Title: Salakuljettajan tytär - eli Mitä aallot kertoivat
Author: Nonnen, Emily
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salakuljettajan tytär - eli Mitä aallot kertoivat" ***


SALAKULJETTAJAN TYTÄR

eli Mitä aallot kertoivat


Kirj.

Emily Nonnen


Suomennos Johan Bärlund



Raumalla,
Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa,
1890.



SISÄLTÖ:

     I. Kalastajan tyttö Svartviikissä.
    II. Kylässä.
   III. Salakuljetus.
    IY. Urhea päätös.
     V. Maantiellä.
    VI. Pieni kukkaistyttö.
   VII. Niilo.
  VIII. Titania.
    IX. Elsan ensimäinen esiintyminen.
     X. Yliskamarissa.
    XI. Lääkäri ja hänen sisarensa.
   XII. Vankilassa.
  XIII. Ekepyy.
   XIV. Muuan käynti sairaan luona.
    XV. Tunnustus.
   XVI. Mitä Elsa arveli.
  XVII. Venetsiassa.
 XVIII. Matkustus.
   XIX. Spezzian lahdelma.
    XX. Florensissa.
   XXI. Ikuinen kaupunki.
  XXII. Jälleennäkeminen.
 XXIII. Vieraissa käynti.
  XXIV. Lopputapauksia.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Kalastajan tyttö Svartviikissä.


Oli kaunis aamu. Keveä sumu levisi ikäänkuin vaippa taivaalla,
lieventäen auringon säteitä; taivaan rannalla lepäsi meri kirkkaana
kuin peili; mutta rannalla kuului kumisevaa suhisemista, jossa aallot
uneliaasti loiskuivat kallioita vasten; etäinen saaristo loisti kuin
hopea, kun joku himmeä auringon säde silloin tällöin lankesi sen
rinteille; taivas, meri ja maa, kaikki vivahti yhtä hopeanharmaalta,
jolla on niin hyvä ja mieltä rauhoittava vaikutus.

Jyrkkää kalliopolkua, joka vei rannalta ylöspäin, tuli kaksi
talonpoikaisnaista käyden; vanhempi heistä kantoi suurta koria, täynnä
hauroja.

"Tuo kori on ylen raskas teille, äiti Maija", sanoi nuorempi; "tulkaa,
minä tulen auttamaan teitä sitä kantamassa; täällä on niin liukasta
kivillä sateen jälkeen. Mutta mitä se on, jota te katselette? ei
todellakaan ole niinkään huokea kulkea täällä, jollei tarkoin varo
itseään; jalka luiskahtaa huokeasti, ja jos kerran putoo alas näiltä
jyrkiltä kallioilta, niin ei konsanaan pääse ylös, se on varma, se."

"Niin, katsoppas Anna Leena, minä kurkistan juuri kalastajan tyttöä
tuolla kaukana; Musta Jussin lasta, kuten tiedät. Sangen harvoin käyn
tätä tietä; vaan ani harvoin, silloin kun tahdon tuoda erästä toista
laatua hauraa, jota ainoastaan löytyy perukassa tuolla alhaalla, ja
jota ukollani on tapana viedä mukanansa Almsjön vapaaherrattarelle,
käydessään kaupungissa; sillä hän on kivulloinen, ja lääkäri on
sanonut, että hänen on lepääminen hauralla. Kaikkia merkillisiä
ihmiset nyt löytävät tähän aikaan! Mutta mitähän se olikaan, jota,
minun piti sanoa? Niin, silloin näen aina kalastajan tytön istuvan
samassa paikassa kalliolla ja kurkistelevan merelle päin, ikäänkuin
näkisi hän kummituksia; se on kaunis tyttö, sitä ei voi kieltää,
katso miten tukkansa lentää tuulessa, kun vähäkin puhaltaa; se hohtaa
kuin kulta, ja nuo suuret mustat silmät sitten; luulen että lapsi on
lumottu, hän ei koskaan liikahda, istuessaan tuolla kivellä; jonakuna
kauniina päivänä voi tapahtua että vesi viruttaa hänet pois, ja kuka
tietää vaikkapa hän taas nousee ylös vedenpeikkona; tuollaista sattuu
toisinaan, olen kuullut", kuiskasi eukko sala-kähmää.

"Voi", sanoi Anna Leena, joka ei näyttänyt kuulevan tuota viimeistä
muistutusta, "sitte se ehkä on sama pieni tyttö, josta isäni puhuu; hän
näkee hänet, kun hän joskunaan tule tänne Svartviikiin kalastamaan,
aina hän istuu harmaassa hameessa tuolla harmaalla kalliolla; isä
sanoo häntä merikajakaksi, hän näyttää ikäänkuin kuuntelevan jotakin;
joko sitten aaltoja tai myrskyä, joka on tulossa, niinkuin sanotaan
merikajakankin tekevän. Mutta enkö nähnyt noita pieniä kalpeita kasvoja
kirkossa viime sunnuntaina? Hän näytti niin hartaalta, ja oli kovin
arka."

"Niinpä, varsin oikein; hän oli siellä äitinsä kanssa, muuten ei
tapahdu usein, että tuo väki käy Jumalan huoneessa. Lapsi parka, tulee
surku häntä, vanhempain sanotaan olevan äreät häntä kohtaan, erittäin
äidin, joka näyttää kolkolta kuin kallis aika, aina tuima ja synkkä,
luulisi hänellä olevan jotakin omalla tunnollaan ja hyvinpä voi niin
olla, sillä he ovat häijyä väkeä, vaikka minä en paljonkaan tunne
heitä, sillä he ovat niin vähässä yhteydessä kylän kanssa; harvoin
tulevat kaloinensa kaupoille, vaikka siitäpä juuri heidän pitäisi
elämän."

"Asuvatko he tuossa pimeässä mökissä tuolla kallion vieressä?" kysyi
Anna Leena.

"Asuvat niinkin," vastasi äiti Maija, "vanha hökkeli, jossa kukaan
ei tahtonut asua ennenkuin he tulivat sinne. Sanotaan että siellä on
kummituksia, pitäisi kuulua merkillisiä ääniä yöllä, ja mustia haahmuja
liikkuu ympärillä, niin että kukaan ei tohdi mielellänsä mennä sinne
hämärässä."

"Voi, niin pöyhistävää!" sanoi nuorempi naisista ja näytti kokonaan
aaveita pelkäävältä, vaikka oli kirkas päivä.

"Niin, kyllä minä sanon sinulle kuinka tuon seikan laita oikein on",
sanoi eukko sala-kähmää. "Kerrotaan että täällä monta vuotta sitten
eli kaksi merirosvoa, jotka olivat kaksoisveljekset. He tekivät retkiä
ja ryöstivät eikä kukaan ollut varma niiltä, ja siihen aikaan kukaan
ei tohtinut tulla aluksella Svartviikkiin. Mutta eräänä päivänä tuli
heille riita saaliista, ja silloin löi toinen veli toisen kuoliaaksi,
ja sitten hän pakeni, kukaan ei tiedä minnekä; mutta ensin kaivoi
hän maahan osan saaliista, ja aina siitä lähtien kuullaan kumisevia
ääniä ja merkillistä kolkutusta kallionseinästä, ja tuolla etäämpänä
pitäisi olla suuri punainen verentahra kivillä, jonne mitään sammalta
ei konsanaan kasva, ja jota ei koskaan ankarinkaan rankkasade viruta
näkymättömäksi. Sen jälkeen ei kukaan tahtonut mielellään tulla lähelle
Svartviikkiä, eikä kukaan asunut töllissä, kunnes Musta Jussi, joksika
häntä sanotaan, tuli tänne muutamana kauniina päivänä omaisinensa,
ja nyt oleskelevat siellä, mutta minä en tahdo mennä sinne sisälle,
sen vakuutan, koskaan en tahdo käydä tuon pöyhistävän punaisen kiven
ohitse, jonka pitäisi haisemaan vereltä vielä tänäkin päivänä!"

"Voi, äiti Maija, menkäämme täältä", sanoi Anna Leena kovalla
tuskalla, "minä ihmettelen mitenkä voitte tulla tänne kokoomaan tuota
viheliäistä meriruohoa, kun tuollainen kirous lepää paikalla, se ei
konsanaan voi tehdä kenellekään ihmiselle hyötyä; mennään, käy oikein
jäätävä kylmyys seljässäni."

Ja molemmat naiset ottivat raskaan korin, jonka hetkeksi olivat
asettaneet kalliolle ja riensivät pois jyrkkää polkuansa.

Mutta pieni tyttö, josta olivat puhuneet, istui varsin tyyneenä kallion
reunalla ja katsoi merelle päin. Kaukana alhaalla hänen jalkainsa
alla pieksivät aallot jyrkkää rantaa ja heittivät monta valuavaa
meriruohonseppelettä, monta kirjavaa simpukkaa kiville. Se oli kuin
ihana soitto, jota tuo pieni tyttö kuunteli, ikäänkuin unessa; mutta
tuon tuostakin liitelivät katseensa etäämmälle, ikäänkuin olisi etsinyt
jotakin.

"Voi!" sanoi hän itseksensä, "koska he mahtavat tulla kotia. Tässä
olen istunut koko päivän ja odottanut ja minä en tohdi mennä sisälle,
sillä silloin vanha Kaisa lyö minua, hän on niin vihainen tätänykyä;
tosin kyllä äitikin lyö minua toisinaan, mutta häneltä kärsin sitä
paremmin. Voi tuskinpa kenelläkään pienellä tytöllä on niin ikävää kuin
minulla? Oi, kuinka näyttivät terveiltä ja iloisilta kaikki ne pienet
lapset, jotka istuivat kirkossa vanhempainsa vieressä tässä muutamana
sunnuntaina; voi, niin kaunista kuin oli siellä sisällä, en koskaan ole
nähnyt niitäkään niin koreata ja juhlallista! Suuret valkoiset enkelit,
oikein kulta-siivillä varustetut seisoivat molemmin puolin alttaria,
ja kun aurinko paistoi heihin korkeista ikkunoista, oi, kuinka ne
säteilivät! Voinevatko enkelit taivaassa näyttää kirkkaammilta? Ja
pappi puhui niin kauniisti, minä en ole koskaan kuullut sellaisia
sanoja. Hän puhui Jumalan Pojasta, joka sanoi: 'Sallikaa lasten tulla
minun tyköni.' -- Mutta lieneekö hän koskaan tahtonut ottaa vastaan
ketäkään sellaista kuin minä olen, joka aina saan niin paljon toria ja
kuulen ja näen ainoastaan sitä mikä on ikävää? Ehkä, jos minä rukoilen
Häntä oikein paljon! Mutta täällä ei kukaan huoli siitä mitä minä
rukoilen! Niin ja entäpä sitä veisua sitten! Kun urut alkoivat soida,
oli aivan kuin meri kuohuu syvälle ja korkealle, ja äänet, -- ne olivat
kuin pienet aallot, jotka helähtelevät ylös rantaa vasten Minusta on
usein tuntunut ikäänkuin aallot laulaisivat, ja nyt, kuultuani virret
kirkossa, tuntuu minusta juurikuin taitaisivat ne veisata muutamia
samallaisia kappaleita kuin ne, joita kuulin urkujen niin koreasti
humistessa. Odotappa, minä kuuntelen, ehkä saan kuulla jotakin
kaunista."

Ja pieni tyttö kuunteli. Aaltojen loiske oli aina vaikuttanut
rauhoittavaisesti hänehen, ikäänkuin enkelien kuiskutus; ne olivat
olleet hänelle ainoat lohduttajat hädässä, mutta nyt tuntui niiden
humina saaneen selvemmän merkityksen, sillä siihen yhdistyi muutamia
sanoja eräästä virrestä, jonka hän oli kuullut kirkossa; hän oli
melkein unhottanut ne, mutta nyt ne alkoivat äkisti elää uudelleen
hänen muistissansa taas ja tiedämmehän kaikki, kuinka muutamat sanat
toisinaan ikäänkuin köyttyvät kiinni johonkin vissiin säveleen,
niin että tuo seuraa meitä, menimme minne tahansa, ja aina kajahtaa
korvissamme.

"Olipa se merkillistä", sanoi pieni tyttö, "mutta minä en koskaan
ennen ole kuullut aaltojen veisaavan niin selvästi; ne sanovat aivan
selvästi: Älä pelkää, lapsiparka, älä pelkää:

    "On linna luja Jumala
    Kaikessa hädäss' auttaja."

"Oi, kuinka tuo kuuluu kauniilta; Hän on auttaja, Hän auttaa sinua
kaikessa hädässäsi!" Niinhän käy yhäti; niin, nyt tuntuu minusta että
minun ei enään ole pelkäämistä, minä tahdon aina ajatella tätä ihanaa
laulua, ja silloin kiusatkoot he minua ja lyökööt niin paljon kuin
tahtovat, se kuitenkin loppuu kerran, ja Jumala auttaa minua kylläkin
kaikessa hädässäni ja murheessani."

Silloin kuului äkisti kimeän äänen huuto: "Elsa, Elsa!" ja pieni tyttö
säpsähti niin kovin, että hän melkein oli syöksyä alas kalliolta jolla
istui.

"Elsa", huudettiin taas, "istutko sinä siellä taas ja laiskottelet,
sen sijaan että auttaisit vanhaa Kaisaa, niinkuin minä sinua käskin,
kun lähdimme pois," ja samassa tuli muuan naisihminen äkisti esille
ulkonevan kallion takaa ja tarttui lapsen käteen melkein peloittavalla
liikenteellä. Naisen kasvot olivat vaaleat ja laihat; siniset silmät
olivat kadottaneet loisteensa ja synkkä mielen-ilmaus kuvautui niissä,
mutta vielä voi nähdä että hän kerran oli ollut kauniskin, kenties
hienommasti sivistynytkin, vaikka monet huolet ja surut olivat
kaivanneet hänen muotoansa ja raivoittanut hänen mieltänsä. Elsa parka
(se oli tuon pienen tytön nimi), vapisi äidin lujista kourailemisista
ja saattoi ainoastaan vaivalla änkähyttää: "Kaisa ajoi minun ulos
ja sentähden istuin tuolla ylhäällä nähdäkseni eikö isä ja äiti jo
piankin tulisi; mutta minä en nähnyt mitäkään venettä, se tuli ehkä
toista tietä Elgaskärin sivutse; minä odotin niin kauvan, ja tulin niin
väsyneeksi", ja kyynel vieri alas lapsen poskille.

"Väsyneeksi tulee laiskuudesta", huudahti äiti tuimasti, "Kaisa ehkä
ei olisi ajanut sinua ulos, jos olisit ollut joksikin hyödyksi; katso,
tuolla hän tulee", ja Elsa kauhistui, kun tuvan ovi aukeni ja sieltä
ämmä pisti ulos petolinnun näköiset kasvonsa ja oijensi parin käsiä,
jotka melkein näyttivät pedon kynsiltä. Paksut vanukkeiset jäänharmaat
hiukset riippuivat alas tykkimyssyn alta, joka kerran oli ollut
tulipunainen, mutta jonka väriä nykyjään ei kukaan voinut eroittaa.
Keltaisista, ryppyisistä kasvoista loisti pari teräviä harmaita silmiä,
ja väärä nenä kaareutui sisään laskeuneen suun yli, jossa löytyi
ainoastaan yksi ainoa hammas jälellä. Vanhaan aikaan olisi tuo ilkeä
akka ollut vaarassa tulla noitana poltetuksi; varma on että kaikki
lapset juoksivat tiehensä kun näkivät hänen etäällä, ja sen olisi
Elsakin mielellään tehnyt, jos olisi saanut luvan; mutta nyt hän seisoi
vavisten eukon vuodattaessa toria oikein virtana. "Koskaan hän ei ollut
nähnyt niin ilkivaltaista penikkaa; mitään hän ei tehnyt, vaan istui
ja uneksui kuni hupsu", y.m. ja jokaiselta uudelta syytökseltä tarttui
äiti lujemmasti hänen pienokaiseen käsivarteensa, kunnes tyttöparka oli
ruveta huutamaan tuskasta.

Silloin kuului raskaita askeleita kallion takaa, ja muuan suuri,
tummanverevä mies, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä, riensi
jyrkkää polkua ja seisoi naisten edessä.

"Anna lapsen olla, Ulrika", huusi hän, "aina sinä torut raukkaa
pienokaista! Tule tänne, Elsa, mitä heillä nyt on sinua vastaan
tyttöseni?" ja hän silitteli suurella kädellänsä hänen ruskeita
kiehkuroitansa, ja lapsi nojautui hänen käsivarteensa ja itki hiljaan.

"Niin sillä tavoin se aina on", sanoi vaimo katkerasti, "kukaan muu ei
taida tehdä sinulle mieliksi, vaan on aina toraa ja harmia; mutta tuo
tyttö saa tehdä mitä hän tahtoo eikä saa koskaan kovaa sanaa. Sentähden
hän onkin niin pilaunut, että sitä ei voi kärsiä."

"Niinpä, teillä naisilla pitää aina olla viimeinen sana, sen tiedän;
mutta nyt minulla ei ole aikaa kuunnella teidän jupinatanne; rientäkää
sisälle kaikkityyni, ja toimittakaa minulle tänne ulos muutama pullo
viinaa, sillä minulla on paljon puhuttavaa miesten kanssa ja tuolla
sisällä on niin helteistä, ja sitäpaitsi ei siellä saa ensinkään rauhaa
naisväen toralta myöskään."

Nämät sanat sanottuaan kääntyi Musta Jussi sivullepäin, jossa venhe
oli, ja vihelteli toverillensa, ja Ulrika meni Elsan ja vanhan Kaisan
kanssa sisälle tupaan, joka näytti kovin siivottomalta ja hävinneeltä;
sisällä oli kuitenkin hiukan parempaa kuin mitä ulkomuodosta voi
otaksua, muutamia tummasta tammesta tehtyjä huonekaluja kaunisti
seiniä, erään kulmakaapin päällä seisoi raskas hopeainen kannu, joka
varmaankin oli nähnyt parempia päiviä, liedellä paloi räiskyvä tuli,
jonka valossa akka sai vieläkin noitamaisemman muodon kuin ennen.

"Katso täällä, kiiruhda itseäsi, Elsa", sanoi hän tuimasti kaapin luona
askaroiden, "vie ulos tuo tarjotin pulloineen ja laseineen isällesi,
ja tässä on muuan kirje, jonka lähetti kaupungista, tuo yksisilmäinen
matruusi tänäpänä aamulla jätti tänne lähteissänsä."

Elsa otti kaikkityyni pieniin vapiseviin käsiinsä ja meni paikalle,
missä isänsä muutamien toisten miesten kanssa oli asettunut pehmeään
sammalistoon ulkonevan kalliolohkareen alla.

"Niin, tässä on meidän pieni kaunis Elsamme", sanoi muuan seurasta,
pitkä, ahvettunut nuorukainen vaaleankeltaisilla hiuksilla; "tule tänne
rakas orpanani, ja istahda hiukan polvilleni; siitä on paljon aikaa kun
me näimme toisiamme."

"Anna lapsen olla, Kalle", sanoi isä ankarasti, ja Elsa asetti
tarjottimen litteälle kivelle, joka oli pöydän asemesta, ja riensi pois
niin pikaan kuin mahdollista.

"Nyt, hyvät ystävät", sanoi Musta Jussi laseihin kaataessaan, "kylläpä
nyt tarvitaankin aimo kulaus sellaisen retken perästä kuin tämä; se
oli oikein tanssi, se oikein särkee käsivarsissa, sellaisia sutkauksia
kun sai tehdä; mutta sitte pääsimmekin pakoon noilta kurjilta
tullinuuskijoilta. Ajatelkaapa, mitenkä ne etsivät meitä! Kukaan ei
aavista, että meillä on olopaikkamme täällä vanhassa merirosvojen
pesässä. Juokaa ukot; olkoon meillä yhtä hyvä onni ensikerralla kun
menemme retkillemme. Nyt pitää minun katsoa tuohon kirjeesen; niin, se
on kauppias Sidengreniltä G:ssa, saa nähdä, mitä ukolla on sanottavaa."

Hetkisen kuluttua, jolloin miehet joivat tuiki vankasti, alkoi Jussi
taas puhua:

"Ensiksikin kiittää ukko Sidengren viime lähetyksestä kun on saanut."

"Siihen hänellä ehkä saattaa olla syytä", mutisi Matti, muuan
karsosilmäinen, terävä-nenäinen mies, joka oli käynyt punaiseksi
kasvoiltansa paljosta juomisesta, "olemmehan uskaltaneet henkemme ja
jäsenemme hänen tavaroittensa tähden!"

"Tilin tekee hän", jatkoi Jussi, "jahka minä vaan käyn hänen
konttorissansa."

"Emmepä siitä paljonkaan saa", mutisi Matti taas.

"Vielä kirjoittaa hän, että hän näinä päivinä odottaa suurempaa
alusta kallisarvoisella rahtitavaralla, ja että kapteeni, ikäänkuin
sattumalta, tulee hetkeksi pysähtymään saaristossa tässä läheisyydessä.
Hän tahtoo niinmuodoin, että meidän pitää olla urkkimassa, ja pitämän
itsemme valmiina ottamaan vastaan osan pakoista, kun hän antaa
merkin, ja sittekun olemme saaneet ne vahingoittumatta aluksesta ja
meidän on onnistunut päästä rannikkovartijoista, tulee meidän pitää
ne salassa, kunnes hän saa tilaisuuden lähettää niitä noutamaan.",
-- "Tuokaan jutku ei käy päinsä ilman vaaraa", lisäsi Musta Jussi
hetkisen vaiti-oltua, "mutta tohdin minä yrittää kepposta, kukaan ei
voi sanoa että Jussi Svartviikissä on antanut jonkun vaaran peljättää
itseänsä. Sitäpaitsi tulee siitä rikas saalis, ja olemmepa me olleet
pahemmassakin pulassa odottamatta niin suurta palkintoa. Noh, ukot,
ketkä teistä tahtovat olla mukana; kenenkään ei pidä lähteä, jolla ei
ole halua kestää seikkailua, sitte mietimme miten parhaiten toimitamme
asian."

"Minä tahdon olla mukana!" huudahti Kalle ja löi nyrkillänsä kiveen,
niin että lasit helisivät, "siellä missä eno johtaa, ei Kallekaan
jää jäljelle, se on varma, se, joskin mentäisiin vaikka kalmaaseen
kuolemaan!"

"Aivan oikein, poikani! Entä te sitten?"

"Voit luottaa meihin", sanoi Pietari ja Kristian; mutta Matti istui
vaieten ja vaan vilkutteli silmiänsä punaisen tukkansa alta. Vihdoin
sanoi hän:

"Enpä minä mene mukana, ellen saa kuitenkin kaksikertaa niinpaljon
kuin viimein; yhden kurjan viidenkymmenen setelin! Sentähden pitää
uskaltaman hengen ja jäsenet. Ei, enemmän kuin sata pitää minun saada
osakseni, muuten en minä tule mukana."

"Mitä!" huudahti Jussi tuimasti, "luuleeko hän saavansa enemmän kuin
jonkun toisen on juolahtanut mieleen pyytää; hän, joka milt'ei teki
tyhjäksi koko asian, hullunkurisilla vehkeillänsä."

"Minä! hullunkurisia vehkeitä. Mitä tarkoittaa Jussi tuonlaisella
jupinalla? Hän on yksivaltias ja luulee että kaikkein pitäisi mukautua
hänen käsityksiinsä, mutta siitä voi tulla toista, sen hän saa nähdä."

Matti syöksi ylös ja sieppasi pullon käteensä, jonka tahtoi heittää
Jussin päähän, mutta samassa tarttui Kalle hänen käsivarteensa. Me emme
tahdo kertoa niitä hirveitä sanoja ja kiromisia, joita vaihdettiin
miesten kesken, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän päihtyneessä
tilassa; siitä tuli sellaista riekumista ja kiljumista, että naiset,
vaikka olivatkin tottuneet tällaisiin ilveihin, syöksivät tuvasta ja
pieni Elsa kietoi käsivartensa isänsä ympäri, ikäänkuin olisi tahtonut
puollustaa häntä.

"Sinä olet oma rohkea tyttöni" sanoi tuo villi merenpeikko ja otti
lapsen syliinsä, "sinun tähtesi saapi ehkä tuo viheliäinen Matti mennä
enemmittä nuhteitta."

Ulrika puhui myöskin rauhoittavia sanoja, mutta Kaisa-äiti otti Matin
erinänsä ja lie kuiskuttelivat kauvan keskenänsä. Vihdoin tuli akka
takaisin ja sanoi: "Isä Jussi, Matti on suutuksissa siitä että hän
oli ollut niin tuima ja ylvästelevä, teidän täytyy kai antaa hänelle
anteeksi ja antaa kaikki olla hyvin taas."

"Kuule nyt, Jussi", sanoi hänen vaimonsa ja veti häntä toiselle
puolelle, kun näki että hän näytti epäilevän päätöksessänsä; "tahdotko
todellakin mennä mukana ja antaa hänen tulla seuraan? Minä en luota
häneen, joka ei koskaan katso ihmistä suoraan silmiin; ole varoillasi
hänestä, sen neuvon annan sinulle."

"Niin, niin te naisväki olette aina epäluuloisia, sen tiedän", vastasi
mies; "sitäpaitsi tietää hän nyt niin paljon meidän puuhistamme,
että ei olisi hyvä saada häntä viholliseksemme. Noh niin", sanoi hän
korkealla äänellä, kääntyen toiselle puolelle, missä Matti seisoi
allapäin ja nöyrällä katseella, "koska kaikki välillämme nyt on oikein
ja hyvin, ja paloviinatippa on vahvistanut meitä vaivaloisen matkamme
jälkeen, on paras että menemme alas venheelle ja autamme miehiä siellä
kantamaan ylös raskaita pakkoja. Alkaa käydä pimeäksi, ei yhtään
kalastajaa näy merellä, niin ei kukaan näe mitä meillä on toimena."

Nyt meni Musta Jussi, toisten miesten seurassa, venheen luo, joka oli
sijoitettu pieneen lahdelmaan; Matti yksinään jäi jälelle tuokioksi.

"Hän on sanonut minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi", kihisi hän
hampaittensa välistä, "sitä hän on saava katua! Mutta äiti Kaisalla on
oikein, -- aika ei ole vielä sisällä."

Hetkisen kuluttua näkyi veneen miehistö, Musta Jussi edellä, kantaen
raskaita pakkoja liukasta kalliopolkua ylös. Mielittelevillä
liikenteillä meni Matti heitä vastaan, otti raskaimman kuorman
selkäänsä, ja sitte mennä ryömi tupaan, jossa Jussi nakutti
ikkunaruutuun ja pyysi erästä avainta, jonka hän kohta sai vaimoltansa.

Tuvan takapuolella kasvoi tiuha pensasto, ja kohta takana kohosi
korkea kallioseinä, monen syvän halkeaman leikkaama, peitettyinä
muurivehreä-köynöksillä, jotka sangen hyvin menestyivät meren tuulilta
hyvin varjellun salmen reunalla. Suurimpaan näistä halkeamista, eli
oikeimmiten sanottu luolista, meni Musta Jussi sisälle, mutta kääntyi
kohta takaisin taas. "Täällä on jo ylen pimeä," sanoi hän, "minä en näe
avaimen reikää; meidän täytyy ottaa valkeaa."

"Tulen kohta", vastasi Kalle, rientäen pois, ja tuokion kuluttua tuli
hän takaisin palava männyn kalikka kädessä. Tämän valossa pisti Jussi
avaimen vanhan, ruostuneen rautaoven lukkoon, joka johti luolaan
sisälle.

Hitaasti ja rätisten aukeni ovi, ja eriskummallinen näky kohtasi
sisäänastuvien silmäyksiä. Tultiin jokseenkin suureen luolaan, jonka
himmeitä seiniä haaveellisesti valaisi tulisoiton liehuva valo;
siellä ja täällä kiilsivät kvartsikristallit kuni tiamantit; vihreä
sammalisto kiilui, muutama kostea juova välkkyi kalliolla kuni hopea
ja eräästä halkeamasta katossa näkyi välistä joku tähti korkeudessa
menevän ohitse. Mutta kalliolla kimalteli puhdas valkoinen santa, jota
oli jokseenkin paksulta levitettynä, ja ulkonevain kalliopilarien
välisiin syvennyksiin lankesi valo monenmoisiin merkillisen muotoisiin
esineihin, jotka tarkemmin silmäillessä havaittiin olevan tapuliin
asetettuja laatikoita, pakkoja, muutamat ommeltuja karkeaan kankaasen,
toiset niinimattoihin; nassakkoja, pullakkoja, lekkeriä y.m.,
kaikenlaista sekatavaraa, joka tuon tuostakin oli löytänyt varman
piilopaikan.

"Täällä löytyy todellakin vielä suuri varasto jälellä", sanoi Jussi,
"mutta huomenna lähettänee Sokuritoppi & Kumpp. noutamaan omansa, ja
Almkvistin ja Saksmanin, noitten nuhjustelijain, täytyy lopultakin
viedä pois sertinkinsä ja liinansa. Kuitenkin saatte te asettaa
tuotavanne tänne nurkkaan, siellä löytyy tilaa vielä", sanoi hän
miehille, jotka, raskaiden taakkojensa alla puuhkuen, kömpivät ahtaasta
aukeamasta sisälle.

"Tiedättekö eno, täällä en minä ole ikänään ollut", sanoi Kalle,
katsellen ympärillensä kummastuksella ja ja heiluttaen tulisoittoa niin
että sen punainen valo tanssi eriskummallisesti kallioseinillä ja pihka
valui maahan; "tämä onkin ikäänkuin kuninkaan linna, sellainen josta
saduissa luetaan, varustettu kupukäytävillä, pilareilla ja tähdillä,
ikäänkuin lamppuina katossa."

"Niin siitä saamme kiittää ystäviämme merirosvoja", vastasi Jussi
nauraen, ja hänen naurunsa kajahteli kumeasti ja merkillisesti pimeissä
kalliokäytävissä; "entäs sitä, tuollaisen oivallisen piilopaikan heidän
sukkeluutensa on hankkinut meille; ja sitten luulotellaan joka paikassa
ympäristöllä nähtävän kummituksia täällä tuvan ympärillä veljenmurhan
tähden; sentähden ei kukaan tohdi tulla sen läheisyyteen, vaan voimme
vapaasti toimia mitä mielimme."

"Luullaanko todellakin, että täällä kummittelee?" sanoi Matti, joka oli
pistäynyt sisälle pieni nassakka kainalossa, ja hänen keltaisen vaaleat
kasvonsa kävivät vieläkin kalpeammiksi katsellessansa tuskallisesti
ympärillensä luolassa.

"Luullaan niinkin!" sanoi Musta Jussi; "mutta mitä se tekee tuollaiselle
urhoolle, kuin Matti, jos aaveenkasvot irvistelisivät jokaisesta
näistä pakoista. Eläköön merirosvot! He ryöstävät kokonaisia laivoja;
me olemme rauhaisempia, me toiset, me ryöstämme ainoastaan valtiota,
ja se saattaa huokeasti kärsiä sen. Niin, pojat, oletteko valmiit,
niin lähdemme"; ja he hiipivät taas ulos rotkosta, jolloin Matti piti
itsensä Jussin likeisyydessä ja autti häntä ovea lukitsemassa, joka
silminnähtävästi vapisi ruostuneilla saranoillansa.

"Hyvää yötä, hyvät ystävät", sanoi Jussi hiljaisesti, kun olivat taasen
tulleet ulos vapaasen ilmaan; "huomenna tapaamme taas ehkä toisemme.
Tuolla on vene; tervehdä äitiäsi, Kalle, hyvää yötä."

Ja salakuljettajat sousivat jokainen hiljaisesti kotiinsa, Mustan
Jussin mennessä vanhaan merirosvotupaan.



TOINEN LUKU.

Kylässä.


Seuraavana päivänä sai Elsa mennä läheisimpään kylään viemään kaloja.
Muuten oli äidillä tapa käydä siellä joskunaan, että ihmiset luulisivat
heidän ainoastaan harjoittavan kalastusta, jonkun muun, vähemmän
luvallisen käsityön asemesta. Mutta tänäpänä oli vanhemmilla muuta
tekemistä, jonkatähden Elsa lähetettiin yksin, vieden mukanansa korin,
niin suuren kuin hän voi kantaa. Hän oli sangen harvoin käynyt kylässä,
eikä koskaan yksinänsä; kyllä se hänestä oli hauskaa, mutta hän oli
myöskin vähän murheellinen että noin koettaa onneansa omin päin.

Tie oli jokseenkin pitkä ja syrjällinen; toisella sivulla kohosi rivi
paljaita kallioita, joiden rinteiden välistä siellä täällä nähtiin
vivahdus merestä; toisella puolella sijaitsi huonosti viljeltyjä
peltoja, joissa harvan kauran tai ohran melkein tukahduttivat
ohdakkeet, ja hävinneet aidat tuskin eroittivat laihoja maatilkkuja
toisistansa. Pitkän ajan tuskalla ja vaivalla käytyä tuli Elsa
vihdoinkin raskaine taakkoineen perille kylään ja asettui aukealle
ruohoiselle paikalle, joka kävi torista ja jossa muutamia talonpoikia
seisoi rattaittensa vieressä ja akat kävivät ympäri ja tekivät kauppaa.

"Katso tuolla on tosiaankin tuo pieni kalastajantyttö Svartviikistä,"
sanoi Maijaäiti naapurieukollensa. "Minä kyllä olisin tarvinnut vähän
kaloja, mutta minä en huoli ostaa mitäkään siltä väeltä; siellä pitäisi
käydä vähän niin ja vähän näin, eikä sitä voi tietää miten heidän
kalansa vaikuttaisi."

"Ne ovat ne jotka asuvat siinä tuvassa, jonka ympärillä aaveita
nähdään", sanoi Anna Leena. "Hui, hui, paras on, ett'ei ole missään
tekemisessä heidän kanssansa."

Ja akat kävivät edemmälle; mutta vaikutus heidän sanoistansa jälelle.
Kukaan ei tahtonut ostaa Elsa raukan kaloja, huolimatta siitä
liikuttavasta rukouksesta, joka näyttäytyi hänen kauniissa, tummissa
silmissänsä, joita vähä vähältä himmensi kyyneleet, jotka hän tuskalla
sai pidätetyksi. Vihdoin tuli kievarin isäntä, jonka pidettiin
omaavan "vahvan sielun", ja joka juuri oli saanut vieraita, jotka
välttämättömästä tahtoivat tuoreita kaloja, ja hän osti koko Elsan
kalavaraston. Kovin iloiseksi tuli hän nähdessään korinsa tyhjänä ja
pienen nahkakukkaronsa rahoista pinnoitettuna. "Mutta voi", ajatteli
hän, "jospa joku olisi puhunut yhdenkin ystävällisen sanan minulle,
kuten tekevät muille lapsille!"

Samassa aukeni kouluhuoneen ovi, ja suuri lauma iloisia koululapsia
tuli reuhaten hänen sivutsensa; mutta kukaan ei tervehtinyt, he
juoksivat pienelle ruohokentälle, joka yhdellä puolella muodosti torin
rajan. Siellä alkoi osa sitoa seppeleitä niityn kukista, muutamat
tanssivat ympyrässä, toiset juoksivat leskisillä, mutta kun Elsa tuli
heidän tykönsä ja nyykäytti päätänsä ystävällisesti ja tahtoi kysyä
saisiko hän olla mukana hetkisen, kääntyivät he arasti hänestä, tai
loivat epäileviä katseita tyttö raukkaan ikäänkuin olisivat tahtoneet
sanoa: "mitä sinulla, joka tulet tuolta aaveiden pesästä, on tekemistä
meidän kanssamme?"

Silloin läksi Elsa raukka pois ja istui muutamalle kivelle, jossa
kukaan ei voinut nähdä häntä, ja itki katkerasti.

Mutta hetkisen kuluttua kuuli hän etäällä meren kuohuvan paljaitten
kallioiden juurella, ja hänen mieleensä juolahti mitä aallot olivat
kertoneet, kun hän viimein oli niin ikävällä mielellä, ja hiljainen
rauha valtasi hänen, ikäänkuin enkelin siivestä lähtenyt leyhkä.

Tyhjällä korilla ja kevennetyllä sydämmellä lähti hän taas
matkallensa, kuljettuansa melkein puolen matkaa, oli hän kuulevinaan
kumeata ähkynää vähän etäämmältä. Hän tunsi itsensä vähän
arkamieliseksi. Jyrkässä tienmutkassa näki hän hevosen, joka seisoi
ja pureksi ruohoja ojan pyörtänöllä, ja ojassa makasivat rattaat
rikottuine pyörineen; aisat olivat myös rikki, niin että hevonen oli
vapaa, mutta rikas syötinmaa pidätti sen siinä. Makasiko joku ajopelien
alla? Elsa juoksi lähemmäksi nähdäksensä, mutta ketään ei näkynyt. Ja
kuitenkin kuuli hän tuota ähkyvää ääntä, vaikka vähää tuonnemmalta; hän
meni hiukan kauemmaksi ja havaitsi mustan esineen, joka makasi ojassa
noin kaksikymmentä kyynärää hänestä, tultuaan lähemmäksi, näki hän sen
olevan erään miehen, joka oli kovin kalpea ja melkein tunnoton, ja
vertä juoksi hänen oikeasta kädestänsä.

Elsan ensimmäinen ajatus oli mennä tiehensä, sillä hän alkoi peljätä;
mutta huomattuansa että hän mahdollisesti voisi olla joksikin avuksi,
oivalsi hän heti aseman, juoksi pienelle purolle tien syrjään, otti
vettä sieltä ja ripsutti miehen kasvoille, josta tämä avasi silmänsä ja
koetti nousta seisaalle.

"En luule että olen niin pahoin loukkaantunut", sanoi hän ruotsiksi,
mutta kovin murteellisesti, että Elsalla oli vaikeata ymmärtää häntä.

"Tahtooko pieni tyttö auttaa minua riisumassa takkiani niin että saatan
nähdä miten on käsivarteni laita?"

Elsa teki sen, ja sitoi haavan vieraan nenäliinalla sangen taitavasti;
sillä hän oli nähnyt miten meneteltiin, kun salakuljettajat toisinaan
tulivat pahoin ruhjotuksi vaarallisessa toiminnassaan.

"Paljon, paljon kiitoksia", sanoi muukalainen, joka oli erittäin
hyvänluontoinen mies; "mutta pieni kiltti tyttöni, mitä meidän nyt on
tehtävä, minä olen kadottanut matkakumppanini, ajopelit ovat rikki,
miten tulla edemmäksi?"

