Title: Pohjolan puolukoita - Keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pohjolan puolukoita - Keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä" ***


POHJOLAN PUOLUKOITA

Keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä



Helsingissä,
J.C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa,
1882.



SISÄLLYS:

Rippilapset. (E. Tegnér)
Runoja. (C.J. Stagnelius)
   Wladimir Suuri.
   Elegia 6.
   Linnut
   Syksy.
   Elegia 20.
Runoja. (F. Schiller)
   Kylväjä.
   Odysseus.
   Juhaniitti-ritari.
   Pompeji ja Herkulaneum.
   Zeus Herkuleelle.
   Muinais-teokset pohjois-matkaajalle.
   Kohdallansa pysyy.
   Teofanis.
   Avain.
   Viisaus ja mielellisyys.
   Tähtitieteellisiä kirjoja.
   Minun uskoni.
   Genius nurin-päin käännetyllä soitsulla.
   Naisen avu.
   Ihanin ilmestys.
   Toivo ja täyttämys.
   Yhteinen kohtalo.
   Kertoma-heksametri.
   Oisitko.
   Pietarin kirkko.
   Saksalainen live-näytelmä.
   Tiede.
   Kant ja hänen selittäjänsä.
Runoja. (B.E. Malmström)
   Angelika.
   Kevät-päiviä.
   Joki.
   Frans Mikael Franzén 1847.
Runoja. (Alkuperäisiä).
   J.L. Runeberg'in muisto.
   Keväällä.
   Tappelu Demmin'iltä.
   Kultani kunnia.
   Luonnon temppelissä.
   Hauta.
   Taittunut kukka.
Kuoleman kynnyksiltä.



Rippilapset.

(E. Tegnér.)


    Helluntai, ihastuksen päiv', oli. Maa-kylän kirkko,
    Valkea, aamuisess' valossaan oli. Tornilla, kussa
    Kukko metallinen on, sätehet kevät-päivyen loisti
    Niinkuin apostolillen tuli-kielet kiilteli muinoin.
    Taivas siintävä on, hatussaan kevät ruusuja kantain
    On pyhä-vaatteissaan, jopa rauhaa, riemua huokui
    Tuuli ja myös purokin. Kukat kuiskasivat, puna-huulet,
    Rauhan-tervehystään; ilo-mielin lintuset metsän
    Oksilla laulelivat, ihanasti kiittäen Luojaa.
    Kalmisto, laastuna nyt, oli puhdas. Porttiki vanha
    Kaunis, lehtevä ol'; kukin rautainen risti nyt kantoi
    Seppelen tuorehen, min sitonut oli rakkaus äsken.
    Tiiman-patsaskin, joka kummulla kuolleiden kesken
    Ainaki on sata vuotta jo seisonut, kukkia kantoi.
    Niinkuin harmaja-pää, kylän ennus-pappi, jot' lapset,
    Lapsien lapsetkin sen syntymäpäivänä kruunaa,
    Seisoi tietäjä siell' ijäkkäänä, ja mykkänä näytti
    Sormella rautaisell' kivitaulua, mittasi aikaa,
    Tyynenä kun ijäisyys nukahtaa hänen ympärillänsä.
    Kaunistettuna myös sisä-puolelta kirkko on, sillä
    Nuoriso, vanhempain sekä taivahan toivo ja lempi,
    Alttari-juuressa nyt oli uusiva kastellen liiton.
    Pesty ja siivottu siis joka nurkka on, poistettu tuoksu
    Seinistä, holvistakin, somien myös penkkien päältä.
    Kukkais-tarhana on koko temppeli; johti se mieleen
    Leht'-majan juhlaa juur'. Jopa kasvoi muurilla lehto
    Aatelikilvestäkin, ja se tamminen saarnajatuoli
    Kerran viel' vihoittaa, kuni muinoin Aaronin sauva.
    Sielläpä raamattu on ihan lehtien alla, ja kaula
    Hopea-kyyhkyisen koristettuna on vilukoilla.
    Kuorissa seppeli suur' kävi ympäri taulua, jonka
    Hörberg maalannut on; kuten aurinko pilvistä silmää,
    Lehdosta katselivat kiharaiset enkeli-kasvot.
    Messinkikruunuki nyt, ihan kirkas, holvissa hohti.
    Piipuissa kynttilöiden asemesta nyt liljoja nähtiin.
    Kellojen ääni jo on helähdellyt; vuorien, laaksoin
    Laumat kuuntelemaan oli tulleet oppia oivaa.
    Kuuleppas! kumisee yht'-äkkiä urkujen äänet,
    Haastavat taivahan kieltä ja liitelevät kuni henget.
    Niinkuin Elias, kun levätin hän pilvestä heitti,
    Tempasi sieluki pois tomuvaipan, ja veisasi kansa
    Het' sopusointuisest' ihanan, iki-mainion virren
    Wallin'in tekemän, tuon Pohjan Taavetin-harpun,
    Nuotilla herttaisella, min Luther laati, ja veisun
    Siivillä taivoa kohti nyt lens' joka sielu, ja kasvot
    Loisteli ihmisten, kuni Thabori-vuorella Herran.
    Kas, tuli temppelihin nyt lauman arvoisa paimen.
    Hän oli kaikillen isä, niinpä hän kutsuttiinkin.
    Kristityn vilpittömyys soristus oli harmaja-päisen.
    Hän oli armahinen; kuin taivahan enkeli kulki,
    Laumojen keskellä hän, totisuuskin miettivä nähtiin
    Otsoa kirkastavan, kuni hautojen sammalta päivyt.
    Kuin runo-innossaan (ruso illan, mi kalvettuneena
    Sielussa haamoittaa viel' muistona luomisen päivän)
    Taituri, taivasten sulo-kulta, Johannesta maalaa
    Patmossa silmääväks' päin pilvihin, harmaja-pääksi,
    Niin oli vanhus tää, niin silmät ja hopea-tukka.
    Nousivat seisomahan numeroituissa penkeissä kaikki.
    Ah, kuinka herttaisest' ikä-mies joka puolelle katsoi!
    Viittasi terveisiään sekä rauhaa, käyskeli kuoriin.
    Kaunis ja juhlallinen oli kirkon-palvelus sitten;
    Virsiä veisattiin, rukoeltiin, saarnasi vanhus.
    Virtasi sen sydämest' monikin sana kansahan, niinkuin
    Koittehen kaste ja niinkuin korvessa taivahan manna.
    Kaikki kun päätetty ol', esihin meni kuorihin paimen,
    Nuoriso jäljissään. Pojat oikeallen asetettiin,
    Vartaloltaan solakat, puna-posket, kiehkura-päätkin.
    Lemmen kukkaiset, siveät sekä puhtahat neidot,
    Poskilla aamun koi, vasemmalle puolelle astui,
    Ristissä sormin vaan alas laattiahan yhä katsoin.
    Alkoi nyt luetus: kysymyksiä lapsille tehtiin.
    Ensin vastasivat soperoisella äänellä lapset,
    Vaan ukon katsahdus pian rohkaisi heitä, ja tiedot
    Taivahan juoksivat kuin puron aaltolot huulista lasten.
    Aina kun vastattiin ja kun mainittiin nimi Jesus,
    Poikaset notkistivat heti päätään, niiasi immet.
    Paimen herttainen, valo-enkeli nuorison kesken,
    Lapsillen selittää lyhyeen Jumalan pyhät neuvot,
    Tarkkahan, kumminkin ihan selvään; kaikki se korkein
    On opiss', veisussakin heleää, tajuaa sitä lapsi.
    Niinkuin elpyvi, kun kevät koittavi, kukkasen poimi,
    Lehdet puhkeavat vähitellen, ja paahtava päivä
    Kultavi, purpuroitsee nämä, kunnes kukkanen kypsi
    Tuoksuavan kuvun aukaisee sekä tuutivi tuuless',
    Täälläki kehkeni niin yhä lasten sielusta ristin
    Kaita ja kallis tie. Isät, äidit taampana kaikki
    Seisovat, silmissä veet, ihastuin, kun nuoriso taisi.

    Vanhus asteli nyt ylös alttari-piirihin; silloin
    Muuttunut kerrassaan oli armas sielujen paimen.
    Ankara hän oli niin kuin Herran propheta, niinkuin
    Tuoni ja tuomiokin, Jumalan edusmiehenä täällä.
    Katseli hän sydämeen, lävistäin kuni miekalla mielet.
    Ääni sen kuului niin kuin kaukaa ukkosen jyske.
    Äkkiä muuttunut näin, kysyen hän haasteli siellä:
    "Usko on tää isien, jot' apostolit saarnasi muinoin;
    Täähän usko se on, kuhun kastin teitä, kun äidin
    Rinnalla riipuitte viel', liki tienoilla taivahan porttein.
    Silloin kanteli teit' sylissään, nukahtaissanne, kirkko.
    Oottepa nyt heränneet, alas taivahan valkeus virtaa.
    Kynnyksellä se nuoruuden tänäpäivänä teidät
    Laskevi tutkimahan, valikoitsemahan vapahasti.
    Ei ole pakkoa, ei, kysytään vain uskoa varmaa.
    Tutkinto-hetki on tää, elämän se on tärkeä käänne,
    Siemen vastaisuuden; lentävi muuttamatoinna
    Huulista nyt sananen. Ajatelkaa vastaustanne!
    Älkää pyytäkökään kavaluudella paimenta pettää;
    Tarkka sen silmäys on, kirous on palkkana valheen.
    Älkää tie elämän valehdellen alkako; teitä
    Kuulevat vanhemmat, suku, veljekset, sisarekset.
    Kaikki, mi teillen on maa-ilmassa rakkainta, seisoo
    Eessänne kuuntelemassa, ja korkein tuomari teitä
    Silmävi auringosta ja vieressä seisova enkel'
    Taivahan tauluihin pyhän tunnustuksenne piirtää.
    Maaliman Luojahan siis, Isähän, onko uskoa teillä,
    Poikaan, Kristukseen, samaten sekä Henkehen heidän?
    Tehkää nyt lupaus (lupaus pyhä!) lempiä Herraa
    Kuin koko maat' enemmän, kuten veljeä myös lähimmäistä.
    Tehkäte nyt lupaus elämällänne uskoa lemmen
    Vahvistaa, unohtaa viat muiden, kärsiä toivoss',
    Kohtalo viel' mikä lienevi teille, ja peljätä Herraa.
    Ihmisten, Jumalan edess' teettekö tään lupauksen?"
    Selvään jaahasivat heti poikaset, neitiset myöskin
    Myönsivät kuiskuttain. Nyt paimenen otsalta haihtui
    Ukkosen pilvi, ja taas hän haasteli leppeä niinkuin
    Illan tuuloinen, kuin Baabelin virroilla harput:
    "Terve-tulleita siis perimyksehen taivahan olkaa!
    Ettepä lapsia oo, vaan veikkoja, siskoja uskoss'.
    Miks'ei lapsia tok'? On taivahan valtio lasten.
    Lapsia pinnalla maan sekä taivahan tarhoissa taatto,
    Halliten perhettään, kurittain sekä anteheks antain,
    Tää elämän kuvaus, kuten raamattu kertovi, onpi.
    Puhtahat eess' Jumalan ovat autuahat! Koko usko
    Puhtauteen perustuu, laps' taivahan onpi se itse.
    Miehen urhollisuus sekä lapsen hurskaus on kai
    Summa sen uskonnon, jota saarnasi Herra, ja kuoli.
    Ah, kun lapsuuden sulosuojasta astelemaan te
    Vuosien laaksoihin koleoihin nyt rupeatte,
    Oi, kuinka äkkiä on, kovin äkkiä syntyvä teissä
    Sen valo-vuorille taas ikävöitsemys, kuss' oli taaton
    Haamussa rangaistus, sekä äidin muodossa armo
    Antoi suudeltavaks käsiään, viaton oli rinta,
    Oil elo leikkiä vaan, käsi taivahan ruusuja pyysi.
    Seitsemän-kymmenen vuotias oon ma jo; taivahan taatolt'
    Riemuja, murheita sain, mut onneni hetkiset parhaat
    Tunsin mie heti, kun vain tarkkahan silmäsin heitä;
    Kaikki ne lapsuuden ani armahat tuttavat tunsin.
    Viekää kanssanne siis, elämän läpi johtajinanne,
    Herttainen rukous sekä puhtaus, morsio lapsen.
    Puhtauden koto on, laps-kullat, taivahan tarha.
    Huoleti huikkuvi hän elon laineilla, kantaen liljaa,
    Kaunoinen, kädessään, hän haahden hallussa nukkuu.
    Tyynenä ihmisten vilinää hän silmävi; korvess'
    Astuvat enkelitkin esihin hänt' palvelemaan, ei
    Tiedä kunniastaan mitäkään hän, nöyränä seuraa
    Ystävätään, jos saa. Hänest' älkää luopuko koskaan,
    Sillä hän on Jumalasta ja taivahan saa avatuksi.
    Hällä on ystäväkin, rukous, sepä lentävi aina
    Pilvihin pinnalta maan, on kyyhkyis-postina taivoon.
    Henki, se taivahan laps', pakolaisena, vankina täällä
    Riuhtovi kahleitaan, kuten liekit pyrkien pilviin,
    Sillä se murheissaan isän huoneita muistavi vielä,
    Syntymämaatansa, miss' vereksempiä kukkia kasvoi,
    Aurinko armahamp' oil ja se leikitsi enkelein kanssa.
    Silloin ahtahaks käy, tukehuttavaks maa, kotihinsa
    Eksynyt taas haluaa; halun sen nimi hartaus onpi.
    Ah, kun tääll' elämän koko raskaus päällemme vierii,
    Toivomme lannistaa, kokonaan sen multavi maahan,
    On Jumalaa ihanaa rukoella; ne itkevät lapset
    Ei aja Hän tyköään, vaan korjavi, auttavi heitä.
    Herttaisempi on tok' rukous, kun paistavi onni;
    Onnen päivinä, oi, elämän mitä kaunihin onni
    Taivahan istuimen edess' nöyränä konttavi, kiittäin
    Lahjan syntyä vain, ilo-mielin, ristissä sormin.
    Onkohan, lapset, meill' mitäkään, jot' ei antanut Herra?
    Ihmisen on, katalan, mikähän, mi ei saatua oisi?
    Ah, jumaloitkaa siis, Serafit jumaloitsevat myöskin,
    Peittävät siivillään, joit' kuusi on, kasvonsa Hält' mi,
    Maaliman muuratessaan, pani tyhjään muurausluodin.
    On Sen voimasta maa kuvaus, Sen kunniast' vahvuus.
    Kukkivat, kuolevatkin suvut, tähdet puttoavat kuin
    Lehdet kuihtunehet, tuhansittain vuosia kuolee
    Herran jalkojen eessä; Hän katsovi heitä, ei laske.
    Eessään kestävi ken? On tuomari ankara aivan.
    Ynseän syöksevi hän alas; kun hän julmana kiljuu,
    Kukkulat hyppivät kuin vasikat, kuin kaurihit vuoret.
    Miks' toki pelkoa teiss', lapsikullat? Tuomari tuima
    Hehkuva rakkaus on, tuless' ei ole Herra, ei myrskyss',
    Maantärähyksessä ei, mut tuuloisen huminassa.
    Rakkaus on Jumalan olemus, se on luomisen juuri.
    Paljon mailmoja on, kuni lapsia, helmassa Herran.
    Että se lempisi vain sekä lempeä nauttisi, henkens'
    Kukkuvahan tomuhun pani hän, ja se, pystyssä seisoin,
    Liekistä taivaisest' sydämen palavan heti tunsi.
    Oi, älä sammuta tää tuli! Hengitys on elämän se.
    Rakkaus on elo, vaan viha kuolema. Ei isä, äiti
    Teit' ole lempinyt kuin Jumal'; autuuttaaksenne teitä,
    Hän pojan ainoan uhrasi. Kun meni tuonelahan tää,
    Rakkaus voitostaan ihastui; oli täytetty uhri.
    Silloin templissä het' repeää esirippu, mi taivaan
    Maast' erittää matalasta, ja nousevat hautojen haamut,
    Kalveilla huulillaan sopahuttain toiselle toinen
    Tuon sanasen: sovitus! selitys koko luomisen pulman.
    Rakkaus on sama kuin sovitus, sama pohja on niissä.
    Lemmi ihmeno siis, oi, lemmi taattoa taivaan!
    Täytä rakkaudesta, mut ei pelost', Herrasi tahto.
    Orjat pelkäävät, sydän lempivä mieluisa onpi.
    Täydellinen Jumalan edess' on vain rakkaus yksin.
    Jos Jumalaa rakastat, rakastat sinä veljiä myöskin.
    Taivahan päivä on yks, samaten on rakkaus yksi.
    Eikös oo Jumalan kuvasin joka ihmisen otsass'?
    Etkö sen kasvoissa sie lue syntyäs? Eikö se kulje
    Vierailla laineilla kuin sinäkin? Samat tähtilöt häntä
    Eiköhän johdata myös? Miks' veljehes suuttunut oisit?
    Vaikka hän vainoiskin sua, anteheks anna. On varsin
    Kaunista lausua tok' ijankaikkisen murretta yhden
    Ainoan kirjaimen: nimi sen on maalimass' armo.
    Tunnetko miehen sen, joka, orjantappurat päässään,
    Julmalle pyövelilleen anoi armoa? Onko hän tuttu?
    Ah, sinä tunnustat nimeään, elä siis kuni hänkin.
    Veljelle kiukkuinen älä oo; sen peittele virheet,
    Tiellen eksyvä vie. Hyvä paimen eksyvän lampaan
    Helmassa herttaisessa sen äidille riemuiten kantoi.
    Lemmen heelmä on tää, hedelmistä se tunnetahankin.
    Herran rakkaus on etu luomain, rakkaus meissä
    Ääretön huokaus on; ikävöiten se kestävi kaikki,
    Kärsivi, riemuitsee, jopa, kyynel silmässä, nauraa.
    Toivo sen palkinto on maailmassa. Lempeä toivo
    Toimittaa mitä voi; kotohon päin viittavi aina,
    Laskevi tuonelahan lujan ankkuri-kynnen ja luopi
    Maaliman kauniimman, kuvaelman himmeän, armaan.
    Sen lupauksiin turvasivat paremmat suvut meitä.
    Toivopa heill' oli vaan; Isän kiitos olkohon, sillä
    Meille Hän antanut on enemmän, on toivomme kirkas,
    Ei sitä piiritä yö, se on usko, on visseys varma.
    Usko on rakkauden valo-silmä, on tuikkiva toivo,
    Selvittää ikävän unelmat, kivehen nepä veistää!
    Usko on päivytkin elämän, kuni Mooses se paistaa,
    Sillä se nähdä sai Jumalan; sepä kahleilla maahan
    Taivahan tempaisee. Kas, vaipuvi uus' Jerusalemi
    Pilvissä kultaisiss' alas uljaine porttine maahan.
    Siellä se innossaan kävelee, pyhimyksiä katsoin,
    Laumoja siivikkäitä ei pelkää, tuntevi heidät.
    Lempikät', uskokat' siis; teko itsestään heti syntyy,
    Kuin valo auringost'; jalous isä oikeuden on.
    Ruumis rakkauden on oikeus; kristityn työ on
    Uskoa, lempeä vain, kuni kukkanen on suven tuote.
    Seuravi kaikkia työ Jumalan luo; siellä se seisoo
    Itsestään todistain. Työn tunnustuksen mi kuulee
    Huoleti, autuas on; maan päällä se vaiti on, kunnes
    Tuoni sen saa puhumaan. Vapisetteko, tullessa tuonen?
    Tuoni on rakkauden veli, kaksois-veikko, hän on vain
    Tuimempi muodoltaan. Hän, suikaten kalvettuneita
    Huulia, hengen, tuon lunastusveren huuhtoman lapsen,
    Helmassa tuudittain sitä, enkeli-seurahan viepi.
    Kuulen jo kuoleman mie kumisten tulevan, minä huomaan
    Lentimet yö-himeät, toki tähtiset; en sitä pelkää.
    Vain pelastustapa on sekä armoa kuolo. Sen luona
    Rintani hengittää keveästi, ja nään Jumalan myös
    Kasvoista kasvoihin, kuten on hän -- aurinko kirkas.
    Katselen vuossatojen älyniekkoja, joita ma lemmin.
    Nuo edess' istuimen ani kirkkaina seisovat, varsin
    Valkeisin puetut, ja he, kantaen harppujen kultaa,
    Enkelikielellään ihanaisinta laulavat virttä.
    Teitäkin kuolema on, laps-kullat, noutava kerta,
    Muistava on väsyneitä. Oi, terve-tultua, armaat!
    Muistissa tuoreina siis pysykööt valat kallihit aina.
    Olkate onnelliset, iki-onnela määränne olkoon!
    Maa tomu-ainetta on; valo-taivahallen vihin teitä.
    Lähde rakkauden, Jumal' taivasten, mua kuule,
    Kuuntele palvelias rukous, joka lentävi luokses!
    Suo edess' istuimen minun kohdata kaikki ne, jotka
    Uskonut oot minullen. Rakastin isän lemmellä heitä.
    Jospa he lausuisivat minust', että mä johdatin heitä,
    Niinkuin mä ymmärsin, elämään; mua tuntekohot viel',
    Kaulahan mun kavutkoot. Minun kerran salli ne panna
    Puhtaina, niinkuin nyt, etehes, kokeneina, ja huutaa:
    'Kas, isä, tässä mä oon kera lasten, jotka sa annoit!'"

    Itkien haasteli näin. Ikämiehen viittauksesta
    Lankesi polvilleen nämä ympäri alttari-pyörön.
    Nyt rukouksen hän luki polvillansa ja hiljaa
    Sen luki nuorisokin. Hän viimein taivahan rauhaa
    Julkaisee vapisten, sima-suin heitä kaikkia siunain.
    Päättyvä päivän työ oli nyt; oli lapsille säätty
    Nauttia ehtoollist' lähimmäisenä sunnuntaina.
    Äkkiä kuin välähys oli ääneti ukko ja laski,
    Katsahtain ylöspäin, käden otsalleen. Läpi sielun
    Lenteli mietteitä nyt ylevimpiä, loisti sen silmä.
    "Nouseva sunnuntai valistaa kentiesi mun hautaa.
    Ehkä jo muutama teist', kuni kesken kuihtunut kukka,
    Silloin kylmänä on; miks viivyn, hetki on tullut?
    Hehkuva on sydän, siis itävän sanan toivon, ja kylvän
    Nyt. Mitä alkanut oon, minä täytän; taivahan taaton
    Eessä mä vastata saan, ikä-miesi, jos rikkonut oisin.
    Vastatkaa minullen, laps-kullat, taivahan kansa,
    Ehtoollist' sovinnon nyt ootteko valmihit saamaan?
    Tuttu sen merkitys on, useasti ma sen selitin jo.
    Uuden liiton on kuva tää, sovinnon pyhä merkki
    Keskellä taivon ja maan. On syntinen eksynyt kauas
    Pois Jumalasta ja sen olennosta. Jo aikasin häntä
    Vietteli tiedon puu; sepä syntiä peittävi vielä.
    Tiedossa lankeemus -- sovitus sydämessä on sitten.
    Suuri on lankeemus, sovitus on suurempi vielä.
    Kas, niin pitkälle kuin iki-muisto voi pyrkiä ta'appäin,
    Siivillään väsyneill' etehen päin lennellä toivo,
    Synti ja myös sovitus läpi ihmisten elämän käy.
    Synti on syntyessään heti täys', sovitus sydämessä
    Taivahan enkeleit' vaan uneksii, kuni kätkyen lapsi,
    Eikä se tointua voi; se on niinkuin kanteloäänet,
    Vangitut henget, joit' vapauttavi soittajan sormi.
    Rauhan ruhtinas siis alas astui, armahat lapset,
    Nostipa nukkuvan Hän, ja se seisovi säihkyvin, kirkkain
    Silmin, voitollisest' sotien nyt syntiä vastaan.
    Hän tuli pinnalle maan, meni kirkastettuna täältä,
    Ei sydämistämme tok', siell' onpi hän hengessä vielä,
    Lempivi, ain' sovittaa. Sovitus on aikojen loppuun.
    Hartaina nautitkaa tänäpäivänä sen kuvaus siis.
    Merkkihän kuollut on elämättä. On valkeus taivaan
    Tuntematon sokealle, luopi sen näkkevä silmä.
    Anteeks' saaminen ei lymy leipähän, viinihin, ei, vaan
    Puhtaasen povehen. Parannukseen aikomus yksin
    Taivaisiks' ylentää nuo maalliset heelmät ja poistaa
    Synnin ja kuolemankin. Avattuin sylin rakkaus yksin,
    Kyynelinen katumus, kokenut myös tahto, miu kulta
    Liekissä puhdistuu, sanoen sanall', kristitty hurskas
    Leipää syö sovinnon, sima-viiniä juo sovituksen.
    Mutta mi uskaltaa, povessaan viha, astua tänne,
    Pilkkaamaan Jumalaa, on kaiketi syyllinen Herran
    Ruumiisen, verehen, hän päälleen tuomion tuo ja
    Hirveän kuoleman; siit', isä taivahan, varjele meitä!
    Ootteko valmiit nyt sovituksen herkkuja syömään?"
    Hellänä vanhus näin kyselee, heti myönsivät lapset,
    Äänehen nyyhkyttäin. Rukoukset hän luki sitten,
    Niin asetuksenkin. Urut nyt kumisee sekä veisu:
    Oi, Jumalan karits' sie, joka poisotat maaliman synnit,
    Rauhasi meillen suo, oi, armaha kaikkia meitä!
    Vanhus nyt vapisten, sini silmässä taivahan helmet,
    Kalkin ja lautasenkin pani täyteen, herkkuja antoi.
    Silloin niin oli kuin Jumal' päivän silmällä katsois
    Temppeliholveihin viel' kirkkaammasti, ja puutkin
    Latvansa notkistais, värisis myös hautojen ruoho.
    Mutta (sen huomaitsin, jopa tunsinkin) läpi lasten
    Jäätyneiden jäsenten väre autuuden heti lensi.
    Heist' oli vihreä maa koristettu kuin alttari; juur' kuin
    Hengellen Stefanin, tupa taivahan aukeni heille.
    Loistelevan Jumalan näkivät, sekä myös Pojan kirkkaan.
    Harput soi soreat, sulo-enkelit pilvistä heille
    Päätään nyökäyttää, ruso-siipiä viuhuttavat myös.

