vielä sormeesi! Ja
muista, ettet ota enää koskaan toisen kerran tätä! Muistaakos Juuso nyt
sen?

-- Muistaa.

Juuson olikin helppo luopua puukosta, sillä laiva oli jo valmis, jopa
niin valmis, että purjehti jo vesillä, kohti kaukaisia maita.

Juuson äiti kampaa kiireellä hiuksiaan, sillä kirkkoon lähtö on edessä.

Kirkko on naapurikylässä, tunnin soutumatkan päässä, ja siellä käy
Juuson äiti joka pyhä, milloin on kaunis ilma, varsinkin nyt vanhana,
kun talvella kirkonkäynti on hankalaa.

Juuson isä istuu kammarissaan ja lukee rahojaan.

Syksyinen Juuson Danzigin matka oli tuottanut paljon rahaa ja talvella
oli oltu ajossa joka viikko ja nytkin, pitkin kevätkesää on Juuso ollut
matkoilla, joilta jokaiselta on tuonut rahaa. Vanha Hinterikki on
mielistynyt poikaansa Juusoon, joka tuo kotiin rahaa, huolimatta siitä,
että isä huomasi poikansa juovan yhä enemmän ja enemmän. -- Kerran
mamman kanssa siitä jo puhelivatkin:

-- Eikös sinustakin, pappa, tunnu liialta tuo Juuson juominen?
Järkensähän se menettää.

-- Sehän sitä viinaa viljelee, joka sitä kuljettaakin.

-- Niin, mutta pitäisihän sitä katsoa terveytensäkin perään.

-- Kyllä Juuson terveys ja järki kestää. Ei hän liikaa juo. "Riihtä
tappavan härjän suuta ei sinun pidä kiinni sitoman."

-- Minä uskon, että Juuson pää ja terveys ei kestä loppumattomiin ja
onhan se hiukan minusta sellaista, kuin sinä kävisit kauppaa Juuson
päästä ja terveydestä. Rajansa kullakin!

-- Ole huoleta, mamma. Minä olen tyytyväinen Juusoon. Katsohan mamma,
kuinka paljon rahaa! -- Sen sijaan en ole minä tyytyväinen vanhempaan
poikaamme Anterukseen, joka kulkee kaikenmaailman teitä ja vain vie
rahaa.

-- Mutta onhan Anteruksen rahat langenneet hyvään maahan: Merikoulussa
kolme talvea -- millä rahoilla hän ne olisi läpäissyt, ellei isänsä.

-- Omillaan -- niinkuin muutkin! Minä en välitä Anteruksesta, joka
juo merimiessaaliinsa ja pyytää koulurahat kotoaan. Katsohan, mamma,
esimerkiksi Markun Aapea: Hän läksi merille tyhjin taskuin, mutta
säästi palkkansa ja suoriutui merimieskoulusta, samoina talvina kuin
Anteruskin, omilla rahoillaan. Sellainen on oikea mies!

-- Mutta onhan Anterus nyt ison laivan päämies ja ansaitsee hyvin
ja maksaa takaisin velkansa sinulle minä päivänä hyvänsä! Älä moiti
Anterusta! Onhan hänellä omat vastoinkäymisensä!

-- Juuso on mies! Ja minä olen aina Juusolle sanonut: "Juo -- omiashan
juot, mutta katso eteesi, ettet pilaa itseäsi!" -- Mennään kirkkoon!

-- Mennään vain! Santra kävikin sanomassa, että toiset odottavat jo
rannassa.

Hinterikki kokosi huolellisesti rahat, kultarahat erääseen isoon
sikarilaatikkoon, hopearahat toiseen ja setelit isoon ruskeanahkaiseen
kukkaroon, Ja pani ne jälleen kaappiin, varmaan salalokeroon ja
heläytti oven lukkoon ja pisti avaimet taskuunsa.

Juuso itse oli jaalassa, joka viime matkan jälkeen makasi ankkurissa
lähellä omaa valkamaa.

Meri oli peilikirkas ja poimuili hiukan vanhoissa, jo vuorokausi sitten
lakanneen itätuulen ummikkaissa, jotka hiljaa kohahtelivat rannoille.

Päivä paistoi kirkkaana.

Kirkkaassa päivänpaisteessa ja tyynessä meressä näkyi pohja aina jaalan
ankkuripaikalle asti ja sitäkin kauemmaksi.

Pohjassa näkyi isoja kiviä, joita peitti ruskea ja ruskean keltainen
hatru, joka huojuili veden mukana, ummikasvirran käydessä maalle ja
maalta pois.

Isoimmat kivet olivat kuin makaavia karhuja, pehmeine turkkeineen.

Lapsuudestaan asti muisti Juuso niitä ihailleensa.

Äsken, soutaessaan maalta jaalaan, oli Juuso koko ajan katsellut meren
pohjaa.

Hän oli pysähtynyt pitkäksi aikaa katselemaan jaalansa ankkuria, joka
maata retkotti joutilaana ja velttona parin kiven välissä täydessä
sunnuntailevossa.

Hän seurasi jaalansa ruosteenväristä ketjua, joka suurissa laiskoissa
mutkissa loikoili pohjassa, nauttien sekin vapaudestaan.

Joukko pieniä kaloja, kivinilkkoja, hääri ketjun, niinkuin ankkurinkin
ympärillä: uivat varovaisesti sitä kohti, nuuskivat sitä ja taas
yht'äkkiä ravistelivat pyrstöään ja uivat siitä vähän matkan päähän
kuin olisi se polttanut niiden kuonoa ja heti sen jälkeen, rintaevät
väristen, ne hiljaa ja varovaisesti lähestyivät ruosteista rautaa. --
Se homma huvitti Juusoa niin, että häntä ääneen nauratti.

       *       *       *       *       *

Jaalassa olivat kaikki purjeet auki. Edellisenä yönä oli satanut ja
nyt täytyi kuivata purjeita. Lahdella oli ankkurissa kaikkiaan kuusi
jaalaa ja jokainen niistä kuivaili purjeitaan tyynessä paahtavassa
päivänpaisteessa.

Ranta hohti valkeanaan kalastusveneiden purjeita, jotka myös olivat
avatut kuivaamaan.

Oli niin tyyni, että jaalojen keulat olivat kääntyneinä mikä minnekin
päin.

Juuso on noussut jaalansa kannelle.

Hän ihailee jaalaansa.

Hän on kiintynyt siihen kuin oikeaan käteensä -- molemmat tottelevat
hänen aivojensa käskyjä yhtä uskollisesti.

Jaala on kuin hänen ruumiinsa jäsen, joka ajattelee hänen aivoillaan ja
tottelee häntä kaikessa.

Juuso hyväilee käsillään purjeita. Ne ovat kuumat, kun kesäaurinko
niitä täydellä voimalla paahtaa.

Juuso ravistelee tervalle tuoksuvia vantteja, jotka ovat ranteen
paksuista liinaköyttä. Monien kesien terva kiiltää mustanruskeana
niiden lämpöisellä pinnalla.

Kaikki kansiluukut ovat avatut ruuman tuulettamista ja kuivausta
varten. Sieltä tulvii ilmoille voimakas tervan ja pohjaveden tuoksu.

Juuso käärii kokoon purjeet, ensin isonpurjeen, sitten vokan ja
keulapurjeet ja peittää ne kaikki tervatuilla ressuilla. Sen jälkeen
hän vielä kerran silmäilee jaalaansa keulasta perään, kannesta
mastojen nuppeihin saakka ja huomattuaan kaiken olevan järjestyksessä,
laskeutuu hän jollaan, joka on koko ajan ollut jaalan kupeella, pesti
keulavantissa kiinni, ja soutaa sitten maihin.

Ranta-aittojen ja sarainten harmaat seinät hohtivat lämpöä, ja
seinähirsien halkeamat olivat tavallista enemmän ammollaan, nekin
näyttäen ikäänkuin koirat huohottavan kuumuudessa. Tuntui melkein siltä
kuin olisivat seinät hiljakseen ritisseet, kun niiden raot kuumuudessa
laajenivat ja uusia rakoja aukeili.

Juuso oli seisahtanut hetkiseksi ranta-aitan päivänpuoleiselle
seinustalle ja katseli merelle, jossa ei näkynyt mitään, ja taivaalle,
jossa ei ollut ainoatakaan pilveä, eikä muutakaan kuin aurinko yksin,
johon ei voinut katsoa.

Ranta oli myös tyhjä.

Missä lienevät kaikki olleetkin? Suurin osa kai kirkossa
naapurikylässä, toisten luultavasti makaillessa jossain vilpoisessa
katveessa.

Lähimmästä talosta kuului avonaisten ovien kautta saarnamaista,
laulavaa lukemista.

Markun Taati siellä luki postillaa. Se oli hänen tapansa niinä pyhinä,
jolloin hän ei mennyt kirkkoon. Hänen lukiessaan täytyi kaikkien
tuvassa istua hiljaa, ja hiljaa he istuivatkin, taistellen torkutusta
vastaan.

Siinä istuivat muiden muassa hänen poikansa tyttäret Marketta ja
Joosefiina, joiden silmät vähän väliä painuivat umpeen ja päät
retkahtivat alas, miltei polville asti. Silloin he heräsivät, katsoivat
toisiinsa ja hymyilivät. Marketella oli parsinneula kädessä. Sillä hän
raapi kämmentään tai pisteli polveaan pysyäkseen paremmin valveilla,
mutta ei siitä paljon apua ollut: ihan huomaamatta menivät silmät
kiinni ja ajatukset muuttuivat paikalla uniksi ennenkuin hän sitä
ennätti huomatakaan. Siinä samassa pääkin nyykähti lähes polviin
asti, jolloin hän äkkiä kohottautui ja katsoi Joosefiinaan, jonka pää
niinikään pienin nyykäyksin parhaillaan painui alaspäin, aina alemma
ja alemma, tehden lopulta sekin pitkän nyykähdyksen, miltei polviin
saakka. Silloin hänkin katsoi sisareensa, ja taas he hymyilivät.

Marketta kuiskasi kämmeniensä takaa Joosefiinalle:

-- Katsos, Joosefiina, kun Taatin nenälle pyrkii kärpänen eikä saa olla
siinä rauhassa, kun Taati hutii sitä kämmenellään.

-- Niin tekee.

-- On tuo kärpänenkin sentään viisas!

Tämän Taati kuuli, mulautti silmävalkuaisiaan yli vaskisankojen ja
ärähti:

-- Olettekos meluamatta siellä -- hä! -- Jumalan sanan aikana -- hä!
-- "-- -- ja helvetin tuli pitää heidät perimän, niin monta kuin heitä
onkin..."

Juuso ei tiennyt, että Markun Taatin tuvassa näin oli -- hän vain
kuvitteli tämmöistä, kuultuaan tänne rantaan asti Taatin saarnaavan ja
laulavan lukuäänen.

Entisiin kokemuksiinsa perustaen Juuso niin ajatteli.

Hän oli kerran itsekin joutunut koko saarna-ajaksi Markun Taatin tupaan
-- kerran viime kesänä.

Hän oli jaaloineen silloinkin taas kotona ja joutilas sunnuntaiaamu
kun oli, hän oli mennyt haastattelemaan ja katselemaan kaunista
Markettaa ja Joosefiinaa. Päästyään juuri parhaiksi tyttöjen kanssa
puheen alkuun, Markun Taati itse äkkiä lopetti tupakoimisen, otti
esille nurkkakaapistaan ruskettuneen postillansa, asetti vaskisangat
nenälleen, avasi kirjan auki siltä kohdalta missä kolme oikeanpuolista
lehden kasaa oli yhdessä nipussa kulmalle käännetty, alkaen kovalla
äänellä yskiä ja sitten vielä kovemmalla äänellä lukea. Silloin ei
vielä ollut mikään kirkkoaika alkanutkaan, koska pohjoiseen päin
soutavat kirkkohaapiotkin vielä näkyivät Koirankalliolle, josta Juuso
vast'ikään oli tullut. Ei se mitään muuta ollut kuin kiusantekoa koko
lukuhomma sillä kertaa, ja tuon tapauksen muisteleminen harmitti Juusoa
vieläkin.

Kyllä hän muisti!

Hän voi hyvin kuvitella, miten Markun Taatin tuvassa taaskin Marketta
ja Joosefiina haukottelevat ja torkkuvat, kissa loikoo jalat suorana
permannolla päivänpaisteessa, ja Taati lukee pöydän päässä postillaa,
itsekin toisinaan haukotellen ääneensä kiljahtaen. Lopulta hän saa
saarnansa viimeisen lauseen luetuksi, panee kirjan kiinni ja takaisin
kaappiin, pistää tupakaksi ja heittäytyy vuoteeseen loikomaan, sanoen
sitä ennen: "No tytöt! Pankaas kirkkokahvi tulelle!"

Markun Taati teki kaiken aina samalla tavalla, siksipä Juuso voikin
kuvitella mitä silläkin kertaa Markkulassa tapahtuu.

Juuson pitäisi lähteä jaalallaan matkalle heti kun rupeaa tuulemaan,
mutta toistaiseksi ei tuulen tulosta näkynyt merkkiäkään. Aamulla
varhain meri hiukan nousi, mikä seikka ennusti länsituulen
lähestymistä, mutta päivän päästyä ylemmä rupesi meri jälleen alenemaan.

Juuso mietiskeli, mitenkä saisi keskipäivän kulumaan, ja hän katui,
ettei ollut lähtenyt kirkkoon muiden kanssa. Mutta siihen, miksi
hän ei mennyt, oli pari hänen mielestään pätevää syytä: hänen oli
kuivattava purjeita, ja erään huhun mukaan pitäisi hänen ainoa
veljensä Anterus olla kotimatkalla ulkomeriltä; kerrottiinpa hänen
jo luotsien mukana saapuneen kirkonkylään, josta hän luultavasti
kirkkomiesten mukana tulisi kotiin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä
tavata veljeään, sillä he olivat joutuneet epäsopuun keskenään silloin,
kun Anterus viimeksi, jo neljä vuotta sitten, syksyllä myöhään,
merikouluun mennessään, oli käväissyt kotona ottamassa rahaa. Hän
halveksi veljeään kahdesta syystä: ensiksi siitä, että tämä oli herra
ja laivan päällikkö sekä toiseksi siitä syystä, ettei tämä ollut
näinä neljänä vuotena lähettänyt rahaa kotiin penniäkään, vaikka oli
kotoa ottanut opintorahansa lainan nimellä. Juuso ei kunnioittanut
miestä, joka kulutti hänen ansaitsemiaan rahoja, eikä ainoallakaan
kirjelappusella ollut näiden neljän vuoden aikana muistanut edes
selittää syitä maksujensa viipymiseen. Juuso toivoi, että alkaisi
puhaltaa tuuli, mitä pikemmin sitä parempi ja mistä suunnasta hyvänsä,
päästäkseen kohtaamasta veljeään. -- Lisäksi häntä suututti se ilo,
millä hän huomasi isänsä ja äitinsä ottaneen vastaan tiedon Anteruksen
kotiinpaluusta. -- Isäkin, jonka oikeastaan pitäisi varata kelpo
hevosruoska ovenpieleen mokoman oinaan kotiinpaluuta varten, antaakseen
siitä "Mitä kuuluu?"!, ensin toiselle poskelle ja sitten toiselle sekä
niin edespäin. Sen sijaan nyt rientävät häntä vastaan kuin kuningasta!

Ranta oli harvinaisen tyhjä.

Ei ainoatakaan ihmistä liikkunut siellä. Missä kaikki lienevätkin!
Aamulla oli saatu verkot kotiin mereltä miltei tyhjinä. Kellään ei siis
nyt ollut työtä rannassa. Vain purjeet kuivattelivat itseään päivän
paahteessa -- ja olivatkin jo aikoja sitten kuivaneet samoin kuin
verkotkin, jotka ruskeina ja harmaina riippuivat vapeissaan ainoankaan
henkäyksen niitä heilauttamatta sinne tai tänne. Keveinä, kuivina ja
untuvamaisina ne riippuivat paikoillaan liikkumattomina ikäänkuin
olisivat teräslankaa. Voi katsoa niitä vaikka tunnin yhteen kohtaan,
huomaamatta ainoatakaan värähdystä tai liikettä.

Missä mahtoivat olla ihmiset?

Osa arvatenkin kirkossa.

Osa kotonaan lukemassa postiltaa ja osa makuulla aitoissa, tuvissa,
kamareissa ja saunan lauteilla.

Vasta kirkkoajan jälkeen heitä ilmestyy rantaan: miehiä, niin vanhoja
kuin nuoriakin, rantakäräjiin tupakoimaan ja juttelemaan ja poikasia
nappia heittämään.

Ei näkynyt liikkeellä koiriakaan.

Ne loikoilivat koivet suorina sarainten ja ranta-aittojen varjon
puoleisilla seinustoilla tai rakennusten alla sikeässä unessa.

Vain yksinäinen rantavaris tuolla telojen välissä kyykkäili ja
kumarteli etsien syötävää.

Ulompana merellä, ankkuroitujen alusten takana, pitkän matkan päässä
niistä, keinuili harvalla ja uneliaalla ummikkaalla parvi valkeita
kajaita, kuvastellen itseään peilikirkkaaseen veteen. Joku niistä
silloin tällöin longotteli pitkiä suippoja valkeita siipiään, ja veden
kuvajainen hänen allaan teki samoin. Missä taivas ja meri yhtyivät,
sitä ei näkynyt. Kaikki näytti sulautuvan samaksi taivaaksi, joka hohti
hopealle ja vihertävälle sinelle. Kajaat näyttivät sitäkin valkeammilta
ja jaalojen rungot kuvastuksineen sitäkin mustemmilta, kun taas niiden
mastot hohtivat kuin kultapuikot.

Tämä oli Juuson mielestä kaunein sunnuntaiaamu, minkä hän muisti,
mutta siitä huolimatta hän olisi suonut, että raskaat pilvet olisivat
vyöryneet yli saaren ja yli meren ja myrsky nostanut kuohuvia aaltoja
kuin vuoria, joiden mukana hän olisi voinut purjehtia matkoihinsa,
minne hyvänsä, pakoon, tarvitsematta olla veljensä tervetuliaisilla,
kuuntelemassa tämän jaarituksia ja laverteluja suunnitelmistaan ja
tuulentuvistaan, joista ei näyttänyt ikänä totta tulevan, mutta joihin
isä myhäilevin naamoin uskoi ja joille äitimuori hymyili miltei
kyyneleet silmissä.

Kun kalastajat tänä aamuna soutivat kotiin tyhjin verkoin, merkitsi se
sitä, että kevätkesän kalastuskausi oli lopussa ja että tyyni joka nyt
on alkanut, voi kestää monta päivää, viikonkin, niinkuin tavallisesti
tähän aikaan kesästä.

Hän päätti lähteä kotiin, sulkeutua aittaan ja käydä sinne maata, eikä
tulla koko aikana veljensä näkyviin, ei kiusallakaan. -- Tietäköön,
etten minä lainkaan kaipaa hänen viekasta kädenlyöntiään enkä hänen
vilpillisiä "terve kunnon veli" -- toivotuksiaan!

Pysy loitolla minusta, sillä nuoranpätkällä, vanhalla, kovaksi
pikeytyneellä taljaköyden pätkällä minä sinut tervetulleeksi toivotan,
niin totta kuin olen sinun nuorempi veljesi, ja pehmitän sinun hienot
verkavaatteesi ja kopisevan hattusi ja luusi niin että muistat
kotona käyneesi sekä viskaan viimein, hitto soikoon, vasten naamaasi
viisisatasen, jotta saat sillä lyhentää kapakoissa juomavelkojasi!
Tulehan vaan eteeni, roisto!

Siitä oli Juuso varma, että näin hän veljeään tervehtisi ja hän vapisi
vihasta tätä kuvitellessaan.

Siitä koituisi tapaus, josta vielä vuosikymmenien perästä puhuttaisiin
ja sananlaskuja ja ivalauluja sepitettäisiin, -- mutta: "Sitä kunniaa
älä, veli hyvä sentään luulekaan saavasi!" -- Hänen oli sen sijaan
tehtävä veljelleen sellainen kiusa, jonka hän, entisestä kokemuksesta
tiesi häneen pahimmin pistävän: olla niinkuin ei miestä olisikaan! Ei
nähdä häntä, ei kuulla häntä eikä yleensä tietää hänestä hyvää eikä
pahaa!

Juuso läksi kävelemään kohti kotiansa. Pihamaalle päästyään hän tuumi
vielä kerran mitä tekisi: asettuisiko aittaan makaamaan vai lähtisikö
kylälle?

Hän valikoi edellisen.

Aitan ovi oli kuitenkin lukossa ja avain täytyi käydä noutamaan tuvasta.

Siellä istui Santra ja ompeli.

-- Sunnuntainako sinä, syntinen, teet työtä! ärähti Juuso, koettaen
lausua sanansa mahdollisimman leikillisellä äänellä.

-- Eihän tämä työntekoa ole, vastasi Santra.

-- Mitä tuo sitten on olevinaan?

-- Ompelemista.

-- Eikö ompelu ole yhtä hyvin työtä kuin mikä työ hyvänsä.

-- Milloin on, milloin ei. Tällä kertaa on tämä vain sunnuntairattoa,
niinkuin lukeminen tai muu senlainen.

Näin alkoi keskustelu Juuson ja Santran välillä.

Juuso oli istunut Santran lähelle ja he juttelivat ja aika kului ja
Juuso unohti kokonaan sen asian, jota varten hän oli tupaan tullut.

Kului tunti ja toinenkin.

Juuso teki kiusaa Santralle, ensin puheillaan -- talossa muka ei oltu
koskaan ennen otettu pyhäpäivänä, saati vielä kirkkoaikana, neulaa
käteen, yhtä vähän kuin oli toimitettu mitään muutakaan maallista
askaretta, joten Santra nyt näin työnteollaan veisi talon onnen.
Kaiken lisäksi ryhtyi hän tekemään kiusaa Santralle varsinaisessa
ompelemisessakin: Juuso näet tahtoi näyttää osaavansa käyttää neulaa
yhtä hyvin kuin Santrakin ja ryösti työn hänen käsistään ja alkoi itse
ommella, seisoen keskipermannolla, tällä tavalla nyt melkein turmellen
koko työn.

Santra hyökkäsi takaapäin Juuson luo ja sai siepatuksi ompeluksensa
takaisin Juuson kömpelöistä käsistä ja oli olevinaan syvästi
loukkaantunut.

-- Hyi kun olet ilkeä!

-- Niin niin. Ilkeän nimenhän sitä saa aina kun tahtoo toista auttaa.;

-- Auttaa! Ei tämä mikään purje ole, ja muuta sinä et osaakaan ommella.

-- Jaa jaa! Purjeen ompelijaksi ei kuka hyvänsä pystykään! Siinä sitä
vasta taitoa tarvitaankin! -- No mitäs siihen sanot?

-- Sitä, ettei tämä ole purje! Tätä tällaista tekee vähemmänkin taitava.

Santra korosti lausettaan ylimielisellä äänensävyllä, heilautti päätään
taaksepäin ja kääri ompeluksensa pois.

-- Oletko sinä minulle paha?, kysyi Juuso.

-- Olen.

-- Niinkö paha, ettet enään lepykään?

-- Niin. Enkä minä hyvä sinulle ole koskaan ollutkaan. Ei tässä mitään
uutta ole tapahtunut.

-- Oletko sinä aina ollut minulle paha?

-- Olen.

-- Sitähän minäkin olen ajatellut.

-- Sinäkin! Milloin?

-- Silloin, kun minä lupasin sinulle silkkihuivin ja sinä et sitä
huolinut, vaan läksit karkuun saunasta.

-- Se olikin tuhma teko.

-- Mikä?

-- Se että rupesit puhumaan minulle silkkihuivista. Se oli hyvin paha.
Sinä alenit silloin minun silmissäni, niin paljon, ettet uskokaan --
ihan maan tasalle, ja vielä alemma -- aivan maan sisään. Et usko,
kuinka minä sinä iltana sinua inhosin. Minua suretti ja itketti se,
että minun täytyi sinua inhota -- mutta eihän se ollut minun syyni. --
Sinun syytäsi se oli kaikki tyyni.

-- Olikos se sitten niin paha, että minä tarjosin sinulle silkkihuivia?

-- Ajattele, että minä olen täällä sinun kotonasi palveluksessa.
Ymmärrätkö sinä? Jos sinä vähänkään kunnioitat minua tai jos vähänkään
minusta pitäisit, niin et puhuisi minulle mitään silkkihuiveista! Joko
sinä et ymmärrä mitään tai sitten vain tahallasi teet minusta pilkkaa.

-- Pilkkaa?!

-- Niin juuri. Älä yhtään pyörittele silmiäsi. Pilkkaa, selvää pilkkaa!
Vai mitä muuta sen luulet olevan? Mitä maailma olisikaan sanonut, jos
minulla olisi nähty sinun tuomasi silkki?! Vai olisinko minä ehkä
suoriutunut siitä hätävalheella? Minullahan ei ole veljeä eikä ketään
muutakaan läheistä miessukulaista, jonka lahjoittamaksi olisin sen
sanonut. Entä jos joskus joutuisin naimisiin, niin minun täytyisi
kuitenkin selittää miehelleni kaikki, ja mikä elämä siitä nousisi!

-- Minä pidän sinusta ja toivoisin ettet menisi meiltä koskaan pois.

-- Jos sinä tyrkytät minulle silkkejäsi sekä lisäksi tuollaisia
puheita, on minun lähdettävä tästä talosta vielä tänä päivänä. -- Sinä
olet hullu!

-- Minä en ymmärrä -- --

-- Enkä minä ymmärrä! Luuletko sinä että -- että minä olisin voinut
käyttää kaikkien nähden sinun ostamaasi silkkiä? Jokaisen silkit
tiedetään kuin omat sormet, ja sinä päivänä, jolloinka minä olisin
ilmaantunut näkyviin sinun ostamasi silkki harteillani, olisi heti
ensimmäinen vastaantulija tahtonut tietää, kuka sen on minulle ostanut.
Silkki on melkein sama asia kuin kihlat -- ja onkin sama asia -- -- ja
jo sellainen puhekin, että minä ostan sinulle silkin, on ihan samaa
kuin -- kosiminen. No! Nyt sen kuulit! Mokomakin -- löylynlyömä...!

-- Mutta eihän sen tarvitse olla kosimista...

-- Tarvitse! -- Piian palkkaan kuuluu...

-- Älä haasta piian palkasta! Enhän minä sitä tarkoita.

-- No kosimistako sitten? Ha ha ha! -- Piian palkkaan ei kuulu silkkiä
ja jos vaan tahdot, niin kyllä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. -- Voi
kuinka minulla on ollut sen jälkeen paha olla! Siitä hetkestä alkaen en
ole voinut antaa sinulle mitään arvoa. On hyvä, että vihdoinkin sain
sen sinulle sanotuksi. Jos se edes olisi ollut leikkiä, mutta kun sinä
sanoit sen niin juhlallisesti. Olen todellakin monta kertaa ajatellut,
että jos se olisi ollut leikkiä, niin siinä tapauksessa olisin voinut
kunnioittaa sinua niinkuin ennenkin. Silloin myös olisin uskaltanut
nauraa sille toisten tyttöjen kanssa ja minulla olisi ollut yhtä
hauskaa kuin ennenkin.

-- Oletko sinä sitten ottanut sen ihan todeksi?!

-- Todeksipa kai, jos sinuun yleensä on yhtään luottamista.

-- Mutta minähän vain narrasin sinua.

-- Narrasit!? Oliko se siis valetta!

-- Ei valetta, vaan narraamista.

-- Se on ihan sama asia. Molemmat ovat yhtä rumia tapoja!

-- Ei se ole ensinkään samaa...

-- No!?

-- Narraaminen on leikkiä ja valehteleminen on totta. Minäkään en
tarkoittanut totta, vaan pelkkää leikkiä.

-- Leikki on leikkiä, narraaminen narraamista ja valehteleminen
valehtelemista. Se on selvä rätinki! Ne ovat kolme eri asiaa, ja
leikinlasku on lystiä, mutta mitä siihen lisätään, se on pahasta.

-- Minäpä en tarkoittanutkaan sillä totta, sulaa leikkiä vain.

-- No, mitä tämä puhe sitten on olevinaan?

-- Totta joka sana.

-- Totta!?

-- Niin. Minä puhuin sinulle silloin silkistä vain siksi, että näkisin,
mitä sinä siitä tuumit...

-- Entäpä jos olisin myöntänyt, niin mitä sitten...?

-- Silloin minun olisi täytynyt sanoa, että tarkoitinkin vain leikkiä.

-- Sepä vasta olisi ollut surullista!

-- Sekinkö?!

-- Niin.

-- Pitäisikö minun sitten tuoda sinulle silkki?

-- Älä jumalan nimessä tuo! Älä lupaa mitään minä kiellän sen!

-- En minä sitten todellakaan ymmärrä, mikä on surullista, mikä ei.

-- Kuules, Juuso?

-- No?

-- Voitko sinä vannoa minulle erään pienen asian?

-- Riippuu siitä mikä se on.

-- No hyvä. Vanno siis minulle, että sinun puheesi silkistä oli leikkiä!

-- Sen olen valmis vannomaan vaikka lakituvassa!

-- Et siis tuonut minulle mitään?

-- En.

-- Etkä kenellekään toisellekaan?

-- Mitä?

-- Ähä, joko pelästyit? Äitisi sanoi, että sinulla oli silloin
kotiintulossasi kirstussasi hyvin kaunis silkki. Kenelle sinä sen toit?

-- Eupelle.

-- Eu-pel-le!

-- Niin.

-- Eupelle, jonka kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä! -- Joko sinä
sen annoit?

-- En, mutta annan tänään.

-- Eupelle! Voi hyvä Jumala!!

-- Mitäs kummaa siinä sitten on?

-- Ei mitään, ei mitään.

Santran kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut. Hän katseli nyt
elottomasti eteensä.

Hänestä tuntui, kuin permanto olisi huojunut. Hänen oli etsittävä
istuinta, ettei kaatuisi.

Käsi otsalla hän horjui itäikkunan viereiselle penkille, johon jäi
istumaan, kyynäspää ikkunan kynnyksellä ja käsi poskella.

Ikkunaan näkyi rantaan vievä tie ja ranta-aittojen välitse oma valkama.

-- Tulisivat kirkkomiehet kotiin, niin olisi hauskempaa ja
turvallisempaa, sanoi Santra. -- Minua peloittaa olla nyt sinun
kanssasi.

