Title: Kristiina Lauritsantytär III: Risti
Author: Undset, Sigrid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kristiina Lauritsantytär III: Risti" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

RISTI ***



KRISTIINA LAURITSANTYTÄR III: RISTI

Kirj.

Sigrid Undset


Tekijättären luvalla suomentanut

Siiri Siegberg



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS:

   I. Sukulaissopua.
  II. Velalliset.
 III. Risti.



I

SUKULAISSOPUA



I


Erlend Nikulauksenpojan ja Kristiina Lauritsantyttären asuessa toista
vuotta Jørundgaardissa tahtoi kartanon emäntä itse lähteä kesäksi
tunturituvalle.

Hän oli tuuminut sitä talvesta lähtien. Skjennessä oli ollut vanhoista
ajoista asti sellainen tapa, että emäntä itse hoiti karjatalouden,
sillä eräs sen talon tyttäristä oli kerran lumottu vuoren peittoon,
ja sen jälkeen oli tytön äiti aina tahtonut olla kesät karjamajalla.
Mutta Skjennessä oli omat tapansa useassa suhteessa -- ihmiset olivat
tottuneet siihen eivätkä enää ihmetelleet.

Muualla ei ollut tapana, että suurkartanoiden naiset itse lähtivät
tunturille. Kristiina tiesi, että jos hän tekisi näin, tulisivat
ihmiset puhumaan asiasta ja oudoksumaan sitä.

-- Mutta joutavat oudoksumaan. Kai heillä muutenkin jo on puhumista
hänestä ja hänen asioistaan.

-- Audun Torberginpojalla ei ollut muuta tavaraa kuin aseensa ja
pitovaatteet naidessaan Ingebjørg Nikulauksentyttären Loptsgaardista.
Hän oli ollut Hamarin piispan ratsupäällikkö; ja piispan ollessa
pohjoisessa uutta kirkkoa vihkimässä kävi Ingebjørgille hullusti.
Nikulaus Sigurdinpoikaan koski tapaus ensin kovasti. Hän vannoi maan
ja taivaan kautta, ettei hänen vävykseen tule mikään ratsumies. Mutta
Ingebjørg sai kaksoset, ja siinä oli kai Nikulauksen mielestä liikaa
lastia yhden kannettavaksi -- niin arvelivat ihmiset nauraen. Hän antoi
tyttärensä Audunille vaimoksi.

Tämä tapahtui kaksi vuotta ennen Kristiinan häitä. Unohtunut se ei
ollut, ja ihmiset muistivat kyllä Audunin vieraspaikkakuntalaiseksi
-- hän oli kotoisin Hadelandista ja hyvää sukua, vaikka tuo suku oli
perin köyhtynyt. Eikä miehestä itsestäänkään oikein pidetty Silissä,
sillä hän oli jäykkäluontoinen ja kova, hidas unohtamaan pahat sekä
hyvät, mutta muuten uuttera työssä ja koko lailla laintunteva; Audun
Torberginpoika oli tavallaan arvossapidetty -- lisäksi hän oli mies,
jonka kanssa laakson asukkaat karttoivat joutua vihoihin.

Kristiina näki edessään Audunin leveät, ruskeapintaiset, tuuhean,
kiharaisen punaisen tukan ja parran kehystämät kasvot, ja terävät,
pienet, siniset silmät. Miehessä oli jotakin tuttua -- Kristiina oli
nähnyt senkaltaisia kasvoja Husabyn palvelusväen joukossa -- jollakin
Erlendin alustalaisella tai loisella.

Kartanon emäntä huokasi. Sellaisen miehen oli varmaan helpompi kohota
kunniaan, joka eleli vaimonsa perintötilalla. Joka ei ollut milloinkaan
omistanut muuta.

       *       *       *       *       *

Talven ja kevään kuluessa sai Kristiina alituiseen selitellä Frida
Styrkaarintyttärelle, joka oli tullut heidän mukanaan Trøndelaagenista
ja oli hänen ylin palvelusnaisensa, että näin ja näin tässä laaksossa
oli tapana tehdä kesäisin, tämmöiseen oli heinäväki tottunut ja näin
tehtiin elonkorjuussa. -- Frida muisti tietysti miten Kristiina oli
tehnyt ja teettänyt ennen. Nyt hän tahtoi, että kaiken tuli olla tässä
samoin kuin Ragnfrid Ivarintyttären aikaan.

Mutta oli sentään vaikea sanoa suoraan, ettei hän itse aikonut jäädä
kartanoon kesäksi. Hän oli ollut Jørundgaardin emäntänä kaksi talvea ja
kesää ja tiesi, että jos hän nyt lähtisi tunturille, pidettäisiin sitä
karkaamisena.

Hän ymmärsi Erlendin aseman hyvin vaikeaksi. Siitä asti kun Erlend
oli istunut hoitajansa polvella, oli hän tottunut aina käskemään ja
komentamaan kaikkia. Ja jos hän oli suostunut toisen neuvoon tai
alistunut toisen tahtoon, ei hän ollut tiennyt siitä itse.

Hän ei mitenkään voinut olla sellainen, miltä nyt näytti. Hänellä oli
varmasti ikävä. Kristiina itsekin ikävöi. Hiljaisen, suljetun laakson
pohjalla sijaitseva lapsuudenkoti, leppärantaisen joen ahteesta
kohoavat laakeat pellot, viljelysten keskellä sijaitsevat kartanot
tunturin juurella, painautuneina äkkijyrkkien kalliokylkien alle,
joiden harmaat lovet ammottavat taivasta vasten, vaaleat vieremäjuovat,
jotka levenevät ylhäältä alas, ja laakson pohjalta ylöspäin kiipeävät
kuusi- ja koivumetsät -- tämä ei ollut enää hänen omasta mielestäänkään
maailman kaunein ja turvallisin soppi. Täällä oli ahdasta. Ja Erlendin
mielestä täällä varmaan oli rumaa ja ahdasta ja epäviihtyisää.

Mutta mistään ei saattanut nähdä, ettei hän olisi viihtynyt hyvin.

       *       *       *       *       *

Sinä päivänä, jolloin karja päästettiin ulos, sai Kristiina viimeinkin
ilmaistuksi aikomuksensa -- illalla, istuessaan illallispöydässä.
Erlend penkoi kalavatia, etsien makeata palaa -- häneltä jäi sormet
vatiin sulasta ihmetyksestä, ja hän tuijotti vaimoonsa. Silloin
Kristiina sanoi nopeasti sen tapahtuvan pääasiassa kaulataudin tähden,
joka liikkui laakson pikkulasten keskuudessa; Munan oli heikko;
Kristiina aikoi viedä hänet ja Lauritsan kanssaan tunturille.

No niin, arveli Erlend. Kai sitten on parasta, että Kristiina ottaa
Ivarin ja Skulenkin mukaansa.

Kaksoset hypähtivät paikallaan ja puhuivat loppuaterian ajan kilvan
minkä kerkisivät. He tahtoivat mennä Erlingin matkaan, joka paimensi
lampaita pohjoisessa, Graahøien-kukkuloiden välissä. Kolme vuotta
sitten olivat eräät sililäiset lammaspaimenet tavanneet siellä
karjanvarkaan ja tappaneet hänet Raanekampenilla olevaan kivimajaan
-- mies oli ollut joku henkipatto pahantekijä Østerdalenen puolelta.
Palvelijoiden noustua pöydästä kantoivat Ivar ja Skule heti kaikki
aseensa tupaan ja alkoivat puuhailla niiden ääressä.

Vähän myöhemmin illalla lähti Kristiina etelää kohti Simon
Andreksenpojan tyttärien ja poikainsa Gauten ja Lauritsan kanssa.
Arngjerd Simonintytär oli ollut Jørundgaardissa suurimman osan talvea.
Tyttö oli viidentoista vanha, ja joulun aikaan oli Simon kerran
tuuminut, että Arngjerdin oli aika oppia enemmän kuin mitä hän saattoi
oppia kotona; hän oli jo yhtä taitava kuin palvelusneidot. Kristiina
tarjoutui silloin ottamaan tytön luokseen ja opettamaan hänelle
mitä itse osasi, sillä hän näki Simonin pitävän tytöstä kaikesta
sydämestään ja huolehtivan hänen tulevaisuudestaan. Ja lapselle oli
hyvä päästä näkemään toisenkinlaista taloudenhoitoa kuin Formon.
Simon Andreksenpoika oli vaimonsa molempien vanhempien kuoltua seudun
rikkaimpia miehiä. Hän hoiti tilojaan huolellisesti ja taitavasti, ja
Formon maatalous menestyi hänen ahkerissa ja innokkaissa käsissään.
Mutta sisätalouden laita oli vähän niin ja näin -- palvelusnaiset
määräilivät ja johtivat asioita, ja kun Simon huomasi epäjärjestyksen
ja tuhlailun paisuvan mahdottomiin, hän pestasi palvelijan tai pari
lisää, mutta ei moittinut milloinkaan vaimoansa eikä näyttänyt
odottavan, että tämä tarttuisi pontevammin emännän tehtäviin. Oli kuin
hän ei olisi vieläkään pitänyt Ramborgia oikein täysikasvuisena --
mutta hän oli hyvin hyvä ja mukautuva vaimoaan kohtaan ja jakoi tälle
ja lapsille lahjoja sopivaan ja sopimattomaan aikaan.

Kristiina alkoi pitää Arngjerdista tutustuttuaan tähän. Kaunis ei
Arngjerd ollut, mutta hän oli viisas, lempeä ja hyväsydäminen,
sormistaan sukkela ja aikaansaava. Nuoren tytön askarrellessa hänen
kerallaan taloudessa tai istuessa hänen rinnallaan kutomatuvassa illoin
ajatteli Kristiina usein, että olisi ollut hauska, jos joku hänen
lapsistaan olisi ollut tyttö. Tytär kiintyi varmaan paremmin äitiinsä.

Hän mietti sitä nytkin tänä iltana taluttaessaan Lauritsaa ja
valvoessaan Gautea ja Arngjerdia, jotka kulkivat edellä. Ulvhild
juoksenteli milloin milläkin puolella, astuen rikki vesilätäköiden
hienon jääkuoren -- hän oli olevinaan jokin eläin ja oli kääntänyt
punaisen vaippansa nurin, niin että valkoinen jäniksenkarva oli
päälläpäin.

Laakson pohjalla taajenivat varjot hämäräksi, joka levisi paljaiden
ruskeiden maiden yli. Ensimmäiset tähdet syttyivät valjuina ja
valottomina korkealla taivaan laessa, missä vedenvihreä kirkkaus
tummui sineksi ja pimeydeksi ja yöksi. Mutta tunturien mustan reunan
takana näkyi vielä leveä keltainen palle, ja siitä levisi kajastus
louhikkovieruun, jonka alitse he kulkivat. Ylinnä taivasta vasten
välkkyivät lumihuiput ja sinertävät jäätiköt, jotka synnyttivät
kuohuvia, pärskyviä puroja kaikkialle tunturin laidoille. Juoksevan
veden ääni täytti koko ilman -- alinna kaikui joen vihainen pauhu. Ja
kaikista lehdoista ja metsistä ja vesakoista kuului linnun laulu.

Kerran Ulvhild pysähtyi, otti maasta kiven ja viskasi sen sinne, mistä
kuului linnunlaulua. Mutta iso sisko tarttui häntä käsivarteen. Sitten
hän käveli hiljaa kappaleen matkaa, mutta hetken kuluttua hän kiskaisi
itsensä irti ja kirmaisi alamäkeen -- kunnes Gaute huusi häntä. He
olivat sillä kohtaa, missä tie kääntyy kuusimetsään; metsästä kuului
rautajousen ääni. Siellä oli vielä lunta, ja ilmassa tuntui kylmän uho.
Etäämpänä muutamassa aukeassa seisoi Erlend Ivarin ja Skulen kanssa.

Ivar oli ampunut oravaa; nuoli oli lentänyt kuusen latvaan ja tarttunut
runkoon, ja poika tahtoi saada sen nyt alas. Hän heitti kiven toisensa
jälkeen sitä kohti; puun mahtava runko soinnahti joka kerran kun kivi
sattui siihen.

"Odotahan, minä koetan osaisinko ampua sen alas sinulle", virkkoi isä.
Hän heitti viitan selkäpuoleen, asetti nuolen jouselle ja tähtäsi,
verrattain huolimattomasti hämärässä. Jousi helähti, nuoli suhahti
ilman halki ja kaivautui kuusenrunkoon pojan nuolen viereen. Erlend
otti uuden nuolen ja ampui toistamiseen -- toinen puuhun osuneista
nuolista putosi viuhkuen oksalta oksalle; toisen nuolen kanta oli
silpoutunut, mutta kärki pysyi yhä puussa kiinni.

Skule juoksi lumeen hakemaan molempia nuolia. Ivar töllisti
kuusenlatvaan:

"Tuo on minun, isä, tuo, joka jäi puuhun! Se on rungossa väkää myöten
-- se oli luja laukaus, eikö ollut, isä?" -- ja hän alkoi selitellä
Gautelle, miksi hän ei ollut saanut sattumaan oravaan.

Erlendiä nauratti, ja hän veti viitan paikoilleen:

"Joko sinä käännyt, Kristiina? Täytyy lähteä kotiin päin. Me aiomme
Naakkven kanssa lähteä teerenpyyntiin huomenaamulla päivän sarastaessa
--"

Kristiina vastasi nopeasti aikovansa saattaa tytöt perille asti --
hänen oli puhuttava pari sanaa sisarensa kanssa tänä iltana.

"Ivar ja Skule voivat mennä äidin mukana ja saattaa kotiin -- jos minä
saan tulla teidän kanssanne, isä", sanoi Gaute.

Erlend nosti Ulvhild Simonintyttären syliinsä hyvästiksi. Ja koska
tyttö oli hyvin kaunis ja raikkaan näköinen punaisine poskineen, jotka
hohtivat ruskeiden kiharoiden ja valkoisen nahkahilkan keskeltä,
hän suuteli lasta ennen kuin laski hänet maahan ja kääntyi sitten
palatakseen kotiin Gauten kanssa.

Nyt, kun Erlendillä ei ollut muuta huolehdittavaa, oli hän aina
poikainsa kanssa. -- Ulvhild tarttui tätinsä käteen ja kulki vähän
matkaa sievästi -- sitten hän taas lähti juoksuun ja ryntäsi Ivarin ja
Skulen keskeen. Hän oli todellakin kukoistava lapsi -- mutta vallaton
ja raisu. Jos heillä olisi ollut tytär, olisi Erlend varmaan myös aina
leikkinyt sen kanssa --.

       *       *       *       *       *

Kun he astuivat Formon tupaan, oli Simon siellä vain pienen poikansa
kanssa. Hän istui kunniaistuimella pitkän pöydän keskikohdalla
katsellen Andresta; lapsi oli polvillaan ulkopuolisella penkillä ja
leikki vanhoilla puunauloilla koettaen saada niitä kestämään pystyssä
nuppupuoli alaspäin. Ulvhild huomasi tämän ja unohti mennä tervehtimään
isäänsä; hän kipusi penkille veljensä viereen, tarttui poikasta niskaan
ja alkoi takoa hänen päätään pöytää vasten huutaen, että ne olivat
hänen naulansa, isä oli itse antanut ne hänelle.

Simon nousi erottamaan lapsia; silloin hän tuli sysänneeksi maahan
pienen kivivadin, joka oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Se putosi
maahan ja särkyi.

Arngjerd ryömi pöydän alle ja keräsi kokoon kappaleet. Simon otti ne
häneltä, katsoi niitä ja sanoi hyvin onnettomana: "Taitaapa nyt äiti
suuttua!" Se oli pieni, kaunis, hohtavan valkoinen kuvallinen kivivati,
jonka herra Andres Darre oli tuonut Ranskasta; Helga oli saanut sen
häneltä perinnöksi, mutta oli antanut Ramborgille, selitti Simon;
naiset pitivät sitä hyvin suurena kalleutena. Kuullessaan samassa
vaimonsa liikkuvan porstuassa piilotti Simon kätensä selän taakse.

Ramborg tuli sisään ja tervehti sisartaan ja sisarenpoikia. Hän riisui
vaipan Ulvhildin yltä, ja tyttö juoksi syleilemään isäänsä.

"Oletpas sinä hieno tänään, Ulvhild -- hopeavyö näin arkena, tarkoitan
--", sanoi Simon, mutta ei voinut koskea lapseen, kun hänen kätensä
olivat täynnä vadinkappaleita.

Ulvhild huusi, että hänhän oli ollut tänään Kristiina-tädin luona
Jørundgaardissa, siksi äiti oli aamulla pukenut hänet näin komeaksi.

"Niin, äiti pitääkin sinut niin sievänä -- sinut voisi vaikka panna
kirkon pohjoiskaappiin ihan tuommoisenaan", sanoi Simon hymyillen.
Ainoa työ, johon Ramborg puuttui, oli tyttären pukeminen; Ulvhild oli
aina hyvin laitoksissaan.

"Miksi sinä seisot noin?" kysyi Ramborg mieheltään.

Simon näytti vadinkappaleet: "Mitä sinä mahtanet sanoa tästä --",
aloitti Simon.

Ramborg otti ne käsiinsä: "Ei sinun silti olisi tarvinnut tekeytyä niin
typeräksi --"

Kristiinasta tuntui pahalta. Oli totta, että Simon oli näyttänyt
hölmöltä seisoessaan siinä vadin palasia piilotellen ja tekeytyessään
ikään kuin hyvin lapselliseksi. Mutta Ramborgin ei olisi tarvinnut
lausua sitä.

"Minä luulin sinun suuttuvan, kun vatisi meni rikki", sanoi mies.

"Sinä olet aina pelkäävinäsi ja varovinasi, ettei vain suinkaan mikään
suututtaisi minua -- näin pikkuasioissa", vastasi Ramborg -- ja nyt
huomasivat molemmat toiset, että hän oli itkuun purskahtamaisillaan.

"Kyllä sinä tiedät, Ramborg, etten minä ainoastaan ole olevinani",
sanoi Simon. "Eivätkä ne ole yksin pikkuasioita --"

"Mitä lienevät", vastasi vaimo. "Sinä et ole koskaan puhunut minulle
suurista asioista, Simon --"

Hän kääntyi äkkiä ja lähti porstuan ovea kohti. Simon jäi katsomaan
hänen jälkeensä. Hänen sitten istuutuessaan tuli hänen poikansa Andres
pyrkimään isän syliin. Simon nosti pojan polvelleen ja painoi leukansa
lapsen päälakeen, mutta ei näyttänyt kuulevan tämän puhetta.

Kotvasen kuluttua sanoi Kristiina hiukan viivytellen:

"Ramborg ei ole enää niin nuori, Simon -- teidän vanhin lapsenne on jo
seitsemän vuoden vanha --"

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Simon -- tarpeettoman terävästi, kuten
Kristiinasta tuntui.

"En tarkoita sen enempää kuin että sisarestani kenties tuntuu, ettet
sinä luota häneen tarpeeksi -- etkö voisi antaa hänen määrätä vähän
enemmän tässä kartanossa -- yhdessä sinun kanssasi?"

"_Minun_ vaimoni määrää niin paljon kuin hän tahtoo", vastasi Simon
kiihkeästi. "En vaadi Ramborgia tekemään enemmän kuin hän itse tahtoo,
mutta en ole milloinkaan kieltänyt häntä puuttumasta mihinkään Formon
asioihin. Jos tunnet olomme, niin tiedät, että tämä on totta --"

"Enhän minä epäilekään", ehätti Kristiina. "Mutta minusta tuntuu usein
siltä, lanko, kuin et sinä muistaisi, että Ramborg nyt on aikuisempi
kuin siihen aikaan, jolloin sinä nait hänet. Muista toki, Simon --"

"Muista _sinä_ --" hän laski lapsen luotaan ja hypähti paikaltaan,
"että Ramborg ja minä suostuimme toisiimme -- sinä ja minä emme
päässeet niin pitkälle --". Vaimo astui samassa sisään kantaen
olutkulhoa vieraille; Simon astui kiireesti vaimoaan vastaan ja laski
kätensä hänen olkapäälleen: "Voitko ajatella, Ramborg -- sisaresi
luulee, ettet sinä ole tyytyväinen oloihisi", sanoi hän ja nauroi.

Ramborg nosti katseensa; hänen suuret tummat silmänsä välkkyivät
oudosti, kun hän kysyi: "Kuinka niin? Minä sain mitä halusin, kuten
sinäkin sait -- ellemme me kaksi sisarusta olisi tyytyväiset, niin kuka
sitten --" ja hänkin nauroi.

Kristiina seisoi paikallaan suuttumuksesta punaisena; hän ei tarttunut
olutkulhoon:

"Nyt on jo myöhä -- on aika lähteä kotiin", sanoi hän hakien silmillään
poikiaan.

"Älähän nyt, Kristiina!" Simon otti olutkulhon vaimonsa käsistä ja joi
vieraan maljan. "Heitä pois vihat. Niin tarkkaan ei sovi punnita joka
sanaa, joka lausutaan omaisten välillä -- istu ja anna anteeksi, jos
vastasin sinulle toisin kuin olisi pitänyt --"

"-- Minua väsyttää", sanoi hän sitten, venyttelihe ja haukotteli. Hän
kysyi pitkällekö Jørundgaardissa oli ennätetty toukojen teossa --
täällä oli kynnetty nurin kaikki kartanon pohjoispuolella olevat pellot.

Kristiina lähti niin pian kuin katsoi soveliaaksi. Simonin ei tarvinnut
tulla saattamaan, sanoi hän, kun tämä tarttui huppuviittaansa ja
piiluunsa -- olihan hänellä mukanaan isot pojat. Mutta Simon tahtoi
välttämättä lähteä mukaan -- ja pyysi vielä Ramborgiakin lähtemään
ainakin pihaveräjälle. Ramborg ei tavallisesti milloinkaan lähtenyt
saattamaan, mutta nyt hän saattoi heitä tielle asti.

Ulkona oli pilkkopimeä, mutta taivas oli tähdessä. Pelloilta huokui
keväinen lannoituksen tuoksu öisen viileyden läpi. Kaikkialta kuului
veden solinaa pimeydessä.

Simon ja Kristiina kävelivät pohjoista kohti, pojat juoksentelivat
edellä. Kristiina tunsi Simonin tahtovan sanoa jotakin, mutta ei
viitsinyt auttaa häntä tolalle, sillä hän oli vielä hyvin vihainen
äskeisestä. Pitihän hän langostaan -- mutta raja tuli olla sillä, mitä
sai sanoa ja lyödä sitten leikiksi -- joskin oltiin omaisten kesken.
Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Kristiinasta juuri siksi tuntui
pahalta nähdä Simonia kiivaana ja karkeana, että tämä oli pysynyt niin
uskollisesti heidän tukenaan vaikeuksissa -- Kristiina ei voinut antaa
vastaiskuja. Hän muisti erään tapauksen, joka oli sattunut ensimmäisenä
talvena, heti heidän tultuaan seudulle: Ramborg oli lähettänyt
noutamaan häntä heille, sillä Simon makasi vuoteessa potien kaulapöhöä.
Tuo tauti vaivasi häntä väliin. Mutta Kristiinan tultua Formoon ja
mentyä Simonin luo ei tämä kärsinyt sitä, että Kristiina kosketti tai
edes katsoi häneen. Hän oli niin raivoissaan, että Ramborgin täytyi
perin onnettomana pyydellä anteeksi, että oli toimittanut sisarensa
sinne. Simon ei ollut samanlainen Ramborgia kohtaan, kertoi tämä,
ollessaan ensi kertaa sairaana heidän naimisiin mentyään, kun vaimo oli
tahtonut hoitaa häntä. Aina kun kaulapaise ilmestyi, hän piilottautui
vanhaan rakennukseen, jota sanottiin Sæmundintuvaksi, ja hänen
lähellään sai olla vain eräs ruma, tuhruinen ja täitätippuva vanha
äijä, jonka nimi oli Gunstein; tämä oli palvellut talossa jo ennen
Simonin syntymää. -- Perästäpäin Simon sitten ilmestyi sovinnontekoon
vaimonsa sisaren luo ja kertoi silloin, ettei hän kärsinyt ketään
lähellään maatessaan sängyn pohjalla; se oli hänestä niin surkean noloa
aikamiehelle. Kristiina oli vastannut lyhyesti: miksikäs niin; eihän
ole mikään synti, että miehellä on kaulapöhö.

Simon saattoi häntä sillalle asti, ja he vaihtoivat koko matkalla vain
muutaman sanan ilmasta ja talon töistä -- uudistaen saman, mitä olivat
sanoneet jo tuvassa. Simon toivotti hyvää yötä -- mutta kysyi sitten
äkkiä:

"Tiedätkö sinä, Kristiina, mitä minä olen tehnyt Gautelle, kun poika on
niin vihainen minulle?"

"Gauteko?" kysyi Kristiina ihmeissään.

"Niin, etkö ole huomannut? Hän karttaa minua -- ja ellei hän pääse
kohtaamasta minua, avaa hän tuskin suutaan, kun puhun hänelle --"

Kristiina pudisti päätään; ei hän ollut huomannut sitä; "ellet sinä ole
sanonut leikillä semmoista, josta hän on pahastunut, kuten lapset usein
tekevät --"

Simon kuuli Kristiinan äänestä, että tämä hymyili; silloin hän
naurahti: "En minä muista, mitä se voisi olla --"

Sitten hän toivotti uudelleen hyvää yötä ja lähti.

       *       *       *       *       *

Jørundgaardissa oli hyvin hiljaista. Tupa oli pimeä, ja valkea liedellä
sammunut. Bjørgulf makasi valveilla ja sanoi isän ja veljen lähteneen
hyvän aikaa sitten.

Isännänsängyssä makasi Munan yksin täydessä unessa. -- Äiti painoi
hänet syliinsä laskeuduttuaan levolle.

-- On niin vaikeata puhua asiasta Erlendille, kun ei tämä sitä itse
huomaa. Ettei hänen pitäisi viedä isoja poikia kanssaan metsälle, kun
talossa oli liiankin paljon tekemättömiä töitä.

Sitä Kristiina ei odottanut, että Erlend itse olisi alkanut kulkea
auran kurjessa. Tuskin hän olisi jaksanut edes tehdä täyttä rupeamaa.
Eikä siitä olisi pitänyt Ulfkaan, että Erlend olisi puuttunut kartanon
töihin. Mutta hänen poikansa eivät saaneet kasvaa niinkuin heidän
isänsä -- oppia vain aseiden käyttöä, riistanpyyntiä ja hevosilla
huvittelemista ja istua lautapelin ääressä papin kanssa, joka koetti
salavihkaa päntätä ritarinpojan päähän vähän latinaa, lukua, laulua ja
harpunsoittoa. Hän piti talossa niin vähän palvelusväkeä juuri siksi,
että tahtoi totuttaa poikansa ymmärtämään lapsesta asti, että heidän
tuli oppia maatöihin. Erlendin poikien ritaritulevaisuus tuntui nykyään
sangen epävarmalta.

Gaute oli ainoa koko poikalaumasta, joka näytti saavan jotakin aikaan.
Gaute oli uuttera -- mutta hän oli vain kolmentoista ikäinen; olisi
ollut luonnotonta, ellei hän olisi mieluummin seurannut isäänsä, kun
tämä pyysi häntä mukaansa.

Mutta oli vaikea puhua Erlendille tästä. Sillä Kristiinan vankka
päätös oli, ettei hänen miehensä milloinkaan ollut saava kuulla hänen
suustaan sanaa, josta hän olisi nähnyt vaimonsa moittivan miestään tai
valittavan kohtaloa, johon Erlend oli johtanut itsensä ja poikansa.
Mutta ei ollut helppo saada isää tajuamaan, että hänen poikiensa tuli
tottua itse tekemään työtä kotikartanossa. Kunpa Ulf voisi puhua siitä,
ajatteli Kristiina.

       *       *       *       *       *

Muutettaessa karjaa kevätlaitumelta Høvringiin lähti Kristiina
mukaan tunturille. Kaksosia hän ei huolinut sinne. Nämä olivat pian
yhdentoista vuoden ikäiset ja he olivat rajuimmat ja itsepäisimmät
kaikista hänen lapsistaan; heitä oli vielä vaikeampi pitää kurissa
siksi, että heitä aina oli kaksi vetämässä yhtä köyttä. Milloin hän sai
Ivarin yksin käsiinsä, oli tämä kiltti ja taipuvainen, mutta Skule oli
tuittupäinen ja kiivas -- ja kun molemmat olivat yhdessä, teki Ivar
kaiken, mihin toinen yllytti.



II


Varhain syksyllä lähti Kristiina kerran ulos puolenpäivän aikaan.
Paimen oli kertonut, että alhaalla hakkuupaikalla kasvoi hyvin paljon
tulikukkia ja että Kristiina löytäisi sinne, jos seuraisi joen juoksua.

Kristiina löysi paikan: se oli jyrkkä, päivänpaahteinen rinne --
oli juuri paras noukinta-aika. Niitä kasvoi kaikkialla raunioiden
koloissa ja harmaiden kantojen ympärillä -- vaaleita varsia keltaisine,
tiukkaanpusertuneine kukkineen. -- Kristiina pani Munanin poimimaan
vaapukoita risukkoon, josta hän ei voinut päästä pois äidin auttamatta,
ja käski koiran vahtia häntä. Sitten hän veti puukon tupesta ja alkoi
leikellä tulikukkia pitäen kaiken aikaa silmällä pienokaista. Lauritsa
pysytteli hänen kintereillään ja leikkasi hänkin kukkia.

Kristiina oli aina peloissaan molempien pienten lastensa puolesta
täällä tunturilla. Muuten hän ei enää pelännyt haltioita niin paljon
kuin ennen. Muilta tunturituvilta oli karjaväki jo enimmäkseen palannut
laaksoon, mutta hän oli aikonut jäädä majalleen yli Maarianmessun. Yöt
olivat tosin jo pimeät ja pelottavat, varsinkin milloin tuuli -- tuntui
ilkeältä mennä ulos myöhällä. Mutta nyt oli ollut kauniita ilmoja --
ja laaksossa oli ollut kuiva vuosi ja laitumet olivat huonot. Miesten
täytyi sellaisissa tapauksissa jäädä tunturille myöhään syksyyn, jopa
talveksi -- ja isä oli sanonut, ettei hän ollut koskaan huomannut
kenenkään vieraan oleksivan heidän karjatuvallaan.

Kristiina jäi seisomaan yksinäisen kuusen alle keskelle ahoa, kädet
raskaan kukkakantamuksen ympärillä, joka oli hänen sylissään. Paikalta
näki pohjoiseen, kappaleen matkaa Dovrea kohti. Vilja oli kuhilailla
monin paikoin.

Keltaiset ja päivän polttamat nämäkin rinteet olivat. Mutta hänestä
kotilaaksossa ei ollut milloinkaan oikein vihreää -- ei ainakaan niin
vihreää kuin Trondheimissa.

Hän ikävöi takaisin siihen kotiin, joka heillä oli ollut siellä --
kartanoon, joka sijaitsi niin ylväänä ja komeana harjun leveällä
povella, ympärillään avarat pellot ja niityt, jotka ulottuivat alas
laakson pohjaan asti, lehtimetsään, jota kasvoi järven rantamilla.
Hän kaipasi laajaa näköalaa metsäisten kukkuloiden yli, joita vyöryi
esiin toinen toisensa takaa etelässä häämöttävää Dovrefjeldiä kohti.
Ja niittyjä, joissa kasvoi hyvin pitkä ja paksu heinä kesäiseen aikaan
ja joiden tuhannet punaiset kukat hehkuivat iltaruskon valossa, -- ja
äpärikköniittyjä, jotka olivat mehevän vihreät vielä syksylläkin.

Hänellä saattoi toisinaan olla ikävä vuonoakin -- Birgsin niemiä,
venelaitureita ja laivoja, pursia, tervan ja kalanpyydysten ja
meren hajua -- kaikkea tuota, mitä hän ei ensin ollut voinut kärsiä
pohjoiseen tullessaan.

Erlend mahtoi ikävöidä kauheasti noita tuoksuja ja merta ja merituulta.

Kristiina itse kaipasi nyt kaikkea sitä, mikä ennen oli väsyttänyt
häntä -- suurta taloutta, palvelijaparvia, Erlendin miesten
ratsastuskumua pihamaalla, heidän aseittensa kalinaa ja kilkettä --
vieraita, joita tuli ja meni ja jotka toivat taloon tuoreita tietoja
maan asioista ja laakson ja kaupungin ihmisistä. Hänestä tuntui nyt
elämä tyhjältä, kun tuo kaikki oli vaiennut.

Ja kaupunkia kirkkoineen ja luostareineen ja pitoineen --. Hän olisi
taas tahtonut kulkea katuja pitkin oma palvelija ja palvelusneito
jäljessään, nousta kauppiaiden parvipuoteihin, valita heidän
tavaroitaan, astua joella kelluviin laivoihin hieromaan kauppaa:
katsella hienoja englantilaisia huntuja, puuhevosia puisine
ratsastajineen, jotka osasivat liikuttaa peitsiään, kun veti langasta.
Hän muisti Nidareidin ulkopuolella olevia ketoja, jonne hän oli vienyt
lapsensa katsomaan opetettuja koiria ja karhuja, ostamaan hunajaleipää
ja saksanpähkinöitä.

Ja hänet saattoi vallata kerrassaan ihmeellinen koreilunhalu. Hän
muisteli silkkipaitoja ja ohuita, hienoja päähineliinoja, hihatonta,
vaaleansinisestä sametista tehtyä syrcottea, jonka Erlend oli ostanut
hänelle onnettomuuden edellisenä talvena. Siinä oli kärpännahkaiset
reunat syvän uurroksen ympärillä ja avaroissa hiha-aukon suissa, jotka
ylettyivät lanteille asti, niin että vyö näkyi alta.

Ja väliin hän ikävöi -- ei, eihän sentään, täytyihän hänen olla järkevä
ja iloita, iloita siitä, ettei hänen tarvinnut saada lisää lapsia.
Jouduttuaan vuoteeseen syksyllä teurastuksen jälkeen -- jolloin kävi
kuten kävi. Hyvä se oli. Mutta hän oli itkenyt sitä vähän sentään ensi
öinä keskosten jälkeen.

Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut iankaikkisuus, kun hänellä
viimeksi oli kapalolapsi. Munan oli vasta neljän vuoden vanha -- mutta
Kristiinan oli täytynyt jättää hänet vierasten hoteisiin ennen kuin
poika tuli vuodenkaan vanhaksi. Ja kun hän sai Munanin haltuunsa taas,
osasi poika jo kävellä ja puhua eikä tuntenut äitiään.

Erlend -- voi Erlend. Hän tiesi, ettei Erlend pohjaltaan ollut niin
välinpitämätön kuin miltä näytti. Erlend, tuo alati rauhaton mies,
näytti nyt aina rauhalliselta. Kuten vesi, joka lopulta pysähtyy
juoksussaan kohdattuaan kovan kallioseinän -- alistuu osaansa, virtaa
turpeen alle ja muodostaa tyynen umpilammikon soisine hetteineen. Nyt
hän kulki Jørundgaardissa tyhjää toimitellen, opettaen milloin millekin
pojalle samaa tyhjäntoimitusta. Taikka sitten hän lähti metsälle heidän
kanssaan. Toisinaan hän saattoi innostua tervaamaan ja korjaamaan
jotakin kalarannassa olevaa venettä. Tai yritti opettaa varsoja.
Mutta siinä hänellä ei ollut milloinkaan menestystä -- hän oli liian
malttamaton.

Hän pysytteli yksikseen, eikä ollut ainakaan huomaavinaan, ettei kukaan
kaivannut hänen seuraansa. Pojat tekivät samoin kuin isä. Ei voinut
sanoa, että heistä olisi pidetty, noista vieraista tulokkaista, jotka
onnettomuus oli johtanut laaksoon ja jotka nyt elivät täällä yhtä
ylpeinä ja vieraina edelleenkin, kysymättä kertaakaan seudun asujaimia
ja puuttumatta täkäläisiin oloihin. Ulf Haldorinpoika oli suorastaan
epäsuosiossa -- hän pilkkasi peittelemättä laaksolaisia, sanoi heitä
typeriksi ja ajastaan jäljelle jääneiksi; se, joka ei ollut kasvanut
meren rannalla, ei ylimalkaan ollut ihminen eikä mikään.

Ja Kristiina tiesi, ettei hänellä itselläänkään enää ollut monta
ystävää kotikulmallaan. Ei enää --.

Kristiina suoristautui suonruskeassa sarkapuvussaan, varjosti silmiään
ja katsoi iltapäiväauringon kultaista hohdetta.

Pohjoisessa näkyi palanen laaksoa ynnä joen valkoisenvihreä juova,
muuten vain tuntureita rykelmä toisensa takana, harmaankeltaisia,
vieremien ja sammalen päällystämiä, louhuisen lumirajan kohdalla
pilviin häipyviä. Vastapäätä työntyi Rostkampenin polvi esiin laakson
ahtaudesta. Laagenin täytyi sillä kohden tehdä mutka juoksussaan;
sen jyminä kuului alhaalta, jossa se uurtautui eteenpäin syvällä
vuorenseinien sisässä syöksyen möyryävänä paasiportaalta toiselle. --
Sammaltunturin reunan takaa kohosi kaksi mahtavaa Blaahøenkupua, joita
isä oli verrannut naisen rintoihin.

Erlendin mielestä tämä varmaan oli ahdasta ja rumaa -- henkeä salpaavaa.

Vähän kauempana etelässä tällä samalla harjulla hän oli nähnyt
haltia-immen lapsena ollessaan.

Ollessaan pieni, herttainen, sievä tytön tyllykkä, jolla oli
silkinhienot hiukset ja pyöreät punaiset posket -- Kristiina sulki
silmänsä, käänsi päivettyneet kasvonsa suoraan valoa kohti. Hän olisi
tahtonut olla nuori äiti, jonka rinnat olivat kovina maidosta ja sydän
möyheänä kuin vasta kynnetty pelto synnytyksen jälkeen -- niin. Mutta
hänen kaltaisensa ei tarvinnut pelätä; häntä haltiat tuskin kaihosivat
luokseen. Vuorenkuninkaan mielestä eivät kullat näyttäisi miltään
näin näivettyneen ja laihan naisen kaulalla; metsänneito ei halajaisi
laskea lastaan hänen kuivettuneille nänneilleen. Kovalta ja kuivalta
hän omasta mielestäänkin tuntui, aivan kuin tuo kuusenjuuri, joka kulki
hänen jalkansa alla kouristellen kiveä pitkin ja tarrautuen siihen
kiinni. Hän polkaisi sitä samassa tuimasti jalallaan.

Pikkupojat, jotka olivat tulleet lähemmä, riensivät tekemään samoin,
tömistelivät jalkojaan voimainsa takaa kuusen juurikkoa vasten ja
kysyivät sitten:

"Miksi te teette noin, äiti?"

Kristiina istuutui maahan, laski tulikukat helmaansa ja alkoi noppia
auenneita kukkia koriin.

"Siksi, että kenkä painoi varvastani", vastasi hän niin pitkän ajan
perästä, että pojat olivat unohtaneet jo koko kysymyksen. Mutta he
eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota -- he olivat tottuneet
siihen, ettei äiti näyttänyt kuulevan heidän puheitaan tai että hän
havahtui vastaamaan vasta sitten kun he olivat unohtaneet koko asian.

Lauritsa auttoi häntä kukkien riipimisessä; Munan olisi myös tahtonut
auttaa, mutta repi vain piloille kukanvarret. Silloin äiti otti häneltä
pois tulikukat sanomatta mitään, vihastumatta, omiin ajatuksiinsa
vaipuneena. Vähän ajan kuluttua alkoivat pojat huiskia toisiaan
paljaaksi riivityillä varsilla, jotka äiti oli viskannut syrjään.

He leikkivät näin hänen polviensa edessä. Kristiina katsoi noita
kahta pyöreää, ruskeatukkaista lapsenpäätä. Ne olivat vielä kovin
samanmalliset, tukanväri oli melkein sama vaaleanruskea, mutta
epämääräisistä pienistä merkeistä ja pikaisesti vilahtavista viitteistä
saattoi äiti nähdä, että nämä lapset tulisivat hyvin erilaisiksi.
Munan tuli varmaan isäänsä: hänellä oli isän vedensiniset silmät ja
samanlainen silkinhieno tukka, joka kulki pehmeänä ja taajana pitkin
kapeaa lakea tehden laineita ja hienoja pyöröjä; se oli tummuva
sysimustaksi aikaa myöten. Hänen pienet kasvonsa, jotka vielä olivat
niin pyöreät leuan ja poskien vaiheilta, että ilokseen sulki käsiensä
väliin tuon raikkaan kukkeuden, kapenisivat ja viruisivat pitkulaisiksi
hänen kasvettuaan hiukan; hänellekin oli kehittyvä isän korkea, kapea
otsa sisäänpainuneine ohimoineen, suora, ulkoneva kolmikulmainen nenä,
jonka harja oli terävä ja kaita, isän ohuet, värähtelevät sieraimet,
jotka jo oli Naakvella ja jotka nähtävästi ilmestyisivät kaksosille.

Lauritsalla oli ollut pellavankeltainen, silkinhieno, kihara tukka,
kun hän oli pieni. Nyt se oli pähkinänkarvainen, mutta välkkyi kuin
kulta auringonpaisteessa. Se oli silkosen sileä, kylläkin pehmeä, mutta
sentään laadultaan karkeampi ja ikään kuin rehevämpi; se oli sankka
ja paksu, kun sitä koetti sormellaan. Lauritsa muistutti Kristiinaa
itseään; hänellä oli harmaat silmät, pyöreä kasvojen muoto, leveä otsa
ja pehmeä pyöreä leuka; punavalkea iho oli säilyvä yhtä raikkaana
pitkälle miehuuteen.

Gautellakin oli verevä ihonväri; hän oli aivan isoisänsä näköinen;
hänellä oli soikeahkot, täyteläiset kasvot, raudanharmaat silmät ja
vahva vaaleankeltainen tukka.

Ainoastaan Bjørgulfin ei voinut sanoa muistuttavan ketään. Hän
oli pisin pojista, hartiakas, vahva ja tukevarakenteinen. Kihara,
villainen, sysimusta tukka kohosi pöyrynä leveältä, valkoiselta
otsalta; hänen silmänsä olivat mustansiniset, mutta kumman
loistottomat, ja hän sipristeli katsoessaan ylös. Kristiina oli aina
hellinyt vähimmin tuota lastaan, hän ei tiennyt mistä se oikein johtui.
Bjørgulf oli otettu häneltä ja annettu imettäjälle heti synnyttyään,
yksitoista kuukautta sen jälkeen hän oli saanut Gauten, ja Gautella
oli ollut huono terveys neljänä ensimmäisenä elinvuotenaan. Kun
äiti oli päässyt jalkeille kaksosten jälkeen, yhä vielä heikkona ja
selkävaivaisena, oli hänen täytynyt kannella tuota isoa poikaa ja
hoidella häntä niin että jouti tuskin vilkaisemaan uusiin lapsiinsa,
paitsi milloin Frida kantoi hänen luokseen Ivarin, joka huusi nälissään
-- ja Gaute parkui vuoteessa sillä aikaa kun hän imetti rintalasta.
Hän ei ollut ehtinyt, kautta Neitsyt Maarian, ei ollut enää jaksanut
huolehtia Bjørgulfista --. Ja tämä oli ollut sellainen luonteeltaankin,
että kulki aina mieluimmin yksin ja tuli toimeen omin neuvoin; hän oli
omituinen ja äänetön eikä näyttänyt pitävän hyväilystä. Kristiina oli
luullut häntä vahvimmaksi lapsistaan; Bjørgulf oli hänen mielestään
ollut kuin pieni äksy mörröttävä sonnimullikka.

Vähitellen hän oli sitten huomannut, ettei tällä ollut oikein hyvä
näkö. Munkit olivat koettaneet hoidella Bjørgulfin silmiä, kun
Kristiina oli Naakkven kanssa Tautrassa, mutta ei siitä ollut tullut
apua.

Poika oli yhä edelleen sulkeutunut; Kristiina ei päässyt millään tavoin
lähemmäksi häntä. Isän kävi samoin -- Bjørgulf oli ainoa pojista, joka
ei ottanut vastaan Erlendin suopeutta kuin niitty auringonpaistetta.
Vain Naakkvea kohtaan oli Bjørgulf pehmeämpi -- mutta kun äiti koetti
puhua Naakkven kanssa veljestä, vetäytyi tämä pois. Tuskin Erlendkään
onnistui paremmin tässä asiassa, vaikka Naakkve rakasti äärettömästi
isäänsä. -- Ei, Erlendin jälkeläiset olivat enimmäkseen isäänsä, niin
olivat. Kristiina oli nähnyt Lensvikin lapsen viimeksi Nidarosissa
käydessään. Hän oli tavannut herra Baardin Kristuksenkirkon pihalla;
Baard oli tullut kirkosta suuren mies- ja nais- sekä palvelijaparven
keralla; eräs neidoista oli kantanut kapalolasta. Baard Aasulfinpoika
oli astuessaan ohi tervehtinyt Kristiinaa pään nyökkäyksellä, hiljaa ja
arvokkaasti. Rouva ei ollut mukana.

Hän oli nähnyt lapsen kasvot yhden ainoan silmänräpäyksen. Mutta siinä
oli kylliksi. Ne olivat muistuttaneet pieniä lapsenkasvoja, jotka
olivat levänneet hänen rinnoillaan.

Arne Gjavvaldinpoika oli ollut mukana eikä ollut voinut hillitä
kieltään -- hän oli sellainen. Hän kertoi herra Baardin
syrjäperillisten olleen vimmoissaan lapsen syntyessä viime talvena.
Mutta Baard oli antanut kastaa sen Aasulfiksi. Erlend Nikulauksenpojan
ja Sunniva-rouvan välillä ei ollut koskaan ollut muuta kuin minkä
kaikki tiesivät -- sitä mies ei näyttänyt epäilevän lainkaan. Ja kun
Erlend oli löyhäsuinen ja varomaton, oli hän kai puhunut turhuuksia
lörpötellessään Sunnivan kanssa -- ja rouva täytti velvollisuutensa
ilmoittaessaan epäluulonsa kuninkaan lähettiläille. Mutta jos he olivat
olleet liian hyviä ystäviä, olisi Sunnivan pitänyt muistaa, että hänen
oma veljensäkin oli ollut Erlendin asioissa. Kun Haftor Graut päätti
päivänsä vankilassa, oli Sunniva mennyt aivan päästään vialle -- hänen
itsesyytöksillään ei ollut loppua ollenkaan. Herra Baard oli seisonut
käsi miekankahvalla ja katsellut ympärilleen puhuessaan tästä, kertoi
Arne.

Arne oli kertonut siitä myös Erlendille. Kerran oli Sunniva ollut
ylhäällä parvessa miesten seisoessa parvensolan alla. Miehet eivät
tienneet hänen kuulevan heidän puheitaan. Lensvikin ritari oli ollut
haltioissaan pojasta, jonka hänen puolisonsa oli synnyttänyt talvella
-- hän ei osannut lainkaan epäillä, ettei hän itse ollut sen isä.

"Kaipa Baard tietää sen asian parhaiten", oli Erlend vastannut.
Kristiina arvasi, millä äänellä hän oli sen sanonut -- hän oli seisonut
alasluoduin silmin ja vetänyt toista suupieltään hymyyn.

Herra Baard oli kauhean vihainen noille sukulaisilleen, jotka olivat
toivoneet hänen kuolevan lapsettomana saadakseen periä hänet. Mutta nyt
puhuttiin, ettei tämä sittenkään ollut paikallaan. "Itsehän Baard sen
parhaiten tietää", oli Erlend taas sanonut.

"Niin kyllä, Erlend. Se poika perii yksinään enemmän kuin sinun
seitsemän poikaasi yhteensä --"

"Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne", oli Erlend
vastannut, ja silloin tuli Sunniva-rouva alas; hän ei kärsinyt
puhuttavan pitemmälti tästä. Erlend tuli soman näköiseksi huomatessaan
Sunniva-rouvan. Sitten hän oli ottanut rouvaa kädestä ja jäänyt
seisomaan hänen taakseen siten, että rouvan olkapää kosketti Erlendin
kylkeen. Sunniva oli ymmärtänyt Erlendin seisoessa hänen takanaan
siten ja katsoessa alas hänen varttaan pitkin, että Erlend ikään kuin
sanattomasti uudisti vakuutuksen ja vahvisti häntä.

-- Kristiina huomasi Munanin tuijottavan häneen hiukan peloissaan.
Hän oli varmaan hymyillyt -- ei oikein kaunista hymyä. Mutta äidin
katsoessa _häneen_ hymyili poika paikalla vastaan epävarmasti ja
tunnustellen.

Kristiina tempasi hänet kiihkeästi syliinsä. Hän oli vielä niin pieni,
niin pieni, tämä hänen nuorimpansa -- ei ollut liian suuri äitinsä
suudeltavaksi ja syleiltäväksi. Kristiina sipristi hänelle toista
silmää -- poika yritti myös sipristää omaansa, mutta molemmat tahtoivat
aina mennä kiinni -- äiti nauroi ääneen, ja silloin nauroi Munankin
niin että helisi, äidin painaessa ja puristaessa häntä itseänsä vasten.

Lauritsa oli istunut koira sylissään. Molemmat kuulostivat metsään päin.

"-- Se on isä!" Koira edellä ja poika perässä törmäisivät sitten
molemmat jyrkkää rinnettä alas.

Kristiina jäi hetkeksi paikalleen. Sitten hän nousi ja meni
kalliokielekkeen päähän. Siellä he nyt tulivat: Erlend, Naakkve, Ivar
ja Skule. He tervehtivät häntä iloisesti ja remuten.

Kristiina vastasi. Olivatko he tulleet hevosia hakemaan, kysyi
Kristiina. Eivät, vastasi Erlend, Ulf oli aikonut lähettää Sveinbørgin
hevosten hakuun illalla. Erlend oli lähtenyt Naakkven kanssa
hirvenajoon, ja kaksosille oli tullut ikävä äitiä.

Kristiina ei vastannut mitään. Hän oli ymmärtänyt sen jo ennen kuin
kysyikään. Naakkve talutti koiraa nauhasta. Hän ja isä olivat puetut
harmaan- ja mustankirjavaan sarkamekkoon, joka ei erotu maaperän
väristä. Kaikilla oli jousipyssyt.

Kristiina kysyi kartanon kuulumisia, ja Erlend jutteli heidän
kulkiessaan rinnettä ylös. Ulfilla oli parhaillaan kovimmat
elonkorjuukiireet; hän oli tyytyväinen satoon, mutta olki oli lyhyttä
ja vilja oli kypsynyt liian äkkiä kuivuudessa ylimmillä pelloilla,
tähkät tahtoivat varista. Ja kaura oli valmis tuossa paikassa. --
Ulf sanoi olevan välttämätöntä pitää kiirettä. Kristiina nyökkäsi,
astuskeli edelleen eikä virkkanut mitään.

Hän oli itse mukana lypsyllä navetassa. Hänestä oli hauska se hetki,
jolloin hän istui pimeässä nojaten pulleaa lehmänvatsaa vasten ja
tunsi maidon imelän tuoksun nenässään. Psiu, psiu, kuului pimeästä
siltä taholta, missä karjapaimen lypsi. Voimakas, lämmin navetan haju,
pajuköyden kitinä, sarven kopsahdus puuhun, kytkyessä kastuneella
multalattialla jalkojaan liikuttava lehmä, hännän huiskaukset, joilla
eläimet häätivät luotaan kärpäsiä -- kaikesta tuosta lähti ihmeellinen
rauha. Västäräkit, jotka olivat pitäneet sijaansa täällä kesällä,
olivat lähteneet etelään.

Lehmät olivat rauhattomia tänään. Blaasida työnsi jalkansa
maitoastiaan. Kristiina torui ja läimäytti sitä kylkeen. Seuraava
vääntäysi ihan vääräksi heti kun Kristiina lähestyi. Sillä oli haavoja
utareissa. Kristiina veti vihkisormuksen sormestaan ja lypsi ensi
suihkauksen sen läpi.

Hän kuuli Ivarin ja Skulen äänet ulkoa aidan luota -- he kuiskasivat
ja heittivät kivillä vierasta sonnia, joka seurasi heidän karjaansa
joka ilta. He olivat tarjoutuneet auttamaan Finniä vuohien lypsyssä
tarhassa, mutta olivat kyllästyneet siihen.

Kristiinan noustessa vähän myöhemmin mäkeä ylös olivat nämä pojat
kiusaamassa kaunista valkoista mullikkaa, jonka Kristiina oli antanut
Lauritsalle -- tämä seisoi itkien vieressä. Äiti laski rainnat maahan,
pudisteli poikia hartioista ja työnsi heidät menemään -- poikien piti
jättää rauhaan veljensä vasikka, kun omistaja käski.

Erlend ja Naakkve istuivat porraspaadella; heillä oli välissään tuore
juusto, josta he työnsivät suuhunsa lohkareen toisensa perästä tukkien
sitä Munaninkin suuhun, joka seisoi Naakkven polvien välissä. Naakkve
oli pannut äidin jouhisiivilän pienokaisen päähän ja sanoi, että nyt
oli Munan näkymätön -- se ei ollut mikään siivilä, vaan taikalakki.
Kaikki kolme nauroivat -- mutta heti kun Naakkve huomasi äidin, hän
ojensi siivilän tälle ja otti rainnat äidin käsistä.

Kristiina vitkasteli maitoaitassa. Oven yläpuolisko oli raollaan ja
siitä näki ulompaan suojaan -- toiset olivat sytyttäneet aimo roihun.
Häilyvän tulen punerruksessa istuivat nyt Erlend, lapset, palvelusneito
ja kolme paimenta syömässä.

Kun hän tuli sisään, olivat he jo lopettaneet. Hän näki että pienemmät
pojat oli pantu penkille nukkumaan; he olivat varmaan jo unessa.
Erlend oli heittäytynyt sängylle. Kristiina oli kompastua hänen
päällysnuttuunsa ja saappaihinsa; hän nosti ne ohikulkiessaan maasta ja
meni sitten ulos.

Taivaalla viipyi vaalea kajastus, ja lännen tuntureiden yllä
kulki punainen viiru; kirkkaassa avaruudessa vaelsi muutama tumma
pilvenhattara. Näytti tulevan kaunis sää huomiseksi, sillä ilma oli
tyyni ja alkoi käydä kylmäksi yötä vasten -- tuuli nukkui, mutta
pohjoisesta, alastomilta harmailta tuntureilta kävi kolea uho, tasainen
kylmän henki. Kaakossa ilmestyi kuu pikkuvuorien takaa melkein
täysipyöreänä, isona ja himmeän punaisena soista nousevassa hienossa
huurussa.

Vieras sonni kulki ölisten ja mylvien jossakin aukeaa pitkin. Muuten
oli niin äänetöntä, että oikein tuntui pahalta -- ei kuulunut mitään
muuta ääntä kuin heidän tunturiniittynsä alla virtaavan vähäisen
puron lorina ja metsän sisästä tuleva kohu -- rauhaton humina, joka
liikahti oksien välissä, vaikeni ja siirtyi taas toisaanne -- Kristiina
järjesteli muutamia pyttyjä ja kaukaloita, joita oli aitan seinustalla,
Naakkve ja kaksoset tulivat ulos -- äiti kysyi minne he aikoivat mennä.

He vastasivat tahtovansa nukkua vajassa -- maitoaitassa haisi niin
juustolta ja voilta ja vuohilta, jotka nukkuivat vieressä.

Naakkve ei lähtenyt heti sisään. Äiti näki hänen harmaankirjavan
hahmonsa vielä kauan äpärikköniityn laidassa metsää vasten. Jonkin ajan
kuluttua tuli palvelustyttö ovesta -- hän säpsähti nähdessään emäntänsä
seinän vierustalla.

"Etkö mene maata, Astrid -- on jo myöhä --" Tyttö mutisi, että hänellä
oli asiaa läävän taakse. Kristiina jäi paikalleen, kunnes näki hänen
menevän sisään jälleen. Naakkve oli kuudennellatoista. Äiti oli
jo jonkin aikaa saanut pitää silmällä palvelusneitojaan, kun nämä
laskivat leikkiä tuon kauniin, eloisan pojan kanssa. Kristiina lähti
joen rantaan ja laskeutui polvilleen veteen työntyvälle paadelle.
Hänen edessään oli musta, liikkumaton syväys, vain pari pyöröä osoitti
virran liikettä; mutta toisella puolen pauhasi vesi kuohuvana ja kylmää
huokuen. Kuu oli noussut niin korkealle, että se jo valaisi -- siellä
täällä välkähteli joku kostea lehti sen hohteessa. Sitten sattui sen
säde virran viripintaan.

Erlend lausui Kristiinan nimen aivan hänen selkänsä takaa. Kristiina
pisti käsivartensa jääkylmään veteen ja onki pohjasta pari maitoastiaa,
jotka oli pantu sinne likoamaan, kivipaino sisällään, nousi ja lähti
astumaan takaisin miehensä jäljestä, molemmat kädet astioita täynnä. He
eivät puhelleet keskenään noustessaan rinnettä ylös.

Aittaan tultuaan Erlend riisuutui kokonaan ja nousi sänkyyn.

"Etkö sinä pian käy levolle, Kristiina?" kysyi hän sitten.

"Kunhan minä haukkaan vähän ruokaa --." Kristiina istuutui kolmijalalle
tulisijan eteen leipäkyrsä ja juustonkappale kädessä, pureksi hitaasti
ja tuijotti hiillokseen, joka tummui hiljalleen lattiaan tehdyssä
kivisijassa.

"Nukutko sinä, Erlend?" kuiskasi hän noustessaan ja pudistellessaan
murusia helmastaan.

"En --." Kristiina meni juomaan kipollisen piimää nurkassa säilytetystä
astiasta. Sitten hän palasi tulisijan luo, nosti kivilaattaa, peitti
sillä hiilloksen ja ripotti tulikukan kukkaset sille kuivumaan.

Mutta sitten hän ei enää keksinyt mitään tehtävää. Hän riisuutui
pimeässä ja asettui Erlendin viereen. Kun tämä tarttui häneen, painoi
väsymys Kristiinaa kuin kylmä aalto; koko ruumista uuvutti ja pää
tuntui tyhjältä ja raskaalta, ikään kuin sen sisältö olisi valunut
niskaan, jonne se jäi painamaan kipeän pahkan tavoin. Mutta kun Erlend
kuiskasi hänelle, hän kietoi kuuliaisesti kätensä miehensä kaulaan.

       *       *       *       *       *

Kristiina heräsi tietämättä mikä aika vuorokaudesta oli. Mutta räppänän
vinoruudusta hän näki kuun olevan korkealla.

Sänky oli ahdas ja lyhyt, joten heidän täytyi maata aivan toisissaan
kiinni. Erlend nukkui, hän hengitti hiljaa ja tasaisesti, rintakehä
kohoili tuskin huomattavasti unessa. Ennen aikaan Kristiinan oli ollut
tapana siirtäytyä lähemmäksi miehensä lämpöistä, tervettä ruumista
herätessään yöllä ja ollessaan peloissaan, kun Erlend hengitti niin
hiljaa -- silloin oli hänestä tuntunut niin häpäisevän suloiselta
tuntea hänen rintansa vierellään nousevan ja laskevan unessa.

Kotvasen kuluttua hän pujahti sängystä, pukeutui pimeässä ja hiipi
ovelle.

Kuu vaelsi korkealla yläilmoissa. Soiden silmät ja kalliopaadet, jotka
olivat kastuneet päivällä, välkkyivät -- nyt ne menivät jäähän. Kuu
paistoi lehtimetsään ja hongikkoon. Koko rinne kimalteli kuurassa. Oli
purevan kylmä -- hän painoi käsivartensa povea vasten ja jäi seisomaan
paikalleen.

Sitten hän lähti kulkemaan puron reunaa rinnettä ylös. Se pulisi ja
posahteli hienojen riitesäikeiden särkyessä.

Niityn ylälaidassa oli suuri maakivi. Kukaan ei lähestynyt sitä muuta
kuin pakosta ja ristien silloin silmänsä. Sen alle kaadettiin hapanta
kermaa tunturille tultaessa ja sieltä lähdettäessä. Mutta Kristiina ei
ollut kuullut kenenkään nähneen tai kuulleen mitään outoa sen luona --
tapa oli vain ollut sellainen vanhoista ajoista asti.

Hän ei tiennyt itsekään mikä häntä veti ulos yöhön. Hän pysähtyi kiven
ääreen -- ja asetti jalkansa erääseen uurteeseen. Hänen vatsansa
kouristui kokoon, hänen vatsansa pohjassa tuntui kylmältä ja tyhjältä
pelosta -- mutta hän ei _tahtonut_ ristiä silmiään. Sitten hän nousi
kivelle ja istuutui sille.

Siitä näki kauas, kauas. Sisämaan yläpuolella häämöttivät harmaat
kalliot kammottavina kuutamossa. Dovren puolta hallitseva mahtava
huippu kohosi valjuna kylmänkalpeaa taivasta vasten, Graahøn lumi
jäätikkö välkkyi ja Raanekampien vastasatanut lumi ja siniset rotkot
hohtivat. Kuutamossa uinuva tunturi näytti kaameammalta kuin hän oli
osannut aavistaa -- koko avaralla, jäänharmaalla taivaalla tuikki
tuskin yhtään tähteä. Kylmä meni läpi luiden ja ytimien -- kauhu
ja pakkanen ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta hän jäi istumaan
uhallakin.

Hän ei _tahtonut_ mennä nukkumaan pimeään aittaan miehensä lämpimän,
nukkuvan ruumiin viereen. Hän ei kuitenkaan voisi nukkua tänä yönä, sen
hän tunsi.

Niin totta kuin hän oli isänsä tytär, ei hänen aviomiehensä ollut saava
milloinkaan kuulla hänen moittivan tämän käytöstä. Sillä hän muisti
mitä oli luvannut rukoillessaan Kaikkivaltiasta ja kaikkia taivaan
pyhiä säästämään Erlendin hengen -- --

Ja niin hänen täytyi lähteä ulos peikkojen keskeen hengähtämään, sillä
hän oli menehtymäisillään --.

       *       *       *       *       *

Hän istui siinä ja antoi kaikkien vanhojen katkerien ajatusten astua
esiin hyvinä tuttavina. Ja tervehti niitä vanhoin tutuin ajatuksin --
teennäisin Erlendin puolusteluin.

Tosin Erlend ei vaatinut häneltä sitä. Erlend ei ollut laskenut
hänen kannettavakseen mitään siitä kaikesta, minkä Kristiina oli
ottanut hartioilleen. Kristiina oli vain siittänyt seitsemän poikaa.
"Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne --." Mitähän Erlend
oli tarkoittanut noilla sanoillaan. Hän ei kai ollut tarkoittanut
mitään -- muuten vain sanonut.

Erlend ei ollut pyytänyt häntä kohottamaan Husabyn kartanoa ja maita
parempaan kuntoon. Hän ei ollut pyytänyt häntä taistelemaan henkensä
edestä saadakseen hänet vapaaksi. Hän oli katsonut valtaherran tyynin
mielin, miten hänen tilansa rappeutuivat, miten hänen henkeään
uhattiin, miten hän menetti kaiken omaisuutensa. Rutiköyhänä kesken
onnettomuuttaan hän kantoi yhä päänsä yhtä korkealla kuin ennen,
valtaherran tyyneys ja valtiaan ryhti olemuksessaan hän kulki vieraana
vaimonsa isän kartanossa.

Mutta kaikki, mitä Kristiina omisti, kuului myös hänen pojilleen. Hänen
hikensä, työnsä ja koko voimansa kuului näille. Mutta silloin piti
kartanon ja hänen itsensä saada myös osa pojista.

Ei hänen olisi tarvinnut lähteä tunturituvalle kuin mikäkin
töllinvaimo. Mutta hän oli tuntenut olonsa kotona ikään kuin kaikilta
puolin ahdistetuksi ja saarretuksi -- kunnes oli läkähtyä. Silloin
hänen oli täytynyt saada näyttää itselleen, että hän osasi olla
talonpoikaisvaimonkin tehtävissä. Ahertanut ja raatanut hän oli siitä
päivästä asti, jolloin hän ratsasti morsiamena Erlend Nikulauksenpojan
kartanoon -- ja hän oli nähnyt, että _yhden_ täytyi raataa, jotta
jotakin jäisi sille, jota hän kantoi sydämensä alla. Ellei tuon tulevan
isä pystynyt siihen, oli se _hänen_ tehtävänsä. Mutta nyt hänen täytyi
saada varmuus -- varmuus siitä, osasiko hän itse tehdä sen työn, jota
oli vaatinut palvelusnaisiltaan ennen, osasiko hän tehdä sen omilla
käsillään. Ja nyt -- sellainen päivä, jolloin hänen lanteitaan ei
särkenyt, hänen seisottuaan kirnuamassa, oli hyvä päivä. Hyvältä
tuntui aamulla, kun hän itse laski karjansa ulos -- se oli lihonut
ja kaunistunut kesällä; hänen mielensä paino keveni, kun hän huuteli
auringon laskiessa kotiinpalaavia lehmiä. Hänestä oli mieluista nähdä
omaisuuden lisääntyvän -- hänestä tuntui silloin siltä kuin hän olisi
kaivanut perustusta kamaraan, josta hänen poikiensa tulevaisuus oli
kerran kohoava.

Jørundgaard oli hyvä kartano, mutta ei niin hyvä kuin hän oli luullut.
Eikä Ulf ollut laakson miehiä -- hän saattoi tehdä pahoin ja olla
kärsimätön. Seudun laskujen mukaan saatiin Jørundgaardissa aina runsas
heinä -- heillä oli joen rannalla ja saarilla sijaitsevat suoniittynsä
-- mutta heinä siellä ei ollut _hyvää_, sellaista, johon Ulf oli
tottunut Trøndelagenissa. Hän ei ollut tottunut siihen, että koottiin
niin paljon sammalta ja jäkälää, kanervaa ja lehdeksiä, kuten täällä
täytyi tehdä.

Isä oli tuntenut joka tilkun maallaan, hänellä oli ollut kaikki se
talonpoikaisviisaus, jota juuri täällä tarvittiin. Hän tunsi vuoden
oikut, eri sarkojen kyvyn ottaa vastaan sateet ja kuivuudet, tuulikesät
ja helteet; hän tunsi kotieläinrodut, joiden kantaeläimet itse oli
kasvattanut, parittanut, jalostanut ja sitten myynyt. Kristiina ei
tuntenut niin tarkoin taloansa. Mutta hän tahtoi oppia tuntemaan sen
yhtä hyvin ja -- poikien oli opittava samoin. Erlend ei ollut vaatinut
häneltä milloinkaan sellaista. Hän ei ollut nainut häntä hikeä ja
vaivannäköä varten, hän oli nainut hänet siksi, että hän makaisi hänen
kainalossaan. Sitten, kun aika oli täysi, ilmestyi äidin viereen lapsi,
joka vaati itselleen paikkaa hänen käsivarrellaan, rinnallaan ja
hoivissaan.

Kristiina vaikeroi hammasta purren. Hän värisi kylmästä ja vihasta.

"Pactum serva -- se merkitsee norjan kielellä, säilytä uskosi!"

Entäs tuokin kerta, jolloin Arne Gjavvaldinpoika ja veli Leif
Holmin luostarista olivat olleet Husabyssä hakemassa hänen ja
lasten omaisuutta Nidarosiin. Senkin oli Erlend jättänyt hänen
tehtäväkseen -- itse hän oleili Holmin luostarissa. Kristiina asui
sitten kaupunkikartanossa, jonka munkit omistivat nykyään, ja Arne
Gjavvaldinpoika oli jäänyt hänen luokseen auttamaan häntä neuvoin ja
töin. Arne oli saanut Simonilta kirjeen, jossa tämä pyysi hänen apuaan.

Arne oli niin innokas kuin olisi pelastanut omia tavaroitaan. Jo samana
iltana, jolloin hän oli tullut kaupunkiin, hän tahtoi mukaansa talliin
Kristiinan ja Raasvoldin Gunna-rouvan, joka oli tullut kaupunkiin
kahden pienimmän keralla. Siellä seisoi seitsemän parasta hevosta --
miehet olivat olleet suopeita, kun Arne selitti viidellä vanhimmalla
pojalla olleen kullakin oman ratsuhevosensa, samoin talon emännällä
ja tämän miespalvelijalla. Erlendin espanjalaisen oriin hän saattoi
todistaa Erlendin lahjoittaneen pojalleen Nikulaukselle -- vaikkakin se
oli tapahtunut puolittain leikillä. Eipä siksi, että Arne olisi itse
välittänyt tuosta pitkäkoipisesta eläimestä -- mutta hän tiesi Erlendin
pitävän siitä paljon.

Juhlavarustusta, suurta kypärää ja kultasilaista miekkaa oli Arnen
ollut vaikea luovuttaa -- tosin ne kelpasivat vain turnajaisiin, mutta
olivat suuriarvoiset rahassa. Erlendin mustasilkkisen haarniskapaidan,
jossa oli punaisella langalla ommeltu leijonan kuva, oli hän saanut
pelastetuksi. Ja Erlendin englantilaisen sotavarustuksen hän oli
vaatinut Nikulaukselle. Se oli niin erinomainen, ettei Arne uskonut
koko Norjan maassa olevan sen veroista -- kun näet _ymmärsi_ asian.
Vaikka olihan se kulunut -- Erlend oli _kuluttanut_ aseitaan, hän
oli kuluttanut enemmän kuin moni muu päällikönpoika tähän aikaan
--. Arne hyväili joka esinettä -- kypärää, hartiakaulusta, hiha-
ja säärinahkoja, rautahansikkaita, jotka olivat erittäin mukavat
ja kuitenkin hyvin lujat. Ja entäs miekka -- siinä oli vain halpa
rautakahva, ja kädensijan nahkapäällys oli kulunut -- mutta moista
kappaletta ei nähnyt joka päivä.

Kristiina oli ottanut miekan helmaansa. Hän tiesi, että Erlend
iloitsisi siitä kuin rakastetusta morsiamesta -- hän ei ollut
milloinkaan käyttänyt muita miekkojaan. Hän oli saanut sen
varhaisimmassa nuoruudessaan Sigmund Torolfinpojalta, joka oli ollut
hänen sänkykumppaninsa henkivartiossa. Yhden ainoan kerran oli Erlend
maininnut tuosta ystävästään Kristiinalle: "Jos ei Jumalalla olisi
ollut semmoinen hirmuinen kiire ottaa Sigmundia tästä maailmasta, olisi
kai moni seikka käynyt toisin päin. Hänen kuoltuaan minä en viihtynyt
kuninkaan kartanossa, vaan pyysin sitten kuninkaalta lupaa päästä
pohjoiseen Gissur Gallen kanssa. Mutta silloin minä en olisi saanut
sinua, kultaseni -- silloin minä olisin ollut nainut mies aikaa ennen
kuin sinä tulit täysikasvuiseksi."

Munan Baardinpojalta Kristiina oli kuullut Erlendin hoitaneen tuota
ystäväänsä yöt ja päivät aivan kuin äiti lastaan, nukkuneen vain sen,
minkä torkahti sairaan vuoteen laidalle -- viimeisenä talvena, jolloin
Sigmund Torolfinpoika makasi sylkien keuhkonsa ja verensä pienissä
erissä ruumiistaan. Ja kun Sigmund oli haudattu Halvardin-kirkkoon,
oli Erlend käynyt hänen haudallaan tavan takaa, virunut polvillaan
paadella ja surrut. Mutta Kristiinalle hän ei ollut puhunut toveristaan
muuta kuin yhden kerran. Halvardin-kirkossakin oli Kristiina kohtaillut
Erlendiä tuona houretalvena Oslossa. Mutta Erlend ei ollut maininnut
mitään siitä, että hänen paras nuoruudenystävänsä nukkui siellä. --
Samoin hän oli surrut äitiään; ja Ormin kuollessa kuului hän olleen
aivan suunniltaan surusta. Mutta hän ei puhunut heistä koskaan.
Kristiina tiesi hänen käyneen kaupungissa Margretia katsomassa -- mutta
hän ei puhunut milloinkaan tyttärestään.

-- Aivan kahvan juureen oli piirretty kirjoitusmerkkejä. Enimmät
olivat riimukirjoitusta, josta hän ei saanut selvää eikä Arnekaan,
mutta munkki tutki miekkaa ja sanoi hetken kuluttua: "Pactum serva. Se
merkitsee norjaksi: säilytä uskosi."

Arne ja veli Leif puhuivat, että myös suurin osa Kristiinan
kotitunturilla olevaa maaomaisuutta -- Erlendin huomenlahjaomaisuus --
oli pantattu ja haaskattu. Ja he tuumivat, voitaisiinko siitä pelastaa
jotakin. Mutta Kristiina ei tahtonut tietää koko asiasta -- kunnia
ennen kaikkea; hän ei tahtonut kuulla väiteltävän siitä, olivatko
hänen miehensä toimet olleet laillisia. Hän oli kiusaantua kuoliaaksi
Arnen puheista, vaikka tämä tarkoittikin pelkkää hyvää. Kun hän ja
munkki sitten sanoivat hyvää yötä ja lähtivät makuusuojaansa, viskautui
Kristiina polvilleen Gunna-rouvan eteen ja kätki päänsä tämän syliin.

Hetken kuluttua kohotti vanha rouva hänen päätään. Kristiina nosti
katseensa -- Gunna-rouvan kasvot olivat karkeatekoiset, kellertävät
ja lihavahkot, niissä kulki kolme syvää vakoa yli otsan, joka oli
kuin vahaan veistetty; hänellä oli älykkäät hyväntahtoiset silmät
ja sisäänvajonnut, hampaaton suu, jota varjostivat pitkät harmaat
parranhaivenet. Nuo kasvot olivat olleet Kristiinan edessä monena
vaikeana hetkenä -- Gunna-rouva oli ollut hänen luonaan joka
synnytyksessä, yhtä ainoata kertaa lukuun ottamatta, jolloin Kristiina
oli ollut isänsä kuolinvuoteen ääressä ja saanut sillä tiellä Lauritsan.

"Niin, niin, tyttäreni", sanoi rouva pidellen hänen ohimoistaan.
"Olenhan minä tukenut sinua toisenkin kerran, kun olet ollut
polvillasi. Mutta tässä taistelussa, Kristiinani, sinun täytyy
langeta itse Jumalan äidin eteen ja rukoilla häntä johdattamaan sinut
vaikeuksien läpi --"

-- Ja olihan Kristiina mielestään niin tehnytkin. Hän luki rukouksensa
ja kappaleen psalttarista joka lauantai-ilta, piti arkkipiispa Eilivin
määräämät paastot, jotka tämä oli vaatinut häneltä synninpäästöä
jakaessaan, antoi almuja ja palveli itse jokaista kulkijaa, joka
pyysi yösijaa, vaikka pyytäjä olisi ollut minkänäköinen. Mutta hän ei
enää tuntenut siitä virtaavan valoa itseensä. Hän tiesi valon olevan
olemassa, mutta oli kuin usvat olisivat peittäneet hänen sisimpänsä.
Se oli kai sitä mitä Gunnulf oli nimittänyt henkiseksi kuivuudeksi.
Sen vuoksi ei kenkään saanut menettää rohkeuttaan, sanoi Sira Eiliv;
tuli pysyä vain lujana rukouksessa ja hyvissä töissä kuten talonpoika,
joka kyntää, lannoittaa ja kylvää -- kyliä Jumala suo itämis-sään, kun
hänen aikansa on käsissä. -- Mutta Sira Eiliv ei ollut milloinkaan itse
hoitanut maata.

Gunnulfia hän ei ollut nähnyt sen kerran jälkeen. Hän eli pohjoisessa,
Helgelandissa, saarnasi ja keräsi lahjoja luostarilleen. Niin, hän oli
toinen Husabyn ritarin pojista, ja toinen --.

Mutta Margret Erlendintytär kävi joskus hänen luonansa kaupungissa.
Kauppiaanrouvaa seurasi kaksi palvelusneitoa, hän oli upeasti puettu
ja välkkyi koristeita -- appi oli kultaseppä, joten ne tulivat omasta
talosta. Hän tuntui iloiselta ja tyytyväiseltä -- vaikkei hänellä ollut
lapsia. Hän oli saanut osansa oikeaan aikaan. Herra tiesi, muistiko hän
milloinkaan vaivaisraukkaa, Gimsarin Haakonia -- tämä kuului sentään
voivan liikkua pihamaalla kahden kainalosauvan varassa --.

Mutta silläkään kertaa ei Kristiina ollut ajatellut katkerin mielin
Erlendiä, siltä hänestä tuntui. Hän uskoi pahimman odottavan Erlendiä
tämän jouduttua vapaaksi vankeudesta. Mutta Erlend oli piiloutunut
luostariin apotti Olavin luo. Muutosta huolehtiminen, kaupungissa
näyttäytyminen nykyoloissa -- meni kai yli Erlend Nikulauksenpojan
voimien.

Ja sitten he olivat purjehtineet Trondheimin vuonosta Laurentiuksen
laivalla, samalla aluksella, jolla Erlend oli muuttanut Kristiinan
myötäjäiset pohjoiseen silloin kun he olivat saaneet naimaluvan.

Oli ollut tyyni myöhäissyksyn päivä -- vuonon vesi oli läikkynyt kylmän
harmaana, koko maailma oli ollut viluisen näköinen ja valkoisenkirjava
-- tuuli oli ajanut ensi lumen viiruina jäätyneitä vainioita pitkin,
ja kylmänsiniset tunturit olivat lumiläikälliset. Pilvetkin taivaan
kannella, joka muuten oli sininen, näyttivät ikään kuin tuulen tuomalta
jauheelta. Laiva liukui raskaasti ja verkkaan rannikon reunaa ja ohi
niemenkärjen. Kristiina seisoi kannella katsellen aaltojen pärskettä
vuoren alla -- ajatellen, mahtaisiko hän tulla merisairaaksi heidän
ehdittyään selemmälle.

Erlend seisoi kaiteen luona lähempänä etukeulaa kahden vanhimman pojan
kanssa. Tuuli ravisteli heidän viittojaan ja hiuksiaan.

He kääntyivät katsomaan Korsfjordille, Gaularosia ja Birgsin satamaa
kohti. Auringonsäde lankesi ruskean- ja valkoisenkirjavalle rannalle.

Erlend sanoi jotakin pojille. Bjørgulf käännähti äkkiä, lähti kaiteen
luota ja alkoi pyrkiä perään. Hän sohi itselleen tukea keihäällä,
jota hän aina kantoi ja nyt käytti sauvana hoippuessaan tyhjien
soutupenkkien välitse äitinsä ohi -- mustakiharainen pää eteenpäin
ojossa ja silmät niin sikkaralla, ettei niitä näkynyt ensinkään; suu
oli tiukasti suljettu. Hän katosi peräkeulan alle.

Äiti katsoi kahta jäljellejäänyttä, Erlendiä ja hänen vanhinta
poikaansa. Silloin notkisti Nikulaus toista polvea, kuten hovipoika
tekee tervehtiessään kuningastaan, tarttui isän käteen ja suuteli sitä.

Erlend kiskaisi kätensä pois. -- Kristiina näki hänen kasvonsa, ne
olivat kalmankalpeat ja värähtelivät hiljaa, sitten hän käänsi pojalle
selkänsä ja hävisi purjeen taakse.

He olivat yötä eräässä Møren ulkosatamassa. Nyt oli jo paljon kovempi
aallokko -- laiva keikkui ankkurissa, nousi ja laski. Kristiina oli
kojussa, jossa hänen piti nukkua Erlendin ja kahden pienimmän kanssa.
Häntä yökötti, hän ei tahtonut pysyä pystyssä pohjapalkeilla, jotka
aivan kuin juoksivat pois jalkojen alta ja sitten taas nostivat
hänet ilmaan. Sarvilyhty heilui hänen päänsä päällä ja sen pieni
valotuikku loimahteli -- ja hän reistaili Munanin kanssa koettaen
saada tätä toimittamaan tarvettaan palkkien väliin. Kun poika heräsi
unenpöpperöisenä, hän antoi tulla yhdet sekä toiset lajit heidän
vuoteeseensa, rimpuili ja kirkui eikä olisi antanut vieraan vaimon,
äitinsä, koskea häneen ja pidellä häntä sillä aikaa. Silloin tuli
Erlend alas.

Kristiina ei voinut nähdä hänen katsettaan, kun hän aivan hiljaa kysyi:

"Näitkö Naakkvea? -- Hän oli silmistään aivan sellainen kuin sinä,
Kristiina." Erlend hengitti kiivaasti ja lyhyin vedoin. "Sellaiset
olivat sinunkin silmäsi sinä aamuna nunnien puutarha-aidan reunassa
-- kun olit kuullut minusta kaiken pahan -- ja annoit kuitenkin
luottamuksesi --"

Silloin hän oli tuntenut ensimmäisen sapenkarvaan katkeruuden pisaran
sydämessään. Varjelkoon Jumala poikaa, ettei tämän tarvitsisi kokea
päivää, jolloin hänen täytyy huomata liittäneensä luottamuksensa
käteen, joka antaa kaiken valua läpi sormien kuin veden ja kuivan
hiedan --.

       *       *       *       *       *

Jo hetki sitten hän oli luullut kuulleensa kavionkopsetta eteläisten
tunturien puolelta. Nyt se kuului taas lähempää: ei siellä ollut
irtohevosia, siellä oli tulossa ratsastaja, joka ajoi kiivaasti
kukkulan alaisten kallioiden yli.

Pelko jähmetti hänet: kuka ajoi ulkona näin myöhään? Kuolleet ajavat
alakuun aikaan -- eikö kuulunutkin ratsastajia ensimmäisen kintereillä?
Mutta hän jäi sittenkin istumaan; hän ei tiennyt tapahtuiko se siksi,
että hän oli tullut niin kankeaksi, vaiko siksi, että hänen mielensä
oli niin jäykkä tänä yönä.

Tänne tulija vain aikoi -- nyt hän ratsasti niityn alisen kaalaamon
läpi. Kristiina näki keihäänkärjen välkähtävän pajupensaiden välissä.
Silloin hän laskeutui kiveltä, aikoi juosta takaisin karjatuvalle
-- mutta samassa hyppäsi ratsastaja hevosen selästä, sitoi sen
liekapaaluun ja viskasi viittansa sen peitteeksi. Hän nousi rinnettä --
oli iso ja vahva mies -- nyt tunsi Kristiina tulijan; se oli Simon.

Nähdessään Kristiinan tulevan vastaan kuutamossa Simon näytti
säikähtävän yhtä pahasti kuin Kristiina oli säikähtänyt häntä hetki
sitten:

"Herra Jeesus, sinäkö siinä olet vai -- miten ihmeessä sinä liikut
ulkona näin yöllä --? Odotitko minua?" kysyi hän äkkiä aivan kuin
suuressa hädässä, "oletko aavistanut minun tuloni?"

Kristiina pudisti päätään:

"En voinut nukkua. -- Lanko, mikä sinua vaivaa?"

"Andres on niin kipeä, Kristiina -- pelkäämme hänen kuolevan. Silloin
ajattelimme -- tiesimme sinun olevan taitavimman naisen semmoisissa
-- hän on oman sisaresi poika, muista tämä. Tahdotko olla niin hyvä
ja lähteä minun kerallani hänen luokseen? -- Ymmärräthän, etten olisi
tullut sinun luoksesi tällä tapaa, ellen olisi tiennyt pojan hengen
olevan kysymyksessä", sanoi Simon rukoilevasti.

Hän toisti saman Erlendille, joka istui aitassa unisena äänettömän
ihmetyksen vallassa. Erlend koetti lohduttaa lankoa ja selitti kuin
kokenut ainakin, että pikkulapset tulevat helposti kuumeeseen ja
alkavat houria pienimmänkin vilustuksen jälkeen; ehkei se ollut niin
vaarallista kuin miltä näytti. "Ymmärräthän sinä, Erlend, etten minä
olisi tullut hakemaan Kristiinaa näin öiseen aikaan, ellen olisi nähnyt
lapsen kamppailevan kuoleman kanssa", sanoi Simon.

Kristiina oli puhaltanut hiilet sytyksiin ja pannut puita tulisijaan;
Simon istui tuijottaen tuleen, joi ahneesti Kristiinan tarjoamaa
maitoa, mutta ei huolinut ruoasta. Mieluimmin hän olisi tahtonut lähteä
takaisin paikalla, kun toiset saapuivat "-- jos sinä suostut tulemaan,
Kristiina?" Eräs hänen miehistään oli tulossa tänne perästäpäin
leskivaimon kanssa, joka palveli Formossa; vaimo oli varma ihminen ja
saattoi jäädä tänne hoitamaan asioita siksi aikaa -- Simon vakuutti
uudelleen Aasbjørgin erittäin taitavaksi naiseksi.

Nostettuaan Kristiinan satulaan sanoi Simon:

"Tahtoisin ajaa oikotietä, etelän kautta -- ellei sinulla ole mitään
sitä vastaan?"

Kristiina ei ollut milloinkaan ollut sillä kulmalla, mutta hän
tiesi, että sieltä johti polku laaksoon, alas Formon kartanon takana
olevan jyrkän rinteen reunaa. Hän vastasi myöntävästi -- mutta siinä
tapauksessa täytyi Simonin miehen ratsastaa toista tietä Jørundgaardin
kautta hakemaan sieltä hänen lääkerasiaansa ja yrttejään. Hän saattoi
herättää Gauten, tämä tiesi parhaiten missä ne olivat.

Suuren suon laidassa he saattoivat ratsastaa rinnatusten, ja Kristiina
kerrotutti itselleen pojan sairaudesta. Formon lapsilla oli ollut
kaulatauti Olavinmessun aikaan, mutta he olivat selviytyneet siitä
helposti. Tämä oli tullut Andrekseen aivan yhtäkkiä juuri kun hän
näytti olevan mitä parhaimmissa voimissa -- keskellä päivää kolme
vuorokautta sitten. Simon oli vienyt hänet mukanaan ulos, oli antanut
pojan istua viljareessä pellolle asti -- kun Andres äkkiä valitti
vilua, ja Simonin katsoessa tärisi poika niin, että hampaat löivät
loukkua. Sitten tuli kuumotus ja yskä, hän sylki pahan näköistä
ruskeata moskaa ja valitti rintaansa kivistävän -- mutta eihän se pikku
raukka osannut sanoa, mihin paikkaan pahimmin koski.

Kristiina lohdutti Simonia parhaansa mukaan ja ajoi hänen takanaan
kappaleen matkaa. Kerran Simon kääntyi kysymään, oliko Kristiinan vilu,
hän olisi tahtonut antaa oman viittansa Kristiinan vaipan päälle.

Sitten hän puhui taas pojasta. Hän oli kyllä huomannut, ettei poika
ollut vahva. Mutta Andres oli vahvistunut paljon viime kesänä
ja syksynä -- niin sanoi pojan hoitajakin. Viime päivät ennen
sairastumistaan hän oli ollut vähän rauhaton ja juonikas -- hän
"pelkäsi", kun koirat hyppivät hänen ympärillään tahtoen häntä
leikkimään kanssaan. Sinä päivänä, jolloin hän sai kuumeen, oli Simon
palannut kotiin auringonlaskun aikaan ja tuonut mukanaan muutaman
villisorsan. Muulloin oli poika aina pyytänyt saada leikkiä isän
ampumilla linnuilla, mutta nyt hän huusi ääneen, kun isä heilautti
lintukimppua häntä kohden. Myöhemmin hän kyllä meni salaa koettelemaan
sorsia, mutta tahrautui vereen ja joutui aivan suunniltaan pelosta. Ja
tänä iltana, kun hän makasi tuskaisesti vaikeroiden voimatta nukkua ja
päästä lepoon, hän oli äkkiä huutanut, että haukka tahtoi ottaa
hänet --.

"-- Muistatko sen päivän Oslossa, jolloin minä sain sanan hänen
syntymästään? Sanoit silloin: 'Nyt sinun sukusi jää Formoon sinun
jälkeesi'."

"Älä puhu tuolla lailla, Simon -- ikään kuin ajattelisit kuolevasi
pojattomana. Jumala ja lempeä Pyhä Neitsyt voivat auttaa. Ei ole sinun
tapaistasi, lanko, heittää toivoa --"

"Halfrid, ensimmäinen vaimoni, sanoi samaa, synnytettyään poikamme.
Tiedätkö sinä, Kristiina, että minulla oli poika hänestäkin?"

"Tiedän. Mutta Andreshan on jo kolmannella vuodella. Kahtena
ensimmäisenä lapsia on vaikein suojella --." Mutta Kristiinasta tuntui,
ettei hänen sanoistaan nyt ollut suurta apua. Ja he ajoivat ajamistaan;
hevoset kapusivat kukkulan reunaa ja heittelivät päitään niin että
suitset helisivät -- eikä hallaisessa yössä kuulunut muuta ääntä kuin
heidän ratsastuksensa ja toisin ajoin veden solina heidän ajaessaan
puron poikki. Kuun valo tunki joka paikkaan; vieremät ja kallioseinät
kumottivat kalmanhohteisina heidän ratsastaessaan harjun reunaa.

Vihdoinkin he saapuivat perille ja näkivät alas laaksoon. Kuu valaisi
laakson, joen ja suot, ja etäämpänä oleva järvi välkkyi kuin hopea --
pellot ja niityt olivat aavemaisen vaaleat.

"Tänä yönä käy halla laaksossakin", sanoi Simon.

Hän nousi ratsailta ja talutti Kristiinan hevosta mäkeä
laskeuduttaessa. Polku oli monin paikoin niin jyrkkä, että Kristiina
tuskin uskalsi katsoa eteensä. Simon tuki häntä painaen selkänsä hänen
polveaan vasten, ja Kristiina nojasi kädellään hevosen kupeeseen.
Silloin tällöin irtautui kivi hevosen jalan alta ja lähti vierimään
alas, pysähtyi hetkeksi ja vieri taas edelleen, irrotti toisia ja vei
ne mukanaan --.

Viimein he olivat alhaalla. He ratsastivat ohravainioiden halki
kartanon pohjoispuolitse härmäisten ohrakuhilaiden välissä.
Haavanlehdet rapisivat ja ritisivät ilkeästi tyynessä, valoisassa yössä.

"Onko se totta", kysyi Simon kuivaten kasvojaan hihallaan, "ettet sinä
tuntenut mitään aavistuksen tapaista --?"

Kristiina väitti sen olevan totta. Simon lausui:

"Olen kuullut sanottavan, että ihmiseltä kulkee sana toiselle, kun hän
on oikein kovassa hädässä. Puhuimme Ramborgin kanssa monta kertaa, että
jos sinä olisit ollut kotosalla, olisit varmaan tietänyt neuvon --"

"En ole ajatellut teitä kumpaistakaan viime päivinä", sanoi Kristiina.
"Usko minua, Simon." Mutta hän näki, ettei siitä ollut lohdutusta.

Pihalle juoksi pari miestä ottamaan huostaansa hevosia. "Poika voi
kuten sinun lähtiessäsi, Simon, ei sen pahemmin", sanoi toinen nopeasti
katsahdettuaan isännän kasvoihin. Simon nyökkäsi; sitten hän lähti
Kristiinan edellä rouvatupaa kohti.

Kristiina huomasi vaaran olevan käsissä. Pienokainen nukkui yksin
suuressa, komeassa sängyssä, ähkyi ja huohotti ja viskeli lakkaamatta
päätään edestakaisin pieluksella. Hänen kasvonsa olivat tulikuumat
ja punaiset, silmät olivat kiiltävät ja puoleksi kiinni, ja hänen
oli hyvin vaikea hengittää. Simon seisoi pitäen omassaan Ramborgin
kättä, ja kaikki kartanon naiset olivat kerääntyneet tupaan Kristiinan
ympärille tämän tunnustellessa pojan ruumista.

Mutta Kristiina puhui niin tyynesti kuin suinkin osasi ja koetti
rohkaista lapsen vanhempia. Keuhkokuume tämä oli. Mutta yö oli pian
ohi eikä käännettä ollut tapahtunut pahempaan päin -- tämän taudin
luonne oli sellainen, että se kääntyi suuntaan tai toiseen kolmantena
tai seitsemäntenä tai yhdeksäntenä yönä ennen kukonlaulua. Hän
pyysi Ramborgia lähettämään palvelijat maata, paitsi kahta, jotta
hänellä olisi apunaan levänneet apulaiset. Ja kun Simonin mies tuli
Jørundgaardista mukanaan lääketarpeet, laittoi Kristiina pojalle
hiostavan juoman ja löi suonta toisesta jalasta, jotta nesteet
valuisivat vähemmäksi rinnasta.

Ramborg kalpeni nähdessään lapsensa jalasta vuotavan verta. Simon
kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta Ramborg työnsi miehen luotaan
ja istuutui tuolille sängyn jalkopäähän; siinä hän sitten istui
tuijottaen Kristiinaan suurin, mustin silmin sisaren hääräillessä
lapsen ääressä.

       *       *       *       *       *

Päivemmällä, kun poika näytti voivan hiukan paremmin, sai Kristiina
Ramborgin paneutumaan vähäksi aikaa pitkäkseen penkille. Hän tukki
nuoren äidin ympärille patjoja ja peitteitä ja kävi istumaan tämän
pääpuoleen silittäen hiljaa sisarensa otsaa. Ramborg tarttui Kristiinan
käteen:

"Hyväähän sinä tarkoitat meille?" hän kysyi tukahtuneesti.

"Kuinka minä voisin tarkoittaa muuta, rakas sisko -- olemmehan me kaksi
ainoat jäljellejääneet koko suvustamme --"

Ramborg hytkähti huulet tiukasti tukossa, -- niiden takaa kuului pari
kiihkeää tyrskähdystä. Kristiina ei ollut nähnyt sisarensa itkevän kuin
yhden ainoan kerran -- heidän seisoessaan isänsä kuolinvuoteen ääressä.
Nyt pulpahti poskille muutama kiireinen kyynel vierien edelleen alas.
Hän nosti Kristiinan käden ja katsoi sitä. Se oli suuri ja kapea, mutta
tällä kertaa punaisenruskea ja sierettynyt.

"Se on sittenkin kauniimpi kuin minun", sanoi hän. Ramborgin kädet
olivat valkoiset ja pienet, mutta sormet olivat lyhyet ja kynnet
neliskulmaiset.

"On se", sanoi hän melkein vihaisesti, kun Kristiina pudisti päätään ja
hymyili. "Ja itsekin sinä olet yhä kauniimpi kuin mitä minä olen ollut
koskaan. Ja isä ja äiti pitivät sinusta enemmän kuin minusta -- aina;
sinä tuotit heille surua ja häpeää, minä olin säyseä ja kuuliainen ja
kiinnyin juuri siihen mieheen, jolle he mieluimmin halusivat minut
naittaa -- mutta sittenkin he rakastivat paljon enemmän sinua."

"Ei, sisko. Kyllä he rakastivat sinua aivan yhtä paljon. Ole iloinen,
Ramborg, ettet sinä tuottanut heille koskaan muuta kuin iloa -- et
arvaa, kuinka vaikea minun osani on kantaa. He olivat nuorempia
silloin, kun minä olin nuori; sentähden he ehkä puhelivat enemmän minun
kanssani."

"Niin, kaikki taisivat olla nuorempia siihen aikaan, kun sinä olit
nuori", sanoi Ramborg jälleen huoahtaen.

Tuokion kuluttua hän nukkui. Kristiina katsoi häntä. Hän ei tuntenut
sisartaan paljoakaan; Ramborg oli lapsi, kun hän itse joutui naimisiin.
Ja hänestä tuntui, että Ramborg oli tavallaan jäänytkin lapseksi. Hän
oli ollut aivan lapsen näköinen istuessaan sairaan poikansa vieressä
-- kalpean, säikähtyneen lapsen, joka koettaa taistella pelkoa ja
onnettomuutta vastaan.

Sattui semmoista, että eläinten kehitys keskeytyi, jos ne olivat
saaneet liian varhain poikasia. Ramborg ei ollut täyttänyt kuuttatoista
saadessaan tyttärensä, ja sen jälkeen hän ei ollut oikein päässyt
varttumisen vauhtiin enää; hän jäi pieneksi ja hennoksi, vaille
rehevyyttä ja hedelmällisyyttä. Hän oli sitten saanut enää tämän ainoan
pojan, joka oli kummallisen voimattoman näköinen -- sillä oli kauniit
kasvot, vaalea ja hyvä ihonväri, mutta koko poika oli sellainen hento
pieni heiveröinen -- se oli alkanut kävellä myöhään ja puhui vielä niin
huonosti, että vain ne, jotka olivat aina lähettyvillä, voivat ymmärtää
hänen puhettaan. Hän vierasti sitä paitsi niin kovasti outoja, että
Kristiina oli tuskin saanut koskea koko sisarenpoikaan tätä ennen.
Jospa Jumala ja Pyhä Olavi soisivat hänen pelastaa tuon pienen raukan
-- hän kiittäisi siitä ikänsä kaiken. Tuommoinen lapsellinen äiti ei
suinkaan jaksaisi kestää poikansa kadottamista. Ja hän ymmärsi, että
vaikeaksi taitaisi Simoninkin käydä kadottaa ainoa poikansa --.

Vasta nyt nähdessään, miten syvästi Simon kärsi hädässään ja
tuskassaan, ymmärsi Kristiina miten sydämellisesti hän oli alkanut
pitää langostaan. Nyt hän ymmärsi isänsä suuren rakkauden Simon
Andreksenpoikaan. Ja hän mietti, eikö isä ollut tehnyt väärin Ramborgia
kohtaan jouduttaessaan siten avioliiton solmimista. Sillä kun hän
katsoi pientä, hentoa sisartaan, tuntui hänestä siltä, että Simon oli
sentään liian vanha ja jämeä ja tasaantunut tuon lapsen puolisoksi.



III


Vuorokaudet kuluivat, ja Andres oli vuoteessa ilman että muutosta näkyi
parempaan tai pahempaan. Pahinta oli, ettei hän voinut juuri ollenkaan
nukkua; hän makasi tilallaan silmät puoliummessa näyttämättä tuntevan
ketään; yskä ja hengenahdistus vaivasivat tuota pientä laihaa ruumista,
ja kuume oli häilyvä. Eräänä iltana oli Kristiina antanut hänelle
rauhoitusjuoman -- poika vaipui horrokseen, mutta tuokion kuluttua näki
Kristiina hänen käyvän sinertävän kalpeaksi ja iho muuttui kylmäksi
ja nahkeaksi. Silloin hän juotti sukkelaan lapselle lämmintä maitoa
ja pani kuumennettuja kiviä jalkapohjien alle eikä sen perästä enää
uskaltanut antaa unijuomaa -- hän ymmärsi pojan olevan liian pienen
sitä kestämään.

Sira Solmund toi kirkosta pyhät esineet pojan vuoteen ääreen; Simon
ja Ramborg lupasivat rukoilla, paastota ja jakaa almuja, jos Jumala
kuulisi heitä ja antaisi Pojan jäädä eloon.

Erlend kävi kartanossa kerran; hän ei tahtonut nousta hevosen selästä
ja mennä sisään, minkä vuoksi Kristiina ja Simon tulivat pihalle
puhelemaan hänen kanssaan. Hän katsoi heihin hyvin säälivästi. Mutta
tuo ilme oli aina herättänyt Kristiinassa oudon närkästyksen tunteen.
Kyllähän Erlendistä tuntui pahalta, kun hän näki jonkun sairaana
tai surullisena, mutta se sai hänet ikään kuin jollakin tavoin
hämilleen ja noloksi -- hän oli niin sanomattoman neuvottoman näköinen
surkutellessaan toisia.

Sen jälkeen kävi joko Naakkve tai kaksoset joka päivä Formossa
kysymässä Andreksen vointia.

       *       *       *       *       *

Ei seitsemäs yökään tuonut muutosta -- mutta päivemmällä näytti poika
vähän terveemmältä -- hänen ihonsa ei ollut niin polttavan kuuma. Simon
ja Kristiina istuivat kahden hänen luonaan päivällisen aikaan.

Lapsen isä veti esiin kullatun bullan, jota hän kantoi nauhassa
vaatteittensa alla. Hän kumartui pojan yli ja heilutti sitä hänen
edessään, pisti sen lapsen kouraan ja puristi pienet sormet sen
ympärille -- mutta Andres ei näyttänyt tajuavan mitään.

Tuon bullan oli Simon itse saanut lapsena ja hän oli kantanut sitä aina
sen jälkeen -- hänen isänsä oli tuonut sen mukanaan Ranskasta. Se oli
pyhitetty eräässä luostarissa, jonka nimi oli Pyhän Miikaelin vuori, ja
siinä oli Pyhä Miikael-enkelin kuva; Andreksesta oli aina ollut niin
hauska katsoa sitä, kertoi Simon hyvin hiljaa. Mutta pienokainen luuli
sitä kukoksi; hän kutsui enkelien päällikköä kukoksi. Suuren vaivan
jälkeen oli Simon vihdoin saanut lapsen sanomaan enkeli. Mutta kerran,
kun he olivat seisoneet pihamaalla, näki Andres kukon höyhentävän kanaa
ja sanoi: "enkeli vihainen, isä".

Kristiina katsoi Simoniin rukoilevasti -- hänen sydämeensä koski se,
mitä Simon puhui pojastaan, vaikka toinen puhui niin tyynesti. Hän oli
niin väsynyt valvomisesta, ettei hänen ollut hyvä ruveta itkemään.

Simon työnsi bullan takaisin paidankauluksen alle:

"Niinpä kyllä. Olen valmis antamaan kirkolle kolmivuotisen härän joka
vuosi Pyhän Mikaelin iltana niin kauan kuin elän, jos hän jaksaa
odottaa tätä sielua vähän aikaa. Hänhän olisi keveä kuin kynitty
kananpoika taivaan vaa'assa, pikku Andres raukka", sanoi Simon. Mutta
ääni särähti, kun hän koki nauraa.

"Simon, Simon!" pyysi toinen.

"Niin käy kuin on säädetty, Kristiina. Jumala parhaiten tiennee --."
Enempää hän ei puhunut, vaan jäi seisomaan katsoen poikaansa.

       *       *       *       *       *

Kahdeksantena yönä valvoi Simon erään palvelusneidon kanssa Kristiinan
torkkuessa kotvan aikaa penkillä. Hänen herätessään nukkui tyttö. Simon
istui, kuten oli istunut useimpina öinä, penkillä vuoteen pääpuolessa;
hän istui kumarassa, kasvot lapseen päin kääntyneinä.

"Nukkuuko hän?" kuiskasi Kristiina astuen hiljaa vuoteen luokse. Simon
pyyhkäisi kädellään kasvojaan; Kristiina näki, että hänen poskensa
olivat märät, mutta hän vastasi hiljaa ja tasaisesti:

"En luule Andreksen nukkuvan ennen kuin hän makaa turpeen alla
vihityssä maassa --. Siltä se näyttää, Kristiina --"

Kristiina jäi paikalleen seisomaan -- oli kuin hän olisi jähmettynyt.
Hitaasti pakeni veri hänen päivettyneiltä kasvoiltaan, ja hänen
huulensakin menettivät värinsä.

Sitten hän meni huoneen nurkkaan ja haki päällysvaatteensa.

"Toimita niin --" hän puhui aivan kuin hänen suutaan olisi kuivannut,
"että olet yksin täällä kun minä palaan. Istu hänen luonaan -- ja kun
näet minun astuvan sisään, älä virka sanaakaan äläkä hiisku asiasta
kenellekään sen jälkeen, älä minulle äläkä muille. Älä edes papillesi
--"

Simon nousi ja tuli hitaasti häntä vastaan. Hänkin oli kalvennut.

"Kristiina --!" Hänen äänensä tuskin kuului. "Minä -- en uskalla --
antaa sinun astua sille tielle --"

Toinen puki ylleen vaipan, otti nurkassa olevasta arkusta
aivinavaatteen, käänsi sen kokoon ja kätki poveensa.

"Minä uskallan. Tiedäthän -- ettei kukaan sitten saa tulla lähellemme
eikä puhutella meitä ennen kuin hän herää ja itse ensin puhuu --"

"Mitä sinun isäsi olisi sanonut tästä!" sanoi Simon kuiskaten yhtä
heikosti kuin äsken. "Kristiina -- älä tee tätä --"

"Olen minä tehnyt ennenkin sellaista, joka isäni mielestä oli väärää --
ja silloin vain oman haluni tyydytykseksi. Andres on hänen lihaansa ja
vertansa -- minun lihaani ja vertani, Simon -- ainoan sisareni poika --"

Simon hengitti raskaasti ja huohottaen; hän katsoi alas.

"Mutta jollet tahdo, että ryhdyn tähän viimeiseen keinoon, niin --."
Simon seisoi entisessä asennossa, kumarassa ja mitään puhumatta.
Silloin Kristiina otti liinan poveltaan tietämättä, että hänen
kalpeille huulilleen ilmestyi omituinen, melkein pilkallinen hymyn
häive:

"Etkö tahdo, että menen?"

Simon käänsi päänsä pois, ja Kristiina kulki hänen ohitseen, astui
kuulumattomasti ovesta ulos ja sulki sen hiljaa jälkeensä.

Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja etelästä kävi pieniä tuulen tohahduksia,
niin että kaikki tähdet välkkyivät ja tuikuttivat rauhattomasti. Hän
ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin aitojen väliseen kujaan, vaikka oli
mielestään kulkenut jo iankaikkisuuden. Hänen edessään ja takanaan
tuntui olevan loputon taival; hänestä tuntui kuin hän ei koskaan voisi
kääntyä siltä tieltä, jolle hän nyt tänä yönä oli astunut --.

Itse pimeyskin oli kuin voima, jota vastaan hän painiskeli. Hän astui
niljaista maata -- tie oli huonossa kunnossa syysajojen jälkeen ja
sulanut suojasäällä. Joka askeleella täytyi hänen ikään kuin tempautua
irti yön ja raa'an kosteuden vallasta, joka takertui hänen jalkoihinsa,
imeytyi ylemmäksi ja painoi hänen helmoissansa. Väliin varisi joku
kuivunut lehti hänen vieritseen maahan -- se kosketti häntä kuin
elollinen olento kehottaen lempeästi, varmana ylivallastaan: käänny
takaisin, hullu --

Hänen saavuttuaan ajotielle oli helpompi kulkea: se oli ruohoinen,
eivätkä hänen jalkansa enää uponneet lokaan. Hän tunsi kasvojensa
jäykistyneen kivikoviksi, koko ruumiinsa käyvän jäykäksi ja
jännittyneeksi -- joka askel vei hänet auttamattomasti lähemmä
metsikköä, jonka läpi hänen oli kulkeminen. Hän joutui kuin sisäisen
herpaannuksen valtaan -- hän ei mitenkään uskaltanut mennä pikimustan
metsän läpi; mutta jalat veivät hänet edelleen, eikä hän voinut
kääntyä. Hänen ruumiinsa tuntui vieraalta, hän kulki eteenpäin aivan
kuin unessa. Hän astui varmasti kivien ja juurien ja vesilätäköiden
yli, varoen vaistomaisesti kompastumista, joutumista pois tasaisesta
astuntatahdistaan ja jättäytymistä pelon valtaan.

Kuuset humisivat yhä lähempänä yössä. Hän astui niiden keskelle yhtä
unenomaisen varmasti. Hän kuuli joka äänen eikä uskaltanut räpäyttää
silmiään pimeyden tähden. Joki kohisi, hongat huokailivat, puro lirisi
kivien yli edessäpäin, hän joutui sen kohdalle ja sitten ohi. Kerran
vyörähti ylhäällä louhikossa kivi aivan kuin joku olisi liikkunut
siellä -- hiki kihosi koko hänen ruumiistaan, mutta hän ei uskaltanut
hidastuttaa kulkuaan eikä kiiruhtaakaan.

Kristiinan silmät olivat jo niin tottuneet pimeään, että kun hän tuli
ulos metsästä, hän erotti veden välkkeen joessa ja soissa. Vainiot
piirtyivät esiin pimeydestä, taloryhmät näyttivät kuin pimeyden
pesiltä. Taivaskin tuntui alkavan valjeta korkealla -- hän aavisti
sen, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan mustia jyrkkiä vuorensyrjiä
kohti. Hän tiesi pian olevan ajan, jolloin kuu nousee vuorien takaa.

Hän koetti ajatella, että neljän tunnin kuluttua on päivä: ihmiset
ryhtyvät päivän töihin kaikissa laakson kartanoissa -- ilma alkaa
kajastaa, vuorenkupurat valkenevat. Eihän tie ole pitkä -- päiväsaikaan
ei Formosta ole pitkä matka kirkkoon. Ja silloin hän on jo ollut kauan
kotona. Mutta hänestä tuntui, että silloin hän oli oleva toinen kuin
oli ulos lähtiessään --.

Hän tiesi, että jos asia olisi koskenut jotakin hänen omaa lastaan,
ei hän olisi uskaltanut ryhtyä tähän viimeiseen keinoon. Kääntämään
Jumalan kättä, kun tämä oli ojentanut sen elävää sielua kohti.
Istuessaan omien sairastavien pikkulastensa vieressä, ollessaan nuori
ja sydämen tuskassa hän oli koettanut sanella väristen: Herra, sinä
rakastat heitä enemmän kuin minä -- tapahtukoon sinun tahtosi --.

Mutta nyt hän kulki tässä uhmaten omaa pelkoaan. Tuon lapsen, joka ei
ollut hänen omansa, hän tahtoi pelastaa, odottipa tässä elämässä mikä
tahansa --.

-- Sillä sinäkin, Simon Darre, suostuit, kun oli kysymys
rakkaimmastasi, suostuit enempään kuin mihin täysin kunniakas ihminen
saisi suostua.

-- Etkö tahdo, että menen --? Hänessä ei ollut ollut miestä kieltämään.
Syvimmässä sydämessään Kristiina kyllä tiesi, että jos lapsi kuolisi,
jaksaisi Simon kantaa senkin. Mutta hän oli iskenyt Simoniin juuri
sillä hetkellä, jolloin hän näki tämän olevan murtumaisillaan. Ja se
salaisuus heidän välillään oli tästäperin oleva, että Simon tiesi hänen
nähneen hänetkin kerran sellaisella hetkellä, jolloin mies oli horjunut.

Sillä Simon oli saanut tietää hänestä liian paljon. Kristiina oli
turvautunut hylkäämänsä miehen apuun joka kerran, kun hän itse oli
hädässä valittunsa puolesta. Hän oli kääntynyt hylkimänsä kosijan
puoleen aina, kun hän tarvitsi jotakuta suojelemaan rakkauttaan.
Eikä hän ollut vielä milloinkaan pyytänyt turhaan -- kerta kerran
jälkeen oli Simon astunut hänen eteensä suojaamaan häntä voimallaan ja
hyvyydellään.

-- Tämmöinen kulku oli nyt osaltaan sen velkataakan korvausta, jota hän
tähän hetkeen saakka ei ollut tuntenut niin musertavan raskaaksi.

Simon oli pakottanut hänet viimein huomaamaan, että hän oli
voimakkaampi kahdesta -- voimakkaampi Kristiinaa itseään ja
voimakkaampi sitä miestä, jonka käsiin Kristiina oli itsensä uskonut.
Kristiina oli ymmärtänyt sen oikeastaan jo sillä hetkellä, jolloin
he kolme kohtasivat toisensa silmästä silmään tuossa häpeän paikassa
Oslossa, -- vaikka hän ei ollut tahtonut sitä nähdä -- että tuo
pyöreäposkinen, pyylevä lörppösuinen pojannulkki oli väkevämpi
kuin -- --

Ja niin hän nyt kulki öistä tietään rohkenematta lausua kenenkään hyvän
pyhimyksen nimeä ja ottaen tunnolleen tämän synnin -- kostaakseenko
-- vai minkä tähden -- siksi, että hänen oli täytynyt tunnustaa Simon
jaloluontoisemmaksi kuin he kaksi --.

Mutta nyt sinä myös ymmärrät, Simon -- että kun on kysymyksessä se,
jota ihminen rakastaa enemmän kuin omaa henkeään -- tarttuu hän vaikka
mihin --.

Kuu oli kiivennyt tunturiharjan takaa Kristiinan noustessa kirkonmäkeä.
Jälleen hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt sukeltaa uuden
kauhunaallon halki -- kuunpaiste peitti kuin tiheä hämähäkinverkko
kirkon tervatun seinän; kirkko itse seisoi kammottavana ja uhkaavan
mustana tuon ohuen harson alla. Ensi kerran hän näki nurmikummulla
kirkon vieressä olevan ristin, mutta ei uskaltanut mennä sen luokse
tervehtimään tuota siunattua puuta. Hän kömpi aidan yli siltä
kohden, missä tiesi turpeen peittämän kiviaidan matalimmaksi ja
helppopääsyisimmäksi.

Siellä täällä kiilsi joku hautakivi veden lailla pitkässä, kasteisessa
ruohossa. Kristiina kulki suoraan tarhan läpi köyhien hautoja kohti
eteläisen aidan kupeessa.

Hän meni sinne, missä muuan köyhä paikkakunnalle muuttanut
vierasseutulainen lepäsi.

Tämä oli paleltunut tunturille eräänä talvena; hänen kaksi äiditöntä
tytärtään joutuivat kulkemaan huudolla talosta taloon, kunnes Lauritsa
Bjørgulfinpoika otti heidät luokseen Kristuksen laupeuden tähden ja
opetti heidät töihin. Kun nämä tulivat täysikasvuisiksi ja olivat
muuten siivoja tavoiltaan, oli Lauritsa valinnut heille kummallekin
kunnollisen, ahkeran miehen ja antanut heille naittajaisiksi lehmän,
vasikan ja lampaita, ja Ragnfrid antoi sängyn sänkyvaatteineen ynnä
rautapadan -- nämä elivät nyt toimeentulevina vaimoina säätynsä
mukaisissa oloissa. Toinen oli ollut Ramborgin palvelusneitona, ja
Ramborg oli hänen lapsensa sylikummi.

Anna siis minun ottaa kappale katostasi, Bjarne, Ramborgin pojalle. Hän
paneutui polvilleen ja veti tikarin tupestaan.

Jääkylmä hiki pusertui hänen otsaltaan ja ylähuulestaan kun hän kaivoi
sormensa kostean turpeen sisään. Se ei tahtonut irtaantua -- juuret
pitelivät kiinni -- hän katkaisi ne tikarillaan.

Vastalahjaksi täytyy manan hengen saada kolmen sukupolven kautta
perittyä kultaa taikka hopeaa. Kristiina veti sormestaan pienen
rubiineilla koristetun kultasormuksen, joka oli ollut hänen isoäitinsä
kihlasormus -- lapsi on isäni jälkeläinen, hän ajatteli. Hän työnsi
sormuksen niin syvälle multaan kuin saattoi, kääri turvekappaleen
aivinaliinaan ja peitti paikan sammaleilla ja lehdillä.

Kun hän nousi seisomaan, vapisutti hänen jalkojaan niin että hänen
täytyi jäädä hetkeksi paikalleen ennen kuin hän saattoi kääntyä. Jos
hän nyt katsoisi kyynärpäänsä alle, näkisi hän heidät --.

Ja hän tunsi katseensa pyrkivän ihan väkisin sinne, aivan kuin kuolleet
olisivat tahtoneet pakottaa häntä tekemään niin. Kaikki nuo vainajat,
jotka hän oli tuntenut ennen. Sinäkö, Kristiina Lauritsantytär, liikut
täällä sellaisilla asioilla --? Arne Gyrdinpoika lepäsi läntisen portin
suussa. Niin, Arne, kai sinä ihmettelet -- minä en ollut sellainen
siihen aikaan, kun me kaksi tunsimme toisemme --.

Sitten hän kapusi taas muurin yli ja alkoi laskeutua rinnettä alas.

Kuu paistoi yli seudun. Jørundgaard kohosi aukealta -- kaste välkkyi
kaikilla katoilla. Hän tuijotti sinne melkein tajuttomasti. Oli kuin
hän olisi ollut kuollut siltä kodilta ja kaikilta sen asujaimilta --
kuin sen ovi olisi iäksi sulkeutunut häneltä, joka nyt kulki näitä
yöllisiä teitä.

Tie kulki melkein koko matkan tunturin varjossa. Oli alkanut tuulla
navakammin -- häntä vastaan puski tuulenpuuska toisensa jälkeen. Ne
lennättivät kuihtuneita lehtiä hänen päälleen tahtoen osoittaa hänelle
tietä takaisin sinne, mistä hän oli tullut viimeksi.

Eikä hän suinkaan kulkenut yksin. Hänen takaansa tieltä kuului vähän
väliä hiiviskelevää tassutusta. Sinäkö se olet, Arne --? Katso
taaksesi, Kristiina, koetti se houkutella, katso kyynärpääsi alle --!

Eikä hän kuitenkaan enää oikeastaan pelännyt. Hän oli vain kylmissään
ja tylsä ja olisi tahtonut vaipua maahan. Tämän yön jälkeen hän ei
varmaankaan pelkäisi mitään maailmassa --.

       *       *       *       *       *

Simon istui tavallisella paikallaan sängyn pääpuolessa lapsen
yli kumartuneena Kristiinan aukaistessa oven ja astuessa sisään.
Silmänräpäykseksi hän kohotti katseensa -- Kristiina ajatteli, mahtoiko
hän itsekin olla yhtä kuluneen ja kurjan ja vanhan näköinen tällä
hetkellä. Sitten Simon painoi kasvonsa vielä alemma ja kätki ne hihaa
vasten.

Hän horjahti noustessaan paikaltaan ja käänsi kasvonsa toisaalle
kulkiessaan Kristiinan ohi ovea kohti, niska ja hartiat kyyryssä.

Kristiina sytytti kaksi kynttilää ja asetti ne pöydälle. Poika avasi
silmänsä kumman tiedottomasti, irvisti vähän ja koetti kääntää päänsä
pois valosta. Kun Kristiina oikaisi hänen ruumiinsa niin kuin kuolleen
jäsenet oikaistaan, ei hän yrittänyt muuttaa asentoa -- hän näytti
olevan liian heikko liikahtamaan.

Sitten Kristiina peitti hänen kasvonsa ja rintansa aivinaliinalla ja
pani turvekaistaleen poikittain sen päälle.

Silloin pelko taas tulvahti häneen kuin meren laine.

Hänen täytyi istuutua sängyn viereen. Ikkuna oli aivan penkin
yläpuolella. Hän ei uskaltanut istua selin siihen -- paras katsoa
saattajia silmiin, jos niitä seisoi ikkunan takana. Hän veti
selkätuolin sängyn ääreen ja kävi istumaan kasvot ikkunaan päin --
yö pakkautui sysimustana ruutua vasten, toinen kynttilöistä kuvastui
lasissa. Kristiina tuijotti siihen jäykin silmin, puristi tuolin
nojapuita niin että nivelet valkenivat, ja hänen käsivarsiaan värisytti
vähän väliä. Hänen jalkansa olivat aivan kuin kuolleet kylmästä ja
kosteudesta -- hänen hampaansa kalisivat kauhusta ja vilusta, ja hiki
valui kuin jäinen vesi kasvoja ja selkää pitkin. Hän istui liikkumatta
-- vilkaisi vain silloin tällöin salamannopeasti liinaan, joka kohosi
ja laski hiljaa lapsen hengityksen mukaan.

Vihdoinkin alkoi ruutu vaaleta. Kuului kukon kiekahdus. Sitten hän
kuuli ulkoa miesten ääniä, kun nämä menivät talliin.

Hän retkahti veltosti selkänojaa vasten, vapisi kuin kouristuksen
vallassa ja koetti päästä sellaiseen asentoon, etteivät hänen jalkansa
olisi nytkähdelleet niin kovasti. Silloin liikahti liina voimakkaammin
-- Andres riuhtaisi sen silmiltään ja alkoi marista -- hän oli jonkin
verran tajuissaan, sillä hän äyskähti vihaisesti Kristiinalle, kun tämä
kavahti pystyyn ja kumartui pojan yli.

Kristiina kiskaisi liinan turpeineen pois, syöksyi tukkimaan risuja ja
puita uunin suuhun ja heitti manaustarpeet räiskyvään tuleen. Mutta
sitten hänen täytyi nojautua seinään -- kyyneleet virtasivat tulvien
hänen poskilleen.

Hän otti kauhalla maitoa pikku padasta, joka oli tulella, ja vei sen
lapselle -- mutta Andres oli nukkunut uudestaan. Hän näytti nukkuvan
sikeää, tervettä unta.

Silloin hän joi maidon itse. Se maistui niin hyvältä että hänen täytyi
hörppiä kolme neljä kauhallista yhteen menoon.

Hän ei uskaltanut äännähtää -- poika ei ollut sanonut vielä selvää
sanaa. Mutta hän vaipui polvilleen sängyn juureen ja saneli mielessään
äänettömästi:

    Convertere, Domine, aliquantulum;
    et deprecare super servos tuos.
    Ne ultra memineris iniqui-
    tatis nostrae: ecce respice;
    populus tuus omnes nos --

[Palaa takaisin, Herra, rukoilkaamme sinun palvelijaisi puolesta. Ps.
89. -- Älä vihastu iankaikkisesti äläkä muistele pahoja tekojamme;
katso, mehän olemme kaikki sinun kansaasi. Es. 64.]

-- Niin, niin, hän oli tehnyt hirveän teon.

Mutta Andres oli vanhempiensa ainoa poika. Hänellä, Kristiinalla, oli
seitsemän! Eikö hänen tullut tehdä voitavaansa sisarensa ainoan pojan
pelastamiseksi?

Kaikki, mitä hän oli ajatellut tänä yönä, oli vain yön houretta. Ei hän
ollut tehnyt tätä muun kuin sen vuoksi, ettei ollut voinut nähdä tuon
lapsen kuolevan käsiinsä.

Hän oli tehnyt sen Simonille -- Simonille, joka ei koskaan ollut
pettänyt häntä. Hänelle, joka oli ollut uskollinen ja hyvä kaikille
-- ja paras häntä ja hänen omiaan kohtaan. Simon rakasti tuota poikaa
niinkuin silmäteräänsä -- eikö hänen siis ollut tehtävä kaikkensa pojan
hengen pelastamiseksi? Vaikka syntisin keinoin --.

Synti se oli, mutta rankaise, Jumala, siitä minua. Älä, Herra, rankaise
Simonin ja Ramborgin pientä viatonta lasta --!

Hän meni sängyn luo, kumartui sen yli ja henkäisi pienelle
vahankeltaiselle kädelle. Suudella hän ei uskaltanut -- poikaa ei
saanut herättää.

Puhdas ja viaton. -- Hän oli oppinut tämän Aashild-rouvalta kauhun
öinä Haugenilla, kun he olivat jääneet sinne kahden -- Aashild-rouva
oli kertonut hänelle käynnistään Konungahellen hautuumaalla: "Se,
Kristiina, on raskain teko, minkä olen ottanut kantaakseni." -- Mutta
Bjørn Gunnarinpoika ei ollut mikään viaton lapsi maatessaan sairaana,
kun Aashild Gautentyttären serkut olivat tunkeneet miekkansa liian
lähelle hänen sydäntään. Hän oli surmannut toisen heistä, eikä toisesta
tullut enää täyttä miestä sen jälkeen, kun hän oli ollut miekkasilla
Bjørnin kanssa.

Kristiina seisoi ikkunan luona katsoen kartanolle. Palvelijat
liikkuivat talojen väliä päivän askareissa. Pihamaalla kulki pari
pientä hiehovasikkaa -- ne olivat hyvin sieviä.

Pimeys kasvattaa niin monenmoisia mietteitä -- ne ovat merenpohjan
kiehtovain hiuksenhienojen kasvien kaltaisia, jotka keinuvat ja
koukertelevat vedessä -- viekoittelevina ja pelottavina niin kauan kuin
elävät omassa vetisessä maaperässään. Lasten haroessa niitä veneeseen
ne ovat vain limainen, ruskea vyyhti. Yössä itävät niin monenmoiset
oudot ajatukset, jotka kiehtovat ja pelottavat. Veli Edvinin puheita
se taisi olla tuo, etteivät kadotuksen uhrit itse tahtoneet eritä
tuskistaan -- viha ja suru olivat heidän nautintonsa -- siksi
Kristus ei voinut heitä pelastaa. Kristiinasta tuo puhe oli kuulunut
houreelta. Häntä värisytti, kun hän nyt alkoi ymmärtää, mitä munkki oli
tarkoittanut.

Hän kumartui jälleen vuoteen yli -- veti henkeensä pikkulapsen
tuoksua. Simon ja Ramborg eivät kadottaisi lastaan. Mitäpä siitä, jos
näyttäisikin siltä, että hän oli tuntenut tarvetta kohota Simonin
silmissä -- osoittaa tälle, että hän osasi muutakin kuin ottaa
vastaan. Hänen oli ollut pakko uskaltaa jotakin Simonin puolesta
vastapalvelukseksi.

Tämän jälkeen hän polvistui uudelleen ja saneli yhä uudelleen
psalttarin säkeitä.

       *       *       *       *       *

Sinä aamuna lähti Simon kylvämään talviruista äsken käännettyyn lehdon
eteläpuolella olevaan peltoon. Hän oli saanut päähänsä, että hänen tuli
näyttää siltä kuin hän toivoisi kaiken talossa käyvän entistä latuaan.
Palvelusnaiset olivat joutuneet ihmeisiinsä, kun hän meni heidän
luokseen ilmoittamaan, että Kristiina tahtoi olla yksin pojan luona
siihen asti kun hän lähettäisi heitä noutamaan. Simon oli sanonut saman
Ramborgille tämän herätessä -- sanonut Kristiinan pyytäneen, ettei
kukaan tulisi rouvatupaan sinä päivänä.

"Etkö sinäkään mene?" kysyi Ramborg nopeasti, johon Simon vastasi:

"En."

Mutta päivällisen jälkeen hän jäi kartanolle -- hän ei voinut
mennä kauas talojen luota. Eikä häntä miellyttänyt Ramborgin ilme.
Päivällislevon jälkeen se laukesi. Simon seisoi vilja-aitan luona
nähdessään vaimonsa kiitävän pihan yli. Hän lähti juoksemaan perästä --
Ramborg paiskautui rouvatuvan ovea vasten, jyskytti sitä nyrkeillänsä
ja huusi niin että se kuului yli koko kartanon, että Kristiinan oli
avattava.

Simon tarttui häneen koettaen saada häntä järkiinsä. -- Silloin Ramborg
kumartui salamannopeasti ja puri häntä käteen; Simon näki, että Ramborg
oli kuin hurjistunut villipeto:

"Se on _minun_ lapseni! Mitä te olette tehneet minun pojalleni?"

"Eihän sinun sisaresi tee Andrekselle muuta kuin hyvää, tiedäthän
sinä sen", sanoi Simon; mutta kun hän tarttui uudelleen Ramborgin
vyötärykseen, tämä rimpuili vastaan huutaen.

"Tule nyt", sanoi mies silloin ankaralla äänellä: "Ramborg -- etkö
häpeä -- koko palvelusväen nähden --"

Mutta Ramborg kirkui yhä:

"Hän on minun lapseni. Et sinä ollut edes hänen luonaan, kun minä
synnytin hänet, Simon", hän huusi, "emme me silloin olleet niin kalliit
sinulle --."

"Tiedäthän sinä mikä minut siitä esti", vastasi mies väsyneesti. Simon
raastoi vaimonsa alas tupaa kohti, hänen täytyi käyttää väkivaltaa.

Sen jälkeen hän ei uskaltanut poistua tämän luota. Ramborg tyyntyi
vähitellen, ja kun ilta tuli, hän taipui kokonaan, ja neidot saivat
riisua hänen vaatteensa.

Simon jäi valvomaan. Tyttäret nukkuivat omassa sängyssään,
palvelusnaiset hän oli lähettänyt ulos. Kerran kun hän nousi ja lähti
liikkeelle, kysyi Ramborg vuoteesta -- hänen äänensä ei ollut yhtään
uninen -- minne hän aikoi mennä.

"Arvelin paneutua hetkiseksi pitkäkseni sinun viereesi", vastasi Simon
tuokion kuluttua. Hän riisui päällystakin ja kengät ja kömpi taljan ja
villapeitteen väliin. Sitten hän kietoi kätensä vaimon kaulaan: "Kyllä
ymmärrän, että tämä päivä on ollut sinulle pitkä ja raskas --"

"Sinun sydämesi lyö niin kiivaasti, Simon", sanoi vaimo hetken kuluttua.

"Ymmärräthän sinä, että minäkin pelkään poikani puolesta. Mutta meidän
täytyy odottaa kärsivällisesti, kunnes Kristiina lähettää sanan."

       *       *       *       *       *

Hän kavahti pystyyn tilaltaan -- jäi kyynärpäänsä varaan -- ja tuijotti
hämmentyneenä Kristiinan kalpeisiin kasvoihin -- ne olivat aivan hänen
omiensa edessä välkkyen kyynelistä aamuhämärässä; Kristiinan käsi oli
hänen rinnallaan. Silmänräpäyksen hän uskoi, ettei hän tällä kertaa
ollut ainoastaan uneksinut. Hän viskautui takaisin pielukselle peittäen
tuskaisesti huudahtaen päänsä käsivarrellaan. Hänen oli vaikea olla,
niin kauheasti sydän takoi hänen rinnassaan, niin raivoisan kiireesti
ja kovasti.

"Simon, nouse ylös!" Kristiina pudisteli häntä jälleen. "Andres huutaa
isäänsä, etkö kuule -- se on ensimmäinen sana, minkä hän on sanonut --"
Kristiinan kasvot hymyilivät, vaikka kyyneleet virtasivat lakkaamatta.

Simon nousi istualleen ja pyyhkäisi kasvojaan muutaman kerran. Ei kai
poika siis ollut puhunut unissaan, koska Kristiina herätti hänet. Hän
katsoi Kristiinaan, joka seisoi siinä sängyn edessä lyhtyä pidellen.

Hiljaa, jottei herättäisi Ramborgia, hän hiipi ulos Kristiinan
perästä. Ilkeä tunne oli yhä rinnassa. Hänestä tuntui kuin jokin olisi
pyrkinyt särkymään hänen sisällään -- minkä tähden hän ei voinut
päästä näkemästä tätä kauheaa unta. Hän, joka valveilla ollessaan
oli kamppaillut kuin mieletön karkottaakseen kaikki sellaiset
ajatukset luotaan. Nukkuessaan, tahdottomana ja vastuuttomana, hän
uneksi sellaista, jonka itse sielunvihollinen varmaan pani hänen
nähtäväkseen -- ja nytkin, kun Kristiina oli istunut valvomassa hänen
kuolemansairaan poikansa vieressä, hän uneksi taas kuin mielipuoli.

Ulkona satoi, eikä Kristiina oikein tiennyt, mikä aika yöstä oli. Poika
oli ollut puolihorroksissa, mutta ei ollut puhunut. Ja yöllä oli Andres
hänen mielestään nukkunut niin hyvin ja sikeästi, että Kristiinakin
uskalsi paneutua hiukan pitkäkseen Andreksen viereen tunteakseen
milloin poika liikahtaisi. Ja sitten hän oli vaipunut uneen.

Poika näytti niin pikkuruikkuiselta maatessaan yksin isossa sängyssä,
hän oli hirvittävän kalpea, mutta silmät olivat kirkkaat ja kasvoille
levisi hymy, kun hän huomasi isänsä. Simon laskeutui polvilleen vuoteen
eteen, mutta kun hän aikoi vetää tuon pienen ruumiin vasten rintaansa,
tarttui Kristiina häntä käsivarteen:

"Älä, älä, Simon, hän on hiestynyt ja täällä on kylmä", hän sanoi ja
veti peitteen paremmin Andreksen ympärille. "Käy sinä ennen hänen
viereensä -- minä lähetän tänne jonkun palvelusnaisista valvomaan --
minä lähden alas tupaan ja käyn Ramborgin viereen --"

Simon kömpi peitteen alle. Siinä oli lämmin kuoppa sillä kohtaa,
missä Kristiina oli maannut, ja tyynyllä tuntui heikko makea hiusten
lemu. Simon päästi vaikeroivan äännähdyksen -- sitten hän veti
pienen poikansa puoleensa ja painoi kasvonsa sen kosteita, pehmeitä
lapsenhiuksia vasten. Poika oli käynyt niin pieneksi, että katosi
aivan olemattomiin sylissä, mutta makasi siinä tyytyväisenä ja virkkoi
silloin tällöin jonkun lapsellisen sanan.

Sitten hän alkoi kopeloida ja nykiä isänsä paidan rinnusta, työnsi
pienen kylmän kätensä sen alle ja veti ulos bullan:

"Kukko", sanoi hän hyvillään, "sielläpä se oli --."

Sinä päivänä, jolloin Kristiina oli lähdössä kotiin, tuli Simon hänen
luokseen rouvatupaan ja ojensi hänelle pienen puisen lippaan:

"Tulin ajatelleeksi, että sinä kenties pitäisit tästä --"

Kristiina tunsi veistokoristeista, että se oli hänen isänsä työtä.
Sisällä oli aivan pieni hansikasnahan kappaleeseen kääritty kultasolki,
jossa oli smaragdeja. Hän tunsi sen heti -- Lauritsa oli kantanut sitä
paidankauluksessaan ollessaan parhaimmassa juhla-asussa.

Kristiina kiitti Simonia, mutta lensi sitten hehkuvan punaiseksi. Hän
muisti äkkiä, ettei hän ollut nähnyt isänsä kantavan tätä korua sen
jälkeen, kun hän oli palannut kotiin Oslon luostarista.

"Milloin isäni antoi tämän sinulle --?" Samassa hän katui kysymystään.

"Sain sen jäähyväislahjaksi kerran, kun lähdin kartanosta."

"Tämä on liian suuri lahja", sanoi Kristiina hiljaa ja katsoi maahan.

Simon hymyili ja vastasi:

"Sinä tarvitsisit paljon sellaisia, Kristiina -- kun se aika joutuu,
jolloin sinun on lähetettävä poikasi maailmalle kihloineen --"

Kristiina katsoi häneen ja sanoi:

"Simon -- minä tarkoitin siksi, että se on isäni peruja -- tiedäthän,
että minä pidän sinusta aivan kuin olisit hänen oma poikansa --"

"Niinkö?" Simon sipaisi keveästi kämmenellään Kristiinan poskea ja
hymyili omituista lievää hymyä puhuessaan hänelle kuin lapselle:
"Niinhän se taitaa olla, Kristiina, olen huomannut sen --"



IV


Vähän myöhemmin syksyllä oli Simonilla asiaa veljensä luo Dyfriniin.
Hänen siellä ollessaan ilmestyi kosija Arngjerdille.

Asiaa ei vielä päätetty, ja Simonin mieli oli rauhaton ja epävakaa
hänen ratsastaessaan pohjoiseen. Ehkä hänen olisi pitänyt solmia
kauppa, jotta lapsi olisi ollut turvattu ja hän itse päässyt
huolehtimasta hänen tulevaisuudestaan. Ehkä Gyrd ja Helga olivat
oikeassa -- hän oli ollut järjetön, kun ei ollut tarttunut tarjoukseen
molemmin kourin saadessaan näin hyvän kosijan tyttärelleen. Eiken oli
Formoa isompi kartano, ja Aasmund omisti siitä enemmän kuin kolmannen
osan; hän ei olisi ikinä kosinut pojalleen Arngjerdin kaltaista
halpasyntyistä neitoa, jonka äidinsuku oli vallan tuntematon, ellei
Simonilla olisi ollut panttina puolitoista auranalaa kartanon maata.
Heidän oli täytynyt lainata rahaa sekä Oslon nunnilta että Dyfrinistä,
kun Grunde Aasmundinpoika joutui toista kertaa syypääksi miestappoon.
Grunde oli hurja juovuspäissään -- mutta muuten hän oli oikeamielinen
ja hyväntahtoinen mies, vakuutti Gyrd, ja olisi varmasti taipunut
Arngjerdin tapaisen järkevän ja sävyisän naisen johdettavaksi.

Mutta Grunde ei ollut monta vuotta nuorempi häntä itseään. Ja Arngjerd
oli nuori. Ja Eikenin väki olisi tahtonut häät jo täksi kevääksi.

Simonin mielessä heräsi ilkeä muisto -- hän oli ajattelematta sitä
milloin suinkin vain pääsi ajattelemasta. Mutta Arngjerdin naimisen
jouduttua puheenalaiseksi se sukelsi yhä uudelleen esiin. Iloton mies
hän oli ollut herätessään ensimmäisenä aamuna Ramborgin vieressä. Ei
hän ollut suinkaan ollut villimpi ja kiimaisempi sänkyyn käydessään
kuin sulhasen tuli olla -- vaikka hänen mieltään olikin kiihottanut se,
että hän oli nähnyt Kristiinan morsiusnaisten joukossa -- ja Erlendin,
uuden lankonsa niiden miesten joukossa, jotka saattoivat häntä
ylistupaan. Ja herätessään aamulla ja katsoessaan morsiantaan, joka
vielä nukkui, hän oli tuntenut sydämessään aivan kuin pistävän häpeän
tunteen -- hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut lapsen.

-- Vaikka hän tiesi, ettei hänen tarvinnut syyttää itseään siitä.

_Ramborg_ oli nauranut avatessaan suuret silmänsä.

"Nyt sinä olet _minun_, Simon" -- oli hän sanonut ja nyhkinyt
sormillaan hänen rintaansa. "Minun isäni on sinun isäsi ja minun
sisareni sinun sisaresi." -- Simon oli joutunut kylmän hien valtaan
pelosta, että Ramborg tuntisi hänen sydämensä seisahtuvan näistä
sanoista.

Muuten hän kyllä oli tyytyväinen naimisiinsa, sen hän tunnusti
itselleen. Hänen vaimonsa oli rikas, mainiota sukua, nuori, terve,
kaunis ja hyvä. Hän oli synnyttänyt Simonille tyttären ja pojan -- ja
sille ymmärtää semmoinen mies antaa arvoa, joka on elänyt rikkauksien
keskellä vailla lapsia, jotka olisivat pitäneet pesän koossa vanhempien
kuoltua. Heillä oli kaksi lasta -- ja turvattu toimeentulo -- hän
oli vieläkin niin rikas, että saattoi hommata Arngjerdille hyvän
naimakaupan.

Olisi hän tahtonut vielä toisen pojan -- eikä olisi pannut vastaan,
vaikka Formoon olisi ilmestynyt useampiakin lapsia. Mutta Ramborg oli
hyvillään, kun hänen ei tarvinnut ryhtyä siihen puuhaan. Joten siis
näinkin oli hyvä. Sillä talon viihtyisyyteen vaikutti paljon Ramborgin
mieliala, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja tällä olisi saattanut olla
vähän tasaisempi luonne. Simon ei aina tiennyt miten suhtautua
vaimoonsa. Ja talon hoidossakin, emännän tehtävissä, olisi voinut olla
parempi järjestys. Mutta eihän kukaan voi vaatia kaikkea mitä toivoo.
Näin Simon ajatteli kotiin ratsastaessaan.

Ramborg aikoi lähteä Krukeen Klemensin-messun edellisellä viikolla --
hän virkistyi aina, kun pääsi silloin tällöin pyörähtämään muuanne.

Vaikka Herra tiesi miten asiat menestyisivät siellä tällä kertaa.
Sigridille oli tulossa jo kahdeksas lapsi. Ja Simon oli pelästynyt
käydessään sisaren luona paluumatkalla -- Sigrid ei näyttänyt kestävän
enää liikoja.

Simon oli uhrannut neljä paksua vahakynttilää vanhalle Eyabun Neitsyt
Maarian kuvalle, jota sanottiin erittäin ihmeitätekeväksi, ja luvannut
kirkolle suuria lahjoja, jos Sigrid pääsisi hengissä ja täysin terveenä
synnytyksestään. Sillä hän ei saattanut ajatella, miten Geirmundin ja
kaikkien lasten kävisi, jos äiti kuolisi talosta -- sitä oli aivan
mahdoton ajatella.

Sigrid ja Geirmund elivät hyvin hyvässä sovussa. Sigrid sanoi, ettei
hän ollut kuullut milloinkaan epäystävällistä sanaa miehensä suusta
ja ettei tämä ollut kertaakaan jättänyt tekemättä mitään, minkä tiesi
voivan ilahduttaa häntä. Huomatessaan Sigridin ikävöivän lasta, jonka
hän oli saanut nuoruudessaan Gjavvald Arnenpojalle, oli mies antanut
Simonin noutaa pojan heille, jotta äiti saisi nähdä hänet luonaan vähän
aikaa. Tuo hemmoteltu aikuislapsi oli kuitenkin tuottanut vain surua
ja pettymystä tulollaan taloon. Tämän jälkeen oli Sigrid liittynyt
mieheensä ja tälle synnyttämiinsä lapsiin kuten köyhä sairas syntinen
liittyy pappiin syntejään tunnustaessaan.

Hän oli tavallaan iloinenkin nykyään. Eikä Simon ihmetellyt sitä, sillä
harvan miehen rinnalla saattoi olla niin hyvä elää kuin Geirmundin.
Hänellä oli niin kaunis äänikin, että vaikkei hän olisi puhunut sen
kummemmasta kuin kavionkuivetusta potevasta hevosestaan, se kuului
aivan kuin harpunsoitolta.

Rumat ja oudonnäköiset kasvot oli Geirmund Hersteinin pojalla ollut
aina, mutta hän oli ollut varreltaan vahva ja kaunisrakenteinen ja
oivallinen jousimies, eränkävijä ja taitava asemies. Mutta kolme vuotta
sitten hän oli tullut rammaksi -- hän oli saapunut kerran ryömimällä
laaksoon eräältä pyyntiretkeltä, hinautuen eteenpäin käsineen ja toisen
polven avulla -- toinen jalka oli laahannut murskattuna perässä. Hän
ei voinut nyt kulkea tuvan lattiankaan yli ilman sauvaansa eikä nousta
hevosen selkään tai katsastaa mäkisiä maitaan ilman toisen apua.
Onnettomuus oli seurannut häntä alinomaa, hän oli yksinään pysyvä ja
omituinen eikä ymmärtänyt katsoa kartanonsa menestystä; häntä saattoi
myös puijata kaupoissa ja asioissa niin paljon kuin halusi. Mutta hän
oli kätevä, osasi veistää ja takoa ja puhui viisaasti ja kauniisti. Ja
kun tuo mies sai harpun käsiinsä, täytyi ihmisten itkeä tai nauraa,
sen mukaan mitä Geirmund soitti ja lauloi. Oli melkein kuin olisi
kuunnellut tuota ritaria, josta Geirmund lauloi -- joka oli laulanut
lehdet lehmuksesta ja sarvet lehmikarjan päästä.

Vanhimmat lapset yhtyivät kertosäkeeseen ja lauloivat isänsä kanssa --
ja se kuului kauniimmalta kuin kaikki Hamarin kirkonkellot yhtaikaa
soidessaan. Lähinnä nuorin lapsi Inga, joka osasi kävellä pitämällä
kiinni penkin laidasta, mutta ei vielä tapaillut sanoja, hyräili ja
lauleli päivät päästään, ja tuo pieni ääni oli niin vieno ja heljä kuin
hopeatiuku.

He asuivat yhteen ahtautuneina pienessä vanhassa nokisessa pirtissä
-- isäntäväki, lapset ja palvelijat. Parvi, jonka rakentamisesta
Geirmund oli puhunut monet vuodet, jäisi kai rakentamatta -- hän oli
tuskin saanut pystyyn uuden vajan viime vuonna palaneen sijaan. Mutta
vanhemmat eivät hennoneet erota yhdestäkään lapsestaan. Simon oli joka
kerran Krukessa käydessään tarjoutunut ottamaan kasvatettavakseen
jonkun heistä -- Geirmund ja Sigrid kiittivät, mutta eivät luopuneet
omistaan.

Sigrid oli ehkä sittenkin se hänen sisaruksistaan, jolle oli käynyt
parhaiten maailmassa, ajatteli Simon väliin. Gyrd kertoi tosin Astridin
olevan tyytyväisen uuteen mieheensä -- he asuivat kaukana etelässä
Ryfylken läänissä, eikä Simon ollut nähnyt heitä häiden jälkeen. Mutta
Torgriminpojat riitelivät isäpuolen kanssa, sanoi Gyrd.

Ja Gudmund oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Mutta jos sellainen oli
miehen onnea, kiitti Simon Jumalaa, ettei heidän isänsä ollut sitä
näkemässä. Heti kun sopivaisuus salli Andres Darren kuoleman jälkeen,
oli Gudmund viettänyt häitä tuon leskinaisen kanssa, josta isä ei ollut
tahtonut kuulla puhuttavankaan. Dyfrinin ritari tuumi, että kun hän oli
valinnut kahdelle vanhimmalle pojalleen, Gyrdille ja Simonille, nuoret,
rikkaat, kauniit morsiamet hyvästä, kunniallisesta suvusta, eikä siitä
ollut koitunut näille kehuttavaa onnea, niin sula kurjuus Gudmundia
odottaisi, jos hän saisi tehdä järjettömän mielihalunsa mukaan. Tordis
Bergintytär oli paljon vanhempi kuin Gudmund ja kohtalaisen varakas,
eikä hänellä ollut lapsia ensimmäisestä aviostaan. Mutta myöhemmin
hän oli saanut tytön eräälle Oslosta olevalle Maariankirkon papille,
ja ihmiset sanoivat hänen olleen liian suopean muutamille toisillekin
miehille -- Gudmund Darrelle muiden muassa heti tähän tutustuttuaan.
Tordis oli Simonin mielestä ruma kuin noita, ja lisäksi säädytön ja
karkea -- mutta hän oli sukkelakielinen ja terävä, ymmärtäväinen ja
hyväluontoinen -- hän olisi itsekin voinut pitää Tordiksesta, jollei
tämä olisi joutunut heidän sukuunsa. Mutta Gudmund höystyi niin, että
sitä oli ilkeä nähdä; hän oli pian yhtä iso ja vahva kuin Simon itse
-- eikä se kuulunut Gudmundin luontoon; hän oli ollut hoikka ja kaunis
nuoruudessaan. Hänestä oli tullut niin veltto ja laiska, että Simonin
olisi tehnyt mieli antaa selkään pojalle joka kerran kun näki tämän.
Vihoviimeinen nauta Gudmund oli ollut koko ikänsä, se oli totta -- ja
oli toki onni onnettomuudessa, että lapset saivat äitinsä älyn, joskin
perivät isänsä ulkonäön. Mutta Gudmund oli tyytyväinen elämäänsä --.

Ei hänen siis olisi tarvinnut harmitella tuon veljen takia niin
suuresti. Ja tavallaan oli tarpeetonta sekin, että hän sääli Gyrdiä.
Mutta joka kerran kun hän meni isänkotiinsa ja näki miten siellä asiat
olivat, se jäi vaivaamaan häntä niin, että oikein sydäntä kivisti
talosta palatessa.

Varallisuus kasvoi -- veljen lankomies, Ulf Saksenpoika, oli kuninkaan
armossa ja suosiossa, ja hän veti Gyrd Andreksenpojan mukanaan niiden
miesten piiriin, joilla oli suurin valta ja rikkaus tässä maassa.
Mutta Simon ei pitänyt tuosta miehestä -- tuskinpa Gyrdkään piti.
Vastahakoisesti ja ilottomasti astui Gyrd, Dyfrinin herra, tietä, jolle
hänen vaimonsa ja tämän veli tyrkyttivät -- hän teki sen kotirauhan
vuoksi.

Helga Saksentytär oli noita --. Mutta Gyrdin molemmat pojat ne kai
suurimmaksi osaksi vaikuttivat siihen, että hän näytti niin läpeensä
kiusaantuneelta. Sakse, vanhin, oli kuudentoista korvilla. Melkein joka
ilta täytyi palvelijan auttaa tuo nulikka sänkyyn -- sikahumalassa.
Hän oli varmaan menettänyt järkensä ja terveytensä juopottelemalla --
ihan hän joisi itsensä hengiltä ennen kuin ehtisi miehuusikään. Eikä
tuo tainnut olla suuri vahinko -- Saksella oli huono maine, vaikka hän
oli vasta niin nuori; hänen raakuutensa ja hurjuutensa olivat tunnetut
koko seudulla. Hän oli äidin suosikki; Gyrd piti enemmän nuoremmasta,
Jon nimisestä. Hän olisikin ollut paremmin omiaan tuottamaan
kunniaa suvulleen, ellei hän olisi ollut hiukan korkeahartiainen ja
käyräselkäinen. Ja sitten hänellä oli jokin sisusvika vatsassa -- hän
ei sietänyt muuta kuin velliä ja ohkoleipää.

       *       *       *       *       *

Yhteistunnosta sukunsa kanssa oli Simon Andreksenpoika aina saanut
salaisesti lohtua, milloin hänen oma elämänsä tuntui hänestä jotenkin
hankalalta. Hänen omat vastuksensa eivät vaivanneet häntä niinkään,
kun hän vain tiesi sisarustensa menestyvän. Ja jos Dyfrinissä olisi
ollut samanlaista kuin isän aikana -- jolloin siellä vallitsi rauha,
tyytyväisyys ja hyvinvointi -- olisi se Simonin mielestä helpottanut
paljon hänen kalvavaa levottomuuttaan. Hänestä tuntui kuin hänen omat
elinjuurensa olisivat olleet kietoutuneet sisarusten juuriin jossakin
syvällä mullan ja pimeyden sisässä. Joka isku, joka kohtasi jotakuta
heistä, paha, joka jäyti jonkun ydintä, tuntui myös toisissa.

Niin oli ollut laita esimerkiksi Gyrdin ja hänen -- ainakin ennen. Nyt
hän ei enää tiennyt, tunsiko Gyrd samaa.

Vanhimmasta veljestä -- ja Sigridistä -- oli hän pitänyt eniten. Hän
muisti miten hän poikavuosinaan oli voinut istua katsellen nuorinta
sisartaan, kunnes oli joutunut sellaisen mielihyvän valtaan, että
hänen oli täytynyt tehdä jotakin sitä osoittaakseen. Ja niin hän oli
törmännyt sisarensa kimppuun, kiusannut ja härnäillyt tätä, vetänyt
tätä tukasta, nipistänyt käsivarteen -- hänestä tuntui näet, ettei
hän voinut ilmaista rakkauttaan toisella tapaa joutumatta hämilleen.
Kiusanteko oli välttämätöntä, muuten hän ei olisi nolostumatta voinut
antaa sisarelleen kätkemiään herkkuja ja kutsua häntä leikkeihinsä
laittaessaan myllyjä puroon, rakentaessaan taloja ja tarhoja ja
vuollessaan pajupillejä tytöille kevääksi.

Kuin poltinraudalla piirrettynä säilyi hänen muistissaan päivä, jolloin
hän oli saanut kuulla sisaren onnettomuudesta. Kaiken talvea hän oli
nähnyt Sigridin surevan menehtyäkseen sulhasvainajaansa -- muuta Simon
ei ollut ymmärtänyt. Kunnes tuli eräs pyhäpäivä kevätpuoleen -- hän oli
seisonut Mandvikin parvensolassa kiukuissaan naisten viipymisestä --
miehet olivat odottaneet jo kauan pihamaalla pidellen kirkkomatkalle
satuloituja hevosia. Viimein hän suuttui ja meni naisten tupaan. Sigrid
oli vielä vuoteessa -- Simon kysyi kummastellen, oliko sisko sairas.
Simonin vaimo istui sängynlaidalla -- tämän lempeillä, kuihtuneilla
kasvoilla kävi hiljainen väristys, kun hän nosti katseensa ja sanoi:
"On hän sairaskin, lapsiraukka, -- mutta vielä enemmän hän pelkää,
luullakseni -- sinua -- ja toisia omaisiaan -- mitä te tulette sanomaan
--".