"Jos te voitte käydä kappaleen matkan", sanoi Elsa, "niin muistan
että tässä läheisyydessä löytyy pieni kestikievaritalo, tosin kovin
yksinkertainen, mutta tapana on muuttaa hevosia siellä; sieltä
varmaankin voitte saada sitä mitä tarvitsette, ja he pitävät kylläkin
huolta hevosesta ja rattaista; kyllä minä osotan tien, mutta minun
täytyy sitten kiiruhtaa kotia."

He kulkivat hitaasti eteenpäin, sillä vieras oli huumeuksissa
putoomisestansa. Pienessä kievaritalossa tuli muuan leppeä akka heitä
vastaan, hän lupasi pitää huolta vieraasta parhaammalla tavalla, jonka
jälkeen tämä otti Elsan käden omaansa ja vei ne huulillensa, ikäänkuin
Elsa olisi ollut kuningatar; mies laski sitten toisen käden rinnallensa
ja kiitti tyttöä sydämmestä. Lähdettyänsä matkalle näki Elsa vielä
kauan hänen seisovan veräjällä, monen uteliaan porsaan ympäröimänä, ja
viittaavan kädellänsä jäähyväisiä.



KOLMAS LUKU.

Salakuljetus.


Oli helteinen ilta; mustia pilviä kokoontui taivaalle, meri oli
tuhkanharmaa, ainoastaan verenpunainen juova näkyi taivaanrannalla.
Silloin kokoontuivat kaikki salakuljettajat, Mustan Jussin käskystä,
sillä hän oli tiedustelijoittensa kautta saanut tietää että se laiva,
josta kauppias Sidengren oli kirjoittanut, vihdoinkin oli saapunut
heidän vesillensä ja makasi nyt ankkurissa luodon sivulla, ei
kaukanakaan Svartviikistä, siellä odottaen niiden tuloa, joitten piti
auttamaan salaa viemään osan sen kallisarvoisesta rahtitavarasta. Kaksi
venhettä oli valmiina heti paikalla lähtemään, kun Elsa tuli isänsä luo
ja pyysi hartaasti saada seurata mukana. "On niin ikävää", sanoi hän,
"aina jäädä kotia vanhan Kaisan kanssa, joka on niin nurja ja äreä;
voi, isä, enkö saa tulla mukana?"

Jussilla oli vaikeata kieltää tytöltä niitäkään, sillä Elsa oli ainoa
olento, josta hän todellakin piti, ja kuinkakin julma ja kova hän oli
tuli hän tavallisesti lempeämmäksi kun tyttö katsoi ystävällisesti ja
rukoilevaisesti häneen. Mutta samassa tuli Ulrika heidän luoksensa ja
sanoi tuimasti: "Mitenkä Elsa tohtii tuoda esiin sellaista pyyntöä,
mene heti paikalla sisälle ja ole joksikin hyödyksi siihen sijaan että
seisot täällä ja ammottelet."

Mutta Jussi käski vaimonsa erikseen ja lausui matalalla äänellä, että
joskunaan voi olla hyvääkin ottaa naisia ja lapsia mukaan. Jos ehkä
olisi joku tullivene ulkona, niin voisi paremmin päästä epäluuloista,
sillä kun sellaista tavaraa oli venheessä, oli uskottavaa ettei
niitäkään tärkeämpää ja suurempaa tointa ollut käsillä; sitäpaitsi
ei olisi mitään vaaraa tänä iltana, kun olivat niin hyvin varoneet
itseänsä, vaan Jussi tahtoo nyt että hän sekä Elsa tulisivat mukaan.

Tätä mahtisanaa vastaan ei ollut mitään sanomista; ja vaimon täytyi
hyväksyä sen, vaikka se aikaansai Elsalle useoita salaisia nyhjäyksiä.
Tämä kuitenkin oli mielissään siitä että sai olla mukana näissä
vaarallisissa matkoissa, joista usein oli kuullut kerrottavan; sillä
aina siitä asti kun olivat tulleet Svartviikkiin, hänen ollessaan vielä
hyvin pieni, olivat salakuljettajat ainoat, joita hän näki, ja hän oli
niin tottunut kuulemaan heidän kertomuksiansa, että hän koskaan ei ollut
tullut ajatelluksi oliko heidän toimensa rehellistä vai epärehellistäkö.
Hän ei tiennyt niistäkään muusta; mutta samoinkuin verisellä
taistelutantereella joskus voi tavata valkean ruusun, joka on säilyttänyt
puhtautensa ja tuoksunsa, olematta kauhean ympäristönsä saastuttama,
niin oli Elsankin hurskas, viaton luonto varjellut hänen paljolta
pahalta, jota hänen muuten olisi ollut mahdotonta välttää.

Molemmat venheet rohkeine miehistöineen purjehtivat toistensa kanssa
kilpaa; ja Elsa nautti tuimasta vauhdista. Pitkään aikaan ei näkynyt
heidän matkansa päämäärää, mutta kun he äkisti suuntasivat kulkuansa
muutaman ulkonevan niemen ympäri, makasi tuo suuri laiva suoraan heidän
edessänsä turvallisessa satamassa, jonka korkeat saaret muodostivat.

"Tuletteko vihdoinkin", huudahti kapteeni laivan kannelta, "olin juuri
ankkuria nostamaisillani sillä en tohdi viipyä täällä kauvemmin, se
saattaisi herättää huomiota."

"Minä tulin niinpian kuin sain tiedon, että laiva oli tavattavana",
sanoi Jussi, "nyt saamme kiiruhtaa!"

Suurimmassa kiireessä laskettiin joukko pakkoja, ensin toiseen
veneesen, sitten toiseen.

"Mitä sinä siellä seisot ja ammottelet, Matti", huusi Jussi pienemmässä
venheessä olevalle toverille, jolla ei näyttänyt olevan mitään
kiirettä; "auta häntä Kalle, kaikella muotoa, ettemme kuluta aikaa
turhaan, ja tule sitten tänne. Noh, niin, nyt ollaan valmiit; hyvästi
kapteeni, kiitoksia suunavauksista: tässä ovat lasit takaisin."

"Jääkäät hyvästi, hyvät ystävät; onnea matkalle", ja tuo suuri laiva,
kaikki purjeet pingoitettuna, purjehti hitaasti ja majesteetillisesti
luotojen välistä, raskaasti lastattujen salakuljettaja venheitten
kääntyessä takaisin nopeasti tullakseen varmempaan turvapaikkaan.

Mutta sinä aikana oli ilma muuttunut. Tuuli oli kääntynyt kaakkoon
ja alkoi puhaltaa; raskaita pilviä alkoi levitä kautta koko taivaan,
suuria vesipisaroita lankesi tervavaatteille, joilla pakat venheen
pohjassa kiireessä olivat tulleet peitetyksi. Ukkonen kuului kumeasti
jyryävän etäällä; sinisenvalkeita salamoita lenteli kuni nuolia
ilmassa. Purjeita täytyi suurimmassa kiireessä reivata, sillä tuima
tuulenpuuskaus oli kaatamaisillansa suuremman venheen, ja pienempi
erkaantui kauvaksi seuralaisestansa. "Pidä niin lähellä Elgaskäriä kuin
mahdollista, Matti", huusi Musta Jussi, mutta tuulen viuhina esti äänen
kuulumasta ja vene katosi. Oli täytynyt tarttua airoihin, mutta tuo oli
vaikeata työtä tässä raskaasti lastatussa venheessä.

"Kääri tervapeite ympärillesi, Elsa", sanoi isä; "lapsi parka mitenkä
hän tutisee."

"Niin, miksikä tahdoit ottaa häntä mukaan, sanoi vaimonsa. Tällaista
hirveätä ilmaa kun siitä nyt tulikin. Voi, armahda, mitenkä salamoi",
ja eukko peitti silmät käsillänsä, huusi ja valitti kuin lapsi.

"Hiljaa", huudahti hänen miehensä; "mikä se oli?" Ja samassa kuului
kimeä vihellys, jota etäämpänä vastattiin samallaisella heikommalla
vihellyksellä.

"Onko mahdollista että ne ovat tulleet jäljillemme, nuo viheliäiset!
Kalle, Kristian, soutakaa kaikin voimin; ei yhtään sanaa, vaietaan kuin
kuolema, tuuli tekee sen että he eivät voi kuulla meitä."

Miehet sorisivat ikäänkuin olisi ollut henki vaarassa, mutta aallot
kohoutuivat kohoamistansa, ja vene heittäytyi edes ja taakse kuni
palli. Elsa lepäsi liikkumattomana pohjalla ja itki, äiti väänteli
käsiänsä epä-toivosta. Oli niin pimeä että joka hetki olivat vaarassa
tulla heitetyksi kallioita vastaan; ainoastaan Jussin taitavuus ja
tarkka tieto rannikosta voi pelastaa heidän tästä vaikeasta sattumasta.

Salakuljettajan tytär.

"Nyt on pahin vaara koht'ikään ohitse", kuiskasi Kristian; vielä
hetkisen ponnisteltuamme olemme tyvenessä vedessä!

"Hiljaa, mikä on tuo musta esine, joka liikkuu tuolla?" sanoi Kalle,
"ehkä se on Matin vene; silloin olemme molemmat pelastetut."

Taaskin salamoi, ja silloin lensi kamala sadatteleminen Mustan Jussin
huulilta; se ei ollutkaan Matin venhe, vaan eräs toinen, paljoa
suurempi, joka näytti kaikin voimin ajavan takaa heitä. Se oli
tullijahti! Jussi oli kuullut, että se juuri sinä iltana muka olisi
peräti toisilla vesillä. Hurjistuneena odottamattomasta näystä syöksi
hän ylös säihkyvillä silmillä ja tarttui pistooliin, jonka oli pistänyt
vyöhönsä; mutta Elsa, joka lepäsi käärittynä paksuun kauhtanaan hänen
jalkainsa juuressa, näki liikkeen, syöksi ylös ja hänen onnistui saada
kiinni isän käsivarteen ennenkuin laukaus pamahti. "Oi isä, älä tee
niin!" huusi hän tuskallisella äänellä.

"Anna minun olla, tyttö", sanoi isä hirmustuneena ja viskasi tytön
veneen pohjalle.

"Rauhoita itseäsi, Jussi", sanoi vaimonsa; "jospa vaan vähänkin
ennätämme nopeammin, ja se voi huokeasti tapahtua nyt kun tuuli on
vähän kääntynyt, niin olemme tuossa paikassa rauman suojassa, ja sinne
tuo suuri vene ei voi tulla meitä lähelle, eikä lahteenkaan."

Nyt oli soudettava kovin. Tuuli oli vähän heikentynyt, rajuilma oli
taantumaan päin, vene hyppi suurenmoisilla sutkauksilla aaltojen yli ja
pian olivat he saariston suojassa, joka muodosti soukan sisäänkäytävän
pieneen lahteen, joka lepäsi syvimmässä pimeydessä melkein ympäröitynä
ryhmäisillä, harmaanmustilla kallioilla, josta se oli saanut nimekseen
Svartviikki. Ylempänä mäellä loisti valo salakuljettajan tuvan
ikkunasta.

"Niin", huudahti Musta Jussi ja pyyhki raskaat pisarat otsaltansa,
"tuolla on Kaisaäiti laittanut ruokaa meille; tuo armahinen velho-akka
tiesi kyllä miten meille oli käyvä; mitenkä puuro sentään maistuu
tällaisen huuhtomisen perästä. Anna minulle muisku, Elsa pieni, minä
olin häijy sinulle sen kerran! Mennään tästä maalle, Kalle. Odotappa,
onko tämä oikea maallemenopaikka?"

Miehet sousivat hiljaan kunnes olivat ehtineet paikalle, jossa muutamat
leveät kivet, asetettuina toinen toistensa päälle, muodostivat
luonnolliset portaat; pienet karehtivat aallot läikkyivät keveästi
ja iloisesti keulan ympäri, kun vene kiinnitettiin lähellä olevaan
paaluun, ja Jussi toisten seurassa loikkasi maalle.

"Hei vaan!" huudahti hän nyt heiluttaen leveää keltaista
merimieshattuansa, yhtä iloisena kuin hän ennen oli ollut
vimmastuneena, "nyt voimme kääntää noille ilkiöille tullinuuskijoille
seljän; onnellista matkaa, herrani, tänne ei tule mikään tullijahti;
jos vaan kerran olemme saaneet pakat merirosvoluolaan, niin ei kukaan
kuolevainen olento ole saava selvää niistä. Hurraa!"

Taaskin heilutteli hän hattuansa, mutta samassa tunsi hän kaksi vahvaa
kättä tarttuvan häneen. Mustat pilvet hajautuivat ja kuun säteet
lankesivat kohtisuoraan pieneen lahteen. Oi, mikä näky! Siellä oli
kolme venettä: Jussin, Matti Matinpojan ja vielä yksi, ja tuossa
viimeisessä, joka oli vähän pienempi toisia, nähtiin tullimiesten
siniset jakut; muutamat miehistöstä olivat jo pimeyden varjoomina
juosseet maalle ollakseen salakuljettajia vastassa, ja se oli yksi
noista, joka nyt tarttui Mustan Jussin käsivarteen. Hirveällä
kiljunnalla repi hän itsensä irti, veti pistolin vyöstänsä ja painoi
hanaan. Pamaus kuului, kumea huuto ja tullivirkamies kaatui romahti
kalliolta alas mereen.

"Varo itseäsi, Musta Jussi", huusi nyt muuan jylisevä ääni, ja
jahtiluutnantin suuri, voimakas vartalo, seisoi hänen edessänsä ja
väänsi kerrassaan pistoolin hänen kädestänsä.

"Paras on että antaudut meidän armoillemme, sillä täällä ei auta
asettumaan vastarintaan."

"Niin, niin, Jussi", sanoi muuan soriseva ääni hänen takanansa, sitä
minäkin neuvon sinulle; kuka sanoi minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi,
ja kielsi jakamasta saalista, joka oikeus ja kohtuus oli? Nyt saat
palkan siitä ukkorenttu.

"Voi, sinua lurjusta", huusi Jussi vimmastuneena, ja hänen silmänsä
säihkyivät kuin tiikerin; "se olet niinmuodoin sinä, joka olet pettänyt
minun. Kuinka taisinkaan luottaa sinun viistoon katseesesi? Odota,
tästä saat sen palkan, joka oikea ja kohtuullinen on," ja hän tarttui
tuohon pieneen keltaisenkalpeaan mieheen kauluksesta kiinni ja viskasi
hänen kalliolta alas, jossa hän makasi ja väänteli itseänsä kuin mato.

"Musta Jussi ei anna itseänsä ikinään tullinuuskijain käsiin", huusi
hän hurjistuneena, "ei koskaan! Kalle, Pietari, kaikki ripsaat
vekkulit, me olemme kylliksi monta, että voimme puollustaa itsiämme
noita vastaan; tulkaa, taistelkaamme henkemme edestä ja heittäkäämme
nuo alas, joko sitten elävänä tai kuolleina, veneesen tuonne."

Miehet tunkivat esille kaikilta tahoilta, hirveä kahakka ja tappelu
syntyi. Useampia haavoittui; vertä juoksi taas niillä kivillä, joita
velimurhan veri oli punastuttanut. Ulrika väänteli käsiänsä ja repi
tukkaansa, Elsa riippui isän vaatteissa, Matti makasi ja valitteli,
tuolla ylhäällä tuvan ovella seisoi vanha Kaisa ja irvisteli, ja hänen
ilkeät silmänsä välkkyivät harmaiden ripsien alta.

Näin jatkui tappelua hetkisen; mutta huokeata ei ollut seisoa
jahtiluutnantin vakavaa rohkeutta ja hänen suurempilukuisia
seuralaisiansa ja heidän hyvää järjestystänsä vastaan. Toinen
salakuljettaja toisensa perästä tuli vangiksi; lopulta oli Musta Jussi
yksin jälellä; hän taisteli kuni villipeto, mutta hänenkin täytyi
lopultakin antautua, kun molemmat kädet olivat sidotut ja hän näki
itsensä yksin olevan jälellä taistelutantereella.

"Ottakaa ja heittäkää kaikki vangit noihin kahteen vähempään veneesen",
käski päällikkö; "heidät pitää kohta viedä vankeuteen; kaksi miestä
jää tänne yöksi suureen veneesen vartioimaan tavaroita, joita
emme kohta voi viedä mukanamme. Nyt kun olemme saaneet päämiehet
omasta pesästänsä, luulen että meillä paljonkaan ei ole pelkäämistä
salakuljettajoita tällä osalla rannikkoa; te ette missään tapauksessa
saa jättää venettä ennenkuin tulen takaisin huomenna ottamaan tavarat
takavarikkoon, joita he, Matti Matinpojan sanojen mukaan, lymyttävät
ryövärinluolassa tuolla; siitä tulee rikas saalis, saatte nähdä. Nyt
pois vankien kanssa; tullijahti makaa Uddön takana, soutakaa ensin
sinne."

Luutnantti tahtoi juosta veneesen toisten seurassa; mutta Elsa, joka
tuskasta ja pelvosta väristen oli seisonut isän vieressä, lankesi nyt
polvilleen tuon tuiman miehen eteen; tyttö puristi hänen käsiänsä,
melkein tietämättänsä mitä teki, ja rukoili liikuttavilla, puoleksi
kyynelien tukahduttamilla sanoilla, että hän säästäisi hänen isäänsä
eikä veisi häntä pois; se olisi hänen surmansa, siitä tyttö oli varma.

Mutta rannikkokersantti ei ollut se, jota olisi saanut taipumaan; hän
vaan hymyili, nosti pienen tytön ylös maasta ja sanoi:

"Ei, ei, rakas lapseni, kun kerran on onnistunut saada tuollaisen
suuren kalan, ei sitä niinkään hevillä päästetä pois taas, on maksanut
ylen paljon vaivaa, ennenkuin olemme ehtineet niinkin kauaksi. Mene
sinä sisälle; kyllä minä pidän murhetta isästäsi."

Mustan Jussin kasvot kävivät entistä tummemmiksi, tuntui ikäänkuin
täytyisi hänen irroittaa itsensä saadaksensa vielä viimeisen kerran
ottaa lapsensa syliin; Elsa kietoi käsivartensa hänen ympärillensä
haikeasti nyyhkien.

"Pieni Elsani", sanoi hän kumealla äänellä, "miten lienee käyvä sinulle,
kun olet yksin noiden naisten kanssa, jotka aina ovat niin äreitä
sinulle, lapsi parka! Missä on äitisi? Tahtoisin mielelläni nähdä hänen
ja sanoa hänelle pari sanaa jäähyväisiksi ja pyytää hänen olemaan
ystävällisen sinua kohtaan minun poissa ollessani."

Elsa katseli ympärillensä joka taholle, mutta äitiä ei näkynyt.

"Äiti ehkä on mennyt sisälle", sanoi hän surullisesti.

"Niin, niin, hän ehkä ei huoli minusta, eikä sitä voi juuri niin
ihmetelläkään", sanoi hän katkerasti. "Sinä saatat kuitenkin tervehtää
häntä ja sanoa hänelle että hän saa muuttaa täältä; se häijynilkinen
akka lähteköön myöskin tiehensä, sillä luulen että hän on ottanut
osaa meidän pettämiseemme, minä en koskaan voinut kärsiä häntä, mutta
hän tiesi asettaa itsensä hyviin väleihin Ulrikan kanssa, mokoma
loihtuakka! Muista vaan, ett'et jää olemaan tuolla rosvojen pesässä,
lapseni!"

"Noh niin, onko hän jo jupissut tarpeeksi tyttöpentun kanssa, niin pois
sitten hänen kanssansa", huusivat miehet; "ei meillä ole aikaa maata
täällä koko yötä."

He vetivät hänen alas veneesen, jossa toiset vangit jo olivat,
jahtiluutnantti juoksi viimeiseksi veneesen ja antoi käskyn alkaa
soutamaan, jonka jälkeen miehet tarttuivat airoihin; aaltojen
huuhtomista ja airojen kalsketta kuului; tuimilla sutkauksilla
lähdettiin rannasta.

Katkerasti itkien seisoi Elsa kauimmaksi pistäyvällä kallioniemellä ja
katseli miten veneet kiitivät eteenpäin luotojen välitse; oli ikäänkuin
kuun vaalea hohto olisi raivannut tietä heille, kutoen hopeaverkkoa
hiljaisesti lainehtivan meren pinnalla, kunnes he kokonaan olivat
kadonneet näkymöltä.

Silloin palasi hän takaisin hakemaan äitiänsä; nyt hänellä ei ollut
ketään muita jälellä, ja häntä suututti kovin, että äiti ei ollut
tullut rannalle ottamaan jäähyväisiä mieheltänsä; isä oli tosin
aina ollut kova äitiä kohtaan, mutta he eivät ikinään enää kohtaisi
toisiansa, ja olisipa äiti saattanut sanoa pari ystävällistä sanaa
lopuksi, ajatteli Elsa, hitaasti ja kyynelillä täytetyillä silmillä
käydessänsä polkua, joka johti heidän kotiinsa.

Kuu oli mennyt pilven taakse, ja kovin oli pimeä kallioiden välissä,
jotka kohosivat molemmin puolin, ja käydessänsä surullisiin
ajatuksiinsa vaipuneena, kompastui Elsa äkisti johonkin tiellä olevaan
esineesen. Peljästyneenä kumartui hän nähdäkseen, mikä se oli; samassa
valaisi kuu taaskin, vaalea hohto lankesi maahan ja Elsa huudahti
kimeästi, sillä se oli hänen oma äitinsä, joka hengetöinnä makasi hänen
jalkainsa edessä.

"Hän on kuollut! äiti on kuollut!" huudahti hän kauhistuksella, ja
yritti nostaa häntä päästä, mutta sitä hän ei jaksanut; kasvot olivat
keltaisen vaaleat tuijottavin silmin, ja kapea verijuova juoksi hänen
huuliltansa.

"Apua, apua!" huusi Elsa toivotonna. Silloin aukesi tuvan ovi, ja Kaisa
tuli ulos kynttilä kädessä ja harmaat hiukset häilyivät kuunvalossa.

"Mitä nyt taas on tekeillä?" sanoi hän tuimasti; "eikö koskaan pidä
saaman rauhaa tässä töllissä? Minä luulin että kun hän tuolla", ja
osoitti merelle päin, "oli poissa, saataisiin elää rauhassa, mutta
sitte alkaa tuo siunattu penikka ulvomaan, kuin porsas tapettaissa."

"Oi Kaisa, Kaisa", huusi Elsa, "tulkaa tänne katsomaan, äiti on
kuollut; oi, eikö kukaan voi auttaa?"

Nyt tuli Kaisaäiti vihdoinkin ulos, mutta pysähtyi peljästyksestä,
nähdessään Ulrikan, ja antoi valkean loistaa hänen kalpeille
kasvoillensa.

"Luulenpa todellakin että hän on kuollut", sanoi hän pitkään; "hän ehkä
on saanut halvauksen tai verensylyn kaikesta tästä meluamisesta."

Ja niin olikin. Tuimat ponnistukset veneessä, kun kaikkein piti
auttaa soutamisessa, ja sitten peljästys tullimiesten äkillisestä
hyökkäyksestä, hurja taistelu ja miehensä vangitseminen oli tuottanut
eukko-raukalle, joka aina oli ollut heikko terveydeltään, veren sylyn
ja siinä oli hän maannut kauan kallion varjossa, toisten huomaamatta,
jotka olivat puuhassa toisaalla päin.

Elsan rukouksesta tuli muuan miehistä veneestä, vaikka oli ankarasti
kielletty jättämästä sitä, ylös ja autti häntä ja Kaisaäitiä kantamassa
äitiä polkua myöten tupaan, jossa hän asetettiin vuoteelle, ja eukko,
joka ei ollut kokematon lääkitysneuvoissa, alkoi toimia hänen kanssaan
ja koetti sellaisia keinoja, joita oli käsillä, nähdäkseen eikö häntä
saattaisi palauttaa henkiin. Merkillisellä tuimalla tavallansa piti
hän Ulrikasta, joka oli kaukainen sukulainen ja joka oli ottanut hänen
tykönsä kun hän tulipalossa oli kadottanut kaikki ja seisoi varsin
yksin ja maailman hylkäämällä; sillä hänen naapurinsa pelkäsivät häntä
ja uskoivat lujasti, että hän oli liitossa pahojen henkien kanssa.

Alussa näytti kaikki pyrinnöt Ulrikan virvoittamiseksi olevan turhat;
mutta hetkisen kuluttua näkyi melkein huomaamatoin liikutus käsissä;
pikainen punehtuminen sai värin kalpeille kasvoille, hän aukaisi
silmänsä ja katseli peljästyneenä ympärillensä huoneessa.

"Jussi! missä on Jussi?" sanoi hän heikolla äänellä. Kun sanottiin
ett'ei hänen miehensä ollut sisällä, lepäsi hän pitkän ajan varsin
alallaan, ainoasti hiljalleen valittaen silloin tällöin; vihdoin
loppuivat nämätkin valitukset, he luulivat hänen nukkuneen ja Kaisa
meni keittiöön keittämään itselleen vähän kahvia, "sillä ei taida elää
eikä kuolla ilman kahvitippaa", jupisi hän. Elsa istui äidin sängyn
vieressä; hän oli kovin väsynyt, mutta rauhattomuus ja murhe pitivät
hänen valveilla, ja hän kuunteli tuskallisesti jokaista ääntä; mitään
ei toki kuulunut, paitsi seinäkellon alituista tikutusta, joka kuului
melkein peloittavalta syvässä hiljaisuudessa.

Nyt havaitsi hän että sängyssä kuului liikuntoa ja hiljainen ääni
huusi: "Elsa!" ja kun hän käänsi itseään, näki hän että äiti istui
sängyssä ja tirkisteli tuskallisesti ympärillensä.

"Eikö kukaan muu ole täällä?" kysyi hän.

"Ei, rakas äiti, Kaisa on keittiössä."

Silloin otti äiti Elsan käden omaansa, joka tuntui varsin kylmältä ja
kostealta.

"Elsa", sanoi hän kovalla ponnistuksella; "minä olen ollut kova sinua
kohtaan. Voitko antaa anteeksi minulle?"

"Oi, äiti", nyyhki Elsa.

"Pyydä isääsi antamaan anteeksi minulle, jos joskus näet hänen
vielä. Minä tunnen... että tulee loppu pian..." Hän voi tuskin saada
lausutuksi sanansa. "Mutta, Elsa, sinä et saa jäädä tänne. Sinä
saat mennä sisareni Kristiina Ljungströmin luo... sinä löydät hänen
osoitteensa taskukirjasta, kaapista tuolta... hän pitää sinusta
murhetta... hän sanoo sinulle..."

Nyt tuli merkillinen muutos äidin kasvoille, ne kävivät keltaisen
vaaleiksi, silmäin valo sammui, huuli putosi, pää vaipui takaisin
päänaluiselle, -- hän oli kuollut.

Elsan tuskallisesta huudosta riensi Kaisa-äiti sisälle. "Vai niin, nyt
on loppu käsissä hänelle pienokaisraukka", sanoi hän lyhyesti, mutta
hän ei irvistellyt nyt kuten tapansa muuten oli, vaan kääri huivin
kuolleen pään ympärille, otti sitte Elsaa kädestä kiinni ja asetti
hänen pieneen kammioon, jossa hänen vuoteensa oli, ja käski hänen olla
hiljalleen siksi kun hän kutsuisi häntä aamulla.

Elsa raukka heittäysi vuoteellensa ja itki ikäänkuin sydän olisi
ollut pakahtua. "Yksin, aivan yksin maailmassa!" niiskutti hän, "isä
vankeudessa, äiti kuolleena; miten on minun käyvä, lapsiraukka!"

Kuu valaisi kammoittavasti kamariin, ulkona kuohui meri, se kuului
ikäänkuin kuollon säveleiltä, sillä nyt ei aalloilla ollut niitäkään
lohduttavaa sanaa hänelle, kuten ennen; etäällä jylisi ukkonen, ja
viereisessä huoneessa, jossa kuollut makasi, tikutti seinäkello niin
tasaisesti ja yksitoikkoisesti, että hän tuskin voi sietää sitä; mutta
vähitellen sekaantuivat kaikki nämä äänet merkilliseksi sekamelskaksi,
kuutamo sammui hänen silmiltänsä ja väsynyt lapsi itki itsensä
nukuksiin.



NELJÄS LUKU.

Urhea päätös.


Auringon ensimmäiset säteet levittivät jo valoansa huoneesen, kun Elsa
heräsi. Kukapa ei olisi tuntenut mitä se tahtoo sanoa herätä suureen
suruun, jonka uni on saanut vähäksi aikaa unhottumaan. Hän tiesi, että
jotakin vaikeata oli tapahtunut, mutta ei voinut ensin saada muistiinsa
mitä se oli. Voi, ennen pitkää kävi se kuitenkin hänelle selville.
Orpo! Ei yhtään ystävää suuressa, avarassa maailmassa! Löytyykö
surkuteltavampaa asemaa?

Ovesta, joka oli raollansa, tirkisti hän toiseen huoneesen. Siellä
lepäsi hänen äitinsä hiljaa ja kalpeana, ikäänkuin nuo valkoisiksi
maalatut enkelit kirkossa; rauha ja levollisuus joita hän oli puuttunut
eläessään, vallitsi hänessä nyt kuolleena ollessaan, hänen entinen
ihanuutensa, jonka elämän taistelut ja puutokset olivat melkein
hävittäneet, oli palannut takaisin, hienosti muodostettu nenä,
kaareutuvat silmäripset, suun hymyilevä muoto, -- semmoisena ei Elsa
ollut koskaan nähnyt häntä; hiljaan ja juhlallisesti, ikään olisi
hän ollut kirkossa, meni hän kuolleen luo ja suuteli hänen kylmää,
valkoista otsaansa. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän oli
suudellut äitiänsä.

Silloin juolahti äidin viimeiset sanat hänen muistoonsa: "sinä et saa
jäädä olemaan täällä." Samaa oli hänen isänsä sanonut ennenkuin oli
viety pois; oli ikäänkuin kaikki huoneessa olisi kuiskuttanut "sinä et
saa jäädä tänne!" Hän kurkisti puoliksi avoimesta ovesta keittiöön.
Siellä istui Kaisaäiti mukavalla nojatuolilla muurin nurkassa ja
kuorsasi. Hän ei koskaan näyttänyt vilheämmältä kuin nyt, harmaa tukka
hajallaan riippuen siivomatonna hänen kasvoillansa, ja ilkeä hymy
huulilla, joka sai Elsan vapisemaan. "Ennen kuolla", ajatteli hän,
"kuin jäädä olemaan tuon häijyn akan luona".

Nyt oli kiiruhtaminen. Jos akka heräisi, niin ei siitä minnekään
mentäisi, mutta Elsa oli tehnyt päätöksensä, ja niin lapsi kuin hän
olikin ei häneltä kuitenkaan puuttunut rohkeutta täyttää sitä. Hän
meni hiljaisesti kaapin luo, aukaisi sen ja löysi äidin tarkoittaman
lompakon; sisällä löytyi osoite sekä hiukan rahaa; hän pisti sen heti
taskuunsa, keräsi kokoon pienen mytyn, jonne pani vähän leipää ja pari
muuta tarvittavaa kapinetta, otti päällensä pienen lämpimän nutun,
lankesi hetkiseksi polvilleen kuolleen äitinsä viereen ja hiipi sitten
hiljalleen pimeästä, ahtaasta huoneesta ulos vapaasen ilmaan.

Siellä oli avara meri levinneenä hänen edessänsä; niin juhlallinen,
niin ihmeteltävän suuri saarineen, jotka näyttivät melkein
läpihohtavilta auringon ensimmäisissä säteissä, ja siellä täällä
joku valkea purje, välkkyen kuin tähdet hopeanheleällä vesipeilillä.
Se oli niin sydäntä koskeva näky, että Elsa tahtomattansa pysähtyi
kynnykselle ja ihmetteli mitenkä hänen olisi mahdollista jättää kaikki
tämä ihanuus, johon hän hamasta lapsuudestansa oli tottunut; mutta
silloin havaitsi hän äkkiä veneen, joka häilyi kaukana lahdelmassa ja
ne molemmat miehet siinä, joitten olisi pitänyt vartioida mutta jotka
nyt näyttivät nukkuvan makeasti, ja sellainen pelko valtasi hänen
ajatellessaan tuota hirmuista jahtiluutnanttia, joka oli ollut niin
tyly hänen isäänsä vastaan ja joka varmaan ottaisi ja sulkisi hänenkin
vankeuteen nyt taasen palatessansa takaisin, että hän nopeasti sulki
oven jälkeensä ja juoksi alas kalliolta niin pikaisesti kuin jaksoi.

Ehdittyänsä alas toiselle puolelle, ei hän lähtenyt sitä tietä,
joka johti kylään, jossa hän tunnettiin, vaan meni vastakkaiselle
suunnalle, vaikka ei tiennyt minne se meni; tämä tie vei hänen kaikessa
tapauksessa pois tuosta kammoittavasta paikasta, jossa hän millään
ehdolla ei enään saattanut oleskella kauvemmin.

Hetkisen kuluttua tohtei Elsa käydä vähän hitaammin, sillä hän tiesi
että vanha Kaisa ei jaksanut seurata häntä ja tuolla ei löytynyt
ketään, jonka hän saattaisi lähettää havaitessansa tytön pötkineen
pakoon. Veneessä olevat miehet eivät saaneet jättää sitä, ja tuo
kammoittava jahtiluutnantti ei tulisi ennenkuin myöhempänä; päivällä;
hän tunsi niinmuodoin olevansa turvallisemmassa olossa, ja sitten oli
hän vapaa! Vapaa kuin lintu, kun on päässyt häkistä, koko maailman
ollessa alttiina hänelle. Tämä oli ihana tunne, ja keskellä tätä surua,
jonka viimeiset kauheat tapahtumat kodissa olivat aikaan saattaneet,
ei Elsamme muuta saattanut kuin nauttia tästä vapauden tunteesta.
Oli suloinen aamu, ukkoisilman jälkeen oli ilma tullut raittiiksi
ja puhtaaksi, ja luonto vaikuttaa aina elähdyttävästä ja hyvää
tekeväisesti uupuneimpaankin mieleen; tämän tunsi Elsa, tietämättänsä
minkätähden, ja hänen huolensa näyttivät katoavan, katsellessansa
ympärilleen tässä kauniissa seudussa, jossa hän ei koskaan ennen ollut
käynyt.

Toisella puolella löytyi pieni järvi; sen tyyneellä pinnalla lepäsi
keveä sumu; juuri hänen sitä katsellessansa nousi aurinko korkeain
metsistyneitten kukkulain takaa, jotka muodostivat sen itäisen rajan,
ja merkillinen oli nähdä miten koko järvi äkisti muuttui pelkäksi
tuleksi; liekkiä liehui edestakaisin ikäänkuin leimuavasta padasta,
ruusunpunaisina, kullankeltaisina suikertelivat ja pyörivät ne
vedenpinnalla, keveästi ja sukkelasti ikäänkuin loihtutanssia. Elsa
seisoi hetkisen kummastellen ja katseli tuota harvinaista näytelmää.
Hän ei ymmärtänyt silloin, kuinka usein elämässä tiheimmät usvat voivat
saada ruusunpunaisen hohdon ja muuttua ikäänkuin alttariliekeiksi, kun
uskon aurinko on koittanut ihmissydämmelle. Me saamme toivoa että hän
kerran tulee siihen käsitykseen, ja silloin muistaa tätä säteilevää
järveä, joka oli ollut kuvaus siitä.

Vielä ei näkynyt yhtään ihmistä tiellä, mutta hetkisen kuluttua
tuli tuolta ja täältä esille joku talonpoika, ajaen tai käyden;
muutamilla harava tai joku muu työase olalla. Akat katselivat
välimmiten kummastuksella tuota pientä tyttöä, joka kuljeskeli yksin
mytty kädessä, ja hänen suuria ruskeita silmiänsä, joissa asui
synkkämielisyyttä. Mutta harvoin he häntä puhuttelivat, sillä maalaiset
eivät ole niinkään uteliaita, ja jos joku kysyikin häneltä jotakin,
vastasi hän vaan että hän meni tervehtimään tätiänsä mutta ei sanonut
missä tämä asui; hän tahtoi odottaa kunnes tulisi kauemmaksi kotoa,
silloin hän kyllä ehtisi kysyä oliko hän oikealla tiellä kaupunkiin,
jossa täti asui.

Muutamassa äkkinäisessä tienmutkassa sai hän taaskin nähdä mertä
ja kävi ensin kokonaan hämillensä, sillä hän luuli tietämättänsä
tulleen takaisin entiseen kotoonsa, eli että tullijahti saattoi olla
läheisyydessä häntäkin kiinni ottaaksensa. Mutta mitään venettä ei
näkynyt, ja hän havaitsi pian että maisema ei ensinkään ollut sen
tapainen, joka ympäröi merirosvotupaa; väsynyt ja nälkäinen kun oli,
istui hän kivelle rantaan ja otti hiukan leipää mytystänsä. Hän tunsi
itsensä voimattomaksi ja kyyneleet viruivat leivälle.

"Voi", ajatteli hän, "kuka koskaankaan tulisi välittämään minusta,
kun olen tällainen lapsi raukka ja äiti makaa kuolleena ja isä istuu
vankeudessa?"

Mutta aallot kohouivat hänen jalkainsa edessä, nuo kirkkaat, kuohuvat
aallot; ja silloin muisti hän ne vanhat säveleet, ja ne sanat, jotka
oli kuullut kirkossa, ja tuntui ikäänkuin laulaisivat ne niitä
toistamiseen, niinkuin ne kerran olivat laulaneet niitä hänen vanhassa
kodissaan, näitä lohduttavaisia sanoja:

    "On linna luja Jumala
    Kaikessa hädäss' auttaja."

Ja hän tunsi että hänellä oli Isä taivaassa, joka ei koskaan heitä
uskovaisia lapsiansa.



VIIDES LUKU.

Maantiellä.


Me emme tahdo seurata Elsaa koko hänen vaivaloisella matkallansa
päivän kululla. Yön vietti hän muutamassa heinäladossa, jonka eräs
hyväntahtoinen torpanväki oli hänelle osoittanut. Hän ei mielestänsä
koskaan ollut maannut niin hyvin, kuin täällä tuoksuvissa heinissä,
joihin oli oleutunut kuin orava pesäänsä. Hyvin oli suloista antaa
väsyneet jäsenensä levähtää tällä pehmeällä vuoteella, ja hän
tunsi itsensä oikein virkistyneeksi seuraavana aamuna herättyänsä
ja saadessansa kupillisen lehmän lämmintä maitoa ja pehmeän kakun
torpparin ystävälliseltä vaimolta. Tämä oli, ei kauankaan sitte,
kadottanut ainoan lapsensa, pienen tytön melkein samanikäisen kuin
Elsa, ja sentähden oli hän niin ystävällinen tälle turvattomalle
lapselle, joka jotakuinkin muistutti häntä hänen omasta pienestä
Lottastansa. Hän olisi mielellänsä pitänyt hänen hiukkasen kauemmin
tykönänsä, mutta äiti oli sanonut että hänen pitäisi etsiä tätiänsä, ja
vaikka torppari ei oikein tietänyt missä tuo kaupunki oli, jossa täti
asui, päätti hän jatkaa matkaansa, kunnes hän voisi saada hankituksi
lähempiä tietoja tästä. Kiitollisella sydämmellä jätti hän niinmuodoin
hyvästi vieraanvaraiselle isäntäväellensä ja läksi taaskin matkalle.

