Title: Herra Byronin ammatti
Author: Shaw, Bernard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Herra Byronin ammatti" ***


HERRA BYRONIN AMMATTI

Romaani

Kirj.

BERNARD SHAW

Tekijän luvalla suomentanut

Väinö Jaakkola



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.



PROLOOGI.


I.

Moncrief House, Panleyn yhteismaa. Oppilaitos säätyläisperheiden poikia
varten, j.n.e.

Panleyn yhteismaa on, Moncrief Housen takaikkunoista katsottuna,
ruohoa, piikkikinsteriä ja vihvilää kasvava maa-alue, joka ulottuu
kauas läntistä taivaanrantaa kohti.

Eräänä kosteana iltapäivänä keväällä oli taivas repaleisten pilvien
täyttämänä, joiden varjot kiitivät yhteismaan yli, ja varjojen välissä
oli valoisampia läikkiä, missä rikkonainen päivänpaiste sai vihreät ja
keltaiset kinsterit kirkkaina loistamaan. Pohjoisessa olevia kukkuloita
tummensi sadekuuro, jonka jäljet par'aikaa kuivuivat koulutalon
liuskekatolta. Se oli nelikulmainen, valkoinen rakennus, entinen
herraskartano. Sen edustalla oli hyvinhoidettu nurmikenttä ja muutamia
leikattuja rautatammia; takana oli neljänneseekkeri maata muurilla
aidattuna poikien käytettäväksi. Yhteismaalla kuljeksijat saattoivat
joinakin aikoina päivästä kuulla äänten hälinää ja juoksentelua
rajamuurin sisäpuolelta. Joskus, kun kuljeksijat olivat itsekin poikia,
kiipesivät he muurin harjalle ja näkivät toisella puolen kappaleen
paljaaksi ja ruskeaksi tallattua tannerta ynnä muutaman neliösylen
laajuisen sementtikentän, joka oli kulunut niin kuoppaiseksi, ettei
se enää kelvannut alkuperäiseen tarkoitukseensa, pallopeliin.
Lisäksi näkyi siellä pitkä vaja, pumppu, lukemattomilla leikatuilla
kirjoituksilla raapusteltu ovi, talon pihapuoli, joka oli paljon
huonommassa kunnossa kuin julkipuoli, sekä viitisenkymmentä poikaa,
joilla oli lyhyet nutut ja leveät, alaskäännetyt kaulukset. Heti
kun nuo puolisataa poikaa huomasivat muurilla nuoren tuntemattoman,
hyökkäsivät he paikalle hurjasti huutaen, syytivät hänelle herjaus- ja
pilkkasanoja ja karkoittivat hänet viskelemällä multakokkareita, kiviä,
leivänpaloja ja mitä heittoaseita sattui käsillä olemaan.

Tänä sateisena kevät-iltapäivänä seisoivat umpivaunut Moncrief
Housen portilla. Valkoiseen kumiviittaan verhoutunut ajuri oli vähän
liikehtimässä äskeisen sadekuuron jälkeen. Sisällä vastaanottohuoneessa
keskusteli tohtori Moncrief arvokkaan, hienosti puetun, noin
kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisen naisen kanssa, joka esiintyi
miellyttävästi ja oli kaikissa suhteissa kaunis, lukuunottamatta
kasvojen hipiää, joka ei ollut aivan raikas.

"Ei minkäänlaista edistystä, ikävä sanoa", huomautti tohtori.

"Se on kovin valitettavaa", sanoi nainen rypistäen kulmiaan.

"On luonnollista, että se tuntuu teistä valitettavalta", vastasi
tohtori. "Itse puolestani neuvoisin teitä vakavasti koettamaan, eikö
siirtäminen johonkin toiseen laitokseen --" Tohtori pysähtyi. Naisen
kasvot olivat kirkastuneet ihmeelliseen hymyyn ja hänen kätensä oli
kohonnut hurmaavasti vastustavaan eleeseen.

"Oi ei, tohtori Moncrief", virkkoi hän; "_teitä_ kohtaan ei minulla ole
mitään valittamista; päinvastoin olen sitä harmistuneempi Casheliin,
kun tiedän, että jollei hän täällä edisty ollenkaan, niin sen täytyy
olla hänen oma vikansa. Mitä tulee pois ottamiseen, niin siitä ei
voi olla puhettakaan. Minä en voisi saada hetkenkään rauhaa, jos hän
joutuisi pois teidän huostastanne. Tahdon puhua hänelle hyvin vakavasti
hänen käytöksestään, ennenkuin lähden täältä tänään. Suottehan hänelle
tilaisuuden koettaa vielä, eikö niin?"

"Varmasti. Suurimmalla mielihyvällä", sanoi tohtori, joutuen
hämmennyksiin koettaessaan kömpelösti esiintyä ritarillisena. "Hän
saa jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kuin te haluatte. Mutta --"
tässä tohtori tuli jälleen vakavaksi -- "te ette voi liian ankarasti
teroittaa hänelle, kuinka tärkeätä hänen on ponnistaa uutterasti juuri
nykyhetkellä, jota voi sanoa käännekohdaksi hänen opiskelu-urallaan.
Hän on nyt pian seitsemäntoista vanha, ja hänellä on niin vähän
taipumusta opiskeluun, että minä epäilen, voiko hän selviytyä
yliopistoon pääsyä varten tarvittavasta tutkinnosta. Te arvattavasti
haluatte hänen hankkivan itselleen yliopistollisen oppiarvon, ennenkuin
hän valitsee itselleen elämänalan."

"Niin, tietenkin", vastasi nainen epämääräisesti, nähtävästi pikemmin
myönnytykseksi tohtorin huomautukseen kuin oman vakaumuksensa
ilmaisuksi. "Mitä elämänalaa neuvoisitte hänelle? Tehän tiedätte niin
paljon paremmin kuin minä."

"Hm!" sanoi tohtori Moncrief neuvotonna. "Se riippuisi epäilemättä
jossakin määrin hänen omasta mieltymyksestään --"

"Ei ollenkaan", keskeytti nainen vilkkaasti. "Mitä hän tietää
maailmasta, poika-parka? Hänen oma mieltymyksensä olisi varmaankin
jotakin naurettavaa. Hyvin luultavasti hän haluaisi ruveta
näyttelijäksi, kuten minäkin."

"Vai niin! Te siis ette tahtoisi antaa yllykettä millekään sen
suuntaiselle taipumukselle?"

"En millään muotoa. Toivottavasti hän ei sellaista ajattelekaan."

"Ei kylläkään, mikäli minä tiedän. Hänessä ilmenee niin vähän intoa
kunnostautumiseen millään erityisellä alalla, että luulisin hänen
elämänalansa olevan parhaiten hänen vanhempiensa määrättävissä.
Minulla ei luonnollisesti ole tietoa siitä, onko hänen sukulaisillaan
vaikutusvaltaa, josta voisi olla hänelle hyötyä. Se seikka on usein
otettava huomioon kaikkein tärkeimpänä, varsinkin tällaisissa
tapauksissa, kun mitään erikoista taipumusta ei ole huomattavissa."

"Minä olen ainoa omainen, mitä hänellä koskaan on ollut,
poika-rukalla", sanoi nainen surumielisesti hymyillen. Sitten,
nähdessään hämmästyneen ilmeen tohtorin kasvoilla, hän lisäsi nopeasti:
"He ovat kaikki kuolleet."

"Kuinka ikävää!"

"Kuitenkin", jatkoi nainen, "voisin epäilemättä vaikuttaa paljon
hänen hyväkseen. Mutta luulen, että on vaikea saada mitään nykyään
suorittamatta tutkintoja. Hänen on todellakin tehtävä työtä. Jos hän on
laiska, on häntä rangaistava."

Tohtori näytti hämmentyneeltä. "Asianlaita on niin", sanoi hän, "että
teidän poikaanne tuskin enää voi kohdella lapsena. Hän on kyllä
yhä pelkkä poika tavoiltaan ja ajatuksiltaan, mutta ruumiillisessa
suhteessa hän on nopeasti kehittymässä nuoreksi mieheksi. Tästä
johtuu mieleeni eräs toinen asia, josta pyytäisin teitä puhumaan
hänelle vakavasti. Minun täytyy sanoa teille, että hän on
saavuttanut koulutoveriensa keskuudessa täällä jonkunlaista mainetta
voimailijana. En suinkaan paheksu ruumiinharjoituksia soveliaissa
rajoissa; ne kuuluvat tunnustettuna osana kasvatusjärjestelmäämme.
Mutta minun on ikäväkseni sanottava, että Cashel ei ole vapaa
siitä taipumuksesta väkivaltaisuuteen, joka toisinaan on tuloksena
tavattomien ruumiinvoimien ja ketteryyden omistamisesta. Hän kuuluu
suorastaan tapelleen erään kyläläisnuorukaisen kanssa Panleyn kadulla
muutama kuukausi takaperin, vaikka asia tuli minun tietooni vasta
myöhemmin. Joku aika jälkeenpäin hän teki itsensä syypääksi vielä
paljon vakavampaan hairahdukseen. Hän ja eräs hänen tovereistaan
saivat minulta luvan tehdä yhdessä kävelymatkan Panleyn kylään; mutta
jälkeenpäin sain ilmi, että heidän todellisena tarkoituksenaan oli
mennä katsomaan nyrkkitappelua, joka suoritettiin -- vastoin lakia
tietysti -- yhteismaalla. Ottamatta lukuun siinä tapahtunutta vilpin
harjoitusta, on tuo mieltymys, jota he siinä ilmaisivat, mielestäni
vaarallista laatua, ja minä katsoin velvollisuudekseni rangaista
heitä ankaralla muistutuksella ja kieltämällä heiltä koulun alueelta
poistumisen, kuudeksi viikoksi. En ole kuitenkaan sitä mieltä,
että tällaisessa tapauksessa on kaikki tehty, kun poika on saanut
rangaistuksen. Minä annan suuren arvon äidin vaikutukselle poikien
luontaisen karkeuden lieventäjänä."

"En luule hänen välittävän minun sanoistani vähintäkään", sanoi nainen
myötätuntoisen näköisenä, ikäänkuin säälitellyn tohtoria asiassa,
joka koski etupäässä tätä itseään. "Tahdon kyllä puhua hänelle siitä.
Tappeleminen on sietämätön tapa. Hänen isänsä suku tappeli aina,
eivätkä he koskaan saaneet mitään hyvää aikaan maailmassa."

"Jos tahtoisitte olla niin ystävällinen. Juuri nämä kolme seikkaa
olisivat tärkeät: suuremman -- paljon suuremman -- ahkeruuden
tarve opinnoissa; sananen hänen karkeista tavoistaan; sekä hänen
mielipiteensä tunnusteleminen elämänalan valintaan nähden. Olen samaa
mieltä teidän kanssanne siitä, ettei ole vielä tällä haavaa pantava
suurta painoa hänen ajatuksilleen tästä asiasta. Kuitenkin voidaan
lapsellistakin mieltymystä käyttää keinona pojan tarmon herättämiseksi."

"Aivan niin", myönsi nainen. "Tahdon antaa hänelle hyvän opetuksen."

Tohtori katsoi häneen epäilevästi, ajatellen ehkä, että hän itse
tarvitsisi hyvän opetuksen äidin velvollisuuksista. Mutta hän ei
rohjennut sitä sanoa; vieläpä hän epäili, olisiko rohkenemisesta
hyötyäkään, koska hänellä oli ennakkoluulo, että näyttelijättäriltä
puuttui luonnollisia tunteita. Hän pelkäsi myöskin, että keskustelu
pojasta alkoi vaivata naista; ja vaikka olikin jumaluusopin tohtori,
oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin muistakin miehistä esiintyä
kauniin naisen silmissä ikävystyttävänä. Siksi hän soitti kelloa
ja käski palvelijan lähettämään Cashel Byronin heidän luokseen.
Hetken kuluttua avattiin ovi alhaalla ja kaukaisten äänten sorinaa
alkoi kuulua. Tohtori liikehti levottomasti ja koetti keksiä jotakin
sanottavaa, mutta onnistumatta; hän istui äänettömänä, sillaikaa kuin
epäselvä äänten sorina kohosi huudoksi: "Byron! Cash!" jälkimmäinen
sana matkien sitä tavallista sävyä, jolla kassanhoitajaa kutsuttiin
rihkamakaupoissa. Lopuksi kuului kimakka parku: "Mam-maaa!" nähtävästi
selitykseksi, miksi Byronia vaadittiin tulemaan vastaanottohuoneeseen.
Tohtori punastui. Rouva Byron hymyili. Sitten ovi alhaalla sulkeutui,
vaimentaen melun, ja portailta kuului askelia.

"Tule sisään", huusi tohtori rohkaisevasti.

Cashel Byron astui sisään punastuen, lähestyi kömpelösti
äitiään ja suuteli arvostelevaa ilmettä tämän kasvoilla, jotka
ylöspäin kääntyneinä tarkastelivat hänen ulkonäköään. Ollen
vasta seitsemäntoista vanha, ei hänellä vielä ollut taipumusta
suutelemiseen. Taitamattomuudessaan hän aivan kauhistutti rouva Byronia
kohahduttamalla heidän hampaansa yhteen. Tuntien epäonnistumisensa
hän suoristautui ja koetti piilottaa kätensä, jotka olivat tavattoman
likaiset, takkinsa niukkoihin poimuihin. Hän oli hyvärakenteinen
nuorukainen, kaula ja hartiat vankat, ja lyhyt, punertavanruskea tukka
kähertyi pieninä kiharoina liki päälakea. Hänellä oli siniset silmät
ja poikamaisen hyväluontoinen kasvojenilme, joka kuitenkaan ei antanut
takeita mielenlaadun maltillisuudesta.

"Kuinka voit, Cashel?" kysyi rouva Byron ruhtinaallisen suojelevasti,
katsottuaan häneen pitkään.

"Kiitos, hyvin", sanoi Cashel, irvistäen ja karttaen hänen katsettaan.

"Istu, Byron", sanoi tohtori. Byron unohti äkkiä istuutumisen
taidon ja katsoi epävarmana tuolista toiseen. Tohtori esitti
lyhyen anteeksipyynnön ja poistui huoneesta, oppilaansa suureksi
huojennukseksi.

"Olet kasvanut kovasti, Cashel. Ja pelkään, että olet kovin kömpelö."
Cashel punastui ja näytti synkältä.

"En tiedä mitä minun on tehtävä sinulle", jatkoi rouva Byron. "Tohtori
Moncrief sanoo, että sinä olet hyvin laiska ja karkeatapainen."

"Enkä ole", sanoi Cashel ärtyisästi. "Se tulee vain --"

"Ei hyödytä ollenkaan inttää minua vastaan tuolla tavoin", keskeytti
rouva Byron tuikeasti. "Olen varma, että mitä tohtori Moncrief sanoo,
on täysin totta."

"Ainahan hän puhuu tuota samaa", sanoi Cashel valittavasti. "Minä en
voi oppia latinaa ja kreikkaa; enkä minä ymmärrä mitä hyötyä niistä
on. Minä olen yhtä ahkera kuin muutkin -- paitsi ehkä varsinaiset
kirjatoukat. Ja mitä karkeatapaisuuteeni tulee, niin se johtuu kaikki
siitä, kun olin eräänä päivänä ulkona Gully Molesworthin kanssa ja
me näimme väkijoukon yhteismaalla, ja kun menimme katsomaan mitä oli
tekeillä, niin siellä oli kaksi miestä tappelemassa. Eihän se ollut
meidän syymme, että ne olivat tulleet sinne tappelemaan."

"Niin; en epäilekään, etteikö sinulla olisi vaikka viisikymmentä hyvää
puolustusta, Cashel. Mutta minä en salli mitään tappelemista; ja sinun
tulee todellakin työskennellä kovemmin. Etkö koskaan ajattele, kuinka
kovasti _minun_ täytyy työskennellä maksaakseni tohtori Moncriefille
satakaksikymmentä puntaa vuodessa sinun puolestasi?"

"Teenhän minä työtä niin kovasti kuin voin. Moncrief ukko näyttää
ajattelevan, ettei ihminen saisi tehdä mitään muuta aamusta iltaan
kuin kirjoittaa latinalaisia runoja. Tatham, joka tohtorin mielestä
on sellainen nero, tekee kaikki käännöksensä aasinsilloista. Jos
minullakin olisi aasinsilta, voisin kääntää yhtä hyvin -- ja vielä
paremminkin."

"Sinä olet hyvin laiska, Cashel, siitä olen varma. On liian harmittavaa
viskata menemään joka vuosi niin paljon rahaa tyhjään. Sitäpaitsi,
sinun on pian ruvettava ajattelemaan itsellesi ammattia."

"Minä menen armeijaan", sanoi Cashel. "Se on ainoa ammatti, joka sopii
herrasmiehelle."

Rouva Byron katsoi häneen tuokion ikäänkuin tyrmistyneenä hänen
suurellisuudestaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vain: "Pelkään,
että sinun on valittava jokin vähemmän kallis ammatti. Sitäpaitsi olisi
sinun suoritettava tutkinto päästäksesi armeijaan, ja kuinka voit
selviytyä siitä, jollet harrasta lukujasi?"

"Oh, selviydyn siitä kyllä ihan hyvin, kunhan se aika tulee."

"Oi hyvä lapsi! Sinä alat puhua niin huolimattomasti, Cashel. Ja niin
paljon vaivaa kun minä näin sinusta kotona!"

"Minä puhun niinkuin muutkin", vastasi Cashel yrmeästi. "En ymmärrä,
mitä hyödyttää olla niin hurjan tarkka joka tavusta. Ensi aikoina sain
kärsiä ihan loppumattomasti kiusantekoa puhetavastani. Pojat täällä
luonnollisesti tietävät kaiken sinusta."

"Kaiken minusta?" toisti rouva Byron, katsoen häneen uteliaasti.

"Niin, sen että olet näyttelijä, tarkoitan", sanoi Cashel. "Sinä moitit
minun karkeita tapojani; mutta minulla olisi turkasen tukalat paikat,
jollen löylyttäisi härnäyshalua pois joistakuista."

Rouva Byron hymyili epäilevästi itsekseen ja pysyi jonkun aikaa
äänettömänä ja miettiväisenä. Sitten hän nousi ja virkkoi, katsahtaen
ulos: "Minun täytyy nyt lähteä, Cashel, ennenkuin uusi sadekuuro tulee.
Ja minä pyydän, että koettaisit oppia jotakin ja sivistää hiukan
tapojasi. Sinun on mentävä piakkoin Cambridgeen, näetkös."

"Cambridgeen!" huudahti Cashel innokkaasti. "Milloin, mamma? Milloin?"

"No, en tiedä. Ei vielä. Niin pian kuin tohtori Moncrief sanoo sinun
olevan kelvollisen menemään."

"Siihen on kyllä kauan aikaa", sanoi Cashel, hyvin masentuneena tuosta
vastauksesta. "Hän ei työnnä sataakahtakymmentä puntaa vuodessa ulos
ovestaan niin äkkiä. Hänhän piti isoa Inglisiä täällä, kunnes hän oli
yli kahdenkymmenen. Kuulehan, mamma: enkö saa lähteä tämän puolivuoden
päästä? Minä tunnen varmasti, että menestyisin paremmin Cambridgessä
kuin täällä."

"Joutavia", sanoi rouva Byron päättäväisesti. "En luule, että minun
tarvitsee ottaa sinua pois tohtori Moncriefin koulusta ainakaan
vielä puoleentoista vuoteen, eikä sittenkään, jollet työskentele
kunnollisesti.

"Älä nyt marise, Cashel; sinä ikävystytät minua suuresti, kun mariset.
Olen pahoillani, että mainitsin sinulle Cambridgeä."

"Sitten menisin mieluummin johonkin toiseen kouluun", sanoi Cashel
surkeana. "Moncrief ukko on niin kamalan kiukkuinen minulle."

"Sinä tahdot pois vain senvuoksi, koska sinulta täällä vaaditaan työtä;
ja juuri senvuoksi minä tahdon sinun jäävän tänne."

Cashel ei vastannut, mutta hänen kasvonsa tummenivat pahaenteisesti.

"Minun on puhuttava hiukan tohtorille, ennenkuin lähden", lisäsi rouva
Byron istuutuen jälleen. "Voit palata nyt leikkiisi. Hyvästi, Cashel."
Ja hän kohotti jälleen kasvonsa suudeltaviksi.

"Hyvästi", sanoi Cashel käheästi, kääntyen ovea kohti, ikäänkuin ei
olisi huomannut äitinsä liikettä.

"Cashel!" sanoi rouva Byron painokkaan kummastuneesti. "Murjotatko
sinä?"

"Enkä", tokaisi Cashel vihaisesti. "Enhän ole sanonut mitään.
Käytökseni ei kai ole kyllin hieno. Olen pahoillani siitä, mutta en voi
sitä auttaa."

"Hyvä on", sanoi rouva Byron lujasti. "Saat mennä. Minä en ole
tyytyväinen sinuun."

Cashel asteli ulos huoneesta ja läimäytti oven kiinni jälkeensä.
Portaiden juurella hänet pysähdytti noin vuoden verran häntä nuorempi
poika, puhutellen häntä innokkaasti.

"Kuinka paljon hän antoi sinulle?" kuiskasi hän.

"Ei penniäkään", vastasi Cashel hammasta purren.

"Totta vie!" huudahti toinen, syvästi pettyneenä. "Se oli sikamaisen
raukkamaista."

"Hän on niin raukkamainen kuin taitaakin", sanoi Cashel. "Se on kaikki
Monkki-ukon syytä. Hän on syöttänyt hänet täyteen valheita minusta.
Mutta hän on kyllä ihan yhtä paha ilmankin. Tiedätkö, Gully, minä
vihaan äitiäni."

"Oi, älä nyt!" sanoi Gully kauhistuneena. "Se on vähän liian paksua,
veikkonen. Mutta kyllä hänen sentään olisi pitänyt pulittaa edes jonkun
vähän."

"Minä en tiedä mitä sinä aiot tehdä, Gully, mutta minä aion karata. Jos
hän luulee, että aion jäädä tänne vielä kahdeksi vuodeksi, niin hän
erehtyy hurjan pahasti."

"Olisi kamalan kiva jutku karata", sanoi Gully hihittäen. "Mutta",
lisäsi hän vakavasti, "jos todella tarkoitat sitä, niin tulimmainen,
minä lähden myös! Wilson on juuri antanut minulle tuhat riviä, ja pahus
vieköön, jos rupean niitä kääntämään!"

"Gully", sanoi Cashel, kulmiensa rypistyksen synkentyessä uhkaavaksi;
"minä tahtoisin nähdä jommankumman noista jehuista, jotka näimme
yhteismaalla, iskevän tohtorin kimppuun -- laillisessa ottelussa, näet."

Vesi herahti Gullyn suuhun. "Niin", sanoi hän henkeään pidättäen;
"varsinkin sen, jota he kutsuivat Puijariksi. Yksi erä jo riittäisi
tuolle vanhalle rahjukselle. Lähdetään leikkikentälle; minä saan
nuuskaa, jos minut tavataan täältä."


II.

Seuraavana yönä tunki pilvien läpi juuri sen verran valoa, että
Panleyn yhteismaan saattoi erottaa mustana aavana, jonka vaaleintakin
vivahdusta vasten kappale syttä olisi näyttänyt kalpealta. Ei
ainoaakaan ihmisolentoa ollut liikkeellä mailin laajuudella
Moncrief Housen lähistöllä, jonka savutorvet, aavemaisen valkeina
kuun puoleiselta sivultaan, loivat pitkiä varjoja hopeanharmaille
kattoliuskoille. Hiljaisuuden oli juuri rikkonut neljänneksen yli
kahdentoista lyönti kaukaisesta kirkontornista, kun erään savupiipun
pimeästä varjosta pisti esiin ihmispää. Se kuului pojalle, jonka ruumis
kohta sen jälkeen tuli kiemurrellen ulos avonaisesta kattoikkunasta.
Saatuaan hartiansa ulos kääntyi hän kasvot ylöspäin, tarttui pienoiseen
päätyyn, jossa kattoikkuna sijaitsi, veti itsensä kokonaan ulos ja
hiipi varovasti alaspäin reunakaidetta kohti. Heti hänen jäljessään
seurasi toinen poika.

Moncrief Housen portti oli julkisivun vasemmanpuoleisessa kulmassa
ja sen yläpuolella oli korkea holvikaari, jonka laki oli tasainen,
niin että sitä voi käyttää parvekkeena. Porttiholvin korkuinen muuri
yhdisti talon julkisivun rajamuuriin, aidaten osaltaan hedelmätarhaa,
joka oli talon vieressä nurmikon ja leikkikentän välissä. Kun pojat
olivat hiipineet reunakaidetta pitkin juuri porttiholvin yläpuolella
olevalle kohdalle, pysähtyivät he, ja kumpikin laski kenkäparin alas
parvekkeelle pitkän ongensiiman avulla. Kun kengät olivat turvallisesti
määräpaikassaan, päästivät he siimatkin putoamaan ja palasivat
sisälle taloon toisen kattoikkunan kautta. Kului minuutti. Sitten he
ilmestyivät jälleen porttiholvin laelle ikkunasta, jonka parvekkeena
se toimi. Siinä he panivat kengät jalkaansa ja suuntasivat kulkunsa
hedelmätarhan muurille. Heidän ryömiessään sitä pitkin kuiskasi
takimmainen poika:

"Kuule, Cashy."

"Vaiti!" vastasi toinen hillityllä äänellä. "Mikä on hätänä?"

"Minun tekisi mieleni käydä vielä kerran Moncriefin muijan
päärynäpuulla; ei muuta."

"Eihän siinä ole päärynöitä tähän vuodenaikaan, hupsu."

"Tiedän sen. Tämä on viimeinen kerta, kun me menemme tätä tietä, Cashy.
Eikös se ole ollut hauska jutku, häh?"

"Jos et pysy vaiti, niin se ei tule olemaan viimeinen kerta, sillä sinä
joudut kiinni. No nyt sitten."

Cashel oli saapunut ulkomuurille; ja hän lopetti lauseensa
pudottautumalla muurin reunakkeelta yhteismaalle. Gully pidätti
muutaman sekunnin henkeään sen tömähdyksen takia, jonka hänen toverinsa
sai aikaan maahan pudotessaan. Sitten hän kysyi kuiskaten, oliko kaikki
hyvin.

"Kyllä", vastasi Cashel kärsimättömästi. "Pudottaudu niin hiljaa kuin
voit."

Gully totteli ja koetti niin huolellisesti varoa aiheuttamasta
alastulollaan maan tärähdystä, joka herättäisi tohtorin, että hänen
jalkansa eivät ollenkaan uskaltaneet vastata maahan. Hän putosi
istualleen ja jäi siihen, tuijottaen Casheliin ällistyneen näköisenä.

"Heikkari!" huudahti hän tuokion kuluttua. "Olipas se jymähdys."

"Nouse ylös, kuuletko", sanoi Cashel. "En ole ikinä nähnyt tuollaista
turkasen aasia kuin sinä olet. No, ylös nyt! Joko saat henkesi
kulkemaan?"

"Luulisinpa saavani. Lyödäänkö kahden pennyn veikka, että minä olen
ensimmäisenä tienhaarassa? Kuule: nykäistään pääoven soittokelloa ja
huudetaan oikein isosti ennenkuin lähdetään. Eivät ne saa meitä kiinni."

"Kyllä", sanoi Cashel ivallisesti. "Tahtoisinpa nähdä itseni tai sinut
sitä tekemässä. No nyt siis. Yks, kaks, kolme, ja matkaan."

He lähtivät juoksemaan yhdessä ja saapuivat tienhaaraan noin kahdeksan
minuuttia myöhemmin, Gully kokonaan hengästyneenä, ja Cashelkin kelpo
tavalla. Tässä oli heidän suunnitelmansa mukaan Gullyn käännyttävä
pohjoiseen vievälle tielle ja juostava Skotlantiin, missä hän varmasti
uskoi setänsä riistanhoitajan piilottavan hänet. Cashelin oli mentävä
merille, niin että jos hänen asiansa kävisivät toivottomiksi, niin
voisi hän ainakin ruveta merirosvoksi ja saavuttaa kuuluisuutta siinä
ammatissa lisäämällä ritarillisen jalomielisyyden niihin karkeampiin
hyveisiin, joista se jo vanhastaan on maineessa.

Cashel odotti kunnes Gully oli toipunut hengästyksestään. Sitten hän
sanoi:

"No niin, vanha veikko. Meidän on nyt erottava."

Jouduttuaan silmätyksin suunnitelmansa yksinäisen todellisuuden kanssa
ei Gully enää tuntenutkaan siihen mieltymystä. Hetken mietittyään hän
huudahti:

"Peijakas, vanha veikko, minä tulen sinun mukaasi. Skotlanti menköön
hiiteen."

Mutta Cashel, ollen heistä kahdesta voimakkaampi, halusi yhtä
innokkaasti päästä eroon Gullysta kuin Gully halusi tarrautua häneen.
"Ei", sanoi hän, "minä lähden ankaraan elämään, ja sinä et kykenisi
siihen. Sinä et ole tarpeeksi vahva merielämään. Tiedätkö, poika,
merimiehet ovat karaistuja kuin rauta, ja nekin vain hädin tuskin sitä
kestävät."

"No, lähde sitten sinä minun mukaani", tyrkytti Gully. "Setäni
riistanhoitaja ei pane vastaan. Hän on reilu, kelpo mies. Ja me saamme
metsästellä mielin määrin."

"Se on kyllä hyvin hyvä sinulle, Gully; mutta minä en tunne
sinun setääsi, enkä halua saattaa itseäni kiitollisuuden velkaan
hänen riistanhoitajalleen. Sitäpaitsi me olisimme liian suuressa
kiinnijoutumisen vaarassa, jos kulkisimme yhdessä halki maan. Olisin
tietysti hyvin iloinen, jos voisimme pysyä yksissä, mutta se ei käy
päinsä; tunnen varmasti, että meidät napattaisiin kiinni. Hyvästi."

"Mutta odota vielä vähän", pyysi Gully. "Entä jos he koettavat ottaa
meitä kiinni: silloin me voimme paremmin pitää puolemme, jos meitä on
kaksi."

"Joutavia!" sanoi Cashel. "Se on kaikki lapsellista lorua. Meidän
jälkeemme lähetetään ainakin kuusi poliisia, ja vaikka tekisin kaikkein
parhaani, en voisi rökittää kuin kaksi, jos he käyvät yht'aikaa meihin
käsiksi. Ja sinä tuskin kykenisit suoriutumaan yhdestäkään. Pysyttele
sinä vain liikkeellä äläkä mene liki rautatieasemia, niin pääset
Skotlantiin hyvässä turvassa. Katsos nyt: me olemme jo tuhlanneet viisi
minuuttia. Minä olen nyt saanut puhalletuksi ja minun on lähdettävä.
Hyvästi."

Gully ei iljennyt tyrkyttää seuraansa Cashelille sen enempää.
"Hyvästi", sanoi hän, pudistaen surullisena hänen kättään. "Onnea
matkalle, vanha veikko."

"Onnea!" toisti Cashelkin, tarttuen Gullyn käteen ja tuntien hiukan
tunnonpistosta siitä, että jätti hänet. "Kirjoitan sinulle niinpiankuin
minulla on jotakin kerrottavaa. Siihen voi mennä joitakin kuukausia,
näet, ennenkuin pääsen kunnollisesti vakiintumaan."

Hän antoi Gullyn kädelle vielä viimeisen puserruksen, päästi irti ja
lähti painaltamaan Panleyn kylään vievää tietä pitkin. Gully katsoi
hetkisen hänen jälkeensä ja läksi sitten juoksemaan Skotlantiin päin.

Panleyn kylä on vain kappale valtatietä, jonka toisessa päässä on
vanhanaikainen majatalo, toisessa nykyaikainen rautatieasema ja silta,
ja niiden keskivälillä pumppu ja vaja. Cashel seisoi hetken aikaa
varjossa sillan alla ennenkuin uskalsi lähteä kulkemaan pitkin leveää,
kuun valaisemaa maantietä. Kun ei ketään näkynyt, lähti hän astelemaan
rivakkaa käyntiä, sillä hän oli jo tällöin tullut ajatelleeksi, ettei
ollut mahdollista juosta koko matkaa Länsi-Intiaan asti. Kylässä
oli kuitenkin liikkeellä eräs toinenkin henkilö paitsi Cashel. Se
oli herra Wilson, Moncriefin koulun matematiikan opettaja, joka oli
palaamassa kotiin teatterista. Herra Wilson uskoi, että teatterit
olivat jumalattomia paikkoja, joissa kunnialliset ihmiset saattoivat
käydä vain harvoin ja silloinkin salavihkaa. Ainoat näytelmät, joita
katsomaan hän meni julkisesti, olivat Shakespearen kappaleet, ja
hänen suosikkinsa oli "Miten haluatte", sillä Rosalindalla tiukkoihin
housuihin puettuna oli häneen nähden vetovoima, joka hameissa
liikkuvalta lady Macbethiltä puuttui. Tänä iltana hän oli nähnyt
Rosalindan erään kuuluisan näyttelijättären esittämänä, joka oli tullut
lähikaupunkiin tähtikiertueellaan. Näytännön jälkeen hän oli poikennut
Panleyhin syömään illallista erään tuttavansa kanssa ja oli nyt
palaamassa takaisin Moncrief Houseen. Hän oli karkulaisen kiinniotolle
erittäin suotuisassa mielentilassa. Hänen tavallinen miellyttävä
ylemmyyden-tunteensa oppilaisiinsa nähden, jonka tuon tuostakin heistä
saavutetut voitot matematiikassa olivat kasvattaneet, oli tällä
kertaa saanut vielä lisävirikettä hyvän illallisen vaikutuksesta
ja teatterissakäynnin veikeästä tietoisuudesta. Hän näki ja tunsi
Cashelin, kun tämä lähestyi kylän vajaa. Ymmärtäen heti tilanteen hän
piiloutui pumpun taakse, odotti kunnes pahaa-aavistamaton karkuri
oli käden ulottuvilla ja sitten hyökkäsi esiin ja tarttui häntä
takinkaulukseen.

"No, herraseni", sanoi hän, "mitäs tekemistä sinulla on täällä
tällaiseen aikaan? Häh?"

Cashel katsoi häneen säikähtyneenä ja valkeana, eikä osannut vastata
sanaakaan.

"Tulepas mukaani", sanoi Wilson ankarasti.

Cashel antoi taluttaa itseään noin kymmenkunta syltä. Sitten hän
pysähtyi ja purskahti itkuun.

"Ei minun palaamiseni mitään hyödytä", sanoi hän. "Eihän minun siellä
olostani ole ollut mitään hyvää tähänkään asti. Minä en voi palata
takaisin."

"Vai niin", sanoi Wilson valtiasmaisen ivallisesti. "Koetamme saada
sen tuottamaan enemmän hyvää vastedes." Ja hän pakotti karkulaisen
jatkamaan kulkuaan.

Cashel, jota hänen omat kyyneleensä katkerasti nöyryyttivät ja Wilsonin
niiden johdosta ilmaisema kylmä voitonriemu kiukustutti, ei astunut
monta askelta, ennenkuin alkoi taas panna vastaan.

"Ei teidän tarvitse pitää minusta kiinni", sanoi hän kiukkuisesti.
"Kyllä minä osaan kävellä kiinni pitämättäkin." Opettaja tiukensi
otettaan ja työnsi vankiaan eteenpäin. "En minä karkaa", jatkoi Cashel
nöyremmin, puhjeten uudelleen kyyneliin. "Olkaa hyvä ja päästäkää minut
irti", lisäsi hän tukehtuneella äänellä, koettaen kääntää kasvojaan
vangitsijaansa päin. Mutta Wilson väänsi hänet takaisin ja yhä lykkäsi
häntä eteenpäin. Cashel huusi kiivaasti: "Päästäkää minut irti", ja
riuhtoi vapautuakseen otteesta.

"No, no, Byron", sanoi opettaja, halliten häntä vankalla kädellä. "Ei
mitään tyhmyyksiä, herraseni."

Silloin Cashel äkkiä sujahti ulos takistaan, kääntyi Wilsoniin päin ja
iski häntä rajusti oikealla nyrkillään. Opettaja sai iskun juuri leuan
syrjään, ja Cashelista näyttivät hänen silmänsä kierähtävän ylös ja
kääntyvän pään sisään sen vaikutuksesta. Hän taipui ensin eteenpäin ja
lysähti sitten maahan suulleen. Cashel kavahti takaperin, väännellen
kättään lieventääkseen rystysiensä kihelmöimistä ja kauhistuen
mahdollisuutta, että hän oli ehkä tehnyt murhan. Mutta pian kuitenkin
Wilson liikahti karkoittaen tuon aavistuksen. Cashelin raivostuminen
palasi jossakin määrin, kun hän pui nyrkkiään maassa viruvalle
vastustajalleen, ja huudahtaen: "_Te_ ette ainakaan paljon kersku
sillä, että olette nähnyt minun itkevän", kiskaisi takkinsa häneltä
tarpeettoman raivokkaasti ja syöksyi juoksemaan täyttä vauhtia.

Vaikka Wilson sai pian takaisin tajuntansa ja liikuntakykynsä, ei
hän ensin tuntenut halua nousta ylös. Hän alkoi vaikeroida, uskoen
hämärästi, että joku tulisi hänen luokseen tarjoamaan myötätuntoaan
ja apuaan. Mutta aika kului tuomatta muuta kuin lisääntyvää vilun ja
kivun tunnetta. Hänen mieleensä johtui, että jos poliisit löytävät
hänet, niin he ehkä luulevat hänen olevan juovuksissa; samalla hän tuli
ajatelleeksi, että hänen velvollisuutensa oli mennä heidän luokseen
ja antaa hälyytys. Hän nousi ylös ja ponnisteltuaan huimausta ja
ellotusta vastaan päätteli, että hänen tärkein velvollisuutensa oli
mennä vuoteeseen ja jättää tohtori Moncriefin tehtäväksi raakamaisen
oppilaansa kiinniottaminen niin hyvin kuin hän siihen pystyi.

Kello puoli kaksi heräsi tohtori siihen, että hänen huoneensa ovelle
koputettiin, ja noustuaan katsomaan hän tapasi sen ulkopuolella
matematiikan opettajan ruhjoutuneena, muraisena ja nähtävästi
juovuksissa. Joitakin minuutteja kului, ennenkuin Wilson sai
esimiehensä käsityksen oikeille raiteille. Silloin pojat herätettiin
ja pantiin toimeen nimienhuuto. Byron ja Molesworth ilmoitettiin
poissaoleviksi. Ei kukaan ollut nähnyt heidän poistuvan; ei kenelläkään
ollut pienintäkään aavistusta siitä, millä tavoin he olivat päässeet
ulos talosta. Eräs pieni poika mainitsi kattoikkunan, mutta huomattuaan
uhkaavan ilmeen joidenkin isompien, hedelmistä pitävien poikien
kasvoilla ei hän tyrkyttänyt sen innokkaammin otaksumaansa, vaan
alistui ottamaan nenälleen tohtorilta siitä, että oli sen esittänyt.
Kello oli lähes kolme, kun häivytys ehti kylään, missä viranomaiset
pitemmittä puheitta kieltäytyivät ryhtymästä asiassa mihinkään puuhiin
ennen aamua. Tohtori, joka oli vakuutettu, että poika oli mennyt
äitinsä luo, ei uskonut mitään etsiskelyä tarpeelliseksikaan, vaan
tyytyi kirjoittamaan rouva Byronille kirjeen, jossa hän kertoi herra
Wilsoniin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja ilmoitti mielipahakseen,
ettei mitään ehdotusta nuoren herra Byronin oppilaitokseen takaisin
ottamisesta voitaisi ottaa huomioon.

Takaa-ajo kohdistettiin nyt yksinomaan Molesworthiin, koska herra
Wilsonin kertomuksesta ilmeni, että hän oli eronnut Cashelista Panleyn
ulkopuolella. Tietoja kertyi piankin. Maalaiset kaikilla tahoilla
maaseutua ilmoittivat nähneensä "pojan, joka saattaisi olla hän".
Etsiskelyä kesti kello viiteen seuraavana ilta päivänä, jolloin se
päättyi siihen, että Gully itse ilmestyi kouluun kipeäjalkaisena
ja katuvaisena. Erottuaan Cashelista ja kuljettuaan kaksi mailia
hän oli menettänyt rohkeutensa ja kääntynyt takaisin. Puolimatkassa
tienhaaraan hän oli soimannut itseään pelkuruudesta ja lähtenyt
uudelleen pakenemaan. Tällä kertaa hän jätti kahdeksan mailia itsensä
ja Moncrief Housen väliin. Sitten hän poistui maantieltä oikaistakseen
metsikön poikki ja eksyi. Harhailtuaan onnettomana aamuun saakka hän
näki erään naisen työssä pellolla ja kysyi häneltä suorinta tietä
Skotlantiin. Nainen ei ollut koskaan kuullutkaan Skotlannista, ja kun
Gully kysyi tietä Tanleyhin, tuli nainen epäluuloiseksi ja uhkasi
usuttaa koiransa hänen kimppuunsa. Tämä peloitti hänet niin, ettei
hän uskaltanut enää puhutella muita tuntemattomia, joita hän tapasi.
Ohjaten kulkunsa auringon mukaan hän häilyi Skotlannin ja Panleyn
välillä sen mukaan kuin hänen rohkeutensa nousi tai laski. Vihdoin
hän antoi myöten nälälle, väsymykselle ja yksinäisyydelle, suuntasi
jäljelläolevan tarmonsa paluumatkan suorittamiseen, saapui vihdoin
yhteismaalle ja riensi antautumaan tohtorin armoille, joka uhkasi
häntä viipymättömällä erottamisella. Gully oli suuresti huolissaan
siitä, että hänet pakotettaisiin lähtemään pois paikasta, josta hän
vast'ikään oli karannut, ja pyysi hartaasti tohtoria sallimaan hänen
koettaa vielä uudelleen. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Tohtori piti
hänelle pitkän saarnan, jonka lopuksi, ottaen huomioon ne tosiseikat,
että Gully, vaikkakin hurjan toverin huonon esimerkin turmelemana,
oli todistanut katumuksensa vilpittömyyden palaamalla takaisin
vapaaehtoisesti, eikä ollut myötävaikuttanut siihen aivotärähdykseen,
josta herra Wilson nyt otaksui kärsivänsä, hän hyväksyi hänen
parannuslupauksensa ja antoi hänelle kaikki anteeksi. Sanansa mukaan
koetti Gully nyt ensi kerran elämässään esittää ahkeran ja järkevän
pojan osaa ja hämmästyi niin suuresti sen aiheuttamaa turvallisuutta,
luottamusta ja itsetyytyväisyyttä, että jatkoi sitä kouluaikansa
loppuun asti. Kuitenkaan hän ei menettänyt toveriensa arvonantoa, sillä
hänen onnistui yksityiskeskustelujensa nojalla saada heidät siihen
vakaumukseen, että hänen parannuksensa oli vain perinpohjainen kuje,
jonka narrina oli heidän yhteinen vihollisensa, johtaja.

Rouva Byron ei ollut aavistanut tohtorin kirjeen tärkeyttä, ja kun
hänellä oli sattunut olemaan kiire sen saapuessa, oli hän pannut sen
syrjään avaamatta, aikoen lukea sen sitten kuin joutaisi. Hän olisi
unohtanut sen kokonaan, jollei hän kahta päivää myöhemmin olisi saanut
uutta kirjettä, jossa pyydettiin ilmoittamaan edellisen saamisesta.
Tultuaan tietämään asian laidan matkusti hän heti Moncrief Houseen ja
haukkui siellä tohtorin perusteellisemmin kuin tätä koskaan elämässään
oli haukuttu; sitten hän pyysi häneltä anteeksi ja rukoili, että
tohtori auttaisi häntä löytämään jälleen rakkaan poika-kultansa. Kun
tohtori ehdotti, että hänen olisi luvattava palkinto tiedonannosta
ja kiinnisaamisesta, kieltäytyi hän suuttuneena kuluttamasta enää
penniäkään tuon kiittämättömän vekaran vuoksi, itki ja syytti itseään
siitä, että oli epäystävällisyydellään ajanut hänet pois, raivosi ja
syytti tohtoria siitä, että tämä oli kohdellut hänen poikaansa tylysti,
ja lopuksi sanoi, että hän antaisi sata puntaa, jos vain saisi hänet
takaisin, mutta ettei hän puhuisi hänelle koskaan enää sanaakaan.
Tohtori lupasi panna toimeen etsiskelyn, ja olisi luvannut mitä
hyvänsä päästäkseen eroon vieraastaan. Viidenkymmenen punnan palkinto
luvattiin. Mutta joko sitten pelko joutua lain kouriin murhayrityksestä
syytettynä kiihoitti Cashelin erinomaiseen varovaisuuteen, tai oli
hänen onnistunut poistua maasta niiden neljän päivän aikana, jotka
olivat kuluneet karkaamisen ja palkinnon lupaamisen välillä, niin
olivat tohtorin ponnistukset tuloksettomat, ja hänen oli tunnustettava
rouva Byronille niiden epäonnistuneen. Rouva Byron tuotti hänelle
miellyttävän yllätyksen kirjoittamalla ystävällisen kirjeen, jossa hän
sanoi, että se oli kovin harmillista, ja ettei hän koskaan voisi kyllin
kiittää häntä kaikista hänen vaivoistaan. Ja siihen asia jäi.


III.

Melbournen kaupungissa Austraaliassa oli siihen aikaan puurakennus,
jonka oven yläpuolella olevassa nimikilvessä oli luettavana
sanat: _voimistelulaitos ja miekkailukoulu_. Pitkässä, kapeassa
sisäänkäytävässä riippui kehystetty käsikirjoitus, joka antoi tiedoksi,
että Ned Skene, entinen Englannin ja Siirtomaiden mestari, oli
tavattavana tässä huoneistossa, antaen ohjaustaan herroille, jotka
halusivat kehittyä itsepuolustustaidossa. Siinä ilmoitettiin myös
ehdot, joilla rouva Skene, pätevän opettajakunnan avustamana, antoi
opetusta tanssissa, käytöstaidossa ja voimistelussa.

Eräänä iltana istui tupakkaa polttava mies tavallisella keittiötuolilla
tämän laitoksen kynnyksellä. Hänen vieressään oli muutamia nupinauloja
ynnä vasara. Hän oli juuri naulannut ovenpieleen kortin, johon
naisen käsialalla oli kirjoitettu: "_Halutaan mies-apulaista, joka
pystyy kirjanpitoon. Lähemmin sisäpuolella_." Tupakoitsija oli
voimakas mies, jonka paksu kaula paisui ulospäin leveiden, litteiden
korvalehtien alapuolella. Hänellä oli pienet silmät ja isot hampaat,
joiden päällä hänen huulensa olivat raollaan hyväntuulisessa, mutta
teennäisen ovelassa hymyssä. Hänen tukkansa oli musta ja lyhyeksi
keritty, iho kovettunut ja nenänvarsi lyöty lyttyyn muun naaman
tasalle. Nenänpää oli kuitenkin vahingoittumaton. Se oli paksu ja
kiiltävä, ja herättämällä vaikutelman, ikäänkuin koko nenäkin olisi
puhkeamaisillaan alkuperäiseen muotoonsa, se sai aikaan jonkinlaisen
nolatun ilmeen, mikä lievensi miehen muuten pelottavaa ulkonäköä ja
suositteli häntä todennäköisesti vaatimattomana ja laatuisana miehenä,
silloin kun hän oli selvänä eikä häntä ärsytetty. Hän näytti noin
viisikymmen-vuotiaalta ja oli puettu valkeaan pellavapukuun, olkihattu
päässä.

Ennenkuin hän oli polttanut piippunsa loppuun, kiinnitti ovenpielessä
oleva kortti erään nuorukaisen huomiota, joka oli puettu karkeaan
merimiehen villapuseroon ja harmaisiin housuihin, jotka olivat käyneet
hänelle liian pieniksi.

"Tointako vailla?" kysyi entinen Englannin ja Siirtomaiden mestari.

Nuorukainen punastui ja vastasi: "Niin. Haluaisin mielelläni saada
jotakin tehtävää."

Ned Skene tähysti häneen vakavan uteliaana. Ammattitoiminnassaan hän
oli tutustunut englantilaisten herrasmiesten käytös- ja puhetapaan, ja
hän huomasi heti tämän nukkavierun merimies-nuorukaisen kuuluvan siihen
luokkaan.

"Oletteko ehkä lukumies?" kysyi nyrkkeilijä, hetken mietittyään.

"Olen ollut koulussa, mutta en oppinut siellä paljoa. Arvelen, että
voisin hoitaa kaksinkertaista kirjanpitoa."

"Kaksinkertaista! Millaista se on?"

"Se on sellainen kirjanpitotapa, jota kauppiaat käyttävät. Sitä
sanotaan kaksinkertaiseksi, koska kaikki viedään kirjoihin kahteen
kertaan."

"Vai niin!" sanoi Skene, johon järjestelmä teki epäsuotuisan
vaikutuksen. "Yksi kerta riittää minulle. Paljonko painatte?"

"En tiedä", vastasi poika irvistäen.

"Ette tiedä omaa painoanne! Eihän sillä tavalla päästä eteenpäin
elämässä."

"En ole ollut vaa'assa kuin kauan aikaa sitten Englannissa", sanoi
poika, alkaen päästä voitolle ujoudestaan. "Painoin silloin 116 naulaa,
niin että, kuten näette, olen vain keveän sarjan mies."

"Ja mitä te tiedätte keveistä sarjoista? Kukaties, koska kerran olette
niin oppinut, osaatte nyrkkeilläkin. Häh?"

"En luule, että pystyisin, ottelemaan teidän kanssanne", sanoi
nuorukainen irvistäen jälleen.

Skene naurahti; ja poikamaisen puheliaana esitti tuntematon hänelle
kertomuksen oikeasta nyrkkeilyottelusta (tarkoittaen nähtävästi ottelua
ammattinyrkkeilijäin välillä), jonka hän oli nähnyt Englannissa.
Jatkoksi kertoi hän, kuinka hän itse oli yhdellä iskulla lyönyt maahan
opettajan karatessaan koulusta. Skene kuunteli tätä epäilevänä ja
kuulusteli sitten kertojalta tarkoin iskun laatua ja vaikutusta, sillä
lopputuloksella, että hän uskoi jutun todeksi. Neljännestunnin kuluttua
oli poika puhelullaan saanut aikaan niin suotuisan vaikutelman, että
nyrkkeilymestari vei hänet voimistelusaliin, missä hän punnitsi ja
mittasi hänet ja lopuksi antoi hänelle parin nyrkkeilyhansikkaita
kehoittaen häntä näyttämään, millaista ainesta hän oli. Vaikka
nyrkkeilijän asento aiheuttikin nuorukaisessa toivottoman tunteen
siitä, että hänen oli mahdoton tavoittaa tätä, kävi hän kuitenkin
rohkeasti hänen kimppuunsa useita kertoja, iskien naamansa joka kerta
Skenen vasempaan nyrkkiin, joka näytti olevan kaikkialla ja kykenevän
antamaan täytetylle nahalle raudan kovuuden. Vihdoin alokas tähtäsi
hurjana mestarin nenään, kohoten varpailleen ulottuakseen siihen.
Skene ehkäisi iskun oikean kyynärpäänsä töytäyksellä, ja intoutunut
nuorukainen kiepahti ympäri ja hoiperteli, kunnes kaatui pitkin
pituuttaan erääseen loukkoon, kolahduttaen samalla päänsä kipeästi
lattiaan. Hän nousi ylös lannistumattoman iloisena ja tarjoutui
jatkamaan ottelua; mutta Skene kieltäytyi harjoittelemasta sen
pitemmältä sillä erää, vaikka alokkaan reippaus miellyttikin häntä
siinä määrin, että hän lupasi antaa hänelle tieteellisen kouluutuksen
ja tehdä hänestä miehen.

Mestari kutsui nyt saapuville vaimonsa, jota hän kunnioitti ylenmäärin
teräväjärkisenä ja hienokäytöksisenä naisena. Tulokas ei voinut nähdä
hänessä muuta kuin naurettavan tanssinopettajattaren, mutta hän kohteli
häntä hyvin kunnioittavasti ja paransi vielä siten sitä edullista
mielipidettä, jonka Skene jo oli hänestä muodostunut. Nuorukainen
kertoi nyt rouva Skenelle, kuinka hän koulusta karattuaan oli
suunnannut kulkunsa Liverpooliin, mennyt laivasatamaan ja onnistunut
piiloutumaan Austraaliaan lähtevään alukseen. Hän kertoi myös, kuinka
hän oli ankarasti kärsinyt nälkää ja janoa, ennenkuin ilmaisi itsensä,
ja kuinka hän, huolimatta epäsuotuisasta asemastaan salamatkustajana,
oli saanut osakseen kunnollisen kohtelun niinpiankuin hän oli
osoittanut olevansa halukas tekemään työtä. Ja todisteeksi siitä, että
hän vieläkin oli halukas ja oli hyötynyt merielämän kokemuksista, hän
tarjoutui lakaisemaan voimistelusalin lattian heti paikalla. Tämä
ehdotus vakuutti Skenen pariskunnalle, joka oli kuunnellut hänen
kertomustaan niinkuin lapset kuuntelevat satua, ettei hän ollut liian
herramainen tehdäkseen karkeaa työtä; ja pian sovittiin, että hän saisi
siitä pitäen heiltä asunnon ja ruoan ynnä viisi shillinkiä viikossa
taskurahaa, toimien renkinä, käskyläisenä, voimistelusalin apulaisena,
kirjanpitäjänä ynnä entisen Englannin ja Siirtomaiden mestarin
oppilaana.

Hän huomasi pian, ettei hän ollut tehnyt mitään huokeaa kauppaa.
Voimistelusali oli avoinna yhdeksästä aamulla yhteentoista illalla;
ja voimailua harrastavat herrasmiehet, jotka siellä kävivät, eivät
ainoastaan komennelleet häntä kursailematta, vaan hankkivat vaihtelua
voittamattoman Skenen turhan vastustamisen yksitoikkoisuuteen
harjoittamalla hänen antamaansa oppia hänen oppilaansa persoonaan,
mukiloiden häntä mielitöikseen ja viskellen häntä eteenpäin, ja
taaksepäin ja hartiainsa yli, ikäänkuin hän olisi ollut siihen
tarkoitukseen hankittu nukke. Mestari katsoi ja nauroi, ollen liian
laiska täyttämään lupaustaan ja opettamaan alokkaalle puolustustaitoa.
Viimeksimainittu tarkkasi kuitenkin opetusta, jota hän joka päivä
näki annettavan muille; ja ennen kuukauden loppua hän käänsi asiat
Melbournen amatöörinyrkkeilijäin suhteen niin kokonaan toiselle
tolalle, että Skene eräänä päivänä otti huomauttaakseen, että hän
oli kehittymässä harvinaisen taitavaksi, mutta että herrat pitivät
kevytkätisestä käsittelystä ja että hänen olisi varottava kolhimasta
heitä liian kovasti. Paitsi näitä ruumiinharjoituksia, oli hänen
pidettävä kirjaa myydyistä ja ostetuista hansikkaista ja floreteista
ynnä sekä herra että rouva Skenelle tulevista opetusmaksuista. Tämä
oli vaivalloisin osa hänen velvollisuuksiaan, sillä hänellä oli
suuri koulupojan käsiala eikä hän ollut nopsa laskennossa. Kun hän
lopuksi ryhtyi avustamaan isäntäänsä opetuksen antamisessa, olivat
tilit jääneet takapajulle, ja rouva Skenen oli jälleen otettava
huolehtiakseen niistä entiseen tapaan. Tämä seikka aiheutti mielihyvää
hänen miehessään, joka katsoi sen vaimonsa älyllisen etevämmyyden
uudeksi voitoksi. Sitten pestattiin kiinalainen suorittamaan
laitoksen halvempia töitä. "Skenen alokas", kuten häntä nyt yleisesti
nimitettiin, korotettiin mestarin apuopettajaksi ja hänestä tuli siten
tärkeähkö henkilö laitokseen.

Hän oli ollut siellä yli yhdeksän kuukautta ja oli kehittynyt
kahdeksantoistavuotiaaksi voimakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka oli
perso juomarahoille ja osasi lausua: "Paljon kiitoksia, herrat", eri
sävyissä tarkan asteikon mukaan puolikruunusta puntaan, kun hänen
ja hänen esimiehensä välillä tapahtui tärkeä keskustelu. Oli ilta,
ja ainoat henkilöt voimistelusalissa olivat Ned Skene, joka istui
tupakoiden mukavasti paitahihasillaan, ynnä alokas, joka oli juuri
tullut alakertaan makuuhuoneestaan, missä hän oli ollut pukeutumassa
lähteäkseen teatteriin.

"Kas vain, herraseni", sanoi Ned Skene pilaillen. "Oletpa sinä
laittanut itsesi hienoksi, totta vie. Hansikkaatkin! Ne ovat liian
pienet sinulle. Älä vain mene lyömään ketään nuo käsissäsi, tai
nyrjäytät ranteesi."

"Ei tarvitse pelätä", sanoi alokas, katsoen kelloaan. Huomattuaan, että
oli vielä muutama minuutti aikaa, istuutui hän Skeneä vastapäätä.

"Ei", myönsi mestari. "Kun kohoat oikeaksi ammattilaiseksi, et välitä
nyrkkeillä kenenkään kanssa, ellet saa siitä hyvää maksua."

"Enköhän voi sanoa olevani jo ammattilainen. Ette suinkaan pidä minua
amatöörinä, vai kuinka?"

"En toki", sanoi Skene; "ei niin pahasti sentään. Mutta muista,
poikaseni, minä en kutsu oikeaksi nyrkkitaistelijaksi ketään miestä,
joka ei ole otellut piirissä. Sinä olet kyllä nyrkkeilijä, ja taitava,
näppärä nyrkkeilijä oletkin; mutta nyrkkeily huvin vuoksi ei paljon
maksa. Jonakin päivänä, jos Jumala suo, järjestämme sinulle pienen
ottelun ja näytämme mihin pystyt ilman hansikkaita."

"Ottelen yhtä kernaasti ilman hansikkaita kuin hansikkaillakin", sanoi
alokas hiukan nurpeana.

"Se tulee siitä, että sinulla on leijonan luonto", sanoi Skene
lepytellen. Mutta alokas, joka oli usein kuullut isäntänsä lausuvan
saman kohteliaisuuden laitoksensa suosijoille, milloin nämä saivat
kerskumisen puuskia (mikä tavallisimmin sattui heidän saatuaan
rökkiinsä), näytti uppiniskaiselta eikä vastannut mitään.

"Sam Ducket Milltownista kävi täällä tänään, silläaikaa kuin sinä
olit antamassa tuntia kapteeni Noblelle", jatkoi Skene, tähystellen
oppilaansa kasvoja. "Sam on oikea nyrkkitaistelija, jos saan luvan
sanoa."

"Minä en pidä häntä suurenkaan arvoisena. Hänhän on sellainen
valehtelijakin."

"Se on ammatti-vika. En välitä, vaikka sanonkin sen _sinulle_, sanoi
Skene hiukan apeana. Tämän oli alokas jo kuitenkin saanut selville
itsestään. Hän ei esimerkiksi uskonut isäntänsä selityksiä niistä
tapaturmista ja salajuonista, joiden vaikutuksesta hän oli kolme kertaa
joutunut häviölle piirissä. Mutta kun Skene kuitenkin oli voittanut
viisitoista ottelua, oli hänen seuraava huomautuksensa kiistämätön.
'Miehet eivät ottele huonommin silti, jos ovat valehtelijoita. Sam
Ducket voitti Ebony Muleyn kahdessakymmenessä minuutissa'."

"Niin", sanoi alokas halveksivasti; "ja mikä on Ebony Muley? Vanha,
pian kuusikymmenvuotias neekerirahjus, joka on päissään seitsemän
päivää viikossa ja möisi ottelun yhdestä viinaryypystä! Ducketin
olisi pitänyt lyödä hänet pois ajasta kahdessakymmenessä sekunnissa.
Ducketilla ei ole ollenkaan tieteellisyyttä."

"Ei hiventäkään", sanoi Ned. "Mutta hänellä on roimasti sisua."

"Pyh! Sitähän sitä aina koetetaan uskotella. Jos joku osaa nyrkkeillä,
sanotaan, että hänellä on tieteellisyyttä, mutta ei sisua. Jos hän taas
ei osaa erottaa oikeaa kättään vasemmasta, sanotaan, että hän ei ole
taitava, mutta että hän on täynnä sisua."

Skene katsoi salaa ihmetellen oppilastaan, jonka huomio- ja ilmaisukyky
toisinaan tuntuivat hänestä vetävän vertoja itse rouva Skenelle. "Sam
sanoi jotakin tuontapaista juuri tänään", huomautti hän. "Hän sanoi,
että sinä olet vain huvinyrkkeilijä, ja että lyyhistyisit maahan
pelosta, jos sinut pantaisiin neljänkolmatta jalan piiriin."

Alokas punastui. "Toivoisinpa olleeni paikalla silloin, kun Sam sanoi
sen."

"No, mitäs olisit voinut tehdä hänelle?" kysyi Skene, ja hänen pienet
silmänsä vilkkuivat.

"Olisin iskenyt häntä päähän: sen olisin voinut ja tahtonut hänelle
tehdä."

"No no, mies, hän voisi syödä sinut."

"Sen kyllä uskon. Ja hän voisi syödä teidätkin, jos hänellä vain olisi
siihen tarpeeksi suolaa. Hän puhuu suuria sanoja, koska hän tietää,
ettei minulla ole rahaa, ja hän uskottelee, ettei hän riisu takkiaan
vähemmästä kuin viidestäkymmenestä punnasta mieheen."

"Rahaa!" huusi Skene. "Minä tiedän miehiä, jotka panisivat likoon
viisikymmentä puntaa ennen huomista puoltapäivää minkä miehen puolesta
hyvänsä, josta minä vastaan. _Siinä_ olisi alku nuorelle miehelle!
Hyvänen aika, minun ensimmäinen otteluni oli viiden shillingin
panoksesta Tottenhamin kentällä; ja ylpeä olin, kun sen voitin. En
kuitenkaan tahdo yllyttää sinua otteluun Sam Ducketin laisen vanhan
tekijän kanssa vasten omaa haluasi; mutta älä sano, ettei rahaa olisi
saatavissa. Kunhan Ned Skene osoittaa jotakin nuorta miestä ja sanoo:
'Tuossa on se nuori mies, jonka puolesta Ned Skene lyö vetoa', silloin
tulee muitakin panokset kourassaan -- tuleepa oikein tunkemalla."

Alokas empi. "Arveletteko, että minun olisi se tehtävä?" kysyi hän.

"Se asia ei ole minun päätettäväni", vastasi Skene itsepintaisesti.
"Tiedän kyllä, mitä minä olisin sanonut sinun iässäsi. Mutta ehkäpä
olet oikeassa, jos olet varovainen. Toden sanoakseni, en haluaisi nähdä
sinun saavan selkääsi Sam Ducketin laiselta mieheltä."

"Tahdotteko treenata minut, jos haastan hänet otteluun?"

"Tahdonko treenata sinut!" toisti Skene, nousten seisomaan innoissaan.
"Tahdon kyllä treenata sinut, ja panenpa vielä rahanikin likoon
puolestasi; ja sinä tulet iskemään hänestä innottelut pois, niin totta
kuin nimeni on Ned Skene."

"Silloin ottelen hänen kanssaan", huusi alokas punehtuen kiihkosta.
"Ja jos löylytän hänet, niin on teidän luovutettava siirtomaiden
mestaruusvyö minulle."

"Sen teen", sanoi Skene lämpimästi. "Älä viivy myöhään ulkona; äläkä
missään nimessä maista tippaakaan väkeviä. Sinun on aloitettava treenaus
jo huomenna."

Tämä oli Cashel Byronin ensimmäinen ottelu ammattinyrkkeilijänä.



I LUKU.


Wiltstokenin linna oli suunnikkaanmuotoinen rakennus, kulmissa
pyöreät tornit, joista kukin päättyi turkkilaiseen minareettiin.
Lounaispuoli oli julkisivu, jonka läpäisi maurilainen holvikaari;
tähän oli sovitettu lasiovet, jotka tarpeen tullen voitiin turvata
omituisiin muotoihin taotuilla rautaporteilla. Holvikaarta kehysti
palladiolainen pylväistö, joka kohosi kattoon asti kannattaen
latvassaan avonaista koristepäätyä, jonka halkeamassa seisoi mustaan
marmoriin veistetty egyptiläisen kuva pystysuorana, tuijottaen vakaasti
keskipäivän aurinkoon. Alhaalla maassa oli italialainen pengermä,
jonka reunakaiteen kummassakin päässä seisoi suuret kiviset elefantit.
Yläkerran ikkunat olivat, kuten sisäänkäytäväkin, maurilaiset, mutta
alakerroksen varsinaiset ikkunat olivat nelikulmaisia, pystypielillä
jaettuja aukkoja. Oppimattomat pitivät linnaa komeana, mutta
arkkitehdit ynnä rakennustaiteellisia teoksia lukeneet tuomitsivat
sen epämuotoiseksi, mahdollisimman huonolla maulla suoritetuksi
tyyliensekoitukseksi. Se sijaitsi ylävällä kumpareella mäkisen
metsämaan keskellä, josta kolmekymmentä acrea oli muurilla aidattu
Wiltstokenin puistoksi. Puoli mailia eteläänpäin oli pieni Wiltstokenin
kaupunki, johon päästiin rautateitse Lontoosta noin kahdessa tunnissa.

Useimmat Wiltstokenin asukkaista olivat vanhoillisia ja tunsivat linnaa
kohtaan arkaa kunnioitusta. Monet heistä olisivat milloin hyvänsä
rikkoneet välinsä puolenkymmenen vanhimman tuttavansa kanssa saadakseen
päivälliskutsun tai edes päännyökkäyksen julkisuudessa neiti Lydia
Carew'lta, sen orvolta valtiattarelta. Tämä neiti Carew oli huomattava
henkilö. Hän oli perinyt linnan ja puiston tädiltään, jonka mielestä
hänen veljentyttärensä suuri omaisuus rautatie- ja kaivososakkeissa oli
epätäydellinen ilman maata. Niin monta muutakin testamenttilahjaa oli
Lydia saanut köyhiä sukulaisia vihaavilta omaisiltaan, että hän nyt,
viidenkolmatta-vuotiaana, hallitsi täysin riippumattomana vuosituloja,
jotka vastasivat viidensadan työmiehen vuosiansioita, olematta millään
tavoin ulkonaisesti velvollinen tekemään mitään vastasuoritukseksi.
Sen edun lisäksi, että oli yksinäinen ja tavattoman varakas nainen,
nautti hän laajan lukeneisuuden ja hienosti-sivistyneisyyden mainetta.
Wiltstokenissa sanottiin, että hän taisi neljääkymmentäkahdeksaa
elävää kieltä ja kaikkia kuolleita kieliä, osasi soittaa kaikkia
tunnettuja soittokoneita, maalasi täydellisesti ja oli kirjoittanut
runoja. Kaikki tämä olisi yhtä hyvin voinut olla tottakin, mitä
wiltstokenilaisiin tuli, koska hän tiesi enemmän kuin he. Hän oli
viettänyt elämänsä matkustellen isänsä seurassa, jolla oli virkeä
henki ja huono ruoansulatus, rahallisesti riippumaton asema ynnä
mieltymys sosiologiaan ja yleensä tieteeseen sekä kaunotaiteisiin.
Näistä aineista hän oli kirjoittanut kirjoja, enimmäkseen
renessanssia koskevia, joilla hän oli saanut mainetta jonkunlaisena
kulttuurinvälittäjänä matkailijoille. Ne vaativat paljon lukemista,
matkustelemista, nähtävyyksien katselemista ja teoretisoimista,
joista kaikista, lukuunottamatta teoretisoimista, hänen tyttärensä
oli suorittanut osansa, vieläpä, pätevyytensä lisääntyessä ja isänsä
heikontuessa ja vanhetessa, enemmänkin kuin osansa. Häätyen yhdistämään
terveyden-etsimisen kulttuurin-tutkimiseen ja ollen sangen helposti
ärtyvä ynnä tarkka vaatimuksiltaan, oli isä kouluuttanut tyttärensä
itsehillintään ja kestävyyteen ankarammalla opetuksella kuin oli se,
millä tämä oli perehtynyt kreikkalaisten ja saksalaisten filosofien
teoksiin paljon ennen kuin hän ymmärsi sitä englanninkieltä, jolle hän
sitä käänsi.

Lydian ollessa kaksikymmen-vuotias tapahtui isän terveydessä vakava
huonontuminen. Hän tuli entistä riippuvammaksi tyttärestään, ja
tytär otaksui, että hän tulisi myöskin vaatimaan hänen aikansa
entistä tarkemmin. Mutta eräänä päivänä Napolissa, kun Lydia oli
sopinut ratsastusretkelle menosta erään äsken saapuneen ja verrattain
miellyttävän englantilaisen seurueen kanssa, pyysi isä vähää ennen
sovittua lähtöhetkeä hänen kääntämään pitkän otteen Lessingiä. Lydia,
jonka mielessä jo jonkun aikaa oli liikkunut kysymyksiä isän ikeen
oikeudesta, epäröi miettivänä ehkä kaksi sekuntia ennenkuin myöntyi.
Carew ei virkkanut mitään; mutta hetken perästä hän pysähdytti
palvelijan, joka oli viemässä anteeksipyyntöä englantilaiselle
seurueelle, luki kirjelipun ja palasi tyttärensä luo, joka istui jo
Lessingin ääressä.

"Lydia", sanoi isä, äänessään jonkinlaista epäröimistä, jonka Lydia
olisi lukenut arkuudesta johtuvaksi, jos sellainen olisi ollut lainkaan
uskottavaa isän puhutellessa häntä, "toivon, ettet koskaan lykkää omia
asioitasi kirjallisten pikkupuuhien vuoksi."

Lydia katsoi häneen tuntien sellaista epämääräistä pelkoa, jota uusi ja
epäilyttävä kokemus aiheuttaa; ja isä, tyytymättömänä tapaan, jolla oli
asian esittänyt, lisäsi: "On paljon tärkeämpää, että sinä huvittelet
tunnin verran, kuin että minun kirjani edistyy. Paljon tärkeämpää!"

Lydia laski hetken mietittyään kynän kädestään ja sanoi: "Ratsastus ei
tuota minulle iloa, jos jotakin muuta jää tekemättä."

"Sinun kirjoittamisesi ei tuota minulle iloa, jos huviretkesi jää
tekemättä sen takia", sanoi isä. "Minusta on mieluisempaa, että menet."

Lydia totteli äänettömänä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän
voisi lopettaa asian viehättävästi suutelemalla isäänsä. Mutta he eivät
olleet tottuneet osoittamaan tunteitaan siihen laatuun, joten ajatus
jäi toteuttamatta. Hän vietti päivän ratsastaen, tarkisti viimeaikaisia
kapinallisia ajatuksiaan ja kirjoitti käännöksen illalla.

Siitä pitäen tunsi Lydia yhä selvemmin itsessään voiman, jota hän
tietämättään oli koonnut pitkänä alistumisen aikana. Arasti ensi
alussa ja rohkeammin sitten, totuttuaan toimimaan ilman vanhemman
henkilön talutusnuoraa, alkoi hän noudattaa omaa taipumustaan
valitessaan tutkimusaiheita ja vieläpä puolustaa joitakin äskeisiä
ilmauksia musiikin ja maalaustaiteen alalla isänsä vanhoillisuutta
vastaan. Isä hyväksyi tämän tyttärensä älyllisen itsenäisyyden ja
moneen erään varoitti häntä kiinnittämästä uskoaan häneen enemmän kuin
johonkin muuhun arvostelijaan. Lydia sanoi hänelle kerran, että yhtenä
yllykkeenä erimielisyyteen hänen kanssaan oli se mielihyvä, mitä hän
tunsi huomatessaan lopulta isän olevan oikeassa. Isä vastasi vakavasti:

"Se ilahduttaa minua, Lydia, koska uskon mitä sanot. Mutta sellaiset
asiat on parempi jättää sanomatta. Ne näyttävät kuuluvan siihen
miellyttämisen lajiin, jonka harjoittamiseen tulet ehkä piankin
tuntemaan houkutusta, koska se näyttää kaikista nuorista helpolta,
hyvin kannattavalta, ystävälliseltä ja hyvää kasvatusta todistavalta.
Itse asiassa se on sivistymätöntä, raukkamaista, itsekästä ja
epärehellistä: hyve puotilaisessa, pahe vapaassa naisessa. On parempi
jättää vilpitön kehuminen lausumatta kuin saattaa itsensä alttiiksi
imartelun epäluulolle."

Pian tämän jälkeen Lydia isänsä toivomuksesta vietti yhden huvikauden
Lontoossa, liikkuen Englannin hienossa seurapiirissä, jonka hän
huomasi pääasiassa temppeliksi, missä palvottiin rikkautta, ja
markkinatoriksi, missä kaupiteltiin neitseitä. Tutustuttuaan sekä
palvontaan että kaupankäyntiin jo muualla, ei hän löytänyt siitä mitään
mielenkiintoista, lukuunottamatta englantilaista erikoistapaa niiden
harjoittamisessa; ja sen uutuus kului pian loppuun. Häntä vaivasi
myöskin se seikka, että hän tahtomattaan herätti hellyyttä omassa
sukupuolessaan. Tuntehikkaat tytöt hän pystyi pysyttämään kunnioittavan
matkan päässä, mutta vanhat naiset, erittäinkin kaksi tätiä, jotka
eivät koskaan hänen lapsena ollessaan olleet osoittaneet hänelle
huomiota, vainosivat nyt häntä orjamaisella ihailulla ja houkuttelivat
häntä sekä maanitteluin että lahjoin jättämään isänsä ja asumaan heidän
kanssaan heidän elämänsä loppuun asti. Hänen pidättyväisyytensä vain
lietsoi heidän haluaan saada hänet lemmikikseen, ja päästäkseen heistä
eroon hän palasi isänsä kanssa mannermaalle ja lopetti kaiken yhteyden
Lontooseen käsin. Tädit selittivät olevansa syvästi loukkaantuneet, ja
Lydian katsottiin kohdelleen heitä hyvin ymmärtämättömästi. Mutta kun
he kuolivat ja heidän testamenttinsa tulivat tunnetuiksi, huomattiin
heidän kilpailleen keskenään hänen rikastuttamisekseen.

Kun hän oli viidenkolmatta vanha, sattui hänen elämänsä ensimmäinen
järkyttävä tapaus. Se oli hänen isänsä kuolema Avignonissa. Mitään
hellyydenosoituksia ei heidän välillään silloinkaan tapahtunut.
Lydia istui eräänä iltana liesivalkean ääressä isäänsä vastapäätä
lukien ääneen, kun isä äkkiä sanoi: "Sydämeni on seisahtunut, Lydia.
Hyvästi!" ja heti senjälkeen kuoli. Lydia sai nähdä melkoisesti vaivaa
hillitäkseen sitä meteliä, mikä syntyi, kun hänen kellonsoittonsa oli
tuonut paikalle ihmisiä. Koko huonekunta katsoi velvollisuudekseen
joutua pois suunniltaan ja otti jossain määrin loukkaukseksi sen, ettei
hän osoittautunut kiitolliseksi heille eikä halukkaaksi matkimaan
heidän käyttäytymistään.

Carew'n sukulaiset olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli tehnyt
mitä sopimattomimman testamentin. Se oli lyhyt asiakirja, päivätty
viisi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja hän määräsi siinä rakkaalle
tyttärelleen Lydialle kaiken omaisuutensa. Kuitenkin hän oli jättänyt
tyttärelleen erinäisiä yksityisiä ohjeita. Yksi niistä, joka herätti
suurta mieltenkuohua hänen sukulaisissaan, oli se, että hänen ruumiinsa
oli vietävä Milanoon ja siellä poltettava. Täytettyään isänsä
maallisiin jäännöksiin nähden saamansa määräykset tuli Lydia asioitaan
järjestääkseen Englantiin, missä hän viritti paljon toivotonta
intohimoa lakitoimistojen ja oikeusvirastojen raatajissa ynnä
hämmensi asianajajansa ilmentämällä sellaista terävyyttä liikeasiain
käsittämisessä, ettei se sopeutunut lainkaan siihen tahdottomaan
taipuvaisuuteen, jota he odottivat rikkaalta ja turvattomalta nuorelta
naiselta. Kun kaikki oli saatu järjestykseen ja hän saattoi jälleen
asettua nauttimaan levosta ja rauhasta, palasi hän Avignoniin ja
suoritti siellä viimeisen velvollisuutensa isäänsä kohtaan. Hän
avasi kirjeen, jonka hän oli löytänyt isänsä pulpetista ja jossa oli
hänen käsialallaan omistuskirjoitus: "Lydialle. Hänen luettavakseen
joutohetkellä, sittenkuin minut ja minun asiani on lopullisesti
suorittu." Kirje oli näin kuuluva:

    'Rakas Lydia!

    Minä kuulun pettyneitten ihmisten suureen seuraan. Jollei
    sinua olisi, merkitsisin nyt itseni epäonnistumaksi kuten
    muutkin. Siitä on vasta muutamia vuosia, kun ensi kerran tulin
    ajatelleeksi, että vaikka olinkin epäonnistunut monissa turhissa
    pyrkimyksissäni, joilla (epäonnistuttuani) minun ei nyt tarvitse
    sinua vaivata, olin kuitenkin ollut joksikin hyödyksi isänä.
    Tällöin tuli myöskin mieleeni, ettet sinä voisi yhteiselämämme
    kulusta tehdä muuta johtopäätöstä, kuin että minä olen täysin
    itsekkäästi kaiken aikaa käyttänyt sinua vain apulaisenani
    ja kirjurinani ja ettet sinä ole minulle kiitoksen velassa
    saavutuksistasi enempää kuin orja on isännälleen kiitollisuuden
    velassa siitä voimasta, minkä pakollinen työ on antanut
    hänen lihaksilleen. Jotta en jättäisi sinua kärsimään niin
    turmiollisesta ja painostavasta vaikutuksesta kuin vääryyden
    alaisuuden tunne on, tahdon nyt puolustautua sinulle.

    En ole koskaan kysynyt sinulta, muistatko äitiäsi. Jos olisit
    joskus ottanut tuon kysymyksen esiin, olisin puhunut sinulle
    siitä aivan avoimesti; mutta kun joku viisas vaisto ohjasi sinua
    karttamaan sitä, tyydyin jättämään sen lepäämään, kunnes nykyisen
    kaltaiset olosuhteet saattaisivat enemmän vaiteliaisuuden
    tarpeettomaksi. Jos sinua vaivaa jonkinlainen pahoittelu siitä,
    että olet tiennyt niin vähän siitä naisesta, joka on sinut
    synnyttänyt, niin pudista se pois hyvällä omallatunnolla. Hän
    oli itsekäs olento, joka ei voinut pitää miestään, lastaan,
    palvelijaansa eikä ystäväänsä saman katon alla. Puhun ilman
    kiihkoa. Kaikki persoonallinen katkeruuteni häntä kohtaan on
    tätä kirjoittaessani yhtä kuollut kuin se on oleva silloin kuin
    sinä tätä luet. Olenpa johtunut ajattelemaan hellyydelläkin
    eräitä hänen ominaispiirteitään, joita sinä olet perinyt, joten
    voin luottavasti sanoa, etten koskaan sen hurmauksen häviämisen
    jälkeen, jonka vallassa menin hänen kanssaan naimisiin, ole
    tuntenut häntä kohtaan suurempaa lempeyttä kuin nyt. Tein
    parhaani, ja hän teki pahimpansa, kuusi vuotta kestäneessä
    yhdyselämässämme, ja sitten erosimme. Minä sallin hänen esittää
    erostamme sellaisen selityksen kuin häntä miellytti ja myönsin
    hänelle paljon auliimman hyvityksen kuin hänellä oli oikeutta
    odottaa. Näillä keinoilla sain hänet luopumaan kokonaan
    oikeuksistaan sinuun, jonka olin jo ennakolta varovaisuuden
    vuoksi vienyt Belgiaan. Syy, minkävuoksi emme käyneet koskaan
    Englannissa hänen elinaikanaan, oli se, että hän olisi voinut
    ja luultavasti tahtonutkin käyttää aikaisempaa elintapaani ja
    kansanomaista uskontoa kohtaan osoittamaani vihamielisyyttä
    tekosyynä riistääkseen sinut minulta. Minun ei tarvitse sanoa
    hänestä sen enempää, ja olen pahoillani että tarvitsi lainkaan
    mainita häntä. Tahdon nyt kertoa sinulle, mikä sai minut
    pysyttämään sinut hallussani. Se ei ollut luonnollinen hellyys:
    minä en rakastanut sinua silloin, ja minä tiesin, että sinusta
    tulisi minulle tuntuva vastus. Mutta koska olin tuottanut sinut
    maailmaan ja sitten rikkonut yhteyteni äitisi kanssa, tunsin
    velvollisuudekseni huolehtia siitä, ettet sinä joutuisi kärsimään
    erehdykseni vuoksi. Ilomielin olisin vakuuttanut itselleni, että
    äitisi oli (kuten yleinen mielipide väitti) sopivin henkilö
    sinua huoltamaan; mutta minä tiesin asian paremmin ja päätin
    täyttää velvollisuuteni niin hyvin kuin voin. Ajan mittaan sinä
    tulit minulle hyödylliseksi, ja, kuten tiedät, käytin minä sinua
    hyödykseni kursailematta, mutta en koskaan ajattelematta sinun
    omaa etuasi. Pidin aina kirjurin sellaisia tehtäviä varten, jotka
    olivat mielestäni vain pelkkää puhtaaksikirjoittajan työtä. Niin
    paljon kuin teitkin hyväkseni, luulen voivani totuudenmukaisesti
    sanoa, etten koskaan pakottanut sinua tehtävään, jolla ei olisi
    ollut sinulle kasvatuksellista arvoa. Pelkään, että pidit perin
    ikävinä niitä tunteja, jotka vietit raha-asiaini parissa; mutta
    sitä ei minun nyt enää tarvitse pyytää anteeksi: tiedät varmaan
    jo kokemuksesta, kuinka tarpeellinen liikeasiain tuntemus on
    suuren omaisuuden omistajalle.

    Ottaessani sinun kasvatuksesi tehtäväkseni en ajatellut
    laskevani perustusta millekään omalle mieluisuudelleni. Pitkän
    aikaa sinä olit vain hyvä tyttö ja tietämättömien ihmisten
    käsityksissä oppineisuuden ihme. Sinun olosuhteissasi olisi aivan
    tavallinenkin lapsi voinut olla kumpaakin. Sittemmin johduin
    katsomaan sinun olemassaoloasi suuremmalla mielihyvällä kuin
    mitä koskaan olen saanut oman olemiseni katselemisesta. En ole
    onnistunut enkä voi onnistua ilmaisemaan, millaista hellyyttä
    tunnen sinua kohtaan, tai kuinka riemuitsen nähdessäni, että se,
    mihin ryhdyin vastenmielisenä ja epäkiitollisena velvollisuutena,
    on pelastanut elämäni ja työni menemästä hukkaan. Kirjallista
    uurastustani, niin paljon kuin se on kysynytkin meidän molempien
    aikaa, pidän nyt arvossa ainoastaan sen osan vuoksi, mikä sillä
    on ollut sinun kasvatuksessasi; etkä sinä tee itseäsi syypääksi
    mihinkään uskottomuuteen minua kohtaan tullessasi havaitsemaan,
    että vaikka olenkin seulonut yhtä paljon hiekkaa kuin useimmat
    muutkin, en ole löytänyt kultaa. Pyydän sinua muistamaan silloin,
    että tein velvollisuuteni sinua kohtaan jo paljon ennen kuin
    se tuli miellyttäväksi tai edes toivorikkaaksi. Ja tultuasi
    vanhemmaksi ja saatuasi äitisi ystäviltä kuulla, kuinka rikoin
    velvollisuuksiani häntä kohtaan, luet ehkä jonkinlaiseksi
    ansioksi minulle sen, että olen tehnyt sovinnon maailman kanssa
    sinun tähtesi luopumalla tottumuksista ja tuttavuuksista, jotka,
    mitä mieltä muut niistä lienevät olleetkin, auttoivat paljon
    aikanaan tekemään elämää minulle siedettäväksi.