Sisar oli parahtanut, heittäytynyt suinpäin Halfridin syliin ja
puristautunut tähän kietoen laihat, paljaat käsivarret kälynsä vyölle.
Parahdus oli koskenut Simoniin niin, että hänen sydämensä aukeni ja jäi
verettömäksi. Sisaren suru, sisaren häpeä kaivautui hänen rintaansa
niin, ettei hän ollut tuntea itseään -- sitten tuli pelko, joka sai
hänet hiestymään. Mitä heidän isänsä oli tekevä Sigridille?

Simon oli niin peloissaan rämpiessään Raumarikeen pahimmassa
kelirikossa, että mies, joka oli hänen kanssaan ja jolla ei ollut
paljon ymmärrystä, viimein rupesi laskemaan leikkiä hänen taajoista
toimituksistaan puiden takana. Hän oli ollut jo pitkän aikaa täysi,
nainut mies, mutta pelkäsi nyt niin kauheasti ajatellessaan tulevaa
kohtausta isän kanssa, että hänen täytyi nousta hevosen selästä.

Isä ei ollut sanonut juuri mitään. Mutta hän oli lysähtänyt kokoon kuin
juureen iskettynä. Saattoi vieläkin tapahtua joskus, kun Simonia pyrki
nukuttamaan liian kauan aamulla, että hän näki edessään tuon näyn ja
heräsi samassa täysin selkeäksi. Isä istui kyyryssä pää rintaa vasten
ja Gyrd seisoi käsi istuimen käsipuulla, hiukan tavallista kalpeampana,
maahan luoduin silmin.

"Jumalan kiitos, ettei hän ollut täällä, kun se tuli ilmi. Hyvä, että
hän on sinun ja Halfridin luona", oli Gyrd sanonut heidän jäätyään
kahden kesken.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin Simon oli kuullut Gyrdin kiittävän toista
naista enemmän kuin omaa vaimoaan.

Mutta hän oli nähnyt, miten Gyrd sittenkin aivan kuin kuihtui ja painui
pieneksi jouduttuaan naimisiin Helga Saksentyttären kanssa.

Siihen aikaan kun hän oli ollut sulhasmies -- Gyrd ei itse puhunut
paljon omista asioistaan, mutta Simon oli nähnyt kaiken -- oli hän
ollut niin säteilevän kaunis kasvoiltaan, että Simonista aivan tuntui
oudolta. Gyrd oli kertonut nähneensä Helgan jo aikaisemmin, mutta
sanoi, ettei hän ollut koskaan puhunut tämän kanssa eikä voinut
ajatella, että tämän rikkaat sukulaiset antaisivat niin rikkaan ja
kauniin morsiamen hänelle.

Simon oli tuntenut Gyrd Darren nuoruudenaikaisen erikoisen kauneuden
ikään kuin kunniaksi itselleen. Hän oli kaunis mieltä ilahduttavalla
tavalla -- oli kuin kaikkien olisi pitänyt tuntea, että tuossa hienossa
ja hiljaisessa nuoressa miehessä asui hyvyys, ylevä mieli, rohkea ja
jalo sydän. Niin hän sitten joutui Helga Saksentyttären mieheksi -- ja
siihen hän näytti hupenevan --.

Harvasanainen hän oli ollut ennenkin -- mutta veljekset olivat olleet
aina yhdessä, ja Simon puhui tarpeeksi molempien puolesta. Simon oli
sukkelasuinen, häntä pidettiin hyväpäisenä ja hän oli hyvä juomingeissa
ja leikinlaskussa, metsällä ja kilpa-ajossa. Kaikissa nuorison
huvitteluissa oli Simonilla ystäviä kosolta, kaikki yhtä hyviä ja
läheisiä. Vanhin veli oli muassa -- hän sanoi vähän, mutta hymyili
kaunista, vakavaa hymyään, ja se vähä, minkä hän sanoi, oli ikään kuin
erikoisen painokasta.

Nyt oli Gyrd Andreksenpoika äänetön kuin lukittu arkku.

Sinä kesänä, jolloin Simon oli palannut kotiin ja sanonut isälleen,
että he olivat sopineet Kristiina Lauritsantyttären kanssa siitä, että
heitä koskeva sopimus rikottaisiin, hän oli tuntenut Gyrdin ymmärtäneen
koko asian kulun: että Simon oli pitänyt morsiamestaan, että hänellä
oli jokin syy, jonka tähden hän oli valmis luopumaan oikeudestaan ja
että tuo syy oli senlaatuinen, että se kirveli Simonin mieltä. Gyrd
oli pyytänyt hiljaa isän antamaan asian raueta. Mutta Simonille hän ei
ollut koskaan hiiskunut halaistua sanaa siitä, että hän ymmärsi. Ja
Simon tunsi, että jos oli mahdollista pitää veljestä enemmän kuin hän
jo piti, sai sen aikaan Gyrdin vaitiolo.

Simon _tahtoi_ olla iloinen ja reipas ratsastaessaan kotiin pohjoista
kohti. Tien varrella hän keksi aina jotakin asiaa tuttujen luokse,
joita asui pitkin laakson vartta, ja hän käväisi kartanossa, joi ja
laski leikkiä -- ja ystävät satuloivat hevosensa ja saattoivat häntä
seuraavaan taloon, jossa heidän tovereitaan asui. Oli niin keveää
ratsastaa nyt kuuran aikaan.

Viimeisen taipaleen hän ratsasti hämärässä. Oluthumala oli haihtunut.
Hänen asepalvelijansa olivat vallattomia ja kovaäänisiä -- mutta isäntä
näkyi käyttäneen jo loppuun koko nauru- ja leikinlaskuvarastonsa -- hän
oli kai väsynyt.

Sitten hän tuli kotiin. Andres tallusti jäljestä joka paikkaan minne
isä meni. Ulvhild pyöriskeli satulan ympärillä tutkien, oliko isä
tuonut hänelle tuomisia. Arngjerd kantoi esiin olutta ja ruokaa,
kartanon emäntä istuutui viereen hänen syödessään, tarinoi ja kysyi
uutta. Lasten mentyä levolle otti Simon Ramborgin polvelleen, kertoi
terveiset ja tuttujen ja sukulaisten kuulumiset.

Hänestä olisi ollut häpeällistä ja miehuutonta, jollei hän olisi ollut
tyytyväinen oloihinsa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Simonin istuessa Sæmundin tuvassa toi Arngjerd sinne
ruokaa hänelle. Simon ajatteli, että samapa tuo taisi olla vaikka
puhuisi Arngjerdille heti kosijasta, kun he nyt olivat kahden, ja niin
hän kertoi tyttärelleen mitä oli keskusteltu Eikenin miesten kanssa.

Totta on, ettei Arngjerd ole kaunis, ajatteli isä -- hän katsoi
nuoreen tyttöön tämän seisoessa hänen edessään. Arngjerd oli lyhyt ja
leveärakenteinen, ja kasvot olivat matalat, karkeat ja huonoväriset;
likaisenkellertävä tukka oli epätasainen; se riippui kahtena paksuna
palmikkona selkää pitkin, mutta otsalla se hajaantui ja tahtoi työntyä
silmille, ja hänelle oli tullut tavaksi pyyhkiä sitä syrjään alinomaa.

"Käyköön kuten te tahdotte, isä", sanoi hän yksivakaisesti Simonin
puhuttua loppuun.

"Tiedän, että sinä olet hyvä lapsi, mutta mitä itse arvelet asiasta?"

"En arvele sitä enkä tätä omasta puolestani. Päättäkää te, rakas isä."

"Asia on niin, Arngjerd, että mielelläni soisin sinun kulkevan vapaana
vielä jonkun vuoden -- vapaana lapsista ja huolista ja edesvastuusta --
kaikesta tuosta mikä joutuu naisen eteen naimisiin mentyä. Mutta ehkäpä
sinä toivot omille oloillesi ja itsenäiseksi emännäksi --?"

"Minun takiani on turha kiirehtiä", sanoi tyttö vetäen suutaan hymyyn.

"Jos sinä joutuisit Eikeniin vaimoksi, olisivat rikkaat sukulaisesi
aivan vieressäsi -- paljas on veljetön pohja", sanoi Simon ja lisäsi
nopeasti ja hiukan hämillään huomatessaan Arngjerdin silmissä salaisen
pienen rävähdyksen: "Tarkoitin Gyrdiä, setääsi."

"Ymmärrän, ettette tarkoittanut sukulaistani Helgaa", vastasi Arngjerd,
ja sitten molemmat nauroivat.

Simonin mieli lämpeni kiitollisuudesta Jumalaa ja Neitsyt Maariaa ja
Halfridia kohtaan, joka oli saanut hänet tunnustamaan tämän lapsen.
Kun he joutuivat nauramaan yhdessä, kuten nyt, hän ei tarvinnut muuta
todistusta isyydestään.

Simon nousi ja pudisti Arngjerdin hihasta jauhoa, joka oli tarttunut
siihen. "Entäs sulhanen -- mitä hänestä pidät?" kysyi isä.

"Kyllä minä pidän hänestä, minkä häntä olen nähnyt -- eihän sitä
tarvitse uskoa kaikkia puheita --. Mutta päättäkää te, isä --"

"Olkoon siis niin kuin minä olen sanonut. Aasmund ja Grunde odottakoot
jonkun aikaa, ja jos he sitten vielä pysyvät tarjouksessaan, kun sinä
olet tullut vähän vanhemmaksi, niin --. Mutta sinun tulee tietää,
tyttäreni, että saat itse päättää naimisestasi, jos vähääkään ymmärrät
omaa parastasi. Ja onhan sinulla ymmärrystä, Arngjerd --"

Simon otti häntä vyötäisiltä. Tytär punastui isän suudellessa häntä --
ja Simon muisti, että taisi olla pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli
tehnyt näin. Muuten hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat pelänneet
pyöräyttää vaimoaan vyötäisistä ja peuhata lastensa kanssa. Mutta
se tapahtui aina kuin leikillä -- ja Arngjerd --. Simon tuli äkkiä
ajatelleeksi, että tämä nuori tytär oli varmaan ainoa ihminen Formossa,
jonka kanssa hän joskus saattoi puhua vakavasti.

       *       *       *       *       *

Hän nousi, veti tukon pois eteläseinässä olevasta kolosta ja katsoi
tuon pienen aukon kautta laaksoon. Ilmassa tuntui etelätuulen henki, ja
suuria harmaita pilviä vyöryi alhaalta, missä tunturit yhtyivät sulkien
näköpiirin. Kun auringonsäde pääsi niiden läpi, loistivat kaikki värit
sanomattoman kirkkaina. Suojailma oli nuollut pois harmaan kuuran --
maat olivat jälleen ruskeat ja kuusimetsä mustansininen -- ja ylinnä
kukkuloilla, missä paljaiden kallioiden jäkälä ja sammal-alue alkoi,
paistoi valo kullankarvaisena.

Simonista tuntui kuin hän olisi saanut outoa voimaa syystuulen
ja laakson vaihtuvan valon tarkkaamisesta. Jos nyt tuli oikea
Helkamessun-suoja, saataisiin myllyvettä jokiin ainakin jouluun asti.
Ja silloin hän voi lähettää miehet tunturille keräämään sammalta. Oli
ollut niin kuiva syksy -- Laagenin vesi virtasi vähiin kuivuneena ja
matalana keltaisen hiekan ja kalpeiden kivien välissä.

Täällä pohjoislaaksossa oli vain Jørundgaardilla ja pappilalla oma
mylly joessa. Hän ei halunnut jauhattaa heidän myllyissänsä -- sinne
veisi jo muutenkin koko laakso viljansa jauhettavaksi. Sillä Sira Eirik
otti myllyveroa. Ja ihmisten mielestä hän sai liian tarkan selon heidän
viljoistansa -- hän oli hyvin ahne kymmenysten keräämisessä. Lauritsa
oli aina antanut kaikkien jauhaa myllyssään maksuttomasti, ja Kristiina
tahtoi, että tuo tapa säilyisi edelleen.

Kun hänen ajatuksensa vain hipaisivatkin Kristiinaa, alkoi hänen
sydämensä väristä kipeästi ja jännittyneesti.

Oli Simonin- ja Judaksenmessun aattopäivä; silloin hänen oli aina ollut
tapana käydä synnintunnustuksella. Itseään tutkiakseen, paastotakseen
ja rukoillakseen hän nytkin istui tässä Sæmundin-tuvassa, miesten
puidessa viljaa.

Pian hän syntinsä muisti -- hän oli kironnut, valhetellut, kun ihmiset
kysyivät semmoista, joka ei heihin kuulunut, ja ajanut hirveä vielä
kauan sen jälkeen, kun oli nähnyt auringon asemesta lauantaipyhän
alkaneen, sekä metsästellyt sunnuntai-aamuna, kun laakson kansa oli
messussa.

Siitä, mitä oli tapahtunut nyt viimeksi pojan ollessa sairaana,
ei hän uskaltanut mainita. Ensi kertaa elämässään hän nyt, joskin
vastahakoisesti, salasi tietyn synnin rippi-isältään.

Hän oli pohtinut asiaa paljon ja kärsinyt siitä sydämessään. Se taisi
kuulua pääsynteihin -- hän oli harjoittanut noituutta tai suorastaan
houkutellut toisen siihen --.

Ei hän osannut sitä katuakaan -- ajatellessaan, että ilman sitä olisi
hänen poikansa luultavasti maannut maan povessa nyt. Mutta hän oli
peloissaan ja masentunut -- ja koetti saada selville, oliko lapsi
muuttunut siitä. Ei hän ollut voinut huomata mitään erikoista --.

Hän tiesi monille linnuille ja villeille eläimille saattavan käydä
niin, että jos ihmiskäsi oli liikutellut niiden munia tai poikasia,
eivät vanhemmat enää huolineet niitä omikseen, vaan hylkäsivät
jälkeläisensä. Ihminen, joka oli saanut järjen lahjan Jumalalta, ei
voinut tehdä siten ja hänelle oli ennemminkin käynyt niin, että kun hän
nyt koski poikaansa, tuntui hänestä siltä kuin hän ei olisi uskaltanut
laskea tätä enää käsistään, niin araksi hän oli tullut Andreksen
suhteen. Mutta samalla hän tajusi miksi kastamattomat, järjettömät
luontokappaleet tunsivat sellaista kauhua poikasiaan kohtaan, kun niitä
oli liikuteltu. Hänestäkin tuntui siltä kuin hänen lapsensa olisi ollut
jollakin tapaa saastutettu.

Mutta sittenkään hän ei katunut -- eikä toivonut sitä
tapahtumattomaksi. Hän toivoi vain, että sen olisi toimittanut joku
toinen eikä Kristiina.

-- Arngjerd tuli sisään -- hän kysyi erästä avainta: Ramborg luuli sen
jääneen Simonille viime käyttämisen jälkeen.

Talousasiat menivät yhä enemmän sekaisin. Simon muisti, että hän oli
antanut avaimen takaisin vaimolleen; se oli tapahtunut jo ennen hänen
lähtöään etelään. Kaipa minä sitten sen löydän, tuumi Arngjerd.

Hän hymyili niin kauniisti -- ja hänellä oli viisaat silmät -- ei hän
ollut niin rumakaan sentään, ajatteli isä. Ja Arngjerdin tukka oli
kaunis, kun hän levitti sen hajalleen juhlina ja pyhinä; se oli vaalea
ja paksu.

Erlendin äpärätytär oli ollut kaunis -- siitä lähti koko tuosta
kauneudesta pelkkää onnettomuutta.

Mutta Erlendin tyttären äiti oli ollut kaunis ja korkeasukuinen nainen.
Erlend ei varmaan olisi vilkaissutkaan Arngjerdin äidin kaltaiseen
ihmiseen. Erlend oli astunut ylpeänä rataansa maailmassa -- ja ihanat
ylhäiset rouvat ja neidot olivat seisoneet rivissä tarjoten hänelle
lempeä ja seikkailuja.

Hänen oma ainoa tämänlaatuinen syntinsä -- kuninkaan kartanon aikaisia
poikamaisia kepposia hän ei laskenut miksikään -- olisi voinut olla
loistavampi, kun hän kerran oli joutunut loukkaamaan hyvää ja arvokasta
vaimoaan. Ei hän ollut katsonut liikoja koko Jorunnia -- hän ei edes
muistanut, miten hän ensin oli joutunut liian lähelle tätä. Hän oli
liikkunut paljon ystävien ja tuttavien luona sinä talvena, ja kun hän
palasi vaimonsa taloon, istui neito odottamassa ja katsoi, että hän
pääsi sänkyyn tuottamatta tulenvaaraa.

Sen kummempi se seikkailu ei ollut.

-- Eikä hän siis ollut ansainnut edes sitä, että tuosta lapsesta
sukeutui niin hyvätapainen ja että hän oli isälleen niin suuri
ilo. Eikä hänen sopinut lainkaan ajatella tämmöisiä asioita
valmistautuessaan parastaikaa rippiin.

       *       *       *       *       *

Sataa tuhuutteli, kun Simon tuli pimeässä kotiin päin Romundgaardista.
Hän oikaisi poikki pellon. Päivän viimeisessä kalpeassa valossa
häämötti sänki vaaleana ja märkänä. Vanhan saunan seinän luona loisti
jotakin valkoista maassa. Simon lähti tarkastamaan mitä se oli.
Siinä olivat ranskalaisen vadin palaset, saman joka oli mennyt rikki
keväällä. -- Lapset olivat leikkiessään latoneet palaset kivilaatalle,
joka oli asetettu kahden toisen kiven päälle. Simon töytäisi sitä
kirveellään ja kaasi leikkipöydän --.

Hän katui samassa tekoaan. Mutta hän ei kärsinyt, että mikään johti
hänen mieleensä tuon illan.

Helpottaakseen hiukan tuntoaan salaamansa synnin johdosta hän oli
kertonut Sira Eirikille unistaan. Oli se tapahtunut senkin vuoksi,
että hänen oli täytynyt keventää sydäntään edes _siitä_. Hän oli jo
ollut lähtemäisillään -- kun hän äkkiä tunsi, että hänen täytyi saada
puhua siitä. Tuo vanha puolisokea pappi oli sitäpaitsi ollut hänen
hengellinen isänsä enemmän kuin kaksitoista vuotta. Ja niin hän oli
palannut ovelta ja polvistunut uudelleen Sira Eirikin eteen.

Pappi istui liikkumatta, kunnes Simon oli puhunut puhuttavansa. Sitten
hän sanoi -- ja tuo vanha, voimakas ääni kaikui verhottuna pimeästä
lausuen, ettei se ollut synti. Jokaisen taistelevan kirkon jäsenen
täytyi tulla koetelluksi kamppailussa vihollisen kanssa; siksi sallii
Jumala kiusattavan miestä monenlaisilla kiusauksilla. Siihen asti kun
mies ei heitä aseitaan -- siihen asti kun hän ei petä kuninkaansa
lippua ja tietoisesti suostu näkyihin, joita epäpuhdas henki loihtii
hänen eteensä -- siihen asti eivät synnilliset mielikuvittelut ole
syntiä --.

"En suostu!" Simonia kainostutti, kun hän kuuli oman äänensä.

Suostunut hän ei ollut _koskaan_. Ne kiusasivat, kiusasivat, kiusasivat
häntä. Herätessään noiden synnillisten unien jälkeen tuntui hänestä
kuin hänelle olisi tehty väkivaltaa nukkuessa.

       *       *       *       *       *

Kaksi vierasta hevosta seisoi aitaan sidottuna pihalla, kun Simon
saapui perille. Ne olivat Erlend Nikulauksenpojan Musta ja Kristiinan
ratsuhevonen. Hän huusi tallirenkiä ja kysyi, miksi niitä ei ollut
viety sisään. Siksi että vieraat olivat sanoneet, ettei se ollut
tarpeellista, vastasi toinen kärttyisästi.

Tuo nuori mies oli tullut Simonin palvelukseen äsken -- hän oli ennen
palvellut Dyfrinissä. Siellä piti kaiken käydä ritaritapaan, sen
oli Helga saanut aikaan. Mutta jos tuo hupsu Sigurd luuli -- siksi
että hän itse mielellään laski leikkiä miestensä kanssa eikä pannut
pahakseen sukkelaa vastausta -- että täällä Formossa uskalletaan
mukista isäntää vastaan, niin hän saisi kyllä tietää --. Simon oli
juuri haukkumaisillaan miehen pataluhaksi -- kun hän äkkiä hillitsi
itsensä; hänhän palasi juuri ripistä. Jon Daalk sai ottaa tuon
tulokkaan opetettavakseen ja hänen tuli selvittää miehelle, että hyvä
talonpoikaistapa oli yhtä vankka kuin Dyfrinin hovikoreus.

Ja niin hän kysyi mukiinmenevän maltillisesti, oliko Sigurd ollut
hölmölässä viime vuonna, ja käski hänen viedä hevoset talliin. Mutta
häntä suututti --.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisenä sattui hänen silmänsä, kun hän astui sisään, Erlendin
nauravaan naamaan -- pöydällä palavan kynttilän valo lankesi suoraan
penkillä istujaan tämän puolustautuessa Ulvhildia vastaan, joka oli
polvillaan hänen vieressään penkillä ja koetti kynsiä Erlendiä, vai
mitä lienee reuhannut -- hän haroi sormillaan Erlendin kasvoja vasten
ja nauroi niin että oli läkähtyä.

Erlend kavahti pystyyn ja koetti hätistää lasta loitommalle, mutta
tämä tarttui hänen hihaansa ja jäi riippumaan käsivarteen Erlendin
astuessa lattian yli suorana ja kepein askelin ja tullessa tervehtimään
lankoansa. Tyttö mankui ja piti ääntä, niin että he tuskin voivat
erottaa toistensa puhetta.

Isä käski hänet palvelusnaisten luokse kotaan -- nämä olivat juuri
saaneet pöydän katetuksi. Kun lapsi nurisi vastaan, tarttui Simon tätä
kovasti käsivarteen ja raastoi hänet erilleen Erlendistä.

"Tuoss' on --?" Tädin mies otti pihkapurun suustaan ja työnsi sen
lapsen suuhun. "Pidä hyvänäsi, Ulvhild umpukka! -- Tästä sinun
tyttärestäsi, lanko", sanoi Erlend nauraen ja seuraten lasta
katseellaan, "ei tulekaan yhtä taipuisa kuin Arngjerdista."

Simon ei ollut malttanut olla kertomatta vaimolleen, kuinka
kauniisti Arngjerd oli taipunut hänen naimaehdotukseensa. Mutta ei
hän ollut tarkoittanut sitä jørundgaardilaisten kuultavaksi. Ei se
ollut Ramborgin tapaistakaan -- Simon tiesi, ettei Ramborg pitänyt
Erlendistä. Häntä ei miellyttänyt se, että vaimo oli kertonut asiasta
eikä myöskään se, että Ulvhild näytti pitävän paljon Erlendistä -- hän,
kuten kaikki naisenpuolet.

Hän meni tervehtimään Kristiinaa; tämä istui uunin vierusnurkassa
Andres sylissään. Poika oli ruvennut pitämään tädistään tämän hoitaessa
häntä toipumisaikana syksyisen taudin jälkeen.

Simon käsitti, että heillä oli asiaa hänelle, koska Erlend oli mukana
näin aivan odottamatta. Hän ei kuluttanut liioin Formon kynnyksiä.
Simonin täytyi tunnustaa Erlendin suoriutuvan ihmeteltävän hyvin
vaikeasta asemastaan -- kun heidän välinsä olivat semmoiset kuin
olivat. Erlend väisti häntä niin paljon kuin suinkin, mutta he kävivät
toisissaan silloin tällöin, jottei olisi päästy juoruamaan sukulaisten
välisestä epäsovusta, ja he esiintyivät silloin mitä parhaina ystävinä;
Erlend oli hiljainen ja pidättyvä heidän tavatessaan, mutta osasi
sentään olla luonteva ja vapaa.

Kun ruoka oli kannettu pöytään ja olut tuotu esiin, ilmoitti Erlend
asiansa:

"Taidat ihmetellä asiaani, Simon -- olemme tulleet kutsumaan sinua ja
Ramborgia häihin --"

"Nyt sinä lasket leikkiä? Eihän sinun talossasi ole ketään
naimaikäistä?"

"Miten asian ottaa. Ulf Haldorinpoika aikoo naida --"

Simon läimäytti reisiään:

"No johan tässä nyt taitavat vetohärätkin ruveta poikimaan!"

"Älä sano Ulfia vetohäräksi", sanoi Erlend nauraen. "Sehän siinä on
paha, että mies on ollut liian kuumaverinen --"

Simon vihelsi. Erlend nauroi jälleen ja sanoi:

"En minä ollut uskoa silmiäni, kun Herbrandinpojat Medalheimistä tänään
ilmestyivät taloon ja vaativat Ulfia naimaan heidän sisarensa."

"Herbrand Rembas --? Mutta nehän ovat aivan nuoria poikia -- eihän
heidän sisarensa saata olla niin vanha, että Ulf --?"

"Hän on kahdenkymmenen vanha. Ja Ulf viidenkymmenen korvissa. Niin."
Erlend oli tullut vakavaksi. "Ymmärräthän sinä, Simon -- ettei tämä
heistä ole kovin häävi naimakauppa; mutta kahdesta pahasta on pienempi
se paha, että Jardtrud joutuu naimisiin Ulfin kanssa. Ja onhan Ulf
ritarin poika ja varakas mies -- ei hänen tarvitse hakea leipäänsä
toisen miehen kartanosta. Meitä hän seurasi tänne siitä syystä,
että mieluummin elää sukulaisten parissa kuin istuu yksin omassa
kartanossaan Skaunissa -- sen jälkeen mitä on tapahtunut --."

Erlend vaikeni. Hänen kasvoilleen levisi kaunis, herkkä ilme. Sitten
hän jatkoi:

"Nyt me olemme aikoneet Kristiinan kanssa viettää nuo häät aivan kuin
hän olisi oma veljemme. Lähdemme Ulfin kanssa etelään Musudaliin
nousevalla viikolla ja teemme naimatarjouksen Medalheimissä. Näön
vuoksi, ymmärräthän. Mutta minulla olisi ollut sinulle pieni pyyntö,
lanko. Olen sinulle kiitollisuuden velassa. Mutta Ulfista ei pidetä
näillä seuduin. Ja harvat ovat niin suuressa arvossa kuin sinä -- ja
minä itse taas --" Hän kohautti olkaansa ja naurahti. "Tahtoisitko
sinä olla niin hyvä, Simon, että ratsastaisit kolmantena mukaan ja
rupeaisit Ulfin puhemieheksi? -- Ulf ja minä olemme kulkeneet yksissä
poikavuosista asti", sanoi Erlend pyytelevästi.

"Tuohon käteen, lanko!" Simon oli punastunut -- hän tunsi itsensä niin
kumman ujoksi ja avuttomaksi Erlendin avosydämisten sanojen johdosta.
"Teen mielelläni kaiken mitä voin Ulf Haldorinpojan hyväksi."

Kristiina oli istunut tuvan perällä pitäen Andresta sylissään -- poika
vaati välttämättä tätiä riisumaan hänet. Hän astui nyt valoon -- lapsi
istui puolialastomana hänen käsivarrellaan, kädet tätinsä kaulassa.

"Se on kauniisti tehty, Simon!" sanoi Kristiina hiljaa ojentaen
kätensä. "Kiitos meidän kaikkien puolesta."

Simon tarttui hänen käteensä keveästi ja virkkoi:

"Älähän nyt, Kristiina. Minä olen aina pitänyt Ulfista -- teen tämän
mielelläni." Hän tahtoi ottaa pojan Kristiinalta, mutta poika oli
olevinaan ja potki isää pienillä paljailla jaloillaan nauraen ja
puristautuen tätiinsä.

Simon kuunteli noiden kahden lepertelyä istuessaan puhellen Erlendin
kanssa Ulfin raha-asioista. Poika herahti nauramaan vähän väliä --
Kristiina osasi niin paljon lasten loruja ja leikkejä ja nauroi hänkin
hyrisevää, pehmeää kurkkunaurua. Kerran, kun Simon vilkaisi sinne, hän
oli tehnyt sormistaan jonkunlaiset kieruportaat, ja Andreksen sormet
olivat ihmisiä, jotka kiipesivät niitä ylös. Viimeinkin hän sai pojan
kätkyeen ja istuutui Ramborgin viereen. Sisaret puhelivat keskenään
kuiskaillen.

       *       *       *       *       *

Totta se oli, tuumi Simon makuulle mentyään, hän oli aina pitänyt
Ulfista. Ja tuon Oslossa vietetyn talven jälkeen, jolloin he olivat
yhdessä taistelleet Kristiinan auttamiseksi, hän oli tuntenut
jonkinlaisen ystävyydentunteen sitovan häntä tuohon mieheen. Hän ei
ollut milloinkaan pitänyt Ulfia muuna kuin vertaisenaan, ritarin
poikana -- ja tämän oikeudeton asema isänsä suvussa siitä syystä, että
hän oli siitetty huoruudessa, sai aikaan vain sen, että Simon oli
sitäkin hellävaraisempi seurustellessaan hänen kanssaan -- jossakin
hänen oman sydämensä sopukassa eli alati rukous Arngjerdin menestyksen
puolesta. Mutta muuten tämä ei ollut mikään kaunis juttu -- tuo
puolivanha mies ja toisaalta kokematon lapsi. -- Vaikka eihän se häneen
kuulunut, että Jardtrud Herbrandintytär oli erehtynyt käydessään
käräjillä kesällä -- Simon ei ollut sukua heille, ja Ulf oli hänen
lankonsa lähisukulainen.

Ramborg oli pyytämättä tarjoutunut auttamaan Kristiinaa ruokapöydässä
häissä. Se oli Simonista hyvin tehty. Tarpeen vaatiessa osoitti Ramborg
aina minkälaisen kodin tytär hän oli. Hyvä hän oli, ei siitä päässyt
mihinkään.



V


Päivää jälkeen Katrinmessun piti Erlend Nikulauksenpoika sukulaisensa
häät erittäin komeasti. Paljon arvokasta väkeä oli koolla. -- Simon
Darre oli huolehtinut siitä; hän ja hänen vaimonsa olivat hyvin
suositut kaikkialla. Molemmat Olavinkirkon papit olivat siellä, ja Sira
Eirik siunasi talon ja aviovuoteen -- tätä pidettiin suurena kunniana,
sillä Sira Eirikin ei enää ollut tapana suorittaa muuta kuin messut
suurina pyhinä ja joskus muita toimituksia vanhimmille rippilapsilleen.
Simon Darre luki ääneen Ulfin hää- ja huomenlahjasopimuksen, Erlend
piti kauniin pöytäpuheen sukulaisilleen ja Ramborg Lauritsantytär
toimi apuna tarjoilussa yhdessä sisarensa kanssa ja oli myös pukemassa
morsianta ylistuvassa.

Sittenkään ei syntynyt oikeata iloa näissä häissä. Morsian oli
vanhaa arvossapidettyä ja tunnettua sukua; hänen sukulaisensa ja
kulmakuntalaisensa eivät voineet katsoa hänen saaneen vertaistaan;
olihan hän joutunut ulkokuntalaiselle ja lisäksi miehelle, joka palveli
toisen, joskin sukulaisensa kartanossa. Ulfin syntyperä -- ritarin ja
rikkaan miehen äpäräpoikana -- ei enempää kuin hänen sukulaisuutensa
Erlend Nikulauksenpoikaan ollut Herbrandinpojista kovin kunniakas.

Ei morsian itsekään ollut tyytyväinen asiain tilaan. Kristiina oli
aivan onnettoman näköinen puhuessaan tästä Simonille tämän käväistessä
asialla Jørundgaardissa muutamia viikkoja häiden jälkeen. Jardtrud
pyyteli lakkaamatta, että Ulf suostuisi muuttamaan tilalleen Skauniin
-- hän oli sanonut itkien Kristiinan kuullen ettei hän tiennyt mitään
sen kamalampaa kuin että hänen lapsensa syntyisi rengin poikana. Ulf ei
ollut vastannut tähän mitään. Vastanaineet asuivat siinä rakennuksessa,
jota kutsuttiin neuvosmiehen tuvaksi Jon Einarinpojan mukaan, joka oli
asunut siinä ennen kuin Lauritsa osti koko Laugarbrun ja muutti hänet
sinne. Mutta tuo nimi ei ollut Jardtrudin mieleen. Ja häntä harmitti,
että hänen lehmiensä täytyi olla Kristiinan navetassa --. hän pelkäsi
sitäkin, ettei vain kukaan luulisi häntä Kristiinan palveluspiiaksi.
Eihän se ollut kovin ihmeellistä, tuumi Kristiina -- heidän täytyi
rakennuttaa eri navetta neuvosmiehentuvan viereen, ellei Ulf lähtenyt
vaimonsa kanssa Skauniin. Mikä olisi kenties ollut parasta -- hän
ei ollut enää niin nuori, että olisi voinut vaikeuksitta muuttaa
elintapaansa; ehkä hänen elämänsä kävisi helpommaksi uudessa paikassa.

Simon ajatteli, ettei Kristiina tainnut olla aivan väärässä. Eikä
Ulfista pidetty koko laaksossa. Hän pilkkasi kaikkea täkäläistä.
Hän oli oivallinen ja aikaansaapa tilanhoitaja, mutta tottumaton
moniin tämän seudun oloihin -- muun muassa hän jätti syksyllä eloon
suuremman karjan kuin minkä tämän puolen elannolla jaksoi elättää
talven yli -- ja kun lehmät kuolivat tai hänen sittenkin täytyi tappaa
osa nääntynyttä karjaa, hän oli suutuksissaan ja sanoi, ettei hän
ollut tottunut sellaisiin töllintapoihin, että eläimiä täytyi ruokkia
kaarnalla jo Paavalinmessusta asti.

Ja vielä toinen seikka: Trøndelaagenissa oli isännän ja vuokralaisen
suhde vähitellen kääntynyt sellaiseksi, että isäntä vaati maavuokran
eniten tarvitseminaan tavaroina -- heininä, nahkoina, jauhoina,
voina tai villoina -- vaikka olisi ollut sovittu määrätavarasta tai
rahamaksusta. Ja tilan isäntä tai tämän asiamiehet myös arvioivat
maksujen määrän tavaran vaihtuessa usein hyvin mielivaltaisesti. Mutta
kun Ulf yritti sovittaa näitä vaatimuksia Kristiinan verollisiin
täällä, sanoivat ihmiset sitä vääryydeksi ja laittomuudeksi -- mitä se
olikin -- ja vuokralaiset valittivat asiasta Kristiinalle. Tämä nuhteli
Ulfia heti asiasta kuultuaan, mutta Simon tiesi, etteivät ihmiset
moittineet ainoastaan Ulfia, vaan myös Kristiina Lauritsantytärtä.
Simon oli koettanut selittää kaikkialla, missä asiasta tuli puhe,
ettei kartanon emäntä ollut tiennyt Ulfin vaatimuksista ja että miehen
kotipuolessa oli sellaiset tavat. Mutta Simon pelkäsi, ettei tästä
ollut suurta apua -- vaikkakaan kukaan ei sanonut julkisesti häntä
vastaan.

Simon ei siis tiennyt, toivoisiko hän Ulfin menevän vai jäävän. Miten
Kristiina oli selviävä ilman tuota uutteraa ja uskollista apulaista,
oli vaikea käsittää. Erlendistä ei ollut mihinkään isännän toimessa, ja
heidän poikansa olivat liian nuoret. Mutta Ulf oli jo kääntänyt koko
seudun Kristiinaa vastaan -- ja nyt sattui vielä lisäksi tuo, että mies
oli vietellyt nuoren neidon, jonka suku oli tämän laakson parhaita.
Mutta Kristiina raatoi jo kyllin ankarasti nytkin.

Jørundgaardilaisten asema ei ollut kovin helppo muutenkaan. Erlendistä
ei pidetty enempää kuin Ulfistakaan. Erlendin apulaista ja sukulaista
pidettiin ylpeänä ja hävyttömänä, mutta isäntä itse oli lempeällä,
hieman veltolla tavallaan vielä vaativampi. Erlend Nikulauksenpoika
ei varmaan huomannut, että hän nostatti ihmiset vastaansa -- hän ei
näyttänyt huomaavan muuta kuin että hän oli mikä oli aina ollut,
olipa hän rikas tahi köyhä, eikä aavistanut, että kukaan _siitä_
syystä voisi sanoa häntä ylpeäksi. Hän oli ollut kapinahankkeissa
kuningastaan vastaan, mutta oli Maunu-kuninkaan sukulainen, lääninherra
ja aatelismies ja oli itse ajanut karille nuo hankkeet järjettömällä
kevytmielisyydellään -- hän ei varmaan olisi keksinyt edes ajatella,
että moisten peikkojen vuoksi saattaisi joutua konnan kirjoihin
kenenkään silmissä. Simon ei yleensäkään ollut huomannut Erlendin
ajattelevan paljon.

Hänestä ei ollut helppo päästä perille: kun hänen kanssaan keskusteli,
ei hän ollut suinkaan tyhmä, mutta oli kuin ei hän koskaan olisi
sovittanut itseensä niitä viisaita ja kauniita ajatuksia, joista hän
usein puhui. Oli aivan mahdotonta ajatella, että tuo mies oli jo
pian vanha -- hänellä olisi voinut olla isoja lapsenlapsia jo aikaa
sitten. Kun häntä katsoi tarkemmin, huomasi hänen kasvoissaan olevan
vakoja ja tukassa harmaita hiuksia -- ja sittenkin hän näytti poikansa
Nikulauksen vierellä pikemmin veljeltä kuin isältä. Hän oli yhtä
suoraselkäinen ja notkea kuin Simonin nähdessä hänet ensi kertaa,
hänen äänensä oli yhtä nuorekas ja sointuva. Hän liikkui ihmisten
parissa yhtä huolettomasti ja varmasti kuin ennen, omituinen viehkeys
olemuksessaan. Hän oli ennenkin ollut vierasten parissa hiljainen
ja pidättyvä -- antanut toisten hakea hänen seuraansa enemmän kuin
itse hakenut heitä, niin myötä- kuin vastamäessä. Mutta hän ei
näyttänyt huomaavan, ettei nyt kukaan hakenut sitä. Ja seudun herrat
ja mahtavimmat talonpojat laakson ylä- ja alavarsilla, jotka olivat
kaikki toisilleen sukua naimisten kautta, olivat kimmastuneet tuolle
trøndiläispöpölle, jonka onnettomuus oli viskannut heidän keskuuteensa,
mutta joka piti itseään liian ylhäisenä ja mahtavana pyrkimään heidän
seuraansa.

Eniten pahaa verta oli herättänyt Erlend Nikulauksenpoikaa kohtaan
kuitenkin se seikka, että hän oli vetänyt Sundbun miehet kerallaan
onnettomuuteen. Guttorm ja Borgar Trondinpojat oli ajettu maanpakoon,
ja heidän osansa laajoista Gjeslingien tiloista ynnä puolet
perintökartanosta joutui kruunun haltuun. Sundbun Ivarin täytyi
maksaa sovintorahoja Maunu-kuninkaalle. Kun Maunu-kuningas sitten
antoi kruunulle luovutetut maat -- sanottiin, ettei se tapahdu
korvauksetta -- ritari Sigurd Erlendinpoika Eldjarnille, myivät Ivar
ja Haavard, nuorin Trondinpojista, joka ei ollut tiennyt veljensä
kavallushankkeista, omat osansa Vaage-tiloista herra Sigurdille,
joka oli heidän ja Lauritsantyttärien serkku: hänen äitinsä, Gudrun
Ivarintytär oli Trond Gjeslingin ja Jørundgaardin Ragnfridin sisar.
Ivar Gjesling muutti Ringheimin kartanoon Toteniin, jonka hän oli
saanut vaimonsa kautta, hänen lapsensa saivat kasvaa äitinsä suku- ja
perintökartanossa. Haavardilla oli vielä suuret alat maata, mutta ne
olivat enimmäkseen Valdresin puolella, ja nyt hän oli naimakaupallaan
saanut suuria tiloja Borgen läänissä. Mutta vaagelaisten ja
norddølilaisten mielestä oli peräti onnetonta, että tuon ikivanhan
suvun oli täytynyt luopua Sundbusta, jossa se oli ollut ja elänyt niin
kauan kuin muistettiin.

-- Lyhyen aikaa oli Sundbu ollut kuningas Haakon Haakoninpojan
uskollisen kannattajan, Erlend Eldjarnin, Godalandin herran käsissä
-- Gjeslingit eivät olleet koskaan olleet Sverre-kuninkaan ja hänen
sukunsa lämpimiä kannattajia, ja he siirtyivät Skule-herttuan puolelle,
kun tämä nousi kapinaan Haakon kuningasta vastaan. Mutta Ivar nuorempi
oli saanut Sundbun takaisin Erlend Eldjarnilta tilanvaihdon avulla ja
naittanut tälle vanhimman tyttärensä Gudrunin. Ivarin poika Trond ei
ollut missään suhteessa tuottanut kunniaa suvulleen, mutta hänen neljä
poikaansa olivat reippaita, hyväluontoisia ja rohkeita miehiä, ja
ihmisiä säälitti, että he olivat joutuneet menettämään isiensä kartanon.

Ja ennen kuin Ivar lähti laaksosta, tapahtui siellä onnettomuus, joka
järkytti ihmisiä vielä enemmän ja lisäsi heidän sääliään Gjeslingejä
kohtaan. Guttorm oli naimaton, mutta Borgarin nuori vaimo eli
Sundbussa. Dagny Bjarnentytär oli aina ollut hiukan heikkoälyinen
ja osoittanut julkisesti rakastavansa miestään rajattomasti
-- Borgar Trondinpoika oli kaunis, mutta löyhätapainen. Hänen
maanpakonsa jälkeisenä talvena hukuttautui Dagny Vaagen railoon.
Sitä sanottiin onnettomuustapaukseksi, mutta kaikki ymmärsivät surun
ja kaipauksen vieneen Dagnyltä viimeisenkin järjen kipinän, ja
jokainen surkutteli sydämestään tuon yksinkertaisen, hyvän ja kauniin
nuoren naisen surkeata loppua. Suuttumus suuntautui silloin Erlend
Nikulauksenpoikaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet seudun
parhaimmille. Ja nyt joutui sekin puheeksi, miten hän oli käyttäytynyt
sulhasaikanaan Lauritsa Laamanninpojan tytärtä kohtaan -- olihan
Lauritsakin Gjeslingejä äidin puolelta.

Uusi Sundbun isäntä ei saavuttanut suosiota, vaikka kukaan ei
oikeastaan voinut sanoa mitään pahaa Sigurdista itsestään. Mutta hänen
isänsä, Erlend Eldjarn, oli suututtanut tällä puolen maata jokaisen,
jolla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Kristiina ja Ramborg eivät
olleet tavanneet milloinkaan tätä serkkuansa. Simon tunsi herra
Sigurdin Raumariken ajalta -- hän oli läheistä sukua Haftorinpojille,
ja nämä olivat Gyrd Darren vaimon lähimpiä omaisia. Mutta vaikka nämä
asiat olivat niin monimutkaisia, vältti Simon niin paljon kuin suinkin
herra Sigurdia. Hänen ei tehnyt enää mieli Sundbuhun; Trondinpojat
olivat olleet hänen rakkaita ystäviään, Ramborg oli käynyt joka vuosi
Ivarin ja Borgarin vaimoja tervehtimässä, ja nämä häntä. Herra Sigurd
Erlendinpoika oli sitä paitsi paljon vanhempi Simon Andreksenpoikaa --
hän oli noin kuusissakymmenissä.

Kun kaikki asiat olivat sotkeutuneet niin pahoin siitä, että Erlend ja
Kristiina asuivat Jørundgaardissa, tuntui nyt Simonista siltä, että
vaikka Ulfin, heidän voutinsa, naiminen ei itsessään ollut mikään
suuri tapaus, oli se omiaan kuitenkin yhä lisäämään sekasotkua.
Hän ei tavallisesti valitellut nuorelle vaimolleen vaikeuksiaan ja
vastoinkäymisiään. Mutta nyt hän ei voinut olla kertomatta Ramborgille
hiukan näistä asioista. Ja hän tuli sekä hyvilleen että ihmeisiinsä
nähdessään, miten ymmärtävästi Ramborg osasi keskustella niistä ja
miten kauniisti hän koetti tehdä kaiken voitavansa asiain auttamiseksi.

Ramborg kävi Jørundgaardissa sisarensa luona paljon useammin kuin ennen
ja luopui kokonaan töykeästä käytöksestään Erlendiä kohtaan; kun he
joulupäivänä kohtasivat kirkkomäellä, ei Ramborg suudellut ainoastaan
sisartaan, vaan myös lankoaan. Ennen hän oli aina ivaillut kirpeästi
Erlendin ulkomaalaisia elkeitä -- esimerkiksi sitä, että tämä suuteli
anoppiaan tervehtiessä, ja sen sellaista.

Simonin mieleen juolahti, kun hän näki Ramborgin laskevan kätensä
Erlendin kaulalle, että hänkin saattoi tehdä samoin vaimonsa sisarelle.
Mutta hän tunsi, ettei hän kuitenkaan voinut. Eihän hänen tapanaan
ollut muutenkaan ollut suudella sukulaisvaimoja -- äiti ja sisaret
olivat nauraneet hänelle vasten silmiä hänen koetettuaan tuota konstia
siihen aikaan, jolloin hän oli palannut kotiin hovipalveluksesta.

Formon joulukesteissä asetti Ramborg Ulf Haldorinpojan nuoren vaimon
istumaan kunniakkaalle paikalle pöydän yläpäähän ja osoitti sekä
Ulfille että tämän vaimolle morsiusparille kuuluvaa kunnioitusta. Ja
kun Jardtrud sai lapsen, hän lähti tämän avuksi Jørundgaardiin.

Se tapahtui kuukausi joulun jälkeen -- kaksi kuukautta ennen
määräaikaa, ja poika syntyi kuolleena. Silloin Jardtrud puhui rumia
sanoja -- jos hän olisi arvannut käyvän tällä lailla, ei hän olisi
ollenkaan mennyt naimisiin Ulfin kanssa. Mutta tehtyä ei saanut
tekemättömäksi.

Ulf Haldorinpojan mieltä ei tiennyt kukaan -- hän oli aivan vaiti.

       *       *       *       *       *

Puolipaaston edellisellä viikolla ratsastivat Erlend Nikulauksenpoika
ja Simon Andreksenpoika yhdessä Kvamiin. Muutamia vuosia ennen
kuolemaansa oli Lauritsa yhdessä parin muun isännän kanssa ostanut
sieltä pienehkön kartanon; suku tahtoi nyt lunastaa sen takaisin
itselleen, mutta oli kysymyksenalaista, oliko myynti aikoinaan
tapahtunut oikealla tavalla ja kaikkien lain määräysten mukaan.
Lauritsan perintöä jaettaessa oli tämä ynnä pari pienempää tilaa,
joiden omistuksesta saattoi syntyä käräjäasia, jätetty koskematta, ja
sisaret olivat tasanneet niistä karttuvat tulot. Siksi lähtivät nyt
Lauritsan molemmat vävyt ajamaan asiaa vaimojensa puolesta.

Oli tullut sangen paljon väkeä koolle, ja koska tilanhaltijan vaimo
ja lapset makasivat sairaana tuvassa, täytyi miesten tyytyä pitämään
kokoustaan vanhassa vajassa, joka oli kartanon laidassa. Se oli hyvin
ränsistynyt ja laho, eivätkä miehet riisuneet nahkavaippojaan yltään.
Jokaisella oli aseensa aivan käden ulottuvilla ja miekka vyöllä --
kenenkään ei tehnyt mieli jäädä taloon kauemmaksi aikaa kuin oli pakko.
Mutta jotakin haukattavaa heidän kuitenkin täytyi saada ennen lähtöään,
ja puolipäivän aikaan, kun asia oli saatu ajetuksi loppuun, miehet
ottivat esiin eväänsä ja istuivat penkille eväsreppu sylissään tai
edessään lattialla -- vajassa ei ollut pöytää.

Kvamin seurakuntapapin puolesta puhui hänen poikansa Holmgeir
Moiseksenpoika. Tämä oli huolimaton ja epäluotettava nuori mies, josta
ei pidetty. Mutta hänen isänsä oli erittäin kunnioitettu ja hänen
äitinsä oli ollut hyvin hyväsukuinen; Holmgeir oli sitä paitsi iso,
vankkarakenteinen mies, kiivas ja riidanhaluinen; siksi kukaan ei
tahtonut joutua suukopuun tämän papinpojan kanssa -- vaikka hän monien
mielestä oli hupaisa ja sukkelasanainen.

Simon ei tuntenut häntä paljoa eikä pitänyt hänen näöstään. --
Holmgeirillä oli pitkulaiset, kalpeat, kesakkoiset kasvot ja lyhyt
ylähuuli, joten hänen suuret keltaiset etuhampaansa kiiluivat kuin
rotalla. Mutta Sira Moises oli ollut Lauritsan ystävä, ja ennen kuin
hänen isänsä otti hänet lapsekseen, oli poika ollut kasvatettavana
Jørundgaardissa, puoleksi palvelijana, puoleksi ottopoikana. Siksi
Simon oli aina kohdellut Holmgeir Moiseksenpoikaa ystävällisesti.

Holmgeir oli nyt vierittänyt pölkyn lieden ääreen ja istui pistellen
evästä -- rastaspaistin ja läskin kappaleita -- tikarinsa kärkeen,
lämmitellen niitä tulella. Hän oli ollut sairas ja saanut kahden
viikon paastovapauden, kertoi hän toisille, jotka pureksivat leipää ja
kuivattua kalaa Holmgeirin ruoan hajun kutkuttaessa heidän nenäänsä.

Simon oli huonolla tuulella -- hän ei osannut olla oikein
vihoissaankaan, mutta oli jollakin tapaa nolo ja myrryksissä. Koko
omaisuusjuttu oli sekava, ja sopimuskirjat, jotka hän oli saanut
haltuunsa appiukon kuoltua, harmillisen huonosti kirjoitetut; kotoa
lähtiessään hän oli kuitenkin uskonut päässeensä niistä tolkulle
vertaamalla niitä toisiin samanlaisiin. Mutta kuullessaan nyt tässä
kokouksessa toisten todistelut ja nähdessään muutkin sopimuskirjat
hän huomasi, ettei hänen kantansa pitänyt paikkaansa. Mutta toisista
miehistä ei myöskään kukaan saanut parempaa selvää asiasta -- ei edes
lääninherran lääninvouti, joka myös oli läsnä. Alettiin arvella,
että asia oli vietävä käräjille. Silloin Erlend odottamatta puuttui
puheeseen ja pyysi saada nähdä sopimuskirjat.

Hän oli siihen asti istunut kuunnellen, melkein syrjäisen tavoin. Nyt
hän luki tarkasti läpi jokaisen kirjoituksen, muutamat moneen kertaan.
Sitten hän teki selkoa asian laidasta, lyhyesti ja selvästi -- niin
ja niin kuuluivat lakikirjan sanat ja siten ne selitettiin; kirjojen
kömpelöt ja epäselvät käänteet tarkoittivat sitä ja sitä; jos asia
joutuisi käräjille, se saisi sellaisen tai sellaisen ratkaisun. Tämän
jälkeen hän ehdotti ratkaisua, johon entiset omistajat saattoivat olla
tyytyväiset, mutta joka ei ollut varsin epäedullinen nykyisillekään
isännille.

Hän nousi seisomaan puhuessaan, vasen käsi keveästi miekankahvalla ja
sopimuskirjapakka huolettomasti oikeassa. Hän esiintyi niin kuin olisi
ollut kokouksen johtaja -- mutta Simon huomasi, ettei hän tiennyt
sitä itse. Näin hän oli tottunut seisomaan ja puhumaan pitäessään
lääninkäräjiä alueellaan -- ja kun hän kääntyi toisten puoleen kysyen,
olivatko he ymmärtäneet hänen selityksensä ja eivätkö he olleet samaa
mieltä, se tapahtui aivan kuin todistajia kuulusteltaessa -- ei
epäkohteliaasti, mutta kuitenkin siten kuin hänen asiansa olisi ollut
kysyä ja toisten vastata. Lopetettuaan puheensa hän ojensi kirjoitukset
lääninvoudille, ikään kuin tämä olisi ollut hänen palvelijansa, ja
istuutui; toisten sitten neuvotellessa ja Simoninkin sanottua sanansa
asiasta Erlend kyllä kuunteli, mutta aivan kuin hän itse olisi ollut
ulkopuolella asian. Hän vastasi lyhyesti, selvästi ja osuvasti, kun
joku kääntyi hänen puoleensa -- raapien samalla kynnellään pois
rasvatahroja, joita oli tullut hänen rintamukseensa, oikaisten vyötään,
vedellen hansikkaitaan käsiensä välissä ja näyttäen odottavan hiukan
kärsimättömästi neuvottelun loppumista.

Toiset suostuivat Erlendin ehdottamaan sopimukseen, johon Simon saattoi
olla jotakuinkin tyytyväinen; hän olisi tuskin voittanut mitään asian
viemisellä käräjiin.

Mutta hän oli tullut huonolle tuulelle. Hänestä oli itsestäänkin
lapsellista harmitella sitä, että lanko oli ymmärtänyt asian, mutta
hän ei. Olihan luonnollista, että Erlend tunsi paremmin lain ja
osasi selittää epäselvät paikat, kun hän oli vuosikausia saanut
virkansa puolesta tutkia ja selvitellä ihmisten riita-asioita: eilen
illalla Jørundgaardissa puhuessaan Simonin ja Kristiinan kanssa tästä
kokouksesta ei Erlend ollut ilmaissut mitään kantaa -- hän oli varmaan
kuunnellut vain toisella korvalla. Erlendin täytyi olla laintuntevampi
kuin tavalliset talonpojat, niin oli laita -- mutta oli kuin ei
laki olisi ollenkaan koskenut häntä itseään hänen istuessaan siinä
ohjaamassa toisia välinpitämättömän ystävällisesti -- Simonilla oli
se tunne, ettei Erlend ollut milloinkaan pitänyt lakia ojennusnuorana
omassa elämässään.

Ja sitten oli niin outoa, että hän saattoi tuolla tapaa nousta puhumaan
yhtäkkiä ollenkaan hämmentymättä. Täytyihän hänen tuntea, että se
johtaisi kaikkien ajatukset siihen, kuka ja mikä hän oli ollut ennen ja
mikä hänen asemansa oli nyt. Simon tunsi kaikkien ajattelevan sitä, --
useita kai närkästytti koko mies, joka ei ollut milloinkaan välittänyt
ottaa selvää siitä mitä ihmiset ajattelivat hänestä.

Mutta kukaan ei sanonut mitään. Ja kun kylmästä värjöttävä kirkonmies,
joka oli tullut lääninvoudin mukana, oli istuutunut penkille ja
ottanut kirjoitusvehkeet polvelleen, hän kysyi vähän väliä Erlendin
neuvoa, ja Erlend saneli hänelle nyplien oljenkortta, jonka hän oli
nostanut lattialta ja jota hän nyt punoi pitkien ruskeiden sormiensa
ympärille palmikoiden siitä sormusta. Kun kirkonmies oli saanut
valmiiksi sepustuksen, hän ojensi vasikannahan Erlendille; tämä heitti
olkisormuksen tuleen, otti kirjoituksen ja luki puoliääneen:

"Jokaiselle, joka tämän kirjoituksen näkee tai kuulee, lähetämme
me Simon Andreksenpoika, Formon herra, Erlend Nikulauksenpoika,
Jørundgaardin herra, Vidar Steininpoika, Klaufastadin herra, Ingemund
ja Toraide Bjørninpojat, Bjørn Ingemundinpoika, Lundarin herra, Alf
Einarinpoika ja Holmgeir Moiseksenpoika tervehdyksen Herrassa ja --.
Onko vaha valmiina?" kysyi hän kirkonmieheltä sormiaan puhallellen.
"Olkoon täten tiedoksiannettu, että vuonna tuhat ja kolmesataa
ja kolmekymmentäkahdeksan jälkeen Herramme Kristuksen syntymän,
perjantaina ennen puolipaaston sunnuntaita, päätimme me Granheimissa,
Kvamin seurakunnassa..."

-- Voimme ottaa pöydäksi arkun, joka on ulkona porstuassa, Alf,
kääntyi hän sanomaan lääninvoudille ja ojensi kirjeen takaisin
kirjoittajalle.

Simon muisti millainen Erlend oli ollut liikkuessaan vertaistensa
parissa pohjoisessa. Varma ja kursailematon, kuten hän oli nytkin --
vallaton ja suorasuinen -- mutta hänessä oli ollut lisäksi jotakin
mairittelevaa: hän ei ollut silloin välinpitämätön siitä, mitä ne,
joita hän piti säätyisinään ja sukulaisinaan, ajattelivat hänestä.
Hän oli päinvastoin oikein koettelemalla koettanut saavuttaa suosiota
siellä.

Simon tunsi äkkiä kylmänkatkerin mielin yhteenkuuluvaisuutensa näihin
laakson talonpoikiin, joita Erlend ei pitänyt senkään vertaa arvossa,
että olisi viitsinyt ottaa selvää, mitä he ajattelivat hänestä.
Erlendin tähden oli hänestäkin tullut talonpoika -- hänen tähtensä
hän oli eronnut rikkaiden ja mahtavien parista. Kelpasihan hänen
olla Formon rikas isäntä -- mutta hän ei voinut unohtaa, että hän
oli jättänyt vertaisensa, heimonsa ja nuoruudenystävänsä siksi, että
hänen oli täytynyt kiertää kerjuulla näiden joukossa ja ettei hän
sen vuoksi iljennyt enää näyttäytyä heidän parissaan -- ei, hän ei
tahtonut ajatella sitä. Tämän lankonsa vuoksi hän oli melkein luopunut
kuninkaastaan ja henkivartion piiristä. Hän oli ilmaissut itsensä
Erlendille niin, että sitä oli kuolemaa katkerampi muistella. Ja Erlend
oli häntä kohtaan sellainen kuin ei hän olisi ymmärtänyt mitään eikä
muistanut mitään. Tuo mies vähätteli sitä, että oli tuhonnut toisen
miehen elämän.

Erlend puhutteli häntä samassa.

"Meidän on aika lähteä matkaan, Simon, jos mieli kotiin tänä iltana
-- minä käyn katsomassa hevosia." -- Simon nosti silmänsä, ja hänessä
heräsi outo, ilkeä vastenmielisyyden tunne, kun hän katsoi toisen
pitkää, komeaa vartta. Viitanhupun alla oli Erlendillä pieni musta
päänmuotoinen silkkilakki, joka sidottiin leuan alta -- nuo kapeat,
tummat kasvot vaaleansinisine, syvällä otsan varjossa piilevine suurine
silmineen näyttivät vieläkin nuoremmilta ja hienommilta sen sisällä.
"-- Sido sinä kiinni minun reppuni sillä aikaa", sanoi hän ovelta ulos
lähtiessään.

Toiset miehet jatkoivat puhetta kokousasiasta. Oli outoa, että Lauritsa
oli jättänyt tämän asian näin huonolle selvitykselle, tuumi joku; se
mies tiesi tavallisesti mitä teki -- hän oli kokenein kaikista laakson
miehistä maan ostoa ja myyntiä koskevissa kysymyksissä.

"Minun isäni siihen on syynä", lausui Holmgeir Papinpoika. "Hän sanoi
itse aamulla, että jos hän olisi kuunnellut Lauritsaa, olisi kaikki
nyt ollut selvä kuin päivä. Mutta tiedättehän te millainen Lauritsa
oli tämmöisissä asioissa -- hän oli aina pappeja kohtaan myöntyisä ja
lauhkea kuin lammas."

"Mutta oman etunsa oli Lauritsa sentään tavallisesti osannut katsoa",
virkahti joku.

"Niin hän kai luulikin tekevänsä kuullessaan papin neuvoa", sanoi
Holmgeir nauraen, "saattaa se olla viisasta ajallisissakin asioissa --
jollei vilkuile palaa, johon kirkko on iskenyt silmänsä."

Kumman hurskas Lauritsa vain oli ollut, arveli Vidar -- ei hän ollut
koskaan säälinyt maata eikä karjaa, kun oli kysymys kirkosta ja
vaivaisista.

"Aivan niin", sanoi Holmgeir mietteissään. "Jos minä olisin ollut yhtä
rikas, olisin kai minäkin uhrannut jonkin verran sieluni pelastukseksi.
Mutta en minä olisi viitsinyt hajottaa omaisuuttani molemmin käsin,
kuten hän teki, ja palata kuitenkin aina silmät punaisina ja posket
valkoisina papin luota synnintunnustukselta -- vaikka Lauritsa ripitti
itsensä kerran kuukaudessa --."

"Katumuksen kyyneleet ovat pyhän hengen kaunis armolahja, Holmgeir",
sanoi vanha Ingemund Bjørninpoika, "autuas se, joka osaa itkeä
syntejään tässä elämässä, sillä hän pääsee helpommalla tulevassa --"

"Silloin on Lauritsa ollut taivaassa jo aikaa sitten", vastasi
Holmgeir. "Muistan miten hän paastosi ja kidutti lihaansa --
pitkänäperjantaina hän kuuluu sulkeutuneen parveen ja suomineen itseään
ruoskalla --"

"Pidä suusi", sanoi Simon Andreksenpoika vihasta vapisten; hän oli
tulipunainen. Ei hän tiennyt, oliko Holmgeirin puheessa perää, mutta
penkoessaan vaimonsa isän kätköjä hän oli löytänyt kirja-arkun pohjalta
pienen kapean puisen lippaan, ja siinä oli ollut sellainen ruoska,
jota luostarissa kutsutaan ojennusnuoraksi; sen yhteenpunotuissa
nahkahihnoissa oli tummia täpliä; se saattoi olla verta. Simon
oli polttanut sen -- haikean kunnioituksen tuntein: hän ymmärsi
tunkeutuneensa sellaiselle alalle toisen ihmisen elämässä, joka ei
ollut aiottu kenenkään kuolevaisen tietoon.

"-- Ei hän puhunut siitä ainakaan palvelijoilleen", sanoi Simon
hillittyään mielensä sen verran, että uskalsi jatkaa.

"Voi se olla ihmisten keksintöäkin", vastasi Holmgeir sopuisasti. "Ei
suinkaan hänellä ollut sellaisia syntejä, että hänen olisi tarvinnut
--." Mies virnaili vähän ja jatkoi: -- "Jos minä olisin elänyt yhtä
siveellisesti ja kristillisesti kuin Lauritsa Bjørgulfinpoika -- ja
ollut tuon nyrpeän Rangfrid Ivarintyttären mies -- olisin ennen itkenyt
tekemättä jättämiäni syntejä --"

Simon hyppäsi paikaltaan ja löi Holmgeiriä vasten suuta niin että tämä
tuupertui taapäin tulisijaa vasten. Tikari putosi Holmgeirin kädestä
-- seuraavalla hetkellä hän tapaa sen käteensä ja ryntää Simonia
kohti. Simon suojelee itseään viittansa peittämällä kädellä, tarttuu
Holmgeiriä ranteeseen ja koettaa vääntää hänen kädestään tikaria --
jolla aikaa papinpoika ehtii antaa hänelle pari nyrkiniskua kasvoihin.
Simon käy kiinni pojan molempiin käsivarsiin, mutta silloin tämä iskee
hampaansa hänen käteensä.

"Vai puret sinä, koira --!" Simon päästää hänen kätensä, juoksee jonkin
askeleen takaperin ja tempaa miekkansa huotrasta. Hän hyökkää päin
Holmgeiriä, niin että tuo nuori ruumis notkistuu kaarelle, ja miekka
tunkeutuu hänen rintaansa parin tuuman pituudelta. Heti tämän jälkeen
irtautuu Holmgeirin ruumis miekanterästä ja vaipuu raskaasti puolittain
lieden tuleen.

Simon viskaa pois miekkansa ja tahtoo auttaa Holmgeiriä pois tulen
luota -- mutta samassa hän näkee Vidarin kirveen aivan päänsä päällä.
Hän väistää ja kumartuu alas, saa jälleen miekan käteensä ja ehtii
lyödä tieltään Alf Einarinpojan, lääninvoudin miekan -- pyörähtää
sitten ympäri suojaten itseään Vidarin kirvestä vastaan -- ja näkee
samassa silmäkulmallaan Bjørninpoikien ja Bjørnin, Lunden herran,
tähtäävän häneen keihäänsä kärjellä tuolta puolen lieden. Hän ajaa
silloin Alfia edellään vastaista seinää kohti, mutta huomaa Vidarin
lähestyvän häntä selästäpäin -- Vidar oli raahannut Holmgeirin lieden
laidalta, he olivat serkkuja -- ja Lunden miehet olivat tulemassa
toiselta suunnalta. Hän oli saarrettu joka puolelta -- ja kesken
henkensä puolustusta liikahtaa hänessä arka, onneton ihmetys, että he
kaikki saattavat olla hänen ainoan kimpussa.

Samassa silmänräpäyksessä välkähtää Erlendin miekka Lunden miesten
ja Simonin välissä. Toralde horjahtaa tieltä ja nojaa seinään.
Salamannopeasti vaihtaa Erlend miekan vasempaan käteensä ja lyö miekan
Alfin kädestä, niin että se lentää kilisten lattiaa pitkin, ja tarttuu
samassa oikealla kädellään Bjørnin keihääseen taivuttaen sen alas.

"Mene ulos", sanoo hän huohottaen Simonille suojellen lankoaan Vidaria
vastaan. Simon puree hampaansa yhteen ja juoksee keskelle tupaa
ottelemaan Bjørnin ja Ingemundin kanssa. Erlend seisoo hänen sivullaan
ja huutaa melun ja aseenkalinan keskeltä: "Mene ulos, senkin -- nauta!
Pyri ovelle -- meidän täytyy päästä ulos!"

Älyttyään Erlendin tarkoittavan, että he kumpikin yrittäisivät ulos,
hän vetäytyi selkä edeltä, kaiken aikaa taistellen, vajan ovea kohti.
He juoksivat porstuan läpi ja olivat pihalla -- Simon pari askelta
etempänä talosta, Erlend vielä oven edessä, miekkaa pitelevä käsi
koholla ja kasvot miehiä kohti, jotka ryntäsivät ulos perästä.

Silmänräpäykseksi Simon aivan kuin sokeni -- talvipäivä oli niin
häikäisevän kirkas ja pistävä -- sinisen taivaan alla paistoi valkoinen
tunturi painuvan auringon kultaamana, ja metsä oli aivan lumen ja
kuuran peitossa. Lumiset kentät säihkyivät ja kimmelsivät kuin kalliit
kivet.

Hän kuuli Erlendin sanovan:

"Ei se paranna onnettomuutta, että täällä tapahtuu useampia tappoja.
Käyttäkäämme järkeämme, miehet, ettei synny enempää verenvuodatusta.
Johan se riittää, että minun lankoni on miehentappaja --."

Simon astui Erlendin rinnalle.

"Turhan tähden sinä tapoit sisareni pojan, Simon Andreksenpoika", sanoi
Vidar, Klaufastadin herra, joka seisoi ensimmäisenä oviaukossa.

"Eipä niin aivan turhankaan tähden. Mutta minä en karkaa, sen sinä
tiedät, Vidar -- enkä jätä maksamatta sakkorahoja. Tiedätte jokainen
mistä minut löydätte."

Erlend puhui vielä hiukan miesten kanssa: "Miten Alfin kävi?" hän kysyi
ja seurasi miehiä sisään.

Simon jäi seisomaan paikalleen merkillisen saamattomana. Erlend
ilmestyi ulos hetken kuluttua: "Ja nyt hevosen selkään", sanoi hän
astuen edelleen tallia kohden.

"Onko hän kuollut?" kysyi Simon.

"On. Ja Alf ja Toralde ja Vidar ovat kaikki haavoittuneet -- mutta
eivät kovin pahasti luullakseni. Holmgeirin hiukset ovat palaneet
takaa." Erlend oli puhunut hyvin vakavasti -- mutta nyt hän purskahti
yhtäkkiä nauruun: "Kyllä nyt vajassa haisee paistetulta räkärastaalta!
Hitto vieköön -- miten te saatoitte joutua tuommoiseen riitaan niin
lyhyessä ajassa?" kysyi hän ällistyksissään.

Puolikasvuinen poika piteli heidän hevosiaan -- langoksilla ei ollut
kummallakaan mukanaan saattomiehiä.

Molemmat seisoivat vielä miekka kädessä. Erlend otti lumesta heinätukon
ja kuivasi sillä veren omastaan. Simon teki samoin. -- Kun hän oli
saanut pyyhityksi pois enimmän veren, hän työnsi miekan takaisin
huotraan. Erlend puhdisti omansa hyvin huolellisesti ja hieroi sen
lopulta hyvin kiiltäväksi mekkonsa helmalla. Sitten hän teki sillä pari
pientä leikittelevää hyökkäystä ilmassa -- hymyili samalla kuin jotakin
muistellen -- viskasi sen korkealle ilmaan ja tavoitti sen kiinni
kahvasta; sitten hän työnsi sen tuppeen.

"Entäs sinun haavasi -- mennään takaisin tupaan niin minä sidon ne
siellä --." Mutta Simon sanoi, ettei niistä kannattanut puhua.

"Olethan sinäkin veressä, Erlend!"

"Se ei tee mitään! Minun nahkani on hyvä paranemaan. Minä olen
huomannut, että lihavien haavat ovat aina hitaammat menemään umpeen.
Ja nyt on lisäksi tämmöinen pakkanenkin -- ja meillä on pitkä matka
edessä."

Erlend sai talon isännältä voidetta ja riepuja ja sitoi huolellisesti
toisen haavat -- Simonilla oli kaksi lihashaavaa aivan toistensa
vieressä vasemmalla puolen rintaa, niistä vuoti ensin paljon verta,
mutta vaarallisia ne eivät olleet. Erlend oli saanut naarmun reiteensä
Bjørnin keihäästä -- se mahtoi olla paha ratsastaessa, tuumi Simon;
mutta lanko vain nauroi: tuskinhan koko isku oli mennyt nahkahousujen
läpi. Hän tuhri siihen vähän voidetta ja pani sen päälle kääreitä
yökylmää vastaan.

Oli räiskyvä pakkanen. Ennen kuin he olivat ehtineet töyryn alle, jolla
kartano oli, olivat hevoset kuurassa ja miesten vaippojen nahkareunus
valkoinen.

"Huu-uu!" Erlendiä värisytti. "Kunpa olisimme jo kotona. Meidän täytyy
ratsastaa tuohon kartanoon ja ilmoittaa taposta."

"Onko se välttämätöntä?" kysyi Simon, "Sanoinhan minä Vidarille, ja he
--"

"On yhtä hyvä, jos sen teet itse", sanoi Erlend. "Ilmoita asian täällä,
ettei heille jää mitään muistuttamista."

Aurinko oli jo harjun takana, ilta oli harmaansävyinen, mutta ei ollut
vielä pimeä. He ratsastivat puron reunaa, läpi koivulehdon, joka oli
vielä pörhöisempi kuurasta kuin muu metsä, ilmassa oli niin raaka
kylmän usva täällä alempana laaksossa, että aivan henkeä salpasi.
Erlend valitti kärsimättömästi pitkiä pakkasia ja kylmyyttä, jossa
heidän nyt täytyi ratsastaa kotiin.

"Ethän sinä vain ole palelluttanut kasvojasi, lanko?" hän kurkisti
huolestuneesti Simonin hupun sisään. Simon hieroi kasvojaan -- ei hän
ollut palelluttanut niitä, mutta hiukan kalpea hän oli istuessaan
ratsunsa selässä. Se ei kaunistanut häntä, sillä hänen isot, lihavahkot
kasvonsa olivat hyvin ahavoituneet ja punertavat, ja kalpeus levisi
harmaina läiskinä pitkin ihoa, tehden sen ikään kuin likaisen väriseksi.

"Oletko nähnyt ennen miehen luovan lantaa miekalla", sanoi Erlend --
hän purskahti nauruun, kurottautui etukumaraan satulassa ja matki Alfin
liikkeitä. "Näin Alf tekee -- on siinäkin lääninvouti! Sinun olisi
pitänyt nähdä Ulfin leikkivän miekalla, Simon -- Herra varjele!"

Leikkivän -- nyt hän oli nähnyt Erlend Nikulauksenpojan siinä
leikissä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän näki itsensä ja toiset miehet
miekkasilla lieden luona; se oli käynyt niin nopeaan kuin puiden hakkuu
ja heinän viskaus talonpojalta -- hän näki Erlendin joustavan, nuolena
suihkavan hahmon toisten keskellä, hänen tarkan katseensa, varman
kätensä, hänen hyppynsä ja väistönsä puoleen ja toiseen, hänen nopsan
ja harjaantuneen ruumiinsa liikkeet.

Siitä oli enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän itse oli kuulunut
parhaisiin aseenkäyttäjiin henkivartion nuorten miesten joukossa näiden
harjoitellessa leikkikentällä. Mutta sen jälkeen hänellä ei ollut ollut
tilaisuutta käyttää ritaritaitoaan.

Ja tässä hän nyt ratsasti tunnonvaivoissa, kun oli tullut tappaneeksi
miehen -- hän näki yhä edessään Holmgeirin ruumiin, joka oli
irtaantunut hänen miekastaan ja kaatunut tuleen, kuuli korvissaan
hänen lyhyen korisevan kuolonhuutonsa ja muisteli yhä uudelleen
lyhyen, tuiman ottelun menoa, joka oli seurannut sen jälkeen. Hän
tunsi mielensä apeaksi, masentuneeksi ja hämmentyneeksi -- he olivat
hyökänneet hänen niskaansa yhdellä haavaa, kaikki nuo miehet, juuri kun
hän oli tuntenut kuuluvansa heidän joukkoonsa -- ja sitten oli Erlend
suojannut häntä.

Pelkuriksi hän ei ollut koskaan uskonut itseään. Hän oli pyytänyt kuusi
karhua näinä vuosina, jolloin hän oli asunut Formossa -- ja kaksi
kertaa hän oli ollut hiuskarvan varassa. Vain ohut puunrunko itsensä ja
raivoisan, haavoittuneen naaraskarhun välissä, vailla muita aseita kuin
keihäänkärki ja kämmenenlevyinen varrenpätkä -- niin hän oli otellut,
eikä leikin herättämä jännitys ollut häirinnyt hänen ajatustensa,
liikkeittensä ja aistiensa varmuutta. Mutta nyt tuolla vajassa ei hän
tiennyt, oliko se ollut pelkoa -- hän oli ollut hämmentynyt, ei ollut
osannut käyttää ajatustaan --.

Istuessaan kotonaan karhunpyynnin jälkeen, vaatteet riepuina, käsi
kääreessä, kuumeisena, ruhjoutuneena, olkapää revittynä hän oli
tuntenut ainoastaan ylpeää iloa -- pahemminkin olisi saattanut käydä
-- miten, sitä hän ei ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi ajatella
lakkaamatta, miten hänen olisi käynyt, ellei Erlend olisi tullut avuksi
juuri sillä hetkellä. Hän oli -- ei se ollut suinkaan pelkoa -- mutta
hänestä oli tuntunut niin oudolta nähdä toisten miesten ilmeet -- ja
Holmgeirin kuoleva ruumis --.

Hän ei ollut tätä ennen tappanut ketään.

Paitsi tuon ruotsalaisen ratsastajan, jonka hän oli lyönyt
maahan. Se tapahtui sinä vuonna, jolloin kuningas Haakon lähti
sotajoukkoineen Ruotsiin kostamaan herttuoiden murhaa. Hänet oli
lähetetty tiedusteluretkelle -- hän oli saanut mukaansa kolme miestä,
joiden päällikkö hän oli --. hän oli siitä kauhean itsetietoinen
ja ollakseen. Simon muisti, miten hänen miekkansa oli tarttunut
ratsastajan rautalakkiin, niin että hänen täytyi tempoa ja vääntää
se irti; tarkastaessaan sitä aamulla hän huomasi, että terään oli
tullut sälö. Hän ei ollut milloinkaan muistellut tuota tapausta muuten
kuin mielihyvin -- heitä vastassa oli ollut kahdeksan ruotsalaista,
-- ainakin hän oli päässyt taistelun makuun; sellaista ei sattunut
joka miehen osalle, joka palveli sinä vuonna henkivartiossa. Kun tuli
valoisaa, hän näki panssaripaidalleen räiskyneen verta ja aivoainetta
-- hän oli koettanut olla vaatimattoman näköinen pestessään sitä
puhtaaksi.

Mutta tuon ratsastajaraukan muistelemisesta ei nyt ollut mitään hyötyä.
Ei, se ei ollut sama asia. Hän ei päässyt vapaaksi ahdistavasta
rauhattomuuden tunteesta ajatellessaan Holmgeir Moiseksenpoikaa.

Ja sitten hän sai kiittää Erlendiä hengestään. Hän ei vielä tiennyt
mitä siihen sisältyi. Mutta hänestä tuntui, että kaiken täytyi muuttua,
kun hän ja Erlend olivat kuitit.

-- Siinä suhteessa he nyt olivat tasassa.

Langokset olivat ratsastaneet melkein vaiti. Kerran virkahti Erlend:

"Olit sinä aika hupsu, Simon, kun et ensiksi ajatellut pyrkiä ulos
ovesta --"

"Kuinka niin?" kysyi Simon lyhyeen. "Siksikö, että sinä olit ulkona --?"

"Ei --" Erlendiä nauratti. "Ja vaikka siksikin -- en nyt ajatellut
sitä. Mutta tuosta ahtaasta ovesta he eivät olisi päässeet tulemaan
kuin yksi kerrallaan sinua vastaan. Ja toiseksi on sula ihme nähdä,
miten pian miehet saavat takaisin järkensä joutuessaan paljaan taivaan
alle. Minusta on ilmoinen ihme, ettei tapahtunut enempää hengenhukkaa."

Hän kysyi pariin kertaa Simonin haavoja. Toinen vastasi, etteivät ne
vaivanneet häntä sanottavasti -- vaikka niitä kirveli aika lailla.

He saapuivat Formoon illalla, ja Erlend seurasi lankoaan sisään. Hän
oli neuvonut tätä lähettämään lääninherralle kirjelmän tapauksen
menosta jo huomispäivänä, jotta asiat saataisiin kuntoon mitä pikimmin.
Erlend tarjoutui laatimaan Simonille kirjeen vielä samana iltana --
rinnassa olevien haavain vuoksi oli kai Simonin vaikea käyttää kättään:
"ja huomenna sinun pitää pysyä kauniisti sängyn pohjalla, sillä kyllä
siitä nousee pieni haavakuume --"

Ramborg ja Arngjerd istuivat odottamassa. Kylmän tähden he olivat
kömpineet uuninvieruspenkille ja vetäneet jalat alleen -- heillä oli
keskellään pelilauta ja he näyttivät aivan lapsilta.

Simon ei ollut ehtinyt sanoa montakaan sanaa nuoren vaimon lennähtäessä
hänen luokseen ja kietoessa kätensä hänen kaulaansa. Hän veti Simonin
kasvot alas ja painoi poskensa tämän poskeen -- ja puristi Erlendin
käsiä niin lujaa, että tämä sanoi nauraen, ettei hän ollut tiennyt
Ramborgilla olevan niin hyvät käsivoimat.

Ramborg vaati välttämättä miestään makaamaan yön tuvassa, jotta hän
itse saisi valvoa hänen luonaan. Hän pyysi ja rukoili itku kurkussa --
silloin Erlend tarjoutui jäämään taloon ja makaamaan Simonin kanssa,
jos Ramborg lähettäisi sananviejän Jørundgaardiin -- oli aika myöhä
ratsastaa kotiin: "ja on sääli Kristiinaa, joka istuu odottamassa tässä
kylmässä -- hänkin odottaa minua aina itse; hyvät vaimot te olette, te
molemmat Lauritsantyttäret --"

Miesten syödessä ja juodessa istui Ramborg miehensä vieressä painautuen
tätä vasten. Simon taputti hänen käsivarttaan ja kättään -- hän oli
sekä nolo että liikuttunut Ramborgin osoittamasta suuresta rakkaudesta.
Simon makasi Sæmundintuvassa pitkänpaaston ajan, ja kun miehet menivät
sinne, seurasi Ramborg itse perästä ja asetti suuren hunajaolutkattilan
tulelle lämpiämään.

Sæmundintupa oli ikivanha pieni pirtti, lämmin ja tiheäseinäinen --
hirret olivat niin paksut, että niitä meni vain neljä joka seinään. Nyt
siellä oli kylmä, mutta Simon viskasi valtavan halkosylyksen tuleen
ja ajoi koiran sänkyynsä -- se sai lämmittää heidän sänkynsä. Sitten
he vetivät pahkatuolin ja panimopenkin lieden ääreen ja asettuivat
lämmittelemään, sillä he olivat läpeensä kontassa matkan jälkeen ja
paatuvassa nautittu ateria oli pehmittänyt heidät vain puolittain.

Erlend kirjoitti Simonin kirjeen. Sitten he alkoivat riisua vaatteitaan
-- kun Simonin haavat taas alkoivat vuotaa hänen liikutellessaan
käsivarsiaan, veti lanko päällysmekon hänen päänsä yli ja saappaat
hänen jalastaan. Erlend laahasi itsekin jalkaansa -- se oli
jäykänlainen ja heltynyt ratsastuksen jälkeen, mutta ei se ollut
sen vaarallisempaa. Sitten he taas kävivät istumaan tulen ääreen,
puolipukeissa -- sisällä oli nyt lämmin ja hyvä olla, ja kattilassa oli
vielä aimo annos olutta.

"Sinä otat asian liian raskaasti, huomaan minä", sanoi Erlend heidän
siinä istuessaan. He olivat torkkuneet paikoillaan tuijottaen tuleen.
"Ei tuosta Holmgeirista ollut suurtakaan hukkaa --"

"Ei Sira Moises sano niin", vastasi Simon hiljaa. "Hän on vanha mies ja
hyvä pappi --"

Erlend nyökkäsi vakavana.

"On ikävä, että minun piti joutua semmoisen miehen vihoihin. Varsinkin
kun hän asuu niin lähellä. Ja minulla on usein asiaa sille taholle --"

"Noo -- mutta saattaahan sellaista tapahtua -- jokaiselle meistä. Sinä
joudut kai maksamaan pari kolme mittaa kultaa. Ja Halvard-piispa on
myös ankara herra ripittäessään väkivallantekijöitä -- ja pojan isä on
hänen pappejansa. Mutta selviäähän sinun varoillasi kummastakin --"

Simon ei virkkanut mitään. Erlend ryhtyi taas puhumaan:

"Minä saan kai maksaa haavasakkoja" -- hän hymyili -- "enkä minä omista
enempää Norjan maata kuin tuon kartanon Dovrella --"

"Miten suuri on oikeastaan Haugen?" kysyi Simon.

"En muista tarkalleen -- se seisoo kauppakirjassa. Mutta ne, jotka
nykyään hoitavat sen maita, maksavat vain pienen veron heinässä.
Kukaan ei tahdo asua siellä -- rakennuksethan kuuluvat olevan
luhistumaisillaan tiedäthän, että ihmiset väittävät tätini ja herra
Bjørnin kummittelevan siellä -- Muuten tiedän, että tämänpäiväisestä
työstäni saan kuulla kiitosta vaimoltani. Kristiina pitää sinusta,
lanko, kuin veljestään."

Simon hymyili melkein huomaamattomasti istuessaan pimennossa. Hän oli
työntänyt pahkatuolin kauemmaksi ja suojasi kasvojaan kuumuudelta.
Mutta Erlend viihtyi lämpimässä kuin kissa -- hän istui aivan tulen
luona, panimopenkin kulmaan nojautuneena, käsi selkänojan ympärillä ja
haavoittunut jalka toisen käsinojan päällä.

"Hän sanoi siitä kerran kauniit sanat tässä syksyllä", virkahti Simon
tuokion kuluttua; hänen äänessään oli ivallinen väre. "Hän osoitti
myös syksyllä poikamme sairastaessa olevansa uskollinen sisar"; tämän
hän lausui vakavasti -- mutta sitten uusiintui taas äskeinen pieni
ilvehtivä väre: "Nyt, Erlend, olemme me olleet uskolliset toisillemme,
kuten vannoimme laskiessamme kätemme Lauritsan käteen ja luvatessamme
auttaa toisiamme veljien tavoin --"

"Niin", sanoi Erlend viattomasti. "Minäkin iloitsen tämän päivän
työstä, lanko." Kotvan aikaa he istuivat kumpikin vaiti. Sitten Erlend
ojensi aivan kuin kokeillen kätensä Simonia kohti. Simon tarttui
siihen, he pudistivat toinen toistensa kättä voimakkaasti, päästivät
kätensä sitten irti ja vetäytyivät kumpikin taas omaan nurkkaansa
hiukan häveliäinä.

Lopulta Erlend keskeytti hiljaisuuden. Hän oli istunut kauan leuka
käden varassa tuijottaen lieden tuleen, jossa loimahti vain silloin
tällöin enää pieni liekki syttyen ja häilähdellen vähän aikaa
hiiltyneiden puiden keskellä, jotka tuhahtivat kasaan hiljaa huoahtaen.
Pian ei koko roihusta ollut jäljellä muuta kuin mustia hiiliä ja kuumaa
tuhkaa.

Erlend sanoi aivan hiljaa:

"Harva mies olisi ollut niin ylevä minua kohtaan, Simon Darre, kuin
sinä olet ollut. Minä -- minä en ole unohtanut --"

"Vaikene! -- Sinä et tiedä, Erlend --."

"Taivaan Jumala yksin tietää", kuiskasi Simon arasti ja kiusaantuneesti,
"-- mitä kaikkea miehen mielessä voi piillä --"

"Niinpä kyllä on", sanoi Erlend yhtä hiljaa ja totisesti. "Emmeköhän me
jokainen liene hänen armonsa tarpeessa --. Mutta miestä on arvosteltava
hänen _tekojensa_ mukaan. Ja minä -- minä --. Jumala siunatkoon sinua,
lanko!"

Tämän jälkeen he istuivat äännähtämättä -- he eivät tohtineet
hievahtaa, jotteivät olisi ilmaisseet hämiään.

Kunnes Erlend viimein antoi kätensä vaipua polvelle -- hänen
sormuksessaan oleva sininen kivi välähti kirkkaasti oikean käden
etusormessa. Simon tiesi hänen saaneen sen Kristiinalta palattuaan
vankeudesta.

"Mutta vanha sananparsi sanoo, Simon, että moni mies saa toisen osan,
kukaan ei saa toisen kohtaloa."

Simon kohotti äkkiä päänsä. Hänen kasvoilleen levisi hitaasti tumma
puna -- ohimoissa olevat suonet pullistuivat esiin kuin tummat,
koukeroiset jänteet.

Erlend katsoi häneen tuokion -- ja käänsi katseensa nopeasti pois.
Sitten hänkin punastui -- tummalle pinnalle kohosi hänelle ominainen,
vieno, tyttömäinen puna. Hän istui hiljaa, arkana ja avuttomana, suu
hiukan lapsellisesti raollaan.

Simon nousi kiivaasti ja astui sängyn luokse:

"Sinä haluat kai maata ulommaisena" -- hän koetti puhua kiihkottomasti,
mutta hänen äänensä vapisi.

"Miten vain itse tahdot", sanoi Erlend hervottomasti. Hän nousi
paikaltaan. "Entä tuli?" kysyi hän hölmistyneesti. "Hoidanko minä sen
--" ja hän ryhtyi toimeen.

"Hoida, hoida -- ja tule sitten maata", sanoi Simon kuten äsken. Hänen
sydämensä jyski niin että hän tuskin kykeni puhumaan.

Erlend hiipi ääneti kuin varjo pimeässä nahkojen alle aivan sängyn
laitaan ja paneutui pitkäkseen hiljaa kuin metsän eläin. Simonista
tuntui kuin hän tukehtuisi, kun hänen oli pakko kärsiä toista
sängyssään.



VI


Joka vuosi pääsiäisviikolla piti Simon suuret juomapidot seudun väelle.
Paikkakuntalaiset tulivat Formoon kolmantena päivänä messun jälkeen ja
jäivät torstaihin.

Kristiinalla ei ollut koskaan ollut suurtakaan hauskuutta noista
pääsiäispidoista. Simon ja Ramborg virkkoivat kumpikin nauraen, että
mitä enemmän hälyä ja rymyä, sitä parempi. Simon pyysi aina vieraitaan
ottamaan mukaan lapset, palvelijat ja palvelijoiden lapset, kaikki,
jotka kotoa pääsivät. Ensimmäinen päivä kului rauhallisesti; silloin
puhuivat vain vanhimmat ja mahtavimmat, kun taas nuoriso kuunteli ja
täytti vatsaansa; pienemmät lapset pysyttelivät enimmäkseen toisessa
rakennuksessa. Mutta toisena päivänä kulki isäntä jo aamusta alkaen
nuorten, muun joutilaan väen ja lasten keskellä kehoitellen näitä
juomaan ja pitämään hauskaa, ja silloin yltyivät leikinlaskijat ennen
pitkää niin hurjiksi ja vallattomaksi, että naiset ja nuoret neidot
pakenivat nurkkiin ja jäivät sinne seisoskelemaan nauraa tirskuen,
valmiina karkaamaan vielä kauemmaksi; mutta monet arvokkaimmista
rouvista hakeutuivat Ramborgin rouvatupaan, jonne äidit jo olivat
pelastaneet kaikista pienimmät päätuvan mylläkästä.

Leikki, joka erityisesti miellytti miehiä, oli käräjien pito -- he
lukivat haasteita, esiintoivat valituksiaan ja kuuluttivat lakeja ja
oikeussakkoja, kääntäen sanat nurin ja mongertaen takaperoisesti. Audun
Torberginpoika osasi ladella kuningas Haakonin Bergenin kauppiaille
osoittaman käskykirjeen, jossa oli määräyksiä miesten sääryksistä,
naisten kenkien päällysnahasta, neuvoja miekan ja suurten ja pienten
kilpien tekijöille -- mutta hän sotki sanat niin hullunkurisesti,
että siitä syntyi vain kaksimielisiä ja rivoja sukkeluuksia. Tämä
leikki päättyi aina niin, etteivät miehetkään lopuksi iljenneet
kuulla hänen lorujaan. Kristiina muisti lapsuutensa ajoilta, ettei
hänen isänsä ollut kärsinyt leikinlaskua kirkon ja jumalanpalveluksen
kustannuksella; mutta muuten Lauritsasta oli hauska hyppiä kilvan
miesten kanssa pöydillä ja penkeillä, kun huudettiin naurusuulla
kaikenlaisia karkeita ja säädyttömiä kompia.

Simon piti kuitenkin eniten sellaisista leikeistä kuin puukon etsiminen
tuhasta sidotuin silmin tai hunajaleivän kappaleiden onkimisesta
huulilla suuresta olutkulhosta kilvan jonkun toisen kanssa. Toiset
vieraat koettivat tällöin saada heitä nauramaan, niin että olut räiskyi
yli laidan. Taikka semmoisesta leikistä, että oli nostettava sormus
hampailla jauhovakasta. Tupa näytti sen leikin jälkeen sikopahnalta.

Mutta tänä vuonna tuli pääsiäisviikolla aivan merkillisen kaunis
ilma. Keskiviikkona paistoi aurinko aamusta alkaen niin lämpimästi,
että kaikki lähtivät ulkosalle jo päiväaterian jälkeen. Ja muun
mekastuksen sijasta alkoivat nuoret nyt viskata palloa, ampua maaliin
ja vetää kissanhäntää; sitten he kävivät leikkimään hippaa ja
jyskytanssia ja panivat viimein Geirmundin laulamaan ja soittamaan
harppua -- ja silloin tulivat kaikki mukaan, sekä nuoret että vanhat.
Lunta oli vielä maassa, mutta leppämetsä oli ruskeilla urvuilla ja
päivä hellitti täydeltä terältä sulaneille kukkuloille; vieraiden
purkautuessa ulos illallisen jälkeen kuului joka puolelta lintujen
laulua -- ja silloin rakennettiin kokko pajan takaiselle kentälle,
jossa sitten laulettiin ja tanssittiin myöhään yöhön. Seuraavana aamuna
nukkuivat kaikki pitkään ja lähtivät pitotalosta tavallista myöhemmin.
Jørundgaardilaiset olivat tavallisesti viimeiset -- ja Simon sai tällä
kertaa houkutelluksi Erlendin ja Kristiinan jäämään yli toisen päivän
-- Kruken sukulaiset aikoivat jäädä viikon loppuun.

Simon oli ollut saattamassa viimeisiä vieraita valtatielle asti.
Ilta-aurinko paistoi kauniisti hänen kartanolleen rinteen laitaan; hän
oli lämpimissään ja iloinen juhlahumun jälkeen ja kun hän nyt kulki
kujaa pitkin rauhalliseen ja kodikkaaseen yhdessäoloon, joka seuraa
pitojen jälkeen, pienen omaispiirin jäädessä yhteen toisten mentyä, oli
hänen mielensä kevyempi ja iloisempi kuin pitkään aikaan.

Alhaalla pajan luona paloi taas kokko -- siellä olivat Erlendinpojat,
Sigridin vanhimmat lapset ja Simonin tyttäret. Simon jäi hetkeksi aidan
viereen katselemaan heitä. Ulvhildin tulipunainen juhlamekko loisti
auringonpaisteessa -- tyttö riehui ja touhusi ja keräsi risuja tuleen
-- kunnes äkkiä kompastui maahan pitkin pituuttaan! Isä huusi heille
nauraen, mutta lapset eivät kuulleet --.

Pihamaalla istui pari palvelusneitoa pikkulapsia paimentamassa --
nämä istuivat rouvatuvan seinustalla päivää paistattamassa, ja heidän
hiuksensa kiilsivät kuin sulatettu kulta välkkyvää lasiruutua vasten.
Simon nosti pienen Inga Geirmundintyttären korkealle ilmaan ja laski
hänet sitten syliinsä. "Laulapas nyt enolle vähän, Inga-lullikka --"
sanoi hän, mutta tyttösen veli ja Andres vaativat häntä nostamaan
heidätkin ilmaan.

Puhkuen nousi Simon portaita ylistupaan. Päivä paistoi heleästi
huoneeseen -- ovi oli avattu selälleen. Kaikki istuivat kauniisti
sijoillaan. Pöydän päässä olivat Erlend ja Geirmund kumartuneet harpun
ääreen, johon he sovittivat uusia kieliä; heidän vieressään pöydällä
oli simasarvi. Sigrid oli pitkänään sängyllä ja imetti nuorinta
lastaan; Kristiina ja Ramborg istuivat hänen vieressään; jakkaralla
sisarusten välissä oli hopeakulho.

Simon kaatoi oman kullatun pikarinsa kukkuroilleen viiniä, astui sängyn
luokse ja joi Sigridin maljan:

"Tässä ei näy kukaan jäävän janoon paitsi sinä, sisko!"

Sigrid kohosi kyynärpäilleen ja tarttui pikariin. Rintalapsi päästi
vihaisen huudon, kun sitä häirittiin.

Simon istuutui penkille, vihelteli hiljaa ja kuunteli puolella korvalla
toisten pakinaa. Sigrid ja Kristiina puhuivat lapsistaan, Ramborg oli
ääneti leikkien Andreksen tuulimyllyllä. Pöydän luona istuvat miehet
sormeilivat harppua viritellen sitä -- Erlend hyräili hiljaa säkeen
pätkää, Geirmund haki sävelen harpusta ja lauloi seuraavan säkeen --
molemmilla oli hyvin kaunis ääni.

Hetken kuluttua Simon lähti parvensolaan ja jäi seisomaan veistettyä
pilaria vasten katsoen eteensä. Navetasta kuului nytkin nälkäisten
lehmien ammunta. Jos tätä ilmaa kestäisi jonkun aikaa, ei kevätpula
tulisi olemaan varsin pitkä.

Kristiina tuli ulos. Simonin ei tarvinnut katsoa taakseen -- hän tunsi
Kristiinan keveät askeleet. Kristiina astui lähemmä ja jäi hänen
viereensä ilta-auringon hohteeseen.

Simonin mielestä Kristiina ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis ja
vieno. Hänestä tuntui äkkiä aivan kuin hänet olisi kohotettu jollakin
tapaa tuonne iltataivaan hohteeseen. Hän henkäisi pitkään: oli suloisen
helppo elää. Runsas, kultainen onni levisi häneen.

Olihan tämä hänen oma herttainen ystävänsä -- kaikki raskaat ja
katkerat ajatukset, jotka olivat painaneet hänen mieltään, tuntuivat
puoleksi unhoon jääneeltä turhanpäiväsyydeltä. Kunhan vain Kristiina
tulisi iloiseksi jälleen, antaisi hän vaikka koko elämänsä.

Kyllähän hän näki, että Kristiinan viehkeät kasvot olivat vanhenneet
ja kuluneet. Silmien alle oli tullut koko joukko hienoja kurttuja,
ja iho oli kadottanut hempeytensä; se oli käynyt karheammaksi ja
päivettyneeksi, ja päivettymän alta kuulsi kalpeus. Mutta hänen
mielestään Kristiina oli näyttävä aina yhtä kauniilta, sillä nuo suuret
harmaat silmät, tuo hieno, hiljainen suu, pieni, pyöreä leuka ja tyyni,
hillitty olemus olivat kauneinta mitä Simon tiesi.

Ja sitten tuntui hyvältä nähdä hänet taas pukeutuneena korkeasyntyisen
rouvan tavoin. Pieni, ohut silkkiliina peitti vain puolittain
kullanruskeat sankat hiukset -- palmikot olivat sidotut ylös ja
pilkistivät esiin korvien takaa -- joukossa oli jo harmaitakin
säikeitä, mutta se ei tehnyt mitään. Ja hänellä oli yllään upea sininen
samettinen päällyshame, joka oli reunustettu kärpännahkoilla -- se
oli niin syvälle uurrettu rinnalta ja hihansuut olivat niin avarat,
että koko pukua näytti rinnalta ja hartioilta pitävän yllä vain
rintasilojen tapaiset kannattimet -- se oli kaunista. Sisäpuolella oli
jotakin hiekanväristä harsovaatetta, aluspuvun tapainen kappale, joka
mukautui aivan ihoa pitkin ylös kaulakuoppaan ja alas ranteisiin. Se
oli kiinnitetty lukuisilla pienillä kullatuilla napeilla, jotka saivat
hänet oudon liikutuksen valtaan -- ne ilahduttivat Simonin mieltä kuin
enkeliparvi.

Simon kuuli oman sydämensä väkevät, tasaiset lyönnit. Hänestä oli
kirvonnut jotakin -- aivan kuin kahleet. Kaikki ilkeät, vihatut unet
muuttuivat vain öisiksi lumeiksi, ja hän näki rakkautensa Kristiinaan
tämäniltaisessa kirkkaudessa.

"Sinä katsot niin kummasti minuun, Simon -- miksi sinä hymyilet noin
--?"

Mies nauroi hiljaista, hilpeää naurua, mutta ei sanonut mitään. Heidän
edessään uinui ilta-auringon kultaama autereinen laakso, linnut
visersivät ja livertelivät heleästi metsän laidassa -- sitten kuului
laulurastaan täysinäinen, kirkas ääni jostakin metsän keskeltä.
Ja tuossa seisoi Kristiina lämpimässä auringonpaisteessa loistaen
juhlaisassa asussaan -- vapautuneena pimeiden, kylmien seinien
sisältä ja karkeista, raskaista vaatteista, jotka haisivat hieltä ja
arkiraadannalta. Voi Kristiina -- oli niin suloista nähdä sinut jälleen
tuollaisena.

Hän tarttui Kristiinan käteen, joka oli hänen edessään kaidepuulla,
ja kohotti sen ylös: "Tuo sormus on niin kaunis!" sanoi hän, kiersi
sitä hiukan ja laski taas alas Kristiinan käden. Se oli ahavoitunut ja
punainen, ja Simon tunsi mielenkarvautta muistaessaan, miten kaunis tuo
suuri, kapea käsi oli ollut.

"Ne ovat Arngjerd ja Gaute", sanoi Kristiina. "Nyt he taas riitelevät
--"

Parvensolan alta kuului näet vihaisia, huutavia ääniä. Sitten sanoi
tyttö harmista kiljaisten:

"-- Sano, sano vain -- parempi minusta on olla isäni äpärätytär kuin
sinun kunnottoman isäsi poika!"

Kristiina käännähti ja juoksi portaita alas. Simon seurasi perässä ja
kuuli sieltä pari kolme korvatillikkaa. Kristiina seisoi parven alla
rytyyttäen poikaansa hartioista.

Lapset katsoivat maahan punaisina, puhumatta, uhmailevina.

"Kylläpä sinä käyttäydyt kauniisti vieraisilla -- tuotat kunniaa
isällesi ja minulle --"

Gaute katsoi maahan. Hän vastasi hiljaa ja vihaisesti äidilleen:

"Hän sanoi -- en tahdo sanoa sitä uudelleen --"

Simon otti tytärtään leuasta ja pakotti hänet katsomaan silmiin.
Arngjerd tuli yhä punaisemmaksi ja räpytti silmiään isän katseen edessä.

"Niin" -- hän kiskaisi itsensä irti -- "minä sanoin Gautelle, että
hänen isänsä oli pahantekijä ja maankavaltaja -- mutta hän sanoi
ensin teistä, isä -- että te, te, isä, olette kavaltaja ja että te
saatte kiittää Erlendiä siitä, että elätte nyt rauhassa rikkauksienne
keskellä."

"Luulin sinua täysikasvuiseksi -- en olisi luullut, että sinä viitsit
ärtyä lasten puheista, niin että unohdat sekä hyvät tavat että
sukulaissovun." -- Hän työnsi tytön vihaisesti luotaan, kääntyi Gauten
puoleen ja kysyi hyvin kireästi:

"Mitä sinä tarkoitit sillä, ystäväiseni, että minä olen kavaltanut
isäsi? Olen jo ennenkin huomannut, että sinä olet vihainen minulle --
nyt sinun on sanottava, mistä se johtuu?"

"Sen te tiedätte!"

Simon pudisti päätään. Silloin poika huusi vimmoissaan:

"Se kirje, jonka tähden minun isääni kidutettiin, jotta häneltä
saataisiin tietää, ketkä olivat liittäneet sinettinsä siihen -- minä
olen nähnyt sen, minä! Sillä minä olin viemässä sitä ja minä sen poltin
--"

"Pidätkö suusi!" Erlend syöksyi heidän joukkoonsa. Hän oli kalmankalpea
kasvoiltaan, huulet olivat siniset ja silmät paloivat.

"Ei, Erlend -- nyt on parempi, että asiasta tulee selvä. Oliko minun
nimeni mainittu tuossa kirjeessä?"

"Pidä suusi!" Raivostuneena tarttui isä Gautea rintaan ja hartioihin.
"Luotin sinuun -- poikani! Mutta nyt voisin tappaa sinut --"

Kristiina juoksi esiin, samoin Simon. Poika pääsi irti ja pakeni
äitinsä turviin. Aivan silmittömänä hän huusi yhteen menoon, piiloutuen
Kristiinan käsivarren taa:

"Minä aukaisin sen ja katsoin sinettejä ennen kuin poltin sen, isä!
Ajattelin, että kerran ehkä on tuleva päivä, jolloin voisin tehdä
teille palveluksen sillä --"

"Kirottu poika --!" Erlendin ruumista hytkäytti lyhyt, itkuton
nyyhkytys...

Simonkin oli kalvennut ja muuttui sitten tummanpunaiseksi häpeästä
toisen tähden. Hän ei rohjennut katsoa Erlendin taholle -- toisen
nöyryytys oli tukehduttaa hänetkin.

Kristiina seisoi kuin paikalleen jähmettyneenä -- käsivarret yhä
suojelevina poikansa ympärillä. Mutta hänen mielessään liittyi ajatus
ajatukseen salamannopeasti:

Erlendillä oli ollut hallussaan Simonin sinetti vähän aikaa sinä
keväänä -- langokset olivat yhdessä kaupanneet Lauritsan Veøyssa
omistamaa meripalstaa Holmin luostarille. Erlend oli itse sanonut,
että se taisi olla laitonta, mutta asiasta ei syntynyt jälkilaskuja.
Hän oli näyttänyt Kristiinalle sinettiä ja sanonut, että Simonin olisi
kannattanut hankkia uusi, jossa olisi ollut kauniimpi kaiverruskuvio
-- kaikki kolme veljestä olivat laittaneet itselleen isänsä sinetin
jäljennöksen, nimikirjoitus vain oli erilainen. Mutta Gyrdin oli paljon
parempaa työtä, sanoi Erlend.

-- Gyrd Darrelta oli Erlend tuonut terveisiä molemmilla viimeisillä
kerroilla etelästä palattuaan. Kristiina muisti, että häntä oli
ihmetyttänyt, että Erlend kävi Gyrdin luona Dyfrinissä -- he olivat
nähneet toisensa yhden ainoan kerran Ramborgin häissä. Ulf Saksenpoika
oli Gyrdin lanko, Ulf oli kuulunut salaliittolaisiin --.

"Sinä olet nähnyt väärin, Gaute", sanoi Simon matalalla, mutta varmalla
äänellä.

"Simon!" Kristiina tarttui vaistomaisesti miehensä käteen. "Muista,
sinun merkkiäsi käyttävät useammat --"

"Pidä suusi! Joko sinäkin --" Erlend riuhtaisihe irti vaimostaan
tuskaisesti parahtaen ja syöksyi alas tallia kohti. Simon lähti perästä:

"Erlend -- oliko se veljeni --?"

"Lähetä hakemaan poikia -- ja tulkaa sitten perästä", kääntyi Erlend
huutamaan vaimoaan kohti.

Simon saavutti hänet tallin ovessa ja tarttui häntä käsivarteen:

"Erlend -- oliko se Gyrd --?"

Erlend ei vastannut, vaan koetti vääntäytyä irti. Hänen kasvonsa olivat
kummalliset, itsepintaiset ja tuhkanharmaat.

"Erlend -- vastaa minulle -- kuuluiko minun veljeni teidän liittoonne?"

"Ehkä tahdot käydä miekkasille yksin tein --?" Sanat pusertuivat
hampaiden välistä, ja Simon tunsi, että toinen vapisi kauttaaltaan
heidän painiessaan.

"Sitä minä en tahdo, kyllä sinä sen tiedät." Simon päästi hänet ja
vaipui pihtipieltä vasten. "Erlend -- iankaikkisen Jumalan nimessä --
sano, niinkö on asia!"

Erlend talutti pihalle Mustansa, jolloin Simonin täytyi väistyä ovelta.
Muuan palvelusintoinen renki toi satulan ja suitset, Simon otti ne
häneltä ja lähetti miehen pois; sitten Erlend otti ne Simonilta.

"Erlend -- voithan sinä sanoa sen nyt -- minulle!" Hän ei tiennyt
itsekään, miksi hän pyysi ja rukoili kuin henkensä edestä. "Erlend --
vastaa minulle -- Kristuksen kärsimyksen nimessä vaadin minä sinua
vastaamaan -- kuuletko!"

"Voit jäädä entiseen uskoosi", sanoi Erlend hiljaa ja viiltävästi.

"Erlend -- minä en ole uskonut -- mitään --"

"Minä _tiedän_ mitä sinä olet uskonut." Erlend hypähti satulaan. Simon
tarttui hevosen päähän, ja se alkoi tempoa ja heittelehtiä levottomasti.

"Päästä irti -- taikka jäät alle", sanoi Erlend.

"Sitten minä kysyn Gyrdiltä -- ratsastan etelään huomispäivänä --
Jumalauta, Erlend, sinun on sanottava --"

"Kyllä kai sinä saat vastauksen _häneltä_", sanoi Erlend pilkallisesti
ja kannusti hevosensa; Simon hypähti sivuun. Toinen kiiti pois
kartanosta.

Puolitiessä pihaa kohtasi Simon Kristiinan; tällä oli päällysvaippa
yllä. Gaute kulki hänen rinnallaan kantaen heidän vaatepussiaan.
Ramborg saattoi sisarta.

Poika nosti katseensa aran ja hämmästyneen näköisenä. Sitten hän katsoi
toisaanne. Mutta Kristiina kiinnitti suuret silmänsä rävähtämättä
Simoniin -- ne olivat tummat surusta ja vihasta:

"Miten saatoit uskoa, että Erlend olisi voinut pettää sinut näin!"

"Minä en uskonut mitään", sanoi Simon kiivaasti. "Luulin tuon
pojannaskalin loruavan joutavia --"

"Ei, Simon -- en tahdo, että lähdet saattamaan", sanoi Kristiina hiljaa.

Simon huomasi, että Kristiina oli sanomattoman loukkaantuneen ja
surullisen näköinen.

       *       *       *       *       *

Simonin jäätyä illalla yksin vaimonsa kanssa tupaan, jossa he nyt
riisuutuivat tyttärien nukkuessa toisessa sängyssä, kysyi Ramborg äkkiä:

"Etkö tiennyt mitään tästä, Simon?"

"En --? Tiesitkö sinä?"

Ramborg tuli hänen luokseen, ja pöydällä palava kynttilä valaisi hänet.
Hän oli paitahihasillaan ja alushameisillaan; kiharaiset hiukset olivat
hajallaan.

"Tiesin -- tiesin yhtä ja toista. Helga oli niin omituinen", --
Ramborgin kasvot vääntyivät hymyn irveeseen, ja hän oli viluisen
näköinen. "Hän puhui, että nyt oli tuleva toiset ajat Norjassa.
Valtaherrat saisivat samanlaisen vallan kuin muissa maissa" -- Ramborg
hymyili vetäen suutaan väärään. "Ja heitä kutsuttaisiin jälleen
ritareiksi -- ja paroneiksi --

"-- Kun sitten näin sinun ryhtyvän ajamaan heidän asioitaan niin
innokkaasti ja olit poissa melkein koko vuoden -- etkä katsonut
joutavasi käydä minun luonani Ringheimissä, jossa minä asuin vieraiden
luona odottaen sinun lastasi -- niin ajattelin, että sinä kenties
tiesit siinä olleen tiukalla muidenkin kuin Erlendin --"

"Heh! Vai ritareiksi ja paroneiksi!" Simon naurahti lyhyesti ja
vihaisesti.

"Kristiinan tähdenkö sinä sitten sen vain teit?"

Simon näki vaimonsa kasvojen olevan kuin hallanpanemat; oli mahdotonta
tekeytyä kuin ei olisi ymmärtänyt Ramborgin tarkoitusta. Epätoivon
uhman vallassa hän sanoi:

"Niin."

Sitten hänestä tuntui, että Ramborg oli hullu -- ja hän itse hullu.
Erlend oli hullu -- kaikki olivat menettäneet järkensä tänään. Mutta
nyt siitä tehdään loppu.

"Tein sen sinun sisaresi tähden, se on totta", sanoi Simon
maltillisesti, "sekä niiden lasten tähden, joilla ei ollut läheisempää
miestä suvussa suojanaan kuin minä. Tein sen myös Erlendin tähden,
koska meidän tuli olla toisillemme uskolliset kuin veljet. -- Älä nyt
rupea mielettömäksi, sillä minä olen nähnyt mielettömyyttä enemmän kuin
tarpeeksi tänä päivänä", sanoi hän kuohahtaen ja lennätti jalastaan
irrottamansa kengän toiseen seinään.

Ramborg meni sitä hakemaan ja katsoi hirttä, johon se oli osunut:

"On häpeä, ettei Torbjørg keksinyt itse pestä nokea pois seinästä
pitoja valmisteltaessa -- minä unohdin sanoa siitä." Hän puhdisti
kengän. -- Tämä oli Simonin paras pari, niissä oli pitkä suippeneva
kärki ja punaiset kantapäät -- hän otti sitten toisenkin kengän ja
pisti molemmat hänen vaatearkkuunsa. Mutta Simon näki, että hänen
kätensä vapisivat kauheasti hänen sitä tehdessään.

Silloin Simon meni Ramborgin luokse ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen. Toinen likistäytyi häneen kiinni hennoilla jäsenillään
hytkien pidätetystä itkusta ja kuiskaten miehelleen olevansa hyvin
väsynyt --.

       *       *       *       *       *

Seitsemäntenä päivänä ratsasti Simon miehineen Kvamin kautta pohjoiseen
vievälle tielle. He ponnistelivat eteenpäin tuiskussa, joka tuprutteli
suuria, märkiä lumihiutaleita. Puolenpäivän aikaan he saapuivat pieneen
maantien varrella olevaan taloon, jossa pidettiin majalaa.

Vaimo tuli ulos ja käski Simonia heidän omalle puolelleen -- majalan
puolella oli vain pikkueläjiä. Hän kiskoi Simonin yltä tämän likomärät
päällysvaatteet, ripusti ne kuivumaan nuoralle lieden ääreen ja
siunaili ilmaa: tämmöinen sohjo -- oli sääli hevosia -- Simonin oli kai
täytynyt ratsastaa kiertotietä -- ei kai nyt päässyt Mjøsin yli?"

"Kyllä sentään, kun on sisua --"

Vaimo ja hänen ympärillään seisovat lapset hörähtivät nauramaan.
Isommat keksivät kaikenlaista asiaa tupaan, kantoivat sinne puita ja
olutta; pienet kerääntyivät yhteen kasaan oven luo. Simon antoi heille
tavallisesti jonkun lantin ollessaan yötä talossa, ja jos hän oli
tuonut lapsilleen Hämärin kaupungista jotakin suuhun pantavaa, hän
jakoi siitä osan heidänkin suihinsa. Mutta tänään hän ei ollut heitä
huomaavinaan.

Hän istui penkillä kumarassa, kädet veltosti polvilla ja tuijotti
lieteen, vastaten harvakseen vaimon sanatulvaan. Silloin vaimo sattui
kertomaan Erlend Nikulauksepojan olleen tänään Granheimissa --
vanhojen tilallisten piti tänään saada ensimmäinen erä kauppasummaa
väliomistajilta. Jos Simon tahtoi, hän saattaisi lähettää lapset lankoa
hakemaan, jotta he voisivat ratsastaa yhdessä kotiin.

"Ei ole väliä", vastasi Simon. Mutta syödä hän vähän halusi ja sitten
käydä hetkeksi pitkälleen.

-- Kyllä hän kerkesi tavata Erlendin sittenkin. Sen, mitä hänellä oli
sanottavana, tahtoi hän sanoa niin, että Gaute kuuli. Mutta hän ei
välittänyt puhua asiasta muuta kuin yhden kerran.

       *       *       *       *       *

Saattomies, Sigurd, oli asettunut kotaan, jossa vaimo varusti ruokaa.
Oli se ollut aika tarpomista -- ja isäntä oli ollut kuin raivostunut
sonni melkein koko matkan, juttusi hän. Muulloin kuunteli Simon
Andreksenpoika mielellään laakson uutisia, joita hänen miehensä olivat
saaneet ongituksi matkan varrelta käydessään Dyfrinissä. Simonilla
oli tavallisesti joku, välistä useampikin raumarikiläinen leivässään:
miehet pyrkivät mielellään hänen palvelukseensa hänen ollessaan kotona,
sillä hän oli tunnettu hyvänsuovaksi ja avarakätiseksi, iloiseksi
mieheksi, joka ei ollut kopea palvelijoitaan kohtaan. Mutta "pidä
suusi" oli tällä matkalla ollut melkein ainoa vastaus, jonka Sigurd oli
kuullut hänen suustaan.

Hän oli joutunut vihoihin veljiensä kanssa -- ei ollut jäänyt
edes yöksi Dyfriniin; he olivat olleet yötä eräässä vuokratalossa
etempänä laaksossa. Herra Gyrd -- niin, sillä kuningas oli lyönyt
hänen isäntänsä veljen ritariksi jouluna -- oli tullut ulos pihalle
ja pyytänyt niin kauniisti Simonia jäämään -- mutta Simon oli
vastannut veljelleen tylysti. Ja ylistuvan herrat olivat huutaneet ja
melunneet ja räiskineet niin kauheasti -- Ulf Saksenpoika ja Gudmund
Andreksenpoika olivat olleet kartanossa -- että ihan ihmisiä pelotti.
Jumala tiesi, mistä he olivat niin riitaantuneet --.

Simon kulki kodan oven ohitse, seisahtui tuokioksi ja kurkisti sisään.
Sigurd puhui silloin kiireesti, että jos hän saisi naskalin ja soljen,
niin hän korjaisi satulan ratkeaman.

"Onko tässä talossa sellaisia tavaroita kodassa?" sinkautti Simon
hänelle ja meni sitten pois. Sigurd pudisti päätään ja iski silmää
vaimolle Simonin kadottua näkyvistä.

       *       *       *       *       *

Simon työnsi luotaan ruokavadin ja jäi paikalleen istumaan. Hän oli
niin väsynyt, että tuskin jaksoi nousta. Sitten hän kuitenkin nousi ja
viskautui sängylle saappaineen ja kannuksineen -- mutta sääli sentään
sänkyäkin: se oli puhdas ja mukava näin pieniin oloihin nähden. Hän
kohosi istualleen ja veti pois jalkineensa. Kun hän oli näin väsynyt
ja kangistunut, saisi hän kai kiinni unestakin -- hän oli läpimärkä ja
värisi vilusta, mutta kasvoja poltti vielä pitkä ratsastus rajuilmassa.

Hän kömpi peitteen alle ja käänteli ja koetteli patjoja -- ne haisivat
niin kummasti kalalle. Sitten hän jäi makaamaan puoleksi kyynärpään
varassa.

Ajatukset alkoivat taas kiertää. Ne olivat kiertäneet näinä päivinä
kuten eläin kiertää kammitsaan sidottuna.

-- Vaikkakin Erling Vidkuninpoika olisi tiennyt, että Gyrd ja Gudmund
Darrelle saattoi myös käydä hullusti, jos Erlend Nikulauksenpoika
olisi taipunut puhumaan -- ei asia voinut pahentua siitä, että hän oli
koettanut kaikkia keinoja voittaakseen Bjarkøn ritarin puolelleen.
Pikemmin päinvastoin -- täytyihän miehen vetää yhtä köyttä veljensä
kanssa, kuolemaan asti, jos siksi tuli. Mutta hän olisi toivonut
tietävänsä, oliko Erling perillä asiasta. Simon punnitsi asiaa puoleen
ja toiseen. Se oli kerrassaan mahdotonta, ettei hän olisi tiennyt
mitään koko kapinahankkeista. Mutta mitä oli Erling tiennyt --? Gyrd
ja Ulf eivät ainakaan näyttäneet tietävän, tiesikö tuo mies heidän
olleen osallisina niissä. Mutta Simon muisti Erlingin maininneen
Haftorinpoikain nimen ja neuvoneen häntä pyytämään apua heiltä, sillä
heidän ystävänsä olivat ennemminkin eniten vaarassa --. Haftorinpojat
olivat Ulf Saksenpojan ja Helgan sisarenlapsia. Oma suu on lähinnä
pussin suuta --!

Mutta vaikka Erling Vidkuninpoika olisi uskonut, että hän ajatteli
omia veljiäänkin, ei hänen tekonsa pahennut siitä. Erlingin olisi myös
pitänyt huomata, että hän oli tietämätön veljiä uhkaavasta vaarasta.
Sitäpaitsihan hän oli itse sanonut -- hän muisti sanoneensa sen
Stigille -- ettei hän uskonut, että Erlend saataisiin kiduttamalla
puhumaan.

Olihan näillä tosin syytä pelätä Erlendin suuta. Joskin hän oli
vaiennut kidutuksissa ja vankeudessa, hän saattoi ilmaista asiat
huomaamattaan perästäpäin.

Vaikka -- Simonista tuntui kuin se olisi ollut ainoa asia, jossa hän
saattoi uskoa Erlendin pitävän suunsa kiinni. Erlend oli äänetön
kuin muuri joka kerran kun keskustelu soljahti sille alalle, juuri
siksi, että hän pelkäsi joutuvansa ilmaisemaan asian. Simon näki
Erlendin tässä suhteessa elävän rajattoman, lapsellisen pelon vallassa
-- lapsellisen, sillä sitä, että hän oli ilmaissut koko hankkeen
jalkavaimolleen, ei hän näyttänyt pitävän kovinkaan vaarallisena
kunnialleen. Siihen asti kun hän itse pysyi vaiti, hän katsoi kilpensä
säilyvän tahrattomana ja uskollisuutensa rikkumattomana -- ja Simon oli
huomannut Erlendin araksi kunniastaan tai siitä, mitä hän itse tällä
sanalla tarkoitti. Hän oli joutunut aivan suunniltaan epätoivosta ja
suuttumuksesta ajatellessaan sellaista mahdollisuuttakin, että joku
hänen rikostovereistaan joutuisi ilmi -- nyt, vielä niin pitkän ajan
jälkeen ja syystä, joka ei vaikuttanut sitä eikä tätä niiden miesten
kohtaloon, joita hän oli suojellut hengellään -- kuten myös kunniallaan
ja omaisuudellaan -- nimittäin lapsen loruilusta henkilölle, joka oli
noiden miesten lähin sukulainen --.

-- Erlend oli vannonut käsi ristillä, kaikkien liittolaisten edessä,
hoitavansa asian niin, että jos se epäonnistuisi, vastaisi hän kaikkien
puolesta. Mutta sitä Simon ihmetteli, että vakaat ikämiehet olivat
luottaneet sellaiseen valaan. Nyt, kun Simon tunsi koko salaliiton,
oli se hänestä hulluinta mitä ajatella saattoi. Erlend olisi antanut
rääkätä itsensä kuoliaaksi jäsen jäseneltä pitääkseen valansa
kirjaimellisesti. Samalla aikaa oli salaisuus kymmenvuotisen pojan
hartioilla -- Erlend oli itse järjestänyt asian niin. Eikä sekään ollut
Erlendin ansio, ettei Sunniva Olavintytär joutunut tietämään enemmän
kuin mitä hän tiesi --. Voiko kukaan ymmärtää sellaista miestä!

Jos hän siis hetken verran oli luullut -- no niin, se mitä Erlend ja
hänen vaimonsa luulivat hänen uskoneen -- oli, kautta taivaan, ollut
lähin mahdollinen johtopäätös Gauten hölpötyksestä, että hän oli nähnyt
Simonin sinetin kavalluskirjeen alla. Ja noiden kahden olisi pitänyt
muistaa, että hän tiesi Erlend Nikulauksenpojasta yhtä ja toista, joten
hänellä oli vähemmän kuin monella muulla syytä uskoa tästä veitikasta
pelkkää hyvää. Mutta nämä olivat kai unohtaneet aikaa sitten sen
seikan, miten hän kerran oli yllättänyt heidät ja nähnyt koko heidän
häpeämättömyytensä --.

Eikä hänellä siis ollut lainkaan syytä maata tässä häveten kuin koira
sitä, että oli tehnyt Erlendille vääryyttä ajatuksissaan. Herra nähköön
-- ei se ollut tapahtunut siksi, että hän olisi tahtonut uskoa pahaa
langostaan -- hänhän oli tullut surulliseksi siitä. Mutta hän tiesi
itsekin, että se oli järjettömän tyhmä epäluulo -- hänen olisi pitänyt
ymmärtää Kristiinan sanomatta, ettei asia voinut olla niin. Yhtä pian
kuin epäluulo, että Erlend oli käyttänyt hänen sinettiään, oli hänessä
herännyt myös tunto siitä, ettei Erlend ollut mitenkään voinut tehdä
sitä. Erlend ei ollut koko elämässään tehnyt kunniatonta tekoa, joka
olisi ollut edeltäkäsin harkittu -- tai jossa olisi ollut jotakin
järkeä --.

Simon pyörähti toiselle kyljelle ja ähkyi. Hänet oli melkein tehty
höynäksi kaikella tällä sotkulla. Häntä kiusasi se, että Gaute oli
uskonut vuosikausia hänestä sellaista, vaikka oli hulluutta antaa sen
painaa mieltä. Joskin hän piti tästä pojasta ja kaikista Kristiinan
pojista -- nämähän olivat vasta lapsia; mitä hän siis viitsi välittää
siitä, mitä he ajattelivat hänestä!

Ja kuitenkin hän joutui niin leimuavan vihan valtaan ajatellessaan
niitä miehiä, jotka olivat laskeneet kätensä Erlendin miekankahvalle
ja vannoneet seuraavansa johtajaansa. Mutta jos nämä olivat olleet
sellaisia lampaita, että olivat voineet antaa Erlendin sanahelinän ja
rohkean olemuksen häikäistä itsensä ja luulla, että siinä miehessä oli
päällikönverta, niin olikin aivan luonnollista, että he käyttäytyivät
kuin lampaat koko yrityksen mennessä myttyyn. Hänen silmissään punersi
vieläkin, kun hän muisti mitä kaikkea hän oli kuullut Dyfrinissä --
että niin useat miehet olivat uskaltaneet jättää maan rauhan ja oman
menestyksensä Erlendin -- ja Haftor Olavinpojan ja Borgar Trondinpojan
käsiin --! Eikä _yhdelläkään_ ollut ollut rohkeutta astua kuninkaan
eteen pyytämään, että tämä tekisi Erlendin kanssa kunniakkaan sovinnon
ja antaisi hänen pitää perintökartanonsa. Heitähän oli niin monta, että
he olisivat voineet vaikka pakottaa hänet siihen. Norjan herroilla oli
siis vähemmän älyä ja miehuutta kuin hän oli luullut.

Siitäkin hän oli suutuksissaan, että hänet itsensä oli jätetty kokonaan
noiden tuumien ulkopuolelle. Eipä siksi, että _hänet_ olisi saatu
yhtymään tuollaiseen päättömään hankkeeseen. Mutta Erlend ja Gyrd
olivat toimineet hänen selkänsä takana salaten häneltä aikeensa. Olihan
hän yhtä hyvä aatelismies kuin muutkin eikä ollut arvonantoa vailla
siellä, missä hänet tunnettiin.

Tavallaan hän myönsi Gyrdin olleen oikeassa. Häpäistyään niin pahasti
päällikönarvonsa ei Erlend voinut vaatia, että hänen liittokumppaninsa
olisivat astuneet esiin puoltamaan häntä. Simon tiesi, että jos hän
olisi tavannut Gyrdin yksin, ei hän olisi joutunut eroamaan veljistään
tällä tapaa. Mutta siellä oli ritari Ulf ojennellut pitkiä jalkojaan
selitellen Erlendin tyhmyyttä -- perästäpäin! Ja sitten oli Gudmund
puuttunut puheeseen. Gyrd ja Simon eivät olleet milloinkaan ennen
antaneet nuorimman veljensä vastustaa heitä, mutta mentyään naimisiin
papin jalkavaimon kanssa oli poika niin paisunut ja ylpistynyt ja
tullut niin itsekylläiseksi, että Simon oli katsonut häneen aivan
vimmoissaan -- toinen oli puhunut hyvin koppavasti, ja hänen pyöreä
naamansa oli punoittanut kuin kukon heltta, minkä vuoksi Simonin oli
tehnyt mieli lyödä häntä korvalle. Hän oli lopulta tuskin tiennyt mitä
puhui.

-- Nyt hän siis oli rikkonut välinsä veljiensä kanssa. Hänestä tuntui
kuin hänen verensä olisi juossut kuiviin, kun hän muisti sen -- kuin
hän olisi katkaissut liha- ja verisiteet. Hänestä tuntui tyhjältä sen
jälkeen. Paljas on veljetön pohja.

Mutta olipa miten oli -- kesken kiivainta sanasotaa hän oli yhtäkkiä
huomannut, miten lienee huomannut, Gyrdin sammuneen, saamattoman
ilmeen, eikä se johtunut yksinomaan siitä, että hän kaipasi kipeästi
suurempaa kotirauhaa. Gyrd piti vieläkin Helgasta, sen hän oli
nähnyt paikalla; se se teki veljen niin kummallisen sidotuksi ja
voimattomaksi. Ja jollakin käsittämättömällä, salaisella tavalla
herätti se hänen raivoaan, koko -- koko elämää kohtaan.

-- Simon kätki kasvot käsiinsä. Niin, he olivat olleet hyviä,
kuuliaisia poikia. He olivat kumpikin, Gyrd ja hän itse, kiintyneet
kiltisti morsiamiin, jotka isä ilmoitti valinneensa heille. Vanhus
oli puhunut heille eräänä iltana niin kauniisti, että he lopulta
olivat istuneet aivan hämillään, -- naimisista ja ystävyydestä ja
uskollisuudesta, jonka tuli vallita kunniallisten, säädykkäiden
aviopuolisoiden välillä, ja oli viimeksi maininnut myös rukouksen,
esirukouksen ja messujen tärkeydestä. Oli paha, ettei heidän isänsä
ollut neuvonut heitä unohtamaankin -- sitten kun ystävyys on
katkennut, kunnia mennyttä, uskollisuus synti ja jäytävä, häpeää
herättävä kärsimys ja jolloin koko siteestä ei ole jäljellä muuta kuin
vertavuotava haava, jota ei voi lääkitä --

Erlendin päästyä vapaaksi oli hänet vallannut eräänlainen rauha -- vain
siksi, ettei mies jaksa kärsiä enempää kuin hän oli kärsinyt tuona
aikana Oslossa. Joko tapahtuu jotakin -- tai paranee asia itsestään.

Ei ollut Simonin mieleen, että Kristiina oli muuttanut Jørundgaardiin
miehineen ja kaikkine lapsineen ja että hänen oli täytynyt kohdata
heitä sekä pysyttää yllä ystävyyttä ja sukulaisuutta. Mutta vielä
paljon pahempi oli ollut -- lohdutteli hän itseään -- asua Kristiinan
kanssa saman katon alla tavalla, joka käy sietämättömäksi miehelle, kun
mies rakastaa naista, joka ei ole hänen vaimonsa eikä mikään tavallinen
sukulaisvaimo. Ja sen, mitä oli tapahtunut Erlendin ja hänen välillä
tuona iltana, jolloin he juhlivat langon pääsyä vankilasta -- hän
pyyhkäisi pois ajatuksistaan: Erlend oli kai ymmärtänyt asian vain
puoleksi eikä vaivannut sillä päätään sen jälkeen. Erlendillä oli niin
ihmeellinen unohtamisen lahja. Ja hänellä itsellään oli kartanonsa ja
vaimonsa, josta hän piti, ja lapset.

Hän koetti tyytyä oloihin. Ei hän mahtanut sille mitään, että rakasti
vaimonsa sisarta. Tämä oli ollut hänen morsiamensa kerran -- Simon
ei ollut pettänyt häntä. Siihen aikaan, jolloin hän oli mielistynyt
Kristiina Lauritsantyttäreen, oli se ollut hänen velvollisuutensakin,
koska hän piti tätä tulevana aviovaimonaan. Se, että hän sai tämän
sisaren, oli Ramborgin hommaa -- ja Lauritsan. Lauritsa, joka oli niin
viisas mies muuten, ei ollut keksinyt kysyä, oliko hän unohtanut. Tosin
hän ei olisi kärsinyt kuulla edes Lauritsan kysyvän _sitä_.

Hän ei osannut unohtaa. Hän ei voinut sille mitään. Eikä hän ollut
sanonut yhtään sanaa, jota ei olisi saanut sanoa. Hän ei voinut mitään
perkeleen viekoitteluille ja unille, jotka loukkasivat veren siteitä
-- omasta tahdostaan hän ei ollut milloinkaan antautunut synnillisten
lemmenajatusten valtaan. Ja hän oli toiminut kuin uskollinen veli
Kristiinaa ja hänen omaisiaan kohtaan. Sen hän tiesi.

Lopulta hän oli oppinut tyytymään koko hyvin osaansa.

Niin kauan kuin hän oli tiennyt palvelevansa noita kahta -- Kristiinaa
ja miestä, jonka tämä oli valinnut hänen sijastaan. Näiden oli aina
täytynyt ottaa vastaan hänen tukeaan.

Nyt oli asian laita muuttunut. Kristiina oli uskaltanut henkensä ja
sielunsa autuuden hänen poikansa elämän puolesta. Oli kuin kaikki
vanhat haavat olisivat auenneet, kun hän, Simon, oli antanut tämän
tapahtua.

-- Ja sitten hän oli joutunut kiitollisuudenvelkaan Erlendille
hengestään -- vasten tahtoaan, ainoastaan ajatuksissaan -- mutta
sittenkin!

"-- et dimitte nobis debita nostra, sicut et nos dimittibus debitoribus
nostris." Omituista, ettei Vapahtaja ole opettanut meitä rukoilemaan
"sicut et nos dimittibus creditoribus nostris", ajatteli hän. Lieneekö
se ollut hyvää latinaa -- hän ei ollut milloinkaan ollut taitava siinä
kielessä. Mutta hän tiesi, että velallisilleen hän oli aina antanut
anteeksi arvelematta. _Hänestä_ oli paljon vaikeampaa antaa anteeksi
sille, joka oli köyttänyt velkataakan _hänen_ niskaansa.

Ja nyt, kun he olivat kuitit -- hän ja nuo kaksi -- tunsi hän virkoavan
eloon kaiken sen kaunan, jota hän oli polkenut maahan vuosikausia.

Hän ei voinut enää karkottaa ajatuksistaan Erlendiä -- tuota
vähämielistä miestä, joka ei osannut nähdä mitään, oppia mitään eikä
ajatella mitään. Tämä vaivasi nyt hänen mieltään juuri sentähden, ettei
kukaan tiennyt _mitä_ Erlend näki ja ajatteli ja muisti -- hän oli
aivan arvaamaton.

-- Moni mies saa toisen osan, kukaan ei saa toisen kohtaloa --.

Se on totta se.

Hän oli pitänyt nuoresta morsiamestaan. Jos hän olisi saanut hänet,
hän olisi ollut onnellinen; he olisivat varmasti eläneet rauhassa ja
rakkaudessa. Ja Kristiina olisi jäänyt siksi, mikä hän oli heidän
tutustuessaan toisiinsa: lempeäksi ja siveäksi ja ymmärtäväiseksi
naiseksi, jolta mies olisi voinut kysyä neuvoa tärkeimmissäkin
asioissa; hieman itsepäinen Kristiina olisi saattanut olla
pikkuasioissa, mutta muuten nöyrä, sillä olihan hän tottunut isänsä
johtoon ja suojelukseen. Mutta sitten sai tuo mies hänet valtoihinsa
-- mies, joka ei osannut hallita itseäänkään ja joka ei koskaan ollut
suojellut ketään. Tämä oli haaskannut Kristiinan hempeän neitsyyden,
murtanut hänen ylevän levollisuutensa, rikkonut tuon naissielun
ja pakottanut sen joka suhteessa pinnistämään viimeiset voimansa.
_Kristiinan_ oli täytynyt astua puolustamaan rakastettuaan samoin kuin
pikkulintu puolustaa pesäänsä kirkuen ja pieni ruumis vavisten, kun
pesää lähestytään. Hänen eloisa, hoikka ruumiinsa oli ollut Simonin
mielestä luotu käsillä kannettavaksi ja hellästi hoivattavaksi -- nyt
hän oli nähnyt sen hurjan tahdon jännittämänä, ja tuo sydän sai takoa
rohkeutta ja pelkoa ja taisteluhalua hänen taistellessaan miehensä
ja lastensa puolesta; kyyhkynenkin voi hurjistua ja unohtaa pelkonsa
varjellessaan poikasiaan.

Jos hän itse olisi ollut Kristiinan mies, jos tämä olisi elänyt
hänen kanssaan kunniallisessa sovinnossa viisitoista vuotta, olisi
Kristiina noussut samoin puolustamaan häntä, jos häntä olisi kohdannut
jokin turma. Tämän Simon tiesi. Rohkeasti ja viisaasti olisi hän
tukenut miestään silloinkin. Mutta hän ei olisi milloinkaan nähnyt
niitä kivikovia kasvoja, jotka olivat olleet suunnatut häneen tuona
iltana Oslossa, jolloin Kristiina kertoi olleensa siinä talossa
ennenkin. Simon ei ollut koskaan kuullut hänen huutavan hänen nimeään
sellaisen villin hädän ja tuskan vallassa. Eikä siihen ollut vastannut
hänen nuoruutensa rehellinen ja suora rakkaus. Se herätti hänessä
samankaltaisen viileyden -- hän ei olisi tullut milloinkaan tietämään
omassa mielessään piilevän sellaista, jos hän olisi astunut Kristiinan
kanssa isien määräämää tasaista latua.

Ja entä Kristiinan kasvot hänen kulkiessaan Simonin ohi yöhön hakemaan
apua tämän lapselle -- Kristiina ei olisi uskaltanut astua sille
tielle, ellei hänen olisi täytynyt oppia Erlendin vaimona toimimaan
pelottomasti, vaikka sydän vapisi pelosta. Kristiinan kyyneleinen hymy
hänen herättäessään Simonin ja sanoessaan pojan huutavan isäänsä oli
niin ahdistavan suloinen siksi, että hän tiesi mitä merkitsee voitto ja
tappio taistelussa.

Simon rakasti Erlendin vaimoa -- nytkin. Mutta kai se oli synti, ja
kai hänen siis täytyi kestää osansa ja olla onneton. Sillä hän oli
niin onneton, että hän väliin tunsi vain suurta ihmetystä, että juuri
hänelle oli käynyt näin ja että hän ei keksinyt mitään pelastusta
onnettomuudestaan.

-- Unohtaessaan kaiken hävyn ja oman aatelisen arvonsa ja
muistuttaessaan Erling Vidkuninpojalle asioista, joista kunniallinen
mies ei olisi saanut olla tietävinään, hän oli tehnyt sen ainoastaan
Kristiinan tähden -- ei veljiensä eikä muiden omaisiensa. Ainoastaan
hänen tähtensä hän oli voinut rukoilla tuota miestä kuten
spitaalitautinen rukoilee ja kerjää kirkon ovella kaupungissa näytellen
pahannäköisiä kasvojaan --.

Hän oli ajatellut, että kerran saisi Kristiina tietää sen. Ei kaikkea,
ei sitä kuinka syvästi hän oli nöyrtynyt. Mutta kun he molemmat kerran
olisivat vanhoja, hän tahtoisi sanoa Kristiinalle: Koetin auttaa sinua
taitoni mukaan, sillä en ollut unohtanut, miten täydestä sydämestä
olisin suonut sinulle hyvää ollessani sulhasesi.

Erästä seikkaa hän ei tohtinut päästää ajatuksiinsa. Sitä, oliko Erlend
sanonut jotakin Kristiinalle. -- Hän oli ajatellut, että Kristiina
kerran saisi kuulla sen hänen omasta suustaan --. "En ole unohtanut,
että pidin sinusta nuorena ollessamme." Mutta jos Kristiina tiesi sen
ja jos hän oli saanut kuulla sen mieheltään -- silloin hän ei enää
tiennyt, miten hän jaksaisi kestää.

Kristiinalle yksin oli hän aikonut sen sanoa -- joskus, pitkien aikojen
perästä. Hän oli ajatellut hetkeä, jolloin hän itse toisi sen esiin --
mutta Erlend oli joutunut tietämään asian, jonka hän luuli kätketyksi
mitä syvimmälle sydämeensä. Ja Ramborgkin tiesi sen -- Simon ei
käsittänyt, mistä tämä oli voinut sen huomata -- hänen oma vaimonsa
-- ja Kristiinan mies -- kumpainenkin -- Simon parahti tuskaisesti ja
hurjasti ja viskautui sängyn toiseen laitaan.

-- Auta, hyvä Jumala! Nyt hän itse makasi tässä ilkialasti, väkivallan
uhrina, vertavuotavana, kidutuksen raatelemana, häpeästä värisevänä.

       *       *       *       *       *

Vaimo raotti ovea ja kohtasi vuoteesta Simonin palavat, kuivat,
kuumeiset silmät: "Ettekö nukkunutkaan?" -- Erlend Nikulauksenpoika
ratsasti juuri ohi -- hänellä oli muassaan kaksi poikaansa. Simon
mumisi vihaisesti jotakin käsittämätöntä.

Hän tahtoi päästää heidät edelle. Muuten oli jo pian aika tuumia
paluumatkaa.

-- Aina kun hän astui sisään ja riisui päällysvaatteensa, tahtoi Andres
heti ottaa isän karvalakin ja painaa sen omaan päähänsä. Pojan istuessa
penkillä hajasäärin ja ratsastaessa Dyfriniin sedän luokse oli raskas
lakki milloin milläkin korvallisella, milloin niskassa kauniilla,
keltaisilla kiharoilla. Mutta ei ollut apua sellaisen muistelemisesta
-- milloin pääsisikään poika nyt Dyfriniin sedän luokse.

Sen sijaan hän johtui muistelemaan toista poikaansa -- Halfridin lasta,
Erlingiä, jota hän ei muistanut kovinkaan usein. Poika oli ollut pieni
kelmeä vainaja -- Erlingin elonpäivinä ei hän ollut nähnyt poikaansa
juuri ollenkaan, kun hänen oli täytynyt istua sen kuolevan äidin luona.
Jos tuo lapsi olisi jäänyt eloon taikka elänyt kauemmin kuin äitinsä
-- olisi hän saanut pitää Mandvikin. Silloin hän kai olisi solminut
uuden naimaliiton jonkun etelänpuoleisen kanssa. Jonkun kerran hän
olisi sitten käynyt katsomassa pohjoista kartanoaan. Silloin hän -- ei
tosin olisi _unohtanut_ Kristiinaa -- tämä oli johdattanut hänet niin
omituiseen pyörteeseen, ettei häntä olisi voinut unohtaa. Piru vieköön
-- täytyihän miehellä olla oikeus muistella ihmeellisenä seikkailuna
sitä, että hänen oli täytynyt hakea porttolasta, toisen miehen sängystä
morsiamensa, korkeasukuinen neito, joka oli kasvatettu siveydessä ja
kristillisessä hengessä. Mutta silloin hän ei luultavasti kuitenkaan
olisi muistellut häntä niin, että se olisi käynyt vaivaksi ja vienyt
kaiken viehätyksen elämän muilta antimilta.

Erling olisi nyt ollut neljäntoista vuoden vanha. Kun Andres kerran
joutuisi niin lähelle miehuusikää, oli hän itse oleva vanha ja
loppuunelänyt.

Niin, niin, -- et sinä Halfrid ollut liian onnellinen minun rinnallani.
Eikä minun osani siis ole aivan ansaitsematon --.

Erlend Nikulauksenpoika olisi oikeastaan saanut maksaa hengellään
kevytmielisyytensä. Silloin Kristiina olisi istunut leskenä
Jørundgaardissa.

Mutta silloin hän olisi ehkä harmitellut, että oli nainut mies. Hän
saattoi nykyään kuvitella vaikka mitä mielettömyyksiä.

       *       *       *       *       *

Tuuli oli tyyntynyt, mutta sateli vielä suuria märkiä lumihiutaleita
Simonin ratsastaessa majatalosta. Kevätillassa alkoi kuulua linnun
laulua ja liverryksiä viidakon puolelta, lumisateesta huolimatta.

Kuten umpeen mennyt ihohaava revähtää auki äkkiliikkeestä ja
aiheuttaa kipua, koski häneenkin muuan vähäpätöinen muisto. Viime
pääsiäispidoissa oli eräs vierasryhmä paistatellut keskipäivän
auringossa. Korkealla koivun latvassa heidän päänsä päällä istui
punarintasatakieli hujautellen huiluääniään kirkkaassa ilmassa.
Geirmund tuli samassa ontuen nurkan takaa kainalosauvansa varassa,
käsi vanhimman poikansa olalla. Hän katsoi ilmaan, seisahtui ja matki
lintua. Poika suipisti huulensa ja alkoi viheltää. He osasivat matkia
melkein kaikkia linnunääniä. Kristiina seisoi vähän matkan päässä parin
naisen kanssa. Hän hymyili niin kauniisti kuunnellessaan.

Auringonlaskun puolella ohenivat lännen pilvet -- ne vaelsivat
kultaisina valkoisten tunturikylkien ohi ja täyttivät halkeamat ja
pikku laaksot harmaan usvan tavoin. Joki välkkyi himmeän messingin
värisenä -- se kuohui jäästä vapaana, mustana virrasta kohoavien kivien
ympärillä, ja joka kiven peitteenä oli pieni valkoinen lumihattu.

Väsyneet hevoset astelivat raskaasti huonolla tiellä. Oli
maidonvalkoinen yö, täysikuu kumotti ajelehtivien pilvien ja
sumutukkojen takaa Simonin ratsastaessa Ulajoen rannalla kasvavan
pensaikon läpi. Hänen päästyään sillalle ja sen jälkeen tasaiselle
mäntykankaalle, jonka keskitse talvitie kulki, pinnistivät hevoset
voimiaan -- ne tiesivät pääsevänsä pian talliin. Simon taputti
Diberbeinin höyryävää kaulaa. Hän oli iloinen, että tämä retki oli pian
päättyvä. Ramborg oli kai jo täydessä unessa.

Tien äkkikäänteessä metsän laidassa oli pieni tupa. Simon ajoi aivan
lähelle ennen kuin huomasi oven edustalla ratsumiehiä. Hän tunsi
Erlendin äänen tämän huutaessa:

"Sinä tulet siis varmasti ensimmäisenä päivänä pyhien jälkeen -- jotta
minä voin sanoa vaimolleni --?"

Simon huusi hyvän päivän. Olisi ollut liian omituisen näköistä, jos hän
olisi ajanut edelleen eikä olisi liittynyt heidän seuraansa; mutta hän
käski Sigurdin jatkaa matkaa. Sitten hän ratsasti toisten luo: pojat
olivat Naakkve ja Gaute. Erlend ilmestyi samassa ovelle.

Toiset vastasivat tervehdykseen hiukan väkinäisesti. Hän näki heidän
kasvonsa, joskaan ei aivan selvästi, yön harsomaisessa valossa --
Simon oli huomaavinaan heidän ilmeissään epävarmuutta, jännitystä ja
nyreyttä. Silloin hän sanoi muitta mutkitta:

"Minä tulen Dyfrinistä, lanko."

"Ehdin jo kuulla, että olit lähtenyt etelään." Erlend seisoi nojaten
satulankaareen ja katsoi maahan. "Sinä olet ajanut lujasti", hän lisäsi
aivan kuin hiljaisuuden kiusaamana.

"Odottakaa vähän", sanoi Simon nuorille pojille, jotka aikoivat
lähteä. "Teidän on myös kuultava mitä minulla on sanomista. Sinä näit
minun veljeni sinetin kirjeessä, Gaute. Ja minä ymmärsin, että hän ja
nuo isäsi liittolaiset -- hän ja muut herrat, jotka olivat antaneet
sinettinsä junkkeri Haakonin kirjeeseen, jonka sinun isäsi aikoi viedä
Tanskaan -- ovat sinun mielestäsi pitäneet huonosti isällesi tekemän
uskollisuudenvalan --"

Poika katsoi maahan ja oli vaiti. Erlend virkkoi:

"Yhtä seikkaa sinä et varmaankaan muistanut ratsastaessasi veljesi luo.
Sitä, että minä ostin kalliilla hinnalla Gyrdin ja toisten kumppanieni
turvallisuuden -- annoin siitä kaiken mitä minulla oli kunniallisen ja
sanassaan pysyvän miehen nimen lisäksi. Nyt ei Gyrd voi luulla muuta
kuin etten minä ole säilyttänyt sitäkään --"

Simon taivutti häpeissään päänsä. Tuota hän ei ollut ajatellut.

"Olisit voinut sanoa sen, Erlend, kun kuulit minun aikovan lähteä
Dyfriniin --"

"Näithän sinä minun olevan niin raivoissani, etten osannut puhua enkä
ajatella ratsastaessani sinun pihaltasi --"

"En minäkään ollut aivan tolkussani, Erlend --"

"Et, mutta minusta sinun olisi pitänyt ehtiä miettiä asiaa pitkän
matkan varrella. Enkähän minä olisi voinut pyytää sitäkään, ettet sinä
olisi lähtenyt Dyfriniin veljesi puheille ilmaisematta seikkoja, joista
olin tehnyt vaitiolovalan --"

Simon jäi miettimään -- ensi hetkessä hänestä toinen oli oikeassa.
Mutta sitten hänelle äkkiä selkeni, että nyt oli Erlend aivan
järjiltään. Olisiko hänen pitänyt pysyä täällä ja antaa Kristiinan ja
tämän poikien luulla niin huonoa hänestä? Hän kysyi tätä Erlendiltä
kiihtyen.

"Minä en ole hiiskunut sanaakaan tätä ennen, en äidille enkä
veljilleni, Simon", sanoi Gaute kääntäen kauniit, valoisat kasvonsa
tätinsä miestä kohti.

"Mutta viimein he saivat sen kuitenkin tietää", vastasi Simon jäyhästi.
"Minusta meidän on selvitettävä se, mikä tuona päivänä tuli ilmi. Enkä
minä ymmärrä, että se on isällesi niin aivan odottamatonta -- ethän
sinä ole juuri muuta kuin lapsi, Gaute, ja sinä olit aivan pieni, kun
sinut sotkettiin näihin -- salahankkeisiin."

"Täytyihän minun voida luottaa omaan poikaani", sanoi Erlend kiivaasti.
"Eikä minulla ollut muuta valittavaa kuin joko jättää kirje Gauten
käsiin tai antaa lääninherran löytää se luotani --"

Simonista tuntui turhalta jatkaa puhetta. Mutta hän ei voinut pidättyä
sanomasta:

"Ei se ollut minusta hauskaa, kun kuulin mitä poika on ajatellut
minusta neljän vuoden ajan. Minä olen aina pitänyt sinusta, Gaute."

Poika ajoi hevosensa pari askelta eteenpäin, ojensi kätensä Simonille;
ja Simon näki hänen kasvojensa tummuvan aivan kuin niille olisi
levinnyt punastus:

"Antakaa anteeksi, Simon!"

Simon puristi lapsen kättä. Väliin oli Gaute niin isoisänsä näköinen,
että Simonista tuntui oikein oudolta. Hän oli hieman länkisäärinen ja
vähäisen näköinen kävellessään, mutta mainio ratsastaja, ja hevosen
selässä hän oli niin uljas ja komea kuin nuorukainen saattoi olla.

He ratsastivat kaikki neljä pohjoista kohti, pojat edellä, ja näiden
jouduttua siksi kauas, etteivät enää voineet kuulla puhetta, ryhtyi
Simon puhumaan:

"Näetkös, Erlend, sitä minä en voi mitenkään tunnustaa sinun
kohtuudella voivan vaatia, etten minä olisi saanut käydä veljeni luona
kuulemassa totuutta tässä asiassa. Mutta tiedän, että teillä, sinulla
ja Kristiinalla, muuten oli syytä olla vihoissanne. Sillä paikalla
kun nämä" -- hän jäi tapailemaan sanoja -- "omituiset seikat tulivat
ilmi -- tuo, mitä Gaute sanoi minun sinetistäni -- en voi kieltää,
etten olisi ajatellut -- ymmärrän teidän uskoneen minun luulleen --
sellaista, mikä minun järkeni olisi pitänyt käsittää mahdottomaksi.
Minä siis kyllä ymmärrän teillä olleen suuttumuksen syytä", hän koetti
selittää.

Hevosten kaviot läiskivät lumisohjossa. Kesti kotvan aikaa ennen kuin
Erlend vastasi, ja hänen äänensä kuului silloin hyvin lempeältä ja
nöyrältä:

"Mitä muuta sinä olisit voinutkaan ajatella. Tuntuihan se
luonnollisimmalta --"

"Ei, minun olisi pitänyt tietää, että se oli mahdotonta", keskeytti
Simon hänen puheensa kiusaantuneena. Hetken kuluttua hän kysyi:

"Oletko sinä luullut minun tienneen veljieni hommista? Ja että minä
heidän tähtensä koetin auttaa sinua?"

"En!" äännähti Erlend ihmetellen. "Kyllähän minä ymmärsin, ettet
sinä mitenkään voinut tietää siitä. Minä en ollut ilmaissut mitään,
tiesinhän minä sen. Ja uskoinhan toki, etteivät sinun veljesi puhuisi
ajattelemattomasti", nauroi Erlend hiljaa. Sitten hän kävi vakavaksi.
"Kyllähän minä arvasin, että sinä teit sen appiukkomme tähden -- ja
siksi, että olet hyvä", sanoi hän pehmeästi.

