Title: Kekri-aatto - Tapaus Pohja-Savon korvesta
Author: Collan, Fabian
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kekri-aatto - Tapaus Pohja-Savon korvesta" ***


KEKRI-AATTO

Tapaus Pohja-Savon korvessa

Kirj.

FABIAN COLLAN



Turussa,
G. W. Wilén'in ja Kumpp. kirjapainossa,
J. W. Lillja ja Kumpp. kustannuksella,
1864.



      Imprimatur: C. R. Lindberg



Kolkalla, kylmällä ja synkiällä syys-illalla istui tämän pienen
kirjasen tekiä, kyytimiehen kanssa, matka-rattaillaan palellen
ja haukotellen. Ehkä matkustin huvikseni, katsastamaan vaan
pohjais-Suomen monenmuotoisia tienoja, toivoin minä kuitenkin
sydämestäni, tämän pitkän, ikävän kestikivari-välin pian loppuvan;
sillä kuranen tie oli nyt pakkasesta muuttunut kovaksi roudaksi,
rasittain sekä hevoisen jalkoja että ihmisen ruumista. Ei
kyytimiehellekään tämä tie näyttänyt aivan otolliselta, sillä ehkä
luonnon lasten näkö on sangen tarkka, täytyi hänen toki todella
silmiänsä siirrottaa, pimiässä havaitaksensa kaikki ne kuopat ja
kökkeröt, joita pyörän jäljet ja sateiset ilmat oli kaavannut ja niitä
seuraava pakkanen tehnyt kiviä kovemmiksi.

Kyytimiehen käydessä jyrkkää vasta-ahdetta hevosen vieressä, kysyin
minä, oliko vielä paljon matkaa jälillä. Saatuani tähän kysymykseen
rohkean vastauksen: "Ei kun virstan verran" -- sulasi jo mieleni ja
päätin levollisesti kärsiä tuota pientä matkaa, mutta koska tie rupesi
käymään alasmäkeä myöten, hämmästyin minä havaitessani kuinka tuo mäki
oli jyrkkä ja kuinka kyytimies, kaikin voimin pitäin ohjaksista kiinni,
koetti hillitä hevosen rajua juoksua. Yht'äkkiä tuntui kova sysäys
toisesta pyörästä ja samassa loikahdimme kumpikin mies ison matkaa
toiselle puolelle ojaa, johon taas rattaat menivät kumoon.

Suurta loukkausta ruumiin eli sielun puolesta ei kumpikaan saanut,
ja pelästynyt hevonen virkeni pian, mutta kurerirattaani olivat sitä
surkeemmassa tilassa; akseli ja toinen pyörän kehä oli katkennut
poikki. "Jo tuli vahinko", sanoi kyytimieheni tällä miettivällä,
tyynellä mielellä, joka Suomalaiselle aina on niin omituinen, "mitäs
nyt tehdään?" -- Näin sanottua ja tutkein rattaita joka taholla, piteli
hän päätänsä, milloin minä saamattomana ja nurjamielisenä astuin
edes takasin. Suuttumus toki ei olisi ajan pitkään pannut mitään
toimeen; joku neuvo oli keksittävä. Tarpeellisten parannuskaluin
puutteesta olivat rattaat tällä erällä auttamattomissa. Vaikka matka
kestikievariin ei enää ollut pitkä jalkasin käydenkään, päätin minä
toki poiketa läheiseen taloon, josta loisti tuli, ja johon asti me
toivoimme saada rattaat kuljetetuiksi. Akseli sidottiin niin tukevasti
kuin mahdollista ohjasten palalla, ja rikkein pyörä vänkelti myötä,
hevosen vetäissä rattaita, milloin me hitaisella kululla astuimme
taloonpäin.

Talo, kuhun tultiin, oli pihaltansa avara ja piha kolmelta haaralta
piiritetty rakennuksilla, mutta ihmisistä tyhjä; haukkuva koira
toitvotti toki meille tervetuloa. Ehk'ei tämä toivotus juuri ollut
niitä hellimpiä, kävin minä toki lujalla mielellä päärakennukselle,
jonka vähä-ruutuisista akkunoista sangen korea valo loisti.
Kyytimieheni oli antanut minulle tiedon, että talo oli rikkaan
ja varallisen miehen ja että siinä asui kunniallisia ja vieraita
kohtaan sangen hyvän-suopaista väkeä. Muistutti hän myös olevan
pyhämiesten aaton, näillä tienoilla kutsutun Kekri-aatoksi -- aatto,
joka pohjais-Suomessa vietetään sangen juhlallisesti, ja jona jokainen
vieras katsotaan perheen omaiseksi, ravitaan ja hoidellaan parhaimmalla
tavalla, kun varat vaan antavat myöten.