    Vaikka tulevaisuutesi ei koske minua, huomaan usein ajattelevani
    sitä. Pelkään sinun pian havaitsevan, ettei maailmassa ole
    vielä sijaa eikä toimintapiiriä opillisesti sivistyneille
    naisille. Nuorempina päivinäni, kun toverieni seura oli minulle
    tarpeellinen, koetin panna syrjään sivistykseni, luopua
    periaatteistani ja omaksua tavallisia taipumuksia soveltuakseni
    niiden ainoiden ihmisten seuraan, jotka olivat ulottuvillani;
    sillä jos minun oli elettävä karhujen joukossa, oli parempi
    olla karhu kuin ihminen. Tuo yritys teki minut onnettomammaksi
    kuin koskaan mikään muu erehdykseni. Oli yksinäistä olla oma
    itseni; mutta olla olematta oma itseni oli elävältä kuolemista.
    Ota varteen varoitukseni, Lydia: älä anna houkutella itseäsi
    mukautumaan maailmaan moraalisella itsemurhalla.

    Jonakin päivänä, luullakseni ja toivoakseni, menet naimisiin.
    Silloin on sinulla tilaisuus tehdä korjaamaton erehdys, jonka
    mahdollisuudelta ei mikään minun neuvoni eikä oma terävyytesi
    voi sinua suojella. Luulen, ettei sinun ole helppo löytää
    miestä, joka kykenisi tyydyttämään sinussa sitä halua ajattelun
    ja elämämme Järjestämisen vastuunalaisuudesta vapautumiseen,
    joka saa meidät itsekunkin kaipaamaan opasta, johon voimme
    täydellisesti luottaa. Jos epäonnistut, niin muista, että isäsi,
    kärsittyään katkeran ja täydellisen pettymyksen vaimonsa suhteen,
    siitä huolimatta johtui katsomaan avioliittoaan elämänsä ainoaksi
    hedelmälliseksi tapahtumaksi. Salli minun myöskin huomauttaa,
    koska olet niin rikas, ettei sinun tarvitse, omien tulojesi
    puolesta peläten, rajoittua puolison valinnassa niihin, jotka
    jo ovat liian rikkaita mennäkseen naimisiin rahojen vuoksi
    Toivottavasti ei mikään halpamainen seikkailija kykene voittamaan
    suosiotasi; ja paremmille miehille on rikkautesi ainakin yhtä
    suurena peloituksena kuin vetovoimana. Ainoa ihmisluokka,
    josta minun täytyy sinua varoittaa, on se, johon minun itseni
    katsotaan kuuluvan. Älä koskaan luule, että jonkun miehen
    täytyy osoittautua sopivaksi ja tyydyttäväksi ystäväksi sinulle
    pelkästään senvuoksi, että hän on lukenut paljon arvostelevia;
    teoksia; että hän välttämättä tuntee taiteen vaikutelmat samalla
    tavoin kuin sinä, koska hän tuntee ja hyväksyy; sen nimien ja
    koulukuntien luokituksen, joka on sinulle: tuttu; tai että vaikka
    hänen lempikirjailijansa ovat samat kuin sinun, hänen silti
    tarvitsee välttämättä tulkita heidän sanojaan itselleen siten
    kuin sinä ne ymmärrät. Varo miehiä, jotka ovat lukeneet enemmän
    kuin tehneet työtä, tai jotka rakastavat lukemista enemmän
    kuin työntekoa. Älä unohda, että missä mies on aina kotona, ei
    vaimo ole koskaan onnellinen. Varo maalareita, runoilijoita,
    musiikkimiehiä ja kaikenlaisia taiteilijoita, paitsi hyvin
    suuria taiteilijoita; varo niitäkin puolisoina ja isinä.
    Itseensätyytyväisiä työntekijöitä, jotka taitavat tehtävänsä
    hyvin, olkoot he sitten rahaministereitä tai maanviljelijöitä,
    suosittelen sinulle, suurin piirtein katsoen, siedettävimpänä
    ihmisluokkana mitä olen tavannut.

    En yritä neuvoa sinua tämän enempää. Niin pian kuin neuvot
    johtuvat mieleeni, seuraavat niitä ajatukset, jotka vakuuttavat
    minulle ne turhiksi.

    Ihmettelet ehkä, miksi en ole koskaan puhunut sinulle sitä,
    mitä olen tähän kirjoittanut. Olen koettanut, mutta se ei ole
    onnistunut. Jos ymmärrän itseäni oikein, olen kirjoittanut nämä
    rivit etupäässä huojentaakseni haluani ilmaista hellyyteni
    sinua kohtaan. Kömpelö olo, jota liikasivistynyt ihminen tuntee
    myöntäessään olevansa enemmän kuin oppinut kivi, esti minua
    saattamasta sinua hämille sen laatuisilla tunteiden purkauksilla,
    joihin en ole koskaan sinua totuttanut. Sitäpaitsi haluan,
    että tämä rakkauteni vakuutus -- viimeinen sanani -- saapuu
    sinulle silloin kuin eivät mitkään arkipäiväisyydet enää pääse
    himmentämään sen yksinkertaisen totuuden vaikutusta.

    Tiedän, että olen sanonut liian paljon, ja tunnen, että en ole
    sanonut kylliksi. Mutta tämän kirjeen kirjoittaminen on ollut
    vaikea tehtävä. Niin harjaantunut kuin olenkin käyttämään
    kynääni, en ole koskaan, en edes kaikkein varhaisimmissa
    yrityksissäni, sommitellut sanojani niin työläästi ja sellaista
    kykyjen riittämättömyyttä tuntien --'

Tähän loppui kirjoitus. Kirje oli jäänyt lopettamatta.



II LUKU.


Toukokuussa seitsemän vuotta sen jälkeen, kun nuo kaksi poikaa olivat
karanneet Moncrief Housesta, istui eräs nainen varjosaarekkeessa,
jonka setripuu loi keskelle kimmeltävän viheriää ruohokenttää.
Hän menetteli naisellisesta karttaessaan auringonpaistetta, sillä
hänen kasvojensa hipiä oli helmiäisen kuulakka ja hohtava. Hän oli
pieni, miellyttävä nainen, jolla oli tuntehikas suu ja sieraimet,
vihertävät silmät rauhallisten, kaartumattomien kulmakarvojen alla sekä
kullanpunertava tukka, jota nyt varjosti leveä, koristeeton olkihattu.
Hänen intian-musliininen pukunsa, jonka puolihihat päättyivät väljiin
röyhelöihin kyynärpäiden kohdalla, tuskin peitti hänen olkapäitään,
missä sitä korvasi valkoinen, villava kaulavaate, muodostaen pehmoisen
pitsipesän hänen kaulalleen. Hän luki pientä norsunluukantista kirjaa
-- se oli miniatyyripainos Goethen 'Faustin' toista osaa.

Kun iltapäivä kului pitemmälle ja valaistus pehmeni, päästi nainen
kirjansa solahtamaan alas ja vaipui mietiskelyyn ja haaveiluun,
tiedottomana proosallisesta mustasta kappaleesta, joka lähestyi
ruohikon poikki häntä kohti. Se oli nuori, pitkääntakkiin puettu
herra. Hän oli tumma ja hänellä oli pitkät, totiset kasvot, ilmeeltään
sulkeutuneet, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävät.

"Nytkö jo pois menossa, Lucian?" kysyi nainen katsahtaen ylös samassa
kuin mies tuli varjoon.

Lucian katsoi häneen kaihokkaasti. Hänen nimensä tämän naisen lausumana
herätti hänessä aina epämääräisen liikutuksen. Hän etsi mielellään
asioiden syitä ja oli jo kauan sitten tullut siihen päätökseen, että
tuo sisäinen liikutus johtui naisen hienosta ääntämistavasta. "Niin",
vastasi Lucian. "Olen järjestänyt kaikkityyni ja tulin antamaan
selontekoa talonhoidostani ja sanomaan hyvästi."

Hän asetti puutarhatuolin lähelle naista ja istuutui. Nainen laski
kätensä päällekkäin helmaansa ja kohentautui kuuntelemaan.

"Ensinnäkin Metsämaja", sanoi Lucian. "Se on vuokrattu ainoastaan
kuukaudeksi, joten voit antaa sen ilman vuokraa rouva Goff'ille
heinäkuussa, jos haluat. Toivon, ettet menettele niin epäviisaasti."

Nainen hymyili ja sanoi: "Ketä ovat nykyiset vuokralaiset? Olen
kuullut heidän vastustavan sitä, että maitotytöt ja karjakot kulkevat
jalavakujan poikki."

"Me emme saa moittia heitä siitä. Kun he vuokrasivat Metsämajan,
sovittiin nimenomaan siitä, että jalavakuja pidettäisiin heidän
yksityisesti käytettävänään. Minulla ei ollut aavistustakaan siihen
aikaan, että sinä tulisit linnaan, muuten olisin tietysti torjunut
sellaisen ehdon."

"Mutta mehän pidämme sen heille yksityisesti: vieraita ei lasketa
sinne. Oma väkemme kulkee kerran päivässä edestakaisin sen poikki
matkalla meijeriin, siinä kaikki."

"Se tuntuu kyllä töykeältä, Lydia; mutta tämä on erikoinen tapaus --
nuori mies, joka on tullut parantamaan terveyttään. Hän tarvitsee
joka päivä ruumiinharjoituksia ulkoilmassa, mutta hän ei voi sietää
katselijoita; en ole nähnyt häntä itsekään, ja hänellä on vain yksi
ainoa apulainen seuranaan. Näiden olosuhteiden vallitessa suostuin
siihen, että jalavakuja pidettäisiin yksinomaan heidän käytettävänään.
Todellisuudessa he maksavat vuokraakin enemmän kuin olisi kohtuullista
ilman tätä etuoikeutta."

"Toivottavasti tuo nuori herra ei ole hullu."

"Ennenkuin vuokrasin Metsämajan hänelle, hankin itselleni täyden
varmuuden siitä, että hän on kunnollinen vuokralainen", sanoi Lucian
nuhtelevan vakavasti. "Häntä suositteli minulle pontevasti loordi
Worthington, joka puhui hänestä varsin lämpimästi. Minä satuin
lausumaan hänelle aivan saman epäilyn, jonka sinä juuri mainitsit.
Worthington meni takuuseen vuokralaisen täysijärkisyydestä samoin
kuin hänen maksukyvystäänkin ja tarjoutui vuokraamaan huoneet omiin
nimiinsä ja vastaamaan persoonallisesti toipilaan hyvästä käytöksestä.
Sinun ei tarvitse olla peloissasi: se on vain joku nuori mies, joka on
saanut hermostonsa epäkuntoon kovalla lukemisella. Luultavasti joku
Worthingtonin opintotovereita."

"Ehkä niin. Mutta minä odottaisin loordi Worthingtonin opintotoverin
olevan ennemmin kovan ratsastajan tai juomarin kuin kovan lukijan."

"Voit olla aivan levollinen, Lydia. Otin loordi Worthingtonin sanasta
kiinni niin pitkälle, että tein vuokrasopimuksen hänen nimelleen."

"Olen täysin tyytyväinen, Lucian, ja suuresti kiitollinen sinulle.
Olen antava määräyksen, ettei kukaan saa kulkea meijerille Metsämajan
kautta."

"Seuraava seikka", jatkoi Lucian, "on tärkeämpi, koska se koskee sinua
persoonallisesti. Neiti Goff on halukas suostumaan tarjoukseesi. Ja
hänestä tulee sinulle mitä sopimattomin seuralainen!"

"Miksi, Lucian?"

"Kaikista syistä. Hän on nuorempi sinua eikä voi niinollen esiintyä
kaitsijanasi. Hän on saanut vain tavallisen kasvatuksen, ja hänen
kokemuksensa seurapiireistä on kotoisin paikkakunnallisista
hyväntekeväisyystanssiaisista. Ja koska hän ei ole epämiellyttävä ja
häntä pidetään Wiltstokenissa kaunottarena, on hän omapäinen ja tulee
luultavasti loukkautumaan sinun holhouksestasi."

"Onko hän omapäisempi kuin minä?"

"Sinä et ole omapäinen, Lydia; paitsi siinä, että olet kuuro neuvoille."

"Tarkoitat, että harvoin noudatan niitä. Ja ajattelet siis, että minun
olisi parempi ottaa ammatti-seuranainen -- rappeutunut hienoston nainen
-- kuin pelastaa tämä nuori tyttö menemästä kotiopettajattareksi ja
alkamasta rappeutua jo kolmenkolmatta vanhana?"

"Sopivan seuranaisen hankkiminen ja köyhien ihmisten
auttamis-velvollisuus ovat kaksi eri asiaa, Lydia."

"Totta, Lucian. Milloin neiti Goff tulee käymään?"

"Tänä iltana. Huomaa: mitään ei ole päätetty vielä. Jos mielesi muuttuu
nähtyäsi hänet, tarvitsee sinun kohdella häntä vain tavallisena
vieraana, ja asia jää sikseen. Minä puolestani suosittelisin mieluummin
hänen sisartaan, mutta hän ei tahdo jättää äitiään, joka ei ole vielä
toipunut miehensä kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä."

Lydia katseli miettiväisenä kädessään olevaa pientä nidosta ja näytti
harkitsevan neiti Goffia koskevaa kysymystä. Kun hän jälleen nosti
katseensa, näkyi selvästi, että asia oli ratkaistu; mutta hän ei
sanonut mitään.

"No?" virkkoi Lucian hetken kuluttua, hämillään toisen äänettömyydestä.

"No?" sanoi Lydia, olematta vähääkään hämillään.

"Et ole sanonut mitään."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa."

"Siinä tapauksessa", sanoi Lucian lyhyeen, antaen vallan loukkautumisen
tunteelle, "minun on paras lähteä."

"Ei suinkaan", sanoi Lydia. "Minä nautin seurastasi Wiltstokenin
tyyliin. Kun kaksi meidän työmiestämme ovat ystävykset, niin millä
tavoin he sen ilmaisevat? He nojaavat samaa porttia vasten tuntikausia
joka sunnuntaiaamu vaihtamatta sanaakaan. Varmasti se on parempi
kuin se hermostunut äänettömyydenpelko ja epävapaus, jota kutsutaan
seurusteluksi meidän onnettomassa piirissämme."

"Sinulla on eriskummallisia käsityksiä, Lydia! Maatyömies on äänetön
ihan samasta syystä kuin koira on äänetön."

"Koirat ovat hyvin hyvää seuraa", sanoi Lydia.

Tähän ei Lucian löytänyt mitään sanottavaa. Ainoa suhde naiseen, missä
hän tunsi itsensä onnelliseksi, oli älyllisen alentuvaisuuden ja
selittämisen suhde. Lydia ei koskaan epäillyt hänen selityksiään, mutta
koska hän ei tehnyt niistä samoja johtopäätöksiä, tunsi Lucian harvoin
selitystensä onnistuneen. Mitä tuli äänettömyyden noudattamiseen
Lydian seurassa maatyömiesten malliin, kävi se kerrassaan yli hänen
itsehillintäkykynsä. Hänen täytyi vedota junaansa ja sanoa hyvästi.

Lydia ojensi hänelle kätensä, ja himmeä hehku kohosi hänen harmaisiin
leukapieliinsä, kun hän tarttui siihen. Sitten hän napitti takkinsa ja
asteli vakavasti pois. Hänen mennessään katseli Lydia päivänpaisteen
heijastumista hänen kiiltävästä hatustaan ja sen uppoamista hänen
säädylliseen takkiinsa. Hän huokasi ja syventyi jälleen Goetheen.

Mutta jonkun ajan kuluttua hän väsyi istumaan yhdessä kohti, nousi
ylös ja käyskenteli puistossa lähes tunnin, koettaen löytää niitä
paikkoja, joissa hän oli leikkinyt lapsena ollessaan täti-vainajansa
vieraana. Hän tunsi suuren, kallellaan olevan druidi-alttarin, joka
muinoin oli muistuttanut hänelle Sinain vuorta, joka uhkasi kaatua
Kristityn päälle 'Kristityn vaelluksessa'. Kauempana hän näki ja kiersi
suon, jossa hän oli kerran ansainnut toruja hoitajaltaan täyttämällä
sukkansa mudalla. Sitten hän huomasi olevansa pitkällä, vihreällä
nurmikujalla, joka kulki idästä länteen, näyttäen loppumattomalta. Tämä
tuntui hänestä ihastuttavimmalta kaikesta, mitä hän omisti, ja hän
oli jo alkanut suunnitella huvimajan rakentamista sen läheisyyteen,
kun hän äkkiä muisti, että tämä oli varmaankin juuri se jalavakuja,
jonka häiritsemättömyyttä hänen Metsämajansa sairas vuokralainen
niin ankarasti vaati. Hän pakeni heti metsään ja päästyään turvaan
nauroi sille omituisuudelle, että hän oli luvaton liikkuja omilla
maillaan. Hänen täytyi tehdä suuri kierros välttyäkseen tunkeutumasta
jälleen kielletylle alueelle, ja siten hän, käveltyään jonkun aikaa,
joutui eksyksiin. Puut eivät näyttäneet ottavan loppuakseen, ja hän
alkoi ajatella, että hän varmaan omisti myöskin metsän yhtä hyvin
kuin puiston. Vihdoin hän näki aukeaman. Rientäen sitä kohti hän
tuli jälleen päivänpaisteeseen ja pysähtyi häikäistyneenä nähdessään
ilmestyksen, jota hän ensin luuli kauniiksi kuvapatsaaksi, mutta jonka
hän seuraavassa tuokiossa omituisesta ihastuksesta värähtäen tunsi
eläväksi ihmiseksi.

Noin erehdyttävä arvostelu herrasmiehestä, joka suoritti
ruumiinharjoituksia ulkoilmassa yhdeksännellätoista vuosisadalla,
merkitsisi tavallisten olosuhteiden vallitessa uskomatonta
tietämättömyyttä joko miehistä tai kuvapatsaista. Mutta tässä
tapauksessa eivät olosuhteet olleet tavalliset, sillä mies oli
puettu valkoiseen trikoopaitaan ja polvihousuihin, ja hänen paljaat
käsivartensa loistivat kuin gladiaattorin käsivarret. Hänen leveät
rintalihaksensa olivat valkoisessa verhossaan kuin marmorilaa'at.
Hänen lyhyt, kähertyvä tukkansakin näytti iltavalaistuksessa kuin
kiilloitetulta pronssilta. Lydian mieleen juolahti ajatus, että hän oli
häirinnyt jotakin muinaisajan jumalaa hänen metsikkö-asumuksessaan.
Tämä mielikuva ei kuitenkaan kestänyt kuin silmänräpäyksen, sillä
seuraavassa tuokiossa hänen katseensa sattui kolmanteen henkilöön,
jota oli mahdoton kuvitella klassillisen jumal'olennon yhteyteen; se
oli tallirengin näköinen mies, joka katseli seuralaistaan hyvin samaan
tapaan kuin tallirenki katselisi poikkeuksellisen kaunista hevosta.
Tämä mies huomasi Lydian ensimmäisenä, ja ilme, joka silloin tuli hänen
kasvoilleen, osoitti selvästi hänen pitävän Lydiaa vastenmielisenä
tunkeilijana. Kuvapatsas-mies seurasi hänen äkäistä katsettaan ja näki
myös Lydian, mutta toisenlaisin tuntein: hänen suunsa avautui raolleen,
väri kohosi kasvoille ja hän tuijotti Lydiaan peittelemätöntä ihailua
ja ihmettelyä kuvastavin katsein. Lydian ensimmäinen ajatus oli kääntyä
ympäri ja paeta; seuraava ajatus oli pyytää anteeksi läsnäoloaan.
Lopuksi hän poistui rauhallisesti puiden lomitse.

Heti kun hän pääsi pois heidän näkyvistään, kiiruhti hän käyntinsä
miltei juoksuksi. Päivä oli lämmin nopealle liikunnolle, ja pian hän
pysähtyi ja kuunteli. Kuului tavallisia metsän ääniä: lehtien kahinaa,
heinäsirkkojen suritusta ja lintujen laulua, mutta ei ihmisääniä eikä
askeleita. Hän alkoi ajatella, että tuo jumalainen olento oli vain
Praksiteleen Hermes, jonka Goethen klassillinen Sabatti oli nostanut
hänen mieleensä ja uneksiva mieliala saanut näyttämään elävältä
todellisuudelta. Tallirenki oli varmaan joku noita unien tavallisia
epäjohdonmukaisuuksia -- ehkä kajastusta siitä Lucianin maininnasta,
että Metsämajan vuokralaisella oli yksi miespalvelija. Oli mahdotonta,
että tuo loistavan miehisen voiman ja kauneuden ilmestys olisi itse
asiassa liiallisten opintojen runtoma ylioppilas. Tuo järjetön
ihastuksen väristyskin oli yksi unimaailman mielettömyyksiä: muutenhan
hän olisi sitä hävennyt.

Lydia palasi linnaan jonkun verran levottomana hermostonsa tilasta,
mutta muistellen yhä äskeistä näkyään mielihyvällä, jota hän ei
olisi sallinut itselleen, jos olisi ollut kysymyksessä lihasta ja
verestä luotu olento. Kerran tai pari se palasi hänen mieleensä niin
eloisana, että hän kysyi itseltään, olisiko se voinut olla todellinen.
Mutta vähäinen järkeily vakuutti hänelle, että sen oli täytynyt olla
harhanäky.

"Suokaa anteeksi, neiti", puhutteli häntä eräs hänen palveluskuntansa
jäsen, syntyperäinen wiltstokenilainen, joka tunsi syvää kunnioitusta
linnan neitiä kohtaan, "neiti Goff odottaa teitä salongissa."

Linnan salonki oli pyöreä huone, jonka holvimainen katto murtui
kullatuiksi, paksua bamburuokoa muistuttaviksi koristeiksi, jotka
pistivät pystysuoraan alaspäin stalagmiittien tavoin. Raskaat
kynttiläkruunut oli koristettu litteillä messinkipalloilla,
joiden suurennetut jäljennökset kruunasivat matalien, leveiden,
jykeväpuitteisten tuolien selustoja. Tuolit olivat päällystetyt
nahalla, johon oli painettu japanilaisia lohikäärmekuvioita
kuparinvärisellä metallilla. Lähellä tulisijaa oli kiinalaismallinen
pronssikello sijoitettuna mörssärin tavoin mustille puurattaille,
toimittaen hiilisangon virkaa. Seinällä oli koristeina suuria kultaisia
puolikuita vaalean sinisellä pohjalla.

Tässä barbaarimaisessa pyörykössä tapasi neiti Carew häntä odottamassa
kolmenkolmatta-vuotiaan nuoren naisen, jolla oli hyvinkehittynyt,
takakeno vartalo, vaalea, posliinipintainen hipiä, ja poskilla
hieno puna. Pään ylväs asento ilmaisi hänen totunnaista oman-arvon
tunnettaan, jonka lähiseudun nuorukaisten ihailu oli hänessä
synnyttänyt; sama syy oli ehkä aiheuttanut hänen halvan, mustan
pukunsa sirouden sekä hansikkaiden, kenkien ja hatun nuhteettoman
somuuden. Hän oli odottanut linnan neitiä kymmenen minuuttia kovassa
hermostuneisuudessa, mikä kohosi huippuunsa Lydian astuessa sisään.

"Hyvää päivää, neiti Goff. Olenko antanut teidän odottaa? Olin ulkona."

"Ei ollenkaan", sanoi neiti Goff, tuntien hämmentävän vaikutelman,
että punainen tukka oli aristokraattinen ja tummanruskea (hänen oman
tukkansa väri) rahvaanomainen. Hän oli noussut kattelemaan ja sitten,
epäröityään hetken aprikoidakseen, mitä hieno käytös vaati häntä
senjälkeen tekemään, istuutui jälleen, Neiti Carew istuutui myöskin
ja tähysti miettiväisesti vierastaan, joka istui jäykän pystynä
ja, koettaessaan peittää hermostuneisuuttaan, näytti tahtomattaan
halveksivalta.

"Neiti Goff", sanoi Lydia äänettömyyden jälkeen, joka teki hänen
puheensa vaikuttavaksi: "tahdotteko tulla luokseni pitkälle
vierailulle? Tässä yksinäisessä paikassa kaipaan kovin suuresti
ikäiseni ja vertaiseni ystävän ja toverin seuraa. Arvelen, että teidän
laitanne on samoin."

Alice Goff oli sangen nuori ja oli sangen lujasti päättänyt olla
omaksumatta mitään ansiota, jota hänellä ei todellisuudessa ollut. Hän
otti siis ojentaakseen neiti Carew'ta yhteiskunnalliseen asemaansa
nähden, ajattelematta että linnan neiti luultavasti ymmärsi sen
paremmin kuin hän, vieläpä pitäen aivan luonnollisena, että tämä
erehtyi.

"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi hän jäykästi; "mutta me emme
ole lainkaan yhdenvertaiset, neiti Carew. Tosiasia on, että minulla ei
ole varaa viettää joutilasta elämää. Me olemme hyvin köyhiä, ja äitini
on osaksi riippuvainen minun ahkeroimisestani."

"Luulen, että voitte ahkeroida varsin tuloksellisesti, Jos tulette
minun luokseni", sanoi Lydia rauhallisesti. "On kyllä totta, että minä
tulen totuttamaan teidät tuhlaaviin tapoihin, mutta tahdon myös laittaa
niin, että kykenette niitä noudattamaan."

"En halua sitoutua tuhlaaviin tapoihin", sanoi Alice nuhtelevasti.
"Minun on tyydyttävä vaatimattomiin tapoihin koko ikäni."

"Ei välttämättä. Sanokaa minulle suoraan: millä tavoin olitte aikonut
ahkeroida? Opettajana, eikö niin?"

Alice punastui, mutta vastasi myöntäen.

"Te ette ollenkaan sovi opettajaksi; ja te joudutte lopulta naimisiin.
Opettajana te ette voisi päästä hyviin naimisiin. Joutilaana naisena,
jolla on tuhlaavat elintavat, te sensijaan tulette pääsemään oikein
hyviin naimisiin. Rikkaana oleminen on erikoinen taito, jonka osaaminen
on välttämätön, jos aiotte ottaa rikkaan miehen."

"Minä en aio lainkaan mennä naimisiin", sanoi Alice ylväästi. Hänen
mielestään oli jo aika hillitä tuota kylmää aristokraattia. "Jos tulen
ollenkaan, tulen ilman mitään sivutarkoitusta."

"Sitähän minä juuri olin toivonut. Tulkaa ilman minkäänlaisia ehtoja
tai syrjä-ajatuksia."

"Mutta --" aloitti Alice ja pysähtyi, hämmentyneenä siitä nopeudesta,
jolla sopimuksen-hieronta edistyi. Hän sopersi joitakin sanoja ja
odotti, että Lydia jatkaisi. Mutta Lydia oli sanonut sanottavansa ja
odotti ilmeisesti vastausta, vaikka oli sen näköinen kuin olisi hän
ollut varma tahtonsa perillesaamisesta, olkoonpa Alicen näkökanta mikä
hyvänsä.

"En oikein ymmärrä, neiti Carew. Mitä velvollisuuksia --? mitä
toivoisitte minulta?"

"Paljonkin", sanoi Lydia vakavasti. "Paljon enemmän kuin mitä vaatisin
palkatulta seuranaiselta."

"Mutta minustahan tulee palkattu seuranainen", vastusti Alice.

"Kenelle?"

Alice punastui jälleen, tällä kertaa suuttumuksesta. "En tarkoittanut
sanoa --"

"Ette tarkoita sanoa, ettette tahdo olla missään tekemisissä minun
kanssani", keskeytti Lydia hänet rauhallisesti. "Minkätähden olette
niin arvelevainen, neiti Goff? Tehän tulette olemaan lähellä kotianne
ja voitte palata sinne milloin hyvänsä, jos olonne täällä ei teitä
tyydytä."

Peläten häpäisseensä itsensä huonolla käyttäytymisellä; halutonna
alistumaan otettavaksi kuin jokin kapine, ikäänkuin hänen omat
toivomuksensa eivät mitään merkitsisi silloin, kun rikkaan naisen
oikku oli tyydytettävä; epäluuloisena -- kuultuaan usein juorujuttuja
korkeissa asemissa olevien ihmisten epärehellisyydestä -- ettei häneltä
vain puijattaisi sitä tuntuvaa palkkaa, jonka hän oli päättänyt vaatia;
ja lisäksi kykenemättömänä pitämään puoliaan neiti Carew'ta vastaan,
Alice turvautui ensimmäiseen verukkeeseen, mikä hänen mieleensä johtui.

"Haluaisin vähän miettimisaikaa", sanoi hän.

"Aikaa totuttautua minuun, niinkö? Saatte niin kauan kuin ha--"

"Oh, voin antaa teille tiedon jo huomenna", keskeytti Alice innokkaasti.

"Kiitos. Lähetän rouva Goff'ille kirjelipun ja ilmoitan, ettei hänen
tarvitse odottaa teitä kotiin ennenkuin huomenna." "Mutta minä en
tarkoittanut --. En ole varustautunut jäämään", vastusti Alice, tuntien
sotkeutuvansa yhä pahemmin Lydian paulaan.

"Teemme sitten yhdessä kävelyretken päivällisen jälkeen teidän
kotiinne, missä voitte tehdä valmistuksenne. Mutta luulen kyllä, että
voin lainata teille kaiken mitä tarvitsette."

Alice ei uskaltanut estellä enempää. "Pelkään", sopersi hän, "että
pidätte minua kauhean töykeänä; mutta minä olen niin hyödytön, ja te
tulette niin varmasti pettymään, että -- että --"

"Te ette ole töykeä, neiti Goff; mutta te olette mielestäni kovin ujo.
Te haluaisitte juosta pois ja piiloutua uusilta kasvoilta ja uudelta
ympäristöltä."

Alice, joka Wiltstokenin seurapiireissä oli itsetietoinen, vieläpä
ylimielinenkin, tunsi tulleensa ymmärretyksi väärin, mutta ei osannut
puolustautua.

Lydia jatkoi: "Olen muodostanut tapani matkoilla ollessani ja
niinmuodoin elän ilman turhia muodollisuuksia. Me syömme päivällistä
varhain -- kello kuusi."

Alice oli syönyt päivällistä kello kaksi, mutta ei tuntenut
velvollisuudekseen tunnustaa sitä.

"Ehkä sallitte minun näyttää teille huoneenne", sanoi Lydia nousten.
"Tämä on omituinen salonki", lisäsi hän, katsahtaen ympärilleen. "En
ole käyttänyt sitä koskaan ennen." Hän katseli jälleen ympärilleen
osoittaen jonkun verran mielenkiintoa, ikäänkuin huone olisi kuulunut
jollekin toiselle, ja sitten johti tietä toisessa kerroksessa olevaan
huoneeseen, joka oli sisustettu naisen makuuhuoneeksi. "Jos ette pidä
tästä", sanoi hän, "tai jos ette voi järjestää sitä mieleiseksenne,
niin on toisia huoneita, joista voitte valita mielenne mukaan. Tulkaa
budoaariini sitten kun olette valmis."

"Missä se on?" kysyi Alice huolestuneena.

"Se on -- On parasta soittaa joku näyttämään se. Lähetän teille
kamarineitoni."

Alice, jota kamarineito peloitti vielä enemmän kuin emäntä, kieltäytyi
kiireesti. "Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin, neiti Carew",
sanoi hän ylvään vaatimattomasti.

"On mukavampaa, että kutsut minua Lydiaksi", sanoi neiti Carew. "Muuten
luullaan sinun tarkoittavan isotätiäni, joka on hyvin vanha." Sitten
hän poistui huoneesta.

Alicella oli tapana ajatella mielihyvällä, että hänellä oli
naisellista aistia ja taitoa huoneen somistamisessa. Hän oli tottunut
silmäilemään ylpeänä äitinsä salia, jonka hän oli koristanut
halvalla kretongilla, japanilaisilla paperiviuhkoilla ja pienillä
posliinisilla koruesineillä. Nyt hän tunsi, että jos hän nukkuisi yhden
yön edessään olevassa vuoteessa, ei hän enää koskaan voisi viihtyä
äitinsä huoneissa. Kaikki, mitä hän oli lukenut ja uskonut halpojen ja
yksinkertaisten koristeiden kauneudesta ja kallishintaisten tavarain
alhaisomaisuudesta, johtui hänen mieleensä toisintona sadun ketun
"happamista pihlajanmarjoista". Häntä puistatti, kun hän kuvitteli,
miltä kuuden pennyn hintainen kiinalainen päivänvarjo näyttäisi tuon
lieden kamanalla, kretonkiteltta tuossa vuoteessa tai sitsiuutimet
noissa ikkunoissa. Huoneessa oli sarja peilejä, joista yksi oli niin
iso, että hän saattoi nähdä siitä itsensä koko pituudessaan, toinen oli
sovitettu koruveistoskehyksissä tammisen pukeutumispöydän yhteyteen,
ja pienempiä eri muotoisia kiinnitetty nivelikkäisiin varsiin, joita
saattoi kääntää joka suuntaan. Ensi kertaa niitä käyttäessä tuntui
kuin olisi ollut silmät pään takanakin. Alice ei ollut koskaan ennen
nähnyt itseään joka puolelta. Tähystellessään kuvaansa koetti hän olla
häpeämättä pukuaan; mutta myöskin hänen kasvonsa ja vartalonsa, jotka
tavallisesti aiheuttivat hänelle sekoittamatonta mielihyvää, näyttivät
rotevilta ja porvarillisilta neiti Carew'n peileistä katsottuina.

"Joka tapauksessa", sanoi hän, istuutuen tuoliin, jossa oli vielä
suloisempi levätä kuin se oli upea nähdä, "ottamatta lukuun pitsiä --
ja minun vanha pitsini, joka en mamman, on ihan yhtä arvokas -- ei
hänen koko pukunsa ole voinut maksaa paljon enemmän kuin minunkaan.
Ainakaan se ei ole paljon enemmän arvoinen, mitä hän lieneekin nähnyt
hyväksi siitä maksaa."

Mutta Alice oli kyllin älykäs kadehtiakseen neiti Carew'n käytöstä
enemmän kuin hänen pukuaan. Hän ei tahtonut myöntää itselleen, ettei
hän ollut läpeensä sivistynyt nainen itsekin; mutta hän tunsi, että
Lydia vieraan silmissä vastaisi hienon naisen määritelmää paremmin kuin
hän. Kuitenkin, mikäli hän oli huomannut, oli neiti Carew erittäin
viileä esiintymisessään eikä nähnyt vaivaa miellyttääkseen niitä,
joiden kanssa puheli. Alice oli usein tehnyt ystävyysliittoja nuorten
naisten kanssa ja kehoittanut heitä kutsumaan häntä ristimänimeltä;
mutta sellaisissa tilaisuuksissa hän oli aina kutsunut heitä
"rakkaakseen" tai "kultasekseen" eikä, niinkauankuin ystävyyttä kesti,
ja sitä kesti usein yli kuukaudenkin, ollut koskaan tavannut heitä
ilman syleilyä ja sydämellistä suudelmaa.

"Eikä mikään", sanoi hän, ponnahtaen ylös tuolilta tätä ajatellessaan
ja puhuen hyvin päättävästi, "voi houkutella minua uskomaan, että
vilpittömässä hellyydessä on mitään alhaisomaista. Tahdon olla
varuillani tuota naista vastaan."

Ratkaistuaan sen asian täksi kertaa, jatkoi hän huoneen tarkastelua,
kiintyen siihen yhä enemmän mitä pitemmälle ehti. Sillä, kiitos
korkean asemansa paikkakunnan kaunottarena, hän ei tuntenut sitä
pelkoa kauniita ja kalliita esineitä kohtaan, mikä saa köyhät ihmiset
kykenemättömiksi ajattelemaan kalleutta ja mukavuutta yhtyneinä.
Jos vuoteen irtopeite olisi ollut hänen omansa, olisi hän empimättä
muuttanut sen tanssiaispuvuksi. Huoneessa oli pukeutumistarpeita,
joita hän ei ollut koskaan tiennyt tarvitsevansa ja joiden käyttöä
hän kykeni vain arvailemaan. Hän katseli epätoivoisena kahteen
suureen vaatekomeroon, ajatellen kuinka vaivaisilta hänen kolme
pukuaan, ulsterikappansa ja pari vanhaa shakettia niissä näyttäisivät.
Huoneeseen liittyi myös pukuhuone marmorisine kylpyaltaineen, mikä
teki puhtauden nautinnoksi sen sijaan, että se kotona oli tuntunut
hyveistä ankarimmalta. Kaikkityyni oli ominaisen hienoa, mutta ei
mitään ollut asetettu huoneisiin vain pelkästään koristukseksi.
Neiti Carew oli, huoneiden sisustuksesta päättäen, hyödyn
harrastaja ennenkaikkea. Huoneessa oli hyvin kaunis uuni; mutta
kun sen kamanalla ei ollut mitään, teki Alice heikon yrityksen
uskoakseen, että se oli aistikkuuteen nähden alapuolella hänen oman
makuuhuoneensa uuninkamanaa, joka oli verhottu sinisellä vaatteella,
reunustettu ripsuilla ja messinkikantaisella naularivillä ja lastattu
plyyshikehyksisillä valokuvilla.

Kellon lyönti muistutti hänelle, että hän oli unohtanut valmistautua
päivälliselle. Hän riisui kiireesti hattunsa, pesi kätensä, kulutti
vielä minuutin peilien keskellä ja oli kokoamassa rohkeutta
soittaakseen kelloa, kun eräs epäilys johtui hänen mieleensä. Oliko
hänen pantava hansikkaat käteensä ennen alasmenoaan vai ei? Tämä piti
häntä neuvottomana monta sekuntia. Vihdoin hän päätti panna hansikkaat
taskuunsa ja ottaa emännästään esimerkkiä niiden vastaiseen käyttöön
nähden. Uskaltamatta epäröidä kauempaa hän soitti kelloa, ja hetken
perästä saapui hänen luokseen hienokäytöksinen ranskatar -- neiti
Carew'n kamarineito -- joka johti hänet budoaariin, kuusikulmaiseen
huoneeseen, jota, Alicen mielestä, sulttaanitarkin olisi voinut
kadehtia. Lydia istui siellä lukien. Alice huomasi helpotuksekseen,
ettei hän ollut muuttanut pukua ja että hän oli ilman hansikkaita.

Neiti Goff ei nauttinut päivällisestä. Huoneessa oli kellarimestari,
jolla ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävää kuin seisoa
tarjoilupöydän vieressä ja vahtia häntä. Lisäksi oli siellä
nopsajalkainen, äänettömästi liikkuva lakeija, joka tuon tuostakin
ilmestyi hänen kyynärpäänsä ääreen pakottaen hänet silmänräpäyksessä
valitsemaan oudoista syötävistä ja juotavista. Alice kadehti noiden
miesten seuraelämän-tuntemusta ja pelkäsi heidän arvosteluaan. Kerran,
otettuaan parsaa käteensä, hän tunsi syvää nöyryytystä nähdessään
emäntänsä syövän samaa kasvista veitsen ja kahvelin avulla. Mutta
lakeija oli juuri sillä hetkellä selin häneen, ja kellarimestari oli
kuuman ilman painostamana hajamielisyyden tilassa, joka lähenteli
torkkumista. Kaiken kaikkiaan, jäljittelemällä neiti Carew'ta, joka ei
vaivannut itseään millään emäntämäisellä valppaudella, selviytyi Alice
tuottamatta häpeää kasvatukselleen.

Lydia puolestaan ei ottanut velvollisuudekseen pitää vieraalleen
seuraa juttelulla, vaan nautti omista ajatuksistaan ja päivällisestään
äänettömänä. Alice alkoi tuntea lumousta hänen läsnäolostaan ja
ihmetteli, mitä hän mahtoi ajatella. Hänestä näytti kuin ei lakeija
olisi ollut ihan vapaa samasta vaikutuksesta. Vieläpä kellarimestarikin
olisi voinut torkahtaa mietiskellessään samaa asiaa. Alicen teki
mieli kysyä mitä hän ajatteli, mutta hän ei rohjennut vielä olla niin
tuttavallinen. Jos hän olisi kysynyt ja saanut siihen vastauksen, niin
olisivat sekä kellarimestari ja lakeija että hän itse ällistyneet yhtä
paljon selityksestä, joka olisi ollut näin kuuluva:

"Näin Praksiteleen Hermeksen metsikössä tänään, ja ajattelen sitä."



III LUKU.


Seuraavana päivänä Alice ilmoitti ottavansa vastaan neiti Carew'n
kutsun. Lydia, joka näytti pitävän kaikki päätökset ennakolta
varmoina, niin pian kuin hän oli kerran ilmaissut ne hyväksyvänsä,
otti suostumuksen vastaan luonnollisena asiana. Alice katsoi tällöin
soveliaaksi huomauttaa, että oli olemassa muitakin henkilöitä, jotka
tuli ottaa huomioon. Hän sanoi:

"En olisi eilenkään empinyt muutoin kuin äitini vuoksi. Tuntuu niin
sydämettömältä jättää hänet."

"Onhan sinulla sisar kotona, eikö niin?"

"On. Mutta hän ei ole erittäin vahva, ja äiti tarvitsee koko joukon
hoivaamista." Alice vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten matalammalla
äänellä: "Hän ei ole toipunut vielä entiselleen isän kuoleman
aiheuttamasta mielen järkytyksestä."

"Isäsi ei siis ole ollut kauan kuolleena?" kysyi Lydia tavallisella
äänellään.

"Vasta kaksi vuotta", sanoi Alice kylmästi. "Tuskin tiedän, kuinka voin
kertoa äidilleni, että aion jättää hänet."

"Mene ja kerro se hänelle jo tänään, Alice. Ei sinun tarvitse pelätä
vahingoittavasi häntä. Kaksi vuotta kestänyt murhe on vain huono tapa."

Alice hätkähti loukkaantuneena. Hänen äitinsä murhe oli hänelle pyhä;
ja kuitenkin hän juuri äidistään saamansa kokemuksen perusteella tajusi
Lydian huomautuksen totuuden ja tunsi sen kumoamattomaksi. Hän rypisti
kulmiaan, mutta rypistys meni hukkaan: neiti Carew ei katsonut häneen.
Sitten hän nousi ja meni ovelle, missä hän pysähtyi sanoen:

"Sinä et tunne meidän perheseikkojamme. Minä lähden nyt koettamaan
taivuttaa äitiäni sallimaan minun jäädä luoksesi."

"Ole hyvä ja palaa hyvissä ajoin päivälliselle", sanoi Lydia
järkkymättömänä. "Esitän sinut serkulleni Lucian Webber'ille; olen
juuri saanut sähkösanoman häneltä. Hän tulee Wiltstokeniin loordi
Worthingtonin kanssa. En tiedä tuleeko loordi Worthington päivälliselle
vai ei. Hänellä on terveyttään hoitava ystävä Metsämajassa, eikä
Lucian ilmoita selvästi, tuleeko hän tervehtimään häntä vai minua. Oli
miten oli, se ei merkitse mitään: loordi Worthington on vain nuori
urheilun harrastaja. Lucian on etevä mies ja hänestä tulee vielä joskus
huomattu henkilö. Hän on erään ministerin sihteeri ja hänellä on paljon
työtä; mutta me saamme luullakseni nähdä häntä usein, niin kauan kuin
helluntailomaa kestää. Suo anteeksi, että olen seisottanut sinua ovella
kuuntelemassa tätä pitkää juttua. Hyvästi." Hän huiskautti kättään, ja
Alice tunsi äkkiä, että voisi olla mahdollista ruveta kovasti pitämään
neiti Carew'sta.

Hän vietti onnettoman iltapäivän äitinsä seurassa. Rouva Goff oli
onnekseen joutunut naimisiin miehen kanssa, jota hän pelkäsi ja joka
kävi hyvin epämiellyttäväksi kaikista pienimmistäkin talouteensa tai
lapsiinsa kohdistuneista laiminlyönneistä. Tehden välttämättömyydestä
hyveen oli rouva Goff johtunut siihen, että häntä Wiltstokenissa
pidettiin aviovaimon ja perheenäidin esikuvana. Lopuksi, kun hra
Goff joutui vankkurien yliajamaksi ja sai surmansa, jäi leski
kahden tyttärensä kanssa miltei pennittömäksi. Tässä pulassaan hän
turhautui murheeseen eikä tehnyt mitään. Hänen tyttärensä järjestivät
isän asiat parhaan taitonsa mukaan, muuttivat halpaan taloon ja
vuokrasivat vieraille sen, jossa he olivat asuneet niin monet vuodet.
Janet, vanhempi sisar, jolla oli taipumusta opiskeluun, antoi
paikkakunnan nuorille tytöille opetusta naiskasvatuksen viimeisen
muodin mukaan, josta huhuja oli jo saapunut Wiltstokeniinkin. Alice
ei pystynyt opettamaan matematiikkaa eikä siveystiedettä, mutta
hän perusti tanssikoulun ja antoi opetusta laulussa ynnä kielessä,
jota hän uskoi puhuttavan Ranskassa, mutta jota Wiltstokenin kautta
matkustavat sen maan asukkaat eivät ymmärtäneet. Molemmat sisaret
olivat hellästi kiintyneet toisiinsa ynnä äitiinsä. Alice, joka oli
nauttinut mukavuuttarakastavan isänsä erikoista suosiota, säilytti
hänen muistoaan jonkinlaisessa kunniassa, vaikka ei voinutkaan olla
toivomatta, että isän suosiollisuus häntä kohtaan olisi saanut hänet
varaamaan hänelle toimeentulon. Hän häpesi myöskin aina muistaessaan,
kuinka isällä oli ollut tapana juoda itsensä humalaan kilpa-ajoissa,
soutukilpailuissa ja muissa kansallisjuhlissa, joista eräässä sitten
sattui se tapaturma, joka tuotti hänelle kuoleman.

Alice meni linnasta kotiinsa odottaen näkevänsä omaistensa ilmaisevan
yhtaikaa sekä iloa että surua, iloa hänen hyvästä onnestaan ja surua
hänen menetyksestään; sillä hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja
äidintunteista olivat vielä puhtaasti romanttiset. Mutta rouva Goff,
joka heti alkoi kadehtia sitä ylellisyyttä, jota hänen tyttärensä
nyt pääsisi nauttimaan, puhkesi kiihkeästi syyttämään häntä
tunteettomuudesta, äitinsä hylkäämisen innosta ja turhamaisesta
huvinhalusta. Alice, joka, huolimatta jäykästä velvollisuudentunnostaan
todenpuhumiseen nähden, oli usein lausunut rouva Goff'ille
puolikymmentä valhetta yhtenä iltapäivänä säästääkseen häntä joltakin
epämiellyttävältä totuudelta, ja joka olisi torjunut herjaavana
sellaisen viittauksenkin, että hänen äitinsä oli enemmän itsekäs
kuin pyhimysmäinen, puhkesi pian kyyneliin, selittäen ettei palaisi
enää linnaan, ja sanoen, ettei mikään olisi voinut taivuttaa häntä
jäämään sinne viime yöksi, jos hän olisi arvannut voivansa aiheuttaa
sillä mielipahaa kotonaan. Tämä säikähdytti rouva Goffia, joka tiesi
kokemuksesta, että oli helpompi kiihoittaa Alice äkkipikaisiin
päätöksiin kuin saada hänet peräytymään niistä jälkeenpäin. Pelko
siitä, että ihmiset rupeisivat moittimaan häntä tyttärensä edun
kevytmielisestä vastustamisesta, sai voiton hänen kateudestaan.
Hän nuhteli Alicea ankarasti hänen itsepintaisesta luonteestaan ja
vaati häntä velvollisuudesta ei ainoastaan äitiään, vaan myöskin ja
etupäässä Jumalaansa kohtaan, ottamaan vastaan neiti Carew'n tarjouksen
kiitollisuudella ja vaatimaan kiinteätä palkkaa niin pian kuin hän
oli hyvällä käytöksellään tehnyt seuransa linnassa välttämättömäksi.
Niin kuuliainen kuin Alice olikin, saattoi hän äitinsä pyytelemään
ja osoittamaan jo oireita kiihkeään murheen purkaukseen edesmenneen
miehensä takia, ennenkuin suostui tottelemaan häntä. Hän sanoi
tahtovansa odottaa, kunnes Janet, joka oli opetustunnilla, palaisi
kotiin ja lupaisi antaa anteeksi hänen viimeöisen poissaolonsa (rouva
Goff oli näet valheellisesti kertonut Janetin syvästi loukkautuneena
maanneen itkien valveilla aamutunneille saakka). Kun äidillä ei täten
ollut muuta neuvoa kuin joko päästä eroon Alicesta ennen Janetin
paluuta tai joutua ilmi häijystä valheesta, häätyi hän uskottelemaan,
että Janet viettäisi iltaa joidenkin tuttaviensa seurassa, ja
teroittamaan, kuinka epäystävällistä oli antaa neiti Carew'n olla
yksinään. Vihdoin Alice huuhtoi pois kyynelten jäljet ja palasi linnaan
tuntien itsensä hyvin onnettomaksi ja koettaen lohduttaa itseään sillä
ajatuksella, että hänen sisarensa oli säästynyt äskeiseltä kohtaukselta.

Lucian Webber ei ollut vielä saapunut, kun hän tuli linnaan. Neiti
Carew vilkaisi hänen alakuloisiin kasvoihinsa, kun hän astui
huoneeseen, mutta ei kysynyt mitään. Hetken perästä hän kuitenkin pani
pois kirjansa, mietti hiukan ja sanoi:

"On kohta kolme vuotta siitä kun olen teettänyt uutta pukua." Alicen
katse vilkastui. "Nyt kun sinä olet minulla apuna valitsemassa, arvelen
rupeavani niin yltiömäiseksi, että uudistan koko puvustoni. Toivon,
että sinäkin käyttäisit tilaisuutta hankkiaksesi jotakin itsellesi.
Tulet huomaamaan, että ompelijani, madame Smith, on luotettava
työssään, vaikka hän onkin kallis ja epärehellinen. Kun olemme väsyneet
Wiltstokeniin, voimme mennä Pariisiin ja ompeluttaa siellä, mutta
siihen mennessä voimme turvautua madame Smithiin."

"Minulla ei ole varaa kalliisiin pukuihin", sanoi Alice.

"En pyytäisi sinua hankkimaankaan niitä, jollei sinulla olisi niihin
varaa. Huomautinhan sinulle, että totuttaisin sinut kalliisiin
tapoihin."

Alice empi. Hänellä ole terve taipumus ottaa kaikissa tilaisuuksissa
niin paljon kuin vain voi saada; ja hän oli kärsinyt köyhyydestä
liian paljon ollakseen tuntematta enemmän kiitollisuutta hyvästä
onnestaan kuin nöyryytystä neiti Carew'n hyväntekeväisyydestä. Mutta
ajatellessaan, kuinka hän ajaisi upeasti puettuna linnan vaunuissa ja
kohtaisi Janetin raahustamassa jokapäiväisiin tehtäviinsä halvassa
mustassa sarssipuvussaan ja parsituissa hansikkaissaan, tunsi Alice
ansaitsevansa kaikki äitinsä nuhteet. Kuitenkin oli ilmeistä, ettei
kieltäytyminen tuottaisi Janetille mitään aineellista hyötyä; siksi hän
sanoi:

"En todellakaan voi ajatellakaan käyttää hyväkseni ystävällisyyttäsi
näin tukkukaupalla. Sinä olet minulle liian hyvä."

"Kirjoitan madame Smithille jo tänä iltana", sanoi Lydia.

Alice aikoi vielä esittää heikon vastaväitteen, kun hra Webberin
saapuminen ilmoitettiin. Alice jäykistyi ottamaan vierasta
vastaan. Lydian käytös ei muuttunut vähintäkään. Lucian, joka
esiintymistavaltaan muistutti pikemmin neiti Goffia kuin serkkuaan,
suoritti juhlallisesti esittelyyn kuuluvat seremoniat ja sai Alicelta
halveksumiseen vivahtavan vastaanoton. Alice, vaikka tunsikin salaista
pelkoa ja kunnioitusta, käyttäytyi tottumuksesta tyrannimaisesti miehiä
kohtaan.

Vastaten Alicelle arveli hra Webber ilman olevan viileämmän kuin
eilen. Vastaten Lydialle myönsi hän, että vastustuspuolueen johtajan
esittämä päätöslauselma merkitsi itse asiassa äänestystä hallitukselle
annettavasta luottamuslauseesta. Hän uskoi ministeristön saavan
enemmistön kannatuksen. Mitään tärkeitä uutisia ei hänellä ollut.
Hän oli matkustanut tänne yhdessä loordi Worthingtonin kanssa, joka
oli tullut tervehtimään Metsämajassa asuvaa, terveyttään hoitavaa
ystäväänsä. Hän oli luvannut palata Lucianin kanssa puolikahdeksan
junalla.

Kun mentiin alas päivälliselle, ei Alice, edellisen päivän kokemuksista
hyötyneenä, arastellut palvelijain katseita eikä tehnyt mitään
typeryyksiä. Kykenemättömänä ottamaan osaa keskusteluun, koska
ei tiennyt mitään politiikasta, joka oli Lucianin pääasiallinen
puheenaihe, hän istui äänettömänä ja tarkisti sitä vanhaa
mielipidettään, että oli naurettavaa ja epähienoa naiselle keskustella
mistään, mitä oli sanomalehdissä. Hän tunsi kunnioitusta Lucianin
varovaista ja jonkun verran dogmaattista keskustelutyyliä kohtaan
ja päätteli hänen tietävän, kaikki asiat. Lydia näytti suhtautuvan
mielenkiinnolla hänen esittämiinsä tietoihin, mutta täysin
välinpitämättömästi hänen mielipiteisiinsä.

Kun kello läheni puolikahdeksaa, ehdotti Lydia, että he kävelisivät
yhdessä asemalle, lisäten menonsa syyksi, että hän halusi oppia
vedonlyöntiä loordi Worthingtonilta. Lucian näytti vakavalta tämän
johdosta, ja Alice, osoittaakseen olevansa hänen kanssaan yhtä mieltä
sopivaisuudesta, näytti kauhistuneelta. Ei kumpikaan mielenilmaus
tehnyt pienintäkään vaikutusta Lydiaan. Hän johti tietä eteiseen, otti
koristeettoman olkihattunsa ja saalinsa siellä olevalta telineeltä
ja astui ulos, ilman hansikkaita, raikkaaseen kevätillan ilmaan.
Kauhuissaan noin miesmäisestä käyttäytymisestä ja jäätyään ilman niitä
kymmentä minuuttia, joiden hän oli luullut olevan käytettävinään
pannakseen hatun päähänsä ja varustautuakseen julkisuutta varten, oli
Alicen riennettävä yläkertaan ja jälleen alas sopimattomalla kiireellä.
Kun hän saavutti toiset nurmikentällä, virkkoi Lucian juuri:

"Worthington pelkää sinua, Lydia -- nähtävästi ilman aihetta."

"Minkätähden?"

"Koska sinä tiedät niin paljon enemmän kuin hän", vastasi Lucian,
ilahtuneena siitä, että häneltä kysyttiin selitystä. "Mutta ehkäpä
sinulla on myötätuntoa hänen mieliharrastuksilleen enemmän kuin hän
luuleekaan."

"Minun täytyy selittää sinulle, Alice, että loordi Worthington on
nuori herrasmies, jonka mielilukemista on kilpa-ajoluettelo ja joka
harrastaa juoksijahevosia yhtä innokkaasti kuin Lucian pääministereitä
ja puoluejohtajia. Hän ei koskaan lue mitään eikä seurustele lukevien
ihmisten kanssa, joten hänen keskustelunsa on siedettävää. Tekisikö
sinun mielesi mennä Ascotiin, Alice?"

Alice vastasi, niinkuin tunsi Lucianin odottavan hänen vastaavan,
nimittäin ettei hän koskaan ollut ollut kilpa-ajoissa ja ettei hänellä
ollut haluakaan sellaisiin mennä.

"Tulet kyllä muuttamaan mielesi hyvissä ajoin ennen ensi vuoden ajoja.
Kilpa-ajot herättävät joka ihmisen mielenkiintoa, mitä ei voi sanoa
oopperasta tai taideakatemiasta."

"Minä olen käynyt akatemiassa", sanoi Alice, joka oli käynyt kerran
isänsä kanssa Lontoossa.

"Niinkö!" sanoi Lydia. "Kävitkö Kansallis-galleriassa?"

"Kansallis-galleriassa! En luule. En muista."

"Miellyttivätkö taulut sinua?"

"Kyllä, oikein paljon."

"Tulet huomaamaan Ascotin paljoa huvittavammaksi."

"Sallikaa minun huomauttaa teille", sanoi Lucian Alicelle, "että
serkkuni mielioikku on teeskennellä välinpitämättömyyttä taiteesta,
jota hän harrastaa intohimoisesti, ja kirjallisuudesta, johon hän on
syvällisesti perehtynyt."

"Lucian-serkku", sanoi Lydia, "jos joskus joudut syrjään politiikasta
ja petyt pyrkimyksissäsi, on sinulla tilaisuus elää taiteesta ja
kirjallisuudesta. Silloin olen kunnioittava mielipidettäsi niiden
riittävyydestä elämän tueksi. Tähän mennessä olet maistellut niitä vain
höysteenä."

"Tyytymätönkö, kuten tavallisesti?" sanoi Lucian. "Sinun ainoa
ajatuksesi minusta, kuten tavallisesti", vastasi Lydia kärsivällisen
kärsimättömänä, heidän astuessaan asemahuoneeseen.

Juna, kolme matkustajavaunua ja yksi tavaravaunu, odotti asemalla.
Veturi puhkui hillitysti, ja kuljettaja ja lämmittäjä nojautuivat ulos;
viimeksimainittu, nuori mies, tähysteli innokkaasti kahta ensiluokan
vaunun edessä seisovaa herraa; kuljettaja kohdisti mielenkiintonsa
samoihin henkilöihin vanhemman ihmisen maltillisuudella. Toinen
tarkastelun alaisista henkilöistä oli pyöreäpäinen, pieni mies, noin
viidenkolmattavuotias, puettu pääkaupunkilaiseen iltapäivämuotiin.
Toisen tunsi Lydia heti edellisen päivän Hermekseksi, huolimatta
hänen olkihatustaan, keltaisesta kaulanauhastaan ja tiheästi musta-
ja valko-ruudukkaasta puvustaan, jonka rintataskusta pursui esiin
tulipunainen silkkinenäliina. Hänen käsissään ei ollut kävelykeppiä
tai sateenvarjoa; hänen ryhtinsä oli sulava ja tasapainonsa niin
täsmällinen, ettei hän näyttänyt painavan mitään; ja hänen ilmeensä oli
itseensätyytyväinen ja hyväntuulinen. Mutta --! Lydia tunsi, että oli
olemassa jokin "mutta" tuossa kauniissa, voimakkaassa, hyväntuulisessa
nuoressa miehessä.

"Tuolla on loordi Worthington", sanoi Lydia, osoittaen pyöreäpäistä
herraa. "Ei suinkaan tuo toinen voi olla hänen terveyttäänhoitava
ystävänsä?"

"Tuo on se mies, joka asuu Metsämajassa", sanoi Alice. "Minä tunnen
hänet ulkonäöltä."

"Joka ei kylläkään näytä sairaalloiselta", huomautti Lucian,
tähystellen kiinteästi tuntematonta.

He olivat nyt saapuneet lähelle noita molempia ja kuulivat, kuinka
loordi Worthington, avatessaan vaunun oven sisään mennäkseen, sanoi:
"Pidähän huolta itsestäsi, kuten kelpo mies ainakin. Muista! jos se
kestää sekunninkaan yli viidentoista minuutin, menetän viisisataa
puntaa."

Hermes pani käsivartensa nuoren loordin hartioille ja ravisteli häntä
vanhemman veljen tapaan. Sitten hän virkkoi oikealla ja hyvällä
ääntämistavalla, mutta hiukan karkeamman sävyisellä ja kovemmalla
äänellä kuin englantilaiset herrasmiehet tavallisesti puhuvat: "Rahat
ovat turvassa kuin pankin holvissa, poikani."

Ilmeisesti, ajatteli Alice, oli tuntematon loordi Worthingtonin hyvä
tuttava. Hän päätti käyttäytyä huomaavaisesti häntä kohtaan, jos heidät
esiteltäisiin toisilleen.

"Loordi Worthington", sanoi Lydia.

Säpsähtäen kääntyi puhuteltu ja kiipesi alas vaunun istuimelta, lausuen
hiukan hämmentyneenä: "Kuinka voitte, neiti Carew? Kaunista seutua ja
kaunista ilmaa -- soveltuu teille varmaankin mainiosti. Te näytätte
ainakin siltä kuin se soveltuisi."

"Kiitos, taidanpa näyttää. Teidän tuttavanne on luullakseni minun
vuokralaiseni."

Loordi Worthingtonin ilmeessä kuvastui äkillinen ja elävä ilmitulon
pelko, eikä hän vastannut sanaakaan.

"Kaiketi esittelette hänet minulle, vai kuinka?"

"Annatteko minulle luvan?" kysyi loordi.

"Tietysti", sanoi Lydia. "Onko jokin syy --"

"Oh, ei vähintäkään, jos kerran te sitä haluatte", vastasi loordi
Worthington vilkkaasti, ja hänen silmänsä vilkkuivat vallattomasti, kun
hän kääntyi seuralaiseensa päin, joka seisoi vaunun ovella ihaillen
Lydiaa ja ollen vuorostaan lämmittäjän ihailun esineenä. "Herra Cashel
Byron -- neiti Carew."

Hra Cashel Byron punastui hiukan kohottaessaan olkihattuaan, mutta
muuten käyttäytyi kuin jokin korkea-arvoinen henkilö, joka ei ole
ylpeä. Kun ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanottavaa
omasta puolestaan, johti Lydia loordi Worthingtonin puhumaan Ascotin
kilpa-ajoista ja kuunteli häntä samalla kuin katseli uutta tuttavaansa.
Nyt, kun seurassa-olon väkinäisyys oli karkoittanut hänen äskeisen
hyväntuulisen ilmeensä, oli hänessä jotakin peloittavaa, mikä aiheutti
Lydiassa selittämättömän mielihyvän värähdyksen. Sama uinuvan vaaran
vaikutelma tuntui, vaikka vähemmän miellyttävänä, Lucianissakin, joka
tunsi olonsa hieman samanlaiseksi kuin suuren, luonteenlaadultaan
epäilyttävän koiran läheisyydessä. Lydia ajatteli, ettei hra Byron ensi
näkemältä pitänyt hänen serkustaan, sillä hän katseli häneen vinosti,
ikäänkuin salaa mittaillen häntä.

Ryhmä hajautui, kun konduktööri huusi matkustajia asettumaan
paikoilleen. Hyvästit sanottiin, ja loordi Worthington huusi:
"Pidä huolta itsestäsi!" Cashel Byronille, joka vastasi hieman
kärsimättömästi ja vilkaisten pelokkaasti neiti Carew'hin: "Hyvä
on, hyvä on; ei mitään pelkoa, sir." Sitten juna lähti, ja hän jäi
asemalaiturille molempien naisten kanssa.

"Me palaamme puistoon, herra Cashel Byron", sanoi Lydia.

"Niin minäkin", sanoi Byron. "Ehkä --" tässä hänen äänensä petti, ja
hän katsoi Aliceen, välttääkseen Lydian katsetta. Sitten he lähtivät
yhdessä asemalta.

Kun he olivat kävelleet jonkun matkaa äänettöminä, Alice katsoen
jäykästi eteensä, epäluuloisena, muistaen äsken kuulleensa saattajansa
loordi Worthingtonille puhuessaan käyttäneen sanaa "sir", Lydian taas
pannessa merkille hänen kevyen astuntansa ja täydellisen tasapainonsa
ja koettaessa lukea hänen hämmentyneitä kasvojaan, virkkoi Cashel Byron:

"Näin teidät eilen puistossa ja luulin teitä aaveeksi. Mellish-ukko --
apulaiseni, tarkoitan -- näki teidät myös. Siitä tiesin, että olitte
todellinen."

"Merkillistä!" sanoi Lydia. "Minä luulin samaa teistä."

"Mitä! Luulitteko!" huudahti Cashel Byron, katsoen häneen. Kun hän
tällöin ei tullut tarkanneeksi askeleitaan, kompastui hän ja palautti
jälleen tasapainonsa hiljaa kiroten. Sitten hän tuli hyvin punaiseksi
ja huomautti neiti Goffille, että oli lämmin ilta.

Alice myönsi. "Toivon", lisäsi hän, "että voitte paremmin."

Hra Byron näytti olevan ymmällä. Arvellen, mietittyään, toisen
tarkoittaneen hänen kompastumistaan, sanoi hän:

"Kiitos, en loukannut itseäni."

"Loordi Worthington on kertonut meille teistä", sanoi Lydia. Hra
Byron pysähtyi äkkiä, nähtävästi syvästi loukkautuneena, Lydia
kiiruhti lisäämään: "Hän mainitsi teidän tulleen tänne terveyttänne
palauttamaan, siinä kaikki."

Cashelin ilme helpottui omituiseksi hymyksi, ja hän lähti jälleen
kävelemään. Mutta hetken kuluttua hänessä heräsi epäluulo, ja hän kysyi
huolestuneesti: "Eikö hän kertonut teille minusta mitään muuta?"

Alice tuijotti häneen ylpeästi. Lydia vastasi: "Ei. Ei mitään muuta."

"Arvelin, että olitte ehkä jossakin kuulleet nimeni", pitkitti Cashel.

"Ehkä olen kuullutkin, mutta en voi muistaa missä yhteydessä. Miksi?
Tunnetteko joitakin minun tuttaviani?"

"En suinkaan. Ainoastaan loordi Worthingtonin."

"Arvelen siis, että olette kuuluisa ja että minä kovaksi onnekseni en
tiedä sitä, herra Cashel Byron. Onko niin?"

"Ei vähintäkään", vastasi Cashel kiireesti. "Ei ole mitään syytä,
minkävuoksi teidän olisi koskaan tarvinnut kuulla minusta. Olen
suuresti kiitollinen teille ystävällisestä tiedustelustanne", jatkoi
hän kääntyen Aliceen päin. "Voin aivan hyvin nyt, kiitos. Maaseutu on
saanut minut jälleen kuntoon."

Alice, joka alkoi hautoa epäluuloja hra Byroniin nähden, hymyili
teeskennellysti ja suoristautui hiukan.

Cashel kääntyi hänestä pois, loukkautuneena hänen käytöksestään ja
kyeten niin huonosti salaamaan tunteensa, että neiti Carew, joka alati
tarkkasi häntä, näki mitä hän tunsi ja tiesi mielihyvin, että Cashel
kääntyi hänen puoleensa saadakseen lohdutusta. Hän katsoi Lydiaan
hartaan tarkkaavasti, ikäänkuin koettaen arvata hänen ajatuksiaan,
jotka näyttivät liitelevän laskevassa auringossa tai jossakin muussa
yhtä kauniissa ja salaperäisessä piirissä. Mutta Cashel saattoi
nähdä, ettei hänen kasvoillaan näkynyt heijastustakaan neiti Goff'in
ivallisuudesta.

"Ja te siis todellakin luulitte minua aaveeksi?" sanoi Cashel.

"Niin. Ensin luulin teitä kuvapatsaaksi."

"Kuvapatsaaksi!"

"Te ette näytä olevan siitä mielissänne."

"Eihän kukaan voi olla mielissään siitä, että häntä. luullaan
kivimöhkäleeksi", vastasi Cashel surkeana.

Tässä oli mies, jota Lydia oli erehtynyt luulemaan ihanimmaksi miehisen
voiman ja kauneuden kuvaukseksi, mitä hän tunsi, ja hän oli niin vailla
taiteellista sivistystä, että piti kuvapatsasta epämiellyttävänä
kivimöhkäleenä.

"Luulen, että olin silloin tunkeutunut luvattomalle alueelle", sanoi
Lydia; "mutta tein sen tahtomattani. Olin joutunut eksyksiin, sillä olen
jokseenkin outo täällä enkä osaa vielä liikkua omassa puistossanikaan."

"Ei se mitään haitannut", sanoi Cashel kiihkeästi. "Tulkaa niin usein
kuin teitä haluttaa. Mellish kuvittelee, että jos joku saa nähdä
minusta vilauksenkaan, niin hän ei saa mitään epätasaisia panoksia. Hän
nähkääs tahtoisi ihmisten luulevan --" Tässä Cashel huomasi puhuvansa
liikoja ja keskeytti, lisäten hämmentyneenä: "Mellish on hullu; siitä
se vain johtuu."

Alice loi merkitsevän silmäyksen Lydiaan. Hänhän oli jo viitannut
siihen, että hulluus ehkä oli todellinen syy Metsämajan vuokralaisten
eristyneisyyteen. Cashel näki tuon silmäyksen ja ehkäisi sen
kääntymällä häneen päin ja lausuen, seurustelun-omaista luontevuutta
tavoitellen:

"Kuinka te nuoret naiset huvittelette täällä maalla? Pelaatteko koskaan
biljaardia?"

"Emme", sanoi Alice harmistuneesti. Kysymys sisälsi hänen mielestään
vihjauksen, että hän kykenisi viettämään iltansa yleisen kapakan
toisessa kerroksessa. Häntä hämmästytti, kun Lydia huomautti:

"Minä pelaan -- vähän. En välitä tuosta pelistä niin paljon, että
huolisin kehittää itseäni siinä eteväksi. Te olitte varmaankin
pukeutunut tennistä varten, kun näin teidät eilen. Neiti Goff on
kuuluisa tennispelaaja. Hän voitti Austraalian mestarin viime vuonna."

Näytti kuin Byronissa olisi sittenkin ollut jonkunverran hovimiestä,
sillä hän ilmaisi suurta hämmästystä tuosta urotyöstä. "Austraalian
mestarin!" toisti hän. "Ja kukahan _hän_ mahtoi -- Ahaa, te
tarkoitatte tennismestaria. Kuinkas muuten. No niin, neiti Goff, minä
onnittelen teitä. Ei jokainen amatööri voikaan kerskua työntäneensä
ammatti-mestaria takapenkkiin."

Suuttuneena siitä, että otaksuttiin hänen voivan kerskua, ja varmana
siitä, että katukieli oli alhaisomaista, olkoon biljaardi mitä hyvänsä,
otti Alice vielä entistä ylpeämmän ryhdin ja päätti antaa Cashelia
nenälle selvin sanoin, jos hän vielä puhuttelisi häntä. Mutta hän ei
tehnyt sitä, sillä he saapuivat juuri silloin puiston muurissa olevalle
kapealle rautaportille, jonka eteen Lydia seisahtui.

"Sallikaa minun avata se teille", sanoi Cashel. Lydia antoi hänelle
avaimen, ja hän tarttui vasemmalla kädellään yhteen portin rautatankoon
ja kumartui ikäänkuin tirkistääkseen avaimenreikään. Mutta hän avasi
kuitenkin portin varsin taitavasti.

Alice oli menemäisillään portista sisään kylmästi nyökäyttäen, kun hän
näki neiti Carew'n ojentavan Cashelille kätensä. Mitä hyvänsä Lydia
tekikin, oli siinä sellainen leima, kuin juuri se olisi ollut oikein
ja paikallaan. Cashel tarttui käteen arasti ja pudisti sitä hiukan,
uskaltamatta katsoa Lydiaa silmiin. Alice ojensi jäykästi hansikkaansa.
Cashel astui heti eteenpäin oikealla jalallaan ja sulki hänen sormensa
kovimpien rystyjen puserrukseen, mitä Alice koskaan oli tuntenut.
Vilkaistessaan tuohon merkilliseen nyrkkiin näki hän, että sen väri
oli tummunut miltei mustaksi. Sitten hän astui sisään portista Lydian
seuraamana, joka kääntyi sulkemaan sitä jälkeensä. Kun hän työnsi sitä
kiinni, tarttui Cashel, ulkopuolella seisten, portin tankoon ja veti.
Lydia luovutti heti portin sulkemisen hänelle ja hymyili kiitokseksi
kääntyessään pois; mutta silloin Cashel kokosi rohkeutensa ja katsoi
häneen. Sellaisen katseen kohtaaminen synnytti Lydiassa aivan uuden
ja hyvin omituisen tunteen. Joutuipa hän vähän hämilleenkin, mutta ei
niin suuresti kuin Cashel, joka kuitenkaan ei voinut irroittaa silmiään
hänestä.

"Luuletko", sanoi Alice heidän kulkiessaan hedelmätarhan poikki, "että
tuo mies on hieno mies?"

"Kuinka voisin sitä tietää? Mehän tuskin tunnemme häntä."

"Mutta mitä luulet? Hienossa miehessä on aina jotakin erikoista, jonka
tuntee vaistomaisesti."

"Onko? Minä en ole koskaan huomannut sitä."

"Etkö?" sanoi Alice hämmästyneenä ja alkaen levottomana pelätä, että
hänen etevämmyytensä hienouden oivaltamisessa johtui jollakin tavoin
hänen yhteiskunnallisesta alemmuudestaan neiti Carew'hin nähden. "Minä
luulin, että sen voisi aina sanoa."

"Ehkä niin", sanoi Lydia. "Minä puolestani olen huomannut samat
käytöstavan eri vivahdukset kaikissa luokissa. Joillakin ihmisillä,
olkoonpa heidän varsinaisen ympäristönsä esiintymistyyli millainen
hyvänsä, on synnynnäinen käytöksen hienous ja arvokkuus --"

"Sitä juuri tarkoitankin", sanoi Alice.

"-- mutta sitä tapaa yhtä usein näyttelijäin, mustalaisten ja
talonpoikain keskuudessa kuin sivistyneiden ja hienojen ihmisten
joukossa. Useimmista ihmisistä voi sen arvata joltisellakin
varmuudella, mutta ei tästä hra Cashel Byronista. Oletko utelias
hänestä?"

"Minäkö!" huudahti Alice ylväästi. "En vähääkään."

"Minä olen. Hän kiinnittää mieltäni. Näen harvoin mitään uutta
ihmisissä, ja hän on hyvin erikoinen mies."

"Tarkoitin", sanoi Alice nolona, "etten tunne häntä kohtaan mitään
erikoista mielenkiintoa."

Lydia, jolle Alicen mielenkiinnon täsmällinen määrä ei ollut tärkeää
tietää, nyökkäsi vain ja jatkoi: "Hän voi, kuten otaksut, olla
halpasyntyinen mies, joka on nähnyt jonkunverran hienoa seuraelämää;
tai hän voi olla seuraelämään tottumaton herrasmies. En tunne varmuutta
kumpaankaan suuntaan."

"Mutta hän puhuu hyvin karheasti, ja hänen puheenkäänteensä ovat
epämiellyttävän katukielimäisiä. Hänen kätensä ovat kovat ja ihan
mustat. Huomasitko sitä?"

"Huomasin kaiken tuon. Ja luulen, että jos hän olisi halpalähtöinen
mies, niin hän varoisi käyttämästä katukielen käänteitä. Nousukkaat
ovat tavallisesti hyvin tarkkoja puheeseensa nähden; he rikkovat
harvoin seuraelämän määriteltyjä lakeja, kun taas tämä rikkoo niitä
kaikkia. Hänen ääntämisensä on joissakin sanoissa niin selvää, että
mieleeni vilahti kerran ajatus, että hän voisi olla näyttelijä. Mutta
se ei ole selvää kauttaaltaan. Olen varma, että hänellä on jokin
päämäärä tai toimiala elämässä; hän ei näytä tyhjäntoimittajalta.
Olen kuitenkin ajatellut kaikkia tavallisia ammatteja, eikä hän sovi
mihinkään niistä. Se se ehkä tekeekin hänet mielenkiintoiseksi. Hän on
selittämätön."

"Hänellä täytyy olla jokin asema. Hän oli hyvin tuttavallinen loordi
Worthingtonin kanssa."

"Loordi Worthington on urheilumies ja on tuttu kaikenlaisten ihmisten
kanssa."

"Kyllä; mutta varmastikaan hän ei sallisi jonkun kilparatsastajan tai
muun sen luokan ihmisen panna käsivarttaan hänen kaulalleen, kuten
näimme herra Byronin tekevän."

"Ehkä ei", sanoi Lydia miettivästi. "Kuitenkaan", lisäsi hän,
kirkastaen otsansa ja nauraen, "en usko hänen olevan sairaalloinen
ylioppilas."

"Minäpä sanon, mikä hän on", virkkoi Alice äkkiä. "Hän on sen miehen
seuralainen ja hoitaja, jonka kanssa hän asuu. Muistatko, että hän
sanoi: 'Mellish on hullu'?"

"Se on mahdollista", sanoi Lydia. "Joka tapauksessa olemme saaneet
jonkun, mistä puhua; ja se on tärkeä koti-virkistys maalla."

Juuri silloin he saapuivat linnaan. Lydia viipyi hetkisen pengermällä.
Metsämajan korkeat Tudor-tyyliset savupiiput piirtyivät pitkää,
tulipunaista pilveä vasten, johon aurinko oli painumassa. Hän hymyili,
ikäänkuin jokin omituinen ajatus olisi johtunut hänen mieleensä,
kohotti tuokioksi katseensa mustaan marmoriseen egyptiläiseen, joka
tuijotti rävähtämättömin silmin taivaalle, ja seurasi Alicea sisään.

Myöhemmin, kun oli jo aivan pimeä, istui Cashel Metsämajan tilavassa
keittiössä ja mietti. Hänen toverinsa, joka oli riisunut takkinsa,
istui lieden ääressä tupakoiden ja vartioiden liedellä pihisevää
kasaria. Hän rikkoi äänettömyyden huomauttamalla kelloonsa
vilkaistuaan: "Aika mennä yöpuulle."

"Aika mennä hiiteen", sanoi Cashel. "Minä lähden ulos."

"Niin, ja vilustut. Minun tieteni et ainakaan mene."

"Mene sitten itse nukkumaan; silloinhan et tiedä sitä. Minua haluttaa
vähän kävellä tässä lähistöllä."

"Jos astut jalallasikaan ulos tuosta ovesta tänä iltana, niin loordi
Worthington menettää viisisataa puntaansa. Sinä et voi rökittää ketään
viidessätoista minuutissa, jos treenausaikana oleskelet yöilmassa. Saat
itse rokkiisi ennemminkin."

"Lyötkö vetoa kaksi yhtä vastaan, etten nuku ruohikolla ja lyö Lentävää
hollantilaista pois ajasta ensimmäisessä erässä sen jälkeen?"

"Kuule", sanoi Mellish suostutellen, "olehan nyt järkevä. Minä neuvon
sinua omaksi hyväksesi."

"Mutta entä jos en halua olla neuvottavana omaksi hyväkseni? Ojenna
minulle tuo sitruuna. Ei tarvitse ruveta pitämään puhetta: en minä aio
syödä sitä."

"No turkanen, eikös hän hankaa sillä käsiään!" huudahti Mellish
katseltuaan häntä jonkun aikaa. "Sinä pähkähullu, eihän sitruuna koveta
käsiä. Enkö minä ole nähnyt niistä tarpeeksi vaivaa?"

"Minä tahdon valkaista niitä", sanoi Cashel, viskaten kärsimättömänä
sitruunan tuliristikon alle. "Mutta ei se hyödytä mitään. Minä en voi
kulkea ihmisissä tällaisin kourin. Menen huomenna Lontooseen ja ostan
parin hansikkaita."

"Mitä! Oikeita hansikkaitako? Pitohansikkaitako?"

"Sinä täysihullu pöllöpää", sanoi Cashel nousten ja pannen hatun
päähänsä; "nyrkkeilyhansikkaitako minä täällä tarvitsisin? Ehkä luulet,
että _sinä_ voisit opettaa minulle jotakin niiden käyttämisestä? Ha,
ha! Muuten -- muista, Mellish -- älä ilmaise ihmisille täällä, että
minä olen nyrkkitaistelija. Kuuletko?"

"Minäkö ilmaisisin!" huudahti Mellish harmistuen. "Onko se uskottavaa?
Minä kysyn sinulta, Cashel Byron, onko se uskottavaa?"

"Uskottavaa tahi ei, niin älä ilmaise sitä", sanoi Cashel. "Sinä voit
joutua puheisiin jonkun linnan tallimiehen kanssa. He ovat auliita
tarjoamaan ryyppyjä, kun saavat vastineeksi urheilu-uutisia."

Mellish katsoi häneen nuhtelevasti, ja Cashel kääntyi ovea kohti. Tuo
liike muistutti treenarin mieleen hänen ammattinsa velvollisuudet. Hän
uudisti varoituksensa siitä, kuinka mieletöntä oli lähteä yöilmaan,
esittäen monta esimerkkiä nyrkkeilijöistä, jotka olivat kärsineet
häviön lyötyään laimin treenariensa neuvot. Cashel ilmaisi epäuskonsa
noihin juttuihin nähden lyhyin ja ytimekkäin sanoin; ja vihdoin täytyi
Mellishin tyytyä ehdottamaan kävelyn aika-raja puoleksi tunniksi.

"Ehkä tulen takaisin puolessa tunnissa", sanoi Cashel. "Ja ehkä en
tule."

"Kuule, katsohan nyt", sanoi Mellish. "Ei huolita nyt me kaksi kaveria
riidellä minuutista tai parista. Minäkin tunnen tarvitsevani kävelyä;
minä tulen mukaasi."

"Vieköön minut hitto, jos tulet", sanoi Cashel. "Kuule nyt: anna minun
mennä ja tuki suusi. Minä en mene puistoa kauemmaksi. En aio mennä
viettämään yötäni kylässä, niinkuin sinä pelkäät. Kyllä minä tunnen
sinut, vanha kelju. Jos et pääse pois tieltäni, istutan sinut tuleen."

"Mutta velvollisuus, Cashel, velvollisuus", maanitteli Mellish
pyytelevästi. "Jokaisen miehen on tehtävä velvollisuutensa. Ajattele
velvollisuuttasi takaajiasi kohtaan."

"Etkö aio väistyä tieltäni, vai täytyykö minun käydä sinuun käsiksi?"
sanoi Cashel, punastuen pahaenteisesti.

Mellish palasi tuolilleen, painoi pään käsiinsä ja itki. "Olisi parempi
olla koirana kuin treenarina", nyyhkytti hän. "Kyllä on kirottua olla
suljettuna viikkokausiksi yhteen nyrkkeilijän kanssa! Kaksi ensimmäistä
päivää ne ovat makeita kuin siirappi, ja sitten niiden juonikkuus
puhkeaa. Ne ovat pahansisuisia kuin helvetti."

Cashel, jonka raivostumista vielä lisäsi omantunnonpistos, meni ulos
ja läimäytti oven mennessään. Hän suuntasi kulkunsa suoraan linnalle
ja katseli sen ikkunoita lähes puoli tuntia, pysyen lakkaamatta
liikkeellä välttääkseen vilustumista. Vihdoin kello löi täyden tunnin
yhdessä minareeteista. Cashelista, joka oli tottunut tavallisten
liian matalalla olevien englantilaisten kellojen karkeaan särinään,
tuntui ääni kuuluvan satumaasta. Hän palasi hitaasti Metsämajaan
ja tapasi treenarinsa seisomassa avonaisella ovella tupakoiden ja
odottaen levottomana hänen paluutaan. Cashel torjui hänen lepyttävät
lähentelynsä ylpeällä äänettömyydellä, joka oli arvokkaampaa, mutta
Mellishille paljon epämieluisempaa kuin hänen äskeinen raakasanainen
tuttavallisuutensa, ja meni miettiväisenä maata.



IV LUKU.