-- Peloittaa?!

-- Niin. Tulisivat vanhukset kotiin. Tästä lähin minä en juttele
sinun kanssasi enää mistään asiasta. Haluan vain tehdä työtä ja elää
vanhusten seurassa sekä haastella heidän kanssaan enkä mene koskaan
naimisiin.

-- Niinhän sinä haastat kuin jo olisit itsekin jo vanha.

-- Minäpä vanheninkin äkkiä -- minä olen nyt monta vuosikymmentä
vanhempi kuin tunti sitten.

-- En minä ymmärrä tuollaista puhetta.

-- Siinähän se paha vika juuri onkin, ettet sinä ymmärrä. Vanhusten
kanssa juttelen vain sellaisista asioista, joita he ymmärtävät ja joita
minä ymmärrän ja joista ei aiheudu surua kummallekaan puolelle. En
ole rakastanut vanhuksia koskaan niin suuresti kuin nyt. Kun he ovat
kotona, on kaikki niin turvallista ja minua haluttaa tehdä ahkerasti
työtä. -- Haapio kääntyykin jo tuolta Koirankallion takaa näkyviin.
Tuleekohan Anterus? -- Kuinkahan kauaksi hän jäänee kotiin?

-- En tiedä.

-- Et tiedä!

-- Niin. En tiedä. Enhän olisi tiennyt koko miehen tulosta, ellen olisi
sinulta kuullut. Vanhempani eivät hänestä puhuneet minulle mitään.

Juusokin tuli ikkunan viereen tähystelläkseen lähestyvää haapiota. Hän
huomasi pian, ettei haapiossa ollut Anterusta. Suuri riemu valtasi
hänet. Hän kosketti Santraa käsivarteen ja sanoi:

-- Katsohan! Ei Anterus tullutkaan!

-- Iloitsetko sinä siitä?

-- Mistäs sitten. Siitähän minä vasta iloitsenkin! Olen ollut pahalla
päällä koko tämän päivän senvuoksi että pelkäsin Anteruksen tulevan.
Ja usko pois, hauskempaa on sinustakin, ettei hän tule. No voi sun
pyhä Pietari, kuinka hauskaa todellakin, ettei herra veli tullutkaan!
Selkään minä hänelle olisin antanut joka tapauksessa. Ei siitä muuten
olisi selvitty!

-- Mistä hyvästä?

-- Siitä vain, että se mies on -- no, enempää pahaa hänen ei tarvitse
tehdäkään ja siinäkin on jo liikaa. Voi voi, kuinka hauskaa! Santra!
Tanssitaanpas sen lystin päälle!

Hän sieppasi Santraa kädestä ja tempasi hänet permannolle kanssaan
pyörimään.

Sitten hän pyöritti tyttöä pari kolme kertaa ympäri tupaa, kunnes
pysähtyi läntiselle seinustalle, ovelta katsoen ison uunin varjoon,
jääden siihen seisomaan, oikea käsi Santran vyötäisellä ja vasen
Santran oikealla käsivarrella.

Hän katsoi Santraa silmiin ja sanoi:

-- Sinä olet kaunis, Santra!

-- Ha ha ha!

-- Naura, naura vaan. Silloin olet vieläkin kauniimpi! -- Santra!

-- No?

-- Sinä olet kokonaan kaunis!

-- Kokonaan kaunis? Mitä se on?

-- Semmoista, jota ei voi muuten sanoa.

-- Mutta se minua surettaa, että sinä olet siihen Euppeen kiintynyt.
Hyi!

-- Enhän minä ole.

-- Itsehän juuri äsken niin sanoit.

-- Minä sanoin vain, että annan Eupelle sen silkin.

-- Sehän se riittääkin.

-- Ei se merkitse vielä mitään! Minä sanon Eupelle suorat sanat, sanon
että "tämä silkki oli paremmille tarkoitettu, mutta kun paremmat eivät
sitä huolineet, niin tässä on. Pidä hyvänäsi!" -- Kuule, Santra, jos
annat suuta, niin minä en anna sitä silkkiä enemmän Eupelle kuin
sinullekaan!

-- Tulkoon mitä tulee! Anna se minulle! Anna jo tänään! Anna heti.

Santran sanojen aikana oli vanha Hinterikki itse astunut avonaisesta
ovesta sisään.

Hän kuuli Santran sanat ja näki Juuson peljästyneet kasvot.

Hän ei ollut mitään näkevinään, käveli vain vakavana läpi tuvan
kaapille, jonka laudalle asetti virsikirjansa.

Kun hän jälleen kääntyi tupaan päin, seisoi Santra itäikkunan luona ja
Juuso uunin edessä.

Mennessään sitten uudestaan läpi tuvan, viittasi vanha Hinterikki
oikealla etusormellaan Juusolle, sanoen:

-- Tulehan tänne kammariin, -- Juuso.

Isä ja poika poistuivat tuvasta perätysten, minkä jälkeen tuli sisään
Juuson äiti, vanha Anna-Sovia.

-- No, Santra piikaseni, onko kirkkokahvi valmis?

-- Voi hyvä emäntä, en ole muistanut sitä ensinkään keittää, mutta
keittiössä on tuli ja kuumaa vettä, pian se joutuu.

-- Mene sitten kiireesti keittämään! Kymmenen minuutin kuluttua pitää
kahvi olla pöydällä. Laita se tänne tuvan pöydälle! Pappa on niin
pahalla tuulella, marisee kaikesta. Milloin kirkosta tullessamme
haapio oli kallellaan vasemmalle, milloin oikealle, tai milloin
joku muka nosti airoaan liian korkealle ilmaan. "Eiks' sitä nyt
vielä ylemmäksikin saisi nousemaan!", hän ärjyi. Milloin taas jonkun
airo muka viipyi liian kauan meressä, milloin soudettiin liian
harvaan, milloin liian tiheään. Kaikesta hän marisi. Pappa ei ole
viiteenkymmeneen vuoteen ollut niin pahalla tuulella kuin tänään ja se
on siitä kun ei Anterus tullutkaan. Saapui ainoastaan kirje, jota ei
ole vielä avattu. Hohho-jaa! Mitä lieneekään tulossa! No no -- liiku
nyt kuin orava puussa! Jos papalla ei ole kirkkokahvi pöydässä, hänen
tullessaan tupaan, niin siitäkös vasta myrsky nousee! Juokse kuin
olisit jo!

Emännän viimeisten sanojen aikana hulmahtivat jo Santran hameen helmat
keittiön ovella. Hän miltei juoksi keittiöön. Hänen sydämensä jyskytys
kuului korvissa humahduksina ja häntä peloitti ajatella, että mitä nyt
seuraakaan siitä, kun isäntä oli tavannut hänet kahden Juuson kanssa.
Hän kuvitteli, kuinka Juuso parhaillaan seisoo tilillä ja tuomiolla
tuosta äskeisestä.

Santra värisi pelosta ikäänkuin viluisena, ja hän ryhtyi kovalla
kiireellä laittamaan kahvia kiehumaan sekä jäi järjestämään kahvipöytää
kuntoon.

Juuso seurasi isäänsä porstuan läpi kammariin. Tuvan ja kammarin
väli ei ollut pitkä, kymmenkunta askelta vain, mutta astuessaan sen
ehti Juuso sinäkin aikana kuvitella suunnattoman määrän tapauksia,
jotka häntä odottivat ja jotka kaikki häntä peloittivat. Hän odotti
kammariin päästyään saavansa kuulla isältään: "Tämän jälkeen en minä
ole sinun isäsi etkä sinä minun poikani!", tai: "Et tule perimään minun
omaisuudestani penniäkään, sinä kelvoton narri!"

Mutta kävikin aivan toisin.

Tultuaan kammariin istui isäukko huokaisten tuolille ikkunan
edessä olevan pöydän päähän sekä viittasi Juusoa istumaan pöydän
vastakkaiselle puolelle.

Juuso istuutui ja isä kaivoi povitaskustaan kirjeen, jonka hän ojensi
Juusolle, lausuen:

-- Otahan ja lue tämä kirje, sillä sinä olet parempi kirjamies kuin
minä.

Kirje oli Anteruksen pehmeätä ja kiemuroivaa käsialaa ja kuului näin.

    Rakkaat vanhemmat!

    Minun piti tänä kesänä tulla pistäytymään siellä kotona, mutta
    nyt se ei käykään laatuun.

    Se parkkilaiva "Regina", jolla viimeksi purjehdin ja joka
    talvehti täällä Haminassa, läksi keväällä matkalle Hulliin sekä
    sieltä Välimerelle, mutta minä jäin maihin ja maamies minusta nyt
    tuleekin. Niinkuin tiedätte, kuoli tämän "Reginan" isäntä vuosi
    takaperin halvaukseen. Nyt talven kuluessa ovat asiat kehittyneet
    niin pitkälle, että minä menen naimisiin sen lesken kanssa. Häät
    ovat kolmen viikon perästä. Meidät on jo kuulutettu kerran.
    Pyydän tulemaan häihin. Tulkaa nyt sieltä kaikki omaiset!

    Sitten on minulla erikoista asiaa rakkaalle isälleni. Veistämöllä
    on puolivalmiina kaksi kolmimastolaivaa. Leski, minun tuleva
    aviovaimoni, aikoi myydä ne huutokaupalla viime keväänä, mutta
    nyt kun minä olen ottanut pesän, johon ei kuulu ainoatakaan
    lasta, eikä muita perillisiä kuin tuo leski, olen saanut
    asian järjestymään siten, ettei niitä laivoja, jotka molemmat
    rikataan parkkilaivoiksi ja niistä tulee "Reginan" sisarlaivoja,
    myydäkään, sillä huutokaupassa nykyisinä huonoina aikoina ne
    olisivat menneet puoli ilmaiseksi. Tästä syystä minä nyt pyydän
    isäukkoa osakkaaksi kanssani toiseen tai molempiin laivoihin.
    Lainaa en pyydä, vaan tarjoan tilaisuuden päästä osakkaaksi
    hyvään laivayhtiöön. Ensin aluksi riittäisi viisi tai seitsemän
    tuhatta markkaa. Jos isä haluaa ruveta osakkaaksi molempiin
    laivoihin niin isän olisi lähetettävä tänne kymmenen tuhatta mikä
    summa tekee kaksi osaa kymmenestä. Toiseen laivaan voin näin
    omaisille luovuttaa yhden osuuden viidellätuhannella, joka on
    siis vähin määrä, minkä isä saattaisi nyt ensi tilassa minulle
    lähettää. Yritys on ehdottomasti varma ja tuottava, sillä ensi
    vuonna kohoavat laivojen ansiot moninkertaisiksi. Olen laskenut,
    että nämä laivat kahtena lähivuotena tuottavat koko hintansa,
    joten kykenen kahden vuoden perästä maksamaan osuuden takaisin,
    jos isä niin tahtoo, sekä lisäksi vielä viisituhatta voittoa.
    Salakuljetuksella ei nyt tulla ansaitsemaan niin hyvin, ja
    kaikki merkit muuten viittaavatkin siihen, että salakuljetus,
    tuo meriemme häpeä, kokonaan lakkaa ensi syksynä. Toivon ja olen
    varma, että isä ymmärtää asian sekä lähettää rahat tai voihan
    tuoda minulle ensi tilassa itse vähintäin viisituhatta. Ehkä se
    käy laatuun jo heti tämän kirjeen sinne saavuttua. Minä tiedän,
    kuinka paljon siellä kotona makaa rahaa joutilaana. Tämä on vain
    pieni osa siitä ja viisainta olisi sijoittaa kaikki liikenevät
    rahat tänne pyörimään sekä kasvamaan korkoa korolle. Nyt on
    taottava, kun rauta on kuuma. Rahamiehiä on tätä nykyä vähän, ja
    ne, joilla on rahaa, rakennuttavat itselleen laivoja, sillä parin
    vuoden perästä alkaa laivoille kulta-aika. Onnen poika on silloin
    se, ken pystyy purjeita levittämään. Isän on muistettava, mitä
    Jesus Sirakinpoika Raamatussa sanoo: "Laiska ihminen on niinkuin
    kivi, joka loassa makaa". Laiskalla ihmisellä tarkoitetaan tässä
    sellaista miestä, joka ei tee, niinkuin samassa kirjassa, vaikka
    toisessa paikassa neuvotaan, että: "Anna leipäs mennä veden
    ylitse, niin sinä sen pitkän ajan perästä löytävä olet", sekä:
    "Niin myös se tekee, joka purjehtia tahtoo ja on aikonut vaeltaa
    julmissa aalloissa: hän rukoilee puuta, joka heikompi sitä laivaa
    on, jonka päällä hän vaeltaa, sillä se on sentähden tehty,
    että sillä pitää ravintoa etsittämän ja tekijä on sen taidolla
    valmistanut". -- Ja niin se onkin, että laivoilla, eikä suinkaan
    salakuljetuksella, se ravinto on saatava ensi keväästä asti,
    jolloinka luulen tämän innoittavan salakuljetuksen loppuvan. Kun
    sitten lähetät leipäsi, se on rahasi, menemään veden ylitse,
    niinkuin Herran sanassa sanotaan, palajaa se moninkertaisena
    takaisin sinun tykösi. Se on totinen tosi.

    Herran rauhaa toivotan rakkaille vanhemmilleni ja kaikille
    omaisilleni siellä yksinäisellä merenluodolla ja jään odottamaan,
    ettei rakas isävanhukseni anna luisua ohitseen tällaista
    ainoanlaista hyvää tilaisuutta saadessaan ostaa halpoja
    laivaosuuksia. Sillä varmasti tämä tilaisuus luisuu ohi jo parin
    viikon kuluttua, koska täällä Haminassa, samoinkuin kaikissa
    muissakin mantereen paikoissa, rientävät rahamiehet kilvan
    hankkimaan itselleen laivaosuuksia. Minä olen nyt kuitenkin
    jättänyt ainakin nämä kaksi osuutta isän käytettäväksi, mutta
    kahden viikon kuluttua minä ne annan luisua vieraille paljon
    korkeammasta hinnasta.

                                   Teidän nöyrä poikanne
                                      Anterus Heikkilä.
                               Merikapteeni ja laivanvarustaja.

    J.K.

    Morsiameni Ellen Margareta lähettää myös rakkaat terveisensä
    tulevalle anopilleen ja apelleen sekä langolleen Juosepille,
    joita ketään hän ei vielä ole nähnyt, vaan jotka hän toivoo
    näkevänsä viimeistään häissämme yllämainittuna päivänä.

                                                 Sama.

Juuso oli lukenut kirjeen loppuun hitaasti ja selvällä äänellä ja
lykkäsi sen sitten keskelle pöytää, kääntyen istumaan syrjin isäänsä
päin.

Isä, vanha Hinterikki, oli lukemisen aikana myhäillen täyttänyt
piippunsa ja ruvennut tupakoimaan.

Lukemisen jälkeen kului pitkä aika, jolloin ei kumpikaan heistä
lausunut sanaakaan.

Kuului vain hiljainen ritinä vanhan Hinterikin piipusta, joka
palaessaan piti pientä, ritisevää ääntä sekä tuprautteli savua vuoroin
hopeaisen kantensa rei'istä, vuoroin Hinterikin suusta. Piipun
hopeahelat ja pesän kellertävä merenvaha välähtelivät sinertävän
savun alla keskipäivän paisteessa, joka virtaili sisään matalasta
kuusiruutuisesta ikkunasta, valaisten pöytää ja siinä olevaa kirjettä
ja muodostaen ruutujen muotoisia valoläikkiä keltaiseksi maalatulle
permannolle ja kirjaville permantomatoille.

Viimein virkkoi vanha Hinterikki itse.

-- Pahuksen poika, kun ei tullut kotiin, niinkuin lupasi. Olisi ollut
komeata näyttää kyläläisille oikeata merikapteenia. Olisimme menneet jo
tänään iltapäivällä rantaan kolmeen mieheen toisten miesten joukkoon
juttelemaan.

Juuso ei siihenkään vielä sanonut mitään.

Hetken perästä taas lausui Hinterikki, isäukko:

-- No, mitäs tuumaat Juuso?

-- Mitäpäs minä tuumaan! Enhän minä tuumaa mitään.

Hinterikki itse nousi ylös, asetti vaskisankalasit silmilleen, avasi
kaappinsa ja otti sieltä tukun seteleitä, joista hitaasti ja moneen
kertaan peukaloon nuolaisten luki pöydälle päällekkäin kymmenen
viidensadan seteliä sekä niiden viereen niinikään päällekäin toiset
kymmenen samanlaista, sanoen sitten:

-- Minä tuumaan, että on oikein se mitä Anterus kirjoittaa, että "anna
mennä leipäs veden yli ja sieltä on se ajan kuluttua moninkertaisena
palaava takaisin." -- Kyllä se on niin, että nyt on sitä miestä
autettava, jotta tulisi tässä itsekin autetuksi. Sinä, Juuso, otat nyt
nämä rahat ja lähdet viemään niitä Haminaan Anterukselle, ennenkuin
laivaosuudet ennättävät luisua vieraille. Lähde heti kun alkaa tuulla,
tuulipa sitten mistä hyvänsä. Kaksi viikkoa on lyhyt aika ja mennä
livahtaa pian ohi, jos tässä käydään liikoja miettimään ja hyviä tuulia
odottamaan.

-- Minä sanon suoraan, että minä en lähde.

-- Et lähde!?

-- En!

-- Sanotko sinä minulle, että et lähde?!

-- Sanon. Ja sanon senkin, että on parasta antaa rahojen olla siellä
missä ovat tähänkin asti olleet, nimittäin kaapissa. Sieltähän sitten
löytyvät, jos milloin itse sattuu tarvitsemaan.

-- Vai et sinä lähde! Vai niin! Ja minä kun juuri sinun parastasi
katsoen tuumasin ostaa ne laivaosuudet sinun nimellesi, ajatellen, että
sinä rupeisit samaan yhtiöön Anteruksen kanssa, sillä niin se on kuten
Anterus kirjoittaa, että jo ensi syksynä voi salakuljetuksesta tulla
loppu. Entä millä sitten luulet eläväsi? Et suinkaan kalanpyynnillä?
Kuivaksi käy sekin helpompaan elämään tottuneelle ja vallan kamalaa
olisi jos tässä vielä ruvettaisiin entisiä saaliita syömään. Nopeasti
tyhjenee sellainen jyvälaari, johon ei koskaan mitään lisätä. Täällä
saaressa eläminen käy aina yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Kalastus
ei enää elätä, loistoja ja sumukelloja parannellaan joka vuosi ja
laivarikot vähenevät vähenemistään. Mantereelle olisi sinunkin
yritettävä mitä pikemmin sitä parempi ja naitava siellä, kuten
Anterus. Minä olen vanha mies ja päiväni lienevät luetut, samoinkuin
mammankin. Meidän ajaksemme tässä vielä leipää riittänee, mutta sinun
on katsottava eteesi ja lähdettävä mantereelle nyt kun siihen on näin
hyvä tilaisuus.

-- Oli miten oli, mutta Anteruksen kanssa yhtiömieheksi en rupea, enkä
myöskään lähde hänelle rahoja viemään. -- Se on sanottu.

-- Jaaha -- vai niin -- vai on sanottu. No, olkoon vaan, mutta älä
sitten kadu perästäpäin. No niin. Hyvä! Minä lähden sitten itse. Minä
vien itse rahat. Jaaha. -- Jaaha. -- Mitä minun pitikään sinulle vielä
sanoa. -- Tuota noin -- sitä vain, että minun isäni on elänyt tässä
talossa syntymästä kuolemaansa asti ennen minua, ja ennen häntä hänen
isänsä ja niin pois päin edesmenneisiin kantavanhempiin aina Aatamin
aikoihin asti, mutta ei tähän taloon -- tuota noin -- minun tietääkseni
ole -- ole -- tuota noin -- tuotu yhtään emäntää ensin piikana
harjoittelemaan ja perehtymään ja kokeilemaan, -- vaan suoraa päätä
emännäksi. -- Ymmärrätkö sinä?

-- Luulen ymmärtäväni.

-- Luulet ymmärtäväsi! Koiranhäntää sinä ymmärrät!

-- Kyllä minä älyän vähemmästäkin huutamisesta!

-- No, hyvä on! Mene sitten matkoihisi ja käske Santra tänne. -- Minun
on tässä vähän ruvettava ymmärtämään sinunkin puolestasi! -- Mene!!

Kului korkeintaan viiden henkäyksen aika, kun Santra jo seisoi ukon
kammarissa oven edessä, kalpeana ja pelästyneenä.

-- Jaaha. -- Käyhän tänne pöydän päähän tuolille istumaan, Santra, niin
jutellaan vähän.

Santran olikin jo aika päästä istumaan, sillä hänen päätään huimasi ja
hän oli vähällä kaatua. Horjuen astui hän yli permannon ja istuutui
tuolille, kädet sylissä ristissä.

Hinterikki lipoi kielellään viiksiään sivellen niitä sekä tuuheata
partaansa oikealla kädellään, samalla kun hän keinutteli oikeata
jalkaansa, jonka oli heittänyt yli vasemman polven ja jatkoi puhettaan
Santralle seuraavasti:

-- Minua ei ensinkään ihmetytä se, mitä näin äsken tuvassa. Teidät,
sinut ja Juosepin, on viimeaikoina liian usein nähty yhdessä. -- Mitä
minä sinulle nyt puhun ja mitä tulen puhumaan, tapahtuu ystävyydestä
sinua kohtaan, Santra. -- Tarkoitan sinun parastasi. Sinun on nyt
jätettävä tämä talo - heti -- ja koko tämä kylä -- ja vielä parempi
jos lähdet koko saaresta. Kyllä sinä voit saada palveluspaikkoja
mantereeltakin, ehkäpä oikein kaupungeista.

Hinterikki näki, ettei tytöltä ollut itku kaukana.

-- No no -- voi olla, että mieluimmin jäät kotiisi kirkonkylään. Hyvä
se on sekin, kunhan takaat, ettet joudu tästä edes yksiin Juuson
kanssa. -- Minä maksan sinulle palkan etukäteen pestiajan loppuun
saakka sekä lisäksi sata markkaa vaatteita varten. -- Tässä on rahat.

Hinterikki luki rahat ja lykkäsi ne pöydän päähän Santran puoleiseen.

-- No, mitäs sanot? -- Puhu nyt jotakin! Minä toivoisin, että eroisimme
ystävyydessä ja sovussa. -- Vai olisiko sinulla ehkä jotain sellaista
sanottavaa, jota on vaikea ilmaista. -- Olisivatkohan asiat jo niin
pitkällä? - Olisivatkohan asiat todellakin jo niin pitkällä?! - Vai
niin, vai niin. --

Santra painoi kasvonsa käsiinsä, alkaen nyyhkyttää niin, jotta hartiat
kohoilivat ja hänen olkapäänsä vavahtelivat. Kyyneleitä virtasi hänen
kämmentensä alitse.

-- Sitä minäkin olen epäillyt. -- Vai on se pojan pakana päässyt niin
pitkälle! -- Älähän nyt itke! Koetetaan parantaa asiaa! Minulla on
kyllä rahaa sinun ja -- ja -- auttamiseksi -- ja minä tahdon sinua
auttaa, ettei sinun tarvitse hätään joutua. Sano paljonko minun pitää
sinulle antaa -- että lähdet -- en minä tingi. Sata markkaa siellä
tai täällä, se on pieni asia! Lähdetkö viidellä sadalla -- luuletko
sen riittävän? -- Mutta pidäkin sitten suusi kiinni -- tarkoitan,
ettet vihjaise kenellekään ainoallakaan sanalla mitään sellaista mikä
viittaisi tähän asiaan -- etkä siitäkään, että olet tästä talosta
saanut rahoja.

Santra itki jo ääneen. Hän itki hillittömästi. Hän vei esiliinansa
kasvoilleen ja pyyhki sillä kyyneleitään.

-- Minä annan tästä tämän viissataa. Sano nyt, hyvä ihminen, riittääkö
se! Määrää mitä tahansa, kunhan vain pääsen sinusta! Seitsemän sataa!
Tuhat markkaa! No, tässä on tuhat markkaa! Ota se ja mene! Vai oletko
sinä ihan pohjaton! Lopeta itkusi, en minä sitä ymmärrä! Sano selvin
sanoin, mitä minun on sinulle maksettava! Minä maksan mitä hyvänsä,
kunhan vain olet tyytyväinen.

-- Voi hyvä isäntä, lähdenhän minä ilmankin! Voi hyvä Jumala, lähdenhän
minä! Eikä minulla ole Juuson kanssa tekemistä yhtään mitään, enemmän
kuin mitä isäntä äsken tuvassa näki. Minä vannon ja vakuutan, ettei ole
mitään enempää! Voi hyvä Jumala, en minä teiltä tahdo mitään muuta kuin
palkkani!

-- No jos niin on asia, niin sitä parempi -- sitä parempi. -- Mutta
lupaatko sinä minulle, että tästä hetkestä alkaen jätät sekä tämän
talon, että Juuson.

-- Lupaan, lupaan! Minä lupaan sen!

-- Sinä siis lupaat sen?

-- Minä lupaan sen ja lähden ilmankin. En penniäkään minä ota. Tulenhan
minä toimeen maailmassa muuallakin. -- Voi voi! -- Voi voi, hyvä
isäntä, lupaanhan minä ilmankin!

-- No no, en minä pakoita sinua ottamaan rahaa, jos et sinä itse
hyvällä mielellä ota. -- No, ota nyt kuitenkin tuo satamarkkanen!

-- Ei penniäkään enempää. -- Voi voi, onhan tämäkin jo liikaa!

-- Ota pois vaan! En minä siitä köyhdy. Sinä olisit vielä saapa kengät
ja hamekankaan sekä yhtä ja toista muuta, joten saat ottaa niistä tuon
satamarkkasen. En minä sitä lahjaksi tyrkytä, mutta ei meiltä tarvitse
kenenkään tyhjin käsinkään lähteä. -- Ymmärräthän sinä itsekin, ettei
sinun enää sovi jäädä tänne meille.

Kului tuskin kahta tuntia, kun Santra jo käveli pitkin metsäpolkua
kotiansa kohti kirkonkylään päin.

Kesän aikana käyttivät kylien välillä jalan astujat niin sanottua
alatietä, joka kulkee osittain pitkin rantaa ja osittain yli niemien ja
rantakallioiden.

Kun oli sunnuntaipäivä, pelkäsi Santra, että hän alatiellä kohtaisi
vastaantulijoita. Joka sunnuntai nimittäin poikkesi osa kirkkomiehistä
kirkonkylään sukulaisiinsa kirkkokahville, jääden niinollen pois
haapioista ja palasi kotiin jalkaisin alatietä. He kulkivat yksitellen
tai pienissä joukoissa. Näitä ei Santra nyt halunnut kohdata ja valikoi
senvuoksi ylätien, joka kulki vuoriston kautta läpi keskimaan ja jota
tietä käytettiin vain talvisin. Kesän aikana voi siellä kohdata vain
marjamiehiä tai lehmänetsijöitä. Nyt ei ollut marja-aika eikä liioin
lehmänetsijäin aikakaan, sillä viimemainitut liikkuivat vasta illalla
myöhään, joten Santra siis tiesi sillä tiellä kaikkein vähimmin
tapaavansa vastaantulijoita.

Niinä parina tuntina, joina hän kokoili tavaroitaan, hän vähitellen
rauhoittui ja kulki nyytteineen kylän läpi aivan levollisen näköisenä,
mutta päästyään metsään hän alkoi uudestaan itkeä. Hänen oli istuttava
usein kivelle lepäämään.

Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi ja noustuaan Havukkavuoren rinteelle,
josta on laaja näköala itäänpäin merelle, etelään Tervamäelle,
Liivalahdenjärvelle ja Lounatkorkealle sekä lounaaseen, ohi
Havukkavuoren nokan, merelle, hän hengitti jo rauhallisesti.

Siinä hän istui lepäämään ja ihailemaan luonnon tyyntä sunnuntairauhaa
ja silmien edessä leviäviä laajoja näköaloja. Hän tunsi vähitellen
tulevansa milteipä iloiseksi. Kaikki viimeisten tuntien tapaukset ja
koko Heikkilässä oloaika tuntui häipyvän kauas menneisyyteen, ikäänkuin
siitä olisi jo kulunut monta ihmisikää.

Hänen huomionsa kiintyi suuriin, kauniisiin, valkeisiin punatäpläisiin
apolloperhosiin, joita pari lenteli hänen läheisyydessään, ja
kiitishaukkoihin, jotka liitelivät korkealla taivaalla Havukkavuoren
nokan ympärillä ja vinkuivat.

Haukat liitelivät niin korkealla. Ne huusivat omaa huutoaan, jota
ihminen ei ymmärtänyt.

Ne eivät tienneet mitään ihmisten huolista ja murheista. Niillä ei ole
mitään tietoa ihmisistä, jotka ahdistavat toisiaan.

Ne etsivät ruokaa poikasilleen.

Santra iloitsi siitä, että on kiitishaukkoja, jotka eivät tiedä mitään
ihmisistä, ja kauniita apolloperhosia, jotka asettuivat kanervan
latvoille aivan hänen viereensä käden ulottuville, eivätkä välittäneet
mitään hänen olemassaolostaan.

Santra tunsi mielensä kirkastuvan ja keventyvän.

Hän hengitti jo aivan tyynesti, eikä enää nikotellut.

Kaikki alkoi näyttää hänen silmissään kauniimmalta ja kirkkaammalta
kuin koskaan ennen.

Apolloperhoset suurine valkeine siipineen ja punaisine täplineen,
kanervat sinipunaisine kukkineen -- ja harmaa jäkälä kalliossa -- ne
eivät koskaan ennen olleet niin kauniita kuin nyt.

Ja kiitishaukat!

Niiden kirkuna tuntui miltei riemunpurkaukselta.

Lounatkorkea siinti etelässä niin kauniina ja levollisena.

Alhaalla laaksossa lepäsi ruskeankeltaisine rämerantoineen järvi kuin
iso soikea peili.

Tervamäen kukkula vasemmalla pyöristyneine reunoineen ja jyrkkine
länsirinteineen tuntui hymyilevän ja nauravan: "Ole rohkea tyttöseni!"

Päivä vuodatti säteitään korkealla lounaassa ja sen alla meren
saarteella paloi tulena kirkas, väreilevä juova. Samanlaisia tulijuovia
väreili tyynen meren päällä päivän alla muuallakin.

Santrasta tuntui kuin olisi hän vasta nyt herännyt näkemään taivaan,
maan ja meren.