Mutta nyt, astumallani porstuasta itse pirttiin, pidätettiin äkisti
askeleeni näöltä, joka pirtistä tuli silmilleni. Tapaturmasti avoinna
jätetystä ovesta taisin minä estämättä silmäillä kaikki mitä avarassa
pirtissä oli nähtävää: sen peräpuolella oli tuo suuren suuri pöytä,
rikkaasti varustettu rualla ja juomalla; suuria puuvateja kuumalla
rualla, josta höyry-kiehkuroita ehtimiseen nousi ylös, mustia
katon-orsia kohden; somasti tehtyjä ja maalattuja olu-hyrsyjä; neljä
tali-kynttilää (jotka harvoin nähdään pohja-Suomalaisen huoneessa)
valaisi tuon uljaan pöydän ja koko pirtin, jonka laattia oli äsken
pesty ja juhlallisesti koristettu nuorella, hajahtavalla kuusihaolla.
Mutta koko suuressa huoneessa en tainnut havaita yhtä ainoata elävätä
olentoa; kaikin tavaroinensa oli se toki tyhjä. Ehkä siis todella
halutti minua, sekä vilusta että nälästä kärsivätä ihmisrukkaa, mennä
sisään nautitakseni kuumaa ja oivallista ruokaa, en toki arvannut.
Muistin minä kohta erään vanhan tavan Pohja-Suomessa, ehkä se, niinkuin
muutkin kansalliset tavat, juhlat j.n.e. vähitellen on joutunut
unhotukseen. Sen tavan mukaan luopuvat ihmiset kekri-aatolla, ennen
varsinaista juhlaa, pois pirtistä, jättäin sen koreukset ja rikkaasti
asetetun pöydän talon haltialle nautinnoksi. Tällä välillä käypi koko
talonväki saunaan, jonka he, vihdottuansa, taas jättävät haltioille.
Varmaan en tiedä, tuleeko tuo tapa, missä sitä vielä harjotetaan,
taikauskosta eli vaan siitä, että sama tapa on tullut perintönä
esi-isiltä nykyiselle polvikunnalle. Tahdoin myös minä tällä kertaa
olla ikään kuin lapsi, ryhtyen kansan taika-uskoon. Mielikuvitukseni
voimasta tulinkin vähitellen ikään kuin vakuutetuksi, haltiain pirtissä
jo ruvenneen remuunsa. Tämä kuvitteleminen katosi toki pian ja olin
jo palaamallani, kyytimiehen kanssa keskustelemaan, mitä nyt oli
tehtävä -- koska minä, tarkemmin katsoen pirttiin, havaitsin kahden
ihmisen istuvan penkillä, avaran huoneen loukossa, johon silmäni
eivät vielä olleet ulohtuneet. Ahaa -- tuumasin minä -- rakkauden
kohtaaminen haltiain varjossa! Että he rakastivat toinen toistansa,
ilmestyi kohta heidän tilasta, liikutuksista ja silmänheitoksista
-- poika näytti vilkkaalta ja anovalta; tyttö taas vakuuttomalta
ja vaihettelevalta; tyttöin tavan jälkeen oli hän milloin hellä ja
suosiollinen, milloin taas vastahakoinen, leikkiä ja juonia täynnä --
mutta jollen olisikaan voinut sellaisia merkkiä selittää, oli minun
toki omia korviani uskominen. Te nuoret tytöt, joitten hienosiin käsiin
kenties tämä yksinkertanen tarina joskus joutuu, annatteko minulle
anteeksi, vaikka minä näkymätönnä todistajana viivyin ovessa kuullellen
tätä rakkauden puhetta? Oli minulla halu katsella, kuinka tämä suloinen
näytelmä kävisi ja minkä lopun nuot rakkauden hellät lemmettäret
antaisivat kahdelle toinen toistansa rakastavalle ystävälle. Semmoinen
näytelmä, ehkä tavallinen, on toki huvittava eritoten kokematonta
nuorukaista, joka ei vielä ole sellaista nähnyt. Toivon siis saavani
teiltä, suloiset tytöt, anteeksi uuteliaisuuteni, jollei muutoin, niin
kuitenkin, jahka teille uskon koko salaisuuden, totisesti jutellen
rakastavaisten kahdenkeskisen puheen.