Neiti Carew istui puistossa olevan ison lammikon partaalla heitellen
pieniä kiviä yksitellen veteen ja katsellen tarkkaavasti niiden
renkaiden risteilyä, joita putoavat kivet synnyttivät sen tyyneen
kalvoon. Alice, joka oli reippaasti aloittanut seuranaolonsa tuomalla
näytteille kaikki taitonsa, piirusti linnaa. Metsikkö kohosi heidän
ympärillään kuin amfiteatterin kehys; mutta puut eivät ulottuneet
vedenpartaaseen, vaan oli välillä leveä nurmikkovyöhyke ja kapea
somerikkokaistale, josta Lydia poimi viskelemänsä kivet.

Askeleita kuullessaan hän kääntyi katsomaan ja näki Cashel Byronin
seisovan Alicen takana, nähtävästi suurella mielenkiinnolla katsellen
tämän piirustamista. Hän oli puettu samoin kuin viimeksi heidän
tavatessaan, paitsi että hänellä oli loistavat heleänkeltaiset
hansikkaat ja hiekanpunainen kravatti. Alice kääntyi ja katseli häntä
kopean hämmästyneenä, mutta Cashel seisoi levollisena ja typerän
keikailevana. Silloin Alice, katsahdettuaan Lydiaan nähdäkseen, ettei
ollut yksin, virkkoi hänelle hyvää huomenta ja ryhtyi jälleen työhönsä.

"Omituinen paikka", huomautti Cashel hetken vaitiolon jälkeen, linnaa
tarkoittaen. "Kiinalaisen näköinen, eikö niin?"

"Sitä pidetään hyvin kauniina rakennuksena", sanoi Alice.

"Oh, hiiteen se, minä sitä pidetään!" sanoi Cashel. "Mitä se _on_,
siinä on asian ydin."

"Se riippuu mausta", sanoi Alice hyvin kylmästi. "Herra Cashel Byron."

Cashel hätkähti ja riensi lammen partaalle. "Hyvää huomenta, neiti
Carew", sanoi hän. "En nähnyt teitä ennenkuin puhuttelitte minua."
Lydia katsoa häneen rauhallisesti, ja Cashel vääntelehti, tuntien
sanoneensa typerän valheen. "Linna näkyy tänne erittäin komeana",
jatkoi hän, muuttaakseen aihetta. "Neiti Goff ja minä puhuimme siitä
juuri."

"Niin. Ihailetteko sitä?"

"Kyllä, oikein paljon. Se on kaunis paikka. Jokaisen täytyy se myöntää."

"Pidetään kohteliaana ylistää taloani minulle ja ivata sitä muille.
Tekään ette nyt sano; 'Hiiteen se, minä sitä pidetään.'"

Cashel tunsi jäävänsä ottelussa alakynteen, ja tuo outo tunne vei
häneltä miltei rohkeuden vastata. Mutta sitten hän kirkastui ja sanoi;
"Voin sanoa teille, kuinka se asia on. Noin vain piirustettavaksi tai
syrjästä katsottavaksi se on kylläkin kiinalaisen näköinen. Mutta se,
että te asutte siinä, tekee sen jollakin tavoin erilaiseksi. Sitä minä
tarkoitin, kunniani kautta, sitä juuri."

Lydia hymyili; mutta Cashel ei katsoessaan alaspäin häneen voinut nähdä
hymyä hänen punaisen hiuskruununsa vuoksi, joka näytti liekehtivän
päivänpaisteessa. Tuo este oli hänelle epätyydyttävä: hän tahtoi nähdä
Lydian kasvot. Hän epäröi hetken ja laskeutui sitten istumaan maahan
Lydian viereen varovaisesti, ikäänkuin hyvin kuumaan kylpyyn mennen.

"Toivon, ettette pahastu, jos istun tässä", virkkoi Cashel arasti.
"Tuntuu niin töykeältä puhua teille ylhäältä korkeuksista."

Lydia pudisti päätään ja viskasi jälleen kaksi kiveä lampeen. Cashel
ei osannut keksiä muuta sanottavaa, ja kun ei Lydiakaan puhunut, vaan
tähysteli vakavana veteen piirtyviä ympyröitä, alkoi hänkin tuijottaa
niihin; ja he istuivat äänettöminä joitakin minuutteja, katsellen
hellittämättä aallonkareita: Lydia sen näköisenä, kuin olisi niissä
ollut loppumatonta ajatuksen aihetta, Cashel sen näköisenä, kuin olisi
näytelmä saanut hänet aivan ymmälle. Vihdoin virkkoi Lydia:

"Oletteko koskaan käsittänyt, mitä värähtely on?"

"En", sanoi Cashel, katsottuaan häneen älyttömänä.

"Minua ilahduttaa kuulla, että tunnustatte sen. Me hän olemme
nykyaikana supistaneet kaiken värähtelyksi. Valo -- ääni -- tunne --
kaikki ovat joko värähtelyjä tai värähtely-yhtymiä. Katsokaa", sanoi
hän, viskaten taas pari kiveä lampeen ja viitaten kahta laajenevaa
rengassarjaa niiden ristiessä toisiaan: "tähden tuikinta ja soinnun
sykähtely musiikissa ovat _tuota_. Mutta minä en voi kuvailla sitä
asiaa mielessäni. Ihmettelen, mahtavatko ne sadat fysiikan oppikirjojen
kirjoittajat, jotka puhuvat niin liukkaasti värähtelyistä, käsittää
niitä paremmin kun minä."

"Eivät vähääkään. Ei yksikään heistä. Ei puoleksikaan niin hyvin",
sanoi Cashel iloisesti, vastaten niihin sanoihin Lydian puheesta, jotka
hän ymmärsi.

"Ehkä tämä aihe ei kiinnitä mieltänne", sanoi Lydia kääntyen häneen
päin.

"Päinvastoin, minä pidän siitä tavattomasti", sanoi Cashel rohkeasti.

"Minä voin tuskin sanoa niin paljon omasta mielenkiinnostani siihen.
Olen kuullut, että olette lukumies, hra Cashel Byron. Mitkä ovat
mieliopintonne? -- tai mieluumminkin, koska tuohon kysymykseen on
yleensä vaikea vastata, mitä harrastatte?" Alice kuunteli.

Cashel katsoi kiinteästi Lydiaan, ja puna kohosi verkalleen hänen
kasvoihinsa. "Olen opettaja", sanoi hän. "Minkä opettaja? Tiedän,
että minun pitäisi kysyä missä, mutta se toisi vain esiin jonkun
oppilaitoksen nimen, joka ei antaisi minulle mitään varsinaista
valaistusta."

"Olen tieteen opettaja", sanoi Cashel matalalla äänellä, katsoen
vasempaan nyrkkiinsä, jota hän piti koholla edessään, ja iskien
salavihkaa taivutettua polveaan, ikäänkuin se olisi ollut jonkun toisen
henkilön naama.

"Fyysillisen vaiko moraalitieteen?" tinkasi Lydia.

"Fyysillisen", sanoi Cashel. "Mutta siinä on enemmän moraalitiedettä
kuin luullaankaan."

"Niin", sanoi Lydia vakavasti. "Vaikka minulla ei ole varsinaista
tietoa fysiikasta, voin kuitenkin antaa arvon tuon lauseen totuudelle.
Ehkäpä kaikki tiede, joka ei ole pohjaltaan fyysillistä tiedettä,
onkin vain säännöteltyä tietämättömyyttä. Olen lukenut paljon
fysiikkaa ja tuntenut usein houkutusta tekemään kokeet omin käsin --;
varustamaan laboratorion -- vieläpä heiluttamaan leikkausveistäkin.
Sillä hallitakseen tiedettä täydelleen, täytyy ymmärtääkseni riisua
hansikkaansa. Onko se teidän mielipiteenne?"

Cashel katsoi häneen tiukasti. "Ette ole milloinkaan lausunut todempaa
sanaa", sanoi hän. "Mutta voi kyllä tulla varsin kunnioitettavaksi
amatööriksi työskentelemällä hansikkaat käsissäkin."

"_Minä_ en voisi. Ne monet, jotka uskovat viisastuvansa lukemalla
selostuksia kokeista, pettävät itseään. On yhtä mahdotonta oppia
tiedettä korvakuulolta kuin saada viisautta sananlaskuista. Ah, on niin
helppo seurata todistelusarjaa ja niin vaikea käsittää siinä piileviä
tosiasioita! Meidän kansanomaiset fysiikan-luennoitsijamme esittävät
meille todisteluketjuja niin hienosti kiilloitettuina, että on nautinto
antaa niiden soljua päästä päähän sormiemme välitse. Mutta ne eivät
jätä jälkeensä mitään muuta kuin hämärän muiston aiheuttamastaan
tunnelmasta."

"Kunpa minäkin osaisin puhua tuolla tavoin", sanoi Cashel; "-- kuten
kirja, tarkoitan."

"Taivas varjelkoon!" sanoi Lydia. "Suokaa se minulle anteeksi.
Tahdotteko antaa minulle joitakin oppitunteja, jos ryhdyn vakavasti
harrastamaan tiedettä?"

"No niin", sanoi Cashel virnistäen salaa, "soisin teidän mieluummin
tulevan minun kuin kenenkään muun opettajan luokse; mutta minä luulen,
ettei se sopisi teille. Mieluummin haluaisin koettaa taitoani tuohon
ystäväänne tuolla. Hän on voimakkaampi ja suorempi kuin yhdeksän
kymmenesosaa miehistä."

"Te annatte siis suuren arvon fyysillisille ominaisuuksille. Niin teen
minäkin."

"Ainoastaan käytännöllisellä kannalta katsoen, huomatkaa se", sanoi
Cashel vakavasti. "Ei ole oikein katsella aina ihmisiä niinkuin
katsellaan hevosia. Jos haluaa lyödä heistä vetoa kilpailuissa
tai otteluissa, niin silloin kyllä; mutta jos haluaa ystävää tai
mielitiettyä, on asia toinen."

"Aivan niin", sanoi Lydia hymyillen. "Te ette siis halua sitoutua
mihinkään lämpimämpiin tunteisiin neiti Goffia kohtaan, kuin hänen
muotonsa ja kuntonsa arvostelevaan tunnustamiseen."

"Juuri niin", sanoi Cashel tyytyväisenä. "_Te_ ymmärrätte minua, neiti
Carew. On ihmisiä, joille saa puhua koko päivän, eivätkä he ole sen
viisaampia lopussa kuin alussakaan. Te ette ole sitä lajia."

"Arvelen, onnistummeko me koskaan todella ilmaisemaan ajatuksiamme
toisillemme. Ajatuksen täytyy muuttua uuteen muotoon sopiakseen toiseen
tajuntaan. Te, herra professori, olette varmaankin saanut erikoista
kokemusta luennoillanne ja oppitunneillanne siitä, kuinka vaikea on
siirtää aatteita toisille."

Cashel katsoi vaivautuneena veteen ja virkkoi matalammalla äänellä:
"Saatte tietysti kutsua minua ihan miksi vain haluatte; mutta -- jos
se on samantekevä teille -- niin toivoisin, ettette kutsuisi minua
professoriksi."

"Olen elänyt niin paljon maissa, missä ihmiset odottavat puhuteltavan
itseään kaikkein vähäpätöisimmilläkin arvonimillään kaikissa
tilaisuuksissa, että uskallan vaatia itselleni anteeksiantoa, jos olen
loukannut siinä suhteessa. Kiitän, että sanotte sen minulle. Mutta minä
teen väärin puhellessani teidän kanssanne tieteestä. Loordi Worthington
kertoi teidän tulleen tänne nimenomaan ollaksenne siitä vapaana --
päästäksenne jälleen voimiinne liikarasituksen jälkeen."

"Ei sillä ole väliä", sanoi Cashel.

"En ole tehnyt niin suurta vahinkoa, että olisin siitä kovin
huolissani, mutta en tahdo toiste tehdä itseäni syypääksi.
Vaihtaaksemme aihetta, käykäämme katsomaan neiti Goffin piirustusta."

Neiti Carew oli tuskin lausunut tämän ehdotuksen, kun Cashel
asiallisesti ja ilman vähintäkään kavaljeerimaisuuden piirrettä nosti
hänet taitavasti ylös ja asetti hänet jaloilleen. Tämä odottamaton
palvelus tuntui ensi hetkessä Lydiasta loukkaavalta, mutta sitä seurasi
väristys, joka ei ollut epämiellyttävä. Hän kääntyi Casheliin päin
heikko punerrus poskillaan.

"Kiitos", sanoi hän. "Mutta olkaa hyvä älkääkä tehkö sitä vasta. On
hiukan nöyryyttävää tulla nostetuksi kuin lapsi. Te olette hyvin
voimakas."

"Ei tarvita paljon voimaa teidänlaisenne höyhensarjalaisen nostamiseen.
Sata naulaa arvelisin teidän painavan. Mutta on suuri taito tällaisten
asiain oikeassa suorittamisessa. Minun on usein täytynyt kantaa
kahdensadan naulan painoista miestä, pitäen häntä kaiken aikaa
lepäävässä asennossa, niinkuin vuoteessa."

"Vai niin", sanoi Lydia; "huomaan, että teillä on jonkun verran
sairaalakokemusta. Olen usein ihmetellyt sitä taitoa, jolla
harjaantuneet hoitajat käsittelevät potilaitaan."

Cashel seurasi häntä sanaakaan lausumatta Alicen luo.

"Tiedän, että se on hyvin typerää", sanoi Alice hetken perästä; "mutta
minä en voi koskaan piirustaa, kun joku katselee minua."

"Te kuvittelette, että jokainen ajattelee, miten te sen teette", sanoi
Cashel rohkaisevasti. "Niin amatöörit aina tekevät. Mutta totuus on,
ettei yksikään sielu, teitä itseänne lukuunottamatta, välitä siitä
hiventäkään. Suokaa anteeksi", lisäsi hän, ottaen piirustuksen käteensä
ja ryhtyen tarkastelemaan sitä hätäilemättä.

"Olkaa hyvä ja antakaa piirustus minulle, herra Byron", sanoi Alice,
posket punoittaen suuttumuksesta. Ymmällään kääntyi Cashel Lydiaan päin
etsien selitystä, samalla kuin Alice sieppasi piirustuksen ja työnsi
sen salkkuunsa.

"Ilma alkaa käydä melko lämpimäksi", sanoi Lydia. "Palaammeko linnaan?"

"Luulen, että se on parasta", sanoi Alice vavisten loukkautumisesta
ja kääntyen kävelemään nopeasti pois, jättäen Lydian yksin Cashelin
seuraan, joka huudahti:

"Mitä turkasen nimessä olen tehnyt?"

"Olette lausunut ajattelemattoman huomautuksen epäilemättömän
vilpittömässä mielessä."

"Minähän koetin vain reipastuttaa häntä. Hän on varmaan käsittänyt
sanani väärin."

"Sitä en luule. Uskotteko nuorten naisten olevan mielissään, jos heille
sanotaan, ettei heidän missään tilaisuudessa tarvitse olla naurettavan
itsetietoinen?"

"Minäkö sitä olisin sanonut! Voin vaikka vannoa, etten sanonut mitään
sinne päinkään."

"Te käytitte eri sanoja. Mutta te vakuutitte hänelle, ettei hänen
tarvitse olla millänsäkään, jos hänen piirustamistaan katsellaankin,
koska se ei merkitse mitään kenellekään."

"No, jos hän sellaisesta loukkaantuu, niin hän on täysi hupsu. Muutamat
ihmiset eivät siedä sanottavan mitään. Mutta tuollainen arkanahkaisuus
muokkautuu heistä kyllä pian pois."

"Onko teillä sisaria, herra Cashel Byron?"

"Ei. Miksi?"

"Tai äitiä?"

"Minulla on äiti, mutta en ole nähnyt häntä moneen vuoteen, enkä
välittäisi paljoa, vaikk'en näkisi häntä koskaan. Hänen syystään
minusta on tullut se mikä olen."

"Oletteko sitten tyytymätön elämänalaanne?"

"Ei, en tarkoittanut sitä. Minä puhun aina tyhmyyksiä."

"Niin. Se tulee siitä, että olette niin tietämätön sukupuolesta, joka
tahtoo pidettävän omaa tyhmyyttään kunniassa. Tulette huomaamaan
vaikeaksi pysyä hyvissä väleissä ystäväni kanssa, jollette opi
tuntemaan vähän paremmin naisten tapoja."

"Mitä häneen tulee, en myönnä olevani väärässä, jollen _ole_ väärässä.
Totuus ei pala tulessakaan."

"Ettekö edes neiti Goffin mieliksikään?"

"En edes teidänkään mieliksi. Ajattelisitte minusta vain sitä huonompaa
jälkeenpäin."

"Aivan totta, ja aivan oikein", sanoi Lydia sydämellisesti. "Hyvästi,
herra Cashel Byron. Minun täytyy mennä neiti Goffin luo."

"Te menette varmaankin hänen puolelleen, jos hän pitää känää minulle
siitä, mitä sanoin hänelle."

"Mitä on känä? Onko se samaa kuin kauna?"

"Kyllä. Jotakin sen suuntaista."

"Siirtomaalainen sana, eikö niin?" jatkoi Lydia kielitieteilijän ilmein.

"Niin, siirtomaista se on tainnut tarttua korvaani." Sitten Cashel
lisäsi nyreästi: "Minun ei kai pitäisi käyttää slangia, kun puhun
teidän kanssanne. Pyydän anteeksi."

"Ei suinkaan. Minusta on mieluista ottaa selvää asioista, erittäinkin
sanoista. Ja minä haluan ottaa selvää myöskin teistä. Oletteko syntynyt
Austraaliassa, vai kuinka?"

"Herra varjelkoon! en toki. Mutta oletteko vihainen minulle, kun
loukkasin neiti Goffia?"

"En vähääkään. Tunnen myötätuntoa hänen loukkautumiseensa
muistutuksenne tapaan, joskaan en sen sisältöön nähden, siinä kaikki."

"Minä en voi, vaikka henki menisi, ymmärtää mitä minun sanoissani oli,
joka voi nostaa noin ison jupakan. Toivoisin, että antaisitte minulle
nyhjäyksen, aina kun huomaatte minun puhuvan pöllöjä. Minä tukkisin
suuni heti enkä kyselisi mitään."

"Niin että nyhjäykseni käsitettäisiin merkitsevän: 'Tukkikaa suunne,
herra Cashel Byron; te puhutte pöllöjä'?"

"Juuri niin. _Te_ ymmärrätte minua. Enkös sanonut sen jo äsken, vai
kuinka?"

"Pelkään", sanoi Lydia, kasvot loistaen naurusta, "etten voi ottaa
valvoakseni käytöstänne, ennenkuin olemme tulleet vähän paremmin
tutuiksi."

Cashel näytti pettyneeltä. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän
aloitti: "Jos pidätte sitä vapautena, niin --"

"Tietysti pidän sitä vapautena", keskeytti Lydia hänet lyhyeen. "Omassa
käytöksessäni on minulle aivan tarpeeksi huolenpitoa. Tiedättekö, että
niin perin voimakkaaksi mieheksi ja oppineeksi professoriksi teillä
näyttää olevan varsin vähän järkeä?"

"Pahus soikoon!" huudahti Cashel äkkiä kiihtyen, "minä en välitä,
vaikka sanoisitte minulle mitä. Te osaatte sanoa asiat niin, että on
nautinto saada teiltä vasten suutakin; ja jos minä olisin hieno herra,
kuten minun pitäisi olla, sen sijaan että nyt olen ammattiboksari, niin
tahtoisin --" Hän malttoi mielensä ja valahti aivan kalpeaksi. Seurasi
hetken vaitiolo.

"Sallikaa minun huomauttaa teille", sanoi Lydia rauhallisesti, vaikka
hänkin oli vaihtanut väriä Cashelin tunteenpurkauksen alussa, "että
meitä kumpaakin kaivataan tällä kertaa muualla: minua odottaa neiti
Goff, ja teitä palvelijanne, joka on hiiviskellyt ympärillämme ja
katsellut teitä levottomasti jo muutamia minuutteja."

Cashel kääntyi kiivaasti ympäri ja näki Mellishin seisovan vähän matkan
päässä, katsellen heitä nyreästi. Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen ja
poistui. Edetessään hän kuuli heidän joutuvan kiivaaseen sananvaihtoon
keskenään; mutta hän ei voinut erottaa, mitä he sanoivat, ja se olikin
onni, sillä heidän kielenkäyttönsä oli kamalaa.

Hän tapasi Alicen kirjastossa istumassa jäykkänä kuin seiväs tuolilla,
joka olisi houkutellut hyvällä tuulella olevaa ihmistä nojaamaan. Lydia
istuutui äänettömänä. Vilkaistessaan häneen huomasi Alice hänen olevan
äänettömän naurunpuuskan vallassa. Vastakohtana Lydian tavalliselle
itsehillinnälle vaikutti tämä Aliceen niin omituiselta, että hän oli
vähällä unohtaa olevansa loukkaantunut.

"Minua ilahduttaa nähdä, ettei sinua ole vaikea huvittaa", sanoi hän.

Lydia odotti kunnes oli kokonaan toipunut ja vastasi sitten: "En ole
nauranut näin kolmeakaan kertaa eläessäni. No niin, Alice, panehan
nyt syrjään naapurimme hävyttömyyden aiheuttama loukkaantuminen täksi
kertaa ja kerro minulle, mitä ajattelet hänestä."

"En ole ajatellut hänestä yhtään mitään, sen vakuutan sinulle", sanoi
Alice halveksivasti.

"Ajattele sitten häntä hetkinen minun mielikseni ja anna minun tietää
tulos."

"Mutta onhan sinulla ollut paljon enemmän tilaisuutta hänen
arvostelemiseensa kuin minulla. Minähän olen tuskin puhutellutkaan
häntä."

Lydia nousi kärsivällisesti ja meni kirjakaapille "Sinullahan on serkku
jossakin yliopistossa, eikö niin?" sanoi hän, etsien hyllyltä jotakin
nidosta.

"Kyllä", vastasi Alice, puhuen hyvin lempeällä äänellä sovittaakseen
epäystävällisyyttään äskeisen kysymyksen johdosta.

"Sittenhän tunnet ehkä jonkunverran yliopistoslangia?"

"En koskaan salli hänen puhua slangia minulle", sanoi Alice nopeasti.

"Voit ehkä määrätä lausetavat yksityiselle miehelle, mutta et
kokonaiselle yliopistolle", sanoi Lydia tyvenen ivallisesti, mikä sai
odottamatta kyyneleet kihoamaan Alicen silmiin. "Tiedätkö mikä on
boksari?"

"Eikö se ole samaa kuin nyrkkeilijä?" sanoi Alice.

"Mutta nyrkkeily ei ole mikään ammatti. Luullakseni kaikki miehet ovat
enemmän tai vähemmän nyrkkeilijöitä. Minä tarvitsen tuolle sanalle
sellaisen merkityksen, joka ilmaisee kutsumusta tai jonkinlaista
toimialaa. Minun täytyy koettaa slangi-sanakirjaani", sanoi Lydia,
ottaen hyllyltä nidoksen. "Ei, sitä ei ole tässä, joko kuulin sanan
väärin, tai sillä on joku merkitys, joka on ollut tuntematon tämän
sanakirjan tekijälle. Kuvittelen mielessäni, että se merkitsee
anatomian prosektoria. Mutta oli miten hyvänsä, se on saman tekevä."

"Missä olet kuullut sen sanan?"

"Herra Byron käytti sitä äsken."

"Pidätkö todellakin tuosta miehestä?" kysyi Alice, palaten aiheeseen
nöyremmin kuin oli sen jättänyt.

"Toistaiseksi en tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttäkään. Hän
tuottaa minulle päänvaivaa. Jos hänen käytöksensä hiomattomuus on
teeskenneltyä, en ole koskaan nähnyt kenenkään onnistuvan niin hyvin."

"Ehkäpä hän ei paremmasta tiedäkään. Hänen karkeutensa ei vaikuttanut
minuun ollenkaan teeskennellyltä."

"Olisin samaa mieltä kuin sinä, jollei pari hänen huomautustaan
puhuisi sitä vastaan. Ne osoittivat niin syvää käsitystä tieteellisen
opin tosiolemuksesta ja vaistomaista tajua sanojen alla piilevistä
totuuksista, etten ole koskaan tavannut sellaista muilla kuin
huomattavan sivistyneillä ja kokeneilla ihmisillä. Epäilen, että hänen
käytöstapansa on tahallaan omaksuttu vastalauseeksi sille itsekkäälle
turhamaisuudelle, joka on seuraelämän hienostuksen tavallinen lähde. Se
on epäilemättä osaksi luonnollistakin. Hän näyttää liian maltittomalta
valitsemaan sanojaan huolellisesti. Käytkö milloinkaan teatterissa?"

"En", sanoi Alice, hämmästyen tätä näennäistä epäjohdonmukaisuutta.
"Isäni ei hyväksynyt sitä. Mutta olin kuitenkin kerran teatterissa.
Silloin esitettiin 'Lyonitar'."

"On eräs kuuluisa näyttelijätär, Adelaide Gisborne --"

"Juuri hänet minä näin Lyonittarena. Hän näytteli sen kauniisti."

"Muistuttiko herra Byron sinusta häntä?"

Alice tuijotti epäuskoisena Lydiaan. "En usko, että maailmassa voi olla
kahta ihmistä, jotka vähemmän muistuttaisivat toisiaan", sanoi hän.

"En minäkään", sanoi Lydia miettiväisenä, siirtyen siihen
kirjalliseen sävyyn, jota Cashel ihaili. "Mutta minä ajattelen, että
heidän erilaisuutensa tehon täytyy pohjautua johonkin piilevään
yhtäläisyyteen. Kuinka herra Byron muuten olisi voinut muistuttaa
minulle Adelaide Gisbornea?" Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana
Alice, tuntien suojelijassaan liikkuvan jotakin erikoista, tähyili
häneen salavihkaa ja ihmetteli, mitä tämän jälkeen tulisi tapahtumaan.

"Alice."

"Niin."

"Ajatukseni pyörivät pikkuseikoissa -- varma sielunterveyden
rappeutumisen oire. Oleskeluni Wiltstokenissa on vain yksi useammista
yrityksistä elää joutilasta elämää, joita olen tehnyt isäni kuoleman
jälkeen. Ne ovat kaikki epäonnistuneet. Työ on minulle yksi elämän
välttämättömyyksiä. Minä lähden huomenna Lontooseen."

Alicen mieli masentui, sillä tämä kuulosti samalta kuin irtisanominen.
Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet muuta kuin kohteliasta
välinpitämättömyyttä.

"Me ehdimme olla mukana kaikissa seuraelämän narrimaisuuksissa ennen
kesäkuuta, jolloin toivon voivani palata tänne ja ryhtyä valmistamaan
kirjaa, jota olen suunnitellut. Minun on koottava siihen aineksia
Lontoossa. Jos lähden kaupungista ennenkuin huvittelukausi on lopussa
eikä sinua haluta tulla pois vielä silloin, niin voin helposti löytää
jonkun, joka ottaa sinut huostaansa niin pitkäksi aikaa kuin haluat
sinne jäädä. Toivoisin, että olisi jo kesäkuu!"

Lydian naisellinen kärsimättömyys oli Alicesta mieluisempaa kuin hänen
fatalistinen tyyneytensä. Se kevensi hänen alemmuuden-tunnettaan,
jota lähempi tuttavuus oli pikemmin lisännyt kuin vähentänyt. Hän
ei rohjennut vielä epäillä suojelijatartaan mistään niin alhaisen
inhimillisestä kuin sukupuolisesta mielenkiinnosta Casheliin, mutta
hän alkoi vakuuttaa itselleen joltisellakin menestyksellä, että Lydian
käyttäytymisen sopivaisuus oli vähintäänkin kysymyksenalaista. Olihan
neiti Carew sinä aamuna kursailematta kysynyt mieheltä, mikä hänen
ammattinsa oli, ja Alice onnitteli itseään, että sellaista tekemään
_hän_ ainakin oli liian hyvin kasvatettu. Hän oli kokonaan vapautunut
arkuudestaan palvelijoita kohtaan ja oli alkanut puhutella heitä
tiedottomalla kopeudella ja tietoisella kohteliaisuudella, jotka saivat
'nousukas'-sanan usein toistumaan palvelijain huoneessa. Bashville,
lakeija, oli pannut vaaraan siellä nauttimansa suosion sanomalla neiti
Goffia hienoksi nuoreksi naiseksi.

Bashville oli kolmenkolmatta vanha ja viisi jalkaa kymmenen
tuumaa pitkä sukkajalassa. 'Vihreän Miehen' kapakassa kylässä
oli kaikki maalainen välinpitämättömyyden teeskentely hänen
pääkaupunkilais-arvoaan kohtaan sulanut pois hänen sujuvan puhetaitonsa
ja poliittisessa väittelyssä osoittamansa terävyyden vaikutuksesta.
Tallin puolella häneen vedottiin urheiluasiain auktoriteettina
ja cornilaisen painin taiturina. Naispalvelijat katselivat häntä
peittelemättömällä ihailulla. He kilpailivat toistensa kanssa
keksiäkseen ihastusta ilmaisevia sanoja, kun hän lausui heille runoja,
mitä hän tekikin usein, koska hänellä oli hyvä muisti ja hän piti
runoista. He olivat ylpeät saadessaan lähteä kävelylle hänen kanssaan.
Mutta hänen huomaavaisuuden-osoituksensa eivät koskaan aiheuttaneet
mustasukkaisuutta, sillä oli julkinen salaisuus palvelijain tuvassa,
että hän oli rakastunut emäntäänsä. Hän ei ollut koskaan sanonut
mitään sen suuntaista, eikä kukaan uskaltanut viitata siihen hänen
läsnäollessaan, vielä vähemmin naljailla hänelle tuosta hänen
mieltymyksestään; mutta tuo hellä tunne oli siitä huolimatta kaikkien
tiedossa, eikä se suinkaan näyttänyt niin toivottomalta palveluskunnan
nuoremmista jäsenistä, kuin se näytti kokista, kellarimestarista ja
Bashvillesta itsestään. Neiti Carew, joka tiesi hyvien palvelijain
arvon, antoi tunnustuksen lakeijansa taitavuudelle ja maksoi hänelle
sen mukaisen palkan, mutta hän ei aavistanutkaan, että hänellä oli
palvelijanaan monipuolinen runouden ja yleisten asiain harrastaja,
joka nautti erikoista arvonantoa ritarillisuutensa, mieskohtaisen
urheutensa, kaunopuheisuutensa ja paikkakunnallisen poliittisen
vaikutusvaltansa nojalla.

Tämä Bashville astui nyt kirjastoon kädessään tarjotin, jonka hän
ojensi Alicelle, sanoen: "Herra odottaa pyöreässä salongissa, neiti."

Alice otti mainitun herran kortin ja luki: "Hra Wallace Parker."

"Ooh!" sanoi hän pahoillaan, vilkaisten Bashvilleen ikäänkuin
arvatakseen, minkä vaikutuksen tämä oli saanut vieraasta. "Serkkuni --
se, josta puhuimme juuri äsken -- on tullut minua tervehtimään."

"Mikä hyvä onni!" sanoi Lydia. "Hän selittää minulle boksarin
merkityksen. Pyydä häntä syömään aamiaispäivällistä kanssamme."

"Sinä et välittäisi hänestä", sanoi Alice. "Hän ei ole paljon tottunut
seurusteluun. Luulen, että minun on parasta mennä häntä puhuttelemaan."

Neiti Carew ei vastannut, sillä hän ei nähtävästi voinut ymmärtää,
kuinka asiassa voisi olla mitään epäilystä. Alice meni pyöreään
salonkiin, missä hän tapasi herra Parkerin tarkastelemassa
intiaani-aseista sommiteltua voitonmerkkiä, näyttäytyen takaapäin
katsottuna lyhyeksi, keikarimaiseen siniseen pitkään takkiin puetuksi
herrasmieheksi. Uusi hattu ja hansikaspari oli myöskin näkyvissä,
kun hän seisoi ylöspäin katsoen kädet selän takana. Kääntyessään
tervehtimään Alicea toi hän näkyviin päättäväistä itsekunnioitusta
ilmaisevat kasvot, joiden silmien vetinen kirkkaus yhdessä paljaiden
ohimojen kanssa, joista hiukset olivat kuluneet pois, herätti
vaikutelman myöhään valvotuista illoista ynnä joko hyvin uurastavista
tai hyvin hillittömistä elämäntavoista. Hän lähestyi luottavasti,
puristi Alicen kättä lämpimästi muutamia sekunteja ja asetti hänelle
tuolin, panematta merkille sitä ilmeistä kylmyyttä, jolla Alice otti
vastaan nämä huomaavaisuudet.

"En ole vihainen, Alice", sanoi hra Parker istuuduttuaan Alicea
vastapäätä, "mutta minä hämmästyin kuullessani Emily-tädiltä, että olit
tullut tänne asumaan neuvottelematta minun kanssani. Minä --"

"Neuvottelematta sinun kanssasi!" huudahti Alice, keskeyttäen hänet
ivallisesti. "Enpä ole mokomaa kuullut! Minkätähden minun olisi
neuvoteltava sinun kanssasi tulemisistani ja menemisistäni?"

"No, minun ei ehkä olisi pitänyt käyttää sanaa 'neuvotella',
varsinkaan sellaiselle riippumattomalle pikku naiselle kuin suloinen
Alice Goff on. Kuitenkin olen sitä mieltä, että olisit ainakin
voinut edes muodollisesti ilmoittaa minulle aikomastasi askeleesta.
Meidän välillämme vallitsevat suhteet oikeuttavat minut nauttimaan
luottamustasi."

"Mitkä suhteet, jos saan kysyä?"

"Mitkäkö suhteet!" kertasi hra Parker nuhtelevan painokkaasti.

"Niin. Mitkä suhteet?"

Hra Parker nousi seisomaan ja loihe lausumaan hellän juhlallisesti:
"Alice: minä olen kosinut sinua kuusi kertaa --"

"Ja olenko minä vastannut myöntävästi kertaakaan?"

"Kuuntele minua loppuun, Alice. Tiedän, ettet koskaan ole antanut
nimenomaista suostumusta; mutta asia on aina ymmärretty niin, että
minun varojeni niukkuus oli ainoana esteenä onnemme tiellä. Me -- Älä
keskeytä minua, Alice: sinä et aavistakaan, mitä on tulossa. Sitä
estettä ei enää ole. Minut on nimitetty Sunburyn lukion alijohtajaksi,
jolla on palkkaa 350 puntaa vuodessa, vapaat huoneet, lämpö ja valo.
Aikaa myöten pääsen epäilemättä ylijohtajaksi -- loistava paikka, joka
merkitsee 1600 punnan vuosituloja. Sinä olet nyt vapaa niistä huolista,
jotka ovat painaneet sinua niin ankaroina isäsi kuoleman jälkeen; ja
sinä voit jättää heti -- nyt -- tässä silmänräpäyksessä riippuvan
asemasi täällä."

"Kiitos, minun on täällä varsin hyvä olla. Olen vierailemassa neiti
Carew'n luona."

Seurasi äänettömyys, ja hra Parker istuutui hitaasti. Sitten Alice
lisäsi: "Olen tavattoman iloinen, että olet vihdoinkin onnistunut
saamaan hyvän paikan. Se on varmaankin suuri huojennus äitiraukallesi."

"Minä kuvittelin, Alice -- vaikka se kukaties olikin vain kuvittelua
-- minä kuvittelin, että _sinun_ äitisi oli tavallista kylmempi
käytökseltään tänä aamuna. Toivottavasti ei tämän palatsimaisen
asunnon ylellisyys kykene turmelemaan sydäntäsi. Minä en voi viedä
sinua linnaan enkä asettaa laumoittain liveripukuisia palvelijoita
käskettäviksesi; mutta minä voin tehdä sinut kunnianarvoisan
englantilaisen kodin valtiattareksi, joka ei ole riippuvainen vieraiden
anteliaisuudesta. Sinusta ei voi koskaan tulla enempää kuin lady, Alice."

"On oikein hyvä, että läksytät minua, sen uskon varmasti."

"Voisit puhua kanssani vakavasti", sanoi hra Parker, nousten
pahantuulisena ja kävellen muutamia askelia. "Kun mies tarjoaa kätensä,
pitäisi siihen mielestäni suhtautua kunnioituksella."

"Niinkö! En ymmärtänyt asiaa oikein. Luullakseni sovittiin välillämme
siitä, ettei sinun ole tehtävä tuota tarjousta minulle joka kerta kuin
tapaamme."

"Samoin sovittiin siitäkin, että asia lykättäisiin vain siksi, kunnes
olisin sellaisessa asemassa, että voin ottaa sen uudelleen esiin
sitomatta sinua pitkäaikaiseen kihlaukseen. Se aika on nyt tullut, ja
minä odotan vihdoinkin suotuisaa vastausta. Minulla on siihen oikeus,
ottaen huomioon kuinka kärsivällisesti olen sitä odottanut."

"Omasta puolestani, Wallace, täytyy minun sanoa, etten pidä viisaana
ajatella naimisiinmenoa vain 350 punnan vuosituloilla."

"Ynnä vapaat huoneet: muista se; ja lämpö ja valo! Sinä näyt käyvän
kovin varovaiseksi nyt, kun asut täällä neiti Mikälien kanssa. Pelkään,
ettet enää rakasta minua, Alice."

"Enhän ole koskaan sanonutkaan rakastavani sinua."

"Pyh! Et ehkä ole koskaan sanonut sitä; mutta sinä olet aina antanut
minun ymmärtää --"

"Mitään sellaista en ole koskaan tehnyt, Wallace; enkä salli sinun
sanovan sellaista."

"Sanalla sanoen", tokaisi Parker katkerasti, "sinä luulet voivasi
siepata täällä jonkun keikarin, joka on parempi kauppa kuin minä."

"Wallace! Kuinka uskallat?"

"Sinä loukkaat tunteitani, Alice, ja minä puhun suoraan. Osaan kyllä
käyttäytyä yhtä hyvin kuin nekin, jotka 'otetaan vastaan' täällä;
mutta kun koko onneni on pelissä, en pidä kiinni turhantarkkuuksista.
Sentähden vaadin sinulta suoraa vastausta rehelliseen, kunnialleen
tarjoukseeni."

"Wallace", sanoi Alice arvokkaasti: "en salli, että minua pakotetaan
antamaan vastausta vasten tahtoani. Minä pidän sinua serkkunani."

"Minä en halua sinun pitävän minua serkkunasi. Olenko minä koskaan
pitänyt sinua serkkunani?"

"Ja luuletko, Wallace, että minä sallisin sinun kutsua minua
ristimänimeltäni ja olla niin tuttavallinen kuin aina olemme olleet
keskenämme, jos et olisi serkkuni? Jos niin on, täytyy sinulla olla
hyvin omituiset mielipiteet minusta."

"En luullut, että ylellisyys voisi noin turmella --"

"Tuon sanoit jo äsken", tikaisi Alice. "Älä toista yhtä ja samaa
lakkaamatta; tiedäthän, että se on yksi sinun pahoja tapojasi. Tahdotko
jäädä aamiaispäivälliselle? Neiti Carew käski minun pyytää sinua."

"Todellakin! Neiti Carew on hyvin ystävällinen. Ole hyvä ja ilmoita
hänelle, että katson saaneeni suuren kunnian, ja että tunnen
itseni aivan järkytetyksi siitä, etten voi ottaa vastaan hänen
suosiollisuuttaan."

Alice nosti päänsä halveksivasti kenoon. "Epäilemättä sinua huvittaa
tehdä itsesi naurettavaksi", sanoi hän; "mutta minun täytyy sanoa,
etten katso olevan siihen tarvetta."

"Olen pahoillani, jos ei käytökseni ole kyllin hyvä sinulle. Sinä et
löytänyt koskaan aihetta sen moittimiseen silloin, kun ympäristömme oli
vähemmän ylimyksellinen. Minä aivan häpeän, että olen riistänyt niin
paljon kallista aikaasi. Hyvästi!"

"Hyvästi. Mutta minä en ymmärrä, miksi olet niin raivoissasi."

"Minä en ole raivoissani. Olen vain murheissani, kun huomaan
ylellisyyden turmelleen sinut. Luulin sinulla olleen ylevämmät
periaatteet. Hyvästi, neiti Goff. Minulla ei tule olemaan mielihyvää
nähdä teitä toiste tässä ylen hienossa kartanossa."

"Aiotko todella lähteä, Wallace?" kysyi Alice nousten.

"Kyllä. Minkävuoksi jäisin?"

Alice soitti kelloa, Parkerin suureksi nolostukseksi; sillä hän oli
odottanut Alicen estävän häntä lähtemästä ja koettavan rakentaa
sovintoa. Ennenkuin he ehtivät puhua sen pitemmältä, astui Bashville
sisään.

"Hyvästi", sanoi Alice kohteliaasti.

"Hyvästi", vastasi Parker hampaittensa välistä. Hän asteli ylväästi
ulos, sivuuttaen Bashvillen ilmeisen halveksuvasti.

Hän oli jo ulkona talosta ja laskeutui juuri alas pengermän portaita,
kun lakeija saavutti hänet lausuen kohteliaasti:

"Anteeksi, herra. Olette luultavasti unhottanut tämän." Ja hän ojensi
hänelle kävelykeppiä.

Parkerin ensimmäinen ajatus oli, että hänen keppinsä oli vetänyt
lakeijan huomion puoleensa vaivaisella ulkonäöllään linnan
eteishallissa, ja että Bashville kehoitti häntä peitetyllä pöyhkeydellä
korjaamaan omansa pois. Hänen omanarvontuntonsa torjui kuitenkin
kohta tämän epäluulon liian nöyryyttävänä; mutta hän päätti näyttää
Bashvillelle, että tämä oli tekemisissä herrasmiehen kanssa. Siksi
hän otti kepin ja sen sijaan että olisi kiittänyt Bashvilleä, ojensi
hänelle viisi shillinkiä.

Bashville hymyili ja pudisti päätään. "Ei, ei, herra", sanoi hän;
"kiitoksia kuitenkin. Se on vastoin katsantotapojani."

"Sitä suurempi hupsu olet", sanoi Parker pistäen rahat taskuunsa ja
kääntyen menemään.

Bashvillen muoto muuttui. "No, no, herra", sanoi hän, seuraten Parkeria
portaiden juurelle; "kohtelias puhe ansaitsee kohteliaan vastauksen.
Minä en ole suurempi hupsu kuin tekään. Herrasmiehen pitäisi tietää
paikkansa yhtä hyvin kuin palvelijankin."

"Oh, mene helkkariin", mutisi Parker karahtaen hyvin punaiseksi ja
rientäen matkaansa.

"Jos et olisi emäntäni vieras", sanoi Bashville katsoen uhkaavasti
hänen jälkeensä, "niin lähettäisin sinut viikoksi vuoteeseen siitä
hyvästä, että lähetit minut helkkariin."



V LUKU.


Neiti Carew toteutti empimättä aikomuksensa matkustaa Lontooseen,
missä hän vuokrasi talon Regent's Park'ista, aiheuttaen pettymyksen
Alicelle, joka oli toivonut saavansa asua Mayfair'issa tai ainakin
South Kensingtonissa. Mutta Lydia pani suuren arvon tuon puiston
ylävälle maaperälle ja ilmavalle väljyydelle; ja Alicekin tunsi
miltei täydellistä onnea ajaessaan halki Lontoon hienoissa vaunuissa
ja hienoissa vaatteissa. Hän piti siitä enemmän kuin klassillisista
konserteista, joista hän ei erikoisemmin nauttinut, tai vieläpä
oopperastakin, jossa hän kävi usein. Teatterit miellyttivät häntä
enemmän, vaikkakin huvittelu niissä oli kesympää kuin hän oli
odottanut. "Seurapiiri" ihastutti häntä, koska se oli todellista
lontoolaista seurapiiriä. Hän sai suorastaan tanssivimman, kulki
vierailuilla joka ilta ja tuntui omasta mielestään paljon hienommalta
ja kiehtovammalta kuin hän oli koskaan ollut Wiltstokenissa,
missä hänellä kuitenkin oli ollut aivan tarpeeksi suotuisa ajatus
käytöksestään ja persoonastaan.

Lydia ei ottanut osaa kaikkiin näihin huvituksiin. Hän sai huokeasti
hankituksi kutsuja ja kaitsijoita Alicelle, joka ihmetteli, miten niin
älykäs nainen viitsi vaivautua istumaan typerässä konsertissa ja lähteä
sitten kotiin, juuri kun illan todellinen hauskuus alkoi.

Eräänä lauantai-aamuna murkinalla Lydia sanoi:

"Oletko koskaan ollut Kristallipalatsissa?"

"En", sanoi Alice hiukan halveksivasti, mitä hän kuitenkin katui, kun
Lydia jatkoi säyseästi:

"Ajattelin lähteä sinne tänään ja kuljeksia puutarhoissa jonkun aikaa.
Siellä on iltapäivällä konsertti, jossa madame Szczymplica, jonka
soittoa sinä et ihaile, esiintyy. Tuletko mukaani?"

"Tietysti", sanoi Alice, päättäväisen velvollisuudentuntoisena.

"Halusta, ei pakosta", sanoi Lydia. "Oletko lupautunut johonkin
huomisillaksi?"

"Sunnuntaiksiko? En toki. Sitäpaitsi katson kaikki sitoumukseni
riippuvaisiksi sinun mukavuudestasi."

Seurasi vaitiolo, joka oli kyllin pitkä lyödäkseen tuon vakuutuksen
täysin latteaksi. Alice puri huultaan. Sitten Lydia sanoi: "Tunnetko
rouva Hoskyn'ia?"

"Sitäkö rouva Hoskynia, joka pitää kutsuja sunnuntai-iltoina? Menemmekö
sinne?" kysyi Alice innokkaasti. "Ihmiset kysyvät minulta usein, olenko
ollut koskaan niissä. Mutta minä en tunne häntä -- vaikka olen kyllä
nähnyt hänet. Onko hän miellyttävä?"

"Hän on nuori nainen, joka on lukenut paljon taidekritiikkiä ja saanut
siitä syviä vaikutelmia. Hän on tehnyt talonsa kuuluisaksi tuomalla
sinne kaikki etevät ihmiset, joita hän tapaa, ja tekemällä heidän
olonsa siellä niin viihtyisäksi, että he mielellään tulevat toistekin.
Mutta hän ei ole, onneksi itselleen, antanut taiteen-ihailunsa päästä
voitolle terveestä järjestään. Hän on mennyt naimisiin varakkaan
liikemiehen kanssa, joka tuskin lienee lukenut muuta kuin sanomalehtiä
sen jälkeen kuin lopetti koulunkäyntinsä; ja minä epäilen, onko
onnellisempaa paria koko Englannissa."

"Otaksun rouva Hoskynilla olleen kyllin järkeä älytäkseen, ettei
hänellä ollut valitsemisen varaa", sanoi Alice itsetyytyväisenä.
"Hänhän on hyvin ruma."

"Niinkö arvelet? Hänellä on paljon ihailijoita, ja olen kuullut hänen
olleen kihloissa taidemaalari Herbertin kanssa, ennenkuin hän tapasi
herra Hoskynin. Me tapaamme siellä huomenna herra Herbertinkin, sekä
koko joukon muita kuuluisuuksia: hänen vaimonsa, pianisti madame
Szczympligan, säveltäjä Owen Jack'in, keksijä Conollyn, ynnä muita.
Tilaisuus tulee olemaan tavallista erikoisempi sen johdosta, että
herra Abendgasse, huomattava saksalainen kateederi-sosialisti ja
taidekriitikko, pitää luennon 'Totuudesta taiteessa'. Kun puhut
hänestä seurassa, niin muista, että sanot häntä sosiologiksi eikä
sosialistiksi. Haluttaisiko sinua erikoisesti kuulla hänen luentoaan?"

"Epäilemättä se tulee olemaan hyvin mielenkiintoista", sanoi Alice.
"En tahtoisi päästää käsistäni tilaisuutta käydä rouva Hoskynin luona.
Ihmiset kysyvät minulta niin usein, olenko ollut siellä ja tunnenko
sitä ja sitä kuuluisaa henkilöä, että tunnen itseni miltei noloksi
maalaisessa tietämättömyydessäni."

"Koska", jatkoi Lydia, "olin aikonut mennä vasta luennon jälkeen. Herra
Abendgasse on innostunut ja kaunopuheinen, mutta ei omintakeinen.
Minusta on mieluisampaa saada hänen aatteensa suoraan niiden
alkulähteistä; niin että jollet tunne erikoista mielenkiintoa --"

"En ollenkaan. Jos hän on sosialisti, olen paljon mieluummin
kuuntelematta häntä, varsinkin sunnuntai-iltana."

Sovittiin siis niin, että he menisivät rouva Hoskynille luennon
jälkeen. Sillävälin he menivät Sydenhamiin, missä Alice kulki
Kristallipalatsin läpi maalaismaisen uteliaana ja Lydia selitti paikan
nähtävyyksiä tietosanakirjamaisesti. Iltapäivällä oli siellä konsertti,
jossa orkesteri soitti joitakin pitkiä musiikkikappaleita, joista Lydia
näytti nauttivan, vaikkakin hän silloin tällöin löysi moittimista
esittäjistä. Alice, joka ei kyennyt älyämään esityksen vikoja enempää
kuin musiikin kauneuttakaan, teki niinkuin näki muidenkin tekevän --
oli olevinaan mielistynyt ja taputti käsiään säädyllisesti. Madame
Szczympliga, jonka hän odotti tapaavansa rouva Hoskynin luona,
astui esiin ja soitti fantasian pianolle ja orkesterille, jonka oli
säveltänyt kuuluisa Jack, hänkin rouva Hoskynin piiriin kuuluvia.
Ohjelmassa oli tästä sävellyksestä selostus, josta Alice sai tietää,
että kuuntelemalla tarkasti _adagiota_, saattoi kuulla siinä enkelien
laulua. Hän kuunteli niin tarkasti kuin osasi, muttei kuullut mitään
enkeleitä, ja hämmästyi, kun fantasian loputtua kuulijakunta puhkesi
ihastuneena taputtamaan käsiään madame Szczympligalle, ikäänkuin tämä
olisi antanut heidän kuulla sfäärien musiikkia. Vieläpä Lydiakin näytti
liikutetulta ja sanoi:

"Kummallista, että hän on vain nainen niinkuin me muutkin, juuri
samojen olemassaolon rajoitusten aitaama ja samojen proosallisten
huolien alainen -- että hän menee junassa Victoria-asemalle ja sieltä
kotiinsa tavallisilla ajopeleillä, sensijaan että lähtisi vesille
suuressa simpukankuoressa, matkaten joutsenten vetämänä johonkin
lumottuun saareen. Hänen soittonsa johtaa mieleeni oman itseni siinä
iässä, jolloin uskoin vielä satumaahan, enkä itse asiassa paljon
tiennytkään mistään muusta maasta."

"Ihmiset sanovat", sanoi Alice, "että hänen miehensä on hyvin
mustasukkainen, ja että hän antaa miehensä viettää aivan surkeaa
elämää."

"_Ihmiset sanovat_ mitä hyvänsä, mikä tuo lahjakkaat henkilöt heidän
omien kokemustensa tasolle. Epäilemättä he ovat oikeassa. Minä en
ole tavannut herra Herbertia, mutta olen nähnyt hänen taulujaan,
joista näkyy, että hän lukee kaikkea eikä näe mitään; sillä ne kaikki
esittävät jossakin runoelmassa kuvattuja kohtauksia. Jospa vain voisi
löytää sivistyneen miehen, joka ei olisi koskaan lukenut yhtään kirjaa,
kuinka ihastuttava seuratoveri hän olisikaan!"

Konsertin loputtua eivät he palanneet suoraan kaupunkiin, koska
Lydia halusi käyskennellä jonkun aikaa puutarhoissa. Sen johdosta he
Sydenhamista lähtiessään joutuivat Waterloo-asemalle menevään junaan,
joten heidän oli muutettava junaa Claphamin asemalla. Oli kaunis
kesäilta; ja vaikka Alicen mielipide olikin, että hienojen naisten tuli
kätkeytyä yleisöltä rautatieasemien odotussaleihin, ei hän koettanut
estää Lydiaa kävelemästä edestakaisin asemalaiturin hiljaisimmassa
osassa, mikä päättyi kukkapenkkiin.

"Minun mielestäni", sanoi Lydia, "on Claphamin asema sievimpiä paikkoja
Lontoon tienoilla."

"Niinkö todella!" sanoi Alice hieman ilkeästi. "Minä luulin, että
kaikki taiteelliset ihmiset pitävät rautateitä ja rautatieasemia
rumentavina tahroina maisemissa."

"Jotkut pitävät", sanoi Lydia; "mutta ne eivät ole meidän polvemme
taiteilijoita; ja ne, jotka toitottavat sitä heidän perässään, eivät
ole muuta kuin papukaijoja, Jos jokainen nuoruuteni lupapäivä-muisto
-- jokainen vapautusmatka kaupungista maalle -- on mielleyhteydessä
rautatien kanssa, täytyy minulla olla sitä kohtaan toisenlaiset tunteet
kuin isälläni, jonka keski-ikää se tuli mullistamaan rautaisena
uutuus-hirviönä. Veturi on yksi nykyaikaisen lapsuuden ihmeitä.
Lapset keräytyvät sillalle katsomaan, kun juna kulkee sen alitse.
Pienet pojat tepsuttavat katua pitkin piiskuttaen ja viheltäen, ollen
olevinaan junan vetureita. Kaikki tuo romantiikka, niin typerältä kuin
se näyttääkin, tulee pyhäksi myöhemmässä elämässä. Sitäpaitsi juna on
kaunis esine, milloin se ei ole likaisessa maanalaisessa tunnelissa.
Sen puhtaan valkoinen höyrytupru sointuu kaikenlaisiin maisemiin. Entä
sen ääni! Oletko koskaan seisonut meren rantamalla, jota rautatie
sivuaa, ja kuunnellut junan lähenemistä kaukaa? Ensin sitä voi tuskin
erottaa meren kohinasta; sitten sen tuntee sen sävyn muuntelusta:
milloin se kuuluu tukahtuneena jostakin syvästä leikkauksesta, milloin
taas kiirii kaikuen joltakin kallionrinteeltä. Toisinaan se hyrisee
tasaisena joitakin minuutteja ja sitten äkkiä puhkeaa rytmikkäästi
kalskumaan, alati muuttuen etäisyydeltään ja pontevuudeltaan. Kun
se tulee lähelle, pitäisi sinun mennä tunneliin ja seisoa siellä
sen kulkiessa ohitse. Minä tein sen kerran, ja se oli kuin jonkun
Beethovenin uvertyyrin viimeinen sivu, täynnä jyristen syöksyvää
kiihkoa. En voi käsittää, kuinka kukaan voi toivoa halventavansa
junaa vertaamalla sitä kyytivaunuihin; ja minä tunnen jonkunverran
kyytivaunuja, tai ainakin dilisansseja. Sen vaikutuksen, joka eri
kulkuvälineillä on niitä hoitaviin miehiin, pitäisi tehdä selväksi
höyryn etevämmyys ilman muita todistuksia. En ole koskaan nähnyt
veturinkuljettajaa, joka ei olisi näyttänyt harvinaisen älykkäältä
ammattilaiselta; toiseltapuolen taas eivät edes ne kirjailijat ja
taiteilijat, jotka ovat säilyttäneet meille kyyti vaunu-aikojen
muiston, näytä ottaneen kyytivaunujen ajureita vakavalta kannalta tai
pitäneen heitä syyntakeellisina ja sivistyneinä ihmisinä. Rautatien
herjaaminen maaseudun ihannoimisen kannalta on jo vanhanaikaista.
Englannissa on miljoonia täysi-ikäisiä ihmisiä, joille etäinen junan
ääni tuo mieleen yhtä miellyttäviä kaikuja kuin mustarastaan vihellys.
Ja sitten -- eikö tuo ole loordi Worthington, joka laskeutuu tuolla
junasta? Niin, tuo, kolmannella siltamalla tästä. Hän --" Lydia
pysähtyi. Alice katsoi, mutta ei voinut nähdä loordi Worthingtonia
enempää kuin syytä vähäiseen, mutta selvästi huomattavaan muutokseen
Lydiassa, joka virkkoi nopeasti:

"Hän on arvatenkin tulossa meidän junaamme. Tule odotussaliin." Hän
käveli nopeasti siltamaa pitkin puhuessaan. Alice kiiruhti hänen
jälkeensä, ja he olivat juuri-ikään päässeet odotussaliin, jonka
ovi oli ihan siltamalle johtavien portaiden vieressä, kun karkea
miesäänten sorina ilmaisi heille, että äänekäs seurue oli tulossa ylös
portaita. Pian tuli sieltä esiin horjuva mies, joka heti alkoi esittää
jotakin juopuneen tanssia ja laulaa niin hyvin kuin hänen tilansa
ja soitannolliset lahjansa sallivat. Lydia seisoi lähellä huoneen
ikkunaa ja katseli äänettömänä. Alice seurasi hänen esimerkkiään ja
tunsi juopuneen tanssijan Mellishiksi. Häntä seurasi kolme miestä,
värikkäissä pukimissa ja reimalla tuulella, mutta verrattain selvinä.
Heidän perässään tuli Cashel Byron, komeasti puettuna samettitakkiin
ja ihomyötäisiin vaalearuskeihin housuihin, jotka toivat hänen
sääriensä lihakset näkyviin. Hänkin näytti aivan selvältä, mutta
hänen tukkansa oli pörrössä ja vasen silmä räpytti usein, samalla
kuin sen viereinen silmäkulma ja poskipää olivat paljon keltaisemmat
kuin hänen luonnollinen kasvojenvärinsä, joka näyttäytyi edukseen
kasvojen oikealla puolen. Kävellen vakain askelin Mellishin luo, joka
parhaallaan kehoitti kutakin lähelläolijaa vuoroonsa tulemaan ja
ottamaan ryypyn hänen kustannuksellaan, hän tarttui tätä kaulukseen
ja käski häntä ankarasti lopettamaan pöllömäisyydet. Mellish koetti
syleillä häntä.

"Minun oma poikani", huudahti hän hellästi. "Hän on minun pikkuinen
sydänkäpyni. Cashel Byron koko maailmaa vastaan painoon katsomatta. Bob
Mellishin rahat --"

"Sinä juoppolalli", sanoi Cashel, viepoittaen häntä ympäri, kunnes hän
oli pyörryksissä yhtä hyvin kuin päissäänkin, ja istuttaen hänet sitten
väkisin penkille; "voisi luulla, ettet ole koskaan ennen eläessäsi
nähnyt myllyä tai voittanut vetoa."

"Hiljaa, Byron", sanoi joku toisista. "Tuossa tulee loordi."

Loordi Worthington nousi portaita ylös, ilmeisesti kaikkein
kiihtyneimpänä koko joukosta.

"Hieno mies!" huusi hän, taputtaen Cashelia olalle. "Mainio mies! Olet
voittanut minulle tänään tinoja, ja tulet kyllä saamaan osasi niistä,
vanha veikko."

"Minä treenasin hänet", sanoi Mellish, hoippuen jälleen esiin. "Minä
treenasin hänet. Teidän armonnehan tuntee minut. Tunnettehan Bob
Mellishin. Sananen teidän armollenne ka-kahdenkesken. Kysykää, kuka
osaa panna läskin menemään ja lihakset tulemaan. Kysykäähän -- pyydän
teidän armonne luvalla. Mitä teidän armonne haluaa ottaa?"

"Varokaa, taivaan tähden!" huudahti loordi Worthington, siepaten
hänestä kiinni, kun hän hoippui takaperin raidetta kohti. "Ettekö näe
junaa?"

"Kyllä tiedän", sanoi Mellish vakavasti. "Olen täydessä reilassa. Ei
sen paremmassa kukaan. Minä olen Bob Mellish. Kysykääs --"

"Kuule. Pois nyt täältä", sanoi eräs seurueesta, voimakas mies, jolla
oli arpinen naama ja murskattu nenä, tarttuen Mellishiin ja työntäen
hänet junaan. "Sinä tarvitset pihvin tuolle silmällesi, johon erehdyit
saamaan hollantilaisen vasaramiehen, Byron. Siinä on nyt enemmän
keltamaalia kuin mielelläsi haluat näyttää kirkossa huomenna."

Tälle kaikki remahtivat nauraa hohottamaan ja valtasivat rynnäköllä
tyhjän ensi luokan vaunun. Lydia ja Alice ehtivät hädin tuskin asettua
paikoilleen junassa, ennenkuin se lähti.

"Todellakin minun täytyy sanoa", virkkoi Alice, "että jos nuo olivat
herra Cashel Byronin ja loordi Worthingtonin seurustelutovereita, niin
on heillä perin omituinen maku."

"Niin", sanoi Lydia miltei töykeästi. "Minä olen melkoinen kieliniekka,
mutta en kuitenkaan ymmärtänyt ainoatakaan lausetta heidän
keskustelustaan, vaikka kuulin kaikki selvästi."

"Ne eivät olleet herrasmiehiä", sanoi Alice. "Sinä sanoit, ettei kukaan
voi jonkun henkilön ulkonäöstä päättää, onko hän herrasmies vai ei;
mutta varmastikaan et voi pitää noita miehiä loordi Worthingtonin
vertaisina."

"En kylläkään", sanoi Lydia. "He ovat raakimuksia; ja Cashel Byron on
ilmeisin raakimus heistä kaikista."

Pelästyneenä ei Alice uskaltanut virkkaa enää mitään ennenkuin he
poistuivat junasta Victoria-asemalla. He näkivät väentungoksen sen
vaunun edustalla, missä Cashel oli matkustanut. Alice kiiruhti ohitse,
mutta Lydia kysyi paikalla olevalta junamieheltä, oliko jotakin
tapahtunut. Mies vastasi, että joku juopunut oli junasta laskeutuessaan
pudonnut radalle, niin että, jos juna olisi ollut liikkeessä, hän olisi
saanut surmansa. Lydia kiitti junamiestä ja kääntyessään poispäin
hänestä huomasi Bashvillen seisovan edessään lakkiaan koskettaen.
Lydia ei ollut antanut hänelle määräystä tulla vastaan. Kuitenkin hän
suhtautui hänen läsnäoloonsa kuten itsestään selvään asiaan ja kysyi,
olivatko vaunut saapuvilla.

"Eivät ole", vastasi Bashville. "Kuski ei ollut saanut määräystä."

"Aivan oikein. Ajurinvaunut, olkaa hyvä." Kun Bashville oli mennyt,
kysyi hän Alicelta: "Käskitkö sinä Bashvillen tulla meitä vastaan?"

"En toki! Sellainen ei pälkähtäisi päähänikään."

"Kummallista! Hän tietää kuitenkin velvollisuutensa paremmin kuin minä,
niin että epäilemättä hän on menetellyt oikein. Hän on varmaankin
odottanut koko iltapäivän, mies-poloinen."

"Eihän hänellä ole muutakaan tekemistä", sanoi Alice huolettomasti.
"Siinä hän tuleekin. Ja on valinnut meille ihan uudet ajurinvaunut."

Sillävälin oli Mellish kiskottu pois junan alta ja istutettu erään
matkatoverinsa polvelle. Hän oli turruksissa ja hänen otsassaan oli
iso kuhmu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa. Lysynenäinen mies
osoittautui nyt taitavaksi haavuriksi. Cashelin tukiessa potilasta
toisen polvella ja muun seurueen pitäessä väkijoukkoa erillään puoleksi
kehoituksilla, puoleksi väkivoimalla, hän otti esiin haavaveitsen ja
muitta mutkitta pienensi kuhmun avaamalla sen lansetillaan. Sitten hän
sitoi haavan näppärästi mukanaan olevilla tarve-aineilla ja karjaisi
Mellishin korvaan herättääkseen hänet. Mutta treenari vain örisi
ja antoi päänsä retkahtaa hervottomana rinnalle. Koetettiin karjua
uudelleen, mutta turhaan. Cashel lausui kärsimättömästi mielipiteenään,
että Mellish teeskenteli, ja selitti, ettei hän halunnut seisoa siinä
hänen narrinaan koko iltaa.

"Jos hän olisi minun kaverini eikä teidän", sanoi lysynenäinen mies,
"niin herättäisin hänet kylläkin pian."

"Minä säästän teiltä sen vaivan", sanoi Cashel, kumartuen
kylmäverisesti ja ottaen treenarin korvan ruston hampaittensa väliin.

"Noin juuri se on tehtävä", sanoi toinen hyväksyvästi, kun Mellish
parahti ja ponnahti jaloilleen. "No nyt siis. Mars eteenpäin." Hän
tarttui Mellishin oikeaan käsivarteen, Cashel vasempaan, ja niin
he taluttivat hänet pois välissään piittaamatta vähääkään hänen
kyyneleistään, hänen väitteistään, että hän oli loukannut itseään,
hänen vetoomuksestaan siihen, että hän oli vanha mies, tai hänen
katkerasta kysymyksestään, missä Cashel olisi ollut sillä hetkellä
ilman hänen huolenpitoaan.

Loordi Worthington oli käyttänyt hyväkseen tätä tapaturmaa
pujahtaakseen pois matkatoveriensa seurasta ja ajaakseen yksin
asuntoonsa Jermyn Street'in varrelle. Hän oli vieläkin suuresti
kiihdyksissään, ja kun hänen kamaripalvelijansa, vanha talon asukas,
jonka kanssa hän oli tuttavallisissa suhteissa, toi hänelle kirjeen,
joka oli saapunut hänen poissaollessaan, kysyi hän häneltä neljä
kertaa, oliko kukaan käynyt häntä tapaamassa, ja neljä kertaa keskeytti
hänet sekalaisilla selostuksilla siitä, mikä loistava päivä hänellä oli
ollut ja millainen onni häntä oli suosinut.

"Löin vetoa viisisataa tasan, että se loppuisi neljännestunnissa; ja
sitten löin Byronin kanssa kaksisataa viisikymmentä yhtä vastaan,
ettei se loppuisi siinä ajassa. Niin sitä on pelattava, vai mitä,
Bedford? Luuletteko, että Cashel antaisi kaksisataaviisikymmentä
livahtaa sormiensa läpi! Peijakas kuitenkin, ovela veijari hän on.
Kun neljätoista minuuttia oli mennyt, pidin viittäsataani menneinä.
Hollantilainen tappeli vielä riivatusti, ja Cashel alkoi yhtäkkiä käydä
heikoksi ja koetti peräytyä irti ottelusta. Olisittepa nähnyt, miten
hollantilaisen silmät kiiluivat, kun hän syöksyi hänen jälkeensä.
Hän oli varma kuin nakutettu, että hän tekisi Cashelista selvän siinä
tuokiossa."

"Tosiaankin, teidän armonne! Jopa jotakin!"

"Niin juuri: siinä luulossa minäkin olin. Mutta se oli kaikki vain tuon
lurjus-paran pettämiseksi. Peijakas, Bedford, olisittepa nähnyt sen
iskun, jonka Cashel survaisi oikealla kädellään. Mutta te ette olisi
voinut sitä nähdä, se oli liian nopea. Hollantilainen nukkui ruohikossa
ennenkuin tiesi iskua saaneensakaan. Byron oli kerännyt hänelle
viisitoista puntaa, ennenkuin hän tuli tajuihinsa. Kyllä hänen leukansa
tuntui varmaan hiton omituiselta sen jälkeen. Helkkari, Bedford, se
Cashel on täydellinen ihme. Minä löisin hänen puolestaan vetoa joka
pennin, mitä minulla on, ketä ikinä hyvänsä vastaan. Hän saa ihmisen
ylpeilemään siitä, että on englantilainen."

Bedford katseli alistuvalla ihmetyksellä, kun hänen isäntänsä
innostuksesta haltioissaan asteli kiireesti edestakaisin huoneessa,
tuon tuostakin puiden nyrkkiään ja hutkien kuviteltua hollantilaista.
Vihdoin kamaripalvelija rohkeni huomauttaa, että hän oli unohtanut
kirjeen.

"Oh, hiiteen kirje!" sanoi loordi Worthington. "Se on rouva Hoskynin
käsialaa -- varmaan kutsu tai muuta sellaista roskaa. Kas niin,
katsotaanpas."

    Campden Hill Road. Lauantaina.

    Rakas loordi Worthington.

    -- En ole unohtanut lupaustani hankkia Teille tilaisuutta
    näkemään läheltä kuuluisaa rouva Herbertiä -- madame Simplicitaa,
    kuten Te häntä kutsutte. Hän on luonamme huomenillalla, ja
    olisimme hyvin onnelliset nähdessämme silloin Teidätkin, jos
    viitsitte tulla. Kello yhdeksältä herra Abendgasse, kuuluisa
    saksalainen taidearvostelija ja minun hyvä ystäväni, lukee meille
    tutkielman "Totuudesta taiteessa"; mutta en tahdo lausua Teille
    sitä kohteliaisuutta, että väittäisin uskovani sen kiinnittävän
    mieltänne; joten voitte tulla kymmeneltä tai puoli-yhdeltätoista,
    jolloin kaikki illan vakavat asiat ovat ohi.

"No, on sitä häikäilemättömyyttä", sanoi loordi Worthington,
keskeyttäen lukemisensa. "Tuo naisväki luulee, että koska nautin
elämästä järjellisellä tavalla, en osaa erottaa taulun takapuolta
etupuolesta tai kirjan sisäpuolta kansista. Menen lyönnilleen kello
yhdeksän."

    Otaksun, ettei kukaan Teidän tuttavistanne harrasta taidetta.
    Ettekö voisi tuoda minulle kuuluisuuden tai pari! Haluaisin kovin
    mielelläni saada herra Abendgasselle niin hyvän kuulijakunnan
    kuin mahdollista. Kuitenkaan ei hänellä näinkään tule olemaan
    syytä valittaa, sillä voin imarrella itseäni vakuuttamalla
    saaneeni jo lupiin erittäin arvokkaan seuran. Jos kuitenkin
    voitte lisätä vielä jonkun mainehikkaan nimen luettelooni, niin
    tehkää se kaikella muotoa.

"Hyvä on, rouva Hoskyn", sanoi loordi Worthington, katsoen ovelasti
hölmistyneeseen Bedfordiin. "Te tulette saamaan kuuluisuuden -- oikein
todellisen -- ei mitään vanhoja, homeisia saksalaisia -- jos vain voin
saada hänet tulemaan. Jos joku hänen väestään ei pidä hänestä, niin he
voivat sanoa sen hänelle. Vai mitä, Bedford?"



VI LUKU.


Seuraavana iltana Lydia ja Alice saapuivat rouva Hoskynin taloon
Campden Hill Roadin varrelle muutamia minuutteja ennen kello kymmentä.
He tapasivat loordi Worthingtonin etupuutarhassa tupakoimassa ja
juttelemassa herra Hoskynin kanssa. Hän heitti pois sikaarinsa ja
palasi sisään molempien naisten seurassa, jotka huomasivat hänen olevan
hiukan viinin kiihoittamana. He menivät sivuhuoneeseen riisumaan
viittojaan, jättäen hänet portaiden juurelle. Silloin he kuulivat
jonkun tulevan alas ja puhuttelevan häntä kiihtyneenä. "Worthington,
Worthington. Hän on alkanut pitää puhetta koko seurueelle. Hän nousi
ylös samassa kuin ukko Abendgasse istui alas. Miksi hitossa tilasit
samppanjaa päivällisillä?"

"Sh-sh-sh! Eihän toki! Tulehan mukaani; koetetaan saada hänet pois
hiljaisuudessa."

"Kuulitko?" sanoi Alice. "Jotakin on varmaan tapahtunut."

"Toivon sitä", sanoi Lydia. "Tavallisesti näissä iltakutsuissa onkin
vikana se, ettei mitään tapahdu. Älkää ilmoittako meitä, pyydän",
lisäsi hän palvelijalle heidän noustessaan portaita. "Koska olemme
tulleet näin myöhään, niin säästäkäämme herra Abendgassen tunteita
menemällä sisään niin hiljaa kuin mahdollista."

Heidän ei ollut ollenkaan vaikea päästä sisään huomaamatta; sillä rouva
Hoskyn piti hämärää kauniina, ja hänen huoneensa olivat vain himmeästi
valaistut kahdella omituisella vaaleanpunaisella lasilyhdyllä, joiden
sisällä lekotti utuiset liekit. Keskellä suurempaa huonetta oli
granaatinvärisen plyyshiliinan kattama pöytä, jolla oli lukupulpetti
ja kaksi hopeisiin kynttiläjalkoihin asetettua kynttilää, joiden valo,
ollen lyhtyjä kirkkaampi, loi voimakkaat kaksoisvarjot seisovista
ihmisryhmistä. Ympärilläoleva tila oli täytetty tuoleilla, joilla
istui enimmäkseen naisia. Heidän takanaan pitkin seinänviertä seisoi
rivi miehiä, joiden joukossa oli Lucian Webber. Kaikkien silmät olivat
tähdätyt Cashel Byroniin, joka piti puhetta jollekin pöydän ääressä
istuvalle parrakkaalle silmälasiniekka herralle. Lydia, joka ei vielä
ennen ollut nähnyt Cashelia seurustelupuvussa eikä huolettomassa
olossaan, hämmästyi hänen käyttäytymistään. Hänen silmänsä säihkyivät,
hänen itseluottamuksensa piti seuruetta valloissaan, ja hänen karkea
äänensä loi hiljaisuuden, jota se rikkoi. Hän oli loistavalla tuulella
ja tehosti lauseitaan huitomalla ojennettua vasenta käsivarttaan,
samalla kuin piti oikean käsivartensa koukistettuna tiukkaan liki
ruumistaan ja silloin tällöin terästi huomautuksiaan heiluttamalla
hienoisesti sen etusormea.

"-- -- toimeenpano-voima", lausui hän Lydian astuessa sisään. "Se
on hyvin sattuva sana, hyvät herrat, ja sellainen, josta minä voin
sanoa teille yhtä ja toista. Meille on sanottu, että jos tahdomme
sivistää lähimmäisiämme, on meidän tehtävä se etupäässä oman elämämme
esimerkillä, tulemalla itsekukin korkeimman kulttuurin kuvastimeksi,
mitä tunnemme. Mutta minä kysyn nyt, kuinka voi kukaan tietää, että
olette kulttuurin kuvastin? Ettehän voi kulkea kuin ilmoitusmies,
kantaen selässänne taulua, jossa on julistettuna kaikki ne kauniit
ajatukset, joita teillä on päässänne; ja siitä voitte olla varma, ettei
kukaan ihminen pidä teidän pelkkää ulkonäköänne omaansa parempana.
Te tarvitsette toimeenpanovoimaa: sitä te tarvitsette. Otaksukaamme,
että kävelette pitkin katua ja näette jonkun miehen pieksävän naista
ja näyttävän huonoa esimerkkiä sivistymättömille. No, teidän olisi
tietysti annettava heille hyvä esimerkki, ja, jos olette mies,
tahtoisitte pelastaa naisen; mutta te ette voi tehdä sitä pelkästään
olemalla, sillä silloinhan antaisitte huonon esimerkin menemällä ohi
ja jättämällä naisparan pieksettäväksi. Mitä teidän siis tarvitsee
tietää kyetäksenne toimimaan aatteidenne mukaisesti? No, teidän
tarvitsee tietää, miten iskeä miestä, milloin iskeä häntä ja mihin
iskeä häntä; ja sitten tarvitsette rohkeutta puuttumaan asiaan ja
tekemään sen. Se on toimeenpanovoimaa, ja se on kipeämmin tarpeen,
kuin istua ja ajatella kuinka hyviä olette, mihin tämän herran opetus
lopultakin koituu. Ettekö ymmärrä? Te tarvitsette toimeenpanovoimaa
näyttääksenne esimerkkiä. Jos jätätte sen sivistymättömien asiaksi,
silloin heidän esimerkkinsä leviää, vaan ei teidän. Ja katsokaamme
asian poliittista puolta. Kuulin muutaman miehen sanovan puistossa
eräänä sunnuntaina, että tässä maassa me emme voi tehdä mitään; sillä,
sanoi hän, jos loordit ja suurtilalliset taikka joku muu ylimyssakki
tahtoisivat ajaa meidät mereen, niin mitä muuta voisimme tehdä kuin
mennä? Siellä joku herra nauraa tälle minun sanalleni; mutta minä
kysyn häneltä, mitä hän tekisi, jos poliisit tai sotamiehet tulisivat
tänä iltana ja käskisivät hänen lähteä mukavasta talostaan ja mennä
Thamesiin? Sanoisiko hän heille ehkä, ettei hän ensi vaaleissa
tulisi äänestämään heidän päämiehiään? Tai, jos siitä ei olisi apua,
sanoisiko hän, että hän kehoittaisi tuttaviaankin tekemään samoin?
Kaunista toimeenpanovoimaa sellainen! Ei, hyvät herrat. Älkää antautuko
niiden petettäviksi, jotka ovat panneet rahansa peliin teitä vastaan.
Ensimmäinen opittava on, miten tapella. Ei hyödytä mitään ostaa kirjoja
ja tauluja, jollette tiedä, miten suojella niitä yhtä hyvin kuin omaa
päätännekin. Jos tuo herra, joka nauroi, osaisi tapella ja kaikki
hänen naapurinsakin osaisivat tapella, niin ei hänen tarvitsisi pelätä
poliiseja, eikä sotamiehiä, ei ryssiä eikä preusseja, eikä ketään
niistä miljoonista ihmisistä, jotka voivat olla hänen kimpussaan minä
päivänä hyvänsä, niin hyvässä turvassa kuin hän luuleekin olevansa.
Mutta, sanotte te, pankaamme toimeen työnjako. Älkäämme tapelko itse
puolestamme, vaan palkatkaamme toiset tappelemaan puolestamme. Tämä
osoittaa, miten jotkut ihmiset, saatuaan kiinni jostakin aatteesta,
kehittävät sitä niin typerän pitkälle, että käy kiusaksi kuunnella
heitä. Tappeleminen on itsesäilytyskeino: toinen ihminen ei voi tehdä
sitä teidän puolestanne. Yhtä hyvin voisitte panna toimeen työnjaon
päivällisenne syömiseen nähden ja palkata yhden miehen syömään
pihvin, toisen perunat ja kolmannen juomaan oluen. Mutta otaksukaamme
todistelun vuoksi, että palkkaatte toiset tappelemaan puolestanne. Entä
jos joku toinen maksaa heille enemmän ja he tappelevat kieroon tai
kääntyvät avoimesti teitä vastaan? Saisitte silloin syyttää yksinomaan
itseänne siitä, että annoitte toimeenpanovallan rahalle. Sentähden
sanon, että miehen ensimmäinen velvollisuus on oppia tappelemaan.
Jollei hän kykene siihen, ei hän voi näyttää esimerkkiä; hän ei voi
puolustaa omia eikä lähimmäisensä oikeuksia; hän ei voi säilyttää
ruumiinterveyttään; ja jos hän näkee voimakkaan pahoinpitelevän
heikompaansa, ei hän voi tehdä enempää kuin luikkia pois ja ilmoittaa
lähimmälle poliisille, joka todennäköisesti ei ehdi paikalle ennenkuin
pahin on jo tehty. Ja vaikka hän tuleekin sitten tämän rouvan salonkiin
ja tekee itsensä kuvastimeksi, ei hän voi tuntea itseään mieheksi sen
jälkeen. Suvaitkaa kuitenkin ymmärtää minua, hyvät herrat: en tarkoita,
että teidän tulisi ottaa kaikki, mitä sanon, liian täsmällisesti --
liian kirjaimellisesti, niin sanoakseni. Jos näette miehen pieksävän
naista, on teidän mielestäni mentävä väliin periaatteen vuoksi. Mutta
älkää odottako naisen kiittävän teitä siitä; ja pitäkää silmällä häntä:
älkää antako hänen päästä taaksenne. Mitä mieheen tulee, antakaa
hänelle vain kerran niin että tuntuu, ja menkää pois. Älkää koskaan
pysähtykö ja antautuko katutappeluun; sillä se on alhaista ja päättyy
yleensä huonosti kaikille asianosaisille. Tämä on kuitenkin vain pieni
käytännöllinen neuvo. Se ei muuta sitä suurta periaatetta, että teidän
on hankittava itsellenne toimeenpanovoimaa. Kun saatte sitä, tulee
teillä olemaan rohkeuttakin; ja mikä parempi, rohkeudestanne tulee
olemaan teille jotain hyötyäkin. Sillä vaikka teillä olisikin rohkeutta
luonnostaan, niin, jollei teillä ole yhtä hyvin toimeenpanovoimaa,
johtaa rohkeutenne teidät vain ottamaan selkäänne sellaisilta miehiltä,
joilla on sekä rohkeutta että toimeenpanovoimaa; ja mitä hyvää siitä
on teille? Ihmiset sanovat, että olette sisukas mies; mutta he eivät
hanki teille panoksia, jollette voi niitä voittaa. Teidän olisi paljon
parempi pistää sisunne taskuun ja heittää sieni ylös niinkauankuin
näette tehdä sen.

"Tästä sisu-kysymyksestä on minulla vielä sanottavana jotakin, mikä
on keventävä professorin mieltä erääseen seikkaan nähden, josta hän
tuntui olevan levoton. En ole musiikkimies; mutta tahdonpa näyttää,
kuinka mies, joka ymmärtää yhden taiteen, ymmärtää kaikkia taiteita.
Ymmärsin professorin huomautuksista, että on olemassa musiikin alalla
Wagner-niminen mies, joka on niin sanoaksemme sisukas säveltäjä, ja
että musiikin harrastajat, vaikka eivät voikaan kieltää, että hänen
sävellyksensä ovat ensiluokkaisia ja että hän, niin sanoaksemme,
voittaa ottelunsa, kuitenkin koettavat väittää, että hän voittaa
ne ikäänkuin ulkolais-tavalla ja ettei hänellä ole todellista
tieteellisyyttä. Nyt tahdon sanoa professorille, ettei hänen tarvitse
välittää sellaisesta puheesta. Kuten vast'ikään osoitin teille, ei
hänen sisunsa hyödyttäisi häntä ollenkaan ilman tieteellisyyttä. Hän
olisi ehkä voinut lyödä muutamia toisen luokan kykyjä äkkisyöksyllä
nuorena ollessaan; mutta hän ei olisi voinut kestää niin kauan kuin
hän on kestänyt, jollei hän olisi samalla taitava. Hänen tyylinsä
uutuus se panee ihmiset ymmälle; sillä, huomatkaa, jokaisen ihmisen on
kehitettävä itsestään oma tyylinsä; eikä hyödytä ollenkaan ajatella,
että tyylin on oltava sama kuin viimeksi-edellisen, tai oikea
lähinnä-seuraavalle, tai joku kertakaikkiaan määrätty normaalityyli,
ja että kaikki muut tyylit ovat vääriä. Tietämättömyydestä tässä
suhteessa puhutaan enemmän pötyä kuin mistään muusta syystä. Tulette
huomaamaan, että ne, jotka halventavat professori Wagneria, ovat
joko kateellisia, tai ovat he vanhoja esiintyjiä, jotka eivät ole
tottuneet hänen tyyliinsä ja luulevat, että kaiken uuden täytyy olla
huonoa. Odottakaahan joku aika, niin, uskokaa minun sanaani, he
tekevät kerrassaan täyskäännöksen ja vannovat, ettei hänen tyylinsä
ole lainkaan uutta ja että hän on varastanut sen joltakin, jonka he
näkivät ollessaan kymmenvuotiaita. Historia näyttää, että niin on
sellaisten miesten laita ollut kaikkina aikoina, kuten tämä herra
sanoi; ja hän mainitsi teille esimerkkinä Beethovenin. Mutta sellainen
esimerkki ei teihin tehoa, koska tuskin yksi miljoonasta on koskaan
kuullutkaan Beethovenista. Ottakaamme mies, josta jokainen on kuullut:
Jack Randall! Ihan samaa sanottiin hänestäkin. Tämän jälkeen ei enää
tarvitse hakea esimerkkiä musiikkimiesten joukosta. Totuus on, että
maailmassa on siinä määrin kateellisia ja pahansuopia ihmisiä, etteivät
he voi sietää kelpo miehelle tunnustettavan hänen ansioitaan; ja jos
heidän täytyy myöntää hänen pystyvän johonkin, niin he koettavat
todistaa, että on jotakin muuta, johon hän ei pysty. Tahdon nyt
valaista tämän teille lyhyesti ja asiallisesti. Tämä saksalainen herra,
joka tietää musiikkiasiat perinpohjin, sanoi monien uskottelevan, että
tällä Wagnerilla on sisua, mutt'ei tieteellisyyttä. No niin, minä,
vaikk'en tiedä mitään musiikista, tahdon lyödä kanssanne viisikolmatta
puntaa vetoa siitä, että on olemassa toisia, jotka myöntävät hänen
olevan täynnä tieteellisyyttä, mutta väittävät häneltä puuttuvan sisua
ja sanovat, että kaikki, mitä hän tekee, tulee hänen päästään, mutt'ei
sydämestään. Siitä tahdon lyödä vetoa kaksikymmentäviisi puntaa; ja
olkoon talon herra panostenhaltija, ja saksalainen herra erotuomari.
No? Hyvä, näen mielihyväkseni, ettei ole haasteen vastaanottajia.

