Title: Sibylla
Author: Feuillet, Octave
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sibylla" ***


SIBYLLA

Kirj.

OCTAVE FEUILLET

Ranskan kielestä suomentanut F. J. P. [Fredrik Joel Pätiälä].



Porvoossa, 1884.
Werner Söderström, kustantaja.
1884.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa:

   I. Férias'in perhe
  II. Beaumesnil'in perhe.
 III. Sibylla.
  IV. Sibyllan Mielipuoli.
   V. Miss O'Neil.
  VI. Sibylla poissa kirkon helmoista.
 VII. Pursi.
VIII. Pappila.

Toinen osa:

   I. Klotilda.
  II. De Vergnes'in talo.
 III. Raoul.
  IV. Herttuatar Blanche.
   V. Madeleine-kirkko.
  VI. Seppele.
 VII. Atelieeri.

Kolmas osa:

   I. Palaus Férias'iin.
  II. Raoul pappilassa.
 III. Raoul Férias'in linnassa.
  IV. Selitys.
   V. Sibyllan rakkaus.
  VI. Klotildan rakkaus.
 VII. Joutsen.



ENSIMMÄINEN OSA.



I.

Férias'in perhe.


Kaunis elokuun päivä oli loppumaisillaan. Iloisesti helisevä ääni
kajahteli molemmista kelloista Férias'in pienessä, jäykkätekoisessa
kirkossa, joka kaunisti erästä meren rannikon ympäröimää jyrkkää mäkeä
Normandian niemimaan itäpuolella. Pyhävaatteisin puettu väkijoukko
oli äsken lähtenyt kirkosta ja hyöri kirkkopihassa; se alkoi
tyytyväisesti hymistä nähdessään erään komeasti puetun normandialaisen
imettäjän, joka juuri astui kirkon ovesta, kiikutellen leveitten
hatunreunojensa varjoamaa, kalliisen kastepukuun vaatetettua lasta.
Väkijoukko teki hyväntahtoisesti tilaa tälle arvokkaalle henkilölle,
joka kumminkin väliin hyväntahtoisesti keskeytti juhlakulkunsa ja
ihastuneitten talonpoikais-eukkojen mieliksi kohotti lapsen huntua.
Imettäjän jäljessä kulki kaksi mustaan livreaan puettua palvelijaa,
kantaen raskaita rahakukkaroita, jotka kokonaan vetivät puoleensa
vähemmän tuntehikkaan yleisön huomion. Yht'äkkiä tuli kirkkoherra
vielä messupaitaan puettuna kirkosta ja lausui toimekkaan näköisenä
muutamia sanoja palvelijoille, jotka, väkijoukko kantapäillä,
kiiruhtivat pois. Hetkisen kuluttua kirkkoherra, voimakas ja jo iäkäs
mies, jonka kasvoissa ilmaantui rehellinen hyväntahtoisuus, oli
yksinään pienessä kirkkotarhassa, ja kaukaa kuului aaltojen epäselvään
kohinaan sekaantuneita lasten huutoja, kun he nurmikon toisella puolen
kiistelivät tällaisissa tiloissa tavallisista rahalahjoituksista.
Samaan aikaan lakkasi juhlallinen kellojen soitto, ja kirkon
yksinkertainen rakennustapa sai jälleen yksinäisyydessään sen jylhän ja
surumielisen luonteen, jonka valtameri tuntuu antavan kaikelle, mikä
sitä vaan lähestyy. Niiden suurien metsien taakse, jotka maan puolelta
rajoittivat taivaan rantaa, ja jotka rannan suuntaan, niin pitkälle
kuin silmä kantaa, kaarteilevat kukkulain mukaan, laski aurinko
kaikessa komeudessaan, lävistäen tuhansilla kultanuolillaan tiheitä
lehvistöjä; sen vinot säteet loivat vielä valoansa rannan ylängöille
ja kimaltelivat kirkon ikkunoissa, mutta ne eivät enää tunkeutuneet
merelle saakka, jonka sininen selkä äkkiä tummeni.

Tällä hetkellä avautui kirkon ovi; muudan vanha herra ja vanha
nainen astuivat hitaasti pitkin portaita alas; he olivat molemmat
pitkä- ja solakkavartaloisia ja heidän kasvonsa ilmaisivat suloista
arvokkaisuutta; he lähestyivät kahta valkeata marmoripatsasta,
jotka olivat pystytetyt kahdelle vierekkäin olevalle haudalle, ja
laskeutuivat polvilleen niitten eteen. Kirkkoherra laskeutui polvilleen
muutaman askeleen päähän heidän taaksensa.

Tuokion kuluttua nousi vanha herra ylös ja kosketti vanhan naisen
olkapäätä, joka rukoili kasvot käsiin kätkettyinä.

-- Lähtekäämme, Louise! -- hän sanoi lempeästi. Tämä nousi heti
ylös ja hymyili kyynelsilmin miehelle, joka veti hänet luoksensa ja
painoi vapisevat huulensa hänen valkoiselle ja puhtaalle otsallensa.
Kirkkoherra lähestyi.

-- Herra markiisi, -- hän sanoi melkein arasti, -- Herra antoi ja Herra
otti, kiitetty olkoon Hänen nimensä, eikö niin?

Vanhus huokasi, loi silmäyksen merelle päin, sitten taivaasen, paljasti
päänsä ja sanoi:

-- Niin, kirkkoherra, kiitetty olkoon Hänen nimensä! Sitten hän,
taluttaen vanhaa naista käsivarresta, lähti hänen kanssansa
kirkkotarhasta.

Puolta tuntia myöhemmin, kun jo oli täysi yö, vieri yhdet vaunut
jyrinättä pitkin erästä varjokasta, kosteata tietä vieden Férias'in
linnaan kaikki, jotka enää olivat elossa tästä ikivanhasta suvusta, ne
molemmat vanhukset, jotka olemme nähneet polvillansa haudoilla, ja sen
sinisilmäisen orvon, joka äsken kasteessa oli saanut nuo tässä suvussa
ikivanhat nimet: Sibylla Anna.

Noin vuosi sitten olivat markiisi ja markiisitar de Férias lyhyessä
ajassa kadottaneet miniänsä, Julie de Vergnes'in, joka oli ollut hyvä
kuin enkeli ja elänyt heidän keskessään ainoastaan niinkauvan, että
hän sillä saavutti esirukouksia ja surkuttelua, sekä muutamain päiväin
perästä ainoan poikansa, kreivi Kristian de Férias'in, vakavan ja
helläsydämisen nuoren miehen, joka sortui suruun. Ei ole harvinaista
näinä kivulloisen tunteellisuuden ja heikon uskon aikoina, että
sellaiset tapaukset saattavat epätoivoon ne, joita ne kohtaavat.
Markiisi ja markiisitar de Férias olivat voittaneet tämän siveellisen
heikkouden: heidän sydämensä olivat tosin luonnostaan hellätunteisia,
jopa heikkouteenkin saakka, ja he tunsivat katkeran surunsa koko sen
sanomattomassa laajuudessa; mutta heitä elähytti usko, keskinäinen
rakkaus, jonka aika oli tehnyt vaan puhtaammaksi, ja lopuksi tieto
siitä velvollisuudesta, mikä heillä oli täytettävänä tätä haudasta
noussutta kehtoa kohtaan.



II.

Beaumesnil'in perhe.


Se onnettomuus, joka oli kohdannut markiisi ja markiisitar de
Férias'ia, oli antanut heidän naapurillensa rouva de Beaumesnil'ille
sopivan tilaisuuden harjoittaa taipumustansa, minkä hän mielellään
väitti itsellänsä olevan, muita lohduttamaan. Tunnettu on kertomus
entisestä haavalääkäristä, joka, saadaksensa työtä, silpoi
ohimeneviä kellarinsa luukusta. Löytyy naisia, paljonkin, jotka ovat
samanluontoisia. Rouva de Beaumesnil, oikein malliksi kelpaava näyte
tätä lajia, tunsi niin suuresti tarvitsevansa jaella sen rakkauden
aarteita, jonka luonto oli uskonut hänen huostaansa, että hänelle
tulee suoda anteeksi se halu, millä hän odotti lähimmäistensä
onnettomuuksia, jos kohta hän ei niitä suorastaan heille toivottanut.
Tällaiselle vireän ihmisrakkauden elähyttämälle henkilölle oli vaikea
lapsensynnytys ja kaksi neljäntoista päivän kuluessa tapahtunutta
kuoleman kohtausta, jotka kaikki olivat tapahtuneet saman ystävän katon
alla, ollut kolmenkertainen ja oikein nautintorikas juhlallisuus.
Senpä vuoksi nähtiinkin, heti ensimmäisen viestin saavuttua kreivinnan
tuskista, tämän älykkään muorin kiiruhtavan Férias'in linnaan, taskut
lääkkeitä täpösten täynnä. Hän oli nyt saanut oikein lempityötä
ja noina neljänätoista onnettomana päivänä ei hän hetkeksikään
lakannut neuvomasta, lohduttamasta, valittelemasta ja räpyttelemästä
niinkuin kalalokki myrskyssä, ja kaikesta tästä huolimatta ei
hänestä ollut laisinkaan hyötyä, vaan vieläpä vastustakin. Jyrkkänä
vastakohtana näille vieraan henkilön tunteellisuuden osoituksille
oli se levollisuus, millä nuo molemmat vanhukset kestivät kauheitten
koettelemuksiensa kuormaa, välttäen kaikkia surunsa osoituksia ja
kätkien kyyneleitänsä valistuneen sielun kainoudella. Tällainen käytös
oli käynyt kovin rouva de sydämelle. Muutamia päiviä myöhemmin, erään
sellaisen perinpohjaisen ja voimakkaan päivällisen lopulla, joita
ainoastaan maalla syödään, ilmoitti hän sitä vieraillensa sillä
koristelemattomalla tavalla, joka oli hänelle omituinen, ja jota me
pyydämme saada tässä käyttää.

-- Aivan varmaan, hän sanoi, noilla Férias'illa ei ole laisinkaan
sydäntä... Olen sitä ainakin luullut... nyt sen tiedän varmaan...
Pelkkää ylpeyttä, ei mitään muuta! Totta tosiaan, joll'en minä olisi
sinne mennyt, niin kaikki olisi käynyt hiukan kuivan puolisesti,
niinkuin sanotaan... No niin, jos olisin sen tehnyt niiden kiitoksien
tähden, jotka siitä sain, niin olisin yhtä hyvin voinut säästää
nenäliinojani ja silmäraukkojani;... mutta ihmisellä joko on tai ei
ole sydäntä... Ja mitä muuten teenkin, sen teen hyvälle Jumalalle,
joka näkee kaikki ja tutkii meidän sydämemme; eikö niin, kirkkoherra?
Mutta juokaahan toki, hyvä kirkkoherra... Kas niin, juokaa... pieni
lasi oivallista kotilikööriäni?... sitä ette saata kieltää... Totta
vieköön, nyt ei olla Férias'in linnassa, kelpo kirkkoherrani!... Meillä
ei ole sellaisia viinikellaria kuin heillä, mutta mitä tarjoomme,
sen tarjoomme hyvästä sydämestä... Se on aina jotakin. Kas niin,
vielä lasi! Mitä hulluja! Se on jo kaadettu, teidän täytyy se juoda!
Tarvitseehan teidän vahvistaa itseänne, kirkkoherra... Minä näin kyllä,
kuinka juhlamenot teitä rasittivat... Te itkitte alttarilla kuin
aamukaste... Niin -- kun on alttarista puhe -- teidän alttariliinanne
edistyy suurin askelin; se olisi jo valmiskin, joll'ei näitä
ikävyyksiä olisi tullut... Mutta, nähkääs, pitää koittaa rohkaista
mieltänsä... Elämä on vaan murheenlaakso, niinkuin tiedätte... Ja
miksipä näyttäisimme lohduttomammilta kuin nuo Férias'itkaan, jotka
todellakin minua kummastuttavat... Mutta ei se kuitenkaan tee mitään,
kaitselmus kyllä tietää, mitä se tekee... Julia paralla oli tosin monta
hyvää ominaisuutta, mutta hän oli pieni pariisilainen muotinukke, joka
kentiesi olisi kerran saattanut hyvät vanhempansa häviölle, etenkin kun
hänellä oli puolisona mies sellainen kuin Kristian, jossa, kaikesta
hänen arvokkaisuudestaan huolimatta, ei ollut vaimonsa ohjaajaa... En
millään muotoa tahdo väittää, ettei hän ollut hyvä nuorukainen, mutta
ylpeä kuin riikinkukko, puhdasta Férias'in verta kiireestä kantapäähän
saakka... ja tässäkin saattaa pyhän apostolin kanssa sanoa, herra
kirkkoherra, että se joka itsensä ylentää, se alennetaan!

Tämän sanottuansa rouva de Beaumesnil pyyhkieli melkein miesmäisen
viiksi-oraan varjoomia ohuita huuliaan, joihin oivallinen kotilikööri
oli jättänyt mehukkaita jälkiänsä.

Jos kohta onkin päivän selkeätä, että rouva de Beaumesnil oli hupsu,
niin ei hän kuitenkaan, kaikista niukkaa järkikultaa osoittavista
lörpötyksistään huolimatta, ollut tyhmä. Jonkinlaiseen kömpelöön
sukkeluuteen, joka, ihme kyllä, oivallisesti viihtyy ahtaissa
aivoissa ja on sangen hyvässä sovussa vähemmin jalon mielenlaadun
kanssa, yhdistyi hänessä vielä kestävä tahto, ja tästä juuri syntyi
se niin kutsuttu hyvä pää, joka pystyy kaikenlaisten tuumien toimeen
panemiseen. Kun hän oli vaan vähäpätöisen, suuren lapsijoukon
piirittämän maalais-herrasmiehen tytär, niin näytti siltä, kuin
hän tulisi viettämään ikuista impeyttä; mutta silloin eräs älykäs
ystävätär löysi saaliin hänen toivottomuudellensa. Tämä oli muudan
lähikanttoonista kotoisin oleva, sävyisä aatelismies, herra de
Beaumesnil, rikas ja vanhaa sukuperää, mutta niin yksinkertainen, että
hän milt'ei ollut houkkio. Hän päätti saada miehekseen tämän hölmön,
ja riemukseen hän hänet saikin. Hra de Beaumesnil'in, joka ei asiain
ymmärtämisessä vetänyt likimainkaan vertoja puolisolleen, ei ensinkään
tarvinnut katua antaneensa nimensä neiti Desrozais'ille; sillä hän
tarttui innokkaasti miehensä huonosti hoidetun talouden johtamiseen
ja saattoi sen hyvälle tolalle, jolla hän sen sitten pysyttikin.
Hra de Beaumesnil saattoi tästä lähin varsin vakavasti vaipua
suloiseen uneliaisuuteensa, joka useimmiten hänet valtasi aterioiden
väli-ajoilla; muina aikoina tämä salaperäinen olento näytti katselevan
elämää niinkuin hauskinta asiaa maailmassa, naurellen kaikkea eikä
mitään. Muuten hän oli mykkä kuin kala, paitse jos hän oli nähnyt
unta, sillä hänen mielityönsä oli kertoa uniaan. Väliin hän sattui
näkemään sellaista unta, että hän oli härkä; tämä uni ilahutti häntä
suuresti, ei tiedetä miksi, ja hän kestitsi mielellään vieraitansa sen
kertomisella.

Herra ja rouva de Beaumesnil'illa ei ollut ensinkään lapsia ja
tunnustaa täytyy, ett'ei ihmiskunnan tämän tähden erittäin tarvinnut
epätoivoissaan olla; mutta rouva de Beaumesnil'in sukulaisille tämä oli
sangen suloinen asia: yksi hänen veljistään, Teodor Desrozais, joka
antoi kutsua itseänsä ritariksi, saavuttaaksensa senkautta itselleen
aatelisuutta, ei hidastellut muuttamaan kotijumaliaan de Beaumesnil'in
taloon. Hän oli jo iäkäs mies, hänen nenänsä oli suuri ja silmänsä
pienet eikä häneltä milloinkaan puuttunut mukavasti höystettyjä
sanoja, jotka saattoivat naiset suloisesti punastumaan jälkiruokaa
syötäessä. Viikolla hän oli vuorotellen naapuriston piikojen kauhun
ja ihailun esineenä ja sunnuntaina hän lauloi lukkarin penkissä.
Sitten tuli muudan serkku, Constance Desrozais, lihava, hymyilevä
ja nöyrä vanhapiika, jota rouva de Beaumesnil käytti lakkaamatta
kotiaskareissaan, sitten vielä eräs veljentytär, Klotilda Desrozais,
jonka isä oli hiljakkoin kuollut Afrikassa, kaunis, mustanverinen,
tuittupäinen, oikukas ja hemmoittelulla kokonaan pilattu lapsi, joka
sangen pelottavalla tavalla saattoi itsensä huomatuksi.

-- Nähkääs, hyvä kirkkoherra, rouva de Beaumesnil sanoi väliin
sielunpaimenellensa, jolle hän tavallisesti uskoi ajatuksensa,
mutta joka useimmiten vain laimeasti ja väkinäisesti antoi niille
hyväksymisensä, ollaksemme rehelliset tätä kunnon miestä kohtaan;
nähkääs, ainoastaan hemmoitellut lapset valitsevat elämässään oikean
radan; minä olen tullut sen usein huomaamaan. Mitä se auttaa, että
vastustellaan noita rakkaita pikku olennolta? Heillä on kyllin vielä
aikaa saada vastuksia elämässään, lapsi raukat! Ja sitä paitse
osoittaisi se epäluottamusta hyvään Jumalaan, joka kyllä heitä
kaitsee... Minä tiedän kyllä, ett'ei se ole Férias'ilaisten ajatus,
eivätkä he katso sopimattomaksi koittaa sitä poistaa minultakin
Klotildan suhteen, niinkuin tuon lapsikullan muka tarvitsisi joskus
moittia meitä siitä, että olemme häntä hemmoitelleet, kun hän
päinvastoin niin suuresti rakastaa ja kunnioittaa hra de Beaumesnil'ia
ja minua, että sitä on vaikea itsellensä kuvaillakin... Eikö niin,
rakas Klotildani?

Neiti Klotilda, joka oli silloin noin seitsemän tai kahdeksan
vuotias ja joka, käsivarret rinnalla, kuunteli tätä puhetta, istuen
ja tasapainoaan pysytellen erään tuolin selkälaudalla, kuroitti
vastaukseksi punaista kieltänsä teräskovien hampaittensa välistä.

-- Suloinen veitikka! jatkoi rouva de Beaumesnil joutumatta ensinkään
hämillensä; sitä luonnollista suoruutta! Mitä Férias'ilaisiin
tulee, niin saadaan nähdä, mitä he saavat Sibyllastansa kaikilla
kasvatus-oikuillansa... Eikä hyvää tiedä se pakanallinen nimikään,
minkä he ovat hänelle antaneet! Siinä taaskin osoitus heidän
ylpeydestänsä... Huomatkaa, mitä sanon, kirkkoherra: he saavat hänestä
samanlaisen nirppanenän, kuin hänen äitinsäkin oli!

Näyttää ehkä kummalliselta, että rouva de Beaumesnil'in tapainen
nainen, jonka perhe oli samanlainen kuin hän itsekin, saattoi päästä
tuttavaksi sellaisessa talossa kuin Férias'ilaisten, missä vallitsi
luonnollinen hyvä aisti, peritty ylevyys ja hienot tavat, sanalla
sanoen todellinen sivistys; mutta yksi maa-elämän päähaittoja onkin
juuri se, että siellä ei ole varaa valita seuraa itsellensä. Muuten
rouva de Beaumesnil, joka piti äärettömänä etuna saada elää seudun
mahtavimpien ylimysten seurassa, jos kohta hän heitä halveksikin,
ymmärsi ohjata omaisiensa kieltä ja itsekin käyttää, Férias'ilaisten
läsnä ollessa, huolellisempaa puhuttelutapaa. Muuten hän heidän
seurassaan oikein tuhlasi nöyriä kohteliaisuuden osoituksia, jotka
kahleitten tavoin kiusasivat noita kelpo ihmisiä. Tuo valistuneille
sydämille omituinen kärsivällisyys, ja se kiusallinen välttämättömyys,
joka vaatii kumppania biljardissa ja neljättä miestä whist-pelissä,
jotka kumpikin suuresti huvittivat vanhaa markiisia ja joista ritari
Teodor voittajana riemuitsi, voivat selittää sitä kummallista yhteyttä,
joka vallitsi niin peräti erilaisten luonteitten välillä.



III.

Sibylla.


Kreivi ja kreivinna de Vergnes, jotka äidin puolelta olivat Sibyllan
iso-vanhemmat ja jotka asuivat omassa komeassa talossaan Pariisissa,
suostuivat esteitä tekemättä siihen sopimukseen, minkä Férias'ilaiset
heille esittivät sen tapauksen johdosta, joka tuotti näille kummallekin
perheelle niin katkeraa surua. Sibyllaa piti sen mukaan ensin
kasvatettaman maalla ja sitten hänen piti tulla asumaan de Vergnes'in
perheessä, kun hän oli tullut siihen ikään, että hänen tuli hankkia
itsellensä korkeampaa sivistystä ja päästä maailman tuttavuuteen, ja
että tuli pitää huolta hänen naittamisestaan. Kreivinna de Vergnes,
joka yksityisenä ihmisenä rakasti sangen suuresti maailmaa, oli vielä
nuori ja luuli itse olevansa vieläkin nuorempi; ilolla hän siis ottikin
vastaan sellaisen ehdotuksen, joka lykkäsi tuonnemmaksi hänen iso-äidin
toimensa ja sen näkyväisen osoitteen.

Meidän on tunnustaminen, ett'ei Anna Sibylla de Férias'in ensi vuodet
tarjoa mitään erityistä huomattavaa. Lapsi oli sangen soma: hänen
suuret siniset silmänsä olivat tavallisesti lempeät ja totiset, mutta
ne saivat tummemman kiillon, kun hän joutui niiden vallattomien ja
kummallisten vihanpuuskien valtaan, jotka aina tyyntyvät imettäjän
yksitoikkoisista kehtolauluista. Sibyllalla, totta puhuen, oli
yltäkyllin tällaisia mielenliikutuksia, jotka eivät suinkaan ole hänen
ikäistensä pääsulona. Eräänä kesä-iltana, kun hän juuri oli pantu
kehtoonsa, likelle erästä ikkunaa, joka tavattoman kuuman päivän tähden
oli jätetty auki, hän tuli niin rajulle ja pahalle tuulelle, että
markiisi ja markiisitar yht'aikaa riensivät huoneesen. Imettäjältä
oli loppunut kaikki viihdytyskeinot, eikä hän sanonut enää tietävänsä
mitään; markiisitar lauloi, markiisi torui, mutta lapsi huusi vaan
huutamistaan ja oli vähältä tukehtua.

-- Tätä on mahdoton kestää! markiisi sanoi. On varmaankin nuppineula
hänen vaatteissaan; katsokaa, imettäjä!

-- Ei, ystäväni, markiisitar sanoi, ei niissä mitään ole; hän tahtoo
jotakin.

-- No mitä hän sitten tahtoo? Koittakaa sitä keksiä, minä pyydän,
sillä, sen sanon vieläkin, tätä ei voi kestää.

-- Ystäväni, markiisitar vastasi, joka etevällä äidin älyllä oli
huomannut vimmastuneen lapsen katseiden ja käsivarsien suunnan, minä
tiedän, mitä hän tahtoo; hän tahtoo tähteä.

-- Totta tosiaan, sinä taidat olla oikeassa... Niin, se on selvä... hän
tahtoo tähteä!

-- Siinä tapauksessa, imettäjä sanoi, on parasta sytyttää paperi, hra
markiisi, ja antaa se hänen käteensä.

-- Ei, ei, markiisi sanoi, minä en siihen suostu. Muuten ei milloinkaan
saa pettää lapsia, enkä minä nytkään noudata hänen oikkuansa. Imettäjä,
lisäsi hän ankaralla äänellä, sulkekaa ikkuna.

Kun tämä mullistus oli tapahtunut ja ikkuna oli suljettu, niin Anna
Sibylla, hetkisen mietittyänsä, nukkui ja uneksi luultavasti pitävänsä
tähteä pienessä puristetussa nyrkissään.

Sittenkuin Sibylla jo saattoi sanoillakin selittää tarkoituksensa, ei
enää ollut epäilemistäkään, että tämä pikku olento oli joltakin pahalta
haltialta, jota ei ollut muistettu hyvittää lapsen syntymäpäivänä,
saanut lahjaksi sellaisen onnettoman ominaisuuden, että hänen
ajatuksissaan syntyi mitä hulluimpia mietteitä, joiden tyydyttämistä
hän vaati niin ankaralla kiivaudella, että se vastusten kohdatessa
saattoi syttyä raivoksikin. Tämä paha taipumus tuotti mitä suurinta
iloa rouva de Beaumesnil'ille, joka sen oli ilkeällä mielihyvällä
huomannut; markiisitar de Férias'in se taas saattoi epätoivoon.

-- Myönnätkö, ystäväni, hän sanoi huokaillen miehellensä, että daimoni
on ottanut asuntonsa tähän pikku enkeliin.

-- En, rakkaani, vanha markiisi vastasi, en myönnä. On totta, että
lapsi tahtoo intohimon kiivaudella sitä, mitä se tahtoo; mutta se
on sitä parempi, jos hän tahtoo hyvää. Usein olen huomannut sinun,
ystäväni, ihailevan tyttösen ruusunpunaisia, läpikuultavia kynsiä;
minä pyydän sinua kuitenkin ottamaan lukuun, että joll'et niistä pidä
huolta, ne pian saattavat muuttua hirveiksi petolinnun kynsiksi.
Samoin on myöskin niiden ominaisuuksien laita, mitkä luonto on
meille antanut: ne ovat kaksiteräisiä aseita, yhtä sopivia hyvään,
kuin pahaankin. Mitä vakavammat ja voimakkaammat nämät ominaisuudet
ovat, sitä suurempi on niitten tuottama rikkaus, pää-asia on niiden
ohjaaminen ja sopusoinnussa pitäminen; ja se on oleva se velvollisuus,
joka Sibyllan on täyttäminen itseänsä kohtaan, kun hän kerran itse on
päässyt siveellisen vapautensa herraksi. Siihen asti se on oleva meidän
velvollisuutemme. Minä olen aina katsonut vanhempia ja kaikkia, joitten
pyhänä tehtävänä on lasten kasvattaminen, puoleksi vastuunalaisiksi
niistä vaiheista, mitä he lapsille valmistavat. Minulla on se käsitys
Jumalan oikeuden tunnosta, että se käy meidän syntiemme alkulähteille
saakka, etsii niiden ensimmäisetkin siemen-aiheet ja eroittelee sitten
yksityisen elämästä sen, mihin muut ovat olleet syynä, jumalallisen
kohtuutensa tarkkuudella. Se tehtävä, johon me olemme sitoutuneet,
on epäilemättä raskas taakka; mutta toiselta puolen, rakkaani, on
suloista ajatella, että meidän vaikutuksemme lastemme tulevaisuuteen
ja onnellisuuteen ei rajoitu tähän elämään, vaan että se kestää
ijankaikkisesti. Mitä Sibyllaan tulee, niin minä olen käyttävä kaikkia
voimiani, taivuttaakseni ehjänä hänen tahtonsa kallista aarretta, joka
on paras hyvä ja verraton ase tässä elämän taistelussa, kaikkeen, mikä
on todellista, järjellistä ja mahdollista, vaikka olisinkin mielelläni
suonut tämän vaikean tehtävän olevan poissa vanhuuteni hartioilta;
sillä minä tunnustan olevani sangen heikko tämän lapsen suhteen, ja
minä joutuisin epätoivoon, jos hän pitäisi iso-isäänsä -- ainoata
isäänsä, mikä hänellä on -- kovana ja sydämettömänä miehenä. Jumala
kuitenkin tietää ett'en sellainen ole.

-- Jumala ja minä! markiisitar sanoi, luoden puolisoonsa kirkkaan
silmäyksen, josta säteili ääretön rakkaus.

Näiden kunnon vanhuksien keskustelun keskeytti äkkiarvaamatta
puutarhasta kuuluva kimeä huuto, joka kutsui suoraa päätä markiisia
panemaan tuumansa käytännössä toimeen. Hän lähti paikalla karvain
mielin täyttämään kovaa velvollisuuttansa ja huomasi poikansa tyttären
olevan käsin jaloin taistelussa imettäjäänsä vastaan, joka kaksi tai
kolme vuotta sitten oli koroitettu hänen koti-opettajattareksensa.
Tämä ikävä näky oli erään kalalammikon rannalla, missä kolme neljä
komeata joutsenta hiljalleen ja suloisena käveli. Nähdessään iso-isänsä
tulevan, Sibylla herkesi huutamasta, ja odotti häntä päättävässä
asennossa, säihkyvin silmin ja huulet kiinni puristuneina.

-- Mikä täällä on? hra de Férias kysyi.

-- Minä tahdon nousta joutsenen selkään, Sibylla vastasi lyhyesti.

-- Mitä, joutsenen selkään! markiisi jatkoi. Mitä se sellainen leikki
on?

Imettäjä selitti sitten kuinka neiti, ensin annettuaan sangen sievästi
leipää joutsenille, oli yht'äkkiä sanonut tahtovansa ratsastaa yhdellä
linnuista ja tällaisella kulkuneuvolla lähteä lammikon yli. -- Eikö ole
totta, hra markiisi, että hän uppoisi?

-- Sitä ei tarvitse epäillä, markiisi sanoi, ja hän ansaitsisi, että
hän saisi sitä koittaa.

-- Ei joutsen uppoa! Sibylla sanoi.

-- Jumala on antanut joutsenelle sukeltamis-taidon, mutta sinulle hän
ei ole sitä antanut.

-- Minä tahdon nousta joutsenen selkään! Sibylla sanoi vavisten.

-- Sinä menet kamariin, markiisi sanoi, kosk'et ymmärrä ihmisten
tapoja. Viekää hänet, imettäjä.

Kun Sibylla yhä vastusteli huutaen kahta kovemmin, hra de Férias otti
häntä kiinni vyötäisiltä, nosti hänet maasta ja astuen pitkin askelin
linnaa kohti, hän vei hänet erääsen matalaan huoneesen ja sulki
hänet sinne; sitten hän palasi markiisittaren luo ja sanoi vavisten
heittäytyen eräälle tuolille:

-- Minua lohduttaa kuitenkin se, että minä kärsin enemmän kuin hän.

On lukijoita, joilla ei ole lapsia, emmekä me saa sitä unhottaa.
Me emme siis tahdo seurata markiisi de Férias'ia askel askelelta
hänen kasvatus-systeeminsä vaivaloisissa ja ansiokkaissa toimissa.
On kylliksi sanoa, että monen samanlaisen tapauksen jäljestä, kuin
äsken puhuimme, Sibylla ihmeellisellä tavalla oppi ymmärtämään, että
asianhaarain luonto ja hänen iso-isänsä parempi ymmärrys saattoivat
ja että niiden täytyikin useimmiten sulkea hänen tahtonsa tulvavesi,
kunnes hän oppi tuntemaan ne siveelliset lait, joiden tuli hillitä
ja ohjata niiden kulkua ja taipumusta. Tuli päivä, jolloin hra de
Férias'in ei tarvinnut muuta kuin hymyillen sanoa: "Sibylla, sinä
tahdot nousta joutsenen selkään!" heti tukahuttaaksensa jonkun
järjettömän oikun. Sanalla sanoen, hän ei säilyttänyt itsevaltaisista
taipumuksistaan muuta kuin kestävän ja kiivaan lujuuden luvallisissa
pyrinnöissä.

Rouva de Beaumesnil, joka kadehtien katseli näitä onnellisia
seurauksia, muutti puhetapansa; sen sijaan että hän ensin surkutteli
Sibyllan vanhempia, alkoi hän nyt surkutella Sibyllaa.

-- Tuolla vanhalla Férias'illa, hän sanoi, ei todellakaan ole enemmän
sydäntä, kuin minun kengälläni, voidessaan lyödä tuota pientä,
äiditöntä lapsi-raukkaa! Sillä, vaikk'ei hän milloinkaan minun
läsnäollessani ole häntä lyönyt (hän ei sitä rohkenisi... hän tuntee
minun sydämeni... hän tietää että minä soimaisin häntä vasten silmiä,
jos kohta hän onkin Férias!), näkee kuitenkin lapsen käytöksestä, että
häntä on lyöty. Hän vapisee heidän edessänsä, hän heitä kammoksuu, ja
totta puhuen he eivät sitä vääryydellä ole saavuttaneet: tämä on oleva
heidän rangaistuksensa, kunnes tulee hyvän Jumalan vuoro.

Rouva de Beaumesnil erehtyi. Saman Jumalan hyvyydestä, jonka nimeä
hän niin usein mainitsi, kuten muutkin hänen kaltaisensa ulkokullatut
ihmiset, ja jonka hän niin huonosti tunsi, -- saman Jumalan hyvyydestä
saattaa äiti rangaista rikollista lastansa, joutumatta siihen hirveään
vaaraan, että hän sen kautta saavuttaa itsellensä tämän vihan. Pienen
lapsen sydämessä on sama syvään juurtunut oikeuden tunne, kuin suuren
kansakunnankin sydämessä. Lapset rakastavat vanhempiansa, niinkuin
kansat hallitsijoitaan, -- jos he niitä kunnioittavat. Kaukana
siitä, että Sibylla olisi kammoksunut herra ja rouva de Férias'ia,
jotka, ottamatta lukuun tarpeellisen arkuuden tuottamia poikkeuksia,
sydäntensä välillä muodostivat hänelle suloisimman olopaikan
maailmassa, hän tunsi heitä kohtaan todellista myötätuntoisuutta, mitä
ei tavata hänen ikäisillänsä. Hän heitä rakasti, hän heitä ihaili.
Hänen terävässä, vakavassa ja hiukan haaveellisessa hengessään näki
ihmeteltävässä määrässä jälkiä siitä samalla kertaa valistuneesta
ja avosydämisestä luonteesta, mikä hallitsi molempien vanhusten
perheellisissä suhteissa, heidän erinomaisesta ystävyydestään,
tyynestä arvokkaisuudestaan ja siitä hiukan patrialkallisesta kurista,
jotka kaunistivat hänen isänsä huonetta. Eikä muuten puuttunut
vastakohtiakaan kehittämään hänen arvostelemis-kykyänsä. Väliin näet
hän lähetettiin päiväksi rouva de Beaumesnil'in luo, joka sanoi
rakastavansa äidin tunteilla tätä lasta, ja joka niitä hänelle osoitti
syöttäin hänelle naurattavia kohteliaisuuksia ja vaikeasti sulavia
herkkuja. Tällaisissa tilaisuuksissa hänen emäntänsä jokapäiväiset
juorut, hra de Beaumesnil'in mauton iloisuus, ritarin juomalaulut,
neiti Constance'n jaarittelut palvelijain kanssa, ja neljää tai viittä
vuotta häntä vanhemman ruskea-ihoisen ja kauniin Klotildan mellastava
kiivaus saattoivat Sibyllan paheksumisen-sekaiseen ihmettelyyn, jota
hän naivisti ilmaisi, kun rouva de Férias häneltä kysyi:

-- Onko sinulle hankittu huvia, kultaseni?

-- On, iso-äitini, paljon huvia, mutta minun on ollut ikävä.

Juuri näitten naapurissa käyntien kautta Sibylla oppi tuntemaan sen
siveellisen ilman arvon, jota hän hengitti Férias'issa. Hänestä tuntui
siltä kuin nuot hyvät vanhukset saattaisivat läsnäolollansa ympärillä
vallitsevaan ilmaan ystävällisemmän hengen, joka tuntui etenkin
suloiselta hänen palatessaan kotiin rouva de Beaumesnil'in luota.

Markiisi de Férias oli jättänyt omaksi hoidettavakseen osan laajoista
tiluksistansa ja hän johti itse niitten viljelemistä. Hän maksoi
säännöllisesti joka lauvantai itse työväellensä heidän palkkansa ja
käytti tätä tilaisuutta oppiaksensa tuntemaan heidän kunkin tarpeitansa
ja osoittaaksensa heille hyväntahtoisuuttansa. Tällaiset maksupäivät
olivat oikeita juhlia Sibyllalle. Kesäiseen aikaan maksu suoritettiin
eräällä nurmikolla aivan puiston ja viljelysmaitten rajalla. Päivän
laskiessa markiisi ja markiisitar tulivat tänne istumaan eräälle
kuusien varjoomalle penkille. Sibylla istuutui sangen arvokkaan
näköisenä heidän välillensä. Ensin hän kuunteli etäältä kuuluvia
elonleikkaajien lauluja, ja sitten hän näki heidän tulevan pitkässä,
kirjavassa jonossa eräälle mäen-töyräälle, jolta saattoi nähdä yli
koko puiston. He lähestyivät yhä laulellen, sirppi kädessä tai harava
olalla, pitkin erästä kanervikossa käyvää polkua, ja vaikenivat vasta
kun olivat tulleet pensas-aidan portille, vastapäätä kuusikkoa.
He asettuivat sitten nurmikolle, ja kävivät vuorotellen ottamassa
palkkaansa ja usein vielä muutakin, mitä Sibylla majesteetillisena ja
ihastuneena heille antoi.

Hra de Férias oli perinyt isältänsä toisenkin perhetavan, jota hän
samalla uskollisuudella säilytti. Hän kutsui aina iltarukouksen
keskellä palvelijansa ja työmiehensä linnan saliin ja luki kovalla
äänellä iltarukouksen, liittäen messukirjan lauseihin aina sellaista,
mikä sopi kuuntelijoiden yksinkertaiselle mielelle ja hänen omiin
yksityis-oloihinsa. Se puoli hämärä, missä tämä kotihartaus
toimitettiin, se hiljainen kopina, joka ilmaisi uskollisten
palkollisten tuloa ja menoa, kyyneleet, jotka juoksivat rouva de
Férias'in vaaleille poskille, vanhan markiisin hiljaiset ja säyseät
neuvot, ne kaikki tekivät tästä jokapäiväisestä juhlallisuudesta
Sibyllalle oikean pyhän hetken, joka oli täynnä mieltä ylentävää ja
salaperäistä suloa.

Hänellä oli myös iloisempia huvituksia. Rouva de Férias rakasti
miehensä ja kasvattityttärensä jälkeen erittäin innokkaasti kahta
asiaa: kukkia ja harvinaisia kanoja. On tietämätöintä, oliko hänellä
todella luonnostaan nämä kaksi mielihalua, vai tekikö hän sen vain
valmistaaksensa markiisille sen sanomattoman huvin, että hän sai
niitä kastella ja ruokkia. Olkoonpa kuinka tahansa, niin ei kulunut
ainoatakaan viikkoa, jona ei markiisitar ylösnoustessaan olisi löytänyt
ikkunansa alta joko hanhea tai kukkavihkoa, mitkä yöllä olivat
pudonneet taivaasta. Hra de Férias oli tällöin salaa piiloutunut
tiheään lehvikköön ja Sibylla, joka oli kumartunut hänen jalkojensa
viereen, odotti tykkivin sydämmin sitä suloista hämmästystä, mikä oli
valtaava rouva de Férias'in. Tavallisesti kävi niin, ett'ei rouva
de Férias milloinkaan ollut nähnyt eikä edes toivonut saavansakaan
nähdä niin heleän värisiä kukkia ja niin ihmeen kauniita kanoja.
Tästä huolellisuudesta, jota oli noudatettu niin monena vuosikymmenenä,
olikin seurauksena, että Férias'in karjanhoito ja kukkatarhat
olivat niin kuuluisia, että matkustajatkin niihin kiinnittivät
huomionsa. Markiisitar vietti suuremman osan onnellista elämäänsä
näissä suloisissa paikoissa, missä hän siunasi taivasta, Jumalaa
ja puolisoansa, ja missä hän myöskin väliin itki. Mutta Sibyllalle
ei tässä paratiisissa jäänyt yhtään surun sijaa: nämä kukkamaat ja
lintuhäkit, joiden kuningatar hänen mielestänsä oli hänen iso-äitinsä,
viehättivät häntä. Hän luuli elävänsä siinä satumaailmassa, josta
hänelle oli kerrottu, kun häntä oli tuudittu nukkumaan. Isoisäänsä,
näitten suloisten ihmeitten luojaa, hän piti melkein jumalallisena
olentona. Eikä rouva de Férias'ikaan kunnioittanut puolisoansa
vähemmällä suosiolla. Kun Sibylla näki hänen eräänä päivänä ihailun
valtaamana katselevan kasvihuoneen ikkunasta, niin hänkin pisti päänsä
ikkunasta ja näki herra de Férias'in silmäilevän ilta-auringon valossa
erästä ruusunpensasta.

-- Oi, lemmikkini, markiisitar sanoi, katsoppas, kuinka kaunis
iso-isäsi on! Voi kuinka kaunis hän on!

Sibylla riensi kepein jaloin ulos ja lähestyen vanhaa markiisia,
ilmoitti hänelle tämän hellän sanoman hiukan ylpeältä vivahtavalla
äänellä:

-- Iso-isä, markiisitar de Férias lähettää minut ilmoittamaan teille,
että te hänen mielestänsä olette kaunis.

Markiisi hymyili.

-- Mitä hullutuksia! Mene hänelle sanomaan, että hän itse on
viehättävän kaunis.

Sitten hän lisäsi, kutsuen häntä takaisin: -- Vie hänelle tämä kukka.



IV.

Sibyllan Mielipuoli.


Kesällä, kun aamurusko luo säteilevää valoansa kirkkaan taivaan
sinilaelle, tuntuu siltä kuin se raittius ja viileys, joka vallitsee
aamusilla, kestäisi ikuisesti. Mutta äkkiä nousee tuulen puuska, kukat
horjuvat ja puitten latvat taipuvat; vaaleita hattaroita risteilee
toiselta puolen taivaan kantta toiselle, kuten purjeita, jotka
näkymättömät kädet äkkiä ovat levittäneet. Ihmiset käyvät rauhattomiksi
ja sanovat toisillensa, että päivän kuluessa vielä saattaa nousta
myrsky.

Ei mikään muu kuin tämä vanha kuvaus saata niin sopivasti ilmaista sitä
uutta vaihosta, joka tapahtui Sibyllan lapsuudessa sen viisi tai kuusi
vuotta kestäneen täydellisen tyyneyden jälkeen, jota olemme kokeneet
kuvailla. Hänen luonteensa muuttui äkkiä vaihtelevaksi. Hänellä oli
hillittömän ilon hetkiä; mutta useimmiten joku salainen murhe näytti
kalvavan hänen nuorta sydäntänsä, ja hänen vaaleatukkainen päänsä
notkistui kuin tähkäpää. Tällaisina hetkinä jokin epämääräinen runous
lauloi laulujansa hänen korvaansa, ja outo halu pakoitti häntä etsimään
yksinäisyyttä. Hän vei imettäjänsä mukanaan metsään, joka oli Férias'in
puiston takana, ja palasi vasta illalla linnaan.

-- Mitä toimittaa hän kaiket päivät metsässä? Mitä huvia hänellä on
siellä? hra de Férias vihdoin kysyi imettätäjältä, käyden rauhattomaksi
hänen kummallisten kävelyjensä tähden.

-- Hra markiisi, imettäjä vastasi, me kävelemme alussa rauhallisesti
hyvän aikaa ja pikku neiti on viisas kuin enkeli. Mutta jos hän
vaan saa nähdä hiukankin siintävää merta puitten välistä, niin hän
hurjistuu, taputtaa käsiään ja alkaa huutaa: "Imettäjä, meri, meri!" ja
sitten hän ottaa minua kädestä ja pakoittaa minua juoksemaan kanssansa
siksi kunnes lankean, ja hän huutaa yhä vielä: "Meri, meri!" ja nauraa
täyttä kurkkua. Sitten minä istuudun jonkun puun juurelle ja ryhdyn
työhöni; nuori neiti istuutuu useimmiten viereeni; mitättöminkin seikka
häntä huvittaa: puun lehvä, herra markiisi, pieni kukkanen, ruohon
korsi, mitä hän tuntikausia sangen totisena silmäilee. Toisinaan taas
hän juoksee tiehensä johonkin pensastoon, kätkeytyy ruohoon ja nukkuu
kuin peltokana vakoon. Minä sanoin, että hän nukkuu, hra markiisi,
mutta minä en sitä tiedä, sillä tänään, kuin kohotin hänen hattuaan,
minkä hän oli vetänyt silmillensä, hän itki. Hän kukaties uneksi.

Tämä viimemainittu seikka pelästytti markiisin rauhallista mieltä.
Sibylla luisuttiin saapuville.

-- Miksi olet itkenyt tänään metsässä, lemmikkini? hän kysyi. Onko
sinulla huolia? Oletko onneton?

-- Oi en! sanoi lapsi innokkaasti heittäytyen iso-isänsä kaulaan.

-- Miksi olet sitten itkenyt?

-- En tiedä... En minkään tähden.

Täytyi tyytyä tähän vastaukseen.

Férias'in metsissä oli eräs paikka, jota Sibylla erittäin ennen muita
rakasti. Se oli eräs pieni etäinen laakso, jossa virtaili pieni puro
melkein rantojensa vihreiden puitten peittämänä. Puron alkulähteillä
oli maata syvältä kaivettu läpi metsän. Muudan kallio kohosi tästä
syvänteestä ja siitä uhkusi pieni, kirkas vesisuoni, joka virtasi
erääsen vanhanaikaiseen, muurattuun altaaseen, mistä sitten liikavesi
juoksi laaksoon. Tälle itkevälle kalliolle, jota verhosi paksu varjo
ja jota köynnöskasvit, kostea sammal ja kiiltävät lehdet peittivät,
antoi ympärillä vallitseva yksinäisyys vakavan ja miellyttävän muodon,
joka varmaankin oli antanut aihetta siihen legendaan, mistä enää
oli vaan kallion nimi jäljellä: sitä kutsuttiin Haltiankallioksi.
Tämä nimi, joka muistutti Sibyllalle kaikkia hänen lapsuutensa
kertomuksia, vaikutti epäilemättä paljon siihen, että siitä tuli hänen
lempipaikkansa. Hän viipyi siellä ihmeellisen kärsivällisenä ja katseli
uteliain silmin tuota kummallista, puoleksi kammottavaa, puoleksi
ihastuttavaa kalliota. Hän halusi joutua johonkin seikkailuun. Hänelle
niitä tapahtui kaksikin.

Eräänä kesä-iltana hän oli tullut katsomaan Haltian-kalliota,
sill'aikaa kun hänen imettäjänsä tapansa mukaan teki työtä erään puun
juurella ylempänä metsässä. Sibylla halusi olla yksinään kallionsa
luona. Neiti de Férias oli tähän aikaan noin seitsemän tai kahdeksan
vuotias tyttö, joka siihen ikään oli jotensakin iso ja jolla oli muhkea
ryhti ja kaunis käynti. Hänen runsaat hiuksensa olivat kootut verkkoon,
jonka paino näytti vetävän hänen päätänsä taaksepäin, joka asema antoi
sillen ylhäisen sulouden. Hänellä oli tavallisesti sileälierinen hattu,
ja sen ympäri oli kiedottu musta töyhtö, joka keveästi riippui hänen
otsallaan, ja loi hänen luonnoltaan syvämielisille silmillensä melkein
kesyttömän varjon. Mutta väliin pisti hänen päähänsä kietoa hiuksiinsa
liekoja, lehviä ja kukkia, jotka muodostivat sellaisen paksun
seppeleen, jotka verhoavat taru-aikojen nuorten, huilua soittavien
paimenten otsaa.

Hän oli taas tänä iltana tehnyt samalla lailla ja koristellut päänsä
kuin metsän sinipiika, käyttäen peilinänsä pienen lähteen kuvastavaa
pintaa. -- Hänellä oli kädessä sauva, jonka hän oli kuorinut sileäksi
ja seisoen hajamielisin katsein lähteen rannalla, hän tuontuostakin
kohotti käsivarsiaan ja teki valkoisella sauvallansa salaperäisiä
merkkiä ilmaan, ikäänkuin hän olisi ollut joku sadun kertoma haltia,
johon hän itse oli ihastunut. Yht'äkkiä hyppäsi eräs mies kepeästi
penkereelle, joka ympäröitsi lähdettä, aivan hänen eteensä. Sibylla
vetäytyi taaksepäin ja oli juuri huutamaisillansa; sitten pysyi hän
liikahtamatta nojaten kättänsä sauvaan ja tuijottaen pelottomassa
asennossa tuntemattomaan. Mutta vieraassa, joka oli korkeintaan parin
kymmenen vuotias, matkapukuun puettu mies, ei todella ollut mitään
pelättävää. Hän oli pitkä ja sorja mies, jolla vielä oli jäljellä
nuorukaisen suloutta ja jonka avoimista silmistä loisti lempeä katse.
Lapsen odottamaton näkeminen, hänen kauneutensa, hänen kummallinen
seppeleensä ja hänen urhekas ryhtinsä saattoivat ensin tämän nuoren
miehen äänettömään hämmästykseen. Hän jupisi vihdoin itseksensä
muutamia sanoja ja sanoi sitten ääneen:

-- Suokaa anteeksi, neitini... Olen kai tullut teidän alueellenne?

-- Olette, vastasi Sibylla.

-- Antakaa anteeksi ajattelemattomuuteni. Minä lähden heti tieheni.
Minä lähdin oikeastaan, hän lisäsi, näyttäen erästä albumia,
piirustelemaan näihin metsiin, jotka luulin olevan avoinna yleisölle.

Sibylla ei vastannut mitään, vaan astui pari askelta ikäänkuin hän
olisi aikonut lähteä.

-- Se on vahinko, vieras jatkoi iloisesti. Tätä kaunista seutua! Saanko
luvan kysyä sen niemeä?

-- Haltiankallio.

-- Vai niin, ja te olette haltia? nuori mies sanoi, jota lapsen
totisuus huvitti.

Sibyllan huulilla liikkui ylpeä myhäily.

-- Niin, sanoi hän.

-- Oi sallitteko minun piirtää teidän kuvanne?

-- En.

-- Saanko edes kysyä teidän nimeänne?

-- Sibylla.

-- Hyvästi sitten, neiti Sibylla... Sallitteko minun syleillä teitä,
suloinen lapsi?

-- En.

-- Saanko suudella kättänne?

-- Sibylla ojensi kätensä niin armollisesti kuin ruhtinatar. Vieras
hymyili ja suuteli sitä totisena.

-- Minä kiitän teitä, neiti. Nyt lähden tieheni ja minä vakuutan
teille, ett'en milloinkaan unohda kalliota enkä sen haltiaa.
Säilyttäkää tekin pieni muisto minusta kauniissa päässänne.
Säilytättekö?

-- En tiedä teidän nimeänne.

-- Nimeni on Raoul. Muistatteko sitä?

-- Aina, vastasi lapsi.

Raoul katseli häntä hiukan hämmästyneenä, itsekään tietämättä miksi, ja
hymyili hölmistyneenä, sitten hän tervehti häntä kohteliaasti ja katosi
metsään.

Muutamaa päivää myöhemmin piti rouva de Férias tarkkaavaista poikansa
tytärtä polvillaan ja alkoi näillä sanoilla kertoa erästä itämaalaista
satua, joita hän oli mainio sepittelemään:

-- Oli kerran kuninkaan poika, joka metsästi Ganges virran rannoilla.
Hän oli kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, valistunut ja sievä. Hänen
nimensä oli...

Sill'aikaa kun markiisitar haki nimeä kuninkaan pojalle, Sibylla sen
äkkiä hänelle sanoi:

-- Raoul.

-- Miksi juuri Raoul? kysyi rouva de Férias, hiukan hämmästyneenä.

Vieno puna levisi lapsen poskille. Jokin tunne, jota hänen oli
mahdoton selittää, oli häntä tähän saakka pidättänyt kertomasta tuota
viatonta kohtaustaan vieraan kanssa. Mutta hän ilmoitti sen nyt
viivyttelemättä isoäidillensä, ja lisäsi vilpittömästi, että koska tämä
Raoul oli hänestä näyttänyt kauniilta kuin päivä, hyvin kasvatetulta,
valistuneelta ja sievältä, niin hänen nimensä oli luonnollisesti
juohtunut hänen mieleensä ristittäissä sitä kuninkaan poikaa, jolla
oli aivan säntilleen samat ominaisuudet. Rouva de Férias nauroi
kertomusta enemmän kun se olisi ansainnutkaan; seuraavana päivänä lähti
hän salaa kävelemään linnan ympäristöön ja sai silloin tietää, että
prinssi Raoul, jota hänelle kuvailtiin iloiseksi nuoreksi mieheksi,
joka oli elänyt ylhäisessä maailmassa, oli lähtenyt samana päivänä
illalla, jona Sibylla oli hänet nähnyt. Sibylla sai sentähden vapaasti
pitkittää rakkaita kävelyjään, ja joutui jonkun ajan kuluttua toiseen
seikkailuun, joka vaatii edeltäkäsin selitykseksensä muutaman sanan.

Puro, joka virtasi Haltia-kallion ontelosta ja juoksi metsän lävitse,
laski mereen kahden ranskalaisen penikulman päässä siitä. Mutta
matkalla siihen liittyi pari kolme lisäjokea ja loppu juoksullansa
se muodosti melkoisen putouksen, joka muutamaa vuotta ennenkuin
tämä kertomus alkaa, oli saanut kunnian pyörittää myllyä, joka oli
rakennettu metsän syrjään. Myllärin nimi oli Jacques Féray. Hän oli
ennen reippaasti palvellut meriväessä, ja oli kotiin palattuansa
löytänyt uskollisen morsiamen, jolle hän uskollisuutensa osoitteeksi
antoi merimies-korvarenkaansa ja josta pian tuli valkoinen ja hyvin
voipa myllärin-emäntä. Tämä avioliitto oli onnellinen. Jacques
Féray oli hyvä, hauska poika. Hänellä oli kaunis ääni, jota hän oli
harjoittanut valvoessansa öillä laivan kannella, ja jota hän ei
lakannut käyttämästä pienen tyttärensä kehdon ääressä, jonka hänen
vaimonsa hänelle lahjoitti. Myllyn edustalla oli neliskulmainen
puutarha, missä oli kaksi viikunapuuta ja kolme mehiläispesää. Tämä
nuori myllärin-emäntä, tämä jauhoinen ja laulava mylläri ja tuo pieni
tanssiva lapsi, kaikki tämä muodosti kesä-auringon valossa suloisen
kuvan katselijan silmälle. Viiden tai kuuden vuoden kuluttua rouva
Féray tuli taas siunatuksi, ja Jacques Féray, jonka se todella tulikin
tietää, vannoi leikillisesti, että tällä kertaa oli tuleva poika. Sillä
välin kohtasi Férias'in aluetta eräänä syys-yönä onneton vesitulva.
Tämä vedenpaisumus kesti koko seuraavan päivän, ja seuraavana yönä
tuo rauhallinen puro, joka oli muuttunut pauhaavaksi virraksi, paisui
yli ääriensä, tulvasi kentille ja kaatoi myllyn. Jacques Féray
pelastui töin tuskin vaimoineen ja lapsineen, mutta tämä tempaus teki
hänestä hävinneen miehen, sillä hän oli menettänyt, paitsi kaatuneita
huoneitaan sekä turmeltunutta kalustoansa, vielä melkoisen varaston
jyviä ja jauhoja. Vaimo, heikko kun oli, kuoli kolmen päivän perästä,
ja pikku tytär, jonka jalat olivat olleet koko yön vedessä, seurasi
äitiänsä Férias'in kalmistoon. -- Päivää jälkeen lapsen hautajaisten
lähti armelias pastori isää lohduttamaan. Hän löysi mies paran
virumasta vatsallansa särkyneen vesirattaan päällä, keltaisessa
liejussa, joka peitti hänen pientä puutarhaansa, hänet, joka muinoin
oli niin iloinen.

-- Ylös, Jacques! kirkkoherra huusi häntä pudistellen. Jacques ei
liikahtanut paikalta.

-- Nouse toki, minä pyydän sinua, jatkoi kirkkoherra. Jacques kohotti
päätänsä:

-- Menkää tiehenne, hän sanoi. Hyvää Jumalaa ei ole!

Kun kirkkoherra ei häneltä saanut muuta vastausta, hän lähti pahoilla
mielin pois. Seuraavana päivänä, kun hän jälleen tuli, oli mies vielä
samassa paikassa ja samassa asennossa ja vastasi kaikkiin hänen
lohdutuksiinsa ainoastaan:

-- Hyvää Jumalaa ei ole!

Ihmiset huomasivat pian, että mies paran järki oli suuresti
heikentynyt. Hän lähti myllynsä raunioilta ja asettui erääsen kurjaan
olkimajaan, joka oli laitettu autiolle meren rannikolle lampaitten
suojaksi kuumilla päivillä, sekä eli siellä kuin metsän-elävä. Väliin,
etenkin myrskyisinä päivinä, kuultiin hänen kirkuvan niin julmalla
äänellä, että kauhun väreitä alkoi kulkea ruumiin läpi. Hänellä oli
hulluutensa ensiaikoina kummallinen tapa. Useimpina aamuina perätysten
olivat Férias'in kirkon-ikkunat rikkilyötyinä ja keskelle kirkon
kivilattiaa oli heitetty pieniä kiviä. Kirkkoa alettiin vartioida ja
eräänä yönä saatiin Jacques Féray kiinni, kun hän juuri poikamaisella
ja raivokkaalla innolla nakkeli kiviä saman Jumalan huoneesen, joka oli
niin kovasti häntä rangaissut. Oltiin aikeessa panna hänet vankeuteen,
mutta hyvänluontoinen kirkkoherra sääli häntä eikä suostunut siihen.
Tämä olikin ainoa ilkityö, josta onnetonta voitiin syyttää. Vaikka
hän ulkonäöltään oli kammottava, niin ei hän kuitenkaan tehnyt
mitään pahaa. Usein näit hänen istuvan erään joen äyräällä, kasvot
käännettyinä erääsen tokeesen päin. Ihmiset olivat ajan pitkään
lakanneet säälimästä häntä kuten muitakin onnettomia, ja hän oli enää
vain kauhun ja naurun esineenä. Häntä kutsuttiin hullu-Féray'ksi,
ja samalla kun hänelle, osaksi pelosta, annettiin leipäpala talojen
ovella, lapset kiinnittivät ryysyjä hänen selkäänsä.

Eräänä päivänä oli Sibylla taas jättänyt imettäjänsä jonkun matkan
päähän ja mennyt lähteen rannalle, johon vesi valui Haltian-kalliosta.
Hän oli paljain päin ja tutkittuansa hetkisen kasveja, jotka
peittivät lähteen pohjaa, hän vaipui vähitellen rannan ruohostoon ja
kukkiin. Sellaisen kummallisen mielenliikutuksen valtaamana, jotka
häntä kohtasivat viime aikoina, hän alkoi itkeä ja katsella, kuinka
kyyneleensä toinen toisensa perästä putosivat läpikuultavan lähteen
lirisevään veteen. Hiljainen rahina herätti hänet äkkiä; hän näki
hullun Féray'n olevan kumartuneena vastaisen rannan ruohostossa.
Hänen laihat, kalpeat ja epätoivoiset kasvonsa, joita rikkinäinen
olkihatun risa peitti, pistäytyi esiin eräästä pensaasta; hän
tuijoitti Sibyllaan merkillisen tarkkaavaisena. Runsaita kyyneleitä
vieri hänen syvällepainuneista silmistänsä hänen harmaasen partaansa.
Nähdessään tällaisen hirviön, lapsi, vaikka muuten olikin uskalias,
tunsi väristyksen käyvän läpi suoniensa. Hän tahtoi huutaa, mutta
ei saanut ääntä. Hullu ymmärsi hänen kauhunsa ja sanoi matalalla ja
surkuttelevalla äänellä:

-- Älkää pelätkö, en minä tee teidän pahaa.

Hän nousi ylös, kun Sibyllakin hypähti seisoman, tietämättä itsekkään
miksi, lähestyi häntä ja katseli häntä tarkasti.

-- Lapsi raukka! hän jupisi, lapsi raukka!

Ja heittäytyen maahan hän nyyhkytti kasvot käsiin kätkettyinä.

Sibylla tunsi mies paran elämäkerran; hän aavisti, että jokin himmeä
saman-näköisyys muistutti hänen pikku tytärvainajatansa; sääli
voitti hetkiseksi kauhun hänen herkkätuntoisessa sydämessään; hän
laskeutui polvillensa ja laski lempeästi valkoisen kätösensä hullun
pörröiselle päälle. Sitten, ikäänkuin rohkeudestansa kauhistuneena, hän
lähti juoksemaan imettäjänsä luoksi, joka ei niin vähää pelästynyt,
nähdessään hetkistä myöhemmin Jacques Féray'n rientävän hänen
jäljestänsä. Hän seurasi heitä kuin koira aina linnaan saakka. Herra
ja rouva de Férias, Sibyllan kertomuksesta liikutettuina, menivät
onnettoman luoksi, joka oli jäänyt puiston ristikkoportin taakse,
lausuivat hänelle ystävällisiä sanoja ja täyttivät hänen laukkunsa
ruokatavaroilla. Tästä ajasta lähtien hänen hulluutensa sai tyynemmän
luonteen. Ei kulunut päivääkään, jona hän ei olisi tullut linnan
portille, minne Sibylla aina riensi, käsissä jotakin vietävää. Hän
tapasi hänet usein kävelyillänsä; hän oli huomannut, että Sibylla
rakasti metsäkukkia; hän tiesi mitä hän piti paraimpina ja sitoi
niistä sanomattoman suuria vihkoja ja vei ne sanaakaan sanomatta
lapsen jalkojen viereen. Tämä sanoi hänelle hymyillen: "Kiitoksia,
Jacques hyvä;" ja hullu vetäytyi tyytyväisenä pois. Markiisi ja
markiisitar kutsuivat häntä Sibyllan mielipuoleksi, ja palvelijat
neidin mielipuoleksi. Sibylla oli ihastunut ja hiukan ylpeä siitä
vallasta, missä hän piti miesparan alakuloista ja häiriytynyttä
mieltä. Mutta yhdessä kohden tämä valta oli heikko: vanhempiensa
kehoituksesta Sibylla koitti eräänä päivänä viedä Jacques'in messuun
Férias'in kirkkoon. Mutta kun oli tultu kirkkopihan portille, hän
irtautui väkisin Sibyllan käsistä, päästi julman huudahduksen ja läksi
juoksemaan pois pitkin kenttää.

Noin kahta kuukautta myöhemmin, kun hän ensikerran oli tavannut
hullun Féray'n, Sibyllalle tuli vieraaksi hänen ystävättärensä
Klotilda Desrozais, joka oli aikeissa mennä Pariisin luostariin siellä
täydentääksensä kasvatustansa tai pikemmin sitä siellä aloittaaksensa.
Neiti Klotilda oli silloin noin kahden- tai kolmentoista-vuotias;
hänellä oli pitkä, ihmeen kaunis vartalo, ihanat silmät, jotka
tavallisesti olivat puoliksi suljettuina, mutta jotka olivat lumoovat,
kun hän ne avasi, raskaat, kiiltävän mustat palmikot ja purppuraisten
huultensa välistä hohtavat hampaat, valkoiset kuin tuoreen pähkinän
sydän. Muuten hän oli vilkas ja suloinen sekä erittäin tuntehikas.
Mutta ei, totta puhuen, hyvin tiedetty, mitä aineksia löytyi tuon
rikaslahjaisen olennon hehkuvassa rinnassa, joka oli jätetty oman
onnensa nojaan kuin keskelle metsää ja joka Sibyllassa herätti
levottomuuden sekaista myötätuntoisuutta. Neiti Klotilda saattoi hänet
usein levottomaksi hillittömän luontonsa oikuilla, mutta jo seuraavassa
tuokiossa hän lepytti häntä vastustamattoman lempeytensä tulvalla.
Kyynelsilmin hän painoi häntä vasten rintaansa ja sanoi: "Minä rakastan
sinua, Sibylla kulta, aina sinua rakastan! Sinunkin täytyy luvata koko
ikäsi rakastaa minua. Lupaatko?" Sibylla lupasi arasti. "Katsoppas",
jatkoi Klotilda, "minä rakastan niitä, joita rakastan, niin suuresti
että tahtoisin heidät syödä." Ja todella purikin hän heitä joskus.

Neiti Desrozais oli siis tullut päiväksi Férias'iin. Sill'aikaa kun
Sibylla valmisteli virvoituksia ystävättärellensä, tämä huomasi
ikkunasta hullun Féray'n, joka virui siimeksisessä linnan pihassa.
Sanaakaan sanomatta Klotilda juoksi kyökkiin, pyysi sieltä itsellensä
nuoran pätkän, pujotteli siihen rautakapineita, vanhoja kannuksia
ja lasinpalasia, joita hän kokoili sieltä ja täältä, ja meni salaa
ripustamaan tätä kalukimppua nukkuvan mielipuolen vaatteisin.
Sittenkuin hän vielä oli pitänyt huolta siitä, että kaikki pihan
portit olivat kiinni, hän huusi suurta pörröistä koiraansa Max'ia,
joka oli hänen muassansa joka paikassa. Hän potkasi sitten hullua
jalallansa, joka kavahti ylös. "Ots' kiinni, Max", huusi hän "ots'
kiinni!" Jacques pelkäsi suuresti koiria, jotka ylimalkaan eivät
olleet hänelle ystävällisiä. Kun hän näki koiran syöksevän päällensä,
hän läksi hurjistuneena juoksemaan. Helisevä taakka, joka riippui
hänen kaulastansa, tuli liikkeesen ja lisäsi vaan hänen kauhuansa.
Hän juoksi, koira kantapäillä, pelästyneenä huohottaen ja läähättäen
portilta portille, kauniin Klotildan suureksi iloksi. Sillä välin oli
Sibylla, melua kummastellen, juossut ikkunan luo. Niinpian kuin hän
näki miten asian laita oli, hän juoksi pihalle ja saapui mielipuolen
luo juuri samalla hetkellä, kun koira tarttui hänen jalkojensa ympäri
kiedottuihin riepuihin. Lapsi ponnisti kaikki voimansa työntääksensä
holhottinsa kimpusta koiraa, joka äkkiä käänsi vihansa Sibyllaan ja
puri häntä käteen niin että siitä alkoi vuotaa verta. Palvelijat
joutuivat avuksi, karkoittivat koiran ja kantoivat pyörtyneen Sibyllan
pois. Nähdessään kujeensa lopullisen seurauksen, Klotilda vuodatti
oikein kyyneltulvia. Mutta kun hänen rakas tätinsä tuntia myöhemmin
tuli hakemaan häntä pois, ja kun hän näki Jacques Féray'n, joka oli
heittäytynyt maantielle makaamaan, nousevan ylös ja näyttävän hänelle
nyrkkiänsä, helistellen sitä rautasälykimppua, jonka tyttö oli sitonut
hänen vaatteisinsa, niin hän ei voinut pidättää itseänsä nauramasta
houkkion äänetöntä uhkausta. Mutta sitä hän sai katua.

Sibylla makasi kuumetaudissa vuoteen omana kolme päivää. Jacques Féray
vietti nämä kolme päivää maaten kuten kuollut hänen huoneensa ikkunan
alla. Kun häntä oli turhaan yritetty saada pois tästä paikasta, niin
hänen annettiin, hra de Férias'in käskystä, siinä olla, ja kannettiin
hänelle sinne ruokaa. Hän ei lähtenyt sieltä edes yölläkään. Neljännen
päivän aamuna hän kuuli lausuttavan nimeänsä, ja hän käänsi äkkiä
päätänsä, nähden Sibyllan hänen ikkunassansa. Oli jotakin liikuttavaa
hänen hymyilemisessänsä, joka talvi-auringon säteen tavoin liikkui
hänen surullisilla kasvoillansa, jotka eivät milloinkaan nauraneet.



V.

Miss O'Neil.


Hra de Férias, jonka mielestä lasten siveellinen kasvatus pitää
aloitettaman jo kehdosta saakka, ei ensinkään kiirehtinyt pienen
poikansa tyttären kasvatuksen opinnollista puolta.

-- Sielu, sanoi hän, on kuin nuorten puiden ydin, joka vaatii tukemista
ja ohjaamista samassa määrässä kuin itse puut kasvavat. Mutta meidän
tulee, kuten luontokin tekee, odottaa siksi kunnes kasvattimme ovat
jossakin määrin voimistuneet ja kypsyneet, ennenkuin voimme niistä
hedelmiä saada. Mitä enemmän nämät pienet aivot, lisäsi hän, silitellen
Sibyllan vaaleita hiuksia, osoittavat onnellista ja suotuisaa
taipumusta, sitä enemmän ne kukalle puhjettuansa vaativat hempeyttä ja
huolenpitoa.

Kuitenkin se hetki, jona markiisi ja markiisitar vihdoin katsoivat
soveliaaksi antaa Sibyllan tehdä tuttavuutta salaperäisen aapiston
kanssa, oli heille epäilyksen ja katkeruuden hetki, mutta rouva
de Beaumesnil'issa se herätti ääretöntä riemua. Sibylla, joka oli
ollut aina niin halukas ja taipuvainen vaipumaan mielikuvituksiinsa,
osoitti olevansa surkuteltavassa määrässä kykenemätön oppimaan
lukemisen käytännöllistä taitoa. Ei hyvällä eikä pahalla voitu
poistaa hänen uneksivan järkensä kammoa säännölliseen vaivannäköön.
Markiisitar-parka, joka turhaan näki vaivaa ja jo melkein kadotti
taivaallisen kärsivällisyytensäkin, kutsui avuksensa Férias'in
kirkkoherran, joka ryhtyi työhönsä vakavalla innolla, mutta hänellä ei
ollut sen enempää menestystä.

-- Tämä huolestuttaa minun, hän sanoi.

Aikaa voittaen se hänelle teki paljon muutakin.

-- Pienokaisesta tulee taitamatoin, vastasi rouva de Beaumesnil. He
ovat tylstyttäneet hänen järkensä. Siitä olinkin varma... Jo viiden
vanhana osasi Klodilta lukea ja jutella satujakin!

-- Minun nähdäkseni ainoastaan ihme, kirkkoherra sanoi, saattaa
pelastaa meidät tästä pulasta.

Ihme tapahtuikin, ei tosin sellainen kuin kirkkoherra oli ajatellut,
vaan sellainen, jota on aina sallittu toivoa jumalalliselta
kaitselmukselta. Ihmeet tapahtuvat nimittäin sydämissä, siellä ne ovat
mahdollisia hyvinkin usein.

Sibylla tiesi varsin hyvin että hän oli orpo, ja hän käsitti sen sanan
surullisen merkityksen. Mutta hra ja rouva de Férias pelkäsivät antaa
liian päteviä syitä hänen herkälle tunteellisuudellensa, eivätkä
antaneet tämän asian johdosta selityksiä, joita hänen lapsellinen,
väliin raivoisakin uteliaisuutensa kaipasi. Hänen isänsä ja äitinsä
olivat taivaassa, siinä kaikki. Palvelusväki olivat saaneet ja
uskollisesti noudattaneetkin käskyä vastata samalla tavalla. Heitä
oli kielletty puhumasta ja antamasta pienintäkään vihjausta, joka
olisi saattanut kiinnittää Sibyllan huomiota pienessä kirkkotarhassa
olevaan kahteen hautakiveen. Mutta tästä varovaisuudesta huolimatta
oli Sibylla kuitenkin, joka kävi joka sunnuntai vanhain vanhempiensa
kanssa messussa, kummastukseksensa huomannut jotakin erityistä heidän
kasvoissansa, kun he menivät kivien ohitse, sillä eräänä päivänä
kirkosta tullessansa hän meni suoraa päätä patsaitten luo, joihin oli
hakattu kultaisia kirjaimia ja kysyi, kääntyen imettäjänsä puoleen,
joka pelästyneenä oli häntä seurannut:

-- Mitä on tähän kirjoitettuna?

-- Ei mitään, vastasi imettäjä.

-- Siinä on kirjaimia, sanoi Sibylla, rypistäen kulmakarvojaan. Lue
minulle, mitä siinä on.

-- Se on latinaa, neiti.

Sibylla kohotti olkapäitään ja lähti. Tästä lähtien ei Férias'in hyvä
kirkkoherra enää tuntenut oppilastansa. Hän hieroi käsiänsä, hän
riemuitsi:

-- Minä tiesin että kärsivällisyydellä olin tuleva perille.

Kuukautta myöhemmin antoi Sibylla viedä itsensä pappilaan saadaksensa
muka tietää, miten hänen opettajansa jaksoi, joka sairasti luuvaloa.
Hän poikkesi ohi mentäessä kalmistoon, pysähtyi patsaitten eteen, oli
tuokion aikaa äänettä katsellen kultakirjaimia, sitten hän laskeutui
polvillensa ja itki. Ihme oli tapahtunut, Sibylla osasi lukea.

Kun Sibylla kerran oli saanut omaksensa tämän inhimillisen
tietovaraston avaimen, niin hän, kuten usein käy hänentapaistensa
luonteitten, käytti sitä niin suurella kiihkolla, että sitä nyt
pikemmin sai hillitä ja pidättää, kuin kiihoittaa.

Tämä hillitön tiedonhalu, joka tahtoi ammentaa tietoja kaikilta
aloilta, toi muassansa pää-asiallisesti kaksi seurausta: ensiksi sen,
että Sibyllan vaatimatoin opettaja usein joutui suuresti hämillensä;
toiseksi sen, että hra de Férias otti omaan huostaansa kirjastonsa
avaimet. Mutta vanhalla markiisilla oli kuitenkin enemmän ymmärrystä,
kuin että hän olisi tyytynyt tähän varakeinoon. Hän ei muuten ollut
liiaksi levoton siitä kiihkosta, jossa näkyi sikin sokin liikkuvan
salaperäisiä unelmia ja luonnollista uteliaisuutta. Olla mitään
laiminlyömättä, mitään hillitsemättä, vaan irroittaen hänet niistä
sekanaisista aineksista, joita hänen nuorissa aivoissansa liikkui,
järjestää niiden halut, pitää harjoituksessa niiden voimia, sanalla
sanoen, saattaa tämä sekasotku hedelmiä tuottavaksi, siinä oli
hänen tehtävänsä, joka suorastaan seurasi hänen perusaatteistansa.
Mutta hra de Férias huomasi, ett'ei niin vireän neron ohjaamista
kauvemmaksi saattanut jättää abotti Renaud'in heikkojen käsien ja
kasvatus-opillisen kyvyn nojaan: hän päätti viivyttelemättä hankkia
opettajattaren, jonka hoidettavaksi hän jättäisi Sibyllan kasvatuksen
ajallisen puolen, sen sijaan että kasvatuksen hengellinen puoli
luonnollisesti jäisi papin huoleksi. Kirkkoherra tunnusti häveliäästi
kyllä tämän muutoksen hyödyn, jopa tarpeellisuudenkin.

-- Lapsi, hän sanoi yksinkertaisesti, osoittaa kummallisia
luonnonlahjoja, joiden vyyhteä en minä ole mies selvittämään. Kaikki,
hra markiisi, mitä voin tehdä, on oleva siinä, että opetan hänelle
hänen katkismuksensa ja senkin, lisäsi hän huoaten, Jumalan avulla.

Opettajattaren valitsemisen luuli hra de Férias voivansa jättää
serkkunsa kreivi de Vergnes'in huoleksi, joka oli äidin puolelta
Sibyllan iso-isä, ja jolle tämä tärkeä toimi oli helpompi, sekä
sentähden, että hän asui Pariisissa, että laveamman vaikutus-alansa
vuoksi. Hän kirjoitti kreiville vakavan ja liikuttavan kirjeen, jossa
hän laveasti kertoi Sibyllan luonteesta ja pyysi häntä tekemään
kaikkea sen hyväksi, että opettajatar olisi oppilaalle kelvollinen.
Kuukautta myöhemmin hra de Férias, jota kreivin vaiti-olo alkoi tehdä
levottomaksi, sai häneltä seuraavan vastauksen:
**
    "Rakas serkkuni."

    "Sukellettuani helmienpyytäjän tavoin Pariisin valtameressä,
    luulen vihdoinkin löytäneeni etsittävän aarteen. Ihmisellä ei
    ole juuri viehättävä ulkomuoto. Hänellä ei ole siipiä, mutta
    hän on sittenkin enkeli, sanotaan. Minä kuvailin enkeliä toisen
    näköisiksi, mutta vähät siitä; minä lähetän hänet samalla
    kuin kirjeenikin. Lähettäkää vaununne ------ pysäyspaikalle,
    iltajunalle. Hän on juuri päättänyt erittäin onnellisesti erään
    oppilaan kasvatuksen, mutta on siitä saanut hyvin niukan palkan.
    Palvelijanne tuntevat hänet seuraavista tunnusmerkeistä: Miss
    O'Neil (Augusta Mary), kolmenkymmenenvuotias, vaaleanverinen,
    irlantilainen, syntyisin vanhasta ylhäisestä perheestä, puhuu
    kaikkia kuolleita ja eläviä kieliä, ompelee koru-ompeluksia,
    maalaa, soittaa harppua ja ratsastaa. Paljolta j.n.e.

    Suudelmasade Sibyllalle. Minä vaivun markiisittaren jalkoihin."

Markiisi de Férias'ista tällainen kirje, hänen silmissään niin
tärkeänä ja ratkaisevana hetkenä, osoitti tuskin anteeksi annettavaa
kevytmielisyyttä, ja vaikka hän oli tottunut siihen maailmalliseen
ja pintapuoliseen muodollisuuteen, joka hra de Vergnes'issa peitti
melkoisen määrän ajatuskykyä ja tunteellisuutta, niin hän lähti
itse, mielessä kuitenkin jonkinlainen pelontunne, ------ asemalle,
vastaan ottamaan opettajatarta, jota oli hänelle niin leikillisellä
tavalla kuvailtu. Miss O'Neil'in ensi katse, kun hän astui ulos
vaunuista, ei ensinkään poistanut markiisin huolia; hän tunsi hänet
helposti, vaikka olikin jotenkin hämärä. Miss O'Neil oli aivan sen
näköinen, kuin kirjeessä oli sanottu. Hän oli pitkä, laiha nainen,
joka astuskeli koneen tapaisella säännöllisyydellä ja jäykkyydellä.
Ihmiset väistivät ehdottomasti hänen käsivarsiansa, jotka näyttivät
aina melkein lävistävän hänen lihansa. Hänen kummastakin ulospitävästä
poskipäästään riippui kaksi tulipunaista parrantyppyä niinkuin kaksi
paju-oksaa. Ruskea olkihattu, joka vivahti ylös-alaisin käännettyyn
sallaatti-astiaan, oli niinkuin kirkontorni hänen sulottomassa
päässänsä. Hra de Férias'in sydän oli pakahtua.

-- Totta tosiaan, hän jupisi, de Vergnes on aivan mieletön!

Mutta kuitenkin, kun hän lähestyi miss O'Neil raukkaa, hän näki tämän
vaaleansinisistä silmistä loistavan niin kirkkaan valon, kuin taivaan
tähdistä, niin puhtaan, niin sievän, niin hellän, ja samalla niin
surullisen, että se häntä liikutti ja puoleksi hänet valtasi. Miss
O'Neil, jonka hänen ulkonaisen onnettomuutensa tieto teki araksi,
vastasi vanhan markiisin kohteliaasen tervehdykseen ujosti, mutta
hyvillä ja sopivilla sanoilla. Hänen äänellänsä oli kaunis sointu. Hra
de Férias alkoi luulla, niinkuin hra de Vergnes'ikin, että nainen oli
enkeli, vaikka hänen siipensä todella olivat sangen vähän näkyvissä.
Hän istui hänen viereensä vaunuihin, jotka lähtivät Férias'in linnaan,
eikä laiminlyönyt silmänräpäystäkään selittääksensä hänelle sen nuoren
oppilaan luonnetta, jonka opettaminen nyt jätettiin hänen toimeksensa.
Irlannitar kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä häntä, kunnes
hän lopetti puheensa lyhyellä loppulauseella, joka sisälsi hänen
mielipiteensä kasvatuskysymyksessä.

-- Herra, miss O'Neil silloin sanoi, minä näen millainen hän on. Mitä
teidän mielipiteisiinne tulee, niin minun mielipiteeni ovat ihan samat.
Lapsen luonnonlahjojen kehittäminen ja viljeleminen on velvollisuus
eikä siinä ole milloinkaan vaaraa, jos tätä tekee sillä kannalla, että
ajatus Jumalasta vallitsee ja pyhittää kaikki.

Markiisi veti tämän kuultuansa pitkän henkäyksen. Hän nyökäytti
tyytyväisen näköisenä useampia kertoja päätänsä, ja vaunuihin levisi
pilvi tuoksuavaa puuteria.

-- Rakas miss O'Neil, hän sanoi, minä rohkenen pyytää teitä kertomaan
minulle elämäkertaanne, josta serkkuni de Vergnes on minulle antanut
sangen vaillinaisia tietoja. Mutta älkää väärin käsittäkö syitä
minun kysymykseeni, sillä minä pyydän teiltä tätä suosion osoitusta
ainoastaan sentähden, että te minussa olette herättäneet suurta
mieltymystä.

On mahdotointa kertoa, kuinka oudolta ja suloiselta miss O'Neil'ista
tuntui tämä vanhan markiisin sydämellinen kohteliaisuus. Kun hän
oli köyhä ja naurettavan ruma, niin maailma ei ollut, niinkuin on
helppo ymmärtää, hemmoittelemalla häntä turmellut. Kun häntä oli aina
ympäröinyt jäinen kylmyys niitten puolelta, jotka olivat ottaneet
hänet palvelukseensa, ja kun hän oli aina jäykkä, umpimielinen ja
heikkohermoinen, niinkuin ainakin se, jonka täytyy olla pahanilkisten
ja pilkallisten katseitten alaisena, niin hän oli saanut paljon kärsiä
ylpeydessänsä, joka oli suuri ja oikeutettu. Ensi kerran elämässänsä
hän näki itseänsä pidettävän arvossa. Tämä kaunis vanhus puhui
hänelle sellaista puhetta, jota hän ei ollut toivonut saavansa kuulla
ennenkuin taivaassa valittujen huulilta, jotka hurmasivat ainoastaan
siveellisellä loistollansa ja kauneudellansa. Käyttäen hyväksensä
hämärää, hän antoi kaksi kyyneltä vieriä silmistänsä, jotka hän pyyhki
pois mustalla silkkihansikkaallansa; sitten hän kertoi lyhyesti
elämänsä, joka muuten oli sangen yksinkertainen. Ainoa kohta, missä hän
viipyi kauvemmin, oli hänen perheensä vanha sukuperä. Hän polveutui
Irlannin vanhoista kuninkaista, jotka todella, lisäsi hän, eivät olleet
muita kuin clan-päälliköitä. Yksi hänen esi-isistänsä, Fergus Punainen,
kuului toden näköisesti niitten irlantilaisten päälliköiden joukkoon,
joilta ruhtinas Juhana Plantagenet (jonka nimeä miss O'Neil mainitsi
katkeralla halveksumisella) oli julkisessa tilaisuudessa hävyttömästi
temmannut parran pois. Miss O'Neil'in isä oli hänelle jättänyt melkoisen
omaisuuden. Mutta hänellä oli kaksi veljeä, jotka omaisuutensa
hoitamisessa eivät olleet käyttäneet tarpeellista tarkkuutta. Hra
de Férias ymmärsi että miss O'Neil oli hyväntahtoisesti antanut
omaisuutensa mennä veljiensä häviön korjaamiseen. Muuten se toimi,
johon hänen oli täytynyt antautua, viehätti häntä erittäin ja tuotti
hänelle kaikkea mahdollista onnea aina siihen päivään asti, jona hänen
oli täytynyt jättää oppilaansa. Mutta tämä päivä oli runnellut hänen
sydämensä. Hän oli tarjoutunut jäämään nuoren neidin luoksi ehdoilla,
jotka olivat hänelle hiukan vastenmieliset, mutta joihin hän kuitenkin
piti mahdollisena suostua (luultavasti kamarineitsyenä, tyttö parka!).
Perhe ei siihen suostunut, koska se katsoi sitä sopimattomaksi, jonka
hän muuten itsekin myönsi.

-- Miss Augusta, markiisi sanoi, sallikaa minun vakuuttaa teille,
ett'ei teidän koskaan minun huoneessani tarvitse pelätä sellaista
onnettomuutta. Niin kauvan kuin minä elän, rakas miss O'Neil, elätte
tekin minun kattoni alla. Ja minä erehtyisin suuresti poikani tyttären
mielipiteitten suhteen, joll'ei hän kunnioittaisi, samoinkun minäkin,
sitä muodollista, neuvoa, jolla minä suljen hänet tässä tarkoituksessa
teidän suosioonne.

Miss Augusta saattoi vaan epäselvällä äänellä kiittää; mutta hän talui
taaskin mustan silkkihansikkaansa laihalle poskellensa.

Tällaisella ystävällisellä kannalla olivat asiat kun hra de, Férias
ja miss O'Neil astuivat vaunuista linnan pihalle. Muutamia hetkiä
myöhemmin markiisitar, jota hänen puolisonsa oli lyhyellä puheella
valmistanut voittamaan ensi silmäyksen herättämää tunnetta, lisäsi
Irlannittaren ihastusta kohtelunsa lempeällä hyväntahtoisuudella.
Oli myöhäinen ilta. Miss O'Neil vietiin hiljaa pieneen huoneesen,
missä Sibylla makasi valkeiden uutimien takana, toinen käsivarsi
pään yli asetettuna ja kätkettynä hänen hienoihin silkkikutriinsa,
kasvoilla sama sulo, jota niille hänen maatessansakin loi hänen lumoava
sielunsa. Imettäjä toi lampun ja miss O'Neil katseli kauvan, sanaakaan
hiiskumatta ja hengittämistäänkin pidättäen, lasta, sill'aikaa kun
markiisi ja markiisitar nojautuivat toisiansa vastaan hänen takanansa,
kasvoilla ihastuksen hymy. Sibylla teki äkillisen liikkeen ja miss
O'Neil asetti sormen huulillensa, astui muutaman askeleen taaksepäin
ja sanoi, kuiskaavalla äänellä, luoden kosteat ja säteilevät silmänsä
tärkkääväisiin vanhuksiin:

-- Hän on enkeli, minä jumaloin häntä! Saatettuna heti tämän jälkeen
läheiseen avaraan ja komeasti sisustettuun huoneesen, jollaisessa
hän ei ollut tottunut asumaan, tämä Fergus Punaisen jälkeläinen
valvoi vielä hyvän kappaleen yötä, vaikka olikin matkasta väsynyt,
ja silmäili ihastuneena tapetteihin kuvattuja henkilöitä: siinä oli
elyysiumin lehdoissa olevia paimenia ja paimettaria, joilla oli vasu
kädessä ja jotka näyttivät sangen onnellisilta, mutta jotka varmaan
olivat sitä vähemmän kuin miss O'Neil. On surettavaa ajatella, että
samalla hetkellä, kun tämä kunnon nainen pääsi tällaisen paratiisin
osallisuuteen, niin välkkyvä miekka jo häilyi hänen päänsä ylitse
valmiina häntä sieltä karkoittamaan.

Seuraavana aamuna rouva de Férias keskusteli miss O'Neil'in kanssa
ja tuli yhä lujempaan vakuutukseen siitä, mitä hänen puolisonsa
oli hänelle sanonut. Sitten esitteli hän opettajattaren hänen
oppilaallensa. Sibylla, jolla, hänen ikäänsä katsoen, oli harvinainen
kyky arvostella sopusointuisuutta ja kauneutta, katseli ensin
jonkinlaisella levottomuudella miss O'Neil'ia ja vastasi kylmästi hänen
ystävällisiin kysymyksiinsä, sillä hänen ulkonainen rumuutensa antoi
aihetta Sibyllalle luulla hänestä pahaa. Markiisitar jätti heidät
kahden kesken, jotta he likemmin tutustuisivat toistensa kanssa, ja
meni saliin. Täällä kertoili hra de Férias miss O'Neil'in ansioita
abotti Renaud'ille ja rouva de Beaumesnil'ille, joita tapauksen tärkeys
oli kutsunut aamun koittaissa tulemaan linnaan.