-- Jollei sinulla ole itse mitään minua vastaan, tule sitten Helena
-- sanoi nuori mies elävästi -- tule kotihin, ole minun rakas vaimoni,
nauttien sekä hyvää että pahaa kanssani. Tiedäthän sinä, minun hyvin
voivan elättää vaimon; isäni on varallinen ja minä hänen ainoa
poikansa. Ompa minulla jo, isän hyvyydestä, oma talo, jonka hoito vaan
odottaa emäntää.

Tyttö ei tahtonut aivan pikaisesti myöntyä. Järjellisellä puheella
kylmentääksensä rakastavan pojan tulisuutta, sanoi hän, vetäin kätensä
pojan kädestä pois, puoleksi hymysuin, puoleksi totisena:

-- Kuuleppas Kustaa, kuule minua. Olet sinä vielä aivan tulinen. Tiedän
minä kyllä, sinun voivan hyvin elättää vaimon, vaatettaa ja kaikin
tavoin pitää häntä hyvin. Mutta se ei ole minulle kylläksi. Sinun
tulee muistaa, ettet vielä ole toimittanut mitään rakennusta siihen
uuteen taloos, jonkatähden et taida tarjoa vaimolles omaa kotoa. Hänen
täytyy siis vielä kauvan asua vanhempais talossa, olla heidän hoitonsa
alla, ja heidän käskyänsä seurata. Ja miniällä, jonka tekemisten ja
jättämisten ylitse valvoo ankara anoppi -- ei hänellä ole juuri ilosia
päiviä.

-- Muista, tyttö -- vastasi nuorukainen hellästi moittien -- muista
se, ettei minun äitini ole niitä vaimoja, joista sinä nyt puhelet. Hän
on oleva, usko minua Helena, sinua kohtaan omana äitinäs; sinä aikana,
jona sinun kenties olisi eläminen puolisos vanhempain katon alla, ei
sinulta mitään puuttuisi.

Tyttö, joka tässä vähässä riidassa näytti jotenkin yksipintaiselta,
vastasi puolestansa:

-- Mutta sittenki tuo ei ole yhtä ja samaa; mieluisemmin elän minä
toki vapaana tyttönä vielä omain vanhempaini tuvassa. Olen minä myös
vielä nuori, eivätkä vanhempani vielä päästä minua pois. Ei niin, hyvä
Kustaa; sinun tulee ymmärtää, että, joskin joku liitto meidän välillä
on tapahtuva, siihen toki vielä tarvitaan aikaa. Muutoin vaatii nuoren
tytön vastaus miettimäaikaa. Itse olet sinä myös liian tulinen; sinä
olet myös, kenties, ajatus-ajan tarpeessa; löydät kenties piankin
kauniimman ja kaikin tavoin minua paremman tytön...

-- Sinua paremman, voi mitäs sanot -- keskeytti nuorukainen tytön
puheen, samassa kiivasti nousten penkiltä ja tarkasti katsoen Helenata;
-- kaikki nämät sanasi ovat vaan tyhjiä kaunistelemisia; joska todella
rakastaisit minua, etpä sinä suinkaan käyttäisi sellaisia sanoja, vaan
antaisit suostumukses suoraan ja mutkailematta, koska esteesi toki ovat
niin vähäpätöiset. Mutta suorasti ja ilman mutkia sanon minä kuitenkin
sulle totuuden: sinä Helena olet ainoa tyttö, jota minä olen rakastanut
-- ainoa, jota olen tahtonut vaimokseni; sillä sinä olet kaino ja
siivo, puhdas ja viaton; tähän asti olet myös välttänyt sitä
kevymielisyyttä ja turhuutta, jota uudenaikaiset tyttömme jo ovat
ruvenneet rakastamaan. Tästä kiitoksesta ei sinun tule lyödä silmäs
alas; olen vaan puhunut totta; sinä ansaitset tämän kiitoksen. Mutta
nyt vaadin minä sinulta, Helena, ettet saa luopua entisestä
mielenlaadustasi; vaadin vakavan vastauksen kysymykseeni, tahdotkos eli
etkös tahdo ottaa minua puolisoksesi? Tämä vastauksen vaadin minä kohta
paikalla, tahdon lupauksesi; vasta sen annettua, käyn minä sun
vanhempais luoksi, ehkä muut pitävät toista tapaa. Rakastatko minua
todella, ei sitten nuot pienet asiat, joista puhelit, suurin estäne
onneamme. Mutta ellet minua rakasta -- nyt käänsi nuorukainen silmänsä
toisaalle ja kasvonsa pimenivät -- olen minä siis pettynyt uskossani
mielenlaadustas ja oli se vaan epäluulo, että sinun hellyytes minua
kohtaan olisi totinen. Tahdon sentähden lujan vastauksen, sillä miehen
ei sovi olla tietämätön kohtauksistaan.