Simon ratsasti hetken aikaa mitään puhumatta.

"Kun minä maltoin ajatella asiaa -- huomasin, ettet sinä mitenkään
voinut uskoa muuta --"

"Entä Kristiina, ajatteliko hän samoin?" kysyi Simon vielä hiljemmin.

"Hän --!" Erlend nauroi jälleen. "Tiedäthän sinä, ettei hän kärsi
kenenkään huomauttavan mitään minusta -- paitsi milloin hän tekee sen
itse. Hän arvelee kai sen riittävän ojennukseksi. Samoin on lasten
laita. Herra varjele, jos minä moitin heitä sanallakaan! Mutta tietysti
minä selitin hänelle --"

"Teitkö sen todella --"

"Tein -- aikaa myöten olen saava hänet ymmärtämään. Katsohan, Kristiina
on sellainen, että kun hän ehtii miettiä asiaa, on hän muistava, ettei
meillä ole ollut ketään niin uskollista ystävää kuin sinä ja --"

Simon tunsi sydämensä väräjän jännittyneesti ja kiihkeästi. Hänestä
oli sietämätöntä, että tuo toinen näytti tarkoittavan, että asia nyt
saattoi painua unohduksiin. Hänen kasvonsa näyttivät sanomattoman
hyvänsuovilta kuutamossa. Simonin ääni vapisi mielenliikutuksesta hänen
alkaessaan puhua:

"Anna anteeksi, Erlend, en ymmärrä miten saatoin uskoa --"

"Kuulithan jo", keskeytti toinen hiukan kärsimättömästi, "että minä
ymmärrän sen erinomaisen hyvin. Ethän sinä voinut muuta uskoa --"

"Kunpa nuo järjettömät kakarat eivät olisi puhuneet mitään", sanoi
Simon kiivaasti.

"Niin --. Gaute ei ole ikinä saanut semmoista selkäsaunaa kuin silloin.
Ja kaikki johtui siitä, että he kiistelivät esi-isistään -- Reidar
Birkebeinistä ja kuningas Skulesta ja piispa Nikolaksesta." Erlend
pudisti päätään. "Mutta älä nyt enää ajattele koko asiaa, lanko -- on
parasta, että unohdamme sen niin pian kuin suinkin --"

"Minä en _voi_ unohtaa!"

"Olehan nyt, Simon!" Erlend lausui sen kuin moittien, lempeän
ihmettelevästi. "Eihän sitä kannata ottaa niin raskaasti --!"

"Mutta minä en voi, etkö kuule! Minä en ole yhtä hyvä kuin sinä!"

Erlend katsoi häneen hölmistyneenä.

"Nyt minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat?"

"Minä en ole niin hyvä kuin sinä! Minä en voi yhtä helposti unohtaa
niitä, joille olen tehnyt vääryyttä."

"En ymmärrä mitä sinä tarkoitat", sanoi toinen kuten äsken.

"Tarkoitan --" Simonin kasvot olivat aivan tuskan ja epätoivon
vääristämät; hän puhui matalalla äänellä, aivan kuin olisi tukahuttanut
halunsa huutaa. "Tarkoitan --. Olen kuullut sinun puhuvan niin
kauniisti laamanni Sigurdista, Steigenin herrasta, tuosta vanhasta
miehestä, jolta sinä ryöstit vaimon. Olen nähnyt ja ymmärtänyt sinun
rakastaneen Lauritsaa täydellä pojan rakkaudella. Enkä ole milloinkaan
huomannut sinun kantavan kaunaa minua kohtaan siksi, että --
houkuttelit minulta morsiameni --. Minä en ole niin jaloluontoinen kuin
sinä -- minä -- _minä_ kannan kaunaa sitä miestä kohtaan, jolle _minä_
olen tehnyt vääryyttä --"

Kasvot jännityksestä kalpeankirjavina hän tuijotti toista silmiin.
Erlend oli kuunnellut häntä suu auki.

"Tätä en ole tiennyt vielä milloinkaan. _Vihaatko_ sinä minua, Simon?"
kuiskasi hän äärimmäisen ihmetyksen vallassa.

"Etkö katso minulla olevan syytä siihen?"

Vaistomaisesti olivat molemmat miehet pysähdyttäneet hevosensa. He
tuijottivat toisiinsa: Simonin pienet silmät välkkyivät kuin rauta.
Yön usvaisessa valossa hän näki Erlendin kapeiden kasvojen juonteissa
tavatonta eloisuutta, aivan kuin jokin olisi pyrkinyt esiin ja
herännyt. Hän nosti katseensa puoleksi suljettujen luomien alta ja puri
väräjävää alahuultaan.

"Minä en kärsi enää kohdata sinua!"

"Mies! -- Siitähän on kaksikymmentä vuotta", pääsi Erlendin suusta; hän
oli aivan ymmällä.

"Niin. Eikö hän -- sinun mielestäsi -- ole sen arvoinen, että häntä
kannattaa muistella kaksikymmentä vuotta?"

Erlend ojensihe satulassa -- ja katsoi kiinteästi Simoniin. Kuun valo
sytytti sinivihreän sakenen hänen suurissa vaaleissa silmissään.

"On. Jumala -- Jumala siunatkoon häntä!"

Silmänräpäyksen hän istui näin. Sitten hän kannusti hevostaan ja
kiiti halki sohjon niin että vesi pärskyi hänen ympärillään. Simon
pidätti Digerbeiniä -- hän oli vähällä lentää satulasta, niin äkkiä
hän seisautti hevosensa. Hän jäi odottamaan metsänlaitaan ja antoi
kärsimättömän eläimen tempoilla, kunnes oli kuullut kavioiden läiskeen
vaikenevan.

Katumus valtasi hänet heti kun hän oli sanonut sanansa. Hän katui ja
hän häpesi aivan kuin olisi lyönyt järjettömässä vihassa turvatonta
lasta tai hentoa, lauhkeaa, ymmärtämätöntä eläintä. Hänen vihansa oli
kuin murtunut keihäs -- hän oli itsekin murtunut hyökätessään tuon
miehen käsittämätöntä viattomuutta vastaan -- Erlend Nikulauksenpoika,
tuo turmanlintu, ymmärsi niin vähän maailmanmenosta, että hän oli vain
pelkkää avuttomuutta ja tolkuttomuutta koko mies.

Simon noitui ja kiroili ratsastaessaan. Tolkuton mies, joka oli jo
hyvän joukon viidennelläkymmenellä -- johan hänen nyt alkoi olla aika
ymmärtää miesten puhetta. Joskin Simon oli haavoittanut, oli sekin
sentään, piru vieköön, hyvä asia, että hän kerran oli saanut Erlendin
hereille.

Nyt tämä ratsasti kotiin Kristiinan luo -- Jumala siunatkoon häntä,
matki Simon. Sitten oli tuo vihoviimeinen sisarusrakkaus viimeinkin
loppuva -- he kaksi ja hän ja hänen joukkonsa joutivat eroamaan. Ja hän
pääsi tapaamasta Kristiina Lauritsantytärtä --.

-- Tuo ajatus oli tukehduttaa hänet. Mutta välipä sillä, piru vieköön
--! Jos sinun silmäsi pahentaa sinua, niin heitä se pois, sanovat
papit. Hän oli tehnyt tämän etupäässä siksi, todisteli hän itselleen,
että hän pääsisi tuosta sisaren- ja veljenrakkaudesta -- hän ei
kestänyt enää.

Yksi ainoa toive hänellä vielä oli -- ettei Ramborg heräisi hänen
palatessaan.

Mutta saavuttuaan kujaan hän erotti tumman hahmon haapojen alla.
Ramborgin huntu hohti kuutamossa.

       *       *       *       *       *

Hän kertoi kävelleensä ulkona odottaen siitä asti, kun Sigurd oli
tullut kotiin. Palvelusneidot nukkuivat jo, ja Ramborg otti itse puuroa
padasta, joka oli pantu uuninsuuhun, jotta se pysyisi lämpimänä, kantoi
pöydälle läskiä ja leipää ja laski tuoppiin vasta valmistettua olutta.

"Etkö jo mene nukkumaan, Ramborg?" kysyi mies syödessään.

Ramborg ei vastannut mitään. Hän meni kangaspuittensa ääreen ja alkoi
viskellä pieniä kirjavia käämejään loimien läpi. Hän oli pannut alulle
kuvakudoksen aikoen saada sen valmiiksi jouluksi, mutta ei ollut vielä
päässyt pitkälle työssään.

"Erlend ratsasti pohjoiseen vähän aikaa sitten", sanoi vaimo
kääntymättä päin. "Luulin teidän tulevan yhdessä, Sigurdin puheiden
mukaan."

"Emme -- ei sattunut soveltumaan?-"

"Erlend taisi kaivata sänkyynsä enemmän kuin sinä?" Ramborg naurahti.
Kun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän: "Hän kaipaa kai aina
Kristiinan luo oltuaan poissa vähäsen aikaa --"

Simon oli vaiti kauan ennen kuin vastasi: "Erlend ja minä emme eronneet
sovussa." Ramborg kääntyi äkkiä ympäri -- ja silloin Simon kertoi mitä
hän oli kuullut Dyfrinissä sekä ensi osan keskustelustaan Erlendin ja
poikien kanssa.

"Minusta oli turhaa, että te viitsitte joutua vihoihin semmoisesta --
kun olette osanneet pysyttää ystävyyden tähän asti."

"Ehkä kyllä -- mutta niin nyt kävi. Siitä paisuu muuten liian pitkä
puheenaihe täksi illaksi."

Ramborg kääntyi taas kankaaseensa ja alkoi puuhailla lankoineen.

"Simon" -- kysyi hän äkkiä. "Vieläkö sinä muistat sadun, jonka Sira
Eirik kerran luki meille -- Raamatusta -- eräästä neidosta, jonka nimi
oli Abisag Sunnamiittilainen?"

"En."

"Siihen aikaan kun kuningas Daavid alkoi vanheta ja hänen elinvoimansa
ja miehuutensa kuivua", alkoi vaimo, mutta mies keskeytti hänet:

"Ramborg kulta, on liian myöhä; ei ole satujenkertomisaika. -- Muistan
minäkin nyt, mitä tuosta neidosta kerrottiin --"

Ramborg piukkasi pirralla ja oli hetken ääneti. Sitten hän taas puhui:

"Muistatko sitten sitä satua, jonka minun isäni osasi -- Tristan
mustasta ja vaaleasta Isoldesta?"

"Muistan." Simon työnsi luotaan ruokavadin, pyyhki kämmensyrjällä
suutaan ja nousi. Hän asettui uunin eteen; jalka uunin syrjällä,
kyynärpää polvella ja leuka kättä vasten hän jäi katsomaan tuleen, joka
oli palamaisillaan loppuun muurin aukossa. Sopesta kankaan luota kuului
Ramborgin arka, särkymäisillään oleva ääni:

"Minä ajattelin aina kuunnellessani noita satuja, että sellaiset
miehet kuin Daavid ja herra Tristan -- olivat -- en ymmärtänyt heitä
-- minusta oli julmaa, etteivät he rakastaneet nuoria vaimojaan, jotka
antoivat heille impeytensä ja sydämensä lempeän ja siveän rakkauden,
enemmän kuin Batseban ja Isolde vaalean kaltaisia naisia, jotka olivat
hukanneet neitsyytensä muiden miesten syliin. Ajattelin, että jos minä
olisin mies, olisin ollut ylpeämpi -- enkä niin sydämetön" -- hän
vaikeni järkyttyneenä. "Minusta oli kauhea sellainen kohtalo, joka tuli
Abisagin ja Bretlandin Isolde poloisen osaksi." Hän kääntyi kiivaasti,
tuli nopeasti lattian yli ja seisahtui miehensä eteen.

"Mikä sinua vaivaa, Ramborg?" Simon puhui hiljaa ja haluttomasti. "En
ymmärrä mitä tarkoitat tuolla --"

"Ymmärrät kyllä", sanoi vaimo kiihkeästi. "Sinä olet samanlainen kuin
tuo Tristan --"

"Sitä minä en voi uskoa", Simon koetti nauraa -- "että minä olisin
sellainen kuin Tristan. Ja nuo kaksi vaimoa, joista kerroit -- elivät
ja kuolivat muistaakseni neitoina heidän miestensä koskematta heihin
--." Hän katsoi vaimoonsa: tämän pienet kolmikulmaiset kasvot olivat
valkoiset, ja hän puraisi huultaan.

Simon laski maahan jalkansa, kohosi suoraksi ja pani molemmat kädet
vaimonsa olkapäille.

"Ramborg kulta, meillähän on kaksi lasta", sanoi hän hiljaa.

Toinen ei vastannut.

"Minä olen koettanut osoittaa sinulle, että olen kiitollinen siitä
lahjasta. Luulin -- olen koettanut olla hyvä aviomies --"

Kun ei Ramborg vieläkään sanonut mitään, päästi hän hänet irti, meni
pois ja kävi istumaan penkille. Ramborg tuli perästä, jäi Simonin
eteen ja katsoi mieheensä, tämän leveitä, märkien, savisten säärysten
peittämiä reisiä, raskasta ruumista ja jäyhiä, punaisenruskeita
kasvoja. Hän irvisti vastenmielisyyden puuskassa:

"Sinusta on tullut niin rumakin vuosien kuluessa, Simon."

"En minä ole milloinkaan luullut olevani kaunis", sanoi Simon
suutuksissaan.

"Mutta minä olen nuori ja kaunis --." Ramborg istahti Simonin syliin,
ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, kun hän otti miehensä pään
käsiensä väliin ja sanoi: "Simon -- katso minuun -- miksi sinä et voi
olla kiitollinen siitä -- en minä ole antanut kenenkään muun omistaa
itseäni kuin sinun --. ajattelin pikku tytöstä asti, että sellainen
kuin sinä olit, tulisi minunkin mieheni olla. -- Muistatko, miten me
molemmat, Ulvhild ja minä, kilpailimme sinusta -- sinun piti lähteä
isän kanssa katsomaan hänen varsojaan -- sinä nostit Ulvhildin puron
yli, ja isä aikoi nostaa minut, mutta silloin minä huusin, että sinun
piti kantaa minutkin. Muistatko?"

Simon nyökkäsi. Hän muisti hyvin, miten hän oli hoivaellut Ulvhildiä,
siksi että hän oli säälinyt niin sydämestään tuota viehkeää rampaa
lasta. Nuorimmasta hän ei muistanut muuta kuin että sellainenkin oli
olemassa.

"Sinulla oli niin kaunis tukka?-." Ramborg työnsi sormensa
vaaleanruskean, laineisen tukan sisään, joka oli painunut otsalle.
"Sinulla ei ole vielä ainoatakaan harmaata haiventa --. Erlendillä on
pian yhtä paljon valkoista kuin mustaa päässään. -- Ja sitten minua
miellyttivät sinun syvät poskikuoppasi, jotka ilmestyivät näkyviin
hymyillessäsi -- ja se, että sinä olit niin iloluontoinen --"

"Taisinhan minä olla siihen aikaan hiukan kauniimpi kuin nyt --"

"Ei", kuiskasi vaimo kiihkeästi -- "silloin kun sinä katsot lempeästi
minuun --. Muistatko sen kerran, jolloin minä nukuin ensi kertaa sinun
vieressäsi?

"Hammastani kolotti, ja minä makasin vaikeroiden tilallani -- isä ja
äiti olivat nukkuneet, parvessa oli pimeä, silloin sinä tulit penkin
ääreen, jossa minä nukuin Ulvhildin kanssa ja kysyit mitä minä itkin.
Käskit minun olla hiljaa ja varoa herättämästä toisia, ja sitten
sinä nostit minut käsivarsillesi; ja silloin sinä niistit kynttilän
sydäntä, vuolit tikun ja pistit sillä kipeää hammasta, kunnes siitä
juoksi veri. Sitten sinä luit parannustaian, ja sitten sitä ei enää
pakottanut, ja sitten minä sain maata sinun sängyssäsi, ja sinä otit
minut syliisi --" Simon laski kätensä hänen päälaelleen ja painoi
hänen päänsä olkapäätään vasten. Nyt, kun Ramborg muistutti tuosta
tapauksesta, muisti hänkin sen: se oli tapahtunut silloin, kun hän
oli Jørundgaardissa ilmoittamassa Lauritsalle siitä, että Kristiina
ja hän itse olivat katsoneet olevan parasta, että heitä koskeva
sopimus purettaisiin. Hän ei ollut nukkunut paljon sinä yönä -- ja nyt
hän muisti nousseensa vuoteesta katsomaan Ramborgia, joka itkeskeli
hammassäryssä.

"Olenko minä milloinkaan ollut semmoinen sinua kohtaan, Ramborg-kulta
-- että sinulla on mielestäsi oikeus sanoa, etten minä pidä sinusta --?"

"Simon -- enkö minä ole mielestäsi sen arvoinen, että sinä voisit pitää
minusta enemmän kuin Kristiinasta? Hän oli paha ja kavala sinua kohtaan
-- minä olen kulkenut sinun perässäsi kuin pieni sylikoira koko ajan."
Simon siirsi hänet polveltaan, nousi ja otti hänen kätensä omiensa
väliin:

"Älä puhu enää sisarestasi -- sillä tapaa. Ymmärrätköhän sinä itsekään
mitä sanot? Etkö usko minun pelkäävän Jumalaa -- voitko luulla, etten
minä tahtoisi pysyä erilläni häpeästä ja pahimmasta synnistä tai etten
muistaisi lapsiani ja sukuani ynnä ystäviäni? Minähän olen miehesi,
Ramborg -- älä unohda sitä äläkä siis puhu minulle noin --"

"Tiedän, ettet sinä ole loukannut Jumalan lakeja tai kunnian
vaatimuksia --"

"En ole milloinkaan puhunut sisarellesi yhtään sellaista sanaa tai
koskenut häneen kädelläni tavalla, josta en voisi vastata viimeisenä
päivänä -- sen minä vannon Jumalan ja Pyhän Simon Pietarin kautta --"

Ramborg nyökkäsi ääneti.

"Luuletko sinä, että sisaresi olisi kohdellut minua niin kuin hän on
kohdellut, jos hän olisi ajatellut minun rakastavan häntä syntisin
himoin? Et silloin tunne Kristiinaa."

"Hän ei ole milloinkaan ajatellut himoitseeko häntä joku toinenkin kuin
Erlend. Hän muistaa tuskin, että me olemme lihaa ja verta mekin --"

"Siinä sinä sanoit totuuden, Ramborg", vastasi Simon rauhallisesti.
"Mutta silloinhan sinä ymmärrät itsekin, miten mieletöntä sinun on
kiusata minua mustasukkaisuudella."

Ramborg veti pois kätensä.

"En tarkoittanut oikein sitäkään, Simon. Mutta sinä et ole koskaan
pitänyt minusta sillä lailla kuin hänestä. Sinä muistelet häntä yhä --
minua et muista usein, milloin minä en ole edessäsi."

"En mahda sille mitään, Ramborg, että miehen sydän on luotu
sellaiseksi, että se, mikä on kirjoitettu siihen sen nuorena ollessa,
jättää syvemmän arven kuin kaikki myöhemmät piirrot --"

"Etkö ole kuullut sitä sananpartta, että miehen sydän liikahtaa ensiksi
äidin kohdussa ja kuolee viimeksi hänen rinnassaan?" sanoi Ramborg
hiljaa.

"En --. Onko sellainen sananparsi --? Voi se olla tottakin." Simon
siveli keveästi Ramborgin poskea. "Mutta jos me aiomme nukkua tänä
yönä, on meidän mentävä sänkyyn heti", sanoi hän väsyneesti.

       *       *       *       *       *

Ramborg nukkui hetken kuluttua, ja Simon veti hiljaa käsivartensa
hänen niskansa alta, siirsihe sängyn ulommalle laidalle ja veti taljan
leukaansa asti. Hänen paitansa oli aivan märkä hartian kohdalta
Ramborgin kyyneleistä. Simon sääli vaimoaan sydämestään -- ja samalla
hän tunsi uudelleen sydämessään heräävän epätoivoa siitä, ettei hän
enää voisi jatkaa yhdyselämäänsä kohtelemalla Ramborgia kuin sokeaa,
kokematonta lasta. Hänen täytyi tottua tietämään, että Ramborg oli
varttunut nainen.

Ikkunan takana alkoi jo valjeta -- toukokuun yö oli loppumaisillaan.
Simon oli äärettömän väsynyt -- ja huomenna oli messupäivä. Mutta ei
hän mene kirkkoon huomenna -- vaikka siitä voisi olla siunausta. Hän
oli luvannut Lauritsalle kerran, ettei hän milloinkaan laiminlöisi
messua muuta kuin pätevästä syystä -- mutta ei siitä ollut ollut
hänelle suurtakaan apua, että hän oli pitänyt tuon lupauksen vuodesta
toiseen, mietti hän katkerasti. Huomenna hän ei ratsasta messuun --.



II

VELALLISET



I


Kristiina ei saanut täyttä selvää siitä, mitä Erlendin ja Simonin
välillä oli tapahtunut. Hänen miehensä kertoi hänelle ja Bjørgulfille,
mitä Simon oli sanonut Dyfrininretkestään, sekä että he sen jälkeen
olivat joutuneet sananvaihtoon, joka oli päättynyt epäsopuun. "Enempää
en voi tästä asiasta sanoa."

Erlend oli käynyt kalpeaksi, hänen kasvonsa olivat saaneet lujan ja
päättäväisen ilmeen. Kristiina oli nähnyt ne sellaisina joskus ennenkin
heidän naimisissaolonsa aikana ja tiesi, että tämä oli siis asia, josta
mies ei tahtonut sanoa enempää.

Tuo ilme ei ollut koskaan miellyttänyt häntä. Eihän hän, Herra
nähköön, tahtonut olla muuta kuin yksinkertainen vaimoihminen,
ja hän olisi halunnut olla vapaana kaikesta muusta paitsi lapsia
ja emännän velvollisuutta koskevasta vastuusta. Mutta hänen oli
ollut pakko puuttua moneen asiaan, joka olisi kuulunut miehille --
ja Erlend oli pitänyt aivan luonnollisena, että ne olivat hänen
niskoillaan. Ja silloin ei ollut hauska nähdä hänellä tuota korskeaa
ja luotaantyöntävää ilmettä Kristiinan tahtoessa tietää mitä hän toimi
omin päin -- mikä koski kuitenkin heidän kaikkien hyvinvointia.

Kristiinaan vaikutti syvästi Erlendin ja Simonin välinen epäsopu.
Ramborg oli hänen ainoa sisarensa. Ja nyt vasta ajatellessaan, että
hänen täytyi olla vailla Simonin seuraa, huomasi hän oikein, miten
paljon hän oli ruvennut pitämään tuosta miehestä ja kuinka suuressa
kiitollisuudenvelassa hän oli tälle -- Simonin ystävyys oli ollut hänen
paras tukensa vastoinkäymisissä.

Ja hän tiesi, että tästä nyt alettaisiin puhua koko kulmakunnalla --
että jørundgaardilaiset olivat nyt joutuneet riitaan Formon Simoninkin
kanssa. Simonista ja Ramborgista piti jokainen. Kristiinaan, hänen
mieheensä ja poikiinsa katsottiin enimmäkseen karsain ja epäluuloisin
silmin, sen hän oli huomannut jo pitkän aikaa. Nyt he tulivat jäämään
aivan yksin.

Kristiina oli vaipua maahan surusta ja häpeästä ensimmäisenä pyhänä
tullessaan kirkonmäelle ja nähdessään Simonin seisovan siellä eräässä
miesparvessa. Tämä tervehti häntä ja hänen perhettään päätään
nyökäyttäen, mutta ensi kertaa hän jätti tervehtimättä heitä kädestä
pitäen ja puhelematta heidän kanssaan.

Mutta Ramborg tuli sisarensa luokse ja tarttui hänen käteensä:

"On ikävä, että miehemme ovat joutuneet riitaan -- mutta eihän meidän,
sinun ja minun, silti tarvitse olla epäsovussa", sanoi hän, nousi
varpailleen ja suuteli Kristiinaa, niin että kaikki kirkkomäellä olevat
sen näkivät. Mutta Kristiina tiesi asianlaidan -- hän tunsi, ettei
Ramborg sentään ollut niin kovin pahoillaan. Hän ei ollut koskaan
pitänyt Erlendistä -- Herra tiesi eikö juuri hän ollut kiihottanut
miestään Erlendiä vastaan, tieten tai tietämättään --.

Ramborg tuli kuitenkin sen jälkeenkin aina tervehtimään sisartaan
heidän kohdatessaan toisensa kirkon edustalla. Ulvhild kysyi kovaa,
miksi täti ei enää käynyt heidän luonaan, juoksi sitten Erlendin luo
ja syleili tätä ja heidän vanhimpia poikiaan. Arngjerd seisoi hiljaa
äitipuolensa vieressä, tervehti Kristiinaa kädestä ja oli hämillään.
Simon ja Erlend poikineen väistivät toisiaan tarkoin.

Kristiina kaipasi myös sisarenlapsiaan. Hän oli ruvennut pitämään
noista molemmista tytöistä. Ja eräänä päivänä, kun Ramborg oli tuonut
poikansa messuun, Kristiina suudellessaan sitten kirkkotoimituksen
jälkeen Andresta purskahti itkuun. Tuo pieni, kituvan näköinen poika
oli käynyt niin rakkaaksi hänelle, eikä hän voinut sille mitään, että
hän nyt, kun ei hänellä itsellään enää ollut ihan pieniä lapsia, tunsi
kuin lohdutusta siitä, että sai puuhailla Formon pikkumiehen kanssa ja
hemmotella häntä vanhempien tuodessa hänet Jørundgaardiin.

Gautelta hän kuuli lähemmin asiasta, sillä tämä kertoi miten Erlendin
ja Simonin välinen riita oli syntynyt tuona yönä, jolloin he tapasivat
toisensa Karvanuttu-Gudrunin tuvan ovella. Mitä enemmän Kristiina
asiaa ajatteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua siltä, että syy
oli etupäässä Erlendin. Kristiina oli ollut suuttunut Simonille --
olisihan tämän jo pitänyt tuntea lankonsa siksi hyvin, ettei suotta
olisi ruvennut epäilemään Erlendin pettäneen veljeään epäjalolla
tavalla -- vaikka Erlend saattoikin tehdä yhtä ja toista ihmeellistä
ajattelemattomuudessaan ja kiivaudessaan -- huomattuaan sitten, mitä
oli saanut aikaan, käyttäytyi Erlend kuin pillastunut ori, joka on
riuhtonut itsensä irti ohjista ja säikkyy sitten vauhkoksi nähdessään
mitä vetää perässään.

Mutta Erlend ei oppinut ymmärtämään, että toisten joskus täytyi puuttua
korjaamaan vahinkoa, jonka aikaansaamisessa hänellä oli ihmeellinen
taito. Ja silloin Erlend ei tiennyt mitä sanoi tai teki. Kristiina
muisti omasta itsestään ajalta, jolloin hän vielä oli nuori ja
herkkämielinen -- miten hänestä kerta kerran jälkeen oli tuntunut siltä
kuin Erlend olisi tallannut hänet jalkoihinsa mielettömällä menollaan.
Omasta veljestäänkin hän oli tehnyt eron -- Gunnulf oli jo ennen
luostariin menoaan vetäytynyt heistä, ja Kristiina oli ymmärtänyt sen
olleen Erlendin syytä -- Erlend oli loukannut niin monesti hurskasta
ja kunnianarvoisaa veljeään, vaikka Gunnulf ei ollut koskaan tehnyt
Erlendille muuta kuin hyvää hänen tietääkseen. Ja nyt hän oli työntänyt
luotaan Simonin, ja kun Kristiina tahtoi tietää, mikä oli saanut aikaan
epäsovun hänen ja heidän ainoan ystävänsä välillä, nosti Erlend vain
nokkaansa vastaten, ettei hän voi sanoa sitä --.

       *       *       *       *       *

Naakkvelle hän tuntui sanoneen enemmän.

Äiti tuli hyvin levottomaksi ja häneen koski kipeästi, kun hän huomasi,
että Erlend ja vanhin poika vaikenivat tai käänsivät puheen toisiin
asioihin hänen astuessaan tupaan -- eikä tämä tapahtunut harvoin.

Gaute ja Lauritsa ja Munan liittyivät enemmän äitiinsä kuin Nikulaus
oli liittynyt koskaan, ja Kristiina oli aina puhunut enemmän heidän
kanssaan. Mutta esikoinen oli sittenkin jollakin tapaa lähinnä hänen
sydäntään. Ja hänen jouduttuaan jälleen asumaan Jørundgaardiin olivat
muistot siltä ajalta, jolloin hän oli kantanut tuota ensimmäistään,
elpyneet ihmeellisen eläviksi. Sillä hän joutui huomaamaan monella
tapaa, ettei Silissä ollut unohdettu hänen nuoruudensyntiään. Tuntui
melkein siltä kuin olisi katsottu hänen tahranneen koko kotiseutunsa
kunnian sillä, että hän, sen miehen tytär, jota kaikki pitivät
paikkakunnan johtomiehenä, oli astunut harhapoluille. Sililäiset eivät
olleet antaneet anteeksi sitä, eivätkä sitäkään, että hän oli Erlendin
kanssa, paitsi isälle tuottamaansa surua ja häpeää, tehnyt Lauritsan
pilkanalaiseksi puijaamalla hänet pitämään vietellylle tyttärelleen
komeimmat häät mitä täällä oli nähty miesmuistiin.

Kristiina ei tiennyt, oliko Erlend saanut vihiä siitä, että ihmiset
nyt pureksivat uudelleen noita menneitä asioita. Mutta vaikka Erlend
olisikin tiennyt siitä, ei hän olisi piitannut siitä sen enempää. Hän
piti Kristiinan kotilaaksolaisia vain sarkahousuina ja torppareina ja
opetti poikansa ajattelemaan samoin. Kristiinan sydäntä kirveli, kun
hän tiesi noiden ihmisten, jotka olivat hellineet häntä ja suoneet
hänelle niin hyvää siihen aikaan, jolloin hän oli pelkästään Lauritsa
Bjørgulfinpojan tytär ja Pohjoislaakson ruusu, halveksivan Erlendiä
ja tämän vaimoa sekä tuomitsevan heitä ankarasti. Hän ei kerjännyt
heidän suosiotaan, hän ei itkenyt sitä, että oli joutunut vieraantumaan
heistä. Mutta se koski. Ja hänen mielestään näyttivät äkkijyrkät
vuorenseinätkin katsovan häneen ja hänen kotiinsa toisin kuin ennen --
mustina ja uhkaavina ja kivikovia turmanaikeita hautovina.

Kerran hän oli itkenyt katkerasti -- Erlend oli tietänyt siitä, mutta
oli ollut tyly. Huomatessaan Kristiinan kantaneen hänen lastaan
pitkät, yksinäiset kuukaudet pelokkaan suruisan sydämensä alla ei
hän ollut ottanut häntä syliinsä ja lohduttanut häntä lempeillä ja
hellillä sanoilla, vaan ollut kiukkuinen ja häpeissään tietäessään
tulevan päivän, jolloin kävisi ilmi miten kunniattomasti hän oli
tehnyt Lauritsaa kohtaan -- hän ei ollut ajatellut, että paljon
raskaammaltahan tuo päivä oli tuntuva Kristiinasta, kun hänen oli
astuttava häpeissään ylpeän ja rakastavan isänsä eteen.

Eikä Erlend ollut iloinnut suuresti silloinkaan, kun Kristiina vihdoin
antoi elämän pojalleen. Sinä hetkenä, jolloin Kristiina oli päässyt
loputtomasta sieluntuskastaan ja pelostaan ja kivuistaan ja nähnyt
ruman, muodottoman syntitaakkansa saavan papin voimakkaiden rukousten
johdosta hengen ja hyvin kehittyneen, mitä suloisimman lapsen muodon
-- silloin hänestä oli tuntunut kuin hänen sydämensä olisi sulanut
nöyrästä ilosta ja hänen kuuma, uhmaileva verensäkin muuttunut
makeaksi, viattomaksi valkoiseksi maidoksi. "Jumalan avulla minä kai
ihmistyn kerran", oli Erlend sanonut Kristiinan koettaessa saada
miestään iloitsemaan kanssaan kalliista aarteestaan, jota Kristiina
itse tuskin hennoi päästää käsistään siksi aikaa kun apuvaimot
muuttivat sille vaatteita. Eline Ormintyttären kanssa saamistaan
lapsista Erlend piti, sen Kristiina oli nähnyt ja kuullut. Mutta kun
hän laski Naakkven miehensä käsivarrelle, nyrpisti Erlend nenäänsä ja
kysyi, mitä hän teki tuolla kakaralla, joka oli märkä päältä ja alta.
Vuosikaudet oli Erlend katsonut ynseästi ensimmäiseen aviolliseen
poikaansa voimatta unohtaa, että Naakkve oli ilmestynyt maailmaan
sopimattomaan aikaan -- vaikka poika oli niin kaunis ja reipas lapsi,
että jokaisen olisi pitänyt iloita semmoisesta perillisestä.

Ja Naakkve oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti, että sitä oli
oikein kumma nähdä -- pikkuruikkuisesta tenavasta asti. Hänen pienet
kauniit kasvonsa olivat paistaneet kuin päivä isän vetäessä hänet
hetkiseksi polviensa väliin ja puhuessa hänen kanssaan pari sanaa
tai taluttaessa häntä yli pihan. Uupumatta oli Naakkve koettanut
voittaa isän suosiota siihen aikaan kun Erlend piti kaikista muista
lapsistaan enemmän kuin tästä. Bjørgulf oli ollut isän suosikki poikien
pienenä ollessa, ja silloin oli Erlend väliin vienyt nämä mukanaan
ritariparveen, milloin sattui asiaa sinne -- siellä säilytettiin
kaikkia niitä aseita ja varustuksia, joita ei tarvittu jokapäiväisessä
käytössä. Isän jutellessa ja peuhatessa Bjørgulfin kanssa istui Naakkve
hiljaa kuin hiiri arkun reunalla ähkyen hyvästä mielestä, kun sai olla
mukana.

Mutta aikaa myöten, kun huono näkö esti Bjørgulfia olemasta isän
retkillä toisten kanssa ja kun hän sitten kävi sulkeutuneeksi ja
vähäsanaiseksi isää kohtaan, muuttui suhde. Nyt tuntui Erlend
melkein hiukan pelkäävän tuota poikaansa. Kristiina koetti arvailla,
mahtoiko Bjørgulf sydämessään moittia isää siitä, että tämä oli
hävittänyt heidän hyvinvointinsa ja murskannut poikiensa tulevaisuuden
suistuessaan asemastaan -- ja mahtoiko Erlend aavistaa sen. Joka
tapauksessa oli Bjørgulf ainoa Erlendinpojista, joka ei näyttänyt
osoittavan sokeaa rakkautta isäänsä ja rajatonta pojanylpeyttä.

Eräänä päivänä olivat kaksi pienintä huomanneet isän lukevan psalttaria
aamulla ja syövän vettä ja leipää, ikään kuin olisi ollut paasto. He
kysyivät, miksi hän teki niin -- eihän nyt ollut paastopäivä. Erlend
vastasi, että hän teki sen syntiensä tähden. Kristiina tiesi noiden
paastopäivien tarkoittavan sitä parannuksentekoa, joka oli määrätty
Erlendille hänen Sunniva Olavintyttären kanssa tekemänsä aviorikoksen
johdosta, ja vanhimmat pojat tiesivät siitä kyllä. Naakkve ja Gaute
eivät näyttäneet ajattelevan sitä sen enempää, mutta Kristiina sattui
samassa katsomaan Bjørgulfiin: tämä istui paikallaan tirkistäen
likinäköisesti ruokakuppiinsa ja hymyili itsekseen -- Kristiina oli
nähnyt Gunnulfin hymyilevän samalla tapaa silloin, kun Erlend oikein
paljasti itsensä. Hänestä oli tuntunut pahalta --.

Nyt tahtoi Erlend aina Naakkven lähelleen. Ja tuo nuori miehenalku
oli aivan kaikilla juurillaan kiintynyt isään. Naakkve palveli
isäänsä kuten nuori henkivartion huovi herraansa ja päällikköään: hän
tahtoi välttämättä itse hoitaa hänen hevosensa, pitää kunnossa isänsä
ajovehkeet ja aseet, hän kiinnitti kannuksen isänsä jalkaan ja toi
hänen viittansa Erlendin aikoessa ulos. Hän täytti Erlendin pikarin ja
leikkasi hänen ruokansa palasiksi istuessaan isänsä oikealla puolella
pöydässä. Erlend teki hiukan pilkkaa pojan innosta ja säädykkäistä
tavoista, mutta oli mielissään ja otti Naakkven yhä lujemmin omiin
hoteisiinsa.

Kristiina näki Erlendin kokonaan unohtaneen, miten _hän_ oli
pyytänyt ja rukoillut miestään osoittamaan lapselle hiukan enemmän
isänrakkautta. Ja Naakkve oli myös unohtanut ajan, jolloin hän oli
hakenut äitinsä luota apua ja turvaa -- aivan pienenä ollessaan. Hän
oli ollut hellä äidilleen ja oli vieläkin omalla tavallaan, mutta
Kristiina tunsi, että mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä kauemmas hän
joutui äidin luota ja piiristä. Siihen, mikä kuului äidin tehtäviin,
ei Naakkvella ollut yhtään taipumusta. Hän ei pannut vastaan, kun
Kristiina tahtoi häntä johonkin työhön, mutta hän oli omituisen
kömpelö ja saamaton kaikissa talonpojan tehtävissä -- hän teki työnsä
haluttomasti ja innottomasti eikä ollut joutua valmiiksi koskaan. Äiti
ajatteli, että hän oli velipuolensa Ormin kaltainen monessa suhteessa
-- hän oli tämän näköinenkin. Mutta Naakkve oli terve ja voimakas,
reima tanssija ja urheilija, hyvä jousimies ja kohtalaisen taitava
muidenkin aseiden käytössä, varma ratsastaja ja erinomainen suksimies.
Kristiina puhui tästä eräänä päivänä Ulf Haldorinpojalle, Naakkven
kummille. Ulf sanoi:

"Erlendin päättömyys ei ole ollut kenellekään suuremmaksi vahingoksi
kuin tuolle pojalle. Sillä parempaa ritarin ja joukkopäällikön alkua ei
ole koko Norjan maassa tätä nykyä."

Mutta äiti huomasi, ettei Naakkve milloinkaan murehtinut tulevaisuutta,
jonka isä oli riistänyt häneltä.

       *       *       *       *       *

Näihin aikoihin oli Norjassa jälleen levottomuutta, ja laaksoja pitkin
kulki erilaisia huhuja, toiset uskottavia, toiset aivan mahdottomia.
Etelä- ja länsi-Norjan sekä Ylämaankin herrat olivat tyytymättömiä
Maunu-kuninkaan hallitustoimiin -- he olivat uhkailleet tarttua
aseisiin, nostattaa rahvaan ja pakottaa herra Maunu Eirikinpojan
hallitsemaan heidän tahtonsa mukaan, muussa tapauksessa he huutaisivat
kuninkaaksi hänen tätinsä pojan, nuoren Jon Haftorinpojan, Sudrheimin
herran -- tämän äiti, Agnes-rouva, oli autuaasti nukkuneen kuningas
Haakon Haaleggin tytär. Jonista itsestään ei kuulunut paljoa, mutta
tämän veljen Sigurdin sanottiin olevan koko yrityksen takana, ja
Bjarne, Erling Vidkuninpojan nuorin poika, kuului myös siihen --
huhuiltiin Sigurdin luvanneen, että jos Jon tulisi kuninkaaksi, ottaisi
hän jonkun Bjarnin sisarista kuningattareksi, sillä Gisken neidotkin
polveutuivat entisistä Norjan kuninkaista. Herra Ivar Ogmundinpoika,
joka oli ollut Maunu-kuninkaan paras tuki, kuului nyt menneen noiden
nuorten päällikköjen puolelle, kuten monet muutkin maan rikkaimmista
ja korkeasukuisimmista miehistä -- Erling Vidkuninpojan ja Bergenin
piispan sanottiin tukevan yritystä takaapäin.

Kristiina ei kuunnellut paljon noita huhuja; hän ajatteli katkerana,
että hehän olivat nyt vähäistä väkeä eivätkä valtakunnan asiat
enää koskeneet heitä. Jonkun sanan hän sentään oli kuullut Simon
Andreksenpojalta edellisenä syksynä ja tiesi tämän myös puhuneen
Erlendille. Mutta hän oli huomannut, ettei Simon puhunut mielellään
näistä asioista -- osaksi siksi, ettei hän pitänyt siitä, että hänen
veljensä sekaantuivat noihin vaarallisiin asioihin -- kulkihan ainakin
Gyrd vaimonsa omaisten talutusnuorassa. Sitä paitsi hän pelkäsi, ettei
Erlendistä saattanut olla mieleistä kuulla puhuttavan näistä asioista,
koska hän oli syntynyt istumaan Norjan hallitusmiesten paikalla, vaikka
onnettomuus oli sysännyt hänet pois vertaistensa piiristä.

Kristiina huomasi kuitenkin Erlendin puhelevan poikiensa kanssa näistä
uutisista. Ja eräänä päivänä hän kuuli Naakkven sanovan:

"Mutta jos nuo herrat masentavat Maunu-kuninkaan, niin eiväthän he
saata olla niin kehnoja, isä, etteivät ottaisi esille teidän asiaanne
ja pakottaisi kuningasta korvaamaan teille tekemäänsä vääryyttä."

Erlend nauroi; silloin poika jatkoi:

"Te näytitte noille herroille tien ja muistutitte heitä siitä, ettei
Norjan herrojen ollut tapana entiseen aikaan istua rauhassa tiloillaan
sietäen kuninkaittensa mielivaltaa. Se maksoi perintötilanne ja
lääninherran-virkanne -- kun taas ne miehet, jotka olivat olleet teidän
liitossanne, pääsivät ehjin nahoin asiasta -- te jouduitte yksin
maksamaan kaikesta --"

"Sittenhän heillä on vielä enemmän syytä unohtaa minut", sanoi Erlend
nauraen. "Ja arkkipiispanistuin on saanut Husabyn pantiksi. En minä
usko neuvoston herrojen viitsivän ahdistaa tuota köyhää Maunu-kuningas
raukkaa lunastamaan sitä takaisin --"

"Kuningas on teidän sukulaisenne, samoin Sigurd Haftorinpoika ja
useimmat muut", vastasi Naakkve kiivaasti. "Miten he saattaisivat
häpeämättä pettää sen Norjan herroihin kuuluvan miehen, joka kantoi
kilpeään kunnialla pohjoisissa rajaseuduissa puhdistaen Lapin ja
Vienanmeren rannat kuninkaan ja Jumalan vihollisista -- kyllä he
olisivat kunnottomia, jos sen tekisivät --"

Erlend vihelsi.

"Poikani -- minä voin sanoa sinulle erään seikan. En tiedä miten
Haftorinpoikain seikkailu on päättyvä, mutta panen pääni pantiksi
siitä, etteivät he uskalla välkyttää Maunu-kuninkaan edessä
paljastettua norjalaista miekkaa. Suukopuun ja sovinnonhieromiseen se
jää, eikä yksikään nuoli tule lentämään. Eivätkä nuo miehet ole astuva
valjaisiin minun tähteni, sillä he tuntevat minut ja tietävät, etten
minä rävähdä hiottua rautaa, kuten eräät toiset --

"Sukulaisia, sanot -- niin, ovathan Maunu ja Haftorinpojat
sinun orpanoitasi. Muistan heidät siltä ajalta, jolloin palvelin
Haakon-kuninkaan kartanossa -- oli Agnes-rouvan onni, että hän oli
kuninkaantytär -- hän olisi kai saanut muuten tyytyä kauppaamaan kaloja
laiturilla, jos ei joku sinun äitisi kaltainen rouva olisi armahtanut
häntä hurskaudessaan ja ottanut häntä navettapiiakseen. Monta kertaa
minä sain niistää noiden Haftorinpoikien nenän heidän ollessaan
menossa isoisänsä eteen ja juostessaan saliin niin rähmäisinä kuin
olisivat tulleet suoraan äitinsä kohdusta -- ja jos minä sitten sulasta
sukulaisrakkaudesta löylyytin heitä hiukan opettaakseni heille ihmisten
tapoja, kirkuivat nämä kuin sianporsaat. Olen kuullut noista Sudrheimin
pojanvesoista myöhemmin varttuneen oikeita miehiä. Mutta yhtä turha
sinun on odottaa apua sieltä kuin etsiä sitä koiran hännästä --"

Kristiina sanoi Erlendille vähän myöhemmin:

"Naakkve on niin nuori, rakas mieheni?-. eikö sinusta ole varomatonta
puhua hänelle noin avoimesti sellaisista asioista."

"Ja sinä olet niin lempeäkielinen, rakas vaimoni", sanoi Erlend
hymyillen, "että ymmärrän sinun tahtovan nuhdella minua. Kun minä
olin Naakkven iässä, tein ensimmäisen Vargøyn-matkani. -- Jos
Ingebjørg-rouva olisi pysynyt suopeana ja uskollisena", puhkesi Erlend
kiihkeästi puhumaan, "olisin lähettänyt hänen palvelukseensa Naakkven
ja Gauten -- Tanskassa olisi kaksi asetaitoista uskalikkoa voinut
päästä eteenpäin --"

"En minä luullut", sanoi Kristiina katkerasti, "synnyttäessäni sinulle
poikasi, että heidän täytyisi hakea leipänsä vieraasta maasta."

"En minäkään luullut", sanoi Erlend. "Mutta ihminen päättää, Jumala
säätää, sanotaan --"

       *       *       *       *       *

Nähdessään Erlendin ja poikien, näiden varttuessa, käyttäytyvän aivan
kuin heidän puheensa olisivat olleet yläpuolella naisen käsityskyvyn,
Kristiina huomasi, ettei se ainoastaan loukannut hänen sydäntään. Hän
oli myös huolissaan Erlendin varomattomista puheista -- Erlend ei
muistanut koskaan, että pojat olivat vielä melkein lapsia.

Ja sitten noilla pojilla, vaikka he olivat niin nuoria -- Nikulaus
oli seitsentoistavuotias, Bjørgulf täytti kuusitoista ja Gaute
oli viisitoista syksyllä -- oli kaikilla kolmella sellainen
tapa seurustella naisväen kanssa, että se herätti mitä suurinta
levottomuutta.

Ei ollut tosin tapahtunut mitään erikoista, johon olisi voinut iskeä
kiinni. Pojat eivät juosseet naisten jäljissä, eivät olleet milloinkaan
raakoja eivätkä säädyttömiä suustaan, eikä heitä miellyttänyt
palvelijoiden karkea leikinlasku tai näiden kuulemat likaiset juorut.
Siinä suhteessa oli tosin Erlendkin aina ollut säädykäs ja siivo --
Kristiina oli nähnyt hänen häpeävän puhetta, jolle hänen isänsä ja
Simon saattoivat nauraa sydämellisesti. Mutta Kristiina oli silloin
hämärästi tuntenut, että nuo kaksi nauroivat sillä lailla kuin
talonpojat nauravat tarinoille tyhmästä paholaisesta -- jollaisista
tarinoista oppineet miehet, jotka tuntevat paremmin tämän kavalat
juonet, eivät pidä.

Ei Erlendkään voinut syyttää itseään siitä, että hän olisi
juoksennellut naisten jäljissä -- vain ne, jotka eivät tunteneet
häntä, saattoivat sanoa häntä höllätapaiseksi siinä mielessä, että
hän olisi houkutellut naisia luokseen ja ehdoin tahdoin vietellyt
heidät. Mitä häneen, Kristiinaan tuli, ei hän ollut milloinkaan voinut
väittää Erlendin saaneen tahtoaan läpi käyttämällä viekoituskeinoja,
petosta tai väkivaltaa. Ja hän oli varma siitä, ettei Erlendin ollut
tarvinnut viekoitella noita kahta muutakaan naista, joiden kanssa
hän oli harjoittanut syntiä. Mutta kun kevytmieliset naiset tekivät
hänelle vallattomia, vietteleviä eleitään, kävi Erlend aivan kuin
uteliaaksi koiranpenikaksi -- koko mies oli silloin salatun holtittoman
kevytmielisyyden vallassa.

Ja surukseen hän oli nyt huomaavinaan, että Erlendin pojat olivat
tässä asiassa isänsä kaltaiset -- he unohtivat aina ottaa lukuun sen,
mitä ihmiset tulisivat sanomaan, ennen kuin jo toimivat -- jälkeenpäin
se kiusasi heitä kovastikin. Ja kun naiset hymyilivät heille ja
osoittivat heille suopeutta, eivät he käyneet aroiksi tai jäykiksi,
kuten useimmat siinä iässä olevat pojat, vaan hymyilivät vastaan
ja juttelivat ja käyttäytyivät niin vapaasti kuin olisivat olleet
kuninkaan kartanossa ja oppineet hovitapoja. Kristiina pelkäsi heidän
vielä joutuvan onnettomuuksiin ja vaikeuksiin pelkästä viattomuudesta
-- rikkaat kartanonemännät ja -tyttäret ja köyhät palvelusnaiset
olivat kaikki Kristiinan mielestä liian hemmottelevia noita kauniita
nuorukaisia kohtaan. -- Mutta jos joku perästäpäin kiusasi heitä jonkun
naisen nimellä, he julmistuivat samoin kuin muutkin heidän ikäisensä.
Pahin kiusoittelija oli Frida Styrkaarintytär -- tämä oli aika
letukka iästään huolimatta, hän ei ollut näet monta vuotta nuorempi
itse kartanonrouvaa -- ja hänellä oli ollut kaksi äpärälasta, joista
viimeiselle oli ollut vaikea löytää isää. Mutta Kristiina oli säälinyt
tuota raukkaa, ja koska hän oli hoitanut hellästi ja hyvin sekä
Bjørgulfia että Skulea näiden ollessa pieniä, oli Kristiina koettanut
olla anteeksiantavainen -- joskin häntä harmitti, että tuo vanha
ihminen aina puhui pojille nuorista neidoista.

Kristiina ajatteli siis, että oli parasta saada pojat naitetuksi
nuorella iällä. Mutta hän tiesi, ettei se ollut helppoa -- ne miehet,
joiden tyttäret olisivat olleet Naakkven ja Bjørgulfin vertaisia
suvultaan ja syntyperältään, eivät olisi pitäneet heitä kyllin
rikkaina. Ja heidän isänsä kärsimä tuomio ja kuninkaan epäsuosio
oli oleva esteenä, jos pojat yrittäisivät parantaa asemaansa jonkun
valtaherran palveluksessa. Hän muisteli katkerana aikoja, jolloin
Erlend ja Erling Vidkuninpoika olivat suunnitelleet Nikulauksen ja
jonkun drotsin tyttären välistä naimaliittoa.

Tosin hän tiesi joitakin kasvuiässä olevia neitoja, jotka olisivat
voineet sopia -- rikkautensa ja sukunsa puolesta -- mutta heidän
isänsä olivat pysyneet poissa henkivartiopalveluksesta ja maatuneet
tiloilleen. Hän ei voinut kärsiä ajatusta, että hän ja Erlend
saattaisivat saada epäävän vastauksen tehdessään naimatarjouksen noille
maalaispohatoille. Simon Darre olisi ollut hyvä puhemies -- nyt oli
kuitenkin Erlend karkottanut tuon auttajan.

Kirkon palvelukseen hän ei luullut yhdelläkään pojallaan olevan halua
-- ellei Gautella kenties tai Lauritsalla. Mutta Lauritsa oli vielä
kovin pieni. Ja Gaute oli ainoa hänen pojistaan, josta oli hiukan apua
kartanon töissä.

       *       *       *       *       *

Lumi ja myrskyt olivat runnelleet aitoja tänä vuonna, ja ristinmessun
aikaan satanut lumi myöhästytti töitä, joten täytyi pitää kovaa
kiirettä, jos mieli saada kaikki valmiiksi aikanaan. Sentähden lähetti
Kristiina eräänä päivänä Naakkven ja Bjørgulfin korjaamaan maantien
laidassa olevan pellon viereistä aitaa.

Puolenpäivän aikaan lähti äiti katsomaan, miten pojat selviäisivät
tuosta tavattomasta työstä. Bjørgulf teki työtä kartanon puolella --
Kristiina seisahtui hetkeksi puhelemaan hänen kanssaan. Sitten hän meni
edelleen pellon pohjoislaitaa kohti. Silloin hän näki Naakkven seisovan
puhelemassa naisen kanssa, joka oli ratsun selässä aivan aidan ääressä.
Naakkve taputti hevosta, tarttui sitten tyttöä nilkkaan ja antoi sitten
aivan, kuin huomaamatta, kätensä liukua ylemmäksi tytön säärtä pitkin
hameen alla.

Neito näki ensiksi kartanonrouvan; hän punastui ja sanoi jotakin
Naakkvelle. Tämä veti kiireesti kätensä pois ja oli hiukan hämmentyneen
näköinen. Tyttö aikoi nyt ratsastaa edelleen, mutta Kristiina
tervehti häntä ja puhui sitten jonkun sanan hänen kanssaan kysyen
sukulaisvaimonsa vointia -- tämä oli Ulvsvoldin emännän sisarentytär ja
oli äskettäin tullut vieraisille taloon. Kristiina oli olevinaan aivan
kuin hän ei olisi huomannut mitään ja jäi sitten puhumaan Naakkven
kanssa aidanteosta, neidon ajettua pois.

Ei kulunut paljoakaan aikaa ennen kuin Kristiina joutui Ulvsvoldiin
kahdeksi viikoksi emännän maatessa lapsivuoteessa, jonka jälkeen hän
oli hyvin sairas. Kristiina oli naapurivaimo, ja hänet kutsuttiin
sinne, koska hänet tunnettiin seudun taitavimmaksi lääkenaiseksi.
Silloin Naakkve kävi useasti äitinsä luona, milloin milläkin asialla,
ja tuo sisarentytär, Eyvor Haakonintytär, keksi silloin aina jotakin
syytä päästä tapaamaan Naakkvea ja puhelemaan tämän kanssa. Se ei ollut
Kristiinan mieleen -- hän ei pitänyt tytöstä eikä voinut pitää Eyvoria
kauniinakaan, kuten hän oli kuullut useimpien miesten pitävän. Hän oli
iloinen kuullessaan Eyvorin palanneen kotiinsa Raumsdaliin.

Mutta hän ei luullut Naakkven välittäneen Eyvorista, varsinkin
kun hän kuuli Fridan hölpöttävän Loptsgaardin tyttärestä, Aasta
Audunintyttärestä, ja kiusoittelevan Naakkvea tällä.

Ollessaan kerran panimotuvassa keittämässä katajavettä Kristiina kuuli
Fridan taas vatkuttavan samaa. Naakkve seisoi Gauten ja isän kanssa
takapihalla; he veistivät venettä, jonka aikoivat kalaveneekseen
tunturilammelle -- Erlend oli jotakuinkin hyvä veneentekijä. Naakkve
suuttui, mutta sitten alkoi Gautekin kiusoitella -- Aasta ei ollut
hullumpi naimakauppa, sanoi hän.

"Ota itse hänet, jos hän on sinusta niin sopiva", virkkoi veli
kiivaasti.

"En minä huoli hänestä", vastasi Gaute, "sillä olen kuullut, että
punainen tukka ja petäjämetsä viihtyvät laihassa maassa -- mutta
sinustahan punainen tukka on kaunis --"

"Ei tuo sananparsi sovellu naisiin nähden, poikani", sanoi Erlend
nauraen. "Punatukkaiset naiset ovat usein valkeapintaiset ja pehmeät
käsitellä --"

Isä nauroi hillittömästi, mutta Kristiina vihastui; tuo oli hänen
mielestään kevytmielistä puhetta moisten nulikkani kuultavaksi. Hän
muisti myös samassa Sunniva Olavintyttärellä olleen punaisen tukan,
vaikka hänen ystävänsä kutsuivat sitä kullankarvaiseksi. Silloin
virkkoi Gaute:

"Ole iloinen, etten minä sano, etten uskalla synnin tähden.
Pääsiäisen jälkeisenä valvontasunnuntaina sinä istuit Aastan kanssa
kymmenysaitassa koko ajan, kun me tanssimme kirkkomäellä -- tottahan
sinä siis pidät hänestä --"

Naakkve oli juuri lentämäisillään veljensä niskaan, kun Kristiina tuli
ulos. Gauten mentyä kysyi äiti toiselta pojaltaan:

"Mitä se Gaute sanoi sinusta ja Aasta Audunintyttärestä?"

"Taisittehan te kuulla joka sanan", vastasi poika; hän punastui ja
rypisti vihaisesti kulmiaan.

Kristiina sanoi närkästyneenä:

"On sekin laitaa, ettette te osaa viettää yhtään valvontayötä
tanssimatta ja juoksentelematta jumalanpalvelusten välillä. Emme me
tehneet niin minun nuorena ollessani --"

"Mutta tehän olette itse sanonut, äiti, että silloin kun te olitte
neito, oli isoisäni tapana laulaa toisten tanssiessa kirkkomäellä --"

"Eivät ne olleet sellaisia lauluja eikä se ollut sellaista hurjaa
tanssia kuin nykyään", sanoi äiti, "ja me nuoret pysyimme kauniisti
vanhempiemme parissa -- emme me istuneet parittain aitoissa --"

Naakkve aikoi vastata vihaisesti. Mutta silloin sattui Kristiina
katsomaan Erlendiin. Tämä hymyili niin tarkoittavasti tähdätessään
toisella silmällä laudan syrjää, jota hän juuri tasoitteli, että
Kristiina katosi vihoissaan takaisin panimotupaan.

-- Mutta hän jäi pohtimaan kuulemaansa. Aasta Audunintytär ei ollut
mikään huono naimakauppa -- Lopstgaard oli varakas talo, ja siellä oli
vain kolme tytärtä eikä ainoatakaan poikaa, ja Ingebjørg, Aastan äiti,
oli hyvin hyvää sukua.

Ei hän ollut tosin ajatellut, että jørundgaardilaisten tarvitsisi
koskaan kutsua Audun Torberginpoikaa apekseen, mutta Audunilla oli
ollut halvaus talvella, eikä hänen luultu elävän kauan. Ja tyttö oli
sievä ja miellyttävätapainen ja kuului olevan myös pystyvä töihin.
Jos Naakkve piti tytöstä, ei kannattanut vastustaa tätä naimakauppaa.
Heidän täytyi odottaa häitä vielä parisen vuotta -- Aasta ja Naakkve
olivat vielä molemmat niin nuoria -- mutta sitten hän hyväksyisi
ilomielin Aastan miniäkseen.

       *       *       *       *       *

Mutta eräänä päivänä kesken kauneinta kesää tuli Sira Solmundin sisar
lainaamaan jotakin Kristiinalta. Naiset seisoivat aitan ulkopuolella
hyvästelemässä, kun papin sisar sanoo: Mutta oletko kuullut Eyvor
Haakonintyttärestä! Hänen isänsä on ajanut hänet kartanostaan, sillä
tyttö oli raskaana -- ja nyt hän oli palannut ulvsvoldilaisten turviin.

Naakkve oli ollut asialla aitanparvessa -- hän pysähtyi alimmalle
portaalle. Nähdessään hänen kasvonsa tuli äiti itse niin voimattomaksi,
että jalat tuskin kantoivat häntä. Poika oli korvalehtiä myöten
punainen kulkiessaan kartanorakennusta kohti.

Mutta Kristiina sai toisen puheesta sen käsityksen, että Eyvorin
asioiden oli täytynyt olla sillä kannalla kauan ennen hänen
tuloaan seudulle kesällä. Viaton poika parkani, ajatteli Kristiina
helpotuksesta huokaisten -- tämä oli kai häpeissään siitä, että oli
uskonut tytöstä hyvää.

Parin päivän kuluttua nukkui Kristiina yksin yöllä, sillä Erlend oli
lähtenyt kalaan. Hän luuli Naakkven ja Gauten olevan mukana. Mutta
sitten hän heräsi siihen, että Naakkve nykäisi häntä ja kuiskasi
tahtovansa puhua hänen kanssaan. Poika kiipesi sänkyyn ja jäi istumaan
jalkopäähän.

"Äiti -- minä olen ollut puhumassa tuon Eyvor-paran kanssa nyt yöllä
-- minä tiesin, että ihmiset puhuvat valhetta -- tiesin sen niin
varmasti, että olisin voinut vannoa vaikka palava rauta kädessä, että
tuo Romundgaardin harakka valehteli --"

Äiti makasi hiljaa odottaen jatkoa. Naakkve koetti puhua rauhallisella
äänellä, mutta vähän väliä tahtoi ääni sortua kiihkosta ja
liikutuksesta.

"Eyvor oli aikonut mennä loppiaismessuun -- hän oli ollut yksin ja
heidän kartanostaan johtava tie kulkee pitkän matkaa läpi metsän.
Silloin hän oli kohdannut kaksi miestä tiellä -- oli vielä pimeä,
eikä hän tiennyt, keitä he olivat, kenties tunturin kuljeksijoita --.
Viimein hän ei ollut jaksanut enää pitää puoliaan, tyttöpoloinen.
Eikä hän uskaltanut valittaa kellekään hätäänsä -- ja kun äiti ja isä
huomasivat hänen onnettomuutensa, he ajoivat hänet kotoa lyöden ja
tukistaen ja toruen häntä. Hän itki niin katkerasti, äiti, kertoessaan
minulle tämän, että se olisi sulattanut kivenkin." Naakkve vaikeni
äkkiä ja huokasi raskaasti.

Kristiina sanoi, että oli paha, että nuo ilkityöntekijät olivat
päässeet pakoon. Hän toivoi Jumalan käden kohtaavan heitä niin että he
saisivat maksaa teostaan mestauspölkyllä.

Silloin alkoi Naakkve kertoa Eyvorin isästä, miten rikas tämä oli ja
miten hänelle oli velkaa se ja se tunnettu suku. Lapsen aikoi Eyvor
lähettää kasvatettavaksi toiselle seudulle. Gudmund Darren vaimolla oli
ollut äpärälapsi, jonka isä oli pappi -- ja Sigrid Andreksentytär eli
Krukessa kaikkien kunnioittamana. Se mies oli varmaan kovasydäminen
ja ilkeä, joka tuomitsi Eyvorin katalaksi siksi, että hänen vasten
tahtoaan oli täytynyt kestää sellainen häpeä ja onnettomuus -- kyllä
hän saattoi kelvata kunnon miehen vaimoksi silti.

Kristiina surkutteli tyttöä ja kirosi väkivallan tekijöitä -- sekä
kiitti ja ylisti mielessään luojaansa siitä, että Naakkve tuli
täysi-ikäiseksi vasta kolmen vuoden perästä. Sitten hän pyysi lempeästi
poikaansa muistamaan, että hänen nyt tuli punnita tarkoin askeleensa,
ei käydä Eyvorin luhdissa myöhään illalla, kuten nyt tänä yönä, eikä
näyttäytyä Ulvsvoldissa, jollei hänellä ollut asiaa isäntäväelle,
muuten hän vasten tahtoaan saattoi antaa aihetta siihen, että ihmiset
alkaisivat puhua vielä pahempaa tuosta lapsiraukasta. Oli tosin helppo
sanoa niille, jotka eivät uskoneet Eyvorin puhetta eivätkä hänen
syyttömyyttään onnettomuuteen, että kavahtakoot Naakkven käsivarsia
-- mutta tuolle tyttöparalle saattoi sittenkin koitua vielä enemmän
vahinkoa ihmisten juoruista.

Kolmen viikon kuluttua tuli Eyvorin isä hakemaan tytärtään
kihlajaisiin ja häihin. Sulhanen oli muuan kelpo talonpojanpoika
hänen kotiseudultaan; ensin olivat molemmat isät vastustaneet heidän
naimistaan siksi että ukot olivat riidassa maanomistuksesta. Talvella
he olivat sopineet, ja nuoret aiottiin kihlata toisilleen -- kun Eyvor
yhtäkkiä ei tahtonutkaan -- hän sanoi mielistyneensä toiseen. Myöhemmin
hän huomasi hyljänneensä liian myöhään aikaisemman ystävänsä. Hän tuli
sitten tätinsä luokse Siliin ja oli kai arvellut saavansa täältä apua
onnettomuutensa salaamiseksi, sillä hän olisi välttämättä tahtonut tuon
uuden miehen. Mutta kun Ulvsvoldin Hillebjørg näki, miten asiat olivat,
hän lähetti tytön takaisin vanhempien luokse. Tytön isä oli raivostunut
ja pieksänyt tytärtään useamman kerran, ja tämä oli sitten paennut
takaisin -- se oli kyllä totta. Mutta nyt oli Eyvorin isä päässyt
yksimielisyyteen aikaisemman kosijan kanssa -- ja nyt sai Eyvor tyytyä
häneen, olipa hän miten nyreissään tahansa.

Kristiina näki tämän koskevan kipeästi Naakkveen. Monta päivää poika
kulki puhumatta sanaakaan, ja äidin kävi niin sääli häntä, että hän
uskalsi tuskin vilkaista sille suunnallekaan, missä poika oli -- sillä
jos poika sattui kohtaamaan äidin katseen, tuli hän niin punaiseksi ja
näytti niin nololta, että se viilsi Kristiinan sydäntä.

Kun Jørundgaardin palvelusväki tahtoi puhua näistä tapauksista, sanoi
emäntä terävästi, että heidän oli tukittava suunsa -- tuota likaista
juttua ja huonoa naista ei tarvinnut mainita hänen talossaan. Frida
oli ällistyksissään: olihan hän kuullut Kristiina Lauritsantyttären
monta kertaa tuomitsevan lempeästi ja auttavan molemmin käsin samaan
onnettomuuteen joutuneita neitoja -- Frida oli itsekin kahdesti saanut
nauttia emäntänsä armahtavaisuutta. Mutta se vähä, minkä Kristiina nyt
sanoi Eyvor Haakonintyttärestä, oli niin pahaa, ettei nainen voi sanoa
pahempaa toisesta naisesta.

       *       *       *       *       *

Erlend nauroi, kun Kristiina kertoi hänelle, miten pahasti Naakkve
oli pettynyt. Tämä tapahtui eräänä iltana -- Kristiina istui pihalla
kehräämässä, ja Erlend tuli hänen luokseen viskautuen pitkäkseen
heinikkoon hänen viereensä.

"Se ei ole mikään vahinko", sanoi isä, "minun mielestäni on poika
pikemminkin oppinut helpolla hinnalla ettei naisten puheisiin ole
uskomista --"

"Niinkö arvelet", virkahti vaimo; hänen äänensä vapisi hillitystä
vihasta.

"Niin --" Erlend hymyili. "Luulin sinuakin ensi kertaa tavatessamme
niin vienoksi ja lempeäksi, että tuskin uskalsit haukata
juustonkappaleesta. Pehmeäksi kuin silkkinauha ja lempeäksi kuin
kyyhkynen -- mutta petyinpä aika lailla, Kristiina --"

"Miten sinä luulisit meille käyneen", sanoi toinen, "jos minä olisin
ollut niin pehmeä ja siloinen?"

"Älähän huoli --" Erlend tarttui hänen käsiinsä, niin että hänen täytyi
keskeyttää työnsä; ja Kristiina hymyili säihkyvän iloisesti hänelle.
Sitten hän laski päänsä Kristiinan syliin. "En minä arvannut kuinka
suuren onnen Jumala minulle antoi johtaessaan sinut minun luokseni --
Kristiina!"

       *       *       *       *       *

Mutta kun Kristiinan oli aina pakko hillitä itseään peittääkseen
epätoivonsa Erlendin ymmärtämättömän huolettomuuden tähden, saattoi
sattua, että hänen vihansa kuohui yli äyräiden hänen rangaistessaan
poikiaan näiden pahoista töistä: hän oli silloin kovakätinen ja kiivas.
Varsinkin Ivar ja Skule saivat tuntea tätä.

Nämä olivat nyt pahimmassa iässä, kolmannellatoista, ja niin
vallattomia ja itsepäisiä, että Kristiina ajatteli usein aivan
onnettomana, mahtoiko Norjassa olla toista äitiä, jonka täytyi
koettaa kasvattaa ihmisiksi kahta tuollaista hurjimusta. Soreita
hekin olivat, kuten kaikki hänen lapsensa, heillä oli silkinhieno,
musta kihara tukka, siniset silmät, mustat kulmakarvat ja kapeat,
hienopiirteiset kasvot. He olivat hyvin pitkiä ikäisikseen, mutta
toistaiseksi kapeahartiaisia ja laihoja -- nivelet työntyivät esiin
kuin oljen solmupaikat. He olivat niin yhdennäköiset, ettei kukaan,
kotiväkeä lukuunottamatta, erottanut heitä toisistaan, ja heitä
kutsuttiin yleisesti vain Jørundgaardin miekkamiehiksi -- sitä ei
tarkoitettu miksikään lempinimeksi. Simon oli ensin antanut heille
leikillä tuon nimen, sillä Erlend oli lahjoittanut kummallekin pienen
miekan, jota he eivät laskeneet käsistään milloinkaan muulloin kuin
kirkossa käydessään. Kristiina ei pitänyt siitä, että heillä oli nuo
miekat, eikä myöskään siitä, että he aina liikkuivat tappara tai keihäs
taikka jousipyssy matkassaan; hän pelkäsi, että nuo kuumaveriset
pojat saisivat aikaan jonkin onnettomuuden niillä. Mutta Erlend sanoi
lyhyesti, että he olivat kyllin vanhoja tottuakseen kantamaan aseita.

Kristiina oli alituisesti peloissaan noiden kaksostensa vuoksi.
Ellei hän tiennyt, missä he olivat, hän väänteli hiljaisuudessa
käsiään ja rukoili Neitsyt Maariaa ja Pyhää Olavia tuomaan
heidät takaisin elävinä ja vahingoittumattomina. Pojat vaelsivat
tunturilla, lumikentillä ja rotkoissa, joissa ei kukaan ollut ennen
ollut, ryöstivät kotkanpesiä ja toivat kotiin mekkonsa alla julman
näköisiä, keltasilmäisiä, sähiseviä poikasia, he kiipeilivät Laagenin
pohjoisjuoksun takaisilla kallioilla, jossa joki vyöryy putouksesta
toiseen, ja kerran oli Ivar tullut puolikuolleena kotiin yritettyään
ratsastaa opettamattomalla orivarsalla, jonka selkään he, taivas tiesi
millä keinoin, olivat saaneet satulan ja joka sitten oli pudistanut
hänet selästään, niin että poika oli jäänyt riippumaan jalustimeen.
Ilman minkäänlaista asiaa, pelkästä uteliaisuudesta, he olivat
uskaltautuneet Toldstadskogenin lappalaiskotaan -- he olivat oppineet
isältään muutamia lapinkielisiä sanoja, ja heidän tervehdittyään niillä
lappalaisnoitaa oli tämä kestinnyt heitä ruoalla ja juomalla ja pojat
olivat syöneet ihan haljetakseen, vaikka oli paastopäivä. Kristiina oli
aina vaatinut ankarasti lapsia syömään vähän ja sellaista ruokaa, josta
he eivät pitäneet, silloin kun aikuiset paastosivat -- sillä niin oli
häntä itseäänkin kasvatettu pienenä. Ihmeen vuoksi tarttui Erlendkin
kerran vakavasti asiaan, otti pojiltaan pois lappalaisakan evääksi
antamat herkut, poltti ne ja kielsi heitä enää milloinkaan menemästä
niin kauas, missä lappalaiset asuivat. Mutta kuitenkin häntä huvitti
kuulla poikien seikkailusta, ja hän kertoi tämän jälkeen usein Ivarille
ja Skulelle omista retkistään pohjoiseen sekä mitä kaikkea hän oli
nähnyt siellä tuon kansan keskuudessa; ja hän puhui heille lappalaisten
rumaa ja pakanallista mongerrusta.

Mutta muuten ei Erlend juuri milloinkaan nuhdellut lapsiaan, löipähän
vielä leikiksi senkin, kun Kristiina moitti poikien raisuutta. Kotona
ollessaan pojat tekivät lakkaamatta pahojaan, vaikka osasivat olla
hyödyksikin, kun vaadittiin -- eivät he olleet saamattomia, kuten
Naakkve. Mutta saattoi käydä niinkin, että kun äiti oli pannut heidät
työhön ja tullut katsomaan, miten se sujui, olivat työkalut maassa ja
pojat seisoivat isän vieressä tämän näyttäessä heille miten merimiehet
tekivät solmun tai jotakin muuta samantapaista turhuutta.

Lauritsa Bjørgulfinpoika oli tehdessään tervalla ristin navetan
ja muiden ulkohuoneiden oveen tavallisesti tuhrinut pensselillä
jonkinlaisia koukeroita sen ympäri -- pyöreän renkaan tai muun
sivauksen joka ristin haaraan. Eräänä päivänä keksivät kaksoset
ampumataulukseen erään noista vanhoista risteistä. Kristiina joutui
epätoivon ja vihan valtaan sellaisesta jumalattomasta menosta, mutta
Erlend ryhtyi puolustamaan lapsia -- nämähän olivat niin nuoria,
sanoi hän, ettei heidän voinut odottaa muistavan ristin pyhyyttä
joka kerran kun näkivät sen navetan ovessa tai lehmän selässä. Pojat
saivat mennä kirkon vieressä olevaa ristiä suutelemaan, polvistumaan
sen eteen ja lukemaan viisi Paternosteria ja viisitoista Avea, sillä
hyvä -- ei tänne tarvinnut kutsuttaa Sira Solmundia sitä varten. Mutta
tällä kertaa äiti sai kannatusta Bjørgulfilta ja Naakkvelta, pappi
noudettiin, ja hän pirskotti vihkivettä seinälle ja otti nuo kaksi
nuorta syntistä ankarasti ojennettaviksi.

-- Toisinaan kaksoset taas syöttivät härille ja pukeille käärmeenpäitä,
jotta nämä tulisivat oikein hurjiksi ja alkaisivat puskea. Tai
härnäsivät Munania siksi, että tämä vielä kulki äidin helmoissa;
ja Gauten kanssa he olivat alituiseen pienessä nahinassa -- toiset
Erlendinpojat elivätkin mitä kauneimmassa veljessovussa. Mutta väliin
Gaute läksytti heitä, jos he yltyivät liian hävyttömiksi. Puhuminen
auttoi yhtä vähän kuin jos olisi puhunut seinille -- ja jos äiti
kiivastui, he seisoivat hänen edessään jäykkinä, kädet nyrkissä,
mulkoillen häneen kulmiensa alta, tulipunaisina vihasta. Kristiina
muisti, mitä Gunnulf oli kertonut Erlendistä --? että tämä oli monta
kertaa lapsena ollessaan viskannut puukon isäänsä vasten ja rynnännyt
hänen kimppuunsa. Silloin hän löi kaksosiaan ja löi heitä kovasti,
sillä häntä alkoi pelottaa, mitä heistä tulisikaan, ellei heitä saisi
kesytetyksi ajoissa.

Simon Darre oli ainoa, jolla oli ollut jonkin verran valtaa noihin
villivarsoihin --. nämä rakastivat häntä ja lauhtuivat heti, kun tämä
nuhteli heitä hyväntahtoisesti ja tyynesti. Mutta nyt, kun he eivät
enää nähneet Simonia, ei äiti voinut huomata heidän kaipaavankaan
häntä. Lapsen mieli on uskoton, ajatteli Kristiina murhemielin.

Ja kuitenkin hän tunsi sydämessään olevansa eniten ylpeä juuri noista
pojistaan. Kun hän vain olisi saanut murretuksi tuon ilkeän uhman
ja hurjuuden, ei veljessarjassa olisi ollut toisia niin lupaavia
miehenalkuja kuin he. Heillä oli vankka terveys ja hyvät ruumiinvoimat,
he olivat pelottomia, totuuttarakastavia, anteliaita ja hyviä köyhille,
ja he olivat jo useamman kerran osoittaneet niin suurta neuvokkuutta
ja nopeata päättäväisyyttä, että se Kristiinan mielestä oli aivan
tavatonta heidän iässään.

Eräänä iltana heinänteon aikaan Kristiina puuhaili myöhään kodassa.
Silloin ryntäsi Munan sisään huutaen, että vanha vuohikarsina oli
tulessa. Kartanolla ei ollut ketään miehiä -- kuka oli pajassa hiomassa
viikatettaan, kuka oli lähtenyt pohjoissillalle, jonne nuorison oli
tapana kokoontua kesäiltoina. Kristiina tempasi pari sankoa ja juoksi
hätään huutaen naispalvelijoilleen, että nämä tulisivat perässä.

Vuohikarsina oli pikkuinen vanha suoja, jonka katto oli aivan maan
tasalla, ja se sijaitsi kartanopihan ja karjapihan välisessä ahtaassa
kujassa vastapäätä tallin pitkääseinää, kylki kyljessä toisten
ulkorakennusten kanssa. Kristiina juoksi pirtin porstuaan, josta tapasi
käsiinsä kirveen ja palohaan, mutta päästyään tallin nurkan taakse
ei hän nähnyt tulta, vaan ainoastaan savua, jota tuprusi sakeanaan
vuohikarsinan katossa olevasta aukosta. Ivar istui harjahirrellä
hakaten alas kattoa, Skule ja Lauritsa olivat karsinan sisällä kiskoen
irti suuria pärekaistaleita ja tukahuttaen leimahtavia liekkejä ja
kipinöitä. Nyt tulivat paikalle myös Erlend, Ulf sekä miehet, jotka
olivat olleet pajassa -- Munan oli juossut sinne ilmoittamaan asiasta,
ja sitten ei enää ollut asia eikä mikään saada tulta sammumaan.
Mutta siitä olisi voinut paisua vaikka minkälainen onnettomuus --
ilta oli hyvin tyyni ja hauteinen, silloin tällöin tuntui etelästä
käyvä tuulenhenki; jos tuli olisi päässyt puhkeamaan ilmiliekkiin
vuohikarsinassa, olisivat kaikki pohjoispuolella pihaa olevat
rakennukset, talli, aitat ja kartanorakennukset palaneet nekin.

Ivar ja Skule olivat olleet tallin katolla -- he olivat pyydystäneet
haukan ja aikoivat nyt ripustaa sen harjalautaan -- kun tunsivat
palaneen katkua ja näkivät alla olevasta katosta kohoavan savua. He
hyppäsivät katolle ja alkoivat hakata rikki palavaa turvetta pienillä
kirveillään sekä lähettivät Lauritsan ja Munanin, jotka leikkivät
vähän matkan päässä, toisen hakaa noutamaan, toisen äidin luokse.
Onneksi olivat kartanon laudat ja hirret hyvin mädät, mutta selvää
oli kumminkin, että kaksoset tällä kertaa olivat pelastaneet äitinsä
kartanon käymällä kiinni palavaan kattoon, hukkaamatta aikaa aikuisten
koollekutsumiseen.

Ei ollut helppo arvata, miten tuli oli päässyt irti, ellei se ollut
johtunut siitä, että Gaute noin tunti sitten oli vienyt pajaan tulisia
hiiliä, varsinkin kun poika myönsi, ettei kansi ollut ollut kiinni --
ja niin oli kai joku kipinä lentänyt turvekattoon.

Mutta siitä puhuttiin vähemmän kuin kaksosten ja Lauritsan
neuvokkuudesta, kun koko talon palveluskunta jäi pitämään yöllä seuraa
Ulfin määräämälle palovahdille, ja Kristiina piti heidät simassa
ja väkevässä oluessa. Kaikkien kolmen pojan käsissä ja jaloissa
oli palohaavoja, ja heidän kenkänsä olivat paahtuneet niin pahoin,
että murtuivat kappaleiksi. Pikku Lauritsa oli vain yhdeksän vuoden
vanha, ja hänen oli vaikea olla valittamatta kipujaan ajanpitkään,
mutta alussa hän oli ylpein kaikista kävellessään edestakaisin kädet
sidottuina ja kuunnellessaan talon väen puolelta tulevaa kiittelyä.

Sinä yönä veti Erlend vaimonsa rinnalleen heidän pantuaan maata.

"Kristiina, Kristiina, -- älähän nyt sure niin kauheasti lastesi tähden
-- etkö näe, herttaiseni, mikä luonto noissa pojissa on! Sinä olet aina
niin levoton noista kahdesta reippaasta pojasta kuin pelkäisit heidän
päättävän päivänsä joko hirsipuussa tai mestauspölkyllä. Nyt sinun
pitäisi minun mielestäni voida iloita kaiken vaivannäkösi ja huoltesi
ja tuskiesi jälkeen noista vuosista, jolloin sinulla oli lapsi vyösi
alla, lapsi rinnalla ja lapsi käsipuolessa taukoamatta --; silloin sinä
et puhunut mistään muusta kuin noista pienistä sottapekoista, ja nyt,
kun heille on karttunut ikää ja viisautta, kuljet heidän parissaan kuin
sokea ja kuuro ja huomaat tuskin, kun he puhuttelevat sinua. Totisesti
näyttää melkein siltä kuin sinä rakastaisit heitä vähemmän nyt, kun
ei sinun tarvitse kärsiä vaivaa heidän tähtensä ja kun nuo reippaat,
kauniit poikamme tuottavat sinulle iloa ja hyötyä --"

Kristiina ei uskaltanut vastata sanaakaan.

Mutta hän makasi paikallaan voimatta vaipua uneen. Ja aamupuoleen
yötä hän kiipesi hiljaa nukkuvan miehensä yli ja meni paljain jaloin
ikkunaluukun ääreen, jonka hän aukaisi.

Taivas oli sakeanharmaa ja ilma viileä -- kaukana etelässä, missä
tunturit yhtyivät sulkien laakson, kulki sadepilvi lakean yli.
Kartanonrouva katsoi vähän aikaa ulos -- uudenaitan parvessa, jossa
he nukkuivat kesällä, tuli aina niin tukahduttavan kuuma öisin. Ilman
kosteuden myötä tunki voimakas, makea heinän tuoksu parveen. Kesäyössä
äännähteli silloin tällöin uninen lintu.

Kristiina etsi käsiinsä tulukset ja sytytti kynttilänpätkän. Hän hiipi
penkin luo, jossa Ivar ja Skule nukkuivat -- valaisi heitä kynttilällä
ja kosketti kädellään heidän poskiaan -- heillä tuntui olevan hiukan
kuuma. Hän luki hiljaa Ave Marian ja teki ristinmerkin heidän ylitseen.
Hirsipuu ja mestauspölkky -- miten Erlend saattoikaan laskea leikkiä
sellaisesta -- hän, joka itse oli ollut vähällä --.

Lauritsa itkeä tuhrusti ja mumisi unissaan. Äiti seisoi hetken aikaa
kumartuneena molempien nuorimpien ääreen, joiden tila oli lyhyellä
lavitsalla vanhempien sängyn jalkopäähän takana. Lauritsa oli
kuumissaan ja punainen ja heittelehti rauhattomasti, mutta ei herännyt
äidin koskettaessa häntä.

Gaute makasi maidonvalkeat käsivarret niskan alla, pitkän
pellavankeltaisen tukan peitossa -- hän oli potkinut kaikki
sänkyvaatteet yltään. Hän oli niin lämminverinen, että tahtoi aina
nukkua alasti, ja hänellä oli hohtavan valkoinen pinta; kasvojen,
kaulan ja käsien päivetys erottui selvästi muun ruumin väristä. Äiti
veti peitteen hänen vyötäisiinsä asti.

-- Hänen oli niin vaikea vihastua Gautelle -- poika muistutti niin
elävästi hänen isäänsä. Kristiina ei ollut puhunut hänelle monta sanaa
onnettomuudesta, jonka poika oli ollut vähällä aiheuttaa heille. Tuo
poika oli niin viisas ja ymmärtäväinen, että Kristiina uskoi hänen
itsestäänkin ottavan oppia tapauksesta eikä unohtavan sitä.

Naakkvella ja Bjørgulfilla oli toinen parven sängyistä. Äiti seisoi
kauimman aikaa noiden kahden nuoren miehen luona valaisten heitä
kynttilällä. Tumma haiven peitti jo heidän lapsellisen punaisia,
pehmytilmeisiä huuliaan. Naakkven jalka pisti esiin peitteen alta; se
oli kapea, korkearintainen, korkeakaarteinen jalkapohjan alta -- mutta
ei aivan puhdas. Ja kuitenkin tuntui äidistä siltä kuin hän olisi aivan
vastikään pitänyt tuota miehenalkua kourassaan, painanut sitä poveaan
vasten ja nostanut sen huulilleen sekä puraissut hiljaa jokaista pientä
pyöreätä varvasta, sillä ne olivat niin vaaleanpunaiset ja herttaiset
kuin mustikanvarren kellokukat.

-- Asia oli kai niin, ettei hän ymmärtänyt oikein antaa arvoa Jumalan
hänelle suomille lahjoille. Muisto ajasta, jolloin hän oli kantanut
Naakkvea, ja kauhunkuvista, joiden alle hän oli ollut sortua, herätti
hänen mielessään polttavan tuskan: hän oli saanut vapahduksen,
kuten ihminen, joka herää öisistä kauhun unista ja painajaisen
ahdistavan taakan alta päivän siunattuun valoon. Moni muu nainen oli
havahtunut onnettomille päiville, jotka olivat pahemmat kaikkia heidän
uneksimiaan. Nähdessään vaivaisen tai ramman saattoi hän vieläkin
joutua ahdistuksen valtaan muistaessaan, miten hän oli pelännyt oman
syntymättömän lapsensa puolesta. Silloin hän polvistui Jumalan ja Pyhän
Olavin eteen palavan hartaasti, hänelle tuli kiire tehdä hyviä töitä,
ja hän koetti rukoillessaan pakottaa silmistään totisen katumuksen
kyyneleitä. Mutta hän tunsi sittenkin aina sielussaan tuon sulamattoman
epätyydytyksen tunteen, ja into kylmeni ja itku valui hänen sielunsa
läpi kuten sade yli hiekan. Silloin hän alistui: hänellä ei sittenkään
ollut sitä hurskauden lahjaa, jonka hän oli uskonut isänperinnökseen.
Hän oli kova ja syntinen, mutta ei kai hän ollut huonompi useimpia
muitakaan ihmisiä, ja hänen täytyi siis kestää kuten noiden useimpien
muiden se polttava tuli kuoleman jälkeen, jota tarvittiin, jotta hänen
sielunsa sulaisi ja puhdistuisi.

Joskus hän olisi kuitenkin kaikesta sydämestään tahtonut olla
toisenlainen. Kun hän esimerkiksi katsoi seitsemää kaunista poikaansa,
jotka istuivat hänen pöytänsä ympärillä tai kun hän nousi messupäivän
aamuna kirkon mäkeä -- kellojen soidessa ja toivottaessa niin lempeästi
Jumalan rauhaa ja iloa -- ja näki nuo ryhdikkäät, komeapukuiset nuoret
pojat, hänen poikansa, edellään mäen rinteessä. Lieneekö kellään muulla
äidillä ollut niin monta poikaa, joista ei ollut tarvinnut kadottaa
ainoatakaan --. Nämä olivat kaikki terveitä ja kauniita, vailla ruumiin
tai sielun vammaa -- ainoastaan Bjørgulf oli hiukan likinäköinen.
Silloin hän toivoi, että hän olisi voinut unohtaa surunsa, muuttua
lempeäksi ja kiitolliseksi, pelätä ja rakastaa Jumalaa, kuten
hänen isänsä oli tehnyt -- hänen isänsä oli sanonut, että sen,
joka nöyrin mielin muistelee syntejään ja taipuu Vapahtajan ristin
alle, ei tarvitse milloinkaan taivuttaa niskaansa minkään ajallisen
onnettomuuden tai vääryyden edessä.

Kristiina puhalsi kynttilän sammuksiin, niisti sydämen ja piilotti
kynttilän paikalleen ylimmän seinähirren rakoon. Hän meni uudelleen
luukun luokse -- ulkona oli jo aivan valoisa, mutta kaikki näytti
harmaalta ja kylmältä -- matalimmilla katoilla, joiden yli hän näki,
keinui likainen, päivänpaahtama heinä hiljaa tuulessa, ja vastapäätä
olevan ylistuparakennuksen takaisten koivujen lehdissä kuului heikkoa
ritinää.

Kristiina katsoi käsiään, jotka pitelivät luukun reunasta. Ne olivat
sierettyneet ja kuluneet, käsivarret olivat ruskeat kyynärpäihin
asti ja lihakset pullistuneet ja kovat kuin puu. Hänen ollessaan
nuori olivat lapset imeneet veren ja maidon hänen ruumiistaan, kunnes
kaikki neitseellinen sileys ja raikas pyöreys oli huvennut pois. Nyt
vei arkinen aherrus päivä päivältä osan sen kauneuden rippeistä,
joka oli ollut hänen korkean syntynsä merkki neitona, vaimona ja
aatelisveristen poikiensa äitinä, kävi kiinni kapeisiin, valkoisiin
käsiin, hohtaviin, pehmoisiin käsivarsiin, hempeään ihonväriin,
jota hän oli ennen varjellut huolellisesti päivetykseltä ja pitänyt
vetreänä taidokkaasti valmistetuilla vesillä. Nyt hänestä oli jo
pitkät ajat ollut yhdentekevää, paistoiko aurinko suoraan hänen työstä
hikisille kasvoilleen ja poltti ne yhtä ruskeiksi kuin köyhimmän
talonpoikaisvaimon kasvot.

Tukka oli ainoa muuttumaton osa hänen tyttöpäiviensä kauneudesta. Se
oli yhtä tuuhea ja ruskea, vaikka hänelle jäi harvoin aikaa pestä ja
hoidella sitä. Paksu sotkuinen palmikko, joka riippui hänen selkäänsä
pitkin, oli ollut avaamatta kolme vuorokautta.

Kristiina heilautti sen rinnalleen olkansa yli, levitti sen hajalleen
ja pudisteli sitä -- yhä vielä peitti se hänet kuin vaippa ja ulottui
polvien alle. Hän haki suan tavara-arkustaan ja alkoi selvitellä
varovasti sotkeentuneita suortuvamääriään -- väristen silloin tällöin
istuessaan paitasillaan luukun ääressä, josta aamunviileys henki
huoneeseen.

Saatuaan suorituksi tukkansa ja palmikoituaan sen jälleen tiukaksi,
raskaaksi köydeksi hän tunsi olonsa hiukan helpommaksi. Sitten hän
nosti nukkuvan Munanin hellävaroen syliinsä, laski hänet seinän
vierustalle aviosänkyyn ja pujahti itse hänen ja miehensä keskeen. Hän
kietoi käsivartensa pienimmän poikansa ympärille, asetti hänen päänsä
olkapäätään vasten ja vaipui uneen.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna hän nukkui yli tavallisen ajan; Erlend ja pojat
olivat jo ylhäällä, kun hän heräsi. "Sinä taidat vielä imeä äitisi
rintaa, kun ei kukaan huomaa", sanoi Erlend nähtyään Munanin äitinsä
vieressä. Poika suuttui, juoksi ulos ja nousi erään parvensolaa
kannattavan hirren päähän -- osoittaen siten miehuuttaan. "Hyppää!"
huusi Naakkve alhaalta pihamaalta ja otti sitten vastaan pikkuveljen,
käänsi hänet ylösalaisin ja heitti hänet Bjørgulfille -- ja nuo
aikamiespojat telmivät hänen kanssaan niin että hän lopulta sekä itki
että nauroi.

Mutta kun Munan seuraavana päivänä itkeskeli siksi, että jousenjänne
oli kimmahtanut hänen sormilleen, käärivät kaksoset hänet vaatteeseen
ja kantoivat hänet sillä tavoin äidin sänkyyn; suun he tukkivat niin
paksulla leipämällillä, että poika oli vähällä tukehtua.



II


Husabyn pappi oli opettanut Erlendin kolme vanhinta poikaa lukemaan.
Nämä eivät olleet erikoisen ahkeria oppilaita, mutta kaikilla kolmella
oli hyvä pää, ja kun heidän äitinsä, joka oli itse nuorena saanut
samanlaista oppia, valvoi heidän lukujaan, niin oppivat he jokseenkin
hyvin.

Ja sinä vuonna, jolloin Bjørgulf ja Nikulaus olivat olleet Sira Eilivin
kanssa Tautran luostarissa, olivat he oikein tulisin innoin imeneet
tieteiden korkean emon rintoja, niinkuin pappi sanoi. Opetusmestarina
siellä oli hyvin vanha munkki, joka oli kaiken ikänsä uutterasti kuin
mehiläinen imenyt oppia kaikista kirjoista, mitä vain käsiinsä sai,
latinan- ja norjankielisistä. Sira Eiliv oli itsekin kirjaviisauden
ystävä, mutta Husabyssä elellessään oli hänellä ollut vähän tilaisuutta
noudattaa haluaan kirjalliseen askarteluun. Hänelle oli nyt yhdessäolo
Aslak lehtorin kanssa samaa kuin mehukas tunturirehu nälistyneelle
naudalle. Veli Aslakin ja Sira Eilivin ylimpänä ilona oli nyt
ravita oppilaittensa nuoria mieliä kaikkein makeimmalla hunajalla
luostarin kirja-aartehistosta, jota Aslak veli oli lisäillyt monilla
jäljennöksillä ja otteilla mainioimmista tuntemistaan teoksista.
Pian osoittivat pojat sellaista ahkeruutta, että munkin vain harvoin
tarvitsi heille puhuessaan käyttää norjankieltä, ja kun vanhemmat
saapuivat noutamaan heitä kotiin, osasivat molemmat vastata papille
latinaksi sekä sujuvasti että jokseenkin oikein.

Tätä oppiaan pitivät veljekset sitten edelleenkin vireillä.
Jørundgaardissa ei ollut kirjoista puutetta -- viisi oli Lauritsa
aikanaan omistanut, ja niistä oli kaksi perinnönjaossa tullut
Ramborgin osaksi; mutta tämä ei ollut koskaan tahtonut oppia
lukemaan, ja Simonkin oli siksi huonolukuinen, ettei hän koskaan
hauskuudekseen katsellut kirjaa, vaikka saikin selvän kirjoitetusta
ja taisi itsekin kyhätä kirjoitusta kokoon. Senvuoksi hän pyysikin
Kristiinaa säilyttämään kirjat luonaan, kunnes hänen lapsensa
varttuisivat aikuisemmiksi. Kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet
Erlendin vanhemmille, antoi tämä Kristiinalle kohta heidän naimisiin
mentyään, ja vielä yhden kirjan oli Kristiina saanut lahjaksi Gunnulf
Nikulauksenpojalta; tämä oli itse antanut kopioida siihen kälyänsä
varten otteita kirjasta, jossa puhuttiin Olavi pyhästä ja tämän
ennustuksista, eräitä muita pyhimystaruja sekä sen kirjoituksen,
jonka Oslon harmaat veljet olivat lähettäneet paaville veli Edvin
Rikardinpojasta saadakseen tämän julistetuksi pyhimykseksi. Ja
vihdoin oli Naakkve saanut kirjan Sira Eiliviltä tästä erotessaan.
Naakkve lueskeli ahkerasti veljilleen -- hän luki sujuvasti ja
kauniisti, hiukan laulavalla nuotilla, niinkuin veli Aslak oli häntä
opettanut, sekä omasta rukouskirjastaan että eräästä toisesta, joka
oli kuulunut Lauritsa Bjørgulfinpojalle. Suurimmassa arvossa hän
piti kuitenkin erästä ylen kauniisti kirjoitettua kirjaa, joka oli
kulkenut perintökaluna suvussa sen kuuluisan kantaisän, piispa Nikulaus
Arnenpojan ajoilta lähtien.

Kristiina olisi mielellään tahtonut antaa nuoremmillekin pojillensa
sen verran oppia kuin heidän arvoisillaan miehenaluilla tuli olla.
Mutta vaikea oli saada näille opettajaa: Sira Eirik oli käynyt
liian vanhaksi, ja Sira Solmund pystyi vain lukemaan sisältä niistä
kirjoista, joita hän käytti jumalanpalveluksessa; suurin osa siitä,
mitä hän paukutti kuuluviin, jäi hänelle itselleen käsittämättömäksi.
Lauritsaa voi joskus iltaisin huvittaa istua Naakkve vierellä ja
antaa veljen opettaa häntä tuntemaan kirjaimia vahataulusta --
mutta muilla kolmella veljeksellä ei sitten ollut vähääkään halua
sellaiseen lukutaitoon. Kerran otti Kristiina norjankielisen kirjan
käsille ja pyysi Gautea koettamaan, vieläkö tämä muistaisi vähääkään
siitä mitä oli lapsuudessaan oppinut Sira Eiliviltä, mutta Gaute ei
kyennyt tavailemaan edes kolmea sanaa pitemmälle, ja kun vastaan tuli
ensimmäinen lyhennysmerkki, joka piti muuttaa useammaksi kirjaimeksi,
hän löi nauraen kirjan kiinni ja sanoi, että sitä leikkiä hän ei
viitsinyt leikkiä.

Mutta tämäpä oli syynä siihen, että Sira Solmund eräänä syyskesän
iltana tuli Jørundgaardiin ja pyysi Nikulausta pistäytymään hänen
luonaan. Muuan ulkomaan ritari, joka oli tullut Olavinjuhlilta
Nidarosista, oli majoittunut Romundgaardiin, mutta ei hän eivätkä
hänen asemiehensä eikä renkinsä kyenneet puhumaan norjaa; opas, joka
oli tuonut heidät tänne, pystyi vain vaivoin ymmärtämään jonkun sanan
heidän puheestaan, Sira Eirik makasi sairaana -- eikö Naakkve saisi
lähteä mukaan haastamaan vieraan kanssa latinaa?

Naakkvea ei oikein tuntunut miellyttävän, että häntä siten tahdottiin
tulkin tehtäviin, mutta ei hän pannut vastaankaan, vaan lähti
papin mukaan. Hän palasi kotiin hyvin myöhään, ja silloin hän oli
jokseenkin humalassa ja leperteli puuta heinää -- hänelle oli juotettu
viiniä, jota vieraalla oli matkassaan ja jota tämä oli tarjoillut
kukkuramitalla papille, lukkarille ja Naakkvellekin. Hänen nimensä
oli jotain sentapaista kuin Alland tai Allart Bekelarin herra,
hän oli kotoisin Flanderista ja oli ollut pyhiinvaellusmatkalla
kaikkiin pohjolan pyhättöihin. Hän oli ollut oikein reilua miestä ja
puhua pajattanut ihan mielentiestä. Ja sitten vasta muisti Naakkve
kertoa varsinaisen asiansa. Täältä aikoi ritari lähteä Osloon ja
sitten Tanskan ja Saksanmaan pyhiinvaelluspaikkoihin, ja hän tahtoi
väenväkisin, että Nikulaus lähtisi hänen mukaansa ja olisi hänellä
tulkkina ainakin niin kauan kuin hän matkusteli tässä maassa. Muuten
Allart herra oli kyllä lujasti uhkaillut, että jos Nikulaus seuraisi
häntä kauemmaksi maailmalle, niin olisi hänessä miestä takomaan
nuorukaisen onni -- siinä maassa, mistä ritari oli kotoisin, tuntuivat
kultaiset kaulakäädyt ja ritarikannukset, raskaat rahakukkarot ja
uljaat asetamineet vain odottelevan, että sellainen reilu nuorukainen
kuin Nikulaus Erlendinpoika kumartuisi ja nostaisi ne maasta omikseen.
Naakkve oli vastannut olevansa vielä alaikäinen ja tarvitsevansa luvan
isältään -- mutta Allart herra oli kuitenkin tyrkyttämällä tyrkyttänyt
hänelle lahjan, joka ei miestä vielä mihinkään lupaukseen sitoisi,
kuten hän nimenomaan sanoi -- puolipitkän luumunvärisen silkkitakin,
jonka hihakaistaleet oli koristettu hopeatiu'uilla.

Erlend kuunteli pojan rupattelua vaiteliaana, mutta katse terästyneenä.
Naakkven päästyä puheensa loppuun lähetti isä Gauten noutamaan
kirjoituslipasta ja rupesi samalta istumalta kokoonpanemaan
latinankielistä kirjettä -- Bjørgulf sai auttaa häntä siinä urakassa,
sillä Naakkvesta ei tuossa tilassa ollut hiukkaakaan apua, ja isä
lähetti hänet suoraa tietä sänkyyn. Kirjeessä mainittiin, että Erlend
kutsui ritarin vieraaksi luokseen seuraavaksi päiväksi aamurupeamalta,
jotta voitaisiin lähemmin puhella herra Allartin tarjouksesta pestata
jalosukuinen nuori mies Nikulaus Erlendinpoika ritarin aseenkantajaksi.
Ritarin lahjan hän lähetti monin kohteliain anteeksipyynnöin takaisin
anoen Allart herraa säilyttämään sitä huostassaan, kunnes Nikulaus
olisi isänsä suostumuksella pestautunut muukalaisen palvelukseen
sellaisin ehdoin kuin kaikkien maiden ritariston tapa edellytti.

Erlend sulatti vähäisen nokareen vahaa kirjeen alareunaan ja painoi
siihen sormuksessaan olevan pienen sinettinsä. Sitten hän lähetti
rengin kohta paikalla viemään kirjettä ja silkkitakkia Romundgaardiin.

"Mies -- ethän vain suinkaan aikone lähettää nuorta poikaasi vieraaseen
maahan tuon oudon muukalaisen matkassa?" sanoi Kristiina koko ruumis
väristen.

"Saammepa nähdä" -- Erlend hymyili omituisesti. "-- Mutta enpä
luulisi tästä lähtöä tulevan", hän lisäsi nähdessään vaimonsa
mielenliikutuksen; hän hymyili vielä leveämmin ja silitti Kristiinan
poskea.

Erlendin kehotuksesta oli Kristiina kylvänyt ylispirtin lattialle
kukkia ja katajanhavuja, levittänyt parhaat patjat penkeille ja
pöydille hienot pellavaliinat ja latonut niille herkulliset ruoat
ja juomat parhaissa pöytäastioissa ja harvoin esille otetuissa
hopeahelaisissa juomasarvissa, jotka olivat Lauritsan perua. Erlend oli
ajellut leukansa sileäksi, kähertänyt tukkansa ja pukeutunut ulkomaan
verasta leikattuun, runsaasti koristettuun mustaan kauhtanaan. Hän
meni vierasta vastaan veräjälle saakka, ja kun he vierekkäin astelivat
kartanopihan poikki, ei Kristiina voinut olla ajattelematta, että
hänen miehensä paremminkin muistutti niitä uljaita ulkomaalaisia
ritareita, joista laulajat kertoivat, kuin tuo lihava vaaleaverinen
muukalainen koreankirjavissa sametti- ja sarssihetaleissaan. Itse
hän seisoi ylisparven portaiden päässä parhaissa vaatteissaan ja
silkkihilkassaan; flaamilainen suuteli hänen kättään, kun hän toivotti
tämän tervetulleeksi "bien venu", ja sen enempää eivät he sanoja
vaihtaneet keskenään koko vierailun aikana. Kristiina ei ymmärtänyt
mitään herrojen haastelusta, enempää kuin Sira Solmundkaan, joka oli
seurannut vierastaan. Mutta pappi kerskaili emännälle, että hän sitä
nyt oli perustanut Nikulauksen koko elämän onnen. Siihen ei emäntä
vastannut myöntäen eikä kieltäen.

Erlend osasi vähän ranskaa ja puhui aika sujuvasti sellaista saksaa
kuin palkkasoturien oli tapana, joten puhe hänen ja vieraan ritarin
välillä luisti liukkaasti ja kohteliaasti. Mutta Kristiina teki
sen huomion, että flaamilainen ei ajan pitkään näyttänyt kovinkaan
tyytyväiseltä, vaikka koettelikin salata pettymystään. Poikiensa
oli Erlend käskenyt vartomaan uuden pirtin parvella, kunnes heitä
lähetettäisiin kutsumaan -- mutta kutsuapa ei kuulunutkaan.

Erlend seurasi emäntänsä kera ritaria ja pappia veräjälle saakka. Kun
vieraat loittonivat peltovierille, nyhjäisi Erlend kyynärpäällään
vaimoaan kylkeen ja sanoi -- hymyillen tavalla, josta Kristiina ei
pitänyt:

"Sen miehen matkaan minä en laittaisi Naakkvea Breidiniinkään asti."

Ulf Haldorinpoika tuli heitä vastaan. Hän ja Erlend haastelivat
keskenään jotain, jota Kristiina ei erottanut, mutta Ulf kiroili
ja syljeskeli tuimasti. Erlend nauraa hohotti ja läimäytti toista
hartioille:

"Niin, jospa minä olisin ollut samanlainen ummikko kuin täkäläiset
maalaismoukat -- mutta olen minä sentään nähnyt maailmaa sen verran,
etten myy koreita haukanpoikasiani pois käsistäni tuollaisen ahmatin
valtaan. Sira Solmund ei ollut hoksannut asiassa mitään kieroa, se
hurskas pässinpää --"

Kristiina seisoi käsivarret hervottomina, ja väri vaihteli rajusti
hänen kasvoillaan. Pelko ja häpeä valtasivat hänet niin kokonaan, että
häntä rupesi pyörryttämään; jalat oikein horjuivat hänen allaan. Olihan
hän joskus aavistellut jotain tuollaista olevaksi -- jonain hyvin
kaukaisena, sellaisena, mikä ei tulisi heitä koskaan tapaamaan -- mutta
nyt mokoma saastaisuus rohkeni tulla hipomaan hänen omia kotiportaitaan
--! Hänestä tuntui siltä kuin olisi vastaan kohahtanut ihan viimeinen
ärjyaalto uhaten kaataa hänen elämänsä vaappuvan, myrskyjen kolhiman
purren. Pyhä Jumalan emonen, pitikö hänen vielä saada pelätä yksin
moistakin vaaraa poikiensa sielujen hukaksi --!

Erlend hymyili yhä samaa ilkeää hymyään:

"Johan minä eilisillasta alkaen jotain tällaista aavistelin -- Naakkven
puheista päätellen oli Allart herra ollut vähän liiaksi liehakko.
Sillä tiedänhän minä, ettei missään maailmassa ole ritaristapana
pestata nuorukaista palvelukseen suunannolla, halauksella ja kalliilla
lahjoilla, ennen kuin tämän kuntoa on tarpeeksi koeteltu --"

Vapisten kiireestä kantapäähän kuohahti Kristiina:

"Minkä vuoksi sinä sitten vaaditkaan minua sirottelemaan ruusuja
lattialle ja panemaan pöydälle parhaat liinat mokomalle --" ja hän
viskasi suustaan kehnoimman nimityksen minkä tiesi.

Erlend rypisti kulmiaan. Hän oli ottanut maasta kiven ja tähtäsi sillä
Munanin punaista kissaa, joka maha maata hipoen hiipi seinäviertä
pitkin korkean heinikon suojassa tallin oven edustalla terhenteleviä
kananpoikasia kohti. Hiuu -- viuhahti kivi; katti pyyhkäisi viivana
nurkan taa, ja kanaparvi puski kaakattaen sinne ja tänne. Hän käännähti
vaimoonsa päin:

"-- Minusta tuntui, että pitihän toki saada nähdä miestä, jotta näkisi
olisiko tämä luotettava ihminen -- mutta joka tapauksessa täytyi
minun osoittaa kohteliaisuutta -- enkähän minä ole Allart-herran
rippi-isä. Ja kuulithan itsekin hänen olevan matkalla Osloon." Erlend
naurahti jälleen. "Ja voihan sattua, että joku minun entispäiväin
ystävistäni ja rakkaista heimolaisistani saa kuulla, ettemme mekään
täällä Jørundgaardissa vain istu tappamassa täitä ryysyistämme ja täytä
maaruamme sillillä ja kaurapuurolla --."

       *       *       *       *       *

Bjørgulf poti päänsärkyä ja makasi vuoteessaan, kun Kristiina
illallisen aikaan tuli luhtiin poikien luo, ja Naakkve haikaili, ettei
hänessä ollut miestä lähtemään pirttiin illallispöytään.

"Näytätpä minusta vähän nololta tänä iltana, poikaseni", sanoi äiti
hänelle.

"Hoo, luuletteko te minusta semmoista, äiti?" -- Naakkve hymähti
uhitellen. "Jos näytänkin suuremmalta pässinpäältä kuin toiset ja annan
helpommin sokaista silmäni, niin kannattaako tuosta nolostuakaan --"

"Älä sure sen takia", sanoi isä, kun he istuivat pöydässä ja Naakkve
yhä murjotteli ääntä päästämättä. "Joudut sinäkin vielä kerran onneasi
koettelemaan --"

"Se riippuu siitä, isä", vastasi Naakkve hyvin hiljaa, jotta vain
Erlend kuulisi sen, "saako Bjørgulf lähteä minun kanssani." Sitten hän
nauroi hiljaa. "Mutta puhukaapas Ivarille ja Skulelle siitä mistä juuri
mainitsitte -- ne vain vartovat sitä hetkeä, jolloin heidän siipensä
kantavat lähteä lentoon --"

Kristiina nousi pöydästä ja otti pussihilkan päähänsä. Hän aikoi
lähteä sen mierolais-ukon luo, joka asui Ingebjørgskottetissa, sanoi
hän toisille selitykseksi. Kaksoset pyrkivät hänen mukaansa almusäkkiä
kantamaan, mutta hän sanoi tahtovansa käydä yksin.

       *       *       *       *       *

Illat olivat jo jokseenkin pimeät, ja kirkon pohjoispuolelta lähtien
kävi tie metsän halki Hammeraas-harjun pimennossa. Siellä tuulahteli
aina kylmästi, ja jymisevä virta viuhtoi ilmaan ainaista kosteutta.
Isoja valkoisia yöperhosia parveili tiheänä usmana metsän siimeksessä
-- toisinaan niitä pyrähteli kulkevaa vaimoa kohti; tämän kasvoja
ja hartioita peittävä valkoinen liinahilkka näytti kiehtovan niitä
pimeästä puoleensa. Kristiina viuhtoi niitä pois kädellään pyrkiessään
tietänsä eteenpäin, hänen jalkansa luiskahti liukkailla havunneulasilla
ja iski kipeästi kiemuraisiin puunjuuriin, joita koukerteli polun
poikki.

-- Muuan painajaisuni oli kiusannut Kristiinaa jo monen vuoden ajan.
Ensi kerran hän oli sen nähnyt sen päivän edellisenä yönä, jolloin
Gaute oli syntynyt, mutta monesti perästäpäinkin oli sattunut, että hän
oli herännyt hiestä likomärkänä, sydän pamppaillen ihan kuin se olisi
tahtonut puhkaista rintakehän, ja uneksinut sitten yhä uudelleen saman
unikuvan.

Hän näki edessään kukkaniityn -- jyrkän mäenrinteen kuusimetsän
sisässä, joka tummana ja tiheänä kolmelta taholta piiritti niityn,
kun taas rinteen juurella pieni lampi kuvasteli pinnallaan synkkää
metsää ja sen keskellä aukeavaa viheriäistä, kukkeaa päivänsaloa.
Ilta-aurinko kumotti metsän takaa -- ylhäällä harjunlaella puhkaisivat
sen viimeiset säteet puitten tumman pimennon ja pyyhkivät pitkinä
kultaisina väräjävinä viiruina aukean kuvetta alaspäin, ja alhaalla
lammen pinnalla uiskenteli heleitä auringon kultaamia pilvenhattaroita
ulpukanlehtien lomassa.

Keskellä mäenrinnettä näki Kristiina lapsensa seisomassa
koreiden mäkitervakoiden ja voikukkien ja viheriänvivahteisten
sorsanputkisarjain nietoksessa. Naakkvesta lienee hän tätä ensi
kerran uneksinut -- silloinhan hänellä oli ollut lapsia vain kaksi,
ja Bjørgulf makasi vielä kätkyessä. Myöhemmin hän ei enää koskaan
varmasti tiennyt, mistä lapsestaan hän sellaista uneksi -- nuo
reunoilta leikatun kullanruskean tukan alta paistavat pienet pyöreät
ja päivettyneet kasvot näyttivät hänestä muistuttavan milloin
mitäkin hänen pienokaisistaan, mutta aina oli hänen näkemänsä
lapsi pari- kolmevuotias poikanen ja puettuna samanlaiseen pieneen
ruskeanpunaiseen kolttuun, jollaisia hän ompeli pikkuisilleen
arkipuvuiksi kotonakehrätystä villasta ja jotka oli värjätty mataralla
ja reunustettu punaisilla nauhoilla.

Itse hän oli välistä seisovinaan lammen toisella rannalla. Tai hän
ei ollut lainkaan sillä paikalla, missä kaikki tuo hänen uneksimansa
sattui, mutta näki kuitenkin kaikki tyynni hyvin --.

Hän näki pikku poikansa kuljeskelevan sinne ja tänne ja hieroskelevan
kasvojaan haistellessaan kukkia. Ja vaikka hänen sydäntään viilsikin
tympeä tuska, aavistus jostakin tulevaisesta pahasta, niin alkoi tämä
uni kuitenkin aina voimakkaalla, värjyvällä onnentunteella, kun hän
näki pienoisen pilttinsä leikittelevän korealla kukkanurmella.

Sitten hän äkisti huomaa, kuinka ylhäältä metsänreunan pimennosta
irtautuu jokin elävä, karvainen möhkäle. Se liikkuu äänettömästi, sen
pienet ilkeät silmät välkehtivät. Karhu tulee aivan niitynreunaan,
seisoo etukumarassa ja huojuttaa päätään ja hartioitaan. Sitten se
ottaa vauhtia. Kristiina ei ollut koskaan nähnyt elävää karhua, mutta
sen hän tiesi, etteivät ne tuolla tapaa juokse; mikään oikea karhu ei
tämä ollut. Se juoksee kuin kissa ja vaalenee sitten ihan silmissä
-- kuin mikäkin hallava, takkuinen jättiläiskissa se liukuu pitkää,
pehmeää, viettävää rinnettä alas.

Äiti kärsii kuolemankauhua eikä kuitenkaan kykene liikahtamaan
paikaltaan pienokaistaan pelastamaan; hän ei edes saa ääntä kurkustaan
varottaakseen tätä. Silloin lapsi viimein älyää, että jotain on
tulossa; se kääntyy puolittain ja katselee taaksensa kaltaalle.
Päästäen pienen hirvittävän kirkaisun se yrittää karata alaspäin,
nostelee pikkulasten tavoin jalkojaan korkealle ruohikossa, ja
äiti kuulee tarkasti mehukkaiden putkien naksahtelevan, kun ne
lapsen jaloissa menevät poikki. Sitten pojan jalka tarttuu johonkin
nurmikossa, lapsi kuukahtaa suinpäin kasvoilleen, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä on peto sen kimpussa selkä kumarassa ja kuono
alhaalla etukäpälien välissä. Silloin äiti herää --.

Joka kerta hän jäi makaamaan valveilla tuntikausiksi ennen kuin kykeni
rauhoittumaan -- untahan tuo kaikki vain olikin! Pienimmän lapsensa,
joka makasi hänen ja seinän välissä, hän puristi kiihkeästi povelleen
-- ajatellen, että jos tuo kauhea olisi todellisuudessa tapahtunut,
niin olisihan hän voinut tehdä vaikka mitä pelastaakseen pienokaisensa
-- pelottaa petoa huutamalla ja seivästä heristämällä -- ja olihan
hänellä vyössään sitä paitsi aina pitkä, terävä puukko.

Ja juuri kun hän oli tuollaisella lepertelyllä viihdyttänyt mielensä
lepoon, tulla tulvahti koko tuo sanomaton tuska uudestaan hänen
sieluunsa -- jälleen hän seisoi unessa avuttomana ja näki pikku raukan
poloiset turhat ponnistelut päästä irti armottomasta jalka-ansasta
ja väkevästä, hirvittävästä pedosta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen
verensä ihan ruvennut kiehumaan ja polttamaan, niin että hänen
ruumiinsa oli raueta sen kuumuudesta ja sydämensä pakahtua, kun se ei
jaksanut kestää niin valtaista veriaaltoa --.

       *       *       *       *       *

Ingebjørgskottet sijaitsi ylhäällä Hammeraas-harjun rinteellä, hiukan
sen tunturipolun alapuolella, joka vei metsästä harjun laelle. Maja oli
seistä törröttänyt siinä jo monta monituista vuotta, ja maa oli annettu
vuokralle eräälle miehelle, joka oli saanut raivata itselleen vähän
halmetta tuvan ympärille. Muuan mierolais-äijä, joka kerjuumatkoillaan
oli uupunut kesken ja jäänyt sinne virumaan, oli nyt majan asujaimena.
Kristiina lähetti ruokaa ja vaatetta ja lääkettä miehelle kuultuaan
tämän kurjasta tilasta, mutta itsellään ei hänellä ollut tähän asti
ollut aikaa käydä sairasta katsomassa.

Kristiina näki, että miesparka teki loppuaan. Hän antoi tuomisensa
mierolaisvaimolle, joka oli jäänyt hoitamaan vanhusta, autteli sairasta
sen vähän minkä voi, ja kuultuaan, että pappia oli lähetetty hakemaan,
hän pesi sairaan kasvot, kädet ja jalat, jotta ne olisivat puhtaat
viimeistä voitelua vastaanottamaan.

Kurjassa mökkirähjässä oli aivan sakealta savua ja hirvittävän
tympäisevää köyhänlöyhkää. Kun kaksi naista tuli uutisraivaajan
puolelta sairaan luo, pyysi Kristiina heitä noutamaan Jørundgaardista
kaikkea mitä tarvittiin, sanoi sitten hyvästit ja lähti. Häntä oli
ruvennut ihmeellisesti pelottamaan tavata täällä pappi Corpus Dominin
kera ja senvuoksi hän kohta poikkesi ensimmäiselle vastaantulevalle
syrjätielle.

Se oli vain lampaiden polku, kuten hän heti kohta huomasi, ja se vei
hänet suoraan ryteikköön. Tuulen kaatamat kelopuut ilmassa törröttävine
juurikkoineen näyttivät ihan kammottavilta; hänen oli pakko kiipeillä
niiden ylitse, missä ei päässyt vieritse välttämään. Näljäinen sammal
livetti hänen jalkainsa alla, kun hän yritti kavuta isojen paasien
lomitse. Hämähäkinseittiä tahmautui hänen kasvoihinsa, ja oksat löivät
häntä ja repivät hänen vaatteitaan. Yrittäessään puronuoman poikki
tai tullessaan jyrkästi viettävään metsän aukeamaan oli hänellä tuska
ja työ löytää tietä tiheän ja limaskaisen lepikon läpi. Ja ilkeitä
valkoisia yöperhosia liiteli vastaan joka paikassa, parveili pimennossa
puitten alla ja lehahti suurina untuvapilvinä ilmaan kanervamättäiltä,
kohta kun hän painoi niitä jalallaan.

Mutta vihdoin viimein hän pääsi Laagen-järveä kohti viettäville
tasaisille kallioille. Siellä kasvoi pientä käkkyrämäntyä, ja puiden
oli pakko pystyssä pysyäkseen kurottaa juurensa ilmaan ja kietoa ne
yhteen, sillä maaperä oli miltei paljas, vain kuivan, vaaleanharmaan
jäkälän peittämä, joka ratisi jalkojen alla -- paikka paikoin paistoi
välillä mustunut kanervikkomätäs. Havunneulasten pihkainen haju oli
kuumempi ja kirpeämpi ja kuivempi kuin ylempänä vuorella -- täältäpäin
paistoi männikkö alas aina keltaiselta ja kuivaksi paahtuneelta jo
alkukeväästäkin. Valkoiset yökköperhoset seurasivat häntä hellittämättä.

Koskenkohina viekoitteli häntä puoleensa. Hän astahti aivan jyrkänteen
reunalle ja katseli alas. Syvyydessä suihkusi ja kiehui vesi valkoisina
vaahtopäinä syöksyessään pohjapaasien yli suvannosta suvantoon.

Koskien yksitoikkoinen pauhina uuvutti hänen muutenkin väsynyttä
sieluaan ja ruumistaan. Se muistutti muistuttamistaan jostakin --
jostakin, mikä oli tapahtunut ennen muinoin ja mistä pitäen hän
oli alkanut tuntea, ettei hän jaksanut kantaa sitä kohtaloa, jonka
hän omin tahdoin oli valinnut osakseen. Hempeän, hellien suojatun
neitsyytensä hän oli antanut alttiiksi raatelevalle aistilemmelle --
tuhannessa tuskassa hän oli saanut elää siitä pitäen, orjanaisena aina
ensimmäisestä äitiydestään lähtien. Maailman omaksi hän oli kokonaan
antautunut nuoruusvuosina, ja mitä kovemmin hän rimpuili ja reuhtoi
maailman ansassa, sitä tiukemmin sitein maailma piteli häntä vankinaan.
Poikiaan hän pyrki varjelemaan siivin, joita kahlehti maallisten
huolien orjankahle. Hätänsä ja tuskansa ja sanomattoman heikkoutensa
hän oli koettanut salata kaikilta ihmisiltä, käynyt tietänsä selkä
suorana ja levollisin katsein, ollut vaiti suruistaan ja taistellut
lastensa ajallisen menestyksen hyväksi kaikin mahdollisin keinoin.

Mutta alati kalvoi ja jäyti mieltä tuo salainen, henkeä salpaava tuska
-- jos heidän käy pahoin, niin en jaksa sitä kestää. Ja syvimmällä
sydämensä pohjalla hän kapinoi isänsä ja äitinsä muistoa vastaan. Niin
olivat nämäkin eläneet tuskassa ja huolessa lastensa takia, päivä
päivältä kuolemaa kohti astellessaan, mutta he olivat jaksaneet kantaa
kuormansa -- ei siksi, että olisivat rakastaneet lapsiaan vähemmän,
vaan siksi että olivat rakastaneet heitä paremmalla rakkaudella --.

Ja pitikö hänen nyt nähdä kamppailunsa loppuvan tähän päätökseen!
-- Oliko hän kantanut kohdussaan parven levottomia haukanpoikasia,
jotka istuivat pesänsä reunalla ja odottelivat kärsimättömästi sitä
hetkeä, jolloin heidän siipensä kantaisivat heidät kauas sinertävien
tuntureiden yli. Ja heidän isänsä läjäytti vain kämmeniään yhteen ja
nauroi -- lentäkää, lentäkää, haukanpoikaseni --!

Verisiä riekaleita hänen sydänjuuristaan he kiskoisivat mukaansa
lentäessään pois, ja siitä he eivät tietäisi mitään. Ja sitten hän
jäisi istumaan jälleen ypö yksin, ja kaikki sydänjuuret, jotka kerran
olivat solmineet hänet kiinni vanhaan lapsuudenkotiin, hän oli itse
ratkonut irti. -- Sellaiseksi tulisi hänen elämänsä sitten, ettei se
ole elävän eikä kuolleen ihmisen oloa --.

       *       *       *       *       *

Hän kompastelihe, syöksähteli suinpäin eteenpäin valjun hallavalla,
rutikuivalla poronjäkäläpohjalla, viitta kietaistuna tiiviisti
korville, sillä mieltä etoi, kun se tarrautui kiinni mäntyjen
käppyräoksiin. Vihdoin viimein hän pääsi niille pienille
niittysaroille, joita aukeni pitäjäntuvan ja kirkon pohjoispuolella.
Hoiperrellessaan liejuista niittyä pitkin, hän erotti edessään
ihmishahmon. "Sinäkö se olet, Kristiina?" Hän tunsi huutajan miehekseen.

"Kauanpa sinä viivyitkin", sanoi Erlend. "On jo yötinen aika,
Kristiina. Minä rupesin pelkäämään sinun puolestasi."

"Rupesiko sinua pelottamaan minun takiani?" Kristiinan ääni soinnahti
kalseammalta ja tylymmältä kuin hän tahtoikaan.

"Eipä juuri pelottamaankaan. Mutta pistipä vain päähäni, että lähtisin
hakemaan sinua."

He eivät vaihtaneet monta sanaa astuessaan kahden etelään päin. Oli
aivan hiljaista heidän kartanolle tullessaan. Jotkin kotona olevista
hevosista syödä narskuttivat nurmea seinävierillä, mutta kaikki väki
oli jo nukkumatiloillaan.

Erlend meni suoraan ylisparvea kohti, mutta Kristiina poikkesi kodalle
päin. "Vilkaisenpahan sinne", vastasi hän miehensä kysymykseen.

Mies seisoi ylistuvan parvekkeella nojaten kaiteeseen ja odotellen
vaimoaan, jonka näki tulevan kodasta palava päre kädessä ja menevän
keittiöön. Mies odotteli aikansa -- sitten hän juoksi alas ja meni
vaimonsa perästä keittiöön.

Tämä oli sytyttänyt kynttilän ja asettanut sen pöydälle. Erlend tunsi
merkillisen pelon puistatuksen ruumiissaan nähdessään Kristiinan
seisovan tyhjässä tuvassa yksinäisen valotuikun ääressä -- tuvassa oli
vain kiinteät seinäpenkit, ja kynttilän loimossa paistoivat kuluneet
laudat paljailta ja säröisiltä. Liesi oli kylmillään ja puhtaaksi
lakaistu, päreen karsi vain ritisi ja lekotteli vielä sillä. Tämä
tupa ei ollut Erlendillä ja Kristiinalla käytössä, ja ainakin puoli
vuotta oli siitä, kun sitä viimeksi oli lämmitetty. Ilma siellä oli
niin ihmeellisen ummehtunutta; täältä puuttui tykkänään asutun suojan
moninaiset elävät hajut, räppänää ja ovea ei varmaankaan ollut aukaistu
koko aikana -- ja sitten löyhkäsi siellä villalta ja nahalta; moniaita
kokoonkäärittyjä vuotakasoja ja villasäkkejä, jotka Kristiina oli
erotellut aitassa säilytetyistä tavaroista, oli pinottu siihen tyhjään
sänkyyn, jossa Lauritsa ja Ragnfrid aikoinaan olivat maanneet.

Pöydällä oli koko joukko pieniä lankavyyhtiä -- pellavaista neuletta ja
villalankaa, jotka Kristiina oli pannut syrjään lankoja värjätessään.
Niitä hän siinä hypisteli ja järjesteli sormillaan.

Erlend istahti isännäntuolille pöydän päähän. Iso tuoli näytti niin
merkillisen tyhjältä tuon hoikan miehen istua, kun siitä oli riistetty
kaikki entiset pielukset ja päällisvaate. Molemmat Olavin-ritarit
ristinkuvin merkittyine kypärineen ja kiipineen, joiden kuvat Lauritsa
oli veistellyt tuolin kädensijoiksi, irvistelivät happamennäköisinä ja
pahantuulisina Erlendin pienien ruskeitten nyrkkien alta. Niin hyvästi
kuin Lauritsa ei kukaan ollut kyennyt veistelemään lehtikoristeita
ja eläinkuvioita, mutta ihmisen hahmoa ei hän ollut oikein saanut
syntymään.

Kauan oli hiljaista aviopuolisoiden kesken, eikä muuta ääntä kuulunut
yön autiudessa kuin nurmea syöväin hevosten narskutus.

"Etkö joudu kohta vuoteeseen, Kristiina?" kysyi Erlend viimein.

"Entä itse?"

"Ajattelin odotella sinua", sanoi mies.

"Minun ei tee mieli käydä parvelle -- en saa kuitenkaan nukutuksi --"

"Mikä sinun mieltäsi nyt oikein painaakaan, Kristiina, kun et luule
saavasi nukutuksi?" kysyi mies hetken perästä.

Kristiina oikaisi selkänsä. Hän seisoi ja hypisteli sormiensa välissä
kanervanvihreätä villalankavyyhteä.

"Mitä sinä puhelitkaan tänään Naakkven kanssa --?" Hänen täytyi
nielaista pari kertaa, kun hänen kurkkuaan niin kuivi. "Semmoisen
neuvon tunnuit antavan, joka ei hänelle kelvannut -- te haastelitte
jotain Ivarista ja Skulesta --"

"Ohoo -- senkös sinä panitkin merkille!" Erlendiä nauratti hiukan.
"Sanoinhan vain pojalle, että onhan minulla vävykin, kun oikein
muistan. -- Vaikka tuskinpa Gerlak enää olisi yhtä nöyrää miestä kuin
ennen aikaan, jolloin hän suuteli kättäni ja kantoi viittaani ja
miekkaani. Mutta hänellä on laivoja merellä -- ja rikkaita sukulaisia
sekä Bremenissä että Englannissa. Se mies ehkä oivaltaa nyt, että hänen
asiansa on auttaa vaimonsa veljiä eteenpäin maailmassa -- en sitä
minäkään säästellyt tavaraani, kun olin rikas ja naitoin tyttäreni
Gerlak Tiedekeninpojalle."

Kristiina ei virkkanut mitään. Viimein sanoi Erlend hiukan kiukkuisesti:

"Hyvä isä sentään, Kristiina, älähän nyt seiso ja tuijota siinä kuin
olisit kivipatsas --"

"Enpä minä vain osannut ajatella, kun me molemmat ensin yhteen tulimme,
että meidän lastemme täytyisi käydä mieroa ja anella leipäänsä
vierasten taloista."

"En sitä, saakeli soikoon, minäkään ajattele! Mutta jos heidän pitää
lappaa ruokaa sisäänsä seitsemään mieheen näillä sinun tiloillasi, niin
moukiksi he siitä ravinnosta kasvavat, Kristiinaiseni -- ja luulisinpä
minä sentään poikani pystyvän johonkin parempaankin. Aika rasavillejä
näyttää Ivarista ja Skulesta varttuvan -- mutta sellaisillepa pojille
maailma taritsee niin vehnästä kuin hunajakakkuakin; niistä tulee
miehiä, jotka leikkaavat leipänsä miekallaan."

"Palkkasotureitako sinä aiot pojistasi tehdä --?"

"Palkkasoturi olin itsekin, kun olin nuori ja seurasin Jaakko-kreivin
matkassa. Jumala hänelle rauhan antakoon, sanon minä -- silloin sain
toki oppia vähin sellaista, mitä mies ei muuten opi tässä maassa --
istuipa sitten öykkärinä pöytänsä päässä hopeavyö mahallaan ja olutta
maaruunsa särpien tahi nuokkui auransa kurjessa ja haisteli kaakkiensa
takaperiä. Reilusti ja riuskasti minä silloin elelin kreivin pestissä
-- sen sanon, vaikka olinkin saanut tämän jalkavammani jo Naakkven
ikäisenä ollessani. -- Sainpa toki ainakin nauttia nuoruudestani
silloin --"

"Vaikene!" Kristiinan silmissä musteni. "Eikö sinusta olisi suurin
synti ja häpeä, jos pojistani tulisi samanlaisen onnettomuuden orjia
--?"

"Olisi kylläkin; Jumala varjelkoon heitä lankeamasta samaan kuoppaan
-- mutta eipä heidän tarvitse matkia kaikkia isänsä typeryyksiä. Voi
sitä olla ritarikin, Kristiina, ilman että silti on pakko saada moista
syntitaakkaa hartioilleen --"

"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, niin sanotaan sanassa,
Erlend!"

"Hm, tuota olen kyllä kuullut, kultaseni. Ja kuitenkin kuolivat
useimmat sekä sinun että minun esi-isistäni kristillisesti vuoteissaan
ja saivat osakseen viimeisen voitelun ja sielunavun, Kristiina. Eihän
sinun tarvitse mennä kauemmas kuin omaan isääsi -- olipahan hän
nuoruudessaan näyttänyt olevansa kelpo miekkanies hänkin --"

"Hänen piti palvella kuninkaan sotajoukoissa, ja kuninkaan käskystä
hän, kuten muutkin, tarttui aseisiin puolustaakseen kotinurkkia. Ja
kuitenkin isä itse sanoi, ettei Jumalan tahto ole, että me kastetut,
kristityt miehet kannamme asetta toisiamme vastaan --"

"Ehei, sen tiedän. Mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen
millaiseksi se tuli, kun Aatami ja Eeva söivät siitä puusta -- ja se
sattui ennen minun aikaani; enhän minä sille mitään mahda, että me
synnissä siitetyt ja syntyneet olemme?-"

"Jumalattomasti sinä nyt puhelet --!"

Erlend keskeytti hänet kiivaasti:

"Kristiina -- sinä tiedät hyvin sen -- en ole ikinä ollut hidas
katumaan ja sovittamaan syntejäni mikäli vain olen kyennyt. Mikään
hurskas mies minä en ole, se on totta. Olen saanut nähdä liian paljon
jo lapsuusvuosistani ja poikaiästäni alkaen. Isäni oli parasta poikaa
kapitulin mahtiherrojen kanssa -- näitä juoksenteli kuin pieniä
porsaita alituisesti hänen luonaan -- Eiliv herra siihen aikaan,
kun hän vielä oli pappi, ja herra Sigvat Lande ja koko muu joukko,
eivätkä he tuoneet mukanaan paljoakaan muuta kuin iänikuista riitaa
ja toraa -- uppiniskaisesti ja kelvottomasti käyttäytyivät omaa
arkkipiispaansa vastaan -- siitä he eivät käyneet yhtään pyhemmiksi ja
rauhaa rakastavammiksi, että joka päivä pitelivät kaikkein pyhimpiä
pyhimyskaluja käsissään ja kohottivat ilmaan Herramme itsensä leivän ja
viinin muodossa --"

"Emme me ole kelvolliset pappeja tuomitsemaan -- isä sanoi aina, että
meidän velvollisuutemme on notkistaa polvemme heidän pappeudelleen ja
olla heille kuuliaiset, mutta että heidän luonnollinen ihmisensä on
yksistään kaikkivaltiaan Jumalan tuomion alainen --"

"Johoo, niinpä kyllä!" Erlend venytteli vähän sanojaan. "Tiedänhän
minä hänen sellaista sanoneen, ja olet sinä siitä ennenkin puhunut.
Ja tiedän senkin, että sinä olet hurskasluontoisempi ihminen kuin
mitä minä jaksan olla -- ja sittenkin, Kristiina, on minun vaikea
saada päähäni, että oikein ja Jumalan sanan mukaista olisi, että
sinä aina haudot noita menneitä mielessäsi etkä koskaan saata niitä
unohtaa. Kauhean pitkämuistinen oli sinun isäsikin, Lauritsa-vainaja
-- ei silti, että sanoisin isästäsi mitään muuta kuin että hän oli
hurskas ja ylhäisen hyvä ihminen, ja sellainen olet sinäkin, sen minä
tiedän -- mutta monesti, kun sinä puhelet niin lempeästi ja kauniisti,
kuin olisi suussasi pelkkää hunajaa, niin minua pelottaa, että sinä
samalla kuitenkin vatvot sydämessäsi vanhoja vääriä tekoja, ja Jumala
tuomitkoon, oletko sinä yhtä hurskas mieleltäsi kuin kieleltäsi --"

Yhtäkkiä kuukahti Kristiina etunojoon, kaatui rinta pöytää vasten
kätkien päänsä käsivarsien väliin ja alkoi parkua. Erlend kavahti
pystyyn -- vaimo huusi ja itki ankarin, puistattavin nyyhkytyksin, niin
että selkä tärähteli. Erlend tarttui häntä hartioihin:

"Kristiina, mikä sinun on --? Mikä sinun on?" toisteli hän, istahti
vaimonsa viereen penkille ja koetteli nostaa hänen päätänsä pystyyn.
"Kristiinaiseni -- älähän huoli noin hirveästi itkeä -- ihanhan minä
pelkään sinun kadottaneen järkesi --"

"Minua pelottaa!" Kristiina oikaisi itsensä pystyyn ja puristi kätensä
nyrkkiin sylissään. "Minua niin pelottaa -- oi laupias Maaria-emonen,
auta meitä poloisia -- minua niin pelottaa, mitä kaikista pojistani
tuleekaan --"

"Niin, Kristiinaiseni -- mutta sinä saat tottua siihen -- sinä et
_voi_ enää kauankaan pidellä heitä hameittesi turvissa -- kohta tulee
heistä miehiä, kaikista meidän pojistamme. Ja sinä olet niinkuin imisä
narttu --" Erlend nosti toisen jalan toisen yli, piti käsiään ristissä
polvella ja katseli hiukan väsyneenä vaimoaan -- "sinä irvistät
hampaitasi silmittömästi sekä tutuille että vieraille, kohta kun tulee
puhe poikueestasi."

Vaimo nousi äkisti seisomaan, oli ääneti kotvan aikaa ja väänteli
käsiään. Sitten hän rupesi kiivaasti astelemaan edestakaisin lattialla.
Hän ei vieläkään virkkanut mitään, ja Erlend istui ja katseli häntä
vaiti.

"Skule --" Kristiina pysähtyi miehensä eteen. "Onnettomuutta ennustavan
nimen sinä annoit sille pojallesi. Mutta sinä tahdoit sitä väkisin
-- sinä _tahdoit_, että herttuan muisto nousisi jälleen eloon siinä
lapsessa --"

"Siinä nimessä ei ole mitään vikaa, Kristiina. Onnettomuuttako -- sitä
sattuu monenlaista. Minä muistin, kun kohotin isoäitini isän muiston
eloon pojassani, että onni petti tämän, mutta kuningas hän sittenkin
oli totisesti ja paremmalla oikeudella kuin se harjantekijän sikiö --"

"Olittepa te kuitenkin aika mahtavia siitä hyvästä, sinä ja Munan
Baardinpoika, että olitte Haakon-kuninkaan sukulaismiehiä."

"Niin, tiedäthän, että Sverren suku sai kuningasverta suoniinsa isäni
tädistä, Margret Skulentyttärestä --"

Pitkän siunaaman tuijottivat mies ja vaimo toisiaan silmiin.

"Tiedänpä kyllä, mitä sinä ajattelet, emäntäiseni armas." Erlend
nousi ja kävi jälleen isännänistuimelle. Nojaten käsillään molempiin
veistokuvan kypäripäihin hän kumartui hiukan etunojoon ja hymyili
kylmästi ja ärsyttävästi. "Mutta näethän hyvin, Kristiinaiseni, etten
minä ole maahan sortunut, vaikka minusta tulikin köyhä ja hyljeksitty
mies. Saat sen kernaasti tietää -- minä en sitä pelkää, että isieni
suku on minun mukanani iäksi kaikeksi suistunut vallasta ja kunniasta.
Minutkin onnetar petti -- mutta jos uhkayritykseni olisi vienyt
perille, niin istuisin nyt poikieni kanssa kuninkaan oikealla kädellä,
mihin meillä hänen veriheimolaisinaan olisikin synnynnäinen oikeus.
Minun kohdaltani on leikki lopussa, kuten sanoin -- mutta kun katselen
poikasiani, Kristiina, niin näen heidän osakseen tulevan sellaisen
kohtalon, johon he sukuperänsä nojalla ovatkin oikeutettuja. Sinun ei
tarvitse vaikeroida niin surkeasti heidän takiaan, etkä sinä saa pyrkiä
kahlehtimaan heitä ikuisesti tänne syrjäiseen loukkoon -- anna sinä
heidän vapaasti koetella siipiään, ja silloin ehkä saat nähdä, ennen
kuin kuolema ummistaa silmäsi, että he ovat jälleen saaneet kiinteän
jalansijan isänsä aatelisperinnössä --"

"Kylläpä sinä jaksatkin lörpötellä!" Katkeran kuumia vihankyyneleitä
pyrki nousemaan vaimon silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne rystysillään ja
nauroi irvistellen:

"Sinä näytät olevan vielä lapsellisempi kuin omat poikasi, Erlend!
Tuollaista sinä viitsit jaaritella -- ja nyt on vielä sama päivä,
jolloin Naakkve oli vähällä saada osakseen sellaisen kunnian, jota
kristityn suu ei kehtaa edes nimittääkään, jollei Jumala laupeudessaan
olisi varjellut meitä --"

"Minunpa siinä sitten sallittiin olla Jumalan välikappaleena sillä
kertaa" -- Erlend kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän sanoi hyvin
totisesti:

"Sellaista sinun ei tarvitse pelätä, Kristiina-rukkani -- tämäkö se on
säikyttänyt sinut ihan järjiltäsi, vaimo poloiseni!" Hän loi katseensa
maahan ja sanoi melkein hämillään: "Sinun pitää muistaa, Kristiina --
sinun autuas isävainajasi rukoili meidän lastemme puolesta, niinkuin
hän rukoili meidän kaikkien puolesta alituisesti. Ja minä uskon
lujasti, että niin hyvän miehen esirukoukset auttavat monestakin
pulasta ja vaarasta -- kaikkein pahimmastakin --" Vaimo näki hänen
salaa tekevän ristinmerkin peukalollaan rintansa yli.

Mutta Kristiina oli niin suunniltaan katkeruudesta, että tuokin vain
ärsytti häntä yhä enemmän:

"Sillä sinä siis lohdutat itseäsi röhöttäessäsi siinä isäni
isäntätuolilla, että poikasi pelastautuvat hänen rukouksillaan,
niinkuin heitä ruokitaan hänen perinnöllään --"

Erlend kalpeni:

"Tarkoitatko sinä, Kristiina -- että minä olen arvoton istumaan
Lauritsa Bjørgulfinpojan istuimella?"

Vaimo liikutti huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan kuuluviin. Erlend
nousi pystyyn ja kumartui häntä kohti:

"Sitäkö sinä tarkoitat -- sillä jos niin teet, niin en Jumal'avita
koskaan enää istu siinä."

"Vastaa", sanoi hän jälleen, kun vaimo pysyi äänettömänä. Kristiinan
ruumiin läpi kävi pitkä puistatus.

"Hän oli -- parempi isäntä ja aviomies --. hän, joka istui siinä --
ennen sinua", sai hän vihdoin töin tuskin sanotuksi.

"Varjele kieltäsi, Kristiina!" Erlend astui pari askelta lähemmäksi
vaimoaan. Tämä suoristautui äkisti:

"Niin, lyö vain minua -- olen sen kestänyt ennenkin, joten jaksan sen
nytkin kestää."

"Lyödäkö sinua -- sitä en ajatellut." Erlend seisoi ja painoi
nyrkkiään pöytään; jälleen he tuijottivat toisiinsa, ja jälleen oli
miehen kasvoilla tuo merkillinen outo levollisuus, jonka vaimo oli
joskus ennenkin ihmeekseen niillä nähnyt. Nyt se ärsytti hänet aivan
hurjuuteen saakka. Hän tiesi olevansa itse täysin oikeassa, Erlendin
jaaritus oli vallan järjetöntä, edesvastuutonta -- mutta tuo Erlendin
kasvojen ilme sai hänet tuntemaan kuin olisi koko vääryys ollut hänen
omalla puolellaan.

Hän katseli miestään silmiin, ja vaikka hän itse ihan vapisi pelosta
sitä sanoessaan, sanoi hän kuitenkin:

"Minä pelkään, ettei minun poikaini osana tule olemaan kohottaa sinun
sukuasi jälleen kunniaan siellä Trønden puolella."

Erlend valahti veripunaiseksi:

"Et siis malttanut olla muistuttamatta minulle Sunniva Olavintyttärestä
--"

"Enhän minä hänen nimeään maininnut, vaan sinä itse."

Erlend punastui vielä enemmän:

"Etkö sinä ole tullut koskaan ajatelleeksi, Kristiina -- ettet sinäkään
ollut vallan syytön siihen -- onnettomuuteen --

"Muistatko sitä iltaa siellä Nidarosissa -- kun minä tulin sinun
vuoteesi viereen. Kovin onneton olin silloin ja suruissani, että olin
rikkonut sinua vastaan, emäntäiseni -- minä tulin pyytämään sinulta
anteeksi -- väärintekoani. Sinä vastasit minulle käskemällä palaamaan
sinne, missä olin maannut edellisenkin yön --"

"Voinko minä silloin tietää, että olit maannut sukulaisesi vaimon
vieressä --"

Erlend seisoi hetkisen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan vaihteli
väri. Sitten hän käännähti kannoillaan ja lähti pirtistä sanaakaan
sanomatta.

Vaimo ei liikahtanutkaan -- kauan hän seisoi hievahtamatta alallaan
kynttilään tuijottaen, yhteen puristetut nyrkit leuan alla.

Vihdoin hän viskasi niskojaan ja hengähti syvään. Kerran sieti mies
saada kuullakin tuosta asiasta --.

       *       *       *       *       *

Sitten hän havahtui kuullessaan hevosenkavioiden kapsetta kartanolta
-- hän erotti kapseesta miehen taluttavan hevosta. Hän hiipi ovelle ja
kynnyksen yli kuistille, piilottautui kannatinpylvään taa ja kurkisti
pihalle.

Yö alkoi jo hämärtyä aamuksi. Ulkona kartanolla seisoivat Erlend ja Ulf
Haldorinpoika. Erlend piteli hevostaan, ja vaimo näki sen satuloiduksi
ja miehen matkaan sonnustautuneeksi. Miehet puhelivat keskenään kotvan
aikaa, mutta hän ei voinut erottaa sanoja. Sitten hypähti Erlend
satulaan ja lähti ratsastamaan käyntijalkaa pohjoiselle veräjälle; hän
ei katsahtanut taakseen, mutta näytti yhä puhelevan Ulfin kanssa, joka
astui hevosen rinnalla.

Miesten jouduttua kujaan kyyristyi Kristiina kaiteen yli kuuntelemaan,
riensi sitten niin äänettömästi veräjälle kuin taisi, seisahtui sinne
tultuaan ja kuulosteli jälleen -- nyt hän voi kuulla, kuinka Erlend
pani Mustan ravaamaan valtatietä pitkin.

Vähän ajan perästä palasi Ulf takaisin. Hän seisahtui ällistyneenä
nähdessään emännän veräjällä. Siunaaman ajan he tuijottivat toisiaan
harmaassa hämärässä. Ulf oli paljain säärin töppösissään ja viitta
pelkän paidan yllä.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi emäntä kiivaasti.

"Sen kai itse tiedät -- minä en sitä arvaa."

"Minne hän lähti ratsastamaan?" kysyi Kristiina jälleen.

"Haugeniin." Ulf vaikeni hetkeksi. "Erlend tuli herättämään minut --
sanoi tahtovansa ratsastaa sinne jo yötä myöten -- kiire hänellä näytti
olevan; oli joitakin asioita täällä talossa, joita hän pyysi minun
toimittamaan hänen poissa ollessaan."

Kristiina oli kauan ääneti.

"Oliko hän silloin vihoissaan?"

"Rauhallinen hän oli." Hetken perästä sanoi Ulf hiljaa: "Minä pelkään
vähän, Kristiina -- etköhän sinä liene sanonut hänelle semmoista, mikä
olisi ollut paras jättää sanomatta?"

"Sietäköön Erlendkin kerran, että hänelle puhutaan kuten järkevälle
miehelle", vastasi emäntä kiivaasti.

He kävelivät verkalleen pihan yli. Ulf kääntyi omalle pirtilleen, mutta
Kristiina seurasi häntä:

"Ulf, kuoma", puheli hän hätäisesti, "ennen vanhaan sinä pyytelit
alituisesti, että minä poikaini takia pysyisin kovana ja puhuisin
järkeä Erlendille."

"Niin, minä olen viisastunut iän mukana, Kristiina, mutta sinä et ole
sitä tehnyt", vastasi toinen samaan sävyyn kuin ennen.

"Hyvinpä sinä osaatkin minua lohduttaa", sanoi emäntä katkerasti.

Mies laski kätensä raskaasti naisen olkapäälle, mutta ei aluksi
virkkanut mitään. He seisoivat äänettöminä -- ympärillä oli niin
hiljaista, että molemmat voivat erottaa kosken ikuisen kohinan, jota he
muulloin eivät panneet merkille. Etäämpänä kylillä kiekuivat kukot, ja
Kristiinan kartanokukko vastasi kaikuvasti tallista.

"Niin, Kristiina, minä olen saanut oppia säästelemään lohdutuksiani
-- sitä tavaraa onkin vahvasti tarvittu tässä talossa elellessä -- ja
nytkin meidän täytyy säästellä sitä, sillä eihän tiedä kuinka kauan
sitä vielä tarvitaan --"

Kristiina riistäytyi irti hänen kätensä alta; purren hampaansa tiukasti
alahuuleen hän käänsi kasvonsa syrjään ja pakeni sitten juoksujalkaa
kartanoa alas tyhjään keittiötupaan.

Aamu oli jäätävän kylmä; hän kietoi viittansa tiiviisti ympärilleen ja
veti hilkan huppuun päänsä yli. Kokoon lysähtäneenä, yökasteesta märät
jalat hameen alle vedettyinä ja ristiin pannut käsivarret polvillaan
hän istui kylmän lieden reunalla mietteisiinsä painuneena. Tavan takaa
värähtelivät hänen kasvonsa, mutta itkua ei tullut.

       *       *       *       *       *

Hän lienee nukahtanut ja havahtui sitten äkisti pystyyn selkä kipeänä,
kylmästä kohmettunein ja kankein jäsenin. Ovi oli raollaan -- hän näki
täyden päivän paistavan kartanolle.

Kristiina meni kuistiin -- aurinko oli jo korkealla, alhaalta
tarhahaasta hän kuuli sen hevosen tiu'un helinän, joka äskettäin
oli käynyt rammaksi. Hän katseli uutispirtille päin. Siellä hän
näki pikku Munanin seisovan ylisparvekkeella ja kurkistelevan ulos
kannatinpilarien välistä.

Pojat -- ajatus näistä kuohahti hänen sydämensä läpi. Mitähän he
olivatkaan arvelleet, kun herätessään olivat nähneet vanhempien vuoteen
ihan koskemattomaksi!

Hän juoksi kiireesti pihan poikki lapsen luo -- Munan oli paljaassa
paidassaan. Kohta kun äiti saavutti pojan, tämä pisti kätensä hänen
käteensä aivan kuin olisi ollut peloissaan.

Ylispirtissä ei kukaan pojista ollut vielä täysissä pukeissaan -- he
eivät arvatenkaan olleet heränneet yöllisestä pihalla liikkumisesta.
Kaikki he katsahtivat äitiin tämän tullessa sisään ja sitten jälleen
alas eteensä. Hän pani sukat Munanin jalkaan ja tahtoi auttaa häntä
vetämään niitä sääriin.

"Missä isä on?" ihmetteli Lauritsa.

"Isäsi lähti ratsastamaan pohjoista kohti Haugeniin jo aamuhämärissä",
vastasi äiti. Isommat lapset näkyivät heristävän korviaan, kun hän
jatkoi: "Tiedäthän sinä hänen jo kauan puhelleen siitä, että hänen
pitäisi lähteä katsastamaan, minkälaisessa kunnossa se hänen talonsa
oikein on."

Molemmat pienimmät tuijottivat äidin kasvoihin suurin ihmettelevin
silmin, mutta viisi vanhinta veljestä salasi häneltä katseensa
mennessään ulos.



III


Päivät vierivät. Ensi alussa Kristiina ei ollut lainkaan peloissaan:
hän ei vaivannut itseään mietiskelemällä, mitä Erlend oikein mahtoi
ajatella, kun karkasi kotoaan tuolla tavalla äkkipäissään yön selkään,
tai kuinka kauan hän aikoi kökötellä metsätilallaan ja rangaista
vaimoaan poissaolollaan. Kristiinaa kiukutti miehensä menettely ylen
määrin ennen kaikkea sen vuoksi, ettei hän voinut kieltää olleensa
itsekin syyllinen epäsopuun ja sanoneensa sanoja, jotka hän nyt olisi
hartaasti halunnut saada lausumattomiksi.