-- No, mitä kuuluu? markiisi kysyi.

-- Niin paljon kuin minä, ystäväni, saatan päättää, niin on hän sangen
valistunut ja helläsydäminen ihminen.

-- Te näette, markiisi jatkoi säteilevin silmin, kääntyen vieraittensa
puoleen, te näette siis, että hän on kalliskivi, ja hän on oleva, sen
olen jo hänelle luvannutkin, oikea perheen kalliskivi! Hän ei ole
kaunis, se on totta; mutta se onkin hyvä. Se on oleva vaan Sibyllalle
opetukseksi ja eläväksi esimerkiksi siitä, kuinka paljon vähemmän
arvoiset ulkonaiset edut ovat verrattuina siihen siveelliseen kiiltoon,
joka loistaa miss O'Neil'in käytöksestä kuin komeasta juvelilippaasta,
minä tarkoitan mielipiteitten jaloutta, sielun puhtautta, neron
suloutta...

-- Karakteerin suloisia hyveitä... hyvä markiisitar sanoi.

-- Ja lujia uskonnollisia perus-aatteita, kirkkoherra lisäsi.

Kesken tätä yhteistä ylistyspuhetta aukeni salin ovi jyristen ja
imettäjä, joka linnassa kutsuttiin rouva Rosaksi, astui yht'äkkiä
sisään kasvot niin kummallisesti vääntyneinä, että onnettomuuden
sanoman jo näki hänen silmistänsäkin.

-- Taivaan nimessä! imettäjä, mikä on? markiisi huudahti nousten ylös.

-- Hra markiisi, rouva Rosa sanoi, tuskin voiden hengittääkään, hän ei
ole kristitty!

-- Mitä? Kuka? Miss O'Neil'iko? Eikö kristitty?... Se on mahdotointa!
Te olette hullu, imettäjä!

-- Hän ei ole kristitty! rouva Rosa toisti kiivaasti; se on varma,
sillä hän kysyi äsken juuri Jean'ilta, oliko lähistössä protestanttista
pappia ja saattoiko hän helposti käydä joka sunnuntai kirkossa.

-- Protestantti! markiisi sanoi vaipuen voimatonna nojatuoliinsa.
Protestantti!... Sitten jatkoi hän hetken päästä: -- Rouva Rosa,
jättäkää meidät!

Tuokion aikaa kesti täydellistä äänettömyyttä. Markiisitar vaihtoi
surullisia silmäyksiä puolisonsa kanssa. Kirkkoherra ja rouva de
Beaumesnil olivat lyöneet kätensä yhteen ja nostivat niitä tuon
tuostakin kohden kattoa, hämmästyksen valtaamina, joka edellisessä oli
todellinen, mutta jota jälkimmäinen ainoastaan teeskenteli, sillä se
räjähdys, joka oli kohdannut hänen naapurejansa, oli hänen kateelliseen
sydämeensä vihmonut ainoastaan kukka- ja ruususadetta.

-- On totta, markiisi puhkesi vihdoin lausumaan, että de Vergnes on
auttamattomasti loukannut minua! Siinä saa nyt nähdä pariisilaista
välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä!... Hän ei hanki tällaisesta
tärkeästä asiasta itsellensä edes tietoakaan!... Yhtä hyvin hän
olisi voinut lähettää minulle juutalaisen tai muhamettilaisen,
Jumala nähköön, ihan yhtä hyvin! Sellainen hän on! Kuinka minä
olisin saattanut tätä ymmärtää? Kuinka olisin saattanut kuvaillakaan
tällaista huolimattomuutta? Kuinka olisi kertaakaan päähäni pälkähtänyt
näin mieletön, näin järjetön ajatus? Muuten hän on irlantilainen,
kuinka olisin voinut uskoa... tässä on täytynyt tapahtua erityinen
onnettomuus! Päälle päätteeksi en voi saada ketään uskomaan, että
imettäjä, yksinkertainen kun on, on tietämättömyydestä sanonut, ett'ei
hän edes ole kristitty. Miss O'Neil ei ole katoolilainen, ja siinä
kaikki, mutta tosiaan siinäkin on jo yllin kyllin. Mutta ottamatta
lukuun hänen surkuteltavaa harha-oppiansa, hän on sittenkin vaimo, joka
ansaitsee huomiota ja kunnioitusta... ja todella jouduin peloittavaan
pulaan tässä asiassa... Mitä on tehtävä?

-- Minusta näyttää vaaralliselta, hra markiisi, kirkkoherra rohkeni
arasti lausua, antaa neiti Sibyllalle protestanttia opettajattareksi,
etenkin kun hän juuri ensi kertaa valmistelee itseänsä ripille.

-- Jumala varjelkoon! rouva de Beaumesnil huudahti paheksuvalla
hämmästyksellä, joka pian muuttui salaiseksi iloksi.

-- Se ei ote mahdollista, markiisi sanoi, en ole hetkeäkään sitä
ajatellut, uskokaa se, rouva. Mutta minä tunnustan, että sydämeni on
kovassa tuskassa: paitsi sitä, että vaan haikealla mielin päästän
poikanityttären käyttämästä hyväksensä tämän naisen luonnonlahjoja,
ja, olkoon kuinka tahansa, hänen hyveitänsäkin, niin minua vielä
peloittaa se isku, joka minun täytyy antaa niin tuntehikkaalle ja
hellälle sydämelle, kuin miss O'Neil'illa näyttää olevan. Ja minä itse
olen ymmärtämättömyyteni kautta syynä siihen, että tämä isku tuntuu
hänelle vielä kipeämmältä, mutta minun sydämeni vietteli minut siihen.
Niin, minä antaisin vaikka heti paikalla toisen käteni, kun vaan voisin
säästää häneltä ja säästää itseltäni sen surun, jonka tämä ilmoitus ja
ero ovat tuottavat, mutta jotka kuitenkin näyttävät välttämättömältä.

-- Tämä on todella raskasta, ystäväni, markiisitar sanoi; mutta jos te
katsotte sen välttämättömäksi...

-- Pikemmin parhaaksi, rouva de Beaumesnil äkkiä keskeytti.

-- Suokaa anteeksi rouva, markiisi puuttui hiukan kiivaasti puheesen;
mutta ettehän toki vaadi, että hän ajetaan varkaan tavoin pois,
olkoonpa hän sitten vaikka kuinka monta kertaa protestantti!

Taaskin kesti tuokio äänettömyyttä, kunnes markiisitar lausui lempeästi:

-- Minä ai'oin sanoa, ystäväni, että minä, jos te sitä haluatte, otan
ilmoittaakseni asian miss O'Neil'ille.

-- Ei niin, rakkaani, Sinä tahdot aina ottaa vaivat omille niskoillesi.
Se ei ole oikein. Tiedätkö, onko miss O'Neil yksinänsä tätä nykyä?

-- Sibylla on hänen kanssansa.

-- Kutsukaa lapsi pois.

Miss O'Neil raukka oli sillä välin, kun hän oli ollut markiisittaren
lähdettyä yksinänsä Sibyllan kanssa, helposti huomannut oppilaansa
silmistä, ett'ei tämä häneen juuri ensinkään ollut mieltynyt. Hän oli
tosin koittanut voittaa tätä vastenmielisyyttä ystävällisyydellä ja
hyväilemisellä, mutta turhaan. Hän ei edes syleillyt Sibyllaa, vaikka
hän sitä suuresti halusikin. Hymyillen ainoastaan niin lempeästi, kuin
hän saattoi, hän vei hänet huoneesensa muka auttamaan häntä arkkujen
avaamisessa, joka lapsia aina suuresti miellyttää. Miss O'Neil alkoi
todella ottaa ulos halpoja kapineitaan ja asetella niitä sopivaan
järjestykseen. Tämän työn kestäessä, joka muuten ei kauan kestänytkään,
seisoi Sibylla, kädet selän takana ja otsa vedettynä huolekkaasen
kurttuun, keskellä lattiaa, ja katseli sanaakaan sanomatta, melkeinpä
halveksien, miss O'Neil'in puuhaa ja juoksua, joka hänestä näytti
niin pienen asian tähden olevan turhaa vaivaa. Mutta hänen kauniit
kasvonsa muuttuivat ja kirkastuivat äkkiä, kun hän näki miss O'Neil'in
vetävän erään arkun pohjalta kasvikokoelman ja sitten värilautasensa,
pensselinsä ja taulunkannattimet ja päälle päätteeksi puolen tusinaa
tauluja, miss O'Neil'in käsialaa. Lapsen kysymykset alkoivat oikein
tulvaamalla tulvata. Mutta ne pysähtyivät äkkiä, hänen nähdessänsä
vieläkin kummallisemman ja vieläkin salaperäisemmän esineen: se oli
harppu, jonka Irlannitar veti kotelosta, ja kun miss O'Neil asetti
soittokoneen kullatulle perustalle ja veti siitä muutamia surumielisiä
säveleitä, niin Sibyllan ihastus tämän merkillisen kapineen johdosta ei
enää tiennyt rajaakaan.

-- Opetatteko minulle kaikki, mitä itsekin taidatte, miss O'Neil?

-- Kaikki, lemmikkini, kaikki.

-- Opinko minäkin kaikkien kukkien nimet, niin kuin tekin?

-- Kaikkien kukkien, lapseni.

-- Saanko minäkin soittaa tätä kaunista soittokonetta, niinkuin enkelit?

-- Niinkuin enkelit.

-- Ja opinko maalaamaan sellaisia tauluja kuin teidänkin?

Luultavasti ja toivoakseni parempiakin.

-- En luule, että se on mahdollista, sillä ne ovat verrattomia.

Ja heti osoittaaksensa miss O'Neil'ille kunnioitustansa ja
ihastustansa, Sibylla kiiruhti tekemään hänelle kaikkia pieniä
palveluksia, mitä hän sattui tarvitsemaan. Hän auttoi häntä kapineiden
asettelemisessa ja järjestelemisessä, ja kun alettiin ripustaa tauluja,
niin Sibylla nousi tuolille ja tarjosi miss O'Neil'ille nauloja. Nämä
taulut, sivumennen, eivät olleet niin verrattomia, kuin ne Sibyllasta
näyttivät, mutta eivät myöskään olleet ilman ansiotta, etenkin mitä
tulee niiden henkeen ja väritykseen. Mutta niitä voisi moittia
liiallisesta yksitoikkoisuudesta. Melkein kaikki kuvasivat samaa asiaa,
pienellä eroituksella, niinkuin päällekirjoituksetkin osoittivat,
jotka olivat vallan turhat, mutta jotka miss O'Neil kuitenkin
vaatimattomuudessaan oli katsonut soveliaaksi piirtää niitten syrjään:
_Eräs järvi kuunvalossa_, (pinxit miss O'Neil.)

-- _Kuun nousu erään järven yli_. (pinxit miss O'Neil.)

-- _Järvi. Kuuvalokuvaus_. (pinxit miss O'Neil.)

Kun Irlannitar oli lopettanut työnsä toimeliaan ystävättärensä avulla,
hän otti arkun pohjalta vielä erään taulun, joka oli huolellisesti
kääritty vahakankaiseen tuppeen.

Tämä lapseni, miss O'Neil sanoi, ei olekaan minun tekemäni; se on
viimeinen muisto siltä nuorelta tytöltä, joka ennen teitä oli minun
ainoana oppilaanani. Hän on salaa maalannut tälle kankaalle, lapsi
raukka, kokonaisen kuukauden ennen lähtöäni ja on pyytänyt antaessaan
sen minulle, ett'en avaisi sitä ennenkuin olen saapunut määräpaikkaani.
Minä tunnustan, lapseni, että olen liikutettu avatessani tätä peitettä.

Hän veti vapisevin käsin peitteen syrjään. Taulu, jolle miss O'Neil loi
uteliaan silmäyksen, esitteli viherjäistä järveä, jota tummennettu kuu
luonnottomasti valaisi, ja keskellä järveä uiskenteli eräässä kehdossa,
kuin Moses, lapsi, jonka ivapiirustuksen tapaan kuvatut kasvojen
piirteet hirveästi muistuttivat miss O'Neil'ia. Reunuksessa oli: _Miss
O'Neil'in syntyminen eräällä järvellä. Kuuvalokuvaus_.

Miss O'Neil'in oppilas, nuori tyttö, jolla silminnähtävästi oli
taipumusta leikillisyyteen, oli luullut olevan sangen sopivaa, sangen
hauskaa ja sangen mieluista antaa opettajattarellensa jäähyväisiksi
tämä pistävä kyhäelmä, jossa tuli esiin hänen maalaustaiteelliset
harrastuksensa. Mutta miss O'Neil ei, pahaksi onneksi, katsonut asiaa
samalta kannalta kuin hänen oppilaansa, sillä hän heittäytyi haikeasti
itkien eräälle tuolille.

-- Oi tätä julmuutta! hän sanoi. Se on siis totta... minä olen turhaan
nähnyt vaivaa... Hänellä ei ole sydäntä! Ei! Voi, kuinka minulla
on tästä tuskaa! Te ette saata tätä ymmärtää, pienokaiseni, jatkoi
hän puristaen tuskissaan Sibyllan kättä, eikä tämä sitä todella
käsittänytkään, vaan katseli häntä sääliväisesti. Mutta minä tahdon
sen teille selittää; minä olen kasvattanut, hoitanut ja hyväillyt tätä
tyttöä kymmenen vuotta, niinkuin suloista kukkaa. Hän on yöt ja päivät
ollut minun rakkauteni ja ihastukseni esineenä. Minä olen tarjoutunut
hänen palvelijattareksensa ja hänen lastensa palvelijattareksi vaan
sentähden, ett'ei minun olisi tarvinnut häntä jättää. Ja kumminkin
hänen viimeinen ajatuksensa, hänen viimeinen sanansa on pilkkaa,
kylmyyttä ja häväistystä!... Te ette saata käsittää, kuinka paljon
minä kärsin, lapsi raukka, te ette sitä saata... Se on mahdotonta!
Ajatelkaa, että minä olen ihan yksin maailmassa, enemmän yksin
kuin kukaan muu, sentähden että olen ruma ja sulotoin, ja tämä
tuomitsee minut jäämään ijäkseni yksin, lemmettömäksi, miehettömäksi,
lapsettomaksi!... Ja minä olisin ollut niin hyvä äiti, kuulkaa Sibylla,
niin hellä äiti!... Hän sen kyllä tietää, hän onneton, jota olen
rakastanut enemmän, kuin hänen äitinsä milloinkaan on häntä rakastanut.
Ja nyt... nyt hän murtaa minun sydämeni! Tyttö parka kätki käsiinsä
kasvonsa.

-- Älkää itkekö, miss O'Neil, Sibylla sanoi, koettaen vetää hänen
käsiänsä; ette te enää ole oleva ihan yksin. Minun äitini on taivaassa,
olkaa te hänen sijassansa, tahdotteko?

-- Oi Jumala! rakas pienokaiseni! miss O'Neil nyyhkytti.

-- Me emme milloinkaan jätä toisiamme, miss O'Neil,

-- Emme, emme milloinkaan?

-- Mikä on nimenne, miss O'Neil?

-- Augusta-Mary, kuiskasi miss O'Neil, kyynelsilmin.

-- Hyvä, Augusta-Mary, me emme milloinkaan jätä toisiamme.

Miss O'Neil ei voinut kauemmin pidättää itseänsä; hän nosti lapsen
käsivarsillensa ja, puristaen häntä rintaansa vasten, upotti varsin
hänet kyyneleisin ja hyväilyihin.

Imettäjä tapasi heidät tässä asennossa.

-- Neitiä kutsutaan saliin, hän sanoi kuivasti.

Sibylla antoi vielä viimeisen suudelman ystävättärellensä, ja seurasi
imettäjää.

-- Teidän silmänne ovat punaiset, lemmikkini!... Mitä on tapahtunut?
markiisi kysyi nähdessänsä Sibyllan tulevan.

-- Minä olen itkenyt miss O'Neil'in kanssa. Hänen entinen oppilaansa on
tehnyt hänestä rumaa pilkkaa. Hänellä on siitä paljon surua; mutta minä
olen häntä lohduttanut ja luvannut olla hänen tyttärensä ja olla aina
hänen kanssansa.

-- Hyvä! markiisi sanoi, tätä vielä tarvittiin! Sinun täytyy hylätä
tämä ajatus, lemmikkini; arvaamaton asia pakoittaa meidät jättämään
miss O'Neil hyvästi.

-- Älkää sitä tehkö, minä rukoilen sitä, iso-isä. Hän kuolisi siitä.
Ajatelkaa, että hän on yksin maailmassa, että hän on ruma ja suloton.
Muuten minä rakastan häntä kaikesta sydämestäni, ja minä luulen, että
minäkin siitä kuolisin.

-- Oivallista! yhä parempaa ja parempaa! markiisi sanoi. Minä olen
tästä yhtä pahoillani kuin tekin, lemmikkini, jatkoi hän; mutta, paha
kyllä, me emme voi sitä auttaa. Olemme juuri saaneet kuulla, että
miss O'Neil kuuluu protestanttiseen uskontoon, joka on väärä ja huono
uskonto.

-- Minä en saata uskoa, iso-isä, että miss O'Neil'in uskonto on huono.
Olkaa varma siitä, se ei ole totta. Hänellä on siihen liian hyvä sydän,
ja muuten hän soittaa harppua kuin pyhä Cæcilia.

-- Nyt ei ole harpuista kysymys, hra de Férias sanoi hiukan
kärsimättömästi: minä sanon vielä kerran, ja teidän tulee se uskoa,
että miss O'Neil'illa kaikkein hyveittensä ohessa on se paha puoli,
että hän elää ulkopuolella meidän uskontoamme, joka on ainoa oikea ja
hyvä uskonto.

-- Hänelle pitää se siis opettaa. Minä olen vakuutettu, että hän on
oleva siitä sangen kiitollinen. Kirkkoherra on häntä opettava, eikö
niin, rakas kirkkoherra?

Kirkkoherra liikahti tuolillansa.

-- Voi jospa se olisi mahdollista! markiisitar sanoi puoliääneensä.

-- Muuten, Sibylla jatkoi, joka kietoi käsivartensa isoisänsä kaulan
ympäri, hän saa meidän kanssamme eläissänsä niin hyvin nähdä,
että meidän, uskontomme on paras, ja ett'ei parempaa voi löytyä
maailmassa... Hän saa sen nähdä, ja minä vakuutan, että hän sen
näkeekin!

-- Päästäkää, päästäkää toki minut, markiisi jupisi, raukka luoden aran
silmäyksen kirkkoherraan.

-- Jumala, kirkkoherra sanoi, huo'aten ja hymyillen, asettaa totuutensa
usein lasten suuhun, niinkuin tiedätte.

Markiisi ryhtyi harkitsemaan asian tätä puolta.

-- Älkää olko varomatoin, kirkkoherra, hän sanoi; te näette heikkouteni
tämän onnettoman suhteen: vielä sana siihen suuntaan, ja minä pidän
hänet luonani.

-- Ainakin voisi, kirkkoherra sanoi, koettaa jonkun aikaa.

-- Hän jääpi! Hän jääpi! Sibylla huusi. Kiitoksia kirkkoherra!
Kiitoksia, iso-isä!

Ja hän juoksi salista. Häntä kutsuttiin takaisin, mutta turhaan. Hän
oli jo miss O'Neil'in sylissä, joka siis samalla kertaa sai tietää sekä
vaaransa että pelastuksensa tämän enkelin suloisesta suusta, joka oli
levittänyt siipensä hänen suojaksensa.



VI.

Sibylla poissa kirkon helmoista.


Mutta pian levisi ja tuli tietyksi ympäristössä herra de Férias'in
jalomielinen määräys rouva de Beaumesnil'in lipeän kielen kautta ja
herätti ylimalkaan huonoja ajatuksia vanhan markiisin päättämiskyvystä,
eikä tästä syytöksestä pelastunut kirkkoherrakaan, jota katsottiin
hänen rikosveljeksensä. Muuten onkin myönnettävä, ett'ei maailmaa,
joka ei tarkastele yksityisseikkoja ja jota tuomitsee asioita
kokonaisuudessaan, sopinut syyttää siitä, että se piti kummallisena
ja sopimattomana asiaa, joka nyt oli sen arvosteltavana. Hra de
Férias, kerran päästyänsä vapaaksi ensi innostuksestansa, ei hänkään
saattanut olla katselematta jonkinlaisella levottomuudella sitä
vastuunalaisuutta, johon hän oli joutunut antaissaan poikansatyttärelle
väärä-oppisen opettajattaren. Mitä kirkkoherraan tulee, niin hän
yleisen huhun ja omantunnon vaivojensa lisäksi vielä sai senkin
mielipahan, että hän tämän johdosta sai kiitoksia kantoonin
rauhantuomarilta, vapaa-uskoiselta vanhukselta, joka piti Voltaire'a
jumalana -- jonka profeetaksi hän näytti itseänsä luulevan.

Abotti Renaud lähti Férias'in linnaan kolmea päivää myöhemmin miss
O'Neil'in tuloa. Matkalla sai hän harmiksensa kuulla voltaire-mielisen
virkamiehen epäilyttävän kiitoksen. Alla päin hän jatkoi matkaansa ja
tavattuaan markiisin, joka oli aamu-kävelyllään kastanjakäytävällä, hän
uskoi hänelle vilpittömästi surunsa ja murheensa.

-- Arvokas ystäväni, hra de Férias hänelle vastasi, te saatatte
ymmärtää, ett'en itsekään lepää ruusuvuoteella; minä saan, niinkuin
tekin, kuulla ikäviä huhuja kansan mielipiteestä, ja minä luulen, että
rauhantuomarin suostumuksenosoitus tietää pahaa. Sillä ystäviemme
murheen jälkeen, jota meidän enimmän tulee pelätä, on meidän, sanoo
viisas, varominen vihollistemme riemua. Mutta yhtähyvin, rakas abotti,
aion pitää miss O'Neil'ia luonani, sillä pitkän elämäni kuluessa olen
tullut huomaamaan, että niitä tekoja, joihin sydän on yllyttänyt, ja
joita kuitenkin on paljon vaikeampi toimeenpanna kuin itsekkään ja
ankaran järjen punnitsemia päätöksiä, maailma aina moittii, mutta että
kaitselmus usein on niitä siunannut. Sentähden on meidän auttaminen
toisiamme, jotta Jumala meitä auttaisi, emmekä me, te ja minä, arvokas
ystäväni, saa mitään lyödä laimin päästäksemme sen tärkeän yrityksen
perille, johon olemme ryhtyneet, s.o. hankkiaksemme Sibyllalle sitä
hyvää ja monipuolista kasvatusta, jonka miss O'Neil näyttää voivan
hänelle antaa, ja samalla säilyttääksemme lasta isiemme puhtaassa
uskossa.

Vaikka Sibylla vasta kahden vuoden kuluttua oli pääsevä ensi kerran
ripille, niin päätettiin tämän kaksinaisen päämäärän saavuttamiseksi,
että abotti Renaud jo samana päivänä olisi alkava luentosarjan,
joiden tarkoituksena oli juurruttaa puhdas-oppisuus horjumattomalle
pohjalle neiti Sibyllan sydämeen. Samalla saattoi miss O'Neil ilman
vaaratta, niin toivottiin, edistää Sibylla-Annen opillista ja
siveellistä kasvatusta. Miss O'Neil oli mukaantuva, -- siitä ei hra de
Férias vähääkään epäillyt -- sen muodollisen määräyksen mukaan, joka
hänelle annettiin, ett'ei hän oppilainensa milloinkaan käsittelisi
uskonnollisia asioita, paitsi yleis-siveellisen katsantokannan mukaan.
Mutta jos miss O'Neil -- sillä kaikkea piti edeltäpäin otaksua -- olisi
pettänyt markiisin toiveet ja olisi, antautuen hänen sukupuolellensa
tavallisen ulkopyhyyden valtaan, vetänyt taskustansa Raamatun ja
ruvennut uskonkiistaan, niin olihan abotti Renaud saapuvilla,
valppaana ja huolellisena, joka oli valmis keksimään miss O'Neil'in
ensimmäisenkin yrityksen siihen suuntaan.

-- Totta tosiaan, markiisi sanoi, yhtä helposti voisi tapahtua, että
hieno kärppä likaisimman kotieläimemme tavoin rypöisi lokarapakossa,
kuin että Augusta-Mary edes ajattelisikaan ryhtyä laittomaan tekoon.

Se oli myöskin markiisittaren vakuutus, ja vieläpä kirkkoherrankin.
Nämä kolme kunnon ihmistä pääsivät täten kaikista omantunnon-vaivoista
ja saattoivat sydämellisesti iloita siitä suuresta määrästä, missä
Sibyllan erinomaiset luonnonlahjat edistyivät miss O'Neil'in
taikasauvan johdossa. Hänen harvinainen neronsa kohosikin sellaisella
nopeudella, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi, joll'ei
sitä olisi ollut hillitsemässä ja opastamassa ymmärtäväinen ja
ajattelevainen käsi; mutta miss O'Neil tiesi kyllä tehtävänsä.

-- Minä voisin, hiukan häntä vielä kiihoittamalla, saada ihmeitä
aikaan, hän sanoi hra de Férias'ille. Mutta on sentään parempi hillitä
häntä ja antaa hänestä tulla vaan kunnon naisen. Muuten ei minulla
siitä olisikaan suurta ansiota, sillä hänen pieni kultakutrinen päänsä
on kuin häkki, täynnä tyytymättömiä lintuja, joille tarvitsee vaan
antaa tilaisuus lentää tiehensä.

Hra ja rouva de Férias olivat yhtäpaljon iloissansa Sibyllan innosta
ja edistymisestä kuin myöskin siitä suloisesta muutoksesta, minkä
he olivat huomanneet hänen karakteerissansa aina siitä päivästä
saakka, kuin hän ryhtyi vakavasti ja säännöllisesti lukemaan. Vaikka
hän vieläkin oli pikku tytöksi erinomaisen totinen ja viisas, niin
hän oli kuitenkin heittänyt nuot hajamieliset unelmansa, joihin hän
sitä ennen oli niin halukkaasti antautunut ja jotka alinomaa olivat
verhonneet hänen nuorta otsaansa oudolla synkkeydellä. Hänen suloinen
lapsen-naurunsa, raikas kuin puron lirinä metsässä, kajahteli taas
tuon tuostakin vanhoissa korridoreissa. Näyttipä hän joskus perheen
keskuudessa taipumusta pilaankin, joka väliin saattoi muuttua vielä
ivaksikin. Tällainen hilpeys, joka väliin yht'äkkiä heräsi neiti
de Férias'issa, suli hänen kasvojensa tavallisen vakavuuden kanssa
miellyttäväksi suloksi. Joll'ei hänessä olisi ollut niinpaljon
luonnollista helläsydämisyyttä, niin tämä hänen karakteerinsa taipumus
olisi helposti saattanut muuttua pisteliääksi ivaksi; sillä Sibylla,
niinkuin sellainen pieni ilveilijä ainakin, osasi kaiken vakavuutensa
ja tyyneytensä ohessa ottaa huomioonsa kaiken sen hullunkurisuuden,
mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen terävä silmänsä huomasi
heti sen, mikä oli naurettavaa, samoin kuin tarkka korva huomaa
soinnuttomuuden. Tuskin oli hän saanut lyijykynän käsiinsä, ennenkuin
tämä hänen neronsa lahja jo ilmaantui muodottomissa, mutta sangen
sattuvissa irvikuvissa. Täytyipä eräänä päivänä hra de Férias'in
oikein ankarastikin häntä varoittaa erään kuvan johdosta, mihin rouva
de Beaumesnil'in kainot viikset ja ritari Theodor'in roomalainen nenä
olivat tulleet jotensakin suurennettuun muotoon.

Vaikk'ei rouva de Beaumesnil tietänytkään tästä asiasta, niin hän ei,
kuten saattoi arvatakin, juuri ensinkään ottanut osaa siihen iloon,
mitä miss O'Neil'in edistystä tuottava opetus synnytti Férias'in
linnassa. Syynä hänen ilottomuuteensa ei ollut, jos hänen omiin
sanoihinsa on luottamista, se ett'eivät hänen ennustuksensa käyneet
toteen, sillä ainahan on ihmisiä, jotka ovat onnellisempia, kuin
ansaitsevatkaan. Muuten ei koskaan loppu saata olla hyvä, jos alku on
paha, ja eihän vielä ollut aika sanoa viimeistä sanaa.

-- Ja saattepa nähdä, kirkkoherra, jonakuna päivänä tapahtuu jotakin
erinomaista, en tiedä mitä; mutta jotakin tapahtuu, mikä on murtava
Férias'in ylpeyden, sillä vielä on oikeutta vaativa Jumala taivaassa,
ja häntä ei olisi jos tämä näin röyhkeä itsepäisyys ja sopimaton
hellyys jäisi kokonaan rankaisematta. Tällä en tahdo teitä moittia,
sillä minä tiedän, että teidän tarkoituksenne oli puhdas: te toivoitte
voivanne kääntää tämän onnettoman olennon; mutta, näin meidän kesken,
minä luulen, että toiveenne ovat jo aikoja sitten menneet menojansa...
vai? eikö se ole totta, hyvä kirkkoherra?

Kirkkoherra myönsi niin olevan. Ilkeytensä varmalla aistilla rouva
de Beaumesnil oli koskettanut juuri tätä kipeätä kohtaa mies-paran
sydämessä. Abotti Renaud'in olikin todella sangen haikealla mielellä
täytynyt jättää se loistava unelma, joka hetkeksi oli hänet vallannut,
ja jossa hän oli nähnyt kruunaavansa miss O'Neil'in kääntyneitten
verholla, mutta keskusteltuaan pari kolme kertaa Irlannittaren
kanssa hän jo oli tullut huomaamaan hänessä vallitsevan valistuksen
ja mielipiteiden lujuuden, joita vastaan hän oli päättänyt olla
taistelematta. Hra de Férias oli vielä vahvistanut häntä hänen
päätöksessänsä ja sanonut hänelle kohteliaasti, ett'ei ollut hyvä
arvelematta käydä asiaan käsiksi, vaan että oli antaminen asiain
kypsyä, ja että miss O'Neil ei ollut mikään tavallinen ihminen -- joka
ei juuri osoittanut sitä, että hra de Férias olisi pitänyt kirkkoherraa
erinomaisena älynä.

Kun tämä kunnon mies oli näin menettänyt kaikki hartaat toiveensa miss
O'Neil'in suhteen, niin hän ryhtyi sitä suuremmalla innolla siihen
osaan Sibyllan kasvatuksesta, joka oli hänen käsiinsä uskottu. Tältä
puolelta ainakin hän sai lohdutusta itsellensä. Ensi vuonna hän oli
luentojensa aineeksi valinnut pyh. biblian historian ja jättänyt
katkismuksen jumaluusopillisen opetuksen toiseksi vuodeksi. Raamatun
itämaalainen suuremmoisuus ja liikuttavat legendat kristinuskon
ensiajoilta, heidän marttyyrinsa ja pyhimyksensä kuvaantuivat elävästi
Sibyllan mielikuvitukseen ja herättivät hänessä uskonnollisen
innostuksen, joka vähitellen tuli hänen lapsuutensa haaveellisen
runollisuuden sijaan. Hänen ajatuksissansa ei enään liikkunut
kultavaatteisin puettuja haltioita, ei taikalinnoja eikä metsästeleviä
ruhtinaita, joita hän oli metsien yksinäisyydessä mietiskellyt,
vaan korkeita thebaiidia, kalpeita erakoita ja pyhiä paimenia, ja
ennen kaikkia tuo suuri ja mystillinen Jumala ja hänen voimansa ja
hyvyytensä, joka tuli näkyviin hänen ympärillänsä koko luonnossa,
oli se sitten kasvin itävänä voimana, myrskyjen pauhuna tahi tähtien
loisteena, hämmensi hänen ajatuksiansa ja hurmasi hänen sydäntänsä.

Sibyllan uskonnollinen innostus, vaikka se ylimalkaan olikin
kirkkoherralle ja markiisille tyytyväisyyden ja iloisen keskustelun
aiheena, tuotti heille kuitenkin jonkinlaista huolta sen kummallisen
luonteensa kautta, jota se joskus osoitti. Täytyipä häntä eräänä
päivänä ankarasti nuhdellakin, kun hän kävellessään hyvällä pakkasella
käytävällä oli katsonut jalomieliseksi antaa levättinsä eräälle
pienelle kerjäläistytölle ja senkautta saanut itsellensä pahan
nuhan. Toisen kerran taas hänet löydettiin rukoilemassa polvillaan
eräästä orjantappurapensaasta, missä hän tahtoi jäljitellä erämaitten
pyhimyksien ankaruutta. Mutta helposti saattoi johtaa taas oikealle
urallensa niin viisaan ja ajattelevaisen lapsen kuin Sibylla oli, ja
muutama sana riitti hillitsemään tätä liiallista kiihkoa. Useamman
kuin yhden kerran sai hra de Férias ihmetellä sitä mielen jaloutta ja
puhtautta, joka vallitsi hänen syntyvän hurskautensa innossa. -- Noin
vuotta jälkeen miss O'Neil'in tuloa linnaan, vanha markiisi, joka aina
nousi samalla kuin aurinkokin, hengitti ikkunansa ääressä helmikuun
aamuna raikasta ilmaa, kun hän huomasi Sibyllan yksinänsä kävelevän
puistoon päin.

-- Minnehän Sibylla näin varhain mennee? hän kysyi kääntyen
markiisittaren puoleen. En luullut hänen vielä edes nousseenkaan,
ja hän on jo tuolla ulkona. Luulisi melkein hänen koittavan salata
itseänsä. Mitä on hänellä tuossa vasussa?

-- En tiedä, ystäväni, mitä hänellä on mielessä, sanoi markiisitar,
mutta jo muutamana päivänä hänellä on ollut useampia neuvotteluja
Jacques Féray'n kanssa. Eilen hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi
tunniksi ja tän' aamuna hän lainasi minulta pyhäsavu-astiani. Enempää
en tiedä.

Täytyy mennä hänen peräänsä.

Hra ja rouva de Férias saattoivat helposti nähdä huolekkaasti
siroitetussa hiekassa, joka peitti käytäviä linnan ympäristössä,
Sibyllan jäljet ja nämät veivät heidät vähän ajan päästä aukealle
paikalle, joka oli puiston korkeimmalla kohdalla. Tämä paikka oli
syystäkin kuuluisa koko seudussa. Ylt'ympäri sitä kasvoi suuria,
komeita puita, paitsi merelle päin, mistä näkyi rivi loivia
viheriäisiä kumpuja. Näitten kukkularyhmien välillä, jotka yhtyivät
toisiinsa alhaalla laaksossa, suuri syvänne jatkui aina merelle
saakka, muodostaen taivaan rannalle kolmikulmaisen au'enteen, jolle
meri heijasti milloin säteilevää taivaan sineä, milloin taas hopean
välkkyvää valoa. Keskellä avonaista paikkaa oli tavattoman suuri,
vuosisatoja vanha tammi. Se verhosi tuuheilla oksillansa yhtä niistä
harvinaisista muistomerkeistä, joita keltiläinen sivistys on jättänyt
Normandian rannikolle, erästä suurta hakkaamattomasta kivestä tehtyä
pöytää, jolla oli jotensakin kömpelö ulkomuoto ja joka näytti olevan
saman ikäinen kuin tammikin.

Kun markiisi ja markiisitar olivat tulleet lähelle tätä paikkaa,
pysähtyivät he äkkiä kuullessansa Sibyllan äänen muutaman askeleen
päästä. Lapsi puhui nuhtelevalla ja melkein uhkaavalla äänellä; sitten
hän lakkasi puhumasta, ja heti sen jälkeen levisi ilmaan suitsutuksen
hajua. Markiisi ja markiisitar, joitten uteliaisuus kohosi suuresti,
poikkesivat tieltä, vetäytyivät puitten suojaan ja lähestyivät
varovaisina vuoren huippua. He näkivät Sibyllan polvillansa tammen
juurella, kivipöydän edessä. Hänen silmänsä olivat luodut sinnepäin,
missä meri ja taivas yhtyivät toisiinsa, ja hänen puoleksi auki olevat
huulensa näyttivät rukoilevan. Tammen rungolle oli ripustettu suuria,
orvokeista punottuja kirjaimia, jotka tekivät sanan: -- JUMALA.
Kivipöydälle oli asetettu suitsutus-astia, ja siitä tuli pieniä
savupilviä, jotka tupruilivat hiljaksensa ylöspäin, kunnes sulivat
yhteen meren sinisen värin kanssa. Ja hämmästyttävintä kaikista tässä
näyssä oli se, että hullu Féray oli läsnä. Hän oli vähän matkan päässä
kyyristyneenä erästä puuta vasten ja katseli Sibyllaa samalla kertaa
sekä nöyrästi että arasti, kuin koira, jota on lyöty.

Tämän nähdessänsä alkoi markiisitar itkeä, laskeutui polvillensa
nurmikolle ja yhdisti hartaan rukouksensa siihen, joka kohosi lapsen
puhtaasta sydämestä taivasta kohti. Hra de Férias oli seisonut
ajattelevaisen, melkeenpä huolellisenkin näköisenä.

-- Mikä sinun on, ystäväni? markiisitar kysyi nousten ylös.

-- Ei mikään, hän sanoi; syleilkäämme häntä. Sibylla, kuullessansa
heidän lähestyvän, hypähti jaloillensa ja kävi punaiseksi kuin mansikka.

-- Lapseni, vanha markiisi sanoi likistäen häntä rintaansa vasten, tämä
on hyvä, mutta teidän alttarillanne ei ole ristiä; pitää samalla kertaa
muistaa Jumalan hyvyyttä kuin hänen kaikkivaltaansakin.

-- Se on totta, Sibylla sanoi, minä asetan tähän ristin.

-- Oletko yksin, lemmikkini, rouva de Férias kysyi, tehnyt nämät
kauniit kukkakirjaimet?

-- Olen, Sibylla vastasi, mutta Jacques on poiminut orvokit. Ja
voitteko uskoa, en ole saanut kertaakaan häntä rukoilemaan kanssani?
Hän on hirviö!

Sibylla lausui tämän syytöksen hyvin ankaran näköisenä, joka näytti
julmasti surettavan Jacques Féray'ta. Hän loi nurjat silmänsä maahan ja
jupisi pelokkaalla äänellä:

-- Ei ole hyvää Jumalaa!

-- Onnetoin! Sibylla huudahti ja työntäen häntä yhtäkkiä olkapäistä,
hän sai hänet menettämään tasapainonsa. Kun hän näki hänet pitkänään
erään puun juurella saamattoman ja pelokkaan näköisenä, niin hän
purskahti heleään nauruun, niin että metsä kaikui, ja sanoi kohottaen
olkapäitänsä:

-- Narri!

Jacques näytti ihastuneelta.

Päivä, jonka Sibylla oli alkanut tällä omituisella hartauden työllä,
oli sunnuntai, ja Férias'in linnalaiset lähtivät tapansa mukaan,
syötyänsä kiireisesti aamiaista, seurakunnan kirkkoon. He tulivat
perille vähää ennen messun alkua ja kirkon keskusta oli vielä tyhjä.
Ainoastaan kuorin olivat anastaneet Beaumesnil'in ja kirkkoherran
perheet. Rouva de Beaumesnil, joka näytti tavallista puuhaavammalta
ja toimekkaammalta, asetti viimeistä kertaa kättänsä erään pienen
pöydän koristukselle, joka oli pää-alttarin edessä, ja jolla oli pieni
vahakuva. Kuvan kasvot olivat maalatut, silmät kiilloitetut ja hiukset
kiharoitut ja se oli reunustettu paperikukilla ja samettikoristeilla.
Tämän kuvan ympärille, joka oli rouva de Beaumesnil'in hurskas ja
älykäs lahja, oli levitetty monenlaisia teräspiirroksia, joissa oli
kuvattuna pääasiallisesti kaikenkokoisia sydämiä, toiset, nuolen
lävistämiä, toiset palavia, toiset taas siivillä varustettuja.
Kirkkoherra, ritari Theodor ja neiti Constance katselivat tätä mieltä
ylentävää mestariteosta suurella ihastuksella, sill'aikaa kun hra de
Beaumesnil autuaallisesti naurahteli.

-- Mikä tämä on? Sibylla kysyi uteliaasti lähestyen kuvaa.

-- Lapseni, rouva de Beaumesnil sanoi, se on uusi hyvä Jumala, jonka
olen tuottanut Pariisista.

Kansa tulvasi sillä hetkellä keskelle lattiaa ja lopetti siten tämän
keskustelun. Sibylla meni istumaan perheensä penkkiin, mutta markiisi
huomasi ett'ei hän rukoillutkaan tavallisella hartaudellansa. Sibyllan
hajamielisyyteen ottivat osaa myöskin muut kirkossa olijat, jotka
koko kirkonmenon aikana eivät lakanneet uteliaasti katsomasta pientä
lisä-alttaria ja hymyillen kuiskailemasta toinen toisensa korvaan.
Kun messu oli päättynyt, niin uteliaisuus, jota niin kauvan oli
hillitty, puhkesi, ja kuori vallattiin väkirynnäköllä. Tällä tärkeällä
hetkellä onnistui ritari Theodor Desrozais'in, asettamalla väkevät
kätensä tulvan eteen ja suurella äänellänsä halliten melua, muodostaa
sekamelskasta sen verran järjestystä, että kaikki järjestänsä kulkivat
kuvan ohitse. Hän rupesi sitten uteliaan väkijoukon oppaaksi ja selitti
heille vahakuvan suloisuutta ja ansioita, vieläpä näytti hän, miten
kuvan kiiltosilmät sai liikkumaan erään nerokkaan vieterin avulla.
Vaikutukset, mitkä tämä näky teki läsnäolijoihin, olivat eri laatua:
toiset, kun tuskin olivat päässeet kirkon eteiseen, nauroivat täyttä
kurkkua rouva de Beaumesnil'in hyvää Jumalaa; muutamat vanhat akat
taas äkillisen pyhyyden valtaamina tätä kuvaa kohtaan, uhrasivat
sille vahakynttilöitä. Rouva de Férias liittyi rouva de Beaumesnil'in
hartaasta kehoituksesta näitten alhaisten proselyyttien joukkoon.

Kun Sibylla oli tullut takaisin linnaan, niin hän oli sangen surullinen
ja äänetön. Oliko häntä loukannut tämän tapauksen hävytön julkeus, joka
niin suuresti poikkesi siitä juhlallisesta ajatuksesta, jonka hän oli
saanut Jumalan olemisesta ja hänelle kelpaavasta palveluksesta? Oliko
se suora ja hiukan yksipuolinen ajatustapa, joka on lapselle omituinen,
saattanut hänelle tällä kertaa vielä vakavampia mietiskelyjä. Mitkä
tahansa lapsen ajatukset lienevätkin olleet, hän ei niitä muille
puhunut.

Sillä välin läheni lähenemistänsä aika, jolloin hänen piti päästä
ripille. Abotti Renaud kävi melkein joka päivä linnassa. Hän otti
osaa perheen päivälliseen puolipäivän aikaan ja antoi sitten vielä
Sibyllalle luennon katekismuksessa. Eräänä iltapäivänä hra de Fériés,
joka vähää ennen oli jättänyt tyttärentyttärensä kirkkoherran kanssa,
tapasi hänet kummaksensa puutarhassa.

-- Mitä teet täällä? hän kysyi; onko abotti jo lähtenyt?

-- Ei, Sibylla sanoi lyhyesti, hän makaa.

-- Mitä! markiisi huudahti, makaako hän usein tällä tavalla?

-- Sangen usein päivällisen jälkeen.

-- Sama se, hra de Férias sanoi ankarasti, sinun olisi, pitänyt
kärsivällisesti odottaa, siksi kun hän olisi herännyt. Minä en pidä
sinun käytöksestäsi enkä äänestäsi, joka ei ole ensinkään kunnioittava.

Hra de Férias'illa ei ollut ensikerran tilaisuutta huomata Sibyllan
menettelyssä ja puhetavassa kirkkoherraa kohtaan vivahdusta
jonkinlaiseen ynseyteen, melkeinpä halveksumiseen. Yhtäpaljon kuin
tästä kummallisesta enteestä, hän oli peloissansa myöskin siitä
alakuloisesta mielialasta, joka jo jonkun aikaa oli lapsessa hallinnut,
ja siitä halusta millä hän kaipasi yksinäisyyttä. Samalla huomasi hän
suureksi kummaksensa, että aivan vastaava muutos tapahtui myöskin
vähitellen abotti Renaud'in karakteerissa, jopa terveydessäkin, joka
ei enää ollut niin hyvä kuin ennen. Päivän tapaus lisäsi vaan näitten
huomioitten todennäköisyyttä. Kun luento oli päättynyt, kutsuivat
markiisi ja markiisitar kirkkoherraa luoksensa. Tämä kunnon mies tuli
läähättäen kolmen suuren, nelitaitteisen kirjan painon alla, joita hän
kantoi käsivarsillansa.

-- Noh! noh! mitä teillä on, abotti? hra de Férias kysyi.

-- Herra markiisi, nämät ovat Isät.

-- Vai ovat ne isät?

-- Ovat, tässä on muutamia osia Isistä, jotka pyydän saada lainaksi
teidän kirjastostanne ja jotka vien pappilaan.

-- No, luetteko Isät uudestaan, abotti?

-- Luen, herra markiisi, aion ne lukea ihan kokonaan, ja kadun ett'en
jo ennen ole sitä tehnyt. Muuten luen yötkin, jos tarvitsee.

Hra de Férias yskäsi.

-- Hm! Kas siinä on intoa, abotti, siinä on intoa!... No oletteko yhä
vielä tyytyväinen Sibyllaan, ystäväni?

Vieno puna levisi vanhan papin poskille.

-- Yhä vielä, herra markiisi; mutta tiedättehän että lapsella on neroa!

-- Tahdotteko sanoa, että hän käyttää neroansa väärin?

-- Jumalani! herra markiisi, jos ketään saattaa tästä syyttää, niin se
on minua. Ennenkuin lähdin kilpailemaan niin terävän älyn kanssa, minun
olisi pitänyt kiilloittaa uudestaan koko teologinen varastoni, joka
vuosien vieriessä on päässyt hiukan ruostumaan.

-- Mitä! väitteleekö lapsi kanssanne?

-- Totta puhuen, herra markiisi, häntä ei voi sanoa huolettomaksi siinä
suhteessa viime aikoina. Etenkin tänään hän on ottanut esiin todellakin
hämmästyttäviä kohtia.

-- No minkä johdosta sitten, hyvä abotti?

-- Kaiken johdosta, herra markiisi, ja etenkin uskon salaisuuksien
johdosta.

-- Uskon salaisuuksien johdosta? Mutta eihän se ole mahdollista,
abotti. Eiväthän ne ole sitä laatua, että ne saattaisivat hämmästyttää
lasten järkeä, sillä heistä on kaikki salaisuus. Hänellä täytyy olla
jokin muu tarkoitus tämän asian suhteen.

-- Herra markiisi, minun on väliin todella täytynyt sitä uskoa.

-- Selittäkää tarkoituksenne, arvokas ystäväni. Luuletteko miss
O'Neil'in ehkä vaikuttavan turmelevaisesti Sibyllan ajatuksiin?

Abotti Renaud levitti käsiänsä ja kohotti olkapäitänsä.

-- Voi, enhän tiedä mitä ajatella tästä, hän sanoi. Minun täytyy kyllä
tunnustaa, että miss O'Neil, kun hän on läsnä luennoissani, käyttäikse
aivan sopivaisesti. Mutta ihan päivän selkeää on, että päivä päivältä
menetän yhä enemmän lapsen luottamusta, jopa kunnioitustakin.

Näitten huolien valtaamana, jotka tällä hetkellä kalvoivat
vanhan markiisin sydäntä, ei mikään saattanut hänestä tuntua
vastenmielisemmältä kuin se, että rouva de Beaumesnil yht'äkkiä tuotiin
saliin. Rouva de Beaumesnil ei kuitenkaan tahtonut kuin vaan sangen
vähän iloita naapuriensa surusta ja ennustustensa toteenkäymisestä. Hän
tyytyi käyttäimään niinkuin asiasta tietämätöin viisas ihminen ainakin,
jolle vihdoinkin oikeuden hetki on lyönyt; sitten hän kysyi tyyneesti,
josko miss O'Neil vielä oli linnassa.

-- Totta kaiketi, rouva, markiisi sanoi. Onnettomuus ei meitä saa tehdä
kohtuuttomiksi. Miss O'Neil'iä saattaa vasta ainoastaan epäillä; mutta
minä myönnän, että näin tärkeästä asiasta on vitkastelematta otettava
selvä. Tulkaa, abotti!

Lähdettyänsä salista hra de Férias tapasi erään palvelijan, joka oli
jättänyt neiti Sibyllan ja miss O'Neil'in vanhan tammen luo. Markiisi
ja abotti lähtivät sinnepäin astumaan. Matkalla he sopivat keskenänsä,
ett'ei nyt ollut aika kuulustella turhia arveluita ja että ainoa
keino totuuden perille pääsemiseen oli salaa kuunnella miss O'Neil'in
ja hänen oppilaansa keskustelua. He lähestyivät siis varovaisesti
pensaston lävitse ja pääsivät huomatuiksi tulematta perille paikkaa
ympäröivien puitten ja pensaitten lehväin suojassa. Miss O'Neil,
joka istui vanhojen druiidien pöydällä, piti kädessänsä maanpalloa
ja selitti sen rakennusta Sibyllalle, joka oli polvillansa eräällä
tyynyllä hänen vieressänsä ja näytti tuon tuostakin kädellänsä eri
kohtia taivaalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut todellisuuteen sovittaa
hänen teoreetillista opetustansa. Luento oli loppumaisillansa, sillä
Irlannitar pani pallon pois, ja mainittuansa muutamalla sanalla päivän
kauneutta hän repäisi vanhan tammen rungosta hiukan sammalta, minkä
hän antoi tarkkaavaiselle oppilaallensa. Miss O'Neil selitti Sibyllan
suureksi ihmeeksi näitten monilukuisten kasvien hienoa ja mutkikasta
rakennusta ja niitten pienimpiäkin osia. Sitten löysi hän näistä
samettihienoista kasvista koko joukon pieniä siivekkäitä hyönteisiä ja
mainitsi hänelle näitten mikroskoopilla katseltavain elukkain nimen
sekä selitti hänelle niitten erityisiä ominaisuuksia.

-- Ette usko, lapseni, miss O'Neil lisäsi, kuinka mielelläni
tutkistelen tätä alhaista ja halveksittua maailmaa, ja huomaan siinäkin
Luojan kaitsevan ja isällisen käden, niinkuin maailman uhkeammissakin
esineissä. Tämä lohduttaa sydäntäni. Sillä kun joskus alan epäillä,
ett'ei näin alhainen olento, kuin minä, ett'ei minun himmeä elämäni
ja heikko rukoukseni saata mitään vaatia suurelta Jumalalta, joka on
tuhansien tähtien hallitsija, niin katselen tällaista pientä sammalta,
mikä yhtä hyvin todistaa hänen kaitselemustansa kuin aurinkokin, ja
minä saan siitä vakuutusta.

-- Minäkin rakastan Jumalaa, sanoi Sibylla.

-- Ja Hän rakastaa teitä, lemmikkini.

-- Sitä en tiedä, sanoi lapsi.

Miss O'Neil katsoi häntä pitkään.

-- Teillä on jo muutaman ajan ollut surullisia ajatuksia, Sibylla.

-- Sangen surullisia, miss O'Neil.

Ja kaksi kyyneltä vieri tyttö-paran kalpeille poskille.

-- Ettekö voi niitä uskoa minulle, lapseni?

-- Te olette kieltäneet minua puhumasta teille uskonnosta, Sibylla
sanoi arasti.

-- Niin olenkin lapseni. Mutta kaikkien ajattelevaisten olentojen
täytyy yksimielisesti tunnustaa löytyvän suuria yhteisiä osoitteita
Jumalasta, joista minun täytyy lakkaamatta saada puhua opetuksessani,
sillä ne ovat niin kiinteässä yhteydessä opetukseni aineen kanssa.
Mutta jos antautuisin teidän kanssanne opin kysymyksiin, uskon
eri kohtien selittämiseen, niin silloin törkeästi rikkoisin ne
velvollisuudet, mitä kiitollisuus, arkatuntoisuus ja jo tavallinen
rehellisyyskin minulta vaativat teidän vanhempianne ja omaatuntoani
kohtaan. Sitä en milloinkaan tee. Älkäämme siis puhuko enään teidän
surustanne, koska ne kuuluvat uskontoon. Sallikaa minun vaan sanoa,
ett'en niitä saata käsittää. Minä pelkään todella, Sibylla, ett'ette
ajattele näitä asioita kyllin yksinkertaisella ja nöyrällä sydämellä.
Onhan niin helppoa ja luonnollista luottamuksella omistaa itsellensä
vanhempiensa uskonto, etenkin sellaisten vanhempien kuin teidän!

Sibylla antoi päänsä painua, eikä vastannut. Miss O'Neil nousi.

-- Tulkaa juoksemaan metsiin, hän sanoi. Ja hän lisäsi hymyillen.

-- Se sopii paremmin, kuin liiallinen ajatteleminen, teidän ijällenne.

Sibylla syleilli häntä, tarttui hänen käteensä, ja molemmat katosivat
metsään.

Molemmat näkymättömät kuuntelijat nousivat pensastosta.

-- Mitä luulette, abotti? hra de Férias sanoi kääntyen, jonkunlainen
voitollisuuden loiste kasvoilla, kumppaniinsa päin.

-- On selvää, hra markiisi, ett'ei vaara uhkaa meitä ensinkään tältä
puolen.

-- Vaan päinvastoin, abotti, te näette että miss O'Neil meitä pikemmin
auttaa. Mikä on viisaampaa, mikä on terveellisempää kuin hänen
opetuksensa? Eikö totta, että jos tämän tietuissani lähettäisin tämän
nuoren naisen pois, se olisi mitä suurin vääryys!

Epäilemättä, herra markiisi. Se on vain minun kelvottomuuteni, sen
kyllä nyt näen, joka meille tuottaa näitä vaikeuksia.

-- Ei, ystäväni, ei se se ole. Tämä on vaan tuollainen lapsellinen
oikku, joka kyllä menee ohi. Menkäämme takaisin naisten luo.

Rouva de Beaumesnil kuunteli alussa kummastellen mutta sitten hiukan
epäileväisesti hymyillen hra de Férias'in ja kirkkoherran vakuutusta
miss O'Neil'in syyttömyydestä -- Tämä kaikki oli epäilemättä sangen
kaunista; mutta olisihan miss O'Neil jollakin tavoin saattanut
huomata heidän läsnäolonsa ja tehdä sukkelata pilaa koko heidän
väijymisestänsä. Tämä kysymys tunkeutui rouva de Beaumesnil'in suureksi
mielipahaksi hänen sydämeensä, sillä hänen oi; sangen vaikeata syyttää
lähimmäistänsä, olipa hän sitten vaikka Turkkilainen; mutta kaikissa
tapauksissa Sibyllan vastahakoisuus kirkkoherran opetuksille oli
kummallinen seikka joka oli selville saatava. Se ei saattanut olla
lapsen omassa päässä syntynyt, vaan se oli alkunsa saanut, jonkun
vieraan vaikutuksesta. Ja kuka muu saattoi tämä vieras olla, joll'ei
juuri miss O'Neil?

Markiisia ja kirkkoherraa, joitten mielessä oli vielä selvänä
opettajattaren vakava ja totinen puhe, ei rouva de Beaumesnil'in
myrkylliset ongelmat paljon liikuttaneet. Mutta markiisittareen ne
paremmin vaikuttivat. Hänelle oli suureksi lohdutukseksi, kun hän
saattoi sydäntänsä ja omaatuntoansa kalvavain vaivojen syyksi panna
tunnetun ja varman asian, joka oli helppo poistaa. Mutta kun hän
tunsi puolisonsa järkähtämättömän oikeudentunnon ja lujuuden, niin
hän ei uskaltanut häneltä pyytää miss O'Neil'in pois lähettämistä.
Hän rukoili ainoastansa, että Sibyllan sallittaisiin viettää muutamia
viikkoja rouva de Beaumesnil'in luona, missä kirkkoherra saisi jatkaa
luennoitansa kaukana kaikesta sivultapäin tulevasta vaikutuksesta.
Hra de Férias suostui markiisittaren kyynelten tähden tähän
vaihdokseen, joka oli rouva de Beaumesnil'in vaikutuksen hedelmä.
Miss O'Neil'ille ja Sibyllalle sanottiin syynä tähän olevan muutaman
kuumetaudin-kohtauksen, joita oli huomattu palvelusväen lapsissa, ja
joiden muka pelättiin olevan tarttuvaa laatua. Kiireisesti pantiin
kokoon Sibyllan vaatteet, ja kahta tuntia myöhemmin vei riemuitseva
rouva Beaumesnil saaliinsa pois.

Muutamissa paikoin maaseuduilla pidetään suurena siunauksena
pienintäkin tapausta, mikä hetkeksi häiritsee siellä vallitsevaa
yksitoikkoista horrostilaa. Samallaista iloa herätti rouva de
Beaumesnil'inkin taitekaton alla Sibyllan tulo. Ääretön hilpeys
levisi heti niinkuin ilotuli koko taloon, aina kiinalaisesta salista,
missä noin viisikymmentä mandariinia ijät päivät hymyili hra de
Beaumesnil'ille, joka taas ijät päivät hymyili mandariineille,
kyökkiin saakka, minne neiti Constance riensi niin nopeasti, kuin
hänen lihavuutensa vaan suinkin salli. Mitä ritari Teodoriin tulee,
niin häneen tämä tärkeä tilaisuus vaikutti ensiksi sen, että hän,
neiti de Férias'in kunniaksi ja omaksi hauskuudeksensa, toi kellarista
kaksi pulloa vanhaa viiniä. Istuttiin sitten pöytään keskellä tätä
ihastusta, joka esiintyi ruokien hajun virkistämässä, sanarikkaassa
ja innokkaassa lörpöttelemisessä. Naapurit ja naapurittaret, heidän
tapansa, valtiolliset mielipiteensä, viimesunnuntaiset pukunsa;
kaikki tuli vuoronsa mukaan talon emännän tarkastelun alaiseksi, joka
yleensä toisia moitti, toisia taas ei hyväksynyt. -- Unhoittamatta
juhlan siveellistäkään tarkoitusta, rouva de Beaumesnil sekoitti
sinne tänne hyvänluontoiseen puheesensa opettavaisia kertomuksia,
joiden ohessa hän antoi silmänluontia Sibyllalle. Milloin jutteli hän
pienestä tytöstä, jota oli yöllä vedetty jaloista sentähden, että
hän oli huonosti rukoillut, milloin taas pienestä pojasta, joka oli
saanut selkäänsä näkymättömästä kädestä sentähden, että hän oli ollut
hajamielinen katekismusta lukiessansa. Nämät peloittavat legendat
näyttivät kuitenkin paljon enemmän liikuttavan hra de Beaumesnil'ia
kuin Sibyllaa. Olihan hänkin viime yönä nähnyt unen, joka kauheudessa
veti näille vertoja. Hän oli nähnyt unta, että hän oli lammas, ja että
hän määki surullisesti erään vuoren kukkulalla. Elävämmin kertomustaan
kuvataksensa katsoi hän soveliaaksi määkiä vieläkin näytteeksi vähän,
joka tuotti ensi kerran hymyn Sibyllan huulille tänä iltana. --
Jälkiruokaa syötäessä lauloi sitten ritari Teodor muutamia isiensä
hyräilyjä, mistä Sibylla käsitti vaan sen, että ritari halusi tanssia
sananjalkaisella nurmella paimenettarien kanssa, niinkuin hänelle
joskus iltamessun jälkeen todella onnistuikin. Sitten ritari, jonka
ilo oli ylimmillään, tarttui toisella kädellä Sibylla parkaan ja veti
toisella kädellänsä lihavaa Constancea, sekä alkoi sitten pyöritellä
heitä keskellä lattiaa, joka päättyi sillä että kasa lautasia putosi
pirstoiksi maahan ja että hänen hellä sisarensa viivyttelemättä
tiuskasi: "tyhmä eläin!"

Sibylla, josta tuntui kuin olisi hän haaksirikkoon joutunut ja tullut
ihmissyöjien joukkoon, tunsi vihdoinkin voivansa paremmin, kun hän
pääsi yksiksensä ystävänsä Klotildan pieneen huoneesen ja kätki itsensä
sinne valkoisten uutimien taakse. Hän painoi päätänsä pään-alusen
poimuihin, jott'ei neiti Constance, hänen naapurinsa, häntä kuulisi,
pureskeli erästä hiuskutriansa ja itki. Seuraavana päiväni abotti
Renaud tuli varhain kartanoon. Rouva de Beaumesnil oli hiukan levoton
siitä väsymyksestä, joka kuvaantui hänen kasvoillensa.

-- Ei se ole mitään, hän sanoi; se tulee siitä että olen lukenut
kappaleen yötä.

Aamiainen saattoi hänet jälleen entiselleen. Kun tämä kelpo mies
tunsi olevansa mitä parhaalla tuulella, niin hän vei oppilaansa
puutarhaan erääsen lehtimajaan ja, asettaen eräälle pienelle pöydälle
kahvikuppinsa, josta hän tavan takaa otti pienen kulauksen, hän
vastasi oikein voitokkaasti niihin tukaliin kysymyksiin, jotka Sibylla
oli hänelle edellisenä päivänä tehnyt. Rouva de Beaumesnil neuloi
muutaman askeleen päässä ja piti Sibyllaa tarkalla silmällä. Vasten
tavallisuutta päättyi luento kirkkoherran suureksi mielihyväksi lapsen
tekemättä pienintäkään vastaväitettä.

Kiitokseksi tästä oppivaisuudesta rouva de Beaumesnil muodosti heti
kiinalaiseen saliin pienen kappelin, jonka hän kaunisti näkinkengän
kuorilla ja pyhimysten kuvilla, ja jonne ritari, Sibyllan suureksi
hämmästykseksi, meni heti laulamaan iltamessua, ikäänkuin hän olisi
ollut kirkossa. Tämän opettavaisen toimituksen jälkeen seurasi pyhää
lukemista, jota vuorotellen toimittivat laulavalla äänellä rouva
de Beaumesnil ja neiti Constance, jotka lukuansa keskeyttivät tuon
tuostakin ankarasti toruen tavallisella äänellänsä kerjäläisiä, jotka
tulivat pihaan. He eivät muuten näyttäneet ensinkään ymmärtävän
kirjoja, mitä lukivat, ja saattoivatkin itseänsä puolustaa sillä, että
niitä oli vaikea ymmärtää. Nämät naiset eivät nimittäin huolineet etsiä
itsellensä valistusta ja lohdutusta niistä niin rikas-sisältöisistä
ja vaihtelevaisista teoksista, mitä nuot suuret ja pyhät miehet ovat
kirjoittaneet, jotka kaikkina aikoina ovat kunnioittaneet kirkkoa ja
ihmishenkeä puhumalla niille sopivaa totuuden kieltä. He tarvitsevat
parempaa: he tarvitsevat tuollaisia sisällöttömiä mystisyyden
tuotteita, joissa turhanhienon vertailemisen hengettömät kukat kokonaan
tukahuttavat kaiken siveellisen ja uskonnollisen totuuden. Tämän
mitättömän kirjallisuuden tyhjät ja koristelevat lauseparret saattoivat
suloisesti viihdyttää heidän henkistä laiskuuttansa, heidän sielunsa
velttoutta ja heidän omantuntonsa unta, vieläpä näyttivät niitä
siunaavankin. Kun Sibylla turhaan oli koittanut saada selvää tämän
korupuheen sisällyksestä, niin hän oli lopuksi nukkunut. Hän heräsi
kavahtaen ritarin mahtavaan ääneen, joka lauloi erästä virttä, ja jota
säesti rouva de Beaumesnil'in altto- ja neiti Constancen falsetti-ääni.
Sibylla yhtyi myöskin kehoituksesta tähän hengelliseen veisuun.

Hra ja rouva de Férias tulivat samana päivänä kartanoon päivälliselle.
Rouva de Beaumesnil kertoi heille Sibyllan nöyryydestä ja kokeen
täydellisestä menestymisestä sekä sai tästä heiltä sydämelliset
kiitokset. Päivällinen meni ilman mitään erinomaista tapausta.
Sibylla ainoastaan ihmetteli, ett'ei miss O'Neil ollut tullut häntä
katsomaan, mutta rouva de Férias selitti hänen täytyneen jäädä kotiin
pahoinvoinnin takia, jonka johdosta rouva de Beaumesnil katsoi
soveliaaksi ilmoittaa sen toiveen, ett'ei miss O'Neil vaan kuolisi,
sillä jos hän kuolisi, hän menisi suoraa päätä kadotukseen, mikä oli
kauheata ajatella. Tämän lauseen johdosta, johon muut sääliväisellä
muminalla yhtyivät, kävivät Sibyllan silmät suuriksi, sillä hänen oli
selvästi vaikeata kuvailla rouva de Beaumesnil'ia valittujen loiston
ympäröimänä, sen sijaan että miss O'Neil olisi uponnut helvetin
syvyyteen.

Kun Sibylla illalla meni levolle, löysi rouva de Beaumesnil häntä
syleillessänsä pienen hopeamedaljin, jonka lapsi oli saanut
isoäidiltään.

-- Mitä sinulla tuossa on, tyttöseni? Hän tarkasteli medaljia.

-- Ota pois tämä, hän sanoi. Minä annan sinulle paremman.

Hän avasi erään lippaan ja veti sieltä esiin rasian, joka oli täynnä
medaljia. Rouva de Beaumesnil'illa oli kaikenlaisia medaljia, hänellä
oli hyviä, hänellä oli parempia, hänellä oli verrattomia. Yhden näistä
jälkimmäisistä ripusti hän Sibyllan kaulaan ja selitti hänelle sen
erityisiä etuja.

-- Mutta minä tahtoisin säilyttää vanhan medaljini teidän ohella, sanoi
Sibylla.

-- Kyllä sen voit, lapseni, vaan älä ihmettele, jos sinun omasi
muutaman päivän päästä käy mustaksi kuin lyijy.

-- Minkätähden, rouva?

-- Se on ihme, joka usein tapahtuu, sanoi rouva de Beaumesnil, kun
medalji kadehtii sisartansa.

-- Mitä! sisartaan! Mitä sisartaan? huudahti lapsi hiukan peloissansa.
Eihän siinä ole muuta kuin pyhä neitsy, rouva!

Rouva de Beaumesnil mietti hetkisen.

-- Totta kyllä, sanoi hän hidastellen, epäilemättä... mutta se ei tee
mitään. Koita nyt vaan maata, neitiseni, äläkä juttele niitä näitä
kuten silmäpuoli harakka.

Totellen tätä uhkaavaa määräystä, Sibylla toivotti itsellensä kaikesta
sydämestään virkistävää unta; mutta hän koetti turhaan nukkua,
ennenkuin hän oli päässyt niistä sekavista ajatuksistansa, jotka
vaivasivat hänen aivojansa.

Päivät, jotka seurasivat tätä ensimmäistä koetuspäivää, olivat
samanlaiset, emmekä me puhu niistä mitään. Kolmen viikon kuluttua
rouva de Beaumesnil kehui Sibyllaa, joka oli hiljainen ja lempeä kuin
kyyhkyinen, ylpeydellä uudeksi ihmiseksi.

-- Nyt, hän sanoi, neiti de Férias on yhtähyvin kuin minä itsekin,
valmistettu uskonnon korkeita vaatimuksia varten.

Suuri oli siis rouvan hämmästys, kun Sibylla eräänä aamuna, tultuaan
lehtimajaan katekismusluentoon, selitti tyynesti, ett'ei hän niitä
enää tarvinnut, että ne olivat hyödyttömiä, koska hän oli päättänyt
olla sinä vuonna menemättä ensi kertaa ripille. Kuultuansa tämän
hämmästyttävän uutisen, rouva de Beaumesnil, joka oli yht'äkkiä käynyt
punaiseksi kuin pioni-kukka, vääntelihe ja kääntelihe istuimellansa
kuin Pythia kolmijalallaan, sill'aikaa kun marmorin vaaleus levisi
kirkkoherran kasvoille.

-- Ja miks'ei neitiseni mene ripille, jos suvaitsette kysyä? rouva de
Beaumesnil sanoi kähisevällä äänellä.

-- Minulla on ajatuksia, jotka eivät sitä salli.

-- Mitä ajatuksia?... Sano heti!

-- Minä en saata niitä sanoa.

-- Kas niin, neitiseni! Ah, tuota pikku ilkiötä! Voi kuinka
löylyttäisin sinut, kultaseni, jos olisin äitisi!

-- Onneksi, rouva, ette sitä ole! Sibylla sanoi. Rouva de Beaumesnil
nousi istuimeltaan, katseli häntä tuokion kiireestä kantapäähän ja, kun
ei voinut häntä tappaa, lähti tiehensä.

Puolta tuntia myöhemmin lähti abotti Renaud Férias'in linnaan, vieden
muassansa Sibyllan, joka ei luvannut hänelle selittää mitään. Hän
pistäytyi kamariinsa piiloon, siksi kun kirkkoherra-parka, pyyhkien
hikeä, joka virtasi hänen kasvoiltansa, ehti esittää asian salissa.

Hra ja rouva de Férias olivat hämmästyksestä jähmetä, kun he saivat
kuulla poikansa tyttären kummallisen päätöksen. Tämä isku sattui heidän
koko olemisensa hellimpään ja kipeimpään kohtaan. Heidän hellyytensä,
heidän omatuntonsa, heidän ylpeytensä, kaikki kärsi, kaikki vuosi
verta samalla kertaa. Miss O'Neil, joka oli läsnä, otti osaa heidän
suruunsa. Sibylla kutsuttiin sisään. Hän tuli heti. Hänen kalpeutensa
oli kauhistava. Kun hän lähestyi isoisäänsä syleilläksensä häntä, niin
vanhus pidätti häntä kädellänsä ja sanoi:

-- Tyttäreni, säästä hyväilyjäsi. Ne eivät ole paikallansa silloin,
kun murrat meidän sydämemme. Minä en tahdo syyttää sinun ajatuksiasi,
sillä niitä et voi hallita; mutta sinä voit ne uskoa muille, ja sinulle
ei saata missään tapauksessa antaa anteeksi, jos tahdot niitä meiltä
salata. Sinä pakotat minun sinulle sanomaan, että minulla on oikeus
sitä vaatia, ja minä vaadin sitä. Ymmärrätkö?

Sibylla oli tuijottanut häneen niin kauan kun hän puhui. Hän näytti
tahtovan vastata, hänen huulensa vavahtelivat, sitten ne yht'äkkiä
kävivät tummansinisiksi, ja lapsi vaipui lattialle. Hänet nostettiin
vuoteelle ja kuume valtasi hänet tämän pyörtymisen jälkeen. Kun hän
jälleen tuli entisellensä, hän näki markiisin ja markiisittaren
kumartuneena hänen ylitsensä hymyilevän hänelle.

-- Rakas tyttöseni, hänen iso-isänsä sanoi hänelle, rauhoitu. Minä tein
väärin kun olin ankara sinulle. Kun sinä suretat meitä, niin teet sen
varmaan vasten tahtoasi. Sinä teet sen totellaksesi jotakin kalvavaa
tuskaa, joka usein syntyy herkissä omissatunnoissa. Mutta tämä houre
katoopi itsestänsä, kun Jumala niin tahtoo. Kaikissa tapauksissa jätän
sinulle täyden vapauden uskontoa koskevissa kysymyksissä.

-- Te olette hyvä! sanoi Sibylla. Hän kietoi toisen kätensä vanhuksen
kaulan ympäri, laski valkoisen päänsä pään-alukselle ja nukkui
rauhallisesti.

Hra de Férias, jota tämän nuoren tytön perinpohjainen mielenliikutus
oli pelästyttänyt, päätti ei ainoastaan kunnioittaa hänen salaperäisiä
surujansa, vaan myöskin poistaa häneltä kokonaan tilaisuuden vaipua
tällaiseen mietiskelyyn, joka näytti olleen syynä näihin häiriöihin.
Tästä päivästä saakka jätettiin abotti Renaud'in luennot toistaiseksi,
miss O'Neil'ia pyydettiin keskusteluissansa välttämään kaikkea, mikä
saattoi antaa aihetta mihinkään vaaralliseen mielenkiihoitukseen.
Uskalsipa markiisi vielä, pelkäämättä yleistä murinaa, kirkkoherran
surullisuutta ja rouva de Beaumesnil'in kasvavaa kylmyyttä, erottaa
Sibyllan toistaiseksi kaikesta käytännöllisestäkin uskonnosta.
Seuraavana sunnuntaina kävi Férias'in kirkossa moitteen ja säälin
sekainen kuiske, kun markiisi ja markiisitar nähtiin surullisina
istuvan penkissänsä poikansa tyttären tyhjän tuolin vieressä.

Ottamatta lukuun rajoituksia, mitkä markiisin viisaus oli katsonut
tarpeellisiksi, asiat linnassa kulkivat entistä menoansa. Rauhallinen
päivä vieri toisensa perään. Hra ja rouva de Férias jatkoivat yhtä
totisina ja tyytyväisinä kuin ennenkin entisiä tapojansa. Sibylla ja
miss O'Neil jatkoivat luennoitansa ja kävelyjänsä yhtä säännöllisesti.
Kaikki näytti käyvän mitä parhaiten; ainoastaan vanhusten kasvot
näyttivät joka aamu enemmän muuttuneilta, ikäänkuin salassa itketyt
kyyneleet olisivat joka yö uurtaneet itsellensä yhä syvemmän
uran. Samalla leveni levenemistään sinervä kaari Sibyllan pitkien
silmäripseitten alapuolella, ja niinpian kun hän oli yksinänsä, hänen
päänsä vaipui kuten kuorman painosta. Mitä tulee miss O'Neil'iin, jonka
luiseva ruumiinrakennus muutenkin oli kulmikas, niin hänen poskipäänsä
kävivät yhä kummallisemman teräviksi.

-- Herra, hän sanoi eräänä päivänä abboti Renaud'ille, joka oli
pitkittänyt käyntejään linnassa oikean kristityn itsensäkieltämyksellä,
te näette, mitä tapahtuu: täällä on jokin turmiollinen arvoitus, jokin
sfinksi, joka nielee meidät kaikki. Nyt on enää vaan kysymyksenä, kuka
meistä ensimmäisenä sortuu, ja minä rukoilen Jumalaa, että se olisin
minä.



VII.

Pursi.


Syksyn ensi päivät olivat tulleet. Oli sunnuntai. Hra ja rouva
de Férias, jotka olivat kutsutut pappilaan päivälliselle, olivat
lähettäneet vaununsa aamulla takaisin ja käskeneet tulemaan heitä
noutamaan iltamessun jälkeen. Vähää ennen sanottua aikaa vaunut
pysähtyivät kylän ainoalle kadulle; Sibylla astui niistä alas. Hän
oli käyttänyt hyväksensä vaunujen palausta mennäksensä katselemaan
korkealta meren rannalta vuoden suurta kohovettä, jonka voiman teki
kahta suuremmaksi jo eilisestä saakka pauhaava, ankara myrsky. Lapsi,
joka oli hiukan uuvuksissa, kiipesi vaivalloisesti ylös mäen rinnettä,
saapui kovin hengästyneenä kukkulalle ja kulkien pitkin kirkkotarhan
aidan vierustaa hän eteni aina uloinna mereen pistäville kallioille
saakka. Näitten kallioiden keskellä hän näki Jacques Féray'n tutut
kasvot. Hän istui, nojaten kyynärpäitänsä polviaan vastaan, ja
kämmenillänsä tukien poskipäitään, sekä katseli merta. Sibylla kosketti
häntä olkapäähän. Mielipuoli mietiskelyissänsä häiriintyneenä loi
sivullensa hurjistuneen silmäyksen, joka heti lauhtui, kun hän huomasi
Sibyllan. Hän vetäytyi hiukan syrjälle ikäänkuin tehdäksensä hänellekin
tilaa, ja otti entisen vakavan asentonsa.

Heidän edessänsä oli aava meren sinivihreä ulappa, pauhaavana,
rauhatonna, peloittavana. Tuhannet aallot syöksyivät, kohotellen
vaahtoista päätään, rantoja vastaan ja huuhtoivat niitä kumeasti ja
peloittavasti kohisten, johon kohinaan yhtyi vinhan tuulen valittava
viuhina ja kirkosta tuon tuostakin kuuluva pyhä veisaaminen. Sumea
syksytaivas, jolle alkoi levitä pilviä, paksuja kuin tulipalojen savu,
antoi tälle näylle surumielisen jopa kolkonkin karvan.

Tuokion ääneti katseltuansa Sibylla tarttui mielipuolen käteen. Tämä
loi levottoman katseen häneen.

-- Jacques raukka, hän sanoi, me olemme sangen onnettomat.

Jacques nyökkäsi surullisesti päätään myöntymisen osoitteeksi.

-- Jumala on hyljännyt meidät, Jacques parka! --, Teidätkin? hän hiljaa
sanoi.

-- Niin, hän on minutkin hyljännyt, lapsi sanoi. Jacques kääntyi ylös
nousematta pieneen kirkkoon päin, jolle hän pudisti nyrkkiä. Sitten
hän asettui olkapäitänsä kohottaen entiseen asemaansa. Sibylla veti
kaappunsa paremmin värisevien hartioittensa yli ja vaipui hänkin
synkkiin unelmiinsa.

Tästä hänet äkkiä herättivät kirkkotarhassa olevien vaimojen huudot.
Sibylla kavahti heti jaloillensa ja näki sen pienen joukon, joka
ei ollut mahtunut kirkkoon sisälle ja joka vanhan tavan mukaan oli
asettunut kirkon etehiseen, olevan hämmästystä ja kauhua osoittavassa
liikkeessä. Toiset olivat nousseet hautapatsaitten päälle, toiset
kirkkopihan aidalle ja kaikki tähystelivät kuumeen tapaisella
uteliaisuudella merelle päin. Sibylla huomasi pian tämän hälinän syyn:
eräs suuri kalastusvenhe näkyi juuri rannikon niemekkeen kohdalla ja
näytti ankarasti taistelevan kovaa tuulta vastaan. Osa sen purjeista
oli hävinnyt ja kokemattominkin silmä saattoi heti huomata muitakin
hätämerkkiä. Tämä pursi oli kotoisin jostakin läheisestä satamasta,
sillä pienen Férias'in sataman ilman ruukitta muurattu aallonmurtaja ei
voinut tarjota turvaa kuin vain sangen pienille veneille, jotka muuten
kaikki jo eilisestä saakka olivatkin sinne suojaan vetäytyneet. Mutta
Férias'in lahdelma saattoi kuitenkin tarjota suhteellisesti suurta
turvaa, koska sitä yhdeltä puolen suojeli rivi karia ja syvänteitä,
jotka pistivät kauvaksi ulos merelle ja muodostivat jonkinmoisen
luonnollisen aallonmurtajan. Vaikka vesi peittikin kolmen korttelin
paksulta tätä luoto- ja hietapankko-riviä, niin suojeli se kuitenkin
tätä puolta rannikosta meren aalloilta. Tämän luotorivin ohitse koitti
näkyvissä oleva laiva purjehtia, sillä selvään näki, että se ainoastaan
Férias'in lahdesta enää toivoi pelastusta.

Sillä välin oli kirkko tyhjentynyt ja meluava joukko, keskellä itse
kirkkoherra, vielä messupaitaan puettuna, kiiruhti meren rannalle ja
katseli tarkkaavaisena vaarassa olevan aluksen toivottomia liikkeitä.
Selvästi nähtiin kannella olevat kolme tahi neljä miestä, joista toiset
kokivat sitoa jäljellä olevia köyden repaleita, toiset taas ammensivat
vettä ämpäreillä, ollen kaikki suonenvedon tapaisessa liikkeessä.
Luulipa joku kuulevansa väliin heidän huutojansakin. Hra de Férias ja
kirkkoherra, joita näky kovasti liikutti, rukoilivat kylän kalastajia
työntämään venettä vesille ja koittamaan viedä apua onnettomille. Mutta
markiisin suurimmillakaan lupauksilla ei ollut mitään vaikutusta:
sataman paraskin venhe, hänelle vastattiin, menisi parissa minuutissa
kumoon sellaisessa myrskyssä. Noita ihmisparkoja kyllä surkuteltiin,
mutta kukaan ei tahtonut mennä kuolemaan heidän kanssansa.

Tuulen alentama pursi oli jo puolen tunnin ajan taistellut pienen
niemekkeen kohdalla, voimatta päästä sen ohitse, kun yht'äkkiä pari
kolme onnistuneempaa liikettä veivät sen tämän turmion kohdan yli, joka
yksinään näytti sitä pelastumasta estävän. Rannalta kuului ilohuuto,
joka hetkeä myöhemmin muuttui kauhun ja säälin huudahdukseksi: myrsky
oli paiskannut venheen juuri niemen kärkeen. Parin, kolmen minuutin
ajan tuuli paiskeli sitä teräviä kallion kärkiä vastaan, jotka olivat
juuri syvänteen rajalla; sitten se kohosi aallon harjalle, putosi äkkiä
pankolle niinkuin haavoitettu eläin, eikä enää kohonnut. Sitä oli
suojellut heti hukkumasta ainoastaan kaksi näkymätöintä karia, joitten
väliin sen emäpuu näytti takertuneen. Mutta jokainen meren hyrsky, joka
peitti sen kokonaan vaahdollansa, oli murtaa sen rannalla kuljeksiviksi
laivan pirstaleiksi. Tästä sekasorrosta saattoi vielä eroittaa
laivaväen, joista yksi oli heittäytynyt laivan kannelle, toiset taas
riippuivat kiinni köysistä. Pikainen loppu heidän tuskillensa oli
ainoa, mitä enää saattoi toivottaa noille onnettomille, joiden oli
hukkuminen rannasta eroittavan aaltoilevan kuilun ja jo pimenevän meren
kamalan ulapan välillä häälyvällä purren jätteellä.

Äänettömyys vallitsi väkijoukossa, joka korkealta meren rannalta
katseli tätä julmaa näytelmää: sitä ei häirinnyt muu kuin muutaman
naisen nyyhkiminen. Yksi heistä huusi yht'äkkiä rukoilevalla äänellä:

-- Kirkkoherra, kirkkoherra!

Heti ymmärrettiin hänen tarkoituksensa. Kuului hiljainen hyväksymisen
hyrinä, ja sitten kaikki miehet ottivat lakin päästänsä, ja melkein
kaikki laskeutuivat polvillensa. Sibyllaa, joka oli sielunsa
koko innolla seurannut tämän näytelmän pienimpiäkin kohtauksia,
hämmästytti se liikuttava valo, joka yht'äkkiä kuvastihe kirkkoherran
yksinkertaisille kasvoille. Hän oli noussut sille kallion lohkareelle,
jolle Sibyllakin vähää ennen oli istuutunut: tuuli puhalsi hänen
harmaat hapsensa hänen otsallensa, hänen kalpeat, taivaasen käännetyt
kasvonsa ilmaisivat melkein jumalallista uskoa ja surua. Hän ojensi
toisen kätensä haaksirikkoisiin päin ja sanoi hiukan vapisevalla, mutta
selvällä äänellä:

-- Teidät, jotka olette lähellä kuolemaa, -- joita minä en tunne, mutta
jotka Jumala tuntee, -- minä päästän teidät teidän synneistänne, nimeen
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.

Lausuttuansa nämät sanat, joita läsnäolijat liikutettuina olivat
kuunnelleet, hän laskeutui polvillensa kalliolle ja oli siinä
rukoilevassa asennossa jonkun aikaa. Kun hän nousi ylös ja jälleen
tuskallisesti katsahti särkyneesen alukseen, niin hän näki, että se oli
vielä jäljellä, vaikka aallot sitä huuhtoivatkin kauhealla voimallansa.

-- Mutta koska Jumala, huusi hän, antaa heille vielä vähän armon aikaa,
eikö voi mitään tehdä heidän pelastukseksensa? Oletteko ihan varmat
siitä, ystäväni?

Kieltävä hyrinä tuli hänelle vastaukseksi.

-- Ainakin, sanoi hän, voi koittaa, voi saada siitä varman
vakuutuksen... Ystäväni, minä rukoilen teitä... tulkaa kanssani
rannalle. Siellä voimme paremmin nähdä, paremmin päättää... Tätä ei
totta tosiaan voi kestää!

Riisuen pikaisesti päältänsä pyhät vaatteet, hän lähti kiiruhtamaan
kylään vievää polkua myöten väkijoukon seuraamana.

Silloin hra de Férias, joka oli useamman kerran yrittänyt saada
Sibyllaa näkemästä tänpäiväisiä surullisia tapauksia, koetti vielä
kerran viedä häntä pois linnaan.

-- Oi ei! hän sanoi, minä rukoilen teitä... Antakaa minun vielä olla...
minä olen niin onnellinen!

-- Onnellinenko, lapseni? kysyi hän. -- Oi niin, sangen onnellinen!

Ja Sibylla seurasi juosten väkijoukkoa, jättäen iso-isänsä levotoinna
miettimään hänen tällaisessa tilaisuudessa lausumansa ajatuksen
kummallisuutta.

-- Rannalta näky merelle päin oli hirvittävä. Vesiputouksen pauhinalla
syöksi raivokkaat aallot rannalle, ja pienen aallonmurtajan
suojelemassa lahdekkeessakin aallot kuohuivat tuimasti, tyrskyillen
veneitä vastaan, joita ei ollut vedetty kuivalle maalle. Pari kolme
niistä oli uponnutkin. Kirkkoherra parka, hänkin näytti hetkisen
toivottomalta; mutta hän loi silmäyksen perikadossa olevaan laivaan,
jonka mastot näkyivät, ja hän sanoi, tehden äkillisen päätöksen:

-- Minä lähden yksin, jos tarvitsee, mutta minä lähden! Ja ennenkuin
oli ehditty ajatellakaan pidättää häntä, hän oli jo hypännyt erääsen
rantaan sidotuista veneistä. Tämä tapaus nosti uteliaassa joukossa
hämmästyksen huudahduksia. Muutamat miehet näyttivät jo arvelevan,
mutta heidät ympäröitsivät heti vaimot ja lapset, jotka riippuivat
heidän vaatteissansa. -- Kuitenkin oli katselijoiden joukossa eräs
henkilö, joka oli tähän asti osoittanut tässä yleisessä liikkeessä
täydellistä välinpitämättömyyttä. Se oli eräs vanha, kylmäverinen,
yrmeä ja pilkallinen kalastaja, jota pidettiin kylän parhaana
merimiehenä. Hän käveli rannalla hitain askelin, sininen lakkinsa
silmille vedettynä, kädet taskussa ja pieni piippunysä hampaissa.
Oli useamman kerran kysytty hänen neuvoansa. Hän oli vaan kohottanut
olkapäitään, viitsimättä edes vastata. Tämä kunnon mies keskeytti
yht'äkkiä huolettoman kävelynsä; hän otti piipun suustansa, kallisti
siitä tuhkan käteensä ja pisti sen taskuunsa.

-- Jos kirkkoherra panee nahkansa alttiiksi, hän sanoi, niin kyllä
minäkin panen omani!