Tämän puheen kuluessa saivat tytön elävät kasvot, jotka siihen asti
olivat näyttäneet kevyyttä, pilkkaa ja teeskenneltyä kylmyyttä
nuorukaista vastaan, toisen muodon. Hellästi ja innollisesti katsoen
nuorukaisen silmiin, sanoi hän sulavalla ja jotenkin vapisevalla
äänellä: -- Kustaa on tänäpänä vakavampi kuin tavallisesti. Vakava
ja niin tyrmä. Saanko siis anteeksi nuot sanat, jotka puhelin. Olin
lapsellinen, luulin sinun vaan leikkiä laskevan nyt kuin usein
ennen. -- Onko sinun tahto, että... niin tiedät varmaan, Kustaa,
että... että... tytön silmät painuivat laattialle, milloin veri nousi
kasvoihin... minä olen seuraava sinua, aina kuolemahan asti... jos vaan
vanhemmat suostuvat.

-- Kas nyt on Helenani kaltaisensa -- sanoi nuori mies ilahtuneena. --
Olet sinä nyt minun omani sekä elämässä että kuolemassa. Lempeyttä ei
sinun tule katua. Vanhempasi suostumusta toivon epäilemättä.

Sisä-Suomessa käypi kihlaus paljon ujommin kuin rakkauskirjoissa.
Nuorukainen ei langennut rakastettunsa jaloille; ei hän ollut niinkään
säädystynyt, että olisi tohtinut suudella tyttöänsä. Syleili hän vaan
Helenatansa. Nyt pannen vähäisen hopeasormuksen tytön sormeen, sanoi
hän: -- ota niin kauvan tämä rakkauden pantiksi; vanhemmat eivät sitä
suinkaan pahaksu. Huomenna palaan jälleen puhemiehen kanssa, suoraan
pyytääkseni sinua isältäsi.

-- Hyvää onnea! -- kaikkui korkea, lempiä ääni avarassa pirtissä.
Molempain silmät kääntyivät sinnepäin, mistä ääni kuului tulevan.
Heille ja minullekin hämmästykseksi tuli samassa erinomainen,
tumman-harmaa, ryysyinen olento uunin takaa, hypäten keskelle
laattiata. "Herra Jesus; mikä tuo lienee" -- huusi tyttö peläten
pöppöä; myös poika veti ensin jalkansa askeleen takasin, mutta hetken
jälkeen purskahti kumpikin nauruun huutain: Ah, katso sotamiestä! --
Ettekö näe, kadotetut, hävyttömät lapset, minun olevan talon haltian,
joka ei salli, että te väärin käytätte hänen eduksensa asetettua
huonetta. -- Näin sanoen näytti teskeennelty haltia iloiset, muhkeat
kasvonsa.

Nyt näin minäkin hyväksi astua sisälle. Nuot kolme henkeä näyttivät
ensin suuren kummastuksen tästä uudesta näöstä. Kenties luuli sotamies
minun olevan tuon oikean haltian, joka nyt tuli hänen valhettansa
rankaisemaan. Mutta kohta saatuani tilan heitä tervehtää ja jutella
vahingostani, joka saattoi minun sisään poikeemaan, nousi meidän
välillämme juuri ystävällinen yhteys. Nuori tyttö, joka oli talon
tytär, kävi nyt ulos kenties ilmottamaan talonväelle minun tuloni ja
minä tunnustin nuorelle sulhaiselle, että olin puoleksi syyttömästi
kuullut pääosan hänen ja Helenan keskinäistä puhetta. Hän naurahti
kiittäin minua onnen toivotuksestani. Sitten käännyin minä toiselle
tuttavalleni, kysyen mitä virkaa hän uunin takana toimitti. Tämä
lyhyenjäntterä mutta tukeva mies, punaposkinen vanhus iloisilla
silmillä, vastasi naurusuin:

-- Oh, tahdoin vaan vähä pelättää tätä nuorta paria, rankaisemalla
heitä, koska he niin kauvan estivät minua töistäni. Sillä tietäkäät,
outo, että minulla oli toivo, saavani rauhassa nauttia tätä ateriata
haltiain kustannuksella; mutta tämä pari, tullessaan pirttiin
ennen kun pääsin kätkystäni uunin takaa, oli minulle harmittavaksi
esteeksi. Sanoakseni totuuden, olen minä jo monet vuodet kuvaillut
itseäni haltiaksi ja joka _Kekriaattona_ olen jaksanut kun provasti.
Muutoin on tämä talo yksi niitä harvoja tässä maakunnassa, joissa
Kekrin juhla näin tavoin vietetään. Tähän on vanha isoisä syypää,
kiintynynnä vanhoin tapoihin. Lapset ovat toki ainoat, jotka uskovat
haltian joka kekriaattona hotkasevan niin paljon talkunavatista ja
niin miehullisesti tyhjentävän oluhaarikot; mutta vanhemmat suovat
mielellänsäkin vanhalle Juha Paarmalle vähän hyvänpidon, koska hän
niitten ja monen muunkin hyväksi Lapuan sotatantereella, ehkä turhaan,
menetti toisen käsivartensa.

Nyt vasta huomasin minä, että vanhalta sotamieheltä puuttui käsivarsi,
mutta en toki voinut pidättää itseäni naurusta, miettiessäni tuota
sukkelata keinoa, jolla hän joka kekriaatto toimitti itsellensä hyvän
aterian. Vanhus lupasi nyt mennä holhomaan miestäni ja hevosta ja
tuottamaan kapineeni sisään; lupasi hän myös mennä vaatettamaan itsensä
juhlavaatteisiin.

Kustaalta sain nyt tarkemman tiedon vanhasta soturista. Hän oli niitä
1808 vuoden miehiä, perheen kaukainen sukulainen, joka elätettiin
ystävänä enemmin kun palveliana. Mutta vanhuksen historian tuskin
lopetettua, sanoi Kustaa: _Jo tulee talonväki!_

Vähitellen astui nyt monilukuinen perhe sisälle, aina 90 vuotisesta
iso-isästä emännän helmassa kannettuun rintalapseen asti. Heidän
vilpitön "Terve vieralle" soi korvissani musiikia suloisemmin. He
olivat juhlavaatteissa ja niitten joukossa näkyi emäntä ruvan toimessa
lentävän sinne ja tänne. Pian palasi myös kunniallinen ystäväni Juha
Paarma, mutta peräti toisella puvulla, kuin äsken. Kasvonsa eivät
todella enää olleet nokiset ja pelättävät ja pukunsa... sydämmeni
tykitti nähdessäni sen... oli sen entisen Savolaisen jalkaväen puku;
tuo valea takki, housut, tuo lyhy miekka... kaikki tämä oli nähtävä;
vaan toinen käsivarsi ja sen taakka kiväri puuttuivat. Sormillansa
osottain sitä iloisilta lapsilta piiritettyä sotiata, sanoi vanha
isän-isä: "monen rivakan miehen tuossa puvussa näin minä sodan aikana
astuvan kynnykseni yli. Voimaani myöten koetin minä hoidella niitä,
antaen ruokaa, vaatteita ja asuntomajaa, koska he paleltuneina,
nälkäisinä ja paljain jaloin tulivat kaukaiseen pirttiini. Voitto oli
toki aina heidän puolella, ehkä mitättömät päällysmiehet saattoivat
heitä pakenemaan. Kuinka monta, paitsi ystävätäni Juhaa, lienee vielä
hengissä!" -- Näin sanoessansa, loisti kyyneleitä ukon silmissä.
Ruveten sitten oikein tarinoimaan entisistä ajoista tuli vanhus aina
huvittavaisemmaksi. Sanansa olivat lyhyt mutta selvät ja painavat. Hän
oli nähtävästi Suomalainen siitä vanhasta suvusta.

Vadit tyhjennettyä ja kaikkein ravittua, kului ehtookausi iloisesti
nuorempain leikkiä lyödessä ja vanhempain keskenänsä jutellessa.
Käydessäni edestakaisin tuvassa, huomasin minä seinässä killuvan
kanteleen. Kysymykseeni, kenen soitto-ase oli, vastasi Paarma, että se
oli iso-isän, joka aivan mielellänsä sitä soitti ja muutoin oli hyvä
runoniekkakin. Otin minä siis kanteleen seinästä ja lähenin vanhusta
pyytäin, että hän huvittaisi meitä laululla. Naurahdellen sanoi vanhus:

-- Ei minun juuri ole tapani laulaa muille kuin yhteiselle kansalle ja
oman talon väelle, mutta koska ei teissä, outo, näy olevan sitä, joka
nauraa selvän talonpojan tapoja ja huvituksia, olkoon siis tahtonne.