    Loppunut paimenen työ oli. Lapset, mielissä taivas,
    Nousivat seisomahan, jopa itkien suutelivatkin
    Kättä sen arvokkaan ikämiehen, vaan sylihinsä
    Sulki hän armahiset, pani siunaavat kädet milloin
    Rintojen miekkoisten, taas milloin kutrien päälle.



Runoja.,

(C.J. Stagnelius.)



Wladimir Suuri.


Ensimäinen runoelma.

    Läntisten mäkien yli täys-kuu mahtava nousi,
    Pilvistä pilkistäin hopean-värisistä, ja siunain
    Oivan Theodosian ja Wladimirin loistavan leirin.
    Keskellä päällikköin ylimäisenä valtias istui
    Ruhtinas-teltissään, jota kirkastivat tulisoitot.
    Maljasta kultaisesta ja helmitetystäki lakki
    Viinin virtoja hän, makeaa simaviiniä Lesbon.
    Soittaja kantelettaan siell', ketterä-sorminen, soitti;
    Kun säveleet nämä soi, ihanaa kaks impeä Kreikan,
    Harsoihin puetut, hivuksissaan kukkiva seppel,
    Hyppeli riemuiten yli-ympäri sankariseuraa.
    Juhlien loistopa ei, sävelten ei tenhosa voima,
    Kaunon katsehet ei, rypälten ei kiiltävät helmet
    Voi toki rauhoittaa katuvan sydämen kivut, eikä
    Tuntoa tyydyttää, eikä hengen rientoa estää
    Yöstä ja kahleistakin valo-ilmoihin menemästä.
    Istui valtias valjuna, peitti sen otsoa pilvi.
    Näinhän säikähtyneen merimiehen silmähän astuu
    Kallio hirmuinen, joka taivahan pilviä uhkaa.
    Istui miettien vaan Wladimir, kuin nukkuva oisi.
    Eipä hän katsonut nyt rehevää, komeaa urolaumaa,
    Eipä hän kannelten ilosoittoa kuullut, ei nähnyt
    Lempeä lemmetärten; nepä tyttöjen huntujen alta
    Pilkutti piilostaan, kuten virvat vilkkuvat yöllä.
    Sielua varjosi yö, tärisytti nyt rintoa tuska.
    Myrkkynä huulillaan sulo-viinin nestehet juoksi.
    Hirveä hiljaisuus oli kullasta välkkyvän lauman.
    Kylläpä kai näkivät itsvaltiahan kivun kaikki,
    Ei toki rohjennut herättää sen sielua ykskään.
    Iivan, kiittelemään ani valmis, haasteli vihdoin:
    "Ruhtinas Novgorod'in, pajareitasi miksi sä vaivaat?
    Käske, ja hälvenevät pimeät sun otsasi pilvet,
    Ruhtinas-päästäsikin yö-himmeät huolesi poista.
    Sykkielee sydän meiss', vapisemme ja pelko on suuri,
    Kasvojen hallitsijan, kuten päivyt, mentyä pilviin,
    Emmekä hengitäkään, siks kuin sun silmäsi meidän
    Mieliä virkistää, elämään taas kutsuvi meitä.
    Mistä sun tuskasi on kotosin? Niin kaukana kuin tuo
    Vihreä maa merien tytär on, niin kaukana kuin ui
    Taivahan hattarakin, sun vertaises kuka onpi?
    Rurik'in istuimella sa herrana oot mehu-maiden;
    Mitäpä polveillen sata virtoa kastavi viljan.
    Kansaki herttaisin, vakavin mikä mailmassa onpi,
    Suojavi istuintas sakeasti välkkyvin keihäin.
    Kentillä karjoja käy kovin paljon, ruohoa syöden.
    Viljavat pellot myös, vihannaiset, tuutien hiljaa
    Tuulissa, aaltoilee; tähät kantavat helmiä kasteen.
    Ui kalaparviakin hopeaisia virtojen veessä.
    Tunturit on hopeaa täpötäynnä ja kultoa myöskin.
    On kai vaskea niissä ja rauta, mi miehiä murhaa.
    Niiden ympärill' on ikivanhoja metsiä, joissa
    Käy otus-laumoja oivia, joilla on kirjavat turkit.
    Vuotavi virrottain sulosin sima ontelo puista,
    Kaupunki Novgorodin joka peilavi Wolkovin veessä
    Vanhoa kauneuttaan, sekä Pleskov, Kiova ja Isborsk
    Tahtoas tottelevat; samaten väki Kasan'in seudun,
    Niin myös Bog'in, tuon komean, jumalaallisen virran.
    Jalkojes juurehen, kas, pani kruununsa valtias Puolan.
    Bjarmien maa varakas, jota jäämeren aalto ja Wienan
    Huuhtovi, kuss' jumalan pyhän temppelin turvissa vielä
    Hautovat aarteitaan lohikäärmehet, palvelias on,
    Europan etelässä myös Taurian saarento kohta.
    Ihminen itselleen mitäkään ei mieliä voisi
    Pinnalla maan matalan, jota taivas ei antanut sulle.
    Maalima, voittamanas, tuo nöyriä uhreja sulle;
    Luotolot Aigean sinullen sulo-viiniä antaa.
    Naisia nuoria saat Cirkassian maista ja Kreikan.
    Heillä on kultaiset kiharat, ihanat punaposket;
    Heilläpä oppia on pito-pöydän piirissä taiten
    Hyppelemään, himojas sytyttäin sekä laulaen myöskin
    Sieluas tuudittamaan, levätessäsi untuva vuoteess',
    Tultua tähtisen yön. Ylistää nimeäs joka kansa.
    Kun sodit, suojanas on jumaluuden säihkyvä kilpi.
    Itkevät kahleissaan nyt jalkasi eessä ne, jotka
    Valtaas vastustivat; vapisee, peläten sinun miekkaas,
    Ylpeä Bytsantskin sekä risti ja keisarin istuin.
    Kun olet taivaasen jumalten ihanaan iloseuraan
    Astunut, miekkoinen, viho-viimein, kansasi murheeks,
    Temppeliks muuttuva on jalo istuimes, iki uhriks
    Slaavien kunnioitus, ja sun mainettas, pyhä urho,
    Varrella vuos-satojen, ylistää yhä kultaiset harput".

    Soi pajarin puhe näin. Sanelee jalo ruhtinas surren:
    "Taukoa kiittelemäst' mua, Iivani. Taivahan kansa
    Yksin autuas on; pikarista se vaahtoavasta
    Juo jumalten makeaa ilomettä, ja huoleti aikain
    Virtahan kurkistaa, haluten yhä katsoa, kuinka
    Hukkuvat aaltoihin vähitellen vuodet ja kansat.
    On maja autuuden, kuka ties, ylä puolella tähtein.
    Merten vyöttämä maa tosiaan koto on kirouksen.
    Ihmisen sielu, mi on valo-ilmojen siittämä lapsi,
    Harhailee pimeän elämän sumupolkuja pitkin,
    Ain' yhä eempänä vaan kotomaasta ja sammuvi viimein.
    Vaikkapa kaunistaa puna-purpura, kruunuki meitä,
    Vaikkapa orjanakin moni kyntävi sarkoja vieraan,
    Kaikillen toki on kova kohtalo suotuna meille.
    Synnymme maalimahan alastonna ja hoitoa vailla,
    Valmihit itkemähän; elämän tään laaksojen teillä
    Kumppaninamme on vain sumeain surujen paha parvi.
    Tummaan tuonelahan viho viimein uuvumme kaikki.
    Oi, mua hirvittää, manalan majahan kun ma katson!
    Ei uro kannelten helinää, ei maljojen siellä
    Kuuntele riemastuin; sulo-suuta ei neitinen anna.
    Torven ei helähys, jota vastavi kallioseinä,
    Kutsua voi sotahan sitä urhoa, min peri tuoni.
    Tuima on tuskani, kun tuo ihmiskohtalo kurja
    Mielehen juolahtaa, elämän kun pulmoa muistan.
    En toki vaikenemaan minä saa noita ääniä, jotka
    Henkeä vaivaavat. Ei öisinä hetkinä yksin,
    Voiton juhlanakin, huvituksissa tainnuttavissa
    Kuolema korvahan soi, pakenee hymy huulteni kauas.
    Ystävät, miekkoinen olen teistä, on onneni oiva!
    Oi, on tuntematoin kipu teille, mi purpuran alla
    Rintoa syövyttää; salatut ovat vaivani, jotka
    Kammiohon kuninkaan, jopa rintahan hiipivät hiljaa
    Porttien suljettuin, väkeväin sotavahtien kautta,
    Kourin rautaisin käsittäin mua, kun minä istun
    Uhkeissa pöydissä, kun olen vuoteilla kimmoavilla.
    Oi, kun astunut on sisähän tuo hirveä haamu,
    Linnassa loistavi niin valo lamppuin kuin tuli hornan;
    Vieraat kalpenevat, helisee kuni kuolema kannel.
    Haudan holviksi myös sali juhlainen heti muuttuu.
    Ah, minä hylkynä oon, minuhun on suuttunut taivas!
    Hiljaisuus kun on matalan maan päällä, ja yö kun
    Tähtilöteltan luo, komean, yli maiden ja merten,
    Haamuja liitelevän näen leirini vieressä aivan.
    Korvahan soi kamalin valitus, kuni itkisi tuoni.
    Taas kun kirkkaimman valon antavi päivä, kun astun
    Joukkojen keskellä istuimelleni kultahiselle,
    On kuni kuuntelisin kuminan sopahuttavan mulle:
    'Ruhtinas, jalkasi alla jo suutaan aukovi horna;
    Päällä sun paasikin on verinen säde-miekka, mi uhkaa.'
    Tiedän, ystävät, mie toki keinon, jonka ma keksin,
    Pelkoni poistamahan. Kun raikuvi räikeä torvi,
    Ankara voimassaan, orihit kun hirnuen polkee
    Taisteluinnossaan, kun liehuvi lippu ja välkkyy
    Miekat sankarien sekä joutset jännitetään myös,
    Oi, minä riemastun, ilo valtavi henkeni silloin!
    Kuulkaa siis, pajarit, mun käskyni, valmihit olkaa,
    Muurit Theodosian väkisin verituiskujen alla
    Ottamahan, kun Koi, punasormi, jo on näkyvissä.
    Menköön nyt joka mies uni-kullan helmahan, jotta
    Voimistuis sotahan; herätkää varahin, kun jo pilvess'
    Leivonen riemuiten livertää, ja kun loistava päivyt
    Lippua heiluttaa itärannalla ruskean taivaan".
    Vaikeni, nousikin hän, kumartain menivät pajarit pois.
    Leiri jo uinahtaa, meret valtavi yö sekä maatkin.
    Vaan ihan yksin on tuli-tuskissaan Wladimir nyt
    Untuvavuoteessaan. Surumielin kuutamo telttiin
    Katsoa tirkistää; sini-ilman tähtilölauma
    Loisteli loitompaa, kuten hautojen holvissa lamput.
    Koskien virtaavaan kova pauhina loittoa kuului,
    Niin humu tuulenkin Iällisten kypressien latvoist'.
    Näin yli seutujen soipi Cecilian soitto ja laulu,
    Kun valitus, hätä maan ylös nousevi temppeli-suojist'
    Siivillä soitannon sulo-sointoisen, tykö Luojan.
    Silmän kyynelisen Wladimir ylös loi avaruuteen.
    Taivahan aavistus sydämen sai sykkimähänkin.
    Sormet ristihin hän pani, ei toki voi rukoella.
    Äkkiä ui valovirroissa valtiahan lepovuode.
    Soi sävel taivainen, hajahus suloruusujen tuntui.
    Silmäsi nyt Wladimir ylös; päällään loistava taivas
    Kaarittaa kupuaan. Oli taivas tää ihanampi
    Tuota, mi liepeiltään ihan kultainen, Aatamin, Eevan
    Vuoteen tuoksuavan yli loisti, kun lauleli kertut.
    Purpurapilvien päällä ja tähtimöt kutrien kullass',
    Kas, valo-vaatteissaan mitä kaunihin nuoriso maahan
    Asteli verkalleen. Pyhimysten joukosta jotkut,
    Maljoja heiluttain, paratiisin suitsutust' kaasi;
    Toiset harpuistaan hyväsointoisist' lumi-sormin
    Loihtien kutsuivat esihin sulo-sointuja, toiset
    Köörissä laulelivat tään juhlaisen suruvirren:
    "Oi, älä riehu sie, Wladimir, niin ristiä vastaan!
    Kuolleilla kristittyin älä kylvä kukkivat kentät!
    Pelkää tuomariasi Iki-taivahan kostoa huutaa
    Kristittyin veri, min sotakentillä vuodattanut oot,
    Huutavat kaupunkien muserat sekä templien myöskin.
    Syntisi saarnailee, tuhatkieli, ja syyttävi aina.
    Oi Wladimir, kadotuksen reunalta pyörähä taappäin,
    Ennenkuin iki-yö sun päiväsi nielevi, polkus
    Piilossa on pimeän. Oi, sammuta turmio-soihtu!
    Notkista katuen sun polvesi juuressa ristin.
    Puu elämän on tää lunastuksen loistava risti;
    Maata se varjostaa ja sen ruusut kukkivat kauniit.
    Sen sulo-suojassa jos olet hetken, sielusi tuska
    Kyynel-virtana on heti vuotava, rientävä kauas.
    Tyynenä sykkivä on sun rintasi, viilein siivin
    Lohdutus-enkeli on sun sieluus lentävä, taivaan
    Riemastus povehes niin astuva kuin kevät maahan.
    Näätkö sä kaupungin, Wladimir, pyhän kaukana tuolla?
    Kas, punasormellaan iki-Koi sen torneja maalaa.
    Ei ole muuria siellä, ei miehet miekkoja kanna;
    Istuin rakkauden vaan saartama on pelastettuin.
    Huoleti autuahat asuvat siell', juhlia viettäin.
    Ei hätähuutoa sen katu kullilta koskahan nouse;
    Ei majojen makeain soma-suojista huokaust' kuulu.
    Ei ole tahroa siellä, mut kukkiva kauneudessaan
    Käy suku ihmisten ijänkaiken palmujen alla.
    Niin jalo, kaunoinen oli ihminen Edenin maassa
    Aikojen aamuna, kun Jumalan kuva hän oli vielä.
    Oi, Wladimir, pyhien ilolaumaan etkö sä mieli?
    Etkö sä itselles ijankaikkista kruunua soisi?
    Ihmishengelle on koko maa ja sen kunnia ahdas.
    Taivahan valtio vaan rajaton sekä suuri on tuolla.
    Herrapa yksin sen sädekruunuja laskea taitaa".
    Vaikeni kannelten sulo soitto ja raukesi veisu;
    Tuo valo-ilmestys, kuten ilmiö, sammuen haihtui.
    Silmin huikenevin makas' haltija Novgorodin nyt.
    Milloin katsovinaan oli enkeleit', räikeän soiton
    Milloin kuulevinaan. Kun vihdoin tointuvi jälleen,
    Ihmeen huomasi taas. Valohon puetettuna niinkuin
    Aurinko paistava, kuin lumivuorten valkea vaippa,
    Kas, mitä kaunoisin oli nainen vieressä vuoteen.
    Seppeli kultainen koristus oli käkkyräpäisen.
    Hälläpä kiilteleväsi kädessään oli liehuva palmu.
    Tyyni sen silmäys ol'. Majesteetin kaunihit kasvot
    Myös oli; loisteli niist' tyven mieli ja lempeys lämmin.
    Paistavi kuutama niin haju-yönä, mi selkeä onpi.
    Suun punahuulet hän avas' auki, ja leppeä lausui:
    "Oi, älä hämmästy, Wladimir, mua! Mainio Olga,
    Äit' Sviatoslav'in, oon; Helenaks mua kutsuvi taivas.
    Peljättiin nimeäin, tuhannet mua totteli muinoin;
    Mutta jo sammunut on mun suuruus kuin uni turha.
    Vietän nyt parempaa elämää pyhimyksien kanssa.
    Munkin rintani vaan himojen oli kenttänä muinoin.
    Sielua varjosi yö; tämä kaukana eksyvä tiennyt
    Ei parempaa olevan, kuin maa ja sen hukkuva onni.
    Teurastin minä kuin sinäkin veri-uhreja ennen
    Haamuillen pakanain; oli ristin voittava voima
    Tuntematon minullen, sekä myös tuo autuas lauma,
    Min koto korkea on, ihanin isä taivahan Herra.
    Katseli armahtain katalaa tytärtään toki Luoja,
    Pois Hän poisteli yön, palamaan pani kynttilän mulle.
    Muutuinkin heti mie, suli rintani entinen kylmyys
    Taivahan rakkauden sätehissä, kuin talvien nietos.
    Rintani uljuuskin savupilvenä hälveni kohta.
    Mun elo muinainen alas illan ruskohon vaipui,
    Maalima kunnianeen katos pois, ja ma itkussa silmin
    Uusia päiviä näin, mitä loistelevimpia, taivaass'.
    Niinkuin neitinen, kun tään maaliman rakkaudesta
    Sen sydän sykkielee ja sen ruusuja kastavi kyynel,
    Yksin kulkevi vaan hämy-puistojen teitä, ja luulee,
    Lähdetten liristessä ja kerttujen lauleskelessa,
    Lemmikin helmassakin makeassa jo uinuavansa,
    Niin muakin muassaan joku sielun tenhosa voima
    Kauas korpihin vei, ja mun sieluni estelemättä
    Sielläpä huoleti sai sulo sulhoa taivahan muistaa.
    Kuinkapa rohkenisin Jumalan etehen toki tulla?
    Peilihin tutkinnon minä kurkistin; sepä näytti
    Kolkon sieluni, min lumikaunistus oli täynnä
    Syntien tahroa vaan. Tärisytti mun rintoa silloin
    Hirveä hämmästys; katuen minä armoa pyysin.
    Ei Ijankaikkinen oo katuvan hätähuudolta koskaan
    Korvansa sulkenut viel': lähetettiin enkeli mulle.
    Hän sovintoon minut vei, pyhitykseen sieluni johti.
    Päätäni notkistin, pyhän kastehen virtahan astuin.
    Kruununi loistelias pian nunnan huntuna liehui.
    On katumuksella katkera juuri, mut runkopa kantaa
    Tähkiä kultaisii ijänkaiken; itku sen muuttuu
    Taivahan helmikkeeks', hekumaksi sen ankarat tuskat.
    Luostarikammiossain kuluivat mun päiväni hiljaa.
    Ristin juuressa niin elo virtasi kuin puron aalto
    Vuorilta liukahtaa, alas juosten helmahan laakson.
    Maalima unhottanut oli loistavan Olgan, mi ennen
    Oil sota-sankaritar; oli kuin olisin manalassa.
    Nunnana kumminkin elämää ihanampata vietin.
    Enkelilaumojakin kävi luonani aamuin ja illoin,
    Sielua lohduttain sekä lääkiten tuntoni haavat.
    Katsoppas, Wladimir, mun luostarinuttuni musta
    On valovaippana nyt, päähuntuni kruununa kiiltää.
    Taivahan miekkoisist' ilo-ilmoist', palmua kantain,
    Maalimahan matalaan minä riemuiten alas katson.
    Kaikkine seppelineen, huvineen tämä allani pyörii.
    Ei toki taivahat voi läkähyttää lempeä, jolla
    Lempivi lapsia äiti, ja taivahan Thabori-tarhoiss'
    Rintamme sykkielee, kun maata me muistamme vielä.
    Kylläpä kyynelkin mun kirkkahan silmäni kaihtaa
    Luojani istuimen liki-tienoilla, autuain kesken,
    Kun alas katsahdan matalan maan päälle, ja silloin
    Novgorodin, Kiovan sekä Sarmati-puistojen helmoiss'
    Helvetin valloillen palavan näen hirveät uhrit.
    Kuuntele pyyntöni nyt, Wladimir sinä! Suo toki armon
    Armahan auringon Venäläisten maalle jo koittaa!
    Sie kera kansasikin etehen ihanan elo-ristin
    Notkistu katuen! Kas, ristin juhliva merkki
    Voittoja, voimaakin sekä mainetta antava onpi
    Kansallen Venäjän. Iki-päiväks' kirjahan Herran
    Kirjoitettuna on tuli-kirjaimilla se päätös.
    Volgan tienohillen näen koittavan päiviä onnen,
    Taivosta vieriävän ihanampia aikoja kuulen.
    Miekkoin leimuavin, asu kaunis, välkkyvä päällään,
    Rurik'in istuimen yli-ympäri enkelit valvoo.
    Siivin ankarin myös yli maiden, joita jo pelko
    Valtavi, maan Venäjän sotakotkat lentävät voittain.
    Käskyjäkin Jumalan nämä vie, jopa ukkosen tulta
    Iskevät rangaisten. Rehevästi Moskova otsan
    Nostavi tähtölähän sekä kansojen kohtalot määrää,
    Istuen huoleti vaan iki-istuimella, ja taivaan
    Kilpi sen suojana on. Wladimir, elä tervennä aina!
    Liiaksi kauan jo sain minä kaivata enkeli-harppuin
    Sorjaa ääntä ja myös elämän puun, kukkivan, kauniin,
    Varjoa tuoksuavaa. Elä tervennä! Mutta mun helmaan
    Kiirehi Edenin maassa, ja äidille poikia kerran
    Sie lunastettuja tuo tuhansittain voittojen maassa".
    Haasteli, sammui nyt, kuten leimaus, taivahan nainen.
    Kuulipa saatana sen manalan tulivirtasen vuoriin.
    Silloin kauhistus, vihakin värisytti sen rintaa;
    Pilvihin hirmuisiin myös peittyi hyljätyn otsa.
    Hornan tuutista het' paholainen vaahdoten nousi,
    Valtaans' varjelemaan; kamalasti, kun piru astuu,
    Helvetin vuoretkin rytisee, sihisee sini-liekit.
    Hiljaa asteli hän maan pinnan kukkivan päälle.
    Heitteli yöllinen kuu himeää valoaan alas maahan.
    Perkele päätään tok' tomuhun alas notkisti, sillä
    Taivahan valkeus on ijänkaiken saatanan pelko.
    Wladimirin vuoteen eess', isän sen asuhun puetettu,
    Seisoi ja silmistään kypärin veti silmikon pois hän,
    Juhlainen hämärässä, ja kolkolla äänellä lausui:
    "Poikani armahainen, Wladimir! Oi, luilleni rauha
    Haudan turvissa suo, mun hengelle taivahan riemu.
    Sankarit vaahtoavat vihan vimmaa pilvien päällä;
    Viini se taivainen ei maistua voi makealle,
    Kun urohot näkevät iletyksen ilkeän, uuden.
    Maalima muuttunut on: Töin tuskin vuorilla liekuu
    Valkeus sammuvakaan sulo-päivän kaunihin, kirkkaan.
    Hautojen synkeä yö jopa nielevi jättiläis-polven.
    Maa kerien oma on; nepä ilkkuvat jättiläisluita.
    Hempeät kyyhkyset vaan asuvat sumuvuorilla kotkain.
    Suuttuen muuttanut on jumalten koko lauma jo maasta.
    Taistelukentillä ei sotien Jumal' hilliten ohjaa
    Varsaa vaahtoavaa; suloinen, hymyhuulinen Lada
    Ei pane kiekuroihin puna-ruusuja, kun kevät kukkii.
    Pilvessä nyt Peraun salamaa ihan iskevi hukkaan.
    Myrskyn ja pitkäisen jyrinällä hän haastavi turhaan.
    Ei hän uhria saa; vihannaisien kenttien päällä
    Eipä Woloss varakas Venäjän ole karjojen paimen. --
    Pois ajanut jumalat yks ainoa on -- kuka on se?
    Ristihin naulittiin sekä, orjantappura päässään,
    Kärsi ja kuoliki hän, joka kristittyin jumal' onpi.
    Ei nyt kunniakaan urostöihin kiihota täällä
    Heimoa kuolevien; jopa sauva ja ruoska on tullut
    Paljoa kalliimmaks, kuin miekka ja valtikka muinoin.
    Hylkynä on huvitus. Kas, luopumus, itku ja köyhyys
    Kristin taivahasen kuviteltuhun johtavi yksin.
    Loistava maalima on kai luostariks muuttuva kohta.
    Siell' surusoitollaan rukoukseen kutsuvat kellot
    Näyttävät aikaa vaan, ikävää, mikä astuvi verkkaan.
    Yksin nyt sinuhun, Wladimir, väki taivahan luottaa;
    Kas, sua katselevat haluten isien jalot henget,
    Pilvestä kurkistain. Tomuhun, oi, tallaos risti!
    Maaliman uudistetun suo kukkia valtasi alla.
    Ennenkuin tulevan sulopäivän valkeus aaltoon
    Sammuvi, kaupungissa jo juhlan maljoa juot sie.
    Kunnias kasvava on. Niin kauan kuin juhliva Volga
    Aaltoja vierittää alas Kaspiahan sekä Dnieper
    Juoksevi niinkuin Don, niin kauan kuin Bjarmien rikkaan
    Maan läpi hyökäisee merehen kovin äkkiä Viena,
    Muistosi seisova on, Venäjän runo laulava susta.
    Jää hyväst', poikani nyt! Isä parkaas muistele aina".
    Saatana haasteli näin, sumupilvenä upposi maahan.
    Untapa vihdoin toi valo-enkeli valtiahallen.