Samalla hän hyppäsi veneesen ja alkoi päästellä sen köyttä. Mutta
vanhuksen äkillinen alttiiksi-antaminen oli herättänyt joukossa jaloa
suostumusta, jota eivät enää saattaneet pidättää vaimojen kyyneleet
eivätkä rukoukset. Meluava joukko hyökkäsi laiturin reunalle ja
kymmenkunta miesääntä huusi yht'aikaa:

-- Minä, minä tulen mukaan! Pian! Vanha kalastaja viittasi kädellänsä:

-- Ainoastaan kolme airoa kirkkoherran kanssa, hän sanoi, siinä ei ole
liikaa, mutta siinä on kyllin!

Kolme miestä astui heti veneesen ja tarttuivat airoihin, sill'aikaa kun
kalastaja tarttui vakavasti peräsimeen. Kuului airojen ja hankaimien
synnyttämää kolinaa, ja vene lähti rannasta. Tuokion kuluttua nähtiin
sen säännöllisesti nousevan ja laskevan lahdelman verrattain tyynissä
aalloissa. Mutta sittenkuin se oli mennyt aallonmurtajan ohitse, se
kulki eteenpäin vaan säännöttömien nytkäysten avulla, milloin nousten
aaltojen harjalle, milloin taas puoleksi häviten laineitten väliin.
Katselijat saattoivat enää vaan vaivoin seurata tuota häilyvää, heikkoa
venettä, johon heidän mielestänsä tätä nykyä oli suljettuna koko
maailman tärkeys. Yö, jota kiiruhti synkkä taivas, oli tulemaisillaan,
ja vene katosi pian usvaan ja hämärään.

Yleinen tuska, joka nyt, kun oli jäänyt aivan ilman lohdutuksetta,
muuttui tietämättömyyden ja arvelemisen kalvavaksi tyhjyydeksi, suureni
suurenemistaan siihen määrään, että se muutamista jo kävi mahdottomaksi
kestää. Täytyi viedä pois muutamia vaimoja ja pitää heistä huolta. Hra
ja rouva de Férias, jotka pelkäsivät Sibyllan heikkohermoisuutta näiden
hirmuisten tapausten tähden, eivät enää myöntyneet lapsen rukouksiin;
mutta yksi ainoa Sibyllan sana voitti heidän määräyksensä:

-- Antakaa minun olla loppuun saakka, hän sanoi heille, minulla ei
sitten ole oleva mitään salaisuuksia, minä tahdon sanoa kaikki.

Hetken polttavasta tuskallisuudesta huolimatta markiisi ja markiisitar
eivät saattaneet pidättää sydäntänsä suloisesti sykähtämästä, kun he
saattoivat vihdoinkin toivoa, että se salaperäisyys oli haihtuva,
joka oli niin monta pitkää kuukautta surettanut heidän elämäänsä.
Vaikk'eivät ymmärtäneetkään sitä salaista yhteyttä, mikä näytti
olevan olemassa tämän iltaisten tapausten ja Sibyllan häiriytyneitten
ajatusten välillä, niin he tunsivat sen kuitenkin liiaksikin
voidaksensa epäilläkään hänen lupauksensa varmuudesta ja totuudesta.
He tyytyivät siis siihen, että tuottivat vaunuista lisää saaleja ja
turkkia, ja lapsi sai, kuten oli pyytänytkin, jäädä loppuun saakka.

Hän nojautui erästä sataman patsasta vastaan, ja hänen väsyneet
silmänsä tähystelivät yhä sitä paksua sumua, joka lujan esiripun
tavoin ulottui taivaasta merelle saakka. Hänen ympärillänsä oleva
joukko, joka enimmäkseen oli vaiti, vaihtoi silloin tällöin keskenänsä
pelon ja aran toivon sanoja. Jokaista meren kuohahdusta kuunneltiin
tarkasti ja selitettiin suurella levottomuudella. Tuon tuostakin
luuli joku kuulleensa kaukaisia ihmis-ääniä, apu-, hätä-, ja kukaties
jäähyväis-huutojakin. Muutamat ihmiset, jotka olivat menneet korkealle
meren rannalle, palasivat ja sanoivat että meren aaltoileminen loi
jonkinlaista valoa kareille, vaan ett'eivät he meren valkoisella
pinnalla nähneet jälkeäkään veneestä eivätkä haaksirikkoon joutuneesta
laivasta.

Tätä tällaista tuskaa oli jo kestänyt puolitoista tuntia, ja ihmiset
sanoivat että puoli siitä ajasta olisi riittänyt haaksirikon paikalle
käymiseen, kun eräs jokapäiväinen tapaus hiukan lievensi yleistä
jännitystä: oli näet eräs läsnäolevista alkanut riidellä vaimonsa
kanssa. Kun he hetkisen olivat ensin hiljaa väitelleet, he viimein
alkoivat kovalla äänellä torua. Mies oli ensimmäisinä tarjoutunut
seuraamaan toveriansa vanhaa kalastajaa veneesen. Mutta sill'aikaa kun
hän riiteli vaimonsa itsepintaisuutta vastaan, vene oli jättänyt hänet.
Hän oli ihan lohduttamaton ja, kummallista kyllä, samassa määrässä
kuin toivo onnettoman veneen palaamisesta väheni, samassa määrässä
hänen huolensa lisääntyi. Mietittyänsä pitkän aikaa asiata, hän ei
voinut pidättää itseänsä. Hänen vaimonsa oli syynä hänen jäämiseensä;
ilman hänettä hän olisi tuolla merellä toisten kanssa. Hänen tähtensä
oli häntä loppuna ikänänsä pidettävä tyhjäntoimittajana, akkana,
englantilais-raukkana! Näitä syytöksiä ladellessansa mies yht'äkkiä
vaikeni, astui askeleen eteenpäin, näytti kuuntelevan tavattoman
tarkkaavaisena: kuoleman hiljaisuus vallitsi heti väkijoukossa.

-- Minä olen tahallanikin englantilais-raukka, hän sanoi, joll'en kuule
airon loisketta... Mutta se ei voi olla meidän veneemme, sillä en kuule
kuin yhden airon.

Hän kuunteli uudestaan ja kaikki muut hänen kanssansa.

-- Niin on, hän huusi iloisesti; kuulen ainoastaan yhden airon, koska
he eivät souda tasaisesti... Se on kirkkoherra!

Suloinen, vaikka vielä epävarma ilon väristys kävi joukon lävitse.
Sitten kuului rannalta huuto, yksi ainoa, mutta se lähti samalla kertaa
kaikkien suusta: nähtiin, miten vene, josta saattoi eroittaa epävarmoja
haamuja, vähitellen kiisi usvasta esiin ja läheni hämärän peittämänä,
kuten vanhan mytologiian mainitsema haamujen vene.

Sill'aikaa kun vene saapui rantaan, katselijat ihastuksesta melkein
juopuivat. Useat itkivät ääneensä, toiset hyppelivät hillittöminä,
toiset taas syleilivät toisiansa hartaasti. Rannalle koottiin kiireesti
risuläjä ja se sytytettiin. Ensimmäinen joka hyppäsi veneestä maalle,
sai töin tuskin vältetyksi tämän riehuvan väkijoukon aaltoja, ja palasi
heti takaisin ojentaaksensa kättänsä seuraavalle: se oli kirkkoherra.
Tämä kunnon mies, jonka ilosta tuli kyynelet silmiin, hoiperteli
uupuneena ja vilusta väristen. Väki tunki hänen ympärillensä, häntä
tuettiin, häntä kannettiin; hänet vietiin istumaan eräälle kumoon
käännetylle veneelle juuri sytytetyn tulen ääreen. Ohimennessänsä
jokainen pyrki häntä koskettamaan, suutelemaan hänen käsiänsä, hänen
vaatteitansa, hänen vanhaa rikkinäistä viittaansa. Hän saattoi vaan
heikolla äänellä lausua:

-- Ystäväni! Hyvät ystäväni!

Ja hän meni tainnoksiin.

Kun hän muutaman minuutin kuluttua jälleen toipui, niin hänen ensi
silmäyksensä kohtasi Sibyllan kauniit kasvot, joille tuli loi
kirkasta valoa. Lapsi katseli häntä kostein, ilosta säteilevin
silmin. Sittenkuin hän huomasi, että kirkkoherra oli hänet tuntenut,
hän heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi likistäen häntä innokkaasti
rintaansa vasten:

-- Oi kuinka rakastan teitä, hyvä kirkkoherra. Vanhan papin herääminen
olisi tuskin voinut olla suloisempi, jos enkeli taivaasta olisi tullut
hänelle sanomaan:.

-- Jumala on sinuun tyytyväinen:

Sittenkuin hra ja rouva de Férias olivat saaneet varman tiedon siitä,
että haaksirikkoon joutuneet merimiehet, jotka olivat onnellisesti
tulleet pelastetuiksi, saivat kylässä tarpeellista hoitoa, ottivat
he kirkkoherran vaunuihinsa ja veivät hänet pappilaan. He olivat jo
tiellä linnaan. Sibylla ei koko matkalla herjennyt puristamasta ja
suutelemasta heidän kättään, vaan hän ei puhunut mitään.

-- Lapseni, markiisi sanoi astuessaan alas vaunusta, sinä olet
väsyksissä. Jos tahdot, niin me odotamme huomiseen, mitä sinulla on
meille sanottavaa.

-- Oi ei! hän vastasi vilkkaasti, te olette jo liiaksikin odottaneet;
minä kerron heti.

Markiisittaren siniseen kamariin tehtiin heti iloinen tuli, ja
Sibylla, joka oli istuutunut matolle vanhusten jalkojen juureen, avasi
heille sydämensä. Hänen kertomuksensa oli pitkä. Sen saattaa supistaa
muutamaan sanaan. Lukija muuten on asian oikean laidan jo arvannutkin.
Sibyllan uskonnollista intoa oli haavoittanut ja hämmästyttänyt
tuon ahdasmielisen hartauden poikamaisuus, ja muutamat sopimattomat
tapaukset olivat loukanneet hänen ajatustensa puhtautta. Häntä oli
häirinnyt hänen vakuutuksessansa törkeä tapa ja sopimattomat sanat,
ja hän oli sen tähden ruvennut epäilemään, oliko hänen vanhempiensa
uskonto, -- sillä olihan niitä kaksi, -- oikea uskonto ja tokko rouva
de Beaumesnil'in hyvä Jumala oli parempi kuin mies O'Neil'inkaan
Jumala. Kun tällainen ajatus kerran oli herännyt niin vilkkaassa ja
niin hennossa sielussa, niin se oli julmasti sitä kalvanut.

Kun Sibylla kerran oli alkanut epäillä luonnollisia oppaitaan, niin
hän, kuten hän itse sanoi, tunsi olevansa niin surullinen ja niin
hyljätty, kuin jos hän olisi ollut meren pohjassa. Hän oli toivottanut
itsellensä kuolemaa. Hän tunnusti että hän, hakiessaan epäilyksellensä
kumoavaa syytä, oli suuresti pettynyt kirkkoherran hyväntahtoisuuden ja
hiukan omituisten tapojen suhteen, koska hänen jokapäiväiset piirteensä
niin suuresti poikkesivat siitä ideaalisesta kuvasta, joka hänellä oli
papista ja apostolista: mutta tänä iltana abotti Renaud oli yht'äkkiä
kokonaan muuttunut hänen silmissänsä. Silloin kun hän hengenvaarassa
oleville merimiehille oli rukoillut Jumalan armoa, kun hän yksinään oli
luvannut lähteä onnettomien avuksi, hän oli ymmärtänyt, että ainoastaan
oikea Jumala ja oikea usko voi herättää niin yleviä sanoja ja niin
ylevää alttiiksiantamista. Tästä hetkestä saakka Sibylla tunsi jälleen
luottavansa isäinsä uskontoon, jos kohta olikin vielä seikkoja, jotka
häiritsivät hänen ajatuksiansa.

Markiisi ja markiisitar olivat kuunnelleet Sibyllan tunnustusta
sydämensä sanomattomaksi lohdutukseksi.

-- Lemmikkini, sanoi hra de Férias, kun hän oli lopettanut puheensa,
-- sillä siihen saakka hän ei ollut häntä keskeyttänyt muulla kuin
hyväilemisellänsä ja hymyilyllänsä, -- sinä tahdot aina vaan nousta
joutsenen selkään; sinä tahdot mahdotonta. Minä pelkään, että se on
oleva sinun elämäsi loukkauskivenä. Sinussa on syntynyt tänään totuutta
etsiessäsi, ja sinussa on syntyvä vast'edeskin onnea etsiessäsi,
tuollainen täydellisyyden unelma, joka kyllä on jalo, mutta joka tuo
mukanansa paljon erehdyksiä ja pettymystä. Puhuakseni ainoastaan
siitä, mikä nyt on meitä huolettanut, lapseni, sellainen uskonto,
jonka mukaan Jumalaa palvellaan niin jumalallisesti kuin enkelit,
sellainen uskonto on olemassa vaan taivaassa. Mutta me elämme maan
päällä, ja täydellisinkin uskonto saattaa täällä saada vaan vailinaisen
muodon, sillä ihmiset antavat sen sille. Ajattele tätä Sibylla,
äläkä milloinkaan syytä Jumalaa heikkoudesta tai tietämättömyydestä
palvelijainsa suhteen. Tällä en, tyttäreni tahdo sanoa, että hyväksyn
kaikki muodot, missä hurskaus tässä maailmassa esiintyy. Niiden
joukossa on paljon surettavia, jopa turmiollisiakin. Minä olen
niitä, jotka tahtovat vapauttaa uskonnon ulkonaisista menoista,
liiallisista tempuista, ja sopimattomasta ulkokultaisuudesta, jotka
minun mielestäni, niinkuin sinunkin, saastuttavat sen pyhiä alttareja.
Mutta minun ijälläni ollaan kärsiväisempiä kuin sinun. Vast'edes olet
kohtuullisempi, kun olet myöntyväisempi. Sinä olet antava anteeksi
monelle vakavalle sydämelle, jopa taikauskoisellekin, sillä sekin
tarkoittaa Jumalan kunnioittamista. Mene nyt, tyttäreni, levolle; mene
nauttimaan sitä rauhaa, minkä olet meille antanut.

Sibylla ei kuitenkaan lähtenyt valkoiselle vuoteellensa, ennenkuin hän
oli syleillyt miss O'Neil'ia ja parilla sanalla ilmoittanut hänelle
äskeisiä tapauksia. Miss O'Neil otti heti harppunsa, joka oli ollut
surullisesti hyljättynä useampia kuukausia, ja kun sen suloiset
säveleet yhtyivät yön tuulen hiljaiseen huminaan, niin linnan asukasten
sydämissä heräsi suloisia ajatuksia taivaallisesta onnesta, järvistä ja
kuutamoista.



VIII.

Pappila.


Seuraavana päivänä auringon kirkkaat säteet kimaltelivat kosteissa
kangaskanervissa vuorilla. Hra ja rouva de Férias astuivat jo aamulla
vaunuihinsa ja lähtivät kylään katsomaan haaksirikkoon joutuneita
merimiehiä. Ohimennessä he jättivät Sibyllan erään pienen puutarhan
portille, joka mäen eteläiselle rinteelle, vähän matkan päähän
kirkosta, muodosti suloisen kosteikon. Porttia verhoavien köynnösten
läpi saattoi puutarhan perällä nähdä pienen rakennuksen, jonka
valkoisilla ikkunoilla kaunistettuja seiniä peittivät viiniköynnökset.
Sibylla soitti kelloa ja avaamaan tuli kirkkoherra. Hänellä oli
yllänsä hänen sunnuntaikauhtanansa, jonka liepeet olivat huolellisesti
ylennetyt. Hänellä oli kädessä jokin puutarhan työkaluista, joka putosi
hänen käsistänsä, kun hän tunsi Sibyllan.

-- Kuinka! mitä! hän sanoi änkyttäen, tekö se olette, neitiseni?

-- Niin, isäni, minä se olen, joka tulen katekismusluentoon.

Kirkkoherra katseli häntä pitkään, katseli taivasta ja sanoi pyyhkien
salaa kyynelen, joka vieri hänen poskellensa:

-- Onko se mahdollista! Tulkaa, rakas lapseni, minä olen valmis!

Sitten hän huusi näyttäen hämmästyneenä multaisia käsiänsä:

-- Marianne, Marianne! tuo pian vettä!

Pian sen jälkeen tuli huoneesta vanha, maalaispukuun puettu nainen ja
kantoi vesiastiaa.

-- Tässä on neiti de Férias, Marianne! sanoi kirkkoherra.

-- Niin, niin, neiti de Férias, totta tosiaan, minä tunnen hänen sangen
hyvin, sanoi vanha nainen, joka ei näyttänyt olevan juuri maailman
hyvänluontoisin ihminen.

Ja sill'aikaa kun kirkkoherra pesi kuumeentapaisella kiireellä
käsiänsä, jatkoi hän katkeran pilkallisella äänellä:

-- Eikö ole totta, että kirkkoherra on tänä aamuna oikein kauniin
näköinen... tehtyään sellaisia hulluuksia! On kuin olisi haudasta
noussut!

-- Mitä hulluja! kirkkoherra vastasi iloisesti; mistä sen näet,
Marianne? Päinvastoin olen tuore kuin ruusu.

-- Kaunis ruusu kyllä! Marianne sanoi ja vetäytyi mutisten huoneesen.

Abotti Renaud pudisti päätänsä nauraen ja pyysi Sibyllaa istumaan
viereensä eräälle puoli-ympyrän muotoiselle penkille, jota varjosivat
erään viikunapuun tuuheat lehdet. Hän pani heti Sibyllan käteen hänen
katekismuksensa, jonka hän oli tuonut mukanansa.

-- Mutta, lapseni, selittäkää minulle ensin, mikä ihme on saattanut
teidät meille.

-- Isäni, hän sanoi, te olette tehnyt sen ihmeen. Eilisestä saakka
pidän teitä pyhimyksenä.

-- Oi Jumala! vanhus sanoi punehtuen, minun pikku tyttäreni!

Sibylla kertoi hänelle sitten niistä vaikutuksista, mitä eilispäivä oli
häneen tehnyt, ja tämän kertomuksen aikana abotti Renaud tuon tuostakin
pyyhki silmiänsä nenäliinallansa.

-- Mutta mitkä syyt, hän kysyi, olivat vieroittaneet teidät oikeasta
uskosta?

Sibylla sanoi ne hänelle, mutta hän ei puhunut tätä osaa
tunnustuksestansa yhtä rohkeasti. Hän puhui ikäänkuin ohimennen niistä
menoista ja puheista, joiden suhteen hän oli pettynyt; hän mainitsi
Beaumesnil'ilaisia ja muutamia muita samallaisia ulkokullattuja, sitten
hän vaikeni ja loi silmänsä maahan.

-- Jatkakaa, tyttäreni, kirkkoherra sanoi lempeästi; minä näen kyllä,
että nyt on minun vuoroni saada selkääni... Minä pyydän, puhukaa.

Hän oli ottanut hatun päästänsä ja pannut sen viereensä penkille.
Muutamat auringon säteet, jotka tunkivat viikunapuun tuuhean latvan
läpi, loivat hänen valkoisille hiuksillensa ikäänkuin valoseppeleen;
hän katsahti tulisilla suurilla silmillänsä kirkkoherraa ja kertoi,
sulkien hymyilemiseensä kaiken sen hienouden, jota hänen lapselliselta
puheeltansa puuttui, hänelle ne puutteet, jotka olivat hänet tehneet
hänelle vieraaksi. Hänestä pappi oli pyhä, hiukan salaperäinen henkilö,
joka seisoi ihmisten ja Jumalan välillä olevan alttarin portailla; se
oli muista eroava mies, joka ei ollut heikkouksille altis, vaan joka
aina mietiskeli ylhäisiä asioita, puhui Jumalasta tai Jumalan kanssa
eikä tiennyt muusta mitään. Hän oli tahtonut, että papit vieläkin
näyttäysivät ainoastaan kirkossa pyhän savun keskellä, niinkuin
muinoiset leviitat, ja että he muun ajan viettäisivät vetäytyneinä
asuntonsa varjoon, niinkuin legendoissa mainitut anakoreetit, ja
liikkuisivat ainoastaan sairaitten ja köyhien luona. Hän ei saattanut
täydellisesti kunniottaa alttarin ääressä tai saarnastuolissa olevaa
pappia, jonka hän vähän ennen oli nähnyt vieressänsä syövän, juovan
kahvia, pelaavan biljardia ja whistiä ja lukevan sanomalehtiä. Pappi,
joka näin otti osaa jokapäiväisen elämän tapoihin, näytti hänestä
sangen vähän ansaitsevan sitä korkeata tarkoitusmäärää, jonka hän sille
tahtoi antaa: asiain näin ollen hän ei enää ollutkaan pappi, vaan
abotti, kirkkoherra, -- samoin kuin sanotaan opettaja tai notaari.
Hän oli sellainen miesparka, jonka saattoi panna pöydän päähän lasten
kanssa syömään. Siinä ei hänen mielestänsä ollut mitään nöyryyttä ja
nöyryyttämistä. Hän ilmaisi puheessansa vielä senkin ajatuksen, että ne
sopimattomuudet, joita hänen tutun-omainen seurustelemisensa rikkaitten
naapurien kanssa tuotti, seurasivat häntä kirkkoon, asti, missä hän
siten yhä oli niitten alammainen, joitten hengellinen yliherra hänen
oikeastaan olisi pitänyt olla. Hän ehkä silloin katsoi täytyvänsä
kiitollisuuden ja kohteliaisuuden tähden kärsiä sellaisia sanoja ja
sellaista menetystapaa, joita hänen vapaa omatuntonsa muuten olisi
vastustanut. -- Sanalla sanoen, nämät ja muutama: muutkin samallaiset
seikat, joita hän epäilemättä oli puheessansa viitannut, olivat
tuottaneet surua ja hämmennystä hänen sydämeensä; mutta eilinen ilta
oli avannut hänen silmänsä: hän pyysi anteeksi abotti Renaud'ilta, että
hän oli väärin häntä tuominnut. Mikään ei enää voinut järkyttää sitä
kunnioitusta, jota hän hänessä oli herättänyt; sillä mikään ei enää
voinut häntä hämmästyttää, hän saattoi muita hämmästyttää.

-- Ja sentähden, isäni, hän sanoi lopettaessansa puheensa, te kukatiesi
olette sangen iloinen tietäessänne, mitä on liikkunut minun päässäni ja
sydämessäni, jos kohta ne ovatkin vaan lapsen pää ja sydän.

Tämän puheen aikana, josta olemme maininneet pääkohdat, abotti
Renaud'in kasvot kävivät yhä totisemman ja levottomamman, melkeinpä
surullisen näköisiksi. Hänen henkinen olemisensa, jota pikemmin saattaa
soimata välinpitämättömyydestä kuin heikkoudesta, näytti astuvan hänen
silmissänsä sellaiseen valkeuteen, joka melkein häntä häikäsi. Hänen
perinpohjin rehellinen omatuntonsa oli lannistettu. Hän ei ensinkään
koettanut puolustaa niitä vääryyksiä, joista häntä syytettiin. Hän
pikemmin niitä lisäsi ja lavensi niiden seuraukset paljoa suuremmiksi,
kuin mitä Sibyllan yksityisseikat vaativat. Hän muisteli hätäisesti
koko papillista tointansa ja hänessä heräsi se tuskallinen kysymys,
eikö hänen kaitsettavansa lauman hengellinen laimeus ja uskottomuus,
joka ehkä hänen seurakunnassansa vallitsi, ollut luettava hänen oman
huolettomuutensa syyksi, joka oli väärin käyttänyt Jumalan sanan voimaa
ja vaikutusta. Ja vaikk'ei maailmassa olisi ollut muita kuin Sibylla,
niin ei hän sittenkään olisi voinut antaa itsellensä anteeksi sitä,
että hän oli ollut syynä tämän nuoren, mutta erinomaisen kalliin sielun
uskosta luopumiseen. Hän päätti korjata huolimattomuutensa, heittää
velttoutensa ja vahvistaa neroansa lukemisella ja mietiskelyllä,
puhdistaa elämäänsä itsensä kieltämyksellä, tehdä kaikki kohotaksensa
sille siveelliselle kannalle, jota tämä suloinen, melkein taivaallinen
ääni oli kuvaillut. Nämät ylevät ajatukset antoivat hänen piirteillensä
ja hänen äänellensä liikuttavan jalouden, kun hän tuokion ääneti
mietiskeltyään vastasi Sibyllalle:

-- Minä kiitän teitä, lapseni; minä en enää ole nuori, mutta ihminen
saattaa parantua joka iällä, ja minä tahdon sitä koettaa Jumalan avulla.

Nämät ylevät ajatukset papin elämästä ja toimesta, jotka Sibylla
oli niin naiivisti lausunut, eivät muuten olleet abotti Renaud'ille
uutta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin muistella entistä elämätänsä
löytääksensä jaloja unelmia, joita hänen nuoruutensa opinhalun ensi
into oli luonut. Juuri samoin, juuri samoilla nöyrillä, mutta ylevillä
väreillä hän oli, köyhässä lukuhuoneessansa ja noviisi-kammioissa,
kuvaillut itsellensä elämänsä määrää, velvollisuuksiansa, ja
kutsumuksensa korkeata suloisuutta. Mutta kun hänen niitä piti panna
todellisuudessa toimeen ja kun hän oli tullut yhteiskunnallisen elämän
yhteyteen, niin hän oli luiskahtanut tuolle tavalliselle puolelle ja
oli vähitellen matkalla väsynyt. Ne kunnianhimoiset unelmat, joita
hänellä ennen oli ollut, raukesivat. Turhaan tarjottiin hänelle
tuottavampia kirkkoherranpaikkoja, kuin Férias; hän ei tahtonut
mitään, hän oli onnellinen. Hän ei halunnut vaivoja, ja hänellä oli
niitä sangen vähän pienessä seurakunnassa. Sitä paitse häntä siinä
rakastettiin. Vaikka hän oli vuokratalon poika, niin oli hän kuitenkin
seudun ylhäisimpien jokapäiväinen vieras ja pöytäkumppali, jollaisena
hän heille osoitti hiukan liiallista kunnioitusta, kuten ainakin
vasallin poika herrallensa. Sanalla sanoen, innokkaasta apulaispapista
oli tullut rehellinen, vaatimatoin, yksinkertainen ja hyvinvoipa
maalaiskirkkoherra: -- mutta kun jokin poikkeustapaus häiritsi hänen
sielunsa rauhaa, niin äkkiä syttyi hänessä evankelinen tuli; ja tämä
vanhus, vaikka olikin leväperäinen ja arka, oli aina valmis vaikka
mihin marttyyritekoon.

Juuri tällaiseen marttyyritekoon oli hän tälläkin hetkellä antautunut,
ja kuka tiesi kaikkein vaikeimpaan, kylmään ja vaivalloiseen
marttyyrityöhön, joka joka päivä, joka tunti uhriksensa vaati jonkin
suloisen tavan, jonkin juurtuneen mieliteon, jonkin rakkaan heikkouden.
Muuten oli hän jo kauvan sitten antautunutkin tälle kieltäymisen
uralle, valvoen joka yö useampia tuntia kohottaaksensa opetustansa
samalle asteelle, jolla Sibyllan henkinen tila oli; siitä hetkestä
saakka oli Sibylla ihmeeksensä huomannut, ett'ei hänen selityksissänsä
enää vallinnut sama veltto pakollisuus, joka ennen oli ollut niille
omituinen. Hänen puheessansa ilmaantui jo onnellisempia, sattuvampia ja
korkeampia ajatuksia.

Markiisin ja markiisittaren tulo keskeytti luennon. Sill'aikaa kun he
toivottivat kirkkoherralle sydämellisesti onnea, soitettiin kelloa
kovasti ja pitkin käytävää nähtiin tulevan ylpeä rouva de Beaumesnil
kantaen sylissänsä taidetekoisia, kirjavia kukkia. Kun hän oli saanut
riittävät tiedot abottin terveydestä ja kylliksensä ihmetellyt Sibyllan
parannusta, niin hän sanoi:

-- No parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Hän pyysi kirkon avainta. Kirkkoherra vaaleni ja silmäsi salaa Sibyllaa.

-- Kirkon avainta!... Mitä sillä, rouva?

-- No viedäkseni nämät kukkaset alttarin kukka-astioihin. Tiedättehän,
ett'ei kukaan osaa tehdä sitä niin hyvin kuin minä... Ja ettehän virka
mitään kukistanikaan? Niistä on minulla ollut paljon vaivaa, etenkin
tulppaaneista. Mutta kun tekee työtä hyvän Jumalan hyväksi, niin ei saa
pelätä vaivoja, eikö niin, kirkkoherra,?

-- Ei, rouvani, ja kukkanne ovat sangen kauniita; mutta jos sallitte,
niin asetan ne itse alttarille lukkarin avulla. Se näyttää minusta
sopivammalta.

Saatuansa tällaisen vastauksen rouva de Beaumesnil oli hetkisen kuin
kivettynyt, suu puoleksi avoinna ja silmät liikkumattomina. Häneltä
otettiin varsin yksinkertaisesti hänen oman huoneensa avaimet; sillä
kirkkoa hän todella oli pitänyt omana huoneenansa; hänet nähtiin siellä
melkein joka päivä istumassa tuolilla, jopa väliin alttarillakin
hääräämässä ja puuhaamassa, -- ja hän oli ihan varma siitä, että
nämät pikku askareet pyhittivät häntä siihen määrään, että sieltä
lähdettyänsä saattoi hyvällä omallatunnolla harjoittaa seitsemää
pääsyntiä. Sittenkuin hän taas voi puhua, hän sanoi:

-- Ohoo! Mitä tämä merkitsee, rakas kirkkoherra? Tahdotteko, ett'en
enää saa pitää huolta kirkkonne kaunistamisesta?

-- Kaikki, rouva, mitä tahdotte kirkolle antaa, otetaan
kiitollisuudella vastaan. Mutta jos suvaitsette tätä miettiä, niinkuin
minä olen tehnyt, niin heti huomaatte, siitä olen vakuutettu, että
jumalanpalveluksen arvo vähenee näitten omituisten tointen kautta.
Alttarin huolenpito on yksinomaisesti minun ja niiden asia, jotka minä
siihen, sakariston salaisuudessa, käskyilläni määrään. Antakaa kukkanne
minulle, ja minä uhraan ne Jumalalle teidän nimessänne.

Rouva de Beaumesnil musersi taidetekoiset kukkansa, jotka kahisten
menivät rikki, ja heitti kukkavihkonsa erääsen tynnyriin, jossa oli
likaista vettä ryytimaan kastelemista varten. Tämän räjähdyksen jälkeen
hän vaipui penkille, vuodatti kyyneleitä ja tuli jotensakin ikävän
heikkohermoisuuden kohtauksen alaiseksi.

Häntä lohdutettiin niin hyvin kuin voitiin. Hän näytti vähitellen
myöntävän kirkkoherran sanat oikeiksi ja kutsui häntä päälle päätteeksi
päivällisille. Mutta abotti kieltäytyi samoin kuin hän oli tehnyt
Férias'laistenkin kutsulle sanoen terveyttänsä syyksi.

Kun kirkkoherra sitten vieraittensa lähdettyä oli istuutunut pienen
pöytänsä ääreen, jolla höyrysi laiha kyyhkysen paisti, niin hänestä
tuntui -- olihan hän ihminen! -- kuin häneltä olisi samalla haavaa
puuttunut sydän ja ruokahalu.

-- Oletteko kipeä, kirkkoherra? vanha Marianne kysyi tylyyn tapaansa.
Teitä ei maita ruoka!

-- Olen hiukan uuvuksissa, Marianne, hiukan uuvuksissa.

-- Kahvi kyllä teidät virkistää, kas tässä! Hän viivytteli hetkisen;
sitten sanoi hän syvään huoaten:

-- Minä en juo kahvia, Marianne; minä en juo enää vast'edes kahvia.

-- Hyvä! Mikä oikku tuo taas on? Jos aiotte vasta vanhalla iällänne
muuttaa tapojanne, niin saatte nähdä, että menette hautaan ennen puolta
vuotta.

-- Vaikka menenkin hautaan, Marianne. Ja hän meni kirkkoon.

Seuraavina päivinä ja kuukausina abotti Renaud'in käytös vastasi
sekä sisällisesti että ulkonaisesti sitä lujuutta, mitä hän alussa
oli osottanut. Hän sulkeutui pappilaansa, missä hänen tiedettiin
mietiskellen viettävän yksinkertaista munkin elämää. Muutamien
mielipahaksi, mutta kaikkien suureksi valistukseksi hän rikkoi
kaikki ne siteet, jotka eivät suorastaan kuuluneet hänen papillisiin
velvollisuuksiinsa, ja kun hän ei enää näyttäytynyt muualla kuin
pyhien töittensä toimittamisessa, niin hänen läsnäolonsa alkoi
vähitellen herättää jonkinlaista juhlallisuutta ympärillänsä. Paitsi
yleistä kunnioitusta hän vielä voitti tällä tapojensa ankaruudella
kallisarvoisen riippumattomuuden; hän sai olla herra kirkossansa;
hän saattoi sieltä poistaa kaiken maallikkojen vaikutusvallan, joka,
muka hurskauden osoituksena, usein muuttui hävyttömäksi vääryydeksi;
hän hävitti sieltä kaiken sen väärinkäytöksen, joka oli sinne muka
hänen suostumuksellansa tuotu, ja jonka kautta jumalanpalveluksen
hartaus oli suuresti tullut häirityksi. -- Hänen hyvien parannuksiensa
joukosta, joita hän ei suinkaan vastuksitta ja taisteluitta saanut
aikaan, mainitsemme ainoastaan yhden, koska Sibylla sitä erityisesti
oli vaatinut. Ritari Theodor Desrozais suvaitsi, kuten on sanottu,
laulaa joka sunnuntai kuorissa. Tämä kunnioitus, jota hän Jumalalle
osoitti, synnytti kuitenkin seurakuntalaisissa suurta huvia, sillä
ritari, joka tunnettiin koko paikkakunnalla hyväksi huliviliksi, ei
saattanut tässäkään paikassa esiintyä herättämättä maallisia ajatuksia;
tätä oikeuttansa hän käytti itse alttarin juurellakin, eikä ollut
ensinkään harvinaista, että hän höysti tätä iloista rooliansa tehden
pyhiä menoja hupaisemmiksi, milloin sutkauttelemalla naurettavia sanoja
kuulijakunnallensa, milloin taas kummallisilla nenä-äänillään, joitten
hän luuli tekevän veisaamisen paljon ihanammaksi. Kirkkoherra oli
aina sydämensä pohjasta huokaillut näitten vallattomuuksien tähden.
Sibyllalle ne oli kovin vastenmielisiä. Kun ystävälliset varoitukset
eivät voineet hillitä ritarin sopimattomia kujeita, niin abotti Renaud
kielsi häntä kokonaan tulemasta kuoriin. Tämä kielto ja kukatiesi
muutkin papilliset, vaikka ystävällisemmin lausutut nuhteet, saattoivat
ritarin vimmaan. Seuraavana sunnuntaina hän ei tullut kirkkoon, vaan
oli ilmoittanut, että hän rauhantuomarilta oli lainannut Voltaire'n
teokset. Kuusi kuukautta tutki hän näitä filosoofillisia teoksia ja
ilmoitti kaikille, ett'eivät papit ole sitä, mitä yksinkertainen kansa
uskoo; sitten hänen intonsa kiihko päättyi kovaan luuvalokohtaukseen ja
hän lähetti Voltaire'n heti rauhantuomarille sekä kutsutti kirkkoherran
luoksensa, joka noudattikin hänen pyyntöänsä.

Ritarin sopimus pastorinsa kanssa oli luultavasti täydellinen, sillä
tuo vanha hupsu oli kuitenkin hyvänluontoinen ihminen. Mutta tämä
tapaus katkeruutti kovasti rouva de Beaumesnil'in mieltä ja saattoi
portaittensa yli paisumaan sen salavihan, joka hänessä oli kytenyt
abotti Renaud'ia vastaan aina siitä onnettomasta kukkavihko-tapauksesta
saakka. Ne parannukset, joita kirkkoherra toisen toisensa jälkeen pani
toimeen, olivat useissa kohdin tarkoittaneet juuri häntä, ja se ajatus,
että Sibylla oli jossakin määrin näitten uudistusten yllyttäjä, ei
suinkaan vähentänyt niiden tuottamaa harmia. Rouva de Beaumesnil oli
todella onneton: kun hänen suuri hurskautensa maine ja se ylivalta,
jonka hän oli saavuttanut kantoonissa uskonnollisten kysymysten
suhteen, perustui ainoastansa hänen ystävyyteensä kirkkoherran kanssa,
joka ei enää kännyt herraskartanossa, ja ulkokultaisuuteen, jota hän
ei enää voinut julkisesti osottaa, niin koko hänen ylpeytensä rakennus
kukistui. Hänellä täytyi, jos hän vast'edeskin tahtoi käydä hurskaasta
vaimosta, todella olla oikean kristityn avuja. Tämä oli kovaa. Mutta
hänen mieleensä juolahti ajatus, joka hänestä tuntui paremmalta. Eräänä
päivänä hän lähti ------:n kaupunkiin, sen hiippakunnan kaupunkiin,
mihin Férias'in seurakunta kuului. Huolimatta siitä salaisuudesta,
jolla hän varusteli tätä matkaa, tiedettiin kuitenkin, että hänen
tarkotuksensa oli anoa asianomaiselta oikeudelta, että eräs vanha
kappeli, joka kuului Beaumesnil'in alueesen, pantaisiin jälleen kuntoon
ja että sitä varten määrättäisiin erityinen kappalainen. Sillä tavoin
rouva de Beaumesnil olisi tullut saamaan oman kirkkonsa, oman pappinsa
ja oman Jumalansa, jolle hän olisi saanut tehdä, mitä hän tahtoi; tämä
olisi ollut mitä sopivinta saattaa ajatella. Mutta pahaksi onneksi
tämä hänen anomuksensa hylättiin, ja vaikk'ei hänen matkansa ollut
vallan turha, niinkuin pian saamme nähdä, niin toi hän sieltä kuitenkin
tullessansa uuden panoksen sappea ja kiukkua. Ne halvat intohimot,
jotka hänessä liikkuivat, voittivat puolellensa avuliaita apumiehiä,
niinkuin ne ainakin voittavat tässä kurjassa maailmassa, niinkauan kuin
täällä on jotakin ansiota alennettavana, jotakin kaunista häväistävänä,
jotakin oikeutta ristiinnaulittavana, ja tästä hetkestä pitäin oikea
kaikenlaisten parjausten, rettelöiden ja ilkeyksien järjestelmä
punottiin kirkkoherraa vastaan tuolla kirotulla taitavuudella, jossa
ulkokullatut ihmiset ovat niin mainioita.

Tämä mielipaha, jota nämät kyläfariseukset tuottivat hänelle hänen
liiallisen työnsä ja oikein jumalallisen kohtuullisuutensa lisäksi,
saattoi abotti Rénaud'in rohkeuden, jopa terveydenkin kovaan
koetukseen. Sibyllaa alkoi huolestuttaa, että kirkkoherra vähitellen
sai pyhimysten ruumiillisenkin ulkomuodon, joiden hengen-avut hän jo
oli itsellensä omistanut. Hän uskoi levottomuutensa isovanhemmillensa,
ja heidän neuvostansa hän keskusteli asiasta uskollisen Mariannen
kanssa. Vanha palvelijatar otti hänet jokseenkin keskinkertaisesti
vastaan, sillä se lapsen kummallinen vaikutus, joka oli kuihduttanut
hänen herraansa, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

-- Niin kyllä! hän sanoi, on ihan selvää, että hän menehtyy ja että hän
astuu pitkin askelin paratiisin tietä, mies parka! Mutta kenen on vika,
neiti? Olen jo aikoja sitten sanonut, että te teette hänestä luurangon!

Vaikka alku olikin näin uhkaava, niin Marianne leppyi kuitenkin tälle
enkelimäiselle olennolle, ja näyttää siltä kuin he olisivat solmineet
keskenänsä liiton; sillä iltapuolella samana päivänä, kun kirkkoherra
oli kiireisesti syönyt erakonateriansa, hän hämmästyi suuresti
tuntiessansa yht'äkkiä pienessä salissansa jo kauvan unohduksiin
jääneen hyvän hajun. Heti senjälkeen asetti Marianne hänen eteensä
kahvikupin.

-- Mutta, Marianne kulta, hän sanoi, oletteko hullu? Tiedättehän,
ett'en kuuteen kuukauteen ole juonut kahvia!

-- Oh! vanha vaimo sanoi vääntäen suutansa hymyyn, jos tietäisitte,
kenen käsi on tämän valmistanut, niin kyllä minä vastaan, että joisitte!

-- Mitä sanotte? kenen käsi?... kirkkoherra kysyi ällistyneenä.

Salaisuus selvisi hänelle, kun hän näki Sibyllan hymyilevän ovelta.

Abotti Renaud huomasi, että Marianne'n taloudelliset toimet olivat
sangen kukoistavalla kannalla, sillä, ilman että kulungit laisinkaan
lisääntyivät, ateriansa kävivät päivä päivältä yhä virkistävimmiksi,
niin suurella taidolla hän niitä valmisti.

-- Näette nyt, hyvä Marianne, hän sanoi hänelle hyväntahtoisesi, ett'en
ollut väärässä joskus teitä moittiessani hiukan huolimattomaksi, ja kun
sanoin, että tarkkuus ja järjestys tekevät ihmeitä.

Marianne kohotti olkapäitänsä vastaamatta.

Sillä välin oli Sibyllan uskonnollinen kasvatus hiljalleen edistynyt
ja oli jo päättymäisillänsä. -- Kun abotti Renaud eräänä päivänä
meni linnaan antamaan neiti de Férias'lle, joka silloin oli
kahdentoista-vuotias, hänen viimeisiä luennoitansa, tapasi hän
kirjeenkantajan, joka antoi hänelle piispan sinetillä varustetun
kirjeen. Hän istuutui sitä lukemaan erään tien varrella olevan puun
juurelle. Hän oli tuskin silmäillyt sen lävitse, kun hän kävi kalpeaksi
kuin ruumis. Hän kumartui vaivoin erään lähteen ylitse, joka lirisi
maantien vieressä ojassa, ammensi siitä kädellänsä vettä ja joi
muutaman siemauksen sekä lähti horjuvin askelin astumaan eteenpäin.
Kun hän saapui linnaan, herra ja rouva de Férias kysyivät levottomina
syytää hänen kalpeuteensa; hän antoi heille huoaten kirjeen, jonka hän
äsken oli saanut. Siinä oli ankara, melkeinpä uhkaava varoitus: häntä
moitittiin hänen uudistus- ja mullistushalustansa, hänen väittelystänsä
kirkkoraadin kanssa, mutta ennen kaikkia hänen likeisestä
ystävyydestänsä protestanttiseen uskontoon kuuluvien henkilöitten
kanssa, jotka näyttivät häneen vaikuttavan sangen vahingollisesti
ja saattavan hänet oikean opin teiltä. Tämä viimeinen syytös, jota
näyttiin pitävän kaikkein pätevimpänä, perustui tosi-asiaan, vaikka
siitä olikin johdettu vääriä seurauksia: viimeisten kuukausien
ajalla oli todella kummankin puolisesta kunnioituksesta syntynyt
abotti Renaud'in ja miss O'Neil'in välille likeinen ystävyys. Miss
O'Neil, jota vanhuksen hyveet olivat liikuttaneet, osotti hänelle
myötätuntoisuuttansa ollen säännöllisemmin kuin ennen läsnä hänen
luennoissansa, jotka muuten nyt olivatkin opettavaisemmat kuin
ennen. Kirkkoherra joka oli kokonaan luopunut ajatuksestansa kääntää
Irlannitarta näytti olevan liikutettu tästä kunnioituksesta ja
myötätunteisuudesta sekä osasi pitää sitä arvossa. Sellainen oli heidän
keskinäinen välinsä, ja ainoastaan musta ilkeys saattoi siitä löytää
aihetta kielittelemiseen.

-- En tee tämän suhteen enempää enkä vähempää kuin ennenkään, abotti
Renaud sanoi surullisesti ottaen markiisin kädestä uhkaavan kirjeen,
sillä missä alammaisia ei ole, siellä kuninkaallakaan ei ole oikeuksia;
mutta minä pelkään, ett'en enää saa kauvan olla teidän parissanne.
Kaikki mitä minä pyydän, on se, että saan jättää Sibyllan Jumalan
haltuun; sitten Hän tehköön minulle, mitä hän tahtoo.

Hän löysi Sibyllan ja miss O'Neil'in kirjaston eteisessä huoneessa,
joka varta vasten oli määrätty lapsen lukuhuoneeksi. Kun hän jo oli
lopettanut opetuksensa jumaluusopillisen puolen, niin hän luuli vielä
tarvitsevansa luoda yleisen silmäyksen kirkon historiaan niinä parina
kolmena viikkona, jotka vielä olivat ennen Sibyllan ensimmäistä
ripillemenoa. Satunnaisesti tuli hän tänään puhumaan protestanttisuuden
luonteesta ja synnystä. Miss O'Neil tahtoi poistua.

-- Oi älkää! hän sanoi; miksi menette?

Irlannitar jäi, silmät luotuina ompelukseensa, paikallensa ja alkoi
tavallisella tarkkaavaisuudellansa kuunnella kirkkoherran luentoa.
Abotti mainitsi ensin lyhyesti kuudennentoista vuosisadan uskonnollisen
vallankumouksen historiallisia tapauksia; ruvettuansa sitten
arvostelemaan tätä suurta liikettä, hän lausui yksinkertaisella ja
ylevällä tavallansa seuraavasti:

-- Lyhyesti sanoen, tyttäreni, kukaan ei saata kieltää, että katoolinen
kirkko ja etenkin Rooman hovi tähän aikaan oli kaikenlaisten
väärinkäytösten ja surkuteltavan häpeän alaisena; mutta nämät viat
olivat ainoastaan ulkonaisia; kirkossa itsessänsä, sen järjestyksessä,
sen omissa voimissa, sen laeissa ja sen vapaudessa oli kaikki, mitä
tarvittiin sen parantamiseen: se on itse sen osoittanut. Yleisellä
mielipiteellä oli siis syytä vaatia parannuksia; mutta täytyikö
niitä etsiä temppelin raunioista. Tarvitsiko tuollaisten satunaisten
väärinkäytösten parantamiseksi hävittää vuosisatojen työ, niin monen
nerokkaan ja hurskaan miehen työ, tämän yhteisen uskon temppeli,
jonka suurenmoisuutta olen koettanut teille kuvailla? Tarvitsiko
murtaa tätä traditsioonin kahletta, joka polveusi kirkolliskokouksesta
kirkolliskokoukseen, pyhimyksestä pyhimykseen, apostolista apostoliin,
aina Kristuksesta itsestänsä saakka, vaan jota ei enää voida eheäksi
saada, ikipäiviksi murtaa se liikuttava ja ylevä yhdistys, joka kokosi
kaikki evankeliumin lapset saman alttarin, saman pöydän ääreen? --
Ei, sitä ei tarvinnut tehdä. Ylpeyden ja inhimillisten tunteitten
kärsimättömyys turmeli kaikki. Ihmisen pitää olla kärsivällinen,
ollessansa tekemisissä ijankaikkisuuden kanssa. -- On päiviä, jolloin
taivas on pilvessä, ja se on sittenkin taivas, ja luottamuksella
odottaa ihminen huomiseksi päiväpaistetta. Eikö sama luottamus ollut
luvallinen ja välttämätönkin himmentyneen kirkonkin suhteen, joka oli
puhdas pilviensäkin 1 verhossa. Ne, jotka sitä pimensivät, olivat
ihmisiä: he saattoivat parantua; kaikissa tapauksissa heidän ainakin
oli kuoleminen, Olisi pitänyt odottaa; sen sijaan, että revittiin
ja hävitettiin, olisi pitänyt rukoilla ja toivoa. Ja miks'ei olisi
saattanut toivoa. Olihan kirkko, tätäkin aikaa ennen elänyt pimeitä
päiviä; eikö se kuitenkin jälleen kirkkaana niistä selvinnyt? Eikö
Jumala enää eri aikoina saattaisi herättää pyhää ylimmäistä pappia,
pyhiä piispoja? Niin vähästä ihmisen sydän saattaa muuttua! Lapsen
henkäyskin siihen riittää... Minä tosin, tyttäreni, olen liian halpa
voidakseni olla näin ylevän asian vertauksena... Mutta kuitenkin,
minäkin olen ollut häväistykseksi kirkolle, minäkin olen ollut
teille, ja kukaties muillekin, mielihäiriön, epäilyksen ja Jumalasta
vieraantumisen syynä! Mutta teidän heikko äänenne on minua varoittanut
ja minä olen koettanut olla vähemmin huono... Minä olen rukoillut, olen
valvonut, olen kärsinyt, ja minun uskoni on käynyt toteen: Jumala on
ottanut teidät lapseksensa, ja vaikka hän koettelee minua, niin hän
antaa minulle kuitenkin anteeksi!

Kun vanhus oli lopettanut nämät sanat, hänen äänensä vapisi: hän nousi,
ikäänkuin ei hän olisi enää voinut hillitä liikutustansa, ja meni
läheiseen huoneesen.

Linnan kirjasto, minne abotti Renaud oli paennut, oli avara sali,
jolle esiinpistävät niskahirret, harvinaiset huonekalut, aina kattoon
saakka ylettyvät kaapit ja ajan tummentaman tammen yksitoikkoinen väri
antoivat luostarimaisen näön. Hän käveli siellä jonkun aikaa pitkin
askelin ja painoi tuon tuostakin kättänsä otsaansa vasten; sitten
heittäytyi hän erään suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä salia
ja vaipui ajatuksiinsa, joitten surullisuutta hänen kasvonpiirteensä
ilmaisivat.

Hänen vastapäätänsä oleva ovi avautui yht'äkkiä; hän nousi ylös ja
näki herra ja rouva de Férias'in tulevan huoneesen Sibyllan seurassa,
joka piti miss O'Neil'ia kädestä. Niin satuperäinen ihastuksen näkö
kuvastihe kaikkein heidän kasvoillansa, että kirkkoherra, joka ei
saattanut aavistaakaan itsellänsä olevan osaa tässä yhteisessä ilossa,
tunsi sydämensä hyppivän rinnassaan.

Markiisi ja markiisitar siirtyivät vähän syrjälle ja antoivat
Sibyllalle merkin astua esiin. Sibylla lähestyi kirkkoherraa pitäen
miss O'Neil'ia yhä kädestä.

-- Isä, hän sanoi, miss O'Neil tahtoo tulla katoolilaiseksi ja tulee
minun kanssani ensi kerran herranehtoolliselle.

Abotti Renaud ojensi äkkiä molemmat kätensä sanomattoman kummastuksen
valtaamana: hänen laihat ja kalpeat poskensa punastuivat, ja hänen
kysyvät silmänsä katselivat järjestänsä kaikkia läsnä-olevia ja
pysähtyivät miss O'Neil'iin.

-- Se on totta, herra kirkkoherra, tämä sanoi.

Tuo vanha mies etsi sanoja puhuaksensa, vaan ei niitä löytänyt; hänen
silmiinsä tuli vesi; hän osoitti kädellänsä, ett'ei hän osannut puhua;
hän lankesi polvillensa lattialle nojaten harmaata päätänsä edessään
olevaa pöytää vastaan ja alkoi niin kovaa nyyhkyttää, että kuului,
miten hän löi otsaansa pöytään.

Muutaman päivän perästä se uutinen levisi ympäristöön, että ------:n
piispa oli saapunut Férias'in linnaan: tämä korkea hengellinen
herra oli todella myöntynyt markiisin pyyntöön; hän oli katsonut
kohtuulliseksi antaa abotti Renaud'ille loistavan kiitoksen, ja hän
tahtoi itse vannottaa miss O'Neil'in. Irlannittaren uskonnollinen
kasvatus katsottiin muuten niin täydelliseksi, että voitiin kokonaan
jättää tällaisissa tapauksissa tavallinen noviisina oleminen.

Nämät tapaukset olivat olleet, niinkuin arvattava olikin, oikeita
ukon-iskuja rouva de Beaumesnil'ille ja hänen hengenheimolaisillensa.
Sinä päivänä, jona hän sai tiedon piispan tulosta Férias'iin, hän teki
päätöksensä ja heittäytyi kyynelsilmin abotti Renaud'in jalkoihin, joka
hyvyydessänsä häntä syleili. Sen jälkeen hän meni herra de Férias'in
syleiltäväksi, jota hän oli lakannut tervehtimästä, ja sitten syleili
hän Sibyllaa ja miss O'Neil'ia, huutaen kyyneleissänsä, "että hänellä
oli vähän äkkipikainen luonto, mutta kultainen sydän, jonka kyllä aina
saattoi huomata!"

Ensimmäisenä päivänä toukokuuta Sibylla ja miss O'Neil pääsivät ensi
kerran ripille. Kevät oli sinä vuonna leuto ja kaunis. Tämän suuren
päivän edellisenä yönä satakieli, joka tavallisesti asuskeli Férias'in
metsissä, innokkaammin lauleli kummallisia liverryksiään; hän koki
kilpailla erinomaisen surumielisten harpun sävelten kanssa, jotka
kuuluivat eräästä linnan puoliavonaisesta ikkunasta.

Jacques Féray oli seuraavana päivänä kirkkotarhassa, silloin kun
Sibylla kulki sen lävitse kokonaan valkoisissa vaatteissa kuten äsken
puhjennut lumpeen kukka. Sibylla hymyili hänelle ohimennessänsä, ja
ensi kerran viiteentoista vuoteen nähtiin Jacques Féray'n silloin
astuvan kirkon kynnyksen yli. Hän jäi oven luo ja seurasi juhlamenoja
suurella tarkkaavaisuudella ja lopuksi -- ajatellessansa varmaankin
hämärästi pientä tytär vainajatansa, joka oli taivaassa enkelien
joukossa -- hän itki.



TOINEN OSA.



I.

Klotilda.


Me emme laveammin puhu niistä kolmesta tai neljästä vuodesta, jotka
seurasivat Sibyllan ensimmäistä ripilläkäyntiä. Hänelle itsellensä
sekä hänen omaisillensa ne olivat sulan onnellisuuden aika. Hänen
vilkas taipumuksensa soitantoon ja etenkin piirustukseen edistyi miss
O'Neil'in johdannolla siinä määrin, että se ihastutti sekä häntä
itseänsä että muita. Samalla myöskin hänen henkinen olemisensa, joka
sai enemmän valoa ja jolla jo alkoi olla hiukan elämän kokemustakin,
kadotti vähitellen entisen jäykkyytensä, joka oli hänen lapsuudessansa
ollut hänen karakteerinsa ainoa vika. Sitten kehkeytyi myöskin
hänen naisen sydämensä, ja hillitsi lempeydellänsä hänen suloutensa
ankaruutta.

Tämä hänen siveellisen elämänsä uusi vaihos esiintyi uskonnollisella
alalla erään huomiota ansaitsevan omituisuuden kautta. Lukija on
kenties jo tämän kertomuksen ensi osassa huomannut Sibyllassa erään
ajatuksen, josta hänen iso-isänsä oli usein murehtinut, erään
kummallisen halun, niin sanoaksemme yhdellä ainoalla hypyllä lähestyä
Jumalaa, huolimatta ensinkään välittäjistä. Epäilemättä oli tämä
taipumus jossakin määrin omituinen Sibyllan luonteelle; mutta se oli
myöskin hänen ikänsä mukaista. Lasten sielu, joka helposti innostuu,
ei ole arka. Vanha testamentti on yhtähyvin heidän kirjansa kuin
uusikin. Yksinkertainen käsitys Jumalasta valtaa välittömästi heidän
mielensä ja hallitsee siinä; mutta evankeelinen draama, vaikka se tosin
miellyttää heidän uteliaisuuttansa henkilöittensä kautta, jotka heitä
huvittavat, ei todella liikuta heidän järkeänsä eikä sydäntänsä. Tämän
suuren salaisuuden jumalallinen henki jää heiltä kokonansa huomaamatta,
eivätkä sen inhimillisetkään osat heitä liikuta, ja vasta silloin, kun
heidän intohimonsa ovat ensi kerran hellyttäneet heidän sydämensä,
Kristus sinne astuu -- Jumalana, mutta samalla myöskin ystävänä.

Tämä uskonnollisen mielipiteen vaihos, jonka me luulemme yleiseen
todeksi, oli ainakin tosi mitä tulee neiti de Férias'iin. Se mikä
oli hänestä hänen lapsuudessansa näyttänyt vähemmin tärkeältä
uskonkappaleelta, näytti nyt oikein heräävän hänen ajatuksissansa:
evankeliumin verraton runollisuus valtasi hänet syvästi, ja hän
harjoitti suuressa määrässä sitä ainoata epäjumalanpalvelusta, joka on
sallittu kristitylle, nimittäin Kristuksen palvelemista. Hän puuttui
mielellänsä, miss O'Neil'in ja kirkkoherran kanssa puhellessansa, tähän
aineesen hän halusi muistella tämän puhtaan olennon liikuttavimpia
lauseita, ihmetellä hänen jumalallisen lujuutensa ja inhimillisen
heikkoutensa keskitietä, joka on hänen luonteensa pääomituisuus: hän
vietti suloisia hetkiä tällaisissa innostuksissansa, milloin pitkittäen
Irlannittaren kanssa iltakävelykään halki metsän, kunnes tähdet
säteilivät kultaansa puitten tummille lehdille, milloin istuen vanhan
papin vieressä meren rannalla katsellen loistavaa taivaanrantaa tai
hajamielin hieroen käsissänsä kangaskanervan sinisiä terttuja.

Se valta, joka Sibyllalla oli kirkkoherran yli, ei ollut heikontunut;
mutta vuosien vieriessä sen muoto oli tullut lempeämmäksi ja ikäänkuin
höllemmäksi. Neiti de Férias oli itse alkanut hymyillä oman intonsa
liiallisuuksille. Hänen sekaantumisensa uskonnon asioihin tuli
harvinaisemmaksi, ja osotti joka kerta yhä suurempaa suvaitsevaisuutta,
etenkin vanhusta itseä koskevissa kysymyksissä. Hän ei ensinkään
pakottanut häntä enää käymään niin ankaran kohtuuden tietä vaan
käyttipä joskus viatonta viekkauttakin taivuttaaksensa häntä hänen
yksinäisyydestänsä ja hänen elantotapojensa kovuudesta. Mutta niissä
kohdissa, jotka hänestä näyttivät olevan olennollisia uskonnon arvolle,
hän pysyi järkähtämättömän lujana eikä lakannut siinä suhteessa
antamasta abotti Renaud'ille neuvoja, jotka heti pantiin sellaisella
kuuliaisuudella toimeen, että herra de Férias siitä väliin laski
leikkiä markiisittaren kanssa.

-- Lemmikkini, hän sanoi nauraen, hän on spiritualisti, ja hän tahtoisi
tehdä koko seurakunnan spiritualistiksi!

Tämä markiisin pila sisälsi jokseenkin täydellisesti Sibyllan
väsymättömän harrastuksen ja abotti Renaud'in ansiokkaat pyrinnöt.
Me emme tahdo tässä suhteen kertoa enää mitään uutta tapausta, sillä
olemme siitä luultavasti jo liiaksikin puhuneet, vaikka olemme
koettaneet tehdä sitä sellaisella vakavalla huolella, jota asia
vaatii: on kylliksi sanoa, että abotti Renaud'in pappina ollessa
jumalanpalvelusta toimitettiin Férias'in seurakunnassa harvinaisella
puhtaudella, ilman että oppi siitä joutui mihinkään vaaraan.

Tähän aikaan oli Sibyllalla onni tutustua kreivinna de Vergnes'in
kanssa, joka äidin puolelta oli hänen isoäitinsä. Kreivi de Vergnes
oli useampia kertoja Sibyllan syntymän jälkeen ollut kyllin rohkea
keskeyttämään pariisilaisia tapojansa tullaksensa viettämään kolme
neljä päivää Férias'issa. Sibylla oli siis jo kauvan tuntenut
hänet ja rakasti häntä, koska hän ensinnäkin oli miellyttävä, ja
koska toiseksi hänen kuvansa häälyi hänen mielessänsä komeitten
reunuksien ympäröimänä, joihin oli suloiseen järjestykseen aseteltu
konvehtia, nukkeja ja sieviä kaulahelmiä; mutta hänen oli ikävä, kun
hän ei koskaan ollut nähnyt isoäitiänsä rouva de Vergnes'ia, joka,
välttääksensä liiallista tunteellisuutta, jota hän sanoi pelkäävänsä,
oli jättänyt vuodesta vuoteen mielenliikutuksensa, jota hän luultavasti
oli mielessänsä liioitellut, sillä kun hän ensi kerran näki
tyttärentyttärensä asemahuoneen odotussalissa, niin hän silmäili häntä
varsin levollisesti, kääntyi vanhan kamarineitsyensä puoleen, joka oli
mukana häntä auttamassa ja sanoi hänelle tyynesti:

-- Katsoppas, Julia, hän on ihan, ihan niinkuin minä viidentoista
vuotiaana! Tämä koskee minuun! Lapsi kulta! hän lisäsi syleillen
Sibyllaa ja pyyhkien silmistänsä kyynelen, jonka lähde oli jotensakin
salaperäinen.

Vuorokaudessa olisi luullut, että rouva de Vergnes jäisi kokonaan
asumaan Férias'iin, niin hän oli ihastunut maaelämän runollisuuteen:
metsä, meri, niityt, lintujen laulu, kaikki ihastutti häntä; hän ei
päässyt hetkeksikään ihailuksestansa.

-- Jumalani! hän sanoi isäntäväelle, kuinka onnellisia olette, kun
saatte elää täällä! Mutta tunnetteko te ensinkään onneanne? Luultavasti
olette liiaksi siihen perehtyneet voidaksenne oikein nauttia sen
suloisuutta?... Tämä tyyneys, tämä äänettömyys... ja sitten tämä melu,
tämä puitten humina, nuot elukat, jotka ammuvat tuolla kaukana...
nuot pienet fasaanit, -- ovathan nuot fasaania, nuot pienet keltaiset
elävät?... Eikö? Ne ovat kanoja... vaan kanoja? No niin! Nuot pienet
kananpojat, jotka piipertävät emänsä perässä ja sanovat pioo, pioo...
voi kuinka suloista, Jumalani, kuinka hupaista tämä on! Minä olisin
vaikka yöt päivät ikkunani ääressä, kun vaan saisin nähdä ja kuulla
kaikkea tätä! Oi täällä kelpaisi elää, täällä maalla luonnon helmoissa!
Jumalani kuinka onnellisia olette, kun saatte elää täällä!

Mutta jo kolmantena aamuna rouva de Vergnes uskoi salaisuutena
Julialle, ett'ei hän ollut saanut rahtuakaan unta koko yönä.

-- En todellakaan tiedä, hän sanoi, minä en saata käsittää miten
ihmiset saattavat nukkua tässä maassa. Minä, joka olen tottunut
niin suureen hiljaisuuteen (hän asui rue de la Chaussée-d'Antin'in
varrella), en voi kauvemmin kestää tätä tällaista hälinää!... Täällä
on oikea rykmentti lintuja, jotka meluavat aamun koitosta saakka! --
Jumalani, kyllähän minä rakastan lintujen laulua, mutta kullakin pitää
olla aikansa!... Ja noita lehmiä ja lampaita sitten, jotka jo auringon
noustessa alkavat mylviä ja määkiä!... On kuin olisi Noakin arkissa!
Ja aina silmissä nuot vihreät lehdet!... Tästä täytyy ruveta inhoamaan
kaikkea vihreätä!... Minä saan painajaisen tästä vihreästä!... Kaikki
näyttää minusta nykyään vihreältä!... Antakaapas, hyvä Julia, minulle
pikku peilini!... Kas niin, nyt olen jo itsekin vihriäinen! Mutta ei se
kumma olekkaan, kun on viettänyt tällaisen yön!

Neljäntenä päivänä sai rouva de Vergnes kirjeen, jossa hän sanoi
kutsuttavan häntä mitä pikemmin Pariisiin. Hän ilmoitti olevansa
siitä kovin mielipahoissaan, valitteli onnettomuuttansa ja lähti
puolipäiväjunalla.

-- Kas niin, lapsi kultani, hän sanoi syleillessänsä pientä
tyttärentytärtänsä jäähyväisiksi, hillitkäämme tunteitamme, ei yhtään
mielenliikutusta! Pian sinäkin saat vaihtaa tämän paratiisin meidän
helvettiimme... Oi, siellä on elämää, lapseni! Hyvästi! Hyvästi!
Hillitkäämme tunteitamme, pikku tyttäreni!

Tämän eron katkeruus ei ollut niin suuri, ett'ei Sibyllan sielun voima
olisi sitä voittanut; mutta kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi saanut
tukea ja lohdutusta siitä likeisestä ystävyydestä, joka vallitsi
hänen ja hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais'in välillä. Klotilda
oli jo kaksi vuotta sitten tullut luostarista ja hänen palattuansa
hänen tätinsä rouva de Beaumesnil oli rientänyt esittämään häntä koko
paikkakunnalle. Neiti Desrozais olikin kelpo näytettävä: hän oli
säilyttänyt runsaassa määrässä kaiken sen, mitä hänen lapsuutensa oli
hänestä luvannut. Hän oli pitkä, solakka ja notkea. Hänellä oli tuuheat
mustat hiukset, joille hän ei tiennyt mitä tehdä; hän niitä väänteli,
hän palmikoitsi niitä, hän asetteli niitä niskaansa kiehkuroihin,
hän sitoi ne diademin tavoin otsallensa. Hänen käsivartensa,
hänen sormensa, hänen olkapäänsä, jotka olivat kuin marmorista
muodostetut, muistuttivat jumalatarta. Kun hän kohotti tuuheakarvaisia
silmäluomiansa, niin hänen silmäteränsä loivat säteilevää tulta, joka
kuitenkin pian sammui hänen mustissa kostean kirkkaissa silmissänsä.
-- Mitä tulee Klotildan hengelliseen tilaan, niin tunnustettiin,
että hän oli tullut paljon paremmaksi. Ikäänkuin osoitteeksi rouva
de Beaumesnil'in mielipiteitten oikeudesta, mitä kasvatukseen tulee,
tuosta peloittavasta, rajusta, oikukkaasta ja huolimattomasta
lapsesta oli tullut nuori, ankara, kaino tyttö, joka puhui hiljaa,
oli kohtelias, valmis kaikkeen, vieläpä neljänneksi whisti-peliinkin,
sanalla sanoen, hänestä oli tullut oikean neidin esikuva.

Kenellekään tämä onnellinen muutos hänen karakteerissansa ei tuottanut
niin paljon iloa kuin Sibyllalle. Kun hän ei siinä enää huomannut niitä
karheuksia, jotka ennen olivat tehneet hänen mielensä levottomaksi,
niin hän antautui vastustamatta sydämensä taipumuksen valtaan, ja
heidän keskensä syntyi melkein jokapäiväinen yhteys. Ystävättären
kauneus herätti Sibyllassa ylpeyden sekaista ihmettelyä: hän oli hänen
mielestänsä oikea kauneuden peruskuva, jota täydellisempää hän ei
voinut kuvaillakaan. Klotilda antautui hymyillen hänen ihastuksensa
esineeksi: hän antoi vaatettaa itseänsä, kihertää hiuksiansa, pukea
itsensä milloin druidittareksi, milloin roomalaiseksi, milloin
juutalaiseksi, milloin taas turkkilaiseksi naiseksi; sitten Sibylla
piirusti tai maalasi hänet kaikissa näissä eri puvuissa ja huudahti
tuon tuostakin taitelijattaren tapaisella kärsimättömyydellä:

-- Ei! sinä olet liian kaunis, näetkö! Sinä olet hirveän kaunis,
naurettavan kaunis! Jumalani, kuinka on tyhmää olla noin kaunis!

Nämät olivat sellaisia herjauksia, joista Klotilda ei ensinkään ottanut
pahastuaksensa.

Hän myöntyi aina yhtä mielellänsä neiti de Férias'in kaikkiin
pyyntöihin, ja oli ikäänkuin heijastuksena Sibyllan tunteista,
unelmista ja innostuksista; tämän hän teki lämpimällä innolla,
kaunopuheliaalla ja täydellisellä luonnonmukaisuudella, sillä hänen
sielussansa aaltoili ikäänkuin tunnemeri, joka oli aina valmis
tulvailemaan, ja tulvan alle jäi väliin hyvääkin. Jos hän oli
jotakin vailla, niin se ei ollut kykyä, vaan arvostelemistaitoa ja
vakaantuneita siveellisiä mielipiteitä, joita hän kaipasi. Olkoonpa
kuinka tahansa, ylevät, runolliset ja jalot innostukset valtasivat
hänet usein, ja hän näytti joskus, puheensa innossa, voittavan Sibyllaa
ideaalisimmatkin pyrinnöt.

Sibyllalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että, kun heidän
keskustellessansa tuli puheeksi muutamat perheelliset asiat, neiti
Desrozais heti kävi salaperäiseksi, ja että hänet valtasi syvä
alakuloisuus ja lohduttamatoin epätoivo. Hän päätti kysyä tämän
kummallisen seikan syytä.

-- Sinä olet liian nuori, ystäväni, neiti Desrozais sanoi pudistaen
päätänsä ja huoaten surullisesti.

Tämä kiertelevä vastaus tietysti vaan kiihdytti Sibyllan uteliaisuutta.
Hän vainusi jonkun romaanin piilevän ystävättärensä suruissa ja rukoili
lakkaamatta häntä uskomaan sitä hänelle. Klotilda vastusteli ensin;
mutta sitten hän sanoi, vannotettuansa Sibyllan pitämään sitä ikuisena
salaisuutena:

-- Minä, ystäväni, minä, jonka näet tässä, en koskaan ole menevä
naimisiin!

-- Onko se mahdollista? Sibylla kysyi kahta uteliaammin lähestyen
kertojaa.

-- Se on totta, neiti Desrozais jatkoi, sillä minä rakastan, mutta se,
jota rakastan ja joka rakastaa minua, ei voi minua naida: on esteitä,
jotka eroittavat meitä ijäksi.

-- Voi Jumala! Sibylla huudahti; mutta kuinka tämä on tapahtunut? Missä
olet hänet tavannut? Mikä on hänen nimensä?

-- Minä en voi sanoa sinulle muuta kuin hänen ristimänimensä: hänen
nimensä on Raoul... Miksi punehdut?

Kuullessansa Raoul'in nimen Sibylla oli todella punehtunut otsaansa
myöten.

-- Miksi punehdut? Klotilda toisti, ja hänen äänensä kävi kiivaammaksi;
tunnetko Raoul'in? vastaahan toki!

-- Minä punehdun, koska asia minua liikuttaa kovasti... Missä olisin
saattanut nähdä Raoul'in?

-- Niin todella, se on mahdotonta... No niin, hänellä oli serkku, joka
oli samaan aikaan kuin minäkin luostarissa, ja jota hän kävi äitinsä
kanssa hyvin usein katsomassa. Hänen katsantonsa, hänen käytöksensä
miellyttivät minua heti. Minä tahdon sanoa sinulle, ett'ei hän ollut
enää juuri nuori, jonka vuoksi luulin olevani hyvin eriskummallinen, ja
ett'ei kukaan muu luostarin tytöistä ollut häntä huomannut. Mutta minä
petyin suuresti: eräänä päivänä me tahdoimme leikkiä jotakin; silloin
eräs tytöistä esitti, että kukin meistä ajattelisi jotakuta niistä
nuorista miehistä, jotka useimmin kävivät vastaan-ottohuoneessa, ja
kirjoittaisi pienelle paperilapulle sen nimen, jonka kanssa mieluimmin
olisi tahtonut mennä naimisiin, jonka jälkeen joku meistä lukisi
ääneensä kaikki nimet.

-- Se oli narrimainen leikki, Sibylla sanoi.

-- Se oli leikki niinkuin muutkin... Siihen suostuttiin. Kukin
kirjoitti salaa lapullensa ja heitti sen sitten erääsen koriin... Mutta
kun alettiin lukea lappuja, niin kaikkiin oli kirjoitettu nimi: Raoul.

-- Se on kummallista, Sibylla sanoi kylmästi.

-- Minä näin siitä, ett'en ollutkaan niin eriskummallinen, kuin olin
luullut. Muutamaa päivää myöhemmin satuin olemaan samalla kertaa
vastaan-ottohuoneessa kuin hänkin ja huomasin, että hän katseli minua
paljon, niinkuin ainakin. Hänen serkkunsa, joka oli ystäväni, --
vaikk'en häntä juuri rakastanut, -- nousi äkkiä ylös, kulki halki
huoneen ja sanoi ohimennessänsä minulle pikaisesti: "Älä liikahda
paikaltasi viiteen minuuttiin!" -- Minä näin silloin, että Raoul'illa
oli eräs albumi polvilla ja että hän piirusti... Sivumennen sanoen,
hän maalaa mainiosti... Kun hän oli lopettanut, hän lähetti minulle
silmillänsä tervehdyksen ja kiitoksen, jonka suloutta en saata
sinulle kuvailla. Minä olin tästä tullut sellaiseen häiriöön, että
pois mennessäni, kun olin lähellä häntä väkijoukon keskellä, pudotin
hansikkaani, joita nykertelin käsissäni. Hän otti ne heti ylös,
viivytteli hetkisen niitä antaessansa, silmäili niitä vielä kerran
ja katsahti sitten minuun silmissä niin syvä, niin hellä katse, että
sydämeni lakkasi sykkimästä, ja että sitä hetkestä saakka luulin, että
olimme ijäksi yhdistetyt.

Lopetettuansa tämän osan kertomuksestansa, neiti Klotilda loi suuret
silmänsä taivaasen päin, ikäänkuin hän olisi sille tahtonut uudistaa
ikuisen uskollisuuden valansa.

-- Onko siinä kaikki? Sibylla kysyi.

-- Tietysti. Mitä enempää vielä tahdot? Enkö sanonut sinulle, että
olimme ijäksi yhdistetyt?

-- Mutta minusta näyttää, kuin ette olisi, Sibylla sanoi.

-- Lapsi! neiti Desrozais sanoi kohottaen keveästi olkapäitään.
Kuule siis, että kahdeksan päivän kuluttua ystävättäreni ilmoitti
minulle salaisesti, että hänen serkkunsa, jota hänen omaisensa olivat
pakoittaneet naimaan erästä nuorta, ylhäistä kaunista ja rikasta
tyttöä, oli äkkiä lähtenyt Persiaan. Luultiin, lisäsi ystävättäreni
luoden minuun ilkeän katseen -- sillä hän ei rakastanut minua enemmän,
kuin minäkään häntä. -- että hän oli rakastunut köyhään ja alhaiseen
tyttöön, jota hän ei uskaltanut tunnustaa... Onko tämä kyllin
selvää?... Raoul parka! Minun tähteni hän on lähtenyt maanpakoon ja
antautunut hengen vaaraan... sillä usein eivät matkustajat palaa niin
kaukaisista maista. Sinä naurat ehkä, Sibylla, mutta minä pidän itseäni
hänen leskenänsä... ja usein yöllä itken häntä ja itseäni, niinkuin
olisimme molemmat kuolleet.

Klotildan lausuessa viime sanoja vierähti hänen poskillensa kaksi
kaunista kyyneltä, ja Sibylla, joka kokonaan uskoi mitä oli kuullut,
kuivasi ne vapisevilla huulillansa.

Tytöt uskoivat näitä salaisuuksia toisillensa erään puiston
yksinäisimpien käytävien vieressä. Heitä häiritsi yht'äkkiä melu, ja he
kuulivat ääniä aivan läheltä, samassa juoksi muuan toimekkaan näköinen
jahtikoira penkin luo, jolla tytöt istuivat, ja jäi siihen heidän
hyväiltäväksensä.

Jumalani! Klotilda sanoi pikaisesti nousten, kuka tulee? Kenen on tämä
kaunis koira?

Silloin näkyivät käytävän polvekkeessa markiisi ja markiisitar
de Férias, ja heidän seurassansa eräs vieras nainen, joka jo oli
jättänyt ikänsä kulta-ajan, ja eräs nuori, lyhyt, vaaleaverinen,
komeasti vaatetettu mies, joka heilutti kädessänsä ratsupiiskaa.
Tämän nähdessänsä tuo Raoul paran lohduton leski pyyhki nopeasti
kosteat silmänsä, selitti epäjärjestykseen joutuneita hiussiteitänsä,
kutriansa, palmikoltansa ja hamettansa sekä oli kahdessa sekunnissa
valmis taisteluun.

-- Ah! Sibylla sanoi tyynesti, he ovat varmaankin Val-Chesnay'laisia.
Isoäitini on heitä odottanut jo kahdeksan päivää.

Sibylla oli silloin täyttänyt viidennentoista ikävuotensa, ja hänen
tulevaisuutensa näytti jo vaativan, että hän pääsisi näkemään maailmaa
ja tutustumaan Pariisin suuren näyttämön henkilöitten kanssa. Herra
ja rouva de Férias tunsivat kyllä, kuinka äärettömän suuri se uhraus
oli, jota heidän omatuntonsa heiltä vaati. He olivat ajatelleet
pidättää Sibyllan lähtöä, jota sitten ei paluu enää näyttänyt
seuraavan, koettaen lähitienoossa valmistaa poikansa tyttärelle sopivaa
avioliittoa; mutta kun he olivat turhaan koittaneet sellaista löytää
siitä ahtaasta piiristä, mihin heidän yksinäinen elämänsä oli heidät
sulkenut, niin he olivat pian jättäneet sen epävarman yrityksen, joka
muuten näytti heistä haiskahtavan hiukan itsekkäältäkin.

Myöskin eräs ystävä, jolle he olivat uskoneet surunsa, oli puolestansa
koittanut toteuttaa samaa yritystä: tämä ystävä oli ------:n piispa,
jonka kanssa Férias'ilaiset, miss O'Neil'in kääntymisen jälkeen, olivat
olleet likeisessä yhteydessä, ei niin kohteliaisuuden kuin todellisen
ystävyyden tähden. Tämä prelaatti, joka oli valpas ja innokas
mies, ja jossa Sibyllan suloisuus ja kummallisuus oli herättänyt
suurta huomiota, luuli eräänä päivänä voivansa ilmoittaa vanhalle
markiisille, että hän oli löytänyt hänen poikansa tyttärelle, joka
oli nostanut häiriötä kirkossa, puolison, joka näöltään oli oikea
phoenixlintu. "Minä olen etsinyt tätä harvinaista lintua, hän sanoi,
koko hiippakuntani halki, käydessäni piispankäräjillä, ja niinkuin
tällaisilla hakumatkoilla on tavallista, olen löytänyt hänet vasta
palatessani melkein omalta portiltani. Hän on eräs nuori parooni, de
Val-Chesnay, suvun Val-Chesnay Merinville viimeinen edustaja; tämä
suku ei tosin vedä vertoja teidän suvullenne, herra markiisi, mutta on
kuitenkin hyvä sekin. Hänen omaisuutensa on ääretön, ainakin yhtä suuri
kuin teidän pienen kuvanraastajattarennekin... Kas! tästä ikkunasta
voittekin nähdä Val-Chesnay'n palatsin, vastapäätä minun asuntoani...
Ja juuri tuolla on nuori Roland itsekin, joka juuri nousee hevosen
selkään pihassa: sievä poika, niinkuin näette... vähän liian nuori,
tuskin neljääkolmatta vuotta, mutta se on vähäpätöinen seikka; ja
muuten voi neiti de Férias vielä odottaakin... Tuo vanha rouva, joka
taputtelee hevosia käskien sitä olemaan hiljaa, on äiti tietysti...
hurskas, -- ei juuri pyhimys, mutta hurskas nainen. Hän on, kasvattanut
poikansa kotona parhaimpien opetustapain mukaan; hän ei ole milloinkaan
häntä jättänyt. Hän on tätä nykyä juuri samallaisessa pulassa kuin
tekin; hänkin pelkää, ett'ei poikansa voi täältä maaseudulta löytää
sopivaa puolisoa, mutta ei myöskään uskalla upottaa häntä Pariisin
pyörteisin... Mitä nuoreen herraan tulee, niin saatte likemmin häneen
tutustua: hän on hyvä, sangen hyvä! -- Jumalani! ei hänellä juuri
ole mitään erinomaista sanottavaa, mutta hyvä hän on! Minä luulen
että olemme löytäneet etsittävämme... Kas vaan äitiä, hän seuraa
poikaansa kadulle asti;... hän menisi varmaan, hevosen lautasille, jos
uskaltaisi... Vaimo parka!"

Herra ja rouva de Férias kuulivat ihastuksella tämän ehdotuksen.
Muutamaa päivää myöhemmin tapasivat he rouva Val-Chesnay'n ja
hänen poikansa piispan palatsissa. Molemmat äidit, joita kumpaakin
vaivasi samat surut, olivat heti mitä sydämellisimmät ystävykset, ja
lausuttuansa aina sopivan väliajan päästä uusia kohteliaita kiitoksia,
Val-Chesnay'laiset suostuivat tulemaan viikoksi tai pariksi Férias'in
linnaan, jossa molemmat päähenkilöt saisivat tutustua toistensa kanssa
ja, jos heidän sydämensä siihen suostuivat, toteuttaa omaistensa
toiveet.

Kaikkien näitten valmistavien tapauksien aikana olivat herra ja rouva
de Férias päättäneet pitää Sibyllalta tarkasti salassa ne tärkeät
puuhat, joitten esineenä hän oli. He olivat keksineet todennäköisen
tekosyyn äkilliseen tuttavuuteensa Val-Chesnay'n perheen kanssa,
josta Sibylla kuuli usein puhuttavan, vaan jota hän ei koskaan ollut
nähnyt. Epäillen sitä erityistä hartautta, joka heitä innostutti
tässä suhteen, he olivat päättäneet salata tyttäreltänsä oikean
tarkoituksensa, antaaksensa hänelle vapaan valitsemisvallan. Heidän
oli sitä helpompi poistaa Sibyllan ajatuksista kaiken epäluulon, koska
hänen mieleensä oli juurtunut jo lapsuudesta saakka se ajatus, että
hänen naittamiseensa välttämättömästi kuului pitempi tai lyhyempi olo
Vergnes'in palatsissa. -- Mutta neiti de Férias katseli kuitenkin
jonkinlaisella uteliaisuudella, vaikka muuten varsin levollisella
mielellä nuorta miestä, joka astui taisteluunsa ratsupiiska kädessä.
Nuori parooni, joka paremmin, kuin hän, oli saanut edeltäkäsin tiedon
asiasta, punehtui tuntuvasti häntä tervehtiessänsä, ja rouva de
Val-Chesnay, tarttuttuansa hänen käteensä ja häntä tarkasteltuansa
hetkisen äidillisellä lempeydellä, painoi häntä niin innokkaasti
kashmirshaaliansa vasten, että Sibylla sitä katsoi melkein
sopimattomaksi.

Sittenkuin neiti de Férias oli ilolla näytellyt vieraille puiston
kauniimmat paikat, mentiin katsomaan kasvihuoneita ja karjapihaa.
Sibyllan rauhallinen iloisuus, miellyttävä puheleminen ja se aistikas
yksinkertaisuus, jolla hän näytteli kotitalonsa merkillisyyksiä,
voittivat helposti puolellensa vanhan rouvan sydämen, jolta ei
ihastuksen huudahdukset tahtoneet ensinkään loppua, ja joka tuon
tuostakin loi poikaansa voiton ja riemun silmäyksiä. Herra ja rouva
de Férias, jotka olivat ihastuneet silminnähtävästä menestyksestä,
yhtyivät paroonittaren suloiseen liikutukseen ja olivat kuin ylimmässä
taivaassa. Nuori parooni itsekin, hieno, kylmä ja flegmaattillinen
mies, osotti tyytyväisyyttänsä kaikilla tavoin, jotka vaan saattoivat
sopia hänen kauneudellensa, mistä hän suuresti ylpeili ja minkä hän
luuli hirmuisesti vähenevän, jos hän olisi antautunut innostuksensa
valtaan. Hymyily myhäeli hänen amerikalaisesti hoidetussa parrassansa,
ja tuon tuostakin hänen huulensa avaantuivat puoleksi ja niitten
välistä putoilivat, kuin jäälohkareet, sanat: "ihanaa! verratointa!
oivallista!"

Klotilda oli ainoa tumma pilkku tässä valoisassa taulussa: hän kulki
muutamaa askelta muita jäljempänä, milloin hyväillen paroonin koiraa,
milloin vaipuen surumielisyyteensä, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta
ainoakaan salainen katse, joita hänen tavaton kauneutensa veti
puoleensa tuolta kylmäveriseltä nuorelta mieheltä.

Neiti Desrozais söi tätinensä linnassa päivällistä. Kun päästiin
ruoalta molemmat ystävykset, joita pitkällinen vapaudettomuus jo
kauvan oli kiusannut, vetäytyivät salaa hetkeksi tiehensä ja menivät
kirjastoon, joka viime aikoina oli muutettu työhuoneeksi. Sibylla
alkoi heti piirustella eräälle harmaalle paperin palaselle ja vastasi
muutamalla epämääräisellä sanalla siihen hillittömään ylistyspuheesen,
jonka Klotilda katsoi soveliaaksi pitää Férias'in uusista vieraista.

-- Mutta kuuleppas, oikein totta, ystäväni, Klotilda sanoi oltuansa
hetken ääneti, mitä pidät paroonista?

-- Hra de Val-Chesnay'sta? Oi, hän on suloinen, verraton, oivallinen!
Sibylla sanoi matkien leikillisesti paroonin jäykkää ääntä.

-- Älä pety, ystäväni, Klotilda sanoi, hän on sinun tuleva puolisosi.

Sibyllan silmät kävivät suuriksi, ja sitten purskahti hän nauruun:

-- Pyh! hän sanoi, mitä hullutuksia!... Ai, tästä tulee hyvä!

Ja näyttäen Klotildalle muutamalla piirteellä muodostettua kuvaa, hän
sanoi:

-- Kas tuossa on minun puolisoni!

Siinä oli todellakin varsin selvästi kuvattuna herra de Val-Chesnay
vaaleanpunaisine poskipartoineen, joka heilui hänen olkapäillänsä,
jakauksineen, joka oli kuin kirveellä isketty keskelle hänen päätänsä,
niska kankeana kuin metallitanko, ja kaulassa sininen huivi ja siinä
valkoisia pilkkuja, joista Sibylla oli tehnyt kuita. Tätä hullunkurista
päätä kannatti melkein näkymättömän pieni vartalo, josta lähti aika
hansikkapari, kauniin violettivärinen, ja täydellisen kavaljeerin
hoikat ja taivutetut jalat.

Klotilda ei saattanut katselluksi tätä luonnotonta kuvaa purskahtamatta
hillittömään nauruun.

-- Oi! hän sanoi sitten, kunhan taas osasi puhua, minä pyydän, anna
tämä minulle!

-- Ota Jumalan nimessä! Sibylla sanoi. Klotilda heittäytyi hänen
kaulaansa:

-- Sinä olet hyvä, pikku Sibyllani! Ja Sibylla oli todella hyvin hyvä.

Sill'aikaa näytteli miss O'Neil salaa rouva de Val-Chesnay'lle muutamia
oppilaansa piirustuksia, joita katsellessa tuo kunnon paroonitar oli
ihailusta menehtyä, samalla kun nuori Roland lausui pää pystyssä:
"mestarillista!" Sittenkuin Sibylla astui huoneesen, pyydettiin häntä
yleisön iki-iloksi soittamaan jotakin pientä, vaikka kuinka mitätöntä
kappaletta harpulla, -- tätä soittokalua herra Roland de Val-Chesnay,
jonka Férias'in kellarin höyryt olivat tehneet puheliaammaksi, sanoi
ideaaliksi, ei ainoastaan sen oivallisen muodon takia, lisäsi hän, vaan
koska se päällepäätteeksi oli ihastuttava soittokalu, etenkin kun sitä
hyvin soitettiin. -- Näitä kauniita pyyntöjä ei sopinut vastustella,
eikä neiti de Férias niitä vastustellutkaan...