Nyt pani hän kanteleen pöydälle ja alkoi soittaa, milloin huulensa
hiljan liikkuivat ja silmänsä näyttivät miettivän sielun. Yhtäkkiä
rupesi hän, kanteleen muka-soinnolla, laulamaan; äänensä ehkä vähän
vapiseva, oli korkea ja suloinen. Hänen suoraan käyvä laulunsa kuvaili
tapauksen 1808 vuodelta, kuinka hän kerran, perheensä ollessaan
metsässä piilossa, otti huostahansa vihollisen sotamiehen, joka
haavotettuna paeten oli löytänyt perheen turvapaikan ja kuinka tämä
taas sittemmin kiitollisuudesta pelasti hyväntekiänsä huoneen häviöstä.
Tämä vilpitön laulu oli sekä raitis että sydäntä liikuttava, niinkuin
kaikki laulut, jotka lähtevät luonnon lapsien rinnasta.

Pauhaten ja iloiten riensivät lapset iso-isän tykö ja pyysivät --
enemmän saada laulua kuullaksensa. Vanhus vastasi hänellä ei enää tänä
iltana olevan omia lauluja. "Laula sitte vanhoja lauluja", huusivat
lapset. Nyt lauloi ukko vielä muutaman laulun, niistä, jotka aina
elävät kansan suussa, e.s.m. _Kanteleen synty, Verinen poika_. Sen
jälkeen killutti hän lausumatta soitto-aseensa seinään.

       *       *       *       *       *

Toisena aamuna, koska emäntä toi minulle kahvetta, iso-isän sanoessa,
senkaltaisen ulkomaan-juoman harvoin nähdyn hänen nuoruudessaan,
palasi Kustaa taloon. Nyt minun oli pitäminen hänelle annetun sanani.
Yhdessä menimme nyt _vanhaan pirttiin_, jossa suurempi osa talonväkeä
jo askaroitsi. Vakaisesti sanottuani: "_oisi meille asiaa teille,
isäntä_!" saimme hänen meitä seuraamaan ja nyt astuimme, kaikki kolme
toiseen eli uuteen pirttiin (jossa eiläinen juhla vietettiin). Ovessa
käydessämme, näin minä, kuinka nuoren Helenan kasvot olivat punaiset
kuin mansikat. Muut piiat, jotka hänen kanssa pesivät astioita,
kuiskuttivat, irvistelivät, hyvin arvaten, mikä oli tekeillä.

Palattuamme toiseen pirttiin, pyysin minä ensin anteeksi, että niin
outona olin ruvennut tärkeähän asiaan. Ehkä kokematonna en toki
unhottannut kiittää sulhaisen hyviä omaisuuksia ja niitä etuja,
jotka tästä aviosta nousisi sekä morsiamelle että vanhemmillensa.
En unhottanut mainita kuinka nuori mies oli tuttu ahkeruudelta,
raittiudelta j.n.e.; kuinka hän jo nuorena oli saanut oman talonsa,
josta nähtiin isänsä paljon luottavan häneen; kuinka varansa ja
rikkautensa vastaedes kasvaisi vielä runsaammaksi perinnön kautta.
Pitkään puheeseeni lisäsin minä muutaman viittauksen, kuinka hyvät
naimiskaupat ovat varmat näinä aikoina ja kuinka ne harvenevat samaa
suuntaa kuin tytöt vanhenevat.

Hyväntahtoinen isäntä, joka koko ajan katkaisematta oli kuullellut
puhettani pidellen päätänsä, istui syvissä ajatuksissa. Mutisten
sitä ja tätä -- nähtävästi ei juuri pikaisesti suostuaksensa tähän
naimiskauppaan, ehkä se luultavasti oli juuri hänen mieleensä -- sanoi
hän, kyllä tuntevansa nuoren Kustaan, mutta lisäsi, vaikean asian toki
olevan päästää vanhimman tyttären, äidin parhaimman apulaisen, talosta
pois, Helenan vielä olevan liian nuoren j.n.e. Lupasi hän toki vihdoin
mennä tätä asiata miettimään, vaimonsa ja vanhan isänsä kanssa.

Emännän tultua pirttiin, puhutteli isäntä ensin häntä kauan salaa ja
vakaisella muodolla ja sitten annettiin asia iso-isän päätökselle.
Paljoa miettimättä sanoi tämä selkiällä äänellä:

-- Tyttö on hyvä tyttö... todella hyvä ja kaikkein meidän silmäterämme,
mutta onhan hänen toki kerta isänsä ja äitinsä jättäminen ja
seuraaminen miestä. Kustaamme on rehellinen nuorukainen ja pitää
Helenan hyvänä... miks'ei sitte antaa tyttömme hänelle. Antakaa
lapsille siunauksenne, ystävät, ja suokaa heidän mennä Jumalan nimeen.
Onhan niin paras, on kai.