Toinen runoelma.

    Valkeus aamuinen nyt Wladimirin kultasi leirin.
    Laineiden sylihin kuu laski, ja ketterin siivin
    Lenteli leivonen niin ilomielin ilmassa laulain.
    Ruhtinas Novgorod'in unestaan lyhyestä jo nousi.
    On levoton sydän hällä, kun loihtuiset näyt muistaa,
    Yön kuvaukset nuo; elämän sekä päivänki tauluss'
    On kamalat kuvat viel', tekemät tuon henkisen joukon.
    Vuoteessaan Wladimir oli viel' ani kiiltelevässä,
    Itsekseen puhuen: "uni mieleni viettänyt onko?
    Ruumiin silmäkö ol', mikä yön pimeäss' nykyjänsä
    Ilmiön nähnyt on? Minun valvova korvako kuuli
    Veisun taivaisten sekä taivahan harppujen äänen?
    Olgakohan oli tuo, Sviatoslav'in äiti, mi yöllä
    Purpura-huulillaan sulosesti haasteli mulle?
    Onkohan ollut mun isävainaja tuo sumuhaamu,
    Jonka ma kuulin tääll' puhuvan varoituksia mulle?
    Sen avaruuden päällä, min kaunis, kiiltävä päivä
    Täyttävi kullallaan ja mi tähtien laumoja kantaa,
    On valo-maalima siis? Sitä vastustaa muka toinen,
    Harhoissaan hamuten? Mitä huomaitsemme me täällä,
    Henkien maaliman vaan kuvausta ja varjoa on kai?
    Onkohan raivattu tie, jota myöten enkelit käyvät
    Pilvistä pinnalle maan? Niin haamuillen iki kuolio,
    Ankara, aukaisee toki portin vaskisen, jotta
    Pääsevät maallekin nämä? Niin viha, rakkaus vielä
    Kestävi haudassakin? Pimeät ken arvavi pulmat?
    Miksipä tahdoitte häiritä Wladimirin unta, te henget,
    Hirvittää sydäntään? Oma teidän eipä hän ookkaan,
    Mutta hän kulkevi viel' vihannaisia kenttiä, vielä
    Riemuittaa valo hänt'. Mitä koskevi teihin, te kuolleet,
    Ihmisten eläväin työt, tuumat, askarehetkin?
    Arvelet viel', Wladimir? Kuin tyhmä on neuvoa oottaa
    Taivaisilta ja myös himeäin utuvarjojen maasta!
    Kas, sydämessäsi tääll' on varma ja ainoa ennus.
    Sie sitä noudata vaan; verisiin sotihin heti karkaa.
    Kunnia kruunuineen urotöihin nyt sua viittaa.
    Oi, toki viittaustaan minä seuraan, tähtien tarhaan,
    Mainetta saavuttain, ylös voiton riemulla nousen.
    Sankari-aikapa taas ihanin on kukkiva maassa.
    Temppeleihin pyhitettyihin tulevat jumalat taas.
    Kunniakseks, Peraun, komeasti seppelöityinä
    Alttareill' hehkuva on tuli, pappien hoitama aina
    Päivien päähän ast'. Edessäs, hymyhuulinen Lada,
    Poikia, neitojakin iloinen on tanssiva lauma.
    Heiliäpä temput on suloiset, koristuksia päässä.
    Vieläpä sullenkin, neliotsanen haltia vuoden
    Niin sotienkin, oon minä teettävä marmori-linnan
    Paljoa kauniimman sitä, min omistat sinä siellä
    Vendien saarella kaukana kukkivass' Rügen'in maassa.
    Uhria laittava oon sinullenkin vihreä Hertha".
    Haasteli, nousipa nyt ylös purpura-vuotehestansa.
    Kookkaan vartalon hän teräkseen puki kohta ja otti
    Myös asehet kätehen. Tuli telttiin valtiahan jo
    Käskyjä kuuntelemaan jalojen pajarein koko lauma.
    Kaikilla rautainen oli paita, ja valmihit kaikki
    Henkensä uhraamaan isän-maalle ja valtiahalle.
    Tappeluhun kimeästi jo kutsui koukero vaski.
    Hyppäsi ratsun selkähän nyt Wladimir; läpi porttein
    Aukaistuin tulivat sotalaumat, hyökäten leirist'
    Kentille, joihin yö hopeaa oli kylvänyt kasteen.
    Valtias riemuiten Venäläis-rivien läpi kulki.
    Tuulissa tuutivi, kas, kypäristään liehuva töyhtö;
    Käissä sen voimakkaan komeasti leimusi miekka.
    Katseli hän väkeään rehevästi. Poskilla Ryssäin
    Ruskoittaa tulinen sotainto ja silmistä urhoin
    Rohkeus leimahtaa. Puhelee nyt valtias ääneen:
    "Kiihoitustani ei, Venäläiset, intonne kaipaa.
    Näättepä kaupungin vihollisten, miehiä siellä
    Muuria seppelöivän; sepä innostuttavi teitä.
    Himmeitä ennustuksia, vanhoja myös tarinoita.
    Ympäri viedään, kuinka on suurena Ryssien valta
    Kukkiva vielä ja kuinka on lapsille mainittaville
    Määränä aivoitus, joka meidän onnemme voittaa.
    Niin menetelkää siis, sotasankarit, että ei kerran
    Tois häpeää isien tomu lapsillen sekä heille.
    Kaunis on elo, kun koristaa sitä seppeli maineen.
    Maineeton elo on mitä kurjin kuolema, -- kauniist'
    Kukkivi puu elämän, joka juo verivirtoja viljan.
    Ryssät, kiiruhtakaamme jo Kreikan vennokkahille
    Voimamme näyttämähän. Elohon jää muistomme yksin".
    Vaikeni; vastaavan tuhansittain ääniä kuului
    Valtiahalle, ja myös tuhansittain vastasi itse
    Seutujen kai'utkin. Tämä huuto nyt pilvihin nousi:
    "Tsaar' Kiovan eläköön, Venäjän sotakunnia myöskin!"
    Kreikan kun soturit Sarmatien kuulivat äänen,
    Pelkäsivät heti niin kuin lammaslaumaki pelkää,
    Loittoa kuullessaan jalopeuran kiljuvan äänen.
    Kutsui tappeluhun taas raikea, koukero vaski.
    Hirmuinen jyry nyt oli, kun sotalinnoa vastaan
    Slaavit karkasivat, kuten aallot vaahtoavaiset
    Vierivät vimmassaan kohti rantoja myrskyjen alla.
    Muurien korkeudesta ja tornien turvista myöskin
    Lingot ja jousetkin tuho-nuolia heitteli viljan.
    Kaatui nyt moni mies; esihin toki ryntäsi Ryssät.
    Kaikki jo järjestettynä ol' väkirynttäyst' varten,
    Kaivanto täynnä ja myös tikapuutkin nostetut pystyyn.
    Portit jo huokasivat, kun muurinmurtimet iski.
    Muurienkin etehen vihollisten vallien pilkaks
    Tornia työnnettiin varustettuine miehine, jotka
    Keihästen, kivien raetuiskua kylvivät tuimaa.
    Tappelu hurjistui; jo Romanian poikia paljon
    Tummaan tuonelahan käsivars' Venäläisien syöksi.
    Vallit Theodosian olivat veriruusuja täynnä.
    Tappelu tietämätöin oli. Bytsantinien löytö,
    Valkea sammumatoin, Venäläisten rynttäystornin
    Sai palamaan tukevan. Tuli viljan Ryssiä nieli.
    Hirsiäkin jytisten tikapuiden vierivi päälle,
    Vauhdissaan musertain miesjoukkoja; uikutus kuului.
    Tervaa kiehuvatai, tulikuumaa hietoa muurist'
    Hurjina ryntääväin yli kaadettiin; läpi tunki
    Pantsari-saumojenkin tuo tuskia tuottava aine.
    Tappelu Sarmatien mitätön oli. Niin sotivat myös
    Tuulispään vihurit muka tunturi-tammea vastaan.
    Kentät kätkevät nää tomuhun, sekä, kruunuja puiden
    Heiluttain, vihantaa sade-vihmoa kylvävät maahan.
    Runkoine, juurine tok' iki metsäpä seisovi vielä.
    Täälläpä kaatui nyt monikin jalo mies pajareista;
    Täälläpä kasteli maan verellään monikin Venäläinen.
    Sortui urhea Juri ja harmajapää Wsevolodkin,
    Hän joka telineissään sadottain oli voittoja saanut;
    Pulskea Iigor myös, joka Wolkov'in rannalle jätti
    Immen itkemähän. Tämä neitonen kaulosi sangen
    Hellänä armastaan; sinisilmän kiilteli kyynel.
    "Iigor", haasteli hän, "älä lähde luotani. Pelkään,
    Että et mun sylihin suloiseen takaisin tule koskaan".
    Aaltoavaan povehen neit' armahisen yhä sulki.
    Hellä sen ol' rukous, suu kuuma ja vallaton itku.
    Iigorin rinnassa tok' väkevin oli kunnianpyyntö.
    Rohkea Oskoldkin, tuo Wladimirin ystävä, surman
    Surkean sai, verisen; suri valtias, kun tämä kaatui,
    Hiipipä kyynelkin, jalo kyynel, sankarisilmään.
    Uljaus Oskold'in yhä kuoleman kielissä kiilsi.
    Rinta jo sen korisee, toki kiihoittaa sotilaita.
    Rauvenneess' kädessään verinen sekä välkkyvä miekka
    Vieläki viittasi tien vihollisten muuria kohti.
    Näiden sankarien yleväin kato kaihoa nosti.
    Hirmun hirveimmän Romanov'in kuolema tuotti;
    Mainio sankari tää suvultaan oli korkea sangen.
    Hältäpä vinkuva nuoli, mi muurin suojasta lensi,
    Rinnan ruhjais' ja het' hänet kuollunna paiskasi maahan.
    Marmorilinnaan kun Kiovaan tuli kuolema-tieto,
    Kiekurat kultaiset repi leski ja hurjana itki.
    Pyyhipä poskiltas, sinä itkevä, kiiltävä kaste,
    Sulje myös sylihis tuo kätkyssä naurava pantti.
    On vesa pienoinen tosin vielä, mut taivoa kohden
    Tuuhein oksin on pian nouseva voittosa runko.
    Laajalta varjostaa se ja suojavi miekkosta mailmaa.
    Taivasta Eurpan Romanov'in sankaripolvi
    Ain' yhä kaunistaa niin kauan kuin selkä Uralin
    Nousevi pilvihin ast', niin kauan kuin Neva-virta
    Laineitaan kohisten merehen Warregien kaataa.
    Tää suku on ikuinen. Venäjälle se antava on ja
    Kaikille kansoille viel' lainlaatijoit', urhoja myöskin.
    Jälkeiset varakkaat perinnökseen maaliman saavat.
    Päivä jo hämmästyin alemmaks yläkohdalta astui;
    Kuumettain vinohon; olivat, kas, kahtehen kertaan
    Vastahan Theodosiaa karanneet Venäläiset jo hukkaan.
    Kuolleitten toverein veriruumisten kera seisoi
    Viel' Wladimir sotilaineen ympäri vallien suojaa.
    Hammasta harmissaan purivat soturit, jopa ääneen
    Pilkkasivat jumaloitaan. Wladimirin rinnassa yltyi
    Vaan yhä urhoisuus, tuo taivahan siittämä liekki.
    Hän viha-vimmassaan nyt kiljaisi kuin jalopeura,
    Kun sitä haavoittaa yht'äkkiä vinkuva nuoli.
    "Ryssät!" ärjäsi hän, ja ne harmaat kallioseinät
    Vastasi äänelleen, jopa tärskivät tornine muurit.
    "Ryssät! voi toki jos tuo taivasta kiertävä päivä
    Vihdoin katsova on häpeäämme, ja voittojen kansa
    Hukkavi nyt häveten komeat, satavuotiset palmut!
    Ei, tuhansittain ei, jos Wladimirin rinnassa hehkuu
    Henkeä hiukankaan! Verituiskujen alla ken tahtoo
    Seurata ruhtinastaan? Isien en linnahan mieli
    Lyötynä kiiruhtaa, Kiovan komeaan kotohon nyt,
    Katselemaan punastuin mun vanhoja merkkejä voiton.
    Kuolema taikkapa voitto. Se tahtoni on luja, veikot!"
    Haasteli, ratsustaan, joka vaahtosi, hyppäsi maahan.
    Julma ja ankarakin hän rynttäysportahat iski
    Muuriin huokaavaan väkevällä käs'varrella; niinkuin
    Kuoleman-enkeli, jolla on käissään välkkyvä miekka,
    Karkasi hän ylöspäin tuhotietään. Kun näki ryssät
    Vaaran valtiahan, sotahuudon nostivat julman,
    Sinne ryntäsivät, jopa toinen lykkäsi toistaan,
    Kuin merilaineet, kuin ukonpilvet taivahan alla,
    Vinkuess' pohjaisen. Verituiskun surmien kautta
    Armaan valtiahan etehen, sitä suojelemaan nyt,
    Tunkeutui sotureita; ja niinkuin tulviva virta
    Kaatavi nurmillen, kuss' valkea-villavat laumat
    Käyvät laitumellaan, sekä ympäri mökkien, peltoin
    Turmiolaineitaan: niin kasvoi paisuva joukko
    Aina ja hyökyikin yli valloitettujen muurein.
    Impyet Theodosian, vapistuksesta kalmeat aivan,
    Aaltoavin kiharin, sydäminkin sykkivin, turhaan
    Temppeli-suojissaan avuks huusivat äitiä taivaan.
    Juhlalliseen pukuhun puetut papit, harmajapäiset,
    Polvia notkistain sen ihmeitä saattavan ristin
    Juuressa, nyt anovat eest' kristittyin; sepä turhaa.
    Turmio Theodosian oli tullut; sallimus sääsi.
    Taivahan helmassa tuo säteikköä kantava neitsyt
    Kaupungista jo kasvot käänsi ja korvansa sulki
    Huudolta lastenkin, ei tuntenut sääliä yhtään.
    Wladimirin loistavan voiton tuottavan tiesi hän varmaan
    Oivaa onnea tuon matalan maan piirille, jonka
    Peittävä vuossatojen kuluess' oli aikojen kaaos.
    Kas, verikylvöstä hän näki nousevan aikoja myöten
    Voiton palmujakin, joit' kasteli taivahan kaste,
    Kukkivan loistossaan pelastettujen polvien varjoks'.
    Olga jo innossaan, punaposki ja vikkelä sormi,
    Näppäsi kantelettaan; ihastui pyhimyksien lauma.
    Hillitä ryntääväin sotaintoa voitu ei millään.
    Vaaleni, hämmästyi nyt Kreikan joukko; se joutset
    Päästi ja miekatkin. Päin kaupunkiin osa siitä
    Hyökäisee peläten, vaan toiset muurien päällä
    Miekalla surmattiin. Verivirtoja Slaavien rauta
    Mielellään yhä joi; sepä vallit kuolleilla kylvi.
    Niin asujaimet myös, kun pääsevi kaupunkiloissa
    Valkea valloilleen, tulen tuimaa raivoa kauan
    Vastustaa kokevat, valaen vesivirtoja viljan,
    Mutta se mahtava vaan, rajuten kun riehuvi myrsky,
    Kiihtyvi kiihtymistään, jopa sylkevi paikasta toiseen
    Tuimaa turmiotaan. Pian miehet luopuvat työstään,
    Kun tuli yltyvi vaan. Nyt vanhat, korkeat kirkot
    Jyskäen lankeavat ja palatsit kaatuvat maahan.
    Niin ihan väistyivät sotajoukon voittavan eestä
    Laumat suojelijain; koko kaupungin peri ryöstö.
    Kuolleilla kylvettiin turut, niin kadutkin, jopa templit
    Hurmehin tahrattiin punasiksi ja kuorien suojiss'
    Naisia raiskattiin; valitus mitä surkein kuului.
    Innossaan Wladimir, verikalpoa kantaen käissään,
    Ratsastaa rajuten läpi kaupungin, hävitystä
    Pyytävi vastustaa. Its'valtiahan kova ääni,
    Missä se pauhasi vaan, väkivallan poistipa kohta.
    Niin runolaulussakin tuo mahtava, oiva Poseidon
    Aaltoja rankaisee, saa myrskyt viihtymähän myös.
    Seisoen rattaissaan, kädessään kolm'haarikas, kiitää
    Hän pika-varsoillaan vesien yli; viihtyess' myrskyn,
    Vaippa ja kiekuratkin Jumalaa yliympäri liehuu.
    Päivyt kultasi nyt, kun sammui, läntiset pilvet.
    Loppunut on hävitys, ei kaupungissa nyt kuulu
    Parkua Kreikkalaisten, ei voittajan riemua liioin;
    Vaan kumu kuului, kun pilatut tytöt, lesket ja äidit
    Itkivät nyyhkyttäin. Meri niin, kun tyyntyvi tuuli,
    Kauan itkevi vielä; sen lainehet rantoja huimii.
    Suojassaan komeassa, min seinät ja lattian peitti
    Peittehet kirjaeltut, mukavasti linnassa loikoi
    Ruhtinas Novgorodin, verisen sotamelskehen jälkeen.
    Kultaiset hetuleet sekä purpurasilkkinen päällys
    Sohvassa kimmoavass' oli, kussapa voittaja huokas'.
    Valtiahan jalan vieressä ol' asu, loistava kilpi,
    Miekka, mi tylsynyt on, kypär'kin, mi timantteja säihkyi.
    Purpura-vaatteissaan sinisilmänen poikanen, jonka
    Tukkaa tuoksuavaa rusoruusut kaunisti, Lesbon
    Viiniä vaahtoavaa its'valtiahan pani maljaan
    Seppelöityyn, soreaan. Avataan ovet äkkiä aivan.
    Valtiahan etehen varustettua kaks venäläistä
    Asteli juhlallisesti, ja toivat nää muassaan myös
    Neiden pelkäävän -- ihanaa ken voi kuvaella?
    Kaula sen kaunoinen oli, valkeat sen somasormet;
    Huntuinen samaten. Siveällä sen rinnalla rippui
    Ristiki kultainen, kuva sen jumalan, joka kuoli.
    Pitkin hartioitaan valui sahramikeltanen tukka;
    Kyynelkasteinen oli poski, ja taivasta kohden
    Loi rukoellen hän sinisilmän vettynehen nyt.
    Valtiahan etehen soturit heti lankesi maahan,
    Sitten he verkalleen ylös nousivat; haasteli toinen:
    "Ruhtinas Novgorodin, oi, saalistamme sa katso!
    Kas, suloneitoa! Tuo ani armas aurinko, jonka
    Rattahat kultaiset sinitaivahan kannella pyörii,
    Ei ole koskaan, ei, ihanampata impeä nähnyt.
    Luostari-kirkosta tään sorean pimeästä me saimme.
    Äänetön, kyynelinen oli hän sekä pelvosta kalvas;
    Polvillaan makas vaan pikimustien nunnien kesken
    Hän rukouksissaan; jalo, kaunoinen oli nähdä,
    Niinkuin pilvissä kuu hopeainen paistavi yöllä.
    Teimmeki päätöksen sinullen, oi ruhtinas, viedä
    Löydön herttaisen. Paras saalis haltijan onpi".
    Vaikeni; tyttöä nyt Wladimir yhä katseli tarkkaan,
    Autuas hekkumassaan. Tulisen sotasankarin eessä
    Seisoi hellänä hän kuin kristin Venus ja itki.
    Lemmen liekistä leimusi Wladimirin rohkea rinta.
    Hän oli voitettu; kuin halukkaasti neitisen vartta
    Hän soreaa syleillyt käsivarsin oisi, ja huulin
    Hehkuvin suudellut pois poskien kosteat helmet;
    Ei toki rohjennut; viel' vankina, itkiessäänkin
    On ihanuudella tuo pyhä, taivahan siittämä valta.
    Ruhtinas Novgorod'in nyt sangen hellänä lausui:
    "Neito sa taivainen, miks pelkäät? Miksi sä itket?
    En minä surmoa suo sinullen. Wladimirta et tunne.
    Miehiä kärsivän mie näen jäykkänä, mutta mun silmä
    Impeä itkevät' ei voi katsoa. Poskien helmet
    Pyyhi ja naura'pas; ilo ei ole voittajan muutoin.
    Kun sinä huokaat, ah, mun huokuvi rohkea rinta,
    Polttavi itkusikin sydäntäin tulikuumana aivan".
    Vastasi nyt hänellen surumielinen, lempeä vanki:
    "Ruhtinas Novgorodin! Jos taistelet, naisia säästäin,
    Miehiä vastaan vaan, ole, sankari, armias mulle!
    Heimojen armasten tykö, maall' isien minut päästä".
    Vaikeni; uudestaan Kiovan jalo ruhtinas alkoi:
    "Mitkä sun vanhempas, oi kultani, on, mikä maasi?
    Missä sä lapsena oot ilomielin leikkinyt? Varmaan
    Aurinko kauniimp' on, ihanammat tähtilöt siellä.
    Jos ei Novgorod'in jalo-kruunua kantaisi pääni,
    Jos en hoitelis myös maa-ilman suurinta kansaa,
    Het' sua seuraisin, unohtain mun valtani loisteen
    Pappina hoitaisin sun alttarias pyhä puistoiss'".
    Haasteli näin Wladimir; punahuulinen vanki nyt lausui:
    "Oi, jos sie tulisit toki, rauhan merkkiä kantain,
    Kaupunkiin isien, ylevinten kansojen kesken
    Rauhaa solmeamaan tulevaisia aikoja varten!
    Kaikki sa tiedä siis, Wladimir, miks' vielä mä piillän?
    Konstantinopeli on minun kehtoni. On nimen' Anna.
    Veljeni onpi Basilius. Valtiopurpura päällään
    Oivana, suurenakin jalo-istuimella hän istuu,
    Jonkapa Konstantino jo ammon aikoja sitten
    Bospor'in rannoillen oli Tiiber'in kaltailta vienyt.
    Ruhtinas Novgorodin, kotihin minun lähteä suokaa!
    Kullalla, helmilläkin lunastaa minut veljeni voipi.
    Ei korut kallihit tok' sua, voittava ruhtinas, voita.
    Suurempi arvostaan kuninkaan-sydämellesi onpi
    Arvo ja rakkaus, min vihamiehet antavat sulle".
    Tutkivin silmäyksin Wladimir nyt tyttöä katsoi,
    Haasteli viimeinkin: "suloruhtinatar, sua uskon.
    Miksi en arvannut heti kaikki? Sun otsasi oiva,
    Kaunoinen kuni päivä, sun vartalos, aateli myöskin
    Kiiltävä kyynelten ihanain läpi, ääni ja käytös
    Syntyä ilmaisee, joka purpuran on sukulainen.
    Kuinkapa oot toki sie, sisar mahtavan keisarin, täällä,
    Neito Romanian sie etevin? Mikä sattumus, Anna,
    Veljesi linnasta on, hovistaan ani loisteliaasta
    Tänne Tauriahan, sotatelmeihin sinut vienyt,
    Wladimirin valtoihin?" Hän vaikeni; ruhtinatar nyt:
    "Ruhtinas, ystävä ol' -- nimi sen Eudoksia -- mulla.
    Oi, rakastimmepa kuin sisarukset toistansa toinen!
    Aina ma seurassaan olin. Tuskin loisteli päivä,
    Ennenkuin ihastuin hänen helmahan rientelin, kun taas
    Tuikkasi tähtilö-yö, minä nukkuen muistelin häntä.
    Meill' oli yhteinen ilo kuin surukin; suru istuu
    Marmori-linnoissakin; levoton jos mie olin joskus,
    Ääni Eudoksian toi minullen mun onneni jälleen.
    Naureli taivahinen sulo-neitinen kuin kevät-päivä.
    Sen ilo heitteli niin, kuni aurinko ruusuja mailmaan.
    Sielu Eudoksian tyyn' oli; sen sylihin kuvastuipa
    Maa sekä taivaskin. Kuvastaa niin lähtehen silmä
    Kuuta ja päivääkin sekä partaan kukkia myöskin.
    Ei toki kuoleva oo levoss' matkan päättänyt vielä.
    Kaikkia haavoittaa tuo nuoria väijyvä käärme.
    Äkkiä huolestui Eudoksia, ei puhunutkaan,
    Vaan alas painoi tuon kiharaisen, kirkkahan otsan.
    Kasteli kyynelten vesi silmää, huokasi rinta.
    Neitisen poskellakin pian vaaleni purpura-ruusut.
    Kerran ompeli hän, vapisten mun vieressä, kullast'
    Ruusuja kankaasen, joka Koosta on; vieripä silloin
    Helmilö silmästään mitä kirkkain. Itkevän immen
    Suljin mie sylihin ja sen tuskia sääliä pyysin.
    Nuolet rakkauden oli sattunehet sen rintaan.
    Ei omavaltainen tuo lempivä neitinen ollut;
    Kietonut kahleihin Aleksis oli häntä. Ei ollut
    Synnyssä, rikkaudessa Eudoksian vertainen hän, mut
    Oiva ja uljaskin ja Eudoksian ansaitsi lemmen.
    Vanhempain kovien luja päätös luovutti heitä.
    Lähti Aleksis siis sotahan Saraseenejä vastaan,
    Urhona kuollakseen. Hän saikin sankarikuolon.
    Mutta Eudoksia kun sanoman sotakentältä kuuli
    Lemmikin surmasta, hän kiharat repi kultaiset päästään,
    Tuimissa tuskissaan heti rinnan löi punaseksi.
    Valkeni, vaipui hän ihan rauvenneena mun helmaan
    Muiskuni saivat taas elohon ja sen tuskihin kurjan.
    Lohduttaa koetin mitä hellimmästi mä häntä.
    Tempasi itkunikin tikarin kädestään useasti.
    Viihtyi viimeinkin Eudoksia, mutta ei ruusut
    Kasvanut kasvoillaan, hymy ei sen huulilla sitten.
    Jynkkänä istui hän, puristain mun kättäni, huokain,
    Kun minä virkistää koetin suloäänellä häntä.
    'Annani!' lausui hän, 'elämäin on sammunut. Hauta
    Mullen maalima on, sen lamppuna loistava päivä.
    Ehkäpä tutkinto vaan surumielellein levon antaa.
    Kaukana ystävistäin sekä Konstantinopelin jyskeest'
    Tauriass' luostarihin olen kätkevä entiset päivät'.
    Hukkaan vastustin tätä tuumaa. Ystävä lähti.
    Täälläpä kaupungiss' majakasta soi varjoa hälle
    Suoja, mi tehtynä on siveille neidille, jotka
    Taivahan sulhoa vaan yhä vartovat vieressä uskon
    Lieden leimuavan, jopa viettävät juhlia toivon.
    Linnan loistossa nyt olin itseksein. Suruvaippa
    Peitteli luontoakin, mikä kaunoinen oli muinoin.
    Vaipui helmahan yön mun luuloni tenhosa luoma.
    Mieltäni viehättää ei voineet keisarilinnan
    Tanssit loisteliaat, ei harppujen hilpeä sointo.
    Niin pakenee yks' vuosi. Eudoksia ystävällensä
    Kirjehen lennättää. 'Oi Annani', kirjotti hän, 'mie
    Haudan reunalla oon. Läpi portin astelen kohta,
    Josta ei kuoleva voi maa-ilmahan jällehen päästä.
    Anna, mun luo tule! Sulta ma jäähyväiset tahon ottaa.
    Riennä pyyhkimähän hiki kuolon, mi otsoa hyytää,
    Silmäni sulkemahan tule! Oi, lähenee pian lähtö!'
    Astuin vaunuihin; mua seurasi neitoa kaksi.
    Pilvestä yösydämen hopioinut jo kuu oli merta,
    Kun minä kaupunkiin tulin; luostarihin heti lensin.
    Sielläpä tuskissaan makas, lampun liekuttaessa,
    Kuoleva lemmittyin kovin paljon muuttunut. Kasvot
    Kalvettuneet olivat; kuvasin oli kuoleman niissä.
    Ympäri päätä sen tok' näin koittavan taivahan aamun;
    Kiilteli silmässään elämän mitä kirkkahin toivo.
    Kun tulin, hän ojentaa käsivarsia laihoja mulle,
    Kauloakseen mua, mut alas vaipui heikkona sangen.
    Hän mua katsahtaa. 'Oi Anna, mun Annani armas'.
    Huokasi viel' koristen sen rinta. Hän kuoli ja lamppu
    Liekuttain kamalasti, sammui. Ruumihin viereen
    Hirveän yksin jäin; oli luonani tuoni ja yö vaan.
    Vuodatin viljavat veet, kun kellojen soidessa arkku
    Multahan mullattiin. Sepä tuntui mulle kuin oisi
    Henkeni sammunut, kuin suremaan maa-ilmahan tänne
    Ois olennostani vaan kuvajainen himmeä jäänyt.
    Kuolinpaikasta sen minä en ole luopua voinut.
    Varjossa kypressein useasti kuutama-öinä
    Luostaripuistossa oon minä käynyt, mielien nähdä
    Eessäni leijaavan mun kultani kirkkahan haamun,
    Tuodakseen sanomaa ani autuain sielujen maasta.
    Turhaan kolkutetaan toki henkien porttia aina;
    Tuskien maalimahan asumaan pyhimykset ei muuta. --
    Niinkuin ukkosen nuoli yht'äkkiä lentävi taivaast',
    Tai kuni raivossaan, luminietosten sulatessa,
    Paisuvat virtojen veet, valaen pois vainiot, karjat,
    Theodosian etehen Wladimir sotajoukkone saapui,
    Salpasi sen kokonaan; pakohon en taitanut päästä.
    Kuolema toivoni vaan oli, kaiken mentyä hukkaan.
    En pelännyt mitäkään. Wladimir, nyt kaikki sä tiedät.
    Onneni käissäsi on. Toki tiedä -- Basilion sisko
    Arvele ei, mikä ois parempaa, joko kuollo tai orjuus".
    Vaikeni; näin Wladimir: "sulo ruhtinatar, sinä et oo
    Vankini. Käske'päs! Sua kuulevi voitettu linna,
    Voittajakin samaten. Mut illan kultainen tähti
    Pilvessä vilkuttaa, jopa yökin käärivi huntuun
    Metsät ja kaupungit sekä järvien siintävät seljät.
    Linnassa vieraanain tämä yö ole! Huomenna, jos ei
    Hellällä pyynnöllään Wladimir sua liikutetuks saa,
    Keisarikaupunkiin takaisin lähetän sinut täältä".