Olihan hänessä itsessään tosin ennenkin ollut syytä, ja usein hän
oli pikaistuksissaan paiskannut ilkeitä ja pistäviä sanoja miehensä
silmille. Mutta katkerimmin loukkasi häntä se, ettei Erlend koskaan
saattanut unohtaa ja antaa anteeksi ilman että hänen vaimonsa täytyi
nöyrtyä pyytelemään sitä kauniisti häneltä. Eikä Kristiina omasta
mielestään ollutkaan kovin usein hairahtunut -- eikö Erlend voinut
muistaa, että useimmiten oli Kristiina kadottanut itsehillintänsä
silloin, kun oli sattunut olemaan lopen väsynyt ja murheiden murtama
ja sittenkin tuskallisesti pyrkinyt kantamaan ristinsä. Sitä olisi
Erlendin hänen mielestään pitänyt ajatella, ja myös että hän oli saanut
surra vuosikaudet poikiensa tulevaisuudesta ja nyt tänä kesänä kahdesti
kokea hirvittävää hätää Naakkven takia. Nyt olivat Kristiinan silmät
auenneet näkemään, että nuoren äidin vaivan ja tuskan jälkeen seuraa
elämässä aina vanhenevalle äidille uudenlaista huolta ja kärsimystä.
-- Miehen huoleton jaarittelu siitä, ettei hän puolestaan ollut
levoton poikien tulevaisuudesta, oli siihen määrään ärsyttänyt häntä,
että hänestä oli tosiaankin tullut kuin mikäkin äkäinen ampiainen --
tai kuin poikuettaan puolustava emäkoira; Erlend sai kernaasti hänen
puolestaan sanoa häntä koiraemoksi, joka haukkua luskuttaa poikiansa
puolustaessaan. Valppaasti ja varovaisesti hän tahtoi aina valvoa
niiden turvallisuutta niin kauan kuin hänessä hengenrahtua riitti.

Ja pitikö miehen sen asian takia unohtaa, että hänen vaimonsa oli
seisonut voimainsa mukaan hänen rinnallaan aina kun tarvittiin, ja että
hän oli ollut järkevä ja oikeamielinen tulistumisestaankin huolimatta
-- silloin kun mies löi häntä ja kun tämä petti hänet yhdessä tuon
inhottavan kevytmielisen Lenvikin rouvan kanssa -- jos miehen teki
mieli, niin unohtakoon vain! Ei edes nytkään Kristiina voinut tuntea
kovin suurta suuttumusta ja katkeruutta Erlendiä kohtaan muistellessaan
tuota suurinta vääryyttä, minkä tämä oli tehnyt häntä vastaan -- kun
hän ehtimiseen oli valittanut tämän asian takia, niin se oli tapahtunut
vain siksi, että hän tiesi miehensä itsensäkin sitä harmittelevan ja
katuvan pahaa tekoaan. Mutta koskaan hän ei ollut ollut niin vihastunut
Erlendiin -- eikä ollut nytkään, ettei muisto tämän lyönneistä ja
uskottomuudesta ja kaikista sen seurauksista olisi surettanut häntä
eniten miehen itsensä takia -- hän oli aina tuntenut, että Erlend oli
näillä hillittömyytensä purkauksilla pikemminkin rikkonut omaa itseään
ja sielunsa autuutta kuin vaimoaan vastaan.

Eniten jäivät Kristiinan mieltä kirvelemään kaikki ne pikku haavat,
joita Erlendin kalsea välinpitämättömyys ja lapsekas kärsimättömyys
oli iskenyt häneen -- eipä mies edes ollut välittänyt hillitä lemmen
osoituksissaankaan loukkaavaa himokkuutta ja ajattelemattomuutta,
vaikka tiesikin todellisesti rakastavansa vaimoaan. Kaikkina niinä
vuosina, jolloin Kristiina oli vielä ollut nuori ja pehmytmielinen,
oli hän tuntenut, ettei hänellä kauankaan riittäisi terveyttä eikä
sielunvoimia, kun hänen oli aina istuttava syli täynnä tuollaisia
turvattomia pikkulapsia, jollei isällä ja aviomiehellä itsellään olisi
kylliksi voimia ja rakkautta suojelemaan häntä ja pienokaisia hänen
sylissään. Niin sanomattoman tuskallista oli ollut tuntea itsensä
heikoksi ruumiiltaan ja yksinkertaiseksi ja kokemattomaksi mieleltään,
kun ei samalla voinut luottaa miehensä viisauteen ja voimaan -- tämä
se oli kerta kaikkiaan iskenyt häneen sydänhaavat, jotka sitten eivät
enää ottaneet parantuakseen. Yksinpä sitäkin makean ilon ja nautinnon
hurmaa, joka tulvehti sydämeen, kun sai nostaa ilmoille imeväisen
lapsen, laskea sen suloisen suun rinnalleen ja tuntea tuon pienen
pehmoisen ja lämpöisen palleron istuvan käsivarrellaan, sitäkin
katkeroitti alituinen pelko ja levottomuus -- niin pieni ja turvaton
sinä olet, eikä isässäsi ole miestä pitämään sinua silmäteränään --.

Ja nyt, kun pikku piltit olivat saaneet housut jalkaansa ja voiman
jäseniinsä, vaikkakaan ei vielä paljoa miehen mieltä -- silloin Erlend
houkutteli ne häneltä. Koko tuo joukko pyöri pois hänen luotaan, isä
ja pojat yhdessä -- tuon ihmeellisen poikamaisen leikinhalun kirmassa,
josta hän oli aina ollut näkevinään pilkahduksen kaikissa kohtaamissaan
miehissä, mutta jota raskaitten surujen painama naisenmieli ei koskaan
jaksa käsittää eikä seurata.

Siksipä oli Kristiina omasta kohdastaan ainoastaan murheellinen ja
ärtynyt Erlendiä ajatellessaan. Mutta hätä ja tuska täytti hänen
sydämensä, kun hän ajatteli, mitä pojat mahtoivat isän poissaolosta
arvella.

Ulf oli käynyt Dovrella kahdella satulahevosella viemässä Erlendille
niitä tavaroita, joita tämä oli halunnut itselleen lähetettäväksi
-- vaatteita ja hyvän joukon aseita, hänen kaikki neljä joustaan,
pussittain nuolenkärkiä ja rautanauloja sekä kolme koiraa. Munan ja
Lauritsa parahtivat parkumaan, kun Ulf vei pois pienen silokarvaisen ja
riippukorvaisen nartun, hienoa ulkomaan rotua, jonka Erlend oli saanut
Holmin apotilta. Jo pelkkä tosiasia, että isä oli sellaisen harvinaisen
rotueläimen omistaja, korotti hänet poikasten silmissä kaikkien muiden
miesten yläpuolelle. Ja isä oli luvannut, että kun narttu ensi kerran
sai pentuja, oli heillä kullakin lupa valita itselleen joukosta
mieleisensä.

Kun Ulf Haldorinpoika palasi matkaltaan, tiedusti Kristiina kautta
rantain, oliko Erlend maininnut mitään kotiintulostaan.

"Ei", sanoi Ulf. "Hän näyttää aikovan asettua sinne oikein olemaan."

Omasta aloitteestaan ei Ulfilla ollut matkastaan paljon kerrottavaa.
Eikä Kristiinalla ollut halua kyselläkään.

       *       *       *       *       *

Syksyllä, kun uudispirtistä muutettiin vanhaan tupaan, sanoivat
vanhimmat pojat tahtovansa mielellään maata talviajan ylisparvella.
Kristiina salli heidän seurata mielitekoaan ja jäi siten yksin kahden
nuorimpansa kanssa nukkumaan alakertaan. Ensimmäisenä iltana hän sanoi,
että nyt saattoi Lauritsakin muuttaa sänkyyn hänen viereensä.

Poika piehtaroi ja reuhtoi mielensä hyviksi pehmeällä patjalla. Lapsia
oli makuutettu penkeillä oljilla täytetyillä nahkasäkeillä, peitteinään
villavällyt. Mutta sängyissä oli sinipäällyksiset patjat ja vällyjen
lisäksi hienot raanut -- ja vanhemmilta oli valkeat liinapäälliset
pieluksissaan.

"Tässä me kai saamme maata vain siihen asti, kunnes isä tulee kotiin",
kysyi Lauritsa, "ja sitten muuttaa takaisin penkille, vai mitä, äiti?"

"Silloin te voitte nukkua Naakkven ja Bjørgulfin sängyssä", vastasi
äiti. "Jolleivät pojat vain muuta päätään ja tule jälleen tänne alas,
kun ilmat käyvät kylmiksi." Yläkerrassakin oli tosin pieni nurkkaan
muurattu uuni, mutta se antoi enemmän savua kuin lämpöä, ja tuuli
läpäisi pahemmin yläkerran seinistä kuin alhaalla tuvassa.

Mitä pitemmälle syksy joutui, sitä enemmän alkoi Kristiinan mieleen
hiipiä epämääräistä pelkoa; se kasvoi päivä päivältä, ja jännitys
teki hänen elämänsä katkeraksi. Eikä kukaan muukaan tuntunut tahtovan
kysellä Erlendistä.

Pitkinä, pimeinä syysöinä hän makasi valveilla kuunnellen pikkulasten
tasaista hengitystä ja tuulen tohinaa talonnurkissa ja ajatteli
Erlendiä. Kunpa tämä edes ei olisi oleksinut _tuossa_ talossa --!

Kristiinasta oli tuntunut ilkeältä, kun veljekset olivat pitäneet
puhetta Haugenista -- Munan Baardinpoika oli kerran yöpynyt heille
vähän ennen heidän lähtöään Osloon. Munan oli silloin yksin omistanut
tuon talopahasen äitinsä jälkeen. Hän ja Erlend olivat kummatkin
tulleet humalaan ja puhuneet puuta heinää ja Kristiinan tuskaillessa
joutuisivatko he kukaties viimein jaarittelemaan tuosta pahan
onnen paikasta, oli Munan todella saanut päähänsä lahjoittaa sen
Erlendille -- jotta tämä ei olisi vallan osaton Norjan maaperästä.
Tilanvaihto tapahtui leikkiä laskien -- panivatpa he pilkaksi kaikki
kulkupuheetkin, ettei Haugenissa voinut asua, koska siellä muka
kummitteli. Tässä tilaisuudessa tuntui Munan Baardinpoika jo tyyten
unohtaneen, minkä säikähdyksen hänen äitinsä ja tämän miehen kamala
loppu tuossa talossa oli aikoinaan hänelle tuottanut.

Hän antoi todellakin Erlendille muodollisen luovutuskirjan Haugenin
omistukseen. Kristiina ei ollut voinut salata mielipahaansa siitä, että
hänen miehensä oli tullut tuon kaamean paikan isännäksi. Mutta Erlend
oli lyönyt koko jutun leikiksi:

"Eipä ole luultavaa, että kumpikaan meistä koskaan astuu jalallaan
tuohon taloon -- lienevätkö sen rakennukset enää pystyssäkään. Eikähän
voi kuvitellakaan, että Aashild-täti tai Bjørn-herra tahtoisivat sen
takia vierittää syntisyynsä meidän niskoillemme -- joten se ei kai tule
meitä pahentamaan, vaikka totta olisikin mitä ihmiset puhelevat -- että
he muka siellä kummittelevat."

Kun vuosi kuitenkin kului onnellisesti loppuun ja Kristiinan ajatukset
yhä pyörivät Erlendissä ja tämä olossa Haugenissa, hän kävi niin
juroksi ja harvasanaiseksi, että tuskin puheli mitään lapsilleen
tai palkollisilleen, paitsi mitä vastaili heidän kysymyksiinsä; ja
nämä tottuivat karttamaan puhella äidille ja emännälle enempää kuin
ehdottomasti oli välttämätöntä, sillä Kristiina kävi kärsimättömäksi
ja vastasi tiuskaillen, kun he häiritsivät hänen levotonta ja
jännittynyttä sureksimistaan. Itse hän ei tätä juuri nimeksikään
huomannut, niin että kun hän pani merkille, että molemmat nuorimmat
lapset lakkasivat kyselemästä ja puhelemasta isästä hänen kanssaan,
hän vain huokasi ja ihmetteli, kuinka pian lapset kerkiävät unohtaa
-- mutta siitä hän ei ollut ollenkaan tietoinen, että hän itse oli
ärtyisillä vastauksillaan karkottanut heidät luotaan käskiessään heitä
pysymään hiljaa ja lakkaamaan häntä kiusaamasta.

Vanhempienkin poikien kanssa hän puhui hyvin vähän.

       *       *       *       *       *

Niin kauan kuin pakkassäitä kesti, voi hän sentään vastata vieraille,
joita sattui tulemaan taloon isäntää kyselemään, että tämä oleskeli
tuntureilla metsästysonneaan kokemassa. Mutta sitten tuli ensimmäisellä
adventtiviikolla suuri lumisade, joka peitti sekä laaksot että tunturit.

Varhain aamulla P. Lucian-aaton päivänä, kun ulkona vielä oli
pilkkopimeä ja tähdet kiiluivat, lähti Kristiina navettaan. Silloin
hän näki lumikinokseen pistetyn päresoihdun valossa, että kolme hänen
pojistaan kiinnitti suksia jalkoihinsa pirtin oven edustalla -- ja
vähän matkan päässä seisoi Gauten kimo lumikengät jalassaan ja satula
selässä. Äiti arvasi, minne pojilla oli matka; mutta juuri sen vuoksi
hän ei rohjennut olla näkevinään enempää kuin sanoi, koska tunsi yhden
lähtijöistä Bjørgulfiksi -- toiset olivat Naakkve ja Gaute --:

"Hiihtelemäänkö sinä lähdet, Bjørgulf -- tänään näyttääkin tulevan
kirkas päivä, poikaseni!"

"Niinkuin näette, äiti."

"Kaipa te sentään tulette kotiin ennen puoltapäivää?" kysyi äiti
neuvottomana. Bjørgulf oli hyvin huono hiihtäjä; hänen kipeät
silmänsä eivät kärsineet lumenkiloa, ja talvisaikaan hän pysyttelikin
enimmäkseen sisällä. Mutta Naakkve vastasi, että he kukaties
viipyisivät muutamia päiviä matkallaan.

Kristiina liikkui kotosalla hyvin levottomana. Kaksoset murjottivat
mieli nyrpeänä, siitä hän huomasi heidänkin pyrkineen matkaan --
vanhemmat pojat eivät olleet ottaneet heitä mukaansa.

Viidentenä päivänä vielä hyvissä ajoin, puolipäivän maissa, saapuivat
nuo kolme matkalaista kotiin. He olivat lähteneet taipaleelle jo hyvin
varhain Bjørgulfin takia, kertoi Naakkve -- joutuakseen kotiin, ennen
kuin päivä alkoi paistaa täydeltä terältä. Molemmat toiset kiipesivät
heti ylisparvelle -- Bjørgulf kantoi pusseja ja satulan pirttiin. Kaksi
kaunista koiranpentua oli hänellä tuotavana pikkupojille -- ja nyt
unohtui näiltä äkisti koko entinen äkeys ja mielipaha. Gaute näytti
olevan hämillään, mutta pyrki voittamaan sen:

"-- Kas tässä", sanoi hän ja purki yhden pusseista; "nämä käski isä
antamaan teille."

Kimpussa oli neljätoista ylen kaunista kärpännahkaa. Äiti otti
ne vastaan, hämillään hänkin -- hän ei saanut sanaakaan suustaan
kiitokseksi. Hänellä olisi ollut paljon kyseltävää; mutta hän
pelkäsi joutuvansa kokonaan tunteittensa valtaan, jos raottaisi edes
vähäisenkään sydäntään -- ja Gaute oli vielä niin nuori. Hän sai vain
sanotuksi:

"Ihan valkoisiahan ne näkyvät olevan -- niin, johan tuo talvi onkin
pitkällä --"

Kun Naakkve tuli alas ja hän ja Gaute kävivät puurovadin kimppuun,
sanoi Kristiina kiireisesti Fridalle, että hän tahtoi itse viedä
ruoan yläkertaan Bjørgulfille. Hänessä oli yht'äkkiä virinnyt toivo,
että tuo harvapuheinen poika, jonka hän aavisti mieleltään paljon
kehittyneemmäksi kuin toiset veljet, kukaties antautuisi pitempiin
puheisiin.

Poika oli paneutunut pitkäkseen vuoteeseen ja piti märkää vaatetukkoa
silmillään. Äiti ripusti vesikattilan uunin hahlaan, ja Bjørgulfin
syödessä kyynärpäähänsä nojautuen äiti keitti hauteen kuivatuista
silmäruohoista ja leiniköistä.

Kristiina otti kulhon pojan kädestä, hauteli hänen verestäviä
ja turvonneita silmiään lääkevedellä ja sitoi niille märän
liinakangaskaistaleen, ja vasta sitten hän rohkaisihe kysymään:

"Eikö isäsi sanonut mitään, milloin hän aikoo palata tänne, meidän
luoksemme?"

"Ei."

"Sinä olet aina niin hidas puhumaan, Bjørgulf", moitti äiti hetken
perästä.

"Se tuntuu olevan sukuvika, äiti hyvä. -- Simonin miehineen me
tapasimme Rostenin pohjoispuolella -- he ajoivat kuormia jonnekin
pohjoiseen päin", jatkoi poika hetken arveltuaan.

"Puhelitteko te keskenänne?" kysyi äiti.

"E-ei --" poikaa nauratti. "Meidän suvussamme tuntuu lankouskin käyvän
työlääksi."

"Syytätkö sinä siitäkin minua!" kivahti äiti. "Ensin sinä valitat
meidän istuvan liiaksi tuppisuina -- ja sitten väität, ettemme jaksa
pitää lankouttakaan voimassa --"

Bjørgulfia taaskin vain nauratti. Sitten hän kohottihe ylemmäksi
kyynärpäänsä varaan, aivan kuin kuunnellakseen äitinsä hengitystä:

"Herran nimessä, äiti, ettehän te vain ruvenne tässä vielä itkemään --.
Minä olen väsyksissä ja apea mieleltäni, kun olen tottumaton suksilla
liikkumaan -- älkää te välittäkö siitä mitä sanoin. Tiedänhän minä sen
kylläkin, ettette te ole mikään turhannärkkijä ja riitasäkki."

Kristiina lähti kohta sen jälkeen pois parvelta. Mutta tämän perästä
hän ei enää olisi mistään hinnasta rohjennut udella tältä pojaltaan,
mitä ajatuksia nuorten mielissä liikkui näistä asioista.

       *       *       *       *       *

Poikain mentyä ylös parvelle hän makasi sitten joka ilta valveilla
ja kuunteli: puhelivatkohan he ehkä keskenään yksin jäätyään? Kuului
saappaiden kolinaa, kun he viskasivat ne lattialle, tuppivöiden
helinää -- hän kuuli heidän äänensä, mutta ei erottanut sanoja -- he
jauhoivat kilvan suutaan ja kävivät meluaviksi -- se näytti olevan
puoleksi riitaa, puoleksi leikkiä. Toinen kaksosista huusi kovaa --
sitten kiskottiin jotakuta lattiaa pitkin, niin että pölyä lenteli alas
pirtin katosta -- parven ovi lyötiin auki niin kovaa, että rämähti --
ulkoa kuistilta kuului kolinaa ja melua, ja Ivar ja Skule jyrisyttivät
kiinnivedetyn oven takana -- äiti voi erottaa Gauten kimakan ja nauruun
tukahtuvan äänen. Tämä seisoi varmastikin oven sisäpuolella -- nyt
olivat hän ja kaksoset joutuneet jälleen riitaan, ja leikin lopuksi
Gaute viskasi kaksoset ulos. Vihdoin äiti kuuli Naakkven miehevän
rintaäänen, hän rakensi rauhaa -- molemmat ulos karkotetut laskettiin
jälleen sisään. Vielä hyvän rupeaman kuului ylhäältä puhetta ja naurua,
sitten se siirtyi sänkyihin. Viimein taukosivat äänet tykkänään. Vähän
ajan perästä tuli äidin korviin tasaista kuorsausta.

Äitiä nauratti alhaalla pimeässä. Gaute kuorsasi, kun hän oli oikein
väsyksissä. Niin oli hänen ukkovaarinsakin tehnyt. Oli se somaa
tuollainen perintöominaisuus -- ne pojista, jotka ulkonäöltään tulivat
Erlendiin, olivat myös siinä suhteessa hänen tapaisensa, että nukkuivat
äänettömästi kuin linnut. Ja maatessaan ja muistellessaan kaikkia
niitä pikkupiirteitä, joiden voi niin ihmeellisen selvästi huomata
periytyvän monien sukupolvien kautta esi-isistä jälkeläisiin, täytyi
Kristiinan jälleen naurahtaa itsekseen. Kiduttava jännitys äidin
sydämessä hellitti hetkeksi, ja sekava unenhämärä saapui vihdoin ja
hämmensi kaikki ajatuslangat -- nukkujan vaipuessa ensin ruumiilliseen
ja sielulliseen hyvinvointiin ja sitten kaiken unhottamiseen --.

-- Nuoriahan he vielä ovat, lohdutti hän itseään unipäissään. Eivät he
tietenkään vielä osaa ottaa elämää raskaalta kannalta.

       *       *       *       *       *

Mutta eräänä päivänä uudenvuoden tienoissa tuli Sira Solmund,
apulaispappi, Kristiinan luo Jørundgaardiin. Ensi kerran hän tuli
sinne kutsumatta, ja Kristiina otti hänet vastaan kuin hyvän vieraan
ainakin, vaikka hän heti aavisteli sydämessään pahaa. Niinpä kävikin
kuin hän oli arvellut -- pappi luuli velvollisuutensa vaativan häntä
ottamaan selkoa, olivatko emäntä ja hänen miehensä omavaltaisesti ja
jumalattomasti katkaisseet avioelämänsä, ja jos niin oli laita, niin
kumpi puolisoista oli edesvastuussa tästä synnistä.

Kristiina tunsi itsekin tulevansa hätääntyneen puheliaaksi,
räpyttelevänsä kiivaasti silmiään ja haastelevansa liikoja
selitellessään papille, kuinka Erlend oli katsonut asiakseen käydä
tarkastamassa Dovrella olevaa taloaan, joka oli ollut ihan rappiolla
ja retuperällä niin monet vuodet, että rakennuksetkin olivat varmasti
jo maaperässä -- heillä kun oli semmoinen lapsijoukko että näiden
vastaista etua tarvitsi pitää silmällä -- ja paljon muuta samanlaista.
Liian laajasti hän selitteli asioita, niin että yksinpä Sira
Solmundinkin, joka muuten ei ollut mikään terävä-älyinen mies, täytyi
huomata hänen epävarmuutensa -- eikös vain hän alkanutkin ladella,
miten innokas eränkävijä Erlend oli -- sen kai pappi itsekin tiesi. Hän
haki esiin ja näytteli kärpännahkoja, jotka oli saanut mieheltään -- ja
ennen kuin edes itsekään tiesi, oli lahjoittanut ne papille --.

Häntä oikein suututti, kun pappi oli lähtenyt talosta. Erlendin
olisi totisesti pitänyt itsensä arvata tämäkin harmi -- että kun
hän viipyi sellaisia aikoja kotoa poissa, niin mokoma pappi, mikä
heillä oli, keksisi tietystikin tulla utelemaan, oliko tässä kukaties
kirkkoripityksen aihetta.

Sira Solmund oli pieni miehen käppyrä; hänen ikäänsä ei ollut helppo
arvata, mutta lienee hän ollut neljänkymmenen korvilla. Hän ei ollut
mikään älypää eikä liioin oppinutkaan mies, mutta hän oli rehellinen,
hurskas ja puhdastapainen pappi. Vanhanpuoleinen sisar -- lapseton
leski ja ilkeä juorukello -- hoiteli hänen pikku pappilaansa.

Hän tahtoi mielellään osoittautua uuraaksi kirkon palvelijaksi, mutta
hänen uurautensa iski enimmäkseen vain pikkuasioihin ja halpasäätyiseen
kansaan -- hän oli liian arka ja pelokas käydäkseen suurtilallisten
kimppuun ja vaikeita asioita selvittelemään; mutta jos hän kerran
oli päässyt siinäkin alkuun, niin tulistui hän pian kiivaaksi ja
itsepäiseksi intoilijaksi.

Kuitenkin hän oli hyvässä huudossa seurakuntalaisten keskuudessa.
Yhtenä syynä oli että ihmiset kunnioittivat hänen hiljaista ja
säädyllistä elämäntapaansa, toisena oli se, ettei hän ollut
lähimainkaan niin rahanahne ja riidanhaluinen tehostaessaan kirkon
oikeuksia ja kansan velvollisuuksia kuin Sira Eirik oli ollut. Tämä
kai johtui etupäässä siitä, ettei hänellä ollut vanhan papin rohkeata
luontoa.

Mutta Sira Eirikiä rakasti ja kunnioitti jokainen täysikasvuinen
ja lapsi koko seudulla. Ihmisiä oli ennen vanhaan monesti
suututtanut, kun pappi oli hellittämättömällä ahneudella pyrkinyt
turvaamaan ja rikastuttamaan niitä lapsia, jotka hän oli siittänyt
haureudessa seuralaisnaisensa kanssa; ensi aikoina hänen täällä
asuessaan oli Sil-laakson kansa saanut tuntea monta tulista tuiskua
hänen kirpaisevasta ankaruudestaan itsekutakin kohtaan, joka oli
vähimmälläkin tavalla rikkonut kirkollista lakia vastaan. Soturi hän
oli ollutkin, ennen kuin oli vihittänyt itsensä papiksi, ja hän oli
seurannut nuoruudessaan merirosvojaarlia, Tornbergin Alf-herraa; sen
kyllä voi havaita hänen käytöksestäänkin.

Mutta vieläpä silloinkin oli tunturilaakson kansa ollut ylpeä
papistaan, sillä hän oli yläpuolella useimpia muita maan pappismiehiä
tietojensa, suuren kokonsa, ruumiinvoimiensa ja ylimyksellisen
käyttäytymisensä puolesta, ja hänellä oli ollut mitä ihanin
lauluääni. Ja vuosien vieriessä ja niiden raskaiden koettelemusten
alla, joilla Jumala näytti tahtovan rangaista tätä palvelijaansa
hänen nuoruudenerhetystensä takia, oli Sira Eirik Kaarenpoika siihen
määrään edistynyt viisaudessa, hurskaudessa ja oikeamielisyydessä,
että hänen nimensä oli nyt rakastettu ja arvossapidetty kautta koko
hiippakunnan. Kun hän lähti pappeinkokoukseen Hamarin kaupunkiin,
kunnioitettiin häntä siellä kaikkien toisten pappien isän tavoin,
puheltiinpa siitäkin, että piispa Halvard olisi mielellään tahtonut
siirtää hänet sellaiseen kirkonvirkaan, jonka mukana olisi seurannut
korkea arvonimi ja sija tuomiokapitulissa. Mutta Sira Eirikin huhuttiin
pyytäneen saada jäädä sinne, missä hän oli -- hän syytteli vanhuuttaan
ja huononäköisyyttään, joka oli vaivannut häntä jo monet vuodet.

Silissä nähtiin valtatien varrella, Formosta vähän eteläänpäin, se
kaunis vuolukivinen risti, jonka Sira Eirik oli omalla kustannuksellaan
pystyttänyt sinne, missä rinteeltä tullut kivivyöry oli surmannut hänen
molemmat nuoret lahjakkaat poikansa jo nelisenkymmentä ajastaikaa
sitten. Vieläkään ei seudun vanhempi väki saattanut kulkea ristin ohi
pysähtymättä sen eteen lukemaan Paternosteria ja Ave Mariaa Alfin ja
Kaaren sielujen puolesta.

Tyttärensä oli pappi naittanut suurin myötäjäisin; hän oli antanut
tämän hyväsukuiselle ja kelvolliselle talollisenpojalle jostakin Vikin
puolelta; kukaan ei ollut osannut ajatella Jon Fisistä muuta kuin
pelkkää hyvää. Kuuden vuoden perästä tuli tytär takaisin isänsä luo,
nälistyneenä, terveys pilalla, rääsyisenä ja ruokkoamattomana, lapsi
kummassakin käsipuolessaan ja kolmas vyössä. Ne Silin asukkaat, jotka
niitä aikoja muistivat, tiesivät hyvin syyn, vaikkeivät sitä koskaan
maininneet: noiden lasten isä oli Oslossa hirtetty varkaana. Jonin
pojistakaan ei ollut tullut kunnon miehiä -- ja nyt he jo makasivat
haudassa kaikki kolme.

Jo tyttärenpoikainsa eläessä oli Sira Eirik uurastanut ahkerasti
kaunistaakseen kirkkoaan uhkeilla lahjoilla. Näiden poikien kuoltua
kirkko sitten joutui perimään suurimman osan hänen omaisuudestaan ja
kallisarvoisista kirjoistaan. Silin uusi P. Olaville ja P. Tuomaalle
pyhitetty kirkko olikin paljon isompi ja muhkeampi kuin entinen poroksi
palanut, ja Sira Eirik oli kustantanut siihen paljon ihania ja kalliita
koristeita. Hän kävi kirkossa joka päivä ja antautui siellä rukouksiin
ja mietiskelyihin, mutta messun hän luki nykyään vain suurina
juhlapäivinä.

Sira Solmund se nyttemmin saikin huolehtia enimmistä kirkollisista
toimituksista. Mutta silloin, kun ihmisillä oli jokin erikoisen
suuri suru kannettavanaan tahi kun heidän sielujansa ahdistelivat
oikein pahat tunnonvaivat, lähtivät he mieluimmin vanhan kirkkoherran
puheille, ja kaikista tuntui kuin olisi käynti Sira Eirikin luona ollut
suuri apu.

       *       *       *       *       *

Ja eräänä iltana kevätpuoleen lähti Kristiina Lauritsantytär
Romundgaardiin ja koputti Sira Eirikin pirtinovelle. Mutta hän ei
itsekään oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt esittää asiansa;
sen vuoksi hän jäi haastelemaan puoleen ja toiseen jätettyään papille
tuomisensa. Viimein vanhus sanoi hiukan kärsimättömästi:

"Oletko sinä vain tullut tervehtimään minua, Kristiina, ja katsomaan
kuinka minä jaksan? Se on kauniisti tehty, jos niin on laita -- mutta
ehkäpä sinulla on jotain erityistä sydämelläsi, ja jos on, niin haasta
se suoraan äläkä kuluta aikaa joutavalla jaarituksella --"

Kristiina risti kätensä sylissään ja katseli maahan:

"Minun ei ole ollenkaan mieleeni, Sira Eirik, että mieheni asustaa
tuolla ylhäällä Haugenissa."

"Eihän sinne ole pitkä matka", sanoi pappi, "voithan sinä hyvin mennä
puhumaan hänen kanssaan ja pyytää häntä palaamaan heti kotiin. Paljon
ei kai hänellä lienekään tekemistä tuossa pienessä talorähjässä, mikä
vaatisi häntä viipymään siellä enää."

"Minua pelottaa, kun ajattelen, että hän istuu siellä aina yksinään
näinä talvisina öinä", sanoi vaimo, ja häntä puistatti.

"Erlend Nikulauksenpoika lienee kyllin vanha ja virkeä pitääkseen
huolen itsestään."

"Sira Eirik -- sinähän tiedät, mitä kaikkea siellä tapahtui ennen
aikaan?" kuiskasi Kristiina melkein kuulumattomasti.

Pappi käänsi vanhat sumeat silmänsä häntä kohti -- kerran ne olivat
olleet sysimustat ja kiiluvan terävät. Hän pysyi vaiti.

"Olet kai kuullut mitä ihmiset sanovat", jatkoi Kristiina yhtä hiljaa
kuin äsken. "Että niiden -- vainajain -- pitäisi siellä kummitella."

"Tarkoitatko sinä, ettet niiden takia uskalla etsiä miestäsi sieltä --
tai että pelkäät peikkojen vääntävän niskat nurin häneltä? Jolleivät
ne vielä ole tehneet sitä, Kristiinaiseni, niin antanevat ne hänen
edelleenkin olla rauhassa ja --" pappi naurahti tuimasti. "Hullua
jaaritusta se kaikki on -- kerettiläistä ja taikauskoista ämmäinlorua
koko tuo puhe peikoista ja kummittelevista vainajista. Siellä on
ankarat portinvahdit, pelkään minä, sillä -- missä Bjørn-herraa ja
Aashild-rouvaa pidetään nyt."

"Sira Eirik", kuiskasi vaimo vapisten, "uskotko sinä, ettei noille
sieluparoille ole mikään pelastus mahdollinen --"

"Jumala varjelkoon, että minä rohkenisin käydä päättelemään Hänen
armonsa rajoista. Mutta enhän saata myöskään ajatella mahdolliseksi,
että heidän omat voimansa olisivat riittäneet sovittamaan heidän
syntejään siksi pian -- vielä ei kaikkia heidän velkataulujaan ole
keritty ottaa esiin -- vielä ovat kantajina ne rouva-vainajan lapset,
jotka hän otti hengiltä -- ja ne kaksi, jotka kävivät opissa noidan
luona. Ja jos luulisin, että jotain voisi sillä auttaa, että eräitä
hänen tihutöistään saataisiin sovitetuksi, niin --. Mutta koska kerran
Erlend on jäänyt sinne asumaan, niin ei kaiketi Jumala näe olevan
mitään hyötyä siitä, että hänen tätivainajansa ilmestyisi hänelle
varotukseksi. Sillä sen me tiedämme, että Herramme laupeudesta ja
Jumal'äidin säälistä ja kirkon esirukouksista saattaa joskus tapahtua,
että sieluparka saa palata kiirastulesta tähän entiseen kotiinsa, kun
hänen syntinsä on sellaista laatua, että se voidaan sovittaa elävien
ihmisten avulla ja hänen piina-aikaansa siten lyhentää -- niinkuin
kävi sen onnettoman sieluparan, joka oli siirtänyt rajakiven Hovin
ja Jarpstadin kartanoiden väliltä, ja sen Musudalin talollisen,
joka oli tuonut esiin väärät kirjat myllykosken kaupasta. Mutta ei
sieluja päästetä kiirastulesta pois ilman että niillä on laillista
asiaa -- jaaritusta on enin osa kaikesta siitä, mitä ihmiset puhuvat
peikoista ja kummituksista ja perkeleen ilveistä, jotka katoavat kuin
savu tuuleen, kun itsesi turvaat ristinmerkillä ja Jumalan nimeä
mainitsemalla --"

"Mutta entä autuaat, jotka istuvat Jumalan luona, Sira Eirik?" kysyi
Kristiina jälleen hiljaa.

"Niistä pyhistä ihmisistä, jotka saavat olla hänen tykönään, tietänet
hyvin, että Jumala voi lähettää heitä asioilleen kuljettamaan
paratiisista hyviä lahjoja ja sanomia."

"Minä mainitsin sinulle kerran nähneeni unessa veli Edvin
Rikardinpojan", sanoi Kristiina entiseen sävyyn.

"Niin, joko se oli uni -- ja sellaisen oli sinulle voinut lähettää
Jumala itse tai suojelusenkelisi -- tai oli tuo munkki pyhimys."

Kristiina kuiskasi väristen:

"Minun isävainajani --. Sira Eirik, minä olen rukoillut niin hartaasti,
että minun sallittaisiin nähdä hänet silmilläni edes yhden ainokaisen
kerran. Minä ikävöin niin suunnattomasti saada nähdä häntä, Sira Eirik
-- ja ehkä minä silloin saisin tietää hänen näöstään, mitä hän toivoisi
minun tekevän. Jospa vain voisin saada neuvon isältäni --" Hänen
täytyi purra huuliaan yhteen, ja hän pyyhkäisi röijynsä helmalla pois
kyyneleet, joita väkisin pyrki silmiin.

Pappi pudisti päätään.

"Rukoile sinä vain hänen sielunsa puolesta, Kristiina -- vaikka
uskonkin varmasti, että Lauritsa ja äitisi ovat jo kauan sitten
löytäneet lohdun niiden luona, joilta he etsivät lohtua kaikkiin
suruihinsa maan päällä eläessään. Ja totisesti pysyy Lauritsa sielläkin
uskollisena rakkaudessaan sinuun ja -- mutta sinun rukouksesi ja
meidän messumme hänen sielunrauhansa puolesta solmivat siteen hänen
ja sinun sekä meidän kaikkien välille. Millä tavoin se tapahtuu --
kas se on niitä salaperäisiä asioita, joita meidän on vaikea ymmärtää
-- mutta älä epäilekään, etteikö se tapa ole parempi kuin että häntä
häirittäisiin ikuisessa rauhassaan anomalla häntä tulemaan tänne ja
ilmestymään sinulle --."

Kristiinan piti istua vähän aikaa ennen kuin hän jaksoi hillitä
mielenliikutustaan sen verran, että uskalsi puhua. Mutta sitten hän
kertoi papille kaikki tyynni, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlendin
välillä tuona iltana keittiötuvassa istuttaessa, ja toisti tarkoin
muistamansa mukaan joka sanan, mikä silloin oli tullut lausutuksi.

Pappi istui kauan vaiti hänen lopetettuaan. Silloin Kristiina löi
kätensä kiihkeästi yhteen ja huusi:

"Sira Eirik! Tuntuuko sinusta, että minä tein suuremman vääryyden?
Olinko minä sinun mielestäsi niin pahasti väärässä, ettei Erlendille
lueta synniksi, kun hän tuolla tapaa karkaa minun ja meidän poikiemme
luota? Onko sinusta oikein, että hän vaatii minua lähtemään luokseen
ja polvistumaan eteensä ja nielaisemaan kurkustani takaisin kaikki ne
silloiset pahat sanat -- sillä sen minä _tiedän_, että ennen hän ei
palaa meidän luoksemme!"

"Onko sinun mielestäsi tarvis huutaa tänne Lauritsaa hänen toisesta
kodistaan saadaksesi häneltä neuvoa tässä asiassa?" Pappi nousi pystyyn
ja laski kätensä vaimon olkapäälle: "Ensi kerran kun sinut näin,
Kristiina, olit vain tuollainen pikkutyttö -- Lauritsa otti sinut
polviensa väliin, asetti pienet kätösesi ristiin rinnallesi ja käski
sinun lukemaan Pater nosterin minun kuulteni -- selvästi ja kauniisti
sinä sen taisitkin, vaikket tajunnut siitä ainuttakaan sanaa -- sitten
sinä opit ymmärtämään jok'ainoan meidänkielisen rukouksen sisällön --
olet tainnut ne unohtaa jo --?

"Oletko unohtanut, että isäsi opetti sinua ja piti sinua kunniassa ja
rakasti sinua -- että hän myös piti kunniassa tätä samaa miestä, jonka
edessä sinä nyt arkailet nöyristyä -- ja oletko unohtanut, minkälaisen
kauniin kunnialahjan hän valmisti teille molemmille? Tarvitsiko teidän
silloin varkain tavoin ratsastaa pois hänen talostaan -- veittekö te
varkain mennessänne Lauritsa Bjørgulfinpojan huoneen arvon ja kunnian?"

Itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä.

"Voitko vielä muistaa, Kristiina, vaatiko hän teitä molempia
polvistumaan eteensä, ennen kuin hänen mielestään kannatti nostaa
teidät ylös hänen isänsyliinsä ja -rakkauteensa? Tuntuuko sinusta liian
kovalta, jos sinun pitää notkistaa pääsi ihmisen edessä, jota vastaan
ehkä et olekaan rikkonut niin paljon kuin olet rikkonut omaa isääsi
vastaan --"

"Jeesus!" Kristiina itki hillittömästi, "Jeesus -- armahda minua --"

"Muistat sinä sentään hänen nimensä, huomaan minä", sanoi pappi
-- "hänen, jota isäsi opetti sinua opetuslapsena seuraamaan
ja urhoollisena ritarina palvelemaan." Hän kosketti pientä
ristiinnaulitunkuvaa, joka riippui heidän yläpuolellaan. "Synnittä
kuoli Jumalan poika ristillä sovittaakseen kaiken sen, mitä me olimme
rikkoneet häntä itseään vastaan --"

"Lähde nyt kotiisi, Kristiina, ja punnitse mielessäsi, mitä olen
sinulle sanonut", sanoi Sira Eirik, kun vaimo oli itkulla hiukan
huojentanut mieltään.

       *       *       *       *       *

Mutta sitä seuraavina päivinä puhalsi etelätuuli tuoden mukanaan
myrskyä, lumiräntää ja roiskuvaa sadetta -- välistä sitä tuli niin
roimasti, että ihmiset tuskin pääsivät liikkumaan omalla kartanollaan,
myrsky kun oli lennättää heidät pois koko maankamaralta. Tiet kävivät
joka paikassa ihan kulkemattomiksi. Sitten tuli kevättulvia niin
vuolaita ja ankaroita, että alavimmilla paikoilla asuvien täytyi
kaikota kotoaan. Kristiina muutti enimpine tavaroineen uudispirtin
parvelle, ja karja oli siirrettävä Sira Eirikin kevätnavettaan --
Jørundgaardin oma kevätnavetta kun sijaitsi virran toisella puolella.
Se oli hirvittävä urakka tuon rajuilman vallitessa -- ahoilla oli lumi
pehmeä kuin sula voi -- ja eläimet olivat ylen kurjassa tilassa mokoman
kovan talven jäljiltä. Kahdelta parhaalta hieholta katkesi matkalla
jalka -- ne olivat hauraat kuin heinänkorret.

Samana päivänä, jolloin karjaa muutettiin, tulla tupsahti tiellä äkkiä
vastaan Simon Darre neljän renkinsä kera. Nämä ryhtyivät auttamaan.
Olipa siinä tosiaan urakkaa, kun oli kuljetettava moisessa tuulessa ja
ryöppysateessa lehmiä, joita täytyi kannatella kummaltakin puolelta, ja
lampaita ja karitsoita, joita täytyi kanniskella sylissä -- ei ollut
sukulaisilla rauhaa eikä tilaisuutta edes puhelemaankaan keskenään.
Mutta kun illalla oltiin kotiuduttu Jørundgaardiin ja Kristiina oli
saanut lankonsa miehineen istutetuksi pöydän ääreen -- sillä kaikki
touhussa olleet tarvitsivat nyt lämpimän olutkeiton virkistyksekseen
-- pääsi Simon hiukan puheisiin hänen kanssaan. Hän pyysi kälyään
lähtemään naisväkensä ja lastensa kanssa Formoon, -- itse hän jäisi
kahden miehensä kera tänne auttamaan Ulfia ja renkejä. Kristiina
kiitti, mutta sanoi tahtovansa pysyä kotona; pojista olivat Lauritsa ja
Munan yhä vielä Ulvsvoldin mäkiniityllä, ja Jardtrud oli lähtenyt Sira
Solmundin luo -- hänestä oli tullut hyvä ystävä papin sisaren kanssa.
Simon sanoi:

"Näyttääpä ihmisistä tosiaan kummalliselta, Kristiina, kun te
sisarukset ette ole koskaan yksissä. Ramborgin mieli ei tule iloiseksi,
jos palaan kotiin ilman sinua."

"Taitaahan se näyttää kummalliselta", vastasi käly, "mutta vielä
kummallisemmalta saattaisi tuntua, jos me nyt lähtisimme sisareni luo
kyläilemään, kun ei tämän talon isäntäkään ole kotosalla -- ja ihmiset
tietävät sinun ja hänen olevan riitaisissa väleissä."

Simon ei virkkanut sen enempää, ja pian hän lähti miehineen matkoihinsa.

Arentilaisten päivätyöviikko meni hirveän sään humussa, ja tiistaina
tiedettiin laakson pohjanpuoleisissa taloissa kertoa, että nyt
oli tulva jo särkenyt Rostenin sillan -- jonka yli ihmisten oli
täytynyt kulkea päästäkseen Høvringin säteriniitylle. Jopa ruvettiin
pelkäilemään, kuinka kirkon etelänpuoleisen ison sillan tulisi
käymään. Tämä oli rakennettu ylen vahvaksi kaikkein järeimmistä
hirsistä ja keskeltä korkeakaariseksi, alhaalta se oli tuettu
virran pohjaan juntatuilla jykevillä paaluilla; mutta nyt lainehti
tulvavesi sillanpäiden yli rantaäyräiden tasalla ja siltakaaren alle
ruuhkautui kaikenlaista rojua, mitä virta kuljetti mukanaan pohjan
puolelta. Tulvalieju huuhteli kummankin rannan matalia mäentöyräitä,
ja Jørundgaardin mailla oli vettä kokoontunut erääseen kohtaan oikein
lahdelmaksi, melkein huoneiden nurkkiin asti -- siinä kohden oli niitty
notkelmana, ja pajan katto ja puiden latvat pistivät vedestä näkyviin
kuin mitkäkin pikkusaaret. Saarilla olevat ulkoladot oli tulva vienyt
mennessään.

Virran idänpuoleisista taloista oli vain hyvin vähäsen miehiä
kokoontunut kirkolle. He pelkäsivät, että tulva yht'äkkiä pyyhkäisisi
sillankin menemään, joten he eivät pääsisi enää takaisin kotiin.
Mutta ylhäällä toisella rannalla, Laugarbrun ladon alla olevalla
mäellä, missä oli hiukan suojaa myrskyltä, kihisi lumipyryn takana
ihmisrykelmä. Sira Eirikin sanottiin luvanneen kantaa sillan yli pyhän
ristin ja pystyttää sen itäiselle rantapenkereelle, vaikkei ainoakaan
mies rohkenisi seurata häntä.

Vihainen lumikuuro viuhui vasten silmiä, kun juhlasaattue astui
ulos kirkosta. Hiutaleet putosivat pitkinä suorina viivoina alas
taivaalta -- eteensä ei erottanut paljon nenäänsä pitemmälle -- vähän
päästä pyyhkivät mustan veden pintaa ja rantavieriä ja metsänkärkiä
isot pilvenvonkaleet, jotka olivat imeneet lisäkosteutta tunturien
lumiharjoilta. Ilma oli täynnä nousevaa ja laskevaa koskenkohua, metsän
suhinaa ja tuulen ulinaa -- vähän väliä mylvähti kumeasti myrskyn
pauhu tunturisolissa ja nuoskeain lumiröykkiöiden vyöryminen paljaita
rinteitä alas.

Tuohukset sammuivat heti, kun oli tultu kirkonkuistista ulkosalle.
Täysikasvuiset nuoret miehet olivat saaneet tänään kantaakseen
kuoripoikien valkoisia paitoja -- tuuli kiskoi ja repeli niitä. He
kulkivat tiheänä ryhmänä ja kantoivat kirkkolippua pidellen käsillään
kiinni sen reunoista, jotta myrsky ei pääsisi siihen käsiksi, ja
päät kumarassa lähti saattue sitten ponnistelemaan ärjyilman halki
mäkeä kohti. Mutta yli myrskyn ulinan kuului ajoittain kajahduksia
Sira Eirikin mahtavasta äänestä, kun hän vanhuuttaan tutisevana pyrki
eteenpäin laulaen:

Venite: revertamur ad Dominum; quia ipse cepit & sanabit nos: percutiet
& curabit nos, & vivemus in conspectu ejus. Sciemus sequemurque, ut
cognoscamus Dominum. Alleluia. [Tulkaat jo palatkaamme Herran tykö;
sillä Hän on meidät repinyt ja Hän myös parantaa meidät, Hän on meitä
lyönyt ja Hän myös sitoo meidät. Tuntekaamme ja ahkeroikaamme tuntea
Herraa. (Hosea. 6:1,3.)]

Kristiina pysähtyi, hän niinkuin kaikki muutkin naiset, kun saattue
tuli sille kohdalle, missä vesi oli vallannut tien, mutta valkopukuiset
nuorukaiset, teinit ja papit olivat joutuneet jo sillalle asti, ja
miehet seurasivat perästä melkein kaikki, vaikka vesi nousikin polviin
asti.

Silta heilui ja rytisi, ja äkkiä näkivät naiset kokonaisen rakennuksen
tulevan virran mukana pohjoisesta päin ja ajelehtivan siltaa kohti.
Virta painoi ja pyöritteli sitä; se oli puoliksi hajallaan ja sen
hirret murskautuivat, mutta sittenkin se pysyi koossa. Ulvsvoldin
säterimajan emäntä likistyi kiinni Kristiina Lauritsantyttäreen
ja huusi ääneen -- hänen miehensä kaksi puolikasvuista veljeä oli
kuoripoikain joukossa. Kristiina huusi sanattoman rukouksen Neitsyt
Maarialle ja tuijotti jäykin silmin keskellä siltaa seisovaan joukkoon,
josta hän voi erottaa Naakkven valkoisen hahmon lippua piteleväin
miesten välistä. Vaikka myrsky ja kohina tekikin miltei kuuroksi,
luulivat naiset kuitenkin kuulevansa Sira Eirikin äänen.

Pappi seisoi sillan harjalla ja piteli ristiä korkealla käsissään, kun
haaksirikkoinen rakennus törmäsi siltaa vastaan. Tämä ryski ja ritisi
ja antoi perään -- molemmilla rannoilla seisovista ihmisistä se näytti
taipuvan vähän etelään päin. Saattue jatkoi matkaansa, katosi hetkeksi
siltakaaren taa -- ja tuli sitten jälleen näkyviin toisella rannalla.
Rakennusraunio oli tarttunut muiden hylkypuiden ruuhkaan ja tarrautunut
kiinni silta-arkkuihin.

Sitten -- äkkiarvaamatta kuin tunnustähden ilmautuminen -- valautui
hopeaista valoa tuulen repelemäin pilviröykkiöiden lomista -- paisuneen
virran kalvo kävi kauttaaltaan himmeän kirkkaaksi niinkuin sulatettu
lyijy. Usvat ja pilvet hajosivat -- aurinko puhkaisihe näkymään, ja kun
saattue palasi takaisin sillan yli, kimaltelivat sen säteet ristillä;
papin märällä valkoisella alballa loistivat stolan ristiinpannut vyöt
purppuransinisinä. Laakso hohteli päivän kultaamana ja kasteesta
kimmeltävänä kuin sinervänmustan luolan pohjalta kiiluva vedenkalvo,
sillä tunturien harjoja pimittivät auringonsäteitten karkottamat mustat
pilvet, usvat pakenivat kuin säikähtyneet haukat kukkulain väliin ja
Formon iso vuorenkeila, jonka kiireellä oli vastasatanutta lunta,
loisteli välkkyvän valkoisena tummaa taivasta vasten.

Kristiina oli nähnyt Naakkven käyvän ohitse. Likomärät kuoripaidat
olivat imeytyneet kiinni poikien vartaloihin, mutta he lauloivat
täydestä sydämestään kohti voittavaa aurinkoa:

Salvator mundi, salva nos omnes. Kyrie, eleison, Christe, eleison,
Christe, audi nos --. [Maailman vapahtaja, pelasta meidät kaikki. Herra
armahda, Kristus armahda, Kristus kuule meitä!]

Papit, risti, kaikki oli käynyt ohitse, ihmisjoukko seurasi perästä
liettyneissä, raskaissa vaatteissaan, mutta he katselivat ihmeissään ja
loistavin silmin seestyvää ilmaa ympärillään ja yhtyivät rukoukseen --
Kyrie eleison!

Silloin näki Kristiina -- eikä hän ollut uskoa silmiään, ja nyt hänen
täytyi likistyä kiinni naapurinemäntään pystyssä pysyäkseen. Erlendhän
se kulki mukana tuolla saattueessa; hänellä oli tiukkuvan märkä
peurannahkapeski, jonka hilkka oli vedetty pään yli -- mutta hän se
vain sittenkin oli; hänellä oli suu puoleksi auki ja hän huuteli Kyrie
eleisonia niinkuin toisetkin -- Kristiina ei osannut oikein arvata
hänen kasvojensa ilmettä; sehän kuvasti melkein kuin hymyä --.

Yhdessä toisten naisten kanssa hän liittyi saattueeseen sen kulkiessa
kirkkomäkeä ylös, huusi toisten kera nuorukaisten mukana, jotka
lauloivat litaniaa. Hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä rajut
lyönnit.

Messun aikana hän vain kerran näki pienen vilahduksen miehestään.
Itse hän ei rohjennut seisoa tavallisella paikallaan kirkossa, vaan
kätkeytyi pohjoissivulaivan pimentoon.

Kohta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, hän riensi ulos. Hän juoksi
päästäkseen eroon piioistaan, jotka olivat olleet mukana kirkossa.
Ulkona höyrysi kostea maa päivänpaisteessa. Kristiina kiiruhti
yhtäpäätä kotiin huomaamatta edes sitäkään, että tien sijalla oli
pohjaton rapakko.

Hän kattoi pöydän ja asetti kukkuratäyden simasarven isännänistuimen
kohdalle, ennen kuin edes kerkisi vaihtamaan märät vaatteensa
pyhäpukuun -- tummansiniseen kirjohameeseen, hopeavyöhön, solkikenkiin
ja sinipäärmeiseen röijyyn. Sitten hän lankesi polvilleen pienessä
rukoussuojassaan. Hän ei jaksanut ajatella, ei itse keksiä sellaisia
sanoja, joita hän olisi mieluimmin tahtonut käyttää -- yhä uudelleen
hän hoki Ave Mariaa -- autuain rouvamme, rakas Herra, Neitsyen poika --
tiedäthän sinä, mitä minä tarkoitan --

Kestipä sitä odottaa. Piioiltaan hän kuuli, että miehet olivat kai
menneet jälleen sillalle -- kirveillä ja kekseillä he yrittivät
hajottaa ajopuiden ruuhkaa, joka oli pureutunut kiinni silta-arkkuihin
-- sillan kohtalosta siellä kamppailtiin. Papitkin olivat menneet sinne
riisuttuaan ensin messupuvut yltään.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun miehet viimein tulivat kotiin. Pojat,
Ulf Haldorinpoika ja kolme renkiä -- yksi oli jo vanha mies ja toiset
poikasia -- jotka nykyisin olivat talossa palveluksessa.

Naakkve oli jo asettunut paikalleen pöytään, isännänistuimen oikealle
puolelle. Sitten hän kavahti äkkiä pystyyn ja lähti ovea kohti.

Kristiina huusi hiljaa häntä nimeltä.

Poika palasi ja istuutui uudestaan paikalleen. Veri nousi ja laski
hänen nuorilla kasvoillaan, hän katseli jäykästi maahan, eikä
aikaakaan, kun hänen täytyi purra tiukasti huultaan. Äiti näki hänen
kamppailevan ankarasti säilyttääkseen itsehillintänsä -- mutta kovalle
se otti.

Vihdoin päästiin sekin ateria toki loppuun. Seinän viereisellä penkillä
istuneet pojat nousivat pöydästä, kiersivät tyhjän isännänistuimen
editse, kohensivat vanhasta tottumuksesta vöitään työnnettyään puukon
tuppeen ja lähtivät ulos.

Kun kaikki olivat poistuneet, seurasi Kristiina perästä.
Päivänpaisteessa lorisi vesi alas kaikista räystäistä. Kartanolla
ei näkynyt ketään muita kuin Ulf -- tämä seisoi pirttinsä oven
kivikynnyksellä.

Hänen kasvoilleen tuli ihmeellisen avuton ilme, kun emäntä läheni häntä
pihan poikki. Hän ei virkkanut mitään ennen kuin toinen kysyi hiljaa:

"Puhelitko hänen kanssaan?"

"En montakaan sanaa. Naakkve ja hän ne haastelivat, niin että minä --"

Vähän ajan perästä hän alkoi uudelleen:

"Häntä vähän pelotti -- teidän kaikkien takia -- kun tuli tällainen
tulva. Sen vuoksi hän sitten sai päähänsä tulla kotipuoleen
katsastamaan, miltä täällä näyttäisi. Naakkve kertoi hänelle, mitä sinä
olit täällä toimitellut.

"En arvaa mistä hän oli saanut sen kuulla, että sinä olit antanut pois
ne nahat, jotka hän syksyllä lähetti sinulle Gauten myötä. Siitä
hän oli hyvin vihoissaan. Ja siitä, kun sai kuulla, että sinä olit
pujahtanut kotiin kohta messun päätyttyä -- hän oli odottanut, että
jäisit puhelemaan hänen kanssaan --"

Kristiina ei vastannut; hän pyörähti ympäri ja meni sisään.

       *       *       *       *       *

Tänä kesänä oli alituista toraa ja epäsopua Ulf Haldorinpojan ja tämän
vaimon välillä. Ulfin velipuolen poika, Haldor Joninpoika, oli keväällä
tullut sukulaisensa luo vaimonsa kera; hän oli vasta edellisenä
vuonna mennyt naimisiin. Tarkoitus oli, että Haldor nyt rupeaisi
asumaan sitä Ulfin taloa, jonka tämä omisti Skaunissa, ja muuttaisi
sinne lähtöpäiviltä; mutta Jardtrud kiukutteli siitä, että Ulf oli
hänen mielestään luovuttanut talonpidon nepaimelleen liian huokeilla
ehdoilla, ja hän arvaili miesten ajatuksena olevan, että Haldor saisi
jossain muodossa periäkin tuon talon setänsä jälkeen.

Haldor oli ollut Kristiinan lähettipoikana Husabyssä, ja Kristiina
piti paljon tuosta nuoresta miehestä ja hänen vaimostaan, joka oli
hiljainen ja miellyttävä nuorikko. Vähän jälkeen juhannuksen sai nuori
pari pojan, ja Kristiina antoi äidin asua kutomatuvassa, jossa tämän
talon emäntien oli ollut itsensäkin tapana viettää lapsivuodeviikkonsa
-- mutta Jardtrudia suututti, että Kristiina auttoi synnyttäjää
ylimmäisenä apuvaimona, vaikkakin Jardtrud itse oli vielä aivan nuori
ja kokematon eikä olisi kyennyt auttamaan synnyttäjää eikä hoitamaan
vastasyntynyttä.

Kristiina oli pojan kummina, ja Ulf toimitti ristiäispidot, mutta
Jardtrudin mielestä hän oli tuhlannut niihin liikoja ja laskenut liian
suuret lahjat sekä lapsen kehtoon että äidin sänkyyn. Lepytteeksi
Ulf lahjoitti vaimolleen juhlallisesti paljon kalleuksia irtaimesta
omaisuudestaan: kullatun rintaristin ketjuineen, turkisvuorisen
viitan, jossa oli iso hopeasolki, kultasormuksen ja rintaneulan. Mutta
vaimo vihoitteli, kun mies ei tahtonut antaa hänelle edes sarkaakaan
omistamastaan maasta, lukuun ottamatta häiden aikana annettua
aviolahjaa -- kaiken muun piti mennä hänen velipuolilleen, jollei
hän itse saanut lapsia. Ja nyt ruikutteli Jardtrud sitä, että hänen
esikoisensa oli kuolleena syntynyt, eikä näyttänyt siltä, että hän enää
saisi toisiakaan -- hän joutuisi koko laakson nauruksi, varsinkin kun
oli itse laajasti puhellut tästä kaikille ihmisille.

Ulfin täytyi pyytää Kristiinalta, että Haldor ja Audhild saisivat asua
keittiötuvassa sitten kun nuorikko oli kirkotettu. Siihen Kristiina
mielellään suostui. Haldoria hän väitteli, koska tämän näkeminen
toi hänen mieleensä niin paljon sellaista, mikä nyt oli kipeätä
muistaa. Mutta Audhildin kanssa hän puheli paljon, tämä kun tahtoi
väkisin palvella häntä niin paljon kuin osasi. Ja kun lapsi viimein
kesällä kääntyi kipeäksi, otti Kristiina sen hoitoonsa nuorelta ja
kokemattomalta äidiltä.

Kun nuori pari sitten syksyllä muutti pohjan puoleen, hän kaipasi heitä
paljon, mutta eniten kuitenkin pienokaista. Vaikka hän itse tiesikin
sen surun järjettömäksi, oli hän kaikkina näinä vuosina tuntenut
jonkinlaista tuskaa huomattuaan käyneensä hedelmättömäksi -- eikä hän
kuitenkaan vielä ollut ikäloppu vaimo, ei vielä nelikymmenvuotiaskaan.

Hänen kamppailussaan kaikkien ikävien muistojen karkottamiseksi oli
ollut suureksi huojennukseksi tilaisuus saada hoidella ja auttaa tuota
lapsellista nuorikkoa ja tämän pienokaista. Ja vaikka oli ollutkin
raskasta nähdä, ettei Ulf Haldorinpojalla ollut sen parempaa siunausta
avioliitossaan kuin hänellä itselläänkään, niin oli voutituvan
perheasiain sovitteleminen kuitenkin auttanut häntä haihduttamaan
raskaita ajatuksiaan.

Sillä Erlendin käyttäytyminen tuona suurena tulvapäivänä oli
aiheuttanut, ettei hän enää rohjennut arvaillakaan, minkä lopun hänen
oma aviollinen onnettomuutensa saisi. Mies oli kaiken kansan nähden
tullut kotiseudulle ja kirkkoon ja sitten jälleen pyyhältänyt tiehensä
pohjan puoleen sanomatta vaimolleen sanaakaan tervehdykseksi -- se
tuntui Kristiinasta niin sydämettömältä käytökseltä, että hän luuli
lopulta käyvänsä yhtä välinpitämättömäksi Erlendistä kuin tämä hänestä.

       *       *       *       *       *

Simon Andreksenpojan kanssa hän ei ollut vaihtanut halaistua sanaakaan
kevättulvan aikaisen kohtaamisen jälkeen, jolloin lanko oli tullut
auttamaan häntä. Hän kyllä tervehti Simonia ja puheli usein sisarensa
kanssa heidän kohdatessaan toisensa kirkolla. Mutta mitä he ajattelivat
hänen kotoisista asioistaan ja Erlendin äkkimatkasta Dovrelle, siitä
hänellä ei ollut aavistustakaan.

Mutta Pärttylinmessun edellisenä sunnuntaina oli Dyfrinin Gyrd-herra
ollut formolaisten mukana kirkossa. Simon oli näyttänyt ylen iloiselta
astuessaan messuun veljensä rinnalla. Ja Ramborg oli tullut Kristiinan
puheille jumalanpalveluksen jälkeen ja kuiskannut innokkaasti, että hän
oli jälleen raskaana ja odotteli lasta keväälliseksi Marianpäiväksi.

"Kristiina, siskoseni, etkö voi tulla tänään meille juhlimaan meidän
kanssamme?"

Kristiina oli pudistanut surullisesti päätänsä, taputtanut nuoren
vaimon kalpeata poskea ja rukoillut Jumalaa kääntämään tämän asian
iloksi molemmille vanhemmille. Mutta Formoon hän ei voinut lähteä, oli
hän sanonut.

Riitaannuttuaan lankonsa kanssa oli Simon uskotellut itselleen, että
näin olikin ehkä parempi. Hän oli itse sellaisessa asemassa, ettei
hänen tarvinnut välittää siitä mitä ihmiset sanoivat hänestä ja hänen
elämästään; hän oli auttanut Erlendiä ja Kristiinaa silloin kun apua
oli tarvittu, ja se vähä, millä hän kykeni heitä täällä ollessa
auttamaan, ei ollut sen arvoista, että hänen olisi kannattanut tuon
asian takia hapattaa omaa elämäänsä.

Mutta kuultuaan, että Erlend oli poistunut seudulta, ei Simon saanut
säilytetyksi sitä raskasmielistä rauhallisuutta, jota hän oli
väenväkisin pyrkinyt vakiinnuttamaan. Turhaan hän sanoi itselleen,
ettei oikeastaan kukaan kunnolleen tiennyt noita Erlendin poissaolon
syitä -- ihmiset pitivät niin paljon suukopua, vaikkeivät tienneet
juuri mitään. Hän ei kuitenkaan voinut missään tapauksessa sekaantua
tähän. Siitä huolimatta pysyi hänen mielensä levottomana. Välistä
hän mietiskeli, eikö hänen olisi lähdettävä Erlendin luo Haugeniin
ja pyydettävä anteeksi heidän erotessaan sanomiaan pahoja sanoja --
sittenpähän näkisi, eikö hän jollakin keinoin saisi lankonsa ja kälynsä
asioita jälleen oikealle ladulle. Mutta pelkkään pohtimiseen tämä
Simonilta kuitenkin aina jäi.

Hän ei uskonut, että kukaan olisi voinut hänestä huomata hänen
sisäistä levottomuuttaan. Hän eli niinkuin ennenkin, hoiti taloaan
ja tiluksiaan, oli hilpeä ja joi rohkeasti tuttavaseurassa, makasi
tuntureilla nahkasilla, kun hänellä oli aikaa sellaiseen, hemmotteli
lapsensa piloille kotona ollessaan eikä vaihtanut koskaan nurjaa
sanaa vaimonsa kanssa. Kotiväestä saattoi melkein näyttää siltä
kuin olisivat hänen ja Ramborgin välit nyt paremmat kuin koskaan
ennen, koska vaimokin oli tullut paljon tasaisemmaksi ja tyynemmäksi
luonteeltaan eikä enää koskaan näyttänyt noita oikullisuuden ja
lapsellisen tulistumisen puuskia joutavien pikkuasiain vuoksi. Mutta
sydämessään tunsi Simon arkailua ja epävarmuutta ollessaan vaimonsa
parissa -- hän ei enää saattanut kohdella tätä puolittain lapsena, jota
voi kiusoitella ja hemmotella. Nyt hän ei oikein tiennyt miten hänen
kanssaan olla.

Eikä hän myöskään tiennyt, miltä kannalta hän asian ottaisi, kun vaimo
eräänä iltana kertoi hänelle olevansa jälleen raskaana.

"Sinä et kai ole oikein iloinen siitä, vai mitä?" sanoi hän lopuksi ja
silitteli Ramborgin kättä.

"_Sinä_ kai ainakin olet iloinen, tiedän mä?" Ramborg likistyi häneen
kiinni, itkun ja naurun vaiheilla ollen, ja mies naurahti hiukan
hämillään puristaessaan vaimoaan povelleen.

"Minä aion olla järkevä tällä kertaa, Simon, enkä enää käyttäydy kuten
ennen. Mutta sinun täytyy pysyä minun luonani -- kuuletkos -- vaikka
kaikki sinun lankosi ja veljesi talutettaisiin riviin sidottuina
hirsipuuhun, niin sinä et saa karata minun luotani!"

Simon hymähti surumielisesti:

"Minnekäpä minä menisinkään, Ramborg kulta --. Geirmund, se poloinen
vätys, ei ainakaan sekaannu mihinkään uhkahankkeisiin -- ja hän on
ainoa sukulaisistani ja langoistani, jonka kanssa en tätänykyä ole
riidoissa."

"Ohoo --" Ramborg nauroi nyt, vaikka kyyneleet tiukkuivat poskia
pitkin. "Se epäsopu kestää vain siihen saakka kunnes he jälleen
sattuvat tarvitsemaan auttajaa ja sinä silloin olet mielestäsi siihen
velkapää. Kyllä minä sinut nyt jo tunnen, ukkoseni --"

       *       *       *       *       *

Kaksi viikkoa tämän jälkeen saapui Gyrd Andreksenpoika aivan
odottamatta vieraaksi. Dyfrinin ritarilla oli yksi ainoa asemies
mukanaan.

Veljesten kohdatessa toisensa ei montakaan sanaa vaihdettu. Gyrd-herra
antoi tietää, ettei hän ollut monituisiin vuosiin nähnyt Krukessa
asuvaa sisartaan ja tämän miestä ja että hän oli matkalla heitä
katsomaan; ja kun hän nyt kerran oli joutunut tänne laaksoon asti, niin
oli Sigrid ollut sitä mieltä, että hän voi hyvin poiketa Formoonkin,
"ja siksi minä nyt arvelen, velimies, ettet sinä enää ole vihoissasi
minulle, vaan suot minulle ja miehelleni ruokaa ja kattoa huomisaamuun
saakka."

"Saathan tietää ajatukseni", sanoi Simon -- ja hän katseli maahan,
kasvoiltaan ihan mustanpuhuvana. "Teit kauniisti, Gyrd, kun tulit
katsomaan minua."

Ruokaa saatuaan veljekset lähtivät yhdessä ulos jaloittelemaan. Ohra
rupesi kellertämään virtaan viettävillä päivärintaisilla mäkipelloilla.
Ilma oli ihmeen kaunis -- Laagenin pinta kimmelteli pienin hohtavin
kilvin leppärantojen välistä. Isoja valkoisia pilvenhattaroita ajelehti
kesätaivaalla -- päivänpaiste täytti koko maljamaisen laakson, ja
vastapäätä törröttävä tunturi päilyi iloisen sinisenä ja vihertävänä
kesälämmön värinässä ja pilvien liikkuvissa varjoissa.

Haassa heidän selkänsä takana kumisi kuiva aho hevosten polkiessa --
koko lauma tulla vilisti lepikon halki. Simon nojautui aidan yli: "Hei
varsoja -- pikku heppoja -! Sinun raudikollesi alkaa ikää karttua",
hän sanoi, kun Gyrdin ratsu työnsi kaulaansa aidaspuun yli ja nuuski
isäntänsä olkapäitä.

"Kahdeksantoista talvea" -- Gyrd hyväili hevosta. "Minusta tuntui, veli
-- tarkoitan tuota juttua -- ikävä olisi jos se saisi sekoittaa meidän
välimme", hän vastasi katsomatta veljeensä.

"On se minuakin kiusannut jok'ikinen päivä", sanoi Simon hiljaa. "Ja
kiitos siitä että tulit, Gyrd."

He kulkivat aidan viertä eteenpäin, Gyrd edellä, Simon perässä
astuen. Vihdoin he istahtivat pienen keltaiseksi palaneen kivisen
niityn laitaan. Nenään tuli väkevä ja imelä lemu heinäru'oista, joita
seisoskeli harvakseen siellä täällä, missä jäkkäheinää oli kasvanut
kukkiensekaisina mättäinä kiviraunioiden keskellä. Gyrd kertoi
sopimuksesta, joka oli tehty Maunu-kuninkaan ja Haftorinpoikain ynnä
näiden puoluelaisten välillä. Simon kysyi hetken päästä:

"Etkö luulisi mahdolliseksi, että joku noista Erlend Nikulauksenpojan
sukulaisista tahtoisi auttaa häntä täyteen sovintoon ja kuninkaan
arvoon?"

"_Minä_ en saa paljoakaan aikaan", vastasi Gyrd Darre. "Ja ne, joilla
siihen valtaa olisi, eivät katsele häntä lempein silmin, Simon. Niin --
eipä minulla olisi juuri haluakaan haastella siitä nyt --. Minusta hän
oli rohkea ja mieleni mukainen mies, mutta toisten mielestä hän laittoi
hyvin huonon lopun yritykselleen. Mutta mieluimmin olen tästä kokonaan
vaiti -- tiedänhän sinun pitävän paljon lankomiehestäsi --"

Simon istui ja tirkisteli mäen alla kasvavain leppien
hopeanvivahteisten latvusten ja virran kimaltelevan kalvon yli.
Mietiskellen hän kuunteli toisen puhetta -- ja tavallaanhan Gyrd tuntui
olevan oikeassakin.

"Muuten me tätänykyä elämmekin vihoissa, Erlend ja minä", hän sanoi.
"On jo aikaa siitä kun viimeksi oltiin puheissa."

"Minusta sinä tunnutkin vanhetessasi käyneen hirveäksi riitapukariksi",
sanoi Gyrd ja veti suutansa hymyyn.

"Eikö sinun päähäsi ole milloinkaan tullut", kysyi hän hetken päästä,
"muuttaa pois koko näiltä seuduilta? Meillä heimolaismiehillähän voisi
olla enemmän tukea toisistamme, jos asuisimme paremmin yksissä."

"Kuinka sinä semmoista voit ajatella --? Formohan on minun
perintötilani."

"Eikenin Aasmund omistaa siitä osansa perintöosuutenaan. Hän ei
luullakseni ole haluton vaihtamaan perintötilaa toiseen samanlaiseen --
eikä hän ole vieläkään luopunut siitä ajatuksesta, että jos hän saisi
sinun Arngjerdisi Grunde-pojalleen mainitsemillaan ehdoilla, niin --"

Simon pudisti päätään.

"Meidän isoäitimme suku on hallinnut tätä taloa aina pakanuuden ajoilta
asti. Ja Andres-poikaani olen ajatellut tänne isännäksi minun jälkeeni.
Et taida olla oikein järjissäsi, velimies -- pitäisikö minun luopua
Formosta!"

"Ei -- oikeassahan sinä oletkin." Gyrd rupesi vähän punoittamaan.
"Minä vain ajattelin -- että kukaties --. Raumarikissähän asuvat
enimmät sukulaisesi -- ja nuoruudenystäväsi -- jos kukaties katsoisit
viihtyväsi siellä paremmin."

"Minä viihdyn _täällä_." Simonkin oli käynyt punaiseksi. "Tämä on se
paikka, jossa voin pojalleni hankkia varman aseman." Hän katsahti
Gyrdiin, ja veljen hienot, ryppyiset kasvot saivat silloin hämillisen
ilmeen. Gyrdin tukka oli jo miltei valkoinen, mutta hän oli silti
vielä yhtä hoikka ja notkea ruumiiltaan kuin nuoruudessaan. Hän
liikahti hiukan levottomana -- joitakin kiviä irtautui raunioista hänen
jaloistaan ja vieri rinnettä alas ohrapeltoon.

"Ajatteletko sinä vierittää koko raunion minun halmeeseeni", kysyi
Simon hymyillen ja pani leikillään äänensä äkeäksi. Gyrd kavahti
pystyyn keveästi ja joustavasti ja kurotti kätensä avuksi veljelleen,
joka oli kankeampi liikkeiltään.

Simon piteli veljensä kättä vähän aikaa omassaan ylös noustuaankin.
Sitten hän laski oman kätensä veljen olkapäälle. Silloin teki Gyrd
samoin; kädet höllästi toistensa kaulalla lähtivät veljekset astelemaan
verkalleen mäkien poikki taloon päin.

       *       *       *       *       *

He istuivat illalla yhdessä Sæmundin pirtissä -- Simonin oli määrä
maata veljensä vieressä. Iltarukoukset oli luettu, mutta he tahtoivat
ennen maatapanoaan tyhjentää olutkipon.

"Benedictus tu in muliebris -- mulieribus -- muistatkos sitä?" naurahti
Simon yht'äkkiä.

"Kylläpä vain -- maksoi minulle toisenkin selkäsaunan, ennen kuin
Sira Magnus sai päästäni lähtemään mummoni harhaopit" -- Simoniakin
nauratti, kun hän muisteli sitä. "Kovakourainen hän olikin kuin itse
pääjehu. Muistatkos, veli, kerran kun hän kynsi syyhyisiä pohkeitaan
ja oli nostanut kaapunsa helmat polvien yli, niin sinä kuiskasit
minulle, että jos olisit ollut yhtä vaivainen pohkeistasi kuin Magnus
Ketilinpoika, niin olisit tahtonut ruveta papiksi sinäkin ja kantanut
ikäsi pitkää kauhtanaa?"

Simon myhäili -- hänelle nousi äkkiä mieleen kuva, millaiselta veli
oli näyttänyt kasvuvuosinaan -- aina pakahtumaisillaan pidätetystä
naurunhalusta ja silmät aina surkean kipeinä; pieniä heiveröisiä
vekaroita he silloin olivatkin olleet, ja Sira Magnus oli _tosiaan_
ollut kovakourainen kurittaessaan heitä.

Mikään älypää ei Gyrd ollut heidän lapsuudessaan. Eikä Simon nytkään
rakastanut Gyrdiä viisauden takia. Mutta hänen mielensä pulpahti
täyteen kiitollisuutta ja hellyyttä veljeä kohtaan sellaisena kuin tämä
nyt istui hänen vierellään -- joka päivästä, minkä heidän veljeyttään
oli kestänyt nyt kohta neljänkymmenen vuoden ajan -- sillä kaikkine
vikoineenkin oli Gyrd uskollisin ja rehellisin kaikista miehistä.

       *       *       *       *       *

Ja nyt, kun hän oli saanut takaisin Gyrd-veljensä, tuntui Simonista
kuin hän olisi saanut lujan jalansijan ainakin toisen jalkansa alle.
Sillä tähän asti oli hänen elämänsä ollut ihan hirveästi sotkeuksissa
ja rempallaan.

Lämmin aalto valahti hänen mieleensä joka kerran, kun hän muisti,
kuinka Gyrd oli tullut hänen luokseen sovittamaan jälleen hyväksi sitä
minkä hän itse oli rikkonut -- ratsastaessaan pois veljensä talosta
vihapäin ja kirpein kirouksin. Yltäkylläinen kiitollisuus kuohahti
hänessä -- hänen täytyi kiittää tästä korkeampiakin valtoja.

Otetaanpa esimerkiksi sellainen mies kuin Lauritsa -- Simon tiesi
hyvin, kuinka tämä olisi käyttäytynyt samanlaisessa tilanteessa. Hän
saattoi seurata appensa esimerkkiä niin pitkälle kuin hänessä oli
miestä -- osoittaa kiitollisuuttaan almujen antamisella ja muulla
semmoisella. Mutta sellaiseen kuin mielenmurtumiseen ja Herran kasvojen
näkemiseen ei hän, Simon, pystynyt, ei ainakaan jollei tirkistellyt
silmiään sokeiksi ristiinnaulitunkuvaan -- ja sellaista mielenmuutosta
ei Lauritsa ollut tarkoittanut. Katumuksen kuumia kyyneleitä hän
ei saanut puserretuksi esiin -- eihän hän ollut itkenytkään muuta
kuin pari kolme kertaa sen jälkeen kun lapsenkengistään pääsi, eikä
silloinkaan sellaisissa tilanteissa, jolloin hänellä olisi ollut
oikeaa syytä -- jolloin hän oli langennut suuriin synnin kuoppiin --
niinkuin langettuaan naineena miehenä haureuteen Arngjerdin äidin
kanssa ja viime vuonna miehen tapettuaan. Olihan hän silloinkin katunut
katkerasti -- hän katui mielestään aina hartaasti syntejään, tunnusti
ne ripissä huolellisesti ja teki tarkoin papin määräämät sovitustyöt.
Hän luki aina ahkerasti rukouksensa, ei koskaan laiminlyönyt runsaiden
kymmenysten ja almujen antamista -- aina oli hänen kätensä erikoisen
aulis osoittaessaan kunniaa P. Simon apostolille, P. Olaville, P.
Mikaelille ja Neitsyt Maarialle. Muuten hän tyytyi uskomaan mitä Sira
Eirik opetti, että ristissä yksin oli pelastus ja että oli Jumalan
vallassa, eikä miehen itsensä, kuinka hän muuten jaksoi taistella
sielunvihollista vastaan.

Mutta nyt hän tunsi halua osoittaa kiitollisuuttaan pyhimyksille
jollakin erikoisen hurskaalla tavalla. Hänenhän piti olla syntynyt
itsensä Neitsyt Maarian syntymäpäivänä, niin oli äitivainaja kertonut
-- ja hänelle tuli mieleen osoittaa Jumal'emolle kunnioitustaan
rukouksella, jota hän ei muulloin arkipäiväisessä hartaudessaan
käyttänyt. Hän oli näet siihen aikaan, kun oli palvellut kuninkaan
hovissa, kirjoittanut itselleen erikoisen kauniin rukouksen, jonka hän
nyt yht'äkkiä keksi muistinsa komeroista.

Mutta nyt perästäpäin hän pelkäsi, että enemmän lienee aiheena ollut
Haakon-kuninkaan miellyttäminen kuin Jumalan ja Neitsyt Maarian
kunnioittaminen, että hän kuninkaanväessä palvellessaan oli hankkinut
tuollaisia pieniä rukouskirjasia ja opetellut niitä ulkoa. Kaikki
nuoret miehet olivat tehneet niin, sillä kuninkaan tapana oli ollut
kysellä hovipojiltaan moista hyödyllistä oppia, kun hän iltaisin
makaili kauan valveilla unta saamatta.

Jaa-a -- olipa siitäkin jo kulunut aikaa. Kuninkaan makuukammio
Oslon hovin kivirakennuksessa. Pienellä pöydällä sängyn vieressä
tuikutti yksinäinen kynttilä -- sen loimu lankesi hienopiirteiselle,
kuihtuneelle ja vanhenneelle miehenpäälle, joka lepäsi korkealla
pystyssä punaisilla silkkipieluksilla. Kun pappi oli päättänyt
ääneenlukemisensa ja poistunut, tarttui kuningas usein itse kirjaan
ja luki maatessaan, raskas nide nojallaan pystyyn nostettuja polvia
vastaan. Kahdella lavitsalla ison muuratun lieden vierellä istuivat
hovipojat. -- Itse hän sai melkein aina pitää vartiota yhdessä
Gunstein Inganpojan kanssa. Kammiossa oli hyvin rattoisaa -- valkea
paloi uunissa kirkkaasti ja lämmitti savua sisään työntämättä,
ristiholvikattoinen huone huokui rauhaa ja seinillä oli aina
kangasverhot. Mutta nukuttamaan tuo istuminen ja nuokkuminen aina pani
-- annapa kuunnella ensin papin luvut päästä päähän ja sitten odotella
kuninkaan nukahtamista; tämä sitten ani harvoin sattuikaan ennen puolta
yötä. Hänen nukkuessaan oli pojilla lupa vuorotellen istua vartiossa ja
lepäillä karsinapenkillä, joka sijaitsi uunin ja vastaanottosalin oven
välissä. Sitä hetkeä he sitten odottelivat ikävissään ja haukotustaan
tukahduttaen.

Välistä kuningas saattoi heretä juttusille heidän kanssaan -- usein
sellaista ei tapahtunut, mutta silloin hän oli kerrassaan ystävällinen
ja lumoava. Tai hän luki kirjastaan ääneen jonkin lauseen tai
runovärssyn, jonka kuulemisesta hän arveli nuorukaisille olevan hyötyä
ja sielunlääkettä.

Eräänä yönä oli Simon itse herännyt siihen, että oli kuullut
Haakon-kuninkaan huutelevan häntä -- sysipimeässä; kynttilä oli palanut
loppuun. Häpeästä tutisten hän oli saanut puhalletuksi kekäleet uunissa
hehkumaan ja sytyttänyt uuden kynttilän. Kuningas hymyili makuultaan
veitikkamaisesti:

"Kuorsaako tuo Gunstein aina noin kauheasti?"

"Kuorsaa, herra!"

"Sinähän taidat olla hänen vuodetoverinaan yömajassa, eikö niin?
Voisitpa melkein kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan vaatia itsellesi
makuutoveriksi jonkun, joka nukkuessaan pitää vähän pienempää rähinää."

"Kiitoksia, herra -- mutta ei se minua häiritse, herra kuningas!"

"Etköhän sinä vain havahtuisi, Simon, kun tuo rokkapata jyrisyttää
suoraan korvaasi -- vai mitä?"

"Kyllä, teidän armonne, mutta minäpä jysäytän häntä kylkeen ja käännän
häntä vähäisen."

Kuningasta nauratti.

"Tokkohan te nuorukaiset käsitätte, mikä suuri jumalanlahja sellainen
hyväunisuus on. Kun tulet minun ikääni, Simon, niin ehkä silloin
muistat nämä minun sanani."

Kaikki tuo oli niin määrättömän kaukana -- hyvin selvänä tosin, mutta
ei siten, että hän, joka nyt istui tässä, olisi ollut sama henkilö kuin
tuo nuori hovipoika kerran --.

Eräänä päivänä adventtiviikon alussa, kun Kristiina oli melkein
yksinään kotona -- pojat olivat ajamassa kotiin halkoja ja sammalia --
hän näki suureksi hämmästyksekseen Simon Darren ratsastavan kartanolle.
Tällä oli asiana pyytää häntä ja hänen poikiaan heille vieraisille
jouluna.

"Käsität sinä kaiketi, Simon, ettemme voi sitä tehdä", vastasi Kristiina
totisesti. "Voimmehan me silti olla ystäviä sydämissämme, sinä ja
Ramborg ja minä -- mutta eihän ihmisellä ole aina itsellään valtaa
päättää mitä hänen on tekeminen, sen kyllä tiedät."

"Et kai tahdo ajaa tuota oppiasi niin pitkälle, että kieltäydyt
lähtemästä ainokaisen sisaresi luo, kun tämä laskeutuu lapsivuoteeseen."

Kristiina sanoi rukoilevansa, että asia suoriutuisi hyvin ja
heille molemmille iloksi, "mutta en kuitenkaan voi vastata sinulle
lopullisesti, voinko tulla vai en."

"Kylläpä tuo tulee näyttämään aika kummalliselta ihmisten silmissä",
kiivastui Simon. "Sinulla on se maine, että olet paras naapuri ja
lähimmäinen mitä on lähimailla -- ja hän on sisaresi -- ja molemmat
olette emäntiä suurimmissa kartanoissa, mitä täällä pohjan puolella on!"

"Onhan sitä viime vuosina syntynyt sangen paljon lapsia tämän puolen
suurtiloissa, eikä minua silti ole pyydetty auttajaksi. Ei ole tapana
täällä enää, Simon, että synnyttäjältä katsottaisiin jotain puuttuvan
kun ei Jørundgaardin emäntä ole talossa." Nähdessään Simonin tästä
kovin pahastuvan hän lisäsi: "Vie terveisiä Ramborgille ja sano, että
minä kyllä tulen häntä auttamaan, kun hänen aikansa tulee -- mutta
joulujuhliin en voi lupautua, Simon."

Loppiaispäivänä Kristiina tapasi Simonin, kun tämä saapui messuun ilman
Ramborgia. Hyvinhän tämä jaksaa, sanoi Simon, mutta hänen pitää nyt
levätä ja koota voimia, sillä huomenna he lähtevät Dyfriniin lapsineen
-- on niin kaunis rekikeli, ja kun Gyrdkin on pyytänyt heitä ja
Ramborgin tekee niin mieli päästä ajelemaan, niin --



IV


Paavalinmessun jälkeisenä päivänä ratsasti Simon Darre pohjoiseen
Mjøsin taa, kaksi renkiä matkassaan. Oli tullut ankara pakkanen, mutta
hänestä tuntui, ettei hän enää saattanut olla poissa kotoa; rekimatkue
sai seurata perästä, heti kun pakkanen vähän lauhtuisi.

Hamarissa hän tapasi erään tuttavansa, Vigleik Paavalinpojan
Fagabergistä, ja he ratsastivat sitten yhtä matkaa eteenpäin. Tultuaan
Vähään Hamariin he levähtivät jonkin hetken eräässä talossa, missä
myytiin olutta. Heidän istuessaan ja juodessaan karkasivat jotkut
päihtyneet nahkankaupustelijat pystyyn ja alkoivat tapella tuvassa;
lopulta Simon nousi, meni väliin ja erotti heidät, mutta sai sitä
tehdessään puukoniskun oikeaan kyynärvarteensa. Se ei ollut juuri
naarmua pahempi, joten hän ei ollut siitä millänsäkään, mutta olutmuija
tahtoi välttämättä saada sidotuksi rievun sen ympärille. Simon ratsasti
Vigleikin mukana tämän kotiin ja oli siellä yötä. Miehet makasivat
samassa sängyssä, ja aamupuolella Simon heräsi siihen, että toinen
reuhtoi unissaan. Useampaan kertaan Vigleik huusi hänen nimeään, ja
silloin Simon herätti hänet ja kysyi, mikä häntä vaivasi.

Vigleik ei voinut muistaa untaan kunnolleen. "Mutta pahaa se oli,
ja sinä olit siinä mukana. Yhden seikan minä muistan -- Simon
Reidarinpoika seisoi täällä tuvassa ja kutsui sinua mukaansa ulos --
minä näin hänet niin selvästi, että olisin voinut lukea joka pisaman
hänen naamassaan."

"Toivoisinpa, että voisit myydä minulle sen unen", sanoi Simon
puolileikillä ja puolitosissaan. Simon Reidarinpoika oli hänen
serkkunsa, ja he olivat olleet hyvät ystävykset kasvinaikanaan; tämä
Simon oli kuollut kolmetoistavuotiaana.

Kun miehet aamulla ryhtyivät aterioimaan, näki Vigleik, että Simon ei
ollut napittanut kiinni nuttunsa hihaa oikeasta ranteesta. Ranne oli
punainen ja turvonnut aina alas käden selkää myöten. Hän huomautti
siitä, mutta Simon nauroi. Ja kun tuttava vähän myöhemmin kehoitti
häntä jäämään sinne muutamiksi päiviksi ja odottamaan siellä vaimoaan
-- Vigleik ei voinut unohtaa yöllistä untaan -- vastasi Simon miltei
suuttuneena:

"Et liene minusta niin pahaa uneksinut, että laittautuisin sairaaksi
täinpureman vuoksi --?"

Auringonlaskun aikaan he ratsastivat Losnajärven jäällä. Oli ollut mitä
kaunein päivä; nyt hehkuivat korkeat siniset ja valkoiset tunturit
kultaisina ja punaisina iltavalaistuksessa, mutta kuuraiset lehdot
pitkin rantamia uinuivat harmahtavina varjossa. Miehillä oli mainiot
hevoset ja reipas ratsastus edessään pitkän järven yli -- pienet
jäänsirut sinkoilivat kilisten ja kalisten hevosten kavioitten alla.
Puhalsi tuima vastaviima; Simonin oli vilu -- mutta kohta sen jälkeen
virtasi hänen ruumiissaan omituisia kuumanpuuskia pakkasesta huolimatta
-- sitten vilunpuistatuksia, jotka tuntuivat tunkeutuvan ihan ytimiin
asti. Väliin hän tunsi kielensä turpoavan ja käyvän omituisen paksuksi
nielussa. Ennen kuin he vielä olivat ehtineet järven yli, täytyi hänen
seisahtua ja pyytää toista rengeistä avuksi kiinnittääkseen viittansa
niin, että se kannatti oikeaa käsivartta.

Miehet olivat kuulleet Vigleik Paavalinpojan puhelevan unestaan; nyt he
tahtoivat, että isäntä näyttäisi heille haavansa. Mutta Simon sanoi,
ettei se ollut mitään -- sitä kivisti vähän: "-- saan ehkä tyytyä
olemaan vasenkätisenä joitakin päiviä."

Mutta illemmalla, kun kuu oli noussut ja he ratsastivat ylhäällä
harjulla järven pohjoispuolella, ymmärsi Simon itsekin, että hänen
käsivartensa saattoi sittenkin käydä jonkin verran kiusalliseksi.
Kainalossa tuntui särkyä, hevosenselässä nytkyminen tuotti hänelle
kovaa tuskaa -- veri jyskytti kipeässä käsivarressa. Ja päässäkin
jyskytti, ja niskassa ja yli koko ruumiin tuntui kipua. Hänen oli kuuma
ja vilu vuorotellen.

Talvitie kulki ylhäällä rinteellä, milloin metsän läpi, milloin
valkoisten niittyaukeamien poikki. Simon näki kaiken tämän -- täysikuu
loisti kirkkaana kalpeansinisellä taivaalla, kaikki tähdet se oli
karkottanut kauas luotaan, vain joku harva suuri tähti uskalsi
harhailla kaukana taivaanlaella. Valkoiset kentät kimmelsivät ja
välkkyivät; varjot lankesivat lyhyinä ja terävinä lumelle -- metsässä
väikkyi valo epävarmoina pilkkuina ja viiruina lumisten kuusien
välissä. Simon näki kaiken tämän.

-- Mutta samalla kertaa hän näki aivan selvästi kevätauringon
valaiseman, kuloheinän peittämän mättäikkökentän. Joitakin
kuusennäreitä oli hajallaan siellä täällä takalistolla, ne loistivat
vihreinä kuin sametti päivänpaisteessa. Hän tunsi paikan, se oli
kotihaka Dyfrinissä. Lepikko paistoi kentän takana keväisin,
harmaankiiltävin rungoin ja lehvistöt ruskeina kukista -- taempana
kohosivat Raumarikin harjut tuikkivan sinisinä, vielä lumesta
kirjavina. He kulkivat alas lepikkoa kohti, Simon Reidarinpoika ja hän,
kalastusvehkeet ja haukikeihäät mukanaan -- he olivat menossa järvelle,
joka päilyi tummanharmaana, hauraan jään kattamana, kalastamaan
sulapaikoissa. -- Serkku-vainaja käveli hänen rinnallaan; hän näki
leikkitoverinsa kiharatukan, joka pisti tupsuina esiin lakin alta
punertavan kevätauringon paisteessa; saattoi erottaa joka pisaman pojan
kasvoissa. Toinen Simon työnsi alahuulensa hiukan esiin ja puhalsi --
pyh, pyh, kun kaima hänen mielestään puhui pötyä. He hyppivät vesiojien
yli. Pohjassa oli sammalta -- se paisui ja kuohui eloisan viheriänä
alhaalla vedessä.

Vaikka hän olikin täysin selvillä -- näki kaiken aikaa ratsutien kulun
mäkeä ylös ja mäkeä alas metsän läpi valkoisten niittytilkkujen poikki
kimmeltävässä kuutamossa, näki nukkuvien rakennusryhmien kinosmaisine
kattoineen luovan varjoja kentille, näki sumuvyön virran yllä laakson
pohjassa -- ja tiesi, että mies, joka ratsasti ihan hänen takanaan ja
ajoi hänen rinnallaan aukeilla paikoilla, oli Jon -- tuli hän kuitenkin
kutsuneeksi miestä Simoniksi useaan erään. Hän tiesi, että se oli
hullua, mutta ei voinut sille mitään, vaikka näkikin renkien tulevan
säikähtyneen näköisiksi.

"Meidän on koetettava päästä Roaldstadin munkkien luokse tänä yönä,
miehet", sanoi hän kerran selvittyään.

Rengit virkkoivat, että heidän mielestään oli koetettava päästä katon
alle mitä pikimmin -- he mainitsivat lähimmän pappilan. Mutta isäntä
pysyi taipumattomana.

"Se ottaa kyllä hevoset koville, Simon." Rengit vilkaisivat
syrjäsilmällä toisiinsa.

Mutta Simon naurahti. Saivat jaksaa tämän kerran. Hän ajatteli
rasittavia peninkulmia. Tuska viilsi häntä läpi koko ruumiin, kun hän
nytkyi satulassa. Mutta kotiin hän tahtoi. Sillä nyt hän tiesi olevansa
kuolemansairas --.

Vaikka häntä vuoroin vilutti ytimiin asti ja vuoroin poltti tulena
talviyössä, niin hän tunsi samalla lienteän kevätauringon paisteen
kotihaassaan, ja kuollut poikanen ja hän kulkivat kulkemistaan lepikkoa
kohti.

Lyhyiksi hetkiksi harhanäky poistui, ja hänen päänsä tuli selkeäksi,
joskin sitä yhä pakotti hirveästi. Hän pyysi toista rengeistä
leikkaamaan auki hihan kipeän käsivarren kohdalta. Hän kalpeni, ja hiki
norui pitkin hänen kasvojaan, kun Jon Daalk varovasti ratkoi auki nutun
ja paidan ranteesta olkapäähän asti, samalla kun hän itse kannatti
turvonnutta käsivartta vasemmalla kädellään. Se helpotti vähän joksikin
aikaa.

Miehet tuumivat myöhemmin, että Roaldstadista heidän kai olisi
lähetettävä sana etelään Dyfriniin. Mutta Simon esitti vastaväitteitä.
Hän ei tahtonut huolestuttaa vaimoaan sellaisella sanomalla, kun se
ehkä oli tarpeetonta -- ei ollut hyvä lähteä rekimatkalle sellaisessa
räiskyvässä pakkasessa. Kun ehdittäisiin kotiin Formoon, niin
saataisiin nähdä. Hän koetti hymyillä Sigurdille vilkastuttaakseen
nuorta renkiä -- tämä näytti suorastaan säikähtyneeltä ja onnettomalta.

"Mutta te saatte lähettää noutamaan Jørundgaardin Kristiinaa, heti kun
pääsemme perille -- hän on hyvin taitava lääkeniekka." Simon tunsi tätä
sanoessaan kielensä paksuksi ja kankeaksi kuin puu.

Suutele minua, Kristiina, morsiameni! Silloin tämä luulisi hänen
puhuvan houreessa. Ei, Kristiina. Silloin hän hämmästyisi.

Erlend olisi sen ymmärtänyt. Ramborg olisi sen ymmärtänyt. Mutta
Kristiina -- hän hautoi vain suruaan ja huoltaan -- niin vihoissaan ja
katkeroitunut kuin hän nykyään olikin miehensä takia, ei hän nytkään
ajatellut muita kuin tätä. Sinä et ole koskaan välittänyt minusta edes
sen vertaa, Kristiina, rakastettuni, että olisit ajatellut, tuntuiko
minusta raskaalta, kun täytyi olla veljenä sille, joka oli kerran
luvattu vaimokseni --.

-- Eihän hän ollut tiennyt sitä itsekään silloin, kun hän erosi
Kristiinasta luostarinportin edustalla Oslossa -- että hänen täytyisi
näin yhä muistella häntä. Että hänestä lopuksi alkoi tuntua siltä kuin
ei mikään, mitä hän oli saanut elämässään sen jälkeen, olisi täysin
korvannut sitä, minkä hän menetti silloin. Sitä neitoa, joka oli
luvattu minulle nuoruudessani.

Kristiinan tuli se kuulla, ennen kuin hän kuolisi. Kristiinan piti
antaa hänelle suudelma.

-- Minä olen se, joka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan --.

Nämä sanat hän oli kuullut kerran eikä voinut koskaan niitä unohtaa.
Ne olivat Neitsyt Maarian ihmeitten kirjasta, ne kuuluivat tarinaan
nunnasta, joka karkasi luostaristaan ritarin seurassa. Neitsyt Maaria
pelasti lopuksi molemmat ja antoi heille anteeksi heidän syntinsä. Jos
oli synti, että hän sanoi sen vaimonsa sisarelle ennen kuolemaansa,
niin sai Jumalan äiti hankkia hänellekin anteeksiannon siitä. Eihän hän
ollut kovin usein vaivannut häntä pyynnöillään.

-- En luullut itsekään silloin, etten voisi tulla oikein iloiseksi tai
hilpeäksi koskaan enää --

"Ei, Simon, Sokalle käy liian raskaaksi kantaa meitä molempia -- se on
saanut jo tehdä pitkät matkat tänä yönä", sanoi hän sille, joka oli
noussut hänen taaksensa hevosen selkään tukemaan häntä. "Minä näen
kyllä, että se olet sinä, Sigurd, mutta minusta tuntui kuin olisit
ollut toinen --"

       *       *       *       *       *

He saapuivat pyhiinvaeltajani majataloon aamupuolella, ja ne kaksi
munkkia, jotka sitä pitivät, ottivat sairaan huostaansa. Mutta kun
Simon Andreksenpoika oli jonkin verran virkistynyt heidän hoidossaan
ja kuumehoureet olivat lakanneet, ei hän hellittänyt ennen kuin sai
lainatuksi reen ajaakseen edelleen pohjoiseen.

Oli hyvä keli, ja he vaihtoivat hevosia matkalla, ajoivat läpi yön ja
saapuivat Formoon seuraavana aamuna päivänkoitteessa. Simon oli maannut
unenhorroksessa kaikkien peitteiden alla, jotka hänen päälleen oli
levitetty. Ne painoivat häntä kovasti -- toisinaan hänestä tuntui kuin
hän makaisi murskattuna raskaiden kalliopaasien alla -- ja päähän koski
ankarasti. Väliin hä ikään kuin pääsi pois. Sitten alkoivat tuskat
jälleen riehua hänessä -- tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi paisunut
paisumistaan, tullut suunnattoman suureksi ja ollut räjähtämäisillään
kappaleiksi. Käsivarressa jyskytti ja jyskytti --.

Simon koetti itse nousta reestä ja mennä sisään -- terve käsivarsi
Jonin hartioilla, Sigurd takaapäin tukemassa. Hän tajusi, että miehet
olivat harmaat ja viiruiset kasvoiltaan väsymyksestä -- he olivat
istuneet satulassa kaksi yötä peräkkäin. Hän tahtoi sanoa heille
jotakin siitä, mutta kieli ei totellut häntä. Hän kompastui kynnykseen
ja syöksähti päistikkaa huoneeseen -- päästäen tuskan mylvinnän, kun
hänen muodottomaksi ajettunut käsivartensa töykkäsi jotakin vastaan.
Hiki norui hänestä, kun hän nieli alas voihkauksia, jotka pyrkivät
tunkemaan esiin, kun häntä riisuttiin ja autettiin sänkyyn.

       *       *       *       *       *

Jonkin aikaa sen jälkeen hän näki, että Kristiina Lauritsantytär seisoi
uunin luona ja survoi jotakin nuijalla puumaljassa. Kolke tuntui
menevän läpi hänen päänsä. Kristiina kaatoi jotakin pienestä padasta
pikariin ja tiputti siihen pisaroita lasipullosta, jonka hän otti
lippaastaan -- tyhjensi surveet maljasta pataan ja pani tulelle. Hän
oli rauhallinen ja varma liikkeissään.

Nyt hän tuli sängyn luo pikari kädessään. Hän astui hyvin keveästi. Hän
oli yhtä suora ja ryhdikäs kuin tyttönäkin, tuo solakka perheenemäntä
liinapäähineen alta näkyvine laihoine, vakavine kasvoineen. Simonin
niskakin oli ajettunut, siihen koski kipeästi, kun Kristiina työnsi
toisen käsivartensa sen alle ja kohotti häntä. Hän tuki Simonin päätä
rintaansa vasten pitäessään pikaria hänen suunsa edessä vasemmalla
kädellään.

Simon hymyili vähän, ja kun Kristiina antoi varovasti hänen päänsä
painua takaisin tyynyille, hän tarttui terveellä kädellään Kristiinan
käteen. Se ei ollut pehmeä eikä valkoinenkaan enää, tuo hieno,
pitkänkapea naisenkäsi.

"Sinun on kai vaikea ommella silkkiä näillä sormillasi nyt", sanoi
Simon. "Mutta hyvät ja keveät ne ovat -- ja suloisen kylmä sinun kätesi
on, Kristiina!" Hän pani sen otsalleen. Kristiina jäi seisomaan siten
kunnes tunsi kämmenensä lämmenneen, silloin hän vaihtoi ja painoi
pehmeästi toisen kätensä sairaan polttavalle otsalle -- aivan liki
hiusrajaa.

"Käsivartesi on pahana, Simon", sanoi hän. "Mutta Jumalan avulla se
kyllä vielä tulee hyväksi."

"Pelkään, Kristiina, ettet minua voi parantaa, niin taitava lääkäri
kuin oletkin", sanoi Simon. Mutta hänen ilmeensä oli miltei hilpeä.
Juoma alkoi vaikuttaa; hän tunsi paljon vähemmän kipuja. Mutta silmissä
alkoi tuntua niin omituiselta -- ikään kuin hän ei pystyisi niitä
ohjaamaan -- hän luuli niiden katsovan viistoon toinen toiselle, toinen
toiselle suunnalle.

"Eiköpähän minun käyne niinkuin määrätty on", sanoi Simon äskeiseen
tapaan.

Kristiina palasi patojensa luo -- levitti taikinaa liinarievuille,
tuli takaisin ja kääri kuumat siteet käsivarren ympäri sormenpäistä
lähtien, aina selän ympäri ja rinnan yli, missä ajetus näkyi kainalon
alta lähtevinä punaisina juomuina. Se koski ensin, mutta tuotti pian
lievitystä. Kristiina kääri villavaatteen päällimmäiseksi ja pani
pehmeät untuvatyynyt käsivarren alle. Simon kysyi, mitä hän oli pannut
kääreisiin.

"Siinä on montakin lajia -- rohtoraunioyrtin juurta ja silmäruohoa
parhaasta päästä", sanoi Kristiina. "Jos olisi ollut kesä, olisin
voinut ottaa sitä tuoreena yrttitarhastani. Mutta minulla oli runsaasti
-- Jumalan kiitos -- en ole tarvinnut sitä ennen tänä talvena."

"Mitä sinä kerroitkaan kerran silmäruohosta -- olit kuullut sen
abbedissalta luostarissa ollessasi -- sen nimestä --"

"Tarkoitatko sitä, että sitä sanotaan monissa maissa pääskynkukaksi --
aina Kreikanmereltä tänne pohjolanmaille asti?"

"Niin -- sillä se puhkeaa kukkaan kaikissa maissa silloin kun pääskyset
heräävät talviunestaan?" Simon sulki huulensa tiukempaan. Silloin hän
on maannut mullassa jo kauan --.

"Tahdon saada lepopaikkani tämän kirkon viereen", hän sanoi, "jos käy
niin, että minä kuolen nyt, Kristiina. Minä olen nyt niin rikas mies,
että Andres luultavasti tulee olemaan jonkunlaisena mahtimiehenä täällä
Formossa aikoinaan. Mahtaakohan tulla poika siitä lapsesta, jonka
Ramborg saa minusta keväällä --? Olisin mielelläni elänyt niin kauan,
että olisin nähnyt kaksi poikaa talossani --"

Kristiina sanoi lähettäneensä sanan etelään Dyfriniin siitä, että Simon
oli tullut niin sairaaksi. Huomenna Gaute, sananviejä, kai on jo saanut
asian toimitetuksi.

"Et suinkaan lähettänyt sitä lasta yksin matkalle?" kysyi Simon
säikähtyneenä.

Ei ollut ollut saatavilla ketään, jonka hän olisi luullut kykenevän
pysymään Gauten matkassa, kun tämä ratsasti Raudenilla, vastasi
Kristiina. Simon sanoi, että siitä tulisi varmaan paha matka
Ramborgille -- kunhan hän ei vain kiirehtisi enemmän kuin jaksaa.
"Mutta lapsiani tahtoisin kyllä mielelläni nähdä --"

Hetken perästä hän alkoi jälleen puhua lapsistaan. Hän mainitsi
Arngjerdin -- arvellen, oliko ehkä tehnyt väärin, kun ei ollut ottanut
vastaan eikeniläisten tarjousta. Mutta mies tuntui hänestä kovin
vanhalta -- ja hän oli pelännyt sitäkin, että Grunde saattoi olla
hiukan raju tullessaan juovuksiin. Arngjerdin hän olisi tahtonut
asettaa mahdollisimman hyvän turvan taakse. Nyt jäisi Gyrdin ja
Gudmundin tehtäväksi huolehtia hänen naimisiinmenostaan. "Sano
veljilleni, Kristiina, minulta sellaiset terveiset, että heidän on
huolellisesti harkittava tätä asiaa. Jos tahtoisit ottaa hänet luoksesi
Jørundgaardiin joksikin aikaa, niin kiittäisin sinua siellä, missä
makaan. Ja jos Ramborg menee uusiin naimisiin ennen kuin Arngjerd on
miehelässä, niin saat ottaa hänet luoksesi, Kristiina. Ei sinun toki
pidä luulla muuta kuin että Ramborg on ollut kiltti hänelle aina --
mutta jos hänellä tulee olemaan sekä isäpuoli että äitipuoli, niin
pelkään, että häntä tultaisiin pitämään enemmän palveluspiikana kuin
-- muistathan, että olin naimisissa Halfridin kanssa, kun tulin hänen
isäkseen --"

Kristiina laski kätensä lempeästi Simonin kädelle ja lupasi tehdä tytön
hyväksi kaiken mitä voi. Hän muisteli kaikkea näkemäänsä -- vaikea oli
niiden lasten asema, joilla oli mahtimies isänä ja jotka oli siitetty
aviorikoksessa. Orm ja Margret, Ulf Haldorinpoika --. Hän silitteli
hiljalleen Simonin kättä.

"Eihän nyt ole varma sekään, että sinä kuolet tällä kertaa, vävy",
sanoi hän ja hymyili hiukan. Vielä saattoi häivähtää immen suloisen ja
lempeän hymyn heijastus noille laihoille ankarille naisenkasvoille.
Sinä suloinen nuori Kristiina --!

       *       *       *       *       *

Simon ei tullut niin kovaan kuumeeseen sinä iltana, ja hän sanoi
tuntevansa vähemmän kipuja. Kun Kristiina muutti siteitä käsivarteen,
ei se ollut niin turvoksissa; liha oli pehmeämpi, Kristiinan sormien
jäljet jäivät näkyviin vähäksi aikaa, kun hän varovasti painoi sitä.

Kristiina lähetti palvelusväen nukkumaan. Jon Daalkin, joka välttämättä
tahtoi valvoa isäntänsä luona, hän salli paneutua ovensuupenkille.
Arkkupenkin, jonka selusta oli leikkauksin koristettu, hän siirrätti
sängyn luo ja istui siinä. Simon oli väliin horteessa, väliin unessa
-- kerran hän herättyään näki, että Kristiina oli etsinyt käsiinsä
värttinän. Hän istui siinä pitkänä ja solakkana, oli pistänyt
kuontalolavan villatukkoineen vasempaan kainaloonsa, sormet punoivat
lankaa, värttinä vaipui ja vaipui hänen helmaansa, -- sitten hän kääri
langan karaan, punoi jälleen, värttinä vaipui -- Simon nukkui sen
katselemiseen.

Kun hän jälleen heräsi aamupuolella, istui Kristiina samalla tavalla
kehräämässä. Kynttilä, jonka hän oli asettanut niin, että sängyn
uutimet varjostivat Simonia, loi valoansa suoraan hänen kasvoilleen. Ne
olivat hyvin kalpeat ja rauhalliset; täyteläinen, mehevä suu oli tullut
kapeaksi ja tiukasti sulkeutuneeksi, hän istui silmät alasluotuina ja
kehräsi. Hän ei voinut nähdä, että Simon makasi valveilla ja katseli
häntä vuodeteltan varjosta. Hän näytti niin tuiki surulliselta, että
Simonista tuntui kuin olisi hänen sydämensä vuotanut verta hänen siinä
maatessaan Kristiinaa katsellen.

Kristiina nousi ja meni kohentamaan tulta. Hän kohensi äänettömästi.
Takaisin tultuaan hän kurkisti vuodeteltan sisäpuolelle -- kohtasi
Simonin avoimet, pimeästä häneen tuijottavat silmät.

"Kuinka on laitasi nyt, Simon?" kysyi Kristiina pehmeästi.

"Hyvin -- on laitani nyt."

Mutta Simonista tuntui, että vasemmankin kainalon alla tuntui hellältä
nyt -- ja leuan alla, kun hän liikutti päätään. Ehkei sentään, se kai
oli jonkinlaista luulottelua.

-- Ah, Kristiinasta ei varmaan koskaan tulisi tuntumaan siltä, että hän
oli menettänyt jotakin hylätessään hänen rakkautensa -- sen puolesta
hän saattaisi hyvin puhua hänelle siitä. Se ei voisi mitenkään tehdä
häntä enää murheellisemmaksi. Hän _tahtoi_ sanoa hänelle sen ennen kuin
kuolisi -- _yhden_ ainoan kerran: Olen rakastanut sinua koko näiden
vuosien ajan.

Kuume yltyi jälleen. Ja vasemmassa käsivarressa _tuntui_ todella kipua.

"Sinun pitää koettaa nukkua jälleen, Simon. Ehkä sinä nyt pian
paranet", sanoi Kristiina hiljaa.

"Olen nukkunut paljon tänä yönä." Simon rupesi puhumaan hänelle jälleen
lapsistaan -- niistä kolmesta, jotka hänellä oli ja joista hän piti
niin sydämellisesti -- ja syntymättömästä. Sitten hän vaikeni -- tuskat
palasivat jälleen kovina. "Paneudu nyt nukkumaan vähän, Kristiina.
Jon voi kyllä istua ylhäällä jonkin aikaa, jos arvelet, että jonkun
tarvitsee valvoa."

       *       *       *       *       *

Aamulla, kun Kristiina irrotti kääreitä, katsoi Simon rauhallisesti
hänen epätoivoisiin kasvoihinsa: "Älä huoli, Kristiina, käsivarressa
oli jo liian paljon särkyä ja pahaa verta -- puistatuksiakin minulla
oli, ennen kuin tulin sinun hoitoosi. Sanoinhan jo, ettet voisi
parantaa minua. Älä nyt ole niin murheissasi siitä, Kristiina!"

"Sinun ei olisi pitänyt kulkea sitä pitkää matkaa", sanoi Kristiina
heikosti.

"Ei yksikään ihminen elä kauempaa kuin hänelle on määrätty", vastasi
Simon entiseen tapaan. "Minä tahdoin päästä kotiin. On yhtä ja toista
puhuttavaa -- siitä, miten asiat minun jälkeeni on järjestettävä."

Hän naurahti:

"Kaikki tulet palavat kerran loppuun."

Kristiina katsoi häneen kyynelistä kimaltavin silmin.

Aina oli Simonilla ollut niin paljon sananlaskuja suussaan. Hän katsoi
Simonin punalaikullisiin kasvoihin. Raskaat posket ja leuan aliset
poimut olivat kuin painuneet, syville uurteille laskeutuneet. Silmät
näyttivät samalla tylsiltä ja kiiltäviltä -- sitten oli kuin selkeys
ja taju olisivat palanneet niihin jälleen: Simon katsoi häneen sillä
kiinteällä, tutkivalla katseella, joka useimmiten oli ollut noissa
pienissä, teräksenharmaissa ja terävissä silmissä.

Täyden päivänvalon tultua huoneeseen Kristiina näki, että Simon oli
laihtunut nenän tienoilta -- valkoinen viiru kulki molemmin puolin alas
suupieliin.

Hän poistui pienen ikkunaruudun ääreen, seisoi siinä ja nieli itkua.
Ikkunan paksu kuurapeite kimmelsi ja loisti kullanvihertävältä. Ulkona
oli varmaan yhtä kaunis talvipäivä kuin oli ollut koko viikon.

-- Se oli kuoleman merkki, tiesi hän.

Hän tuli takaisin, pujotti kätensä peitteen alle -- Simonin nilkat ja
sääret olivat pöhöttyneet.

"Tahdotko -- tahdotko, että lähetämme nyt hakemaan Sira Eirikiä", sanoi
Kristiina hiljaa.

"Kyllä, illalla", vastasi Simon.

Hänen täytyi puhua siitä, ennen kuin ripittäytyi ja otti viimeisen
voitelun. Jälkeenpäin hän sai sitten koettaa kääntää mieltään toiselle
suunnalle.

"Ihmeellistä on, että sinä varmaan tulet ruumiini arkkuunlaittajaksi",
sanoi Simon. "-- Ja mikään kaunis ruumis ei minusta tule, pelkään mä."

Kristiina nielaisi nyyhkytyksen. Hän meni pois ja laittoi jälleen
virvoitusjuoman. Mutta Simon vastasi:

"Minä en pidä näistä sinun juomistasi, Kristiina -- ajatukset tulevat
niistä niin sekaviksi."

Hetken perästä hän pyysi, että Kristiina antaisi hänelle kuitenkin
vähän juotavaa. "Mutta älä pane siihen paljon huumaavaa. Minun on
puhuttava sinun kanssasi eräästä asiasta."

Hän joi ja makasi odottaen, että tuskat helpottaisivat sen verran, että
hän jaksaisi puhua selvästi ja rauhallisesti Kristiinan kanssa.

"Etkö halua, että noudamme Sira Eirikin luoksesi -- jotta hän voisi
puhua sinulle sellaisia sanoja, jotka nyt voivat tuottaa sinulle
lohdutusta?"

"Kyllä pian. Mutta on semmoista, minkä tahtoisin saada sanotuksi
sinulle ensin."

Hän naurahti. Sitten hän virkkoi:

"Sano Erlend Nikulauksenpojalle, että niitä sanoja, jotka lausuin
hänelle viimeksi erotessamme, olen katunut joka päivä sen jälkeen.
Käyttäydyin miehuuttomasti ja pikkumaisesti lankoani kohtaan sinä yönä
--. Sano hänelle terveiseni ja pyydä häntä antamaan minulle anteeksi."

Kristiina istui pää kumarassa -- Simon näki, että hän tuli hehkuvan
punaiseksi liinansa alla.

"Viethän tämän sanan miehellesi?" kysyi Simon.

Kristiina nyökäytti hiukan. Silloin virkkoi Simon jälleen:

"Jos Erlend ei tule hautajaisiini, niin saat etsiä hänet käsiisi,
Kristiina, ja sanoa hänelle sen."

Kristiina istui mykkänä ja kasvot tummanpunaisina.

"Ethän kieltäydy tekemästä hyväkseni sitä, mitä pyydän sinulta nyt, kun
kuolen?" kysyi Simon Andreksenpoika.

"En", kuiskasi Kristiina. "Minä tahdon -- tehdä sen --"

"On paha pojillesi, Kristiina, että heidän isänsä ja äitinsä välillä on
epäsopua", alkoi Simon jälleen puhua. "Tahtoisin tietää, oletko nähnyt,
kuinka kovasti se heitä vaivaa. Kiusallista on noille reippaille
pojille tietää, että heidän vanhempansa ovat kyläkunnan puheenaiheena."

Kristiina vastasi jäykästi ja matalasti:

"Erlend se lähti pois poikiemme luota -- en minä. Ensin menettivät
poikani jalansijan niillä seuduilla, missä he syntyivät suureen sukuun
ja korkeaan kotiin. Kärsikööt nyt, että kylänjuorut kiertävät heidän
kotiaan täällä minun kotilaaksossanikin -- minä en ole sitä saanut
aikaan."

Simon naurahti ja oli vaiti. Sitten hän lausui:

"Minä en unohda sitä, Kristiina -- monesta asiasta on sinulla oikeus
valittaa -- huonoon asemaan on Erlend saattanut omaisensa. Mutta sinun
on muistettava -- jos tuo yritys olisi onnistunut, silloin olisivat
hänen poikansa nyt hyvissä varoissa ja hän itse tämän valtakunnan
mahtavimpia ritareita. Kuninkaanpettäjäksi nimitetään miestä joka
epäonnistuu sellaisessa asiassa -- mutta jos hän saa sen menestymään,
silloin puhuvat ihmiset aivan toisin. Puoli Norjaa ajatteli silloin
samoin kuin Erlend -- että meille oli hyvin vähän edullista pitää
yhteistä kuningasta ruotsalaisten kanssa ja että Knut Porsen pojassa
oli varmaankin toisenlaista malmia kuin tuossa liehakossa -- jospa
olisimme voineet saada Haakon-junkkerin itsellemme hänen nuorella
iällään. Monet kannattivat Erlendiä siihen aikaan ja vetivät yhtä
köyttä hänen kanssaan -- he heittivät irti ja puikkivat piiloon, kun
asia tuli julki -- niin tekivät minun omat veljeni ja monet muut, joita
nyt pidetään kelpo ritareina ja aseenkantajina. Erlendin yksin täytyi
kaatua. -- Ja siihen aikaan, Kristiina, osoitti miehesi olevansa reipas
ja rohkea mies -- olkoonpa vain, että hän onkin käyttäytynyt sekä niin
että näin ennen ja jälkeen --"

Kristiina istui ääneti ja vapisten.

"Tarkoitan, Kristiina, että jos sinä tuon asian vuoksi olet sanonut
miehellesi katkeria sanoja, niin saat niellä ne takaisin sisääsi. Sinun
pitäisi toki voida tehdä se, Kristiina -- kerranhan pidit kylläkin
lujasti Erlendin puolta -- et sietänyt kuulla totuuden sanaa hänen
käyttäytymisestään sinua kohtaan, kun hän oli menetellyt niin, etten
olisi ikinä uskonut kunnian miehen, saatikka korkeasyntyisen herran ja
hienon henkivartijan -- muistatko, miten tapasin teidät Oslossa? Sen
sinä saatoit antaa anteeksi Erlendille sekä silloin että myöhemmin --"

Kristiina vastasi hiljaa:

"Olin heittänyt arpani yhteen hänen kanssaan silloin -- mihin olisin
joutunut sen jälkeen, jos olisin asettunut eri puolelle kuin Erlend?"

"Katso minuun, Kristiina", sanoi Simon Darre, "ja vastaa minulle
totuudessa pysyen. Jos olisin pitänyt kiinni isäsi antamasta sanasta
-- tahtonut ottaa sinut sellaisena kuin olit -- jos olisin sanonut
sinulle, ettet koskaan saisi kuulla minun muistuttavan sinulle
häpeääsi, mutta irti en sinua päästäisi -- mitä olisit tehnyt silloin?"

"En tiedä."

Simon nauroi koleasti:

"Jos olisin pannut määräkseni saada juoda häitä kanssasi -- suopeasti
olisit tuskin ottanut minua syliisi, Kristiina, ihanaiseni --"

Nyt oli Kristiina käynyt valkeaksi kasvoiltaan. Hän istui katsoen
maahan eikä vastannut. Simon nauroi samoin kuin äsken:

"En luule, että olisit minulle hellyyttä tuhlannut, kun olisin astunut
luoksesi morsiussänkyyn --"

"Luulen, että olisin ottanut puukon mukaani sänkyyn", kuiskasi
Kristiina puolitukahtuneesti.

"Huomaan, että tunnet laulun Borgin Knutista" -- Simon hymyili
mahtavasti. "En ole koskaan kuullut, että sellaista olisi tapahtunut
ihmisten kesken. Mutta Jumala tietää, etkö sinä sittenkin olisi tehnyt
niin, sinä!"

Vähän ajan perästä hän virkkoi jälleen:

"Ennen kuulumatontahan on kristittyjen ihmisten kesken sekin, että
aviopuolisot omin päinsä tekevät asumuseron, niinkuin te olette tehneet
-- ilman laillista syytä ja piispan lupaa. Ettekö te häpeä -- kaikki
te raastoitte maahan ja kaikkea te uhmailitte päästäksenne yhteen;
siihen aikaan, kun Erlend oli hengenvaarassa, et sinä ajatellut muuta
kuin hänen pelastamistaan, ja hän ajatteli paljon enemmän sinua kuin
seitsemää poikaansa ja mainettaan ja tavaraansa. Mutta kohta kun voitte
omistaa toisenne turvassa ja levossa, niin ette jaksa pitää sopua ja
rauhaa -- epäsopu ja tyytymättömyys vallitsi välillänne Husabyssäkin,
sen näin itse, Kristiina --

"Minä sanon sinulle, että poikiesi tähden sinun on pyrittävä
sovintoon miehesi kanssa. Jos sinun puolellasi on pienempi vääryys,
niin lienee sinun myös helpompi ojentaa Erlendille kätesi", sanoi hän
leppeämmin.

"Se on helpompi sinulle kuin Erlend Nikulauksenpojalle, joka asuu
ylhäällä Haugenissa köyhyydessä", virkkoi Simon jälleen.

"Ei se ole helppoa minulle", kuiskasi Kristiina. "Näyttää siltä, että
olen osoittanut voivani tehdä kovin vähän lasteni hyväksi. -- Olen
reuhtonut ja raatanut heidän hyväkseen --"

"Se on totta", sanoi Simon. Sitten hän kysyi: "Muistatko sitä päivää,
jolloin kohtasimme toisemme tiellä Nidarosin lähellä? Sinä istuit
ruohikossa ja annoit Naakkvelle rintaa --"

Kristiina nyökkäsi.

"Olisit voinut tehdä rinnoillasi olevalle lapselle niinkuin minun
sisareni teki omalle pojalleen -- luovuttaa hänet luotasi niille, jotka
paremmin kykenivät turvaamaan häntä?"

Kristiina pudisti päätään.

"Mutta pyytää hänen isäänsä unohtamaan, mitä ehkä olet sanonut hänelle
vihoissasi -- luuletko voivasi tehdä sen hänen ja kuuden muun kauniin
poikasi hyväksi -- sanoa miehellesi, että noiden nuorten miesten takia
tulee hänen palata heidän luokseen ja kotikartanoonsa?"

"Minä teen niinkuin sinä tahdot, Simon", sanoi Kristiina hiljaa.
"Kovilla sanoilla sinä olet tämän minulle sanonut", virkkoi hän hetken
perästä. "Ennenkin olet sinä kurittanut minua ankarammin kuin yksikään
muu maallikko --"

"Mutta nyt voinkin luvata sinulle, että tämä on viimeinen kerta" --
Simonin ääni sai muinoisen hilpeän, kiusoittelevan sävynsä. "Ei, älä
toki itke noin, Kristiina -- mutta muista, sisareni, että olet luvannut
tämän kuolevalle miehelle."

Vielä kerran tuli hänen silmiinsä vanha veitikkamainen välke:

"Tiedäthän, Kristiina -- olen joskus ennenkin saanut kokea, ettei
sinuun ollut luottamista?"

"Ole hiljaa nyt, rakas", pyysi hän hetken kuluttua, kuunneltuaan
Kristiinan katkonaista, katkeraa itkua: "Muistan, että olet ollut
meille hyvä, uskollinen sisar, sen voit uskoa. Ystäväthän meistä
sittenkin tuli loppujen lopuksi, Kristiinaiseni --"

Iltapuolella Simon pyysi noutamaan pappia. Sira Eirik saapui, ripitti
hänet ja antoi hänelle viimeisen voitelun ja ehtoollisen. Hän otti
hyvästit palvelusväeltään ja Erlendinpojilta, niiltä viideltä, jotka
olivat kotona -- Naakkven oli Kristiina lähettänyt Krukeen --; Simon
oli pyytänyt saada nähdä Kristiinan lapsia ja sanoa heille hyvästit.

Kristiina valvoi tämänkin yön kuolevan luona. Aamupuolella hän nukahti
hetkiseksi. Hän heräsi omituiseen ääneen -- Simon vaikeroi hiljaa
maatessaan. Tämä liikutti häntä niin valtavasti -- kuulla _hänen_
valittavan, hiljaa ja kipeästi kuin onneton, hylätty lapsi, nyt kun hän
kai luuli ettei kukaan sitä kuullut. Hän kumartui ja suuteli moneen
kertaan Simonin kasvoja. Hän tunsi tukahuttavan kalman hajun lehahtavan
jo hänen hengityksestään ja hänen ruumiistaan. Mutta kun päivä valkeni,
hän näki hänen silmiensä olevan yhtä elävät ja kirkkaat ja selkeät.

Kristiina näki, että hän kärsi kauheita tuskia, kun Jon ja Sigurd
nostivat hänet ylös lakanalla siksi aikaa kun hän korjasi hänen
vuodettaan ja laittoi sen niin pehmeäksi ja hyväksi kuin osasi. Ruokaa
ei hän ollut huolinut nyt vuorokauteen, mutta häntä janotti kovasti.

Kun Kristiina oli laittanut hänet vuoteeseen, pyysi Simon, että hän
tekisi hänen ylitseen ristinmerkin: "Nyt en voi liikuttaa vasempaakaan
käsivarttani enää."

-- Mutta kun siunaamme ristinmerkillä itseämme tai jotakin, jota
tahdomme ristillä suojata, silloin on meidän johdettava mieleemme,
kuinka risti tuli pyhitetyksi ja mitä se merkitsee, ja muistettava,
että Vapahtajan piinan ja kuoleman kautta sai tämä merkki kunnian ja
voiman --

Simon muisti kuulleensa joskus jonkun lukevan nämä sanat. Hänellä ei
tosin ollut ollut tapana ajatella paljon tehdessään ristinmerkkiä
rintansa tai talonsa ja tavaransa yli. -- Hän tunsi itsensä
keskeneräiseksi ja huonosti varustautuneeksi eroamaan tästä maailmasta
-- sai lohduttautua sillä, että oli valmistautunut niin hyvin kuin
ehti ripittäytymällä, ja viimeisen voitelun hän oli saanut. Ramborg --
mutta hän oli niin nuori, ehkäpä hän tulisi paljon iloisemmaksi toisen
miehen kanssa. Hänen lapsensa, ne sai Jumala ottaa turviinsa -- ja Gyrd
pitäisi uskollisesti ja ymmärtäväisesti huolta heidän parhaastaan. Ja
hänen itsensä oli sitten luotettava Jumalaan, joka ei tuomitse ihmistä
hänen arvonsa, vaan oman armonsa mukaan.

Päivällä saapuivat Sigrid Andreksentytär ja Geirmund Krukesta. Simon
tahtoi silloin, että Kristiina menisi lepäämään, hän kun oli nyt
valvonut ja hoitanut häntä niin kauan. "Ja pian käy kiusalliseksi olla
minun läheisyydessäni", sanoi hän hymyillen hiukan. Silloin Kristiina
puhkesi hetkeksi äänekkäisiin nyyhkytyksiin -- sitten hän kumartui ja
suuteli jälleen tuota kurjaa ruumista, joka oli jo alkanut hajota.

Simon makasi hiljaa. Kuume ja tuskat olivat nyt paljon lievemmät. Hän
makasi ja ajatteli, että kovin kauan ei kai enää kestäisi, ennen kuin
hän saisi vapautuksen.

Hän ihmetteli itsekseen, että oli puhunut Kristiinalle sillä tavoin. Ei
hän ollut aikonut sanoa hänelle sitä. Mutta hän ei ollut osannut puhua
toisin. Väliin se häntä oikein harmitti.

Mutta nyt ehtisivät kylmänvihat kai pian sydämeen asti. Ihmisen sydän
se on, joka ensiksi herää eloon äidin kohdussa ja viimeksi hiljenee
hänessä. Mutta nyt kai se varmaan jo pian hiljenisi hänessä --

       *       *       *       *       *

Illalla hän oli houreissa. Pari kertaa hän vaikeroi ääneen, niin että
sitä oli kamala kuunnella. Mutta toisin vuoroin hän makasi hiljaa
naurellen ja mainiten omaa nimeään, kuten Kristiina luuli -- mutta
Sigrid, joka istui kumartuneena Simonin yli, kuiskasi hänelle, että
veli varmaan puhui eräästä pojasta, heidän serkustaan, jonka kanssa hän
oli ollut hyvä ystävä lapsuudessa. Keskiyön aikaan Simon rauhoittui
ja näytti nukkuvan. Silloin sai Sigrid houkutelluksi Kristiinan
heittäytymään vähän pitkäkseen huoneen toiseen sänkyyn.

Kristiina heräsi huoneessa vallitsevaan levottomuuteen -- se oli vähän
ennen päivänkoittoa -- silloin hän kuuli kuolinkamppailun alkaneen.
Simon oli menettänyt puhekyvyn, mutta vielä hän tunsi Kristiinan,
sen tämä saattoi nähdä hänen silmistään. Sitten oli ikään kuin jokin
teräs olisi murtunut niissä -- ne kierähtivät ylös luomien alle. Mutta
vielä makasi Simon jonkin hetken koristen elossa. Pappi oli tullut,
hän luki rukoukset kuolevan puolesta, ja molemmat naiset istuivat
vuoteen vieressä, ja koko talonväki oli huoneessa. Tuntia ennen
puolipäivänsoittoa hän vihdoin veti viimeisen henkäyksensä.

Seuraavana päivänä saapui Gyrd Darre ratsastaen Formon pihaan. Hän oli
ajanut yhden hevosen pilalle matkalla. Breidinissä ollessaan hän oli jo
kuullut veljensä kuoleman, joten hän oli alussa jokseenkin tyyni. Mutta
kun sisar heittäytyi itkien hänen kaulaansa, hän veti hänet itseään
vasten ja puhkesi hänkin itkemään kuin lapsi.

Ramborg Lauritsantytär makasi Dyfrinissä vastasyntynyt poika
rinnallaan, kertoi hän. Kun Gaute Erlendinpoika tuli ja toi sanan,
oli hän heti huutanut ääneen, että hän tiesi sen tulevan Simonin
kuolemaksi. Sitten hän kaatui lattialle kouristusten vallassa. Lapsi
oli syntynyt kuusi viikkoa ennen aikaansa, mutta sen toivottiin sentään
jäävän eloon.

Simon Andreksenpojalle pidettiin komeat hautajaiset, ja hänet
haudattiin aivan Olavinkirkon kuorin viereen. Kyläläisille oli mieleen
se, että hän oli valinnut tämän paikan leposijakseen. Vanha Formon
suku, joka loppui Simon Sæmundinpoikaan miehenpuolelta, oli ollut
mahtava ja kunniakas; Astrid Simonintytär oli tullut rikkaisiin
naimisiin, hänen pojillaan oli ritarinimet ja he istuivat kuninkaan
neuvostossa, mutta he kävivät harvoin äitinsä sukutalossa. Kun hänen
pojanpoikansa asettui asumaan taloon, tuntui ihmisistä melkein kuin
vanha suku olisi jälleen herännyt eloon; pian he unohtivat lukea Simon
Andreksenpoikaa ulkoseutulaiseksi, ja he surivat paljon sitä, että
hänen täytyi kuolla niin nuorena, sillä hän eli vain neljänkymmenen
kahden vuoden vanhaksi.



V


Viikko viikon jälkeen kului, ja Kristiina valmistautui sydämessään
viemään vainajan sanomaa Erlendille. Hän tahtoi sen kyllä tehdä --
mutta se tuntui hänestä vaikealta. Sillä välin oli paljon toimitettavaa
kotona talossa. Hän kulki ja tinki itseltään lykkäystä.

Helluntain tienoissa tuli Ramborg Lauritsantytär Formoon. Lapsensa
hän oli jättänyt Dyfriniin. He voivat hyvin, vastasi hän, kun
Kristiina kyseli heistä. Molemmat tytöt olivat itkeneet katkerasti ja
surreet isäänsä. Andres oli liian nuori ymmärtääkseen. Pienin, Simon
Simoninpoika, vaurastui, ja he toivoivat hänen kasvavan suureksi ja
vahvaksi.

Ramborg kävi kirkolla ja miehensä haudalla pari kertaa; muutoin hän
ei liikkunut mihinkään talostaan. Mutta Kristiina kävi hänen luonaan
niin usein kuin saattoi. Hän toivoi nyt hartaasti, että olisi tuntenut
paremmin nuoren sisarensa. Leski näytti suorastaan lapselliselta
surupuvussaan -- hennolta ja keskenkasvuiselta näytti hänen vartensa
raskaassa, tummansinisessä hameessa, pienet kolmikulmaiset kasvot
olivat keltaiset ja laihat liinakääreissään mustan villaisen hunnun
alla, joka laskeutui jäykästi poimuteltuna päälaelta melkein
hameenhelmaan asti. Ja hänellä oli tummat renkaat suurten silmiensä
alla, joiden terät nyt aina tuijottivat sysimustina ja suurina.

Heinäaikana oli yksi viikko, jolloin Kristiina ei voinut käydä
sisartaan tapaamassa. Heinäväeltään hän kuuli, että Ramborgin luona
Formossa oli vieras -- Jammælt Halvardinpoika. Kristiina muisti Simonin
maininneen tuosta miehestä; hänellä oli hyvin iso talo jokseenkin
lähellä Dyfriniä, ja hän ja Simon olivat olleet hyvät ystävät
lapsuudesta asti.

Kun heinäaikaa oli kestänyt viikon, tuli sadeilmoja; Kristiina ratsasti
silloin sisarensa luo. Kristiina istui ja puheli huonosta ilmasta ja
heinänteosta, kyseli miten Formossa asiat sujuivat -- silloin sanoo
Ramborg yhtäkkiä:

"Jon saa nyt hoitaa kodin täällä -- minä lähden etelään muutaman päivän
perästä, Kristiina."

"Niin, sinä kai kaipaat lapsiasi, poloinen", arveli Kristiina.

Ramborg nousi ja käveli lattialla.

"Sinä saat tietää jotain, joka hämmästyttää sinua", sanoi nuorempi
hetken perästä: "Sinä ja poikasi saatte pian kutsun kihlajaisiin
Dyfriniin. Annoin Jammæltille suostumukseni ennen kuin hän lähti
täältä, ja Gyrd kihlaa minut hänelle."

Kristiina istui äänettömänä. Sisar seisoi ja tuijotti häneen täyttä
terää, mustasilmäisenä ja kalpeana. Vihdoin vastasi vanhempi:

"Sinä et siis tule pitämään kauan leskeyttä Simonin jälkeen, ymmärrän
minä. -- Luulin sinun surreen häntä niin syvästi. -- Mutta sinullahan
on nyt oma valtasi --"

Ramborg ei vastannut. Silloin kysyi Kristiina hetken perästä:

"Tietääkö Gyrd Darre, että sinä aiot mennä uusiin naimisiin niin pian?"

"Tietää." Ramborg käveli taasen. "Helgakin kehoittaa -- Jammælt on
rikas." Hän nauroi. "Ja Gyrd on älykäs mies, hän on ymmärtänyt kyllä jo
aikoja sitten, että meidän yhteiselämämme oli kurjaa, Simonin ja minun."

"Mitä sinä sanotkaan! -- Ei kukaan muu ole varmaankaan otaksunut,
että teidän yhteiselämänne oli kurjaa", virkkoi Kristiina hetken
perästä. "Minä en tiedä kenenkään nähneen muuta kuin ystävyyttä ja
hyvänsuopuutta teidän välillänne. Simon mukautui sinun tahtoosi
kaikessa, antoi sinulle kaikkea, mitä toivoit itsellesi, aina hän
muisti sinun nuoruuttasi ja piti huolta siitä, että saisit nauttia
siitä ja säästyä vaivasta ja raadannasta. Lapsiaan hän rakasti
ja osoitti sinulle joka päivä kiittävänsä sinua siitä, että olit
synnyttänyt hänelle ne molemmat --"

Ramborg hymyili ivallisesti.

Kristiina vastasi kiivaasti:

"No jos niin on, että sinulla on tosiaankin aihetta sanoa, ettei teidän
yhteiselämänne ollut hyvää, niin varmasti ei syy siihen ole Simonin --"

"Ei", sanoi Ramborg. "Minä otan sen syykseni -- jos et _sinä_ uskalla."

Kristiina istui tyrmistyneenä.

"Luulen, että et itse tiedä, mitä puhut, sisko", sanoi hän viimein.

"Tiedän kyllä", vastasi Ramborg. "Mutta uskon mielelläni, ettet
sinä tiedä sitä. Niin vähän sinä olet ajatellut Simonia, että uskon
kernaasti tämän olevan uutta sinulle. Sinä katsoit kyllä, että oli hyvä
turvata häneen, kun tarvitsit auttajaa, joka mielellään olisi kantanut
vaikka tulista rautaa sinun tähtesi -- milloinkaan ei sinulta liiennyt
niin monta ajatusta sinne, missä Simon Andreksenpoika seisoi, että
olisit kysynyt mitä se hänelle maksoi --. Sain nauttia nuoruudestani,
ihan niin -- iloisena ja laupiaana nosti Simon minut satulaan ja
lähetti minut pois luotaan pitoihin tai huveihin, yhtä iloisena ja
laupiaana hän otti minut vastaan kotiin palatessani -- taputti minua
kuten taputti koiraansa ja hevostansa -- ei kaivannut minua, kuljinpa
missä hyvänsä --."

Kristiina oli noussut pystyyn -- hän seisoi äänettömänä pöydän
vieressä. Ramborg väänteli käsiään niin että nivelet naksuivat ja
käveli lattialla kävelemistään:

"Jammælt --" sanoi hän vähän rauhallisemmin. "-- Olen ymmärtänyt jo
vuodet pitkät, mitä hän ajatteli minusta. Näin sen jo silloin, kun
hänen vaimonsa vielä eli. Ei silti, että hän tietäisi ilmaisseensa
itsensä sanoillaan tai käytöksellään -- älä luulekaan! Hän suri
Simonia itsekin niin kovasti -- tuli minun luokseni tämän tästäkin ja
koetti lohduttaa minua -- se on tosi, se! Helga se sanoi sitten meille
molemmille, että hänen mielestään soveltuisi nyt, jos me --

"Enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi odottaa. En tule milloinkaan sen
enemmän tai vähemmän lohdutetuksi kuin olen --. Nyt haluan koettaa,
millaista on elää sellaisen miehen kanssa, joka on kulkenut vaiti ja
ajatellut minua vuodet pitkät. Tiedän liiankin hyvin, millaista on elää
sellaisen kanssa, joka kulkee vaiti ja ajattelee toista --"

Kristiina seisoi yhä liikkumatta. Ramborg seisahtui hänen eteensä
silmät säkenöiden:

"Sinä tiedät, että se on totta, mitä olen sanonut!"

Kristiina meni ulos huoneesta, ääneti, pää painuksissa. Hänen
seisoessaan sateessa pihalla odottaen, että renki taluttaisi esiin
hänen hevosensa, tuli Ramborg tuvan ovelle -- hän tuijotti vanhempaan
sisareensa mustin, vihaisin silmin.

       *       *       *       *       *

Vasta toisena päivänä Kristiina muisti, mitä hän oli luvannut
Simonille, jos Ramborg menisi uusiin naimisiin. Hän ratsasti silloin
uudelleen Formoon. Se ei tuntunut hänestä helpolta. Ja pahinta oli
tietoisuus siitä, ettei hän kykenisi sanomaan mitään, mikä voisi olla
nuoremmalle sisarelle avuksi tai lohduksi. Tämä naimiskauppa Ælinin
Jammæltin kanssa tuntui hänestä harkitsemattomalta -- kun Ramborg oli
sellaisessa mielentilassa kuin oli. Mutta Kristiina ymmärsi, ettei nyt
hyödyttäisi hänen puhua vastaan.

Ramborg oli ynseä ja tyly ja tuskin vastasi toiselle. Hän ei tahtonut
millään muotoa suostua siihen, että tytärpuoli tulisi Jørundgaardiin.
"Ei suinkaan talossasi ole sellaista, että näyttäisi mielestäni hyvältä
lähettää nuorta tyttöä sinne." Kristiina vastasi sävyisästi, että
siinä saattoi Ramborg olla oikeassa. Mutta hän oli luvannut Simonille
tarjoutua tähän.

"No jollei Simon kuumehoureissaan ymmärtänyt loukkaavansa minua, kun
hän sitä pyysi, niin pitäisi sinun toki ymmärtää, että loukkaat minua
sanomalla sen", vastasi Ramborg, ja Kristiinan täytyi palata kotiin
tyhjin toimin.

Seuraava aamu lupasi poutaa. Mutta kun pojat tulivat sisään
aamiaiselle, sanoi Kristiina, että he saivat tehdä heinän ilman häntä;
hän aikoi lähteä matkalle ja viipyisi ehkä poissa muutamia päiviä.

"Ajattelen lähteä pohjoiseen Dovrelle tapaamaan isäänne", sanoi hän.
"On tarkoitukseni pyytää häntä unohtamaan välillämme olleen epäsovun --
kysyä, milloin hän tahtoo tulla kotiin meidän luoksemme."

Pojat punastuivat; he tuskin uskalsivat nostaa katsettaan, mutta äiti
huomasi hyvin, kuinka iloisiksi he tulivat. Hän veti Munanin luokseen
ja kumartui hänen ylitseen:

"Sinä kai tuskin muistatkaan isääsi, pienokainen?"

Poika nyökkäsi, ääneti, säteilevin silmin. Toinen toisensa jälkeen
katsoivat toisetkin pojat äitiin; tämä oli niin nuorekas kasvoiltaan ja
niin kaunis, etteivät he olleet nähneet häntä sellaisena moniin vuosiin.

       *       *       *       *       *

Kristiina tuli pihalle vähän myöhemmin pukeutuneena matkaa varten
kirkkovaatteisiinsa: mustaan villahameeseen, jossa oli sinisiä ja
hopeisia ompeleita kauluksessa ja hihoissa, sekä mustaan hihattomaan
hilkkakaapuunsa, koska oli keskikesä. Naakkve ja Gaute olivat
satuloineet hänen hevosensa ja omansa myös; he aikoivat saattaa äitiä.
Hän ei sanonut mitään vastaan. Mutta hän ei puhellut juuri paljoa
pojilleen heidän ratsastaessaan pohjoiseen Rostenin yli Dovreen. Hän
oli enimmäkseen vaiti ja mietteissään, ja jos hän puhui pojilleen, niin
puhui hän muusta kuin asiastaan.

Kun he olivat tulleet niin pitkälle, että näkivät mäkien lomitse ja
saattoivat erottaa Haugenin katot taivaanrantaa vasten, käski Kristiina
poikien kääntyä takaisin.

"Ymmärrättehän kai, että isällänne ja minulla on puhuttavana paljon
sellaista, minkä mieluimmin sanomme kahden kesken."

Veljekset nyökkäsivät; he hyvästelivät äitiään ja käänsivät ratsunsa
ympäri.

       *       *       *       *       *

Tunturituuli puhalsi viileänä ja raikkaana Kristiinan kuumia poskia
vasten, kun hän pääsi viimeisen mutkan sivu. Aurinko valoi kultaisen
hohteen pienille harmaille rakennuksille, jotka loivat pitkiä varjoja
pihan yli. Ohra oli juuri tähkälle tulossa täällä ylhäällä -- se seisoi
kauniina pienillä saroillaan, loisti ja keinui tuulessa. Kaikilla
kiviraunioilla ja kumpujen huipuilla punoittivat korkeat, kukkivat
horsmat, ja paikoin oli heinä koottu suoviin. Mutta ei mitään eloa
ollut huomattavissa pihalla -- ei edes koiraa, joka olisi tullut
vastaan ja ilmoittanut vieraan.

Kristiina riisui satulan ja talutti hevosen vesiruuhen luo. Hän ei
halunnut päästää sitä irralleen täällä kartanolla -- siksi hän vei
sen talliin. Päivä paistoi sisään katossa olevasta suuresta reiästä
-- turve riippui riekaleina kattohirsien välistä. Eikä paikalla ollut
merkkiäkään siitä, että hevosta olisi ollut siellä ammoisiin aikoihin.
Kristiina hoiti hevosen ja palasi jälleen pihalle.

Hän kurkisti läävään. Se oli pimeä ja autio -- hän tunsi hajusta, että
sen oli täytynyt olla jo kauan autiona.

Joitakin metsäeläinten nahkoja oli ripustettu kuivumaan tuparakennuksen
seinälle -- parvi sinisiä kärpäsiä surahti ilmaan, kun hän läheni.
Pohjoispäähän oli luotu leveälti multaa ja turvetta, niin että laudan
reikä oli aivan peitossa. Sen oli Erlend varmaan tehnyt suojaksi
tuulelta.

Kristiina odotti, että tupa olisi ollut lukossa, mutta ovi aukeni, kun
hän tarttui ripaan. Erlend ei ollut edes sulkenut talonsa ovea.

Sietämättömän tympeä ilma kohtasi häntä, kun hän astui sisään -- väkevä
ja kirpeä nahan ja tallin haju. Ensimmäinen tunne, mikä hänet valtasi
hänen seisoessaan Erlendin tuvassa, oli viiltävä katumus ja surku. Tämä
asumus näytti hänestä enemmän metsäeläimen pesältä.

Ah niin, niin, Simon -- sinä olit oikeassa!

Tupa oli pieni, mutta se oli ollut hieno ja siisti. Olipa uunissa
muurattu savupiippukin, jottei se savuttaisi huoneeseen, kuten tuvan
uunit kotona. Mutta kun hän ryhtyi aukaisemaan peltiä saadakseen
huonon ilman vähän parantumaan, hän näki, että piippu oli tukittu
kivilohkareilla. Kuistille antavan ikkunan lasiruutu oli rikki ja
rievulla tukittu. Ja puulattia, joka ulottui yli koko tuvan, oli niin
likainen, että lankkuja tuskin saattoi erottaa. Ei ollut ainoatakaan
pielusta penkeillä, mutta aseita, taljoja ja vanhoja vaatteita ajelehti
ympäriinsä; likaisella pöydällä virui joitakin ruoanjätteitä. Ja
kärpäsiä surisi kaikkialla.

Hän säpsähti -- seisoi väristen -- henki salpautuneena mutta sydän
tykyttäen. Perimmäisessä sängyssä -- siinä sängyssä, missä _se_
oli maannut hänen viimeksi täällä käydessään -- makasi jotakin
sarkavaatteella peitettynä. Hän ei tiennyt itsekään, mitä hän luuli --.

Sitten hän puri hampaansa yhteen, pakottautui menemään sängyn luo ja
kohottamaan vaatetta. Siinä oli Erlendin haarniska, kypärä ja kilpi. Ne
viruivat paljaalla sängynpohjalla, vaatteella peitettyinä.

Hän katsahti toiseen sänkyyn. Se se oli, josta he olivat löytäneet
Bjørnin ja Aashildin. Siinä nukkui nyt Erlend. Hän itsekin nukkuisi kai
siinä ensi yönä.

Mutta millaiselta oli Erlendistä mahtanut tuntua asua tässä talossa,
nukkua täällä --? Jälleen hukkuivat kaikki Kristiinan muut tunteet
sääliin. Hän meni vuoteen luo -- sitä ei varmaan ollut kohennettu
pitkiin aikoihin. Heinät nahka-alustan alla oli maattu ihan koviksi.
Siinä ei ollut muuta kuin joku lampaantalja ja pari sarkapäällyksistä
päänalusta, niin likaisia että haisivat. Tomua ja roskaa pölähti
liikkeelle, kun hän tarttui vuodevaatteisiin. Erlendillä ei ole
parempaa vuodetta kuin jollakin hevospaimenella tallissaan.

Erlendillä, joka ei milloinkaan voinut saada kylliksi komeutta
ympärilleen. Erlendillä, joka pukeutui silkkipaitaan, samettiin ja
hienoihin turkiksiin, kun vain sai vähänkään tekosyytä siihen --
joka harmitteli sitä, että Kristiina antoi hänen lastensa kulkea
kotikutoisessa sarassa arkipäivinä ja joka ei ollut koskaan voinut
pitää siitä, että hän imetti ne itse ja kulki piikojensa kanssa
talontyössä kuten torpparinvaimo muka --.

Hyvä Luoja, mutta itsehän Erlend oli saattanut asiat tälle kannalle --!

-- Ei, minä en sano sanaakaan -- minä otan takaisin sisääni kaiken mitä
olen sanonut, Simon. Sinä olit oikeassa, -- täällä hän ei saa asua,
minun poikaini isä. Minä tarjoan hänelle käteni ja suuni ja pyydän
häntä antamaan anteeksi.

Se ei ole helppoa, Simon. Mutta sinä olit oikeassa --. Kristiina muisti
nuo terävät, harmaat silmät -- katse yhtä kiinteä melkein loppuun asti.
Tuossa kurjassa ruumiissa, joka oli jo alkanut hajota, loisti hänen
silmistään puhdas ja kirkas äly, kunnes sielu tempaistiin pois niinkuin
miekka työnnetään takaisin. Kristiina tiesi, että asia oli niinkuin
Ramborg oli sanonut. Simon oli rakastanut häntä kaikki nuo vuodet
läpeensä.

Joka ainoa päivä näinä Simonin kuoleman jälkeisinä kuukausina oli
hänen täytynyt ajatella häntä, ja nyt hänestä tuntui, että hän oli
ymmärtänyt sen jo ennen kuin Ramborg puhui. Hän oli häätynyt ottamaan
tänä aikana uudelleen esiin jokaisen muiston, mitä hänellä oli Simon
Darresta niin kauan kuin hän oli tämän tuntenut. Kaikkina näinä
vuosina hän oli säilyttänyt vääriä muistoja entisestä sulhasestaan;
hän oli väärentänyt noita muistoja niinkuin huono hallitsija väärentää
rahoja ja sekoittaa halpaa metallia hopeaan. Kun Simon vapautti hänet
ja otti kantaakseen syyn sopimuksen rikkomisesta -- oli hän sanonut
itselleen ja uskonutkin, että Simon Andreksenpoika kääntyi halveksien
pois hänen luotaan heti kun ymmärsi hänen olevan häväistyn. Kristiina
oli unohtanut, että kun Simon antoi hänelle vapauden siellä luostarin
tarhassa -- silloin hän varmasti ei vielä ajatellut, ettei hän olisi
puhdas ja viaton. Mutta Simon oli valmis kantamaan häpeän hänen
huikentelevaisuudestaan ja tottelemattomuudestaan ja vaatinut vain,
että hänen isänsä oli saatava tietää, ettei hän, Simon, ollut sanansa
pettäjä --.

Ja _senkin_ Kristiina nyt tiesi. Saatuaan tietää hänestä pahimman
oli Simon noussut pelastamaan hänelle edes kunnian kuorta maailman
silmissä. Jos Kristiina olisi voinut kääntää mielensä hänen puoleensa
silloin -- niin olisi Simon vielä ottanut hänet vaimokseen kirkon
ovella ja koettanut elää hänen kanssaan niin, ettei Kristiinan olisi
koskaan tarvinnut tuntea tämän kantavan mielessään muistoa hänen
häpeästään.

Ja sittenkin Kristiina tiesi kaikesta huolimatta, ettei hän olisi
voinut rakastaa Simonia. Ei koskaan hän olisi voinut rakastaa Simon
Andreksenpoikaa --. Vaikkakin Simonissa oli kaikkea sitä, minkä puute
Erlendissä oli saanut hänet ärtymään. Mutta silloin hän itse oli
viheliäinen nainen, joka valitti ja ruikutti --.