Sibylla ylimalkaan oli tavattoman suloinen harppua soutaessansa;
mutta etenkin tänä iltana, kun hän oli pukeutunut valkoiseen, hienoon
hameesen, jonka väljät hihat riippuivat kuin kokoonvedetyt siivet,
hänen suloinen vartalonsa, sievä päänsä, syvät ja tuliset silmänsä, ja
hänen kultakutrien verhoama otsansa ilmaisivat taivaallista ihanuutta
ja loistoa. Sana _enkeli_ tuli väkisinkin huulillesi, kun näit hänet
sellaisena, ikäänkuin se olisi ollut keksitty ainoastansa häntä varten.
Kaikissa tapauksissa hänen kauneutensa luonne, joka vielä hänen tällä
iällänsä oli enemmän intellektuaalinen kuin fyysillinen, liikutti
jotensakin suuressa määrässä sellaistakin kauneudentuntijaa, joka niin
suuresti kaipasi tietoa todellisesta kauneudesta, kuin viimeinen sukua
Val-Chesnay. Hän osottikin tyytyväisyyttänsä, sittenkuin Sibylla oli
lopettanut, lyömällä toista hansikasta toista vastaan (hän oli pannut
ne jälleen käsiinsä), ja teki itseksensä sen surettavan huomion, että
hänen morsiamensa oli hiukan laiha.

Heti sen jälkeen Sibylla, jota oli surettanut se toimettomuus, jonka
alaisena Klotildan oli täytynyt olla koko päivä, pyysi häntä nyt
soittamaan pianoa. Klotilda hiukan kainosteltuansa siihen suistuikin.
Hän veti hansikkaat kädestänsä uneksivan näköisenä, liikutteli hetkisen
muhkeita paljaita käsivarsiaan nuoren paroonin Atlantin-meren takaisen
parran edessä, sillä tämä oli istuutunut pianon kulman viereen, ja
koetteli sitten klaviatuuria ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa
erästä Donizett'in kuuluisaa ariaa: -- _Oi Fernandoni,_ -- joka oli
hänen mielilaulunsa. Hän lauloi sen todella ja hän lauloi sen etenkin
tänä iltana erinomaisen surumielisellä ja tuntehikkaalla painolla,
jolle hänen suloinen vaaleutensa, hänen tummat ja kirkkaat silmänsä,
hänen liikkuvat sieramensa ja kohoileva rintansa antoivat melkein
liiankin selvän värin. On totta, että tämä maalaria ja kuvanveistäjää
ihastuttava näky oli useimmilta läsnäolijoilta salassa, sillä he
istuivat laulajattaren takana, mutta se ei ollut, Jumalan kiitos,
salassa herra de Val-Chesnay'lta, jolla oli mitä mukavin paikka ja joka
sai suurimman osan niistä nuolista, jotka oikeastaan olivat tähdätyt
espanjalaiseen kapteeniin. Tämä nuori mies ei ollut luultavasti koskaan
tuntenut juhlallisempaa hetkeä. Klotilda oli jo lakannut laulamasta,
kun hän vielä tuijotti häneen harmailla ja jäykillä silmillänsä,
samalla kun hänen puoleksi avonaisen suunsa ja kumartunut asentonsa
osoittivat, että täydellisen _gentlemanin_ lakikirja antoi hänelle
tällä haavaa tavallista vähemmin huolta. Hänellä ei ollut ainoatakaan
sanaa kiittääksensä neiti Desrozais'ia, -- joll'ei ota lukuun sitä
todellista ihastusta, jota tämä oli hänessä herättänyt; mutta hän
otti kiireesti hansikkaansa kädestänsä, kun nuori tyttö pyysi häntä
auttamaan erään vihon etsinnässä, joka oli nuottikaapin alimmilla
hyllyillä. Jos hänellä oli se epävarma toivo, että hänen kätensä tämän
etsimisen aikana mahdollisesti saattaisi koskettaa, ehkäpä pusertaakin
neiti Klotildan lumoavaa kättä, niin täytyy tunnustaa, että nuori
parooni todella vaati paljon. Mutta liian paljon se ei kuitenkaan
ollut, sillä tosiasia on, että hän saavutti sanotun onnen.

Olisi väärässä, jos luulisi, että neiti Desrozais, kun hän käytti herra
de Val-Chesnay'n kunniaksi tätä lumousvoimaansa, olisi edeltäkäsin
päättänyt riistää sen sydämen ja ne kädet, jotka olivat Sibyllalle
määrätyt. Niinkään lujassa sielussa, kuin hänen oli, ei niin rohkea
ajatus olisi saattanut muodostua niin äkkiä; mutta löytyy naisia,
muuten ihastuttaviakin, jotka eivät saata samassa huoneessa katsella
miestä, josta ne eivät muuten välitä vähintäkään, vaan joka on iskenyt
silmänsä toiseen naiseen, ilman että he heti alkavat ajatella kostoa.
Tämä mustasukkainen ja väkevä halu, joka on sille sukupuolelle
omituinen, kasvattaa intohimoisissa ja hillittömissä sydämissä
pirullisia ajatuksia. Klotilda noudatti ainoastansa tätä luontonsa
käskyä, eikä vielä ollut päättänyt muuta kuin murtaa ystävänsä sydämen
ja kiveksi ihastuttaa sen, jota tämä kukaties piti sulhasenansa. Mutta
hänen yrityksensä täydellinen menestys ja nuoren Rolandin ihastus ja
saamattomuus herättivät jo hänen yritteliäässä sielussansa paremmin
järjestettyjä ja vakavampia unelmia.

Kun rouva de Beaumesnil ja hänen sisarentyttärensä puolta tuntia
myöhemmin astuivat kotiinsa päin pitkin varjokasta ja hyvänhajuista
polkua, Klotilda kysyi yht'äkkiä:

-- Tätini, kuinka rikkaita de Val-Chesnay'n ovat?

-- Oi, kukapa sen tietää? täti sanoi, Peru!

Klotilda huokasi syvään.

-- Jumalan nimessä, tyttäreni! rouva de Beaumesnil sanoi vähän ajan
kuluttua, on niitä kummempiakin kuultu... Jos vaan hyvä Jumala niin
tahtoo, niin siinä on kyllin!

-- Oi täti! nuori tyttö sanoi nauraen. Kun hän sitten näki kiiltomadon
valaisevan yksinäistä sammalpesäänsä ojan varrella, hän asetti sen
hattunsa syrjälle ja jatkoi mielihyvissään hyräillen matkaansa,
ikäänkuin hän olisi saavuttanut tähtensä.

Jo seuraavana päivänä neiti Desrozais aloitti tätinsä äänettömän
siunauksen suojassa tuottavan taistelun nuoren paroonin pienten
aivojen, mutta suuren omaisuuden saavuttamiseksi. Tässä taistelussa
Klotilda sai vielä leijonan voimansa avuksi rouva de Beaumesnil'in
viisauden, mutta sen kertominen veisi meidät liian kauvaksi
aineestamme. Sen onnistumisen ymmärtämiseksi ja tämän sivuseikan
arvostelemiseksi on kyllin, kun lyhyesti määrittelemme sen henkilön
huonon luonteen, jonka Klotilda oli valinnut saaliiksensa. Roland
de Val-Chesnay, joka oli joutunut tuollaisen umpinaisen kasvatuksen
uhriksi, minkä ymmärtämätöin hellyys usein antaa huolensa esineelle,
joutui elämänsä päätaisteluun varustuksitta, aseettomana ja
puolustuksettomana. Ne mainiot mielipiteet, joita hänelle oli runsaasti
opetettu, olivat jääneet hänen velton ja kykenemättömän sielunsa
ulkopinnalle, voimatta siihen juurtua. Kun hän ei ollut saanut askel
askelelta käydä läpi julkisen kasvatuksen terveellistä opetusta, niin
hän sai yht'äkkiä kestettäväksensä miehen intohimot, samalla kun
hänellä vielä oli lapsen viat, ja juuri samalle sydämelle, joka oli
harjoittanut häntä kohtaan tällaista vahingollista hemmoittelemista,
juuri äitinsä sydämelle tämän nuoren kiittämättömän miehen täytyi
samalla kertaa heikolla kuin väkevälläkin kädellänsä antaa ensi isku.

Kahden kuukauden päästä vanha paroonitar, turhaan taisteltuansa ja
kyyneleitä vuodatettuansa, luuli todellakin takaisin voittavansa
poikansa rakkauden ja välttävänsä lain voiman häpeällistä asiaan
sekaantumista, kun hän vahvisti avioliiton, joka sittenkin oli sangen
outo, vaikka rouva de Beaumesnil oli temmannut joltisenkin omaisuuden
puolisoltansa ja testamentannut sen sisarensa tyttärelle. Klotilda ja
Roland vihittiin Fériasi'n kirkossa ihastuneen yleisön keskellä, jonka
iloa ylläpidettiin anteliailla lahjoilla, kummallisilla leikeillä,
jopa ilotulituksillakin, joita poltettiin merenrannalla. Tästä
sopii Sganarelle'n kanssa lausua: "Tämän avioliiton pitäisi oleman
onnellinen, sillä se tuottaa iloa koko maailmalle".

Ei juuri tarvinne lisätä, että muutaman viikon kuluttua, kun leski
paroonitar oli joutunut pieneen kinaan miniänsä kanssa, hän jäi
Val-Chesnay'n perinnöllisen palatsin ja irtaimiston hoitajaksi,
sill'aikaa kun nuori pari asettui asumaan iloiseen Pariisiin, erääsen
Champs-Elysées'in varrella olevaan sievään taloon.



II.

De Vergnes'in talo.


Klotildan avioliiton ja sen edellisten tapausten johdosta jäi de
Beaumesnil'in ja de Férias'in perheitten välille jonkinlainen kylmyys
ja välinpitämättömyys, josta Sibyllakaan ei voinut itseänsä pidättää.
Hän oli samalla kertaa liiaksi rehellinen ja liiaksi kokematoin
voidakseen oikein huomata neiti Desrozais'in juonia, jonka hän luuli
todella rakastavan Rolandia; vielä vähemmän oli hänellä sellaisia
kateellisia tunteita, joiden mukaan rouva de Beaumesnil ja nuori
paroonitar tahtoivat selittää syitä hänen ystävyytensä kylmenemiseen;
vaan häntä hämmästytti suuresti se ääretön pikaisuus; millä herra de
Val-Chesnay oli vallannut Klotildan sydämessä sen lämpimän paikan, joka
vähää ennen oli ollut Persiassa olevan Raoul'in oma. Parooni ei hänestä
näyttänyt niin hurmaavalta, että hän olisi voinut saada sellaista
mullistusta aikaan. Hän luuli siinä huomaavansa suurta kevytmielisyyttä
ja horjuvaisuutta, jotka hänen silmissänsä suuressa määrin alensivat
hänen ystävättärensä arvoa.

Sibyllan isovanhemmat tuomitsivat luonnollisesti Klodildan käytöstä
suuremmalla varmuudella ja myöskin suuremmalla ankaruudella; mutta
paljon ankarammin he tuomitsivat itseänsä, sillä he eivät saattaneet
antaa itsellensä anteeksi sitä viatonta itsekkäisyyttä, joka oli
kokonaan sulkenut heidän silmänsä huomaamasta nuoren paroonin
arvottomuutta. Sittenkuin he kerran olivat pelastuneet antamasta
Sibyllaa niin sopimattomaan avioliittoon, he hylkäsivät kokonaan
ajatuksen naittaa hänet maaseudulla, ainakin sillä seudulla, missä he
itse asuivat, sillä he eivät tahtoneet näin tärkeässä asiassa antaa
ensinkään sijaa yksityisille eduillensa. Päätettiin siis ehdottomasti,
että Sibyllan piti lähteä Pariisiin. He ilmoittivat tämän uutisen
kreivi de Vergnes'ille, joka vastasi, että se oli sangen iloista,
etenkin kun oikea armeija rakastelijoita piiritti kitara kädessä yöt ja
päivät hänen taloansa, niin että poliisi alkoi siitä huolestua. Mutta
Sibyllan terveys alkoi käydä huonommaksi. Herra ja rouva de Férias
saivat tästä suureksi iloksensa aihetta pitää häntä vielä vuoden ajan
luonansa. He kirjoittivat tästä varovaisesti hra de Vergnes'ille, joka
vastasi, että neiti de Férias'in luonnollisesti tuli terveytensä tähden
viipyä vielä vuoden ajan maalla, ja että, mitä armastelijoihin tuli,
vuoden odotus pehmittäisi heidät vaan vielä hellätuntoisemmaksi.

Markiisi ja markiisitar olivat luultavasti toivoneet Jumalan armosta
jo kuolevansa ennen tämän vuoden loppua. Mutta he eivät saavuttaneet
sitä onnea. Eräänä pilvisenä aamuna seuraavana syksynä he saattoivat
Sibyllaa rautatien asemalle ja sanoivat hänelle jäähyväiset.
Vihaten kaikenlaisia ylellisiä tunteen-osotuksia he kestivät tämän
hetken levollisesti ja tyynesti, vaikka heidän kasvojensa piirteet
osottivatkin ääretöntä surua. Mutta kun vanhukset sanaakaan vaihtamatta
olivat palanneet kotiin ja astuivat autioon linnaansa, niin he
eivät enää voineet itseänsä pidättää: he sulkeutuivat nopeasti
pojantyttärensä tyhjään huoneesen, heittäytyivät toistensa syliin ja
itkivät katkerasti.

Sibyllaa oli ollut saattamassa toinenkin, yhtä epätoivoinen ystävä: se
oli Jacques Féray, jolle nuori tyttö edellisenä päivänä oli lausunut
muutaman jäähyväissanan. Hän ei luullut miesparan ymmärtävän häntä ja
hän tuli suuresti liikutetuksi, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki
hänet seuraavana päivänä asemalla. Vähän ajan kuluttua, kun Sibylla
oli mennyt miss O'Neil'in kanssa vaunuun, hän näki hänen nojaavan
ristikkoaitaa vastaan, joka oli rautatien ja tavallisen tien välillä.
Silloin kun juna lähti liikkeelle, onnetoin lähti pitkin maantietä
häntä seuraamaan. Hän ei lakannut tästä oudosta taistelusta, ennenkuin
hän väsyneenä lankesi maahan. Tällä paikalla hän odotti useampia
päiviä sen vaunun palaamista, joka oli vienyt Sibyllan, eläen Jumala
tiesi mistä; mutta se kummallinen ajatus, joka oli herännyt hänen
aivoissansa, ei jättänyt häntä erittäin äkkiä. Hän oli sattumalta
pysähtynyt muutaman askelen päähän erään ratavahdin mökistä; kun hän
näki tämän ratavahdin tulevan ulos mökistänsä ja ojentavan kättänsä
säännöllisesti jokaiselle ohikulkevalle junalle, niin Jacques Féray
luuli hänenkin tarvitsevan tehdä samoin. Hän luuli nähtävästi, että
kaikilla tien varrella olijoilla oli sellainen velvollisuus. Mutta se
tuntui hänestä muutaman päivän sitä koiteltuansa, niin raskaalta, että
hän lähti karkuun ja oli onnellinen päästyänsä koppiinsa meren rannalle
kauaksi maailmasta ja sen oikullisista laeista.

Kreivi de Vergnes oli rue Saint-Lazare'n pysäkillä ottamassa Sibyllaa
vastaan ja vei hänet heti Chaussée-d'Antin'in varrella olevaan
asuntoonsa, missä kreivinna levotoinna odotti tyttärentytärtänsä
kolmen koiran seurassa, jotka pumpulilla vuoratun koppansa pohjalta
tervehtivät neiti de Férias'ia vihaisesti muristen. Hänet vietiin
sitten sangen sievään huoneesen, missä kreivi oli sytyttänyt kaikki
kynttilät juhlan ja tervetuliaisten merkiksi. Hän nukkui sinne heti
huolimatta mieltänsä häiritsevistä ajatuksista ja kadulta kuuluvasta
oudosta melusta, sillä hänen iällänsä uni on vielä jumala.

Kun hän seuraavana päivänä oli noussut ylös, niin herra de Vergnes
vei hänet katsomaan pihalle kahta puhdasrotuista hevosta, jotka
hän oli määrännyt Sibyllalle ja jotka olivat kuin kaksi gasellia.
Hän pyysi heti saada koettaa niistä toista ja seurata iso-isäänsä
kävelylle, jonka hän tavallisesti teki ennen aamiaista. Kreivi, joka
oli vielä kohtelias kavaljeeri, katsoi hupaiseksi näyttää Sibyllalle
Boulogne-metsää ja näyttää itseänsäkin tämän sievän tytön seurassa.
Kuitenkin eräs tapaus, joka muuten näytti sangen vähäpätöiseltä,
saattoi tumman varjon hänen otsallensa. He kohtasivat eräällä metsän
käytävällä sangen kaunisvartaloisen naisen, joka itse ajoi erästä
englantilaista jahtivaunua, jollaisia vetämään valjastetaan hevosia,
joita tahdotaan koetella. Pari kolme komeaan aamupukuun puettua
nuorta herraa polttelivat tupakkaa hänen takanansa vaunussa. Nainen
tervehti hiukan hymyillen kreiviä, kun tämä ajoi hänen ohitsensa;
sitten katseli hän Sibyllaa, ja hymyili uudestaan herra de Vergnes'ille
muka hämmästyksestä suurin silmin. Herra de Vergnes, jota nähtävästi
huoletti se hypähdys, minkä hänen hevosensa samalla hetkellä teki, ei
tervehtinyt.

-- Miks'ette tervehdi tuota naista, joka teitä tervehtii? Sibylla kysyi.

-- Onko hän tervehtinyt minua? kreivi sanoi. Luuletko niin?... Mutta
en minä häntä tunne... Ja sitäpaitse nyt ollaan Pariisissa, lapseni...
Täällä kohtaa, niinkuin äsken, joukon ihmisiä... jotka tuntevat
sinut... jotka tuntee... mutta todella ei heitä kuitenkaan tunne... Oi
kuinka on suloinen aamu, lemmikkini!

Herra de Vergnes antautui noin kolmen kuukauden ajaksi
Sibyllan palvelukseen oikein nuorukaisen innolla ja kavaljeerin
kohteliaisuudella, jotka olivat hänelle omituisia. Hän vei hänet
museoihin, palatseihin, historiallisille paikoille ja kaikkiin
teaattereihin; mutta sitten eräänä päivänä valitti hän hiukan väsymystä
ja jätti opasvirkansa siksi päiväksi miss O'Neil'ille eikä siihen sen
koommin enää ruvennutkaan. Hänen innostuksensa oli lopussa ja hän
alkoi jälleen viettää entistä elämätänsä. Sibylla sai nähdä häntä
ainoastaan aterioilla, mutta silloin olikin hän suloinen ja imarteli
tyttärentytärtänsä; hän toi hänelle pussittain konvehtia, leivoksia
ja marionettinukkeja. Hän jutteli pilaa miss O'Neil'in kanssa. Hän
oli asettunut hänen suhteensa leikilliselle kannalle, joka ilmaantui
erilaisena kunakin päivänä, mutta joka kuitenkin perusteeltaan pysyi
aina samallaisena: hän oli olevinansa rakastunut Irlannitar parkaan ja
oli varsin epätoivoissansa hänen kylmyytensä tähden.

-- Miss O'Neil, hän hänelle sanoi, minä rukoilen teitä, älkää minua
katselko! Te estätte minua syömästä, eikä se ole hyvä... Jos te
ryöstätte minulta minun ideaalini, minun jumalallisen ideaalini, niin
jättäkää minulle kumminkin minun aineellinen iloni!

Väliin taas katseli hän häntä uneksivin silmin ja huudahti yht'äkkiä.

-- Miss O'Neil... asumatoin saari keskellä Tyyntä merta, palmu keskellä
tätä saarta, te tämän palmun suojassa ja minä teidän jaloissanne...
Ihana unelma!

Tämä ilveileminen oli hänelle edullinen. Kun hän joskus tahtoi lähteä
tavallista varemmin seurakumppaliensa luo tai muuanne, niin hän sanoi:

-- Miss O'Neil, minä en saata kauvemmin tätä kestää, lausukaa yksi
toivon sana tai minä lähden.

Ja hän lähti. Hän ei milloinkaan viettänyt iltaa hänen luonansa,
luultavasti pysyäksensä uskollisena sille määritykselle, minkä hän itse
antoi Pariisille, että se on eräs ranskalainen kaupunki, missä joskus
vietetään iltaa muitten rouvien seurassa, vaan ei milloinkaan oman.

Kreivi de Vergnes'in yksityiset poissakäynnit eivät näyttäneet
ensinkään tekevän kreivinnan elämää sitä tyhjemmäksi, sillä hänellä oli
aina niin paljon työtä.

-- Minä en todella tiedä, hän sanoi joka aamu, kuinka saan tehdyksi
kaikki, mitä minulla on tänään tehtävää!

Hän heräsi noin kello kahdeksan aikaan, joi vuoteellansa suklaatinsa,
söi muutamia voileipiä koirainsa kanssa ja nukahti sitten vielä kello
kymmeneen. Sitten nousi hän ylös ja alkoi pukeutua, mikä väliin
päättyi kello kaksitoista. Silloin söi hän toisen aamiaisensa,
joka oli runsas ja kesti kauvan. Sitten pistäytyi hän pikimältään
kaupungilla, kävi parissa kolmessa kangasmakasiinissa, antoi purkaa
pari kolme tuhatta kyynärää kangaspakkoja eikä ostanut mitään. Hän
palasi kotiin, muutti pukua ja lähti puistoon, Täältä palatessansa
poikkesi hän säännöllisesti erään piirakanleipojan luo, söi muutamia
rasvaisia pieniä makarooni- ja maksapiirakoita, nielasi hiukan jäätelöä
ja lähetti näitten kaikkien turvaajaksi lasin Espanjan viiniä, ja
alkoi käydä tervehdyksillänsä, joiden kestäessä hän pureskeli noin
puolen naulaa konvehtia. Kello seitsemän ajoissa hän söi päivällistä
niin hyvin kuin jaksoi. Pukeuduttuansa kolmanteen pukuun lähteäksensä
iltavierailuillensa, hän valitteli yleensä pientä purua vatsassansa,
joka laitos hänellä aina oli ollut huono, niinkuin hän sanoi. Hän
koki sitä lieventää illan kuluessa juomalla muutaman kupin teetä ja
syömällä muutamia sokurileivoksen viipaleita; mutta se oli turhaa.
Hänen vatsansa oli yhä vaan levoton huolimatta niin terveellisestä
ravinnosta. Hän tunsi siinä kaikenlaisia kummallisia väänteitä ja
töin tuskin saattoi hän maistaa sitä juomaa, mikä oli valmiina hänen
huoneessansa, kun hän palasi kotiin. Tämä oli kauheata; tämä kokonaan
turmeli hänen elämänsä. Sibylla, jolle hänen isoäitinsä oli uskonut
epätoivonsa, ihmetteli suuresti, minkä Jumalan ihmeen kautta tämä
heikko Pariisitar oli saattanut elää viisikymmentä vuotta noudattaen
sellaista ruokajärjestystä, joka olisi tappanut ihmissyöjänkin
kahdeksassa päivässä.

Rouva de Vergnes katsoi tietysti velvollisuudeksensa viedä
tyttärentyttärensäkin tuollaisiin, toimeliaihin toimettomuuden
seuroihin, joissa hän itse kävi joka päivä kevytmielisenä kuin orava.
Hän vei hänet järjestänsä kaikkien ystävättäriensä luo, joitten luku
oli niin suuri, että tarvittiin useampia kuukausia niitten kaikkien
luona käymiseen. Eräs mitä likeisimmistä tuttavista oli jo maannut
kuusi viikkoa kuolleena, kun kreivinna ja Sibylla tulivat häntä,
tervehtimään.

-- Mitä! kreivinna sanoi portinvartijalle, joka oli tullut hänen
vaunujensa luo ilmoittamaan tätä surullista uutista, kuollut! Mitä
sanotte?

-- Niin, kreivinna, puhelias portinvartija sanoi, hän on kuollut jo
kuusi viikkoa sitten; hän on jo haudattukin.

-- Ah ystäväni, älkää puhuko tästä enempää, kreivinna sanoi. Se on
kauheata!... Eihän tällaista ole kuultu eikä nähty!... Sellainen
on elämä, lapseni!... No niin, Jean hyvä, piirakan leipojalle, rue
Castiglione'n kulmaan, tiedäthän?

Sibylla seurasi isoäitiänsä myöskin hänen iltavierailuillansa,
jolloin hän kävi pikimältään kolmessa neljässä perheessä, niissä
sen lujempaa ystävyyttä solmimatta. Omituisin seikka, mikä neiti
Férias'ia kummastutti näillä vierailuilla, oli se, että silloin
harvoin tapasi miehiä. Muutama alakuloinen vanhus tai parratoin
nuorukainen oli ainoa, mikä yleensä edusti vahvempaa sukupuolta.
Olisi saattanut luulla, että jokin turmiollinen sota oli julmasti
vähentänyt miespuolista väestöä. Juhlallisissa ja välttämättömissäkin
tilaisuuksissa, niinkuin esimerkiksi joillakin päivällisillä, kutsutut
herrat ja talon-isännätkin odottivat selvästi kärsimättöminä, että
naisten ilta loppuisi, jotta he saisivat aloittaa omansa. Sibyllan
mielestä tämä kummankin sukupuolen erillään oleminen tuotti sivistyneen
seuraelämän tavoissa sen epäkohdan, että naisten keskustelu senkautta
sai useimmitten haaremissa tavallisen juorupuheitten muodon. Hän ei
saattanut tietää, että se päinvastoin tuotti sen edun, että miesten
keskustelu sen kautta muistutti paljon kasarmia.

Jos kohta tämä ensi silmäys Pariisin elämään ei täydellisesti
vastannutkaan Sibyllan toiveita, niin ei tämä erehdys jäänyt
palkitsemattakaan. Ulkopuolella tuota mautonta elämän sekamelskaa,
muutamissa harvinaisissa perheissä, aamuretkillänsä, joita hän teki
miss O'Neil'in kanssa, museoissa, teaattereissa ja kaduillakin hän
sai nauttia sitä eloisaa huvia, mitä liike, alin-omainen näytelmä ja
neron kaikkialle levinnyt sähkövirta antaa toimeliaalle ja onnellisesti
kehkeytyneelle hengelle. Hän hengitti ihastuneena sitä henkistä ilmaa,
mikä Pariisissa vallitsee ja mikä on sen yksin-omainen ja verraton etu.
Muinaiset purjehtijat, jotka nousivat maalle Kypron saareen tunsivat,
siellä suitsutuksen ja hekuman tuoksua, joka tunkeutui heidän suoniinsa
ja muistutti heille paikan mahtavaa jumalatarta. Pariisissakin
tuntuu henkäilevän samanlaista hurmaavaa ilmaa, joka todistaa sen
jumaloimista, sen ainoata, mutta palavaa ja tunnokasta jumaloimista,
nimittäin neron jumaloimista, jonka pyhäksi kaupungiksi Pariisia
todella voipi kutsua.

Muutamia kuukausia elettyänsä de Vergnes'in perheessä, Sibylla koetti
eräässä kirjeessä, jonka hän kirjoitti markiisi de Férias'ille,
kuvailla näillä sanoilla niitä eri tunteita, jotka hänessä vallitsivat:
-- "Minä häälyn lakkaamatta äärettömän hauskuuden ja äärettömän
ikävyyden välillä. Pariisi näyttää minusta olevan paikka, joka tarjoo
suurimmassa määrässä tukea järjelle, mutta vähimmässä sielulle. Minun
järkeni on täällä iloinen ja minun sieluni surullinen. On mahdotonta
selvemmin tuntea, kuin minä täällä tunnen, ett'eivät järki ja sen
ylevimmätkään ilot saata tyydyttää ihmistä. Jos itse saan määrätä
tulevaisuuteni, niin en milloinkaan oleskele Pariisissa muuten
kuin muuttolintujen tavoin. Tämä meluava elämä, tämä lakkaamatoin
huvitteleminen, nuo aina liikkeellä olevat, aina iloiset ja aina hullut
ihmiset vaivaavat korviani kuin kulkusten helinä ja huumaavat minut.
Minä etsin poloista itseäni enkä häntä löydä. Kun ensin tulin tänne,
luulin joutuneeni johonkin karnevaaliin, jonka loppua yhä odotin, mutta
turhaan, sillä sillä ei olekaan loppua, vaan se on päinvastoin kaiken
elämän pohjana. Kaikki ihmiset täällä tulevat ja menevät, hyppäävät ja
hääräävät, laskevat leikkiä ja kuolevat yht'äkkiä. Kuolema Pariisissa
minua etenkin kummastuttaa; se ei näytä minusta luonnolliselta. Kaikki
ympärilläsi on niin teeskenneltyä, että tätä tapausta katsotaan
melkein kuin onnettomuuden kohtausta jossakin juhlassa. Tämä on ainoa
luonnollinen elämän laki, jota ihmiset eivät voi unhottaa, sentähden
että sitä on mahdoton välttää. Mitään muuta minun mielestäni täällä
ei tunneta. Sivuseikat, komeus, loisto ja koru-ompelut ovat kaikki
kaikessa. Täällä saa nähdä sokurileivoksia, vaan ei leipää... Oi Herra,
anna minulle minun jokapäiväinen leipäni!... ja anna minulle joku,
joka sitä söisi minun kanssani, hiljalleen, pala palalta, minun vanhan
kotilieteni ääressä ihan rakkaan isoisäni nojatuolin vieressä!"

Sibylla uskoi täten herra de Férias'ille vaan pienen osan ikävästänsä:
ne vajavaisuudet, mitä hän luuli pariisilaisissa huomaavansa,
ilmautuivat joka päivä sellaisissa esimerkeissä, jotka koskivat niin
kipeästi hänen sydämeensä, ett'ei hän niistä rohjennut puhuakaan.
Nuo kummalliset perhe-olot, joita hän sai joka päivä katsella
de Vergnes'in huoneessa, olivat hänen mielestänsä surullisena
vastakohtana de Férias'in suloiselle, melkeinpä pyhälle ystävyydelle.
Oli silminnähtävää, että hra ja rouva de Vergnes, joll'ei ota lukuun
aamiaista ja päivällistä, elivät yhtä vieraina toisillensa, kuin jos
valtameri olisi heitä erottanut. Heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä
iloa tai surua, yhteistä muistoa tai toivoa. Ruoalla ollessansa he
vaihtoivat ohimennen muutaman välttämättömän sanan ja riensivät sitten
kumpikin omiin huvituksiinsa.

Etsiessänsä syytä asiain tällaiseen tilaan, jonka hän alussa oli
luullut valitsevan ainoastaan de Vergnes'in perheessä, hän tuli
siihen päätökseen, että syy oli hänen isoäitinsä, jonka tavatonta
tuhlaamista ja ääretöntä turhamaisuutta hän ei saattanut olla
huomaamatta. Päinvastoin hän luuli, että kreivi, joka loistavilla
ominaisuuksillansa oli voittanut hänet puolellensa, oli lopuksi väsynyt
vaimonsa auttamattomaan lapsemaisuuteen ja päättänyt elää hänestä
erillänsä. Kun hänessä kerran oli herännyt tällainen ajatus, niin
hän antautui, niinkuin usein tapahtuu, yhä enemmän sen valtaan eikä
ensinkään ihmetellyt sitä röyhkeätä puhuttelutapaa, jota kreivi de
Vergnes, niin kohtelias ja miellyttävä kuin hän olikin muun maailman
silmissä, joskus käytti kreivinnan kanssa, ikäänkuin häntä olisi
harmittanut hänen väärin käsitetty sydämensä ja sulotoin elämänsä.
Sibylla, jossa hänen iso-isänsä luuloteltu kärsiminen oli herättänyt
sääliä, luuli tarvitsevansa olla hänelle sitä ystävällisempi ja
kohteliaampi. Eräänä aamuna, kun hän tällaisessa aikomuksessa astui
kreivin erityiseen huoneesen, hän hämmästyi suuresti, kun hän näki
kääntyvän häneen päin erään ällistyneen miehen, jota hänen oli alussa
vaikea tuntea: se oli vanhus, jonka kurttuisilla kasvoilla ja paljaalla
päällä virtaili pomaadaa. Tässä kiiltävässä päässä oli kahdet kasvot,
niinkuin Januksella: toisella puolella oli mitä kauniimmat mustat
kulmakarvat ja hiukan harmahtava poskiparta, sen sijaan että toisella
puolella kulmakarvat ja poskiparta vivahtivat ihan lumivalkeaan. Kun
Sibyllan täytyi tunnustaa hirviö iso-isäksensä, niin hän huudahti
hiljaa, kääntyi ja riensi kiireesti pois. Hänen mieleensä juohtui heti
se huoli, mitä markiisi de Férias piti itsestänsä, ja kuinka hän, sen
sijaan että hän olisi vaatteihin pukenut vanhuuttansa, päinvastoin
koristi sitä panemalla valkoista puuteria valkoisille hiuksillensa. --
Samoin hän muisti sitä sopimatointa tapaa, jolla kreivi de Vergnes,
kreivinnan menetyksen johdosta, soimasi niitä vaimoja, jotka eivät
ensinkään ymmärtäneet vanhentua ja jotka vielä kokivat ihastuttaa
silmää puolen vuosisadan vanhalla kauneudellansa. Hänessä heräsi
kysymys, oliko tämä saarna, joka kyllä itsessänsä oli mainio täydelleen
paikallansa kreivin suussa. Nämä mietelmät ja se tapaus, joka ne oli
herättänyt, vajottivat Sibyllan uudestaan tietämättömyyteen, joka ei
kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa selviämättä.

Juuri tämän onnettoman päivän iltana, jona neiti de Férias oli hänet
yllättänyt ihan hänen sisimmässä työhuoneessansa, tämä vanha gentlemani
tuli eräässä nurkkakohtauksessa, joka ei kuulu meidän aineesemme,
niin arveluttavasti pettyneeksi, ett'ei hänen koko iloinen luontonsa
saattanut sitä sulattaa. Hän sai yöllä hiukan luuvaloa, joka esti hänet
viikkokauteen käymästä ulkona. Sibylla hämmästyi suuresti huomatessansa
isoäitinsä kokonaan keskeyttävän entiset rakkaat tapansa ja antautuvan
miehensä hoitamiseen innolla, joka ansaitsee sitä suurempaa kiitosta,
sentähden että sitä huonosti palkittiin. Herra de Vergnes ei juuri
mielellänsä ollut sairaana, ja kun väliin niin sattui, niin hän ei
tahtonut keneltäkään talossaan olevalta salata, mihin määrään se häntä
harmitti. -- Hän ponnisti kuitenkin viimeisiäkin voimiansa ollaksensa
tässäkin tilassa kohtelias tyttärentyttärellensä; mutta hänen vaimonsa,
vaikka hän oli niin viatoin kuin mahdollista hänen tuskiensa suhteen,
sai kuitenkin niellä niitten hedelmät. Hän kärsi muuten kiitettävällä
tyytyväisyydellä sitä kylmää ja tylyä kohtelua, jolla kreivi useimmiten
maksoi hänen huolensa. Mutta eräänä päivänä hänen kärsivällisyytensä
loppui. Herra de Vergnes oli heittäytynyt erääsen nojatuoliin ja puheli
Sibyllan kanssa silloin maineessa olevan näytelmäkappaleen eduista.
Rouva de Vergnes kävi edestakaisin huoneessa, milloin valmistaen erästä
lääkejuomaa, milloin sulkien verhoja, milloin vetäen kiinni jotakin
ovea.

-- Pahus vieköön! herra de Vergnes huudahti, oletko kukatiesi päättänyt
liikkua edestakaisin kuin varjo? Ei mikään ole sen ilkeämpää, kuin tuo
alinomainen häärääminen, juuri silloin kun puhutaan. Käy istumaan!

Rouva istuutui tottelevaisesti. Keskustelu alkoi; hänkin tahtoi siihen
nöyrimmästi lausua jonkun sanan. Herra de Vergnes kohotti olkapäitään
ja sanoi:

-- Älä viitsi puhua, kun sinulla ei kerran ole mitään sanottavaa! Kun
päässä on ainoastaan kaksi ajatusta, niin pitää olla vaiti!

-- Ystäväni, kreivinna sanoi, sinä olet kovin epäkohtelias! -- Ja hän
peitti silmänsä nenäliinallansa.

-- Hyvä, verrattoman hyvä! kreivi sanoi, oikea näytelmä! Näytelmä
sairashuoneessa... Paikka on hyvin valittu... nerokkaasti valittu! Oh
Jumalani, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa... Minä tiedän mikä on
syynä sinun ilottomuuteesi... Siinä nyt olet viettänyt kolme neljä
iltaa kotona, ja sitä ei sinun voimasi kestä! No hyvä, lähde, mene,
mene lörpöttelemään ystäviesi luo, ajamaan hevosesi näännyksiin,
näyttelemään hameitasi! Se on ainoa huvi, mitä sinä saatat nauttia
tässä maailmassa... Minä en tahdo sinua enää pidättää!

Tämä hävytön solvaus herätti kreivinnan hänen tarmottomuudestansa;
hän alkoi puhua äänellä, jonka intohimo ja totuus saattaa synnyttää
vähimminkin kaunopuheliaan naisen huulille.

-- Oi, hän sanoi, tämä on liian kohtuutonta... tämä on hävytöntä!...
Minä en näyttele mitään näytelmää... vaan minä tahdon sinulle
vastata... Sinä et ryöstä minulta tuon lapsen kunnioitusta, ilman että
minä koetan sitä saavuttaa takaisin! Hänelle onkin hyväksi varotukseksi
se, mitä täällä tapahtuu, ja hänen pitää myöskin ymmärtämän syyt
siihen! Minäkin olin lapsi silloin, kun sinä minut nait, ja jos vielä
olen sama kuin silloinkin, joll'ei minulla ole, niin kuin sanot, muuta
kuin kaksi ajatusta päässäni, jos minä olen saanut neljänäkymmenenä
vuotena hävetä ymmärtämättömyyttäni sinun ja maailman silmissä... niin
kenen on syy? Jos todella olisin sinulle ollut se, mikä minun pitäisi,
sinun vaimosi, sinun ystäväsi, enkä ainoastaan yhtenä päivänä sinun
lemmikkisi, niin olisiko näin käynyt?... Enkö ole kyllin rakastanut
sinua ansaitakseni sinun opetustasi ja neuvojasi, jos olisit niitä
minulle tarjonnut? Ah, minä olisin polvillani niitä kuunnellut!
Ainoastaan tätä minä halusin, ainoastaan tätä minä uneksin... että
olisin saanut olla sinun läheisyydessäsi, nähdä sinua, kuulla sinua
ja nousta yhtä korkealle sivistyksen asteella kuin sinäkin! Jokainen
nuori tyttö, joka menee naimisiin, ja jolla on rehellinen sydän,
on valmis, niinkuin minäkin olin, antautumaan puolisonsa nöyräksi,
onnelliseksi, innokkaaksi oppilaaksi... Nainen oppii kaikki siltä, jota
hän rakastaa, ja oppii yksin-omaisesti häneltä... Te ne olette, jotka
nostatte meidät mitättömyydestämme tai jätätte meidät siihen!... Sinä
olet minut jättänyt. Sinä et ole tahtonut uhrata ainoatakaan iloasi,
ainoatakaan tottumustasi, ainoataan iltaasi tehdäksesi tuosta lapsesta,
joka sinua jumaloitsi, puolison, joka sinua ymmärtäisi! Ja sittenkin
sinä moitit minun mitättömyyttäni, joka on oma ansiosi!... Ja sittenkin
sinä, oi Jumalani, moitit minun turhuuttani, minun hulluuttani ja
elämäni tuhlaamista!... Mutta kumpi meistä on ensiksi hyljännyt
kotilieden, jonka juurella ennen kaikkea maailman onnea olisin tahtonut
sitoa itseni sinun jalkoihisi?... Näinkin monen vuoden kuluttua, minä
riennän, minä sidon itseni tämän lieden ääreen, niinpian kuin sinä
vaan siellä olet... Ja näin sinä minua kohtelet!... Oi, joll'en olisi
heittäytynyt tällaiseen tylsään ja turhamaiseen elämään, niin olisin
suruuni kuollut... tai menehtynyt, niinkuin moni muukin! Mutta älä sitä
valita, sillä vaikka olenkin pysynyt lapsena ja tyhmänä vaimona, niin
olen kumminkin kunniallinen vaimo... Ja jos elämäni onkin kurja, jos
pääni tyhjä, jos sydämeni murtunut... niin onhan sinun kunniasi toki
vielä ehjä, sinun nimesi tahraton!

Kun hän oli lausunut nämät sanat, niin vaimo paran ääni tukahtui
kyynelvirtaan; hän nousi ja lähti huoneesta.

Kreivi de Vergnes, vaikka olikin suuressa määrässä itsekäs ja
kevytmielinen, ei kuitenkaan ollut tyhmä eikä ilkeä mies; hän oli
tuskin koettanut alussa ehkäistä muutamilla vastenmielisyyden
huudahduksilla vaimonsa kiivaita syytöksiä; sitten hän oli
hämmästyneenä ja ikäänkuin huumaantuneena tuon leppyisän olennon
odottamattomasta ja tuimasta puolustuksesta, kuunnellut häntä
jonkinlaisella hajamielisellä kunnioituksella. Kun hän näki vaimonsa
menevän pois, hän sanoi Sibyllalle vakavalla äänellä, joka ei ollut
hänelle tavallinen.

-- Mene, lapseni, katsomaan voiko isoäitisi pahoin.

Sibylla riensi pois. Tapaus, jonka hän juuri oli nähnyt, saattoi
tietysti rouva de Vergnes'in osaksi sen erityisen myötätuntoisuuden,
jota hän oli erhetyksestä hetkisen osottanut iso-isällensä. Hän löysi
kreivinnan polviltaan Jumalan kuvan edessä. Tuhlaamalla tuhlaten
hänelle lohdutustansa, hän ilmoitti hänelle, hiukan liioitellenkin,
että kreivi oli heltynein mielin lähettänyt hänet hänen luoksensa.
Hän kuvaili hänelle lyhyesti muutamia suloisia vuosia, jotka jossakin
määrässä korvaisivat hänen onnetonta elämäänsä. Herra de Vergnes'in
oli varmaankin päivä päivältä yhä useammin tuova kotiin tunne hänen
kohtuuttomuudestansa ja myöskin vanhuus sekä levon tarve; rouva de
Vergnes'in tehtävä oli pidättää ja viihdyttää häntä siellä tarjoomalla
hänelle sellaista ystävyyttä, joka voisi tyydyttää hänen sydäntänsä.
Kreivinna antautui tämän lohdutuksen ja näitten toiveitten viehätyksen
valtaan.

-- Lapsi raukkani, hän sanoi Sibyllalle, se on sangen myöhäistä. Minä
tahdon kuitenkin koettaa... Minä tahdon tehdä, mitä sinä määräät...
Minä antauden sinun haltuusi!

Sibylla ryhtyi tavallisella innollansa sen velvollisuuden täyttämiseen,
jonka hänen likeinen suhteensa hänen isoäitiinsä hänelle antoi. Hän
ei tahtonut yht'äkkiä kohottaa rouva de Vergnes'ia hänen ulkonaisesta
turhamaisuudestaan, vaan hän tahtoi sitä ohjata ja hillitä, senkautta
että hän vähitellen sulki hänet ainoastansa paraiten valittujen
perheitten tuttavuuteen. Hänen onnistui saada hänet väliin poikkeamaan
hänen alinomaisista, turhista puuhistansa ja antaa hänen kävelyillensä
arvokkaampi tarkoitusperä. Harvinaisia tapauksia lukuun ottamatta, hän
sai hänet jäämään illoiksi kotiin: hän oli tilannut hänelle muutamia
aikakauskirjoja ja luki niistä hänelle vuoroon miss O'Neil'in kanssa
hänelle sopivia kirjoituksia. Sibyllan mieleen ei ollut kertaakaan
juolahtanut se ajatus, että hänen tulisi yht'äkkiä panna toimeen
tämän kaikkea perustusta vailla olevan hengen kasvatus: hän koetti
ainoastansa saada pystymään hänen vakaantumattomiin ja häälyviin
ajatuksiinsa muutamia sopivia vihjauksia niihin asioihin, joista
Pariisin sivistyneissä piireissä keskusteltiin kunakin päivänä. Hän oli
huomannut, ett'ei hänen isoäitinsä, enemmän kuin muutkaan hänenlaisensa
kevytmieliset ihmiset ensinkään ollut älyä vailla, vaan että häneltä
puuttui ajatusten vakavuutta ja tarkkuutta niitten lausumisessa; hän
selitti hänelle useampain sanojen merkityksen, joita hän oli kuullut
hänen käyttävän päinvastaisissa merkityksissä; sen kautta että hän
puhdisti hänen kieltänsä, hän saattoi hänen ajatuksensa selvemmälle
ja vapaammalle kannalle. Ahkeraan hän myöskin ponnisti voimiansa
saadaksensa hänet sen erotuksen yli, joka on lörpöttelemisen ja
keskustelemisen välillä. Hän oli oikeassa kun hän ajatteli, että rouva
de Vergnes, joll'ei hän muuta voittanutkaan myöhäisillä pyrinnöillänsä,
sai ainakin vanhuutensa yksinäisyydelle arvokasta ja vakavaa lohdutusta.

Sibylla oli koko talven mielessänsä miettinyt lähteäksensä Férias'iin
joksikin ajaksi kesästä; mutta hän päätti uhrata tämän toivonsa, ett'ei
hänen tarvitsisi keskeyttää tyttären rakkaudella aloittamaa työtänsä
ja jättää isoäitiänsä, joka oli alkanut häntä rakastaa liikuttavalla
innolla. Hän meni hänen kanssansa Saint-Germain'iin, jonne kreivi
ja kreivinna tavallisesti menivät kesäksi, muka sinne viettämään
maaelämää. Myönnettävä on, että he siellä näkivät katoltansa ja
läheisistä huviloista toisen osan Pariisia, olematta kuitenkaan liian
kaukana toisestakaan. He saattoivat sieltä, jos heidän liiaksi tuli
ikävä asfaltin hajua, helposti päästä, kuten Anteus muinen, tuon pyhän
maapihan pariin. -- Pariisilaiset, jotka muuten mielellänsä ylistelevät
maaelämän suloisuutta, saattavat yleensä kärsiä sitä sangen vähässä
määrässä ja sillä ehdolla, että he siellä saavat kuulla lintujen laulun
asemasta kaartin musiikkia. Ne, jotka kesäksi pystyttävät telttansa
johonkin Pariisin välittömän läheistön ulkopuolelle, koettavat
turhaan peitellä idyllin väreillä taloudellisia puuhiansa. Maaelämä
tuntuu heistä todella peloittavalta, ei sentähden, niinkuin he itse
suvaitsevat luulla, että Pariisi muka olisi ainoa paikka maailmassa,
missä heidän henkisyydellänsä olisi kylliksi vaikutus-alaa, vaan että
ne, joilla ei mitään ominaisuuksia ole, paraiten siellä saattavat
luulotella itsellänsä niitä olevan, ja että he siellä tulevat paraiten
ilman niittäkin toimeen. Pariisilainen (me emme tietysti tässä puhukaan
pariisittarista!) kuvailee tyytyväisenä mielessänsä, että hänen
hallussansa on koko se nerollisuus, mikä vallitsee hänen ympärillänsä,
ja hänen oma neronsa on kuitenkin useimmin, kuin hän luuleekaan,
aivan osatöin siitä. Kun hän joutuu suhteellisesti yksinäisyyteen
ja omain voimainsa nojaan, niin hän luulee, että hänen sentähden on
ikävä, vaikka hänen oikeastaan on ikävä itsensä tähden. Tällaisella
kollektiivisella olennolla ei ole ensinkään omatakeista olemassa oloa;
sittenkuin hänen täytyy elää itsenäisenä ihmisenä, hänestä tuntuu
kaikki niin tyhjältä, ja hän kaipaa suuresti tuota Pariisia, missä
hänen ei milloinkaan ollut ikävä, sentähden ett'ei hän koskaan siellä
löytänyt itseänsä.

Kuitenkin elämä Sant-Germain'issa, vaikka useat paikalliset suhteet
ja boulevardien läheisyys sitä sulostuttivatkin, tuotti kreivi ja
kreivinna de Vergnes'ille toimettomuutta, jota heidän edellisinä
kesinä oli ollut aivan mahdoton kestää. Näinä pakollisina levon ja
työttömyyden hetkinä he kumpikin saivat ensi kerran tuntea niitten
salaisten siteitten suloutta, joita heidän tyttärentyttärensä
hieno käsi kutoi heidän ympärillensä ihastuttavalla innolla. He
kummastelivat, kuinka illat nyt tuntuivat niin lyhyiltä, jotka ennen
olivat olleet niin sanomattoman pitkiä. Sibyllan suloinen läsnäolo,
hänen neronsa vilkkaus ja hänen suuret luonnonlahjansa auttoivat
tosin suuressa määrässä ajan kulumista; mutta useamman kuin yhden
kerran herra de Vergnes, joka yleensä halveksi ruveta säännölliseen
keskusteluun vaimonsa kanssa, ihastui jossakin määrin kuuntelemaan
hänen puhettansa ja melkein vakavasti siihen vastaamaan. -- Eräänä
iltana, kun Sibylla soitti erään uuden operan parttituurin, hän
meni niin pitkälle, että hän rupesi väittelemään kreivinnan kanssa
italialaisen ja saksalaisen musiikin laadusta; hän kiivastui tästä,
alkoi tapansa mukaan puhua vähän kovemmalla äänellä ja suuttui vähän
siitä, että hänen vaimollansa oli asiasta eri mieli kuin hänellä, ja
että hän vielä osasi sitä hyvin puolustaa; sitten hän sanoi yht'äkkiä:

-- No niin, minä olen voitettu... sinä olet oikeassa! Mutta hitto
vieköön, sinusta on tullut oikein oppinut!... minä en sinua enää
tunne... Kuka on sinulle opettanut kaiken tämän?

-- Tuo lapsi, kreivinna sanoi osoittaen Sibyllaa. Herra de Vergnes
astui muutaman askeleen salissa.

Sitten pysähtyi hän äkkiä Sibyllan eteen ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä:

-- Sinä olet oikein Jumalan lähettämä, lapseni! hän sanoi liikutetulla
äänellä. Sinä ansaitset palkinnon tästä ja luullakseni saatkin sen.

Hän lähestyi rouva de Vergnes'ia ja suuteli hellästi hänen otsaansa:
sitten lähti hän salista.

Rouva de Vergnes viittasi heti, kun hän oli mennyt, Sibyllaa
kädellänsä: hän avasi hänelle sylinsä ja painoi kauvan häntä itkien
rintaansa vasten.

Tämä ilo, joka ilmaantui toiste toisissa muodoissa, teki mahdolliseksi,
että Sibylla saattoi viihtyä Saint-Germain'in hiukan teeskennellyssä
maaelämässä; hän lähti sieltä iloissansa lopulla syksyä Pariisiin,
missä häntä odotti hänen elämänsä ratkaiseva hetki.



III.

Raoul.


Neiti de Férias ei ollut niin vaipunut perheellisen huolenpitonsa
tehtäviin, että hän olisi unhottanut tuon häntä itseänsä koskevan,
niin tärkeän kysymyksen, jonka hänen oleskelemisensa Pariisissa
oli ratkaiseminen, -- niinpaljon kuin mahdollista hänen eduksensa.
Päinvastoin tämä kysymys antoi hyvinkin paljon työtä hänen
ajatuksillensa useammastakin syystä. Ensinnäkin hänen orjallinen
tilansa de Vergnes'in perheessä ei ensinkään häntä miellyttänyt,
vaan päinvastoin esti hänen vapaata kehkeytymistänsä; hän luuli
naimisissa ollessansa voivansa vapaammin määrätä itsensä suhteen ja
oleskella milloin Pariisissa milloin Férias'issa. Tämä vakava ja
tottelevainen tyttö katsoi avioliittoa muuten suureksi siveelliseksi
välttämättömyydeksi, joka oli ajallansa täytettävä, jos mieli totuutta
ja järjestystä noudattaa. Ja lopuksi tällä vakavalla nuorella
tytöllä oli hänen sydämmessänsä kaikki naisen hennot heikkoudet: ei
Pariisin ilot, ei siellä tarjona olevat henkiset huvitukset, ei ne
velvollisuudet, joita hänellä siellä oli, saattaneet tyydyttää hänen
"minä raukkansa" kaikkia toiveita, niinkuin hän itse sanoi, joka
muuten, huolimatta siitä levollisuudesta, minkä tahdon voima ihmiselle
antaa, oli sangen vilkas, sangen inhimillinen, sangen intohimoinen.
Hänellä oli suuria suruja, joitten lannistavaa voimaa ei hänen
koko järkähtämättömyytensä saattanut vastustaa. Hänen salaperäiset
kyyneleensä, joita hän ennen oli vuodattanut Férias'in yksinäiseen
lähteesen, näyttivät jälleen puhjenneen. Niinkuin kaikki hänen
ikäisensä tytöt, samoin hänkin oli elävällä mielikuvitusvoimallansa
luonut itsellensä tuollaisen uroon, jolle hän, hellyydestä itkien,
tarjosi povensa puhtaimpia liekkejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä
miehestä, joka ansaitsi näitä hänen sydämensä uhrauksia, ja hänen
kätensä ojentui, hänen sydämensä, hänen henkäyksensä ja hänen elämänsä
kääntyivät tämän hänen ideaalinsa puoleen.

Tämä nuorien tyttöjen nimetön, melkein aina liian aatteellinen rakkaus
toteutuu myöskin melkein aina aivan irvikuvana. Ensimmäinen mies,
jota heidän äitinsä suopi heidän katsoa jonkin arvoiseksi, saavuttaa
heti heidän silmissänsä heidän unelmansa loiston: tuskin on jonkun
kunnioitetun henkilön käsi viitannut heille alttaria, kun heidän
sydämensä, joka jo kauvan on ollut siihen valmiina, lentää sen ääreen
sokeasti, asettautuu sinne ja syttyy siellä. Ne, jotka saavat vapaammin
valita, eivät siinä onnistu huonommin eikä paremmin: heidän sisällinen
rakkautensa säteilee sattumalta ja verhoaa useimmiten taivaallisella
loistolla heidän säännöllisen tanssittajansa otsan.

Sibyllalla oli tämän nuoruuden innon lisäksi vielä tarkka
tuomitsemiskyky ja luja tahdon voima, joitten olisi pitänyt häntä
suojeleman tuosta tavallisesta erhetyksestä, jonka seurauksena on
niin katkeria ikävyyksiä; mutta nämät hänen neronsa harvinaiset
ominaisuudet, joitten piti pelastaa hänet tästä surusta, synnyttivät
hänessä melkein liiallista itseensä luottamusta ja epäluuloa. Hän
luuli muuten, että tämä vaali, josta hänen elämänsä onni ja arvo
kokonansa riippuivat, oli kokonaan jätetty hänen oman ymmärryksensä
ratkaistavaksi. Hra ja rouva de Férias olivat tosin aikoneet auttaa
häntä tässä vaarallisessa valikoimisessa; mutta heitä johti hänen
mielestänsä niin pintapuoliset ja vaillinaiset mielipiteet, että hän
oli salaa päättänyt ensi sijassa luottaa itseensä ja myöskin kysyä
neuvoa miss O'Neil'ilta. Kreivi de Vergnes, jota huvitti mies-mieheltä
näytellä tyttärentyttärellensä tuota hänen niin kutsumaansa
kosija-armeijaa, oli ensimmäinen huomauttamaan kunkin yksityisen
tähän hauskaan joukkoon kuuluvan vikoja; sitten soimasi hän neiti
de Férias'in olevan liian ankaran ja nauroi niitä ristiriitaisia
vaatimuksia, joita hän sanoi hänelle olevan.

-- Tiedätkö, mitä tahdot, tyttäreni? hän kysyi häneltä; sinä tahdot
miestä, joka on kaunis, rikas, jalosukuinen, maalaaja, soitannon
harrastaja, hyvä ratsastaja, nerokas ja hurskas! Kyllä sinun on häntä
vaikea etsiä, sillä sellainen mies on poikkeus, jota ei ole olemassa!

-- Mutta, hyvä Jumala, enhän sellaista tahdokaan! Sibylla vastasi, en
vaadi häneltä niin paljon... Minä tahdon miehen, jota rakastan, ja
siinä kaikki!

-- Ta ta ta! kreivi sanoi, sinä olet pieni kelvoton olento... Mitä
se on?... Palatkaamme luomiseen, rakas lapseni... Siinä saat nähdä
todellisen luonnollisuuden... Eikö niin?

-- Kuinka niin, iso-isä?

-- No luuletko, että Eeva teki niin monia mutkia?... Jumala antoi
hänelle Aatamin, joka oli vaan tavallinen mies... ensi kosija... ja hän
sanoi: "Tämä on sangen hyvä!" Se on luonnollista!

Tällaiset todistukset, joita kreivi de Vergnes sangen usein käytti, ja
jotka suuresti häntä ihastuttivat, eivät ensinkään vaikuttaneet neiti
de Férias'in tunteisin ja mielipiteisin. Hänen iso-isänsä persoona
ja esimerkki päinvastoin herättivät hänessä mietiskelyjä, jotka vaan
lisäsivät hänen neuvottomuuttansa. Hän oli muuten pian huomannut,
ett'eivät herra ja rouva de Vergnes'in perheolot muodostaneet
poikkeusta yleisestä säännöstä, vaan että ne, useimmissa kohdin,
perustuivat sivistyneen seuraelämän tapoihin. Sibyllan sydän vetäytyi
kokoon ja hänen järkensä oli kovasti sitä ajatusta vastaan, että
hänenkin täytyisi ruveta tuollaiseen liittoon, jonka turmiollisena
seurauksena oli, lyhemmän tai pitemmän ajan kuluttua, jonkinlainen
kummankinpuolinen tuska, ystävällinen eripuraisuus ja siveellinen
avioero.

Noudattaen nerokkaimmille ihmisille omituista taipumusta, Sibylla oli
halunnut saada asiasta yleistä käsitystä: lakkaamatta hän sovitti
huomioitansa yleiseen tilaan, liiankin usein, ja oli koettanut
saada selville yleistä syytä näihin onnettomiin avioliittoihin sekä
luuli sen jo löytäneensäkin. Ne tapojen eri piirteet, jotka hän oli
huomannut eläissänsä täällä maailman pauhussa, muutamat rouva de
Vergnes'in innokkaan puolustuspuheen sanat, jotka erittäin olivat
häntä hämmästyttäneet, ja ennenkaikkia Férias'in rakkaat muistot
olivat auttaneet häntä saamaan tästä ikävästä asiasta yleistä
mielipidettä, jolta ei todenmukaisuutta puuttunutkaan. Tämä mielipide,
jonka miss O'Neil vielä vahvisti, juurtui syvälle neiti de Férias'in
mieleen ja näytti siltä, kuin sillä olisi suuri vaikutus hänen
tulevaisuuteensakin. Me emme saata lyhyesti sitä mainitaksemme käyttää
Sibyllan omia sanoja, vaan tahdomme kuitenkin tarkasti tehdä selvän
hänen ajatustensa pääkohdista.

Markiisi ja markiisitar de Férias'in yhdistys, joka likeisessä
hartaudessansa oli samalla kertaa sekä vakava että suloinen, ja jota
ajan käsi oli pikemmin lujentanut kuin höllentänyt, väikkyi hänen
mielikuvituksessansa kristillisen avioliiton peruskuvana. Jos nuot niin
monilukuiset avioliitot, joita hän sai joka päivä omin silmin katsella,
olivat niin erilaiset, niin eikö syynä siihen ollut se, että niiltä
puuttui se ainoa side, joka ei katkea, uskonnollinen side? Hänellä oli
ikäänkuin jonkinlainen tunne siitä materialistisesta hengestä, mikä
liikkuu tämän vuosisadan suonissa, ja mikä erittäin näyttää tarttuneen
Pariisin yhteiskuntaan, joka pienennetyssä muodossa edustaa koko
Ranskan yhteiskuntaa. Avioliitto oli kuollut laitos, jonka merkitys oli
kadonnut: mentiin naimisiin tavan ja tottumuksen vuoksi, sekä sentähden
että senkautta sai nauttia laillisia yhteiskunnan etuja; ajattelematta
kuljettiin tätä uraa; mentiin naimisiin kuuluisan nimen, myötäjäisten,
viran ja väliin kauniitten olkapäittenkin vuoksi. Niin yksin-omaisesti
inhimilliset siteet eivät saattaneet kestää, ja nämä yhdistykset olivat
luonnollisesti samalla rikotut, kun se oli saavutettu, mitä niitten
avulla halutuinkin saada.

-- Vaimon asemasta, rouva de Vergnes oli sanonut miehellensä, olen
ollut vaan yhtenä päivänä sinun lemmikkisi!

Pariisin elämä ei pidä nuorten tyttöjen silmiä ja korvia niin
suuressa arvossa, että tällainen seura saattaisi olla vaikuttamatta
puhtaimpaankaan sieluun. Sibylla oli sen ymmärtänyt ja kätkenyt
sen mieleensä. Mitä häneen itseensä tulee, niin hän ei saattanut
olla puolisonsa paljas lemmikki, vaan hän tahtoi olla hänen
rakastettu ja uskollinen kumppalinsa ajassa ja, niinkuin hän toivoi,
tulevaisuudessakin. Kaikenlainen muu rakkaus olisi sortanut hänen
sydämensä ja lannistanut hänen ylpeytensä. Hänen ajatuksensa oli,
että todellisen avioliiton juurien piti olla, ei ainoastansa niissä
sydämissä, jotka se yhdisti, vaan myöskin uskonnossa, joka on oleva
sen perustana ja joka sen siunaa. Ainoastansa uskonnollinen mielipide,
yhteinen usko ja jalon hurskauden sekä ikuisten toiveitten veljeys
saattoivat antaa tälle maalliselle, heikolle rakkaudelle sitä lujuutta
ja kestävyyttä, joka on taivaalliselle rakkaudelle omituista.

Tällaiset olivat lyhyesti kerrottuina Sibyllan ajatukset ja, niinkuin
hän oli tottunut käytöksessänsä noudattamaan kaikkea, mitä hän piti
oikeana ja hyvänä, niin hän oli nytkin päättänyt olla milloinkaan
menemättä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei kuulunut hänen
uskoonsa. Tällä mielipiteellä, jossa ei tosin itsessänsä ollut mitään
pahaa, oli se vika, ett'ei se ollut käytännöllinen, ja lapsi parka sai
kyllä pian sitä kokea. Vaikka meidän aikamme onkin suotu muutamissa
kuuluisissa nimissä kunnioituksella katsella mitä korkeimpain hengen
lahjain yhdistystä ja palavaa uskonnollista vakuutta, niin saattaa
kuitenkin sanoa, että yleisessä elämässä nämät poikkeukset ovat
yhtä harvinaisia kuin kuuluisiakin, ja että ääretön vapaamielisyys,
arvosteleminen, epäileminen, kieltäminen ja kaikkien siveellisten
perusteitten tärisyttäminen ovat tämän vuosisadan tunnusmerkkejä.
Itse yhteiskunnallisessakin uskonnossa, jonka yhteydessä Sibylla eli,
hän ei saattanut olla huomaamatta näitä merkkejä, ja hänen oli vaikea
olla muistuttamatta, että ulkonainen käytös ja etiketti yksinomaisesti
kannattivat uskonnollisten velvollisuuksien harjoittamista. Sibylla
oli suuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä epäilevä yhteiskunta
säilytti uskollisesti niitten velvollisuuksien ulkonaisia muotoja,
joitten todellinen merkitys oli heidän sydänöistänsä kadonnut.

-- Näyttää siltä, hän sanoi miss O'Neil'ille, kuin eivät nuot ihmiset
uskoisi mitä tekevät; heitä näyttää vievän eteenpäin tässä elämässä
jokin salainen voima, jota he eivät tunne... Tämä kaikki muistuttaa
minulle tähtiä, jotka tuikkavat ja kulkevat vielä taivaalla, vaikka
ne tähdet, joista ne ovat alkunsa saaneet, ovat jo vuosisatoja sitten
sammuneet.

Hän tosin tapasikin muutamissa perheissä, joitten kanssa hän
tavallisesti seurusteli, todellista ja vakavaa hurskautta sekä
ihmeteltäviä kristillisiä avuja; mutta vaikka samanlainen usko kuin
hänen omansakin, olikin hänen omasta mielestänsä pätevin ehto, mitä hän
vaati mieheltä, jonka haltuun hän tahtoi uskoa tulevaisuutensa, niin
se ei kuitenkaan ollut ainoa. Hänellä oli hänen henkisen etevyytensä
tähden muitakin vaatimuksia, joita hän ei ollut tullut niin tarkoin
ajatelleeksi, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä ratkaisevia ja
tärkeitä. Hän luuli olevansa, ja hän olikin todella sangen jalomielinen
vaatimuksissansa, kun hän ei ensinkään välittänyt miehensä rikkaudesta
eikä hänen sukuperästänsä, vaikka tämä jälkimmäinen myönnytys olisi
ollut hänelle jotensakin vaikea; mutta hän tahtoi, että hänen miehensä
veti vertoja hänelle kasvatuksen ja sivistyksen suhteen; tahtoipa hän
vielä, vaikk'ei hän sitä täysin itsekkään tiennyt, että hänen tässä
suhteessa tuli olla häntä itseänsä vielä etevämpikin, ja hän tunsi
voivansa rakastaa häntä ainoastansa sillä ehdolla. Tämä ehto, jota
hän piti varsin luonnollisena, sentähden että hän ei tuntenut omaa
henkistä etevyyttänsä, lisäsi vielä hänen vaalinsa vaikeutta. Hän
oli sangen hyvin tullut huomaamaan, että suurin osa niistä nuorista
miehistä, joitten hyvänluontoisuutta hänelle kehuttiin, oli saanut
äitinsä helmoissa tuollaisen hellän ja kuolleen kasvatuksen, jonka
virkistymistä parooni Val-Chesnay oli saanut hänet epäilemään. Niistä,
jotka jo hyvissä ajoin olivat tulleet aikakautemme vilkkaan virran
valtaan, oli useammat tarttuneet kiinni yleiseen vapaamielisyyteen.
Paraat näyttivät hänestä poikamaisilta. Hänen ajatusvoimansa ja
karakteerinsa varhainen kypsyminen kaipasi oikeastansa miestä,
joka jo oli jättänyt nuoruuden ajat. Mutta heidän joukostansa,
joilla muuten Pariisin elämässä on sangen vähän edustajia, hän näki
vakavimpienkin miesten rakastavan turhuutta, ja jos sattumus joskus
vei hänet sellaisten henkilöitten pariin, jotka todella olivat
kuuluisia ansioittensa ja etevyytensä puolesta, niin hän huomasi heti
heidän olevan sangen vapaita ajatuksissansa ja usein yhtä vapaita
elämässänsäkin.

Kun Sibylla oli jatkanut salaisia havannoitansa koko alkupuolen sitä
talvea, joka seurasi Saint-Germain'in maa-elämää, niin alkoi hänen
rohkeutensa lannistua ja hän alkoi luulla, että hän, niinkuin hänen
iso-isänsä oli sanonut, etsi harvinaista poikkeusta, jota ei ollut
olemassa. Kentiesi hän oli oikeassa; mutta siinä erehtyi hän, että
hän tämän johdosta päätti, ett'ei hänen sydämensä koskaan taipuisi.
Sellainen sydän, kuin hänellä oli, ei milloinkaan taivu järjen
todistusten kautta; myrsky pauhaa siinä, koska se tahtoo, eikä silloin
kun käsketään. Järjellisinkin mietiskely ja ylevimmänkin sielun
päätökset auttavat epäilemättä näitten myrskyjen voittamiseen, vaan ne
eivät milloinkaan voi niitä nostaa eikä estää.

Niitten perheitten joukossa, joissa Sibylla oli tutustunut isoäitinsä
kautta, oli eräs, joka häntä veti puoleensa jollakin salaisella
lumousvoimalla. Se oli leski herttuatar de Sauves'in perhe. Hän asui
ainoan poikansa, Sauves'in herttuan, ja miniänsä, nuoren herttuattaren
kanssa eräässä komeassa palatsissa Saint-Honoré'n esikaupungissa.
Tämä perhe, jonka kynnyksen yli vanha herttuatar, ottamatta lukuun
erästä kummallista poikkeusta, josta sittemmin puhumme, ei sallinut
astua kuin hänen kiivaan ylimyksellisen tahtonsa kovin rajoittaman
joukon, ei näyttänyt tarjoavan sitä, mikä Sibyllalle saattoi olla
tärkeätä. Kuitenkin hän tunsi joka kerta, kun hän siellä kävi,
jonkinlaista hämärää liikutusta, joka hänestä tuntui suloiselta ja
jonka syytä hän tuskin uskalsi itsellensä tunnustaa; sillä niin
luonnotoin se oli. Tämä outo tunne oli yhteydessä erään hänen elämänsä
aikaisimpien muistojen kanssa, joka oli tavattoman selvänä säilynyt
hänen mielessänsä: se oli hänen kohtauksensa Férias'in puistossa erään
Raoul nimisen tuntemattoman herran kanssa, jonka kasvojen piirteet,
puhuttelu ja koko olento, sekaantuneina hänen lapsuutensa satumaisiin
kuvaelmiin, olivat painuneet ihanina ja runollisina hänen mieleensä.
Nimi Raoul oli hänestä rakas, melkeinpä pyhä. Lukija kentiesi muistaa,
kuinka ehdottomasti hämmästyen hän oli kuullut Klotildan ensimmäisen
rakkautensa kertomuksessa käyttävän tätä nimeä. Ja tämä sama nimi, jota
niin usein mainittiin de Sauves'in saleissa, teki ne Sibyllalle niin
kummallisen ihastuttaviksi.

Hän tosin ei hetkeäkään ajatellut, että sillä Raoul'illa, jonka nimeä
hän kuuli usein mainittavan rouva de Sauves'in luona, oli mitään
yhteyttä Férias'in puiston ihanan prinssin kanssa; mutta hän ei
saattanut epäilläkään, että hän oli juuri sama Raoul, jonka hiukan
kaunistellusta rakkaudesta ja epätoivoisesta Persiaan lähdöstä Klotilda
oli jutellut. Sibyllan oli muuten täytynyt tehdä tämä keksintö yksin,
sillä hänen vanhalle ystävättärellänsä Klotildalla, jonka kanssa hänen
välinsä Pariisissa oli jotenkin kylmä, oli syytä olla sitä hänelle
ilmoittamatta. Mutta Sibylla oli helposti tuntenut nuoressa Sauves'in
herttuattaressa, syntyisin Blanche de Guy-Ferrand, tuon ystävättären
luostarin ajoilta, jota Klotilda niin vähän rakasti ja jota hän oli
kuvannut pienessä romaanissansa uroonsa serkuksi. Ei tarvinnut suurta
arvaamiskykyä tullaksensa vakuutetuksi, että eräs kreivi de Chalys,
jota nuori herttuatar nimitti _Raoul serkuksensa_, ja joka oli palannut
Persiasta muutama kuukausi sitten, oli sama onnellinen mies, joka
ennen voitti itsellensä koko tyttö-kasvatuslaitoksen yksimielisen
rakkauden. Sibylla luuli, että se uteliaisuus ja erityinen huomio,
jota tämä henkilö useammista syistä hänessä herätti, oli epäilemättä
haihtuva, niinpian kuin hän sai hänet nähdä. Mutta kreivi ei rakastanut
seuraelämää, ja Sibyllan ei onnistunut koskaan häntä tavata, ei edes
rouva de Sauves'in luona, missä hän tiesi hänen kumminkin käyvän
jokseenkin usein. Tämä sattumus, joka Pariisin elämässä ei ole
ensinkään harvinaista, huolestutti kuitenkin neiti de Férias'ia,
sentähden että hän luuli tuntevansa, ett'ei hänen ja herra de Chalys'in
väli ollut varsin luonnollinen, ja salaisessa levottomuudessansa
hän väliin kuvitteli mielessänsä näkymättömiä käsiä (luultavasti
poppamiesten), jotka lakkaamatta koittivat pitää heitä erillänsä.

Sangen halukkaasti hän kuunteli tätä näkymätöntä serkkua koskevia
pienempiäkin erityisseikkoja, joitten johdosta hän alkoi luulla, että
hra de Chalys oli erittäin etevä ja kuuluisa mies, ehkäpä sentähden
että häntä harvoin sai nähdä; mutta nuorille tytöille välttämätöin
varovaisuus ja se erityinen kainous, jota tämä tärkeä asia hänessä
herätti, estivät Sibyllaa tyydyttämästä uteliaisuuttansa suorempaa
tietä. Vaikka vanha herttuatar de Sauves osotti hänelle innokasta
mieltymystä, niin hän jo punastui ajatellessansakin kysellä häneltä
jotakin kreivi Raoul'ista. Hän olisi mieluummin tahtonut koettaa
onneansa kääntymällä nuoren herttuattaren puoleen, jota kohtaan hän
tunsi elävää myötätuntoisuutta; mutta tämän nuoren naisen käytös
Sibyllaa kohtaan oli niin kummallinen, ett'ei se suinkaan kehottanut
häntä uskomaan hänelle salaisuuksiansa. Hän osotti yleensä häntä
kohtaan kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jotka vivahtivat melkein
vastenmielisyyteen, vaikka hän toisinaan taas lähestyi häntä ikäänkuin
jonkin salaisen ja mahtavan voiman pakotuksesta, jota Sibylla ei
saattanut käsittää. Silloinkin kun hän kohteli häntä mitä kylmimmällä
tavalla, tuo oikullinen herttuatar loi kuitenkin salaa Sibyllaan
silmäyksiä, jotka ilmaisivat selittämätöintä uteliaisuutta ja intohimoa.

Me tahdomme lukijalle selittää tämän nuoren naisen salaperäistä
käytöstä Sibyllan suhteen, samalla kuin esitämme hänelle uusia tuttavia.



IV.

Herttuatar Blanche.


Blanche de Guy-Ferrand, Sauves-Blanchefort'in herttuatar, jota
kutsuttiin herttuatar Blanche'ksi, oli lyhyt, ei tosin kaunis,
eikä juuri sievä, mutta ihastuttava olento. Hän oli hento ja pieni
ja hänellä oli vaaleahkot hiukset ja siniharmaat silmät, joitten
valkoiset ripset olivat melkein näkymättömät. Näytti siltä kuin turhan
tarkka taiteilija olisi muodostanut hänen hienot, hiukan lapselliset
kasvonpiirteensä. Se mikä teki hänet huomiota herättäväksi naiseksi,
oli se sulous, mikä loisti hänestä kiireestä kantapäähän, ja hänen
erityinen taitonsa pukeutua somasti. Hän oli todella omin käsin
pukenut itsensä, kammannut ja kiehkuroinnut hiuksensa niin täydellisen
sopusointuisesti, että oli mahdotointa olla mielessänsä kuvailematta,
kun näki hänet hänen iltapuvussansa, että hän oli juuri äsken jossakin
tenhokasvitarhassa kuutamolla puhjennut ruusu.

Hän oli viisi vuotta sitte mennyt naimisiin herttua Oswald-Louis
de Vital de Sauves'in kanssa, joka oli paria kymmentä vuotta häntä
vanhempi, mutta vielä sangen kaunis ja miellyttävä mies. Herttua oli jo
liki neljänkymmenen vuotias ja naiminen oli hänestä jo yhtä mahdotonta
kun turkkilaiseksi muuttuminen, kun hän sai äitinsä puolelta kestää
vimmattua ahdistusta, joka pakotti hänet kunniallisen puolustuksen
jälkeen antautumaan, vaan ei kuitenkaan ilman ehdoitta.

-- Äiti hyvä, hän sanoi hänelle silloin, iloisessa mielessänsä
huolettomuus ja salainen suru, te tiedätte hyvin ja minä tiedän sen
itsekin, että teidän kyynelenne pakottavat minut varemmin tai myöhemmin
myöntymään. Mitä pikemmin sitä parempi; mutta lohdutuksekseni teidän
pitää myöntymän muutamiin ehtoihin, minä pyydän sitä. Minulla ei ole
mitään, äitini, teidän viisaita mielipiteitänne vastaan, sillä minä
hyväksyn ne, vaikka te kukaties usein erhetytte niitten suhteen aina
intohimoihin ja ennakkoluuloihin asti; mutta se suunta, jonka te
olette elämälleni antaneet, ja jota minä kiltisti olen noudattanut,
ei ole jättänyt minulle muuta iloa tässä maailmassa, kuin sellaisia
nautinnoita ja tapoja, joista minun olisi sangen vaikea luopua,
ja jotka paha kyllä eivät sovi naineelle miehelle. Minä sanon
vielä kerran, en tahdo teitä moittia; te olette luullut tehneenne
velvollisuutenne ja kukatiesi olette sen tehneetkin... Mutta asia on
arveluttava, ja pari suoraa sanaa lienevät anteeksi suotavat... No
niin, te ette ole milloinkaan sallineet minun laskeutua polvilleni,
niinkuin te sanotte, vuosisatamme Baalin eteen... Mikä on ollut siitä
seurauksena? Te ette ole voineet minua kaappiin sulkea. Minä olen
hengittänyt, joko onneksi tai onnettomuudeksi aikani ja maani ilmaa:
minulla on aikalaisteni kaikki viat, vaan ei heidän ansioitansa.
Minä en ole hyvä, minä olen kelvoton. Jumala nähköön! teissä paloi
salainen viha kuningas Ludvig Filippiä vastaan... niinkuin luulen; te
olisitte minut kironnut, jos olisin aikonutkaan hänen hallitessansa
pyrkiä johonkin virkaan tai arvoon... Te olette riemuinnut hänen
kukistuksestansa... no hyvä! Tasavalta, joka ensin saattoi teidät
ilosta hypähtämään, on herättänyt teissä yhtä vastenmielisiä tunteita;
te olette suuresti iloinneet kaikista onnettomuuksista, jotka sitä ovat
kohdanneet... Tämä on oivallista! Mitä tulee nykyiseen hallitukseen,
ainakin tähän saakka olette siltä kieltäneet suostumustanne... Vielä
oivallisempaa! Mutta koko tänä aikana... mitä on minusta tullut?
Täytyihän toki elää! Veri kiehui suonissani, Minä en saattanut
vuodattaa sitä taistelutanterella; en saattanut viihdyttää sen
kuumuutta millään diplomaattisilla puuhilla... Siitä seurasi että jäin
kulissien taakse!... Olenko, äiti kulta, tuottanut teille liiaksi
huolta näinä nuoruuteni aikoina! Olenko ollut syynä liiallisiin
suruihin, Jumala paratkoon!... Ja kuitenkin kaikitenkin, ei minusta
lopuksi sentään ole tullut varsin kelvotonta. Minusta olisi saattanut
tulla kurja, ytimiin saakka pilaantunut roisto, ja kuitenkin olen
pysynyt kilttinä lapsena, koska minulla kaikesta tästä huolimatta,
on hyvä äiti, ja se asia tukee aina miestä; mutta minun on ikävä,
sitä en teiltä salaa... Mutta minä olen ruvennut saamaan jonkinlaista
tyydytystä huveistani: minä rakastan metsästystä, hevosia, kaunista
karjaa... ja minä olisin tahtonut muuttaa maalle, ja huvikseni puuhata
sellaisissa toimissa... Alankin jo käydä tässä vähän liian lihavaksi,
niin että jo olisi aika!... Te, äitini, ette saata lähteä Pariisista;
sen vuoksi olenkin pitänyt pääkortteeriani teidän luonanne; mutta,
niinkuin tiedätte, käyn rautateitse pari kertaa viikossa katsomassa
fasaaniani ja härkiäni... Sellainen on tilani! Tänään olette
minulle ilmoittaneet haluavanne, pitäen kohtuullista huolta sukumme
pysyväisyydestä, että minä naisin neiti de Guy-Ferrand'in. Olkoon
menneeksi! Minä suostun, äiti hyvä, ottamaan miespuolisia perillisiä
teidän vanhuutenne iloksi, vaan oman vanhuuteni harmiksi. Mutta... nyt
tulee vaatimukseni!... niitten useitten matkustuksien aikana, joita
mainittu Sauves'in herttua tuontuostakin tekee maalle, ja joita hän
tahtoo pitkittää, -- sekä omaksi että hevostensa ja härkiensä eduksi,
-- leski herttuatar suostuu, tehden valallisen vakuutuksen (ja on
tietty, ett'ei vala ole pilkantekoa!), suostuu laittamaan niin, että
nuori herttuatar kärsivällisesti kestää mainitun herttuan poissaoloa,
sekä suostuu samalla pitämään huolta ja salaisesti vartioimaan nuorta
herttuatarta, oli se sitten hänen omaksi onneksensa tai mainitun
Sauves'in, Blanchefort'in y.m. paikkojen herttuan kunnian sekä
sukuperän puhtauden säilyttämiseksi.

Avioliitto pantiin tällä välipuheella toimeen. Neiti Guy-Ferrand antoi
tavallisella hiukan surumielisellä huolettomuudellansa itsestänsä tehdä
herttuattaren. Hänen nuorena tyttönä ollessansa ei häntä oltu huomattu.
Mutta kun tuo nuori vaimo kerran oli saanut ylkänsä kihlalahjat
käsiinsä, niin hän tiesi niitten avulla heti hankkia itsellensä paikan
etevimpien tähtien joukossa. Mutta hänen kääpiönsuloutensa muodosti
hänen miehensä rotevalle ja hyvinvoivalle kauneudelle vastakohdan, jota
ensiksi alkoi nauraa juuri hänen puolisonsa.

-- No poikani, vanha herttuatar sanoi eräänä päivänä, viitaten
siihen onnelliseen muutokseen, minkä naiminen oli vaikuttanut hänen
miniässänsä, näyttää siltä, kuin olisitte onnellisia; tässä on
vastakohta sille sadulle, missä timantit muuttuvat pähkinöiksi: tässä
on pähkinä muuttunut timantiksi!

Tähän vastasi herttua hullumaiseen tapaansa, joka häntä miellytti,
höystäen sitä vielä hiukan paksulla painolla:

-- Aivan niin, äiti hyvä!... Vaimoni vaan ei olekaan vaimo, vaan kukka;
häntä ei saateta omistaa, vaan häntä haistetaan!

Tästä huolimatta hän sai kaksi poikaa aivan herttuallisen sopimuksensa
mukaan; mutta yhtä uskollisesti hän noudatti suostumuksensa muitakin
kohtia ja hän alkoi vähitellen elää totuttua tapaansa: kesät hän
asui vaimoinensa Sauves'in linnassa ja vei hänet jalomielisesti
talviksi Sauves'in palatsiin, ja sill'aikaa kun hän itse käytti aina
pari viikkoa joka kuussa metsäinsä ja hevostensa hoitoon, hän antoi
nuoren herttuattaren nauttia Pariisin huvituksia hänen sangen lempeän
anoppinsa tarkastuksen alaisena. Hän oli tällä tavoin saavuttanut
oivallisen aviomiehen maineen, ja varma on, että huonompiakin löytyy.

Herttuatar Blanche oli jo muutamia vuosia nauttinut tämän avioliiton
rauhallista suloisuutta ja hän näytti jo itsekin tyytyvän onneensa, kun
hän eräänä iltana, hänen käydessänsä äitinsä, rouva de Guy-Ferrand'in
luona, joka oli kipeä, kummaksensa tapasi siellä pesävalkean ääressä
orpanansa Raoul de Chalys'in, joka oli samana aamuna saapunut
Marseille'sta, oleskeltuansa pitemmän ajan itämailla. Blanche'n
isä oli ollut hra de Chalys'in holhooja, sillä hän oli jo lapsena
jäänyt orvoksi, ja hra de Guy-Ferrand'in kuoleman jälkeen hän oli
pitänyt huolta hänen leskestänsä, kuin omasta äidistään. Hänen
ja Blanche'n suhde oli siis jättänyt jo aikoja sitten tavallisen
orpanuuden rajat. Kuitenkin osotti tuo nuori vaimo, tavattuansa hänet
niin monen vuoden kuluttua, enemmän kummastelua kuin ihastusta ja
otti, hänen veljelliseen syleilyynsä vastatessansa, oikein erityisen
herttuattarellisen ryhdin. Hän teki hänelle muutamia välttämättömiä
kysymyksiä ja vaipui sitten kylmään äänettömyyteen, sill'aikaa kuin
hänen äitinsä jatkoi innokasta kyselemistänsä, jota Blanche'n tulo oli
keskeyttänyt. Sitten rouva de Guy-Ferrand tunsi suurta väsymystä ja
lähti pois, pyytäen Raoul'ia olemaan rouva de Sauves'in seurana siksi
kun tämän vaunu tulisi häntä noutamaan.

Tämä kahdenkesken-olo oli alussa aivan äänetöntä; herra de Chalys
katseli nuorta herttuatarta hämmästyneellä uteliaisuudella.

-- Serkkuni, hän sanoi yht'äkkiä, minä saan onnitella teitä kahdesta
asiasta: ensinnäkin on teistä tullut varsin sievä rouva, ja toiseksi
minä tiedän, että olette onnellinen vaimo, ja jos mikään saattaa minua
huvittaa tässä surullisessa maailmassa, niin se on tämä.

Blanche loi silmänsä häneen, ja kreivi näki, että niitä peitti kostea
verho; hän koetti kuitenkin vastata ja hymyillä, mutta hänen huulensa
liikkuivat sanoja löytämättä ja kyyneltulva vieri hänen poskillensa;
Raoul, ollen hämmästyneenä ja epäilevänä, teki liikkeen häneen päin,
mutta hän pidätti häntä kädellänsä ja lähti suoraapäätä huoneesta.

Kreivi Raoul oli hetkisen kuin lumottuna, silmät luotuina siihen, oveen
päin, mistä hän oli nähnyt serkkunsa Blanche'n menevän; sitten sanoi
hän laskien kätensä rinnallensa:

-- Oi Jumalani! Mitä tämä merkitsee?

Hän näytti miettivän, pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi hetkisen
kuluttua:

-- En tiedä, mitä tehdä! Pitääkö jälleen lähteä tieheni?... Tämä on
todellakin kaunista!... Takaisin siis Persiaan!... Oi Herra Jumala!

Kun hän vielä oli tässä hämmästyksen tilassa, ovi aukeni ja nuori
herttuatar astui sisälle silmät punaisina, mutta hymyilevin huulin. Hän
ojensi hänelle kätensä ja sanoi suloisesti:

-- Ei se ole mitään, suokaa anteeksi... Älkää lähtekö vielä;
jutelkaamme!

Ja hän heittäytyi erääsen nojatuoliin. Oikein tulvana uhkui hänen
huuliltansa kysymyksiä hänen matkansa ja vaiheittensa johdosta. Tämä
saattoi heidät iloisemmalle tuulelle, ja he nauroivat keskenänsä.

-- Kas niin, Raoul sanoi, te olette nyt samallainen kuin ennenkin, kun
olin teidän veljenne; nyt olen iso-isänne. Oi kuinka vanhana pidän
itseäni!... Hyvää yötä, serkkuni!

Kun hän aikoi lähteä, Blanche muuttui yht'äkkiä totiseksi. Ojentaen
hänelle kätensä Raoul kysyi:

-- Saanko joskus käydä teitä katsomassa?

-- Toivoakseni useinkin, nuori vaimo vastasi; niinkuin itse vaan
tahdotte!