Kolmas runoelma.

    Anna jo men' levollen. Hän patjoille kimmoaville,
    Suojassa uudinten, ihanan, jalon vartalon laski.
    Yön hämärässäpä juhlallisessa yht'äkkiä kuului
    Huiluin ja kannelten kimeäin sulavin helähys nyt
    Korvaan helkähtävän. Säveleet nämä lempeät milloin
    Voimassaan humisee, taas milloin kaukana kuolee,
    Milloin niin helisee kuin riemun äänestä, milloin
    Taas kuni murheissaan; oli tää valitus toki hento.
    Lemmen päivinä niin punaposkisen neitisen luona
    Poikaisen ajatus yhä lentävi, riemuten, pelkäin.
    Anna jo uinahtaa. Läpi kultaisten itäporttein
    Aurinko asteli nyt ihanaan maa-ilmahan luonnon.
    Sen valo taivainen oli kaunis, vaan komeampi
    Loisto, mi kimmeltää, kun ruhtinatar avas' silmän.
    Sen leposuojahan nyt nais-orjia nuoria astui.
    Kylvyn tuoksuavan tekivät nämä sen jäsenille,
    Öljyillä voitelivat sen kutrit ja antoivat vaatteet.
    Päivä jo huikaisten yläkohdalla seisovi. Astuu
    Valtias Annan luo sisähän. Pakenee heti piiat.
    Sitten näin anoen tämä uljas ruhtinas lausui:
    "Kaunis ruhtinatar! mua tappelu uuvutti hukkaan;
    Sie olit mielessäin. Ihanuudesta taivahan kiilsi
    Sun kuva sielussain, unikullan poistaen kauas.
    Anna, sa kietonut oot minut. Oi minä tyhmä, mä luulin
    Lempeä ennenkin kokeneeni! Se huumetus ol' vaan,
    Haihtuva pyörrytyskin, mitä immen helmassa tunsin.
    Outoja tunteita nyt tuhansittain sieluhun karkaa,
    Uusia päiviäkin näen koittavan. Ah, ikävöitsen
    Niin sua, armastain, kuni toinen puoleni oisit.
    Suo minullen sydämes, oi Anna, ja itsesi. Sitten
    Kultaset istuimet olet voittava. Don'ista Vienan
    Suuhun hallita saat mun kanssani, uhreja voitat.
    Nuortuva on etehes Kiovan luja kaupunki, niin myös
    Kauppiva Novgorodkin, sua lempivä valtias niiden.
    Rauhalla kultaisellapa sie Venäjän sekä Kreikan
    Vallat liittävä oot, ja ne kaks mitä oivinta kansaa
    On jumaloitseva ain' sua varjelus-enkelinänsä".
    Vaikeni; prinsessaa palavin hän katseli silmin.
    Neitinen nyt punastui; pian vaaleus, astuen poskiin,
    Pois punaruusut vei. Alas loi hän hämmästyneenä
    Silmän kiiltelevän, ylös katsahti voitolla jälleen,
    Haltiallen puhuen rehevästi ja tok' vapistenkin:
    "Ei, Wladimir, niin, ei! Mene urhosa ruhtinas, ensin
    Kreikkalaisten veri pois pesemään käsistäs; Wladimir myös
    Heitä ne kouvot pois ikipäiväks, joille sä uhraat,
    Ennenkuin minullen, sisarelle Basilion, hiiskut
    Lemmestä. Sieluni on, Wladimir, sua kiittävä aina;
    En sua lempiä saa. Jos toivotat onnea mulle,
    Ah, lähetä minut siis kotohon, niin ain' sua siunaan.
    Oi ikävää, mikä on, pyhien taas seurahan päästä!
    Mun sydän sykkielee, kun vasken huutava ääni
    Kutsuvi temppelihin, kun kristityt juhlallisesti
    Laulavat hallelujaan, kun kunniavaatteissa pappi
    Suitsutusaineitaan hajottaa, sekä kynttilät kauniit
    Es'ripun eess' pyhimmän palavat, ihan kullalle hohtain,
    Niinkuin tähtilötkin, ani kirkkaat, päällä Olympon,
    Tuon, mikä itse vaan valo-maaliman es'rippu onpi.
    Oi, kuvas juurehen taas minä itkien vaipua mielin,
    Sie pyhä Maaria, taivahan morsian, äiti ja neitsyt.
    Myös etehes, Jumalan', joka kylpein purpuravirroiss',
    Rististä maalimahan levität käsivarsias siunain.
    Kuuntele, oi Wladimir! pyhien tykö taas minut päästä".
    Ruhtinatar puhui näin. Sen säihkyvähän sinisilmään
    Kyynele pistäytyi; hän kääntyen pyyhkäsi pois sen.
    Murheen hattara himmeä Wladimirin otsoa peitti,
    Rintaa valtasivat vihan, lempeyden eri tunteet.
    Voittipa vihdoinkin toki lempi, ja haltija haastoi:
    "Lähde kristitytär, pakanan surukyyneltä pilkkaa.
    Ei Wladimir pidätä sua, sieluni ei sitä siedä,
    Jos olisin vähäkään sua vaivannut, sulo impi.
    Kuule pyyntöni tää: toki lahjan ottaos, jotta
    Bosporin rannalla sie, komeassa sun veljesi linnass',
    Muistaisit surevaa Venäläisten tsaaria vielä.
    Lahja on pienoinen sinullen -- vain helmiä, kultaa.
    Mutta ei antimehen, vaan antajan mielehen yksin,
    Katsele taivaiset". Hän vaikeni; hoppea-lippaiss',
    Käskystä valtiahan, prinsessalle toi kaksi orjaa
    Jos jotakin, mitä laivoillaan sekä rattailla tuottaa
    Kaupunki Novgorod'in, mitä kalleinta mailmassa onpi,
    Gangeen rannoilta asti ja Gliisin järvestä, jossa
    On merikultoakin, koristukseks ruhtinatarten.
    Siell' oli kultaiset korut kaulallen, käsille'kin,
    Kruunu timanttinen myös, kivinenkin kiiltävä ruusu
    Rinnalle tuon ihanan koristukseks, helmilövöitä,
    Huntuja hienoja kuin hopeaiset, harmajat usmat,
    Joitapa helmasta maan, elonleikkuun iltana, nousee;
    Kullasta oil koteloita ja kristallipulloja, joissa
    Öljyjä Syyrian maast' oli, Myrrhan nesteitä myöskin.
    Nähtiin kaikkea tääll' ihanuuden hyötyä varten.
    Kutsui nyt Wladimir sen uljahan, uskotun Dmitrin.
    Hän oli kristitty, Wladimirin seurassa tok' pakanoita
    Vastaan oil sotinut, nykyään Bulgarialaisen
    Telmehen kentältä hän kotihin oli saapunut; ei sen
    Kalpoa kastanut oo veri kristittyin. Kiovasta
    Loisteliaasta hän hiljattain oli haltijan leiriin
    Saapunut, sittenkuin oli täyttänyt tärkeän toimen.
    Wladimirin luo tuli hän; tämä sitten haasteli hälle:
    "Dmitri, sa ratsusi nyt satuloitse, kiirehi kohta
    Lähtemähän sotamiehine aina Bytsantihin asti,
    Kreikan keisarin luo sen siskoa viemähän täältä.
    Henkesi varjelkoon joka vaarasta häntä, oi Dmitri.
    Maksava on Wladimir sinun työs", Ulos astui ja Annaan
    Silmän loi surevan, pois mennen. Poskia neidon
    Kasteli kyynelveet. Tulivat pian kultaiset vaunut,
    Hirnuvat varsat eessä, ja ratsasmiehiä seuras'.
    Vaunuihin meni Anna ja palveluspiikoja kanssaan.
    Vaunut vierivät pois. Ihanaiset peitteli kasvot
    Hunnulla ruhtinatar, serafin myös mietteitä mietti.

    Luolassaan eli, ei Bytsantista kaukana aivan,
    Hurskas mies, erokas. Oli Antonius tämä vanhus.
    Ei pikarin sima, ei hymyhuulet viekkahat neidon,
    Ei lumo kunniankaan, ei ihmis-mieltymys häntä
    Vietellyt ole tieltä, mi vie sovintoon, pyhitykseen.
    Aikusin veljistään, kodostaankin suojelevasta
    Kauas hän pakenee erämaihin. Aurinko, kuu vaan
    Siell' oli kumppalinaan, sekä kiiltävät enkelit, jotka
    Miettivän vuoteesen ihanain unien kera lensi.
    Kantoi maa hänellen elatukseks tuotteita metsän;
    Lähtehen vettä hän joi, makaus-sijanaan oli paasi.
    Ympäri maan, vesien oli kaksin kerroin jo pannut
    Peitteet yö pimeät; jopa mustiin, jynkkihin pilviin
    Piilsi Olympon kuu, jopa taivahan tähtilöt kaikki
    Äkkiä sammuivat. Rajuilma jo metsässä riehui
    Tuimana vimmassaan, rutistuivat vuorien kuuset.
    Ilmapa virrottain alas maahan kaatavi vettä,
    Pilvissä kärmeilee ukon nuolia, kallio-rotkoist'
    Ankara jyske'kin, tärisyttäin vuoria, kaikui.
    Annapa kumppanineen ihan huoleti vuoria kulki.
    Herra on suojana hällä. Jo seisoi saattava joukko
    Neuvotta paikallaan. Hevoset kavioitetut, pelkäin
    Ukkoisen jylinää, totelleet ei ohjia miesten.
    Äkkiä loisteli nyt pimeän läpi valkeus armas.
    Mentihin sinne'päin. Kas, suojelevan kolon suussa
    Seisoi tuo erokas, jalo nähdä, soihtua kantain.
    Parrassa kiiltelevässä kuin härmä ja hoppea-hiuksiss'
    Hän oli kuin kuvaus patriarkkain ai'oista asti.
    Korkeall' äänellä hän läpi myrskyn riehuvan lausui:
    "Sisko Basilius'en, oi Wladimirin morsian, Anna,
    Terve! jos toivonut oot ikä-Antoniusta sa nähdä,
    Huoleti astele nyt sen mökkihin, vartoen päivää.
    Myrsky on viihtyvä het', sanansaattaja loistavan aamun
    Maan yli rauhaisen pian lentävä kultasin siivin".
    Ruhtinatar ihastuin, näöltään kuin enkeli, huusi:
    "Oi, mun onneni yö, sua siunaan, vaikkapa riehut!
    Miehen näyttänyt oot ylevän, min kunniakruunu
    Urhojen mainetta on etevämpi ja loistoa vallan.
    Riemuiten majahas' menen; Antonius toki mulle
    Näytä tie elämän, sinä taivahan ystävä armas,
    Jotta ma luolastas pyhitettynä pois menisin taas".
    Haasteli, vaunuistaan alas astui, men' pyhän suojaan
    Palveluspiikoineen; terästetty ja kestävä lauma
    Ulkona vaan levähtää satehest' likomärjällä maalla.
    Äänen ennustavan korottaa ikä-miesi ja haastaa:
    "Sisko Basilius'en, oi Wladimirin morsian, Anna,
    Terve! loistava on sinun onnesi. Kätkyeses' on
    Maaria vilkaissut yli tähtien istuimeltaan;
    Lapsuudestasikin ovat enkelit kanssasi käyneet.
    Sarmati-linnojen päälle sä ristin lippua vielä
    Istutat; palvelemaan Jumalaa saat kansoja paljon.
    Kukkivan puun elämän Venäläisten maasta jo huomaan
    Nousevan taivaasen, sadottain vuoskausia siunain.
    Kattojen Novgorod'in yli nostavi suuri Sophia
    Uljaita temppelitorneja pilvihin; ympäri häntä
    Karttuvi tyttäriään, rivi välkkyvä Volgasta Objiin.
    Istuin kaatuva on, joka ensin vainotun ristin
    Vahvana turvana ol'. Kas, kansoja, turpanit päässään,
    Siirtyvi Europaan aromailtaan Aasian helmoiss';
    Linnankin tekevät nämä Bosporin rannalle; ristin
    Kylvökset verehen nämä julmat polkevat aivan.
    Kirkko on murheissaan; väkivaltoa vastahan silloin
    Yksin Russia vaan väkevin on muuri, ja kuu on
    Sammuva, ennenkuin kokonaiseks kasvanut onpi.
    Aikojen synkeyteen syvempään mun silmäni katsoo.
    Turmion itselleen Euroopa on tuottava itse.
    Seinen rannalla kaukaisella on jättiläis-urho
    Nouseva pilviä kohti, ja maa sen jalkojen alla
    Huokavi tuskissaan Nevahan aina Taagusta asti.
    Kirkot raastavi hän sekä luostarit; vangitut kansat
    Kulkevat murheissaan, tuon voittajan vaunuja saattain.
    Loistava ruhtinas on Venäläisten herrana silloin,
    Mainio voimastaan sekä taivahan rakkaudesta.
    Hän Aleksander on, maa-ilmalle suotu se toinen,
    Entistä suurempi tok'; sen loistavat on avut hällä,
    Mutta sen virheet ei. Hän hellänä suojavi mailmaa.
    Vastaan lannistajaa hän kamppailee, ukon tulta
    Iskien; kas, sotaenkelit voitoissa saattavat häntä.
    Hurjan hirviön, sen häpiäks, hän syöksevi maahan.
    On ilo kansoilla, kun takaisin pian voittaja kääntyy.
    Maille'pa antavi myös ajan kultaisen tämä jälleen.
    Annani, riemuitse! Väkeväin tulet tsaarien äidiks';
    Istuin Moskovian toki loistavin onpi, kun jälkeen
    Rurik'in saa Romanov ikivanhan, mainion paikan".