Tie johti tuuheain metsikköjen ja kukkivien niittyjen läpi, ja
kun hänen silmänsä aina olivat avoinna kaikelle kauniille, joka
ympäröi häntä, havaitsi hän pian että täällä löytyi joukko kauniita
kukkia, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Häntä huvitti
poimia niitä ja sitoa niitä yhteen pieniksi seppeleiksi, ja hän
järjesti ne niiden erillaisten värien ja muotojen mukaan tavalla,
joka osoitti luonnollista makua ja tajullisuutta tuossa pienessä
kukkapoimijattaressa. Sitten teki hän vasun härkyläisistä, samoin kuin
oli nähnyt muutamien lasten kylässä tekevän, ja asetti seppeleet siihen.

Askaroidessansa näissä toimissaan, näki hän tulevan yhä enemmän
elollisuutta maantielle; useampia kävelijöitä näkyi, maalaisia ajeli
rattailla ja suurilla kuormilla, sievästi puettuja naisia ajeli
pienissä rillavaunuissa ja yksinvedettävissä, ja tultuansa hiukkasen
kauemmaksi, näki hän etäällä valkeaksi sivutun kirkon mustalla
tornilla, ja huoneriviä, monenmoisilla väreillä ja suurempia kuin hän
koskaan ennen oli nähnyt. Tuo oli niinmuodoin oikea kaupunki, ja hän
tuumi lieneekö se sama kaupunki, jossa hänen tätinsä asui.

Juurikun hän miettei tätä, näki hän. pienen paksun, punaposkisen ukon
tulevan ajaen rattailla täynnä koreja, joissa havaittiin monenlaatuisia
vihanneksia ja marjoja, aikaisia omenia, kaalinpäitä ynnä muuta.

"Kuuleppa nyt, pieni tyttöseni", huusi ukko Elsalle, joka seisoi tien
reunalla kukkavasu kädessä, "tahdotko olla kiltti ja pitää vaaria
hevosesta hetkisen, niin että saatan mennä tuonne alas lähteelle
saamaan hiukkasen raitista vettä; kurkku käy niin kuivaksi tässä
kovassa kuumuudessa", ja tuo pieni mies pyyhki otsaansa sinisen
ruutuisella nenäliinallansa.

Elsa oli kohta valmis pitämään vaaria hevosesta, joka varsin tyynenä
painoi päänsä alas ja alkoi syödä tienreunalla.

"Kiitoksia, pieni kaunis tyttöseni", sanoi ukko, kun hän hetkisen
kuluttua palasi takaisin; "mutta mitä on sinulla tuossa lystellisessä
viheriässä vasussa? aiotko myydä kukkia kaupungissa? Silloin sinä
patustelet minun elinkeinossani, sillä minä olen puutarhuri, tietänet,
ja harjoitan hedelmä- ja kukkakauppaa omasta pienestä tilustuksestani
ei kaukanakaan tästä. Ja kuka olet sinä, pieni tyttöseni? Näyttää
ikäänkuin sinä olisit käynyt pitkät matkat kukkinesi?"

Elsa selitti nyt, että hän vaan poimi kukat omaksi huviksensa; itkien
kertoi hän että hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä poissa (sillä
mahdotointa oli hänen sanoa että hän istui vankeudessa), ja että hän
itse oli matkalla erään tädin luo, joka asu H----ssa. "Ehkä on tämä
H----?" lisäsi hän arasti, näyttäen kaupunkia päin.

"Ei ole", vastasi puutarhuri; "H---- on suurempi kaupunki; mutta ei
sinne ole niinkään lyhyt matka; niin että sinun ei ole hyvä mennä
yksin sinne; mutta odota, minun juolahti jotakin mieleeni..."

Hän pysähtyi tuokioksi ja alkoi miettiä, jonka jälkeen hän kääntyi
taas Elsan puoleen ja sanoi hänelle, että sen tytön, joka autteli
häntä puutarhassa, äkkiarvaamatta oli täytynyt muuttaa kipeän äitinsä
tykö; mutta koska hän Elsan seppelestä näki, että hänellä oli makua
ja kätevyyttä tuollaiseen toimeen, ja hän piti hänen rehellisistä
kasvoistaan, esitti hän nyt Elsalle että hän jäisi hänen ja hänen
vaimonsa luoksi, ainakin niin kauaksi kunnes hänen onnistui löytää joku
toinen kelpo tyttö poislähteneen sijaan.

"Jos olemme tyytyväisiä toisiimme", jatkoi ukko, "niin saatat sinä
kernaasti jäädä olemaan meillä; sillä äiti tarvitsee tuollaista
pientä apua, joka näyttää kiltiltä ja sievältä ja on taipuisa
auttamaan yhdessä ja toisessa kohdassa, sekä puutarhassa että sisällä
askaroimisessa. Mutta jos jonkun viikon koetusajan jälkeen mieluummin
muuttaisit tätisi luo, niin koen saattaa sinua sinne. Jos tahdot
seurata minua, niin nouse rattaille, sillä minä olen viivytellyt jo
ylen kauan."

Mitenkä taisikaan pieni Elsa, väsynyt ja nälkäinen kun oli, hyljätä
niin ystävällistä tarjousta? Hänen silmänsä loistivat ja hän kiitti
ukkoa niin hilpeästi, että hän kohta voitti hänen sydämmensä. Sitte
nosti ukko hänen kaikkein korien yli, asetti hänen pienelle istuimelle
viereensä ja niin lähtivät yhdessä kaupunkiin.



KUUDES LUKU.

Pieni kukkais-tyttö.


Herra Rosenkvistillä, niin oli puutarhurin nimi, oli sekä hyötyä
että iloa Elsasta sinä päivänä; sillä kun hän meni tekemään muutamia
välttämättömiä ostoksia kaupunkiin, jäi Elsa rattaiden luo torille ja
möi, ja hän onnistui toimessaan niin hyvin, mies oli varsin ihastunut
ja väitti että hän ei koskaan ollut tehnyt noin loistavaa kauppaa;
mutta tämä tuli siitä, että kaikki mielellään tahtoivat ostaa tuolta
pieneltä somalta tytöltä.

"Hyvä Rosenkvistini, mistä olette saaneet tuon kauniin kukkaistytön",
kysyttiin yleisesti; mutta hra Rosenkvist vaan hymyili ja näytti
salaperäiseltä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän suoraan oli
pudonnut pilvistä.

Kevennetyllä kuormalla, sillä kaikki korit olivat tyhjät, hyrrytti
Polle takaisin kotiansa.

Alussa näytti tuo kiltti ukko varsin iloiselta ja riemastuneelta;
mutta vähä vähältä muuttui hän harvapuheisemmaksi ja näytti hiukan
epätietoiselta. Elsa ei tietänyt, että hän mietti parasta keinoa
ilmoittaaksensa vaimollensa tuota ehkä ylen pikaista askelta, jonka oli
ottanut, nimittäin viedä pieni tuntematon tyttö heidän kotiinsa. Sillä
herra Rosenkvist oli, kuten sanotaan, tohvelin alla. Satoja kertoja
saattoi hänen hyvä sydämensä hänen tekemään töitä, joita hän sitten sai
katua ja joista hänen terävämpi katseinen vaimonsa ankarasti moitti
häntä. Mahdollisesti voisi noin nytkin tapahtua; mutta katsellessansa
Elsan perin viattomia, uskollisia silmiä, ja sitä synkkämielisyyttä,
joka lepäsi hänen hienoilla lapsenkasvoillansa, silloin ajatteli hän
että vaimonsa ei olisi hyväksymättä mitä hän oli tehnyt.

He tulivat pian tielle, jonka molemmin puolin oli riippakoivuja ja
haapoja ja jonka lopussa näkyi valkea veräjä, joka vei pieneen taloon,
ja Elsa ei mielestään ollut koskaan nähnyt niitäkään sievempää ja
paremmin järjestetty, kuin tämä oli. Hän ei suinkaan ollut pilaantunut
tässä suhteessa, lapsi raukka, mutta hänen äitinsä oli kuitenkin
keskellä tuota raakaa salakuljetus-elämää, entisiltä, paremmilta
ajoilta säilyttänyt hienompain ja sievistyneempäin tapain makua,
joka näytti käyneen perintönä hänen pienelle tyttärellensä, ja sen
tähden ihastui hän siitä mitä hän nyt näki. Sannoitetut käytävät,
valkoiset ja puhtaat, ympäröivät hyvin hoidettuja sarkoja, joihin
oli istutettu monenmoisia puutarhakasveja; täällä kiertyivät pavun
orret keppiensä ympäri, tuolla peittyivät risut herne-palkojen
runsaudesta, hyvinhoidettu perunamaa näkyi olevan täydessä
kukkimisessa, mansikkamaassa nähtiin vielä muutamia korallinpunaisia
marjoja, vaarain- ja viinimarjapensaat hehkuivat, hedelmäpuut
lupasivat jokseenkin hyvän sadon, reseeda- ja lavendeliryhmissä
lentelihe valkeita perhosia, mehiläiset surisivat kirsikkapensaisessa
lehtimajassa ja keskellä kaikkea tätä juhlallisuutta, joka hämmensi
Elsan ainoastaan mereen ja harmaisiin kallioihin tottuneita silmiä,
näkyi pieni punaiseksi maalattu rakennus, valkeilla ikkunalaudoilla ja
savupiipuilla, ja ovella seisoi hoikka, keski-ikäinen nainen, kiiltävän
valkealla lakilla, sileillä harmahtavilla hiuksilla, pitäen kädessään
vasua, jossa löytyi muutamia äsken munittuja munia.

"Katso tuolla on akkani", sanoi herra Rosenkvist, ja hyppäsi nopeasti
rattailta ja pyysi Elsan pysähtymään hiukan ulkopuolelle veräjää,
kunnes hän oli puhellut pari sanaa äidin kanssa. Tämä tuli häntä
jonkun askeleen vastaan, moittien häntä että hän oli viipynyt niin
kauan, jonka jälkeen ukko veti kukkaronsa esille ja näytti kuinka
paljon rahaa se sisälsi; nähdessänsä vaimonsa kasvojen kirkastuvan,
kuin syksyinen maisema auringon sädetten äkisti puikahtaessa sumun
läpi, sanoi ukko saavansa siitä kiittää pientä kilttiä tyttöä, joka
oli niin sipsi että kaikkein välttämättömästi täytyi ostaa häneltä,
niin että toiset puutarhurit oikein tulivat pulaan, hän ei koskaan
ollut tehnyt sellaista kauppaa, siinä oli kaksi kertaa niin paljon
rahaa, kuin Niilon oli tapana tuoda kotia torilta. Silloin kävi
vaimo taaskin pitkäksi kasvoiltansa, ja hän kysyi äreällä mielellä,
mitä tämä merkitsisi; nyt oli ukko kai taaskin tapansa mukaan tehnyt
hullusti jossakin asiassa; mitä tarkoitti hän pienellä kiltillä
tytöllä, joka oli niin sipsi j.n.e. Kun rouva Rosenkvist kerran alkoi,
täytyi kärsivällisesti odottaa kunnes kaunopuheliaisuuden lähde oli
juossut kuivaksi. Sen teki hänen miehensä, ja kun oli löytänyt sopivan
tilaisuuden pistääksensä hänkin puolestansa jonkun sanan, kertoi hän,
vaikka vähän värisevällä äänellä, kuinka hän oli tavannut Elsan tiellä
ja mitä sitten oli tapahtunut.

"No, ja missä on sitten tuo tyttö?" kysyi akka epäilevästi; "minun
täytyy itse nähdä hänen, sillä sinä et koskaan taida arvostella
minnekä väki kelpaa, jos sinä näet kauniit kasvot niin järkesi heti on
poikkeessa!"

"Niin, niin, noin ehkä kerran on ollut", sanoi tuo pieni mies
hymyillen, "kun nain Saaran", ja hän riensi pois, niin pikaisesti kuin
hänen lyhyet säärensä voivat myöntää, oikein iloisena että oli päässyt
niin huokealla kaupalla.

"Elsa, tuleppa tänne äidin puheille", huusi hän, ja Elsa hyppäsi
alas rattailta, kävi vapisevilla askelilla puutarhaan ja seisoi
kainostellen ja punehtuen tuon ankaran emännän edessä, joka tutki häntä
läpitunkevilla silmäyksillä.

Mutta huokeata ei ollut vastustaa tuota rukoilevaa katsetta Elsan
tummissa silmissä; rouva Rosenkvistin katse lieveni silminnähtävästi,
ja hetkisen kuluttua käski hän Elsan mennä sisälle ja syödä vähän.
"Sinä saatat ehkä olla nälkäinen, kun et ole syönyt mitäkään koko
päivänä", sanoi hän; "sitten puhun enemmän kuin minä otan vaaria
minnekkä sinä kelpaat. Totta tosiaankin, eikö Niilo ole syönyt kaiken
puuron! Poika raukka, hän tavallisesti on hyviä vähäruokainen. Mutta
padassa löytyy hiukkasen enemmän. Mene nyt sisälle ja syö."

Elsa totteli kohta, ja meni kovilla askelilla puhtaaksi pestyn lattian
poikki joka tuoksui raittiista kuusen havusta. Istuessansa puhtaan
pöydän vieressä ja maistellessansa höyryävää puuroa, oli hänestä kuin
hän ei koskaan olisi voinut paremmin.

"Voi", ajatteli hän, "jospa isä tietäisi kuinka hyvä olo minulla nyt
on! Ja äiti rukka, jota en enää koskaan tule näkemään!"

Monta tuollaista ajatusta juolahti hänen päällänsä, ja kun oli lukenut
ruokarukouksensa, kuten äiti oli hänelle opettanut ja kiittänyt hyvää
isäntäväkeänsä ruoan edestä, päätti hän tehdä kaikki mitä hänen
voimansa myöden antoivat ollaksensa heille mieliksi, sillä hauskempaa
kotoa kuin tämä oli, ei hän voinut ajatella itsellensä.

"Aallot olivat todellakin oikeassa kun lauloivat: 'Jumala kaikessa
hädäss' auttaja'," sanoi hän itsellensä. "Sekin oli niin kaunista mitä
pappi sanoi, sen kerran kun olin kirkossa; kuinka hauskaa olisi saada
kuulla hiukan enemmän sellaista! Kotona siitä tuskin koskaankaan tuli
kysymystä."

"No, Saaraseni, mitä luulet tyttösestä, eikö hän ole kiltti? Ja niin
kauniit silmät kun hänellä on!" sanoi herra Rosenkvist vaimollensa,
kun illalla istui kaprifolia-lehdossa ja poltteli piippuansa ja vaimo
asetti herneitä kuivumaan.

"Niin, niin miehet katselevat ainoastaan ulkopuolta", vastasi hän
terävästi. "Tyttö ei ole hullumpi, mutta saadaan häntä nähdä miksikä
hän muodostuu; minä en tuomitse koskaan niin äkisti kuin muutamat muut
ihmiset. Mutta kas tuolta tulee Niilo; minä olen tallettanut hiukkasen
mansikoita hänelle."

"Aina vaan Niilo", mutisi ukko, jahka akka käänsi selkänsä häntä
kohden; "tuo ilkuri saakin tehdä mitä vaan mielii, kun on kysymys
hänestä, silloin hänen arvostelunsa tosiaankaan ei ole niin sattuva,
kuin silloin kun se koskee muita kunniallisia ihmisiä."

Ja ukko pudisti päätänsä puhaltaen pari suuren suurta savupilveä
piipustansa.



SEITSEMÄS LUKU.

Niilo.


Herra Rosenkvist oli muutamia vuosia sitten nainut erään ryytikauppiaan
lesken kaupungista. Tämä emäntä oli, kuten olimme nähneet, sekä
toimelias että mahtava, hän oli oikein järjestyksen ihminen, joka
oli tuonut rahoja mukanansa pesään ja hänellä oli sentähden myöskin
jotakin sanottavaa. Jotakin sanottavaa, sanon minä? Tuota lausetta
hänen miehensä tuskin hyväksyisi, sillä akan kaunopuheliaisuusvirta
ryntäsi usein äkisti hänen, tuon kiltin ukon, päälle; mutta muuten teki
hän kodin sangen hauskaksi ukolle ja hoiti hänen raha-asioitansa paljon
paremmin kuin tämä itse olisi taitanut tehdä. Tuo edellämainittu Niilo
oli hänen poikansa ensimmäisestä naimisesta, kahdeksantoistavuotias
poika, jota piti kasvatettaman puutarhuriksi, mutta joka piti parempana
kuleksia ympäri muutamien laiskojen kumppanien kanssa, jotka saattivat
hänen monenmoisiin hulluuksiin, tahtoen käyttää hyväksensä hänen
rahojansa, joita he luulivat hänellä olevan loppumattomasti. Mutta
kuinka paljon äiti muuten pilasikin poikaansa, niin oli hän ylen
säästävä täyttämään hänen usein uudistamaa pyyntiänsä saada "yhden
ainoan viitosen tai kymmenen, mamma kulta." Muuten hän ei koskaan
ollut kieltänyt häneltä mitäkään, sillä tuo pitkä heittiö oli hänen
silmäteränsä ja pojalla oli rajaton voima äitinsä ylitse. Mutta
tarvittavain varojen puute saatti hänen usein pulaan ja vaati hänen
ottamaan pakonsa muihin keinoihin, joista hänen äidillänsä ei ollut
mitään aavistustakaan.

Elsa oli nyt tullut suureksi lemmikiksi kaikille perheessä; ainoastaan
Niilo katseli häntä kateellisilla silmäyksillä nähdessänsä hänestä niin
paljon pidettävän. Ukko Rosenkvistin pienet pyöreät kasvot kävivät
sitäkin kiiltävämmiksi kun tyttö oli lähellä häntä, ja kiukulla
havaitsi Niilo, että hänen äitinsäkään ei voinut vastustaa tuon pienen
ahkeran ja avuliaan tytön vetovoimaa.

"Tuo tyttö on oikea aarre", sanoi ukko vaimollensa toisinaan; "niin
paljon rahoja kun hänellä aina on torilta tullessansa", sillä oikein
nyhjittiin tungoksessa ostaessa noita maukkaasti kokoonpantuja
seppeleitä, joita "mestari Rosenkvistin pieni kaunis kukkaistyttö"
oli tuonut. Muut puutarhurit katselivat kateellisilla silmillä hänen
pikaisesti tyhjennettyjä korejansa, sillä kukaan ei voinut kilpailla
hänen kanssansa, ja kun hän otti päällensä tuon rukoilevan muotonsa,
väittivät ostajat että he eivät voineet vastustaa häntä.

Alussa ajoi Rosenkvist aina torirattaat itse, sillä hänellä oli paljon
toimitettavaa kaupungissa; mutta kun häntä kohtasivat tavalliset
leinikohtauksensa, lähetettiin Niilo hänen sijastansa, muutos, johon
Elsa ei ensinkään ollut tyytyväinen.

Kerran istui hän pienessä nurkassansa torilla koriensa ympäröimänä, kun
Niilo tuli hänen tykönsä ja mielittelevällä nenänniuristuksella, joka
kovin pisti esiin vastoin hänen tavallista äreätä tapaansa, pyysi häntä
lainaamaan hänelle muutamia markkoja niistä, joita juuri oli saanut;
hän tarvitsisi niitä välttämättömästi juuri nyt, ja luonnollisesti
maksaisi ne ensi tilaisuudessa takaisin. Eihän hänen tarvitsisi
puhua niistä niin kauan mitäkään, sillä ukko oli niin visu, että hän
ei koskaan suonut kenellekään penniäkään; mutta hänen oli huokeata
toimittaa itsellensä rahaa äidiltä, joka ei koskaan kieltänyt häneltä
mitäkään, ja silloin Elsa ne kohta saisi takaisin. "Minä lahjoitan
sinulle jotakin kovin kaunista", lisäsi hän, ojentaen kättänsä,
ikäänkuin tarttumaan rahoihin; "ja voithan sinä huokeasti sanoa että et
saanut niin paljon hintaa vihanneksista tänäpäivänä."

Nämät sanat kuultuansa tuli Elsa kovin hämillensä. Tosin kyllä ei hän
vanhempain kodissa koskaan ollut oppinut oikein erottamaan oikeata
väärästä; mutta hänessä löytyi luonnollinen, vaikka kehittymätön
velvollisuuden tunne, ja joku sisällinen ääni sanoi hänelle, että olisi
synnillistä vähimmälläkin tavalla pyytää pettää hyväntekijäänsä. Hän
vastasi niinmuodoin hiljaisesti, mutta vakaasti, että hän ei taitanut
myöntyä hänen pyyntöönsä. Ensin koetti Niilo imartelevilla sanoilla
saada häntä muuttamaan päätöstänsä, mutta kun havaitsi että Elsa
seisoi lujasti siinä, ja sanoi olevan mahdotonta jättää rahoja siitä
mainitsematta isännällensä, tuli hän hehkuvan punaiseksi kasvoiltansa
ja mutisi että hän tulisi katumaan sitä mitä hän oli tehnyt. Tuollainen
karkulais-kerjäläinen tohtisi vastustaa hänen tahtoansa! Se saataisiin
nähdä! Jonka jälkeen hän alkoi kuiskutella kumppaniensa kanssa, jotka
seisoivat vähän matkan päässä, eikä Elsa voinut tehdä siihen mitään,
että hän tunsi itsensä kovin levottomaksi, vaikka hänen omatuntonsa
sanoi hänen tehneen oikein.

Matka kotiin ei ollut, kuten ajatella saattaa, hauska. Niilo oli kovin
pahalla tuulella ja käytti joka tilaisuutta tiuskiaksensa Elsaa.

Niilon oli tapana pitää torirahat lompakossansa, sillä katsottiin
hänen voivan pitää ne varmemmassa säilössä kuin tuo pieni tyttö. Mutta
kerran, ei kauankaan tuon viimeksi mainitun tapahtuman jälkeen, puuttui
osa siitä summasta, jonka Elsan piti saaneen puutarhatuotteistansa,
ja jonka hän myöskin sanoi vastaanottaneensa. Kuinka tuo oli taitanut
tapahtua? Hän oli varma että hän oli jättänyt Niilolle oikean summan;
hän taas väitti ei saaneensa niin paljoa. Luonnollisesti uskoi hänen
äitinsä täysin ja hyvästi lempilapsensa sanat, ja Elsa sai pitää
hyvänänsä monta epäilyksen katsetta ja ankaria muistutuksia, jotka
kävivät vieläkin tuskallisemmiksi kun sama asia pari erää uudistui
ilman että kyettiin saamaan ilmi miten asian laita oikeastaan oli;
eikä ainoastaan tämä, vaan muutamia rouva Rosenkvistille kuuluvia
korukapineita sekä myöskin vähempiä rahasummia tuli pois toisinaan,
ja epäluulot voivat luonnollisesti ainoastaan langeta tuon pienen
äskentulleen niskoille, sillä sekä renki että piika perheessä olivat
vanhoja uskottuja palvelijoita, eikä kukaan muu ollut käynyt sisällä
huoneissa.

"Rakas Rosenkvistini", sanoi hänen vaimonsa, kun he illalla istuivat
yhdessä kirsikkapuulehdossa, ukko tapansa mukaan piippu suussa, eukko
sukankudin kädessä. "Tuo ei käy kauemmin laatuun. Minä tiedän että
sinä pidät tytön puolta, jos sitten olisikin vaikka omaa vaimoasi
ja poikapuoltasi vastaan; Niilo raukka, se oli pahin kaikista, että
Elsalla oli rohkeutta sanoa minulle eilen, ettei kukaan muu ollut
käynyt huoneessa kuin Niilo, kuu viitonen katosi, jonka juuri olin
saanut kanoistani!"

"Noh, mutta kukaties on se totta, akkaseni", sanoi ukko sävyisästi.

"Mitä!" huudahti vaimo ja kyynelvirta vierähti silmistään. "Oma
poikani! Tahdotko hänen ennemmin katsoa varkaaksi kuin tuon pienen
katukulkurin! Voi! kun vielä semmoisenkin häpeän täytyy nähdä! Oi, että
milloinkaan menin naimisiin!"

Hän peitti kasvonsa esiliinaansa ja tärkätyt lakinnauhansa tulivat
pehmeiksi kyyneleistä.

"Mutta, rakas Saarani", sanoi miehensä hänelle, "olehan toki
järjelläsi, eihän meillä ole mitään todistusta; täytyy ensin tutkia
asiaa ennenkuin niin rohkeasti tuomitsemme tuon isättömän ja äidittömän
lapsiraukan."

"Isättömän ja äidittömän! niin, niin, hänen isänsä oli salakuljettaja
ja istuu nyt vankina, eikä äitinsäkään ollut parempi, sitä ei ole hän
voinut salata minulta, kyllä minä kohta huomaan mikä kukin ihminen on.
Mimmoiset vanhemmat, semmoiset lapset; omena ei kauas puusta putoa. Ja
sen sanon sulle varmaan, että joko tyttö lähtee pois tahi minä. Niilo
raukkani, hän ei suvainnut tyttöä ensi alusta asti, kummallisen tarkka
silmä pojalla onkin, se on hänellä äitinsä perintöä; kaikki ihmiset on
tyttö lumonnut ulkokullatuilla kasvoillansa; mutta, sanon vielä sinulle
kerrassaan, sen varkaan penikan täytyy mennä tiehensä!"

Ja kiihkossaan kuivasi rouva Rosenkvist kutimellaan silmänsä, jotta
puikot olivat pistää silmät pilalle ja lähti huoneesta mieheensä
katsomatta.

Kauan aikaa istui herra Rosenkvist hiljaa ja miettivänä; rakkaassa
piipussaan oli tulikin sammunut hänen huomaamattansa. Silloin katsahti
hän ylös ja huomasi Elsan, joka hiljakseen käveli ympäri ja sitoi
kiinni muutamia neilikoita, joiden päät olivat riipuksissa runsaan
lämpimän vaikutuksesta.

"Tule tänne, lapsi raukka", sanoi hän vakaasti, ja pieni tyttö seisoi
kohta hänen vieressään.

"Elsa, ethän toki voi valhetella vanhalle miehelle, joka on suonut
sulle niin paljon hyvää? Onko tämä, josta he syyttävät sinua, totia vai
eikö? Minä olen uskonut sinun rehellisiä kasvojasi; olenko siis niin
hirveästi pettynyt? Se olisi suuri suru minulle, mutta pahin sinulle,
lapsi raukka, joka et kenties ole milloinkaan parempaa oppinutkaan."

Elsa kumartui maahan ukon jalkoihin. "Oi, herra Rosenkvist", huudahti
hän, katsoen häneen synkkämielisillä uskollisilla silmillään ja
nyyhkytys keskeytti äänensä; "uskotteko todellakin, että minä voisin
olla niin häijy, niin kurja! Te, kun olette ollut niin hyvä minua
kohtaan! Olen kyllä nähnyt... kotonani... mihin semmoinen jumalaton
toiminta johtaa. Ja nyt, kun niin mielelläni tahdon olla kiltti... ja
palvella teitä ja tehdä kaikki mitä te ja rouva Rosenkvist minulle
käskette, nyt kuitenkin luulette minut varkaaksi!"

Hän peitti kasvonsa käsillään ja itki; sitte puhkesi hän taas
sanomaan: "Oi, älkää uskoko heitä, herra Rosenkvist, älkää uskoko mitä
lie sanovat; minä en ole koskaan, en koskaan liikuttanut semmoista,
joka ei minulle kuulu, niin, Jumala sen tietää", lisäsi hän vitkaan ja
juhlallisesti, pannen kätensä ristiin, aivan kuin rukoukseen, "Jumala
tietää, että niinä toden sanon."

"Niin, sen tahdon mielelläni uskoa, lapsukaiseni", sanoi ukko
ystävällisesti. "Mutta kukas sitte on syyllinen? Tiedätkö siitä
jotakin? Kysyn omaantuntoosi vetoon, Elsa, ja vaadin vilpitöntä
vastausta."

Elsa vaikeni. "Enkö saa olla vastaamatta?" sanoi hän vihdoin,
surullisesti katsoen akkunaa kohden.

Samassa näki ukko hänen säpsähtävän kuten hän olisi tallannut käärmeen.
"Se on hän!" kuiskasi tyttö säikähtyneenä ja juuri silloin näkyi Niilo
hiljaa hiipivän syreenipensaan takana samassa heittäen rauhattoman ja
uhkaavan katseen Elsaan. Sitte katosi hän yhtä pikaisesti, kuin oli
tullutkin.

Ukko Rosenkvist istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Elsa", sanoi hän lopuksi, "uskon sinun olevan syyttömän, mutta
tajuathan sen itsekin ettet mielelläsi voi jäädä tänne. Sanoit että
sinulla on täti, joka asuu H- ssa, ja minä lupasin auttaa sinut sinne,
jos et meillä tulisi olemaan. Tämän lupaukseni olen pitävä, vaikka
ikävältä tuntuu erota sinusta; kaikin puolin on se niin kuitenkin
paras. Nyt sattuu niin että Niilo näinä päivinä matkustaa sinne päin
tervehtimään erästä sukulaistaan. Kylläkai sinun on vähemmän hauskaa
matkustaa hänen seurassaan, mutta annan sinut kyytimiehen huostaan, en
tiedä muuta keinoa, jolla voisit päästä perille." (Siihen aikaan ei
vielä löytynyt rautateitä niillä seuduin.)

Elsa olisi kiittänyt vanhaa miestä hänen hyvyydestään, mutta oli niin
liikutettu ettei saanut sanaa suustansa; hän tarttui ainoastaan miehen
käteen ja suuteli sitä, sitte kiiruhti hän pois, saadakseen itkeä
rauhassa.

Tämä oli herra Rosenkvistille vaikea hetki. Hän aavisti että se oli
poikapuolensa, joka oli varastellut ja hänet pettänyt; mutta hän ei
uskaltanut puhua siitä, sillä hän tiesi vallan hyvin mihinkä tilaan
hän vaimonsa siten saattaisi; mahdoton oli hänen sanoa vaimolleen että
hänen rakas poikansa oli varas. Hän oli hiljainen mies ja hänelle
oli kotirauha kaikkia muita kalliimpi. Hänen täytyi vaan odottaa
sopivaa aikaa ja pitää Niiloa tarkasti silmällä; varmaankin oli totuus
tuleva ilmi muutenkin, ettei juuri hänen tarvinnut sitä ilmaista.
Pitihän hän Elsa raukasta parhaimmalla tavalla murheen lähettäissään
hänet sukulaisensa luokse, jonne oma äitinsä oli hänet määrännyt.
Näin lohdutti hän omaa tuntoaan ja kiiruhti vaimolleen ilmoittamaan
päätöksensä.

Mutta siihen ei tämä ensinkään tyytynyt. Kyllä hän Elsan tahtoi
lähettää pois, mutta ensin oli tutkimus tapahtuva, jotta hän myöskin
todistettaisiin syylliseksi. Nyt tuli Niilo, käski äitinsä erikseen
ja puhui hänelle että väärin olisi paljastaa tyttö siten maailmalle,
ehkäpä hän katuisi ja parantaisi itsensä jos häntä kohdeltaisiin
lempeydellä.

Niilolle oli luonnollisesti suurimmasta tärkeydestä ettei mitään
tutkimusta toimeen pantaisi, mutta äitinsä vaan ihaili hänen
jalomielisyyttään.

"Hän on jalo poika", sanoi äiti, "koska hän voi olla niin hyvä tyttöä
kohtaan, vaikka tämä on koettanut hänestä herättää epäluuloa hänen
omassa äidissään!"

Niilo iski silmiään ja Elsa tuli hehkuvan punaiseksi; mutta ukko
ravisti päätään, miettien: "äiti raukka, mitenkä käyneekään kun
vihdoinkin saat tietää totuuden!"

Aurinko oli juuri noussut, linnut visertelivät metsässä, yökasteen
virkistäminä aukasivat kukat lehtensä, koko luonto näytti iloiselta
ja hymyilevältä, kun Elsa surumielin istui rattaille, joiden piti
viemään hänet pois siitä paikasta, jossa hän kerran luuli tulevansa
niin onnelliseksi. "Ja kuitenkin", ajatteli hän, syvillä henkäyksillä
nauttiessaan aamu-ilmaa, "on minun laitani paljon parempi kuin isä
raukan, jonka täytyy istua vankeudessa. Ah, jospa kerran saisin nähdä
hänet niin vapaana kuin minä olen!"

"Jumala olkoon kanssasi, lapseni", kuiskasi herra Rosenkvist hänen
korvaansa. "Ilmoita minulle joskus kuinkas voit"; ja salaa pisti hän
tytön käteen vähän rahaa ja eväskorin matkalle. Rouva Rosenkvist
syleili poikaansa ja käski hänen tulemaan pian takaisin, ajuri
läiskähytti piiskallaan ja niin he läksivät.



KAHDEKSAS LUKU.

Titania.


Matkansa perille päästyään oli Elsa eräässä kaupungissa, joka oli
paljon isompi kuin mikään niistä, jotka hän ennen oli nähnyt. Hän
ihmetteli mitenkä voidaan viihtyä tämmöisissä korkeissa huoneissa, ja
ajatellessaan isäänsä, joka kenties iäkseen oli suljettu semmoiseen
huoneesen, oli hän vähällä tukehtua. He kulkivat pari pitkää katua ja
tulivat vihdoinkin sille huoneelle, jonka osoite oli hänen vanhassa
kirjassaan. Se oli vähäinen kaksikerroksinen puurakennus erään kapean
kadun varrella, kaupungin toisessa päässä. Ajokalut seisahtuivat. Elsa
astui alas ja kolkutti vapisevalla kädellä ovelle. Hetkisen perästä
aukasi oven eräs piika hiukset hajallaan ja hyvin huolettomasti puettu.

"Onko matami Ljungström kotona?" kysyi Elsa.

"Matami Ljungström? Ei täällä asuu ketään sen nimistä."

"Ah. niin, hän on tätini, tässä on minulla hänen osoitteensa: n:o 8,
Pieni Myllykatu."

"Niin, kyllä se on oikein, mutta ei hän asu täällä."

Nähdessään Elsan hämmästyksen, käski piika hänen odottaa porstuassa
hetkisen, hän lupasi kysyä niiltä jotka huoneessa asuivat tuntisivatko
he ketään semmoista henkilöä. Hetken perästä tuli hän takaisin samalla
vastauksella; ei kukaan huoneessa tietänyt mitään matami Ljungströmistä.

Kauhistuneena juoksi Elsa ulos sanomaan tätä Niilolle; mutta hänen
tullessaan kadulle olivat ajokalut poissa.

"Voi sitä häijyä Niiloa!" huudahti hän ja aikoi juosta rattaiden
perässä, muttei tietänyt minnekkä päin ne olivat lähteneet.

Tämä oli surkea kohtalo! kuinka hänen nyt kävisi? Hän oli tuntenut
itsensä yksinäiseksi maantiellä, ensin jättäessään kotinsa; mutta nyt
oli hän paljon yksinäisempi suuressa kaupungissa, jossa sadottain
ihmisiä kulki sivuitse, huolimatta pienestä tytöstä, joka seisoi ovella
niin surullisen näköisenä.

Niillä oli kaikilla omat toimensa mietittävänä, ja jos joku vähäsen
seisahtikin kysymään mitä hänelle oli tapahtunut, kulkivat he kuitenkin
edelleen, vastausta odottamatta.

Aivan neuvottomana istuutui Elsa kynnykselle, ja antoi kyyneleensä
vapaasti tulvata. Mitä pitäisi hänen nyt tehdä? Vastapäätä olevat
pitkät akkunarivit, näkyivät aivan kuin irvistelevän hänelle; hänestä
tuntui niin tukehuttavalta ja peloittavalta kapealla kadulla, jossa
eivät mitkään aallot laulaneet hänelle: "On linna luja Jumala." Ah,
eikö Hän vieläkin voisi auttaa häntä surussaan? Ehkäpä jos hän oikein
sydämmellisesti rukoilisi, koska Hän on sanonut: "Tulkaat minun tyköni
kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä
virvoittaa", ehkäpä Hän ei hylkäisikään tuota lapsi poloista, kuten
kaikki ihmiset hänen olivat hylänneet.

Siten istui hän hetken aikaa ristissä käsin ja kyyneleet vuosivat
silmistään, kun kaksi miestä tuli ulos eräästä läheisyydessä olevasta
huoneesta ja lähenivät hänen istuinpaikkaansa. Toinen heistä oli
hyvin synkkä ja keltasenvaalea kasvoiltaan; vaikka ilma oli lämmin,
oli hänellä iso takkikulu hartioillaan, harmaa huippuhattu mustilla
hiuksillaan ja pumpulinen sateenvarjo kädessään, jolla hän ilveili ja
huiski ympärilleen, niin että muut jalankävijät koettivat väistää häntä
niin paljon kuin mahdollista, välttääkseen odottamatonta lyöntiä, jonka
muuten olisivat voineet saada päähänsä. Toinen mies näytti enemmän
jäykältä ja kopealta mutta molemmat: näkyivät vilkkaasti haastelevan
keskenään. Samassa, juuri kun he menivät Elsan sivutse, seisahti
tumma mies yhtäkkiä ja huudahti: "Mutta mitä merkillistä sinulle on
tapahtunut, lapsi parka? _Poverina_! Minä en salli milloinkaan pienen
tytön itkevän; silloin muistan kohta pienen Marketani kotona. Mutta
olenkohan nähnyt, nuo kasvot ennen?"

Elsa katsahti ylös; hän luuli tuntevansa tuon eriskummaisen
vierasmurteisen äänen. Niin, nytpä hän tunsikin että se oli sama
vieras, jonka oli tavannut ojassa, kun pyörä oli hänen rattaistaan
lähtenyt; mitä kaikkia olikaan hänelle sen jälkeen tapahtunut! Samassa
tunsi vieraskin tuon pienen tytön, joka oli ollut niin hyväntahtoinen
ja avulias häntä kohtaan.

"Sano, miksikä itket, _mia cara_", sanoi vieras; "minulle olisi hauskaa
jos voisin tehdä jotakin vastapalvelusta."