Simon oli antanut, loputtomasti vain antanut sille jota rakasti. Niin
oli kai hänkin, Kristiina, luullut tekevänsä.

Mutta kun hän otti vastaan Simonin lahjat ajattelemattomana ja
kiittämättömänä, oli Simon hymyillyt. Nyt Kristiina ymmärsi, että Simon
oli usein ollut raskaalla mielellä heidän ollessaan yksissä. Nyt hän
tiesi, että murhe oli piillyt tuon omituisen, liikkumattoman ilmeen
takana -- sitten Simon oli viskannut jonkun sattuvan leikillisyyden --
sysännyt sen syrjään ja ollut yhtä valmis suojelemaan ja auttamaan ja
antamaan --.

Kristiina itse oli vihoitellut, tallettanut ja hautonut jokaista tuskaa
-- kun hän ojensi lahjojaan eikä Erlend nähnyt sitä --.

Täällä, tässä huoneessa, hän oli seisonut ja lausunut niin rohkeita
sanoja: "Itse lähdin harhateille enkä tule koskaan syyttämään Erlendiä,
jos tie vie umpeen." Hän oli lausunut tämän sille naiselle, jonka hän
ajoi kuolemaan saadakseen sijaa rakkaudelleen.

Kristiina voihkaisi ääneen, löi kädet yhteen rinnoilleen ja seisoi
huojutellen ruumistaan. Niin -- hän oli luvannut ylpeästi olla
syyttämättä Erlend Nikulauksenpoikaa, jos tämä kyllästyisi häneen,
pettäisi häntä, vaikkapa lähtisi poiskin hänen luotaan.

Niin -- mutta jos Erlend olisi tehnyt _sen_ -- niin Kristiinasta
tuntui, olisi hän voinut pitää sanansa. Jos Erlend olisi pettänyt
hänet _yhden_ kerran -- ja se olisi loppunut siihen. Mutta hän ei
ollut pettänyt -- oli vain horjunut ja horjunut ja tehnyt hänen
elämänsä yhdeksi ainoaksi huoleksi ja epävarmuudeksi -- ei, pettänyt ei
Erlend ollut häntä milloinkaan, turvannut ei hän myöskään ollut häntä
milloinkaan -- eikä Kristiina nähnyt tämän kaiken loppua vieläkään.
Tässä hän seisoi nyt kerjäämässä miestään tulemaan takaisin, jotta
tämä voisi tarjota hänelle joka päivä täyden maljan epävarmuutta ja
levottomuutta, turhia odotuksia, kaipauksia ja pelkoa ja toivoa, joka
särkyy --.

Ja hänestä tuntui, että Erlend oli nyt kuluttanut hänet loppuun.
Hänellä ei ollut enää nuoruutta eikä rohkeutta elää Erlendin kanssa
-- eikä hän varmaan tulisi koskaan niin vanhaksi, ettei Erlend
voisi leikkiä hänen mielensä kanssa. Ei kyllin nuori jaksaakseen
elää Erlendin kanssa, ei kyllin vanha jaksaakseen säilyttää
kärsivällisyytensä hänen kanssaan. Nureksija oli hänestä tullut -- hän
oli ehkä aina ollut sellainen. Simon oli oikeassa --.

Simon -- ja isä. He olivat kestäneet uskollisessa rakkaudessa häneen
kaiken sen, mitä hän oli sälyttänyt heidän kannettavakseen tämän miehen
tähden, jonka kanssa hän itse ei nyt enää jaksanut kestää.

Ah Simon, minä tiedän, ettet sinä ole toivonut kostoa minulle
milloinkaan. Mahtanetko, Simon, siellä haudassasi tietää, että minua
nyt on kyllä kohdannut kosto.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt ei Kristiina enää jaksanut, hänen täytyi ryhtyä johonkin.
Hän korjasi vuoteen, etsi pesintä ja luutaa, mutta sellaista ei
huoneesta näyttänyt löytyvän. Hän katsoi komeroon -- nyt hän ymmärsi,
miksi täällä haisi niin tallilta. Erlend oli laittanut sinne sijan
hevoselleen. Mutta siellä oli siistittyä ja puhdasta. Satula ja
valjaat, jotka riippuivat seinällä, olivat hyvin hoidetut ja voidellut,
ja rikkeimet korjatut.

Jälleen karkotti sääli kaikki muut ajatukset. Pitikö hän Mustaa tuolla
sisällä siksi, ettei jaksanut olla ihan yksin --?

       *       *       *       *       *

Kristiina kuuli liikettä kuistilta. Hän meni ikkunan luo -- se oli
täynnä tomua ja lukinverkkoja, mutta hän oli erottavinaan jonkun. Hän
veti pois rievun ja kurkisti. Siellä oli nainen, joka laski kuistille
maitosangon ja pienen juuston. Hän oli ikäpuoli, ontuva, ruma ja
köyhästi vaatetettu. Kristiina tiesi tuskin itsekään, kuinka paljon
helpommin hän hengitti.

Hän siisti tuvan niin hyvin kuin voi. Hän löysi kirjoituksen, jonka
Bjørn Gunnarinpoika oli laatinut erääseen sivuseinän hirteen -- se oli
latinaa, minkä vuoksi hän ei kyennyt selvittämään sitä kokonaan, mutta
kirjoittaja käytti itsestään nimityksiä Dominus ja Miles, ja Kristiina
luki siitä hänen Elvesysselissä olevan sukukartanonsa nimen, jonka hän
oli menettänyt Aashild Gautentyttären tähden. Kunniatuolin hienojen
leikkauskoristeiden joukossa oli Bjørnin kilpivaakuna yksisarvisineen
ja merililjanlehtineen.

       *       *       *       *       *

Jonkin ajan kuluttua Kristiina oli kuulevinaan hevosen liikettä ulkoa.
Hän meni eteiseen ja kurkisti.

Talon yläpuolella olevasta lehtimetsästä tuli korkea musta ori vetäen
halkokuormaa. Erlend käveli vieressä ja ajoi. Kuormalla istui koira, ja
toisia juoksenteli ympärillä.

Musta, kastilialaisratsu, uurasti valjaissa ja veti halkoreen perille
pihanurmea pitkin. Muuan koirista hyökkäsi haukkuen pihan poikki.
Erlend, joka oli alkanut riisua valjaita, huomasi nyt koirien
käytöksestä, että jotakin erikoista täytyi olla käsillä. Hän otti
halkokirveen kuormalta ja alkoi astella tuparakennusta kohti.

Kristiina pakeni jälleen sisään ja päästi salvan alas jälkeensä. Hän
hiipi uuninmuurin viereen, seisoi vavisten ja odotti.

Erlend astui sisään, tukkikirves kädessä ja koirat loikkien hänen
edellään ja jäljessään kynnyksen yli. Ne löysivät heti vieraan ja
haukkuivat vimmatusti.

Ensimmäinen, minkä Kristiina näki, oli Erlendin kasvoille läikähtävä
veriaalto, nuorekas ja punainen. Eloisa värähtely hänen hienon ja
herkän suunsa ympärillä, suuret silmät kulmien varjossa --

Tuo näky salpasi Kristiinan hengityksen. Hän näki kyllä Erlendin
kasvojen alaosaa peittävän vanhan parransängen, näki, että hänen
takkuinen tukkansa oli raudanharmaa -- mutta väri, joka lehahti hänen
poskilleen ja heti taas katosi nopein vaihtein, oli ihan niinkuin ennen
niiden ollessa vuosiltaan nuoremmat -- hän oli niin nuori ja kaunis,
oli kuin ei mikään olisi voinut saada häntä lannistumaan --.

Hän oli kurjissa vaatteissa -- sininen paita likainen ja ryysyinen; sen
päällä oli hänellä nahkaiset nyöriliivit, naarmuiset ja hankautuneet ja
nyörinreiät repeytyneet, mutta ne mukautuivat tiiviisti ja pehmeästi
ruumiin miellyttävien ja voimakkaitten liikkeitten mukaan. Tiukat
nahkahousut olivat rikki toisesta polvesta ja ratkenneet ompeleestaan
toisen säären takaa. Eikä hän sittenkään ollut koskaan näyttänyt
enemmän päälliköitten ja mahtimiesten jälkeläiseltä kuin nyt. Kuinka
levollisen kaunis oli hänen pitkän, solakan, leveähartiaisen ja hieman
etukumaran vartalonsa ja pitkien, hoikkien jäseniensä ryhti hänen
seisoessaan siinä hiukan toisen jalkansa varassa, toinen käsi pidellen
kapeilla uumilla olevasta vyöstä, toinen, kirvestä kannattava, sivulla
riippuen.

Hän oli kutsunut koirat luokseen, seisoi ja katsoi Kristiinaan,
punastui ja kalpeni eikä virkkanut mitään. Pitkän tuokion olivat
molemmat vaiti. Vihdoin mies virkkoi hiukan epävarmalla äänellä:

"Oletko sinä tullut tänne, Kristiina?"

"Mieleni teki nähdä, millaista sinulla on täällä", vastasi vaimo.

"No, sen olet nyt nähnyt." Mies loi katseen yli tuvan. "Näet, että
minulla on täällä mukiinmenevää -- oli hyvä, että satuit tulemaan
sellaisena päivänä, jolloin täällä on siistiä ja hienoa --" Hän huomasi
kuin hymyn varjon Kristiinan kasvoilla. "-- Tai ehkä sinä oletkin
siistinyt täällä", lisäsi hän ja nauroi hiljaa.

Erlend laski kirveen pois kädestään ja istuutui lattiapenkille nojaten
selkänsä pöytään. Yhtäkkiä hän tuli vakavaksi:

"Sinä seisot niin -- eihän lie vain mitään hullusti kotona --
Jørundgaardissa tarkoitan -- poikien suhteen?"

"Ei." Nyt oli Kristiinalla tilaisuus esittää sanottavansa: "Pojat
vaurastuvat hyvin ja luontuvat kunnollisiksi. Mutta he ikävöivät
kovasti sinua, Erlend. Se minulla oli asiana -- olen tullut tänne,
mieheni, pyytääkseni sinua palaamaan kotiin meidän luoksemme. Me
kaipaamme sinua kaikki?-" Hän loi katseensa alas.

"Sinä olet hyvännäköinen, Kristiina --" Erlend katsoi häneen hiukan
hymyillen.

Punaisena, kuin olisi Erlend lyönyt häntä korvalle, seisoi Kristiina.

"Ei sen vuoksi --"

"Tiedän kyllä, ettet ole tullut sen vuoksi, että pitäisit itsesi liian
nuorena ja reippaana leskenpäiviä viettämään", puuttui Erlend toisen
lauseeseen tämän pysähdyttyä. "En luule siitä koituvan mitään hyvää,
jos palaisin kotiin, Kristiina", sanoi hän vakavammin. "Sinun käsissäsi
menestyy kaikki Jørundgaardissa, minä tiedän sen -- sinulla on hyvä
onni toimissasi. Ja minä olen varsin tyytyväinen tähän olooni."

"Pojat eivät viihdy, kun me olemme epäsovussa", vastasi Kristiina
hiljaa.

"Noo --" Erlend venytti pitkään. "He ovat niin nuoria, en usko sen
niin painavan heitä, etteivät he unohtaisi sitä, kun heidän aikansa
tulee miehistyä. Ja voinhan minä muuten sanoakin sinulle", lisäsi hän
hymähtäen. "Minä tapaan heitä silloin tällöin --"

Kristiina tiesi sen, -- mutta hän tunsi sen ikään kuin nöyryytykseksi
ja ikään kuin toinen olisi sen siksi tarkoittanutkin -- tämä kun luuli,
ettei hän sitä tiennyt. Pojat eivät koskaan olleet sitä tienneet. Mutta
hän vastasi vakavana:

"Silloin tiedät myös, että moni asia on Jørundgaardissa toisin kuin
olla pitäisi --"

"Me emme koskaan puhu sellaisista", sanoi Erlend hymyillen äskeiseen
tapaan. "Me metsästelemme yksissä -- mutta sinun on varmaan nälkä
ja jano" -- hän hypähti ylös. "Ja sinä seisot -- istu toki tähän
selkätuoliin, Kristiina -- istu nyt, rakkaani! En minä tahdo tehdä
sijaasi siinä ahtaaksi --"

Erlend nouti huoneeseen maidon ja juuston, haki esiin leipää,
voita ja kuivattua lihaa. Kristiinan oli nälkä ja varsinkin jano;
kuitenkin hänen oli vaikea saada ruokaa alas. Erlend söi nopeaan ja
huolimattomasti, kuten hänen tapansa oli ollut aina, kun hän ei ollut
vieraiden joukossa -- mutta hän lopetti pian.

Hän puheli sillä välin itsestään. Tuolla alempana mäellä asuvat ihmiset
viljelivät hänen maataan ja toivat hänelle maitoa ja vähän ruokaa --
muuten hän eleli kauempana riistaa pyytäen ja kalastellen. Mutta nyt
hänellä oli aikomuksena lähteä ulkomaille, mainitsi hän äkkiä. Koettaa
päästä jonkun ulkomaalaisen sotapäällikön palvelukseen --.

"Eihän toki, Erlend!"

Erlend katsahti häneen nopeaan ja tutkivasti. Mutta Kristiina ei
sanonut enempää. Tuvassa alkoi hämärtää -- Kristiinan kasvot ja
pääliina hohtivat valkoisilta tummaa seinää vasten. Erlend nousi ja
teki tulen uuniin. Sitten hän istahti kahdareisin lattiapenkille,
vaimoonsa päin kääntyneenä; punainen tulenloimu väikehti hänen yllään.

Kuinka hän saattoi sellaista ajatellakaan! Hänhän oli melkein yhtä
vanha kuin Kristiinan isä oli ollut kuollessaan. Ja saattoi kuitenkin
hyvin uskoa, että hän tekisi sen jonakin päivänä -- lähtisi tuollaisen
päähänpiston ajamana maailmalle etsimään uusia seikkailuja.

"Eikö mielestäsi se riitä", sanoi vaimo kiivaasti, "eikö se riitä, että
karkasit pois kylästä poikiesi ja minun luotani -- etkö nyt voi enää
olla samassa maassakaan!"

"Jos olisin ymmärtänyt mitä ajattelet minusta, Kristiina", sanoi Erlend
vakavasti, "niin olisin lähtenyt sinun talostasi jo ennemmin! Mutta
minä ymmärrän nyt, että sinun on täytynyt kärsiä minun takiani _paljon_
--"

"Tiedäthän toki sen, Erlend -- sinä puhut _minun_ talostani, mutta
sinulla on isännyysoikeus kaikkeen mitä minulla on." Kristiina kuuli
itsekin, kuinka heikoksi hänen puheensa kävi.

"Niin", vastasi Erlend. "Mutta minä tiedän itsekin, että olin oman
osuuteni huono isäntä." Hän oli vaiti hetkisen. "Naakkve -- muistan,
kun hän oli vielä syntymätön -- sinä puhuit kantamastasi lapsesta, joka
nousisi kunniaistuimelleni minun jälkeeni. Minä ymmärrän nyt, Kristiina
-- se oli kovaa sinulle -- parasta on, että asiat jäävät nykyiselleen.
Ja minä viihdyn hyvin tässä olossani --"

Kristiina katsoi väristen ympärilleen pimenevässä tuvassa -- nyt
täyttivät varjot joka loukon, ja tulenloimu tanssi --.

"En minä ymmärrä", sanoi hän valmiina lysähtämään kokoon, "miten sinä
jaksat olla tässä talossa. Sinulla ei ole mitään askartelua, ei ketään
ole lähelläsi -- hankkisit itsellesi edes työmiehen --"

"Tarkoitat, että minun olisi itse hoidettava taloa --" Erlend nauroi.
"Ei toki, Kristiina, tiedäthän sen, ettei minusta ole paljoa talon
isännäksi. Minä en voi pysyä rauhassa paikoillani --"

"Rauhassa --. Täällä sinä kyllä olet hyvinkin rauhassa -- koko pitkän
talven --"

Erlend hymyili itsekseen, katse omituisena, kauas tähyävänä:

"Niin siinä mielessä --. Kun minun ei tarvitse ajatella muuta kuin
mitä mielessäni väikkyy -- voin mennä ja tulla mieleni mukaan. Niin,
tiedäthän -- minä olen aina ollut sellainen, että kun ei ole mitään,
minkä vuoksi on valvottava, niin minä voin nukkua -- minä nukun kuin
karhu pesässään, kun ilma on sellainen, ettei voi kuljeksia tunturilla
--"

"Eikö sinua koskaan pelota olla yksin täällä?" kuiskasi Kristiina.

"Siksikö, että täällä sanotaan kummittelevan? En ole koskaan
huomannut mitään. Toisinaan olen toivonut, että sukulaiseni Bjørn
tulisi tervehtimään minua. Muistatko, kuinka hän kerran sanoi
minulle luulevansa, että minulla ei olisi luontoa tuntea miekanterää
kurkullani. Tekisi mieleni vastata nyt tuolle ritarille, etten
paljoakaan säikähtänyt, kun tunsin köyden henkitorveni ympärillä."

Kävi pitkä väristys naisen ruumiin läpi. Hän istui äänettömänä.

Erlend nousi seisomaan.

"On kai aika meidän mennä jo nukkumaan, Kristiina."

Jäykistyneenä ja kylmänä näki Kristiina Erlendin ottavan peitteen
varustuksensa päältä, levittävän sen vuoteelle ja sullovan sen
likaisten päänalusten yli. "Se on paras mitä minulla on", sanoi mies.

"Erlend!" Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Hän etsi jotakin
sanottavaa saadakseen vielä vähän lykkäystä -- häntä pelotti niin.
Silloin hän muisti asian, joka hänen piti toimittaa.

"Erlend -- minulla on sinulle sanoma. Simon pyysi minua kuolinvuoteella
maatessaan viemään sinulle häneltä sellaiset terveiset, että hän oli
katunut joka päivä niitä sanoja, jotka hän sinulle lausui viimeksi
erotessanne. Miehuuttomiksi hän itse niitä sanoi -- ja hän pyysi sinua
antamaan ne hänelle anteeksi."

"Simon." Erlend seisoi pitäen toisella kädellään sängynpatsaasta ja
katsoen lattiaan. "Hän on se mies, josta vähimmin haluan itselleni
muistutettavan."

"Enhän minä tiedä, mitä teidän välillänne on ollut", sanoi Kristiina.
Hänestä tuntui, että nuo Erlendin sanat olivat kummallisen
sydämettömät. "Mutta merkillistä olisi eikä lainkaan Simonin tapaista,
jos olisi niinkuin hän itse sanoi, että hän on kohdellut sinua
epäjalosti. Ei liene kaikki syy ollut hänen, jos niin oli --"

Erlend pudisti päätään: "Hän puolusti ja auttoi minua kuin veli, kun
sitä tarvitsin", sanoi hän matalasti. "Ja minä otin vastaan hänen
apunsa ja ystävyytensä, enkä ymmärtänyt, että hänen on aina ollut
vaikea sietää minua.

"Minusta tuntuu, että olisi ollut helpompi elää entisaikaan, jolloin
kaksi sellaista miestä kuin hän ja minä menivät kaksintaisteluun --
kohtasivat toisensa saarella ja antoivat aseonnen ratkaista, kumpi
heistä saisi omistaa vaalean neidon --"

Hän otti vanhan viitan penkiltä ja heitti sen käsivarrelleen:

"Ehkä tahdot koirat luoksesi huoneeseen yöksi?" Kristiina oli noussut
seisomaan:

"Mihin sinä lähdet, Erlend?"

"Riiheen nukkumaan --"

"Älä --!" Erlend pysähtyi, jäi seisomaan solakkana ja suorana ja
nuorteana uunin raukenevan hiilloksen himmeässä punahohteessa. "Minä en
uskalla maata yksin tässä huoneessa -- en uskalla --"

"Uskallatko sitten maata minun sylissäni?" Kristiina erotti hämärässä
hymyn miehensä kasvoilla, ja hän voipui siitä. "Etkö pelkää, että
rutistan sinut kuoliaaksi, Kristiina?"

"Kunpa tekisitkin sen --" Kristiina vaipui miehensä syliin.

       *       *       *       *       *

Herätessään hän näki ikkunaruudusta, että ulkona mahtoi olla päivä.
Hänen rintaansa painoi ahdistavasti -- Erlend nukkui pää hänen
olallaan, hän oli ojentanut toisen käsivartensa hänen ylitseen ja piti
kädellään hänen vasemmasta olkavarrestaan.

Vaimo katsoi miehensä raudanharmaata tukkaa. Hän näki omat kutistuneet
rintansa -- niiden ylä- ja alapuolella kuulsivat kylkiluiden korkeat
kaaret ohuen ihopeitteen alla. Hänet valtasi jonkinlainen kauhu, kun
viime yön muistot toinen toisensa jälkeen johtuivat hänen mieleensä.
Tässä huoneessa -- he molemmat siinä iässä --. Vastenmielisyys ja
häpeä valtasivat hänet, kun hän näki verestävät pilkut kuluneissa
äidin-käsivarsissaan, kuivuneessa povessaan. Kiivaasti hän tarttui
taljaan tahtoen peittää itsensä.

Erlend heräsi, kavahti kyynärpäänsä varaan ja tuijotti vaimonsa
kasvoihin -- hänen silmänsä olivat sysimustat unen jäljiltä:

"Luulin --", hän heittäytyi jälleen vaimonsa viereen; tämän koko
olemusta värisytti syvään ja rajusti, kun hän kuuli miehensä äänen
riemukkaan ja huolekkaan soinnin -- "luulin nähneeni jälleen unta --"

Vaimo avasi huulensa hänen suutaan kohti ja kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa. Ei koskaan, koskaan ollut tuntunut niin siunatulta --.

Iltapäivällä, päivänpaisteen jo kellertäessä ja varjojen venyessä
pitkinä vihreällä pihalla, he lähtivät noutamaan vettä purosta.
Erlend kantoi molempia isoja sankoja. Kristiina käveli hänen
rinnallaan nuorteana, solakkana ja norjana. Pääliina oli valahtanut
alas ja virui hänen hartioiltaan; hänen tukkansa loisti ruskeana ja
paljaana päivänpaisteessa. Hän tunsi itsekin sulkiessaan silmänsä
ja kohottaessaan kasvonsa valoa kohti -- että hän oli tullut
punaposkiseksi, että hänen kasvonpiirteensä olivat pehmenneet. Joka
kerta vilkaistessaan mieheensä hän loi liikuttuneena katseensa maahan
-- nähdessään Erlendistä, kuinka nuori hän itse oli.

Erlendin mieleen johtui, että hänen piti pestä itsensä. Sillä aikaa kun
hän meni hiukan alemmaksi puron vartta, istui Kristiina ruohoturpeelle
ja nojasi selkäänsä kiveen. Tunturipuro solisi ja loiskutti hänet
puoliuneen -- silloin tällöin, kun sääsket ja kärpäset koskettivat
hänen ihoaan, hän avasi vähän silmiään ja huitaisi kädellään. Alhaalla
puronpoukamaa reunustavien pajupensaitten välissä hän näki Erlendin
valkoisen ruumiin häämöttävän -- hän seisoi jalka kivelle nostettuna
ja hankasi itseään ruohotukoilla. Kristiina sulki silmänsä jälleen ja
hymyili väsyneen onnellisena. Hän oli yhtä voimaton Erlendiä vastaan
vieläkin --.

Mies tuli ja heittäytyi ruohikolle hänen eteensä -- tukka märkänä,
vedenviileys punaisilla huulillaan, kun hän painoi ne Kristiinan
käteen. Hän oli ajanut partansa ja hakenut ylleen paremman paidan
-- mutta kovin erinomainen ei sekään ollut. Hymyillen hän kouraisi
kainaloaan, mistä paita oli rikki:

"Olisitpa voinut tuoda minulle paidan, kun vihdoinkin tulit tänne."

"Otan ommellakseni sinulle paidan heti kun tulen kotiin, Erlend",
vastasi Kristiina hymyillen ja sivusi kädellään miehensä otsaa. Mies
tarttui siihen kiinni:

"Et koskaan enää lähde nyt täältä, Kristiinaiseni --"

Vaimo vain hymyili eikä vastannut. Erlend työntyi hiukan eteenpäin,
niin että tuli makaamaan vatsallaan. Pensaiden alla kosteassa varjossa
kasvoi ryhmä pieniä valkoisia tähtikukkia. Niiden lehdet olivat
sinerväsuonisia kuin naisen povet, jokaisen kukan keskellä oli pieni
ruskeansininen nuppu. Erlend poimi ne jok'ainoan:

"Sinä, Kristiina, joka olet niin viisas sellaisissa, tiedät kai näiden
nimen?"

"Ne ovat Friggjan-yrttejä -- ei, Erlend --" Hän punastui ja työnsi pois
miehen käden, kun tämä tahtoi pistää kukat hänen povelleen.

Erlend nauroi ja puraisi hiukan jokaista valkoista terälehteä
yksitellen. Sitten hän pani kukat Kristiinan avoimeen käteen ja sulki
hänen sormensa niiden ympärille:

"Muistatko, kun kävelimme yrttitarhassa Hofvinin sairaalan luona --
sinä annoit minulle ruusun?"

Kristiina pudisti verkalleen päätään ja hymyili hiukan:

"Enpäs. Sinä otit ruusun minun kädestäni."

"Ja sinä annoit minun ottaa. Ja samoin annoit minun ottaa itsesikin,
Kristiina -- niin lempeänä ja lauhkeana kuin ruusu -- sitten pistelit
sinä minut verille toisinaan, herttaiseni." Hän heittäytyi Kristiinan
helmaan ja pani käsivartensa hänen vyötäisilleen: "Eilen illalla,
Kristiina -- silloin se ei auttanutkaan -- sinä et päässytkään sillä,
että istuit säyseästi odottaen --"

Kristiina kallisti kasvonsa alas ja kätki ne hänen olkapäätään vasten.

       *       *       *       *       *

Neljäntenä päivänä he olivat paenneet koivikkoon talon yläpuolella
oleville kummuille. Sillä sinä päivänä vuokraaja korjasi heinää. Ja
Kristiina ja Erlend olivat keskenään yhtä mieltä siitä, vaikkeivät
olleet siitä puhuneet, ettei kenenkään tarvinnut tietää Kristiinan
olevan miehensä luona. Erlend kävi alhaalla rakennusten luona pari
kertaa noutamassa ruokaa ja juomaa, mutta Kristiina jäi istumaan
kummulle pikkukoivujen väliseen kanervikkoon. Siltä paikalta missä
istuivat he saattoivat nähdä miehen ja vaimon uurastavan ja kantavan
heinätaakkoja kotiin selässään.

"Muistatko", kysyi Erlend, "sitä kertaa, jolloin lupasit, että kun
minä eläisin sulkeutuneena tuntureilla olevaan erakkotaloon, niin sinä
tulisit pitämään minulle taloutta? Sinä tahdot kai tänne kaksi lehmää
ja pientä karjaa --?"

Kristiina naurahti ja vatvoi hänen tukkaansa.

"Mitä luulisit poikien pitävän siitä, Erlend -- että heidän äitinsä
lähtisi ja jättäisi heidät sillä tavalla --?"

"Luulen, että heistä olisi mieleen saada itse isännöidä
Jørundgaardissa", sanoi Erlend hymyillen. "Heillä on siihen kyllä
tarpeeksi ikää. Gautehan on jo täysi isäntä nuoruudestaan huolimatta.
Ja Naakkve on jo melkein mies."

"Ei toki." Äiti hymyili hiljaa. "Kyllä kai hän itse niin arvelee --
taitavat arvella niin kaikki viisi -- mutta kyllä kai siihen jotakin
tarvitaan vielä, ennen kuin hänellä on miehen mieltä --"

"Jos hän isäänsä tulee, niin voi sattua, että hän saa sen myöhään tai
ei koskaan", vastasi Erlend. Hän hymyili ovelasti: "Sinä luulet voivasi
piilottaa kaikki lapsesi vielä viittasi liepeiden alle, Kristiina.
Naakkve tuli poikalapsen isäksi tässä kesällä -- et taida sitä tietää
--?"

"Eihän --!" Kristiina istui punaisena ja kauhistuneena.

"No, se oli kuolleena syntynyt -- ja poika varoo nyt varmaan tulemasta
sinne enää -- se oli Paavalin pojan leski täällä Haugsbrekkenissä;
nainen sanoi sen olleen Naakkven, ja aivan syytön hän tuskin oli,
kuinka koko juttu muutoin lienee ollutkin. Niin -- niin vanhaa väkeä me
nyt olemme, sinä ja minä --"

"Voitko puhua tuolla tavoin siitä, että poikasi on hankkinut itselleen
häpeää ja harmia!" Kristiinan sydäntä leikkasi, että mies saattoi puhua
noin kevytmielisesti -- ja että tätä näytti huvittavan, ettei Kristiina
ollut tiennyt asiasta mitään.

"No mitä sitten toivot minun sanovan?" kysyi Erlend entiseen sävyyn.
"Poika on kahdeksantoista vuoden vanha. Nyt näet itsekin, ettei
hyödytä suuria sinun kulkea ja paimentaa poikiasi niinkuin he olisivat
lapsia. Kun muutat tänne minun luokseni, voimme neuvotella hänen
naittamisestaan --"

"Luuletko käyvän helpoksi meille saada Naakkve tasavertaisiin naimisiin
--! Ei, mieheni, tämän jälkeen arvelen sinun itsekin ymmärtävän,
että sinun on seurattava minua kotiin auttamaan minua poikien
hallitsemisessa."

Erlend kohottausi kiivaasti kyynärpäänsä varaan:

"Sitä minä en tee, Kristiina. Muukalaisena minä olen ja pysyn sinun
kotipaikallasi -- siellä ei yksikään ihminen muista minusta muuta
kuin että minut tuomittiin kuninkaanpettäjäksi ja maankavaltajaksi.
Etkö koskaan ajatellut minun Jørundgaardissa ollessani, että oloni
siellä oli epämieluista -- olin tottunut kotona Skaunissa olemaan
toisenlaisessa arvossa ihmisten joukossa. Siihenkin aikaan --
nuoruudessani -- kun puheet liikkuivat minun huonosta elämästäni ja
minä olin kirkonkirouksessa -- olin kuitenkin Erlend Nikulauksenpoika
Husabyn herra! Sitten tuli se aika, Kristiina, jolloin minulla
oli onni näyttää noille pohjanpuolen ihmisille, että aivan isieni
suvusta huonontunut en sentään ollut -- Ei, sanon minä! Täällä, tässä
piskuisessa talossa minä olen vapaa mies -- kukaan ei tähyile eikä
juoruile selkäni takana. -- Kuuletko, Kristiina, ainoa rakkaani -- jää
luokseni! Koskaan et ole saava syytä katua sitä. Täällä on parempi
asua kuin oli Husabyssä konsanaan. En tiedä mistä johtui, Kristiina
-- minä en ollut koskaan iloinen enkä huoleton mieleltäni siellä, en
lapsena enkä myöhemminkään. Helvettiä oli oloni silloin kun Eline
oli siellä luonani, emmekä sinä ja minäkään olleet koskaan oikein
vilpittömästi iloisia siellä. Jumala kaikkivaltias tietää kuitenkin,
että minä olen pitänyt sinusta joka päivä ja joka hetki niin kauan kuin
olen sinut tuntenut. Noiduttu lienee se talo ollut -- äiti kiusaantui
siellä kuoliaaksi, ja isäni oli aina iloton mies. Täällä on hyvä olla,
Kristiina -- jos sinä vain tahdot olla luonani. Kristiina -- niin totta
kuin Jumala on kuollut ristillä puolestamme, olet sinä minulle tänään
yhtä rakas kuin sinä iltana, jolloin nukuit viittaani kääriytyneenä --
Marketanmessun jälkeisenä yönä -- minä istuin ja katselin sinua, sinä
olit niin puhdas ja raikas ja nuori ja taittamaton kukkanen!"

Kristiina vastasi hiljaa:

"Muistatko, Erlend, sinä yönä sinä lupasit, ettei minun tarvitsisi
koskaan itkeä yhtään kyyneltä sinun tähtesi --"

"Niin -- ja sen tietää Jumala ja kaikki taivaan pyhät että tarkoitin
totta! Toisin kävi kyllä -- kai täytyi käydä -- niin kaiketi käynee
aina niin kauan kuin ihminen elää tässä maailmassa. Mutta minä rakastin
sinua sekä silloin, kun kohtelin sinua pahoin, että silloin kun
kohtelin sinua hyvin. Jää tänne, Kristiina --!"

"Etkö ole koskaan ajatellut sitä", kysyi Kristiina hiljaa kuten
äskenkin. "Että pojillesi mahtaa olla vaikeaa, kun heidän isästään
puhutaan sillä tavalla kuin sanoit. Eiväthän he sentään voi karata
tuntureille kylänjuoruilta kaikki seitsemän --"

Erlend katsoi maahan:

"He ovat nuoria", sanoi hän; "uljaita ja kelpo poikia. He selviytyvät
kyllä. Mutta meillä, Kristiina, meillä ei ole kovin monta vuotta
jäljellä ennen kuin meistä tulee vanhoja -- tahdotko tuhlata sen ajan,
jolloin olet vielä kaunis ja terve ja kykenet iloitsemaan elämästä.
Kristiina --?"

Vaimo loi silmänsä alas miehen silmien hurjan välkkeen edestä. Hetken
perästä hän sanoi:

"Oletko unohtanut, Erlend, että pojistamme on kaksi vielä pikku lapsia?
Minkä arvoisena pitäisit minua, jos jättäisin Lauritsan ja Munanin?"

"No voithan ottaa heidät mukaasi tänne tuntureille -- jollei Lauritsa
mieluummin jää veljiensä luokse. Eihän hänkään ole mikään pikkupoika.
-- Onko Munan vielä yhtä sievä?" kysyi isä hymyillen.

"On", sanoi äiti, "hän on kaunis lapsi."

Sitten he istuivat kauan hiljaa. Ja kun he jälleen alkoivat puhella, he
puhuivat muista asioista.

       *       *       *       *       *

Kristiina heräsi seuraavana aamuna päivän valjetessa, niinkuin oli
herännyt joka aamu täällä tuntureilla -- hän makasi ja kuunteli
hevosten töminää tuvan seinän takaa. Erlendin pää oli miltei hänen
sylissään. Muina aamuina herätessään varhaishetken haaleaan puolivaloon
hän oli tuntenut samaa ahdistusta ja häpeää kuin ensi kerrallakin
-- hän oli taistellut vaimentaakseen sitä. Olivathan he epäsopuisa
aviopari, joka oli nyt tehnyt sovinnon; eihän voinut mitään parempaa
tapahtua heidän lapsilleen kuin että heidän vanhempansa tulivat jälleen
ystäviksi.

Mutta tänä aamuhetkenä hän taisteli muistaakseen poikiaan. Sillä hän
oli kuin vuorennielemä -- suoraan Gerdarudin metsästä, missä Erlend oli
ensi kerran ottanut hänet syleilyynsä, oli tämä kantanut hänet mukanaan
tänne tuntureille. He olivat niin nuoria, ettei voinut olla todellista,
että hän oli jo synnyttänyt tälle miehelle seitsemän poikaa ja että hän
oli pitkien, täysikasvuisten miesten äiti. Mutta oli niinkuin hän olisi
maannut täällä Erlendin sylissä ja nähnyt vain unta niistä pitkistä
vuosista, jotka he olivat eläneet miehenä ja vaimona Husabyssä. Kaikki
Erlendin kevytmieliset sanat houkuttelivat ja soivat hänen mielessään
-- hänellä oli huimaavan pelokas tunne, ikään kuin Erlend olisi
pyyhkäissyt pois hänen hartioiltaan seitsenkertaisen vastuun taakan
-- sellaiselta mahtoi tuntua nuoresta tammasta, kun se seisoo satula
riisuttuna tunturilaitumella -- kuorma ja satula ja päitset ovat otetut
pois, ja sitä vastaan puhaltaa avaruuden ilmakas tuuli, se on vapaa
käymään laitumella hienoa tunturiruohoa syöden, vapaa kiitämään niin
kauas kuin tahtoo yli avaruuksien --.

Ja samalla aikaa hän jo kaipasi suloisesti ikävöiden kantamaan uutta
kuormaa. Hän kaipasi jo pientä hellää huimausta tuntien sitä olentoa,
joka nyt tulisi asumaan lähinnä hänen sydäntään yhdeksän pitkän
kuukauden ajan. Hän oli tuntenut sen itsessään varmaksi jo heti ensi
aamusta, jolloin hän heräsi täällä tuntureilla Erlendin sylissä.
Yhdessä hänen mielensä kovan ja kuivan, huohottavan kuumuuden kanssa
oli taakattomuus kaikonnut häneltä. Hänellä oli povensa kätkössä
Erlendin lapsi, ja omituisella lempeällä kärsimättömyydellä kurottui
hänen sielunsa jo sitä hetkeä kohti, jolloin se tulisi päivänvaloon.

Minun isot poikani eivät tarvitse minua, ajatteli hän. Heistä tuntuu
vain, että minä olen vastuksellinen ja kiusaan heitä. Me tulemme
olemaan vain heidän tiellään, pienokainen ja minä. Ei, minä en voi
lähteä täältä -- meidän on jäätävä tänne Erlendin luo. Minä en voi
lähteä --.

Mutta kun he istuivat yhdessä aamiaisella, hän yhtäkaikki huomautti,
että nyt hänen täytyi lähteä kotiin lasten luo.

Hän ajatteli Lauritsaa ja Munania. He olivat siksi isoja, että häntä
hävetti ajatella heidän oleskelevan täällä tunturilla Erlendin ja hänen
luonaan ja kenties katselevan ihmettelevin silmin vanhempiaan, jotka
olivat niin nuortuneet. Mutta ilman häntä eivät nämä kaksi voineet olla.

Erlend istui ja tuijotti häneen hänen puhuessaan kotiinpaluustaan.
Lopulta hän hymyili ohimennen:

"No -- jos tahdot, niin saathan lähteä!"

Erlend tahtoi saattaa häntä matkalle. Ja hän ratsasti mukana aina
läpi Rostenin, Siliin saakka, kunnes kirkonkatto alkoi pilkottaa
kuustenlatvojen yli. Silloin hän sanoi hyvästi. Hän hymyili viimeiseen
asti ovelan luottavaisesti:

"Tiedäthän sen, Kristiina -- joko tulet yöllä tai päivällä -- joko
minun on odotettava sinua vähän tai kauan aikaa -- minä otan sinut
vastaan iloiten kuin olisit Taivaan kuningatar, joka astuu pilvistä
alas asumukseeni --"

Kristiina nauroi:

"Noin suurta en minä uskalla tavoitella. Mutta ymmärrät kai hyvin nyt,
ystäväni, että suuri ilo syntyy kotonasi sinä päivänä, jolloin isäntä
palaa taloonsa."

Erlend pudisti päätään ja naurahti. Hymyillen he hyvästelivät,
hymyillen kallistui Erlend hänen puoleensa heidän istuessaan rinnakkain
pysäytettyjen ratsujensa selässä ja suuteli häntä moneen kertaan, ja
joka suutelon välissä hän katsoi vaimoon hymyilevillä silmillään:

"Saamme siis nähdä", virkkoi hän viimein, "kumpi meistä on
itsepäisempi, suloinen Kristiinani. Ei tämä tule olemaan viimeinen
kerta, kun tapaamme -- sen me tiedämme kumpikin!" Kun Kristiina
ratsasti kirkon ohi, hän tunsi pientä väristystä. Oli kuin hän olisi
palannut kotiin vuoresta. Kuin olisi Erlend itse vuorenhaltija, joka ei
voinut tulla kummulla olevan kirkon ja ristin ohi.

Hän kiristi ohjaksia -- hänen teki mieli kääntää ympäri ja ratsastaa
Erlendin jälkeen.

Sitten hän loi katseensa vihreiden nurmikenttien yli kauniiseen
taloonsa ja sen niittyihin ja peltoihin ja laakson pohjassa
suikertavaan virtaan. Tunturit kohosivat sinisessä autereessa --
taivas oli täynnä hattaraisia kesäpilviä. Se oli hulluutta. Tuolla,
heidän poikainsa luona, oli Erlendin koti. Hän ei ollut mikään
keijukaisritari, vaan kristitty mies, vaikkakin ihan täynnä hulluja
oikkuja ja mielettömiä päähänpistoja. Hänen aviomiehensä, jonka kanssa
hän oli puhunut sekä pahat että hyvät -- rakas, rakas, niin pahoin kuin
hän olikin kiusannut häntä arvaamattomilla mielijohteillaan. Hänen oli
siedettävä tuota miestä; kun hän kerran ei voinut elää ilman tätä, niin
oli hänen ponnisteltava ja koeteltava kantaa huoli ja epävarmuus niin
hyvin kuin taisi. Kauan ei hän luullut kestävän, ennen kuin mies tulisi
perässä -- nyt kun he olivat jälleen olleet yhdessä.



VI


Pojille hän sanoi, että isän täytyi järjestää yhtä ja toista
Haugenissa, ennen kuin hän muuttaisi kotiin. Hän kai tulisi vasta
syyspuolella.

Hän liikkui kotonaan nuorena, punoittavin poskin ja lempein kasvoin,
ripeämpänä työpuuhissaan -- mutta hän ei saanut aikaan niin paljon kuin
ennen hiljaisella ja tasaisella tavallaan. Hän ei nuhdellut poikia
tuikeasti, niinkuin hänen tapansa oli ollut, kun he hairahtuivat
tai eivät oikein olleet hänelle mieliksi. Nyt hän puhui heille
leikillisesti tai sivuutti asian sanomatta mitään.

Lauritsa tahtoi nyt nukkua isojen veljien kanssa ylistuvassa.

"No, sinut kai täytyy lukea nyt jo isojen poikien joukkoon, poikani."
Hän pujotti sormensa pojan tiheään, kullanruskeaan tukkaan ja veti
hänet luokseen -- poika ylettyi häntä jo rinnan puoliväliin. "Sinä,
Munan, siedätkö vielä vähän aikaa, että äitisi pitää sinua lapsena?" --
Iltaisin, kun poikanen oli mennyt vuoteeseen alatuvassa, oli hänestä
kyllä mieluista, että äiti istui sängynlaidalla ja lellitteli häntä
vähän; hän makasi pää äidin helmassa ja jutteli lapsellisemmin kuin
päivällä, jolloin veljet olivat kuulemassa. He puhuivat siitä, milloin
isä tulisi kotiin.

Sitten hän siirtyi seinän puolelle, ja äiti peitteli hänet. Kristiina
sytytti kynttilän, otti esille poikien korjattavat vaatteet ja istui
ompelemaan.

Hän irrotti soljen rinnaltaan, tunnusteli kädellään rintojaan. Ne
olivat pyöreät ja kiinteät kuin ihan nuorella naisella. Hän työnsi
hihan ylös aina olkapäähän asti ja katseli alastonta käsivarttaan
valossa. Se oli tullut valkeammaksi, täyteläisemmäksi. Sitten hän
nousi ylös ja käveli -- tunsi kuinka pehmeästi hän astui pehmeissä
sisäkengissään -- siveli solakoita lanteitaan: ne eivät enää olleet
terävät ja kuivat kuin miehen. Veri kävi hänen ruumiissaan kuin mahla
puissa keväällä. Nuoruus versoi hänessä.

       *       *       *       *       *

Hän meni kotaan Fridan kanssa ja ammensi haaleaa vettä
joulumallas-ohrille. Frida oli unohtanut huolehtia niistä ajoissa, ne
olivat turpuneet aivan kuiville. Mutta Kristiina ei soimannut tyttöä --
hiukan hymyillen hän hääri ja kuunteli toisen puolusteluja. Ensi kerran
oli sattunut Kristiinalle, että hän oli unohtanut huolehtia niistä itse.

Jouluna olisi Erlend kotona. Kun hän lähettäisi miehelleen tämän
sanoman, niin täytyihän tämän silloin tulla heti. Niin hullu ei mies
toki suinkaan ollut, ettei antaisi perään nyt -- täytyihän hänen
ymmärtää, ettei Kristiina mitenkään voisi muuttaa ylös Haugeniin.
kun ei hän ollut yksin. Mutta hän odottaisi vielä vähän ennen kuin
lähettäisi tämän sanoman -- vaikka asia oli kylläkin varma -- ehkä
aina siihen asti kunnes tuntisi eloa --. Toisena syksynä heidän
Jørundgaardissa asuessaan oli hänen, Kristiinan, täytynyt antaa tietä
kuten sanotaan. Silloin hän oli lohduttautunut varsin pian. Hän ei
pelännyt käyvän siten tällä kertaa -- se oli mahdotonta. Kuitenkin --

Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen taivuttaa koko olemuksensa suojaksi
tuon pienoisen, hennon elämän ympärille, jota hän kantoi sydämensä alla
-- niinkuin käsi koukistetaan suojaksi pienen, vasta sytytetyn liekin
ympärille --.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä loppusyksyllä tulivat Ivar ja Skule ja sanoivat, että he
tahtoivat ratsastaa isän luo -- tunturilla oli kaunista; he pyysivät
lupaa jäädä häneen luokseen metsästelemään nyt routahallan ajaksi.

Naakkve ja Bjørgulf istuivat shakkilaudan ääressä; he pysähtyivät
kuuntelemaan.

"En tiedä", sanoi Kristiina. Sitä hän ei ollut ennen tullut
ajatelleeksi -- kenen hän lähettäisi viemään sanaa. Hän katsoi
molempiin puolikasvuisiin poikiin. Tyhmältä se tuntui hänestä
itsestäänkin, mutta hän ei saanut sanotuksi sitä heille. Hän saattaisi
sanoa, että ottaisivat Lauritsankin mukaan, ja käskeä tätä kertomaan
isälle kahden kesken. Hän oli niin nuori, ettei osaisi ihmetellä.
Kuitenkin --

"Isännehän tulee pian tänne", sanoi äiti. "Teidän matkanne voisi
helposti estää häntä. Muuten aion minä itsekin piakkoin lähettää sanan
hänelle."

Kaksoset nurisivat. Naakkve nosti katseensa pelipöydästä ja sanoi
lyhyesti: "Tehkää niinkuin äiti sanoo, pojat."

       *       *       *       *       *

Joulun alla Kristiina lähetti Naakkven pohjoiseen Erlendin luo. "--
Saat sanoa hänelle, että nyt alan minä jo kaivata kovasti -- ja niin
tehnette myös te kaikki!" Hän ei maininnut sitä uutta syytä, joka
oli tullut entisten lisäksi -- mahdottomalta tuntui, ettei tuo iso
nuorukainen olisi sitä älynnyt; hän sai päättää itse, ilmoittaisiko
siitä isälle.

Naakkve palasi takaisin tapaamatta isäänsä. Erlend oli matkustanut
Raumsdaliin, hän oli kai saanut sanan, että hänen tyttärensä miehineen
nyt muuttaisi Bergeniin ja että Margret mielellään tapaisi isäänsä
Veøyssa.

Se oli käsitettävää --. Kristiina makasi valveilla öisin -- sipaisi
väliin vieressään nukkuvan Munanin kasvoja. Hän suri sitä, ettei Erlend
tullut kotiin jouluksi. Mutta olihan käsitettävää, että hän tahtoi
nähdä tytärtään, kun tarjoutui siihen tilaisuus. Kristiina kuivasi
kyyneleensä sitä mukaa kuin ne vierivät poskelle. Hän oli tullut
jälleen yhtä herkäksi itkemään kuin oli ollut nuorena.

       *       *       *       *       *

Juuri joulun jälkeen kuoli Sira Eirik. Kristiina oli käynyt hänen
luonaan Romundgaardissa pari kertaa syksyllä kirkkoherran ollessa jo
vuoteen omana, ja hän meni hänen hautajaisiinsakin. Muuten hän ei nyt
koskaan liikkunut ihmisten joukossa. Hän tunsi suurta kaipausta, että
heidän vanha kirkkoherransa oli poissa.

Hautajaisissa hän kuuli, että joku oli tavannut Erlendin pohjanpuolella
Lesjassa; hän oli silloin ollut paluumatkalla kotiinsa. Siis hän tulisi
pian --.

Sitä seuraavina päivinä hän istui penkillä pienen ikkunan alla,
hengitti käsipeiliinsä, jonka oli hakenut esiin, hankasi sen
kiiltäväksi ja tarkasteli kasvojaan.

Hän oli ollut päivettynyt kuin talonpoikaisnainen viime vuosina,
mutta kaikki jäljetkin siitä olivat nyt hävinneet. Hänen hipiänsä
oli valkoinen, poskilla oli pyöreät, hehkeänpunaiset ruusut kuin
maalatulla kuvalla. Niin kaunis kasvoiltaan ei hän ollut ollut sitten
neitsyyspäiviensä. Kristiina istui ja pidätti henkeään ihmettelevästä
onnesta.

Siis he saisivat nyt vihdoinkin sen tyttären, jota Erlend oli toivonut
itselleen niin kovin -- jos viisaitten eukkojen sanat pitivät
paikkansa. Magnhildin. Heidän oli tällä kertaa poikettava tavasta ja
annettava ensiksi Erlendin äidin nimi.

Hänen mieleensä muistui eräs satu, jonka hän kerran oli kuullut.
Seitsemästä pojasta, jotka ajettiin lainsuojattomina autioille
tuntureille syntymättömän pienen siskon vuoksi. Sitten hän naurahti
itsekseen -- kuinka hän oli tullut tuota ajatelleeksi, ei hän
ymmärtänyt.

Hän otti ompelutuolistaan sen hienoimmasta valkeasta liinasta tehdyn
paidan, jota hän ompeli yksin ollessaan. Hän nyhti pois lankoja
helmuksesta ja ompeli lintuja ja eläimiä läpinäkyvälle ristikkopohjalle
-- siitä oli vuodet pitkät, kun hän oli tehnyt sellaista hienoa työtä.
-- Kunpa Erlend tulisi nyt -- kun hän vielä oli vain kaunis, nuori ja
solakka, heleä ja kukoistava.

       *       *       *       *       *

Heti Yrjönmessun jälkeen tuli niin kaunis sää, että oli ihan keväistä.
Lumi suli ja hohti kuin hopea; oli jo paljaita ruskeita päiviä
päivänpuoleisilla rinteillä, ja tunturit peittyivät siniseen usvaan.

Gaute seisoi eräänä päivänä pihalla ja askarteli rikkiajettua rekeä
korjaillen. Naakkve seisoi halkovajan seinään nojaten ja katseli
veljensä puuhaa. Silloin tuli Kristiina kodasta kantaen molemmilla
käsivarsillaan suurta kaukaloa vastaleivottuja vehnäpötkyjä.

Gaute seurasi äitiä katseellaan. Sitten hän pani kirveen ja kairan
rekeen, juoksi hänen jäljestään ja otti häneltä kaukalon, kantaen sen
pihan yli aittaan.

Kristiina oli jäänyt seisomaan posket punaisina. Gauten palattua hän
meni poikien luo:

"Te saisitte ratsastaa isän luo näinä päivinä -- sanoa, että nyt
on hyvin tärkeä hänen palata kotiin ja ottaa minulta talon johto.
Minä jaksan nyt niin vähän -- ja on luultavaa, että minun on
kevätkiireidenkin aikana maattava sisällä --"

Nuorukaiset kuuntelivat häntä; hekin punastuivat, mutta Kristiina näki
heidän tulevan hyvin iloiseksi. Naakkve sanoi välinpitämättömyyttä
teeskennellen:

"Voisimmehan yhtä hyvin lähteä vaikka tänään -- iltapäivällä -- mitä
arvelet, veli?"

       *       *       *       *       *

Jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä kuuli Kristiina ratsastajien
saapuvan pihaan. Hän meni ulos -- siellä olivat Naakkve ja Gaute, he
olivat yksin. He seisoivat hevostensa luona, katsoivat maahan eivätkä
sanoneet mitään.

"Mitä isä vastasi?" kysyi äiti.

Gaute seisoi ja nojasi keihääseensä, hän ei nostanut katsettaan maasta.
Silloin Naakkve lausui:

"Isä käski meidän sanoa sinulle, että hän odotti sinua luokseen joka
päivä talvella. Ja hän sanoi, ettet sinä olisi vähemmin tervetullut
kuin viimeksi siellä käydessäsi."

Väri vaihtui Kristiinan kasvoilla:

"Ettekö sitten maininneet isälle -- että minun laitani on niin -- ei
ole pitkiä aikoja siihen, kun minä saan taas lapsen --"

Gaute vastasi nostamatta katsettaan:

"Isä ei tuntunut pitävän _sitä_ minään syynä -- ettet voisi muuttaa
Haugeniin sen asian vuoksi."

Kristiina seisoi hetkisen:

"Mitä hän sanoi?" kysyi hän matalaan ja terävästi.

Naakkve aikoi vastata. Gaute kohotti kättään, katsoi nopeaan ja
pyytävästi veljeensä. Mutta vanhin poika sanoi siitä huolimatta:

"Isä käski meidän sanoa tämän: sinä tiesit sitä lasta siitettäessä,
kuinka rikas mies hän oli. Ja jollei hän ole tullut senjälkeen
rikkaammaksi, niin ei hän ole myöskään tullut köyhemmäksi."

Kristiina kääntyi pois poikien luota ja meni hitaasti tuparakennukseen.
Raskaasti ja väsyneesti hän istuutui penkille ikkunan alle, josta
kevätaurinko oli jo sulattanut pois jään ja kuuran.

-- Tosin _oli_ niin. Hän oli kerjännyt mieheltään saada nukkua tämän
sylissä -- ensin. Mutta Erlend ei tehnyt kauniisti muistuttaessaan
hänelle siitä nyt. Hänen mielestään Erlend ei tehnyt kauniisti
lähettäessään hänelle tämän vastauksen heidän poikiensa mukana --.

       *       *       *       *       *

Kevätsää jatkui yhtä mittaa. Tuli etelätuuli ja puhalsi viikon ajan --
virta paisui, tuli suureksi ja kohisevaksi. Rinteillä suli ja solisi,
tuntureilla tapahtui lumenvieremiä. Sitten tuli jälleen päivänpaistetta.

Kristiina seisoi ulkona rakennusten takana sinertävän harmaassa
illassa. Metsikkö vainion alalaidassa oli täynnään linnunlaulua. Gaute
ja kaksoset olivat lähteneet ylös karjamajalle -- aikoivat teeriä
ampumaan. Lintujen kisailun melu kuului taloon asti kaikilta rinteiltä
aamuisin.

Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Nyt oli enää vain lyhyt aika --
hänen täytyi kestää se loppuun kärsivällisesti. Hän oli kai usein ollut
tuikea ja hankala elämänkumppani hänkin --. Kohtuuton huolehtimisessaan
lasten vuoksi -- ruikuttava, kuten Erlend oli sanonut. Kuitenkin
hänestä tuntui, että Erlend oli nyt tyly. Mutta nyt oli pian se aika,
jolloin Erlendin täytyi tulla hänen luokseen -- sen tiesi tämä itsekin.

Päivänpaiste ja sadekuurot vuorottelivat. Eräänä iltapäivänä huusivat
pojat häntä. He seisoivat pihalla kaikki seitsemän ynnä koko
palveluskunta. Laakson poikki kaartui kolme sateenkaarta, sisimmän
toinen pää oli juuri Formon rakennusten kohdalla; se oli aivan
kokonainen ja loistavan värikäs; molemmat ulommaiset olivat heikompia
ja häipyivät ylinnä olemattomiin --.

Vielä heidän seisoessaan tuota ihmeellisen kaunista ilmiötä
tähystelemässä harmaantui ja tummui ilta. Etelästä läheni tupruava
lumipyry. Se syyti lunta niin että koko maailma tuli valkoiseksi
lyhyessä hetkessä.

Kristiina istui illalla kertoen Munanille kuningas Snjosta ja hänen
ihanasta valkeasta tyttärestään, Mjøll-nimisestä, ynnä kuningas Harald
Luvasta, joka kasvatettiin Dovre jättiläisen luona vuoressa täällä
pohjoisessa Dovren tunturilla. Hän muisti suruisin ja katuvin mielin,
että oli vierinyt vuosia siitä, kun hän oli näin istunut kertomassa
lapsilleen -- oli sääli Lauritsaa ja Munania, hän oli niin vähän
ilahduttanut heitä tällaisella. Ja nyt he olivat pian suuria poikia.
Kun toiset olivat pieniä heidän asuessaan Husabyssä, silloin hän oli
kertonut heille satuja iltaisin -- usein, hyvin usein.

Hän näki isojen poikien istuvan ja kuuntelevan -- hän tuli hehkuvan
punaiseksi ja lopetti. Munan pyysi häntä kertomaan lisää. Naakkve nousi
ja siirtyi lähemmäksi.

"Muistatteko, äiti, satua Torstein Uksafotista ja Høilandin metsän
peikoista -- kertokaapa meille se!"

Kertoessaan Kristiina muisti. He makasivat levähtämässä koivulehdossa
virran rannalla ja söivät välipalaa, hänen isänsä ja tämän
heinäväki, miehet ja naiset. Isä makasi vatsallaan; Kristiina istui
kahdareisin hänen selkänsä taipeessa ja puristi kantapäillään hänen
lanteitaan -- oli kuuma päivä ja senvuoksi hän oli saanut luvan olla
avojaloin, samoin kuin aikuiset naisetkin. Isä lasketteli Høilandin
peikkojen sukuluetteloa: Jernskjoldilla oli Skjoldvor, heillä oli
tyttäret Skjolddis ja Skjoldgjerd, jonka Torstein Uksafot tappoi.
Skjoldgjerdillä oli ollut miehenä Skjoldketil, heidän poikansa
olivat Skjoldbjørn ja Skjoldhedin ja Valskjold, jolla oli vaimona
Skjoldskjessa, he siittivät Skjoldulfin ja Skjoldormin; Skjoldulf sai
Skjoldkatlan, siitti hänen kanssaan Skjoldin ja Skjoldketilin --

Sen nimenhän hän oli jo sanonut, huudahti Kolbjørn hymyillen. Sillä
Lauritsa oli kehunut opettavansa heille kaksi tusinaa peikonnimiä,
mutta ei ollut saanut täyteen ensimmäistäkään tusinaa. Lauritsakin
nauroi: "Niinpä niin, mutta ymmärrättehän, että peikotkin antavat
lapsilleen edesmenneitten esi-isiensä nimiä!" Mutta työväki ei antanut
perään; hänet tuomittiin maksamaan heille sakkona simajuomaa. No
saakoot sitten -- illalla kotiin tultua, sanoi isäntä. Mutta väki
tahtoi saada sen heti -- ja lopuksi lähetettiinkin Tordis simaa
noutamaan.

He nousivat seisomaan ja asettuivat piiriin, ja iso juomasarvi kiersi.
Sitten he ottivat viikatteensa ja haravansa ja lähtivät jälleen
heinäntekoon. Kristiina lähetettiin kotiin tyhjä sarvi mukanaan. Hän
piti sitä edessään kaksin käsin juostessaan avojaloin päivänpaisteessa
vihreää polkua pitkin taloon päin. Väliin hän seisahtui, kun sarven
pohjaan oli kertynyt tilkka simaa -- sitten hän kallisti sen pikku
kasvoilleen ja nuoli kullatun reunan sisä- ja ulkopuolelta sekä omista
sormistaan makean nesteen.

Kristiina Lauritsantytär istui hiljaa ja katsoi eteensä. Isä! Hän
muisti tämän kasvojen värin synkän vaihtumisen, joka muistutti
metsärinteen kalpenemista myrskynpuuskan vääntäessä puiden lehvistöjä,
-- hänen äänensä kylmän ja terävän ivallisen soinnahduksen, hänen
harmaiden silmiensä välkähdyksen, joka muistutti puoleksi esiinvedetyn
miekan välähdystä. Vain silmänräpäys, sitten se hävisi -- iloiseen,
hyväntahtoiseen leikinlaskuun hänen nuorena ollessaan, yhä useammin
hiljaiseen, hiukan raskasmieliseen lempeyteen sitä mukaa kuin hän
vanheni. Hänen isänsä mielessä oli ollut muutakin kuin tuo syvä, hellä
lempeys. Kristiina oli oppinut ymmärtämään vuosien varrella, ettei isän
ihmeellinen lempeys johtunut siitä, ettei hän olisi nähnyt ihmisten
vikoja ja viheliäisyyttä kyllin selkeästi, vaan siitä, että hän aina
tutki omaa sydäntään Jumalan edessä ja musersi sen katumuksessa omien
vikojensa tähden.

Ei, isä, minä en saa olla kärsimätön. Minäkin olen paljon rikkonut
miestäni vastaan --.

       *       *       *       *       *

Ristinmessunpäivän iltana istui Kristiina aterioimassa talonväen kanssa
ja oli niinkuin muulloinkin. Mutta kun pojat olivat menneet nukkumaan
ylistupaan, hän kutsui hiljaa Ulf Haldorinpojan luokseen. Hän pyysi
tätä menemään karjatalolle Isridin luo ja käskemään hänen tulla emännän
luo vanhaan kutomatupaan.

Ulf sanoi: "Sinun on lähetettävä hakemaan Ulvsvoldenin Ranveigiä ja
Haldisia, papinsisarta, Kristiina -- kaikkein soveliainta olisi,
jos voisit haettaa Astridin ja Ingebjørgin Loptsgaardista hoitamaan
tuvanpuolta --"

"Ei ole aikaa siihen", sanoi Kristiina. "Tunsin ensimmäiset poltot jo
vähän jälkeen puolenpäivän. Tee niinkuin sanon, Ulf -- minä en tahdo
luokseni muita kuin omat piikani ja Isridin."

"Kristiina", sanoi Ulf vakavasti, "etkö käsitä, että siitä voi syntyä
paljon pahaa puhetta, jos ryömit piiloon tänä yönä --"

Kristiina antoi käsivartensa pudota raskaasti pöydälle. Hän sulki
silmänsä.

"Puhukoot sitten ne, jotka tahtovat puhua! Minä en jaksa nähdä noita
vieraita vaimoja ympärilläni tänä yönä --"

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna istuivat isot pojat hiljaa ja ääneti, istuivat ja
katsoivat alas, kun Munan jutteli heille juttelemistaan pikku veljestä,
jonka hän oli nähnyt äidin käsivarrella kutomatuvassa. Viimein sanoi
Bjørgulf, ettei pojan enää tarvinnut puhua _siitä_.

Kristiina vain makasi ja kuulosti -- hänestä tuntui, ettei hän koskaan
nukkunut niin sikeästi, ettei olisi kuulostanut ja odottanut.

Hän nousi vuoteesta kahdeksantena päivänä, mutta naiset, jotka olivat
hänen luonaan, ymmärsivät, ettei hän voinut hyvin. Häntä vilutti ja
toisin vuoroin hänellä oli kuuma; yhtenä päivänä hersyi maitoa hänen
rinnoistaan niin että vaatteet tulivat läpimäriksi; seuraavana päivänä
ei hänellä ollut riittävästi lapsellekaan. Mutta hän ei tahtonut
paneutua uudelleen makuulle. Lasta hän ei luovuttanut sylistään --
hän ei pannut sitä koskaan kehtoon, vaan piti sen yölläkin vieressään
sängyssä; päivän hän kanniskeli sitä, istui lapsineen lieden luona,
siirtyi istumaan vuoteelleen, kuulosti ja odotti ja tuijotti siihen,
vaikka hän ei toisinaan näyttänyt näkevänkään sitä eikä kuulevan,
että se itki. Sitten oli kuin hän olisi herännyt -- hän nosti pojan
käsivarsilleen, käveli kävelemistään lapsi sylissään lattialla; poski
taivutettuna lapsen poskea vasten hän hyräili sille aivan hiljaa,
istuutui ja laittoi sen rinnalle, istui jälleen ja tuijotti niinkuin
ennenkin, kasvot jäykkinä kuin kivi --.

Kun poika oli noin kuuden viikon vanha -- eikä äiti ollut vielä astunut
jalkaansa kutomahuoneen kynnyksen yli -- tulivat Ulf Haldorinpoika ja
Skule eräänä päivänä sinne. He olivat matka-asussa.

"No nyt me lähdemme Haugeniin, Kristiina", sanoi Ulf. "Näistä asioista
täytyy kerrankin tulla loppu --"

Kristiina istui mykkänä ja jäykkänä poika polvellaan. Ensin hän ei
näyttänyt käsittävän. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn tiukkuvan punaisena
kasvoiltaan:

"Tee niinkuin tahdot. Jos kaipaat oikeaa isäntääsi, niin en tahdo
pidättää sinua. Parasta, että otat palkkasi -- niin ei sinun tarvitse
sitten enää vaivautua tänne meidän luoksemme sen koommin."

Ulf päästi kamalan kirouksen. Sitten hän katsoi vaimoon, joka seisoi
siinä lapsi painettuna rintaansa vasten. Hän puristi huulensa yhteen ja
vaikeni.

Mutta Skule astahti askeleen eteenpäin:

"Niin, äiti -- minä lähden nyt isän luo -- jos te unohdatte, että
Ulf on ollut kasvatusisänä kaikille meille veljeksille, niin saatte
kuitenkin muistaa, että minua ette voi käskeä ja hallita niinkuin
olisin palkkalainen tai sylilapsi --"

"Vai en?" Äiti löi häntä korvalle, niin että poika hoiperteli: "Minäpä
luulisin saavani käskeä ja hallita teitä kaikkia niin kauan kuin ruokin
ja vaatetan teidät. Mene ulos!" huusi hän ja polki jalkaa.

Skule oli vimmoissaan. Mutta Ulf sanoi hiljaa:

"On parempi näin, poika -- että hän on tolkuton ja riehuu, kuin
nähdä hänen istuvan ja tuijottavan niinkuin olisi murehtinut itsensä
järjiltään --"

Gunhild, sisäkkö, juoksi heidän jälkeensä. Heidän oli heti tultava
kutomatupaan emännän luo -- hän tahtoi puhua heidän ja kaikkien poikien
kanssa. Kristiina käski lyhyeen ja terävästi Ulfin ratsastaa Breidiniin
puhumaan erään miehen kanssa, joka oli vuokrannut häneltä kaksi lehmää;
kaksoset saisivat lähteä hänen mukaansa, eikä heidän tarvinnut palata
kotiin ennen kuin huomenna. Naakkven ja Gauten hän lähetti karjamajalle
-- hän käski heidän katsoa Illmanddalenin hevoslaitumelle, miten siellä
asiat olivat -- ja paluumatkalla he saisivat poiketa tervanpolttaja
Bjørnin, Isridin pojan, luo ja käskeä hänen tulla tänne tänä iltana. Ei
hyödyttänyt heidän väittää vastaan, huomennahan oli messupäivä.

Seuraavana aamuna, kun kelloja soitettiin, lähti Jørundgaardin emäntä
ulos, mukanaan Bjørn ja Isrid, joka kantoi lasta. Hän oli antanut
heille vaatteet, hyvät ja soveliaat, mutta kirkoteltava nainen itse oli
niin koristautunut kullalla, että kaikki saattoivat nähdä, että hän oli
emäntä ja toiset hänen palvelusväkeään.

Uhmaten ja ylpeänä hän kohtasi ihmettelyn, jonka tunsi lehahtavan
vastaansa kirkonmäellä olevasta väkijoukosta. Niinpä niin, ennen
oli hän tehnyt kirkottelumatkansa toisin -- mahtavimpien emäntien
saattamana. Sira Solmund katsoi häneen kalsein silmin, kun hän seisoi
kirkon ovella kynttilä kädessä -- mutta otti hänet kuitenkin vastaan
tavalliseen tapaan.

Isrid oli nyt jo vähän lapsehtava eikä ymmärtänyt paljoa; Bjørn oli
omituinen ja harvapuheinen mies, joka ei koskaan välittänyt toisten
asioista. Nämä kaksi olivat kummeina.

Isrid mainitsi papille lapsen nimen. Pappi hätkähti -- hän viivytteli
hiukan -- sitten hän toisti sen, niin että se kajahti aina päälaivassa
olevan kansan korviin asti:

"Erlend -- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen --"

Kävi kuin pisto läpi koko kirkkorahvaan. Kristiina tunsi hurjaa,
kostonhaluista riemua sen johdosta.

       *       *       *       *       *

Lapsi oli syntyessään näyttänyt varsin voimakkaalta. Mutta kohta ensi
viikosta lähtien oli Kristiina ollut huomaavinaan, ettei se tahtonut
ruveta oikein vaurastumaan. Itse hän oli tuntenut sillä hetkellä,
jona lapsi syntyi, että nyt raukeni hänen sydämensä kokoon kuin
loppuunpalanut kekäle. Ja kun Isrid näytti hänelle vastasyntynyttä,
kuvitteli hän, että elonkipinä oli epävarman näköinen tässä lapsessa.
Mutta hän karkotti tuon vaikutelman -- olihan hän niin lukemattoman
monet kerrat tuntenut kuin hänen sydämensä olisi murtunut. Ja lapsi oli
varsin iso eikä näyttänyt heikolta.

Mutta hänen levottomuutensa pienokaisen vuoksi kasvoi päivä päivältä.
Lapsi oli kitisevä ja sillä oli huono ruokahalu -- Kristiina sai
kiistellä pitkän aikaa, ennen kuin sai lapsen ottamaan rintaa. Ja kun
hän vihdoinkin oli saanut lapsen houkutelluksi imemään, nukkui tämä
melkein heti. -- Kristiina ei voinut nähdä sen kasvavan.

Sanomaton oli hänen ahdistuksensa ja sydämentuskansa, kun hän luuli
huomaavansa, että siitä päivästä lähtien, jolloin lapsi oli ollut
kasteella ja saanut isänsä nimen, pikku Erlend kuihtui nopeammin.

Ei yhtään, niin, ei ainoatakaan lapsistaan hän ollut rakastanut
niin kuin tätä pientä kovan onnen lasta. Yksikään ei ollut siinnyt
niin suloisessa ja hurjassa onnessa, ei yhtään hän ollut kantanut
niin onnellisen odotuksen vallassa. Hän muisteli kuluneita yhdeksää
kuukautta; lopulta hän oli vain taistellut henkensä puolesta
säilyttääkseen toivonsa ja uskonsa. Hän ei jaksanut menettää tätä lasta
-- eikä hän jaksanut pelastaa sitä --.

Kaikkivaltias Jumala, Säälin ruhtinatar, Pyhä Olavi -- hän tunsi itse,
että tällä kertaa ei hyödyttänyt mitään, että hän heittäytyi maahan ja
kerjäsi lapsensa elämää --.

Anna meille anteeksi velkamme, niinkuin mekin annamme anteeksi
velallisillemme --.

Hän meni kirkkoon joka messupäivä, niinkuin hänen tapansa oli. Hän
suuteli ovenpieltä, pirskotti ylleen vihkivettä, kumarsi kuoriholvin
yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa. Vapahtaja katsoi alas
surullisena ja lempeänä kuolemantuskassaan. Kristus kuoli pelastaakseen
murhaajansa. Pyhä Olavi seisoo hänen kasvojensa edessä loppumattomissa
esirukouksissa sen kansan puolesta, joka ajoi hänet maanpakoon ja
surmasi hänet.

Niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme --.

Autuas Maaria -- lapseni kuolee! Etkö tiedä, Kristiina, että mieluummin
olisin tahtonut kantaa poikani ristin ja kärsiä hänen kuolemansa, kuin
seisonut hänen ristinsä alla ja nähnyt hänen kuolevan --. Mutta koska
tiesin, että sen täytyi tapahtua syntisten pelastukseksi, myönsin
sen sydämessäni -- myönnyin, kun poikani rukoili: Isä, anna heille
anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät --.

-- Niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme --.

Rukoukseksi ei tule se, mitä sydämessäsi huudat, ennen kuin olet
rukoillut paternosterisi vilpittömästi.

Anna meille anteeksi velkamme --. Muistatko, kuinka monta kertaa
sinun velkasi annettiin anteeksi? -- Katso poikiasi tuolla miesten
puolella. Katso häntä, joka seisoo etumaisena näyttäen tuon
kauniin nuorukaisparven päälliköltä. Sinun syntisi hedelmä -- pian
kahdenkymmenen vuoden ajan olet nähnyt Jumalan lisäävän hänen
kauneuttaan, mieltään ja miehuuttaan. Katso sääliä -- missä on sinun
säälisi nuorinta, kotona olevaa poikaa kohtaan --.

Muistatko isääsi, muistatko Simon Darrea?

-- Mutta sisimmällä sydämessään hän ei tuntenut antaneensa anteeksi
Erlendille. Hän ei voinut sitä tehdä, sillä hän ei tahtonut sitä.
Hän piti kiinni rakkautensa maljasta, ei tahtonut luovuttaa sitä
käsistään nytkään, kun se sisälsi enää vain karvaat pohjasakat. Sinä
hetkenä, jolloin hän saattoi antaa anteeksi Erlendille, tai edes olla
ajattelematta häntä tämä kalvava katkeruus mielessään -- silloin oli
kaikki ohi, mitä oli ollut heidän välillään.

Näin hän seisoi messun ajan tietäen, ettei se häntä hyödyttänyt. Hän
koetti rukoilla: Pyhä Olavi, auta minua, tee ihme minun mielelleni,
niin että voin lausua rukoukseni vilpittömästi -- ajatella Erlendiä
hurskas rauha sielussani. Mutta hän tiesi, ettei hän itsekään toivonut
tämän rukouksen kuulemista. Silloin hän tunsi itse, että oli hyödytöntä
rukoilla, että saisi pitää lapsen. Pieni Erlend oli laina Jumalalta
-- vain yhdellä ehdolla hän saisi sen pitää, ja siihen ehtoon hän ei
taipunut. Ja Pyhälle Olaville ei kannattanut valehdella --.

       *       *       *       *       *

Niin hän istui sairaan lapsen ääressä. Hänen kyyneleensä virtasivat
virtaamistaan; hän itki ilman äännähdystäkään ja ilmeen värettäkään,
hänen kasvonsa olivat harmaat ja kivikovat; ainoastaan silmien
valkuaiset ja silmäluomet tulivat veripunaisiksi jälkeenpäin. Jos joku
tuli huoneeseen, hän kuivasi nopeasti kasvonsa ja istui vain mykkänä ja
jäykkänä.

-- Kuitenkin riitti perin vähäinen seikka sulattamaan hänet. Jos
joku isoista pojista tuli sisään, loi katseen kituvaan lapseen ja
virkkoi sille jonkun lempeän, säälivän sanan, niin kykeni äiti tuskin
pidättämään itsensä puhkeamasta äänekkäisiin nyyhkytyksiin. Jos hän
olisi voinut puhua isojen poikien kanssa tuskastaan pienokaisen vuoksi,
niin hänen sydämensä olisi varmaan sulanut, sen hän tiesi. Mutta pojat
olivat alkaneet kaihtaa häntä nyt. Siitä päivästä lähtien, jolloin he
olivat tulleet kotiin ja saaneet kuulla, minkä nimen hän oli antanut
nuorimmalle veljelle, näyttivät pojat liittyneen vielä lähemmin
toisiinsa ja seisovan ikään kuin hyvin kaukana hänestä. Mutta eräänä
päivänä seisoessaan ja katsellessaan lasta virkkoi Naakkve:

"Äiti, anna minun mennä tapaamaan isää ja sanomaan hänelle, miten tämän
lapsen laita on --"

"Ei se nyt enää mitään hyödytä", vastasi äiti toivottomasti.

Munan ei sitä ymmärtänyt. Hän kantoi lelujaan pikkuveikolle, oli
ihastuksissaan, kun sai pidellä tätä ja luuli saaneensa lapsen
hymyilemään. Munan puheli siitä, milloin isä tulisi kotiin, ja arvaili,
mitä hän mahtaisi pitää uudesta pojasta. Kristiina istui vaiti harmaana
kasvoiltaan ja antoi pojan puheiden raadella sieluaan.

Pienokainen oli nyt laiha ja ryppyinen kuin vanha mies; sen silmät
olivat luonnottoman suuret ja kirkkaat. Kuitenkin se oli alkanut
hymyillä äidille -- tämä vaikeroi hiljaa nähdessään sen. Kristiina
hyväili sen laihoja pikku jäseniä, otti sen jalat käteensä -- koskaan
ei tämä varmaankaan tulisi maatessaan tavoittelemaan ihmeissään noita
somia, vaaleanpunaisia, ihmeellisiä kapineita, jotka rapistelivat
ilmassa hänen yläpuolellaan ja joita hän ei ymmärtänyt omiksi
jaloikseen. Koskaan eivät nämä pienet jalat tulisi astelemaan maassa.

       *       *       *       *       *

Kun Kristiina näin oli istunut kaikki vaivalloiset viikon arkipäivät
loppuun ja katsellut kuolevaa lasta, silloin hän ajatteli
kirkkomatkalle pukeutuessaan, että nyt hän kai toki oli kyllin
pehmennyt. Hän oli antanut anteeksi Erlendille -- tämä oli hänelle
samantekevä. Kunhan hän vain sai pitää suloisimman, kalleimman
omaisuutensa, niin voisi hän helposti antaa anteeksi tuolle miehelle.

Mutta kun hän ristin edessä kuiski paternosteriaan ja tuli sanoihin:
"sicut et nos dimittimus debitoribus nostris", niin tunsi hän sydämensä
kovettuvan niinkuin nyrkkiin puristuvan käden. Ei!

Toivottomana ja sielultaan sairaana hän itki, sillä hän ei jaksanut
_tahtoa_ sitä.

Ja niin kuoli Erlend Erlendinpoika päivää ennen Maria Magdaleenan
juhlaa, vähän vaille kolmen kuukauden vanhana.



VII


Sinä syksynä matkusti piispa Halvard tarkastusmatkalla läpi laakson
pohjoiseen päin. Siliin hän saapui Matinmessun edellisenä päivänä. Oli
yli kaksi vuotta siitä, kun piispa oli käynyt näin kaukana pohjoisessa,
joten oli paljon lapsia ripille laskettavana tällä kertaa. Munan
Erlendinpoika oli niiden joukossa; hän oli nyt kahdeksan vuoden vanha.

Kristiina pyysi Ulf Haldorinpoikaa saattamaan lapsen piispan eteen --
hänellä ei nyt ollut kotiseudullaan yhtään ystävää, jota hän olisi
tahtonut pyytää sitä tekemään. Ulf näytti ilahtuvan hänen pyynnöstään.
Kun soitettiin kirkkoon, lähtivät siis nuo kolme, Kristiina, Ulf ja
poikanen kirkolle. Pojat olivat olleet esimessussa, kaikki paitsi
Lauritsa, joka makasi vuoteessa, hän kun oli kuumeessa; he eivät
halunneet lähteä tähän messuun, kun kirkossa tuli olemaan kova tungos.

Kun he menivät isännöitsijäntuvan ohi, näki Kristiina siinä olevan
monta vierasta hevosta ulkopuolella aitaan sidottuna. Vähän matkan
päässä tiellä heidät saavutti Jardtrud, joka tuli ratsastaen suuren
seurueen kanssa ja ajoi heidän ohitseen. Ulf ei ollut näkevinäänkään
vaimoaan ja tämän tuttavia.

Kristiina tiesi, ettei Ulf ollut astunut jalallaan oman kynnyksensä yli
pitkään aikaan -- viimeksi heti uudenvuoden jälkeen. Silloin lienee
hänen ja vaimon välillä sattunut vielä tavallistakin ankarampi kohtaus,
ja sen jälkeen oli Ulf muuttanut vaatekirstunsa ja aseensa ylistupaan
ja asui siellä poikien kanssa. Kerran myöhään keväällä oli Kristiina
maininnut, että oli paha, kun Ulf oli niin huonossa sovussa vaimonsa
kanssa -- silloin Ulf katsoi häneen ja nauroi, niin että hän vaikeni.

Oli päivänpaiste ja kaunis ilma. Pitkin laaksoa kuulsi ilma siintävänä
tunturien välissä. Keltainen lehvistö koivikkorinteillä alkoi
harventua, ja kylässä oli suurin osa viljaa leikattu, mutta vielä
keinui siellä täällä joku ohrapelto kellertävänä talojen luona, ja
niityillä oli äpäre vihreänä ja kasteisena. Kirkon luona oli paljon
väkeä, sieltä kuului oriiden hirnuntaa ja iukuntaa, sillä kirkkotalli
oli täynnä ja monien oli täytynyt sitoa juhtansa ulos.

Kulki kuin hillitty, vastahakoinen levottomuus väkijoukossa kaikkialla,
minne Kristiina seuralaisineen ehti. Eräs nuori mies läimäytti
reiteensä ja nauroi, mutta vanhemmat ihmiset vaiensivat hänet heti
kiivaasti. Kristiina asteli verkkaisin askelin ja jäykkäryhtisenä
kentän poikki kirkkotarhaan. Hän viipyi ensin hetken lapsen haudalla
ja sitten Simon Andreksenpojan haudalla. Laakea, harmaa hautakivi
oli siinä merkkinä -- siihen oli piirretty silmikkokypäriin ja
suomushaarniskaan puetun miehen hahmokuva, joka nojasi käsiään suureen,
kolmikulmaiseen vaakunamerkillä varustettuun kilpeen. Kiven reunaa
kiersi hakattu kirjoitus:

In pace. Simon Armiger. Proles Dom. Andreae Filii Gudmundi Militis
Pater Noster.

Ulf seisoi eteläoven edustalla; hän oli riisunut miekkansa ja laskenut
sen kuistiin.

Silloin astui Jardtrud kirkkopihaan neljän miehen seurassa -- ne olivat
hänen kaksi veljeään ja kaksi vanhaa talonpoikaa; toinen oli Kolbein
Joninpoika, joka oli ollut Lauritsa Bjørgulfinpojan aseenkantajana
monet vuodet. He menivät kuorin eteläsivulla olevaa papinovea kohti.
Ulf Haldorinpoika hypähti alas ja juoksi heidän eteensä. Kristiina
kuuli heidän puhuvan nopeaan ja kiivaasti -- Ulf tahtoi estää vaimoaan
ja tämän seuruetta menemästä etemmäksi. Kirkkotarhassa olevat ihmiset
siirtyivät lähemmäksi; Kristiinakin käveli sinnepäin. Silloin Ulf
hyppäsi kivilatomukselle, jolla kuisti oli, kumartui sisään ja tarttui
ensimmäiseen kirveeseen, joka oli hänen kätensä ulottuvilla, ja samalla
kun toinen Jardtrudin veljistä yritti kiskaista häntä alas, hypähti
Ulf esiin ja huitaisi kirveellään. Isku sattui lankoa olkapäähän,
ja nyt juoksi ihmisiä paikalle käyden käsiksi Ulfiin. Hän tappeli
riistäytyäkseen irti -- Kristiina näki, että hänen kasvonsa olivat
tummanpunaiset, vääntyneet ja epätoivoiset.

Silloin tuli Sira Solmund ja eräs piispan seurueen kirjuri papinovelle.
He vaihtoivat joitakin sanoja talonpoikien kanssa. Heti sen jälkeen
otti kolme piispan valkoisella kilvellä varustettua asemiestä Ulfin
haltuunsa ja talutti hänet ulos kirkkomaalta, sillä välin kun hänen
vaimonsa seuralaisineen meni molempien pappien perässä kirkkoon.

Kristiina astui talonpoikaryhmän luo:

"Mitä tämä on?" kysyi hän tuimasti. "Minkä tähden te otitte kiinni
Ulfin?"

"Näit kai itsekin, että hän löi miestä kirkkotarhassa", vastasi eräs
miehistä samaan sävyyn. Kaikki väistyivät kauas Kristiinasta, niin että
hän jäi seisomaan yksin poikineen kirkon ovelle.

Kristiina luuli ymmärtävänsä -- Ulfin vaimo aikoi valittaa miehestään
piispalle. Ja menettäessään malttinsa ja rikkoessaan kirkkorauhan oli
Ulf saattanut itsensä vaikeaan asemaan. Kun eräs vieras teini tuli
ovelle ja katsoi ulos, meni Kristiina tämän luo, mainitsi nimensä ja
kysyi, voisiko hän päästä piispan puheille.

Kirkon sisällä oli kaikki kalleudet jo asetettu esille, mutta
kynttilöitä ei ollut vielä sytytetty alttarilla. Vähän päivänpaistetta
pääsi sisään korkealla olevista pyöreistä seinäluukuista virraten
alas tummanruskeiden pilarien välitse. Joukko rahvasta oli jo tullut
sisälle isoonlaivaan ja istui seinänvierustaa pitkin kulkevalla
matalalla penkillä. Kuorissa seisoi äskeinen pieni ryhmä, Jardtrud
Herbrandintytär ja hänen kaksi veljeään -- Geirulv käsivarsi siteessä
-- Kolbein Joninpoika, Sigurd Geitung ja Tore Borghildinpoika piispan
istuimen edessä. Tuon veistokoristeisen tuolin takana ja ympärillä
seisoi kaksi nuorta pappia Hamarista, joitakin muita miehiä piispan
seurueesta ynnä Sira Solmund.

Kaikki he tuijottivat rävähtämättä, kun Jørundgaardin emäntä astui
esiin ja kumarsi syvään piispalle.

Halvard-herra oli suuri ja täyteläinen mies, ulkonäöltään tavattoman
kunnioitustaherättävä. Punaisen silkkipäähineen alta hohti tukka
lumivalkeana ohimoilta, ja hänen soikean-pyöreät, täyteläiset kasvonsa
punoittivat suurina ja verevinä; hänellä oli voimakas kyömynenä, raskas
leuka, ja suu, kapea kuin rako, piirtyi melkein huuletonna kasvojen
alaosan tiheän, lyhyeksi ajellun ja harmaanvalkoisen parransängen
poikki -- mutta tuuheat kulmakarvat kaartuivat vielä tummina hänen
säkenöivien, sysimustien silmiensä yläpuolella.

"Jumala olkoon kanssasi, Kristiina Lauritsantytär", lausui
Halvard-herra. Hän katsoi tutkivasti naiseen paksujen kulmakarvojensa
alta. Hänen toinen suuri ja valkoinen vanhuksen-kätensä piteli rinnalla
olevaa kultaristiä, toisessa, tumman sinipunervan kaavun helmassa
lepäävässä kädessä hänellä oli vahataulu.

"Mikä saa sinut etsimään minua täältä, vaimo Kristiina?" kysyi piispa
jälleen. "Eikö olisi mielestäsi ollut soveliaampaa odottaa iltapäivään
ja tulla luokseni Romundgaardiin sanomaan sitä, mikä on sydämelläsi?"

"Jardtrud Herbrandintytär on etsinyt, teitä täältä, kunnianarvoisa
isä", vastasi Kristiina. "Nyt on Ulf Haldorinpoika ollut mieheni
seuralaisena viisineljättä vuotta; aina hän on ollut meille uskollinen
ystävä ja auttaja ja hyvä sukulainen -- minä ajattelin, että voisin
ehkä auttaa häntä jollakin tavalla --"

Jardtrud päästi matalan ivan tai harmin huudahduksen -- kaikki
muut tuijottivat Kristiinaan, kyläläiset katkerina, piispan seurue
jännittyneenä ja uteliaana. Halvard-herra katsahti terävästi
ympärilleen, sitten hän sanoi Kristiinalle:

"Onko niin, että sinä luulet voivasi saada aikaan Ulf Haldorinpojan
armahduksen? Sinä ehkä tiedät --", sanoi piispa nopeasti ja kohotti
kättään, kun Kristiina aikoi vastata: "Ei kenelläkään ole oikeutta
kysyä sinun lausuntoasi tässä asiassa -- paitsi miehelläsi -- jollei
sinun omatuntosi vaadi sinulta sitä. Ajattele ensin --"

"Ajattelin etusijassa sitä, herra piispa, että Ulf menetti
mielenmalttinsa ja tarttui aseeseen kirkon luona -- jos voisin
hyödyttää häntä tässä asiassa tarjoamalla takuuta. Tai", jatkoi hän
hyvin vaivalloisesti, "mieheni tekee varmaan tässä asiassa kaiken mitä
hänen vallassaan on auttaakseen ystäväänsä ja sukulaistaan --"

Piispa kääntyi kärsimättömänä ympärillä olijoihin päin, jotka näyttivät
kaikki olevan voimakkaan liikutuksen vallassa:

"Tuon naisen ei tarvitse jäädä tänne. Hänen edusmiehensä voivat hyvin
odottaa ulkona isossalaivassa -- menkää sinne kaikki te, siksi aikaa
kun puhun emännän kanssa -- ja antakaa väen mennä ulos niin kauaksi, --
ja Jardtrud Herbrandintyttären heidän mukanaan."

Toinen nuorista papeista oli puuhaillut piispan juhla-asun
esilleottamisessa. Nyt hän laski varovasti kultaristisen hiipan
kuorikaavun levitetyille laskoksille, meni alas ja puhutteli vähän
isossalaivassa olevaa rahvasta. Ryhmä seurasi sinne hänen jäljessään.
Rahvas ja Jardtrud sen mukana menivät ulos, ja kirkonpalvelija sulki
ovet.

"Sinä mainitsit miehesi", sanoi piispa katsoen Kristiinaan samoin kuin
äsken. "Onko totta, että viime kesänä koetit sopia hänen kanssaan?"

"On, herra."

"Mutta te ette sopineet?"

"Herra -- suokaa anteeksi, että sanon sen -- mutta minä en ole
esittänyt valitusta miehestäni. Minä etsin teitä puhuakseni Ulf
Haldorinpojan asiasta --"

"Tiesikö miehesi siitä, että sinä kannoit lasta?" kysyi Halvard-herra;
hän näytti olevan vihoissaan toisen huomautuksesta.

"Kyllä, herra", sanoi Kristiina hyvin hiljaa.

"Miten Erlend Nikulauksenpoika sitten sen asian otti?" kysyi piispa.

Kristiina seisoi ja vatvoi alasriippuvan pääliinansa nipukkaa sormiensa
välissä -- hän katsoi lattiaan.

"Eikö hän tahtonut sopia kanssasi, kun hän kuuli sen?"

"Herra -- suokaa anteeksi --" Kristiina oli käynyt hyvin punaiseksi.
"Olkoon Erlend-herrani ollut minua kohtaan sellainen tai tällainen --
jos hänen tulonsa tänne voi jotenkuten auttaa Ulfin asiaa, niin olen
varma, että Erlend rientää tänne hänen luokseen."

Piispa rypisti kulmiaan katsoessaan Kristiinaan:

"Tarkoitatko, että ystävyys tuohon Ulfiin -- tai kun asia nyt on tullut
julki -- - tahtooko Erlend sittenkin tunnustaa omakseen sen lapsen,
jonka synnytit keväällä?"

Kristiina kohotti päänsä -- hän tuijotti piispaan silmät selällään ja
suu puoleksi avoinna. Oli kuin hän vasta vähitellen olisi käsittänyt,
mitä piispan sanat merkitsivät. Halvard-herra katsoi häneen vakavasti:

"Tosin on niin, ettei kukaan, paitsi sinun aviopuolisosi, ole
oikeutettu vetämään sinua tästä lain eteen. Mutta käsitäthän kai, että
niin hyvin hän kuin sinä teette raskaan synnin, jos hän ottaa itselleen
isyyden toisen miehen lapseen suojatakseen Ulfia. On parempi teille
kaikille, jos olette syntiä tehneet, että synti tulee ripitetyksi ja
sovitetuksi."

Väri vaihtui Kristiinan kasvoilla:

"Onko joku sanonut, ettei mieheni -- ettei se ollut hänen lapsensa?"

Piispa kysyi hitaasti:

"Tahdotko, Kristiina, uskotella minulle, ettet ole edes tiennytkään,
mitä ihmiset puhuvat sinusta ja isännöitsijästäsi --?"

"En ole", Kristiina suoristautui, seisoi pää hiukan taaksepäin
heitettynä, kasvot valkeina aaltoilevan emännänpäähineen olla. "Nyt
minä pyydän teitä, kunnianarvoisa herra ja isä -- jos joku on kantanut
pahoja puheita minusta selkäni takana, niin käskekää heidän toistamaan
ne minun kuulteni!"

"Nimiä ei ole mainittu", vastasi piispa. "Se on vastoin lakia. Mutta
Jardtrud Herbrandintytär on anonut lupaa jättää miehensä ja seurata
sukulaistensa mukana kotiin, koska hän syyttää miestään siitä, että
tämä on pitänyt yhteyttä toisen, naimisissa olevan naisen kanssa ja
siittänyt lapsen hänen kanssaan."

Hetken olivat molemmat vaiti. Sitten sanoi Kristiina jälleen:

"Herra -- minä pyydän teitä osoittamaan minulle sen armon, että
vaaditte näitä miehiä sanomaan minun kuulteni -- että _minä_ olen tuo
nainen."

Piispa Halvard katsoi terävästi ja tutkivasti Kristiinaan. Sitten hän
viittasi -- seurue isostalaivasta tuli ja seisahtui hänen tuolinsa
eteen. Halvard-herra lausui:

"Te hyvät Silin miehet olette tänään kääntyneet puoleeni sopimattomaan
aikaan ja esittäneet minulle kanteen, joka oikeastaan olisi ollut
ensin esitettävä minun asiamiehelleni. Minä mukauduin siihen, koska
tiesin, että te tuskin voitte olla niin täysin perillä laista. Mutta
tässä on tämä nainen, vaimo Kristiina Lauritsantytär Jørundgaardista,
tullut luokseni esittäen omituisen pyynnön -- hän pyytää minua
kysymään teiltä, rohkenetteko sanoa vasten hänen silmiään, että
kylässä on kierrellyt sellainen puhe, ettei hänen miehensä, Erlend
Nikulauksenpoika, olisi sen lapsen isä, jonka hän sai keväällä?"

Sira Solmund vastasi:

"Sitä on puhuttu joka talossa ja töllissä tällä seudulla, että tuo
lapsi oli siitetty huoruudessa ja sukurutsauksessa emännän ja hänen
isännöitsijänsä välillä. Ja meistä näyttää vähän uskottavalta, ettei
tämä nainen itsekin tietäisi sellaisen puheen olleen liikkeellä."

Piispa yritti puhua, mutta Kristiina lausui ääneen ja lujasti:

"Niin totta kuin Jumala kaikkivaltias, Neitsyt Maaria ja Pyhä Olavi ja
Pyhä Tuomas arkkipiispa minua auttakoot -- minä en ole ikinä tiennyt,
että tätä valhetta on meistä puhuttu."

"Sitä ei ole helppo ymmärtää -- minkä tähden sinun sitten mielestäsi
tarvitsi salata niin tarkoin, että kannoit lasta?" kysyi pappi. "Sinä
pysyttelit piilossa ihmisiltä ja tulit tuskin ulos huoneestasi koko
talvena."

"Siitä on kauan, kun minulla on ollut ystäviä tämän seudun talollisten
joukossa -- vähän olen minä seurustellut täkäläisten ihmisten kanssa
viime vuosina. Kuitenkaan en ole tiennyt ennen kuin nyt, että kaikki
näyttävät olevan vihamiehiäni. Mutta minä kävin kirkossa joka
messupäivä", sanoi nainen.

"Kyllä -- ja verhosit itsesi paksuihin kaapuihin ja pu'it itsesi niin,
ettei voitaisi nähdä sinun käyvän paksuksi vyötäröltä --"

"En kummemmin kuin jokainen nainen tekee -- itsekukin haluaa näyttää
miellyttävältä ihmisten joukossa", vastasi Kristiina lyhyeen.

Pappi lausui jälleen:

"Jos lapsi olisi ollut miehesi, kuten sanot -- silloin et kai
olisi pitänyt sitä niin huonosti, että sait sen kuolemaan huonolla
hoidollasi."

Toinen nuorista Hamarin papeista astui esiin ja tarttui nopeasti
Kristiinaan. Silmänräpäystä myöhemmin seisoi tämä jälleen kuten
ennenkin, kalpeana ja suorana -- kiittäen pappia kumarruksella.

Sira Solmund puhui jälleen kiivaasti:

"Sen sanoivat Jørundgaardin palvelustytöt -- sisareni, joka kävi
talossa, näki sen myös -- tämä nainen kulki siellä ja maito tiukkui
hänen rinnoistaan niin että hänen röijynsä oli läpimärkä -- mutta
jokainen nainen, joka on nähnyt lapsen ruumiin, voi todistaa, että se
kuoli nälkään --"

Piispa Halvard huiskautti kättään:

"Tämä riittää, Sira Solmund. Meidän on pysyttävä siinä asiassa,
joka on käsillä, ja se on, eikö Jardtrud Herbrandintyttärellä ollut
muuta esiintuotavana syyttäessään miestään kuin että hän oli kuullut
kulkupuheita, joita tämä emäntä sanoo valheiksi -- ja voiko Kristiina
kumota nämä kulkupuheet. -- Ei kai kukaan sano, että hän on tehnyt
väkivaltaa lapselleen --"

Mutta Kristiina seisoi kalpeana eikä sanonut enempää.

Piispa lausui kirkkoherralle:

"Mutta sinä, Sira Solmund, sinä olisit ollut velvollinen puhumaan tälle
naiselle ja ilmoittamaan hänelle mitä puhuttiin. Etkö ole tehnyt sitä?"

Pappi tuli punaiseksi:

"Minä olen sydämestäni rukoillut tämän naisen puolesta, että hän
omasta tahdostaan luopuisi uppiniskaisuudestaan, kääntyisi katumukseen
ja parannukseen. -- Ei hänen isänsä ollut minun ystäväni", sanoi
pappi kiivaasti. "Mutta kuitenkin tiedän sen, että Jørundgaardin
Lauritsa oli oikeamielinen mies ja vahva uskossa. Parempaa hän kai
olisi ansainnut -- mutta tämä hänen tyttärensä on sälyttänyt hänelle
häpeän toisensa jälkeen. Tuskin hän oli täysikasvuinen neito, kun hän
kevytmielisyydellään aiheutti sen, että kaksi kelpo nuorukaista tästä
kylästä sai surmansa. Sitten hän petti sanansa ja rikkoi kihlauksensa
erään kunnollisen ja oivallisen ritarin pojan kanssa, jonka hänen
isänsä oli valinnut hänen miehekseen, ajoi kunniattomalla tavalla
tahtonsa läpi ja sai miehen, joka, kuten te, herra, hyvin tiedätte,
tuomittiin maankavaltajaksi ja ruhtinaanpetturiksi. Mutta minä
ajattelin, että kai se viimeinkin pehmittäisi hänen sydämensä, kun hän
näki olevansa vihattuna ja ylenkatsottuna kaikkien omaistensa kanssa
ja mitä huonoimman maineen tahraamana Jørundgaardissa -- missä hänen
isänsä ja Ragnfrid Ivarintytär elivät joka miehen kunnioittamina ja
rakastamina --.

"Mutta se oli jo liikaa, kun hän nyt tuli tänne tuomaan poikaansa
ripille laskettavaksi -- ja sen miehen tuli taluttaa poika
teidän eteenne, jonka kanssa koko kylä on tiennyt hänen elävän
kaksinkertaisessa huoruudessa ja sukurutsauksessa --"

Piispa antoi toiselle merkin, että hän vaikenisi. "Kuinka läheistä
sukua Ulf Haldorinpoika on miehellesi?" kysyi hän Kristiinalta.

"Ulfin oikea isä oli herra Baard Pietarinpoika Hestnæsista. Hän oli
samaa äitiä Skogheimin Gaute Erlendinpojan, Erlend Nikulauksenpojan
äidinisän kanssa."

Halvard-herra kääntyi kärsimättömänä Sira Solmundiin päin:

"Sukurutsausta se ei ole -- naisen anoppi ja Ulf ovat serkukset --
se on sukulaishäväistys ja raskas synti, jos se on totta -- sinun ei
tarvitse tehdä sitä pahemmaksi."

"Ulf Haldorinpoika on tämän naisen vanhimman pojan kummi", sanoi Sira
Solmund.

Piispa katsoi Kristiinaan, ja tämä vastasi:

"Niin on, herra."

Halvard-herra istui hetkisen ääneti.

"Jumala auttakoon sinua, Kristiina Lauritsantytär", lausui hän
surullisesti. "Minä tunsin isäsi ennen muinoin -- olin hänen vieraanaan
Jørundgaardissa nuorena ollessani. Muistan sinut, kun olit kaunis,
viaton lapsi. Jos Lauritsa Bjørgulfinpoika olisi elänyt, ei tätä
olisi tapahtunut. Muista isääsi, Kristiina -- hänen tähtensä on sinun
poistettava päältäsi tämä häpeä ja puhdistauduttava, jos voit --"

Niinkuin salamanväläyksessä muistui Kristiinan mieleen -- hän tunsi
piispan. Talvipäivä auringonlaskun aikaan -- punainen, pystyyn hyppivä
nuori ori pihalla ja pappi, jonka hehkuvanpunaisia kasvoja kehysti
musta hiuskiehkura; riimunvarressa riippuen, vaahtopärskeitten
tahraamana hän koetti hallita nuorta, vilkasta eläintä ja päästä sen
selkään ilman satulaa. Juopuneita, nauravia jouluvieraita parveili
ympärillä, isä niiden joukossa, kasvot punoittaen juonnista ja
pakkasesta, huudellen raisusti ja hilpeästi.

Hän kääntyi Kolbein Joninpoikaan päin:

"Kolbein! Sinä, joka olet tuntenut minut siitä saakka kun kuljin
lapsenkoltussa -- sinä, joka tunsit minut ja sisarukseni kotona isän ja
äidin luona -- minä tiedän, että sinä pidit isästäni niin paljon, että
--. Kolbein -- uskotko sinä tätä minusta?"

Kolbein katsoi häneen kylmästi ja surullisesti: "Pidimme isästäsi,
sanot. Niin, me hänen talonväkensä, köyhät palkkalaiset ja
rahvaanmiehet, jotka rakastimme Jørungaardin Lauritsaa ja olimme sitä
mieltä, että hän oli juuri sellainen kuin Jumala tahtoo päämiehen
olevan --

"Älä kysy meiltä, Kristiina Lauritsantytär, jotka näimme kuinka sinun
isäsi rakasti sinua ja kuinka sinä palkitsit hänen rakkautensa -- mitä
me luulemme sinut liian hyväksi tekemään!"

Kristiina taivutti päänsä rintaansa vasten. Piispa ei saanut häneltä
enää sanaakaan -- Kristiina ei vastannut enää hänen kysymyksiinsä.

Silloin nousi Halvard-herra seisomaan. Pääalttarin vieressä oli
pieni ovi kuorin takana kulkevan eteiskäytävän lukittuun osaan. Yhtä
osaa siitä käytettiin säilytyshuoneena, ja toinen osa oli varustettu
pienillä luukuilla, joista spitaaliset voivat saada ehtoollisleivän
ollessaan ulkona messua kuuntelemassa erillään muusta kirkkoväestä.
Mutta nyt ei seurakunnassa ollut useampiin vuosiin ollut yhtään
lepratautia sairastavaa.

"Ehkä on parasta, että odotat tuolla, Kristiina, kunnes kansa on tullut
sisälle jumalanpalvelukseen. Minä tahdon puhua kanssasi sitten -- mutta
nyt saat mennä kotiisi."

Kristiina niiasi piispalle.

"Menisin mieluummin kotiin nyt heti, arvoisa herra, jos sallitte sen."

"Niinkuin tahdot, Kristiina Lauritsantytär. Jumala olkoon turvanasi,
vaimo -- jos olet viaton, niin he kyllä pelastavat sinut, Jumala itse
ja hänen kärsimystodistajansa, tämän kirkon suojeluspyhät, Pyhä Olavi
ja Pyhä Tuomas, jotka kuolivat oikeuden puolesta."

Kristiina niiasi jälleen piispalle. Sitten hän meni papinovesta ulos
kirkkomaalle.

Pieni poikanen uudessa punaisessa mekossaan seisoi siellä aivan yksin,
jäykkänä ja suorana. Munan käänsi kalpeat lapsenkasvonsa hetkeksi ylös
äitiään kohti, hänen silmänsä olivat suuret ja pelästyneet.

Pojat -- Kristiina ei ollut muistanut heitä ennen. Niinkuin
salamanväläyksessä hän näki poikaparvensa -- sellaisena kuin he olivat
seisoskelleet hänen elämänsä ulkolaiteilla tänä viime vuonna, liki
toisiaan painautuneina kuin hevoslauma ukkosilmalla, pälyilevinä,
arkoina -- kaukana hänestä, sillä välin kun hän taisteli rakkautensa
viimeisissä kuolemankouristuksissa. Mitä he olivat ymmärtäneet, mitä he
olivat ajatelleet, mitä he olivat kärsineet, sillä aikaa kun hän riehui
nurjamielisyydessään --? Miten heidän nyt kävisi --?

Hän piti Munanin pientä sierettynyttä nyrkkiä kädessään. Lapsi tuijotti
suoraan eteensä -- hänen suunsa seuduilla värähteli hieman, mutta hän
pysyttelihe jäykkänä.

Käsi kädessä pojan kanssa asteli Kristiina Lauritsantytär hautuumaan
poikki kirkkomäelle. Hän ajatteli poikiaan, ja hänestä tuntui kuin
hänen täytyisi murtua kasaan ja kaatua maahan. Väkijoukko kulkeutui
kirkon ovia kohti kellonsoiton kajahtaessa tapulista.

Hän oli kerran kuullut tarinan surmatusta miehestä, joka ei voinut
kaatua maahan, niin monta keihästä oli isketty häneen. Hänkään ei
voinut kaatua siinä astellessaan, kaikki nuo silmät, jotka tunkivat
hänen lävitseen, pitivät häntä pystyssä.

       *       *       *       *       *

Äiti ja lapsi astuivat ylistupaan. Pojat seisoivat ryhmässä Bjørgulfin
ympärillä, joka istui pöydän ääressä. Naakkve kohosi veljiensä yli,
toinen käsi puolisokean pojan olkapäällä. Kristiina näki esikoisensa
kapeat, tummat ja sinisilmäiset kasvot, hänen punaista suutaan
kehystävän pehmeän, tumman parranuntuvan.

"Tiedättekö sen?" kysyi Kristiina tyynesti ja lähestyi poikaryhmää.

"Tiedämme." Naakkve vastasi kaikkien puolesta. "Gunhild oli kirkolla."

Kristiina oli hetkisen liikkumatta. Poika oli jälleen kääntynyt
vanhimpaan veljeensä päin. Kunnes äiti virkkoi:

"Onko joku teistä tiennyt, että sellaista puhuttiin kylällä -- Ulfista
ja minusta?"

Silloin käännähti Ivar Erlendinpoika äkisti häneen päin:

"Luuletteko, äiti, ettette te olisi silloin kuullut mitään meidän
toimistamme? Minä en ainakaan olisi istunut hiljaa ja antanut haukkua
äitiäni huoraämmäksi -- en vaikka olisin tiennyt varmasti hänen
_olevankin_!"

Kristiina sanoi surullisesti:

"Mitähän te, minun poikani, olettekaan ajatelleet kaikesta siitä, mitä
täällä on tapahtunut viime vuonna!" Pojat seisoivat ääneti. Silloin
Bjørgulf kohotti kasvonsa ja katsoi äitiin kipeillä silmillään:

"Jeesus Kristus, äiti -- mitä meidän oli ajateltava -- tänä vuonna --
ja kaikkina sitä edellisinä vuosina! Luuletteko, että meidän oli helppo
tietää, mitä meidän oli ajateltava!"

Naakkve sanoi:

"Niin, äiti -- minun olisi kai pitänyt puhua teille -- mutta te olitte
sellainen, ettemme voineet. Ja kun annoitte kastaa nuorimman veljemme
niinkuin olisitte tahtonut julistaa isämme kuolleeksi mieheksi --" Hän
keskeytti voimakkaan liikutuksen valtaamana.

Bjørgulf puhkesi jälleen puhumaan:

"Mitään muuta te ette ajatelleet, isä ja sinä, kuin tuota keskinäistä
taisteluanne. Ette ajatelleet, että meistä kasvoi miehiä sillä välin.
Koskaan te ette pitäneet lukua siitä, kuka joutui aseittenne väliin ja
haavoittui verille --"

Hän oli hypähtänyt pystyyn. Naakkve laski kätensä hänen olallensa.
Kristiina näki sen olevan totta -- nuo kaksi olivat täysiä miehiä. Oli
kuin hän olisi seisonut alasti heidän edessään, itse hän oli häpeämättä
paljastanut itsensä lastensa edessä.

Se oli erikoisesti pistänyt heidän silmäänsä heidän kasvuaikanaan, että
heidän vanhempansa olivat tulleet vanhoiksi, nuorekkuus sopi heille
huonosti -- mutta he eivät olleet voineet vanhentua kunniallisesti ja
arvokkaasti.

Silloin kimahti lapsen ääni läpi hiljaisuuden. Munan parahti surkeassa
hädässä:

"Äiti -- tulevatko ne nyt ottamaan sinut vangiksi, äiti? Tulevatko ne
viemään äidin pois meiltä nyt --?"

Hän pusersi käsivartensa äidin ympärille ja kaivoi päänsä hänen povensa
alle. Kristiina veti hänet itseään vasten, vaipui penkille ja kahmaisi
itkevän pojan syliinsä; hän koetti viihdyttää tätä:

"Poikaseni, poikaseni, älä itke noin --"

"Ei kukaan voi viedä äitiä meiltä." Gaute lähestyi ja tarttui pikku
veikkoon. "Älä itke noin -- eivät ne voi tehdä hänelle mitään. Rauhoitu
nyt, Munan -- tiedäthän hyvin, että me suojelemme äitiämme, poju!"

Kristiina istui painaen lasta itseään vasten -- oli kuin pienokainen
olisi pelastanut hänet kyynelillään.

Silloin virkkoi Lauritsa -- hän oli noussut istualleen kuumeenhehku
poskillaan:

"Niin -- mitä aiotte tehdä, veljet?"

"Kun messu on lopussa", sanoi Naakkve, "niin menemme pappilaan ja
tarjoamme takuun kasvatusisämme puolesta. Se on ensimmäinen tehtävämme
-- ettekö ole samaa mieltä, pojat?"

Bjørgulf, Gaute, Ivar ja Skule vastasivat myöntäen. Kristiina sanoi:

"Ulf on käynyt ase kädessä miestä vastaan kirkkotarhassa. Ja jotain on
minun tehtävä vapauttaakseni hänet ja itseni noista parjauksista. Nämä
ovat niin vakavia kuulumisia, pojat, että teidän nuorten miesten on kai
neuvoteltava jonkun kanssa siitä, mihin on ryhdyttävä."

"Keneltä meidän mielestäsi olisi pyydettävä neuvoa?" kysyi Naakkve
hiukan pilkallisesti.

"Sundbun Sigurd-herra on minun tätini poika", vastasi äiti viivytellen.

"Koska hän ei ole muistanut sitä ennen", sanoi nuori mies äskeiseen
tapaan, "niin ei minusta näytä sopivalta, että me Erlendinpojat
kerjäämme häneltä, nyt kun olemme hädässä. Mitä te sanotte, veljet?
Jollemme olekaan täysi-ikäisiä, niin olemme kuitenkin asekuntoisia, me
viisi --"

"Pojat", sanoi Kristiina. "Te ette pääse mihinkään aseilla tässä
asiassa."

"Saatte antaa meidän toimia omin päin, äiti", vastasi Naakkve lyhyesti.
"Mutta nyt, äiti, olen sitä mieltä, että teidän on annettava meille
ruokaa. Ja asettukaa pöytään tavalliselle paikallenne -- talonväen
tähden", sanoi hän ikään kuin olisi ollut äidin käskijä.

Kristiina sai tuskin ollenkaan syödyksi. Hän istui ja ajatteli --
hän ei uskaltanut kysyä, aikoivatko he nyt lähettää sanan isälle. Ja
hän ajatteli, miten tämä asia edelleen kehittyisi. Hän ei tiennyt
paljon laista tällaisissa asioissa -- hänen täytyi kai torjua huhut
puhdistusvalalla tai kahdentoistavalalla. Silloin se kai tapahtuisi
pääkirkolla Vaagaan Ullinsynissä. Siellä hänellä oli sukulaisia
äidin puolelta melkein jokaisessa suurtalossa. Ja jos hänen valansa
menisi vikaan -- ja hän seisoisi heidän silmiensä edessä voimatta
puhdistautua häpeällisestä syytöksestä. Häpäisisi isänsä --. Isä
oli ollut vierasseutulainen täällä laaksossa. Hän oli voinut itse
puolustaa itseään, häntä olivat kaikki kunnioittaneet. Milloin
Lauritsa Bjørgulfinpoika ryhtyi ajamaan jotakin asiaa käräjillä tai
kokouksessa, hän oli aina saanut täyden kannatuksen. Mutta Kristiina
tiesi, että hänen häpeänsä kohdistuisi isään. Hän näki nyt yhtäkkiä,
miten yksinään hänen isänsä oli ollut -- kaikesta huolimatta yksinään
ja muukalaisena täkäläisen kansan joukossa aina kun hän oli sälyttänyt
hänen kannettavakseen uuden taakan surua ja häpeää ja ylenkatsetta.

Hän ei ollut uskonut voivansa enää tuntea sellaista -- aina ja aina
uudelleen oli hänestä tuntunut kuin täytyisi hänen sydämensä haljeta
vertavuotaviin haavoihin -? jälleen tuntui kuin se halkeaisi.

Gaute meni ulos parvelle ja katsoi pohjoiseen:

"Nyt ihmiset lähtevät kirkosta", sanoi hän. "Odotammeko, kunnes he ovat
ehtineet vähän matkaa tielle?"

"Ei", vastasi Naakkve. "He saavat kernaasti nähdä, että Erlendinpojat
ovat liikkeellä. Meidän on nyt varustauduttava, pojat. Ei ole haitaksi,
jos pannaan teräslakit päähän."

Ainoastaan Naakkvella oli täysi asevarustus. Haarniskan hän jätti,
mutta sitoi päähänsä kypärän, otti kilven, miekan ja pitkän säilän.
Bjørgulf ja Gaute panivat päähänsä vanhat rautahatut, joita pojat
käyttivät harjoitellessaan aseidenkäyttöä, mutta Ivarin ja Skulen
täytyi tyytyä pieniin teräslakkeihin, jommoisia soturit vielä
käyttivät. Äiti katseli heidän varustautumistaan. Hänen rintaansa
paisutti niin kummasti:

"Minusta ei ole soveliasta, pojat, että aseistaudutte tuolla tavoin
lähtiessänne pappilaan", hän sanoi huolissaan. "Teidän ei pidä unohtaa
pyhärauhaa ja piispan läsnäoloa."

Naakkve vastasi:

"Kunnia on käynyt kalliiksi täällä Jørundgaardissa nyt, äiti -- meidän
on hankittava sitä sellaiseen hintaan kuin voimme."

"Älä sinä, Bjørgulf", pyysi äiti tuskaisesti, sillä heikkonäköinen
poika oli ottanut ison sotakirveen. "Muista, että sinä et näe hyvin!"

"Hoo, kyllä minä aina niin pitkälle näen kuin tämä ulottuu", vastasi
Bjørgulf ja punnitsi tapparaa kädessään.

Gaute meni nuoren Lauritsan sängyn luo ja otti alas äidinisän suuren
lyömämiekan, jonka poika aina tahtoi pitää riippumassa seinällä
vuoteensa kohdalla. Hän veti sen ulos huotrasta ja katseli sitä:

"Saat lainata minulle miekkaasi, veikko -- äidinisämme olisi
luultavasti hyvillään siitä, että se saa olla mukana tällä matkalla."

Kristiina istui ja puristeli käsiään. Oli niinkuin hänen täytyisi
huutaa -- tuskasta ja äärimmäisestä kauhusta, mutta myös voimasta,
joka oli vahvempi sekä tuskaa että pelkoa -- niinkuin hän oli huutanut
silloin, kun hän synnytti nämä miehet. Haavoja, haavoja, haavoja
lukemattomiin hän oli saanut elämässä, mutta hän tiesi nyt, että ne
olivat parantuneet umpeen kaikki -- arvet olivat hellät kuin veresliha
-- mutta kuiviin hän ei voinut vuodattaa vertaan, sen hän tiesi -- ei
koskaan hän ollut elänyt niinkuin nyt --!

Kukat ja lehdet oli häneltä riistetty, mutta häntä ei ollut karsittu
eikä kaadettu. Ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli saanut Erlend
Nikulauksenpojan lapsen, hän unohti kokonaan isän ja näki vain hänen
poikansa.

Mutta pojat eivät katsoneet äitiin, joka istui valkeana, jännittynein,
suuriksi avautunein silmin. Munan makasi vielä hänen helmassaan -- äiti
ei ollut päästänyt häntä käsistään koko tänä aikana. Viisi isompaa
poikaa meni ulos ylistuvasta.

Kristiina nousi ja meni parvelle. Nyt he tulivat esiin rakennusten
välistä ja kulkivat peräkkäin polkua pitkin Romundgaardiin päin
vaaleiden, nuokkuvien ohrapeltojen välitse. Teräslakit ja rautakypärät
kiilsivät himmeästi, mutta aurinko välkkyi Naakkven säilästä ja
kaksosten keihäänkärjistä. Kristiina jäi seisomaan ja seuraamaan
katseellaan noita viittä nuorukaista. Hän oli heidän kaikkien äiti.

Palattuaan huoneeseen hän vaipui kokoon arkun eteen, jonka yläpuolella
Maarian kuva oli. Itkunnyyhkytykset olivat pakahduttaa hänet. Munan
alkoi parkua mukana ja painautui itkien äitiin kiinni, Lauritsa
hyppäsi ulos sängystä ja heittäytyi äidin toiselle puolen. Äiti kietoi
käsivartensa molempien nuorimpien poikiensa ympäri.

Pienokaisen kuoltua hän ei ollut tiennyt, mitä enää rukoilisi. Kovana,
kylmänä, raskaana kuin kivi hän oli tuntenut putoavansa helvetin
ammottavaa kitaa kohti. Nyt purkautui hänen huuliltaan rukouksia
hänen voimatta sille mitään -- ilman hänen tietoista tahtoaan tulvi
hänen sielustaan tuskan ja kiitoksen ja ylistyksen huutoja Maarialle,
neitsyt-äidille, taivaan ja maan kuningattarelle -- Maaria, Maaria,
minä omistan niin paljon, vielä on minulla loppumattomat aarteet
riistettävinä. -- Armeliaisuuden äiti, ota ne varjelukseesi --!

       *       *       *       *       *

Oli paljon väkeä Romundgaardin pihalla. Kun Erlendinpojat saapuivat,
kysyivät jotkut talonpojat, mitä he tahtoivat.

"Teille emme tahdo mitään -- vielä", vastasi Naakkve hymyillen
ärsyttävästi. "Meillä on asiaa piispalle tänään, Magnus. Sen jälkeen
voi meillä veljeksillä kukaties mielestämme olla vähän puhuttavaa
teidänkin kanssanne. Mutta tänään ei teidän tarvitse pelätä meitä."

Syntyi vähän huutelua ja levottomuutta. Sira Solmund tuli ulos ja
tahtoi kieltää näitä poikia olemasta siellä, mutta nyt avasivat jotkut
talonpojat suunsa ja arvelivat, että heillä täytyi toki olla lupa
tiedustaa äitiään vastaan tehdystä syytöksestä. Piispan palvelijatkin
tulivat ulos ja sanoivat Erlendinpojille, että nyt he saivat lähteä,
täällä ruvettaisiin aterialle eikä kellään ollut aikaa kuunnella heitä
nyt. Mutta tämä ei ollut talonpoikain mieleen.

"Mitä tämä on, hyvät ihmiset?" kysyi voimakas ääni heidän
yläpuoleltaan. Kukaan ei ollut huomannut, että Halvard-herra itse oli
tullut ylisparvelle. Nyt hän seisoi siellä punasinervässä kaavussaan,
punainen silkkimyssy valkohapsillaan, suurena ja valtavana ja
käskevänä. "Keitä ovat nämä nuoret miehet?"

Hänelle vastattiin heidän olevan Jørundgaardin Kristiinan poikia.

"Oletko sinä vanhin?" kysyi piispa Naakkvelta. "Siispä tahdon puhua
kanssasi. Nämä muut saavat odottaa täällä pihalla sen aikaa."

Naakkve nousi ylös ylistuvan portaita ja seurasi piispaa huoneeseen.
Halvard-herra istuutui kunniatuoliin ja katsoi nuorukaista, joka seisoi
hänen edessään nojaten suureen säiläänsä.

"Mikä on nimesi?"

"Nikulaus Erlendinpoika, herra."

"Arveletko, että sinun tarvitsee olla noin hyvin aseistautunut,
Nikulaus Erlendinpoika", sanoi toinen hiukan hymyillen, "lähtiessäsi
piispaasi puhuttelemaan?"

Nikulaus punastui kovasti. Hän meni nurkkaan, pani pois aseensa ja
viittansa ja palasi takaisin. Hän seisoi piispan edessä paljain
hiuksin, pää kumarassa, toinen käsi toisen ranteesta pidellen,
sulavassa ja vapaassa, säädyllisessä ja kunnioittavassa asennossa.

Halvard-herra ajatteli, että tämä nuori mies oli oppinut kohteliaita
ja hienoja tapoja. Hän ei ollut voinutkaan olla enää pikkulapsi
silloin, kun hänen isänsä sortui rikkaudesta ja kunniasta -- hän muisti
varmaankin sen ajan, jolloin hän oli ollut perintötilallisen poika
Husabyssä. Kaunis mies hän myös oli -- piispan mielestä oli hyvin sääli
häntä.

"Olivatko ne veljiäsi kaikki, jotka olivat seurassasi? Kuinka monta
teitä Erlendinpoikia on?"

"Meitä on seitsemän elossa, herra."

-- Niin monta nuorta elämää tähän sekautuneena. Piispalta pääsi
tahtomattaankin huokaus.

"Istu, Nikulaus -- sinä tahdot varmaan puhua kanssani niistä pahoista
huhuista, joita on liikkeellä äidistäsi ja hänen isännöitsijästään?"

"Kiitos, arvoisa herra, minä seison mieluummin teidän edessänne."

Piispa katsoi miettivästi nuorukaiseen. Sitten hän lausui verkkaan:

"Asia on niin, Nikulaus, että minusta on vaikeata uskoa todeksi sitä,
mitä puhutaan Kristiina Lauritsantyttärestä. Ja oikeutta syyttää häntä
haureudesta ei ole kellään muulla kuin hän miehellään. Mutta tässä
tulee lisäksi sukulaisuus sinun isäsi ja tämän Ulfin välillä, ynnä se,
että hän on sinun kummisi. Ja Jardtrud on esittänyt syytteensä niin,
että moni seikka on tulkittava äitisi häpeäksi. -- Tiedätkö, onko niin
kuin hän sanoo, että mies on usein lyönyt häntä ja karttanut hänen
vuodettaan pian vuoden ajan?"

"Ulf ja Jardtrud eivät eläneet sovussa keskenään -- kasvatusisämme ei
ollut nuori mennessään naimisiin, ja jonkin verran kovaluontoinen ja
kiivas hän saattaa olla. Meitä veljeksiä ja meidän vanhempiamme kohtaan
hän on aina ollut mitä uskollisin sukulainen ja ystävä. Ensimmäinen
pyyntö, minkä olin aikonut esittää teille, rakas herra, onkin se, että
jos jotakin keinoa siihen on, niin päästäisitte Ulfin vapaalle jalalle
takuuta vastaan."

"Sinä et kai ole vielä täysi-ikäinen?" kysyi piispa.

"En, herra. Mutta äitimme suostuu tarjoamaan minkä takuun vain
vaatinette."

Piispa pudisti päätään.

"Mutta isämme tahtoo samaa, sen tiedän varmasti. Minun aikomukseni
on ratsastaa täältä suoraan hänen luokseen ja ilmoittaa mitä on
tapahtunut. Jos te sitten tahdotte suoda hänelle keskustelun huomenna
--"

Piispa tarttui kädellään leukaansa, istui ja hieroi hiukan peukalollaan
parransänkeä niin että kuului heikko rahina.

"Istu, Nikulaus", sanoi hän, "niin on parempi puhella." Naakkve
kumarsi kiittäen ja istuutui. "-- Mutta onko sitten totta, että Ulf on
kieltäytynyt yhdyselämästä vaimonsa kanssa?" kysyi piispa ikään kuin
olisi tämä asia nyt jälleen johtunut hänen mieleensä.

"On, herra. Mikäli minä tiedän --" Piispa tuli hymyilleeksi, ja silloin
hymyili nuorukainenkin hiukan. "Ulf on nukkunut ylisillä meidän
veljesten kanssa viime joulusta lähtien."

Piispa istui jälleen hetken vaiti: "Entä ruoka -- mistä hän sai ruoan?"

"Hän laitatti vaimollaan eväät itselleen, kun hänen oli mentävä
metsään tai niin poispäin." Naakkven ilme kävi hiukan epävarmaksi.
"Siitä oli hiukan vastusta -- äiti tuumi, että hänen oli paras ruveta
taas yksiin ruokiin meidän kanssamme, niinkuin hän oli ollut ennen
naimisiinmenoaan. Ulf ei sitä halunnut, sillä hän sanoi, että siitä
syntyisi niin paljon puhetta, jos he nyt muuttaisivat sitä sopimusta,
jonka hän ja isä olivat tehneet silloin, kun hän perusti oman kodin;
niistä tavaroista, mitä hän tulisi saamaan kartanosta omaan talouteensa
-- ja hänen mielestään oli väärin, että äiti ottaisi hänet jälleen
ruokamiehekseen ilman vähennystä noista saatavista. Mutta äiti sai
tahtonsa läpi, niin että Ulf sai ruokansa yhdessä meidän kanssa -- ja
muusta sovittaisiin sitten myöhemmin."

"Hm. Äidilläsi on muuten sellainen maine, että hän pitää tarkkaa huolta
tavarastaan ja on hyvin toimellinen ja säästäväinen nainen --"

"Ei ruokaan nähden", sanoi Naakkve innokkaasti. "Sen voi jokainen
todistaa, jokainen mies tai nainen, joka on palvellut talossamme --
että ruokaan nähden äiti on mitä aulein ihminen. Siinä suhteessa hän on
samanlainen nyt kuin meidän ollessamme rikkaita -- hän ei ole koskaan
iloisempi kuin voidessaan kantaa jonkun herkkuruoan pöytäänsä -- ja
hän laskee niin runsaalla mitalla, että jokainen palkkalainen aina
sikopaimeneen ja ruotivaivaiseen asti saa osansa makupaloista."

"Hm." Piispa istui ajatuksissaan. "Mainitsit aikovasi noutaa isäsi?"

"Niin, herra. Muu olisi kai luonnotonta?" Piispa ei vastannut,
ja silloin Naakkve jatkoi: "Me puhuimme isän kanssa talvella,
Gaute-veljeni ja minä -- puhuimme myös siitä, että äiti kantoi lasta.
Mutta me emme nähneet merkkiäkään emmekä kuulleet hänen suustaan
sanaakaan, jonka olisi voinut selittää niin, että hän olisi epäillyt
äidin täyttä uskollisuutta tai että hän olisi kummastellut. Mutta
isä ei ole koskaan pitänyt olostaan Silissä, hän tahtoi asua omassa
talossaan Dovressa, ja äiti oli siellä jonkin aikaa viime kesänä. Isä
oli pahoillaan, kun äiti ei suostunut jäämään sinne hänen talouttaan
hoitamaan, -- isä tahtoi, että äiti olisi antanut Gauten ja minun
hoitaa Jørundgaardia ja muuttanut itse Haugeniin --"

Piispa Halvard hieroskeli parransänkeään ja katsoi nuoreen mieheen.

-- Millainen mies nyt Erlend Nikulauksenpoika lie ollutkin -- niin
ei hän sentään niin viheliäinen voinut olla, että syyttäisi vaimoaan
huoruudesta heidän nuorten poikainsa edessä.

Niin moni seikka kuin näyttikin puhuvan Kristiina Lauritsantytärtä
vastaan, ei piispa kuitenkaan sitä uskonut. Hänestä näytti, että nainen
oli ollut rehellinen kieltäessään tietäneensä, että häntä epäiltiin
suhteista Ulf Haldorinpoikaan. Vaikka hän muistikin, että tämä nainen
oli ennen ollut heikko lihan himon houkutuksille -- häijyillä juonilla
he olivat pakottaneet Lauritsan antamaan suostumuksensa, tämä nainen ja
tuo mies, jonka kanssa hän nyt eli epäsovussa --.

Kun tuli puhe lapsen kuolemasta, näki piispa heti, että omatunto
soimasi häntä. Mutta jos hän olikin hoitanut huonosti lastaan, niin ei
häntä siitä syystä voitu vetää inhimillisen oikeuden eteen. Sen hän
sai sovittaa Jumalalle rippi-isänsä määräyksen mukaan. Ja lapsihan
voisi olla aviomiehen, vaikka nainen olisikin hoitanut sitä huonosti.
Iloiseksi hän ei millään muotoa voinut tulla joutuessaan jälleen
huolehtimaan pienestä lapsesta, kun oli jo niin vanha, miehensä
jättämä, ja kun hänellä jo oli seitsemän poikaa ennestään huollettavana
paljon niukemmissa oloissa kuin mihin he olivat syntyneet. Olisi
luonnotonta odottaa, että hän olisi rakastanut tätä lasta erikoisen
paljon.

Piispa ei uskonut, että Kristiina oli uskoton vaimo. Vaikka Jumala
yksin tietää, mitä hän oli kuullut ja kokenut niinä neljänäkymmenenä
vuonna, jotka hän oli ollut pappina ja kuullut rippitunnustuksia. Mutta
hän uskoi tuota naista.

Erlend Nikulauksenpojan menettelyä tässä asiassa hän ei voinut selittää
muuten kuin yhdellä tavalla. Ei ollut hän välittänyt vaimostaan silloin
kun tämä kantoi lasta, ei silloin kun se syntyi, eikä silloin kun se
kuoli. Hän ei varmaankaan uskonut olevansa lapsen isä --.

Jäi silloin kysyttäväksi, miten mies toimisi. Nousisiko hän suojelemaan
vaimoaan kaikesta huolimatta heidän seitsemän poikansa vuoksi --
siten menettelisi kunnian mies. Vai nostaisiko hän, kun tällaista nyt
julkisesti puhuttiin, kanteen vaimoaan vastaan. Siitä päästäen mitä
piispa oli kuullut Husabyn Erlendistä, ei hänestä näyttänyt olevan
syytä luottaa siihen, ettei mies voisi tehdä sellaista.

"Kutka ovat äitisi lähimmät sukulaiset ja langot?" kysyi hän jälleen.

"Jammælt Halvardinpoika Ælinissa on naimisissa hänen sisarensa, Simon
Darren lesken kanssa Formosta. Sitten on hänellä kaksi sedänlasta,
Ketil Aasmundinpoika Skogissa ja hänen sisarensa Ragna, joka on vaimona
Sigurd Kyrningillä. Ivar Gjesling Ringheimissä ja hänen veljensä
Haavard Trondinpoika ovat hänen enonsa poikia. Mutta he asuvat kaikki
niin kaukana --"

"Mutta herra Sigurd Eldjarn Sundbussa -- äitisi ja hän ovat sisarusten
lapsia. Sellaisessa asiassa täytyy ritarin astua esiin suojelemaan
sukulaisnaistaan, Nikulaus! Sinä saat ratsastaa hänen luokseen vielä
tänä päivänä ja antaa hänelle tiedon tästä, ystäväni!"

Naakkve vastasi viivytellen:

"Arvoisa herra -- ystävyys hänen ja meidän välillämme on ollut
heikonlaista. Enkä minä usko, että äidin asiaa auttaisi, jos se mies
astuisi puolustamaan häntä. Erlend Eldjarnin suku ei ole suosittu
näillä seuduin. Ei mikään vahingoittanut isääni ihmisten arvostelussa
enemmän kuin se, että Gjeslingit olivat liittyneet häneen siinä
yrityksessä, joka maksoi meille Husabyn ja jossa he menettivät Sundbun."

"Niin, Erlend Eldjarn", piispa naurahti. "Hänellä olikin tapana joutua
epäsopuun ihmisten kanssa -- kaikkien täällä pohjoisessa olevain
lankojensakin kanssa hän riitaantui. Äidinisäsi, joka oli hurskas mies
eikä pelännyt taipumista, jos rauha ja sopu sukulaisten kesken siitä
vahvistui -- hänkään ei selvinnyt hänestä, vaan tuli hänestä ja Erlend
Eldjarnista katkerimmat vihamiehet."

"Niin", Naakkve tuli naurahtaneeksi. "Eikä se johtunut suuristakaan
asioista -- kahdesta pitsiliinasta ja yhdestä siniompeleisesta
käsiliinasta; ne oli arvioitu kahteen markkaan rahassa koko hökötys.
Mutta äidinäiti oli teroittanut miehelleen, että nämä esineet tämän
oli välttämättä hankittava itselleen jaossa, ja Gudrun Ivarintytär oli
myös puhunut niistä miehelleen. Erlend otti ne viimein ja kätki ne
matkareppuunsa, mutta Lauritsa otti ne takaisin -- hän oli mielestään
oikeammassa, sillä Ragnfrid oli tehnyt nämä työt ollessaan tyttönä
kotonaan Sundbussa. Mutta sen huomattuaan Erlend löi äidinisää
kasvoihin, ja silloin otti äidinisä ja väänsi hänet kolmasti lattiaan
ja ravisteli häntä kuin nahkaa. Sen jälkeen he eivät koskaan enää
puhuneet toisilleen -- ja kaikki johtui noista pahaisista rääsyistä --
äidillä on ne arkussaan kotona --."

Piispa nauroi sydämestään. Hän tunsi hyvin tämän jutun, jonka
kustannuksella oli pidetty paljon hauskaa siihen aikaan, kun se
tapahtui -- Ivarintytärten miehet olivat niin innokkaat tekemään
vaimojensa mieliksi. Mutta hän oli saavuttanut sen mitä tahtoikin --
nuorukaisen kasvonjuonteet olivat sulaneet hymyyn, valpas, huolestunut
katse oli hetkeksi väistynyt hänen kauniista, sinisenharmaista
silmistään. Sitten Halvard-herra nauroi vielä kovemmin:

"Puhuivat, Nikulaus, he puhuivat toisilleen vielä kerran sen
jälkeenkin, ja minä olin silloin läsnä. Se tapahtui Oslossa,
joulupidoissa vuotta ennen kuningatar Eufemian kuolemaa. Autuas
herramme kuningas Haakon puhui Lauritsan kanssa -- tämä oli tullut
etelään tervehtiäkseen valtiastaan ja osoittaakseen hänelle uskollista
mieltään -- kuningas puhui Lauritsalle siitä, että oli epäkristillistä
ja pikkumaista tuollainen vihamielisyys sisarusten miesten kesken.
Lauritsa meni Erlendin luo -- tämä seisoi useiden muiden miesten kanssa
-- pyysi häntä sydämellisesti antamaan anteeksi hänen tulistumisensa ja
lupasi lähettää tavarat Gudrun-rouvalle sydämellisin terveisin hänen
veljeltään ja sisareltaan. Erlend vastasi suostuvansa sovintoon, jos
Lauritsa tunnustaisi läsnä olevien miesten kuullen menetelleensä kuin
rosvo ja ryöväri heidän appi-isänsä perinnön jaossa. Lauritsa kääntyi
ympäri kantapäillään ja meni pois -- ja tämä oli luullakseni viimeinen
kerta, jolloin Ivar Gjeslingin vävyt kohtasivat toisensa maan päällä",
lopetti piispa ääneen nauraen.

"Mutta kuule nyt minua, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi hän laskien
kätensä yhteen. "En tiedä, onko viisasta pitää niin kiirettä isäsi
hakemisella tänne -- tai tuon Ulf Haldorinpojan vapaaksi päästämisellä.
Äitisi on mielestäni puhdistauduttava -- niin julkisesti kun on puhuttu
siitä, että hän on muka rikkonut. Mutta niinkuin asiat nyt ovat,
luuletko Kristiinan helposti löytävän niitä vaimoja, jotka tahtovat
mennä valalle hänen kanssaan?"

Nikulaus nosti katseensa piispaan -- hänen silmänsä kävivät
epävarmoiksi ja pelästyneiksi.

"Odota joitakin päiviä, Nikulaus! Isäsi ja Ulf ovat ulkoseutulaisia
ja vähän suosittuja -- Kristiina ja Jardtrud ovat molemmat täältä
laaksosta -- mutta Jardtrudhan on kauempaa etelästä, äitisi taas on
tämän paikkakunnan lapsia. Ja minä olen huomannut, että kansa ei ole
unohtanut Lauritsa Bjørgulfinpoikaa. Näyttää melkein siltä kuin ihmiset
olisivat tahtoneet rangaista äitiäsi, koska hän on heidän mielestään
ollut huono tytär -- mutta nyt jo huomaan monen oivaltavan, että he
tekivät huonon palveluksen isälle levittämällä sellaista mainetta hänen
tyttärestään -- he katuvat ja harmittelevat, ja pian he eivät toivo
mitään niin hartaasti kuin että Kristiinan onnistuisi puhdistautua
syytöksistä. Ja ehkäpä käy niin, että tuolla Jardtrudilla on varsin
vähän tukea takanaan, kunhan saamme hänen pussinsa pengotuksi. Toinen
asia on se, onko hänen miehensä kuljettava täällä ärsyttämässä ihmisiä
vastaansa --"

"Arvoisa herra", sanoi Naakkve katsoen piispaan: "Suokaa anteeksi, että
sanon sen, mutta minulle se ei ole ollenkaan mieleen. Ettemme saisi
tehdä mitään kasvatusisämme hyväksi ja ettemme saisi noutaa isääni
seisomaan äidin rinnalla nyt --"

"Sittenkin pyydän sinua, poikani", sanoi piispa Halvard, "noudattamaan
neuvoani. Älä hätiköi lähtemällä hakemaan Erlend Nikulauksenpoikaa
tänne. Mutta minä annan kirjoittaa Sundbun Sigurd-herralle, että hän
heti matkustaa tapaamaan minua -- mitä tämä on?" Hän nousi ja meni
parvelle.

Rakennuksen seinää vasten seisoivat Gaute ja Bjørgulf Erlendinpojat,
ja useat piispanmiehet kävivät asein heitä vastaan. Bjørgulf löi yhden
miehen maahan tapparan iskulla juuri kun piispa ja Naakkve tulivat
ulos. Gaute puolustautui miekalla. Jotkut talonpojat pitivät kiinni
Ivaria ja Skulea samalla kun toiset kantoivat pois haavoittunutta
miestä. Sira Solmund seisoi vähän syrjemmällä, ja verta vuoti hänen
suustaan ja nenästään.

"Lopettakaa, te miehet", huusi Halvard-herra. "Heittäkää pois aseenne,
te Erlendinpojat!" Hän meni alas pihalle ja lähestyi nuorukaisia, jotka
olivat heti totelleet. "Mitä tämä on?"

Sira Solmund astui esiin, kumarsi ja sanoi:

"Asia on niin, arvoisa isä, että Gaute Erlendinpoika on rikkonut
rauhanpyhyyden ja lyönyt minua, kirkkoherraansa, niinkuin näette!"

Silloin astui eräs keski-ikäinen talonpoika esiin, tervehti piispaa ja
lausui:

"Arvoisa herra, poikaa ärsytettiin pahasti. Pappi puhui hänen äidistään
sellaista, että saattoi tuskin odottaa, että Gaute olisi kärsinyt
kuulla sitä rauhallisena."

"Ole vaiti, sinä Sira -- minä en voi kuulla useampaa kuin yhtä
teistä kerrallaan", sanoi Halvard-herra kärsimättömästi. "Puhu, Olav
Trondinpoika."

Olav Trondinpoika lausui:

"Pappi koetti ärsyttää Erlendinpoikia, mutta Bjørgulf ja Gaute
vastasivat puolestaan hyvinkin malttavasti. Gaute sanoi myös sen, minkä
me kaikki tiedämme todeksi, että Kristiina oli miehensä luona Dovrella
jonkin aikaa viime kesänä, ja silloin se luotiin se poloinen, josta
kaikki tämä kohina on saanut alkunsa. Mutta silloin sanoo pappi, että
jørundgaardilaiset ovat aina olleet niin kirjaviisaita -- Kristiina
tunsi arvatenkin tarinan kuningas Daavidista ja Batseba-rouvasta --
mutta Erlend Nikulauksenpoika onkin ehkä ollut yhtä ovela kuin Uurian
ritari."

Piispa tuli kasvoiltaan niin sinisenpunaiseksi kuin hänen oma kaapunsa;
hänen mustat silmänsä säkenöivät. Hän katsoi vähän Sira Solmundiin.
Mutta hän ei kohdistanut sanojaan tälle:

"Sinä tiedät kai, Gaute Erlendinpoika, että tällä teollasi olet tehnyt
itsesi kironalaiseksi?" sanoi hän. Sitten hän käski viedä Erlendinpojat
kotiinsa Jørundgaardiin; kaksi omista miehistään ja neljä talonpoikaa,
jotka piispa valitsi arvokkaimpien ja ymmärtäväisimpien joukosta, hän
lähetti mukaan vartioimaan heitä.

"Sinäkin saat seurata mukana, Nikulaus", sanoi hän Naakkvelle, "ja
pysyä rauhassa. Veljesi eivät ole parantaneet äitinne asiaa, mutta
ymmärrän, että heitä on pahasti ärsytetty."

Sydämessään arveli Hamarin piispa, että pojat tuskin olivat ainakaan
vahingoittaneet Kristiinan asiaa. Hän oli nähnyt, että monet
ajattelivat nyt jo toisin Jørundgaardin emännästä kuin he olivat
ajatelleet aamulla, kun tämä sai maljan vuotamaan ylitse tulemalla
kirkolle Ulf Haldorinpojan kanssa, jotta tämä olisi hänen poikansa
kummina. Yksi näistä oli Kolbein Joninpoika -- ja siksi Halvard-herra
pani hänet vahtijoukon päälliköksi.

       *       *       *       *       *

Naakkve meni ensin ylistupaan, missä Kristiina istui sängyn laidalla
Lauritsan luona, Munan sylissään. Hän kertoi äidille, mitä oli
tapahtunut, mutta pani paljon painoa siihen, että piispa piti häntä
syyttömänä ja että hän arveli nuorempia veljiä kovasti ärsytetyn
väkivaltaiseen menettelyynsä. Hän neuvoi äitiä olemaan menemättä itse
piispan puheille.

Neljä veljestä tuotiin nyt sisään. Äiti katsoi heihin; hän oli kalpea
ja hänen silmänsä olivat oudot. Keskellä syvää epätoivoa ja huolta
paisutti hänen sydäntään jälleen merkillisesti. Kuitenkin hän sanoi
levollisesti Gautelle: "Pahaan asemaan sinä olet nyt saattanut itsesi,
poikani -- eikä ollut suureksi kunniaksi Lauritsa Bjørgulfinpojan
miekalle, että paljastit sen talonpoikajoukkoa vastaan, joka märehti
juoruja --"

"Ensinhän paljastin sen piispan asemiehiä vastaan", sanoi Gaute
närkästyneenä. "Mutta totta kyllä ei ollut äidinisällemme suureksi
kunniaksi, että meidän tarvitsi ase kädessä käydä ihmisiä vastaan
sellaisen asian vuoksi --"

Kristiina katsoi poikaansa. Sitten hänen täytyi kääntyä poispäin. Niin
kipeästi kuin pojan sanat koskivatkin häneen, täytyi hänen hymyillä
samalla -- niinkuin silloin, kun lapsi puraisee maitohampaillaan äidin
nänniä, ajatteli hän.

"Äiti", sanoi Naakkve, "minun mielestäni on nyt parasta, että te
menette ja otatte Munanin mukaanne. -- Te ette saa antaa hänen olla
yksin hetkeäkään ennen kuin hänen laitansa on paremmin", sanoi hän
hiljaa. "Pitäkää hänet huoneessa, niin ettei hän näe, että hänen
veljiään vartioidaan."

Kristiina nousi:

"Poikani -- jos arvelette, etten minä ole siihen arvoton, niin
pyytäisin, että suutelette minua ennen kuin lähden täältä."

Naakkve, Bjørgulf, Ivar ja Skule tulivat ja suutelivat häntä.
Kironalainen katsoi surumielisenä äitiin -- kun äiti ojensi hänelle
kätensä, hän tarttui hänen hihansa poimuun ja suuteli sitä. Kaikki
nämä viisi, Gautea lukuunottamatta, olivat nyt pitempiä kuin hän, näki
Kristiina. Hän korjasi vähän Lauritsan vuodetta, ja sitten hän meni
ulos Munan mukanaan.

       *       *       *       *       *

Jørundgaardissa oli viisi luhtirakennusta: isotupa, uusitupa, joka oli
ollut kesähuoneena Kristiinan lapsuudessa, ennen kuin Lauritsa sai
valmiiksi ison rakennuksen, vanhatupa ja suola-aitta, jonka yläpuolella
oli luhti; siellä nukkuivat naispalvelijat kesäisin.

Kristiina meni uudentuvan ylishuoneeseen Munanin kanssa; he olivat
nukkuneet siellä sitten pikku lapsen kuoleman. Siellä hän käveli
edestakaisin lattialla, kun Frida ja Gunhild tulivat tuomaan
iltapuuroa. Kristiina käski Fridan pitää huolta, että vartijat saisivat
olutta ja ruokaa. Tyttö vastasi, että hän oli tehnyt sen -- Naakkven
käskystä -- mutta miehet olivat sanoneet, etteivät he tahtoneet ottaa
mitään emännältä, kun olivat hänen talossaan sellaisella asialla. He
olivat saaneet ruokaa ja juomaa muualta.

"Kuitenkin saanette viedä heille ainakin olutnassakan", sanoi Kristiina.

Gunhild, nuori palvelustyttö, oli aivan itkettynyt.

"Ei meistä talonväestäsi kukaan usko sitä sinusta, Kristiina
Lauritsantytär, sen sinä voit tietää -- aina me sanoimme, että me
uskoimme sen valheeksi."

"Te olette siis kuulleet noista juoruista", sanoi emäntä. "Parempi
olisi ollut, että olisitte maininneet siitä minulle --"

"Me emme uskaltaneet Ulfin vuoksi", sanoi Frida, ja Gunhild kertoi
itkien:

"Hän varotti uhaten meitä kertomasta siitä sinulle -- minä ajattelin
usein tehdä sen ja pyytää sinua olemaan paremmin varuillasi -- kun sinä
jäit istumaan ja juttelemaan Ulfin kanssa myöhään yöhön."

"Ulf -- hän on siis tiennyt sen?" kysyi Kristiina hiljaa.

"Jardtrud on syyttänyt häntä siitä jo kauan -- sen vuoksi kai Ulf
pieksikin häntä. Ja eräänä iltana joulun tienoissa, siihen aikaan,
kun sinä aloit tulla paksuksi -- me istuimme juomassa heidän luonaan
isännöitsijäntuvassa -- Solveig ja Øivind olivat siellä ja joitakin
eteläkulman ihmisiä -- silloin Jardtrud sanoi Ulfille, että se oli
hänen tekoaan. Ulf löi häntä vyöllään, niin että solki sai hänet
verille. Mutta jälkeenpäin on Jardtrud vakuutellut ihmisille, ettei Ulf
kieltänyt sanallakaan --"

"Ja sittenkö siitä on puhuttu kylällä?" kysyi emäntä.

"Niin. Mutta me talonväkesi olemme aina väittäneet vastaan", sanoi
Gunhild itkien.

Jotta poika rauhoittuisi, täytyi Kristiinan paneutua vuoteeseen hänen
kanssaan ja ottaa hänet syliinsä, mutta hän ei riisuutunut, eikä hän
saanut ollenkaan unta sinä yönä.

       *       *       *       *       *

Sillä välin oli isossa ylistuvassa tapahtunut, että nuori Lauritsa
oli noussut ja pukenut vaatteet ylleen. Ja iltapuolella, kun Naakkve
oli mennyt alas auttamaan navetan puolella, lähti poika ulos ja meni
talliin. Hän satuloi punaisen ruunan, joka oli Gauten oma; se oli paras
hevonen oriin jälkeen, jolla hän ei uskaltanut ratsastaa.

Jotkut taloa vartioivista miehistä tulivat ulos ja kysyivät pojalta,
minne hän aikoi lähteä.

"Enpä ole kuullut, että minä olisin teidän vankinne", vastasi nuori
Lauritsa. "Mutta en minä välitä salata sitä teiltä -- ette suinkaan
voi kieltää minua ratsastamasta Sundbuhun ja noutamasta ritaria tänne
suojelemaan sukulaisnaistaan --"

"Tulee pian pimeä", sanoi Kolbein Joninpoika. "Emme voi antaa tälle
lapselle lupaa lähteä ratsastamaan Vaagen harjujen yli öiseen aikaan.
Meidän on puhuttava äidille."

"Ei. älkää tehkö sitä", sanoi Lauritsa. Hänen suunsa seuduilla
nytkähteli hiukan. "Minä ratsastan sellaisella asialla, että luotan
Jumalaan ja Neitsyt Maariaan, he valvovat kulkuani, jos äiti on syytön.
Ja muuten lienee samantekevä --", hän keskeytti ollen puhkeamaisillaan
itkuun.

Mies tuumi vähän. Kolbein katsoi kaunista, valkotukkaista poikaa:

"Mene sitten -- ja Jumala olkoon kanssasi, Lauritsa Erlendinpoika",
sanoi hän yrittäen auttaa poikaa satulaan.

Mutta Lauritsa talutti hevosen eteenpäin, niin että miesten täytyi
väistyä. Pihaveräjän vieressä olevalle suurelle kivelle hän nousi ja
heilautti itsensä siitä Raudenin selkään, sitten hän ratsastaa karautti
länteen päin Vaagaan tielle.



VIII


Lauritsa oli ratsastanut hevosen vaahtoon, kun hän saapui paikalle,
mistä tiesi polun johtavan ylöspäin niiden louhuisten jyrkänteiden
kautta, jotka kaikkialla seuraavat Sil-joen laakson pohjoislaitaa.
Hänen täytyi päästä aavalle ylängölle, ennen kuin tuli pimeä, sen
hän ymmärsi. Hän ei tuntenut tätä Vaagaan, Silin ja Dovren välistä
tunturiseutua, mutta ruuna oli ollut täällä yhtenä kesänä, ja se oli
vienyt Gauten Haugeniin monta kertaa, vaikkakin eri teitä. Nuori
Lauritsa kurottautui eteenpäin ja taputti hevosen kaulaa:

"Saat nyt etsiä tien Haugeniin, Rauden-poikani. Sinun täytyy viedä
minut isän luo tänä yönä, pikku heppa."

Heti kun hän oli saapunut tunturin otsalle ja istui jälleen satulassa,
tiheni pimeys nopeasti. Hän ratsasti rämeistä notkoa pitkin; pienet
vuorentöyryt seurasivat toisiaan loppumattomiin taivaanrantaa vasten,
joka tummeni tummenemistaan. Laakson laiteilla oli koivikkorinne, ja
rungot hohtivat valkoisina; äkkiarvaamatta pyyhkäisivät märät lehvät
hevosen rintaa ja pojan kasvoja. Kiviä irtautui hevosen kavioitten alla
ja vieri rinnettä alas notkon pohjaan -- sitten polskuttivat hevosen
jalat liejussa. Rauden etsi tiensä pimeässä, ylös ja alas rinnettä,
niin että puron solina kuului lähempää tai heikkeni. Kerran äänsi joku
eläin öisellä tunturilla, mutta Lauritsa ei voinut erottaa, mitä se oli
-- ja tuuli humisi ja soitti, milloin kovemmin milloin heikommin.

Poika piti keihäänsä ojennettuna hevosen kaulan yli, niin että kärki
pisti esiin sen korvien välitse. Tämä laakso oli juuri karhujen seutua.
Hän mietti, milloinkahan se loppuisi. Aivan hiljaa hän alkoi hyräillä
pimeässä. Kyrie Eleison, Kristeleison, Kyrieleison, Kristeleison --.