    Vaikeni; Antonius tekemään meni ruokoa halpaa.
    Valkean lieskaavan virittää hän kolkkohon luolaan.
    Mutta se kaunoinen, jalo neitoinen povehensa
    Kätkevi tuon erakon sanat, niinkuin Maaria muinoin
    Paimenten sanoman sinä yönä, mi toi elon mailmaan.
    Viihtyi viimeinkin rajuilma ja ukkosen jyske.
    Tähtilöt pilkistivät viel' taivahan kannelta kerran,
    Mut pian sammuivat; kas, läntisen rantehen vieress'
    Kuu meni kuolemahan, leväten rusopilvien päällä.
    Nousipa nyt esihin jalo päivä; timantteja täynnä,
    Aurinkoo muaten, sulosulhon muiskuja maistain,
    Maa punastui kimaltain. Jopa lintujen laulukin kuului
    Pilven haituvien sekä metsän oksien suojast'.
    Rotkoistaan näkyviin elikotkin hiipivät hiljaa,
    Helmassa metsien taas sekä niittyjen tanssiaksensa.
    Alta jo pensasten sekä puiden nousivat Ryssät;
    Pyyhkivät kiiltelevistä he vaatteistaan satehen pois,
    Myös sidotut hevoset ilomielin päästivät puista.
    Anna nyt, kiitellen erokasta, sen luolasta lähti.
    Hän erotessaan tuon ikämiehen suuteli kättä.
    Ennen iltoa hän komeaan Bytsantihin saapui.
    Sulki Basilius nyt sulosen sisaren sylihinsä.
    Ei toki armahan tuo verinen sota ryöstänyt hältä.
    Saattaja-urhoillen jakelee hän lahjoja viljan.
    Dmitrin kaulahan hän pani kultaset käädyt, ja lauman
    Kiovan haltian luo lähettää takaisin, sitä kiittäin.
    Ilta jo tullut on. Ani kaunihin keisarilinnan
    Juhlassa kannel soi. Tuhanten valo-lamppujen tulta
    Peilit heijastivat hopeaiset; kukkia viljan
    Kiipesi kärmeillen ylös marmoripatsaita pitkin.
    Kas, tuli Annan luo sata neitoa, saartaen häntä,
    Näyttämähän iloaan. Lymyhyn meni äkkiä Anna.
    Yksin kammiossaan, johon paistavi kulkeva kuudan,
    Varjossa uudinten hän miettivi vuotehellansa;
    Viimeinkin nukahtaa. Eudoksia sen unelmissa
    Taivosta ilmestyi. Ei kasvoja kaihtanut musta
    Luostarihuntuinen, ei poskia kalpeus kalman.
    Niin kuni ennenkin oli hän, kun keisari-linnan
    Suojissa lauleli hän ilomielin, soidessa lyyran,
    Astui hyppelemään, pani rintahan helmejä kiinni,
    Niin kiharoihinkin kivisen koruseppelin pisti.
    Hellänä kuiskasi hän kuni lännetär ruusujen kesken:
    "Kultani", haasteli hän, "oi Anna, en saa minä tulla
    Kruunun kirkkaudessa, en loistossa purpurahunnun,
    Kun sinä valvot, en. Sinullen toki onnea tuomaan
    Astelin maa-ilmast' alas, kussapa mie ja Aleksis
    Loistoa rakkauden iänkaiken nauttia saamme.
    Kielellä oot pyhien useasti. Mainehen, onnen
    Maassa ja taivossakin perit kaiketi. Loistavan kruunun
    Täällä jo voittava oot, sädekruunun pilvien päällä.
    Voi hyvin, Annani, nyt! Jumalan sanansaattajaks tänne
    Saapunut en ole'kaan; jalomman tämä toimi on hengen.
    Lempeni tähden vaan alas astuin pilvistä tänne.
    Voi hyvin, Annani, nyt! Iloilmoissa yhdymme kerran".
    Haasteli, suutelikin sima-suin sen nukkuvan suuta.
    Nyt pakenee uni Annan, ja tyhjän, hehkuvan helman
    Turhaan hän levittää. Ei koitar koittanut vielä,
    Kantaen hiuksissaan punaset tuliruusut, ja yökin
    Valtasi maan kokonaan; mut valvoi kumminki Anna.
    Viipyi Theodosiass' Wladimir' vaan päiveä kolme.
    Nähty ei vallitsijaa. Sepä linnan suojissa piilsi.
    Kas, pyhimykset vaan, Jumal'kin sen tuntehet tunsi.
    Mutta kun kolmas aamu jo kultasi taivahan kantta,
    Raatiin juhlalliseen jalot ruhtinahat tämä kutsui.
    Nyt Wladimir meni istuimelleen; sankarit oivat
    Kärpän-kaapuissaan oli ympäri ruhtinas-tuolin.
    Joukkoa sankarien oli Oleg, syntysin aina
    Rurikist', Novgorod'in, Kiovankin valtiahasta,
    Boris, harmajapää, satavuotinen neuvojen Nestor,
    Kreikan kauhistus, Jaroslav, varakas uro Konek;
    Kynteli peltoja sen tuhat härkää Volkovin rannall'.
    Vieläpä Mading, Dir sekä Rognvald, mainiot urhot.
    Akkunaholvien kautta jo asteli ruusuinen päivä
    Neuvosten salihin. Näin kiiltävä enkeli astuu
    Seuraan uskovien, ilon, voiman tuottaja ollen.
    Valtasi hiljaisuus; nyt mahtava ruhtinas lausui:
    "Oi ylevät pajarit, sotasankarit, viisahat miehet!
    Teitä en kutsunut oo sotihin nyt neuvoa saamaan,
    Jälleen tuumimahan verisaunoja rauhallisille
    Maille ja kansoillen. Surettaa mua suurempi murhe.
    Kas, kuin leimahtaa itärannalla kultainen päivä.
    Harhojen yöstäpä niin, tuhannen nyt vuotta jo sitten,
    Armon aurinko nous' sukukunnille harhaileville.
    Kaukana Jordanin hopeaisen rannoilla, kussa
    Palmuja tuudittaa sulotuulet taivahan, kussa
    Setrit Libanon'in sekä Siion tornine nousee,
    On elänyt Jumal', on sovittain koko maaliman kuollut.
    Kaikki nyt uudistuu. Taas lempeä viittavi polku
    Keskellä taivon ja maan; katumuksen kaitoa tietä
    Pyrkivi onnelliseen elohon suku kuolevien taas.
    Vainovi kyyhkyinen verikokkoa. Ristipä, voittain
    Miekatkin sotilain, sotasankarien ilo-kruunut,
    Lentävi ympäri maan; tukenaan on enkelilauma.
    Kaupunki kaunoinen, elämän joen kastama, laskee
    Pilvistä pinnalle maan: sitä suitsutus pilvinä peittää.
    Taivahan kaupungin kuvaus tämä kaupunki onpi.
    Kaikilla valkeus on. Venäjää pimeys yhä peittää.
    Vielä Peraunillen veriuhreja tuopi sen kansa.
    Ei Wladimir sitä tee edespäin. Hän mielivi synnist'
    Puhdistaa sydäntään, ylös nousta nuorena veestä
    Uuden syntymisen, levähtää elämän ihanan puun
    Siimeksessä ja rakkauden meri-rannalla myöskin.
    Kuunnelkaa pajarit mun ääneni! Tiedätte kuinka
    Mainioks oon Venäjän, minut itse ja teidätki tehnyt.
    Keisarin valtoa oon tärisyttänyt rautaisin kourin,
    Voittanut kansatkin lähell' Bogia, Kasanin maassa.
    Nyt haluan toki mie ilomielin kruununi antaa,
    Miekan ja valtikankin sekä purpuravaipan ja muuttaa
    Munkkina luostarihin, jos ette mun kanssani käänny.
    Ennenkuin merehen on sammunut päivyen soihtu,
    Konstantinopelihin komeaan minä matkata tahdon,
    Kasteen ottamahan sekä ristille vannomahan myös.
    Surmiin, voittoihin, urohot, mun kanssani muinoin
    Lähditte; ettekö nyt elohon mua seurata tahdo?
    Emmitte. Olkohon niin, Wladimir toki päättänyt onpi".
    Vaikeni; huomasivat nyt loistavan ihmehen kaikki.
    Suuri ja herttainen hopeaisine pilvine taivas
    Päällä on neuvosten; sen keskellä leimuen loisti
    Aurinko kultainen, suveaa kesälämpöä antain.
    Ristiksi kiilteleväksi, min ympäri ruusuja kiertyi,
    Aurinko muuttui nyt; yli sankarien kokouksen
    Lenteli kyyhkyinen, lumivalkea, välkkyvin siivin.
    Lentänet leyhkäsivät, kuten paimen-laumassa hiljaa
    Lännetär hengittää, kuten muiskavi viileä tuuli
    Viljeliää, kun hän kivisen saran kultia leikkaa.
    Siivikkäät kerubit, sulo purpura poskien päällä,
    Pilvistä pilkistivät, puna-ruusuilla reunustetuista;
    Äänellään hopean heleällä he laulelivat näin:
    "Kiitos nyt Isällen, joka on, joka on yhä aina!
    Kiitos myös Pojallen, joka maaliman eestä on kuollut!
    Kiitos Hengellekin, joka sielusta poistavi talvet!"
    Maahan lankesivat pajarit kera ruhtinahansa;
    Sitte he verkalleen ylös nousivat; on näky mennyt.
    Ristille vannoivat iki-kuuliaisuutta he kaikki.
    Ennenkuin merehen oli lännessä vaipunut päivä,
    Ruhtinas Novgorod'in, sotilain kera niin pajareinkin,
    Konstantinopelihin komeaan meni rauhassa matkaan.
    Ristiä loistelevaa, hopeaistaki kanteli pappi
    Astuvien etupäässä. Näin lempeä tähtiki muinoin
    Saatteli Bethlehemiin idän tietäjät Persian maasta.
    Äkkiä ihme taas Sarmatien silmihin astui.
    Pilvien helmasta, kas, kakspäinen kotka nyt maahan
    Hiljaa laskeutui, pyhän merkin ympäri lensi,
    Siihenpä istuikin, sitä suudellen verinoukin;
    Siinä se viipyi siks kuin Konstantinopelin viereen
    Tullut on Wladimir. Kas, keisarin käskyst', mi tiesi
    Wladimirin toimen nyt, tätä vastaan neitoja Kreikan,
    Valkeissa hunnuissaan, tuli laulaen, kukkia kylväin.
    Sielua niin pyhänkin, sitehet kun ruumihin särkein
    Voittava tää, kokenut, Jerusalmihin uutehen muuttaa,
    Portissa kohtaavat lumivalkeat neitiset, jotka
    Vaattehet puhdistivat Karitsan verivuossa, ja harppuin
    Soidessa vierastaan iki-juhlalle henkien vievät.
    Yksin kammiossaan, vaan taivahan laumojen nähden,
    Ruhtinatar rukoilee, käheröitään ei sulo-Myrrhan
    Nestehet kastelleet, ei helmiä kiiltänyt niissä.
    Musta sen huntuinen oli; kultainen ristilö yksin
    Riippui rinnallaan siveäll'. Katalan sopi kyllä
    Kantaa mustia vaan. Sydäntään tämä neitinen itki.
    Muinen se puhdas oil, himojen nyt syöttinä nurkui.
    Neitsyn taivahisen kuvan, säihkyvän, eessä hän maaten,
    Viljavat silmissään vedet, haasteli hartahast' sangen:
    "Lemmen ruhtinahan pyhä äiti, sä morsio taivaan,
    Maaria, kuuleppas! Haluten, vapisten sua tohdin
    Mie rukoella nyt, rukoella en rohkene poikaas.
    Paljastaa kipuaan voi neitsyt neitsylle yksin,
    Mutta, ah, kukkainen jumaluuden liekissä kuihtuu.
    Tuskani ilmaisen minä sulle. Sa naisena tunnet
    Tuskamme itse'kin; sinunkin sydämes läpi kalpa
    Kauhea käynyt on; minullen suo lohdutus taivaan.
    Kas, minä muuttunut oon; pyhityksen tieltä mun vievät
    Äänet tenhotarten. Jopa hornan henkien lauma
    Sielussa ilveilee, valoenkelin vaippoa kantain.
    Syntien syöttinä oon. Minä lemmin; voi, kuka on se?
    Sortaja kristittyin, joka miekalla vainovi heitä.
    Ristiä pilkkavi hän, pakanain jumaloilleki uhraa.
    Sammuta, Maaria pie, himoliekkini. Taivahan neitsy,
    En rukoella voi its' eestäni; oi, Wladimir vaan
    Tee toki autuahaks. Hän armosi ansaitseekin.
    Itse mä kärsiä voin. Syvempään mua ain' yhä syökse,
    Taivahan ruhtinatar, sätehistä sun kasvosi! saakoon
    Vaan Wladimir pyhien perinnön, ijankaikkisen kruunun".
    Vaikeni; pää syvempään sen vaipui. Poskilla itku
    Virtasi taivahinen; sopis' enkelisuukkonen sille.
    Rintaki aaltoilee, kun huokavi tuskallisesti.
    Valkeus kultainen yht'äkkiä peitti sen päätä.
    Katseli, huikenikin. Kas, purpurapilvien päällä
    Oiva ja herttainen alas astui taivahan poika.
    Posket hehkuivat kuni aamu, kuin tähtilöt silmät,
    Lempeä loisteli myös säteikkö sen kiekura-päässä.
    Toisessa käissään hän iloharppua kantoi ja toisess'
    Palmua viuhuttavaa; hopean-heleälläpä suulla
    Haasteli neidollen sanansaattaja taivahan tarhain:
    "Taivahan ruhtinatar sua tervehtää, sulo Anna;
    Oi, älä viivy tääll'! Wladimir, sun sulhosi vartoo.
    Purpurahan pukeu'. Venäjän suvut on sua, Anna,
    Äitinä siunaavat satojen pikavuosien alla".

    Haasteli; lenteli pois tuo kiiltävä enkeli. Anna
    On rukouksissaan. Rukous sen tuntematon on,
    Mutta se kullalla piirretty on Ijankaikkisen kirjaan.
    Nousi ja nyt menikin. Oven suussa jo vastahan häntä
    Palveluspiikoja on. Tämä herttainen pani tukkaan
    Öljyjä Syrian maast', koristuksia Indian myös ja
    Pitkin lanteitaan valumaan pani purpurahunnun.



Elegia 6.


    Pois paennut suvi on; ajaen tulivaunuissa, päivän
       Loistelias kuningas ain' etenee etelään.
    Eempänä pilvessä liehuvi lamppusi liekki, Selene;
       Tähtilöt tuikkivat nyt eempänä holvissa yön.
    Talvea ennustaapi jo tuulten viileä viima;
       Vaahterakin valittain haiveniaan ravistaa.
    Lehdoissa vaiennut valitus satakielisen onpi.
       Laaksoissa illakkokaan ei levitä lemuaan.
    Oi, miten muuttunut oot, sinä luonto, mun äitini armas.
       Ei tähät, ei kukatkaan seppelöi päätäsi nyt.
    Kauemmin mua ei lemuinen sun henkesi hurmaa.
       Jalkani et etehen kylvele kukkia sie.
    Kunnes syntyvi taas kevät, uinaelet väritön, ja
       Maasta, mi kuihtunut on, katselen taivohon päin.
    Sieltäpä kirkkahammasti kuin suvi-iltoina muinoin,
       Kuu avaruuksia nyt paistehellaan valistaa.
    Taivolla kiiltelevät tiheämmässä kultaiset tähdet;
       Nuo ylös onnelahan viittovat sielua mun.
    Oi toki, koskahan murtuvat raskahat maalliset kahleet?
       Milloinka leijaelee lentimin loistelevin,
    Onnen lapsena, henkeni henkien seurahan, kussa
       Palmut leyhkäelee, kultaset kantelot soi?
    Kas, kesä mun meni pois; kuvatuksen kukkaset ennää
       Kaunistamassa ei oo kenttiä mun elämän.
    Lehdossa latvoista ei unet lempeät kuiskuta, ei soi
       Lintujen laulussa, ei kuohussa lainehien.
    Kuitenkin sydämein tyven on, alas toivehen tähdet
       Sallimuksen hämärään taivaista tuikkaelee.



Linnut.


Satakieli.

    Niittyjen orvokit kun lemuaa, kun nousevi hiljaa
       Kuu, puna kasvoillaan, helmasta lainehien,
    Laulelemaan rupean jo, ja Cyprian kukkanen, lilja,
       Poskella taivahinen kyynele, laaksoissa on.
    Vieras korvailee, uneten, mua varjossa tammen,
       Sulhoki lempeämmin muiskavi morsiantaan.


Huuhkaja.

    Korvessa, raunioiden sekä hautojen päällä mä nostan
       Hirveän mylvinän, kun synkeä yö lähenee.
    Peity pilvehen, Liina, ja sammu sa tuikkiva tähti!
       Hattarat itkeköhöt! Kuusissa vingu, sa myrsk'!
    Tuonen ja haudan tuttava oon. Väristyksellä täyttää
       Lauluni hirmuinen yöllisen matkustajan.


Leivonen.

    Ruusuilla, kullalla kun Koi kaunistaapi Olympon,
       Lentelen taivohon päin, laulaen riemuelen.
    Liitelen miekkoinen ihanan sinitaivahan alla
       Päällite maan viherän, verhoileman kevähän.
    Seeste ja myös vapaus mun rintani riemulla täyttää.
       Ei ole koskaan viel' kieleni vaikeroinut.


Turturi-kyyhky.

    Lehdossa mie kulutan ikäpäiväni myrttien kesken,
       Armastelen, kuherran, morsiantain hyväilen.
    Autuuttain ylistän yhä äänellä änkyttävällä.
       Lempeni riemusta vaan, tuntehikas, runoan.
    En kehumista ma kärkkinyt. Vaan sulokultani nokka,
       Hehkuva, vastatkoon laululle suukkosillaan.



Syksy.


    Aittoihin tilaviin on korjattu sarkojen kulta;
       Myös elojuhliakin tanssilla vietetty on.
    Tyttöjen lauma Pomonan puistikkoiss' hedelmillä
       Täyttänyt on kudotut kopsaset kukkuralleen.
    Kukkiva, kaunoinen kesä huo'aten rientävi pois, ja
       Maatamme syys lähenee kylmine kiekuroineen.
    Murheissaan kedot on, valavat vesivirtoja pilvet,
       Kalman karvallinen kuihtunut viidakko on.
    Vaskiset rattahat pohjaisen jyrisee, meren selkä
       Tummettuu uhaten, ärjyvi tuimistunut.
    Kaikkipa muuttunut on. Kukatarten tarhassa, kussa
       Hyppelivät nykyään lämpimät lännettäret,
    Kussapa suuteli ruusua kullan-pilkukas perho,
       Kalseat tuulet vaan vinkuvat kentillä nyt.
    Maiden ja järvienkin yli ilman laulavat laumat
       Suopeahan etelään muuttanehet ovat pois.
    Latvassa lehmuksen käen kukkuminen eipä ennää
       Neitisen rintahan luo aaveita rakkauden.
    Leivo ei laulele nyt, kun koittavi kultainen päivä,
       Kerttu ei vaitele, kun Cynthia suo valoaan.
    Paljailla oksilla vaan sysimustia korppia kiikkuu.
       Huuhkajan mylvinä öin murheita tuo mukanaan.
    Seppeli kutrissaan, ei paimen varjossa ennää,
       Karjat kun ilakoi, laulele neitisestään.
    Kuunteli piilossaan povin sykkivin tää, esihin niin
       Hyökkäsi, suukkosillaan tukkesi lemmikin suun.
    Siskojen leikkivien kera ei hymyten tämä ennää,
       Lintuset kun livertää, tanssien nurmille käy,
    Juhlan seppeltä ei sido, lähtehesen eipä peilaa
       Kutrien kultia, ei poskien hehkuakaan;
    Ei mene kohtaamaan ilomielin lemmittyänsä.
       Luolienkaan hämärää rakkaus ei pyhitä.
    Ehtoon tähti, mut ei sun säihkyvä silmäsi, saapi
       Nurmella loikoilevan laulajan laulamahan.
    Oi, mihin niin pian on paennut ihanuutesi, luonto?
       Kussa on nyt Kukatar armaine tyttärineen?
    Kukkien ruhtinatar on kuihtunut, hohtava ruusu;
       Vuokko, mi ilmautui ensinnä, poissa jo on.
    Balsami-orvokkien lemu ei nyt juovuta iltaa,
       Läikkyvä tulpani ei loistele nyt värillään.
    Narcisso kultainen, kuvajaisen pettämä, kuoli;
       Auringon jumalaa Klytia ei ikävöi.
    Kaikk' katos'. Nuoruuden sulopäivinä, oi, elämäämme
       Toivo ja viehätys niin riemulla seppelöitsee,
    Ruusuja tuo esihin tuhansittain tiellemme; kaikki
       Tallavi syys surujen, kuihtuvat, kuolevat nuo,
    Kun ilojen unehen nukuttaa meit' toivehen sitra,
       Taivosta näämme me unt', korvissa toinnumme taas.
    Tokkopa nauttivi ihminen vain hukataksensa? Eikö
       Tään elämän sekaus vie elämään parempaan,
    Syntymä-hetkeä vartoavaan? Pysy luonani kauan,
       Sie suloinen värähdys! Elvytä rintani myös.
    Kuin kevät-aurinko hehkuva, taivahan armo on kerran
       Koittava maalle ja kaikk' saa ihanan elämän.
    Silloin ainainen kevät on iki-ruusuine, silloin
       Saamme me riemuja, joit' näimme me varjoina tääll'.
    Saalihit hauta on antava. Palkitahan joka kyynel;
       Voittoa myös jokainen huokaus kantava on.



Elegia 20.


    Lähtevä oon ma, Amanda, ei koskaan nähdyille maille,
       Tuonelahan avaraan. Et tule kanssani sie,
    Vaskitetulla sen portilla kättäsi en puristaa saa,
       Sen pimeän joen yl' silmäsi ei mua vie.
    Oi, miten helppo on kuolema lempivän lemmityn eestä!
       Lempeä ei puetus hirvitä, hauta ei myös.
    Tolkkua pyytämähän elämästä se, rohkea, rientää,
       Es'ripun tuon sumean voitolla raastavi myös.
    Taivahan maitapa siellä se katsovi; haimio sinne
       Arkadian asettaa, hukkahan etsityn tääll'.
    Hauta on temppeli, kun sitä kaunistaa kukat lemmen;
       Henkien laulantohan sen pyhä-kuorissa soi.
    Hengettäret surevat, nojaten alas patsasta vasten,
       Polvistuen pyhätkin sielujen eest' rukoilee,
    Kunnes paistavi suuri ja loistoinen ikipäivä
       Hautojen synkeyteen, siksikuin enkelien
    Ääni ne uinahtavat herättää, heläten: herätkää jo
       Kumpiki kultainen! Nyt kevät Eden'in on.
    Puistoissa ruusuja on vesihelmine, poimiaksenne;
       Toivosta, nautinnost' kukkivi puu elämän.
    Lempivien uni on sulo; en näe unta, Amanda!
       Rakkauden kera men' toivo ja uskoki pois.



Runoja.

(Schiller'in.)



Kylväjä.


    Siemenen kultaisen sinä toivossa peltohon kylvät;
       Kun kevät kukkivi, sie toukosi näät itävän.
    Vaan ajan vainiohon, ijän kaiken kukkimahan, miks
       Kylvellä aikaelet kultia viisauden?



Odysseus.


    Löytääkseen kotomaan, meret kaikki Odysseus kiertää;
       Schyllan ja myös Charybdin käy kamalan läpi hän,
    Hirmuisten merien sekä maidenkin läpi kulkee,
       Vieläpä tuonelahan harhautuu pimeään.
    Vihdoin hän Ithakan sulo-rannalle nukkuen maatuu.
       Kun heräs', itkien ei tuntenut maat' isien.



Juhaniitti-ritarit.


    Kaunistaa asu ristin teit', sota-leijonat, kun vaan
       Teidän turvissa on Akko ja myös Rhodokin,
    Kun pyhihin kävijän läpi korven viette ja ootte
       Miekalla, kuin kerubin, haudalla tuon pyhän maan.
    Vaalian vyölimä tok' koristus ihanampi on teille,
       Leijonat taistelujen, suur-sukuiset urohot,
    Kun potilas saa hoitoa, nääntyvä hoivoa teiltä,
       Kun pyhän laupeuden tehtävän täytätte niin.
    Eistin uskonto, oi, sidot yksin sie jalot palmut
       Voiman ja nöyryyden yhdeksi seppeleheks.



Pompeji ja Herkulanum.