"Nyt siirrymme erääseen toiseen pikku kohtaan, jonka saksalainen
professori unohti. Hän kehoitti teitä _oppimaan_ -- kehittämään
itseänne paremmiksi ja viisaammiksi päivä päivältä. Mutta hän ei
sanonut teille, mikä on syynä siihen, että te ette halua oppia,
huolimatta hänen neuvostaan. Otaksun, että hän, ollen muukalainen,
pelkäsi loukkaavansa tunteitanne puhumalla teille liian avoimesti.
Mutta te ette ole niin arkanahkaisia, että loukkautuisitte muutamasta
suorasta sanasta, siitä olen vakuutettu; siksi sanonkin teille suoraan,
että syy siihen, ettette te tahdo oppia, ei ole siinä, ettette haluaisi
olla viisaita, tai että olisitte laiskempia kuin monet, jotka ovat
oppineet hyvän joukon; vaan siinä, että te soisitte ihmisten luulevan,
että tiedätte jo kaikki -- että häpeätte käydä koulua ihmisten nähden;
ja te arvelette, että jos vain pidätte suunne kiinni ja näytätte
viisailta, niin voitte päästä elämän läpi tietämättömyytenne ilmi
tulematta. Mutta mitä hyödyttää valhe ja uskottelu? Mitä haittaa, jos
joku hävytön nulikka nauraakin kömpelöille alkuyrityksillenne? Mitä
hyödyttää aina ajatella sitä, miltä itse näytätte, kun järkenne pitäisi
sanoa teille, että muut ihmiset ajattelevat vain omaa näköään eikä
teidän näköänne? Iso poika ei kylläkään näytä hyvältä alaluokalla;
mutta kun hän uurastaa itsensä ylemmäksi, niin hän on iloinen siitä,
että aloitti. Puhun teille juuri erikoisesti siitä syystä, että
olette lontoolaisia, ja lontoolaiset vievät voiton koko luomakunnasta
itseluulottelussa. En kuitenkaan kannata tätä herraa kaikessa, mitä
hän sanoi. Kaikki tuo ponnistelu ja rehkiminen maailman parantamiseksi
on suuri erehdys; ei siksi, ettei olisi hyvä parantaa maailmaa, jos
vain tietää miten se on tehtävä, vaan koska rehkiminen ja ponnistelu
on huonoin tapa käydä suorittamaan jotakin asiaa. Se antaa ihmiselle
huonon tyylin ja heikontaa häntä. Se osoittaa, ettei hän usko itseensä
paljoa. Kun kuulin professorin rehkivän ja ponnistelevan niin hartaasti
saadakseen teidät uudistamaan sitä ja tätä ja tuota, niin sanoin
itsekseni: Hänen täytyy vakuuttaa itseäänkin yhtä hyvin kuin meitä. Se
ei ole vakaumuksen kieltä. Kenen --"

"Todellakin, herra", sanoi Lucian Webber, joka oli tunkeutunut pöydän
luo, "minun mielestäni, kun olette jo puhunut meille jokseenkin
pitkään, ja kun täällä on läsnä muitakin henkilöitä, joiden mielipiteet
arvattavasti herättävät yhtä suurta uteliaisuutta kuin teidänkin
-- --" Hänet keskeytettiin huudahduksilla: "Kuulkaa, kuulkaa!" sekä
heti perään: "Ei, ei!" ja: "Jatkakaa!" lausuttuina hillitymmin kuin
tavallisesti julkisissa kokouksissa, mutta vilkkaammin kuin yleensä on
tapana salongeissa. Cashel, joka oli hetkiseksi joutunut jonkun verran
hämmennyksiin, kääntyi Lucianin puoleen ja lausui äänensävyllä, joka
oli tarkoitettu hillitsemään, mutta samalla pitämään mielillä hänen
kärsimättömyyttään: "Älkäähän hätäilkö, sir. Ehkäpä voin sanoa teille
jotakin, jota ette tiedä, ennenkuin keskeytätte." Sitten hän kääntyi
jälleen seurueen puoleen ja jatkoi esitystään.

"Puhuimme ponnistelusta, kun tämä nuori herra otti tunkeutuakseen
piiriin. Mitään asiaa ei voida suorittaa niin sanoakseni
taiteellisesti, jos se suoritetaan ponnistamalla. Jollei jotakin
asiaa voida tehdä kevyesti ja huokeasti, levollisesti ja varmasti,
jätettäköön _se_ kokonaan tekemättä. Kuulostaa omituiselta, vai
mitä? Mutta sanonpa teille vielä omituisemman asian. Mitä enemmän
ponnistatte, sitä vähemmän tuloksia saavutatte. Väen väkisin
taiteilijaksi tekeytyvä ei ole mikään taiteilija. Sen olen oppinut
omassa ammatissani (älkäämme huoliko tällä haavaa siitä, mikä
ammatti se on, koska naiset voisivat sen johdosta ajatella minusta
huonoa). Mutta kaikissa ammateissa sellainen työ, jossa näkyy vaivan,
pingoituksen, pyrkimyksen merkkejä -- kuten saksalainen herra sanoi --
tai millaisen ponnistuksen merkkejä tahansa, on tekijänsä voimien yli
käyvää, eikä niin ollen hyvin suoritettua työtä. Ehkä se käy yli hänen
luonnollistenkin voimiensa; mutta luultavampaa on, että hän on saanut
huonon kouluutuksen. Monet opettajat panevat oppilaansa ponnistamaan ja
jännittämään voimiaan niin, että he kuluvat loppuun, sekä ruumiiltaan
että sielultaan, muutamissa kuukausissa. Olkaa vakuutetut, että
sama pitää paikkansa muissakin taiteissa. Oppilaanani oli kerran
viuluniekka, joka sai palkkaa sata guineaa parin kolmen sävelen
soittamisesta; ja hän sanoi, että aivan samoin oli viulunsoitonkin
laita -- että jos puristatte lujasti viulunjousesta, tai jos purette
vain hampaannekaan kovasti yhteen, niin ette kykene muuta kuin
kitkuttamaan niiden lailla, jotka soittavat orkestereissa saaden
palkkaa muutaman shillingin illalta."

"Kuinka paljon meidän vielä on kestettävä tuota järjettömyyttä?" sanoi
Lucian kuuluvasti, kun Cashel pysähtyi vetämän henkeään. Cashel kääntyi
ja katsoi häneen.

"Peijakas vie", kuiskasi loordi Worthington toverilleen, "tuon miehen
olisi paras olla varovainen. Toivon, että hän pitäisi suunsa kiinni."

"Te arvelette sitä järjettömyydeksi, niinkö?" sanoi Cashel, oltuaan
vaiti hetken. Sitten hän nosti toisen pöydällä olevista kynttilöistä
ja valaisi seinällä riippuvaa taulua. "Katsokaahan tätä taulua",
sanoi hän. "Näettehän tuon haarniskapukuisen miehen -- -- Pyhä
Yrjänä taistelemassa lohikäärmettä vastaan, tai mikä hän lienee? Hän
on hypännyt alas hevosen selästä taistelemaan tuota toista miestä
vastaan -- tuota, jonka pää on suuressa kypärissä ja jonka hevonen on
kaatunut. Parvekkeella oleva nainen on puoli-hulluna levottomuudesta
Pyhän Yrjänän vuoksi; ja syystä kyllä. _Siinä_ vasta taistelu-asento
miehelle! Hänen painonsa ei ole hänen jalkojensa varassa: lapsikin
voisi kaataa hänet kumoon sormellaan. Katsokaahan, kuinka hän kurottaa
kaulaansa eteenpäin, kasvot leveinä kuin täysi kuu päin vastustajaansa,
ikäänkuin kehoittaisi tätä lyömään tukkoon hänen molemmat silmänsä
yhdellä iskulla. Voitte kaikki nähdä, että hän on heikko ja
hermostunut kuin kissa, ja ettei hän osaa tapella. Ja minkävuoksi
hän vaikuttaa teissä sellaisen käsityksen? Vain siksi, koska hän on
pelkkää pingoitusta ja jännitystä; koska hän on levoton; koska hän
kantaa ruumiinsa painoa yhtä järjettömästi kuin joku täällä olevista
naisista kantaisi tiilikaukaloa; koska hän ei ole varma, vakaa ja kevyt
ryhdiltään, niinkuin hän olisi, jos hän unohtaisi itsensä hetkeksi ja
antaisi ruumiinsa etsiä tasapainon omin päinsä. Jos tuon taulun tekijä
olisi ollut asiastaan selvillä, ei hän ikinä olisi lähettänyt miestään
kahakkaan tuossa tilassa ja kunnossa. Mutta te voitte nähdä yhdellä
silmälläkin, ettei hän ole ymmärtänyt -- en sano tappelun periaatteita,
vaan niitä yleismaailmallisia periaatteita, joista olen teille puhunut,
nimittäin, että helppous ja voima, ponnistus ja heikkous kulkevat
yhdessä. Kas niin!" lisäsi Cashel, kääntyen jälleen Lucianiin päin:
"pidättekö vieläkin ajatustani järjettömyytenä?" Ja hän maiskautti
huuliaan tyytyväisenä, sillä hänen arvostelunsa taulusta oli herättänyt
ilmeisen vilkasta huomiota, eikä hän tiennyt sen aiheutuneen siitä
tosiseikasta, että taulun tekijä, hra Adrian Herbert, oli saapuvilla.

Lucian koetti olla piittaamatta kysymyksestä, mutta mahdotonta oli
hänen olla piittaamatta kysyjästä. "Koska olette näyttänyt esimerkkiä
lausumalla mielipiteitä tavallisen kohteliaisuuden vaatimuksista
välittämättä", sanoi hän tuikeasti, "niin voin sanoa, että teorianne,
jos sitä sellaiseksi voi sanoa, sisältää määritelmien ristiriidan."

Näennäisesti tyynenä, mutta esiintymistavassaan enemmän tietoista
harkintaa kuin tähän saakka, Cashel katseli ympärilleen ikäänkuin
uusia valaisevia esimerkkejä etsien. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi
luennoitsijan tuoliin, tilavaan, punasilkkiseen nojatuoliin, joka
seisoi tyhjänä jonkun matkan päässä Lucianin takana.

"Näen, että ette ole mikään kuvien arvostelija", sanoi hän
hyväntuulisesti, pannen kynttilän pöydälle ja astuen Lucianin eteen,
joka katseli häneen kopeasti eikä hievahtanut. "Mutta katsokaamme
asiaa toisella tavoin. Otaksukaamme, että tahdotte antaa minulle niin
musertavan iskun kuin suinkin voitte. No niin, oman käsityksenne
mukaan te tekisitte suuren ponnistuksen. 'Mitä suurempi ponnistus,
sitä suurempi voima', sanoisitte mielessänne. 'Minä murskaan hänet,
vaikka pakahtuisin sitä tehdessäni.' Ja mitä tapahtuisi silloin? Te
onnistuisitte ainoastaan loukkaamaan ja suututtamaan minua, tyhjentäen
sitäpaitsi kaiken voimanne yhdellä puhalluksella. Kun sitävastoin,
jos ottaisitte asian huokeasti -- tällä tavoin --" Tässä hän astahti
kevyesti eteenpäin ja painoi levitetyn kämmenensä sievästi Lucianin
rintaa vasten, joka, ihan kuin höyrykoneen männänvarsi olisi äkkiä
häneen töytäissyt, horjahti silmänräpäyksessä taaksepäin ja putosi
nojatuoliin.

"Kas noin!" huudahti Cashel, säteillen itsetyytyväisyyttä astuessaan
sivulle ja viitatessaan Lucianiin. "Niinkuin biljaardipallo olisi
pudotettu pussiin!"

Hämmästyksen, iloisuuden ja vastalauseiden sorina levisi kautta
huoneiden, ja seurue tungeksi pöytää kohden. Lucian nousi kalpeana
raivosta ja kadotti hetkeksi kokonaan itsehillintänsä. Onneksi oli sen
vaikutus häneen herpaiseva: hän ei liikkunut eikä puhunut, vaan ilmaisi
tilansa ainoastaan kalpeudellaan ja vihaa tiukkuvalla ilmeellään.
Hetken perästä hän tunsi käsivarteensa kosketettavan ja kuuli Lydian
äänen lausuvan hänen nimensä. Tuo ääni tyynnytti hänet. Hän koetti
katsoa Lydiaan, mutta hänen näkönsä oli häiriintynyt; hän näki kaiken
kaksinkertaisena, valot näyttivät tanssivan hänen silmiensä edessä,
ja loordi Worthingtonin ääni, joka lausui Cashelille: "Hiukan liian
kouraantuntuvaa, vanha veikko", tuntui tulevan jostakin huoneen
kaukaisesta sopesta ja kuitenkin kuiskattavan aivan hänen korvaansa.
Hän liikehti epämääräisesti etsien Lydiaa, kun hänen tajuntansa ja
loukkautumisensa palautti hänen olkapäähänsä kohdistuva taputus.

"Te ette olisi voinut uskoa sitä äsken, vai mitä?" sanoi Cashel. "Älkää
näyttäkö säikähtyneeltä: ei teiltä ole luita rikki. Te teitte minulle
pienen kujeen omalla tavallanne, ja minä tein teille toisen _minun_
omalla tavallani. Se on vain -- --"

Hän pysähtyi; hänen uljas ryhtinsä hävisi; hän herpautui ja nolostui.
Lucian poistui sanaakaan sanomatta Lydian kanssa viereiseen huoneeseen,
ja Cashel jäi seisomaan katsellen Lydian jälkeen kaihokkain silmin ja
longahtanein leuoin.

Rouva Hoskyn, vakavan näköinen nuori nainen, jolla oli
hämmästyttävän tummat kasvojenpiirteet ja kultasankaiset silmälasit,
tähyili sillävälin etsien loordi Worthingtonia, joka ilmaisi
syyllisyyden-tuntoa koettamalla välttää häntä. Mutta rouva Hoskyn
katkaisi hänen perääntymistiensä ja asettui hänen eteensä tiukasti
tuijottaen, mikä pakotti Worthingtonin seisahtumaan ja vastaamaan
puolestaan.

"Kuka on tuo herra, jonka te esititte minulle? Olen unohtanut hänen
nimensä."

"Olen todella kauhean pahoillani, rouva Hoskyn. Byron teki siinä kovin
pahasti. Mutta Webber oli myös tavattoman ilkeä."

Rouva Hoskyn, jonka harmia vielä lisäsivät anteeksipyytelyt, joita hän
ei ollut vaatinut, ja jotka asettivat hänet häpeälliseen syyttäjän
asemaan, vastasi kylmästi: "Herra Byron. Kiitos: olin unohtanut",
ja oli kääntymässä poistuakseen, kun Lydia tuli hänen luokseen
esitelläkseen Alicen ja selittääkseen, minkätähden hän oli saapunut
ilmoittamatta. Loordi Worthington käytti tilaisuutta parantaakseen
Cashelin luottoa vetämällä esiin Lydian tuttavuuden tämän kanssa.

"Kuulitteko yhteisen ystävämme herra Byronin puhetta, neiti Carew?
Sangen luonteenomainen, minun mielestäni."

"Kyllä", sanoi Lydia. "Toivon, että rouva Hoskynin vieraat tuntevat
kaikki hänen tyylinsä. Muuten heidän on täytynyt hiukan hämmästyä
häntä."

"Niin", sanoi rouva Hoskyn, alkaen arvella, olisiko Cashel
mahdollisesti jokin hyvintunnettu erikois-laatuinen nero. "Hän on hyvin
omituinen. Toivon, ettei herra Webber ole loukkautunut."

"Jos hänen tahdikkuutensa olisi ollut yhtä suuri kuin tuon toisen, ei
sitä olisi hänelle tapahtunut", sanoi Lydia. "Herra Byron teki todella
erittäin taitavasti iskiessään kumoon serkkuni keskellä salonkia
aiheuttamatta pahennusta kenellekään."

"Näettehän, rouva Hoskyn, yleisön tuomio on: 'parahiksi hänelle'",
sanoi loordi Worthington.

"Sillä jälkihuomautuksella, että molemmat herrat osoittivat täydellistä
piittaamattomuutta emäntänsä mukavuudesta", sanoi Lydia. "Ihmiset
kuitenkin uhraavat käytöstapansa mielentilalleen niin harvoin, että
olisi sääli moittia heitä. Ette kai suosi sovinnaisuutta, rouva Hoskyn?"

"Suosin hyviä tapoja, vaikkakaan en sovinnaisia tapoja."

"Ja arvelette, että niiden välillä on ero?"

"_Tunnen_, että niiden välillä on ero", sanoi rouva Hoskyn arvokkaasti.

"Niin minäkin", sanoi Lydia; "mutta tuskinpa kukaan voi vaatia toisia
vastaamaan omista yksilökohtaisista käsityksistään."

Lydia poistui toiseen osaan huonetta odottamatta vastausta. Koko
tämän ajan Cashel seisoi ilman ystäviä, useimpien lähelläolijoiden
tuijottelun esineenä, mutta kenenkään puhuttelematta häntä. Naiset
katselivat häneen kylmästi, jotta ei epäiltäisi heidän ihailevan
häntä; ja miehet silmäilivät häntä jäykästi kansallistapansa
mukaan. Sen jälkeen kuin hän oli tuntenut yleisön joukosta Lydian,
oli hänen itseluottamuksensa sijaan tullut aavistus, että hän oli
käyttäytynyt pöllömäisesti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja
noloksi; jollei hänen ammattinsa olisi totuttanut häntä näyttämään
iloista naamaa epäsuotuisissakin olosuhteissa, olisi hän piiloutunut
huoneen pimeimpään nurkkaan. Samoin kuin useat hänen ammattikuntansa
etevät edustajat, oli hän jokseenkin herkkä kyynelöimään, kun hänen
tunteitansa haavoitettiin; ja hänen kasvojenilmeensä oli nopeasti
masentumassa, kun loordi Worthington lähestyi häntä.

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että olit sellainen puhuja, Byron",
sanoi hän. "Sinähän voit ruveta papiksi, sittenkuin hylkäät nykyisen
ammattisi. Vai mitä?"

"Minua ei ole kasvatettu nykyiseen ammattiini", sanoi Cashel; "ja
minä tiedän miten puhutaan sivistyneille ihmisille yhtä hyvin kuin
niillekin, jotka teidän luulonne mukaan ovat minun omaa lajiani. Älkää
olko huolissanne minusta. Minä osaan kyllä olla kuin kotonani."

"Tietysti, tietysti", sanoi loordi Worthington lepytellen. "Voihan
jokainen nähdä käytöksestäsi, että olet herrasmies: tunnustetaanhan se
piirissäkin. Muuten, ymmärräthän -- et kai pane pahaksesi, että sanon
sen -- en olisi uskaltanut tuoda sinua tänne."

Cashel pudisti päätään, mutta oli mielissään. Hän luuli vihaavansa
imartelua; jos loordi Worthington olisi sanonut hänelle, että hän
oli Englannin paras nyrkkeilijä -- kuten hän arvattavasti olikin
-- olisi hän halveksinut häntä. Mutta häntä halutti uskoa tuota
käytöksestään lausuttua valheellista kohteliaisuutta, ja senvuoksi hän
oli täysin vakuutettu sen vilpittömyydestä. Loordi Worthington huomasi
tämän ja poistui, hyvillään omasta tahdikkuudestaan, etsimään rouva
Hoskynia, vaatiakseen tätä täyttämään lupauksensa madame Szczymplican
esittämiseen nähden, jonka lupauksen rouva Hoskyn, rangaistakseen häntä
Cashelin sopimattomasta käytöksestä, oli salaa mielessään päättänyt
jättää täyttämättä.

Cashel alkoi ajatella, että hänen olisi parasta lähteä. Lydian
ympärillä oli miehiä, jotka puhuivat hänelle saksaa. Hän tunsi
olevansa kykenemätön puhumaan oppineesti edes englantia; ja sitäpaitsi
hän oli varma, että Lydia oli suutuksissaan hänelle siitä, että hän
oli kaatanut kumoon hänen serkkunsa, joka nyt keskusteli vakavasti
neiti Goffin kanssa. Äkkiä kuului hirmuinen ääni, aiheuttaen yleisen
säpsähdyksen ja vaikenemisen. Herra Jack, kuuluisa säveltäjä, oli
avannut pianon ja valaisi joitakin kohtia keskustelun alaisena olevasta
musiikkikappaleesta päästäen rämiseviä ääniä kurkustaan ja säestäen
niitä joillakin soinnuilla. Cashel nauroi ääneen pilkallisesti
suunnatessaan kulkunsa ovea kohti ihmisjoukon keskitse, joka nyt
painautui pianon ympärille, jonka ääreen madame Szczympliqa oli juuri
tullut herra Jackin avuksi. Lähellä ovea, soittokoneesta etäällä
olevassa sopukassa, hän tapasi Lydian erään keski-ikäisen herran
seurassa, joka ilmeisesti ei ollut professori eikä taiteilija.

"Abengas on hyvin etevä mies", sanoi herra. "Olen pahoillani, etten
kuullut hänen luentoaan. Mutta minä jätän kaiken sellaisen Marylle. Hän
ottaa yläkerrassa vastaan ihmiset, jotka nauttivat korkeista taiteista;
ja minä vien järkevät miehet alas puutarhaan tai tupakkahuoneeseen,
riippuen siitä millainen sää on."

"Mitäs järkevät naiset tekevät?" kysyi Lydia. "He saapuvat myöhään",
sanoi herra Hoskyn ja nauroi sitten tuolle sutkaukselleen, kunnes
huomasi Cashelin, jonka vointia hän kohta tiedusteli, pudistaen hänen
kättään lämpimästi ja saaden vastineeksi turruttavan puserruksen. Niin
pian kuin hän näki Lydian ja Cashelin olevan tuttuja, pujahti hän pois
jättäen heidät pitämään seuraa toisilleen.

"Ihmettelen, kuinka hän tuntee minut", sanoi Cashel, rohkaistuen
siitä suopeudesta, jolla Lydia oli ottanut vastaan hänen hermostuneen
kumarruksensa. "En ole nähnyt häntä koskaan ennen."

"Ei hän tunne teitä", sanoi Lydia hiukan totisena. "Hän on isäntänne ja
otaksuu senvuoksi, että hänen pitäisi tuntea teidät."

"Vai niin! Sitäkö se olikin?" Cashel pysähtyi, ollen vailla
puheenaihetta. Lydia ei auttanut häntä. Vihdoin Cashel lisäsi: "En ole
nähnyt teitä moneen aikaan, neiti Carew."

"Siitä ei ole kovin kauan, kun minä näin teidät, herra Byron. Näin
teidät eilen jonkun matkan päässä Lontoosta."

"Herra nähköön!" huudahti Cashel. "Älkää sanoko niin. Te varmaan
laskette leikkiä, niinhän?"

"En. Leikinlasku siinä mielessä ei huvita minua." Cashel katsoi häneen
tyrmistyneenä. "Ette kai tarkoita sanoa, että olitte katsomassa
ny-ny- -- Missä -- milloin näitte minut? Voitte kai sanoa sen minulle."

"Varmasti. Claphamin asemalla, neljännestä yli kuuden."

"Oliko ketään muita mukanani?"

"Ystävänne herra Mellish, loordi Worthington ja muutamia muita."

"Niin. Loordi Worthington oli siellä. Mutta missä te olitte?"

"Odotushuoneessa, ihan lähellänne."

"En lainkaan nähnyt teitä", sanoi Cashel hyvin punaisena. "Mellish ajoi
rattaamme ojaan ja särki ne; siksi meidän täytyi palata kotiin junalla.
Me näytimme varmaan merkilliseltä joukolta. Olinko minä mielestänne
huonossa seurassa?"

"Se ei ollut minun asiani, herra Cashel Byron."

"Ei", sanoi Cashel, käyden äkkiä katkeraksi. "Mitäpä _te_ olisitte
välittänyt siitä, millaista seuraa minulla oli? Te olette varmaan
vimmoissanne minulle siitä, että sain serkkunne näyttämään narrilta.
Siitä on kysymys."

Puhuen hiljaa, muistuttaakseen Cashelille, etteivät he olleet yksin,
lausui Lydia: "Ei ole kysymys mistään, paitsi että te käyttäydytte ja
puhutte täysikasvuisen pojan pikemmin kuin miehen lailla. Minä en ole
vimmoissani teille serkkuni kimppuun käymisestä, mutta hän on hyvin
loukkaantunut, ja samoin rouva Hoskyn, jonka vierasta teidän olisi
tullut kunnioittaa."

"Tiesinhän, että olisitte minulle känässä. En olisi sanonut sanaakaan,
jos olisin tiennyt teidän olevan täällä", sanoi Cashel onnettomana.
"Maata maassa tallattavana: siinä on teidän mielestänne minun paikkani.
Joku toinen mies olisi vääntänyt häneltä niskat nurin."

"Onko mahdollista, ettette tiedä, etteivät sivistyneet miehet koskaan
väännä toistensa niskoja nurin seurassa, olkoon ärsytys kuinka suuri
tahansa?"

"En tiedä mitään", sanoi Cashel valittavan nyreästi. "Kaikki mitä teen,
on väärin. Kas niin! Tyydyttääkö se teitä?"

"En pidä minään nautintona saada teidät tunnustamaan olevanne väärässä;
eikä teillä voi olla minusta matalampaa käsitystä, kuin luulla niin
olevan."

"Siinäpä te juuri erehdytte", sanoi Cashel itsepintaisesti. "Minulla
ei ole teistä lainkaan mitään matalaa käsitystä. Onhan olemassa
sellainenkin asia, että ihminen on liian viisas."

"Ehkä ette tiedä, että sekin on matala käsitys. Niin se kuitenkin on."

"No niin, olkoon niinkuin tahdotte. Minä olen väärässä taaskin; ja te
olette oikeassa."

"Sen sijaan että olisin mielissäni siitä, tahtoisin mieluummin, että
olisimme kumpikin oikeassa ja sopisimme. Voitteko ymmärtää sitä?"

"Enpä taida. Mutta myönnyn siihen. Mitäpä enempää teidän tarvitsee
välittääkään?"

"Luvallanne, soisin mieluummin että ymmärtäisitte. Antakaahan kun
koetan selittää. Te luulette, että minusta on mieluista olla viisaampi
kuin muut ihmiset. Te erehdytte. Tahtoisin mielelläni, että kaikki
tietäisivät kaiken mitä minäkin tiedän."

Cashel naurahti tietävästi ja pudisti päätään. "Etteköhän vain erehdy
siinä", sanoi hän. "Te ette halua, että kukaan olisi ihan yhtä viisas
kuin te: sellainen ei ole ihmisluonnon mukaista. Te soisitte ihmisten
olevan juuri siksi viisaita, että he saisivat teidät itsenne loistamaan
-- että maksaisi vaivan voittaa heidät. Mutta te ette soisi heidän
kykenevän voittamaan teidät. Juuri siksi viisaita, että tietäisivät,
kuinka paljon viisaampi te olette: jokseenkin niin on asia. Vai mitä?"

Lydia ei ryhtynyt sen enempiin yrityksiin hänen valaisemisekseen.
Hän katsoi Casheliin miettiväisenä ja virkkoi hitaasti: "Siis
tuo iänikuinen taisteluvertauksenne se on syynä käsitystapanne
omituisuuteen. Te olette kiintynyt nykyaikaiseen oppiin olemassaolon
taistelusta ja katsotte elämän jatkuvaksi kamppailuksi."

"Taisteluksi? Ihan niin. Mitäpä elämä on muuta kuin taistelua? Kehnot
vetäytyvät syrjään tai saavat selkäänsä; lurjukset myyvät ottelun
ja menettävät kannattajiensa luottamuksen; sisukkaat ja älykkäät
voittavat panokset ja saavat luovuttaa leijonan osan niistä rahakkaille
tyhjäntoimittajille, jotka ovat suorittaneet kulungit; ja onni tekee
kepposiaan heille kaikille vuoroonsa. Sellaiseksi ei elämää kuvata
kirjoissa, mutta sellaista se on."

"Omituisesti sanottu, ja ehkä tottakin. Mutta se ei ole sellaisen
yksinkertaisen houkan uskontunnustus, jollaiseksi äsken tekeydyitte.
Te leikitte minun kanssani -- paljastatte viisautenne poikamaisuuden
verhon alta. Onnittelen teitä erinomaisesta näyttelemisestänne Muuta
minulla ei ole sanottavana."

"Ammuttakoon minut, jos ymmärrän teitä! Mieluummin olisin hevonen kuin
näyttelijä. Sanokaa: senkö serkkunne nauruksi-saattamisen vuoksi te
olette niin ilkeä minulle?"

Lydia katsoi häneen vakavana ja epätietoisena, ja Cashel veti
vaistomaisesti päänsä taaksepäin, ikäänkuin se olisi ollut vaarassa.
"Tekö ette siis ymmärrä?" sanoi Lydia. "Tahdon koetella tyhmyytenne
vilpittömyyttä vetoamalla kuuliaisuuteenne."

"Tyhmyyteni! Jatkakaa."

"Mutta tahdotteko totella minua, jos annan teille määräyksen?"

"Tahdon mennä teidän puolestanne vaikka tuleen."

Lydia punastui heikosti ja pysähtyi ihmettelemään kokemaansa uutta
tunnetta, ennenkuin jatkoi. "On parempi, että ette pyydä anteeksi
serkultani: osaksi, koska te siten vain pahentaisitte asiaa, mutta
pääasiassa sen vuoksi, ettei hän ansaitse sitä. Mutta teidän on
sanottava rouva Hoskynille poislähtiessänne näin: 'Olen hyvin
pahoillani, että unohdin itseni' --"

"Kuulostaa Shakespeareltä, eikö niin?" huomautti Cashel.

"Ahaa! Koe on saattanut teidät ilmi: te näyttelette sittenkin. Mutta se
ei muuta mielipidettäni, että teidän on pyydettävä anteeksi."

"Hyvä on. En tiedä mitä tarkoitatte koettelemisella ja näyttelemisellä;
ja toivon vain, että tietäisitte sen itse. Mutta samantekevä: minä
pyydän anteeksi; minunlaisellani miehellä on siihen varaa. Pyydän
anteeksi serkultannekin, jos haluatte."

"En halua. Mutta mitä se tässä merkitsee? Minähän kehoitan teitä
siihen, kuten teidän täytynee älytäkin, teidän itsenne vuoksi eikä
minun tähteni."

"Mitä minuun itseeni tulee, en välitä siitä penninkään edestä: teen sen
kaiken teidän tähtenne. En edes kysy, onko teidän ja hänen välillänne
jotakin."

"Tahtoisitteko tietää?" sanoi Lydia rauhallisesti, hetken hämmästyneen
vaitiolon jälkeen.

"Tarkoitatteko, että sanoisitte sen minulle?" huudahti Cashel. "Jos
teette sen, niin kiitän teitä maasta taivaaseen."

"Varmasti sanon sen teille. Meidän välillämme on vanha ystävyys ja
serkkuus; mutta me emme ole kihloissa, eikä ole yhtään todennäköistä,
että koskaan tulemme olemaankaan. Sanon sen teille, koska tekisitte
vastakkaisen ja väärän johtopäätöksen, jos karttaisin kysymystä."

"Olen iloinen siitä", sanoi Cashel, käyden odottamatta hyvin synkäksi.
"Hän ei ole teille tarpeeksi miehekäs. Mutta hän on vertaisenne, hitto
hänet vieköön!"

"Hän on serkkuni ja, kuten uskon, vilpitön ystäväni. Sentähden pyydän,
ettette kiroilisi häntä."

"Tiedän, ettei minun olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta minä kiroan vain
omaa huonoa onneani."

"Joka ei parane siitä vähintäkään."

"Tiedän sen. Teidän ei olisi tarvinnut sanoa sitä minulle. Minä en
olisi sanonut sellaista teille, niin tyhmä kuin olenkin."

"Oh, te olette mahdoton; enhän tarkoittanut mitään. Oli miten oli,
samantekevä. Te olette yhäkin arvoitus minulle. Eiköhän meidän olisi
parempi kuunnella vähän madame Szczympligan soittoa?"

"Olen varsin selvä arvoitus, luulen ma", sanoi Cashel surullisena.
"Tahtoisin mieluummin teidät kuin kenenkään muun naisen maailmassa;
mutta te olette liian rikas ja mahtava minulle. Jos en voikaan
tyydyttää itseäni menemällä kanssanne naimisiin, niin voinhan edes
tyydyttää itseäni sanomalla, että haluaisin sen tehdä."

"Tuskin mikään suotuisa tapa ottaa asiaa puheeksi", sanoi Lydia
levollisesti, mutta posket jälleen punehtuvina. "Sallikaa minun kieltää
se ehdottomasti. Minun on puhuttava teille suoraan, herra Cashel
Byron. En tiedä, mikä te olette tai kuka te olette; ja luulen teidän
koettaneen pimittää minua kummassakin suhteessa --"

"Ettekä ikinä tulekaan saamaan selville kumpaakaan, mikäli se minusta
riippuu", sanoi Cashel; "niin että me olemme turkasen huonolla tiellä
keskinäiseen ymmärtämykseen päästäksemme."

"Totta", myönsi Lydia. "Minä en pidä salaisuuksia; enkä säilytä niitä;
enkä kunnioita niitä. Teidän oikkunne törmää periaatettani vastaan."

"Te sanotte sitä oikuksi!" sanoi Cashel suutahtaen. "Ehkäpä luulette
minua valepukuiseksi herttuaksi. Jos niin on, on parasta että muutatte
mielenne. Jos teillä olisi salaisuus, jonka ilmitulo toimittaisi teidät
potkituksi pois säädyllisestä seurasta, niin säilyttäisitte sen sangen
visusti. Ja huomatkaa, ei minkään oman vikanne vuoksi, vaan suorastaan
muiden ihmisten raukkamaisuuden ja ennakkoluuloisuuden vuoksi."

"On ainakin muutamia seurapiireissä tavallisia pelkoja ja
ennakkoluuloja, joihin minä en ole osallinen", sanoi Lydia hetken
mietittyään. "Jos joskus saisin selville salaisuutenne, niin älkää
liian pikaisesti päättäkö menettäneenne minun arvonantoni."

"Te olette juuri viimeinen ihminen maan päällä, jonka soisin saavan
sen selville. Mutta te saatte sen kyllä selville varsin sukkelaan. Hui
hai!" huudahti Cashel nauraen: "minä olen yhtä hyvin tunnettu kuin
Trafalgarin patsas. Mutta en voi saada itseäni kertomaan sitä teille;
ja salaisuuksia vihaan yhtä paljon kuin tekin, niin että jättäkäämme
tämä asia ja puhukaamme jostakin muusta."

"Olemme puhuneet jo tarpeeksi kauan. Soitto on loppunut, ja ihmiset
palaavat pian tähän huoneeseen, kukaties kysymään minulta, mikä se
tuntematon mies on, joka piti heille niin merkillisen puheen."

"Yksi sana vain. Luvatkaa minulle, ettette _te_ kysy sitä keneltäkään
_heistä_."

"Luvatako teille! Ei, en voi luvata sitä."

"Oi Luoja!" sanoi Cashel voihkaisten.

"Sanoinhan teille, etten kunnioita salaisuuksia. Tällä kertaa en
sitä kysy; mutta voin ehkä muuttaa mieleni. Sillävälin meidän ei ole
pidettävä pitkiä keskusteluja. Vieläpä toivon, ettemme tapaisikaan. On
vain yksi asia, johon olen liian rikas ja mahtava -- salamyhkäisyys.
Hyvästi."

Ennenkuin Cashel ennätti vastata, oli Lydia poissa hänen luotaan
useiden herrojen keskellä ja puhellen eräälle heistä. Cashel näytti
tyrmistyneeltä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän toipui ja astui
keikarimaisesti rouva Hoskynin eteen, joka oli juuri tullut hänen
läheisyyteensä.

"Minä lähden nyt, rouva", sanoi hän. "Kiitos hauskasta illasta. Olen
hyvin pahoillani, että unohdin itseni. Hyvää yötä."

Luonnostaan suoramielinen rouva Hoskyn tunsi sisässään jotakin
epämääräistä vastakaikua tälle puheelle. Mutta vaikka häneltä ei
tavallisesti puuttunut sanoja seuraelämän äkkitilanteissa, katsoi hän
vain Casheliin lievästi punehtuen ja ojensi kätensä. Cashel tarttui
siihen ikäänkuin pienen lapsen käteen, puristi sitä hiukan ja kääntyi
poistuakseen. Hra Adrian Herbert, taidemaalari, oli juuri hänen
tiellään, selin häneen.

"Jos sallitte, sir", sanoi Cashel, tarttuen häntä sievästi kylkiluista
ja nostaen hänet sivulle kuin räätälin nuken. Taiteilija kääntyi ympäri
suuttuneena, mutta Cashel meni jo ovella. Portailla hän tapasi Lucianin
ja Alicen.

"Hyvää yötä, neiti Goff", sanoi hän. "On ilo nähdä maaseudun ruusuja
poskillanne." Hän alensi äänensä lisätessään Lucianille: "Älkää
olko millännekään siitä pikku tempusta, jonka näytin teille. Jos
joku tuttavistanne kiusoittelee teitä sillä, niin sanokaa heille,
että Cashel Byron teki sen, ja kysykää heiltä, luulevatko he, että
he olisivat voineet pitää puolensa paremmin kuin te. Älkää koskaan
päästäkö ketään lähellenne seisoessanne niin typerästi molemmilla
kantapäillänne. Kas, jollei mies seiso kunnollisesti jaloillaan, niin
hän menee kumoon, jos luudanvarsikaan kaatuu hänen päälleen. Niin on
asia. Hyvää yötä."

Lucian vastasi tervehdykseen, säilyttäen malttinsa jonkinlaisen
Cashelista uhovan uinuvan vaarallisuuden vaikutuksesta, joka johti
ajattelemaan, että hän voisi kostaa nolauksen heittämällä nolaajan
porraskaiteen yli. Alice puolestaan oli tuntenut taikauskoista
kammoa Cashelia kohtaan siitä saakka kuin Lydia oli sanonut häntä
raakalaiseksi. Molemmat tunsivat huojennusta, kun ulko-ovi läimähti
kiinni sulkien hänet pois heidän luotaan.



VII LUKU.


Alicen ensimmäisellä Lontoossa-olokaudella askarrutti seurapiirejä
suuresti eräs niitä tapahtumia, joilla Englannin kohtalo
Etelä-Afrikassa alkoi. Kun kohtalo vie kansakuntia uusiin paikkoihin,
jättää se niiden itsensä valittavaksi, astellako uljaasti sen mukana
ymmärtäen sen tarkoitukset, vai kulkeako talutettuna kuin porsaat
torille, haraten pontevasti vastaan, kimpoillen syrjään äkillisissä
kauhunpuuskissa tai syöksyen eteenpäin äkillisissä vimmanpuuskissa
ja käyttäen taluttajansa suomat levähdyshetket syödäkseen eikä
kyselläkseen: Mihin? Miten? tai Mitä sitten? Ainoastaan silloin kuin
kohtalo komentaa lopettamaan syönnin ja lähtemään liikkeelle, puhkeaa
hyödytön valitus: Miksi? jolloin kohtalo kärsimättömänä nykäisee
nuorasta niin että porsasparka keikahtaa tallukoiltaan. Englanti,
joka oli huomannut sen tosiasian, että porsaan menettelytapa siirsi
kaiken siveellisen vastuun sen taluttajalle ja johti porsaan lopulta
määränpäähän ilman päänvaivaa, omaksui sen epäröimättä Etelä-Afrikassa,
sillä tuloksella, että kun eräs melkoisen kansan kuningas siellä
kukistui, langeten maa-alueineen englantilaisten käsiin, tuntui
valloitus hyödyttömältä, vastukselliselta ja kalliilta; ja kun oli
tehty useita yrityksiä maan asioiden järjestämiseksi epäkäytännöllisten
suunnitelmien mukaan, joita Siirtomaahallitukselle olivat esittäneet
eräs Afrikassa pistäytynyt suosittu historioitsija ja jotkut
alkuasukasten tappamiseen kyllästyneet kenraalit, kävikin selville,
että paras menettelytapa oli vapauttaa kuningas ja päästä eroon
hyödyttömästä saaliista palauttamalla se hänelle. Kuitenkin, koska
porsaspolitiikka oli suonut kuninkaalle mahdollisuuden saada yhdessä
taistelussa voiton englantilaisesta sotajoukosta, katsottiin sopivaksi
viedä hänet ensin Lontooseen ja näyttää hänelle englantilaisen
sivistyksen ihmeet, erittäinkin tykkien ja räjähdysaineiden alalla.

Mutta kun neekerikuningas saapui, teki hänen vapautensa
englantilaisista ennakkokäsityksistä vaikeaksi huvittaa häntä, tai
edes herättää hänessä toivottua mahtavuuden vaikutelmaa. Ollen vieras
ajatukselle, että kourallinen yksityisiä henkilöitä saattoi omistaa
maan ja ottaa toisilta maksun siitä, että salli heidän elää ja tehdä
työtä siinä, ei hän kyennyt ymmärtämään, miksi niin suunnattoman rikas
kansa saattoi olla kokoonpantu pääasiassa köyhistä ja epämukavuudessa
elävistä henkilöistä, jotka raatoivat lakkaamatta luoden rikkauksia,
ja osaksi ihmisluokasta, joka otti haltuunsa ja tuhlasi siten
luodut rikkaudet, näyttämättä vähääkään onnellisemmalta kuin ne
kovaosaiset työn orjat, joiden kustannuksella he elivät. Hän alkoi
tuntea omituista pelkoa: ensin terveytensä puolesta, koska hänestä
tuntui, että savun likaama Lontoon ilma synnytti heiveröisyyttä ja
epärehellisyyttä sen hengittäjissä; sitten henkensäkin puolesta,
kun hän sai kuulla, että Euroopassa toisinaan ammuttiin kuninkaita
kaduilla. Englannin kuningatarkin, vaikka hänen katsottiin olevan
kaikkein parhaiten turvattu, oli ollut vaarassa useita kertoja; ja
kaikkia muita Euroopan maita suuremman valtakunnan yksinvaltias, jonka
isä oli revitty kappaleiksi pääkaupunkinsa kadulla, eli sotamiesten
ympäröimänä, jotka ampuivat jokaisen tuntemattoman, joka lähestyi
häntä, vaikkapa hänen omasta kutsustaankin, niin että hän oli
halvimpain palvelijainsakin säälin esineenä. Tällaisten olosuhteiden
vallitessa oli neekerikuningasta vaikea saada houkutelluksi liikkumaan
ulkosalla; ja Woolwichin asepajaa katsomaan -- jonka tuhoase-varastojen
toivottiin hiljaisesti varoittavan häntä käsittämästä kristinuskoa
liian kirjaimellisesti -- hänet saatiin ainoastaan pakolla. Lopulta
Siirtomaahallitus, jonka huolehdittavana hän oli, joutui aivan ymmälle,
miten huvittaa häntä ja pitää häntä hyvällä tuulella hänen määrättyyn
lähtöpäiväänsä saakka.

Kun Lucian Webber rouva Hoskynin kutsujen jälkeisenä tiistaina oli
käymässä serkkunsa luona tämän asunnossa Regent's Parkissa, sanoi hän
muun keskustelun ohessa:

"Siirtomaahallitus on saanut aatteen. Kuningas tuntuu olevan
jonkunmoinen voimailija ja on utelias näkemään, mihin lontoolaiset
pystyvät sillä alalla. Senvuoksi pidetään hänelle suuri asekamppailu."

"Mikä on asekamppailu?" sanoi Lydia. "En ole ollut koskaan sellaisessa,
eikä nimi ilmaise muuta kuin pistintaistelua."

"Se on näytös, jossa esitetään miekankäyttötaitoa, sotilaallisia
temppuja, voimistelua ynnä muuta sellaista."

"Minä menen sinne", sanoi Lydia. "Tuletko sinä, Alice?"

"Onko tavallista, että naiset menevät sellaisiin näytöksiin?" kysyi
Alice varovasti.

"Tässä tapauksessa naiset menevät nähdäkseen kuninkaan", sanoi Lucian.
"Olympialainen voimisteluseura, joka on ottanut osalleen näytöksen
siviilipuolen ohjaamisen, odottaa kukkanäyttely-yleisöä, kuten he sitä
nimittävät."

"Tuletko sinä, Lucian?"

"Jos vain joudan. Jos en, niin pyydän loordi Worthingtonia tulemaan
kanssanne. Hän ymmärtää sellaisia asioita paremmin kuin minä."

"Ottakaamme siis hänet kaikella muotoa", sanoi Lydia.

"Minä en ymmärrä, minkätähden olet niin ihastunut loordi
Worthingtoniin", sanoi Alice. "Onhan hänellä miellyttävä käytös, mutta
muuten hänessä ei ole mitään. Sitäpaitsi hän on niin nuori. Minä en
voi sietää hänen keskusteluaan. Hän on jo alkanut puhua Goodwoodin
kilpa-ajoista."

"Kyllä hän vähitellen kehittyy pois liiallisesta urheiluinnostaan",
sanoi Lucian isällisesti.

"Niinkö!" sanoi Lydia. "Ja miksikä hän sitten kehittyy?"

"Ehkä järkevämmäksi mieheksi", sanoi Lucian häikäilemättä.

"Toivottavasti", sanoi Lydia; "mutta minusta on urheiluunkin innostunut
mies parempi kuin sellainen, joka ei ole innostunut mihinkään."

"Paljon voidaan epäilemättä sanoa siltäkin näkökannalta. Mutta
eihän loordi Worthingtonin välttämättä tarvitse tuhlata tarmoaan
hevos-urheiluun. Et kaiketi pitäne poliittista elämää, johon
hän asemansa puolesta soveltuisi erikoisesti, arvottomana hänen
harrastukselleen?"

"Puoluepeli on epäilemättä sekä jännittävää että huvittavaa. Mutta onko
se parempaa kuin hevosurheilu? Kilparatsastajat ja hevosten-opettajat
ainakin tuntevat tehtävänsä, kun taas parlamentin jäsenet eivät tunne.
Onko hauskaa istua penkillä -- vaikkapa sitten ministeripenkilläkin
-- kuuntelemassa amatööriväittelyä kysymyksistä, jotka on jo sata
vuotta sitten ratkaistu kaikkien niiden tyydytykseksi, jotka ovat niitä
vakavasti tutkineet?"

"Sinä et ymmärrä hallituksen velvollisuuksia, Lydia. Sinä et koskaan
kajoa tähän asiaan lujittamatta sitä mielipidettäni, että naiset ovat
luonnostaan kykenemättömät sitä käsittämään."

"Sinulle on luonnollista ajatella niin, Lucian. Alahuone on sinulle
olemassaolon päämaali. Minulle se on vain kokoelma vajaa-tietoisia
herroja, jotka ovat paturoineet joka asian, mihin ikinä ovat ryhtyneet,
ensimmäisestä verotuskomiteasta viimeiseen maalakiin asti, ja jotka
julkeasti väittävät, että minä en ole kyllin hyvä istumaan heidän
seurassaan."

"Lydia", sanoi Lucian kiusaantuneena, "sinä tiedät, että minä
kunnioitan naisia heidän omassa toimintapiirissään --"

"Anna heille sitten toinenkin toimintapiiri, niin ehkä he ansaitsevat
kunnioituksesi siinäkin. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, että miehet
_heidän_ toimintapiirissään eivät ole voittaneet kunnioitustani.
Kylliksi kuitenkin siitä tällä kertaa. Minun on järjestettävä joitakin
asioita, ennenkuin menen ulos. Ne ovat tärkeydeltään kiireellisempiä
kuin suopean vanhoillisen käännyttäminen vastahakoiseksi naisten
äänioikeuden kannattajaksi. Suo anteeksi, että poistun viideksi
minuutiksi."

Hän lähti huoneesta. Lucian istuutui ja suuntasi huomionsa Aliceen,
jolla oli vielä senverran jäljellä hermostuneisuuttaan, että hän
suoristi olkapäänsä ja näytti juhlalliselta. Mutta Lucianilla ei ollut
mitään sitä vastaan: pieni jäykkyys käytöksessä miellytti hänen makuaan.

"Toivon", lausui Lucian, "ettei serkkuni ole onnistunut saada teitä
omaksumaan omituisia mielipiteitään."

"Ei", sanoi Alice. "Tietysti on hänen oma asemansa poikkeuksellinen.
Hän on niin ihmeellisen monipuolisesti sivistynyt! Yleensä olen sitä
mieltä, ettei naisilla pitäisi olla mielipiteitä. Onhan kyllä sellaisia
vakaumuksia, jotka jokainen sivistynyt nainen tunnustaa omikseen:
tiedämme, esimerkiksi, että roomalaiskatolisuus on väärää. Mutta sitä
voi tuskin kutsua mielipiteeksi: olisihan jumalatontakin tehdä niin,
koska se on yksi korkeimpia totuuksia. Tarkoitan sitä, että naisten ei
pitäisi ruveta valtiollisiksi agitaattoreiksi."

"Ymmärrän teidät ja olen aivan samaa mieltä kanssanne. Lydian asema on,
kuten sanoitte, poikkeuksellinen. Hän on elänyt niin paljon ulkomailla,
ja hänen isänsä oli hyvin omituinen mies. Selväjärkisimmätkin ihmiset
saavat, joutuessaan pois englantilaisen elämän ja ajatustavan
suoranaisen vaikutuksen alta, merkillisiä ennakkoluuloja. On miltei
valitettavaa, että sellainen mielenlujuus ja tiedon laajuus saavat
lujituksekseen sen vaarallisen riippumattomuuden, jonka rikkaus
tuottaa. Sen laatuiset edut tuovat mukanaan velvollisuuksia sitä
luokkaa kohtaan, joka on ne luonut -- velvollisuuksia, joille Lydia ei
ainoastaan ole välinpitämätön, vaan kerrassaan vihamielinenkin."

"Minä en koskaan puutu hänen mielipiteisiinsä näistä asioista. Olen
liian tietämätön ymmärtääkseni niitä. Mutta neiti Carew'n aulius
minua kohtaan on ollut verraton. Eikä hän näytä tietävänkään olevansa
jalomielinen. Olen hänelle velkaa enemmän kuin voin koskaan maksaa."

"Ainakaan", lisäsi Alice itsekseen, "en ole kiittämätön."

Neiti Carew ilmestyi nyt jälleen puettuna pitkään harmaaseen viittaan
ja yksinkertaiseen majavannahkahattuun, käsissään kirjoitustarpeita
sisältävä käärö.

"Menen British Museumiin lukemaan", sanoi hän.

"Jalanko! -- yksinkö!" sanoi Lucian katsellen hänen pukuaan.

"Niin. Jos estätte minut kävelemästä, niin riistätte terveyteni. Jos
estätte minut menemästä yksin minne haluan ja milloin haluan, niin
riistätte vapauteni -- revitte Magna Chartan, niin sanoakseni. Mutta
en tahdo välttämättä olla yksin tällä kertaa. Jos sinä voit palata
virastoosi Regent's Parkin ja Gower-kadun kautta menettämättä liiaksi
aikaa, niin olen iloinen seurastasi."

Lucian tukahdutti säädyllisesti lähtöintonsa katsomalla kelloonsa ja
ollen miettivinään velvoituksiaan. Lopputuloksena hän sanoi olevansa
onnellinen saadessaan saattaa häntä.

Oli kaunis kesäinen iltapäivä, ja puistossa oli paljon väkeä.
Luciania alkoi pian kiusata se huomio, jota hänen serkkunsa herätti.
Huolimatta mustasta majavannahasta loisti hänen tukkansa kuin
tuli päivänpaisteessa. Naiset tuijottivat häneen vastenmielisellä
uteliaisuudella ja ohi päästyään kääntyivät tarkastamaan hänen pukuaan.
Miehet turvautuivat erilaisiin verukkeihin voidakseen tyydyttävästi
katsella häntä, ilmaisematta töykeästi tarkoitustaan. Jotkut typerät
nuorukaiset töllöttivät suu auki, ja jotkut hävyttömät hymyilivät.
Lucian olisi ilomielin potkaissut heitä kaikkia ilman erotusta.
Hän esitti, että he poikkeaisivat polulta ja oikaisisivat nurmikon
poikki. Kun he astuivat pois puiden varjosta, oli hänellä epämääräinen
vaikutelma, että ilman suloisuus ja puiston kauneus tekivät tilaisuuden
romanttiseksi, ja että ne sanat, joilla hän toivoi luovansa serkkunsa
ja itsensä väliset suhteet rakkaammiksi ja läheisemmiksi, sopisi
hyvin lausua siinä tilaisuudessa. Mutta hän alkoi heti puhua, vasten
tahtoaan, yleisten puistojen ylläpidon kustannuksista, joista hänellä
sattui olemaan virallisia yksityiskohtaisia tietoja. Lydia, jonka
mielenkiinnon kaikenlaiset tosiasiat saivat kerkeästi vireille, piti
aihetta varsin mukiinmenevänä tilapäiseksi iltapäiväkeskusteluksi
ja pitkitti sitä, kunnes he ehtivät yli nurmikon ja tulivat Euston
Roadille, missä liikenteen pauhu vaiensi heidät joksikin aikaa.
Päästyään melusta Gower-kadun arvokkaaseen hiljaisuuteen lausui Lucian
äkkiä:

"Yksi niitä haittoja, joita suuri rikkaus naisen käsissä tuo
mukanaan, on se, että hän tuskin voi tuntea olevansa varma --" Tässä
hänen ajatuksensa äkkiä karkasivat. Hän pysähtyi, mutta säilytti
rauhallisuutensa niin hyvin, että näytti siltä kuin hän olisi esittänyt
täydellisen lauseen ja ollut täysin tyytyväinen siihen.

"Tarkoitatko, ettei hän voi koskaan tuntea olevansa varma oikeudestaan
rikkauksiensa omistamiseen? Se vaivasi minuakin ennen, mutta ei enää."

"Joutavia!" sanoi Lucian. "Tarkoitin ystäviesi epäitsekkyyttä."

"Sekään ei vaivaa minua. Ehdottoman epäitsekkäitä ystäviä en etsikään,
koska löytäisin niitä vain idioottien tai unissakulkijoiden joukosta.
Mitä taas niihin tulee, joiden itsekkyyden laatu on alhaista, eivät he
osaa salata vaikuttimiaan minulta. Muuten en ole niin järjetön, että
panisin pahakseni, jos rikkaudelleni omistetaankin erikoista huomiota
ystävyyteni arvoa määriteltäessä."

"Etkö usko sellaisia henkilöitä olevan olemassa, jotka pitäisivät
sinusta aivan yhtä paljon, vaikka olisit köyhäkin?"

"Sellaiset henkilöt toivoisivat minun tulevan köyhäksi, saattaakseen
minut lähemmäksi itseään; ja siitä minä en heitä kiittäisi. Minä panen
suuren arvon sille kunnioitukselle, jota rikkauteni herättää, Lucian.
Se on ainoa vastapaino sen herättämälle kateudelle."

"Siis sinä kieltäytyisit uskomasta kenenkään miehen epäitsekkyyteen,
joka -- joka --"

"Joka tahtoisi mennä kanssani naimisiin? Päinvastoin: olisin viimeinen
henkilö uskomaan, että joku mies voisi pitää enemmän rahoistani kuin
minusta. Jos hän olisi riippumaton ja ilmeisesti kyvykäs pitämään
paikkansa maailmassa ilman minun apuani, halveksisin häntä, jos hän
epäröisi lähestyä minua väärän tulkinnan pelosta. En luule, että mies
on koskaan täysin kunniallinen, jollei hän pysty voittamaan sellaista
pelkoa. Mutta jos hänellä ei olisi ammattia eikä rahoja eikä mitään
muuta tarkoitusta kuin elää minun kustannuksellani, silloin pitäisin
häntä seikkailijana ja kohtelisin häntä myös sellaisena -- paitsi jos
rakastuisin häneen."

"Paitsi jos rakastuisit häneen?"

"Se -- olettaen, että sellaista todella tapahtuu -- voisi vaikuttaa
erotuksen tunteissani, muttei käytöksessäni. En menisi naimisiin
seikkailijan kanssa missään olosuhteissa. Harhaan-osuneesta intohimosta
voisin parantua, mutten huonosta aviomiehestä."

Lucian oli vaiti; hän käveli pitkin, epäsäännöllisin askelin, tähystäen
tuimasti katukivitykseen, ikäänkuin se olisi ollut vaikea ongelma, ja
silloin tällöin tönäisten sitä kepillään. Vihdoin hän katsahti ylös ja
sanoi:

"Viitsisitkö pitentää hiukan kävelyämme kulkemalla kanssani
Bedford-puistikon ympäri? Minulla on jotakin erityistä sanottavaa."

Lydia kääntyi ja mukautui hänen pyyntöönsä sanaakaan virkkamatta; ja he
olivat kulkeneet puistikon toi sen laidan pituuden, ennenkuin Lucian
jälleen avasi suunsa.

"Kun tarkemmin ajattelen, Lydia, ei tämä ole sovelias aika eikä paikka
tärkeille ilmoituksille. Suo anteeksi, että sain sinut poikkeamaan
tieltäsi tyhjän vuoksi."

"Tästä en pidä, Lucian. Tärkeät ilmoitukset turmelevat -- tässä
tapauksessa -- hyvän käytöksen. Jos aikomasi lausunto on järkevä,
on nykyhetki sille yhtä hyvä aika ja Bedford-puistikko yhtä hyvä
paikka, kuin mitä luultavasti vastakaan voit löytää. Jos ei se ole,
niin tunnusta, että olet päättänyt jättää sen sanomatta. Mutta
älä lykkää sitä toistaiseksi. Vaiteliaisuus on aina erehdys --
ministeripenkilläkin. Ja se on kaksinkertainen erehdys juuri minuun
nähden, sillä minulla on sitä kohtaan luontainen vastenmielisyys."

"Niin", sanoi Lucian hätäisesti; "mutta suo minulle vielä hetkinen --
kunnes tuo poliisi on mennyt ohi."

Poliisi astuskeli huolettomana ohi, iskien katukivitystä koroillaan ja
räpsien kämmentään valkoisella hansikkaalla.

"Asia on niin, Lydia, että -- Minun on kovin vaikea --"

"Mistä on kysymys?" sanoi Lydia, odotettuaan turhaan lähempiä
selityksiä. "Olet keskeyttänyt kahdesti." Oltiin hetkinen vaiti. Sitten
Lydia katsahti Lucianiin nopeasti ja lisäsi epäuskoisena: "Aiotko mennä
naimisiin? Sekö on tuo salaisuus, joka sitoo harjaantuneen kielesi?"

"Vain siinä tapauksessa, että sinäkin otat osaa toimitukseen."

"Hyvin ritarillista, ja vieläpä hiukan humorististakin, joka on minulle
uusi kokemus sinuun nähden. Mutta mitä sinulla on sanottavana minulle,
Lucian? Suoraan sanoen alkaa epäröimisesi käydä naurettavaksi."

"Et ole todellakaan tehnyt asiaani helpommaksi esittää, Lydia. Ehkä
sinulla onkin naisellinen aavistus tarkoituksestani ja sinä tahdot
tahallasi peloittaa minua."

"En vähintäkään. Minä en ole etevä aavistuksissa, naisellisissa enempää
kuin muissakaan. Toden totta, jollet nyt heti sano sanottavaasi, niin
käännyn ja riennän museoon."

"En voi löytää soveliasta ilmaisumuotoa", sanoi Lucian tuskallisen
hämmentyneenä. "Olen varma, ettet tahdo olettaa mitään alhaisia
vaikuttimia minun -- no, olkoon, lausunnolleni, vaikka sana tuntuukin
typerältä. Käsitän liiankin hyvin, että, tavalliselta kannalta katsoen,
on olemassa varsin vähän mitään, mikä houkuttelisi sinua liittymään
minuun. Kuitenkin --"

Nopea muutos Lydian kasvoissa ilmaisi Lucianille, että hän oli sanonut
tarpeeksi. "En ollut ajatellut tätä", virkkoi Lydia vaitiolon jälkeen,
joka Lucianista tuntui pitkältä. "Huomiomme ovat niin merkityksettömiä,
ennenkuin olemme saaneet langan, mihin voimme ne pujottaa! Sinun on
mietittävä tarkemmin tätä asiaa, Lucian. Se suhde, joka nyt on meidän
välillämme, on paras, minkä luonteittemme erilaisuus voi sallia.
Minkätähden haluat muuttaa sitä?"

"Koska tahtoisin tehdä sen läheisemmäksi ja pysyvämmäksi. En tahdo
muuttaa sitä muussa suhteessa."

"Esittämäsi toimintatapa merkitsisi sille melkoista tuhoutumisen
vaaraa", sanoi Lydia malttavaisesti. "Me emme voisi menestyä yhdessä.
Meidän välillämme on mielipiteiden eroavaisuuksia, jotka merkitsevät
periaatteiden eroavaisuuksia."

"Varmaan et nyt puhu vakavissasi. Mielipiteitäsi, tai käsityksiäsi,
ei mikään valtiollinen puolue Englannissa aja, joten ne ovat
käytännöllisesti katsoen tehottomia eivätkä voi törmätä yhteen
minun mielipiteitteni kanssa. Ja sellaiset eroavaisuudet eivät ole
persoonallisia asioita."

"Sellainen puolue saattaisi muodostua viikko naimisiinmenomme jälkeen
-- ja tuleekin, luulen, muodostumaan ainakin paljon ennen kuolemaamme.
Siinä tapauksessa pelkään mielipiteidemme eroavaisuuksien käyvän hyvin
persoonallisiksi asioiksi."

Lucian alkoi kävellä nopeammin vastatessaan: "On liian järjetöntä
asettaa sitä, mitä kutsut mielipiteiksesi, vakavaksi esteeksi
välillemme. Sinulla ei ole mitään mielipiteitä, Lydia. Noita
epäkäytännöllisiä päähänpistoja, joita sinua huvittaa tuoda julki, ei
Englannissa tunnusteta täysijärkisiksi valtiollisiksi vakaumuksiksi."
Lydia ei vastannut tähän. Hän odotti jonkun aikaa miettiväisen
äänettömänä ja virkkoi sitten:

"Minkätähden et mene naimisiin Alice Goffin kanssa?"

"Oh, hirteen Alice Goff!"

"On niin helppo saada esille mies pintakiillon alta rouhaisemalla
hänen tunteitaan", sanoi Lydia nauraen. "Mutta minä puhuin tosissani,
Lucian. Alice on tarmokas, kunnianhimoinen ja järkkymättömän nuhteeton
periaatteellisissa kysymyksissä. Uskon, että hän antaisi sinulle
vakavaa apua virkaurasi joka askeleella. Sitäpaitsi hänessä on
ruumiillista rotevuutta. Oppinut luokkamme on sellaisen lisäyksen
tarpeessa."

"Monet kiitokset vihjauksestasi; mutta minua ei satu haluttamaan mennä
naimisiin neiti Goffin kanssa."

"Minä kehoitan sinua ajattelemaan sitä. Sinulla ei ole ollut vielä
aikaa uusien suunnitelmien muodostamiseen."

"Uusien suunnitelmien! Sinä siis ehdottomasti hylkäät minut --
hetkeäkään miettimättä?"

"Ehdottomasti, Lucian. Eikö vaistosikin varoita sinua, että olisi
erehdys mennä naimisiin minun kanssani?"

"Ei, en voi sanoa sen tekevän sitä."

"Luota sitten minun vaistooni, joka ei asetu millekään epävarmalle
kannalle tässä kysymyksessä, kuten mielilehtiesi on tapana sanoa."

"Se on tunnekysymys", sanoi Lucian väkinäisellä äänellä.

"Onko?" vastasi Lydia vilkkaasti. "Sinä olet tuottanut minulle
jonkunmoisen yllätyksen, Lucian. En ole koskaan havainnut käytöksessäsi
mitään rakastavaisen ailahduksia."

"Ja sinä olet tuottanut minulle hyvin epämieluisan yllätyksen, Lydia.
Minusta tuntuu nyt, ettei minulla koskaan ole ollut paljon menestyksen
toivoa; mutta luulin kuitenkin, että harhaluulojeni poistaminen
tapahtuisi lempeällä tavalla."

"Olenko ollut tyly?"

"En valita."

"Se johtui onnettomuudesta, Lucian, ei ilkeydestä. Sitäpaitsi nuo
hienostelut, joilla ystävykset koettavat säästää toistensa tunteita,
ovat pikkumaisia epäsuoruuksia. Minä suhtaudun sinuun suorasti.
Tahtoisitko, että olisin toisenlainen?"

"Tietysti en. Minulla ei ole oikeutta olla loukkaantunut."

"Ei vähintäkään. Lisää nyt vielä tuohon muodolliseen myönnytykseen
vilpitön vakuutus, että et _ole_ loukkaantunut."

"Vakuutan sinulle, etten ole", sanoi Lucian alakuloisen alistuvasti.

He olivat tällöin saapuneet Charlotte-kadulle, ja Lydia lopetti
selvittelyn sanattomasti kääntymällä Museoon päin ja alkamalla
puhua yhdentekevistä aiheista. Russell-kadun kulmassa Lucian nousi
ajurinrattaille ja ajoi pois ilmaisten masentuneena kiitoksensa hymystä
ja kädenhuiskutuksesta, joilla Lydia koetti häntä lohduttaa. Lydia
meni sitten kansalliskirjastoon, missä hän unohti Lucianin. Kosinnan
järkyttävä vaikutus oli vielä ilmenemättä, mutta toistaiseksi hän ei
sitä tuntenut, vaan työskenteli uutterasti, kunnes kirjasto suljettiin
ja hänen oli lähdettävä. Koska hän oli istunut useita tunteja ja päivä
oli vielä valoisa, ei hän ottanut ajuria eikä edes kävellyt suoraan
kotiin. Hän oli kuullut eräästä Sohossa olevasta kirjakauppiaasta,
jolla oli myytävänä eräs harvinainen teos, jota hän halusi; ja hänen
mieleensä johtui, että nyt oli hyvä tilaisuus lähteä etsimään tuota
kirjakauppiasta. Asianlaita oli kuitenkin niin, että Länsi-Euroopassa
tuskin oli yhtään pääkaupunkia, jota hän ei olisi tuntenut paremmin
kuin Lontoota. Hän eksyi pian kapeiden katujen sokkeloon, joiden
varrella olevat aikoinaan hienot asumukset olivat jo ammoin muutetut
pieniksi myymälöiksi tai vuokrakasarmeiksi ja alkoivat nyt vuorostaan
joutua suurten liiketalojen hiljaa mutta varmasti etenevän valloituksen
uhreiksi. Kuitenkaan ei liike-elämän tuoksina rikkonut omituista Sohon
hiljaisuutta. Myymälöiden kaupanteko ei näyttänyt juuri vilkkaalta;
isot tukkuliikkeet pidättivät toimeliaisuutensa seinien sisäpuolella;
ne harvat konttoristit, liikemiehet ja varastonhoitajat, joita näkyi
ulkoisalla, olivat näköjään pikemminkin aikeissa pistäytyä läheisiin
kapakoihin kuin tärkeitä asioita toimittamassa. Mutta paikalla vilisi
laumoittain lapsia, jotka parveilivat, sirittivät ja pyrähtelivät kuin
varpuset, ollen vastuksina aikaihmisille ja tehden huolella rakennetut
kaupan tyyssijat leikkitantereekseen.

Lydia huomasi erään pienen pojan katselevan kaihokkaasti makeismyymälän
ikkunaan, ilmeisesti kipeästi rahan tarpeessa. Hän ehdotti pojalle,
että tämä opastaisi hänet takaisin sen seudun valtakadulle.
Poika suostui tarjoukseen ahnaasti ja johti hänet kohta sinne
Lexington-kadun kautta. Lydia kiitti häntä ja antoi hänelle pienimmän
rahan kukkarostaan, mikä sattui olemaan shillinki. Riemastuen
sellaisen omaisuuden saannista päästi poika kimakan kirkunan ja
syöksyi pois näyttääkseen rahaa eräälle poikaparvelle, joka oli
juuri juossut näkyviin kapakan kulman takaa. Kiireessään hän törmäsi
päistikkaa erääseen kapakan edustalla tavallisista seisoskelijoista,
vankkarakenteiseen nuoreen mieheen, joka kirosi häntä kiukkuisesti.
Poika vastasi kiihkeästi ja alkoi sitten, yhteentörmäyksen
aiheuttamasta kivusta, itkeä. Kun Lydia tuli paikalle, seisoi lapsi
vetistellen juuri hänen tiellään, ja hän taputti sitä säälivästi
päähän ja kehoitti muistamaan sitä paljoa rahaa, joka hänellä oli
kulutettavana. Lapsi näytti tulevan lohdutetuksi ja pyyhki silmiään
rystysillään äänettömänä; mutta mies, joka, saatuaan karkean töytäyksen
nivusiinsa, närkästyi Lydian epäoikeudenmukaisuutta, kun hän soi
myötätuntonsa päällekarkaajalle eikä hänelle, jolle se oikeuden mukaan
olisi kuulunut, käveli uhkaavasti Lydian eteen ja kysyi karkeasti
kiroten, oliko _hän_ tehnyt jotakin pojalle. Ja kun hän pidättyi
kohdistamasta mitään mainesanaa Lydiaan, uskoi hän rehellisesti
tehneensä kunniaa Lydian sukupuolelle ja persoonallisille suloille
osoittamalla esiintymisessään vaikuttavan yhdistelmän ritarillisuutta
ja miehekästä kiivautta. Lydia ei tuota ritarillisuutta tajunnut, vaan
peräytyi ja astui ajotielle päästäkseen hänen ohitseen. Harmistuneena
tästä välinpitämättömyyden yrityksestä asettui mies uudelleen hänen
tielleen ja toisti kysymyksensä entistä tuikeammin, kun samassa
äkillinen töytäys sydänalaan sai hänet tuntemaan ankaraa sisällistä
kipua, horjuttaen samalla hänen tasapainonsa niin kovakouraisesti, että
hän oli vähällä kaatua jalkakäytävän reunakiveen. Päästyään jälleen
jaloilleen hän näki edessään keikarimaisesti puetun nuoren miehen, joka
puhutteli häntä näin sanoen:

"Silläkö tavalla naista puhutellaan, häh? Eikö katu ole kyllin leveä
kahdelle. Eikö teillä ole ihmistapoja?"

"Ja kukas te olette, ja mihin te töykitte kyynärpäätänne?" sanoi mies,
päästäen ylivoimaisen sadatuksen.

"No, no", sanoi Cashel Byron varoittavasti. "Teidän on paras pitää
siivoa suuta, jos haluatte säilyttää hampaanne siinä. Älkää huoliko
siitä, kuka olen."

Lydia, nähdessään riidankahinan olevan syntymässä ja huolestuneena
miehen uhkaavasta näöstä, päätti järkevästi kiiruhtaa pois ja lähettää
poliisin Cashelin avuksi. Mutta kääntyessään hän huomasi väkijoukon
jo kerääntyneen ympärille, sulkien hänet sisäpiiri-katselijaksi
kahnaukselle, josta lupasi sukeutua katutappelu. Hänen huomionsa
palautti kiistelijöihin hänen äskeisen ahdistajansa voimakas
sisunpurkaus. Cashel näytti huolestuneelta, sillä hän peräytyi askeleen
piittaamatta takana olevien varpaista ja huudahti, torjuen toisen pois
kämmenellään:

"Jättäkää nyt minut rauhaan. Minä en halua olla kanssanne juttusilla.
Menkää pois läheltäni, kuuletteko."

"Ette halua olla kanssani juttusilla! Vai niin, ja minkätähden? Koska
teissä ei ole siihen miestä tarpeeksi. Mitä se merkitsee, että tulette
töykkäämään kyynärpäänne toisen leipälaukkuun ja sitten haluatte
luikkia tiehenne? Luulitteko, että pelkäisin teidän samettitakkianne?"

"No hyvä", sanoi Cashel rauhaarakentavasti; "sanokaamme, ettei minussa
ole teille miestä tarpeeksi. Niin että se asia on selvä. Oletteko
tyytyväinen?"

Mutta suuresti pöyhistyneenä julisti toinen monin kirouksin repivänsä
Cashelin maksan maalle ja vieläpä, jos hän niin halusi, Lydiankin,
josta hän käytti raakaa mainesanaa. Väkijoukko hurrasi ja kehoitti
häntä "käymään päälle". Cashel sanoi silloin jurosti:

"Hyvä on. Mutta älkää koettako väittää jälkeenpäin, että minä pakotin
teidät riitaan. Ja nyt", lisäsi hän kolkolla äänensävyllä, mikä sai
Lydian värisemään ja siirsi hänen pelkonsa Cashelin vastustajan
puolelle, "minä panen teidät toivomaan, että olisitte purrut kielenne
poikki, ennenkuin sanoitte tuon äskeisen sananne. Niin että varokaa
itsenne."

"Oh, kyllä varon itseni", sanoi mies uhmaten. "Kätenne koholle!"

Cashel katseli vastustajansa asentoa sanomattoman pilkallisena. "Te
tulette tietämään, milloin käteni ovat koholla, kun tunnette katukivet
hartioissanne", sanoi hän. "Parasta että pidätte takin päällänne, niin
kaadutte pehmeämmin."

Mies ilmaisi hylkäävänsä tämän neuvon alkamalla riisua takkiaan
tarmokkaasti. Nimetön väristys kävi läpi väkijoukon. Ne, jotka olivat
huonoilla paikoilla, painautuivat eteenpäin; ja ne, jotka muodostivat
sisäpiirin, painautuivat taaksepäin jättääkseen sijaa ottelijoille.
Lydia, jolla oli haluttu paikka lähellä Cashelia, toivoi tulevansa
sysätyksi ulos tungoksesta, sillä hän alkoi tuntea heikkoutta ja
pahoinvointia. Mutta eräs komea teurastaja, joka oli saanut paikan
hänen vieressään, katsoi hänellä olevan oikeuden kunniapaikkaan
eturivissä ja kehoitti häntä olemaan pelkäämättä. Hänen puhuessaan
näytti kasvojen joukko Lydian edessä äkkiä huojuvan. Pelastuakseen
kaatumasta hän pisti käsivartensa teurastajan kainaloon, ja tämä hyvin
mielissään veti hänet lähelleen ja tuki häntä tehokkaasti. Hänen
tukensa oli tervetullut, koska se oli tarpeen.

Sillävälin Cashel seisoi liikkumatonna, tarkaten järkkymättömän
halveksivana vastustajansa liikkeitä, kun tämä kääri ylös haalistuneita
paidanhihojaan väkijoukon huudellessa rohkaisevasti: "Käy päälle,
Teddy", "Anna hänelle köniin, Teddy", ynnä muita vielä täsmällisempiä
kehoituksia. Mutta Teddyn luonto alkoi jäähtyä: hän läheni aavistaen
käyvänsä turmiotaan kohti. Hän ei uskaltanut syöksyä vihollisensa
kimppuun, jonka katse näytti oivaltavan hänen kyvyttömyytensä. Kun
hän vihdoinkin rohkaistui iskemään, ei lyönti ylettynyt, minkä Cashel
ilmeisesti tiesi edeltäpäin, sillä hän ei liikahtanutkaan. Kuului
naurua ja kärsimätöntä mutinaa väkijoukosta.

"Odotatteko pollarin tulevan teitä erottamaan?" huusi teurastaja.
"Tulkaa ulos nurkastanne ja käykää toimeen, kuuletteko?"

Tämä muistutus, että poliisi voisi riistää häneltä saaliinsa, näytti
saavan Cashelin liikkeelle. Hän astui askeleen eteenpäin. Väkijoukon
jännitys kohosi huippuunsa, ja eräs pieni mies lähellä Lydiaa teki
hurjan ilmahypyn ja kirkaisi: "Käy päälle, Cashel Byron."

Nämä sanat kuullessaan Teddy suorastaan tyrmistyi kauhusta. Hänen
kätensä vaipuivat nopeasti alas ja surkea vihertävä kalpeus valahti
hänen poskilleen. "Se ei ole oikeudenmukaista", huudahti hän,
peräytyen niin pitkälle kuin pääsi: "Minä antaudun. Antakaa olla,
mestari: te olette liian etevä minulle." Mutta julma väkijoukko työnsi
häntä ivaten Cashelia kohti, joka läheni säälimättä. Teddy lankesi
polvilleen. "Mitäpä ihminen voi sanoa enempää, kuin että hän on saanut
tarpeekseen?" rukoili hän. "Olkaa englantilainen, mestari, älkääkä
lyökö miestä silloin kuin hän on maassa."

"Maassa!" sanoi Cashel. "Kuinka kauan pysytte maassa, jos minä
tahdon että nousette ylös?" Ja liittäen toiminnan sanoihinsa hän
tarttui Teddyyn vasemmalla kädellään, nosti hänet jaloilleen, heitti
hänet avuttomaan asentoon polvelleen ja kohotti oikean nyrkkinsä
kuin moukarin hänen ylöspäin kääntyneiden kasvojensa yläpuolelle.
"Nyt", sanoi hän, "te ette ole maassa. Mitä teillä on sanomista
puolustukseksenne, ennenkuin lyön naamanne alas kurkustanne?"

"Älkää tehkö sitä, mestari", huohotti Teddy. "En tarkoittanut mitään
pahaa. Mistä minä tiesin, että tuo nuori nainen oli teidän heilanne?"
Tässä hän rimpuili vähän, ja hänen kasvonsa kävivät tummemman
värisiksi. "Päästäkää, mestari", huusi hän ölisten. "Te tukehdutatte
minut."

"Pyydän, päästäkää hänet", sanoi Lydia, irtautuen teurastajasta ja
tarttuen Cashelin käsivarteen.

Hätkähtäen Cashel päästi otteensa, ja Teddy kierähti maahan. Hän käveli
pois työntäen käsiään hihoihinsa ja uhmaten häpeäänsä tunteettomalla
irvistyksellä. Cashel tarjosi mitään puhumatta Lydialle käsivartensa,
ja Lydia, ymmärtäen itselleen parhaaksi päästä poistumaan paikalta niin
vähin sanoin kuin mahdollista, otti sen vastaan ja sitten kääntyi ja
kiitti teurastajaa, joka punastui ja kävi sanattomaksi. Pieni mies,
jonka huudahdus oli keskeyttänyt tappelun, heilutti nyt hattuaan
huutaen:

"Brittiläinen leijona eläköön! Kolminkertainen hurraa Cashel Byronille!"

Cashel käännähti häneen päin ja sanoi: "Älkää käytelkö niin vapaasti
toisten ihmisten nimiä, muuten voitte joutua itse ikävyyksiin."

Pieni mies peräytyi kiireesti, mutta väkijoukko vastasi kehoitukseen
kolmella hurraa-huudolla, kun Cashel, Lydia käsipuolessaan, poistui
kujannetta myöten, jonka muodostivat epäiltävä-maineisen näköiset
tytöt, Teddyn luokkaan kuuluvat juipit, valkoesiliinaiset puotilaiset,
jotka olivat poistuneet tiskiensä takaa nähdäkseen tappelun, ynnä
muutamat kalpeat konttoristit, jotka katselivat kunnioittavasti
nyrkkitaistelijaa ja ihmetellen hänen seuralaisensa hienoa näköä. Heitä
saattoi kaksoisjono pieniä ryysylurjuksia, jotka, katse vakavasti
kiinnitettynä Casheliin, kävelivät jalkakäytävillä, Cashelin johtaessa
Lydiaa kapean kadun keskustaa pitkin. Ei yksikään heistä heittänyt
kipakkaa tai päästänyt huutoa. Tähystäen hellittämättä sankariaan he
tepsuttivat eteenpäin, törmäten yhteen jokaisen tielleen sattuvan
esineen kanssa. Vihdoin Cashel seisahtui. Pojatkin seisahtuivat heti
paikalla. Hän otti joitakin kuparirahoja taskustaan, kalisti niitä
kädessään ja puhutteli heitä.

"Pojat." Kuolonhiljaisuus. "Tiedättekö, mitä minun on tehtävä
pysyäkseni voimissani?" Tähän saakka järkähtämättömät katseet vilhuivat
levottomasti. "Minun on syötävä pieni poika joka ilta ennen maatapanoa.
Nyt en ole vielä varsin päättänyt, kuka teistä olisi parhaiten
makuuni; mutta jos yksikään tulee askeleenkaan kauemmaksi, niin syön
_hänet_. Niin että mars matkaanne." Ja hän viskasi rahat melkoisen
matkan päähän. Syntyi huuto ja rynnäkkö, ja Cashel ja Lydia jatkoivat
matkaansa ilman saattajia.

Lydia oli käyttänyt poikien karkoitusta hyväkseen irtautuakseen
Cashelin käsivarresta. Hän virkkoi nyt, puhutellen Cashelia ensi kertaa
sen jälkeen kuin hän oli lausunut sanansa Teddyn puolesta:

"Olen pahoillani, että olen tuottanut teille niin paljon vaivaa, herra
Cashel Byron. Kiitän teitä siitä, että puutuitte asiaan suojellaksenne
minua; mutta minä en ollut missään todellisessa vaarassa. Olisin
kernaasti sietänyt joitakin raakoja sanoja välttääkseni häiriötä."

"Kas niin!" huudahti Cashel. "Tiesinhän sen. Te soisitte mieluummin,
että olisin pitänyt huolta omista asioistani enkä puuttunut juttuun.
Te olette pahoillanne sen mies-paran puolesta, jota pitelin niin
kovakouraisesti: ettekö olekin? Se on niin kauttaaltaan naisen
tapaista."

"Enhän ole sanonut mitään tuollaista."

"No, en ymmärrä mitä muutakaan tarkoitatte. Ei minulle ole mikään
nautinto tapella satunnaisten miesten kanssa kaduilla tyhjän vuoksi:
enhän minä sillä tavalla leipääni ansaitse. Ja nyt kun olen sen tehnyt
teidän tähtenne, niin te annatte minun ymmärtää, että minun olisi
tullut pysyä rauhassa."

"Ehkä olen väärässä. Minä tuskin ymmärrän, mitä siinä tapahtui. Te
näytitte putoavan kuin pilvistä."

"Ahaa! Te olitte siis iloinen nähdessänne minut rinnallanne, huolimatta
puheestanne. Sanokaahan: ettekö ollut iloinen nähdessänne minut?"

"Tunnustan sen: olin tosiaan hyvin iloinen. Mutta millä taikakeinolla
te niin äkkiä lannistitte tuon miehen? Ja oliko tarpeellista tahrata
käsiänne kuristamalla häntä?"

"Se tuotti minulle tyydytyksen; ja se oli hänelle parahiksi."

"Perin vaivainen tyydytys! Panitteko merkille, että joku joukosta huusi
nimenne, ja että se näytti pelästyttävän miestä kauheasti?"

"Todellakin. Omituista, vai mitä? Mutta te sanoitte näyttäneen siltä
kuin olisin pudonnut taivaasta. Minähän olin seurannut teitä jo viisi
minuuttia! Mitäs siitä arvelette? Jos sain ottaa vapauden kysyä, niin
kuinka jouduitte kävelemään ympäri Soho'ta sellaiseen aikaan päivästä
pienen pojan kanssa?"