Siinä istuessaan palasivat toisinaan hänen ajatuksensa takaisin
ihmisten luo, Heikkilään, mutta ei hän enää niitä ajatuksia pelännyt
eikä koettanut niitä poiskaan karkoittaa, sillä ne tulivat hänen
luokseen lempeinä, varsin kaukaisina muistokuvina, ikäänkuin hyvin
vanha uni. Ne eivät myöskään enää häntä rasittaneet, vaan päinvastoin
virkistivät.

Hän lienee näin istunut tunnin, ehkä enemmänkin, kunnes jälleen alkoi
jatkaa matkaansa.

Hän tunsi nyt voimaa jäsenissään.

Hän hypähteli kepeästi kiveltä kivelle ja hyräili.

Loppumatkalla hän kulki ohi niityn, josta hän poimi ison kimpun
keltaisia ja valkoisia kukkia.

Hänen vanha äitinsä oli iloinen siitä, että hänen Santransa tuli kotiin
terveenä ja reippaana ja toi muassaan paljon kukkia ja paljon rahaa.

       *       *       *       *       *

Vielä samana iltana myöhään alkoi puhaltaa navakka länsituuli, ja sen
kiidättämänä purjehti vanha Hinterikki pitkin yötä Haminaan, jonne hän
saapui kello kolme aamulla, päivän nousun aikaan ja kävi muutamaksi
tunniksi "Vesan" kajuuttaan maata, koska ei tahtonut vielä niin varhain
mennä vaivaamaan poikaansa Anterusta.

Kello seitsemän aamulla hän sitten seisoi poikansa edessä, jolle hän
jätti kymmenen tuhatta markkaa kymmenettä osuutta vastaan molemmissa
valmistuvissa kolmimastoissa, joita hän päivän kuluessa, aamiaisen
jälkeen, kävi poikansa kanssa tarkastamassa veistämöllä.



VII.

ESIVALTA JA SALAKULJETUS.


Muutamana sunnuntaina tämän jälkeen sattui eräs tapaus, joka kuohutti
koko saaren kansan, etenkin miesväen mieliä.

Senlainen tapaus kuin Santran lähtö Heikkilästä ei herättänyt mitään
huomiota -- tapahtuihan Heikkilässä usein palvelijattarien vaihdoksia
kesken vuotta. Pari päivää huhuiltiin asiasta sitä ja tätä, mutta
sitten se painui unohduksiin. Niin kävi aina ja niin nyt Santrankin
lähtiessä.

Mutta se mitä nyt tapahtui, antoi puheenaihetta vuosiksi -- vielä
seuraavankin sukupolven miehet siitä juttelivat, ja se tapaus vahvisti
saarelaisten uskoa siihen, että esivalta vetää aina yhtä köyttä
talonpoikia vastaan.

Asia oli tämänlainen:

Eräänä sunnuntaina saarnasi saaren pappi salakuljetuksesta, että se
on rikoksellista ja häpeällistä, tuottaa kurjuutta ja pahennusta sekä
johtaa salakuljettajat perheineen helvettiin, joskin se antaa maallista
hyvää, joka on katoavaista. Hän lausui:

"Kun nyt pari vuotta sitten (vuonna kuusikymmentä kuusi) kiellettiin
viinan kotipoltto ja viinapannut hävitettiin, lankesivat muutamat
heikkoluontoiset miehet tässäkin saariseurakunnassa entistä
runsaammassa ja yhä lisääntyvässä mitassa harjoittamaan tuota maallisen
ja jumalallisen lain kieltämää häpeällistä salakuljetusta."

Lisäksi hän selvitti, että kun Korkea Esivalta kielsi viinan
kotipolton, tarkoitti se synninpesien hävittämistä, tapojen
parantamista ja yhteisen kansan onnea. -- "Tämä on Jumalan tahto, ja
tämä on Esivallan tahto. Mutta Perkeleen tahto on toinen; sen tahto
on, että kansa elää synnissä ja hekumassa ja menee helvettiin. Niin
tapahtui vanhan testamentin aikana Sodomassa ja Gomorassa. Siellä
vallitsi Perkeleen tahto: Ihmiset siellä söivät, joivat ja naivat --
mutta missä he nyt ovat? Heidän sijansa ei tunne heitä. Minä kysyn:
kussa he nyt ovat? -- ja vastaan: heitä ei enää ole maan päällä, eikä
heitä ole saapunut taivaaseenkaan, vaan ovat he kaikki helvetissä. --
Niin on käyvä tämänkin saaren, jonka kansan keskuudesta Perkele on
löytänyt muutamia heikkoluontoisia himonorjia sijaisikseen, jotka nyt
hänen kutsumustaan täyttäen eivät muuta tee kuin kokoavat itsellensä
väärää rikkautta synnintiellä -- salakuljetuksella, ja niin on synti
soaissut näiden miesten ja koko heidän perhekuntansa mielet, ettei
sellaista toimintaa enää häpeänäkään pidetä, vaan mies se, joka enimmän
lakia rikkoo ja enimmän salakuljetuksella hyötyy!"

Kirkossa oli syntyä täydellinen hämminki ja häiriö, sillä papin
huutaessa korkealla äänellä: "vaan mies se, joka enimmän lakia rikkoo
ja enimmän salakuljetuksella hyötyy!", kiljaisi Sepän Jere, joka istui
Juuson vieressä parvella: "Niin onkin! Sen sinä kerrankin oikein
sanoit!", josta oli seurauksena seuraava sananvaihto:

Pappi: Kuka siellä parvella huutaa ja häiritsee jumalanpalvelusta?

Jere: Minä se olen!

Pappi: Kuka minä?

Jere: Sepän Jereksi minua sanotaan.

Pappi: No mitä sinä, Sepän Jere, sitten tahdot?

Jere: Sitä vaan, mitä tässä kaikki miehet tahtovat, että saarnaa
sinä Jumalan sanasta, äläkä salakuljetuksesta, sillä hyvää se tekee
sinullekin ja koko yhteiselle kansalle -- se salakuljetus, ja miesten
miehet siihen vain pystyvätkin.

Pappi: Rohkenetko sinä, koira, huutaa tässä kirkossa, että salakuljetus
tekee minulle hyvää, ja sinultako minun on kysyttävä, mistä minä saan
saarnata ja mistä en.

Jere: Ei sinun tarvitse minulta lupaa kysyä, mutta kiellon saat kun
sattuu, ja nyt se sattui, ja tekee se salakuljetus hyvää sinulle,
niinkuin muillekin juopoille!

Miesten puolelta kirkosta kuului useampia huudahduksia: "Oikein! Se
on oikein, Jere!" -- sillä seurakunta ei ollut tyytyväinen pappiinsa,
koska hän sen mielestä liian usein kajosi ihmisten yksityiselämään:
milloin kortinpeluuseen, milloin tanssiin, milloin yökulkuun, milloin
juoppouteen, panetteluun, kateuteen ja milloin mihinkin, ja kun pappi
lisäksi itsekin oli juoppo, oli jokaisesta selvää, ettei hänellä ollut
oikeutta saarnata ainakaan juoppoutta ja siihen kuuluvia asioita
vastaan.

Papin huutaessa: "Tästä tulee käräjäjuttu! Tästä tulee käräjäjuttu!
Oikeuden edessä saatte vastata kirkkorauhan rikkomisesta!", alkoi
kirkosta virrata ulos naisia ja arempia miehiäkin, päästäkseen
joutumasta oikeuteen todistamaan.

Saarnan jatkumisesta ei enää tullut mitään ja siksi pappi heti
käräjäjulistuksensa perästä lausui: "Amen!", siirtyen senjälkeen
lukemaan rukouksia, kuulijakuntanaan vain muutamia miehiä sekä suntio
ja lukkari.

Kirkonmenojen loputtua oli rantaan luotsisillan juureen kokoontunut
noin nelisenkymmentä miestä rantakäräjiä pitämään.

Siinä oli nyt molempien kylien miehiä yhdessä ryhmässä.

Tämä seikka oli harvinaista, sillä kylät olivat alinomaisessa riidassa
keskenään.

Vielä harvinaisempaa oli se, että keskustelu oli aivan yksimielistä, ja
tämä yksimielisyys johtui siitä, että kylien välinen viha ei ollut niin
suuri kuin viha niitä ajatuksia kohtaan, jotka tämänpäiväinen saarna
oli synnyttänyt.

Keskustelu oli järjestymätöntä jupinaa siihen asti kun saapuville tuli
saaren puujalkainen lukkari keppi kädessä ja ontuen. Hän oli menettänyt
jalkansa jo nuoruudessaan eräässä laivarikossa, ja kun hän ei
sittemmin enää kelvannut enemmän laivankannelle kuin kalahaapioonkaan,
lähetettiin hänet kunnan kustannuksella opiskelemaan lukkariksi. --
Köyhä kun hän oli, oltiin varmat siitä, että hän joka tapauksessa
joutuisi kunnan elätiksi, jolloin, jos hän kauan eläisi, se koituisi
kalliimmaksi kuin talven kestävä opiskelu hiippakunnan pääkaupungissa.
Erikoisia laulajan lahjoja hänellä ei ollut, ja kun hänet ensikertaa
vietiin kouluuttajansa eteen ja kun tämä ensi töikseen oli koettanut
hänen laulutaitoaan ja julistanut saattomiehille että: "Eihän tämä
osaa laulaa lainkaan!", olivat saattomiehet vastanneet: "Eihän sitä
olisi tänne tuotukaan, jos se nyt jo osaisi! Siitä syystähän se
juuri tänne tuotiinkin, kun ei se laulaa osaa ja kun me tarvitsemme
lukkarin. Ja koska tältä on toinen jalka pois, eikä kykene merelle,
jäisi se kunnan elätettäväksi -- nuori mies -- eksä ymmärrä?" -- "Kyllä
ymmärrän, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", oli vastannut se päälukkari,
lukkarien kouluuttaja, "mutta minä luulen ettei tästä miehestä laulajaa
tulekaan, vielä vähemmin soittajaa." -- "No koettaa nyt vaan!" olivat
saattomiehet sanoneet, ja niin hän jäi kuin jäikin "peluukouluun",
kuten hän itse myöhemmin, etenkin humalapäissään, nimitti sitä laitosta
hiippakunnan pääkaupungissa, missä hän oli yhden talvensa viettänyt.

Lukkaria nimittivät omaiset ja ystävät puusedäksi ja vihamiehet
kämpäksi -- johtuen molemmat nimet hänen puujalastaan -- tai oikeastaan
kahdesta puujalasta, sillä hänellä oli aina keppi välttämättömänä
toverinaan -- kun taas Kämpän nimi erikoisesti muistutti hänen
omituista, "kämppäävää", joka toisella askelella nytkähtävää kävelyään.

Lukkari oli ollut pahoissa vihoissa papin kanssa jo toistakymmentä
vuotta. Mistä lieneekään riita alkanut, mutta ainakin pappi puolestaan
koetti pitää sitä yhä eteenkin päin vireillä, panemalla lukkarin
laulettavaksi sellaisia virsiä, joita tämä ei osannut edes laulaa,
saati sitten soittaa.

Tähän aikaan lukkari oli vanha mies, kuudenkymmenen korvilla. Hänellä
oli iso perhe ja jonkin verran varallisuuttakin. Viimemainittu seikka
on erittäin merkittävä, sillä useammin kuin yhden kerran on sanottu,
ettei mennyt hukkaan se raha, mikä pantiin lukkarin koulutukseen: kunta
säästyi yhdestä vaivaisesta ja sai mukiinmenevän -- saarelaiskannalta
katsoen mainionkin -- lukkarin, ja lisäksi vaatesepänkin, sillä
lukkariksi opiskellessaan oli hän koko talven käynyt väliaikoinaan
erään kaupunkilaisen ompelijamestarin luona opiskelemassa ompelua
ja saavuttanutkin siinä ammatissa sellaisen kätevyyden, että kykeni
pitämään saaren sulhaset ja muun mieskansan vaatteissa. Lisäksi hän
oli teräväpäinen ja luki ahkerasti lainopillisia kirjoja ja oli
senvuoksi saarensa ainoa lakimies ja asiakirjojen kirjoittaja, sekä
vielä kaiken kukkuraksi ainoa apu tapaturmissa, milloin sattui luun
murtumisia, tai joltain meni jäsen sijoiltaan, saatiin haavoja,
tapahtui käärmeenpuremia, pyörtymistä, tarvittiin virvoittaa hukkuneita
tai mitä muuta hyvänsä. Toimipa hän myöskin jok'ainoan kuolinpesän
selvitysmiehenä ja perunkirjoittajana. Vieläpä hän sai kokoonpanna
yksityiskirjeitä, tyttöjen kirjeitä merimiehille, ja monenmoisia muita,
ja koska hän jokaisesta pienimmästäkin työstään otti palkan, kerääntyi
hänelle, ei ainoastaan iloisia ja terveitä lapsia ja lasten lapsia,
vaan myöskin maallista mammonaa: tavaraa ja rahaa.

Hän oli keskikokoinen mies. Hänen kasvonsa olivat punakat vanhuksen
kasvot. Parta oli valkea ja poskilta ajettu. Hiukset olivat myös
valkeat -- nimittäin siellä missä niitä vielä oli: pieni seppele
korvasta korvaan takaraivon yli.

Laulumiehenä hänen oli oltava läsnä kaikissa häissä, hautajaisissa,
ristiäisissä ja muissa juhlissa.

Ensimmäisen totilasin juotuaan hän sekoitti puheeseensa vironkieltä.

Toisen lasin juotuaan hän puhui pelkkää viroa ja kolmannen lasin
lopulla sekä sitä seuraavan lasin aikana ranskaa, joksi nimitettiin
hänen omituisia nenä-ääniään, joita ei kukaan ymmärtänyt. Viidennen
lasin aikana hän itki sitä mikä hänestäkin olisi tullut, ellei olisi
joutunut peluukouluun: "Kunnanvaivainen -- uu uu -- kunnanvaivainen!"

Yöllä, häistä kotiinpalatessaan, hän hukkasi keppinsä häätalon
ulkoportaissa, ja kompastui suin päin lähimpään puroon, joka, alkaen
ylhäältä vuoristosta, virtasi läpi kylän ja jonka yli aivan lukkarin
talon lähellä johti kaiteeton kivisilta. Kompastuessaan hän pudotti
puujalkansa puroon joko kivisillan ylä- tai alapuolelle, saaden
sitten kulkea ryömimällä loppumatkan kotiinsa, jonka oven takana hän
alkoi huutaa apua. Itkukohtauksensa jälkeen hän nimittäin varustautui
lähtemään salaa yksin kotiinsa, sanomatta siitä mitään vaimolleen,
tyttärelleen, pojalleen tai muille läsnäolijoille. Näin kävi aina.
Se oli hänen tapansa. Lukkari siis tulla kamppaili pitkin rantakujaa
kotoaan päin ja lähestyi miesjoukkoa.

-- No. Mitäs tuumasitte papin saarnasta tänään? kysyi lukkari.

-- Mitäs sinä itse siitä tuumasit?, kysyi joku joukosta.

-- Mitäs minä tuumasin muuta kuin että taisi se ukkopaha sanoa vähän
liikaa.

-- No olikos mielestäs se sitten liikaa, mikä parvelta kuultiin? kysyi
Sepän Jere nauraa höröttäen, ja toiset miehet, varsinkin nuoremmat,
nauroivat samalla tavalla ja kovasti kiljahdellen kuten Jerekin.
Kohteliaisuudesta Jereä kohtaan, joka oli päivänsankari, he sen tekivät.

Lukkari: No no! No no! Liika on aina liikaa!

Jere: Olinkos mielestäs väärässä?

Lukkari: Enhän minä sitä ole sanonut kumpiko oli väärässä sinä vai
pappiko. Minä vain sanoin että liika on aina liikaa ja sanon sen
vieläkin. Olkoon asian laita niin tai näin -- enkä minä sitä väitäkään,
että sinä väärässä olisit ja pappi oikeassa -- mutta se on liikaa, että
kuka hyvänsä avaa suunsa jumalanpalveluksen aikana. Minä ja pappi - se
on toinen asia, mutta sinun pitäisi tietää pitää suusi kiinni kirkossa,
paitsi virren aikana.

Ääniä joukosta: Jere oli oikeassa!

Lukkari: Oikeassa! Enhän minäkään sitä ole sanonut, ettei hän olisi
oikeassa.

Matsedän Jyri: Kuulkasta pojat! Minä olen sitä mieltä, että meidän
olisi kiellettävä pappi saarnaamasta salakuljetuksesta. Eihän ne
sellaiset asiat kuulu papille eikä kirkkoon.

Lukkari: Ei kuulukaan. Siinä sinä olet oikeassa, mutta minkäs sille
teet. Saarnaa mistä haluaa.

Matsedän Jyri: Onhan täällä kirkkoneuvosto ja onhan sitäpaitsi
tuomiokapituli, johon voi valittaa.

Sepän Jere: Vallasväen metkuja kaikki! Saarnuuttavat papilla omaksi
hyväkseen ja meillä maksattavat palkan! Kyllä tämä virsi jo osataan. Ja
mitäs luulet lukkari sen lain olevan, jolla viinankeitto kiellettiin?
Ei mitään muuta kuin herrojen metkuja. Koiranhäntää ne sillä kansaa
tahtovat parantaa! Omaksi hyväkseen tekivät lain, jonka turvissa saavat
laittaa olut- ja viinatehtaitaan joka kaupunkiin. Pelkkää vääryyttä!
Vai mitä arvelet, lukkari?

Lukkari: Mitäs minä arvelen. Enhän minä mitään muuta arvele, kuin että
eivät ne viina- ja oluttehtaat menestyisi, jos kansa saisi polttaa
viinaa itse.

"Eivät menestyisi, eivät menestyisi"! huusi koko joukko.

Lukkari: Ja siitä syystä se on väärin, että pappi, jolle me maksamme
palkan, saarnaa ja saarnaa salakuljetusta vastaan, siis vallasväen
hyväksi. Eiköhän asia ole niin, että kun vallat yrittävät, niin
talonpojan on myöskin yritettävä! Laki hävitti talonpojilta kotipolton,
jotta sensijaan viinatehtaat eläisivät. Kun kotipoltto oli lainmukaista
ja kun se meiltä vietiin vääryydellä pois, niin ei minun ymmärtääkseni
salakuljetus ole kuin hyvä ja laillinen asia. Sillä tavalla minä sen
lain ymmärrän.

"No, sinähän sen paremmin ymmärrät. Kukas tässä sitä paremmin
ymmärtäisi", kuului taas joukosta.

Sepän Jere: No ja mitäs tämä pappi sitten menee saarnaamaan sillä
tavalla, että se laki tahtoo parantaa kansaa!

Eräs ääni: Omia kukkaroitaan ne tahtovat parantaa -- on ne niin
viisaita.

Sepän Jere: Ja siitä syystä tämä salakuljetus on kansan asia.
Tullisyökärit ja muut sellaiset ovat vain vallasväen juonia meitä
vastaan!

"Se on oikein! Se on oikein", huusi koko miesjoukko kuin kuorossa.

Lukkari: Ja onkos tämäkin oikein, että pappi rettelöi ja sekaantuu
asioihin, jotka eivät hänelle kuulu! Saarnatkoon mitä papin pitää
saarnata, älköönkä sekaantuko tähän meidän asiaan. Kyllä minä vielä
sanon sille kovat sanat. Maltahan, kun ensi kerran hänet tapaan, niin
kyllä minä hänelle sanelen, että muistaa. Minullekin hän on tehnyt
vääryyttä. Mitäs kun tänäänkin pani sellaiset virret, joita ei lauleta
missään kirkossa! Ja monta muuta konnankoukkua -- pelkkää kiusantekoa!
Olen jo monta kertaa aikonut sille antaa sellaisen läksytyksen, että
muistaisi ja tietäisi kenen kanssa on tekemisissä, mutta tähän asti
olen sitä vielä armahtanut. Mutta on minunkin sydämeni jo niin täynnä
kiukkua, etten enää voi sitä sietää. Minä en jätä sitä haukkumatta,
ensi kerran tavatessamme -- vaikka sitten sakastissa tai vaikka kaiken
kansan kuullen avonaisen haudan partaalla tai häissä tai missä hyvänsä.
Minä en sitä pappia enää armahda -- en totta vie armahdakaan! Mutta
mitäs tuumaat, Hinterikin Juuso, sinä itse pääluntreijari?! Sinähän
olet ollut ääneti koko ajan?

Juuso: Minä olen tässä vain tyytyväisenä kuunnellut, että jopa alkavat
muidenkin silmät aueta näkemään, että salakuljetus on kunniavirka.
Minä olen sen tiennyt jo aikoja sitten! Jos tässä olisi puhuttu
salakuljetusta vastaan, niin kyllä sitten minäkin olisin suuni
aukaissut ja olisittepahan silloin kuulleet! Mutta mitäs minulla nyt on
sanomista? Ei mitään. Minä olen tyytyväinen, ja tyytyväinen on vaiti.
Mutta sinua, lukkari, minä vähän ihmettelen, kuinka sinä jaksat sietää
tuota pappia vuodesta vuoteen ja annat hänen menetellä kanssasi miten
hän vain ikinä haluaa. Sinä olet raukka! Kun pappi on kaukana niin
silloin sinä kyllä olet mies uhkailemaan, mutta kun hän on edessäsi,
olet sinä valmis vaikka suutelemaan hänen kengänkärkiään. Jos pappi
sakastissa sanoisi: 'Lukkari! Ryömi nelinkontin täältä urkuparvelle!'
niin sinä ryömisit. Niin, jumalaut' ryömisitkin! Sinä olet melko arka
mies. On noita sinun uhkauksiasi ennenkin kuultu!

Lukkari: Arka mies. Arka mies! Ei se arkuutta ole, vaan
kärsivällisyyttä. Minä olen hyväluontoinen mies, enkä hanki riitaa,
mutta nyt on sydämeni niin täysi, etten enää voi vaieta. Minä menenkin
nyt suoraa päätä pappilaan, ja jos haluatte lähteä kuuntelemaan mitä
minä hänelle sanon, niin saatte kyllä tulla mukaan.

Lukkari oli niin kiukkua täynnä, että häneltä lopulta sanat tahtoivat
salpaantua kurkkuun. Hän änkytti ja tavoitteli ja kertaili sanojaan
sekä huitoi ilmaa käsillään ja kepillään.

Hänen viimeisten sanojensa aikana nähtiin papin tulevan pitkin
rantakujaa samalta suunnalta mistä lukkarikin oli saapunut äsken. Hän
oli tavallisella kirkkokahvin jälkeisellä virkistyskävelyllään ja
lähestyi nyt miehiä. Usein hän teki niin. Hän olisi halunnut kuulla,
mistä miehet rantakäräjillä juttelivat, mutta siinä yrityksessään hän
ei koskaan onnistunut. Kun papin tulo huomattiin, sanoi joku lukkarille:

-- No -- muista nyt uhkauksesi ja pane se kerrankin täytäntöön!

-- Kyllä mi...

Pappi pysähtyi miesten eteen.

Naapurikylän miehet olivat aikoja sitten hiipineet haapioihinsa ja
soutivat jo poispäin satamasta. Osa kirkonkylän miehiä oli myöskin
poistunut paikalta. He kävelivät kuka millekin suunnalle kotejaan
kohti, kädet housuntaskuissa ja piippu hampaissa. Paikalle jäi vain
lukkari ja neljä, viisi muuta vanhempaa miestä, kirkkoneuvoston
jäseniä, joten eivät siis iljenneet paeta pappiaan.

Tämä aloitti puheen:

-- Jaaha. Hyvää päivää, hyvää päivää! Mitäs ne miehet tässä tuumivat?

-- Jumal'antakoon!

Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten lukkari sanoi:

-- Tässä vain katsellaan säätä, että tuleeko verkkoilma ensi yöksi.
Mitä pastori luulee, tuleekohan siitä yöksi tormi?

-- Tjaa! Minä en osaa siihen asiaan sanoa mitään. Niin tyhmä olen vielä
näissä meriasioissa. Minun täytyy todellakin tunnustaa, etten osaa
sanoa kerrassaan mitään.

-- No -- eihän se kuulu pastorin ammattiinkaan. Me tässä kyllä olemme
katselleet ja tuumineet, että kun veti tuon taivaan noin hikiseksi ja
umeaksi ja päiväkin paistaa kuin avannosta, ja kun merikin on noussut
koko aamupäivän, niin ei siitä muu voi tulla kuin tormi. Tormia ja
sadetta se nyt hakee, ei taida olla ihmisillä ensi yönä asiaa verkoille.

-- Jaaha, jaaha. Voihan se niinkin olla. -- Parhaitenhan sen ymmärrätte
te, jotka olette koko elämänne olleet meren kanssa tekemisissä. --
Minun tässä pitää vähän vielä terveydeksi kävellä ennen päivällistä,
että ruoka maittaisi paremmin. -- No niin. Hyvästi vaan ja Herran
haltuun, Herran haltuun!

Hän kätteli kutakin erikseen ja alkoi sitten hitaasti kävellä eteenpäin
pitkin rantatietä.

Miehet jäivät ääneti tupakoimaan ja katselemaan merelle päin.

       *       *       *       *       *

Juuso tovereineen souti hyvää vauhtia kotiinpäin.

Heillä oli edessään runsas tunnin soutu.

Oli miltei tyyni ja täytyi siis soutaa koko matka.

He soutivat ääneti.

Heillä ei ollut mitään keskusteltavaa. Kukin hautoi omia ajatuksiaan.
Alussa he nauroivat lukkarin kiihkoilulle ja uhkauksille. Se oli niin
hänen tapaistaan ja täysin vaaratonta.

Sen jälkeen he luultavasti kaikki miettivät aivan samoja asioita,
nimittäin kokemuksiaan ja kuulemiaan kirkossa sekä äskeistä keskustelua
rannalla. Ne ainakin pyörivät Juuson aivoissa.

Hän ajatteli veljeään Anterusta ja sitä mitä pappi kirkossa oli
puhunut salakuljetuksesta. Sattuivat niin hyvin yhteen se mitä pappi
oli sanonut ja mitä veli oli kirjoittanut. Olihan velikin kirjeessään
nimittänyt salakuljetusta 'meriemme häpeäksi' sekä lausunut: 'Ensi
keväänä luulen tuon inhoittavan salakuljetuksen loppuvan'.

Helkkarin hyvin se todellakin kävi yhteen papin tämänpäiväisen saarnan
kanssa, ajatteli Juuso. -- Velimiehellä mahtaa jo olla osuuksia
viinatehtaissakin, sillä mitäpä muutakaan varten hän niin kiivailisi
salakuljetusta vastaan ja ennustelisi sen pikaista häviämistä. Hän on
herra ja hänellä on herran ajatukset. Hänen etunsa eivät ole minun
etujani, vaan ne ovat aivan samat kuin muidenkin herrojen!

Juusosta tuntui, että hän etääntyy veljestään yhä kauemmaksi ja että he
jo nyt kuuluvat eri joukkoihin, jotka taistelevat keskenään. "Ja nytpä
sitä vasta yritetäänkin!" hän vihdoin sähähti miltei ääneen.

Sitten sekaantui hänen ajatuksiinsa toisia kokemuksia ja mielikuvia,
jotka saattoivat hänet alakuloiseksi.

Hän oli istunut koko kirkkoajan miesten parvella.

Santra oli istunut alhaalla kirkossa Juusoa vastapäätä.

He olivat katselleet toisiaan koko ajan.

Juusosta oli tuntunut, että Santra katseli häntä lempeänä ja
surullisena ja näytti ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Minä ikävöin
sinua ja minulla olisi sinulle paljon sanottavaa, ja sinullakin
luultavasti on sanottavaa minulle."

Juuso tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä että Santra tulisi hyvin
iloiseksi, jos saisi tilaisuuden puhella hänen kanssaan kahdenkesken.
Senvuoksi Juuso piti tarkoin silmällä milloin Santra lähti kirkosta,
ja hän riensi heti perässä, koettaen kohdata hänet kirkkotarhassa.
Siellä Santra seisoikin ulkona, naisten puoleisen oven luona eräiden
kirkonkylän tyttöjen seurassa. Juuso läheni tyttöjä ja yritti puhutella
Santraa, mutta tämä kääntyi selin Juusoon ja alkoi nauraa tyttöjen
kanssa. Sen vain ennätti Juuso kuulla, että muuan tytöistä kysyi:
"Mutta tunsitteko, tytöt, sitä naapurikylän poikaa, joka yritti ruveta
saarnaamaan kilpaa papin kanssa? Hahaha!" Ja sitten alkoivat tytöt
kävellä poispäin nauraen minkä jaksoivat. Silloin oli Juuso päättänyt,
ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää tästä lähtien ole niin tuhma että
pyrkisi Santran puheille. Tämän päätöksensä hän nyt vielä soutaessaan
kertasi mielessään vannomalla vannoen, että niin se asia olkoon -- ja
souti jotta airot norjuivat.



VIII.

EUPPE.


Neljä vuotta on kulunut.

Tällä aikaa on Juuso menestynyt hyvin. Hän on ansainnut paljon rahaa,
mutta on myöskin sitä runsaammin menettänyt, sillä hän on yltynyt
entistä enemmän juomaan, jonka vuoksi hän on viime aikoina tuonut
kotiin paljon vähemmän kuin ennen. Hän on liikkeellä varhaisesta
keväästä myöhään syksyyn. Heinäkuun puolivälissä hän kuitenkin aina
säännöllisesti on pari viikkoa kotona. Silloin vedetään jaala maalle,
se raapataan sisältä ja ulkoa sekä tervataan ja maalataan uudestaan.
Mastot ja muut purjepuut raapataan myös huolellisesti ja sivellään
hylkeenrasvaöljyllä.

Keväällä Juuso lähtee jaaloineen jo jäiden sekaan. Ensimmäiset retket
keväällä ovatkin tuottavampia kuin matkat keskikesän aikaan, jolloin
valoisat yöt ja kauniit ilmat ovat haittana. Kaikkein tuottavimpia
ovat kuitenkin loka- marras- ja joulukuu. Kerran, saavuttuaan jouluksi
kotiin, Juuso puheli siitä seikasta miehille rannassa ja sanoi: "Muita
kuukausia ei almanakassa tarvitsisi ollakaan!"

Syksyisin ei Juuso koskaan tullut kotiin ennenkuin juuri päivää tai
useinkin vasta vain muutamia tunteja ennen meren jäätymistä. Monasti
oli jo merenpinta täynnä lumisohjua, joka teki aallon raskaaksi
ja voimakkaaksi. Viimeisen paluunsa kotiin hän tavallisesti teki
koillistuulella, läpi hyytävän meripöllyn. Tavallisesti meni sitten
meri jäähän jo seuraavana, tai ainakin sitä seuraavana päivänä.