    Oi, mikä ihme! Maa, rukoilimme me lähteitä sulta,
       Mut mitä meille sun helmasi tuo esihin?
    Oisiko kuilussakin elämää, asuneekohan laavan
       Kätkössä uus' suku viel? Tuoko se hukkunut on?
    Tulkate katselemaan, väki Kreikan ja Kooman, jo löytyy
       Pompeji, taas raketaan kaupunki Herkulehen.
    Päätyjä vierettäin kohoaa, iso porticus näyttää
       Pylväs-käytäviään; oi, elo luokate sill'!
    Auki on laaja teaatteri; seitsemäst' portista sinne
       Joukot aaltoavat syöksyköhöt sisähän.
    Näyttelijät esihin! Atrides, täyttäös uhri;
       Kööri Orestea nyt hirveä seuratkohon.
    Kunniakaan, se vie mihin? Forum tunnettu onko?
       Tuomiotuolilla, kas, nuo mitä miehiä on?
    Kirvehet kannelkaa etupäässä te liktorit, menköön
       Pretori tuomitsemaan, kantaja saapukohon.
    Puhtoiset kadut aukenevat, kivitettynä kulkee
       Soukka ja korkea tie vieressä huonehien.
    Suojellen näkyviin katot pistävät, kammiot kauniit
       Kuin tutut ympäröivät kartanon yksinäisen.
    Luukut aukaiskaa nopeaan, lukitut ovet myöskin.
       Synkeän yön ajakoon päivä, se hilpeä, pois.
    Kas, kuinka kaartelevat somat penkit seiniä, kuinka
       Marmorilattiakin kirjava kimmeltelee!
    Tuoreina kiiltelevät värit hehkuvat seinässä vielä;
       Missä on taituri? Hän pensselin juur' pani pois.
    Viljavat, nesteiset hedelmät, sulo kukkaset myöskin
       Köynnöksen tekevät viehättävän ihanaks.
    Tässäpä luikahtaa, kädessään kori täytetty, Amor,
       Purpuraviiniä tuoss' hengettäret pusertaa.
    Hurjana tanssivi Bakkantinna, se nukkuvi tuossa.
       Väijyvä Fauni ei viel' katsonut tarpehekseen.
    Häälyen yhdellä polvella, hän kentauroa nopsaa
       Huimana pyörittää, sauvalla sit' ajelee.
    Kiirehtikää, pojat, het'! Somat astiat tuossa on. Menkää,
       Impyet, kaatamahan ruukkuhun Etrurian!
    Tässähän kolm'-jalka on komeoiden sphinksien päällä.
       Orjat, hoi, arinaan tehkäte valkea het'!
    Ostele, on raha tässä, min mynttäsi mahtava Titus.
       Tässäpä vaaka on, kas, painoki tallella on.
    Loistava kynttilä pankate oivahan kynttiläjalkaan,
       Lamppuhun myös valakaa öljyä kiiltelevää. --
    Kas, mitä lippahass' on! Koristuksia kirkkaita kullast'
       Lahjoittaa sinullen, neitinen, sulhosi sun.
    Viekää morsian kylpyhyn, voiteita tässä on vielä,
       On ruse-ainettakin kristalli-pullossa viel'.
    Kuss' ovat miehet? vanhukset? Museossa on koossa
       Oivallinen kokous kalliita kääryjä viel'.
    Tässä on rihveli kirjoittaakseni, on vaha-taulut.
       Ei kadonnut mitäkään, kaikki on kätkenyt maa.
    Haltijat huoneiden tulevat näkyviin sekä myöskin
       Kaikki ne muut jumalat; miks papit poissa on vaan?
    Heiluttaapi caduceustaan somareitinen Hermes,
       Sittepä lentävi sen käistä Victoria koht'.
    Alttarit seisovat vielä, oi tulkate, oi viritelkää!
       Uhratkaa jumalall', kauan jo kaipasi hän.



Zeus Herkuleelle.


    Et jumaluutta sa oo jumalten mesijuomasta juonut;
    Sankarivoimallas nektari-nestehen sait.



Muinais-teokset pohjois-matkaajalle.


    Matkannut yli virtojen oot, merien yli uinut;
       Myös yli Alppienkin vei sinut pyörrykäs tie,
    Katselemaan lähempää, ylistäin, ihanuuttani, jonka
       Mainetta kiidättää maalima hämmästynyt.
    Seisot luonani nyt, kajota minuhun pyhähän saat.
       Kuitenkaan oletkos nyt lähempän' mua sie?



Lapsi kehdossa.


    Lapsi sä miekkoinen! viel kehto on ääretön sulle.
       Kun tulet mieheksi, käy ahtahaks maalimakin.



Kohdallansa pysyvä.


    Aika on hillimätön. Sepä etsivi kestäväisyyttä.
       Uskollinen ole vaan, niin ijäks' sen sidot sie.



Teofania.

    Jos näen onnellisen, unohdan jumalat minä taivaan;
       Niitäpä muistelen taas, kun minä kärsivän nään.



Avain.


    Jos tahot itsesi tuntea, katsele, kuin elävät muut;
       Jos tahot tuntea muut, silmäsi luo sydämees'.



Viisaus ja mielellisyys.


    Huipuille viisauden jos mielit, ystävä, päästä,
       Uskalla, vaikk' sinullen nauraisi mielellisyys.
    Huomaitsee lyhytmielinen rannikon vaan, joka jääpi,
       Ei satamaa, kuhun sun urhea lentosi vie.



Tähtitieteellisiä kirjoja.


    Oi, miten ääretön on, rajaton tuo korkea taivas!
       Mut veti turhamaisuus taivahankin tomuhun.



Minun uskoni.


    Tunnustan mitä uskoa mie? En kaikista yhtään,
       Joit' nimität minullen. Miksi ei? Uskosta kai.



Genius nurin-päin käännetyllä soitsulla.


    Armahiselta se näyttävi soitsulla sammunehella.
       Ei toki, herrani, oo kuolema estetinen.



Naisen avu.                                  Naisen avu.


    Syöksyvi mies elämään, uron-onnea taistelemalla
       Voittamahan; hänellen on avut tarpehesen.
    Naiselle riittävi yks' avu; onpi se hällä, se astuu
       Herttahinen sydämeen, silmähän astuvi ain'.



Ihanin ilmestys.


    Et ihanuutta sa koskaan nähnyt viel' ole, jos et
       Sie sitä nähnyt oo hetkinä kärsimisen.
    Et ole nähnyt riemuakaan, jos et sinä nähnyt
      Kasvojen kaunisten riemun loistelevan.



Toivo ja täyttämys.


    Nuorukainen tuhansin pika-purjehin kyntävi merta;
       Verkalleen venonen ukkoa vie satamaan.



Yhteinen kohtalo.


    Kas, erimieliset oomme ja riita on ain' välillämme;
       Mutta sun kutrisi vaan harmautuu, kuten mun.



Kertoma-heksameteri.


    Huimaavasti se vie sinut laineilla kiiltelevillä,
       Merta ja taivasta vaan näät edessäs, takanas.



Distiko.


    Suihkurin veet hopeaiset kuusmitta nostavi ilmaan,
       Viismitta laulullinen sitte ne taas pudottaa.



Pietarin kirkko.


    Erhettynyt olet, jos haet äärettömyyttä sä täällä;
       Onpi se mun jalous, että sun teen jalommaks.



Saksalainen ilve-näytelmä.


    Hulluja on meillä kyllä, ja hupsuja on tosin paljon.
       Heistä ei hyötyä tok' oo kometiallekaan.



Tiede.


    Toiselle tiede on pyhä taivahatar, mutta toisen
       Hyödyksi lehmä se on, jostapa voita hän saa.



Kant ja hänen selittäjänsä.


    Oi, miten yks varakas niin paljon köyhiä ruokkii!
       Kun kuninkaat rakentaa, on vetomiehillä työt'.



Runoja..

(B.E. Malmström'in.)



Angelika,


            -- -- -- Ma tombe est verte!
            Sur cette terre deserte
            Qu'attends-tu? Je n'y suis pas!

                             _Lamartine_.


    I.

    Lausu; sie sulo tuuli, mi tanssien käyt yli kentän,
       Näitkö sä liljani, oi, näitkö sä ruusuni mun?
    Lausu'pas puronen, min aaltolo viidassa välkkyy,
       Näitkö mun lempeni, oi, näitkö sä morsiamein?
    Kyyneliset kukat, ehkäpä saitte te suudella jalkaa
       Enkelin karkelevan -- kuolkate onnelliset!
    Hattara herttainen, joka liukenet kullassa lännen,
       Oi, sinäkös hänen veit hellästi taivahasen?
    Laulaja, vaitele vain! ei kuuntele ääntäsi ykskään;
       Rinta sa, huokaellos! -- ei sua kuunnella, ei!
    Tuiki on tuntematoin suru synkkä, min mahtavan juuren
       Kätkevi sielujen yö; vertapa tää suru juo.
    Ei toki sielua oo, mi ei riemujen kirkasta pyörää
       Vieritä kärsimysten akselin ympäri tääll'.
    Ihmisen on sydän kippeä, syystä se mullassa huokaa;
       Taivolle arka se on, arka ja tok paranee.
    Maan huvihin hepakkaan en vaiheta kyynelet, joita
       Hiljaa vuodatan, kun pitkä on muistojen yö,
    Hiljaa vuodatan, kun nuo siintävät nään avaruudet,
       Kussa mun toivoni on, kussa on Angelikain.
    Oi, useasti tok' sydämein oli murtua melkein!
       Maan tomuhun ihanat muistini painavat mun,
    Sillä mun lemmelläin kevät ol', sydämelläni ruusu.
       Myrskypä vei kevähän, tuoni mun ruusuni söi.


    II.

    Sieluni, siivelles lepo suo! Sumu-itkuhun piillä.
       Huolet virtana vain vuotakohot povestas!
    Voivota lintuna, min pesä metsässä on hävitetty,
       Huokaa kuin kahilass' tuuli, kun syys lähenee!
    Toivo on pettävä tuo, jota tuutivat leijuvat pilvet,
       Viileä rauha, min tuo tuuli, se on vale vain.
    Mutta kun syksynä käy yli kentän ryöstö, ja myrskyt
       Vinkuvat, lainehetkin sortuvat kalliohon,
    Silloin, sieluni, sen saat uskoa, totta ne haastaa:
       Kuoleman kieltä, mi kai tään elämän ydin on.
    Oi, mitähän uneksuin, mitä toivoelin, omistinkin.
       Luottaessain elämän varjohon pettävähän?
    Kruunasi rauha mun yöni, mun päivä ol' voittoja täynnä,
       Aamuina toivoelin, iltoina muistelin vaan.
    Oi, minun Angelikain, viel' kuuletko maallisen veisun
       Ääntä, mi tääll' vapisee kaukana vaivojen maass'?
    Kuuletko mietona yönä, kun pilvien helmassa tuulet
       Tuuditetaan unehen, huokaust' tuskien maast'?
    Kuuletko rintani huokauksen, minun lyyrani äänen?
       Taivaassas hymyät? Ehkä ne tuntelet viel'?
    Silloin, Angelikain, pakahtuis sydämein, ja ma laulain
       Voittoa, lentelisin luoksesi taivahasen.
    Mutta ma hengitän viel', suren, harhailen sekä lankeen.
       Ei minun Angelikain kuuntele voivotustain.
    Ah, valoss' istuvi hän, juo autuitten mesijuomaa,
       Enkelien säveleet sielua sen iloittaa.
    Vilpeä taivasten hänen henkensä ympäri leyhkää,
       Edenin tuoksujakin virtavi sen sylihin.
    Rauhaa autuitten ei häiritse maaliman vaiheet;
       Kimmahtaa melu täält' taivahan porttihin vain.
    Ehkäpä kuitenkin joku kaino ja eksyvä muisti
       Angelikan kera lens' sielujen maalimahan.
    Muistatko lapsuutes, oi muistatko niinien alla
       Leikkien hempeyden, riemujen kuiskauksen?
    Kanssasi, oi, kisasin, sua vannoin lempiä, ennen
       Kun sitä viel' käsitin, kuolemass' kuin elämäss'.
    Eikö, Angelika, niin ihan taivahan tarhassa lemmi
       Lauma, mi autuas on, eikö sit' lemmitä niin?
    Vielä jos lapsuutes sulo unta sa taivossa muistat,
       Oi, rukoellos eest' sieluni, Angelikain!


    III.

    Vehmas-rannalla mie unien sima-vimmassa istuin
       Illalla, kuunnellen laulua lainehien.
    Loisteli kuu suvinen hopeaisten pilvien kesken;
       Kukkivat niityt joi kuudanta hiukenevaa.
    Tuuloiset tohisit, yö huokui hekkumatansa;
       Pääs' sydän kahleistaan, rakkaus lauleli vain.
    Tyyni mun henkeni ol', väsyneet mun rintani aallot,
       Mainingit surujen, hiljenivät kokonaan.
    Seutua uinahtavaa minä silmäsin uskaliaasti,
       Muistelin maan elämää, voittoa, kuoloakin.
    "Ei pidä", aattelin niin, "sinun, sieluni, usmassa itkun
       Kauemmin venymän, -- oo luja, oo valoinen!
    Käyskele haudalle, vie veres kukkaiskiehkura sinne,
       Kaipion viimeinen! Sitte se jättäös taas!
    Ryhdy toimihin taas, elämän huvituksihin, poimi
       Kultaiset omenat, kukkaset kaunihimmat;
    Voi, älä pyydäkään sinä temmata taivahan saaliin.
       Mieletön, koskaan et saa sulo Angelikas".
    Mietin näin, rupesin sitomaan niit' kukkia, joista
       Seppeli tehtihin nyt haudalle Angelikan.
    Tähden juhlallisen, joka pilvien halkeamasta
       Asteli verkalleen taivahan rantoa, näin.
    Oi, minun Angelikain, kuka-ties' tuon tähtilön päällä
       Henkesi herttaisen kuolematoin elo on?
    Ah, niin kauan kuin näen taivahan haamujen kesken
       Leijuvan sun kuvas ain', rakkaudest' kudotun,
    Taikkapa kun purojen porinass', tohinassakin tuulten,
       Tuoksussa kukkaisten, tähtien kiiltehessäi
    Vielä mä huomaitsen minun Angelikan' olemuksen,
       Palvelen vaikeroiten taivahist' morsiantain'.
    Mut meni pilvehen mun sulo-tähteni; kuunipa laski;
       Tenhetär, karkasitkos, haamu, mi pettävä oot?
    Jäkkärä-kukkaisista, mun sormeni, seppeli tehkää.
       Kiirehi -- hän katos pois -- kaipion viimeinen tää.
    Kuitenkin yhä viel' sidon kukkais-kimppua muiston.
       Oi, sano, kultani sie! tokko sen valmihiks saan?


    IV.

    Veisatkaa kohaten suruvirttä, te hempeät haavat!
       Notkistukaa, jalavat, -- lemmityn hauta on tää!
    Eikö sun latvassas suru-rastas nurkuta, haapa?
       Eikö sun helmahas, haut', kyyneliään vala yö?
    Kuolon varjossa täällä, Angelika, istua tahdon,
       Kanssasi käännellen muistien lehtiä tääll'.
    Sun joka paikassa nään; joka lehdellä, taivahan tyttö,
       Yksin sun kuvas on, hienona varjona nyt.
    Haamu sa puhtauden, puna-ruusuna, oi, olit kaunis,
       Kaunis kuihtuessas, vieläpä kuolemassas'!
    Enkeli, liiteli vaan olentos -- ei astunut maata;
       Ei sitä painanehet maalliset valtimukset.
    Taivahan siis elämää elit puoleksi tääll'; useasti,
       Ennenkuin katosit, lentimiäs kohotit.
    En näe jälkeäs maass'; matonenkin säälisi sai, et
       Taittanut karvoa, et siirtänyt rahtuakaan.
    Hiljaa kuin valo vaan kävelit, olit aurinko lämmin;
       Lemmen liekkinä ain' sieluhun tunkeutuit.
    Puhdas, kuin lumi ilmassa, sun olemuksesi viipyi;
       Tuulahdus kevein nosteli sun ylös maast'.
    Maaliman murheet ei paremmin toki tuntenut ykskään.
       Lohdutus herttaisin virtasi sun povestas.
    Lempi sun valtimossas oli, hellyydest' eli henkes'.
       Kukkipa huulillas kuihtumaton rukous.
    Hän toki nukkuvi, sie Ijankaikkinen, nukkuvi täällä.
       Tuonela talleltaa luomasi kaunihimman,
    Talleltaa ihat nuo, joit' päivät suuteli kilvan,
       Joihin huokua ei tohtinut yön kamaluus.
    Tuoni ei peljännyt; näki hän mun liljani laaksoss',
       Kaas' veritilkan vaan lehteen loistavahan.
    Kultani poskilla nyt tuli-ruusuja hehkua alkoi,
       Joiss' verinen puna ol', voi, kamalan suloinen!
    Vaan veri kuivettui pian; liljani kalpeni, sulki
       Kuihtunehen kotelon, kuolemahan kumartui.
    Kuoli kuin kantelo-ääni, kuin lännetär, kuoli kuin illan
       Kultanen kuumoitus sammuvi temppelin pääll'.
    Vaikene nyt valitus, vait', vaiti, hän nukkuvi tässä!
       Haapa sa heltyvä, vait', -- kultani on unissaan.
    Herttainen uni, sie ijäinen, pyhä tyyneys haudan,
       Oi, pian jos minutkin sulkisit sun sylihis'!



Kevät-päiviä.


    I.

    Taivahan purpura, oi, tuli koittehen! Kuin lumisille
       Kentille kylvelet sie aamun ruusuja nyt!
    Terve-tultua taas unen-horrosta yöllisen talven,
       Koite sie kevähän, terveyden ruso myös!
    Miksi jo rakkautes tulimuiskuja viljalta tuhlaat,
       Ah, herättääksesi maat', peittelemää lumien?
    Nouse riemusta, rintani! Laps' kevähän sekä lemmen,
       Laulu, se kaivattu, kas, taas takaisin palajaa!
    Sykkivähän povehen tule kultainen, sulo lyyra!
       Sieluhun mun koleaan lämpimä luo sävelten!
    Laulajan jalkojen juuressa oot sinä mykkänä maannut;
       Kauan jo on suru kuin jää levännyt povessain.
    Muistojen taivaissa kanssasi miksi soit unta mun nähdä,
       Mun herättääksesi vaan huolien korvessa taas?
    Mutta nyt taas sävelten heleää hopeaa minä kuulen,
       Taas runo-ilmassa kuin muinoin tuutielen.
    Laulajan sie kevähän jalo koitto! miks hehkuen muiskaat,
       Ah, herättääksesi jään peittelemää sydäntäin?


    II.

    Lentele, henkeni sie, iloiten runo-ilmojen halki!
       Katkaise sitehes, nouse'pa notkosta maan!
    Loistavahan pukuhun pue itsesi, liitele pilviin,
       Vaipuos, silmissä veet, sen Ijäisen sylihin!
    Oi, mikä on elo ihmisen? Ääni, mi soi ihan yksin;
       Henkien köörissä vast' merkityksensä se saa.
    Taivahan valtoihin siis, sieluni, lempien turvaa;
       Lemmellä kohtele myös lapsia kuolevien.
    Helmasi aukaise maa-ilmalle, yhdellä haavaa
       Lempivähän povehen painaos taivas ja maa.
    Hurmova huumehdus, suloinen uni! Kuin patriarkka,
       Voimasta rakkauden, painia kanss' Jumalan!
    Missä mä löydän sen? Oi, missähän leimu on lemmen?
       Sen tuli onk' povessain? Tuhkoa siellä on vaan.
    Tuhkaa rakkauden tulen, sammunehen -- -- Iki-päiviks?
       Sieluni haudasta soi vastaus: "oi, ijäks', oi".
    Jaa, sydämein on tyhjä, on hauta, mi on hävitetty.
       Sielläpä kummittelee muistojen haamuja viel'.
    Aaveilus vapise! Kuka-ties ajetaan sinä kohta
       Kolkosta luolastas; tyhjäksi käypi mun yö.
    Taivas suo minullen iki-yössäni valkea vinkka;
       Leimaus suo elämäks, taikkapa kuolemakskin!


    III.

    Oi, sydän! Kuolevien tomu-luomien joukoss' ei yks'kään --
       Tiedänpä sen tosiaan -- vaihtele niin kuni sie.
    Milloin sortunut oot sekä ääneti kallioin kesken,
       Milloin liehuvi sun lippusi pilvessä taas.
    Milloin peilinä sie säde-loistoa taivahan taitat,
       Milloin talletat taas, hiilenä, helvetin tult'.
    Oi, mihin sie tulet? Pohjolan kalpeahan kevätpäivään.
       Siellä, kun päiv' hymyää, pilvi jo itkua luo.
    Enkö jo turmion reunalla seisonut? Eessäni kuilu,
       Kantava kuoloa vain, -- yö oli ympärilläin.
    Enkö mä seiso taas vihannaisilla kunnailla toivon?
       Maaliman loistavan nään rauhassa rakkauden.
    Hakkaus on ijäinen; sen valtoa tuoni ei murra.
       Rakkauden tuli saa kirkastumaan sydämen.
    Mutta mi taivahan on, sitä säästävi tuo pyhä liekki,
       Sen koeteltuna tuo taas povehen inuvaan.
    Haavapa nyt paranee; tuli sen kovemmin sit' ei polta,
       Jos elo paistavi vain, vienona kuin kevät-päiv'.
    Niin oli lempeni myös; epätoivolla tunsin ma liekin
       Riehuvan rinnassani, mun poroks polttelevan,
    Kunnes syntyvän mie himojen, huvien sekä tuskan
       Raunioist' näin elämän, puhdistuneen, totisen.
    En sure ennää nyt. Mikä kuoli, se tuonelan olkoon;
       Mutta, mi on elävää, sen omistan elävän'.
    En enempää halua; opin luopumust' rakkaudelta.
       Kaikesta luopua voin; lempi mun rikkahaks sai.
    Lapseksi muutun taas; pesän vihdoin löytävän toivoo
       Metsässä sieluni, tuo kyyhky, mi harhaelee.
    Jää minun luokseni, kärsivä sielu! ma tuskasi tunnen.
       Oi, pysy tääll', sulo-laps'! Leikkisi on viaton.
    Vaikk' useastikin panin huolien ketjuhun renkaan,
       Riemunki seppelihin kukkani oon sitonut.
    Taivas! kun rukoilin salamaa, sain lempesi suukon.
       Vast' sua uskoin, kun mun likistit povehes.
    Lemmen Ruhtinas, oi, minä kanssasi painia tahdoin,
       Mutta sa mun pelastit, lapsesi sait sylihis.
    Rintani, riemastu! Ilo-ääniä luo, sinä lyyra!
       Sielu, se eksynyt, on löytänyt viel' kotomaan.
    Riemua juon Jumalan, kun koittavi aamu, kun ilta,
       Morsian ruusuinen, vaipuvi metsälähän.
    Riemua juon Jumalan, maan laaksojen helmassa kun nään
       Lempeä hoideltavan rinnoissa kuolevien.
    Viljan kastavi taas elämäin huvipuistoa kuivaa
       Rakkaus taivahinen; Kohta se kukkiva on.



Joki.


    Ui, miten leikittelee elo ihmis-kohtaloin kanssa!
       Niin elo virtaelee, kuin joki vaihetellen.
    Tienoilla lapsuuden hymyää kuni lähde se ensin,
       Kallastaan kuvastaa, kukkaisaa, vihantaa.
    Aaltolo sen solisee kisaten kodin lehtojen helmass',
       Raikas ja unhottunut, haltiain tuntema vaan.
    Helmassaan, uneten, sepä taivahan tähtiä kantaa;
       Huoleti niiden kanss' leikkivi onnellinen.
    Hyppäelee esihin vähitellen se kätkyestänsä,
       Voimistelee, -- joki niin kasvavi siit' välehen.
    Riemulla nuoruuden jo se tanssivi, toivoa täynnä,
       Virtansa halkaisee, sen toki taas kokoaa.
    Milloin se miekkoisten sulo-saarien rannalla huokaa,
       Milloin sen väki taas sortuvi kalliohon.
    Joskus se uppoutuu utu-järvihin surren, ja joskus
       Riemulla, mainehikas, syöksyvi taas merehen.
    Päämäärää elämäin joki ei ikävöitse, Amanda!
       Luotolot nuoruuden tuskin se jättänyt on.
    Vielä se onneva on, laheat sen lainehet kaartaa
       Saaren kukkivan, min sulkenut on sylihin.
    Järveksi paisuvi siellä se, kuin meno päättynyt oisi.
       Lempien tahtovat sen lainehet kierrellä vain.
    Sen pisaroist' haluaa kuvastaa joka ainoa rantaa,
       Sen joka aaltolokin kuin povi huokaelee.
    Oi, sulo-saari se on! Omenoita se oivia kantaa;
       Siell' suvi-tuuletkin laulelevat lemuten.
    Sielläpä huokausten sini-pilvistä temppeli näyttää
       Arkaadin komean, myrtillä varjostetun.
    Mun elämän kevät-virtoa ain' syleilee tämä saari;
       Virtani nousevi, -- koht' on yli-pääsemätön.
    Silloin se huoleton on: ei laiturit sen yli yl'ty.
       Sinne jos purjehtis, riehuisi lainehet sen.
    Sie sulo-saareni oot, syleän sua aina, Amanda!
       Temppeli loistelias on iloisen jumalan.
    On valat siltana sen, raketut rukouksista patsaat;
       Holvi on huokauksist': temppeli lemmen se on.