Elsa kertoi nyt muutamilla yksinkertaisilla sanoilla mitä hänelle
oli tapahtunut. Tumma mies kuulteli tarkkaavasti, sitte kääntyi hän
pikaisesti seuraajaansa ja sanoi: "_È si bella_! hän on hyvin kaunis!
Signore... mieleeni juolahti jotakin... juuri sen johdosta, josta äsken
puhuimme. Entäs jos olisimme hänessä löytäneet Titaniamme... jonkun
jonka voisimme asettaa tuon ikävän Lottan sijaan!"

"Niin, se maksaa vaivan miettiä", vastasi toinen terävästi tarkastaen
Elsaa, jotta tämä tuli punaiseksi ja vaaleaksi miesten katsellessa
häntä. Sitten puhelivat he hetkisen erikseen keskenänsä, jonka jälkeen
tummapartainen tuli taas Elsan luo ja kysyi tahtoisiko Elsa seurata
häntä, hän voisi ainakin tarjota hänelle suojaa katosalla kiitokseksi
siitä palveluksesta, jonka oli häneltä saanut, hän tahtoisi sitäpaitsi
ehdoittaa hänelle jotakin, jos hän myöntyisi siihen, olisi hän aikaa
voittain tuleva itsenäiseen asemaan.

"Älä pelkää, _mia cara_", sanoi hän, huomattuaan että Elsa oli hyvin
hämmästyneen näköinen, "en tahdo vahingoittaa hiuskarvaasikaan, orpo
raukka."

"Niin, sen minäkin vakuutan", sanoi toinen, "tiedän ettei kukaan ole
niin lapsia lempivä, kuin Crespini, ja aina Marketan tähden, kuten hän
sanoo. Ilmoittakaa minulle päätöksenne niin pian kuin voitte. Hyvästi."

Kun ei Elsa tiennyt mitään muutakaan neuvoa, ja mies näytti hänestä
hyvältä ja ystävälliseltä, otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan
ja seurasi miestä hänen asuntoonsa.

Se oli pieni yliskamari, varustettu hyvin kohtuullisilla huonekaluilla,
edessä oli pieni kammio, joka oli sopiva Elsalle makuuhuoneeksi niin
kauaksi kun hän siellä oleskelisi. Vieras pani hänelle voita ja leipää,
parasta mitä talossa löytyi, kuten hän sanoi. Sitte kertoi hän että
hänen kanssaan kävellyt vieras herra oli eräs teaatterinjohtaja,
joka matkusteli seurueneen ympäri ja oli äskettäin yhtynyt erään
sirkuksen kanssa, jotta he nykyään antavat molempia, näytelmä- ja
sirkusnäytäntöjä toistensa yhteydessä. Hän, Martino Crespini, näytteli
Pajatson osaa; "kun minä vaan esiinnyn näyttämölle, nauravat kaikki
sekä vanhat että nuoret vallan menehtyäkseen, ja kuitenkin on väliin
vaikeata keksiä naurettavia temppuja, kun sydän painaa rinnassa,
kuni kivi, joka tapahtuu usein, ajatellessani ihanaa kotimaatani, ja
vaimoani ja lastani siellä kaukana", sanoi hän pyyhkien kyyneleen
silmästään. Lisäksi kertoi hän että he olivat näytelleet erästä
kappaletta, joka oli tavattoman miellyttävä, nimeltään Prinssi ja
Keijuis-kuningatar, mutta Lotta, joka näytteli Titanian osaa, oli
juonikas ja ilkeä ja sanoi olevansa niin kipeä ettei hän voinut enää
esiintyä; mutta yleisö ei kuitenkaan ollut vähempään tyytyväinen, vaan
kappaleen _täytyi_ näyttää. Hän ehdotteli siis, että Elsa ottaisi hänen
osansa näytelläkseen; hän oli paljon sievempi ja kauniimpikin kuin
Lotta ja olisi varmaankin onnistuva oivallisesti.

Mutta Elsa väitti sen olevan ihan mahdottoman; eihän hänellä ollut
vähintäkään käsitystä kuinka siellä piti oltaman; hän käyttäytyisi
tyhmästi ja olisi vaan herra Crespinille harmiksi.

Tämä vaan ei tahtonut kuullakaan hänen kieltävää vastaustansa. Johtaja
olisi kyllä pitävä murheen siitä että hän osansa oppisi; olisi kai
se väliin vähän hankalaa, mutta ei hänen siltä tarvinnut pelästyä.
"Olenhan minä aina sivullasi", lisäsi hän; ajatteleppa, "minä olisin
luultavasti kuollut ojaan veren vuodosta, ellet sinä olisi ollut niin
älykäs, nyt tahdon tehdä mitä voin. Jos käyttäydyt hyvästi saat hyvän
palkan, enkä näe muuta neuvoa sinulla olevankaan."

Se olikin totta. Elsan täytyi myöntyä, ja samana päivänä vietiin hän
teaatterinjohtajan luokse oppimaan rooliansa.

Nyt alkoivat lapsi raukalle uudet koetukset. Todella kyllä oli
hänellä luonnostaan keveä ja hoikka vartalo, joka oli tullut vielä
ketterämmäksi ja notkeammaksi hänen kiipeillessään kallioilla, joka oli
ollut hänen ainoa huvituksensa yksinäisessä saaristo-elämässään, ja
kauniille kasvoilleen antoivat silmänsä omituisen lumousvoiman; mutta
yhtähyvin oli hänen vaikea tehdä ankaralle opettajalleen mieliksi.
Hänelle, joka oli täydellinen luonnonlapsi, ei ollut huokea taipua
kaikkiin niihin mutkikkaisiin asentoihin ja mielisteleviin kasvojen
liikuntoihin, jotka kuuluivat hänen rooliinsa, ja sitte sai hän kokea
korvapuusteja ja kovia sanoja, joista hän kokonaan peljästyi ja rupesi
itkemään, mikä vaan teki asian hullummaksi, ja hän lähetettiin kotiin
sillä arvolauseella, ettei hän milloinkaan kelpaisi mihinkään.

Mutta kun Elsa siten tuli niiskuttain sisään ystävänsä Crespinin
luokse, osasi tämä hyvin lohduttaa häntä ja antaa hänelle uutta
rohkeutta. Hän tunsi taas itsensä kokonaan iloiseksi istuessaan
Crespinin vieressä ja kuullellessaan hänen innokasta kertomustaan
kauniista Italiasta, hänen isäinsä kaupungista Florensista, jonne hän
oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa. "Ah, Firenze la bella!" huudahti
hän, "ajatteleppa, _carissimo_ jos kerran voisimme tavata toisemme
siellä ihanan taivaan alla ruokamäntyjen varjossa. Voi, jos ei minun
kauemmin tarvitsisi kuljeskella ympäri vierailla mailla ja naurattaa
kansaa hullunkurisilla vehkeilläni, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan
ajatellessani rakkaitani kotona!"

Ja tämä jalomielinen mies istui valkeassa ilvehtijäpuvussaan pitkine
hioineen ja avaroine housuineen ja itki niin että kasvomaali juoksi
pitkin poskiaan. Nyt oli Elsan vuoro lohduttaa häntä, ja näin
istuskelivat he kauan uneksuen iloisemmasta tulevaisuudesta, jolloin
hän olisi koonnut niin paljon rahaa, että he yhdessä voisivat matkustaa
Italiaan ja Elsa olisi tuleva Marketan ystäväksi, -- kunnes huudettiin
Pajatsoa. Hän pyyhki pikaisesti kyyneleensä, ja Elsa kuuli etäämpää
valtaavan naurun, jolla yleisö otti hänet vastaan.

Vaikka tämä Elsalle alussa olikin hyvin ikävää, alkoivat asiat
pian kuitenkin käydä paremmin; hänen hyvä tahtonsa ja luonnollinen
suloutensa voitti vähittäin kaikki vaikeudet niin että itse äreä
teaatterinjohtajakin herkesi häntä torumasta. Näyttelykumppaninsa
olivat kokonaan ihastuneina häneen, ainakin miespuoliset, mutta
naiset katselivat häntä karsain silmin, sillä he aavistivat hänessä
saavansa vaarallisen kilpailijan. He tekivät hänelle monta kepposta ja
kujetta, joten lie antoivat vihalle ja kateudelle vallan, jonka hänen
miellyttävät kasvonsa ja soma käytöksensä oli heissä herättänyt.

Mutta hänelle itselle oli vaara suurempi kuin heille, sillä
kunnianpyynnön myrkky hiipi jo hänen sydämeensä. Hän, joka oli ollut
kehumisiin niin tottumaton, näki nyt monen ihailevin silmäyksin
katselevan hänen jokaista liikuntoaan. Hän oppi itse tuntemaan,
että hän oli kaunis, ja siinä kadotti hän suurimman suloutensa,
sillä kauneudestaan tietämättömänä oleminen juuri antaa nuorelle
tytölle suloisimman viehätysvoiman. Hän alkoi suurella mielihyvällä
kuullella mauttomia ylistyksiä hurmaavista silmistään, ihastuttavasta
käytöksestään y.m., eikä enää luullut ilman niitä voivansa elääkään.
Niin oli pienestä teeskentelemättömästä olennosta tullut -- eikä juuri
vähänkään -- teeskentelevä ja turhamielinen, varsinkin ensimäisen
yleisen harjoituksen jälestä, siinä kun oli useampia henkilöitä
läsnä, jotka, osaksi kehoittaakseen häntä, osaksi hurmautuneina hänen
kauniista kasvoistaan ja viehättävästä käytöstavastaan, puhkesivat
hurjiin mieltymyksen osoituksiin.

Esiripun laskettua kääntyi teaatterinjohtaja Crespiniin ja sanoi:
"Kiitän teitä oivallisesta aatteestanne, että toimititte tytön meille,
se oli oikea ihmetapaus. Saatte nähdä, että hän herättää huomenna
suuren riemastuksen."



YHDEKSÄS LUKU.

Elsan ensimäinen esiintyminen.


Siinä kappaleessa, jossa Elsa oli esiintyvä, näytteli hän Titaniaa,
keijuisten kuningatarta, joka tulee pilvistä elefantinluisissa
vaunuissaan suurten perhosten vetämänä; jättäen ne korkeuteen liitelee
hän puiden välitse maahan, jossa lumottu prinssi, paimenpojaksi
puettuna, nukkuen makaa sammalvuoteella. Miten hän koskettaa häntä
taikasauvallaan, mitkä merkilliset kohtalot prinssi sitte kokee, ja
kuinka Titania aina osoittautuu pelastavana hengettärenä pahimmassa
vaaran hetkessä, sitä emme aio tässä kertoa, vaan kääntykäämme sen
sijaan vanhan teaatterihuoneen vaatetuskammioon, juuri kun siellä
kaikki makaa hujan hajan suurimmassa sekasorrossa. Täällä seisoi
vanha laiha kellanvaalea-ihoinen näyttelijätär koettaen nuorentaa
itseään mustuttamalla silmäluomiaan ja maalaamalla poskiaan; tuolla
taas nuorempi, joka oli puristanut täyteläisen vartalonsa niin
piukkaan, että tuskin sai hengitetyksi; lattialla ja tuoleilla oli
huiskin haiskin vaaleita perukkeja, tummia varatukan kiehkuroita,
kuningaskaapuja vaalistuneesta sametista kultapaperireunuksilla;
kukilla ja nauhoilla varustettuja paimenhattuja, puumiekkoja, pahvisia
kypärejä liehuvine töyhtöineen, taikakeppejä, paimensauvoja, siipiä
j.n.e. Yhdellä puolella makasi Pajatson valkea puku, johon kuului suuri
varanenä ja huippuhattu kilisevine kulkusineen; toisella puolella
näkyi Titanian maalatusta ja öljytystä läkistä tehty perhoispari,
kultasilla siioilla valjastettu vaunuihin, jotka lähemmin katsottuna
eivät olleetkaan elefantinluusta, vaan valkeasta pahvista, kimröökillä
varjostetut. Keskellä tätä sekasortoa seisoi Elsa, salakuljettajan
tytär, antaen puettaa itseään keijuiskuningattareksi. Hän puetettiin
hyvin lyhyeen ja avaraan harsokankaasta tehtyyn, koruompeluksilla
ja hopealehdillä kirjaeltuun hameesen; keijukaisen siivet, hienosta
harsosta, kiinnitettiin olkapäihin; pienet sandaalit pantiin jalkaan
trikoosukkien päälle, ja mukailluista mutta kuitenkin kiiltävistä
kivistä sai hän otsakoristuksen kullankeltaisille kähäröilleen.

Näin puetettuna katseli hän mielihyvällä itseään pöydällä olevassa
rikkeimessä peilissä ja loi itseensä tyytyväisen katseen ympärillään
seisoviin naisiin, mutta sai vastaukseksi paljaita pistosanoja ja
pilkallisia moitteita. Samassa huudettiin: "Titania!"

"He odottavat sinua", sanoi Pajatso, joka tuli äkkiä sisään tarkasti
silmäillen häntä.

"No, enkö kelpaa sitte, isä Pajatso?" sanoi hän hymyillen; mutta
sydämmensä sykki kuitenkin vähän tuskallisesti hänen astuessaan
vaunuihin; perhoset alkoivat kömpelömäisesti liehutella siipiään ja
näkymätön koneisto pani koko laitoksen liikkeesen, vaikkei juuri niin
ylä-ilmaisella keveydellä, kuin hänen majesteetilleen keijuisten
kuningattarelle olisi ollut sopiva.

Teaatterisalonki oli ihan täpötäynnä, sillä uuden Titanian kauneudesta
oli huhu laajalle levinnyt. Ja kun Elsa ajoneuvoissaan hitaasti
keikutteli pilvien seasta esiin, otettiin hän vastaan kaikuvilla
käsientaputuksilla. Keveästi tervehti hän yleisöä, kuten hänelle oli
opetettu, astui mahtavasti ulos vaunuistaan, laskeutuakseen muutamia
salaportaita myöden, ikäänkuin ilmassa liidellen, alas näyttämölle.
Seisoessaan ylimpänä portailla heilutti hän taikasauvaansa, ja melkein
tietämättänsä lennähti katseensa vieraasen ihmisjoukkoon, joiden kasvot
muodostivat pitkiä riviä. Silloin äkkäsi hän yht'äkkiä eräät kasvot,
jotka hän tunsi. Aivan vastapäätä häntä, teaatteriparvella, istui
jahtiluutnantti, joka oli hänen isänsä vanginnut! Jahtiluutnantin
näkeminen herätti hänessä kaikki surulliset muistot uudestaan eloon,
tuskallisesti päästi hän lyhyen huudahduksen, pikainen huimaus kohtasi
hänet, jalkansa luiskahti ja hän putosi korkeasta asemastaan alas
laattialle.

Kauhistuksen hälinä kävi läpi koko huoneen; "voi tyttö raukkaa, hän on
kuollut!" huudettiin joka taholta.

Liikkumattomana makasi hän, otsakoristus oli singahtanut kauas pois.
Irtonaiset tukkakiehkurat tuoksuivat hänen ympärillään. Vaaleana
kuin ruumis makasi hän siinä kaikkine komeuksineen, koruilleen.
Silmänräpäyksessä oli Pajatso hänen vieressään; ainoassaan
puoleksi puettuna, roikkuvine varanenineen syöksähti hän sisään ja
valitushuutoja huutaen otti hän tytön syliinsä. Samassa kiiruhti
teaatterinjohtajakin esiin näyttämölle niin kiukkuisena että hän tuskin
saattoi puhua.

"Viheliäinen kun nostat semmoisen metelin!" kiljui hän, tahtoen
tukasta vetää tytön pois näkyvistä, mutta Pajatso esti voimakkaasti
hänen julman hankkeensa, nosti tytön varovasti käsivarsilleen ja kysyi
kääntyen teaatteriparvea kohden, olisiko katsojain seassa ketään
lääkäriä, joka tahtoisi sääliä tyttöraukkaa ja ottaa hänet hoitaakseen,
jos hän vielä eläisi.

Mutta jo ennen kun hän oli ehtinyt toivomuksensa lausuakaan, oli eräs
vanhanpuoleinen, mustiin puettu herra lähtenyt paikaltaan parketilla
ja kohtasi rappusilla Crespinin, joka oli juuri kantamassa hengetöntä
taakkaansa asuntoonsa, yliskamariin teaatterirakennuksessa.

Tohtori seurasi jälestä. Elsa pantiin varovasti pienelle vuoteelleen.
Pajatso juoksi hakemaan vettä, viinaa, etikkaa ja kaikkia mitä
mieleensä muistui, sillä aikaa kun tohtori tarkasteli tytön vammoja.

"No, herra tohtori, miten on hänen laitansa?" kysäsi hän sitte
tuskallisen rauhattomana.

"Käsivarsi on taittunut, hän on pahasti loukkautunut useammasta
paikasta, ja on putouksesta tainnuksissa, mutta mitään hengen vaaraa en
luule löytäneeni."

"Taivaan ja pyhän neitsyen olkoon kiitos!" huudahti Crespini lämpimästi.

"Onko hän tyttärenne?" kysyi tohtori; "hän näyttääkin etelämaiselta."

"Ah ei, tyttäreni ei hän toki ole, mutta hän on orpolapsi ja niin hyvä!
Hän on kerran pelastanut minun henkeni; _povera piccola_; voi jospa
minäkin voisin pelastaa hänen henkensä!"

"Jumalan avulla koetamme sen tehdä", sanoi tohtori vakaasti. Tytön
ystävän ja suojelijan käydessä noutamassa määrättyjä lääkkeitä, sitoi
tohtori hänen käsivartensa; sitte istuivat molemmat miehet hänen
vieressään kunnes puna vähitellen taas palasi hänen huulilleen ja
poskilleen, hän aukasi silmänsä ja hämmästyi huomatessaan ettei hän
ollutkaan vanhassa salakuljettajakodissaan.

"Isä poloiseni", jupisi hän koottuaan ajatuksensa ja muistellessaan
pelottavaa luutnanttia, joka niin eriskummallisella tavalla oli
sekaantunut hänen elämän vaiheisiinsa.

Tohtori istui hänen tykönänsä kauan yli puolen yön ja lähti vasta
sitten kun hän arveli kaiken vaaran toistaiseksi olevan ohitse.
Aikaiseen seuraavana päivänä lupasi hän taas tulla katsomaan pientä
sairastaan, joka nyt vihdoinkin sulki silmänsä ja vaipui pari tuutia
kestävään levottomaan uneen.



KYMMENES LUKU.

Yliskamarissa.


Tohtori Edelstedt kävi joka päivä, tehden kaikki mitä hän saattoi,
lieventääkseen Elsan tuskia. Crespini oli väsymätön huolissaan,
vieläpä uhrasi oman elatuksensakin voidakseen hankkia hänelle
jotakin hupaisuutta. Tohtoria liikutti syvästi tuon iäkkään miehen
alttiiksiantavaisuus nuoren tytön hyväksi, ja kiitollisuus, joka
ilmautui tytön sanoissa, ja hänen raukeissa katseissaan.

Mutta eräänä päivänä tullessaan ylös heidän luokseen, näki hän
italialaisen kävelevän huoneessa edestakaisin levottomilla liikenteillä
ja Elsan seuraavan häntä silmillään, samalla kun kasvoilleen levisi
kuumeentapainen puna. Tohtorin kysymykseen, mitä oli tapahtunut,
vastasi Crespini että teaatterinjohtaja oli ollut niin vihastunut
ja saanut niin paljon harmia Elsan tähden, että päätti kohta jättää
kaupungin ja etsiä muualla onneaan ja hänen oli täytymys seurata mukana
koska hän ei muulla tavalla voinut ansaita jokapäiväistä leipäänsä.

"Kyllä minulla on ikävä ammatti, signor Dottore", sanoi hän, "mutta --
en taida mitään muuta ja opettelemaan olen jo liian vanha."

Mutta miten olisi Elsan nyt käyvä? Hän oli ihan neuvottomana
ajatellessaan tyttöä, ja hänen ainoa toivonsa oli että tuo jalomielinen
tohtori ehkä mahdollisesti tietäisi jonkun neuvon.

Tämä vastasi, että hän jo kauan oli toivonut saavansa tytön
sairashuoneesen, sillä hän tiesi että Crespinin, joka itse oli vetäynyt
tuohon pieneen kammioon ja kieltäytynyt kaikista, oli varmaankin
vaikea hoitaa häntä; mutta nykyään ei ollut sairashuoneessakaan yhtään
avonaista paikkaa. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa ja antaa hänelle
tarkemman tiedon jälestä puolenpäivää.

Illalla seisahtuivat eräät vaunut ulkopuolelle; hitailla askeleilla
kuului joku tulevan portaita ylös, ovi avattiin ja naisolento astui
sisään tohtorin seuraamana. Hänellä oli yllään jostakin hienosta
pehmeästä kankaasta tehty harmaa puku; hopeanvaaleat hiuksensa olivat
sileäksi kammatut kahden puolen kasvoja, jotka olivat niin vaaleat
ja puhtaat, kuin olisivat olleet elefantinluusta; sisäänpainuneet
siniset silmänsä osoittivat ruumiillista kärsimistä, mutta sielun
rauha kuvastui myöskin niissä, ja kun hän hitaasti elefantinluisella
kädensijalla varustettuun sauvaansa nojaten tuli esiin, katsoi Elsa
kummastuksella häneen; hänestä tuntui kuin joku olento toisesta
maailmasta olisi tullut hänen pieneen huoneesensa, täyttäen sen
suloisella hupaisuudella.

"Tämä on sisareni Eleonore, joka itse tahtoo nähdä pienen sairaani",
sanoi tohtori. "Hän onkin parempi lääkäri kuin minä", lisäsi hän
hymyillen, "tässä on Elsa ja tämä on hyvä ystäväni signor Crespini."

Nähdessään tuon oudonnäköisen miehen, joka eriskummallisesti
viittomalla sanoi hänet tervetulleeksi, oli neiti Edelstedt vähällä
peräytyä takaperin, mutta rohkasi heti itsensä, kiitteli häntä
muutamilla ystävällisillä sanoilla hyväntahtoisuudestaan tyttö raukkaa
kohtaan, joten hän kohta voittikin hänen sydämensä. Sitte meni hän
vuoteellaan makaavan Elsan luokse, joka oli niin vaalea ja laihtunut,
ettei hänessä paljon muuta näkynyt kuin suuret tummat silmänsä, joiden
kiilto kuumeesta oli lisääntynyt. Sangen hyvältä tuntui hänestä kun
neiti silitti pehmeällä kädellään hänen polttavaa otsaansa, ja hänen
puhuttelunsakin kuului hänestä soitannolta. Lyhyellä iällään oli Elsa
enimmäkseen nähnyt raakoja ja rajuluontoisia ihmisiä, mutta nyt tunsi
hän, vaikka luonnollisesti ei voinut sitä käsittää, mikä voima on
salattuna korkeammassa sivistyksessä, minkä jalostuttavan hohteen saa
koko olento, jonka sydän ja ymmärrys ovat kehittyneet sopusointuiseksi
kokonaisuudeksi ja kun hienosti sivistynyt mieli kuvastuu jalolla
pinnalla; tämä koskee raaimpaankin sydämeen ja vaikuttaa terveellisesti
kuni auringon paiste ja virkistävästi kuni aamukasteen puhtaat pisarat
kuivuneesen maahan.

Tämmöisen vaikutuksen teki neiti Edelstedt kaikkiin, joidenka seuraan
hän tuli. Veljensä vertasikin häntä resedaan, joka itse pienenä hentona
ja melkein näkymättömänä kuitenkin levittää tuoksua, joka miellyttävänä
täyttää ilman. Tämän tunsi myöskin hän, kipeä tyttö, hänestä tuntui
kuin olisi hän uudestaan elpynyt elämään, kun neiti niin ystävällisesti
ja lempeästi häntä puhutteli. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin
avomielisesti ja vieläpä luottavaisuudellakin, jota ei hän tähän asti
vielä milloinkaan ollut osoittanut kenellekään.

Hetkisen kuluttua menivät tohtori ja sisarensa akkunakomeroon ja
puhelivat hiljaa keskenään, jonka jälkeen tohtori kääntyi Crespiniin,
sanoen sopineensa sisarensa kanssa, että Elsa saisi olla heidän
luonaan, kunnes hän tulee terveeksi; jos hän sitte käyttäytyisi hyvin,
pitäisivät he hänestä huolen eteenpäinkin. Kasvatusisänsä ei siis
tarvinnut mitään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.

Nyt olisi maksanut vaivaa nähdä Crespinin. Hän heittäytyi polvilleen
neiti Edelstedtin jalkoihin, suuteli hänen käsiään, vieläpä vaatteensa
palteitakin; hän nauroi ja itki vuorotellen, hän viittaili ja
juoksenteli ympäri kummallisimmalla tavalla; mutta kun Elsa käärittiin
lämpimään vaippaan, joka tohtorilla oli muassaan vaunuissa, ja piti
kannettaman alas, tuli Crespini kokonaan hiljaiseksi ja vaaleaksi.
Elsa tahtoi jättää hänen hyvästi, kiittää häntä hyvyydestään
vierasta orpolasta kohtaan, mutta niin voipunut hän oli ettei saanut
sanaakaan suustansa, vaan laski kähäräisen päänsä hänen rinnoilleen
ja kyynelvirta puhkesi tulvamaan silmistään. Oi Pajatso raukkaa!
Hänen kyyneleensä vuosivat tytön kyynelien kanssa yhteen; mutta äkkiä
hypähti hän sivulle, aukasi erään laatikon, otti sieltä esiin pienen
karneolikivisen ristin ja sitoi sen Elsan kaulaan. Tätä oli Marketa
kantanut ja hän piti sen parhaana aarteenaan.

"Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoon sinua lapsukaiseni", sanoi hän, "älä
unhota vanhaa Pajatso-isää."

"En milloinkaan!" vastasi tyttö nyyhkyttäin; sitte otti Crespini hänen
varovasti syliinsä ja kantoi alas vaunuihin, johon tohtori ja sisarensa
olivat muodostaneet hänelle mukavan sijan.

"Signor Crespini", sanoi jälkimäinen ottaen kellonperistään pienen
sydämen muotoisen emaljoidun medaljongin, "ottakaa tämä muistoksi
hoidokkaaltanne, ja pantiksi meiltä, ettemme koskaan ole häntä
hyljäävä, vaan hän on saava hyvän kodin minun ja veljeni luona."

Ihastuneena suuteli Pajatso muistomerkkiä, tohtori puristi hänen
kättään, Elsan tummat silmät olivat kiitollisena häneen kiintyneinä.
Vaunut vierivät matkaansa. Italialainen tuijotti niiden jälkeen,
kunnes ne katosivat kadun kulman taakse, sitte meni hän hitaasti ja
surullisena takaisin pieneen yliskamariinsa.



YHDESTOISTA LUKU.

Lääkäri ja hänen sisarensa.


Nyt alkoi Elsalle uusi elämä. Tohtori Edelstedtin hoidolla ja hänen
sisarensa hellällä huolenpidolla parani hän vähitellen. Hänen
käsivartensa tuli taas kykeneväksi ja terveyden ruusut kukoistivat
hänen ennen niin vaaleilla kasvoillaan. Hyvä ruoka, säännölliset
elantotavat ja ennen kaikkia häntä ympäröivä hiljainen mutta
hyödyllinen toimeliaisuus teki häneen, jolle tämä kaikki oli aivan
uutta, sanomattoman hyvän vaikutuksen.

Tohtori Edelstedt oli asunut yhdessä sisarensa kanssa aina siitä asti
kun hän alkoi toimensa harjoittelevana lääkärinä. Sisarensa, joka
juuri oli menettänyt vanhempansa, tuli silloin veljensä luokse hänen
talouttaan hoitamaan, eikä he siitä saakka olleet toisistaan erkauneet.
Saman hengen elähyttäminä työskentelivät he yhdessä lähimmäistensä
hyväksi; missä eivät lääkärin keinot voineet auttaa, siellä tuo hurskas
nainen lievensi tuskat sanoillaan, joilla oli huojentava vaikutus kuten
parantavalla palsamilla kipeään haavaan. Ruumis ja sielu ovat niin
läheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että ruumiisen voidaan välin
vaikuttaa terveellisimmästi siten että sielussa herätetään suurempi
voima ja vakaampi luottamus Jumalan rakkaasen hallintoon. Tämän ymmärsi
tohtori Edelstedt sangen hyvin, aivan sairaan aavistamatta, tehdä;
hän oli aina valmis tarpeen tullessa auttamaan neuvolla ja työllä, ja
sisarensa oli hellästi rakastavana aina hänen kanssaan. Näin täyttivät
he uskollisesti Vapahtajansa käskyä; he "ruokkeivat ja juottivat
isoovaisia ja janoovaisia, ottivat outoja huoneesensa, vaatettivat
alastomia, oppeivat sairaita ja kävivät vankien luona."

Mutta muutamia vuosia oli kova lannetauti estänyt neiti Edelstedtin
käymästä veljensä kanssa köyhien sairaittensa luona; kuitenkin oli
hän kärsivällinen ja mieltynyt Jumalan tahtoon, niin ettei kukaan
aavistanut kuinka paljon hän kärsei; mutta hyödyllisen vaikutusalan
täytyi hänen kuitenkin hankkia itselleen. Sitä varten oli hänellä
tapana koota ympärilleen muutamia nuoria tyttöjä, joille hän jakoi
tietojensa rikkaita aarteita. Päämääräkseen asetti hän sekä sydämmen
että ymmärryksen kehittämisen, yhteiskunnalle hyödyllisten jäsenten
kasvattamisen, samalla antaen heille käytännöllisiä tietoja,
saattaakseen heitä perhe-elämään kelvollisiksi, johon useimmat heistä
arvattavasti tulisivat kutsutuiksi.

Vähää ennen Elsan perheesen tuloa oli neiti Edelstedt kuitenkin ollut
tavallista heikompi eikä ollut voinut täysin antautua tähän toimeensa;
mutta tehdäkseen veljelleen mieliksi ei hän kuitenkaan säästänyt
vaivojaan, vaan kävi itse tuota kipeää tyttöä katsomassa ennenkuin he
päättivät hänen ottaa luoksensa kotiin.

Lukemaan ja kirjoittamaan oli Elsa oppinut äidiltänsä, mutta kun
tämä tuli niin paljon kiintyneeksi miehensä salakuljetustoimiin,
unohti nuori tyttö suurimman osan siitä mitä oli oppinut. Nyt
sitävastoin alkoi hän heti, senverran toinnuttuansa, omistaa itselleen
rakastettavan opettajattarensa antamia tietoja. Hoitaa häntä, oli
sitäpaitsi Elsan suurin ilo; huomattuansa hänen silmistään että hän
haluaisi jotakin, juoksi hän aina kohta sitä noutamaan ja koetti
kaikissa olla niin paljon hyödyksi kuin hän mahdollisesti taisi.

Nuoren tytön harrastuksesta ja hartaasta edistymisen halusta
liikutettuna päättivät tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa, että he,
ainakin toistaiseksi, pitäisivät hänen luonaan ja huolehtisivat hänen
kasvatuksestaan. Kun he ilmoittivat tämän hänelle, oli hänen ilonsa
sanomaton; tummat silmänsä himmentyivät ilokyynelistä ja laskeutuen
polvilleen hyväntekijättärensä sohvan viereen, kasteli hän hänen
kättänsä suudelmillaan.

"Ah", kuiskasi hän, "aallot olivat toki oikeassa, laulaessaan:

    "On linna luja Jumala,
    Kaikessa hädäss' auttaja."

Mielihyvällä oli tohtori tehnyt huoneen, jossa sisarensa oleskeli,
niin hauskaksi kuin mahdollista. Hänen sohvansa oli ikkunan luona,
josta oli ihana näkyala puutarhoihin ja niityille -- sillä talo,
jossa he asuivat, oli kaupungin äärimmäisellä rajalla -- seinät
olivat tauluilla koristellut, vaasit olivat täynnä tuoksuvia kukkia,
viheriöitä loisto-kasveja kohoutui kukkavasuista, linnut lauloivat
kullatuissa häkeissään, monta kaunista taideteosta ihastutti silmiä,
pieni lumivalkea kissa makasi somana keränä hänen jaloissaan, pöydällä
näkyi parhaita teoksia, mitä uusin kirjallisuus voi tarjota, kirjoitus-
ja piirustuskoteloita ja kaikenlaisia käsitöitä oli hänellä, sillä
hän ei saattanut milloinkaan olla toimettomana. Tässä huoneessa
viihtyi Elsakin erinomaisen hyvin, sillä tämä häntä ympäröivä hienous
ja huolellisuus miellytti häntä sanomattomasti, vaikka se olikin
hänelle kokonaan uutta. Tohtorin tullessa iltasina väsyneenä ja
päivän sairashoidosta uupuneena kotiin, toi tyttö hänen tohvelinsa
ja mukavan yönuttunsa, pani pöydälle hänen lemmikkikirjansa; veli ja
sisar olivatkin siitä yhtä mieltä että heidän pieni hoidokkaansa lisäsi
paljon hauskuutta perheesen, ja että se todellakin oli onnellinen
hetki, jona he toivat hänen mukanaan tuon lämminsydämisen Pajatson
pienestä yliskamarista.

Täällä oppi Elsa paljon sellaista, joka oli hänelle hyödyksi
tulevaisuudessa; eikä ainoastaan tässä, vaan myös -- joka onkin paljon
tärkeämpää -- ijankaikkisessakin elämässä. Taivaallista Isäänsä tunsi
hän sangen vähän; hän oli tuskin kuullut puhuttavankaan Vapahtajastaan,
joka oli antanut henkensä hänen edestään. Oi, mikä kokonaan uusi elämä
aukesi hänelle, kuullessaan hyväntekijättärensä lukevan Vapahtajansa
lempeitä sanoja ja oppiessaan laskemaan kaikki huolensa Hänen
jalkoihinsa. "Kaikki teidän murheenne pankaat Hänen päällensä, sillä
Hän pitää murheen teistä."

Kuinka usein eikö hän sydämessään siunannut putoamistaan, joka oli
hänet pelastanut vaaralliselta tieltä, sillä nyt havaitsi hän, että
se olisi johdattanut hänen suureen kurjuuteen. Hän tunsi kuinka
turhuus ja kunnian pyyntö jo olivat alkaneet juurtua hänessä ja hän
ponnisteli uutterasti kukistaakseen niitä, ett'ei pienintäkään jälkeä
olisi jälellä tuosta onnettomasta ajasta, joka ei ensinkään ollut
hänen nykyisen onnellisen elämänsä kaltainen; koko hänen entinen
olonsa oli kuten kolkko uni hänen takanaan. Ainoastaan yksi asia vielä
painoi hänen mieltään: hän oli salakuljettajan tytär ja isänsä istui
vankeudessa. Opittuansa eroittamaan hyvän ja pahan, havaitsi hän mitä
isänsä oli rikkonut; mutta hän oli kuitenkin hänen isänsä ja oli aina
ollut hyvä hänelle. Vähittäin heräsi hänessä ajatus, että hänen oli
etsiminen isäänsä, sanoakseen hänelle kuinka onnellinen tyttärensä
oli uudessa kodissaan ja nähdäkseen voisiko hän tehdä jotakin
sulostuttaakseen hänen surullista elämäänsä. Tätä ajatteli hän usein
ja vihdoin rohkeni hän puhua siitä neiti Edelstedtille, johonka hän
rajattomasti luotti.

Tämä mainitsi asiasta veljelleen.

"Jospa voisimme saada tietoomme, kuka se herra on, jota hän
pelästyi teaatterissa", sanoi tohtori miettivästi; "tyttö sanoo
salakuljettajani aina kutsuneen häntä jahtiluutnantiksi; eihän se
toki ollene rannikko-kersantti Holmers? Hän on hiljattain tullut
muutetuksi näille paikoin. Minä kysyn kaikissa tapauksissa mitä hän
tietää asiasta, kun menen sinne, sillä minulla on muuan sairas samassa
talossa kuin hän asuu. Varmaankin hän tietää missä ne salakuljettajat
ovat; Elsan isä on luultavasti saanutkin kovemman rangaistuksen kuin
toiset, sillä sanoihan tyttö hänen lyöneen melkein kuoliaaksi yhden
tullivirkamiehistä."

Kun tohtori Edelstedt samana päivänä tuli kotiin päivälliselle, seurasi
häntä muuan vieras herra, ja vaivoin sai Elsa olluksi huudahtamatta,
tuntiessaan tämän samaksi hirveäksi jahtiluutnantiksi! Mutta nyt ei hän
näyttänytkään juuri tylyltä, kun hän, tarttuen tytön käteen, sanoi:

"Vai niin, sinä olet täällä, lapsi raukka! Kyllä me etseimme sinua,
tultuamme takaisin ylös rosvoluolalle, kun näimme että äitisi oli
kuollut, tyttö poissa ja vanha noita-akka piti hirveätä elämää.
Vihdoinkin luulimme löytävämme sinut erään vanhan puutarhurin luota,
nimeltä Rosenkvist, mutta siellä kadotimme jäljet. Puutarhuri oli hyvin
murheissaan, kun ei hän tiennyt miten sinun oli käynyt."

"Ei hän siis ollut saanut kirjettäni, jonka äskettäin hänelle
kirjoitin", sanoi Elsa.

"Ikävää oli", jatkoi herra Holmers, "kun minut nähtyäsi niin
pelästyit, että teit semmoisen kuperkeikan teaatterissa; mutta se
oli kaikki kuitenkin onnen sattuma sinulle, tyttöseni, sen voin
vakuuttaa." Mielihyvillään katseli hän ympärilleen tässä hupaisessa
huoneessa ja nyökkäsi päätään neiti Edelstedt'ille, joka sauvaansa
nojaten juuri oli tullut huoneesen ja istuutui sohvalle. Sitte
kertoi hän, että Musta Jussi eräästä sattumasta, vähän aikaa sitten
oli muutettu lääninvankilaan tässä kaupungissa, jossa uusi tutkimus
salakuljetusliikkeestä olisi pidettävä. Sen jälkeen vietäisiin hän taas
takaisin, mutta luutnantti Holmers lupasi ensi tilassa toimittaa niin
että tyttärensä saisi käydä häntä katsomassa.



KAHDESTOISTA LUKU.

Vankilassa.


Muutama päivä sen jälkeen käveli Elsa kaupungin katuja aivan
turvallisesti saman miehen rinnalla, jota hän niin suuresti oli
pelännyt. He tulivat vihdoin erään suuren tumman kivirakennuksen
luo, joka oli kaupungin ulkopuolella, sen vastakkaisessa päässä.
Elsan sydän tykytti kovasti, kun hänen kumppaninsa meni suurelle
mustalle rautaportille ja soitti kelloa, joka kaikui kimeästi ja
ilkkuvasti hiljaisessa avaruudessa. Pian kuuluikin lukko narisevan.
Ovi aukaistiin. Herra Holmers puhui muutamia sanoja vanginvartijalle,
joka näytti hyvin äreältä, mutta tuokion mietittyään päästi hän
heidät kuitenkin sisään, otti sitte suuren kimpun avaimia esiin ja
osoitti heille tietä pimeiden käytävien lävitse. Siihen aikaan ei
pidetty vangeista paljon huolta; nykyaikaa on meidän kiittäminen
järjellisemmästä menettelystä heitäkin kohtaan niinkuin paljosta
muustakin, jolla ihmiskunnan hyvää edistetään.