Toiset jaalat olivat useimmiten jo silloin kaikki talviteloillaan, ja
kun miehet jonain joulukuun aamuna seisoskelivat jonkin ranta-aitan
tai saraimen varjossa, jolloin kylmä koillisviima puhalsi, meripölly
liiteli sen mukana ja aaltojen hyrskyt jäädyttelivät alempia teloja,
rantakiviä ja kallioita ja jolloin näköala merellepäin supistui enää
vain muutamiin kymmeniin syliin, voi joku heistä lopettaa äänettömän
jörötyksen lausahtamalla piippunsa ohi:

-- Tämä on jo kolmas meripölly tänä syksynä. Eiköhän tuo jo ala
jäädyttää merta?, johon toinen, viitsimättä hänkään ottaa piippua
suustaan -- kädet olivat niin mukavasti lyhyen turkin taskuissa --
vastaa:

-- Jokos Hinterikin Juuso sitten on tullut kotiin?

-- Ei kuulu vielä tulleen.

-- No, älä sitten puhu mitään jäätymisestä! Eivät ne enää tähän
maailmanaikaan sellaiset vanhojen merkit kuin meripöllyt ja muut pidä
kutiaan. Hinterikin Juosepista nyt kaikki riippuu! Sitä se nyt seuraa
jääkin, eikä suinkaan meripöllyä. Luulek'sä, että meri jäätyy ennenkuin
Hinterikin Juoseppi ennättää kotiin! Nyt ovat toiset merkit, ek'sä
sitä ymmärrä! Kun jonain kauniina päivänä näet meripöllyn katoavan ja
huomaat merellä jaalan, jota et vielä äsken meripöllyltä eroittanut,
täysin purjein, keula vaahtoavana, tulevan kotiinpäin, niin voit
arvata, että se on Hinterikin Juoseppi. Ja silloin vasta -- ei ennen --
sanotaan: "Nyt tyyntyy ja tulee talvi." -- Eivätkä ne jäät keväälläkään
taas ota oikein meressä sulaakseen, ennenkuin Hinterikin Juoseppi
ennättää jaaloineen sinne sekaan. Mutta silloinpas heti ne alkavat
sulaa ja hävitä. Sillä on hyvä onni, tällä Hinterikin Juosepilla.
Harvoin se joutuu tullimiestenkään kanssa yhteen, ja jos sattuukin,
niin aina hän selviää niistä ilman käräjiä.

-- Se antaa rahaa tullimiehille.

-- Sitä minä en usko.

-- Usko tai ole uskomatta, ei se asiaa muuta. Minä tunnen sellaisen
miehen, joka on itse nähnyt, kun Juoseppi kerran Viron reisun aikana
antoi kaksi tuhatta Kipuna-Syökärille.

-- Sinun luullaksesi Juoseppi varmaan antaa rahaa merellekin, sanoen:
Älä hyvä meri jäädy vielä, ennenkuin saan tämän jaalankantamuksen
turvaan! Hö-hö-hö!

Ja koko miesjoukko rannalla yhtyy nauruun.

-- Entä jos antaakin! Hänen suvussaanhan, kuulemma, on edesmenneinä
aikona ollut noitia, jotka luovuttivat merelle hopeaa tarvitessaan
tuulta tai tyyntä tai halutessaan saada meren jotenkin muuten
noudattamaan tahtoaan. En minä yhtään epäile, etteikö Juusokin jotain
konstia meren kanssa pitäisi, koska hänelle aina käy niin hyvin
sielläkin missä toisille sattuu huonosti. Jotainhan siinä täytyi olla!

       *       *       *       *       *

Mikko purjehtii yhä edelleen Juuson kanssa yhdessä, pysyen Juuson
uskollisena seuralaisena loppuun asti -- nimittäin tämän kuolemaan
saakka.

Sepän Jere sen sijaan on jättänyt "Vesan" -- eikä ainoastaan "Vesaa",
vaan koko saaren ja Suomen vedet. Hän purjehtii ulkomerillä ja hänet
on viimeksi nähty San Franciscon merimieskapakassa. Siellä oli hänet
tavannut puolen tusinaa suomalaista, kaikki tuttuja hänen edelliseltä
merimiesajaltaan.

-- Hoo! Täällähän on vanhoja tuttuja koko pöytäkunta! oli Jere
huudahtanut ja sitten toisten pyynnöstä kertonut:

-- Purjehdinhan minä jo siellä kotipuolessa muutamia vuosia
luntreijarina ja ansaitsin koko hyvin, mutta muuten kävi elämä
sietämättömäksi...

-- No?!

-- Täytyi asua kapteenin kanssa kajuutassa, kun siinä laivassa ei ollut
skanssia, ja niinkuin tiedätte, en minä voi sietää sellaista seuraa.

-- Hahahaha!

-- Ja pahinta oli se, että siinä virassa joutui joskus seilaamaan
jäälautalla monia vuorokausia -- ja se oli vähän ikävänpuoleista
hommaa, koska jäälauttaa ei voi ohjata. Kerrankin tehtiin
luntreijausretki Suomenlahdelta Danzigiin jäälautalla myrskyssä,
pakkasessa ja lumipyryssä. -- Minä jätin sen homman tuhmemmille
miehille. -- Sitten olin puoli vuotta eräässä yksimastoisessa, mutta
kun se kulki niin helkkarin huonosti ja kun minä en ole tottunut
seilaamaan yksimastoisessa, ja kun -- ajatelkaa! -- kuuden kuukauden
perästä oltiin siinä samassa paikassa kuin minun siihen lotjaan
tullessani, niin minä kyllästyin olooni siinä, laskin veneen vesille ja
karkasin. Nyt sitten olen tässä. -- No, kippis pojat!

Yksimastoisella Jere tarkoitti Ruuskeria, kahdeksantoista kilometrin
päässä hänen kotisaarestaan, sen länsipuolella olevaa pientä,
soikeata karia, jossa on korkeatorninen loisto. Jere oli ollut siellä
loistonvartijana kolmen muun miehen ja päällikön kanssa, mutta
palveltuaan näin syksystä kevääseen, kuusi kuukautta, hän aikaiseen
keväällä ensi avovedellä, eräänä sumuisena yönä karkasi. Myöhemmin
elämässään ei Jere Ruuskeria koskaan maininnut muulla nimellä kuin
"Yksmastoinen".

Eskon Mikko sen sijaan pysyi uskollisena Juusolle kesät talvet:
kesät purjehtimassa ja talvet apulaisena metsässä hakkaamassa
kotitarvehalkoja. Myöskin oli Mikko aina hänen yhtenä toverinaan
hylkeen pyyntiretkillä, joihin Juuso otti osaa joka talvi samoin kuin
Mikko auttoi häntä myöskin viinan ja silkin kuljetuksessa Heikkilän
toisella hevosella jäisin yli meren.

       *       *       *       *       *

On myöhä syksy, joulunalusviikko, vuonna kahdeksantoistasataa ja kaksi
kahdeksatta.

Puhaltaa kylmä koillistuuli ja keskellä merta on jouduttu niin sakeaan
meripöllyyn, että on pimeämpää kuin synkimmässä sumussa. On mahdotonta
nähdä mitään. Jaalan keularyöhä, joka nopeasti kulkevan jaalan keulassa
syntyy ja jakautuu vinosti ulospäin sen molemmille puolille, häipyy
näkymättömiin meripöllyn taakse.

Juuso ja Mikko istuvat alhaalla kajuutassa. Juuso käy toisinaan
pilkistämässä kajuutan luukusta tuulta, purjeita ja aluksen kulkua,
jota ohjaa aluksen nuorin mies, Sepän Jeren seuraaja, Mikon
veljenpoika, Eskon Api, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jolle Juuso
ennustaa loistavaa tulevaisuutta salakuljettajana, mutta joka itse
uneksii mennä ulkomerille, päästä merikouluun ja saada laivan päämiehen
lakki.

Alhaalla kajuutassa keskustelivat Juuso ja Mikko vakavista asioista.
Juuso valitteli yksinäisyyttään ja odotettavissa olevaa ikävää talvea
sekä että "ei tämä elämä ala olla minkään arvoista".

-- Mitä tämä oikeastaan hyödyttää? Kuljetaan tällä tavalla
kylmissä säissä, myrskyissä, sateissa ja sumuissa ihan kuin tyhjää
takaa-ajamassa! Ihmisen elämä on sentään kummallista! Joudutaan tänne
maan päälle eleskelemään mikä maamiehenä peltoa kyntämään, mikä
kalastajana verkkoja vetämään, tai mikä minäkin tulemaan ja menemään.
Sitten kuluu muutama vuosikymmen, ja maan päällä on taas kokonaan uudet
kyntäjät ja uudet verkonvetäjät. On somaa pyörimistä tämä elämä! --
Alamme jo tässä mekin vanheta, Mikko, ja se on pahinta!

-- Mitäs pahaa siinä on! Eilen vanheni isäni, tänään vanhenen minä.
Sinä ajattelet ja tuumit turhan paljo! Kuulehan! Minun mielestäni
sinulle olisi hankittava eukko, ja nyt jo tänä talvena.

-- Sehän ei ole niin yksinkertaista.

-- Ovathan tuon osanneet muut tuhmemmatkin!

Tästä asiasta riitti sitten keskustelua koko loppumatkaksi.

Vähän väliä tokaisi Mikko, päätään ravistellen:

-- Ei, mutta muija sinulle on etsittävä jo ensi talvena mistä hyvänsä!
Katsohan, sinä, niinkuin sanottu, et enää ole varsin nuori, vaan alat
jo vanheta. Sinä perit isäsi rikkaudet -- mutta kuka ne sinulta perii,
sitä et tiedä, ellei sinulla ole lapsia.

-- Mitä sinä puhut isän perimisestä? Muistahan, että minulla on
velikin, Anterus nimittäin.

-- No, vaikka onkin, niin eihän Anterus kaikkea saa -- osa se on
sinullakin. Sitäpaitsi, jos isäsi on oikeudenmukainen, niin hän antaa
kaiken omaisuutensa sinulle, sillä sinähän sen olet hankkinutkin.
Anterus -- mikä hän on? Hunsvotti ja lesken kapteeni! No no, älä pane
pahaksesi, vaikka sanonkin veljestäsi sen, mikä hän todellisuudessa
on! Pitäisi vaan sanoa enemmänkin. -- Jos minä olisin isäsi, niin
kirjoittaisin testamentin näin kuuluvaksi: "Koska poikani Anterus ei
ole ollut kotona sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan, eikä ole tuonut
taloon muuta kuin harmia..."

-- Soo! Mitä harmia?

-- ... "muuta kuin harmia, määrään minä poikani Juosepin, joka on kaiken
ikänsä luonani asunut, nuhteettomasti minua palvellut ja kaiken rahan
ja omaisuuden talooni hankkinut, yksinperijäkseni". -- No niin. -- Niin
minä kirjoittaisin. -- Jaa, että mitäkö harmia? Sitä en minäkään tiedä,
mutta ne sanat pitäisi välttämättä testamentissa olla. Ja eiköhän
hän vaan harmiakin liene tuottanut! Sinun äitisi ei koskaan valita.
Ääneti hän kulkee askareillaan, keittiössä ja navetassa. Aamulla on
ensimmäisenä ylhäällä ja illalla menee viimeisenä vuoteeseen. --
Harmia! No niin. Kirjoitetaan sitten vaikka "surua", sillä kyllä kai
äidilläsi on Anteruksesta surua ollut!

-- Kyllähän sinä testamentteja kirjoittaisit -- jos osaisit ja ne sinun
tehtäviksesi jätettäisiin.

-- Piru vie! Minä sinun sijassasi vaatisin juuri sellaisen testamentin.

-- Älkäämme nyt puhuko siitä! Sen sijaan voisit jo vihdoin ilmoittaa,
kun kerran olet minulle viimeaikoina niin kiivaasti eukkoa tyrkyttänyt,
ketä sinä oikeastaan aiot minulle eukoksi tarjota. -- No, annas kuulua!

-- Olisihan tuo teidän entinen palveluspiikanne Santra komea ihminen ja
hyvä työntekijä, ja iloiset sillä on silmätkin sekä ruumiiltaan terve
ja norja...

-- Ei kelpaa! Muita!

-- Kerrotaan muuten, että sinä jo olet kosaissutkin sitä, mutta sait
rukkaset, ja siitä syystä Santra teiltä läksi.

-- Hahahahah! Johan sinä lörpötät kuin akat!

-- Akat!?

-- Niin niin.

-- No -- minä nyt annan sen sanan sinulle anteeksi. -- Vai akat!

-- Niin niin. Anna tulla muita vaalipappeja, niin äänestetään!

-- No -- onhan siinä sitten tuo naapurin Euppe.

-- Naapurin Euppe! Olek'sä ihan hullu!

-- Jaa -- jos et sinä häntä nai, niin nain minä!

-- Ha ha ha ha -- älähän uhkaile! Ei se tässä auta mitään!

Tämän keskustelun aikana oli Juuso loikoillut koijassaan ja Mikko
istunut lähellä kamiinaa keittämässä iltapäiväteetä. Juuso lopetti
keskustelun sanomalla Mikolle:

-- Lopeta jo nuo naimapuheesi, ja katso, eikö se tee jo ala valmistua!

-- Valmista on. Nouse vain juomaan! -- Kyllä minä puhemieheksi rupean.
Sano vain, milloin on tarvis, niin kyllä tämä poika on valmis sinulle
kosimaan vaikka omaa morsiantaan.

Mikko otti pöytäkaapista kolme mukia ja sokeriastian ja asetti ne
pöydälle, kaataen höyryävää teetä kuhunkin mukiin.

Vaikka kello olikin vasta kolme, alkoi meripöllyn vuoksi jo niin
hämärtää, että täytyi sytyttää rasvalamppu palamaan. Samoin sytytettiin
kompassilamppu peränpitäjää varten.

Tuntia myöhemmin selveni meripölly niin paljon, että voitiin nähdä oman
saaren loistot ja ohjata alus niiden johdolla satamaan.

Kosimisesta ei kuitenkaan tullut sinä talvena mitään.

Tansseissa Juuso kuitenkin kävi tavallista useammin ja tapasi niissä
Eupen joka kerta.

Eräänä iltana maaliskuun lopulla läksi Juuso tanssien päätyttyä
saattamaan Euppea kotiin.

Euppe sattui kävelemään yksin, joka oli harvinaista. Tavallisesti häntä
seurasi joukko poikia ja tyttöjä.

Kuu paistoi korkealla taivaalla.

Juuso joudutti askeleitaan, mutta Euppe joudutti myös -- hän jo miltei
juoksi.

-- Minne sinulla on kiire!, huusi Juuso.

-- Sinua pakoon -- hihihi, nauroi Euppe ja alkoikin tosissaan juosta.

Kilpajuoksu jatkui typö tyhjiä kujia pitkin Eupen kotiportille asti.
Siinä sai Juuso siepatuksi hänet kiinni ja he jäivät portille seisomaan
sylitysten.

Kovan juoksun vuoksi oli molempien hengitys nopeaa. Kului pitkä aika
ennenkuin kumpikaan alkoi puhua. Lopulta sanoi Euppe:

-- No?

-- Mitä no? kysyi Juuso.

-- Miltäs tuntuu?

-- Mikä?

-- No, tämä seisominen?

-- Sei-so-minen?

-- Niin niin. Tuntuuko mieleltäsi hyvältäkin?

-- Mitäs tuntumista tässä olisi?

-- Ihan turhan vuoksiko sinä sitten juoksitkin? Minä ajattelin, että
sinä et tee mitään, josta et hyödy.

-- Tuntumisen vuoksiko sinä itse sitten asetuit tähän seisomaan?

-- En.

-- No mitäs varten?

-- Saadakseni sanoa sinulle erään asian kahden kesken. Kuulehan! Minä
olen tänä talvena usein tavannut kirkonkylässä Santran.

-- Santran!

-- Niin. Taisit vähän hätkähtää! No, ei se ole mitään vaarallista.
Olen käynyt usein tänä talvena kirkossa, saadakseni jutella Santran
kanssa. Kun viimeksi, viikko tapakerin, puhelin hänen kanssaan --
Santra saattoi minua lähes puoli matkaa -- kerroin hänelle kuinka sinä
viikko viikolta ikävöidessäsi häntä laihdut ja kuihdut niin, ettei
sinua enää kohta tunne entisekseen. Silloin Santra, tuo pienokainen,
rupesi sen johdosta niin kovasti itkemään, että minä pelkäsin hänen
vallan taittavan niskansa. Sitten ei Santra enää jaksanut edes kävellä,
vaan jäi istumaan kivelle tien viereen. Ei kättänsäkään antanut minulle
jäähyväisiksi. Niin suuri on rakkaus -- Juuso!

-- Mutta eihän tuo voi olla totta! Minulla ja Santralla ei ole
toistemme kanssa mitään tekemistä. -- Ja minäkö ikävöisin! Oletko sinä
ihan suunniltasi? Minullehan on ollut tämä talvi iloisin kaikista
edellisistä.

-- Puhutko totta?

-- Puhun, puhun!

-- Miehiin ei ole luottamista. Minustakin näyttää kuin sinä olisit tänä
talvena muuttunut iloisemmaksi kuin ennen -- minun ansiotaniko lie
vai muiden! Kyllä minä sen näen, mutta minun täytyi narrata Santraa,
saadakseni selville hänen suhteensa sinuun.

-- Millä oikeudella?

-- Elämisen ja olemisen oikeudella! -- Hän tunnusti minulle kaikki.

-- Kaikki?

-- Niin -- kaikki. No, taaskin sinä hätkähdit, ja kuitenkin sanoit
äsken, ettei sinulla ole mitään tekemistä Santran kanssa.

-- Mitä hän tunnusti? Sano!

-- Hän itki.

-- Eihän se ole mikään tunnustus.

-- Vai ei ole! Hänellä siis sinun luullaksesi olisi kyllä ollut
puhuttavaakin -- soo'o! No, koska en saanut kuulla sitä Santralta,
haluaisin nyt kaiken -- kai-ken -- kuuletko! -- kai-ken!! -- kuulla
sinulta itseltäsi, muuten saa meidän väliltämme kaikki loppua tähän. --
No?

Juuso tunsi Eupen lämpöisen vartalon nojaavan itseään vasten ja kuuli
korvassaan Eupen kuiskauksen:

-- Suutelitko sinä häntä?

-- En.

-- Suuteliko hän sinua?

-- Ei.

-- Onko se ihan varma?

-- On.

-- Vannotko sinä sen?

-- Vannon.

-- Te ette siis ole suudelleet toisianne?

-- Emme.

-- Hyvä on. Enempää en haluakaan tietää! Hyvää yötä! Hyvää yötä!

Eupen riistäytyessä äkkiä irti Juuso horjahti, ja ennenkuin Juuso
ennätti kunnolla selviytyä hämmästyksestään, hän jo kuuli oven
paukauksen ja samassa Euppe katosi Juuson näkyvistä.

Juuso seisoi vielä hetken aikaa odottelemassa, mutta kun ei enää mitään
kuulunut eikä näkynyt läksi hän kävelemään kotiansa kohti. Siellä
hän hiljaa hiipi vuoteeseensa, ja ennen nukkumistaan hänessä alkoi
vakaantua ajatus, että juuri Euppe, eikä kukaan muu, on hänelle sopiva.

       *       *       *       *       *

Varsinainen kosinta tapahtui vasta seuraavana kesänä, syyspuolella,
elokuun loppupäivinä, eräänä myrskyisenä lauantai-iltana myöhään,
sangen omituisissa oloissa ja omituisella tavalla.

Juuson jaala oli ankkurissa kylän edustalla lähtövalmiina pitkälle
matkalle, Memeliin.

Länsimyrsky raivosi.

Vantit viheltelivät, vallit rapsuttelivat mastoa ja keulaan lotisi
maanalusvihurien räve. Jaala keinui ummikkaissa, jotka kiersivät maan
etelä- ja pohjoispään ympäri itäpuolelle.

Kajuutassa istui rasvalampun himmeässä valossa Juuso ja Mikko.

Kamiinassa paloi tuli, ja vettä kiehui kattilassa, josta mukit
aika-ajoin täytettiin ja veteen sekotettiin runsaasti sokeria ja
konjakkia.

Juuson oli vallannut ryyppytuuli, ja kun hän ei voinut ryypiskellä
kotonaan, kutsui hän luotettavimman toverinsa Mikon jaalaan kanssaan
ryypiskelemään.

Ilta oli jo kulunut kello yhteentoista.

Miehillä oli kolmannet mukit edessään. Silloin sanoi Mikko:

-- Sinä olet siis ajatellut sitä Euppea --?

-- Niin.

-- Joko olet kosinut?

-- En.

-- Etkö vielä?

-- En.

-- Hm. Eiköhän olisi parasta, että pyytäisit minua puhemieheksesi,
sillä ei siitä muuten mitään tule. Siltä se ainakin näyttää.

-- Johan minä olen pyytänytkin.

-- Niin, talvella, ja silloin kun menimme panemaan asiaa toimeen,
sanoit sinä Matsedän Jyrin portilla: 'Kuulkasta pojat! Ei mennä vielä.
Antaa asian ensin hautua!' -- Sinä olet koko riuska poika merellä,
mutta maalla niin saamarin nolo, etenkin naima-asioissa. Sinun pitäisi
todellakin tavata sellainen tyttö, joka kosisi sinua.

-- Niin sinunkin.

-- Se on ihan toinen asia.

-- No -- joko sinä olet kosinut?

-- Kyllä minä kosisin vaikka paikalla, mutta en ole löytänyt sopivaa
tyttöä --

-- ... joka sinua kosisi! Ha ha ha!

-- Älähän naura! Ei kosiminen ole leikin asia. Ennen minä teen mitä
muuta hyvänsä kuin kosin.

-- No -- siinähän sitä ollaan.

-- Mutta eri asia onkin kosia toisen puolesta. Ja juuri nyt tällä
hetkellä minä olen niin rohkea, että uskaltaisin kosia vaikka keisarin
tytärtä -- itsellenikin.

-- Nythän jo kaikki ovat makuulla.

-- Ei se mitään haittaa. Tyttöä voi kosia mihin vuorokauden aikaan
hyvänsä ja parhaiten juuri yöllä. Vanhuksia, tytön isää ja äitiä
nimittäin, pitäisi puhutella päivällä, mieluummin aamupäivällä,
ja katsoa, että nämä sattuvat olemaan hyvällä tuulella -- muussa
tapauksessa on asia lykättävä seuraavaan päivään.

-- Sinähän puhut aivan kuin kosiminen olisi sinulla ammattina.

-- Sehän se puhuu, joka ymmärtää. (Mikko koputti päätään sormellaan.)
Katsos, täällä näin, täällä on paljon ymmärrystä, vaikka se ei aina
kynttilän lailla loistakaan sen kansan valistamiseksi, joka sattuu
huoneessa olemaan. -- Jos tahdot että asiasta jotain kypsää koituu,
niin panen sen toimeksi heti. Euppe makaa vaateaitassaan ja siellä
voimme häntä tänä yönä puhutella niin, ettei kukaan muu siitä tiedä, ja
jos rukkasetkin saat, ei siitäkään saa kukaan vihiä. Se mikä kerran on
täällä minun päässäni, se siellä myös pysyy, tiedäthän sinä sen. Eikä
Eupella minun käsittääkseni ole mitään syytä antaa sinulle rukkasia.
Mistä hän paremmankaan saisi?, Saaren rikkain tyttö ja saaren rikkain
poika! Teistä tulisi todellakin sopiva pari. Jos Euppea kosisi joku
köyhä poika, vaikkapa nyt esimerkiksi Eskon Mikko, niin koko saari
huutaisi: 'Hööö, Eupen rahoja se kärkkyi!' Tai jos Hinterikin Juoseppi
kosisi jotain köyhää tyttöä, niin sanottaisiin: 'Hm, tyttö viekoitteli
sen pojan päästäkseen rikkaisiin naimisiin ja huolettomille päiville!'
-- No, sinullahan ovat kihlatavaratkin tuolla merimiesarkussasi!

-- Niin ovat.

-- Ja olet niitä siellä kuljettanut jo keväästä asti. Kyllä minä olen
hiukan katsellut sinun hommiasi, vaikka oletkin salaa häärinyt. -- No
-- mitäs siinä enää on miettimistä? Lähdetään heti!

-- Ei mennä vielä. Jätetään likemmä joulua.

-- Mitä se lykkäämisestä paranee? Miehellä on kaksi kovaa koettavaa
elämässään: kosiminen ja kuolema. Kuolemaa ei voi lykätä, kosimisen
voi, mutta molemmat ne ovat koettavat, siitä ei päästä mihinkään. Ei
se kosiminen siirtämisestä parane. Mitä aikaisemmin sen tekee, sitä
parempi. Tehtyhän se kuitenkin on ja sittenhän siitä pääsee rauhaan.

-- Ei mennä tänä iltana.

-- Mennään. Minä olen sitä mieltä, että nyt sitä vasta mennäänkin. Minä
olen tänä yönä niin saamarin hyvällä puhemiestuulella, etten taida enää
koskaan näin hyvälle tuulelle tulla.

-- No mennään sitten, mutta sinun vastuullasi ja jos pilaat asian, niin
minä kuritan sinut!

-- Kurita vaan!

-- Juodaan nyt ensin mukit tyhjiksi!

-- Juodaan vaan. -- No hei, onneksi olkoon!

-- Onnea tässä olisikin tarvis. Kippis!

Juuso otti arkustaan kaksi eriväristä silkkihuivia ja ison villaisen
saalin, kultasormuksen ja helmet sekä kääri ne huolellisesti pakettiin.
Sitten he läksivät maihin ja menivät Eupen aitan ovelle.

Kauan he saivat koputella ennenkuin aitasta kuului Eupen uninen ääni:

-- Kuka siellä on?

-- Me täällä -- Eskon Mikko ja minä.

-- Kuka minä. Juusoko?

-- Niin.

-- En minä laske teitä sisään. Ei teillä ole tänne mitään asiaa.

-- Olisi meillä asiaa, sanoi Juuso. -- Avaa nyt ovi! Meillä on tärkeää
asiaa.

-- Tärkeää!?

-- Niin.

-- No, tulkaa sitten huomenna. En minä nyt laske sisään, vaikka asia
olisi miten tärkeää tahansa.

-- Ei sitä voi jättää huomiseen.

-- Oletteko te humalassa?

-- Ei olla.

-- Ette ole?

-- Ei olla! Ei olla humalassa, ei olla, -- vakuutteli Mikko.

-- No odottakaa vähän aikaa, kunnes otan tulta.

-- Älä ota tulta, sanoi Mikko, näkyy kylään, kun ovi avataan.

-- Kuka nyt on näkemässä?

-- Ei sitä tiedä.

-- No, tulkaa sitten, mutta ette saa olla kauan. Toimittakaa asianne
nopeaan, minua nukuttaa.

Miehet menivät aittaan, ja kun ovi saatiin jälleen kiinni, sytytti
Euppe talikynttilän palamaan ja istuutui vuoteensa reunalle unisena,
saali harteillaan.

Juuso ja Mikko istuutuivat Euppea vastapäätä, eri vaatekirstulle
kumpainenkin.

Pitkään aikaan ei kukaan lausunut sanaakaan.

Kuului vain myrskyn tohina seinissä, nurkissa ja katossa sekä
läheisissä saarneissa ja omenapuissa, vuoroin vaimeten, vuoroin
koveten. Etäämpänä vonkui ja parahteli jokin tuuliviiri.

Juuso vilkaisi väliin Mikkoon, iskien vihaisena hänelle silmää, mutta
Mikko vaan ei saanut sanaa suustaan.

Lopulta alkoi Euppe puhua hiljaa ja miltei kuiskaten:

-- Mikä paketti tuolla Juusolla on kainalossaan?

-- Jaa, että mikä pakettiko? kysyi Juuso.

-- Niin. Sinullahan on siellä kainalossasi iso paketti.

-- Se on kihlapaketti.

-- Kihlapaketti!

-- Niin.

-- Kellekähän se on tarkoitettu?

-- Ei tässä ole lähdetty kulkemaan aitasta aittaan!

-- Siis minulleko?

-- Niin -- jos kelpaa.

-- No annahan kun ensin katson!

Juuso antoi paketin Eupelle, joka alkoi sitä availla sylissään.

-- Kaksi silkkiä! Voi kuinka kauniit! Voi kuinka kauniit!

Euppe koetteli molempia.

-- Nämä on varmaan hyvin kalliit? -- Ja saali! Niin lämmin ja kaunis!
-- Ja helmet! Voi hyvänen aika! Minulla ei tähän asti olekaan ollut
kunnon helmiä. -- Mistä sinä nämä kaikki olet ostanut?

-- Memelistä.

-- Sormus! Kultaa! -- Voi kulta rakas -- Juuso! Kultasormus! -- --
Mikko, mene sinä pois -- ja paikalla -- en minä voi kahta miestä ottaa!

Mikko meni, odottamatta toista käskyä. Tukala, hänen olikin ollut siinä
istua. Juuso sanoi hänen jälkeensä:

-- Tule aamulla meille, Mikko, niinkuin on puhuttu, ymmärrätkö?

-- Ymmärrän, ymmärrän! Hyvästi vaan!

       *       *       *       *       *

Kello kahdeksan seuraavana aamuna -- silloin oli sunnuntai -- saapui
Mikko Heikkilään. Juuso oli yksin tuvassa.

-- Hyvää huomenta taloon!

-- Jumal'antakoon! -- Sinä olit saamarin nolo puhemies viime yönä. Et
saanut sanaa suustasi.

-- Älähän moiti, ennenkuin kuulet! Minä olin juuri avaamaisillani suuni
alkaakseni kosimisen, kun se Euppe rupesi itse lörpöttelemään ja pilasi
koko asian.

-- No, mikä on ollut, se on ollut. Nyt mennään heti vanhusten puheille.
Siellä voit joko puhua tai olla puhumatta, se on samantekevä, kunhan
vaan olet mukana. On ratevampaa mennä kahden.