Lydia selitti. Kun hän oli lopettanut, oli melkein pimeä. He olivat
saapuneet Oxford-kadulle, missä Lydia, kuten Lucian Regent's Parkissa
samana iltapäivänä, huomasi seuralaisensa olevan monien kulkijain
uteliaisuuden esineenä, erittäinkin ajurien ja omnibusin kuljettajien.

"Alice luulee varmaan minun eksyneen", sanoi Lydia antaen merkin
ajurille, joka pani hevosensa äkkisyöksyllä tottelemaan sitä. "Hyvästi;
ja paljon kiitoksia. Olen aina kotona perjantaisin, ja minulle on oleva
suuri ilo nähdä teitä."

Hän ojensi Cashelille kortin. Tämä otti sen, luki sen ja katsoi sen
taakse nähdäkseen oliko sinne mitään kirjoitettu, ja virkkoi sitten
epävarmasti:

"Otaksun, että siellä tulee olemaan paljon ihmisiä."

"Kyllä, te tulette tapaamaan koko joukon ihmisiä."

"Hm! Toivon, että sallisitte minun saattaa teitä kotiin nyt. En pyydä
päästä kauemmaksi kuin portille."

Lydia nauroi. "Te olisitte hyvin tervetullut", sanoi hän; "mutta minä
olen hyvässä turvassa, kiitos vain. Teidän ei tarvitse vaivautua."

"Mutta entä jos ajuri koettaa säikyttää teiltä kaksinkertaista
ajomaksua", pitkitti Cashel. "Minulla on asiaa Kilburnin suunnalle,
ja teidän asuntonne on aivan tien varrella sinne mennessä. Kunniani
kautta, minulla on", lisäsi hän, peläten Lydian epäilevän häntä. "Käyn
joka tiistai-ilta St. John's Wood'in Cestus-klubissa."

"Minulla on nälkä ja kiire päästä kotiin", sanoi Lydia. "Minun on
mentävä henkeni edestä. Tulkaa jos tahdotte, mutta lähtekäämme joka
tapauksessa heti." Hän astui vaunuihin, ja Cashel seurasi häntä,
lausuen jonkun huomautuksen, joka Lydialle jäi osittain hämäräksi,
siitä, että oli liian pimeä, jotta kukaan voisi tuntea häntä. He eivät
puhelleet paljoa ajomatkan aikana, joka loppuikin pian. Bashville oli
seisomassa avoimella ulko-ovella, kun he saapuivat talon eteen. Kun
Cashel astui ulos vaunuista, katsoi lakeija häneen mielenkiinnolla ja
hiukan hämmästyneenä. Mutta kun Lydia laskeutui alas, ällistyi hän
niin, että jäi töllöttämään suu auki, vaikka hänet oli harjoitettu
näyttelemään tunteettomuutta kaikelle paitsi omille asioilleen ja
tekemään se niin automaattisesti kuin mahdollista. Cashel sanoi
Lydialle hyvästi ja kätteli häntä. Mennessään sisään kysyi Lydia
Bashvilleltä, oliko neiti Goff kotona. Hänen hämmästyksekseen Bashville
ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan tuijotti poistuvain
vaunujen jälkeen. Lydia toisti kysymyksen.

"Kyllä", sanoi Bashville, säpsähtäen tajuihinsa. "Hän on kysynyt teitä
neljä kertaa."

Lydia, vapauduttuaan siitä vastenmielisestä epäluulosta, että hänen
tavallisesti nuhteeton lakeijansa olisi juovuksissa, kiitti häntä ja
meni yläkertaan.



VIII LUKU.


Eräänä aamuna ilmestyi komea, hienosti puettu nuori mies
rahaministeriön taloon Downing Street'in varrella ja pyysi saada tavata
hra Lucian Webberiä. Hän kieltäytyi lähettämästä sisään korttiaan,
pyytäen ilmoittamaan hänet vain yksinkertaisesti "Bashvillenä". Lucian
antoi hänen heti tulla sisään ja hänen saavuttuaan kehoitti häntä
alentuvasti istuutumaan.

"Kiitos, sir", sanoi Bashville istuutuen. Lucianin mieleen johtui
silloin, vieraansa käytöksessä ilmenevän jännittyneen päättäväisyyden
johdosta, että hän oli saapunut jollakin omalla asiallaan eikä
emäntänsä lähettämänä.

"Olen tullut, sir, omalla vastuullani tällä kertaa. Toivon, että suotte
anteeksi ottamani vapauden."

"Varmasti. Jos voin tehdä jotakin hyväksenne, Bashville, niin älkää
pelätkö pyytää. Mutta olkaa niin suppea kuin mahdollista. Minulla on
niin kiire, että jokainen sekunti, minkä suon teille, tulee luultavasti
vähennettäväksi yölevostani. Riittääkö kymmenen minuuttia?"

"Riittää yllinkyllin, sir, kiitos vain. Haluaisin tehdä vain yhden
kysymyksen. Myönnän, että tuo kysymys on sopimaton asemalleni, mutta
rohkenen kuitenkin tehdä sen. Tietääkö neiti Carew, mikä se herra
Cashel Byron on, jonka hän ottaa vastaan joka perjantai muiden
tuttaviensa mukana?"

"Epäilemättä hän tietää", sanoi Lucian, muuttuen heti kylmäksi
käytökseltään ja katsoen Bashvilleen ankarasti. "Mitä se teihin koskee?"

"Tiedättekö _te_, mikä hän on, sir?" kysyi Bashville vastaten
järkähtämättä Lucianin tuijotukseen.

Lucianin ilme muuttui, ja hän nosti paikoilleen kynän, joka oli
solahtanut alas hänen pulpetillaan olevalta telineeltä. "Hän ei ole
minun tuttaviani", sanoi hän. "Tunnen hänet vain loordi Worthingtonin
ystävänä."

"Sir", sanoi Bashville äkillisellä kiihkolla, "hän ei merkitse loordi
Worthingtonille enempää kuin juoksijahevonen, josta hänen armonsa lyö
vetoa. Yhtä hyvin voisin _minä_ väittää olevani hänen armonsa ystävä,
koska voin sanoa tavallani tuntevani hänet. Byron on tavallinen
ammattinyrkkeilijä!"

Lucian muisti mitä oli tapahtunut rouva Hoskynin luona ja uskoi
väitteen heti. Mutta hän teki heikon yrityksen vastustaa vakaumusta.
"Oletteko varma siitä, Bashville?" sanoi hän. "Tiedättekö, että
väitteenne on hyvin vakavaa laatua?"

"Siitä ei ole mitään epäilystä, sir. Menkää mihin Lontoon
urheilukapakkaan hyvänsä ja kysykää, kuka on nykypäivän parhaiten
tunnettu nyrkkeilijä, niin teille vastataan: Cashel Byron. Minä tiedän
hänen kaikki vaiheensa, sir. Ehkä olette kuullut puhuttavan Ned
Skenestä, joka oli tietääkseni mestari siihen aikaan kun te olitte
koulussa."

"Luulen kuulleeni tuon nimen."

"Aivan niin, sir. Ned Skene löysi tämän Cashel Byronin Melbournen
kadulta, missä hän oli tavallisena laivapoikana, ja harjoitti hänet
nyrkkeilijäksi. Olette ehkä nähnyt hänen nimensä sanomalehdissä, sir.
Urheilulehdet ovat täynnään kirjoituksia hänestä; ja hänet mainittiin
Times'issakin kuukausi sitten."

"En lue koskaan sen aiheisia kirjoituksia. Minulla on tuskin aikaa
silmäillä läpi ne, jotka koskevat minua."

"Samoin on jokaisen ihmisen laita, sir. Neiti Carew'nkaan mieleen ei
johdu koskaan lukea sanomalehtien urheilutietoja, ja niin tuo Byron voi
esiintyä hänelle hänen vertaisenaan. Hän on hyvin tunnettu halustaan
esiintyä herrasmiehenä, sir, sen vakuutan teille."

"Olen huomannut hänen käytöksensä kylläkin omituiseksi."

"Omituiseksi, sir! Hyvänen aika, lapsikin voisi nähdä hänen lävitsensä,
sillä hänellä ei ole järkeä oman salaisuutensa säilyttämiseen. Viime
perjantaina hän oli kirjastossa ja sattui katselemaan sitä uutta
elämäkertateosta, johon neiti Carew kirjoitti esityksen Spinozasta.
Ja mitä luulette hänen sanoneen, sir! 'Onpas tämä siunattu kirja',
sanoi hän. 'Tässä on kymmenen sivua Napoleon Bonapartesta eikä yhtään
ainoaa Jack Randallista; ikäänkuin ei yksi tappelija olisi yhtä hyvä
kuin toinenkin!' Ymmärsin siitä tavasta, millä neiti Carew vastasi
tuohon puheeseen ja johti hänet, niin sanoakseni, perusteellisesti
esittämään ajatuksensa, ettei hän tiennyt kuka hänellä oli talossaan;
ja silloin minä päätin kertoa asian teille, sir. Toivon, ettette luule
minun tulleen tänne hänen selkänsä takana mistään pahansuopuudesta
häntä kohtaan. Tahdon vain rehellistä peliä. Jos minä esiintyisin neiti
Carew'lle herrasmiehenä, ansaitsisin tulla paljastetuksi petturina; ja
kun hän koettaa ottaa itselleen etuja, jotka eivät hänelle kuulu, niin
arvelen, että minulla on oikeus paljastaa hänet."

"Aivan oikein, aivan oikein", sanoi Lucian, joka ei vähääkään piitannut
Bashvillen vaikuttimista. "Otaksun, että tämä Byron on vaarallinen
mies, jos joutuu hänen kanssaan mieskohtaisiin epämieluisuuksiin."

"Hän tuntee ammattinsa, sir. Minä olen parempi painin arvostelija kuin
puolet näistä Lontoon ammattimiehistä, mutta en ole koskaan nähnyt
miestä, joka kykenisi saamaan hänestä otteen. Niin yksinkertainen kuin
hän onkin, on hän nyrkkeilyssä nero, ja hän on lyönyt kaiken kokoiset,
painoiset ja väriset vastustajat. On eräs hiiliseuduilta tullut uusi
mies, nimeltään Paradise, joka väittää voittavansa hänet; mutta sitä
minä en usko ennenkuin näen."

"Hyvä", sanoi Lucian nousten, "olen hyvin kiitollinen teille,
Bashville, tiedonannostanne; ja tulen pitämään huolen, että neiti Carew
saa tietää, kuinka te olette --"

"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Bashville; "mutta jos tahdotte olla
hyvä, niin älkää tehkö sitä. En tullut suosittaakseni itseäni toisen
miehen kustannuksella; ja ehkäpä neiti Carew ei pitäisikään sitä minään
suurena suosituksena." Lucian katsahti häneen nopeasti ikäänkuin
aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä. Bashville jatkoi: "Jos
Byron kieltää asian, saatte kutsua minut todistajaksi, ja minä sanon
hänelle suoraan naamaan, että hän valehtelee -- ja sen tekisin, vaikka
hän olisi vielä kaksi vertaa vaarallisempi; mutta, tällaista tapausta
lukuunottamatta, pyytäisin teitä, sir, osoittamaan minulle sen suosion,
ettette mainitsisi minun nimeäni neiti Carew'lle."

"Kuten haluatte", sanoi Lucian, ottaen esiin kukkaronsa. "Ehkä olette
oikeassa. Kuitenkaan ette saa jäädä aivan ilman korvausta vaivoistanne."

"Siihen en todellakaan voi suostua, sir", sanoi Bashville, peräytyen
askeleen. "Olette varmasti samaa mieltä kanssani siitä, että
tällaisesta asiasta ei miehen sovi ottaa maksua. Se on minun ja Byronin
välinen persoonallinen asia, sir."

Paheksuen sitä, että palvelijalla voi olla persoonallisia tunteita
mistään asiasta, saatikka sellaisesta, joka koski hänen emäntäänsä,
pisti Lucian kukkaron takaisin taskuunsa pitemmittä selityksittä ja
kysyi: "Onko neiti Carew kotona tänään iltapäivällä kolmen ja neljän
välillä?"

"En ole kuullut mistään vastakkaisistakaan aikomuksista, sir. Voin
sähköttää teille, jos hän menee ulos -- jos haluatte."

"Ei ole väliä. Kiitos. Hyvästi."

"Hyvästi, sir", sanoi Bashville kunnioittavasti ja poistui.
Oven ulkopuolella hänen käytöksensä muuttui. Hän pani käsiinsä
kaneelinruskeat hansikkaat, otti hopeahelaisen kävelykepin, jonka hän
oli jättänyt käytävään, ja käveli Downing Streetiltä Whitehalliin. Eräs
seurue maaltatulleita, joka seisoi siinä katsellen rakennuksia, arvasi
hänen olevan rahaministeriön nuorempia loordeja.

Hän odotti turhaan sinä iltapäivänä Lucianin ilmestymistä Regent's
Parkissa olevaan taloon. Ketään vieraita ei käynyt; ja hän kulutti
aikaansa yrittämällä, neiti Carew'n järjestämän palvelija-kirjaston
avulla, tunkeutua Spinozan filosofian syvyyksiin. Tunnin kuluttua,
tuntien tyytyväisenä päässeensä selvyyteen tuon kirjailijan
näkökannoista, hän ryhtyi pitkän kesäpäivän yksitoikkoisuuden
vaihteluksi kiillottamaan Lydian pöytähopeita.

Sillävälin mietti Lucian, millä tavoin hän voisi parhaiten saada
Lydian ei vain epäämään Cashelin tuttavuuden, vaan lisäksi tuntemaan
perinpohjaista häpeää siitä, että oli antanut tälle yllykettä, sekä
terveellistä epäluottamusta omaan arvostelukykyynsä vast'edes. Hänen
sihteeritehtävänsä olivat opettaneet hänet varustautumaan joillakin
hyvinjärjestetyillä asiaa koskevilla tosiseikoilla, ennenkuin hän
ryhtyi vaikuttamaan toisten mielipiteisiin missään asiassa. Hän
ei tiennyt ammattinyrkkeilystä enempää kuin että se oli raaka ja
laiton tapa, samaa sukua kuin kukkotappelu, ja että sen, samoinkuin
viimeksimainitunkin, otaksuttiin yleensä jo jääneen pois käytännöstä.
Tietäen, kuinka taipuvainen Lydia oli pitämään kaikkia muilta saatuja
mielipiteitä ennakkoluuloina, tunsi hän olevansa velvollinen hankkimaan
yksityiskohtaisempia tietoja. Hän hämmästytti loordi Worthingtonia
ei ainoastaan pyytämällä häntä päivälliselle seuraavana iltana,
vaan lisäksi kuuntelemalla innokkaasti hänen laveaa esitystään
mieliaiheestaan, nyrkkeilykilpailuista.

Kun päivät kuluivat, kävi Bashville hermostuneeksi ja arveli toisinaan,
oliko Lydia ehkä tavannut serkkuaan ja kuullut tältä hänen käynnistään
Downing Streetillä. Hän kuvitteli Lydian käytöksen häntä kohtaan
muuttuneen ja oli kerran tai pari kysymäisillään miellyttävimmältä
sisäköltä, oliko tämä sitä huomannut. Keskiviikkona hänen jännityksensä
loppui. Lucian saapui ja keskusteli pitkään Lydian kanssa kirjastossa.
Vaikka Bashville oli liian kunniallinen kuunnellakseen oven
takana, niin hän miltei toivoi, että tuo miellyttävä sisäkkö olisi
vähemmän arkatuntoinen. Mutta neiti Carew'n oli onnistunut herättää
palvelijoissaan jonkunverran itsekunnioitusta, ja Lucianin paljastus
tapahtui täysin kahdenkeskisesti.

Astuessaan kirjastoon hän näytti niin totiselta, että Lydia kysyi
häneltä, oliko hänellä hermosärkyä, joka häntä toisinaan vaivasi. Hän
vastasi hiukan pahastuneena, ettei hänellä sitä ollut, ja että hänellä
oli tehtävänä Lydialle eräs tärkeä ilmoitus.

"Mitä! Taaskin!"

"Niin, taaskin", sanoi Lucian, happamesti hymyillen; "mutta tällä
kertaa se ei koske minua itseäni. Saanko varoittaa sinua erään vieraasi
maineesta ylittämättä oikeuksiani?"

"Varmasti. Tarkoitatko Cheffskyä? Jos niin, niin olen täysin tietoinen
siitä, että hän on henkipatto nihilisti."

"En tarkoita monsieur Cheffskyä. Toivoakseni ymmärrät, etten hyväksy
häntä enkä sinun omituista mieltymystäsi nihilisteihin, anarkisteihin
ja muihin epäilyttäviin henkilöihin; mutta arvelen, että sinäkin voisit
kuitenkin vetää rajan ammattinyrkkeilijään nähden."

Lydia vaihtoi väriä ja virkkoi, miltei kuulumattomasti: "Cashel Byron!"

"Siis sinä _tiesit_!" huudahti Lucian kauhistuen.

Lydia odotti hetkisen toipuakseen, istuutui levollisesti tuolilleen
ja vastasi tyynesti: "Tiedän vain sen, mitä sinä sanot minulle
-- en enempää. Ja tahtoisitko nyt selittää minulle tarkoin, mikä
ammattinyrkkeilijä on?"

"Hän on yksinkertaisesti se, mitä hänen nimensä ilmaisee. Hän on mies,
joka tappelee palkan edestä."

"Niinhän sotapäällikkökin tekee. Ja kuitenkaan ei yhteiskunta aseta
heitä samaan luokkaan -- ei ainakaan minun luullakseni."

"Ikäänkuin voisi olla epäilystä siitä, mitä yhteiskunta tässä
tekee! Eihän noiden kahden tapauksen välillä ole minkäännäköistä
rinnakkaisuutta. Salli minun koettaa avata silmiäsi hiukan, jos
se on mahdollista, mitä joskus olen taipuvainen epäilemään.
Ammattinyrkkeilijä on tavallisesti rajuluontoinen mies, joka
seuralaistensa kesken on hankkinut itselleen jonkunlaisen öykkärin
maineen, ja joka alituisesti riidellen on saanut jonkunverran
harjaannusta tappelussa. Tämän maineensa nojalla hän voi tavallisesti
löytää jonkun uhkapelurin, joka on halukas lyömään vetoa jonkun
rahasumman siitä, että hän voittaa jonkun taatussa maineessa olevan
nyrkkitaistelijan yhdessä ottelussa. Vetoja lyödään noiden molempien
miesten ihailijain välillä; kootaan palkinto, johon kumpikin puolue
antaa osansa; taistelijoita treenataan kuin juoksijahevosia,
tappelukukkoja tai muita sen vertaisia; he kohtaavat toisensa
ja iskevät toisiaan hurjasti, kunnes jompikumpi on niin pahoin
ruhjoutunut, ettei voi jatkaa taistelua. Tämä tapahtuu keskellä
väkijoukkoa, jonka muodostavat tämänlaatuisista näytöksistä nauttivat
henkilöt: se on, raaimmat lurjukset, mitä suuri kaupunki voi sietää
vapaalla jalalla, ynnä monet sellaisetkin, joita se ei voi sietää.
Koska kilpailupalkinto, jonka molemmat puolueet ovat keränneet
kokoon, nousee usein yli tuhannenkin punnan, ja koska voittoisa
nyrkkitaistelija saa paljon runsaammat palkkiot antaessaan opetusta
nyrkkeilyssä, kuin yliopiston opettaja saa opetustunneistaan, niin
ymmärrät, että sellainen mies, niinkauankuin hänen nuoruutensa ja hyvä
onnensa kestää, voi olla hyvissä varoissa ja voipa vielä, apinoimalla
niiden herrasmiesten käytöstä, joita hän opettaa, pettää huolettomia
ihmisiä -- varsinkin erikoisuuksien ihailijoita -- harhauttaviin
luuloihin maineestaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan."

"Mikä on sitten hänen yhteiskunnallinen asemansa? Tarkoitan, ennenkuin
hänestä tulee nyrkkitaistelija."

"No, hän voi olla jonkunlainen ammattityöläinen: teurastajan, nahkurin,
räätälin tai leipurin sälli. Mahdollisesti eronsaanut sotilas,
merimies, palvelija tai muu sellainen. Mutta tavallisesti hän on raaka
työmies. Satamain seudut vilisevät sellaisia sankareita."

"Eivätkö he koskaan tule korkeammasta säätyluokasta?"

"Eivät koskaan edes oman luokkansa paremmista piireistä. Rappeutuneilla
herrasmiehillä ei ole juuri menestymisen mahdollisuuksia työssä, joka
vaatii härän voimia ja sitkeyttä ja teurastajan julmuutta."

"Mutta mitä heistä lopulta tulee? Eiväthän he voi jatkaa sellaista
työtä koko ikäänsä."

"Eivät voikaan. Kun joku nyrkkitaistelija vuosien vaikutuksesta joutuu
useamman kerran perättäin häviölle, ei kukaan halua enää lyödä vetoa
hänen puolestaan eikä avustaa palkinnon keruussa hänelle. Tai jos hän
voittaa aina poikkeuksetta, niin ne, mikäli niitä on, jotka uskaltavat
käydä otteluun hänen kanssaan, huomaavat olevansa samassa kadotuksessa.
Kummassakin tapauksessa hänen uransa on lopussa. Jos hän on pannut
rahaa säästöön, avaa hän urheilukapakan, missä myy kelvottominta lajia
väkijuomia entisille kilpailijoilleen ja heidän joukkokunnalleen, ja
ennenpitkää juo itsensä kuoliaaksi tai vararikkoon. Jos hän sitävastoin
on ollut eteensäkatsomaton tai huono-onninen, kerjää hän entisiltä
suosijoiltaan ja antaa opetusta. Lopulta, kun suojelijat kyllästyvät
häneen ja oppilaat loppuvat, hän sortuu työläisluokan pohjamutaan
terveys murtuneena, naama ruhjoutuneena, luonne raaistuneena ja maine
tahraantuneena."

Lydia jäi tämän selityksen jälkeen äänettömäksi niin pitkäksi aikaa,
että Lucianin esivaltamainen ankaruus ensin syventyi, sitten horjui, ja
lopulta vaihtui loukkautumisen tunteeksi; sillä Lydia näytti unohtaneen
hänet. Hän oli lausumaisillaan paheksumisensa tästä kohtelusta, kun
Lydia jälleen katsoi häneen ja sanoi: "Minkätähden loordi Worthington
esitteli minulle siihen luokkaan kuuluvan miehen?"

"Koska itse pyysit häntä tekemään sen. Arvattavasti hän ajatteli,
että jos katsoit sopivaksi esittää sellaisen pyynnön ilman
ennakkotiedusteluja, et voisi moittia häntä, jos huomaisit saaneesi
niskoillesi epämieluisan tuttavuuden. Muista, että pyysit esittelyä
Wiltstokenin asemasillalla, itse miehen läsnäollessa. Sellainen
raakalainen kykenisi nostamaan häiriön paljon pienemmästäkin
loukkauksesta, kuin minkä selitys ja kieltäytyminen olisi hänelle
tuottanut."

"Lucian", sanoi Lydia, "minä pyysin tulla esitellyksi vuokralaiselleni,
jonka kunniallisuudesta sinä olit mennyt takuuseen vuokraamalla
Metsämajan hänelle." Lucian punastui. "Miten loordi Worthington
selittää herra Byronin ilmestymisen rouva Hoskynin luo?"

"Se oli typerä pila. Rouva Hoskyn oli kiusannut Worthingtonia
tuomaan hänen luokseen jonkun kuuluisuuden, ja kostoksi hän toi
nyrkkeilijäsuojattinsa."

"Hm!"

"En puolusta Worthingtonia. Mutta hienotunteisuutta voi tuskin
odottaakaan häneltä."

"Hänellä on kyllin hienotunteisuutta ymmärtääkseen tällaisen asian
täydellisesti. Mutta olkoon se sinään. Olen ajatellut sitä, mitä
kerroit minulle noista omituisista ihmisistä, joiden olemassaolosta
tuskin tiesin ennen. Lueskellessani, Lucian, olen kohdannut
tuomitsevia arvosteluja kaikista roduista ja toimialoista auringon
alla. Hyvin arvossapidetyt ja oppineet miehet ovat väittäneet, että
juutalaiset, irlantilaiset, kristityt, ateistit, juristit, lääkärit,
valtiomiehet, näyttelijät, taiteilijat, lihansyöjät ja viininjuojat
ovat kaikki ehdottomasti rappeutuneita olentoja. Sellaiset väitteet
voidaan helposti todistaa ottamalla musta lammas kustakin laumasta
ja esittämällä se tyypiksi. Tuntuu järkevältä tehdä johtopäätös
ihmisen luonteesta hänen toimialansa perusteella; mutta kuka ottaisi
käytöksensä ojennusnuoraksi yksinomaan tähän perustuvan mielipiteen?
Sota on julmaa, mutta sotilaat eivät ole poikkeuksellisen verenhimoisia
ja epäinhimillisiä olentoja. En ole aivan varma siitäkään, että
nyrkkitaistelija on väkivaltainen ja vaarallinen mies, koska hän
harjoittaa väkivaltaista ja vaarallista ammattia -- otaksun, että he
kutsuvat sitä ammatiksi."

Lucian yritti sanoa jotakin, mutta Lydia keskeytti hänet jatkaen:

"Mutta tuo ei kuitenkaan minua liikuta tällä hetkellä. Oletko saanut
selville jotakin herra Byronista persoonallisesti? Onko hän tavallinen
luokkansa edustaja?"

"Ei. Ennemmin luulisin -- ja toivoisin -- että hän on hyvin
epätavallinen luokkansa edustaja. Olen seurannut hänen historiaansa
taaksepäin aina siihen aikaan asti, jolloin hän oli laivapoikana. Kun
hän ei nähtävästi onnistunut toimimaan päällystönsä tyydytykseksi
siinä virassa, tuli hän asiapojaksi jonkunlaiselle miekkailukoulun
pitäjälle Melbourneen. Siellä hän keksi lahjojensa laadun, ja ennen
pitkää hän ilmestyi nyrkkeilypiiriin jonkun onnettoman Ducket-nimisen
nuoren miehen kanssa, jonka leuan hän murskasi. Se laski perustuksen
hänen maineellensa. Hän taisteli useita otteluja poikkeuksettomalla
menestyksellä; mutta vihdoin hän salli rohkeutensa päästä siinä määrin
voitolle harkitsevaisuudesta, että tappoi erään englantilaisen,
joka taisteli häntä vastaan epätoivoisella itsepintaisuudella
kaksi tuntia. Olen kuullut, että sitä iskua, jolla hän kaatoi tuon
mies-poloisen viimeisen kerran, nimitetään nyrkkeilypiireissä
'Cashelin surmaniskuksi', ja että hän on koettanut uudistaa sitä
kaikissa seuraavissakin otteluissaan, saamatta kuitenkaan aikaan samaa
turmiollista tulosta. Epäonnistuminen on arvattavasti ollut hänelle
ankara pettymys. Hän pakeni Austraaliasta ja ilmestyi Amerikkaan, missä
hän ryhtyi jatkamaan voitollista uraansa, kunnostautuen erikoisesti
heittämällä erään jättiläismäisen vastustajan maahan jollakin
heidän lajisilleen ominaisella kauhealla tavalla, ja tehden hänestä
elinkautisen ramman. Sitten hän --"

"Kiitos, Lucian", sanoi Lydia jokseenkin heikosti. "Siinä on aivan
tarpeeksi. Oletko ihan varma, että tuo kaikki on totta?"

"Tietoni ovat peräisin loordi Worthingtonilta ja urheilulehtien
palstoilta. Byron itse tulee arvatenkin olemaan ylpeä saadessaan
antaa sinulle täyden vakuutuksen näiden asiain paikkansapitävyydestä.
Tehdäkseni hänelle oikeutta on minun kai lisättävä, että häntä pidetään
nyrkkeilijän esikuvana, mitä tulee raittiuteen ja yleiseen hyvään
käytökseen."

"Muistatko, että joitakin päiviä sitten erään toisen asian yhteydessä
huomautin, kuinka merkityksettömiä havaintomme ovat, ennenkuin saamme
oikean langan, mihin voimme ne pujottaa?"

"Muistan", sanoi Lucian, hiukan hämillään viittauksesta.

"Tuttavuuteni tämän miehen kanssa on juuri kuvaava tapaus. Hän on
tyrkyttänyt minulle tuota kauheaa ammattiaan joka kerta kun olemme
tavanneet. Olenpa suorastaan nähnyt julkisesti hurrattavan hänelle
nyrkkeilijäsankarina. Ja kuitenkin, kun en ollut asian jäljillä enkä
edes tiennyt sellaisen ammatin olemassaolosta, olen katsellut kaikkea
näkemättä mitään."

Lydia kertoi sitten seikkailunsa Sohossa ja kuunteli
välinpitämättömyyden täydellä kärsivällisyydellä Lucianin nuhteita
hänen varomattomuudestaan, kun hän kulki jalan kaupungilla yksinään.

"Saanko kysyä", lisäsi Lucian, "mitä aiot tehdä tässä asiassa?"

"Mitä sinä tahtoisit minun tekevän?"

"Lopettavan tuttavuutesi hänen kanssaan heti paikalla. Kieltävän
häneltä pääsyn taloosi mitä selkeimmin sanoin."

"Miellyttävä tehtävä!" sanoi Lydia ivallisesti. "Mutta minä teen sen
-- enkä niin paljon siitä syystä, että hän on nyrkkitaistelija, kuin
siitä, että hän on harjoittanut petosta. Mene nyt kirjoituspöydän luo
ja summittele minulle sovelias kirje hänelle lähetettäväksi." Lucianin
naama venähti. "Luulen", sanoi hän, "että voit tehdä sen paremmin itse.
Se on hieman arkaluontoinen asia."

"Niin. Se ei ole niin helppo kuin mitä äskeinen kehoituksesi antoi
ymmärtää. Muuten en olisi pyytänyt sinun apuasi. Niin ollen --" Hän
viittasi jälleen pöytään.

Lucian ei keksinyt välttävää estettä. Hän istuutui vastahakoisesti
pöydän ääreen ja hetken mietittyään kyhäsi seuraavan luonnoksen:

    Neiti Carew lähettää kohteliaan tervehdyksen hra Cashel Byronille
    ja pyytää ilmoittaa hänelle, ettei hän tule olemaan kotona
    jäljelläolevana seurustelukautena kuten tähän saakka. Sentähden
    on hänen valitettavasti luovuttava ilosta nähdä häntä luonaan
    perjantai-iltana.

"Luullakseni pidät tämän riittävänä", sanoi Lucian.

"Kyllä kai", sanoi Lydia, hymyillen lukiessaan luonnosta. "Mutta mitä
minun on tehtävä, jos hän loukkaantuu, tulee tänne, särkee ikkunat
ja pieksää Bashvillen? Sellaista tekemään tällainen kirje ärsyttäisi
ainakin _minua_."

"Ei hän uskalla ruveta rettelöimään. Mutta tahdon kyllä ilmoittaa
poliisille, jos tunnet itsesi levottomaksi."

"Ei millään muotoa. Meidän ei tule osoittautua häntä huonommiksi
rohkeudessa, joka, kuten otaksun, on hänen päähyveensä."

"Jos kirjoitat kirjeen nyt, niin vien sen postiin."

"Ei, kiitos. Lähetän sen muitten kirjeitteni mukana."

Lucian koetti odottaa, mutta Lydia ei tahtonut kirjoittaa hänen
läsnäollessaan. Lucian lähti siis pois, suurin piirtein katsoen
tyytyväisenä käyntinsä tuloksiin. Hänen mentyään Lydia merkitsi hänen
luonnoksensa siististi ja pani sen laatikkoon. Sitten hän kirjoitti
Cashelille seuraavasti:

    Arvoisa hra Cashel Byron. Olen juuri saanut selville
    salaisuutenne: Olen pahoillani, mutta Te ette saa tulla enää.
    Jääkää hyvin.

                                      Teidän vilpitön
                                       _Lydia Carew_.

Lydia säilytti tämän kirjeen seuraavaan aamuun, jolloin hän luki sen
läpi huolellisesti. Sitten hän lähetti Bashvillen viemään sen postiin.



IX LUKU.


Cashelin oppilaat pyysivät häntä toisinaan iskemään heitä kovaa --
jättämään leikittelyn -- totuttamaan heidät oikeaan kursailemattomaan
toden-perästä iskemiseen eikä tyhjään joutavaan. Hän oli sellaiseen
vain suostuvinaan, sillä hän tiesi, että jos joku saisi sinimarjan
silmäänsä tai hampaan kurkkuunsa ottelussa kuuluisan nyrkkitaistelijan
kanssa, kerskailisi hän siitä ylenpalttisesti ja saisi kaikki
tuttavansa päättämään itsekseen välttää noin raakamaista opettajaa.
Mutta neiti Carew'n kirjelipun saatuaan hän teki poikkeuksen tavastaan
tässä suhteessa. Eräs nuori kaartilainen, jonka oppitunti alkoi vähän
aikaa postin saapumisen jälkeen, huomautti Cashelin olevan tavallista
hajamielisemmän ja kehoitti häntä heräämään ja käymään asiaan toden
teolla. Silmänräpäyksessä isku sydänalaan lennätti hänet miltei
tajuttomana lattiaan. Hänen naamansa oli tuntuvasti vaalennut, kun
hänet nostettiin jälleen jaloilleen, ja pian hän esitti itsellään
olevan jonkun tärkeän menon ja poistui, selittäen vavahtelevin äänin,
että juuri sellaisesta ottelusta hän todella nautti.

Hänen mentyään Cashel käveli hajamielisenä edestakaisin, kiroillen
ja aika-ajasta seisahtuen lukemaan kirjettä. Hänen levottomuutensa
vain lisäsi hänen kiihtymystään. Ranskalaisen saapuminen, jonka
hän oli pestannut antamaan miekkailutunteja, teki paikan hänelle
sietämättömäksi. Hän muutti vaatteensa, meni ulos, kutsui ajurin ja
antoi kiroten määräyksen ajaa Lydian talolle niin kovaa kuin hevonen
pääsi. Mies hoputti menoa parhaansa mukaan, saaden hetken perästä
kärsimättömän huomautuksen, ettei ollut mitään kiirettä. Tottuneena
tämänkaltaiseen epäjohdonmukaisuuteen ei hän hämmästynyt, kun, heidän
lähestyessään taloa, hän sai käskyn olla pysäyttämättä ja ajaa hitaasti
ohi. Sitten hän, uuden ohjeen saatuaan, käänsi ympäri ja sivuutti
talon toiseen kertaan. Tällöin ilmestyi joku nainen silmänräpäykseksi
ikkunaan. Samassa hänen kyydittävänsä päästi raivon ja pelon sekaisen
ähkäisyn, hyppäsi alas liikkuvista ajopeleistä, syöksyi ylös talon
portaita ja soitti kiivaasti kelloa. Bashville, moitteettomasti
puettuna ja ilmeettömästi käyttäytyen, avasi oven. Vastaukseksi
Cashelin epäselvään kysymykseen hän sanoi:

"Neiti Carew ei ole kotona."

"Se on valhe", sanoi Cashel, silmät äkkiä laajentuen. "Minä näin hänet."

Bashville punastui, mutta vastasi kylmästi: "Neiti Carew ei voi ottaa
teitä vastaan tänään."

"Menkää kysymään häneltä", vastasi Cashel tuimasti, astuen kohti.

Huulet yhteen puristettuina tarttui Bashville oveen sulkeakseen hänet
ulos; mutta Cashel työnsi sen takaisin häntä vastaan ja astui sisään,
sulkien oven jälkeensä. Hän kääntyi sitä tehdessään silmänräpäykseksi
poispäin Bashvillestä, ja ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin,
heitettiin hänet jalkakampilla kumoon pitkin pituuttaan eteishallin
mosaiikkilattialle. Kun Bashvilleä sanottiin valehtelijaksi ja
sysättiin takaperin oven taakse, niin se kiihtymys, jota hän oli
tukahduttanut Lucianin luona käynnistään saakka, räjähti. Hän oli
heittänyt Cashelin kumoon cornilaistempulla ja odotti nyt hurjana
seurausta.

Cashel nousi jaloilleen niin äkkiä, että näytti siltä kuin olisi
hän kimmahtanut lattiasta. Bashville kyyristyi vaistomaisesti hänen
hyökätessään kohti, välttyen parahiksi hänen oikealta nyrkiltään,
ja hänestä tuntui kuin olisi se temmannut mukaansa hänen sydämensä
suhahtaessaan hänen korvansa sivu. Hän kääntyi ja pakeni hurjana
yläkertaan.

Lydia oli budoaarissaan Alicen kanssa, kun Bashville syöksähti sisään
ja lukitsi oven. Alice nousi ylös ja kirkaisi. Lydiakin säpsähti,
vaikka vähemmän tuota tavatonta toimenpidettä kuin muutosta tutuissa
kasvoissa, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tunnekiihoituksen
vallassa, mutta hän istui kuitenkin hiljaa ja kysyi rauhallisesti,
mistä oli kysymys. Bashville hillitsi itsensä hetkiseksi. Sitten hän
puhui jotakin sekavaa, meni ikkunan luo ja avasi sen. Lydia arvasi,
että hän aikoi huutaa apua kadulta.

"Bashville", sanoi hän käskevästi: "olkaa hiljaa, ja sulkekaa ikkuna.
Minä menen itse alas."

Bashville juoksi silloin estämään häntä avaamasta ovea, mutta Lydia
ei piitannut hänestä. Bashville ei uskaltanut vastustaa häntä
väkivoimalla. Hän alkoi tointua kauhustaan ja tuntea ensimmäisiä häpeän
pistoksia siitä, että oli antautunut sen valtoihin.

"Neiti", sanoi hän: "Byron on alhaalla ja tahtoo itsepäisesti tavata
teitä. Hän on vaarallinen, ja hän on liian voimakas minulle. Olen
tehnyt parhaani: kunniani kautta, sen olen tehnyt. Antakaa minun kutsua
poliisia. Seis", lisäsi hän, kun Lydia avasi oven. "Jos jompikumpi
meistä menee, niin se olen minä."

"Tahdon puhutella häntä kirjastossa", sanoi Lydia rauhallisesti.
"Sanokaa hänelle se ja käskekää hänen odottaa siellä minua -- jos
voitte puhua hänelle joutumatta vaaraan."

"Ooh, anna hänen kutsua poliisi", yllytti Alice. "Älä yritäkään mennä
sen miehen luo."

"Lorua!" sanoi Lydia hyväntuulisesti. "En ole vähintäkään
peloissani. Meiltä ei pidä puuttua rohkeutta, kun olemme tekemisissä
nyrkkitaistelijan kanssa." Valkoisena ja saaden hädin tuskin estetyksi
polvensa kolisemasta yhteen, mutta epäröimättä silmänräpäystäkään, meni
Bashville sankarillisena alas portaita ja tapasi Cashelin nojaamassa
porraskaidetta vastaan huohottaen ja pyyhkien hämmentyneen näköisenä
tahrautunutta otsaansa. Bashville pysähtyi kolmannelle askelmalle ja
sanoi:

"Neiti Carew tahtoo puhutella teitä kirjastossa. Tulkaa tätä tietä,
olkaa hyvä."

Cashelin huulet liikkuivat, mutta mitään ääntä ei niiltä lähtenyt; hän
seurasi Bashvilleä äänettömänä. Kun he tulivat kirjastoon, oli Lydia
jo siellä. Bashville poistui virkkamatta sanaakaan. Sitten Cashel
istuutui ja Lydian hämmästykseksi painoi päänsä käteensä ja puhkesi
hysteeriseen nyyhkytykseen. Ennenkuin Lydia ehti ratkaista, miten hänen
oli meneteltävä, kohotti Cashel katseensa häneen, kasvot vääntyneinä ja
värittöminä, ja koetti puhua.

"Olkaa hyvä älkääkä itkekö", sanoi Lydia. "Minulle sanottiin, että
tahdoitte puhua kanssani."

"En tahdo puhua kanssanne koskaan enää", sanoi Cashel käheästi. "Te
käskitte palvelijanne heittää minut alas portaita. Se riittää minulle."

Lydiaankin tarttui nyyhkytyksen tarve, jonka kanssa Cashel taisteli;
mutta hän tukahdutti sen ja vastasi lujasti: "Jos palvelijani on tehnyt
itsensä syypääksi pienimpäänkään epäkohteliaisuuteen teitä kohtaan,
herra Cashel Byron, on hän mennyt yli määräystensä."

"Sillä ei ole väliä", sanoi Cashel. "Hän voi kiittää onneaan, että
hänellä on vielä päänsä paikallaan. Mutta _hänestä_ ei ole väliä.
Odottakaahan vähän -- minä en voi puhua -- minun täytyy saada --
henkeni takaisin -- ja sitten --" Cashel nosti päänsä pystyyn omituisen
asiallisin ilmein, heittäytyi rentonaan tuolinsa selustaa vasten ja
lepäsi siinä asennossa päättäväisesti, kunnes uskoi voivansa puhua.
Vihdoin hän kohentautui ja virkkoi: "Minkätähden tahdotte hylätä minut?"

Lydia järjesti ajatuksensa taistelukuntoon ja vastasi: "Muistatteko
keskusteluamme rouva Hoskynin luona?"

"Muistan."

"Te myönsitte silloin, että jos toimialanne laatu tulisi minun
tietooni, niin tuttavuutemme lakkaisi."

"Se oli kyllä hyvin hyvä sanoa tekosyyksi, kun en tahtonut sanoa sitä
teille. Mutta huomaan, kuten moni muukin mies koetukselle jouduttuaan,
että en tarkoittanut mitä sanoin. Kuka kertoi teille, että olen
nyrkkitaistelija?"

"Olisin mieluummin sanomatta sitä teille."

"Ahaa!" huudahti Cashel, äänessään voitonriemua, jota hysteerisen
puuskauksen jäännös vielä pyrki tukahduttamaan. "Kukas nyt koettaa olla
salamyhkäinen, tahtoisin tietää?"

"Minä teen sen tässä tapauksessa, koska pelkään saattaa erästä
ystävääni alttiiksi katkeruudellenne."

"Ja minkätähden? Hän on mies, arvatenkin: muuten ette pelkäisi. Te
luulette, että menisin päätäpahkaa ja murhaisin hänet. Ehkä hän sanoi
teille, että olisi varsin luonnollista minunlaiselleni miehelle
-- minunlaiselleni raakalaiselle -- mennä ja iskeä hänet mäsäksi.
Sellainen johtuu miehen pelkuruudesta. Ihmiset halventavat ammattiani,
ei siksi, että siinä on pari kolme kehnoa miestä -- onhan koko joukko
kehnoja piispojakin, mitä siihen tulee -- vaan siksi, että he pelkäävät
meitä. Voitte olla rauhallinen ystävänne vuoksi. Minä olen tottunut
saamaan hyvän maksun löylytyksistä, joita annan; ja pitäisihän terveen
järkenne sanoa teille, että jos joku on tottunut saamaan maksun
jostakin tehtävästä, on hän viimeinen mies tekemään sitä ilmaiseksi."

"Olen huomannut asianlaidan olevan päinvastoin ensiluokkaisiin
taiteilijoihin nähden", sanoi Lydia.

"Kiitän", vastasi Cashel purevasti. "Tuo ansaitsisi minulta
kumarruksen."

"Mutta", sanoi Lydia vakavasti, "minusta näyttää, että teidän
taiteenne on kokonaan yhteiskunnan-vastainen ja taantumuksellinen.
Ja minä pelkään, että tämä väkisin hankkimanne keskustelu on teille
hukkayritys."

"En tiedä, onko se yhteiskunnan-vastainen vai ei. Mutta minusta on
kovaa, että minut työnnetään pois säädyllisestä seurasta, silloinkuin
siinä suvaitaan miehiä, jotka tekevät paljon pahempaa kuin minä.
Kenet näin täällä viime perjantaina, kaikkein kunnioitetuimpana
vieraittenne joukossa? No, sen ranskalaisen, jolla oli kultasankaiset
silmälasit. Mitä luulette minulle kerrotun, kun kysyin, mikä hänen
pikku harrastuksensa oli? Paistaa koiria uunissa, nähdäkseen kuinka
kauan koira voi elää hehkuvan kuumana! Tahtoisinpa tavata hänet
tekemässä sitä minun koiralleni. Niin, ja pistellä rotta täyteen
nauloja, nähdäkseen saiko kipu rotan hikoilemaan. Sehän on kerrassaan
kuvottavaa. Luuletteko, että minä olisin lyönyt kättä sellaisen miehen
kanssa? Jos hän ei olisi ollut teidän vieraanne, olisin opettanut
hänelle, miten ranskalainen pannaan hikoilemaan pistelemättä häneen
lainkaan nauloja. Ja _hänet_ otetaan vastaan ja pidetään kuin kultaa
kämmenellä, samalla kuin minut potkaistaan ulos! Katsokaahan vielä,
miten suhtaudutte kenraaliinkin! Mitä hän on muuta kuin tappelija,
tahtoisin tietää? Eikö hän suorastaan ylvästele ja kersku sillä, että
niinkauankuin hänelle maksetaan sen-ja-sen verran päivältä, ei hän
kysele, onko sota oikea vai väärä, vaan marssii esiin ja panee tuhannet
miehet parhaansa mukaan tappamaan ja tapattamaan itseään -- pysytellen
itse tarkoin taampana kaiken aikaa, huomatkaa se. Viime vuonna hän
oli korviaan myöten joidenkin neekeri-poloisten veressä, jotka olivat
yhtä kyvyttömät vastarintaan hänen aseellisille joukoilleen kuin joku
höyhensarjalainen olisi minulle. Niin huono kuin olenkin, en kävisi
höyhensarjalaisen kimppuun, enkä seisoisi syrjästäkatsojana, jos
joku toinen raskaansarjan mies sen tekisi. Monet teidän ystävistänne
kulkevat Hurlinghamissa kyyhkysiä ampumassa. On siinäkin inhimillinen
ja miehekäs tapa kuluttaa lauantai-iltapäivää! Loordi Worthington, joka
käy luonanne milloin mieli tekee, on tosin liian hyvä mies tai liian
huono ampuja tappaakseen kyyhkysiä, mutta ketunajoa hän ei pidä minään.
Luuletteko, että ketuista on hauskaa olla ajettuina, tai että miehillä,
jotka niitä ajavat, on niin hienot tunteet, että heidän kannattaa
antaa haukkumanimiä nyrkkitaistelijoille? Katsokaahan, kuinka monta
miestä kuolee tai rampautuu joka vuosi esteratsastuksessa, ketunajossa,
krikettipelissä ja jalkapallo-otteluissa! Kymmeniä! Katsokaa, kuinka
monta tuhatta kuolee sodassa! Oletteko koskaan kuullut kenenkään
kuolleen nyrkkeilyottelussa? Hyvänen aika, alusta loppuun asti koko
sen vuosisadan aikana, jolloin tämä taistelutapa on ollut käytännössä,
ei ole ollut puolta kymmentäkään tuhoisaa tapaturmaa todella
kunniallisissa otteluissa. Se on turvallisempaa kuin tanssiminen: moni
nainen on tanssinut helmansa tuleen ja palanut. Kerran ottelin miehen
kanssa, joka oli turmellut ruumiinrakenteensa huonolla elämällä, ja
hän näännytti itsensä niin perinpohjin pitkittämällä yhä edelleen
vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli joutunut häviölle, että kuoli
siitä ja oli vähällä tehdä lopun minustakin. Jos olisitte kuullut sitä
melua, mitä vanhat veteraanitkin siitä pitivät, niin olisitte luullut
viattoman lapsen kuolleen kätkyestä pudotessaan. Hyvä selkäsauna
tekee miehelle enemmän hyvää kuin pahaa. Ja jos kaikki nuo kirotut
koiranpaistajat, sotilaat, kyyhkysten-ampujat, ketun-ajajat ja muu
sellainen joukko ovat tervetulleita tänne, niin miksi minut suljetaan
ulos niinkuin jokin petoeläin?"

"Todellakaan en tiedä sitä", sanoi Lydia ymmällään; "jollei se johdu
siitä, että teidän ammattinne harjoittajat eivät tavallisesti ole
lähtöisin meidän säädystämme."

"Myönnän, etteivät nyrkkeilijät yleensä ole herrasmiehiä. Eivät
myöskään maalarit eivätkä runoilijat ennenmuinoin olleet. Mutta
tämän minä tahtoisin tietää: jos joku nyrkkeilijä osaisi käyttäytyä
yhtä hyvin kuin teidän ystävännekin ja olisi yhtä hyvää syntyperää,
minkätähden hän ei saisi seurustella heidän parissaan ja tulla
kohdelluksi heidän vertaisenaan?"

"Erotus näyttää mielivaltaiselta, sen tunnustan. Mutta ehkäpä asia
korjautuisi oikeammin, jos suljettaisiin pois myös vivisektorit ja
sotilaat, sensijaan että avattaisiin pääsy nyrkkitaistelijoille. Herra
Cashel Byron", lisäsi Lydia muuttuneella sävyllä: "en voi keskustella
kanssanne tästä asiasta. Yhteiskunnalla on teitä vastaan ennakkoluulo.
Niin on minullakin, enkä voi sitä voittaa. Ettekö voi löytää jalompaa
elinkeinoa kuin nuo rajut ja kamalat ottelut, joilla alennutte
ansaitsemaan toimeentulonne?"

"En", sanoi Cashel masentuneesti. "En voi. Sepä siinä juuri onkin."

Lydia näytti totiselta eikä sanonut mitään. "Ettekö ymmärrä sitä?"
sanoi Cashel. "No minäpä kerron teille elämäkertani alustapitäen, niin
saatte sitten itse tuomita. Saanko istua siksi aikaa kun puhun?" Hän
oli noussut seisoalleen tehdessään huomautuksiaan Lydian tieteellisistä
ja sotilaallisista tuttavuuksista.

Lydia viittasi lähellään olevaan tuoliin. Tuossa eleessä oli jotakin,
mikä sai värin nousemaan Cashelin poskille.

"Uskon, että olin poikana onnettomin olento maan päällä", aloitti
hän. "Äitini oli -- ja on vieläkin -- näyttelijätär, ja vieläpä
kaikkein etevimpiä ammatissaan. Kaikkein ensimmäisiä muistojani on
se, että istuin lattialla huoneen loukossa, ja huoneen suuren peilin
edessä äitini liehui ottaen asentoja ja ryöpyttäen Shakespearea kuin
mieletön. Minä pelkäsin häntä, kun hän oli niin tarkka käytöksestäni
ja ulkoasustani, eikä sallinut minun mennä koskaan lähelle teatteria.
Hänen omaisistaan en tiedä mitään, sillä hän antoi minua korville
kerran, kun kysyin kuka isäni oli, ja minä varoin tarkoin kysymästä
uudelleen. Hän oli aivan nuori silloinkuin olin lapsi, ja ensin minä
luulin häntä jonkinlaiseksi enkeliksi. Olisin pitänyt hänestä kovasti,
luulen, jos hän olisi sen sallinut. Mutta hän ehkäisi sen jotenkuten,
ja minun oli kohdistettava kiintymykseni palvelijoihin. Siinä suhteessa
minulla oli runsaasti vaihtelua, sillä hän antoi potkut koko väelleen
noin joka toinen kuukausi, paitsi erästä tyttöä, joka uhmaili häntä ja
antoi minulle sen ainoan hoidon, mitä koskaan sain. Luulen, että itkuni
jonkun palvelustytön poismenon johdosta antoi hänelle ensimmäisen
aiheen haukkua minua alhaisista taipumuksista -- mikä haavoitti minua
sydänpohjia myöten ja mitä hän jatkoi aina siihen päivään asti, jolloin
jätin hänet myötyri. Me olimme ihana pari: minä juro ja itsepäinen,
hän häilyvä ja tuittupäinen. Hän saattoi usein aloittaa aamiaisen
lähettämällä minut läimäyksellä huoneen toiseen laitaan ja lopettaa sen
kutsumalla minua poju-kultasekseen ja lupaamalla minulle kaikenlaiset
lelut ja kapineet. Pian lakkasin yrittämästäkin olla hänen mielikseen
ja pitää hänestä, ja minusta tuli niin epämiellyttävä nuori vekara kuin
ikinä voi toivoa. Ainoana ajatuksenani oli saada häneltä niin paljon
kuin suinkin, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, ja murjottaa ja
niskoitella silloinkuin hän oli äkäpäissään. Eräänä päivänä heitti
muudan poika kadulla mutaa päälleni, ja minä juoksin sisään itkien ja
kannellen hänelle. Hän sanoi, että minä olin pieni pelkuri. En ole
antanut sitä hänelle anteeksi vielä tänä päivänäkään - ehkä siksi,
että se oli yksi niitä harvoja totuuksia, joita hän minulle koskaan
sanoi. Elin alituisessa ärtymyksen tilassa, ja usein ihmettelen,
etten myrtynyt siihen aikaan koko iäkseni. Vihdoin minusta tuli niin
kiukkuinen pikku paholainen, että kun hän löi minua, niin torjuin hänen
iskujaan ja näytin niin häijyä naamaa, että luulen hänen ruvenneen
pelkäämään minua. Sitten hän pani minut kouluun, sanoen minulle, että
olin vailla sydäntä, ja sanoen johtajalle, että olin hillitön ja
pahankurinen vesa. Minä itkin kuin pieni hullu erotessamme, ja hän itki
vastaan kuin iso hullu -- huomatkaa, juuri sen jälkeen kuin hän oli
sanonut johtajalle kuinka häijy olin -- ja niin hän meni pois, jättäen
poju-kultasensa ja rakkaan lapsukaisensa ulisemaan sille hyvälle
onnelleen, että pääsi eroon hänestä.

"Minä olin kerrassaan oiva poika kouluun pantavaksi. Osasin puhua
yhtä hyvin kuin joku näyttelijä, mitä ääntämiseen tulee, mutta lukea
osasin tuskin yksitavuisiakaan sanoja; ja mitä kirjoittamiseen tulee,
en osannut edes kunnollisesti alkeitakaan. Tänä päivänäkään en osaa
oikeinkirjoitusta paremmin kuin Ned Skene. Mutta pahemmanlaatuista
tietämättömyyttä oli se, ettei minulla ollut aavistustakaan suorasta
käytöksestä. Luulin, että kaikki palvelijat pelkäisivät minua, ja että
kaikki aikuiset sortaisivat minua. Minä pelkäsin jokaista; pelkäsin,
että pelkuruuteni keksittäisiin; ja olin yhtä kiukkuinen ja julma
suuttumuksen-puuskissani kuin pelkurit aina ovat. Teidän on vaikea
uskoa minua, kun sanon sen, mutta kokonaan kunnottomaksi kehittymästä
minut pelasti se, että huomasin pystyväni tappelemaan. Isommat pojat
olivat samanlaisia kuin täysikasvuisetkin siinä suhteessa, että heistä
oli hauskaa katsella kun toiset tappelivat; ja heillä oli tapana panna
meidät nuoremmat tappelemaan, tahdoimmepa tai emme, säännöllisesti
joka lauantai-iltapäivä, todistajineen, tuomareineen ja kaikkineen,
köysipiiriä lukuunottamatta. Alussa, kun minut pantiin tappelemaan,
puristin silmäni kiinni ja itkin; mutta siitä huolimatta minun
onnistui saada vastustajani lujasti kiinni vyötäisistä ja heittää
hänet kumoon. Senjälkeen tuli suosituksi hauskuudeksi panna minut
tappelemaan, minä kun itkin aina. Mutta lopputuloksena oli, että
minä opin pitämään silmäni auki ja iskemään kohti. Tappeleminen ei
silloin ollutkaan minulle mikään vaikea konsti. Jollakin tavoin minä
älysin vaistomaisesti, milloin toinen aikoi iskeä, ja minä iskin aina
ensimmäiseksi. Sama on laitani nytkin kilpaotteluissa: minä tiedän mitä
vastustajani aikoo tehdä, ennenkuin hän tietää sitä oikein itsekään.
Voima, jonka tämä minulle antoi, sivistytti minut. Lopulta se teki
minusta koulun kukon, ja kukkona en voinut olla halpamainen tai
lapsekas. Ei mikään vetäisi vertoja tappelemiselle poikien luonteen
kehittäjänä, jos kaikki voisivat olla kukkoja; mutta kaikki eivät voi,
joten siitä taitaa olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

"Olisin voinut viihtyä hyvinkin koulussa, jos olisin ollut ahkerampi
kirjojen ääressä. Mutta opiskelu ei minulta sujunut, ja opettajat
olivat kaikki minulle töykeitä, pitäen minua laiskottelijana, vaikka
minä en olisi ollut sellainen, jos he olisivat osanneet opettaa; olen
myöhemmin tullut oppimaan, mitä opettaminen on. Mitä loma-aikoihin
tulee, olivat ne minulle vuoden pahin aika. Kun minut jätettiin
kouluun, olin raivoissani siitä, ettei minua päästetty kotiin;
ja kun menin kotiin, ei äitini tehnyt muuta kuin morkkasi minun
koulupojantapojani. Olin nimittäin käymässä liian suureksi, jotta
hän olisi voinut armastella minua poju-kultasenaan, ymmärrättehän.
Hän kohteli minua aivan entiseen tapaan, hellittely-puuskat vain
poisjätettyinä. Kun olin ollut koulussa kukkona, ei ollut miellyttävää
tuntea olevansa kuin hänen esiliinansa nauhoihin sidottu pahanpäiväinen
kakara. Kun hän näki, etten oppinut mitään, lähetti hän minut toiseen
kouluun, Panley-nimiseen paikkaan pohjoisessa. Siellä olin aina
seitsemäntoista vanhaksi, ja sitten hän tuli eräänä päivänä, ja
meillä oli riita, tavallisuuden mukaan. Hän sanoi, ettei hän antaisi
minun lähteä koulusta ennenkuin olisin yhdeksäntoista vanha, ja
silloin minä ratkaisin asian karkaamalla tieheni heti samana yönä.
Tulin Liverpooliin, missä piilouduin Austraaliaan lähtevään laivaan.
Kun nälistyneenä häädyin ilmaisemaan itseni, kohteli laivan väki
minua paremmin kuin olin odottanutkaan; ja minä tein työtä minkä
jaksoin ansaitakseni matkani ja ruokani. Mutta kun minut jätettiin
maihin Melbournessa, olin aika kiipelissä. En tuntenut ketään, eikä
minulla ollut yhtään rahaa. Kaikki, millä ihminen saattoi elää, oli
jonkun toisen omaisuutta. Kävelin pitkin kaupunkia etsien paikkaa,
missä tarvittaisiin poikaa juoksemaan asioita tai puhdistamaan
ikkunoita. Mutta minulla ei ollut rohkeutta mennä puoteihin kysymään.
Pari-kolme kertaa, kun olin yrittämäisilläni, osui silmiini joku
puotilais-nulikka, ja minä päätin, etten rupeaisi ainakaan _hänen_
komenneltavakseen, ja että kun oli tarjolla koko kaupunki, saatoin
yhtä hyvin mennä seuraavaan paikkaan. Vihdoin iltamyöhällä näin erään
voimistelulaitoksen seinään naulatun ilmoituksen, ja sitä lukiessani
jouduin puheisiin sen omistajan, vanhan Ned Skenen kanssa, joka istui
tupakoimassa ovella. Hän mieltyi minuun ja tarjosi minulle paikan
laitoksessaan jonkinlaisena yleis-apulaisena. Mikään ei olisi ollut
minulle tervetulleempaa, ja niin teimme heti kaupat. Aikaa myöten
tulin niin taitavaksi nyrkkeilyssä, että Ned järjesti minulle ottelun
erästä Ducket-nimistä kevyen-sarjan miestä vastaan ja löi melko suuren
vedon siitä, että minä voittaisin. No, enhän voinut tuottaa hänelle
pettymystä, kun hän oli ollut niin ystävällinen minulle -- rouva
Skenekin oli pitänyt minua hyvänä kuin omaa poikaansa. Mitäpä saatoin
tehdä muuta kuin ottaa leipäni sellaisena kuin se minulle tuli? Eihän
minusta ollut mihinkään muuhun. Jos olisin kyennytkin kirjoittamaan
hyvää käsialaa ja pitämään kirjaa, en kuitenkaan olisi saanut
itseäni siihen uskoon, että tuo kynänpyörittäminen ja muiden rahojen
laskeminen oli miehelle sopivaa ammattia. Ei ihmisen tehtävä ole tässä
maailmassa se, mitä hän haluaisi tehdä, vaan se, mitä hän _pystyy_
tekemään; ja ainoa asia, mihin minä kunnolla pystyin, oli tappeleminen.
Tappelemalla saattoi voittaa paljon rahaa ja paljon kunniaa ja mainetta
tuttavapiirini keskuudessa. Niinpä haastoin Ducketin ja löin hänet
rääsyksi noin kymmenessä minuutissa. Jopa puolittain tapoin hänet,
koska en tuntenut omaa voimaani ja koska pelkäsin häntä. Siitä saakka
olen pitänyt samaa ammattia, sillä minkään muun laista tointa ei
minulle koskaan tarjottu. Olin treenaamassa ottelua varten silloin kun
olin Wiltstokenissa sen Mellish-houkan kanssa. Ottelu suoritettiin sinä
päivänä, jolloin te näitte minut Claphamissa, kun minulla oli mustelma
silmäkulmassa. Wiltstoken oli tehnyt minulle hyvää. Niin paljon kuin
olenkin tapellut, en ole sydämeltäni paljon pikkulasta parempi; ja
aina siitä saakka, kun tulin näkemään, ettei äitini ollut enkeli, on
minulla ollut sellainen ajatus, että oikea enkeli ilmestyisi jonakin
päivänä. En ole, nähkääs, koskaan välittänyt paljoa naisista. Niin
huono kuin äitini olikin niin sanoakseni äidin virkaan, oli hänen
ulkonäössään ja käytöksessään jotakin, mikä antoi minulle paremman
käsityksen siitä, millainen miellyttävä nainen olisi, kuin mitä
minulla oli useimmista muista asioista; ja ne tytöt, joita tapasin
Austraaliassa ja Amerikassa, näyttivät minusta hyvin mitättömiltä hänen
rinnallaan. Sitäpaitsi, he eivät luonnollisesti olleet sivistyneitä.
Minä pidin kovasti rouva Skenestä, koska hän oli hyvä minulle, ja hänen
tähtensä olin kohtelias niille tytöille, jotka kävivät hänen luonaan;
mutta itse asiassa en voinut sietää heitä. Rouva Skene sanoi, että
he koettivat kaikki pyrkiä minun suosiooni -- naiset ovat riivattuja
etevän nyrkkitaistelijan perään -- mutta mitä enemmän he koettivat,
sitä vähemmän minä heistä pidin. En voinut sille mitään: miesten kanssa
saatoin tulla aikaan varsin hyvin, olivatpa he kuinka alhaisia hyvänsä,
mutta sukuni vaativaisuus näyttäytyi kohta, kun naisista tuli kysymys.
Kun näin teidän astuvan esiin puiden välistä silloin Wiltstokenissa
ja seisovan niin rauhallisesti katsoen minuun ja Mellishiin ja sitten
poistuvan jälleen näkyvistä lausumatta sanaakaan, niin luulinpa
tosiaan teitä enkeliksi, joka vihdoinkin oli tullut. Sitten tapasin
teidät rautatieasemalla ja kävelin kanssanne. Enkeliluulot te kylläkin
pian saitte pois päästäni; enkelithän ovat lopultakin vain hämärää,
lapsellista luuloa -- luulen olevan tyhjää lorua, että niitä olisi
taivaassa -- mutta te annoitte minulle vielä paremman käsityksen
kuin äitini siitä, millainen naisen tulisi olla, ja te vastasitte
itse tuota käsitystä ja menitte siitä ylikin. Olen rakastanut teitä
siitä pitäen, ja jos en saa teitä, niin en välitä mitä minusta tulee.
Tiedän, että olen kelvoton, ja olen aina ollut; mutta kun näin teidän
seurustelevan mielihyvällä aivan yhtä huonojen miesten kanssa kuin
minäkin olin, niin en ymmärtänyt miksi minun olisi pysyteltävä poissa,
kun mieleni teki tulla ihan kuollakseni. En ole ainakaan huonompi
kuin se koiranpaistaja. Ja pahus vieköön, neiti Lydia, minä en tahdo
kerskua; mutta nyrkkitaistelussakin on puhtaita ja likaisia tapoja
samoinkuin kaikessa muussakin; ja minä olen koettanut parhaani mukaan
pysyä puhtaissa tavoissa. En ole koskaan pelannut ristiin enkä iskenyt
luvatonta iskua; enkä ole koskaan joutunut häviölle, vaikka olen vain
keskisarjan mies ja olen otellut parhaiden kahdensadan naulan miesten
kanssa Siirtomaissa, Yhdysvalloissa ja Englannissa."

Cashel lopetti. Kun hän jäi istumaan katsoen surumielisesti Lydiaan,
joka oli ollut aivan hiljaa, virkkoi Lydia miettiväisesti:

"Olin ennakkoluuloisempi kuin tiesinkään. Mitä ajattelettekaan minusta,
kun sanon teille, että ammattinne ei tunnu minusta puoleksikaan niin
vastenmieliseltä nyt, kun tiedän, että te olette taiteilijan poika
ettekä teurastajan sälli tai työmies, kuten serkkuni sanoi."

"Mitä!" huudahti Cashel. "Sanoiko tuo kaitanaama teille, että minä olin
teurastaja!"

"Ei ollut tarkoitukseni ilmiantaa häntä; mutta, kuten olen jo
sanonut, minä olen huono pitämään salaisuuksia. Herra Lucian Webber
on serkkuni ja ystäväni ja on tehnyt minulle monta palvelusta. Saanko
olla vakuutettu siitä, ettei hänellä ole mitään pelättävää teidän
taholtanne?"

"Hänellä ei ole mitään oikeutta puhua valheita minusta. Hän katsoo
hellällä silmällä teitä, hänkin: näin sen Wiltstokenissa. Minulla olisi
hyvä halu antaa hänen tietää, olenko teurastaja vai en."

"Ei hän niin sanonutkaan. Se mitä hän kertoi minulle teistä, on saanut
täyden vahvistuksen teidän omasta kertomuksestanne. Minä satuin
kysymään häneltä, mihin ihmisluokkaan teidän ammattinne harjoittajat
tavallisesti kuuluvat, ja hän sanoi niiden olevan työmiehiä,
teurastajia ja niin edespäin. Pidättekö sitä loukkauksena?"

"Näen kyllä selvästi, ettette te salli minun pitää sitä loukkauksena.
Tahtoisinpa tietää, mitä muuta hän sanoi minusta. Mutta hän oli
kylläkin oikeassa. Ammatissamme on jos minkälaisia heittiöitä,
sitä ei kannata kieltää. Sittenkuin se on tehty laittomaksi, eivät
kunnon miehet halua siihen antautua. Kuitenkaan ne eivät ole itse
nyrkkeilijät, vaan vedonlyöjät, jotka saattavat ammatin huonoon
huutoon. Toivon, että serkkunne olisi pitänyt kiinni kirotun leukansa."

"Minä toivon, että te olisitte ennättänyt hänen edelleen kertomalla
minulle totuuden."

"Sitä minäkin toivon nyt. Mutta mitä hyödyttää toivominen? Minä en
uskaltanut antautua teidän menettämisen vaaraan. Näettehän itsekin,
kuinka pian kielsitte minulta pääsyn taloonne, kun saitte asian ilmi."

"Se ei tehnyt paljon eroa", sanoi Lydia vakavasti.

"Te olitte aina ystävällinen minulle", sanoi Cashel valittavasti.

"Ystävällisempi kuin te minulle. Teidän ei olisi pitänyt pettää minua.
Ja nyt arvelen, että meidän on paras erota. Olen iloinen, että tiedän
tarinanne, ja myönnän, että valitsitte ehkä parhaan tavan, minkä
olosuhteet tarjosivat teille. En moiti teitä."

"Mutta annatte minulle potkut. Niinkö?"

"Mitä ehdotatte, herra Cashel Byron? Sitäkö, että kävisitte vieraanani
aina väliaikoina, samalla kuin ruhjotte ja hakkaatte vaivaisiksi
teurastajia ja työmiehiä?"

"Enkä", tokaisi Cashel. "Te olette kovin ärsyttävä. Minä en jää enää
pitkäksi aikaa ammattiin: onneni on liian hyvä kestääkseen kauan.
Joka tapauksessa minun on pian vetäydyttävä syrjään, olkoon onni
hyvä tai huono, koska minulla ei ole tasaväkistä kilpailijaa. Juuri
tällä hetkellä ei ole ketään muuta kuin Bill Paradise, joka väittää
kykenevänsä voittamaan minut, ja hänen kanssaan tulen ratkaisemaan
välini syyskuussa, jos hän todella tahtoo vastata sanoistaan. Sen
jälkeen vetäydyn syrjään. Luulen olevani silloin kymmenentuhannen
punnan mies. Olen kuullut sanottavan, että kymmenentuhatta puntaa on
samaa kuin viisisataa vuodessa. Ja päättäen siitä, millaista taloutta
pidätte täällä, otaksun teidän tulonne tekevän saman verran, maatalo
vielä siihen lisäksi; niin että jos tahdotte mennä naimisiin kanssani,
on meillä tuloja yhteensä tuhat puntaa vuodessa. Minä en tiedä paljon
raha-asioista, mutta ainakin voimme sillä summalla elää kuin kanat
ryytimaassa. Se on selvä ja asiallinen esitys, eikö niin?"

"Entä jos kieltäydyn?" sanoi Lydia hieman ankarasti.

"Silloin saatte tehdä noilla kymmenellätuhannella punnalla mitä
haluatte", sanoi Cashel toivottomasti. "On samantekevä, mihin minä
joudun. En tahdo mennä hunningolle teidän enempää kuin kenenkään
muunkaan naisen takia, jos voin sitä auttaa, ja minä -- mutta mitä
hyödyttää sanoa, _jos_ te kieltäydytte? Tiedän, etten osaa käyttää
oikeita sanoja: olen huono pitämään tunteellisia puheita; mutta vaikka
minulla olisi yhtä liukas kieli kuin jollakin noista pitkätukkaisista
perjantaivieraista, niin en voisi pitää teistä enemmän tai ajatella
teistä parempaa."

"Mutta te olette erehtynyt tulojeni määrään nähden."

"Se ei haittaa vähääkään. Jos teillä on enemmän, niin sitä hauskempi.
Jos teillä on vähemmän, tai jos teidän on luovutettava pois kaikki
omaisuutenne naimisiin mennessänne, niin saan pian kokoon toiset
kymmenentuhatta häviön korvaukseksi. Antakaa minulle yksi hyvä sana,
niin, tuli ja leimaus, minä taistelen kaikkia kristikunnan seitsemää
mestaria vastaan peräkkäin, väliaikaa pitämättä, viidentuhannen
panoksesta joka mieheltä. Viis rahasta!"

"Minä olen rikkaampi kuin te otaksutte", sanoi Lydia järkähtämättä.
"En voi tarkoin sanoa omaisuuteni määrää, mutta vuosituloni ovat noin
neljäkymmentätuhatta puntaa."

"Neljäkymmentätuhatta puntaa!" huudahti Cashel. "Pyhä Mooses! En
luullut kuningattarellakaan olevan niin paljon."

Tuokioon hän ei tuntenut muuta kuin silkkaa hämmästystä. Sitten,
käsittäen aseman, hän kävi hyvin punaiseksi. Mielipahasta murtuneella
äänellä hän virkkoi: "Näen, että olen ollut houkkio", otti hattunsa ja
kääntyi lähteäkseen.

"Ei siitä seuraa, että teidän pitäisi lähteä heti sanaakaan sanomatta",
sanoi Lydia, ilmaisten hermostumista ensi kerran koko keskustelun
aikana.

"Oh, joutavaa kaikki", sanoi Cashel. "Voin kyllä olla houkka, kun
silmäni ovat ummessa; mutta olen aivan järkevä, kun olen saanut ne
auki. Minulla ei ole mitään asiaa täällä. Toivon, että Luoja olisi
suonut minun jäädä Austraaliaan."

"Ehkä se olisi ollut parempi", sanoi Lydia hämmentyneenä. "Mutta kun
kerran olemme kohdanneet toisemme, on hyödytöntä sitä valittaa; ja
-- -- Sallikaa minun huomauttaa teille eräästä asiasta. Te sanoitte
minulle, että olen ottanut ystävikseni miehiä, joiden toimiala ei ole
parempi kuin teidänkään. En myönnä sitä täydelleen; mutta yhdessä
suhteessa he ovat samalla tasolla teidän kanssanne. He ovat kaikki,
mitä maalliseen hyvyyteen tulee, paljon köyhempiä kuin minä. Useimmat
heistä, pelkään mä, ovat köyhempiä -- paljon, _paljon_ köyhempiä kuin
te."

Cashel loi nopeasti katseensa ylös uudelleen viriävin toivoin; mutta
sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän pudisti päätään masentuneesti.

"Olen ainakin kiitollinen teille", jatkoi Lydia, "siitä, että olette
etsinyt minua minun itseni vuoksi, tietämättä mitään rikkaudestani."

"Niin kyllä", huoahti Cashel. "Teidän rikkautenne voi kyllä olla mainio
asia niille toisille, ja minä olen iloinen siitä, että teillä on sitä,
teidän itsenne puolesta. Mutta minulle se on loppukolaus. Siis hyvästi."

"Hyvästi", sanoi Lydia, miltei yhtä kalpeana kuin miksi Cashelkin oli
tullut, "koska te sen niin tahdotte."

"Koska piru sen niin tahtoo", sanoi Cashel katkerasti. "Ei hyödytä
toivotella sitä olevaksi toisin päin. Onni on minua vastaan. Toivon,
neiti Carew, että annatte minulle anteeksi, kun olen ollut sellainen
aasi. Se tulee kaikki minun siunatusta yksinkertaisuudestani: minulle
ei ole opetettu parempaa."

"Ei minulla ole mitään epäsopua teidän kanssanne, paitsi siitä
vanhasta totuuden salaamis-kysymyksestä, ja sen minä annan teille
anteeksi -- sikäli kuin sen aiheuttama paha koskee _minua_. Mitä tulee
ilmoitukseenne persoonallisesta kiintymyksestänne minuun, niin olen
saanut ottaa vastaan monta samanlaista, jotka ovat mairitelleet minua
vähemmän. Mutta meidän välillämme on joitakin arveluttavuuksia. Te ette
tahdo kosia naista, joka on sata kertaa teitä rikkaampi, enkä minä
tahdo suosia nyrkkitaistelijaa. Rikkauteni peloittaa jokaista miestä,
joka ei ole lurjus, ja teidän ammattinne peloittaa jokaista naista,
joka ei ole raivotar."

"Siis te -- -- Sanokaa minulle yksi asia", sanoi Cashel innokkaasti.
"Otaksukaa, että olisin rikas porho, enkä olisi --"

"Ei", sanoi Lydia, keskeyttäen hänet käskevästi. "En tahdo otaksua
muuta kuin mitä todellisuudessa on."

Cashel vaipui jälleen alakuloisuuteen. "Jospa vain ette olisi ollut
ystävällinen minulle!" sanoi hän. "Luulen, että syynä siihen, miksi
rakastan teitä niin paljon, on se, että te olette ainoa ihminen, joka
ei pelkää minua. Muut ihmiset ovat minulle kohteliaita, koska he eivät
uskalla olla muunlaisia nyrkkeilijä-mestarille. On kovin yksinäistä
olla mestari. Te ette tiennyt siitä mitään, ja te tiesitte, että minä
pelkäsin teitä, ja sentään olitte minulle niin hyvä."

"Yksinäistä on myös olla hyvin rikas nainen. Ihmiset pelkäävät
rikkauttani ja sitä, mitä he sanovat oppineisuudekseni. Meillä
kahdella on ainakin yksi yhteinen kokemus. Tehkää nyt minulle se suuri
ystävällisyys, että menette. Meillä ei ole enää mitään sanottavaa
toisillemme."

"Menen kahden sekunnin päästä. Mutta minä en usko paljon tuohon teidän
yksinäisyyteenne. Se on vain kuvittelua."

"Ehkä on niin. Useimmat sen laatuiset tunteet ovat vain kuvittelua."

Seurasi jälleen vaitiolo. Sitten Cashel sanoi:

"En tunne itseäni puoleksikaan niin katkeraksi kuin hetki sitten. Onko
varmaa, ettette ole vihainen minulle?"

"Ihan varmaa. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi."

"Ja enkö saa nähdä teitä koskaan enää? Enkö ihan koskaan? -- maailman
loppuun, Amen?"

"Ette koskaan kuuluisana nyrkkitaistelijana. Mutta jos tulee päivä,
jolloin herra Cashel Byron on jotakin, mikä paremmin vastaa hänen
syntyperäänsä ja luonnonlaatuansa, niin en tahdo unohtaa vanhaa
ystävää. Oletteko nyt tyytyväinen?"

Cashelin kasvot alkoivat hehkua ja hiusten juuret kihistä. "Yksi asia
vielä", sanoi hän. "Jos te tapaatte minut sattumalta kadulla sitä
ennen, niin suotteko minulle katseen? En pyydä oikeata päännyökkäystä,
vaan ainoastaan silmäystä pysyäkseni käynnissä?"

"Minulla ei ole aikomusta kieltää tuttavuuttamme", sanoi Lydia
vakavasti. "Mutta älkää asettuko tahallanne tielleni."

"Kunniani kautta, sitä en tee. Tyydyn kävelemään sen Sohossa olevan
kadun kautta silloin tällöin. Nyt lähden: tiedän, että teillä on kiire
päästä eroon minusta. Siis hyv-- Seis vähän, sentään. Ehkäpä te, kun se
aika tulee, josta puhuitte, olettekin jo naimisissa."

"Se on mahdollista; mutta ei ole todennäköistä, että menisin naimisiin.
Kuinka monta asiaa teillä on vielä sanottavana, joita teillä ei ole
oikeutta sanoa?"

"Ei ainoatakaan", sanoi Cashel nauraen niin, että talo kajahti. "En ole
ollut koskaan eläessäni onnellisempi, vaikka itkenkin sisällisesti koko
ajan. Saan tehdä vielä yrityksen saavuttaakseni teidät. Hyvästi. Ei",
lisäsi hän, kääntyen pois Lydian ojennetun käden edestä: "en uskalla
koskea siihen: voisin syödä teidät jälkeenpäin." Hän lähti ovelle,
mutta kääntyi kynnyksellä sanoakseen kuuluvasti kuiskaten: "Muistakaa,
että olen kihloissa teidän kanssanne. En sano, että te olette kihloissa
minun kanssani, mutta minun puoleltani se on kihlaus." Ja hän riensi
ulos huoneesta.

Eteishallissa oli Bashville, kalpeana ja päättäväisenä, valmiina
ryntäämään emäntänsä avuksi ensimmäisestä kutsusta. Hänellä oli
hiilihanko piilotettuna saataville. Kuultuaan juuri äänekkään naurun ja
nähdessään Cashelin tulevan portaita alas erinomaisella tuulella seisoi
hän liikahtamatta, tietämättä mitä ajatella.

"No, vanha veikko", sanoi Cashel äänekkäästi, taputtaen häntä olalle:
"olette siis elossa vielä. Onko ketään ruokasalissa?"

"Ei", sanoi Bashville.

"Siellä on paksu matto, jolle on pehmeä kaatua", sanoi Cashel, vetäen
Bashvillen mainittuun huoneeseen. "Tulkaahan. Näyttäkää nyt minulle
se pikku temppunne uudelleen. No! Älkää pelätkö: en minä lyö teitä.
Kaatakaa minut maahan. Varokaa vain lyömästä päätäni pesänristikkoon."

"Mutta --"

"Hiiteen mutta. Olittepa varsin vikkelä siihen joku hetki sitten. No!"

Epäröityään hetken kävi Bashville käsiksi Casheliin, joka heti tuli
vakavaksi ja tarkkaavaiseksi ja pysyi sellaisena järkähtämättä sen
aikaa kuin Bashville taitavasti heitti hänet kumoon. Hän istui
miettiväisenä liesimatolla hetken aikaa, ennenkuin nousi ylös.
"Ymmärrän", sanoi hän sitten, nousten jaloilleen. "Tehkää se nyt
uudelleen."

"Mutta siitä syntyy sellainen kolina", vastusti Bashville.

"Yhden kerran vain. Ei siitä synny mitään kolinaa tällä kertaa."

"No, itsekullekin makunsa mukaan", sanoi Bashville myöntyen. Mutta
sen sijaan että olisi kaatanut vastustajansa kumoon, huomasikin hän
joutuneensa Cashelin käsivarsien muodostamaan silmukkaan, jonka
vähäisinkin kiristys olisi kuristanut hänet. Cashel nauroi jälleen niin
että raikui, päästäessään hänet irti.

"Niin se on tehtävä, vai mitä?" sanoi hän. "Ette voi saada
vanhaa kettua menemään kahdesti samaan loukkuun. Osaatteko muita
kaatotemppuja?"

"Osaan", sanoi Bashville; "mutta en todellakaan voi näyttää niitä
teille täällä. Joutuisin ikävyyksiin melun vuoksi."

"Tulkaa minun luokseni, kun teillä on vapaailta", sanoi Cashel,
ojentaen hänelle kortin, "tällä osoitteella, ja näyttäkää minulle mitä
osaatte, niin minä katson mitä voin tehdä teistä. Teissä on miehen
ainesta."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Bashville, pistäen kortin irvistäen
taskuunsa.

"Ja nyt sallikaa minun antaa teille neuvo, josta teillä tulee
olemaan hyötyä niin kauan kuin elätte", sanoi Cashel painokkaasti.
"Te teitte hiivatin typerästi tänään. Heititte kumoon miehen -- ja
vielä nyrkkitaistelijan -- ja jäitte sitten seisomaan ja katsomaan
kuin hupsu, odottaen että hän nousisi ylös ja tappaisi teidät. Jos
joskus teette sen tempun uudelleen, niin pudottautukaa hänen päälleen
niin raskaasti kuin voitte siinä silmänräpäyksessä kuin hän on
poissa jaloiltaan. Taivuttakaa kyynärpäänne hyvin koukkuun allenne
ja katsokaa, että se osuu pehmeään paikkaan. Jos hän tarttuu siihen
ja vääntää teidät ympäri, niin käyttäkää takaraivoanne. Jos hän on
kerrassaan liian voimakas teille, niin pankaa polvenne hänen kurkulleen
ikäänkuin vahingossa. Mutta älkää millään muotoa seisoko toimetonna. Se
on sallimuksen härnäämistä."

Cashel terästi jokaista neuvoaan painaltamalla ponnekkaasti
etusormellaan Bashvillen nutun nappia. Lopuksi hän nyökkäsi, avasi
ulko-oven ja asteli pois kevein mielin.

Lydia seisoi kirjaston ikkunan vieressä ja näki hänen kävelevän
pitkin etupuutarhaa, pannen merkille kuinka hänen kevyt, ripeä
astuntansa ja jonkunlainen uljas varmuus ryhdissä erotti hänet hienosti
käyskentelevästä keski-ikäisestä herrasmiehestä, raskaasti talsivasta
työmiehestä ja tarmokkaasti harppovasta nuorukaisesta, jotka samaan
aikaan kulkivat ulkopuolella. Rautasäleikkö, joka erotti hänet heistä,
sai Lydian ajattelemaan niitä kauniita ja vaarallisia eläimiä, jotka
astelivat edestakaisin rauta-aitauksien takana läheisessä puistossa.
Mutta hän riemuitsi, rauhalliseen tapaansa, siitä ajatuksesta, että
niin vaarallinen kuin hän olikin, ei hänen, Lydian, tarvinnut häntä
pelätä. Kun Cashelin ajuri oli löytänyt hänet ja vienyt hänet pois,
meni Lydia eräälle pulpettinsa lukitulle laatikolle ja otti esiin
isänsä viimeisen kirjeen. Hän istui jonkun aikaa katsellen siihen
avaamatta sitä.