Elsa vapisi niin ankarasti, että hän töin tuskin pysyi pystyssä,
vanginvartijan pannessa avaimen erään toisen rauta-oven suulle, joka
rämisten aukesi. Tytön katsetta kohtasi suuren pimeän huoneen sisusta.
Sitä valaisi ainoastaan muutamat pienet rautaristikolla varustetut
akkunat, jotka olivat ylhäällä, aivan katon rajassa. Huoneessa oli
useampia, sekä vanhempia että nuorempia ja enimmäkseen kolkonnäköisiä
miehiä, jotka loikoilivat ryhmissä laattialla, hoilottaen ja nauraen
ja käyttivät niin kauheita sanoja, että Elsan jäähtyi veri suonissaan.
Mutta vanginvartija käski heidän vaikenemaan, ja osoittaen erästä
ryhmää, jotka pelasivat korttia kauimpana nurkassa, huusi hän Musta
Jussia. Tämä nousikin hitaasti seisoalleen, heittäen kolkon katseen
sisääntulijoihin. Nyt näytti hän entistään vielä raivokkaammalta;
musta vanukkeinen partansa teki hänen kammoittavan näköiseksi.
Tahtomattansakin peräytyi Elsa takaperin, sillä hän ei tahtonut tuntea
omaa isäänsä.

"Mitä minusta tahdotte", jupisi musta Jussi kumeasti, "enkö saa tässä
viheliäisessä pesässä kertaakaan olla rauhassa?"

Mutta samassa sattui hän katsahtamaan Elsaan, joka seisoi puoliksi
piiloutuneena vanginvartijan takana.

"Mitä tämä on?" kiljasi hän sitte, kuten olisi aaveen nähnyt, "kuka tuo
tyttö on? Onpa hän juurikuin minun Elsani!" Hän tuijotti niin julmasti,
että Elsa kauhistui vielä enemmän.

"Kaunis tyttö hän on joka tapauksessa", huudahtivat muutamat toiset
vangit, tahtoen tarttua häneen, mutta Musta Jussi syöksähti esiin kuni
leijona. "Älköön kukaan uskaltako koskea häneen!" kirkui hän, "voi kuu
hän on Elsan näköinen!"

"Ja Elsa minä olenkin!" sanoi tyttö ja koko ruumiinsa vapisi; "ettekö
isä minua enää tunnekkaan?"

"En, sinä olet liian hieno, ollaksesi kurjan salakuljettajan tytär.
Ulrika raukka on kuollut, sen tiedän, vaimo raukka, hänellä ei ollut
paljon iloa tässä maailmassa; mutta siitä en tiennyt mihin lapseni on
joutunut."

Rohkaistuen isänsä lempeämmästä äänestä, pujahti Elsa hänen luoksensa
ja kertoi hänelle, mitä itselleen oli tapahtunut sen onnettoman
yön jälkeen, jona viimeksi olivat nähneet toinen toisensa, kuinka
onnellinen hän nyt oli tuon hyvän tohtorin ja hänen sisarensa luona,
ja kuinka paljon hyvää hän siellä on saanut oppia. "Ah", sanoi
hän, "Jospa voisin lukea isälle jonkun kauniin kappaleen uudesta
evankeliumikirjasta, jonka olen saanut neiti Edelstedtiltä!"

"Niin, kyllä se saa jäädä toiseksi kerraksi; nyt tunnen itselleni
tehdyksi paljon hyvää, kun olen saanut nähdäkin pienen Elsani ja
tietää, että hän voi hyvin. Monta raskasta hetkeä olen viettänyt,
kun en ole tiennyt mihin lapseni on joutunut. Jos ei sinulle ole
kovinkaan vaikea tulla tänne kammoittavaan vankilaan, niin tule vielä
joskus muulloinkin, rakas lapseni; kyllä kai minä pian muutetaankin
Marstrandiin, tahi mihin hyvänsä, pidettäväksi aikani vankeudessa.
Mutta hyvältä tuntuu saada väliin nähdä täällä sellaisen pienen Jumalan
enkelin; kyllä meillä täällä pahuutta kylliksi on, sen saat uskoa.
Katsoppas vaan, yksin nuo raa'at roistotkin tulevat niin hiljaisiksi
sinut nähdessään."

Ja totta olikin että toiset vangitkin olivat aivan hiljaa ja katselivat
tuota nuorta tyttöä, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan tähän pahaan
maailmaan, jossa he oleskelivat.

Mutta vanginvartija huusi häntä, ja kyynelsilmin jätettyään isänsä
hyvästi ja luvattuaan taas tulla niin pian kuin mahdollista, meni
Elsa vanginvartijan kanssa erästä toista tietä ulos, josta he tulivat
pihalle. Siellä kohtasivat he useampia vankeja, jotka olivat ulkona
työssä; Elsa tahtoi kiiruhtaa heidän ohitsensa, mutta huomasi erään
niistä salaa tirkistävän häneen. Katsahtaessaan ylös, näki hän
nuorukaisen vankipuvussa, jonka vaalean, laihtuneen muodon hän luuli
tuntevansa. Niin, kyllä sen täytyi olla Niilo, rouva Rosenkvistin
poika! Hän ei tahtonut uskoa silmiään, mutta hänen katsahtaessaan
jälleen ylöspäin, oli nuorukainen kadonnut. Tytön huolestuneihin
kysymyksiin vastasi vanginvartija sen olevan hyvin surullisen
tapauksen: Poika oli pitemmän ajan näpistellyt isäpuoleltaan, mutta kun
tämä jostakin sattumasta rupesi häntä epäilemään ja pitämään rahoistaan
tarkkaa vaaria, ja kun pojan kuitenkin välttämättömästi täytyi hankkia
itselleen rahoja pelaamisiinsa ja lurjustelemisiinsa kelvottomien
kumppaniensa kanssa; olivat nämät saaneet hänen houkutelluksi
anastamaan jonkun summan rahaa eräästä puodista, kauppapalvelijan
mennessä hetkeksi ulos noutamaan jotakin tavaroita. Tämä näki kuitenkin
hänen eräästä reiästä, hän tavattiin siis rikoksen teosta, asiaa ei
voitu peittää ja nyt oli hän passitettu lääninvankilaan, kärsimään
rangaistustaan ensikertaisesta varkaudesta.

"Ettei poika vaan olisi täältä lähteissään pahempi kuin tullessaan";
lisäsi vanha mies, pudistaen päätään. Murheellisena ajatteli Elsa
pojan äiti-parkaa, joka niin oli poikansa pilannut ja sai tällaisen
surullisen palkan sokealle rakkaudelleen. Iloinen oli Elsa sentään
siitä, että hänen viattomuutensa oli siis tullut ilmi, ja hän päätti
kohta kirjoittaa muutaman sanan herra Rosenkvistille ja antaa hänen
tietää kuinka hyvä hänen oli olla, pojasta hän kuitenkin päätti olla
mitään mainitsematta.

Herra Holmers, joka oli ollut asioillaan naapuristossa, kohtasi tytön
vankilan portilla; hiljaisena ja murheellisena kääntyi hän taas
kotiinsa.

Vielä pari kertaa pääsi Elsa linnaan isänsä luokse. Nämät olivatkin
Mustan Jussin ainoat iloiset hetket, mutta tyttäreen koskivat ne
niin syvästi että tohtori Edelstedt katsoi tarpeelliseksi kieltää
hänen enempää siellä käymästä. Pian ei kuitenkaan enää ollut kielto
tarpeesenkaan, muutamana päivänä saivat he näet kuulla, että Musta
Jussi oli muutettu toiseen vankilaan, ja Elsa ei häntä enää saanut
nähdä.

Mutta hänen mielellensä jäi suru jälelle. Ikäväkseen huomasi neiti
Edelstedt äsken puhjenneiden ruusujen vaalistuvan hänen kasvoillaan.
Usein valitti hän päänsärkyä, näytti rauenneelta ja elottomalta ja
vaikea oli hänen koota ajatuksiaan, kun hänen olisi pitänyt lukemaan
tai toimittaman jotakin muuta. Huomasi tohtorikin tuon muutoksen heidän
pienessä hoidokkaassaan, hän arveli että tyttö istuskeli liian paljon
sisällä ja että hänen nykyinen elämänsä oli liian yksitoikkoista ja
erakkoista hänen ikäiselleen nuorelle tytölle, joka ei milloinkaan
ollut tottunut niin paljoa istuskelemaan lämpimässä huoneessa. Talvi
oli ollut pitkä ja kylmä, neiti Edelstedt ei koskaan mennyt ulos muuten
kuin kattovaunuissa ja Elsa oli mieluimmin sisällä hänen luonaan,
sillä hän piti kiusallisena yksin kävellä kadulla, hän luuli näet aina
että kansa katsoisi häntä ja sanoisivat: "tuossa menee sen mustan
salakuljettajan tytär." Ja sitä ei kukaan kuitenkaan ajatellutkaan,
sillä jokaisella oli omat asiansa hoidettavana.

Jonkun ajan tuumaili neiti Edelstedt lähettää hänen kouluun, jotta hän
olisi tullut enemmän muiden lasten seuraan, mutta siellä ei ollut juuri
ketään, johon hän olisi erittäin luottanut, ja sitä paitsi pelkäsi hän,
että koulukumppanit tuottaisivat hänelle uutta sydämen tuskaa, joko
ajattelemattomasti tahi pahanjuonisesti muistuttamalla häntä isästään.



KOLMASTOISTA LUKU.

Ekepyy.


Niiden nuorten tyttöjen seassa, joiden kanssa neiti Edelstedt Elsan
sinne tullessa vielä työskenteli, oli kaksi, jotka olivat hyvin
ystävälliset pienelle tulokkaalle, ja joihin hän erittäin mieltyi.
Heidän nimensä oli Alma ja Silja Elgenström. Heidän äitinsä oli
Eleonore Edelstedtin nuoruuden ystävä ja rakasti ja kunnioitti häntä
suuresti, ja kuultuansa hänen huolensa kasvatustyttärestään, (jona Elsa
nyt pidettiin perheessä) ehdotti rouva Elgenström, että Elsa seuraisi
heidän mukanaan, kun he menivät uudelle maatilalleen, jonka hänen
miehensä oli ostanut, ja viettäisi osan suvesta heidän luonaan. Siellä
tapaisi hän paljon nuorisoa ja saisi usein oleskella ulkona raittiissa
maaseutu-ilmassa. Muuan taitava opettajatar, joka johti hänenkin
lastensa opintoja, saisi toimiskella Elsankin kanssa.

Sydämestään kiitollisena myöntyikin neiti Edelstedt ystävänsä
ehdotukseen, vaikka hänen oli haikea erota Elsasta, sillä sekä hän että
veljensä olivat niin kiintyneet nuoreen hoidokkaasensa, että kaikki
oli tuntuva aivan tyhjältä ilman häntä. Tyttö oli niin rakastettava,
niin tarkkaavainen ja oppivainen, ja sitte vielä tuo vähän
synkkämielinen katse hänen tummissa, uneksuvissa silmissään lisäsi
hänen viehätysvoimaansa näihin hyviin ystäviinsä, jotka niin hellästi
huolehtivat hänen todellisesta hyvästään.

Kuitenkin iloitsivat he hänestä, kun eräänä kauniina kevät-aamuna
kahdet vaunut tulivat tohtorin asunnolle ja Elsakin sai sijansa toiseen
vaunuun kokoontuneen nuorison joukkoon. Niin monta raitista naamaa
näkyi siitä, että ajopelit, vieriessään matkaansa, näyttivät kukilla
täytetyltä korilta, Elsan viitatessa viimeisen jäähyväistervehdyksensä
tohtorille, joka seisoi portailla, ja hänen sisarelleen, ylhäällä
avonaisen akkunan luona.

Alussa tuntui tytöstä vähän ikävältä ja ahdasmaiselta tässä uudessa
iloisassa seurassaan. Mutta lasten riemu ja vielä enemmän suloinen
kevätilma ja ihana seutu, jonka lävitse he kulkivat, hälvensi pian
kaikki ikävät ajatukset ja hän antautui kokonaan hetkelliseen
nautintoon.

Aamu oli ihana, kasteen pisarat rippuivat vielä välkkyen kukkien
nupuissa, viheriät metsäiset kummut kohoutuivat tien varrella; koivut
ja monet muut puulajit seisoivat komeissa viheriöissä kevätpuvuissaan
heiluellen keveässä aamutuulessa. Etäältä kuului käen soinnukas
kukunta; linnut riemuitsivat toistensa seurassa; laulurastaan
huiluntapaiset säveleet kaikuivat puiden latvasta, tie kun johti
sulotuoksuisen kuusiston keskitse. He olivat juuri kulkeneet sellaisen
lävitse ja tulivat muutamalle ylänteelle, josta suurenmoinen näkyala
aukesi heidän katseilleen. Alhaalla laaksossa oli välkkyvä järvi,
saarien ja luotojen kaunistamana, kauniit pellot ulottuivat sen
rantoihin, eräällä kummulla kohoutui vanha maalaiskirkko kukoistavien
orapihlajain ympäröimänä, somannäköisiä torppia pilkisti esiin puiden
välistä, ja aivan niiden edessä, eräällä järveen päin viettävällä
viheriällä lakealla, jota vuosisatoja vanhat tammet siellä täällä
varjoivat, seisoi suuri valkea rakennus, aamuauringon säteiden
valaisemana.

"Siellä on Ekepyy, uusi kotinne, lapset", huusi isä toisesta vaunusta.

"Ekepyy, Ekepyy! Voi kun on hauskaa!" riemuitsivat kaikki lapset. Elsa
mietti mitenkä onnelliset he olivat, joilla oli semmoinen koti ja niin
siivot ja hyvät vanhemmat.

Pian saapuivat he pihalle, johon kansa oli kokoontunut uutta isäntäänsä
vastaanottamaan. Nyt oli lapsilla juoksemista katsomassa kaikkia
huoneita, puutarhaa, tallia, kanakoppia ynnä muita, ja Elsa tuli
aivan päästä pyörälle kaikista näistä uusista esineistä, jotka häntä
ympäröivät, ja ujo kun oli, vetäytyi hän erikseen toisista, sillä hän
ajatteli, että hän vaan häiritsisi heidän iloansa. Muistellessaan
omaa lapsuuden kotiansa tulivat kyyneleet hänen silmiinsä; mutta
huomattuansa hänen ikävystyneenä, tuli Alma Elgenström heti
ystävällisesti hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja näytti
hänelle kaikki mitä hän luuli häntä parhaiten huvittavan, joten Elsa
pian unohti surunsa ja tuli melkein yhtä iloiseksi kuin toisetkin.

Herra ja rouva Elentrömillä oli iso perhe. Muutamat lapsista olivat
jo kasvaneita, toiset vielä pieniä. Vanhin poika oli laivastossa
ja vanhin tytär oli eräässä kasvatuskoulussa Tukholmassa. Alpi,
toinen järjestyksessä, oli aikaisin osoittanut nähtävää taipumusta
kuvanveistämiseen, ja kun isänsä antoi hänen vapaasti virkansa
valita, päätti hän antautua tähän taiteesen. Hän oli käynyt Tukholman
akateemian lävitse ja tuli Ekepyyhyn vasta muutamia päiviä muun
perheen jälkeen. Täällä aikoi hän jatkaa opintojansa luonnon mukaan ja
sitte matkustaa ulkomaille täydellisesti harjaantuakseen. Nähtyänsä
Elsan vaaleaveristen sisariensa seurassa, ihastutti tämä kohta hänen
taiteilija-silmiään, ja hän sanoi Almalle, joka aina oli hänen
uskottunsa: "Kas tässä olen vihdoinkin löytänyt esikuvan Mignon'iini,
jota kauan olen etsinyt. Jos sinä saat hänen mielistymään istumaan
edessäni, niin luulen varmaan, että se onnistuu hyvin."

Ja Alman hartaasti ajaessa veljensä asiaa, täytyi Elsan voittaa
ujoutensa ja olla mallina ei ainoastaan Mignoniin, vaan myös
Italialaiseen kalastajatyttöön, metsä-impeen ja useampiin muihin
opiskeluihin, joita tämä nuori taiteilija aloitteli, vaikka ei aina
valmistanut. Tämmöinen näin erityinen huomio, jota hänelle osotettiin
enemmän kuin kenellekään muulle niistä tytöistä, jotka vierastelivat
Ekepyyssä, olisi hänessä taas helposti voinut herättää samaa
kunnianpyyntöä, joka hänen niin oli vallannut "Titania"-aikanaan; mutta
ollessaan yhdessä neiti Edelstedtin kanssa, oli hän saanut kokonaan
toisen mielen. Korkeampia pyrintöjä oli herännyt hänessä, hän oli
oppinut käsittämään mielettömäksi kiinnittää liian paljon huomiota
päällimäiseen kuoreen, joka pian katoaa, sen sijaan kuin pitäisi
kehittää ja vaurastuttaa sisimmäistä sydäntä, joka kestää ja elää
ijankaikkisesti.

Näin kului suvi kaikenlaisissa hupaisissa ja hyödyllisissä toimissa.
Elsa oli taas saavuttanut terveytensä ja viihtyi hyvin nuorten
ystäväinsä seurassa; mutta usein ikävöi hän kuitenkin rakasta neiti
Edelstedtiänsä, eikä ollut ensinkään pahoillaan, kun tohtori muutamana
kauniina päivänä tuli ajaen pienillä matkarattaillaan ja pyysi Elsan
tulemaan takaisin. Hänen sisarensa oli pahoin voipa ja ikävöitsi pientä
hoidokastaan, joka hellällä huolehtimisellaan usein oli lieventänyt
hänen kärsimisiään.

Alma ja muut lapset olivat ikävissään kun niin pian menettäisivät
kiltin leikkikumppaninsa, joka aina oli niin myöntyväinen ja osasi
keksiä jotakin uutta, toisten ollessa väsyneitä ja nurpeamielisiä.
Alpikin huoahti, katsellessaan viimeistä puolivalmista korkokuvaansa,
esittävä greikkalaista kukkaistyttöä, joka tarjoo voittoisalle
sotilaalle orvokeista tehtyä kukkakiehkuraa; nyt ei voitaisi sitä
valmistaa, väitti hän, ja se olisi kuitenkin varmaan taidenäyttelyssä
pidetty hyvin onnistuneena! Elsa tahtoi että hän olisi ottanut
inallikseen Siljan, joka oli niin sievä ja kaunis! Ei kukaan siihen
paremmin sopisi kuin hän.

"Ei sovi", sanoi Alpi, "hän on pitkine vaaleine hiuksineen oikea
pohjalaisen perikuva; hänen esitän joskus Aslööginä tulemassa ulos
kuningas Helmerin kanteleesta; mutta Elsa näyttää tummanveriseltä ja
etelämaiselta, hän sopii niin hyvin greikkalaiseksi kukkaistytöksi,
ja olisi hyvinkin voinut jäädä tänne, kunnes olisin saanut teoksen
valmiiksi."

Rukouksilla ahdistettiin tohtoria, että hän jäisi sinne edes muutamiksi
päiviksikin; lapset eivät voisi erota Elsasta, joka oli tullut kaikkein
lemmikiksi, ja hyväähän olisi tehnyt tohtorillekin viettää muutaman
päivän maalla ja levätä uutterasta työstään kaupungissa. Tämän myönsi
hän mielellään, mutta juuri nyt oli se mahdotonta, aika oli taudillinen
ja hänen täytyi lähteä takaisin kohta aikaiseen seuraavana aamuna.

Liikutettuna ja kiitollisena jätti Elsa hyvästi uudet ystävänsä,
asettautui rattaille tohtorin viereen, kyytipojan istuessa takana,
ja niin lähtivät he matkaansa, kulkien sinisen järven rantaa pitkin
ja lemuavien metsien lävitse, jotka jo olivat alkaneet vivahdella
monen värisenä. Pari tuntia kuljettuansa saapuivat he kaupunkiin ja
Elsa riensi ylös rappusia rakkaan ystävänsä huoneesen, jossa hän pian
istuutui vanhalle paikalleen pienelle tuolille neidin sohvan viereen ja
huvitteli häntä vilkkailla kertomuksillaan oleskelustaan Ekepyyssä.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Muuan käynti sairaan luona.


Oli hirveän raju ilma. Sade valui alas virtana ja rakeet löivät ikkunia
vasten, jotta olisi luullut niiden menevän säpäleiksi. Tuuli vinkui
kaduilla, pilvet kulkivat kuten villipetojen ajamana, oli niin kylmä ja
pimeäkin, kuin olisi talvi jo tullut. Liekit häilyivät katulyhdyissä
niin että olisi luullut niiden joka silmänräpäyksenä sammuvan.

Noin yhdeksän aikana tuli tohtori Edelstedt sisään sisarensa luokse,
joka lepäsi sohvalla perähuoneessa. Hupaisa tuli hehkui vielä uunissa.
Elsa oli jo pannut maata. Tohtori oli väsynyt ja vähän pahoinvoipa,
kun oli tehnyt vaikeamman leikkauksen ja käynyt monen sairaan luona
sinä päivänä. Hän heittäytyi nojatuolille tulen ääreen, ja levättyänsä
hetkisen ja juotuansa kupin teetä, jonka sisarensa hänelle tarjosi,
päätti hän mennä levolle. Mutta ensin meni hän akkunan luo aukaisten
luukun.

"Nyt on hirveä ilma", sanoi hän, "ei nyt laskisi ulos koiraa
eikä kissaakaan. Jospa ilma kaunistuisi aamuksi, sillä minun on
matkustettava aikaisin maalle erään sairaan tykö, ennenkuin pidän
luennon sairashuoneessa. Hyvää yötä, rakas Eleonoreni, tarvitset
sinäkin levätä."

Hän oli juuri ottamansa kynttilänsä, aikoen poistua, kun tampurin kello
alkoi soida.

"Kuka se nyt ollenee?" sanoi hän ja meni ovelle.

Se oli sana eräältä rouvalta, joka oli sangen kipeä ja pyysi
hartaimmasti, että tohtori tahtoisi sääliä häntä ja tulisi hänen
luoksensa vielä tänä iltana. Hän ei asunut kaukana siitä, nimensä oli
Algren, oli köyhä leski, mutta hän oli kuullut niin paljon hyvästä
tohtorista, että hän pani ainoan toivonsa häneen.

"Ethän sinä kumminkaan tänä iltana mene ulos, rakas Kaarleni,
tämmöisellä ilmalla, niin pahasti kun jo olet itsesi kylmännyt!" sanoi
hänen sisarensa huolestuneena.

"Niin, ei se niin erittäin mieluistakaan ole", sanoi tohtori, pannen
takkinsa napit kiinni taas ja katsellen akkunaan, jota sadepisarat
pieksivät; "mutta sitä ei voi auttaa, en ole milloinkaan kieltäynyt
menemästä köyhän sairaan luo, enkä tee sitä nytkään."

"Mutta täytyy sitte ainakin käskeä Jannen valjastamaan hevosen!"

"Ei ei, hän raukka on istunut kuskilaudalla koko päivän ja saa ajaa
taas huomen aamulla varhain; sairas kun on varsin lähellä, niin saatan
juuri hyvin kävellä; hyvää yötä, rakas Eleonore, mene nyt maata."

Ja tohtori otti paksun päällystakkinsa ylleen, lämpimän villasaalin
kaulaansa ja läksi ulos sateesen, pienen tytön seuraamana, joka oli
sanan tuonut.

Seuraavana päivänä ei neiti Edelstedt saanut nähdä veljeänsä ennenkuin
puolisen aikana. Kysyttyään iltasesta sairaan luona käynnistä sai hän
kuulla rouva Algrenin kuolleen muutama tunti sitten; kun tohtori taas
tuli hänen luokseen edellä puolenpäivän, oli hän jo loppunut.

"Ihmisparka", sanoi tohtori, "hänen tilansa oli surkuteltava."

Hän kertoi tavanneensa sairaan melkein typö tyhjässä tilassa; --
ainoasti puheensa ja jotakin hänen käytöksessään todisti hänen nähneen
parempia päiviä. Hän ei tiennyt elikö miehensä tahi ei, hän oli
karannut Amerikaan, tuhlattuansa kaikki mitä hänellä oli, eikä vaimonsa
ollut hänestä sitte enää koskaan mitään kuullut. Tämän sai tohtori
tietää pieneltä tytöltä, joka oli häntä hakemassa, hän oli erään
samassa talossa asuvan matamin tytär, jota tohtori Edelstedt kerran oli
eräässä vaikeassa taudissa lääkinnyt.

"Minä olin jo unhottanut lapsen", sanoi hän, "mutta tyttö muisti aivan
hyvin minun ja oli aina sanonut sairaalle, että hän vaan kysyisi
minulta neuvoa, niin tulisi hän varmaan terveeksi. Nuo ihmispoloiset
luulevat aina meidän lääkärien olevan jonkunlaisia loihtijoita,
jotka voisimme manata taudit pois, ja me voimme kuitenkin niin vähän
aikaansaada kaikella viisaudellamme, kun sairaan aika on tullut.
Näin kohta että niin oli laita rouva Algrenin kanssa. Hän makasi
keuhkotaudin viimeisellä asteella, mutta ei luullut olevansa niin
kipeä kuin hän todellakin oli. Ei näkynyt hänellä olevan ketään, joka
olisi hänestä huolta pitänyt, paitsi pientä tyttöä, jonka äiti aina
oli ulkona työssään; tyttönen onkin hyvin kiltti lapsi, saamme nähdä
mitä voimme hänelle tehdä. Kuitenkin luulin huomaavani tuon kurjan
naisen sielun kärsivän yhtä paljon kuin ruumiinkin, joku suru taikka
rauhattomuus näkyi hänen mieltänsä painavan, hän katseli useampia
kertoja ympärilleen huoneessa tuijottavin katsein, ja tytön sattumalta
mentyä ulos, otti hän äkisti päänalusen alla olevan pienen sinetillä
varustetun kääreen ja sanoi läähättäen ettei hän voinut ennen rauhassa
kuolla, kun hän oli jättänyt sen jonkun uskottavansa henkilön käsiin;
liikuttavalla äänellä pyysi hän minun lukemaan siinä olevan pienen
kirjoituksen hänen kuolemansa jälkeen, ja lupaamaan, jos mahdollista,
sovittaa sen raskaan hairahduksen, johonka hän oli tullut syylliseksi.
Hän katsoi minuun niin kummallisen rukoilevasti, etten voinut muuta
kuin luvata tehdä kaikki mitä minun vallassani oli; tämä näkyi
silminnähtävästi rauhoittavan häntä, sillä hän sulki taas silmänsä,
ja hetken perästä huomasin hänen nukkuneen, jonka jälkeen jätin
hänet. Tänään aamulla, kun taas tulin sinne, oli hän kuollut. Annoin
tytön äidille vähän rahaa, ja pyysin hänen pitämään tointa ruumiin
säädyllisestä hautaamisesta; sillä vaimoraukalla ei näkynyt olleen
ketäkään läheisempää omaista. Hänen kirjoituksensa panen pulpetin
laatikkoon, kunnes saan aikaa lukea sen lävitse. Jälkeen puolen päivää
on minulla monta sairasta katsottavana.. Hyvästi, hyvä Eleonoreni."

"Älä vaan tule kotio peräti myöhään illalla, jotta saat vähänkin
levätä, rakas Kaarle, sinä hivut kokonaan."

"Saa nähdä," vastasi tohtori hymyillen, suuteli sisarensa kättä, otti
hattunsa ja meni.



VIIDESTOISTA LUKU.

Tunnustus.


Harvinaisempi hälinä oli vallalla Edelstedtin perheessä. Tohtori
oli alkanut vähän huolehtia sisarensa tilasta ja kutsunut luokseen
pari muuta lääkäriä; seurauksena heidän neuvottelustaan oli että
neiti Edelstedtin olisi viettäminen talvi lämpimämmässä ilmanalassa.
Tohtorille oli mahdotonta seurata mukana, mutta kevääksi lupasi hän
hankkia itselleen virkavapautta, voidakseen käydä hänet noutamassa.
Hänen piikansa, uskollinen palvelijatar, joka useampia vuosia oli häntä
hellästi hoitanut, olisi matkustava mukana; mutta nyt tuli kysymys,
minne Elsa joutuisi. Jätettäisikö hän johonkin kasvatuslaitokseen?
Rouva Elgenström ehdotti, että tyttö jäisi hänen luokseen talveksi;
tämä oli houkutteleva tarjous, ja neiti Edelstedt mietti asiaa paljon;
mutta joka kerta kun hän todella ajatteli erota rakkaasta kasvatistaan,
tuntui kuin olisi joku sisällinen ääni sanonut hänelle, ettei hän
sitä tekisi; se olisi liian vaikeata. Aikomuksena oli kasvattaa tyttö
opettajattareksi; sen vuoksi oli erittäin hyödyllistä, että hän pääsisi
vähän ulos maailmaan oppiakseen vieraita kieliä ja paljon muuta,
johon hänellä siellä oli tilaisuutta. Vihdoin viimeinkin päätettiin
siis, että Elsa matkustaisi mukana, ja hän olikin suuresti iloinen,
kuultuansa saavansa seurata rakasta neitiänsä. Talvi oli vietettävä
Nizzassa, jossa tohtori olisi heidät kohtaava, ja jos neiti Edelstedtin
terveys salli, oli aikomus sitte käydä jossakin poshois-Italian
hauskimmassa paikkakunnassa.

Vuoden aika oli jo kulunut pitkälle ja matkan valmistuksissa oli hyvin
kiire.

"Kas, tässä olen kirjoittanut kirjeen, jonka saatat antaa Nizzan
lääkärille," sanoi tohtori sisarelleen; "olen kohdannut hänen
eräällä matkallani ja tulimme sangen hyviksi ystäviksi. Mutta, se on
totta, olleeko hän kotona sinne saavuttuasi; täytyy katsoa viimeistä
kirjettänsä, jonka sain häneltä. Mihinkäs olen sen pannut?"

Tohtori meni kirjoituspulpettinsa luo ja rupesi haeskelemaan
papereitansa. Sieltä sai hän äkkiarvaamatta kellahtavan, sinetillä
varustetun kirjekotelon käsiinsä.

"Ai, tämä on sen rouva raukan kirje!" huudahti hän hämmästyneenä;
"lukuisissa askareissani olen sen kokonaan unohtanut, menen kohta
huoneeseni ja luen sen; katso ettei kukaan häiritse minua sinä aikana."

Vähän ajan perästä tuli hän taas.

"Oletko yksin, Eleonore?" sanoi hän.

"Olen, Elsa on mennyt ulos tekemään muutamia ostoksia. Onko jotain
tapahtunut? Näytät niin totiselta?"

"Ei mitään erinomaista tapahtunut ole, mutta jos sinulla on aikaa, luen
mielelläni rouva Algrenin kertomuksen sinulle."

Hän istui sohvalle sisarensa viereen ja luki seuraavan:

Rouva Algrenin tunnustus.

"Minä tiedän etten enää kauan saa elää. Mutta en voi seisoa Jumalan
tuomioistuimen edessä, jättämättä ensin kanssaihmisilleni tunnustuksen
rikoksesta, jonka rukoilen Jumalan itselleni anteeksi antamaan ja
poistamaan sen seuraukset, mitkä ne ollevatkin. Vaikealta yskältäni en
saata enää puhua, mutta kirjoittaa voin vielä, vaikka hitaasti, ja jos
ei kuolema minua estä, olen jättävä tämän paperin jonkun papin tahi
lääkärin käsiin, jonka toivon kristillisessä rakkaudessaan hankkivan
tietoja asiain nykyisestä tilasta."

Meitä oli useampia sisaruksia, joilla oli hyvä ja hauska koti. Vanhin
sisaremme ja minä pidimme erittäin toisistamme, mutta hän meni
naimisiin vasten vanhempiensa tahtoa, ja he kuolivatkin pian hänen
kodista lähtemisensä jälkeen. Meidän pieni omaisuutemme oli silloin
hajonnut ja minä olin iloinen saadessani muuttaa naineen sisareni
luokse ja autella häntä yksinkertaisessa kodissaan. Hänen miehensä,
hyvin kaunis, mutta pikainen ja rajuluontoinen mies, oli majakkamestari
N----n majakalla. He asuivat pienessä huoneessa ihan majakan vieressä,
joka seisoi eräällä kallio niemen kärjellä, usein melkein meren
ympäröimänä; myrskyn raivotessa oli siellä kauhistava olla.

Sisarellani oli ollut useampia lapsia, mutta ne kuolivat kaikki kohta
pieninä. Tämä karvasteli hänen mieltään, sillä hän piti sen kirouksena,
joka lepäsi hänen päällänsä tottelemattomuutensa tähden vanhempiansa
kohtaan. Hän sai kärsiä paljon mieheltäänkin, joka kohteli häntä
hyvin kovasti, kun ei saanutkaan rahoja hänen mukanaan, kuten oli
odottanut, ja joka kerta kun lapsi kuoli tuli hän synkkämielisemmäksi,
sillä hän piti paljon pienokaisista, enemmän kuin olisi voinut niin
kovasisuiselta mieheltä odottaa. Vihdoinkin, muutaman vuoden väli-ajan
perästä, sai sisareni pienen tytön, joka oli suloinen ja kaunis lapsi,
tummanverinen niinkuin isänsäkin. Kun lapsi oli parin kuukauden vanha,
oli Bryngelson (tämä oli lankoni nimi) pakoitettu matkustamaan pois
muutaman perintö-asian tähden; matkallaan viipyisi hän viikon tai pari.
Sillä ajalla olisi sisareni ja minun hoidettava majakkaa, jota usein
olimme ennenkin tehneet, hänen ollessa muutamia päiviä poissa. Ennen
lähtöänsä otti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä, ja kääntyen meihin,
sanoi hän tuiman näköisenä: "Voi teitä, jos lapselle jotakin pahaa
tapahtuu, ollessani poissa!"

En milloinkaan unhota hänen katsettaan tätä sanoessaan.

Lapsi menestyi hyvin ja äiti tuli mieleltään iloisemmaksi kuin isoon
aikaan olin häntä nähnyt.

Eräänä päivänä oli ilma tavattoman helteinen; minun oli vaikea pitää
silmiäni auki. Sisareni istui ja kiikutteli pientä lemmikkiänsä
polvillaan, lapsi makasi, leperrellen tavallaan ja näytti niin
raittiilta ja kukoistavalta kuin ruusun-nuppu; vihdoinkin nukkui se,
ja lämpimän valtaamana nukahti äitikin, mutta vaan silmänräpäykseksi.
Kimeä kirkahdus herätti hänen. Sanomattoman kauhistuneena nousi
hän ylös. Siinä makasi lapsi laattialla, pää kovaa muurin kulmaa
vasten. Pieni verijuova juoksi alas kivelle. Lapsi oli liukunut alas
äidin polvelta, hänen nuokkuessaan. Tuon kurjan äidin epätoivoa oli
kauhistava nähdä; hän kaatui melkein hengettömänä lapsen viereen. Minä
hypähdin lapsen luokse ja otin sen syliini; se ei ollut kuollut. Toivon
säde elähtyi äidin kasvoilla, me huuhdoimme haavaa, teimme kaikki mitä
voimine, pelastaaksemme heikkoa elonkipinää. Välin heräsi toivo, välin
katosi taas; pienokainen ei itkenyt, hän vaikeroitsi vaan hiljaa, niin
että se kävi läpi sydämen, kasvot vaalenivat vaalenemistaan, suurista
tummista silmistään katosi kiilto; lapsi oli varmaan saanut jonkun
sisällisen loukkauksen, sillä haava oli varsin mitätön.

Aikaa myöten alkoi ukkosilma purkautua. Meri oli ollut tyyni kuin
peili, mutta nyt alkoi tuulemaan niin hirveästi, että tuskin olin
semmoista ennen nähnyt. Koko pieni majakkamestarin huone keinui, meren
vaahto peitti ikkunat, salama salaman perään valaisi sysimustaa yötä,
jyrisi ja kohisi niin kovin, ettei voinut omaa puhettaan kuulla,
mutta lapsen ruikuttavat äännähdykset, kuuluivat kuitenkin, ja vielä
kuukausia sen jälkeen kuuluivat ne korvissani.

Kello seinässä löi kaksitoista. Äiti istui lapsi sylissään, minä olin
hänen edessään polvillani, hieroen lapsen pieniä jalkoja. Silloin
kuului äkkiä kumea laukaus mereltä; varmaankin hätälaukaus hukkuvasta
laivasta. Minä kuultelin; samassa lensi kirkas salama huonosti
valaistun huoneen läpi, sen valossa näimme miten lapsen pää vaipui
taaksepäin äidin polvelle, ruumis kangistui, henki oli paennut.

Tämä oli kauhea hetki. Keskellä meidän epätoivoamme kuului sama kumea
hätälaukaus kolmannen kerran. Samassa syöksähdin äkkiä ylös. "Emme
olekkaan sytyttäneet majakkatulta!" huusin minä melkein mielettömänä,
juoksin ulos sateesen ja ylös jyrkkiä portaita, lyhty kädessäni.
Seisoin siellä, hiukset vedestä valuvina, sytyttäen liekin toisensa
perästä; niiden valo levisi kuohuville aalloille, ja samassa näin
erään laivan. Siellä seisoi se mustana salamain valaisemassa meressä;
silmänräpäys, ja se oli kadonnut, aallot olivat sen nielleet.

Tultuani jälleen alas, istui sisareni vielä kuten kuvapatsas, kuollut
lapsi sylissään. Ei yhtään kyyneltä näkynyt hänen silmissänsä,
ainoastaan silloin tällöin mutisi hän sekavalla äänellä: "hän on lyövä
minut kuoliaaksi."

"Kuka sinut kuoliaaksi on lyövä?" kysäsin kauhistuneena.

"Mieheni", vastasi hän. Koetin lohduttaa häntä niin hyvin kuin
taisin, mutta turhaan. "Hän lyö minut kuoliaaksi, tultuaan kotiin ja
löydettyään lapsen kuolleeksi, ja se olen minä, joka olen tappanut
oman lapseni!" En milloinkaan unhota noita kauhistavia sanoja ja
hänen epätoivoaan niitä lausuessaan. Vihdoinkin uupui hän ja vaipui
levottomaan uneen; minä otin pienen ruumiin häneltä ja panin sen
kehtoon. Myrsky oli vähän tyyntynyt, ja heti kun päivä koitti, menin
alas rantaan, katsomaan myrskyn tekemiä hävityksiä; koko ruumiini
vapisi vielä yön tapahtumista.