Euppe oli aamulla varhain kertonut asian äidilleen ja vienyt hänet
aittaan, jossa näytteli kihlojaan. Äiti oli ilosta liikutettu, syleili
tytärtään ja toivotti Jumalan siunausta, rientäen sitten sisään
kammariin, missä Jyri vielä veti unia. Anna-Liisa, Eupen äiti, herätti
miehensä, joka vääntäytyi vuoteen reunalle ja haukotteli tunnetulla
tavallaan, ravistellen päätään tavallista rajummin ja kiljahtaen
haukotuksen lopulla tavallista kimakammin: "Hohhoijaa!" Sitten hän
sanoi:

-- Anna-Liisa, tuopas piippu, tupakkaa ja tulta!

Jyrin täyttäessä hitaasti piippuaan kertoi Anna-Liisa hänelle koko
asian. Jyri nyykäytteli vain päätään ja sanoi silloin tällöin: "Jaaha,
jaaha -- vainiin, vainiin!" -- lausuen lopuksi:

-- Jaaha, jaaha. Vainiin, vainiin. Aikanaanhan sen on Eupenkin naitava.
Kukin aikanaan, kukin aikanaan!

Juuso oli myöskin jo heti samana aamuna, ennen Mikon tuloa, kertonut
kosinnastaan vanhemmilleen. Hänenkin äitinsä oli tullut kyyneliin asti
liikutetuksi sekä sanellut: "Jo onkin aika saada miniä taloon, kun
minä olen käynyt näin vanhaksi ja olen näin heikko ja kivulloinen." --
Hänellä nimittäin oli vakava sydänvika -- niin olivat sanoneet lääkärit
sekä Haminassa että Loviisassa, samoin kuin Viron Rakveressakin. Hän
oli lihava ja hengästyi vähästä, maaten usein sairaana, vallan vuoteen
omana. -- Juuson isä taas oli heti ruvennut laskemaan, paljonko
Euppe toisi taloon rahaa -- paitsi vaatetavaraa -- sekä havainnut,
ettei ainakaan vähempää kuin seitsemäntuhatta. "No, se on hyvä se!
Ei tämän saaren tytöistä yksikään toinen toisi sitäkään. Parhaat
ehkä tuhannen tai pari! Sinulla on hyvä silmä raha-asioissa, Juuso,
-- mutta Anteruksella on vielä parempi: hän nai kokonaisen laivaston
kolmimastoja parkkilaivoja, kaupunkitalon ja maatilan! Siinä on poika,
se Anterus! -- No -- Jumalan siunausta toivotan sinullekin, poikani
Juoseppi!" -- Juhlallisemmissa tapauksissa nimitti isäukko Juusoa aina
Juosepiksi, ja siitä sai Juuso ymmärtää, että hän tällöin oli isälleen
mieliksi.

Kellon käydessä yhdeksää saapuivat Juuso ja Mikko Eupen kotiin, ja
heidät saatettiin heti itsensä Jyrin kammariin, jossa tämä istui
raamattuaan lukien.

-- Hyvää huomenta! lausuivat molemmat, niin Juuso kuin Mikko.

-- Jumal'antakoon, vastasi Jyri, ollen olevinaan kuin ei tietäisi koko
asiasta mitään. Jumal'antakoon, Jumal'antakoon! Mitäs sitä nuorille
miehille kuuluu?

-- Mitäpäs tässä, sanoi Juuso, -- pitää vain niin kovia länsituulia,
ettei laske meitä matkalle.

-- Länsituulia pitää, länsituulia pitää. Mutta minä luulen, että vielä
se ennen keskiviikkoa vetää tuulen myötäpäivää pohjoiseen, ja sehän se
olisi teillekin sopiva tuuli, vai mitä?

-- Niin olisi. Kunhan nyt vaan kääntyisi.

Jyrillä oli kaapissaan aina varastossa, paitsi hyviä juomia, myöskin
hyviä sikareja. Hän kaivoi laatikon esille, asetti sen avonaisena
pöydälle ja sanoi:

-- Pankaapas tupakaksi, miehet! Siinä taitaa vielä olla muutama oikea
havannalainen -- sen 'Hilda'-laivan muistoa.

-- 'Hildan!? -- Sehän kävi tähän Alttarkallioon, muisteli Juuso
sytyttäessään sikaria.

-- Siihenhän se kävi, muistanhan tuon vielä minäkin, tuumi Mikko ja
sytytti myös sikarin.

Sitten ei puhuttu vähään aikaan mitään.

Tupakoitiin vain.

Lopulta Juuso aloitti epävarmasti ja tavoitellen:

-- Olishan meillä ollut asiaakin...

-- Jaaha. Sano pois vain!

-- Sellaista hyvin tärkeää -- kerran elämässä sattuvaa. -- Minä tuota
noin -- me tämän teidän Eupen kanssa olemme tuumanneet mennä yhteen --
Euppe ja minä nimittäin.

-- Sattuu se asia joillekin kolmekin kertaa elämässä. Te olette niin
nuoria, että ette taida muistaa Moos-Kaape vainaata -- --

Ja sitten hän kertoi pitkän tarinan Moos-Kaape vainajan kolmesta
avioliitosta, hivellen vielä ruskeana säilynyttä partaansa ja
puhallellen savuja sikaristaan. Välillä hän kuitenkin oli huutanut
keittiön ovelta:

"Piikaväki hoi! Onkos siellä ketään? -- Euppe, toimita tänne meille
teetä -- kolmelle miehelle!"

Tee tuotiin pöytään ja Jyri otti esille konjakkipullon, josta
kaadettiin jokaiseen lasiin vahviketta.

Ensimmäisen lasin aikana, kun Moos-Kaape tarinan jälkeen oli syntynyt
äänettömyys, virkkoi Jyri Juusolle:

-- Niin, sinunhan se on asia ja Eupen. Tehkää kuinka haluatte.

Poltettiin vielä toiset sikarit ja niiden sekä toisen lasin aikana
neuvoteltiin häistä. Jyri kysyi:

-- Joko sinä Juuso olet Eupen kanssa keskustellut mitään siitä, milloin
vietätte häitä?

-- Niin olemme tuumineet, että jos kuulutukselle pannaan heti, joten
ensimmäisen kerran kuulutettaisiin ensisunnuntaina, niin voidaan häät
viettää neljän viikon perästä, tämä nyt alkanut viikko mukaan luettuna.

-- Kyllä se sopii, kyllä se sopii, mutta mihinkään pitemmälle matkalle
et sitten pääsekään lähtemään.

-- Neljässä viikossa ennättää mitä hyvänsä.

-- Ennättääpä kyllä -- kyllä ennättää, mutta voisit joutua
tullisyökärien kynsiin ja linnaan istumaan ja niin edespäin.

-- Tämä Mikko taas pitää huolen siitä asiasta.

-- No, tee miten haluat. Minä vain esitin oman ajatukseni.

-- Ja voinhan minä jäädä kotiinkin. Ei tämä yksi reisu viskaa minua
sinne eikä tänne. Onhan tässä pitkä syksy vielä edessä -- paras
purjehdusaika.

-- Se on viisaampaa. Jää vaan kotiin!

       *       *       *       *       *

Häiden valmisteluihin ryhdyttiin aivan heti, mutta viimeisellä viikolla
ne vasta oikein pääsivät täyteen vauhtiinsa suursiivouksineen,
leipomisineen ja paistamisineen. Juuso teetti itselleen myös
sulhaspuvun; lukkari sai sen ommella. Verka oli varta vasten haettu
Haminasta.

Euppe ja Juuso nähtiin miltei aina käsitysten juttelemassa ja
supattelemassa ja käsitysten he kulkivat milloin sisään, milloin ulos.
Erään kerran, heidän lähdettyään tuvasta, syntyi leipomaan kutsuttujen
Eerolan Loviisan ja Mattilan Ievastiinan välillä seuraava keskustelu:

Loviisa: Aina noiden nuorten on suudeltava ja halailtava. Minua alkaa
kylläännyttää jo niiden näkeminenkin.

Ievastiina: Niill'on niin suuri halu, kun eivät ole vielä tottuneet
toisiinsa. Niin, eivät ole vielä tottuneet, eivätkä ennättäneet vielä
kyllääntyä toisiinsa.

Loviisa: Ei se sitä ole! Ne pelkäävät kadottavansa toisensa, ja siitä
syystä ne joka hetki suutelevat ja halailevat. Pelkoa se on, pelkoa
se on! Muistanhan minä sen itsestäni! Pelkäävät, että toisen rakkaus
sammuu. Sitä se on! Ai ai ai! Kyllähän ennättävät vielä tasaantua!

Kun morsianta tuotiin läksiäistalosta häätaloon, oli kujasten varsille
ja läheisille katoillekin kerääntynyt niin paljon ihmisiä, ettei
muistettu missään hääsaatossa niitä niin paljon olleen ja runsaasti
sitä oli hääkansaakin.

Saaton etunenässä kulki soittaja, joka veti viulustaan "Porinmarssia".
Hänen jälessään kulki käsitysten morsiuspari. Niin kaunista
morsiusparia ei oltu nähty eikä kuultu, se oli yleinen mielipide
katselijain joukossa.

Pyssyt ja pistoolit paukkuivat, koirat tappelivat ja varsinkin moni
vanhempi emäntä katselijain joukossa pyyhki silmiään.

Myöhään iltaan saakka olivat häätalossa isännän kammarissa koolla
saaren parhaat isännät, pappi, lukkari ja tullimiehistä Kipuna-Syökäri,
koska hän asui talossa.

Kammarissa tarjoiltiin parempia juomia kuin tuvassa. Samaan aikaan kuin
tuvassa tarjoiltiin viinaa ja Riian palssamia, tarjottiin kammarissa
Jamaica-rommia.

Oli jo myöhäinen yö.

Lukkari puhui jo ranskaa, pappi antoi näytteitä kreikan- ja
hebreankielistä, ja vanha Matsedän Jyri, Eupen isä, alkoi jorotella ja
sammaltaa humalaisen äänellä:

-- Niin, näin näitä häitä juodaan! Tänään yhden, huomenna toisen.
Ilmankos sitä raamatussakin sanotaan, että "Ei pidä suvi ja talvi
lakkaaman, eikä vilu eikä helle, eikä sade, eikä pouta, eikä
kylväminen, eikä niittäminen, eikä naiminen eikä kuoleminen".

Pappi tahtoi oikaista tätä Matsedän Jyrin lausetta ja sanoi:

-- Sinä muistat väärin raamattuasi, Matsedän Jyri!

-- No, osaatkos sinä sitten paremmin? Sano, miten minä olen erehtynyt!
Oikaise minua, ja heti minä myönnän erehtyneeni. Oikaise minua, pastoor!

-- Sanohan uudestaan se sama raamatun kohta, niin minä oikaisen.

-- Uudestaan! Olek'sä hölmö! Ethän sinä itsekään saarnaa saarnaasi
uudestaan samana pyhänä, vaikka pyytäisin.

Toiset miehet eivät jaksaneet seurata tätä hengellistä keskustelua
ja ryhmittyivät Kipuna-Syökärin puoleen, joka tosin puhui huonosti
suomea, mutta sitä huolimatta häntä kuunneltiin mielellään. Hän ei
tämänlaisessa seurassa koskaan kertonut mitään tullikokemuksistaan,
vaan aina muita juttuja. Hän harjoitti sivuelinkeinonaan teurastajan
ammattia. Hän sai syksyisin kulkea talosta taloon teurastamassa sikoja.
Tämän sivuammattinsa alalta hän uskalsi kertoa kokemuksiaan. Miehet
olivat juuri lausuneet arvelujaan, missä talossa tänä syksynä olisi
saaren isoin sika, johon keskusteluun tarttui nyt Kipuna-Syökärikin,
alkaen omat vilkkaat teurastajamuistelonsa viimeisten kymmenen vuoden
ajalta sanoen näinikään:

-- Suuri sika, mitä minä on nähty, on tämä pastori. Pastori olla yks
suuri sika, mitä minä on nähty! -- --

Seurasi ankara naurunrähäkkä, jonka päälle otettiin taas kulaus
oivallista Jamaikaa.

Tuvasta kuului tanssin töminä ja viulujen vinkuna.

Siellä tanssittiin polkkaa ja sen jälkeen kuudeltahampuria, jota
mentiin hiljaa hipsutellen, mutta vilkkaasti.

       *       *       *       *       *

Santra asui äitivanhuksensa kanssa pienessä mökissä, jossa oli vain
yksi huone, tupa, ja sen edessä kylmä porstua.

Tuvassa oli kaksi ikkunaa, toinen itäänpäin merelle antava, toinen
etelään päin. Ikkunoilla kasvoi aina kukkia, turkinpalssameja y.m.

Santran isä oli kadonnut merimatkoillaan jo Santran pienenä ollessa.
Isää pidettiin kuolleena, koska ei hänestä ollut kukaan tuonut mitään
tietoja. Mutta kirkonkirjoissa hän kulki elävien joukossa, sillä hänen
ruumistaan ei oltu missään nähty, eikä mitään muutakaan virallista
tietoa hänen katoamisestaan elävien joukosta ollut saapunut.

Pienestä pitäen oli Santra tottunut ankaraan työhön.

Hän kävi verkoilla erään sukulaisen haapiossa.

Hänellä oli vähän verkkoja ja nekin jo vanhoja sekä niin moneen kertaan
parsittuja että vanhimmissa verkoissa oli vaikea nähdä montakaan
alkuperäistä silmää. Kesät ja talvet kuluivat pelkässä verkkojen
parsimisessa. Äitikin jaksoi vielä kutoa ja parsia niin uusia verkkoja
kuin sukkia sekä kehrätä. Lämpöisenä aikana kävi myöskin äiti rannassa
auttamassa kalojen ruokkimisessa. Muun työn sai tehdä Santra: keinua
läpi kesäiset yöt merellä verkoilla, soutaa kymmenen, parikymmentä
kilometriä raskasta verkkohaapiota milloin oli tyyni tai aamuin suoria
verkkoja, ruokkia ja suolata kaloja, virittää verkkonsa vapeille,
parsia niitä kotona keskipäivisin, laittaa ruokaa, pestä vaatteita,
hoitaa lehmää ja sikaa sekä tehdä kaksi kalamarkkinamatkaa Viroon,
toisen keväällä ja toisen syksyllä. Virosta syysmarkkinoilta hän
toi kaikki talvitarpeet: rukiita, perunoita, lanttuja, kaaleja ja
vähän lampaanlihaa. Toisinaan sairasteli äiti ja silloin häntä oli
hoidettava. --

Talvi oli istuttava tarkoin verkkoharkin ääressä. Santraa pidettiinkin
koko saaren nopeimpana verkonkutojana. Ei kenenkään kädessä käpy
juossut niin sukkelaan kuin hänen.

Ansaitakseen rahaa kutoi Santra vieraille neljä, viisikin verkkoa
talvessa. Joskus hän kykeni ostamaan verkkorihmoja ja kutoi silloin
uuden verkon itselleenkin. Rikkaammillaan oli Santra Heikkilästä
tullessaan. Olihan hänellä silloin lähes kaksisataa markkaa rahaa!

Ruokana heillä oli maito, perunat, silakat ja leipä. Kahvia tai teetä
he joivat vain sunnuntaiaamuin, eikä aina silloinkaan.

Puut oli metsästä kaadettava, itse pilkottava ja vedettävä kelkalla
kotiin.

Se vasta oli työtä!

Usein Santra ajattelikin mennä jälleen palvelukseen, mutta ei voinut
jättää äitiään.

Hän ei koskaan tästä halustaan maininnut äidilleen, mutta tämä lienee
jotain aavistellut, koska kerrankin alkoi puhella Santralle näin:

-- Työtä ja tuskaahan sinulla tyttöparalla on täällä kotona enemmän
kuin jaksat tehdä, ja palkkana huono ruoka ja kuluneet vaatteet, mutta
parempi on olla oman katon alla ja itse käskeä itseään kuin palvella
toista ja olla toisen käskettävänä.

Santra oli ollut kirkossa, kun Euppe ja Juuso ensi kerran kuulutettiin.
Vaikka hän oli tätä aavistanut ja joka pyhä niinä aikoina kirkkoon
mennessään kuvitellut kuulevansa tuon kuulutuksen ja itselleen sanonut,
ettei siinä mitään ihmettä ole sekä jo uskonutkin voivansa kuunnella
sitä niinkuin mitä muita kuulutuksia hyvänsä, niin toisin kuitenkin
kävi. Hän tuskin jaksoi kävellä kirkosta kotiin, eikä saanut rauhaa
missään. Ensin hän lähti kotiin ja lepäsi siellä vähän aikaa. Sitten
hän meni naapuriin kysymään, lähdetäänkö sinä iltana verkoille. Siellä
hän yritti istua vähän aikaa, mutta kun ei saanut rauhaa, hän palasi
jälleen kotiin. Sitten hän meni rantaan ja sieltä taas kotiinsa,
lähtien vihdoin kävelemään hautuumaalle, jonne hän ohjasi askeleensa
aina kun hänellä oli jokin hätä eikä hän muuten saanut ajatuksiaan
tyyntymään. Hän kulki ristiltä ristille, tutki puumerkkejä ja ristien
vuosilukuja sekä muisteli kutakin ennen elänyttä.

Santra kävi vuoteeseen aikaisin illalla ja pyysi äitiänsä menemään
ilmoittamaan naapuriin, ettei hän voikaan lähteä verkoille, sillä hän
oli sairas.

-- Mikäs meidät sitten perii, jos sinäkin tulet sairaaksi!, sanoi
hätääntyneenä äiti.

Tavallista sairasta hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta ei tervettäkään.

Hän oli melkein aina liikkeellä, milloin kylällä tai hautuumaalla,
milloin merenrannalla tai metsässä. Verkoille lähtijää eikä mihinkään
muuhunkaan työhön ryhtyjää hänestä ollut.

Hän vain kulki ja ajatteli.

Kukaan ei häneltä kysynyt, mitä hän ajatteli tai mitä hän suri. Kukaan
ei myöskään moittinut häntä.

Kaikki antoivat hänen kulkea rauhassa. Jokainen kunnioitti häntä kuin
pyhimystä.

Hän itse pelkäsi omia ajatuksiaan. Hänen aivoissaan pyöri vain yksi
ainoa ajatus -- tai oikeastaan se ei ollut ajatus, vaan kauhea
mielikuva, joka oli totta. Se puristi hänen päätään kuin jättiläisen
koura, ja hän pelkäsi, että hänen päänsä menee rikki, että hänen
aivoissaan jotain hajaantuu ja sekaantuu. Ja jotain siellä varmasti
lieneekin hajaantunut ja sekaantunut, koska hän Eupen ja Juuson hääyönä
hirtti itsensä oman porstuansa orteen.

Santran vanha äiti heräsi vasta päivän valjetessa. Huomattuaan ettei
Santra ollut vuoteessaan läksi hän tätä etsimään. Äiti kävellä
köpötteli vaivalloisesti kepin varassa -- viime viikot olivat häntäkin
paljon heikentäneet -- ja päästyään porstuaan hän löysi tyttärensä
jäykistyneen ruumiin riippumassa orresta. Tämä näky sai äidin
kirkaisemaan pahasti, ja hän lyyhistyi tajuttomana permannolle.

Naapurit, etäiset sukulaiset, kuulivat kirkaisun ja riensivät apuun.
Pari päivää he hoitivat äitiä, joka oli saanut halvauksen eikä enää
palannut tajuntaansa, ja hautasivat sitten sekä äidin että tyttären
seuraavana sunnuntaina samaan hautaan.

Santran kotimökki jäi autioksi ja tyhjäksi ja on sellaisena seisonut
tähän päivään asti, läpi vuosikymmenien.

Siellä eivät sen perästä ole asuneet muut kuin pääskyset.

Polut pihalla ovat nurmettuneet. Minkäänlaista merkkiä ei enää näy
siitä, että porstuan edestä olisi yli pihanurmen käynyt polku aittaan,
kaivolle, portille ja navettaan.

Ikkunat ovat säilyneet ehjinä. Niiden lasit käyvät yhä värikkäämmäksi.
Näyttää kuin ikkunan kynnyksellä kasvaisi ikuisia kukkia, joiden väri
kuultaa läpi lasin mutta kehyksien puu lienee jo hyvin mätää. Tuvan
malkokatto on malkojen mädäntyessä tasoittunut ja nurmettunut. Se
kasvaa heinää ja voikukkia, mutta tuohet malkojen alla lienevät vielä
vettäpitäviä.



IX.

LAIVAOSAKKEET.


Tieto Santran kuolemasta saapui Heikkilään maanantaina, iltapäivällä.

Häitä oli tarkoitus jatkaa vielä ainakin yli maanantain ja tiistain.

Molemmissa kylissä oli tapaus tehnyt järkyttävän vaikutuksen. Kaikki
ymmärsivät, että hääilojen jatkaminen siinä mielentilassa, mikä nyt
oli vallannut kaikki, kävi kerrassaan mahdottomaksi. Sen vuoksi ne
läheisimmät sukulaiset, joita sillä kertaa oli koolla häätalossa,
valittivat onnettomuutta ja lausuivat Juusolle ja Eupelle surkuttelunsa
sen johdosta, että moisen tapauksen piti nyt häiritä heidän häitään.
Monet naisista itkivät. Erittäinkin Eupelle oltiin helliä ja
ystävällisiä. Pian oli talo aivan tyhjä vieraista. Koko saari oli surun
ja pelon vallassa.

Euppe ja Juuso eivät vaihtaneet sanaakaan. He välttivät toisiaan. He
pelkäsivät, että yksi ainoa sana saattaisi kaiken ilmituleen ja heidän
onnensa palaisi näin heti alussa tuhkaläjäksi.

Juuso valmistautui heti aamuyöstä lähtemään. Tuuli oli vielä
myrskyinen, mutta se oli nyt kääntynyt pohjoiseen, ollen siis mitä
sopivin Memeliin purjehtijalle. Juuso toimitti tavaroitaan jaalaan
pitkin iltapäivää. Hän hommaili enemmän kuin olisi ollut tarviskaan.
Euppe ei ottanut osaa eväiden eikä minkään muunkaan laittamiseen.
Juuson äiti teki kaiken sen. Euppe oli sulkeutunut huoneeseensa ja itki
siellä. Hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän oli
varma siitä, ettei Santran kuolema sattumalta osunut heidän hääyökseen,
vaikka kaikki naiset ennen lähtöään häätalosta olivatkin koettaneet
häntä lohduttaa kertomuksella, kuinka kurjissa oloissa Santra oli
viimeaikoina elänyt, ja ettei hän ollut tullut mielipuoleksi mistään
muusta kuin paljosta valvomisesta, liiasta työstä ja -- nälästä. Voi
kuinka Euppe itsekin olisi mielellään halunnut uskoa, että niin oli. --
Ja miks'ei se niin olisi! Työ ja puute olivat kukkuroilleen täyttäneet
Santran kärsimysten maljan ja tarvittiin vain pienen pieni pisara sen
yli vuotamiseen. Euppe olisi halunnut uskoa niin. Hän olisi tahtonut
uskoa, että niin todellisuudessa oli. -- Minkä sille mahtaa, että
maailmassa on Santran tapaisia köyhiä, jotka saavat kärsiä enemmän
kuin heidän heikot voimansa jaksavat kestää. Näin ajatellessaan hän
oli rauhoittunut niin paljon, että saattoi mennä tupaan, jossa toiset,
Juusokin, parhaillaan alkoivat asettua illallispöytään. Euppe asettui
paikalleen Juuson viereen.

-- Kyllä se oli kamala tapaus, sanoi Anna-Sovia, Juuson äiti. --
Sanotaan että tyttöparka tuli köyhyydestä ja nälästä epätoivoiseksi ja
senvuoksi lopetti itsensä. Voi surkeutta kuitenkin -- ja sen vielä piti
tapahtua juuri tällä hetkellä!

-- Hän kuului olleen sekapäinen jo koko kesän, virkkoi Juuson isä,
vanha Hinterikki. -- Eihän se meidän syymme ole, että tämä loppu
tapahtui viimeyönä, eikä vasta ensi yönä tai ensi viikolla tai viime
viikolla tai jo juhannuksena tai vaikkapa vasta ensi jouluna. Se
on hänen ja Jumalan keskeinen asia, miksi se tapahtui juuri viime
yönä. Meillä ihmisillä ei ole oikeutta mennä sanomaan siihen asiaan
mitään. Ei mitään. Meidän ihmisten on Hänen kädestään otettava kaikki
sellaisena kuin hän tahtoo ne meille antaa, oli se hyvää tai pahaa.
-- No. Käykääpäs ruokaan kiinni! Me, Jumalan kiitos, vielä elämme, ja
meidän on syötävä, koska meillä kerran on mitä syödä, ja niin kauan
kuin meillä syötävää on.

Euppe huokasi helpoituksesta ja katsoi kiitollisena appeensa, ajatellen
sydämessään: "Kunpa Juusokin osaisi haastaa noin -- ja uskoisi noin!"

Illalla maatamenon aikana sanoi Euppe Juusolle:

-- Juuso, älä lähde nyt mihinkään! Minua niin peloittaa kun sinä viivyt
poissa ties kuinka kauan. En minä voi jäädä tänne yksin. Minä en voi
jäädä tänne yksin! Menen vaikka takaisin kotiin, ellei muu auta!

-- En minä voi olla lähtemättä.

-- Sinä voit jos vaan tahdot! Sinä et välitä minusta.

-- En voi. Ajattele, että minulta on kulunut neljä viikkoa hukkaan --

-- Hukkaan!

-- Älä nyt tahallasi väärennä asiaa. Minulle ovat nämä neljä viikkoa
olleet yhtä kalliit kuin sinullekin, mutta ymmärräthän sinä, ettemme
me voi elää, jos minä jään kaikiksi ajoiksi kotiin sinun luoksesi. Ja
tuleehan pian pitkä talvikin. Silloin saamme olla enemmän yhdessä.
Ja jos sinua minun poissaollessani peloittaa, tai sinun on ikävä,
niin voithan muuttaa jo huomenna isän ja äidin kammariin makaamaan.
Minä käyn puhumassa siitä äidille jo heti tänä iltana. Hän on vielä
keittiössä. Tai menkäämme molemmat!

He menivät äidin puheille ja tämä ilmoitti ajatelleensa samaa asiaa.

-- Enhän minä sinua yksin olisi jättänyt makaamaan, vaikka olisit itse
niin tahtonut. Johan nyt! Niin kauan kuin Juuso on pois kotoa, saat
sinä nukkua meidän kammarissamme.

Juuso läksi matkalle tiistaiaamuna ja palasi kotiin vasta myöhään
syksyllä, joulukuussa, jolloin jaala vedettiin talviteloille.

       *       *       *       *       *

Tiistai-iltana, Juuson lähtöpäivänä, tuli Eupen isä, vanha Matsedän
Jyri, Heikkilään. Voi kuinka Euppe oli iloinen! Hän vakuutteli
isälleen vakuuttamasta päästyäänkin, että hänestä tuntuu kuin ei hän
olisi nähnyt isää vuosikausiin. -- "He he he", nauroi isä ja taputti
tytärtään hartioille, -- "kyllä sinä vielä totut! Kyllä sinä vielä
totut."

Jyrillä oli asiaa Hinterikille ja hänet johdatettiin kammariin.

Hän oli tullut tuomaan Eupen myötäjäisrahoja, joita oli
seitsemäntuhatta markkaa.

-- Minä annan nämä rahat sinun huostaasi, Hinterikki, joka olet
talon isäntä, ja sinun vallassasi on sitten antaa ne joko Juusolle
tai Eupelle, mitenkä itse haluat. Minulla ei nyt ole näitten rahojen
suhteen enää sen enempää määräämisvaltaa.

Anna-Sovia ja Euppe olivat myös saapuvilla. Euppe halaili isäänsä ja
sanoi:

-- Kiitos, isä rakas! Oletko sinä niin rikas?

-- Ellei sinulla olisi veljiä, olisin vieläkin rikkaampi.

-- En minä tahdo, että veljet joutuvat kärsimään minun tähteni.

-- Ole huoletta! Eivät he kärsimään joudu!

Tähän iloon käytiin kutsumassa myös Eupen äiti, Anna-Liisa.

Koko ilta istuttiin kammarissa.

Juotiin kahvia ja teetä. Miehet ryyppäsivät konjakkiakin, ja naiset
maistelivat viiniä. Näitä tämän illan istujaisia nimitettiin
pikkuhäiksi, eli häiden rääpiäisiksi. Valitettiin vain, ettei sulhanen
ollut joukossa.

Illan kuluessa tuli puhe myöskin Santran kuolemasta, ja niin Eupen isä
kuin äitikin oli asiasta samaa mieltä kuin Hinterikki.

Euppe tunsi nyt mielensä aivan kevyeksi, ja hän nukkui yönsä rauhassa.

       *       *       *       *       *

Kului vuosi ja kului toinen. Kului kymmenen vuotta.

Sillä aikaa olivat kuolleet Eupen isä ja äiti -- äiti vasta viime
vuonna, isä kaksi vuotta aikaisemmin.

Eupelle oli sen ajan kuluessa syntynyt kaksi tytärtä. Vanhemman nimi on
Vilhelmiina eli Miina. Hän on seitsemännellä. Nuoremman nimi on Selma.
Hän on viidennellä.

Molemmat ovat isänsä näköisiä, mutta luonteeltaan lienee Miina enemmän
äitinsä kaltainen.

Juuso on ruvennut yhä enemmän juomaan ja käy kotona vain kerran tai
pari kesässä -- menipä eräs kesä niin, ettei hän pistäytynyt kotona
kertaakaan. Juuso tuo rahaakin kotiin entistä vähemmän. Viimeisten
viiden vuoden aikana hän on tuonut vain sen verran, että se juuri
on riittänyt perheen elatukseen. Tämä seikka on tuottanut vanhalle
Hinterikille paljon huolta ja tuskaa. Hinterikki tietää, että Juuson
ansioiden vähenemiseen on kaksi syytä, joita kumpaakaan ei voi
auttaa: toinen on Juuson yhä lisääntyvä juopottelu hurjasteluineen ja
kortinpeluineen kapakoissa sekä toinen se, että salakuljetus käy päivä
päivältä yhä vaikeammaksi.

Juuson käynnit kotona kuluvat pelkkään riitaan ja toraan Eupen kanssa.

Nyt on jo joulukuu pitkällä.

Viimeksi oli Juuso ollut kotona heinäkuussa yhden viikon. Koko se aika
riideltiin. Euppe valitti Juusolle, että hän on nyt kymmenen pitkää
vuotta saanut palvella kuin orja. "Piiaksi Santran tilalleko minut
tähän pesään tuotiinkin?" hän oli huutanut Juusolle.