Frans Mikael Franzén 1847.


    I.

    Ul'ko se syksyn tuuli, mi itkien metsässä liikkui?
      Ol'ko se pohjainen, tietävä syksyä vain?
    Vaiti! se vaiteli kuin olis huo'annut emo-luonto,
      Huo'annut povestaan, surren ja lempienkin.
    Pohjola pilvehen käy; kas, pohjan-tähti jo sammuu;
      Murheissaan otavan rattahat vieriävät.
    Lehdot kuuntelevat, surumielin kiikkuvat latvat;
      Kukkasenkin kupuhun nousevat viljavat veet.
    Oi! oli syys, joka tul', toi pohjasta kuoleman tiedon.
      Järvi ja virta ja maa itkevät laulajataan.
    Hongat ja ruusutkin ihanuutensa tunsivat vasta,
      Kun runoelmissa sen katselivat kuviaan.
    Käskystä tietäjän tään pani ihmeno päästetyn luonnon,
      Kaunoiseks kuvatun, sykkivähän sylihin.
    Nyt hän poissa jo on, runo-henki on muuttanut täältä;
      Lyyrää itketähän, murtunut on se, ei soi.
    Oi! tuli syys hänen syntymä-maalleen, kylmeni päivä,
      Kuihtuvi kaunistus metsien, niittyjenkin.
    Ei kevät-auringolta hän silmänsä sulkenut; hältä
      Jää-hyväisen kesä sai, syys hänen hautansa loi.
    Talvi sen päälle koht' lumipeittehen laskevi, puhtaan
      Kuin hän its', kepeän kuin uni autuahan.
    Vaitele, syksyn tuuli! Kun pohjolahan menet toiste,
      Lauluni seppele vie haudalle harmajapään.
    Siellä se kuihtukohon, tai taivahan itkua juokoon
      Illan tyyneydess', Laulajan multien pääll'.


    II.

    Vuos'sadan lapsuudessa, kun hämmästyneen yli mailman
       Lens' vapaus, kumoten kruunut ja alttaritkin,
    Kun oli mielissä vain satumaisia sankaritöitä,
       Auran rannalla nous' laulaja, nuorukainen.
    Aikansa tunsi hän, mut hänellen ei mielehen ollut
       Ihmisten metelit, turmio-työt veriset.
    Toisin mieltynyt hän oli: niin hän lyyrahan tarttui,
       Näppäsi kieliä kuin kaino ja lempivä neit'.
    Taistelujen tohinan läpi tok' säveleet nämä tunki,
       Tulkiten kuolevien riemuja, tuskiakin.
    Niinkuin enkelien oli vieno se laulu ja puhdas;
       Tunki se sieluihin kuin suvinen sade juur'.
    Sen runo luontainen sapatin sätehist' oli tehty;
       Uskon ja rakkauden kyynele kiilteli siit'.
    "Ihmisen kasvot" nyt, ruso-aamun kirkkaudessa
       Pilvehen katselivat, naurelivat ihanat.
    Pohjan eidylli, "ilt' Lapin maassa", kuin yöllinen päivä
       Pohjolan tunturillen loistehen loi lumovan.
    Ei sydän oo haluaan niin vienona laulanut koskaan,
       Lempi ei koskaan niin kainona toivoellut.
    Joskus hän tuliseen runohon pani vihmoa viinin,
       Vimmassaan tyven kuin tietäjä Kreikan maan.
    Hällä se huumaus oil, joka lähtevi viel' jumaloista.
       Heben tultapa vain viinirypäleistä hän joi.
    Poika jos joi lasiaan iloiten, hyväksyi sitä Impi.
       Tuntojen vimma se oil, rakkauden ilo vain.
    Joskus tuonelahan meni hän sekä sai elämään taas
       Urhojen loistavat työt, hurskauden isien.
    Seisoihan sotilas sini-Saimaan aaltojen luona,
       Itkien urhoa, min rinta jo sortunut on.
    Kaarlon harmajapää sotamies levännyt jo on kauan;
       Laulaja, myös väsynyt, hautahan vaipunut on.
    Laulun ja kunnian päivä on päättynyt: laskeva päivyt
       Heittävi surren vaan hautojen pääll' valoaan.


    III.

    Suomen maan sorean oli pohjola laulajan kehto.
       Siell' oli syntynehet Creutz ja Choraeus ja Hän.
    Kätkyt-laulua hälle rastahat lauleli, kun hän
       Luonnon helmasta toi ruusuja terveyden.
    Nuoren lyyrahan siell' suhisit salojen suvi-tuulet,
       Aaltolo, kun uneksui, sai hänet laulamahan.
    Vielä hän miehenäkin oli laps' -- oli äitiki lapsi.
       Hän oli voimallinen, tok' viaton, suloinen.
    Hellä hän ol' vihassaan, totisuudessaan oli hurskas.
       Lemmen kyynele sai Sen himot sammumahan.
    Lämpimän suutelon Sen lumi-otsalle onnetar painoi.
       Nuori ja innokas, hän toimehen sai urotöit'.
    Auringon verisen näki nousevan hän meren helmast,
       Kun elon-kunnailla hän kunnian kruunuja sai.
    Myrskyt ja lainehetkin kovin pauhaavat; sota-jyske
       Suomen rannalle tuo turmioit', kuoloakin.
    Ruhjautui vapaus, veri-kyynelet kastivat kuumat
       Hautoja sankarien, -- -- oi, side katkesi nyt!
    Itkipä Ruotsin maa sisartaan, joka rakkahaisesta
       Sen sydämest' revittiin -- -- haava on viel' verinen.
    Silloin Laulajallen kävi raskahaks mieli; hän otti
       Lyyran ja sauvan; sai jäähyväiset kotomaa.
    Lohduttamaan surevaa Svea-maat', meren poikki hän kulki;
       Laaksojen laulelevain suojassa sai kodon taas.
    Lapsuudestani asti ma riemulla muistelen vielä
       Kumlan paimentolaa, kauneuden kotomaat'.
    Seisoi viel' lakealla, mi tähkien kultia kantaa,
       Temppeli juhlallinen, kuin runo taivahinen.
    Mutta sen vieressä oil eidyllio helmassa laaksoin.
       Laulu ja kauneus siell' leikitsi kukkien kanss'.
    Lastensa keskellä siell' eli kauan hän. Patriarkka;
       Viljalta loi älyllään kultia, kylveli niit'.
    Vihdoin temppeli, tuo ijäkäs sekä korkea kaatui;
       Uusipa tehtihin taas, -- sitte ei viihtynyt hän.
    Matkasi kauas nyt perimmäisehen Pohjahan, kussa
       Sai lumikentiltä hän etsiä kuulijoitaan,
    Kussapa keskellä tunturien kohisee kovat virrat,
       Kussa on säilynehet nuo tavat muinahiset.
    Siellä hän Ängerman-joen rannalla loi kodin uuden.
       Soi hänen polvillaan lyyra ja kantelo viel'.
    Siell' elon-syksynä Sen -- kuni ilman-kantelo illoin,
       Vaitelivat säveleet, raukesivat säräten.
    Sammuvahan elon-lamppuhun kaasivat kärsiväisesti
       Lemmekkäät kädet ain' öljyä rakkauden.
    Sen elo ol' rukous: sapatin pyhä-iltana loi hän
       Silmänsä taivahasen, kuiskasi Amen ja kuol'.
    Rauha Sen mullalle! Jos ei enkelit haudalla itke,
       Onpi se riemusta, kun hänki nyt enkeli on.



Runoja..

(Alkuperäisiä.)



J.L. Runebergin muisto.

(Ennen painettu Joukahaiseen VIII).


    Armas maa isien, runolaulun syntymä-seutu!
       Nyt suru täyttävi sun, katkera kaipaus on.
    Haikean sait sanoman: parahin sun poikasi kuoli,
       Maalimast' muuttanut pois ruhtinas on runojen.
    Poissa nyt Runeberg on; salihin hän tähtien riensi,
       Oiva ja loistava kuin aurinko armahinen.
    Kuoren tempasi maa, runohengen vei koteron se;
       Saalihin sai komean Tuonela heltymätöin.
    Henki nyt taivahan on, hänen kuuluisa kunnia Suomen
       Rakkailla rannoilla sen aina hän mainio on.
    Tääll' ei kalveta voi ylevän runoniekkamme muisto;
       Ainapa myös pysyvät nuo etevät jalotyöt,
    Jotka hän loi nerollansa ja joit' ihailemme me täällä:
       Serbian maan säveleet, Hauta, mi Perhossa on,
    "Hirvenhiihtelijät", "Nadeschda" ja pappilan "Hanna",
       "Fjalarkin kuningas", "Vänrikki Stool" jopa myös
    Virret hurskauden sekä viel' urohot Salaminin.
       Tähtinä rakkauden kaikki ne tuikkaelee. --
    Oi, sinä, Runeberg, loit älytöilläsi kunniapatsaan;
       Heittävi oivana tää loistoa ympäri maan.
    Kas, yli tunturien, yli vuorten harmaja-päiden
       Katsovi patsas tää, nousevi pilvihinkin.
    Myös koko Euroopan jalot kansat antavat hälle
      Kunnian kuuluisan, mainehen kaunihimman. --
    Köyhä on maa isien, sä timantteja hukkahan etsit,
       Kultaki kiiltävi vain pienenä huuhtojallen.
    Kuitenkin moni maa, joka rikkahat aartehet kätkee,
       Onneva oisi se, jos, varrella vuosisatojen,
    Laulaja nousisi sillen niin kuin Runeberg suuri;
       Sill' äly oikea on kalliimpi kultoakin.
    Kansasi rakkaus aina sun hautasi vartija olkoon,
       Kaiho ja kiitollisuus multias kastakohon!
    Laakeriseppeli, min hymyhuulin viisas Apollo
       Puistossa Parnassin kietonut otsahas on,
    Seppelöi maatasi niin kuni maalaamaa kuvastossa
       Puittehet kultahiset, kaunihit piirielee.
    Suomen maisemat oot, salot, saaret, siintävät järvet,
       Rakkahat rannikotkin, synkeät myös erämaat
    Maalannut, kuvaten lumouksen aartehet niissä.
       Selvähän kertoelit kansamme luontehenkin.
    Suomelan astuvi mies kuvaelmistas esihin niin
       Suorana, valjuna kuin tääll' lumimaassa hän on.
    Mutta kun leimahtaa sotaliekit, kun tykit paukkuu
       Julmalla jyskeellään, sankari on joka mies.
    Silloin selkenevät nuo tuimat, töykeät kasvot,
       Rinta jo aaltoelee, urheus täyttävi sen.
    Riemun ja uljuuden sulo-kyynel kaihtavi katseen.
       Taistelu, kuolemakin eest' isänmaan jalo on.
    Puolustus kotimaan, kun vaara ja turmio uhkaa,
       On jalo työ tosiaan, on pyhä velvollisuus.
    Tappelukentällähän ihanimpia kukkia kasvaa;
       Oi! veriruusuja siell' uhkeita uljaelee.
    Kuolon enkeli käy majesteetissaan yli kentän;
       Sankari-rintojen hän ruusuja poimielee.
    Runeberg armahinen, runotarten ystävä kallis,
       Kuuluisan kuvasit ottelun sankarien.
    Leikin mainehikkaan sulo-Suomesi kertoelit sie;
       Sykkimähän sydämet miesten ja naisien saat,
    Milloin vain lukevat runoelmias, taikka jos muutoin
       Mielehen juolahtaa Vänrikin kertoelmat.
    Nukkuos tyynenä nyt, sinä Pohjan laulaja-joutsen!
       Kansasi kiitollisuus kaunihin palkkasi on.
    Tauonnut kipus on, monivuotinen vaivasi tänne
       Tuskan jäi tupihin, terveyden sinä sait.
    Henkesi autuuden ilojuhlia huoleti tuolla
       Tähtien tuikkivien turvissa viettävi nyt.

    Kiitos on Jumalan, hänen on myös kunnia aina,
       Kantelo-kultaisen että hän Suomelle loi,
    Vieläpä lyyrankin ihanaisen, min lumous saa
       Poistumahan povien jäät sekä niettehetkin.



Keväällä.

(Ennen painettu Joukahaiseen VIII.)


    Huoleti riemuitkaa, ihanan kotomaan asujaimet;
    Poikaset, neitosetkin, ikä-miehet ja harmaja-eukot
    Riemun juhlia vain pitäkää nyt, laulaen kaikki!
    Raivokas talvi jo on sorean, sulo-Suomeni mailta
    Kauas rientänyt pois, sen valta on murtunut täällä.
    Aarnio-metsien puut, petäjät sekä korkeat koivut
    Päältään heittänehet humisten ovat valkean vaipan,
    Nostavat pilvihin päin vihannaiset, tuuheat latvat,
    Luojaa kiitellen, koko luonnon herttasta Herraa.
    Nousevi haudastaan ihan uutena lempeä luonto;
    Morsius-hunnullaan viherällä ja helmitetyllä
    Kasvonsa kaunistaa se, ja häitään tahtovi viettää
    Rannoilla Suomeni maan, Tapion sekä Vellamon luona.
    Vieras, hei, ihanin kevät-kulta, sa taivahan lapsi,
    Terve-tultua vain, valon enkeli Suomeni helmaan!
    Suorsat, joutsenetkin, nuo hilpeät vierahat, jotka
    Syksyllä liitelivät etelään päin, ketterin siivin
    Kiitävät tervehtämään taas syntymä-seutuja täällä,
    Joita he muistelleet, ikävöineetkin ovat aina,
    Kaukana ollessaan kypressi- ja laakeri-maissa.
    Niin jalo ihminenkin matalan maan korvessa täällä
    Tietävi vieras vaan olevansa, ja muistavi aina
    Pitkällä matkallaan koto-seutuja taivahan maassa;
    Kerkein askelin hän ikävissään pyrkivi sinne.
    Vihdoin päättyvikin sen matka, ja siivekäs sielu.
    Valkea joutsen nyt, koto rannan varjohon istuu.

    Lintuset lentelevät ilomielin taivahan alla,
    Leivonen riemastuin säveleillään kiittävi Luojaa,
    Pääskytkin soreat, ihanaiset kartano-vieraat,
    Muistellen kotoaan pian jälleen saapuvat tänne;
    Suomeni armahinen lumosit, sinä kaunotar, heidät.
    Silmäsi siintävä on kuni lempeän neitosi silmä;
    Oi, tuhat-järvinen maa, sinä kiiltävä seppeli Pohjan,
    Kätkyt kauneuden, ihannes mun sieluni oot sie!

    Taivas selkeä on, vain muutama hattara tuolla
    Loittona lännessä ui, kuni joutsenien lumi-parvi.
    Päivän antelias kuningas nyt kultoa kylvää
    Vuorien, laaksojen päälle, ja järvien läikkyvät lahdet
    Kullalle kiiltelevät, kuin kullatut kaikki ne oisi.
    Oi, jos hengenkin valo nousisi Suomeni maassa,
    Poistais yön kokonaan iki-Väinön kansasta kauas,
    Kylväis kultoa ain', valistuksen kallista kultaa!
    Vieläpä syksyinen pimeys monen valtavi täällä,
    Vielä on kuolon jäät sekä nietokset sydämissä.
    Onnea tuo valistus; sepä vahvana suomalaisuuden
    Kilpenä ain' yhä ois, katoais ei kansamme koskaan.
    Suomeni, köyhä sä oot, sun kansasi joukko on pieni,
    Mutta jos tehtäväs teet, pyhät tehtäväs toimitat aina,
    Melkoiseks enenet, jopa mainehen kruunuja kannat.
    Maasi on kukkiva aina, sun kielesi oiva ja kaunis
    Vihdoin voittava on yli-vallan syntyinä-maassa!
    Silloin kielesi soi, kuni mahtava kantelo Väinön,
    Riemuten voitostaan, yli järvien, rantojen, laaksoin,
    Vuorten, metsienkin, ja sun lapsesi tähkiä tieteen
    Huoleti noukkivat, kun avarat sekä viljavat pellot
    Viisauden avatut yli ympäri maan ovat heille. --

    Taivahan valtias, oi, suo Suomelle päiviä onnen!
    Varjele maa isien, sen lait, pyhä uskonto myöskin.
    Armas silmäsi luo, sinä laupias taivahan taatto
    Väinön kansahan täällä, ja siunaa lastemme lapset.



Tappelu Demmin'illä.


    Uljaine urhoineen oli Kustavi Aadolfi suuri
    Maastaan matkustanut, meren aaltoja kyntäen, Saksaan.
    Turvaten vaan Jumalaan sekä oikeahan asiaansa,
    Rohjennut oli hän, tuo pohjan sankari hurskas,
    Ryhtyä taisteluhun väkevää Itävaltoa vastaan,
    Keisarin valtikkaa sekä paavin liittoa vastaan,
    Kansat päästääkseen oman-tunnon vangituksesta,
    Jolla katolinen kirkko ja valtion rautainen koura
    Uskonto-innossaan sokeassa heit' polkea pyysi.
    Ylpeä keisari, min soturit oli tottunehet jo
    Voiton-lauluillaan Euroopan täyttämähän, ja
    Min sotapäällikkö, tuo ijäkäs sekä yrmikäs Tilly,
    Saanut hiljakkoin oli suuren, loistavan voiton
    Tanskan-maan kuninkaast', piti turhina hankkehet Ruotsin,
    Vieläpä linnassaan ivaten hän Wienissä lausui:
    Kylläpä maar' sulattaa etelässä se paahtava päivä
    Tuon lumi-ruhtinahan, min pohjola viskasi tänne.
    Haastelivat samaten vihollisten leirissä muutkin.
    Mutta ei ollutkaan, kuten arveltiin, tämä Ruotsin
    Kuuluisin kuningas lumi-höytälehistä ja jäästä.
    Sen tuli tuntemahan pian mahtava keisarin valta,
    Röyhkeä Ferdinand itse, katolinen kirkko ja paavi.
    Kaikki he pelkäsivät, kun Kustavi Aadolfi riensi
    Voitollisin sotavoimin pohjaisen läpi Saksan,
    Valloitti linnoja, kaupunkiloita ja lemmellä voitti
    Kansojen rakkauden sekä myös monen ruhtinahankin.

    Saapunut nyt väkineen kuningas oli Pommerin maahan.
    Demmin'in kaupungin etehen sijoittuupi hän siellä,
    Mielien valloittaa tämän pienen, tärkeän paikan.
    Mut sitä suojelemassa on keisarin päällikkö Conti.
    Seisovi hän sotilainensa leirissä linnoitetussa.
    Ratsastaa kuningas varahin ulos aamulla kerran,
    Voidakseen lähempää vihollis-varustuksia nähdä.
    Seitsemänkymmentä Suomen ratsasmiestä hän tälle
    Retkelle kanssaan vei, koeteltuja urhoja kaikki.
    Kustavi Aadolfin sotajoukossa palveli silloin
    Muuan Italian mies; nimi pettäjän tuon oli Ponti.
    Ratsastuksesta hän oli tiedon saanut, ja kohta
    Contin leirihin lähti ja antoi hankkehen ilmi.
    Ratsasmiehiä nyt ison joukon määräsi Conti,
    Väijymähän kuningasta sen onsilon vieressä, jonka
    Kautta hän aikoi ratsastaa sekä ottamahan myös
    Vangiksi oivan tuon otuksen, mi ei vaarasta tiennyt;
    Mutta Italialaiset ei toki ampua saisi,
    Ett'ei Ruotsalaisten sotaleirihin kuuluisi pauke. --
    Kun kuningas väkineen solakkoon oli ehtinyt, kohta
    Ryntäisee esihin vihollisten joukkoja, niinkuin
    Rauhaisaan hepo-laumahan syöksähtää susi-parvi,
    Kätköistään samoten, vihurin tavoin äkkiä aivan.
    Ulvoen raivossaan, nämä nälkäiset pedot, julmat,
    Kun näkevät rehevän ori-lauman juoksevan hiljaa
    Metsän polkua, het' sen käyvät kimppuhun kaikki.
    Nousevi paikalla nyt verinen sekä hirveä melske.
    Taistelu-vimmassaan kokevat sudet raatelevaiset
    Iskeä herttaisten hepo-parkojen kurkkuhun hampaat.
    Puolensa tok' pitävät nämä niinkuin sankarit uljaat.
    Hirnuvat raivokkaina ja potkivat ympärillensä.
    Raudoitetut kaviot, petohon kun sattuvat, kauas
    Paiskaavat poloisen ja se vinkuen henkensä heittää.
    Mut monikin hevoinen veressään korisee kamaralla.
    Metsän helmoihin, ulisten, petojen koko lauma
    Väistyvi vihdoinkin, pahanpäiväiseks kurikoitu.
    Kustavi Aadolfin sekä myös hänen vartiostonsa
    Kimppuhun hyökkäsivät näin Contin Italialaiset.
    Tulvaillen joka puolelta, saarsivat ratsastajat he,
    Että yks ainoakaan pakohon ei pääsisi sieltä.
    Tässäpä suomalaiset soturit taas uljauttansa
    Näyttivät kuuluisaa, kuten ennenkin useasti.
    Niin tiheään kuni suinkin he ympäröivät kuningastaan,
    Pyytäen puolustaa sen kallista henkeä aina
    Kuolohon kalpeahan, verituiskujen tuimien alla.
    Hurjana tappeli nyt joka mies urovoimalla, niinkuin
    Leijona Nubian maan; yks taisteli kymmentä vastaan.
    Kauhea ahdistus solatiellä yht'äkkiä syntyi.
    Ratsasmiehet ja myös hevosetkin toistansa toinen
    Tuimina tunkivat, ei toki ykskään väistynyt syrjään.
    Suur' etu pyssyistään oli ensinnä Suomalaisilla,
    Kun vihollisten joukko ei ampunut, kieltoa muistain.
    Mutta Italialaiset, luonteeltaan kovin kiivaat,
    Suuttuivat pian, kiipesivät ylös vuorien päälle.
    Sieltä he ampuivat. Rivi Suomalaisten vähitellen
    Alkoi harvenemaan. Veriruusuja ruskeita puhkes'
    Rinnoista sankarien; rivien läpi ankara tuoni,
    Heiluttain vikatettaan, yllänsä mantteli musta,
    Asteli kolkkona, sai elo-saalihin viljavan, kauniin.
    Sankari herttainen, jalo ruhtinas karskina vielä
    Taisteli harvenneen sotavartion keskellä tiellä.
    Kuolijaks ammuttiin hevonen hänen aitansa viimein,
    Muuan Italialainen ratsasmies hänet kanssaan
    Tempasi, viedäkseen hänet vankina päällikön luokse,
    Eikä yks ainoakaan noista harvoista Suomalaisista,
    Jotkapa viel' elivät, kuningastaan taitanut auttaa
    Suuressa ahtaudessa. Jo koittavi tok' avun hetki.
    Ennenkuin kuningas sotilaineen retkelle tälle
    Antautui, oli hän hevosmiehiä melkeän määrän
    Käskenyt seuraamaan häntä ratsas-matkalla kaukaa.
    Ampumisen olivat nämä kuulleet; kohta he täyttä
    Laukkaa karkasivat, tulivat kuni leimaus lentäin
    Ratsuilla vaahtoisilla, ja tuuliais-myrskynä aivan
    Hurjina hyökkäsivät vihollisten kimppuhun kilvan.
    Häiriöhön tuli het' sotajoukko Italialainen,
    Turvautui pakohon; toki paljon vankia saatiin.
    Sykkivin rinnoin nyt sekä riemusta säihkyvin silmin
    Ruotsin voittoisat urot kiersivät ruhtinahansa.
    Mut satumainen tää pelastus oli ostettu kalliin.
    Miehissä melkeittäin oli kaatunehet solakossa
    Suomalaiset soturit. Mikä henkihin heist' oli jäänyt
    Haavoitettuna ol'. Jalomielinen Kustavi Aadolf
    Heltyi itkemähän, kun katseli uljaita näitä,
    Jotk' olivat hänen eestään henkensä alttihiks panneet.
    "Kuin monen oivallisen urotyön", sanoi hän, "olis vielä
    Tehneet sankarit nuo, jos vaan varomatta en oisi
    Saattanut kuolemahan kovin aikaiseen minä heitä".