Päätettiin myös asia iso-isän johdatuksen jälkeen. Punapilkkuisilla
silmillä kävi emäntä tuottamaan tyttärensä, ja molemmat miehet,
isä ja isän-isä, tulivat puristamaan vävyn kättä ja sydämellisesti
tervehtämään häntä sukulaisena. Nyt riensi iloiten ja pauhaten koko
talonväki sisään, ja keskellä joukkoa emäntä taluttaen punottuvan
tyttärensä sulhaisellensa. Tämä sai nyt syleillä valittuansa; mutta
suudelluksia ei vaihetettu eikä tullut kysymykseenkään niin monen
näkyvissä. Paras onkin säästää suudellukset yksinäisyydelle ja
kahdenkeskiselle ololle.

Hoksaamatta tarjosin minä sulhaiselle kultasormuksen käskein hänen
antaa tämän morsiamellensa. Tuon eilän annetun hopeasormuksen toivoin
minä saavani pitää muistoksi häneltä. Ensin vähä kieltäin otti Kustaa
lahjani vastaan. Sain minä siis hopeasormuksen, jonka minä vieläkin
pidän muistona niistä huvittavista hetkistä, jotka vietin tässä
talonpoikaistalossa, tässä patriarkkalaisen kansa-elämän esikuvassa.

Muutamat tunnit myöhemmin istuin minä rattaillani, jotka olivat
valjastetut talon parhaimmalla hevosella. Ystäväni Paarma, joka oli
net saattanut entiseen hyvään tilaansa, istui ajomiehenä rinnallani.
Koska kaksi kättä olisi tarvittu ohjataksensa hevosta, tekivät
hampaansa toisen käden viran. Lyhykäinen holliväli mentiin pian ja
iloisesti, tuon vanhan kunniamiehen jutellessa monta elämänsä vaihetta.
Eritessämme annoin hänelle muistoksi merenvahaisen piipun, josta
savukiehkurat vielä kauvan näkyivät, ehkä hevonen ja mies jo oli
kadonnut silmistäni.



Uuden vuoden yö.


Vanha mies seisoi uuden vuoden yönä majansa akkunassa, ja katseli
särjetyllä sydämellä ylös loistavata taivasta kohden, joka ikuisesti
järkähtämättä lähettää meille tuhansien tähtien ilahuttavat säteet.
Hän katseli myös maata, joka hiljaisuudessansa oli peitetty valkoisen
ja puhtaan lumen kauniilla peitteellä. Mutta ei taivaassa eikä maassa
havainnut tämä vanhus kaltaistansa, ei ketään niin ilotointa kuin
itsensä. Hän näki hautansa jo lähellänsä. Hänen sydämessänsä vallitsi
vanhuuden jää eikä nuoruuden kukkainen.

"Mitä, sanoi hän, vien minä tästä rikkaasta ja iloitsevasta mailmasta
myötäni hautaan, johon pian kyllä olen astuva? Onko minulla muuta
koko elämästäni kuin erhetyksiä, syntejä ja kipuja, runneltu ruumis,
kuivettunut sielu, sydän täynnä myrkkyä ja vanhuuden päivät, joita
katumuksen kauhistava mato lakkaamatta kalvaa? Niinkuin aaveet ovat
minun nuoruuteni ajat nyt edessäni. Muistanpa sen suloisen aamuruskon
hetken, jolloin minun isäni ja äitini ensin asettivat minun elämän
tiehaaraan, näyttäin ja hellästi neuvoen kulkemaan oikialle, joka
oikeuden ja puhtauden tie olisi saattanut vaihettelevan elämän
läpitse omantunnon tyveneen ja rauhalliseen satamaan, jossa ikuinen
valkeus, hedelmä ja hyvät enkelit asuvat. Muistan, muistan kuinka
armaat vanhempani varoittivat poikkeemasta vasemmalle, joka johdattaa
karjahiiren pimeitä polkuja lopulliseen sumuiseen rotkoon, jossa
kärmeet kähisevät, sammakot hyppelevät ja sydämen kivut kalvavat.
Ai, ai, te kärmeet, luopukaat rinnastani; myrkyn polttavat pisarat
lakatkaat tippumasta sydämeeni!"