Maininki kävi vielä korkealle, ja meri oli peittynyt laivahylyn
pirstaleilla. Palkkeja, mastonkappaleita, rikkeimiä tynnyreitä ja jos
jotakin uiskenteli veden pinnalla, tahi ajautui rannalle. Pienessä
lahdelmassa, jossa matalalle mudalle kasvanut meriruoho muodosti
viheriän kehyksen kallioiden ympäri, äkkäsin kummallisen esineen
keikkuvan edestakaisin aalloilla, jotka heittivät sitä rantaa vasten
ja taas takaisin; vihdoin tuli isompi aalto, vieden sen kauas kiville,
jossa se tarttui hauroihin. Menin sen luokse tarkastamaan sitä, ja
löysin ison pitkulaisen korin, jonka kannessa oli pieni reikä. Jotakin
näytti liikkuvan sen sisässä, nostin varovasti kantta ja näin -- pienen
hennon lapsen, joka juuri aukasi silmänsä ja heikosti äännellen kurotti
käsiänsä minua kohden. Lapsella oli tummat silmät, oli jotenkin saman
ikäinen, eikä ensinkään toisen näköinen, kuin pienokainen, joka äsken
oli kuollut siellä ylhäällä. Nyt kuiskasi kiusaaja korvaani: "Miksei
otettaisi tätä lasta kuolleen sijaan? Isä ei milloinkaan ole sitä
huomaava."

Aiottu ja tehty! Otin tuon pienokaisen, joka katseli minua pyöreillä
kummastelevilla silmillään, ja vein hänen sisään sisareni luokse, joka
juuri oli herännyt ja tuijotti minuun aivan kuin ei hän olisi ollut
täysin tunnollaan.

"Kas, tästä saat, Riika, toisen lapsen, jonka Jumala on lähettänyt
sinulle poissa olevan lemmittymme sijaan."

Hämmästyneenä katseli hän pientä muukalaista, ymmärtämättä
tarkoitustani; kun hän vihdoinkin sen käsitti, ei tahtonut hän
semmoisesta kuulla puhuttavankaan, mutta muistutettuani häntä siitä,
mitä hän saisi kärsiä mieheltään, miten hän itsekin oli sanonut että
miehensä löisi hänet kuoliaaksi, havaittuansa hänen syylliseksi lapsen
kuolemaan, alkoi hän kuunnella sanojani ja heikko toivo näkyi heräävän
hänen sielussaan. Jättämättä hänelle mitään ajatusaikaa, panin pikku
Liisan vaatteet tämän vieraan lapsen ylle; kun tämä oli tullut hyvin
kapaloituksi, saanut yllensä pienen siniruutuisen nutun ja päähänsä
kudotun lakin, voin vastata ettei yksikään _isä_ olisi tuntenut mitään
eroitusta lasten välillä; miten olisi _äidin_ kanssa käynyt, en uskalla
sanoa.

Sitte otin pienen ruumiin, käärein sen vieraan lapsen hienoihin
yövaatteihin, ja äidin seuraamana, joka kulki kuten unissa, vein
sen alas rantaan; tultuani vakuutetuksi, ettei yhtään ihmistä ollut
läheisyydessä, panin ruumiin koriin sekä pari raskasta kiveä ja upotin
sen mereen. Kohta se upposikin, ainoastaan pari vesikuplaa osoitti
paikkaa, johon se vaipui. Luin muutamia hautausvirren värsyjä ja äiti
puhkesi valtaavaan itkuun, joka teki hänelle hyvää; muuten olisinkin
luullut hänen menettävän järkensä, sillä niin kovasti koskivat nämät
tapahtumat häneen.

Tuskin tiedän itsekään tänä päivänä miten kaikki tapahtui; ainoasti
muutamat tapaukset ovat aivan kuin poltettuina muistiini.

Aikaa kului jotenkin kauan ennenkuin lankoni tuli kotiin. Kohta kysyi
hän lasta, äänellä sellaisella, kuin olisi hän pelännyt sille jotakin
pahaa tapahtuneeksi. Äiti osoitti vaan kehtoa. Minä otin pikaisesti
pienokaisen ylös, pitäen häntä niin, ettei päivä olisi paistanut
kasvoille; polveni vapisivat, täytyi nojautua tuoliin, jotten olisi
maahan vaipunut.

"Kuinka hän on kasvanut!" huudahti isä ihastuneena, "ja niin ketterältä
hän näyttää! Sanotaan aina että lapsi tuossa iässä paljon muuttuu
parissa viikossakin, sen on hän tehnyt; mutta katsoppa, nuo tummat
silmät on hänellä jätellä samoinkuin hymyilevä suunsakin. Kas vaan, hän
pelkää vähän minua; mutta ei se ole ihmekään, niin musta ja partainen
kun olen!"

Hetkisen perästä meni pienokainen jo hänelle itkemättä, hän kanneskeli
tyttöä ympäri huonetta, antoi hänen hyppiä korkealle ylös kattoon ja
riemuitsi tytön kirkahdellessa ilosta. Vähän ajan perästä kyseli hän,
mikä vaimoaan vaivasi kun hän oli niin vaalea ja surkean näköinen;
sisareni istui mykkänä, mutta minä kiiruhdin vastaamaan, että hän
oli ollut kovin kipeä sinä yönä, kun myrsky kävi, niin että luulin
hänen kuolevan, eikä hän ollut siitä vielä oikein toipunut. "Nuo
naisväki ovat niin hirveän hupsumaisia ukkosen käydessä", sanoi hän
välinpitämättömästi ja rupesi taas leikkimään lapsen kanssa. Selvästi
näkyi, ettei hän mitään petosta aavistanut, ja tämän kautta pääsimme,
minä ja Riika, levottomuuden raskaasta taakasta; mutta salaisuus
painoi kuitenkin mieltäni, väliin tuntui minusta, kuin täytyisi minun
kuiskata siitä meriruohoille, jotka heittäytyivät ylös rannalle
ja yksinkertaisissa mielikuvituksissani kuvittelin niiden olevan
tervehdyksiä pieneltä Liisaltamme, joka korissaan oli sillä paikalla
pohjaan laskettu. Mitä sisareeni tulee, en nähnyt häntä enää koskaan
oikein iloisena; miehensä hyväillessä lasta, näytti välin siltä kuin
olisi hän saanut käärmeen piston, ja usein ihmettelen kuinka tuo oli
mahdollista, ettei miehensä huomannut petosta.

Pian tuli kumminkin uusia huolia. Korkeampaan paikkaan oli tehty
ilmoitus siitä ettei majakkatuli ollut sytytettynä edellä puolenyön
tuona turmiollisena yönä, ja että seurauksena siitä eräs laiva oli
hukkunut ja useampia muita oli ollut haaksirikkoon joutumaisillaan.
Tarkka tutkimus tapahtui, ja päätökseksi tuli että lankoni menetti
majakkamestari-virkansa. Tästä oli hän raivoissaan; etenkin kiukustui
hän minulle, sillä kun hänelle olin sanonut vaimonsa sinä yönä olleen
niin kipeän, olisi minun velvollisuuteni ollut pitää huolta lyhtyjen
sytyttämisestä. Minusta näytti kuin olisi Riikakin soimannut minua sekä
tästä että muustakin; olin siis kovin ikävässä asemassa, ja koska he
saivat kohta muuttaa pois majakkamestari-huoneesta, päätin minä etsiä
itselleni toisen kodin. Heidän luokseen jäin vaan niin kauaksi, että
voin auttaa sisartani muuttamisessa.

Bryngelsonin hakemasta perinnöstä ei tullutkaan mitään, ja he olivat
hyvin vähissä varoissa, jotta ei ollut muuta neuvoa kuin asettua
erääsen pieneen riutuneesen tupaan jossakin paikassa saaristossa,
jossa kukaan muu ei tahtonut asua, koska huhu kulki että huoneessa
kummitteli. Siellä on hän sitte elänyt kalastelemalla, jollei, kuten
olen kuullut kerrottavan, jollakin luvattomammallakin keinolla, johon
seutu ja muuan piiloituspaikka, joka lienee läheisyydestä löydetty,
erittäin hyvin näyttivät sopivankin.

Minä muutin majakkamestari-huoneesta muutamaan perheesen H----n
kaupungissa. Täällä rupesin palvelukseen kamarineitsyenä, ja menin
sitte naimisiin erään hyvin voivan suutarin kanssa. Silloin oli minun
erinomaisen hyvä olla; mutta hyvä mieheni kuoli ja minut saatiin
houkutelluksi toistamiseen naimisiin eräälle nuorelle kirjanpitäjälle
Tukholmasta, nimeltä Algren.

Pian huomasin kuitenkin hänen ottaneen minut ainoastaan rahojeni
tähden; hän kohteli minua sangen pahasti, ja tuhlattuansa omaisuuteni
juominkeihinsa, karkasi hän Amerikaan. Minä kärsein paljon; menetin
terveyteni ja olen aina pitänyt tämän rangaistuksena tuosta lankoni
luona tekemästäni rikoksesta.

Sisarestani en ole paljon mitään kuullut siitä asti kun muutin H----iin.
Viime vuosina en ole koskaan saanut vastausta kirjeihini, mutta minulla
on syytä uskoa että hän on viettänyt raskasta ja hurjaa elämää,
ikäänkuin tukahuttaakseen muistostaan rikosta, johon minä hänet
viekottelin. Jumala suuressa armossaan antakoon meille anteeksi!

Jos tämän lukee joku sääliväinen ihminen, joka taitaa eli tahtoo saada
selville tämän surullisen asian ja mahdollisesti löytää lapsen oikean
sukuperän, tahdon nyt, niin pitkälle kuin heikot voimani sallivat,
antaa muutamia laveampia tietoja mitä tunnen asian laidasta.

Ensiksi saatan mainita, että sisareni oma lapsi kastettiin
Elisapetiksi, mutta tavallisesti kutsuttiin Liisaksi. Sisareni ei
kuitenkaan voinut kärsiä tätä vaihto-lasta kutsuttavan samalla nimellä,
vaan jo ennen majakasta lähtöänsä oli hän saanut miehensä suostumaan
siihen, että kutsuttiin tyttö äitimme mukaan, joka myös oli saanut
saman ristimäniinen, mutta aina kutsuttiin Elsaksi.

"Elsa!" huudahti neiti Edelstedt ja työnsä putosi käsistään lattialle;
"voi, rakas veljeni, olleekohan se meidän Elsamme?"

"Niin, rakas Eleonore", vastasi tohtori, "minulla on todellakin
kyllä syytä uskoa niin olevan. Voit itse lukea lopun vaimoraukan
kertomuksesta. Siinä kertoo hän muun muassa ensimmäisen miehensä nimen
olleen Ljungström, jonka hän ennen oli unhottanut mainita. Hän ei
voi olla kukaan muu, kuin Kristiina Ljungström, Elsan täti, jota hän
turhaan etsei, koska hän jo kauan sitten oli mennyt toisiin naimisiin
ja muuttanut täältä. Hän tuli tänne taas, mutta vaan kuollakseen. Voi!
jospa olisin tämän kaiken ennen tiennyt ja voinut sanoa tuolle niin
paljon omantunnon tuskaa kärsineelle ihmisraukalle, että tuo pieni
löytölapsi oli täällä ja hyvässä turvassa rakkaan sisareni luona!"

"Ja ajatteleppa jos hänen oikeat vanhempansa elävät ja ovat surreet
häntä näin monta vuotta", sanoi neiti Edelstedt. "Kenen lapsi hän
mahtaa olla?"

Tohtori sanoi että hän kohta lähettäisi ilmoituksia sekä kotimaisiin
että ulkomaisiin sanomalehtiin, joissa hän mainitsisi, että eräs lapsi
sillä tavalla on tullut pelastetuksi, ja kehoittaisi niitä, jotka
voisivat asiasta jotakin tietoja antaa, kohta siitä ilmoittamaan.
Kaikkiin mahdollisiin keinoihin olisi tässä tarkoituksessa ryhdyttävä.

"Mutta onko meidän mainitseminen tästä mitään Elsalle?" kysyi neiti
Edelstedt. Hän arveli että nuoren tytön mielikuvitus kiihottuisi
liian paljon; epätietoisen tulevaisuuden unelmat, jotka kentiesi
eivät milloinkaan toteutuisi, tulisivat pyörimään hänen päässään ja
saattaisivat hänen todelliseen elämään kelvottomaksi. Mutta tohtori
oli toista mieltä; semmoiset seuraukset siitä kyllä saattaisi olla,
mutta hän toivoi sisarensa voivan ne poistaa. Tähän asti ei ollut hän
milloinkaan nähnyt salaisuutten perheessä mitään siunausta tuottavan.
Päinvastoin, jo varhaisessa nuoruudessa olisi harjaannuttava katsomaan
totuutta suoraan silmiin, puhdas toiminta olisi aina paras. Sitä
paitsi oli Elsalla ollut niin paljon surua siitä että hänen täytyi
olla salakuljettajan tytär ja pitää isänsä rikoksentekijänä ja häpeään
joutuneena kansalaistensa silmissä; nyt pääsisi hän ainakin tästä
taakasta. Päätettiin siis sanoa Elsalle koko totuus, mutta vasta
seuraavana aamuna, jottei hänen yölepoaan häirittäisi. "Lapsi raukka",
sanoi neiti Edelstedt, "kyllä hänen uneksumisensa rauhattomiksi
tulisivat jos hän olisi lukenut tämän paperin."



KUUDESTOISTA LUKU.

Mitä Elsa arveli.


"Elsa, lapseni", sanoi neiti Edelstedt seuraavana päivänä, "istuppas
tähän viereeni; minulla on jotakin tärkeää puhuttavaa sinulle. Elsa
mitäpäs sanoisit jos kertoisin sinulle ettet luultavasti olekkaan
heidän tyttärensä, joita tähän asti olet vanhempinasi pitänyt?"

Elsa tuijotti häneen, käsittämättä hänen tarkoitustaan.

"Niin, meillä on kyllin syytä luulla ettet olekkaan Juho ja Ulrika
Bryngelsonin tytär, vaan löytölapsi, jonka aallot ovat heille tuoneet."

"Aallot?" sanoi Elsa, kuten unissa. Ikäänkuin äkisti heräten huudahti
hän sitten: "Oi, neiti, eikö hän olekkaan minun isäni, joka on
linnassa? Kukas sitte on minun isäni? Ehkäpä", lisäsi hän tuskin
kuultavasti, "ehkäpä hän ei olekkaan salakuljettaja!"

Tuo tuskallisesti rukoileva ääni, jolla Elsa puhui viimeiset sanansa,
liikutti neiti Edelstedtiä niin että kyyneleet tulivat hänelle silmiin.

"Kutka vanhempasi ovat, en voi sinulle sanoa, lapsi raukkani", vastasi
hänen ystävänsä; "lue tämä paperi, se sisältää kaiken mitä minä
asiasta tiedän", ja neiti antoi hänelle rouva Algrenin tunnustuksen.
Elsa otti sen ja aikoi lukea, mutta kirjaimet pyörivät ympäri hänen
silmissään. "Minä en tiedä, -- on niinkuin en voisi nähdä", sanoi hän.
ja neiti Edelstedt huomasi hänen pitävän paperia ylösalasin vapisevissa
käsissään.

"Kyllä minä luen sen sinulle, lapseni", sanoi hänen ystävänsä ja luki
koko kirjeen lävitse. Elsa istui mykkänä ja liikkumattomana; ainoastaan
kasvojensa vaihteleva väri osoitti mitä hän tunsi.

Vihdoinkin sanoi hän: "Oi isä raukkaa; hän sanoi aina minun olleen
hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa. Kuinka kovin hänen mielensä on
tuleva katkeraksi, kuultuaan tämän. Ja olihan hän aina hyvä minulle,
vaikka hän olikin tyly muita kohtaan. Ah, neitikulta, olleeko suuri
synti, että siitä kuitenkin tunnen kuten kevennyksen etten ole
salakuljettajan tytär?"

Hän puhkesi valtaavan itkuun. Mutta neiti Edelstedt suuteli häntä ja
puhutteli hyvin ystävällisesti, tyynnyttääkseen häntä, ja samassa tuli
tohtori sisään ja osoitti hänkin hellimpää osanottavaisuutta ja lupasi
aina olla isänä hänelle jos ei onnistuttaisi löytämään hänen oikeita
vanhempiansa, jotka luultavasti olivat hukkuneet samalla kertaa kun hän
ajautui maalle. Tohtori muisti hyvin tuon silloisen haaksirikon kun
majakkatuli ei ollut sytytettynä. Ei yhtään ihmistä ollut pelastettu;
se oli noin neljätoista vuotta sitten ja hän oleskeli juuri silloin
saaristossa, levätäkseen pari viikkoa, aivan lähellä sitä paikkaa,
jossa onnettomuus tapahtui.

Elsa sanoi, että koska hän oli pelastunut niin ihmeellisellä tavalla,
olivat muutkin voineet pelastua; eihän sekään ollut sanottu että
molemmat vanhemmat olisivat olleet mukana; hän tahtoi sentään toivoa
niin kauan kuin mahdollista.

"Tee niin, rakas lapsi", sanoi tohtori; "minä olen tekevä kaikki mitä
voin, hankkiakseni selvitystä asialle; kuitenkin on sinulla täällä koti
niin kauan kuin me elämme."

Elsa oli liian kovin liikutettu, voidakseen puhua; hän tarttui tohtorin
käteen, vei sen huulilleen, kietoi kätensä neiti Eleonoren vyötäisille
ja nyyhkytti ääneensä. "Niin, aallot olivat oikeassa", sanoi hän
vihdoin. "Mutta isä raukka, -- niin täytyy minun vielä kutsua häntä --
raskaaksi tulee sanoa hänelle..."

"Sitä emme vielä teekkään", sanoi tohtori, "hän on ollut sinulle
isänä niin hyvin kuin hän taisi, älkäämme riistäkö häneltä viimeistä
iloaan ilman täytymystä. Sinä et saa häntä nähdä; kirjoita muutamia
ystävällisiä riviä ennenkuin matkustat, minä toimitan niin että hän saa
ne. Luulen hänen rangaistusaikansa pian olevan loppuun kuluneen; sitte
tahdon minä katsoa mitä voidaan hänelle tehdä, jotta sinun ei tarvitse
hänen tähtensä rauhattoman olla. Kas niin, nyt olen seisonut tässä
ja unhottanut että vähintäin kaksikymmentä sairasta odottavat minua;
hyvästi, hyvästi."

Samana päivänä kirjoitti Elsa hellän kirjeen luullulle isälleen ja
lähetti hänelle muutamia hyviä kirjoja. Seuraavana päivänä seurasi
tohtori sisartaan ja hoidokastaan Göteporiin, jossa hän jätti heidät
hyvästi ja he matkustivat eteenpäin.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Venetsiassa.


Talvi vietettiin Nizzassa, kuten lääkärit olivat määränneet. Sinä
aikana parantui neiti Edelstedtin tila melkoisesti; tuo lauhkea ilma
teki hänelle niin hyvää, ja hänelle, joka oli tottunut viettämään
pitkän, kylmän vuodenajan suljettuna huoneissansa, oli sanomaton
nautinto saada istua ulkona vapaassa luonnossa ja henkiä sisäänsä
lauhoja merituulahduksia. Elsa hoiti häntä suurimmalla hellyydellä
ja antautui aina sillävälin suurella innolla opiskeluihinsa. Hän
tuli pian ystävyyteen muutaman samassa talossa asuvan englantilaisen
perheen nuorempien jäsenten kanssa, ja sai olla opinnoissa heidän
kanssaan yhdessä; siten tuli hän myös perehtyneeksi englannin kieleen
ja sai rakastettavilta, hyvin kasvatetuilta nuorilta ystäviltään
lainaksi monta erinomaisen hyvää englanninkielistä kirjaa, joiden
tosikristillinen ja siveellinen luonne teki häneen syvän vaikutuksen.
Mutta istuessaan yksinään rannalla ja kuunnellessaan rakkaiden aaltojen
laulua tahi yöllä maatessaan hiljaisessa kamarissaan, ajatteli hän
tuntemattomia vanhempiaan, jotka joko makasivat meren pohjassa tahi
olivat niin monta vuotta surreet häntä aaltojen saaliina. Usein uneksui
hän että hän oli hukkumaisillaan ja että silloin muuan suurilla
valkeilla siivillä varustettu korkea olento tuli pelastamaan hänet
ja likisti häntä hellästi rintaansa vasten, ja hän tunsi selvästi
sen olevan hänen äitinsä. Kun neiti Edelstedt tämän kuuli (sillä
Elsa puheli kaikki äidilliselle ystävälleen), tunsi hän väristyksen
ruumiissaan, sillä hänestä tuntui tämä merkitsevän sitä että äiti oli
kuollut ja vasta enkelinä olisi vastaanottava kadonneen lapsensa. Mutta
ei hän puhunut tästä mitään, vaan Elsa sai pysyä iloisissa toiveissaan.
Joka kerta kun tohtorilta tuli kirje, luuli Elsa sen sisältävän jotakin
tietoja hänen kauan kaivatuista vanhemmistaan. Mutta turhaan.

Vihdoinkin tuli tohtori Edelstedt itse, ja suuri oli hänen ilonsa
nähtyään sisarensa voittaneen niin paljon oleskelullaan etelässä. Nyt
olisi heidän matkustettava yhdessä edemmäksi ja päätettiin ensin käydä
Venetsiassa, sillä sinne oli neiti Edelstedt aina erittäin ikävöinnyt.

Oli iltapäivä kun matkustavat ystävämme ensikerran näkivät meren
kuningattaren kaikkine kupooleineen ja huippuineen ylevästi kohoutuvan
sinertävien aaltojen helmasta. Kohta ympäröitsi heitä joukko
venemiehiä, jotka kirkumalla ja vilkkailla liikkeillä tarjosivat
palvelustaan, ja pian olivat he gondoolissa (eräs laji soutuveneitä,
joilla kuljetaan Venetsiassa huoneiden välillä). Tuntui kuten unelta
siten nähdä ihanimmat toiveensa toteutuneiksi. Nopeasti ja äänettömästi
liukuivat he eteenpäin tuolla kristalli-kirkkaalla vedenpinnalla,
pehmeillä tyynyillä leväten, ja tuo synkkä värikin, sillä sekä
gondoolit että teltat olivat mustat, näkyi hyvin sopivan yhteen tämän
koko näkymöllä vallitsevan runollisen salaperäisyyden kanssa.

Seuraavana päivänä, hyvin levättyään hotellissa, saivat ystävämme
ihailla erästä näytelmää, joka muistutti Venetsian muinaisista,
loistavammista päivistä. Tämä oli kilpasoutu Canal grandella, joka
pidettiin Venäjän keisarinnan siellä käynnin johdosta. Sadottain
rikkaasti koristettuja gondooleja, joilla useilla oli soitantoa mukana,
liukui edestakaisin välkkyvällä veden pinnalla. Gondoolein soutajat
olivat puettuina muinais-ajan ihanteellisiin pukuihin -- muutamilla
oli mustat puhkahihaiset samettitakit, ja valkeat höyhentöyhdöt
lakeissaan, muutamat olivat vaaleansinisissä ja hopeisissa puvuissa,
toiset sitävastoin loistivat kullankeltaisessa atlas'issa. Kun kansa
tunsi jonkun puvun, joka kuului jollekin Venetsian vanhalle aateliselle
perheelle, huudettiin nimiä "Foscari", "Manfrini" ynnä muita, ja näitä
lemmikkigondooleja tervehdittiin vilkkailla hurraahuudoilla. Hetkisen
kuluttua näkyi ruhtinaallinen seura, keisarinna runsaasti koristetussa,
sisältä valkealla silkillä ja kullalla verhotussa gondoolissa;
suuriruhtinattaren, joka seurasi häntä, loisti sinisessä ja hopeassa.
Koko tämä kirjava värien koreus, kuvastuen selkeällä vedenpinnalla,
kaikkien yli kaareutuvan taivaan ja noiden kanaalin varsilla
kohoutuvien komeiden rakennuksien kanssa, muodosti ihanteellisimman
taulun, ja omituiselta tuntui siten huomata itsensä siirretyksi
keskiaikaan näkemään sen komeita päiviä kaikkine loistoineen ja
väririkkauksineen.

Neiti Edelstedt oleskeli enimmiten gondooleissa; kiikkuminen veden
päällä sopi erittäin hyvin hänen heikoille voimilleen. Sillä väliin
kuljeskelivat tohtori ja Elsa kaikkialla katselemassa noita loistavia
taulukokoelmia, ja saivat nähdä monta muistomerkkiä, jotka todistivat
Venetsian muinaisesta voimasta ja ankaruudesta. Sala del Senatossa,
Dogepalatsissa, nähtiin sama puhujaistuin, jolla nuo uljaat senaattorit
olivat muinoin istuneet, vieläpä samat kynttiläjalatkin, joita he
olivat käyttäneet, neuvottelujensa kestäessä myöhään yli puoliyön.
Kymmenmiehistön salissa ei voinut vavistuksetta katsella niitä
istuimia, kuluneine ja vaalistuneine punaisesta sahviaanista tehtyine
tyynyineen, joilta niin monta peljättävää tuomiota oli julistettu.
Vielä kauhistuttavampia muistoja herätti se pienempi sali, jossa
kolmemiehistön neuvoskunta oli pitänyt salaperäisiä kokouksiaan; ei
mitkään koristukset kaunistaneet huonetta, seinällä näkyi ainoastaan
kapean käytävän suu, joka oli yhteydessä ulkopuolella olevien
jalopeurain kitain kanssa; voi sitä, jota vastaan oli syytös tehty
näihin julmiin kitoihin pistetyllä paperilapulla; hän katosi, hänen
nimensä hävitettiin, hänestä ei enää koskaan kuultu puhuttavan.
Scala d'oron (kultaisen portin) luona oli nähtävänä kaikki mitä on
jälellä näistä jalopeuroista. Täältä tultiin Scala dei Gigantille,
joka johti eräälle erittäin kauniille ruiskulähteelle, keskellä
Dogepalatsin pihaa. Heidän katsellessaan selitti tohtori aina nuorelle
kumppanilleen kaikki näihin esineihin yhdistyneet historialliset
muistot, joten hän sai täydellisesti havainnollisen kuvan menneen ajan
historiasta; sillä parempaa keinoa historian tapahtumien muistoon
teroittamiseksi ei löydy, kuin olla itse samalla paikalla, jossa ne
ovat tapahtuneet ja saada sellaisen oppaan kuin tohtori Edelstedt oli.
Hänen kanssaan nousi Elsa myöskin Campanilen korkeaan kellotapuliin,
jossa rappuset kiertelivät erään sisäisen tornin ympäri, joka useista
kohdin oli jätetty avoimeksi. Elsasta tuntui peloittavalta katsoa sen
sisäpuolelle, pimeään syvyyteen mutta hän käänsi silmänsä toisaalle,
ja kerran onnellisesti tultuaan ylös korkeuteen, saivat he vaivastaan
runsaan palkinnon tuossa komeassa näkyalassa, jossa Adrianmeren
morsian heloittavine kanaaleilleen, kullattuine kupukattoineen ja
minareetteineen lepäsi heidän jalkainsa juuressa.

Mutta ei tämän huvittavan kaupungin mikään paikka ihastuttanut
matkustajiamme enempää kuin Markuskenttä. Sinne seurasi tavallisesti
neiti Edelstedtkin heitä, sillä siellä sai hän istua noiden pienien
pöytien ääressä, joilla kahvia ja jääkylmää vettä tarjottiin,
sillä aikaa kun muut kävelivät ympäri katselemassa tämän kuuluisan
paikan merkillisyyksiä. Täällä avautui koko Venetsian historia
heidän nähtäväkseen. Dogien palatsi ja kappeli, noiden korkeiden
virkamiesten asunnot, kamoittavat vankilat, joihin rikoksen-tekijät
suljettiin -- kaikki, mikä puhui Venetsian uskonnosta, sen vallasta
ja arvollisuudesta -- oli aivankuin samaksi kokonaisuudeksi tähän
yhteen paikkaan kerättynä. San Markuskirkon kupoolit, sen välkkyvät
harjat ja kultaiset mosaikit, nuo melkein elävät kalkkimaalaukset,
pitkät loistavimmista väreistä hohtavat marmoriset pylväsrivit,
nuo kuuluisat, kullatut pronssihevoset suurportin päällä, kaikki
muodostavat täällä lumoavaisimmasti vaikuttavan taulun. Oikealle
Dogepalatsissa, ei kaukana siitä, on kaksi korkeaa graniittipylvästä,
toinen kannattaa apostoli Markuksen siivillistä jalopeuraa, toinen
pyhän Theodorin kuvapatsasta; nuo kolme mastoa, joissa muinoin liehui
tasavallan kolme lippua, mutta joissa siihen aikaan, josta nyt puhumme,
nähtiin Itävallan punainen ja valkea viiri; vähän kauempana tuo vanha
vakainen Campanile, ja lähimpänä tuomiokirkkoa tuo komea kellotorni,
joka täydentää ryhmän, kullalta ja taivaan sinertävältä kimeltäväne
kelloneen, jonka päällä kaksi suurta pronssikuvaa aimo vasaroillaan lyö
tunteja välillään riippuvaan jättiläiskelloon, ja kaikkein yläpuolella
selvä pilvetön taivas; ihastuttavampaa kuvaa ei olisi voinut ajatella
ja matkustajamme nauttivat siitä täysin mielin.

Muutamana päivänä näkivät he omituisen näytelmän. He tulivat
Piazzan luo juuri siihen aikaan kun oli ruokittava sinisiä
kyyhkysiä, joita Venetsiassa pidetään pyhinä, jopa melkein kaupungin
suojeluspyhimyksinä, sillä tapahtukoon mitä tahansa, ei niitä saa
milloinkaan unohtaa; piiritys-aikoina, nälänhädässäkin, ihmisten
ollessa aivan nääntymäisillään, saivat kyyhkyiset kuitenkin runsaan
ravintonsa muinaisaikoina ja vieläkin hoidetaan niitä suurimmalla
huolella.

Kello löi juuri kaksitoista, matkustajiemme tullessa Markuskentälle
ja samassa tuli muuan mies esiin, suuri kori kädessään, hän vihelsi
ja äkkiarvaamatta täyttyi ilma siivellisistä joukoista, jotka
melkein himmentivät auringon; tuhansien siipien räpytys kuului
kyyhkysten laskeutuessa maahan ja nopeasti nieleskellessä heille
runsaasti riputeltuja jyviä. Elsalle oli sanomattoman hauskaa nähdä
noita näppäriä lintuja, jotka noikkivat ja nokkivat, leikkivät ja
riitelivät ja vihdoin lensivät tiehensä, koska ei enää löytynyt mitään
noukittavaa. Mutta kuherruksen ja räpytyksen loputtua kuului lukematon
paljous muita ääniä, jotka melkein tukkivat korvan. Miehiä, naisia
ja lapsia kuljeskeli ympäri, tarjoellen jos jotakin tavaroita; millä
oli limunaadia tahi jäätelyitä, millä melooneja ja muita hedelmiä,
muutamilla oli näkinkenkiä; kilpikonnia tahi lintuja; täällä näkyi
tanssiva apina, tuolla näytteli narrittelija temppujaan, mutta mikä
enimmän kiinnitti Elsan huomiota, oli eräs ryhmä, ei kaukana siitä,
jossa hän seisoi; useampia henkilöitä istui portailla tahi seisoivat
nojautuen pylväihin, jännitetyllä tarkkuudella kuunnellen erästä runo-
ja taruniekkaa, joka vilkkailla liikenteillä ja monimutkaisimmalla
äänellä kertoi jotakin juttua heille. Hän käänsi selkänsä Elsaa kohden,
mutta hänen liikkeissään oli jotakin, joka hämmästytti tyttöä. Juuri
lopetettuaan kertomuksensa, kääntyi hän ympäri, samassa päästi Elsa
äännähdyksen ja kiiruhti esiin miehen luokse.

"Signor Crespini!" huudahti hän. Mies katseli kummastellen ympärilleen
ja Elsa vetäytyi vähän ujostuneena taaksepäin.

"Kuka nuori neiti se on, joka minua puhuttelee?" kysyi mies
kohteliaasti.

"Isä Pajatso", kuiskasi Elsa, tuskin rohjeten katsahtaa ylös.

"Mitä? Kuka minua siksi nimittää? Voikohan se olla? Ah ei, eihän tämä
hieno Signorina ole la mia povera Elsa!" sanoi taruniekka, katsellen
ällistyneenä tuota nuorta tyttöä, kuuntelijainsa vähitellen hajautuessa.

"Tunnetteko tätä?" sanoi tyttö punastuen ja otti esiin Crespinin
hänelle muistoksi antaman pienen karneoliristiu.

"Ai! la mia Marketani risti! Niin, nytpä tiedän! Voi, kun vielä piti
elämän siihen päivään, jona saan jälleen nähdä rakkaan Titaniani,
ihka elävänä ja niin hienona ja kauniina! Ja il Signor dottore, ja la
Signora", sanoi hän, kumartaen ainakin kaksikymmentä keltaa, "tämä oli
odottamaton ilo ja kunnia. Ja kas, tässä", jatkoi hän, ottaen vanhasta
kukkarostaan esiin pienen emaljoidun medaljongin, "on la Signoran
muistolahja joka on ollut kalliimpana aarteenani; en milloinkaan ole
tahtonut siitä erota, kuinka suuri hätäni välin on ollutkin."

"Tulkaa nyt kanssamme tänne pieneen kahvilaan, rakas ystäväni" sanoi
tohtori, "tulkaa kertomaan kuinka teille nyt menestyy; ei aivan hyvin,
pelkään minä," lisäsi hän, samassa säälivästi katsellen Pajatsoraukan
kuluneita vaatteita ja laihaa vartaloa.

He menivät erääsen erityiseen huoneesen kahvilassa, siellä kestittiin
Crespiniä jääkylmillä juomilla, makaroonilla ja kaikella mikä
tavallisesti enimmän miellyttää italialaista.

Vihdoinkin tarpeeksi syötyään, joka luultavasti ei ollut pitkiin
aikoihin tapahtunut, rupesi hän kertomaan kohtaloitaan siitä asti kun
hän erkani Elsasta. Silloin matkusti hän edelleen teaatterinjohtajan ja
hänen seuransa kanssa; mutta he eivät olleet kauan yhdessä. Crespini
ei saattanut unohtaa johtajan kovuutta Titania raukalle ja tämä
oli syynä paljoon riitaan ja eripuraisuuteen heidän välillään. Tämä
meni niin pitkälle, että Pajatso muutamana kauniina päivänä karkasi
esimieheltään. Sen jälkeen oli hän koettanut onneaan monella eri
tavalla. Pajatson osan näytteleminen tuli hänelle ajan pitkään ylen
kiusalliseksi, välin matkusteli hän ympäri, näytellen apinaa, välin myi
hän kipsikuvia, aikomuksessa koota niin paljon rahaa, että hän olisi
voinut kääntyä takaisin Italiaan vaimonsa ja lapsensa luokse. Hän oli
vihdoinkin saanut paikan matkapalvelijana eräälle herralle, joka aikoi
käydä Venetsiassa. Tämä oli kuitenkin saanut matkalla tietoja, jotka
pakoittivat hänen kääntymään takaisin kotiinsa, itse oli Crespini
sairastunut ja hänen oli täytynyt kuluttaa kaikki kootut rahansa
ennenkuin saattoi päästä kauemmaksi. Taas jotakin ansaitakseen oli hän
nyt koettanut kykyään taruniekkana; ulkomaalla ei ollut hänellä tästä
mitään hyötyä, sillä siellä ei ymmärretty häntä, mutta täällä sai hän
kansan nauramaan eli itkemään aivan niinkuin hän tahtoi. Ja niin toivoi
hän ettei kovin kauvan viipyisi ennen kuin hän saisi nähdä ihanan
Florensinsa, vaimonsa ja rakkaan Marketansa.

Silloin sanoi tohtori Edelstedt, että hän luuli saattavansa Elsalle
suuren ilon ja tekevänsä sekä Crespinille että heille kaikille
palveluksen esittämällä erästä ehdotusta; Crespinille olisi vapaassa
vallassa myöntyä siihen tahi ei. He aikoivat suoraan Venetsiasta
Spezziaan, jossa sisarensa tulisi oleskelemaan jonkun ajan, saadakseen
nauttia sen suloista meri-ilmaa. Sieltä aikoi hän tehdä pienen matkan
Florensiin ja ottaa Elsan mukaansa; jos hänen sisarensa voisi jotenkin
hyvin, noutaisi hän kenties myöhemmin hänenkin sinne. Nyt tahtoi hän
ehdoittaa Crespiniä, joka niin hyvin tunsi maan ja kaikki sen olot,
seuraamaan heitä apulaisena matkalla, ehkäpä viipyisi vähän kauemmin
ennenkuin hän saapuisi kotiinsa, mutta sitten voisi hän samassa
saattaa Elsan tuttavuuteen Marketansa kanssa, josta hän oli niin
paljon puhunut. "Mitähän sanotte tästä, rakas Crespini?" sanoi tohtori
lopuksi, "haluttaako teidän myöntyä tähän ehdotukseen?"

Haluttaisiko hänen? Mies raukka oli aivan mielettömänä ilosta.
Niin, hän tahtoi tehdä vaikka mitä, -- vaikkapa tuo maksaisi hänen
hengensäkin, tahtoi hän tehdä kaikki valmistaakseen heille tämän
hauskan matkan! Sairas signora ei tulisi vähintäkään kärsimään; he
saisivat katsoa kaikki mitä katsottavaa oli, tulematta vähintäkään
väsyneiksi; ihastuksissaan ja etelämaisessa vilkkaudessaan lupasi hän
niinhyvin mahdollisia kuin mahdottomiakin, hypellen ja juoksennellen
ympäri huonetta niinkuin olisi ollut vähän hupsu.

Elsakaan ei ollut vähemmän iloinen, vaikk'ei hän osoittanut iloaan niin
rajuilla liikenteillä.

"Ah!" sanoi tyttö, "minä olen niin kauan halunnut saada tehdä jotakin
hyvän isä Pajatson avuksi, joka teki niin paljon hyvää minulle, silloin
kun ei minulla ollut muuta ystävää maailmassa. Nytkään en kyllä voi
mitään tehdä, mutta voin toki koettaa osoittaa kiitollisuuttani
sanoilla jos en töillä."

Ja hän päätti käyttää kaikki säästörahansa ostaakseen Crespinille
jotakin kaunista, ja sitäpaitsi kirjaella hienoimman pienen kauluksen
Marketalle.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Matkustus.


Pari päivää sen jälkeen olivat matkustajat valmiit lähtemään, ja
liikutetulla sydämellä jättivät he hyvästi meren morsiamen, tuon
muinoin niin uljaan ja aina lumoavan Venetsian.