"Olisipa omituista, isä", sanoi hän, ikäänkuin isä todella olisi ollut
hänen lähellään, "jos sinun verraton tyttäresi päätyisi oppimattoman
nyrkkitaistelijan vaimoksi. Tunsin epätoivon viiltoa, kun hän vastasi
neljänkymmenen tuhannen punnan vuosituloihini vastustamattomalla
hyvästillä. Ja nyt hän on kihlautunut minulle."

Hän lukitsi jälleen isänsä, niin sanoakseni, pulpettinsa laatikkoon ja
soitti kelloa. Bashville ilmestyi, hiukan hämmentyneenä.

"Jos herra Byron tulee toiste, niin laskekaa hänet sisään, jos olen
kotona."

"Kyllä, neiti."

"Kiitos."

"Suokaa anteeksi, neiti, mutta saanko kysyä, onko minun suhteeni tehty
mitään valitusta?"

"Ei ole." Bashville oli vastahakoisesti vetäytymässä pois, kun Lydia
lisäsi: "Herra Byronin puheesta ymmärsin, että te koetitte väkisin
estää häntä tulemasta sisälle. Te antauduitte siten tehdessänne
alttiiksi tarpeettomalle vaaralle; ja vastedes voitte pitää sääntönä,
että kun ihmiset ovat tungettelevia eivätkä tahdo poistua pyydettäessä,
niin on parasta antaa heidän tulla sisälle siksi kunnes saatte
erikoiset ohjeet minulta. En suinkaan moiti teitä: päinvastoin tahdon
lausua tunnustukseni päättäväisyydestänne saamienne määräysten
täyttämisessä; mutta poikkeuksellisissa olosuhteissa voitte käyttää
omaa harkintaanne."

"Hän sysäsi oven minulle vasten naamaa, ja minä toimin hetken
yllykkeestä. Toivon, että annatte minulle anteeksi sen vapauden, jonka
otin lukitessani budoaarin oven. Hän on vanhempi ja raskaampi kuin
minä, ja hänellä on lisäksi se etu, että hän on ammattilainen. Muuten
olisin pitänyt puoleni."

"Olen täysin tyytyväinen", sanoi Lydia kylmähkösti poistuessaan
huoneesta.

"Kuinka kauan olet viipynyt!" huusi Alice miltei hysteerisenä, kun
Lydia astui sisään. "Onko hän mennyt? Mitä ne kamalat äänet olivat?
Onko jostakin kysymys?"

"Tanssimisesta ja myöhään valvomisesta on kysymys", sanoi Lydia.
"Huvittelu näkyy käyvän liian rasittavaksi hermostollesi, Alice."

"Ei se huvittelun syy ole, vaan tuon miehen", sanoi Alice nyyhkyttäen.

"Vai niin? Minä olen keskustellut sen miehen kanssa enemmän kuin puoli
tuntia, ja Bashville on suorastaan otellut hänen kanssaan, emmekä
kuitenkaan ole hysteerisiä. Sinähän olet istunut täällä täydessä
rauhassa, eikö niin?"

"Minä en ole hysteerinen", sanoi Alice suuttuneena.

"Sitä parempi", sanoi Lydia vakavasti, pannen kätensä Alicen otsalle,
mihin Alice mukautui tuhahtaen.



X LUKU.


Rouva Byron, näyttämönimeltään Adelaide Gisborne, oli nyt, toista
kertaa taiteilijauransa varrella, puheenaiheena Lontoossa, missä
hän oli monet vuodet ollut miltei unohduksissa. Hänen oman polvensa
aikuiset pääkaupunkilaisteatterien johtajat olivat huomanneet, että
hänen menestymisensä uusissa osissa oli hyvin epävarma, että hän oli
oikullisempi kuin hemmotelluimmat yleisön suosikit, ja että hänen
vakituinen vastauksensa sopimus-esityksiin oli se, että hän inhosi
näyttämöä ja oli päättänyt olla astumatta sille enää jalallaankaan.
Niinpä he olivat tulleet toimeen ilman häntä niin kauan, että Lontoon
teatteriyleisön nuorempi puoli tunsi hänet vain maineelta jonakin
vanhanaikaisena näyttelijättärenä, joka vaelsi pitkin maaseutua
tyrkyttäen itseään tietämättömille ihmisille suurena taiteilijana
ja kiusaten heitä esittämällä Shakespearen näytelmiä. Rouva Byronin
luonteelle soveltui hyvin matkustella pienen draamallisen seurueen
kanssa kaupungista kaupunkiin, pysähtyen viikoksi tai pariksi kuhunkin
ja toistaen puoltakymmentä osaa, joissa hän oli hyvin vaikuttava
ja jotka hän taisi niin hyvin, ettei hän koskaan ajatellut niitä
silloin kuin hänellä vain oli jotakin muuta ajattelemista. Useimmat
maaseudun väestöt ottivat hänen vuotuiset vierailunsa innostuksella
vastaan. Heidän joukossaan hän huomasi suosionosoitukset esiripun
edessä kiihkeämmiksi, valtansa sen takana rajattomammaksi, kulunsa
pienemmiksi ja voittonsa suuremmiksi kuin Lontoossa, josta hän
asiain niin ollen välitti yhtä vähän kuin Lontoo välitti hänestä.
Vanhetessaan hän ansaitsi rahaa enemmän ja kulutti vähemmän.
Valittaessaan Cashelille tämän kasvatuksen kalleutta oli hän jo rikas.
Sittenkuin Cashel oli vapauttanut hänet tuosta kulungista, oli hän
tehnyt vierailuja Amerikkaan, Egyptiin, Intiaan ja siirtomaihin ja
rikastunut yhä lakkaamatta. Tältä suurelta kiertueelta hän oli palannut
Englantiin sinä päivänä, jolloin Cashel lisäsi Lentävän Hollantilaisen
laakerit voittojensa sarjaan; ja seuraavan sunnuntain sanomalehtien
urheiluosastot olivat täynnä Cashel Byronin taidon ylistystä ja
teatteriosastot olivat täynnä Adelaide Gisbornen neron suitsutusta.
Mutta rouva Byron ei lukenut koskaan urheiluosastoa, vaikka Cashel
silmäili teatteriuutisia.

Ne teatterinjohtajat, jotka aikaisemmin olivat vieroneet rouva
Byronia, olivat nyt joko kuolleet, menneet vararikkoon tai muuttaneet
vähemmän epävarmoille toimialoille. Yksi heidän jälkeensä tulleista
johtajista oli hiljakkoin palauttanut Shakespearen yleisön suosioon
yhtä tehokkaasti kuin Cashel oli palauttanut nyrkkeilyottelut. Haluten
esittää Kuningas Juhanan, teki hän äsken palanneelle näyttelijättärelle
houkuttelevan tarjouksen Constance'na esiintymisestä, pannen jotkut
sanomalehtimies-tuttavansa samaan aikaan valittamaan näyttelemistaiteen
"suuren koulun" rappeutumista ja sepittämään tai kaivamaan esiin
kaskuja mrs Siddons'ista. Tällä kertaa ei rouva Byron puhunut mitään
näyttämön inhoamisesta. Hän oli todella inhonnut sitä kerran; mutta
tultuaan kyllin rikkaaksi voidakseen luopua teatterista oli hän
kuluttanut tuon tunteen loppuun, ja näytteleminen oli muodostunut
hänelle tottumukseksi, josta oli yhtä vaikea irtautua kuin mistä
tottumuksesta hyvänsä. Hän tunsi siis jonkunmoista tyydytystä
voidessaan ansaita rahaa helposti ja varmasti, ja hän oli jo
saanut sitä kokoon niin paljon, että hän alkoi hautoa suunnitelmia
syrjäänvetäytymisestä, Pariisissa esiintymisestä, oman teatterin
perustamisesta Lontooseen, ynnä muita sen kaltaisia päähänpistoja.
Hänen nuoruutensa loistokohtana oli ollut hänen äkillinen
riemuvoittonsa Lontoossa heti ensi kerralla, kun hän esiintyi millään
näyttämöllä, ja hän tunsi nyt mielitekoa toistaa tämä ja kruunata
taiteilijauransa siellä missä se oli alkanutkin. Siispä hän suostui
johtajan tarjoukseen, ja menipä vielä niinkin pitkälle, että luki
itsekseen Kuningas Juhanan alusta loppuun.

Sattui niin, että muudan Plantagenet-kauden mielenkiintoisimpia
kirjallisia todistuskappaleita oli pergamenttiliuska, joka sisälsi
katkelman prinssi Arthurin kronikasta ynnä värillisen muotokuvan
hänen äidistään. Herra Carew-vainaja oli osunut saamaan sen haltuunsa
mitättömästä summasta, ja nyt se oli Lydialla, jolta teatterin ohjaaja
pyysi lupaa katsoa sitä. Lupa annettiin kernaasti, ja ohjaaja tuli
Regent's Parkissa olevaan taloon, jonka hän julisti tyhjentymättömäksi
aarrevarastoksi. Hän sanoi olevansa kovin pahoillaan, kun ei hän voinut
näyttää kuvaa neiti Gisbornelle. Lydia vastasi, että jos neiti Gisborne
haluaisi tulla sitä katsomaan, niin hän olisi hyvin tervetullut. Kaksi
päivää myöhemmin, puolenpäivän aikaan, rouva Byron saapui ja tapasi
Lydian yksin kotona. Alice oli mennyt ulos, tuntien, että oli parempi
olla tapaamatta näyttelijätärtä -- eihän koskaan voinut tietää, mitä
sellaiset olivat olleet.

Vuodet, jotka olivat kuluneet rouva Byronin käynnistä tohtori
Moncriefin luona, eivät olleet jättäneet häneen mitään huomattavia
jälkiä: näyttipä hän nyt vielä nuoremmaltakin kuin silloin, koska hän
oli vaivautunut parantamaan kasvojensa väriä keinotekoisesti. Hänen
käytöksensä huoleton hienous erosi niin suuresti ohjaajan harkitusta
arvokkuudesta ja huolekkaasta kohteliaisuudesta, että Lydia tuskin
saattoi ajatella heidän kuuluvan samalle ammattialalle. Hänen äänensä
antoi hienon hurman hänen mitättömimmillekin huomautuksilleen, ja
se oli niin erilainen kuin suinkin verrattuna Cashelin karkeaan
puheensävyyn. Mutta kuitenkin oli Lydia heti sen ensi värähdyksen
kuullessaan vakuutettu, että neiti Gisborne oli Cashelin äiti.
Sitäpaitsi oli heillä toistensa leuka.

Rouva Byron kävi viivyttelemättä käsiksi käyntinsä aiheeseen ja pyysi
heti nähdä kuvaa. Lydia vei hänet kirjastoon, missä useita salkkuja oli
valmiina esillä. Kallisarvoinen pergamenttikappale oli ylimmäisenä.

"Hyvin mielenkiintoinen todellakin", sanoi rouva Byron, heittäen sen
syrjään katsahdettuaan siihen ja alkaen selailla joitakin myöhempiä
piirroksia, Lydian katsellessa häntä syrjästä äänettömänä ja
huvitettuna. "Ahaa", sanoi hän, "tässä on jotakin, joka sopii juuri
minulle."

"Tarkoitatteko Constancen osaan Kuningas Juhanassa?"

"Niin kyllä."

"Mutta silkkiä ei valmistettu Länsi-Euroopassa ennenkuin kolmesataa
vuotta Constancen kuoleman jälkeen. Ja tuo piirros on Rubensin tekemä
luonnos Maria di Medicistä."

"Samantekevä", sanoi rouva Byron levollisesti. "Mitä sillä on väliä,
jos puku on kolmesataa vuotta myöhemmältä ajalta, kun nainen sen
sisässä on seitsemänsataa vuotta myöhemmältä? Mikä voi olla suurempi
anakronismi kuin prinssi Arthurin kuolema kolmen kuukauden kuluttua
tästä päivästä lukien Panopticoni-teatterin näyttämöllä? Minä olen
ymmärtääkseni taiteilija, joka annan elämän jollekin kaunokirjalliselle
luomalle, enkä suinkaan mikään täysikasvuinen lapsi, joka leikkii
jäljittelevänsä jotakin henkilöä Markhamin 'Englannin historiasta'.
Minä pidän sellaista pukua, joka vaatettaa minua. En voi näytellä, jos
tunnen olevani homssumainen."

"Mutta mitä ohjaaja sanoo?"

"Minulleko? Ei mitään", sanoi rouva Byron, ja hänen tyyneydestään
saattoi ymmärtää, että ohjaajan oli paras jättää kaikki sanomiset.
"Sitäpaitsi, ette suinkaan luule, että hän on mikään oppinut mies,
vai mitä? Ja kun hän itse tulee pitämään haarniskaa, joka ilmeisesti
on tehty vast'ikään Birminghamissa, niin -- --!" Rouva Byron kohautti
olkapäitään eikä välittänyt ohjaajan mielipiteestä edes niin paljoa,
että olisi lopettanut lauseen.

"Onko tämä lady Constancen osa mieliosianne?"

"Ikävä, hyvä neiti", sanoi rouva Byron hajamielisesti. "Miehet
näyttävät siinä naurettavilta, eikä se vedä."

"Epäilemättä", sanoi Lydia, tarkaten hänen kasvojaan. "Mutta minä
puhuin etupäässä teidän persoonallisista tunteistanne tuota henkilöosaa
kohtaan. Onko teistä esimerkiksi mieluista kuvata äidillistä hellyyttä
näyttämöllä?"

"Äidillinen hellyys", sanoi rouva Byron äkillisellä ylevyydellä, "on
aivan liian pyhä asia jäljiteltäväksi. Onko teillä lapsia?"

"Ei", sanoi Lydia kainosti. "En ole naimisissa."

"Teidän pitäisi saada lapsi: se tekisi teille hyvää, sekä
ruumiillisesti että henkisesti. Äitiys on sinänsä kasvattavaa."

"Arveletteko, että se sopii jokaiselle naiselle?"

"Ehdottomasti. Poikkeuksetta. Ajatelkaahan vain, hyvä neiti Carew,
sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jolla teidän on hoivattava lasta --
kuinka teidän on katsottava sen pienillä silmillä ja omilla viisailla
silmillänne samalla haavaa -- kuinka teidän on kärsittävä soimaamatta
sen viattomuudessaan teille tuottamat kivut -- kuinka on annettava
anteeksi sen sadat pikku itsekkyydet -- kuinka on elettävä alituisessa
pelossa, ettei vain haavoittaisi sen herkkää tunteellisuutta tai
herättäisi sen katkeraa loukkautumista vääryyksillä ja oikuilla.
Ajatelkaa, kuinka teidän on vartioitava ja hillittävä itseänne,
harjoitettava ja kehitettävä itsessänne kaikkea, mikä voi auttaa teitä
vetämään puoleenne ja säilyttämään maailman arkatuntoisinta rakkautta!
Uskokaa minua, äitinä olo on verraton kokemus. Se on ruhtinaallinen
hyvitys siitä, että on syntynyt naiseksi."

"Kuitenkin", sanoi Lydia, "minä toivon, että olisin syntynyt mieheksi.
Koska te näytätte ajatelleen syvästi näitä asioita, tahtoisin tehdä
teille erään kysymyksen. Ettekö luule, että perehtyminen johonkin
taiteeseen, joka vaatii vuosikausien itsetutkistelua ja harjoitusta --
esimerkiksi sellaiseen kuin teidän -- on myöskin kasvatuksena hyvin
arvokasta? Melkein yhtä hyvää kouluutusta kuin äitiys, eikö niin?"

"Mitä tyhjiä!" sanoi rouva Byron varmasti. "Ihmiset tulevat maailmaan
valmiina. Minä menin näyttämölle kahdeksantoista vanhana ja onnistuin
heti paikalla. Jos olisin tuntenut jonkunverran maailmaa tai ollut
neljä vuotta vanhempi, olisin ollut heikko, kömpelö, arka ja lattea;
olisi kestänyt kymmenen vuotta, ennenkuin olisin pystynyt raahautumaan
esiin. Mutta minä olin nuori, intohimoinen, kaunis, ja vielä lisäksi
kauhea; olin näet karannut kotoani kaksi vuotta aikaisemmin ja kokenut
julman pettymyksen. Näyttämöhomman opin yhtä helposti ja ajattelematta
kuin lapsi oppii rukouksen: loppu tuli minulle luonnon mukana. Olen
nähnyt toisten kuluttavan vuosia kamppaillessaan huonoa ääntä, kömpelöä
vartaloa ja arkuutta vastaan, ja lisäksi kymmentä muuta puutetta
vastaan, jotka olivat olemassa vain heidän mielikuvituksessaan. Heidän
kamppailunsa lienee ehkä kasvattanut heitä, mutta jos heillä olisi
ollut tarpeeksi neroa, eivät he olisi tarvinneet kamppailua eikä
kasvatusta. Ehkäpä siinä on syy, miksi nerot ovat niin epävakaisia
olentoja ja keskinkertaiset ihmiset niin säädyllisiä. Myönnän, että
olin hyvin rajoitettu ensi aikoja esiintyessäni: olin kerrassaan
kykenemätön komediaan. Mutta en ruvennut koskaan näkemään sen vuoksi
mitään vaivaa; ja vähitellen, kun aloin hiukan kypsyä ja nähdä niiden
asiain typeryyttä, joista ennen olin tehnyt niin suuren numeron, tuli
komediakin minulle etsimättä, samoin kuin romanttinen murhenäytelmä
oli tullut aikaisemmin. Luulen, että se olisi tullut aivan samoin, jos
olisin nähnyt vaivaa siihen päästäkseni, paitsi että olisin lukenut sen
saavutuksen omain ponnistusteni ansioksi. Useimmat uurastavat ihmiset
luulevat itse tehneensä itsestään sen, mitä he ovat -- hyvin samaan
tapaan kuin jos lapsi luulisi itse saaneensa itsensä kasvamaan."

"Te olette tapaamistani taiteilijoista ensimmäinen", sanoi Lydia, "joka
ei väitä taidetta kaikkein vaivalloisimmaksi kaikista kutsumuksista.
Kaikki he kieltävät neron olemassaolon ja lukevat kaikki saavutukset
työskentelyn ansioksi."

"Tietysti itsekukin hyötyy ison joukon kokemuksesta; ja työtä on
näyttämöllä yllinkyllin. Mutta minun oma neroni se on, joka tekee
minut kykeneväksi käyttämään hyväkseni kokemuksia ja työskentelemään
näyttämöllä, sensijaan että muuten häätyisin työskentelemään keittiössä
tai pesutuvassa."

"Te olette varmaan hyvin mieltynyt ammattiinne."

"Siinähän tuo menettelee nykyään: olen vähitellen sopeutunut siihen.
Alussa ryhdyin siihen mieliteon ajamana, ja nyt jatkan sitä edelleen,
koska, vanha ihminen kun olen, minulla ei ole muuta tekemistä.
Varjelkoon, kuinka vihasin sitä ensimmäisen kuukauden jälkeen! Nyt on
minun pian luovuttava siitä. Ihmiset alkavat kyllästyä minuun."

"Minä epäilen sitä. Minun täytynee otaksua, että olette vanha ihminen,
koska niin sanotte; mutta tiedätte kai itsekin, että, imartelematta
puhuen, te tuskin näytätte vielä ehtineen parhaaseen ikäänne."

"Voisin olla teidän äitinne, hyvä neiti. Voisin olla jo isoäitikin.
Kukaties olenkin." Viime lauseessa oli valittavaa sävyä, ja Lydia
käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Te puhuitte siis äitiydestä kokemuksen perusteella, neiti Gisborne?"

"Minulla on poika -- poika, joka lahjoitettiin minulle
kahdeksannellatoista ikävuodellani."

"Toivon, että hän on perinyt äitinsä neron ja henkilökohtaisen
viehkeyden."

"Sitä en todellakaan tiedä", sanoi rouva Byron miettivästi. "Hän oli
täysi paholainen. Pelkään, että kauhistutan teitä, neiti Carew; mutta
minä tein hänelle todellakin kaiken, mitä hellinkään äiti voi tehdä,
ja kuitenkin hän karkasi luotani ilman jäähyväisten merkkiäkään.
Pojan-lurjus!"

"Pojat menettelevät joskus julmasti seikkailuinnossaan", sanoi Lydia,
tähystellen valppaasti vieraansa kasvoja.

"Ei se siitä johtunut. Hillitön luonteenlaatu sen teki. Hän oli
äreä ja kostonhaluinen. On aivan mahdoton rakastaa äreää lasta.
Minä pidin hänet lakkaamatta lähelläni, silloinkuin hän oli pieni;
ja kun hän kasvoi liian isoksi siihen, kulutin määrättömät rahat
hänen kouluutukseensa. Kaikki turhaan! Hän ei koskaan osoittanut
minkäänlaista tunnetta minua kohtaan, paitsi loukkautumista, jota
ei mikään ystävällisyys voinut, poistaa. Eikä hänellä ollut mitään
valittamisen syytä. Huonompaa poikaa ei ole koskaan ollut."

Lydia pysyi vaiti ja totisena. Rouva Byron katsoi pikemmin hänen
ohitseen kuin häneen. Äkkiä hän lisäsi: "Poloinen kulta Cashelini"
(Lydia hillitsi säpsähdyksen), "mikä häpeä puhua sinusta tällä tavoin!
Te näette, että rakastan häntä huolimatta hänen häijyydestään."
Rouva Byron otti esiin nenäliinansa, ja Lydia tunsi tuokion verran
levottomuutta, peläten kyynelkohtausta. Mutta neiti Gisborne niisti
vain nenäänsä täysin rauhallisesti ja nousi lähteäkseen. Lydia, joka,
paitsi mielenkiintoaan Cashelin äitiin, tunsi vetoa ja huvitettua
mieltymystä itse naista kohtaan sinänsä, suostutti hänet jäämään
aamiaispäivälliselle, saaden keskustelun varrella selville, että hän
oli lukenut paljon Werther-lajin kaunokirjallisuutta nuoruudessaan ja
oli sittemmin käyttänyt joutoaikojaan lukeakseen jokaisen käsiinsä
sattuneen kirjan sen laatuun katsomatta. Hänen henkinen varastonsa oli
niin sekalainen ja luonteensa niin epäjohdonmukainen, että Lydia, jonka
tietomäärä oli tavattoman hyvin järjestetty ja joka oli erinomaisen
johdonmukainen, päätteli hänen todellakin olevan neron. Sillä Lydia
tunsi omin saavutustensa turhamaisuuden ja uskoi olevansa itse vain
kärsivällinen ja uuras opiskelija. Kun talo, aamiaispäivällinen ja
emännän älykäs kuuntelu sattuivat miellyttämään rouva Byronia, tehosti
hänen hyvä tuulensa hänen luonnollista viehätystään siinä määrin,
että itse Lydiakin aivan lumoutui ja alkoi ihmetellä mielessään,
millainen sen voima lienee ollutkaan, jos jokin vaikutin -- esimerkiksi
rakkaus -- oli joskus tehnyt rouva Byronin haltioituneen onnelliseksi.
Lopulta hän yllätti itsensä miettimästä, voisiko hän, Lydia, koskaan
saada Cashelia rakastamaan häntä niin suuresti kuin hänen isänsä oli
täytynyt, ainakin jonkun aikaa, rakastaa rouva Byronia.

Vieraansa mentyä alkoi Lydia miettiä, oliko hän oikeutettu pitämään
noita molempia erillään. Selvältä näytti, että tätä nykyä Cashel oli
äidilleen häpeäksi ja että hänen oli paras pysyä häneltä piilossa.
Mutta jos hän jostakin syystä hylkäisi raakamaisen ammattinsa, kuten
Lydia oli yllyttänyt häntä tekemään, silloin hän voisi toimittaa nuo
molemmat yhteen; ja karkulaisen äiti voisi pitää hänestä parempaa
huolta tulevaisuudessa, sen lisäksi että tekisi hänet rahallisesti
riippumattomaksi nyrkkeilyotteluista. Tästä johtui Lydia kysymään
itseltään, minkä uuden ammatin Cashel voisi omaksua ja millä syyllä
voisi otaksua hänen tulevan toimeen äitinsä kanssa paremmin kuin
ennen. Mitään tyydyttävää vastausta ei hän löytänyt. Siispä hän palasi
takaisin siihen mahdollisuuteen, että Cashel uudistaisi elämänsä hänen
tähtensä. Tätä aihetta kehitellessään vei hänen mielikuvituksensa hänet
niin kauas kaiken järjellisen otaksuttavuuden ulkopuolelle, että hän
pudisti päätään omalle hupsuudelleen, kun Bashville ilmestyi ilmoittaen
loordi Worthingtonin, joka tuli huoneeseen yhdessä Alicen kanssa Lydia
ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hänen esittelemänsä vuokralaisen
todellinen asema oli tullut ilmi, ja sen johdosta loordi Worthington
hiukan pelkäsi tavatessaan hänet. Hämmennystään peittääkseen hän alkoi
vilkkaasti puhella monista jokapäiväisistä aiheista. Mutta kun aikaa
oli kulunut jonkun verran, alkoi hän ilmaista uuden levottomuuden
merkkejä. Hän katsoi kelloaan ja sanoi:

"En halua kiirehtiä teitä, arvoisat neidit; mutta tuo juttu alkaa kello
kolmelta."

"Mikä juttu?" kysyi Lydia, joka itsekseen ihmetteli miksi hän oli
tullut.

"Asekamppailu. Sen neekerikuninkaan juttu. Webber kertoi minulle
sopineensa, että me menisimme sinne yhdessä."

"Ahaa, te olette tullut noutamaan meitä sinne. Olin unohtanut.
Lupasinko minä mennä?"

"Webber sanoi niin. Hänen oli määrä viedä teidät itse, mutta hänellä
ei ole aikaa ja siksi hän teki hyväntyön minulle lähettämällä minut
sijaansa. Hän sanoi, että te erikoisesti halusitte lähteä sinne, hitto
vie!" Lydia nousi kerkeästi ja käski valjastaa vaununsa. "Ei ole mitään
kiirettä", sanoi hän. "Ehdimme helposti ajaa St. James's Hall'ille
kahdessakymmenessä minuutissa."

"Mutta meidän on mentävä Islingtoniin, Agricultural Hall'ille. Siellä
on ratsuväkihyökkäyksiä ja kaiken laista hauskaa."

"Hyvänen aika!" sanoi Lydia. "Onko siellä nyrkkeilyäkin?"

"On", sanoi loordi Worthington punastuen, mutta hämääntymättä. "Koko
joukko. Se on kylläkin vain herrasmiesten esittämää, paitsi ehkä yhtä
ottelua, jolla tahdotaan näyttää kuningas-ukolle ammattilais-malliamme."

"Suokaa siis anteeksi siksi aikaa, kun menen noutamaan hattuni", sanoi
Lydia, poistuen huoneesta. Alice oli lähtenyt jo vähän aikaa sitten
muuttaakseen koko asunsa, tilaisuus kun oli sovelias pukuhienouden
näytteilleasettamiseen.

"Te näytätte hirmuisen hurmaavalta, neiti Goff", sanoi loordi
Worthington seuratessaan naisia vaunuihin. Alice ei suvainnut vastata,
vaan keikautti ylväästi päätään, mutta mietti salaa itsekseen,
mahtaisivatko ihmiset vertaillessaan pitää häntä liian vaateliaasti vai
Lydiaa liian vaatimattomasti puettuna. Loordi Worthingtonin mielestä
he kumpikin esiintyivät mainiosti edukseen, ja hän ajatteli muutaman
sekunnin sitä, kuinka eri naisilla oli erilainen tyyli, ja kuinka se,
mikä sopi yhdelle, ei lainkaan sopinut toiselle. Hänestä tuntui, että
neiti Carew'n läsnäolo teki hänet filosoofiseksi.

Agricultural Hall näytti Alicesta ensi silmäyksellä suunnattoman
laajalta, parkkilattiaiselta vajalta, jonka reunamille oli kasattu
vanhoja pakkalaatikoita katsojalavoiksi, koristeinaan siellä täällä
vähän punaista vaatetta ja joitakin lippuja. Loordi Worthington oli
hankkinut heille eturivin istuinpaikat eräällä parvekkeella, juuri
heidän alapuolellaan oli paaluaitaus, jota koristivat aina vähän
matkan päässä toisistaan olevat saaveissa kasvavat ikivihannat kasvit,
ja jota vastaan painautui ulkopuolella kuhiseva shillingin-rahvas.
Alice huomautti, ettei johdolle tuottanut kunniaa se, että nuo ihmiset
sijoitettiin niin lähelle hänen alapuolelleen, että hän saattoi kuulla
heidän keskustelunsa; mutta kun Lydia ei näyttänyt ottavan osaa
hänen paheksumiseensa, käänsi hän huomionsa katsojajoukon hienompaan
osaan. Kentän vastakkaisella laidalla näyttivät parvekkeet kirjavana
heloittavilta kukkapenkeiltä; herrojen hattujen ja takkien muodostamat
mustat läikät siellä täällä edustivat kukkien välissä olevaa multaa.
Kukkien keskellä oli räikeän korea kunniakatos, jossa vankkarakenteinen
musta herrasmies istui korotetulla tuolilla, majesteettisen
välinpitämättömyytensä muodostaessa vastakohdan hänen kummallakin
puolellaan virnistelevien ja avosuin töllistelevien hovipäälliköittensä
peittelemättömälle ihmettelylle.

"Mikä vahinko, ettemme ole lähempänä kuningasta!" sanoi Alice. "Minä
voin tuskin nähdä koko kelpo ukkoa."

"Tulette huomaamaan, että näiltä paikoilta näkee parhaiten esitykset.
Kaikki on hyvin", sanoi loordi Worthington. Lydian huomio kiintyi
jonkinlaiseen syyllisyyden vivahdukseen hänen käytöksessään. Seuraten
hänen salavihkaista katsettaan näki Lydia kentällä vähän matkan päässä
itsestään noin kahdenkymmenen jalan laajuisen, paaluihin kiinnitetyistä
köysistä tehdyn aitauksen. Se oli tyhjä, ja sen lähellä oli joitakin
tuoleja, pesumalja ja sieni.

"Mikä tuo on?" kysyi hän.

"Tuoko! Oh, se on nyrkkeilypiiri."

"Eihän se ole piiri. Se on neliö."

"Sitä kutsutaan piiriksi. He ovat onnistuneet neliöimään ympyrän."

Läpitunkeva torventoitotus kajahti, ja ratsuväkiosasto saapui ravaten
areenalle. Lydia huomasi miellyttäväksi laiskasti istuen ihailla
hevosia ja miehiä ja vertailla Olympialais-seuran jäseniä, jotka
sotilaiden poistuttua astuivat esiin, Ateenan marmori-jumaliin ja
Michel-Angelon Bakkukseen tai Davidiin. He eivät vetäneet vertoja
kreikkalaisille kuvanveistoksille rauhallisessa ylevyydessä eivätkä
italialaisille sankarillisessa tarmossa loikkiessaan puuhevosen yli ja
kieppuessaan vaakasuorilla tangoilla, jokainen halventaen edeltäjänsä
suorituksia ylittämällä ne. Loordi Worthington, joka pian kyllästyi
tähän, kuiskasi, että kun kaikki nämä joutavuudet olisivat ohi, löisi
joku mies lampaan kahtia miekalla, jonka jälkeen seuraisi hiukan
nyrkkeilyä.

"Tarkoitatteko", sanoi Lydia harmistuneena, "että he päästävät lampaan
irralleen ja ajavat sitä takaa miekoilla hevosten selässä?"

Loordi Worthington nauroi ja myönsi; mutta pian kävi ilmi, että
lampaalla tarkoitettiin laihaa lampaan ruhoa. Vanttera kersantti
iski sen kahtia huippusuoritukseksi muille taidonnäytteille, kuten
sitruunain, lyijytankojen ja silkkiliinojen silpomiselle; ja
katsojakunta, joka oli tottunut näkemään paljon vastenmielisempiä
näkyjä teurastajien myymälöissä, palkitsi hänet runsailla
kättentaputuksilla.

Kaksi Olympialaiseen seuraan kuuluvaa herrasmiestä astui nyt
aitaukseen, jota loordi Worthington kutsui piiriksi. Käteltyään
toisiaan niin hyvin kuin heidän muodottomat, täytetyt hansikkaansa
sallivat, pitelivät he itseään kumpikin oikealla kädellään, ikäänkuin
heidän vatsansa olisivat olleet vaarassa pudota alas, jollei niitä
painettu tiukasti sisään, tanssivat toistensa ympärillä, viskoen
ulos ja nykäisten takaisin vasenta nyrkkiään kuten kuopivat hevoset
kavioitaan. He olivat kumpikin, kuten Lydia kuuli juhlamenojen ohjaajan
julistuksesta, jossa ilmoitettiin heidän nimensä ja saavutuksensa,
amatööri-mestareita. Lydiasta tuo heidän kuopimisensa ja tanssimisensa
oli naurettavaa; ja kun he silloin tällöin syöksähtivät yhteen ja
hosuivat toisiaan, ei hän voinut erottaa mitään niistä valeiskuista,
pysäytyksistä, sukelluksista, vastaiskuista, torjumisista ja
väistämisistä, joihin loordi Worthington innostuneena kiinnitti hänen
huomiotaan ja jotka houkuttelivat vuoroin pilkkahuutoja, vuoroin
suosionosoituksia alapuolella olevan shillingin-yleisön keskuudesta.
Kun kolmen minuutin kuluttua molemmat heittäytyivät rentonaan tuoleille
piirin vastakkaisiin nurkkiin ikäänkuin olisivat olleet nääntyäkseen
uuvuksissa, olisi Lydia purskahtanut suorastaan nauruun, jolleivät
he olisi muistuttaneet hänelle Cashelia silloin kuin tämä koetti
tointua hänen kirjastossaan. Minuutin päästä huusi joku käreällä
äänellä: "Aika!" ja miehet nousivat ylös ja toistivat äskeistä
esitystään jälleen kolme minuuttia. Seurasi taas minuutin lepo, ja
sitten tanssiminen ja kuopiminen jatkui neljä minuuttia, jonka jälkeen
ottelijat jälleen kättelivät toisiaan ja poistuivat näyttämöltä.

"Siinäkö on kaikki?" kysyi Lydia.

"Siinä kaikki", vastasi loordi Worthington. "Viattominta huvia mitä
maailmassa voi olla, ja sievintä myös."

"Minusta se ei vaikuta erikoisemmin sievältä", sanoi Lydia; "mutta
se näyttää kyllä niin viattomalta kuin miksi hengettömyys voi sen
tehdä." Hän alkoi mielessään aavistella soimanneensa tietämättömästi ja
epäoikeudenmukaisesti Cashelia julmuudesta vain sen nojalla, että tämä
harjoitti tuota viatonta voimistelua.

Näytäntö jatkui useilla erilaisilla taidon ja voiman
yhteis-esityksillä. Paitsi erilaisissa varusteissa suoritettuja
yksityisten miesten välisiä otteluja, saatiin nähdä turnajaisia, maahan
lyödyn palikan keihästämistä laukkaavan ratsun selästä, komentotemppuja
ja sauvamiekkailua, jota esittivät brittiläiset merisotilasosastot
saaden raikuvia hurraahuutoja yleisöltä, sekä lisää nyrkkeilyä ja hyppy
liikkeitä seuran jäsenten esittäminä. Lydian mielenkiinto alkoi pian
harhailla pois areenalta. Katsoessaan alas paaluaitauksen ulkopuolella
tungeksivaan väkijoukkoon hän näki pienen miehen, jonka hän hämärästi
muisti, vaikka hänen kasvonsa olivat kääntyneinä poispäin hänestä.
Tämän kanssa keskustelussa oli voimakas, keltaiseen twiidipukuun
ja vihreään kaulaliinaan puettu mies. Hänellä oli karkea, voimakas
ääni, ja hänen seuralaisellaan ohut ja kimakka, niin että tarkkaava
kuuntelija saattoi erottaa heidän huomautuksensa väkijoukon sekavasta
sorinasta.

"Ihailetteko sitä miestä?" kysyi loordi Worthington, seuraten Lydian
katsetta.

"En. Onko hän joku erityisesti?"

"Hän oli kuuluisa mies ennen muinoin -- jättiläisten aikaan. Hän oli
Englannin mestari. Hän on erikoisesti mielenkiintoinen meille erään
yhteisen ystävämme opettajana."

"Olkaa hyvä ja sanokaa hänen nimensä", sanoi Lydia, tarkoittaen
tuon yhteisen ystävän nimittämistä. "Ned Skene", sanoi loordi
Worthington, otaksuen hänen tarkoittavan alapuolella olevaa miestä.
"Hän on menestynyt niin hyvin siirtomaissa, että on suonut itselleen
ja perheelleen huvimatkan Englantiin. Hänen saapumisensa sai aikaan
kerrassaan sensatsionin tässä maassa: viime viikolla hänellä oli
täpötäysi lahjanäytäntö, jossa hän nyrkkeili yhteisen ystävämme kanssa
ja mukiloi häntä kuin lasta. Yhteinen ystävämme käyttäytyi tuossa
tilaisuudessa hyvin kauniisti antaessaan mukiloida itseään. Hän olisi
nähkääs voinut tappaa ukko Skenen, jos hän olisi yrittänyt toden
perästä."

"Vai on tuo Skene?" sanoi Lydia, katsellen miestä vakavalla
mielenkiinnolla, mikä hämmästytti ja ihastutti loordi Worthingtonia.
"Ahaa! Nyt tunnen miehen, joka on hänen seurassaan. Hän on toinen
Metsämajani vuokralaisista -- muistaakseni saan kiittää teitä
esittelystä."

"Treenari Mellishkö?" sanoi loordi Worthington, hiukan tyhmistyneen
näköisenä. "Niinpä onkin. Kuinka kaunis raudikko tuolla peitsimiehellä
on! -- toisella miehellä rivin tuosta päästä."

Mutta Lydia ei halunnut katsella peitsimiehen hevosta. "Paradise!"
kuuli hän Skenen huudahtavan juuri silloin pilkallisen epäuskoisena.
"Sepä olisi jotakin!"

"Kummempaakin on tapahtunut", sanoi Mellish. "En tahdo sanoa, että
Cashel Byron rupeaa taantumaan: mutta sanon vain, että hänen onnensa
on liian hyvä kestääkseen; ja minä tiedän varmasti, että hän on käynyt
aivan synkkämieliseksi viime aikoina."

"Jopahan nyt!" sanoi Skene. "Mitä syytä hänellä olisi tulla
synkkämieliseksi?"

"Hm, minä tiedän kyllä", sanoi Mellish pidättyvästi.

"Paljonpa tiedät", tokaisi Skene halveksivasti. "Varmaankin tarkoitat
sitä nuorta naista, josta hän aina puhuu eukolleni."

"Tarkoitan nuorta naista, jota hän tuskin tulee saamaan. Se on
Englannin isoisimpia ihmisiä -- pikkuinen olento, kasvoiltaan kuin
simpukankuoren sisusta, jonka hän tapasi Wiltstokenissa, jossa olin
treenaamassa häntä otteluun Lentävän Hollantilaisen kanssa. Hän joutui
heti pois treenauksen kurssilta, kohta kun oli tavannut hänet -- ei
tahtonut tehdä mitään mitä minä hänelle määräsin. Minä tulin niin
nihki varmaksi siitä, että hän saisi rökkiinsä, että löin vastavedot
joka pennille, minkä olin pannut vetoon hänen puolestaan, paitsi
kahtakymmentä puntaa, jotka sain muutaman taulapään panemaan häntä
vastaan ottelussa, sittenkuin olin muuttanut mieleni. Lempo vieköön sen
naisen! Minä menetin sata puntaa hänen takiaan."

"Ja se olikin sinulle parahiksi, vanha pöllöpää. Olit väärässä silloin,
ja olet väärässä nytkin, siunattuine Paradise'inesi!"

"Paradiseä ei ole vielä kukaan voittanut."

"Ei ole minun poikaanikaan."

"No, saadaanpa nähdä."

"Saadaanpa nähdä! Minä sanon, että minä olen jo nähnyt omasta
puolestani. Olen nähnyt Billy Paradisen ottelevan, ja se ei ole mitään
nyrkkeilyä; se ei ole kuin törkeilyä; sitä se on. Törkeilyä! Totisesti,
minun eukko-vanhallani on enemmän tieteellisyyttä."

"Ehkäpä on", sanoi Mellish. "Mutta katsohan, kuinka monta miestä hän on
rökittänyt, jotka ovat olleet kukkuroillaan tieteellisyyttä. Shepstone,
niin taitava kuin onkin, pystyi saamaan hänestä voiton ainoastaan
väittämällä hänen rikkoneen sääntöjä, kun Billy menetti malttinsa ja
piikkasi häntä. Se se onkin pahinta Billyssä, ettei hän voi hillitä
sisuaan. Mutta ei kukaan hieno keikari-nyrkkeilijä kykene vastustamaan
hänen hurjaa syöksyään. Luuletko, että hän välittää Cashelin
kehutuista pitkistä paukuista? Ei yhtään: hän ottaa ne vain vastaan
mahonkinuppiinsa ja antaa hänelle vastaukseksi yhden niitä täräyksiä,
joilla hän löi Dick Weeks'in suoraksi."

"Panen vetoa mitä hyvänsä, ettei hän sitä tee. Jos hän sen tekee, niin
menen itse piiriin ja isken häneltä pään mäsäksi siitä hyvästä." Ja
Skene syyti suutuksissaan herjauksia Paradisestä, kunnes kiihoittui
niin, että Mellishin täytyi lepyttää häntä peruuttamalla osittain
ennustuksensa ja kysymällä, kuinka Cashelin laita oli ollut viime
aikoina.

"Hän ei ole pitänyt huolta itsestään niinkuin olisi pitänyt", sanoi
Skene synkkänä. "Hän näyttelee Lontoon muoteja eukolle ja Fannylle: he
ovat täällä kolmen ja puolen shillingin paikoilla, isoisten joukossa.
Teattereita joka ilta ja kävelyjä joka päivä, milloin katsomaan kun
kuningatar ajaa puiston läpi, milloin mitäkin. Meidän Fannysta on
mieluista olla hänen seurassaan, kun hän on niin herramainen; hän
tuskin pitää omaa isäänsä tarpeeksi hyvänä kävelemään hänen kanssaan
Piccadillyä pitkin. Vaatii minua panemaan ylleni mustan takin ja
tekemään itsestäni papin. Eukko ihan jumaloi poikaa. Hänen mielestään
poika on aivan liian hyvä sille nuorelle naiselle, josta puhuit, ja hän
sanoo pojalle, että tuo nainen teeskentelee, ettei muka välitä hänestä,
koroittaakseen vain hintaansa, aivan niinkuin minä teeskentelin
häviäväni saadakseni taulapäät lyömään vetoa minua vastaan. Naiset ovat
aina sukostelleet häntä. Melbournessäkään ei koskaan kysytty, mitä
_minä_ halusin päivälliseksi; aina vain oli huolena se, mistä poika
pitäisi ja milloin hän halusi tulla syömään. Totta totisesti, minun
täytyi ottaa tavakseni panna hänet pyytämään sellaista, jota minun teki
mieli. Ja sinä sanot, että se poika antaisi Billy Paradisen rökittää
itsensä, mukamas. Mene männikköön!"

Lydia, jonka mielessä oli vielä tuoreena rouva Byronin viehätys,
ihmetteli millainen nainen tuo rouva Skene mahtoi olla, joka oli
ottanut äidin sijan pojan tunnepiirissä ja joka ei kuitenkaan ollut
sen kummempi kuin ammattinyrkkeilijän vanha eukko. Ilmeisesti ei hän
ollut sitä lajia, että olisi pyrkinyt kääntämään nuorta miestä pois
nyrkkeilijän uralta. Johtuessaan ajattelemaan Cashelin ammattia ja
mahdollisuuksia hänen siitä luopumiseensa, menetti Lydia kokonaan
tarkkaavaisuutensa. Hän istui tuijottaen areenalle, näkemättä
sotilaita, miekkailijoita tai voimamiehiä, jotka siinä häärivät. Hänen
ajatuksensa harhailivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi paikalta, ja
väkijoukon sorina häipyi etäiseksi huminaksi ja unohtui.

Äkkiä hän havahtui tietoiseksi nähdessään kamalan näköisen miehen
tulevan häntä kohti areenan poikki. Miehen kasvot olivat pinnaltaan ja
väriltään sinistä graniittia muistuttavat; hänen ulkonevat leukansa
ja taakse viettävä otsansa olivat kuin orangutangin. Lydia havahtui
haaveilustaan tuntien väristystä, ja saaden takaisin kuulonsa samalla
kuin näkönsäkin, kuuli muutamien alhaalla olevien henkilöiden puhkeavan
suosionosoituksin tervehtimään tuota ilmestystä. Mies irvisti julmasti,
pani toisen kätensä piirin aitapaalulle ja loikkasi köysien yli.
Lydia pani merkille, että, rumaa päätä ja suhdattoman suuria käsiä ja
jalkoja lukuunottamatta, mies oli hyvärakenteinen, ja hänen lanteensa
ja hartiansa loistivat valossa, antaen hänelle voimaa ja tarmoa uhkuvan
näön.

"Eikös hän ole kuin kuva?" kuuli Lydia Mellishin huudahtavan
haltioissaan. "_Siinä_ vasta kunto!"

"Hoo!" sanoi Skene halveksivasti. "Mutta eikös _hän_ ole kuin herra!
Katsohan vain. Niinkuin Walesin prinssi kävelisi Pall Mall'ia pitkin."

Lydia katsoi uudelleen ja näki Cashel Byronin lähestyvän piiriä juuri
samanlaisena kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran Wiltstokenin
jalavakujalla, välinpitämättömän näköisenä kuin joku, joka on
suorittamassa jotakin ikävää julkista seremoniaa.

"Niinkuin joku jumala tulossa alas kilpailemaan gladiaattorin kanssa",
kuiskasi loordi Worthington innokkaasti. "Eikö olekin, neiti Carew?
Apollo ja satyyri! Teidän täytyy myöntää, että meidän yhteinen
ystävämme on uljaan näköinen mies. Jos hän voisi mennä seurapiireihin
tuollaisena, niin, kautta Jupiterin, naiset --"

"Vait!" sanoi Lydia, ikäänkuin Worthingtonin sanat olisivat olleet
sietämättömät.

Cashel ei hypännyt köysien yli. Hän astui niiden välitse verkkaisesti
ja, torjuen kahden touhukkaan ystävän tarjoaman avun, veti
nyrkkeilyhansikkaan käteensä kiirehtimättä, niinkuin muotikeikari
valmistautuessaan hienolle kävelylle. Kinnastettuaan siten vasemman
kätensä, niin ettei voinut tehdä sillä samaa palvelusta oikealle, pisti
hän sormensa toiseen hansikkaaseen, tarttui siihen hampain ja kiskoi
sen paikalleen saalistaan raatelevan tiikerin elein. Lydiaa värisytti
jälleen.

"Bob Mellish", sanoi Skene, "lyön vetoa kaksikymmentä yhtä vastaan,
että hän pysähdyttää tuon syöksyn, josta luulet niin suuria. Kuuletko:
kaksikymmentä yhtä vastaan!"

Mellish pudisti päätään. Sitten juhlamenojen ohjaaja huusi, osoittaen
kumpaakin miestä vuoroonsa: "Paradise, professori. Cashel Byron,
professori. Aika!" Cashel katsahti nyt Paradiseen, jonka olemassaoloa
hän ei siihen saakka ollut näyttänyt huomaavankaan. Miehet lähestyivät
piirin keskustaa, kättelivät käsikurkalta, irroittivat kätensä
toisistaan äkkiä, peräytyivät askeleen ja alkoivat liikkua varovaisesti
vasemmalta oikealle niinkuin kaksi pantteria.

"Minun mielestäni he voisivat ottaa oppia herrasmiesten tavoista ja
kätellä sydämellisesti", sanoi Alice, koettaen näyttää huolettomalta,
vaikka häntä painosti Cashelin aiheuttama epämääräinen kammo.

"Se on perinnäinen tapa", sanoi loordi Worthington. "He tekevät siten,
jotta ei toinen voisi vetää toista itseensä päin ja lyödä häntä
vapaalla kädellään ennenkuin hän ehtii päästä irti."

"Millaista inhottavaa petosta!" huudahti Lydia.

"Sitä ei koskaan tehdä, ymmärrättehän", sanoi loordi Worthington
puolustellen. "Se ei hyödyttäisikään mitään, koska sillä tapaa ei voi
käyttää vasenta kättään tehokkaasti."

Lydia kääntyi hänestä poispäin ja suuntasi kaiken huomionsa
nyrkkeilijöihin. Paradise teki häneen vähemmän peloittavan vaikutuksen
noista kahdesta. Lydia näki, että hän oli hermostunut ja tietoinen
rohkeutensa pingoittuneisuudesta; mutta hänen viekas irvistyksensä
ilmaisi jonkunlaista hurjaa hyväntuulisuutta ja näytti lupaavan
katselijoille, että hän antaisi heidän pian nähdä jotakin hauskaa.
Cashel seurasi hänen liikkeitään hellittämättömällä valppaudella ja
syrjäkareisella katseella, jossa Lydian mielestä oli jotakin pirullista.

Äkkiä Paradisen silmät välähtivät; hän painoi päänsä alas, teki
syöksyn, pysähtyi äkkiä tahallaan ja ammahti Cashelia kohti. Kuului
mäjähdys kuin samppanjapullon korkin paukaus, jonka jälkeen Cashelin
nähtiin seisovan järkkymättömänä piirin keskustassa, kun taas Paradise
köysiä vasten viskautuneena koetti irvistellä vastoinkäymiselleen
näyttäen valkeat hampaansa verinaamarin takaa.

"Kaunista!" huusi Skene liikutettuna. "Kaunista! Ei koko maailmassa
muut kuin minä ja minun poikani pysty antamaan tuollaista uppercut'ia!
Toi voisinpa, että voisin nähdä eukko-vanhani naaman tällä hetkellä!
Tämä on hänelle sielunrieskaa."

"Mennään pois", sanoi Alice.

"Tuo oli hyvin erilainen isku kuin mikään niiden herrasmiesten
antamista", sanoi Lydia hänestä piittaamatta loordi Worthingtonille.
"Mies vuotaa kauheasti verta."

"Se tulee vain hänen nenästään", sanoi loordi Worthington. "Hän on
tottunut siihen."

"Katsoppas sitä!" naureskeli Skene. "Minun poikani on seurannut häntä
liki köysiä; ja hän aikoo pitää hänet siinä. Syöksyköön nyt jos voi.
Katsos nyt, mitä hyvä arvostelukyky tahtoo sanoa!"

Mellish pudisti jälleen päätään masentuneena. Erän jäljelläolevat
minuutit olivat kovaonnisia Paradiselle. Hän iski kiukkuisesti
vastustajansa kylkiluita kohti, mutta Cashel astahti taaksepäin juuri
parahiksi hänen ulottuviltaan ja palasi sitten tavattoman nopeasti
antaen hänelle iskuja, joiden tieltä hän ei takanaan olevien köysien
vuoksi päässyt peräytymään ja joita hän oli liian hidas torjumaan tai
väistämään. Hänen yrityksensä iskeä vastustajaa kasvoihin koituivat
hyvin epäedullisiksi hänelle itselleen, sillä Cashelin iskut eivät
koskaan olleet niin ankaroita kuin silloin, kun hän vikkelästi käänsi
päänsä syrjään iskun tieltä ja antoi lähestyvälle vastustajalleen
vastaiskun. Hänessä ei ollut vähääkään ritarillisuutta eikä sääliä;
mutta sulavuudessa ei edes hänen äitinsä olisi kyennyt häntä
voittamaan. Hän näytti nauttivan lyöntiensä kovuudesta ja saavan uutta
voimaa aina kun hänen hansikkaansa mäjähtivät Paradisen naamaan tai
näyttivät miltei puhkaisevan hänen ruumiinsa. Yleisön paremman osan
mielestä oli näky inhoa herättävä; sillä kun Paradisen nenästä viljalti
vuotava veri tahrasi hansikkaat ja hansikkaat vuorostaan tahrasivat
kummankin taistelijan pään ja ruumiin, olivat he pian veritahroissa
ylt'yleensä vyötäisistä ylöspäin. Johtohenkilöt pitivät kuiskaten
neuvottelua, eikö olisi paras keskeyttää ottelu; mutta he päättivät
antaa sen jatkua nähdessään neekerikuninkaan, joka tähän saakka oli
katsellut koko ohjelmaa ilmaisematta vähintäkään mielenkiintoa, nyt
kohottavan kätensä ja taputtavan niitä ihastuneena.

"Billy ei näytä läheskään tyytyväiseltä itseensä", huomautti Mellish,
kun ottelijat istuivat minuutin hengähdysajaksi. "Hän on juuri saman
näköinen kuin silloin, kun hän piikkasi Shepstonea."

"Mitä merkitsee piikkaaminen" kysyi Lydia. "Astumista toisen varpaille
piikkipohjaisella kengällä", vastasi loordi Worthington. "Älkää olko
levoton: ei heillä ole piikkejä kengissään tänään. Älkääkä katsoko
minuun noin, neiti Carew. Eihän ole minun syyni, että he tekevät
sellaista."

Aika huudettiin, ja nyrkkeilijät, jotka sienien avulla oli tehty
jonkun verran siistimmiksi, nousivat konemaisen täsmällisesti äänen
kuullessaan. He olivat tuskin astuneet kaksi askelta, kun Cashel,
vaikka vastustaja näytti olevan kaukana hänen ulottuviltaan, iski
häntä otsaan sellaisella voimalla, että hän horjahti, ja sitten
hypähti takaisin nauraen. Paradise syöksähti eteenpäin, mutta Cashel
väisti häntä ja pakeni ympäri piiriä, katsoen pilkallisesti taakseen
olkansa yli. Paradise jätti nyt kaiken hyväntuulen teeskentelyn.
Hurjan raivokkaasti hän syöksyi kohti, kesti kauhistuttavan iskun
värähtämättä ja tappeli rajusti likikärhämässä. Tuokion ajan heidän
iskunsa muistuttivat Lydian mielestä tuulenpuuskan ajamain sadepisarain
räiskettä ikkunaruutuun. Seuraavassa tuokiossa Cashel oli poissa, ja
Paradise, jonka nenästä jälleen vuoti verta, koetti uudistaa temppuaan,
mutta sai tällä kertaa vastaansa iskun, joka painoi hänet toiselle
polvelleen. Hän oli tuskin noussut jaloilleen, kun Cashel hypähti häntä
kohti ja pakotti hänet jälleen liki köysiä neljällä salamannopealla
iskulla; mutta tällä kertaa hän tiikerimäisen keimailevasti päästi
hänet jälleen irti juosten somasti pois, ihan niinkuin lapsi
leikkiessään. Paradise, suu vaahdossa yhtä hyvin kuin veressäkin,
päästi ulvahduksen ja kiskoi pois hansikkaansa. Kuului vastustavaa
huutoa yleisön joukosta, ja Cashel, huudon varoittamana, koetti kiskoa
pois omia hansikkaitaan vuorostaan. Mutta Paradise oli hänen kimpussaan
ennenkuin hän ehti sitä tehdä, ja miehet tarttuivat käsiksi toisiinsa
suuren melun vallitessa, kun loordi Worthington ja monet muut nousivat
ylös karjuen kiihkeästi: "Vasten sääntöjä! Ei painimista!" jota seurasi
suuttumuksen mylvintä, kun Paradisen nähtiin tarttuvan hampaillaan
Cashelin olkapäähän heidän koettaessaan heittää toisiaan maahan. Lydia
kirkaisi, ensi kerran elämässään. Sitten hän näki Cashelin, kasvot yhtä
raivokkaina kuin vastustajansakin, kiertävän käsivartensa Paradisen
kaulan ympäri, nostavan hänet niinkuin hiilenkantaja nostaa säkin,
ja viskaavan hänet selkänsä yli nurin niskoin maahan, missä hän heti
paikalla heittäytyi hänen päälleen koko painollaan ja vauhdillaan.
Heidät erotti kohta toisistaan joukko toimihenkilöitä, erotuomareita,
poliiseja ja muita, jotka olivat syöksyneet piiriä kohti, kun Paradise
oli riisunut hansikkaansa. Seurasi sekava rähinä. Skene oli kiivennyt
paaluaitauksen yli ja syyti kirouksia, uhkauksia ja haukkumisia
Paradiselle, joka, kykenemätönnä seisomaan ilman apua, koetti aukoa
lyijyisiä silmäluomiaan ja päästä selville siitä, mitä hänelle oli
tapahtunut. Tusina muita, jotka kehoittivat häntä nousemaan pystyyn,
nuhtelivat häntä hänen käytöksestään tai koettivat rauhoittaa Skeneä,
lisäsivät vain hämminkiä. Cashel puolestaan raivosi johtohenkilöille,
jotka muistuttivat hänelle, että hansikasottelussa säännöt kielsivät
painiskelun ja heitot.

"Hiiteen säännöt!" kuuli Lydia Cashelin huutavan. "Hän puri minua, ja
minä heitän hänet --" Sitten puhuivat kaikki yhtaikaa, niin että Lydia
sai tyytyä vain otaksumaan, mihin Cashel aikoi heittää vastustajansa.
Cashel näytti menettäneen kaiken itsehillintänsä; Paradise sitävastoin
tajuihinsa tultuaan käyttäytyi paremmin. Loordi Worthington laskeutui
piiriin ja koetti hillitä hälinää; mutta Cashel pudisti rajusti hänen
kätensä pois käsivarreltaan, uhkasi erästä johtohenkilöä, joka koetti
ankarasti kehoittaa häntä järjestykseen, takoi hurjana nyrkillään
haavoitettua olkapäätään ja kiroili ja rähisi ylinnä kaikkia muita
niin että Skenekin alkoi jo huomautella, että asiasta oli pidetty
tarpeeksi melua. Sitten loordi Worthington kuiskasi vielä sanan, ja
Cashel hiljeni äkkiä kalpeana ja häpeissään ja istuutui tuolille omaan
nurkkaansa ikäänkuin piiloutuakseen. Viisi minuuttia myöhemmin hän
astui ulos miesjoukosta Paradisen kanssa ja pudisti kättä tämän kanssa
yleisten hurraahuutojen kaikuessa. Cashel oli nöyrempi noista kahdesta.
Hän ei kohottanut katsettaan parvekkeelle kertaakaan, ja hänellä näytti
olevan kiire poistumaan. Mutta hänet pysähdytti neekeripäällikön
seuraama univormupukuinen upseeri, joka saapui saattaakseen hänet
kunniakatoksen luo ja esitelläkseen hänet afrikkalaiselle kuninkaalle;
tästä kunniasta ei hänen sallittu kieltäytyä.

Kuningas ilmoitti hänelle, tulkin välityksenä, että hän oli
sanomattomasti mielistynyt vast'ikään näkemäänsä, ja lausui suuren
kummastelunsa siitä, ettei Cashel, uljuudestaan huolimatta, ollut
armeijassa eikä parlamentissa. Hän tarjoutui myöskin hankkimaan hänelle
kolme kaunista vaimoa, jos hän tulisi Afrikkaan hänen seurueessaan.
Cashel oli ylen hämillään; mutta hän selvisi kunnialla, kiitos tulkin,
joka, tottuneena sepittämään soveliaita puheita kuninkaan puolesta
julkisissa tilaisuuksissa, oli siksi ystävällinen, että sepitti yhtä
soveliaan puheen Cashelin puolesta tässä tilaisuudessa.

Sillävälin palasi loordi Worthington paikalleen. "Kaikki on selvänä
nyt", sanoi hän Lydialle. "Byron sulki suunsa, kun kerroin hänelle,
että hänen aristokraattiset ystävänsä olivat häntä näkemässä. Ja
Paradise on saanut sellaisen läksytyksen, että hän istuu ja itkee
jossakin nurkassa tuolla alhaalla. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta
väittää yhä pystyvänsä voittamaan yhteisen ystävämme ottelussa paljain
nyrkein, ja hänen kannattajansa nähtävästi ajattelevat samoin, sillä
heidän tiedetään aikovan tapella syksyllä tuhannen punnan panoksesta
kummaltakin puolen."

"Tapella! Eikö hän siis aiokaan jättää ammattiaan?"

"Ei!" sanoi loordi Worthington, kummastuneena. "Minkä ihmeen vuoksi
hänen pitäisi se jättää? Paradisen rahat ovat hänen yhtä varmasti kuin
jos ne olisivat hänen taskussaan. Olettehan nähnyt mihin hän pystyy."

"Olen nähnyt tarpeeksi. Alice, olen valmis lähtemään heti kun sinäkin."

Neiti Carew palasi Wiltstokeniin seuraavana päivänä. Neiti Goff jäi
Lontooseen huvikauden loppuun erään ystävällisen rouvan hoivissa,
joka, naitettuaan kaikki omat tyttärensä, halusi ryhtyä jälleen työhön
naittaakseen Alicen mieluummin kuin olla jouten.



XI LUKU.


Alice tunsi olonsa mieluisammaksi jäljelläolevana huvikauden aikana.
Vaikka hän oli ollutkin ylpeä läheisestä tuttavuudestaan Lydian kanssa,
oli hän aina tuntenut itsensä himmennetyksi tämän läsnäollessa;
ja nyt, Lydian mentyä pois, oli ylpeys jäljellä, mutta alemmuuden
tunne oli unohtunut. Hänen vapautensa rohkaisi ja kehitti häntä.
Alkoipa hän jo pitää omaa arvosteluaan jokapäiväisistä asioista
varmempana oppaana kuin suojelijattarensa esimerkkiä. Eikö hän
ollut ollut oikeassa julistaessaan Cashel Byronin tietämättömäksi
ja alhaiseksi henkilöksi, silloinkuin Lydia, hänen varoituksistaan
huolimatta, oli suorastaan kutsunut häntä käymään heidän luonaan? Ja
nyt vahvistivat kaikki sanomalehdet sitä mielipidettä, jota hän oli
koettanut tyrkyttää Lydialle kuukausia sitten. Asekamppailupäivän
iltana olivat sanomalehdenmyyjät huutaneet kaduilla: "Häpeällinen
kohtaus kahden nyrkkitaisteilijan välillä Islingtonissa afrikkalaisen
kuninkaan läsnäollessa." Seuraavana päivänä olivat huomattavimmat
lehdet kirjoittaneet viimeaikaisista yrityksistä nyrkkitaistelun, tuon
raakamaisen ajanvietteen, elvyttämiseksi, syyttäneet viranomaisia sen
suosimisesta ja vaatineet heitä tukahduttamaan sen viipymättä ankaralla
kädellä. "Jollei", kirjoitti eräs eriuskolaisten äänenkannattaja, "tätä
ruttotahraa juuriteta pois keskuudestamme, ei lähetyssaarnaajiemme ole
enää mahdollista esittää Englantia Rauhan Evankeliumin lähteenä." Alice
kokosi nämä kirjoitukset ja lähetti ne Wiltstokeniin.

Tässä asiassa oli ainakin yksi henkilö samalla kannalla hänen
kanssaan. Aina kun hän tapasi Lucian Webberin, puhuivat he
Cashelista, tullen poikkeuksetta siihen johtopäätökseen, että
vaikka hänen käytöksensä omituisuus olikin viehättänyt Lydian
valitettavaa taipumusta eriskummallisuuksiin, ei Lydia ollut koskaan
ajatellut häntä vakavalla mielenkiinnolla eikä tulisi enää missään
olosuhteissa uudistamaan seurusteluaan hänen kanssaan. Lucianin
näistä keskusteluista saama lohtu ei ollut suuri, ja yleensä hänellä
oli niiden jälkeen jonkinlainen hämärä tunne, että hän oli ollut
halpamainen. Kuitenkin hän taas seuraavalla kerralla heidän tavatessaan
toisensa johtui keskusteluun Cashelista, ja hän palkitsi aina Alicea
tämän moitteettomista mielipiteistä tanssimalla ainakin kolme
kertaa hänen kanssaan, silloinkuin tanssi kuului illan ohjelmaan.
Tanssiminen oli kuitenkin vähemmän sopusointuista kuin keskustelu.
Lucian tanssi jäykästi ja taidottomasti. Alice, jonka lihasvoima ja
tarmo olivat paljon yläpuolella kaiken sen, mitä hra Mellish pystyi
keinotekoisesti kehittämään, kaipasi nopeaa liikuntoa ja voimakasta
ruumiinharjoitusta. Valssaaminen Lucianin kanssa oli kuin seipään
kuljettamista ympäri huonetta siihen kömpelöön tapaan, millä Punch
kantaa sauvaansa. Vaikka Alicella olikin se käsitys, että Lucian oli
moraalisesti harvinaisen moitteeton ja poliittisesti tärkeä henkilö,
jonka arvoa yksityiselämässä vielä suuresti lisäsi se, että hän oli
neiti Carew'n serkku, oli hänen vaikea viettää Lucianin seurassa
sellaisia neljännestunteja, joita joku hänen tuttavapiirinsä parhaista
tanssijoista oli pyytänyt osakseen.

Alice alkoi kyllästyä puhelemaan Cashelista ja Lydiasta. Hän alkoi
kyllästyä Lucianin jäykkyyteen. Hän alkoi kyllästyä tavattomasti
siihen alinomaiseen valppauteen, jolla hänen täytyi lakkaamatta valvoa
käytöstään ja periaatteitaan. Tuo valppaus tuhosi jollakin tavoin
oman tarkoituksensa; sillä eräänä iltana hän kuuli erään hienon
ja korkea-arvoisen naisen (joka tarkoittikin, että hän kuulisi)
puhuvan hänestä pöyhkeilevänä maalaistyttönä. Kokonaiseen viikkoon
sen jälkeen ei hän lausunut sanaakaan eikä liikauttanut jäsentäkään
seurassa, ajattelematta ensin, saattaisiko joku pahansuopa katsoja
pitää sitä maalaisena tai pöyhkeilevänä. Mutta mitä enemmän hän
näki vaivaa saavuttaakseen käytöksen täydellisen moitteettomuuden,
sitä epämiellyttävemmältä hän näytti omasta mielestään ja, kuten
hän päätti, myöskin toisista. Hän kaipasi sitä Lydian salaisuutta,
jonka avulla tämä aina osasi tehdä oikean asian oikealla hetkellä,
silloinkin kuin hän uhmasi tavallisia seurustelusääntöjä. Joskus hän
syytti niiden ihmisten ikävyyttä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.
Ei voinut mitenkään olla muuta kuin jäykkä heidän seurassaan. Kun
hän pakinoi jonkun hupaisan miehen kanssa, joka sai hänet nauramaan
ja unohtamaan itsensä vähäksi aikaa, tunsi hän jälkeenpäin olleensa
miellyttävimmillään hänen seurassaan. Mutta hän näki, että ne, joiden
käytöstä hän hartaimmin tavoitteli, olivat miellyttävän vaivattomia
typerässäkin seurassa. Hän alkoi lopulta pelätä olevansa verrattain
vaatimattoman syntyperänsä vuoksi luonnostaan kykenemätön saavuttamaan
sitä sivistynyttä sävyä käytökseensä, jota hän kadehti.

Eräänä päivänä hänessä heräsi epäilys, tokko Lucian olikaan niin varma
auktoriteetti ja esikuva persoonallisissa käyttäytymis-asioissa,
kuin hän siihen asti oli uskonut. Lucian ei osannut tanssia; hänen
keskustelunsa oli itseviisasta; oli mahdoton olla luonteva hänelle
puhuessaan. Oliko urhoollista tuntea pelkoa hänen mielipiteitänsä
kohtaan? Oliko urhoollista tuntea pelkoa ketään kohtaan? Alice
pusersi huulensa tiukasti kiinni ja alkoi tuntea uhmaa. Silloin eräs
muisto, joka aikaisemmin oli aina herättänyt hänessä harmistumista,
sai hänet nauramaan. Hän muisti sen pahennustaherättäneen näytelmän,
kun jäykkä, pysty Lucian oli survaistu kaksinkerroin rouva Hoskynin
kullattuun nojatuoliin sen nyrkkitaistelijan teorian valaistukseksi,
että ponnistus tuhoaa itsensä. Mitäpä lopultakaan tuo Cashelin käden
hyväilevä kosketus oli ollut sen kauhean nuijimisen rinnalla, jolla
hän oli pommittanut Paradisen kylkiluita? Voisiko olla totta, että
ponnistus tuotti itselleen häviön -- persoonallisessa käyttäytymisessä,
esimerkiksi? Säde Cashelin karkeassa kokeessa piilleestä totuudesta
väikkyi hänen mielessään, kun hän esitti itselleen tuon kysymyksen. Hän
ajatteli sitä hyvän joukon; ja eräänä iltana, jolloin hän pistäytyi
neljässä vastanotossa perätysten, hän tutki muiden vieraiden käytöstä
uudelta näkökannalta, vertaillen huolellisimmin käyttäytyviä parhaiten
käyttäytyviin ja omaa entistä itseään molempiin. Tulos sai hänet
puolittain vakuutetuksi siitä, että hän oli kuluttanut ensimmäisen
Lontoon-kautensa tuomalla suurella vaivalla näytteille hyvin epäkypsän
itsetietoisuuden -- tahi, kuten hänen omatuntonsa sovitti sanat,
käyttäytymällä sietämättömän narrimaisesti.

Sitten hän sai pari kutsua kaupungin lännempiin osiin -- South
Kensingtoniin ja Bayswateriin; ja siellä hän joutui yhteen suuren,
toimeliaan keskiluokan seurustelutason kanssa tohtoreineen,
lakimiehineen ja papistoineen. Hän huomasi sen suunnattomaksi
irvikuvaksi omasta itsestään -- seurapiiriksi, joka häpesi itseään,
pelkäsi olla oma itsensä, epäili toisia ihmisiä omaksi itsekseen ja oli
halveksivinaan heitä sen johdosta, siten tukahduttaen ja näännyttäen
itsensä siinä määrin, että yksilöt, jotka olivat kyllin rohkeita
soittaakseen pianoa sunnuntaisin, ajautuivat puristuksen vaikutuksesta
automaattisesti ulos, singahtaen Boheemin kiistanalaiseen maahan, missä
he huvitteleivat ollen harrastelevinaan taiteita. Alice tunsi siinä
oman luokkansa, mutta ei sen vuoksi säästänyt sitä siltä pilkalliselta
arvostelulta, jonka hän, neiti Carew'n korkeampaan piiriin kuuluvana,
pystyi langettamaan sen typerästä hautajaismaisesta tanssista, sen
silmäänpistävän opetellusta käytöksestä, sen pöyhkeilystä, sen
alituisen teeskentelyn pingoittamasta äänen- ja puheensävystä, sen
tavanomaisesta kopeudesta palvelijoita kohtaan, sen jumaloivasta
arvoerotusten tarkkaamisesta, sen tekopyhyydestä ja monista muista
sen ominaisuuden ilmauksista, jonka Alice, tuntematta minkäännäköistä
tarvetta tunkea asian juureen, määritteli yhdellä sanalla
alhaisomaisuudeksi.

Pian sen jälkeen hän tapasi Lucianin eräissä tanssiaisissa. Lucian
tuli myöhään, kuten tavallisesti, ja kysyi vakavasti, voisiko hän
saada huvin tanssia hänen kanssaan. Tämä kysymyksen muoto oli
hänellä aina muuttumaton. Hänen hämmästyksekseen Alice teki hiukan
hankaluuksia tuon suosion myöntämisessä ja tarjosi hänelle lopulta
"toisen ylimääräisen". Hän kumarsi. Juuri silloin saapui joku nuori
mies ja lausuen luulevansa, että tämä oli hänen vuoronsa, vei Alicen
pois. Lucian hymyili suvaitsevaisesti, ajatellen, että vaikka Alicen
käytöstapa oli ihmeteltävän hyvä hänen menneisyyteensä katsoen, ilmaisi
hän kuitenkin toisinaan alhaisempaa sävyä kuin se, jota hän, Lucian,
koetti esikuvallistuttaa omassa persoonassaan.

Kun hänen oma vuoronsa tuli ja he olivat kiertäneet salin kahdesti
toisen ylimääräisen valssin sävelten tahdissa, pysähtyivät he -- Alice
halusi nimittäin aina levätä tanssiessaan Lucianin kanssa; ja Lucian
kysyi häneltä, oliko hän kuullut mitään uutisia Lydialta.

"Aina te kysytte minulta sitä", vastasi Alice. "Lydiahan ei koskaan
kirjoita, paitsi milloin hänellä on jotakin erikoista sanottavaa, ja
silloinkin vain muutamia rivejä."

"Aivan niin. Mutta olisihan hänellä voinut olla jotakin erikoista
sanottavaa sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme."

"Hänellä ei ole ollut", sanoi Alice Lucianin miltei veitikkamaisen
hymyn ärsyttämänä.

"Hänelle tulee olemaan iloinen uutinen, että olen vihdoinkin onnistunut
saamaan Metsämajan pois sen epämieluisten vuokralaisten hallusta."

"Luulin heidän lähteneen aikoja sitten", sanoi Alice
välinpitämättömästi.

"Miehet eivät ole olleet siellä ainakaan kuukauteen. Vaikeus oli siinä,
miten saada heidät korjaamaan pois omaisuutensa. Nyt olemme kuitenkin
heistä päässeet. Ainoa jäte heidän siellä oleskelustaan on raamattu,
josta puolet lehtiä on revitty pois ja toinen puoli töhritty täyteen
vedonlyöntimerkintöjä, hiostus- ynnä muiden lääkkeiden reseptejä
ja muita käsittämättömiä muistiinpanoja. Siinä on haalistuneella
musteella kirjoitettu omistuslause: 'Robert Mellish'ille hänen hellältä
äidiltään, hartaalla toivomuksella, että hän aina vaeltaisi tämän
kirjan poluilla.' Pelkään, ettei tuo toivomus ole täyttynyt."

"Kuinka jumalatonta repiä raamattu!" sanoi Alice vakavasti. Sitten hän
nauroi ja lisäsi: "Tiedän, ettei se sovi, mutta en voi olla nauramatta."

"Tuo tapaus on minun mielestäni pikemminkin liikuttava", sanoi Lucian,
joka tahtoi näyttää, ettei häneltä puuttunut tunteen herkkyyttä.
"Voi kuvitella mielessään vaimo-raukan viatonta uskoa poikansa
tulevaisuuteen, jospa hän olisi voinut nähdä millaiseksi se oli
muodostuva!"

"Omistuskirjoitukset kirjoissa ovat kuin hautakivienkin kirjoitukset",
sanoi Alice vähätellen. "Ne eivät merkitse paljoa."

"Olen iloinen, ettei noilla miehillä ole enää tekosyytä, jonka nojalla
he voisivat mennä Wiltstokeniin. Oli todella kovin onnetonta, että
Lydia tuli tehneeksi tuttavuutta toisen kanssa heistä."

"Niin olette sanonut ainakin viisikymmentä kertaa", vastasi
Alice harkitusti. "Luulen, että olette mustasukkainen tuolle
nyrkkeilijä-raukalle."

Lucian karahti ihan punaiseksi. Alice vapisi omaa uskaliaisuuttaan,
mutta näytti rohkeaa naamaa.

"Todellakin -- perin mieletön otaksuma", sanoi Lucian, ilmaisten
hämminkinsä teeskentelemällä huolettomuutta, joka oli aivan vieras
hänen tavalliselle käytökselleen. "Millä tavalla minun olisi
mahdollista olla mustasukkainen, neiti Goff?"

"Sen te itse parhaiten tiedätte."

Lucian huomasi nyt, että Alicessa oli tapahtunut muutos ja että hän oli
menettänyt ylemmyyttänsä tämän suhteen. Hänen loukattu turhamaisuutensa
hävitti äkkiä, syövyttävän hapon tavoin, sen vaikutelman, että Alice
oli, pääpiirteissään otettuna, hyväkäytöksinen ja ansiokas nuori
nainen. Mutta sen sijalle tuli toinen vaikutelma -- se, että hän oli
hemmoteltu kaunotar. Ja koska Lucian ei suinkaan ollut ihastunein
niihin naisiin, joiden käytös vastasi parhaiten hänen käsityksiään
sopivaisuudesta, ei tämä muutos ollut kaikissa suhteissa muutosta
pahempaan päin. Alicen viimeistä huomautusta hän vain ei voinut antaa
anteeksi, vaikka hän koettikin olla näyttämättä hänelle, kuinka
kipeästi se häneen koski. "Pelkään, että joutuisin esittämään sangen
surkeaa osaa iskiessäni yhteen kilpailijani kanssa", sanoi Lucian
hymyillen.

"Haastakaa hänet kaksintaisteluun ja ampukaa hänet", sanoi Alice
vilkkaasti. "On hyvin luultavaa, ettei hän osaa käyttää pistoolia."

Lucian hymyili jälleen; mutta jos Alice olisi tiennyt, kuinka vakavasti
hän harkitsi hänen esitystään joitakin hetkiä, ennenkuin hylkäsi sen
epäkäytännöllisenä, olisi hän kukaties jättänyt sen tekemättä. Kuulan
lähettäminen Casheliin tuntui Lucianista pikemmin ylellisyydeltä,
johon hänellä ei ollut varaa, kuin rikokselta. Ja nyt Alice, päästyään
täyteen varmuuteen siitä, että tätä hra Webberia, jolle hän oli
tuhlannut niin paljon ansaitsematonta kunnioitusta, saattoi kohdella
yhtä häikäilemättä kuin hänen oli tapana kohdella wiltstokenilaisia
ihailijoitaan, ryhtyi huvittelemaan kiduttamalla häntä vähän.

"On omituista", virkkoi Alice, jäljitellen parhaansa mukaan Lydian
mietteliästä puhetapaa, "että niin tavallinen mies kuin Cashel Byron
saattoi vaikuttaa niin kovin puoleensavetävästi Lydiaan. Se ei
johtunut siitä, että hän oli niin komea mies; sillä Lydia ei välitä
sellaisesta vähääkään. En luule, että hän katsahtaisi kahdesti Lontoon
kauneimpaankaan mieheen, niin puhtaasti älyllinen hän on. Ja kuitenkin
hän oli mieltynyt puhelemaan Byronin kanssa."

"Oh, se on erehdys. Lydialla on ominainen tapa, joka saa ihmiset
uskomaan, että hänellä on suuri mielenkiinto sitä henkilöä kohtaan,
jonka kanssa hän sattuu puhumaan; mutta se on vain tapaa. Se ei
merkitse mitään."

"Tunnen tuon hänen tapansa vallan hyvin. Mutta tämä oli jotakin aivan
toisenlaista."

Lucian pudisti päätään nuhtelevasti. "En voi laskea leikkiä näin
vakavasta asiasta", sanoi hän, päättäen koettaa palauttaa arvonsa
ennalleen Alicen suhteen. "Luulen, neiti Goff, että te ehkä
tuskin tiedättekään, kuinka mieletön otaksumanne on. Ei ole koko
Euroopassa monta huomattua henkilöä, joiden kanssa serkkuni ei olisi
persoonallisesti tuttu. Joku hyvin nuori tyttö, joka on nähnyt vain
vähän maailmaa, voisi mahdollisesti antaa Byronin laisen miehen
ulkomuodon johtaa itsensä harhaan. Seuraelämään tottunut nainen ei
voisi tehdä sellaista erehdystä. Epäilemättä tuon miehen hiomattomuus
ja eriskummallinen puhetapa huvittivat häntä hetkellisesti; mutta --"

"Mutta minkätähden hän kutsui hänet perjantai-iltoihinsa?"

"Pelkästä kohteliaisuudesta, jota hän osoitti tuolle miehelle sen
johdosta, että tämä oli auttanut häntä jostakin kadulla sattuneesta
ikävyydestä."

"Silloinhan hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua poliisin käymään
luonaan. En usko, että se johtui siitä." Lucian vihasi Alicea sillä
hetkellä. "Minusta on ikävää, että pidätte sellaista mahdollisena",
sanoi hän. "Jatkammeko valssiamme?"

Alice ei kyennyt vielä kestämään vihjausta, ettei hän ymmärtänyt
seuraelämää riittävästi käsittääkseen Lydian ja Cashelin välisen matkan
pituutta.

"Luonnollisesti tiedän, että se on mahdotonta", sanoi hän, vanhaan
tapaansa. "En tarkoittanut sitä."

Lucian, jolle jäi hämäräksi, mitä Alice tarkoitti, turvautui valssiin,
jonka varrella Alice neuvoi häntä ottamaan kymmenkunta tuntia joltakin
opettajattarelta, jota hän kehui erittäin taitavaksi opettamaan herroja
tanssimaan hienosti, kuten hän sanoi. Tämä pistos aiheutti sellaisen
kylmyyden, että Alice vihdoin, peläten uusien johtotähtiensä johtaneen
hänet liian pitkälle, muutti sävyä ja lausui ilmi ihmettelynsä sen
työn paljoudesta ja moninaisuudesta, jota Lucian suoritti Downing
Streetillä. Lucian otti vastaan nuo kohteliaisuudet täysin vakavana,
saattaen Alicen siihen uskoon, että ne olivat lepyttäneet hänet. Mutta
Alice erehtyi. Hän ei tiennyt mitään politiikasta eikä virastotyöstä,
ja Lucian käsitti hyvin tuon teeskennellyn ihailun arvottomuuden,
vaikka hän tunsikin kohtuulliseksi, että Alice kunnioitti hänen
kykyjään oman tietämättömyytensä syvyyksistä. Mutta hänen mieltään jäi
okana pistämään se, että Alice piti häntä kyllin mitättömänä tuntemaan
mustasukkaisuutta viheliäistä nyrkkeilijää kohtaan ja moitti hänen
tanssiaan hienouden puutteesta.

Näiden tanssiaisten jälkeen Alice ajatteli paljon Luciania ja
myöskin sitä, millä tavoin seuraelämä säännösteli avioliittoja.
Ennenkuin neiti Carew oli lähettänyt pyytämään häntä luokseen, oli
hän usein huoannut sitä, että kaikki miellyttävät miehet, joita hän
tiesi, liikkuivat piireissä, joihin mitättömällä opettajattarella
ei ollut pääsymahdollisuutta. Hän oli kohdannut heitä joskus
hyväntekeväisyystanssiaisissa, mutta jatkuvaan seurusteluun ja
naimatarjouksiin nähden hän oli ollut riippuvainen Wiltstokenin
paikkakuntalais-nuorisosta, joka hänen mielestään sisälsi vain
typeriä hölmöjä tai itseviisaita nulikoita, ja jonka joukossa Wallace
Parker oli loistanut etevimpänä, ollen yliopistomies, oppinut mies ja
herrasmies. Nyt, kun hän oli etuoikeutettu kaunotar seurapiirissä, joka
tuskin suvaitsisi Wallace Parkeria, huomasi hän, että miellyttävät
miehet olivat perheiden nuorempia poikia, köyhiä ja tuhlaavaisia,
paljon parempia kuin Lucian Webber tanssikumppaneiksi, mutta aivan
sopimattomia elämänkumppaneiksi. Alice oli kokenut köyhyyden vaikeuksia
ja oli tavannut jaloja miehiä ainoastaan runoudessa, jota hän ei
koskaan asettanut vakavaan yhteyteen arkielämän mahdollisuuksien
kanssa. Hän oli aivan tiedoton siitä köyhyydestä, jonka matalamielisten
ihmisten kanssa eläminen aiheuttaa; hän oli tuskallisesti tietoinen
siitä köyhyydestä, jonka rahan puute aiheuttaa. Ei niin, että hän olisi
ollut piittaamaton kunnollisuudesta sellaisena kuin hän sen ymmärsi:
ei mikään olisi saanut häntä taivutetuksi menemään naimisiin miehen,
vaikka kuinka rikkaan, kanssa, jota hän piti kunnottomana. Hän tahtoi
rahaa, hyvää mainetta ja yhteiskunnallista asemaa; mutta luonnollisesti
hän halusi myös nuoruutta ja hyvää ulkonäköä; ja juuri tämä seikka
teki, ettei hän löytänyt mieleistään. Ei siinä kyllin, että kaikki
kauniit, ritarilliset, hienotapaiset miehet upottivat itsensä velkoihin
elämällä leveästi pienemmillä tuloilla kuin ne, joilla Wallace Parker
oli häntä houkutellut, vaan lisäksi olivat vielä monet rikkaista ja
arvokkaista yhtä paljon Wallace Parkerin alapuolella ulkonäköön ja
käytökseen kuin opilliseen sivistykseenkin nähden. Ei yksikään mies,
joka olisi täyttänyt kaikki Alicen vaatimukset, ollut vielä osoittanut
vähintäkään taipumusta rakastua häneen.