Rauden polskutti tunturivirrassa olevan matalan paikan poikki.
Taivas tähdittyi laajemmalti hänen ympärillään -- huiput häämöttivät
kauempana yön pimeydessä, ja tuuli lauloi toisenlaista säveltä
aavalla ylängöllä. Poika antoi hevosen kulkea omin valloin ja hyräili
kaikki mitä voi muistaa hymnistä "Jesus Redemptor omnium -- Tu lumen
et splendor patris --" ja väliin Kyrie Eleisonia. Nyt hän ratsasti
melkein suoraan etelään, kuten hän saattoi nähdä tähdistä, mutta hän
ei uskaltanut muuta kuin luottaa hevoseen ja antaa sen määrätä. Nyt
he kulkivat pitkin kallionselänteitä, missä poronjäkälä häämötti
vaaleana alla olevalla paasikamaralla. Rauden seisahtui hetkeksi,
puhalteli ja vainusi yöhön. Lauritsa näki itäisen taivaan vaalenevan;
siellä kohosi pilviä, alareunassaan hopeinen päärme. Hevonen lähti
jälleen liikkeelle, nyt suoraan kohti kuunnousua. Olisi siis noin tunti
keskiyöhön, mikäli poika voi päättää.

Kun kuu kohosi kaukana häämöttävien vuorien yläpuolelle pannen
kukkuloille sataneen uuden lumen kimmeltämään ja valkaisten vuorten
solissa ja huippujen ympärillä uiskentelevat sumuhahtuvat, tunsi
Lauritsa seudun. Hän oli Blaa-vuorten juurella olevilla jäkäläaukeilla.

Pian sen jälkeen hän löysi polun, joka vei laaksoon. Ja kolme tuntia
myöhemmin Rauden pysähtyi Haugenin kuutamoiselle pihalle.

Kun Erlend avasi oven, vaipui poika tajuttomana kuistin lattialle.

Jonkin hetken kuluttua Lauritsa heräsi vuoteessa likaisten,
äikeänhajuisten nahkapeitteiden välissä. Läheiseen seinänrakoon oli
pistetty palava tervastikku. Isä seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja
kostutti hänen kasvojaan jollakin; isä oli vain puolipukeissaan, ja
poika näki soihdun valossa, että hänen tukkansa oli ihan harmaa.

"Äiti --" sanoi nuori Lauritsa nostaen katseensa.

Erlend käännähti niin, ettei poika voinut nähdä hänen kasvojaan.
"Niin", sanoi hän hetken perästä miltei kuulumattomasti. "Onko äitisi
-- onko hän -- onko äitisi -- sairas?"

"Teidän täytyy tulla kotiin heti, isä, ja pelastaa hänet -- ne
syyttävät nyt häntä pahimmasta, mitä on -- ne ovat vanginneet Ulfin ja
hänet ja veljet, isä!"

Erlend tunnusteli pojan kuumia kasvoja ja käsiä: "Mitä sinä puhut,
poika!" Mutta Lauritsa nousi istualleen ja kertoi jokseenkin
yhtenäisesti kaiken, mitä kotona oli tapahtunut edellisenä päivänä. Isä
kuunteli äänettömänä, mutta pojan päästyä jonkin matkaa kertomuksessaan
hän alkoi pukeutua valmiiksi; hän veti saappaat jalkaansa ja kiinnitti
niihin kannukset. Sitten hän nouti vähän maitoa ja ruokaa ja vei
lapselle.

"Mutta sinä et voi olla yksinäsi täällä, poikaseni -- minun on
saatettava sinut Brekkeniin Aslaugin luo onnen kuin ratsastan
Jørundgaardiin."

"Isä --" Lauritsa tarttui hänen käsivarteensa, "ei -- minä tahdon
lähteä teidän kanssanne kotiin --"

"Sinähän olet sairas, poika pieni", sanoi Erlend, eikä Lauritsa
muistanut koskaan kuulleensa niin hellää sointua isän äänessä.

"Ei, isä -- mutta minä tahdon palata teidän kanssanne kotiin äidin luo
-- minä tahdon päästä kotiin äidin luo --" Nyt hän itki kuin pikkulapsi.

"Raudenhan ontuu, poika --" Erlend otti pojan syliinsä, mutta hän ei
saanut lasta viihdytetyksi. "Ja sinä olet niin väsyksissä --. No niin,
niin", sanoi hän lopuksi, "Musta jaksaa kai kantaa meidät molemmat --"

"Otapas sinä huoleksesi", sanoi hän talutettuaan oman ratsunsa ulos,
pantuaan Raudenin talliin ja annettuaan sille hoitoa, "että joku tulee
tänne korjaamaan hevosesi -- ja minun tavarani."

"Jäättekö kotiin nyt, isä?" kysyi Lauritsa iloisena.

Erlend katsoi eteensä ajatuksissaan.

"En tiedä -- mutta minusta tuntuu, etten enää palaa tänne."

"Eikö teidän pidä olla vahvemmin aseistautunut, isä?" kysyi poika
taas, sillä Erlend oli paitsi miekkaa ottanut vain jokseenkin kevyen
ja pienen kirveen ja aikoi nyt lähteä ulos tuvasta. "Ettekö ota edes
kilpeä?"

Erlend katsoi kilpeään. Härännahka oli niin naarmuinen ja viiltoinen,
että punainen leijona valkoisella pohjalla oli miltei kulunut pois. Hän
pani sen takaisin ja levitti peitteen jälleen päälle.

"Olen aseistautunut tarpeeksi hyvin ajaakseni rahvaanmoukat talostani",
sanoi hän. Hän meni ulos, lukitsi tuvanoven, nousi ratsaille ja auttoi
pojan taakseen istumaan.

Taivas meni yhä enemmän pilveen; tultuaan vähän alemmaksi rinnettä,
missä metsä oli tiheätä, he ratsastivat pimeässä. Erlend huomasi pojan
olevan niin väsyksissä, että tämä tuskin jaksoi pidellä kiinni; silloin
hän istutti Lauritsan eteensä ja otti hänet käsivartensa varaan.
Nuori vaaleatukkainen pojanpää nojasi hänen rintaansa -- Lauritsa oli
kaikista lapsista eniten äidin näköinen. Erlend suuteli häntä päälaelle
korjatessaan hänen kaulushattuaan.

"Suriko äiti paljon, kun se pikkulapsi kuoli tässä kesällä?" kysyi hän
kerran aivan hiljaa.

Nuori Lauritsa vastasi:

"Ei hän itkenyt sitten kun se oli kuollut. Mutta hän on käynyt
hautausmaan veräjällä joka yö. Gauten ja Naakkven oli tapana seurata
häntä, kun hän meni ulos, mutta he eivät uskaltaneet puhutella häntä,
eivätkä he uskaltaneet ilmaista äidille vartioivansa häntä --"

Erlend sanoi hetken kuluttua:

"Eikö hän itkenyt --? Minä muistan sen ajan, jolloin äitisi oli nuori,
silloin hän itki niin helposti kuin kaste tippuu raidanlehdiltä puron
rannalla. Hän oli niin lempeä ja herkkä, kun hän oli sellaisten
joukossa, joiden hän uskoi suovan hänelle hyvää. Sen jälkeen hänen
täytyi oppia tulemaan kovemmaksi -- ja useimmiten se kai oli minun
syytäni."

"Gunhild ja Frida sanovat, että koko sen ajan, jonka nuorin veljemme
eli", sanoi Lauritsa, "hän itki joka aika ja hetki, kun hän luuli,
ettei kukaan nähnyt."

"Jumala auttakoon minua", virkkoi Erlend hiljaa. "Minä olen ollut
älytön mies."

He ratsastivat laaksonpohjassa, ja virranviima puhalsi heidän
selkäänsä. Erlend kietoi pojan ympärille viittansa niin hyvin
kuin taisi. Lauritsa torkkui ja oli vaipumaisillaan uneen -- hän
tajusi, että isästä lemahti samanlainen haju kuin jostakin köyhästä
ryysymekosta. Epäselvästi hän muisti aikaisemmasta lapsuudestaan,
Husabyn ajoilta, kuinka isä lauantaisin saunasta tultuaan otti esiin
joitakin pieniä pallosia, joita hän käsitteli. Ne tuoksuivat niin
hyvältä, ja tuo hieno, suloinen haju pysyi hänen kämmenissään ja
vaatteissaan koko pyhäajan.

Erlend ratsasti tasaisesti ja ripeästi; täällä alhaalla kankailla
oli aivan pimeä. Sitä itse ollenkaan ajattelematta hän tiesi joka
hetki missä oli -- hän tunsi virrankohinan vaihtelevasta sävystä,
milloin Laagenissa oli virtapaikka ja milloin koskipaikka. Kuljettiin
laakakallion yli, kun kipinöitä sinkosi hevosen kavioista. Musta astui
varmasti ja kevyesti mutkaisten honganjuurien välitse, kun polku kulki
hirsimetsässä; se loskutti ja toussutti pehmeästi, kun mentiin pienten
ruoholampareiden poikki, joiden yli tihkui vuorelta valuva vesinoro.
Päivänkoitteessa oltaisiin kotona -- ja se saattoi sopiakin --.

-- Koko ajan hän tosin muisti sitä etäistä, kuutamosinistä pakkasyötä,
jolloin hän oli ajanut reessä tätä laaksoa alas -- Bjørn Gunnarinpoika
istui takana ja piti kuollutta naista käsivarrellaan. Mutta tuo muisto
oli kalpea ja kaukainen, ja kaukaista ja epätodellista oli kaikki
sekin, mitä lapsi oli kertonut -- se, mitä kylässä kuului tapahtuneen,
ja nuo mielettömät puheet Kristiinasta. Hän ikään kuin ei voinut saada
sitä päähänsä. Kun hän tulisi perille, ehtisi hän kyllä ajatella,
mitä hänen oli tehtävä. Todellista ei ollut mikään paitsi jännitys ja
levottomuus -- nyt hän pian kohtaisi Kristiinan.

Hän oli odottamistaan odottanut tätä niin hartaasti. Eikä hän koskaan
ollut epäillyt, etteikö hän lopulta tulisi. Aina siihen saakka, kun hän
kuuli, minkä nimen Kristiina oli pannut lapselle.

       *       *       *       *       *

Aamuhämärissä palasivat kirkosta ihmiset, jotka olivat olleet
kuuntelemassa hamarilais-papin lukemaa varhaismessua. Ne, jotka ensiksi
tulivat ulos, näkivät Erlend Nikulauksenpojan ratsastavan ohi kotiinsa
päin, ja he sanoivat sen toisille. Syntyi hiukan levottomuutta ja
paljon juttua; ihmiset kulkeutuivat alaspäin ja seisoskelivat ryhmissä
Jørundgaardin tienhaarassa.

       *       *       *       *       *

Erlend ratsasti pihalle, kun alakuu painui taivaanrannan ja
tunturiharjan väliin valjuna päivänkoitossa.

Voudintuvan edustalla seisoi ryhmä -- Jardtrudin sukulaiset ja jotkut
hänen ystävänsä, jotka olivat olleet yötä hänen luonaan. Ja kuullessaan
kavioitten töminän pihalta tulivat ne miehet ulos, jotka olivat
istuneet vartioimassa ison rakennuksen alatuvassa.

Erlend pysähdytti hevosensa. Hän loi katseen talonpoikiin, sitten hän
lausui ääneen ja ivallisesti:

"Onko täällä minun talossani pidot -- enkä minä tiedä siitä mitään
-- vai miksi te kaikki hyvät ihmiset olette kokoontuneet tänne
aamupuhteella?"

Vihaisia ja synkkiä katseita oli vastassa joka taholla. Erlend istui
ylväänä ja soleana korkeajalkaisella ulkomaalaisella oriillaan.
Mustalla oli ollut pystyharja, mutta nyt se oli takkuinen ja
leikkaamaton, itse hevonen oli jokseenkin huonossa ruokossa ja
sillä oli harmaita karvoja päässä, mutta sen silmissä oli levoton
välke ja se kuopi ja liikehti rauhattomasti, luimisti korviaan ja
viskeli pientä, siroa päätään niin että vaahtopärskeet räiskyivät sen
rinnalle ja lavoille ja ratsastajan päälle. Suitset olivat joskus
aikoinaan olleet punaiset ja satula kullalla painettu; nyt se oli
kulunut ja repeytynyt ja parsittu. Ja mies oli puvultaan melkein kuin
kerjäläinen: yksinkertaisen, mustan villahatun alta pursuva tukka
oli valkoisenharmaa, harmaa parransänki peitti kalpeita, uurteisia,
isonenäisiä kasvoja. Mutta hän istui pystynä ja hymyili ylpeästi
talonpoikajoukolle; nuorelta hän näytti kaikesta huolimatta ja
päällikkömäiseltä -- ja viha läikehti kuumana tuota vierasta miestä
vastaan, joka viipyi siinä pystypäisenä ja masentumattomana -- kaiken
sen surun ja häpeän ja kurjuuden jälkeen, jota hän oli tuottanut
niille, jotka tämä kylänväki luki omiksi päämiehikseen.

Maltillisesti puhui kuitenkin talonpoika, joka ensiksi vastasi
Erlendille:

"Näen, että olet tavannut poikasi, Erlend -- silloin arvelen sinun
tietävän, ettemme ole kokoontuneet tänne pitoihin -- ja omituista on,
että tahdot laskea leikkiä sellaisesta asiasta."

Erlend katsoi lapseen, joka nukkui vielä -- hänen äänensä muuttui
pehmeämmäksi:

"Poika on sairas, näette kai sen. Ne sanomat, joita hän toi minulle
täältä kylästä, tuntuivat minusta niin uskomattomilta, että luulin
melkein hänen puhuvan kuumehoureissa. -- Jonkin verran niissä kai
onkin perätöntä, huomaan minä --"

Erlend katsoi kulmat rypyssä tallin oveen päin. Ulf Haldorinpoika ja
pari muuta miestä, niiden joukossa toinen hänen langoistaan, talutti
juuri ulos joitakin hevosia.

Ulf päästi irti hevosen ja lähestyi nopeasti isäntäänsä:

"Tuletko vihdoinkin, Erlend -- ja siinä on poikakin -- ylistetty olkoon
Kristus ja Neitsyt Maaria! Hänen äitinsä ei tiedäkään, että hän on
ollut poissa. Meidän piti juuri lähteä häntä etsimään -- piispa päästi
minut vapaalle jalalle valaani vastaan, kun hän kuuli lapsen lähteneen
yksin ratsastamaan Vaagaahon -- miten on Lauritsan laita?" kysyi hän
huolestuneena.

"Jumalalle olkoon kiitos, että olette löytäneet pojan", sanoi Jardtrud
itkien; hän oli tullut ulos pihalle.

"Vai olet sinä siinä, Jardtrud", sanoi Erlend. "Ensimmäiseksi
tehtäväkseni tulee nyt laittaa niin, että sinä menet pois talostani --
sinä ja sinun joukkiosi. Tämän juoruakan me ensiksi ajamme matkaansa --
ja sitten saa jokainen, joka on valehdellut minun vaimostani, maksaa --"

"Ei sovi sillä tavalla, Erlend", sanoi Ulf Haldorinpoika. "Jardtrud
on minun aviovaimoni. Luulen, ettei hänellä ja minulla ole suurta
halua pysyä yhdessä, mutta minun talostani hän ei ole lähtevä ennen
kuin olen antanut lankojeni käsiin hänen myötäjäisensä, häälahjansa ja
huomenlahjansa --"

"Olenko minä tämän talon isäntä?" kysyi Erlend raivoissaan.

"Sitä saat kysyä Kristiina Lauritsantyttäreltä", sanoi Ulf. "Tuolla hän
tulee."

Talon emäntä seisoi ylhäällä uudentuvan parvella. Nyt hän laskeutui
hitaasti alas portaita. Hajamielisesti hän veti päähineensä
eteenpäin päälaen yli -- se oli solunut takaraivolle -- ja silitti
kirkkohamettaan, joka vielä eiliseltä oli hänen yllään. Mutta hänen
kasvonsa olivat liikkumattomat kuin kivi.

Erlend ratsasti häntä vastaan, jalka jalalta -- hiukan eteenpäin
nojautuneena hän tuijotti hätääntyneen epätoivoisena vaimon harmaisiin,
elottomiin kasvoihin.

"Kristiina", rukoili hän, "oma Kristiinani -- minä olen palannut kotiin
sinun luoksesi."

Vaimo ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän. Silloin Lauritsa, joka
oli istunut isän sylissä ja herännyt vähitellen, solahdutti itsensä
maahan. Joutuessaan ruohikolle poika lysähti kasaan ja jäi makaamaan
hervottomana.

Äidin kasvoilla kävi värähdys. Hän kumartui alas ja nosti ison pojan
syliinsä, pani hänen päänsä kaulaansa vasten niinkuin hän olisi ollut
pieni lapsi -- mutta pojan pitkät sääret riippuivat velttoina alas
hänen helmaansa pitkin.

"Kristiina, rakkahin ystäväni", rukoili Erlend epätoivoissaan, "oi
Kristiina, minä tiedän, että liian myöhään tulen luoksesi --"

Jälleen vavahtivat naisen kasvot:

"Liian myöhäistä se ei ole", virkkoi hän matalasti ja jäykästi. Hän
tuijotti sylissään tajuttomana viruvaan poikaan. "Viimeinen lapsemme
makaa jo mullassa -- ja nyt on Lauritsan vuoro. Gaute on tullut
kironalaiseksi -- ja muut poikamme -- vielä on meillä kahdella paljon
tuhottavaa, Erlend!"

Hän kääntyi poispäin miehestään ja alkoi kävellä pihan yli lasta
kantaen. Erlend ratsasti perässä pysytellen hänen vieressään:

"Kristiina -- Herra Jeesus, mitä minun on tehtävä sinun puolestasi --
Kristiina, etkö tahdokaan, että jään tänne sinun luoksesi nyt?"

"Nyt ei ole enää tarpeen sinun tehdä mitään minun puolestani", sanoi
vaimo samoin kuin äsken. "Minua et voi auttaa, jäätpä sitten tänne tai
hyppäät Laageniin --"

Erlendin pojat olivat tulleet ison ylistuvan parvelle; nyt juoksi Gaute
alas, riensi äitiään vastaan ja tahtoi pysäyttää hänet.

"Äiti", pyysi Hän. Silloin Kristiina katsoi häneen, ja hän jäi
seisomaan tyrmistyneenä.

Parvenportaiden juurella seisoi muutamia talonpoikia.

"Menkää pois siitä, miehet", sanoi Kristiina aikoen mennä ohi
kantamuksineen.

Musta viskeli päätään ja tepasteli levottomana, Erlend käänsi sen
puoleksi ympäri, ja Kolbein Joninpoika tarttui sitä suitsiin. Kristiina
ei ollut oikein nähnyt -- nyt hän kääntyi vähän ja virkkoi olkansa yli:

"Päästä irti hevonen, Kolbein -- jos hän tahtoo mennä, niin menköön --"

"Et ymmärrä, Kristiina, että nyt on aika isännän jäädä taloonsa. Muuten
pitäisi sinunkin ymmärtää se", sanoi hän Erlendille.

Mutta Erlend sivalsi häntä kynsille ja kannusti oritta eteenpäin, niin
että vanhus kompastui. Pari miestä juoksi paikalle. Erlend huusi:

"Menkää pois täältä! Teillä ei ole mitään tekemistä minun ja vaimoni
asioissa -- enkä minä ole talonpoika, että antaisin sitoa itseni
tarhaan kuin nauta seimeen. Jos en minä omista tätä taloa, niin ei
talokaan omista minua --!"

Kristiina kääntyi kokonaan mieheensä ja kirkui:

"Mene sitten! Mene, mene hornan haltuun, johon olet ajanut minutkin ja
viskannut kaiken, mitä olet omistanut ja saanut käsiisi --"

Mitä sitten tapahtui, kävi niin nopeasti, ettei kukaan oikein tajunnut
tai voinut ehkäistä. Tore Borghildinpoika ja muuan talonpoika
tarttuivat Kristiinaa käsivarsiin:

"Kristiina, älä puhu noin miehellesi nyt --"

Erlend ratsasti heitä kohti:

"Uskallatteko te koskea minun vaimooni --" Hän heilautti kirvestään
ja iski Tore Borghildinpoikaa. Isku sattui lapaluiden väliin, ja mies
suistui maahan. Erlend kohotti uudelleen kirveensä, mutta juuri kun
hän kohottautui jalustimissaan, syöksi muuan mies keihäänsä häneen: se
sattui häntä nivuksiin. Iskijä oli Tore Borghildinpojan poika.

Musta kavahti pystyyn ja kuopi etujaloillaan. Erlend puristi polvensa
sen kylkiin ja kumartui hiukan eteenpäin, samalla kun kiristi ohjakset
vasemman kätensä ympäri ja kohotti uudelleen kirveensä. Mutta hän
menetti melkein heti toisen jalustimensa, ja veri huppelehti koskena
hänen vasenta reittään pitkin. Joitakin nuolia ja heittokeihäitä viuhui
pihan yli -- Ulf ja pojat juoksivat rykelmään kirveet koholla ja miekat
paljaina -- silloin muuan mies keihästi oriin Erlendin alta, ja se
lysähti polvilleen hirnuen hurjasti ja kimakasti, niin että hevoset
tallissa vastasivat.

Erlend nousi seisomaan hajasäärin eläimen yli. Hän otti kiinni
Bjørgulfin olkapäästä ja astui syrjään. Gaute tuli luo ja tarttui
isäänsä toisesta kainalosta.

"Tappakaa se", sanoi hän hevosesta, joka oli nyt kierähtänyt
kyljelleen, makasi kaula pitkällä, verivaahtoa suupielissä, ja kuopi
valtavilla kavioillaan. Ulf Haldorinpoika lopetti sen.

Talonpojat olivat väistyneet syrjään. Kaksi miestä kantoi Tore
Borghildinpoikaa isännöitsijäntupaan päin, ja toinen piispan
asemiehistä talutti pois toveriaan, joka oli haavoittunut.

Kristiina oli laskenut alas Lauritsan, joka oli nyt tullut tajuihinsa.
He seisoivat pitäen kiinni toisistaan. Kristiina ei näyttänyt
käsittävän mitä oli tapahtunut -- se olikin käynyt niin nopeasti.

Pojat aikoivat taluttaa isän isoon rakennukseen päin, mutta silloin
sanoi Erlend:

"Minä en tahdo sinne -- en tahdo kuolla siellä missä Lauritsa kuoli --"

Kristiina juoksi esiin ja heitti käsivartensa miehensä kaulaan. Hänen
jäätyneet kasvonsa murtuivat itkuun, vääntyen niinkuin jää särkyy
kivenheitosta: "Erlend, Erlend!"

Erlend taivutti päätään, niin että hänen poskensa siveli Kristiinan
poskea, ja seisoi tuokion verran.

"Auttakaa minut vanhaan tupaan, pojat", sanoi Erlend. "Tahdon maata
siellä --"

Hätäpikaa saivat äiti ja pojat vuoteen laitetuksi kuntoon vanhaan
ylistupaan ja Erlendin riisutuksi. Kristiina sitoi hänen haavansa. Veri
pulppusi sysäyksittäin nivuksessa olevasta keihäänhaavasta, ja hän oli
saanut nuolenampuman alhaalle rinnan vasemmalle puolelle, mutta siitä
ei juossut paljon verta.

Erlend hiveli kädellään vaimonsa päätä:

"Minua sinä et taida voida parantaa, Kristiina-kultani --"

Kristiina nosti katseensa epätoivoisena -- syvä väristys karmi koko
hänen ruumistaan. Hän muisti, että samoin oli Simonkin sanonut -- ja
hänestä tuntui pahimmalta enteeltä, että Erlend nyt lausui samat sanat.

Erlend makasi sängyssä, tyynyillä ja pieluksilla korkealle tuettuna
ja vasen jalka ylös koukistettuna verenvuodon pysäyttämiseksi
nivushaavasta. Kristiina istui hänen ylitseen kumartuneena; silloin
Erlend tarttui hänen käteensä:

"Muistatko ensimmäistä yötä, jolloin nukuimme yhdessä tässä sängyssä,
kultaseni --? Minä en tiennyt, että sinä jo kannoit salaista surua,
jonka minä olin sinulle tuottanut. Eikä se ollut ensimmäinen suru, jota
sinun täytyi kantaa minun tähteni, Kristiina --"

Vaimo otti miehen käden molempiin omiinsa. Iho oli halkeillut, ja
piintynyttä mustaa oli kapeitten, uurteisten kynsien ympärillä ja
pitkien sormien joka nivelen poimuissa. Kristiina kohotti sen rintaansa
ja huuliaan vasten; hänen kyyneleensä kumpusivat sille.

"Miten kuumat sinun huulesi ovat", sanoi Erlend hiljaa. "Minä odotin ja
odotin sinua. Minä kaipasin niin kovasti. Viimein ajattelin, että minun
on taivuttava, tultava tänne sinun luoksesi, mutta sitten kuulin --.
Ajattelin, kun kuulin hänen kuolleen, että nyt oli kai liian myöhäistä
minun tulla luoksesi --"

Kristiina vastasi nyyhkyttäen:

"Minä odotin sinua vielä sittenkin, Erlend. Ajattelin, että kerran
täytyisi sinun toki tulla pojan haudalle."

"Silloin sinä et kai olisi ottanut minua vastaan ystävänäsi", sanoi
Erlend. "Ja Jumala tietää, ettei sinulla ollut syytäkään siihen. --
Sinä olit niin suloinen ja hempeä, Kristiina-kulta", kuiskasi hän ja
ummisti silmänsä.

Kristiina nyyhki hiljaa vaikeroiden.

"Nyt ei ole enää muuta", jatkoi mies äskeiseen tapaan, "kuin että
koetamme antaa anteeksi toisillemme kristittyjen aviopuolisoiden lailla
-- jos vain voit --"

"Erlend, Erlend --" Vaimo laskeutui miehen yli ja suuteli hänen
valkoisia kasvojaan. "Sinun ei pidä puhua niin paljon, Erlend-kulta --"

"Minun täytynee kiirehtiä sanoakseni mitä on sanottavaa", vastasi mies.
"Missä on Naakkve?" kysyi hän levottomana.

Vastattiin, että heti eilen illalla, kun Naakkve kuuli nuoren veljensä
lähteneen ratsastamaan Sundbuhun, oli hän lähtenyt jäljestä niin kovaa
kuin hevosen jaloista lähti. Hän kai oli nyt aivan poissa suunniltaan,
kun ei ollut löytänyt poikaa. Erlend huokasi ja siirteli rauhattomana
käsiään peitteellä.

Kotona olevat kuusi poikaa astuivat hänen vuoteensa viereen.

"Niin, minä en laittanut teille hyviä oloja, poikani", lausui isä.
Häntä alkoi ry'ittää, hän yski harvaan ja varovasti -- veristä
vaahtoa tihkui hänen huulilleen yskiessä. Kristiina pyyhki sen pois
pääliinallaan. Erlend makasi hetkisen hiljaa:

"Sen te saatte nyt antaa minulle anteeksi, jos mielestänne voitte sen
tehdä. Älkää koskaan unohtako, hyvät pojat, että äitinne on taistellut
teidän puolestanne joka päivä kaikkina vuosina, jotka hän ja minä
olemme olleet yhdessä -- ei ole välillämme ollut koskaan muuta epäsopua
kuin minun aiheuttamaani, kun katsoin liian vähän teidän etuanne --
mutta hän rakasti teitä enemmän kuin omaa henkeänsä --"

"Me emme unohda", vastasi Gaute itkien, "että te, isä, olette meidän
silmissämme aina ollut kaikkein urhein mies ja uljain päällikkö.
Ylpeitä olemme olleet siitä, että olemme teidän poikianne, yhtä hyvin
kovan onnen kohdatessa teitä kuin menestyksenne päivinä."

"Sinä puhut ymmärryksesi mukaan", vastasi Erlend; hän naurahti pientä,
haurasta, yskäistä naurua, "älkääkä tehkö äidillenne sitä surua, että
tulette minuun -- hänellä on ollut tarpeeksi kiusaa siitä pitäen kun
hän sai minut --"

"Erlend, Erlend", nyyhkytti Kristiina.

Pojat suutelivat isäänsä kädelle ja poskelle, menivät itkien pois ja
istuutuivat seinän viereen. Gaute otti Munania olkapäästä ja veti
hänet itseään vasten; kaksoset istuivat käsikkäin. Erlend pani jälleen
kätensä Kristiinan käteen. Hänen kätensä oli kylmä; silloin Kristiina
veti peitteet aivan hänen leukaansa asti, mutta piti Erlendin kättä
omassaan yhä edelleen peitteen alla.

"Erlend", sanoi hän itkien, "Jumala armahtakoon meitä -- me saamme nyt
lähettää noutamaan sinulle pappia --"

"Niin", sanoi Erlend heikosti. "Joku saa ratsastaa Dovreen noutamaan
Sira Guttormia, minun omaa kirkkoherraani --"

"Erlend -- hän ei ehdi tulla ajoissa", sanoi Kristiina kauhistuneena.

"Ehtii", lausui Erlend kiivaasti. "Jos Jumala vain tahtoo suoda minulle
-- sillä minä en tahdo ottaa viimeistä palvelusta tuolta papilta, joka
on levittänyt juorua sinusta --"

"Erlend -- Jeesuksen tähden -- sinä et saa puhua noin --"

Ulf Haldorinpoika astui esiin ja kumartui kuolevan yli:

"Minä, Erlend, ratsastan Dovreen --"

"Muistatko, Ulf", sanoi Erlend; hänen äänensä alkoi nyt käydä heikoksi
ja epäselväksi, "sitä aikaa, kun lähdimme Hestnæsistä, sinä ja minä
--" Hän naurahti. "Minähän lupasin seisoa aina rinnallasi täysin
uskollisena sukulaisenasi. Jumala paratkoon, sukulaiseni, -- useimmiten
en minä, vaan sinä, olet osoittanut sukulaisuskollisuutta, Ulf-ystäväni
-- meistä kahdesta. Sinä saat -- ottaa kiitokseni -- ystävä --"

Ulf kumartui ja suuteli toisen verisiä huulia:

"Itsellesi kiitokset, Erlend Nikulauksenpoika --"

Hän sytytti kynttilän, asetti sen kuolevan vuoteen lähelle ja meni ulos.

Erlendin silmät olivat jälleen painuneet kiinni. Kristiina istui
tuijottaen hänen valkoisiin kasvoihinsa -- hän siveli niitä silloin
tällöin. Hänestä näytti, että Erlend alkoi painua kuolemaa kohti.

"Erlend", pyysi hän hiljaa. "Jeesuksen tähden -- anna meidän noutaa
Sira Solmund luoksesi. Jumala on Jumala, mikä pappi hänet tuokin
luoksemme --"

"Ei!" Mies nousi istumaan vuoteessaan, niin että peitteet valahtivat
alas hänen paljaalta, keltaiselta ruumiiltaan. Rinnalla ja vatsalla
olevat siteet värjäytyivät uudelleen helakanpunaisiin läikkiin
esiin pursuavasta tuoreesta verestä. "Syntinen mies minä olen --
Jumala olkoon minulle armollinen laupeudessaan, niin paljon kuin hän
tahtoo suoda minulle, mutta minä tunnen --" Hän hervahti taaksepäin
pieluksille ja kuiskasi miltei kuulumattomasti: "En elä kyllin kauan
tullakseni -- niin vanhaksi -- ja niin hurskaaksi -- että voisin olla
rauhallisena -- samassa huoneessa sen kanssa, joka on valehdellut
sinusta --"

"Erlend, Erlend --. ajattele sieluasi!"

Mies pudisti päätään pieluksilla. Hänen silmäluomensa olivat jälleen
painuneet kiinni.

"Erlend!" Kristiina löi kätensä yhteen parahtaen tuskaisesti ankarassa
hädässä. "Erlend -- etkö sitten käsitä, että kun sinä kohtelit minua
niin, täytyi sellaisia puheita syntyä!"

Erlend aukaisi suuret silmänsä. Hänen huulensa olivat sinisen kalpeat
-- mutta heijastus hänen nuorekkaasta hymystään häivähti riutuneille
kasvoille:

"Suutele minua, Kristiina", kuiskasi hän. Hänen äänessään oli naurun
häive. "On kai ollut liian paljon muuta sinun ja minun välillä -- kuin
kristillisyyttä ja avioliittoa -- että voisimme helposti -- antaa
anteeksi toisillemme -- niinkuin kristityt aviokumppanit --"

Kristiina huusi huutamistaan miehensä nimeä, mutta Erlend makasi
silmät ummessa, kalpeana kuin vastahalkaistu puu harmaiden hiuksiensa
peitossa. Vähän verta norui suupielistä, Kristiina pyyhki sen pois
ja rukoili häntä kuiskaten -- liikkuessaan hän tunsi vaatteittensa
takertuvan kiinni kylminä ja märkinä verestä, johon hän oli tahrautunut
taluttaessaan Erlendiä sisään ja laittaessaan häntä vuoteeseen.
Väliin korisi hiukan Erlendin rinnassa, ja hänen näytti olevan vaikea
hengittää -- mutta hän ei kuullut enää eikä varmaan tajunnutkaan mitään
vaipuessaan tasaisesti ja varmasti kuolemanhorrokseen --.

       *       *       *       *       *

Ylistuvan ovi avautui äkkiä; Naakkve juoksi sisään, heittäytyi maahan
vuoteen eteen, tarttui isän käteen kutsuen häntä ääneen --

Häntä seurasi pitkä ja tukeva, matkaviittaan pukeutunut herra. Hän
kumarsi Kristiinalle:

"Jos olisin tiennyt, sukulaisnaiseni, että te tarvitsitte apua
sukulaisiltanne --" Hän keskeytti nähdessään, että mies teki kuolemaa,
teki ristinmerkin ja poistui huoneen etäisimpään soppeen. Hiljaa alkoi
Sundbun ritari lukea rukousta kuolevan puolesta, mutta Kristiina ei
näyttänyt edes huomanneen Sigurd-herran tuloa.

Naakkve oli polvillaan vuoteen yli kumartuneena:

"Isä! Isä! Etkö tunne minua enää, isä!" Hän siirsi kasvonsa sille
Erlendin kädelle, jota Kristiina piti; nuorukaisen kyyneleet ja
suudelmat satoivat molempien vanhempien käsille.

Kristiina sysäsi hiukan pojan päätä -- ikään kuin puoleksi heräten:

"Sinä häiritset meitä", sanoi hän kärsimättömästi, "mene pois tästä --"

Naakkve kohottautui pystyyn polvillaan:

"Poisko --? Äiti?"

"Niin -- istu tuonne veljiesi luo --"

Naakkve kohotti nuoret kasvonsa -- itkusta märät, surusta vääntyneet --
mutta äidin silmät eivät nähneet mitään. Silloin hän meni penkin luo,
missä muut kuusi veljeä jo istuivat. Kristiina ei sitä huomannut -- hän
tuijotti vain suurin, hämmentynein silmin Erlendin kasvoihin, jotka nyt
loistivat lumivalkoisina kynttilänvalossa.

Hetken kuluttua avautui ovi jälleen. Kynttilöiden ja kilisevien
hopeatiu'uin seurasi pari teiniä ja pappi Halvard-piispaa huoneeseen.
Ulf Haldorinpoika tuli sisään viimeisenä. Erlendin pojat ja
Sigurd-herra nousivat ja lankesivat polvilleen Herran ruumiin edessä.
Mutta Kristiina kohotti vain vähän päätään -- hän käänsi tuokioksi
tulijoihin päin itkettyneet silmänsä, jotka eivät nähneet mitään.
Sitten hän laskeutui jälleen, niinkuin oli ollutkin, suulleen Erlendin
ruumiin yli.



III

RISTI



I


Kaikki tulet palavat viimein loppuun.

Tuli aika, jolloin nämä Simon Darren sanat kaikuivat jälleen Kristiinan
sydämessä.

Oli neljäs kesä Erlend Nikulauksenpojan kuoleman jälkeen, ja
poikaparvesta olivat vain Gaute ja Lauritsa jäljellä äidin luona
Jørundgaardissa.

Kaksi vuotta aikaisemmin oli vanha paja palanut, ja Gaute rakensi
uuden kartanosta pohjoiseen valtatielle päin. Vanha paja oli ollut
rakennusten eteläpuolella joelle päin, matalassa maan notkelmassa
Jørundinkummun ja joidenkin valtavien kiviraunioiden välissä, jotka
tarinain mukaan oli muinoin raivattu peltotilkuista. Melkein joka vuosi
kevättulvan aikaan nousi vesi aivan liki pajaa.

Nyt ei sorasta pistänyt enää esiin muuta kuin halkeilleet, raskaat
laakakivet, jotka osoittivat entistä oven paikkaa, ynnä muurattu
tulisija. Hieno ja pehmeä, kirkkaanviheriä ruoho orasti nyt mustasta
hiilikamarasta.

Kristiina Lauritsantyttärellä oli pellavamaa tänä vuonna vanhan
pajanpaikan lähellä; Gaute tahtoi kasvattaa viljaa lähempänä taloa
olevilla saroilla, mihin Jørundgaardin emäntien oli ikimuistoisista
ajoista saakka ollut tapana kylvää pellavaa ja istuttaa sipulia. Ja
Kristiinalla oli usein asiaa tälle nurkalle muutenkin kuin pellavaansa
katsomaan. Torstai-iltaisin hän toi olut- ja ruoka-antimensa
kummussa makaavalle isännälle; valoisina kesäiltoina saattoi silloin
niityllä oleva yksinäinen tulisija näyttää ikään kuin jonkinlaiselta
pakanalliselta alttarilta, häämöttäessään siinä ruohikossa
harmaanvalkoisena ja paikoin noen mustuttamana. Paahteisina, kuumina
kesäpäivinä hän meni koreineen kivirauniolle keskipäivän aikaan
poimimaan vaaraimia tai kokoamaan horsmanlehtiä, joista saattoi laittaa
hyvää rauhoittavaa juomaa kuumetautiin.

Viimeiset helkähdykset kirkonkellojen puolipäivätervehdyksestä
Jumalan äidille häipyivät tunturien väliseen valontäyttämään ilmaan.
Tienoo tuntui paneutuvan lepoon tulisen, kirkkaan päivänpaisteen
uuvuttamana. Aina kasteisesta aamunkoitosta asti oli viikatteiden
laulua kukkaniityillä, sierojen kahnutusta rautaa vasten ja ihmisäänien
huutelua kajahdellut taloista läheltä ja kaukaa. Nyt vaikenivat kaikki
työ touhun äänet; puolipäivälepo alkoi. Kristiina istui rauniossa ja
kuunteli. Vain virrankohinaa kuului nyt, ja lehdet kahisivat hiukan
lehdossa; hienonhienoa rapinaa ja hiljaista kärpästen surinaa niityltä,
yksinäisen kotilehmän kellon kalahtelua jostakin kaukaa. Lintu lentää
liipotti, nopeaan ja äänettömänä, pitkin lepikon laitaa, toinen lintu
lennähti ylös niityn mättäiköstä ja pyrähti visertää lirauttaen vähän
matkan päähän ohdakkeen varteen.

Mutta rinteellä liukuvat siniset varjot, tunturin reunan takaa
kumpuilevat, kesätaivaan sineen sulavat poutapilvet, Laagenin veden
kimallus puiden takana, päivänpaisteen valkoinen välke lehvillä --
kaikki tämä tunkeutui hänen tajuntaansa enemmän sisäiseen korvaan
erottuvina hiljaisuuden ääninä kuin silmien näkyinä. Pääliina vedettynä
otsalle suojaksi auringonpaisteelta istui Kristiina kuunnellen valon ja
varjojen leikkiä laakson yllä.

-- Kaikki tulet palavat viimein loppuun --.

Lepikossa pitkin vesiperäistä joenrantaa kiilui lähteensilmäkkeitä
pimennossa tiheiden pajupensaiden välissä. Siellä kasvoi saraa ja
niittyvillamättäitä, mutta tiheinä mattoina rehotti kurjenjalka
harmaanvihreine viisisormisine lehtineen ja punaruskeine kukkineen.
Kristiina oli poiminut niitä aimo kantamuksen. Hän oli usein miettinyt,
eikö tällä yrtillä olisi hyödyllistä voimaa: hän oli kuivannut sitä ja
kiehuttanut sitä ja hautonut oluessa ja simassa. Mutta se ei näyttänyt
kelpaavan mihinkään. Kuitenkaan ei Kristiina voinut koskaan olla
menemättä rantarämeelle ja kastelematta kenkiään niitä kerätessään.

Nyt hän nyppi kaikki lehdet varsista ja palmikoi seppeleen tummista
kukkalatvoista. Ne muistuttivat väriltään sekä punaista viiniä että
ruskeaa simaa, olivat pohjalta punaisen hedekimpun alta kosteita ikään
kuin medestä. Kesäisin solmi Kristiina seppeleen ylhäällä isossa
ylistuvassa olevalle Neitsyt Maarian kuvalle -- sellainen oli tapa
etelämaissa, niin hän oli kuullut papeilta, jotka olivat olleet siellä.

Muuten ei hänellä nyt ollut ketään, kelle laittaa seppeleitä. Tässä
laaksossa ei nuorilla miehillä ollut tapana seppelöidä päätään
lähtiessään karkeloihin kisaniitylle. Trøndelageniin olivat jostakin
henkivartiopalveluksista kotiin palanneet miehet tuoneet tämän tavan.
Äiti ajatteli, että tämä paksu mustanpunainen seppele somistaisi hyvin
kauniisti Gauten vaaleita kasvoja ja kullankeltaista tukkaa -- tai
Lauritsan pähkinänruskeaa harjaa.

-- Kokonainen iankaikkisuus oli siitä ajasta, jolloin hänellä oli
ollut tapana mennä hoitajanaisineen ja pikkupoikineen Husabyn lähellä
olevaan karjahakaan pitkinä kesäisinä poutapäivinä. Silloin eivät hän
ja Frida voineet saada valmiiksi seppeleitä kyllin nopeasti noille
kaikille maltittomille pikku pojille. Hän muisti kantaneensa Lauritsaa
vielä rinnoillaan, mutta Ivarin ja Skulen mielestä rintalapsenkin piti
saada seppele -- sen pitäisi olla hyvin pienistä kukista, tuumivat
nelivuotiaat --.

Nyt hänellä oli vain aikuisia lapsia.

Nuori Lauritsa oli viidentoista vuoden vanha; häntä ei kai vielä olisi
voinut laskea täysikasvuiseksi. Mutta äiti oli vähitellen tullut
huomaamaan, että tämä poika oli hänelle etäisin kaikista lapsista.
Lauritsa ei pysytellyt hänestä loitolla tahallaan, niinkuin Bjørgulf
oli tehnyt, eikä hän ollut umpimielinen tai ainakaan näyttänyt
sellaiselta, kuten sokea poika. Mutta hän oli varmasti kuitenkin paljon
vaiteliaampi luonteeltaan -- kukaan ei vain ollut kiinnittänyt siihen
huomiota silloin kun kaikki veljekset olivat kotona: hän oli vaalea ja
terve, näytti aina iloiselta ja hyväntahtoiselta, ja kaikki pitivät
tuosta ystävällisestä lapsesta tulematta ajatelleeksi, että Lauritsa
melkein aina kulki yksin ja vaiti.

Häntä pidettiin kauneimpana kaikista Jørundgaardin Kristiinan
kauniista pojista. Äidistä tuntui aina, että, se, jota hän juuri sillä
hetkellä ajatteli, oli miltei kaunein, mutta hänkin tunsi, kuinka
Lauritsa Erlendinpojasta näytti säteilevän ikään kuin valaiseva hohde.
Hänen vaaleanruskea tukkansa ja omenanraikkaat poskensa olivat kuin
kullatut, auringonpaisteen kyllästämät; myös hänen suuret tummanharmaat
silmänsäkin näyttivät olevan sirotellut täyteen pieniä keltaisia
kipinöitä -- hän muistutti hyvin paljon Kristiinaa itseänsä sellaisena
kuin hän oli ollut nuorena; äidin vaalea hehkeys oli hänessä ikään kuin
päivetyksen valelema. Ja hän oli iso ja vahva ikäisekseen, pystyvä
ja ripeä kaikessa työssä mihin hänet pantiin, kuuliainen äidilleen
ja vanhemmille veljilleen, iloinen, siivo ja mukautuvainen. Mutta
kuitenkin oli hänessä tuo omituinen etäinen sävy.

Talvi-iltoina, kun talonväki kokoontui kutomatupaan ja lyhensi
aikaa leikinlaskulla ja juttelulla, itsekunkin askarrellessa oman
työnsä ääressä, istui Lauritsa ihan kuin uneksien. Monena kesäiltana
talon päivätyön päätyttyä meni Kristiina ulos ja istuutui pojan luo
tämän loikoessa nurmikolla pihkaa pureksien tai suolaheinänkortta
suupielessään vatvoen. Hän katsoi pojan silmiä puhutellessaan tätä --
oli ikään kuin poika olisi palauttanut ajatuksensa jostakin kaukaa.
Sitten hän hymyili suoraan äitiään kohti, vastasi hänelle selvästi
ja järkevästi; usein he saattoivat istua kahden ulkona tantereella
tuntikaudet puhellen keskenään ystävällisesti ja leppoisasti. Mutta
kohta kun Kristiina nousi lähteäkseen sisään, oli ikään kuin Lauritsa
olisi kääntynyt ajatuksineen jälleen harhailemaan kaukaisuuksissa.

Eikä Kristiina voinut mitenkään päästä selville, mitä poika oikein
niin syvästi mietti. Lauritsa oli varsin ketterä urheilussa ja
aseidenkäytössä -- mutta kuitenkin hän oli paljon vähemmän innostunut
sellaiseen kuin Kristiinan muut pojat olivat olleet, eikä hän koskaan
samoillut yksinään pyyntimatkoilla, vaikka tulikin iloiseksi, kun
Gaute pyysi häntä mukaansa metsästämään. Vielä ainakaan tuo kaunis
nuorukainen ei näyttänyt huomaavan, että naiset katselivat häntä hellin
silmin. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua kirjaoppiin, ja puheet
vanhempien veljien luostariinmenoaikeista eivät näyttäneet paljoakaan
kiinnittävän nuorimman mieltä. Kristiina ei voinut mistään päättää
pojan ajatelleen tulevaisuudestaan muuta kuin että hän yhä edelleen
oleksisi aikojaan täällä kotona ja auttaisi Gautea talonhoidossa,
samoin kuin nytkin.

Toisinaan tuntui Kristiinasta, että Lauritsa muistutti hiukan isäänsä
tuolla omituisella hajamielisellä olemuksellaan -- mutta Erlendin
pehmeä, ponneton luonteenlaatu oli vaihdellut huiman raisuuden kanssa,
eikä Lauritsalla ollut vähääkään isän jyrkkää kiivautta. Erlend ei
ollut milloinkaan ollut niin kaukana kaikesta siitä, mitä hänen
ympärillään liikkui --

       *       *       *       *       *

Lauritsa oli nyt nuorin. Munan oli nukkunut jo kauan ylhäällä
hautamäellä isänsä ja pikkuveljen rinnalla. Hän kuoli varhain keväällä
vuotta myöhemmin kuin Erlend oli saanut surmansa.

Leski oli kulkenut miehensä kuoleman jälkeen niinkuin ei olisi
kuullut eikä nähnyt. Enemmän kuin surua ja tuskaa hän tunsi
kohmettavaa kylmyyttä ja tunteetonta voipumusta koko ruumiissaan ja
sielussaan, ikään kuin olisi itsekin vuotanut vertaan kuiviin miehensä
kuolinhaavoista.

Koko hänen elämänsä oli ollut hänen miehensä sylissä siitä
kohtalokkaasta keskipäivän hetkestä saakka Skogin niittyladossa,
jolloin hän oli ensi kerran antautunut kokonaan Erlend
Nikulauksenpojalle. Silloin hän oli ollut niin nuori ja kokematon;
ei ollut tajunnut tekemästään enempää kuin että koetti salata, että
häntä olisi lähinnä itkettänyt Erlendin hänelle tuottama tuska; mutta
sittenkin hän hymyili, sillä hän uskoi antaneensa rakastajalleen
kalleimman lahjan. Ja olkoonpa se ollut hyvä lahja tai ei -- hän
oli antanut Erlendille itsensä, kokonaan ja ainiaaksi. Jumala oli
laupeudessaan koristanut kauneudella ja terveydellä hänen neitseellisen
elämänsä antaessaan hänen syntyä turvattuun ja kunnialliseen
elämäntilaan, jota hänen vanhempansa olivat suojanneet kaikkina niinä
vuosina, joina he olivat kasvattaneet häntä hellän ankarasti --
molemmin käsin oli Kristiina antanut kaikki Erlendille, ja sen jälkeen
hän oli elänyt tämän syleilyssä.

Niin monet kerrat hän oli sitä seuranneina vuosina ottanut vastaan
Erlendin hyväilyt kovana ja kylmänä vihasta ja mukautunut kuuliaisesti
miehensä tahtoon, vaikka hänestä oli tuntunutkin kuin täytyisi hänen
menehtyä väsymyksen näännyttämänä. Jonkinlaista kiukkuista iloa tuntien
hän oli ajatellut nähdessään Erlendin kauniit kasvot ja terveen,
kauniin ruumiin, että tuo ei enää voinut häntä sokaista näkemästä
miehen sydäntä. Niin, Erlend oli yhtä nuori ja yhtä kaunis; yhä hän
saattoi riehahtaa yhtä kuumaan kiihkoon hyväilyissään kuin silloin,
kun Kristiina oli nuori. Mutta hän, Kristiina, oli vanhentunut, niin
hän ajatteli ja tunsi kuin ylpeyden ja voitonriemun huumausta siitä.
Helppoahan on pysyä nuorena sen, joka ei koskaan ota oppiakseen,
joka ei viitsi soveltautua olosuhteiden mukaan eikä viitsi taistella
pakottaakseen olosuhteet mukautumaan miehen tahtoon.

Mutta silloinkin kun hän otti vastaan Erlendin suutelot tiukasti
suljetuin huulin ja kääntyi koko olemuksellaan hänestä pois
taistellakseen poikiensa tulevaisuuden puolesta, hän aavisti
antautuvansa tähänkin työhön sillä kuumalla hehkulla, jonka mies kerran
oli sytyttänyt hänen vereensä. Vuodet olivat viilentäneet häntä,
luuli hän, sillä hän ei kuumennut enää silloin, kun Erlendin silmiin
syttyi tuo entinen kiilto ja hänen ääneensä se syvä sointu, jotka
olivat saaneet hänet hiukenemaan, tahdottomana ja onnesta raukeana
ensi aikoina, jolloin hän oli tuntenut Erlendin. Mutta samoin kuin hän
silloin oli ikävöinyt saada virkistää eron vaikeutta ja tuskallisuutta
kohtauksessa Erlendin kanssa, samoin ikävöi hän nyt syvästi ja
palavasti päämäärää, joka oli saavutettu sitten kun hän kerran, pitkän
pitkien aikojen perästä, istuisi valkohapsisena eukkona ja näkisi
poikansa hyvissä oloissa ja turvattuina. Erlendin poikien vuoksi hän
nyt kärsi entistä ahdistusta edessäolevasta epävarmuudesta. Yhä kidutti
häntä kaipuu, joka oli kuin nälkä ja polttava jano -- hänen täytyi
saada nähdä poikiensa menestyvän.

Ja samoin kuin hän ensiksi oli antautunut Erlendille, samoin hän nyt
antautui sille maailmalle, joka oli versonut heidän yhdyselämänsä
ympärille --; heittäytyi tyydyttämään jokaista kohtaavaa vaatimusta,
joka oli täytettävä, tarjoutui jokaiseen työhön, joka oli suoritettava
Erlendin ja hänen lapsiensa viihtymyksen turvaamiseksi. Puolittain
käsitti vaimo itsekin elävänsä Erlendin kanssa, kun hän Husabyssä
asuessaan pohti yhdessä heidän pappinsa kanssa miehen arkussa olevia
kirjeitä, kun hän puheli miehensä torpparien ja työläisten kanssa,
hääri piikojensa kanssa aitoissa ja kodassa, istui hevoshaassa
hoitajanaisten kanssa paimentamassa lapsiaan poutaisena kesäpäivänä.
Hän aavisti itsekin, että hän kohdisti vihansa Erlendiin, kun jokin
kävi talossa hullusti ja kun lapset tekivät vasten äidin tahtoa,
Erlendiä kohti virtasi hänen ilonsa, kun saatiin heinät kuivina
korjuuseen kesällä ja runsaasti viljaa syksyllä, kun vasikat
menestyivät ja kun hän kuuli poikiensa kirmailevan ja nauravan pihalla.
Hänen sydämensä pohjukassa hehkui salaa, että hän oli Erlendin, kun
hän laski valmiina kädestään viimeisen kaikille seitsemälle pojalleen
ompelemistaan pyhäpuvuista ja seisoi riemumielin katselemassa
valmistuneen talventyönsä kaunista kasaa. Erlendiin hän oli kyllästynyt
ja väsynyt, kun kevätiltana palasi joelta piikoineen -- he olivat
pesseet viime keritsemisen villat, keittäneet vettä rannalla olevassa
padassa, huuhdelleet joessa -- ja emäntä itse oli lanteiltaan kuin
piesty, käsivarret pitkälle ylös mustina talista, lampaan haju ja
rasvainen lika tunkeutuneena läpi vaatteiden, niin että hänestä tuntui
kuin ei hänen ruumiinsa voisi tulla puhtaaksi kolmellakaan kylvyllä.

Ja nyt, kun Erlend oli poissa, tuntui leskestä, ettei hän nähnyt
elämänsä levottomalla touhulla enää olevan mitään tarkoitusta. Erlend
oli kaatunut, ja silloin täytyi hänenkin kuolla kuin puu, jonka juuret
on katkaistu. Ne nuoret vesat, jotka olivat puhjenneet esiin hänen
helmansa ympärille, ne saivat nyt versoa omilla juurillaan. Ne olivat
kyllin vanhoja hoitaakseen kukin oman kohtalonsa. Ohimennen välähti
Kristiinan mieleen: -- jos hän olisi käsittänyt sen ennemmin, silloin
kun Erlend sen sanoi. Varjomaisia kuvia elämästä Erlendin kanssa
ylhäällä tunturitalossa liukui hänen sielunsa läpi -- he molemmat
nuortuneina pikku lapsi välissään. Mutta ei hän silti katunut tai
surrut. Itse hän ei ollut voinut erottaa elämäänsä poikien elämästä,
nyt tulisi kuolema pian heidät erottamaan, sillä ilman Erlendiä ei
hänellä ollut elinvoimaa. Kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi
tapahtumaan, oli säädetty -- kaikki tapahtuu niinkuin säädetty oli.

       *       *       *       *       *

Hänen hiuksensa ja hipiänsä harmaantuivat, hän viitsi tuskin siistiä
itseään tai panna vaatteitaan kunnollisesti ylleen. Öisin hän makasi
ajatellen elämäänsä Erlendin kanssa, päivin hän kulki kuin unessa, ei
puhunut koskaan kysymättä kenellekään, ei näyttänyt edes kuulevan, kun
pikku pojat puhuivat hänelle. Tuo toimelias ja vireä nainen ei kajonnut
käsillään mihinkään työhön. Rakkaus oli ollut kaiken hänen ajallisen
aherruksensa takana -- Erlend ei ollut siitä paljoakaan välittänyt; hän
ei ollut halunnut sen kaltaista rakkautta. Mutta Kristiina ei voinut
sitä auttaa; hänen luonnossaan oli rakastaa sillä tavoin uurastaen ja
huolehtien.

Hän näytti olevan solumassa kuolemanhorrosta kohti. Silloin tuli
seudulle kulkutauti kaataen hänen poikansa sairasvuoteelle, ja äiti
heräsi.

Tauti oli vaarallisempi aikuisille kuin lapsille. Ivariin se tarttui
niin ankarana, ettei kukaan odottanut hänen jäävän eloon. Poika
sai kuumeessa jättiläisvoimat, hän karjui, tahtoi nousta ylös ja
ottaa aseensa -- isän kuolema näytti kajastelevan hänen mielessään.
Hädin tuskin saivat Naakkve ja Bjørgulf hänet hillityksi. Sitten
joutui myös Bjørgulf vuoteeseen. Lauritsan kasvot olivat turvonneet
tuntemattomiksi, silmät kiiluivat elottomasti kahdessa kapeassa raossa
-- ikään kuin loppuun palamaisillaan kovassa kuumeessa.

Äiti valvoi ylistuvassa näiden kolmen luona. Naakkve ja Gaute olivat
sairastaneet tämän taudin pieninä, ja Skule oli paljon vähemmän sairas
kuin toiset veljet, Frida hoiti häntä ja Munania alhaalla tuvassa.
Ei kukaan luullut Munanilla olevan mitään vaaraa, mutta hän ei ollut
koskaan ollut vahva, ja eräänä iltana, kun he luulivat hänet melkein
terveeksi, hän vaipui äkkiä tainnoksiin. Frida ehti juuri parahiksi
ilmoittaa äidille -- Kristiina juoksi alas, ja kohta sen jälkeen veti
Munan viimeisen henkäyksensä hänen sylissään.

Lapsen kuolema herätti hänet uuteen, täysin valveutuneeseen epätoivoon.
Hänen raju surunsa pikkulapsen vuoksi, joka vaipui kuolemaan äidin
rinnoilta, oli ollut ikään kuin kaikkien surmattujen onnenunelmien
muiston ruskotuksen värittämä. Oman sydämen myrsky piti Kristiinaa
pystyssä silloin. Ja tuo äärimmäinen jännitys, joka päättyi
siihen, että hän näki miehensä surmattavan silmäinsä edessä, jätti
jälkeensä sellaisen sielun uupumuksen, että hän itse uskoi varmasti
kuolevansa pian suruun Erlendin vuoksi. Mutta tämä varmuus tylsytti
tuskan tutkaimen. Hän tunsi hämärän ja varjon tihenevän ympärillään
odottaessaan oven avautuvan hänellekin --.

Munanin pienen ruumiin ääressä äiti seisoi valveutuneena ja harmaana.
Tuo kaunis suloinen pikku poika oli ollut hänen pienimpänään niin monta
vuotta, viimeisenä lapsukaisena, jota hän vielä uskalsi hellitellä
ja jolle hän saattoi nauraa silloin kun hänen olisi pitänyt olla
ankara ja totinen ja ojentaa poikaansa tämän pienistä pahanteoista ja
ajattelemattomuuksista. Ja Munan oli ollut niin hellä ja kiintynyt
äitiinsä. Tuska viilsi häntä syvään -- niin lujasti kiinni hän oli
vielä elämässä, niin helposti kuin hän luuli ei nainen voinut kuolla
ammennettuaan elonvertansa niin moniin uusiin nuoriin sydämiin.

Kylmän, kipeän epätoivon vallassa hän kulki ruumisoljilla makaavan
lapsen ja sairaiden poikien väliä. Munan makasi vanhassa tuvassa,
missä aikaisemmin pikku lapsi ja sitten isä olivat maanneet -- kolme
ruumista hänen talossaan vajaan vuoden aikana. Ahdistuksen kuristamin
sydämin, mutta jäykkänä ja mykkänä hän odotti seuraavan kuolemaa --
hän odotti sitä kuin väistämätöntä kohtaloa. Hän ei ollut koskaan
ymmärtänyt tarpeeksi mitä oli saanut, kun Jumala antoi hänelle niin
monta lasta. Ja pahinta oli, että hän tavallaan oli ymmärtänyt. Mutta
hän oli ajatellut enemmän vaivoja, ahdistusta ja taistelua -- vaikka
olikin saanut oppia yhä uudelleen kaipauksesta, aina kun joku lapsi
kasvoi pois hänen helmastaan, ja riemusta, aina kun uusi lepäsi hänen
rinnoillaan -- että ilo oli sanomattoman paljoa suurempi kuin vaivat
ja tuska. Hän oli napissut siitä että hänen lastensa isä oli niin
epävakainen mies ja ajatteli niin vähän jälkeen jäävää sukuaan. Hän
unohti aina, ettei Erlend ollut ollut toisenlainen silloinkaan, kun
hän, Kristiina, itse rikkoi Jumalan käskyä ja polki omaa sukuaan
saadakseen hänet.

Nyt oli Erlend kaatunut pois hänen rinnaltaan. Ja nyt hän odotti
saavansa nähdä poikiensa kuolevan toisen toisensa jälkeen. Ehkä hän
joutuisi lopulta istumaan jälleen lapsettomana äitinä.

Oli niin paljon sellaista, mitä hän tosin oli nähnyt ennenkin, mutta
mitä hän ei ollut paljon ajatellut siihen aikaan kun näki maailman
ikään kuin omansa ja Erlendin rakkauden usvan läpi. Hän oli kyllä
käsittänyt, että Naakkve otti vakavalta kannalta sen, että hän oli
esikoinen ja velvollinen olemaan veljesparvensa päänä ja esimiehenä.
Hän oli myös nähnyt Naakkven olevan hyvin kiintyneen Munaniin.
Kuitenkin hän hätkähti kuin jotakin odottamatonta nähdessään vanhimman
veljen kiihkeän surun nuorimman kuolemasta.

Mutta muut pojat paranivat, vaikka se kestikin pitkän aikaa.
Pääsiäisenä hän saattoi mennä kirkkoon neljä poikaa mukanaan, mutta
Bjørgulf oli vielä makuulla ja Ivar oli liian heikko mennäkseen ulos
huoneesta. Lauritsa oli kasvanut paljon pituutta sairasvuoteella
maatessaan, ja muutenkin tuntui siltä kuin tämän puolenvuoden
tapahtumat olisivat vieneet hänet pitkän matkaa edelle iästään.

Silloin tuntui Kristiinasta, että hän oli nyt vanha nainen. Hänen
mielestään saattoi nainen olla nuori niin kauan kuin hänellä on pieniä
lapsia, jotka nukkuvat hänen käsivarrellaan öisin, leikkivät äidin
ympärillä päivin ja vaativat hänen huolenpitoaan ympäri vuorokauden.
Kun lapset ovat kasvaneet äidistä eroon, on äiti vanha nainen.

Hänen uusi lankonsa Jammælt Halvardinpoika puhui hänelle, että
Erlendinpojat olivat kovin nuoria, ja itse oli Kristiina vain vähän
yli neljänkymmenen; hän tulisi tietenkin pian huomaamaan, että hänen
täytyi mennä uusiin naimisiin; hän tarvitsi miehen, joka voisi auttaa
häntä talon hoidossa ja nuorempien poikien kasvattamisessa. Jammælt
mainitsi useita kunnon miehiä, jotka hänen mielestään voisivat soveltua
puolisoksi Kristiinalle -- Kristiina saisi kyläillä heidän luonaan
Ælinissä syksyllä, ja Jammælt pitäisi huolen siitä, että hän saisi
tavata heitä, ja sitten he voisivat puhua lähemmin näistä asioista.

Kristiina hymyili vaisusti. Niin -- hän oli vain neljänkymmenen vuoden
vanha. Jos hän olisi kuullut jostakin toisesta naisesta, joka oli
joutunut leskeksi yhtä nuorena, joukko kasvavia lapsia ympärillään,
hän olisi sanonut samaa kuin Jammælt -- että hänen oli mentävä uusiin
naimisiin, etsittävä tukea uudelta mieheltä ja että hän saattoi antaa
tälle vielä useita lapsia. Mutta hän itse ei tahtonut --.

Kohta pääsiäispyhien jälkeen tuli Ælinin Jammælt Jørundgaardiin; se
oli toinen kerta, jolloin Kristiina tapasi sisarensa uuden miehen.
Kristiina ja hänen poikansa eivät olleet olleet kihlajaisissa
Dyfrinissä eivätkä häissä Ælinissa. Nuo molemmat pidot oli pidetty
peräkkäin liki toisiaan sinä keväänä, jolloin hän kantoi viimeistä
lastaan. Heti kun kuuli Erlend Nikulauksenpojan surmasta, oli Jammælt
rientänyt Siliin; neuvoin ja toimin hän auttoi vaimonsa sisarta ja
sisarenpoikia, järjesti parhaansa mukaan kaikki, mitä oli tehtävä
isännän kuoleman jälkeen, ja otti ajaakseen syytteen surmaajia vastaan,
kun Erlendinpojista ei kukaan vielä ollut täysi-ikäinen. Mutta siihen
aikaan Kristiina ei tajunnut mitään siitä, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Ei edes Gudmund Torenpojan tuomio, kun hänet oli todistettu
Erlendin surmaajaksi, näyttänyt paljon liikuttavan häntä.

Tällä kertaa hän puheli enemmän lankonsa kanssa, ja tämä tuntui hänestä
miellyttävältä mieheltä. Nuori hän ei ollut, samanikäinen kuin Simon
Darre -- vakaa ja tyyni mies, suuri ja tukeva ja hyvin tummaverinen,
kasvonpiirteiltään varsin kaunis, mutta jonkin verran köyryhartiainen.
Hänestä ja Gautesta tuli heti paikalla hyvät ystävät. Naakkve ja
Bjørgulf olivat aina isän kuolemasta asti liittyneet yhä kiinteämmin
toisiinsa ja pysytelleet erillään kaikista muista. Mutta Ivar ja Skule
sanoivat äidille pitävänsä Jammæltista, "-- kuitenkin olisi Ramborg
meidän mielestämme voinut kunnioittaa Simonia pitämällä leskeyttä
vähän kauemmin -- Simonin veroinen ei tämä hänen uusi miehensä sentään
ole." Kristiina huomasi, että nämä hänen kaksi rasavilliään muistivat
vielä Simon Andreksenpoikaa: tämän he olivat sallineet ojentaa
heitä sekä tuimilla sanoilla että näennäisellä leikillä, vaikka nuo
molemmat kärsimättömät pojat eivät sietäneet nuhteen sanaakaan omilta
vanhemmiltaan silmiensä säkenöimättä kiukusta ja käsiensä pusertumatta
nyrkkiin.

Jammæltin ollessa Jørundgaardissa tuli myös Munan Baardinpoika sinne
kyläilemään Kristiinan luo. Ei ollut nyt enää suuria jäljellä vanhasta
velikullasta. Hän oli tekeytynyt suureksi ja mahtipontiseksi vanhoilla
päivillään, kantaen raskasta ruhoaan jokseenkin ryhdikkäästi, niin
että hän näytti pitemmältä ja arvokkaammalta kuin oli. Nyt oli kihti
köyristänyt hänet, ja nahka lerpotti hänen laihtuneen ruumiinsa
ympärillä; hän oli kuin mikäkin ukonrähjys, kaljupäinen, vain vaivainen
reunus elottomia valkoisia haituvia oli niskan ympärillä. Muinoin
oli vankka, sinisenmusta parranjuuri tummentanut piukkaa, lihakasta
naamaa, mutta nyt versoi harmaa sänki rehevänä kaikissa leuan ja kaulan
veltoissa poimuissa, missä hänen oli vaikea päästä niihin käsiksi
partaveitsellä. Hän oli tullut tihrusilmäiseksi, kuolasi vähän -- ja
lisäksi vaivasi häntä kovasti heikko vatsa.

Hänellä oli mukanaan Inge-poikansa, jota ihmiset kutsuivat Flugaksi
äidin mukaan; hänkin oli jo vanhahko mies. Isä oli auttanut tätä poikaa
hyvin eteenpäin elämässä; toimittanut hänet rikkaisiin naimisiin ja
saanut Halvard-piispan ottamaan huolehtiakseen Ingestä -- Munan oli
ollut naimisissa piispan serkun kanssa, ja Halvard-herra tahtoi sen
vuoksi mielellään auttaa Ingeä hyvinvointiin, jottei tämän tarvitsisi
kalvaa Katriina-rouvan lasten osaa. Piispa oli saanut virkansa mukana
läänitysmaita Hedemarkenista ja oli silloin ottanut Inge Munaninpojan
toimitsijakseen, joten tällä nyt oli melkoinen maaomaisuus Skaunissa
ja Ridabussa. Hänen äitinsäkin oli ostanut itselleen talon niiltä
seuduin; tämä oli nyt hyvin hurskas ja hyväätekeväinen nainen ja oli
luvannut elää puhtaudessa kuolemaansa asti. "Niin, ei hän ole vielä
ikäloppu eikä raihnainen", sanoi Munan-herra loukkautuneena nähdessään
Kristiinan hymyilevän. Hän olisi kovin mielellään tahtonut järjestää
asiat niin, että Brynhild olisi muuttanut hänen luokseen emännöimään
hänen Hamarin lähellä olevaan taloonsa, mutta tämä ei suostunut siihen.

Hänellä oli niin vähän iloa vanhoilla päivillään, valitti Munan-herra.
Hänen lapsensa olivat niin eripuraisia -- täyssisarukset olivat
huonoissa väleissä keskenään ja riitelivät ja käräjöivät sisarpuoltensa
kanssa. Pahin oli nuorin tytär; hänet oli Munan saanut jalkavaimonsa
kanssa naineena miehenä ollessaan, joten hän ei voinut antaa tälle
mitään perintöä, ja sen vuoksi tytär kyni isäänsä minkä jaksoi tämän
eläessä. Tytär oli leski ja oli asettunut Skogheimiin, siihen taloon,
joka oli Munan-herran varsinainen tyyssija; ei isä eivätkä sisaret
saaneet häntä sieltä hievahtamaan. Munan pelkäsi häntä kuin hirmua,
mutta kun hän koetti paeta jonkun muun lapsensa luo, piinattiin
häntä sielläkin valituksilla toisten ahneudesta ja epärehellisestä
menettelystä. Parhaiten hän viihtyi nuorimman aviossa syntyneen
tyttärensä luona, joka oli nunnana Gimsøyssä; hän viihtyi mielellään
jonkun hetken luostarin vierasmajassa, koetti silloin hartaasti
parantaa sieluaan katumuksenteolla ja rukouksilla tyttärensä ohjaamana,
mutta hän ei jaksanut kestää sellaista elämää kauan kerrallaan.
Kristiina ei ottanut oikein uskoakseen, että Brynhildin pojat olivat
paljoakaan kiltimpiä isälleen kuin toiset lapset, mutta siinä ei Munan
antanut perään; he olivat hänelle rakkaammat kaikkia muita jälkeläisiä.

Mutta niin surkea kuin tämä Kristiinan sukulainen olikin, näytti
seurustelu hänen kanssaan saavan Kristiinan kivettyneen murheen ensi
kerran vähän sulamaan. Munan-herra pakisi Erlendistä lakkaamatta
-- milloin hän ei ruikuttanut omia koettelemuksiaan, silloin
hän kertoi vain serkku-vainajastaan ja kehui Erlendin urotöitä
-- mutta kaikkein mieluimmin hänen raisua nuoruuttaan: Erlendin
huimaa vallattomuutta silloin kun hän ensi kertaa pääsi maailmalle
pois kotoaan Husabystä, missä Magnhild-rouva oli nyreissään hänen
isälleen ja isä vanhimmalle pojalleen, ynnä Hestnæsista ja hurskaan,
vakavan kasvatusisän Baard-herran luota. Munan-herran pakinain olisi
luullut olevan omituista lohdutusta Erlendin surevalle leskelle.
Mutta omalla tavallaan oli ritari rakastanut nuorta sukulaistaan,
ja hänen mielestään tämä aina vei kaikista muista miehistä voiton
kauneudessa, rohkeudessa -- niin, ja ymmärryksessäkin, kunhan hän
vain olisi viitsinyt sitä käyttää, sanoi Munan innokkaasti. Ja vaikka
Kristiinan täytyi ajatella, ettei tainnut olla Erlendin parhaaksi se,
että hän tuli kuninkaan henkivartioon kuudentoista vuoden vanhana,
tämä serkku oppimestarinaan ja ohjaajanaan, niin oli hänen sentään
pakko hymyillä, surumielisesti ja hellästi, kun Munan Baardinpoika
puhui niin että sylki valui suupielistä ja kyyneleet heruivat hänen
vanhoista punareunaisista silmistään, kertoessaan Erlendin säihkyvän
iloisesta elämänhalusta tämän hehkeimmässä nuoruudessa ennen kuin hän
sotkeutui onnettomuuteen Eline Ormintyttären kanssa ja poltti itsensä
elinajakseen.

Jammælt Halvardinpoika, joka istui vakavasti keskustellen Gauten ja
Naakkven kanssa, katsoi kummastellen kälyynsä. Tämä oli istuutunut
poikkipenkille tuon epämiellyttävän vanhuksen ja Ulf Haldorinpojan
kanssa, joka Jammæltin mielestä näytti jonkin verran synkältä, mutta
Kristiina hymyili puhellessaan heidän kanssaan ja tarjoillessaan --
Jammælt ei ollut ennen nähnyt hänen hymyilevän, mutta se somisti häntä
kovin, ja hänen pieni, matala naurunsa oli kuin aivan nuoren neidon.

Jammælt puheli, että oli mahdotonta kaikkien näiden kuuden veljeksen
jäädä oleskelemaan äidin kotitaloon. Eihän ollut odotettavissa,
että kukaan rikas ja tasavertainen mies naittaisi sukulaisnaistaan
Nikulaukselle, jos tämän viisi veljeä jäisivät samaan pesään hänen
kanssaan ja ehkä elämään talon varoista naimisiin mentyäänkin. Ja
heidän olisi nyt ruvettava katselemaan Nikulaukselle vaimoa -- hän
oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja hänellä näytti olevan voimakas
luonto. Sentähden tahtoi Jammælt ottaa mukaansa Ivarin ja Skulen
lähtiessään takaisin etelään; siellä hän kyllä löytäisi heille keinoja
menestymiseen. Erlend Nikulauksenpojan jouduttua niin onnettomasti
päiviltä oli käynyt ilmi, että nyt muistivat maan suurpäällikötkin
vainajan olleen heidän vertaisiaan, että hänet synnyltään ja
sukuperältään oli aiottu kulkemaan useimpien heidän edellä, Erlend
kun oli ystävällinen, tavallaan hyvinkin ylväs, rohkea ja urhoollinen
sotapäällikkö -- mutta onni ei ollut ollut hänelle myötäinen. Oli
suhtauduttu tavattoman ankarasti niihin miehiin, jotka olivat olleet
osallisina isännän surmaamiseen hänen omalla pihallaan. Ja Jammælt
tiesi kertoa, että monet olivat kyselleet häneltä Erlendin pojista.
Jouluna hän oli tavannut sudrheimiläisiä, ja he olivat silloin
maininneet, että nämä nuorukaiset olivat heidän sukulaisiaan; Jon-herra
oli käskenyt hänen viedä terveisiä ja sanoa, että omaisinaan hän
ottaisi vastaan ja pitäisi luonaan Erlend Nikulauksenpojan pojat,
jos joku heistä tahtoisi liittyä häneen. Jon Haftorinpojan piti nyt
mennä naimisiin Elin-neidon, Erling Vidkuninpojan vanhimman tyttären
kanssa, ja nuori morsian oli kysynyt, olivatko pojat isänsä näköisiä:
hän muisti hyvin, että Erlend oli vieraillut heidän luonaan Bergenissä
hänen lapsena ollessaan ja että tämä oli ollut hänen mielestään kaunein
kaikista miehistä. Mutta neidon veli, Bjarne Erlinginpoika, oli
sanonut, että mitä vain hän voisi tehdä Erlend Nikulauksenpojan poikien
hyväksi, sen hän tekisi sydämen ilolla.

Kristiina istui ja katseli kaksoispoikiaan Jammæltin puhuessa. He
kehittyivät yhä enemmän isänsä näköisiksi: silkinhieno, sysimusta tukka
painautui sileänä liki pääkalloa, mutta kähertyi hiukan otsalla ja
solakan niskan ympärillä. Heillä oli kapeat kasvot, korkea, suorana
eteenpäin ulkoneva nenä, hienopiirteinen, pieni suu, lihassolmu
kummassakin suupielessä. Mutta heillä oli lyhyempi ja leveämpi leuka ja
tummemmat silmät kuin Erlendillä. Ja vaimosta tuntui nyt, että ennen
kaikkea oli Erlendin tehnyt niin ihmeellisen kauniiksi juuri hänen
silmänsä, jotka olivat niin yllättävän vaaleansiniset ja kirkkaat
noissa muuten niin tummaverisissä, sysimustan tukan kehystämissä
kasvoissa.

Mutta nyt välähtivät nuorten poikien silmät teräksensinisiltä, kun
Skule vastasi tätinsä miehelle -- hänellä oli tapana esiintyä kaksosten
puhemiehenä:

"Me kiitämme teitä tästä hyvästä tarjouksesta, lanko. Mutta me olemme
jo puhuneet Munan-herran ja Ingen kanssa ja neuvotelleet vanhempien
veljiemme kanssa -- olemme jo sopineet Ingen ja hänen isänsä kanssa.
Nämä miehet ovat lähimmät sukulaisemme isän puolelta, ja me menemme
Ingen kanssa etelään ja aiomme olla hänen talossaan tämän kesän ja
vähän pitempäänkin --"

Pojat tulivat alas tupaan Kristiinan luo illalla, kun hän oli
paneutunut makuulle:

"Niin, me odotamme teiltä, äiti, että ymmärrätte tämän", sanoi Ivar
Erlendinpoika.

"Me emme kerjää sukulaisapua ja ystävyyttä niiltä miehiltä, jotka
istuivat vaiti silloin kun näkivät isän kärsivän vääryyttä", lisäsi
Skule.

Äiti nyökkäsi.

Hänen mielestään pojat menettelivät oikein. Jammælt oli ymmärtäväinen
ja oikeinajatteleva mies, sen hän käsitti, ja hänen tarjouksensa oli
tehty hyvässä tarkoituksessa -- mutta hänelle oli mieleen, että pojat
olivat uskollisia isälleen. Tosin hän ei ollut ajatellutkaan ennen,
että hänen poikansa joskus tulisivat palvelemaan Brynhild Flugan poikaa.

       *       *       *       *       *

Kaksoset lähtivät Inge Flugan kanssa niin pian kuin Ivar oli kyllin
vahva ratsastamaan. Talossa oli kovin hiljaista heidän mentyään. Äiti
muisti, että viime vuonna näihin aikoihin hän makasi kutomatuvassa
vastasyntynyt lapsi vierellään -- se tuntui hänestä kuin unelta. Niin
lyhyt aika oli siitä, kun hän oli tuntenut itsensä nuoreksi, mieli
täynnä nuoren naisen kaipausta ja surua, toivoa ja vihaa ja rakkautta.
-- Nyt oli hänen laumansa supistunut neljään poikaan, eikä hänen
mielessään ollut muuta kuin huolta noista täysikasvuisista nuorista
miehistä. Tähän hiljaisuuteen, joka laskeutui Jørundgaardin ylle
kaksosten lähdettyä, hulmahti hänen tuskansa Bjørgulfin vuoksi kirkkaan
tulenloimun tavoin.

Kun taloon tuli vieraita, muuttivat Bjørgulf ja Naakkve vanhaan
liesitupaan. Bjørgulf oli ylhäällä vuoteesta päivisin, mutta kuitenkaan
hän ei ollut vielä liikkunut ulkosalla. Sisäistä pelkoa tuntien
Kristiina pani merkille, että Bjørgulf istui aina hiljaa samalla
paikalla eikä kävellyt koskaan lattialla, liikkui yleensä vähän aina
kun äiti oli käymässä hänen luonaan. Äiti tiesi, että hänen silmänsä
olivat huonontuneet viime sairauden aikana. Naakkve oli kovin vaitelias
-- mutta sellainenhan hän oli ollut aina isän kuolemasta alkaen, ja
äitiään hän näytti karttavan niin paljon kuin suinkin sopi.

Vihdoin eräänä päivänä Kristiina rohkaisi mielensä ja kysyi vanhimmalta
pojaltaan, miten Bjørgulfin näön laita nyt oli. Kauan vastaili Naakkve
vältellen. Mutta lopuksi äiti vaati poikaa sanomaan hänelle totuuden.

Naakkve sanoi:

"Hän voi erottaa vielä kirkkaan valon --" Samassa valahti nuori mies
itse kalmankalpeaksi, kääntyi äkkiä ja meni ulos huoneesta.

Myöhemmin päivällä, itkettyään itsensä niin väsyksiin, että luuli nyt
kykenevänsä puhumaan rauhallisesti poikansa kanssa, Kristiina meni
vanhaan tupaan.

Bjørgulf makasi sängyssä. Heti kun äiti tuli ja istuutui pojan sängyn
laidalle, hän näki pojan kasvoista, että tämä tiesi hänen puhuneen
Naakkven kanssa:

"Äiti. Te ette saa itkeä, äiti", hän pyysi peloissaan.

Mieluimmin olisi äiti heittäytynyt poikansa syliin, itkenyt ja
vaikeroinut hänen kovaa kohtaloaan. Mutta hän pujotti vain kätensä
pojan käteen peitteen alle:

"Kovasti koettelee Jumala sinun miehuuttasi, poikani", hän sanoi ääni
särähtäen.

Bjørgulfin kasvojenilme vaihtui, tuli lujaksi ja päättäväiseksi. Mutta
kesti kotvan, ennen kuin hän kykeni vastaamaan:

"Olen tiennyt jo kauan, äiti, että minut oli määrätty kestämään tämä.
Jo silloin kun olimme Tautrassa -- veli Aslak puhui minulle siitä, että
jos minulle kävisi sillä lailla, niin --

"Samoin kuin Herraamme Jeesusta kiusattiin erämaassa, sanoi hän --.
Hän sanoi, että oikea erämaa kristityn sielulle on se, että hänen
näkönsä ja aistimensa suljetaan -- silloin hän seuraisi Vapahtajan
jälkiä erämaassa, vaikkakin hänen ruumiinsa olisi keskellä veljien tai
omaisten joukkoa. Hän luki Pyhän Bernhardin kirjoista näistä asioista.
Ja että jos sielu ymmärtää, että Jumala on valinnut hänet erityisesti
sellaiseen kovaan miehuuden koettelemukseen, niin ei hän saa pelätä
sitä, ettei hän jaksa. Jumala tuntee sieluni paremmin kuin sielu itse
tuntee itsensä --"

Hän jatkoi puhettaan äidille tähän tapaan, osoittaen lohdutuksessaan
ikäisekseen harvinaista viisautta ja sielunvoimaa.

Illalla tuli Naakkve Kristiinan luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan
kahden kesken. Sitten hän sanoi, että hänellä ja Bjørgulfilla oli
aikomus ruveta hengelliseen veljeskuntaan ja hankkia munkiksivihkimys
Tautrassa.

Kristiina seisoi tyrmistyneenä, mutta Naakkve jatkoi hyvin
rauhallisena. He tahtoivat odottaa kunnes Gaute tulisi täysi-ikäiseksi
ja voisi toimia äidin ja nuorempien veljesten puolesta. He veisivät
luostarille mukanaan niin paljon omaisuutta kuin Husabyn Erlend
Nikulauksenpojan jälkeläisille sopi, mutta he tahtoivat katsoa myös
veljiensä etua. Isältään eivät Erlendinpojat olleet perineet mitään
mainitsemisen arvoista, mutta ne kolme, jotka olivat syntyneet
ennen Gunnulf Nikulauksenpojan luostariinmenoa, omistivat joitakin
maakappaleita pohjoisessa -- hän oli antanut lahjoja veljenpojilleen
jakamalla rikkauksiaan, vaikkakin hän jätti veljelleen suurimman osan
siitä, mitä ei antanut kirkolle ja hengellisiin tarkoituksiin. Ja kun
Naakkve ja Bjørgulf eivät vaatineet täyttä perintöosaa, se koituisi
myös kevennykseksi Gautelle, josta nyt tulisi suvun pää ja jatkaja, kun
he kaksi kuolisivat maailmalle, sanoi Naakkve.

Kristiina oli kuin pökerryksissä. Hän ei ollut ikinä uneksinutkaan,
että Naakkve ajattelisi munkkielämää. Mutta hän ei virkkanut mitään
vastaan -- hän oli siinä määrin järkyttynyt. Eikä hän uskaltanut
koettaa taivuttaa poikiaan luopumaan niin kauniista ja hyödyllisestä
aikomuksesta.

"Jo silloin, kun olimme vielä poikasia ja istuimme yhdessä munkkien
luona siellä pohjoisessa, me lupasimme toisillemme, ettemme koskaan
eroaisi", sanoi Naakkve.

Äiti nyökkäsi; hän tiesi sen. Mutta hän oli ajatellut sen tarkoitetuksi
niin, että Bjorgulf jäisi asumaan Naakkven luo sittenkin, kun vanhin
veli menisi naimisiin.

Kristiinasta tuntui miltei ihmeeltä, että Bjørgulf, vaikka oli niin
nuori, saattoi kantaa onnettomuutensa niin miehuullisesti. Niinä
kertoina, jolloin äiti puheli hänen kanssaan kevään kuluessa, ei
hän kuullut muuta kuin jumalisia ja uljaita sanoja poikansa suusta.
Käsittämättömältä se tuntui äidistä -- mutta se johtui varmaankin
siitä, että poika oli ymmärtänyt jo monet vuodet, että tämä olisi
lopputuloksena hänen heikkonäköisyydestään, ja niin hän oli kai
varustanut sieluaan aina siitä asti, kun oli ollut munkkien luona.

Mutta silloin täytyi Kristiinan ajatella, kuinka kovasti ja raskaasti
tämä hänen onneton lapsensa oli kärsinyt -- ja hän, äiti, oli niin
vähän siitä tajunnut omia huoliaan hautoessaan. Nyt hiipi Kristiina
Lauritsantytär polvistumaan, milloin vain oli yksin, kotona ylistuvassa
olevan Neitsyt Maarian kuvan eteen ja hänen kirkossa olevan alttarinsa
eteen, niin usein kuin kirkko oli auki. Valittaen kaikesta sydämestään
hän rukoili nöyrästi itkien Lunastajan lempeää äitiä olemaan
Bjørgulfille äidin sijaisena ja korvaamaan hänelle sen, minkä hänen
lihallinen äitinsä oli jättänyt tekemättä.

       *       *       *       *       *

Eräänä kesäyönä Kristiina makasi valveilla. Naakkve ja Bjørgulf olivat
silloin jo muuttaneet takaisin isoon ylistupaan, mutta Gaute nukkui
alhaalla Lauritsan kanssa, koska vanhimmat veljet tahtoivat harjoitella
valvomista ja rukoilemista, kuten Naakkve oli sanonut. Kristiina oli
vihdoinkin juuri nukahtamaisillaan, kun heräsi kuullessaan jonkun
hiipivän ylhäällä ylistuvan parvella. Portaita astuttiin alaspäin
haparoiden -- hän tunsi sokean käyntitavan.

Bjørgulf aikoi kai vain ulos asialle, arveli äiti -- kuitenkin hän
nousi ylös ja hamuili vaatteitaan. Silloin hän kuuli, että ylistuvan
ovi paiskattiin auki -- joku riensi portaita alas parilla kolmella
harppauksella.

Äiti juoksi eteiseen ja ulos ovesta. Ulkona oli niin sakea sumu, että
pihan toisella puolen olevat rakennukset vain hiukan häämöttivät.
Pihaveräjällä tappeli Bjørgulf rajusti irtautuakseen veljen otteesta.

"Menetätkö sinä mitään siinä", huusi sokea, "jos pääset minusta --
silloinhan olet vapautunut valasta -- eikä sinun tarvitse kuolla tältä
maailmalta --"

Naakkven vastausta Kristiina ei kuullut. Hän juoksi avojaloin märkään
ruohikkoon. Bjørgulf oli saanut nyt riistäytyneeksi irti -- silloin
hän suistui suin päin, kuin iskettynä, veräjän vieressä olevaan isoon
kiveen, törmäten siihen molemmilla nyrkeillään.

Naakkve näki äidin ja riensi kiiruusti muutaman askeleen häntä vastaan:

"Menkää sisään, äiti -- tämän minä hoidan parhaiten yksinäni -- teidän
_pitää_ mennä sisään, sanon minä", kuiskasi hän kiihkeästi, kääntyi ja
kumartui jälleen veljensä yli.

Äiti jäi seisomaan jonkin matkan päähän. Ruohikko oli likomärkä
kasteesta, sitä tippui joka katolta, ja pisaroita vieri alas joka
lehdeltä -- oli satanut koko päivän, mutta nyt olivat pilvet
laskeutuneet alas tiheänä, valkoisena sumuna. Kun pojat hetken kuluttua
tulivat takaisin -- Naakkve oli ottanut Bjørgulfia kainalosta ja
talutti häntä -- väistyi Kristiina oven sisäpuolelle.

Hän näki Bjørgulfin kasvoista vuotavan verta, hän oli kai loukannut
itsensä kiveen. Tahdottomasti painoi Kristiina käden suullensa ja puri
omaa lihaansa.

Portailla koetti Bjørgulf vielä kerran riistäytyä irti Naakkvesta --
hän kompastui seinää vasten ja huusi:

"Minä kiroan, minä kiroan syntymäpäiväni --!"

Kuultuaan Naakkven sulkevan ylistuvan oven heidän sisälle mentyään
hiipi Kristiina jäljestä ja seisoi parvella oven ulkopuolella. Kauan
hän kuuli Bjørgulfin äänen sisäpuolelta -- tämä raivosi, huusi ja
kirosi -- joitakin pojan hurjia sanoja hän saattoi erottaa. Väliin hän
ymmärsi Naakkven puhuvan veljelleen, mutta hänen äänensä kuului vain
vaimeana muminana. Lopulta Bjørgulf puhkesi nyyhkyttämään ääneen ja
sydäntäsärkevästi.

Äiti seisoi väristen vilusta ja tuskasta. Hän oli ehtinyt heittää vain
viitan paitansa ylle; hän seisoi siinä niin kauan, että hänen hajallaan
oleva tukkansa tuli märäksi raa'asta yöilmasta. Vihdoin tuli ylistupaan
hiljaisuus.

Alatupaan tultuaan hän meni sen sängyn luo, missä Gaute ja Lauritsa
nukkuivat. He eivät olleet heränneet. Kyyneltensä vuotaessa hän ojensi
kätensä pimeässä, tunnusteli kummankin lämpimiä kasvoja ja kuunteli
heidän tasaista, tervettä hengitystään. Hänestä tuntui, että nyt oli
hänellä vain nämä kaksi jäljellä rikkaudestaan.

Vilusta väristen hän ryömi omaan sänkyynsä. Yksi koirista, joka
makasi Gauten sängyn vieressä, tassutteli lattian poikki ja hyppäsi
Kristiinan sänkyyn kääriytyen mytyksi hänen jalkojensa päälle. Sillä
oli tapana tehdä niin öisin, eikä Kristiina hennonnut ajaa sitä pois,
vaikka se oli raskas ja painoi hänen jalkojaan niin että ne puutuivat;
mutta se oli ollut Erlendin oma ja hänen lemmikkikoiransa, sysimusta,
karkeakarvainen vanha karhukoira. Nyt tänä yönä tuntui Kristiinasta
hyvältä, että se makasi siinä ja sulatti hänen jäätyneitä jalkojaan.

-- Hän ei nähnyt Naakkvea seuraavana aamuna ennen kuin aamiaispöydässä.
Silloin Naakkve tuli sisään ja istuutui kunniatuoliin; se oli ollut
hänen paikkansa isän kuoleman jälkeen.

Hän ei lausunut sanaakaan aterian aikana, ja hänellä oli tummat renkaat
silmien alla. Äiti seurasi häntä, kun hän lähti jälleen ulos.

"Miten Bjørgulfin laita on nyt?" kysyi hän hiljaa.

Naakkve karttoi edelleenkin hänen katsettaan, mutta vastasi yhtä
hiljaa, että Bjørgulf nukkui nyt.

"Onko -- onko hän ollut sellainen ennen?" kuiskasi Kristiina
pelokkaasti.

Naakkve nyökkäsi, kääntyi poispäin hänestä ja palasi ylös veljen luo.

Naakkve paimensi Bjørgulfia myöhään ja varhain ja pysytti äitiä poissa
tämän luota niin paljon kuin kykeni. Mutta Kristiina ymmärsi, että
noilla kahdella nuorella oli monta kireätä hetkeä keskenään.

Nikulaus Erlendinpojan olisi nyt ollut oltava isäntänä Jørundgaardissa,
mutta hän ei ehtinyt vähääkään pitämään silmällä talonhoitoa. Hänellä
ei näyttänyt olevan siihen halua ja kykyäkään paljoa, samoin kuin hänen
isälläänkään ei ollut ollut. Kristiina ja Gaute saivat siis vastata
koko talosta, sillä tänä kesänä jätti myös Ulf Haldorinpoika heidät.

Niiden onnettomien tapausten jälkeen, jotka päättyivät Erlend
Nikulauksenpojan surmaan, oli Ulfin vaimo mennyt veljensä mukana
kotiinsa. Ulf jäi Jørundgaardiin -- hän sanoi tahtovansa näyttää
ihmisille, ettei hän ollut ajettavissa pois juoruilla ja valheilla.
Mutta hän vihjaisi kuitenkin, että nyt hän oli kai ollut täällä jo
riittävän kauan; hän ajatteli ehkä muuttaa pohjanpuoleen omaan taloonsa
Skauniin, kun siksi pitkä aika oli kulunut, ettei kukaan voisi sanoa
hänen lähteneen juoruja pakoon.

Mutta sitten otti piispan edusmies tutkiakseen, oliko Ulf Haldorinpoika
luvattomasti hylännyt vaimonsa. Ulf suoriutui silloin lähtöön, nouti
Jardtrudin ja aikoi matkustaa pohjoiseen, ennen kuin syysilmat
tekivät tien tunturin yli vaikeaksi kulkea. Gautelle hän sanoi
aikovansa ruveta yksiin puuhiin sisarpuolensa miehen kanssa, joka
oli aseseppänä Nidarosissa, ja asua siellä, mutta laittaa Jardtrudin
Skjoldvirkstadiin, jota veljenpoika edelleen hoitaisi hänen puolestaan.

Viimeisenä iltana joi Kristiina hänen terveydekseen siitä kullatusta
hopeapikarista, jonka hänen isänsä oli saanut isoisältään, herra Ketil
Svenskeltä. Hän pyysi Ulfia ottamaan pikarin ja säilyttämään sen hänen
muistonaan, sitten hän pani entisen Erlendin kultasormuksen hänen
sormeensa; sitä hänen oli pidettävä sukulaisensa muistoksi.

Ulf suuteli häntä kiitokseksi. "Sekin kuuluu sukulaisuuteen", sanoi hän
hymyillen. "Et tainnut luulla, Kristiina, kun ensi kerran tutustuimme
toisiimme, kun palvelijana noudin sinut ja saatoin sinut herrani
luokse, -- että eroaisimme tällä tavoin?"

Kristiina tuli hehkuvan punaiseksi, sillä Ulf hymyili hänelle entistä
pilkallista hymyään, mutta hän luuli näkevänsä miehen silmistä, että
tämä oli alakuloinen. Sitten hän virkkoi:

"Etkö sinä, Ulf, kuitenkin kaipaa takaisin Trøndelageniin, kun olet
syntynyt ja kasvanut siellä pohjoisessa? Minä kaipaan sinne vuonolle
useinkin, vaikka olen elänyt siellä vain muutamia vuosia." Ulf nauroi
samoin kuin äsken; silloin Kristiina sanoi hiljaa: "Jos olen loukannut
sinua joskus nuoruudessani, ylpeydellä tai -- enhän tiennyt, että sinä
ja Erlend olitte lähisukulaisia -- niin se täytyy sinun nyt antaa
minulle anteeksi!"

"Et ole -- eikä Erlend puolestaan suinkaan tahtonut olla tunnustamatta
sukulaisuutta. Mutta minä olin niin karski nuoruudessani -- jos isäni
oli sysännyt minut pois suvustaan, niin en tahtonut kerjätä --"
Ulf nousi äkkiä ylös ja meni Bjørgulfin luo, joka istui penkillä.
"Ymmärrätkö, Bjørgulf kasvattini, -- isäsi -- ja Gunnulf -- he
osoittivat minulle sukulaismieltä heti siitä pitäen, kun kohtasimme
toisemme poika-pahasina -- päinvastoin kuin veljeni ja sisareni
Hestnæsissä. Sen jälkeen -- en esiintynyt koskaan Erlendin sukulaisena,
paitsi jos näin, että niin voisin paremmin palvella häntä -- ja
hänen vaimoaan -- ja teitä kasvattipoikiani. Ymmärrätkö?" sanoi hän
kiivaasti, laskien kätensä Bjørgulfin kasvoille ja peittäen sammuneet
silmät.

"Ymmärrän." Bjørgulfin vastaus tuli puoleksi tukahtuneena toisen
sormien takaa; hän nyökäytti Ulfin käteen.

"Me ymmärrämme, kasvatusisä", Nikulaus laski kätensä raskaasti Ulfin
olalle, ja Gaute meni lähemmäksi ryhmää.

Kristiinalle tuli omituinen tunne -- oli kuin toiset olisivat puhuneet
asioista, joita hän ei tuntenut. Sitten hänkin lähestyi miehiä sanoen:

"Luota siihen, Ulf-sukulaiseni, me ymmärrämme sen kaikki -- ei ole
Erlendillä eikä meillä kellään ollut niin uskollista ystävää kuin sinä.
Jumala siunatkoon sinua!"

Seuraavana päivänä lähti Ulf Haldorinpoika matkalle pohjoiseen.

       *       *       *       *       *

Talven mittaan Bjørgulf rauhoittui, mikäli Kristiina saattoi nähdä. Hän
tuli jälleen ruokapöytään muun talonväen kanssa, kävi heidän mukanaan
messussa ja otti suopeasti ja ystävällisesti vastaan sen avun ja ne
palvelukset, joita äiti niin mielellään tahtoi hänelle osoittaa.

Ja sitä mukaa kuin aika kului eikä Kristiina koskaan kuullut
poikien mainitsevan luostaria, hän itse tunsi, kuinka sanomattoman
vastenmielisesti hän antoi vanhimman poikansa munkkielämään.

Hän oli tosin vakuuttunut siitä, että luostari oli varmasti paras
paikka Bjørgulfille. Mutta hän ei käsittänyt, miten hän saattaisi
kestää Naakkven menettämisen sillä tavalla. Niin kai lienee sittenkin
ollut, että esikoinen oli jollakin tavoin sidottu äidin sydämeen vielä
kiinteämmin kuin toiset pojat.

Ei hän myöskään voinut ymmärtää, että Naakkve olisi sovelias munkiksi.
Hänellä oli tosin erinomainen kyky kirjaviisauden oppimiseen ja
mieltymys hartaudenharjoituksiin; mutta kuitenkaan ei äidistä näyttänyt
hänellä olevan erikoista hengellistä taipumusta. Paikkakunnan kirkossa
hän ei käynyt mitenkään erikoisen hartaasti, hän löi usein laimin
jumalanpalveluksen mitättömistä syistä, ja Kristiina tiesi, ettei
hän eikä Bjørgulf ripittäneet kirkkoherralleen muuta kuin yleisen
synnintunnustuksen. Uusi pappi, Sira Dag Rolfinpoika, oli Blakarsarvin
Rolfin poika, joka oli ollut naimisissa Ragnfrid Ivarintyttären orpanan
kanssa, minkä vuoksi hän kävi usein sukulaisnaisen talossa; hän oli
nuori mies, noin kolmenkymmenen ikäinen, oppinut ja hyvä pappi; mutta
molemmat vanhimmat pojat pysyivät kylminä hänelle. Gaute ja pappi sitä
vastoin ystävystyivät pian keskenään.

Gaute oli ainoa Erlendinpojista, joka oli saanut ystäviä sililäisistä.
Mutta ei kukaan toisista ollut pysynyt niin vieraana paikkakunnalla
kuin Nikulaus. Häh ei liittynyt koskaan toisten nuorten joukkoon
-- jos hän meni sinne, mihin nuoret kokoontuivat tanssimaan tai
seurustelemaan, niin hän seisoi enimmäkseen kisakentän laidassa
ja katseli -- sen näköisenä kuin olisi pitänyt itseään liian
hyvänä olemaan mukana. Mutta jos hän sattui sille päälle, tuli hän
pyytämättä mukaan leikkiin -- ja silloin sanottiin hänen tekevän sen
rehennelläkseen: hän oli rivakka, voimakas ja ketterä, helppo yllyttää
tappeluun -- ja sen jälkeen, kun hän oli voittanut pari kolme seudun
mainituinta urhoa, täytyi ihmisten sietää hänen olemustaan. Ja jos
häntä miellytti tanssia jonkun neidon kanssa, niin ei hän välittänyt
tämän veljistä eikä omaisista, vaan tanssi ja meni istumaan kahden
kesken tytön kanssa -- eikä tapahtunut, että nainen olisi vastannut
kieltäen, kun Nikulaus Erlendinpoika tarjosi hänelle seuraansa. Se ei
tehnyt häntä suositummaksi.

Veljen tultua sokeaksi poistui Naakkve harvoin hänen luotaan, mutta
jos hän jonakin iltana meni ulos, ei hän ollut erilainen kuin
ennenkään. Pitkät metsästysretkensäkin hän oli nyt miltei kokonaan
lopettanut. Hän osti kuitenkin juuri tänä syksynä itselleen tavattoman
kalliin, valkoisen haukan kesyttäjältä ja harjoitti yhä innokkaasti
jousella-ampumista ja urheilua. Bjørgulf oli opetellut pelaamaan
shakkia sokkona, ja veljekset viettivät usein koko päivän pelilaudan
ääressä, he olivat kumpikin mitä innokkaimpia pelaajia.

Sitten sai Kristiina kuulla ihmisten puhuvan Naakkvesta ja eräästä
nuoresta neidosta, Tordis Gunnarintyttärestä, Skjennen talosta.
Seuraavana kesänä oli tyttö karjamajalla. Silloin oli Naakkve useita
kertoja poissa kotoa yöllä. Kristiina sai kuulla hänen olleen Tordiksen
luona.

Äidin sydän vapisi ja lepatti sinne tänne niinkuin haavanlehti
varressaan. Tordis oli vanhaa ja kunniallista sukua, itse hän oli hyvä,
viaton lapsi; ei Naakkve toki hennoisi häväistä häntä. Jos nuoret
unohtivat itsensä, täytyi Naakkven ottaa tyttö vaimokseen. Kipeänä
huolesta ja häpeästä tunsi Kristiina tunnossaan, ettei hän varmaankaan
tulisi kovin paljon murehtimaan, jos niin kävisi. Vain kaksi vuotta
sitten ei hän olisi suvainnut kuulla puhuttavankaan sellaista, että
Tordis Gunnarintytär tulisi emännäksi Jørundgaardiin hänen jälkeensä.
Neidon isoisä eli ja asui talossa neljän naimisissa olevan pojan
kanssa, tytöllä itsellään oli paljon sisaruksia; hänestä tulisi köyhä
morsian. Ja jokainen nainen siinä suvussa sai ainakin yhden älyttömän
lapsen. Hiidenväki vaihtoi lapset tai sumensi ne, --. niin hartaasti
kuin koetettiinkin turvata lapsivuodenaisia, ei näyttänyt olevan
apua kasteesta eikä vihkimyksistä. Skjennessä oli nyt kaksi vanhaa
miestä, joiden Sira Eirik oli ilmoittanut olevan vaihdokkaita, kaksi
kuuromykkää lasta -- ja Tordiksen vanhimman veljen oli metsän neito
tuhonnut, kun hän oli seitsemäntoista vuoden ikäinen. Muuten oli
Skjennen suku kaunista ihmislajia, karjaonni ja menestys seurasivat
heitä, mutta heitä oli liian paljon, jotta suvulle olisi voinut kertyä
rikkautta.

-- Jumala tietää, voisiko Naakkve luopua aikeestaan tekemättä syntiä,
jos hän jo oli lupautunut Neitsyt Maarian palvelijaksi. Mutta munkiksi
aikovan oli sentään aina kokeiltava vuoden verran alokkaana luostarissa
ennen kuin sai vihkimyksen -- hän saattoi silloin itse peräytyä,
jos tunsi, ettei ollut aiottu palvelemaan Jumalaa sillä tavalla. Ja
Kristiina oli kuullut, että se italialainen kreivitär, joka oli suuren
jumaluusoppineen ja saarnaveljen Tuomas Akvinolaisen äiti, oli sulkenut
poikansa huoneeseen yhdessä kauniin ja siveettömän naisen kanssa
horjuttaakseen hänet aikomuksestaan, kun hän tahtoi jättää maailman.
Kristiinasta tuntui, että se oli inhottavinta mitä hän oli kuullut --
mutta tuo nainen kuoli kuitenkin Jumalan kanssa sovintoon päässeenä.
Silloin ei kai voinut olla niin kauhean syntistä, jos hän ajattelikin,
että hän ottaisi nyt avosylin vastaan Skjennen Tordiksen poikansa
vaimona.

Syksyllä tuli Jammælt Halvardinpoika Formoon, ja hän vahvisti ne
suuria uutisia koskevat huhut, jotka olivat jo ehtineet tähänkin
laaksoon. Yksissä neuvoin kirkon korkeimpien oppi-isien ynnä Norjan
valtakunnanneuvoston ritarien ja aseenkantajien kanssa oli herra
Maunu Eerikinpoika päättänyt jakaa valtakuntansa niiden kahden pojan
kesken, jotka hän oli saanut kuningattarensa Blanka-rouvan kanssa.
Herrainpäivillä Vardbergissä hän oli nimittänyt nuoremman, junkkeri
Haakonin, Norjan kuninkaaksi; sekä oppineet että maallikkoherrat
olivat vannoneet kaiken pyhän nimessä puolustavansa maata hänen
hyväkseen. Kolmivuotiasta Haakonia mainittiin miellyttäväksi ja
lupaavaksi lapseksi, ja hänet oli kasvatettava tässä maassa, neljä
etevintä norjalaista ritarinrouvaa kasvatusäiteinä ja kaksi hengellistä
ja kaksi maallista ylimystä kasvatusisinä, kun Maunu-kuningas ja
Blanka-kuningatar olivat Ruotsissa. Sanottiin, että herra Erling
Vidkuninpoika ynnä Bergenin ja Oslon piispat olivat luoneet tämän
kuninkaanvaali-ajatuksen, ja Bjarne Erlinginpoika oli eniten
edistänyt asiaa kuninkaan luona; hän rakasti Bjarnea eniten kaikista
norjalaisista alamaisistaan. Ja kaikki odottivat mitä suurinta hyötyä
Norjan vallalle siitä, että norjalaiset nyt saisivat jälleen kuninkaan,
joka eläisi ja asuisi heidän keskuudessaan ja tahtoisi suojella
lakia ja oikeutta ja maan etua, sen sijaan että kuluttaisi aikaansa,
voimiansa ja valtakunnan varallisuutta yrityksiin muissa maissa.

Kristiina oli kuullut kuninkaanvaalista, samoin kuin hän oli kuullut
kahakasta saksalaisten kauppiaiden kanssa Bergenissä ja kuninkaan
sodista Ruotsissa ja Tanskassa. Mutta se oli liikuttanut häntä niin
vähän. -- niinkuin jyrinän kaiku tunturien välissä, kun ukkosilma
kulkee kaukana olevien seutujen yli. Hänen poikansa olivat kyllä
puhuneet näistä asioista keskenään. Jammaæltin kertomus sai Erlendin
pojat valtavaan mielenkuohuun. Bjørgulf istui käsi otsalla, peittäen
sokeat silmänsä, Gaute kuunteli huulet raollaan, puristaen kourassaan
tikarinkahvaa, Lauritsa hengitti kiivaasti ja kuuluvasti ja katsahti
tuon tuostakin tätinsä miehestä isännäntuolilla istuvaan Naakkveen.
Vanhin veli oli kalpea ja hänen silmänsä hehkuivat.

"On ollut _monen miehen_ kohtalo", sanoi Naakkve, "että ne, jotka
hänen eläessään ovat kiivaimmin häntä vastustaneet, ovat päätyneet
menestykseen sillä tiellä, jonka hän heille osoitti -- sitten kun
ensin ovat laittaneet hänet matojen ruoaksi. Kun hän on saanut suunsa
täyteen multaa, eivät hänen kavaltajansa enää haikaile vahvistaa hänen
sanojaan."

"Voipa kyllä olla niin, lanko", sanoi Jammælt hillitsevästi, "että
noissa sanoissasi on jonkin verran perää; isäsi ensinnä kaikista
ajatteli tätä keinoa ryteiköstä pääsemiseksi -- kaksi veljestä
kuninkaanistuimilla täällä ja Ruotsissa. Syväajatuksinen, viisas ja
ylevämielinen herra oli Erlend Nikulauksenpoika, sen ymmärrän. Mutta
varo kuitenkin, mitä sanot, Nikulaus; et suinkaan sinä toivo, että
sinusta kerrotaan sellaista, mikä voi vahingoittaa Skulea --"

"Skule ei pyytänyt minulta lupaa siihen", sanoi Naakkve tuimasti.

"Kas hän ei tainnut muistaa, että sinä nyt olet täysi-ikäinen", vastasi
Jammælt äskeiseen tapaan, "enkä minä itsekään tullut sitä ajatelleeksi
-- niin että minun suostumuksellani ja kehoituksestani hän vannoi käsi
Bjarnen miekalla --"

"Luulen hänen kyllä muistaneen sen -- mutta se pojannulkki tiesi, että
minä en olisi ikinä suostunut siihen. Ja gisleläiset tarvitsivat kai
tätä voidetta kipeälle omalletunnolleen --"

-- Skule Erlendinpoika oli nyt ruvennut Bjarne Erlinginpojan
palvelukseen. Hän oli tavannut tuon nuoren ylimyksen ollessaan jouluna
vierailemassa tätinsä luona Ælinissa, ja Bjarne oli antanut pojan
ymmärtää, että oli ensi sijassa Erling-herran ja hänen välityksensä
ansiota, että Erlend aikanaan oli saanut armahduksen -- ilman heidän
tukeaan ei Simon Andreksenpoika olisi koskaan saanut toimitetuksi
asiaansa Maunu-kuninkaan luona. -- Ivar oli vielä Inge Flugan luona.

Kristiina tiesi, että se, mitä Bjarne Erlinginpoika oli sanonut,
ei ollut aivan perätöntä -- se sopi varsin hyvin yhteen Simonin
oman kertomuksen kanssa hänen Tunsbergin-matkastaan. Kuitenkin oli
Kristiina kaikkina näinä vuosina ajatellut hyvin katkerin tuntein
Erling Vidkuninpoikaa; hänen mielestään tämä olisi voinut auttaa hänen
miestään saamaan paremmat ehdot, jos olisi tahtonut. Bjarne ei kai
pystynyt suuria toimittamaan silloin, aivan nuori kun oli. Kuitenkaan
ei Kristiina oikein pitänyt siitä, että Skule oli liittynyt tuohon
mieheen -- ja lisäksi salpasi hänen henkeään niin omituisesti se, että
kaksoset toimivat aivan omin päin ja olivat siten lähteneet väljille
vesille -- he olivat iältään aivan lapsia äidin mielestä.

Tämän Jammæltin käynnin jälkeen kasvoi hänen mielensä rauhattomuus
niin, että hän tuskin jaksoi ajatella. Jos nyt, kuten ihmiset
arvelivat, se seikka, että tuo poikapiltti Tunsbergin linnassa oli
nimeltään Norjan kuningas, lisäsi niin sanomattoman paljon maakansan
menestymistä ja turvallisuutta, niin olisi kansa voinut nauttia tätä
hyvyyttä kohta kymmenen vuotta, jos ei Erlend olisi --. Ei! Hän ei
tahtonut ajatella sitä, kun hän ajatteli vainajaa. Mutta hän ei
voinut olla sitä tekemättä juuri siksi, että hän näki isän seisovan
poikien silmissä ihanana ja täydellisenä, maan uljaimpana sankarina
ja päällikkönä, moitteettomana ja virheettömänä. Ja hän itsekin oli
ollut sitä mieltä koko ajan näinä vuosina, että Erlendin vertaiset
ja rikkaat sukulaiset olivat pettäneet hänet; suurta vääryyttä oli
hänen miehensä kärsinyt -- mutta Naakkve kävi asiaan käsiksi liian
jyrkästi sanoessaan, että he olivat laittaneet Erlendin matojen
ruoaksi. Oli hänelläkin, Kristiinalla, oma raskas syynsä -- mutta
etupäässä oli kuitenkin Erlendin turhamaisuus ja hänen epätoivoinen
itsepintaisuutensa syynä hänen kurjaan kuolemaansa.

Mutta ei -- sittenkään hän ei pitänyt siitä, että Skule nyt oli Bjarne
Erlinginpojan luona.

Eikö hän koskaan saisi elää sitä päivää, jolloin hän pääsisi kitumasta
tuskassa ja levottomuudessa lakkaamatta? Oi Jeesus, muista sitä tuskaa
ja huolta, jota autuas äitisi kärsi sinun tähtesi, sääli minua, äitiä,
ja lohduta minua --!

       *       *       *       *       *

Gautenkin takia hänellä oli huolia. Siinä pojassa oli mitä
kunnollisimman talonisännän ainesta, mutta hän oli kovin hätäinen
innossaan suvun varallisuuden kohottamiseksi. Naakkve antoi hänelle
vapaat kädet -- ja Gautella oli kädet täynnä mitä moninaisimpia puuhia.
Nyt hän oli yhdessä joidenkin muiden kyläläisten kanssa pannut jälleen
käyntiin vanhat rautasulatot tunturilla. Ja hän möi liian paljon, ei
ainoastaan maaverotuotteita, vaan kartanon omia varastojakin. Kristiina
oli kaiken ikänsä tottunut näkemään aitat täynnä talossaan, ja hän
suuttui aika lailla, kun Gaute nyrpisti nenäänsä härskiytyneelle voille
tai virnisteli kymmenen vuoden vanhalle silavalle, joka riippui hänen
aitassaan. Mutta Kristiina tahtoi tietää, ettei hänen talossaan tulisi
koskaan puutetta ruoasta; ei yhdenkään köyhän tarvinnut lähteä apua
vailla hänen luotaan, jos katovuosi kohtasi seutua. Eikä puutosta
saanut olla talossa, jos tuli sellainen aika, että häitä ja ristiäisiä
ja vieraspitoja pidettäisiin jälleen vanhassa kartanossa.

Hänen kunnianhimoiset toiveensa poikiin nähden kutistuivat. Hän
olisi ollut tyytyväinen, jos he olisivat tahtoneet asettua rauhassa
asumaan tänne hänen kotiseudulleen. Hän saattaisi koota ja vaihtaa
maaomaisuutensa siten, että kolme poikaa tulisi asumaan omissa
taloissaan. Ja Jørundgaard ynnä joen tämänpuolinen osa Laugarbruta
saattoivat elättää kolmet asukkaat. Jos ei siitä tulisikaan suurta
herraskomeutta -- niin köyhiä ei heistä sentään vielä sittenkään
tulisi. Tässä laaksossa vallitsi rauha -- kaikki maan mahtimiesten
kesken vallitseva levottomuus ei tänne paljon kuulunut. Jos kohta
sitä voitaisiinkin selittää suvun mahdin ja arvon alenemiseksi --
niin olihan Jumalalla voimaa saattaa heidän jälkeläisensä pitemmälle,
jos hän näki sen olevan heille hyväksi. Mutta turhaan kai hän toivoi
saavansa heidät kootuksi ympärilleen sillä tavalla -- he eivät
varmaankaan asettuisi rauhaan niin helposti, nämä hänen poikansa,
joilla oli isänä Erlend Nikulauksenpoika.

       *       *       *       *       *

Tähän aikaa hän alkoi löytää sielulleen rauhaa ja lievitystä antaessaan
ajatustensa askarrella niiden kahden pienen pojan parissa, jotka hän
oli kätkenyt kirkkomaan multaan.

Joka päivä näinä vuosina oli hän tosin ajatellut heitä -- arvellut,
nähdessään muiden samanikäisten lasten kasvavan ja varttuvan --
millaisiahan mahtaisivat hänen lapsensa nyt olla --.

Nyt hänen liikkuessaan jokapäiväisissä askareissaan yhtä säntillisenä
ja ahkerana, mutta sulkeutuneena ja mietteliäänä, olivat kuolleet
lapset aina hänen luonaan; hänen unelmissaan he kasvoivat ja
varttuivat, ja he luontuivat kaikissa suhteissa sellaisiksi kuin hän
toivoi: Munan oli yhtä uskollinen omaisilleen kuin Naakkve, mutta hän
oli äitiään kohtaan yhtä iloinen ja avomielinen kuin Gaute eikä koskaan
huolestuttanut häntä epävakaisilla päähänpistoilla, hän oli säyseä ja
ajattelevainen kuin Lauritsa, mutta kaikesta kauniista, mitä Munan
itsekseen mietiskeli, hän puheli äitinsä kanssa. Hän oli viisas kuin
Bjørgulf, mutta mikään kova onni ei pimentänyt hänen tietään elämän
läpi, ja siten oli hänen terävä-älyisyytensä vailla katkeruutta; hän
oli omintakeinen, voimakas ja rohkea kuin kaksoset, mutta ei niin
hillitön eikä omavaltainen --.

Ja kaikki somat, hilpeät muistot lastensa rakastettavasta sulosta
heidän pieninä ollessaan, ne hän muisti nyt jälleen ajatellessaan
pikku Erlendiä. Piltti seisoi hänen helmassaan puettavana: hän piti
käsiään pojan alastoman, palleroisen ruumiin ympärillä, ja pienokainen
kurottautui kätösillään ja ylöspäin kääntyneillä kasvoillaan ja koko
kalliilla ruumiillaan äidin kasvoja ja hänen hyväilyjään kohti. Äiti
opetti häntä kävelemään -- oli pannut kokoontaitetun vaatteen pojan
rinnan poikki ja kainaloiden alitse -- näissä valjaissa poika riippui,
raskaana kuin säkki, ja reutoi niin herttaisen kömpelösti jaloillaan,
nauraen itsekin, kunnes kiemurteli naurusta kuin mato. Äiti kantoi
häntä käsivarrellaan karjapihaan vasikoita ja lampaita katsomaan,
poika huusi ilosta nähdessään emakon kaikkine porsaineen, taivutti
niskojaan taaksepäin katsellessaan tallinlakalla olevia kyyhkysiä. Hän
juoksi äidin ympärillä korkeassa ruohikossa kiviraunioiden luona, huusi
joka marjalle ja söi niitä hänen kädestään niin ahmimalla, että hänen
kämmenensä tuli ihan märäksi pojan ahnaasta pikku suusta.

Kaikki ilonsa lapsistaan hän muisti ja eli uudelleen unelmissaan noiden
kahden pienokaisen kanssa, ja kaikki surut unohtuivat --.

       *       *       *       *       *

Oli kolmas kevät siitä kun Erlend oli laskettu hautaan. Kristiina ei
kuullut enää sanaakaan Tordiksesta ja Naakkvesta. Mutta hän ei kuullut
enää mainittavan myöskään luostaria. Ja hänen toivonsa kasvoi -- hän
ei voinut sille mitään: hänen oli niin vaikea uhrata vanhin poikansa
luostarille.

Juuri juhannuksen edellä tuli Ivar Erlendinpoika kotiin Jørundgaardiin.
Kaksoset olivat olleet kasvavia kuusitoistavuotiaita kotoa lähtiessään.
Nyt oli Ivar kasvanut, hän oli lähes kahdeksantoista vuoden vanha, ja
äidin mielestä hän oli tullut niin kauniiksi ja miehekkääksi, ettei hän
voinut kyllikseen katsella häntä.

Ensimmäisenä aamuna äiti vei aamiaisen Ivarille tämän maatessa vielä
vuoteessaan. Hunajaanleivottua vehnäleipää, lehikäisrieskaa ja olutta,
jota hän oli laskenut viimeisestä jouluksi pannusta tynnyristä. Hän
istui sängynreunalla pojan syödessä ja juodessa, hymyili kaikelle, mitä
tämä sanoi, nousi katselemaan hänen vaatteitaan, käänsi ja hypisteli
jokaista pukukappaletta, penkoi hänen matkasäkkiään, punnitsi hänen
uutta solkeaan kapeassa punaisenruskeassa kädessään, veti hänen
tikarinsa tupesta, kehui sitä ja kaikkia pojan kapistuksia. Sitten hän
istuutui uudelleen vuoteelle, katseli poikaa ja kuunteli hymysuin ja
-silmin kaikkea, mitä nuori mies kertoi.

Silloin sanoi Ivar:

"Samantekevä, äiti, vaikka sanon teille asiani, joka toi minut kotiin
-- tulin saamaan Naakkven suostumusta naimisiinmenooni."

Hämmästyksissään Kristiina löi kätensä yhteen:

"Ivar-kulta! Noin nuorena -- et suinkaan liene tehnyt mitään
mielettömyyksiä!"

Ivar pyysi äitiään kuulemaan. Se oli eräs nuorehko leski, Signe
Gamalintytär Rognheimin talosta Fauskarista. Talo oli kuuden veromarkan
kokoinen ja suurimmaksi osaksi hänen yksityistä omaisuuttaan; hän oli
perinyt ainoan lapsensa. Mutta hän joutui oikeudenkäyntiin miehen
sukulaisten kanssa, ja Inge Fluga oli koettanut hankkia itselleen
kaikenlaista laitonta etua siitä, että auttoi leskeä saamaan
oikeutensa. Ivar oli siitä suuttunut, oli ottanut naisen asiat
huoltaakseen ja seurannut häntä itse piispan luo, sillä Halvard-herra
oli aina osoittanut Ivarille isällistä suopeutta, milloin oli tätä
tavannut. Inge Munaninpojan menettely asiassa ei sietänyt tarkkaa
tutkimusta -- mutta hän oli osannut pysyä ystävyydessä seudun
isoisten kanssa ja säikyttää rahvaan pelkäämään häntä -- ja piispan
hän oli häikäissyt suurella taitavuudella; Munanin tähden ei kai
Halvard-herrakaan halunnut olla erittäin ankara. Mutta nyt ei asia
luontunut hänelle hyväksi -- joten pikkuserkukset olivat eronneet
täydessä vihollisuudessa, kun Ivar otti hevosensa ja lähti pois Inge
Flugan talosta. Sitten oli hänen mieleensä kuitenkin johtunut tehdä
vierailu Rognheimiin, ennen kuin hän poistuisi seudulta. Se tapahtui
pääsiäisen aikaan, ja siitä saakka hän oli ollut Signen luona --
auttanut tätä kevätaikana talontoimissa -- ja nyt he olivat sopineet
siitä, että Ivar naisi hänet. Hänen mielestään Ivar Erlendinpoika
ei ollut liian nuori hänen miehekseen ja etujensa puoltajaksi. Ja
piispa oli hänelle suosiollinen, kuten sanottu, -- vielä hän oli tosin
liian nuori ja oppimaton, jotta Halvard-herra voisi uskoa hänelle
mitään asioita, mutta Ivar arveli kyllä selviytyvänsä hyvin, jos hän
naimiskaupan kautta tulisi Rognheimin isännäksi.

Kristiina istui ja sormeili avainkimppua helmassaan. Tuohan oli
järkevää puhetta. Ja Inge Fluga ei tietysti ollut ansainnut parempaa.
Mutta häntä ajattelutti, mitä vanha poloinen Munan Baardinpoika siitä
sanoisi.

Morsiamesta sai äiti tietää, että Signe oli kolmenkymmenen vuoden
vanha, halpaa ja köyhää sukua, mutta hänen ensimmäinen miehensä oli
päässyt varallisuuteen, joten leski eli nyt vauraissa oloissa, ja itse
hän oli kunniallinen, siivo ja kelpo nainen.

Nikulaus ja Gaute lähtivät Ivarin mukana etelään katsomaan leskeä,
mutta Kristiina tahtoi jäädä kotiin Bjørgulfin luo. Kun pojat
palasivat kotiin, saattoi Naakkve ilmoittaa äidilleen, että nyt oli
Ivar kihlannut Signe Gamalintyttären. Häät pidettäisiin Rognheimissä
syksyllä.

       *       *       *       *       *

Jonkin aikaa kotiinpaluunsa jälkeen tuli Naakkve äitinsä luo
eräänä iltana, kun tämä istui kutomatuvassa ompelemassa. Hän veti
salvan kiinni perässään. Sitten hän sanoi, että nyt kun Gaute oli
kahdenkymmenen vuoden vanha ja Ivarkin naimisiin mennessään tuli
täysivaltaiseksi, aikoivat hän ja Bjørgulf jo syksyllä lähteä
pohjoiseen pyytääkseen päästä alokkaina luostariin. Kristiina ei
vastannut erikoisempaa, ja he puhuivat sitten vain siitä, millä tavoin
järjestettäisiin se, mitä vanhimmat veljet nyt tahtoisivat erottaa
pesästä.

Mutta pari päivää myöhemmin kävivät kutsujat Jørundgaardissa --
Skjennen Aasmund pitäisi pojantyttärensä Tordiksen kihlajaiset erään
kunnollisen dovrelaisen talokkaanpojan kanssa.

Naakkve tuli äitinsä luo kutomatupaan sinäkin iltana, ja jälleen hän
salpasi oven jälkeensä. Hän istuutui lieden reunalle ja kaiveli oksalla
hiillosta -- Kristiina oli virittänyt pienen tulen, sillä yöt olivat
kylmiä sinä kesänä.

"Ei muuta kuin pitoja ja juhlimista, äiti", sanoi hän naurahtaen.
"Kihlajaiset Rognheimissä ja kihlajaiset Skjennessä, ja sitten tulee
Ivarin häät -- kun Tordis ratsastaa morsiussaatossa, en minä taida olla
mukana -- silloin olen kai jo pukenut ylleni luostarivaatteet --"

Kristiina ei vastannut heti. Mutta sitten hän lausui nostamatta
katsettaan ompeluksestaan -- se oli Ivarille tuleva juhlanuttu:

"Monet olivat kai luulleet, että siitä tulisi Tordis Gunnarintyttärelle
suru, jos sinä rupeat munkiksi."

"Niin luulin minäkin kerran", virkkoi Naakkve.

Kristiina antoi ompeluksen vaipua helmaansa. Hän katsoi poikaan --
tämän kasvot olivat sulkeutuneet ja tyynet. Ja hän oli niin kaunis
-- tumma tukka su'ittu taaksepäin valkealta otsalta, se kihartui
niin pehmeästi korvien takana ja kaulan solakan, ruskean varren
ympärillä. Hänellä oli säännöllisemmät piirteet kuin isällä -- kasvot
olivat leveämmät ja lujemmat, nenä ei ollut niin iso eikä suu niin
pieni, kirkkaat siniset silmät sijaitsivat kauniisti suorien, mustien
kulmakarvain alla -- eikä hän kuitenkaan _näyttänyt_ niin kauniilta
kuin Erlend oli ollut. Isän eläimenkaltaista pehmeyttä ja laiskaa
suloa, kulumattoman nuoruuden lumoa ei Naakkvella ollut.

Äiti otti jälleen työn käsiinsä, mutta ei ommellut. Hetken perästä hän
virkkoi, katsoen alas ja silittäen vaatteen reunaa poimulle neulalla:

"Huomaa, Naakkve, etten vielä ole sanallakaan vastustanut teidän
hurskasta aiettanne. Mutta sinä olet nuori -- ja kaiketi tiedät sinä,
joka olet paljon oppineempi kuin minä -- että jossain pyhän kirjan
paikassa on kirjoitettuna, että ei sovi miehen kääntyä ja katsoa
taakseen, kun hän kerran on kätensä auraan laskenut."

Ei ilmekään liikahtanut pojan kasvoilla.

"Tiedän, että teillä on ollut mielessä tämä jo hyvin kauan", jatkoi
äiti. "Aina lapsesta saakka. Silloin te ette itse ymmärtäneet, mistä
tulisitte kieltäytymään. Nyt, kun olet tullut miehen ikään -- etkö
luule suotavaksi, että koettelisitte vähän kauemmin, onko teillä
kutsumusta. _Sinä_ olet syntynyt ottamaan haltuusi tämän talon ja
tulemaan suvun pääksi --"

"Te rohkenette neuvoa minua nyt?" Naakkve hengähti raskaasti pari
kertaa. Hän nousi seisomaan -- yhtäkkiä hän tarttui kiivaasti
rintaansa, repäisi auki nutun ja paidan, niin että äiti näki hänen
paljaan rintansa, missä syntymämerkit, viisi pientä veripunaista tulen
pilkkua, häämöttivät mustassa karvakiherteessä:

"Te luulitte kai, että minä olin liian pieni ymmärtääkseni mitä te
huokailitte itkien ja valittaen, kun suutelitte minua tähän silloin,
kun olin pieni piltti --. Minä en ymmärtänyt sitä silloin, mutta niitä
sanoja, jotka lausuitte, en voinut koskaan unohtaa --.

"Äiti, äiti -- oletteko unohtanut, että isä kuoli kurjan kuoleman ilman
rippiä ja pappia! -- Ja te uskallatte neuvoa meitä luopumaan!

"Luullakseni me veljekset tiedämme, mistä kieltäydymme --. Minusta
ei näytä suurelta uhrilta, jos minun on menetettävä tämä talo ja
avioliitto -- ja sellainen rauha ja onni, jota te ja isä yhdessä täällä
nautitte niin kauan kuin voin muistaa --"

Kristiina pudotti ompeluksensa alas. Kaikki, mitä hän ja Erlend
olivat eläneet -- pahat niinkuin hyvätkin -- koko muistojen rikkaus
tulvahti hänen mieleensä. Niin vähän siis tiesi tämä lapsi siitä, mistä
hän sanoutui irti. Kaikkine nuoruuden tappeluineen, uhkapeleineen,
ajattelemattomine kauppoineen ja lemmenleikkeineen -- ei hän ollut
muuta kuin viaton lapsi.

Naakkve näki kyynelten nousevan äidin silmiin ja huusi:

"Quid mihi et tibi est, mulier --" ["Vaimo, mitä minun on sinun
kanssasi!" Joh. 2, 4.] Kristiina säpsähti, mutta poika jatkoi kiihkeän
liikutuksen vallassa: "Jumala ei kai lausunut noita sanoja siksi, että
hän olisi halveksinut äitiänsä. Mutta hän opetti itse äitiään, puhdasta
ja virheetöntä helmeä, kun tämä tahtoi neuvoa hänelle, miten hänen oli
käytettävä sitä voimaa, jonka hän oli saanut taivaalliselta isältään
eikä lihalliselta äidiltään. -- Äiti, te ette saa neuvoa minua tässä --
älkää rohjetko tehdä sitä --"

Kristiina painoi kasvonsa alas rintaansa vasten.

Hetken perästä Naakkve sanoi hyvin hiljaa:

"Oletteko unohtanut, että ajoitte minut pois luotanne --" Hän vaikeni,
ikään kuin ei olisi luottanut omaan ääneensä. Mutta sitten hän jatkoi
jälleen: "Minä tahdoin polvistua viereenne isän kuolinvuoteen ääreen
-- mutta te käskitte minun mennä pois. Ettekö ymmärrä, että sydämeni
vaikeroi rinnassa aina kun sitä muistan?"

Kristiina kuiskasi miltei kuulumattomasti:

"Senkö vuoksi sinä olet ollut niin -- kylmä -- minulle koko ajan näinä
vuosina, sen jälkeen kun tulin leskeksi?"

Poika oli vaiti.

"Minä alan ymmärtää -- sitä et sinä ole antanut minulle koskaan
anteeksi, Naakkve --"

Naakkve katsoi syrjään.

"Toisinaan -- olen kyllä antanut anteeksi", virkkoi hän heikosti.

"Usein se ei ole varmaankaan tapahtunut --? Naakkve, Naakkve", huusi
äiti katkerasti valittaen, "-- luuletko, että minä rakastin Bjørgulfia
vähemmän kuin sinä -- olenhan minä hänen äitinsä -- olenhan teidän
molempien äiti! Julma sinä olit, kun suljit oven aina hänen ja minun
väliltäni --!"

Naakkven kalpeat kasvot tulivat yhä valkeammiksi:

"Niin, äiti, minä suljin oven edestäsi. -- Julmaa, sanot sinä --.
Jeesus lohduttakoon sinua, sinä et tiedä --" Hänen äänensä vaipui
kuiskaukseksi, ikään kuin pojan voimat olisivat loppuneet: "Minä
luulin, ettet sinä voisi -- että meidän täytyisi säästää sinua --"

Hän käännähti äkkiä, meni ovelle ja veti pois salvan. Mutta sitten hän
jäi seisomaan ovelle, selin Kristiinaan. Vihdoin äiti kutsui häntä
hiljaa nimeltä. Silloin hän palasi takaisin ja seisoi äitinsä edessä
pää kumarassa:

"Äiti --. Minä ymmärrän kyllä, ettei tämä ole -- helppoa -- teille --"

Äiti laski kätensä pojan olkapäille. Poika kätki kasvonsa hänen
katseeltaan, mutta taivutti päänsä alas ja suuteli äitinsä toista
rannetta. Kristiina muisti, että samoin oli Naakkven isä tehnyt kerran
-- hän ei muistanut milloin --.

Äiti silitti poikansa hihaa. Silloin poika kohotti kätensä ja taputti
häntä poskelle. Sitten he istuutuivat ja olivat vähän aikaa vaiti.

"Äiti", sanoi Naakkve hetken kuluttua, tasaisesti ja hiljaa. "Onko
teillä vielä se risti, jonka Orm-veljeni jätti teille?"

"On", sanoi Kristiina, "hän jätti sen pyytäen, etten koskaan eroaisi
siitä."

"Luulen, että jos Orm olisi tiennyt tämän, niin hän olisi suostunut
siihen, että minä saisin sen hänen jälkeensä. Minäkin tulen nyt jäämään
ilman perintöä ja sukua --"

Kristiina otti esiin paitansa alta pienen hopearistin. Naakkve otti
sen vastaan; se oli lämmin äidin rinnasta. Hän suuteli kunnioittavasti
ristin keskellä olevaa pyhäinjäännössäiliötä ja kiinnitti ohuen ketjun
kaulansa ympäri pistäen korun vaatteittensa alle.

"Muistatko Orm-veljeäsi?" kysyi äiti.

"En tiedä. Minusta tuntuu -- mutta ehkä se johtuu vain siitä, että te
puhuitte minulle niin paljon hänestä minun pienenä ollessani --"

Naakkve istui vielä jonkin hetken äitiänsä vastapäätä. Sitten hän nousi:

"Hyvää yötä, äiti!"

"Jumala siunatkoon sinua, Naakkve, hyvää yötä!"

Naakkve meni. Kristiina pani kokoon Ivarin sulhasmekon ja
ompelutarpeensa ja sammutti tulen liedeltä.

"Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua, Naakkve-kulta --".
Sitten hän puhalsi valon sammuksiin ja poistui vanhasta rakennuksesta.

       *       *       *       *       *

Jonkin aikaa myöhemmin Kristiina kohtasi Tordiksen eräässä talossa
kylällä. Talonväki oli sairaana, joten he eivät olleet voineet korjata
heinäänsä, ja nyt tulivat Olavinkillan veljet ja sisaret auttamaan
heitä yhteisvoimin. Illalla lyöttäytyi Kristiina tytön kanssa yhteen
matkaan. Hän käveli hitaasti ja leppoisasti puhellen yhtä ja toista,
ja jonkin ajan kuluttua hän sai puheen sovitetuksi niin, että Tordis
omasta ehdostaan kertoi Naakkven äidille kaiken, mitä pojan ja hänen
välillä oli ollut.

Hän oli kohdannut Naakkvea heidän kotihaassaan, ja viime kesänä, kun
hän oli heidän karjamajallaan, oli Naakkve ollut hänen luonaan useita
kertoja öisin. Mutta tämä ei ollut milloinkaan yrittänyt olla liian
rohkea häntä kohtaan. Tyttö tiesi hyvin, mitä ihmiset muuten puhuivat
Naakkvesta -- häntä ei Naakkve ollut koskaan loukannut, ei sanoilla
eikä käytöksellään. Mutta hän oli maannut tytön vieressä peitteellä
joitakin kertoja, ja he olivat puhelleet keskenään --. Tyttö oli
kysynyt häneltä kerran, aikoiko hän kosia häntä. Silloin Naakkve
vastasi, ettei hän voinut sitä tehdä; hän oli lupautunut Neitsyt
Maarian palvelijaksi. Samaa sanoi Naakkve hänelle tässä keväällä,
kerran kun he puhuttelivat toisiaan. Silloin ei tyttö tahtonut kauempaa
vastustaa isoisänsä ja isänsä tahtoa.

"Pahaksi se olisi koitunut teille molemmille, jos hän olisi rikkonut
lupauksensa ja sinä uhmannut omaisiasi", sanoi Kristiina. Hän seisoi
haravaansa nojaten ja katsoi nuorta neitoa -- lempeät ja kauniit,
pyöreät kasvot tuolla lapsella oli, ja raskas vaalea palmikko mitä
kauneinta tukkaa. "Jumala on varmaan suova sinulle onnea. Tordis-kulta
-- uljas, kelpo mies hän tuntuu olevan, tuo sinun sulhasesi."

"Minä pidän paljon Haavardista", sanoi tyttö -- ja puhkesi sitten
katkeraan itkuun.

Kristiina lohdutti häntä sellaisin sanoin, jotka sopivat vanhan ja
ymmärtäväisen naisen suuhun. Hänen sisässään vaikeroi kaipaus -- hän
olisi niin kernaasti halunnut kutsua tuota hyvää, raikasta lasta
tyttärekseen.

       *       *       *       *       *

Ivarin häiden jälkeen Kristiina viipyi jonkin aikaa Rognheimissä.
Signe Gamalintytär ei ollut kaunis ja näytti varsin vanhalta ja
kuluneelta, mutta hän oli lempeä ja miellyttävä. Hän näytti rakastavan
nuorta aviomiestään kaikesta sydämestään, ja miehensä äitiä ja
veljiä hän piti hyvänä, ikään kuin olisi katsonut heidän olevan niin
paljon hänen yläpuolellaan, ettei hän mitenkään voinut kunnioittaa
ja palvella heitä kylliksi. Kristiinalle oli aivan uutta, että joku
näki vaivaa täyttääkseen hänen toivomuksiaan ja tehdäkseen hänen
olonsa mieluisaksi. Ei edes silloin, kun hän oli rikkaana rouvana
Husabyssä ja hänellä oli joukoittain palvelijoita käskettävänään,
ollut kukaan palvellut häntä sillä tavalla, että olisi ajatellut
perheenemännän mukavuutta tai hyvinvointia. Hän ei ollut koskaan
säästänyt itseään ohjatessaan kaikkia töitä koko huonekunnan eduksi,
eikä kukaan muukaan ollut tullut ajatelleeksi, että häntä pitäisi
säästää. Signen palvelushaluinen huolenpito anopin viihtymyksestä
koko hänen Rognheimissä olonsa aikana teki Kristiinalle oikein hyvää;
hän mielistyi pian Signeen niin suuresti, että melkein yhtä hartaasti
kuin rukoili Jumalaa suomaan onnea Ivarille hänen avioliitossaan hän
rukoili myös, ettei Signelle koskaan tulisi syytä katua sitä, että oli
lahjoittanut itsensä ja kaiken omaisuutensa niin nuorelle aviomiehelle.

Kohta Mikonmessun jälkeen lähtivät sitten Naakkve ja Bjørgulf
pohjoiseen Trøndelageniin. Muuta ei Kristiina ollut heistä senjälkeen
kuullut kuin että he olivat saapuneet Nidarosiin terveinä ja että
heidät oli otettu alokkaina Tautran veljeskuntaan.

       *       *       *       *       *

Ja nyt oli Kristiina ollut pian vuoden Jørundgaardissa ainoastaan kaksi
poikaansa luonaan. Mutta hän ihmetteli mielessään, ettei siitä ollut
kauempaa. Sillä sinä päivänä viime syksynä, jona hän ratsastaen palasi
kirkon ohi ja katsoi notkelmaan, missä maat olivat kylmän usvavaipan
verhoamina, niin ettei hän voinut erottaa oman kartanonsa rakennuksia
-- hän oli ollut saattamassa molempia poikiaan Dovrelle -- silloin hän
ajatteli, että sellaiselta mahtoi tuntua siitä, joka ratsastaa kotiaan
kohti ja tietää, että siellä on pihassa vain tuhkaa ja kylmiä hiiliä --.

-- Nyt, kun hän lähti astelemaan vanhaa polkua kotiin päin pajanpaikan
ohi -- tänä vuonna se oli kasvanut melkein umpeen, ja keltamatarat,
kissankellot ja hiirenvirnat pursuivat sille viereiseltä rehevältä
niityltä, -- silloin hänestä tuntui melkein, kuin hän olisi nähnyt
siinä oman elämänsä kuvan: säänpurema ja nokinen vanha liesi, johon ei
koskaan enää sytytettäisi tulta; tanner ympärillä oli täynnään pientä
hiilen murskaa, mutta hienoa, lyhyttä ja kiiltävää ruohoa siirotti
kaikkialla yli palopaikan. Ja vanhan ahjon halkeamissa rehottivat
horsmat, jotka kylväytyvät joka paikkaan kasvattaakseen pitkät
kauniinpunaiset kukkatöyhtönsä.



II


Joskus sattui, että kun Kristiina jo oli mennyt levolle, hän heräsi
kartanoon saapuvien ihmisten synnyttämään hälinään. Ylistuvan ovea
jyrisytettiin -- hän kuuli Gauten tervehtivän vieraitaan äänekkäästi
ja iloisesti. Palvelusväen oli noustava ylös ja lähdettävä ulos.
Yläpuolella olevassa tuvassa kolisteltiin ja tömisteltiin -- Kristiina
erotti Ingridin vihaisen äänen. Niin, hän oli hyvä lapsi, tuo nuori
palvelustyttö, ei suvainnut mitään lähentelyä. Nauravien nuorten äänten
hölinä palkitsi hänen terävät, sukkelat sanansa. Frida hoilasi -- se
poloinen ei tullut koskaan sen viisaammaksi; ei ollut monta vuotta
nuorempi kuin Kristiina itse -- ja kuitenkin täytyi talon emännän vielä
pitää häntä silmällä --.

Sitten Kristiina käänsi kylkeään ja nukkui.

Gaute oli seuraavana aamuna ylhäällä varhain, kuten hänen tapansa oli
-- hän ei ottanut pitempää aamu-unta, vaikka oli juonutkin illalla.
Mutta vieraat eivät tulleet esiin ennen kuin aamiaiselle. Sitten he
jäivät taloon siksi päiväksi -- milloin oli kyseessä kaupanteko,
milloin vain ystävyysvierailu. Gaute oli hyvin vieraanvarainen.

Kristiina piti huolta siitä, että Gauten vieraita kestittiin parhaalla
tavalla. Hän ei tiennyt itse, että hän hääriessään hymyili hiljaa
isänsä talossa jälleen raikuvalle nuoruuden ja ilonpidon kohinalle.
Mutta hän puhui vähän noiden nuorten miesten kanssa eikä paljon
nähnytkään heitä. Hän näki vain sen, että Gaute oli seuramiehenä
iloinen ja hilpeä.

Gaute Erlendinpoika oli yhtä hyvin suosittu pieneläjien kuin rikkaitten
talollistenkin kesken. Vaikka oikeudenkäynti Erlendin surmaajia vastaan
oli tuottanut suurta onnettomuutta heidän omaisilleen, niin että oli
joukko taloja ja sukuja, joiden ihmiset tahallaan karttoivat tavata
ketään Erlendinpojista, ei Gautella ollut yhtään vihamiestä.

Sundbun Sigurd-herra oli kiintynyt mitä lämpimimmin nuoreen
sukulaismieheensä. Tämä Kristiinan orpana, jota hän ei ollut koskaan
tavannut, ennen kuin kohtalo toi hänet Erlend Nikulauksenpojan
kuolinvuoteen luo, oli tällöin osoittanut Kristiinalle mitä
uskollisinta sukulaismieltä. Hän viipyi Jørundgaardissa melkein jouluun
asti ja teki kaiken voitavansa auttaakseen leskeä ja isättömiä poikia.
Erlendinpojat osoittivat kiitollisuuttaan soveliaasti ja kauniisti,
mutta ainoastaan Gaute oli liittynyt lähemmin häneen ja oleskellut
usein Sundbussa sen jälkeen.

Kun tämä Ivar Gjeslingin tyttärenpoika kerran kuolisi, joutuisi kartano
kokonaan pois suvusta -- hän oli lapseton, ja Haftorinpojat olivat
hänen lähimmät perillisensä. Sigurd-herra oli jokseenkin vanha ja
häntä oli kohdannut se kova kohtalo, että hänen nuori vaimonsa menetti
järkensä ensimmäisessä lapsivuoteessaan. Nyt hän oli viettänyt lähes
neljäkymmentä vuotta tuon hullun vaimon kanssa, mutta vieläkin hän
pistäytyi miltei joka päivä katsomassa, kuinka tämä voi -- vaimo asui
eräässä Sundbun parhaista rakennuksista, ja useita palvelustyttöjä oli
yksinomaan häntä palvelemassa. "Tunnetko minua tänään, Gyrid?" oli
miehen tapana kysyä. Toisinaan vaimo ei vastannut, mutta toisinaan hän
sanoi: "Kyllä minä sinut hyvin tunnen -- sinä olet Ysaias ennustaja,
joka asuu Brotveitissa Brotveitkollenin juurella." Vaimo istui aina
värttinä käsissään -- parhaalla päällä ollessaan hän kehräsi tasaisen
ja hienon langan, mutta kun hänen laitansa oli huonosti, hän purki omat
kehruunsa ja syyti palvelustyttöjen karttaamat villat ympäri huonetta.
Sen jälkeen kun Gaute oli kertonut äidilleen tämän, otti Kristiina
aina orpanansa vastaan sydämellisen ystävällisesti, milloin tämä
sattui taloon tulemaan. Mutta hän kieltäytyi lähtemästä hänen mukanaan
Sundbuhun -- siellä ei hän ollut ollut sitten kuin morsiamena.

Gaute Erlendinpoika oli paljon lyhyempi varreltaan kuin Kristiinan
muut pojat. Ryhdikkään äidin ja pitkien veljiensä joukossa hän näytti
miltei pieneltä, mutta hän oli hyvinkin keskikokoinen. Yleensä
näytti Gaute pöyhistyvän paljon enemmän kaikissa suhteissa nyt, kun
molemmat vanhemmat veljet ja iässä häntä seuraavat kaksoset olivat
poissa -- heidän joukossaan hän oli ollut hiljainen olennoltaan.
Paikkakunnalla häntä pidettiin tavattoman kauniina miehenä -- hän
olikin kaunis kasvoiltaan. Pellavankeltaisine hiuksineen ja suurine
harmaine silmineen, jotka sijaitsivat hienosti otsan alla, soikeine,
kohtalaisen täyteläisine kasvoineen, raikkaine ihoineen ja kauniine
suineen hän muistutti paljon äidinisäänsä. Pään asento hartioilla oli
kaunis, ja hänellä oli tavattomat voimat hyvinmuodostuneissa, hiukan
suurehkoissa käsissään. Mutta hän oli vähän liian lyhyt alaruumiiltaan
ja länkisäärinen. Sentähden hän aina piti pitkäliepeisiä vaatteita,
milloin ei työn vuoksi ollut suorastaan pakko pitää lyhyttä mekkoa,
vaikka juuri näinä vuosina alettiin yhä enemmän pitää hienona ja
soveliaana, että miehet leikkauttivat juhlavaatteensa lyhyemmiksi
kuin ennen. Talonpojat näkivät tuon muodin laakson läpi matkustavilla
isoisilla. Mutta kun Gaute Erlendinpoika tuli kirkkoon ja pitoihin
jalkoihin ulottuvassa, ompeluksin koristetussa vihreässä pyhänutussaan,
hopeavyö solakalla vyötäröllään ja suuri oravannahkavuorinen viitta
hartiain yli heitettynä, silloin seurasivat paikkakuntalaiset
iloisesti ja suopeasti katseellaan Jørundgaardin nuorta isäntää.
Kädessä oli Gautella aina komea hopeahelainen tappara, jonka Lauritsa
Bjørgulfinpoika oli perinyt apeitaan Ivar Gjeslingiltä -- ja ihmisten
mielestä oli kaunista nähdä, että Gaute Erlendinpoika seurasi
edesmenneiden isien jälkiä, niin nuori kuin olikin, ja noudatti hyviä
vanhoja talonpoikaistapoja sekä pukeutumisessaan että elintavoissaan.

Ja hevosen selässä Gaute oli kaunein mies, mitä ajatella saattaa. Hän
oli mitä rohkein ratsastaja, ja paikkakuntalaiset kerskuivat, ettei
ollut koko Norjanmaassa hevosta, jota heidän Gautensa ei kykenisi
kesyttämään ja käyttämään ratsunaan. Kun hän oli Bergenissä vuosi
sitten, kerrottiin hänen lannistaneen nuoren oriin, jota ei yksikään
mies ennen ollut voinut hallita ja jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa
-- Gauten käsissä siitä tuli niin säyseä, että hän ratsasti sillä ilman
satulaa, vain neidon hiusnauha ohjaksina. Mutta kun Kristiina kyseli
pojaltaan tätä asiaa, tämä vain nauroi eikä ruvennut puhumaan siitä.

Että Gaute oli kevytmielinen seurustelussaan naisten kanssa, sen
Kristiina tiesi, ja se pahoitti häntä, mutta hän ajatteli, että
useimmiten kai juuri naiset esiintyivät liian hempeinä tuota kaunista
nuorta miestä kohtaan, ja Gaute oli avomielinen ja altis. Leikkiä
ja lorua kai se oli parhaasta päästä -- Gaute ei ottanut sellaisia
kovin painavasti eikä salaillut asioitaan, niinkuin Naakkve oli
tehnyt. Hän tuli itse kertomaan äidilleen, kun oli saanut lapsen
erään Sundbussa asuvan nuoren tytön kanssa -- siitä oli nyt kaksi
vuotta. Lapsen äidistä hän oli huolehtinut auliisti antamalla tälle
hänen olosuhteisiinsa katsoen runsaat myötäjäiset, kuuli Kristiina
Sigurd-herralta, ja lapsen aikoi Gaute ottaa luokseen, kun se oli
vieroitettu. Gaute tuntui olevan hyvin mieltynyt pieneen tyttäreensä;
hän kävi aina sitä katsomassa Vaagaassa ollessaan, -- se oli mitä
suloisin lapsi, sanoi Gaute ylpeänä, ja hän oli antanut kastaa sen
Magnhildiksi. Kristiinakin oli sitä mieltä, että kun poika kerran oli
tehnyt tekosen, niin oli parasta, että hän otti lapsensa luokseen
ja oli sille uskollisena isänä. Kristiina iloitsikin aika lailla
siitä, että saisi pikku Magnhildin kotiinsa. Mutta lapsi kuolikin
vuoden vanhana. Gaute tuli hyvin murheelliseksi kuullessaan sen, ja
Kristiinasta tuntui haikealta, ettei hän ollut saanut kertaakaan nähdä
pientä pojantytärtään.

Kristiinan oli aina ollut hyvin vaikea nuhdella Gautea. Tämä oli
ollut niin kitulias pienenä ollessaan, ja myöhemminkin hän oli ollut
enemmän riippuvainen äidistään kuin toiset lapset. Ja sitten hän oli
Kristiinan isän näköinen. Ja hän oli ollut niin vakava ja luotettava
lapsena. Totisena ja aikamiesmäisenä hän oli häärinyt äidin mukana
ja tehnyt tälle kaikenlaisia hyväntahtoisia palveluksia, joista hän
lapsellisessa viattomuudessaan arveli äidille olevan paljon hyötyä.
Ei, ankara ei hän ollut koskaan hennonut olla Gautelle -- ja jos tämä
teki tyhmyyksiä ajattelemattomuudesta ja ikäkautensa luonnollisesta
yksinkertaisuudesta, niin ei hän tarvinnutkaan koskaan enempää kuin
muutaman lempeän, ojentavan sanan, niin järkevä ja ajattelevainen oli
poika.