Kreivi Chalys lähti täältä erään ystävänsä luo, joka asui, oppinut
mies kun oli, rue Servandon'in varrella. Hänen nimensä oli Louis
Gandrax; ja hänellä oli kunnia likemmin tuntea neiti de Férias'in,
jossa hän oli herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Sibylla oli
suuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä plebeji oli päässyt
niin likeiseen tuttavuuteen de Sauves'in jotenkin ylhäismielisessä
perheessä. Tehden poikkeuksen, jota herra Gandrax'in sangen vapaitten
ja teeskentelemättömäni mielipiteitten tähden oli vielä vaikeampi
selittää, vanha herttuatar osotti hänelle sellaista imartelevaa
jumaloimista, jota hän tuskin soi vanhan Ranskan kunniakkaimmillekaan
nimille. Tämän säännöttömyyden syy on hiukan naurettavaa laatua.
Herra Gandrax, joka oli alhaista säätyä, oli nuoruudessansa jonkun
aikaa harjoittanut lääkärintointa ja oli siinä hyvin menestynytkin;
mutta vaikka hän olikin köyhä, niin hän oli kuitenkin jättänyt pian
tieteensä tuottavan puolen ja jatkanut laboratoorissansa puhtaan
tieteen tutkimuksia. Kun hänellä oli hyvät luonnonlahjat ja väsymätöin
työn-into, niin hän oli vähässä ajassa kohonnut aikansa kuuluisimpien
tiedemiesten joukkoon, ja tehtyänsä muutamia loistavia keksinnöitä
kemian ja fysiikan alalla, hän oli jotensakin nuorena päässyt Akademian
jäseneksi. Hän oli viidenneljättä vuotias, ei juuri kaunis, mutta
miellyttävä mies. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä ja korkea otsansa
ilmaisivat raudan lujuutta; hänen silmänsä olivat samalla kertaa
sekä tuliset että vakavat; hänen keveä, selvä, tyyni ja pisteliäs
puhetapansa vastasi hänen olentonsa kylmää ja ylevää omituisuutta.
Hän oli radikaalinen demokraatti ja jäykkä materialisti, vaikk'ei hän
siitä enemmän kerskannut, kuin hän sitä salasikaan. Kaikesta päättäen
hän oli siis oudonlainen vieras herttuatar de Sauves'in pöydässä,
herttuattaren, joka sekä politiikin että uskonnon kysymyksissä pysähtyi
vasta toiselle puolelle vuoria.

Kuitenkaan herttuatar ei ollut onnellinen, joll'ei hra Gandrax ollut
hänen vieraittensa joukossa, vaikka kohta tämä onni olikin hänelle
jotensakin kallis. Tällä kummallisella naisella, joka oli sangen
hurskas, nerokas, vakavasti valmis kaikkiin uhrauksiin ja kärsimyksiin,
oli ainoastaan yksi heikko kohta. Hän pelkäsi tavattomasti kuolemista,
luonnollista kuolemista, tavallista kuolemista ja vuoteelle kuolemista.
Hän sairasti hermotautia, joka ilmaantui milloin missäkin muodossa ja
oli syynä hänen kaikkiin kipuihinsa. Noin kymmenkunta vuotta takaperin
oli häntä kohdannut ankara hermotaudin puuska, ja sattumus oli
tahtonut, että, kun hänen vakinainen lääkärinsä osui olemaan poissa,
kutsuttiin avuksi hra Gandrax'ia, joka silloin asui lähellä häntä.
Hänen taitonsa, hänen varmat ja rauhoittavat sanansa ja etenkin hänen
olentonsa luja tenhovoima olivat ihmeellisellä tavalla karkoittaneet
ne daimonit, jotka vaivasivat vanhan herttuattaren hermoja. Tästä
pitäin hän oli alkanut osottaa hra Gandrax'ille hellää ystävyyttä; hän
oli pyytänyt häntä edelleenkin pitämään hänestä huolta, ja hän olikin
suvainnut ruveta herttuattaren yksin-omaiseksi lääkäriksi. Tästä hän
oli suuresti kiitollinen; hän uskoi varmaan, että herra Gandrax oli
ainakin kymmenisen kertaa pelastanut hänen henkensä; hän toivoi, että
hän sen vieläkin pelastaisi, ja toivoipa hän, että hän sen pelastaisi
aina. Se ihailu, jota hän osotti tätä suojelijaansa kohtaan, yhtyneenä
siihen kammoon ja kauhuun, jota nuoren oppineen valtiolliset ja
uskonnolliset mielipiteet hänessä herättivät, saattoi herttuattaren ja
hänen lääkärinsä jotensakin samallaiseen keskinäiseen tilaan, missä
Ludvig VI ja hänen astrolooginsa olivat.

Louis Gandrax osotti häntä kohtaan ylevää, melkeinpä isällistä
myötätunteisuutta; häntä huvitti samalla se tehokas ja melkein
loukkaava vaikutusvalta, minkä hän oli saavuttanut de Sauves'in
tavattoman puhdasverisessä perheessä. Hän käyttikin sitä, vaikk'ei
hän ollutkaan mikään seuramies, suurella varovaisuudella ja
luonnollisuudella; mutta hänen lievimmätkin sanansa pelästyttivät
kuitenkin, kuin räjähtävä pommi, tuota ankaran puhdas-oppista seuraa.
Herttuatar parka, joka oli oikein pieni tenhotar sulostuttamaan
Ludvig XIV:n aikaisten vanhojen naisien yksinkertaista ja nunnamaista
käytöstapaa, pani koko neronsa liikkeelle, saadaksensa tavalliset
vieraansa suvaitsemaan hänen pelastajansa säälimätöntä puhetapaa. Kun
herra Gandrax oli hänen luonansa päivällisellä, joka tapahtui niin
usein kuin mahdollista, niin hän imarteli ja mairitteli häntä sekä
pyysi häntä sekä silmäyksillä että sanoilla mukaantumaan vaikka kuinka
vähän tahansa toisten mielipiteisin ja tapoihin.

-- Mutta, Gandrax, hän sanoi hänelle, leikki syrjään, uskottehan toki
Jumalaan?

-- Epäilemättä, hyvä herttuatar, Gandrax vastasi kylmäverisesti,
kaikkisuuden Pan nimiseen jumalaan!

-- Mutta ainakin, hän jatkoi tuokion kuluttua, on eräs asia, josta
paljon puhutaan, ja johon tekin, ystäväni, luultavasti uskotte: se on
rakkaus.

-- Josko uskon sitä, rouva! Gandrax vastasi ikäänkuin häntä olisi
pistetty; kuinkas sitten! Rakkaus on eräitten päälaen ja takaraivon
kalvojen keskinäistä väräjämistä!

Tapahtuipa väliin, ett'ei vanha herttuatar enää jaksanut häntä
kuunnella.

-- Oi, ystäväni! hän huudahti eräänä päivänä, eiköhän Jumala minulle
koskaan anna niin paljon rohkeutta, että saattaisin näyttää teille ovea?

Louis Gandrax'in maine, hänen vapaamielisyytensä ja hänen kummallinen
tuttavuutensa de Sauves'in perheessä eivät olleet ainoat syyt,
minkätähden hän herätti Sibyllan huomiota: hänen suustansa hän kuuli
useimmiten Raoul'in lumoavan nimen. Hän puhui herra de Chalys'ista aina
vakavalla kunnioituksella, jossa ei milloinkaan ollut hänen puheessansa
niin tavallista ivallisuutta. Hän tiesi, että he olivat likeisessä
ystävyydessä, ja että hra Gandrax oli ollut koko Raoul'in pitkän
poissaolon aikana hänen harras ja melkein ainoa kirjeenvaihtajansa.
Ainoastansa tämän tähden hänen hiukan oudot ja vastenmieliset kasvonsa
saivat Sibyllan silmissä lempeämmän värin, ja hän alkoi tuntea melkein
myötätuntoisuutta tätä miestä kohtaan, joka muuten tuntui olevan
hänestä yhtä etäällä, kuin maa on taivaasta.

Jo samana aamuna, kun Raoul saapui Pariisiin, oli hän käynyt Louis
Gandrax'in luona ja viettänyt hänen seurassansa osan päivästä. Hiukan
kummastellen Gandrax siis näki kreivin jälleen kello 11:n aikaan
illalla tulevan hänen luostarimaiseen työhuoneesensa, missä hän
askaroitsi pienen ylioppilaslampun valossa.

-- Hyvä! hän sanoi. Hyvä, että tulit toistamiseen... eihän sinulle
mitään liene tapahtunut?

-- Ei mitään erinomaista, Raoul sanoi. Asia kannattaa kuitenkin
kertomista. Ottaen erään tuolin, hän jatkoi: -- Pahus, kun sinun
luonasi saa huonosti istua! Minä pyydän sinua, osta minun mielikseni
nojatuoli, vaikka sillä sitten olisi Utrechtilainen päällystin! --
Ajatteleppas, ystäväni, miten auttamatoin lurjus minä olen! Tuskin olen
ollut päivän Pariisissa, kun jo olen joutunut seikkailuihin.

-- Mene jo tiehesi! nuori tiedemies sanoi.

-- Sieltä juuri tulen, ystäväni, vastasi kreivi, ja kysymys onkin,
pitääkö minun heti taas lähteä. Ensinnäkin, on minun moittiminen
itseäni siitä, että olen salannut sinulta jotakin: rikokseni on niiltä
ajoilta, kun läksin Persiaan. Minä uskotin sinua, ett'ei tähän matkaan
ollut muuta syytä kuin uteliaisuuteni ja taiteilijan harrastukseni.
Asian laita ei ollut ihan niin; mutta koska sellainen ystävyys, kuin
meidän, ei välitä ensinkään salaisuuksista, niin katsoin tosiaan
turhaksi niitä sinulle ilmoittaa... etenkin kun tuntuivat vähän
naurettavilta. Tunnethan serkkuni, herttuatar Blanche'n?

-- Tietysti, koska tavallisesti pelastan hänen anoppinsa hengen joka
viikko.

-- Sinä muistat sen erityisen ystävyyden, jota osotin hänen äitiänsä ja
häntä itseänsä kohtaan. Kolmena neljänä vuotena kävin säännöllisesti
rouva de Guy-Fenrand'in kanssa luostarissa, missä hänen tyttärensä
sai kasvatuksensa. Minusta tuo pienokainen oli tytön nupukka... jota
pidin sangen hyvänä... mutta siinä oli kaikki! Ulkonäöltänsä, hän ei
juuri ollut suloinen... muuten oli hän nukke! Muuten naiminen ei minua
ensinkään miellyttänyt. Mutta... jokin epäselvä ääni... joka saattoi
olla pelkkää itserakkautta... kuiskasi minulle, että pienokainen piti
minua varsin verrattomana, ja että hänen äitinsä salaa katsoi meidän
yhdistystämme kuin kohtalon kirjaan kirjoitettua määräystä... Tämä
saattoi minut pelkäämään selityksiä, selkkauksia ja ikävyyksiä; sanalla
sanoen, ajattelin: lyhin tie paras, ja pistin yht'äkkiä pillit pussiini
paria kolmea kuukautta ennen kuin serkkuni pääsi luostarista... ja
lähdin Persiaan!

-- Heikkoutta! Gandrax jupisi. Entä sitte?

-- Eräästä sinun ensi kirjeistäsi sain Ispahan'issa tietää Blanche'n
ja Sauves'in herttuan naimisen... Minä kiitin siitä Allah'ta isossa
moskeessa... Kuitenkin, varovaisuuden tähden, tahdoin antaa tämän
avioliiton rauhassa vahvistua ja juurtua... Oleskelin vuoden Persiassa,
vuoden Konstantinopelissa, vuoden Kairossa, vuoden... en enää muista
missä!

-- Kreikassa! Gandrax sanoi.

-- Aivan oikein. Kreikassa... ja palaan kotiin. -- Tän'iltana menen,
päivällisen jälkeen, tervehtimään täti de Guy-Ferrand'ia, niinkuin
velvollisuuteni olikin... Vastaan-otto on alussa vähän kylmä...
Sitten, koska hän on kelpo muija, ja koska muuten hänen tyttärensä on
herttuatar, hän on pian yhtä ystävällinen kuin ennenkin... Tulee sitten
nuori herttuatar sinne! Luulen huomanneeni, aina tervehdyssyleilystä
jäähyväissyleilyyn saakka, hänen käytöksessänsä hieman salaista vihaa,
kylmyyttä, liikutusta, hämmästystä... enkä tiedä mitä vielä!

-- Turhia! Gandrax sanoi, sinä väsytät kertomuksellasi! Hän, sinun
serkkusi, jumaloi miestänsä, ja syystä kyllä, sillä hän on muhkea
ulkonäöltään, juuri sopiva hänelle, ja on jo antanut hänelle kaksi
lapsi kultaa!

-- Sinä puhut liiaksi, ystäväni, Raoul vastasi tyynesti. Tiedä siis,
että sittenkuin rouva de Guy-Ferrand jätti minut yksikseni nuoren
herttuattaren kanssa... Siitä on nyt neljännestä vaille tunti... minä
tahdoin onnitella hänen onnellisuuttansa, jota sinäkin ylistät... Hän
katsoo silloin ensi kerran minua silmiin, puhkee itkuun ja rientää
viereiseen huoneesen.

-- O-oho! Gandrax sanoi rypistäen kulmakarvojaan.

-- Tuokion kuluttua hän palasi tointuneena ja osottihe lempeäksi,
ystävälliseksi ja sisarelliseksi, mutta kaiken tämän ohessa hän ei
ollut ensinkään luonnollinen ja hänen silmissänsä oli kuumeen tapainen
loiste. -- No, quid dicis, Thomas? Mitäs tuumit, Tuomas?

-- Minä sanon, ett'et saa käydä häntä näkemässä.

-- Mahdotonta! Kuinka se kävisi laatuun, kun elää Pariisissa... eikä
ole muuta tuttua perhettä kuin hänen? Se ei käy!

-- Palaa Persiaan sitten! Gandrax huudahti.

-- En tahdo palata Persiaan.

-- No mitä neuvoa sitten tahdot minulta?

-- En mitään; tahdoin vaan kertoa kummallisen tapauksen hullunkurisesta
elämästäni, siinä kaikki!

Herra de Chalys nousi ja käveli pitkin askelin huoneen lattialla.

-- Ei saata olla tällaisissa asioissa kokemattomampaa ihmistä kuin
minä, alkoi Gandrax puhua; mutta lapsikaan ei saattaisi erehtyä sinun
sijassasi sellaisen tapauksen seurauksien suhteen. Viikon tai vuoden
kuluttua, jos annat virran viedä itseäsi, olet nuoren herttuattaren,
ylhäisen miehen vaimon, sukulaisesi, melkeinpä sisaresi rakastelija, se
on, sinä te'et selvään huonon työn, jota minä en hyväksy enkä kiitä.
Dixi.

-- Vai niin! Raoul sanoi, keskeyttäen äkkiä kävelemisensä; vai huonon
työn! Mikä on sitten se huono työ? Minkä johdosta niin sanot? Entä
jos minä puolestani pidän sitä hyvänä? Jos tuo nuori nainen minusta
on erittäin suloinen, jos tunnen olevani ihastunut häneen luonnon
suloisimman lain mukaan, niin mikä toinen laki mielestäsi pakottaisi
minua rikkomaan edellistä?

-- Kunniasi! Gandrax sanoi lyhyesti.

-- Kunnianiko? Raoul jatkoi kovemmalla äänellä. Käykäämme tänne,
oppinut ystäväni... (ja hän osoitti laboratoorin ovea): sinä saatat
noissa sulatuskauhoissasi näyttää minulle kaikki aineet, mitä luonnossa
on, ja saatat selittää ne välttämättömät voimat, joitten vaikutuksesta
ne itävät ja muodostuvat sokean äitinsä kohdussa... Telluriumissasi
saatat sormellasi näyttää niitä voimia, jotka liikuttavat taivaan
kappaleita avaruudessa ja logaritmeillasi saatat laskea niiden
ikuiset kohtalon määräämät radat;... mutta minä suuresti epäilen,
saatatko destilleeraamisillasi ja kummallisten kirjaisi tutkimisella
saada selville sen voiman pienintäkään aihetta, jota tahdot minun
tottelemaan, ja jota nimität kunniaksi. Miksi tottelisin sitä, mitä ei
ole olemassa? Ole toki järkevä!

-- Sinä itse et ole järkevä, Gandrax sanoi. Jos tosivapaan ja
mistään riippumattoman miehen arvo menettäisi kunniansa, niin sinä
olisit siihen syypää! Mistä moititaan niitä, jotka, niinkuin mekin,
ovat niskoiltansa heittäneet ihmiskunnan lapsuuden jumaluustarujen
ikeen ja jotka toivovat, että koko maailma kerran tulee tällaiseen
yhtäläiseen tasa-arvoon? Heitä moititaan siitä, että he tyhjiksi
tekevät ne perus-aatteet, jotka ovat yhteiskunnan koossa pysymiselle
välttämättömät ja että he uneksivat kaikkien maailman ihmisten
voivan muuttua filosoofeiksi, jotka muka muodostaisivat järjettömien
eläinten yhteiskunnan... No niin, sinä todella, niin vaikea kuin minun
onkin sitä sanoa, annat aihetta tällaiseen syytökseen! Siitä, että
Jumala on paljas hypoteesi, sinä johdat sen päätöksen, että hyve ja
kunniakin ovat perättömiä käsitteitä!... Mutta se on tyhmyyttä. Enkö
minä ole kunniallinen mies, minä?... Löydätkö elämässäni ainoatakaan
vikaa?... Ja minkä tähden sellainen olen? Ensinnä ehkä ylpeydestä ja
sentähden että voin näyttää noille vanhojen lahonneitten jumalien
ihailijoille, että mitään uskomattakin saattaa olla etevämpi kuin
he... Niin, epäilemättä siis ylpeyskin vaikuttaa, mutta myöskin
ja ennen kaikkia se on järki, sanot mitä tahansa, joka sen tekee,
sillä minä tunnustan siveellisellä järjestyksellä olevan lakinsa
samoinkuin aineellisellakin, sillä tapojen puhtaus, jota ihmisen
oma arvo vaatii, kunniallisuus, jota taas vaatii lähimmäisen arvo,
rehellisyys, kohtuus ja kunnia ovat välttämättömiä pyöriä, jos tahtoo
hyvää yhteiskunnallista konetta... Niin, minä tunnustan nämät lait
välttämättömiksi ja minä noudatan niitä... Mitä kasvi ja tähti tekee
aistin tai sattumuksen mukaan, sen minä teen järkeni mukaan... Siinä on
minun etevyyteni, minun arvollisuuteni... Minä olen ihminen!

-- Sinä ylpeilet suuresti, veli kulta, luonnonlaadustasi! Raoul
sanoi. Sinä elät, minä myönnän sen, kohtuullisesti kuin munkki; mutta
minkätähden? Sentähden että se laimea neste, mikä suonissasi virtailee,
on alkunsa saanut Alppien jäästä! Sinun on onni, sen tunnustan, olla
puhdas kuin kuu; mutta siitä sinulla ei ole enemmän ansiota, kuin
tuolla tähdelläkään siitä, että se on sammunut!

-- Ihminen on puhdas silloin, kun hän itse tahtoo, nuori tiedemies
väitti kiivaasti; Ihminen on kaikkea, mitä hän tahtoo!... Sinä olet
akka!

Kreivi Raoul kohotti olkapäitään, purskahti heleään ja soinnukkaasen
nauruun ja jatkoi jonkun aikaa ääneti kävelyänsä; sitten hän jatkoi:

-- Turhaan sinä, Louis, saarnaat minulle, siitä saakka kun lakkasin
Jumalaan uskomasta, rehellisyyttäsi, hyvettäsi ja siveyslakejasi,
niissä en näe mitään riittävää syytä, minkätähden hillitsisin halujani
ja himojani... enpä edes, minkä tähden hillitsisin ruokahaluani!
Se mikä on pahaa, on se, että niitten tyydyttämisestä saavutan
jonkinlaista ilkeätä iloa ja katkeraa huvia... Tuntuu siltä kuin
tahtoisin tulla ruhjotuksi...

-- Siinäpä se on! Gandrax sanoi nauraen. Tunnusta pois, sinä melkein
toivot jotakin sellaista ilmestystä tai ihmettä. Tahdotko tietää,
kuinka asian laita oikein on, Raoul? Sinä et ole epäuskoinen, vaan sinä
niskottelet parempaa tietoasi vastaan! Sinulla ei ole asiasta varmaa
vakuutusta, niinkuin minulla, vaan sinä teet itsellesi väkivaltaa!
Mutta kapinoitsija edellyttää herran... Ja sinä, joka sanot olevasi
järjellinen, elät saadaksesi kostaa Jumalalle, jota et usko olevan!

-- Se on totta! Raoul sanoi vilkkaasti; minun epäuskoni ei ole niin
selvä ja niin luja, kuin sinun, vaan se on surullinen ja turvaton...
Minä olen kapinoitsija, niinkuin sanot, ja murretut kahleeni ovat
saattaneet ranteeni vuotamaan verta! Olen epätoivoissani, kun en
taivaassa löydä lapsuuteni Jumalaa... Minä etsin häntä joskus kyynel
silmin; mutta häntä ei enää ole! Hän on piiloutunut vuosisatojen
pilvien taakse, ja minä haen häntä sieltä ja minä, toivon, että hän
näyttäytyisi minulle edes silmänräpäykseksi, vaikkapa hänen vasamansa
minut tappaisikin!

-- Taiteilija! Gandrax sanoi lempeästi ja ojensi hänelle kätensä.

-- Raoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä lujasti.

-- En ole taiteilija enkä akka, hän sanoi, ja olen paha kyllä yhtä
jyrkästi uskomatoin kuin sinäkin... Mutta minä olen ihminen jolla
on verta suonissa ja intohimoja sydämessä... Ja ällös sinä, Louis
ystäväni, milloinkaan oppiko tuntemaan, kuinka vähäpätöisiä esteitä
ja horjuvia lohdutuksia järjen pätevimmätkin todistukset ovat mielen
raivoa ja sydämen myrskyjä vastaan!

-- _Amen!_ Gandrax sanoi.

-- Puhukaamme toisista asioista, Raoul jatkoi yht'äkkiä, jälleen
istuutuen. Onpa muutakin kummallista minulle tänään tapahtunut. Minä
tapasin Champs-Elysées'illa, sangen komeissa, vaakunoituissa vaunuissa
tuon ihanan olennon, josta olen sinulle ennenkin puhunut pari sanaa...
joka oli samaan aikaan kuin serkkunikin luostarissa, jonka kuvan minä
hätimiten kyhäsin ja joka lupasi... Mikä olikaan taas hänen nimensä?...
Klotilda?...

Nuori tiedemies hypähti seisomaan ja kysyi kylmästi, nojaten kamiinia
vasten:

-- Klotilda Desrozais, vai kuka? Hän on tätä nykyä paroonitar de
Val-Chesnay, ja, ainakin minun tietääkseni, sangen rikas, komea ja ylen
siro.

-- Mitä! Olihan hän köyhä!... Kuka on hänen miehensä?

-- Eräs pieni, jäykkä ja vaaleanverinen herra, joka elää
yksin-omaisesti kilpa-ajojen pölystä... ei juuri mikään erinomainen!
Paroonitar on saanut hänet maalla satimeensa, tuonut hänet hänen
äitinsä luota ja pannut hänet tohvelinsa alle, kuten sanotaan.

-- Sepä ei ole kumma... Puhutaanko hänestä?

-- Ei tähän saakka ainakaan, tietääkseni.

-- Se on ihmeellistä... Käykö hän serkkuni luona?

-- Tietysti... Minä tapaan hänet usein rouva de Sauves'in luona.
Hän ylpeilee sillä, että hän on koonnut useita aikansa, kuuluisia
henkilöitä luoksensa... Onpa hän kunnioittanut minuakin yhdistämällä
minut tuttaviinsa: hän on kutsunut minua luoksensa maanantaisin.

-- Käytkö siellä?

-- Oh, kerran joka toinen kuukausi... voit arvata kuinka hauska minun
siellä on?

Saint-Sulpice'n kirkonkello löi yksi. Hra de Chalys nousi.

-- Luultavasti saan hänet nähdä Blanchen luona, sanoi hän, sytyttäen
sikarinsa lampusta; se kenties olisi hauskaa.

Tarttuen Gandrax'in käteen, hän jatkoi:

-- Sinä olet siis aina vaan onnellinen?

-- Täydellisesti!

-- Vaan en minä! Hyvää yötä!

Ja hän lähti.

Kreivi Raoul de Chalys oli jo pienenä jäänyt jommoisenkin omaisuuden
herraksi: yhtähyvin hän oli palavan tiedonhalun ja velvollisuuden
tuntonsa tähden uhrannut paljon vaivoja ja öitä henkisen kasvatuksensa
hyväksi. Hän tahtoi oppia tuntemaan jokaisen aikansa kuuluisan miehen
ja hänen intonsa oli johtanut hänet tieteellisiinkin harrastuksiin,
joihin hänellä ei kuitenkaan ollut halua eikä taipumusta. Ikäänkuin
jonkinlainen täydellisyyden kaipaus oli hänet ensin saattanut Louis
Gandrax'in pariin, jonka suuret luonnonlahjat, puhdas elämä ja luja
karakteeri olivat häntä ihastuttaneet, vaan eivät kuitenkaan häntä
hallinneet; sillä vaikka nämät molemmat miehet olivat sangen erilaiset
luonnonlaatunsa ja vaiheittensa puolesta, niin oli heissä kuitenkin
jotakin korkeampaa yhtäläisyyttä, joka ei sallinut kummankaan
ylivaltaa, vaan teki todellisen ystävyyden heidän välillensä
välttämättömäksi. Louis Gandrax'in jäiseen kylmyyteen Raoul'in
intohimoinen sielu ja tulinen mieli loi, kuten aurinko napamailla,
sellaista lämpöä ja eloa, joka tuntui ihastuttavan ja suloisesti
kiihoittavan nuorta tiedemiestä; Raoul puolestansa tunsi omituista
iloa, kun hän sai kiihkeän epäilyksensä viihdykkeeksi kuulla ystävänsä
suusta sattuvia ja rauhoittavia lauseita.

Raoul, ollen yleensäkin taiteisin mieltynyt, tunsi erityistä taipumista
maalaamiseen: hän oli innokkaasti koittanut edistyä tässä, ja
harjoiteltuansa kymmenkunta vuotta salassa taidettansa, muutamat hänen
harvat, mutta mainiot taulunsa olivat yhdessä harppauksessa tehneet
hänestä mestarin. -- Kotiintulonsa seuraavana päivänä hän sulkeutui
työhuoneesensa aikoen tauluiksi maalata muutamia sivuja itämaisesta
albumistansa ja tehden sen hyvän päätöksen, että hän lakkaamattomalla
työllä tukahuttaisi sen kiihkeän ja pahan viettelyksen, joka veti häntä
de Sauves'in palatsiin. Mutta vaikka häneltä ei tahtoa puuttunut,
niin hän ei kuitenkaan saattanut olla niin luja päätöksessänsä, että
hän olisi hyljännyt sen päivälliskutsun, minkä rouva de Guy-Ferrand
muutaman päivän kuluttua hänelle lähetti. Hän lähti siis sinne
tyytyväisenä, että hän oli osottanut niin suurta lujuutta ja että
hänellä nyt oli laillinen syy olla sitä osottamatta. Häntä hämmästytti
suuresti hänen serkkunsa iloinen ja huoleton käytös. Seuraavana päivänä
hän lähti hyvällä omatunnolla tervehtimään leskiherttuatarta, joka
otti hänet sangen kohteliaasti vastaan; mutta hänen serkkunsa oli
haukottelevinansa viuhkaimensa suojassa, sill'aikaa kun hän kertoi
matkoistansa, ja hän oli jo kokonaan suuttua, kun nuori paroonitar
de Val-Chesnay, syntyisin Klotilda Desrozais, astui saliin ja antoi
toisen suunnan hänen ajatuksillensa. -- Klotilda ei puhunut hänelle, ei
katsellut häntä eikä näyttänyt edes tuntevankaan häntä. Tämä harmitti
häntä sitä enemmän, kun häntä häikäisi hänen kauneutensa hurmaava
loisto. Lyhyen aikaa juteltuansa nuori paroonitar, ollen pois lähdössä,
kääntyi erään puolikuolleen vanhuksen puoleen, joka sattui myöskin
olemaan läsnä ja oli vetäytynyt erään esiripun verhoon, ja jota ei
kukaan näyttänyt huomaavan.

-- Herranen aika! herra Vicomte, hän sanoi hänelle, en enää koskaan
näe teitä luonani maanantaisin!... Mitä olen teille tehnyt?... Teitä
ikävöidään suuresti!

Tuntematoin vanhus näytti hämmästyvän ja kumarsi äänettä, kuten
herännyt muumio; sitten nuori paroonitar, ollen nyt vasta tuntevinansa
Raoul'in ja näyttäen tavattoman hämmästyneeltä, niinkuin se, joka
huomaa juuri tehneensä tyhmyyden, lausui sopertaen:

-- Jumalani!... minä olisin sangen iloinen, herra... minä otan vastaan
maanantai-iltoina... Herranen aika! herra de Chalys, luulen minä?

-- Niin, rouva.

-- No hyvä, herrani, rouva de Sauves'in ystävälle ja sukulaiselle ei
tarvinne sanoakaan, että hän on sangen tervetullut luokseni!

-- Minä kiitän, rouvani! Raoul sanoi kumartuen maahan asti; ja hän
lisäsi itseksensä, jälleen istuuduttuansa: -- Hän on yhä vielä sangen
viehättävä!

Kun Klotilda tämän kömpelömäisen hyökkäyksensä kautta oli taas
virittänyt verkkonsa entisen ihailijansa varaksi, niin uhkaava
loiste välähti nuoren herttuattaren silmissä. Hän saattoi yhtä hyvin
ystäväänsä Klotildaa aina eteishuoneisin saakka, ja sanoi hänelle,
syleillen häntä hellästi nuorien rouvien tapaan:

-- Hän on hirveästi vanhentunut, tuo minun persialaiseni... miten sinä
luulet?

-- Oh! niin tavattomasti, ystäväni, Klotilda vastasi, että töin tuskin
saatoin häntä tuntea.

Kun Raoul seuraavana maanantaina oli luullut tarvitsevansa noudattaa
rouva de Val-Chesnay'n kutsumusta, niin hän oli tuskin ennättänyt
päästä Klotildan saliin, ennenkuin hän näki sinne tulevan herttuatar
Blanche'n, jolla näytti erittäin tänä iltana olleen kamarineitsyenä
itse Tuhkimuksen ristiäiti. Hän vietti hetkisen näitten hurmaavain
olentojen, keskellä, jotka suurella suloisuudella ampuivat hänen päänsä
ylitse toisiansa vastaan kaikki nuolet, mitä heidän viinensä sisälsi,
ja hän lähti sieltä, sydämessä se suloinen vakuutus, että hän vast'edes
oli oleva syynä säännölliseen turnaukseen, jonka palkinnon hän jonakuna
päivänä oli saava määrätä.

Ei ole erittäin helppo luetella kaikkia niitä syitä, joitten tähden
mies miellyttää naisia. On syytä antaa lukijattariemme mielensä mukaan
kuvailla uroomme piirteitä, puhetta ja silmien väriä, sillä kullakin
heistä on oma ihanteensa, -- toivoaksemme heidän puolisossansa, -- ja
olisi yhtä tyhmää kuin varomatointakin ruveta haihduttamaan heidän
mielistänsä heidän kuvaelmiansa. Mutta kaiken vaaran uhalla sanomme
kuitenkin, että kreivi de Chalys oli sangen ylhäisen näköinen pitkä,
solakka mies, jolla hänen huolettoman välinpitämättömyytensä ohessa
oli paljon kissansukuisten eläinten pontevuutta ja vilkkautta ja jolle
tämä omituisuus antoi n.s. erityisen ulkomuodon. Hänen silkkihienot,
kastanjan ruskeat juonteat hiuksensa alkoivat jo harventua hänen
ohimoiltansa. Hänen otsansa oli kaunis, vakava ja erittäin puhdas.
Kaksi kohtisuoraa, kulmakarvojen välillä olevaa ryppyä ilmaisivat
kuitenkin syvää miettimistä ja lujaa tahtoa. Tätä melkein pelottavaa
vakavuutta lievensi kuitenkin hänen pitkäripsisten silmiensä sangen
lempeän ja hyväntahtoisen katseen suuri suloisuus. Sellainen kuin
kreivi de Chalys oli, häntä oli mahdoton katsella missään seurassa
ollen kysymättä hänen nimeänsä. Itse tämä nimikin oli viehättävä,
että se, samalla kun se ilmaisi korkeata asemaa, ilmaisi myöskin
suurta taiteellista kykyä; mutta kreivin ensimmäinen ansio naisten
silmissä oli siinä, että hän näytti ja todella olikin aina valmis
heihin rakastumaan, -- sillä, hänen oli tapana sanoa, ei ole niin rumaa
naista, jossa, kun häntä tarkoin katselee, ei löytyisi jotakin, mihin
ei ole mahdotonta ihastua. -- Hänen välinpitämätöin katseensa ja hänen
rauhallinen puheensa ihastui ja innostui heti, kun hän heitä puhutteli;
hän herätti heissä samalla kertaa häiriötä ja luottamusta. Heistä
tuntui, kuin hän rakastasi heitä, ja he rakastivat häntä.

Näistä vaarallisista eduista huolimatta, joitten voiman kreivi de
Chalys oli oppinut tuntemaan heti tultuansa suuren maailman yhteyteen,
hänellä ei kuitenkaan ollut koskaan ollut hyvää onnea. Tästä hän oli
oikein kuuluisa, sillä hänelle tarjottiin kaikkea sitä menestystä, mikä
vaan saattoi olla hänelle mahdollinen; mutta hänet oli pelastanut tästä
surkuteltavasta tilasta hänen luontonsa ylevyys, hänen vakavuutensa
ja hänen rehellisyytensä sekä kunniallisuutensa, mikä, merkillistä
kyllä, vallitsi hänen muuten kaikista siveellisistä mielipiteistä
ja velvollisuuksista vapaassa sielussansa. Hänen sydämensä, joka
epäilemättä oli tullut muutamissa taisteluissa voitetuksi, ei senkautta
kuitenkaan ollut lannistunut ja hänen syvälti turmeltunut henkensä
saattoi vielä joskus nähdä hänen puhtaan nuoruutensa unelmia koko
niitten alkuperäisessä loistossa. Siihen aikaan, jolloin me hänet
tapaamme, erityinen väsymyksen tunne esti herra de Chalys'ia enemmän
kuin milloinkaan antaumasta lempijuonien myrskyihin. Hän oli päättänyt
elää vast'edes erakon tavoin, ainakin, kun ei mikään tavallista
suurempi halu häntä vietellyt. Mutta onnettomuudeksi kävi niin, kuten
tällaisten päätösten aina käy, että jo ensi tilaisuudella, mikä
tarjoutui, näytti olevan tuo vastustamatoin luonne.

Raoul antautui siis näitten molempain kilparakastajattariensa
houkutuksien alaiseksi, jotka olivat tervehtineet hänen kotiin
palaamistansa. Kiirehtimällä hän nautti heidän suloista imarteluansa --
ja katseli uteliaana sen ilmaantuvan yhä eri muodossa. Pariisin elämä
sallii paremmin kuin mikään muu tällaista asiain pitkittämistä. Hänen
täytyi muuten olla sanoen varovainen, sillä häntä vartioivat ankarasti
nuot nuoret ystävättäret, jotka siitä saakka, kun heidän keskinäinen
vihansa kasvoi äärettömäksi, eivät enää saattaneet elää ilman toistensa
seuratta. Klotilda, se täytyy hänen kiitokseksensa myöntää, tunsi herra
de Chalys'ia kohtaan todellista elämänsä ensi rakkautta. Tuskin hän oli
mennyt naimisiin parooni de Val-Chesnay'n kanssa, kun tämä heikko nuori
mies oli joutunut hänen äärettömän ylenkatseensa alaiseksi... Parin
vuoden kuluessa hän oli laimentanut sielunsa virkeyttä Pariisin elämän
ilojen ensi pauhinassa, mutta sitten hän oli niihin ikävystynyt ja hän
alkoi uneksia innokkaampaa ja tärkeämpää ajanviettoa; mutta kun hänellä
ei ollut perus-aatteita, niin yleinen halveksiminen oli vallannut
hänen sielunsa ja ylpeys hänen sydämensä. Hän oli niitä vaimoja,
joilla on enemmän vaatimuksia rakastelijaa kuin puolisoa valitessansa.
Tällaisessa tilassa hän oli, kun kreivi de Chalys ilmaantui, jonka
todellista arvoa hänen ihanat muistonsa vielä lisäsivät. Hän huomasi
heti ensi silmäyksellä, että hänen ystävättärensä Blanche, joka jo
kilpaili hänen kanssansa ulkonaisessakin komeudessa, tahtoi hänkin
pitää Raoul'ia omanansa, ja tästä hän sai uuden syyn antautua elämänsä
ja omaisuutensa uhalla rajattoman intohimonsa valtaan.

Herttuatar Blanche, joka oli luonnoltansa lempeämpi ja
oikeudentuntoisempi, olisi kentiesi voittanut tunteensa, jotka muinen
olivat viattomat, vaan nyt rikolliset, ja jotka hänen puolisonsa
ymmärtämättömyys ja hänen orpanansa palaus olivat jälleen herättäneet,
joll'eivät hänen tunteitansa olisi kiihoittanut erään toisen naisen
hyökkäykset sitä miestä vastaan, joka oli ollut koko hänen nuoruutensa
ajatusten ihana esine. Tämän tähden tuo nuori vaimo kävi onnettoman
kuilun rannalle, puoleksi rakkauden, puoleksi vihan vaikutuksesta.

Herra de Chalys, jouduttuansa näin arkatuntoisen riidan esineeksi,
katui usein että oli antautunut tuollaiseen tilaan kahden tulen väliin,
joka totta puhuen saattoi hänet sangen suureen pulaan. Hänen sydämensä,
joka oli kokonaan liian levollinen omasta kohtuullisuudestansa,
viivytti päätöstänsä näitten kahden taistelijattaren suhteen; kuitenkin
jalomielisyydestä ja hiukan itsekkäisyydestäkin hän taipui enemmän
Blanche'n puoleen, jonka väsymätöin ystävyys häntä liikutti ja jonka
vähemmin myrskyinen luonto näytti hänestä vähemmin uhkaavalta hänen
elämänsä levollisuuden ja riippumattomuuden suhteen.

Nuori herttuatar ei saattanut olla huomaamatta hänen serkkunsa
vierailujen yhä kasvavaa ystävällisyyttä ja monilukuisuutta, vaan hän
ei ollut sen onnellisempi. Samassa suhteessa kuin hän tiesi olevansa
Klotildaa etevämpi, samassa määrässä hänen omantuntonsa nuhteet ja
tuskat herättivät yhä enemmän katkeruutta hänen intohimoissansa ja
enemmän salaisia kyyneleitä hänen taisteluissansa. Hän maltti mielensä
ja koki väliin palata siltä kukoistavalta rinteeltä, jonka lopullista
syvyyttä hän katseli kärpän vastenmielisyydellä; mutta joku Klotildan
loukkaava yritys, joku raivoisa hyökkäys saattoivat hänet jälleen
epätoivoiseksi ja sokeasti unohtamaan itsensä.

Herttuatar oli, kuten on ehkä aavistettukin, yhtä mustasukkainen neiti
de Férias'in suhteen. Käännellen eräänä päivänä äitinsä luona Raoul'in
albumin lehtiä, hän oli siinä nähnyt kolme piirustusta, jotka olivat
häntä tavattomasti hämmästyttäneet, sekä kuvat itsessänsä, että etenkin
selitykset, mitkä kreivi niille oli kirjoittanut. Ensimmäinen näistä
piirustuksista kuvasi erään liekokasvien peittämän kallion juurella
olevaa, paksujen lehvien varjoamaa, harvinaisen kaunista pientä tyttöä,
joka oli asettunut päättäväiseen, ruhtinattarelliseen asemaan, pitäen
kädessä erästä keppiä niinkuin taikasauvaa. Tämän piirustuksen alla oli
seuraava kirjoitus: "Lähellä ------:n rannikkoa (Normandiassa), 10 p.
elokuuta 184... Neiti Sibylla." Seuraavalla sivulla oli saman lapsen
kuva, jonka kasvojen piirteet ilmaisivat vaan suurempaa kehkeytymistä.
Alle oli kirjoitettu: "Neiti Sibylla viittä vuotta myöhemmin."
-- Vihdoin vielä kolmaskin kuva, joka oli valmistettu erittäin
huolellisesti, ja jonka allekirjoitus oli seuraava: "Neiti Sibylla
kahdeksantoista vuotiaana... luullakseni", antoi erittäin tarkan kuvan
nuoresta tytöstä, jonka otsa, katse ja koko kasvot, mitkä taiteilija
oli aavistuksensa mukaan kuvannut eri kehkeymistiloissa, muodostivat
melkein täydellisen kuvan neiti de Férias'ista. Tämä nimi tuli mykäksi
hämmästyneen herttuattaren huulille; mutta pikainen ajatuksen ponnistus
esti häntä sitä lausumasta ja kääntyen serkkunsa puoleen hän sanoi:

-- Kuka tämä oikeastansa on?

-- En tiedä, Raoul vastasi; eräs lapsi, jota muinoin katselin parin
minuutin ajan, ja joka, jos hän enää on elossa, on varmaankin
jumalallinen olento. Sitten hän kertoi serkullensa, kuinka hän oli
tavannut Sibyllan Haltiakallion luona, sekä mainitsi heidän lyhyen
keskustelunsa pienimmätki kohdat.

-- Pienen kauppalan ja sen läheisen linnan nimi on mennyt mielestäni,
hän lisäsi, tai kenties en ole sitä kuullutkaan, sillä minä poikkesin
vain ohimennen niille seuduille; mutta monta monituista kertaa on
mieleni tehnyt sinne jälleen mennä... mutta sitten jokapäiväisen
elämän toimet... asian hullumaisuus... ja pelko tulla toivoissani
petetyksi ovat minua siitä pidättäneet... On omituista, että kaikista
matkamuistelmistani, joita minulla onkin paljon, tämä on elävimpänä ja
suloisimpana mieleeni painunut... Tässä lapsessa oli varmaan jotakin
tavatonta, jotakin ylenluonnollista!

Hän alkoi puhua yhä laveammin ja yhä innokkaammin tästä aineesta eikä
lakannut, ennenkuin hän näki Blanche'n otsan peittyvän synkkään varjoon.

On ymmärrettävää, millä ylenpalttisella varovaisuudella ja viekkaudella
nuori herttuatar koki tästä päivästä lähtien poistaa neiti de Férias'ia
innostuneen serkkunsa näkyvistä. Hän ei kutsunut Raoul'ia luoksensa
paitsi silloin, kun hän oli melkein ihan varma siitä, ett'ei Sibylla
sinne tullut, ja hän tapasi häntä mieluummin rouva Guy-Ferrand'in
luona, jonka kanssa rouva de Vergnes ei seurustellut. -- Klotilda
puolestansa, vaikk'ei hän tiennyt siitä salaisuudesta, minkä sattumus
oli ilmaissut hänen ystävättärellensä Blanche'lle, koitti yhtä suurella
huolella estää heitä toisiansa tapaamasta, sillä Sibyllan sulous ja
lumoova kauneus antoivat hänelle riittävästi syytä pelkäämään uusia
vaaroja. Kun herra de Chalys ei käynyt ulkopuolella omaa työhuonettansa
ja kumppaliensa seuraa muualla kuin de Sauves'in perheessä ja nuoren
paroonittaren luona, niin näytti siis todennäköiseltä, ett'ei Sibyllan
eikä hänen maalarinsa ollut suotu milloinkaan tavata toisiansa tässä
maailmassa, kun aivan arvaamaton seikka mursi sen taikavoiman, mikä
heitä erotti.



V.

Madeleine-kirkko.


Neiti de Férias oli eräänä aamuna mennyt isoäitinsä vanhan palvelijan
kanssa kuulemaan messua Madeleine-kirkkoon, jonka seurakuntaan hän
kuului. Hän huomasi muutaman askeleen päässä itsestänsä herttuatar
Blanche'n, joka oli syvään mietiskelyyn vaipuneena laskeutunut
polvillensa erääsen rukoustuoliin eikä näyttänyt häntä huomaavan.
Sibylla oli edellisenä iltana ollut de Sauves'in perheessä ja oli
siellä nuoren herttuattaren puolelta saanut tavallista selvempiä
osotteita siitä samalla kertaa ystävällisestä ja kylmästä kohtelusta,
jonka merkitys oli hänelle salaisuus, vaan jonka lukija jo ymmärtää.
Odottamattansa tavatessaan Blanche'n tässä pyhässä paikassa, hän joutui
hiukan hämillensä, kun muisteli niitä ajatuksia ja tunteita, jotka
jonkun aikaa olivat suuressa määrin hänessä vallinneet. Hän vaipui
kuitenkin heti hurskaasen levollisuuteen ja hänet herätti siitä vasta
hiljainen nyyhkyttäminen, joka kuului hänen läheltänsä. Messu päättyi
ja kirkko tuli melkein tyhjäksi. Kun Sibylla uteliaasti katsahti
ympärillensä, niin hänen ei ollut vaikeata huomata, että se oli nuori
herttuatar, joka itki. Hän peitti käsillään kasvojansa, ja hänen
hansikkaansa olivat kastuneet kyynelistä. Neiti de Férias lähestyi heti
häntä ja sanoi hänelle mitä hellimmällä äänellä:

-- Suokaa anteeksi... onko teillä tuskia?

Blanche kohotti äkkiä päätänsä ja, katsahdettuansa häneen kyyneleisillä
silmillänsä, hän sanoi hämmästyksen ja vihan sekaisella, kuivalla
äänellä:

-- Ei, neitiseni.

-- Enkö voi teille missään suhteessa olla hyödyksi? Sibylla kysyi
jälleen arasti.

-- Ette, neiti; kiitoksia.

Sibylla tunsi silmiinsä nousevan kyyneleet, kun hänen apunsa oli niin
kylmästi hyljätty. Hän kumarsi pikaisesti, heitti hunnun kasvoillensa
ja lähti, antaen merkin palvelijalle, kirkon ovelle päin. Hän oli
juuri astumaisillaan ulos, kun joku nyhkäsi keveästi kädellänsä hänen
käsivarttansa ja saattoi hänet katsomaan taaksensa: hän näki nuoren
herttuattaren, jota näytti liikuttavan varsin uusi tunne.

-- Neitiseni, Blanche sanoi, olenko loukannut teitä?

-- Hiukan, Sibylla sanoi hymyillen.

-- Suokaa anteeksi, nuori vaimo jatkoi. Minä olen niin onneton!...
Tulkaa luokseni tänään kello kaksi, tuletteko?... Kysykää minua...
ainoastaan minua!

-- Kyllä, rouva, Sibylla sanoi, jonka sydän oli äkkiä alkanut
rauhattomasti sykkiä, minä tulen.

Blanche tarttui Sibyllan käteen, puristi sitä kuumeentapaisesti ja
lähti.

Aamu oli pitkä neiti de Férias'in mielestä. Huolimatta siitä suuresta
tietämättömyydestä, missä hän oli, jokin hämärä aavistus näytti
hänessä heräävän siitä, että hän oli lähellä tulevaisen elämänsä
tärkeintä ja arkatuntoisinta kohtaa. Kun hän määrätyllä ajalla tuli
rouva de Sauves'in asuntoon, niin hän tunsi mielessänsä tuskansekaista
liikutusta.

Nuori herttuatar, nähdessään hänen tulevan, juoksi häntä vastaan. Hänen
silmissänsä, joissa vielä näkyi kyynelten jälkiä, oli kummallinen
loiste. Hän tarttui nuoren tytön molempiin käsiin, katseli häntä
tarkkaan sanaakaan sanomatta ja lausui sitten, vetäen häntä likemmäksi
puoleensa:

-- Neiti, neiti Sibylla, -- ja hän lausui nämät sanat kummallisella
painolla, -- tahdotteko olla ystäväni?

-- Oi, sydämeni pohjasta! Sibylla sanoi.

Blanche katseli häntä vielä, sitten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja
puristi häntä rintaansa vasten, niin että hän oli tukehtua. Hän vei
hänet sitten eräälle sohvalle ja kätkien päänsä Sibyllan syliin, hän
alkoi nyyhkiä, sekoittaen kyyneleihinsä katkonaisia sanoja:

-- Oi Jumala!... minä rakastan teitä!... minä tahdon teitä rakastaa...
Olkaa hyvä minulle... Rakastakaa minua, rakastatteko? Minä kaipaan niin
suuresti rakkautta!

Kun tämä ihastus oli hiukan tyyntynyt, pieni herttuatar sanoi,
puristaen yhä uuden ystävänsä käsiä ja koettaen hymyillä:

-- Teidän ei tarvitse tietää, mitä teille tapahtuu, sydänkäpyseni...
sen saatte sittemmin tietää!... Rakastakaa nyt vaan luottamuksella
minua... minä vakuutan, että sen ansaitsen... ja pelastakaa minut... se
on tärkeämpi!

-- Pelastaa teidät? Sibylla kummasteli.

-- Niin!... olen varma, että sen voitte... Te olette sangen viisas
ja hyvä, minä luotan teihin! Älkää vaan minua halveksiko!... Minä
olen paljon kärsinyt, paljon taistellut, minä vakuutan teille... Ja
muuten saatan vielä punehtumatta katsella teidän kauniita silmiänne...
Kuulkaa minua. Kun menin naimisiin, rakastin jotakuta... olin häntä
jo kauvan... oi, aina rakastanut! sillä siitä saakka, kun minulla on
ollut yksikin tunne sydämessäni, hän sen oli herättänyt. Minä toivoin
tulla hänen puolisoksensa, ja minun annettiin sitä toivoa -- olkoon se
puolustuksekseni sanottu! -- mutta hän ei nähnyt mitään tai ei tahtonut
nähdä mitään... Hän lähti... sangen kauvaksi! Luulin, ett'ei hän enää
milloinkaan palaa!... Minä katsoin onneni menneeksi... menin naimisiin
mieheni kanssa.

Hetkisen aikaa vallitsi hämmästyksen äänettömyyttä; pieni
herttuatar näytti tässä kohden tavanneen mitä suurimman vaikeuden
luottamuksessansa. Voittaen väkisin ajatustensa suuren häiriön, Sibylla
puristi melkein liian innokkaasti ystävänsä kättä ja sanoi:

-- Rohkeutta, ystäväni... Ja tuo joku on palannut, eikö niin?

Blanche loi häneen sivultapäin pikaisen katseen ja sanoi:

-- Niin, hän on palannut... ja sanalla sanoen, minä olen huomannut,
että vielä häntä sangen sokeasti rakastan... enkä ole voinut sitä
häneltä salata... ja kärsien tällaista tuskaa, sillä minä itsessäni
kammon pahaa, olin vähällä joutua turmioon... auttamattomaan turmioon,
kun Jumala on antanut minulle rohkeutta heittäytyä sinun käsiisi,
enkelini!...

Ja hän syleili kerran vielä Sibyllaa kaikin voimin. Sitten jatkoi hän:

-- Lemmikkini, teillä on koko minun luottamukseni; minä käsitän
täydellisesti, mitä te olette, ja minä tahdon tehdä, mitä te
määräätte... No niin, sanokaa... mitä tekisitte minun sijassani?

Niitten mietteitten, arvelujen ja mielikuvailujen valtaamana, joihin
herttuattaren kertomus oli Sibyllan vajottanut, hänellä oli suuri vaiva
kootessaan ajatuksiansa niin selvälle, että hän arvokkaasti saattaisi
toimittaa sitä tehtäväänsä, mihin hän oli määrätty. Hän onnistui siinä
kuitenkin, vaikka hänen ensi sanansa tosin vielä ilmaisivat hiukan
hänen omatakeista huoltansa.

-- Mutta, hän sanoi, te pidätte minua liian hyvänä... ja minä olen
varsin hämmästyksissäni... ja sitten vielä tämä kaikki on minulle niin
uutta! Minua liikuttaa kuitenkin suuresti teidän luottamuksenne, ja
minä tahtoisin kaikesta sielustani siihen vastata... Katsokaamme...
minusta tuntuu... tuo joku... rakastaako hän puolestansa teitä?

Blanche pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi:

-- Ei paljon, pelkään minä!

Ja lisäsi sitten heti tointuen:

-- Minä luulen!

-- Jos te kääntyisitte hänen puoleensa hänen kunniansa nimessä? Onko
hänellä sitä?

-- On, kyllä hänellä on! herttuatar sanoi innokkaasti.

-- Jos te sanoisitte hänelle, kuinka paljon onnettomuutta hän teille
saattaa... jos pyytäisitte vakavasti häntä lähtemään pois?

-- Luuletteko niin? Blanche sanoi häntä keskeyttäen. Vaan ei se käy!...
minä en sitä osaa... en sitä voi... Ei, ei, ei niin, minä rukoilen
sinua!... Ja minä rukoilen sinua vielä, jos rakastat minua, niin
sinuttele minua, niinkuin minäkin sinua!

Sibylla suuteli hänen otsaansa suloisesti ja sitten hän loi ihanat
silmänsä alas, muuttui jälleen vakavaksi ja näytti vaipuvan syviin
mietteisin.

-- Minä tekisin, hän sanoi tuokion kuluttua, näin: kääntyisin
varsin yksinkertaisesti puolisoni puoleen. Puhumatta ensinkään
erityisseikoista ja mainitsematta mitään nimeä, minä sanoisin hänelle,
että olen häiriötilassa, että turvaan häneen, että liian suuri
yksinäisyyteni vaikuttaa minuun pahaa, ja että minä pyydän häntä minua
enää hyljäämästä sekä sallimaan minun seurata häntä. Minä sanoisin
hänelle, että velvollisuus, jonka vertauskuvana hän on hänelle, on
niinkuin risti, että se on hyvä olemassa aina silmien edessä, jotta se
olisi aina sydämessä. Herttua on epäilemättä jalomielinen mies;... hän
on käsittävä asian, ja te olisitte pelastettu.

-- No hyvä... tämä on parempi, herttuatar sanoi. Niin, se on totta,
herttua on jalosydäminen mies... ja minä luulen, että olisin häntä
rakastanut, jos hän olisi tahtonut... Olen sitä usein koettanut; mutta
minä tiedän, että olen hänestä niin vähäpätöinen... lapsi! Hän ei minua
tunne!... No niin, minä tahdon tätä ajatella!

-- Sitä ei saa ajatella, Sibylla puuttui puheesen, vaan se täytyy
tehdä... Onko puolisosi Pariisissa.

Nuori herttuatar hymyili kuullessansa tätä tutun-omaista puhuttelutapaa.

-- Se on oikein! hän sanoi... Niin, hän on Pariisissa.

-- No hyvä, lupaatko puhutella häntä tänä iltana? Herttuatar vavahti.

-- Minä kuulen hänen tulevan, hän sanoi.

-- Lupaa heti puhutella häntä, Sibylla sanoi vilkkaasti. Ja kun Blanche
viivytteli, hän nosti sormensa ja lisäsi:

-- Lupaa pian, tai en rakasta sinua enää!

-- Minä lupaan! herttuatar sanoi kietoen käsivartensa hänen kaulansa
ympäri... Lähde... hyvästi huomiseen!

Herttua avasi samassa oven ja näki molempien nuorten naisten hartaan
syleilyn; hän tervehti mitä kohteliaimmin Sibyllaa, joka lähti heti.

Herra de Sauves, joka ei ollut eilispäivän lapsi, niinkuin sanotaan,
oli ensi silmäyksellä huomannut herttuattaren piirteissä vallitsevan
häiriön ja mielenliikutuksen. Hän alkoi hämärästi aavistaa jonkun
murheen vallitsevan huoneessansa ja hän tuli huonolle tuulelle niinkuin
ainakin mies, joka, kuullessaan myrskyn kaukaista pauhinaa, tuntee
jo ilmassa ukkosen hajua. Peittäen tätä vastenmielistä tunnetta
tavallisella herttuallisella iloisuudellansa, hän suuteli hymyilevillä
huulillansa pienen suloisen vaimonsa otsaa.

-- Tapasin juuri lapsesi Tuileriassa.

Sitten hän pyörähti viereisessä huoneessa, hyräili ja haisteli
muutamia kukkia. Hän katkaisi yhden ruusun, pisti sen huolettomasti
napinläpeensä ja sanoi:

-- En tiennyt sinun ja neiti de Fériasin välin olevan niin hyvän
kultaseni!

-- Oi me olemme sangen hyvät ystävät! Oletko siitä pahoillasi?

-- Päin vastoin, hän on nuori tyttö, joka minua suuresti miellyttää.
Paitsi sitä että hän on erittäin sievä, hänen puhetapansa on vallan
mainio ja minä luulen että häntä pidetään suuressa arvossa. Mitä
juteltavaa teillä oli kahdenkesken?

Herttuatar kokosi koko rohkeutensa.

-- Minä kerroin hänelle surujani, hän sanoi.

-- Surujasi? herttua kysyi nauraen. Sinulla on suruja, nuori nainen?...
Sinulla Blanche raukka, on suruja?

-- Sangen suuria.

-- Oi, Jumala paratkoon! herttua sanoi totisena haistellen ruusuansa.

-- Neiti de Férias, herttuatar jatkoi, neuvoi minua uskomaan niitä
sinulle... Hän väittää, että sinulla on jalo sydän!...

Menettämättä laisinkaan tyyneyttänsä; herttua tunsi kuitenkin veren
virtaavan nopeammin suonissansa.

-- Oikeenko totta? hän sanoi. Kas vaan, tuo nuori, tyttö? No en juuri
itse tiedä, onko minulla jalo sydän, mutta neuvo tuntuu minusta
viisaalta, ja minä olen siitä neiti de Férias'ille kiitollinen.

Herttuatar nousi ja sanoi vakavasti, nojaten toisella kädellänsä erästä
tuolia vastaan.

-- Ystäväni, älä jätä minua niin usein... taikka muuttamatta ensinkään
tapojasi, vie minutkin maalle joka kerta kun itsekin menet... Sinä
tekisit minut siten sangen onnelliseksi.

Herra de Sauves, joka seisoi vähän matkan päässä, hengitti syvään.

-- Etkö ole sitten onnellinen? hän sanoi luoden häneen vakavan katseen.

-- En varsin, Blanche sanoi. Olen liian nuori voidakseni niin usein
olla yksinäni, kuin olen. Minä tarvitsen paljon rakkautta... Elämälläni
ei ole tässä suhteessa kylläksi tyydytystä;... siinä on aukkoja joita
minun on vaikea täyttää.

-- Ah! herttua sanoi kärsimättömästi, tässä meillä nyt on siis romaani,
vai mitä?... Entä lapsesi, eivätkö hekään ole mitään?

-- Minä heitä jumaloin... Mutta usko minua, ystäväni, se ei riitä
täyttämään minun ikäiseni sydäntä.

-- En minä ensinkään ymmärrä tuollaista kiertelemistä! herttua
huudahti. Joll'et nykyisessä tilassasi ole onnellinen, niin olet
tavattoman kiittämätöin taivasta ja minua kohtaan! Sinun onnettomuutesi
on pelkkiä romaanien unelmia, enkä minä myönny sitä parantamaan...
Olisi naurettavaa ja hankalaa kuljettaa teitä kahdesti viikossa
maalla... niinkuin ruokasäkkiä! Se on järjetöntä eikä käy päinsä!

Nuori herttuatar mietti hetkisen äänetöinnä ja loi sitten kosteat
silmänsä mieheensä.

-- Ystäväni, hän sanoi puoliääneen, älä minua väärin ymmärrä, minä
rukoilen sinua: niin täytyy tapahtua!

Herttua de Sauves astui hitaasti likemmäksi häntä ja pysähtyi kahden
askeleen päähän.

-- Mitä hullutuksia! hän sanoi ankarasti, mikä sinua oikein vaivaa?

-- Ei mikään, paitsi se mitä sanoin: Minä tunnen olevani heikko ja
rukoilen sinua minua tukemaan.

Herttuan kasvot vääntyivät ja kävivät lyijynharmaiksi; kauhea viha
leimusi hänen silmistänsä. Nuori vaimo, jonka tämä loiste ikäänkuin
sokaisi, näytti taintuvan, kaatui sohvalle ja jäi siihen peräti
uupuneena.

Herttua jätti hänet säälimättä tähän asemaan, pani kätensä rinnallensa
ja alkoi pitkin askelin harppailla huoneen toisesta päästä toiseen.
Hänen vaimonsa katseli häntä arasti, ja rukoilevasti. Kymmeneen
minuuttiin ei huoneessa kuulunut muuta ääntä kuin herttuan jalkojen
yksitoikkoinen kopina. Yht'äkkiä hän teki käännöksen ja meni sohvan
luo. Nuori herttuatar hypähti suonenvedon tapaisella nopeudella
ylös. Herttua tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä kasvoihin ja
sanoi hänelle soinnukkaalla, mielenliikutuksesta hiukan sortuneella
äänellänsä:

-- Sinä olet kunniallinen vaimo!... Minä kiitän sinua.

Blanche raukka huudahti hiljaa kuin lapsi, kuultuansa nämät sanat,
heittäytyi miehensä kaulaan ja nyyhki vavisten kauvan hänen
rinnallansa. Herttua pyyhki salaa sormellansa muutamia kyyneleitä,
jotka vierivät hänen kalpeille poskillensa. Tuokion päästä hän sanoi:

-- Minä jätän sinut, pikku kultaseni; me tarvitsemme kumpikin aikaa
rauhoittuaksemme; mutta luonnollistahan se on, että maalle mennessäni
otan sinut mukaani?

-- Ainako? Blanche sopersi.

-- Aina.

Ja hän lähti.

Tuskin oli nuori herttuatar yksinänsä, kun hän jo laskeutui polvillensa
sohvansa eteen, käänsi kauniit kasvonsa, jotka samalla kertaa sekä
itkivät että hymyilivät, taivaasen päin ja kiitti Jumalaa siitä
onnesta, jonka hän tunsi sieluunsa vuodatetuksi. Lopun päivän hän oli
niinkuin paratiisissa.

Mutta illemmalla heräsi hänen aivoissansa katkera ajatus, joka
muistutti hänelle, että hän oli maan päällä, ja hän tunsi yht'äkkiä
kukkavuoteellansa olevan pistäviäkin oksia. Hän ajatteli Klotildaa
ja sitä voittoa, minkä hän hänelle valmisti, kun hän luopui Raoul'in
rakkaudesta. Tämä seikka, jota hän ilonsa ensi häiriössä ei tullut
ajatelleeksi, näytti lisäävän varsin äärettömästi hänen uhrauksensa
kovuutta; hänen mieleensä kuvautui kauhean selvästi Klotildan
ja hänen lemmikkinsä hurmaantunut riemu. Koko yön hän mietti
polttavissa aivoissansa tuhansia turhia keinoja poistaaksensa tätä
kalkkia huuliltansa. Hän keksi vihdoin sotajuonen, joka oli hänestä
varsin kelvollinen, ja kun hän oli harkinnut pienimmätkin kohdat
päätöksestänsä, joka kyllä todisti naisen sydäntä, mutta samalla
myöskin urhokasta sydäntä, Blanche nukkui.



VI.

Seppele.


Seuraavasta päivästä nuoren herttuattaren meni melkein koko aamupuoli
käydessänsä koristuskukkapuodeissa, joissa hän teki useita salaperäisiä
ostoksia. Sitten hän meni de Vergnes'ille ja päästyänsä kahden kesken
neiti de Férias'in kanssa, hän kertoi hänelle, osoittaen tuhannella
tavalla ihastunutta ystävyyttänsä, kuinka hän oli keskustellut miehensä
kanssa, ja kuinka se menettely oli täydelleen onnistunut, mitä Sibylla
oli hänelle neuvonut.

-- Sinun täytyy, kultaseni, hän lisäsi, tulla tänään luokseni
päivälliselle. Anoppini panee varmaankin minun pyynnöstäni, tänä iltana
pienet tanssijaiset toimeen. Meille ei tule päivälliselle muita kuin
sinä. Sinä tulet tuollaisena kuin nyt olet. Päivällisen jälkeen me
pukeudumme yhdessä, voi, kuinka se on suloista... Jos tahdot tehdä
mielikseni, niin pukeudut sinivalkoiseen vaatetukseesi. Älä ensinkään
ole huolissasi hiuslaitoksistasi, sillä niistä minä olen pitänyt
huolen, ja minä tahdon kammata sinut omalla valkoisella kämpäkälläni,
sentähden että sinua jumaloin!

Sill'aikaa kun neiti de Férias odotti tätä sovittua lähtöaikaa, hän
jatkoi niitä hämäriä unelmia, jotka sitten eilisen olivat häälyneet
hänen ajatustensa pilvisellä taivaalla. Saattamatta päästä selvän
totuuden perille, hänellä oli siitä kuitenkin vähän vihiä; hänen
kätensä kohotti sen taikaverhon syrjää, mikä tähän saakka oli niin
kovapintaisesti peittänyt häneltä sen henkilön, jonka pelkkä nimikin
jo herätti hänen sydämensä tunteet. Hän tunsi sitä epäselvää, mutta
syvää liikutusta, mikä leviää meidän suoniimme elämän ratkaisevina ja
juhlallisina hetkinä; hänestä tuntui kuin hän menisi näkemään kasvoista
kasvoihin ajatuksensa salaista jumalaa, ja hänen rintansa joutui
jonkinlaiseen ylenluonnolliseen häiriötilaan.

Hän tuli noin kello 7 aikaan de Sauves'ille ja hän huomasi, että
nuori herttuatar oli melkein yhtäläisessä häiriössä kuin hän itsekin.
Päivällisen kestäessä herttua osoitti hänelle erityistä huomiota.
Jälkiruokaa syötäessä hän laski ystävällistä leikkiä hänen kasvojensa
totisuudesta ja hänen sinisien silmiensä miettiväisyydestä.

-- Te olette, hän sanoi, hänelle, vaalea ja synkkä yht'aikaa... Te
olette kuin enkeli, joka ajattelee rikosta... Oi, tottahan te kuitenkin
joskus nauratte? Kuinka se minua ihastuttaisi, neitiseni!

Kun Blanche oli hänelle kertonut, että tämä vakava nuori tyttö oli
mainio piirtämään irvikuvia, niin herttua ei sitä uskonut, vaan
vastasi, että hän heti laittaisi hänestä sellaisen. Hän juoksi etsimään
lyijykynää. Sibylla kielteli ensin kauvan, vaan vetäytyi sitten
erääsen nurkkaan, piirusti suurilla ja hätäisillä piirteillä Henrik
IV:n Neuf sillalla olevan kuvapatsaan, ja antoi tämän kyhäyksen sangen
kunnioittavaisen näköisenä herttualle. Kun hän aikoi Blanchen kanssa
lähteä huoneesta, pidätti herttua häntä hetkisen erään ikkunan luona ja
sanoi:

-- Neiti de Férias, suokaa minun teille sanoa, että tunnen teitä
kohtaan todellista kunnioitusta ja ystävyyttä. Minulle on kerrottu,
että te rakastatte jaloja miehiä. Mikään ei minusta olisi suloisempaa,
kuin että te katsoisitte minua sellaiseksi.

Sibylla punastui, ojensi hänelle kätensä ja riensi nopeasti pois.

Nuori herttuatar vei hänet huoneesensa, ja he alkoivat pukeutua
iltapukuunsa tuontuostakin toisiansa syleillen. Blanche, joka piti
huolta pukunsa pienimmistäkin kohdista, vaatetti kuumeen tapaisella
innolla itseänsä: hän kyseli ystävättärensä mieltä taiteen,
kirjallisuuden, kävelyjen ja matkustuksien suhteen ja ilmoitti hänelle
omat mielipiteensä.

-- Minä pidän tästä, tuosta... Entä sinä? Oletko nähnyt Sveitsiä ja
Italiaa?... Me matkustamme yhdessä joka paikkaan... jahka sinä menet
naimisiin.

Hän vaikeni heti, kun tämä sana oli päässyt hänen huuliltansa.

Kun Sibylla oli ehtinyt jo jotensakin pitkälle vaatetuksessansa, hän
alkoi epäillä ja viivytellä.

-- Olen tuonut muassani hiuskoristeita... hän sanoi; saanko niitä panna
päähäni?

-- Et, et! pieni herttuatar huudahti innokkaasti. Minä kampaan ensin
itseni ja sitten sinut... Kas tässä, verhoa tuolla itseäsi niin kauvan,
ett'ei tule kylmäsi!

Ja hän heitti hänen hartioillensa leveän vaipan.

Vähän sen jälkeen herttuatar käski pois ne naiset, jotka olivat heitä
tähän saakka auttaneet, ja asetti Sibyllan istumaan erään suuren
peilin eteen, joka ulettui aina lattiaan saakka ja jota valaisi kaksi
monihaaraista lamppuruunua. Hän otti sitten varovaisesti kääryistä ne
kukat, joita hän oli aamulla ostanut. Sibylla näki, että nämä kukat
olivat ihan yksinkertaisten ja puhtaitten metsäkukkien kaltaisia:
niissä oli sekaisin erilaisia ruohoja, lehviä ja liekokasveja, jotka
kaunistavat yksinäisiä metsäpaikkoja. Sibyllan ajatukset lensivät
heti Férias'in metsiin, ja hän oli tuntevinansa sitä raitista ja
terveellistä tuoksua, joka muinen oli hänet niin usein hurmannut
hänen käyskennellessään kaukana metsän helmoissa. Nuori herttuatar
mietti ensin hetkisen, muisteli pienimpiäkin kohtia siitä Sibyllan
pään kuvasta, jonka hän oli nähnyt Raoul'in albumissa, ja alkoi sitten
hienoilla ja hennoilla käsillänsä koristella rakkaan kilpailijattarensa
hiuksia. Hän kampasi ensin äidin tavoin Sibyllan pitkät hiukset ja
kokosi ne sitten hänen niskaansa, mihin hän ne sitoi komealle nupulle;
sitten hän alkoi niitä silitellä, leikellä ja kiherrellä oikein
taiteilijan nerolla ja varmuudella. Sitten hän otti kukkia ja lehviä
ja seppelöitsi hänet niillä niinkuin metsänymfin. Tuon tuostakin
silmäsi hän peiliin nähdäksensä työnsä menestymistä; mutta yht'äkkiä
hänen silmänsä himmenivät ja, sill'aikaa kun hän näppärästi kuin lintu
pienillä sormillansa asetteli Sibyllan hiuksia, alkoi kyyneleitä vuotaa
hänen silmistänsä ja asettuivat kuten kastehelmet seppeleen kukille.
-- Sinä itket? Sibylla kysyi. Mikä sinun on?

-- Ei mikään... älä siitä huoli, sanoi Blanche; on näet ilon
kyyneleitäkin!

Mutta ilon kyyneleitä ne eivät kuitenkaan olleet, ja koko hänen
alttarilla suitsuavan sydämensä veri ei olisi ollut, mitä uhrin
katkeruuteen ja puhtauteen tulee, taivaalle ja enkeleille otollisempi.

Kun hän oli lopettanut työnsä, hän auttoi Sibyllaa lopullisesti
pukeutumaan.

-- Kas niin, hän sanoi, ole nyt, että saan sinua katsella! Oi, sinä
olet kaunis! Minä olen tyytyväinen sinuun ja itseeni! Mennään nyt.

Hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet huoneesta.

Neiti de Férias oli todellakin nyt, ei ainoastansa kaunis, vaan vieläpä
ihmeteltävän sievä ja lumoova. Hän ei ollut pitkä, vaan kuitenkin
hän näytti siltä, niin täydellinen sopusointu vallitsi koko hänen
olennossansa. Hänen erinomainen viehättäväisyytensä ilmaantui hänen
ylevien ja vakavien kasvojensa juonteissa ja samaa ilmaisivat myöskin
hänen puhdas, hieno suunsa, hänen hymynsä ja etenkin hänen katseensa;
hiukan ulkonevat, kaarevat kulmakarvat suojasivat hänen silmiänsä,
jotka olivat siniset kuin meri, taivaan ollessa selkeänä. Väliin jonkin
sydämen salaisen tunteen johdosta tälle hänen silmiensä sinitaivaalle
nousi pilvi, joka näytti uhkaavan jyrinää ja salamaa. Nuori herttuatar,
joka helposti oli huomannut tämän hänen kasvojensa lumoavimman
omaisuuden, oli sitä vielä lisännyt sen asennon kautta, minkä hän antoi
hänen kukkaseppeleellensä. Siinä heikossa varjossa, mikä peitti hänen
otsaansa, Sibyllan silmät säteilivät enemmän kuin koskaan ennen tuota
synkkää ja salaperäistä loistettansa, niinkuin auringon säde, joka
tunkeutuu paksujen lehvien lävitse tai joka lempeästi pujahtaa kirkkoon
sen maalatusta ikkunasta. Tämän ohessa hän oli vielä nainen: hänen ylen
ihania olkapäitänsä verhosi läpinäkyvä, kimalteleva ja loistava vaate,
joka häikäsi silmää niinkuin taivaallisen aineen valo; niinmuodoin
hänen kauneutensa aineellisimmassakin osassa oli jotakin jaloa ja
jumalallista.

Sellainen oli neiti de Férias, kun hän astui de Sauves'in juhlasaliin
pitäen kiinni herttuatar Blanche'n kädestä. Heidän pukeutumisensa
oli ottanut aikaa, ja suurin osa vieraista oli jo saapunut. Heti
ensi silmäyksellänsä nuori herttuatar huomasi Raoul'in ja Klotildan,
jotka istuivat vieretysten eräällä sohvalla ja näyttivät vajonneen
innokkaasen keskusteluun. Blanche vastasi hajamielisesti niihin
tervehdyksiin, joita hänelle tehtiin, kulki halki salin pitäen yhä
Sibyllaa kädestä ja meni suoraa päätä vihollistansa vastaan. Kun
paroonitar de Val-Chesnay näki tämän arveluttavan parin lähestyvän,
tunsi hän kylmän väristyksen käyvän läpi sydämensä; kreivi de Chalys,
joka juuri jutteli hänen kanssansa, kummastui hänen kasvonpiirteittensä
äkillisestä muutoksesta, loi silmänsä samaan suuntaan kuin
paroonitarkin ja ensi kerran hän näki neiti de Férias'in. Hän jätti
yht'äkkiä huolettoman asentonsa ja istuutui suoraan sohvalle.

-- Mitä tämä on? hän sopotti,

Klotilda ei vastannut; hän oli noussut seisomaan; Raoul nousi myöskin
seisomaan ja vetäytyi ikäänkuin vähän syrjään siksi aikaa, kun
herttuatar ja Sibylla kättelivät Klotildaa. Nuori herttuatar astui
sitten askeleen kreiviin päin ja kääntyi Sibyllan puoleen.

-- Kreivi Raoul de Chalys, serkkuni, hän sanoi. Sitten hän kääntyi
Raoul'iin päin.

-- Neiti Sibylla de Férias, minun ystäväni! Blanchen ei ollut ensinkään
vaikea ymmärtää sitä suurta hämmästystä, joka kuvautui hänen serkkunsa
kasvoille; ja ihastukseksensa hän tunsi Sibyllan käden yht'äkkiä
ruvenneen vapisemaan ja lujemmin nojautumaan hänen käteensä. Hän vei
hänet heti aivan vastaiselle puolelle salia, istuutui hänen viereensä
ja sanoi hänelle luoden häneen samalla kertaa iloisen ja uteliaan
silmäyksen:

-- Toinnu, ystäväni, ei se ole mitään;... mutta kuinka olet voinut
hänet tuntea niin monen vuoden kuluttua? Selitäppäs se minulle.

-- En tiedä... jupisi Sibylla: luullakseni tuo sinun salaperäinen
puuhasi minun hiuksieni suhteen on saattanut minut tätä aavistamaan...
Mutta kuka on saattanut sinulle jutella tämän kaiken?

-- Arvaa!

-- Se on mahdotonta!

-- Oletko kylliksi tointunut tanssiaksesi yhden valssin?

-- Valssin?... minkätähden?

-- Tullaksesi hiukan punaisemmaksi... noin suuri kalpeus ei sovi niin
kauniille kuin sinä!

Blanche kutsui miestänsä, joka juuri kulki ohitse.

-- Ystäväni, neiti de Férias on kuolemaisillaan halusta saada tanssia
sinun kanssasi!

Herttua asetti toisen kätensä sydämellensä ja kumarsi aina maahan
asti. Sitten hän kietoi käsivartensa Sibyllan hennon vartalon ympäri
ja tunkeutui väkijoukon välitse niinkuin kotka, joka lentää kyyhkynen
saaliina kynsissänsä.

Herttuatar oli ihastunut pienten juoniensa onnistumisesta ja rupesi
iloisesti keskustelemaan lähellä istuvien kanssa luomatta kuitenkaan
hetkeksikään silmiänsä siitä nurkasta, missä Klotilda ja Raoul yhä
vielä istuivat yhdessä. Hän oli täydellisesti tyytyväinen serkkunsa
hajamieliseen katsantoon ja siihen synkkään harmiin, joka kuvautui
nuoren paroonittaren kasvoille. Hän näki kreivin katseitten olevan
kokonaan kiintyneinä neiti de Férias'iin ja hän huomasi iloksensa, että
tuo nuori tyttö oli tullut hänen huomionsa, jopa hänen keskustelunsakin
ainoaksi esineeksi.

Vaikka herra de Chalys olikin sangen kokenut mies, niin hän tunsi nyt
kuitenkin sellaista mielenliikutusta, mikä saattoi tasapainosta koko
hänen ulkonaisen levollisuutensa. Sibyllan kummallinen ilmaantuminen
ja se melkein yhtä kummallinen seikka, että suloinen herttuatar hänet
hänelle esitti, kysyivät varmaankin suuresti hänen kokemuksensa ja
seurustelemistaitonsa kylmäverisyyttä; hän oli niin tavattoman kömpelö,
niinkuin koulupoika, että hän sangen uteliaana alkoi kysellä kauniilta
naiselta toista naista koskevia asioita.

-- Te tunnette siis, rouva, tämän nuoren henkilön? hän sanoi
naapurillensa.

-- Kenen nuoren henkilön?

-- Jolla on päässä tuollainen seppele... neiti de Férias'in...
luullakseni.

-- Hiukan. Me olemme kotoisin samalta paikkakunnalta, Klotilda sanoi
kuivasti.

-- Ah, Férias... missä se on siis?

-- Normandiassa.

-- Lähellä mertako?

-- Jotensakin.

-- Ja hän on myöskin serkkuni ystävä?

-- Niin näyttää!

-- Asuuko hän Pariisissa?

-- Luullakseni ei. Hän on täällä vaan väliaikaisesti.

-- Kuinka kauvan?

-- Oi Jumalani!... Tehkää hyvin ja kysykää häneltä itseltänsä.

-- Suokaa anteeksi!... minä luulen, että olen ennen tuntenut hänen
perheensä... Muuten se ei merkitse mitään. Etupäässä minä haluaisin
vakuuttaa teille, että se on totta, mitä minun oli kunnia teistä
lausua... Se kuva, minkä hätimältä piirsin teidän luostarinne
esihuoneessa, on aina ollut muassani... ja, jos jokin onnettomuus olisi
minua kohdannut, se olisi mennyt kanssani hautaan...

Klotilda alkoi hymyillä ja leikkiä viuhkaimellansa.

-- Oh, todellakin! hän sanoi. Persiassako?... Jumalani, kuinka on kuuma!

-- Persiassa, vastasi Raoul totisena, jouduttuansa hetkeksi selvän
hajamielisyyden valtaan, on paljon vuoria, niinkuin tiedätte, jotka
estävät liiallista kuumuutta.

Klotilda kohotti olkapäitänsä, viittasi erästä ohikulkevaa nuorta
miestä ja alkoi hänen kerallansa tanssia.

Hra de Chalys kärsi tämän häväistyksen kulmiansa rypistämättä: hän
lähti salaa pujottelemaan tanssijoitten välitse ja meni istumaan
Sibyllan paikalle nuoren herttuattaren viereen.

-- Blanche, serkkuni? hän sanoi.

-- Mikä on?

-- Armahtakaa miestä, jonka järki on menemäisillään... ja sallikaa,
että teen teille pari kolme rohkeata kysymystä.

-- Minä kuuntelen.

-- Tiesittekö, kun esittelitte minut neiti de Férias'ille, että se oli
hänen kuvansa, jonka olette nähnyt albumissani.

-- Jokseenkin varmaan.

-- Ja... rakastatteko häntä?

-- Suuresti.

Raoul katseli nuorta vaimoa koko tarkkaavaisuutensa voimalla.

-- Ja... sallitteko että sanon häntä kauniiksi?

-- Minä käsken teitä niin tekemään.

-- Entä sitten!

-- Mitä sitten!

-- Mitä te vielä käskette minut tekemään?

Blanche loi silmänsä häneen, peitti kasvonsa viuhkaimellansa ja sanoi:

-- Olemaan kunniallinen ja onnellinen.

Valssi loppui samassa; Raoul ei ehtinyt muuta kuin lukea nuoren vaimon
silmistä hänen jalon päätöksensä varmuuden. Hän nousi, kumartui
herttuattaren puoleen ja sanoi, osottaen liikkeillänsä, silmillänsä ja
äänellänsä sitä arvon-antamista, mikä miehen sydämelle on mahdollinen.

-- Blanche, minä kunnioitan teitä!

Sibylla oli istuutunut vanhalle paikallensa, ja kreivi aikoi vetäytyä
pois, kun herttuatar kutsui häntä takaisin.

-- Älkää toki lähtekö tiehenne, serkkuni... olkaa neiti de Férias'in
seurana... sill'aikaa kun menen teetä toimittamaan. Hänessäkin on
hiukan taitelijan vikaa... ymmärrättehän te... puhukaa hänelle
maalaamisesta, matkoista, lehdoista, kallioista, lähteistä j.n.e!

Raoul kumarsi, istui herttuattaren paikalle vasten tavallisuutta
hiukan kömpelön ja aran näköisenä ja sanoi toinnuttuansa ensi
hämmästyksestänsä:

-- Totta tosiaan, neitiseni, minä en osaa valehdella... Entä te sitten?

-- En luullakseni minäkään.

-- Minun on ollut kunnia saada suudella teidän kättänne noin
kaksitoista vuotta takaperin erään kallion luona, josta valui vettä
erääsen lähteesen... Muistatteko sitä vielä?

-- Muistan, herra, Sibylla vastasi, luoden häneen siniset silmänsä,
joissa loisti iloinen hymy.

-- Te muistatte sen!... Mutta sehän voi tuskin olla mahdollista!

-- Se on kuitenkin varsin yksinkertaista: minun elämässäni ei ole ollut
paljon seikkailuja ja minun kohtaamiseni teidät iso-isäni puistossa oli
yksi niitä harvoja. Pienimmätkin muistot lapsuuteni ensi ajoilta ovat
vielä sangen elävinä mielessäni...

-- Minä pelästytin teitä suuresti, vai kuinka?

-- Kyllä vähän ensiksi...

-- Minä muistan vielä, millainen olitte silloin valkoisine sauvoinenne
ja kummallisine seppelinenne... melkein samallainen kuin nytkin, eikö
niin?

-- Mitä nykyisyyteen tulee, Sibylla sanoi, kohottaen hiukan sormiaan ja
ylpeätä päätänsä, niin minun täytyy teille tunnustaa, ett'en itse ole
keksinyt pääkoristeitani ja ett'en ensinkään silloin tiennyt, kun näitä
minulle laitettiin, siitä ilosta, mikä on tullut osakseni tänä iltana.

Sibyllan äänessä ja sanoissa oli ollut heidän keskustelunsa alusta
saakka jotakin peittelemätöintä mutta samalla myöskin jotakin
kainoa, mikä suuresti hämmästytti kreivi Raoul'ia, joka tunsi
ihmisten pienimmätkin mielenvaiheet. Muuten hän huomasi heti,
katsellessansa näitä harvinaisen yleviä kasvoja, niissä oikein
kosolta piirteitä, jotka häntä ihastuttivat. Hänet valtasi kokonaan
tuo hurmaava kaunotar, jonka jo kauneudellaankin täytyi herättää
erityistä huomiota taiteilijan silmissä ja sydämessä, ja hän tunsi
vastustamatonta myötätuntoisuutta neiti de Férias'ia kohtaan ja
hän päätti, jättämättä mitään toivoa huomispäivän näkemiseen,
voittaa hänet itsellensä tai kuolla. Hän luopui heti siitä liian
tutun-omaisesta keskustelun-aineesta, jonka Sibyllan varovaisuus oli
häneltä katkaissut, ja alkoi puhella taiteestansa ja matkoistansa; hän
osotti neronsa koko voimaa ja rikkautta ja sydämensä koko suloisuutta,
niin sanoaksemme täysin kourin kantaaksensa niitä neiti de Férias'in
jalkojen juureen. Vaikk'ei Sibylla saattanut huomata hänen puheessansa
varjoakaan suoranaisesta mairittelemisesta, niin hän huomasi kuitenkin
tarkalla naisellisella käsitysvoimallansa, että Raoul'in ihastuneet
silmät, ääni ja sanat osottivat hänelle yhtämittaista kunnioitusta;
hän ymmärsi hänessä herättävänsä tuota palavaa kaunopuheliaisuutta,
millä hän hänelle kertoi havainnoitansa, harrastuksiansa, epätoivojansa
ja ilojansa, puhuen kaikista asioista niinkuin mies, joka edellyttää,
että hänen kuuntelijansa nero saattaa ymmärtää kaikkia maan ja
taivaan asioita. Tämä ylevämpi imarteleminen, jota hän ansaitsikin,
ihastutti ja hämmensi Sibyllaa. Hän pelkäsi salaisesti näyttävänsä
hänestä hullulta ja lapsimaiselta, samalla kun Raoul ihmetteli hänen
pienimpienkin sanojensa sattuvaisuutta. Sibyllan onneksi kreivinna de
Vergnes, jota syystäkin huolestutti hänen tyttärentytärtänsä vallitseva
ääretön hartaus, ei ollut hidas keskeyttämään heidän kahdenkesken
oloansa. Sibylla riensi hänelle naurussa suin kertomaan hänen ja herra
de Chalys'in satunnaista kohtausta Férias'in metsässä ja, tultuansa
isoäitinsä läsnäolosta vähän rohkeammaksi, hän saattoi vastata neronsa
koko suloisella sukkeluudella niihin kysymyksiin, joita kreivi silloin
teki hänelle Fériasista, hänen perheestänsä, lapsuutensa muistoista
ja hänen unelmistansa. Raoul kuunteli ihastuneena hänen puhettansa,
yhdestä ainoasta sanasta saaden tietää kaikki hänen ajatuksensa,
väliin hänen pelkästä hymyilemisestänsäkin ja usein hän ne tiesi jo
edeltäpäin, ikäänkuin heidän kummankin elämänsä olisi joka hetki ollut
jollakin tavoin toisiinsa yhdistetty, ja ikäänkuin jokaista sykähdystä
toisen sydämessä olisi uskollisesti vastannut sykähdys toisen sydämessä.

Mutta Klotilda ei ollut saattanut katsella niin onnellisen ystävyyden
syntyvän ja kehkeytyvän koettamatta sitä kaikin tavoin ehkäistä:
hän oli useamman kerran asettunut tanssittajoinensa parin askeleen
päähän Raoul'ista, ja näytellyt hänen edessänsä muhkeita kutriansa ja
ihastuttavan kauniita olkapäitänsä; sitten hän harmissansa lakkasi
tanssimasta ja tahtoi hänessä herättää mustasukkaisuutta: hän käski
juuri tullutta Louis Gandrax'ia istuutumaan viereensä, puheli
hänelle viuhkaimensa suojassa ja saattoi nuoren tiedemiehen jäisen
kylmyyden silmiensä tulen alaiseksi, joka olisi sulattanut Alppienkin
jään. Kentiesi hän lopuksi herätti hiukan uteliaisuutta ja saavutti
kunniatakin tällä juonellansa, jonka Gandrax ei kuitenkaan näkyväisestä
antanut itseänsä ihastuttaa, vaikka hän osottikin kasvoillansa
pilkallista levottomuutta.