Santran nimen mainitseminen lietsoi ilmi liekkiin tulen, joka oli
uhannut heidän onneaan, ja siihen tuleen syydettiin nyt kaikki.
Molemmin puolin käytettiin sanoja, jotka olivat odottaneet vuoroaan
kymmenen pitkää vuotta. Molemmat tytöt kuuntelivat ja itkivät,
varsinkin Selma.

"Lapsetkin vielä saavat nähdä ja kuulla tätä elämää ja surkeutta!"
sanoi Euppe ja rupesi itsekin itkemään.

Silloin oli Juuso lähtenyt, eikä kukaan tiennyt, missä hän kulki.

       *       *       *       *       *

On sunnuntaiaamu joulukuun puolivälissä.

Euppe istuu merenpuolisen ikkunan luona Selman kanssa.

Euppe on loruillut lapselle kaikenlaista ja rupeaa sitten opettamaan
hänelle muuatta vanhaa runoa:

-- Kuulehan, Selma!

-- Mitä, äiti?

-- Äiti opettaa sinulle kauniin luvun. Näin se kuuluu:

    'Tule taati Tallinnasta,
    nanna Narvan kaupungista,
    Tuo saiat sarvelliset,
    mesileivät mielelliset,
    sepiköt sitäi paremmat!'

No, osaatko jo?

-- En. Äiti opettaa! Mikä on taati?

-- Tule taati Tallinnasta...

-- Tule taati Tallinnasta. -- Mikä on taati?

-- Taati on äidin isä. Hän on jo kuollut. -- No luepas nyt!

-- Tule taati kuolemasta...

-- Tule taati Tallinnasta...

-- Tule taati Tallinnasta...

-- Niin! Tallinnasta! Ja sitten: Nanna Narvan kaupungista.

-- Nanna Narvan kaupungista. Mikä on nanna, äiti?

-- Nanna on äidin äiti. Hän on jo kuollut. Ja sitten: Tuo saiat
sarvelliset...

-- Mitä saiat sarvelliset on?

-- Sarvisaijaa se on. Eikös Selma muista? Sellaista pullaa, johon on
leivottu sarvet. Sitähän enot aina tuovat Miinalle ja Selmalle Virosta.

-- Tuokos isä Selmalle sarvisaijaa?

-- Ei. Ei isä tuo Selmalle koskaan mitään. Ei välitä Selmasta eikä
Miinasta eikä äidistä, mutta enot tuovat kun tulevat kotiin. Ne tuovat
aina lapsille tuomisia.

-- Eikös isällä ole rahaa?

-- On sillä, mutta se ei välitä. Isä on paha.

-- Anna äiti minulle sarvisaijaa! -- Ei isä ole paha.

-- Ei äidillä nyt ole sarvisaijaa.

-- Selma tahtoo!

-- Mutta äidillähän ei ole, etkö sinä kuule, hyvä lapsi!

-- Mutta Selma tahtoo ja Miina tahtoo!

-- Kun enot tulevat, niin ne tuovat Selmalle sarvisaijaa ja sepikköjä
ja mesileipiä Virosta, ehkä jo huomena tulevatkin.

-- Mutta Miina tahtoo nyt!

-- Kuulehan, äiti opettaa toisen, paremman luvun. Kuuntele nyt
tarkkaan, että opit:

    'Niin minä kotona kasvoin,
    kuin putki palolla kasvaa:
    Orjat survoi, orjat jauhoi,
    palkolliset verkot suori,
    minä aitassa lepäsin
    alla viien villavaipan,
    päällä kuuen korvatyynin.
    Menin aittahan mäelle:
    Särjin siellä nisukakun
    sivalsin sian lihoja,
    siihen vielä voita päälle.
    Myytiin minä Myyrilähän,
    Myyrilän pojan puolisoksi.
    Pani anoppi jauhamahan.
    Tuli anoppi katsomahan
    halko haapanen käessä,
    jolla löi, ennenkuin käkesi.'

-- Ei Selma tahdo sitä oppia.

-- Voi, kunpa ei sinun, lapsi parka, koskaan tarvitsisikaan oppia sitä!

Euppe meni Selman kanssa keittiöön.

Siellä oli Miina kuorimassa perunoita päivälliseksi.

Perunain kuoriminen oli Miinasta aina vaikeaa työtä. Eupen tullessa
sisään hän sanoi:

-- Äiti, voi kun kasvaisi maassa kuorittuja perunoita!

Euppe: Niin. Täytyypä muistaa sanoa virolaiselle, että hän kylväisi
maahan ensi keväänä kuorittuja perunoita.

Vielä samana iltana saapui Juuso kotiin. Molemmat lapset juoksivat
riemuhuudoin häntä vastaan. Selma, isän tyttö, huusi:

-- Isä, toitko sinä sarvisaijaa?

-- Toin, toin lapseni! Isä tulikin nyt Virosta ja toi paljon hyvää,
sarvisaijaa ja muuta.

Illalla oli taas koko perhe koolla tuvassa. Euppekin on paremmalla
tuulella ja lapset ovat iloisia syöden sarvisaijaa. Miina istuu äitinsä
sylissä, Selma isänsä.

Yht'äkkiä Selma alkaa itkeä.

-- Mitä sinä itket, Selma?

-- Kun kissa raapasi minua poskeen ja siitä tuli verta -- uhuuu...!

-- Tänäänkö?

-- Ei. Siitä on jo kauan... uu uu --. Silloin oli vielä kesä -- uu-uu...

-- Itkitkö sinä silloinkin?

-- En -- uhuu uhuu...

-- Mikset sinä silloin itkenyt?

-- Kun ei -- uhuu -- isä ollut kuulemassa. -- Oletko sinä nyt kauan
kotona, isä?

-- Olen. Koko talven.

-- Sitten en minä itke koko talvena. -- Entä ensi kesänä?

-- Silloin on isän taas mentävä.

-- Isä ei saa enää koskaan mennä pois. Selma ei tahdo.

-- Isän täytyy.

-- Mutta Selma ei tahdo.

-- Mutta nythän on pitkä talvi -- joulu -- laskiainen ja pääsiäinen.

-- Onko jouluun vielä kauan...?

-- On -- hyvin kauan.

-- Ja laskiaiseen...?

-- Vielä kauemmin. Ja pääsiäiseen vieläkin kauemmin.

Koko talvea ei Juuso kuitenkaan voinut olla kotona. Niinkuin muinakin
talvina hän nytkin ajoi hevosella toisten salakuljettajain tavalla
Viron väliä, varsinkin maaliskuussa.

Vuosi vuodelta salakuljetus väheni ja elämä kävi yhä ahtaammaksi.

Tullilaitos oli saanut käytettäväkseen nopeakulkuisia höyrylaivoja ja
yksi ja toinen jaala kantamuksineen joutui niiden saaliiksi.

Kovat ajat koittivat saaren salakuljettajille, tuolle saaren
aatelistolle. Se alkoi köyhtyä ja rappeutua. He olivat tottuneet
koko elämänsä ajan, useat jo toisessa sukupolvessa, saamaan rahaa
helpolla. Nyt kun heidän täytyi siitä luopua, eivät he tienneet,
millä rupeaisivat itseään elättämään. Kalastajiksi heistä ei ollut.
He pitivät sitä ammattia arvolleen sopimattomana. Useat alkoivat nyt
jaaloillaan kuljettaa katukiviä kaupunkeihin, jauhoja ja perunoita
Virosta Suomeen, silakoita Suomesta Viroon ja niin edespäin. Se oli
raskasta työtä, ja alennuksensa aiheuttamaa katkeraa mieltään he
koettivat ilahduttaa ryypiskelyllä. He joivat miltei kaikki ansionsa,
ja lisäksi vielä entisetkin säästönsä. Se oli heidän loistoaikansa
hurjaa paloa. Parinkymmenen vuoden kuluessa heistä suurin osa sortui,
mikä juoppohulluuteen, mikä keuhkotautiin, mikä mihinkin. Kokonaisia
perheitä kuoli sukupuuttoon, ja talot jäivät autioiksi. Sade ja
tuuli on niistä syönyt kaiken maalin. Ne ovat harmaita. Entisestä
loistoajasta on merkkinä rakennusten suuruus, huoneiden lukumäärä,
koristeelliset ikkunavuorilaudat, seinien huolellinen vuoraus ja
räystään kalliimpi rakenne sekä sisällä kammareissa kaakeliuunit. Ne
tästä aatelistosta, jotka heti sortumisen alkaessa ryhtyivät tarmolla
kalastajiksi, säilyivät sentään, pysyen parhaiten pystyssä juuri tämän
ammatin sekä kaikenlaisten laivarikkojen varassa, etenkin jos osasivat
säästää entisiä kultaisten aikojen ansioitaan.

Juuson onnistui parhaiten välttää tullialusten ajojahtia. Puoli
vuosikymmentä hän jatkoi ammattiaan miltei yksin.

Kun hän eräänä vuonna, yhdeksäntenätoista hänen häistään, myöhään
syksyllä saapui kotiinsa, oli hänen äitinsä vaarallisesti sairaana.
Euppe riensi häntä vastaan portaille asti, ilmoittaen hätäisenä, että
kuolema voi tulla jo ennen aamua.

-- Mene heti äitisi puheille! Hän on sinusta haastanut yhtenään ja on
sinua odottanut. Siellä on myös isäsi.

Kun Juuso tuli kammariin makasi äiti hiljaa, silmät kiinni, mutta
kuullessaan oven käynnin hän avasi silmänsä ja käänsi katseensa suoraan
Juusoa kohti. Tuskin kuuluvasti hän sanoi:

-- Tulithan sinä, Juuso!

Juuso meni äitinsä vuoteen viereen polvilleen, tarttui hänen käteensä
ja kysyi:

-- Mihin sinua koskee, äiti?

-- Selkään koskee välistä, mutta ei nyt. -- Minä en jaksa paljon
haastaa. Anteruksen minä myöskin tahtoisin nähdä tässä. -- Ole sinä,
Juuso, hyvä Anterukselle. Sinä olet meidän suvun Esau -- pyyntimies,
joka saa paljon saalista. Anterus on Jaakoppi. Hän ei liiku niin
paljon. Hän asuu majoissa. -- En jaksa nyt selittää sinulle kaikkea,
Juuso. Minua niin väsyttää. Ole aina hyvä Anterukselle, vaikka mitä
sattuisikin tiellesi. Vaikka mitä!

Äiti sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen.

Juuso: Äiti, mitä sinä katsot?

Äiti: En minä mitään katso.

Juuso: Sinä avasit silmäsi ja katsot. Tuntuuko paremmalta nyt?

Äiti: Minä avasin silmäni, mutta en minä näe mitään. -- Rupesi taas
koskemaan selkään niin kovasti. -- En minä näe mitään muuta kuin
mustaa...

Juuso: Etkö sinä äiti näe, että tässä on paljon ihmisiä: isä on tässä
ja Euppe ja Miina ja Selma ja minä.

Äiti: En. -- En minä näe muuta kuin mustaa... Sitten hän hengitti
muutaman kerran ja kuoli.

       *       *       *       *       *

Siihen aikaan kulki saaren ja mantereen välillä niin sanottu
kihlakunnan posti pari kolme kertaa talvessa, kesällä useamminkin.

Sillä ei juuri koskaan ollut muuta kuljetettavaa kuin joku kirje.

Syyskelirikko oli ohi. Tammikuun puolivälissä läksi ensimmäinen posti
yrittämään saaresta mantereelle. Sen mukaan toimitti vanha Hinterikki
kirjeen pojalleen Anterukselle äidin kuolemasta.

Hinterikki oli siihen aikaan saaren vanhin mies. Hän lähenteli jo
yhdeksääkymmentä. Hän ei osannut kirjoittaa. Kirjeen kirjoitti Juuso.

Siinä ilmoitettiin lyhyesti äidin kuolemasta.

-- Ei tähän varmaankaan muuta tulekaan? kysyi Juuso.

-- Ootahan! Älä pane sitä vielä kiinni. Jos kirjoittaisit vielä vähän
niistä laivaosuuksista, kun se Anterus ei koskaan anna niistä mitään
selviä tietoja, vaikka asia on jo parikymmentä vuotta vanha. Aina
lupailee ja lupailee maksaa korot ja että hyvät ne maksetaankin, mutta
sanoo vain: "Mitäs te siellä saaressa rahalla teette? Homehtuu vain
kaapeissanne joutilaana. Antaa sen vaan täällä pyöriä ja kasvaa!"
Lisäksi se aina puhuu että: "Mitä te täältä rahojanne pois tahdotte?
Tuottaahan salakuljetus teille rahaa enemmän kuin tarvitsette!"
-- Täytyy nyt sille sanoa tosi eteen ja oikein kovat sanat, jotta
ymmärtää. Minua jo alkaa vähän suututtaa se poika! Tekisi mieleni
antaa sille korennolla selkään! Kaksikymmentä vuotta! Ja kahden vuoden
perästä viimeistään lupasi isoja osinkoja! Ei, tämä menee jo liian
pitkälle! Minä olen tätä asiaa siirtänyt vuodesta vuoteen, mutta nyt
siitä tulkoon loppu! Saatanan poika! Mammavainajan kuolinilmoitushan
tämä kirje oikeastaan on, eikä siinä tekisi mieli riitaa haastaa, mutta
minä olen paljon ajatellut sitä asiaa näinä viimeisinä päivinä sekä
tullut siihen päätökseen, että se mies vähän säpsähtää, kun kuulee
äitinsä kuolleeksi ja rupeaa vähän ajattelemaan niitä raha-asioitakin.
Kirjoita siis näin:

"Terveenä täällä, Jumalalle kiitos, ovat olleet kaikki muut, mutta
elämä käy vaan saarelaisille yhä vaikeammaksi, kun salakuljetus on nyt
miltei lopussa -- ja onkin lopussa nyt, sillä Juusokin veti jo vanhan
jaalahaiskansa kuolinteloille. Kyllä se nyt todella on lopussa, niin
saa sanoa, ja huonoa se oli jo koko viimeisen vuosikymmenen ajan.
Kurjuutta ja köyhyyttä alkaa näkyä saaren ennen varakkaimmissakin
taloissa. Hevosiakaan ei ole koko saaressa enää muualla kuin meillä,
ja täytyypä se meiltäkin myydä, viedä mantereelle, kun vaan sattuisi
tulemaan hyvä jää. Viinanajoon ei ole enää tänäkään talvena yrittämistä
-- siltä se näyttää. Kaikki täällä rappeutuu ja mätänee ja luhistuu.
Talvetkaan eivät enää ole entisten veroisia. Kunnon jäätä yli meren ei
ole nähty neljään vuoteen. Pelkkiä rikostalvia vain. Sehän se muuten
talviajon lopetti pikemminkin kuin tullimiehet. Näyttää kuin Jumalakin
olisi meitä vastaan, koska rikkoo talvet ja jäät. -- Niin, jos Jumala
tänä talvena jäätä antaa, tulen minä Juuson kanssa hevosta myymään,
mutta koska se matka voi lykkääntyä vaikka kuinka kauas, on minun nyt
tässä kirjeessä toimitettava ja selvitettävä eräitä asioita. Kun täällä
siis on tiukka elämä edessä, pyytäisin sinuakin sitä ajattelemaan
ja selvittämään ne laivojen osuudet ja kaikki muut raha-asiat aivan
paikalla. Ellet voi matkustaa tänne, niin lähetä tilitys ja rahaa
seuraavan postin mukana. -- Äiti on nyt poissa ja minäkin tästä myös
pian hävinnen, sillä onhan ikäni jo korkea, joten siis kuolema voi
tulla milloin hyvänsä. Nyt kun kuitenkin vielä olen terve ja täydellä
järjellä, annan sinulle tiedoksi, että ne minun osakkeeni ja muut
on muutettava tämän veljesi Juosepin nimiin. Minä määrään ne hänen
perinnöksensä ja sitä mieltä oli äitivainajasikin, joten niin siis
pitää tapahtua."

Posti kulki alkumatkan sulaa vettä veneellä, sitten muutaman kilometrin
rikosjäätä, jossa oli siellä täällä suuria railoja ja sulia kohtia
kunnes vihdoin pääsi kiinteälle saaristojäälle. Vene jätettiin erääseen
uloimpaan luotoon, Tervapöllöön, ja matkaa jatkettiin hiihtäen.

Seuraava posti saapui helmikuun alussa ja sitä seuraava maaliskuun
toisena päivänä. Mutta kummassakaan postissa ei Anterukselta tullut
mitään. Silloin Hinterikki sanoi:

-- Paholaisen oinas, mitä se poika onkaan tehnyt! Nyt ei auta enää
odottaa eikä lykätä asiaa päivääkään. Anna hevoselle kauroja ja leipää
runsaasti! Aamulla neljän aikana lähdetään. Kuulin postimiehiltä, että
nyt pääsee. Ja viis' hänestä, vaikkei päästäisi takaisin ennenkuin
kesällä ja vaikka kuolisin sille matkalle, kun vain pääsen sen joutavan
puheille. Selvän minä silloin teen asiasta, ja siitä on tehtävä selvä.
Tälle kannalle se asia ei saa jäädä minun kuollessani, sillä sen
jälkeen ei ole ketään selväntekijää. Nyt sinne täytyy päästä.

-- Minä luulen ettei päästä.

-- Jää on ehjää.

-- Minä olin kalliolla katselemassa jäätä. Olen käynyt siellä joka
päivä. Niin pitkälle kuin näköputkella pohjoiseen päin eroittaa, on
jäässä rakoja. Hevonen täytyisi panna veneeseen ja soutaa niiden yli.
Sillä tavalla ehkä päästäisiin.

-- Aina sinä viisastelet! En minä siedä tuonlaista puhetta. Pane
hevoselle tänä iltana eteen kaksi kappaa kauroja ja leipää. Syötä sitä
hyvin, sillä meidän ehkä täytyy suorittaa pitkä ja vaikea ajo. Täytynee
kiertää pahemmat sulapaikat, ja se lisää matkaa.

-- Vaikka panisimme hevosen kaurasalvoon yöksi, niin en usko päästävän
sittenkään, mutta voidaanhan koettaa, koska sinä niin välttämättä
tahdot.

-- Nyt on kysymyksessä isot rahasummat, ja minä menen nyt sen roiston
eteen, vaikka minun olisi kymmenen hevosta hukattava! Vai millä tavalla
sinä luulet tässä ruvettavan elämään?

Illalla puhalteli kaakkoistuuli, joka tavallisesti lykkää jäät kokoon
Suomen puolelle päin. Yöllä kuitenkin oli tuuli kääntynyt. Se puhalsi
nyt jo itäkaakosta.

-- Tuuli kääntyy pahalle puolelle, sanoi Juuso, isän ja pojan aamulla
kello neljän aikaan valjastaessa hevosta.

-- Se on vielä itäkaakossa. Kyllä se pitää raot kiinni.

-- Se voi kääntyä itään.

-- Sitä ennen me jo olemme salmen toisella puolella. Joudu vain rekeen!
Meidän on nyt ajettava niin, että ennätämme salmen yli liikkuvalta
merijäältä kiinteälle maajäälle, vaikka hevonen sen jälkeen kaatuisi
ja meidän täytyisi kävellä loppumatka. Ottakaamme piiska kouraamme
kumpainenkin! Lyö sinä hevosta siltä puolen, minä lyön tältä puolen!

Oli vielä yöpimeä kun he läksivät.

Taivas oli tähtikirkas.

Piiska läjähti hevosen kupeille vähän väliä, ja jos se vähänkin
hiljensi vauhtiaan, sai se taas heti piiskan sivalluksen.

Jää oli lumetonta, ja reki kulki siinä keveästi suhisten sekä silloin
tällöin kolahdellen.

Hevosen kavioiden terävät kengännaulat ja hokit rapsahtelivat kovaan
jäähän.

Vähän väliä tuli vastaan rakoja, joiden yli hevonen hyppäsi keveästi ja
vauhtiaan hiljentämättä.

Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin ison sulan reunalle, josta
aamuhämärissä oli vaikea eroittaa vastakkaista rantaa ja arvostella sen
pituutta länteen ja itään.

-- No, -- kumpaan suuntaan tästä nyt pitää ajaa, länteen vai itäänkö?
kysyi Hinterikki.

-- Minun mielestäni itään, sillä jos jää on liikkeellä, ja minä uskon
sen olevan liikkeellä, koska näin suurta sulaa ei näkynyt täällä päin
eilen, niin se liikkuu länteenpäin. Tuosta sulasta ovat jäät voineet
purkautua länteen päin.

-- Niin minäkin arvelen. Ajetaan vain itään päin! Eipä tuo taival
sinnepäin niin mahdottoman pitkä liene!

-- Kuka tietää, vaikka sen häntä olisi Koivistolla asti. Silloin tästä
tulee matka Haminaan Koiviston ja Viipurin kautta!.

-- Vaikka kuun kautta, se ei meinaa mitään! Kulkekaamme minkä kautta
hyvänsä, kunhan vaan Haminaan pääsemme. Soo Pekko, pidäpäs kiirettä!

Ajettiin tunnin aika itäänpäin.

Aamu oli jo sillä välin valjennut ja päivä noussut yli saarteen suoraan
hevosen korvien ohi.

Hevonen höyrysi kuin sauna, mutta ei sille annettu armoa. Sen ei
annettu askeleeksikaan hiljentää vauhtiaan.

Kello läheni seitsemää, eikä vieläkään näyttänyt avautuvan tietä
pohjoiseen päin. Sulan reuna suuntautui yhä itää kohti. Joskus sattui
eteen pieni, milloin koilliseen, milloin pohjoiseen antava mutka. Jään
reunassa oli niemiä, joiden yli oikaistiin suoraan aina vain itään.
Varemmin aamulla jouduttiin tekemään turhia mutkia: kiertämään parikin
pitkälle pohjoiseen pistävää nientä sen rantojen kautta.

Taaskin näytti jään reuna suuntautuvan itää kohti.

Juuso nousi reessä seisomaan nähdäkseen laajemmalle.

-- No, mitäs näkyy? kysyi isä.

-- Pahaa näkyy, vastasi poika.

-- Yhäkö itäänpäin?

-- Vielä pahemmin. Jään reuna kääntyy etelään -- ooi oi -- tuonne noin
kaakon alle, ja minun silmissäni näyttää kuin se sieltä kääntyisi
länteen. Piru vie! Me taidetaankin olla telillä, joka on tänä aamuna
lohennut itäselän jäästä ja nyt liukuu virran mukana länteen. Käännä
vain lounaaseen ja hiton pian!

-- No no! Älähän hätäile! Käydään ensin tämän telin itäpäässä. Ehkä
siellä kuitenkin sattuisi olemaan joku kohta vielä niin kapea, että
hevonen jaksaa hypätä siitä yli.

-- Turha vaiva!

-- Ja vaikka ei hevonen pääsisikään, niin voimmehan hakata ison telin
jolla soudamme yli raon, ellei se satu olemaan liian leveä.

-- Hevosineen päivineenkö?

-- No, katsotaanhan nyt. Kunhan ensin miehet pääsevät yli, niin
sittenpähän nähdään. Voisimme ehkä hakata sieltä tuulen päältä
toisenkin pitkän telin ja antaa sen tuulen mukana kääntyä raon yli
sillaksi, jota pitkin ajaisimme hevosen. Sittenpähän sen tietää, kun
ensin näkee. Miehet sieltä nyt aina yli pääsevät, ja hevonen saa
jäädä tänne telille. Jatkamme matkaa jalkaisin joko Koivistolle tai
Haminaan -- mihin päin jää ehjempää on. Luulisin olevan varminta lähteä
Koiviston suuntaan. Siellä on kaukana jäällä hevosmiehiä kalanostossa.
Loppumatkan pääsisimme heidän mukanaan.

Juuso vihelsi pitkään.

-- Mitä sinä vihellät?

-- Sitä vain, että sinustako muka olisi kävelijäksi täältä mantereelle!

-- Luuletkos ettei ole! Minä olen kävellyt jäällä pitempiäkin matkoja
ja vetänyt vielä haapiota mukanani.

-- Olethan sinä -- kohta sata vuotta takaperin. Sinä olet kummallinen
mies, kun et ensinkään näy saavan päähäsi, että sinä vanhenet ja loput
niinkuin muutkin ihmiset. -- Korkeintaan tunnin ajan jaksaisit kävellä,
mutta sitten jo tulisi kuitti niin miehestä kuin matkanteostakin. Usko
sinä se! Ja meillä olisikin ainakin kahdentoista tunnin kävely edessä.
Tällä nykyisellä jäällä semmoinen taival vaatii miehen voimia. Ei!
Kyllä sinun on turvattava hevoseen, muuten päätät päiväsi meren jäällä.

Juuso seisoi yhä ja tähysteli.

-- Tuolla nyt tulee vastaan niin leveä sula, että sen yli olisi
tekemistä haapiolla soutamisessakin näin kovalla vastatuulella. Käännä
vaan pois hevonen kotiinpäin, ennenkuin sekin jo on myöhäistä.

Hinterikki pysähdytti hevosen, ensi kertaa koko matkalla.

-- Sinuun ei ole oikein luottamista, kun ei sinulla tunnu olevan
erikoista halua päästä Haminaan, kiukutteli ukko ja koetti nousta
seisomaan reessä. Se ei kuitenkaan onnistunut ilman Juuson apua.

Hinterikin silmät näkivät vielä kauas hyvin.

-- Jaa'a! Niin totta vie onkin. Sula siellä, vetelä täällä. Saaressa
ollaan kuin ollaankin. -- No, ei tässä vielä mitään pahempaa hätää ole
niin kauan kuin ilma on kirkas. Meitä on tietysti seurattu näköputkilla
kallioilta siitä asti kuin päivä nousi. Nytkin parhaillaan sanovat
tähystäjät toisilleen: "Jo näkivät tuon itäsulan, koska eivät aja
eteenpäin. Tuumivat että mitä tehdä. Kohta kääntyvät ajamaan takaisin
päin!" -- No niin. Mitä tässä siis muukaan neuvoksi kuin tehdä niinkuin
ne toivovat. Istutaan sitten rekeen ja ajetaan kotiin! Eikä tässä nyt
ole pahempaa kiirettäkään. Saamari kuitenkin, kun nyt piti näin käydä!
Otahan eväspussi esiin, niin syödään edes välillä.

Syönnin aikana selitteli Hinterikki, että pahimmassa tapauksessa saapuu
maalta haapio, jotta ainakin miehet pelastuvat, ellei tule lumipyry.

Teli kulki länteenpäin tuntemattomalla nopeudella, ja miehet ajoivat
täyttä vauhtia lounaaseen, sitä telin kulmaa kohti, joka, heidän sinne
saavuttuaan, pitäisi olla saaren pohjoispäätä, Pohjoisriviä lähinnä.

Perille tultuaan he havaitsivat, että kapein kohta oli noin sadan
sylen laajuinen. He olivat nähtävästi jo aamupimeässä ajaneet raon
yli ollenkaan sitä huomaamatta. Nyt oli rako ennättänyt kasvaa niin
leveäksi.

Aukeaman toisella reunalla oli haapio ja kuusi miestä. Hevosen
lähestyessä miehet lykkäsivät haapion sulaan ja soutivat yli.

Siinä hetkinen neuvoteltiin mitä tehdä. Lopulta toimittiin Juuson
neuvon mukaan: Ensin uitettiin hevonen sulan yli ja vedettiin toisella
rannalla jäälle. Sitten vietiin haapioissa reki ja valjaat. Hevonen
valjastettiin uudelleen minkä jälkeen Juuso ja Hinterikki jatkoivat
matkaansa, sanottuaan ensin suuret kiitokset auttajilleen, jotka eivät
mitään pelastuspalkkiota tahtoneet, sillä tällaisessa tapauksessa ei
järjetön palkkiontoivo koskaan kenenkään täysijärkisen saarelaisen
päähän pälkähdä.

Lähempänä kotikylää alkoi Juuso kiukutella isälleen matkan
epäonnistumista.

-- Kun sinun aina pitääkin lykätä joka asia seuraavaan päivään! Niin
sinä olet tehnyt koko ikäsi. Siksihän meillä ei purjehduskaan paljon
tuottanut niin kauan kuin sinä olit jaalan helmarissa. Olisimmepa
nytkin lähteneet viikkoa tai paria aikaisemmin, olisimme voineet ajaa
Haminaan asti pitkin jäätä, joka oli kuin pöytä. Vaikka vielä eilen
aamulla olisimme lähteneet, niin olisimme nyt paraikaa Haminassa, ja
asiat olisivat selvät.

-- No, älä hätäile! Päivä se on huominenkin! Yritetään uudestaan --
vaikkei ennen niin sulaa vettä ainakin.

Seuraavan yrityksen -- niinikään hevosella -- he tekivätkin huhtikuun
kolmantena päivänä, mutta kun äkkiä tuli sumu, oli heidän käännyttävä
takaisin.

Ei vierinyt tämän jälkeen täyttä viikkoa, niin Hinterikki kuoli.

Hän oli syönyt muiden kanssa päivällistä ja jutellut Haminan matkasta,
lausuen, että jäät lähtevät varmasti ennen vapunpäivää ja sitten
lähdetään Haminaan haapiolla purjehtien. "Vesa" nimittäin oli tuomittu
vanhuutensa vuoksi palveluskyvyttömäksi hylyksi jo syksyllä, kun se
viimeksi vedettiin maalle.

Päivällisen jälkeen oli Hinterikki tapansa mukaan oikaissut itsensä
kammarissa vuoteelle pienelle päivällislevolle. Mutta kun uni alkoi
tuntua liian pitkältä, meni Juuso katsomaan häntä ja löysi hänet
kuolleena.

Muutamia päiviä myöhemmin sanoi Juuso Eupelle:

-- Meidän on pidettävä hyvin pienet hautajaiset...

-- Pienet hautajaiset! Mitä sinä tarkoitat?

-- Vähän vieraita eikä lopen ylellistä kestitystä.

-- Sinun isällesikö sellaiset hautajaiset -- kuin kerjäläiselle tai
kunnan vaivaiselle! Ettes häpeä! Lienet humalassa, mutta rumaa tuo
olisi tuollainen puhe kuulla humalaisenkin suusta.

-- Ei auta muu. -- Meillä ei ole rahaa...

-- Eikö ole rahaa?

-- Ei. Minä olen tarkastanut kaikki isävainajan kaapit ja laatikot
enkä ole löytänyt enempää kuin kolmesataa markkaa. Ehkäpä isä lienee
kuollutkin surusta ja huolesta, kun näki rahojen hupenevan käsistään,
eikä uusista ollut tietoa?

-- No, entä ne kuuluisat laivaosakkeet?