Kun Gaute oli kahden vuoden vanha, neuvoi Husabyn kotipappi,
joka ymmärsi erittäin hyvin pikkulasten sairauksia, että hänelle
annettaisiin jälleen äidinmaitoa, kun eivät mitkään muut keinot
auttaneet. Kaksoset olivat silloin vastasyntyneitä, ja Fridalla, joka
imetti Skulea, oli paljon enemmän maitoa kuin lapsi jaksoi syödä.
Mutta tyttö inhosi kituliasta lasta -- Gaute oli oudon näköinen
isoine päineen, laihoine, kuihtuneine ruumiineen, ei osannut puhua
eikä pysynyt jaloillaan -- ja sitten hän pelkäsi, että poika olisi
vaihdokas, vaikka se oli ollut terve ja kaunis lapsi, kunnes oli saanut
taudin kymmenen kuukauden vanhana. Kuitenkin Frida kieltäytyi ottamasta
Gautea rinnoilleen, ja niin sai Kristiina ottaa hänet itse, ja poika
sai rintaa äidiltään nelivuotiaaksi asti.

Sen jälkeen ei Frida ollut koskaan sietänyt Gautea; aina hän oli
nälvinyt tätä niin paljon kuin äidiltä uskalsi. Frida istui nyt
lähinnä emäntää naistenpenkillä, ja hänellä oli avaimet hallussaan,
kun Kristiina oli poissa kotoa. Hän sanoi isäntäväelle kaikki mitä
hänen päähänsä pisti; Kristiina suvaitsi häntä ja otti hänet huvin
kannalta, vaikka Frida usein oli häijy emännällekin -- kuitenkin koetti
Kristiina aina sovittaa ja silittää, kun Frida oli tehnyt tyhmyyksiä
tai ollut liian karkeasuinen. Nyt sisutti Fridaa kovasti se, että
Gaute istui kunniapaikalla ja oli isäntänä talossa. Hän oli pitävinään
tätä pelkkänä poikapahasena, kehui hänen veljiään, mutta eniten
Bjørgulfia ja Skulea, joita hän oli imettänyt, samalla kun pilkkasi
Gauten lyhytkasvuisuutta ja vääriä sääriä. Gaute suhtautui siihen
hyvänlaatuisesti:

"Niin katsopas, Frida, jos vain olisin saanut imeä sinua, niin olisi
minustakin tullut samanlainen jättiläinen kuin veljistäni. Mutta minun
täytyi tyytyä äitini rintaan --" Gaute hymyili Kristiinalle.

Usein kuljeksivat äiti ja poika yhdessä ulkona iltaisin. Monin paikoin
olivat polut maiden poikki niin kapeita, että Kristiinan täytyi kävellä
Gauten jäljessä. Gaute asteli edellä pitkävartinen tappara kädessään
mitä täysivaltaisimpana -- äidin täytyi hymyillä hänen selkänsä takana.
Kristiina tunsi vallatonta, nuorekasta halua juosta Gauten kimppuun
takaapäin, puristaa hänet syliinsä, nauraa ja telmiä hänen kanssaan,
niinkuin hän oli joskus tehnyt Gauten ollessa lapsi.

Joskus he menivät aina pesulaiturille asti joenrantaan, istuivat ja
kuuntelivat, kun virta kohisi vaaleana ja vuolaana illan hämärässä.
Useimmiten he eivät puhelleet paljoa keskenään. Mutta joskus Gaute
kyseli äidiltä tämän seudun ja äidin oman suvun vanhoja asioita.
Kristiina kertoi, mitä oli kuullut ja nähnyt lapsuudessaan. Isää ja
Husabyn aikoja ei koskaan mainittu heidän keskensä sellaisina iltoina.

"Mutta äiti, te varmaan palellutte siinä istuessanne", sanoi Gaute, "--
on kylmä ilma tänä iltana."

"Niinpä niin -- ja ihan kangistunut minä olen tällä kivellä
istumisesta." Kristiinakin nousi seisoalleen. "Minä alan tulla vanhaksi
eukoksi, Gaute hyvä!"

Ylös rinnettä noustessaan hän nojasi toisella kädellään Gauten
olkapäähän.

Lauritsa nukkui kuin tukki sängyssään. Kristiina sytytti pienen
rasvalampun -- hänen teki mieli istua vähän nauttien oman mielensä
iltarauhasta. Ja ainahan oli jotakin käsin askarreltavaakin. Hänen
yläpuolellaan kolisteli Gaute jotakin -- sitten hän kuuli hänen
nousevan sänkyyn ylistuvassa. Äiti oikaisi hiukan selkäänsä -- hymyili
hiukan lampun pientä liekkiä kohti. Hän liikutti huuliaan heikosti,
teki ristinmerkin kasvojensa ja rintansa yli ja eteensä ilmaan. Sitten
hän ryhtyi jälleen ompelukseensa.

Vanha Bjørn-koira nousi ja pudisteli itseään, ojentautui matalaksi
etukäpälilleen ja haukotteli. Sitten se tassutti lattian poikki emännän
luo. Heti kun tämä taputti sitä, se pani etukäpälänsä hänen helmaansa
-- kun emäntä puhutteli sitä ystävällisesti, se nuoli innokkaasti
hänen kasvojaan ja käsiään, heiluttaen häntäänsä. Sitten se tassutteli
takaisin -- käänsi päätään ja katsoi emäntään: paha omatunto vilhui
sen pienistä silmistä ja koko sen karheasta vantterasta ruumiista aina
hännännipukkaan asti. Kristiina hymyili hiljaa eikä ollut näkevinään
-- silloin koira hyppäsi hänen sänkyynsä ja kääriytyi kokoon sen
jalkopäähän.

Hetken kuluttua Kristiina sammutti lampun, nipisti sydämen kipinän ja
heitti sen rasvaan. Kesäyön valo häämötti ulkona pienen ruudun takana.
Kristiina luki päivän viimeiset rukoukset, riisuutui hiljaa ja pujahti
sänkyyn. Hän pöyhötti pielukset hyvään kuntoon rinnan ja hartiain alle,
ja koira-vanhus laittautui mukavasti hänen takapuoltaan vasten. Heti
sen jälkeen hän nukkui.

       *       *       *       *       *

Piispa Halvard oli antanut Sira Dagille edustuksensa kylässä, ja
häneltä Gaute osti piispankymmenykset kolmeksi vuodeksi eteenpäin.
Hän osti seudulta myös vuotia ja ruokaa, lähetti tavarat talvikelillä
Raumsdaliin ja edelleen Bergeniin laivoilla keväisin. Kristiina ei
oikein pitänyt näistä pojan hommista -- itse hän oli aina myynyt
tavaransa Hamariin, sillä niin olivat tehneet sekä hänen isänsä
että Simon Andreksenpoika. Mutta Gaute oli liittynyt jonkinlaiseen
kauppayhtiöön lankonsa Gerlak Pausin kanssa -- ja Gerlak oli
pystyvä kauppamies ja läheistä sukua monille Bergenin rikkaimmille
saksalaisille kauppiaille.

Erlendin tytär Margret ja hänen miehensä olivat tulleet Jørundgaardiin
isän kuoleman jälkeisenä kesänä; he antoivat suuria lahjoja kirkolle
hänen sielunsa puolesta. Kun Margret oli nuorena neitona Husabyssä, ei
hänen ja äitipuolen välillä vallinnut muuta kuin kohtalainen ystävyys,
eikä hän ollut paljon välittänyt pienistä velipuolistaan. Nyt hän oli
kolmenkymmenen vuoden vanha eikä ollut saanut lapsia omassa aviossaan;
nyt hän osoitti kauniille täysikasvuisille veljilleen mitä lämpimintä
sisarenrakkautta, ja hän sai aikaan sopimuksen miehensä ja Gauten
välillä.

Margret oli vielä kaunis nainen, mutta hän oli tullut niin kookkaaksi
ja paksuksi, ettei Kristiina luullut nähneensä yhtä rehevää
naisihmistä. Mutta sitä useampia hopealevyjä mahtui hänen vyöhönsä,
ja solki niin suuri kuin pieni käsikilpi komeili hyvin sopivasti
hänen leveiden rintojensa keskellä. Hänen painava ruumiinsa oli aina
koristettu kuin mikäkin alttari kalleimmilla kankailla ja kullatulla
metallilla -- Gerlak Tiedekeninpoika näytti rakastavan vaimoaan
ylettömästi.

Vuosi sitten oli Gaute vieraillut sisarensa ja lankonsa luona
Bergenissä käräjäaikana keväällä, ja syksyllä hän matkusti tunturien
poikki mukanaan hevoslauma, jonka myi siellä. Se matka oli niin
tuottoisa, että Gaute vannoi tekevänsä samanlaisen tänä syksynä.
Kristiina ajatteli, että pojan oli saatava tahtonsa läpi tässä
asiassa. Jonkin verran isän matkustushalua oli kai Gautenkin veressä
-- hän asettuisi kyllä tultuaan vanhemmaksi. Kun äiti näki Gauten
hyörivän kipeänä halusta päästä lähtemään, hoputti hän tätä itsekin --
viime vuonna oli Gauten täytynyt palata tunturien yli täyden talven
vallitessa.

Niin lähti Gaute matkalle kauniina päivänpaisteisena aamuna kohta
Pärttylinmessun jälkeen. Silloin oli pukkien teurastus -- ja koko
kartano haisi keitetylle pukinlihalle. Ihmiset olivat kylläisiä ja
iloisia; koko kesänä eivät he olleet maistaneet tuoretta lihaa muulloin
kuin suurimpina messupäivinä, mutta nyt he saivat voimakasta lihaa ja
rasvaista, ruokaisaa keittoa sekä aamiaiseksi että illalliseksi monina
päivinä. Kristiina oli raukeana ja hyvällä tuulella vuoden ensimmäisen,
suurteurastuksen ja makkaranteon jälkeen seisoessaan valtatiellä ja
huiskuttaessaan pääliinansa liepeellä Gautelle lähtiäisiksi. Se oli
kaunista nähdä -- oivallisia hevosia, reippaita nuoria miehiä, jotka
ratsastivat välkkyvin asein ja helkkyvin valjain; kävi aika pyrinä, kun
he tulivat korkealle sillalle. Gaute kääntyi satulassaan ja huiskutti
vastaan hatullaan, ja Kristiina huiskutti takaisin päästäen pienen
hurjan ilon ja ylpeyden huudahduksen.

       *       *       *       *       *

Kohta talviyön jälkeen muuttui sää, tuoden sadetta ja räntää kylään,
myrskyä ja lunta tuntureille. Kristiina oli hieman levoton Gauten
puolesta, joka ei ollut vielä palannut. Mutta kuitenkaan ei hän ollut
koskaan niin peloissaan tämän vuoksi kuin oli ollut toisten vuoksi --
hän uskoi tämän pojan hyvään onneen.

Viikkoa myöhemmin tuli Kristiina navetasta myöhään illalla ja huomasi
silloin joitakin ratsumiehiä pihaveräjällä. Sumu aaltoili kuin valkea
savu kalvolyhdyn edessä, joka hänellä oli kädessään -- hän meni
sateessa pihan yli nahkapukuisten miesten tummaa ryhmää vastaan:
mahtoikohan se olla Gaute -- oli luonnotonta odottaa vierasta väkeä
niin myöhään --.

Silloin hän tunsi etumaisen ratsumiehen Sundbun Sigurd-herraksi -- tämä
laskeutui ratsun selästä hiukan raskasliikkeisesti ja ukkomaisesti.

"Minä tuon uutisia Gautelta, Kristiina", sanoi ritari, kun he olivat
tervehtineet toisiaan. "Hän tuli Sundbuhun eilen --"

Ulkona oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut erottaa hänen ilmettään.
Mutta hänen äänensä oli niin omituinen. Ja lähtiessään menemään
tuvan ovea kohti hän käski miestensä seurata Kristiinan tallipoikaa
miestentupaan. Kristiina alkoi pelätä, kun hän ei sanonut enempää,
mutta kysyi varsin levollisesti, kun he seisoivat kahden tuvassa:

"Millaisia uutisia ne sitten ovat, hyvä sukulainen? Onko hän sairas,
kun ei hän itse tullut kotiin sinun mukanasi?"

"Ei, Gaute on niin terve, etten ole koskaan nähnyt häntä terveempänä.
Mutta hänen seurueensa oli väsynyt --"

Sigurd-herra puhalsi Kristiinan ojentaman olutkannun vaahtokukkuraan,
joi ja kehui olutta.

"Hyvää on sille tarjottava, joka tuo hyviä uutisia", sanoi emäntä
hymyillen.

"Enpä tiedä mitä sanot sitten, kun olet kuullut uutiseni loppuun",
virkkoi Sigurd-herra hämillään. "Hän ei tullut yksinään tällä kertaa,
tuo sinun poikasi --"

Kristiina seisoi odottaen.

"Hänellä on mukanaan -- niin, se on Hovlandin Helgen tytär -- hän on
tainnut ottaa tämän -- tämän neidon -- tainnut ottaa hänet väkisin isän
luota --"

Kristiina ei sanonut vielä mitään. Mutta hän istuutui penkille Sigurdia
vastapäätä. Hänen suunsa oli kapea ja kiinnipuristunut.

"Gaute pyysi minua tulemaan tänne -- hän pelkäsi kai, ettet sinä
pitäisi tästä. Hän pyysi sanomaan sinulle tämän -- ja nyt olen sen
tehnyt", lopetti Sigurd-herra heikosti.

"Sinun pitää sanoa kaikki mitä tiedät tästä asiasta, Sigurd", pyysi
Kristiina tyynesti.

Sigurd-herra teki niin -- epäselvästi ja koukerrellen, puhuen laveasti
sinne ja tänne. Hän näytti olevan itse hyvin kauhistunut Gauten
teosta. Mutta Kristiina sai selville hänen kertomuksestaan, että Gaute
oli tavannut tyttöä Bergenissä viime vuonna. Tytön nimi oli Jofrid
-- ei, kihlattu hän ei ollut. Mutta Gaute oli kai ymmärtänyt, ettei
hyödyttäisi puhua tytöstä tämän omaisille -- Hovlandin Helge oli
suurrikas, sukua, joka käytti itsestään Duk-nimeä ja omisti maatiloja
enimmäkseen Vossissa. Silloin oli paholainen houkutellut nämä nuoret
--. Sigurd-herra kyhni vaatteitaan ja kynsi päätään aivan kuin olisi
ollut täissä yltyleensä.

Sitten kesällä -- kun Kristiina luuli Gauten olevan Sundbussa
metsästämässä Sigurd-herran kanssa tunturilaitumen kahta petokarhua --
silloin hän oli matkustanut tunturin yli Sogniin -- Jofrid oli siellä
naimisissa olevan sisarensa luona; Helgellä oli kolme tytärtä eikä
yhtään poikaa. Sigurd ähkyi tuskasta -- hän oli luvannut Gautelle olla
vaiti siitä. Hän oli kyllä tiennyt, että poika aikoi tyttöä tapaamaan,
mutta ei ollut osannut uneksiakaan, että Gautella oli niin mielettömiä
tuumia.

"Niin, kyllä kai poikani saa tämän kalliisti maksaa", sanoi Kristiina.
Hänen kasvonsa olivat jäykät ja tyynet.

Sigurd sanoi, että nythän oli talvi tulossa jo todenteolla -- tiet
kävivät vaikeasti kuljettaviksi. Ja kun hovlandilaiset saivat aikaa
ajatella asioita, niin ehkä he huomaisivat parhaaksi, että Gaute saa
Jofridin omaisten suostumuksella -- kun tyttö nyt jo oli hänen.

"Mutta jos he eivät tulekaan sille mielelle -- vaan vaativat kostoa
naisenryöstöstä?"

Sigurd-herra vääntelehti ja kynsi itseään entistä pahemmin:

"Se on kai sakoilla sovittamaton asia", hän sanoi hiljaa. "En tiedä
niin tarkoin --"

Kristiina oli vaiti. Silloin jatkoi Sigurd-herra rukoilevalla äänellä:

"Gaute sanoi -- hän arveli, että sinä ottaisit heidät suopeasti
vastaan. Hän sanoi, ettet sinä vielä ole niin vanha, että olisit
unohtanut -- niin, hän tarkoitti, että sinäkin sait sen miehen, jota
itse halusit, ymmärrätkö?"

Kristiina nyökäytti päätään.

"Neito on kaunein lapsi mitä ikänäni olen nähnyt, Kristiina", sanoi
Sigurd hartaasti; hänen silmänsä kostuivat. "Paha on, että perkele on
houkutellut Gauten tähän tihutekoon -- mutta tahdothan sentään ottaa
nuo lapsiraukat ystävällisesti vastaan?"

Kristiina nyökkäsi jälleen.

       *       *       *       *       *

Seutu oli lionneena, hailakkana ja tummana ryöppyävien sadekuurojen
alla, kun Gaute seuraavana päivänä iltapuolella ratsasti pihaan.

Kristiina tunsi kylmän hien kihoavan otsalleen nojautuessaan ulkona
ovenkamanaan -- siellä seisoi Gaute nostaen mustaan huppuviittaan
puetun naisen alas hevosen selästä. Nainen oli pieni varreltaan,
ulottui miestä tuskin olkapäihin. Gaute aikoi ottaa häntä kädestä ja
taluttaa hänet esiin -- silloin nainen työnsi hänet syrjään ja meni
yksin Kristiinaa vastaan. Gautelle tuli kiire tervehtimään talonmiehiä
ja antamaan käskyjä mukanaan olleille miehille. Kun hän jälleen katsoi
molempiin ovella olijoihin päin, seisoi Kristiina pitäen vierasta
tyttöä molemmista käsistä. Gaute juoksi sinne päin iloinen tervehdys
huulillaan. Eteisessä otti Sigurd-herra häntä olkapäästä, taputti häntä
isällisesti, ähki ja puhkui kestämästään jännityksestä.

Kristiina oli aivan yllättynyt, kun tyttö kohotti kasvonsa, jotka
olivat niin valkoiset ja suloiset likomärässä viitanhupussa -- ja hän
oli niin tuiki nuori ja lapsellisen pieni. Kun vieras sanoi:

"Tervetulon toivotusta en odotakaan teiltä, Gauten äiti -- mutta nyt
ovat kaikki ovet minulta suljetut paitsi tämä. Jos tahdotte sietää
minua tässä talossa, emäntä, niin en ole unohtava, että tulin tänne
ilman tavaraa ja ilman kunniaa, mutta vilpittömästi tahtoen palvella
teitä ja Gautea, herraani --"

-- niin oli Kristiina ottanut tyttöä molemmista käsistä ennen kuin
itsekään arvasi:

"Jumala antakoon anteeksi pojalleni, mitä hän on rikkonut sinua
vastaan, kaunis lapseni -- tule sisään, Jofrid -- Jumala auttakoon
teitä, niin totta kuin minä tahdon auttaa sinua parhaani mukaan!"

Heti jälkeenpäin hänestä tuntui, että hän oli tullut ottaneeksi kovin
lämpimästi vastaan tämän naisen, jota hän ei tuntenut. Mutta nyt oli
Jofrid ottanut päällysvaatteet yltään. Hänen raskas, vedensinisestä,
kotikutoisesta sarasta tehty talvipukunsa oli likomärkä helmasta ja
olkapäiltä aivan kastunut viitan läpi. Ja tuossa lapsellisen nuoressa
tytössä oli lempeää, surunvoittoista arvokkuutta -- hän piti pienen
mustatukkaisen päänsä miellyttävästi taivutettuna, kaksi paksua
pikimustaa palmikkoa ulottui alapuolelle hänen vyötäistensä. Kristiina
tarttui lempeästi Jofridin käteen ja talutti hänet lämpimimmälle
paikalle uuninvieruspenkille: "Varmaan sinua palelee?"

Gaute tuli ja otti äidin kiihkeästi syliinsä:

"Äiti -- niin on käyvä kuin on säädetty -- oletko nähnyt niin suloista
neitoa kuin minun Jofridini? Hänet minun täytyi saada, maksoi se
minulle mitä hyvänsä -- ja tahdotteko olla hänelle lempeä, rakas
äiti-kultaseni --"

Suloinen oli Jofrid Helgentytär -- Kristiinan täytyi katsoa häneen
tuon tuostakin. Hän oli lyhyt varreltaan, leveä hartioista ja
lanteilta, mutta pyöreä ja hyvin muodostunut. Ja hänen ihonsa näytti
niin pehmeältä ja puhtaalta, että hän oli kaunis, vaikka hän oli
kasvoiltaan aivan valkoinen. Lyhyet ja leveät kasvojenpiirteet hänellä
oli, mutta posket ja leuan laaja, voimakas kaari tekivät nekin
kauniiksi, ja hänellä oli pitkä, kapeahuulinen ja heleänpunainen suu
ja tasaiset pienet hampaat, jotka muistuttivat lapsen maitohampaita.
Ja kun hän kohotti raskaat silmäluomensa, niin olivat hänen kirkkaat,
harmaanvihreät silmänsä kuin loistavat tähdet pitkien mustien
silmäripsien alla. -- Musta tukka, vaaleat silmät -- se oli Kristiinan
mielestä ollut kauneinta mitä hän oli tiennyt siitä saakka kun hän ensi
kerran näki Erlendin -- sellaiset oli useimmilla hänen omilla kauniilla
pojillaan --.

Kristiina vei Jofridin istumaan rinnalleen naistenpenkille. Vieras
istui hienona ja kainona oudon talonväen joukossa, söi vähän ja
punastui heleästi aina kun Gaute aterian aikana joi hänen terveydekseen.

Gaute punoitti ylpeydestä ja levottomasta onnesta istuessaan
kunniatuolissaan. Pojan kotiintulon kunniaksi oli Kristiina pannut
täksi illaksi liinan pöydälle ja asettanut sille kaksi vahakynttilää,
jotka olivat kullatusta vaskesta tehdyissä kynttiläjaloissa. Gaute ja
Sigurd-herra joivat toistensa terveydeksi tuon tuostakin, ja vanha
herra tuli yhä liikuttuneemmaksi, pani käsivartensa Gauten hartioille
ja lupasi puhua hänen asiansa puolesta rikkaille sukulaisilleen,
vieläpä itse Maunu-kuninkaalle -- hän kyllä saisi aikaan sovinnon hänen
ja tytön loukattujen omaisten välille. Sigurd Eldjarnilla itsellään
ei ollut ainoatakaan vihamiestä -- hänen isänsä riitaisa luonne ja
hänen oma kova onnensa vaimonsa suhteen ne olivat tehneet hänet niin
yksinäiseksi.

Lopuksi hypähti Gaute ylös juomasarvi kädessään. Kuinka kaunis hän
on, ajatteli Kristiina -- ja kuinka isän kaltainen! Tuollaiseksi oli
Kristiinan isäkin tullut alkuhumalassa -- noin elämäniloa säteileväksi,
sorjaksi ja raikkaaksi --.

"Nyt on minun ja tämän naisen, Jofrid Helgentyttären, käynyt niin, että
me vietämme tupaantuliaisemme tänään, ja häitämme saamme juoda sitten,
jos Jumala meille sen onnen suo. Sinua, Sigurd, kiitämme uskollisesta
sukulaismielestä, ja teitä, äiti, siitä, että otitte meidät vastaan
niinkuin uskolliselta äidinsydämeltänne odotinkin -- niinkuin me veljet
usein puhuimmekin keskenämme, että te olette mielestämme ylevämielisin
nainen ja hellin äiti. Sentähden pyydän teitä tekemään meille sen
kunnian, että itse valmistatte morsiusvuoteemme niin juhlalliseksi
ja kauniiksi, että voin ilman häpeää pyytää Jofridia nukkumaan siinä
kanssani, ja että te itse saatatte Jofridin ylistupaan, jotta hän voi
tulla vuoteeseen niin soveliaalla tavalla kuin suinkin, kun ei hänellä
ole äitiä elossa taikka sukulaisnaisia täällä --"

Sigurd-herrakin oli nyt juopunut, hän remahti nauruun:

"-- Tehän nukuitte yhdessä minun ylistuvassani -- en saattanut muuta,
luulin teidän maanneen samassa sängyssä jo ennenkin --"

Gaute ravisti ylimielisesti kultaista tukkaansa:

"Niin, sukulainen -- mutta tämä on ensi yö, jonka Jofrid tulee
nukkumaan minun käsivarrellani täällä omassa talossaan -- jos Jumala
suo.

"Mutta teitä, hyvä väki, minä pyydän juomaan ja pitämään iloa tänä
iltana -- nyt olette nähneet hänet, joka on tuleva minun emännäkseni
Jørundgaardiin -- hän tahi ei kukaan nainen, sen sanon Herramme Jumalan
ja oman kristillisen uskoni nimessä. Minä odotan, että te kunnioitatte
häntä kaikki, sekä miehet että naiset, ja minä odotan teiltä, taloni
miehet, että autatte minua suojelemaan ja puolustamaan häntä niinkuin
miesten sopii."

Gauten puhetta seuranneen melun ja huutojen pauhinassa nousi Kristiina
hiljaa pöydästä ja kuiskasi Ingridiä tulemaan hänen mukanaan ylistupaan.

Lauritsa Bjørgulfinpojan komea ylisparvi oli joutunut huonoon kuntoon
niinä vuosina, joina Erlendinpojat olivat siinä asustaneet. Kristiina
ei ollut tahtonut uhrata enemmän kuin välttämättömimmän määrän karkeita
sänky vaatteita ja irtaimistoa huolettomien poikien käytettäväksi, ja
hän antoi harvoin siivota huonetta, koska se ei maksanut vaivaa. Gaute
ja hänen ystävänsä vetivät sisään likaa ja roskaa yhtä pian kuin hän
sai sen lakaistuksi ulos. Huoneeseen oli tarttunut lähtemättömästi
haju miesväestä, joka tulee sisään ja heittäytyy sänkyihin märkänä ja
hikisenä ja metsän ja karjatarhan tahraamana, sekä tallin ja nahan ja
märkien koirien haju.

Nyt lakaisivat ja siivosivat Kristiina ja palvelustyttö täyttä vauhtia
niin hyvin kuin voivat, emäntä kantoi sisään hienot sänkyvaatteet,
matot ja pielukset, savusti katajalla, ja pienelle pöydälle hän asetti
hopeapikarin ynnä viimeisen viinitilkan, mikä hänellä oli talossa,
vehnäsämpylän ynnä pronssijalustassa olevan vahakynttilän, ja siirsi
sen vuoteen viereen. Nyt oli huoneessa niin hienoa kuin hän voi saada
aikaan niin lyhyessä ajassa.

Lautaseinällä komeroa vasten riippui aseita -- Erlendin raskas
kahdenkäden lyömämiekka ja pienempi miekka, jota hän tavallisesti
piti mukanaan, kirvesmiehen piiluja ja halkokirveitä -- Bjørgulfin ja
Naakkven veistokirveetkin olivat siinä vielä. Siinä oli myös kaksi
pientä kirvestä, joita pojat harvoin käyttivät, koska ne heidän
mielestään olivat liian keveitä -- mutta niillä oli Kristiinan isä
veistellyt ja muovaillut kaikenlaisia teoksia niin näppärästi ja
varmasti, ettei hänen tarvinnut käyttää puukkoa ja talttaa muuta kuin
viimeiseen siloitteluun. Kristiina kantoi kirveet komeroon ja kätki ne
Erlendin arkkuun, missä oli hänen verinen paitansa ynnä se kirves, joka
oli ollut hänen kädessään silloin kun hän sai surmanhaavansa.

Nauraen pyysi Gaute, että Lauritsa valaisisi morsiamelle tietä
ylisparveen. Poika tuli sekä hämilleen että ylpeäksi. Kristiina näki,
että Lauritsa ymmärsi kyllä nämä veljen laittomat häät vaaralliseksi
leikiksi, mutta tapahtuman merkillisyys kiihotti ja nostatti hänen
mieltään -- hän katseli säihkyvin silmin Gautea ja tämän suloista
vaimoa.

Ylisparven portailla tuuli sammutti valon. Jofrid sanoi Kristiinalle:

"Gauten ei olisi pitänyt pyytää teiltä tätä, vaikka olikin juovuksissa
-- älkää tulko mukanani pitemmälle, emäntä. Älkää pelätkö minun
unohtavan, että olen vietelty nainen, omaisteni neuvoista irti
riistäytynyt."

"En minä ole liian hyvä sinua palvelemaan", virkkoi Kristiina, "siihen
asti kunnes poikani on sovittanut syntinsä sinua vastaan ja sinä voit
kutsua minua anopiksesi laillisesti. Istu tähän, niin kampaan tukkasi
-- verrattoman kaunis tukka sinulla onkin, lapsi."

Mutta kun talonväki oli mennyt levolle ja Kristiina makasi sängyssään,
tunsi hän jälleen jonkinlaista levottomuutta -- aivan arvaamatta
hän oli tullut sanoneeksi tuolle Jofridille enemmän kuin hän tiesi
tarkoittavansa -- vielä. Mutta hän oli niin nuori -- ja hän antoi niin
selvästi nähdä, ettei hän tahtonut saada parempaa kohtelua kuin oli
ansainnut -- olihan hän kunnian ja kuuliaisuuden tieltä karannut lapsi.

Sellaiselta siis näytti _se_ -- kun ihmiset antoivat morsiussaaton ja
tupaantulon tapahtua ennen häitä. Kristiina huokasi -- kerran hän oli
itsekin ollut halukas uskaltamaan senkin Erlendin vuoksi -- mutta hän
ei tiennyt olisiko rohjennut, jos Erlendin äiti olisi ollut Husabyssä.
Ei, ei, hänen ei pitänyt tehdä tätä pahemmaksi lapselle, joka oli
tuolla ylhäällä --.

Sigurd-herra kompuroi vielä ympäriinsä huoneessa -- hänen oli nukuttava
Lauritsan kanssa -- jokseenkin liikutettuna, mutta vilpittömän
hyväätarkoittavasti hän puheli molemmista nuorista -- hän ei tulisi
säästämään mitään auttaakseen heidät hyvään päätökseen tässä
uhkapelissä --

Seuraavana päivänä näytti Jofrid Gauten äidille, mitä hän oli tuonut
mukanaan taloon -- kaksi nahkasäkkiä vaatteita; pienessä norsunluisessa
lippaassa hänellä oli korunsa. Niinkuin olisi lukenut Kristiinan
ajatukset sanoi Jofrid, että kaikki tämä oli hänen omaa omaisuuttaan,
jonka hän oli saanut käytettäväkseen -- lahjoja ja perintöä,
enimmäkseen äidiltä; hän ei ollut ottanut mitään isältään.

Kristiina istui surullisena käsi poskella. Se yö ammoisia aikoja
sitten, jolloin hän itse oli koonnut kultansa lippaaseen karatakseen
kotoaan -- enin osa siitä, mitä hän oli pannut kokoon, oli lahjoja
niiltä vanhemmilta, jotka hän oli häväissyt salaa ja joita hän nyt
aikoi loukata ja murehduttaa julkisesti --.

-- Mutta jos tuo oli Jofridin omaa ja hänen äidinperintönsä vain
koruissa, niin täytyi hänen olla upporikkaasta kodista. Kristiina
olisi arvioinut tässä näkemänsä tavarat yli kolmenkymmenen hopeanaulan
arvoisiksi -- jo yksin tulipunainen hame valkoisine nahkareunuksineen
ja hopeakoristeineen ynnä siihen kuuluva silkkivuorinen viitta olivat
varmaankin maksaneet kymmenen, kaksitoista naulaa. Jos tytön isä
suostuisi sopimaan Gauten kanssa, niin olisivat asiat hyvin -- mutta
Gautea ei voinut mitenkään lukea tasavertaiseksi pariksi tälle tytölle.
Ja jos Helge tahtoi rangaista Gautea niin ankarasti kuin hän saattoi ja
kykeni, niin näytti asia mustalta.

"Tätä sormusta", sanoi Jofrid, "piti äitini aina sormessaan -- jos
te tahdotte ottaa sen vastaan, emäntä, niin silloin tiedän, ettette
tuomitse minua niin ankarasti kuin hyvältä ja korkeasukuiselta naiselta
voisi odottaa."

"No silloin saan kai minä koettaa olla sinulle äidin sijassa", sanoi
Kristiina hymyillen ja pisti sormuksen sormeensa. Se oli pieni
hopeasormus, jossa oli kaunis valkoinen agaatti, ja Kristiina ajatteli,
että tyttö varmaan piti sitä erittäin kallisarvoisena, koska se oli
muisto hänen äidistään. "Minun on kai annettava sinulle vastalahja,
arvaan minä." -- Hän nouti lippaansa ja haki esiin safiireilla
koristetun kultasormuksen. "Tämän sormuksen pani pojan isä vuoteelleni,
kun olin synnyttänyt Gauten maailmaan."

Jofrid otti sen vastaan kädelle suudellen. "Mutta muuten olin ajatellut
pyytää toista vastalahjaa -- äiti --", hän sanoi suloisesti hymyillen.
"Älkää pelätkö, että Gaute on tuonut kotiin laiskan tai kelvottoman
naisen. Mutta minulla ei ole yhtään sopivaa työpukua. Antakaa minulle
joku vanha puku ja sallikaa minun ryhtyä auttamaan teitä; ehkä alatte
sitten pitää minusta enemmän kuin on otaksuttavaa nyt --."

Mutta nyt täytyi Kristiinan näyttää nuoremmalle mitä hänellä oli
arkuissaan, ja Jofrid kehui niin ymmärtävästi kaikkia Kristiinan
kauniita käsitöitä, että tämä lahjoitti hänelle yhtä ja toista --
kaksi pellavalakanaa silkistä virkatuin välipitsein, sinikirjaisen
pyyhinliinan, neliniitisen verholiinan ja vihdoin pitkän seinäverhon,
johon oli kirjailtu haukkametsästys: "Näiden esineiden en soisi
joutuvan pois tästä talosta -- ja Jumalan ja Pyhän Neitsyen avulla
tulee tämä talo kerran sinun omaksesi." Sitten he siirtyivät yhtä
mielissään aittoihin -- he jatkoivat puuhaansa useita tunteja, ja aika
kului hyvin hauskasti.

Kristiina olisi antanut Jofridille vihreän sarkahameensa, johon oli
kudottu mustia pilkkuja -- mutta Jofridin mielestä se oli liian hyvä
työpuvuksi. Hän tahtoi, raukka, niin kernaasti miellyttää anoppiaan,
ajatteli Kristiina salaten hymynsä. Vihdoin he löysivät vanhan ruskean
hameen, jonka Jofrid arveli sopivan, kun hän leikkaisi sen lyhyemmäksi
helmasta ja panisi paikat kainaloihin ja kyynärpäihin. Heti täytyi
hänen lainata sakset ja ompeluneuvot ja ryhtyä ompelemaan. Kristiinakin
otti silloin jonkun työn ja niin istuivat molemmat naiset, kun Gaute ja
Sigurd-herra tulivat sisään illalla.



III


Kristiina myönsi täydestä sydämestään, että Jofrid oli nainen, joka
oli näppärä käsistään. _Jos_ asiat kääntyivät hyvin päin, niin oli
Gautella ollut onni matkassaan -- silloin hän saisi vaimon, joka oli
yhtä ahkera ja toimelias kuin oli rikas ja suloinen. Kristiina ei
olisi itse voinut löytää kelvokkaampaa naista omaksi seuraajakseen
Jørundgaardiin -- tuskinpa vaikka olisi etsinyt yli koko Norjan. Niinpä
hän sanoikin eräänä päivänä -- jälkeenpäin ei hän tiennyt miten nuo
sanat olivat livahtaneet hänen suustaan -- että sinä päivänä jona
Jofrid Helgentyttärestä tulisi Gauten aviovaimo, hän luovuttaisi
avaimet nuorelle emännälle ja muuttaisi Lauritsan kanssa vanhaantupaan.

Jälkeenpäin hän kyllä ajatteli, että hänen olisi ollut harkittava
tarkemmin, ennen kuin sanoi sen. Olikin tapahtunut jo monta kertaa,
että hän oli ollut liian hätäinen puhuessaan Jofridille.

Mutta seikka oli se, että Jofrid oli huonovointinen. Kristiina oli
ymmärtänyt sen melkein heti kun tyttö tuli taloon. Ja Kristiina muisti
ensimmäistä talveaan Husabyssä -- hän oli naimisissa, hänen miehensä ja
isänsä olivat nyt lankoussuhteessa keskenään, kuinka sitten tulisikin
käymään heidän ystävyytensä, kun vääryys kerran tulisi julki. Kuitenkin
hän oli kärsinyt niin kovin katumuksesta ja häpeästä, ollut katkera
sydämessään Erlendille -- ja hän oli ollut yhdeksäntoista vuoden vanha;
Jofrid oli vasta seitsemäntoista. Ja siinä hän nyt oli, väkisin vietynä
ja oikeudettomana, kaukana kodistaan vieraiden joukossa, Gauten lapsi
sydämensä alla. Kristiina ei kieltänyt itseltään, että Jofrid näytti
olevan paljon voimakkaampi ja urheampi kuin hän itse oli ollut.

Mutta hän ei ollutkaan loukannut luostarinpyhyyttä, ei rikkonut
lupauksia ja kihlausta, ei pettänyt ja valehdellut ja varastanut
vanhempainsa kunniaa heidän selkänsä takana. Vaikkakin nämä nuoret
olivat uhkamielin tehneet syntiä maan lakia, kuuliaisuutta ja
siveellisyyttä vastaan, niin ei heillä sentään tarvinnut olla niin paha
omatunto. Kristiina rukoili hartaasti, että Gauten uhkateko päättyisi
hyvin -- ja hän luotti siihen, ettei Jumalan vanhurskaus mitenkään
voinut määrätä Gautea ja Jofridia kovemman kohtalon alaiseksi kuin hän
ja Erlend olivat saaneet osakseen -- ja _he_ olivat sentään päässeet
naimisiin, _heidän_ syntinsä lapsi oli syntynyt kaikkien omaistensa
lailliseksi perijäksi.

Kun eivät Gaute ja Jofrid kumpikaan maininneet asiaa, ei Kristiinakaan
tahtonut ottaa sitä esille, vaikka häntä kovasti haluttikin puhella
tuon kokemattoman naisen kanssa: Jofridin olisi nyt pitänyt säästää
itseään, nauttia aamulepoa sen sijaan että nousi ylös ensimmäisenä koko
talossa -- Kristiina huomasi Jofridin pyrkimyksenä olevan ehtiä ylös
ennen anoppia ja toimittaa enemmän. Mutta Jofrid ei ollut sellainen,
että Kristiinan olisi käynyt yrittäminen osoittaa sääliä. Hän saattoi
vain hiljaisuudessa ottaa pois raskaimmat työt häneltä ja kohdella
häntä kahden kesken ja talonväen nähden niinkuin hän oikeutta myötenkin
olisi ollut talon nuori emäntä.

Frida oli vimmoissaan siitä, että hänen täytyi väistyä paikaltaan
emännän viereltä ja antaa se Gauten -- hän käytti rumaa sanaa
Jofridista eräänä päivänä, kun hän ja Kristiina olivat kahden kodassa.
Tällä kertaa Kristiina löi palvelusnaistaan:

"-- Kaunista kuulla sellaista puhetta sinulta, vanha mieshullu narttu!"

Frida pyyhki veren nenästään ja suultaan:

"Eikö teidän pitäisi olla parempia, suurpäälliköitten tyttäret,
niinkuin sinä ja tämä Jofrid, kuin mökinmiehen pennut --? Te tiedätte,
että morsiusvuode silkkilakanoineen odottaa teitä varmasti, -- _teidän_
sitä täytyy olla mieshulluja ja häpeämättömiä, kun ette voi odottaa,
vaan juoksette metsiin nuorten knaappien kanssa ja saatte lehtolapsia
-- hyi sanon minä sellaisille!"

"Vaiti nyt -- mene ulos ja pese itsesi -- sinähän valutat verta
taikinaan", sanoi emäntä jokseenkin tyynesti.

Ovella tuli Jofrid Fridaa vastaan. Kristiina näki nuoremmasta, että
tämä oli varmaan kuullut hänen keskustelunsa palvelustytön kanssa.

"Se raukka puhuu niinkuin ymmärtää. Minä en voi ajaa häntä poiskaan
-- hänellä ei ole mitään paikkaa, mihin hän voisi mennä." Jofrid
hymyili pilkallisesti. Silloin Kristiina sanoi: "Hän on imettänyt kaksi
poikaani."

"Gautea hän ei ole imettänyt", vastasi Jofrid. "Sitä hän muistuttaa
sekä Gautelle että minulle tämän tästäkin. Ettekö voi saada häntä
naimisiin?" kysyi hän terävästi.

Kristiinan täytyi nauraa:

"Etkö luule minun koettaneen. Mutta siinä ei ole päästy koskaan
pitemmälle kuin että mies saa puhella aiotun morsiamen kanssa --"

Kristiina ajatteli, pitäisikö hänen käyttää tilaisuutta ja puhua
Jofridin kanssa nyt -- antaa tämän ymmärtää, että hänen puoleltaan
oli vain äidillistä hyväntahtoisuutta odotettavissa. Mutta Jofrid oli
vihaisen ja kylmän näköinen.

Muuten näkyi Jofridista nyt selvästi, ettei hän kulkenut yksinään.
Sattui sitten eräänä päivänä, että hänen piti puhdistaa höyheniä uusiin
pieluksiin. Kristiina neuvoi häntä sitomaan tukkansa liinalla, niin
ettei se pölisisi täyteen untuvia. Jofrid solmi päähänsä liinavaatteen.

"Se näyttääkin kai nyt somemmalta kuin paljaat hiukset", sanoi hän
naurahtaen.

"Niinpä kaiketikin", sanoi Kristiina lyhyesti.

Hän ei sittenkään ymmärtänyt, että Jofrid halusi laskea siitä leikkiä.

Joitakin päiviä myöhemmin tuli Kristiina kotaan ja näki Jofridin
aukomassa joitakin teeriä -- hän oli saanut veripärskeitä pitkin
käsivarsiaan. Kauhistuneena Kristiina tempasi hänet syrjään:

"Lapsi, sinä et saa koskea veriseen nyt -- etkö edes sen vertaa tiedä
--!"

"No uskotteko sitten, että kaikki on totta, mitä ämmät sellaisista
sanovat?" kysyi Jofrid epäillen.

Silloin Kristiina kertoi hänelle tulenmerkeistä, jotka Naakkve oli
saanut rintaansa. Tahallaan hän kertoi sen niin, että Jofrid saattoi
ymmärtää, ettei hän ollut vielä naimisissa, kun katseli kirkonpaloa.

"Et suinkaan ollut luullut minusta sellaista?" kysyi hän hiljaa.

"Kyllä, Gaute on kertonut minulle kaiken -- teidän isänne oli
luvannut teidät Simon Andreksenpojalle, mutta te karkasitte Erlend
Nikulauksenpojan kanssa hänen tätinsä luo, ja silloin täytyi Lauritsan
antaa suostumuksensa --"

"Aivan niin ei asia ollut -- me emme karanneet. Simon antoi minulle
vapauden heti kun hän ymmärsi, että minä pidin enemmän Erlendistä, ja
silloin myöntyi isäkin -- vastahakoisesti, mutta hän pani kuitenkin
käteni Erlendin käteen -- olin kihloissa vuoden --. Tuntuuko sinusta
tämä pahemmalta?" kysyi hän, sillä Jofrid oli tullut hehkuvan
punaiseksi ja katsoi kauhistuneena toiseen.

Tyttö raaputti veitsellä pientä veritahraa ja lihasäikeitä valkoiselta
käsivarreltaan.

"Kyllä", sanoi hän matalasti, mutta jokseenkin lujasti. "Hyvää mainetta
ja kunniaa en olisi tahtonut menettää tarpeettomasti. -- Mutta tätä
minä en sano Gautelle", lisäsi hän nopeasti. "Hän uskoo isänsä vieneen
teidät väkisin, kun hän ei voinut saada teitä sanapyynnöllä --"

       *       *       *       *       *

Tyttö oli tietysti oikeassa, ajatteli Kristiina.

Sitä mukaa kuin aika kului ja Kristiina yhtenään ajatteli tätä asiaa,
alkoi hänestä tuntua, että olisi kunniallisinta Gauten lähettää sana
Hovlandin Helgelle, jättää asiansa tämän käsiin ja pyytää Jofridia
aviokseen sellaisilla ehdoilla kuin Helge arvelisi voivansa myöntää
heille. Mutta kun hän puhui tästä Gautelle, tämä näytti hämmästyneeltä
ja vastaili vältellen. Vihdoin kysyi Gaute kiivaasti, saattoiko äiti
toimittaa kirjeen tunturien yli talvisaikaan? Ei, mutta Sira Dag voisi
varmasti toimittaa kirjeen Nesiin ja siitä edelleen pitkin rannikkoa,
sanoi äiti, papithan voivat aina saada kirjelähetykset kulkemaan,
talvisaikaankin. Gaute sanoi, että se tulisi liian kalliiksi.

"Silloin ei se lapsi tule olemaan aviovaimostasi, jonka saat keväällä",
sanoi äiti harmistuneena.

"Ei asiaa kuitenkaan voida järjestää niin pian", sanoi Gaute. Hän oli
hyvin vihoissaan, sen Kristiina näki.

Ilkeä, synkkä ahdistus sai äidissä vallan sitä mukaa kuin aika kului.
Hän ei voinut olla näkemättä, että Gauten ensimmäinen leimuava ilo
Jofridista oli aivan poissa; Gaute kulki allapäin ja huonotuulisena.
Ensi hetkestä alkaen oli tämä asia, Gauten morsiamenryöstö, näyttänyt
mahdollisimman pahalta -- mutta äidin mielestä se kävi vielä paljon
pahemmaksi, jos mies nyt osoittautuisi pelkuriksi jälkeenpäin. Jos
nuoret katuivat syntiään, niin olihan se hyvä -- mutta tämä näytti
pahoin siltä kuin olisi kysymyksessä enemmän miehuuton pelko sitä
miestä kohtaan, jota hän oli loukannut, kuin jumalinen katumus. Gaute
oli juuri se hänen pojistaan, johon hän oli parhaiten uskonut -- ei
voinut olla totta, mitä ihmiset puhuivat, että hän oli epäluotettava ja
kevytmielinen naisten suhteen, nyt jo kyllästynyt Jofridiin, kun tämä
oli kuihtunut ja raskaana ja aika läheni, jolloin miehen oli vastattava
väkivallastaan naisen omaisia kohtaan.

Hän antoi anteeksi pojalleen -- olihan hän itsekin antautunut niin
helposti viettelykselle, vaikka hän ei koskaan ollut nähnyt silmäinsä
edessä kasvuaikanaan muuta kuin hurskaiden ihmisten siveätä vaellusta
--. Hänen poikansa olivat tienneet lapsuudesta asti, että heidän
oma äitinsä oli rikkonut, isä laittanut lapsia toisen miehen vaimon
kanssa nuoruudessaan ja tehnyt syntiä naidun naisen kanssa, kun he
jo olivat isoja poikia. Ulf Haldorinpoika, heidän kasvatusisänsä,
Fridan kevytmieliset puheet -- oi, eihän ollut kumma, jos nämä nuoret
miehet olivat heikkoja siinä suhteessa. -- Naimisiin oli Gauten
mentävä Jofridin kanssa, jos hän saisi tämän omaisten suostumuksen, ja
pidettävä hyvänään -- mutta sääli olisi Jofridia, jos hän nyt tulisi
näkemään, että Gaute ottaisi hänet pakosta, ilman hyvää tahtoa.

Eräänä päivänä paaston aikana olivat Kristiina ja Jofrid laittamassa
evässäkkejä tukinhakkaajille. He vasaroivat kuivaa kalaa ohueksi ja
litteäksi, painelivat voita rasioihin, täyttivät puuleilejä oluella
ja maidolla. Kristiina näki, että Jofridin oli kamalan tuskallista
seisoa lakkaamatta jaloillaan tuolla tavoin, mutta Jofrid kävi vain
ärtyisäksi, kun Kristiina kehoitti häntä istumaan ja levähtämään.
Viihdyttääkseen häntä tuli Kristiina silloin kysäisseeksi siitä
seikkailusta oriin kanssa, joka Gauten kerrottiin kesyttäneen neidon
palmikkonauhalla: "se oli kai sinun?"

"Ei, sanoi Jofrid äkäisesti ja tuli tiukkuvan punaiseksi. Mutta sitten
hän muutti sävyä.

"Se oli Aasan -- sisareni", sanoi hän nauraen. "Häntä Gaute kosiskeli
ensin, mutta kun minä tulin kotiin, ei hän tiennyt, kummasta meistä
piti enemmän. Mutta Aasan hän oli odottanut olevan Dagrunin luona viime
kesänä, kun hän tuli Sogniin. Ja sitten hän suuttui, kun minä härnäsin
häntä siskollani -- vannoi Jumalan ja ihmisten kautta, ettei hän ollut
niitä miehiä, jotka liiaksi lähentelevät kunnon miesten tyttäriä, ja
ettei Aasan ja hänen välillään ole ollut semmoista, ettei hän ilman
syntiä voisi nukkua minun käsivarrellani ensi yönä, sanoi hän. Minä
otin häntä sanasta --" Jofrid nauroi jälleen. Nähdessään Kristiinan
kasvot hän nyökäytti uhmaavasti.

"Niin, Gauten minä tahdoin miehekseni, ja voitte luottaa siihen, äiti,
että minä saan hänet. Minä saan tavallisesti tahtoni läpi --"

       *       *       *       *       *

Kristiina heräsi pilkkopimeässä. Kylmä puri poskia ja nenää -- kun hän
veti nahkasia paremmin ympärilleen, tunsi hän niiden tulleen kuuraan
hänen omasta hengityksestään. Oli varmaankin aamupuoli -- mutta
häntä kammotti nousta ylös katsomaan tähtiä. Hän kääriytyi käppyrään
nahkasten alle lämmitelläkseen vielä vähän. Samassa hän muisti unensa.

Hän oli makaavinaan sängyssään pikkutuvassa ja oli juuri synnyttänyt
lapsen. Se makasi hänen käsivarrellaan kääräistynä lampaannahkaan,
joka oli solunut auki ja päästi näkyviin sen pienen tummanpunaisen
ruumiin -- pikkuruisia käsiään se piti nyrkissä kasvojen edessä,
polvet olivat koukistetut vatsaa vasten ja jalat ristissä -- silloin
tällöin se liikahti vähän. Hän ei tullut ihmetelleeksi, ettei poika
ollut kapaloitu ja ettei huoneessa ollut ketään naista heidän luonaan.
Hänen oma lämpönsä huuhteli kuitenkin lasta, kun se makasi siten liki
häntä; käsivartensa kautta hän tunsi aina sydämenjuuriin saakka, kun
lapsi liikahti. Väsymys ja tuska varjostivat häntä vielä parhaillaan
väistyvän pimeyden tavoin hänen maatessaan siinä poikaa katsellen ja
tuntien, kuinka ilo siitä ja rakkaus siihen lisääntyivät taukoamatta
niinkuin päivänjuova kasvaa pitkin joentörmää --.

Mutta samalla kun hän makasi siinä sängyssä, seisoi hän myös ulkona
tuvan seinustalla. Hänen alapuolellaan näkyi kylä aamuauringon
paisteessa. Oli varhainen kevättalvipäivä -- hän särpi sisäänsä
sen kirpeää, raikasta ilmaa -- tuuli oli jäätävän kylmä, mutta
siinä oli kaukaisen meren ja lumensulamisen makua: harjut hohtivat
aamuauringon säteissä laakson toisella puolen, lumettomia läikkiä
oli talojen ympärillä, ja kohvahanki kimmelsi hopeanhohtoisena
kaikissa tummanvihreiden metsien aukeamissa. Taivas oli kuin lakaistu,
kuulakkaan keltainen ja vaaleansininen, muutama tumma, tuulenajama
pilvenhattara vain haihattelemassa -- mutta kylmä oli; siinä, missä hän
seisoi, oli lumihanki kivikova vielä yöpakkasen jälkeen, ja rakennusten
välillä oli kylmä varjo, sillä aurinko oli juuri itään päin talosta
olevan harjun yläpuolella. Ja juuri hänen edessään, missä varjo loppui,
liikutteli aamutuuli kuihtunutta, menneenvuotista ruohoa. Se heilui ja
loisti, mutta teräksenkiiltävä jääkuori sitoi vielä sen juuria.

Oi -- oi. Valitushuokaus kohosi hänen rinnastaan vasten hänen
tahtoaan. Lauritsa hänellä vielä oli luonaan, hän kuuli pojan tasaisen
hengityksen toisesta sängystä. Ja Gaute -- hän makasi ylhäällä
ylistuvassa jalkavaimonsa kanssa. Äiti huokasi jälleen, liikahti
levottomasti, ja vanha Erlendin koira siirtyi hänen koukistettuja
jalkojaan vasten sänkyvaatteiden alla.

Nyt hän kuuli Jofridin olevan ylhäällä ja kävelevän lattialla.
Kristiina kömpi joutuin sängystä ja veti karvakengät jalkaansa,
sarkahameen ja nahkamekon ylleen. Pimeässä hän mennä haparoi uunin
luo, istui nurkalle ja puhalsi ja penkoi tuhkaa, mutta ei pienintäkään
kipinää -- tulensiemen oli kuollut yöllä.

Hän kaivoi tulukset esiin vyölliskukkarostaan, mutta taula oli kai
kastunut ja jäätynyt. Viimein hän ei enää viitsinyt rähjätä, vaan otti
hiilipannun ja lähti ylös lainaamaan tulta Jofridilta.

Siellä paloi hyvä tuli pienessä uunissa ja valaisi huoneen.
Loimunvalossa istui Jofrid kiinnittämässä vaskisoikea paremmin Gauten
poronnahkanuttuun. Kauempaa vuoteen hämärästä hän erotti miehen
paljaan yläruumiin -- Gaute nukkui ilman alusvaatteita kovimmallakin
pakkasella. Gaute oli istuallaan ja oli saanut aamujuoman sänkyyn.

Jofrid nousi, raskaasti ja emäntämäisenä -- eikö äiti haluaisi
olutsiemausta? Hän oli lämmittänyt aamujuoman Gautelle. Ja äiti
sai ottaa tämän kannun Lauritsalle -- hän lähtisi Gauten kanssa
tukkimetsään tänään. Miesten tulisi kylmä --.

Kristiina suipisti vastenmielisyyttä tuntien huuliaan seisoessaan
alhaalla omassa huoneessaan virittämässä tulta uuniin. Jofridin
kodikkaat askareet, Gaute, joka makasi siellä ja antoi peittelemättä
ystävättärensä palvella häntä -- jalkavaimon huolenpito laittomasta
kumppanistaan -- kaikki tyynni tuntui hänestä niin julkealta ja
iljettävältä.

       *       *       *       *       *

Lauritsa jäi metsään, mutta Gaute tuli kotiin illalla väsyksissä ja
nälissään. Naiset jäivät silloin istumaan hetkeksi, palvelusväen pois
mentyä, pitämään isännälle seuraa tämän juodessa.

Kristiina näki, ettei Jofrid voinut hyvin tänä iltana. Yhtäkkiä hän
päästi ompeluksen vaipumaan helmaansa, ja hänen kasvoillaan kulki
tuskan nytkähdyksiä.

"Oletko kipeä, Jofrid?" kysyi Kristiina hiljaa.

Kyllä vähän -- jalat ja sääret, vastasi Jofrid. Hän oli rehkinyt koko
päivän tapansa mukaan suostumatta säästämään itseään. Nyt hän oli
saanut pistoksen ja jalat olivat turvonneet.

Yhtäkkiä herahtivat pienet kyyneleet hänen silmäripsiensä alta.
Kristiina ei ollut koskaan nähnyt naisen itkevän niin omituisesti --
ääneti, yhteenpurruin hampain hän istui, ja pyöreät kirkkaat kyyneleet
-- Kristiinan mielestä ne näyttivät kovilta kuin helmet, ja ne kierivät
alas kuihtuneita, ruskealäikkäisiä kasvoja. Häntä näytti suututtavan,
että hänen oli täytynyt antaa perään -- vastenmielisesti hän antoi
Kristiinan taluttaa itsensä vuoteeseen.

Gaute tuli jäljessä.

"Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" kysyi hän kömpelösti. Hänen kasvonsa
olivat tulipunaiset pakkasesta, ja hän katseli syrjästä onnettomana,
kun äiti laittoi Jofridin mukavasti makuulle, veti hänen jaloistaan
kengät ja sukat ja ryhtyi hoitelemaan turvonneita jalkoja ja sääriä.
"Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" toisti Gaute kysymystään.

"Olen", sanoi Jofrid hiljaa ja salatun raivokkaasti. "Luuletko minun
muuten käyttäytyvän näin?"

"Oletko kipeä, Jofridini?" toisti Gaute jälleen.

"Näet kai sen -- älä seiso siinä töllöttämässä suu auki kuin
mieletön, poika!" Kristiina kääntyi äkkiä säkenöiden poikaansa päin.
Se salaa jomottava paise, jonka oli nostattanut levottomuus miten
kaikki päättyisi, kärsimättömyys siitä, että hänen täytyi sietää
näiden nuorten laadutonta elämää talossaan, kalvava epäilys pojan
miehekkyydestä -- se puhkesi nyt raivokkaaseen suuttumukseen: "Oletko
sellainen nauta, että luulet hänestä ehkä tuntuvan _hyvältä_ -- kun
hän näkee, ettei sinussa ole sen vertaa miestä, että rohkenisit kulkea
tunturin yli, kun tuulee ja tuiskuaa --. Sinä tiedät, että hän saa
pian ryömiä polvillaan, tämä nais-poloinen tässä, ja kiemurrella mitä
kovimmissa tuskissa -- ja äpäräksi tullaan hänen lastaan kutsumaan,
siksi ettet sinä uskalla kohdata hänen isäänsä -- sinä istut ja haudot
penkkiä tuvassa etkä rohkene liikuttaa sormeasikaan puolustaaksesi
naista, joka sinulla on, ja lasta, jonka tulet saamaan. -- _Sinun_
isäsi ei pelännyt niin kovin minun isääni, ettei hän olisi tohtinut
käydä tämän puheille, eikä hän ollut niin viluinen, ettei olisi
uskaltanut kulkea suksilla tunturin yli talvisaikaan. Hyi sinuas, Gaute
-- ja voi minua, että minun täytyy elää se päivä, jolloin minun on
kutsuttava pelkuriksi yhtä niistä pojista, jotka Erlend on siittänyt
minun kanssani!"

Gaute otti pölkkytuolin kaksin käsin, paiskasi sen lattiaan, juoksi
pöydän luo ja sivalsi maahan kaikki mitä sillä oli. Sitten hän
syöksähti ovelle antaen jäähyväispotkun pölkkytuolille -- he kuulivat
hänen juoksevan kiroillen ylös ylistuvan portaita.

"Ei, äiti -- nyt te olitte liian ankara Gautelle --" Jofrid kohottautui
kyynärpäänsä varaan. "Te ette voi kohtuudella vaatia, että hänen
olisi pantava henkensä vaaraan lähtemällä tunturin yli talvella --
tavatakseen isääni ja saadakseen tietää, onko hänen naitava vietelty
morsian ilman muita myötäjäisiä kuin paita, joka oli päälläni, kun hän
vei minut, vai menetettävä maansa?-"

Suuttumuksen aallot lainehtivat vielä Kristiinan mielessä. Hän vastasi
ylpeästi:

"En kuitenkaan usko, että _minun_ poikani voi ajatella niin!"

"Ei", sanoi Jofrid, "-- jollen minä olisi ollut ajattelemassa hänen
puolestaan, niin --" Kun hän näki Kristiinan ilmeen, pilkisti nauru
hänen äänestään:

"Rakas äiti -- minulla on ollut kyllin kova tekeminen Gauten
pidättämisessä -- nyt minä en tahdo, että hän tekee uusia
mielettömyyksiä minun tähteni ja erottaa meidän lapsemme siitä
varallisuudesta, jonka minä voin odottaa saavani omaisteni jälkeen, jos
Gaute pääsee sellaiseen sovintoon, joka on paras ja kunniallisin meille
kaikille --"

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Kristiina.

"Tarkoitan, että kun omaiseni haastavat Gauten, niin Sigurd-herra
vastaa heille niin, että he ymmärtävät, ettei Gaute ole vailla
heimolaisia. Hän saa taipua maksamaan täydet sakot, mutta sitten kihlaa
isäni minut Gautelle niin, että minä saan takaisin perintöoikeuteni
hänen jälkeensä yhdessä sisarteni kanssa --"

"Sinä et itsekään ole siis syytön", kysyi Kristiina, "siihen, ettet
ehdi naimisiin ennen kuin lapsesi tulee maailmaan?"

"Jos olen voinut karata kotoani Gauten kanssa, niin -- Ei suinkaan
kukaan usko hänen panneen paljastettua miekkaa välillemme sänkyyn öisin
--."

"Eikö hän ensinkään ole kysynyt sinua omaisiltasi?" kysyi Kristiina.

"Ei, me tiesimme sen olevan turhaa, vaikka Gaute olisi ollut paljon
rikkaampikin kuin hän on." Jofrid purskahti jälleen nauruun.
"Katsokaas, äiti, isä luulee ymmärtävänsä hevoskauppaa paremmin kuin
kukaan muu. Mutta sen on oltava paljon valppaampi kuin isä, joka aikoo
puijata Gaute Erlendinpojan hevosenvaihdossa --"

Kristiina ei voinut olla hymyilemättä -- niin ilottomalla mielellä kuin
hän olikin.

"Minä en tunne lakia niin tarkoin näissä asioissa", sanoi hän
vakavasti, "mutta en ole varma siitä, Jofrid, onko Gauten helppo päästä
sellaiseen sovintoon, jota sinä sanot hyväksi. Jos Gaute julistetaan
lainsuojattomaksi ja isäsi ottaa sinut kotiinsa, antaa sinun tuntea
vihansa -- tai vaatii sinua menemään luostariin syntejäsi sovittamaan?-"

"Ei hän voi panna minua luostariin antamatta mukaani niin runsaita
lahjoja, että tulee huokeammaksi ja kunniallisemmaksi hänen tehdä
sovinto Gauten kanssa ja ottaa sakot: ymmärrättehän, että silloin ei
hänen tarvitse kustantaa myötäjäisiä naittaessaan minut. Että minä
pääsen perinnölle sisarteni kanssa, siihen arvelen Olavin, sisareni
miehen, myöntyvän. Muuten saavat omaiseni ottaa myös tämän minun
lapseni hoivaansa. Ja minä luulen, että isä ajattelee kahteen kertaan
ennen kuin koettaa ottaa minut kotiin Hovlandiin äpärälapsen kanssa --
antaakseen minun tuntea vihansa -- hän tuntee _minut_ --

"Minäkään en tiedä kovin paljon laista, mutta minä tunnen isäni ja
tunnen Gauten. Ja nyt on kulunut jo siksi pitkä aika, että tuo juttu
voi tuskin tulla esiin ennen kuin minä itsekin olen taas kevyt ja
terve; silloin, äiti, ette olekaan näkevä minun itkevän! Ehei, Gaute
saa kyllä aikaan sovinnon sellaisilla ehdoilla kuin --.

"Ei, äiti -- Gaute, joka on valtaherrain ja kuningasten juurta -- ja te
olette peräisin maan parhaista suvuista: jos teidän täytyikin kärsiä
se, että poikanne vajosivat alas siitä asemasta, johon he olivat
syntyneet, niin tulette jälleen näkemään jälkeläistenne menestyksenkin
minun ja Gauten lapsissa --"

Kristiina istui vaiti. Saattoi kyllä olla uskottavaa, että kävisi
niinkuin Jofrid tahtoi -- hän ymmärsi, ettei hänen olisi tarvinnut
huolehtia Jofridista niin kovin. Hän oli tullut nyt kovin laihaksi
kasvoiltaan -- posken pehmeä pyöreys oli kulunut kokonaan pois, ja
silloin näkyi paremmin, miten suuri ja voimakas alaleuka hänellä oli.

Jofrid haukotteli, hinautui istualleen ja katseli ympärilleen etsien
jalkineitaan. Kristiina auttoi ne hänen jalkaansa. Jofrid kiitti:

"Älkääkä kiusatko Gautea nyt enää, äiti. Ei se ole helppoa hänellekään,
ettei meistä tule avioparia sitä ennen -- mutta minä en tahdo tehdä
lastani köyhäksi jo ennen sen syntymää --"

       *       *       *       *       *

Kaksi viikkoa myöhemmin Jofrid synnytti suuren ja kauniin pojan, ja
Gaute lähetti sanan Sundbuhun samana päivänä; Sigurd-herra tuli silloin
heti Jørundgaardiin ja hän piti Erlend Gautenpoikaa kasteella. Mutta
niin iloinen kuin Kristiina Lauritsantytär olikin pojanpojastaan,
pahoitti hänen mieltään kuitenkin se, että Erlendin nimi tuli ensi
kerran annettavaksi äpärälapselle.

"Isäsi uskalsi enemmän antaakseen pojalleen hänen oikeutensa", sanoi
hän Gautelle eräänä iltana, kun tämä istui kutomatuvassa ja katseli,
kun hän laittoi pienokaista yökuntoon. Jofrid nukkui jo makeasti
sängyssä. "Hänen rakkaudellaan vanhaan Nikulaus-herraan oli määränsä,
mutta kuitenkaan ei hän varmaan olisi koskaan kunnioittanut isäänsä
niin vähän, että olisi nimittänyt hänen mukaansa pojan, joka ei ollut
aviossa syntynyt."

"Niin, Orm -- se kai oli annettu äidinisän mukaan?" kysäisi Gaute. "--
Niin -- niin, äiti, tuo ei ehkä ollut pojan-omaisesti sanottu. Mutta
voittehan ymmärtää meidän poikien huomanneen siihen aikaan kun isä eli,
ettei hän teidän mielestänne voinut olla meille esikuvana kaikissa
asioissa -- mutta nyt te puhutte hänestä yhtä mittaa niinkuin hän olisi
ollut tosi pyhimys -- likipitäen. Tietänette kai meidän tietävän, ettei
hän ollut sellainen. Ylpeitä olisimme me kaikki sinä päivänä, jolloin
olisimme kasvaneet hänen mittaansa -- harteiltamme -- me muistamme,
että hän oli päällikkö ja mies, miesten ensimmäinen kaikissa niissä
hyveissä, jotka eniten miestä kaunistavat -- mutta te ette voi saada
meitä uskomaan, että hän oli säysein ja sivein mies naistentuvassa tahi
kelvollisin isäntä --

"Kuitenkaan ei kenenkään tarvitse toivottaa parempaa sinulle,
Erlend-poikani, kuin että tulisit häneen!" Hän otti lapsen, joka nyt
oli valmiiksi kapaloitu, työnsi leukansa vaaleasta villakapalosta
pilkistäviä pikkuruisia punaisia kasvoja vasten: "Tämä kelvokas ja
lupaava nuorukainen, Erlend Gautenpoika Jørundgaardista -- Sinä saat
sanoa isoäidillesi, että _sinä_ et pelkää isäsi pettävän sinua --" Hän
teki ristinmerkin lapsen yli ja pani pojan takaisin Kristiinan helmaan,
siirtyi sängyn luo ja katsoi nukkuvaa nuorta äitiä:

"Jofridini laita on niin hyvin kuin olla voi, sanotte te. Hän näyttää
kalpealta -- mutta te kai ymmärrätte sellaiset asiat parhaiten --
nukkukaa hyvin Jumalan rauhassa tässä huoneessa!"

Kuukauden kuluttua pojan syntymästä piti Gaute suuret ristiäispidot,
joihin kokoontuivat hänen sukulaisensa läheltä ja kaukaa. Kristiina
arvasi, että Gaute oli kutsunut heidät tänne neuvottelemaan hänen
asemastaan -- nyt oli kevät, ja hänen täytyi odottaa pian saavansa
kuulla uutisia Jofridin omaisista.

Kristiina koki sen ilon, että sai Ivarin ja Skulen yhtä aikaa kotiin.
Ja myös hänen orpanansa saapuivat: Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa
hänen sedäntyttärensä kanssa Skogista, Ivar Gjesling Ringheimistä ja
Haavard Trondinpoika. Trondinpoikia hän ei ollut nähnyt sen jälkeen
kun Erlend veti sundbulaiset mukanaan onnettomuuteen. Nyt he olivat jo
vanhahkoja miehiä: he olivat aina olleet huolettomia ja kevytmielisiä,
mutta rohkeita ja suuriluontoisia, eivätkä he olleet paljon muuttuneet
-- he kohtelivat sekä Erlendinpoikia että serkkuaan ja seuraajaansa
Sundbussa, ritari Sigurdia, vapaasti ja avoimesti sukulaistapaan. Nyt
juoksi olut ja sima virtanaan pikku Erlendin kunniaksi; Gaute ja Jofrid
ottivat vieraansa vastaan niin ujostelematta kuin olisivat olleet
naimisissa ja kuningas itse pitänyt heidän häänsä --. kaikki olivat
iloisia eikä kukaan näyttänyt ajattelevan, että nuorten kunnia ja
menestys olivat vielä kyseenalaiset. Mutta Kristiina sai tietää, ettei
Jofrid ollut sitä unohtanut:

"Mitä hilpeämpinä ja karskimpina he kohtaavat isäni, sitä helpommin hän
tulee mukautumaan", sanoi hän. "Eikä Olavi Piper ole koskaan voinut
salata, että hänestä on mieluista istua samalla penkillä vanhoihin
sukuihin kuuluvain miesten kanssa."

Ainoa, joka ei näyttänyt oikein viihtyvän tässä sukulaisseurassa,
oli herra Jammælt Halvardinpoika. Kuningas Maunu oli antanut hänelle
ritariarvon viime jouluna; Ramborg Lauritsantytärtä kutsuttiin nyt
rouvaksi.

Tällä kertaa oli Jammælt-herralla mukanaan vanhin poikapuolensa Andres
Simoninpoika. Kristiina oli sitä pyytänyt Jammæltin viimeksi täällä
käydessä, sillä hän oli kuullut huhun, että poika olisi omituinen.
Silloin hän pelästyi kauheasti -- jospa poika oli saanut vian sieluunsa
tai ruumiiseensa siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli siihen ollut
sen pienenä ollessa. Mutta isäpuoli väitti sen perättömäksi, poika oli
terve ja voimakas, hyvä kuin kulta -- ja ehkä hän oli viisaampikin
kuin useimmat muut -- mutta asia oli niin, että hän oli näkijä:
toisinaan hän tuli kuin halvatuksi, ja jälkeenpäin hän teki usein
kaikenlaista merkillistä -- niinkuin viime vuonnakin. Silloin hän
oli eräänä päivänä ottanut hopealusikkansa -- se oli vielä sama,
jonka hän oli saanut Kristiinalta syntymälahjaksi, ja paitariekaleen,
jonka hän oli perinyt isältään -- ja sitten hän lähti talosta joen
yli vievälle valtamaantien sillalle lähelle Ælinia. Siinä hän istui
odottamassa monta tuntia -- sitten tuli sillan yli kolme köyhää,
vanha kerjäläinen ja sylilasta kantava nuori nainen. Andres menee
heidän luokseen, antaa heille tavaransa ja pyytää saada kantaa lasta
naisen puolesta. Kotona jouduttiin pois suunniltaan levottomuudesta,
kun Andres ei tullut kotiin puoliselle eikä illalliselle, -- häntä
lähdettiin etsimään, ja vihdoin sai Jammælt tietoonsa, että Andres
oli nähty kaukana pohjoisessa naapurikylässä joidenkin Kreppiksi ja
Kraakaksi nimitettyjen ihmisten matkassa; hän oli kantanut heidän
tenavaansa. Kun Jammælt vihdoinkin seuraavana päivänä saavutti pojan,
sanoi tämä lopuksi, että hän oli kuullut äänen viime sunnuntaina
messussa seisoessaan ja katsoessaan kuvaa, joka oli maalattu taululle
alttaripöydän yläpuolelle. Se kuvasi Jumalan äitiä ja Pyhää Joosefia
matkaamassa lapsen kanssa Egyptinmaalle, ja hän oli toivonut, että
olisi elänyt heidän aikanaan, sillä silloin hän olisi pyytänyt saada
seurata heitä ja kantaa lasta Neitsyt Maarian puolesta. Silloin hän oli
kuullut äänen, maailman lempeimmän ja suloisimman, joka lupasi antaa
hänelle merkin, jos hän menisi Bjerkheimin sillalle määrättynä
päivänä --.

Muuten oli Andres vastahakoinen puhumaan näyistään -- sillä heidän
kirkkoherransa sanoi, että ne olivat tietysti osaksi kuvittelua ja
osaksi houretta ja mielenhäiriöitä, ja äitinsä hän säikytti miltei
suunniltaan kummallisella olennollaan. Mutta hän puhui erään vanhan
palvelijattaren, hyvin hurskaan naisen, ja erään saarnaajaveljen
kanssa, jonka oli tapana kulkea kylän kautta paaston ja adventin
aikana. Ja poika tulisi kai valitsemaan hengellisen alan -- joten Simon
Simoninpoika tulisi silloin aikanaan Formon haltijaksi. Tämä oli terve
ja vilkas lapsi, hyvin isänsä näköinen ja Ramborgin lemmikki.

Ramborg ja Jammælt eivät olleet saaneet vielä lapsia yhdessä;
Kristiina oli kuullut ihmisiltä, jotka olivat nähneet Ramborgin
Raumarikessä, että hän oli tullut hyvin paksuksi ja laiskaksi. Hän
seurusteli etelänpuolen rikkaimpien ja mahtavimpien ihmisten kanssa,
mutta pohjoiseen kotipuoleensa ei hän halunnut koskaan matkustaa,
eikä Kristiina ollut nähnyt ainoaa sisartaan sen jälkeen kun he
olivat aikoinaan eronneet toisistaan Formossa. Mutta Kristiina luuli
tietävänsä, että Ramborg kantoi kaunaa hänelle yhä entiseen tapaan.
Hän eli hyvässä sovussa Jammæltin kanssa, joka oli ottanut hellästi
huolehtiakseen lapsipuoltensa hyvinvoinnista. Jammælt oli sopinut, että
sen miehen vanhin poika, joka tulisi hänen pääperillisekseen, jos hän
kuolisi lapsettomana, kihlaisi Ulvhild Simonintyttären; siten tulisi
ainakin Simonin tytär hyötymään hänen omaisuudestaan hänen kuoltuaan.
Arngjerd oli mennyt naimisiin Eikenin Grunden kanssa vuosi jälkeen
isän kuoleman; Gyrd Darre ja Jammælt olivat lahjoittaneet hänelle niin
runsaat myötäjäiset kuin Simonkin olisi heidän ymmärryksensä mukaan
suonut tälle lapselleen, ja hänellä oli hyvät olot, -- Grunde antautui
vaimon johdettavaksi kaikessa, ja heillä oli jo kolme kaunista lasta.

Kristiina tuli kumman liikuttuneeksi nähdessään jälleen Simonin ja
Ramborgin vanhimman pojan. Hän oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ilmielävä
kuva -- paljon enemmän vielä kuin Gaute. Ja viime vuosina oli
Kristiinan täytynyt luopua uskostaan, että Gaute olisi kovin hänen
isänsä kaltainen luonteeltaan.

Andres Darre oli kahdentoista vuoden vanha, pitkä ja hoikka, vaalea
ja kaunis ja hieman hiljainen olemukseltaan, vaikka hän näyttikin
terveeltä ja iloluontoiselta, ja hänellä oli hyvät ruumiin voimat
ja hyvä ruokahalu, paitsi ettei hän tahtonut syödä lihaa. Jotakin
erikoista hänessä oli, mikä erotti hänet muista pojista, mutta
Kristiina ei voinut sanoa, mitä se oli, vaikka hän tarkkailikin kovin
poikaa. Andres ystävystyi tätinsä kanssa, mutta hän ei maininnut
koskaan näkyjään eikä langennut hurmostilaan Silissä olonsa aikana.

       *       *       *       *       *

Neljä Erlendinpoikaa näyttivät nauttivan yhdessäolostaan äidinkodissa,
mutta Kristiina ei saanut paljon puhutuksi poikainsa kanssa. Kun
nämä puhelivat keskenään, tunsi Kristiina, että heidän elämänsä ja
menestyksensä oli liukumassa pois hänen näköpiiristään -- ne kaksi,
jotka tulivat maailmalta, olivat eronneet kodistaan, ja ne kaksi,
jotka olivat jäljellä talossa, tulisivat kai pian ottamaan ohjat hänen
käsistään. Käräjät sattuivat juuri keväisen rehunniukkuuden ajaksi, ja
hän näki nyt, että Gaute oli valmistautunut niiden varalta säästämällä
rehua talvella enemmän kuin tavallisesti, ja hän oli saanut lainaksikin
rehua Sigurd-herralta -- mutta kaiken tämän hän oli järjestänyt
neuvottelematta äitinsä kanssa. Ja kaikki neuvottelut Gauten asiasta
käytiin ikään kuin hänen ylitseen, vaikka hän istuikin samassa
huoneessa miesten kanssa.

Niinpä ei häntä paljon ihmetyttänytkään, kun Ivar eräänä päivänä
tuli ja sanoi, että Lauritsa seurasi häntä, kun hän palasi takaisin
Rognheimiin.

Ivar Erlendinpoika sanoi kuitenkin eräänä päivänä äidilleen, että
hänen mielestään tämän pitäisi muuttaa hänen luokseen Rognheimiin, kun
Gaute menisi naimisiin: "Signe on paljon hyväsävyisempi miniä yhdessä
asumaan, luulen minä -- ja helpoksi ei teille mitenkään tule koitumaan
jättää valta käsistänne täällä, missä olette tottunut hallitsemaan."
Mutta muuten näytti Ivar pitävän Jofridista, kuten kaikkikin miehet.
Vain Jammælt-herra näytti suhtautuvan häneen vähän kylmäkiskoisemmin.

Kristiina istui pieni pojanpoikansa sylissään ja ajatteli että
helpoksi ei olo varmaankaan tulisi siellä eikä täällä. Vaikeaa oli
tulla vanhaksi. Tuntui niin äskeiseltä asialta, kun hän itse oli nuori
nainen -- silloin olivat miesten taistelut ja neuvottelut pauhanneet
hänen kohtalonsa ympärillä. Nyt hänet oli sysätty syrjään. Eikä ollut
kauan siitä, kun hänen omat poikansa olivat olleet sellaisia kuin
tämä. Hän muisti unensa vastasyntyneestä lapsesta --. Tähän aikaan hän
tuli ajatelleeksi omaa äitiään -- hän ei voinut muistaa äitiä muuta
kuin vanhahtavana, raskasmielisenä naisena. Mutta tämä oli ollut nuori
maatessaan ja lämmittäessään häntä oman ruumiinsa lämmöllä, äitikin
oli saanut nuoruudessaan merkit ruumiiseensa ja sieluunsa lasten
kantamisesta ja synnyttämisestä, eikä hän ollut varmaan ajatellut
enemmän kuin Kristiina itsekään istuessaan suloinen nuori elämä
rinnoillaan, että niin kauan kuin he molemmat eläisivät, veisi jokainen
päivä lasta yhä kauemmas ja kauemmas äidin helmasta.

"Kun itse olet synnyttänyt lapsia, Kristiina, niin luulen sinun
ymmärtävän", oli äiti kerran sanonut. Nyt hän ymmärsi, että hänen
äitinsä mieli oli ollut täyteen piirretty muistoja tyttärestä, muistoja
lapseen kohdistuneista ajatuksista siltä ajalta, jolloin se oli
syntymätön, ja kaikilta niiltä vuosilta, joista lapsi itse ei muista
mitään, muistoja pelosta ja toiveesta ja unelmista, joita lapset eivät
tiedä koskaan heistä unelmoidun, ennen kuin heidän oma aikansa tulee
pelätä ja toivoa ja unelmoida salaa --.

Lopuksi hajaantuivat sukulaiset niin, että muutamat asettuivat
Jammæltin luo Formoon ja muutamat menivät Sigurdin kanssa Vaagaahon.
Mutta vihdoin eräänä päivänä ajaa karautti kaksi Gauten vuokramiestä
laakson eteläosasta kartanoon: nyt oli toimitusmies matkalla pohjoiseen
haastamaan Gautea tämän kotoa, ja neidon isä ja sukulaiset olivat itse
hänen mukanaan. Nuori Lauritsa juoksi heti talliin. Seuraavana iltana
oli Jørundgaardin kartanolle kerääntynyt kuin sotajoukko: kaikki Gauten
sukulaiset olivat siellä aseistettuine miehineen, ja hänen ystävänsä
kylästä olivat myös saapuneet.

Sitten tuli Hovlandin Helge suuren seurueen kanssa vaatimaan oikeuttaan
naisenryöstäjältä. Kristiina näki vilahdukselta Helge Dukin, kun tämä
ratsasti pihaan rinnakkain herra Paal Sørkvenpojan, itse toimitusmiehen
kanssa. Jofridin isä oli vanhahko, pitkä ja köyryselkäinen, kivulloisen
näköinen mies -- kun hän laskeutui hevosen selästä, näkyi, että hän
oli nilkku. Sisaren mies, Olav Piper oli pieni, leveä ja pyylevä,
punaihoinen ja punatukkainen.

Gaute meni heitä vastaan, ryhdiltään suorana ja kauniina -- ja hänen
takanaan oli kokonainen heimokunta sukulaisia ja ystäviä; he seisoivat
puolipiirissä isonrakennuksen portaiden edessä, keskellä molemmat
vanhemmat, ritarisäätyiset herrat, Sigurd-herra ja Jammælt-herra.
Kristiina ja Jofrid katselivat kohtausta kutomatuvan seinäluukusta,
mutta he eivät voineet kuulla sanoja, joita lausuttiin.

Miehet nousivat ylistupaan, ja molemmat naiset kääntyivät kutomatupaan.
He eivät jaksaneet puhella. Kristiina istui lieden luona; Jofrid käveli
lattialla lapsi sylissään. Tätä kesti jonkin aikaa -- sitten Jofrid
kietaisi vaipan lapsen ympärille ja lähti se sylissään ulos. Tuntia
myöhemmin tuli Jammælt Halvardinpoika kälynsä luo kutomatupaan, jossa
tämä istui yksinään, ja kertoi hänelle tuloksen.

Gaute oli tarjonnut Helge Dukille kuusitoista naulaa kullassa Jofridin
kunniasta ja omasta väkivallankäytöstään jälkeenpäin -- ne olivat samat
sakot, jotka Helgen veli oli saanut poikansa hengestä. Ja hän kihlasi
Jofridin hänen isältään soveliain huomenlahjoin, mutta Helgen tulisi
vastineeksi tehdä täysi sovinto hänen ja tyttärensä kanssa, niin että
tytär saisi samanlaiset myötäjäiset kuin hänen sisarensakin ja tulisi
perinnöstä osalliseksi heidän kanssaan. Sigurd-herra tarjosi Gauten
sukulaisten puolesta takuun siitä, että tämä pitäisi sopimuksen. Helge
Duk näytti heti taipuvalta suostumaan tarjoukseen, mutta hänen vävynsä,
Olav Piper, ja Nerid Kaarenpoika, joka oli Aasan sulhanen, vastustivat
sitä ja arvelivat, että Gaute oli varmaan miehistä julkein, kun rohkeni
itse pyrkiä asettamaan ehtoja naimiselleen neidon kanssa, jonka oli
häväissyt tämän ollessa lankonsa talossa ja sitten ryöstänyt, tahi
vaatia tytölle perintöoikeutta tämän sisarten kanssa.

Oli helppo nähdä, sanoi Jammælt, että Gautesta itsestään ei ollut
mieluista, että hänen piti tinkiä hintaa naidakseen hyväsukuisen
nuoren neidon, jonka hän oli vietellyt ja joka nyt oli synnyttänyt
hänelle pojan. Mutta hän oli oppinut sekä luvut että rukoukset, niin
ettei hänen tarvinnut lukea niitä kirjasta, sen saattoi myös helposti
ymmärtää.

Kun he parhaillaan puhuivat asiasta ja ystävät molemmin puolin
koettivat välittää, astui Jofrid sisään lapsi sylissään. Silloin hänen
isänsä murtui eikä kyennyt pidättämään itkuaan. Niin päättyi asia
Jofridin tahdon mukaan.

Gaute ei olisi ikinä voinut maksaa sellaisia sakkoja, se oli selvää,
mutta Jofridin myötäjäiset asetettiin siten, että ne menivät tasan.
Siten oli kaupan tulos oikeastaan se, että Gaute otti Jofridin
saamatta hänen mukanaan paljoakaan enempää kuin mitä tällä oli ollut
säkeissään taloon tullessaan, mutta hän antoi Jofridille vakuuskirjan
suurimpaan osaan omaisuudestaan vastalahjana ja huomenlahjana, ja hänen
veljensä hyväksyivät sen. Mutta kerran hän tulisi saamaan vaimonsa
kautta suuret rikkaudet -- jollei avioliitto vain jäisi lapsettomaksi,
nauroi Ivar Gjesling, ja miehet nauroivat mukana, mutta Kristiina kävi
tulipunaiseksi, sillä Jammælt oli kuulemassa kaikkea sitä karkeaa
leikinlaskua, mikä nyt seurasi.

Seuraavana päivänä Gaute Erlendinpoika kihlasi Jofrid Helgentyttären,
ja sitten kävi Jofrid kirkotettavana sellaisella kunnialla kuin hän
olisi ollut aviovaimo -- Sira Dag sanoi, että hänellä oli nyt siihen
oikeus. Sitten hän lähti lapsineen Sundbuhun ja oli Sigurd-herran
suojassa häihin saakka.

Häät olivat kuukauden perästä, juuri juhannuksen jälkeen; ne olivat
kauniit ja uhkeat. Seuraavana aamuna antoi Kristiina Lauritsantytär
suurella juhlallisuudella avaimet pojalleen, ja Gaute kiinnitti kimpun
vaimonsa vyöhön.

Sen jälkeen piti herra Sigurd Eldjarn suuret pidot Sundbussa, ja
siellä vannottiin ja vahvistettiin juhlallisesti ystävyys hänen
ja hänen orpanainsa, entisten sundbulaisten välillä. Sigurd-herra
lahjoitti runsain käsin talonsa kalleuksia sekä Gjeslingeille että
kaikille vieraille sukulaisuuden ja ystävyyden läheisyyden mukaan --
sarvia, pöytäastioita, koruja, aseita, turkiksia ja hevosia. Ihmiset
arvelivat silloin, että Gaute Erlendinpoika oli johtanut tämän
morsiamenryöstöasiansa mitä kunniakkaimpaan päätökseen.



IV


Eräänä kesäaamuna vuotta myöhemmin oli Kristiina ulkona vanhan
liesituvan kuistilla ja järjesti joitakin siinä olevia työkaluarkkuja.
Kuullessaan hevosia talutettavan pihalle hän astui esiin ja katsoi
kuistin pienten pylväiden välistä. Eräs talon miehistä talutti
esiin kahta hevosta, ja tallin ovella oli Gaute; Erlend-lapsi istui
hajasäärin isän hartioilla. Sen pienet vaaleat kasvot katsoivat miehen
keltahiuksisen päälaen yli, ja Gaute piti pojan pikku kätösiä omassa
suuressa ruskeassa kourassaan leukansa alla. Hän ojensi pojan pihan yli
tulevalle palvelustytölle ja nousi ratsaille. Mutta kun Erlend kirkui
ja kurotteli isän jälkeen, otti Gaute hänet uudelleen ja asetti hänet
eteensä satulankaarelle. Samassa tuli Jofrid tuparakennuksesta.

"Otatko sinä mukaasi Erlendin -- mihin sinä aiot lähteä?"

Gaute vastasi lähtevänsä myllylle -- se uhkasi mennä virran mukana "-?
ja Erlend tahtoo olla isän kanssa, sanoo hän."

"Oletko järjiltäsi --!" Jofrid otti joutuin lapsen itselleen, ja Gaute
remahti nauramaan:

"Etköhän luullut, että aioin ottaa hänet mukaani!"

"Niin --" vaimokin nauroi: "sinähän raahaat tämän poloisen mukanasi
joka paikkaan -- saattaisinpa helposti uskoa, että sinä tekisit
niinkuin ilves -- söisit pentusi ennemmin kuin antaisit jonkun toisen
saada sen --"

Jofrid huiskutti lapsen toisella kädellä Gautelle, kun tämä ratsasti
ulos pihasta. Sitten hän laski pojan nurmikolle, kumartui hetkeksi
hänen ylitseen ja puheli vähän, ennen kuin juoksi jälleen uuteen
ylistupaan.

Kristiina jäi seisomaan ja katsomaan pojanpoikaansa -- aamuaurinko
paistoi niin kauniisti pieneen punapukuiseen lapseen. Nuori Erlend
taapersi ympäriinsä tähystellen ruohikkoon. Nyt hän huomasi kasan
kivensiruja, ja heti tuli hänelle suuri puuha niiden viskelemisessä.
Kristiina nauroi.

Erlend oli kolme kuukautta toisella vuodella, mutta tavattoman
kehittynyt ikäisekseen vanhempien mielestä, sillä hän sekä käveli että
juoksi ja osasi puhuakin parikolme sanaa. Nyt hän suuntasi kulkunsa
suoraan pientä vesinoroa kohti, joka juoksi pihan alalaidassa ja kasvoi
solisevaksi puroksi, kun tunturilla oli satanut. Kristiina juoksi ulos
ja otti hänet syliinsä:

"Ei saa -- äiti suuttuu, jos kastelet itsesi --."

Poika mutristi huuliaan -- varmaankin se nyt mietti, pitäisikö sen
parkua, kun se ei saanut polskutella purossa vai olisiko annettava
myöten -- itsensä kasteleminen oli pahin synti -- Jofrid oli liian
ankara sille sellaisista. Mutta poika näytti niin viisaalta --
hymyillen Kristiina suuteli sitä, laski sen maahan ja palasi kuistiin.
Työ ei tahtonut kuitenkaan oikein sujua häneltä -- enimmäkseen hän
seisoi ja katseli pihalle.

Aamuaurinko loisti niin leppoisesti ja kauniisti kolmeen vastapäätä
olevaan luhtirakennukseen -- oli niinkuin ei Kristiina olisi oikein
nähnyt niitä pitkään aikaan -- kuinka komeita nuo rakennukset olivat
pylväsniekkoine luhdinparvineen ja runsaine leikkauskoristeineen.
Kullattu viiri uudentuvan katolla tuulilautojen risteyksessä kimmelsi
takana häämöttävää tunturin siintoa vastaan. Tänä vuonna, märän
alkukesän jälkeen, oli ruoho niin raikasta katoilla.

Kristiina huoahti, katsoi vielä kerran pikku Erlendia ja kääntyi
jälleen arkkuihinsa päin.

Yhtäkkiä parahti surkea lapsenhuuto ulkoa -- Kristiina viskasi alas
kaikki mitä hänellä oli käsissään ja juoksi ulos. Erlend seisoi parkuen
ja katsoen vuoroin sormeensa vuoroin puolikuolleeseen ampiaiseen, joka
virui ruohikossa. Kun isoäiti nosti lapsen maasta ja surkutteli häntä,
parkui hän paljon kovemmin, ja kun Kristiina valitellen ja yhä enemmän
päivitellen pani pistokselle märkää multaa ja kylmän, vihreän lehden,
tuli pojan surkeus kerrassaan kauheaksi.

Hyssytellen ja hellitellen kantoi Kristiina hänet tupaansa ja poika
huusi kuin kuoleman hädässä -- ja pysähtyi kuin leikaten keskelle
ulvontaa: hän tunsi hunajarasian ja sarvilusikan, jotka isoäiti otti
alas ovenkamanalta. Kristiina kastoi lehikäisviipaleita hunajassa ja
syötti poikaa, jatkaen sen ohella surkutteluaan, sivellen poskeaan
pojan vaaleaan niskaan, missä hiukset olivat lyhyet ja vielä hiukan
kähärät siltä ajalta, jolloin hän oli maannut kätkyessään ja kuluttanut
niitä hieromalla päänalusta vasten. Ja Erlend oli nyt unohtanut surunsa
käänsi kasvonsa ylös isoäitiin päin ja pyrki taputtamaan ja suutelemaan
tahmaisin käsin ja suin.

Juuri kun he siten istuivat, ilmestyi Jofrid ovelle:

"Oletteko te ottanut hänet sisään -- eihän se ollut tarpeellista, äiti
-- minä olin vain ylistuvassa."

Kristiina mainitsi onnettomuudesta, joka Erlendille oli sattunut
ulkona: "Etkö kuullut sen parkumista?"

Jofrid kiitti anoppia "-- mutta nyt me emme enää häiritse teitä
kauempaa --" Ja hän otti lapsen, joka nyt kurotteli äitiään kohti
pyrkien tämän syliin, ja meni ulos.

Kristiina korjasi pois hunajarasian. Sitten hän jäi istumaan
toimettomana. Arkut kuistilla saivat odottaa kunnes Ingrid tulisi
sisään.

       *       *       *       *       *

Tarkoitus oli ollut, että hän saisi Frida Styrkaarintyttären
palvelijakseen muutettuaan vanhaantupaan. Mutta Frida joutuikin
naimisiin erään Helge Dukin seurassa olleen miehen kanssa -- mies oli
nuori ja olisi hyvin voinut olla hänen poikansa.

"Meidän puolessa ollaan totuttu siihen, että alaisemme kuuntelevat
isäntäväkeään, silloin kun nämä neuvovat heitä heidän omaksi
parhaakseen", sanoi Jofrid, kun Kristiina ihmetteli tuon avioliiton
syntyä.

"Ja tällä seudulla", sanoi Kristiina, "ovat pieneläjät tottuneet
kuulemaan meitä vain niin kauan kuin me olemme järjellisiä ja seuraavat
neuvoamme vain silloin kun se on yhtä paljon heidän hyödykseen kuin
meidän eduksemme. Minä annan sinulle hyvän neuvon, Jofrid, että muistat
tämän."

"Niin se on kuin äiti sanoo", virkkoi Gaute, mutta hyvin säyseästi.

Jo ennen kuin häät oli vietetty, oli Kristiina huomannut, että Gaute
vain hyvin vastahakoisesti vastusti Jofridia. Ja hänestä oli tullut
mitä taipuisin aviomies.

Anoppi ei kieltänyt, että Gauten monessakin asiassa kannatti kysyä
vaimonsa mieltä -- Jofrid oli harvinaisen ymmärtäväinen, kykenevä ja
ahkera nainen. Eikä hän ollut kevytmielisempi kuin Kristiina itsekään
oli ollut -- olihan hänkin tallannut maahan tyttärenvelvollisuutensa
ja myynyt kunniansa, kun ei voinut saada sitä miestä, joka hänestä
tuntui paremmalta kaupalta. Vasta tahtonsa läpi saatuaan oli hänestä
tullut mitä kunnioitettavin ja uskollisin vaimo. Kristiina käsitti,
että Jofrid rakasti miestään erittäin suuresti -- hän oli ylpeä
tämän kauneudesta ja loistavasta suvusta; Jofridin sisaret olivat
rikkaissa naimisissa, mutta heidän miehiään oli mieluimmin katsottava
kuutamottomana yönä, ja heidän esi-isistään oli paras olla puhumatta,
sanoi Jofrid ivallisesti. Hän piti innokasta huolta miehensä
menestyksestä ja kunniasta, sellaisena kuin hän sen ymmärsi, ja kotona
hän hemmotteli miestään minkä kerkisi -- mutta jos Gaute yritti olla
toista mieltä kuin vaimo pienimmässäkään asiassa, niin myöntyi Jofrid
ensin sellaisin ilmein, että Gaute heti horjui -- ja sitten Jofrid otti
ja puhui hänet toiselle päälle.

Mutta Gaute viihtyi hyvin kaikesta huolimatta. Ei kukaan voinut
epäillä, etteikö nuorten yhteiselämä ollut hyvää. Gaute oli iloinen
vaimostaan, ja molemmat olivat perin ylpeät pojastaan ja rakastivat
sitä määrättömästi.

Nyt olisi siis kaikki voinut olla hyvin. Jollei vain Jofrid Helgentytär
olisi ollut -- niin, hän oli saita; Kristiina ei voinut sanoa sitä
muuksi. Jos hän ei olisi ollut sitä, ei Kristiina olisi pahoitellut,
vaikka hän olikin vallanhimoinen.

Jo leikkuuaikana edellisenä syksynä, heti häiden jälkeen, oli Kristiina
huomannut työväen olevan tyytymätöntä -- vaikka ei kukaan sanonut juuri
mitään. Mutta vanha talonemäntä huomasi sen kyllä sittenkin.

Kristiinankin aikana oli voinut tapahtua, että väki oli saanut syödä
härskiintynyttä silliä, silavaa niin keltaista ja eltaantunutta kuin
tervaslastut sekä pilaantunutta lihaa. Mutta silloin olivat kaikki
tienneet, että emäntä kyllä korvasi sen toisella kertaa jollakin
erityisen hyvällä, maitopuurolla tai tuoreella juustolla, tai
yllätyksenä tarjotulla hyvällä oluella. Ja jos saatiin ruokaa, johon
oli tullut sivumakua ja joka oli syötävä pois käsistä, niin käsittivät
kaikki, että se oli kuin Kristiinan täyden aitan ylitsevuotamista -- ja
milloin ihmiset joutuivat tarpeeseen, oli Jørundgaardin yltäkylläisyys
koko seudun turvana. Nyt jo tunsivat ihmiset vähemmän varmuutta siitä,
että Jofrid osoittautuisi auliiksi ruokaan nähden, jos puutetta
syntyisi rahvaan keskuudessa.

Tämä se harmitti anoppia -- sillä se tuntui hänestä vähentävän talon ja
isännän kunniaa.

Vähät siitä, että hän itse jo tänä ensimmäisenä vuonna oli saanut
tuntea, että miniä suosi omiaan paremmin. Jo Pärttylinmessuksi hän
sai vain kaksi pukinruhoa niiden neljän sijasta, jotka hänen olisi
ollut saatava. Ahma oli tehnyt pahaa tuhoa pikkukarjassa tunturilla
viime kesänä, se oli totta -- kuitenkin oli Kristiinan mielestä häpeä
kitsastella kahden pukin teurastusta niin isossa talossa; mutta hän
oli vaiti. Ja sama oli laita kaikessa, mitä hänen oli saatava talosta
-- syysteurastuksessa, jyvissä ja jauhoissa, hänen neljän lehmänsä
ja kahden ratsuhevosensa rehussa -- hän sai liian vähän tai huonoa
tavaraa. Kristiina huomasi sen pahoittavan ja hävettävän Gautea, mutta
tämä ei uskaltanut tehdä mitään vaimolleen eikä niin ollen ollut
näkevinään mitään.

Gaute oli yhtä antelias kuin kaikki Erlendin pojat. Veljissä oli
äiti kutsunut samaa ominaisuutta tuhlaavaisuudeksi. Mutta Gaute oli
uurastaja, ja itse hän oli vähään tyytyväinen -- kunhan hänellä vain
oli parhaat hevoset ja koirat ja joitakin hyviä haukkoja, niin ei hän
muuten tahtonut elää sen kummemmin kuin laakson pikkutilalliset. Mutta
jos ihmisiä tuli taloon, oli hän ystävällinen isäntä kaikille vieraille
ja antelias kerjäläisille -- ja siinä suhteessa hän oli äidin mielen
mukainen isäntä: siten oli hänen mielestään elettävä isoisten, jotka
asuivat perintökartanoissaan kotiseudullaan: kartutettava tavaraa,
ei käytettävä mitään hyödyttömästi, mutta ei myöskään säästettävä,
kun rakkaus Jumalaan ja hänen köyhiinsä ja huolenpito suvun kunniasta
vaativat jakelemaan tavaraa.

Nyt Kristiina näki, että Jofrid piti eniten Gauten rikkaista ystävistä
ja arvossapidetyistä sukulaisista. Tässä näytti kuitenkin Gaute
vähimmän taipuvaiselta mukautumaan vaimonsa tahtoon -- hän koetti
pitää ennallaan tuttavuussuhteensa vanhoihin nuoruuden aikaisiin
tovereihinsa -- remutovereihin, kuten Jofrid sanoi, ja Kristiina tuli
nyt tietämään, että Gaute oli tainnut olla jonkin verran hurjempi kuin
hän oli tiennyt. Mutta nuo ystävät eivät tulleet kutsumatta Gauten
kotiin sen jälkeen kun hänestä oli tullut nainut mies. Ja vielä ei
varmaan yksikään köyhä ollut lähtenyt avutta Gauten luota. Mutta hän
antoi paljon vähemmän, kun Jofrid oli näkemässä. Vaimonsa selän takana
hän salavihkaa antoi enemmän. Mutta ei voinut tapahtua paljoa Jofridin
selän takana.

Ja Kristiina ymmärsi, että Jofrid oli kateellinen hänelle. Gauten
ystävyyden ja luottamuksen oli äiti omistanut täydelleen kaikkina
kuluneina vuosina, siitä saakka kun poika oli ollut hänen kitulapsensa,
joka ei jaksanut elää eikä kuolla. Nyt hän huomasi Jofridin katsovan
karsaasti, jos Gaute istahti äidin luo, kysyi häneltä neuvoa tai pani
hänet kertomaan samoin kuin ennen aikaan. Jos mies unohtui äitinsä luo
vanhaantupaan, niin löysi Jofrid kyllä asiaa sinne --.

Ja hän tuli kateelliseksi, jos isoäiti piti pikku Erlendiä liiaksi
omanaan.

-- Ulkona pihalla kasvoi lyhyen, tallatun ruohon seassa joitakin
yrttejä, joilla oli nahkamaisen karheat ja tummat lehdet. Mutta nyt
keskikesän poutaisina päivinä versoi jokaisen litteäksi tallatun
lehtiruusun keskeltä pieni varsi, jossa oli puhtaat, vaaleansiniset
pikkukukat. Kristiinasta tuntui, että noiden vanhojen ulkolehtien,
jotka olivat ihmisten ja eläinten jalkojen moninkertaisesta
tallaamisesta arpeutuneet, täytyi rakastaa tuota vaaleakukkaista
keskusterttua samoin kuin hän rakasti pojanpoikaansa.

Poika tuntui hänestä olevan elämää hänen elämästään ja lihaa hänen
lihastaan yhtä likeisesti, mutta vielä suloisemmin kuin omat lapset.
Saadessaan pitää häntä sylissään ja nähdessään, että pojan äiti sillä
välin piti kateellisesti silmällä heitä molempia, otti pojan niin
pian kuin häveliäisyydeltä saattoi, omistajan varmuudella pani hänet
rinnalleen ja puristi ahnaasti itseään vasten -- silloin kangasti
Kristiina Lauritsantyttärelle uudella tavalla, että oikeassa olivat
jumalansanan selittäjät. Ruumiillinen elämä on auttamattomasti
rauhattomuuden turmelema; siinä maailmassa, missä ihmiset yhtyivät
toisiinsa, siittivät uusia sukupolvia, ajautuivat toisiaan kohti
lihallisen rakkauden vetäminä ja rakastivat omaa lihaansa, siellä
tulivat sydänsurut ja toiveiden särkyminen yhtä varmasti kuin kuura
laskeutuu syksyllä; sekä elämä että kuolema erotti ystävät lopuksi yhtä
varmasti kuin talvi erottaa lehdet puista.

       *       *       *       *       *

Sitten tapahtui eräänä iltana, kaksi viikkoa ennen Olavin-messua, että
kerjäläisseurue tuli Jørundgaardiin ja pyysi saada yösijaa talossa.
Kristiina seisoi vanhantuvan kuistilla -- se oli nyt hänen hallussaan
-- hän kuuli Jofridin tulevan ulos ja vastaavan kerjäläisille, että
ruokaa he saisivat, mutta yösijaa hän ei voisi heille antaa: "Meillä on
itsellämme paljon väkeä, ja talossa on anoppi -- hänen hallussaan on
puolet huoneista --"

Suuttumus leimahti entisessä talon emännässä -- ei ollut tapahtunut
ennen, että matkamiehiltä olisi kielletty yösija Jørundgaardissa, ja
aurinko kosketti jo harjun reunaa. Hän juoksi alas ja astui Jofridin ja
kerjäläisten luo:

"Yösijan he voivat saada minun tuvassani, Jofrid, ja silloin sopii
yhtä hyvin, että minä annan heille ruokaakin. Tässä talossa ei ole
ennen kielletty yösuojaa kristityltä, kun hän on pyytänyt sitä Jumalan
nimeen."

"Tehkää niinkuin haluatte, äiti", vastasi Jofrid tulipunaisena.

Kun Kristiina näki kerjäläiset, oli hän vähällä katua tarjoustaan
-- aivan syyttä ei nuori emäntä ollut vastahakoinen ottamaan näitä
ihmisiä taloon yöksi. Gaute ja talonväki olivat kaukana ulkoniityllä
Siljoen varrella eivätkä palaisi kotiin illaksi; Jofrid oli yksin
kotona, paitsi ruotivaivaisia, kahta vanhusta ja kahta lasta, ynnä
Kristiinaa ja hänen palvelustyttöään vanhassatuvassa. Ja niin
monenlaista väkeä kuin Kristiina olikin tottunut näkemään kuljeksivissa
kerjäläismatkueissa -- näistä hän ei pitänyt. Tässä joukossa oli
neljä pitkää ja voimakasta nuorta miestä, kolme punatukkaista, joilla
oli pienet hurjat silmät; he näyttivät olevan veljeksiä, mutta
neljäs, jolta oli joskus ratkottu auki molemmat sieraimet ja jolla
ei ollut korvia, murti puhetta, niinkuin olisi ollut ulkomaalainen.
Sitten oli vielä kaksi vanhusta, pieni köyry ukonrahjus, kasvoiltaan
keltaisenvihreä, tukka ja parta likaisenharmaat, vatsa kuin jonkin
taudin paisuttama; hän kulki kainalosauvoilla, ja vanha akka, jolla
oli veren ja märän läpiryvettämä pääliina ja kaula ja kädet täynnä
haavoja. Kristiinaa puistatti hänen ajatellessaan, että tuo tulisi liki
Erlendiä. Mutta noiden viheliäisten vanhuksien vuoksi oli kuitenkin
hyvä, ettei tämän joukkueen tarvinnut taivaltaa ulkona harjulla tänä
yönä.

Mutta kerjäläiset käyttäytyivät varsin rauhallisesti. Kerran
kun korvaton yritti tarttua Ingridiin tämän kantaessa ruokaa
pöytään, nousi Bjørn heti pystyyn ja murisi. Muuten he näyttivät
masentuneilta ja väsyneiltä -- olivat raataneet kovin ja saaneet
vähän kokoon, vastasivat he emännän kysymykseen -- Nidarosissa olisi
ehkä paremmat päivät. Eukko tuli iloiseksi, kun Kristiina antoi
hänelle pukinsarvellisen hyvää voidetta, joka oli tehty puhtaimmasta
lampaantalista ja pikkulapsen vedestä -- mutta hän kielsi, kun
Kristiina tarjoutui pehmittämään hänen pääriepunsa lämpimällä vedellä
ja lahjoittamaan hänelle puhtaan liinahuivin -- niin, liinan hän
sentään otti.

Kuitenkin antoi Kristiina Ingridin, nuoren palvelustytön, panna maata
seinän puolelle sänkyyn. Pari kertaa yön kuluessa Bjørn murisi, mutta
muuten oli kaikki hiljaa. Vähän puoliyön jälkeen juoksi koira ovelle ja
haukahti pari kertaa lyhyeen -- Kristiina kuuli ratsastettavan pihaan
ja ymmärsi, että Gaute palasi kotiin. Hän arvasi Jofridin lähettäneen
hänelle sanan.

Kristiina pani seuraavana aamuna kerjäläisten pusseihin runsaat
antimet, eivätkä nämä olleet ehtineet paljon kauemmas kuin
pihaveräjästä ulos, ennen kuin hän näki Jofridin ja Gauten suuntaavan
kulkunsa hänen tupaansa kohti.

Kristiina istuutui ja otti värttinänsä, tervehti lempeästi nuorta
paria, kun tämä astui sisään, ja kysyi Gautelta heinänteosta. Jofrid
nuuski -- vieraat olivat jättäneet jälkeensä huoneeseen tympeän
löyhkän. Mutta anoppi ei ollut sitä näkevinään. Gaute vääntelehti ja
hänen näytti olevan vaikea sanoa asiaansa. Silloin Jofrid puhkesi
puhumaan:

"On muuan asia, äiti, joka minun mielestäni on nyt paras ottaa
puheeksi. Minä ymmärrän teidän ajattelevan, että minä olen kitsaampi
kuin Jørundgaardin emännän teidän mielestänne sopisi olla. Minä tiedän
teidän ajattelevan niin, ja te ajattelette, että minä sillä vähennän
Gauten kunniaa. Jääköön sikseen se, että minä pelkäsin eilen illalla
ottaa taloon tuota joukkuetta, kun olin yksin kotona sylilapseni ja
muutaman ruotilaisen kanssa, sillä näin teidänkin ymmärtävän sen, heti
kun olitte saanut nähdä vieraanne. Mutta minä olen huomannut ennenkin,
että te pidätte minua kitsaana ruoan annossa ja tylynä köyhille.

"Minä en ole sellainen, äiti, mutta Jørundgaard ei ole enää
henkivartijan ja rikkaan miehen asuinpaikka, niinkuin se oli teidän
isänne ja äitinne aikana. Rikkaan lapsi te olitte, seurustelitte
rikkaitten ja mahtavien sukulaisten kanssa, tulitte rikkaisiin
naimisiin, ja miehenne vei teidät vielä suurempaan mahtiin ja loistoon
kuin missä olitte kasvanut. Ei kukaan voi odottaakaan teidän käsittävän
täysin vanhoilla päivillänne, kuinka toisenlaisessa asemassa on Gaute,
joka menetti isänperinnön ja jonka on jaettava puolet teidän isänne
rikkaudesta monen veljen kanssa. Mutta minä en uskalla unohtaa, etten
tuonut hänen pesäänsä paljon muuta kuin lapsen, jota kannoin sydämeni
alla, ja raskaan sakonalaisuuden ystävälleni, kun suostuin hänen
väkivallantekoonsa omaisiani kohtaan. Se voi korjaantua ajan mukana
-- mutta onhan kuitenkin velvollisuuteni rukoilla Jumalalta isälleni
pitkää ikää. Me olemme nuoria, Gaute ja minä, emme tiedä kuinka monta
lasta meidät on säädetty saamaan. Teidän pitää uskoa, anoppi, ettei
minulla ole muuta ajatusta taloudenpidossani kuin mieheni ja lastemme
paras --"

"Minä uskon sen, Jofrid." Kristiina katsoi vakavasti miniänsä
tulehtuneisiin kasvoihin. "Enkä ole koskaan sekaantunut sinun
hallintoosi enkä koskaan kieltänyt, että olet kelpo vaimo ja hyvä,
uskollinen puoliso pojalleni. Mutta sinun on annettava minun käyttää
vapaasti omaani, niinkuin olen tottunut tekemään. Kuten sanot, olen
vanha enkä pysty enää opettelemaan uutta."

Nuoret ymmärsivät, ettei äidillä ollut heille enempää sanottavaa, ja
sanoivat kohta sen jälkeen hyvästi.

Kuten aina, täytyi Kristiinan myöntää Jofridin olevan oikeassa --
ensin. Mutta tarkemmin ajateltuaan hänestä tuntui ettei sittenkään; ei
ollut mitään järkeä siinä, että Gauten almuja verrattiin Kristiinan
isän antimiin. Sielumessuja köyhille ja paikkakunnalla kuolleille
vieraille, naima-apua isättömille neidoille, olutkestit isän
rakkaimpien pyhimysten päivinä, avustukset sairaille ja syntisille,
jotka halusivat käydä Pyhää Olavia rukoilemassa -- vaikka Gaute olisi
ollut paljon rikkaampikin kuin oli, ei kukaan olisi odottanut hänen
rupeavan sellaisiin kustannuksiin; Gaute ei ajatellut luojaansa
enempää kuin hänen oli pakko. Hän oli antelias ja hyväsydäminen, mutta
Kristiina oli ymmärtänyt, että hänen isällään oli ollut kunnioitusta
auttamiansa köyhiä kohtaan, koska Jeesus oli valinnut itselleen köyhän
ihmisen osan tullessaan lihaksi. Ja isä oli rakastanut kovaa työtä
ja katsoi kaiken käsityön tulleen kunniaan siitä, että Jumalan äiti
Maaria tahtoi olla työtätekevä nainen, joka kehräsi omalla ja omiensa
elatukseksi, vaikka olikin rikkaitten ihmisten tytär ja Juudanmaan
kuninkaitten ja ylimmäisten pappien sukua.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää myöhemmin, varhain aamulla, kun Jofrid vielä oli
puolipukeissaan ja Gaute makasi sängyssä, tuli Kristiina heidän
luokseen. Hänellä oli yllään harmaasta sarasta tehty hame ja kaapu,
päässään oli hänellä liinan päällä leveälierinen iso huopahattu ja
jalassa vankat kengät. Gaute tuli tulipunaiseksi nähdessään äitinsä
tuossa puvussa. Kristiina sanoi aikovansa lähteä Nidarosiin Pyhän
Olavin juhlille ja pyysi poikaansa pitämään huolta hänen taloudestaan
sillä aikaa.

Gaute alkoi innokkaasti vastustella, hän tahtoi, että äiti ainakin
lainaisi hevoset ja saattomiehen, ottaisi mukaansa palvelustyttönsä --
mutta hänen puheensa oli jokseenkin tehotonta, kuten saattoi odottaakin
mieheltä, kun hän makaa alastomana sängyssä äidin silmien edessä.
Kristiinan tuli niin sääli hänen hämmennystään, että hänelle juolahti
mieleen sanoa nähneensä unen.

"Kaipaan myös nähdä jälleen veljiäsi --." Mutta silloin täytyi
Kristiinan kääntyä poispäin; vielä hän oli tuskin uskaltanut myöntää
omassa sydämessäänkään, kuinka hän halasi ja ikävöi saada nähdä
molempia vanhimpia poikiaan.

Gaute tahtoi joka tapauksessa saattaa äitiään kappaleen matkaa. Sillä
aikaa kun hän pukeutui ja haukkasi ruokapalaa, istui Kristiina nauraen
ja leikkien pikku Erlendin kanssa -- tämä sirkutti vastaheränneenä ja
virkkuna. Hyvästiksi Kristiina suuteli Jofridia, mitä hän ei ollut
tehnyt milloinkaan ennen. Pihalle oli kokoontunut koko talonväki --
Ingrid oli kertonut, että Kristiina-emäntä aikoi lähteä toivioretkelle
Nidarosiin.

Kristiina otti raskaan, rautahelaisen piikkisauvan käteensä, ja kun hän
ei tahtonut ratsastaa, pani Gaute hänen haarapussinsa hevosen selkään
ja ajoi sitä edellään.

Ylhäällä kirkkomäellä Kristiina kääntyi ja katsoi alas taloonsa -- se
väikkyi niin kauniina kasteisessa, aurinkoisessa aamussa. Joki loisti
valkoisena. Ihmiset seisoivat siellä vielä -- hän erotti Jofridin
vaalean puvun ja pääliinan ynnä lapsen punaisena täplänä hänen
sylissään. Gaute näki äidin kasvojen kalpenevan mielenliikutuksesta.

Tie vei ylöspäin metsään Hammeraasin harjun varjossa. Kristiina
käveli keveästi kuin nuori tyttö. Äiti ja poika eivät puhuneet paljoa
keskenään. Ja kun he olivat kulkeneet kaksi tuntia, tulivat he
paikalle, missä tie tekee mutkan pohjoiseen Rostkampenin juuritse ja
koko Dovrenseutu jää pohjoiseen kulkijan alapuolelle. Silloin Kristiina
sanoi, ettei Gauten tullut enää saattaa häntä kauemmaksi, mutta ensin
hän tahtoisi istahtaa vähän lepäämään.

Heidän alapuolellaan väikkyi laakso joen valkovihreän nauhan
halkaisemana ja talot erottuivat pieninä vihreinä pilkkuina metsäisillä
rinteillä. Mutta ylempänä kaareilivat sammaleiset suoylänteet
ruskehtavina ja jäkälänkeltaisina harmaita louhurinteitä ja paljaita
lumiläikkäisiä vuorenlakia vasten. Pilvien varjot vaelsivat laakson
ja ylänköjen yli, mutta pohjoisessa oli tuntureilla aivan kirkasta;
vuorenruho toisensa takana oli vapautunut usvavaipastaan ja siinsi nyt
toinen toistaan kauempana. Ja Kristiinan kaipaus riensi pilvenhattarain
mukana pohjoiseen sille pitkälle taipaleelle, joka hänellä oli
edessään, kiiti yli laakson, salpaavien tunturien välitse, jyrkkiä
autiopolkuja ylänteiden poikki. Joitakin päiviä vielä, niin hän olisi
matkalla Trondheimin kauniiden, vihantain laaksojen halki ja seuraisi
virran varsia suurta vuonoa kohti. Häntä värisytti kun hän muisteli
niitä tuttuja rannikkokyliä, joissa hän oli liikkunut nuoruudessaan.
Erlendin kaunis hahmo väikkyi hänen silmissään nopeasti häilähtelevänä,
epäselvästi, ikään kuin hän olisi katsellut häntä juoksevan veden
kuvastimesta. Viimeiseksi hän tulisi Feginsbrekkaan, marmoriristille
-- silloin näkyisi kaupunki hänen edessään joen suulla sinisen vuonon
ja vihreän Strindin välillä, jokitörmällä valtava, vaalea kirkko
huimaavine torneineen ja kultaisine väreineen, ilta-auringon palo
keskellä sen rintaa olevassa ruusussa. Ja kaukana vuonon perukassa
sinisen Frostan vuoren juurella oli Tautra, matalana ja tummana kuin
valaanselkä, kirkontorni kuin selkäevä. Oi Bjørgulfini, oi Naakkve --!

Mutta kun hän katsoi taakseen olkansa yli, saattoi hän vielä nähdä
vähän kotitunturia Hovringenin juurella. Se oli varjossa, mutta hänen
tottunut silmänsä tunsi, missä tunturilaitumen tie kulki metsässä.
Metsälakeudesta esiinpistävät harmaat kallionnyppylät hän tunsi -- ne
ympäröivät sililäisten vanhaa tunturiniittyä.

Torven ääniä kantautui tunturilta -- joitakin korkeita säveliä, jotka
häipyivät pois ja kuuluivat jälleen -- kuulosti siltä kuin lapset
olisivat harjoitelleet puhaltamaan. Kaukaista kellonkalkatusta -- ja
kumealta vastaavaa virrankohinaa ja metsän syvää huountaa hiljaisessa
lämpimässä päivässä. Kristiinan sydän vavahteli levottomuudesta
hiljaisuudessa.

Häntä veti kuin koti-ikävä eteenpäin, kuin koti-ikävä taaksepäin kylää
ja kartanoa kohti. Kuvia vilisi hänen silmissään -- arkipäiväisiä
tapahtumia: hän näki itsensä juoksemassa vuohien kanssa polkua pitkin
harvan metsän läpi heidän tunturilaitumensa eteläpuolella -- lehmä oli
mennyt suohon -- aurinko paistoi kirkkaasti; seisahtuessaan hetkiseksi
kuuntelemaan hän tunsi oman hikensä kirvelevän ihoa. Hän näki kotipihan
lumen peitossa -- harmaanvaalea pyrypäivä hämärtyi kolkoksi talviyöksi
-- tuuli oli vähällä puhaltaa hänet takaisin eteiseen, kun hän aukaisi
oven, myrsky salpasi häneltä hengityksen, mutta tuolla ne sukelsivat
esiin, kaksi muodottomaksi pyryttynyttä nahkamekkoista miesmöhkälettä:
Ivar ja Skule palasivat kotiin. Heidän suksiensa nokat upposivat
syvälle siihen isoon nietokseen, joka aina kasautui pihan poikki, kun
tuuli kävi luoteesta. Silloin tuli aina paksut kinostumat kahteen
kohtaan pihaa -- ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin hänen täytyisi ajatella
rakkaalla kaipauksella noita kahta kinosta, joita hän ja koko talonväki
olivat kironneet joka talvi -- tuntui kuin hänet olisi tuomittu olemaan
koskaan enää niitä näkemättä.

Oli kuin kaipaus olisi pakahduttanut hänen sydämensä -- se juoksi sinne
tänne kuin verivirrat, etsi tien kaikkiin seutuihin koko laajassa
maassa, joissa hän oli elänyt, kaikkien hänen poikiensa luo, jotka
harhailivat maailmalla, kaikkien vainajien luo, jotka hänellä oli
mullan alla --. Hän mietti mahtoikohan hän olla lähellä kuolemaa.
Sellaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut --.

Silloin hän näki, että Gaute istui tuijottaen häneen. Ja hän hymyili
joutuin ja puolustelevasti -- nyt oli aika heidän sanoa hyvästi ja
hänen jatkaa matkaa.

Gaute kutsui hevostaan, se oli jyrsiskellen kulkeutunut eteenpäin
vihantaa kumparetta pitkin. Hän juoksi sen jälkeen, palasi, ja he
sanoivat toisilleen hyvästi. Kristiinalla oli jo pussi olalla, Gaute
asetti jalkansa jalustimeen -- silloin hän äkkiä kääntyi ja astahti
askeleen äitiinsä päin.

"Äiti!" Silmänräpäyksen katsoi Kristiina hänen neuvottomien, häpeävien
silmiensä pohjaan. "Te ette ole tainnut -- te ette ole tainnut olla
kovin tyytyväinen tänä viime vuonna -- äiti, Jofrid tarkoittaa hyvää,
hän kunnioittaa teitä syvästi -- kuitenkin minun olisi kai pitänyt
sanoa hänelle enemmän siitä, millainen nainen te olette ja olette aina
ollut --"

"Miten olet johtunut sellaista ajattelemaan, Gaute hyvä?" äiti puhui
lempeästi ja ihmetellen. "Tiedän kyllä hyvin itsekin, etten ole enää
nuori, ja vanhoille sanotaan olevan vaikea tehdä mieliksi, mutta
niin ikäloppu en toki sentään ole vielä, etten kykenisi ymmärtämään
sinua ja vaimoasi. Minusta tuntuisi pahalta, jos Jofrid kulkisi siinä
uskossa, että kaikki se, mitä hän on tehnyt säästääkseen minulta työtä
ja huolta, on ollut kiittämätöntä puuhaa. Älä toki ajattele minusta
sellaista, poikani, etten ymmärtäisi vaimosi kunnollisuutta tai omaa
uskollista pojanrakkauttasi -- jos en ole osoittanut sitä niin paljon
kuin te olette kohtuudella saattaneet odottaa, niin on sinun koetettava
olla suopea minua kohtaan ja muistettava, että vanhat ovat sellaisia --"

Gaute tuijotti äitiinsä suu auki -- "Äiti --!" Sitten hän purskahti
itkuun, nojautui hevoseensa ja seisoi nyyhkytysten puistattamana.

Mutta Kristiina pysyttäytyi lujana; hänen äänensä ei ilmaissut muuta
kuin ihmetystä ja äidillistä hellyyttä.

"Gaute poikani, nuori sinä olet iältäsi, ja asianlaita on niin, että
sinä olet aina ollut minun karsinakaritsani, kuten isäsi oli tapana
sanoa. Mutta et saa kuitenkaan noin apeutua, poikani, nyt kun olet itse
talon isäntä ja täysivaltainen mies. Jos olisin menossa Roomaan tai
Jerusalemiin, niin -- mutta suuria vaaroja minä tuskin tulen kohtaamaan
tällä matkalla -- matkaseuraa tulen kyllä saamaan, ymmärräthän,
jos en ennen, niin ainakin Toftariin ehdittyäni. Sieltä menee nyt
toivioretkeläismatkueita joka aamu tähän aikaan --"

"Äiti, äiti -- antakaa meille anteeksi! Että me siten otimme kaiken
vallan ja arvon käsistänne, työnsimme teidät nurkkaan --"

Kristiina pudisti päätään hiukan hymyillen: "Ettehän te vain, minun
lapseni, pitäne minua hyvin vallanhimoisena naisena --"

Gaute kääntyi häneen päin; silloin Kristiina tarttui toisella kädellään
hänen käteensä, pani toisen hänen olkapäälleen ja pyysi häntä vielä
kerran uskomaan, ettei hän ollut kiittämätön häntä tai Jofridia
kohtaan, ja Jumala olkoon hänen kanssaan. Sitten Kristiina käänsi hänet
hevoseen päin ja antoi nauraen hänelle nyrkiniskun hartioiden väliin
hyvän onnen toivotukseksi.

Kristiina seisoi seuraten katseellaan Gautea, kunnes tämä katosi
pensaikon taa. Gaute näytti niin kauniilta suuren sinertävän hevosen
selässä.

Kristiinalle tuli niin omituinen tunne -- kaiken ulkopuolella olevan
hän tajusi aivan luonnottoman selvästi, päivänpaisteisen ilman,
honkametsän kuuman tuoksun, pikkueläväin rapinan ruohikossa. Samalla
hän näki itsensä, kuvina, niinkuin kuumesairas luulee näkevänsä kuvia
itsessään -- hänen sisällään oli tyhjä talo, aivan äänetön, pimeä ja
autiolta tuoksuva. Näky vaihtui -- oli rantamatalikko, jolta meri
oli vetäytynyt kauas, kiiltäviä kuluneita kiviä, tummia, elottomia
leväkasoja, kaikenlaista ruuhkaa --.

Sitten hän korjasi pussiaan, otti sauvansa ja lähti astelemaan laaksoon
päin. -- Jos oli säädetty, ettei hän enää tänne palaisi, niin se oli
Jumalan tahto, turhaa oli pelätä. Mutta se johtui kai pikemminkin
siitä, että hän alkoi vanheta. Hän risti itsensä ja asteli rivakammin
-- hän halusi kuitenkin ehtiä rinteelle, missä tie kulki talojen
välillä.

Vain kappaleen matkan verran saattoi valtatieltä nähdä Haugenin
rakennukset ylhäällä tunturinkupeella. Hänen sydämensä alkoi takoa kun
hän sitä ajatteli.

       *       *       *       *       *

Niinkuin hän oli arvellutkin, kohtasi hän useampia toivioretkeläisiä
saapuessaan illansuussa Toftariin. Seuraavana aamuna lähti heitä
pienoinen parvi taivaltamaan tunturitietä.

Eräs pappi saattajamiehensä ja kahden naisen, äitinsä ja sisarensa
kanssa, oli ratsain ja pääsi pian paljon edelle jalkamiehiä. Kristiina
tunsi piston sydämessään katsoessaan tuon toisen naisen jälkeen, joka
ratsasti kahden lapsensa välissä.

Hänen seurueessaan oli kaksi vanhempaa talonpoikaa pienestä talosta
täältä Dovrelta. Sitten oli kaksi nuorempaa miestä Oslosta, kaupungin
käsityöläisiä, ja muuan talonpoika tyttärensä ja tämän miehen kanssa,
molemmat aivan nuoria; heillä oli mukanaan nuoren parin lapsi, noin
puolentoista vuoden vanha pikku tyttö, ja heillä oli hevonen, jolla
he vuorotellen ratsastivat. Nämä kolme olivat kaukaa etelästä,
Andabu-nimisestä kylästä -- Kristiina ei tiennyt missä se oli.
Ensimmäisenä iltana Kristiina pyysi saada katsoa lasta, sillä se itki
ja kitisi lakkaamatta -- se näytti kovin surkealta paksuine kaljuine
päineen ja pienine hervottomine ruumiineen, se ei osannut vielä
puhua eikä edes istua. Äiti näytti häpeävän sitä -- ja kun Kristiina
seuraavana aamuna tarjoutui kantamaan tyttöä jonkin aikaa hänen
puolestaan, sai hän kantaakin sitä yhtenään -- toinen mennä pyyhälsi
kauas edelle; hän näytti olevan jänisemo. Mutta he olivat kovin nuoria,
sekä hän että hänen miehensä, tuskin kahdeksantoistavuotiaita, ja äiti
saattoi kylläkin olla väsynyt kantamaan raskasta lasta, joka yhtenään
kitisi ja itki. Isoisä oli ruma, äänetön ja äreä vanhahko mies, mutta
hän se oli tahtonut lähteä Nidarosiin tyttärentytön matkassa, joten
hänellä näytti olevan hellä sydän tätä kohtaan. Kristiina kulki
matkueen viimeisenä hänen ja kahden fransiskaanimunkin kanssa -- ja
Kristiinaa harmitti, ettei Andabun mies tarjoutunut koskaan lainaamaan
hevostaan munkeille -- saattoihan jokainen nähdä, että nuorempi munkki
oli hirveän sairas.

Vanhempi, veli Arngrim, oli pyöreä pieni mies, jolla oli pyöreät,
punaiset ja pisamaiset kasvot, vilkkaat ruskeat silmät ja punainen
hiuskiehkura pään ympärillä. Hän puheli yhtenään, enimmäkseen siitä
köyhyydestä, jossa he Skidanin avojalkamunkit, elivät -- veljeskunta
oli hiljattain saanut talon mainitussa kylässä, mutta he olivat niin
tuiki köyhiä, että kykenivät tuskin pitämään yllä jumalanpalvelusta,
-- kirkkoa, joka heidän oli aikomus rakentaa, he saisivat tuskin
koskaan pystyyn. Syyn hän pani Gimsøyn rikkaiden nunnien niskoille,
jotka vainosivat köyhiä kerjäläisveljiä kiukkuisesti ja kateellisina
ja olivat nostaneet heitä vastaan oikeusjutun; kerkein kielin hän
kertoi nunnista kaikenlaista pahaa. Kristiinasta oli vastenmielistä
kuulla munkin puhuvan sellaista, ja tämän kertomukset siitä, kuinka
Gimsøyn abbedissa muka oli epäkanonisesti valittu ja kuinka nunnat
nukkuivat sivu rukousaikojensa, lörpöttelivät ja puhuivat sopimattomia
refektorion pöydän ääressä, tuntuivat hänestä kaikkea muuta kuin
uskottavilta -- sanoipa munkki eräästä sisaresta aivan suoraan, että
ihmiset eivät uskoneet hänen eläneen puhtaasti. Mutta Kristiina
näki, että veli Arngrim oli muutoin hyväsydäminen ja avulias mies.
Hän kantoi sairasta lasta pitkät matkat huomatessaan Kristiinan
käsivarsien väsyvän, ja kun lapsi parkui kovin pahasti, hän lähti
juosta loikkimaan pitkin kangasta, kaapu korkealle kohotettuna, niin
että katajat raapivat hänen mustia, karvaisia sääriään ja muta roiskui
suosilmäkkeistä, ja samalla hän hoilasi ja huusi äidille, että tämän
oli nyt odotettava, lapsella oli nälkä. Sitten hän juoksi takaisin
sairaan veli Torgilsin luo, jolle hän oli kuin hellin ja rakkain isä.

Sairaan munkin vuoksi oli mahdoton ehtiä Hjerdkinniin yöksi, mutta
molemmat dovrelaiset tiesivät jonkun kivimajan järven rannalla vähän
eteläänpäin, ja niin lähtivät toivioretkeläiset sinne. Ilta oli
sillä välin käynyt kylmäksi. Järven rantama oli vesiperäistä, ja
valkoista usvaa uhosi soista, niin että koivikko tippui kastetta.
Pieni kuunsirppi oli läntisten vuorenlakien yläpuolella, melkein yhtä
kalpeankeltaisena ja himmeänä kuin ilmakin. Yhä useammin täytyi veli
Torgilsin pysähtyä; hän yski niin että sitä oli surkea kuulla. Veli
Arngrim tuki häntä silloin, pyyhki jälkeenpäin hänen kasvonsa ja suunsa
ja näytti päätään pudistaen Kristiinalle kättään -- se oli verinen
toisen syljestä.

He löysivät majan, mutta se oli sortunut. Silloin he etsivät suojaisen
paikan ja laittoivat nuotion. Mutta eteläläis-raukat eivät olleet
arvanneet, että tunturin yö oli niin jäätävän kylmä. Kristiina otti
pussistaan viitan, jonka Gaute oli tyrkyttänyt hänelle, koska se oli
erittäin kevyt ja lämmin -- se oli ostoverkaa, majavannahalla vuorattu.
Kun hän kietoi veli Torgilsin siihen, kuiskasi tämä -- hän oli niin
käheä että sai tuskin ääntä -- että lapsi saisi nukkua viitan sisässä
hänen kanssaan. Niin hän sai sen viereensä, se kitisi ja munkki yski,
mutta välillä he sentään nukkuivat kumpikin.

Osan yötä Kristiina valvoi yhdessä toisen dovrelaisen ja veli Arngrimin
kanssa ja hoiti nuotiota. Kellanvalkea kajastus siirtyi pohjoiseen
-- tunturijärvi väikkyi valkoisena ja tyynenä keskempää, kalat
valvoivat ja loivat renkaita -- mutta toisella rannalla vuorenkukkulan
alla kuvastui vesi mustan tummana. Kerran kuului ilkeä, haukkuva
karjahdus siltä suunnalta -- munkki säpsähti ja tarttui kovasti toisia
käsivarresta. Kristiina ja talonpoika arvelivat, että se oli jokin
eläin -- silloin he kuulivat kiven vierivän, niinkuin joku olisi
kulkenut louhikkojyrkänteellä, ynnä uuden huudon, karkealta kuuluvan.
Munkki alkoi lukea korkealla äänellä: "Jesus Kristus, Soter", erotti
Kristiina, ja "vicit leo de tribu Juda" [Jeesus Kristus, Vapahtaja. --
Leijona Juudan heimosta on voittanut] -- silloin he kuulivat ikään kuin
oven läimähtävän kiinni vuoren alla.

Alkoi vaaleta, vastarannan louhikkotöyräs ja koivurykelmät tulivat
näkyviin, -- silloin toinen dovrelainen ja Oslon mies vapauttivat
heidät vartijan toimesta. Viimeinen ajatus, mikä Kristiinalla oli
ennen kuin hän nukkui nuotion ääreen, oli se, että jos he tekisivät
niin lyhyitä päivämatkoja -- ja rahalahja hänen täytyi antaa
kerjäläismunkeille erotessa -- niin häätyisi hän kai pyytämään ruokaa
taloista Gauldaleniin tultuaan.

Aurinko oli jo melko korkealla ja aamutuuli tummensi vedenpintaa
pienillä vihureilla, kun viluiset toivioretkeläiset kokoontuivat
veli Arngrimin ympärille tämän lukiessa aamurukouksia. Veli Torgils
istui kokoonkäpertyneenä, hampaat kalisten, ja koetti pidättää
yskäänsä mumistessaan mukana. Nähdessään harmaat munkinkaavut, joille
aamuaurinko paistoi, muisti Kristiina nähneensä unta veli Edvinistä --
hän ei voinut muistaa millaista, mutta hän suuteli polvistuen munkkien
käsiä ja pyysi heitä siunaamaan seuruetta.

       *       *       *       *       *

Majavannahkaviitasta olivat toiset toivioretkeläiset oivaltaneet,
ettei Kristiina ollut halpaa väkeä. Ja kun hän sattui mainitsemaan
kulkeneensa kuninkaantietä Dovren tunturin yli kahdesti ennen, tuli
hänestä jonkinlainen seurueen johtaja. Dovrelaiset eivät olleet koskaan
käyneet Hjerdkinniä kauempana, ja lahtelaiset olivat täällä aivan
outoja.

Hjerdkinniin he saapuivat jo ennen iltahartausaikaa, ja oltuaan
jumalanpalveluksessa kappelissa lähti Kristiina yksin tunturille. Hän
tahtoi löytää sen polun, jota hän oli kulkenut isänsä kanssa, ja sen
paikan puron rannalla, missä he olivat istuneet yhdessä. Sitä hän
ei löytänyt, mutta hän luuli löytäneensä sen kummun, jolle hän oli
kiivennyt katsomaan isän jälkeen, kun tämä ratsasti pois. Pienet kummut
näillä seuduin olivat kuitenkin hyvin toistensa näköisiä.

Hän istui polvillaan sianpuolavarvikossa kummun laella. Kesäilta alkoi
käydä hämyiseksi -- pikkuvuorien koivikkorinteet, harmaat louhutöyräät
ja ruskeat suoviirut sulautuivat yhteen, mutta avaran tunturiseudun
yläpuolella kaartui iltataivas pohjattoman syvän ja kirkkaan maljan
tavoin. Se kuvastui valkoisena kaikissa vesisilmäkkeissä, rikkonaisena
ja kalpeampana heijastui taivaan hohde pieneen tunturipuroon,
joka kiiti kohisten ja levottomana kivien yli ja laski vaaleiden
soratöyryjen ympäröimään tunturilampeen.

Jälleen hänet valtasi tuo ihmeellinen, kuumeenomainen sieluntila:
sisäisen näkökyvyn teroittaminen -- virta tuntui näyttävän hänelle
hänen oman elämänsä kuvan sellaisena kuin hän oli levottomana rientänyt
ajallisuuden erämaan läpi, noussut kiivaaseen kuohuntaan milloin,
vain kivi sattui tielle -- heikosti ja rikkonaisesti ja kalpeasti oli
ikuinen valo päässyt heijastumaan hänen elämäänsä. -- Mutta hänen
äidin-silmäänsä erottui himmeästi, että tuskassa ja murheessa ja
rakkaudessa -- joka kerta, kun synnin hedelmä oli kypsynyt suruksi,
-- oli hänen maahansidottu ja omavaltainen sielunsa saavuttanut
heijastuksen taivaallisesta valosta --.

Terve, Maaria, armoitettu. Siunattu olet sinä vaimojen joukossa ja
siunattu sinun kohtusi hedelmä Jeesus, joka hikoili verta, meidän
tähtemme --.

Lukiessaan viittä Avemariaa lunastuksen ihmeellisten mysteerioiden
muistoksi hän tunsi, että surujensa turvin hän rohkenisi etsiä suojaa
Jumalan äidin viitan alta. Hänellä oli suru menettämistään lapsista,
oli raskaammat surut jokaisesta hänen poikiaan kohdanneesta kohtalon
iskusta, joita hän ei ollut voinut sovittaa heidän edestään. Maaria,
täydellinen puhtaudessa, nöyryydessä, kuuliaisuudessa Isän tahdolle,
oli surrut kaikista äideistä eniten, ja hänen saalinsa ymmärtäisi
sen heikon ja kalpean heijastuksen syntisen naisen sydämessä, joka
oli hehkunut kuumaa, ja tuhoavaa rakkautta ja kaikkia niitä syntejä,
jotka kuuluvat rakkauden luonteeseen -- uhmaa ja tottelemattomuutta,
paatunutta leppymättömyyttä, itsepäisyyttä ja ylpeyttä -- se oli
kuitenkin kaikitenkin äidin sydän --.

Kristiina kätki kasvot käsiinsä. Hetken ajan hänestä tuntui kovemmalta
kuin hän voisi kestää, että hän nyt oli erotettu heistä kaikista --
kaikista pojistaan.

Sitten hän luki viimeisen Paternosterin. Hän muisti jäähyväisensä isän
kanssa tällä samalla paikalla niin monta vuotta sitten, jäähyväisensä
Gauten kanssa kaksi päivää sitten. Lapsellisesta ajattelemattomuudesta
olivat hänen poikansa loukanneet häntä -- kuitenkin hän tiesi, että jos
he olisivat loukanneet häntä samoin kuin hän oli loukannut isäänsä,
syntisen tahallisesti -- ei se olisi koskaan voinut muuttaa hänen
sydäntään heitä kohtaan. Oli helppoa antaa anteeksi lapsilleen --.

Gloria patri et filio spiritui sancto luki hän ja suuteli ristiä,
jonka oli kerran saanut isältään, nöyrän kiitollisena tuntiessaan,
että huolimatta kaikesta, huolimatta omasta uhkamielisyydestään, oli
hänenkin levoton sydämensä käsittänyt kalpean häivähdyksen siitä
rakkaudesta, jonka hän oli nähnyt heijastuvan isänsä sielussa,
kirkkaana ja tyynenä kuin valoisa taivas nyt kuvastui suuresta
tunturilammensilmästä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli sää niin harmaa ja kolkon tuulinen, sumuinen ja
sateinen, että Kristiina ei ollut uskaltaa lähteä taipaleelle sairaan
lapsen ja veli Torgilsin kanssa. Mutta munkki itse oli innokkain --
Kristiina ymmärsi, että veli Torgils pelkäsi kuolevansa ennen kuin
ehtisi Nidarosiin. Niin he lähtivät asumattomalle taipaleelle, mutta
sumu oli toisinaan niin tiheä, ettei Kristiina uskaltanut lähteä
laskeutumaan niitä äkkijyrkkiä, sekä yltä että alta jyrkänteen
reunaamia polkuja, joiden hän muisti olevan tästä alaspäin Drivdalenin
autiotupaan mentäessä. Siksi he laittoivat nuotion päästyään solan
korkeimmalle kohdalle ja asettuivat viettämään yötä. Iltarukouksen
jälkeen veli Arngrim kertoi heille kauniin tarinan merihätään
joutuneesta laivasta, -- laivan pelasti erään abbedissan esirukous
Neitsyt Maarialle, joka antoi aamutähden puhjeta paistamaan meren yllä.

Munkki näytti mielistyneen Kristiinaan. Tämän istuessa nuotion ääressä
viihdytellen lasta, jotta toiset saisivat nukkua, siirtyi munkki
hänen viereensä ja alkoi kuiskaten kertoa itsestään. Hän oli köyhän
kalastajan poika, ja neljäntoista vuoden vanhana hän oli menettänyt
isänsä ja veljensä merellä eräänä talviyönä, mutta hänet itsensä oli
toinen venekunta saanut pelastetuksi. Se oli hänen mielestään ollut
kuin ihme, ja sitä paitsi hän oli tullut meriaraksi; siten hänessä
oli syntynyt tuuma ruveta munkiksi. Mutta vielä kolme vuotta oli
hänen täytynyt olla kotona äitinsä luona, ja he näkivät nälkää ja
raatoivat kovasti, ja veneessä hän pelkäsi aina -- mutta sitten joutui
sisar naimisiin, ja hänen miehensä otti haltuunsa heidän tupansa ja
veneosuutensa, ja hän saattoi lähteä minoriittiveljien luo Tunsbergiin.
Siellä hän oli ensin saanut kuulla pilkkaa halvan syntyperänsä vuoksi
-- mutta gardiani oli hyväntahtoinen ja otti hänet suojelukseensa. Ja
kun veli Torgils Olavinpoika oli sitten tullut veljistöön, tulivat
kaikki munkit paljon hurskaammiksi ja sopuisammiksi, sillä hän oli
niin hurskas ja sävyisä, vaikka oli parasta sukuperää heistä kaikista,
rikasta talonpoikaissukua Slagnista -- ja hänen äitinsä ja sisaruksensa
olivat kovin anteliaita luostaria kohtaan. Mutta kun he sitten olivat
tulleet Skidaniin ja veli Torgils oli sairastunut, oli kaikki taas
käynyt paljon raskaammaksi. Veli Arngrim antoi Kristiinan ymmärtää,
että hän ihmetteli, miten Kristus ja Maaria asettivat niin kivisen tien
köyhille veljillensä astuttavaksi.

"He valitsivat itsekin köyhyyden maan päällä eläessään", sanoi
Kristiina.

"Sinun on helppo sanoa niin, rikas nainen kun varmaan olet", sanoi
munkki ärtyisesti. "Et ole tainnut koskaan kokea, miltä tuntuu kulkea
vailla ruokaa" -- ja Kristiinan oli vastattava, että niin oli laita --.

       *       *       *       *       *

Kun he saapuivat kyliin ja matkasivat Updalin ja Soknadalin läpi, sai
veli Torgils sekä ratsastaa että ajaa joitakin osia matkasta, mutta hän
heikkeni heikkenemistään, ja Kristiinan matkaseura vaihtui alituisesti,
sillä toiset erkanivat heistä, mutta uusia toivioretkeläisiä liittyi
matkalla. Kun hän saapui Stauriniin, ei seurueessa ollut jäljellä
niistä, joiden kanssa hän oli taivaltanut tunturin yli, muita kuin
molemmat munkit. Ja aamulla tuli veli Arngrim itkien hänen luokseen
ja kertoi, että veli Torgils oli saanut kovan verensyöksyn yöllä; hän
ei voinut jatkaa matkaa -- nyt he varmaan myöhästyisivät Nidarosista
eivätkä saisi nähdä juhlaa.

Kristiina kiitti veljiä matkaseurasta, hengellisestä johdatuksesta ja
avusta matkalla. Veli Arngrim näytti hämmästyvän hänen erojaislahjansa
runsautta, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat -- nyt oli Kristiinan
saatava häneltä vastalahja: hän veti pussistaan esiin rasian, jossa oli
joitakin kirjeitä. Niihin oli kirjoitettu kaunis rukous ynnä kaikki
Jumalan nimet loppuun; nurkkaan oli jätetty avoin paikka rukoilijan
nimeä varten.

Kristiina käsitti itsekin mahdottomaksi, että munkki tietäisi mitään
hänestä, kenen kanssa hän oli ollut naimisissa tai mikä hänen miehensä
kohtalo oli, vaikka hän olisikin maininnut isännimensä. Kuitenkin hän
pyysi munkkia kirjoittamaan vain: Kristiina leski.

       *       *       *       *       *

Gauldalenin läpi kulkiessaan hän seurasi kylien ulkolaiteitse vieviä
polkuja, sillä hän ajatteli, että jos hän kohtaisi suurtalojen
asukkaita, niin voisi helposti tapahtua, että joku tuntisi entisen
Husabyn emännän, ja hän tiesi tuskin itsekään, miksi se oli hänestä
niin vastenmielistä. Päivää myöhemmin hän nousi metsäpoluille ja harjun
poikki Vatsfjeldetin pienelle kirkolle, joka oli vihitty Johannes
Kastajalle, mutta jota seudun kansa kutsui Pyhän Edvinin kirkoksi.

Kappeli oli aukeamalla sankan metsän keskellä; se ynnä takana
oleva kukkula kuvastuivat lampeen, josta terveyttätuova lähde sai
alkunsa. Puron vieressä oli puinen risti, ja ympärillä virui joitakin
kainalosauvoja ja keppejä, läheisissä pensaissa riippui vanhoja
siderääsyjä.

Kirkon ympärillä oli pieni aitaus, mutta veräjä oli suljettu.
Kristiina polvistui ulkopuolelle ja muisti kuinka hän oli istunut
kirkossa Gaute sylissään. Silloin hän oli ollut silkkiin puettuna,
seudun juhlapukuiset arvomiehet ja naiset ympärillään. Sira Eiliv oli
seisonut aivan vieressä ja pitänyt kiinni Naakkvesta ja Bjørgulfista,
väkijoukossa ulkopuolella olivat olleet hänen palvelustyttönsä ja
saattomiehensä. Silloin hän oli rukoillut niin palavasti, että jos
hänen kituva lapsensa saisi ihmisymmärryksen ja liikkumiskyvyn, niin ei
hän toivoisi enempää -- ei edes sitä, että itse pääsisi siitä pahasta
selkäviasta, joka oli vaivannut häntä kaksosten syntymästä asti.

Hän ajatteli Gautea, miten kauniina ja uljaana hän istui vankan
sinertävän hevosensa selässä. Ja hän itse -- eipä moni nainen nauttinut
hänen iässään, lähes puolen sadan vuoden vanhana, sellaista terveyttä,
sen hän oli huomannut nyt tunturimatkallaan. Herra, anna minulle vain
se ja se ja se -- niin kiitän sinua enkä pyydä sinulta enää muuta kuin
sitä ja sitä ja sitä --

Hän ei kai ollut koskaan rukoillut Jumalalta muuta kuin että saisi
tahtonsa tapahtumaan. Ja aina hän oli saanut mitä tahtoi -- melkein.
Ja nyt hän istui tässä sydän murtuneena -- ei siksi, että hän oli
tehnyt syntiä Jumalaa vastaan, vaan koska hän oli tyytymätön siihen,
että oli saanut seurata omaa tahtoaan tien loppuun asti. Hän ei ollut
tullut Jumalan luo seppeleineen eikä synteineen eikä suruineen --
ei niin kauan kuin maailmalla vielä oli pisarakaan makeutta hänen
maljaansa sekoitettavana. Mutta nyt hän tuli, nyt, kun hän oli nähnyt,
että maailma on kuin majatalo: jolla ei ole enää mitään annettavaa, se
työnnetään ulos ovesta.

Hän ei tuntenut mitään iloa päätöksestään -- mutta hänestä tuntui,
ettei hän ollutkaan itse päättänyt sitä. Ne köyhät, jotka tulivat hänen
tupaansa, olivat tulleet käskemään häntä ulos. Toinen tahto kuin hänen
omansa oli pannut hänet köyhien ja sairaiden joukkoon ja käskenyt hänen
mennä heidän kanssaan, pois siitä kodista, jossa hän oli käskenyt
emäntänä ja hallinnut miesten äitinä. Ja kun hän nyt suostui ilman
kovin suurta vastahakoisuutta, niin hän tiesi tekevänsä näin, koska
hän ymmärsi Gauten tulevan viihtymään paremmin, kun hän oli poissa
talosta. Hän oli taivuttanut kohtalon tahtonsa mukaan, hän oli saanut
olonsa sellaiseksi kuin tahtoi -- poikiaan hän ei voinut luoda tahtonsa
mukaisiksi, ne olivat sellaisia miksi Jumala oli heidät luonut, ja
heidän omapäisyytensä ajoi heitä, heidän kanssaan hän jäi alakynteen.
Gaute oli hyvä isäntä, hyvä aviomies ja uskollinen isä, kelpo mies ja
yhtä kunniallinen kuin useimmat muut -- mutta päällikön ainesta hänessä
ei ollut, eikä hänellä ollut sellainen mielikään, että hän olisi
kaivannut sitä, mitä äiti oli hänelle toivotellut. Mutta Gaute piti
kyllä äidistään niin paljon, että häntä kiusasi, kun hän tiesi äidin
odottavan häneltä toista. Sen vuoksi Kristiina tahtoi nyt anoa kotia
ja suojaa, vaikkakin hänen ylpeydelleen maistui karvaalta, että hänen
täytyi tulla niin köyhtyneenä, ettei hänellä ollut mitään uhrattavaa.

Mutta hän ymmärsi, että _hänen täytyi_ tulla. Kummulla kohoava kuusikko
seisoi ja joi siivilöityvää päivänpaistetta ja humisi hiljaa, pieni
kirkko kyyhötti äänettömänä ja suljettuna ja hikosi tervanhajua.
Kaivaten ajatteli Kristiina munkki-vainajaa, joka oli ottanut häntä
kädestä ja johtanut hänet Jumalan rakkauden vaipasta säteilevään
valoon, kun hän oli viaton lapsi, ojentanut hänelle kätensä viedäkseen
hänet kotiin harhapoluilta kerran toisensa jälkeen, sekä maan päällä
eläessään että sen jälkeen. Ja yhtäkkiä hän muisti ilmielävästi unen,
jonka hän oli nähnyt veli Edvinistä äskeisenä yönä tunturilla:

Hän oli ollut seisovinaan päivänpaisteessa jonkun suuren talon pihalla,
ja veli Edvin tuli ulos tuvan ovesta. Hänellä oli kädet täynnä leipää,
ja kun hän tuli hänen luokseen, taittoi hän yhdestä leivästä ison
kappaleen ja antoi hänelle -- Kristiina ymmärsi joutuneensa tekemään
niinkuin oli arvellut, pyytämään almua tultuaan kyliin, mutta sitten
hän oli jollakin tavoin yhdyttänyt veli Edvinin, he kulkivat yhdessä
anelemassa --. Samalla hän kuitenkin tiesi, että unella oli kaksinainen
merkitys, talo ei ollut vain suurtalo, vaan se tuntui hänestä
merkitsevän pyhää paikkaa, ja veli Edvin kuului sen asujaimiin, ja
leipä, jota veli Edvin antoi hänelle, ei ollut pelkkää syötävää leipää,
jolta se näytti -- se tarkoitti ehtoollisleipää, panis angelorum,
ja hän otti enkelien ruokaa veli Edvinin kädestä. Ja nyt hän antoi
lupauksensa veli Edvinille.