Siihen aikaan ei ollut mitään rautateitä, ainakaan Italiassa, mutta
tohtori Edelstedt oli hankkinut itselleen mukavat matkavaunut,
ja jotta sisarensa olisi väsynyt niin vähän kuin mahdollista,
kulkivat he hitaasti, ainoasti lyhyitä päivämatkoja. Crespini oli
väsymätön toimittamaan kaikki parhain päin, niin että he saivat
nähdä maan kauniimmat paikkakunnat; hän osoitti kaikki kohdat, jotka
historiallisesti enimmän huvittivat ja myöskin ne kestikievaritalot,
joissa nykyään oli tarjona parhaimmat yökortteerit.

Pietra Malan luona näkivät he omituisen luonnonilmiön, joka kutsutaan:
"Fuoco di Legno." Kulettuansa kappaleen matkaa kylästä ja melkein
pimeän tultua, saapuivat he erään irtonaisilla kivillä peitetyn
ympyrän luo, joka oli korkeintaan kymmenen tahi kaksitoista jalkaa
läpimitaten. Täällä nousi lukemattomia pieniä liekkejä ylös maasta,
jotka väriltä ja ulkomuodolta sekä nopeilta liikkeiltään olivat palavan
väkiviinan kaltaisia. Jotakin erittäin salaperäistä, jopa melkein
yliluonnollista oli tuossa kirkkaassa, liekehtivässä pilkussa vuoren
tummalla rinteellä, ja Elsan tuli tahtomattansakin mieleen ihmeellinen
näytelmä, jonka hän oli nähnyt järvellä kohta sen jälkeen kun hän oli
paennut vanhasta kodistaan, ja sydämessään kiitti hän Jumalaa, joka
niin hellästi oli johdattanut häntä hänen teillään tuosta kovan onnen
päivästä asti. Niin, Hänen päällensä tahtoi hän uskaltaa, mikä hyvänsä
kohtalokseen tulisikin.

Pian tulivat matkustajamme enemmän jylhille ja kolkoille
vuoriseuduille, jossa Apenninni-vuoriston haarat ulottuvat pitkälle
sisämaahan. Synkät laaksokäytävät kiertelivät metsäisten ylänköjen
välitse, kohisevat vuorivirrat juoksivat alas jyrkkiä rinteitä myöten.
Luonnon hymyily oli kadonnut, tuntui siltä kuin nyt nähtäisiin
ainoastaan sen ryppyinen otsa.

Illalla tultiin pieneen "osteriaan", eli kestikievaritaloon, joka oli,
aivankuin linnun pesä, sijoitettu vuorten väliin. Tohtori Edelstedt
ei pitänyt tästä paikasta, ympärillä oleva kansa näytti hänestä
epäilyttävältä, oli kuultu puhuttavan paljon rosvoamisista vuoristossa,
matkustajien päälle oli hyökätty ja ryöstetty maantiellä ja tohtori
arveli mahdollisesti ennen pimeän yön tuloa ennätettävän parempaan
yökortteeriin.

Mutta Crespini oli jyrkästi tätä vastaan. Hän vaatei että heidän oli
pysähtyminen tähän, sillä seuraava pysäyspaikka olisi vielä huonompi;
he voisivat lähteä liikkeelle kohta päivän koittaessa, mutta tänne
täytyi yöksi jäädä, jos eivät tahtoneet saada rosvoja kimppuunsa ja
kaikkea omaisuuttaan ryövätyksi; tohtori saattaisi kyllä maata sapeli
ja ampumakivääri vieressään. Vasta jälkeenpäin saivat he tietää
Crespinin koko yön istuneen naisten huoneen kynnyksen edustalla,
viritetty pistoli kädessään.

Seuraavana aamuna heti päivän valjetessa oli Crespini ylhäällä
panemassa kaikkia kuntoon matkaa varten, joka kiireimmän mukaan
alotettiinkin. Hän istuutui kuskilaudalle ajurin viereen, pistoli
vyössään. Tie kulki ylös ja alas, yli vuorten ja laaksojen,
läpi metsien ja pensastojen, ja hurmaava oli ylängöltä, tummien
kastanjapuiden luoman varjon lävitse, nähdä nousevan auringon
majesteetillisesti esiintyvän leimuavien pilvien sylistä. Silloin
luikersi tie äkkiä muutamien suurten maahan pudonneitten kallion
lohkareiden välitse, jotka olivat hajallaan paksun risukon ympäröimänä.
Keskellä tietä näkyi suuri musta esine, joka näytti sulkevan tien
ja estävän kaiken eteenpäin pääsyn; tohtori Edelstedt hyppäsi
alas vaunuista, nähdäkseen mikä se oli, ja kohtasi suuren tyhjän
matkavaunun, ovet avoinna ja hevoset pois valjaista päästettyinä.
Matkustajamme katselivat hämmästyneinä toisiinsa ja rupesivat toimeen,
saadakseen niin pian kuin mahdollista vaunun pois tieltä. Samassa
kuului heikko valitus risukossa, ja etsittyä niiltä paikoin, mistä
ääni kuului tulevan, löydettiin naisihminen, rikkirevityin vaattein,
vaaleana ja värisevänä istuvan kivellä ja vaikeroitsevan. Kului hetken
aika, ennenkuin he voivat saada hänet puhumaan, niin peljästynyt
hän oli, mutta vihdoin sai hän kerrotuksi lyhyillä keskeytetyillä
lauseilla, että hän oli matkustanut emäntänsä, kreivinna d'Osoglion
kanssa, joka aikoi erääsen paikkaan, ei kaukana Spezziasta, ja
oli hänellä hyvin kiire, hän kun olisi tahtonut kohdata muutaman
sukulaisensa, joka näinä päivinä aikoi muuttaa paikkakunnalta. Tuossa
pienessä "osteriassa" vuoristossa oli houkuteltu hänet matkustamaan
lähimpään pysäyspaikkaan, voidakseen varhain aamulla sieltä lähteä,
mutta tiellä olivat rosvot, joiden kanssa kyytimies luultavasti oli
yksissä neuvoin, karanneet heidän päällensä ja ryöstäneet heidän
kokonaan; matkapalvelija oli juossut tiehensä, hevoset päästettiin auki
ja hän ja kreivinna heitettiin risukkoon. Täällä makasi hän tunnotonna,
kunnes hän luuli kuulevansa ääniä ja nousi työläästi ylös, koettaakseen
huutaa apua.

Crespini otti naisraukan kainaloonsa ja vei hänen vaunuun, toisten
etsiessä kreivinnaa.

"Täällä hän on!" huusi Elsa, "mutta oi, hän on varmaan kuollut!"

Tohtori kiiruhti sinne ja tapasi Elsan polvillaan erään naisen
vieressä, joka hengetönnä ja verisenä makasi maassa. Hänen jalo
muotonsa oli vaalea kuin marmori, rikas surupukunsa rikkirevitty,
sormensa pitivät suonenvedon tapaisesti kiinni jostakin nauhasta, josta
luultavasti joku medaljonki oli pois reväisty.

"Onko hän kuollut?" sanoi Elsa.

"Oi!" huudahti kamarineitsyt, vaivaloisesti laahustaen itsensä sille
paikalle, jossa kreivinna makasi, "ovatko ne roistot ottaneet kreivin
valokuvan? Voi kuinka suuren surun tämä saattaa kreivinnalle, hänen
taas virotessa henkiin!"

Tohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. "Hän ei ole kuollut," sanoi
hän; "missä on viinisi, Eleonore? Anna hänelle vähäsen ja tuo vettä,
huuhtoaksemme häntä; kas noin, hän liikuttelee jo."

Kreivinna aukasi suuret tummansiniset silmänsä, katsellen ympärilleen
kauhistuneen näköisenä, mutta nähdessään nuo ystävälliset kasvot,
näytti hän rauhoittuvan, hän sulki taas silmänsä ja antoi päänsä hiljaa
levätä Elsan olkapäällä. Hetken perästä nousi hän äkisti, tarttui
nauhaan kaulassaan ja huomasi medaljongin olevan poissa. "Oi Fernando!"
huusi hän epätoivoisena, "minä olen kadottanut sinut toisen kerran!
Ennemmin olisivat saaneet ottaa kaikki mitä minulla on, kuin tämän
valokuvan!"

Hän tahtoi nousta ylös, mutta uupui ja kaatui. Silloin kehoitti
Crespini heitä kiiruhtamaan, ja tohtori asetti vieraan naisen pehmeille
tyynyille vaunuissa, ajomies jätettiin ryöstettyjen ajokalujen luokse,
joita hakemaan he lähettäisivät hevosia asemalta, Crespini otti ohjat,
tohtori istui hänen viereensä, nuo neljä naista saivat paikkansa
vaunuissa ja niin kulkivat he hiljaista vauhtia alaspäin, kunnes
ennättivät lähimpään pysäyspaikkaan, jonka jälkeen viljavampi seutu
vähitellen aukeni matkustajien katseille.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Spezzian lahdelma.


Matkalla makasi kreivinna enimmäkseen jonkunlaisessa horrostilassa,
mitään puhumatta ja tiedustelematta. Mutta heidän saavuttuaan
Spezziaan, ilmestyi kuume ja hän houraili paljon. Sydäntä särkevää oli
kuulla hänen puheitaan, sillä hän luuli aina makaavansa meren pohjassa,
aaltojen lyövän ylitsensä ja kauheiden elävien matelevan ympärillänsä,
uhaten niellä hänet. Silloin huusi hän sydäntä vihlaisevalla äänellä
miestään ja lastaan ja hapuili usein kaulassaan olevaa mustaa nauhaa,
ikäänkuin olisi hän hakenut ryövättyä medaljonkiaan. Sillä välin puhui
hän useampia kieliä, ranskaa sekä englanninkieltä ja välin kuuli
tohtori Edelstedt hämmästyksekseen hänen puhuvan ruotsiakin, vaikka
hyvin murteellisesti. Tohtori oli katsonut parhaaksi viedä hänet
Spezziaan sekä ottanut hänelle huoneen samassa hotellissa, kuin hän ja
sisarensakin asui. Väsymättömästi piti tohtori huolta sairaasta; ei
kukaan saanut tulla häntä lähelle, paitsi hän itse ja kamarineitsyt,
joka sairasta hoiti, ettei hänen lepoaan olisi häiritty.

Kun tämä kuume-tila oli kestänyt pari päivää, vaipui kreivinna
syvään uneen, joka luultavasti oli taudin käännekohta, sillä hänen
herättyään näkyi vaara olevan kaikki ohitse ja voimansa lisääntyivät
huomattavasti, jotta hän pian saattoi jättää sängyn ja tämän pimeän
huoneen, jossa hän tähän asti oli oleskellut.

Nyt tahtoi tohtori valmistaa hänelle jotakin odottamatonta. Hän oli
häntä varten tilannut mitä kauniimman huoneen hotellissa, jonka
palkongilta ja kolmesta suuresta alas laattiaan asti ulottuvasta
akkunasta oli loistava näkyala Spezzian lahdelman tummansinisille
laineille ja sitä ympäröiville ihanoille rannoille.

Muutamana auringonpaisteisena aamuna vietiin kreivinna tähän huoneesen.
Tohtori tuki häntä toisesta kädestä, Rosina, kamarineitsyensä,
toisesta. Hän pantiin sohvalle akkunan vastapäätä ja tohtori meni
aukasemaan luukut. Minkälainen näkyala nyt kohtasikaan heidän
katsettaan! Edessään lepäsi meri, välkkyvänä kuni puhtaat timantit,
raittiissa aamutuulessa, joka muodosti veden sieviin aaltoihin, joilla
laivat tanssivat vallattomina ja iloisina, jättäen taaksensa pitkiä
lumivalkeita vahtovakoja. Tohtori Edelstedt katsahti sairaasen, hän
luuli tämän näytelmän vaikuttavan hänessä uutta eloa, mutta hänen
suureksi hämmästyksekseen piti sairas kätensä silmillään, käänsi päänsä
poispäin, huudahtaen tuskallisimmalla äänellä: "Oi, ei, ei, tätä en voi
katsoa! Ottakaa pois minut täältä. Voi, kun on kauhistavaa; tänne en
voi jäädä, se on mahdotonta!" Hän kätki päänsä tyynyihin, hän kuului
nyyhkyttävän, ja koko ruumiinsa vapisi väkinäisesti.

Tohtori Edelstedt katseli ällistyneenä sairastaan; hetken aikaa käveli
hän sanaakaan sanomatta edestakaisin huoneessa, sitte asettautui hän
kreivinnan eteen ja sanoi vakaasti ettei käy laatuun antaa siten
myöten tunteilleen; niitä vastaan on taisteltava; sillä jos annetaan
semmoisten hermoispuuskausten päästä valtaan, tulee pian sekä sielu
että ruumis kykenemättömäksi mihinkään ponnistuksiin.

Kreivinna d'Osoglio piti vielä silmänsä kiinni, mutta kuunteli nöyrästi
lääkärin neuvoa ja pyysi häneltä anteeksi nähtävästi vallatonta
käytöstään; jos hän jätettäisi yksinään hetkiseksi, lupasi hän koettaa
tointua ja koota voimiaan, sitten selittääkseen tohtorille syyn
omituiseen menettelyynsä; hän ei saattanut muuta kuin uskoa tohtoria
pitävän sen anteeksi annettavana, niin lapselliselta kuin se nyt
hänestä näyttikin. Itkusilmin vaipui hän takaisin sohvalle ja tohtori
jätti hänen kahdenkesken Rosinan kanssa.

Iltapäivällä tuli hän takaisin sisarensa kanssa, joka halusi käydä
signoraa katsomassa. He tapasivat hänen samassa huoneessa, istuvan
sohvalla, joku ompelus kädessään; silmänsä olivat vielä punaiset,
mutta hän näytti lempeältä ja tyyneeltä ja kun he olivat puhelleet
hetkisen ja hän oli lämpimin sanoin ilmoittanut kiitollisuutensa
kaikesta heidän hänelle osoittamastaan hyvyydestä, kääntyi hän tohtorin
puoleen ja sanoi olevansa velvollinen antamaan hänelle selityksen
oikulliselta näyttävästä käytöksestään, ja vaikka kuinka kovasti se
häneen koskisikin, oli hän päättänyt sen kohta tehdä. Hän tunsi itsensä
voimakkaammaksi ja tohtorin sanat olivat syvästi häneen vaikuttaneet,
hän tahtoi taistella tunteitaan vastaan. "Aukase, Rosina, akkuna, jotta
raitis merituuli pääsee vahvistamaan minua", sanoi hän; "istukaa,
ystäväni, minä tahdon kertoa teille elämäkertani."

"Olette varmaan kummastelleet kuullessanne minun välin puhuvan muutamia
ruotsalaisia sanoja, mutta isäni oli ruotsalainen, vaikka hän oli
tullut naimisiin italialaisen naisen kanssa; hän oli nimittäin Ruotsin
konsuli Roomassa, mutta kuoli minun vielä aivan nuori ollessani. Äitini
eli ainoastaan muutaman vuoden hänen jälkeensä; hän kuoli kohta sen
jälkeen kun minä olin mennyt naimisiin jaloimmalle, rakastettavimmalle
miehelle, nimeltä Fernando d'Osoglio, rikkaasta ja arvossa pidetystä
perheestä Roomassa. Hän rakkaudessaan ikäänkuin kantoi minua sylissään
ja minä jumaloin häntä; ei milloinkaan ole löytynyt onnellisempaa
avioliittoa, vaikka tämä onnellisuus valitettavasti tuli sangen
lyhyeksi.

"Meillä oli pieni poika, mutta hän kuoli muutaman kuukauden vanhana.
Sitte sain tyttären, Angelani; ah, hän on nyt enkeli taivaassa. Hän oli
aivan pieni vielä, kun Tukholmassa asuva isäni kaksoisveli sairastui
kovasti, ja lähetti meille niin sydämellisen ja hartaan toivomukseni
saada nähdä minua, veljensä ainoata lasta, ennen kuolemaansa, että me
päätimme tehdä tuon pitkän matkustuksen pohjoiseen, ja lastani kun en
saattanut jättää, otimme hänen mukaamme.

"Oleskelimme muutaman viikon Tukholmassa, kunnes setäni kuoli, ja
Syyskuu oli jo tullut, kun olimme matkalla Göteporiin, sieltä
lähteäksemme laivalla Kööpenhaminaan.

"Kauan emme vielä olleet merellä olleet ennenkuin rupesi kovasti
tuulemaan ja pian alkoi mitä hirvein myrsky. Yö oli pilkkopimeä,
sitä valaisi ainoastaan salamat, jotka verhoivat taivaan ja meren
kansoittavalla loistollaan. Ei kukaan uskaltanut mennä alas,
seisoeltiin tahi levättiin kannella huolestuneissa ryhmissä, usein
mahtavien hyökyaaltojen valelemina. Kerran kuulin kapteenin sanovan,
ettei hän voinut käsittää, missä hän oli; hän piti majakan olevan
läheisyydessä, mutta koska sitä ei näkynyt, oli hän kai erehtynyt
suunnalta, nyt oli hän kokonaan neuvottomana, eikä tiennyt mihin
olisi laivaa ohjannut. Minä en saattanut seisoa, vaan olin polvillani
ja koetin pysyttäidä aivan lähellä miestäni; palavasti rukoillen
Jumalaa säästämään rakkahimpiani. Lapsemme makasi vieressämme pienessä
vahasilkillä verhotussa korissa, jonka olimme teettäneet matkaa varten,
leikkien huoletonna muutamilla liehuvilla nauhoilla; tämän näin
salaman valossa, imettäjä, joka piti koria, huusi sydäntä särkevällä
äänellä kaikkia pyhimyksiä. Samassa kuului äkisti hirveä ryskähdys,
tuntui kuin olisi laiva revennyt keskeltä kahtia, Fernando reväistiin
käsistäni, lapsi katosi, miten minun kävi, en tiedä, ainoastaan
hämärästi tahdon muistaa tarttuneeni kiinni johonkin minua kohden
uiskentelevaan esineesen ja että meri pauhasi ja aallot loiskivat
ylitseni. Kun vihdoinkin taas tulin tunnoilleni, nousi aurinko, kuni
kultainen pallo, pilvettömälle taivaalle, makasin pienellä saarella,
johon aallot olivat minut heittäneet; kaikkialla ympärilläni levisi
ääretön meri, vielä liikkuvana ja vahtoisena yöllisestä myrskystä,
maininki kävi korkealle ylös pienen kallion ympärillä ja peitti usein
minut suolaisella vainiollaan. Makasin siinä hetken aikaa tuskin voiden
liikuttaa itseäni ja odotin kuolevani ja taas pääseväni Fernandoni ja
Angelani seuraan. Mutta äkkiarvaamatta huomasin etäällä suuren laivan;
-- se läheni. Nälkään kuolemisen pelko, ajatus, että rakkaimpani
mahdollisesti olisivat voineet pelastua yhtähyvin kuin minäkin, antoi
minulle voimia, nousin ylös ja kiipesin kallion korkeimmalle huipulle,
seisoin siellä kuroittavin käsin, kunnes laivasta huomattiin minut.
Merimiehet luulivat tuon kalliolla seisovan eriskummallisen olennon
valkeine vaatteineen ja hajanaisine hiuksineen, välkkyvän vahdon
ympäröimänä, olevan jonkun veden haltijan, ja tuskin uskalsivat lie
koskeakaan minuun, kun kapteeni laski veneen ulos ja onnistui suurella
vaivalla saamaan minut laivalle.

"Se oli englantilainen laiva. Kapteenin vaimo ja useita muita
matkustajia oli mukana, ja kaikki laivalla, alhaisimmasta ylhäisimpään,
kilpailivat toistensa kanssa osoittamassa hyvyyttään kurjaa vierasta
kohtaan. En milloinkaan voi unhoittaa sitä ystävällisyyttä, jolla minua
kohdeltiin. Saavuttuamme Englantiin, pyysi muuan erittäin rakastettava
vanhempi pariskunta minua seuraamaan mukana heidän kauniisen kotiinsa
maalla. Jos jollakin keinoin koetettiin saada jotakin tietoa tuosta
hukkuneesta laivasta, mutta turhaan; ei milloinkaan kuultu kenenkään
muun pelastuneen, ei matkustajista eikä miehistöstä. Sillä välin
koettivat jalomieliset ystäväni kaikin tavoin lievittää suruani;
heidän luonaan opin tuntemaan, mistä yksinään oikea lohdutus voidaan
löytää, sillä tähän asti, kun olin tuuditeltu maallisen onnellisuuden
laineilla, olin harvoin ajatellut elämän todellisuutta, joka nyt
melkein kokonaan masenti minut; mutta -- toivon että Jumalan armon
kautta, joka johdatti minut tähän tosi-kristilliseen Davenantin
perheesen, eivät ole nämät kovat koetuksetkaan olleet hyödyttämättä
minua. Mielelläni olisin viettänyt ne muutamat päivät, jotka
silloin luulin enää saavani elää, näiden jalojen ystävien luona,
tuossa ihanassa maassa, joka on ollut niin monelle onnettomalle
vieraanvaraisena turvapaikkana; mutta appivanhempani eivät tahtoneet
kauemmin olla minua paitsi, he olivat jo kadottaneet niin paljon
ainoassa pojassaan, joka oli ollut heidän silmäterällään, ja pienessä
rakastetussa lapsenlapsessaan, he kirjoittivat kerran toisensa perästä,
etteivät he saata elää ilman minua, ja niin annoin minä sydämelliset
jäähyväiset ystävilleni Fernyhurstissa ja matkustin takaisin Roomaan,
jossa appivanhempani asuvat. Roomassa ja sen lähistössä olen siitä
asti oleskellut, enkä siitä saakka, kun sinne takaisin tulin, ole
koskaan nähnyt mertä, tuota kauhistavaa mertä, joka kaiken elämäni ilon
ryöstänyt on. Älkäät siis rakkaat ystävät ihmetelkö, vaikka tämä näky
niin valtasi minut heikossa liikutetussa tilassani, kun katseeni aivan
odottamatta sen kohtasivat! Te tahdotte antaa minulle anteeksi, eikö
totta? Niin, näen teidän olevankin hyvin liikutettuna. Silmänräpäyksen
ajan pyydän olla yksinäni, kootakseni ajatukseni, sitten on tekevä
sydämelleni hyvää saada taas nähdä teidän sääliväiset kasvonne."

Kreivinna vaipui takaisin sohvalle, peittäen kyyneleiset silmänsä
tyynyihin; mutta neiti Edelstedt tarttui veljensä käsivarteen ja
kiiruhti ulos huoneesta.

"Oi Kaarle, Kaarle!" huudahti hän kohta kun sai jonkunkin sanan
suustaan, "olemme löytäneet Elsan äidin! Kuinka ihmeelliset eivätkö ole
Jumalan tiet! Niin, minä suon mielelläni heille tämän äärettömän ilon,
vaikka kuinka raskaaksi tulisikin erota tästä rakkaasta lapsesta! Mutta
uskallammeko puhua tästä kreivinnalle, koska hän on niin heikko vielä?"

Tohtori katsoi sen ei olevan vaarallista, kun vaan menetellään
varovasti, ilo ei kuoleta; olisi sentään ensin tultava vielä enemmän
vakuutetuksi asiasta. Heidän tässä neuvotellessaan toistensa kanssa
tuli Rosina sisään ja sanoi Signoran nyt olevan tyyneemmän ja haluavan
nähdä heitä.

Sykkivin sydämin meni neiti Edelstedt sisälle hänen luokseen, istuutui
sohvalle hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja kysyi, oliko tämä
onneton haaksirikko tapahtunut Syyskuun 12 päivänä, neljätoista ja
puolen vuotta sitten?

"Niin, silloin se tapahtui", vastasi kreivinna, katsoen hämmästyneenä
häneen.

"Ja majakka? kuulitteko koskaan sen nimeä? Oliko se N----n majakka?"

"Ah, oli! kuinka niin? te tiedätte jotakin! Oi, sanokaa!"

Hän oli niin liikutettu, ett'ei neiti Edelstedt uskaltanut sanoa enää
mitään, vaan katsahti huolestuneena veljeensä.

"Ajatelkaamme asiaa levollisesti ilman kiihkeyttä", sanoi tohtori,
tavallisella tyyneydellään hymyillen, ja lisäsi sitten, että heillä
oli syytä uskoa kreivinnan lapsen ainakin pelastuneeksi. Mutta äidin
rauhattomuutta ja palavaa odotusta ei voitu hillitä; parin minuutin
perästä tiesi hän kaikki.

"Tyttäreni on tässä talossa! Oi, antakaa minun kiiruhtaa hänen
luokseen!" huudahti hän, tahtoen syöstä ulos, mutta tohtori kielsi.

"Rakas Eleonore", sanoi hän, "mene valmistamaan Elsaa tähän häntä
odottavan onneen, ja tuo hän tänne."

Neiti Edelstedt kulki hitaasti ja horjuvin askelin käytävää pitkin,
joka vei hänen omaan huoneesensa. Siellä istui Elsa, ompeluksensa
kädessään, katsellen uneilevana ulos tummansinisille välkkyville
aalloille.

"Elsa!" sanoi neiti Edelstedt. Nuori tyttö säpsähti; hän käänsi päänsä
pois akkunasta ja katseli kummastellen ystävättäreensä.

"Rakas neiti, mitä se on?" huudahti hän, "näytätte niin vaalealta ja
liikutetulta, onko jotain tapahtunut?"

"Niin, lapseni", vastasi neiti Edelstedt, "jotakin on todellakin
tapahtunut, ja sinulle ainakin on se iloinen sattumus, joka on
tapahtunut."

"Oi, sanokaa, mitä se on?" huudahti Elsa; "onko kuulunut?..."

Hän keskeytti puheensa, sillä hän ei tahtonut mielellään kenenkään
aavistavan kuinka paljon hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hän
löytäisi vanhempansa.

"Niin, Elsani, on sekä kuulunut että löytynyt," vastasi neiti
Edelstedt, tavallisella lempeydellään hymyillen.

"Isäsi valitettavasti ei enää elä, hän hukkui sinun pelastuessasi,
mutta äitisi --"

"Äitini! huudahti Elsa melkein hengetönnä. Oi, rakas neiti, kuka
hän on? Missä hän on? oi sanokaa, en voi kauemmin kestää tätä
tietämättömyyttä!"

"Tule, lapseni", sanoi neiti Edelstedt, "minä vien sinut hänen
luoksensa."

Hän kiersi kätensä tuon melkein tiedotonna olevan tytön ympärille, joka
kovasti vapisten hiipi ystävättärensä luokse, ja vei hänen käytävän
lävitse kreivinna d'Osoglion huoneesen. Hän aukasi oven; kreivinna
seisoi siellä, vaaleana kuin marmorikuva, nojaten Rosinan käsivarteen.
Elsa ei rohjennut mennä esiin, vaan seisoi ovessa, vapisten kuni haavan
lehti.

"Elsa", sanoi neiti Edelstedt, "tämä on äitisi. Kreivinna, kas tässä
on tyttärenne; tulkoon hän olemaan teille kaikki mitä hän on minulle
ollut! Jumala siunatkoon teitä molempia."

Silmänräpäyksen katseli kreivinna tutkivin silmäyksin nuorta tyttöä.

"Niin, hänellä on Fernandon silmät!" huudahti hän. "Oi kauan kaivattu
lapseni, sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jälillä elämän iloa;
tule, oi tule äitisi syliin!"

Hän levitti kätensä ja Elsa lepäsi äitinsä rinnoilla.

"Tällaiset hetket ovat pyhiä", sanoi tohtori hiljaa. "Tule, rakas
sisareni, sinä tarvitset levätä kaikista näistä mielenliikutuksista;
sinulla on voimakas sielu, sen tiedän, mutta ruumis on heikko vielä",
ja hän tarttui hänen vapisevaan käteensä ja vei hänen huoneisinsa.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Florensissa.


Iloinen oli se seura, joka sinä iltana kokoontui kreivinna d'Osoglion
huoneisin. Elsa, tahi Angela, joksi nyt saamme nimittää häntä, ei
tiennyt, mitenkä olisi osoittanut onnellisuuttaan. Välin makasi hän
kuten pieni lapsi äitinsä sylissä, välin laski hän polvilleen neiti
Edelstedtin viereen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, välin hyväili
hän rakasta tohtoriansa; eipä isä Pajatsokaan jäänyt osaansa paitsi
tässä yleisessä ihastuksessa. Alussa oli hän vähän ujoksissa, sillä hän
luuli ettei "la contessina" milloinkaan enää mitään huolisi köyhästä
naurattajamestarista ja hänen Marketastaan, mutta kauaksi ei jäänyt
hän tähän luuloon, sillä sekä Angela että hänen äitinsä kilpailivat
keskenään osoittamassa Pajatsolle kiitollisuuttaan.

"Ensi tiistaina matkustamme kaikin Florensiin", sanoi kreivinna, "sitte
tulemme tervehtimään teitä, rakas Crespini. Olette olleet lapselleni
isänä, hänen ollessaan aivan yksinään maailmassa, ja olette olleet
apuna pelastamassa henkeäni; siitä olen kyllä huolen pitävä ett'ette
te eikä teidän perheenne mitään hätää kärsi niin kauan kun minä elän.
Sitte matkustamme suoraan Roomaan, sillä minä ikävöitsen saada esitellä
Fernandoni tyttären hänen iäkkäille vanhemmilleen."

Muutamana kirkkaana aamuna saivat matkustajamme nähdä ihanan Florensin,
joka maailman mainioine kupooleineen ja huippuineen, kypressien ja
poppelipuiden ympäröimine hymyilevine huviloineen ja kaikkine muhkeine
rakennuksineen lepäsi heidän edessään.

Kohta heidän tänne tultuansa, pyysi kreivinna Crespiniä kiiruhtamaan
kotiinsa; samana iltana aikoivat he käydä tervehtimässä häntä.

Ja sen he tekivätkin. He kulkivat useampia kapeita katuja, eivätkä
ilman vaivatta, kunnes vihdoin löysivät tuon pienen asunnon. Se
oli pihan sisässä, yhdessä noista hävinneistä palatseista, joissa
Florensin uljaat aateliset muinen olivat asuneet. Hauskannäköiset
sammalpeitteiset kiviportaat veivät eräälle rautaristikolla
varustetulle portille, jonka ympärille viiniköynnös oli poimutellut
loistavat kukkakiehkuransa, tuoksuva myrtti tunkeutui siellä täällä
esiin kivien välistä ja heleät konvolvulus-kukat kiemurtelivat
muutamien rikkeimien marmorikuvien ympärillä, jotka vielä olivat
jälellä muinoisesta komeasta suihkulähteestä pihan keskellä.

Vaunujen tullessa esiin, aukesi ovi äkkiä ja Crespini seisoi siinä
parhaassa juhlatakissaan, toisella puolellaan oli pieni iloisa akkansa
ja toisella hoikka mustasilmäinen Marketa, joka seisoi punastuneena
puhtaassa hienosti tärkätyssä pääliinassaan ja nypisteli ujostellen
monivärisen esiliinansa nauhaa.

Kaikki tervehtivät, syvästi niiaten ja kumarrellen ja veivät nämät
ylhäiset vieraat sisään huoneisinsa, jotka olivat hyvin pienet
ja yksinkertaisimmilla huonekaluilla varustetut; mutta tässä
yksinkertaisuudessakin tuntui olevan joku taiteellinen aisti. Yhdessä
nurkassa oli Marketan mandoliinikantele ja pöydällä puolivalmis
mosaikkiteos, sillä tämä nuori tyttö oli tullut hyvin taitavaksi
tällaisten teosten valmistamisessa. Näkyipä siellä myöskin äidin
nypläystyyny ja värttinä, ja kaikki todisti tuon köyhän kansan
ahkeruudesta ja uutteruudesta.

Angela vei kohta Marketan erikseen ja lahjoitti hänelle sitävarten
kirjaelemansa kauluksen ja kauniin korallikoristeen, jonka äitinsä oli
tähän tarkoitukseen hänelle antanut. Marketa oli ihastuksissaan; hän
näytti kuinka hän asetti kokoon pienet lasipuikkonsa mosaikiksi ja
toivoi ettei neiti halveksisi hänen juuri nyt tehtävänään olevaa pientä
rintasolkea, joka esitti kyyhkystä öljypuun oksa nokassa. Angelan
mielestä oli se ihastuttava, hänellä ei ollut koskaan ollut mitään niin
kaunista.

Sillä välin kysyi kreivinna Crespiniltä pitikö hän tästä
yksinkertaisesta asunnostaan, tahi eikö hän mieluummin tahtonut muuttaa
isompaan? Hän sanoi ei milloinkaan toivoneensa mitään parempaa, mutta
isäntä oli hänen suureksi surukseen juuri sanonut heidät ylös, kun ei
hän jaksanut maksaa korkeampaa hyyryä. Kreivinna pyysi saada puhua
isännän kanssa, ja tämän tultua, suuresti kumarrellen ylhäiselle
herrasväelle, sopi kreivinna hänen kanssaan niin että Crespini saisi
asua siinä niin kauan kuin hän itse haluaisi, määrättyä vuokraa
vastaan, jonka kreivinnan asiamies olisi vuosittain maksava. Hän
vakuutti myöskin Crespinille pienen vuotuisen elinkoron ja määräsi
summan rahaa, joka olisi Marketalle maksettava hänen hääpäivänään tahi
kaikessa tapauksessa hänen täytettyänsä viisikolmatta vuotta. Kuka voi
kuvata tämän pienen perheen iloa? Ei ainoastaan sen jäsenet olleet
tavanneet toisensa monivuotisen erinänsä olon perästä, vaan tuntui
kuin onni tahtoisi heille jakaa kaikki antimensa tänä päivänä! Neiti
Edelstedt tilasi muutamia mosaikkiteoksia ja pitsejä, ja monta käden
puistutusta toiselta puolen ja siunauksia toiselta puolen annettua,
erkanivat matkustajamme vihdoin köyhistä ystävistään, jättäen iloa ja
kiitollisuutta tuon pienen hauskan kodin jäsenten sydämiin.

He pysähtyivät Florensiin ainoastaan pariksi päiväksi, ja viettivät
aikansa taulukokoelmien ja muiden arvollisten esineiden katselemisessa,
niin paljon kuin neiti Edelstedtin heikot voimat myöden antoivat.
Kreivinna d'Osoglion hieno taideaisti ja syvälliset tiedot olivat tässä
erittäin hyvin paikallaan, sillä hän taisi aina osoittaa kaikki, mitkä
parhaiten ansaitsivat katsomista, eikä tarvittu tuhlata aikaa mihinkään
vähemmän arvollisiin.

Jälkimäisenä päivänä olivat he Palazzo Pitti'ssä ja katselivat juuri
Rafaelin ihanaa Madonna della sediaa, kun Angela huomasi erään nuoren
miehen, joka teki muutamia muistiinpanoja.

"Eikö hän ole Alpi Elgenströmin näköinen?" kuiskasi hän neiti
Edelstedtille. Samassa kääntyi mies heitä kohden, se oli todellakin hän!

"Kuinka odottamaton ilo on minulla saadessani tavata niin hyviä
ystäviä täällä", sanoi hän tohtorille ja hänen sisarelleen. "Ja onko
mahdollista? onko tässä pieni mallini, joka on tullut niin suureksi ja
komeaksi! Hän on koko nuori neiti, jota en saa enää kutsua Elsaksi."

"Ei, ette saakaan, se on totta se," vastasi tohtori hymyillen, ja
nyt tapahtui yleinen selitys; Alpi esitettiin kreivinnalle nuorena
ruotsalaisena taiteilijana, jonka sisaret olivat erittäin hyviä Angelan
ystäviä ja Alpi kuulteli suurimmalla jännityksellä Angelan kummallisia
kohtaloita. Kreivinna pyysi häntä käymään heidän luonaan Roomassa.
Hänellä oli vielä jotakin teoksia valmistamatta Florensissa, mutta
mielihyvällä lupasi hän tulla, kohta kun hän taas palajaisi taiteen
pääkaupunkiin.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Ikuinen kaupunki.


Rooma! Kummallisin tuntein astuivat matkustajamme ensin tuohon
maailman mainioon kaupunkiin, jossa on niin äärettömän paljon huomiota
herättävää sekä sielulle että silmille. Kreivinna d'Osoglio meni kohta
Angelan kanssa appivanhempansa luokse. Hänen mielensä paloi antaa
heidän nähdä kuinka tyttö oli isänsä näköinen, tämä yhdenkaltaisuus
miellytti yhä enemmän hellää äitiä. Angela oli nyt niin kiintynyt
äitiinsä, että hän tuskin hetkeksikään tahtoi erota hänestä; hän
kaiheksui vähän noita vanhoja isänvanhempiaan; tultuansa heidän komeaan
huoneesensa, ja nähdessään tuon iäkkään pariskunnan loistavissa
vanhanaikaisissa puvuissaan, istuvan kumpikin korkeassa nojatuolissaan,
tykytti hänen sydämensä tuskallisesti ja hän olisi mielellään juosnut
tiehensä, jos olisi saanut luvan. Mutta vanhukset nousivat hitaasti ja
astuivat pari askelta miniäänsä vastaan, syleilivät häntä ja suutelivat
hänen otsaansa.

"Tässä", sanoi kreivinna värisevällä äänellä, vetäen Elsan esiin, joka
oli piiloutunut hänen taaksensa, "tässä on Fernandoni tytär."

Vanha kreivinna purskahti itkemään; kaikki jäykkyys oli kadonnut, sekä
hän että miehensä likistivät tuota nuorta tyttöä rintaansa vasten, he
itkivät ja nauroivat vuorotellen, puhelivat Fernandosta, että hän oli
niin rakastettava ja kuinka Angela oli isänsä muotoinen. "Ah niin, ihan
hänen silmänsä", sanoi isän-äiti; "ja hänen suunsa sitte! Katsopas kuu
hän hymyilee!" sanoi iso-isä, "niin, hän on oikea d'Osoglio, siitä ei
voi kukaan erehtyä."

Alussa Angela vähän ujoksui kaikkia näitä huomautuksia, mutta hän
tottui niihin, ja hetkisen kuluttua oli hän aivan kokonaan kotiutunut
vanhusten luona, jotka päivän päästänsä tahtoivat kestitä häntä
konvehteilla ja jos jonkinlaisilla makeisilla.

Mutta mieluimmin oli hän toki aina äitinsä tahi neiti Edelstedtin
ja hänen veljensä luona. Hän nautti, melkein tietämättänsä, siitä
jalostuttavasta vaikutuksesta, jonka tosi kristillisellä pohjalla
lepäävä korkeampi sivistys tekee ihmiseen. He olivat käyneet
kärsimyksen koulun; he olivat "pesneet vaatteensa ja ne Karitsan veressä
valkaisneet", nämät kaksi naista, joihin Angela veren ja rakkauden
siteillä oli niin kiintynyt, ja heidän omansa ollessaan oli hän
onnellinen.