Herra de Chalys näki kyllä tämän salahankkeen, mutta hän näki sen
taivaan korkeudesta, eikä hän enää sieltä laskeutunut alas. Hänen
irroittuaksensa tästä suloisesta ihastuksesta, Sibyllan, jota
hämmästytti niin silminnähtävä yksipintaisuus, täytyi itse ehdottaa
isoäidillensä poislähtemistä. Kun rouva de Vergnes nousi, niin Raoul
sanoi kumartaen syvään:

-- Suvaitsetteko minun, kreivinna, osottaa teille kunnioitustani
kotonanne ja tarjota teille kuvan, minkä olen tehnyt neiti de
Férias'ista kaksitoista vuotta takaperin?

Rouva de Vergnes nyökkäsi päätänsä suloisen suostumuksensa osotteeksi
ja vetäytyi pois, kasvoilla voiton riemu, niinkuin ainakin isoäiti,
joka näkee taivaan rannalla tyttärentyttärellensä loistavan
odottamattoman avioliiton soihdut.

Kreivi de Chalys tarttui, lähdettyänsä de Sauves'in hotelista,
ystävänsä Gandraxin käteen. Kumpikin oli vajonnut mietteihinsä ja he
kulkivat pitkin Tuilerian rantakatua sanaakaan toisillensa sanomatta.
Yö oli viileä ja kaunis. Raoul loi, kävellessänsä pitkin Seine'n
puoleista trottoaaria, hajamielisen katseen virran tummalle pinnalle,
jolle siltojen ja rantakadun monet lyhdyt loivat heikkoa valoansa.

-- Vellamon neidoilla on tän'yönä juhla, hän sanoi; he ovat valaisseet
kristallipalatsinsa portaat; tekisipä mieli astua alas pitkin noita
välähteleviä rappusia!

Gandrax loi silmäyksen kadun kaidepuun ylitse.

-- Kaasuvalon taittumista, hän sanoi.

Seurasi taas pitkä aika äänettömyyttä; sitten herra de Chalys puhkesi
äkkiä kysymään:

-- Mitä ajattelet avioliitosta, Louis?

-- Kuinka! nytkö jo? Gandrax huudahti nauraen. No hyvää minä siitä
ajattelen, ystäväni: avioliitto edistää rodun puhtautta! Se suojelee
yhteiskunnan miehuutta. Katsoppas yhteiskuntia, missä monivaimoisuus
vallitsee, ne riutuvat haaremin läkähyttävässä ilmassa kuin kasvi
pimeässä ja joutuvat perikatoon rikollisten naisten tähden, joihin
he määrättömästi takertuvat; ne ovat herkkähermoisia ja julmia! Jota
suuremmassa kunniassa jokin kansa pitää avioliittoa, sitä lähempänä
se kansa on yhteiskunnallista perikuvaa, mikä ilmaantuu järjestyksen
voimassa. Avioliitto on siis hyvä ja sinä saatat siis minun täydellä
suostumuksellani naida neiti de Férias'in, jos sydämesi niin sanoo!

-- Oletko jo ennen tavannut häntä serkkuni luona? kysyi kreivi.

-- Kymmeniä kertojat

-- Ja hairaus on sinut estänyt hänestä minulle puhumasta?

-- Miksi olisin sinulle hänestä puhunut?

-- Kuinka et ole tuntenut pientä, lähteellä tapaamaani haltiatarta,
josta kertomalla usein olen korviasi väsyttänyt, albumini seppelöittyä
Sibyllaa?

-- Tosiaankin hän on se!... Ja kuinka, hitto vieköön, olisin saattanut
hänet tuntea...

-- Onhan hän elävä kuva... omasta kuvastansa!

-- Loruja! sanoi Gandrax, jonka heleälle naurulle yö antoi kummallisen
soinnun. Kuitenkin, ystäväni, olen iloissani siitä, että hän sinua
miellyttää; mutta minä sanon suoraan, että meidän esteetilliset
mielipiteemme tässä eriävät toisistansa. Selitä, mitä suloutta hänessä
on, sillä minä en ole sitä vielä huomannut.

Raoul pysähtyi yht'äkkiä, nosti kätensä taivasta kohti ja sanoi.

-- Jumala, anna hänelle anteeksi!... Louis parka! lisäsi hän tarttuen
uudestaan hänen käteensä, oli kerran taiteilija... suuri taiteilija
olikin... joka päätti erään kerran maalata oikein matemaatillisesti
kauneutta; hän maalasi naisen tai miehen, en tiedä varmaan kummanko,
jonka pää oli ihan säntilleen neljä nenän pituutta, jonka käsi oli
kasvojen pituinen ja kymmenes osa koko ruumiin pituudesta, jonka
jalka oli pään korkeuden pituinen, ja muu ruumis sen mukaan... Tämä
kauneuden perikuva on Bologne'ssa, mene katsomaan sitä: se on sinua
varten tehty!... Mitä neiti de Férias'iin tulee, niin minusta tuntuu,
että hän on minua varten, minun silmiäni ja minun sydäntäni varten
luotu ikipäiviksi!... Sinä tiedät, kuinka tuo kunnollinen lapsi on
jo kymmenenä vuonna antanut työtä minun ajatuksilleni: sinulle olen
uskonut kaikki omituiset unelmani tämän muiston johdosta. Hän on
ollut minulle sama kuin muinaiselle kuvanveistäjälle hänen marmorinen
lemmittynsä. Hänelle omistin kaiken sen sulouden ja hyveen, mitä etsin,
vaan mitä en löytänyt hänen puutteellisessa sukupuolessansa; minä
kuvittelin mielessäni hänen ruumiinsa ja sielunsa myötäistä kukoistusta
ja kehkeytymistä; minä annoin hänelle kaiken sen sulouden, kaiken sen
vilkkauden ja kaiken ylevän ja jalon, mitä elämän sulottomuus oli
sydämeeni jättänyt. Tuomitse siitä, mitä tän'iltana on tapahtunut, kun
jälleen olen hänet löytänyt yht'äkkiä, ja löytänyt hänet kaikkia näitä
unelmiani korkeammalta ja kaikkea tätä kunnioitusta ansaitsevana!...
Minä rakastan häntä vimmatusti!

-- Olkoon niin! Gandrax sanoi. Minua miellyttää, että olet sen minulle
suoraan ja peittelemättä sanonut. Nai vaan hänet, minä en, Jumalan
kiitos, ole milloinkaan haluava päästä kilpakosijaksi. Minä myönnän
kyllä, että hän on kaunis, vaan se on vaan pelkkää taiteellista, millä
ei ole minulle mitään sanottavaa.

-- Sinä varmaankin, Raoul vastasi nauraen, pidät rouva de Val-Chesnay'n
parempana?

-- Niin tosiaankin teen!... Hän vasta on nainen, sanon minä, ja kaunis
nainen! Minun mielestäni aine ei vielä milloinkaan ole muodostunut
onnellisempaan ja kauniimpaan muotoon! Luonto on valinnut häntä
valaaksensa paraan taikinansa, ja aurinko loisti silloin täydessä
valossansa taivaan la'ella, kun se häneen heitti elämän kipinän!...
Senkaltaisena Eevakin varmaan lähestyi ensimmäistä miestä Eedenin
autioissa lehdoissa.

-- Tra la la... Nyt siis tiedät, Louis, joll'et ennen sitä ole tiennyt,
Raoul sanoi, että olet täydellisesti rakastunut. Ensi kerran elämässäsi
puet puheesi runolliseen väriin... Se on merkki... Mutta sinä teit
historiallisen erehdyksen: kaikkien etevien tiedemiesten mukaan Eeva
oli valkoverinen.

-- Hulluutta! Gandrax sanoi, Eeva oli tummanverinen ja puhui
sanskriittaa!

-- No hyvä, ennen pitkää sinäkin taidat haastaa sanskriittaa rouva de
Val-Chesnay'n kanssa?

-- En, Gandrax vastasi lujasti, sentähden ett'en tahdo. Ihminen tekee
mitä tahtoo. Minä tahdon tehdä työtä ja minä menen sitä tekemään...
Hyvää yötä!



VII.

Atelieeri.


Kun Sibylla seuraavana päivänä miss O'Neil'in seurassa tuli
huoneestansa aamiaiselle, niin hän huomasi heti iso-isänsä kasvoista,
että hänellä oli tieto eilen-iltaisista tärkeistä tapauksista. Heti
aamulla kreivinna olikin pyytänyt saada puhutella miestänsä ja oli
ilmoittanut hänelle ne toiveet, mitkä hän oli saanut herra de Chalys'in
innokkaan keskustelun johdosta Sibyllan kanssa. Kuultuansa tämän herra
de Vergnes löi otsaansa ja huudahti:

-- Perhana! Chalys! kuinka emme ole ennen tulleet häntä ajatelleeksi?
Mutta se käy itsestänsä niin! Muhkea nimi... suuret taipumukset...
kaunis kavaljeeri! Se on määrätty... kohtalo on niin määrännyt! Heistä
on tuleva ihastuttava pari!

Kun hän näki Sibyllan tulevan, hän oli rypistävinänsä kulmakarvojansa.

-- Älä lähesty minua, neitiseni, älä lähesty minua!

-- Minkä tähden! Sibylla sopotti ja punastui korvia myöten.

Kreivi syleili häntä nauraen; aamiaista syötäessä haasteltiin
iloisesti. Etenkin miss O'Neil näytti oikein ilosta säteilevän ja
koetti yleisessä riemussa olla pääenkelinä. Kun palvelijat olivat
vetäytyneet pois, kreivi sanoi:

-- No eihän sinun olekaan nälkä tänä aamuna, lapseni? Kas siinä, siinä
on selviä merkkiä pahasta omastatunnosta!

Sitten hän kääntyi Irlannittaren, tavallisen uhrinsa puoleen ja sanoi
traagillisella äänellä:

-- Ah niin! tiesittekö te sitä, miss O'Neil?... Mutta, à propos, miss
O'Neil, mitä kansallisjuhlaa olette muistelleet viime yönä. Olen
kuullut tuon viheriäisen Irlannin harpun suloiset sävelet aina kukon
laulusta saakka.

-- Oi Jumalani! herra kreivi, suokaa minulle anteeksi... Jos olisin
saattanut aavistaakaan teidän sitä kuulevan...

-- Minunko, minun sitä kuulevan?... Vai te ette siis milloinkaan opi
tuntemaan sydäntäni, miss O'Neil?... Vaikka te olisitte Kalkutassa...
ja minä Bellevue'ssa... niin kuulisin, kun te vaan sormellanne...
yhdellä... pikkusormellanne koskettaisitte harppuanne... ja värisisin
ehdottomasti myötätuntoisuudesta... Mutta puhukaamme vakavasti:
tiesittekö te sitä, miss O'Neil, niin tai ei?

-- Mitä herra kreivi?

-- Tiesittekö te, että tämä nuori tyttö varsin järjettömästi on
vannonut rakkauden valoja erään tuntemattoman herran kanssa metsän
syvyydessä?

-- Oh, iso-isä! Sibylla sanoi.

-- Totta tosiaan, minulle, juuri minulle on niin kerrottu!... Päälle
päätteeksi, Jumala paratkoon, naiminen on tässä ainoa, mikä voi kaikki
jälleen parantaa.

-- Rakas iso-isä, älkää rientäkö niin nopeasti, minä rukoilen teitä.

-- Kuinka! mitä! hän ei nyt taas tahdokkaan mennä naimisiin. Sitten
tämä kaikki on tapahtunut, ainoastaan rakkauden tähden, taiteellisen
myötätuntoisuuden tähden!... Miss O'Neil, minä kiitän teitä oppilaanne
siveyden tunnosta!

Mentiin viereiseen huoneesen ja Sibylla kietoi molemmat kätensä
viekastelevan iso-isänsä kaulan ympäri sanoen:

-- Älkää saattako mieltäni tuolla tavalla häiriöön!

-- Olkoon menneeksi, tietysti jos lupaat mennä hänen kanssansa
naimisiin... sillä kunnia kumminkin on pelastettava!

-- Mutta kenen kanssa naimisiin? Herranko, jonka olen nähnyt kahdesti
kymmenen vuoden kuluessa ja jota en kentiesi enää saa koskaan nähdä?

-- Kuinka! Sinä saat heti hänet nähdä! Onhan tänään isoäitisi
vastaan-ottopäivä?

-- Ei hän tiedä isoäitini vastaan-ottopäivästä.

-- Pah! Minä vakuutan, että hän tulee... Istu tuohon, että saan
sinulle kertoa, mitä tapahtuu... Hän tulee... neljän tai viiden
tunnin kuluttua pysyäksensä kömpelön kiihkeyden ja moitittavan
välinpitämättömyyden välillä... Hän näyttää sinulle albuminsa, ja
sinä punastut tuntuvasti... aivan kuin miss O'Neil... ja ihmettelet
hänen hyvää muistoansa... Hän pyytää saada nähdä sinun taulujasi...
ja sill'aikaa kun sinä sitä kainosti kiellät, miss O'Neil menee niitä
etsimään... Kreivi ihastuu... Nuori tyttö punastuu uudestaan... ja tuo
hento kukkanen, jota kutsutaan miss O'Neil'iksi... Sitten... ah! sitten
sinä puhelet hänelle hänen itämaalaisista tutkimuksistansa, jotka
hän on juuri lopettanut, ja siitä levottomuudesta, mitä sinä ja koko
Pariisi tunnette... j.n.e... Ja tämän jälkeen hän ei ole pyytämättä
teitä jonakuna päivänä ohimennessä tekemään hänelle sitä kunniata ja
iloa, että kävisitte hänen atelieerissansa... Miss O'Neil punastuu
vielä entistä enemmän ja sinä katsot isoäitiisi suloinen epävarmuus
kasvoilla... Isoäitisi sanoo, että kreivin taide tekee hänen kotinsa
ikäänkuin julkiseksi, ja siellä siis, hänen turvissansa, on mahdollista
ja sopivaa käydä... Jonakuna päivänä hän pyytää sinulta sitä suosiota,
että hän saisi maalata sinun muotokuvasi, -- ja kun hän sen on saanut
tehneeksi, -- hän antaa sen meille ja lähtee itse alkuperäisen kuvan
kanssa pois... Siinä on elämäkertasi, neitiseni!

Kreivi nousi ylös ja lisäsi vakavalla äänellä, likistäen tyttären
tytärtänsä rintaansa vasten:

-- Rakas lapseni, mikään ei olisi minulle niin mieluista!

-- Suokaa anteeksi! Sibylla sanoi. Sallitteko minun huomauttaa
teille erästä asiaa? Te olette suloinen ja hyvä iso-isä, mutta
ajattelematon... Minä tunnustan suoraan, että kreivi de Chalys on
minusta paras ja miellyttävin mies, kuin milloinkaan olen nähnyt...
teidän jälkeenne... sillä on sangen mahdollista, että, hänen
eilen-iltaisesta kohteliasuudestaan huolimatta, hänessä ei milloinkaan
synny ajatusta minua naida!

-- Epäilemättä se on mahdollista... Mutta siinä tapauksessa se on
hänelle sitä pahempi... Mitä sinuun tulee, niin minä avaan sinulle
kokonaan sydämeni, sillä minä tiedän kelle puhun... Sinä olet viisas
tyttö, pikku Sibylla! Muuten sinun mieltymyksesi herra de Chalys'iin ei
ole saattanut yhtenä yönä muuttua vastustamattomaksi intohimoksi, eikö
niin? Hyvästi, lapseni!

Kreivi lähti tyynesti läsnäolollansa ansaitsemaan pelirahaansa, hän
kun näet oli erään suuren rautatielinjan hoitaja, käveli sitten
neljännestunnin kello kolmen jälkeen Italialaisten bulevardilla
ja meni sitten pelikumppaniensa seuraan pelaamaan whistiä, --
liikuntosuunnitelma, jota ainoastaan hänen terveytensä tila ja
maanpallon mulkkaukset saattoivat muuttaa.

Hra de Vergnes jätti tyttärentyttärensä paljoa rauhattomammaksi ja
levottomammaksi, kuin hän saattoi aavistaakaan, sillä hän ei tiennyt,
ja vaikeata se hänelle olisikin ollut, sitä salaista ystävyyttä ja
niitä hämäriä ja syvämielisiä aavistuksia, jotka näyttivät edeltäkäsin
valmistaneen ja kypsyttäneen Sibyllan ja Raoul'in välille sen
myötätuntoisuuden, jonka hän luuli eilen syntyneen. Nämä kaksi olentoa,
joilla kummallakin oli yhtä elävä ja ikäänkuin yhtäälle päin kallistuva
mielikuvitus, olivat jo monena vuonna niin sanoaksemme luistaneet
toinen toistansa vastaan jotakin salaperäistä kaltevaa rinnettä myöten,
ja heidän ensikerran tavatessaan toisiansa tapahtui kova tölmäys, josta
leimahti tulta. Tällaiset intohimojen ukon-iskut, joita voi selittää
väkevän kahdenpuolisen hengenheimolaisuuden ja myötätuntoisuuden
avulla, ovat epäilemättä poikkeuksia; mutta nämät poikkeukset eivät
ole harvinaisia, ja niiden tosi-elämässä ilmaantuminen oikeuttaa
sellaisia kertomaan romaanissa, joka juuri onkin poikkeuksellisten
tunteitten kertomista, ja antaa sille saman viehätyksen ja arvon kuin
tosiasioillekin.

Neiti de Férias käsitti tuskin itsekään, kuinka syvästi hra de Chalysin
eilen-iltainen puhe oli häneen vaikuttanut. Hän kysyi itseksensä,
kuinka koko hänen kohtalonsa saattoi riippua ainoastaan pelkästä
salonkikeskustelusta. Hänet teki hirveän rauhattomaksi se ajatus, että
herra de Chalys, kerran lähdettyänsä pois de Sauves'in asunnosta,
oli jälleen antautunut töittensä ja toimiensa uralle sen enempää
ajattelematta tätä elämänsä vähäpätöistä sivuseikkaa. Hän olisi antanut
vaikka verensä, jos olisi saanut selvää Raoul'in ajatuksista.

Raoul'in ajatukset olivat ihan samat kuin Sibyllankin, vaan että hänen
levottomuutensa oli vielä astetta suurempi. Sibylla ei kuitenkaan
epäillyt siitä vaikutuksesta, minkä hän oli tehnyt herra de Chalys'iin:
hänen naisellinen aistinsa sen hänelle varmaankin ilmoitti, ja hän
olikin epätiedossa ainoastansa siitä, missä määrässä hän oli häntä
viehättänyt; mutta herra de Chalys, joka oli viettänyt osan yötä
muistelemalla ja miettimällä, tarkkaan tuon nuoren tytön jokaista
sanaa, jokaista äänen värähdystä ja kasvojen piirrettä, oli sellaisten
yhdistysten ja vähennysten kautta, joita ainoastaan rakastavaiset
tuntevat, saanut päätöslauseen, joka häntä ei ensinkään miellyttänyt.
Sitten hän oli sangen surumielisenä nukkunut.

Herätessänsä hän pakotti itseänsä katselemaan asioita kirkkaammassa
valossa. Hän asui Saint-Dominique-Saint- Germain'in kadun varrella
isänsä talossa, jolla oli se etu, että siinä oli puutarha. Silloin oli
helmikuun loppupuoli, ja linnut lauloivat kukkivissa kastanjapuissa.
Kreivi alkoi itsekin laulaa kävellen pitkin askelin ja taittoi
silloin tällöin orvokin taimen, haistoi sitä ja näpäytti sen sitten
peukalollansa maahan. Pian hän meni atelieeriinsa ja avasi albuminsa,
missä oli nuo kolme Sibyllan muotokuvaa. Hän täydensi viimeisen
samannäköisyyttä muutamalla hienolla viivalla, tarkasteli sitä äänettä
ja jupisi sitten hiljaisella, huokauksen tapaisella äänellä:

-- Vaimoni. -- Tämä sana saattoi hänet hymyilemään, sitten hän kohotti
olkapäitänsä ja muuttui huolettoman näköiseksi. Hänen hullumainen
pelkonsa palasi jälleen:

-- Joutavia! ei hän minusta huoli; se on varma! Minähän olen liian
vanha!... Ah, työhön!

Hän laitteli hyräillen värilautastansa kuntoon. Yht'äkkiä hän nosti
telineeltänsä sen taulun, jota hän maalasi, muutti siihen uuden
kankaan, pani avonaisen albumin eteensä eräälle tuolille ja alkoi
sitten haahmollensa kuvata neiti de Férias'ia ja hänen kalliotansa.

Hän oli eilen hankkinut itsellensä sen tiedon, että rouva de Vergnes'in
vastaan-ottopäivä oli tiistai; hän päätti kumminkin lykätä käyntinsä
seuraavaan tiistaihin, vaikkapa vaan osottaaksensa neiti de Férias'ille
ylevää välinpitämättömyyttä. Mutta kello neljän aikaan hän heitti
maalilautasensa äkkiä pois ja lähti pukeutumaan. Kahtakymmentä
minuuttia myöhemmin hän oli, albumi kädessä, de Vergnes'in ovella.

Ujostelemattomimmatkin naiset, jotka lapsuudestaan saakka ovat
tottuneet noudattamaan ankarata käytös- ja puhetapaa, huomaavat
arkatuntoisissa asioissa olevansa etevämmät, kuin karaistuneimmatkin
miehet. Kun hra de Chalys, otsa mielenliikutuksesta kalpeana, astui
saliin, missä Sibylla istui rouva de Vergnes'in ja miss O'Neil'in
keskellä, niin se iloisuus ja totisuus, millä hän vastasi hänen
tervehdykseensä, herätti hänessä vastenmielistä hämmästystä, vaikka
tuo nuori tyttö kuuli tällä hetkellä korvissansa pauhaavan valtameren
myrskyjen kohinan. Tämä kreivin tuskallinen tunne kasvoi vielä
keskustelun kestäessä: todella tapahtui aivan itsestänsä niin, että
puheltiin järjestään niistä eri asioista, mitä herra de Vergnes asiain
tottuneena tuntijana oli ennustanut, ja että tämä täsmällisyys lopuksi
alkoi tuntua naurettavalta neiti de Férias'ista, joka muuten tunsi
olevansa iloisessa ja huolettomassa mielentilassa. Kun Raoul sitten
pyysi rouva de Vergnes'ia hyväntahtoisesti käymään katsomassa hänen
atelieeriansa, niin; Sibylla iski salaa silmää miss O'Neil'in kanssa,
tuskin voiden nauruansa pidättää. Tämä epäilystä herättävä kasvojen
väänne oli ihan odottamatointa herra de Chalys'ille ja hämmästytti
häntä sanomattomasti. Se ei asiaa parantanut, että rouva de Vergnes
lupasi käydä hänen atelieerissansa ensi joutopäivänä: hän lähti pois
kokonaan tyytymättömänä koko käyntiinsä, itseensä ja etenkin neiti de
Férias'iin.

-- Hyvä Jumala, hän puhui itseksensä, kävellen pitkin bulevardia,
synkkä hajamielisyys kasvoilla, ett'en minä häntä miellytä, on varsin
selvää ja luonnollista... kymmenestä tuhannesta naisesta on yksi,
jota tahtoisi miellyttää ja juuri häntä sitten ei miellytäkkään...
tämä on kyllä selvää;... mutta että minussa hänen mielestään on
jotakin huvittavaa, naurettavaa, että minä olen narri... sitä en saata
käsittää!... sillä on ihan selvää, että hän teki minusta pilkkaa
opettajattarensa kanssa, joka, sivumennen, on maailman hirvittävin
opettajatar!... Minä en saata kärsiä pilkallista luontoa nuorella
tytöllä: se on hänen luontonsa ilkeyden ja hänen sielunsa kuivuuden
merkki... Ja olihan se välttämätöintä että hänelläkin, tuolla nuorella
olennolla on hänen vikansa; muuten hän olisi liian kaunis!... Jumalani!
kuinka kaunis hän kumminkin on. Kuinka kaikki hänen liikkeensä ovat
kauniita, kainoja ja sopusointuisia!... Se on kuin sävelten sointua!...
Ja sen ohessa jalo sydän ja puhtaat ajatukset kuin teräs!... eikä ole
hyvyyttä... luonnollisesti!... No niin sydän parkani, älkäämme siitä
huoliko, mennään päivällistä syömään!

Hän lähti todellakin syömään päivällistä kumppaniensa luo, mikä
ei ollutkaan vaikein osa sitä ohjelmaa, mitä hän oli ottanut
noudattaaksensa. Sinä iltana hän joutui oikein peliraivoon ja menetti
suuren summan. Seuraava päivä tuntui hänestä kestävän iankaikkisesti,
mutta illalla hän muisti, että rouva de Vergnes'illa oli sinä päivänä
loosi operassa ja hän lähti teaatteriin. Ensi silmäyksellänsä
saliin tullessansa hän kohtasi Sibyllan silmät, jotka levottomina
tarkastelivat orkesteria ja jotka nopeasti kääntyivät toisaalle, kun
hän huomasi hänet. Raoul'issa heräsi jälleen hiukan elämisen halua.
Näyteltiin _Hugenottia_. Kärsivällisesi hän odotti aina kolmannen
näytöksen loppuun saakka, ennenkuin hän lähti rouva de Vergness'in
loosiin, missä hän oli yksinänsä tyttärentyttärensä kanssa. Neiti
de Férias ojensi hänelle valkoisiin hansikkaihin puettua kättänsä
niin todellisella ystävyydellä, että se häntä liikutti. Kuitenkaan
hän ei paljon ottanut osaa keskusteluun: hän kohotti tuon tuostakin
lornjetin silmillensä, katseli yleisöä ja vaipui jälleen suloiseen
äänettömyyteensä; mutta kun Raoul väliajan loputtua nousi ylös, hän
kääntyi yht'äkkiä ja kysyi ikäänkuin hämmästyneenä:

-- Ettekö jää tänne?

Ja hän jäi.

_Hugenottien_ neljäs näytös alkoi. Vaikka herra de Chalys osasi ulkoa
pienimmätkin kohdat tässä mahtavassa lyyrillisessä teoksessa, joka on
ehkä kauniin, mikä ihmiskorvaa milloinkaan on ihastuttanut, niin hän
luuli kuitenkin kuulevansa sitä ensi kertaa. Runoelman hirvittävät ja
intohimoiset sävelet, jotka niin sanoaksemme tulivat hänen sieluunsa
toisen sopusointuisen sielun kautta, näytti herättävän hänessä uutta
ja tuntematointa ihastusta. Hänen istuessansa Sibyllan tuolin takana
häntä hurmasi sanomattomasti se mystillinen tuoksu, jota rakastettu
olento levittää ympärillensä. Hän luuli näkevänsä tuon nuoren
tytön riippuvissa kutrissa, hänen hiuskukissansa ja hänen marmorin
valkoisissa olkapäissään käyvän milloin hekuman, milloin kylmyyden
väreitä ja henkäyksiä. Vaikk'ei Sibylla ainoallakaan sanalla ollut
poistanut niitä epäilyksiä, jotka eilisestä saakka olivat hänen
mieltänsä häirinneet, niin kaikki epäilys oli kuitenkin kadonnut: hän
tunsi silloin kummallisen varmaan, että hän itsekin oli rakastettu,
ja että koko tämä taivaallinen musiikki, kaikki näyttämöltä kuuluneet
äänet ja orkesterin sävelet olivat Sibyllasta ja hänestä ainoastaan
rakkauden hymni, jota heidän kummankin sydämensä lauloivat. Hän oli
siis enemmän ihastunut kuin hämmästynyt, kun neiti de Férias näytännön
lopulla, juuri kun kappaleen rakastavat päähenkilöt tyhjentävät
tuskaansa jumalallisen ihanaan surulauluun, kääntyi yht'äkkiä hänen
puoleensa, kosteissa silmissä säteilevä loiste, ja sanoi melkein
hellällä äänellä:

-- Ettekö ole onnellinen?

-- Kaikesta sielustani, neitiseni! hän vastasi.

Ja hänen sanoissansa ja katseessansa oli sellainen paino ja
tunteellisuus, että neiti de Férias'in täytyi luoda kauniit silmänsä
Raoul'iin, pois Kaarlo IX:nnen ajoilta.

Näytelmän päätyttyä hra de Chalys lausui jäähyväiset ja lähti kotiinsa
miettimään tämän illan suloisia muistoja. Tätä myötäistä vakuutusta
puoleksi vahvistivat muutamat pienet kirjeet, joita hänen serkkunsa
Blanche, äskenkääntyneen palavan innostuksen valtaamana, seuraavina
päivinä hänelle tuon tuostakin lähetti ikäänkuin kiihoittavaksi
yllykkeeksi. Hänen täytyi useamman kuin yhden kerran jättää Sibyllan
muotokuva ja lähteä pyytämään selitystä nuorelta herttuattarelta
muutamille lauseille, joitten monimutkaiset sulkumerkkien välit
saattoivat hänen aivo-raukkansa pääsemättömään pulaan. Kerran hän
tällaisella käynnillänsä sattui tapaamaan Sibyllan, ja nuoren tytön
käytös, hänen arka ja kaino katseensa ja ikäänkuin uupunut ylpeytensä
puhuivat hänelle suloisempaa ja selvempää kieltä, kuin herttuattaren
hirveän ongelmia täynnä olevat kirjeet.

Rouva de Vergnes, jonka luona hän ei lyönyt laimin käydä seuraavana
tiistaina, ilmoitti huomispäivänä tulevansa tyttärentyttärensä kanssa
häntä tervehtimään. Tämän päivän aamuna Raoul hankki atelieerinsa
täyteen kallisarvoisia kukkia ja suurilehtisiä, troopillisia kasvia,
jotka hän itse järjesteli taiteellisella aistilla ja lapsemaisella
huolellisuudella. Nämät juhlalliset varustukset, jotka muistuttivat jo
hiukan hääjuhlallisuuksia, herättivät rouva de Vergnes'issa salaista
ihastusta ja Sibyllassa nähtävää hämminkiä, kun he astuivat tähän
tuoksuavaan temppeliin. Kreivi näytteli heille kaikkeinpyhimpänsä
salaisuuksia hänelle omituiselle sievällä kohteliaisuudella ja
taiteilijan suopeudella. Hän katseli ihastunein silmin neiti de
Férias'ia, joka harhaili hänen kasviensa joukossa niinkuin Runotar
pyhässä lehdossa. Yht'äkkiä hän huomasi oman muotokuvansa ihanan
suunnitelman, joka oli asetettu erääsen kukkien muodostamaan pyhään
kappeliin, ja hän punastui. Raoul pyysi, että hän myöntäisi hänelle
vielä vähän aikaa sen lopulliseen valmistukseen. Sitten käytiin
puutarhaa katselemassa. Päivä oli sangen helteinen, ja herra de
Chalys, joka sangen hyvin tunsi Pariisittarien heikkoudet ja heidän
kuolemattoman ruokahalunsa, tarjoutti kastanjapuitten verhossa
muutamia herkkuja, joihin rouva de Vergnes oli erittäin ihastunut.
Sitten erottiin, rinnassa kummallakin puolen, niinkuin näytti, mitä
suloisimmat toiveet ja parhaat aikomukset.

Raoul sai seuraavan päivän aamuna kirjeen serkultansa Blanchelta,
joka kutsui häntä tulemaan seuraavan viikon lauvantaina päivälliselle
äitinsä, rouva de Guy-Ferrandi'in luo.

"Sinne tulevat", sanoi hän kirjeensä lopussa, "myöskin teidän ystävänne
Gandrax ja minun ystäväni Sibylla."

Blanche oli todella rientänyt ilmoittamaan äidillensä näitä pieniä
kujeitansa, ja rouva de Guy-Ferrand, joka, kuten useimmat muutkin
naiset, katsoi pyhäksi velvollisuudeksensa toimittaa naimisiin niin
paljon ihmisiä kuin mahdollista, oli järkähtämättömästi päättänyt
edistää asiain menoa kutsumalla nuo kaksi henkilöä luoksensa
päivällisille, missä oli valmistettu tilaa ainoastaan kahdelletoista
hengelle.

Jo edeltäkäsin oli kaikkien niitten mielestä, jotka asiata harrastivat,
tällä juhlallisuudella ratkaiseva tärkeys. Käynti atelieerissa oli
ollut sitä laatua, että se tuskin saattoi jättää epäilystäkään herra
de Chalys'in yksityisten mielipiteitten suhteen. Hänen ja neiti de
Férias'in liittymistä edistivät muuten niin myötäiset asianhaarat,
heidän kummankin mielipiteensä oli niin selvään tullut ilmi,
heidän asemansa oli niin vapaa kaikista niistä vastuksista, jotka
tällaisissa tapauksissa pitkittävät alkukeskusteluja, että asiain
välitön loppupäätös näytti todenmukaiselta ja luonnolliselta. Raoul
itsekin tunsi, että suoruus ja kunnioitus eivät sallineet hänen paljon
kauvemmin viivyttää hänen tunteittensa virallista ilmoittamista,
ja hän valmistautui neuvottelemaan rouva de Guy-Ferrandin kanssa
sopivimmasta tavasta ja keinoista, millä hän saattaisi saada omaksensa
neiti de Férias'in sydämen, käden ja kultahiukset.

Mutta neiti de Férias, huolimatta niistä myötäisistä enteistä, mitä
saattoi helposti tähdistä lukea, ei tuntenut itseänsä likimainkaan
ihan onnelliseksi. Mitä enemmän hän rakasti ja mitä enemmän hän tunsi
olevansa rakastettu, sitä enemmän häntä huolestutti se ainoa, mutta
auttamatoin este, mikä saattoi viimeisellä hetkellä ilmestyä ja erottaa
hänet iäksi Raoul'ista. Tästä yhtä ankarasta kuin hellästäkin sielusta
ei intohimotkaan saattaneet poistaa perus-aatteita: kun hän oli
perin pohjin vakuutettu sellaisten avioliittojen hellyydestä, joista
uskonnollinen side puuttui, niin hän oli päättänyt mennä naimisiin
ainoastaan sellaisen miehen kanssa, joka uskoi, mitä hänkin uskoi,
ja hän olisi halveksinut itseänsä, jos hän olisi antanut sydämensä
viettelyksen voittaa hänen järkensä juhlallisen päätöksen. Mutta mitkä
olivat herra de Chalys'in mielipiteet uskonnon asioissa? Sibylla ei
sitä tiennyt. Kummastellaan ehkä vähän, ett'ei kukaan ollut tahtonut
hänelle jutella tällaisesta sivuseikasta, ja mitä häneen itseensä
tulee, hän oli lykännyt asiasta selon ottamisen päivästä päivään, joko
sitten sellaisesta salaisesta heikkoudesta, joka kammoo päivänvaloa,
taikka sen luottamuksen tunteen vaikutuksesta, joka omistaa sille,
jota ihminen rakastaa, kaikki ne hyveet, joita hänelle toivoo; mutta
kun hän huomasi, että Raoul'in rakkaus riensi sitomaan avioliiton
solmua odottamattoman nopeasti, niin hän huolestui nähdessään heidän
edessänsä tämän himmeän ja epäillyttävän kohdan. Hänen pelkonsa
haihtui hiukan, kun hän muisteli sitä teeskentelemätöintä ja jaloa
innostusta, mikä oli omituinen kreiville. Olihan hän osottanut niin
avonaista sielua kaikille jaloille tunteille, kaikille kauniille ja
yleville aatteille, ett'ei hän saattanutkaan epäillä häntä ehdottomasta
jumalattomuudesta, niin likeinen näytti hänestä runollinen tunne olevan
uskonnolliselle tunteelle, rakkaus kauniisen rakkaudelle Jumalaan.
Mutta väliin kuitenkin atheisti Gandraxin kuva, jonka miehen hän tiesi
olevan läheisessä ystävyydessä kreivin kanssa, joutui yht'äkkiä hänen
mieleensä ja herätti hänessä synkkiä ajatuksia, Tämä neuvottomuus,
johon miss O'Neil huolestuneena otti osaa, seurasivat Sibyllaa rouva
de Guy-Ferrand'in luoksikin ja surumielisyyden pilvi verhosi hänen
otsaansa, kun hän pöytään istuttaissa otti hänelle määrätyn paikan,
joka oli herttua de Sauves'in ja kreivi de Chalys'in välillä.

Rouva de Guy-Ferrand oli älykäs, rakastettava, vapaamielinen nainen,
muutama vuosi sitten hän oli saanut päähänsä koota luoksensa valitun
seuran, johon kuului ansiokkaita miehiä politiikin, tieteen ja
taiteen maailmasta. Pannaksensa toimeen tämän unelmansa hän luuli
tarvitsevansa liittää oman viehätysvoimansa avuksi oivallisten
päivällisten houkutuksen, joissa häntä ei pahoittanut kuunnella
vieraittensa puhelevan kaikista jumalallisista ja inhimillisistä,
ajallisista ja hengellisistä aineista sillä kasvavalla innostuksella,
jota kyökin runotar herättää. Louis Gandrax oli ollut ensimmäisiä
näistä valituista pöytävieraista sekä oman maineensa, että läheisen
ystävyyden tähden, jossa, hän oli hra de Chalys'in kanssa. Raou'lin
pitkän poissaolon aikana Gandrax'in ja rouva de Guy-Ferrandin
tuttavuus, jota lisäsi uutisien tähden perustettu kirjevaihto, kasvoi
oikein jonkinlaiseksi, tutun-omaiseksi ystävyydeksi. Kuitenkin
Raoul'in tädissä hänen ulkonaisen ystävällisyytensä ohessa vallitsi
Gandrax'ia kohtaan salainen vastenmielisyys, jota hänen sukupuolensa
varsin yleisesti osottaa tiedemiehiä kohtaan, tietysti sentähden, että
tiede ei sovellu mielikuvitukselle eikä tunteellisuudelle, jotka ovat
naisten päätaipumukset, -- ja sentähden, ett'ei se puhu heille koskaan
rakkaudesta, jota he aina mietiskelevät. Vaikka rouva de Guy-Ferrand
kammoi melkein Sauves'in vanhan herttuattaren tavoin tämän nuoren
oppineen filosofillista periaatteita, niin hän kuitenkin mielellänsä
kiihotti häntä niitä vieraillensa selittelemään, sillä hänen oli
hauskaa kuulla niitä kumottavan tai itse väitellä niitä vastaan
kostonhimoisella kärkkyydellänsä.

Tänään hän alkoi häntä ahdistaa juuri paraillaan syötäessä erään
tieteellisen keksinnön johdosta, jonka Gandrax oli tehnyt: hän pyysi
häntä ensiksi selittämään sen tarkotusta ja käytäntöä; hän kuunteli
hieman ivallisella tarkkaavaisuudella Gandrax'in todistuksia, kun hän
kaunopuheliaasti osotti sen uuden voiman tuottamia suuria seurauksia,
jonka hän oli saattanut ihmisneron käytettäväksi, ja kun hän oli
päättänyt puheensa, rouva de Guy-Ferrand kysyi:

-- No niin, entä sitten?

-- Kuinka! entä sitten?... Suokaa anteeksi, rouva, minä en käsitä
teidän muistutustanne.

-- Tuleeko maailma siitä sen onnellisemmaksi, ystäväni?

-- Teidän luvallanne rouva: onhan kaksi kertaa kaksi neljä, ja
myöntänettehän että edistys on aina edistys?

-- Edistystä on monta lajia, rouva de Guy-Ferrand sanoi, on onnellista
edistystä... on surkuteltavaa edistystä... ja on edistystä, joka ei ole
kumpaakaan laatua: sen saatan teille myöntää, että teidän keksintönne
tuottama edistys on viimemainittua laatua.

Gandrax pudisti mustatukkaista päätänsä, kasvoilla pilkallinen, mutta
samalla vihainen hymy, niinkuin jalopeura, jota hyönteinen on purrut.

-- Jumala nähköön! hän sanoi, minä pyydän, ymmärtäkäämme toinen
toistamme, rouva: jos teidän muistutuksenne tarkottaa ainoastaan
keksintöni arvoa, niin minulla tietysti ei ole mitään sanottavaa;
mutta jos, niinkuin epäilen, te kunnioitatte minua sillä, että itse
tiedetten hyödyllisyys ja arvo saavat kärsiä samalla kun ryntäätte
minun halpaa persoonaani vastaan, niin pyydän teitä pysymään yhtä
rohkeana mielipiteessänne loppuun saakka... väittäkää nykyistä
tieteen edistymistä vastaan, vaikka se onkin niin hyödyllisesti
vaikuttanut teollisuuteen ja taiteisin... kieltäkää kaikki ne suuret
keksinnöt, jotka ovat olevat tämän vuosisadan ikuisena kunniana...
halveksikaa kaikkea sitä, millä tieteet joka päivä lisäävät meidän
omaa onneamme ja arvoamme;... julistakaa vaan uljaasti että koko
maapallon pinnalla vallitsevan tuskan sijaan tullut onnellisuus,
pimeyden sijaan tullut valo, ihmisten hiki ja vuotanut veri, ehkäisty
nälänhätä, kaksinkertaisesti kasvanut aineellinen toimeentulo,
äärettömästi virkistynyt henkinen elämä -- että koko meidän kuuluisa
sivistyksemme... ovat teidän silmissänne mitättömiä asioita... ja
että raakalainen, joka elää metsissänsä ja rämeissänä, että keskiajan
turpeesen sidottu orja teidän mielestänne edustavat todellista onnea ja
ihmissuuruutta!

Läsnäolijoitten suostumuksen hyminä näytti myöntävän Gandrax'ille
oikeuden; mutta rouva de Guy-Ferrand ei vielä heittänyt asiaansa.

-- Minä puolestani, hän vastasi tyynesti, en ymmärrä miten rautatiet,
sähkölennätin ja valokuvaamistaito ovat onnellisuuttani lisänneet...
Yöt ja päivät kiusaa korviani junien vihellykset; sähkölennätin
levotuuttaa minua kauheasti joka kerta, kun se tuo minulle uutisia,
sen sijaan että se minua rauhoittaisi... valokuvaamistako tekee minut
rumaksi... Te ehkä sanotte, että olen aristokraatti ja etuoikeuksia
vaativa, että on kysymys ihmiskunnan onnesta yleensä eikä minun omista
pienistä mukavuuksistani... No hyvä, tältäkin kannalta katsoen,
ystäväni, rohkenen teille väittää, että tieteen hyvät työt ovat sangen
epäiltävää laatua, ja minä olen vakuutettu siitä, että menneinä
aikoina, ja juuri etenkin keski-ajalla, koska olette sitä maininneet,
niin kutsuttu rahvas oli paljon onnellisempi kuin nyt.

-- Ah! rouva, Gandrax sanoi, sallikaa minun juoda teidän terveydeksenne!

-- Minä olen siitä vakuutettu, toisti rouva de Guy-Ferrand: se on minun
mielipiteeni!

-- Teidän mielipiteenne!... Sellaisia ovat naiset!... Mutta mainitkaa
syitä!

-- No niin, ensinnäkin ei keskiajalla ollut tiedemiehiä!

-- Minä pyydän anteeksi, rouva: heitä ainoastaan poltettiin!

-- Se oli aivan oikein! rouva de Guy-Ferrand huudahti, jota vieraitten
nauru rohkaisi. Sitten... sitten keskiaika oli runollinen ja viehättävä
aika!

-- Ohho! rakas rouvaseni, jospa saattaisitte kuolleista herättää
yhdenkin tämän runollisen ja viehättävän ajan ihmisistä ja panna hänet
istumaan nykyajan juhlapöydän ääreen, niin luulisipa hän olevansa
paratiisissa!

-- Eipä! rouva de Guy-Ferrand puuttui kiivaasti puheesen... Hän
sanoisi: viekää minut takaisin omiin oloini... viekää minut takaisin
kurjuuteeni ja Jumalani luo, joka minua lohduttaisi!

Sibylla, joka oli kuunnellut tätä keskustelua vaihdellen hymyileviä
silmäyksiä Raoul'in kanssa, osotti pään nyökkäyksellä myöntymystä rouva
de Guy-Ferrand'in viime, sanoille. Raoul riensi puolustamaan tätä viime
väitöstä, joka näytti miellyttävän neiti de Férias'ia. Hän puuttui heti
puheesen:

-- Suo anteeksi, Louis, hän sanoi Gandrax'ille, mutta tätini on
oikeassa!

Gandrax loi häneen kummastelevan katseen.

-- Oletko varma siitä? hän kysyi.

-- Onhan asia aivan selvä, Raoul jatkoi. Mikä on tätini väitös? Tätini
ei suinkaan tahdo kieltää tämän ajan aineellista suuruutta.

-- En sitä tahdo! rouva Guy-Ferrand sanoi.

-- Hän tahtoo ainoastansa vastausta siihen, missä määrässä tämä suuruus
on lisännyt ihmiskunnan todellista onnea.

-- Juuri niin!

-- No niin, totta puhuen se ei lisää sitä laisinkaan!

-- Kauheata! Gandrax sanoi.

-- Minä pakotan sinut sen myöntämään... vastaa onko totta, onko vai
eikö, ett'ei aineellinen nautinto ole ainoastansa vähemmin jaloa onnea,
mitä ihminen saattaa nauttia, vaan että se myöskin on katoavaisinta,
tyydyttämättömintä? Sitä et saata kieltää kieltämättä samalla meidän
oman luontomme arvoa... Aineellisen elämän iloisuus ja suruttomuus
on ainoa mitä tieteesi on meille antanut, meille antaa ja on tuleva
antamaan;... mutta se ryöstää meiltä tunteen, mielikuvituksen ja sielun
elämän, josta ihmisen varsinainen ja todellinen onnellisuus riippuu...
Te kerskaatte kaksinkerroin lisänneenne ihmis-ikää... Ettepä! joll'ei
ihmis-ijän pituutta mitata vuosimäärällä, vaan hänen henkisyytensä
arvolla; kaukana siitä, että sitä olisitte lisänneet, te olette sitä
suuresti vähentäneet ja typistäneet... Te olette, kehdosta hautaan
saakka, työskennelleet siihen suuntaan, että siitä on tullut suora
ja kuiva viiva... rautatien raitio!... Ajatteleppas hetkinen oikein
vakavasti, millainen oli keskiajan kurjimmankin ihmisen elämä... Kuinka
paljon hänellä oli siveellistä iloa aineellisen tuskansa ohessa! kuinka
paljon miellyttävää, huvittavaa ja ihastuttavaa, mistä me emme tiedä
mitään, ja jonka johdosta me tunnemme syvää liikutusta, lukiessamme
vanhain kroniköörien kertomuksia! Sikäläisellä ihmisellä ei ollut
ainoastaan hänen uskossansa vaan vieläpä hänen ennakkoluuloissansakin
kuivumaton toivoin, unelmien ja siveellisen innostuksen lähde, joka
antoi hänen elämällensä meille tuntemattoman vaikutusvoiman... On
totta, että aineellinen maailma oli hänelle ankara, mutta tuskinhan
hän siinä elikään... Alinomaahan hän jätti sen... Jos hänen jalkansa
olivat kahleissa, niin hänen sielullansa sen sijaan oli siivet...
Hänellä oli Jumala, enkeliä ja pyhimyksiä... lakkaamatta hänen
silmänsä saivat katsella kirkonmenojen juhlallisuutta... paratiisin
loistava valo paistoi aina hänen päänsä päälle;... hänen mieleensä oli
lujasti painuneet kaikki luonnolliset tunteet, rakkaus, kunnioitus,
usko, isänmaanrakkaus, joita te koetatte päivä päivältä heikontaa...
Eikä siinäkään vielä ollut kaikki! Hänen mielikuvitustansa kiihoitti
vielä lakkaamatta sen äärettömän tuntemattoman salaperäisyys, joka
ympäröitsi häntä joka puolelta... Hänen lietensä ääressä, metsissä
ja kedoilla hänen kanssansa seurusteli kokonainen kansakunta
ylenluonnollisia olentoja, jotka häntä milloin levotuuttivat, milloin
ihastuttivat ja tekivät hänen elämästänsä legendan, romaanin,
yhtämittaisen, viehättävän ja kauhean runoelman... Niin, tuollainen
ryysyinen, nälkää näkevä, turpeellaan verta vuodattava ihminen eli
ja kuoli paljoa onnellisempana, kuin kukaan sinun hyvin puetuista ja
varakkaista oppineistasi, jotka tietävät, ett'ei ole Jumalaa, joka
antaa ukkosen jylistä, jotka eivät usko enkeliä eikä männinkäisiä,
jotka tekevät työtä sunnuntainakin, ja joilla ei ole muuta juhlaa,
kuin maanantain yksitoikkonen juominki!... Sikäläinen ihminen ei
tuntenut sitä pelottavaa pahaa, joka kalvaa nykyisiä sukupolvia ja
joka tekee sille teidän muka hyvät työnne myrkyksi... hän ei tuntenut
levottomuutta! Levottomuus! Siinä on ajan merkki! Niin, teidän kuuluisa
humaanisuutenne on levoton ja on sitä oleva yhä enemmän ja enemmän,
vaikka sitä ympäröikin teidän aineellisen sivistyksenne loisto... Ei
yksikään teidän komeista koneistanne ole hankkiva sille palaakaan sitä
leipää, jota se kaipaa, sielun leipää! Turhaan se tekee vallankumouksia
joka kymmenes vuosi hajoittaaksensa levottomuuttansa, se murhaa itse
itsensä, niinkuin sairas, joka iälleen kääntyy tautivuoteellensa, ja
joku tulevista vuosisadoista, sen sinulle ennustan, saapi nähdä, miten
viimeinen ihminen omalla kädellänsä hirttää itsensä viimeiseen koneesen!

Raoul oli ensin puhunut leikillisellä äänellä, mutta sitten hän
oli kiivastumistaan kiivastunut, ja hänen innokkaita sanojansa
tervehdittiin kättentaputuksella, johon rouva de Guy-Ferrand
ihastuksissansa antoi merkin.

-- Loistava muunnos edellisistä hullutuksista... naisille kunniaksi!
Gandrax sanoi kylmästi.

Raoul luuli tätä ystävän ivallista moitetta yllin kyllin palkitsevan
sen ihastuksen, joka kuvautui hänen nuoren naapurinsa kauniille
kasvoille.

-- Poikani, rouva de Guy-Ferrand puuttui jälleen puheesen, minä en
kiitä teitä ainoastaan siitä, että olette puolustaneet minun asiaani;
minä kiitän teitä myöskin siitä, että olette poistaneet minulta erään
ajatuksen, joka minua on vaivannut... Minä pyydän sen johdosta anteeksi
hra Gandrax'ilta. Hän tietää, että minä hänestä pidän, ja että hänen
jumalattomuutensa minussa herättää surullista sääliä, sentähden
että katson sitä jonkinlaiseksi, ikäänkuin viran puolesta tulevaksi
heikkoudeksi; mutta minä olen väliin pelännyt, että teilläkin olisi
samat viat, vaan ei mitään niitten puolustukseksi... Mutta kuultuani
äskeisen puheenne, minun on, Jumalan kiitos, mahdoton enää asettaa
teitä siihen luokkaan, jota minä kammoon, nimittäin sellaisten ihmisten
joukkoon, jotka eivät rukoile.

Raoul vastasi tähän salaiseen kysymykseen ainoastansa epätietoisella
hymyllä; mutta kun hän yht'äkkiä sattui katsahtamaan Gandrax'in
kylmiin ja vakaviin kasvoihin, hän katsoi tekevänsä väärin jättäissään
ystävänsä yksin rouva de Guy-Ferrand'in huonosti hillittyjen iskujen
alaiseksi; se oli hänestä pelkurimaista.

-- Hyvä tätini, hän sanoi, tämä keskustelun aine ei minusta ole
oikein paikallansa, minä luulen kuitenkin, että te, joll'ette rakasta
jumalattomia, ette myöskään rakasta tekopyhiä, ja minä omistaisin
itselleni tämän nimen, joll'en korjaisi niitä johtopäätöksiä, joita te
olette puheeni johdosta tehneet. Jos minä tunnen aikani varjopuolet ja
niitä valittelen, niin teen sen sentähden, että itsekin olen niitten
alainen ja ikäväkseni minun täytyy teille tunnustaa, että teidän
surullinen saalinne on minun suhteeni yhtä oikeutettu kuin ystäväni
Louis'inkin. Rukoilla Jumalaa, johon pahaksi onneksi en saata uskoa...

-- Suokaa anteeksi! Gandrax keskeytti, joka yht'äkkiä hyppäsi ylös,
neiti de Férias voi pahoin!

Raoul kääntyi heti Sibyllan puoleen, joka todella oli, kalpeampana
kuin ruumis, vaipunut tuolillensa ja jota herttua de Sauves'in kädet
jo tukivat. Kaikki naiset nousivat; kaikki kokoontuivat nuoren tytön
ympäri, ja hänet kannettiin pyörtyneenä salista. Gandrax meni pitämään
hänestä huolta.

Hän astui muutaman minutin kuluttua saliin, missä vieraat olivat
kävelleet ja jättäneet pöydän. Niihin uteliaihin kysymyksiin, joita
satamalla sateli hänen ympäriltänsä, hän katsoi kylläksi vastata
tavallisella kylmyydellänsä vain:

-- Ei mitään! Taintumisen kohtausta, joka on seurannut
mielenkiihoituksesta... Huono mieliala!

Keskustelu, jonka tämä surullinen tapaus oli hetkeksi keskeyttänyt,
alkoi jälleen. Ainoastaan hra de Chalys ei ottanut siihen osaa.
Hän näytti kovin huolestuneelta, ja kun rouva de Guy-Ferrand vähän
myöhemmin palasi vieraittensa luo, niin hän lähestyi häntä nopeasti ja
kysyi:

-- Voihan hän paremmin, vai kuinka?

-- Rouva de Guy-Ferrand katsoi häntä silmiin, kohotti olkapäitään eikä
vastannut.

Raoul vetäytyi erään pöydän taakse ja alkoi hajamielillisenä käännellä
erään albumin lehtiä. Puolen tunnin kuluttua tuli vuorostansa nuori
herttuatar de Sauves saliin; hän oli kovin vaalea. Hän vastasi
hymyillen kysymyksiin, joita hänelle hänen huoneen läpi kulkiessansa
tehtiin, ja sitten meni hän suoraa päätä istumaan Raoul'in viereen.

-- Miten hän voi? kreivi kysyi.

-- Niin, teidän jumalattomuutenne on kaikki turmellut: hän lähtee
huomenna Férias'iin. Te ette saa häntä enää milloinkaan nähdä.

Nuori nainen katui sanojensa ilmaisemaa katkeruutta ja vihastumista,
kun hän näki sen perinpohjaisen muutoksen, joka yht'äkkiä kuvaantui
kreivin kasvoille ja joka saattoi ne lyijynharmaiksi. Hän loi
herttuattareen katseen, joka ilmaisi sanomatointa tuskaa, sitten hän
loi äkkiä silmänsä maahan, ja hänen huulensa alkoivat suonenvedon
tapaisesti vavahdella.

-- Ystäväni, herttuatar jatkoi lempeämmin, ettekö voi tätä parantaa?
Yksi ainoa sana siihen riittäisi!...

-- Jos se olisi valhe? nuori mies sanoi luoden häneen synkästi
loistavat silmänsä, -- en milloinkaan!

Oltuansa tuokion äänettä, hän nousi yht'äkkiä ja lisäsi:

-- Blanche, olkaa varma siitä, että minä siunaan teitä koko ikäni
siitä, mitä olette tehneet ja tahtoneet tehdä.

Hyvästi!

Hän viittasi Gandrax'ia, joka oli jo tuokion aikaa levotoinna pitänyt
häntä silmällä, ja lähti äänettä huoneesta. Gandrax yhtyi hänen
seuraansa eteisessä. Sill'aikaa kun he pukivat päällystakkia yllensä,
Raoul sanoi puoli ääneensä:

-- Olethan sinä ymmärtänyt?

-- Olen, Gandrax vastasi.

Rouva de Guy-Ferrand asui Saint-Dominique kadun varrella, vähän matkan
päässä de Chalys'in talosta. He kulkivat kumpikin pitkin tätä autiota
katua sanaakaan toisilleen virkkamatta.

-- Astu sisälle, kreivi sanoi, kun he olivat tulleet hänen talonsa
portille.

Palvelija kulki, näyttäen valkeata heidän edellänsä, pitkin suuria
rappusia, sytytti pari kolme kynttilää atelieerissa ja jätti heidät
sinne.

Atelieeri oli vielä kukilla ja kasvilla koristettu, ja siellä henkäili
vielä riemun ja juhlan tuoksu. Raoul osotti tuolin Gandrax'ille, joka
siihen istuutui, ja alkoi itse nopein askelin kävellä pitkin tyhjää
huonetta, temmaten tuon tuostakin jonkun kukkavihkon ja heittäen sen
lattiaan. Yht'äkkiä hän pysähtyi Sibyllan muotokuvan eteen, joka oli
kuin valkoinen aave keskellä hämärää ja viheriäisiä kasveja; hän
tarttui pensseliinsä ja heitti sen rajusti kangasta vasten, johon tuli
läpi ja jossa sydämen kohdalla näkyi suuri ammoittava haava. Gandrax
hypähti heti ylös, tarttui Raoul'in käteen ja sanoi:

-- Hiljaa, ystäväni! älä tee tuolla lailla, rauhoitu, minä pyydän sinua!

Raoul työnsi hänet ensin pois ikäänkuin jonkinlaisen vihan valtaamana,
sitten hän heittäytyi hänen syliinsä ja sanoi ääneensä nyyhkien:

-- Oi, minä rakastin häntä kuin lapsi!

Hän vaipui eräälle tuolille ja jäi siihen istumaan kasvot käsiin
kätkettyinä.

Muutaman minuutin kuluttua hän nousi ja sanoi lyhyesti:

-- Minä muistan, että tänään on maanantai. Minä lähden rouva de
Val-Chesnay'n luo... Tuletko sinä sinne?

-- Ja mitä teet rouva de Val-Chesnay'n luona? Gandrax sanoi, kohottaen
olkapäitänsä.

-- Menen hänelle sanomaan, että rakastan häntä... Ja totta vieköön,
minä rakastankin häntä!... Minä olen suuresti pelännyt tätä rakkautta,
sillä minä näin tämän nuoren naisen silmissä koko surullisten
intohimojen loiston... No niin, nyt en sitä juuri sentähden enää
pelkääkään! Minä tarvitsen voimallista lievitystä itselleni enkä näe
tätä parempaa... Siis tänä iltana teen rynnäkön Klotildan luona...
kahden kuukauden kuluttua minä hänet ryöstän ja taistelen hänen
puolisonsa kanssa, jonka minä murhaan... Huhu siitä toivoakseni tulee
neiti de Férias'inkin hurskaille korville... Tuletko kanssani?

-- Raoul, Gandrax sanoi, ja hänen äänensä ilmaisi kummallista
liikutusta, jos olet ystäväni ja jos tahdot sellaisena pysyä, niin älä
tee siten!

-- Minä vannon, että niin teen! Ei mitään siveyssaarnoja nyt! Louis,
nyt ei niille ole sopiva aika!... sinun vakuutuksesi ovat turhia!...
Minä kärsin kuin kirottu ihminen... Ja minkä tähden? Sentähden että
olen uneksinut taivasta sydämeni puhtaimmasta pohjasta! Ei! minä en
sano mitään... en sanaakaan! Minä tahdon olla rouva de Val-Chesnay'n
rakastelija... tai kenen taas tahtoisinkaan... ja eihän ole mitään
syytä maailmassa... ei maassa eikä taivaassa... mikä saattaisi minua
estää sitä tekemästä.

-- Toivoakseni on yksi, Gandrax sanoi, ja se on se, että minä rakastan
rouva de Val-Chesnay'ta.

-- Sinä! sinä rakastat... rakastat häntä!

Raoul oli pysähtynyt hänen eteensä ja katseli häntä jonkinlaisen kauhun
valtaamana; sitten hän sanoi tyynesti:

-- Se on totta. Siinä on syy... ja ainoa!... Rakasta häntä sitten;...
mutta minä surkuttelen sinua!

Gandrax ei vastannut mitään; hän astui muutaman askeleen atelieerissa,
ojensi kätensä kreiville ja lähti.



KOLMAS OSA.



1.

Palaus Férias'iin.


Joll'emme ole unhottaneet sitä ahdistavaa tuskaa, joka vaivasi
Sibyllaa hänen istuessansa rouva de Guy-Ferrand'in pöytään, niin
on aivan ymmärrettävää, millä innolla ja kuinka suureksi sydämensä
lohdutukseksi hän oli kuunnellut Raoul'in puhetta ihmisen henkisyyttä
koskevan kysymyksen johdosta, joka oli tullut keskustelun aineeksi. Se
hiukan epämääräinen, mutta innokas uskonnollinen tunteellisuus, joka
hehkui kreivin sanoista, ei saattanut herättää niin hurskaassa ja niin
puhtaassa sydämessä, kuin neiti de Férias'illa oli, muuta vakuutusta,
kuin että hän oli uskovainen sielu, joka enintään oli vaan lyönyt
laimin hurskauden käytännöllisen puolen, vaan jonka helposti saattoi
siihenkin jälleen suostuttaa. Tästä hetkestä saakka olivat nuoren tytön
huolet hälvenneet, ja hän näki onnellisen rakkautensa ja onnellisen
tulevaisuutensa temppelin kohoavan kirkasta sinitaivasta kohti. Se
Jumalata pilkkaava uskontunnustus, joka hetkeä myöhemmin lähti kreivin
huulilta, oli hänelle siis niinkuin ukkosen räjähdys, joka puhkeaa
mitä selkeimmän taivaan puhtaalla kannella. Tämä ainoa sana avasi
äkkiä hänen ja sen miehen välille, jota hän rakasti, kuilun, jonka yli
hän oli vannonut olla koskaan menemättä. Hän ei voinut kestää tämän
onnettomuuden ankaruutta ja hän pyörtyi.

Kun hän jälleen tointui eräässä sivuhuoneessa, mihin hänet oli
kannettu, niin hän huomasi heti ensi silmäyksellänsä rauenneen onnensa
rauniot ja hän olisi tahtonut sulkea ijäksi silmänsä. Kuitenkaan ei
hänen huuliltaan kuultu valitusta eikä hänen silmissään nähty kyyneltä.
Jäätyänsä yksiksensä isovanhempiensa ja ystävänsä Blanchen seuraan,
hän sanoi lyhyesti ja yksinkertaisesti, ett'eivät hänen periaatteensa
ensinkään suvainneet hänen mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli
aivan vieras sekä siveelliselle että uskonnolliselle uskolle, ja että
hän rukoili, ett'ei hänelle sen enempää puhuttaisi avioliitosta,
johon hän kaiken muun puolesta kyllä olisi suostunut. Hän ilmaisi
sen toiveen, että hän saisi heti seuraavana päivänä lähteä hakemaan
unhotusta suruillensa Férias'in yksinäisyyteen.

Tultuansa kotiin, hän sai kuulla kylläkin ankaran nuhdesaarnan
iso-isältänsä, joka kutsui hänen käytöstänsä ahdasmieliseksi ja
lapsemaiseksi ulkokultaisuudeksi, lisäten että se muuten varsin hyvin
sopii vanhalle piialle, joksi neiti de Férias'ikin muka auttamattomasti
tulee naurettavien vaatimuksiensa tähden.

Sibylla vastasi hänelle tyynesti ja kunnioittavaisesti, että hän piti
vanhan piian tilaa parempana kuin petetyn ja onnettoman vaimon, ja
muutaman päiväisen epätoivon parempana kuin koko ikäisen surun.

Hra de Vergnes suuttui uudestansa hänen sanojensa johdosta:

-- Hittoko on teille sanonut, että hän pettää teidät? Mitä! siinä on
kohtelias, tunnettu mies, joka on niin hyvä, että hän tuntee teitä
kohtaan mieletöntä rakkautta, ja teidän ensi ajatuksenne on, että
hän pettää teidät... että hän tekee teidät onnettomaksi!... Se on
mieletöntä ja järjetöntä!

Hän vastasi yhtä lujasti, että rakkaus, jota ei ole puhdistanut
siveellinen ja uskon siunaama mielipide, ei saattanut olla muuta kuin
jonkinlaista tavallista haaveksimista, jonka esineenä hän ei tahtonut
päivääkään olla ja jolle hän ei tahtonut uhrata tulevaisuutensa onnea.
Tähän kreivi de Vergnes, hiukan hämmästyneenä ja neuvottomana, vastasi
lempeämmin:

-- Lapsi raukkani, se on varsin oikein; mutta siinä tapauksessa pitää
mennä naimisiin hyvän Jumalan kanssa; vaan älkäämme siitä enää puhuko!

Sibyllalla oli miss O'Neil'issa ymmärtäväisempi ja hellempi ystävä.
Irlannitar oli kokonaan määrännyt elämänsä oppilaansa elämälle:
saattaapa sanoa, että hän oli ottanut osaa hänen rakkauteensakin hra de
Chalys'ia kohtaan; hän otti myöskin osaa hänen pettymyksensä tuottamiin
suruihin. Ollen peloissansa sen alakuloisen ja hillityn mielialan
tähden, jolla nuori tyttö koetti suruansa peittää, hän kehoitti
itsekin häntä lähtemään Pariisista jo huomenna ja käytti osan yöstä
voittaaksensa sen vastarinnan, mitä hra ja rouva de Vergnes luulivat
tarvitsevansa tehdä tämän äkkipikaisen lähdön johdosta.

Tänä yönä ei Sibylla nukkunut hetkeäkään: hänen kuoleman iskun saaneen
rakkautensa kaikki kuvat, kaikki unelmat ja kaikki suloiset hetket
väikkyivät hänen mielessänsä julman selvinä ja pysyväisinä. Tämä
rakkaus, joka maailman silmissä oli kestänyt vasta muutamia päiviä,
oli jo hänen lapsuudessansa saanut alkunsa de Férias'in kallion
luona ja oli ollut hänen sydämensä ensi unelmia; hän oli tuntenut
sen salaista liekkiä koko nuoruutensa ijän; se näytti tekevän hänen
elämänsä elämäksi ja kadotessansa se näytti jättävän vaan tyhjyyttä
ja mitättömyyttä. Hänen ollessaan tässä ajatustensa kuumeessa, hra de
Chalys'in olento ja karakteeri tuntuivat hänestä näkyvän kummallisessa,
pelottavassa ja jopa inhottavassakin valossa: niin suuret, loistavat
ja jalot luonnonlahjat, jotka vihollisina palasivat alkuperäistä
pyhää lähdettänsä vastaan, saattoivat Sibyllan hurskauden raivoon;
intohimojen kohtuuttomuudella hän luki Raoul'ille rikoksiksi hänen
viattomimmatkin taipumuksensa, jopa hänen hyveensäkin. Hänen vilkas
taiteilijan mielikuvituksensa, hänen ylevät harrastuksensa ja hänen
intonsa näyttivät hänestä ainoastaan häpeällisen ja valheellisen
kaunopuheliaisuuden teeskentelemiseltä; hänen teki mieli luulla, että
kreivi oli käytöksellänsä häntä kohtaan sopimattomasti teeskennellyt,
pitäen sitä hauskana pilana, ja ollut olevinansa hänen silmissään
valistunut ihminen osottaaksensa sitten yht'äkkiä tämän säteilevän
maskin alta valistumattomuutensa arvet. -- Vaikein tämän nuoren tytön
kärsittävistä, joka oli tottunut iloitsemaan tahtonsa lujuudesta ja
joka ensi kerran vapisi intohimon valtaamana, oli se, että hän tunsi
sydämensä itsevaltiaana herrana yhä vieläkin olevan sen miehen, jota
hänen järkensä, hänen uskonsa ja hänen ylpeytensä tällä tavoin kirosi.

Hän lähti seuraavana aamuna. Hänen hyljätyn isoäitinsä jäähyväiset
eivät saattaneet edes kyyneltä hänen silmäänsä. Koko matkan hän
oli samassa, kylmässä ja välinpitämättömässä mielentilassa. Hän
saapui samana iltana Férias'iin, missä markiisi ja markiisitar häntä
tervehtivät levottomuuden sekaisella liikutuksella ja ihastuksella.
Hän sanoi heille nauraen, että häntä oli kohdannut suru, onnettomuus,
jonka oli tuottanut ainoastaan hänen unelmainsa raukeaminen, ja että
hän nyt tuli heidän syliinsä lohduttamaan siitä itseänsä. Hän pyysi
saada jättää tarkemman kertomuksen miss O'Neil'in huoleksi. Sill'aikaa
kun hänen huonettansa, kiireisesti pantiin kuntoon; hän tutustui
jonkinlaisella kuumeen tapaisella iloisuudella esineitten ja ihmisten
kanssa, jotka kuuluivat Férias'in pieneen, kodikkaasen maailmaan;
sitten hän, sanoen väsymystä syyksi, tarjosi tyynesti otsaansa
isovanhempiensa suudeltavaksi ja vetäytyi huoneesensa.

Sibyllan kasvojen muutos, hänen jäinen kylmyytensä, hänen omituinen
puhetapansa olivat yhä enemmän ja enemmän hämmästyttäneet hra ja rouva
de Férias'ia. Kun he olivat jääneet yksiksensä miss O'Neil'in kanssa,
kyselivät he häneltä asian syytä, silmissä tuskallinen uteliaisuus.
Irlannitar parka tarttui heidän käsiinsä, ja samalla kun hän sanoi,
että se on vähäpätöistä, ett'ei se ollut mitään, hän alkoi katkerasti
itkeä, ja molemmat vanhukset alkoivat hekin itkeä. Kun hän oli kylliksi
rauhoittunut kertoaksensa heille Sibyllan ja kreivi de Chalys'in
lyhyt-ikäisen rakkauden ja mainitaksensa sitä rohkeutta, jolla Sibylla
oli luopunut onnestansa mielipiteensä ja omantuntonsa tähden, hra de
Férias kohotti silmänsä kohti taivasta ja sanoi:

-- Lapsi raukka! Sitä aavistinkin... Aina vaan tuo täydellisyyden
unelma!... tuo joutsen!

Seuraavana päivänä he osottivat Sibyllalle osan-ottoa hänen suruihinsa
ainoastansa suuremmalla lempeydellänsä ja hyvyydellänsä. Hän näytti
itsekin ymmärtävän heidän tarkotuksensa eikä kertonut mitään surunsa
syystä. Tämä hänen murheensa tuli kuitenkin ilmi hänen omituisen
käytöksensä kautta, joka suuresti levotuutti hra de Férias'ia. Hän
osotti useimmiten alakuloista välinpitämättömyyttä, jota ajoittain
keskeyttivät hänen työläät iloisuuden ponnistuksensa. Sibylla itsekin
ihmetteli, että hän saattoi kuivin silmin katsella niitä paikkoja ja
sellaisia näkyjä, joitten pieninkin erityiskohta oli hänen Pariisissa
ollessansa hänen muistelujansa ihastuttanut. Hänen silmänsä, jotka
olivat uponneet kokonaan katselemaan hänen sisällisiä näköalojansa,
eivät kiinnittäneet ensinkään huomiotansa ulkomaailman tapauksiin.
Hänen jalkainsa kopina ja hänen äänensä sointu kaikuivat kummallisilta
hänen korviinsa, ikäänkuin hän olisi ollut yksinänsä tavattoman
suuressa kirkossa tai ikäänkuin hän olisi ollut ainoa elävä olento
nukuksiin lumotun kansan keskellä. Tätä sisällisen elämän liiallista
ponnistusta, joka on ihmiselle omituinen sielun ollessa suurissa
tuskissa, ei saattanut tavallinen ihmisruumis murtumatta kestää.
Hra de Férias tiesi sen varsin hyvin. "Rukoilkaamme Jumalaa, että
hän antaisi hänen itkeä!" hän sanoi markiisittarelle; mutta turhaan
koitettiin kaikkia keinoja, jotka näyttivät olevan mitä paraiten
omiansa tunteellisuutta herättämään. Huolettoman hajamielisyyden
valtaamana hän käyskenteli niillä paikoilla, jotka ennen olivat
olleet hänelle rakkaimpia; Férias'in puutarhat ja kasvi-istutukset,
hänelle lapsuudesta niin rakkaat metsät, merenrannikko, missä hän
jälleen oli tullut uskon helmoihin, hautausmaa, ja nuo kaksi valkoista
patsasta, joista hän oli oppinut lukemaan, eivät ne eikä mikään
saattanut häntä nimeksikään liikuttaa. Muutamaa päivää myöhemmin hänen
tultuansa hänet vietiin pappilaan, missä abbotti Renaud yhä vielä
vietti erakkoelämätänsä: vanhan papin innokas syleilykään ei saattanut
sulattaa hänen järkähtämätöintä kylmyyttänsä.

Saman päivän aamuna oli markiisittaren päähän juolahtanut omituinen
aatos. Hänen käskystänsä eräs palvelijoista oli salaa lähtenyt Jacques
Féray'n luo hänen kaukana meren rannalla olevaan yksinäiseen kojuunsa
ilmoittamaan hänelle, että Sibylla oli palannut linnaan. Sibylla näytti
todella hämärästi muistelevan Jacques Féray'ta, jota hän ainoastaan
sivumennen oli kysynyt; mutta markiisitar, vaikk'ei hän odottanutkaan
keksinnöstänsä mitään ihmeellisiä seurauksia, ei kuitenkaan tahtonut
mitään lyödä laimin. Jacques Féray osotti rouva de Férias'in sanomalle
suurta epätietoisuutta; palvelija, joka sen hänelle toi, saattoi töin
tuskin pikaisella pakenemisella välttää sitä väkivaltaista kohtelua,
jolla hullu uhkasi maksaa hänen sanansaattajatoimensa. Tämän mies-paran
äkäisyys oli selvä; aina siitä saakka, kun Sibylla oli lähtenyt, seudun
pahan-ilkisillä veijareilla oli ollut tavallisena kujeena se, että he
ilmoittivat hänelle tuon nuoren tytön palanneen, jota kohtaan hän tunsi
innokasta myötätuntoisuutta. Häntä oli tällä tavalla petetty varmaankin
parikymmentä kertaa; mutta vaikka hän oli jo aikaa tullut siihen
vakuutukseen, että ne olivat hänen tyhmyydellensä viritettyjä pauloja,
niin hän ei kuitenkaan jättänyt menemättä linnaan erhetyksestänsä
varmaa tietoa hankkimaan. Hänen aivojensa sekanaisissa sokkeloissa
liikkui tänäänkin hänen säännöllinen mietelmäsarjansa, ja ajatellen
itseksensä, että hänelle ihan varmaan oli valehdeltu, että neiti de
Férias ei ollut tullut ja että se oli mahdotointa ja järjetöintä, hän
kulki metsien läpi Férias'iin päin, poimien esikkoja ja metsäorvokkia,
joista hän sitoi suuren kukkavihkon. De Férias'in perhe palasi
vaunuilla pappilassa käynniltänsä, kun markiisitar huomasi hullun
Féray'n, joka hyppäsi erään ojan penkereltä tielle.

-- Minä pyydän sinua, lapseni, hän sanoi Sibyllalle, ett'et näytä
itseäsi hänelle.

Sitten hän pisti päänsä vaunujen ovesta, käski pysäyttämään hevoset ja
kutsui Jacquesin luoksensa. Jacques lähestyi hitain askelin, kukkavihko
kädessä, kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin hän
olisi tahtonut nähdä vaunujen ikkunain lävitse, joissa auringon säteet
kimaltelivat. -- Kenelle on tuo kaunis kukkavihko, Jacques? markiisitar
kysyi.

Jacques katseli häntä vastaamatta ja pudistaen surullisesti päätänsä,
ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: Ei... eikö se olekaan totta?...
Sillä välin hän oli jo ehtinyt parin askeleen päähän vaunujen ovelta,
ja vaikka Sibylla yhä vielä oli piilossa, jokin kummallinen vaisto
näytti hänelle ilmaisevan hänen läsnäolonsa: jonkinlainen kylmä väre
näytti liikuttavan hänen ryysyjänsä, ja hänen vaunujen oveen päin
käännetyt kasvonsa selkenivät.

-- Katso häntä, sanoi markiisitar Sibyllalle.

Nuori tyttö näyttäytyi hänelle silloin, nyykäytti hänelle hymyillen
päätänsä. Jacques Féray avasi tämän nähdessänsä suunsa, ikäänkuin
hän olisi aikonut huudahtaa; mutta hän ei saanut ääntä. Hän teki
liikkeen tahtoen antaa kukkavihkoa Sibyllalle, mutta se putosi hänen
kädestänsä. Hän lankesi itsekin voimatoinna polvillensa, ja samalla
kun hänen sanomatointa ihastusta ilmaisevat silmänsä olivat Sibyllaan
kiinnitetyt, kyyneleitä, niinkuin raju-ilman sadepisaroita, alkoi
vieriä hänen laihoille poskillensa ja putoilla hiekkaiselle tielle.
Tämä näky, tämä odottamatoin tapaus liikutti kovasti Sibyllaa. Hän
viittasi antamaan kukkavihkoa hänelle.

-- Kiitos, Jacques, hän mumisi, koettaen vielä hymyillä; mutta hänen
hymyilynsä hukkui kyyneltulvaan. Hän heittäytyi takaisin vaunuihin,
kätki kasvonsa kukkavihkoon ja painoi kädellänsä sydäntänsä vastaan,
joka pani hänen rintansa kohoilemaan.

Tämä mielialan muutos oli hänelle terveellinen. Hänen kasvojensa synkkä
surullisuus lieveni, ja tästä hetkestä alkaen hän rupesi osottamaan
omaa perhettänsä ja vanhoja naapureja kohtaan entistä sydämellistä
ystävällisyyttänsä, jossa kuitenkin ilmaantui enemmän vakavuutta
kuin muinoin. Hän rupesi jälleen joka päivä käymään lapsuutensa ja
nuoruutensa lempipaikoilla, ja vaikka nämät toivioretket hänessä
herättivätkin salaista mielikarvautta, niin herättivät ne myöskin yhtä
paljon iloa. Mielikuvitus parantaa itse tekemänsä haavat niinkuin
tuon kreikkalaisen uroon taikakeihäs. Ne, joilla tämä lahja on
tavallista suurempi, saavat tuntea katkerinta surua, mutta myöskin
suloisinta lohdutusta, kuin muut. Fériasin yksinäisyys, perhe-elämän
luostarimainen yksitoikkoisuus, ja se surumielisyys, joka vallitsi
metsien helmoissa, autioilla rannoilla ja meren salaperäisessä
juhlallisuudessa, kaikki ympärillänsä hengitti jonkinlaista vakavaa
sopusointuisuutta, joka vähitellen sulostutti hänen surullisuuttansa ja
teki sen hänestä runolliseksikin.

Ylempänä oli kuitenkin hänen lohdutuksensa lähde. Jumala, jota hän ei
ollut tahtonut pettää, ei myöskään pettänyt häntä: uskollisuudella
Hän palkitsi Sibyllan uskollisuuden. Uskovaisilla ihmisillä saattaa
olla surua äärettömän paljon, mutta epätoivoon he eivät joudu.
Pettyköötpä he vaan niissä onnen toiveissa, joita jokainen kuolevainen
uneksii, niin vaan huomiseksi ne jäävät täyttämättä; mitä maailma
heiltä kieltää, sen toivo heille aina lupaa. -- Neiti de Férias
oli lankeamatta kantanut koetuksensa raskaan taakan: vähäisestä
kokemuksestansa huolimatta hän oli oppinut tuomitsemaan maailmata,
aikaansa ja ennen kaikkia omaa itsensä; hän tiesi jo kuinka korkealla
hänen sydämensä oli eikä hän tahtonut tiellänsä toistamiseen kohdata
miestä, joka sen ansaitsisi omaksensa. Unohtamatta Raoul'in vikoja hän
kuitenkin piti oikeassa arvossa hänen loistavia luonnonlahjojansa,
hänen neronsa etevyyttä ja hänen olentonsa harvinaista mahtavuutta:
Raoul oli hänet syvästi hurmannut. Sibylla käsitti, että se onneton
rakkaus, joka tosin niin vähäksi aikaa, mutta niin täydellisesti oli
toteuttanut hänen mielikuvituksensa ja hänen sydämensä kaikki toiveet,
varmaan tuli olemaan hänen elämänsä ainoa. Raoul'in hyljätessänsä
Sibylla tiesi samalla hylkäävänsä koko vaimon kutsumuksensa tässä
maailmassa, ja löytämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka levisi hänen
nuoruutensa eteen, tarvittiin koko hänen innokas uskonsa, hänen
kaksinkertainen hurskautensa, hänen ijankaikkiset toiveensa ja itse
Jumalakin. Ne tarvittiin, mutta ne täyttivätkin sen, ja hänen päivä
päivältä huojenneet ja vähemmän katkerat kyynelensä, hänen lujentunut
ja kirkastunut sielunsa ja melkein onnelliset tunteensa olivat hänelle
todistuksena siitä, että hänen rukouksensa olivat kuullut ja hänen
uhrinsa olleet otolliset.

Vaikka hän alussa oli innokkaasti halunnut luostariin, niin hän hylkäsi
kuitenkin sen ajatuksen, sillä hän ei tahtonut saattaa epätoivoon
vanhain isovanhempainsa sydäntä muka omaansa lohduttaakseen. Mutta
vaikka hän jäikin maailmaan, niin hänen elämänsä sai kuitenkin
uskonnollisen, jopa hiukan mystillisenkin värin, jossa selvään
ilmaantui hänen romantillinen mielenlaatunsa. Oli totta, niinkuin
hän itsekin eräänä päivänä sanoi miss O'Neil'ille jonkinlaisella
surumielisellä iloisuudella, joka vähitellen oli käynyt hänen
puhetapansa omituisuudeksi, että vaikk'ei hänen elämästään saattanut
romaania kirjoittaa, niin saattoi siitä kirjoittaa legendan; vaikk'ei
hän saanutkaan elää onnellisena, niin hän kuitenkin koetti kuolla
hurskaana: hän tahtoi kerran lahjoittaa isäinsä tilukset nunnakunnalle,
jonka perustajatar, ehkäpä suojeluspyhäkin hän oli oleva, iltaisin
palaisi silloin hänen varjonsa noihin synkkiin metsihin ja peloittaisi
valkovaatteisia nuoria noviiseja.

Joka päivä hän Renaud abbotin seurassa harjotti itseänsä ihmisrakkauden
täyttämisen ankarimmissakin vaatimuksissa: hänen kanssansa hän
kävi katsomassa köyhiä, sairaita, jopa kuolevaisiakin. Omituiselta
näytti, kun tämä nuori tyttö ilmaantui koko kauneutensa loistossa ja
vielä kaiken maallisen komeuden hienontamana näihin surun ja tuonen
majoihin; sillä salaisesta heikkoudesta, joka saattoi hänen isoisänsä
hymyilemään, neiti de Férias piti huolta omasta ulkomuodostansa, joka
seikka samalla kertaa muistutti maailmasta huolivaa ja sukuperästään
pitävää naista. -- Kun hän taas eräänä päivänä ratsain palasi eräältä
laupeuden-retkeltänsä, erään harmaapään palvelijan häntä seuratessa
kolmenkymmenen askeleen päässä, niin hra de Férias sanoi, ihmetellen
poikansa tyttären aamu-auringon valaisemaa ylhäistä ja hienoa
ryhtiä, hänen viehkeätä ja ylpeätä suloansa ja hänen ihastuttavaa
majesteetillisuuttansa:

-- Kas vaan, sydänkäpyseni, ketä tahdot täällä miellyttää? Ethän vaan
tahtone kääntää nurin köyhien ja minun päätäni?... Ja nöyryys, kunne se
on joutunut, lemmittyni?

Sibylla ei voinut itsekään pidättäidä hymyilemästä ja kun hänen
iso-isänsä oli sulkenut hänet syliinsä, niin hän sanoi:

-- Se on totta, se on minun heikko puoleni, sen tiedän hyvin kyllä;
mutta mitäs siitä? minä pidän itsestäni sellaisena!... Kun tällaisena
katselen itseäni lammikkonne kuvastimesta tai maantien ojain vedestä,
niin kuvailen mielessäni olevani pieni, ylhäinen prinsessa, joka on
onneton ja osanottoa herättävä. Se tuntuu niin suloiselta!...

Hra de Férias suostui muuten ystävällisellä mielihyvällä kaikkiin
niihin tuumiin, joka hurskauden kiivas into Sibyllassa synnytti. Hänen
kukkaronsa oli Sibyllan täysin käsin käytettävänä ja hän oli ylen
onnellinen voidessansa tällä hinnalla ostaa lepoa tälle rakkaalle
olennolle. Vaikka hän vihasikin melua ja epäjärjestystä, niin hän kärsi
kuitenkin valittamatta sitä kerjäläisten, rampain ja kaikenlaisten
kulkijain tulvaa, jonka Sibyllan armeliaisuudesta levinnyt huhu tuotti
Férias'iin kymmenen penikulman päästä ympäristöstä, ja oli tyytyväinen
iloisesti huomauttaessansa, että hänen linnansa oli muuttunut ihmeitten
paikaksi.

Yhtä huolellisesti hän auttoi Sibyllaa, kun tämä yksissä neuvoin
kirkkoherran ja miss O'Neil'in kanssa puuhasi Férias'in kirkon
ulkopuolista korjausta sekä sisäpuolista kaunistamista. Puhtahin
kauneuden-tunto vallitsi muuten näissä kaunistuksissa, jotka lisäsivät
kirkonmenon juhlallisuutta. Ei saata aavistaakaan sitä sydämellistä
ihastusta, joka valtasi vanhan kirkkoherran hänen nähdessään ikäänkuin
ihmeen kautta uudestaan muodostuvan sen pienen kirkon, joka oli ollut
hänen kotinsa, hänen isänmaansa, koko hänen maailmansa. Kun hän ensi
kerran astui kauniisti veistettyyn tammiseen saarnastuoliin, sen sijaan
että hän ennen oli saarnannut vanhasta ammeesta, ja kun hän näki tästä
ylhäisestä paikasta kirkkonsa uutena ja loistavana, näki kauniit taulut
jotka koristivat pylväitä, göötiläisen kynttiläruunun, joka riippui
laesta, kuorin komeat vuorilaudat, alttaria ympäröivät matot ja sen
hämärän valon, jota komeat maalatut ikkunat loivat tähän juhlalliseen
kokoukseen, niin hän puhkesi kyyneleihin hämmästyneen seurakuntansa
edessä.

-- Luulin, hän sanoi, olevani pyh. Pietarin kirkossa Roomassa.

Sibylla toimitti hänelle vielä enemmänkin ihastuksen aihetta. Neljä
raskaita vankkuria vetävää, väkevätä hevosta toivat eräänä aamuna
pappilaan mahdottoman suuren arkun, jossa oli pieniä kirkkoja varten
sovitetut urut. Abbotti Renaud riisui heti, ilosta hurmaantuneena,
kauhtanansa yltänsä ja koko päivän hän johti innokkaasti urkujen
purkamista. Soittokone vietiin yläpuoleen kirkon laiva-nimistä osaa
ja seuraavana sunnuntaina, ensin salaa harjoiteltuansa, neiti de
Férias meni punastuen istumaan koskettimien eteen ja antoi alhaisten,
silminnähtävästi ihastuneitten kuulijainsa ihmetellä harvinaisten
lahjainsa etevyyttä. Hän otti tavaksensa joka sunnuntaina toimittaa
tätä hurskasta tehtävää. Se synnytit kansassa kiitollisuuden sekaista
iloa. Kun urkujen ihanat sävelet pyhän savun kanssa kohosivat kohti
pienen kirkon kupukattoa, ja kun tuon nuoren tytön kirkkaat vakavat
kasvot näkyivät sopusoinnun ja suloisten tuoksujen synnyttämien pilvien
raosta, niin paatuneimpaankin sydämeen tunkeusi heikko lohdutuksen,
kauneuden ja taivaallisen sulouden tunne.