Eräänä kirkkaana aamupäivänä meni Alice tallipalvelijan saattamana,
ratsastamaan puistoon. Aamun raikkaus oli ratsujen ja ratsastajien
yllä: ei ollut vielä ketään väsähtäneitä ihmisiä vaunuissaan rentoina
lojumassa, ei myöskään tyytymättömiä katselijoita istuinpenkeillä heitä
kadehtimassa. Alice, joka oli parempi ratsastaja kuin hänen vähäisestä
harjaantumisestaan olisi voinut päättää, näytti komealta satulassa.
Hän oli juuri laskettanut reipasta pikkuneliä kappaleen matkaa, kun
hän näki Wallace Parkerin tulevan vastaansa suuren valkoisen hevosen
selässä.

"Ahaa!" huudahti Parker, taitavasti kääntäen ratsunsa ympäri ja
kohottaen hattuaan samalla haavaa, tarkoituksella antaa näytteen
hienosta esiintymisestä ja ratsastustaidosta. "Kuinka voit, Alice?"

"Siunatkoon!" huudahti Alice, unohtaen hämmästyksissään käyttäytymisen
vaatimukset. "Mikä sinut on tänne tuonut, ja mistä kummasta olet saanut
tuon hevosen?"

"Oletan, Alice", vastasi Parker, tyytyväisenä tekemäänsä vaikutukseen,
"että olen täällä jokseenkin samalla asialla kuin sinäkin --
nauttimassa aamuilmasta soveliaaseen tapaan. Mitä Rosinanteen tulee,
olen lainannut sen. Onko tuo raudikko sinun? Suo anteeksi kysymyksen
suoruus."

"Ei", sanoi Alice, punastuen hiukan. "Tuntuu niin odottamattomalta
kohdata sinut täällä."

"Eikö mitä. Minä pistäydyn aina tänne tähän aikaan vuodesta. Mutta eipä
kylläkään olisi sopinut odottaa meidän kohtaavan toisemme täällä vuosi
sitten."

Tähän asti tunsi Alice jääneensä keskustelussa alakynteen. Siksi hän
vaihtoi puheenaihetta. "Oletko käynyt Wiltstokenissa senjälkeen kuin
viimeksi tapasimme?"

"Olen. Käyn siellä ainakin kerran joka viikko."

"Joka viikko! Janet ei ole siitä maininnutkaan."

Parker antoi tietävällä ilmeellä ymmärtää, että hän luuli tuntevansa
syyn siihen; mutta hän ei sanonut mitään. Alicea harmitti, eikä hän
alentunut kyselemään. Silloin Parker sanoi:

"Kuinkas neiti Mikälie jaksaa?"

"En tunne ketään sen nimistä."

"Tiedät kyllä hyvinkin, ketä tarkoitan. Sinun aristokraattinen
suojelijattaresi, neiti Carew."

Alice punastui. "Sinä olet hyvin häpeämätön, Wallace", sanoi hän,
tarttuen ratsupiiskaansa. "Kuinka uskallat kutsua neiti Carew'ta
suojelijattarekseni?"

Wallace tuli äkkiä juhlalliseksi. "En tiennyt, että et suvaitse
muistutettavan kaikesta siitä, mitä olet hänelle velkaa", sanoi hän.
"Janet ei koskaan puhu hänestä kiittämättömästi, vaikkei hän ole tehnyt
mitään Janetin hyväksi."

"Minä en ole puhunut kiittämättömästi", väitti Alice, miltei kyyneleet
silmissä. "Sinä et varmaankaan koskaan väsy puhumasta pahaa minusta
kotiväelleni."

"Tuo osoittaa, miten vähän sinä ymmärrät minun todellista luonnettani.
Minä päinvastoin aina puolustan sinua."

"Puolustat -- miltä? Mitä olen tehnyt? Mitä tarkoitat?"

"Oh, en tarkoita mitään, jollet sinä tarkoita. Kun aloit puolustella
itseäsi, niin tulin siihen käsitykseen, että tunsit olevasi väärässä."

"Minä en puolustellut itseäni. Älä uskalla sanoa sellaista toista
kertaa, Wallace."

"Alati sinun kuuliainen, nöyrä palvelijasi", vastasi Parker tyynen
ivallisesti.

Alice ei ollut häntä kuulevinaan, vaan pakotti piiskallaan ratsunsa
ravaamaan tyylikkäästi. Kun valkoinen ratsu ei ollut mikään ravaaja,
seurasi Parker perässä hölskyttävää nelistä. Alice, häpeissään ja
peläten Parkerin saavan hänet näyttämään naurettavalta, hillitsi
pian vauhtinsa; ja valkoinen ratsu hiljensi nelistyksensä kävelyksi,
merkiten joka askeleen epämuodikkaan harjansa ja häntänsä tahdikkaalla
pompahduksella.

"Minulla on jotakin sanottavaa sinulle", virkkoi Parker vihdoin.

Alice ei suvainnut vastata.

"Luulen, että on parasta antaa sinun tietää se heti", jatkoi Parker.
"Seikka on se, että minä aion mennä naimisiin Janetin kanssa."

"Janet ei suostu", sanoi Alice siekailematta. Parker hymyili
itserakkaasti ja lausui: "En luule hänen asettavan mitään vaikeuksia,
jos vain sinä annat hänen ymmärtää, että _meidän_ välillämme on kaikki
lopussa."

"Että mikä on lopussa?"

"No, jos se sinua paremmin miellyttää, ettei meidän välillämme ole
koskaan ollut mitään. Janet uskoo meidän olleen kihloissa. Niin
uskoivat monet muutkin siihen saakka kun tulit hienoihin piireihin."

"Enhän mahda mitään sille, mitä ihmiset luulivat."

"Ja kaikki tietävät, että minä ainakin olin valmis täyttämään oman
osani kihlauksesta kunniallisesti."

"Wallace", sanoi Alice äkkiä muuttuneella sävyllä, "luulen, että meidän
on paras erota. Minun ei ole soveliasta ratsastaa ympäri puistoa sinun
kanssasi, kun ei seurassani ole ketään muita kuin miespalvelija."

"Aivan kuten haluat", sanoi Parker kylmästi, pysähtyen. "Saanko
vakuuttaa Janetille, että sinä toivot hänen menevän naimisiin minun
kanssani?"

"Et mitenkään. En toivo kenenkään menevän naimisiin sinun kanssasi,
kaikista vähimmän oman sisareni. Minä olen paljon huonompi Janetia, ja
hän ansaitsee paljoa paremman miehen kuin minä."

"Olen aivan samaa mieltä, vaikka en oikein ymmärrä, mitä sillä on
tekemistä tässä asiassa. Mikäli ymmärrän sinua, et sinä tahdo mennä
itse naimisiin kanssani -- huomaa, että olen aivan valmis täyttämään
lupaukseni vieläkin -- etkä sallisi kenenkään muunkaan saada minua.
Niinkö on asia?"

"Voit sanoa Janetille", lausui Alice pontevasti ja hehkuvin kasvoin,
"että jos meidät -- sinut ja minut -- tuomittaisiin elämään ikuisesti
autiolla saar-- Ei: minä kirjoitan hänelle. Se on kaikkein parasta.
Hyvästi nyt."

Parker, joka tähän saakka oli pysynyt järkkymättömänä, osoitti nyt
levottomuuden oireita. "Pyydän, Alice", sanoi hän, "ettet sano mitään
epäoikeutettua minusta hänelle. Ethän voi totuudessa pysyen sanoa
minusta mitään pahaa."

"Pidätkö todella Janetista?" kysyi Alice epäröiden. "Tietysti", vastasi
Parker loukkautuneena. "Janet on kerrassaan erinomainen tyttö."

"Sitä olen minäkin aina sanonut", sanoi Alice, tuntien harmia siitä,
että joku toinen oli ennättänyt hänen edelleen tuon ansiokkaan
tunnustuksen lausumisessa. "Tahdon sanoa hänelle suoran totuuden --
nimittäin, ettei meidän välillämme ole koskaan ollut mitään sen enempää
kuin on kaikkien serkusten välillä, ja ettei olisi voinut koskaan sen
enempää tullakaan minun puoleltani. Minun täytyy nyt lähteä. En tiedä,
mitä tuo mies jo ajatteleekaan minusta."

"Olisin pahoillani, jos alentaisin sinua hänen arvostelussaan", sanoi
Parker ilkeästi. "Hyvästi, Alice." Lausuessaan nämä viime sanat
huolettomaan sävyyn hän heilautti jälleen hattuaan, samalla kuin käänsi
valkoisen ratsunsa pään suitsista ja riensi pois. Ei ollut totta, että
hänellä oli tapana ratsastaa puistossa joka kevät. Hän oli kuullut
Janetilta, että Alicella oli tapana ratsastaa siellä aamupäivisin, ja
hän oli vuokrannut tuon valkoisen hevosen voidakseen kohdata Alicen
tasavertaisena, sillä hän tunsi, että ratsun selässä istuva herrasmies
hienolla puistotiellä ei voinut olla yhteiskunnallisesti alemmalla
portaalla kenenkään naisen rinnalla, olkootpa tämän seuralaiset
asemaltaan kuinka korkeita hyvänsä.

Mitä Aliceen tulee, jäi hänen mieltään kaivelemaan se Parkerin
huomautus, että neiti Carew oli hänen suojelijattarensa.
Riippumattomaan asemaan pääseminen alkoi tuntua hänestä kipeästi
tarpeen vaatimalta. Ja koska ainoa tapa, millä se oli aikaansaatavissa,
oli naimisiinmeno, niin hän miltei päätti ottaa minkä miehen hyvänsä,
katsomatta ulkonäköön, ikään tai mielenlaatuun, jos hän vain kykeni
antamaan hänelle tasa-arvoisen aseman neiti Carew'n kanssa siinä
pienessä maailmassa, jonka käytöstavan ja tottumukset hän oli
hiljakkoin omaksunut.



XII LUKU.


Kun syksy saapui, oli Alice Skotlannissa metsästystä opettelemassa,
ja Lydia oli Wiltstokenissa valmistamassa isänsä kirjeitä ja
muistelmia julkaistavaksi. Hän ei kirjoittanut linnassa. Kaikki
huoneet siellä olivat joko kupukattoisia, holvikattoisia, kullattuja,
lehteriseinäisiä, kolmikulmaisia, kuusikulmaisia, kaiken muun laisia
paitsi nelikulmaisia; kaikki muistuttivat jollakin tavoin tuhannen ja
yhden yön tarinoita eivätkä sointuneet yhteen hänen isänsä elämään
liittyvien mielleyhtymien kanssa. Etsiessään soveliasta huonetta
työskentelypaikakseen muisti Lydia kerrallisen ajatuksensa paviljongin
rakennuttamisesta jalavakujaan. Mutta hän ei tuntenut halua
häiritsevään rakennuspuuhaan juuri sillä hetkellä; siksi hän antoi
siistiä ja valkaista Metsämajan ja muuttaa sen keittiötuvan mukavaksi
kirjastoksi, mistä hän, istuessaan ovea vastapäätä kirjoituspöytänsä
ääressä keskellä huonetta, saattoi nähdä yhdestä ikkunasta jalavakujan
ja toisesta kaistaleen metsää ja niittyä, joiden halki kulki maantie
ja kanava, minkä takana näköala päättyi lammaslaitumena käytettyyn
etäiseen, vihreään mäenrinteeseen. Toiset huoneet olivat kahden
palvelustytön hallussa, jotka pitivät paikkaa siistinä ja pölyttömänä,
valmistivat neiti Carew'n puolipäiväaterian sekä kävivät hänen
asioillaan linnassa. Silloin kun eivät olleet missään näissä toimissa,
istuivat he ulkopuolella päivänpaisteessa ja lukivat romaaneja.

Kun Lydia oli työskennellyt tässä erakkolassa päivittäin kahden
kuukauden ajan, upposi hän niin täydelleen entisen, isänsä kanssa
vietetyn elämän muistoihin, että palvelijoiden aiheuttamat keskeytykset
tulivat epämiellyttäviksi sysäyksiksi, jotka palauttivat hänet
väkivaltaisesti nykyhetkeen. Elokuun kahdentenatoista päivänä astui
Phoebe, toinen palvelustytöistä, sisään ja sanoi:

"Anteeksi, neiti, Bashville pyytää kysyä, saisiko hän puhutella teitä
hiukan?"

Lupa annettiin, ja lakeija astui sisään. Cashelin kanssa
sattuneen kahakan jälkeen ei hän ollut oikein päässyt entiseen
järkkymättömyyteensä. Hänen käytöksensä ja puheensa oli yhtä siloista
ja kunnioittavaa kuin ennenkin, mutta hänen kasvonsa eivät enää
olleet värähtämättömät: hän oli huonoissa väleissä kellarimestarin
kanssa, kun tämä oli nuhdellut häntä punastumisesta. Tällä kertaa
hän tuli pyytämään itselleen lomaa iltapäiväksi. Hän pyysi harvoin
tämänkaltaisia suosionosoituksia, eikä niitä koskaan kielletty häneltä.

"Maantiellä on tänään enemmän väkeä liikkeellä kuin tavallisesti",
huomautti Lydia, Bashvillen lausuttua kiitoksensa. "Tiedättekö, miksi?"

"En tiedä", sanoi Bashville punastuen. "Metsästysaika alkaa
kahdentenatoista päivänä", sanoi Lydia, "mutta en usko sen voivan olla
yhteydessä tämän kanssa. Onko joitakin kilpa-ajoja tai markkinoita tai
muuta sellaista lähiseudulla?"

"Ei minun tietääkseni."

Lydia kastoi kynänsä musteeseen eikä ajatellut asiaa sen enempää.
Bashville palasi linnaan ja pukeutui urheilua harrastavan
maalaisherrasmiehen asuun, ennenkuin lähti ulos nauttimaan lomastaan.

Aamupäivä kului hiljakseen. Metsämajassa ei kuulunut mitään muuta
ääntä kuin Lydian kynän rapinaa, kellon tikitystä ja silloin tällöin
astiain kalinaa keittiöstä sekä lintujen ja palvelustyttöjen ääniä
ulkoa. Väliaterian ajan lähestyessä kävi Lydia hiukan levottomaksi.
Hän keskeytti työnsä katsoakseen kelloon ja pyyhkäisi tomupilkun
imuriltaan kynänsä sulalla. Sitten hän katsoi hajamielisesti ulos
ikkunasta pitkin jalavakujaa, missä hän kerran oli nähnyt, kuten hän
luuli, metsän jumalan. Tällä kertaa hän näki vähemmän romanttisen
olennon, poliisin. Hän katsoi uudelleen epäuskoisena: siellä hän seisoi
yhä, mustapartainen, kypäripäinen mies, tummana tahrana vihreässä
maisemassa, tähyillen tienoota varovaisesti. Lydia kutsui Phoeben ja
käski hänen kysyä mitä poliisi haki.

Tyttö palasi pian hengästyneenä, kertoen että jalavien välissä
piileskeli tusinan verran muita poliiseja, ja että se, jota hän oli
puhutellut, ei ollut antanut mitään selitystä itsestään, vaan kysynyt
häneltä, kuinka monta porttia oli puistoon, olivatko ne aina lukossa,
ja oliko hän nähnyt monta ihmistä liikkeellä. Tyttö sanoi olevansa
varma, että jossakin oli tehty murha. Lydia kohautti olkapäitään
ja määräsi katettavaksi väliaterian, jonka aikana Phoebe tuijotti
innokkaasti ulos ikkunasta, antaen emäntänsä pitää huolta itsestään.

"Phoebe", sanoi Lydia, kun ruokaneuvot oli korjattu pois, "voit mennä
porttimajalle ja kysyä siellä mitä poliiseilla on asiaa. Mutta älä mene
kauemmaksi. Maltas. Onko Ellen mennyt linnaan viemään astioita?".

Phoebe myönsi vastahakoisesti Ellenin menneen.

"No, sinun ei tarvitse odottaa hänen paluutaan; mutta tule takaisin
niin joutuin kuin voit, siltä varalta että sattuisin tarvitsemaan
jotakin."

"Heti, neiti", sanoi Phoebe ja hävisi.

Yksin jäätyään Lydia ryhtyi verkalleen jälleen työhönsä, pysähtyen
silloin tällöin tuijottamaan etäiseen metsään ja pannen merkille
ohimenevällä uteliaisuudella mäenrinteellä kulkevan lammaslauman
tai puiden yli lentävän lintuparven. Hämmästyttävämpi asia tapahtui
hetken perästä. Näennäisesti puolialaston mies, jokin musta esine
kainalossaan, syöksähti etäisen metsäaukeaman poikki nopeasti kuin
hirvi, ja katosi. Lydia päätti, että hän oli tullut häirityksi
ollessaan uimassa kanavassa ja lähtenyt pakoon vaatteet kainalossaan.
Hän naurahti tuolle ajatukselle, kääntyi jälleen papereihinsa päin ja
jatkoi kirjoittamistaan. Äkkiä kuului kahinaa ja nopeita askelia ulkoa.
Oven säppi sysättiin kiivaasti ylös, ja Cashel Byron ryntäsi sisään
kynnykselle asti, missä hän pysähtyi nähdessään Lydian ja huoneen
muuttuneen asun.

Hän oli itsekin merkillisesti muuttunut. Hänellä oli yllään karkea
sarkatakki, joka ilmeisesti ei kuulunut hänelle, sillä se ulottui
tuskin hänen vyötäisiinsä, ja hihat olivat niin lyhyet, että käsivarret
jäivät paljaiksi puoliväliin, ilmoittaen ettei hänellä ollut mitään
verhoa tuon lainatun vaatekappaleen alla. Jaloissa hänellä oli
valkeat polvihousut, mudan ja rusentuneen ruohon jättämien vihreiden
läikkien tahraamat. Housuihin oli etupuolelle tehty leveä lämsä, jonka
alitse kulki vyötäisten ympäri kiertävä punainen silkkivyö. Polvista
sukkiin asti, joiden reunat olivat valuneet nauhakenkien päälle,
olivat hänen säärensä näkyvissä paljaina ja jäntevinä. Kasvoilla oli
hien, tomun ja veren muodostama kerros, paikoittain poispyyhittynä
mustareunaisin juovin. Vasemman silmän alla oli noin saksanpähkinän
kokoinen sinertävän-värinen muhkura. Sen alapuolella oleva leukapieli
ynnä vastapäinen poski olivat pahasti ruhjotut, ja hänen huulensa oli
halki toisesta suupielestä. Hän oli avopäin, lyhyeksi keritty tukka oli
epäjärjestyksessä, ja korvat näyttivät siltä kuin olisi niitä hangattu
karkealla hiekkapaperilla.

Lydia katsoi häneen joitakin sekunteja, ja hän Lydiaan sanattomana.
Sitten Lydia koetti puhua, mutta ei saanut ääntä, ja vaipui tuoliinsa.

"En tiennyt täällä olevan ketään", sanoi Cashel kuiskaten käheästi ja
läähättäen. "Poliisit ovat perässäni. Olen tapellut tunnin, ja juossut
yli mailin, ja olen kuoliaaksi väsynyt: en jaksa pitemmälle. Antakaa
minun piiloutua perähuoneeseen ja sanokaa niille, ettette ole nähnyt
ketään, teettehän sen?"

"Mitä te olette tehnyt?" sanoi Lydia voittaen tahdonponistuksella
heikkoutensa ja nousten seisomaan.

"En mitään", vastasi Cashel, oihkaisten silloin tällöin vetäessään
henkeään. "Ammattiasioita, ei muuta."

"Minkätähden poliisit ajavat teitä takaa? Minkätähden olette noin
kamalassa tilassa?"

Cashel näytti säikähtyneeltä tämän kuullessaan. Pöydällä olevan
paperilaatikon kannessa oli peili. Hän otti sen käteensä ja katsoi
siitä itseään levottomana, mutta keventyi heti näkemänsä johdosta.
"Ei minulla ole mitään hätää", sanoi hän. "Ei siitä jää merkkiä. Tuo
muhkura" -- hän viittasi huolettomasti silmänsä alla olevaan kuhmuun
-- "laskeutuu jo huomenna. Olen varsin siisti, olosuhteisiin katsoen.
Mutta minun täytyy nyt saada palkeeni kuntoon. Uh! Sydämeni takoo kuin
moukari, tuon juoksun jälkeen."

"Te pyydätte minua suojaamaan teitä", sanoi Lydia ankarasti. "Mitä
olette tehnyt? Oletteko tehnyt murhan?"

"En!" huudahti Cashel, koettaen avata silmiään suuriksi hämmästyksestä,
mutta onnistuen levittämään vain toisen, koska toinen oli painumassa
hiljalleen umpeen. "Sanoinhan, että olen tapellut, ja se on laitonta.
Ettehän tahdo nähdä minua vankilassa, vai mitä? Kirottu mies!" lisäsi
hän, palaten Lydian kysymykseen äkillisellä raivolla: "höyrymoukarikaan
ei häntä tappaisi. Yhtä hyvin voisi iskeä nauloilla täytettyä säkkiä.
Ja kaikki rahani, aikani, treenaukseni ja päivän vaivat menneet
hukkaan! Se voi saada ihmisen ihan itkemään."

"Menkää", sanoi Lydia, voimatta hillitä inhoaan. "Älkääkä antako minun
nähdä, minne päin menette. Kuinka uskallatte tulla minun luokseni?"

Sienen jäljet Cashelin kasvoilla tulivat valkeammiksi, ja hän alkoi
jälleen läähättää raskaasti. "Hyvä on", sanoi hän. "Minä menen. Ei
tallirenkinnekään hylkäisi minua tällä tavoin."

Puhuessaan hän aukaisi oven, mutta tahtomattaan hän sulki sen heti
uudelleen. Lydia katsoi ikkunasta ja näki joukon miehiä, poliiseja ja
muita, rientävän jalavakujaa pitkin. Cashel heitti ympärilleen katseen,
puoleksi surkean, puoleksi hurjan, kuten takaa-ajettu eläin. Lydia ei
voinut sitä vastustaa. "Nopeaan!" huusi hän, avaten sisähuoneen oven.
"Menkää sinne ja pysykää hiljaa -- jos voitte." Ja kun Cashel jurosti
epäröi tuokion, polki Lydia kiivaasti jalkaa. Cashel pujahti sisään,
ja oven suljettuaan Lydia istuutui paikalleen kirjoituspöydän ääreen.
Hänen sydämensä jyskytti kehoituksesta, jollaista hän ei ollut tuntenut
sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan salatessaan joitakin tekemiään
rikkomuksia hoitajaltaan.

Ulkoa kuului töminää ja äänten hälinää. Sitten kaksi vaativaa
kolkutusta ovelle.

"Sisään", sanoi Lydia, rauhallisemmin kuin itsekään tiesi. Mutta
kysyttyä lupaa ei odotettu. Ennenkuin hän oli lausunut kehoituksensa
loppuun, aukaisi poliisi oven ja katsahti nopeasti ympäri huoneen.
Hän hämmästyi näkemäänsä ja viimein kosketti kädellään kypäriään
kunnioituksen merkiksi Lydialle. Kun hän avasi suunsa puhuakseen,
työntyi Phoebe, juoksusta punaisena, hänen sivuitseen, pani kätensä
ovelle ja kysyi tivakasti, mitä hän oli vailla.

"Tule pois ovelta, Phoebe", sanoi Lydia. "Odota täällä minun kanssani,
kunnes annan sinulle luvan mennä", lisäsi hän, kun tyttö liikahti
sisäovea kohti. "No", sanoi hän, kääntyen kohteliaasti poliisiin
päin, "mistä on kysymys?"

"Pyydän anteeksi, neiti", sanoi konstaapeli miellyttävästi. "Oletteko
sattunut näkemään ketään kulkevaksi tätä kautta hiljakkoin?"

"Tarkoitatteko erästä vain osittain puettua miestä, joka kantoi
käsissään mustaa takkia?" kysyi Lydia.

"Juuri häntä", sanoi poliisi innokkaasti. "Mitä tietä hän meni?"

"Näytän teille, missä näin hänet", sanoi Lydia nousten ja mennen
ovelle, jonka ulkopuolella hän näki joukon maalaisia viiden poliisin
ympärillä, jotka pitivät vangittuina kahta miestä, joista toinen
oli Mellish (ilman takkia) ja toinen eräs kyömynenäinen mies, jonka
kaltaisia henkilöitä Lydia oli usein nähnyt kilpa-ajopaikoilla. Lydia
viittasi aukeamaa, jonka poikki hän oli nähnyt Cashelin juoksevan,
ja hänestä tuntui kuin olisi tämä petoksen harjoittaminen vääntänyt
jonkun säikeen hänen sydämessään pois luonnolliselta sijaltaan. Mutta
hän puhui näennäisen rauhallisesti, eikä poliisien mieleen singahtanut
epäluulon häivääkään.

Muutamia talonpoikia astui nyt esiin, jokainen väittäen tietävänsä
tarkalleen, mihin Cashel oli ollut menossa kulkiessaan aukeaman poikki.
Heidän kiistellessään hivuttautui väkijoukkoon useita, yleisnäöltään
kyömynenäistä vankia muistuttavia henkilöitä, jotka loivat poliiseihin
salavihkaisen vihamielisiä silmäyksiä. Pian sen jälkeen saapui paikalle
toinen poliisiosasto, kuljettaen sekin mukanaan vankia ja väkijoukkoa,
jossa muiden mukana nähtiin Bashville.

"On parasta, että menette sisään, neiti", sanoi se poliisi, joka oli
ensiksi puhutellut Lydiaa. "Meidän on pysyteltävä yhdessä, kun meitä on
niin vähän, eikä tuo mies ole sovelias teidän katsottavaksenne."

Mutta Lydia oli ehtinyt jo katsoa ja oli arvannut, että vanki
oli Paradise, vaikka hänen kasvonsa olivatkin ruhjotut aivan
tuntemattomiksi. Hänen pukunsa oli samanlainen kuin Cashelinkin,
paitsi että vyönä oli sininen, valkopilkkuinen vaate ja hartioilla
vanha hevosloimi, jonka poimujen välistä näkyi hänen alastomat
kylkiluunsa, koristettuina kaikilla värivivahduksilla, joita pahat
ruhjeet voivat saada aikaan. Mitä kasvoihin tulee, näkyi veristen
lihamöykkyjen keskellä yksi poimu ja reikä osoittamassa toisen
silmän ja suun olemassaoloa; muita piirteitä hänen kasvoistaan ei
voinut erottaa. Hän saattoi vielä nähdä vähän, sillä hän liikutti
pöhöttynyttä ja rikkoutunutta kättään järjestääkseen lointaan ja kysyi
käheästi, vaivoin kulkevin äänin, eikö arvoisa lady soisi ryyppyä
nyrkkeilijä-raukalle, joka oli tehnyt parhaansa takaajiensa puolesta.
Tällöin joku ojensi pullon, ja Mellish tarjoutui, sillä edellytyksellä,
että hänet päästettäisiin irti hetkeksi, toimittamaan sen sisällön
alas Paradisen kurkusta. Niin pian kuin viina oli valunut alas hänen
turpuneilta huuliltaan, päästi hän joitakin valmistavia äännähdyksiä ja
huusi:

"Hän lähetti hakemaan pollareita, kun ei enää voinut kestää uutta erää.
Minä olen valmis jatkamaan."

Poliisit käskivät hänen pitää suunsa kiinni ja asettuivat hänen
ympärilleen, peittäen hänet Lydialta, joka, päästämättä näkyviin
sitä säälin ja inhon sekaista tunnetta, jonka miehen tila hänessä
aiheutti, käski heidän viedä hänet linnaan ja antaa hänelle siellä,
hoitoa. Hän lisäsi, että koko seurue voisi saada virvokkeita samalla
kertaa. Komisaario, joka oli hyvin väsyksissään ja janoissaan, horjui
aikomuksessaan pitkittää takaa-ajoa. Lydia tapansa mukaan katsoi asian
ratkaistuksi.

"Bashville", sanoi hän, "olkaa hyvä ja näyttäkää heille tietä ja
katsokaa, että he tulevat tyydytetyiksi."

"Joku rosvo on varastanut takkini", sanoi Mellish jurosti Bashvillelle.
"Jos lainaatte minulle jonkun, ja nämä siunatut poliisit jättävät
hyväntahtoisesti repimättä sen päältäni, niin lähetän sen teille
takaisin parin päivän kuluessa. Minä olen kunniallinen mies, ja olen
asunut armollisen neidin vuokralaisena täällä."

"Kaverinne tarvitsee sitä paremmin kuin te", sanoi komisaario. "Jos
olisi joku vanha kuskinviitta tai muuta sellaista panna hänen ylleen,
niin palauttaisin sen kunniallisesti. En haluaisi kuljettaa häntä
ympäri seutua loimi selässä, niinkuin villi-intiaania."

"Minulla on viitta tuolla sisällä", sanoi Bashville. "Minä noudan sen
teille." Ja ennenkuin Lydia ehti keksiä veruketta hänen estämisekseen,
oli hän hävinnyt, ja Lydia kuuli hänen menevän sisään rakennuksen
takaovesta. Hänestä tuntui, että kaamea äänettömyys valtasi kaikki
läsnäolijat, ikäänkuin hänen petoksensa olisi jo tullut ilmi. Mellish,
joka oli odottanut tilaisuutta pannakseen vastalauseen poliisin
viimeisen huomautuksen johdosta, sanoi kiukkuisesti:

"Ketä te kutsutte kaverikseni? Tahdon kuolla valehtelijana vaikka tähän
paikkaan, jos ikinä ennen olen nähnyt koko miestä."

Lydia katsoi häneen niinkuin marttyyri katsoisi roistoon, johon hänet
aiotaan kahlehtia kiinni. Mellish teki samaa kuin hänkin oli tehnyt --
valehteli. Sitten Bashville, kuljettuaan toisten huoneiden läpi, tuli
kirjastoon sisäovesta, vanha liveriviitta käsivarrellaan.

"Pankaa tämä hänen ylleen", sanoi hän, "ja tulkaa linnaan minun
mukanani. Voitte nähdä kaikki tiet viisi mailia laajalti etelätornista
ja tuntea jokaisen niillä kulkijan isolla kaukoputkella. Jos sallitte,
neiti, niin luulen, että Phoeben on paras tulla mukaan auttamaan."

"Kyllä", sanoi Lydia, katsoen tyynesti häneen.

"Minä hankin linnasta vaatteita sille, joka niitä tarvitsee", lisäsi
Bashville, koettaen vastata Lydian katseeseen, mutta epäonnistui ja
punastui. "No pojat. Lähdetään."

"Saan kiittää armollista neitiä", sanoi komisaario. "Meillä on ollut
kova aamupäivä, emmekä voi tällä hetkellä tehdä enää muuta kuin juoda
terveydeksenne." Hän kosketti jälleen kypäriään, ja Lydia kumarsi
hänelle. "Pysykää liki toisianne, miehet", sanoi komisaario, kun seurue
lähti liikkeelle Bashvillen opastamana.

"Haa", ivasi Mellish, "pysykää liki toisianne, niinkuin hanhetkin
tekevät. Jo ovat asiat tulleet tärkille, kun englantilainen pistetään
kiinni siitä syystä, että hän sattuu pysähtymään nähdessään väkijoukon."

"Olkaa huoletta", sanoi komisaario. "Minulla on se kimppu värillisiä
nenäliinoja, joita te myyskentelitte; ja minä löydän kyllä sen
toisen miehen, ennenkuin olette päivääkään vanhempi. On vahinko,
katsoen siihen kuinka siivosti olette käyttäytynyt tekemättä meille
vastarintaa, ettette satu tietämään, mihin köydet ja paalut on
piilotettu. Voisin sanoa hyvän sanan oikeudessa sen henkilön puolesta,
joka auttaisi minua löytämään ne."

"Köydet ja paalut! Pellot ja pellon aidat! Siellä ei ollut mitään
köysiä eikä paaluja. Se oli aivan satunnainen yhteenotto: tahtoo
sanoa, jos siinä oli lainkaan mitään tappelua. _Minä_ en nähnyt mitään
sellaista; mutta te kai lienette nähnyt. Mutta te olettekin ovela, ja
minä en ole."

Tällöin oli seurueen viimeinenkin kuhnustelija hävinnyt Lydian
silmistä, joka oli katsellut heidän poistumistaan Metsämajan ovelta.
Kääntyessään mennäkseen sisään näki hän Cashelin tulevan varovasti
esiin huoneesta, jossa hän oli ollut kätkössä. Cashelin kiihtymys
oli mennyt ohi: hän näytti kylmältä ja huolestuneelta, ikäänkuin
vastavaikutus olisi alkanut tuntua.

"Ovatko ne kaikki menneet?" sanoi hän. "Tuo teidän lakeijanne on kelpo
mies. Hän lupasi tuoda minulle joitakin vaatteita. Ja mitä teihin
tulee, niin te olette parempi kuin -- Mitä nyt? Mihin aiotte lähteä?"

Lydia oli pannut hatun päähänsä ja kietoi nopeasti saalia ympärilleen.
Ruusuiset kiehkurat läikehtivät hänen poskillaan, ja hänen tavallisesti
niin rauhalliset silmänsä ja sieraimensa olivat laajentuneet.

"Ettekö tahdo puhua minulle?" sanoi Cashel epävarmasti.

"En muuta", vastasi Lydia kiihkeästi, "kuin että te ette saa koskaan
enää tulla silmäini eteen. Koko elämäni perustukset ovat hajonneet:
olen lausunut valheen. Olen tehnyt palvelijani -- kunniallisen miehen
-- rikostoverikseni valheessa. Me olemme pahemmat kuin te; sillä
teidänkin pedon-työnne on vähemmän pahaa kuin valheen tuottaminen
maailmaan. Tämä on minulle tullut teidän tuttavuudestanne. Olen antanut
teille piilopaikan. Pitäkää se. En tahdo koskaan enää astua sinne
jalallani."

Kauhistuneena Cashel peräytyi taaksepäin kuten lapsi, joka yrittäessään
varastaa makeisia korkealta hyllyltä vetää koko kaapin niskaansa. Hän
ei puhunut eikä liikahtanut Lydian poistuessa Metsämajasta.

Saavuttuaan linnaan meni Lydia budoaariinsa, missä hän tapasi
ranskalaisen kamarineitinsä, jonka harmistuneesta alakerran
tapahtumien kuvauksesta hän sai tietää, että poliiseja kestittiin
leivällä ja juustolla, lihalla ja oluella, ja että lääkärin apua
ei ollut haettu, koska Mellish oli taitavasti hoitanut Paradisen
haavat. Lydia käski hänen lähettää Bashvillen Metsämajaan katsomaan,
oliko joitakin sivullisia vielä vetelehtimässä sen tienoilla, ja
määräsi, ettei kukaan naispalvelijoista saanut mennä sinne ennenkuin
Bashville oli palannut takaisin. Sitten hän istuutui ja koetti olla
ajattelematta. Mutta kun ei hän voinut olla ajattelematta, antautui
hän ja koetti ajatella äskeisen järkyttävän tapahtuman täysin
selväksi. Hänen mielikuvituksensa täytti käsitys, että hän oli
hajoittanut liitoksistaan koko olevaisuuden koossapitävän kehyksen
luomalla väärän luulon. Kaiken lukemansa perusteella oli hänellä
se vakaumus, että totuuden salaaminen siitä aiheutuvine väärine
luuloineen tuottaa pakostakin turmiota, vaikkakin tuon turmion alku
olisi yhtä käsittämätön kuin sen loppu. Hän ei tehnyt mitään erotusta
hienoimman filosoofisen sofismin ja karkeimman valheen välillä.
Cashelin kiinnijoutumisesta aiheutuva paha oli mitattavissa, jonkun
valheen aiheuttamaa pahaa oli mahdoton mitata. Hänen vakaumustaan tuon
pahan välttämättömyydestä ei vähentänyt se, ettei hän voinut nähdä
minkään pahan seurauksen todennäköisesti johtuvan teostaan. Hänen pahat
aavistuksensa painostivat raskaina hänen mieltään, sillä hänen isänsä,
vääjäämätön epäilijä, oli jättänyt hänet vaille niitä lohtuja, joita
uskonto suo väärintekijälle. Oli selvää, että hänen velvollisuutensa
oli kutsua poliisi ja selvittää häntä kohtaan harjoittamansa petos.
Mutta tätä hän ei voinut tehdä. Hänen tahtonsa toimi, järjestä
huolimatta, vastakkaiseen suuntaan. Ja tässä siveellisen voimansa
halvautumisessa hän näki valheen aiheuttaman turmion alun. Hän oli
synnyttänyt sen, ja luonto ei sallinut hänen ottaa hengiltä tuota
epäsikiötä.

Vihdoin hänen kamarineitonsa palasi ja ilmoitti hänelle, että
"roskaväki" oli mennyt. Jäätyään jälleen yksin nousi hän ja käveli
hitaasti edestakaisin huoneessa, unohtaen ajan kulumisen ajatustensa
levottomasti toimiessa, kunnes hänet jälleen keskeytettiin. Keskeyttäjä
oli tällä kertaa Bashville.

"No?"

Bashville säikähti Lydian äänensävyä, sillä hän ei ollut koskaan ennen
kuullut tämän puhuvan kopeasti palvelijalle. Bashville ei ymmärtänyt,
että hän oli sisäkohtaisesti muuttunut, ja että hän oli nyt Lydian
rikostoveri.

"Hän on antautunut."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lydia, tuntien äkillistä kauhua.

"Byronia, neiti. Vein joitakin vaatteita Metsämajaan häntä varten,
mutta kun tulin sinne, oli hän poissa. Kiersin portille etsien häntä
ja löysin hänet poliisien käsiltä. He sanoivat hänen antautuneen
heidän käsiinsä itsestään ilman muuta. Hän ei tahtonut antaa mitään
selityksiä itsestään, ja hän näytti -- noin niinkuin alapäiseltä ja
selkäänsäsaaneelta."

"Mitä he tekevät hänelle?" kysyi Lydia tullen aivan kalpeaksi.

"Eräs mies sai viime kuussa kuusi viikkoa pakkotyötä samasta
rikoksesta. On hyvin luultavaa, että hän saa saman. Ja se on varsin
vähän siitä, mitä hän teki, -- sen sanoisitte tekin, neiti, jos
olisitte ollut sitä näkemässä."

"Siis", sanoi Lydia ankarasti, "tuota" -- hänen oli vaikea saada
nimitystä huuliltaan -- "tuota tappelua katsoaksenneko te pyysitte
minulta lomaa täksi päiväksi?"

"Niin, neiti, sitä varten se oli", vastasi Bashville hiukan katkerasti.
"Tunsin loordi Worthingtonin ja paljon muita ylimyksiä ja herrasmiehiä
siellä."

Lydia oli vastaamaisillaan tuikeasti, mutta hillitsi itsensä ja sai
takaisin tavallisen rauhallisen sävynsä lausuessaan: "Se ei ole mikään
syy, minkävuoksi teidän olisi pitänyt olla siellä."

Bashvillen kasvojenväri alkoi horjua ja hänen äänensä tarvita lujempaa
hallintaa. "Ihmisluonteen mukaista on mennä kerran sellaiseenkin",
sanoi hän; "mutta kerta riittää, ainakin minulle. Pyydän teitä
suomaan anteeksi, että mainitsen sen, neiti; mutta kun näin loordi
Worthingtonin ja muiden Byronin kannattajien kiljuvan kirouksia ja
solvauksia hänen vastustajalleen, ja vastapuolueen tekevän samoin
Byronille, niin -- olkoon, etten olekaan herrasmies, mutta toivon
ainakin voivani käyttäytyä niinkuin mies, silloinkin kuin menetän
rahaa."

"Älkää siis menkö sellaiseen näytäntöön toiste, Bashville. Minun
ei sovi määräillä huvituksianne, mutta en luule teidän hyödyttävän
itseänne jäljittelemällä loordi Worthingtonin harrastuksia."

"En jäljittele minkään loordin harrastuksia", sanoi Bashville
punastuen. "Te piilotitte itse tappelijan, neiti Carew. Minkätähden
osoitatte halveksumista pelkkää syrjästäkatsojaa kohtaan?"

Lydiakin sävähti punaiseksi. Hänen ensimmäinen yllykkeensä oli kohdella
tuota mielenpurkausta kapinana omaa arvovaltaansa vastaan ja musertaa
se. Mutta hänen valpas oikeudentuntonsa pidätti hänet siitä. "Hän oli
pakolainen, joka etsi turvaa talostamme, Bashville. Ettehän _tekään_
ilmiantanut häntä."

"En", sanoi Bashville, ilmeensä lientyessä alakuloista ylpeyttä
ilmaisevaksi. "Kun parempi mies voittaa minut, on minulla kylliksi
uljuutta astua syrjään hänen tieltään ja olla hankkimatta itselleni
etuja halpamaisella tavalla."

Lydia, joka ei tätä ymmärtänyt, katsoi häneen kysyvästi. Bashville
teki liikkeen, ikäänkuin viskatakseen jotakin luotaan, ja jatkoi
uhkarohkeasti:

"Mutta yhdessä suhteessa olen yhtä hyvä kuin hän, ja parempikin.
Lakeijaa pidetään kunniallisempana kuin ammattinyrkkeilijää. Hän
on sanonut teille rakastavansa teitä; ja vaikka se tulisi olemaan
viimeinen sanani, niin tahdon sanoa teille, että teidän kaulanne
ympärillä oleva nauha on minulle enemmän kuin koko teidän ruumiinne ja
sielunne on hänelle tai hänen kaltaisilleen. Kun hän otti itselleen
epärehellisellä tavalla etuja minun rinnallani uskotellen olevansa
herrasmies, kerroin Lucian-herralle hänestä ja osoitin hänelle mikä
hän oli. Mutta kun tapasin hänet tänään piiloutuneena Metsämajan
säilökomeroon, en käyttänyt sitä hyväkseni halpamaisesti, vaikka
tiesinkin hyvin, että jollei hän olisi merkinnyt teille enemmän kuin
joku muu hänen laisensa mies, ette olisi ikinä piilottanut häntä. Te
tiedätte parhaiten, minkätähden hän antautui poliiseille sen jälkeen
kuin te olitte nähnyt hänen kättensä työn. Mutta minä tahdon jättää
hänet onnensa huomaan. Hän on paras mies; ja paras periköön voiton.
Olen pahoillani", lisäsi Bashville, siirtyen väkinäisesti tavalliseen
silloiseen puhetapaansa, "että tuotan teille hankaluutta lyhyellä
irtisanomisella; mutta minä katsoisin erikoiseksi suosioksi, jos saisin
lähteä jo tänä iltana."

"Se on parasta", sanoi Lydia, nousten seisomaan aivan tyynenä ja
pysyttäen päättäväisesti etäällä sen omituisen tunnevaikutuksen, jonka
noin yhdellä odottamattomalla iskulla hämmästyksen, loukkauksen ja
rakkauden esineeksi joutuminen oli omansa aiheuttamaan. "Ei olisi
suositeltavaa, että jäisitte tänne sen jälkeen mitä olette juuri --"

"Tiesin sen jo sanoessani sitä", keskeytti Bashville kiireesti ja
itsepintaisesti.

"Poistuessanne tulette seuraamaan juuri samaa menettelytapaa, jota
noudattaisi joku samansisältöisen puheen esittänyt herrasmies. En ole
loukkaantunut selityksestänne: tunnustan oikeutenne sen esittämiseen.
Jos tarvitsette minun todistustani vastaisten olojenne järjestämisen
edistämiseksi, niin olen aina mielihyvällä lausuva, että uskon teidät
kunnian mieheksi."

Bashville kumarsi ja sanoi matalalla äänellä, hyvin hermostuneesti,
ettei hänellä ollut aikomusta mennä enää palvelukseen, mutta että hän
tulisi aina olemaan ylpeä neiti Carew'n edullisesta lausunnosta.

"Teissä on kuntoa parempaankin", sanoi Lydia. "Jos ryhdytte johonkin
yritykseen, joka vaatii suurempia varoja kuin te omistatte, rupean
takaajaksenne. Kiitän teitä poikkeuksettomasta kohteliaisuudestanne
minua kohtaan velvollisuuksienne suorituksessa. Jääkää hyvästi."

Lydia kumarsi hänelle ja poistui huoneesta. Syvän kunnioituksen
vallassa Bashville vastasi hänen tervehdykseensä niin hyvin kuin kykeni
ja jäi liikkumattomana seisomaan sen jälkeen kuin Lydia oli hävinnyt,
samalla kuin hänen järkensä alkoi varpaisillaan tajuta mitä oli
tapahtunut. Hänen pääasiallisin tunteensa oli mielen huojennus. Hän ei
rohjennut enää kuvitella olevansa rakastunut sellaiseen naiseen. Lydian
odottamaton huomaavaisuus häntä kohtaan kosijana vaikutti hänessä
valtavan tunnon omasta kelvottomuudestaan sellaiseen osaan. Hän näki
itsensä hyvin nuoreksi, hyvin mitättömäksi ja hyvin tietämättömäksi
mieheksi, jonka miellyttävä paikka ja ystävällinen emäntä olivat
saaneet päästä pyörälle. Hän hiipi ulos pakkaamaan kapsäkkiään ja
miettimään, miten hänen olisi paras selittää palvelijatovereilleen
äkillinen lähtönsä.



XIII LUKU.


Palatessaan eräänä iltapäivänä jokapäiväiseltä terveyskävelyltään
näki Lydia oudon naisen linnan terassilla puhelemassa kellarimestarin
kanssa. Vaikka oli lämmin syysilma, oli tuolla henkilöllä yllään
turkisreunainen, vale-gagaateilla runsaasti koristettu musta
silkkiviitta. Koska naispuoliset wiltstokenilaiset aina lähestyivät
neiti Carew'ta parhaissa tamineissaan, soveltuivatpa ne vuodenaikaan
tai ei, päätteli hän naisen tulleen aikomuksessa pyytää häneltä
avustusta koulukestitykseen, raittiusjuhlaan tai ehkä jollekin
Wiltstokenin apupapille annettavaan tunnustuslahjaan.

Lähemmäksi tultuaan näki hän, että vieras oli vanhahko nainen, jolla
oli käherretty tukka ja korvarenkaat molemmissa korvissa ammoin
unohdettuun muotiin.

"Tässä tulee neiti Carew", sanoi kellarimestari lyhyeen, ikäänkuin
nainen olisi koetellut hänen kärsivällisyyttään. "Teidän on parasta
puhua hänelle itse."

Tällöin nainen näytti hämmentyvän ja teki juhlallisen niiauksen.
Lydia pani merkille niiauksen ja kiharat ja arvasi niistä, että hänen
vieraansa piti tanssikoulua. Kuitenkin sai jokin sille vastakkainen
karskius hänen vartalossaan ja olennossaan ajattelemaan, että hän
mahdollisesti pitikin ravintolaa. Kun hänen kasvonsa kaikesta
huolimatta näyttivät huolekkailta ja hyviltä kasvoilta ja hänen
esiintymisensä linnan neitiä kohtaan puhui hämillisestä nöyryydestä,
vastasi Lydia ystävällisesti hänen tervehdykseensä ja jäi odottamaan,
että hän puhuisi.

"Toivon, ettette pidä minua tunkeilevana", sanoi vieras arastellen.
"Minä olen rouva Skene."

Lydia kävi pahaenteisen totiseksi, ja rouva Skene punastui hiukan.
Sitten hän jatkoi, ikäänkuin toistaen huolellisesti valmistettua ja
harjoiteltua puhetta: "Katsoisin suureksi suosioksi, jos voisin saada
kunnian puhua kanssanne muutaman sanan kahdenkesken."

Lydian kasvoilla näkyvä tuimuus kuvasti hänen tunnettaan; mutta hänen
luonteensa mukaista ei ollut työntää ketään luotaan ilman voimakasta
ärsytystä. Hän kehoitti vierasta astumaan sisään ja johti hänet
pyöreään salonkiin, jonka omituiset koristukset vastasivat tarkalleen
rouva Skenen käsitystä ylhäisestä loistosta. Käyttäytymisen ja
seurustelusääntöjen opettajana tunsi entisen nyrkkeilijämestarin rouva
hermostusta Lydian laisen taiturin läsnäollessa; mutta hän kohosi
tilanteen tasalle ja sai istuutuneeksi ilman kommellusta. Sillä vaikka
huoneeseen tulo näyttää monestakin ihmisestä yksinkertaiselta asialta,
oli se rouva Skenelle hänen oppiaineensa tarkkojen lakien alainen
toimitus, niin monimutkainen, että harvat hänen oppilaistaan oppivat
suorittamaan sen tyydyttävästi vähemmässä kuin puolessakymmenessä
oppitunnissa. Rouva Skene heitti sen kuitenkin pian pois mielestään.
Hän oli liian vanha vaivatakseen päätään sellaisilla turhuuksilla
silloin kun todelliset huolet ahdistivat häntä.

"Oi, neiti", aloitti hän rukoilevasti. "Poika!"

Lydia tiesi heti ketä tarkoitettiin. Mutta hän toisti, ikäänkuin
käsittämättä: "Poika?" Ja heti perään syytti itseään vilpillisyydestä.

"Meidän poikamme, neiti. Cashel."

"Rouva Skene!" sanoi Lydia nuhtelevasti.

Rouva Skene ymmärsi kaiken, mitä Lydian äänensävyyn sisältyi. "Tiedän,
neiti", puolustautui hän. "Tiedän hyvin. Mutta mitä muuta voin tehdä
kuin tulla luoksenne? Mitä lienettekin sanonut hänelle, on hän ottanut
sen kovin sydämelleen, ja hän suree itsensä kuoliaaksi."

"Suokaa anteeksi", sanoi. Lydia siekailematta, "miehet eivät kuole
sellaisista asioista; ja hra Cashel Byron ei suinkaan ole niin heiverä
ruumiiltaan eikä pehmeä sydämeltään, että hän tekisi poikkeuksen siitä
säännöstä."

"Niin, neiti", sanoi rouva Skene surumielisesti. "Te ajattelette
hänen ammattiaan. Te ette voi uskoa, että hänellä on mitään tunteita,
koska hän tappelee. Ah, neiti, jospa tuntisitte heidät niinkuin
minä! Helläsydämisempiä miehiä ei ole olemassa. Cashel on kuin nuori
lapsi, hänen tunteensa ovat niin herkät; ja minä olen tuntenut häntä
voimakkaampia, jotka ovat kuolleet sydänsuruun vain siitä syystä, että
ovat olleet huono-onnisia ammatissaan. Ajatelkaahan, mitä ylväshenkisen
nuoren miehen täytyy tuntea, kun sivistynyt nainen sanoo häntä pedoksi.
Se oli julma sana, neiti; toden totta, niin se oli."

Lydia hämmentyi tästä hyökkäyksestä niin, että hänen oli koottava
ajatuksensa huolellisesti ennenkuin hän vastasi. Sitten hän sanoi:
"Tiedättekö, rouva Skene, että tunnen herra Byronia vain varsin vähän
-- etten ole tavannut häntä kymmentäkään kertaa eläessäni? Ehkä ette
tiedä, missä olosuhteissa tapasimme toisemme viime kerran. Minä olin
suuresti järkytetty niistä vaurioista, joita hänen pahoinpitelynsä
oli tuottanut toiselle miehelle, ja luullakseni mainitsin niitä
pedontyöksi. Teidän tähtenne olen pahoillani, että sanoin niin; sillä
hän on kertonut minulle pitävänsä teitä äitinään; mutta --"

"Oi ei! Kaukana siitä, neiti. Pyydän tuhannesti anteeksi, että otan
sanan suustanne; mutta minä ja Ned emme ole hänelle enempää kuin teidän
taloudenhoitajattarenne tai seuranaisenne olisivat teille. Pelkään,
että ette voi ymmärtää sitä, neiti. Hän ei ole meidän sukulaisemme.
Vakuutan teille, että hän on synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies;
ja kun me palaamme takaisin Melbourneen ensi jouluksi, tulee kaikki
olemaan ihan kuin ei hän olisi meitä koskaan tuntenutkaan."

"Toivon, ettei hän tule olemaan niin kiittämätön, että unohtaisi
teidät. Hän on kertonut minulle elämäntarinansa."

"Se on enemmän kuin hän on koskaan tehnyt minulle, neiti; niin että
voitte arvostella, kuinka suuressa arvossa hän pitää teitä."

Tätä seurasi jälleen vaitiolo. Rouva Skene tunsi, että ensi erä oli
ohi, ja että hän oli pitänyt puolensa, jopa saanut vähän etumatkaakin.
Mutta Lydia toipui pian.

"Rouva Skene", sanoi hän terävästi, "kun tulitte käymään luokseni, mikä
tarkoitus oli mielessänne? Mitä toivotte minun tekevän?"

"Niin, neiti", sanoi rouva Skene levottomasti, "poika-raukalla on ollut
vastoinkäymisiä viime aikoina. Ensiksikin se teitä koskeva pettymys --
tarkoitan sitä ensimmäistä -- joka on kalvanut hänen mieltään pitkän
aikaa. Sitten tuo nyrkkeilynäytös Agricultural Hallissa, jossa Paradise
menetteli niin kunniattomasti. Cashel kuuli teidän olleen katsomassa;
ja sitten hän luki kaiken sen häpeällisen, mitä sanomalehdet
kirjoittivat hänestä, ja hän luuli, että te uskoisitte kaiken sen. En
voinut saada sitä luuloa hänen päästään. Sanoin hänelle kerran toisensa
jälkeen --"

"Anteeksi", keskeytti Lydia. "On parasta, että olemme suorat
keskenämme. On hyödytöntä otaksua hänen erehtyneen minun tunteistani
siinä asiassa. Minua kauhistutti todellakin se säälimättömyys, millä
hän kohteli vastustajaansa."

"Mutta hyvänen aika, sehän kuuluu hänen ammattiinsa", sanoi rouva
Skene, levittäen silmänsä suuriksi. "Ajatelkaahan itse, neiti",
jatkoi hän, ikäänkuin lempeästi moittien Lydiaa jostakin periaatteen
puutteesta, "eikö kunniallisen miehen tule täyttää sitoumuksensa?
Vakuutan teille, että maksu, jonka säädyllinen ammattinyrkkeilijä
tavallisesti saa tuollaisesta nyrkkeilynäytöksestä, on puoli
guineaa; ja sen enempää ei Paradise saanut. Mutta Cashel piti kiinni
maineestaan eikä suostunut vähempään kuin kymmeneen guineaan; ja sen
hän saikin. No, nyt olisivat monet hänen asemassaan menneet piiriin
ja vetelehtineet siellä aikansa ollen nyrkkeilevinään ja siten
suorastaan petkuttaen niitä, joilta saivat maksun. Mutta Cashel on
rehellinen ja ylevämielinen kuin kuningas. Te näitte itse, miten
vakavasti hän kävi asiaan käsiksi. Hän ei olisi voinut käydä työhön
itseään säästelemättömämmin, vaikka hän olisi otellut tuhannen
punnan palkinnosta ja mestaruusvyöstä, sen sijaan kuin vaivaisista
kymmenestä guineasta. Ette suinkaan ajattele hänestä huonompaa hänen
rehellisyytensä vuoksi, neiti?"

"Tunnustan", sanoi Lydia, nauraen vasten tahtoaankin, "että teidän
näkökantanne tuosta toimituksesta ei johtunut mieleeni."

"Tietysti ei, neiti -- enempää kuin se olisi voinut johtua kenenkään
mieleen, joka ei tottumuksesta tunne ammatin oikeita ja vääriä
menettelytapoja. No niin, kuten jo sanoin, neiti, oli tämä hänelle
uusi pettymys. Se suretti häntä enemmän kuin voitte kuvitellakaan.
Sitten tuli koko joukko kiusaa kilpaottelusta Paradisen kanssa. Ensin
Paradise sai kokoon vain viisisataa puntaa, ja poika ei tahtonut lähteä
otteluun vähemmästä kuin tuhannesta. Luulen hänen tulleen niin rahasta
huolehtivaksi viime aikoina juuri teidän tähtenne; sillä ennen ei hän
ole koskaan ollut ahne. Sitten Mellish tahtoi, että ottelun tulisi
tapahtua näillä seuduin; ja poika-parka pelkäsi niin kuollakseen
sen tulemista teidän korviinne, ettei hän suostunut ennenkuin he
houkuttelivat hänet uskomaan, että te olisitte ulkomailla elokuussa.
Olin iloinen, kun sopimuskirjat vihdoinkin allekirjoitettiin, ennenkuin
hän oli surrut itsensä hautaan. Koko treenausajan hän ikävöi nähdä
teitä; mutta hän suoritti sen loppuun niin vakaasti ja uskollisesti
kuin ihminen voi. Ja hän treenautui ihanasti. Minä näin hänet
ottelupäivän aamuna, ja hän oli kuin loistava enkeli: olisi tehnyt
hyvää kenen naisen sydämelle tahansa nähdä hänet. Ned kulki ympäriinsä
kuin hullu tarjoten kaksikymmentä yhtä vastaan hänen puolestaan; jos
hän olisi hävinnyt, olisimme vararikossa tällä hetkellä. Ja ajatelkaa,
että sitten piti poliisin tulla juuri kun hän olisi tehnyt selvän
Paradisesta. Minä itkin kuin lapsi, kun sain kuulla siitä: en voi
uskoa, että koskaan olisi tapahtunut mitään niin julmaa. Hän olisi
voinut tehdä selvän hänestä jo neljännestuntia aikaisemmin, mutta hän
pidättyi tahallaan jatkaakseen Nedille markkinoita." Rouva Skene niisti
liikutettuna nenänsä ennenkuin jatkoi. "Sitten tuli tämän kukkuraksi
se, mitä tapahtui teidän ja hänen välillään, ja mikä sai aikaan sen,
että hän antautui poliiseille. Loordi Worthington maksoi takuun, niin
että hän pääsi vapaaksi; mutta tuo häpeä ja pettymys, ja hukkaan mennyt
aika ja raha, ja teidän sanainne pistos, kaikki nuo yhdessä kerrassaan
mursivat hänen sydämensä. Ja nyt hän on synkkämielisenä ja suree,
enkä minä eikä Ned eikä Fanny voi hänelle mitään. Sanotaan, ettei
häntä tuomita linnaan; mutta jos hänet tuomitaan" -- tässä rouva Skene
murtui ja puhkesi itkuun -- "niin siitä tulee hänen surmansa; ja Jumala
antakoon anteeksi niille, jotka ovat sen matkaansaattaneet."

Murhe pehmitti aina Lydiaa; mutta kyyneleet kovettivat hänet jälleen:
hän ei voinut sietää niitä.

"Entä se toinen mies?" kysyi hän. "Oletteko kuullut hänestä mitään?
Otaksun, että hän on jossakin sairaalassa."

"Sairaalassa!" toisti rouva Skene, hereten säikähdyksissään itkustaan.
"Kuka?"

"Paradise", vastasi Lydia, lausuen tuon nimen vastenmielisesti.

"Hänkö sairaalassa! Siunatkoon teidän viattomuuttanne, neiti! Minä näin
hänet juuri eilen niin hyvännäköisenä kuin sellainen ruma kuvatus voi
olla: ei, merkkiäkään naamassaan, ja kerskuu täyttä suuta, mitä hän
olisi tehnyt Cashelille, jollei poliisi olisi tullut! Hän on alhainen,
halpamainen nyrkkitaistelija, se on tosi; ja minä pahoittelen, että
meidän poikamme alentui ottelemaan hänen laisensa kanssa. Kuulin,
että Cashel teki hänestä kerrassaan näöksen, ja että tekin näitte
hänet. Arvaan, että pelästyitte, neiti, eikä kummakaan, kun ette ole
tottunut sellaisiin näkyihin. Minä olen nähnyt Ned-ukkoni tuotavan
kotiin sellaisessa tilassa, että olen kaatanut viinaa hänen silmäänsä,
luullen sitä suuksi; ja vieläpä Cashelkin, niin huolellinen kuin onkin,
on ollut melkein sokeana kolme päivää. Eihän sovi vaatia, että heidän
tulisi saada rahansa ilmaiseksi. Älkää antako sen vaivata mieltänne,
neiti. Jos menisitte naimisiin -- minä vain otaksun niin", sanoi
rouva Skene lieventävien sulkumerkkien välissä, nähdessään Lydian
kavahtavan tuota sanaa -- "jos menisitte naimisiin etevän kirurgin
kanssa, kuten voisitte tehdä korkeaa arvoanne loukkaamatta, voisitte
helposti pyörtyä, jos näkisitte hänen leikkaavan poikki jalan tai
käden, niinkuin hänen olisi tehtävä joka päivä henkensä elatukseksi;
mutta te olisitte ylpeä hänen etevyydestään, kun hän kykenee sen
tekemään. Samanlainen tunne on minulla Nedin suhteen. Jos sanon teille
totuuden, neiti, niin en haluaisi nähdä häntä ottelemassa enempää
kuin jonkun upseerin rouva haluaisi nähdä miestään taistelukentällä
työntämässä miekkaansa joihinkin neekeri-parkoihin tai ranskalaisiin;
mutta kun se on hänen ammattinsa ja ihmiset antavat hänelle niin suuren
arvon sen vuoksi, niin mukaudun siihen; ja nykyään suhtaudun siihen
suorastaan mielenkiinnolla, varsinkin kun se ei tuota kenellekään
vahinkoa. Ei sillä että tahtoisin teidän luulevan, että Ned olisi
koskaan katkaissut mieheltä jalkaa tai kättä: Herra varjelkoon! eihän
toki, eikä Cashelkaan. Oi, neiti, suuret kiitokset; minä valitan, että
olette nähnyt vaivaa minun vuokseni." Tämä koski teetarjotinta kantavan
palvelijan sisälletuloa.

"Sittenkään", sanoi Lydia, kun he jälleen voivat vapaasti jatkaa
keskusteluaan, "en oikein ymmärrä, minkätähden olette tullut luokseni.
Henkilökohtaisesti olette erinomaisen tervetullut; mutta millä tavoin
toivoitte minun huojentavan herra Byronin mieltä tulemalla luokseni?
Pyysikö hän teitä tulemaan?"

"Ennen hän olisi kuollut. Tulin omasta ehdostani, kun tiesin, mikä
häntä vaivasi."

"Ja entä sitten?"

Rouva Skene katsahti ympärilleen vakuuttautuakseen, että he olivat
kahden. Sitten hän kumartui Lydiaan päin ja kuiskasi painokkaasti:

"Miksi ette voi mennä naimisiin hänen kanssaan, neiti?"

"Koska minua ei haluta, rouva Skene", vastasi Lydia täysin
hyväntuulisesti.

"Mutta ajatelkaahan vähän, neiti. Voitteko mistään koskaan saada
toista samanlaista mahdollisuutta? Ajatelkaahan, millainen mies hän
on: maailmanmestari ja herrasmies vielä samalla! Nämä kaksi asiaa
eivät ole koskaan ennen sattuneet yhdessä, eivätkä tule enää koskaan
sattumaan. Minä olen tuntenut joukoittain mestareita, mutta he eivät
ole olleet soveliasta seuraa teidän laisellenne. Ned oli mestari
silloin kun menin naimisiin hänen kanssaan; ja minun omaiseni katsoivat
minun alentavan itseni sen tehdessäni, koska olin teatterissa esiintyvä
ammattitanssijatar. Ammattinyrkkeilijät ovat enimmäkseen halpasäätyisiä
miehiä, ja sivistyneet naiset ovat erotetut heidän seurastaan. Mutta
teidän hyvä onnenne on ohjannut teidät mieltymään sellaiseen, joka on
herrasmies. Voiko nainen vaatia mitään enempää? Mistä voitte löytää
hänen vertaistaan terveydessä, voimassa, kauneudessa tai hyvissä
tavoissa? Mitä tulee hänen luonteeseensa, siitä voin teille kertoa.
Melbournessa, kuten voitte arvatakin, olivat kaikki tytöt ja naiset
kuollakseen ihastuneet häneen. Vakuutan teille, että minun luonani kävi
heitä pari kolme joka ilta, vain sitä varten, että saisivat katsoa
häntä; ja hän, viaton poika-poloinen, ei kiinnittänyt heihin huomiota
enemmän kuin jos he olisivat olleet kaalinpäitä. Hän oli iloinen
päästessään pois heidän luotaan, kun sai mennä saliin nyrkkeilemään
herrojen kanssa; ja silloin nuo tytöt pilkistelivät häntä ovenraosta
ja hullaantuivat entistä pahemmin. Mutta häneltä he eivät koskaan
saaneet silmäniskuakaan. Te olitte ensimmäinen, neiti Carew; ja,
uskokaa minua, te tulette olemaan myös viimeinen. Jos olisi milloinkaan
ollut joku toinen, ei hän olisi voinut salata sitä minulta; sillä
hänen mielensä on avoin kuin lapsen. Ja hänen rehellisyytensä vie
voiton kaikesta, mitä voitte kuvitellakaan. Tiedän, että hänelle on
tarjottu kahdeksansataa puntaa sellaisen ottelun häviämisestä, jonka
voittamalla hän voi saada vain kaksisataa, puhumattakaan siitä, ettei
hän olisi saanut mitään, jos olisi hävinnyt rehellisesti. Te tiedätte
-- sillä näen teidän tuntevan maailmaa, neiti -- kuinka harvat miehet
voisivat vastustaa sellaista houkutusta. On miehiä, omilla aloillaan
kaikkein korkeimpia -- niin korkeita, että voisitte yhtä hyvin epäillä
valtakunnan kuningatarta maansa taistelujen myymisestä kuin heitä --
jotka taistelevat salaa toisen puolen eduksi, jos se tehdään heille
kannattavaksi. Minun Nedini ei ole mikään alhainen nyrkkeilijä, kuten
hyvin tiedetään; mutta kun hän alistui häviämään tuolle pienelle
Killarney Primroselle ja seuraavana päivänä meni ja osti hevosen
ja rattaat, niin mitä minun oli ajateltava? Niin, neiti: sellaista
kerron teille omasta miehestäni; ja minä sanon teille, ettei Cashel
ole koskaan hävinnyt, vaikka hänen jo aikoja sitten olisi kannattanut
paremmin hävitä kuin voittaa, noiden vedonlyöjä-lurjusten vuoksi.
En ole koskaan kuullut häneltä vihaista sanaa, enkä ole nähnyt
hänessä merkkiäkään väkevistä, paitsi kerran Nedin syntymäpäivänä; ja
silloinkaan ei hänestä puhjennut esiin muuta kuin hauskuutta humalassa,
jolloin totuus tulee ilmi kaikista miehistä. Oi, ajatelkaahan toki,
kuinka onnelliseksi voisitte tulla, neiti, jos vain pakotatte
itsenne katsomaan asiaa oikeassa valossa. Herrasmies synnyltään ja
kasvatukseltaan, maailmanmestari, raitis, rehellinen, tahraton kuin
vastasyntynyt lapsi, kykenevä puolustamaan itseään ja teitä millaisessa
seurassa hyvänsä, ja ihan mielettömästi rakastunut teihin! Hän pitää
teitä taivaan enkelinä -- ja uskon varmasti, että olettekin sellainen
sydämeltänne, neiti. Vakuutan teille, että minun Fannyäni oikein
suututtaa, kun hän luulee Cashelin tekevän häntä alentavia vertailuja.
En voi uskoa teitä niin vaikeaksi miellyttää, että hylkäisitte hänet,
neiti."

Lydia nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi rouva Skeneen omituisin
ilmein, joka pian kirkastui vastustamattomaksi hymyksi. Rouva Skene
hymyili myös hyvin pikkuisen kohteliaisuudesta, mutta ilmoitti otsansa
vakavalla rypistyksellä, että se, mitä hän oli sanonut, ei ollut mikään
naurun asia.

"Minun täytyy saada vähän aikaa harkitakseni kaikkea, mitä olette
niin kaunopuheisesti esittänyt", sanoi Lydia. "Puhun tosissani, rouva
Skene: te olette tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Puhukaamme nyt tällä
hetkellä jostakin muusta. Tyttärenne voi hyvin, toivoakseni."

"Suuri kiitos, neiti, hänellä on hyvä terveys."

"Ja teillä myöskin?"

"Jotakuinkin, olosuhteisiin katsoen", sanoi rouva Skene, liian
mieltyneenä surkutteluihin voidakseen myöntää olevansa täysin terve.

"Teillä täytyy kai olla aivan harvinainen turvallisuuden tunne", sanoi
Lydia, katsoen häneen valppaasti, "ollessanne onnellisissa naimisissa
niin kuuluisan ny-- nyrkkeilynopettajan kanssa kuin herra Skene on.
Eikö ole mieluista, kun on voimakas suojelija?"

"Ah, neiti, te ette voi aavistaakaan", huudahti rouva Skene, langeten
loukkuun, jossa syöttinä oli hänen omat murheensa, ja unohtaen
ajatella Cashelin etuja. "En saa koskaan rauhaa pelolta, että hän
joutuu selkkauksiin. Ned on itse rauhallisuus niin kauan kuin hän ei
ole maistanut pisaraakaan väkeviä; ja sitten hän on niinkuin muutkin
-- valmis tappelemaan ensimmäisen kanssa, joka ärsyttää häntä. Ja
jos poliisit saavat hänet käsiinsä, ei hän voi odottaa sääliä.
Ammattinyrkkeilijälle ei ole mitään oikeutta. Ei tarvitse muuta kuin
sanoa, että hän on ammattinyrkkeilijä, niin se riittää viranomaisille:
mars vankilaan, ja hyvästi oppilaat ja hyvä maine heti paikalla.
Sen pelossa minä saan aina elää. Ja mitä tulee suojelemiseen, niin
mieluummin antaisin ryövätä itseni viiteenkymmeneen kertaan, kuin
sanoisin hänelle sanankaan, joka voisi synnyttää riitaa. Monen monta
kertaa olen iltaisin kotiin ajaessamme maksanut ajurille salavihkaa yli
taksan, kun olen pelännyt hänen murisevan ja ärsyttävän Nediä. Juomat
ne ovat kaikkeen syypäät. Herrat ovat ylpeitä voidessaan puhutella
häntä julkisesti, ja he tulevat toinen toisensa perään ja kysyvät, mitä
hän haluaisi, kunnes loppu on se, että hän löytää itsensä vuoteesta
kengät jalassa, ranne nyrjähtäneenä ja ehkä silmä mustana, koettaen
muistaa mitä hän teki edellisenä iltana. Mitä kärsin kolmena ensi
vuonna naimisissaolomme aikana, sitä ei kukaan ihminen voi sanoa.
Sitten hän teki raittiuslupauksen, ja siitä saakka hän on ollut hyvin
hyvä: en ole nähnyt häntä niin sanoakseni kunnollisesti juovuksissa
enempää kuin kolmesti vuodessa. Jumalan siunausta ja muutaman
westminsterilaisen maitokuskin antamaa löylytystä saan kiittää siitä,
että hän alkoi hävetä itseään. Minä annoin sille pontta ja sain hänet
muuttamaan kauas pois entisten ystäviensä ulottuvilta. Siitä saakka on
hänellä ollut siunaus, ja me olemme vaurastuneet hyvin."

"Onko Cashel riidanhaluinen?"

Tämän kysymyksen sävy herätti rouva Skenen tajuamaan valitustensa
soveltumattomuuden. "Ei, ei," vastusti hän. "Hän ei juo koskaan; ja
mitä tappelemiseen tulee, niin en luule hänellä olleen kolmeakaan
satunnaista kahakkaa eläessään: ei ainakaan useampia. Hän ei
tarvitse mitään muuta kuin päästä naimisiin, ja sitten hän on vakava
hautaansa asti. Mutta jos hänet jätetään ajelulle nyt, niin Herra
tietää, miten hänen käy. Ensin hän kulkee synkkämielisenä -- sitä hän
tekee parhaillaan -- sitten hän rupeaa juomaan; sitten hän menettää
oppilaansa, joutuu alakuntoon, häviää otteluissa ja -- Yksi sana
teiltä, neiti, pelastaisi hänet. Jos saisin vain sanoa hänelle --"

"Ei mitään", sanoi Lydia. "Ei millään ehdolla mitään. Ainoa vakuutus,
minkä voin antaa teille, on se, että te olette lieventänyt arvosteluani
eräistä hänen teoistaan. Mutta että menisin naimisiin Cashel Byronin
kanssa, on yksinkertaisesti maailman epätodennäköisin asia. Jättämällä
pois luvusta kaikki kysymykset persoonallisesta mieltymyksestä, jo
tuo pelkkä epätodennäköisyys sinänsä riittää peloittamaan tavallista
naista."

Rouva Skene ei oikein ymmärtänyt tätä, mutta kuitenkin riittävästi
omalle kohdalleen. Hän nousi lähteäkseen, pudistaen päätään
alakuloisesti ja sanoen: "Näen, miten asiat ovat, neiti. Te katsotte
hänen olevan itseänne alempana. Teidän sukulaisenne eivät pitäisi
siitä."

"Epäilemättä sukulaiseni tulisivat suuresti järkytetyiksi; ja minun on
velvollisuus ottaa sekin lukuun -- sen arvoisena kuin se on."

"Me emme koskaan tuottaisi teille ikävyyttä", sanoi rouva Skene,
viivytellen. "Me lähdemme Englannista myötyriksi parin kuukauden
perästä."

"Se ei tee minulle mitään eroa, paitsi että tulen pahoittelemaan, ettei
minulla ole tilaisuutta miellyttävään pakinaan teidän kanssanne silloin
tällöin." Tämä ei ollut totta; mutta Lydia kuvitteli, että hän alkoi
tuntea paatunutta mieltymystä valehtelemiseen.

Rouva Skene ei ollut lohdutettavissa kohteliaisuuksilla. Hän pudisti
jälleen päätään. "On hyvin ystävällisesti tehty, että lausutte minulle
hyviä sanoja, neiti", sanoi hän, "mutta jos saisin teiltä yhdenkään
hyvän sanan pojalle, niin saisitte sanoa minulle mitä haluatte." Lydia
mietti perusteellisesti ennenkuin vastasi. Vihdoin hän sanoi: "Olen
pahoillani, että puhuin hänelle tylysti, koska, olosuhteiden ajamana
ollen, hän ehkä ei olisi voinut toisin toimiakaan. Ja minulta jäi
ottamatta huomioon hänen ammattinsa taloudellinen puoli. Lyhyesti
sanoen, minä en ole tottunut tappeluihin, ja näkemäni järkytti minua
niin, että menetin malttini. Mutta", jatkoi Lydia, painaen alas rouva
Skenen elpyvän toivon varoittavalla sormen eleellä, "jos kerrotte
hänelle tämän, niin kuinka annatte hänen ymmärtää, että sanon näin
ainoastaan ollakseni oikeudenmukainen, enkä minään tunteen lämpimyyden
osoituksena?"

"Hän tyytyy lohdun muruseenkin, neiti. Minä sanon hänelle vain, että
olen puhutellut teitä, ja että te ette tarkoittanut mitään sillä, mitä
sanoitte silloin --"

"Rouva Skene", keskeytti Lydia hänet lempeästi, "älkää sanoko hänelle
vielä toistaiseksi mitään. Olen vihdoinkin tehnyt päätökseni. Jollei
hän saa mitään sanaa minulta kahden viikon kuluessa, saatte sanoa
hänelle mitä haluatte. Voitteko odottaa niin kauan?"

"Tietysti. Aivan niinkuin toivotte, neiti. Mutta Mellishin
lahjanäytäntö on huomenillalla, ja --"

"Mitä tekemistä minulla on Mellishin tai hänen lahjanäytäntönsä kanssa?"

Rouva Skene sopersi säikähdyksissään puolustellen, että hän vain toivoi
pojan tuottavan itselleen kunniaa.

"Jos hänen on hyödytettävä Mellishiä antamalla selkään jollekin, ei
häneltä ole puuttuva hartautta. Muistakaa: te ette saa mainita minua
kahteen viikkoon. Onko se sovittu?"

"Aivan niinkuin toivotte, neiti", toisti rouva Skene, tuskin
tyydytettynä. Mutta Lydia ei antanut hänelle muuta lohdutusta, jonka
vuoksi hän pyysi saada jättää hyvästi, lausuen toivomuksenaan, että
asiat lopulta kääntyisivät kaikkien asianosaisten parhaaksi. Lydia
vaati häntä nauttimaan jotakin tukevampaakin virvoketta ja ajoi hänet
senjälkeen asemalle ponivaunuissa. Juuri ennenkuin he erosivat, palasi
Lydia äkkiä aikaisempaan puheenaiheeseen ja kysyi:

"Onko herra Byronin tapana koskaan _ajatella_?"

"Ajatellako!" sanoi rouva Skene painokkaasti. "Ei koskaan. Iloisempaa
poikaa ei ole olemassa, neiti."

Sitten rouva Skene lähti kiitämään Lontooseen, aprikoiden mielessään,
saattoiko olla ihan oikein, että nuori sivistynyt nainen asui komeassa
linnassa ilman omaan sukupuoleensa kuuluvaa vanhempaa ihmistä ja
puhui vapaasti ja kohteliaasti alemmilleen. Kotiin tultuaan hän ei
hiiskunut retkestään mitään Skenelle, jonka ei tiedetty koskaan voineen
säilyttää salaisuutta, paitsi kysymyksen ollessa jonkun suunnitellun
nyrkkeilyottelun paikasta. Mutta hän istui myöhään ylhäällä tyttärensä
Fannyn kanssa, kiduttaen häntä selostuksilla linnan loistosta ja
lohduttaen häntä kuvaamalla neiti Carew'n pienoiseksi olennoksi, jolla
oli punainen tukka eikä lainkaan vartaloa (kun taas Fannyllä oli
pikimusta tukka, komeat käsivarret, ja hän itse Cashelin etevimpiä
oppilaita).

"Kuitenkin kaikitenkin, Fan", lisäsi rouva Skene, tarttuessaan
kynttiläjalkaansa kello kaksi aamulla, "jos asiasta tulee tosi, ei
Cashel tule koskaan olemaan isäntänä talossaan."

"Sen voin ymmärtää varsin hyvin", sanoi Fanny; "mutta jos kunnialliset
ammatti-ihmiset eivät ole hänelle kyllin hyviä, niin saa hän kiittää
vain itseään, jos tyhjäpäiset hienostelijat katsovat häneen olkansa
yli."

Lydia oli sillävälin palannut linnaan, tehtyään ensin ponivaunuillaan
pitkän kierroksen seudun ympäri, ja koettanut voittaa valtaanpyrkivää
levottomuuttaan ryhtymällä työskentelemään isänsä elämäkerran
valmistelussa. Aikomuksessa ryhtyä kirjoittamaan lukua hänen
kirjallisesta maustaan oli Lydia hiljakkoin tarkastellut hänen
lempikirjojaan, etsien merkittyjä kohtia. Hän ryhtyi nyt jatkamaan
tätä etsintää, seisoen kirjastotikapuilla, ottaen hyllyltä nidoksen
toisensa jälkeen ja silloin tällöin syventyen sisältöön sivun tai parin
pituudelta. Tässä hajanaisessa työssä aika kului yhtä huomaamatta kuin
varjot pitenivät. Viimeinen kirja, jota hän tarkasti, oli runokokoelma.
Siinä ei ollut mitään merkkejä, mutta se avautui itsestään kohdalta,
joka ilmeisesti oli aikaisemmin ollut usein levällään. Ensimmäiset
sanat, jotka Lydia näki, olivat nämä:

    "Ah, jospa vaihtaa voisin lihasyömeks', mi lämmittää,
    Kivisydämeni tään, joka aina, mitä teenkin, on kylmä kuin jää!
    Kova ja kylmä ja pieni -- oi sydäntä viheliää."

Lydia laskeutui kiireesti alas tikapuilta ja peräytyi kunnes tapasi
tuolin, johon istuutui, lukien yhä uudelleen nämä rivit. Hämärän
tulo herätti hänet toimintaan. Hän pani kirjan takaisin hyllylle ja
sanoi mennessään kirjoituspöydän luo: "Jos tuon kaltainen epäilys on
vaivannut isääni, tulee se vaivaamaan minuakin, jollen ratkaise sitä,
mikä on oleva sydämeni asia, nyt kerta kaikkiaan pysyvästi. Jos lapseni
on mahdollista välttää tämä kirous, täytyy sen periä vastustusvoimansa
isältään eikä minulta -- mielijohteiden mieheltä, joka ei koskaan
ajattele, eikä järkeilevältä naiselta, joka ei voi olla ajattelematta.
Olkoon niin."



XIV LUKU.


Ennenkuin monta päivää oli kulunut, tuli Cashelille kirje, juuri kun
hän istui juomassa teetä Skenen perheen kanssa. Kun hän näki käsialan,
kohosi tumma puna hänen ohimoilleen.

"Voi taivas!" huudahti neiti Skene, joka istui hänen vieressään. "Anna
meidän lukea se."

"Mene hiivattiin", huusi Cashel, tehden nopeasti tyhjäksi Fannyn
kaappausyrityksen.

"Älä kiusaa häntä, Fan", sanoi rouva Skene hellästi.

"Enhän toki, kulta poloinen", sanoi neiti Skene, pannen hellästi
kätensä Cashelin olalle. "Anna minun vain vilkaista nimeä -- vain sen
verran, että näen, keneltä se on. Annathan, Cashel _kulta_."

"Ei se ole keltään", sanoi Cashel. "Kuuletko: pysy erilläsi nyt.
Jollet jätä minua rauhaan, laitan sinulle kuumat paikat ensi
harjoitustunnilla."

"Sangen uskottavaa", sanoi Fanny halveksivasti. "Kukas se tänään oli
voitonpuolella, tahtoisin tietää?"

"Antoi Cashelille niin tivakan leukapiuvin oikealla kädellään kuin
koskaan olen nähnyt", huomautti Skene, karheasti nauraen.

Cashel siirtyi pois Fannyn ulottuvilta lakeakseen kirjeen, joka oli
näin kuuluva:

    Regent's Park.

    K. Herra Cashel Byron!

    Toivoisin Teidän tapaavan erään nais-tuttavani. Hän tulee olemaan
    täällä huomenna kello kolme iltapäivällä. Tahtoisitteko tehdä
    minulle palveluksen tulemalla silloin luokseni?

                                        Kunnioittaen Teidän
                                           _Lydia Carew_.

Syntyi pitkä vaitiolo, jonka aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä
kuin kellon nakutusta ja entisen maailmanmestarin syönnin-mutustelua.

"Hyviä uutisia, toivoakseni", virkkoi rouva Skene vihdoin arasti.

"Pahus olkoon, jos ymmärrän tätä", sanoi Cashel. "Voitteko te saada
siitä selvää?" Ja hän ojensi kirjeen ottoäidilleen. Skene herkesi
syömästä katsoakseen vaimonsa lukemista, mikä taidonnäyte oli hänelle
yksi oppineisuuden ihmeitä.

"Luulen, että tuon naistuttavan, jota hän mainitsee, täytyy olla hän
itse", sanoi rouva Skene hetken mietittyään.

"Ei", sanoi Cashel päätään pudistaen. "Hän sanoo aina sitä mitä
tarkoittaakin."

"Jaa", sanoi Skene tietävästi, "mutta hän ei voi kuitenkaan kirjoittaa
sitä. Se siinä kirjoituksessa juuri onkin pahinta, ettei kukaan voi
koskaan täsmälleen sanoa, mitä se tarkoittaa. En ole vielä koskaan
pannut puumerkkiäni sopimuskirjoihin, joista ei olisi syntynyt joitakin
väärinkäsityksiä; ja sopimuskirjat ovat sentään parasta kirjoitusta,
mitä mistään voi saada."

"Sinun on paras mennä ja katsoa itse, mitä hän tarkoittaa", sanoi rouva
Skene.

"Oikein", sanoi Skene. "Mene ja tee asiat selviksi hänen kanssaan,
poikani."