Kuka oli niin onneton kuin tämä mies parka? Ei tosin kukaan.
Hirmuisessa tuskassansa ja itkusilmin katsoen taivasta kohden huusi hän
haikeasti:

"Anna minulle uudesti nuoruuteni! O isä, rakas isä, aseta minua uudesti
elämän tiehaaraan, että saisin valita paremmin kuin ennen nuoruudessani
valitsin!"

Hän huusi, hän huusi, mutta turhaan. Sekä nuoruus että isä olivat
ikuisesti kadonneet. Ei pieninkään toivon piirama voinut hänelle
saattaa lievitystä.

Hän näki valon leimaukset välkkyvän ilmassa ja katoovan
kirkkotarhassa; "oh, sanoi hän, nuot ovat minun turhat päiväni; noin
ovat nekin leimahtaneet ja katoavat pian kirkon multaan."

Hän näki tähden laskevan taivaasta, vilahtavan rientävällä retkellänsä
ja sammuvan maahan. "Ah, sanoi hän, tuo olen minä itse, taivaasta
vieroitettu jumalan luoma, joka turhissa vilkuttuani painun maahan."

Hänen mielensä sekaantui epäilyksen sumuun; hän näki yötisiä kulkioita
katoilla; hän vapisi tuulimyllyn siipiä, jotka hän luuli lähestyvän
häntä musertamaan; hän näki avoimen haudan ja siellä ruumiin, joka oli
hänen muotoisensa.

Tässä kamppauksessansa kuuli hän äkisti tornikellon lyövän ja
ilmoittavan uuden vuoden alkua. "Kiitos, kiitos, sanoi hän; ei vielä
ole minun vuoteni loppuneet." Pieni toivon säde oli syttynyt hänen
sydämessänsä ja karkoitti epäilyksen sumua. Joksikin selkeillä silmillä
taisi hän uudesti katsastaa ympäri taivaan tuhansia tähtiä.

"Te olette, puhui hän, nuoruuteni ystävät jotka ette pudonneet
turhuuden ja synnin tomuun. Paremmat ja minua onnellisemmat te nyt
olette maan ja mailman valaisioita. Te olette onnellisten lasten
onnelliset isät. Sen olisin minäkin taitanut olla. O kalliit
vanhempani, minäkin taitaisin nyt olla onnellinen, jos olisin seurannut
teidän hyviä neuvojanne teidän uudenvuoden toivotuksianne. Olisin
minäkin taitanut tämän yön rauhallisena ja levollisena nukkua, ellen
olisi ennen niin monia öitä ja päiviä pahuudessa tuhlannut. Nyt en saa
unen räpäystä silmiini. Katumuksen kamala tunto pitää minun valveilla."

Näissä tautihourauksen kaltaisissa muistoissa näki hän haudassa
oman muotoisensa ruumiin liikkuvan ja nousevan. Tähän sekaantui
epäuskoa, joka uuden vuoden yönä luulee aaveet ja muut himmentäväiset
olennot olevan liikkeellä. Tämä haudasta nousnut ruumis muuttui
hänen silmissänsä kauniiksi nuorukaiseksi, joka veti orjantappuraa
jalastansa. Niin oli hänen oma nuoruutensa kuva hänen tirkisteleväin
silmäinsä edessä.

Tässä ei hän enää juljennut itseänsä katsella; hän peitti kasvonsa ja
tuhansittain kuumia kyyneliä valui silmistä; hän vaan enään huokasi
hiljaksensa toivottomuudessa ja melkein tietämättänsä:

"_Palaja, palaja, mun nuoruuteni, palaja hetkeksikin_!"

Ja se palasikin. Hän oli uuden vuoden yönä vaan nähnyt niin kamalan
unen. Nyt hän heräsi ja hän oli vielä nuorukainen, vaikka hän vanhaksi
oli itsensä uneksunut.

Mutta hänen turha elämänsä, hänen syntinen menonsa ei ollutkaan uni;
se oli surullinen totuus. Mutta herättyänsä kiitti hän Jumalata, että
hän vielä oli nuorukainen, joka taisi palata, joka taisi poiketa
rikosten tieltä. Hän kiitti Jumalata että hän unessa oli saanut niin
terveellisen kehoituksen sille tielle, joka johdattaa valon, rauhan ja
hedelmän autuaallisen maahan.

Käänny, käänny, nuori lukiani, käänny pian jossas olet harhateillä!
Tämä hirmuinen uni on kerran oleva sinun tuomaris; jos joskus surulla
toivotat ja huudat: "palaja, mun nuoruuteni", niin ei se silloin enää
palaa. Silloin on myöhäistä huutaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kekri-aatto - Tapaus Pohja-Savon korvesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.