Neiti de Férias'illa oli samaan aikaan toinenkin tuuma, joka tuotti
sittemmin arveluttavampia seurauksia. Kiintyen yhä enemmän ja enemmän
toimeensa, josta hän ei ensinkään toivonut mitään uskonnollista ansiota
ja jota hän piti vaan viattomana taiteellisena huvituksena, hän oli
saanut päähänsä koristaa kotipitäjänsä kirkkoa freskomaalauksilla. Kun
hän arasti ilmoitti tämän uuden aikomuksensa iso-isällensä, niin alkoi
tuo kunnon vanhus nauraa.

-- Freskomaalauksilla! hän sanoi, olkoon menneeksi: minä suostun
freskomaalauksiin;... mutta meidän on muistaminen, että Paktolus
ei virtaa puistoni lävitse... Minä en tiedä, kuinka kalliita
freskomaalaukset ovat... Tyydytkö kenties kolmeen tai neljääntuhanteen
franciin?

-- Siinä ei ole likimainkaan kylliksi, Sibylla sanoi.

-- No olkoon menneeksi sitten kahdeksan tuhatta, vaan ei enempää, sillä
pitää säästää myöskin mosaiikkilattian varaksi, jonka näen siintävän
taivaan rannalla.

Sibylla oli Férias'iin palaamisestansa saakka ollut alituisessa
kirjevaihdossa Sauves'in nuoren herttuattaren kanssa, joka oli pysynyt
hänen yhtä innokkaana ystävänänsä. Heidän kirjeissänsä ei milloinkaan
mainittu kreivi de Chalys'in nimeä, mutta muuten tätä lukuun ottamatta
heidän keskensä vallitsi täydellinen luottamus, ja Blanche toimitti
hellällä innolla kaikki ystävättärensä pikku asiat. Sittenkuin
Sibylla oli saanut kahdeksan tuhatta franc'iansa, hän kirjoitti heti
herttuattarelle, ilmoitti hänelle aikeensa, antoi hänelle tarkat tiedot
kirkon koosta ja pyysi häntä etsimään jotakuta nuorta taiteilijaa,
jolla ei vielä ollut muuta kuin lahjainsa rikkaus ja joka piti hra de
Férias'in tarjousta hyvänä kauppana.

Blanche oli asunut noin kuukauden ajan Sauves'in linnassa, kun hän
sai Sibyllan kirjeen; hetkisen sitä mietittyänsä hänen mieleensä
juolahti naisellinen ajatus, joka saattoi hänet hymyilemään: hän asetti
kirjeen kirjekuoreen, lisäsi siihen itse pari riviä ja lähetti sen
sitten kreivi Chalys'ille, joka oli hänkin asettunut kesäksi asumaan
Fontainebleau'hon, missä hän eli sangen yksinänsä. Ihastuen Raoul otti
vastaan herttuattaren kirjeen, joka sisälsi seuraavat sanat:

    "Serkkuni tämän asian, jota minulta tässä vaaditaan, tunnette te
    paremmin kuin minä. Heti kun olette löytäneet tuon nuoren miehen,
    ilmoittakaa se minulle.

                                                      Blanche."

Kahden päivän kuluttua Blanche sai herttualta seuraavan vastauksen:

    "Serkkuni.

    Tuo nuori mies on löydetty, hän lähtee ennen kahden viikon
    kuluttua. Sanokaa, että muurit, saviruukki ja kaikki mikä ei
    ole maalarin tehtäviä, laitetaan kuntoon. Liitän tähän asiata
    koskevia selityksiä. -- Kunnioituksella.

                                                      Raoul."

Sibylla ei ollut odottanut näitä neuvoja ja ne selitykset,
jotka Blanche hänelle lähetti salaten niitten alkuperän, olivat
varsin turhat. Kärsimättömän intonsa kiihoittamana hän oli jo
piiri-arkkitehdin avulla toimittanut valmistustyöt kirkossa. Ne olivat
jo täydellisesti päätetyt ja muurit odottivat vaan maalarin harjaa,
kun eräänä kauniina kesäkuun iltana abbotti Renaud kuuli vaunujen
pysähtyvän puutarhansa portille; melkein samassa noin kolmenkymmenen
vuotias, komeassa matkapuvussa oleva mies, jonka kasvot olivat
tuntuvasti kalpeat, astui häntä kohti ja tervehti häntä ylhäisen
kohteliaasti:

-- Herra Fériasin kirkkoherrako? hän kysyi.

-- Niin, herra.

-- Te odotatte maalaria kirkkoonne, herra?

-- Niin herra, kirkkoherra sammalsi joutuen hiukan hämillensä vieraan
hienosta ulkomuodosta ja hiukan halveksivasta äänestä; me odotamme
nuorta maalaria, nuorta taiteilijaa Pariisista.

-- Nuoruuden kukoistus, toinen vastasi kylmästi hymyillen, ei
luullakseni ole välttämätöin ehto... No niin, herra, se olen minä!



II.

Raoul pappilassa.


Hra de Chalys oli viettänyt kaksi katkerata kuukautta. Muulloin hänen
surullisuutensa olisi saanut lohdutusta Gandrax'in ystävyydestä ja
siveellisestä lujuudesta; mutta Gandrax oli nykyään vaipunut yhteen
niistä hurjista intohimoista, joihin useinkin näkee keski-ikäisen
miehen sydämen syttyvän etenkin jos siinä vielä tykyttää sellaista
ennen kokematon veri. Jättäen hänet kokonaan Klotildan haltuun. Raoul
lähti äkkiä Pariisista. Sibyllan tavoin hänkin etsi yksinäisyyttä;
mutta hän ei saavuttanut siitä samaa lohdutusta. Yksinäisyys tuntui
hänestä tyhjältä kuin avaruus; hänen haavansa paranemisen asemasta
vaan paheni. Työn huolta poistava vaikutus oli tehoton. Kymmeniä
kertoja päivässä hän haluttomana heitti pensselinsä pois ja koitti
sikarilla huumauttaa sydäntänsä raatelevat ajatukset. Aina hereillä
oleva Sibyllan muisto synnytti hänessä ajatusten ja tunteitten
sekasorron, jossa intohimot, kaiho ja viha myrskyn tavoin sekaantuivat
toisiinsa. Tämän nuoren tytön rakkaudessa, heidän toivotussa
yhdistyksessänsä ja siinä tulevaisuudessa, joka sen kautta hänelle
avautui, hän oli silmänräpäyksen ajan nähnyt toteutuvan yhden niistä
rauhan, nuhteettomuuden ja siveellisen parantumisen unelmista,
jotka väliin niin tenhoavasti viettelevät häiriytyneitä ja itseensä
tyytymättömiä sieluja. Ne syyt, joitten nimessä Sibylla oli murtanut
tämän unelman ja jotka kreivi sangen vaillinaisesti tunsi, näyttivät
hänestä poikamaisilta, kurjilta, jopa rikollisiltakin; ja hänen tämän
kiihoituksen vallassa juuri riehuessansa neiti de Fériasin kuva
ilmaantui hänen silmiensä eteen omituisella suloudellansa varustettuna,
samalla kertaa ylevänä ja kirkkaana, puhtaana ja intohimoisena, ja
tulisena virtasi veri hänen suonissansa: hän kirosi ja jumaloitsi
samalla kertaa tuota hurmaavaa ja julmaa lasta.

Hän sai serkkunsa Blanche'n kirjeen ollessaan tällaisessa
raivostuneessa mielentilassa. Nuori herttuatar oli lähettänyt kirjeen
tehdäkseen jonkinlaisen naisellisen kujeen eikä hän saattanut
käsittääkään sitä omituista tuumaa, jonka Raoul päätti tämän
kirjeen johdosta panna toimeen. Hän ei vielä ollut lukenut loppuun,
herttuattaren ilmoitusta sekä siihen liitettyä kirjettä, ennenkuin
hänen päätöksensä jo oli tehty. Hän palasi paikalla Pariisiin,
toimitteli siellä parin viikon ajan kaikellaisia valmistuksia ja
tutkimuksia ja lähti sitten Fériasiin tuhansien vastakkaisten
tunteitten valtaamana, joihin useimmiten sekaantui jonkunlaista
pilkallista ja vahingoniloista epätoivoa.

Tämä hänen katkera mieli-alansa ilmaantui selvästi hänen puheessansa,
kun hän ensin kohtasi abbotti Renaud'in; mutta hänen luonnollinen
ylevyytensä pääsi heti voitolle, kun hän katseli vanhuksen
hyväntahtoisia ja arkoja kasvoja, ja hän osotti häntä kohtaan nyt
kohteliasta ystävällisyyttä äskeistä ynseyttänsä korvataksensa. Mutta
kirkkoherra parka hämmästyi vielä enemmän, kun tämä niin ylhäisen
näköinen vieras pyysi häntä ilmoittamaan hänelle kylässä jotakin
ravintolaa, missä hän töittensä aikana saisi asunnon ja ruo'an.

-- Ravintolaa, herra?... Jumala nähköön!... Marianne, herra kysyy
ravintolaa.

-- Jos herra tahtoo ravintolaa, Marianne sanoi, niin rakentakoon sen
ensiksi!

-- No älähän nyt, Marianne!... Voi herra kulta, täällä lähiseudussa
ei ole muuta kuin huonoja kapakoita... Voi, kuinka en tätä tullut
ajatelleeksikaan?... Mutta minä tahdon miettiä: Kyllähän meillä täällä
pappilassa, hyvä herra, on pieni kamari, tosin sangen yksinkertainen,
mutta kuitenkin puhdas... Jos ehkä tahtoisitte asua siinä ja tyytyä
minun jokapäiväiseen ravintooni?

-- Mutta, herra kirkkoherra, pelkään olevani teille vaivaksi...
Kuitenkin olisin sangen mielissäni saadessani joka päivä kanssanne
seurustella, ja jos aineelliselta kannalta katsoen, suostutte siihen
korvaukseen, että minä vaivaisillenne suoritan sen hyvän, jota mulle
osotatte...

-- Oh, herra!... Saanko kysyä nimeänne herra?

Niin arvattava kuin tämä kysymys olikin, niin ei Raoul sitä kuitenkaan
ollut tullut ajatelleeksi. Valhe soti enimmän kaikista paheista hänen
ylpeätä luontoansa vastaan. Hän viivytteli, punastui ja ilmoitti, niin
vähän kuin mahdollista valhetellaksensa, arvonimensä:

-- Lecomte [Kreivi], hän sanoi.

-- No niin, hyvä herra Lecomte, olkaa varma siitä ettei meillä
tule olemaan vaikeuksia keskenämme... Pane kuntoon viheriä kamari,
Marianne!... Mutta teidän on kenties nälkä, herra Lecomte?

-- Niin on, herra kirkkoherra, minun on nälkä... Näette nyt, miten
tulen teitä vaivaamaan... nyt minun jo on nälkä!

-- Sitä parempi, sitä parempi, herra Lecomte! Marianne, laita huone
sittemmin kuntoon... Tapa ensiksi yksi kana!

-- Ei, minä pyydän, kirkkoherra, älkäämme tappako mitään... Onhan
teillä munia, eikö niin? Minä pidän omeleteista ja minä olen varma,
että Marianne laittaa niitä mainion hyviä.

Vähäistä myöhemmin kreivi de Chalys oli istuutunut kirkkoherran pienen
pyöreän pöydän ääreen ja kehui Mariannen taitoa omelettien laitannossa.
Vähän kylmää lihaa, pullo vanhaa viiniä ja kuppi höyryävää kahvia
olivat tämän aterian täydennyksenä, jonka kestäessä Raoul salaisen
kuumeen kiihoittamana osotti iloista ja kohteliasta ystävällisyyttä ja
valloitti senkautta kokonaan abbotti Renaud'in sydämen, saattoipa itse
Mariannenkin ynseille kasvoille ilmaantumaan harvinaisen hymyn. Omasta
puolestansa kreivi huomasi ystävyytensä vanhusta kohtaan yhä kasvavan,
kun hän kuuli hänen tuontuostakin innokkaan rakkauden valtaamana
mainitsevan Sibyllan nimeä; hartaaksi iloksensa hän huomasi isäntänsä
maalaisessa yksinkertaisuudessa ylevyyden ja arvokkaisuuden piirteitä,
jotka todistivat hänen ja neiti de Férias'in henkistä yhteyttä.

-- Herra kirkkoherra, hän sanoi jättäen pöydän, me tulemme luullakseni
olemaan hyvät ystävät, vai kuinka?

-- Minun puolestani, hyvä herra, asia on jo varma.

-- Mutta, herra kirkkoherra, minä en tahdo teitä pettää... minä en
ole... erittäin jumalinen!

-- Entä sitten, herra Lecomte. Ei pyhä Paavalikaan teidän iällänne
ollut jumalisempi!

-- Se on totta, herra kirkkoherra;... mutta ajat ovat muuttuneet... Ja
sitten... sallitteko minun polttaa puutarhassanne, kirkkoherra?

-- Puutarhassani, omassanne ja minun huoneessani, missä vaan tahdotte!

-- Vaikka minun kyökissäni! lisäsi Marianne.

Yö oli tullut: kirkkaana kulki kuu taivaalla kulkuansa luoden
hopeisia säteitänsä käytävien hiekalle, peittäen varjohon lehtimajat
ja levittäen lumivalkoisen hohteen pienen kirkon tornille, jonka
kolmikulma kuvaantui läheisen rannikon korkeata mäenrinnettä vastaan.
Sill'aikaa kun Raoul poltti sikariansa ja katseli tätä suloista ja
tyyntä näkyä, Marianne kutsui hiljaa abbotti Renaud'ia, joka seisoi
vähän taempana.

-- Kas niin, herra abbotti, minkälainen taitelija hän on?... Te olette
minulle sanoneet: pieni nuoriherra?... Juuri kaunis pieni nuoriherra!
Kyllä hänellä jo on täydet hampaat, kyllä vaan!

-- En ymmärrä sinua, tyttäreni; mutta minä kummastelen suuresti,
joll'ei hän ole suuri taiteilija, vieläpä sangen suuri taiteilija!

-- En tiedä, onko hän suuri taiteilija... mutta totta tosiaan hän on
sangen miellyttävä mies... Minä kysyn teiltä hra abbotti, olenko minä
niitä vaimoja, joita helposti saattaa ihastuttaa, olenko?

-- No et, Marianne!

-- No hyvä, hän on minut ihastuttanut!... Totta tosiaan, hän on sangen
miellyttävä mies... ja niin hyvin varustettu! Olen alkanut Pierre
vanhuksen kanssa järjestellä hänen kapineitansa hänen kamarissansa...
Voi, herra, miten huolellisesti järjestetyt ja miten hienot ne ovat!
Hänellä vasta on hyvää palttinaa, oikein ruhtinasten palttinaa!

-- Hiljaa, Marianne! hän kutsuu minua.

Ja abbotti Renaud riensi Raoul'in luo, joka todella häntä kutsuikin.

-- Minä pyydän anteeksi teiltä, herra kirkkoherra, mutta minä kuulen
soitantoa... Eiköhän sireeniä liene rannoillanne?... -- Kuulkaahan!

Hiukan aikaa kuunneltuansa kirkkoherra sanoi:

-- Ah, todellakin, kirkossa soitetaan urkuja... se on neiti Sibylla
hän käy muutamia kertoja viikolla harjottamassa niitä kappaleita,
joita hän sunnuntaina soittaa... Minä olen iloissani, että hän on
tullut tän'iltana... ja minä lähden heti ilmoittamaan hänelle teidän
onnellisesti saapuneenne.

Raoul pidätti häntä kädellänsä:

-- Ei ei, minä pyydän teitä, kirkkoherra! älkää sanoko hänelle olevani
täällä! Minä soisin, ett'ei hän ennen saisi tietää tuloani, ennenkuin
hän saattaa työstäni sen päättää... koska hän on siitä huvitettu...
Minä toivon, että hän siten on suloisimmin siitä ihastuva... Minä
pyydän teiltä tätä, kirkkoherra!

-- Hyvä, hyvä, niinkuin tahdotte, herra Lecomte; mutta on otettava
huomioon, että hän välttämättömästi tulee messuun sunnuntaina...

-- Vai niin, tänään on maanantai;... sunnuntaiksi saan jo jotakin
osapuille... Ja nyt, herra kirkkoherra, minä pyydän teiltä saada mennä
katselemaan vähän merta tuolta korkealta rannalta... Minä tulen heti
takaisin, herra kirkkoherra...

Raoul poistui hidastuttaen askeleitansa; mutta tuskin hän oli päässyt
ulkopuolelle puutarhaa, kun hän kiiruhti kulkuansa ja alkoi nopeasti
kiivetä sen mäen rinnettä, jonka juurella pappila oli. Päästyänsä
mäen päälle, hän loi levottoman silmäyksen ympärillensä: rannikko oli
tyhjä. Hän ryntäsi lähimmästä portista kalmistoon ja kuunnellen urkujen
äänen suuntaa hän lähestyi yhtä kirkon sivu-ikkunoista. Ikkuna oli
jotensakin matala ja hän pääsi, turvautuen muutamiin muurin rakoihin,
lasien korkuudelle; mutta hänen silmänsä olivat tottuneet siihen
himmeään loistoon, joka silloin valaisi rannikkoa ja valtamerta, ja
hänen oli ensin vaikea nähdä kirkossa vallitsevan suhteellisesti
suuremman hämäryyden läpi: hän ei erottanut muuta kuin kuorista
riippuvan pyhän lampun valon ja muutaman kirkkaan valosäteen, jotka
heijastivat ikkunasta laivan kivikuoruja vasten. Mutta yksi säde,
muuttuen yht'äkkiä, alkoi valaista urkujen sivuja ja Sibyllan pää
ilmaantui varjosta kuin kalpea haamu. Hänen painunut otsansa, hänen
kumartunut asentonsa ilmaisivat liikuttavaa surumielisyyttä. Oli
silminnähtävää, että hän soitti itsepäästänsä: hän löi sormillansa
koskettimia epämääräisen innostuksen valtaamana, joka toisinaan kasvoi
intohimon huudannaksi sitten jälleen sammuaksensa unelmien vienoihin
säveliin. Yht'äkkiä kun urkujen ääni juuri ilmaisi jotakin palavinta
rukousta taikka mitä surullisinta kaihoa, hänen päänsä kohosi jälleen
ja hänen jännitetyt silmänsä tarkastelivat häntä vastapäätä olevaa
ikkunaa, josta Raoul häntä katseli. Maalaukset peittivät suurimman
osan ikkunasta ja hän saattoi nähdä vaan epämääräisen haamun; hän veti
kuitenkin kätensä äkkiä koskettimilta ja tuo nuori tyttö ojensihe
hämmästyneenä aivan suoraksi, sill'aikaa kun urkujen ääni sammuen
vaikeni. Raoul pudotti itsensä nopeasti alas kalmistoon. Hänen
sydämensä tykytti hänen rinnassansa: hänen ensi ajatuksensa oli paeta
kuin lapsi; hän hylkäsi sen kuitenkin ylpeästi ja odotti piiloutuen
turvamuurien muodostamaan nurkkaan.

Tuokion kuluttua hän luuli kuulevansa, miten kirkon ovi suljettiin.
Melkein samassa hän kuuli Sibyllan äänen muutaman askelen päästä
itsestänsä:

-- Oletko se sinä, Jacques? hän sanoi.

Kun hän ei saanut vastausta, nuori tyttö lisäsi tyynesti:

-- Minä olen hupsu!

Raoul kuuli, miten hän poistui. Jättämättä tukimuurin suojaavaa varjoa
hän kurotti varovasti päätänsä ja saattoi nähdä neiti de Férias'in.
Hän poistui todella hitain ja epävarmoin askelin: hän piti toisessa
kädessänsä hattuansa ja kannatti toisella pitkiä amatsoonihameitansa.
Tultuaan meren puolelta kalmistoa suojaavan pienen muurin luo hän
pysähtyi ja pani sulilla kaunistetun hatun päähänsä, sitten hän kiipesi
erään soraläjän päälle, nousi sammaltuneelle muurille ja seisoi
siinä liikahtamatta, silmät luotuina avaruuteen ja ylevä ja tumma
haamunsa omituisesti kuvautuneena taivaan rannan ja meren muodostamaan
kirkkaasen taustaan. Tuokion katseltuansa hän hyppäsi keveästi maahan
ja katosi. Raoul lähti piilostansa ja lähestyi hitaasti pientä muuria,
joka oli ollut nuoren tytön astinlautana; hän tähysteli pitkin
rannikkoa, vaan ei häntä nähnyt enää. Hän istuutui sitten muurille,
etsi hänen askeleittensa jälkiä, otti muutamia litistyneitä sammalia ja
painoi ne huulillensa. Meren välkkyvä tasanko leveni hänen silmiensä
eteen himmentyen kauempana ja sulaen yhteen taivaan rannan kanssa, hän
katseli tuokion aikaa tätä näkyä.

-- Mitä hän näki tuolta? hän jupisi. Jumalansa!... Jumalansa, joka ei
koskaan ole minun!

Kun hän palasi pappilaan, abotti Renaud ja Marianne hämmästyivät hänen
lyhyestä ja äreästä puhetavastansa.

-- Oikullista väkeä, nuo taiteilijat, kirkkoherra sanoi arasti vanhalle
palvelijattarelleen.

-- Pyh! minä viisi hänen oikuistaan, Marianne sanoi; sitten hän
lisäsi kovemmalla äänellä: -- kuulkaa, nuori herra, herra Lecomte,
älkää unohtako sammuttaa kynttiläänne... sitten kuin olette lukeneet
rukouksenne tietysti!

-- Neiti Marianne, Raoul vastasi kylmästi ylhäältä portailta, minä
tottelen teitä... mitä kynttilään tulee tietysti!

Kun kreivi de Chalys heräsi seuraavana aamuna, aurinko tunkeutui
ikkunata ympäröivän viiniköynnöksen läpi ja verhosi väräjävällä
mosaiikilla pienen kamarin vernissatun tiilikivilattian. Iloisuuden,
rohkeuden ja toivon tunne levisi Raoul'in suoniin. Hän nousi nopeasti,
avasi ikkunan ja tervehti hymyillen abotti Renaud'ia, joka jo luki
käsikirjaansa viikunapuunsa varjossa. Vähäistä myöhemmin he molemmat
lähtivät kirkkoon. He tapasivat siellä muutamia työmiehiä, joita
kirkkoherra kiireimmiten oli hankkinut ja jotka kreivin johdolla
alkoivat laittaa rakennustelineitä laivaan. Hän saattoi itse aloittaa
työnsä jo aamupäivällä, ja hänen pensselinsä ensi piirteet olivat
niin varmat, että ne saattoivat kirkkoherran hämmästymään. Raoul
lisäsi vielä vanhan papin ihastusta selittämällä hänelle työnsä
yleisen suunnitelman: evangelisen kertomuksen ylevimmät kohdat
tulisivat peittämään pylväitten rajoittaman osan katosta; holvitaivas,
täynnä pyhiä vertauksia, tulisi olemaan jonkinlaisena sivufreskojen
salaperäisenä selittäjänä ja yhdistymään kuhunkin niistä tummemmilla
tai kirkkaimmilla väreillä, ollen sopusoinnussa niissä olevien eri
kuvauksien kanssa. Holvin taustassa, kuorin sisällekäytävän kohdalla,
tulisi Kristus voiton riemun ympäröimänä loistamaan valkenevassa yössä.

-- Oi hyvä herra Lecomte, kirkkoherra huudahti, jospa Jumala armossansa
sallisi minun elää niin kauvan, että tämän saisin nähdä, niin laulaisin
sydämeni syvimmästä sopukasta Nunc dimittis! [Herra, sinä päästät
palvelijasi rauhaan menemään!]

Omasta uteliaisuudestaan huolimatta tämä kunnon vanhus koetti useamman
kerran tänään ja seuraavillakin päivinä hillitä sitä intohimoista
kiihkoa, millä Raoul oli ryhtynyt työhönsä. Hra de Chalys varoi joka
silmänräpäys Sibyllan sangen luultavaa tuloa ja tarkemmin miettimättä
melkein poikamaista toivoansa hän ilahutti itseänsä sillä, että kuta
pitemmälle hänen työnsä ehtisi valmistua, sitä enemmän se tulisi
liikuttamaan tuon nuoren tytön sydäntä. Kirkkoherran, jolta hän ei
saattanut levottomuuttansa salata, pakoitti hänen hyväsydämisyytensä
ottamaan siihen osaa, vaikk'ei hän sitä käsittänytkään, ja hän käytti
mitä machiavellimaisinta viekkautta voidakseen pidättää neiti de
Férias'ia pappilasta ja kirkosta. Mutta koko hänen valtioviisautensa
ei saattanut kuitenkaan tukahuttaa huhua tästä seurakunnalle niin
tärkeästä tapauksesta ja kun Sibylla ensi lauantai-aamuna kävi
katsomassa muutamia köyhiä kylässä, niin hän kuuli vaunuista
astuessansa kahdenkymmenen akan yhdestä suusta huutavan, että
Pariisilainen maalari oli kahdeksan päivää työskennellyt kirkossa ja
että hän sai ihmeitä aikaan. Sangen kummastuneena ja uteliaana uutisen
johdosta Sibylla jätti miss O'Neil'in huoleksi almujen jakelemisen ja
lähti suoraa päätä rientämään kirkkoon päin.

Kreivi de Chalys oli juuri saanut valmiiksi pääpiirteet kuvasta, joka
esitti tietäjäin Kristuslapsen palvelemista: johtava tähti loisti
selvin tummalla taivaalla ja loi säteilevää valoansa pimeään pyhään
huoneesen, missä näkyivät neitsy Maria ja polvillaan olevat kuninkaat;
tuskin näkyvä enkeli tuki tähteä sinisellä taivaalla niinkuin
kultalamppua. Raoul oli pannut tähän kuvaan kaiken tietonsa, kaiken
kykynsä ja kaiken rakkautensa; hän oli siihen vuodattanut hurmaavaa
suloisuutta ja salaperäisyyttä, jotka olivat aamulla saattaneet
kyynelen kirkkoherran silmään.

Kreivi siveli keveästi viimeisiä kertoja enkelinsä kirkkaita kasvoja,
kun yht'äkkiä telineihin nojautuvat portaat liikahtivat, sitten hän
kuuli hameen kahinata ja pehmeän ja keveän jalan käyntiä. Hänen
sydämensä pysähtyi tuokioksi ja alkoi sitten niin rajusti tykyttää,
että se oli hänet ruhjoa. Hän ei kuitenkaan katsonut taaksensa, vaan
koitti näyttää työhönsä vaipuneelta. Sibylla oli jo hänen takanansa
kapealla käytävällä: kiinnittämättä maalariin huomiotansa hän
tarkasteli freskomaalausten suunnitelmaa osottaen hartautta, joka
vähitellen muuttui ihailemiseksi, melkeinpä hämmästykseksi. Hänen
kehkeytynyt kauneuden aistinsa ei saattanut olla huomaamatta siinä
mahtavan käden työtä. Hän loi sitten äkkiä silmänsä Raoul'iin, jonka
sangen yksinkertainen puku ja pilkkuinen mekko eivät olleet herättäneet
hänen huomiotansa.

-- Herra... hän kuiskasi arasti.

-- Neiti... sanoi Raoul vakavasti nousten ja kääntäen kasvonsa häneen.

Purppuran puna levisi Sibyllan poskille; hänen huulensa avautuivat ja
hänen kätensä etsivät tukea; sitten hän kävi kalpeaksi kuin puhtahin
vaha ja hänen sinisistä silmistään säihkyi kreiviä kohtaan ylhäinen
vastenmielisyys ja ylpeys. Vähäistä myöhemmin hän lähti sanaakaan
virkkamatta nopein askelin kirkosta.

Ovella hän tapasi abotti Renaud'in, joka varsin hengästyneenä ja
säteilevin kasvoin riensi hänen vastaansa.

-- No, hän sanoi, miltä näyttää, hyvä neiti?

Liikutus, joka oli vallannut Sibyllan kiihkeän sielun, oli katkerinta
loukkauksen tunnetta sen uhkarohkean yrityksen johdosta, millä oli
häiritty hänen rauhaansa ja hänen arvoansa. Melkein peloittava ylevyys
ja viha värisyttivät hänen ääntänsä, kun hän tahallansa kovalla äänellä
vastasi abotille.

-- Meitä on, hyvä kirkkoherra, ilkeästi petetty! Tuo mies on heti
erotettava työstänsä! Hän ei ole maalari... tai on hän sitten huonoin
maalari maailmassa! Hän tahraa kirkkonne! Tulkaa!

Ja hän lähti hämmästyneen vanhuksen kanssa pappilaan päin.

Kreivi de Chalys'ilta ei ollut, hänen telineillä istuessansa, jäänyt
ainoakaan Sibyllan sana kuulematta. Ne saattoivat hänen otsansa
punastumaan ja hänen rintansa riehumaan. Niitä tunteita, joitten
innostuttamana hän oli ryhtynyt tähän viehättävään yritykseen,
tuomittiin hänen mielestänsä kohtuuttoman ankarasti. Hänen kasvoillensa
kuvautui synkkä ja päättäväinen ivallisuus. Hän lähti kirkosta, ja
nojautui välinpitämättömyyttä teeskennellen kirkkotarhan kiviaitaa
vasten ja alkoi tyynesti tupakoida katsellen merelle päin.

Neljännestuntia myöhemmin hän katsoi taaksensa kuultuansa jalan
astuntaa: kirkkoherra tuli kalmistoon; hänen mukanansa oli miss O'Neil.
Molemmat lähestyivät häntä ankaran näköisinä. Raoul nojasi selkäänsä
aitaa vasten ja odotti heitä kädet ristissä rinnalla ja sikari suussa.

-- Herra, kirkkoherra sanoi, te olette kreivi de Chalys ja teidän
pitäisi tietämän, ettei teidän ole soveliasta viipyä täällä hetkeäkään
kauempaa.

-- Siitä, herra kirkkoherra, Raoul sanoi kylmästi ja kohteliaasti, ei
minun mielestäni tarvitse ensinkään johtua sellaisen seurauksen. Vaikka
olenkin kreivi de Chalys, ei minun sentähden tarvitse olla huonoin
maalari, niin koin neiti de Férias ehkä väittänee. Te kyllä voitte
minulta vieraanvaraisuutenne kieltää; mutta minä en luule teidän voivan
kieltää minulta oikeutta lopettaa työtäni, johon minut on laillisesti
kutsuttu. Niin helposti ei temmata taiteilijalta hänen kättensä työtä.

-- Tietysti, kirkkoherra vastasi arvellen, korvataan teidän kulunkinne
oman arvionne mukaan.

-- Suokaa anteeksi, herra kirkkoherra, Raoul jatkoi hymyillen,
mutta minä en olekaan palkan vuoksi työskentelevä taiteilija: minä
maalaan pääasiallisesti mainetta saavuttaakseni. Minä olen halunnut
liittää nimeni kirkkonne historiaan, ja se halu näyttää minusta yhtä
kunniakkaalta kuin sekin, joka tahtoo minut täältä karkottaa. Olenko
minä täällä neiti de Férias'in armoilla? Onko neiti de Férias tämän
kirkon omistaja? Minulla ei ole täällä tehtävää muitten kanssa kuin
teidän ja teidän kirkkoraatinne; meidän välillämme on sopimus, jota te
ette kunnialla voi rikkoa niin kauan kuin itse olen sille uskollinen.
Oletteko tyytymätöin työhöni? Epäilettekö taitoani? Kutsukaa kokeneita
tuomitsijoita; jos he yhtyvät neiti de Férias'in tuomioon, niin minä
taivun ja lähden pois. Siihen asti pysyn täällä ja olen ihan valmis,
jos te koetatte sulkea minulta kirkkonne ovet, avaamaan ne maani
oikeuden avulla. -- Herra kirkkoherra, minä olen puhunut.

-- Herra, kirkkoherra sanoi, tämä puhe ei saata olla teidän täyttä
tottanne.

-- Täyttä totta, herra kirkkoherra; en kuolinvuoteellanikaan olisi
vakavampi.

Abotti Renaud oli arka; mutta hänessä oli myöskin arvokkaisuutta,
rohkeutta, jota ei saanut ylen määrin loukata.

-- Herra kreivi, hän sanoi vakavasti, olen varma siitä, että te
heittäisitte tuon pilanne ja uhkailemisenne, jos vaan tahtoisitte
muistaa, että olette tekemisessä naisten ja vanhusten kanssa.

Raoul vaaleni. -- Oltuaan hetken ääneti hän sanoi:

-- Saanko minä, neiti, puhutella neiti de Férias'ia muutaman minuutin
ajan.

-- Ette, herra.

Raoul kohotti olkapäitänsä:

-- No niin, herra kirkkoherra, minä lähden heti paikalla herra markiisi
de Férias'in luo, ja minä lupaan kunniasanallani, etten hetkeäkään
viivy täällä ilman hänen suostumustansa.

Hän lähti sitten nopein askelin rannikkoa kohden, tervehti jäykästi
ohimennessään Sibyllaa ja meni pappilaan.

Kun miss O'Neil oli ilmoittanut Sibyllalle päätöksen, joka oli
ratkaissut taistelun, niin hän kiiruhti vaunuihin mennäksensä
ilmoittamaan iso-isällensä sen odottamattoman vieraan tuloa, jota hänen
tuli valmistua ottamaan vastaan.



III.

Raoul Férias'in linnassa.


Tuskin oli vielä tuntia kulunut, ennenkuin kreivi de Chalys, joka
vaan oli riisunut yltänsä maalarin pukunsa, astui Férias'in linnan
isoon salonkiin, missä markiisi ja markiisitar häntä odottivat ja
ottivat hänet erinomaisen totisina vastaan. Tervehdykset vaihdettua
vallitsi tuokion aikaa äänettömyyttä, jonka kestäessä kreivi ja hänen
vastaan-ottajansa tarkkaavaisina katselivat toisiansa. Herra ja
rouva de Férias olivat salaisesti hämmästyksissänsä sen sulouden ja
ylevyyden johdosta, joka oli omituista Raoul'in olennolle; häntä taas
näitten vanhusten niin arvokas, niin lempeä ja niin surullinen katsanto
rohkaisi hänen epäillessänsä puhetta aloittaa.

-- Rouva markiisitar, hän sanoi hiukan vapisevin äänin, joll'en
jo tänne tullessani olisi tuntenut mitä täydellisintä nöyryyttä
mielessäni, niin alkaisin sitä ainakin täällä tuntea... Teille on kai
jo ilmoitettukin, että tulin luoksenne vaan saamaan käskyjä ja että jo
edeltäkäsin tahdon niitten alaiseksi alistua, pyytäen vaan, että minun
sallitaan selittää käytöstäni.

-- Herra kreivi, markiisi de Férias sanoi, me emme saata teiltä kieltää
tilaisuutta siihen; mutta mikään selitys ei saata muuttaa -- ei sen
käskyn -- vaan sen pyynnön laatua, joka meillä on teille ilmoitettava.

-- Herra markiisi, minä toivon päinvastaista. Minun tuloni tähän
seutuun on herättänyt epäluuloa neiti de Férias'issa ja teissäkin;
se on sangen ymmärrettävä asia. Sallikaa minun kuitenkin teille
vakuuttaa, että ajatus olla kunnioittamatta neiti de Férias'ia tai
teitä, on ollut minusta yhtä kaukana, kuin teistä on ajatus rikkoa
Jumalata vastaan, jolta te toivotte autuuttanne... Te ette tunne
minua, herra markiisi, ja ne edeltäpäin saadut tiedot, jotka nyt
kiihottavat mieltänne, tekevät teille vaikeaksi tällä hetkellä uskoa
minun sanaani;... mutta totuudella on aina ollut voimansa, ja minä
toivon, että te sen huomaisitte minunkin suustani lähtevien sanojen
korosta. -- Raoul pysähtyi vähän ja jatkoi sitten: -- Te ette tunne
minua, mutta te tunnette neiti de Férias'in ja te saatatte helposti
kuvailla mielessänne, minkälaista rakkautta hänelle omistetaan, jos
hän joskus tapaa miehen, joka on kelvollinen ja ansiollinen hänen
avujansa arvostelemaan... No niin, herra, minä pyydän teitä tuokioksi
otaksumaan, että minä olen tämä mies, että minun luontoni, minun
ajatusteni ja elämäni kehkeytyminen ovat niin paljon kuin mahdollista
auttaneet minua käsittämään sitä, minkä arvoinen neiti de Férias on,
omistamaan hänelle kokonaan kaiken sen ihailemisen, kunnioituksen
ja hellyyden, minkä hän ansaitsee... hyvin käsittämään vihdoin koko
sen onnen äärettömyyttä, minkä niin jalo ja niin täydellinen olento
vuodattaisi siihen avioliittoon, mihin hän yhdistyisi... Suvaitkaa
muistaa, että minun on sallittu pitää yhden päivän ajan tätä unelmaa
toivonani... ja että se yht'äkkiä on minun sydämmestäni ryöstetty...
ja minä kysyn teiltä, herra, teiltä, jolle minä olen vieras, melkeinpä
vihollinen, -- minä kysyn teiltä, ettekö sääli minua sen suhteen, mitä
olen saanut kärsiä!

Kuultuansa nämä viime sanat, jotka Raoul oli lausunut liikutuksesta
kalpeana, markiisitar käänsi hiukan päätänsä ja yskähti hiljaa.

-- Herra, vanha markiisi sanoi, te puhutte lämpimästi ja luullakseni
myöskin vakavasti; mutta minä kysyn puolestani teiltä, jos olette
hankkineet varman käsityksen poikani tyttären luonteesta, mitä hyötyä
olette toivoneet teillä olevan tästä yrityksestä, -- tästä askeleesta,
jota minä yksinkertaisesti tahdon sanoa seikkailijan tapaiseksi?

-- Jumalani! herra markiisi, Raoul puuttui puheesen, eihän voi vaatia
haaksirikon tuskissa taistelevalta mieheltä täydellistä tyyneyttä
ja mielenmalttia... Hän tarttuu kaikkeen... Minulle on ilmaantunut
tilaisuus lähestyä neiti de Férias'ia, tavata häntä... minä olen
käyttänyt sitä hyväkseni! Eikä minun yritykseni, herra, kuitenkaan
ole ollut aivan punnitsematoin. Minulla on ollut toive, jonka järki
ja kunnia saattavat tunnustaa. Minun tietääkseni neiti de Férias on
omantuntonsa nuhteitten tähden hyljännyt ne toiveet, jotka hän varmaan
hyvin tunsi... No hyvä, herra markiisi, minä tiesin että neiti de
Férias'in mielipiteitten jäykkä -- kenties liiankin jäykkä -- lujuus
ei kuitenkaan halveksinut sydämen jaloutta... Hänen sydäntänsä minä
olenkin tahtonut saada liikutetuksi, hänen jalomielisyyteensä minä
olenkin tahtonut turvautua, kun hän olisi jalkojensa juuressa nähnyt
miehen, jonka hän tietää ei olevan tapana itseänsä nöyryyttää.

-- Teidän selityksenne, herra kreivi, minua liikuttaa ja minä
tunnustan, että te herätätte minussa suurta myötätuntoisuutta; mutta
ymmärrättehän, ett'en sen ohessa saata unohtaa poikani tyttären rauhan
ja arvon valvomista. Minun täytyy siis anoa teitä noudattamaan sitä
nöyryyttä, jota olette hyväntahtoisesti meille luvanneet.

-- Olkaa vakuutettu siitä, herra, ett'en sitä kieltäydykkään tekemästä,
jos te asiata mietittyänne luulette, murtaissanne viimeisetkin
toiveeni, ainoastaan minun siitä kärsivän, jos te täydellisesti
tunnette ne mielipiteet, joille neiti de Férias minut uhraa, ja jos
vihdoin arvelette, että mies, joka teitä puhuttelee, on todellakin
kelvoton tullaksensa teidän perheenne jäseneksi ja tyttärenne onnen
sepäksi. Sallikaa minun tänä niin juhlallisena hetkenä, jona koko
minun onneni on kysymyksessä, käyttää täydellisintä ja harvinaisinta
suoruutta. Älkää kieltäkö minulta mitään, mitä sanon puolustuksekseni,
niin vähäpätöistä kuin se onkin... Sallikaa minun koettaa hyväkseni
käyttää teidän huoltanne hänenkin tulevaisuutensa suhteen, jota te
niin suuresti rakastatte! Sallikaa minun teille muistuttaa, eikä neiti
de Férias'ikaan ole minua siinä vastustava... sillä hän ei saata
muuta sanoa kuin totuuden, -- että hän ei minua ensin hyljännyt. Koko
minun elämäni ylpeytenä ja kenties epätoivona on oleva se, että hänen
suostumuksensa on hetkisen aikaa minua kunnioittanut... No hyvä,
kuinka olen menettänyt tämän suostumuksen, jota sellainen sydän ei
suinkaan kevytmielisesti ole minulle myöntänyt? Yhden ainoan lauseen,
yhden ainoan sanan tähden, jota, -- joll'ei sitä väärin käsitetty,
-- ainakin sangen väkivaltaisesti selitettiin! Minä kunnioitan ja
ihailen neiti de Férias'in uskonnollisia mielipiteitä;... mutta eikö
niissä teidänkin mielestänne, herra, ole jonkinlaista ensi nuoruuden
suvaitsemattomuutta? Eikö niitten järkähtämättömyys joudu ristiriitaan
elämän ja kokemuksen kanssa? Ettekö luule, että se päätös, jonka
poikanne tytär niitä noudattaen on tehnyt, on synnyttävä hänessä
salaista katumusta? Tokkohan hän aina, niinkuin tänäänkin, luulee
tehneensä oikein erottaessansa, kuolettaessansa kaksi olentoa, joidenka
yhdistys hänen mielestänsä tarjosi hänelle enemmänkin kuin vaan onnen
ehdon?... Ja minkätähden? Sentähden että mies, joka rakasti häntä
niin sydämellisesti, -- ja jonka hänkin katsoi hiukan vastarakkautta
ansaitsevan, -- oli aikansa mies, vuosisatansa lapsi... ja kenties
parhaita niistä, sillä jos kohta olen uskomaton, en kuitenkaan ole
jumalaton; minä en ylpeile enkä riemuitse uskottomuudestani, vaan
päinvastoin suren ja surkuttelen sitä. Minä kunnioitan ja vihaan
niitä, jotka ovat totuuden saavuttaneet. Minä puolestani etsin sitä
koko sieluni vakavuudella ja surulla. Sellainen minä olen, herra. Minä
ymmärrän kyllä, ettei neiti de Férias, hän kun on nuori ja kasvanut
kaukana maailmasta, ole luullut tällaiseen siveelliseen kantaan voivan
yhdistyä minkään hyveen, minkään kunnian, minkään rehellisyyden...
mutta minä vetoan siitä teidän ikänne kokemukseen ja rakkauteen,
herra;... uskotteko, ettei hän erehdy? Luuletteko, että uskomaton
ihminen, niinkuin minä, on todellakin mahdoton omistamaan mitään
kunnian ja laillisuuden tunteita, ettei hänen sydämessänsä ole mitään
pyhää, ettei hän saata mitään rakastaa, mitään kunnioittaa, mitään
jumaloita tässä maailmassa... ei isäänsä, ei vaimoansa, ei lastansa?
Oi, jos niin luulette, niin vakuutan teille, herra, että tunnette minut
väärin... minä vakuutan teille niitten tunteitten nimessä, jotka ovat
vallanneet minut teidän edessänne... että puhtahin kunnioitus saattaa
asua sydämessä, missä ei uskoa ole!

Herra de Férias loi silmäyksen markiisittareen ja vastasi sitten
jonkinlaisen myötätuntoisuuden valtaamana:

-- Oi! herra kreivi, otaksukaamme tuokioksi, että poikani tyttären
mielipiteissä, elämän käytännölliseltä kannalta katsoen, on jotakin
muistutettavaa liiallisuutta... Mitä saatamme me tehdä, rouva de
Férias ja minä, tässä tapauksessa? Ei saata tulla kysymykseen, että me
käyttäisimme valtaamme... Mitä sitten saatamme tehdä? Mitä te tulette
meiltä vaatimaan? Minä kysyn teiltä vakavasti, sillä katsoen siihen
vaikutukseen, minkä teidän tunteenne ja teidän tilanne ovat meihin
tehneet, tahtoisimme me, rouva de Férias ja minä, jollakin tavoin
osottaa teille myötätuntoisuuttamme kuitenkaan velvollisuuksiemme
rajoja rikkomatta.

-- No hyvä, herra markiisi, Raoul sanoi mitä suloisimmin hymyillen,
älkää karkoittako minua, siinä on kaikki mitä pyydän... Sallikaa
minun hajoittaa ja poistaa ne turhat pelot, joita te itsekin pidätte
liioiteltuina... Sallikaa minun, niinkuin muinoin Jakobin, palvella
seitsemän vuotta, jos tarvitsee, saadakseni Rakhelin sydämen ja käden!

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, vanha markiisi puuttui puheesen
vuorostansa hymyillen; mutta te unhotatte, että poikani tyttären maine
saattaisi senkautta tulla vaaroille alttiiksi.

-- Kuinka niin, herra markiisi? Onhan ymmärrettävää, että minun
ajattelemattomuuteni kautta ainoastaan minun oma maineeni tulee
vaaroille alttiiksi, jos nimittäin otaksutaan, että maailma tunkeutuu
sen salaperäisyyden läpi, johon peitän itseni... Onnellinen, rohkaistu
intohimo ei saata minun tilassani olevaa miestä ajattelemattomiin
tekoihin... Minua kenties pilkataan, kenties nauretaan, se on pahinta,
mikä saattaa tapahtua. Vaaditteko vielä enemmän? Vaaditteko, että
kunniasanallani lupaan olla etsimättä neiti de Férias'in seuraa,
lupaan häntä välttääkin, joll'ei hän itse minua kutsu? Minä suostun
siihen... suostun vielä siihenkin, ett'en viivy täällä kauvemmin, kuin
työni kunnollinen täyttäminen vaatii ... Tunnustanko teille sen ylevän
toivon, minkä olen tähän työhön liittänyt? Jos neiti de Férias pysyy
järkähtämätöinnä, joll'ei minun äänetön ja kestävä myötätuntoisuuteni
häntä liikuta... niin jää minulle vielä yksi lohdutus... Minä jättäisin
hänen katseltavaksensa työn, minkä minun käteni, minun sydämeni ovat
hänelle pyhittäneet... Kaukanakin ollessani saattaisin itsekseni
ajatella, että tämä todistus väliin hänelle muistuttaisi, kuinka paljon
häntä on rakastettu, että hän yhdistäisi minun nimeni ajatuksiinsa...
ja rukouksiinsa... että se joskus saattaisi hänen silmäänsä kaipauksen
kyynelen tai kohottaisi hänen rinnastaan hellän huokauksen... ja että
kenties minun elämäni ei vielä ole aivan turha... Nyt, herra, odotan
teidän määräyksiänne... Jos vaaditte, niin minä lähden, lähden jo tänä
iltana, mutta lähden toivotonna!

Markiisi oli hetken aikaa liikahtamatta, silmät maahan luotuina. Raoul
luuli hänen otsansa kurtuista huomaavansa, että hän kokosi voimiansa
antaaksensa hänelle kieltävän vastauksen. Hän nousi ja lähestyi rouva
de Fériasia lausuen liikutettuna, mutta arvokkaana:

-- Rouva markiisitar, älkää salliko, että minut tuomitaan, kenties
kirotaan päästämällä ensinkään huuliltanne sen hyvyyden ja sen säälin
sanoja, jonka näen silmistänne loistavan... Sanokaa edes yksi sana,
minä rukoilen sitä... sanokaa, että teidän äidin sydämessänne on
luottamusta... ja että minä todella rakastan lastanne, niin ett'ei
kukaan maailmassa koskaan ole häntä niin rakastava!

-- Oi, herrani, markiisitar sanoi pyyhkien silmiänsä nenäliinallaan,
kuinka on mahdollista, ett'ei mies, jolla on sellaiset tunteet kuin
teillä, usko Jumalaan!

Kreivi kumartui, tarttui rouva de Férias'in käteen, suuteli sitä ja
sanoi ihastuksen ja kunnioituksen valtaamana:

-- Jos minulle olisi annettu... ja jätetty äiti sellainen kuin te, niin
ehkä minäkin uskoisin!

Markiisitar loi kosteat silmänsä puolisoonsa ja katsoi häneen hetkisen.

-- Herra kreivi, markiisi silloin sanoi, ettehän panne pahaksenne,
jos me, rouva de Férias ja minä, haluamme harkita asiasta kauemmin
ennenkuin annamme lopullisen päätöksen. Me pyydämme kuitenkin teitä yhä
vielä pitämään lupauksianne, sillä minä en tahdo teiltä salata, että me
mahdollisesti niihin turvaudumme... Siihen asti me emme hyväksy teidän
oloanne näillä seuduin, vaan tahdomme kuitenkin olla olevinamme siitä
tietämättä.

Kuultuansa nämä sanat Raoul hengitti väkevästi ja puna levisi hänen
kalpeille kasvoillensa.

-- Kiitos! hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja kumarsi, pannen
kätensä rinnallensa, syvään molempia vanhuksia ja lähti.

Markiisi ja markiisitar katselivat kahden kesken jäätyänsä ääneti
toisiansa jonkun aikaa.

-- Jumalani! vihdoin rouva de Férias sanoi, kuinka hän minua miellyttää!

-- Kyllä, kyllä epäilemättä, markiisi sanoi kohottaen päätänsä; mutta
olkaamme varoillamme, ystäväni... hän on suuri viettelijä!

-- Tarkoitatko että hänen rehellisyytensä on epäluulon alainen?

-- En... sitä en tarkoita;... mutta hän on suuri viettelijä... Hän
on jo vietellyt minut, minä tunnustan sen... Minä olen etsinyt
ajatuksissani syitä hänen puolustukseksensa... Tämä nuori mies, -- jota
saadessansa kutsua pojaksensa olisi monessa suhteessa onnellinen, -- on
aina elänyt aikamme huonossa pyörteessä... Olen itsekseni ajatellut,
eikö jonkun aikaa kestävä uusi elämä, johon hyödylliset ohjaukset
saisivat vaikuttaa, saattaisi häntä jälleen sen tykö, jota hän niin
hyvin ansaitsee oppia tuntemaan!

-- Sinä olet muistellut, markiisitar sanoi hymyillen, miss O'Neil'in
kääntymistä, Jacques Féray'n lohdutusta, kunnon kirkkoherramme
muuttumista, ja sinä olet toivonut, että saman enkelin henkäykset
saattaisivat tyynnyttää ja puhdistaa tämän nuoren miehenkin
häiriintyneen sielun?

-- Niin, rakkaani; mutta tämä yritys on hyvin arveluttava, ja meidän on
ensin neuvotteleminen ja tuumiminen ennenkuin siihen ryhdymme.

Sibylla tuli samassa saliin; hän loi kiihkeän ja kysyvän katseensa hra
de Férias'in.

-- Miten kävi? hän kysyi.

-- No niin, lapseni, vanhus sanoi hymyillen ja hiukan hämmästyneenä, me
olemme ruvenneet vihollisen puolelle!

-- Kuinka! Sibylla huudahti.

-- Ei, rauhoitu... Me olemme vaan luulleet voivamme jättää maanpakoon
ajamisemme tuonnemmaksi... Me tahdomme asiata ajatella, ja sinulla
itselläkin on siinä mietittävää... Tämä nuori mies ei pyydä muuta
kuin oikeutta lopettaa työnsä, jonka hän jalomielisesti tarjoo meille
myötätuntoisuutensa ja ystävyytensä osotteeksi... Hän lupaa muuten
ehdottomasti jättää sinut rauhaan... Asiain näin ollen on meidän
ollut mahdotonta pitää pahantekijänä miestä, joka on jalosukuinen...
hyvälahjainen... ja lopuksi vielä onneton!... Me tahdomme miettiä
asiata, tyttäreni.

Sibylla kuunteli tätä ilmoitusta osoittaen iso-isällensä tavallista
ulkonaista kunnioitustansa, mutta hänen sielunsa kauhistui siitä.
Hän huomasi että Raoul'in viehätysvoima oli voittanut herra ja
rouva de Férias'in ja tämä voitto antoi hänelle lisää aihetta häntä
syyttääksensä. Hän luuli huomaavansa vanhuuden heikkoutta siinä
myöntyväisyydessä, josta hän salaisesti moitti isovanhempiansa, ja
jonka seurauksia hän epätoivoisena kuvaili. Hän yksinään tiesi kuinka
monta tuskaa ja taistelua ja kuinka monta unetonta yötä hänen oli
tarvinnut kestää tukahuttaaksensa, ja vaan puoliksi tukahuttaaksensa
intohimoa, jota hänen ymmärryksensä kirosi. Raoul'in näkymätöinkin
läheisyys saattoi hänet jälleen kokonaan niitten tunteitten
valtaan, joita hän tuskin luuli kahdesti voivansa voittaa. Hän oli
vakuutettu siitä, että suurin rikos, minkä ihminen ja etenkin nainen
saattoi tehdä, oli se, että hän antaa intohimon valloittaa järjen
ja vakuutuksen sijan onnensa ohjaamisessa. Hän tunsi että hänen
luonnollisten oppaittensa myöntyväisyys saattoi hänet tämän vaaran
alaiseksi. Se saattoi hänet vapisemaan ja hän päätti heti paikalla
antautua mitä ankarimman koetuksen alaiseksi pysyäksensä onnensa
herrana. Hän jätti isovanhempansa neuvottelemaan miss O'Neil'in ja
kirkkoherran kanssa, joka juuri oli saapunut linnaan, nousi ratsun
selkään muka lähteäksensä katsomaan köyhiä ja sairaita ja lähti
nopeasti ajaen Férias'ista vanhan palvelijan seuraamana.



IV.

Selitys.


Jos meidän on onnistunut oikein kuvata Raoul'in karakteeria,
karakteeria, jossa oli rikas pohja, mutta josta kaikki siveelliset
perusteet olivat pois juuritetut, ja jota intohimot ja innostus
vallitsivat mielipiteitten asemasta ja saattoivat yhtä todellisina
kääntää sen sekä hyvään että pahaan, niin on kenties saatu selville
monien nykyajan ihmisten salaisuus, ihmisten, joilta näyttää
heidän horjuvaisuutensa ja heidän vaihtelevaisuutensa, heidän
ylevyytensä ja heidän voimattomuutensa tähden puuttuvan ymmärrystä ja
oikeudentuntoa, vaan joilta todella puuttuu vaan uskoa. -- Ainakin
saattaa siitä ymmärtää, minkä suloisen, ilahuttavan ja kummallisen
mielentilan valtaamana Raoul palasi pappilaan nähtyänsä Sibyllan
vanhat iso-vanhemmat. Hän oli nähnyt heidät puoleksi voitettuina, ja
huolimatta kaikista niistä estelemisistä, joilla he olivat peittäneet
hänelle osoittamaansa suvaitsevaisuutta, hän tunsi niissä olevan
todellisen vahvistuksen hänen vaatimuksillensa ja toiveillensa. Hän
tunsi Sibyllan kunnioittavan ja ihailevan näitä vanhuksia ja hän luuli,
luottaen näin voimakkaisin siteisin, voivansa antautua toiveittensa
valtaan. Nämä toiveet olivat saaneet kiihkeämmän ja hellemmän luonteen
sen jälkeen, kun hän oli tunkeutunut tuohon patriarkalliseen kotiin ja
hengittänyt sitä rauhan, lempeyden ja arvokkaisuuden ilmaa, jonka hän
tunsi itseänsä ympäröivän. Itse linnan muoto, hyvä aisti, järjestys
ja hiljaisuus, mikä siellä vallitsi, suuret kukoistavat puutarhat,
kasvihuonetten kimaltelevat ikkunat, käytävät ja metsiköt, kaikki, mitä
hän oli nähnyt Sibyllan lapsuuden kodista, muodostivat tuon nuoren
tytön kuvalle hänen silmissänsä sopusointuisen kehyksen, samalla kertaa
ankaran ja miellyttävän niinkuin hän itsekin. Hartain sydämin hän antoi
mielikuvituksessansa sijaa sille ajatukselle, että hän sulkisi koko
elämänsä, taiteensa ja tulevaisuutensa tähän siunattuun turvapaikkaan
ja eläisi hänen rinnallansa, hänen, joka hänestä tuntui olevan
koko tämän hurmaavan paikan sielu ja sydän. Hänen häiriintyneelle
ajatusvoimallensa ja hänen uupuneelle sydämellensä tämä intohimon
kiihoittama unelma tuotti verratointa suloisuuden tunnetta. Kun hän ei
tavannut kirkkoherraa pappilassa, niin hän lähti kirkkoon. Työmiehet
olivat juuri, koska huomenna oli pyhä, korjanneet kirkon laivassa
olevat telineet. Raoul käytti hyväksensä tilaisuutta katsellaksensa
eri paikoilta, minkä vaikutuksen hänen alulla oleva työnsä teki, ja
muutti tuon tuostakin paikkaa kirkossa. Hän oli vaipunut tarkasteluunsa
ja nojautui erästä kuorin penkkiä vastaan, kun hän kuuli kirkon ovea
avattavan ja sitten jälleen suljettavan. Vähän myöhemmin ilmestyi
neiti de Férias laivaan: hän pysähtyi tuokioksi, ja huomattuansa
Raoul'in, joka hämmästyneenä seisoi paikallansa kuorin kivilattialla,
hän lähestyi häntä. Samassa määrässä kun hän tuli lähemmäksi, samassa
määrässä hänen kulmakarvojensa ankarat kurtut ja hänen silmäystensä
ylevä päättäväisyys saattoivat tuon nuoren miehen, joka yht'äkkiä oli
herännyt onnensa unelmista, yhä surullisemmaksi. -- Raoul kumarsi ja
sanoi:

-- Pitääkö minun lähteä, neiti:

-- Ei, herra, minä etsin teitä. Hetkisen mietittyänsä hän jatkoi:

-- Minä tulen itse, herra kreivi, pyytämään, että te antaisitte
takaisin minulle sen vapauden ja rauhan, jonka teidän olonne täällä
minulta ryöstää. Suokaa anteeksi, jos minä epäilen valitessani
perusteita, johon nojaan vaatimukseni... Teidän omaantuntoonneko
vai kunniaanneko minun on turvaaminen?... Teidän omallatunnollanne,
herra, ei taida olla muita lakia kuin mielikuvituksellannekaan
ja mielivaltaisuudellanne, eikä minulla siltä ole paljon apua
odotettavana, koska se ei ole teitä estänyt edes sellaisesta
käytöksestä, jonka pieninkin kunniantunto hylkää.

Sibyllan ankara ääni ja hänen kylmä puhuttelutapansa olivat niin
julmasti murtaneet ne toiveet, jotka hetkeksi olivat vallanneet
Raoul'in sydämen, että hän tunsi olevansa puoliksi tainnuksissa. Hän
talui toisen kätensä otsallensa, jolle oli levinnyt lyijynharmaa
kalpeus, ja tuki itseänsä toisella kädellänsä penkkiä vastaan mumisten:

-- Jumalani!

-- Minä luotan, nuori tyttö jatkoi samalla ankaralla äänellänsä, minä
luotan melkein enemmän teidän kunniaanne, teidän kokemukseenne ja
herkkätuntoisuuteenne, jota tavallista siveyttä enimmin halveksivainkin
ihmisten kuitenkin täytyy kunnioittaa, jos he ovat ylhäistä
sukuperää ja tahtovat säilyttää mainettansa... Sallikaa minun taas
teille huomauttaa, herra, että jos on olemassa mitään todellista ja
kumoamatonta kunnian lakia, niin se ennen kaikkia kieltää kohteliasta
miestä vainoamisen ja juonien kautta koittamasta saada itsellensä
sydäntä, joka hänet hylkää.

-- Jumalani! kreivi toisti pannen käsivartensa ristiin rinnallensa ja
huulilla kylmä välinpitämättömyys.

-- Ja joll'ei se riitä, herra, teitä liikuttamaan, niin minä
vetoan teidän järkeenne, terveesen järkeenne... Tämä yritys, jonka
kunniallisuus on suuresti epäiltävä, vaan josta itsepäisyydessänne ette
tahdo luopua, on päättyvä, sallikaa minun se teille ilmoittaa, teidän
häpeäksenne. Te olette yritykseenne tehneet osallisiksi eräät henkilöt,
joita minä suuresti kunnioitan, ja toivotte joskus minun taipuvani
heidän tahtoonsa... Mutta minä saan teille vakuuttaa, herra, että te
erehdytte, ja ett'ei koko minun rakkauteni näitä henkilöitä kohtaan
saata tänään eikä huomenna eikä milloinkaan luovuttaa minun käytöstäni
siltä tieltä, jonka olen itselleni teidän suhteenne viitoittanut... ja
minä vakuutan teille vielä, että teidän itsepintaisuutenne, kestäköönpä
se vaikka vuosia, saattaa teidän vaatimuksenne vaan tehottomammiksi ja
vaan kahdenkertaisesti lisää minun sydämessäni niitä halveksimisen ja
inhon tunteita, joita sellainen käytös minussa herättää.

Kreivi de Chalys ojensi kätensä erästä alttarilla olevaa enkelin kuvaa
kohti ja sanoi:

-- Pidättykää, neiti, minä kysyn, oletteko te se, joka puhuu... vai
eikö se ole joku kivipatsaista tuolla!

Vihan liekki välähti Sibyllan silmissä.

-- Se, joka teitä puhuttelee, hän sanoi kiivaasti, on nuori tyttö, jota
on hävyttömästi loukattu ja jolle varmaankaan ei olisi tullut osaksi
tällainen arvoton kohtelu, jos olisitte nähneet hänen rinnallansa
olevan ainakin yhden käden, joka saattaa häntä suojella tai hänen
puolestaan kostaa!

Kolea huudahdus tunkeutui näitten sanojen johdosta Raoul'in rinnasta,
hänen kätensä putosi raskaasti penkin tasaiselle laudalle. Hän astui
Sibyllaa kohti ja sanoi katsoen häntä silmiin:

-- Poistukaa!

Hämmästyneenä hänen silmiensä pelottavasta loisteesta nuori tyttö ei
liikahtanut paikalta.

-- Poistukaa! Raoul toisti kiivaasti... Te olette mieletön lapsi!
ja te saatatte minutkin järjiltä... kärsivällisyyksineni ja
kunnioituksineni!... Vai siinäkö on teidän hyveenne... teidän
kristillisyytenne... teidän uskontonne, neiti Sibylla!... Taivaan
Jumala!... Minä olen tunnoton... kunniaton... sydämetön... sieluton
mies! Ja miksi? Senkö tähden, että rakastan teitä hellästi,
uskollisesti, mielettömästi, huolimatta mistään ikävyyksistä, mistään
tuskista ja vääryyksistä, joita mulle saatatte?... Ei!... vaan
sentähden, ett'en minä usko, eikö niin?... sentähden ett'ei minulla
ole uskoa? Siinä vikani, vai kuinka?... vika, joka mulle tuottaa
niin paljon häpeätä ja halveksimista?... Mutta minä en ota vastaan
teidän kirouksianne, kuuletteko? ja Jumalanne, jos hän on olemassa,
ei niitä vahvista!... Mutta mikä onkaan minun järjettömyyteni ja
kunnottomuuteni?... Niin! huonoinkin tämän kylän vanhoista akoista,
jonka koko hyvyys on siinä, että hän joka sunnuntai tulee nukkumaan
tänne saarnastuolin juurelle, on teidän silmissänne pyhimys!... Ja
minä, joka olen koko ikäni etsinyt totuutta ponnistellen kaikkia
ajatukseni voimia... ja tuntien todellisinta tuskaa sielussani, minä
olen kurja raukka!... Oi halveksikaa niin paljon kuin tahdotte sitä,
mikä on kurjaa... välinpitämätöintä ja pilkkailevaa uskottomuutta...
mutta uskottomuutta, joka kärsii, joka huutaa apua, joka kunnioittaa...
kunnioittakaa sitä!

Mykkänä ja ikäänkuin kivettyneenä Sibylla katseli häntä ja kuunteli
häntä omituisen ilon ja pelon valtaamana. Raoul astui muutaman
äkkinäisen askeleen ahtaassa kuorissa, ikäänkuin viihdyttääksensä sitä
intohimojen myrskyä, jonka vallassa hän oli; sitten hän pysähtyi äkkiä,
näytti alttarin yläpuolella olevaa ristiä ja sanoi tyynemmällä äänellä:

-- Oppikaa tuolta, neiti Sibylla, kohtuullisuutta ja kristillisyyttä!
Muistakaa sitä surun ja voimattomuuden huudahtusta, joka on lähtenyt
tuon ristiinnaulitun rinnasta: "isä, miksis minun ylön annoit?"
Se on ollut minun huutoni koko elämäni lävitse, ja se on monen
muunkin huutona meidän aikanamme. Onko se sitten niin rikollinen?...
Ah! löytyy kirousta, tietäkää se, joka korvaa rukousta... ja on
jumalattomia, jotka ovat marttyyriä!... Niin; minä uskon lujasti
omasta puolestani, että epäilyksen tuottamat kärsimiset ovat pyhiä,
ja että Jumalata ajatella, ajatella häntä alati, epätoivoisenakin,
on Hänen kunnioittamistansa ja että se Häntä miellyttää!... Minä
luulen että anteeksi antamaton rikos hänen silmissänsä on ainoastaan
se huolettomuus ja kauhea pila, jota osotetaan niitten suurien
salaisuuksien suhteen, joihin hän itsensä peittää ja jotka meitä
ympäröivät... Niin, elää täällä maan päällä, nähdä taivas päänsä
yläpuolella ja koko luonnon ympärillänsä... ja olla kuitenkin yöt ja
päivät etsimättä ikuisen totuuden sanaa... niin, se on rikollista,
se on häpeällistä ja alentavaista! Mutta antautua sydämensä pohjasta
totuuden etsimiseen, huutaa avuksensa Jumalaa, jonka on kadottanut,
ja vaikka kirota Häntä, joll'ei Hän vastaa... kantaa tätä ajatusta ja
tätä surua läpi kaiken... tuntien otsansa sentähden äkkiä kalpenevan
keskellä elämän hymyilevimpääkin iloa, onko se jumalattomuutta?...
Sellainen ainakin on minun jumalattomuuteni!... Jos se saattaa minut
rikolliseksi, niin saan sen kenties kerran tietää; nytkin jo tiedän,
ettei se tee minua onnelliseksi... Mutta, Sibylla, -- huomatkaa se!
-- se ei kuivaa minun sydäntäni, vaan se täyttää sen päinvastoin
hartaimmalla säälillä kaltaisiani kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, jotka
minusta näyttävät, niinkuin minä itsekin, julmasti joutuneen tässä
maailmassa sattumuksen, väkivallan ja pahuuden oikkujen valtaan, se ei
vaadi minua uhraamaan katumukselle todellisimpia tunteitani, puhtaimpia
halujani; se ei neuvo minua noilla itarilla alttarilla, joita ei mikään
Jumala siunaa, uhraamaan omaani eikä muitten onnea; se ei anna minulle
teidän hyveitänne, mutta se antaa ainakin yhden, jota teillä ei ole:
hyvyyden!... Ja nyt, neiti Sibylla, olkaa onnellinen... Minä tottelen
teitä!... Ja minä lisään vielä, että tunnen teidät kylliksi, vast'edes
voidakseni teitä ikävöimättä totella!

Sanottuansa nämä sanat, Raoul kääntyi ikäänkuin ett'ei hänen tarvitsisi
nähdä nuoren tytön poistumista.

Sibylla näytti hetkisen epäilevän, lähestyi sitten häntä hitaasti ja
sanoi:

-- Raoul!

Kuultuansa tuon suloisen, rukoilevan äänen mainitsevan nimeänsä, kreivi
kääntyi äkkiä ja katseli Sibyllaa sanomattoman ihastuksen valtaamana.

-- Raoul, tämä toisti silloin, te, myöskin te olette kohtuuton, ja
te myöskin tunnette väärin minut... Saatatteko todella luulla, että
minä olen uhrannut teidän, -- ja omat tunteeni, joita en tahdo teiltä
salata, -- niille ahdasmielisille syytöksille, joista te puhutte,
että minä teitä rakastaissani ja antaissani elämäni teille, olen
pelännyt olevani jumalaton ja loukkaavani Jumalaa? Ei... minä olen
pelännyt tulevani vielä onnettomammaksi kuin nyt olenkaan ja ennen
kaikkia arvoni senkautta alentuvan. Koettakaa minua ymmärtää, minä
pyydän sitä... Sellaisena ollen, jollaiseksi taivas minut on luonut,
en ole milloinkaan voinut kestää ajatusta, että rupeaisin johonkin
noista päivän oikun synnyttämistä liitoista, jotka eivät sitä kauemmin
kestäkään... Eikä minun ylpeyteni yksinään, Raoul, vastusta tätä
ajatusta... vaan minun sydämeni... sydämeni, jonka herkkätuntoisuutta
te ette tunne! Rakkaus, jonka olisin teille tarjonnut, tuntui
minusta äärettömältä, tuntui ikuiselta, ja minä olisin tahtonut että
teidän rakkautenne olisi ollut samanlainen!... -- Oi, te rakastatte
minua, minä tiedän sen... ja te olette vakava ja oikeudentuntoinen
mies... mutta ettekö te itsekin tiedä, mitä tässä maailmassa tulee
tulisimmistakin ja todellisimmistakin tunteista, joll'eivät ne
Jumalaan itseänsä tue... kun ne eivät Hänessä puhdistu... Hänessä
ikuistu? Ettekö te käsitä, sanokaa se minulle, minkälaisen voiman ja
kestävyyden kahden sydämen rakkaudelle antaa... yhteinen loppumattoman
elämän toivo?... Niin, tätä toivoa teillä ei ole! tämä murtumaton
side meiltä on puuttunut... Te rakastatte minun nuoruuttani, -- josta
huomenna ei ole mitään jäljellä;... mutta sieluani, joka on katoamaton,
-- kuinka te sitä rakastatte? Te ette sitä usko olevan!... Siten
tulisi päivä, jolloin minä yksinäni rakastaisin!... Minä olin siitä
vakuutettu... Voi! siitä olen aina vakuutettu... ja ennenkuin antaudun
tälle hirveälle tuskalle alttiiksi, uhraan elämäni yksinäisyydelle,
hyljätyksi jäämiselle ja kaipaukselle... pitäen parempana omin käsin
murtaa sydämeni... kuin tuntea teidän kätenne sen murtaneen... Siinä
on minun rikokseni... ja vaikka se saattaakin teille kärsimistä, niin
kysyn kuitenkin, Raoul, luottaen teihin, eikö se ansaitse anteeksi
antoa?... tekeekö se minut teidän kunnioitustanne ansaitsemattomaksi?

Raoul oli tuokion ääneti, silmät kiintyneinä salaisen ihastuksen
hurmaamina nuoren innostuneen tytön kasvoihin, joista kuorin
mystillisessä hämärässä loisti melkein ylenluonnollinen valo. -- Sitten
sanoi hän ikäänkuin itseksensä puhuen:

-- Lapsi parka!

Kovemmalla äänellä hän sanoi sitten:

-- Kyllä, Sibylla, minä annan teille anteeksi... vieläpä kiitän
teitä... vaikka saatattekin minut epätoivoon, mutta teidän puheenne
osottaa minulle luottamusta, hyvyyttä, te pidätte minua ystävänä...
minä kiitän teitä! -- Ja miksi emme olisikaan ystävät? Enkö minä saa
edes sitä lohdutusta, vaikkapa vaan niin kauaksi kuin viivyn täällä?
Oi, älkää pelätkö mitään;... minä tunnen teidät hyvin nyt... enkä
minä koetakkaan teitä taivuttaa;... mutta eikö pysyvämmästä siteestä
huolimatta silläkin myötätuntoisuudella, joka meidät yhdistää, saata
olla suloisuutensa... ja emmekö me molemmat ansaitse sellaista
ystävyyttä?

Sibylla pudisti heikosti päätänsä, huulilla epäselvä hymy.

-- Ah! hän sanoi, jos minä saattaisin toivoa voivani jonakin päivänä,
vaikka kuinkakin kaukaisena, -- nähdä teidän rukoilevan tuolla!

Raoul hymyili vuorostaan:

-- Ettehän tahdo, että minä teidät petän, vai kuinka?... Minä en sitä
usko. Minä olen niin etäällä uskosta!... Ja kuitenkin minusta tuntuu
siltä että jos minä joskus tulen sitä lähemmäksi... se tapahtuu tässä
rakkaassa kirkossa... lähellä tuota arvokasta pappia... ja lähellä
teitä!

Sibylla katsoi häneen kauan; sitten hän lähestyi alttaria, laskeutui
polvilleen sen eteen ja alkoi palavasti rukoilla, kasvot käsiin
peitettyinä. Raoul nojasi liikahtamatta kuorin penkkiä vastaan ja
katseli rukoilevaa tyttöä; hänen kasvonsa piirteet osoittivat äkkiä
sisällistä liikutusta, hän puri huuliansa ja nosti pikaisesti kätensä
silmilleen.

Muutaman minuutin perästä neiti de Férias nousi, siunasi alttaria ja
sanoi hymyillen mennessään Raoul'in ohi:

-- Hyvästi vähäksi aikaa!

Kun hän lähti kuorista, niin hän pysähtyi katselemaan freskomaalausten
suunnitelmaa ja sanoi kääntyen takaisin:

-- Ne ovat sangen kauniit, herra!

Sitten hän poistui ja Raoul kuuli enää ainoastaan hänen lattiaa vastaan
laahaavien hameittensa kahinan.



V.

Sibyllan rakkaus.


Linnaan palatessansa Sibylla oli jonkinlaisen lumouksen valtaamana:
hän ei saattanut käsittää että se sopimus, jonka hän oli lopuksi
tehnyt Raoul'in kanssa, oli yksi noita epämääräisiä ja epäluulon
alaisia liittoja, joihin intohimo yllyttää; hän oli siis sittenkin
joutunut sen heikkouden valtaan, jota hän niin suuresti oli pelännyt.
Hän ei kuitenkaan katunut mitään. Hän ajatteli itseksensä, emmekä
me tahdo laisinkaan häntä siitä moittia, että liiallinen viisaus
ja lujuus vivahtaa itsekkäisyyteen, ja että sielun into ja sydämen
heikkous toisina elämän hetkinä antavat jalompia neuvoja kuin järjen
ylevimmätkään ohjeet. Hän käsitti haaveksimatta kaikki ne vaarat,
kaikki ne huolet ja kaikki tuskat, joitten alaisiksi hänet saattoi
se yritys, mihin hän oli ruvennut. Mutta rohkeana ja salaisen ilon
valtaamana hän kävi niitä vastaan; hänen hellyytensä oli herännyt
kokonaan ja vielä kasvanutkin joutuessaan yhteen Raoul'in intohimon
kanssa; hän oli samalla myöskin oppinut osoittamaan hänelle suurempaa
kohtuuden tuntoa, kunnioittamaan häntä enemmän, ja tästä lähtien
hänestä tuntui siltä kuin hän niitten kylmien mielipiteitten asemasta,
joita hän tähän asti oli noudattanut, antautuisi samalla kertaa
ylevämmän ja suloisemman velvollisuuden alaiseksi, sen nimittäin että
hän uhraisi itsensä sen henkilön menestykseksi, jota hän ihaili, ja
panisi tässä yrityksessä alttiiksi rauhansa, jopa maineensakin ja, jos
tarvittiin, henkensä.

Suora seuraus tästä päätöksestä olisi epäilemättä ollut se, että hän
olisi täyttänyt kreivin toiveet ja ottanut hänen kätensä; mutta vaikka
Sibylla tätä ajatteli, hän hylkäsi kuitenkin heti sen ajatuksen,
olkoonpa sitten sentähden, ettei hän saattanut kokonaan voittaa
luontonsa ylpeyttä ja jäykkiä mielipiteitään, tai sentähden että hän
hämärästi pelkäsi, ett'ei Raoul'in sydän enää yhtä palavasti haluaisi
sitä ihmettä, jota hän siltä vaati, kun ei hän enään olisi ollut sen
hintana.

Vähän sen jälkeen markiisi ja markiisitar kuulivat Sibyllan omin suin
kertovan taistelustansa, joka, niinkuin hän itse nauraen sanoi, ei
päättynyt hänen voitoksensa. Hän jätti heidän hyväksyttäväksensä sen
rauhan ja ystävyyden sopimuksen, jonka hän oli luullut tarvitsevansa
solmita hra de Chalys'in kanssa, kuitenkin nimenomaan sillä ehdolla,
että Raoul lakkaisi pyytämästä hänen kättänsä. Tämän erityisen ehdon
tarkoitus oli yhtä selvä hra ja rouva de Férias'ille kuin oikeastaan
Sibyllalle itsellekin. He eivät epäilleet, että heidän poikansa tytär
nyt oli lopullisesti vakaantunut ajatuksessansa mennä naimiseen kreivin
kanssa ja että tämä koetus-aika, jonka hän Raoul'ille määräsi, ei
ollut mitään muuta kuin, käyttääksemme vanhan markiisin sanoja, keino
säilyttää aseitten kunniaa. Heidän keskustelemisensa miss O'Neil'in ja
abotti Renaudin kanssa oli saattanut heidät kallistumaan yhä enemmän
ja enemmän kreivin puolelle, jota kohtaan kirkkoherra etenkin oli
osottanut hellää mielisuosiota, sanoen että hänen sielunsa tosin oli
häiriintynyt, vaan ei kuitenkaan turmeltunut, ja että se vielä saattoi
tulla osalliseksi taivaan ilosta, sillä hänen omatuntonsa oli vielä
valveilla, koska hän saattoi olla epätoivoissaan. Siitä huolimatta hra
ja rouva de Férias luulivat että Sibylla hiukan liian aikasin antautui
sille tielle, jolle he itse näyttivät hänen johdattaneensa. Markiisi
nuhteli häntä lempeästi hänen hätäilemisestään: hän ei kuitenkaan
kieltäynyt hyväksymästä niitä edeltäpäin tehtyjä sopimuksia, joihin hän
oli Raoul'in kanssa sitoutunut, ja kohtelemasta kreiviä niinkuin ainakin
erinomaista miestä ja etevää taiteilijaa, joka sattumalta oleskeli
seudussa ja jonka kanssa oli onni välistä seurustella.

-- Ymmärräthän sinä, tyttäreni, vanhus lisäsi, huulilla hiukan
ivallinen hymy, kuinka varovainen tulee sellaisissa sopimuksissa olla,
joitten lopullinen päätös on niin epävarma!

Hra de Férias, tietysti itsekin osottaaksensa tätä toivottavaa
varovaisuutta, lähti seuraavana maanantaina poikansa tyttären ja
miss O'Neil'in mukana kylään, ja kaikki kolme menivät katsomaan hra
de Chalys'ia, joka mitään aavistamatta oli telineillänsä. Raoul oli
viettänyt sunnuntaipäivän ääneti kuunnellen ikkunasta urkujen kaukaista
ääntä, johon tuuli sekoitti meren humisevaa kohinaa. Markiisin ja
Sibyllan tulo näytti hänestä niin hyvältä enteeltä, että hänen kauniit
kasvojensa piirteet alkoivat ilosta loistaa. Hra de Férias ensin
suuresti maalauksia ylistettyänsä ilmoitti herra de Chalys'ille, että
jos hän joskus jäljestä puolen päivän pitäisi hetken lepoa ja sattuisi
suuntaamaan kävelynsä Férias'in linnaan päin, niin rouva de Férias
olisi siitä kiitollinen.

Oli tiettyä, ett'ei sellaista sattumusta tarvinnut kauan odottaa.
Raoul käytti kuitenkin sangen varovaisesti hyväksensä vanhan markiisin
kohteliaisuutta, jota hän oli ymmärtänyt arvostella oikealta kannalta.
Sitäpaitsi hän tunsi olevan sulouttakin siinä omituisessa uutuudessa,
jonka alaisena hän oli, niin että hän pelkäsi sitä lopettaa. Hän
uskalsi tuskin maistaakaan sitä onnea, jonka hän kuitenkin tiesi olevan
vaan hourua. Vuoden aika oli mitä ihanin. Sill'aikaa kun aurinko paahti
polttavilla säteillänsä rannikon korkeita hiekkamäkiä ja ilahutti
näillä seuduin tavallisia, kuivettuneessa ruohossa hyppeleviä sinisiä
heinäsirkkoja, hän sulkeutui kirkon viileään siimekseen ja vietti
siellä taiteensa ja unelmiensa keskuudessa suloisimpia hetkiä, mitä
hän koskaan oli elänyt. Kirkkoherra kävi säännöllisesti joka päivä
ihailemassa hänen työtänsä. Hän toi hänelle puutarhansa hedelmiä,
joita kreivi ahmi kuin koulupoika vanhuksen suureksi iloksi. Kun
Raoul väliin sattui istumaan poltellen muutamia minuuttia kirkon
seinien siimeksessä, niin kirkkoherra tuli istumaan hänen viereensä
nurmelle tai jollekin hautakivelle ja he haastelivat siinä keskenään
ystävällisesti ja kuuntelivat tyynien aaltojen kohinaa, jotka vierivät
rannan kiviä vastaan.

Kreivillä oli toinenkin vielä hartaampi kumppani, joka oli hänelle yhtä
rakas, sillä hän muistutti samoin kuin kirkkoherrakin hänelle Sibyllaa
ja oli, vaikk'ei hän ollutkaan mikään ruusu, elänyt hänen seurassansa.
Se oli Jacques Féray. Jacques Féray'lta ei ollut hänen alituisessa
joutilaisuudessansa jäänyt huomaamatta, että jotakin kummallista
tapahtui Férias'in kirkossa. Hän oli ensiksi alkanut arasti kuljeksella
oven läheisyydessä ja oli sitten sattunut tulemaan aina telineitten
luo, johon hän oli jäänyt ihastuksissaan seisomaan katsellen sitä
säteilevää maailmaa, joka vähitellen oli levinnyt muuriseiniin ja
kuoriin. Raoul oli Sibyllalta itseltä kuullut osan tämän miehen
elämäkerrasta, jota kirkkoherra sitten oli täydennellyt. Synnynnäisen
hyvänluontoisuutensa ja viattoman valtioviisauden vaikutuksesta
hän otti ystävällisesti Jacquen vastaan ja hänen oli helppo saada
hänet tutustumaan itsensä kansa puhumalla hänelle innostunein mielin
Sibyllasta, sillä mielipuoli käsitti vaistomaisesti hänen puheensa
totuuden. Siitä lähtien Jacques katsoi sopivaksi käydä joka aamu
telineillä, mistä hän enimmiten äänetöinnä piti silmällä Raoul'in työn
edistymistä. Hän ei kuitenkaan jättänyt suosiollisesti vastaamatta
niihin kysymyksiin, joita kreivi hänelle tuon tuostakin taiteilijoille
omituisesta hyväsydämisyydestänsä teki. Sibylla oli heidän tavallisena
keskustelu-aineenansa.

-- Rakastathan sinä häntä, poikani, vai kuinka? Raoul sanoi hänelle
eräänä päivänä.

-- Niin ja tekin! Jacques Féray vastasi, huulilla hieman ilvehtivä
hymy. -- Älkää vaan tehkö hänelle pahaa! hän lisäsi sitten ankarammalla
äänellä.

Jacquesin kasvava luottamus hänen uuteen ystäväänsä meni niinkin
pitkälle, että hän ilmoitti Raoul'ille salaisen surunsa, joka häntä
julmasti vaivasi. Tuon onnettoman vaimo ja pikku tytär lepäsivät
Férias'in kalmistossa kahden turvekummun alla, jotka vielä olivat
näkyvissä, vaikka ne aikain kuluessa olivatkin paljon alentuneet. Siitä
aikain kuin Sibyllan hurskas huolenpito oli antanut hiukan rauhaa hänen
häiriintyneelle mielellensä ja hiukan sitä selittänyt, Jacques oli
ottanut tavaksensa istuttaa näille kahdelle kummulle metsäkukkia ja
toisten kuihduttua istuttaa uusia. Maan tavan mukaan oli tämä siunatun
maan osa pian jälleen tuleva yhteiseksi maaksi, ja joku sydämetön
pilantekijä kylässä oli ilmoittanut Jacques'ille tämän häntä uhkaavan
omaisuuden ryöstön; hän tiesi että jonakin päivänä lapio oli hävittävä
nämä molemmat kummut ja sen mitä ne sisälsivät. Tämä ajatus toi
mielipuolen häiriintyneesen mieleen koko joukon surullisia ja synkkiä
kuvia. Muuten hän puhui tästä surustaan niin salaperäisesti ja niin
kierrellen, ett'ei Sibyllakaan olisi saattanut huomata hänen huolensa
oikeata syytä. Raoul alkoi aavistaa sitä vasta uhraamalla paljon
kärsivällisyyttänsä ja joka päivä yhä hartaammin seurustellen hänen
kanssansa. Kun hän juuri oli saanut sen selville, abotti Renaud tuli
kirkkoon; hän ilmoitti hänelle parilla sanalla asian laidan ja lisäsi
sitten puoliääneensä:

-- Herra kirkkoherra, minä haluan ostaa sen maan. Pitäkää te huoli
siitä ja pitäkää se minun salaisuutenani, minä pyydän sitä.

Sitten hän sanoi kääntyen Jacques Férayn puoleen:

-- Älä sure enää, sinun kumpuihisi ei kosketa; ne ovat sinun omasi,
siitä on huoli pidetty.

Sitten hän ryhtyi työhönsä. Heti sen jälkeen hän tunsi kosketusta ja
hän katsoi taaksensa: se oli mielipuoli, joka oli tarttunut hänen
mekkonsa liepeesen ja suuteli sitä. Kyynel vierähti äkkiä Raoul'in
silmästä; kun hän sitten huomasi kirkkoherran parin askelen päästä
äänetöinnä ja tarkkaavaisena katselevan, niin hän punastui, löi
jalkaansa ja työnsi melkein rajusti Jacques Férayn pois.

-- Anna minun olla, hupsu! hän tiuskasi.

Abotti Renaud piti velvollisuutenansa urkkia ja etsiä Raoul'in
karakteerista ja käytöksestä kaikki ne puolet, joihin hän saattoi
tukea toiveensa hänen suhteensa. Kreivin pyynnöstä huolimatta hän jo
samana iltana kertoi Férias'in linnalaisille tämän tapauksen. Heidän
hellät sydämensä tulivat siitä liikutetuiksi siihen määrään, että he
unohtivat noudattamansa muodollisen varovaisuuden, ja Raoul sai aamulla
seuraavana päivänä kutsumuksen mennä linnaan päivälliselle. -- Hra
ja rouva de Férias söivät silloin päivällistä kello kuusi noudattaen
poikansa tyttären pariisilaisia tapoja. -- Raoul sai ensikerran nauttia
heidän niin tutunomaista ystävällisyyttänsä: häntä ihastutti se
sydämellisyys ja iloisuus, jota Sibylla osotti; se leikillisyys, jota
hän tuskin ennen oli huomannutkaan hänessä etiketin verhon läpitse,
lisäsi tuon nuoren tytön ankarampaan suloisuuteen lumoavan vivahduksen,
joka häntä suuresti ihastutti. Tänä onnellisena iltana tapahtui
kuitenkin eräs arkaluontoisempikin tapaus: se nimittäin, että linnan
palvelusväki tavan mukaan tuli salonkiin pitämään yhteistä iltarukousta
haltiainsa kanssa. Sibylla oli vähää ennen hymyillen puhunut kreiville
siitä juhlamenosta, joka lähestyi ja lisäsi:

-- Menkää puutarhaan kävelemään siksi aikaa, minä annan teille siihen
luvan.