"Se on lyhyt eikä erikoisen lämmin", sanoi Fanny. "Olisihan hän sentään
voinut olla siksi kohtelias, että olisi pannut vaakunansa ylälaitaan."

"Mitä antaisit, jos saisit olla hänenä?" kysyi Cashel pilkallisesti,
siepaten kirjeen käteensä, kun Fanny viskasi sen halveksivasti häntä
kohti.

"Jos olisin hän, pitäisin itseni ainakin siksi suuressa kunniassa,
etten juoksisi _sinun_ perässäsi."

"Hyst, Fanny", sanoi rouva Skene. "Sinä olet liian pisteliäs. Ja sinun,
Ned, ei pitäisi yllyttää häntä nauramalla."

Seuraavana päivänä Cashel kiinnitti erityistä huomiota
ruokajärjestykseensä, harjoitteli hiukan nyrkkeilyhansikkailla,
otti kylvyn ja hieronnan ja ilmestyi Regent's Parkiin kello kolme
oivallisessa kunnossa. Odottaen näkevänsä Bashvillen joutui hän
yllätetyksi, kun oven aukaisi naispalvelija.

"Onko neiti Carew kotona?"

"Kyllä, sir", sanoi tyttö, rakastuen häneen ensi silmäyksellä.
"Oletteko herra Byron, sir?"

"Se olen", sanoi Cashel. "Kuulkaahan: onko hänen luonaan ketään?"

"Ainoastaan eräs nainen, sir."

"Oi hiisi! No, sitä ei voi auttaa. Rohkeutta vain!"

Tyttö johti hänet eräälle ovelle ja hänen astuttuaan sisään sulki
sen hiljaa ilmoittamatta häntä. Huone oli taulugalleria, jossa oli
kattovalaistus. Toisessa päässä, selin häneen, oli kaksi naista: Lydia
ynnä eräs toinen, jonka jalo ryhti ja sulava muoto olisi herättänyt
kauneuden toiveita vähemmän huolestuneessa miehessä kuin Cashel oli.
Mutta tämä, lähestyttyään muutamia askelia silmät Lydiaan tähdättyinä,
vaihtoi äkkiä ilmettä, pysähtyi ja oli suorastaan lähtemäisillään
pakoon, kun naiset hänen kevyen astuntansa kuullessaan kääntyivät
häneen päin ja naulitsivat hänet paikalleen. Kun Lydia ojensi hänelle
kätensä, niin hänen seuralaisensa, joka oli katsellut tulijaa ensin
välinpitämättömyydellä ja sitten epäuskoisella hämmästyksellä, huudahti
ihastuneen jälleentuntemisen äänellä, kuten lapsi löytäessään kauan
sitten hukkuneen lelun: "Poika-kultaseni!" Ja mennen Cashelin luo
sulavasti kuin joutsen, sulki hänet syliinsä. Jonka todennukseksi
Cashel työnsi hämmentyneen naamansa hänen olkansa yli, iski Lydialle
silmää kieli poskessa ja sanoi:

"Tätä voitaisiin nimittää luonnon ääneksi, siitä ei ole epäilystäkään."

"Kuinka uljas sinusta on tullut!" sanoi rouva Byron, pitäen häntä vähän
matkan päässä itsestään voidakseen ihailla häntä paremmin. "Kuinka
komea olet, sinä lurjus!"

"Kuinka voitte, neiti Carew", sanoi Cashel irroittautuen ja kääntyen
Lydiaan päin. "Älkää välittäkö hänestä: hän on vain äitini. Ainakin",
lisäsi hän, ikäänkuin oikaistakseen sanojaan, "hän on mammani."

"Ja mistä sinä olet tullut? Missä olet ollut? Tiedätkö, etten ole
nähnyt sinua seitsemään vuoteen, sinä luonnoton poika? Ajatelkaa, että
hän on minun poikani, neiti Carew! Anna minulle vielä suukko, oma
kultaseni", jatkoi hän, tarttuen hellästi hänen käsivarteensa. "Kuinka
jäntevä sinä olet!"

"Suutele pois niin paljon kuin mielesi tekee", sanoi Cashel, taistellen
vanhaa koulupoika-jurouttaan vastaan, joka voimakkaana pyrki saamaan
hänet jälleen valtoihinsa. "Otaksun, että voit hyvin. Ainakin näytät
olevan hyvässä voinnissa."

"Kyllä", sanoi rouva Byron ivallisesti, alkaen halveksia Cashelia
siitä, ettei tämä kyennyt näyttelemään tätä tunteellista kohtausta
hänen omaa haluaan vastaavasti: "Minä _olen_ hyvässä voinnissa. Sinun
puheesi on yhtä hienoa kuin ennenkin. Ja minkätähden annat keritä
tukkasi noin lyhyeksi? Sinun pitää antaa sen kasvaa ja --"

"Kuule nyt", sanoi Cashel, pysäyttäen jyrkästi hänen kätensä, kun hän
kohotti sen järjestääkseen hänen kiharoitaan. "Jätä nyt tuo, tai muuten
kävelen ulos ovesta, etkä näe minua taas toisiin seitsemään vuoteen.
Saat joko ottaa minut sellaisena kuin tapaat, tai jättää minut rauhaan.
Jos tahdot tietää syyn, minkävuoksi pidän tukkani lyhyenä, voit löytää
sen Absalomin ja Dan Mendozan historiasta. No, oletko nyt viisaampi?"

Rouva Byron kävi hiukan kylmemmäksi. "Vai niin!" sanoi hän. "Yhäkö ihan
entisellään, Cashel?"

"Yhä ihan entisellään, kumpikin meistä", vastasi Cashel. "Ennenkuin
olit lausunut kuuttakaan sanaa, tuntui minusta siltä kuin olisimme
eronneet vasta eilen."

"Minä olen jokseenkin hämmästynyt kokeeni menestyksestä", puuttui
Lydia puheeseen. "Kutsuin teidät vartavasten saattaakseni teidät
yhteen. Teidän välisenne yhtäläisyys johti minut aavistamaan totuutta;
ja aavistustani vahvisti kertomus, jonka herra Byron antoi minulle
seikkailuistaan."

Tämä hiveli rouva Byronin turhamaisuutta. "Onko hän minun näköiseni?"
sanoi hän, tarkastellen Cashelin piirteitä. Cashel ei hänestä
piitannut, vaan sanoi Lydialle peittelemättömän pettyneenä:

"Ja _sitäkö_ varten te lähetitte minulle sanan tulla?"

"Oletteko pettynyt?" sanoi Lydia.

"Hän ei ole vähääkään iloinen nähdessään minut", sanoi rouva Byron
valitellen. "Hänellä ei ole sydäntä."

"Nyt hän jatkaa tuota tunnin verran", sanoi Cashel, katsoen Lydiaan,
ilmeisesti siksi, koska hänestä oli se paljon mieluisampaa kuin
äitiinsä katsominen. "Samantekevä: jos te ette välitä, en minäkään
välitä. Niin että paukuta tulemaan, mamma."

"Ja arveletteko, että me tosiaan olemme toistemme näköiset?" kysyi
rouva Byron piittaamatta Cashelista. "Niin: taidammepa olla. On
pieni --" Hän keskeytti ja lisäsi äkillisellä epäluulolla: "Oletko
naimisissa, Cashel?"

"Ha ha ha!" nauroi Cashel täyttä kurkkua. "En; mutta toivon meneväni,
joskus." Ja hän uskalsi vilkaista Lydiaan, joka kuitenkin katseli
tarkkaavasti rouva Byronia.

"No, kerrohan minulle nyt itsestäsi kaikkityyni. Mikä sinä olet? Kuule,
minä toivon, Cashel, ettet ole ruvennut teatteriin."

"Teatteriin!" sanoi Cashel halveksivasti. "Näytänkö siltä?"

"Et kylläkään näytä", sanoi rouva Byron omituisesti, "vaikka sinussa
onkin jonkinlainen inhottava ammatti-ilme. Mitä sinä teit silloin kuin
karkasit niin häpeällisesti siitä typerästä koulusta pohjoisessa?
Kuinka ansaitset elatuksesi? Vai _ansaitsetko_ sitä?"

"Arvatenkin ansaitsen, koska kerran elän. Mihin luulette minun
parhaiten kelvanneen kasvatukseni perusteella? Kadunlakaisemiseen,
kukaties! Kun karkasin Panleystä, menin merelle."

"Merimies, no totta tosiaan! Et sinä ole sen näköinen. Ja sano, minkä
arvon olet saavuttanut ammatissasi?"

"Korkeimman arvon. Ylimmän huipun", sanoi Cashel lyhyesti.

"Herra Byron ei harjoita tätä nykyä merimiehen ammattia, eikä ole
harjoittanut sitä moniin vuosiin", sanoi Lydia.

Cashel katsoi häneen puoleksi pyytäen, puoleksi moittien.

"Hänellä on aivan toisenlainen harrastusala", jatkoi Lydia levollisen
itsepintaisesti. "Ja hyvin hämmästyttävä laadultaan."

"Ettekö _voi_ olla vaiti", huudahti Cashel. "Olisin odottanut teiltä
enemmän järkeä. Mitä hyödyttää saada hänet nostamaan meteli ja
ärsyttämään minut raivoon? Minä menen pois, jollette lopeta."

"Mistä on kysymys?" sanoi rouva Byron. "Oletko tehnyt jotakin
häpeällistä, Cashel?"

"Siinä se nyt alkaa: sanoinhan sen. Minä pidän voimistelulaitosta:
siinä kaikki. Siinä ei ole mitään häpeällistä, toivonma."

"Voimistelulaitosta!" kertasi rouva Byron ylväällä inholla. "Kuinka
mieletöntä! Sinun on lopetettava kaikki sellainen, Cashel. Se on hyvin
tyhmää ja hyvin alhaista. Sinä olit tietysti niin naurettavan ylpeä,
ettet voinut tulla pyytämään minulta varoja pysyäksesi sopivassa
asemassa. Minun on kai annettava sinulle --"

"Jos otan sinulta koskaan penniäkään, niin vieköön minut --"

Cashel kohtasi Lydian huolestuneen katseen ja hillitsi itsensä. Hän
peräytyi keveästi askeleen, ovelan hymyn leikkiessä huulillaan. "Ei",
sanoi hän; "on juuri sinun eduksesi toimimista, jos menettää malttinsa
sinun kanssasi. Suututapas minut nyt, jos voit."

"Ei ole vähintäkään syytä suuttumiseen", sanoi rouva Byron, itsekin
suuttuneena. "Sinun luonteesi näyttää tulleen hillittömäksi -- tai
ennemminkin pysyneen sellaisena, sillä se ei ollut koskaan lempeydellä
pilattu."

"Vai ei?" vastasi Cashel, hyväntuulisen ilkamoivasti. "Ei vähintäkään
aihetta malttini menettämiseen! Ei, vaikka minulle sanotaan, että
olen tyhmä ja alhainen! Luulenpa sinun varmaan kuvittelevan puhuvasi
pikku Cashelillesi, tuolle siunatulle lapsikullalle, josta pidit niin
hellästi. Mutta sinä et puhu hänelle. Sinä puhut -- valmistautukaa nyt
kirkaisuun, neiti Carew! -- Austraalian, Yhdysvaltojen ja Englannin
nyrkkeilymestarille, kolmen hopeaisen ja yhden kultaisen mestaruusvyön
haltijalle, St. Jamesin ylhäisön ja herrasväen nyrkkeilyopettajalle
ja tavalliselle nyrkkitaistelijalle koko maapallon nyrkkeilijöitä
vastaan katsomatta painoon tai väriin, vähintään 500 punnan panoksesta
kummaltakin puolen. Se on Cashel Byron."

Rouva Byron peräytyi hämmästyksen vallassa. Hetken vaitiolon jälkeen
hän sanoi: "Ooh, Cashel, kuinka _saatoit_?" Sitten, lähestyen häntä
jälleen: "Tarkoitatko sanoa, että kuljet tappelemassa noiden isojen,
raakojen villien kanssa?"

"Tarkoitan. Voit lainata kultavyötäni pitääksesi sitä Kuningas
Juhanassa, jos luulet, että se pukee sinua."

"Ja että sinä _voitat_ heidät?"

"Niin. Kysy neiti Carew'lta, minkä näköinen Billy Paradise oli
seisottuaan edessäni tunnin ajan."

"Sinä ihmeellinen poika! Millainen ammatti! Ja oletko tehnyt kaiken
tuon omissa nimissäsi?"

"Tietysti olen. Minä en häpeä sitä. Ihmettelin usein, oletko nähnyt
nimeäni sanomalehdissä?"

"En lue koskaan sanomalehtiä. Mutta sinun on täytynyt kuulla minun
paluustani Englantiin. Miksi et tullut minua tapaamaan?"

"En ollut aivan varma, että pitäisit siitä", sanoi Cashel
vaivautuneesti, välttäen hänen katsettaan. "Halloo!" huudahti hän,
yritettyään virkistää itseään katselemalla jälleen Lydiaa: "hän on
livistänyt."

"Hän on aivan oikeassa jättäessään meidät kahdenkesken näissä
olosuhteissa. Ja sano nyt minulle, mitä syytä minun kalliilla pojallani
oli epäillä, ettei hänen oma äitinsä tahtoisi nähdä häntä."

"En tiedä mitä syytä hänellä oli", sanoi Cashel, alistuen alakuloisesti
hänen hellyyteensä. "Mutta hän epäili."

"Kuinka mieletön olet! Etkö tiennyt, että sinä olit aina minun hellitty
sydänkäpyni -- minun ainoa poikani?"

Cashel, joka istui nyt hänen vieressään sohvalla, oihkaisi ja liikahti
levottomasti, mutta ei virkkanut mitään.

"Oletko iloinen tavattuasi minut?"

"Kyllä", sanoi Cashel synkästi, "olen kai. Minä -- Turkanen vie!"
huudahti hän äkkiä vilkastuen, "sinä voit ehkä auttaa minua tässä. En
ole tullut sitä ajatelleeksikaan. Kuule, mamma, minä olen suuressa
ahdingossa tällä hetkellä; ja minä luulen, että sinä voit auttaa minua
jos tahdot."

Rouva Byron katsoi häneen ivallisesti. Mutta hän virkkoi rauhoittaen:
"Tietysti tahdon auttaa sinua -- sikäli kuin kykenen -- kultaseni.
Kaikki mitä minulla on, on sinun."

Cashel hieroi jalkojansa lattiaan kärsimättömästi ja sitten hypähti
pystyyn. Hetken kuluttua, jonka aikana hän näytti nielevän jonkin
sisällisen vastalauseen, hän sanoi:

"Voit rauhoittaa mielesi kerta kaikkiaan rahojen suhteen. Minä en ole
vailla mitään sen laatuista."

"Olen iloinen, että olet niin riippumaton, Cashel."

"Niin olen minäkin."

"Ole toki ystävällisempi, minä pyydän."

"Olenhan niin ystävällinen kuin voin", huusi Cashel epätoivoisena,
"mutta sinä vain et tahdo kuunnella."

"Aarteeni", sanoi rouva Byron nuhtelevasti. "Mikä on asia?"

"No niin", sanoi Cashel hiukan pehmentyneenä, "se on tämä. Minä tahdon
naida neiti Carew'n; siinä kaikki."

"_Sinä_ naida neiti Carew'n!" Rouva Byronin hellyys oli hävinnyt, ja
hänen äänensävynsä oli pureva ja halveksiva. "Tiedätkö, sinä tyhmä
poika, että --"

"Tiedän kaikkityyni", sanoi Cashel päättäväisesti: "mikä hän on, ja
mikä minä olen, ja kaiken muun sellaisen. Ja minä tahdon naida hänet,
ja mikä enemmän, minä _nain_ hänet, vaikka minun olisi nujerrettava
niskat jokaiselta Lontoon keikarilta sitä ennen. Niin että voit joko
auttaa minua tai ei, niinkuin sinua miellyttää; mutta jos et tahdo
auttaa, niin älä koskaan enää kutsu minua rakkaaksi pojaksesi. Kas
niin!"

Rouva Byron luopui valtiudestaan siinä paikassa ainaiseksi. Hän istui
aivan lempein ilmein jonkun aikaa äänettömänä. Sitten hän sanoi:

"Kuitenkin kaikitenkin, en ymmärrä minkätähden et saisi sitä tehdä. Se
olisi sinulle hyvin hyvä naimiskauppa."

"Kyllä, mutta helkkarin huono hänelle."

"Sitä en todellakaan ymmärrä, Cashel. Kun setäsi kuolee, otaksun sinun
perivän Dorsetshiressä olevan maakartanon."

"Minäkö maakartanon perillinen! Puhutko tosissasi?"

"Tietysti. Vanha Bingley Byron, niin epämiellyttävä kuin hän onkin, ei
voi elää ikuisesti."

"Kuka hitto on Bingley Byron, ja mitä hänellä on tekemistä minun
kanssani?"

"Setäsi, tietysti. Tosiaan, Cashel, sinun pitäisi ajatella näitä
asioita. Eikö ole koskaan johtunut mieleesi, että sinulla täytyy olla
sukulaisia, kuten muillakin ihmisillä?"

"Sinä et ole koskaan kertonut minulle mitään heistä. No, vie sun
turkanen kuitenkin! Mutta -- mutta -- minä tarkoitan -- Olettaen, että
hän on setäni, olenko minä hänen laillinen perijänsä?"

"Olet. Walford Byron, ainoa veli isääsi lukuunottamatta, kuoli vuosia
sitten, siihen aikaan kuin sinä olit Moncriefin luona, eikä hänellä
ollut poikia. Bingley on vanhapoika."

"Mutta", sanoi Cashel varovasti, "eikö ole jotakin vaikeutta minun --
ainakin --"

"Rakkahin lapseni, mitä sinä ajattelet tai puhutkaan? Ei mikään voi
olla selvempi kuin sinun perintöoikeutesi."

"No niin", sanoi Cashel punastuen, "useat ihmiset antoivat ennen
muinoin ymmärtää, ettet sinä ollut lainkaan naimisissa."

"Mitä!" huudahti rouva Byron suuttuneena. "Oh, kuinka he _uskaltavat_
sanoa sellaista! Mahdotonta. Miksi et sanonut minulle heti?"

"En ajatellut sitä", sanoi Cashel kiireesti puolustautuen. "Olin liian
nuori välittääkseni siitä. Nythän sillä ei ole väliä. Isäni on kuollut,
niinhän?"

"Hän kuoli, kun sinä olit aivan pieni. Sinä suututit minua usein,
viaton pikku raukka, muistuttamalla minulle häntä. Älä puhu hänestä
minulle."

"En, jos et halua sitä. Yksi asia vain kuitenkin, mamma. Oliko hän
herrasmies?"

"Tietysti. Millainen kysymys!"

"Siis minä olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa niistä keikareista, jotka
pitävät itsensä neiti Carew'n vertaisina? Hänellä on serkku jossakin
hallitusvirastossa: mies, joka esiintyy tärkeänä kuin ministeri ja
luultavasti istuu suurella tuolilla jossakin virkahuoneessa ja kopeilee
yleisölle. Olenko yhtä hyvä kuin hän?"

"Sinä olet täysin hyvää sukua äitisi puolelta, Cashel. Byronit
ovat vain aatelittomia, mutta hekin ovat Englannin vanhimpia
maanomistajasukuja."

Cashelissa alkoi näkyä kiihtymyksen oireita. "Kuinka suuriksi heidän
vuositulonsa arvioidaan?" kysyi hän.

"En tiedä, minkä arvoisia he ovat nyt; isäsi oli aina rahallisissa
vaikeuksissa, ja samoin hänenkin isänsä. Mutta Bingley on saituri.
Viisituhatta vuodessa -- ehkä."

"Se merkitsee riippumattomuutta. Se riittää. Neiti Carew sanoi, ettei
hän voi toivoa kenenkään miehen olevan niin summattoman rikas kuin hän
itse on."

"Vai niin? Sinä olet siis puhunut asiasta hänen kanssaan?"

Cashel oli puhumaisillaan, kun palvelustyttö astui sisään ilmoittaen,
että neiti Carew oli kirjastossa ja pyysi heitä tulemaan luokseen niin
pian kuin heillä oli siihen hyvää aikaa. Tytön poistuttua sanoi Cashel
innokkaasti:

"Toivon, että menisit kotiin, mamma, ja antaisit minun tavata hänet
kirjastossa yksinään. Sano, missä asut, niin tulen illalla kertomaan
sinulle millä kannalla asiat ovat. Jos nimittäin sinulla ei ole mitään
sitä vastaan."

"Mitäpä minulla voisi olla sitä vastaan, kultaseni? Oletko varma, ettet
turmele mahdollisuuksiasi kiirehtimällä liiaksi? Hänellä ei ole mitään
tarvetta kiirehtiä, Cashel; ja hän tietää sen."

"Olen varma kuin surma, että nyt on aikani, jos koskaan. Minä tunnen
aina vaistollani, milloin on käytävä esiin ja tehtävä selvä. Tässä on
viittasi."

"Niinkö kiire sinulla on päästä eroon vanhasta äidistäsi, Cashel?"

"Oh, loruja! et sinä ole vanha. Ethän välitä siitä, jos pyydän sinua
menemään tämän ainoan kerran, ethän?"

Rouva Byron hymyili hellästi, pani viitan ylleen ja käänsi poskensa
Cashelia kohti suudeltavaksi. Tuo outo liike hätkähdytti Cashelia:
hän väistyi askeleen ja asettui tahdottomasti puolustautumisasentoon,
ikäänkuin olisi ollut kysymys nyrkkeilystä. Hän tointui kuitenkin heti,
suuteli äitiään ja saattoi hänet maltittomana ulko-ovelle, jonka sulki
hiljaa hänen jälkeensä, jättäen hänet yksin kävelemään ja etsimään
vaunujaan. Sitten hän hiipi portaita ylös kirjastoon, missä hän tapasi
Lydian lukemassa.

"Hän on mennyt", sanoi Cashel. Lydia laski pois kirjansa, nosti
katseensa häneen, näki mitä oli tulossa, loi jälleen katseensa alas
peittääkseen kauhun puuskan ja lausui lujalla vakavuudella, mikä vaati
häneltä suurta ponnistusta: "Toivon, ettette ole riidelleet."

"Emme suinkaan, Herra varjelkoon! Me suutelimme toisiamme kuin
turturikyyhkyset. Toisina hetkinä hän puijaa minut pitämään itsestään
vasten tahtoanikin. Hän meni pois minun pyynnöstäni."

"Ja minkätähden te pyydätte vieraitani poistumaan?"

"Koska tahdoin olla kahdenkesken kanssanne. Älkää olko olevinanne,
niinkuin ette ymmärtäisi. Hän kertoi minulle koko joukon asioita, jotka
muuttavat meidän suhteemme kerrassaan. Minun syntyperäni on täysin
hyvä; olen laillinen perillinen vanhassa maanomistajasuvussa, joka tuli
maahan Valloittajan mukana; ja minulla tulee olemaan sievät vuositulot.
Minä voin nyt astua verroille Webberinkin, kanssa."

"Ja mitä sitten?" sanoi Lydia tuimasti.

"No, sitä vain", sanoi Cashel hämmentymättä, "että minä voin nyt mennä
naimisiin, jos tahdon. Ei mitään otteluita eikä opettamista enää."

"Ja kun olette naimisissa, niin oletteko yhtä hellä vaimollenne kuin
nyt olette äidillenne?"

Cashelin reippaus hävisi. "Tiesinhän, että ajattelisitte niin", sanoi
hän. "Olen aina samanlainen hänen kanssaan: en voi sille mitään. Minä
en voi pitää naisesta joka säällä vain sen vuoksi, että hän sattuu
olemaan äitini; ja teeskennellä en sitä halua kenenkään mieliksi. Hän
saa minut näyttämään houkalta tai raakalaiselta. Olenko ollut koskaan
sellainen teidän seurassanne?"

"Kyllä", sanoi Lydia. "Paitsi", lisäsi hän, "että ette ole koskaan
osoittanut minua kohtaan selvää vastenmielisyyttä."

"Ahaa! _Paitsi!_ Se on hyvin iso paitsi. Mutta minä en tunne häntä
kohtaan vastenmielisyyttä. Veri on vettä sakeampaa; ja minä tunnen
lempeyttä häntä kohtaan; en voi vain sietää hänen hölynpölyään. Mutta
teidän laitanne on toisin -- en osaa selittää, millä tavoin, koska en
ole taitava tunteellisuuksissa -- ei silti että siinä olisi mitään
tunteellisuutta. Ainakaan en tarkoita sitä; mutta -- Tehän pidätte
minusta tavallanne, eikö niin?"

"Kyllä; pidän teistä tavallani."

"No siis", sanoi Cashel levottomasti, "ettekö tahdo mennä naimisiin
minun kanssani? Minä en ole niin houkka kuin te luulette; ja te tulette
pitämään minusta enemmän aikaa myöten."

Lydia tuli hyvin kalpeaksi. "Oletteko ajatellut", sanoi hän, "että
te tulette täst'edes olemaan joutilas mies, ja että minä tulen aina
olemaan uurastava nainen, joka puuhaan työssä, mikä teistä voi tuntua
hyvin ikävältä?"

"En tule olemaan joutilas. On paljon muutakin, mitä voin tehdä,
kuin nyrkkeily. Me tulemme kyllä toimeen keskenämme, olkaa huoleti.
Ihmiset, jotka pitävät toisistaan, selviytyvät aina vaikeuksitta; ja
ihmiset, jotka vihaavat toisiaan, eivät koskaan löydä viihtymystä. Minä
tulen aina olemaan valppaana tehdäkseni teidät onnelliseksi. Teidän
ei tarvitse pelätä minun keskeyttävän latinaanne ja kreikkaanne: en
vaadi teitä uhraamaan koko elämäänne minulle. Miksi sitä tekisinkään?
Kaikissa asioissa on kohtuus paras. Niin kauan kuin olette minun ettekä
kenenkään muun, olen tyytyväinen. Ja minä tulen olemaan teidän enkä
kenenkään muun. Mitä hyödyttää otaksua tukuttain onnettomuuksia, joita
kukaties ei koskaan tapahdu? Koettakaamme onneamme. Te olette liian
hyvänlaatuinen ollaksenne koskaan häijy."

"Se olisi kohtuuton kauppa", sanoi Lydia epäilevästi; "sillä teidän
olisi luovuttava toimestanne, ja minä en luopuisi muusta kuin
hedelmättömästä vapaudestani."

"Minä vannon, etten taistele koskaan enää; ja teidän ei tarvitse vannoa
mitään. Jollei se ole edullinen kauppa, niin sitten ei mikään."

"Edullinen minulle, kyllä. Mutta entä teille?"

"Älkää minusta huoliko. Te teette mitä haluatte, ja minä teen mitä te
haluatte. Teillä on omatunto, joten tiedän, että se, mitä te haluatte,
on parasta. Minulla on enemmän tieteellisyyttä, mutta teillä on enemmän
järkeä. Kas niin!"

Lydia katseli ympärilleen, ikäänkuin etsien pakotietä. Cashel odotti
levottomana. Seurasi pitkä vaitiolo.

"Ei suinkaan se voi olla siinä", sanoi Cashel painokkaasti, "että te
pelkäätte minua, koska olen ollut nyrkkitaistelija?"

"Ettäkö pelkäisin teitä! Ei: minä pelkään itseäni; pelkään
tulevaisuutta; pelkään teidän _puolestanne_. Mutta ratkaisuni olen
tässä asiassa jo tehnyt. Kun panin toimeen tämän kohtauksen teidän
ja äitinne välillä, päätin mennä naimisiin kanssanne, jos te vielä
pyytäisitte sitä."

Lydia nousi tyynesti seisomaan ja odotti. Nyrkkeilijän karski rohkeus
putosi Cashelin yltä kuin vaate: hän punastui kovasti eikä tiennyt mitä
tehdä. Lydiakin oli neuvoton, mutta tahtomattaan hän astui askeleen
lähemmäksi Cashelia ja käänsi kasvonsa häntä kohti. Miltei sokeana
hämmennyksestä Cashel otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. Äkkiä Lydia
irroittautui hänen sylistään, tarttui käsillään lujasti hänen takkinsa
rintapieliin ja nojautui taaksepäin kunnes riippui hänestä koko
painollaan.

"Cashel", sanoi hän: "me olemme maailman tyhmimmät rakastavaiset, minä
luulen; me emme osaa ollenkaan. Pidätkö minusta todellakin?"

Cashel kykeni vain väkinäisesti myöntämään ja tuijotti häneen
avuttomana ja arkana. Hänen kömpelyytensä oli kiusallista, mutta
Lydialla oli kyllin järkeä olla iloinen siitä, että näki hänet
epäilemättömästi yhtä täydelliseksi alokkaaksi lemmen-kuhertelussa
kuin hän itsekin oli. Cashel pysyi ujona ja halusi niin ilmeisesti
päästä lähtemään, että Lydia hetken perästä pyysi häntä jättämään
hänet joksikin aikaa, vaikka hän hämmästyksekseen huomasi tuntevansa
pettymyksen piston, kun Cashel myöntyi.

Lähdettyään talosta Cashel riensi tapaamaan äitiään tämän antamalla
osoitteella. Hän tuli Westminsterin kaupunginosassa olevalle valtavan
suurelle talolle, joka oli jaettu vuokrahuoneistoihin, ja jonka
seitsemänteen kerrokseen hän nousi hissillä. Hissistä ulos astuessaan
hän näki Lucian Webberin kävelevän hänestä poispäin erästä käytävää
pitkin. Totellen äkillistä mielijohdettaan hän lähti häntä seuraamaan
ja saavutti hänet juuri kun hän oli astumassa erääseen huoneeseen. Kun
Lucian ovea sulkiessaan tunsi jonkun panevan vastaan, katsoi hän ulos,
tunsi Cashelin, valahti kalpeaksi ja peräytyi kiireesti huoneeseen,
jossa hän, mennen kirjoituspöydän taakse, sieppasi laatikosta
revolverin. Cashel peräytyi, hämmästyen ja säikähtäen, oikea käsivarsi
koholla kuin iskua torjuakseen.

"Hoi!" huusi hän. "Pankaa pois tuo kirottu kapine, kuuletteko! Jos ette
pane, niin huudan apua."

"Jos lähestytte minua, niin ammun", sanoi Lucian kiihtyneenä. "Tahdon
opettaa teille, että vanhanaikainen raakalaisuutenne on voimaton niitä
aseita vastaan, jotka tiede on antanut sivistyneitten ihmisten käsiin.
Poistukaa huoneistani. Minä en pelkää teitä, mutta en myöskään halua,
että häiritsette minua läsnäolollanne."

"Onpas teillä hävyttömyyttä", sanoi Cashel suuttuneena. "Näinkö te
otatte vastaan miehen, joka tulee ystävälliselle käynnille luoksenne?"

"Ystävälliselle _nyt_, epäilemättä, kun näette että olen hyvin
suojattu."

Cashel vihelsi pitkään. "Ohoo", sanoi hän: "te luulitte minun aikovan
hyökätä kimppuunne. Ha ha! Ja tuota te sanotte tieteellisyydeksi --
ojentaa pistooli ihmistä kohti. Mutta te ette uskalla ampua; ja te
tiedätte sen itsekin hyvin. On parasta, että panette sen pois, muuten
voitte ehkä laukaista sen tahtomattanne; minulla on aina epämieluisa
tunne, kun näen houkan käsittelevän ampuma-aseita. Tulin kertomaan
teille, että olen menossa naimisiin serkkunne kanssa. Ettekö ole
iloinen?"

Lucianin kasvot muuttuivat. Hän uskoi; mutta hän sanoi itsepintaisesti:
"En anna arvoa sille ilmoitukselle. Se on valhe."

Tämä loukkasi Cashelia. "Sanon teille toistamiseen", lausui hän
uhkaavalla äänellä, "että serkkunne on kihloissa kanssani. Sanokaa
nyt minua valehtelijaksi ja lyökää minua naamaan, jos uskallatte. Kas
tässä", lisäsi hän, ottaen nahkakotelon taskustaan ja vetäen siitä
esiin setelin: "minä annan teille tämän kahdenkymmenen punnan setelin,
jos lyötte minua yhden kerran." Ja hän pani kädet selkänsä taakse ja
asettui Lucianin eteen, joka kipeänä raivosta ja puoleksi halpautuneena
tunteesta, jota hän ei tahtonut tunnustaa peloksi, pakotti itsensä
pysymään alallaan. Cashel työnsi leukansa esiin kehoittavasti ja sanoi
synkästi irvistäen: "Käykää päälle, ukkoseni. Muistakaa, kaksikymmentä
puntaa."

Sillä hetkellä Lucian olisi antanut kaikki valtiolliset ja
yhteiskunnalliset etunsa saadakseen vastustajansa voimat ja taidon.
Hän näki vain yhden tien päästä vapaaksi Cashelin ivan kidutuksesta
ja pelkuruuden itsesoimauksesta; sillä hänen kunniakäsitteensä,
englantilaisessa oppikoulussa opittu, oli oleellisesti sama kuin
nyrkkitaistelijankin. Epätoivoisesti hän puristi kätensä nyrkkiin ja
iski. Lyönti sattui tyhjään, ja hän horjahti eteenpäin Cashelia vasten,
joka nauroi suurella äänellä ja huudahti, taputtaen häntä selkään:

"Hyvin tehty, poikani. Luulin, että aioitte olla raukkamainen; mutta te
olittekin sisukas; ja tunnustan mielihyvällä panoksen omaksenne. Tulen
kertomaan Lydialle, että olette tapellut minun kanssani kahdenkymmenen
punnan panoksesta ja lisännyt ansioitanne. Ettekö ele itsekin ylpeä
siitä, että olette käynyt nyrkkeilymestarin kimppuun?"

"Herra --" aloitti Lucian. Mutta mitään tajuttavaa ei seurannut.

"Istukaa vain alas neljännestunniksi älkääkä juoko mitään väkeviä,
niin olette täysin reilassa. Kun selviätte, tulette olemaan iloinen,
kun osoititte sisua. Hyvästi siis tällä kertaa: minä tiedän, miltä
teistä tuntuu, ja minä menen pois. Muistakaa, ettette koeta päästä
entisellenne viinin avulla: se pahentaa vain tilaanne. Heipä-hei!"

Cashelin poistuttua Lucian lysähti tuoliin, ja häntä raatelivat jälleen
eloonvirinneet intohimon ja kateuden tunteet, joiden kaltaisia hän
ei ollut tuntenut sitten koulupoika-päiviensä ja jotka hän luuli
jättäneensä yhtä kauas taakseen kuin ne koululais-nutut, joissa hän oli
niitä kokenut. Hän kertasi kohtauksen mielessään sataan kertaan, ei
sellaisena kuin se oli tapahtunut, vaikka sen muisto viilsi häntä joka
hetki, vaan sellaisena kuin se olisi voinut tapahtua, jos _hän_ olisi
Cashelin sijasta ollut voimakkaampi heistä kahdesta. Hän koetti turhaan
siirtyä alemmalle tasolle ja kehua itseään siitä rohkeudesta, että oli
uskaltanut edes lyödä. Hän ei voinut vapautua millään siitä sisäisestä
tietoisuudesta, että hän oli pelon ja kiukun ajamana antautunut
vihanpuuskaan miestä vastaan, jolle hänen olisi pitänyt näyttää
arvokkaan itsehillinnän esimerkkiä. Uuvuttavina pyörivät ajatukset,
joita hänelle aivan äkkioudon ruumiilliseen väkivaltaan ryhtymisen
aiheuttama hermojärkytys samalla kiihoitti ja hämmensi, kiusasivat
häntä. Hän kaipasi myötätuntoa, turvaa ja tilaisuutta hyvitykseen
tekemällä kaiken uudestaan oikealla tavalla. Ennenkuin tunti oli
kulunut, oli hän matkalla Regent's Parkissa olevaan taloon.

Lydia oli budoaarissaan lukemassa kirjaa, kun Lucian astui sisään.
Lucian ei ollut tarkka huomioiden tekijä; hän ei voinut nähdä Lydiassa
mitään muutosta. Tämä oli yhtä tyyni kuin tavallisestikin: hänen
silmänsä eivät olleet aivan auki, ja hänen kätensä kosketus vaikutti
Lucianiin hillitsevästi, niinkuin se oli aina tehnyt. Vaikkei Lucian
ollut koskaan enää toivonut omistavansa Lydiaa senjälkeen kuin tämä
oli hylännyt hänen kosintansa Bedford-puistikossa, tunsi hän kuitenkin
sietämätöntä tappion tunnetta nähdessään Lydian ensi kerran toiselle
lupautuneena -- ja millaiselle toiselle!

"Lydia", sanoi hän, koettaen puhua hehkuvasti, mutta onnistumatta
vapautumaan siitä sovinnaisesta sävystä, joka oli tullut hänen
toiseksi luonnokseen: "olen kuullut jotakin, mikä on täyttänyt minut
sanomattomalla kauhistuksella. Onko se totta?"

"Uutinen on kulkenut nopeasti", sanoi Lydia. "Kyllä, se on totta." Hän
puhui rauhallisesti ja niin lempeästi, että Luciania kuristi, kun hän
koetti vastata.

"Siis, Lydia, sinä olet päähenkilönä suuremmassa murhenäytelmässä kuin
olen koskaan nähnyt näyttämöllä."

"Se on omituista, eikö totta?" sanoi Lydia, hymyillen Lucianin
ponnistuksille vaikuttavuuden tavoittamiseksi.

"Omituista! Surkeaa se on. Uskon, että minun on lupa sanoa se. Ja
sinä istut täällä lukemassa niin rauhallisena kuin ei mitään olisi
tapahtunut."

Lydia ojensi hänelle kirjansa sanaakaan sanomatta.

"_Ivanhoe!_" sanoi Lucian. "Romaani!"

"Niin. Muistatko, kuinka sinä kerran, ennenkuin tunsit minua oikein
hyvin, sanoit, että Scottin romaanit olivat ainoat, joita sinä
mielelläsi voit nähdä naisten käsissä?"

"Epäilemättä olen sanonut niin. Mutta minä en voi puhella
kirjallisuudesta juuri --"

"En johda sinua pois siitä, mistä tahdot puhua. Aioin sanoa sinulle,
että osuin Ivanhoeen sattumalta puoli tuntia sitten, etsiessäni
-- sen tunnustan -- jotakin hyvin romanttista luettavaa. Ivanhoe
oli kilpataistelija; kirjan alkupuoli on kilpataistelun kuvausta.
Tuumin mielessäni, tulisiko joku neljännenkolmatta vuosisadan
romaaninkirjoittaja kaivamaan esiin mieheni urotyöt ja esittämään hänet
maailmalle jonkinlaisena yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisena
Cid'ina, koko muinaisuuden sädekehä urotekojensa yllä."

Lucian teki kärsimättömän eleen "En ole koskaan kyennyt ymmärtämään",
sanoi hän, "mistä johtuu, että sinun kyvyilläsi varustettu nainen voi
tavanomaisesti hautoa päässään nurinkurisia ja järjettömiä ajatuksia.
Oi, Lydia, tämäkö on oleva kaikkien sinun suurien lahjojesi ja
saavutustesi loppu? Anna anteeksi, jos kosketan kiusallista kieltä;
mutta tämä avioliitto tuntuu minusta niin luonnottomalta, että minun
täytyy puhua suuni puhtaaksi. Isäsi kuoltua tulit sinä olemaan yksi
Euroopan rikkaimpia ja sivistyneimpiä naisia. Hyväksyisikö hän sen,
mitä nyt olet aikeissa tehdä?"

"Minusta tuntuu miltei, kuin olisi hän kasvattanut minua nimenomaan
jotakin tällaista lopputarkoitusta varten. Kenen sinä tahtoisit
miehekseni?"

"Epäilemättä harvat miehet ovat sinun arvoisiasi, Lydia. Mutta tämä
mies kaikista vähimmän. Etkö voisi mennä naimisiin herrasmiehen kanssa?
Jospa hän olisi edes taiteilija, runoilija tai nero mitä lajia hyvänsä
-- silloin voisin sietää sitä ajatusta; sillä en todellakaan anna
luokkaennakkoluulojen vaikuttaa itseeni tässä asiassa. Mutta mies --
koetan olla sanomatta mitään, mitä et sinäkin oikeutta myöten olisi
pakotettu myöntämään liian ilmeiseksi, jotta sitä voisi sivuuttaa --
mies, joka kuuluu alempiin säätyihin ja harjoittaa ammattia, jota nuo
alemmatkin säädyt halveksivat; oppimaton, raaka, ja häpeällinen lain
tuomio edessään juuri tälläkin hetkellä! Onko mahdollista, että olet
ajatellut kaikkia näitä asioita?"

"En varsin syvästi: ne eivät ole sitä laatua, että ne minua paljon
liikuttaisivat. Yhteen seikkaan nähden voin lohduttaa sinua. Olen aina
tuntenut Cashelin herrasmieheksi siinä mielessä kuin sinä tuota sanaa
käytät. Hän osoittautuu olevankin sellainen: hänen omaisensa ovat
maanomistajia ja niin edespäin. Mitä hänen oikeusjuttuunsa tulee, olen
puhunut siitä loordi Worthingtonin kanssa, samoin kuin myös niiden
lakimiesten kanssa, joiden hallussa asia on; ja he sanovat varmasti,
että eräiden todisteiden puuttumisen nojalla, joita poliisit eivät
ole saaneet käsiinsä, voidaan jutulle saada sellainen puolustus, joka
pelastaa hänet vankeudesta."

"Sellainen puolustus on mahdottomuus", sanoi Lucian vihaisesti.

"Ehkä on. Mikäli minä ymmärrän, on se pikemminkin omansa rikosta
raskauttamaan kuin lieventämään. Mutta jos hänet tuomitaan
vankeuteenkin, ei se tee eroa asiaan. Hän voi lohduttautua sillä
varmuudella, että minä menen naimisiin hänen kanssaan heti kun hän
pääsee vapaaksi."

Lucianin naama piteni. Hän luopui väittelystä ja sanoi masentuneesti:
"En voine otaksua, että olisit antanut pettää itseäsi. Jos hän on
herrasmies, niin se tietysti muuttaa asian täydellisesti."

"Lucian", sanoi Lydia vakavasti, "uskotko, että se todellakin
muutti asian minuun nähden? Tiedän, että on olemassa taso, jonka
kannalta hänen entinen elinkeinonsa on väärä; mutta me emme ole sillä
tasolla enempää kuin hänkään. Hänen säätyarvonsa ilmituleminen ei
muuta ainoankaan iskun painavuutta, mitä hän on ikinä antanut; ja
kuitenkin sinä myönsit juuri, että se muuttaa asian täydellisesti.
Sinun vastustuksesi ei johtunut nyrkkeilijän ammatista: se oli vain
tekosyy; todellinen vastenmielisyytesi kohdistui siihen luokkaan,
johon nyrkkitaistelijat kuuluvat. Ja niin ollen, maailmallinen serkku
Lucian, minä vaiennan kaikki vastaväitteesi vakuuttamalla sinulle,
etten aio naimiseni kautta sukulaistuttaa sinua jonkun teurastajan,
muurarin tai muun niihin toimialoihin kuuluvan miehen kanssa, joista
Cashelin ammattikunta, kuten ennakolta minulle ilmoitit, tavallisesti
saa harjoittajansa. Odota vähän: minä aion tehdä sinulle oikeutta.
Sinä tahdot sanoa, että henkevä ystäväni Lucian on paljon syvemmin
huolissaan siksi, että hän näkee nykyaikaisen kulttuurin feeniks-linnun
heittävän itsensä hukkaan miehelle, joka ei ole hänen arvoisensa."

"Sitä juuri aionkin sanoa, paitsi että sinä esität sen liian
vaatimattomasti. On kysymyksessä ei vain nykyaikaisen kulttuurin
feeniksin, vaan mitä suurimpien luonnonlahjojen ja korkeimman
sivistyksen onnellisimpien ilmausten edustajan heittäytyminen miehelle,
joka taipumustensa ja harrastustensa perusteella on aivan erikoisen
pätemätön ymmärtämään häntä tai astumaan siihen piiriin, jossa hän
liikkuu."

"Kuuntele minua kärsivällisesti, Lucian, niin tahdon koettaa
selittää sinulle mysteerion, jättäen muun maailman väärinkäsittämään
minua mielensä mukaan. Ensiksikin, sinun on kai myönnettävä, että
feeniksinkin täytyy mennä naimisiin jonkun kanssa voidakseen jättää
soihtunsa lapsilleen. Paras menettelytapa hänelle olisi mennä
naimisiin toisen feeniksin kanssa; mutta kun hän -- tyttö-parka!
-- ei voi antaa arvoa edes omalle feeniksiydelleen, vielä vähemmän
toiselle, niin hän nurinkurisesti antaa etusijan tavalliselle
kuolevaiselle. Kuka on tuo kuolevainen oleva? Ei hänen serkkunsa
Lucian; sillä kohoava nuori valtiomies tarvitsee avuliaan vaimon,
jolla on naisellinen suhtautuminen politiikkaan sekä kykyjä vierailun
ja seurustelun alalla: kuvaus, joka ei sovellu kysymyksessäolevaan
feeniksiin. Ei myöskään, niinkuin äsken vihjasit, kukaan oppinut
mies. Feeniks on osaltaan saanut olla oppineen miehen apulaisena
eikä halua toistaa tuota elämystä. Hän on kuollakseen kyllästynyt
runoilijain, kaunokirjailijain ja muiden senkaltaisten sairaalloiseen
itsetutkisteluun ja tietämättömään itsetietoisuuteen. Mitä
taiteilijoihin tulee, ovat kaikki hyvät jo naimisissa; ja sitten kun
jäljelläolevat ovat saaneet sadoista kirjoista lukea olevansa kaikkein
lahjakkaimmat ja jumalallisimmat ihmisten joukossa, ovat he tulleet
melkein yhtä sietämättömiksi kuin heidän kirjalliset imartelijansa.
Ei, Lucian: feeniks on maksanut velkansa kirjallisuudelle ja taiteelle
lapsuutensa raadannalla. Hän tahtoo käyttää ja nauttia molempia
tulevaisuudessakin parhaansa mukaan; mutta hän ei tahdo koskaan enää
uurastaa niiden laboratorioissa. Sinä sanot, että hän olisi voinut
ainakin naida jonkun, jolla on herrasmiehen tottumukset. Mutta ne
herrasmiehet, joita hän tuntee, ovat joko taiteen harrastelijoita,
joilla on ammattitaiteilijain itsekkyys ilman heidän kyvykkyyttään;
tai he ovat huvitusten harrastajia, mikä merkitsee, että he ovat
tanssijoita, tennispelaajia, teurastajia ja uhkapelureita. Nollat
jätän pois laskusta. Feeniksin silmissä on areenakin -- tai piiri,
joksi he sitä sanovat -- parempi luonteen kouluuttaja kuin salonki;
ja nyrkkitaistelija on sankari verrattuna lurjukseen, joka usuttaa
vinttikoirakytkyeen jäniksen kimppuun. Kuvittele nyt, että tämä
feeniks-parka kohtaa miehen, joka ei ikinä elämässään ole tehnyt
itseään syypääksi itse-erittelyyn -- joka valitti, kun hänen mieltään
pahoitti, ja riemuitsi, kun häntä ilostutti, aivan niinkuin lapsi
ja aivan toisin kuin nykyaikainen ihminen -- joka oli rehellinen ja
urhoollinen, voimakas ja kaunis. Sinä aukaiset silmäsi suuriksi,
Lucian: sinä et tee oikeutta Cashelin hyvälle ulkonäölle. Hän on
viidenkolmatta vuoden ikäinen, ja kuitenkaan ei hänen kasvoissaan ole
ainoatakaan juonnetta. Ne eivät ole miettiväiset eivätkä runolliset,
ei kyllästyneet eikä epäileväiset, ei vanhat eikä itsetietoiset, kuten
niin monien hänen aikalaistensa kasvot -- kuten ehkä minunkin kasvoni
ovat. Pakanallisen jumalan kasvot, jolle ikuinen nuoruus on taattu! Kun
minun kerran on mentävä naimisiin, niin olisinhan hullu, jos jättäisin
sellaisen miehen."

"Sinä olet hullu juuri tällä hetkellä", huudahti Lucian nousten
seisomaan kauhuissaan ja kiihtyneenä. "Tuo on hurmausta. Sinä et näe
hänen todellista olemustaan niinkuin minä sen näen enempää kuin --"

"-- Kuin sinä voit nähdä minua sellaisena kuin minä näytän niistä,
joille olen vastenmielinen, Lucian. Mistä tiedät, että se, mitä sinä
näet, on hänen todellinen olemuksensa?"

"Minä näen hänet sellaisena kuin jokainen näkee hänet, paitsi sinä. Se
osoittaa, että olet hurmauksen vallassa. Sinä tiedät -- sinun _täytyy_
tietää -- että sinä olet poissa järjiltäsi tässä asiassa."

"Olen esittänyt sinulle järkisyyt, Lucian. Olen valmis kuulemaan
vastatodistuksia."

"Vastatodistuksia! Järkisyitä! Luuletko, että hulluus on vähemmän
hulluutta, koska sinulla on järkisyitä sen puolustukseksi? Järjellinen
hulluus on pahinta kaikista hulluuksista, koska se on asestettu järkeä
vastaan." Lydia avasi silmänsä täysin auki ensi kerran koko keskustelun
aikana. "Lucian", sanoi hän ihastuneena: "sinä kehityt. Luulen, että
tuo oli älykkäin sana, mitä koskaan olen kuullut sinun lausuvan. Ja se
on totta -- peloittavan totta."

Lucian istuutui toivottomana. "Sinä et myöntäisi sitä noin kerkeästi",
sanoi hän, "jos aikoisit sallia sen vähääkään vaikuttaa itseesi. Vaikka
kaikki todisteesi olisivatkin päteviä, niin mitä ne todistaisivat? Jos
todella halveksitkin herrasmiesten toimia, niin onko se syy, jonka
vuoksi tulee kunnioittaa nyrkkitaistelijain tointa? Onko nyrkkeily
piiri minkään vertaa parempi sillä perusteella, että voit luulotella
pitäväsi salonkia huonompana? -- sillä todellisuudessa ei sinulla voi
olla noin luonnotonta mielipidettä. Kuinka inhoten torjuisitkaan oman
viisastelusi, jos minä käyttäisin sitä koettaakseni taivuttaa sinua
mukautumaan seuraelämän tapoihin!"

"Me ajaudumme jälleen takaisin pelkkään järkeilyyn, Lucian. Se
on kuitenkin minun syyni. Minä aloitin selityksen ja poikkesin
naisten tapaan syrjään ylistääkseni rakastajaani. Älä luule, että
haluan esittääkään valintaani sen paremmaksi kuin on pienemmän
pahan valitseminen kahdesta pahasta. Minä ajattelen vahvasti, että
yhteiskunnan olisi pitänyt tehdä Cashelista jotakin parempaa kuin
nyrkkitaistelija; mutta hänellä, poika-poloisella, ei ollut mitään
valitsemisen varaa. Minä sanoin häntä kerran raakalaiseksi, enkä
peruuta tuota sanaa; vaikka toivonkin sinun antavan hänelle anteeksi
tuon raakalaisuutensa, niinkuin annat sotilaalle anteeksi hänen
murhansa tai asianajajalle hänen valheensa. Silloin kun tuomitset
nämä viimeksimainitut -- ja sanon kaikesta sydämestäni: mitä
pikemmin sitä parempi -- voit tuomita hänetkin, mutta älä ennen.
Sitäpaitsi, rakas Lucian, nyrkkeily on lopussa: hän ei aio jatkaa
sitä enää. Mitä tulee henkilökohtaiseen yhteensopivaisuuteemme, niin
uskon perinnöllisyysoppiin; ja kun oma ruumiini on hento ja aivoni
sairaalloisen toimeliaat, pidän taipumustani ruumiiltaan voimakkaan
ja mieleltään huolettoman miehen puoleen luotettavana. Sinä voit sen
ymmärtää: sehän on puhdas rotuhygieninen kysymys."

"Tiedän, että tulet tekemään, mitä kerran olet saanut päähäsi", sanoi
Lucian masentuneesti.

"Ja sinä tahdot kääntää asian parhain päin, eikö niin?"

"Asian parhaaksi tai pahimmaksi kääntäminen ei kuulu minulle. Minä voin
ainoastaan ottaa sen vastaan välttämättömyytenä."

"Ei suinkaan. Sinä voit kääntää sen pahimmin päin käyttäytymällä
vierovasti Cashelia kohtaan; tai parhain päin kohtelemalla häntä
ystävällisesti."

"Minun lienee parasta kertoa sinulle", sanoi Lucian. "Olen tavannut
hänet sen jälkeen kuin -- kuin --" Lydia nyökkäsi. "Erehdyin hänen
aikeistaan, kun hän tuli asuntooni niinkuin tuli, ilmoittamatta. Totta
puhuen, hän miltei tunkeutui sisään väkisin. Vaihdoimme keskenämme
joitakin kiivaita sanoja. Vihdoin hän ärsytti minua yli malttini ja
tarjosi minulle -- kuvaavasti kyllä -- kaksikymmentä puntaa siitä että
löisin häntä. Ja minun on ikäväkseni sanottava, että minä löin."

"Löit!" sanoi Lydia kalveten. "Ja mitä seurasi?"

"Olisi oikeammin sanoa, että aioin lyödä; sillä hän väisti lyöntini,
taikka minä iskin harhaan. Hän vain antoi rahan minulle ja meni pois,
ilmeisesti hyvissä käsityksissä minusta. Minulle taas jäi hänen
mentyään hyvin huonot käsitykset itsestäni."

"Mitä! Eikö hän kostanut!" huudahti Lydia, värin palatessa
hänen kasvoilleen. "Oh, hän on voittanut sinut omalla alallasi,
Lucian. Sinähän se oletkin nyrkkitaistelija sydämeltäsi, ja sinä
kadehdit häneltä hänen etevämmyyttään juuri siinä taidossa, jonka
harjoittamisesta tuomitset häntä."

"Tein väärin, Lydia, mutta minä kadehdin häneltä sinua. Tiedän, että
menettelin pikaisesti, ja tahdon pyytää häneltä anteeksi. Toivon, että
asiat olisivat kehittyneet toisin."

"Ne eivät olisi voineet kehittyä toisin; ja minä uskon sinunkin vielä
kerran myöntävän, että ne ovat järjestyneet varsin hyvin. Nyt, kun
feeniksin juttu on selvitetty, tahdon lukea sinulle Alice Goffilta
saamani kirjeen, joka luo aivan uutta valaistusta hänen luonteeseensa.
En ole tavannut häntä sitten kesäkuun; ja hän tuntuu tulleen henkisesti
kolme vuotta vanhemmaksi sillä välin. Kuulehan esimerkiksi tätä." Ja
niin kääntyi keskustelu Aliceen. Palattuaan asuntoonsa Lucian kirjoitti
seuraavan kirjeen, jonka hän pani postiin ennen makuulle menoaan:

    K. Herra Cashel Byron!

    Oheenliitettynä pyydän lähettää Teille setelin, jonka jätitte
    tänne tänään. Tunnen velvollisuudekseni lausua pahoitteluni
    siitä, mitä tapahtui siinä tilaisuudessa, ja vakuuttaa
    Teille, että se aiheutui käyntinne tarkoitusta koskeneesta
    väärinkäsityksestä. Hermojen ärtymys, jonka kuluneen
    istuntokauden ankara henkinen työ ja myöhään valvominen ovat
    aikaansaaneet, olkoon puolustuksenani. Toivon saavani pian
    ilon tavata Teitä jälleen ja esittää Teille persoonallisesti
    onnitteluni lähestyvän avioliittonne Johdosta.

                           Vilpittömällä kunnioituksella Teidän
                                     _Lucian Webber_.



XV LUKU.


Seuraavassa kuussa Cashel Byron, William Paradise ja Robert Mellish
esiintyivät yhdessä syytettyjen penkillä, molemmat ensinmainitut
vastaamassa pääosallisuudesta rahanalaiseen nyrkkitappeluun ja Mellish
syytettynä Paradisen avustajana toimimisesta. Nämä rikkomukset
kuvattiin monisanaisesti pitkässä syytöskirjoituksessa, jonka olisi
pitänyt käsittää myöskin neljäs pidätetyistä. Mutta häntä vastaan
ei suuri valamiehistö ollut todennut löytyvän aiheellista syytöstä.
Vangitut kielsivät syyllisyytensä.

Puolustuksessa huomautettiin, että tappelu, jonka tapahtuminen
myönnettiin, ei ollut rahanalainen kilpaottelu, vaan ilmipuhjennut
seuraus siitä vihamielisyydestä, joka oli vallinnut molempien miesten
välillä siitä saakka kun toinen heistä eräässä julkisessa näytännössä
Islingtonissa oli käynyt toisen kimppuun ja purrut häntä. Tämän
tueksi tuotiin esiin, että Byronilla oli ollut vuokrattuna talo
Wiltstokenissa ja oli hän asunut siinä Mellishin kanssa, joka oli
kutsunut Paradisen viettämään lomapäivää luonaan maalla. Tämä selitti
noiden kolmen miehen olon Wiltstokenissa kysymyksessäolevana päivänä.
Oli syntynyt sanakiistaa Byronin ja Paradisen välillä Islingtonin
jutusta, ja he olivat vihdoin päättäneet ratkaista riidan vanhaan
englantilaiseen tapaan. He olivat siirtyneet avoimelle kentälle
ja otelleet kunniallisesti ja sitkeästi, kunnes poliisi, joka
näennäisyyksien harhaan johtamana oli käsittänyt asian rahanalaiseksi
nyrkkitaisteluksi, keskeytti ottelun.

Rahanalainen nyrkkitaistelu, lausui Cashel Byronin puolustaja, oli
raakaa ajanvietettä, jota laki täysin oikeutetusti pyrki ehkäisemään;
mutta rehellinen tilapäisottelu kahden asestamattoman miehen välillä,
vaikkakin epäilemättä teknillisessä mielessä rauhanrikkomus, ei
ollut koskaan saanut ankaraa kohtelua brittiläisten valamiehistöjen
tai brittiläisten tuomarien puolelta, jotka tiesivät, kuinka
paljon saimme kiittää kansallista ja miehekästä nyrkin, luonnon
ensimmäisen aseen, suvaitsemista siitä, että olimme säilyneet
vapaina italialaisen murhaavasta tikarista, cowboyn revolverista ja
ranskalaisen savate-ottelijan salakavalasta potkusta (Mellish, jonka
mielinähtävyyksiä oli devonshirelais- ja lancashirelais-paini, mutisi
isänmaallisen hyväksymisensä). Esilläoleva tapaus tulisi täysin
hyvitetyksi velvoittamalla vangitut, jotka nyt olivat mitä parhaissa
väleissä, säilyttämään keskinäisen rauhan jonkun kohtuullisen määräajan
kuluessa. Ainoa todistus, joka puhui tätä näkökantaa vastaan, oli
poliisien todistus; ja poliisit olivat luonnollisesti vastahakoiset
myöntämään löytäneensä tuulenpesän. Todistaakseen, että tappelu oli
ollut ennakolta harkittu ja rahanalainen, väittivät he sen tapahtuneen
köysillä ja paaluilla ympäröidyssä aitauksessa. Mutta missä olivat
nuo köydet ja paalut? Niitä ei ole tuotu esiin; ja hän (puolustaja)
ei hyväksynyt syyksi sitä esiintuotua väitettä, että ne oli salaa
kähvelletty pois, mikä oli selvästi mahdotonta, vaan hän otaksui, että
ne olivat olleet olemassa vain pidättämisen suorittaneiden poliisien
kiihtyneessä mielikuvituksessa.

Lisäksi oli väitetty vangittujen olleen nyrkkeilypuvussa. Mutta
ristikuulustelussa oli selvinnyt, että nyrkkeilypuku merkitsi
käytännöllisesti katsoen puvuttomuutta: miehet olivat yksinkertaisesti
riisuutuneet voidakseen liikkua vapaammin. Oli todistettu Paradisen
olleen -- niin, perinnäisessä Paratiisin puvussa (raikuvaa naurua;
Paradise irvistää hämillään), kunnes poliisit lainasivat hevosloimen
hänen verhokseen.

Että poliisit olivat tehneet itsensä syyllisiksi karkeaan liioitteluun,
näkyi siitä, mitä heidän todistuksessaan sanottiin ottelijain
toisilleen tuottamista tavattomista vammoista. Paradisesta erityisesti
oli väitetty, että hänen kasvonsa olivat muodottomiksi ruhjotut.
Valamiehistö näki edessään syytettyjen aitiossa tuon miehen, jonka
kasvot olivat olleet muodottomiksi ruhjotut vain muutama viikko sitten.
Jos se olisi totta, niin mistä oli vanki saanut ne moitteettomat
kasvojenpiirteet, jotka hän nyt, terveyttä ja hyväätuulta uhkuvana,
esitti heidän nähtäväkseen? (Jälleen naurua. Paradise yltäpäältä
punehtuneena). Sanottiin, että nuo kauheat vammat, joiden jäljet olivat
hävinneet niin ihmeellisesti, olivat vanki Byronin aikaansaamat,
nuoren, hempeästi kasvatetun herrasmiehen, joka ilmeisesti oli
voimassa ja karaistuneisuudessa herkulesmaista vastustajaansa
heikompi. Epäilemättä oli Byronin etevyys leikkinyrkkeilyssä
pehmeiksi täytetyillä hansikkailla rohkaissut häntä koettamaan
onneaan todellisessa ottelussa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa,
miestä vastaan, jonka jykevien hartioiden ja jämerän kasvojenilmeen
olisi pitänyt vakuuttaa hänelle, että moinen yritys oli suorastaan
toivoton. Onneksi oli poliisi tullut väliin, ennenkuin hän oli joutunut
vakavammin kärsimään ajattelemattomuudestaan. Kuitenkin oli väitetty
hänen suorastaan saattaneen Paradisen häviön puolelle ottelussa --
ruhjoneen muodottomiksi hänen kasvonsa! Tämä oli selkeä esimerkki
poliisien todistuksesta, joka oli kauttaaltaan johdonmukaisesti
uskomaton ja ristiriidassa terveen järjen vaatimusten kanssa.

Oli tarpeetonta tuhlata valamiehistön aikaa selittelemällä sitä
kunniallista käytöstä, jota Byron oli osoittanut ilmoittautumalla ja
antautumalla poliiseille heti kun kuuli heidän etsivän häntä. Sellainen
käyttäytyminen puhui itse puolestaan. Paradise olisi epäilemättä
noudattanut samaa suoraa menettelytapaa, jollei häntä olisi pidätetty
heti paikalla, ja silloinkin ilman vähintäkään vastarinnan yritystä
hänen puoleltaan. Tällainen menettely olisi tuskin tullut laittomien
kilpaottelijain mieleen.

Oli yritetty luoda ennakkoluuloa vanki Byronia vastaan väittämällä,
että hän oli yleisesti tunnettu ammattinyrkkeilijä. Mutta mitään
todistusta siitä ei ole tuotu esiin; ja jos tuo seikka tosiaan olisi
yleisesti tunnetta, ei sen todistaminen olisi ollut vaikeaa. Mikäli
herra Byron oli tullut yleisen huomion esineeksi, johtui se, kuten
hänen ystävänsä loordi Worthington oli tullut lausuneeksi tutkimuksen
ohessa, hänen lähestyvästä avioliitostaan erään arvokkaan ja huomatun
naisen kanssa. Oliko uskottavaa, että korkeita tuttavuuksia omaava,
näin kadehdittavassa asemassa oleva herrasmies antautuisi rahanalaiseen
nyrkkiotteluun, saattaen itsensä alttiiksi häpeän ja ulkonäkönsä
turmeltumisen vaaralle rahasummasta, jolla ei voinut olla mitään
oleellista merkitystä hänelle, taikka kunniasta, joka kaikista hänen
ystävistään näyttäisi tuskin kunniattomuutta paremmalta?

Mitä vankien maineeseen tulee, olivat todistukset kokonaisuudessaan
omansa osoittamaan heidät nuhteettoman kunnokkaiksi ja kunniallisiksi
miehiksi. Paradiseen nähden oli voinut tehdä epäedullisen vaikutuksen
se tosiseikka, että hän oli ammattinyrkkeilijä ja kiivasluontoinen
mies; mutta myöskin oli tullut ilmi, että hän oli eräässä tilaisuudessa
avustanut poliisia, käyttäen siten voimailija-kykyjään lain ja
järjestyksen hyväksi. Hänen kiivasluontoisuutensa taas antoi selityksen
sille riidalle, jota poliisit -- tuntien hänen ammattinsa -- olivat
erehtyneet luulemaan kilpaotteluksi.

Mellish oli voimailijain treenari: siitä johtui, että todistukset hänen
maineestaan olivat pääasiassa peräisin urheilijapiireistä; mutta ne
eivät silti olleet vähemmän luotettavia.

Lyhyesti sanoen, syyte olisi ollut vaikeasti uskottavissa, vaikka
sitä olisivat tukeneet mitä vankimmat todisteet. Mutta kun ei mitään
todisteita ollut -- kun poliisien ei ollut onnistunut tuoda esiin
mitään kilpaottelun välineitä -- kun ei ollut köysiä eikä paaluja,
ei kirjoitettuja sopimuksia, ei panoksia eikä panostenhaltijoita,
ei sekundantteja, paitsi kovaonnista Mellishiä -- jonka suun sulki
laki, joka, oikeuden ilmeisistä eduista huolimatta, kielsi vankia
puhumasta ja puhdistautumasta -- ei sanalla sanoen mitään muuta kuin
niiden poliisikonstaapelien kuvitelmia, jotka kuulustelussa eivät
olleet ainoastaan puhuneet keskenään ristiin, vaan lisäksi osoittaneet
mitä täydellisintä tietämättömyyttä (varsin tunnustusta ansaitsevaa
tietämättömyyttä) kilpanyrkkeilyn laadusta ja olosuhteista, silloin
rohkeni puolustaja vakaumuksella sanoa, että syytösteoria, niin
kekseliäs kuin se olikin ja niin kyvykkäästi kuin se oli tuotukin
esiin, oli ehdottomasti ja täydellisesti kestämätön.

Tämän ja paljon muuta saman arvoista esitti nautinnolla etevä
asianajaja, jonka innostus nousi sitä mukaa kuin hän tunsi totuuden
muuttuvan ja haihtuvan hänen järjestellessään siihen liittyviä
seikkoja. Cashel kuunteli aluksi levottomana. Hän punastui ja näytti
äreältä, kun hänen naimisiinmenoansa mainittiin; mutta kun koko
puolustus kehitettiin julki, joutui hän rajattoman hämmästyksen
valtaan ja tuijotti asianajajaansa ikäänkuin puolittain peläten maan
avautuvan ja nielaisevan noin häikäilemättömän tunnettujen tosiasiain
vääristelijän. Paradise tunsi olevansa jo vapaa: hänen ihailunsa
asianajajaa kohtaan kohosi kerrassaan sankaripalvonnaksi. Tuomari
ja arvokkaammat läsnäolijat kävivät tavattoman vakaviksi, kuten
englantilaiset tekevät silloin kuin heidän siveellinen vastuuntuntonsa
nousee jonkun räikeän petoksen johdosta. Jokainen läsnäolija tiesi,
että poliisit olivat oikeassa; että kilpanyrkkeily oli tapahtunut;
että sitä koskevat vedonlyönnit olivat olleet ilmoitettuina kaikissa
urheilulehdissä jo viikkoja edeltäkäsin; että Cashel oli päivän
peloittavin nyrkkitaistelija; että Paradise ei ollut rohjennut
esittää keskeytetyn ottelun uusimista. Ja he kuuntelivat juhlallisen
hyväksyvinä miestä, joka tiesi kaiken tämän yhtä hyvin kuin hekin,
mutta joka oli kyllin ovela saadakseen sen näyttämään uskomattomalta ja
järjettömältä.

Tuomarin tehtäväksi jäi kumota puolustus tai osoittaa suopeutta
vangeille jättämällä se arvoonsa. Onneksi heille oli hän käsitellyt
hansikkaita itsekin nuoruudessaan ja oli kyllin vanha muistaakseen,
eikä ilman kaipausta, sen ajan, jolloin Cribbin ja Molyneux'n muisto
oli vielä tuore. Hän aloitti yhteenvetonsa lausumalla valamiehistölle,
ettei poliisin ollut onnistunut todistaa ottelua kilpataisteluksi.
Tämän jälkeen suvaitsi urheilija-yleisö puhjeta naurunhohotuksiin
joka kerta kun he jonkun tekosyyn varjolla saattoivat sen tehdä
tulematta ajetuiksi ulos oikeussalista, osoittaen siten lakanneensa
ottamasta oikeudenkäyntiä vakavalta kannalta. Maallikko-yleisö säilytti
totisuutensa viimeiseen asti.

Lopuksi valamiehistö vapautti Mellishin ja langetti Cashelin ja
Paradisen syypäiksi lievään väkivaltaisuuteen. Heidät tuomittiin kahden
päivän vankeuteen ja velvoitettiin 150 punnan vakuudella kumpikin
säilyttämään rauha kahdentoista kuukauden ajan. Vakuudet annettiin;
ja kun vankeuden katsottiin alkaneen oikeudenistuntojen alusta,
päästettiin vangit heti vapaiksi.

"Peijakas vieköön", sanoi Cashel pontevasti poistuessaan oikeustalosta,
"jollemme me ottelisi piirissä tuon rehellisemmin, niin meidät
suljettaisiin pois kilpailusta ensi erässä. Tämä on ensimmäinen kiero
peli, mihin koskaan olen ollut sekaantuneena, ja toivon, että se tulee
olemaan myös viimeinen."



XVI LUKU.


Neiti Carew, jolle kihloissaolon säännötön tila oli vastenmielinen,
viivytteli naimisiinmenoa mahdollisimman vähän. Cashelin hyvää
onnea ei tuo tapahtuma muuttanut. Bingley Byron kuoli kolme viikkoa
häiden jälkeen (jotka olivat kotoiset ja vaatimattomat); ja Cashelin
oli esitettävä vaatimuksensa perintöön, huolimatta lausumastaan
toivomuksesta, että lakimiehet menisivät hiiteen perintöineen ja
antaisivat hänen nauttia kuherruskuukautensa rauhassa. Siirto vei
jonkun verran aikaa. Hänen äitinsä oikullisen vastahakoisuuden vuoksi
tarpeellisten tietojen ilmoittamisessa ja lainkäytön hitauden takia
syntyi hänen ensimmäinen lapsensa jonkun verran aikaisemmin kuin hänen
perintöoikeutensa oli lopullisesti vahvistettu ja Dorsetshiressa olevan
ränstyneen maakartanon ovet avautuivat hänelle. Jutun päättyminen oli
suuri huojennus hänen asianajajilleen, jotka eivät olleet kyenneet
horjuttamaan sitä hänen vakaumustaan, että asia oli täysin selvä, mutta
että erotuomari oli vivutta poikkipuolin. Tällä hän tarkoitti, että
loordikänsleri oli lahjottu pidättämään perintö häneltä.

Hänen avioliittonsa osoittautui onnelliseksi. Toimensa menettämisen
korvaukseksi hän ryhtyi maanviljelykseen ja hävisi siinä kuusituhatta
puntaa; yritti puutarhanhoitoa paremmalla menestyksellä; alkoi puuhata
liikeyrityksissä yhtiöiden johtokuntain jäsenenä cityssä; ja pian sen
jälkeen häntä pyydettiin vanhoillisten parlamenttiehdokkaaksi erääseen
Dorsetshiren vaalipiiriin. Hänet valittiin suurella enemmistöllä;
mutta kun hän äänesti ihan yhtä usein äärimmäisten radikaalien kuin
sen puolueen mukana, joka hänet oli valinnut, vaadittiin häntä pian
luopumaan edustajavaltuuksistaan. Hän kieltäytyi jyrkästi ja jatkoi
samaan tapaan aina seuraaviin yleisvaaleihin asti, joissa hän tuli
valituksi riippumattomana ehdokkaana, kiitos raikuvan äänensä, reippaan
käytöksensä, katsantotapojensa kansanomaisuuden ja vaimonsa suurien
tietojen, joiden jälleenmyyjänä hän esiintyi. Hän piti neitsytpuheensa
parlamentissa ujostelematta heti ensimmäisenä iltana, jolloin istui
siellä. Hän ei tosiaan pelännyt mitään, paitsi murtovarkaita,
suuria koiria, tohtoreita, hammaslääkäreitä ja kadunkulmauksia.
Milloin sanomalehdet kertoivat jonkun näiden aiheuttaman tapaturman,
luki hän sen Lydialle hyvin vakavana ja säilytti sanomalehden
kokonaista kaksi päivää todisteena sille mieliväitteelleen, että
ainoa turvallinen paikka maailmassa oli nyrkkeilypiiri. Koska hän
vastusti useimpia vapaita urheiluja epäinhimillisinä, ehdotti Lydia,
peläten hänen terveytensä ja ulkonäkönsä kärsivän järjestelmällisen
ruumiinharjoituksen puutteesta, että hän ryhtyisi uudestaan
harjoittamaan nyrkkeilyä hansikkailla. Mutta Cashel pudisti päätään.
Nyrkkeily oli hänelle liian vakavaa tointa harjoitettavaksi vain huvin
tai terveyden vuoksi. Sitäpaitsi hänellä oli ennakkoluulo, että se ei
sopinut naineelle miehelle. Hän oli näytellyt siinä osansa, silloin
kun se oli hänen ammattinsa; mutta hänelle ei tullut mieleenkään
harrastaa sitä huvin vuoksi. Hänen uransa nyrkkeilijänä loppui hänen
naimisiinmenoonsa.

Hänen ihailunsa vaimoaan kohtaan säilyi edelleenkin senkin jälkeen kuin
ensi lemmen hehku oli vaimennut; ja Lydian tavanomainen varovaisuus
varjeli hänet tuottamasta pettymystä miehensä luottamukselle hänen
arvostelukykyynsä. Hänen lapsensa, joiden hän oli niin huolellisesti
suunnitellut perivänsä hänen älynsä samalla kuin isän voiman,
osoittivat hänelle, ettei perinnöllisyys ole niin yksinkertainen asia
kuin hänen isänsä aikuinen sukupolvi otaksui. He olivat kylläkin
terveitä; ja lapsina he olivat kaikki yhtäläisiä siinä, että olivat
varhaiskypsiä ja nenäkkäitä, eivät kunnioittaneet vähääkään Cashelia ja
osoittivat äitiänsäkin kohtaan tuntemaansa arvonantoa pääasiallisesti
vain juoksemalla hänen luokseen, milloin heille sattui ikävyyksiä.
Rangaistuksista ja torumisista heillä ei ollut mitään kokemusta. Cashel
oli kykenemätön rankaisemaan lasta tahallisen harkinnan perusteella;
ja satunnaisissa kiivastuksen puuskissa hän aina kykeni hillitsemään
kätensä; ehkä hän oli oppinut sen nyrkkeilypiirissä: ehkä johtui se
hänen oman lapsuutensa muistamisesta. Lydia hallitsi lapsiaan, mikäli
he olivat hallittavissa, aivan samoin kuin hän hallitsi kaikkia
muitakin. Kun hän puhui heistä Cashelille kahdenkesken, sanoi Cashel
harvoin enempää kuin että vekarat kävivät yli hänen ymmärryksensä,
tai että hän totta tosiaan uskoi niiden syntyneen isäänsä vanhempina.
Lydiakin ajatteli usein niin; mutta tuosta vaivalloisesta perheestä
huolehtiminen tuotti hänelle yhden edun. Se ei jättänyt hänelle
paljon aikaa ajatella itseään niihin aikoihin, jolloin hänen lempensä
harhaluulo haihtui ja hän näki Cashelin sellaisena kuin tämä
todellisuudessa oli. Hän tottui pitämään Cashelia yhtenä lapsista. Hän
oli verrattomasti tyhmin heistä; mutta hän tarvitsi Lydiaa enemmän,
rakasti häntä enemmän ja kuului hänelle enemmän kuin yksikään heistä.
Sillä sitä mukaa kuin he kasvoivat ja perinnöllisyyssuunnitelma alkoi
näyttää tuloksia, tuottivat pojat Lydialle pettymyksen kehittymällä
melkein puhtaasti Carew'laisiksi, ilman vähimpiäkään atleettisia
taipumuksia, kun taas tytöt olivat kiihkeitä Byronilaisia: tulipa
eräs heistä, Cashelin rajattomaksi kauhuksi, niin täydellisesti hänen
äitiinsä, että kun hän kolmentoista vanhana ilmoitti aikovansa ruveta
näyttelijäksi, alistui Cashel hänen päätökseensä nöyrästi kuin kohtalon
määräykseen.

Kun Alice Goff sai tiedon Lydian aiotusta avioliitosta, ymmärsi
hän, että hänen oli palattava Wiltstokeniin ja unohdettava lyhyt
loistokautensa seuraelämässä niin pian kuin suinkin. Hän kiitti
siis neiti Carew'ta hänen auliudestaan ja pyysi vapautusta
seuranaisentoimestaan. Lydia suostui, mutta sai viivytellyksi tätä
velvollisuudelle ja välttämättömyydelle uhrautumista aina erääseen
alkutalven päivään asti, jolloin Lucian, joka tunsi halua tehdä
itsemurhan, salli serkkunsa taivuttaa hänet tarjoamaan kätensä
Alicelle. Alice antoi hänelle harmistuneena rukkaset: ei sillä,
että Lucianissa olisi ollut hänen mielestään mitään vikaa, vaan
koska Wiltstokeniin paluun ajatteleminen sai hänet tuntemaan itsensä
huonosti-kohdelluksi eikä hän voinut olla kostamatta harmiaan
ensimmäiselle henkilölle, joka tarjosi hänelle tekosyyn ärtymyksensä
purkamiseen. Oltuaan tähän saakka haalea, muuttui Lucian nyt
kiihkeäksi; ja tallattuaan häntä jalkojensa alle oikein sydämen
halusta muutamia kuukausia, ajautui Alice lopulta kihlaukseen ja
pian sen jälkeen naimisiin Lucianin kanssa, Lydian hoputtamana, joka
tarttui ohjiin tavallisella päättäväisyydellään. Hän hoiti Lucianin
taloutta, piti seuraa hänen vierailleen ja hallitsi hänen valikoitua
seurapiiriään täydellisellä menestyksellä. Hän oli kotioloissaan
jonkun verran kiivaileva tavoiltaan, mutta hänen herruutensa puolison
ja kodin yli ei koskaan horjunut. Lucian löysi hänen luonteestaan
odottamatonta syvyyttä ja voimaa; ja hänen ihastustaan vaimoonsa piti
kohtuuden rajoissa vain se kiivas kärsimättömyys, jolla Alice toisinaan
antoi hänen tuntea, että hänen tyytyväisyytensä ylenpalttisuus oli
suoraan verrannollinen vaimon tyytymättömyyden määrään. Alice kutsui
lankonsa ja tämän puolison päivälliselle joka jouluna ja kerran
vuodessa seurustelukauden aikana; mutta hän ei koskaan tunnustanut
Wallace Parkeria ja Cashel Byronia herrasmiehiksi, vaikka hän kutsuikin
viimeksimainittua auliisti vieraakseen, huolimatta siitä suoruudesta,
jolla Cashel puhui entisistä urotöistään vieraille päivällisen
jälkeen, katsomatta heidän toimialaansa tai ennakkoluuloihinsa. Alicen
kunnioitus Lydiaa kohtaan säilyi niin suurena, ettei hän koskaan
valittanut Cashelin käytöksestä, paitsi erään kerran, jolloin Cashel
erittäin arvokkailla päivällisillä hänen luonaan näytti piispalle,
jonka taloon oli hiljakkoin murtauduttu ja ryöstetty sieltä tavaraa,
miten murtovarkaan selkä on katkaistava oteltaessa tämän kanssa. Skenet
palasivat Austraaliaan ja jatkoivat siellä, kuten rouva Byron jatkoi
Englannissa, entistä vuosien vakiinnuttamaa uraansa. Cashel puhui aina
rouva Skenestä "äitinä" ja rouva Byronista "mammana".

William Paradise, vaikka nauttikin kauniimman sukupuolen ihailua,
voimansa, urhoollisuutensa ja maineensa vuoksi, ei ollut Cashelin ja
Skenen lailla kyllin viisas tai hyväonninen joutuakseen naimisiin
kelpo vaimon kanssa. Hän joi niin tavattomasti, ettei hänellä ollut
kuin muutamia raittiita välipäiviä lain kynsistä vapautumisen jälkeen.
Hän vaati itselleen Englannin mestarin arvonimeä sittenkuin Cashel
oli luopunut nyrkkeilystä, ja haastoi otteluun koko maailman. Maailma
vastasi erinäisten nuorten työläismiesten muodossa, joilla oli
maineenhimoa ja tappelutaipumusta. Paradise otteli ja piti puolensa
kahdesti. Sitten hän joi treenausaikana ja hävisi. Tällöin oli jo
nyrkkeilypiirikin vaipunut takaisin huonomaineisuuteen, josta Cashelin
harvinainen nyrkkeilyneron ja rehellisyyden yhdistelmä oli sen
tilapäisesti kohottanut; ja laki, siepaten Paradisen taas haltuunsa,
kun hänet kannettiin voitettuna kentältä, sovitti aikaisemman
lempeytensä sulkemalla hänet telkien taakse kuudeksi kuukaudeksi.
Tämä pakollinen raittius palautti ennalleen hänen terveytensä ja
tarmonsa, ja hän sai uuden voiton, ennenkuin onnistui juomaan itsensä
entiseen tilaansa. Tämä olikin hänen viimeinen voittonsa. Luontaisen
raakuutensa ja juoppouden yhteisvaikutuksesta hän luisui nopeaan
alasmäkeä Nöyryytyksen laaksoon. Tullen tunnetuksi auliudestaan myymään
voittoja, joita ei enää voinut saavuttaa, hän ilmestyi piiriin vain
koettelemaan nuorten nousukkaitten kykyjä, jotka rökittivät häntä
kaikella nuoruutensa innolla. Hän rupesi viinuriksi ja sai kohta eron
juopottelijana. Hän oli luisunut jo keppikerjäläiseksi, kun hän,
kuultuaan kurjuuteensa, että hänen entinen vastustajansa kilpaili
parlamenttivaaleissa, tuli pyytämään häneltä almua. Cashel oli silloin
Dorsetshiressä; mutta Lydia avusti tuota kurjaa tappelupukaria, jonka
tila nyt oli paljon viheliäisempi kuin heidän viimeksi tavatessaan.
Seuraavalla käynnillään, mikä tapahtui pian, hän kohtasi Cashelin, joka
läksytti häntä tuimasti, uhkasi katkaista joka luun hänen nahoissaan,
jos hän vielä uskaltaisi astua Lydian näkyviin, viskasi hänelle viisi
shillinkiä ja käski hänen suoria tiehensä. Cashel tunsi nimittäin
yhä Paradisea kohtaan sitä halveksivaa ja säälimätöntä vihaa, jolla
laillisesti oikeutettu professori suhtautuu puoskariin. Mies-kurja,
tottuneena saamaan herjauksia ja pahoinpitelyä miehiltä, jotka kerran
olivat pelänneet hänen voimaansa enemmän kuin hän, antaaksemme hänelle
sellaisen tunnustuksen, josta hän välitti, oli koskaan pelännyt
Cashelin voimaa, katsoi haukkumisen luonnolliseksi ja annin runsaaksi.
Hän poimi rahan taskuunsa ja laahusti ostamaan jonkun lantin edestä
ruokaa, jota hän tuskin voi syödä, ja kuluttamaan loput viinaan,
jonka hän joi niin nopeaan kuin hänen sisuksensa sietivät. Vähän
aikaa jälkeenpäin jotkut sanomalehdet mainitsivat hänen tapahtuneesta
kuolemastaan, ilmoittaen sen johtuneen "hivuttavasta taudista, joka
oli aiheutunut niistä kauheista vammoista, joita hän sai kuuluisassa
ottelussaan Cashel Byronin kanssa".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Herra Byronin ammatti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.