-- Ei merkkiäkään mistään!

-- Entä minun seitsemäntuhattani? Missä ne rahat ovat? Niihin minun
tietääkseni ei ole koskettu -- eikä kosketa.

-- Ne eivät olleet minun hoidossani, enkä minä siis ole niistä
vastuussa. Minä en edes tiedä, kenenkä hoidossa ne ovat olleet. Ei
niitä ainakaan löytynyt isävainajan kätköistä, ei merkkiäkään, ei
paperilappustakaan jäljellä niistä enemmän kuin muustakaan.

-- Sinä kurja mies! Sinä juoppo sika! Olet hukannut ja juonut talon
putipuhtaaksi -- olet hävittänyt minunkin rahani, joiden kanssa sinulla
ei ollut mitään tekemistä.

Euppe huusi ja itki.

-- Johan sen saattoi aavistaakin, mihin se sellainen elämä vie! Kesä
toisensa perästä pelkkää hurjastelua. Kyllä minä todellakin jouduin
oikein rosvojen pesään!

-- Älä huuda ja manaa, talossa on vainaja.

-- Minä huudan missä tahdon! Anna minulle takaisin rahani! Anna minulle
takaisin onnellinen elämäni isäni kotona, jossa minulta ei mitään
puuttunut ja jossa minua ei kukaan komentanut! Sinä riiviö! Minä
lakkaan huutamasta heti kun annat rahani takaisin.

-- No siinä tapauksessa saat huutaa ikuisesti, mutta vaan jossain
muussa paikassa. Tässä talossa et! Ellet heti paikalla lakkaa, niin
luulen että sinua kohta lyödään hevosruoskalla jotta läiskää ja naukuu.

-- Tapa minut -- onhan sinun omallatunnollasi mitä hyvänsä ennestäänkin
-- nuoruudestasi asti!

-- Tässä ei nyt auta mitään tuollainen puhe. Nyt olisi juteltava
järkevästi hautajaisista. Isä on saatava ensin kunnialla hautaan,
sitten voidaan riidellä niin paljon kuin haluat.

-- Jos sinä häpeämättä voisitkin saattaa isäsi hautaan 'pienillä
hautajaisilla', niin en voi minä. Sen verran minulla toki vielä on
hävyn tuntoa jäljellä, etten ilkeä toimittaa appeani hautaan 'pienillä
hautajaisilla'. Minulla on onneksi kaksi veljeä, joilta jo olen saanut
apua, ja joiden edessä minun taaskin lienee nöyrryttävä, kuten kai on
vastaisuudessa nöyrryttävä yhä useammin.

       *       *       *       *       *

Kun talossa oli vielä hyvä varasto ruokatavaraa ja juomia, riittivät
nuo kolmesataa markkaa hyviinkin hautajaisiin, ja Juusolla oli vielä
toukokuun alussa sata markkaa niistä tähteenäkin.

Silloin oli meri jo täysin vapaa jäistä, ja Juuso käytti hyväkseen
ensimmäistä avovettä. Hän avasi nopeakulkuisen haapionsa purjeet ja
ohjasi sen voimakkaan lounaistuulen kiidättämänä kohti Haminaa.

Hän oli lähtenyt kotoa kello kolme aamulla ja saapui Haminaan kymmenen
tienoissa samana aamupäivänä.

Sinä aikana minkä Anterus oli asunut Haminassa ei Juuso ollut siellä
käynyt, sillä hän tahtoi karttaa veljeään, jota hän vihasi. Nyt oli
hänen pakko etsiä Anterus käsiinsä. Veneessä istuessaan hän tätä pakkoa
koetti selvitellä itselleen, ja muuta selvää siitä ei tullut, kuin että
pakko se vaan on. Hänen täytyi valita kahdesta: joko vajota kotona
kurjuuteen ja puutteeseen tai kääntyä Anteruksen puoleen. Jos hän olisi
ollut yksinäinen mies, olisi edellinen mahdollisuus ollut helpompi,
mutta hänellä oli vaimo ja kaksi tytärtä -- Miina oli niihin aikoihin
seitsemäntoista vuotias ja Selma viisitoista -- ja näiden tulevaisuus
koski hänen sydäntään. Kaiken tämän rinnalla hänestä sittenkin tuntui
paremmalta kääntyä Anteruksen puoleen, etenkin kun hänen ei ollut
tarvis lähestyä veljeään velallisena eikä armonpyytäjänä, vaan oikeuden
vaatijana ja velkojana.

Juuso ei tiennyt veljensä asuntoa, mutta hän ajatteli: "Eipä tässä
kiirettä. Onhan tässä kokonainen päivä ja monta muuta päivää sen
lisäksi. Ennättääpä tuosta ottaa selvän!" Kaikkein ensin hän päätti
tehdä muutamia ostoksia. Hän ei epäillytkään, ettei veljeltä lohkeaisi
rahoja, ja hän ajatteli ostaa itselleen vähän paremman pöytälampun
kuin mikä hänellä oli ennestään. Juuri tätä ajatellessaan hän saapui
lamppukaupan ikkunan luo, jonka takana oli näytteillä lamppuja jos
jonkinlaisia.

Hän meni sisään katselemaan lamppuja ja kyselemään hintoja.

Hän neuvotteli parhaillaan myyjän kanssa erään halvan, mutta
miellyttävän lampun hinnasta, kun sisään astui kaksi rouvaa, toinen
vanhahko ja ylen ylellisesti puettu, toinen nuorempi ja vaatimattomampi.

Eräs toinen myyjä riensi palvelemaan rouvia.

Juuson huomio kiintyi erikoisesti siihen vanhempaan rouvaan, sillä hän
ei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoja turkiksia, niin komeita
hatunsulkia eikä niin hienoja ruskeita nahkasormikkaita kuin tällä
rouvalla oli. Näinä muutamina silmänräpäyksinä Juuso ennätti ajatella,
että "kovin on kotitekoiset kasvot noin hienolla rouvalla!"

Puodin katossa riippui kristallikoristeisia kattosähkölamppuja, jotka
Juuson mielestä olivat peräti ylellisiä, hänen kotisaarensa kirkkoonkin
liian hienoja -- vain kuninkaiden saleihin soveliaita.

Näitä samoja lamppuja viittasi sormellaan tuo turkiksiin puettu rouva,
kysyen edessään kumartelevalta myyjältä:

-- Onko teälä ristaliruunuja sähkölamppujen kanssa? -- Jaa, onhan
teälä! Paljoko ne maksaisivat?

-- Tuo laji maksaa kaksituhatta neljäsataa, tuo toinen kaksituhatta
kuusisataa.

-- Eikö teälä sitten muullaisia olekaan?

-- Ei ole nyt, hyvä rouva, mutta on tilattu. Ne ovat puolta halvempia
kuin nämä. Maksavat kuudesta seitsemään sataan.

Hienosti hansikoidulla kädellään viittasi rouva halveksivasti ja suu
suipistuneena, lausuen:

-- Ööi niin halapoja, ööi niin pieniä! Eihän nuita kehtoo panna
tampuriisakaan! Ukko mänöö kuitenkin ensi viikolla Hulliin, niin kahtoo
sieltä.

Nuorempi rouva: Kyllä minusta tämä malli olisi hyvin sievä.

Vanhempi rouva: Ei minusta! Ja kun kerran kannattaa ostaa yhtä sievä
kalliimpi, niin antaa tämän roikkua teälä ja kerätä lisää pölyä
niskaasa. Mikäs pakko sitä on mättää rahojasa tuollaisiin pelätyksiin,
kun on saatavissa oikeitakin ristaliruunuja! -- Mikäs tuo sitten on?

Rouva viittasi ikkunan edessä pöydällä olevaan nikkeliseen esineeseen.
Niitä oli siinä paljon, erilaisia ja erikokoisia.

-- Se on kahvikeittimö.

-- Onko se semmoinen, joka ilmoittaa, milloin kahvi on kystä?

-- Minä en ymmärrä, mitä rouva nyt tarkoittaa.

-- No sitä, hyvänen aika, että näkeekö tästä edes sen milloinka kahvi
kiehuu?

-- Näkeehän sen: höyry alkaa nousta -- kannen raoista ja nokasta.

-- Jaa -- se ei vielä mitään ole. Sen tietää tavallinen
vaskikattilakin. Mutta minulla on sellainen, mikä viheltää silloin kun
kahvi on valmis, -- pfiuuu, panee. Käykö tämä sähköllä?

-- Ei, tämän alla palaa spriituli. Se ei nokea. -- Ehkä rouva
Heikkilälle saisi olla --

-- Ööihän toki, öihän toki! Minä vaan muuten kyselen. -- No niin. Ei
sitten muuta kuin hyvästi!

       *       *       *       *       *

Rouva Heikkilä!

Juuso arveli, että eiköhän vain siinä ollut velimiehen eukko ja päätti
seurata häntä, poistuen myymälästä heti rouvien jälkeen.

Hän seurasi naisia kadulta kadulle.

Lopulta saavuttiin torin laidassa olevan kolmikerroksisen,
palatsimaisen kivitalon eteen. Rouvat menivät pääovesta sisään, ja
Juuso jäi ulos tutkimaan taloa lähemmin.

Koko alakerta näytti olevan konttorihuoneistoa. Ikkunoissa luettiin:

    O/Y ETELÄSUOMEN PURJELAIVA A/B

Sama kirjoitus oli isoilla kullatuilla kirjaimilla myöskin pääoven
yläpuolella. Sisään ja ulos virtasi kultanauhaisia laivojen päämiehiä
ja perämiehiä, hienoja herroja, juoksupoikia ynnä muuta väkeä.

Juuso alkoi nousta portaita. Eräässä toisen kerroksen ovessa hän luki
veljensä nimen: "Anterus Heikkilä". Hän soitti ovikelloa.

Äskeiset rouvat olivat vielä eteisessä ja vanhempi heistä virkkoi ovea
avaamassaan:

-- Teältä tulee joku kerjäläinen -- Mitäs äijällä olisi asiaa?

-- Tahtoisin päästä tämän talon isännän puheille.

-- Onkos sinulla mitä asiaa?

-- On -- ja tärkeätä onkin.

-- No, mänöö tuosta ovesta sisään.

Juuso joutui veljensä työhuoneeseen, joka oli upeasti sisustettu.

Anterus istui kirjoituspöytänsä ääressä tupakoiden. Nähtyään Juuson hän
heti nousi tervehtimään.

-- Ohoo! Tämäpä oli hauskaa, että sinäkin tulit kerran minua katsomaan!
Hyvää päivää, hyvää päivää! Mitä sinne kotipuoleen kuuluu? Siellähän
kuollaan oikein kilpaa -- joulun tienoissa äiti ja nyt isä. Käyhän
istumaan tänne, niin jutellaan asioista! Ei, ei sinne! Tänne vain,
pöydän viereen. Pane siitä palamaan oikea havanna! Jaaha -- Jaaha! Vai
tulit sinäkin täällä käymään! Se oli perhanan hauskaa! Sattui vain
niin saakurin paha päivä. Minulla nimittäin ei tänään olisi aikaa
edes kunnolla sivulleni vilkaista. Mutta kun kerran velimies tulee
meren takaa kaupunkiin, niin täytyyhän minun hänelle uhrata pari
saatanan kallista viisiminuuttista. -- Jaaha. Jaaha. Se isävainaja
kirjoitti, että salakuljetus on nyt lopussa. Niin -- mitäs minä sanoin
jo kaksikymmentävuotta ennen! Höyrylaivat -- uusiaika! Saarelaiset
jaaloineen -- huono kilpailla! Siellä taitaa mennä taloja nurin toinen
toisensa perästä! He he he he! Oli se aikaa se salakuljetus! -- Mutta
se oli ikävä virhe -- suo minun se sanoa sinulle suoraan -- saatanan
ikävä virhe, että sinä olet ollut minulle niin pirun ylpeä ja koppava
ja oikeastaan vihamielinenkin. Siinä olet tehnyt tuhmasti, velimies!
Sinun olisi pitänyt olla minua kohtaan höyli. Minä olisin voinut tehdä
sinusta miehen. Olisin voinut antaa sinulle jonkin laivoistani --
kolmimastoistani. Itse olisit saanut valikoida. -- Paperitko! -- vai
mitä höpiset! -- Merikoulu! -- Rahalla niitä papereita saa! Minulla on
monta kapteenia, joille olen hankkinut paperit rahalla! Näen miehen --
aivan kuin luotu kapteeniksi -- otan hänestä selvän -- kulkenut merellä
lapsesta asti -- tuntee tien Englantiin kuin omaan saunaansa -- vot --
siinä oikea mies! Minä hankin hänelle Itämeren kipparin paperit, lyön
miestä olalle ja sanon: Terve "Eläköön"-laivan päällikkö! -- ja työnnän
kapteeninkirjat hänen käteensä. Palkoista en tingi. Laki? Kissan häntä!
Minä en kysy mitä koulua mies on käynyt, vaan minkälainen merimies hän
on. -- Oli totisesti paha, että en saanut tehdä sinusta miestä, sillä
kyllä sinä, totta jukulaut, olisit pärjännyt siinä missä kuka muu
hyvänsä! -- Nyt on salakuljetus lopussa -- (Anterus levitti käsiään ja
kohotti harteitaan.) -- tjaa, se on saamarin paha paikka!

Juusokin innostui.

Hän näki mielikuvituksessaan itsensä parkkilaivan päämiehenä. Myrsky
Pohjanmerellä! Parkkilaivojen kilpapurjehdus linjalla Hamina-Hull! --
Hän veteli ahnaasti sikariaan ja virkkoi:

-- Kyllä minusta vieläkin jotain tulisi...

-- Ei, rakas velimies! Me olemme nyt jo liian vanhoja! Niin, liian
vanhoja jo olemme, piru vie! -- Mutta kaksikymmentä vuotta takaperin!
Tjaa! Silloin se olisi ollut toinen juttu! Sinua aikaa jo vaivata
kohtapuoleen vanhuuden höperyyskin. Ja hampaat ovat lähteneet
suusta, leuka törröttää ulkona, ja huulet ovat painuneet sisään.
Mies on silloin kuin vanhuuttaan köyristynyt laiva. Se alkaa kypsyä
valmiiksi kuolintelakalle. -- Miten sinä oikeastaan tuumaat elää nyt
kun salakuljetus on loppunut? Sinä vanha luntreijari? Eihän sinusta
enää ole kalastajaksi -- eikä kai luontosikaan siihen taipuisi --
laivarikkoihin et enää kykene käymään käsiksi -- etkä kohtapuoleen
mihinkään. Lapsesikin ovat tyttäriä -- no, verkoillahan hekin kyllä
voivat käydä niinkuin pojatkin. Mutta asiasta toiseen: onko siellä
kotona jo vanhusten jälkeen perunkirjoitus pidetty?

-- Ei ole.

-- No niin. No niin. Hoida sinä nyt sitä pesää sillä aikaa. Ehkä minä
tässä kesällä saan tilaisuuden käväistä siellä, niin pannaan sitten
kaikki selväksi. Ei suinkaan pesässä vanhusten jälkeen huomattavampaa
summaa rahaa löytynyt?

-- Kolmesataa.

-- Jaaha. Kolmesataa. Ei ole paljon.

-- Ei ole.

-- Se kai kului hautajaiskustannuksiin?

-- No, melkein.

-- Löytyikö mitään testamenttia -- vanhuksilta molemmilta tai jommalta
kummalta heistä? Ei kai?

-- Ei ole tähän asti ilmaantunut.

-- Niin niin. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään! No niin. Hoida sinä nyt
siis sitä pesää, niin sitten järjestetään asiat ihan pikimmittäin. --
Entä mitenkä sinun eukkosi jaksaa? Hyvin tietysti! Lihoo lihomistaan.
Niin, niin. He he he! Ja tyttäret kai kasvavat ja pulskistuvat? Niinpä
niin. Sinä olet onnen poika, kun sinulla on niin hyvä vaimo -- taisi
tuoda mukanaan rahaakin? No niin. Jaaha, no -- hyvästi nyt sitten vain
ja kerro terveisiä näkemistäsi ja kuulemistasi! Minulla olisi tässä
helkkarin kiire alas konttoriin. Siellä parhaillaan odottaa minua
parkkilaiva "ELLEN MARGARETAN" päämies. -- Ellen Margareta -- se on
muuten minun muijanikin nimi -- höhöhö, niin että tässä minäkin olen
Ellen Margaretan päämies.

Anterus oli noussut seisomaan ja Juuso myös. Anterus ojensi kätensä
jäähyväisiksi:

-- No niin. Hyvästi nyt ja tule jolloinkin uudestaan paremmalla ajalla
-- talvella, silloin on minulla enemmän aikaa!

Juuso keihästi kotkansilmänsä veljensä Anteruksen pälyileviin silmiin
ja julisti:

-- Luuletko sinä, saatana, että minä tulin tänne sinun luoksesi kuin
mikäkin kerjäläisäijä -- ilman asiaa -- katselemaan sinun palatsiasi ja
kuuntelemaan sinun jaarituksiasi ja lähtemään silloin kun käsketään!

-- No, no, hyvä mies, älä huuda! Jos sinulla on asiaa, niin esitä se
tasaisesti ja kiihtymättä.

-- Minä tulin vain kysymään, mitenkä on niiden isävainajan
laivaosakkeiden laita. Minä tulin ottamaan ne nyt omaan haltuuni,
sillä isäukkovainajan tahto oli niin, että ne ovat siirrettävät
minun nimelleni, ja siitähän sitäpaitsi isäukko jo talvella sinulle
kirjoittikin. Sen kirjeen kyllä näyt saaneen, vaikk'et ole siihen
vastannut. Isäukko olisi tässä keväällä -- kevättalvella -- tullut
tänne itse asiataan järjestämään, kun sinulta ei mitään vastausta
saatu, ja kaksi kertaa me jo yritimmekin, mutta emme päässeet, ja
sitten isäukko äkkiä kuoli. Sitä ennen hän kuitenkin ennätti neuvoa
minua. "Jos minä kuolen", sanoi hän, "niin mene sinä tekemään selvää
niistä osakkeista ja ota haltuusi koko minun siellä oleva omaisuuteni,
kyllä sitä niin paljon on, että se sinulle ja perheellesi riittää,
vaikka kauankin eläisitte." Ne olivat isävainajan viimeiset sanat. Ja
nyt minä olen tullut tänne ja totta jumal'aut otankin sen omaisuuden
haltuuni -- vaikka sinun silmistäsi ja nahastasi!

Juuso värisi vihasta, ja hänen molemmat kouransa puristuivat nyrkkiin.

Anterus horjui takaisin tuoliinsa, kalpeni, mutta koetti hymyillä.

-- Sinä puhuit joistakin laivaosakkeista. Olet siis täällä
liikeasioissa. Liikeasioista puhutaan aina sävyisästi, hillityllä
äänellä, tyynesti ja kylmäverisesti, eikä riehuen ja pauhaten. Tämä on
puhdas liikeasia, puhdas liikeasia! Istu siis rauhallisena tuolille,
sytytä toinen sikari ja juttele kauniisti ja hillitysti. Jos on kysymys
osakkeista, olisi sellainen asia käsiteltävä oikeastaan yhtiömme
konttorissa, notariaattiosastolla, mutta koska asiakas kerran on
niinkin läheinen omainen kuin velimies, niin voin ottaa hänet vastaan
täällä yksityisasunnossanikin. No niin. Sinulla on kait isävainajan
osakkeet ja niihin kuuluvat talongit mukanasi. Esitä ne! -- Sinä
vaikenet. -- Esitä joitakin muita papereita, joista käy selville
sinun oikeutesi johonkin osaan O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B:n
omaisuudesta. Esitä papereita! Päteviä, laillisia papereita! -- Sinä
vaikenet. -- Liikeasiat käsitellään kaikki papereilla. Puhuttu sana --
phyhh! -- Tämä on puhdas liikeasia. Tällainen asia täytyy käsitellä
paperien, laillisten, alkuperäisten, väärentämättömien paperien
varassa. -- Sinä mainitsit jotain isävainajan kirjeestä. Tunnustan
sen saaneeni. Siinä ensin lyhyesti mainittiin äitiparan kuolemasta
ja sitten puhuttiin erittäin laajasanaisesti joistakin osakkeista
ja muusta sen kaltaisesta, mutta ikävä kyllä, O.Y. Eteläsuomen
Purjelaiva A.B. ei tunne ketään Hinterikki Heikkilä- tai vielä
vähemmin Juoseppi Heikkilä-nimistä osakkeenomistajaa. Kysyin tästä
asiasta heti kirjeen saatuani nimenomaan yhtiömme prokuristilta ja
hänen vastauksensa, kuten sanottu, oli kielteinen. -- Se mainitsemani
kirje oli sinun kirjoittamasi. Sellaisella paperilla ei ole mitään
juriittista arvoa, ja sitä paitsi se on hävitetty. Jos sinulla on
päteviä asiapapereita niin esitä ne, sillä sellaisten pohjalla kyllä
voitaisiin ruveta keskustelemaan. Mielellänihän minä sinua auttaisin,
jos sinä edes pyytäisit, vaikkapa esimerkiksi jollakin kuukautisella
määrärahalla, siinä tapauksessa että sattuisit sairauden kautta
joutumaan työkyvyttömäksi. Tosin sekin kävisi ajan pitkään minulle
vaikeaksi jopa mahdottomaksikin, sillä minä olen vain palkkaa nauttiva
O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B:n toimitusjohtaja, ja palkkani tuskin
riittää omiin yksityismenoihini. Sinulla, velimies, on väärä käsitys
minun omaisuudestani ja olet siellä saaren yksinäisyydessäsi -- hyvin
ymmärrettävistä joskin vähemmän hyväksyttävistä syistä -- hautonut
mielessäsi ovelasti järjestettyä kiristysyritystä, mutta ei se nyt
vedellyt tässä muodossa -- höhöhö -- ei vedellyt! Eikä vetele!

-- Väitätkö sinä siis, ettet ole saanut laivaosuuksia tai osakkeita
-- nimittele heitä mitenkä haluat -- ettet niitä vastaan ole saanut
isävainajalta penniäkään?

-- Taas sinä kiihdyt! -- Minä en väitä sitä enkä tätä. Minä en kiellä,
enkä myönnä. Toisin sanoen, en keskustele siitä asiasta sinun kanssasi
-- kuinka sanoisin -- juriittisessa mielessä. Jos edessäni istuisi
isäukko -- se olisi vallan toinen juttu! Tai edes hänen valtuutettunsa.
-- Esitä valtakirja!

Juuso sieppasi esille puukkonsa.

-- Tässä minä esitän sinulle valtakirjani, sinä roisto! Sinä
käärmeensikiö! Piru ihmishahmossa!

Juuso hyökkäsi Anteruksen kimppuun ja sohi häntä veitsellään, saaden
sivalletuksi häneltä takin oikean olkapään auki sekä ison viillon
oikeaan rintamukseen. Sitäpaitsi sai Anterus ison haavan vasempaan
kämmeneensä, josta vuoti verta tulvinaan, ja veren näkeminen kiihdytti
Juuson tappeluhimon täyteen raivoonsa.

Anteruksen onnistui painaa kirjoituspöytänsä reunassa olevaa nappia
ja siinä samassa hyökkäsi Juuson kimppuun takaapäin kaksi Anteruksen
palveluskuntaan kuuluvaa miestä, jotka väänsivät veitsen pois hänen
kädestään ja saivat hänet vaivalla hillityksi.

-- Viedäänkö tämä poliisilaitokseen? kysyi toinen miehistä.

-- Ei. Heittäkää hänet kadulle ja pitäkää huoli siitä, ettei hän
tästedes pääse sisälle tähän taloon minkään kautta, selittäköön
asiakseen mitä hyvänsä. Sanokaa myös poliisille, että hän pitää
tämännäköistä miestä silmällä, etenkin jos hän alkaisi hiiviskellä
tämän talon lähettyvillä.

Kadulle jouduttuaan meni Juuso kapakkaan ja joi siellä kaikki rahansa.

Illalla myöhään hän joutui tekemisiin poliisin kanssa. Juuso nimittäin
oli asettunut raatihuoneen eteen ja täydellä äänellä huutaen saarnasi
siinä ja lauleli välillä. Siitä poliisi hänet sieppasi ja vei putkaan.
Seuraavana aamuna hänet lähetettiin ulos poliisilaitoksesta lakittomin
päin. Semmoisena hän toikkaroitsi rantaan ja lähti purjehtimaan
kotisaarelleen päin -- täysin purjein, vaikka oli myrsky. Tuuli ja
merivesi piiskasivat hänen harmaita hiuksiaan, mutta kotkansilmin hän
hallitsi merta, aaltoja, tuulta ja venettään -- kaikkia yht'aikaa. Koko
maailma -- nimittäin Suomenlahden kaikkien saarien ja rantojen asukkaat
ihmettelivät tätä Juuson purjehdusta enemmän kuin kaikkia hänen
aikaisempia merisankaritekojaan yhteensä. Samaan aikaan kuin laivat
etsivät hätäsatamia luovii merellä Haminasta kotiin vastamyrskyssä
täysin purjein avonainen haapio! Se ei enää herättänyt tavallisissa
ihmisissä ihailua, vaan suorastaan kammoa.

Kotona odotti Juusoa outo yllätys.

Ensiksikään hän ei päässyt sisään tavallista tietä. Ovi oli lukossa.
Hän pilkisteli sisään ikkunoista ja havaitsi, ettei koko talossa ole
kotona ketään.

Uudentuvan, rakennuksen länsipäässä olevan ison kammarin, jolla oli oma
porstua ja oma sisäänkäytävä, ovet olivat auki.

Juuso astui sinne sisään. Huone oli hiukan oudossa asussa. Tuonne
on tuotu hänen vuoteensa. Tänne on kannettu hänen vaatteensa,
saappaansa, kenkänsä, sukkansa, piippunsa ja kirveensä, toisin sanoen
yleensä kaikki mikä kuuluu hänelle, Juusolle. Eräällä tuolilla on
kasa liinavaatteita, alushousuja ja paitoja, toisella lakanoita ja
tyynynpäällisiä. Uunin edessä on keittiötarpeita: kahvikattila, pata,
paistinpannu, vesiämpäri, yksi syvä lautanen ja yksi matala, yksi
juomalasi, yksi kuppipari, yksi lusikka ja muuta. Kammareihin johtava
ovi on suljettu, naulattu kiinni. Oven ripakin on poissa ja avaimen
reikään suudettu puutulppa. Oveen on naulattu isohko paperi, johon oli
Eupen käsialalla kirjoitettu näin:

    Minä olen ryhtynyt kalastamaan veljieni kanssa ja saan heiltä
    apua, enkä rupea elättämään sinua. Työtä on itsessänikin ja
    tytöissä. Sinä et tule käymään koskaan minun ja tyttöjen puolella
    emmekä minä ja tytöt sinun puolellasi. Tämä on näin oleva
    kuolemaan asti.

Niin alkoi Juuso asua eroitettuna perheestään. Onneksi hän
merimatkoillaan oli oppinut keittämään! Kaakeliuunin viereen muurasi
Juuso vielä samana päivänä yksinkertaisen tiilisen lieden, jossa hän
sitten keitti ruokansa, juomansa, vaatteenpesuvetensä ja yleensä kaiken
mitä keittää tarvitsi, kuolemaansa asti.

Ero ja perheen hajaantuminen koski pahimmin "isän tyttöön", Selmaan,
joka ennen pienenä aina isän saapuessa syksyllä kotiin itki tälle
kaikki kesämurheensa, koska isä ei kuitenkaan kesällä olisi hänen
itkujaan kuullut.

Nyt oli hänellä, viisitoistavuotiaalla, kyllin itkettävää, vaikka isä
ei sitä kuullutkaan.

Hän itki yöt ja päivät, eikä antanut kenenkään itseään lohduttaa.

Hän kalpeni ja laihtui, sillä hän ei syönyt eikä nukkunut.

Hän kuoli, mutta sitä ennen hän kirjoitti lappusen, joka löytyi hänen
tyynynsä alta.

Se oli "Isälle", ja siinä oli vain yksi rivi:

"Sovi rakas isä kulta äidin kanssa!"



X luku.

ONNENPOJALLA KÄY KORKEITA VIERAITA.


Oli lämmin, lauhkeatuulinen syyskesän aamu.

Heti aamulla tuli Juusolle, sille "onnen pojalle", vieraita -- vaikkei
vielä niitä korkeita -- Mikkopa vain, Eskon Mikko, Juuson vanha kaveri.

Vaikka jo olikin aamu, oli Mikko pienessä hiprakassa, sillä hän oli
istunut vanhan hyvän virolaisen tuttavansa kajuutassa ja siellä oli
juotu muutama ryyppy entisen ja nykyisen ystävyyden vuoksi.

-- No kas, varainhan sinä olet liikkeellä! ihmetteli Juuso.

-- Tulin varoittamaan sinua. Näin viime yönä unta -- kahtena yönä
peräkkäin olen nähnyt unta, että iso musta purjelaiva täysin purjein
ajoi ylös teloille tuohon sinun valkamaasi.

-- Ol' nyt! Naisethan unia näkee!

Ikivanhoista ajoista asti on saarelaisille laivauni merkinnyt kuolemaa.
Jos nähdään musta laiva tulevan maalle, kuolee mies siitä talosta minkä
rantaan laiva laski. Jos taas laiva on valkea, kuolee nainen. Tämä uni
ei petä koskaan.

-- Sitä luotettavampaa on, kun sen nyt näki mies, sanoi Mikko.

-- No, luulitkos sinä sitten, että minä olisin kuolematon? Ha ha -- ha
ha -- oikein minua naurattaa! Lopen korkeat ajatukset sinulla minusta
onkin!

-- Tulin sinua varoittamaan, ettet kävisi maata illalla. Kuolema ottaa
aina pikemmin sen, joka on makuulla, mutta pettyy sen suhteen, joka
ripeänä liikkuu valveilla, ja menee sen ohi. -- Kaikkein parasta olisi,
että muuttaisit asumaan minun turviini, jos se alkaa sinua etsiä. Minä
olen rohkea mies ja olen lisäksi rikas mies. Sinä olit ennen rikas mies
ja minä köyhä. Kuulehan, Juuso! Ei pidetä vihaa, vaikka minä olenkin
nyt rikkaampi kuin sinä.

-- Mitäs vihan pitämistä tässä nyt olisi!

-- Ettet sinä vain tule kateelliseksi?

-- En tule, en tule! Ole huoletta!!

-- No hyvä on. Minä menen taas. -- Kuulehan!

-- No?