    Lehdillä historian on ottelu Demmin'in luona,
    Varrella vuossatojen, tapaus, joka heittävi aina
    Kunnian kuuluisan säde-virtoja armahisille
    Suomelan seuduillen sekä myös asujaimille niiden
    Kunnailla kultaisilla ja laaksoissa laulelevissa.
    Uskolliset urohot, jotk' kaukana outojen maiden
    Kentillä, velvollisuutenne täyttäen, annoitte alttiiks
    Voimanne kalliimmat, verivirtanne kuumat ja myöskin
    Henkenne herttaisen, teit' muistavi siunaten Suomi,
    Silmässä uljauden jalo kyynel, rinnassa riemu.



Kultani kunnia.


    Niinkuni kyyhkyinen havumetsän kätkössä yksin
       Kaipavi, vaikeroiten, kuollutta kumppaniaan,
    Min oli temmannut hänen rinnaltaan pika-luoti,
       Rakkaudesta kun hän lauleli onnellinen,
    Niinhän rauhaisain tuvan-haltijain turvissa täällä
       Onneni päiviä mie ainian muistelen myös,
    Muistelen kaipauksella ja kyynel-vieruna vielä
       Tuonen turmelemaa kultastain komeaa.
    Kaunoinen oli hän, ilokas sekä lempeä myöskin;
       Huimasi sieluni siis tenhetär taivahinen.
    Sen puna-posket hienoiset olivat ihatarten
       Onnellinen kotomaa, jossa he viihtyivät.
    Kuin lumi Hermon'in huipulla loisteli kultani otsa;
      Sen soma suu suloinen kuin ruso-ruusunen oil.
    Kutriset, kultaiset kuni lännen lienteät pilvet
       Otsalla auringon, päätä sen kruunasivat.
    Silmät sen siniset olivat kuten taivahan kansi,
       Tai kuni lähteiden aaltolo armahinen.
    Hallitus-istuimen oli rakkaus sen sydämessä
       Voittanut itselleen, voittanut valtikankin.
    Sieltäpä tuo kuningas jalomielinen, anteliaskin
       Onnen ja siunauksen kultia kylveli ain'.
    Joukossa kuolevien sepä miekkoinen, mikä täällä
       Immen saa ihanan, lempeän lemmitykseen.
    Oi, mikä onni se on, mikä taivahan liekkuma-vimma,
       Sulkea armahinen sykkivähän sylihin,
    Latkia autuuden sirovaa sima-viiniä, jonka
       Helmet vain heruvat rakkauden rypäleist'.
    On tosiaan ihanaa, kera lemmityn ystävän rientää
       Polkuja tään elämän; ei tule tie tukalaks.
    Milloin kiivetä saa ylös tunturi-rinteitä, milloin
       Notkojen viehättäväin tarhoissa tanssia taas.
    Milloin kulkevi tie erämaiden halki ja milloin
       Nurmien kukkivien helmassa kiemurtelee.
    Vaikkapa vaikea on tämä matkustus useasti,
       Rattoisasti se tok' lemmityn seurassa käy,
    Käypi, kun kiihoittaa, ilahuttaa toistansa toinen,
       Turvauten Jumalaan, onnemme lähtehesen.
    Pois meni kultani aikasin, pois tomu-maasta hän riensi.
       Maa jalon lainansa vei, henki men' tähtelähän.
    Vaitele, laulaja, vain, kuten lahden läikkyvä laine
       Syksyllä vaikertelee, sortuen kalliohon!
    Huokaa huolias niin kuin eksynyt tuuli, mi hiljaa
       Viidakon kellastuneen latvoissa tuutielee.
    Illan tyyneydessä sä käyskele haudalle, uhraa
       Kultasi kummulla siell' kukka ja kyynelekin.
    Riemaha pilvessä, sie minun enkelin'! On tomu kauas
       Lentimistäs paennut; oi, nepä kiiltävät nyt!
    Niin kuni perhoinen, joka murtanut on koteronsa,
       Heikalehtaa kisaten, lentävi päivähän päin,
    Nousit myös sinäkin, sulo-lintuni, maan somerosta;
       Rientelit riemuellen taivahiseen talohon.
    Oi, ovat autuahat, ani autuahat, jotka täällä
       Laaksoissa maan matalan voittaen taistelivat!
    Siion'in kaupungin iki-vieraina kantavat päässään
       Kunnia-kruunuja nyt nuo sotilaat Jumalan,
    Soittavat kanteleitaan lumi-sormin ja, kirkkaina kiiltäin,
       Juuressa istuimen laulelevat iloiten.



Luonnon temppelissä.


    Seppelit hiuksissaan, kesä morsiusvaatteissa hohtaa.
    Aurinko herttainen, maa-ilmojen valtias uljas,
    Vaunuissaan ajelee pika-varsoillaan komeoilla
    Hattaroiden yläpuolella, siintävän taivahan alla,
    Katsahtaa hymyten sulo-Herthaa, morsiotansa,
    Hehkuen lemmessään hänellen myös suikkavi suuta.
    Sen ovat suukkoiset tulisemmat viiniä Lesbon,
    Sen ovat kaunoiset nuo tuuheat, kultaiset kutrit,
    Jotka sen hartiollen alas aaltoavat, hyväellen.

    Armahisen kesäkuun lumo-iltana, seuduilla Pohjan,
    Astuvi maamies nyt majastaan, joka nousevi tuolla
    Töyrällä juhlaisten petäjäin sekä koivujen kesken.
    Tyynenä mielessään kuni järven kiiluva kalvo,
    Katsella mielivi hän, miten kasvanehet ovat maansa,
    Niityt ruohoiset sekä viljavat vainiot, jotka
    Kartanon ympäröivät, lemuten, sulo-vihreydellään.
    Tienoon laulelevan nykyisin on kastanut taivas,
    Kyllältä kylvellyt tavarastostaan sitä lahjaa,
    Jostapa elpyvät taas kukat, kuihtunehet elo-kasvit.
    Seisovat nää hymyten, vesi-helmiä kantaen, jotka
    Kirkkaina kiiltelevät, noruen yhä kasvuista maahan.
    Raskahat roikkaukset kumohon tosin kaatanehet on
    Miehenmittaisen, rehevän rukihin, joka kasvoi
    Pellolla hyökyillen, kuten lahden läikkyvät laineet.
    Ehkäpä ilman haltia sallivi koht' rajutuulen
    Lentää vankeudesta ja kiitää valtavin siivin
    Ympäri tienoiden, ylös nostaen taivasta kohti
    Sarkojen herttaisen, helivän rukihin, joka surren,
    Silmissä kyynelehet, ihan maahan painunut onpi.
    Maamies! vastaisuutta nyt ei sovi sun epäellä.
    Katsehes taivohon luo, rukoellen siunaust' sieltä!
    Toivosi kukkikohon kuten nurmen kukkaset tuolla.
    Turvau vaan Jumalaan, ole rehti ja vilpitöin aina.
    Hän joka silloinkin sinut holhosi, kun oli kallis
    Aika, kun nuo kamalat tuho-vierahat, nälkä ja rutto
    Kiersivät ympäri maan, ja kun tuonelan ruhtinas tuima
    Välkyttäen vikatettaan, runsaita viljoja niitti
    Pohjolan tunturi-rinteiltä Vuoksen rannoille saakka,
    Hän, kuten ennenkin, sua lemmellä muistava onpi.

    Oi, suloinen suvi on, tämä kaunis hääruno Pohjan. --
    On kuni juhlainen, pyhä temppeli nyt koko luonto.
    Suuri on temppeli tää; sen tornin huippua silmä
    Ei näe, sillä se pistävi taivasta korkeammalle.
    Katto sen kaareva on, sininen, majesteetillinen myös;
    Taivahan taituri on kuvannut sen pensselillänsä.
    Tähtölän kultaisen, ihanaisen hän pani holviin.
    Syys kun valtavi maan, pimeys kun synkeä uhkaa,
    Silloin loistelevat tulisoitot taivahan niinkuin
    Kynttiläkruunujen kristalli keisarilinnassa, kun on
    Kruunausjuhlan ilta ja on hovi vieraita täynnä.
    Laattiakin vipajaa paremmin, kuin temppelin, jonka
    Ihminen saa raketuksi, jos kohta hän taituri onkin.
    On komeampi sen vaippa, kuin kaunihin kankurin kangas.
    Tää teos Mestarin on, iki-viisauden jalo aate.



Hauta.


    Sauvasi murtuu,
    Päättyvät sun päiväs;
    Multihin muutat,
    Matkamiesi maailman!
    Tuonela tuima
    Suojihinsa sulkee
    Raajasi raukat.

    Oi, jospa oisi
    Mielessäsi aina
    Viimeinen matkas!
    Tehtäväsi täytä,
    Rehtinä riennä;
    Palkkasi on palmu
    Rannalla rauhan.

    Ehkäpä täällä
    Kyyneleitä kylvät,
    Murheita maistat.
    Tuikkivien tähtein
    Turvissa tuolla
    Kyynelesi kuivuu,
    Riemu on runsas.



Taittunut kukka,

(Mukailema.)


    Kolm' veikkoa, matkalla ollessaan,
    Oil kerran saapunut ravintolaan.

    "Onk', rouvani, oltta ja viiniäkin?
    Ja missä on tyttönne, hienoisin?"

    "Kyll' oltta ja viiniä oivaa on;
    Vei tyttöni tuoni se tunteeton".

    Ja kun he nyt astuvat kammiohon,
    Kas, mustassa arkussa neitinen on.

    Yks' veljistä peittehen tempaisee,
    Hän silmävi häntä ja huokailee:

    "Jos hengissä oisit, sa herttainen,
    Täst' hetkestä oisitpa kultaisen'".

    Pan' toinen paarille peittehen het',
    Ja helminä kiilsi sen kyynelehet:

    "Voi, että sä tok' oot kylmänä nyt!
    Mont' vuotta ma oon sua lempinyt".

    Mut kolmas nostipa jälleen sen,
    Ja suuteli huulia neitokaisen:

    "Ma oon sua lempinyt, armahinen!
    Oi, oot ijän-kaiken sa morsiamen'!"



Kuoleman kynnyksiltä.


I.

Korkean kukkulan kupeilla on matala maja, jota tuuheat koivut
varjostavat. Siellä yksivuotias pienokainen makaa kätkyessään. Riemu
ja viattomuus loistavat hänen taivaansinisistä silmistänsä, terveyden
ruusut punoittavat hänen poskillansa, huulet hymyilevät ja sormet
soreat leikittelevät aamuauringon säteen kanssa, joka kehdon reunalla
hilpeänä hyppelee. Äiti istuu lapsikultaisensa vieressä ja katselee
sulo-silmin, simasuin tuota lempensä kallista panttia. Onnellisuuden
tunne saa hänen sydämensä suloisesti sykkimään. Ahnaat imehnon lapset,
joiden kylmiä, kuivettuneita sieluja vaan kullan kiilto ja hopean hohto
voi ihastuttaa, pitävät häntä köyhänä, onnettomana. Mutta vaihettaisiko
äiti elävän kultansa koko maailman tavaroihin? Ei. Rakkaus omaa
kuvaansa kohtaan on voimallinen hänen povessaan. Ei rupiinin ruso
eikä temantin tenho saisi sieltä hänen lempi-helmeänsä tempaistuksi.
Ja kuitenkin -- voisiko hänen riemunsa riutua, hänen onnensa kukkanen
kuihtua? Oi kauheata mahdollisuutta!

Kaikkivaltias Luoja vallitsee pilven haituvata ylempänä. Ihanalta
istuimeltaan Hän säihkyvän silmänsä luopi matalan maan majassa
hymyilevään lapsukaiseen, tuohon lempensä esineesen. Järkähtämätöin
on hänen päätöksensä. Pienokainen on otettava kultaiseen kotoonsa
tuolla ylhäällä; hän on säästettävä elon huolista ja tuskista, maailman
riehuvista myrskyistä. -- Jumala viittaa luoksensa kaksi lähettiläistä,
ja salahman nopeudella he lentävät kunniaistuimen juureen, peitellen
siivillään kasvojansa. Toinen heistä on kuoleman enkeli, tuo säälimätön
elon-leikkaaja. Juhlallinen vakavuus vallitsee hänen kasvoillansa,
tuuheat, yömustat kiekurat liehuvat hänen hartioillaan ja paljastettu
miekka välähtää voimakkaan kädessä. Kaikkivaltias haastelee hänelle:
Luo silmäsi matalaan maahan. Etäällä, tuon kukkulan rinteellä näet
vähäisen majan. Olen sinne istuttanut hienoisen ruusun, jotta se vähän
aikaa lemuansa levittäisi ja läheisönsä iloksi kukoistaisi. Mutta
nyt on aikani tullut. Tahdon panna tuo kukkanen toiseen paikkaan,
taivaan tarhaan ijäisesti kiiltämään. Mene siis ja katkaise tuo kaunis
kasvi. -- Toinen olento, mi istuimen edessä seisoo, on elon enkeli.
Kuin kultainen koitto himmeän yön rinnalla hän, tuoneen verrattuna,
loistaa. Ijankaikkinen nuoruus kaunistaa hänen kasvojansa, lumivalkeat
siivet hänen hartioiltaan leviävät ja taivaan tuulessa tuutivat sen
kutrit. Myös hänelle istuimella istuva puhelee: Lentele sinäkin tuon
kukkulan kupeilla olevaan kotoon. Kun kuoleman enkeli on tehtävänsä
täyttänyt, sorista vapautettu henki elämän kiiltävällä juhlapuvulla ja
kanna se helmassasi tänne.

Molemmat sanansaattajat lähtivät matkaan. Kuolon enkeli --
sääliväisyyden kyynel silmässä, kun näki onnellisen äidin ihantelevan
kehdossa makaavaa sydänkäpyänsä -- sivalsi kalvallaan pienokaista,
tuota ihanata inehmon lasta. Heti herttaisen hempukan silmät sammuivat,
poskien kukkaset kuihtuivat, huulet kalpenivat ja ihattaret itkien
väistyivät. Väännellen käsiänsä, onneton äiti haikeasti vaikeroitsee:
"oi tuoni, sa tunnoton, miks' riemuni riistit, ainoan aarteeni anastit?
On onneni surmattu! Oi!!"...

Syvästi huoaten katosi kalpea kalma. Mutta elon enkeli sulki syliinsä
vapautetun hengen ja vei sen, riemuiten, oikeaan onnelahan taivaissa.


II.

    "Kun ihminen on kunniassa eikä ole ymmärrystä,
    niin hän on verrattu eläimiin, jotka hukkuvat".

                                   Psalmi 49: 21.

Kaupungissa, valtakadun varrella kohoaa komea, palatsin tapainen
rakennus. Sen omistaja on rikas paroni H. Olemme tärkeän asian tähden
saaneet kunnian käydä häntä tervehtimässä, vaikka hänen terveytensä jo
useita viikkoja on ollut horjuva. Tultuamme tampuuriin, kuulimme
paronin sangen heikkona sairastavan. Saimme kumminkin astua
sisään. Nyt seisomme hänen makuuhuoneessansa. Se on todellakin
loistava. Pehmeät Persian matot peittävät permannon; suuret heijaisevat
peilit ja muutamat maalaustaiteen mestariteokset kaunistavat
kallisarvoisilla tapeteilla verhotuita seiniä. Uljaat huonekalut ovat
päällystetyt purpurasametilla. Sitä pait nähdään huoneessa hopeaisia
kandelabreja palavine vahakynttilöineen, kauniita kukkavaaseja
kiinalaisesta posliinista, kirjoja rikkaasti kullatuissa kansissa ynnä
muita kalliita kaluja. -- Entäs tämän rikkauden haltija, -- missä hän
on? Tulipunaisen silkkipeitteen alla hän makaa vuoteessansa. Kimmoavat
haahkanuntuvat syleilevät lempeästi hänen raajojansa, vaan eivät voi
asettaa tuota tulista tuskaa, joka syöläästi ahmii hänen ruumistansa.
Kylmiä hikihelmiä tuon-tuostakin slrahtelee hänen kalmankeltaisista
kasvoistansa, hän kierielee kuin mato äärettömissä vaivoissansa
ja syvä, kivullinen huokaus nousee hetkittäin hänen korisevasta
rinnastansa.

Uhkeassa divanissa, lähellä potilaan päänalaista istuu hänen nuori
puolisonsa, tuskallisesti väännellen käsiänsä ja ääneensä itkien.
"Oi", huudahtaa hän, heittäen rukoilevan silmänsä vuoteen vieressä
seisovaan lääkäriin, "pelastakaa, herra tohtori, mieheni, pelastakaa
Jumalan tähden! Te olette ainoa turvani, taitonne on suuri ja Te voitte
ihmeitä tehdä, jos vain tahdotte. Oi, auttakaa, auttakaa!" Tohtori on
hurskas, vakainen mies. Juhlallisella tyyneydellä hän juuri koettelee
sairaan valtimoa ja vastaa, surullisesti hymyillen: "Ah, rouvaseni,
vallan kernaasti mieltänne noudattaisin ja kuolon kynsistä saaliin
tempaisin, jos se suinkin olisi mahdollista, mutta olenhan vaan heikko,
kuolevainen ihminen. Ei mikään lääkäritaito saa tuonta torjutuksi pois,
kun sen aika on tullut. Kaikki toivo on ohitse. Herra paroni on jo
hengen hieverissä; hän vetää viimeisiä henkäyksiään. Antautukaa siis
kristillisellä kärsiväisyydellä Jumalan tahdon alaiseksi. Soisinpa
sydämestäni, että arvoisa puolisonne olisi aikanaan pyrkinyt korkeimman
lääkärin tykö, sielulleen terveyttä etsimään. Nyt se lienee jo liian
myöhäistä". --

Näin haasteli hurskasmielinen lääkäri. Mutta kuolon kielissä
taisteleva kuuli nämä sanat. Silloin hänen sammuvat silmänsä
vielä kerran aukenivat ja iskivät vihan tulta, hänen kalpeat kasvonsa
kauheasti kolkostuivat, hän nousi istualleen vuoteessansa ja, puristaen
nyrkkiänsä, kähisevällä äänellä karjasi: "mene hiiteen, ulkokullattu!
Säästä saarnasi katujen roistoväelle; minä en niitä tarvitse; ilman
Jumalatta olen tullut toimeen eläissäni, ilman Jumalatta tahdon myös
kuolla". Näin haasteli ijankaikkisen totuuden kieltäjä. Mutta nyt
olikin hänen tiimalasinsa loppuun juosnut. Tuo ruumiin ja sielun
ylellinen ponnistus oli vienyt hänen viimeiset elonvoimansa. Aivan
taintuneena vaipui hän jälleen alas ja, hiljaa kiristellen hampaitaan,
heitti henkensä.


III.

Oli ihana ilta kesäkuussa. Kauniisti laulurastas liritteli metsässä.
Lempeät lännettäret olivat jo herenneet humisemasta, mutta päivän
kultainen kuningas, jo laskemaisillaan länteen, jäähyväiseksi heitti
vielä hehkuvia silmäyksiä yli maiden ja vesien. Hänen upeiden
uudintensa ympärillä seisoi hienoja hattaroita, ikäänkuin lauma
hymyileviä taivaan kaunottaria. Päivyt lämpimästi suuteli heitä ja
silloin he kainosti punehtuivat.

Rasvatyyni oli järven kalvo. Sen tyyneyttä häiritsi ainoastaan joku
hopeanhohtava särki, joka välistä ilakoiden loiskutti, tahi joku sorsa,
joka hiljaa souteli ruovokossa.

Uneilevaa järveä seppelöitsee lehtevä koivumetsä. Mitään muuta
ihmis-asuntoa ei rannalla ole näkyvissä kuin muuan matala mökki.
Siellä, sammaleisen katon alla, on jo vuosikymmeniä asunut ahkera
kalastaja. Monesti ennen suven suloisina päivinä on hän venheellään
kyntänyt rakkaan järvensä selkiä, milloin karien kyljessä ahmoja
ahvenia onkinut, milloin taas laskenut verkkoja pitkin kohisevan
kahilan reunoja. Usein illoin, kun jo mailleen meni kesäinen aurinko,
kaikui lahdella virren veisuu, joka juhlallisena nousi kalastajan
rinnasta. Missä nyt on vakaamielinen vanhus? Ei sen siivikäs venonen
enää rientele ulapalla, ei sen harras ehtoovirsi enää kajahtele
kaukaa. --

Astukaamme sisälle matalaan majaan; käykäämme ukkoa tervehtimässä.
Emme ole häntä pitkään aikaan nähneet. Lieneekö hän enää hengissäkään?
Tuvan ovi, joka antaa lahdelle päin, on selällänsä. Selittämätön
juhlatunne valtaa sielumme, astuessamme sisälle. Todellakin mieltä
ylentävä on se taulu, joka avautuu silmäimme eteen. Sammuvan auringon
säteet valaisevat vienosti tämän yksinkertaisen kodon. On ikäänkuin
Herran kunnia täyttäisi koko huoneen. Ainoastaan kaksi henkeä on
tuvassa: vanha, harmaapäinen kalastaja ja hänen ainoa, 19:ta vuotias
lapsensa. Tämä jälkimäinen, sorea, punaposkinen neito, istuu pöydän
ääressä ja lukee ääneen Johanneksen evankeliumista tuon ylevän
kertomuksen Latsaruksen herättämisestä kuolleista. Mutta seinän
vieressä, vastapäätä avattua tuvan ovea, on vanha, maalamaton sänky.
Siellä tytön isä, kunnian-arvoisa kalastaja, makaa halvalla
olkivuoteellansa. Päivän viimeinen säde kultaapi hänen hopeahiuksiansa,
mutta vielä kirkkaampi on se loiste, minkä hänen elämänsä aurinko, jo
sammumaisillaan, levittää hänen muodollensa. On ikäänkuin näkisimme
hänen kasvojansa kaunistavan sen kirkkauden, joka muinoin
Thabori-vuorella Moosesta ja Eliasta valaisi. Kun neitinen on tauonnut
lukemasta, astumme esiin ja tervehdimme ukkoa, lämpimästi pusertaen
hänen kättänsä. "Kesä-illan tyyneydessä tulimme ihailemaan tätä
suloista seutua, vaan emme nähneet purtenne, kuten usein ennen, lahden
kalvoa kyntelevän. Silloin aavistimme pahaa ja päätimme heti käydä
Teitä katselemassa. Murheeksemme näemme, että makaatte sairaana".

Hymyillen vastasi vanhus: "Sepä iloittaa minua, että muistitte vanhaa
kalastaja-ukkoa. Olen jo toista viikkoa sairastanut keuhkokuumetta.
Päivä päivältä olen heikontunut ja tunnen nyt loppuni lähenevän.
Panetin oven auki, voidakseni vielä kerran, ennenkuin kuolen, ihannella
Jumalan luontoa juhlapuvussaan ja armasta järveäni. Arvoisa pastorimme
kävi tänään luonani ja vahvisti minua Jumalan sanalla ja sakramentilla.
Vaimoni lähti häntä veneellä viemään pappilahan. Jos enää en näkisi
vaimoani, niin sanokaa hänelle paljo terveisiä minulta. Jumala
siunatkoon häntä ja lastani! Nyt olen valmis lähtemään viimeiselle
matkalle. Ilolla muutan tuonen tuville, sillä Kristus on minulle elämä
ja kuolema on minulle voitto".

Näin haasteli manalaan matkustavainen. Syvästi liikutettuina
kuuntelimme hänen puhettansa. Kalman karva rupesi vähitellen kattamaan
hänen kasvojansa, hänen silmäinsä tuli sammui ja, murtaen koteronsa,
korkeuteen nousi vapautettu henki.

Hyvästi jättäissämme, kiilsi kaipion kyynel kalastaja-tytön silmässä.
Hän oli kadottanut maallisen tukensa, jota hellästi rakasti. Ei hän
kuitenkaan "murhehtinut niinkuin muut, joilla ei toivoa ole". Illan
tyyneydessä kun kotiin päin soutelimme, kuulimme vielä kauas järvelle,
kuinka hän, istuen rannalla, veisasi:

    "Jesus, Jesus, salli minun saada sija majassas!
    Tullessas suo että sinun iloos pääsen avullas!
            Tule, Jesus, joudu vaan,
            Että pian nähdä saan
            Kasvos kirkkaudessaan!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pohjolan puolukoita - Keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.