V


Nyt hän oli vihdoinkin perillä. Kristiina Lauritsantytär istui
levähtämässä heinäru'olla tien vieressä Sionsborgin alapuolella.
Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi; se niittykappale, joka oli
vielä niittämättä, aaltoili punertavana ja kiiltävänä kuin silkki
täysinpuhjennein korsin. Niin punainen oli niitty vain täällä
Trøndelagenissa. Mäen alta näkyi kaistale vuonoa tummansinisenä
ja vaahtopilkkuisena, raikkaan valkeaa merenpärskettä kuohui
kalliotöyryjen juurella niin pitkälle kuin hän näki rantaa
vihreämetsäisen kaupunkiniemen alapuolella.

Kristiina huoahti pitkään. Kuitenkin -- hyvä oli olla täällä jälleen,
hyvä vaikka samalla omituistakin tietää että nyt hän ei enää koskaan
tulisi täältä poistumaan. Reinin luostarin harmaapukuiset sisaret
seurasivat samoja sääntöjä, Pyhän Bernhardin sääntöjä, kuin Tautran
veljet. Kun hän nousisi aamulla varhain ja menisi kirkkoon, tietäisi
hän, että nyt menevät myös Naakkve ja Bjørgulf paikoilleen munkkien
kuoriin. Niin tulisi hän sittenkin elämään vanhuutensa kahden poikansa
seurassa --. vaikka ei sillä tavalla kuin oli ajatellut.

Hän veti jalastaan sukat ja kengät ja pesi jalkansa purossa. Nidarosiin
hän tahtoi mennä avojaloin.

Hänen takanaan ylös linnavuoren rinnettä vievällä polulla mekasti
joukko poikia -- he pysähtyivät ylös porttitornin alle ja koettivat,
voisivatko jollakin keinoin päästä rappeutuneeseen linnoitukseen.
Kun pojat huomasivat hänet, he alkoivat huudella hänelle ylhäältä
säädyttömiä sanoja, nauraen ja meluten. Hän ei ollut kuulevinaan ennen
kuin muuan pieni vekara -- kahdeksanvuotias saattoi poikanen olla --
lähti vierimään alas jyrkkää nurmirinnettä ja melkein törmäsi häneen,
päästäen joitakin rumia sanoja, joita hän vallattomuudessaan otti
vanhempien suusta. Kristiina kääntyi häneen päin ja sanoi naurahtaen:

"Ei sinun tarvitse huutaa noin, kyllä minä ymmärrän muutenkin, että
sinä olet peikonpentu, kun sinulla on pyörimähousut päälläsi?-"

Kun pojat huomasivat naisen vastaavan, tulla tömistivät he koko
joukko. Mutta he tulivat äänettöminä ja häpesivät nähdessään, että hän
oli vanhahko nainen ja pyhiinvaeltajan puvussa, eikä hän soimannut
heitä heidän raaoista sanoistaan, vaan istui ja katsoi heihin suurin,
kirkkain ja levollisin silmin ja pieni salavihkainen hymy suupielissä.
Hänellä oli pyöreät, laihat kasvot, leveä otsa ja pieni, kaartuva
leuka; hän oli päivettynyt ja hyvin ryppyinen silmien alta, mutta ei
kuitenkaan näyttänyt kovin vanhalta.

Silloin ryhtyivät rohkeimmat pojista puhelemaan ja kyselemään
peittääkseen joukon hämmennystä. Kristiinaa nauratti -- nämä pojat
muistuttivat hänen mielestään niin kovasti hänen omia villivarsojaan,
kaksosia heidän pieninä ollessaan, vaikka hän toivoikin hartaasti,
etteivät _hänen_ poikansa sentään olisi koskaan olleet niin roskaisia
suustaan. Nämä tuntuivat olevan kaupungin pieneläjien lapsia.

Ja kun tuli se hetki, jota hän oli ikävöinyt koko matkan, jolloin hän
seisoi Feginsbrækkan ristin juurella ja katseli alas Nidarosiin, ei hän
saanutkaan kootuksi sieluaan hartauteen tai mietiskelyyn. Kaikki kylän
kellot puhkesivat samassa soittamaan vesperrukoukseen, mutta pojat
puhelivat kilvan tahtoen osoitella hänelle kaikkea mitä hän näki --.

Tautraa hän ei voinut nähdä, koska vuonolla Frostan kohdalla kävi
vihurituuli nostattaen sumua ja sadekuuroja.

Poikaparven keskellä hän laskeutui alas jyrkkiä polkuja Steinbergien
läpi -- ja nyt kilisivät karjankellot ja paimenet huhuilivat joka
taholla -- lehmät palasivat kotiin yhteislaitumelta. Nidareidin
poikki kulkevan muurin portilla täytyi Kristiinan ja hänen nuorten
seuralaistensa odottaa, kunnes karja oli ajettu läpi -- paimenet
luikkasivat, huutelivat ja sättivät, sonnit puskivat, lehmät
tungeksivat sekaisin, ja pojat selittivät kuka minkin härän omisti. Ja
kun he pääsivät portista ja kulkivat katuja kohti, oli Kristiinalla
enemmän kuin tarpeeksi katsomista siinä, mihin lehmänläjien lomiin
astua paljailla jaloillaan tallatulla tantereella.

Jotkut pojat seurasivat häntä pyytämättä aina Kristuksenkirkon sisään.
Ja kun hän seisoi hämärässä pylväsmetsässä ja katseli eteensä kuorin
valoja ja kultaloistoa kohti, vetivät pojat koko ajan vierasta naista
tahtoen näyttää hänelle ruusuikkunan läpi tunkevaa päivänpaisteen
luomia värillisiä valoläikkiä holvien väIissä, lattian hautakiviä,
alttarien yläpuolella olevia kalliista kankaista laitettuja verhoiluja
-- kaikkea sellaista mikä eniten pistää lasten silmään. Kristiina ei
saanut ollenkaan rauhaa ajatustensa kokoamiseen -- mutta jokainen
poikien lausuma sana herätti hänen sydämensä kumean kaipuun -- ensi
sijassa hänen omiin poikiinsa, mutta myös kartanoon, huoneisiin,
talousrakennuksiin, karjaan -- äidin puuhiin ja äidin valtiuteen.

Hänellä oli yhä tuo vastenmielisyys sitä kohtaan, että joku hänen ja
Erlendin entisistä ystävistä tuntisi hänet. Heillä oli aina tapana olla
kaupunkitalossaan juhlien aikana ja pitää vieraita luonaan -- häntä
pelotti jonkun sellaisen seurueen kohtaaminen. Ulf Haldorinpoika hänen
oli etsittävä käsiinsä, sillä tämä oli hoitanut hänen asiamiehenään
niitä tiluksia, jotka hän vielä omisti täällä pohjoisessa ja jotka hän
nyt aikoi antaa tulolahjanaan Reinin luostarille. Nyt oli Ulfin luona
kuitenkin varmaan hänen sukulaisiaan Skaunista, joten hänen pitäisi
odottaa. Mutta Kristiina tiesi, että eräs mies, joka oli palvellut
Erlendin asemiesjoukossa tämän toimitusmiesaikana, asui pienessä
talossa Bratørenillä harjoittaen lahtivalaan ja pyöriäisen pyyntiä
vuonossa ja pitäen majalaa kalastajille.

Kaikki huoneet olivat täpötäynnä, vastattiin siellä Kristiinalle, mutta
sitten tuli itse isäntä, Aamunde, paikalle ja tunsi hänet heti. Oli
omituista kuulla miehen huudahtavan hänen vanhaa nimeään:

"No jopa jotakin -- eikö se ole Erlend Nikulauksenpojan emäntä
Husabystä -- terve, Kristiina -- mitenkäs on selitettävä, että sinä
tulet tänne minun talooni!"

Miehelle oli vain ilo, jos Kristiina tyytyisi sellaiseen yösijaan,
minkä hän saattoi tarjota, ja hän lupasi itse viedä Kristiinan
purjeveneellä Tautraan juhlan jälkeisenä päivänä.

Myöhäiseen yöhön Kristiina istui talossa juttelemassa talon isännän
kanssa, ja häneen teki voimakkaan vaikutuksen, kun hän näki, että
Erlendin entiset miehet rakastivat ja kunnioittivat suuresti nuoren
päällikkönsä muistoa -- Aamunde käytti hänestä useaan kertaan sanaa
nuori. Ulf Haidorinpojalta he olivat kuulleet hänen onnettomasta
kuolemastaan, ja Aamunde sanoi, ettei hän koskaan tavannut
Husabyn-aikaisia vanhoja tovereita juomatta urhean isäntänsä muistolle
-- ja kaksi kertaa olivat jotkut heistä kokoontuneet yhteen ja
antaneet lukea messun hänen puolestaan hänen kuolinpäivällään. Aamunde
kyseli paljon Erlendinpojista, ja Kristiina kyseli myös vanhoista
tuttavistaan. Oli puoliyö, kun hän joutui sänkyyn Aamunden vaimon
viereen -- mies olisi välttämättä tahtonut, että he molemmat olisivat
muuttaneet pois sängystään luovuttaen sen Kristiinalle, ja vihdoin
täytyi Kristiinan kiittäen suostua ottamaan ainakin hänen paikkansa.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli Olavin valviaispäivä. Aamupuolella Kristiina
käyskenteli rantamalla katsellen touhua laiturien luona. Hänen
sydämensä alkoi tykyttää, kun hän näki Tautran apotin nousevan maihin
-- mutta hänen seurassaan olevat munkit olivat kaikki ikämiehiä.

Jo ennen yhdeksättä hetkeä virtasi kansaa Kristuksenkirkkoa kohti
kantaen ja taluttaen sairaitaan ja raajarikkojaan saadakseen
näille sellaisen paikan isossalaivassa, että he tulisivat lähelle
pyhimyslipasta, kun sitä kannettiin ulos juhlasaatossa seuraavana
päivänä puolipäivämessun jälkeen.

Kun Kristiina tuli myymäläkojujen joukkoon, joita oli pystytetty
kirkkomaan aidan viereen -- niissä myytiin enimmäkseen ruokaa ja
juomaa, vahakynttilöitä ja kaislasta tai koivunvarvuista palmikoituja
tyynyjä istuma-alustaksi kirkon lattialle -- kohtasi hän andebulaiset,
ja Kristiina otti lapsen siksi aikaa että nuori äiti saisi juoduksi
olutta tuopista. Samassa tuli englantilaisten pyhiinvaeltajain kulkue
laulaen ja sytytettyjä kynttilöitä kantaen; hämmingissä, joka syntyi,
kun näiden oli päästävä kojujen luo kasaantuneen ihmispaljouden läpi,
hän eksyi andebulaisista, eikä hän jälkeenpäinkään enää löytänyt heitä.

Kauan hän harhaili sinne tänne väkijoukon liepeillä hyssytellen
parkuvaa lasta. Kun hän painoi sen kasvot kaulaansa vasten ja hyväili
viihdyttääkseen sitä, se haki suullaan ja imi sen hänen ihoaan vasten;
hän ymmärsi sen olevan nälissään eikä tiennyt mitä tehdä. Äitiä näytti
olevan turha etsiä, hänen täytyi lähteä kaduille tiedustelemaan,
saisiko hän mistään maitoa sille. Mutta kun hän tuli Ylemmälle
Pitkällekadulle pyrkien pohjoiseen päin, syntyi siinä taas suuri
tungos -- etelästä päin tuli ratsastajaseurue ja samalla saapuivat
linnansoturit kuninkaankartanosta kirkon ja ristiveljien talon
väliselle torille. Kristiina tuli tungetuksi lähimmälle poikkikadulle,
mutta sielläkin samosi ratsastajia ja jalankulkijoita kirkkoa kohti,
niin että hänen viimein täytyi kiivetä turvaan kiviaidalle.

Ilma hänen yläpuolellaan värjyi kellonkumahtelua -- tuomiokirkosta
soitettiin yhdeksättä hetkeä. Lapsi herkesi itkemästä äänen kuullessaan
-- se katsoi ylöspäin, ja ymmärryksen häive tuli sen elottomiin silmiin
-- se hymyili vähän. Liikuttuneena kumartui vanha äiti ja suuteli
pientä poloista. Silloin hän näki istuvansa Nikulauksentalon, heidän
vanhan kaupunkitalonsa humalatarhaa ympäröivällä kiviaidalla.

Olisihan hänen pitänyt tuntea tuo turvekaton läpi muurattu savupiippu
-- heidän tuparakennuksensa takasivu. Lähinnä häntä olivat sairaalan
rakennukset, jotka Erlendin suureksi harmiksi olivat saaneet oikeuden
tarhan käyttöön yhdessä heidän kanssaan.

Hän painoi vieraan naisen lasta rintaansa vasten suudellen sitä
suutelemistaan. Silloin joku kosketti häntä polveen.

Siinä oli munkki puettuna saarnaajaveljien valkoiseen kaapuun ja
mustaan huppukaulukseen. Kristiina katsoi alas keltaisenkalpeihin,
ryppyisiin vanhuksen kasvoihin, -- sisäänvajonnut, kapea ja pitkä suu,
kaksi suurta, syväänvajonnutta merenpihkankeltaista silmää.

"Voiko se olla -- oletko se sinä itse, Kristiina Lauritsantytär!"
Munkki pani ristityt käsivartensa kiviaidalle ja painoi leukansa
niihin. "-- Oletko sinä täällä!"

"Gunnulf!" Silloin munkki siirsi päätään, niin että se kosketti aidalla
istuvan Kristiinan polvea: "Onko sinusta niin ihmeellistä, että minä
olen täällä?" Silloin johtui Kristiinan mieleen, että talo, jonka
aidalla hän istui, oli ensin ollut tämän munkin ja sitten hänen oma
talonsa, ja hänestä se oli omituista yhtäkaikki.

"Mutta mikä lapsi sinulla on sylissäsi -- ei kai tämä suinkaan liene
Gauten lapsi?"

"Ei --." Ajatellessaan pikku Erlendin terveitä, suloisia kasvoja
ja voimakasta, hyvinmuodostunutta ruumista painoi Kristiina säälin
valtaamana vieraan kitulapsen itseään vasten. "Tämä on erään naisen
lapsi, jonka kanssa tulin yhtä matkaa tunturin yli."

Mutta silloin hänelle sarasti, mitä Andres Simoninpoika oli nähnyt
lapsellisessa viisaudessaan. Täynnä kunnioitusta hän katsoi sylissään
olevaa viheliäistä eläjää.

Nyt lapsi itki jälleen, ja hänen täytyi kaikkein ensiksi kysyä
munkilta, tietäisikö tämä, mistä hän voisi saada maitoa lapselle.
Gunnulf vei hänet itäänpäin kirkon ympäri Saarnaajaintalolle ja hankki
hänelle kupillisen maitoa. Kristiinan syöttäessä hoidokkiaan he
juttelivat keskenään, mutta se kävi omituisen hitaasti.

"Niin pitkä aika on kulunut ja niin paljon on tapahtunut sitten viime
näkemän", sanoi Kristiina surumielisesti. "Ja raskaat olivat varmaan
sinunkin kantaa ne tiedot, joita sait kuulla veljestäsi?"

"Jumala armahtakoon hänen sielu-parkaansa", kuiskasi veli Gunnulf
järkyttyneenä.

Vasta kun Kristiina tiedusteli Tautrassa olevista pojistaan, tuli
Gunnulf vähän puheliaammaksi. Sydämellisellä ilolla oli luostari
ottanut vastaan nuo maan parhaisiin sukuihin kuuluvat alokkaat.
Nikulauksella näytti olevan ihanat hengenlahjat ja hän edistyi niin
erinomaisesti opissa ja jumalanpelossa, että apotin täytyi muistella
hänen suurta esi-isäänsä, kyvykästä kirkon soturia piispa Nikulaus
Arnenpoikaa. Näin ensi aikoina. Mutta jonkin aikaa sen jälkeen, kun
he olivat saaneet munkinpuvun, oli Nikulaus alkanut osoittaa hyvin
huonoa käytöstä ja aiheuttanut suurta levottomuutta luostarissa.
Gunnulf ei tiennyt tarkoin syitä -- yksi oli ainakin se, että apotti
Johannes ei myöntänyt nuorille veljille papiksivihkimystä ennen kuin
he olivat täyttäneet kolmekymmentä vuotta, eikä hän tahtonut poiketa
tästä säännöstä Nikulaukseenkaan nähden. Ja kun tuon arvoisan isän
mielestä Nikulaus luki ja mietiskeli enemmän kuin mihin hänelle oli
hengellistä kypsyyttä ja turmeli terveytensä hartaudenharjoituksilla,
hän tahtoi lähettää nuorukaisen erääseen luostarin karjakartanoon,
Inderøen-saarelle, jotta hän jonkun vanhemman munkin käskynalaisena
istuttaisi siellä omenatarhan. Silloin kerrottiin Nikulauksen
yltyneen tottelemattomuuteen apottia kohtaan, syyttäneen veljiään
luostarin omaisuuden tuhlaamisesta ylellisellä elämällä, laiskuudesta
jumalanpalvelukseen ja säädyttömistä puheista. Suurin osa asioista ei
luonnollisesti tullut tietoon luostarin ulkopuolella, sanoi Gunnulf,
mutta hänen kerrottiin myös nousseen vastustamaan sitä veljeä, jonka
apotti oli pannut häntä rankaisemaan. Jonkin aikaa hän oli ollut
luostarin vankilassa, tiesi Gunnulf, mutta lopulta hän oli sentään
lannistunut, kun apotti uhkasi erottaa hänet Bjørgulfista ja lähettää
toisen heistä Munkabuhun -- sokea veli se luultavasti oli esittänyt
tämän keinon. Mutta silloin tuli Nikulaus katuvaiseksi ja säyseäksi.

"Isän luonne se tulee ilmi heissä", sanoi Gunnulf katkerasti. "Muutahan
ei voinut odottaakaan kuin että veljenpoikieni olisi vaikea oppia
kuuliaisuutta ja pysyä horjumattomina jumalisessa harjoituksessa --"

"Se voi yhtä hyvin olla heissä äidinperintöä", vastasi Kristiina
surumielisenä. "Tottelemattomuus oli minun pääsyntini, Gunnulf -- ja
epävakainen olin myös. Koko elinikäni olen halunnut sekä seurata oikeaa
tietä että kulkea omia harhapolkujani yhtäkaikki --"

"Erlendin harhapolkuja, tarkoitat kai", sanoi munkki synkästi. "Veljeni
ei vietellyt sinua vain yhden kerran, Kristiina, vaan minä luulen,
että hän vietteli sinua joka päivä, jonka elit hänen kanssaan. Hän
teki sinut muistamattomaksi, niin ettet sinä tajunnut ajatellessasi
ajatuksia, joita sinun täytyi hävetä, että kaikkitietävältä Jumalalta
et voinut salata mitä ajattelit?-."

Kristiina tuijotti eteensä.

"En tiedä, Gunnulf, oletko oikeassa --. en tiedä, olenko koskaan
unohtanut, että Jumala näkee sydämeeni, ja sitä suurempi kai on
syntini. Kuitenkaan ei ole niin, kuten sinä ehkä luulet, että
minun eniten tarvitsisi hävetä epäkainoa haluani tai heikkouttani;
pikemminkin on minun hävettävä sitä, että ajatukseni miehestäni olivat
monta kertaa karvaammat kuin käärmeenmyrkky. Mutta viimeisen täytyi kai
seurata ensimmäistä -- sinähän se sanoit minulle kerran, että ne, jotka
rakastavat toisiaan kuumimmalla kiihkolla, ne ovat lopulta kuin kaksi
käärmettä, jotka purevat toisiaan pyrstöstä.

"Mutta se on ollut minun lohtunani näinä vuosina, Gunnulf, niin usein
kuin ajattelin sitä, että Erlendin täytyi mennä Jumalan tuomion eteen
saamatta valmistusta tai apua, surmaan syöstynä viha sydämessä ja
verta käsissään -- että hän ei tullut sellaiseksi kuin sinä sanoit ja
kuin minä tulin. Hän ei kätkenyt vihaa eikä vääryyttä enempää kuin
hän kätki muutakaan. -- Gunnulf, hän oli niin kaunis ja näytti niin
rauhalliselta, kun olin pukenut hänen ruumiinsa -- olen varma, että
kaikkitietävä Jumala tietää, ettei Erlend ole koskaan kantanut kaunaa
kenellekään ihmiselle eikä minkään asian tähden."

Veli katsoi häneen suurin silmin. Sitten hän nyökkäsi.

Hetken perästä munkki kysyi:

"Tiedätkö, että Eiliv Serkinpoika on pappina ja nunnien isännöitsijänä
Reinissä?"

"Onko!" sanoi Kristiina riemukkaan onnellisena.

"Luulin sinun sentähden valinneen itsellesi juuri tuon paikan", sanoi
Gunnulf.

Heti sen jälkeen hän mainitsi, että hänen oli palattava luostariinsa.

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen nokturni oli alkanut, kun Kristiina tuli kirkkoon.
Päälaivassa ja kaikkien alttarien ympärillä oli kansaa ahdinkoon
asti, mutta eräs kirkonpalvelija, joka näki että hänellä oli
kovin viheliäinen lapsi sylissään, auttoi sysäten häntä eteenpäin
väkijoukossa, niin että hän tuli aivan perille raajarikkojen ja
sairaiden joukkoon, jotka olivat asettuneet keskelle kirkkoa päätornin
kuvun alle, mistä oli hyvä näköala kuoriin.

Satoja kynttilöitä paloi kirkossa -- kirkonpalvelijat ottivat vastaan
toivioretkeläisten kynttilät ja asettivat ne kynttilänjaloilla
varustettuihin suovamaisiin pikkutorneihin, joita oli sijoitettu pitkin
kirkkoa. Sitä mukaa kuin päivänvalo himmeni kirjavien lasiruutujen
takana, tuli kirkko tunnelmalliseksi palavan vahan hajusta, mutta
vähitellen se täyttyi myös sairaiden ja köyhien rääsyjen happamesta
löyhkästä.

Kun kuorolaulu kaikui holvien alla ja urut, huilut, pasuunat ja
kielisoittimet soivat, ymmärsi Kristiina minkätähden kirkkoa saattoi
kutsua laivaksi -- tuossa valtavassa kivihuoneessa olivat kaikki
ihmiset kuin laivan kannella, ja laulu oli kuin meren pauhina, jonka
pinnalla se keinui. Väliin se rauhoittui kuin tyyntyviksi mainingeiksi,
kun yksinäinen miesääni kannatti lukukappaletta yli joukkojen.

Kasvoja kasvojen vieressä, jotka kävivät valkoisemmiksi ja
väsyneemmiksi sitä mukaa kuin valviaisyö kului. Ei juuri kukaan mennyt
ulos jumalanpalvelusten välillä, ei ainakaan niistä, jotka olivat
saaneet paikat keskellä kirkkoa. Nokturnien väliajoilla he torkkuivat
tai rukoilivat. Lapsi nukkui melkein koko yön -- pari kertaa täytyi
Kristiinan hyssyttää sitä hiukan tai antaa sille maitoa puupullosta,
jonka Gunnulf oli hänelle hankkinut luostarista.

Kohtaus Erlendin veljen kanssa oli merkillisesti ravistanut hänet
eloon, sillä jokainen askel tänne pohjoiseen matkatessa oli tuonut
hänet yhä lähemmäksi vainajan muistoa. Hän oli _ajatellut_ Erlendiä
vähän näinä viime vuosina, kun huolehtiminen kasvavista pojista soi
hänelle vähän aikaa oman kohtalonsa muistelemiseen -- kuitenkin oli
ajatus Erlendistä ollut aina ikään kuin aivan hänen takanaan, hän
ei vain ollut joutanut kääntymään sinnepäin. Nyt hän oli näkevinään
sielunsa niinä vuosina; se oli elänyt niinkuin ihmiset elävät
taloissaan kiireisinä kesäkuukausina, kun muutetaan pois isostatuvasta
ja asutaan luhtirakennuksissa. Mutta silloin käydään ja juostaan
talvituvan ohi kaiken päivää ajattelematta koskaan mennä sinne
sisään, vaikka ei tarvitsisi muuta kuin tarttua kääkään ja aukaista
ovi. Ja kun vihdoin jonakin päivänä tulee sinne asiaa, niin on tupa
tullut vieraaksi ja miltei juhlalliseksi siitä, että siihen on tullut
yksinäisyyden ja hiljaisuuden tuoksu --.

Mutta puhuessaan sen miehen kanssa, joka oli hänen ja vainajan
yhteiselämään sisältyneen kylvön ja korjuun välisen vaihtelun viimeinen
elossa oleva silminnäkijä -- silloin hänestä tuntui kuin olisi hän
tullut katselleeksi elämäänsä uudella tavalla: aivan niinkuin hän
nousisi kotikylänsä läheiselle kukkulalle, missä ei ole koskaan ennen
ollut, ja sieltä katselisi omaan laaksoonsa. Tuntee jokaisen talon
ja aidan, jokaisen notkon ja puron uoman, mutta on kuin näkisi ensi
kerran, miten kaikki sijaitsee sillä maisemapohjalla, joka kylää
kannattaa. Ja tästä uudesta näkemyksestä hän oli yhtäkkiä löytänyt
sanat, jotka hälvensivät sekä hänen katkeruutensa Erlendiä kohtaan että
huolen hänen äkkikuolemassa temmatun sielunsa tilasta. Kaunaa ei Erlend
ollut koskaan tuntenut; Kristiina näki sen nyt, ja Jumala oli nähnyt
sen aina.

Niin oli hän nyt vihdoinkin saapunut niin pitkälle, että oli näkevinään
oman elämänsä niinkuin vuorensolan ylimmältä kynnykseltä. Nyt vei
hänen tiensä alas hämärään laaksoon, mutta sitä ennen hän oli saanut
armon ymmärtää, että luostarin yksinäisyydessä ja kuoleman portilla
on häntä odottamassa yksi, joka aina oli nähnyt ihmisten elämän siten
kuin ihmisten asumukset näkyvät tunturinreunalta. Hän oli nähnyt
synnin ja surun ja rakkauden ja vihan ihmisten sydämissä niinkuin
ihminen näkee rikkaat talot ja köyhät töllit, aaltoilevat pellot ja
auhdot erämaat saman maaperän kamaralla. Ja hän oli astunut alas,
hänen jalkansa olivat vaeltaneet kautta ihmisten maiden, seisoneet
linnoissa ja tölleissä, hän oli koonnut rikkaiden ja vähäväkisten surut
ja synnit ja kohottanut ne mukanaan ylös ristille. Ei minun onneani ja
ylimielisyyttäni, vaan syntini ja suruni, oi rakas Herra armias --.
Kristiina katsoi sinne, missä ristiinnaulitun kuva seisoi ylhäälle
korotettuna, huimaavan korkealla voittokaaren yllä.

Kun aamuaurinko sytytti korkeat, kirjavat ruudut pääkuorin pylväsmetsän
perällä ja niiden punainen, ruskea, vihreä ja sininen jalokiviloiste
himmensi kynttiläin loisteen alttarilta ja sen takaiselta
kultalippaalta, kuunteli Kristiina viimeisen valviaismessun --
aamumessun. Tämän palvelusmenon lukukappaleiden hän tiesi käsittelevän
Jumalan lääkitsemisihmeitä ja hänen voimaansa hänen uskollisessa
ritarissaan kuningas Olavi Haraldinpojassa. Hän kohotti vieraan sairaan
lapsen kuoria kohti ja rukoili sen puolesta.

Mutta häntä vilusti niin että hampaat kalisivat pitkästä oleskelusta
kylmässä kirkossa, ja hän tunsi itsensä heikoksi paastosta. Suuren
ihmispaljouden haju ja sairaiden ja köyhien tukahduttava lemu sekoittui
vahakynttiläin käryyn ja laskeutui omituisen rasvaisena ja umpeana ja
raskaana lattialla polvistuvien ylle, kylmänä kylmässä aamussa. Mutta
muuan paksu ja ystävällinen ja iloinen talonpoikaisvaimo, joka oli
istunut ja uinahtanut vähän juuri heidän takanaan olevan pilarin juurta
vasten, karhuntalja allaan ja toinen ramman säärensä peittona, heräsi
nyt ja veti Kristiinan väsyneen pään avaraan helmaansa: "Lepää nyt
vähän, sisar -- sinä tarvitset kyllä lepoa, luulisin --"

Kristiina nukkui vieraan naisen helmassa ja näki unta:

Hän astui kynnyksen yli kotitalonsa vanhaan liesitupaan. Hän oli nuori
ja naimaton, sillä hän näki omat paksut ruskeat palmikkonsa, kun ne
riippuivat hänen olkapäittensä etupuolella. Hän oli Erlendin seurassa,
sillä tämä oikaisi itsensä juuri suoraksi astuttuaan hänen edellään
sisään ovenkamanan alitse.

Lieden luona istui hänen isänsä pannen varsia nuoliin -- hänellä oli
syli täynnä jännerihmakimppuja, ja penkillä kahden puolen häntä oli
kasoittain nuolenkärkiä ja teroitettuja varsia. Juuri heidän astuessaan
sisään kumartui isä eteenpäin hiilikasan yli aikoen ottaa pienen
kolmijalkaisen pronssikupin, jossa hänen oli aina tapana sulattaa
pihkaa. Mutta äkkiä hän nykäisi kätensä takaisin, pudisteli sitä
ilmassa ja pisti sitten palaneet sormenpäänsä suuhunsa ja imi niitä,
samalla kun käänsi päänsä häneen ja Erlendiin päin ja katsoi heihin
kulmat rypyssä ja suu hymyssä --.

Sitten Kristiina heräsi kasvot märkinä itkusta.

Hän oli polvillaan puolipäivämessun aikana, kun arkkipiispa itse
suoritti alttaripalveluksen pääalttarin edessä. Pyhäsavupilvet
aaltoilivat läpi kaikuvan kirkon, missä nyt kirjava päivänpaiste
ja vahakynttiläin loiste sekoittuivat toisiinsa; veres, maustettu
suitsutuksentuoksu tihkui kaikkialle ja tukahdutti köyhyyden ja
sairauden hajun. Sydän pakahtuakseen täynnä myötätuntoa köyhien ja
kärsivien joukkoa kohtaan, johon Jumala oli hänet asettanut, rukoili
Kristiina sisarellisen hellyyden huumauksessa kaikkien niiden puolesta,
jotka olivat köyhiä niinkuin hän ja kärsivät niinkuin hän itse oli
kärsinyt.

"Minä tahdon nousta ja mennä isän tykö --."



VI


Luostari oli pienellä harjulla lähellä vuonoa, joten useimmilla
tuulilla rannan tyrskyjen kohina voitti honkametsän huminan, joka
peitti harjun rinteitä pohjoisessa ja lännessä ja esti näköalan merelle.

Kristiina oli purjehtiessaan ohi Erlendin kanssa nähnyt kirkontornin
metsän yli, mutta siitä matkasta tuolle hänen esi-isänsä perustamalle
nunnakodille, josta Erlend oli joitakin kertoja puhunut, ei ollut
koskaan tullut totta. Kristiina ei ollut käynyt maissa Reinin luostarin
luona ennen kuin tuli sinne pysyvästi olemaan.

Hän oli luullut, että elämä täällä olisi sellaista, johon hän oli
tutustunut Oslon tai Bakken nunnaluostareissa, mutta täällä oli hyvin
erilaista ja paljon hiljaisempaa. Täällä olivat sisaret todellakin
kuolleet maailmalta. Ragnhild-rouva, abbedissa, kehuikin että siitä oli
viisi vuotta, kun hän oli käynyt kaupungissa ja yhtä kauan siitä, kun
yksikään nunnista oli astunut jalallaan luostarin alueen ulkopuolelle.

Täällä ei ollut lapsia kasvatettavana, ja siihen aikaan kun Kristiina
tuli Reiniin, ei luostarissa ollut yhtään alokastakaan; oli niin
monta vuotta siitä, kun joku nuori neito oli pyrkinyt sisarkuntaan,
että sen nuorin jäsen, sisar Borghild Marcellina, oli ollut nunnaksi
vihittynä jo kuusi vuotta. Iältään nuorin oli sisar Turid, mutta hän
oli tullut tänne kuudennella vuodellaan isoisänsä lähettämänä, joka oli
Klemensinkirkon pappi, hyvin ankara ja vakava mies, ja lapsi oli ollut
käsivaivainen syntymästä saakka ja muutenkin vähän viallinen, niin että
hänet oli otettu nunnaksi heti kun hän oli saavuttanut tarpeellisen
iän. Nyt hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha ja hyvin kivulloinen,
mutta hänellä oli miellyttävät kasvot, ja heti ensi päivästä luostariin
tultuaan otti Kristiina erikoisesti asiakseen palvella häntä, sillä
sisar Turid muistutti hänen mielestään hänen omaa Ulvhild-sisartaan,
joka kuoli niin nuorena.

Sira Eiliv sanoi, että halpa syntyperä ei suinkaan ole mikään este
neidoille, jotka tahtovat pyrkiä tänne palvelemaan Jumalaa. Mutta
kuitenkin oli aina Reinin luostarin perustamisesta saakka ollut
niin, että sinne tuli miltei yksinomaan Trøndelagenin mahtavien ja
korkeasukuisten miesten tyttäriä tai leskiä. Mutta niiden huonojen ja
rauhattomien aikojen kestäessä, jotka olivat vallinneet valtakunnassa
autuaan kuninkaan Haakon Pitkäsäären kuoleman jälkeen, näytti hurskaus
paljon vähenneen suurpäälliköiden keskuudessa -- nyt ajattelivat
nunnaelämää etupäässä vain kaupunkilaisten ja varakkaiden talonpoikien
tyttäret. Ja nämä pyrkivät mieluummin Bakkeen, missä monet heistä
olivat olleet oppimassa jumalanpelkoa ja naisten käsitaitoja ja
sisaret olivat enemmän yhdenvertaisesta kansasta lähtöisin, ja siellä
ei eristäytyminen ollut niin ankara eikä luostari ollut niin syrjässä
valtatieltä.

Muuten ei Kristiina saanut usein tilaisuutta puheluun Sira Eilivin
kanssa, ja hän käsitti pian, että papin asema luostarissa oli sekä
paljotöinen että epämääräinen. Vaikka Rein oli rikas luostari ja
sisarkuntaan kuului tuskin puoltakaan siitä nunnamäärästä, jonka
luostarin varat olisivat voineet elättää, olivat sen raha-asiat
suuressa epäjärjestyksessä ja sen oli vaikea selviytyä menoistaan.
Mutta viimeiset kolme abbedissaa olivat olleet enemmän hurskaita
kuin maallisesti viisaita naisia; kuitenkin olivat he ja heidän
luostarikuntansa pitäneet kynsin hampain kiinni siitä määräyksestä,
etteivät he olleet arkkipiispan käskynalaisia -- tämän he ymmärsivät
niin, etteivät tahtoneet edes ottaa vastaan isällisen suopeita
neuvoja. Ja heidän Tautrasta ja Munkabusta tulleet järjestöveljensä,
jotka olivat toimineet pappeina heidän kirkossaan, olivat aina olleet
vanhoja miehiä, jotta ei syntyisi pahoja puheita, mutta he eivät olleet
pystyneet huolehtimaan muusta kuin kohtalaisen kelvollisesti luostarin
ajallisesta menestyksestä. Kun Skule-kuningas rakennutti kauniin
kivikirkon ja antoi perintötilansa luostarille, rakennettiin huoneet
ensin hirsistä, ja ne olivat palaneet kolmekymmentä vuotta sitten.
Audhild-rouva, joka oli siihen aikaan abbedissana, alkoi rakennuttaa
uusia kivestä, hänen ajaltaan olivat monet kirkossa ja kauniissa
kokoushuoneessa toimeenpannut parannukset. Hän oli myös tehnyt matkan
kenraalikapituliin järjestön emäluostariin, Burgundin Tartiin, ja siltä
matkalta hän oli tuonut sen ihanan norsunluutornin, joka oli kuorissa
pääalttarin luona -- sovelias säilytyspaikka Herran ruumiille, kirkon
upein koristus ja nunnien ylpeys ja armain ilo. Audhild-rouvalla
oli kuollessaan mitä kaunein hurskauden ja hyveen maine, mutta
hänen taitamattomasti johdetut rakennuspuuhansa ja ymmärtämättömät
tilankauppansa olivat vahingoittaneet luostarin hyvinvointia, ja
seuraavat abbedissat eivät olleet pystyneet korjaamaan vahinkoa.

Miten Sira Eiliv oli joutunut tänne papiksi ja isännöitsijäksi, sitä
ei Kristiina saanut koskaan tietää, mutta niin paljon hän käsitti,
että alusta alkaen olivat abbedissa ja sisaret vastenmielisesti ja
epäluottamuksella ottaneet vastaan maallikkopapin, ja Sira Eilivin
asema Reinissä oli siis sellainen, että hän oli nunnien pappi ja
sielunhoitaja, ja hänen tehtävänään oli saada omaisuudenhoito
hyvälle kannalle ja luostarin tilit järjestykseen, samalla kun hän
tunnusti abbedissan määräysvallan, sisarten itsehallinnon, Tautran
apotin valvontaoikeuden ja pysyi ystävyydessä kirkon toisen papin,
erään Tautran munkin kanssa. Hänen ikänsä ja siveän vaelluksen
maineensa, nöyrä jumalanpelkonsa ja sekä kanonisen että maallisen lain
tuntemuksensa olivat hänelle kyllä suureksi hyödyksi, mutta hänen
täytyi olla hyvin varovainen kaikessa käytöksessään. Yhdessä toisen
papin ja kirkonpalvelijain kanssa hän asui pienessä talossa koilliseen
luostarista. Sinne majoitettiin myös ne munkit, jotka silloin tällöin
tulivat Tautrasta yhteisillä asioilla. Kun Nikulaus kerran vihittäisiin
papiksi, tiesi Kristiina saavansa, jos eläisi niin kauan, kuulla
vanhimman poikansa lukevan messua tämän luostarin kirkossa.

       *       *       *       *       *

Kristiina Lauritsantytär oli ensin otettu luostariin pyrkijänä. Mutta
sitten kun hän oli Ragnhild-rouvalle ja sisarille Sira Eilivin ja
kahden Tautran munkin läsnäollessa luvannut noudattaa elämän puhtautta,
kuuliaisuutta abbedissalle ja sisarille ja kaikesta maallisen
omaisuuden hallinnasta luopumisensa merkiksi antanut sinettinsä Sira
Eiliville, joka löi sen rikki, sai hän pitää samanlaista pukua kuin
sisaretkin: harmaanvalkeaa villahametta, mutta ilman skapulaaria,
valkoista pääliinaa ja mustaa huntua. Tarkoitus oli, että hän jonkin
ajan kuluttua saisi anoa pääsyä sisarten joukkoon vihittynä nunnana.

Mutta vielä kävi hänen vaikeaksi olla ajattelematta liian paljon
olleita ja entisiä. Ateriain aikana refektoriossa luettavaksi oli
Sira Eiliv kääntänyt norjankielelle kirjan Kristuksen elämästä, jonka
minoriittien kenraali, ylen oppinut ja hurskas tohtori Bonaventura oli
sepittänyt. Ja samalla kun Kristiina kuunteli, niin että hänen silmänsä
kyyneltyivät, kun hän ajatteli kuinka onnellinen se mahtoi olla, joka
saattoi rakastaa Kristusta ja hänen äitiään, ristiään ja kipuaan,
köyhyyttään ja nöyryyttään sillä tavalla kuin tuossa kirjassa sanottiin
-- niin täytyi hänen kuitenkin muistella sitä päivää Husabyssä, jolloin
Gunnulf ja Sira Eiliv olivat näyttäneet hänelle latinankielistä
kirjaa, jonka mukaan tämä oli kirjoitettu. Se oli paksu, pieni kirja,
niin ohuelle pergamentille kirjoitettu, ettei Kristiina ollut koskaan
luullut vasikannahkaa voitavan valmistaa niin hienoksi, ja siinä oli
mitä kauneimmat kuvat ja alkukirjaimet; värit hehkuivat kuin jalokivet
kultapohjaa vasten. Sillä välin kertoi Gunnulf nauraen -- ja Sira Eiliv
myönteli hiljaiseen tapaansa hymyillen -- siitä, kuinka he tuon kirjan
ostettuaan olivat olleet niin rahattomia, että heidän oli täytynyt
myydä vaatteitaan ja syödä almuväen kanssa luostarissa, kunnes saivat
kuulla jonkun norjalaisen hengenmiehen saapuneen Pariisiin, jolta he
sitten saivat lainata varoja.

Kun sisaret aamumessun jälkeen palasivat dormitorioon, jäi Kristiina
kirkkoon. Kesäaamut tuntuivat hänestä siellä suloisilta ja mieluisilta,
mutta talvella siellä oli kauhean kylmä ja häntä pelotti pimeässä niin
monien hautakivien välissä, vaikka hän piti hievahtamatta katseensa
suunnattuna pieneen lamppuun, joka aina paloi norsunluutornin edessä,
missä hostiaa säilytettiin. Mutta olipa kesä tai talvi, niin nunnien
kuorin loukossa viipyessään hän aina ajatteli, että nyt valvoivat
Naakkve ja Bjørgulf rukoillen isänsä sielun puolesta ja että Nikulaus
se oli kehoittanut häntä lukemaan nämä rukoukset ja katumuspsalmit
heidän kanssaan joka aamu aamumessun jälkeen.

Aina, aina hän näki edessään nuo kaksi sellaisina kuin hän oli
nähnyt heidät sinä sateisen harmaana päivänä, jolloin hän oli
käynyt heidän luostarissaan. Miten Nikulaus yhtäkkiä seisoi hänen
edessään puheluhuoneessa, oudon pitkänä ja vieraana harmaanvalkeassa
munkinpuvussaan, kädet pistettyinä skapulaarin alle, hänen poikansa,
ja sentään niin muuttunut. Pojan yhdennäköisyys isän kanssa se oli
vaikuttanut häneen niin voimakkaasti -- oli niinkuin hän olisi nähnyt
Erlendin munkinkaavussa.

Samalla kun he istuivat ja puhelivat ja Kristiinan täytyi kertoa
kaikesta, mitä oli tapahtunut talossa sen jälkeen kun Nikulaus oli
lähtenyt kotoa, odotti Kristiina odottamistaan. Vihdoin hän kysyi
huolestuneena, eikö Bjørgulf pian tulisi.

"En tiedä, äiti", vastasi poika. Hetken perästä hän sanoi: "Bjørgulfin
on ollut vaikeaa taipua ristinsä alle ja palvella Jumalaa --. Ja
hänelle näytti tuottavan huolta, kun hän kuuli sinun olevan täällä --
että liian monet ajatukset viriäisivät eloon --"

Sitten Kristiina istui vain syvästi murheellisena ja katsoi
Nikulaukseen tämän puhuessa. Poika oli hyvin päivettynyt kasvoiltaan ja
hänen kätensä olivat työn kuluttamat -- hän mainitsi hymähtäen, että
nyt hänen oli sittenkin täytynyt opetella ohjaamaan auraa ja käyttämään
viikatetta ja sirppiä. Kristiina ei nukkunut yöllä majalassa, hän
riensi kirkkoon, kun aamumessuun soitettiin. Mutta munkit seisoivat
niin, että hän saattoi nähdä vain muutamien kasvot, ja hänen poikiensa
kasvot eivät olleet niiden joukossa.

Mutta seuraavana päivänä hän käveli puutarhassa erään maallikkoveljen
kanssa, joka työskenteli siellä, ja mies näytteli hänelle niitä
moninaisia harvinaisia kasveja ja puita, joista se oli kuuluisa. Heidän
siten käyskellessään pilvet repeytyivät, aurinko puhkesi paistamaan,
selleri ja sipuli ja ajuruoho höyrysivät, ja suuret, kenttien kulmia
koristavat keltaiset lilja- ja siniset akleijapensaat kimaltelivat
raskaina sadepisaroista. Silloin tulivat hänen poikansa, he tulivat
molemmat ulos kivirakennuksen pienestä kaariovesta. Ja Kristiina
luuli tuntevansa paratiisin esimakua nähdessään noiden pitkien,
vaaleapukuisten veljesten tulevan häntä kohti polkua pitkin omenapuiden
alla.

Muuten he eivät puhelleet paljon keskenään; Bjørgulf oli vaiti
melkein koko ajan. Hänestä oli tullut jättiläinen varreltaan nyt
täysikasvuisena. Ja oli kuin pitkä ero olisi teroittanut Kristiinan
näköä -- nyt vasta hän käsitti täysin, miten tämän hänen poikansa oli
täytynyt taistella ja tietysti vieläkin täytyi, samalla kun hän kasvoi
niin suureksi ja voimakkaaksi ruumiiltaan, samalla kun hänen sisäinen
katseensa teroittui ja silmien näkö himmeni --.

Kerran Bjørgulf kysyi imettäjäänsä ja hoitajaansa Frida
Styrkaarintytärtä. Kristiina kertoi tämän menneen naimisiin.

"Jumala siunatkoon häntä", sanoi munkki. "Hän oli hyvä ihminen --
minulle hän oli hyvä ja uskollinen kasvatusäiti."

"Niin, luulenpa melkein, että hän oli sinulle enemmän äiti kuin
minä olin", virkkoi Kristiina murheellisena. "Vähän sinä huomasit
äidinsydäntäni, kun jouduit niin koviin koetuksiin nuorella iälläsi."

Bjørgulf vastasi hiljaa:

"Minä kiitän Jumalaa, ettei vihollinen sentään koskaan saanut minua
taivutetuksi sellaiseen miehuuttomuuteen, että olisin koetellut teidän
äidinsydäntänne -- vaikka tunsin sen hyvin -- mutta minä näin, että
teillä oli jo niin raskas kuorma -- ja lähinnä Jumalaa tämä Nikulaus
tässä pelasti minut niinä kertoina, jolloin olin langeta kiusaukseen --"

Enempää ei puhuttu tästä, eikä myöskään siitä, miten he viihtyivät
luostarissa, tai siitä, että he olisivat rikkoneet ja joutuneet
epäsuosioon. Mutta he näyttivät tulevan hyvin iloisiksi kuullessaan,
että äiti aikoi mennä Reinin luostariin.

Kun Kristiina tämän rukoushetken jälkeen palasi makuusalin läpi ja
näki sisaret nukkumassa kaksittain olkisäkeillä sängyissään, puettuina
hameisiinsa, joita he eivät koskaan riisuneet yltään, ajatteli hän,
kuinka erilainen hän mahtoi olla kuin nämä naiset, jotka nuoruudestaan
asti olivat vain palvelleet luojaansa. Maailma oli herra, jonka luota
ei ollut helppo paeta, kun kerran oli antautunut sen valtaan. Niin,
eipä kai hän ollut paennutkaan maailmaa, vaan hänet oli karkotettu
siitä, niinkuin tyly isäntä ajaa loppuunkuluneen palvelijan ulos ovesta
-- ja nyt hänet oli otettu tänne, niinkuin armelias herra ottaa vanhan
palvelijan ja säälistä antaa sille vähän työtä samalla kun suojaa ja
elättää tuota kulunutta ja ystävätöntä vanhaa ihmistä.

Nunnien nukkumarakennuksesta vei katettu käytävä kutomatupaan.
Kristiina istui yksin ja kehräsi; Reininnunnat olivat kuuluisat
pellavastaan, ja ne päivät kesällä ja syksyllä, jolloin kaikki
varsinaiset ja maallikkosisaret työskentelivät pellavamaalla, olivat
kuin juhlapäiviä luostarissa, mutta ennen kaikkea se päivä, jolloin
pellavat nyhdettiin. Pellavan valmistaminen, kehrääminen ja kutominen
ja sen kirkkovaatteiksi ompeleminen oli nunnien pääaskarteluna
työtunneilla. Täällä ei ollut ketään, joka olisi jäljentänyt ja
koristanut kirjoja, niinkuin sisaret Oslossa olivat rouva Groa
Guttormintyttären johdolla niin taitavasti tehneet, eikä taitehikasta
ompelua silkillä ja kultalangalla myöskään paljon harjoitettu.

Jonkin ajan kuluttua Kristiina kuuli mielihyvää tuntien ääniä
heräävästä karjapihasta. Maallikkosisaret menivät kotaan laittamaan
ruokaa palvelusväelle; nunnat eivät koskaan kajonneet ruokaan eikä
juomaan ennen kuin päivämessun jälkeen, paitsi sairaina ollessaan.
Kun aamusoitto soi, meni Kristiina sairastupaan, jos siellä oli joku
potilas, vapauttaakseen sisar Agatan tai jonkun muun nunnan, joka oli
siellä valvomassa. Sisar Turid, poloinen, makasi usein siellä.

Nyt hän pian saattoi alkaa iloita aamiaisesta, joka seurasi
kolmannen rukoushetken ja luostarin palvelusväelle toimitetun messun
jälkeen. Joka päivä iloitsi Kristiina yhtä paljon tästä kauniista ja
juhlallisesta ateriasta. Refektorio oli hirsistä rakennettu, mutta
kuitenkin kaunis sali, ja siellä söivät kaikki luostarin naiset yhdessä
-- nunnat ylimmässä pöydässä, missä abbedissa istui kunniatuolilla,
ja ne kolme vanhaa rouvaa, jotka hänen lisäkseen olivat tulokkaina,
istuivat myös siinä, maallikkosisaret kauempana. Kun rukous oli
lopussa, ruoka ja juoma kannettiin sisään ja kaikki söivät ja joivat
äänettöminä, hiljaisesti ja säädyllisesti käyttäytyen, samalla kun
usein joku sisar luki kirjaa. Kristiina ajatteli, että jos ihmiset
maailmassa voisivat nauttia ateriansa niin siveästi, silloin he varmaan
paremmin ymmärtäisivät, että ruoka ja juoma ovat Jumalan laina, ja
soisivat mieluummin hyvää kristityille tovereilleen ja ajattelisivat
vähemmän itselleen ja omilleen hankkimista. Mutta hänestä itsestäänkin
oli tuntunut toisenlaiselta siihen aikaan, kun hän oli kattanut
pöytänsä iloiselle, meluavalle miesjoukolle, joka nauroi ja hälisi
samalla kun koirat nuuskivat pöydän alla, pistivät kuononsa esiin ja
saivat luupalan tai potkun, riippuen siitä, millä tuulella pojat olivat.

       *       *       *       *       *

Harvoin tuli matkustavaisia luostariin. Silloin tällöin poikkesi
maihin joku suurkartanon väkeä kuljettava alus, joka oli matkalla
vuonoon tai merelle päin, ja miehiä ja emäntiä lapsineen ja nuorine
väkineen tuli Reiniin tervehtimään jotakin sisarten joukossa olevaa
sukulaisnaista. Lisäksi kävi luostarin maatilojen ja kalastuspaikkojen
hoitajia ja sanantuojia Tautrasta silloin tällöin. Niinä juhlina, joita
vietettiin suurimmalla komeudella -- Neitsyt Maarian messupäivinä,
Kristuksen ruumiin juhlana ja Pyhän Andreas-apostolin päivänä --
kävivät lähikylien asukkaat vuonon molemmilta puolin nunnien kirkossa,
mutta muuten tulivat sinne messuihin vain lähimpänä asuvat luostarin
vuokralaiset ja työläiset. Ne eivät paljon täyttäneet väljää kirkkoa.

Ja sitten olivat köyhät -- vakinaiset almunsaajat, jotka saivat olutta
ja ruokaa rikkaitten vuosielatustestamenttien mukaan tai muuten
kulkeutuivat Reiniin melkein joka päivä, istuivat kodanseinustalla
ja söivät ja menivät nunnien puheille, kun nämä tulivat pihalle,
valitellakseen huoliaan ja vaivojaan. Sairaita, rampoja ja spitaalisia
kulki ulos ja sisään -- täällä oli monta lepratautista, mutta niitä
oli aina merenrantakylissä, sanoi Ragnhild-rouva. Maanvuokraajia
tuli anomaan maksujen helpotuksia ja lykkäyksiä, ja silloin oli
heillä aina paljon kerrottavaa vastoinkäymisistä ja vaikeuksista.
Mitä viheliäisempiä ja onnettomampia nämä ihmiset olivat, sitä
avomielisemmin ja kainostelemattomammin he kertoivat sisarille
oloistaan, vaikka he mielellään panivatkin onnettomuutensa muitten
syyksi ja käyttivät hurskaita puheenparsia. Ei ollut ihme, jos nunnien
puhelu virkistyshetkillä tai kutomatuvassa paljon liikkuikin noiden
ihmisten elämässä -- saipa Kristiina sisar Turidilta tietää, että
kun nunnien konventissaan piti neuvotella kaupoista ja sellaisista,
solui keskustelu usein jutteluksi niistä ihmisistä, joita nuo
asiat koskivat. Kristiina saattoi kyllä huomata sisarten sanoista,
etteivät he tietäneet siitä, mitä puhuivat, paljoakaan enempää kuin
mitä olivat kuulleet ihmisiltä itseltään tai kylissä käyneiltä
maallikkopalvelijoilta. He olivat hyvin herkkäuskoisia, joko sitten
heidän alaisensa puhuivat hyvää itsestään tai pahaa naapureistaan -- ja
silloin hän ajatteli närkästyneenä kaikkia niitä kertoja, jolloin hän
oli kuullut suruttomien maallikkojen, vieläpä kerjäläismunkinkin, kuten
veli Arngrimin, syyttävän nunnaluostareita juorupesiksi ja sisaria
ahnaiksi kuulemaan panetteluja ja epäsiveää puhetta. Vieläpä juuri
samat ihmiset, jotka tulivat sinne ja toitottivat Ragnhild-rouvalle,
tai kenen sisaren vain saivat käsiinsä, korvat täyteen juttua,
soimasivat keskenään nunnia siitä, että nämä puhuivat toisilleen
niitä juoruja, jotka saapuivat heidän korviinsa siitä maailmasta,
josta he itse olivat kieltäytyneet. Se tuntui hänestä samanarvoiselta
kuin puhe luostarinrouvien ylellisestä elämästä -- sitä levittivät
ihmiset, jotka monta kertaa olivat saaneet sekä aamupalan että murkinan
sisarten käsistä, silloin kun nämä Jumalan palvelijattaret paastosivat,
valvoivat, rukoilivat ja työskentelivät, ennen kuin kaikki yhdessä
kokoontuivat ensimmäiselle juhlalliselle aterialle refektorioon.

Kristiina palveli siis nunnia rakastavalla kunnioituksella sinä
aikana, joka kävi hänen nunnaksivihkimisensä edellä. Hyvää nunnaa
ei hänestä kai koskaan voisi tulla, arveli hän, siksi oli hän liian
paljon hävittänyt kykyään mielensä hartaaseen keskittämiseen, mutta
hän tulisi niin nöyräksi ja uskolliseksi kuin Jumala armossaan soisi.
Kesällä vuonna 1349 hän oli ollut Reininluostarissa kaksi vuotta, ja
hänet oli luvattu vihkiä nunnaksi ennen joulua. Hän sai sen ilosanoman,
että vihkimistilaisuuteen tulisivat saapumaan hänen molemmat poikansa
apotti Johanneksen seurassa. Veli Bjørgulf oli sanonut kuultuaan äidin
aikeesta:

"Nyt minun uneni käy toteen -- olen kaksi kertaa tänä vuonna nähnyt
unta, että ennen joulua me molemmat saisimme nähdä hänet -- vaikka
aivan samoin kuin unikuvassani se ei voi tapahtua, sillä unessani minä
näin hänet."

Veli Nikulaus myös oli tullut hyvin iloiseksi. Mutta samalla kuuli
Kristiina hänestä toisia sanomia, jotka eivät olleet yhtä hyviä. Veli
Nikulaus oli pidellyt väkivaltaisesti joitakin talonpoikia Steinkerissä
-- nämä olivat riidassa luostarin kanssa joistakin kalastusoikeuksista,
ja kun munkit yllättivät heidät eräänä yönä hävittämässä luostarin
lohitarhaa, oli veli Nikulaus pieksänyt yhden miehen pahanpäiväisesti
ja heittänyt toisen jokeen, tehden samalla suurta syntiä kiroilemalla.



VII


Joitakin päiviä myöhemmin kuljeksi Kristiina honkametsässä muutamien
nunnien ja maallikkosisarten kanssa keräämässä aitasammalta
vihreänvärjäykseen. Tämä sammal on jokseenkin harvinaista, kasvaa
enimmäkseen tuulenkaatopuilla ja kuivissa oksissa. Naiset hajaantuivat
siten pian metsään ja kadottivat toisensa näkyvistä sumussa.

Jo useita päiviä oli tätä kummallista ilmaa kestänyt -- ihan tyventä
ja tiheää usvaa, joka näytti merkillisen lyijynsiniseltä merellä
ja vuorilla päin, kun se joskus hälveni sen verran, että saattoi
vähän nähdä ympäristöä. Väliin se tiivistyi tihkusateeksi, väliin
valkeni niin paljon, että vaaleahtava läikkä näkyi sillä suunnalla,
missä aurinko oli sumuvuorien takana. Mutta aina vallitsi omituinen,
painostava saunanlämmin, joka oli ihmeellistä täällä vuonon rannalla
ja siihen vuodenaikaan -- oli kaksi päivää ennen Maarian syntymäjuhlaa
-- niin että kaikki ihmiset puhuivat ilmasta ja ihmettelivät mitä se
mahtoi merkitä.

Kristiina hikoili hautovassa, kosteassa lämmössä, ja huoli Naakkvesta
ahdisti hänen rintaansa. Hän oli tullut metsän laiteelle, mereltä
johtavan tien varteen, ja kun hän seisoi kaaputtaen sammalta aidasta,
tuli Sira Eiliv ratsastaen kotiin päin sumussa. Hän pysähdytti
hevosensa ja virkkoi joitakin sanoja ilmasta, ja niin he joutuivat
puheisiin. Silloin Kristiina kysyi papilta, tiesikö hän mitään Naakkven
asiasta -- vaikka hän tiesikin kysymyksensä turhaksi; Sira Eiliv ei
ollut koskaan tietävinään mitään Tautran luostarin sisäisistä asioista.

"En luule, Kristiina, että sinun tarvitsee pelätä, ettei hän voisi
tulla tänne talvella sen asian vuoksi", sanoi pappi. "Sillä sitä kai
sinä pelkäät?"

"On siinä enemmänkin kuin se, Sira Eiliv. Minä pelkään, ettei Naakkve
ole ollenkaan luotu munkiksi."

"Tarkoitatko, että rohkenet arvostella näitä asioita?" kysyi pappi
rypistäen kulmiaan. Sitten hän laskeutui ratsailta, sitoi hevosensa
kiinni ja kumartui aidan yli katsoen kiinteästi ja tutkivasti naiseen.
Kristiina sanoi:

"Pelkään, että Nikulauksen käy vaikeaksi taipua luostarikuriin -- ja
hän oli niin nuori lähtiessään luostariin, ei tiennyt mistä kieltäytyi
eikä tuntenut omaa mieltään. Mutta kaikki se, mitä tapahtui hänen
kasvinaikanaan -- isänperinnön menettäminen ja epäsopu, jota hän näki
vanhempien välillä ja joka päättyi Erlendin kuolemaan, sai aikaan sen,
että hän menetti halun elää maailmassa. Mutta minä en voinut koskaan
huomata, että se olisi tehnyt häntä hurskaaksi --"

"Vai et voinut? -- Onpa kyllä voinut käydä yhtä vaikeaksi Nikulauksen
kuin monen muunkin hyvän munkin taipua luostarikuriin, kuumaluontoinen
kun on ja nuori -- ehkä liian nuori ymmärtämään kääntyessään pois
maailmasta, että maailma on yhtä ankara kurittaja kuin mikä muu herra
tahansa, ja kaiken lopuksi säälimätön herra. Sitä asiaa luulen sinun
itsesikin voivan arvostella, sisar.

"Ja jos niin on, että Naakkve meni luostariin enemmän veljensä takia
kuin rakkaudesta luojaansa -- niin en kuitenkaan usko, että Jumala
antaa jäädä palkitsematta sen, että hän otti ristin veljensä tähden.
Jumalan äiti Maaria, jota minä tiedän Naakkven kunnioittaneen ja
rakastaneen aina pikkupojasta asti, on kyllä näyttävä hänelle kerran
selkeästi, että hänen poikansa tuli tähän maailmaan ollakseen hänen
veljenään ja kantaakseen ristin hänen puolestaan.

"Ei --" Hevonen töykkäsi päätään papin rintaan ja pappi hyväili
sitä sanoessaan kuin puoleksi itsekseen: "Aina lapsesta asti oli
Nikulauksellani merkillinen kyky rakastaa ja kärsiä -- minun
luullakseni hän saattoi hyvinkin olla aiottu munkiksi.

"Mutta sinä, Kristiina", sanoi hän kääntyen naiseen päin, "sinun
olisi ymmärtääkseni pitänyt jo nähdä siksi paljon, että voisit vähän
luottavammin jättäytyä Jumalan kaikkivaltiaan varaan. Etkö ole vielä
ymmärtänyt, että hän ylläpitää jokaista sielua, niin kauan kuin
sielu ei luovu hänestä? Luuletko sinä, niin lapsi kuin vielä oletkin
vanhalla iälläsi, vaimo, että Jumala rankaisee syntiä, kun sinun täytyy
niittää surua ja nöyryytystä siksi, että seurasit omaa haluasi ja
ylimielisyyttäsi teille, joita Jumala on kieltänyt lapsensa kulkemasta?
Tahdotko sanoa, että sinä rankaisit lapsiasi, jos he polttivat kätensä
tarttuessaan kiehuvaan vesikattilaan, jonka lähelle sinä olit kieltänyt
heitä tulemasta, tai jos liukas jää murtui heidän allaan, jää jolle
sinä olit varottanut heitä menemästä? Etkö ole ymmärtänyt, kun hauras
jää murtui sinun allasi -- että sinä painuit alas joka kerta kun itse
päästit irti Jumalan käden, ja pelastuit syvyydestä joka kerta kun
huusit häntä avuksesi. Eikö se rakkaus, joka sitoi sinut ja lihallisen
isäsi toisiinne silloinkin kun uhmasit häntä ja panit oman tahtosi
hänen tahtoaan vastaan, ollut sinulle kuitenkin lohtuna ja elvytyksenä,
kun sinun oli korjattava hedelmät tottelemattomuudestasi häntä kohtaan?

"Etkö ole vielä ymmärtänyt, sisar, että Jumala on auttanut sinua joka
kerta kun rukoilit -- anoitpa vain puolella sydämellä ja näennäisesti
-- ja paljon enemmän kuin rukoilitkaan. Sinä rakastit Jumalaa niinkuin
rakastit isääsi, et niin suuresti kuin rakastit omaa tahtoasi, mutta
kuitenkin niin, että varmaan surit aina, kun erosit hänestä -- ja niin
sinä sait sen armon, että hyvääkin versoi kaiken sen pahan joukkoon,
jota sinun täytyi niittää uhkamielisen kylvösi sadosta --

"Sinun pojistasi otti Jumala kaksi luokseen, kun he vielä olivat
viattomia pikkulapsia; heidän vuoksensa ei sinun koskaan tarvitse
pelätä. Ja toiset ovat luontuneet hyvin, -- vaikkapa eivät olisikaan
luontuneet sinun tahtosi mukaan. Samaa kai arveli Lauritsa sinusta --.

"Ja miehesi, Kristiina -- Jumala olkoon laupias hänen sielulleen -- minä
tiedän, että sinä olet syyttänyt häntä sydämessäsi hyvinkin usein hänen
huolettoman ajattelemattomuutensa vuoksi. Minusta tuntuu, että olisi
paljon raskaampaa ylpeän naisen muistella, että Erlend Nikulauksenpoika
johti sinua mukanaan häpeän ja petoksen ja verivelan kautta, jos olisit
edes kerrankaan nähnyt sen miehen voivan toimia kylmän harkinnan
mukaan. Ja vaikka minä luulen, että sinä juuri uskollisuudellasi yhtä
paljon vihassasi ja ankaruudessasi kuin rakkaudessasikin kykenit
sitomaan Erlendiä niin kauan kuin te molemmat elitte -- poissa
silmistä, poissa mielestä, se oli hänen luontoaan kaikkiin paitsi
sinuun nähden. Jumala auttakoon Erlendiä, minä pelkään, ettei hänellä
ollut koskaan ymmärrystä tuntea tosi katumusta synneistään -- mutta
sitä, mitä miehesi rikkoi sinua vastaan, sitä hän kuitenkin katui
ja suri. Siitä opista rohjennemme uskoa Erlendillä olleen hyötyä
kuolemansa jälkeen."

Kristiina seisoi hiljaa ja vaiti, eikä Sira Eilivkään sanonut enää
mitään. Hän irrotti ohjakset ja virkkoi: "Rauha olkoon kanssasi", nousi
ratsun selkään ja ajoi pois.

       *       *       *       *       *

Kun Kristiina vähän ajan kuluttua palasi luostariin, tuli sisar Ingrid
portilla häntä vastaan ilmoittaen, että eräs hänen pojistaan oli
tullut häntä tervehtimään -- Skuleksi hän nimitti itseään; hän oli
puheluportilla.

Skule istui puhellen venemiestensä kanssa -- hän hypähti ylös, kun äiti
tuli ovelle. Oi, Kristiina tunsi omansa tuosta ripeästä liikunnosta
-- pieni pää uljaasti koholla leveiden hartiain yllä, pitkät raajat,
solakka vartalo. Säteilevänä hän meni poikaansa vastaan -- mutta
pysähtyi äkkiä ja pidätti henkeään nähdessään hänen kasvonsa -- voi,
kuka oli käsitellyt noin hänen kaunista poikaansa --!

Ylähuuli oli aivan kuin vatkattu -- jokin isku oli varmaan murskannut
sen, ja sitten se oli parantunut kiinni litteäksi ja venähtäneeksi
ja turmeltuneeksi, valkeankiiltävän arpikudoksen viiruttamaksi; suun
se oli vetänyt vinoon, niin että hän näytti aina virnottavan hiukan
ivallisesti -- ja nenäluu oli ollut murskattu ja parantunut kieroon.
Hän sammalsi vähän puhuessaan -- yksi etuhammas oli poissa ja toinen
oli sinisenmusta ja kuollut.

Skule punastui äidin katseen edessä: "Ette taida tuntea minua, äiti?"
Hän naurahti ja kosketti sormellaan huultaan -- sen ei tarvinnut
merkitä, että hän osoitti vammaansa, sen saattoi hyvin tulkita
satunnaiseksi eleeksi.

"Niin kauan emme toki ole olleet erossa, poikani, ettei äitisi enää
tuntisi sinua", vastasi Kristiina tyynesti ja hymyili hämmentymättä.

Skule Erlendinpoika oli tullut pikkualuksella Bergenistä kaksi päivää
sitten ja tuonut kirjeitä arkkipiispalle ja Nidarosin henkivartiolle
Bjarne Erlendinpojalta. Myöhemmin päivällä kävelivät äiti ja poika
puutarhassa saarnien alla, ja nyt, kun he voivat puhella kahden kesken,
kertoi Skule äidille uutisia veljistään:

Lauritsa oli vielä Islannissa. -- Äiti ei ollut edes tiennyt hänen
lähteneen sinne. Niin, sanoi Skule, hän oli tavannut nuorimman veljensä
Oslossa viime talvena herrainkäräjillä, hän oli Jammælt Halvardinpojan
seurassa. Mutta sillä pojallahan oli aina ollut halu päästä maailmalle
katselemaan vähän ympärilleen, ja niin hän rupesi Skaalholtin piispan
palvelukseen ja lähti.

Niin, Skule itse oli seurannut Bjarne-herraa Ruotsiin ja sitten
sotaretkelle Venäjälle. Äiti pudisti hiljaa päätään -- sitäkään hän
ei ollut tiennyt! Skule oli ollut itsensä lainen, nauroi poika --
nyt hän oli saanut tervehtiä niitä vanhoja ystäviä, joista isä niin
paljon puhui -- karjalaisia, inkeriläisiä, venäläisiä. Ei, se kaunis
kunniahaava ei ollut sotaretkellä ansaittu -- Skule naurahti -- se oli
tappelusta; sen miehen, joka sen hänelle antoi, ei nyt enää koskaan
tarvitse rukoilla leipäänsä. Muuten ei Skulella ollut suurempaa halua
tarkemmin kertoa siitä enempää kuin sotaretkestäkään. Nyt hän oli
Bjarne-herran ratsumiespäällikkönä Bergenissä, ja ritari oli luvannut
hankkia hänelle takaisin joitakin tiluksia, jotka hänen isänsä oli
omistanut Orklan laaksossa ja jotka nyt olivat kruunun hallussa --
mutta Kristiina näki, että Skulen suuret, teräksenharmaat silmät
tummenivat niin omituisesti, kun hän tämän sanoi.

"Taidat arvella, ettei sellaiseen lupaukseen ole suuresti luottamista?"
kysyi äiti.

"Ei, ei", Skule pudisti päätään. "Kirjat tehdään näinä päivinä.
Bjarne-herra on pitänyt kaikki mitä hän lupasi silloin, kun astuin
hänen palvelukseensa -- hän kutsuu minua sukulaisekseen ja ystäväkseen.
Minulla on melkein samanlainen asema hänen talossaan kuin Ulfilla oli
meillä kotona --." Hän nauroi, eikä se kaunistanut hänen runneltuja
kasvojaan.

Mutta hän oli mitä kaunein mies ruumiinrakenteeltaan nyt
täysikasvuiseksi tultuaan -- hänellä oli uudenmuotinen puku, tiukat
housut ja vartalonmukainen pieni kothardi-nuttu, joka ulottui vain
puolireiteen ja oli napitettu pienillä messinkinapeilla edestä aivan
alas asti, ja se näytti melkein sopimattoman rohkeasti ruumiin notkean
voiman. Näytti siltä kuin hän olisi ollut alusvaatteisillaan, arveli
äiti. Mutta otsa ja kauniit silmät eivät olleet muuttuneet.

"Sinä näytät siltä kuin jokin painaisi mieltäsi, Skule", uskalsi äiti
huomauttaa.

"Ei, ei, ei. Ilmasta se vain johtuu", sanoi Skule ja puistaltti
itseään. Usmassa oli omituinen, punaisenruskea kajastus näkymättömän
auringonlaskun vaikutuksesta. Kirkko kohosi puutarhan puitten yli
omituisena, tummana ja läikkyvänä maksanpunaisessa usvassa. Oli
täytynyt soutaa koko vuonomatka tyynessä, kertoi Skule. Sitten hän
nyhjäytti taas vähän itseään ja kertoi lisää veljistä.

Hän oli käynyt etelänpuolessa Bjarne-herran asialla keväällä, joten
hän saattoi tuoda vereksiä uutisia Ivarilta ja Gautelta, sillä hän
oli ratsastanut halki maan ja mennyt Vaagaasta tunturien yli takaisin
Vestlandetiin. Ivar eli hyvin; heillä oli Rognheimissa kaksi pientä
poikaa, Erlend ja Gamal, kauniita lapsia. "Mutta Jørundgaardissa
jouduin ristiäisiin -- ja silloin arvelivat Jofrid ja Gaute, että kun
te nyt olitte kuollut maailmalta, niin he voivat antaa teidän nimenne
pikku tyttärelleen; Jofrid on niin ylpeä siitä, että te olette hänen
anoppinsa -- niin, te nauratte, mutta katsokaas, nyt kun teidän ei enää
tarvitse asua yhdessä, niin Jofrid ymmärtää kuinka kauniilta kuuluu
puhua 'anopistani Kristiina Lauritsantyttärestä'. Mutta minä annoin
Kristiina Gautentyttärelle parhaan sormukseni, sillä hänellä oli niin
kauniit silmät, että luulen melkein hänestä tulevan teidän näköisenne
--"

Kristiina hymyili raskasmielisesti:

"Pian saat minut uskomaan, Skule hyvä, että poikani pitivät minua niin
erinomaisena ja oivallisena kuin miksi vanhukset tavallisesti tulevat,
kun ovat päässeet mullan alle."

"Älkää puhuko niin, äiti", sanoi poika merkillisen kiivaasti. Sitten
hän naurahti: "Te tiedätte hyvin, että kaikki me veljekset olemme
olleet sitä mieltä siitä saakka kun saimme housut pakaroillemme, että
te olette oivallisin ja ylevämielisin nainen -- vaikka te piditte meitä
monesti lujassa puristuksessa siipienne alla ja me läiskimme ehkä vähän
kovanlaisesti vastaan, ennen kuin pääsimme ulos pesästä --

"Mutta siinä te osoititte olleenne oikeassa, että Gautessa oli meistä
veljeksistä eniten päällikön ainesta", sanoi Skule nauraa hohottaen.

"Ei sinun tarvitse pilkata minua sillä nyt, Skule", sanoi Kristiina --
ja Skule näki äidin punastuvan nuorekkaasti ja vienosti. Mutta silloin
hän nauroi vielä enemmän:

"Se on totta, äiti hyvä -- Jørundgaardin Gaute Erlendinpojasta on
tullut mahtava mies pohjoislaaksoihin. Hän tuli niin suureen maineeseen
tuolla morsiamenryöstöllään" -- Skule nauroi täyttä kurkkua; se ei
kaunistanut hänen piloille ruhjottua suutaan. "Siitä on tehty laulu,
ja siinä lauletaan nyt, että hän otti neidon raudalla ja teräksellä
ja taisteli kolme päivää pääksytysten tytön heimolaisten kanssa
tunturilaella -- ja ne pidot, jotka Sigurd-herra piti Sundbussa, kun
hän rakensi sovun sukulaisten kesken kullalla ja hopealla, nekin
luetaan laulussa Gauten kunniaksi. Mutta ei se tunnu paljon haittaavan,
vaikka se on valhettakin: Gaute hallitsee koko kylää ja vähän
ulkopuoltakin -- ja Jofrid hallitsee Gautea --"

Kristiina pudisti päätään hymyillen pientä surumielistä hymyään. Mutta
hänen kasvonsa nuorentuivat, kun hän katseli Skulea. Nyt näytti hän
Kristiinasta eniten isän kaltaiselta -- tuo nuori soturi runneltuine
kasvoineen uhkui sittenkin eniten Erlendin raikasta elämänuljuutta --
ja se, että hänen oli niin varhain täytynyt ottaa kohtalonsa omiin
käsiinsä, oli antanut hänelle viileää mielen lujuutta, joka vaikutti
äidin sydämeen hyväätekevän turvalliselta. Sira Eilivin aamulliset
sanat mielessään hän nyt yhtäkkiä käsitti, että niin paljon kuin hän
olikin pelännyt raisujen poikiensa vuoksi ja niin kovakätisesti kuin
hän usein olikin kohdellut heitä, kun levottomuus heidän puolestaan
kiusasi häntä, hän sittenkin olisi ollut paljon vähemmän tyytyväinen
lapsiinsa, jos nämä olisivat olleet säyseitä ja arkoja.

Sitten Kristiina kyseli kyselemistään pojanpojastaan, pikku Erlendistä
-- mutta tätä ei Skule ollut kai kovin tarkoin katsellut -- niin, terve
hän oli ja kaunis ja tottunut saamaan aina tahtonsa läpi.

Kaamea verimaksan karvainen ruskotus hälveni, ja hämärä tiheni.
Kirkonkellot alkoivat soida; Kristiina ja poika nousivat. Silloin Skule
tarttui äitiään käteen:

"Äiti", sanoi hän matalasti. "Muistatteko, että minä kerran tein
väkivaltaa teille? Minä viskasin pallokartun vihapäissäni, ja se
sattui teitä silmäkulmaan -- muistatteko? Äiti, kun olemme nyt kahden
kesken, sanokaa minulle, että olette antanut sen minulle täydellisesti
anteeksi!"

Kristiina hengähti pitkään -- niin, hän muisti. Hän oli käskenyt
kaksosten mennä jollekin asialle karjamajalle -- mutta kun hän tuli
pihalle, kuljeksi hevonen siellä ruohoa jyrsien säkkisatula selässään,
ja pojat juoksivat ja löivät palloa. Kun hän ankarasti torui heitä
siitä, viskasi Skule pallokartun käsistään vihan vimmassa --. Mutta
eniten hän muisti sitä, kun hän kulki silmäluomi aivan umpeen
turvonneena, että veljet katsoivat häntä ja Skulea ja väistivät poikaa,
niinkuin tämä olisi ollut spitaalinen -- Naakkve oli ensin löylyttänyt
häntä armottomasti. Ja Skule kuljeksi ja istuskeli kiehuen uhmaa
ja häpeää kovan, ivallisen ilmeensä takana. Mutta kun äiti illalla
pimeässä seisoi riisuutumassa tuli poika hiipien hänen luokseen -- ei
sanonut mitään, vaan tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. -- Ja kun
äiti kosketti hänen olkapäätään, viskasi hän käsivartensa äidin kaulaan
ja painoi poskensa äidin poskeen -- pojan poski oli viileä ja pehmeä
ja vähän pyöreähkö vielä, lapsenposki vielä, tunsi äiti -- hän oli
sittenkin vain lapsi, tuo itsepäinen, kiivas poika --.

"Sen olen tehnyt, Skule -- niin täydellisesti, että Jumala yksin sen
tietää, sillä itse en voi sanoa sinulle, kuinka täydellisesti olen
antanut sen sinulle anteeksi, poikani!"

Hetkisen Kristiina seisoi käsi poikansa olkapäällä. Silloin Skule
tarttui hänen ranteisiinsa, pusersi niitä niin että äiti uikutti --
seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi äitiään vasten yhtä herttaisen
hellänä ja arkana ja ujona kuin silloinkin.

"Poikani -- mikä sinua vaivaa?" kuiskasi äiti pelästyneenä.

Hän tunsi pimeässä poikansa pudistavan päätään. Sitten Skule päästi
hänet irti, ja he lähtivät kirkkoon.

       *       *       *       *       *

Messun aikana johtui Kristiinan mieleen, että hän oli unohtanut sokean
Aasa-rouvan vaipan ulos heidän istuessaan aamulla penkillä papinoven
ulkopuolella. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kiersi noutamaan sitä.

Ovikaaren alla seisoi Sira Eiliv lyhty kädessä ynnä Skule. "Hän kuoli,
kun laskimme laituriin", kuuli Kristiina Skulen sanovan kummallisen
hurjalla ja epätoivoisella äänellä.

"Kuka?"

Molemmat miehet hätkähtivät kovasti nähdessään hänet.

"Muuan laivaväestäni", sanoi Skule hiljaa.

Kristiina katsoi vuoroin kumpaankin. Lyhdynhohteessa hän näki heidän
kasvonsa tolkuttoman pingottuneina, mikä sai hänet päästämään
tahdottoman pelon huudahduksen. Pappi puraisi alahuultaan -- Kristiina
näki, että hänen leukansa värähti.

"Samantekevä, poikani, jos sanotkin sen äidillesi. Parempi, että kaikki
valmistumme sitä kantamaan, jos Jumala tahtoo herättää tätäkin kansaa
niin kovalla -- --." Mutta Skule oihkaisi eikä sanonut mitään; silloin
pappi lausui: "On tullut kulkutauti Bergeniin, Kristiina. Se suuri
ruttotauti, jonka riehumista ympäri maailman maita olemme kuulleet
huhuja --"

"Musta surmako --?" kuiskasi Kristiina.

"Ei hyödytä mitään, jos koettaisinkin kertoa teille, millaista
Bergenissä oli sieltä lähtiessäni", sanoi Skule. "Sitä ei voi kuvitella
kukaan, joka ei ole sitä nähnyt. Bjarne-herra yritti alussa kovasti
tukahduttaa ruttoa rajoittaakseen sen sinne, missä se ensin ilmeni,
Johanneksenluostarin ympärillä oleviin taloihin, hän tahtoi sulkea
koko Pohjoisniemen linnansotureilla, vaikka Mikaelinluostarin munkit
uhkasivat kirouksella --. Satamaan tuli englantilainen laiva, jossa oli
tautia, ja hän kielsi sen purkamasta lastiaan tai miehistöä tulemasta
maihin; joka mies laivalla kuoli, ja silloin hän antoi upottaa sen.
Mutta osa tavaroista oli jo tuotu maihin ja jotkut kaupunkilaiset
kuljettivat salaa lisää laivasta yöllä -- ja Johanneksenkirkon veljet
vaativat, että kuolevien oli saatava sielunhoitoa. Kun ihmisiä alkoi
kuolla kaikkialla ympäri kaupunkia, käsitimme kaiken hyödyttömäksi. Nyt
ei kaupungissa ole mitään muuta elämää kuin ruumiinkantajia -- kaikki,
jotka voivat, pakenevat kaupungista, mutta tauti seuraa heidän mukanaan
--"

"Oi Jeesus Kristus!"

"Äiti -- muistatteko viimeistä tunturisopulivuotta kotona Silissä?
Saastaa, joka vallitsi kaikilla teillä ja poluilla -- muistatteko
kuinka niitä virui kuolemassa ja mätänemässä joka pensaassa myrkyttäen
kaikki vesipurot löyhkällä ja saastalla --!" Skule puristi kätensä
nyrkkiin; Kristiinaa puistatti:

"Herra, armahda meitä kaikkia --! Kiitetty olkoon Jumala ja Neitsyt
Maaria, että sinut kuitenkin lähetettiin tänne, Skule kulta --"

Mies kiristi hampaitaan pimeässä:

"Niin sanoimme mekin, mieheni ja minä, sinä aamuna, jolloin nostimme
purjeen ja lasketimme Vaagenia pitkin. Kun tulimme Moldønsalmeen,
sairastui ensimmäinen. Me sidoimme kiviä hänen jalkoihinsa ja ristin
hänen rintaansa, kun hän oli kuollut, lupasimme hänelle sielumessun
Nidarosiin saavuttuamme ja heitimme ruumiin mereen -- Jumala antakoon
sen meille anteeksi. Kahden seuraavan kanssa me laskimme maihin ja
hankimme heille sielunhoitoa ja kirkkomaanrauhan -- kohtaloahan ei
kukaan voi kuitenkaan paeta. Neljäs kuoli, kun soudimme virran suulle,
ja viides viime yönä --"

"Tarvitseeko sinun palata takaisin kaupunkiin?" kysyi äiti hetken
kuluttua. "Etkö voi jäädä tänne?"

Skule pudisti päätään nauraen ilottomasti:

"-- Oh, pian luulen olevan samantekevää, missä on. Hyödytöntä on pelätä
-- pelkäävä ihminen on puoleksi kuollut. Mutta toivoisinpa olevani yhtä
vanha kuin te, äiti!"

"Ei kukaan tiedä mistä se säästyy, joka kuolee nuorena", sanoi äiti
hiljaa.

"Vaiti, äiti! Ajatelkaa sitä aikaa, jolloin itse olitte kolmenkolmatta
vuoden vanha -- ja tahtoisitteko, että olisitte menettänyt ne vuodet,
jotka olette elänyt sen jälkeen --?"

       *       *       *       *       *

Kaksi viikkoa myöhemmin Kristiina näki ensi kerran ruttosairaan.
Huhuja, että rutto riehui Nidarosissa ja levisi kyliin, oli saapunut
Rissaan -- miten, sitä ei ollut helppo tietää, sillä ihmiset
pysyttelivät kotonaan ja jokainen pakeni metsään ja suolle, jos näki
tuntemattoman matkalaisen tiellä; ei kukaan avannut oveaan oudoille
ihmisille.

Mutta eräänä aamuna tuli kaksi kalastajaa luostariin kantaen miestä
purjeessa välillään; kun he päivänkoitteessa menivät alukselleen,
olivat he löytäneet laiturin luota vieraan veneen, ja siinä makasi
tämä mies tiedottomana -- hän oli saanut kiinnitetyksi veneensä, mutta
ei jaksanut nousta siitä pois. Mies oli syntynyt eräässä luostarin
alustalaistalossa, mutta hänen sukunsa oli muuttanut pois seudulta.

Kuoleva makasi märässä purjeessa keskellä pihanurmikkoa,
kalastajat seisoivat kaukana hänestä puhellen Sira Eilivin kanssa.
Maallikkosisaret ja palvelijanaiset olivat paenneet huoneisiin, mutta
nunnat seisoivat ryhmässä konventtihuoneen ovella -- parvi vapisevia,
säikähtyneitä ja epätoivoisia vanhoja naisia.

Silloin astui Ragnhild-rouva esiin. Hän oli pieni, laiha, vanha nainen,
jolla oli leveät ja litteät kasvot ja pieni, pyöreä, punainen nenä,
joka muistutti nappia; hänen suuret vaaleanruskeat silmänsä olivat
punareunaiset ja vuotivat aina vähän.

"In nomine patris et filii et spiritus sancti", lausui hän selkeästi,
nielaisten sitten. "Kantakaa hänet vierashuoneeseen --"

Ja sisar Agata, vanhin nunnista, tunkeutui toisten välitse ja seurasi
käskemättä abbedissaa ja miehiä, jotka kantoivat sairasta.

Kristiina tuli huoneeseen yön tultua tuoden lääkkeen, jonka hän oli
laittanut valmiiksi ruokakammiossa, ja sisar Agata kysyi, uskalsiko hän
jäädä sinne hoitamaan tulta.

Kristiinasta tuntui, että hänen pitäisi olla karaistunut -- tottunut
kun oli syntymiin ja kuolemiin, ja olihan hän nähnyt pahempiakin
näkyjä kuin tämä -- hän koetti muistella mitä pahinta oli nähnyt --.
Ruttosairas istui aivan pystyssä, sillä hän oli tukehtumaisillaan
veriseen oksennukseen, jota irtautui hänestä joka yskimällä -- sisar
Agata oli ripustanut hänet jonkinlaiseen silavyöhön, joka kulki hänen
laihan, keltaisen ja punakarvaisen rintansa poikitse, ja hänen päänsä
riippui etukumarassa, kasvot olivat lyijymäisen harmaansiniset, tuon
tuostakin häntä puistattivat vilunväristykset. Mutta sisar Agata istui
rauhallisena lukien rukouksiaan, ja kun mies sai yskänpuuskan, hän
nousi, otti häntä päästä toisella käsivarrella ja piti kuppia hänen
suunsa edessä. Sairas ölisi tuskasta, väänteli kauheasti, ja viimein
hän työnsi mustan kielen pitkälle kidastaan hätähuutojen kuollessa
surkeaan voihkinaan. Nunna tyhjensi kupin tuleen -- ja kun Kristiina
lisäsi siihen katajia ja tuoreet havut ensin täyttivät huoneen
pistävällä, keltaisella savulla ja sitten räiskähtivät liekkeihin,
näki hän sisar Agatan korjailevan tyynyjä ja pieluksia sairaan selän
ja kainalojen alla, pyyhkivän hänen kasvojaan ja ruskeita ruvettuneita
huuliaan etikkavedellä ja vetävän tahrautuneen peitteen hänen ruumiinsa
ylle. Loppu oli lähellä, sanoi Agata Kristiinalle, mies oli jo kylmä,
ensin hän oli ollut kuuma kuin kekäle -- mutta Sira Eiliv oli jo
valmistanut hänet lähtöön. Sitten sisar istuutui sairaan luo, työnsi
kielellään kalmusjuuren paikalleen poskeen ja jatkoi rukoilemistaan.

Kristiina koetti voittaa tuntemansa kauhean pelon. Hän oli nähnyt
ihmisiä kovemmissa kuoleman tuskissa --. Mutta se oli turhaa --
tämä oli rutto, Herran rangaistus kaikkien ihmisten salaisesta
kovasydämisyydestä, jonka vain kaikkitietävä Jumala tunsi.
Huumautuneena hän tunsi ikään kuin keinuvansa merellä, missä kaikki
katkerat ja vihaiset ajatukset, joita hän oli ajatellut maailmassa,
kohosivat aaltoina tuhansien toisten joukossa ja murtuivat neuvottomaan
tuskaan ja surkeuteen. Herra, auta meitä, me hukumme --!

Sira Eiliv tuli huoneeseen myöhemmin yöllä. Hän nuhteli sisar Agataa
tuikeasti siitä, ettei tämä ollut seurannut hänen neuvoaan ja sitonut
etikkaan kastettua liinaa suunsa ja nenänsä eteen. Sisar mutisi
äreästi, ettei se mitään hyödyttänyt -- mutta nyt täytyi sekä hänen
että Kristiinan tehdä niinkuin Sira Eiliv käski.

Papin tyyneys ja lujuus loivat jonkinlaista rohkeutta Kristiinaankin --
tai herättivät häpeäntunteen, joten hän uskaltautui pois katajansavusta
ja meni auttamaan sisar Agataa. Sairaasta kävi tukahduttava löyhkä,
jota savu ei voinut voittaa -- ulostuksen, veren, happamen hien ja
hänen kurkustaan tulevan mädänneen haju. Kristiina muisti Skulen sanat
mätänevistä sopuleista; vielä kerran tuli hänelle tuo kauhea halu
paeta, vaikka hän tiesi, ettei ollut mitään paikkaa, mihin tätä olisi
voinut päästä pakoon. Mutta heti kun hän oli saanut pakotetuksi itsensä
käymään käsiksi kuolevaan, oli pahin ohi, ja hän auttoi parhaansa
mukaan aina siihen asti kunnes mies oli vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Silloin olivat miehen kasvot jo aivan mustat.

       *       *       *       *       *

Nunnat panivat toimeen juhlakulkueen kantaen pyhäinjäännöksiä, ristiä
ja palavia kynttilöitä kirkon ja luostarikummun ympäri, ja kaikki, mitä
kylässä oli kynnelle kykenevää, seurasi mukana. Mutta muutaman päivän
kuluttua kuoli eräs nainen Strømmen puolella -- ja sitten puhkesi rutto
yhtaikaa joka taholla koko tienoolla.

Kuolema ja kauhu ja hätä näyttivät siirtäneen ihmiset ajattomuuden
maailmaan -- ei ollut kulunut kuin joitakin viikkoja, päivissä lukien
-- ja kuitenkin näytti se maailma, joka oli ollut olemassa ennen kuin
rutto ja surma vaelsivat alastomina yli maan, jo kadonneen ihmisten
muistosta, niinkuin rannikko vajoaa näkymättömiin, kun purressa
lasketetaan myötätuuleen suoraan kohti ulappaa. Oli niinkuin ei
yksikään sielu olisi jaksanut säilyttää muistoa siitä, että kerran
oli elämä ja työpäivien säännöllinen järjestys tuntunut läheiseltä
ja varmalta, kuolema kaukaiselta -- tai käsittää, että samanlaista
tulisi olemaan kerran vastakin -- jolleivät kaikki ihmiset kuolisi
sukupuuttoon. Mutta "kyllä kai me kuolemme kaikki", sanoivat miehet,
jotka toivat äidittömiä pienokaisiaan luostariin; toiset sanoivat sen
tunteettomasti ja kylmästi, toiset itkien ja vaikeroiden; samaa he
sanoivat noutaessaan pappia kuolevien luo, samaa he sanoivat tuodessaan
ruumiita seurakunnan kirkolle harjun laiteelle ja luostarin kirkon
viereiselle hautuumaalle. Usein täytyi heidän itse luoda hauta -- Sira
Eiliv oli pannut vielä jäljelläolevat luostarin maallikkopalvelijat
korjaamaan viljaa luostarin pelloilta, ja kaikkialla kylässä
liikkuessaan hän kehoitti kansaa kokoamaan satoa ja auttamaan toisiaan
karjanhoidossa, jotteivät ihmiset tuhoutuisi nälänhädässä, joka voisi
jatkaa kurjuutta sitten kun rutto olisi kerran raivonnut loppuun.

Luostarin nunnat osoittivat suhteessaan koettelemukseen jonkinlaista
neuvotonta malttia. He asettuivat vakinaisesti konventtitupaan,
polttivat nuotiota yötä päivää suuressa muuratussa uunissa, nukkuivat
ja söivätkin siellä. Sisar Eiliv neuvoi pitämään suuria tulia taloissa
ja kaikissa huoneissa, missä oli tulisijat, mutta sisaret pelkäsivät
lämmitystä -- he olivat kuulleet niin monta kertaa vanhimmilta
sisarilta kolmekymmentä vuotta sitten raivonneesta tulipalosta.
Ruoka-ajat ja työskentelyajat kävivät säännöttömiksi, ja eri sisarten
toimia ei enää pysytetty erillään sitä mukaa kuin vieraita lapsia tuli
pyytämään ruokaa ja apua. Sairaita kannettiin luostariin -- enimmäkseen
hyvinvoipaa väkeä, joka pystyi ostamaan itselleen hautapaikan ja
sielumessuja luostarista, ja sitten aivan köyhiä ja yksinäisiä, jotka
eivät voineet saada mitään apua kotonaan. Ne, joiden olosuhteet olivat
siltä väliltä, sairastivat ja kuolivat kotonaan. Muutamista taloista
kuolivat kaikki ihmiset. Mutta aikarukouksensa olivat nunnat sentään
tähän saakka kyenneet pitämään.

Ensimmäinen nunna, joka sairastui, oli sisar Inga, Kristiinan ikäinen,
lähes viisissäkymmenissä oleva nainen, joka kuitenkin pelkäsi
niin kovin kuolemaa, että häntä oli kammottavaa nähdä ja kuulla.
Vilunpuistatukset kohtasivat hänet kirkossa messun aikana, ja hän ryömi
väristen ja hampaat kalisten käsillään ja polvillaan, kerjäten ja
rukoillen Jumalalta ja Neitsyt Maarialta henkeään --. Kohta sen jälkeen
hän makasi polttavassa kuumeessa vaikeroiden, ja verta hikoili hänen
ihostaan. Kristiinaa kammotti -- varmaan hänkin joutuisi yhtä surkean
pelon valtaan, kun hänen aikansa tulisi. Se ei johtunut ainoastaan
siitä, että kuolema oli varma -- vaan siinä oli tuo hirveä kauhu, joka
seurasi ruttokuolemaa.

Sitten sairastui itse Ragnhild-rouva. Kristiina oli ihmetellyt vähän
sitä, että tämä nainen oli valittu abbedissan korkeaan virkaan --
hän oli hiljainen, hiukan äreä vanha nainen, oppimaton, näennäisesti
vailla suurempia hengenlahjoja -- mutta kun kuolema laski kätensä
hänen päälleen, näki että hän oli todellakin Kristuksen morsian.
Häneen nostatti rutto paiseita -- hän ei tahtonut suvaita edes
sitä, että hänen hengelliset sisarensa olisivat paljastaneet hänen
vanhaa ruumistaan, mutta toisessa kainalossa tuli paise lopulta niin
suureksi kuin omena, ja hän sai paiseita myös leuan alle, ne tulivat
suuriksi ja veripunaisiksi, lopulta mustanpuhuviksi, hän kärsi niistä
sietämättömiä tuskia ja hehkui kuumeessa, mutta aina kun oli tajuissaan
hän makasi pyhän kärsivällisyyden esikuvana, huokasi Jumalalle
syntiensä anteeksiantoa ja rukoili hartaasti ja kauniisti luostarinsa
ja tyttäriensä puolesta, kaikkien sairaiden ja murheellisten puolesta,
sekä kaikkien niiden sielujen pelastukseksi, joiden nyt oli täältä
erittävä. Itse Sira Eilivkin itki annettuaan hänelle viimeisen voitelun
-- ja hänen lujuutensa ja väsymätön intonsa keskellä kaikkea tätä
kurjuutta olivat muuten olleet ihmeteltävät. Ragnhild-rouva oli jo
monta kertaa jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut häntä
ottamaan nunnat turvaansa -- silloin alkoivat paiseet hänen ruumiissaan
puhjeta. Mutta tämä osoittautuikin käänteeksi elämään -- niinkuin
ihmiset sen jälkeenkin näyttivät huomaavan, että ne, jotka saivat
taudin paiseiden muodossa, paranivat joskus, kun taas ne, jotka saivat
sen verenoksennuksen muodossa, kuolivat kaikki.

Oli niinkuin abbedissan esikuva ja se tosiasia, että he olivat nähneet
yhden ruttosairaan, joka ei kuollut, olisi valanut nunniin uutta
rohkeutta. Heidän täytyi nyt itse lypsää ja hoitaa karja, laittaa
ruokansa ja itse noutaa katajia ja tuoreita havuja savustamista varten
-- jokainen sai tehdä sitä mikä eteen sattui. He hoitivat sairaita niin
hyvin kuin voivat ja jakoivat lääkeaineita -- teriakki ja kalmusjuuri
olivat loppuneet, he jakoivat inkivääriä, pippuria ja sahramia ja
etikkaa tartuntaa vastaan, maitoa ja ruokaa -- leipä loppui, ja he
leipoivat yöllä -- mausteet loppuivat, ja ihmisten täytyi pureksia
katajanmarjoja ja männynneulasia tartuntaa vastaan. Yksi kerrallaan
sisaret vaipuivat sairasvuoteelle ja kuolivat, ruumiskellot soivat
luostarikirkosta ja seurakunnankirkosta varhain ja myöhään raskaaseen
ilmaan, sillä tuo luonnoton sumu pysyi yhä, näytti kuin olisi ollut
salaperäinen yhteys usvan ja ruttotaudin välillä. Toisinaan se muuttui
pakkas-usvaksi, sataa tihkui alas jääneulasina ja puoli jäisenä
tihkusateena, maa tuli kuuraan -- sitten tuli jälleen suojaimia ja
sumua. Paha ennusmerkki oli ihmisten mielestä se, että merilinnut,
joita muutoin oleskeli tuhansittain sen virran varsilla, joka pistäytyy
maahan vuonosta ja muistuttaa jokea mataline niittyrantoineen, mutta
laajenee suolavetiseksi järveksi Reininluostarin pohjoispuolella,
hävisivät nyt yhtäkkiä, mutta sijaan tuli suunnattomia korppilaumoja --
joka kivellä pitkin vedenrantaa istui noita mustia lintuja pitäen rumaa
raakuntaansa, samalla kun varisparvia niin suuria, ettei kukaan ennen
ollut nähnyt, laskeutui kaikkiin metsiin ja lehtoihin ja lensi ilkeästi
rääkyen onnettoman maan yli.

Jonkin kerran Kristiina ajatteli omaisiaan -- poikiaan, jotka olivat
niin hajallaan, lapsenlapsiaan, joita hän ei koskaan saisi nähdä --
pikku Erlendin kultainen niska väikkyi hänen silmissään. Mutta nämä
näyt tulivat hänelle kaukaisiksi ja kalpeiksi. Nyt tuntui melkein
siltä kuin olisivat kaikki ihmiset olleet toisilleen yhtä läheisiä ja
kaukaisia tässä hädässä. Ja lisäksi oli hänellä yllin kyllin puuhaa
päivät pitkät -- nyt oli suureksi hyödyksi se, että hän oli tottunut
kaikenlaiseen työhön. Hänen istuessaan lypsämässä ilmestyi yhtäkkiä
hänen eteensä harhailevia lapsia, joita hän ei ollut ikinä ennen
nähnyt, ja hän muisti tuskin kysellä mistä he olivat tai miten heidän
kotonaan asiat olivat; hän antoi heille ruokaa ja johti heidät suoraan
kapitulisaliin tai jonnekin muualle, missä paloi liesituli, ja peitteli
heidät sänkyyn dormitoriossa.

Ihmeekseen hän huomasi, että tänä onnettomuuden aikana, jolloin enemmän
kuin koskaan olisi ollut tarpeen, että jokainen valvoi rukouksessa, hän
ei saanut juuri koskaan aikaa kootakseen ajatuksiaan rukoukseen. Hän
heittäytyi sakramenttikaapin eteen kirkossa, milloin vain oli hetkinen
joutilasta aikaa, mutta hänestä ei lähtenyt kuin sanattomia huokauksia
ja tylsästi saneltuja paternostereja ja aveja. Hän ei tiennyt itse,
että se nunnamaisuus hänen olennossaan ja esiintymisessään, joka oli
häneen tarttunut näiden kahden vuoden aikana, hävisi hänestä yhä
enemmän, ja hän tuli entisen talonemännän kaltaiseksi sitä mukaa kuin
nunnien parvi kutistui, luostarijärjestys höltyi ja abbedissa vielä
oli makuulla, heikkona ja kieli puoleksi halvautuneena -- ja niiden
harvojen, jotka olivat vielä jäljellä, työtaakka kasvoi.

Eräänä päivänä hän sattumalta kuuli, että Skule oli vielä Nidarosissa
-- hänen laivaväkensä oli kuollut tai karannut, eikä hän ollut saanut
uutta miehistöä. Hän oli terve, mutta oli antautunut hurjaan elämään,
niinkuin monet nuoret ihmiset epätoivossaan olivat tehneet. Joka
pelkäsi, oli varma kuolemasta, sanoivat he, ja niin he huumasivat
itsensä remuamalla ja juomalla, pelasivat ja tanssivat ja liehuivat
naisten kanssa. Vieläpä kunniallisten kaupunkilaisten rouvat ja
parhaista suvuista olevat neidot karkasivat pois kotoaan näinä
pahoina aikoina; porttimajanaisten seurassa he juhlivat kyytituvissa
ja kapakoissa hurjistuneiden miesten joukossa. Jumala, anna heille
anteeksi, ajatteli äiti, mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut
liian väsynyt voidakseen paljon surra sitä.

Mutta olipa maakylissäkin kylliksi syntiä ja villiintymistä. Luostariin
siitä kuului vain vähän, eikä siellä ollutkaan aikaa puhella paljon.
Sira Eiliv, joka kulki kaikkialla sairaiden ja kuolevien luona suomatta
itselleen lepoa, sanoi eräänä päivänä Kristiinalle, että sielujen hätä
oli suurempi kuin ruumiin.

       *       *       *       *       *

Niin he istuivat eräänä iltana konventtituvan lieden ympärillä,
se pieni parvi ihmisiä, joka vielä oli elossa Reinin-luostarissa.
Neljä nunnaa ja kaksi maallikkosisarta, yksi vanha tallimies ja yksi
puolikasvuinen poika, kaksi almunaista ja muutamia lapsia kyyhötti
tulen ympärillä. Selustapenkillä, missä suuri ristiinnaulitunkuva
häämötti hämärässä vaalealla seinällä, makasi abbedissa, ja sisar
Kristiina ja sisar Turid istuivat hänen käsiensä ja jalkojensa ääressä.

Oli yhdeksän päivää viimeisestä kuolemantapauksesta sisarten joukossa
ja viisi päivää siitä kun kukaan oli kuollut luostarissa tai sen
lähiympäristössä. Rutto näytti olevan laantumassa yli koko seudun,
sanoi Sira Eiliv. Ja ensi kerran lähes kolmeen kuukauteen valautui
ikään kuin rauhan ja turvallisuuden ja viihtymyksen hohde tuon
äänettömänä ja väsyneenä koolla istuvan joukon ylle. Vanha sisar
Torunn Marta antoi rukousnauhansa vaipua helmaansa ja tarttui polvensa
vieressä seisovan pienen tytön käteen:

"Mitäs hän sanoo? Niin, lapsi, nyt näyttää käyvän taas todeksi, ettei
Jumalan äiti Maaria koskaan käännä armoaan pois lapsistaan kauaksi
aikaa."

"Ei se ole neitsyt Maaria, sisar Torunn. Hel se on. Silloin hän menee
pois tästä kylästä kimpsuineen kampsuineen, kun viattoman ihmisen veri
vuodatetaan hautausmaan veräjällä -- huomenna hän on jo matkojen päässä
--"

"Mitä hän sanoo?" kysyi nunna jälleen levottomana. "Hyi sinua,
Magnhild, kun puhut tuollaisia ilkeitä pakanallisuuksia, sinun sietäisi
saada vitsaa --"

"Sano meille mitä se on, Magnhild -- pelkäämättä" -- sisar Kristiina
seisoi heidän takanaan, hän kysyi henkeään pidättäen. Hän oli
muistanut -- nuoruudessaan hän oli kuullut Aashild-rouvalta kamalista,
sanomattoman syntisistä neuvoista, joita perkele viettelee epätoivoisia
ihmisiä käyttämään.

Lapset olivat olleet lehdossa seurakunnankirkon luona iltahämärissä,
ja joku pojista oli osunut siellä olevalle maahökkelille; sitten he
olivat salaa tähystelleet joitakin miehiä, jotka neuvottelivat siellä
keskenään. Näytti siltä kuin nuo miehet olisivat ottaneet kiinni pienen
pojan, Ranta-Steinunnin Toren, ja tänä yönä he aikoivat vuodattaa
hänen verensä rutonhaltijalle, Helille. Lapset juttelivat innokkaasti,
ylpeinä siitä, että olivat saaneet aikaihmisten huomion herätetyksi.
Heille ei näyttänyt johtuvan mieleen sääliä Tore-parkaa -- tämä olikin
tosin kuin jokin hylky, kulki kerjuulla kylässä, mutta ei koskaan
luostarissa, ja kun Sira Eiliv tai joku abbedissan läheteistä meni
tapaamaan hänen äitiään, karkasi tämä tai ei ruvennut puheisiin heidän
kanssaan, puhuivatpa he hänelle lempeästi tai ankarasti. Steinunn oli
elänyt Nidarosin kaduilla kymmenkunta vuotta, mutta sitten hän sai
taudin, joka turmeli hänet niin pahoin, ettei hän lopulta voinut enää
hankkia elatustaan totutulla tavallaan, ja silloin hän tuli tähän
kylään asettuen asumaan rannalla olevaan mökkiin. Vieläkin saattoi yksi
tai toinen kerjäläinen tai muu sellainen lyöttäytyä hänen seuraansa
joksikin ajaksi. Kuka hänen poikansa isä oli, sitä hän ei tiennyt
itsekään.

"Meidän on mentävä sinne", sanoi Kristiina. "Emmehän voi istua täällä,
kun kastetut sielut myyvät itsensä perkeleen haltuun oviemme edustalla."

Nunnat huudahtivat. Ne olivat kylän pahimpia miehiä, raakoja ja
jumalattomia, ja viimeinen hätä ja epätoivo olivat kai tehneet heistä
todellisia paholaisia. Jospa vain Sira Eiliv olisi ollut kotona,
valittivat nunnat. Ruton aikana oli papin asema tullut sellaiseksi,
että sisaret odottivat hänen pystyvän mihin hyvänsä.

Kristiina väänteli käsiään:

"Jos minä menen yksin -- äiti, saanko luvan mennä sinne?"

Abbedissa tarttui hänen käsivarteensa, niin että hän voihkaisi. Tuo
vanha nainen, jolta halvaus oli vienyt puhekyvyn, nousi jaloilleen;
merkillä hän ilmaisi, että he pukisivat hänet. Hän vaati saada
kultaristin, arvomerkkinsä. Sitten hän tarttui Kristiinaa käsipuoleen
tämä oli nuorin ja voimakkain naisista. Kaikki nunnat nousivat ja
seurasivat.

Kapitulituvan ja kirkon kuorin välisen pienen huoneen ovesta he
astuivat ulos koleankylmään talviyöhön. Ragnhild-rouva alkoi
väristä ja hänen hampaansa kalisivat -- hän hikoili vielä alinomaa
sairautensa jäljeltä, ja ruttopaiseiden haavat eivät olleet täysin
parantuneet, joten käveleminen tuotti hänelle suuria kipuja. Mutta
hän murisi äreästi ja pudisti päätään, kun sisaret pyysivät häntä
kääntymään takaisin, kouristi kovemmin Kristiinan käsivartta ja asteli
vilusta väristen etunenässä puutarhan halki. Sitä mukaa kuin silmät
tottuivat pimeyteen, erottivat naiset pudonneitten lehtien vaalean
hohteen jalkainsa alla ja hiukan valoa pilviseltä taivaalta paljaiden
puunlatvojen yläpuolelta. Kylmiä pisaroita tippui, ja tuulenhenkäykset
synnyttivät heikon huminan. Kumeana ja raskaana huokui vuonon kohina
rantaa vasten harjun takana.

Puutarhan alalaidassa oli pieni portti -- sisaria karmi, kun se
kirskahteli kiinniruostuneessa rautanavassaan Kristiinan koettaessa
kiskoa sitä auki. Sitten he hiipivät eteenpäin lehdon läpi seurakunnan
kirkkoa kohti. Nyt he erottivat tervatun ruhon mustempana pimeällä
taustalla, ja lahden tuonpuolisen harjun yllä olevien pilvien
vaaleutta vasten näkyi katon yläosa ynnä harjatorni huipussa olevine
peuranpäineen ja risteineen.

Niin -- hautuumaalla oli ihmisiä -- he tunsivat sen paremmin kuin
näkivät tai kuulivat. Ja nyt ilmestyi matalalla oleva pieni valonhohde,
niinkuin kalvolyhty olisi seisonut maassa. Pimeys liikkui sen vieressä.

Nunnat painautuivat yhteen, uikuttivat miltei äänettömästi rukouksia
kuiskiessaan, astuivat joitakin askeleita, pysähtyivät ja kuuntelivat
ja lähestyivät jälleen. He olivat jo melkein hautuumaan veräjällä.
Silloin he kuulivat pimeästä ohuen lapsenäänen huutavan:

"Ai, ai, tehän olette ryönänneet minun voileipäni!"

Kristiina päästi irti abbedissan käden, juoksi esiin kirkkomaan portin
alitse. Hän sysäsi syrjään joitakin tummia miehenselkiä, kompasteli
lapiolla luotuihin multakasoihin ja sitten hän tuli avonaisen haudan
partaalle. Hän laskeutui polvilleen, kumartui eteenpäin ja auttoi ylös
pienen pojan, joka seisoi pohjalla naama vielä väärässä, kun oli tullut
vähän multaa sille hyvälle lehikäisrieskalle, jonka hän oli saanut
pysyäkseen rauhallisena kuopassaan.

Miehet seisoivat mielettömästi säikähtyneinä, valmiina pakenemaan --
jotkut polkivat maata paikoillaan -- Kristiina näki heidän jalkansa
maassa olevan lyhdyn valossa. Sitten näytti Kristiinasta, että yksi
joukosta aikoi hyökätä hänen kimppuunsa -- samassa häilähtivät
harmaanvalkoiset nunnankaavut esiin -- ja miesjoukko seisoi
neuvottomana.

Kristiinalla oli poika vielä sylissään, tämä mankui leipäänsä, silloin
Kristiina laski hänet maahan, otti leivän ja pyyhki sen puhtaaksi:

"Tässä, syö -- nyt on voileipäsi yhtä hyvä.

"Ja menkää nyt kotiin, te miehet" -- äänen vapiseminen pakotti
Kristiinan pysähtymään hetkiseksi. "Menkää kotiin ja kiittäkää Jumalaa,
että tuli pelastus, ennen kuin saitte tehdyksi teon, jota kävisi
vaikeaksi sovittaa." Nyt hän puhui kuin talonemäntä palvelusväelleen,
lempeästi, mutta sellaisella sävyllä kuin ei olisi vähääkään ajatellut,
etteivät he tottelisi. Tahdottomasti kääntyivät jotkut miehistä porttia
kohti.

Silloin joku huusi:

"Odottakaa vähän -- ettekö ymmärrä, että nyt on menossa ainakin henki
-- ehkä kaikki mitä omistamme -- kun nuo kirotut munkkienhuorat ovat
saaneet nokkansa työnnetyksi tähän! Ei heidän ole saatava lähteä täältä
ja levittää tietoa tästä --"

Ei yksikään miehistä liikahtanut -- mutta sisar Agnes kiljahti ja huusi
itkevällä äänellä:

"Oi suloinen Jeesus, minun ylkäni -- minä kiitän sinua, ettäs suot
palvelijattarillesi kuoleman sinun nimesi kunnian tähden --!"

Ragnhild-rouva töykkäsi hänet tylysti taakseen, hoippui esiin ja otti
maassa seisovan lyhdyn -- ei kukaan liikauttanut kättään estääkseen
häntä. Kun hän kohotti sen ylös, välkkyi kultaristi hänen rinnallaan.
Hän seisoi sauvaansa nojaten ja valaisi hitaasti ympärillä seisovaa
riviä, nyökäyttäen joka miehelle johon katsoi. Sitten hän viittasi
Kristiinaa puhumaan. Kristiina lausui:

"Menkää kauniisti ja rauhallisesti kotiinne, rakkaat veljet --
luottakaa siihen, että arvoisa äiti ja nämä hyvät sisaret ovat niin
sääliväisiä kuin he Jumalaa ja hänen kirkkonsa kunniaa muistaen voivat
olla. Mutta väistykää nyt tieltä, jotta pääsemme pois tämän lapsen
kanssa -- ja menkää sitten kukin kotiinne."

Miehet seisoivat epävarmoina. Silloin huusi yksi kuin hengenhädässä:

"Eikö ole parempi, että _yksi_ uhrataan kuin että me kaikki joudumme
tuhon omiksi --! Tämä poika, joka ei ole kenenkään oma --"

"Hän on Kristuksen oma. Parempi on, että me tuhoudumme joka ainoa, kuin
että teemme väkivaltaa yhdelle hänen pienimmistään --"

Mutta mies, joka oli puhunut ensin, huusi jälleen:

"Suus kiinni sellaisista, taikka minä tukin sen tällä" -- hän ravisti
puukkoaan ilmassa. "Menkää te kotiin, pankaa maata, kutsukaa pappinne
lohduttamaan itseänne ja olkaa vaiti tästä -- taikka minä sanon teille
Saatanan nimessä, että tulette tietämään tehneenne pahimman tekonne,
kun tahdoitte sekaantua meidän asioihimme --"

"Sinun ei tarvitse huutaa niin kovasti, jotta se kuulisi, jonka
nimeä mainitsit, Arntor -- sinä voit tietää, ettei hän ole tästä
kaukana", sanoi Kristiina rauhallisesti, ja jotkut miehistä näyttivät
pelästyneinä hiipivän tahdottomasti lähemmäksi lyhtyä pitävää
abbedissaa. "Pahinta olisi ollut sekä meille että teille, jos olisimme
jääneet kotiin istumaan, kun te ryhdyitte valmistamaan itsellenne
olinsijaa kuumimmassa helvetissä."

Mutta mies, Arntor, kirosi ja raivosi. Kristiina tiesi hänen vihaavan
nunnia, koska hänen isänsä oli täytynyt pantata heille talonsa, kun
hänen oli maksettava sakko miestaposta ja sukurutsauksesta vaimonsa
serkun kanssa. Nyt hän ryhtyi syytämään suustaan kaikkia vihollisen
kiukkuisimpia valheita sisarista syyttäen heitä synneistä niin mustista
ja luonnottomista, että ainoastaan perkele itse oli voinut johdattaa
ihmisen sellaisia ajattelemaan.

Nunna-raukat taipuivat pelokkaina ja itkien hänen ivasanojensa alle,
mutta he seisoivat lujina vanhan äitinsä ympärillä; ja tämä piti lyhtyä
ylhäällä ja valaisi miestä katsoen häntä rauhallisesti kasvoihin hänen
riehuessaan.

Mutta Kristiinassa kuohahti suuttumus kuin leimahtava rovio:

"Vaikene! Oletko menettänyt järkesi vai onko Jumala lyönyt sinut
sokeudella! Pitäisikö meidän rohjeta napista hänen rangaistuksensa
alla, meidän -- kun olemme nähneet hänen vihittyjen morsiantensa
käyvän miekkaa vastaan, joka paljastettiin maailman syntien vuoksi.
He valvoivat ja rukoilivat silloin, kun me teimme syntiä ja unohdimme
luojamme joka päivä -- he sulkeutuivat rukousten linnaan, silloin kun
me haihattelimme ympäri maailmaa ajellen takaa ahneudessamme paljoa
tavaraa ja vähää tavaraa, omaa riemuamme ja omaa vihaamme. Mutta he
tulivat ulos meidän luoksemme, kun surmanenkeli lähetettiin joukkoomme
-- he kokosivat luokseen sairaat ja turvattomat ja nälkäiset --
kaksitoista sisaristamme on kuollut tähän tautiin, sen te tiedätte
kaikki, ei ainoakaan väistynyt eikä ainoakaan lakannut rukoilemasta
meidän kaikkien puolesta sisarillisella rakkaudella ennen kuin kieli
kuivui heidän suussaan ja elonveri vuoti loppuun --"

"Kauniistipa puhut itsestäsi ja vertaisistasi --"

"_Minä_ olen _sinun_ vertaisesi", huusi Kristiina poissa suunniltaan;
"en minä kuulu pyhien sisarten joukkoon -- minä olen yksi teistä --"

"Kas kuinka nöyräksi tulit, ämmä", sanoi Arntor ivallisesti. "Sinä
pelkäät, huomaan minä. Kunhan kuluu vielä vähän aikaa, niin kutsut
itseäsi kernaasti tämän pojan äidin vertaiseksi."

"Siitä asiasta Jumala tuomitkoon -- hän kuoli sekä hänen että minun
tähteni, ja hän tuntee meidät molemmat. -- Missä Steinunn on?"

"Mene hänen hökkeliinsä, niin kyllä löydät hänet", vastasi Arntor.

"No sitten on jonkun toimitettava sana tuolle naisparalle, että hänen
poikansa on meillä", sanoi Kristiina nunnille. "Meidän on käytävä häntä
tapaamassa huomenna."

Arntor nauraa virnisti, mutta eräs toinen mies huusi vastenmielisesti:

"Ei, ei --. Hän on kuollut", sanoi hän Kristiinalle. "Siitä on kaksi
viikkoa, kun Bjarne lähti hänen luotaan ja pani tangon oven päälle.
Silloin hän makasi kuoleman kielissä --"

"Makasiko hän --" Kristiina katsoi kauhistuneena miehiin. "Eikö kukaan
noutanut pappia hänen luokseen --? Onko -- ruumis -- siellä -- eikä
kellään ole ollut sen vertaa sääliä, että olisi tuonut hänet vihittyyn
multaan -- ja hänen lapsensa te tahdoitte --"

Naisen kauhistus näytti saavan miehetkin aivan suunniltaan kauhusta
ja häpeästä. He huusivat sekaisin yhteen ääneen; kaikkien muiden yli
kuului yksi ääni:

"Nouda hänet itse, sisar!"

"Kyllä! Kuka teistä lähtee mukaani?"

Ei kukaan vastannut. Arntor huusi:

"Sinä saat kyllä mennä yksin."

"Huomenna -- heti kun päivä valkenee, -- me noudamme hänet, Arntor --
itse ostan hänelle leposijan ja sielumessun --"

"Mene sinne, mene nyt yöllä -- sitten uskon, että te olette tupaten
täynnä pyhyyttä ja hyvettä --"

Arntor oli työntänyt naamansa ihan liki hänen kasvojaan. Kristiina
sysäsi nyrkkinsä hänen naamaansa päästäen äänekkään raivon ja pelon
nyyhkytyksen.

Ragnhild-rouva meni ja asettui Kristiinan rinnalle koettaen saada
sanotuksi jotakin. Nunnat huusivat, että huomenna noudettaisiin kuollut
hautaan. Mutta paholainen näytti vieneen Arntorin järjen, hän huusi yhä
huutamistaan:

"Mene nyt -- niin uskomme Jumalan laupeuteen --"

Kristiina suoristautui valkoisena ja jäykkänä:

"Minä menen."

Hän nosti lapsen ja antoi sen sisar Torunnin syliin, työnsi miehet
sivulle ja juoksi veräjää kohti nopeaan ja kompastellen mättäisiin
ja multakasoihin nunnien rientäessä valittaen perässä ja sisar
Agneksen huutaessa, että hän tahtoi tulla mukaan. Abbedissa pudisti
yhteenliitettyjä käsiään, että Kristiina pysähtyisi, mutta hän näytti
olevan aivan suunniltaan.

Samassa syntyi kovaa hämminkiä pimeässä hautuumaan veräjän luona
-- seuraavassa tuokiossa kysyi Sira Eilivin ääni, kuka täällä piti
kokousta. Hän astui esiin lyhdynvaloon -- he näkivät, että hänellä oli
kirves kädessä. Nunnat keräytyivät hänen ympärilleen, miehille tuli
kiire puikkia pois pimeässä, mutta veräjällä he kohtasivat miehen,
jolla oli paljastettu miekka kädessä. Syntyi jonkinverran temmellystä
ja aseidenkalinaa, ja Sira Eiliv huusi sinnepäin, että voi jokaista,
joka nyt loukkaa kirkkomaan rauhaa. Kristiina kuuli jonkun sanovan,
että se oli Credokujan väkevä seppä -- kohta sen jälkeen sukelsi pitkä
ja hartiakas, valkotukkainen mies esiin hänen vierestään. Se oli Ulf
Haldorinpoika.

Pappi ojensi hänelle kirveen -- hän oli lainannut sen Ulfilta. Hän otti
Tore-pojan nunnalta ja lausui:

"On jo sivu puoliyön -- kuitenkin on parasta, että seuraatte minua
kirkkoon kaikki; näistä asioista tahdon saada selvän vielä tänä yönä."

Ei kukaan ajatellutkaan olla tottelematta. Mutta kun he olivat tulleet
tielle, erkani yksi harmaanvalkea naishahmo parvesta aikoen poiketa
metsään vievälle polulle. Pappi huusi ja käski häntä tulemaan muiden
mukana. Kristiinan ääni vastasi pimeästä -- hän oli jo ehtinyt vähän
matkaa polulle:

"Minä en voi tulla, Sira Eiliv, ennen kuin olen täyttänyt lupaukseni --"

Pappi ja jotkut muut lähtivät juoksemaan. Kristiina seisoi aitaan
nojaten, kun Sira Eiliv saavutti hänet. Pappi kohotti lyhtyä --
Kristiina oli hirveän kalpea kasvoiltaan, mutta kun pappi katsoi hänen
silmiinsä, näki hän, ettei tämä ollut tullut hulluksi, niinkuin hän
ensin oli pelännyt.

"Tule kotiin, Kristiina", sanoi hän. "Huomenna lähdemme sinun mukanasi
sinne, jotkut miehet -- minä lähden itse sinun mukanasi sinne --"

"Minä olen antanut sanani. Minä en voi mennä kotiin, Sira Eiliv, ennen
kuin olen tehnyt mitä olen luvannut."

Pappi seisoi hetkisen. Sitten hän lausui hiljaa:

"Ehkä olet oikeassa. Mene sitten, sisar, Jumalan nimeen."

Kristiina liukui kummallisen varjomaisena pimeyteen, joka nielaisi
hänen harmaan hahmonsa.

       *       *       *       *       *

Kun Ulf Haldorinpoika tuli Kristiinan rinnalle, virkkoi tämä -- puhuen
sysäyksittäin ja kiivaasti: "Mene takaisin -- enhän minä ole pyytänyt
sinua mukaani --"

Ulf nauroi hiljaa:

"Kristiina-rouva -- etkö ole oppinut vielä, että jotakin saattaa
tapahtua sinun pyytämättäsi tai käskemättäsi -- etkö ehkä sitäkään,
niin monta kertaa kuin oletkin sen nähnyt -- ettet sinäkään aina jaksa
viedä yksin perille kaikkea mitä otat suorittaaksesi. Mutta nyt minä
autan sinua saamaan perille tämän kuormasi."

Hongikko humisi heidän yllään, ja aaltojen kohina rannalta kuului
voimakkaampana ja heikompana, aina tuulenpuuskien mukaan. Oli
pilkkopimeää siellä, missä he kulkivat. Hetken kuluttua Ulf virkkoi:

"-- Olen seurannut sinua ennenkin, Kristiina, kun kuljit ulkona yöllä
-- tuntui mielestäni sopivalta, että tulisin mukaasi tälläkin kertaa --"

Kristiina hengitti kuuluvasti ja kiivaasti pimeässä. Kerran hän
kompastui johonkin, ja Ulf tarttui häneen. Sitten Ulf otti Kristiinaa
kädestä ja talutti häntä. Hetken kuluttua mies ymmärsi, että toinen
itki kävellessään. Silloin hän kysyi, mitä Kristiina itki.

"Minä itken sitä, kun ajattelen, että sinä olet ollut niin hyvä ja
uskollinen meille aina, Ulf. Mitäpä osaan sanoa --? Tiedän kyllä,
että se oli enimmäkseen Erlendin vuoksi, mutta minä luulen melkein,
sukulaismieheni -- että sinä olet aina tuominnut minua lempeämmin kuin
mihin sinulla oli oikeus siihen nähden, mitä sinä ensiksi näit minun
vaelluksestani."

"Minä olen pitänyt sinusta, Kristiina -- yhtä paljon kuin hänestä." Ulf
vaikeni. Kristiina ymmärsi hänen olevan voimakkaan mielenliikutuksen
vallassa. Sitten Ulf sanoi:

"Siksi minusta tuntuu kovalta, kun purjehdin tänne tänään -- tulin
tuomaan sinulle sellaisia uutisia, joitten perillesaattaminen tuntuu
raskaalta minulle itsellenikin. Jumala vahvistakoon sinua, Kristiina."

"Skulestako?" kysyi Kristiina hetken perästä hiljaa. "Onko Skule
kuollut?"

"Ei, Skule voi hyvin, kun puhuin hänen kanssaan eilen -- ja nyt ei
kaupungissa enää kuolekaan moni tuohon tautiin. Mutta minä sain uutisia
Tautrasta aamulla." Ulf kuuli Kristiinan huokaavan raskaasti kerran,
mutta hän ei sanonut mitään. Hetken perästä Ulf sanoi:

"Siitä on jo kymmenen päivää, kun he kuolivat. Mutta luostarissa on
vain neljä veljeä jäljellä, ja saari on melkein kuin lakaistu puhtaaksi
ihmisistä."

He olivat nyt päässeet metsän läpi. Heidän edessään olevan laakean
maakaistaleen yli tohisi merenpauhina ja tuuli heitä vastaan. Yhdestä
kohti pimeässä häämötti vaaleaa -- pienen lahden rantatyrsky, jyrkkä,
vaalea hiekkatöyry yläpuolella.

"Hän asuu tuolla", sanoi Kristiina. Ulf tunsi, että hänen lävitseen
kulki pitkiä, kouristuksentapaisia puistatuksia. Hän otti Kristiinaa
lujasti kädestä:

"Itse olet ottanut tämän suorittaaksesi. Muista se äläkä nyt menetä
malttiasi."

Kristiina sanoi kummallisen ohuella, hennolla äänellä, jonka tuuli
sieppasi ja vei mukanaan:

"Nyt käy Bjørgulfin uni toteen -- minä luotan Jumalan ja Neitsyt
Maarian armoon."

Ulf koetti nähdä hänen kasvojaan -- mutta oli liian pimeä. He
laskeutuivat rantakaistaleelle -- paikoitellen sitä oli niin kapeasti
töyryn alla, että aalto löi silloin tällöin aivan heidän jalkoihinsa
asti. He tarpoivat eteenpäin leväkasojen ja suurten kivien yli. Hetken
kuluttua häämötti tumma keko hiekkatöyryä vasten.

"Jää tänne", sanoi Ulf lyhyeen. Hän meni pois, murti ovea -- sitten
Kristiina kuuli hänen hakkaavan pajusiteitä ja murtavan taasen. Hän
ymmärsi oven romahtavan sisälle ja Ulfin menevän tuohon mustaan luolaan.

Yö ei ollut erittäin tuulinen. Mutta oli niin pimeä, ettei Kristiina
voinut nähdä mitään paitsi merellä vilahtelevia pieniä vaahtopilkkuja,
jotka tulivat näkyviin ja hävisivät samassa, sekä lahden hiekkarantaan
murtuvien aaltojen vaaleaa hohdetta; lisäksi hän näki tuon töyryä
vastaan häämöttävän mustan keon. Ja hänestä tuntui, että hän seisoi
pimeässä onkalossa ja että se oli kuoleman esikartano. Murtuvien
aaltojen kohina ja rantakivien lomitse takaisin juoksevan veden solina
kävivät yhteen hänen oman verensä hyrskinän kanssa, vaikka tuntuikin
kuin hänen ruumiinsa olisi ollut hajoamaisillaan, niinkuin kappaleiksi
murtuva astia -- rinnassa särki, niinkuin jokin olisi tahtonut murtaa
sen rikki sisältäpäin; pää tuntui ontolta ja tyhjältä ja ikään kuin
ravistuneelta, ja puuskapäinen tuuli viuhui hänen ympärillään ja
puhalsi suoraan hänen lävitseen. Kummallisen välinpitämättömänä hän
nyt ymmärsi, että hän oli nyt varmaankin saanut itse taudin -- mutta
hän ikään kuin odotti, että pimeys repeäisi valoon, joka pauhaisi ja
voittaisi merenkohinan, ja että hän silloin menehtyisi pelosta. Hän
veti ylös hupun, jonka tuuli oli kiskaissut taaksepäin hänen päästään,
kietoi mustan nunnanviitan tiukasti ympärilleen ja seisoi kädet
ristissä sen alla -- mutta hänen mieleensä ei johtunut rukoilla; oli
niinkuin hänen sielullaan olisi ollut enemmän kuin kyllin tekemistä
murtautumisessa romahtamaisillaan olevasta majasta ulos, ja se oli se,
joka repi rinnassa, kun hän hengitti.

Hän näki tulen leimahtavan hökkelissä. Vähän ajan kuluttua Ulf
Haldorinpoika huusi häntä: "Saat tulla tänne näyttämään minulle
valoa, Kristiina" -- Ulf seisoi oviaukossa ja ojensi hänelle jotakin
tervatusta puusta laitettua soihtua.

Ruumiinlöyhkä lemahti tukahduttavana Kristiinaa vastaan, vaikka hökkeli
oli niin harva ja ovi poissa. Jäykin silmin, suu puoliavoinna -- ja hän
tunsi leukansa ja huulensa kankeiksi kuin puu -- hän etsi katseillaan
kuollutta. Mutta näkyi vain pitkä mytty maapermannolla nurkassa;
päällimmäiseksi oli sen ympärille kiedottu Ulfin viitta.

Ulf oli repinyt jostakin irti pitkiä lautoja ja pannut oven niiden
päälle. Kiroillen kömpelöitä työaseitaan teki hän kirveellään ja
tikarillaan lovia ja reikiä ja koetti köyttää ovea kiinni lautoihin.
Jonkun kerran hän katsahti nopeasti Kristiinaan, ja joka kerta hänen
tummat, harmaapartaiset kasvonsa kiristyivät jäykemmiksi.

"Tahtoisinpa tietää, miten olit ajatellut yksin suoriutua tästä
urakasta", sanoi hän kumarassa puuhatessaan -- vilkaisi ylös --
mutta tervasoihdun valaisemat jäykät, elottomat kasvot pysyivät yhtä
liikkumattomina -- ne olivat kuin kuolleen tahi hullun ihmisen kasvot.
"Voitko sanoa minulle sen, Kristiina?" nauroi hän tylysti, mutta se
ei auttanut mitään. "Nyt arvelen olevan sopivan ajan lukea joitakin
rukouksia."

Yhtä jäykkänä ja tylsänä alkoi Kristiina lukea:

"Pater noster, qui es in coelis. Adveniat regnum tuum. Fiat voluntas
tua sicut in celo et in terra --." Sitten hän pysähtyi.

Ulf katsoi häneen. Silloin Ulf jatkoi lukemista: "Panem nostrum
quotidianum da nobis hodie --." Nopeaan ja lujasti hän luki isämeidän
loppuun, meni ja teki ristinmerkin mytyn yli, nopeaan ja lujasti hän
kävi siihen käsiksi ja kantoi sen laittamilleen paareille.

"Mene edellä sinä", sanoi hän. "Se on ehkä vähän raskaampaa, mutta
sinä tunnet siinä vähemmän löyhkää. Viskaa pois soihtu -- me näemme
varmemmin ilman sitä -- äläkä astu harhaan, Kristiina -- sillä minä en
nyt mielelläni haluaisi käydä enää käsiksi tähän ruumisrähjään."

Kamppaileva tuska Kristiinan rinnassa tuntui nousevan vastarintaan,
kun hän sai paarientangot olkapäilleen; rintakehä ei _tahtonut_ ottaa
vastaan painoa. Mutta hän puri hampaansa yhteen. Niin kauan kuin he
kulkivat rantaa pitkin, missä tuuli puhalsi, ei hän tuntenut paljon
ruumiinhajua.

"Tässä minun on kai autettava ylös ensin se ja sitten paarit", sanoi
Ulf, kun he tulivat rinteelle, mistä olivat laskeutuneet alas.

"Voimme mennä vähän kauemmaksi", sanoi Kristiina, "sinne mistä
leväreillä ajetaan -- siellä ei ole jyrkkää."

Hänen äänensä kuului tyyneltä ja järkevältä, huomasi mies. Ja hän
alkoi hikoilla ja väristä nyt kun se oli ohi -- hän oli luullut
Kristiinan menettäneen järkensä tänä yönä. He ponnistelivat eteenpäin
sitä hiekkaista polkua, joka vei tasangon poikki hongikkoon päin.
Tuuli puhalsi esteettä Kristiinan yli, mutta se ei kuitenkaan ollut
samanlaista kuin rannalla, ja sitä mukaa kuin he tulivat kauemmaksi
rannan kohinasta, hän tunsi olevansa palamassa ulkoisimman pimeyden
kauhusta. Polun sivulla häämötti vaaleata, siinä oli viljapelto, joka
oli jäänyt leikkaajatta. Sen haju ja lakoontuneiden korsien näky olivat
hänelle paluutervehdyksenä -- ja hänen silmänsä täyttyivät sisarellisen
säälin kyynelillä -- omasta autiosta pelostaan ja hädästään hän palasi
jälleen elävien ja kuolleiden yhdyskuntaan.

Kamala raadonlöyhkä tulvahti aivan hänen ylitseen toisinaan, kun
tuuli sattui puhaltamaan takaapäin, mutta se ei kuitenkaan ollut niin
inhottavaa kuin hänen seisoessaan rannalla hökkelissä -- avaruus oli
täynnä raikkaiden, kosteiden ja kylmien ilmavirtojen puhtautta.

Ja paljon voimakkaampi sitä tunnetta, että hän kantoi jotakin kauheaa
paareilla takanaan, oli tietoisuus siitä, että Ulf Haldorinpoika kulki
siellä turvaten hänen selkäänsä siltä mustalta ja elävältä kauhulta,
josta he etääntyivät -- jonka pauhu heikkeni heikkenemistään.

Hongikon reunaan saavuttuaan he huomasivat tulenloimua. "He tulevat
meitä vastaan", sanoi Ulf.

Heti sen jälkeen he kohtasivat melkoisen parven miehiä, jotka kantoivat
tervasoihtuja ja paria kalvolyhtyä ynnä ruumisvaatteella peitettyjä
paareja -- Sira Eiliv oli heidän mukanaan, ja ihmetellen huomasi
Kristiina, että joukossa oli useita niistä miehistä, jotka olivat
olleet kirkkomaalla aikaisemmin sinä yönä, ja monet heistä itkivät. Kun
he nostivat taakan hänen hartioiltaan, hän oli kaatumaisillaan. Sira
Eiliv yritti tarttua häneen, mutta silloin hän sanoi nopeasti:

"Älkää koskeko minuun -- älkää tulko lähelleni -- minussa on itsessäni
rutto, minä tunnen sen --"

Mutta Sira Eiliv tuki häntä hartioista siitä huolimatta:

"Silloin on sinulle oleva iloksi, vaimo, muistaa Herramme lausuneen:
'Minkä olet tehnyt yhdelle hänen vähimmistä veljistään tai sisaristaan,
sen olet tehnyt Hänelle itselleen.'"

Kristiina katsoi pappiin. Sitten hän katsoi sinne, missä miehet
parhaillaan siirsivät ruumista Ulfin kyhäämiltä paareilta
ruumispaareille. Ulfin viitta solahti vähän syrjään -- kuluneen kengän
kärki viilsi esiin tummanmärkänä tervasoihtujen valossa.

Kristiina meni luo, polvistui paaritankojen väliin ja suuteli kenkää:

"Jumala olkoon sinulle laupias, sisar -- Jumala ilahduttakoon sieluasi
valossaan -- Jumala katsokoon armollisesti meidän kaikkien puoleen
täällä pimeydessä --"

Sitten hän luuli, että elämä repeytyisi ulos hänestä -- viiltävä,
sanomaton tuska, niinkuin jotakin sisäistä, jäsenten uloimpiin niveliin
saakka kiinnijuurtunutta olisi raastettu irti. Kaikki, mitä oli hänen
rinnassaan, repeytyi ulos -- hän tunsi kurkkunsa olevan sitä täynnä,
suu tuli täyteen verta, joka maistui suolalta ja likaiselta kuparilta
-- seuraavassa tuokiossa oli koko hänen kaapunsa kiiltävänä tummasta
märkyydestä etupuolelta -- Jeesus, noinko paljon on verta vanhassa
naisessa, ajatteli hän.

Ulf Haldorinpoika nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä.

       *       *       *       *       *

Luostarinportilla tulivat nunnat saattuetta vastaan palavat kynttilät
käsissään. Aivan tajuissaan ei Kristiina ollut nytkään, mutta hän
tiesi kuitenkin, että hänet puoleksi kannettiin, puoleksi talutettiin
sisään portista, ja valkoiseksi kalkittu, holvikattoinen huone täyttyi
keltaisten kynttilänliekkien ja punaisten tervassoihtujen lepattavalla
valolla, ja jalkojen töminä pauhasi kuin meri -- mutta kuolevalle se
oli kuin hänen oman vaipuvan elonliekkinsä heijastusta, ja jalkojen
kolina lattiakiviä vastaan tuntui häntä kohti nousevan kuoleman virran
kohinalta.

Sitten valonhohde levisi laajemmalle -- hän oli jälleen paljaan, pimeän
taivaan alla -- pihalla -- valonhohde väikkyi harmaalla kiviseinällä,
jossa oli vahvoja tukipilareita ja korkeita ikkuna-aukkoja -- se oli
kirkko. Häntä kannettiin jonkun sylissä -- se oli Ulf jälleen -- mutta
nyt tämä tuli hänen tajunnassaan yhdeksi kaikkien kanssa, jotka olivat
kantaneet häntä. Kun hän pani käsivartensa Ulfin niskan ympäri ja
painoi poskensa hänen parrasta karheaa kaulaansa vasten, oli niin kuin
hän olisi ollut jälleen lapsena isänsä sylissä, mutta samalla oli myös,
niinkuin hän itse olisi painanut lasta syliinsä --. Ja Ulfin tumman
pään takana oli punaisia valoja, ja ne näyttivät ikään kuin sen tulen
hohteelta, joka on kaiken rakkauden ylläpitäjä.

Vähän myöhemmin Kristiina aukaisi silmänsä ja oli täydessä, selkeässä
tajunnassa. Hän oli istualleen tuettuna eräässä dormitorion sängyssä,
eräs nunnista seisoi kumartuneena hänen ylitseen liinaside kasvojen
alaosan verhona; hän tunsi etikanhajun. Se oli sisar Agnes, näki hän
silmistä ja otsassa olevasta pienestä punaisesta käsnästä. Ja nyt oli
päivä -- selkeä, harmaa valo tuli huoneeseen pienestä ikkunasta.

Hänellä ei ollut nyt tuskia -- hän oli vain läpimärkä hiestä kauhean
raukea ja väsynyt, ja rinnassa pisti ja aristi hengittäessä. Ahnaasti
hän joi virvoitusjuoman, jota sisar Agnes piti hänen suullaan. Mutta
häntä paleli.

Kristiina laskeutui takaisin pielusten varaan, ja nyt hän muisti kaikki
yön tapahtumat. Mutta hurja aaveväritys oli aivan poissa -- vähän
poissa suunniltaan oli hänen täytynyt olla, ymmärsi hän -- mutta oli
hyvä, että hän oli saanut tehdyksi työn, pelastanut pienen pojan ja
estänyt nuo ihmisraukat sälyttämästä niskoilleen sellaista tihutekoa.
Hän tiesi, että hänellä kyllä oli syytä suureen iloon siitä, että
hän oli saanut onnen tehdä sen juuri ennen kuolemaansa -- mutta hän
ei jaksanut oikein iloita siitä niinkuin olisi pitänyt, hän tunsi
pikemmin samanlaista tyydytystä kuin maatessaan sängyssään kotona
Jørundgaardissa väsyneenä hyvin suoritetun päivätyön jälkeen. Ja sitten
hänen täytyi kiittää Ulfia --

Hän oli maininnut Ulfin nimen, ja tämä oli varmaan istunut piilossa
oven luona ja kuullut sen, sillä tuossa hän tuli lattian poikki ja
seisahtui hänen vuoteensa viereen. Kristiina ojensi hänelle kätensä, ja
hän otti sen ja puristi sitä lämpimästi ja lujasti.

Yhtäkkiä kävi kuoleva nainen rauhattomaksi, kädet haparoivat kaulan
tienoilla paidan poimuja.

"Mikä on, Kristiina?" kysyi Ulf.

"Risti", kuiskasi nainen saaden kaivetuksi esiin isän kullatun ristin.
Hän oli muistanut luvanneensa eilen antaa lahjan tuon Steinunn-paran
sielun puolesta. Hän ei ollut muistanut, ettei hän omistanut enää
mitään maailmassa. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta kuin tämä risti,
jonka hän oli saanut isältään -- ja sitten vihkisormuksensa. Se hänellä
oli vielä sormessaan.

Hän veti sen pois ja katseli sitä. Raskaasti se painoi hänen
kämmentään, se oli puhdasta kultaa, ja siihen oli kiinnitetty suuria
punaisia kiviä. Erlend -- ajatteli hän, ja hänelle tuli tunne, että nyt
hänen olisi paras antaa pois tämä -- hän ei tiennyt minkä tähden, mutta
hänestä tuntui vain siltä. Hän sulki silmänsä tuskasta ja ojensi sen
Ulfille:

"Kenelle aiot sen", kysyi Ulf hiljaa. Kristiina ei vastannut.
"Tarkoitatko että annan sen Skulelle --?"

Kristiina käänsi päätään, pitäen silmänsä lujasti kiinnipuristettuina.

"Steinunn -- minä lupasin -- messuja hänelle --"

Hän aukaisi silmänsä katsoen sormusta, joka oli sepän tummassa
kourassa. Ja hänen kyyneleensä puhkesivat vuolaana virtana, sillä
oli niinkuin ei hän olisi koskaan ennen täysin käsittänyt, mitä se
merkitsi. Elämä, johon tuo sormus oli hänet vihkinyt, jota hän oli
valittanut, jonka alaisena hän oli napissut, riehunut ja uhmaillut --
kuitenkin oli hän rakastanut sitä niin, iloinnut siitä ja kaikesta sen
pahasta ja hyvästä niin, ettei siinä ollut yhtään päivää, jota ei nyt
olisi tuntunut vaikealta jättää takaisin Jumalalle, ei yhtään tuskaan,
jonka hän olisi voinut uhrata ilman kaipuuta --.

Ulf ja nunna vaihtoivat joitakin sanoja, joita hän ei kuullut, ja Ulf
poistui huoneesta. Kristiina tahtoi kohottaa kätensä pyyhkiäkseen
silmiään, mutta ei jaksanut -- käsi jäi makaamaan hänen povelleen.
Rinnassa tuntui niin pahalta, käsi painoi niin raskaasti, ja vielä
tuntui siltä kuin sormus olisi yhä ollut sormessa. Hänen päänsä alkoi
jälleen käydä sekavaksi -- hänen täytyi nähdä, oliko totta, että se oli
poissa, ettei hän vain ollut uneksinut antaneensa sen pois -- nyt hän
alkoi myös tulla epävarmaksi, kaikki viime yön tapahtumat, haudassa
ollut lapsi, musta meri nopsine, pienine aallonpilkkeineen, ruumis,
jota hän oli kantanut -- hän ei tiennyt oliko hän nähnyt unta vai ollut
valveilla. Eikä hän jaksanut saada silmiään auki.

"Sisar", sanoi nunna, "sinä et saa nukkua nyt -- Ulf meni noutamaan
sinulle pappia."

Kristiina heräsi äkkiä hätkähtäen ihan valveilleen ja loi katseen
käteensä. Kultasormus oli poissa, se oli varmaa -- mutta sillä
kohtaa keskisormessa, missä se oli ollut, oli sileäksikulunut jälki.
Ruskeassa ja sierettyneessä kourassa se näkyi aivan selvästi -- ohut-
ja valkeaihoisen arven kaltaisena -- hän oli erottavinaan sekä kaksi
pyöreää täplää kummallakin puolella olleiden rubiinien paikalla että
pienen piirron, M-kirjaimen, keskuslaatan kohdalla, jossa oli Neitsyt
Maarian pyhä nimimerkki kultaan lävistettynä.

Ja viimeinen selkeä ajatus, joka muodostui hänen aivoissaan, oli se,
että hän kuolisi, ennen kuki tuo merkki ehti hävitä, ja hän iloitsi
siitä. Hänestä tuntui se mysteeriolta, jota hän ei käsittänyt,
mutta hän tiesi kuitenkin varmasti, että Jumala oli pitänyt häntä
kiinni sopimuksessa, joka oli hänelle asetettu, hänen itsensä sitä
ymmärtämättä, hänen ylitseen vuodatetussa rakkaudessa -- ja huolimatta
hänen omapäisyydestään, huolimatta hänen raskaasta, multaansidotusta
mielestään oli jotakin tuosta rakkaudesta jäänyt häneen, oli
vaikuttanut hänessä kuin päivänpaiste mullassa, oli kasvattanut sadon,
jota ei lemmen kuuminkaan palo eikä lemmen myrskyisinkään viha olleet
voineet kokonaan tuhota. Jumalan palvelijatar hän oli ollut -- äksy,
vastahakoinen palvelija, useimmiten silmänpalvelija rukouksissaan ja
uskoton sydämessään, laiska ja leväperäinen, vailla kärsivällisyyttä
ojennuksia saadessaan, vailla vakavuutta toimissaan -- kuitenkin oli
Jumala pitänyt hänet palveluksessaan, ja kimaltelevan kultasormuksen
alle oli pantu salainen merkki häneen, että hän oli hänen
palvelijattarensa, sen herran ja kuninkaan oma, joka nyt tuli,
papin vihittyjen käsien kantamana, antamaan hänelle vapauden ja
lunastuksen --.

       *       *       *       *       *

Heti sen jälkeen kun Sira Eiliv oli antanut hänelle viimeisen voitelun
ja ehtoollisen, menetti Kristiina Lauritsantytär jälleen tajuntansa.
Hän makasi ankarissa verenoksennuksissa ja polttavassa kuumeessa, ja
pappi, joka jäi hänen luokseen, sanoi nunnille, että hänen loppunsa
tulisi tapahtumaan nopeasti.

Jonkin kerran oli kuoleva sen verran tajuissaan, että hän tunsi jotkut
kasvot -- Sira Eilivin, sisarien -- Ragnhild-rouva itsekin oli siellä
kerran, ja Ulfin hän näki. Hän koetti osoittaa tuntevansa heidät ja
olevansa hyvillään siitä, että he olivat hänen luonaan ja soivat
hänelle hyvää. Mutta ympärillä seisovista näytti vain siltä kuin hän
olisi hosunut käsillään kuolinkamppailussa.

Kerran hän näki Munanin kasvot -- hänen pieni poikansa kurkisti häneen
ovenraosta. Sitten hän veti päänsä takaisin, ja äiti makasi tähystellen
ovelle, eikö poika vielä pilkistäisi sieltä. Mutta sen sijaan tuli
Ragnhild-rouva ja pyyhki hänen kasvojaan märällä rievulla, ja se
tuntui niin hyvältä. -- Sitten kaikki hävisi tummanpunaiseen sumuun
ja kohinaan, joka ensin paisui peloittavasti, mutta sitten kohina
vähitellen vaimeni ja punainen sumu oheni ja vaaleni, ja viimein se
oli kuin hieno aamu-usva ennen päivänpaisteen puhkeamista, ja oli ihan
äänetöntä, ja hän tiesi, että nyt hän kuoli --

Sira Eiliv ja Ulf Haldorinpoika menivät yhdessä ulos kuolleen luota.
Luostarikartanoon vievälle ovelle he pysähtyivät.

Oli satanut lunta. Sitä eivät he olleet huomanneet kukaan istuessaan
sairaan luona tämän taistellessa kuolinkamppailuaan. Valkoinen
heijastus vastapäätä olevan kirkon jyrkältä katolta häikäisi
ihmeellisesti; torni loisti harmaantöhmeröistä taivasta vasten. Lumi
verhosi hienona ja valkoisena kaikkia ikkunankehyksiä ja kaikkia kirkon
seinään hakattuja harmaakivisiä ulkonemia. Ja oli kuin nuo molemmat
miehet olisivat viivytelleet, kun eivät hennoneet rikkoa pihan ohutta,
uutta lumiverhoa askelillaan.

He särpivät sisäänsä ilmaa. Sen tukahduttavan hajun jälkeen, joka aina
löyhkää ruttosairaan luona, maistui se suloiselta -- viileältä, ikään
kuin vähän tyhjältä ja ohuelta, mutta oli kuin tämä ensi lumi olisi
pessyt taudin ja saastan pois ilmasta -- se oli hyvää kuin raikas vesi.

Tornin kello alkoi jälleen soida -- molemmat katsahtivat ylös sinne,
miten se liikkui ääniluukkujen takana. Pieniä luminokareita irtautui
tornin katolta tärinästä vierien alas ja kasvaen pikku palloiksi. Pälvi
mustaa paanukattoa tuli näkyviin alta.

"Pysyvää tästä lumesta tuskin taitaa tulla", sanoi Ulf.

"Ei, kyllä kai se sulaa pois ennen iltaa", vastasi pappi. Pilvissä oli
pieniä kultaisia rakoja, ja lumelle lankesi ikäänkuin tunnusteleva
heikko auringonpilkahdus.

Miehet seisoivat yhä. Sitten virkkoi Ulf Haldorinpoika hiljaa:

"Minä tässä mietin, Sira Eiliv -- tahtoisin antaa vähän maata kirkolle
-- ja pikarin, jonka hän antoi minulle Lauritsa Bjørgulfinpojan perua
-- perustaa messun hänelle -- ja kasvatuspojilleni -- ja myöskin
Erlendille, sukulaismiehelleni --"

Pappi vastasi yhtä hiljaa ja katsomatta toiseen:

"-- Minustakin tuntuu luonnolliselta, että sinä katsot tarvitsevasi
osoittaa kiitosta Hänelle, joka johdatti sinut tänne eilen illalla --
voit kylläkin olla hyvilläsi siitä, että sait auttaa häntä tämän yön
läpi."

"Niin, sitä minä tarkoitin", sanoi Ulf Haldorinpoika. Sitten hän
naurahti: "Ja nyt minua melkein kaduttaa, pappi, että olen ollut niin
hurskas mies -- häntä kohtaan!"

"Hyödytöntä tuhlata aikaansa niin turhaan katumukseen", vastasi pappi.

"Mitä tarkoitat --?"

"Tarkoitan, että ainoastaan syntejään hyödyttää ihmisen katua", sanoi
pappi.

"Kuinka niin?"

"Koska ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala. Emmekä voi mitään hyvää
tehdä paitsi hänen kauttaan. Joten on hyödytöntä katua hyvää tekoa,
Ulf, sillä se hyvä, jota olet tehnyt, on järkkymätön; vaikka kaikki
vuoretkin kukistuisivat, niin se pysyy --"

"Niinpä -- niin. Sellaisia en minä ymmärrä, Sira hyvä. Minua väsyttää
--"

"Niin -- ja nälkäkin sinun taitaa jo olla -- saat tulla mukaani tuonne
kotaan, Ulf", sanoi pappi.

"Kiitos, ei minulla ole ruokahalua", sanoi Ulf Haldorinpoika.

"Kuitenkin on sinun nyt tultava sinne saamaan ruokaa", sanoi Sira Eiliv
laskien kätensä hänen hihalleen ja vetäen hänet mukaansa. He astuivat
pihalle ja lähtivät kotaan päin. Tahtomattaan he kumpikin astelivat
niin keveästi ja hellävaroen kuin voivat tuoreella lumella.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kristiina Lauritsantytär III: Risti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.