-- Enhän kumminkaan! hän vastasi myöskin hymyillen, en tahdo saada
ikävyyksiä aikaan huoneessanne.

Hän asettui hiukan syrjään, molemmin käsin nojaten erästä tuolia
vastaan, ja noudattaen tarpeellista ulkonaista hartautta, ja hän tunsi
olevansa ylenmäärin palkittu tästä yksinkertaisesta teosta, jota hyvä
aistikin vaatii, sen kiitollisen silmäyksen kautta, jonka Sibylla
häneen loi tehden viimeistä ristinmerkkiänsä.

Tästä lähin Raoul'in käynnit linnassa muuttuivat yhä kodikkaimmiksi
ja hän oli useampia kertoja tällaisessa iltahartauden toimituksessa
läsnä. Se synnytti hänessä selittämättömän liikutuksen tunteita,
jotka valtasivat hänet vielä hänen tuntikausia puhellessaan tuon
munkkimaisen kirkkoherran kanssa ja yhtämittaa hengittäessään kirkon
ilmaa ja kaikkein pyhimmän hienoa tuoksua. Se omituinen kehys,
joka ympäröi hänen elämätänsä, saattoi hänet väliin hymyilemään
ja tuntemaan jonkinlaista halveksivaa katkeruutta. Vaan se ei
kuitenkaan ollut hänelle vastenmielinen. Hartaudentoimitukset, joihin
on sekaantunut lapsimaista taikauskoa ja alhaista tekopyhyyttä,
vaikuttavat tavallisesti levottomuutta ja pelkoa niissä sieluissa,
joita ne tahtovat herättää; mutta todellinen hurskaus, puhtaan
jumalanpalveluksen noudattaminen ja uskonnollinen kuri synnyttää
verratonta ja tarttuvalta tuntuvaa suloisuutta, epäilemättä sentähden
että ne vastaavat meidän luontomme mahtavinta ja jalointa taipumusta.
Kuka meistä, olkoonpa hän kuinka kylmäkiskoinen tahansa, ei olisi
astuessaan siveellisen elämänsä myrskyisimpinä hetkinä noihin
patriarkallisiin koteihin, joissa iloinen ja tyyni hurskaus vallitsee
sekä pyhittää kunkin päivän toimet, tuntenut ihastuksen, kaipauksen
ja toivon tunteita? Syyttä eivät siis toivoneet Sibyllan isovanhemmat
sekä Sibylla itsekin, ett'ei Raoul'iin jäisi vaikuttamatta se
uskonnollinen henki, joka häntä ympäröi. Ja tässä hengessä todellakaan,
pappilan evangelisessa yksinkertaisuudessa ja linnan patriarkallisessa
ylevyydessä ei ollut mitään, joka olisi sotinut hänen järkeänsä
vastaan, kaikki miellytti hänen mielikuvitustansa ja kaikki rauhoitti
hänen sydäntänsä. On kenties totta sanoa, että maailman teeskennelty
ja pauhaava elämä, huonon seuran vaikutus ja maan päällä vallitsevan
väkivallan ja paheen kauhea voima vielä enemmän kuin nykyajan järjen
perusteet sekä ylpeys saattavat sieluja epäilyksen kuiluhun. Jos
maailmassa olisi paikka, missä ihminen ei saisi katsella muuta kuin
luonnon suuria näkyjä ja jalojen ihmisten tekoja, niin hänen sielunsa,
olkoonpa kuinka turmeltu hyvänsä, tuskin saattaa olla saavuttamatta
edes vähän rauhaa ja luottamusta. Ja juuri tällaiseen ikäänkuin
maailman ihanteelliseen kolkkaan oli Raoul joutunut ja hän itsekin
ihmetteli niitä värejä, joihin hänen ajatuksensa väliin pukihe tämän
oudon taivaan alla.

Hän oli kuitenkin vielä hyvin kaukana tästä liikutuksen ja runollisten
unelmien tilasta todelliseen siveelliseen uudestasyntymiseen ja
todelliseen uskoon. Sibyllan tarkka ymmärrys ei pettynytkään sen
suhteen. Vaikk'ei hän oikein tuntenutkaan niitä moninaisia ja sekavia
verukkeita, joihin nykyajan skepticismi turvautuu ja joita on tarpeeton
laulella tämän ajan lukijalle, hän ymmärsi kuitenkin, ett'eivät ne
ikipäivinä saattaneet väistyä epämääräisen tunteellisuuden tieltä.
Abotti Renaud rauhoitti häntä.

-- Jumala tunnetaan, hän sanoi hänelle, sydämellä eikä järjellä...
Antaa hänen sydämensä avautua vieläkin enemmän, ja järjen synnyttämät
verukkeet ovat siihen katoavat ja uppoavat. Kun hän kerran Jumalaan
uskoo, niin minä pidän huolen lopusta!

Sibylla näytti muuten päättäneen välttää kaikkien ja etenkin Raoul'in
kanssa tätä keskustelu-ainetta. Hän osotti häntä kohtaan heidän
ystävällisesti keskustellessansa tyyntä rauhallisuutta, joka saattoi
Raoul'in levottomaksi ja jota hän luuli välinpitämättömyydeksi; hän
pelkäsi että Sibylla todella oli käsittänyt asian kirjaimen mukaan
sekä, mitään enempää tarkoittamatta, katsoi heidän ystävyyttänsä vaan
satunnaiseksi; mitä siihen salaperäiseen koetus-aikaan tulee, josta
heidän rakkautensa näytti riippuvan, niin Sibylla siihen ei ensinkään
viitannut, ja hän alkoi luulla, ett'ei hän sitä koskaan ajatellutkaan.
-- Sibylla ajatteli sitä aina; hän ajatteli sitä milloin kuolettavalla
toivottomuudella, milloin ihastuksella, joka kokonaan valtasi hänen
sydämensä.

-- Oi, hän sanoi eräänä päivänä kirkkoherralle, eikö ole hulluutta
toivoa, että niin paatuneesen sieluun niin vähässä ajassa vaikuttaisi
niin heikot keinot?... Siihen tarvitsisi kovemmin käydä kiinni!

Vähä sen jälkeen hän lisäsi surullisesti hymyillen:

-- Minusta tuntuu väliin, isä, siltä, että jos kuolisin... niin hän
uskoisi!

Vanhus ei voinut muuta kuin kädellänsä viitata häntä poistamaan
mielestään sellaiset ajatukset, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Kun hän taas eräänä päivänä oli huomannut kreivin kasvoista ja sanoista
jonkun onnellisen oireen, hän sanoi vanhalle papille:

-- Ah! isä, mitä minä uneksin! Eikö se ole liian kaunista voidaksensa
maan päällä tapahtua? Pelastaa kadotuksesta ja saattaa Jumalalle se,
jota rakastaa... jota rakastaa äärettömästi.

Ja hän pani tähän sanaan painon, jota on mahdoton selittää.

-- Ah! mitä uneksinkaan! hän toisti.

Hän alkoi vuorostaan vuodattaa kyyneleitä ja peitti kasvonsa ihaniin
käsiinsä.

Tätä omituista elämää kesti noin kaksi kuukautta, kun eräänä iltana
hra de Chalys, joka oli ollut linnassa päivällisellä, otti neiti de
Férias'in käsivarren ja vei hänet kävelemään eräälle kastanjakäytävälle.

-- Neiti, hän sanoi hänelle, olenko erehtynyt? Minusta tuntuu siltä,
kuin ette enään tahtoisi minua kääntää?

-- Miksi, herra? Senkö vuoksi, ett'en opeta teille katekismusta?...
Paitsi sitä, että olen huono teoloogi, pelkään muuten sopimattomia
tehtäviä... Minä haluan suuresti teitä kääntää, hän lisäsi hymyillen;
mutta minä haluan myöskin suuresti olla olematta teille vastenmielinen.

-- Minä en tiedä, mitä teidän pitäisi tehdä voidaksenne olla minulle
vastenmielinen, Raoul lausui, hänkin hymyillen;... mutta haluatteko
muuten tietää sieluni tilaa neiti Sibylla?

-- Kyllä, jos se on parempi kuin ennen.

-- Se on parempi.

-- Onko se totta? hän kysyi vilkkaasti. Ja Raoul tunsi nuoren tytön
käsivarren värisevän omaansa vastaan.

-- Täytyyhän sen olla totta, kun teille sen sanon, sillä ei mikään
ole minusta julmempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin itseni
suhteen, eikä mikään rikollisempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin
teidän suhteenne... Niin, te ja kaikki, jotka teitä ympäröivät,
saatatte minun epäilemään... kaikkia epäilyjäni. On niin vaikeata,
on niin vastahakoista uskoa, että sellaiset sydämet, kuin teidän,
ovat kokonaan saaneet alkunsa vaan aineesta ja että ne siksi jälleen
muuttuvat. Päivä päivältä vahvistun siinä luulossa, että todella
löytyy korkeampi lähde, josta sielut ovat lähteneet ja johon ne
jälleen palaavat -- bibliallisen unelman kuvaamina enkeleinä... Niin,
minä näen vilahdukselta Jumalan sellaisella varmuudella, että se
minut sokaisee... Tämä Jumala ei tosin vielä ole teidän Jumalanne;...
mutta kuitenkin, sanokaa minulle neiti Sibylla, että olette minuun
tyytyväinen!

-- Tyytyväinen! hän sanoi matalalla ja liikutetulla äänellä, en, minä
en ole tyytyväinen... mutta minun sydämessäni on taivas!

He jatkoivat ääneti jonkun aikaa kävelyänsä käytävän puitten varjossa.
Yht'äkkiä Sibylla ojensi hänelle kätensä ja kuiskasi:

-- Ystäväni!

Raoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä sanaakaan virkkamatta...
Sibylla poistui heti, ja hän näki hänen varjonsa katoavan puitten
sekaan.

Maattuansa elämänsä onnellisimman yön neiti de Férias sai herätessään
ikävän uutisen. Abotti Renaud tuli hänelle ilmoittamaan, että de Chalys
oli aamulla saanut sähkösanoman, joka pakoitti hänet viivyttelemättä
lähtemään Pariisiin. Raoul lupasi muuten palata muutaman päivän
kuluttua. Hän oli pyytänyt kirkkoherraa antamaan neiti Férias'ille
sähkösanoman, joka oli syynä hänen lähtöönsä. Siinä oli nämä kolme
sanaa:

    "Tule heti!
    _Gandrax_."

Lukiessaan tämän allekirjoituksen, Sibylla vaaleni.



VI.

Klotildan rakkaus.


Samalla hetkellä kun Sibylla käytävän varjossa antoi kätensä ja
sydämensä Raoul'ille, aivan erilainen rakkauden kohtaus tapahtui
eräässä noista komeista kesäasunnoista, joita oli rakennettu vähän
matkan päähän Pariisista Luciennes'in harjanteille. Parooni de
Val-Chesnay'n, tämän asunnon omistajan, luona oli ollut sinä päivänä
päivällisellä eräs ystävä, jonka hän siksi oli saanut muutama aika
sitten liioin tietämättänsä miten ja miksi. Se oli Louis Gandrax.
Tutustuaksensa tämän nuoren miehen perheessä, Gandrax'in ei ollut
tarvinnut käyttää niitä sotapäällikön temppuja, jotka tällaisissa
tapauksissa ovat tavallisia ja joihin hänen jäykkä luontonsa tuskin
olisi taipunut. Klotildan nero oli kaikesta pitänyt huolen. Niinkuin
kaikki hyväpäiset vaimot haluavat yhdistää riippumattomuuden
suloisuuden laillisen aseman etuihin, niin hänkin oli katsonut hyväksi
peittää edeltäpäin puolisonsa silmät murtumattoman luottamuksen
siteellä. Tulisen mielikuvituksensa, vaan ei minkään mielipiteitten
avulla hän oli tietänyt hänelle uskottaa olevansa samalla kertaa
pyhimys ja marmorikuva. Hra de Val-Chesnay, uskoen tätä imartelevaa
vakuutusta, tunsi tuota kaunista kuvaa kohtaan salaista tulta, jota
saattoi verrata ainoastaan hänen kunnioitukseensa. Jos hän joskus
sattui teaattereista tai sporttilehtereiltä etsimään vähemmin
eetteristä rakkautta, joka paremmin vastasi sitä hapeata savea, josta
hän tunsi olevansa leivottu, niin hän saavutti siitä omantunnon vaivoja
ja pelkoa, jotka eivät jääneet Klotildalta huomaamatta ja jotka vielä
lujensivat hänen yliherruuttansa. Mutta nuori parooni oli kuitenkin
kaikesta siitä huolimatta liiaksi rakastunut vaimoonsa, voidakseen
olla olematta mustasukkainen hänen suhteensa. Suureksi mielihyväksensä
hän siis näki Klotildan ajatusten kääntyneen Gandrax'in nerokkaalla
johdolla tutkimaan tieteen suuria salaisuuksia. Gandrax'in maine
muuten rauhoitti häntä erittäin suuresti; hänen tapainsa puhtaus oli
yhtä tunnettu kuin hänen neronsakin. Hra de Val-Chesnayn niukat aivot
luulivat siis tehneensä hienoa valtioviisautta osoittavan keksinnön,
suodessaan vaimollensa tällaista viatonta huvia ja päästäessään
kotoiseen yhteyteensä miehen, joka näytti olevan sille pikemmin kilpenä
kuin vaarana.

Se miellyttäväisyys, joka Gandrax'illa ensin oli Sibyllan silmissä,
heijasti hänen ystävyydestänsä Raoul'in kanssa. Sitten nuoren
tiedemiehen luja tahto, miellyttävä kauneus ja maine olivat vähitellen
ikäänkuin tartuttaneet Klotildan sydämeen, niin että hän luuli
häntä rakastavansa. Ollen sitäpaitse epätoivoissaan tietämättömiin
kadonneen hra de Chalysin hyljäyksen johdosta, hän oli päätä pahkaa
antautunut tämän epäselvän tunteen valtaan, jota hän turhaan peitteli
äkillisellä halullansa tunkeutua tieteen aarre-aittaan. Tämä nuori
vaimo koitti kuitenkin vakavasti ja innokkaasti ryhtyä niihin vaikeihin
tutkimuksiin, joihin Gandrax oli antautunut, ja tahtoi siten antaa
heidän liitollensa ylevämmän luonteen, joka korvaisi sitä surua ja
häpeätä, mitä hän tunsi sen tuottavan. Vaikka Klotildalla oli suuret
synnynnäiset intohimot, ei hänen sielunsa kuitenkaan ollut alhainen, ja
hänen vioistaankin saattoi huomata jälkiä syntyperäisestä jaloudesta,
jonka huono kasvatus oli tukahuttanut.

Louis Gandrax'in nuoruus oli ollut ankaran viaton. Kun hänet siis vasta
miehuuden ijässä valtasi tuollainen kostuva rakkaus, jonka puolipäivän
haltia väliin päästää kahleista, niin hän oli tehnyt omituisen
sopimuksen ylpeytensä kanssa, joka oli hänen päähyveensä. Voimatta
hillitä intohimoansa hän oli luullut osoittavansa mahtavaa ylevämmyyttä
pakoittaessansa Klotildan rakastamaan itseänsä ja hänen oli siten
onnistunut johtaa tahtonsa uuteen voittoon, voittoon, joka oikeastaan
oli tappio. Tämä voitto hänet hurmasi. Ylenmäärin ihastuneena Klotildan
kauneuteen ja salaisesti ylpeillen siitä ulkonaisen kunnian loistosta,
jota tämä voitto lisäsi hänen vakavalle otsallensa, hän antautui
jonkinlaisella avosydämisyydellä nauttimaan sen rakkauden iloa ja
turhuutta, joka hänestä näytti täydentävän hänen itsekästä ylpeyttään.
Hän kuvaili ainaiseksi olentoansa tässä ihanteellisessa kehyksessä
ja hän näki, miten jälkimaailma seppelöitsi hänen kunnioituksellansa
tuollaisen samalla kertaa häpeällisen ja ylhäistä neroa osoittavan
yhdistyksen johdosta, joita historia ei halveksi ilmaista. Tästä
lähtien tuo nuori materialisti polki ylpein jaloin sitä maata, joka
näytti olevan hänen omansa, ja hän saattoi varmemmin kuin koskaan ennen
kertoa mielilauselmansa: "On olemassa Jumala!... nimittäin tietävä ja
tahtova ihminen!"

Hän ei kuitenkaan tiennyt kaikkea ja hän sai sen nimen-omaan huomata
juuri sinä iltana, kun tapaamme hänet Luciennes'issa rouva de
Val-Chesnay'n ja hänen miehensä seurassa. Säännöllisten harjoitusten
ja tieteellisten tutkimusten nojalla hän oli ollut koko päivän
Klotildan luona, joka oli laittanut pienen laboratorin huvilaansa.
Hän oli Gandrax'in tultua kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän
juuri oli saanut hurskaalta tädiltänsä ja jossa rouva de Beaumesnil
mainitsi kreivi de Chalysin oleskelevan Férias'issa liittäen tähän
uutiseen muutamia Raoul'ia koskevia myrkyllisiä sivuseikkoja hänen
elämäntavoistansa ja suhteistansa Sibyllaan. Rouva de Val-Chesnay'ta
huvitti erinomaisesti ajatus, että kreivi de Chalys oli muuttunut
erakoksi ja kuoripojaksi. Gandrax katsoi riittäväksi kohottaa
olkapäitänsä ja vältti tätä keskustelun ainetta. Klotilda oli näyttänyt
lopun päivää hajamieliseltä ja etenkin päivällisen aikana hän oli
osottanut huonoa tuulta Gandrax'ia kohtaan häntä pistelemällä, joka ei
tosin levottuuttanut nuorta tiedemiestä, vaan loukkasi kuitenkin vähän
hänen ylpeyttänsä. Tämä ei sitäpaitse ollut ensikerta kuin Klotildan
myrskyinen luonne oli nostanut pilviä heidän taivaallensa. Gandrax'illa
oli tapana vastustaa näitä satunnaisia oikkuja pistävällä ja ylhäisellä
kylmyydellä, jota hän mielellään osotti puheellansa ja kasvoillansa.
Hän oli aina lähtenyt näistä koetuksista yhä lujemmin luottaen siihen
vastustamattomaan ja tenhosaan ylevämmyyteen, jota hän mielellään
tunsi itsessään olevan. Hän tahtoi tänäkin iltana antaa oppilaallensa
jonkun pilkallisen nuhteen; hän odotti siis kärsimättömänä että
hra de Val-Chesnay suvaitsisi mennä polttelemaan puistoonsa tai
hevoshuoneisinsa ja jättäisi hänet kahden kesken Klotildan kanssa
siihen kesä-salonkiin, missä he olivat olleet päivälliseltä päästyänsä.

Mutta Klotilda puolestaan saattoi hänet ällistymään. Hän oli juuri
heittäytynyt eräälle sohvalle väsymystä ja välinpitämättömyyttä
ilmaisevaan asentoon. Juuri kun tuo rauhallinen parooni alkoi salaa
hiipiä pois, hän kutsui häntä lempeällä äänellä takaisin:

-- Roland, polttele täällä, ystäväni, minä pyydän sinua!... Me olemme
yksinämme, ja minä olen niin vähän sinua nähnyt tänään!

Hra de Val-Chesnay, joka ei juuri ollut tottunut tällaisiin rakkauden
puuskiin, jäi aivan hämillään paikoillensa. Hän jupisi muutamia
kiitollisuuden sanoja, poltti sikarria ja istuutui erääsen syrjäiseen
nurkkaan, sen sijaan että Gandrax istahti hiukan kiivaasti parin
askeleen päähän sohvasta ja loi Klotildaan ankaran katseen. Nuori vaimo
ei siitä ensinkään välittänyt: hän katseli hajamielisen näköisenä
muutaman minuutin ajan puoliksi aukinaisesta ovesta kuun säteitä,
jotka loivat valonsa varjokkaasen puistoon ja syksyn usvaan; sitten
hän lausui kääntyen uudestaan puolisonsa puoleen, samalla hellällä ja
ystävällisellä äänellä:

-- Ystäväni, missä oletkaan? Miksi niin etäällä?... Minä pidän
sikarriesi tuoksusta... Tulehan toki tännemmäksi!

Hän osotti hänelle viuhkaimellansa erästä tuolia, jonka luo hän veti
sohvansa.

Roland oli kiiruhtanut täyttämään hänen pyyntöänsä. Klotilda laski
valkoisen kätensä nuoren miehen pään päälle, taivutti sen sohvan
syrjälle, kumartui sitten suloisesti hänen kasvojensa ylitse ja katseli
häntä silmiin.

-- Sinä olet kaunis! hän sanoi.

Ja hän rupesi jälleen uneksivaan asentoonsa, yhtä mittaa sivellen
Rolandin vaaleita hiuksia.

Oltuaan tuokion ääneti, hän kääntyi äkkiä Gandrax'in puoleen ja sanoi:

-- Oi kuinka kaunis ilta!

-- Sangen kaunis! Gandrax sanoi.

-- Minä ihantelen näitä ensimäisiä syys-iltoja!... Sinun hevosesi ovat
kiiltäviä kuin silkki, Roland... Oletteko nähnyt, Gandrax, mieheni
hevosia? Kiltin lapsen... ja kunnon miehen hevosia!

-- Aivan niin, Gandrax jupisi.

Taas oli tuokion äänettömyyttä. Klotilda alkoi nauraa ja sanoi:

-- Kas niin, Roland, minä käytän väärin hyvyyttäsi... Mene vähäksi
aikaa katselemaan hevosiasi, minä annan sinulle luvan, -- etenkin
kun tämä sikarrin savu... oh ei, se ei ole vaarallista!... mutta se
minut päihdyttää... huumaa!... Mene, ystäväni... pariksi kymmeneksi
minuutiksi vaan ei kauemmaksi, ymmärräthän.

Nuori parooni, onnestaan ihastuneena, painoi huulensa vaimonsa kädelle
ja lähti riemuissaan.

Gandrax antoi hänen poistua; sitten hän nousi ja sanoi turhaan
tyynyyttä teeskennellen, sillä hänen äänensä vapisi kiukusta:

-- Klotilda te luultavasti tahdotte selittää minulle tämän tapauksen,
vai kuinka?

-- Minkä tapauksen, ystäväni? Klotilda sanoi lempeällä ja viehättävällä
äänellä.

-- Tuon äskeisen julman koketeeraamisenne!

-- Kuinka!... tarvitseeko sitä teille selittää? Ettekö sitä itse
ymmärrä? -- Hän hymyili. -- Oi älkää rypistäkö olympolaisia
silmäkulmianne... te näette turhaa vaivaa! No niin, minä selitän tämän
tapauksen teille yhdellä sanalla, sanalla, joka jo liiankin kauan on
polttanut huuliani;... mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Hän käänsihe sitten sohvallansa, katso? häntä silmiin ja lausui pannen
sanoihinsa kylmän koron:

-- Te olette minulle vastenmielinen!... Ymmärrättekö?

Gandrax ei ensin liikahtanut paikaltansa, sitten kääntyi hän äkkiä
horjuen, ikäänkuin olisi saanut pistoolin luodin päähänsä; hän tointui
kuitenkin ponnistaen lujaa tahtoansa, astui muutaman askelen huoneessa
ja sanoi kylmästi, palaten Klotildan luo, joka yhä vielä nojaten, mutta
ruumis suorana ja pää pystyssä oli katsellut häntä säälimättömin silmin:

-- Herjaus ei ole mikään selitys. Mitä on tapahtunut? Mitä on?
Miks'ette rakasta minua enään?

-- Miks'en? hän toisti katkeralla ja kiivaalla äänellä: sentähden
ett'en milloinkaan teitä ole rakastanut! sentähden ett'ei kukaan
vaimo teitä koskaan ole rakastava... joll'ette häntä mene etsimään
haaremin liasta! sentähden ett'ei teissä koko teidän tieteenne ohessa
ole sydäntä, sielua, henkeä... ei mitään mikä saattaisi kohottaa
hairahtunutta vaimoa hänen omissa silmissään, mikä saattaisi verhota
hänen vikansa, jalostuttaa hänen heikkoutensa, sulostuttaa hänen
häpeänsä,... eikä mitään, mikä saattaisi väliin tehdä hänen rakkautensa
hänelle jaloksi unelmaksi, innostukseksi, runollisuudeksi...
uskonnoksi!... Ei! Jumalan kiitos, en ole teitä koskaan rakastanut! En
ole teissä rakastanut muuta kuin ystävänne varjoa... ystävänne, jota
minä ihailen, ihailen ikuisesti!... Ja mitä nyt sanon, se on ollut
sydämessäni ensi hetkestä aikain, tietäkää se. Minä pakokin itseäni
kuitenkin, minä koetin erehtyä, koetin luulotella itselleni rakastavani
teitä, sillä vaimo, joka on ensi hairahduksensa tehnyt, riippuu siitä
epätoivoisena kiinni, niin halpana kuin hän pitääkin tekoansa!... Ja
te, te olette luulleet masentavanne minut, lumoavanne minut ja olevanne
minun herrani ja valtiaani!... Mies parka!... te näette, pelkäänkö! --
vaan älkäämme siitä puhuko... Minä luulen teidän nyt ymmärtävänne?...
Sitä paitsi joko te ymmärsitte tai ette, se on minusta samaa tekevä!
Pää-asia on, että tästä tulee loppu, lopettakaamme siis... Menkää
tiehenne!... ja laittakaa, ett'en teitä enää näe koskaan, sillä te
kauhistutatte minua, -- suoraan sanoen.

Ja hän laskeutui jälleen veltompana sohvalle.

Gandrax lähti. -- Käydessään lähimmälle rautatien asemalle, hän
pysähtyi tuon tuostakin ja talui käden otsallensa, luullen tuntevansa
maan tärisevän jalkainsa alla. Kello oli yksitoista illalla, kun
hän saapui kotiin. Hän astui sisälle laboratooriinsa ja heittäytyi
eräälle tuolille; tuokion kuluttua hän nousi, ikäänkuin hän ei olisi
saattanut kestää paikoillaan pysymistä, ja alkoi hitain ja säännöllisin
askelin kävellä pitkin lattiaa. Hänen ohimoittensa nopea tykytys soi
hänen korvissaan kuin hätäkello. Kaikkinainen sekasorto oli päässyt
valloilleen hänen aivoissansa. Tästä äkillisestä heräjämisestä ja
tästä rajattomasta vaipumisestansa hän haperoiten, etsi, laskeumatta
alas ylpeytensä kukkuloilta, jotakin tukea, mihin hän saattaisi
tarttua: hän ei sitä löytänyt. Hänen tieteensä, hänen kirjansa, hänen
kunniansa, jopa hänen jalo köyhyytensäkin, joilta yht'äkkiä oli
riisuttu se sulous, mihin Klotildan rakkaus ne oli pukenut, tuntuivat
hänestä inhottavilta. Hänen ulkopuolellaan ei ollut mitään voimaa,
mitään lohdutusta, mitään toivoa, -- ainoastaan tyhjyys. Hän olisi
tahtonut itkeä; mutta hänen kuivettuneessa sielussaan ei ollut jälellä
ainoatakaan niistä lähteistä, mistä saattaisi kyynel herahtaa. Hän
käveli sitten aaveentapaisesti yhtämittaa aina päivän ensi koittoon.
Kun hänen ikkunoissansa kimalteleva aamurusko saattoi hänet yhä
vastustamattomampaan ja selvempään todellisuuteen, kun hänen piti alkaa
elämänsä, otsalla tämä häpeä ja sydämessä tämä haava, niin hän ei sitä
saavuttanut. -- Hulluuden aate välähti hänen aivoihinsa: hän lähestyi
äkkiä erästä seinään rakennetuista hyllyistä, tarttui erääsen ruskealla
nesteellä täytettyyn pulloon ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. --
Sitten jatkoi hän taas kolkkoa kävelyänsä, hänen askeleensa kävivät
yhä raskaammiksi. Yht'äkkiä hän pysähtyi, teki suonenvedon tapaisia
liikkeitä käsillään ja kaatui maahan. Muutamat talon väestä kuulivat
kolahduksen hänen kaatuessansa ja riensivät apuun: hänet kannettiin
vuoteellensa ja lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaksi tuntia houraillen
nukuttuansa hän heräsi ja jaksoi lausua sanat Raoul'ille lähetettävään
sähkösanomaan.

Raoul saapui saman päivän iltana ja ajoi heti Gandrax'in luo junasta
lähdettyänsä. Hän astui ylös portaita tapaamatta ketä puhutella.
Tiedemiehen kamari oli jonkinlaisen luostarinsellin tapainen; pieni
lamppu loi siihen hämärätä valoansa. Eräs vanha vaimo luki eräässä
nurkassa. Kalkilla valaistun seinän vieressä oli rautainen vuode,
jolla Raoul näki Gandrax'in lepäävän. Hänen mustat hiuksensa olivat
hajallansa ja taaksepäin työnnetyt, jonka kautta hänen tuhkanharmaan
kalpeuden peittämä otsansa jäi paljaaksi. Hänen laihoille poskillensa
ja kiiluviin silmiinsä ilmaantui hymy, kun hän näki Raoul'in tulevan.
Hän ojensi ponnistaen hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:

-- Oi, minä olen hyvin iloinen saadessani sinut nähdä. -- Mutta, hyvä
Jumala! Mitä on tapahtunut? Joko kauvan olet ollut kipeänä?

Gandrax viittasi vaimolle, joka häntä hoiti, ja hän lähti heti pois.
Sitten hän osotti Raoul'ille sormellaan sitä tyhjää pulloa, joka oli
asetettu lampun viereen. Raoul tarkasti sitä hätäisesti: surumielinen
katse ilmaantui hänen kasvoillensa; hän lähestyi vuodetta ja sanoi
katsoen Gandrax'ia silmiin:

-- Klotildako?

-- Niin, Gandrax sanoi ja jatkoi tuokion kuluttua: elämäni ensimmäinen
heikkous... ja viimeinen!

-- Oi onneton!... mutta koska olet pysynyt hengissä tähän asti, saattaa
ehkä toivoa... Opiumi jättää sinut henkiin... Missä on lääkäri, mitä
hän sanoo?

-- Lääkäri olen minä... Hän sanoo, että hermosto on turmeltu, ja että
minä olen hukassa... Minä en ole enää muuta kuin toiseksi muuttuva aine.

-- Mutta sinä saatat erehtyä, Raoul innostuneena huudahti. Annahan
minun kutsuttaa joku? ketä tahdot?

-- En ketään... tarpeetonta... älä häiritse minua; istu.

Herra de Chalys istuutui eräälle tuolille vuoteen viereen:

-- Onko sulla tuskia paljon, ystäväni?

-- Paljon... Olen tehnyt erehdyksen... annos oli liian väkevä; mutta
minä olin mieletön.

Hetkisen kuluttua pilkallinen hymy väreili Gandrax'in suljetuilla
huulilla:

-- Entä sinä, hän sanoi heikolla äänellä, sinun sanotaan käyvän
messussa?

-- Ystäväni, minä pyydän sinua...

Kauan kesti äänettömyyttä, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin sairaan
syvää hengitystä ja hänen pään-aluksensa viereen asetetun kellon
naksutusta. Mutta Gandrax'in silmät, jotka lakkaamatta tuijottivat
Raoul'in silmiin, näyttivät ilmaisevan tuskallista levottomuutta.

-- Haluatko jotain, Louis? Raoul kysyi kallistuen sairaan puoleen.

-- Miks'et sinä itke?

-- Ystäväni, minä näen hirveätä unta, minä olen kauhusta jähmistynyt!

-- Hän ei itke!... Gandrax jupisi.

Taaskin tuokion kuluttua hän sanoi kovemmalla äänellä:

-- Mitä kello on?

-- Heti on puoli yö.

-- Mikä päivä?

-- Torstai.

-- Anna minulle kätesi... anna pian!

Raoul nousi heti ja tarttui hänen käteensä.

-- Louis, hän sanoi, eikö sulla ole mitään käskettävää? eikö ole
mitään, mikä sua levotuttaa? Oletko tälläkin kauhealla hetkellä
ajatustesi herra?... Oletko vakaa?... Tiedätkö, missä olet... minne
menet?

-- Minnekö menen?

Kauhea hymy levisi Gandrax'in huulille. Hän kohosi puoliksi istumaan
vuoteellensa, veti äkkiä pois kätensä, josta Raoul piti kiinni, ja
sanoi antaen sen laskeutua maahan päin ja tehden sillä hurjan intoa
osottavan liikkeen:

-- Tuonne!

Hänen kätensä jäi riippumaan alaspäin, hänen silmänsä mulkoilivat ja
hänen päänsä vaipui voimatonna pään-aluselle. -- Raoul kätki, hetkisen
ääneti katseltuansa, otsansa käsiinsä ja kyyneleitä vieri hänen
sormiensa lomitse; mutta Gandrax ei niitä voinut nähdä.

Herra de Chalys valvoi yksinänsä ystävänsä maallisten jäännösten
ääressä. Kolmantena päivänä siunattiin ruumis Saint-Sulpice'n kirkossa
samalla kertaa loistavasti ja yksinkertaisesti, niin että se muistutti
sekä nuoren tiedemiehen saavuttamaa kunniata että hänen köyhyyttänsä.
Astuessansa kirkkoon Raoul huomasi eräässä sen syrjäisemmistä osista
mustaan puetun naisen, jonka nuoruuden ja kauneuden loiste häntä
hämmästytti; hän tunsi väreen käyvän läpi ruumiinsa. Se oli todellakin
Klotilda; hän oli saapunut hautajaisiin tuollaisen voimakkaitten ja
draamallisten mielenliikutusten halusta, joka on omituinen hänen
kaltaisillensa naisille, tai sitten jonkin salaisen tunnon-vaivan
pakotuksesta. Hän kuului useampia kertoja itkevän harsonsa peittämänä.
Nämä kyynelet olivat todellisia; mutta hän itki paljon enemmän omaansa
kuin julman rakkautensa uhrin onnettomuutta. Hänen kohtalonsa näytti
hänen silmissänsä saavan sen surullisen päivän ja kirkkoa valaisevien
sinertävien liekkien valon. Hän joutui epätoivoon tulevaisuutensa
johdosta. Hänen mieleensä palasi suloinen muisto lapsuutensa
onnellisista tapauksista, Férias'in metsistä ja kedoista ja siitä
rauhasta, minkä hän oli sinne jättänyt. Näistä muistoista kumminkaan
yksi, joka yht'äkkiä oli hänessä herännyt, ei tahtonut häntä jättää:
hän oli näkevinänsä hullun Férayn makaavan Férias'in linnanpihalla
ja kohottavan yht'äkkiä niitä verisiä metallipalasia, jotka hän oli
hänen vaatteihinsa sitonut, sekä tekevän kädellänsä, samoin kuin joku
Macbeth'in traagillisista noidista, liikkeen, joka uhkasi onnettomuuden
kostoa.

Puolipäivän aikaan kreivi de Chalys, toimitettuansa loppuun surullisen
tehtävänsä, palasi asuntoonsa. Hän oli vetäytynyt erääsen alakerroksen
suureen saliin, joka jo kauan oli ollut suljettuna ja jonne valoa
tuskin pääsi siitä ikkunasta, jonka etuluukut hän oli avannut. Ovi
avattiin yht'äkkiä ja vanha palvelija astui siitä arasti sisälle.

-- Eräs nainen odottaa herra kreiviä, hän sanoi.

Raoul nousi kärsimättömästi ylös.

-- Mutta minä en odota ketään! hän sanoi.

Hän ei ollut sanonut tätä vielä loppuun, kun rouva de Val-Chesnay astui
saliin. Vanha palvelija meni joutuisasti pois.

Klotilda oli pysähtynyt Raoul'in eteen ja seisoi liikahtamatta. Hänen
harsonsa oli alas laskettuna, peittämättä kumminkaan hänen kalpeuttansa
ja hänen liekehtiviä silmiänsä. Hänen mustaan murhepukuunsa puettu
komea vartalonsa, hänen synkkä suloutensa ja ylpeä kauneutensa
levittivät hurmaavaa loistetta. Raoul katseli häntä päättämättömyyttä
ja vihaa ilmaisevin silmäyksin. Klotilda veti verhon hitaasti
silmiltänsä ja loi häneen rukoilevan silmäyksen.

-- Mitä tahdotte? kreivi kysyi jyrkästi.

-- Teidän sääliänne, Raoul.

-- Sitä ette saa!

Hän kääntyi ja astui muutaman askelen. Sitten hän palasi Klotildan luo
ja kysyi:

-- Tiedättekö, että hän murhasi itsensä. Joll'ette sitä tiedä, minä
ilmoitan sen teille! Jos sen tiedätte, pidän teitä... rohkeana tänne
tullessanne!

-- Minä tiesin sen! Klotilda jupisi.

Klotilda heittäytyi eräälle sohvalle, painoi päänsä erästä silkkityynyä
vasten ja alkoi itkeä. Raoul käveli pitkin askelin hämärän salin
toisesta päästä toiseen ja pysähtyi äkkiä hänen eteensä ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, rouva, jättäkäämme se. Kaikki tämä on hyödytöintä
ja... vastenmielistä.

Klotilda kohotti päätänsä.

-- Mutta kumminkin, hän sanoi, tiedättekö niin hyvin itsekään, mitä on
tapahtunut? Luuletteko olevanne niin osaton tähän onnettomuuteen...
tähän rikokseen... jota suren kanssanne? Ettekö juuri ole se, joka
olette minut työntäneet tähän pyörteesen... jonka seuraukset olette
nähneet?... Ettekö ole minulta anoneet minun rakkauttani?... Olenko
sitä uneksinut, sanokaa?... ja kun sitä teille tarjosin, ettekö ole
minua rääkännyt, nöyryyttänyt, saattanut epätoivoon... antautuessanne
minun nähteni toiselle? Ja tänään ette suo minulle säälin sanaa...
anteeksi-annon sanaa? Ja mitäpä teillä olisikaan minulle anteeksi
annettavaa... paitse sitä että olen rakastanut teitä tuossa rakkauteni
varjokuvassakin, johon epätoivoissani olin tarttunut, koska hän vielä
muistutti teitä... koska hän mulle puhui teistä, koska hän teitä
rakasti!... Oi suuri Jumala! se on hänet murhannut, jollette sitä
tiedä, sillä hetki tuli, jolloin kauhistuen heräsin unelmastani;... en
saattanut häntä kauemmin pettää... totuus pääsi huuliltani ja huumasi
hänet kuin ukonisku!... Surkutelkaa te häntä; minä häntä vihaan! Hän ei
enää tunne tuskaa!

Hän nojasi kalpeata otsaansa käsiinsä ja alkoi rajusti itkeä.

-- Rouva, Raoul vakavasti sanoi, en ensinkään moiti teitä, mutta moitin
katkerasti itseäni ja ajattelematonta käytöstäni, joka on saattanut
teidät sellaisiin rikoksiin ja tuottanut teille sellaista surua...
Pyydän sitä teiltä anteeksikin, jos niin tahdotte. Nyt teidän tulee
tietää, että meidät erottaa toisistamme mitä syvin kuilu, ja ettei tätä
selitystä sovi toistaa eikä edes pitkittää meidän välillemme ankaran
vihan syntymättä... Lähtekää, minä sitä pyydän.

Nämä sanat lausuttuansa Raoul heittäytyi eräälle nojatuolille,
ikäänkuin nämä tuskalliset mielenliikutukset olisivat häntä painaneet.
Nuori vaimo oli noussut seisomaan.

-- Minä lähden, hän sanoi hiljaa ja lempeästi. Ettekö anna minulle
kättänne, Raoul?

Raoul teki kieltävän liikkeen, ja kääntyi nojaten otsaansa käsiinsä.

-- Oi! Klotilda jatkoi samalla rukoilevalla äänellä, kuinka kova te
olette! Minä pyydän teiltä niin vähän... minä, joka olisin niin paljon
teille antanut! Ja tämä minun rakkauteni... elämässäni ainoa!... eikö
sekään ansaitse ainoatakaan lempeätä sanaa... edes tänä viimeisenä
hetkenä?... Ah, olkaa vakuutettu siitä, että kunnioitan kaikkea mikä
sitä ansaitsee; mutta yksi asia on, jonka tahtoisin teille sanoa,
ennenkuin lähden... epäilemättä iäksi!

Raoul kuuli sitten kahisemista: Klotilda oli heittäytynyt polvillensa
matolle hänen eteensä.

-- Raoul, hän jatkoi, minä en ole minkään arvoinen, tiedän sen kyllä...
Minut on lapsuudesta aikain huonosti kasvatettu, kun minun ei ole
annettu oppia muita kuin intohimon lakeja; minulla ei ole mitään
arvoa maan päällä, ei mitään hyvettä eikä uskoa... Minä taidan vaan
rakastaa... ja minä rakastan teitä!... Te olette minun uskontoni;...
minä rakastan teitä, kuten tahtoisin rakastaa Jumalaa!... Voi jos
olisitte paremmin minut tuntenut, ette kenties olisi niin paljon
halveksineet minun lempeäni... sillä minä vannon, ettei löydy toista
sellaista taivaan alla! Nyt on kaikki lopussa... minä tunnen sen, ja
on melkein mieletöntä luulla, että teidän sydämenne vielä joskus mulle
avautuisi... Tietäkää kumminkin... sitä tahdoin teille sanoa, tietäkää
että jään teille uskolliseksi... ja että millä hetkellä tahansa... kun
lausutte yhdenkin sanan, teette yhdenkin merkin... jätän kaikki teitä
seuratakseni, vaikka konttaamalla maailman ääriin... palvelijananne,
orjananne!... Hyvästi!

Hän tarttui Raoul'in käteen, puristi sitä kovasti rintaansa vastaan ja
painoi sille huulensa. -- Raoul tempasihe irti melkein väkivaltaisesti,
nosti nuoren vaimon äkkiä ylös ja sanoi, itsekin nousten, matalalla ja
käskevällä äänellä:

-- Pyydän teitä herkeämään!

Klotilda seisoi vavisten ja oli melkein pyörtyä.

-- Sanokaa minulle, että säälitte minua, hän jupisi, ja minä lähden!

-- Niin, minä säälin suuresti teitä, Klotilda. Lähtekää! Hän loi vielä
kerran Raoul'iin mustat silmänsä, joissa kyyneleet kiilsivät, huokasi
pitkään ja lähti hitain askelin.

Seuraavana päivänä aamulla herra de Chalys lähti takaisin Fériasiin.



VII.

Joutsen.


Kreivi de Chalys oli hiukan arvellen päättänyt palata takaisin
Fériasiin. Hänen lyhyt oleskelemisensa Pariisissa ja ne tapaukset,
mitkä häntä siellä olivat kohdanneet, näyttivät rikkoneen sen sulouden,
minkä Sibyllan hieno käsi oli hänen ympärillensä kutoellut. Hän oli
ikäänkuin herännyt tästä unelmasta, ja hän näki sinä jonkinlaista
naurettavaa lapsellisuutta, ja hän ihmetteli sitä, että hän niin
kauan oli saattanut antautua sen valtaan. Tämä alakuloinen mieliala
hämmensi vaan hänen ajatuksiansa matkan kestäessä. Tämä todellisen
elämän, sen surujen ja sen tapainturmeluksen kokeminen oli taas
saattanut hänen ajatuksiinsa epäilyksien tuottaman epävarmuuden ja
ivallisuuden; Gandrax'in kuiva ja alhainen kuolemistapa oli jälleen
upottanut hänet aineelliseen syvyyteen; myöskin hänen kohtauksensa
Klotildan kanssa oli häntä suuresti häirinnyt. Hänen omantuntonsa
vastustelemisista huolimatta tuon nuoren vaimon innostus, ja hehkuvat
ja tuliset sanat olivat herättäneet hänessä alhaisempaa rakkautta
ja hänen suonissansa jonkinlaista salaista juopumusta; hän oli yhä
näkevinänsä hänet polvillaan edessänsä, kyyneltensä, kauneutensa ja
intohimonsa sekasorrossa. Hän ei lukenut hänelle ensinkään rikokseksi
tätä yltynyttä ja kaikkiin uhrauksiin valmista intohimoa, vaan hänen
pikemmin teki mieli sitä ihailla ja pitää sitä kaikkein suurimpana
hyveenä, jonka rinnalla neiti de Férias'in miettivä ja arvosteleva
rakkaus himmeni kummallisen suuresti. Hän lähti kumminkin kenties
säästääksensä Sibyllaa liian äkillisestä iskusta, kenties myöskin
turvataksensa itseänsä niiltä viettelyksiltä, joiden jumalattomuuden
hän varsin hyvin tunsi.

Kun hän illalla saapui pappilaan, niin kirkkoherra, jolle edellisenä
päivänä oli kirjoittanut tulostansa, ilmoitti hänelle, että Fériasin
perhe odotti häntä päivälliselle. Hän lähti samalla hevosella, joka
oli hänet tuonut asemalta, linnaan. Se hellä ja melkein isällinen
vastaan-otto, joka siellä tuli hänen osaksensa, ei saattanut voittaa
sitä surullista kylmyyttä, joka vallitsi hänen sydämessänsä ja jota
hänen kasvonsa ja äänensäkin ilmaisivat. Ne surulliset asianhaarat,
jotka olivat hänet kutsuneet Pariisiin, ja se murhe, joka häntä siellä
kohtasi, riittivät Fériasin markiisille ja markiisittarelle selittämään
hänen mielialaansa; mutta Sibylla näytti olevan tarkkanäköisempi.
Heti Sibyllan ensi silmäyksessä, kun hän ojensi kätensä hra de
Chalys'ille, oli ilmaissut levotonta uteliaisuutta, joka hämmästytti
ja hämmensi Raoul'ia. Tämän hennon ja ylenmäärin tunteellisen olennon
aavistamiskykyä saattoi melkein sanoa ennustamislahjaksi. Hän ei
lakannut tarkastamasta Raoul'ia päivällisen kestäessä samoilla
levottomilla silmäyksillä. Hän huomasi, että kreivi vasten tapaansa
lähti salista rukouksen ajaksi, ikäänkuin päästäksensä olemasta
siinä läsnä. Muuten Sibylla toimitti illan kuluessa emännän toimet
tavallisella tyyneydellänsä, vaikka hän olikin hyvin kalpea. Hän soitti
hetkisen pianoa, tarjosi teetä ja piirusteli eräälle taulun palaselle,
vaihtaen herra de Chalysin kanssa muutamia välinpitämättömiä sanoja.

       *       *       *       *       *

Kello oli puoli yksitoista, kun Raoul lähti. Linnasta lähdettyänsä hän
jäi seisomaan kuistille ikäänkuin hämmästyneenä siitä näystä, joka
levisi hänen silmäinsä eteen. Ilta, joka jo oli kylmä, oli kaunis ja
kirkas: hopealta hohtava puolikuu loisti taivaan sinilaella ja oli
juuri laskeumaisillansa puitten tummain latvain taakse; se loi vielä
kirkasta valoa linnan pihaan ja muutamat säteet kimaltelivat hiukan
kasvihuoneen ikkunoissa, lammikon vedessä ja liikahtamattoman joutsenen
valkoisissa sulissa. Se oli kuni lumotun rauhan ja äänettömyyden näky.
Raoul katseli sitä tuokion ja huoahti pitkään. Hiljainen rahina sai
hänet kääntymään: hän näki neiti de Fériasin parin askeleen päässä
itsestänsä.

-- Te olette suruissanne, herra, hän sanoi hänelle soinnukkaalla ja
viehättävällä äänellänsä.

-- Kuinka en sitä olisi, neiti!... Minuahan on kohdannut niin julma
suru.

-- On kyllä, mutta on tapahtunut jotakin muutakin, eikö ole?... Sanokaa
suoraan!

Hän loi silmänsä alas, viivytteli ja sanoi kohottaen päätänsä:

-- Tahtoisin puhutella teitä, neiti Sibylla.

-- Nytkö?

-- Nyt.

Sibylla näytti vuorostaan viivyttelevän, sitten hän sanoi äkkiä:

-- Odottakaa minua.

Hän lähti eteiseen ja palasi heti takaisin: hän oli heittänyt puoleksi
alastomille hartioillensa lyhyen valkoisen, sinisyrjäisen viitan,
jonka yläpuoli peitti hänen päätänsä. Hän tarttui Raoul'in käteen; he
astuivat hitaasti alas kuistin portaita ja kulkivat poikki pihan ääneti
ohjaten kulkuansa puistoon. Kun he pääsivät pimeälle käytävälle, joka
alkoi linnan portilta, ja jonka poikitse siellä täällä oli vaaleahkoja
juovia, Raoul viimein alkoi puhua ja hänen sanoissansa ilmaantui tuskin
pidätetty katkeruus.

-- Neiti, hän sanoi, minä olen juuri elänyt yhden noita kovia elämän
hetkiä, jotka palauttavat ihmisen todellisuuteen ja velvollisuuksiensa
täytäntöön. Minä rukoilen siis teitä ilmoittamaan mulle ajatustenne
salaisuuden, minä rukoilen teitä sanomaan, onko kunnia omistaa teidän
kättänne niin kauvan kielletty, kuin en ole saanut ylhäältä sitä armoa,
-- joka minulta puuttuu, -- ja joka, minä pelkään, tulee aina minulta
puuttumaan. Siinä tapauksessa minä en ole pitkittävä, sen tunnustan,
sen toivottaman rakkauden murtamista, kunnes olen menettänyt senkin
vähän rohkeuttani ja arvokkaisuuttani, mikä vielä on jäljellä.

Sibylla oli äkkiä pysähtynyt.

-- Minä odotin tätä! hän sanoi hiljaa.

Raoul jatkoi, ei ollen kuulevinänsä tätä, samaan tapaan:

-- Niin, nyt aion hyljätä koetuksen, jota pidän hyödyttömänä,
mielettömänä... Haaveilujen aika on mennyt... Teidän uskonne ei koskaan
ole oleva minun... Koko elin-aikani on epäilys virtaileva minun
suonissani... Siinä on totuus.

-- Suokaa anteeksi, herra, neiti de Férias sanoi tuskin kuuluvalla
äänellä; mutta tämä puhetapa on niin odottamatointa sen jälkeen, jota
käytitte muutama päivä sitten tällä samalla hetkellä, että minun täytyy
siihen vastatakseni koota ajatuksiani.

Raoul kumarsi. Sibylla käveli jonkun aikaa ääneti hänen rinnallansa.
He saapuivat käytävän päässä valoisammalle paikalle. Sibylla kohotti
kuten hämmästyneenä kasvonsa sinistä tähtitaivasta kohti ja hänen tämän
yksinkertaisen liikkeen tehdessänsä näytti Raoul'ista hänen viitan
verhosta esiintyneet kasvonsa saavan jonkinlaisen omituisen, melkeinpä
läpinäkyvän kalpeuden.

-- Voitteko pahoin? hän kysyi häneltä vilkkaasti, lähestyen häntä.

Sibylla hymyili.

-- Vähän, hän sanoi.

Ja näyttäen sormellansa taivasta kohti, hän jatkoi:

-- Tuntuu siltä, kuin olisin pudonnut tuolta asti!

Raoul luuli, että hän hoiperteli; hän teki liikkeen tahtoen häntä
tukea, mutta Sibylla esti hänet siitä tyynellä suloisuudellansa.

-- Antakaa minun vaan nojautua käsivarteenne.

He alkoivat käydä erästä läheistä käytävää myöten ja tuokion kuluttua
Sibylla jatkoi:

-- Nyt sanon vastaukseni. Minä en sitä voi tehdä parilla sanalla: en
tahdo milloinkaan tulla sellaisen miehen vaimoksi, joka ei usko, joka
ei rukoile, jolla ei ole muuta jumalaa kuin aine eikä muuta toivoa kuin
tyhjyys. Minä tekisin rikoksen suostuessani sellaiseen liittoon, sillä
minä en voisi saattaa sitä onnelliseksi, kun en siitä onnea itsekään
saavuttaisi. Meidän on siis eroaminen;... mutta minä pyydän teiltä,
herra, ettemme vihan ja katkeruuden sanoilla eroaisi... Olkoon tämän
viimeisen hetken muisto meille kummallekin suloinen... Sitä pyydän
teiltä ainakin mitä itseeni tulee... Tämä on oleva elämäni ainoa
romaani... ja minä pyydän teiltä, ettei sen viimeinen lehti olisi
huono! Minä vakuutan, että olen rohkea ja huolimatta surusta, jota
tunnen, saatan kumminkin tuntea tämän jäljellä olevan hetken suloutta,
vaikkapa se olisi elämäni viimeinen, niinkuin se on ystävyytemme
viimeinen.

Raoul vastasi heikosti likistämällä hänen käsivarttansa. Heidän tuokion
ääneti kuljettuansa Sibylla taas jatkoi:

-- Puhukaa minulle, ystäväni, jutelkaa kuten ennenkin, ikäänkuin
tulisimme näkemään toisiamme huomenna ja aina.

-- En saata, Sibylla...

-- Sanokaa minulle, että minun muistoni kaikesta huolimatta on teille
rakas...

-- Niin, hyvin rakas...

-- Ijäti säilytän minä sydämessäni muiston teistä... En ole milloinkaan
katseleva kesäistä taivasta, en milloinkaan kaunista yötä teitä
ajattelematta ja teitä siunaamatta.

-- Minua siunaamatta!... Raoul sanoi katkerasti.

-- Niin, teitä siunaamatta... Olette tosin saattanut muutamia
onnettomia hetkiä elämääni; mutta minä kiitän teitä myöskin mitä
puhtaimmista mielenliikutuksista ja mitä jaloimmasta ilosta, jota
naisen ja kristityn sielu saattaa tuntea... Oi kuinka kaunis oli
teidän surullisen lähtönne edellinen ilta! Oi sitä hetkeä, jona
tunsin sydämenne avautuvan ja Jumalan sinne laskeutuvan!... Te
puhuitte minulle sinä iltana niin oikeista, niin jaloista, niin
teidän arvollenne sopivista asioista!... Olen siitä asti niitä usein
ajatellut... en sentähden, että niistä olisi tukea uskolleni... sillä
minä en ymmärrä epäilystä... Jumalan nimi on minun mielestäni niin
selvään kirjoitettuna joka ruohonkorteen, joka lehteen, joka tähteen;
yksinäisyyden, yön ja näitten seutujen hiljaisuudessakin kuulen niin
selvään Hänen äänensä, että sydämeni todella luulee silmäini näkevän
Hänet... Mutta se, mitä te sanoitte, hämmästytti minua... Oi kuinka
mielelläni olisin aina tahtonut jutella kanssanne näistä ylevistä
asioista!... Minä en uskaltanut!... Minä olen enemmän nainen kuin
luulettekaan... olen kenties liiaksikin... Pelkäsin teitä vähemmin
miellyttäväni... menettäväni silmissänne sitä suosiota, jonka olin
saavuttanut... näyttäväni turhamaiselta ja ahdasmieliseltä... Mutta
saatanhan ainakin tällä hetkellä antautua tämän sieluni heikkouden
valtaan, pelkäämättä, että te vastaisuudessa minua muistellessanne
pitäisitte minua ikävänä ja vastenmielisenä?

-- Älkää sitä pelätkö...

Tätä outoa keskustelua pitkittäen he yhä etenivät syvemmälle metsään,
milloin kadoten puitten synkkään varjoon, milloin taas kulkien tähtien
valaisemien avonaisten paikkojen poikki. Raoul huomasi, ett'ei
heidän kulkunsa noudattanut sattumuksen teitä, vaan että Sibylla
sitä edeltäpäin mietityn suunnitelman mukaan johti mielipaikoistansa
toisesta toiseen. Hän näytti muuten panevan alttiiksi kaikki voimansa:
hän kulki väsymättä ja pysähtymättä sievin ja kevein askelin, jotka
olivat hänen käynnillensä omituisia. Raoul loi häneen tuon tuostakin
levottomia silmäyksiä kummastuneena siitä, ettei hän hänen puheessansa
huomannut sitä kiihkeätä vilkkautta ja ylpeyttä, jota se tavallisesti
ilmaisi. Sibyllan ääni oli harvinaisen tyyni ja lempeä. Raoul tunsi
tässä hennossa olennossa asuvan tahdon ja innon, jotka olivat
ylhäisempää laatua kuin ne hurjat intohimot, jotka liikuttivat häntä
itseänsä, ja jotka masennettuina pysyivät salassa. Hän oli joutunut
sanomattoman mielenhäiriön valtaan ja antoi tämän lapsen johtaa
itseänsä kuin varjoa, voimatta päättää tai edes ajatella mitään.

-- Muistatteko, mitä sanoitte, ystäväni? Sibylla jatkoi... On
olentoja, sanoitte, on sydämiä, joitten on mahdotonta ja järjetöntä
ajatella katoavan tyhjään!... Tämä tuntui niin todelta, niin totuutta
heijastavalta! Koska ruumiimme, kun kuolema ne korjaa, ainoastaan
muuttavat muotoa, koska aine on kuolematon ja se mikä meissä juuri
on heikointa ja kurjinta, saattaa kestää iankaikkisesti, kuinka
silloin saattaisi käsittää, että meidän ylevimmät ajatuksemme ja
jaloimmat tunteemme, meidän ystävyytemme, lempeytemme, uskomme,
huokauksemme Jumalan puoleen, rakkautemme, kärsimyksemme, kyynelemme,
että tämä kaikki häviäisi jäljettömiin, saavuttamatta tulevaisuutta,
turvapaikkaa, oikeutta!... Siten kaikki saisi elää, paitse mikä on
puhdasta!... kaikki olisi iankaikkista, paitse mikä meissä on jaloa
ja suurta... mikä kunnioittaa elämän, kaunistaa maan ja miellyttää
taivasta! Oi ei!... on olemassa, te sen juuri sanoitte, on olemassa
puhdas lähde, josta sielumme lähtevät ja jonne ne jälleen palajavat,
kuten enkelit pipliallisessa kertomuksessa... Minä rakastan tätä
kuvaa... On suloista ympäröidä kuolemaa tällä hymyilevällä suloudella,
etenkin kun on kadottanut olennon, jota on suuresti rakastanut. -- Te
olette aivan nuorena menettänyt äitinne, vai kuinka, ystäväni?

-- Niin, aivan nuorena.

-- Sibylla lakkasi puhumasta. Hän oli pysähtynyt avonaiselle kentälle,
jonka syrjältä näkyi korkeampia kumpuja ja niitten keskenään
muodostamia syvänteitä, jotka ulottuivat aina merelle asti. Rämeisissä
laaksoissa ja vuoren rinteillä häälyi vaaleita syksyisiä sumupilviä,
joita kansa siinä seudussa runollisesti nimittää _valkoneitsyiksi_.
Tähtien valon läpitunkemina ne levittivät tälle autiolle seudulle
vaaleata, ilmamaista loistoa, joka ei näyttänyt olevan tästä maailmasta
kotoisin. Neiti de Férias, nojautuen Raoul'in käsivartta vasten, katseli
kauvan tarkkaavaisesti tätä näkyä. Hän näytti yht'äkkiä heräävän ja
sanoi alkaen jälleen käydä:

-- Lähtekäämme!

He menivät silloin erääsen metsän varjokkaimmista paikoista. Sibylla
oli kiiruhtanut kulkuansa. He astuivat alaspäin erästä jyrkkää
polkua myöten ja joutuivat pienelle valoisammalle paikalle, jota
suureksi osaksi peitti erään synkän, muurin jätteeltä näyttävän
kallion varjo. Raoul vapisi. Hän tunsi Haltiankallion ja sen pienen
lähteen, joka siitä lirisi ja sen jylhän laakson, missä Fériasin joki
virtasi. Muutaman tähden heikot säteet tunkeutuivat lehväin lävitse,
kimaltelivat suloisesti lähteen vedessä, ja vesipisarat, jotka siitä
toinen toisensa perästä valuivat, synnyttivät kirkasta ja surumielistä
ääntä, joka vaan näytti lisäävän tämän erämaan hiljaisuutta:

Sibylla silmäili hitaasti lähdettä ja sen ympäristöä.

-- Täällä, hän sanoi vihdoin puoliääneen, olen tahtonut sanoa teille
hyvästi... Raoul. Antakaa mulle anteeksi vielä tämä heikkouteni. Minä
olen lapsi kaikkine järkineni... Kun teidät täällä ensikerran näin,
muistatteko sitä?... oli kevät ja suloinen päivänpaiste... Mutta nyt...
on syksy ja yö!...

Hän lausui nämä sanat ikäänkuin houraillen ja vaikeni äkkiä; sitten hän
kääntyi, kumartui kalliota vasten ja alkoi, kätkien kasvonsa käsiinsä
ja kosteaan sammaleen, joka peitti kallion seiniä, katkerasti itkeä.

Raoul katseli liikahtamatta ja ikäänkuin kivettyneenä tätä suloista
olentoa, joka itki varjossa ja joka enemmän kuin koskaan ennen
näytti olevan tämän yksinäisen paikan surumielinen haltiatar; sitten
hän lähestyi nuorta tyttöä hitaasti parin askeleen päähän ja sanoi
hiljaisella ja liikuttavalla äänellä:

-- Sibylla, oi kuinka julmaa leikkiä pidätte minun kanssani... ja
itsenne kanssa! minkä rikoksen teette Jumalanne ja hyveittenne
nimessä!... Me rakastamme toisiamme niin, ettei koskaan kaksi olentoa
maanpäällä ole niin toisiaan rakastanut... Te itkette, ja minun
sydämeni on ruhjottuna... Me olemme vapaat... me voimme saada toinen
toisemme... onni on meidän käsissämme, ja te hylkäätte sen... te ette
siitä huoli!... Minkä tähden? Tuskin sitä itsekään tiedätte, onneton
lapsi!

-- Raoul, hän sanoi ja hänen äänensä oli jälleen saanut entisen ylpeän
painon, minä hylkään tämän onnen, koska se olisi valhe, koska emme
olisikaan todella yhdistetyt... koska tahdon olla siten rakastettu kuin
itsekin rakastan... ja kosk'ei muu ole kestäväistä, kuin mikä perustuu
siihen!

Sitten hän osotti taivasta ja jatkoi lempeämmin:

-- Ah, minä tiedän kyllä, että te kärsitte, ja minä tahtoisin
polvillani pyytää teiltä anteeksi, että saatan teille niin suurta
tuskaa;... mutta näettehän, että itsekin kärsin... kenties vähemmin
kuin te... sillä minä toivon teidät vielä tapaavani... Niin, minä
toivon sitä lujasti Raoul... minä olen siitä varma!... Hyvästi!

Raoul laski kätensä Sibyllan hänelle ojentamaan käteen, jonka jälkeen
nuori tyttö lähti nopeasti pois.

Muutaman askelen päästä hän näki hänen pysähtyvän, nojautuvan erästä
polun syrjässä olevaa puuta vastaan ja äännähtävän:

-- Minä en näe enää! Raoul juoksi hänen luoksensa.

-- Tarttukaa käsivarteeni!... Älkää pelätkö minua... ei sanaakaan enää,
ei mitään pyyntöjä... sillä teidän tulee palata kotiin, ettekä saata
sitä yksinänne tehdä!...

Hän tunsi Sibyllan vapisevan ja hänen vaippansa oli yön kosteudessa
ihan kastunut. Hän ei sanonut mitään, nojautui Raoul'in käsivarteen ja
alkoi vaivoin astua rinnettä, joka ympäröi kalliota. Vähitellen hänen
askelensa kävivät vakavammiksi, mutta hän piti päätänsä yhä alaspäin
nojautuneena, pitämättä väliä mistään ja antautuen kokonaan sen
käsivarren huostaan, joka häntä ohjasi.

Neljännestunnin kaluttua pysähtyi Raoul äkkiä ja saattoi hänet
heräämään. Sibylla loi hämmästyneen katseen ympärillensä ja huudahti:

-- Jumalani! enhän tunne tätä paikkaa, en näe, en tiedä, missä olen!
Tämä sumu peittää kaikki... Tiedättekö varmaan olevanne oikealla tiellä?

-- Tähän asti olen luullut olevani; mutta nyt olen hämmentynyt, minä
tunnustan sen... Ei näe kahta askelta edemmäksi!

Niinkuin usein tapahtuu keskiyön vaiheilla näillä seuduin ja tähän
vuoden aikaan, oli läheisistä rämeistä äkkiä noussut paksua sumua.
Se oli ensin pienempinä pilvinä kierrellyt metsän reunoja mutta oli
sitten tunkeutunut joka paikkaan sen sisällekin. Se antoi metsälle
oudon, haaveellisen muodon ja näytti muodostavan puitten varjoon
läpipääsemättömän muurin.

Neiti de Férias näytti kokoavan koko kylmäverisyytensä ja kysyi
Raoul'ilta, mitä suuntaa he olivat kulkeneet; sitten hän viivytteli
ja mietti hetkisen sekä alkoi nopeasti kulkea samaa tietä. Hän
luuli muutaman minutin kuluttua eksyvänsä yhä enemmän. Hän arveli
silloin olevan parasta uudestaan palata Haltiankalliolle, koska hän
luuli kerran tänne saavuttuansa voivansa tarkemmin määrätä matkan
suunnan. He koettivat siis löytää vanhoja jälkiänsä, mutta turhaan.
Heidät oli vallannut se omituinen häiriötila, johon joutuu, kun
meidän luonnolliset oppaamme meidät pettävät. Sibylla luuli väliin
huomaavansa, että he olivat joutuneet puiston ulkopuolelle sen jatkona
olevaan metsään, jonka äärimmäiset liepeet ulettuivat meren rannalle
asti.

He jatkoivat kumminkin kuumeentapaisella vauhdilla kulkuansa ja
päättivät käydä suoraan eteenpäin. Melkein joka askel oli heidän
tiellänsä kaatuneita puun runkoja tai tiheitä pensaikkoja. He kulkivat
ylös ja alas jyrkkiä mäenrinteitä ja joutuivat usein rämeisiin
notkelmiin, joissa heidän jalkansa vajosi mutaan. Väliin he pysähtyivät
lyhyesti neuvottelemaan. Pelon huudahduksia ja katkonaisia sanoja
pääsi, vaikka harvoin Sibyllan huulilta:

-- Jumalani, kuinka minua rankaistaan!... Mitä he ajattelevat?... He
kun rakastavat minua niin suuresti, ja jotka minä olen unohtanut,
kuinka levottomia he lienevät!

Hän istahti hetkiseksi, jaksamatta kauvemmaksi; mutta pian hän taas
vilusta väristen alkoi astua kovemmin eteenpäin.

Raoul oli epätoivossa. Hän oli enimmäkseen ääneti. Sibyllaa hän
tuki suonen vedontapaisella innolla ja osotti hänelle äidillistä
huolta ja lempeyttä. Olipa hän vastuksesta huolimatta nostanut hänet
käsivarsillensa kuin lapsen ja kantanut hänet erään rämeisen kohdan
poikki, johon hän itsekin vajosi polviaan myöten.

Kaksi pitkää tuntia olivat he siten harhailleet metsässä, yön ja sumun
keskellä, kun he näkivät epäselvästi edessänsä korkean metsäisen
vuoren. Molemmat huomasivat silloin yht'aikaa, että heidän epätoivoinen
käyntinsä oli vienyt heidät aivan metsän loppuun, meren rannalle.
Vaikka he olivatkin pitkän matkan päässä linnasta, niin meren läheisyys
oli heille kumminkin takauksena, että he nyt löytäisivät oikean tien.
Sibylla alkoi tämän havainnon johdosta innostuneena kiivetä nopeasti,
melkein iloisesti mäen rinnettä ylös; mutta kun he saapuivat huipulle
ja vihdoinkin pääsivät metsän pimeydestä, hän horjahti hervottomana ja
hänen päänsä nojautui Raoul'in rinnalle. Hän mainitsi hellästi hänen
nimeänsä:

-- Sibylla!

Hän ei vastannut.

Sill'aikaa kun Raoul jäljellä olevilla voimillansa tuki Sibyllaa,
hän silmäili toivotonna ympärillensä. Yht'äkkiä hänen kasvonsa
kirkastuivat; hän huomasi muutaman askelen päässä rannalla matalan,
rappeutuneen majan, jonka hän heti tunsi; valo kiilsi kojun muutamista
raoista ja loisti läpi sumun. Raoul korotti äänensä ja huusi:

-- Jacques, Jacques! tänne! Täällä on neiti Sibylla! Tule pian!

Hän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin ja Jacques Féray ilmaantui
sumusta.

-- Voi kunnon ystävä! Raoul jatkoi mielenhäiriötä ilmaisevalla
äänellä, kuinka olen iloinen sinut löytäessäni! En enää tiennyt,
olinko ollenkaan maailmassa. Tällaista yötä!... Niinkuin näet, hän on
sairas!... Laita pian tulta!

-- Minulla on tuli, vastasi Jacques Féray, jota ei mikään
hämmästyttänyt. Tulkaa!

Raoul kantoi Sibyllaa käsivarsillansa ja astui hullun jäljestä hänen
majaansa. Eräässä nurkassa paloi pieni tuli kahden kiven välissä,
jotka olivat lieden asemasta. Jacques heitti siihen lisää risuja ja
niistä syntynyt leimuava valkea loi omituisen iloista valoa kojun
rappeutuneille seinille. Raoul laski taintuneen tytön jaloillensa tulen
edustalle ja sanoi kannattaen häntä yhä seisomassa:

-- Mene pian, Jacques, etsimään kanervia ja lehtiä... niin paljon kuin
saat!

Jacques lähti ja toi useampia kertoja kanervia ja lehtiä, niin että
kojun lattia niistä piankin täyttyi. Niistä Raoul muodosti vuoteen ja
laski Sibyllan sille. Tuokion kuluttua tyttö huokasi ja avasi silmänsä.
Nähdessään Raoul'in olevan kumartuneena hänen ylitsensä, hän hymyili;
sitten hän sanoi hämmästyneenä:

-- Missä olemme?

-- Ystävänne Jacques Féray'n luona, hän vastasi. Älkää pelätkö enää
mitään. Tointukaa... Minä lähetän hänet heti linnaan, jahka sumu vähän
hälvenee. Asettukaa lepäämään ja koettakaa nukkua. Minä valvon luonanne.

-- Niin... Minä olen hyvin väsyksissä! Huomatessansa Jacques'in hellän
ja levottoman katseen hän sanoi heikolla äänellä:

-- Terve, Jacques hyvä!

Sitten hän jatkoi kääntyen tuleen päin:

-- Minun on vilu, mutta tämä tuntuu niin hyvältä! Hänen silmänsä
sulkeutuivat, hänen päänsä vaipui kanervaiselle pään-alukselle ja hän
nukkui.

Raoul viittasi käskevällä silmäyksellä Jacques'ia olemaan hiljaa,
mutta tämä luuli, että hän määräsi hänet menemään ulos, ja hiipi
äänettä nurmelle virumaan muutaman askelen päähän majasta. Vähän
sen jälkeen hän alkoi laulaa kauniilla ja soinnukkaalla äänellänsä
erästä niistä surumielisistä sävelistä, joita hän oli merimiehenä
ollessansa laulellut vahdissa laivan kannella ja joita hän usein oli
hyräillyt pienen tyttärensä kehdon ääressä. Raoul, joka oli istuutunut
toiselle lieden kivistä ja nojautunut yli nukkuvan Sibyllan, kuunteli
liikutettuna tätä laulua, joka tässä tilaisuudessa ilmaisi ääretöntä
surumielisyyttä. Tuon tuostakin hän loi levottoman katseen rannikolle
avonaisesta ovesta: hän tuli iloiseksi huomatessaan sumun vähän
hälventyneen. Hän kirjoitti muutamia riviä muistikirjansa lehdelle:
hän ilmoitti hra de Férias'ille yön tapaukset ja mainitsi varovaisesti
Sibyllan tilaa. Sitten hän astui majasta ja antoi lipun Jacques'in
käteen ja käski häntä viemään se linnaan niin pian kuin vaan saattoi.
Jacques lähti heti kiiruhtamaan nopein ja ikäänkuin heiluvin askelin,
jotka olivat hänelle omituiset.

Raoul palasi sitten takaisin majaan, häntä väsytti märissä
vaatteissansa. Hän istuutui eräälle jakkaralle, joka oli Jacques'in
koko irtaimisto. Sibylla nukkui yhä sikeästi. Hänen kasvojensa
ympäri, joita tuli toisinaan kirkkaasti valaisi, muodostivat hänen
huivinsa valkeat syrjät kauniit reunukset ja ne näyttivät hymyilevän;
mutta niillä näkyi kumminkin jälkiä tämän kauhean yön vaivoista ja
mielenliikutuksista. Nuoren tytön silmiä ympäröi sinervä kaari; hänen
lumivalkeille kasvoillensa oli äkkiä noussut puna ja hänen rintansa
sekä sille asetetut kätensä kohoilivat nopeasti hänen hengityksensä
mukaan.

Raoul istui useampia tuntia liikahtamatta paikallansa ja kääntämättä
silmiänsä tästä suloisesta kuvasta, jonka puhdas kauneus saattoi hänet
ajattelemaan nuoria kristittyjä marttyyriä. Mitä kauhein pelko valtasi
hänen mielensä. Mikä nyt liikkui hänen jo kauvan sitten runnellussa
sielussansa tämän surumielisen katselemisensa aikana, sitä hän tuskin
itsekään saattoi sanoa: -- on tunteita, tuskia, toivomuksia, valon
väläyksiä, jotka tunkeutuvat niin syvälle ihmissydämeen, ett'eivät
sanat sinne saakka uletu. -- Yht'äkkiä hän vavahti, hänen silmänsä
kostuivat, hän laskeutui polvillensa otsa käännettynä kohti taivasta,
ja oli selvä että hän rukoili.

Pieni rahina herätti hänet tuokion kuluttua hänen hartaudestansa.
Sibylla oli noussut istumaan lehtivuoteellansa ja katseli häntä
säteilevin silmin:

-- Raoul... hän sammalsi kokoon puristetuin käsin ja ikäänkuin
epäillen, te rukoilette?

Raoul tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti innokkaasti:

-- Niin, Sibylla, minä rukoilen! minä uskon!... minä uskon, ett'ei ole
mitään totta maailmassa paitse että te olette kuolematon enkeli!

Kyyneltulva irtautui hänen sydämestänsä tätä sanoessansa. -- Sibylla
oli laskeutunut takaisin vuoteellensa ikäänkuin taivaallisen ilon
valtaamana; ihastuksen hymy saattoi hänen huulensa avautumaan ja
hänen säteilevät silmänsä olivat kiinnitetyt Raoul'in silmiin, joista
äänettömät kyynelet vuosivat. Nuori tyttö, ollen liiaksi liikutettuna
voidaksensa puhua, teki sanomatonta suloutta ja hellyyttä ilmaisevan
liikkeen; hän veti pois näitten pyhäin kyynelten kostuttaman kätensä ja
suuteli sitä.

Aamunkoiton himmeä valo alkoi silloin tunkeutua majaan. Rannalta
kuului epäselvää puhetta ja kiiruhtavain askelten ääntä. Samassa
ilmaantuivat hra ja rouva de Férias ovelle; miss O'Neil oli heidän
seurassansa. -- Sill'aikaa kun markiisitar ja Irlannitar osottivat
Sibyllalle hyväilyänsä ja rakkauttansa ja ahdistivat häntä levottomilla
kysymyksillänsä, hra de Férias vaihtoi Raoul'in kanssa muutamia
pikaisia sanoja.

-- Lapsi raukkani! hän sanoi vihdoin, rakas lapsi raukkani!...

Ja hän syleili häntä liikutettuna.

-- Jaksatko kävellä, luuletko voivasi? Tahdotko että sinut kannetaan?
vaunut ovat alhaalla rannassa... Auttakaa minua, herra.

Sibylla kohosi istumaan hiukan vaivalloisesti ja nousi sitten seisomaan.

-- Oh, kyllä jaksan käydä! hän sanoi iloisesti. Olen täydellisesti
tointunut... ja jaksaisin käydä vaikka maailman ääriin!

Hän loi silmäyksen Raoul'iin ja lähti, nojaten iso-isänsä käsivarteen-,
majasta.

Kun he astuivat pitkin rannikkoa päästäksensä polulle, joka vei
kallioitten lomitse alas tielle, alkoi päivä juuri koittaa ja aurinko
pujahti äkkiä esiin aalloista kuin kirkas kultapallo.

Sibylla pysähtyi hetkeksi ikäänkuin sen valon häikäisemänä, sitten
hän kääntyi Raoul'iin päin, joka tuli hänen jäljestänsä, ja osotti
sanomatta mitään sormellansa säteilevää taivaanrantaa. Kun he saapuivat
tielle, hän kääntyi vielä kerran:

-- Tulettehan meidän kanssamme, vai kuinka?

Hänen äänensä oli niin rauhallinen ja soinnukas, hänen silmänsä niin
hymyilevät ja hänen käyntinsä niin kepeä, että Raoul tunsi vähitellen
katoavan sen pelon, joka oli alkanut häntä hirveästi vaivata. Hänkin
sanoi sentähden melkein iloisella äänellä:

-- En, minä olisin vaan vaivaksi. Muuten minulla, on varsin lyhyt tie
kumpujen yli, ja käveleminen minulle tekee hyvää, sillä olen melkein
jähmetyksissä. Mutta pian tavataan... ja älkää epäilkö mitään minun
suhteeni!...

Sibylla ojensi hänelle kätensä ja katosi pian tien polvekkeessa
Raoul'in näkyvistä. Hän lähti kiiruhtamaan kohti kylää ja saapui
puolen tunnin kuluttua pappilaan. Hän hämmästyi huomatessansa portilla
olevan niitten vaunujen, jotka olivat vieneet Sibyllan. Hän sai pian
eräältä palvelijalta tietää, että Sibylla oli tullut niin kipeäksi,
ett'ei häntä voitu kuljettaa kauemmaksi. Markiisi riensi häntä vastaan
epätoivo kasvoilla. Sibylla oli sairastunut kovaan kuumeesen, hän
houraili. -- He neuvottelivat yhdessä hetkisen ja vähän sen jälkeen
hra de Chalys astui vaunuihin. Hän vaihtoi linnassa hevosia ja lähti
------:n kaupunkiin, joka oli seitsemän penikulman päässä Férias'ista,
hakemaan avuksi erästä lääkäriä, joka oli saavuttanut hiukan mainetta
niillä seuduin. Markiisi oli sitä paitse pyytänyt häntä kutsumaan
lääkäriä Pariisista. ------:n kaupungissa ei ollut telegrafiasemaa
ja Raoul'in täytyi ajaa lähimmälle pysäyspaikalle, kahden penikulman
päähän sieltä, toimittamaan sähkösanomaa perille.

Kaikki tämä sekä matkan vaikeudet veivät häneltä päivän ja kello oli
noin kuusi illalla, kun hän saapui pappilaan, sekä ruumis että sielu
väsymyksen, kärsimättömyyden ja levottomuuden runtelemina.

Kun hän astui puutarhaan, niin hän kohtasi lääkärin, jota hän oli
aamulla käynyt hakemassa ja joka käveli hitain askelin ja huolestunein
kasvoin.

-- Miten on laita herra? Raoul kysyi.

-- Se on vaarallinen kuume, joka on tullut kastumisesta ja
vilustumisesta... liialliset mielenliikutukset ja sitten tuo sumussa ja
suossa vietetty yö...

-- Onko vaara tarjona?

-- Hyvin suuri.

-- Oi herra... pelastakaa hänet!

-- Voitte olla varma, herra, ett'en lyö laimin mitään... Jos hän
kestää ensi kohtauksen, saattaa toivoa...; mutta tämä kohtaus on ollut
kauhea... Nyt se jo alkaa tyyntyä;... hän ei valita enää... Saamme
nähdä!

Rouva de Férias ja miss O'Neil ilmaantuivat huoneen ovelle. Hän
juoksi heidän luoksensa. Molemmat tarttuivat hänen käsiinsä sanaakaan
virkkamatta.

Oi, rouva! Oi taivaan Jumala!... te ette sano minulle mitään?

-- Hän on hiukan parempi, markiisitar sopersi.

-- Oi, kuinka onneton olen!

-- Ei, herra, ei... tointukaa. Hän on kertonut meille kaikki tänä
aamuna... Me emme moiti teitä laisinkaan... Se on meille yhteinen
onnettomuus. Me toivomme muuten taas vähän.

Hra de Férias'in ääni kuului portailta.

-- Louise! hän sanoi, tahdotko tulla?

Molemmat naiset menivät heti ja lääkäri seurasi heitä.

Jäätyänsä yksiksensä hra de Chalys astui muutaman askelen painaen
kättänsä vasten polttavata otsaansa ja pysähtyi sitten kuuntelemaan.
Mitään ääntä ei tullut hänen korvaansa. Rauhallinen ja surumielinen
äänettömyys vallitsi pienen puutarhan ympäristössä, joka jo alkoi
peittyä iltahämärän varjoon.

Tyynnyttääksensä aatostensa tavatonta kiihkeyttä hän lähti ja käveli
hetkisen tiellä portin edustalla. Yht'äkkiä hän alkoi kiivetä ylös
mäkeä, kulki kirkkopihan poikki ja astui kirkkoon. Kun hän näki seinäin
ja kupukaton puolivalmiit maalaukset, muistot niin monista toiveista
ja onnellisista hetkistä, kirkon puolihämärässä, niin hän tunsi tuskan
ahdistavan rintaansa. Hän veti suonenvedon tapaisesti kätensä kokoon,
heittäytyi polvillensa kivilattialle ja painaen otsaansa vasten
alttarin portaita, hän alkoi hillittömästi nyyhkiä.

Hän oli tässä asennossa itkien ja rukoillen, kun eräs käsi kosketti
häntä olkapäähän; hän nousi seisomaan: abotti Renaud oli hänen
edessänsä kalpeana ja ääneti. Raoul tarttui hänen käteensä ja sanoi
katsoen häntä silmiin:

-- Ah, isä, mitä tulette sanomaan?... Säästäkää minua isä! Eihän hän
ole kuollut? sanokaa!... Eihän? Oi, minä rukoilen teitä!... Jumalani!
mitä tekisin maailmassa?... Hän ei ole kuollut... Älkää sanoko minulle,
että hän on kuollut... minä pyydän, minä rukoilen teitä sitä sanomasta!

Ja hän heittäytyi polvilleen papin eteen melkein houreen tapaisessa
mielenkiihkossa.

Vanhus nosti hänet ylös.

-- Ystäväni... rauhoittukaa... ajatelkaa Jumalaa! Tulkaa, hän kutsuu
teitä?

-- Kutsuu minua?

Hän loi häneen vielä kysyvän ja tuskaa ilmaisevan silmäyksen ja
nähdessään kirkkoherran huulten vavahtelevan hän seurasi häntä äänettä.
Kun he astuivat ylös pappilan ahtaita portaita, niin he tapasivat
lääkärin, joka tarttui ohi mennessänsä Raoul'in käteen.

-- Olkaa mies, herra! hän sanoi hänelle.

He astuivat sitten siihen pieneen huoneesen, joka oli ollut Raoul'in
hallussa. Tänne oli Sibylla sijoitettu. -- Markiisi, markiisitar ja
miss O'Neil seisoivat vuoteen pääpuolessa: heidän kasvonsa, joissa
näkyi jälkiä kyyneleistä, olivat vakavat ja tyynet. Raoul'in ensi
katse kohtasi Sibyllan suuret siniset silmät, jotka olivat levottomina
kääntyneet huoneen oveen päin, mutta jotka kirkastuivat, kun hän tunsi
hänet. Raoul lähestyi vuodetta: Sibyllan kasvot, joita ympäröivät hänen
hajanaiset valkeat hiuksensa, ilmaisivat sellaista rauhallisuutta,
suloisuutta ja jonkinlaista iloa, että Raoul ensiksi alkoi toivoa
paranemista. Hän nyykäytti hiukan päätänsä hymyillen Raoul'ille ja
käänsi sitten heti silmänsä kirkkoherraan, joka astui esiin.

-- Herra, vanhus lausui hitaalla, juhlallisella äänellä, neiti de
Férias olisi tänä viimeisenä hetkenä tahtonut tulla teihin yhdistetyksi
avioliiton siunauksen kautta. Hän ei tiennyt, ja minun on täytynyt
hänelle selittää, että minun velvollisuuteni oli kieltää siunausta
sellaiselta yhdistykseltä; mutta minä teen kumminkin kaikki, mitä
omatuntoni sallii, antaakseni tälle sydämelle... joka on niin suuresti
teitä rakastanut... viimeisen lohdutuksen.

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:

-- Neiti de Férias on minulle sanonut, herra, että te jo otatte osaa
hänen puhtaasen uskoonsa ja hänen ijankaikkisiin toiveihinsa?

-- Niin, herra, Raoul sanoi: -- ijäti! Ilon säde välähti Sibyllan
kasvoille.

-- Vanhus mietti hetkisen ja sanoi:

-- Antakaa hänelle kätenne.

Raoul laski hellästi kätensä Sibyllan käteen. Vanha pappi kohotti
silloin kosteat silmänsä kohti taivasta ja puhkesi liikutetuin äänin
näihin sanoihin:

-- Hyvyyden Jumala! Sinä tiedät, kuinka he ovat toisiansa
rakastaneet... ja kuinka he ovat kärsineet!...

Anna näitten kahden sielun, jotka niin hyvin ovat ansainneet toinen
toisensa ja jotka Sinä nyt erotat, kerran tulla yhdistetyiksi
ijankaikkisuudessa!... Siunaa se lupaus, jonka heille siitä nimessäsi
annan... Tapahtukoon niin!

Nyyhkytysten ääntä kuului huoneessa vanhan papin lopettaessa
rukouksensa, eikä hän itsekään saattanut pidättää kyyneleitään.
Sibylla yksinään ei itkenyt: hänen otsaansa ja hänen silmiänsä
näytti valaisevan kirkas loiste. -- Hetkisen kuluttua hän viittasi
kirkkoherraa silmäyksellänsä; hän kumartui pään-aluksen yli; Sibylla
näytti sanovan hänelle jotakin hiljaa ja ikään kuin arasti.

-- Herra, hän sanoi Raoul'ille noustuansa, syleilkää häntä. Raoul
kumartui alas ja painoi vapisevat huulensa nuoren tytön otsalle ja
hiuksille. Lapsi paran poskille levisi äkkiä vieno puna; hän loi
Raoul'iin ääretöntä hellyyttä ja suloutta ilmaisevan katseen, sitten
vieno puna katosi äkkiä hänen poskiltansa, niinkuin henkäys olisi sen
vienyt; hän vaaleni kuolonkalpeaksi, hänen pitkien silmäripsiensä
varjo aleni, hänen huulensa avautuivat vähän, ja hänen muuttumatoin
kauneutensa kiintyi tähän säteilevään liikkumattomuuteen. -- Itse
kuolemakin näytti kunnioittaneen häntä hänet viedessänsä. -- -- --

Nykyään on kolme valkoista hautapatsasta rannikon pienessä kalmistossa.
Valkoisimmassa niistä, jonka marmoria usein peittää metsäkukista tehdyt
seppeleet, on tämä yksinkertainen kirjoitus: "Sibylla Anna de Sérias.
-- Yhdeksäntoista vuotta vanha". -- Ja alempana: "_In aeternum_!"

       *       *       *       *       *

Aina siitä pitäin, kun tämän kertomuksen viimeiset tapaukset
tapahtuivat, kreivi Raoul de Chalys asuu Férias'in linnassa. Noudattaen
Sibyllan tahtoa ja molempain vanhusten toivoa, jotka nimittävät häntä
pojaksensa, hän ei lähde sieltä enää koskaan. Hän näyttää samalla
perineen myöskin neiti de Férias'in hyveet. Seudun asukkaat, jotka
nauttivat hänen suurta hyväntekeväisyyttänsä, osottavat tälle nuorelle,
synkälle, vakavalle ja hurskaalle miehelle melkein taikauskon tapaista
kunnioitusta. Tuskin he tietävät hänen nimeänsäkään. He sanovat häntä
"neidin sulhaseksi".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sibylla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.