-- Sinä olit ennen ukkomies?

-- Niin olin.

-- Minä en ole ollut koskaan ukkomies, ja minun on näin hyvä olla. Sinä
olit tuhma ja otit ristin vaimon hahmossa päällesi ja saat nyt katua.
Sinä et ole nyt ukkomies etkä poikamies etkä leskimies. Mikä sinä olet?
Sitä et sinä tiedä itsekään, mutta minä tiedän, mikä mies minä olen:
Poikamies. He! Eikö käy kateeksesi!? Olisin minäkin muijan saanut, vaan
en ottanut. Aina ennen kulki minulla pyhäiltoina tyttöjä kintereilläni
-- ja kulkee vieläkin -- ja jokainen hoputtaa: "Mikko, ota minut! Mikko
ota minut!" Se pistää oikein vihaksi. Mihinkäs Mikko ne olisi kaikki
pannut? Ja vaikka olisinkin voinut ne kaikki elättää, niin eihän se
passaa, että miehellä ori seitsemän muijaa -- vai mitä? -- No, ja jos
olisin ottanut yhden, olisivat toiset jääneet pahoilleen, ja siksi minä
en ottanut yhtäkään. Ymmärräk'sä? No! Annak'sä tupakkaa minulle! --
Kiitos! -- Nyt minä taas menen.

Mikko mennä kompuroitsi puukenkineen matkoihinsa.

Sekä Mikko että Juuso olivat tätä nykyä vanhuksia, yli
seitsemänkymmenen vuotiaita.

He olivat saaren hylkyjä, joista ei kukaan mitään välittänyt.

Kukaan ei huolinut heitä mukaansa verkoille -- Mikkoa siksi, että hän
jo oli vanha ja saamaton ja hänen verkkonsa olivat huonot. Samoista
syistä ei välitetty Juusostakaan sekä lisäksi siksi, ettei hän olisi
kenenkään kanssa alistunut lähtemäänkään. Juusolla oli haapio, Mikolla
ei edes sitäkään ja siitä syystä Mikko ei hellittänyt, ennenkun sai
Juuson lähtemään kanssaan verkoille. Niin ovat he jo vuosikausia
käyneet verkoilla yhdessä. Juuson verkkoja ei kukaan koskaan parsi.
Ne ovat haalistuneita, kuluneita ja rikkinäisiä räsyjä, joita tuskin
muut viitsisivät käyttää lattiariepuinakaan. Niillä tietysti ei saada
kaloja milloinkaan, ja kun Mikko sitä valittaa, sanoo Juuso: "Luulek'sä
tolvana, että minä verkoilla käyn kaloja saadakseni!"

Millä Juuso elää, se on jokaiselle käsittämätöntä.

Millä Mikko elää, se ymmärretään helpommin, sillä vaikkakin hän saa
vähän kaloja, kulkee hän kesät talvet talosta taloon puita pilkkomassa
ja ansaitsee siten ruokansa.

Mikko ja Juuso riitaantuvat keskenään usein verkoilla ollessaan,
etenkin jos on kova tuuli, niinkuin esimerkiksi tässä viime
viikollakin, torstaiaamuna. Molempien kylien kaikki haapiot olivat
ajoverkoilla Itäselällä. Äkkiä, vähää ennen aamunkoittoa alkoi puhaltaa
itämyrsky täydellä voimalla.

Kaikki rupesivat vetämään verkkojaan kiireen kaupalla pelastuakseen
myrskyn kynsistä.

Vaikka Mikolla ja Juusolla oli vähän verkkoja ja niissä vähän kaloja,
eivät he ennättäneet sen joutuisammin lähtövalmiiksi kuin muutkaan,
sillä he olivat molemmat sangen heikkoja verkonvetäjiä, etenkin jyrkän
ja korkean aallokon heitellessä haapiota. Niinpä heidän purjeensa
avautui vasta samaan aikaan kuin toistenkin, ehkä vielä hiukan
myöhemmin. Koko Itäselkä vilkkui kuohuvia valkeita aaltoja ja valkeita
purjeita, jotka kilvan kiitivät maata kohti.

Maan lähellä alkoi hyökyaallokko käydä vaaralliseksi. Siitä syystä
purje toisensa jälkeen höllentyi pirkkelistään, lepatti ja hulmusi
hetken ja kääriytyi sitten mastoa vasten, jolloin haapioista pistettiin
ulos airoja ja alettiin lähestyä rantaa viisaasti ja varovasti,
huovaten ja soutaen -- huovaten kaatuvien kertalaineiden, hyökyjen
kohdalla, ja soutaen hampaat irvissä ja käsivarret jännittyneinä kaikin
voimin kertalaineiden välillä.

Muiden purjeiden tehdessä kunniaa merelle ja myrskylle, kohottautui
Mikkokin, joka istui keskipiitalla, seisaalleen ja tarttui pirkkelin
kantaan, höllentääkseen sitä ja kootakseen ja kääriäkseen purjeen.

-- Mitäs sä mies ajattelet? Pysy alallas!, huusi Juuso.

-- Olek'sä hullu! Tottahan meidän on otettava seilit pois, niinkuin
ovat tehneet toisetkin. Muuten uppoamme.

-- Uppoamme! Sinusta ja minusta ei olisi mitään vahinkoa vaikka
uppoisimmekin! Meistä ei kerrassaan olisi mitään vahinkoa.

-- Mennään airoilla maalle kuten muutkin! Minä en halua upota.

Mikko yritti taas tarttua pirkkelin kantaan, mutta silloin Juuso
sieppasi edestään jalanpuun, kohotti sen ilmaan ja huusi:

-- Pohjalle istumaan -- koira -- tai lyön kallosi halki!

Seisaallaan perää pitäen Juuso ohjasi vasemmalla kädellään, jalanpuu
kaiken aikaa lyömävalmiina oikeassa kädessä. Venhe kiiti natisten
ja rusahdellen ja vältellen kuohuja sekä lensi täydessä vauhdissa
enemmän kuin puoli pituuttaan teloille, pisarankaan vettä pääsemättä
yli partaan. Kuivin jaloin harppasivat miehet maalle ja alkoivat vetää
kelan ja taljojen avulla haapiota ylemmäksi. Sitä tehtäessä sanoi Juuso
nauraen:

-- Siinä oli nyt se sinun uppoamisesi!

-- No, tällä kertaa nyt päästiin maalle kuin onnen kaupalla! Mutta ehkä
jo seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla uppoaisimme, ja koska
ihminen voi kuolla helpommallakin tavalla, niin minä en halua hukkua,
joten siitä syystä tämä oli nyt viimeinen kerta kun minä läksin sinun,
hullupäisen kanssa verkoille.

Mikko ennätti kuitenkin aina joka kerta leppyä jälleen ennen iltaa.
Nytkin hän tuli jo siinä neljättä käydessä Juuson luo ja sanoi:
"Lähtäänkös tänään verkkoja kivimään?" -- johon Juuso vastasi, joka
kerta hänkin samoilla sanoilla: "Lähtään vain, johan tuo on aikakin!"
-- Paitsi leppymistä oli Mikon tuloon toinenkin syy. Näitä kahta
vanhusta nimittäin sitoi toisiinsa ankara pakko ja välttämättömyys:
heillä ei ollut muuta valittavaa kuin joko käydä kahden verkoilla, tai
olla käymättä kokonaan.

Näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa, jotka Juuso on asunut yksinään,
on hän koristanut tupansa omalla tavallaan.

Permannon hän siveli ensin sinisen harmaaksi yliyltäänsä. Sitten hän
jakoi sen kahteen osaan, sivellen ovensuunpuoleisen osan permantoa
mustanharmaaksi, sinertäväksi. Tumman ja vaalean värin rajan hän
muodosti voimakkaiksi aaltoviivoiksi. Tumma oli merta ja vaalea
taivasta. Kun sitten kaikki muu oli kuivanut, hän kuvasi aalloille
toista syltä pitkän jaalan, jonka runko oli musta ja purjeet
punaisenruskeat. Se purjehti täysin purjein ja sen kahvelin alla sekä
molemmissa mastonnokissa hulmusi lippu, keulan edessä kuohui valkea
hyöky, ja peräkasassa näkyi jaalan nimi "Vesa".

Uuni oli koristeltu mustalla ja punaisella värillä, ikkunanpielet
olivat punaiset, kehykset mustat ja seiniä peitti harmaa paperi.

Tuvassa oli, paitsi muita huonekaluja, kaksi ehjää vanhanaikaista
keinutuolia. Ne olivat aina rinnakkain, selin merenpuoleisiin
ikkunoihin. Toisessa istui Juuso usein pitkät ajat ja tupakoi, toisessa
ei istunut kukaan koskaan. Ja jos vieras yritti kävellä sitä kohti,
kiepsahti Juuso omastaan ylös, istutti vieraansa siihen ja istuutui
itse muualle. Toisen keinutuolin piti olla tyhjänä, eli paremmin:
siihen ei saanut istua.

Tästä salaperäisestä tyhjästä keinutuolista liikkui kylällä mitä
erilaisimpia huhuja ja selityksiä. Eräät pojat vakuuttivat tietävänsä
jotain: he olivat muka eräänä syksynä, pimeänä sunnuntai-iltana,
hiipineet Juuson ikkunan taa ja kurkistelleet salaa sisään, jolloin
olivat nähneet Juuson istuvan yksinään omassa keinutuolissaan,
tupakoivan, puhelevan, naurahtelevan ja nyykäyttelevän päätään toiseen
keinutuoliin päin, ikäänkuin hän olisi ollut jostain varsin hyvillään,
mutta toinen tuoli Juuson vieressä oikealla olikin ollut tyhjä. Siinä
ei istunut kukaan.

Peräseinällä, merenpuoleisten ikkunain välillä, on iso, korkea peili.
Siinä on hiottu lasi ja kehykset mahonkia.

Pysähtyessään tämän peilin eteen, huomaa katsoja, ettei siitä voinut
nähdä omia silmiään. Sille korkeudelle näet oli yli peilin naulattu
lauta. Juuso ei tahtonut nähdä silmiään, mutta ajaessaan partaa kerran
viikossa oli peili välttämätön. Hän on naulannut siihen tuon laudan
senvuoksi, ettei hän näkisi peilissä silmiään. Se on entinen "Vesan"
nimilauta. Jaalan nimen alle on siihen leikattu kirjoitus: "Jesus elää".

Nimilaudan otti Juuso irti jaalastaan jo kauan sitten, heti erakoksi
ruvetessaan, lähes kaksikymmentä vuotta takaperin.

Joka kerta peilin eteen tullessaan hän muistaa koko "Vesan"
elämäkerran, senkin, kuinka hän kerran meni sen kannelle kirves kädessä
alkaakseen hajottaa sitä polttopuiksi. Hän istui ensin kauan aikaa
kajuutan katolla, tupakoi ja mietti, mistä kohdalta hän hajoittamisen
alkaisi.

No mastoista tietysti!

Hän lähestyi perämaston oikeanpuoleista vanttia ja oli juuri
lyömäisillään vantin poikki, kun hän oli yht'äkkiä huomaavinaan että
jaala eli vielä, eikä lyönytkään. Nimilaudan hän kuitenkin irroitti,
toi sisään ja naulasi sen peilin yli. Erään kerran myöhemmin hän
kaiversi siihen tuon lisäkirjoituksen.

Kului monta vuotta.

Aina silloin tällöin hän kävi koputtelemassa jaalaansa. Se pehmeni
vuosi vuodelta pehmeämmäksi, ja kun hän taas eräänä syksynä, kun
sitä koputteli, oli huomaavinaan, että nyt olivat jo henki ja sielu
jättäneet jaalan niin rohkeasti hän silloin löi kirveensä ruumiiseen,
pilkkoen sen viikossa polttopuikseen.

Se oli "Vesan" loppu.

Juuson kesähommiin kuului perunamaan hoito. Hän oli nimittäin
itse raivannut pihamaan eteläreunalle, jyrkän kallion alle oman
perunamaan. Se oli seitsemän syltä pitkä ja kolme syltä leveä. Sen
aitana oli yhdellä sivulla tuo kallio, muilla sivuilla pylväiden
varaan pingoitettuja terästankoja, joita sai yllin kyllin purkamalla
laivarikkopaikoilta teräsköysiä. Perunamaa tuotti hänelle paljon
hommaa: keväällä se oli kuokittava ja sonnitettava, sitten kylvettävä
perunat, mullattava varsia ja niin poispäin. Siitä oli alituista huolta!

Erikoista iloa ja monta juhlallista hetkeä on Juusolle tuottanut
sanotun perunamaan eteläpuolelta kohoavalle vuoren kukkulalle
pystytetty masto, jossa on raakapuu lähellä huippua.

Vuorelta on hyvä näköala merelle, alas rantaan ja satamaan, joka kyllä
on itäänpäin suojaton, mutta muilla tuulilla enemmän tai vähemmän
suojattu.

Maston on Juuso itse pystyttänyt. Teräsvanttien avulla se seisoo
vakavana missä myrskyssä hyvänsä.

Sen raa'an nokkiin menee lippuliina, molempiin erikseen. Juusolla on
täydellinen kokoelma merkinantolippuja, jotka ovat peräisin jostain
laivarikosta ja hän on järjestänyt niin, että kun hän veitsellä
napsauttaa poikki hienon purjelangan, hulmahtavat merkkiliput molempiin
raa'an nokkiin yhtäaikaa ja silmänräpäyksessä. Lippuliinassa on
nimittäin lyijypaino, molemmissa erikseen. Nämä lyijypainot ovat
ylhäällä raa'an nokissa milloin liput ovat alhaalla, ja purjelangalla
ovat lippuliinat köytetyt alhaalla samaan kohtaan kiinni. Kun
purjelanka napsautetaan veitsellä poikki, putoavat painot alas ja
vetävät samalla liput ylös. Niin yksinkertaista se on! Jos kylän eteen
ankkuroi sota- tai huvialus -- mikä tapahtuu peräti harvoin -- silloin
leikkaa Juuso purjelangan poikki juuri sillä hetkellä, jolloin alus
pudottaa ankkurinsa. Liput hulmahtavat ylös tuuleen ja samalla kuuluu
kuusi revolverin laukausta tulijan kunniaksi.

Tänään, jolloin Mikko kävi puhumassa Juusolle unestaan ja häntä
varoittamassa, hommailee Juuso Mikon mentyä illalla perunamaallaan,
leikellen poikki perunanvarsia, koska hän on kuullut, että jos perunan
varret leikataan, kasvaa enemmän juurta. Juuso tahtoo koettaa, onko
siinä perää.

Oikaistessaan selkäänsä ja silmätessään merelle näkee hän ison,
kauniin huvijahdin luovivan lahteen. "Hitto ties! Oli vähällä päästä
varkain ankkuriin!" sähähtää Juuso puoliääneen, rientää tupaan ja
ottaa sieltä suuren revolverin, jonka kuula on sakarisormen paksuinen.
Tämä revolveri on hänellä säilynyt salakuljetusajoilta, ja oli hänellä
myöskin kaikkiaan neljä laatikkoa tuon revolverinsa panoksia, joista
vielä nytkin on toista laatikkoa jälellä.

Juuso koettaa, onko puukko tupessa ja lähtee sitten kiipeämään
vuorelle, jossa kaikki muu on kunnossa. Hän asettuu maston juurelle
veitsi valmiina purjelangan päällä ja revolveri laukaisuvalmiina.

Nyt!

Ketju helisee alhaalla lahdella, ja samassa hulmahtavat merkkiliput
ylös raa'annokkiin kalliolla ja kuuluu kuusi revolverinlaukausta, jotka
kaiuttavat vuoria, ja kaikki kylän koirat alkavat haukkua ja ulvoa.
Niin tapahtuu aina joka kerta, milloin sotalaiva tai huvialus ankkuroi
lahdelle.

Sen jälkeen virittää Juuso jälleen huolellisesti lipunnostolaitteensa,
ja tarkastettuaan että kaikki on kunnossa hän laskeutuu alas, vie
revolverin tupaan omaan naulaansa ja menee perunamaalle jatkamaan
työtään.

Lieneekö Juuso tunnin vai puoli tuntia siinä aherrellut ja kyykkinyt,
kun hän on kuulevinaan pihalta vierasta puhetta. Hän kääntyy,
kohottautuu katsomaan ja näkee pihalla kaksi outoa nuorta herraa, jotka
huomaavat myös Juuson, lähestyvät häntä, kättelevät, tervehtivät ja
sanovat:

-- Me etsimme Juoseppi Heikkilää. Voisitteko neuvoa meille, missä hänet
tapaisimme.

-- Minä se tässä juuri olen se jota etsitte.

-- Niinkö! No, sepä sattui hyvin! Me olemme Haminasta teidän veljenne
poikia. -- Mitä sedälle kuuluu?

-- Mitäpäs minulle! Pois olis vaan jo aika lähteä minunkin, mutta ei
vielä oteta. Se jota olen odottanut, ei vaan kuulu. Kuolema viipyy ja
viipyy -- on muka niin paljon työtä muualla.

-- Meidän isämmekin on kuollut. On kai setä siitä kuullut?

-- Kuulinhan minä sen. Taisi saada huonon lopun?

-- Paranteli pakottavaa hammastaan karbolihapolla ja sai myrkytyksen.

-- Niin niin. Yksi otetaan yhdellä tavalla, toinen toisella.

-- Isävainaja mainitsi loppuhetkinään, että meidän olisi joskus käytävä
setää katsomassa ja ottamassa selvä, puuttuuko sedältä mitään sekä
antamassa rahaa aina määräajoin niin paljon kuin setä tarvitsee. Sitä
varten me nyt olemme tänne tulleet.

-- Turha matka se sitten oli. Älkää sitä varten tulko koskaan. En minä
ole minkään puutteessa. Minä tulen hyvin toimeen. Muilla asioilla
voitte kyllä täällä käydä, jos teitä huvittaa, mutta älkää pitäkö surua
rahasta tai muusta senkaltaisesta. Minulla on kaikkea yllin kyllin.

-- Meillä on täällä mukanamme setää varten yksi viskipullo --
tuomisiksi. Ainakin voi setä sen meiltä ottaa.

-- No, se kyllä käy. Viskipullo ei ole mitään sellaista, mitä ei toinen
voisi ottaa toiselta. Kiitos vaan!

Pojat katselivat pihaa eri puolilta. Nähdessään aitanovien päällä
laivojen nimilautoja, huudahti nuorempi pojista: "Kuinka jännittävää
olisi kuulla noiden kaikkien historiat!"

Tultiin eräänkin aitan luo, jonka päätyseinään oli tervalla piirretty
noin puolen sylen korkuisilla kirjaimilla:

_Piru_.

Pojat kysyivät, mitä se merkitsee.

-- Mitä lienee tullut kirjoitelluksi -- ennen nuorempana. Kun vanhemmat
ihmiset kertoivat, että siinä olisi joskus asunut piru, niin minä otin
kerran ja tervasin siihen sen oman nimen, jotta osaisi mennä sinne
minne pitääkin, eikä tulisi ihmisten asuntoon. He he! Uskoivat ennen,
että on piru. -- Pyytäisinhän minä teidät sisällekin matalaiseen
majaani, mutta on jo näin myöhä, ja kun sattui vielä niin hullusti,
ettei ole teetä eikä sokeria kotona, ja puotikin on jo kiinni.

-- Ei sedän tarvitse mistään huolehtia. Ei meillä ole aikaakaan nyt
tämän enempää. Me olemme matkalla Narvaan ja sieltä Viipuriin.

Juuso saattoi veljenpoikiaan rantaan ja meni sitten tupaansa. Siellä
hän asettui näköputkellaan tähystelemään veljenpoikiensa lähtöä ja
havaitsi ilokseen, että purjeet nousivat oikealla tavalla ylös ja
lähtö tapahtui merimiesten tapaan. Siitä hän oli iloinen. Hän katseli
niin kauan kuin purjeen kasaakaan näkyi. Silloin jo kesäillan hämärä
peitti meren. Siinä istuessaan ja katsellessaan hän muisteli poikien
käyntiä ja erikoisesti huvitti häntä se seikka, että pojat huomasivat
sen "pirun". Juusolle tuli tätä ajatellessaan halu lähteä käymään
siinä pirun aitassa. Hän kyllä tiesi, mitä siellä on, mutta meni
kuitenkin, avasi oven ja katseli sisälle. Siinä oli eräällä laatikolla
kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet hänen isälleen. Juuso otti niistä
esille päällimmäisen, avasi sen auki. Sen välistä hän löysi kirjeen,
Anterus-vainajan ruskettuneen kirjeen, joka kuului:

    Rakkaat vanhemmat!

    Toivotan Teille Jumalan rauhaa ja onnellista joulua sinne
    kaikille omaisille.

    Täällä sitä kaupungissa on aina niin kiire, ettei jouda
    kirjoittamaankaan niin usein kuin haluttaisi.

    Mitä isä meinaa niiden rahojen kanssa, joita siellä kotona
    lienee taas kymmenkunta tuhatta? Eikös se ole huono pankki
    se oma puinen kaappi. Palaa vielä jonain kauniina yönä tai
    päivänä, ja siinä menivät vuosien säästöt. Minä tiedän paljon
    viisaamman ja varmemman keinon. Minulla näet on täällä pankissa
    niin sanottu juokseva tili. Sinne saa panna rahaa kuinka paljon
    haluttaa ja siinähän tuota olisi tilaa isänkin rahoille. Pois saa
    milloin haluttaa, vaikka samana päivänä kuin on sinne tuonut!
    Isän olisi nyt viisainta heti tuoda tai lähettää tänne minun
    juoksevalle tililleni pankkiin kaikki liikenevät rahansa. Saa
    niistä korkoakin. Minä takaan, että kuusi prosenttia ainakin saa.
    Ja mitä ne veljeni vaimon Eupenkaan rahat tekevät joutilaina
    makaamassa siellä isän kaapin laatikossa. Sopisi panna vain nekin
    tulemaan samalle tilille, niin pääsisi isä rauhaan niidenkin
    hoitamisesta, ja Juusohan ne joskus kuitenkin juo.

    Herran rauha olkoon kanssanne!

                                           Anterus Heikkilä.

Juuson sormet vapisivat niin, että kirje putosi hänen käsistään pari
kertaa peräkkäin. Hänen oikea käsivartensa nytkähteli ja heilahteli
vastoin hänen tahtoansa.

-- Siinä näet, velimiesvainaja! Vielä kuoltuasikin omat paperisi
todistavat sinua vastaan!

Hän meni tupaan, sytytti lampun, peitti ikkunat huolellisesti, otti
ryypyn viskipullosta, kävi keinutuoliin istumaan, nousi ylös, käveli
sinne ja tänne ja huudahteli ääneen: "Voi sinä kurja petturi ja varas!"

Sitten hän rupesi kirjoittamaan kirjettä veljensä pojille. Siitä tuli
pitkä kirje. Hän kirjoitti monta tuntia. Lainaamme tähän siitä vain
muutamia lauseita:

    "Rakkaat veljenpoikani!

    Kun te tänään illan suulla olitte täällä, teki mieleni jutella
    koko sukumme historia teille, koska näytitte kelpo miehiltä
    ja hyviltä ihmisiltä. Se olisi kuitenkin vienyt aikaa, aamuun
    asti ainakin, eikä tullut silloin sanojakaan suuhuni, mutta
    nyt alkoivat kaikki entiset asiat päässäni elää ja minä tahdon
    piirtää näille paperiarkeille rehellisesti kuin Jumalan
    tuomioistuimen edessä kaikki asiat täydessä valkeudessa,
    salaamatta kamalimpiakaan tapauksia ja niitäkään, jotka koskevat
    teidän isävainajaanne -- --?

    Näin olen parisen vuosikymmentä elänyt kuin maallisessa
    helvetissä -- ulkonaisesti katsoen. Veljeni ryösti minun
    osuuteni isän perinnöstä ja lisäksi vaimoni Eupen perintörahat,
    niinkuin näkyy velivainajan isälleni kirjoittamasta kirjeestä.
    Tämä kirje, ihme kyllä, löytyi vasta tänään, ja se on nyt tässä
    minun pöydälläni ja minä panen sen tähän mukaan teidänkin
    luettavaksenne. Minä en vaadi teiltä takaisin rahojani sillä
    enhän minä niillä rahoilla voisi ostaa menetettyä perheonneani,
    tehdä tytärtäni jälleen eläväksi, itseäni ja vaimoani nuoreksi.
    Te ette siis voisi rahallanne tehdä minua onnellisemmaksi kuin
    olen. Minä en ole ketään pettänyt, en keneltäkään ottanut
    vääryydellä mitään, en ketään murhannut enkä onnettomaksi
    saattanut, ja vaikka minulla ei ole nykyjään leipää eikä
    särvintä, ei teetä, ei kahvia, ei sokeria, ei muuta öljyä
    kuin mikä lampussa paraikaa vielä on, ei rahaa eikä tietoa
    mistään elämisen tarpeista -- ei lapsia eikä vaimoa -- niin
    tunnen minä niin syvää _Onnea_, etteivät kaiken maailman meret
    kykenisi sitä peittämään, ja siitä syystä en minä tarkoita pahaa
    velivainajalleni enkä teille hänen jälkeläisilleen, vaikka
    olenkin tämän testamenttini kirjoittanut. Minä olen oikea onnen
    poika!"

Sitten Juuso lopetti kirjoittamisen. Hän valmistautui makuulle, mutta
muisti kirjoitukseninnossa unohtuneen viskipullonsa ja ryyppäsi siitä
kerran ja toisen. Se tuntui tekevän hyvää ja hän nosti vuoteensa
viereen tuolin, jolle asetti viskipullon niin, että se oli hänen
loikoessaan käden ulottuvilla. Hän jätti lampun palamaan. Kaikki tuntui
hyvältä.

       *       *       *       *       *

Sinä yönä ei oltu verkoilla, ja Euppe ja Miinakin makasivat kotona.

Aamulla varhain heräsi Euppe. Hän tunsi huoneissa lampun savun hajua
ja muisti, ettei ainakaan hänen ja Miinan lamppu ollut savunnut siinä
lyhyessä ajassa, minkä he ennen makuulle menoaan tulta tarvitsivat.

Miina heräsi heti sen jälkeen ja tunsi niinikään lampunsavun hajua,
meni keittiöön ja kysyi äidiltään:

-- Mistähän tätä lampunsavua on tullut?

-- Luultavasti isän puolelta.

Oli aamiaisen aika.

Ulkona liikkuessaan oli Miina huomannut, että isän huoneen ikkunat ovat
yhä peitetyt, vaikka hän tavallisesti, vanhojen ihmisten tapaan nousi
ylös varhain.

Miina päätteli, että isä varmaan on kovasti sairaana.

Hän meni äitinsä luo.

-- Isä taitaa olla kipeä. Meidän on mentävä katsomaan.

-- Mene yksinäsi!

-- Äidin on tultava myös. Minua peloittaa.

Ovet Juuson puolelle eivät olleet koskaan lukossa. Euppe ja Miina
pääsivät siis helposti sisään.

Kun ikkunat olivat peitetyt, oli huone hämärä. Lamppu paloi vielä
pöydällä. Se savusi hiljakseen.

Juuso nähtiin makaavan vuoteessaan kädet ristissä yli rinnan. Hänen
kasvoillaan oli autuas hymy.

Huoneessa oli viskinhajua.

Euppe huomasi viskipullon ja sanoi:

-- Humalassa makaa joutava, ja on jättänyt lampun palamaan koko yöksi.
Onpas sillä nyt rahaa!

Miina oli ennättänyt sillä aikaa isänsä vuoteelle. Hän ravisteli isää,
mutta huomasi pian, ettei tämä enää elänyt.

-- Herra Jumala! Isähän on kuollut!

Euppe tuli tarkastamaan miestään.

-- Juonut on joutava itsensä kuoliaaksi. Voi sinä kurja!

-- Älä rakas äiti sano isästä enää sillä tavalla! Isähän on kuollut.

-- Sanon minä!

Euppe oli jo ennättänyt Juuson kaapille ja laatikoille ja tarkastanut
kaikki kukkarot ja taskut eikä ollut löytänyt penniäkään rahaa. Sen
huomion tehtyään hän alkoi valittaa kovalla äänellä:

-- Voi rakas Miina tyttöseni! Mihin me nyt joudutaan tämän kanssa! Ei
niin pennin pyöryläistä missään! Ei niin pennin pyöryläistä! Millä me
hänet hautaamme? Pitääkö meidän nyt tähänkin pyytää enoilta rahaa!
Olisi uponnut vaikka mereen, ettei olisi joutunut meidän harmiksemme!

Miina oli polvillaan isänsä vuoteen vieressä, pää painuneena isän
liikkumattomalle rinnalle ja itki.

-- Älä rakas äiti haasta sillä tavalla, rukoili Miina, isähän on
kuollut!

-- Älä haasta! Kelpaa niin sanoa sinun, jonka ei tarvitse tietää, millä
rahoilla ruumis hautaan saadaan!

Euppe huiski sinne ja tänne. Hän oli avannut ikkunat ja sammuttanut
lampun. Tupa oli valoisa.

Euppe säpsähti huomatessaan, ettei liedellä oltu keitetty pitkään
aikaan. Hän muisti huomanneensakin, ettei pitkiin aikoihin ollut
noussut savua Juuson puolelta.

Hän tarkasti kellarit ja aitat. Ei mitään missään, ei perunoita, ei
silakoita, ei leipää, ei kerrassaan mitään.

Hän saapui hengästyneenä sisään. -- Hän oli vanhetessaan lihonut ja
hengästyi peräti vähästä, jo keittiön portaita noustessaankin, entä
sitten näin paljosta juoksusta! Hän löysi Miinan yhä äänettömänä
itkemässä ja purskahti nyt itkuun itsekin.

-- Voi hyvä Jumala! Isällä ei ole ollut mitä syödä! Voi hyvä Jumala!
Isä on kuollut nälkään!

Hänen huomionsa kiintyi pöydällä oleviin papereihin. Hän luki ne
ahmien. Sitten hän kumartui pöytää vasten, itki ääneen ja huusi:

-- Voi hyvä Jumala! Enhän minä sitä tiennyt! Voi hyvä Jumala! Voi hyvä
Jumala!

Vähitellen hiljeni hänen äänensä ja sammui lopulta kokonaan.

Kun äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus nousi Miina ja meni puhuttelemaan
äitiään. Hän kysyi: "Äiti, mikä sinun on?" -- mutta huomasi, ettei äiti
ei enää hengittänyt -- hän oli jättänyt tämän maailman.

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saaren seikkailija" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.