Aamupäivät vietettiin kaiken tuon loiston ja jalouden katselemisessa,
jota Roomassa on nähtävänä paljon enemmän kuin missään muussa
kaupungissa maailmassa. Sillä Rooma on ikäänkuin elänyt kolme elämää.
Ensin vanha, ankara tasavalta, josta Rooman Forumi, Kapitoliumi
ja vanhemmat temppelit ovat näytteenä; sitten keisari-aika
ylellisyyksilleen ja tapain turmeluksineen; mutta niinkuin sairas
puukin usein kasvaa runsaimmin kukkia, niin näemme tältäkin ajalta
semmoisia uhkeita rakennuksia, kuin Colosseumi, voittoportit, Cesarien
palatsi y.m. Mutta vielä kolmannen kukoistusaikakauden oli Rooma
näkevä, nimittäin kristillisyyden aikakauden, jolloin Pietarin kirkko
rakennettiin, jolloin Rafael ja Mikael Angelo maalasivat mainiot
taulunsa, joiden vertaa ei milloinkaan ole löydetty, ja jolloin sinne
kokoontui äärettömän paljon muidenkin taiteilijain mestarituotteita.
Tämä kaikki oli nyt tuleva matkustajiemme katseltavaksi, ainakin t:ri
Edelstedtin ja Angelan, jotka olivat väsymättömät.

Nykyään elävienkin taiteilijain työpajoissa käytiin, mutta nuorta
Elgenströmiä ei kuulunut mistään, he eivät tienneet oliko hän
matkustanut kotiin tai niissä hän oli.

Eräänä päivänä kävivät matkustajamme näyttelyssä, jossa oli nuorempien
taiteilijain teoksia; näistä oli Akademia dell'Arte antanut
muutamille palkinnon. Neiti Edelstedt oli juuri katselemassa muutamia
akvarelliluonnoksia, kun Angela äkkiä punottavin poskin tuli hänen
luokseen, sanoen: "rakas täti, tulkaapas katsomaan mitä minä olen
nähnyt tuolla sisällä."

Hän vei hänen toiseen huoneesen, jossa kuvanveistoteokset olivat
näytteillä, ja osoitti erästä keittosavesta tehtyä korkokuvaa, joka oli
saanut kunniapaikan; se esitti kivistä rantaa, jossa oli kaksi kaunista
naisolentoa keveissä kalastajapuvuissa; toinen seisoi ristissä käsin,
toivottoman surun ilmaus kasvoilla; toinen oli polvillaan, nostaen
pientä lasta korista, jonka myrskyiset aallot olivat rannalle ajaneet;
odottamaton ihastus kuvautui hänen toiseen naiseen käännetyissä
kasvoissaan; takapuolella näkyi majakka ja laivahylyn pirstaleita
uiskenteli merellä. "Palkittu" oli suurilla kirjaimilla luettavana sen
yläpuolella.

"Hämmästyttävä!" sanoi neiti Edelstedt, hetkisen sitä katseltuaan.

"Tuntuuko tädistä, että se kuvaa tapauksen jotakuinkin hyvin?" kuului
tuttu ääni sanovan heidän vieressään.

"Herra Elgenström!" huudahti Angela.

"Niin; aina siitä asti kun kohtasimme toisemme Florensissa, on pyörinyt
päässäni, että olisin esittävä tämän kohtauksen, olen työskennellyt
sen kanssa suurimmassa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan ole siitä
mitään tietänyt, ja ilokseni ja kummastuksekseni näen tänään sen olevan
katsottu ansainneeksi akateemian suuren hopeamitalin."

Samassa tuli kreivinna esiin, kummastellen mihin toiset olivat
joutuneet; nähdessään korkokuvan, joka esitti hänelle niin tärkeää
tapahtumaa, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Sydämellisen lämpimästi
tarttui hän nuoren taiteilijan käteen, pyytäen hänen mitä pikimmin
muodostamaan sen marmoriin hänelle; liikuttavine muistoineen olisi
se oleva suurimpana koristuksena hänen huvilassaan. Tämän lupasi
taiteilija mielihyvällä; hymyillen sanoi hän sen olevan suurimman
tilauksen mitä hän oli saanut, ja toivoi sen olevan useampien
muiden enteenä; "mutta", jatkoi hän, kääntyen neiti Edelstedtiin,
"alkuperäisen olen aikonut täti Eleonorelle, jos tahdotte sen pitää
hyvänänne; teillekin, joka olitte tämän pienen löytölapsi-raukan äitinä
ennenkuin hän oli niin onnellinen että löysi oman äitinsä, saattaa tämä
muistorikas tapaus olla miellyttävä. Neiti Angela on useammat kerrat
ollut mallina minulle; nyt on hän sen tehnyt tietämättänsä!"

Neiti Edelstedtin liikutetulla sydämellä kiittäessä tästä kalliista
lahjasta, seisoi Angela hiljaa ja miettivänä kuvan edessä; äkkiä sanoi
hän ikäänkuin unelmasta heräten:

"Niin, se on kaunis, sangen kaunis, mutta yhtä puuttuu vielä, ja sen
täytyy teidän luvata minulle lisätä siihen."

"Ja se on?" kysäsi Alpi.

"Saatte asettaa sen alle tämän kirjoituksen:

    "On linna luja Jumala;
    Kaikessa hädäss' auttaja."

"Nämät ovat ne sanat, jotka aallot minulle lauloivat, ollessani
kaikkien ihmisten hylkäämänä, ja kuinka ovatkaan nämät sitte
toteutuneet! Ne tulevat olemaan mielilauseenani koko elinikäni."



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Jälleennäkeminen.


Tohtori Edelstedtin kolmekuukautinen virkavapaus oli jo lähellä
loppuaan. Sekä hänelle että sisarellensa oli tämä aika ollut sanomaton
nautinto, sinä aikana oli sisaren terveys niin suuresti parantunut, ja
jokapäiväinen seurustelu kreivinna d'Osoglion kanssa, sekä kaikki se
viehättävyys ja jalous, jota olivat nähneet hänen ja Angelan seurassa,
oli vieläkin enemmän lisännyt tätä nautintoa.

Mutta nyt tuli tuo surullinen hetki, jona heidän piti erkaantuman.
Neiti Edelstedt saattoi tuskin nähdä Angelaa saamatta kyyneliä
silmiinsä; tuo nuori tyttö, joka hänen johdannollaan oli alkanut
kehittyä niin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, oli tullut hänelle
äärettömän rakkaaksi, ja tytön saavuttamaa tilaa hänen sydämessään
olisi tuleva vaikeaksi täyttää, mutta kuitenkin hylkäsi hän kaikki
rukoukset, joilla kreivinna ja Angela ahdistivat häntä, jäämään heidän
luokseen seuraavaksi talveksi. Hänen veljensä oli hänelle lähin ja
rakkain maailmassa. Olla hänen luonaan sulostuttaakseen hänen elämäänsä
niinä lyhyinä välihetkinä, jotka hän saattoi omistaa perhe-elämälle,
oli neiti Edelstedtin suurin ilo, ja hän tiesi sen olevan
veljellensäkin suuren arvoisen; he olivat aina niin yhden mieliset;
ravintola-elämä, jonka niin monta nuorta miestä parhaana pitää, oli
tohtorille vastenmielinen, ja sisar oli sydämessään päättänyt ett'ei
milloinkaan häntä jättäisi niin kauan kuin terveys ja voimat riittivät;
siis pysyi hän tässä päätöksessään, niin houkuttelevaa kun se hänelle
muuten olikin suostua kreivinnan kutsumukseen. Tämä oli kuitenkin
luvannut myöhempään suvella käydä heitä katsomassa Ruotsissa, ja
tällä hauskalla toivolla vastaiseksi erkanivat ystävämme toisistaan.
Raskaalta tuntui Angelasta nähdä heidän lähtevän; hän oli kyllä
onnellinen rakkaan äitinsä kanssa ja koetti hellällä huolenpidollaan
palkita hänelle kaikki ne surulliset vuodet, jotka äitinsä oli
yksinäisyydessään viettänyt, mutta hän oli myöskin niin kiintynyt
näihin ystäviinsä, jotka hänen turvattomana lapsena olivat hoitoonsa
ottaneet, ja suuntaneet hänen mielensä elämän korkeampaa päämäärää
kohden, että kyyneleensä tulvasivat alas poskille hänen kuiskatessaan
heille viimeiset jäähyväisensä.

Mutta hänen äitinsä suuteli pois nuo kirkkaat pisarat, sanoen:
"rakastan sinua, lapseni, vieläkin enemmän sentähden että niin paljon
pidät näistä jaloista ihmisistä. Emme koskaan saata olla heille
kylliksi kiitolliset siitä, mitä ovat meille kummallekin tehneet!"

Oli muuan päivä heinäkuussa, kun tohtori Edelstedt ja hänen
sisarensa saivat ilon Ruotsissa omassa kodissaan vastaanottaa
rakkaat matkustajansa. Angelasta tuntui unelmalta muistellessaan
sitä päivää, jona hän sinne kannettiin, niin sairaana ja kurjana,
Pajatsoraukan yksinkertaisesta yliskamarista ja piti tulleensa toiseen
maailmaan, jossa jalommat henget häntä ympäröivät ja hoitivat. Kuinka
olivat kaikki siitä muuttuneet! Mutta koko hänen entinen elämänsä,
koetuksineen ja kärsimyksineen, oli aivan kuin taulu levittynä hänen
muistissaan, ja ensimäinen, jota hän kysyi, oli hänen isänsä, eli
isänään pidetty, Juho Bryngelson. Oliko hän vielä vankina tahi missä
hän oli? Mutta tohtori Edelstedt vastasi että hänellä siitä asti, kun
he kotiin tulivat, oli koko ajan ollut niin kiire että hänen oli ollut
mahdoton tiedustella häntä; kuitenkin koettaisi hän hankkia tietoja
ensitilassa. Luutnantti Holmers tulisi pian sinne ja hän voisi heille
tästä antaa tiedon. Tähän oli Angelan tyytyminen, vaikka hänestä
tuntui, ett'ei tohtori nyt ollut oikein kaltaisensa.

Parin päivän perästä aikoivat he tehdä pienen huviretken vaunuissa,
näyttääksensä kreivinnalle lähiseutuja ympäristöllä. Tohtori oli
hankkinut itselleen muutaman tunnin joutilasta aikaa, ja hauskalla
mielellä lähtivät he menemään. Tie johti hymyilevien laaksojen ja
viljavien kenttien lävitse, missä ruis oli kellastumassa ja apila
levitti punaisen tuoksuvan vaippansa. Kuljettiin Ekepyyn sivuitse,
sillä Elgenströmin perheestä ei ollut ketään kotona; he olivat kaikin
matkustaneet johonkin kylpypaikkaan.

Vähitellen tuli seutu autiommaksi ja jylhemmäksi, kalliot saivat
harmaan, pyöreämäisen saaristoluonteen, ja muutamassa tienkäänteessä
saivat he äkkiä nähdä meren. Angela hämmästyi, sillä hän ei luullut
sen olevan niin lähellä heitä. Nyt kulkivat he pienen kalastuspaikan
sivuitse, jonka pienet punaiset tahi harmaat huoneet olivat hajallaan
kalliolla, tahi ikäänkuin kohoutuivat merestä, ja kiville oli ladottu
pitkiä kiemuroita kuivattavia kaloja, jotka täyttivät ilman hyvin
vastenmielisellä löyhkällä.

Sitte tulivat he eräälle paremmin suojassa olevalle paikalle, jossa
muutamat tammet levittivät merituulien typistämiä oksiaan pienen töllin
ylitse, jonka akkunat olivat hopeakirkasta lahtea kohden. Edustalla
istui harmaatukkainen ukko kutoen verkkoa, ja hänen vieressään seisoi
pitkä nuorukainen, myöskin askaroiden jonkun kalastuskapineen kanssa.

Vähän matkan päässä tuvasta pysähtyivät vaunut ja seurue lähti ulos.
Naiset asettautuivat ruohostoon, mutta tohtori Edelstedt tarttui
Angelan käteen, vieden hänen vähän erikseen.

"Tunnetko tuota ukkoa, Angela?" sanoi hän.

Tyttö katsoi kysyväisesti häneen.

"Hän on Juho Bryngelson, kasvatusisäsi, jos siksi saan häntä kutsua.
Kreivinna d'Osoglio on pyytänyt minua pitämään huolta että hän saisi
suotuisat päivät vanhuudessaan, päästyänsä vankeudesta. Minä arvelin
että hän parhaiten viihtyisi meren rannalla; hän on kai jo unohtanut
vanhan salakuljetustoimensa, ja sitäpaitsi ei ole täällä mitään
tilaisuuttakaan siihen. Ostin siis tämän pienen mökin ja veneen
hänelle; muuan tänne muuttanut nuori sukulainen auttaa häntä, ja ukko
näkyy kyllä hyvin voivan. Nyt laskeumme me tähän viheriään ruohostoon
siksi aikaa, kun sinä menet hänen luoksensa puhelemaan hänen kanssaan."

Vapisevin askelin meni Angela istuimen viereen, jossa vanhus istui;
tuskin hän tunsikaan enää häntä, niin paljon oli hän vanhentunut
siitä kun he viimeksi tapasivat toisensa; hänen tukkansa oli tullut
jääharmaaksi, silmät näyttivät himeiltä ja kuoppaisilta, ennen niin
voimakas vartalonsa oli kyyristynyt kokoon, verevät ahavoittuneet
kasvonsa olivat keltasen vaaleat, häntä ei voitu enää kutsua _Mustaksi_
Jussiksi.

Silmänräpäyksen seisoi Angela hänen edessään; mutta hän katsoi alas
verkkoonsa, eikä huomannut häntä.

"Isäni", sanoi Angela sitte matalalla äänellä, "ettekö enää tunne
Elsaanne?"

"_Minun_ Elsaani", mutisi ukko, "missä hän on? Häntä ei ole milloinkaan
ollutkaan. Ja minä pidin kuitenkin hänen niin rakkaana. Se oli
julmasti, hyvin julmasti tehty, niin pettää minua."

"Niin se oli todellakin. Mutta Elsa löytyy kuitenkin ja vaikka hän on
saanut toisen nimen, on hänellä kuitenkin jälellä sama sydän. Isä, ette
saa hyljätä häntä. Katsokaa minua, minähän olen teidän Elsanne; vaikka
olenkin tullut vähän suuremmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka vaatteeni
ovat hienommat, eihän se mitään tee; olen kuitenkin sama Elsa."

Silloin vasta katsahti vanhus ylös hänen kasvoihinsa, kuitenkin oli
katse lakastunut ja välinpitämätön. Mutta kun hänen luonaan oleva pitkä
nuorukainen tuli esiin, sanoen: "niin, toden tottakin on tällä hienolla
neidillä ihan täsmälleen meidän Elsamme silmät!" ja Angela huudahti:
"orpana Kalle! Se onkin hyvä että hän tulee auttamaan isää", niin
näytti ukon katse vähitellen kirkastuvan, hän otti tuon pienen pehmeän
käden silmänräpäykseksi omaan kovaan käteensä, mutta antoi sen kohta
pudota, otti lakin päästään, sanoen: "melkeinpä unohdin että olen ollut
kurja linnanvanki ja että te olette ylhäisen kreivin tytär, -- mutta
sinä olit kuitenkin kerran minun Elsani, minun oma, rakas Elsani!"
huudahti hän kiivaasti, kurottaen käsiään häntä kohden, ja nuori tyttö
heittäytyi tulvaavin kyynelin ukon rinnoille.

Kun he olivat vähän tyyntyneet, kertoi ukko tytölle kuinka hänen
käyntinsä olivat olleet ikäänkuin auringon säteitä hänen pimeässä
vankilassaan; ne olivat estäneet hänen mielensä kokonaan villiytymästä;
hän oli lukenut hänen lähettämiään kirjoja, koska ne tulivat _häneltä_,
huolimatta toverien pilkasta ja ilkkunaurusta; vihdoin olivat tohtori
Edelstedt ja saaristokersantti Holmers toimittaneet, että hän saisi
olla eri huoneessa sen lyhyen ajan, minkä hänen vielä täytyi siellä
olla. Mutta kun tohtori ja hänen sisarensa tulivat kotiin Italiasta,
kävivät hänen luonaan hänen yksinäisessä vankilassaan ja kertoivat
hänelle koko jutun hänen oman lapsensa kuolemasta, Elsan ajautumisesta
maalle laivahylystä, kuinka hänen oma vaimonsa ja kälynsä olivat
Elsan asettaneet hänen kuolleen lapsensa sijaan, kuinka tämä kaikki
oli tullut ilmi ja kuinka Elsa lopuksi oli löytänyt oman äitinsä,
rikkaan kreivinnan, niin tuntui hänestä kuten toivon viimeinen
ankkuri olisi häneltä otettu, kuten olisi hän menettänyt kaiken ilon
elämässään; sillä hänellä oli viimeisinä aikoina, ruvettuansa parempia
ajattelemaan, aina ollut lempiunelmanaan, että hän ja Elsa yhdessä
asuisivat jossakin pienessä töllissä, jossa hän olisi koettanut saattaa
hänen elämänsä iloisammaksi kuin ennen tuolla jylhässä Svartviikissä.
Nyt oli kaikki tämä turhaa, mutta kuitenkaan ei hänellä suinkaan ollut
mitään valittamisen syytä, sillä kreivinna oli ollut niin erinomaisen
hyvä ja lahjoittanut hänelle tämän pienen asunnon, jonne hän kohta
vankilasta päästyään oli muuttanut, ja oivallisen veneen. Ja Kallekin,
tuo hyvä poika, joka aina oli ollut uskollinen, oli muuttanut hänen
luokseen auttamaan häntä, mikä olikin varsin oikein, sillä ei hän
enää nähnyt eikä kuullutkaan niin hyvin kuin ennen. Näin tuli siis
olo hänelle vähän hauskemmaksi, kuin jos hän olisi aivan yksinään
oleskellut. Nyt tuntui hänestä niin hyvältä, nähtyään ettei Elsa,
sillä siksi saisi hän kai vieläkin häntä kutsua, ollut häntä kokonaan
unohtanut ylhäisten sukulaistensa vuoksi.

"Ah, ei", sanoi Angela, "kuinka saatoitte luulla sen olevan
mahdollista? Ja te, Kalle, teette sangen hyvin hoitaessanne
vanhaa isää; siitä on Jumala teitä siunaava." Tyttö tarttui niin
ystävällisesti nuorukaisen käteen, että hän punastui ilosta. "Minä
pyydän äidiltä lupaa saada lähettää teille hyviä kirjoja, joita
teidän on hauska lukea isälle, ja muutamia muita pieniä tavaroita,
jotka voivat saattaa huoneenne vielä hupaisemmaksi. Mutta kas,
tuolta tuleekin äiti itse tädin ja tohtorin kanssa. Oi, rakas äiti,
hyvät ystävät, kuinka olen kiitollinen kaikesta mitä olette tehneet
isäraukalle."

Juho Bryngelson katsoi hyvin arasti kreivinnaan, eikä tiennyt mitä
olisi hänelle sanonut, mutta kreivinna oli niin ystävällinen ja
kohtelias, että ukon ujous vähitellen katosi, hän rohkeni kiittää häntä
kaikesta mitä kreivinna oli hänelle tehnyt, ja puhua muutamin sanoin
omista tunteistaankin; hän sanoi katuvansa, ettei hän paremmin ollut
elämäänsä ja voimiansa käyttänyt. Mutta nyt tulisivat hän ja Kalle
kyllä viettämään rauhallisempaa elämää.

"Kalle saa hankkia itsellensä hyvän vaimon", sanoi tohtori Edelstedt,
"niin hän saa olla tyttärenä ukolle ja hoitaa häntä"; jonka jälkeen
Kalle punehtui ja naureskeli hämmästyneenä; mutta neiti Edelstedt'in
viittaamana tuli ajuri esille pari koria käsivarrella täynnä ruoka-
ja juomatavaroita; pöytä katettiin niillä, ja seura oli juuri
istumaisillaan pöytään, kun tohtori huusi: "Pysähtykää, ystäväni, minä
odotan toista vierasta, jok'ei vielä ole saapunut. Hiljaa, eikö jokin
ajanut tuolla?"

Samassa kuului pyöräin pärinää, pienet kiesit ajettiin oven eteen, ja
pitkä, leveäharteinen mies hyppäsi niistä alas.

"Tervetuloa, rakas herrani Holmers," sanoi tohtori; "me vietämme täällä
ystävyyden ja sovinnon juhlaa, eikä se olisi täydellinen ilman teidän
läsnäoloanne."

"Olen iloinen saadessani olla muassa", sanoi rannikkokersantti,
kumartaen naisille. Kun hän oli esitetty kreivinnalle, sanoi hän
Angelalle: "Pyydän tuhat kertaa anteeksi, että kerran niin pahoin
peloitin teitä, paras neitini; mutta onhan se tuottanut teille
onnea. Ja katsos tässä, rakas Bryngelson; olemme olleet vihamiehiä
monta vuotta, mutta nyt saatte mielellänne tarttua käteeni; tein
velvollisuuteni ja te olette sovittanut rikoksenne, ja niin on asia
selvitetty."

"Niin, herra luutnantti", sanoi salakuljettaja, "kiitos olkoon
Elsalleni ja näille hyville ystäville, että olen vihdoinkin käsittänyt
eläneeni rikollisesti ja hullusti; nyt olen vanha ja voimani ovat
murtuneet, mutta koetan elää enemmän mielevää ja jumalanpelkoa
osoittavaa elämää. Antakaa minulle kaikki se paha anteeksi, mitä olen
teille tehnyt."

Nuori, ja ennen aikaansa vanhentunut mies tarttuivat voimakkaasti
toistensa käsiin, ja iloisella sekä juhlallisella mielellä istuivat
he kaikki pöytään. Angela istui äitinsä ja Mustan Juhon välillä,
tätä lähinnä istui luutnantti, sitten neiti Edelstedt, Kalle ja
tohtori, ja harvoin on mikään puolinen maistunut paremmalta, kuin
tämä pienessä kalastajamajassa, samalla kun leyhkeät merituulahdukset
virtasivat sisälle avonaisesta ovesta ja aaltojen kuohu piti suloista
päivällis-soittoa.



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Vieraissa käynti.


Kreivinna d'Osoglio halusi osoittaa kiitollisuuttaan kaikille, jotka
olivat olleet ystävällisiä hänen tytärtänsä kohtaan hädän ja surun
aikoina. Sen vuoksi matkustikin hän hänen kanssaan eräänä päivänä
siihen pieneen kaupunkiin, jonka läheisyydessä herra Rosenqvistilla oli
puutarhansa.

Heti tultuansa puutarhan veräjälle, astuivat he vaunuista ja menivät
alas puutarhaan; mutta Angela hämmästyi kohta sitä muutosta, mikä
siellä oli tapahtunut. Hyvin järjestettyjen pengerten sijaan, kauneine
kukkasryhmineen, olivat kukat nyt melkein rikkaruohon vallassa,
pienet hedelmäpuut olivat irtaantuneet tukipuistaan, käytävät
olivat hiedoittamattomia ja kaikki näytti huonosti hoidetulta ja
huolettomuuteen heitetyltä.

"Kenties jokin muu asuu täällä nyt?" sanoi Angela; mutta kun hän
oli ehtinyt vähän kauemmaksi eteenpäin, näki hän ukon istuvan
pensasmajassa, piippu suussa, ihan kuin ennenkin; mutta hänen pyöreät,
punahkot kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja laihoiksi, ja hän istui
ikäänkuin unessa, pyörivien savupilvien ympäröimänä.

Nähtyään naiset, nousi hän ylös ja sanoi vanhan tottumuksen mukaan:
"Käskettekö mitään? Erinomaisen kauniita kasviksia ja hedelmiä ja
erittäin hienoja kukkaiskimppuja."

"Herra Rosenqvist", sanoi Angela, "ettekö muista Elsaa, teidän pientä
kukkaistyttöänne?"

"Elsa", hän sanoi, "siitä on jo pitkä aika, siitä. Minä uskon että
kaikki on jo mennyttä minulle."

"Mutta", sanoi Angela, "ettekö ole milloinkaan kuullut hänestä?
Kirjoittihan hän monta kirjettä."

"En milloinkaan", vastasi hän; "siinä tapauksessa niitä on salattu.
Lapsi parka; minä jätin hänen, ja nyt hän on poissa; niin, kaikki on
poissa."

Angela kävi kovin murheelliseksi kuullessaan ukon puhuvan noin, ja hän
koetti selittää hänelle, että hän ja tuo kadonnut pieni kukkaistyttö
olivat sama henkilö; mutta se oli vaikeaa, sillä ukko pysyi aina
siinä ajatuksessa, että hän oli uhrannut viattoman tytön ja että se
oli jäljettömiin kadonnut. Vasta vähitellen, kun Angela puhui siitä,
mitä oli tapahtunut silloin, kun hän oli hänen huoneessaan, ja niistä
kohtaloista, joissa hän oli elänyt sittemmin, alkoi ukon pää selvitä
ja hänen tylsät silmänsä elähtyivät. "Jos olisin tämän tiennyt ennen",
hän lausui, "olisi minulla yhtä vähemmän omantunnon vaivoja. Mutta he
olivat kovia minua vastaan. Saara parka, olihan hänellä itselläkin
kyllä kärsimistä." Sitten hän kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut
noin vuosi sitten; hän ei voinut kantaa sitä surua, että hän tiesi
poikansa, jota hän oli niin hemmoitellut, olevan varkaan. Kohta sen
perästä, kun hän vangittiin, kävi hän kipeäksi, eikä koskaan enää
parantunut. Kun Niilo oli ollut määrätyn aikansa, muutti hän Amerikaan,
"ja siellä, luulen minä", lisäsi hänen isäpuolensa, "hänelle käyvän
hyvin, kuten niin monelle hänen kaltaisellensa."

Nyt istui ukko yksin jälellä pienessä talossaan, mutta asiat eivät
käyneet nyt, niinkuin ennen. Kaikki oli käynyt huonosti sitten, kun
Elsa tuli sieltä pois. "Tyttö raukka, tyttö raukka," sanoi hän välistä,
"minä pidin hänestä niin paljon; mutta eiväthän he tahtoneet jättää
minua rauhaan!"

Kesti kauan, ennenkuin hän kyllin voi käsittää, että tuo hieno nainen,
joka nyt seisoi hänen edessään valkeassa musliinivaatetuksessaan
ja pieni siro olkihattu päässä sinisine nauhoineen, oli sama kuin
tuo pieni kerjäläistyttö, jonka hän oli ottanut maantieltä. "Niin,
Jumalan tiet ovat ihmeellisiä", hän sanoi; "mutta se oli hauskaa,
erinomaisen hauskaa!" Angela kertoi silloin, että hänen äidillään oli
muutamia kauniita, harvinaisia kasvia hänelle muassa, joitten hän luuli
menestyvän hänen puutarhassaan; tämä näytti miellyttävän häntä; mutta
kun kreivinna kysyi, voisiko hän tehdä mitään muuta hänen hyväkseen,
pudisteli ukko vain päätään ja sanoi, ett'ei hänellä ollut enää monta
päivää jälellä tässä maailmassa; siksi lyhyeksi ajaksi oli hänellä
kaikkea, mitä hän tarvitsi; sen ainoan, jota hän oli odottanut, oli
hän nyt saanut; hän tiesi ettei hänen Elsa parkansa ollut joutunut
hukkaan; vaan oli hyvässä hoidossa ja oli saanut niin korean ja kauniin
rouvan äidikseen! Tämä oli parasta mitä nyt enää voi tapahtua hänelle.
Kuitenkaan eivät he saaneet jättää häntä, maistamatta vähän hänen
puutarhatuotteistansa; hän kävi itse hakemassa melonin ja kauniimmat
kukat, mitä hänellä oli tarjota, ja kun heitä siten oli kestitty, jätti
Angela liikutetulla sydämellä hyvästi vanhalle ystävälleen, ja he
lähtivät matkaan.

Kun ukko sitten tuli sisälle huoneesensa, näki hän korin täynnä
erinomaisen kauniita kasvia, useampia pulloja hyvää viiniä sekä muita
hyödyllisiä kapineita, ja paketin kirjoja, joitten joukossa korukansiin
sidottu raamattu, jonka ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu:

"Elsalta hänen ensimäiselle ystävälleen ja holhojalleen maan päällä."



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Lopputapauksia.


Lähellä Svartviikkiä saamme nyt nähdä kaksi vanhaa tuttavaa, joita
emme ole pitkään aikaan tavanneet; ne ovat Maija ja Anna Leena, jotka
kantavat hauroilla täytettyä koria ylös jyrkkää kalliopolkua pitkin,
kuten silloinkin, kun ensi kerran tulimme heidän tuttaviksensa. Nyt he
taasen puhelevat vilkkaasti.

"Oletteko kuullut, Maija äiti", sanoi nuorempi nainen, "että tänne on
tullut koreat vaunut, jotka pysähtyivät tuonne alas kylään, ja niissä
oli niin hienoa herrasväkeä, joka nousi niistä, ja he ovat nyt menneet
ylös nähdäkseen sitä vanhaa ryövärinluolaa, missä Musta Jussi piti
elämää; ihmettelen, mitä siitä pienestä tytöstä on tullut, joka aina
istui kalliolla mietiskellen; siellä ei ollut lainkaan siunausta tuossa
ruojassa, sitten kun tuo kauhea kertomus veljesmurhasta tapahtui. Nyt
on jokin kaupungista ostanut sen, ja se tulee revittäväksi ja uudestaan
rakennettavaksi; saa nähdä, kuinka käy. Tule, pankaamme kori maahan
tässä ja menkäämme ylös katsomaan niitä ylhäisiä vieraita; mikä on
voinut tuoda heidät tänne?"

He menivät ylös kallioille, kunnes he olivat tulleet vanhalle
salakuljettajan tuvalle, missä he näkivät vanhemman naisen ja nuoren
tytön, jotka tulivat vastaiselta taholta. Siinä oli Angela äitineen.

"Voi, äiti", sanoi Angela, "kuinka on ihmeellistä nähdä tätä kauheaa
paikkaa jälleen; mutta halusin kuitenkin taasen niin mielelläni käydä
täällä. Katsos tässä, tällä kalliolla minä tavallisesti istuin ja
kuuntelin aaltoja, kun ne lauloivat niin lohduttavia sanoja, jotka
sitten niin hyvin ovat toteutuneet:

    "On linna luja Jumala,
    Kaikessa hädäss' auttaja."

"Voi, rakas lapseni", sanoi kreivinna, "mitä kärsimyksiä sinulla on
ollutkaan tällä paikalla. Jumalan olkoon kiitos ja kunnia, hän on
suojellut sinua ja saattanut sinun takaisin äitisi syliin!" Molemmat
talonpoikaisvaimot seisoivat ihmeissään, kun he kuulivat nämät sanat,
mutta samalla huomasi Angela heidät. "Kas, eikös se ole Maija äiti ja
Anna Leena alhaalta kylästä! Te ette olleet aivan ystävällisiä minua
kohtaan, kun teidän viimeiseksi näin, mutta sellaisen voi helposti
unhottaa; ette tienneet paremmin."

Vaimot eivät voineet ymmärtää hänen tarkoitustansa, mutta asia
selveni pian, ja kun he kuulivat, että hän oli sama pieni tyttö, joka
tavallisesti istui kalliolla ja katseli merelle, sill'aikaa kun hänen
vanhempansa olivat ulkona salakuljetusretkillä, ihmettelivät he sitä
suuresti.

"Mutta rakkaat ystäväni", sanoi Angela silmänräpäyksen vaiettuansa,
"voitteko sanoa minulle, minne vanha Kaisa on joutunut, tuo ilkeä
ihminen, joka oli lapsuuteni pahin vitsaus?"

"Kyllä, sen voin sanoa neidille", vastasi Anna Leena. "Hän jäi vielä
vähäksi aikaa tänne ylös Ulrika Bryngelson'in kuoltua; hänen sanottiin
olevan rikas, koska hän oli omaksi hyväkseen piilottanut osan kalliista
salakuljetustavarasta, mutta kukaan kylässä ei tahtonut lähestyä häntä,
sillä kaikki pelkäsivät tuota ilkeää akkaa. Kumminkin oli Matin,
tuon ilkiön, joka petti Mustan Jussin, täytynyt saada vihiä hänen
aarteistansa, sillä hän tuli usein hänen luoksensa ja esitti hänelle,
että olisi vaarallista asua noin yksinään, eikä antanut hänelle
rauhaa, ennen kuin hän muutti alas hänen luoksensa. Silloin tuli hän
eräänä päivänä veneillensä, johon he kokosivat Kaisan tavarat; mutta
juuri, kun heidän piti nostaa suurinta arkkua veneesen, putosi se sen
laidalle; vene kallistui, Matti ja Kaisa suistuivat suin päin mereen,
ja koska vesi on syvä siinä paikassa, täytyi heidän heti upota, sillä
sittemmin ei heitä näkynyt. Kukaan ihminen ei tiennyt tästä, sillä se
tapahtui kaikessa hiljaisuudessa; kuitenkin sattui niin, että veljeni
oli tuolla kaukana kallioilla kokoilemassa linnunmunia, ja hän näki,
kuinka kaikki tapahtui; mutta kun hän oli ehtinyt alas, oli jo liian
myöhäistä. Ylös alasin kääntynyt vene ajaantui rannalle ja parin päivän
perästä tavattiin Matti Mattsonin ruumis merellä uiskentelemassa; mutta
Kaisa äitiä ei ole koskaan nähty. Hän kai on haudattuna arkkujensa
alle."

"Se oli kauhistuttava kertomus", sanoi Angela vakavasti.

"Niin, sillä tavalla käy sellaisten ihmisten; -- joka pahaa tekee, se
pahaa kokee", sanoi Anna Leena. "Mutta kas tuolla tulee se nuori herra,
joka asuu meidän luonamme kylässä. Kenties herrasväki tuntee hänet?"

Nuori mies, kirjelaukku kainalossa, astui samalla kallioita ylös ja
seisahtui hämmästyneenä, kun hän sai nähdä kreivinnan ja Angelan.

"Te täällä, herra Elgenström?" sanoi edellinen; "luulin teidän jääneen
Roomaan."

"Ei, heti sen jälkeen, kun te olitte matkustanut, sain semmoisen
koti-ikävän vanhempieni perään, että jätin kaikki työni ja lähdin
kotia. Mutta tultuani Ekepyyhyn, sain tietää, että koko perhe oli
muuttanut Varberg'iin; matkustin sinne, mutta ikävystyin vihdoin
kylpylaitokseen, ja silloin lähdin saaristoa kohden ja täällä olen
kuleksinut ympäri, tehden luonnoksia ja modelleja. Erittäin hauska
oli tulla tähän paikkaan, missä on kesytön luonto ja omituisia
muistoja. Olen myöskin käynyt N----n majakalla, sillä halusin nähdä,
olenko esittänyt sitä oikein korkokuvassani, mutta sitä ei enää ole
olemassakaan. Sen hävitti hirveä myrsky vuosi sitten, ja nyt he
rakentavat par'aikaa uutta sopivammalle paikalle."

"Sepä oli vahinko", sanoi Angela, "olisimme muuten matkustaneet
sinnekin; mutta nyt saamme tyytyä siihen, että merirosvojen pesä vielä
on jälellä; pian, saan nyt kuulla, ei sitäkään enää olisi."

"Jäättekö tähän kauemmaksi?" kysyi kreivinna, "vai seuraatteko meitä
kotia? Meillä on tilaa vaunuissa!"

"Koska vanhempani luultavasti ovat palanneet Ekepyyhyn, vastaan otan
mielelläni teidän tarjoomuksenne, matkustaakseni edes niin kauaksi
teidän seurassanne", vastasi Alpi, ja koottuaan tavaransa sekä
heitettyänsä hyvästi kalastaja- ja talonpoikaisvaimo-joukolle, joka oli
keräytynyt vaunujen ympärille näkemään "Salakuljettajan tytärtä", josta
nyt oli tullut ylhäinen neiti, mutta joka kuitenkin näytti niin hyvältä
ja kelpo tytöltä, matkustivat he takaisin kotiansa tohtori Edelstedt'in
luona.

       *       *       *       *       *

Jos hyppäämme parin vuoden yli, saamme nähdä Angela d'Osoglio'n
valkeassa hääpuvussaan, myrttikruunu hiuksissa Alpi Elgenström'in
onnellisena morsiamena.

Alpin sisaret, Alma ja Silja, jotka ovat olleet Angelan ensimmäisiä
ystäviä, olivat nyt myöskin hänen morsiustyttöinänsä. Mutta häitä ei
vietetty Italiassa, vaan Ruotsissa, sillä appivanhempiensa kuoltua oli
kreivinna antanut Edelstedt'in houkutella itsensä hänen vaimonansa
muuttamaan hänen pohjoiseen kotiinsa. Hän oli tosin vanhanpuoleinen
mies, vaan ei kreivinnakaan niin nuori ollut, ja he soveltuivat
niin hyvin toisillensa, että heidän avioliittonsa tuli erittäin
onnelliseksi. Eleonore Edelstedt jäi ainaiseksi veljensä luokse; he
olivat luvanneet toisillensa, ett'eivät he milloinkaan eriä, ja nyt
kun Alpin vaimo oli Eleonoren paras ystävä, tuli hänen olonsa heidän
kotonaan kaksinkerroin viehättäväksi. Alpi Elgenström'in korkokuva
kaunisti hänen huonettansa; jäljennöksen marmorissa oli Angela saanut
lahjaksi äidiltään, kun hän meni naimisiin. Hän ja hänen miehensä
viettivät talvensa tavallisesti Roomassa, jossa hän työskenteli
ahkeraan atelierissaan sekä voitti pian tunnetun nimen taiteilijain
joukossa, kun Angela levitti hauskuutta kodissaan, josta pian tuli
kokouspaikka kaikille merkittävimmille henkilöille taiteen ja
kirjallisuuden maailmassa.

Kesällä he olivat usein Ekepyyssä taikka Edelstedt'in luona. Angela
toi hauskuutta kaikkialle muassaan, minne hän vain tuli. Hänen
suurista silmistään oli kadonnut mietiskelevä katse, sillä hän
oli löytänyt haluttunsa: avun kaikissa suruissa, onnellisen kodin
täällä maailmassa sekä toivon vielä onnellisemmasta, kun tämä elämä
monine koettelemuksinensa oli loppunut. Tässä toivossa kasvattaa
hän lapsiansakin, kahta poikaa ja kahta tytärtä, tervettä, eloisaa
nelilehtistä, joka näyttää tulevan vanhempain iloksi vanhoina päivinä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salakuljettajan tytär - eli Mitä aallot kertoivat" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.